Novelleja
Uuno Kailas (1901–1933)
Postuumi novellikokoelma sisältää kaksitoista kertomusta, jotka on koottu kirjailijan kirjallisesta jäämistöstä. Kertomukset liikkuvat inhimillisen tietoisuuden hämärillä rajoilla käsitellen sairauden, pelon ja vieraantumisen kokemuksia.
Uuno Kailaan 'Novelleja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 985. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.
NOVELLEJA
Kirj.
Uuno Kailas
WSOY, Porvoo, 1936.
"Mutta ääni lohduttaa minua sanoen:
'Varjele uniasi'; viisaitten unet eivät ole
niin kauniita kuin hullujen."
Charles Baudelaire.SISÄLLYS:
I.
Nämä kaksi jalkaa eivät sovi minulle. Nimetön katkelma. Savun varjo. Mitä he tekivät minulle neljäsataa vuotta sitten –? Sokeat. Lapsi. Kiirastuli. Äiti. Kuollut veli. Muutamia sairaita päiviä.
II.
Bruuno on kuollut.
III.
Havahtuminen.
Tämän pienen novellikokoelman, joka vasta nyt, kolme vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen, esittäytyy yleisölle, on allekirjoittanut kustantajan kehoituksesta kerännyt Uuno Kailaan kirjallisesta jäämistöstä. Sen kaksitoista pientä proosakertomusta on kirjoitettu "suuren yön" kahden puolen. Niistä kuvasteleiksen sairaus, pelko ja kammo, mutta myös mitään rajoja säikkymätön älyllinen uteliaisuus. Ne ovat sanan kirjaimellisimmassa mielessä tarinoita "kuilun pohjalta", vavahduttavia näkyjä inhimillisen tajunnan salatuimmista, hämärimmistä viidakoista. Tuntiessaan oman minänsä pirstoutuvan, yön saartaessa kaikkialta, Kailaan "toinen minä", timantinkirkas, selvänäköinen ja tyyni, viehättyi seuraamaan hänelle oman hengen virvatulten valossa häämöttäviä näkyjä.
Soisin näiden novellien, joiden taiteellinenkin arvo on mielestäni kiistämätön, osaltaan lähentävän ja kirkastavan lukijalle myös ihmisen, jolla maan päällä oli nimi Uuno Kailas.
Olli Nuorto.
I.
NÄMÄ KAKSI JALKAA EIVÄT SOVI MINULLE.
En ollut heti tuntea häntä, kun kohtasimme muutamassa porraskäytävässä ja pysähdyimme kättelemään. Oikeastaan sentään tunsin hänen suuret, surkeat kasvonsa, – ihon harmaan kalpeuden, joka poikasena oli tuonut minulle mielteen ummehtuneista huoneista, nuo sairaat uurteet suun ympärillä – tuon ramman ilmeen, jossa tyydyttämätön elämänjano yhtyi haluun väistyä syrjään ihmisten katseilta. Kasvot tunsin, mutta yhtäkaikki minulla oli tuokion ajan sellainen vaikutelma, ettei edessäni ollut laisinkaan sama olento, jolle nuo kasvot kuuluivat, vaan joku aivan toinen ihminen. Tuntui siltä, kuin häneltä olisi selittämättömällä tavalla puuttunut jotakin kaikkein oleellisinta hänen voidakseen olla se, mikä hänen piti olla.
Ohuet huulet ummehtuneen ihon keskellä hymyilivät kummallista hymyä hämmingilleni. Ne sanoivat:
– Etkö muka enää tunne?
Silloin oli minulle jo kaikki selvänä. Hän oli Asko, koulutoverini. Mutta hän ei ollut enää sama raajarikko Asko, meidän "Lepakkomme".
Kainalosauvat, joista "Lepakon" tunsi jo kaukaa, olivat poissa, – nuo tutut sauvat, joiden turvin hän oli ponnistellut kouluun kahdeksan vuoden ajan, halki puiston, pitkin pääkatua, noussut hengästyen koulutörmän, kompuroinut läpi pihan vilinän, kolunnut ähisten jyrkät portaat, pujotellut kumaraisin selin, vaiteliaana ja saamaton hymy kasvoillaan pulpettinsa ääreen kyyhöttämään.
Nyt ne olivat kadonneet. Asko seisoi edessäni suorana, ryhdiltään tosin hiukan avuttomana, toinen olkapää toista ylempänä, hintelänä ja heikkorintaisena, mutta joka tapauksessa seisoi omilla jaloillaan, vain tavallinen keppi kädessään. Oikea jalka, joka ennen oli elottomana, polvesta koukkuun jähmettyneenä möhkäleenä törröttänyt ilmassa, väliin vasenta nilkkaa hipoen, väliin maata viistäen, oli nyt luonnollinen, terve jalka. Siinä oli vain lyhyt paksupohjainen ja hiukan pienempi kenkä kuin vasemmassa.
– Peijakas – Asko! Ja tuollaisena! Sinullahan on molemmat...! Ja katseeni jatkoi tätä vaistomaista lausahdusta.
– On, molemmat on, hän hymähti. – Jo puoli vuotta olen kävellyt kahdella jalalla.
– Onneksi olkoon, Asko, sanoin kättä puristaen. – Sehän on suurenmoista, ihme suorastaan! Kuka sen teki?
– Tohtori B—-l, tiedäthän, – ranskalainen kirurgi, joka nykyisin harjoittaa L—-ssa lääkärintointa. Hoiti hyvin asiani, vaikka kaikki muut lääkärit olivat pitäneet leikkausta toivottomana minun tapauksessani. Nyt en enää juuri onnukaan.
– Ellen näkisi omin silmin, tuskin uskoisin, että kirurgin veitsi saattaa noin loistavasti mestaroida Isän Jumalan tekoja. No, kai sinä nyt tunnet olevasi ikään kuin uudestisyntynyt?
– Niin, no – tavallaan kyllä –
– Mitä! Nythän voit vaikka tanssia?
Hänen hymynsä oli surullinen ja väsynyt.
– Ainahan kaksi jalkaa on enemmän kuin yksi jalka, hän sanoi hiljaa, – mutta minusta tuntuu — että nämä kaksi jalkaa – eivät sovi minulle –
– En ymmärrä...
– Et voikaan ymmärtää. Se on pitkä juttu. Muutoin – minä asun tässä. Voisit tulla hetkeksi istumaan, puhelemaan. Emmehän ole tavanneet vuosiin.
– Kiitos, tietysti tulen. Mielelläni.
Hän seisoi ikkunan ääressä, syrjittäin minuun, konjakkilasi kädessä. Hänen katseensa seurasi jotakin ulkona tapahtuvaa. Suu hymyili: nälkäistä, ilotonta hymyä, joka oli kuin huokaus.
– Katsohan, mitä ne ovat keksineet.
Ikkunan ääressä oli jyrkkä luminen puistorinne, johon pikkupojat olivat valmistaneet oivallisen liukuradan. Lumen halki, suoraan rinnettä alas kulki kapea jäinen ura, jonka lasinsileä pinta heijasteli auringon säteitä niin väkevästi, että valo näytti kirmaavan sitä pitkin yhtämittaisena hopeisena purona. Pojat asettuivat töyrään laella selälleen tähän uraan, ja se tempasi heidät nieluunsa, kiidätti heitä tuokion huimasti kuin vesiputous, kunnes sylki heidät töyrään alla, kunkin vuorollaan, pölähtävään lumihankeen, jossa he kieriskelivät, kirkuivat ja nauroivat elämänriemussaan kuin pienet tontut.
– Noin tekin teitte ennen, koulumäellä – muistatko?
Tuo ääni pakotti minut katsahtamaan Askoon. Hän koetti hymyillä.
Mieleeni nousi eräs muistikuva kouluajoilta. Silloinkin oli talvi. Välitunti, juodessani koulun käytävässä vettä näin ikkunoiden läpi, että alaluokkien pojat liukuivat kilvan, rajuina hälisevinä rykelminä, kadunvartisen puiston penkereeseen valmistamiaan liukkaita jääratoja pitkin kirkkomäen korkeudesta alas katutantereeseen. Mutta tyhjässä käytävässä, tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, juomavesiruukkujen luona seisoi "Lepakko" sauvoineen, kumaraisena, pää olkapäiden väliin vajonneena, oikea jalka käppyrässä toisen takana, harmain, surkein kasvoin. Aioin juuri syöksyä hänen ohitseen ulos, kun kuulin raskaan huokauksen. Rujoon toveriin vilkaistessani näin oudon, ikään kuin pakahtuvan ilmeen hänen kasvoillaan. Samassa hän katsoi minuun, ja tuo katse riipaisi jotakin arkaa kohtaa minussa – kuin omantunnon kirvely. Sillä hetkellä minusta tuntui häpeälliseltä omistaa kaksi tervettä jalkaa. Ja minä hymyilin "Lepakolle". Mutta silloin hänelle tulvahtivat kyyneleet silmiin, ja hän kääntyi selin minuun – –
Nyt hän tyhjensi lasinsa.
– Minä en ole koskaan ollut poika, sinä tiedät sen – –
– Kuinka niin, Asko?
– Tarkoitan: sillä tavalla kuin pojan pitää olla poika, ennen kuin hänestä tulee mies. Te toiset laskitte mäkeä, kävitte lumisotia, hiihditte, luistelitte, keväisin te viiletitte jäälautoilla virtaa pitkin, kesäisin te teitte retkiä saariin ja metsiin kukonsulat hatussanne, laskitte veneillä Myllykoskesta, uitte ja pelasitte palloa. Mutta minä, minä en ollut mukana. Yritin joskus, – olin teille vastukseksi, ja sitten jäin kokonaan pois. Tuhannen kertaa te lähditte retkillenne ja minusta tuntui, että te lähditte sinne, missä elämä odotti, – ja tuhannen kertaa minä jäin yksin, sauvoineni, katselemaan teidän jälkeenne – –. Teidän oli vapaus, minun oli vankila. Kepposiinne koulussa en myöskään saattanut ottaa osaa; tunsin, etteivät ne sopineet minulle – olisinhan tehnyt itseni naurettavaksi, jos olisin yrittänyt olla niinkuin te muut. Ja jos ilonne joskus tarttui minuunkin, nyhjäsi minua ikään kuin jokin sisäinen muistuttaja: ei se kuulu sinulle, Lepakko, pysy sinä kolossasi! Se ei ollut nöyryyttä, se oli ylpeyttä. Tietysti se oli luonteen vika; minun olisi pitänyt oppia tyytymään osaani.
Hän täytti lasit, ennen kuin jatkoi:
– Muistathan Aamoksen, kyttyräselän? Hän oli mukananne, nokkelimpana ja suulaimpana koko joukossa; hän piti aina puolensa, eikä kukaan uskaltanut tehdä hänestä pilaa; oma rujous ei näyttänyt häntä painavan. Mutta minä, minä en jaksanut kantaa onnettomuuttani tyynesti; sen taakka painoi minua. Minä kapinoin ja kärsin. Ja öisin itkin, joskus, – karvasta, karvasta itkua.
– Aamos oli närkäs, katkera ja kova, hän oli täynnä ohdakkeita. Häntä pelättiin, hänessä oli ilkeyttä, joka pisti kuin lasi. Mutta sinun mielesi oli hyvä. Nyt, jälkeenpäin, sanoisin, että sinussa oli aina hereillä sielu, – lapsen herkkä, kömpelö, lämmin sielu. Me vaistosimme sen, vaikkakin tunsimme sinua vähän, ja me pidimme sinusta. Kuinka monet kerrat minä kohtasinkaan sinut sen puistoaukean laidassa – siinä sinä seisoit – ja aina sinä hymyilit. Tyyntä hymyä, ystävällistä hymyä, joka sai minut pitämään sinusta. Ja meidät kaikki.
– Minäkin pidin teistä. Ihailin teitä. Mutta siitä huolimatta – tai juuri siksi – en voinut olla tekemättä tuskallisia vertailuja teidän ja itseni välillä.
– Emme me aavistaneet sinun kärsivän – niin paljon.
– Te olitte terveitä. Ei teidän ollut tarpeellistakaan ajatella sairaan osaa; hänen sairautensa olisi vain langennut varjona omaan nuoreen terveyteenne. Oli parempi minullekin, että jätitte sairauteni vähälle huomiolle; jos olisitte alati kohdelleet minua niinkuin sairasta kohdellaan, olisin vain kahta kipeämmin tuntenut poikkeusasemani teidän joukossanne. Minun oli parasta olla teille vain "Lepakko", jonkinlainen siipiolento, ihme-eläin, jolla oli hupsu ulkomuoto eikä mitään muuta – –
– Asko, emme me noin ajatelleet.
– En minä syytä teitä. Te olitte hyviä poikia. Ja oli kokonaan omaa syytäni, että ette tulleet tuntemaan minua paremmin.
– Voi, veli, me kunnioitimme sinua. Vieläpä näimme sinussa sankarin. Muistatko, kuinka me kerran palasimme kaupunkiin kasvienkeruusta, rantatietä. Joku ehdotti, että kuljettaisiin oikopolkua, yli harjun. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että sinä olit joukossamme, ja sanoi: – Eikä viitsitä sentään tällä kertaa. Mutta sinä olit poikennut oikotielle sanaakaan sanomatta ja kuljit päättävästi eteenpäin. Meidän täytyi seurata. Polku oli jyrkkä, terveellekin työläs noustava, – sinulle sen matkan täytyi olla oikea Hannibalin vaellus Alppien yli. Me tunsimme syyllisyyttä, pelkäsimme puolestasi – ja ihailimme sinua, joka et ilmeelläkään osoittanut, miten luonnottomia ponnistuksia ja suunnatonta tahdonvoimaa sinulta vaati kivistä, juurilonkeroista ja livettävistä kalliopinnoista selviytyminen.
– Olisittepa tietäneet, että minä juuri silloin tein omasta mielestäni hävettävän teon. Niin – toisinaan oli kuin itse riivaaja olisi täyttänyt minut turhalla ylpeydellä – ajanut minut ylittämään rajani. Tuollainen ylpeys oman surkeuden uhalla – ei ainoastaan turha, vaan myöskin syvimmässä mielessä naurettava ylpeys – on vienyt minut myöhemmin elämässä paljoon tragiikkaan. – Maljasi!
– Maljasi!
– No niin, kouluaikana minulla oli sentään lääkkeeni – kirjat. Niiden avulla saatoin murtaa sen osattomuuden kehän, jonka yli en elämässä kyennyt astumaan. Niiden avulla saatoin korvata itselleni sen elämän runsauden, sen ilon kirkkauden, mitä vaille tiesin muuten jääväni ja joka päivä jäin. Kirjojen ilmaa hengitti rintani – silloin jo sairas – tuskatta, ja niiden sinisiä teitä vaeltaessani minä riisuin kampurajalkani ja kainalosauvani ja kaiken muun kurjuuden yltäni kuin tahraiset vaatteet.
Asko täytti lasit.
– Sinähän muistat Inkerin?
– Inkerin, tumman Inkerin – totta kai.
– Tyttöjen parissa olin ujo ja arka. Mutta Inkerin lähellä olin vielä ujompi ja arempi kuin muiden. Katsos, hän oli minun silmilläni nähtynä – maljasi! – kauneinta maailmassa – kirjojen Kaunis Nainen – monien suloisten olentojen lihaksitullut summa. Te toiset pilailitte hänen kanssaan ja tanssititte häntä, konventeissä – mutta minä join häntä salaa katseellani nurkasta käsin. Ja minusta tuntui, että hän – itse virheetön kuin veistos – olisi inhonnut minua, jos olisi tietänyt – –
– Inkeri piti sinusta. Hän sanoi sen monet kerrat.
– Oh – tiedänhän minä, mitä se oli! Piti!
– Hahaha!
– Sano sääli, tunsi myötätuntoa, osanottoa, siinä se. Mutta olisiko Inkeri – olisiko yksikään tyttö toivonut minunlaiseni – suutelevan itseään – tai edes sallinut suutelevan? Naurettavaa. Minunlaisteni ympärillä on kehä, – sen yli astuvat muut tunteet, mutta ei eroottinen – ikinä, jäädä yksin, omaan surkeuteen sidottuna, niinkuin rautaristikon takaa katselemaan onnellisten jälkeen – – tuntea olevansa tarpeeton elin olemiston ruumiissa – samaa sille kuin oikea jalkani minulle: siinä minunlaisteni predestinatio.
– Ei se kuulu sinulle, Lepakko, pysy sinä kolossasi! – Muistatko Frödingin "Bakom gallret"-runon? – Juodaan!
– Ei juoda niin paljon.
– Juodaan! Malja elämälle – emolle, joka imee omia karitsojaan! Luonnolle, joka kylvää viettejä väärään ruumiiseen, missä niiltä puuttuu oikeutus elää – missä niiden kasvu on irvokasta – missä ne hedelmöivät kurjuutta! Juo nuoruuden kurjuudelle, juo – sellaiselle, jolla ei ole mitään mahdollisuutta saada lohtua! No niin, riittää – vaikkakin sen kurjuuden historiassa on monta julmaa lukua – ylioppilasvuosillani omansa.
– Lyhyesti: Tutkinto, opettajantoimi maaseudulla. Pojat nauroivat minua, matkivat minua. Sain "Simpanssin" nimen, ymmärräthän: nämä tarmottomat kasvot, tämä köyry vartalo. Sinä tiedät, kuinka julkeita koulupojat voivat olla, ellei opettaja kykene nujertamaan heidän niskojaan. Minä en kyennyt. Minä aloin pelätä heitä, he huomasivat sen, ja siitä hetkestä olin myyty mies. Minun täytyi tunnustaa itselleni, että en kyennyt täyttämään paikkaani edes työssä. Niinpä ei minulla enää ollut elämässä jäljellä mitään osaa – – ryypätään!
– Sitten kuulin tohtori B—-n hämmästyttävistä operatioista, ja päätin turvautua häneen. Hän tarkasti jalan, selitti voivansa parantaa vamman, suoritti leikkauksen, ja se onnistui. Se mies on jumala. Sinä et voi käsittää, mikä riemu ja odotus paloi mielessäni noina kuukausina sairashuoneessa, – olin kuin kuolleista heräävä. Sitten tuli se päivä, jona vihdoin osasin vaivatta kävellä kahdella jalalla, ilman sauvoja, – voi miten auringon ja elämän valo huikaisikaan silloin sieluani! Nyt olen elävä, totisesti, totisesti elävä...! tykyttivät valtimoni. Mutta se oli – ryypätään!
– Se oli ainoastaan päihtymyksen iloa, jota seurasi harmaa herääminen. Sain kohta huomata, että olin edelleenkin rampa, – entistä pahemmin vain. Minä olin sisältä rujo. Minun jalkani leikattiin terveeksi –
– Mikä minä nyt olen? – Muukalainen ihmisten joukossa, – hyypiö kuolleessa kaupungissa.
– Minä olin luullut, että minua estivät – että minua sitoivat vain sauvani – ja minä sain kokea, että minua sitoi – sieluni.
NIMETÖN KATKELMA.
Hän meni sulkemaan oven; hän ei saanut rauhaa tuolta kapealta niskalta, joka himmeänkellertävänä ja kaartuvin viivoin kumartui etuhuoneessa tilikirjan ylle.
Ovella hänen silmänsä olivat luodut lattiaan, mutta siitä huolimatta hän tunsi kasvoillaan henkilökuntansa katseet. Oli kuin koko konttorihuone olisi ollut pahanilkisyyttä täynnä.
Hän kohautti olkapäitään, ojentui täyteen mittaansa ja palasi työpöytänsä ääreen.
Hän kirjoitti numeroita, numerorivejä. Hän laski niitä yhteen.
Mutta miten hän yrittikään, oli sarakkeiden loppusumma aina sama: himmeänkellervän, untuvaisen niskan muistikuva. Hän pyyhkäisi otsaansa huulet irvissä ja yritti uudelleen. Mutta turhaan. Pelkkä kuutosen kaarre riitti manaamaan esiin tuon aivot sumentavan kuvan. Vielä sillä hetkelläkin, kun hän oli juuri saamaisillaan laskun suoritetuksi, saattoi tuo painajainen salakavalasti hiipiä tekemään kaiken tyhjäksi.
Hän nousi kiihtyneenä, äänetön kirous mielessään. Kokosi paperinsa ja järjesteli häthätää pöytäänsä. Sukaisi päällystakin ylleen. Pani hatun päähänsä, kaksin käsin, hyvin syvään. Kulki konttorihuoneen läpi jäntevin askelin, mutta sisäisesti hädissään. Sai vaivoin sanotuksi niukan hyvästin. Tunsi katseita selkäpiissään. Oven sulkeutuessa häntä puistatti, ja hän tunsi epämääräistä häpeää.
– Raukka, nyt sinun siis jo täytyy paeta! hän ajatteli.
Mutta kadulla hän yhtäkaikki hengitti vapaammin. Ahmi sieraimiinsa kevään viileyttä ja upotti kädet päällystakin taskuihin. Raitiovaunun kellon kilkatus, lasten kirkkaat huudot, liikennekonstaapelin levollisesti ojentuva käsi ja vieraiden ihmisten kasvot rauhoittivat häntä; ne antoivat hänelle varmuutta. Katu oli kaikkien, sitä sai astua mielin määrin, kenenkään tuijottamatta ja kuiskailematta. Erään luulaihan, lanteettoman kengännauhojen kaupustelijattaren korot olivat hyvin lintassa; hänellä oli rumat onttoposkiset kasvot sekä sanomattoman rukoilevat silmät; teki hyvää katsoa niitä. Ja puiston kulmassa seisoskelevaa tupakkaukkoakin kohtaan, joka oli aamusta iltaan ärtyisän näköinen, saattoi tänään tuntea myötätuntoa pelkästään siksi, että hänellä oli kyttyrä selässä.
Kun hän paria tuntia myöhemmin tuli yhtiökumppaninsa asunnosta kadulle, oli päivä jo iltaantumassa.
– Kotiin, hän ajatteli.
Ja hän kääntyi Senaatintorille.
Valtioneuvoston ylimmät ikkunat kiiluivat vielä läntistä taivasta kuvastellen, mutta alempien kalvo oli tumma ja eloton.
– Kotiin kai.
Torinvarren rakennukset näyttivät litistyneen matalammiksi, seinäpinnat olivat samean keltaisia ja torin kivitys ilottomampi kuin ennen. Keisaripatsaan lyhtyjen sisällä oli aivan kuin tupakansavua.
– Astridin luokse.
Hallituskadun ilme oli harmaa ja sumuinen.
– Astrid odottaa päivälliselle ... on jo kauan odottanut.
Herra jumala, miten se nimi painoi hänen hartioitaan, aivojaan. Se rampasi hänen jalkojaankin.
– Ei – ei kotiin!
Hän seisahtui.
– Ei Astridin luokse – tänään. Mieluummin helvettiinkin kuin kotiin – tällaisena!
Hän kääntyi takaisin.
Kellarikapakka. Matala, harmaaseinäinen sali; himmenneitä ikkunamaalauksia. Muutamia kantavieraita. Onneksi ei ollut yhtään tuttavaa läsnä.
Hän astui viistoon poikki salin ja asettui kulmapöytään, selin muihin.
– Grogi ja sikareja.
Ne tuotiin.
Sanomalehti oli tylsä, grogi voimakasta, sikarit hyviä. Hän sulki hetkeksi silmänsä voidakseen paremmin nauttia puhtaasti ruumiillisesta ilosta. Etäällä hänen tajussaan tosin valvoi ajatus, että johonkin selvyyteen ... johonkin ratkaisuun oli päästävä ... ehdottomasti päästävä ... juuri nyt, tänä iltana ... sillä näin ei elämä voinut jatkua. Mutta hän ei antanut tämän ajatuksen tulla täysin tietoiseksi; hän tahtoi vielä hetken lepuuttaa ja vielä kerran huumata näännytettyä mieltään. Vasta sitten tulisi tilinteon vuoro... Olihan vielä aikaa – kokonainen pitkä ilta edessä.
Kummallista, miten elävästi selän takana kuuluva puheensorina toi mieleen meren, kun sitä kuunteli suljetuin silmin. Sehän oli aaltojen loiskuntaa ja liplatusta purjeveneen laitoihin.
Meri, kirottu olkoon meri.
– Vieläkin grogi, neiti.
Kirottu olkoon meri. Sillä merellä se alkoi...
SAVUN VARJO.
Ennen kuin oikenen vuoteeseen, pysähdyn ikkunan eteen tapaillakseni yöpöydältä vesikarahvia ja lasia. Karahvin kylki heijastelee kummallisesti muunnellen ja kylmin kimalluksin ikkunan neliöitä, jonka kautta huone imee harmaan, niukan aavistuksen valosta.
Katseeni hivuu ulos, pihan nelikulmaiseen tyhjiöön, jonka pohja näyttää tästä kerroksesta katsoen olevan oudon syvällä. Se on liikkumatonta, seinien puristamaa pakkasilmaa täynnä ja muistuttaa huuruista, hämärää jättiläishautaa. Kuitenkin voin hyvin erottaa, miten ihmisjoukkojen lumeen kyntämät vaot kulkevat toistensa poikki kuin jääväämättömästi ristiriitaiset ajatukset, kukin ovelleen. Mutta yhtään ihmisjalkaa ei nyt liiku niissä. Vain matala musta varjo livahtaa nopeasti poikki haudan pohjan ja katoaa seinän sisään kuin jokin epätodellinen olento – kissa, joka sukeltaa yökylmää pakoon kellarinaukkoon.
Kuu valaisee takaapäin, näkymättömistä, viereisen talon yläosan suunnatonta, punatiilistä, ikkunatonta seinäpintaa; valon ja varjon raja liukuu vinosti alas pihan perukkaa kohden. Kylkirakennuksen seinän jakaa kuun valo samaten kahteen kolmioon, kuolleen valkoiseen ja himmeän harmaaseen. Vastapäinen piharakennus on sen sijaan melkein kokonaan kuun silmälle alttiina. Ja kuu maalaa sen seinälle savupiippujen varjoja. Näen selvästi, miten savu ryömii esiin erään piipunvarjon nokasta, laajentuu, aaltoilee kuin vesi yli seinän kuumottavan otsan ja himmeäluomisten ikkunoiden, kunnes ulompana ohentuu ja hälvenee niinkuin pilvi taivaanrannalla.
Aineettomista aineettomin nähtävä, öinen savun varjo. Mutta sillä on selittämätön, miltei pelottava tenho; se herättää minussa hämärän ahdistuksen, hiukan samanlaisen kuin pimeät huoneet, joiden läpi kuljin lapsena puistatuksen noustessa ruumiiseeni.
Ja tajuntaani jysähtää yhtäkkiä ajatus: kuolema –
Kas, tuollainen savun varjo on syöpynyt silmäkalvooni kerran ennen julmaan järkytykseen liittyneenä. Ja silloin se solmiutui tajuntani hämärikössä kuoleman kammoon.
Koulupoikana ansaitsin taskurahoja käsin maalaamiani postikortteja myyden. Eräänä huuruisena talvi-iltana, kuun vaisun katseen alla, seisoin erään talon pihassa harkiten, mille ovelle ensinnä ohjaisin askeleeni. Silloin panin merkille, että kadunvartisen rakennuksen savupiippu kuvastui matalan piharakennuksen seinään ja että siitä hivui esiin savukuontaloiden varjoja, seinäpinnassa väreileviä, verkalleen hajautuvia, jäin hetkeksi katselemaan niitä – outo ilmiö kiehtoi mieltäni. Silloin kuulin laukauksen ja heti sen jälkeen kimeän, särkyneen, vihlovan huudon, ihmisen hätähuudon. Sitten kuului särkyvän lasin helähdys. Eräs pirttikääkkänän ikkunoista – juuri savun kuvajaisen kohdalta – lyötiin rikki; ja naisen hahmo, lapsi sylissään, näyttäytyi ikkunaneliössä. Nainen huusi luonnottomalla äänellä, kuoleman hädässä:
– Aut-takaa! ... minut ta-pe-taan ... ja minun lap-se-ni ... aut –
Uusi laukaus – ja näin naisen horjahtavan taaksepäin – kuulin ruumiin jysähtämisen permannolle – lapsen parkumista – laukauksen – vieläkin laukauksen...
Ja ennen kuin kukaan oli ehtinyt apuun, ennen kuin saatoin edes liikuttaa jäsentäkään, oli eräs perheenisä lopettanut vaimonsa ja pienen lapsensa. Kaksi elollista henkeä oli haihtunut kuorestaan tietymättömiin kuin savun varjo.
Olen ryöminyt sänkyyn. Peittänyt kasvoni lakanalla ja sulkenut silmäni. Nyt nukutaan, veikkonen, nukutaan, nukutaan – –, hoen itsekseni. Mutta kohta kun lakkaan sitä hokemasta, täyttyy tajuntani kuolemanajatuksin, joita en voi karkoittaa mielestäni.
Pakkoajatuksille ei voi mitään: ne tulevat kutsumatta, takertuvat meihin, jäävät meihin, ajattelevat meidän puolestamme. Useina unettomina öinä minua on esimerkiksi ahdistanut eräs naurettava kuvitelma. Olen nähnyt oman käteni, vaikka se on ollut peitteen alla, pilkkopimeässä. Se on alkanut kasvaa, kasvaa, kasvaa; välillä se on kutistunut luonnolliseen kokoonsa – alkaakseen uudelleen kasvaa. Samalla se on muuttunut vuoroin pienmustaksi, vuoroin graniitinharmaaksi, vuoroin jauhonvalkoiseksi. Lopulta se on ollut kallionjärkäleen kokoinen ja niin raskas, että en ole tuntenut enää jaksavani liikuttaa sitä...
Nyt minua piirittävät kuoleman kuvat. Ja kaikki kuolleet kasvot ja kaikki kuolevien kasvot, jotka olen nähnyt – kalpeat ja kauniit ja rauhalliset, – tai vääntyneet, virnuvat ja rumat, veren tahrimat, lahonneet. Ja kaikki kuolemankauhu, minkä olen elämässä nähnyt tai itse elänyt – sekin palaa nyt.
Minä näen kaksi pientä poikaa valkoisissa arkuissa. Ne ovat kauniita ja ikään kuin jonkin aurinkoisen päivän keskellä. Katselen heitä, he ovat veljiäni, olen itsekin pieni poika; en yhtään pelkää, ainoastaan ihmettelen... Olen pimeässä huoneessa; siellä on suuri, musta, peloittava ruumisarkku. Tiedän, että kuollut enoni on sen sisässä hyvin laihoin kasvoin, ja serkkuni ja minä olemme varkain tulleet sitä katsomaan. Mutta silloin serkkuni juoksee pois ja sulkee oven, vääntää avainta; minä jään yksin kuolleen pariin. Ja minua puistattaa hyinen kammo – ikään kuin eno nousisi selkäni takaa pimeästä tavoittamaan minua – eno, joka ei ole enää mikään eno, vaan aavemainen hirmuolento. Saan hermokouristuksen... Näen eräät rakkaat vanhat kasvot peloittavan riutuneina; ne jaksavat tuskin liikuttaa huuliaan ja niiden silmät katsovat minuun niin tuskallisesti ja oudosti, että tahdon paeta... Ne ovat mummon; ne katoavat kuoleman pimeyteen – ja niiden tilalle elämään jää autio paikka... Sitten tulee kuolleita, ja kuolevia, joilla ei ole omia kasvoja. Näen heitä sinertävinä, kohmettuvina möhkäleinä lumessa, monet verissään ja runneltuina... Erästä kuollutta, alastomaksi riistettyä miestä on häväisty inhottavalla tavalla... Myöhemmin, toisessa ympäristössä, makaa vieressäni haavoittunut ystävä, nuori poika. Hänen sisälmyksensä vuotavat ulos ruumiista ja hän rukoilee minulta kauheaa palvelusta... Näen erästä miestä tutkittavan ja vietävän tien oheen. Tiedän hyvin, miksi hänet sinne viedään, mutta en huoli edes kääntää päätäni toimitusta seuratakseni: turtumus kuoleman-ilmiön edessä, sodan turtumus, tottumus liian tavalliseen tapahtumaan.
Samalla kuin monimuotoiset kuoleman kuvat tahdottomasti nousevat tajuntaani, pysyy mieleni vastarinnassa. Koetan järkeni apuneuvoin riisua kuoleman alastomaksi, riistää sen yltä kaikki taikauskon ja uskontojen kutomat verhot, karkoittaa sen vaiheilta kaiken salaperäisen ja ahdistavan, ottaa siltä ylimalkaan kaiken tunnearvon; tahdon suhtautua siihen luonnontieteellisesti, sijoittaa sen muiden biologisten ilmiöiden pariin. Yritän ajatella, että kuolema on perin luonnollinen, jopa sinänsä tarkoituksenmukainen seikka, suoranainen edellytys elämän jatkumiselle. Aikani viisastelenkin kaikenlaista kuolemasta nylkeäkseni mielestäni viimeisetkin typerät ennakkoluulot sen suhteen; ja lopulta alan vain hokea: Kuolema ei ole mitään, ei mitään ... eikä kuoleminen merkitse mitään, ei mitään –
Mutta silloinpa mieleni vasta hätääntyykin, ikään kuin se olisi äkkiä asetettu levottomuutensa syvimmän perusteen eteen.
– Entä jos minun pitäisi nyt yht'äkkiä, tänä yönä, kuolla –?
Kaikki filosofiani ja luonnontieteellinen viisasteluni on käpristynyt surkeasti kokoon niinkuin tuohensirpaleet, joita liekki nuolee. Tuo "jos" punnitsee minua kädessään kuilun yllä – ja minä pelkään.
Kuolema ei ole mitään –! Salpaavaa onkin juuri se, ettei kuolema ole mitään. Että en voi sijoittaa kuolemaan mitään merkitystä tai tarkoitusta, – että en tunne kuoleman sisällystä. Jos kuolema nyt tapahtuisi minussa, se tekisi peruuttamattomasti tyhjäksi tapahtumasarjan, jolla minun kannaltani on sanomaton merkitys ja tarkoitus ja oikeutus – tekisi sen tyhjäksi, hajoittaisi sen olemattomiin, vaikka itse kuinka epätoivoisesti tahansa tahtoisin pysyä koossa ja jatkaa elämäni tapahtumista. Jos voisin uskoa, että kuoleminen saa jälkeenpäin edes jotakin merkitystä minulle itselleni, jos voisin edes sijoittaa tuonpuoleiseen jonkin tajuttavan ilmiön, minkä tahansa – vaikkapa tien, väsymyksen, perhoslennon, kukan puhkeamisen, unen, kivun, makuaistimuksen, äänen tai Helvetin – ei kuoleman-ajatus olisi enää peloittava.
Mutta kuolema ei ole mitään... Kuolemassa ei ole tajunnalleni mitään turvaa eikä ajatukselleni mitään saalista. Se on tuntematon tyhjyys ja olemattomuuden hukuttava nielu, ja sen pelkkä ajatteleminen on joskus kuin putoamista –
"MITÄ HE TEKIVÄT MINULLE NELJÄSATAA VUOTTA SITTEN --?"
– Älkää olko noin varmoja asiastanne; se, mitä sanotte mahdottomaksi, voikin olla mahdollista – kenties – –, sanoi äkkiä ja erityisen painokkaasti tohtori, joka oli siihen saakka ääneti kuunnellut keskustelua.
Syntyi hiljaisuus. Tohtori näki olevansa ihmettelevien, kysyvien katseiden kehässä.
Hän jatkoi:
– Te käsittelette elämää ja sen ilmiöitä niinkuin aritmetiikan lukuja. 'Kun tähän seikkaan lisätään se ja se, niin summa on niin ja niin suuri – tai kun näistä edellytyksistä vähennetään tämä tai tuo asianhaara, niin saadaan jäännökseksi sellainen ja sellainen asiaintila' – suunnilleen sillä tavoin te puhutte.
Mutta minä tahdon väittää, ettei elämässä ole mitään matemaattisia varmuuksia. Että elämässä joudutaan alinomaa tekemisiin määrittelemättömien ilmiöiden, kohtalon voimien, syiden ja seurausten kanssa. Olemassaolo on ainakin meidän sukupolvellemme yhtälö, jossa on vielä liian monta tuntematonta. Ei ole suoritettu lopullista rajankäyntiä mahdollisen ja mahdottoman välillä – jos sitä koskaan suoritetaankaan. Niinpä ei ole mitenkään todistettu, että elämämme olisi kertakaikkiaan ja paluuttomiin häviävä – jos ei liioin ole olemassa sitovia todistuksia päinvastaisten uskomustenkaan puolesta.
– Eipä juuri luulisi lääkärin, joka ammatikseen seuraa ihmisten mätänemisprosesseja, voivan tunnustaa niin ... sanoisinko epäbiologista mahdollisuutta kuin ihmisen jälleensyntyminen, virkkoi lyhytviiksinen, skeptillisesti hymyilevä sanomalehtimies. Me odotamme teiltä tiedettä – ja te näytätte haluavan antaa meille mystiikkaa. Puhukaa, tohtori, niistä uudestisyntymisistä, joita professori Steinach aiheuttaa ymppäämällä vanhoihin yksilöihin nuoret rauhaset...
– Juuri tuolla tavalla puhuu ennakkoluulo – tai usko; ennakkoluulohan on myös eräs laji uskoa. Mutta noin ei puhu tiedonhalu. Usko tahtoo huudattaa itsensä totuudenistuimen yksinvaltiaaksi. Usko ei kärsi kilpailijoita enempää kuin paavi. Olettamukset, jotka eivät sopuisasti mahdu teidän valistuneiden, uudenaikaisten uskomustenne kehyksiin, te hylkäätte muitta mutkitta mielettömyytenä; ikään kuin jonkin mahdollisuuden 'mielettömyys' – joka sekin riippuu yksilöllisestä arvostelusta ja on siis kyseenalainen – muka riittäisi tekemään sen olemattomaksi! Maailmassa on kuitenkin miljoonia ihmisiä, jotka uskovat toisin kuin te. Ja ovat yhtä paavillisia uskossaan.
– Älkää luulko, jatkoi tohtori hetken kuluttua, että minäkin olisin luonnostani taipuvainen mystisismiin ja kritiikittömään ideologiaan. Päinvastoin olen minä jos kuka ollut järkeisuskoja. Ja aikoinani koettanut suhtautua maailmaan biologis-matemaattisin katsomuksin. Mutta, hyvät ystävät, – minut on asetettu elämän tuntemattomien suureiden eteen! Olemassaolon outojen mannerten auetessa on luonnontieteeni osoittautunut riittämättömäksi. Aivan kuin lääkärintaitoni määrätyissä olosuhteissa. Ja minun täytyy nyt sanoa: kenties kaksi kertaa kaksi ei olekaan neljä.
– Ehkä tahtoisitte kertoa meillekin hiukan noista elämän – hm – tuntemattomista suureista? kuului hymyilevän skeptikon lyhyiden viiksien alta.
– Hyvä, saatte kuulla. En luule tekeväni väärin ketään kohtaan, vaikka kerronkin.
– Tunnettehan Elila Hanson-Inarin – vaalea laulajatar? kysyi tohtori.
– Tietysti. Ilveksen kasvot ja leopardin veri. Suuri taiteilija.
– Aivan. Hän on puhunut minulle monta vuotta sitten sattuneesta tapahtumasta, jonka muistoa hänen on mahdoton unohtaa. Eräässä hänen konsertissaan istui eturivillä muudan hieno, kaunis nainen, joka näytti hätkähtävän kohdatessaan äkkiä hänen katseensa. Tämän naisen silmät jäivät tuijottamaan häntä ammolleen revähtäneinä, liikkumattomina, pelkoa uhoavina – niinkuin saalistajan käsiin joutuvan eläimen silmät. Laulajatarkin joutui hetkeksi niiden valtaan. Hänessä syntyi jokin hämärä aistimus, ikään kuin selittämätön jälleentuleminen – tai unen muisto, joka sitoi häntä noihin mielettömiin silmiin. Hän irrottautui kuitenkin katseen piiristä ja alkoi laulaa. Ohjelman ensimmäisenä numerona oli eräs raivokkaan intohimoinen beduinilaulu. Laulaessaan tämän loppusäkeitä:
Hänet hukutin vereen ja hekumaan
ja ruumiinsa hiekalle heitin –laulajatar loi jälleen katseensa tuohon kummalliseen naiseen, jonka silmien kuva ei antanut hänelle rauhaa. Nainen värjyi nyt koko ruumiiltaan kuin kuumetautinen, kasvot pakokauhun vääristäminä. Ja äkkiä hän syöksähti pystyyn. Parahti: 'Se on hän! Se on hän! Auttakaa... Kristuksen tähden, pitäkää häntä kiinni! Älkää antako hänen...!' Täydellinen skandaali. Nainen kannettiin pyörtyneenä pois.
– Mutta päivää myöhemmin sai laulajatar tuolta tuntemattomalta kirjeen, joka selitti asian. Vieras nainen, jonka sielunelämä oli tuohon konserttiin saakka ollut kaikissa suhteissa tasapainoinen, oli laulajattaren nähdessään, yht'äkkiä, silmänräpäyksessä elänyt sellaisen tapahtuman muiston, jota hänelle – ei ollut tapahtunut; jota hän ei ollut koskaan edes kuvitellut. Hän näki edessään ahnaskatseisen tumman miehen, egyptiläisen tai arabialaisen, joka oli hänen kanssaan teltassa keskellä erämaata ja tahtoi tehdä hänelle ... pahinta. Hän ikään kuin näki sen jo tapahtuneena ... aikakausia sitten ... ja raiskatun ruumiinsa viruvan hiekalla tikari rinnassa – mutta samalla hänessä eli sekava tietoisuus, että tuo kauhistava oli vasta tapahtumaisillaan ... ja sentähden hän huusi apua.
Tohtori vaikeni. Hän silmäili kuuntelijoitaan. Ja hän hymyili.
– Mitä piditte kertomuksesta?
– Tavallinen hysteriatapausko? Vai entisestä elämästä esiinnouseva varjo, jolla vieläkin on voimaa värisyttää sielua sillä kauhulla, minkä luonnoton kokemus kerran – ehkä tuhat vuotta sitten – siihen syövytti? Kenties niin – kenties näin. Kuka sen ratkaisee? Kuka uskaltaa sen ratkaista?
SOKEAT.
Juna puuskutti iltaantuvien kevättalvisten tienoiden halki, ohi lukemattomien, harmaata flanellia muistuttavien peltosarkojen ja pajunvesaa kasvavien notkelmien, joiden pohjassa kiilui jotakin kirkasta: puro tai lätäkkö. Jyskeellään se säikähdytti jostakin lentoon liudan variksia, tiheän tumman parven, joka kaarteli levottomasti vainion yllä, kunnes asettui etäiselle tunkiolle ateriaansa jatkamaan.
Kaasuvalot sytytettiin. Käännyin tarkastelemaan matkatovereitani. Pieni vaunu oli väkeä täynnä. Vanhoja vaimoja myttyineen ja avuttomine, ikään kuin lapsellisine ilmeineen. Vantteria työmiehiä saappaissaan ja arkipukimissaan, uurteisin, juroin kasvoin. Totisia maalaisisäntiä puhelemassa kunnallisistaan. Ja tietysti oli mukana kikatteleva tyttö, punainen makeispussi kädessään ja pari julkean näköistä nuorukaista seuralaisinaan. Lisäksi joku unelias herrasmies, joka haukotteli lehtensä takana, sekä laiha neiti, jolla oli ilottomat kasvot ja joka luki ilmeisestikin hyvin arvokasta kirjaa.
Tämä kokoelma ei ollut juuri mielenkiintoinen; oli kuin olisin jo ennakolta osannut ulkoa kaikki nämä ihmiset.
Vain eräs henkilö kiinnitti jossakin määrin huomiotani; keski-ikäinen rouvasihminen, joka istui vastapäätä minua keskustellen muutaman suojeluskuntalaisen kanssa. Hän ikään kuin vaati huomiota itselleen, ilmeillään, eleillään, äänenpainollaan, koko esiintymisellään. Oli kuin hän olisi ottanut vaunusta paljon enemmän tilaa kuin muut matkustajat, ja hänen olemuksensa huokui sanatonta selittelyä – kyllä kai te sen näette, etten minä oikeastaan kuulu tähän kolmannen luokan vaunuun... Hänellä oli välkähtelevä rannerengas, paljon sormuksia, ja hänen vartalonsa uhosi tiukan verhonsa alla hyvinvointia; sitä ilmaisivat myöskin pyöreän leuan ja valkoisen kaulan mehevät poimut.
Saatoin kuulla hänen puheensa, ja siitä kävi ennen pitkää selville, että tämän rouvasihmisen asiat olivat äärettömän huonolla kannalla. Hän omisti tilan, jossa ruokittiin alun neljättäkymmentä Ayrshire-lypsävää ja jonka päärakennuksessa oli kymmenkunta huonetta. Nykyaikana ei kannattanut omistaa sellaisia tiloja, torpparit veivät käsistä melkein ilmaiseksi parhaat maat, ja työväki vaati ylettömiä palkkoja, vaikka ei tehnyt työkseen muuta kuin söi; ja sitä paitsi nielivät verot enemmän kuin talo tuotti... Kyllä, kyllä talo oli velaton, mutta sittenkin... Oli, kyllä hänellä vielä oli se kivitalo ja pangssonaatti Helsingissä... Viisikymmentä huonetta ... mutta sepä se hänelle vasta harmia tuottikin. Matkustajat eivät maksaneet, enin osa ei maksanut ... henkilökunta oli kelvotonta, poliisikin hätyytteli myötäänsä ... että hän muka suvaitsi väkijuomia – se nyt ei tullut kysymykseenkään – ja sitten taas ne verot...
Kunnon rouva, hän huvitti minua. Oli riemullista ajatella, että kun sallimus tahtoo oikein ankarasti koetella jotakuta ihmistä, niin hän antaa tälle neljättäkymmentä Ayrshirelehmää, kivitalon ja oman "pangssonaatin"...
Eräältä pysäkiltä liittyi inhimillinen kärsimys matkatoveriksemme.
Muudan mies, ilmeisesti maalaisisäntä, talutti vaunuun kaksi henkilöä. Nuoren, kehnosti puetun naisen sekä heiveröisen pojan. Molempien pää oli siteissä, ja heidän astuntansa oli pelokasta ja epävarmaa aivan kuin meidän astuntamme pimeässä huoneessa. Mies pyysi holhottavilleen tilaa selittäen, että he olivat sairaita, ja tilaa tehtiinkin.
Juna lahti liikkeelle, ja vaunussa tuntui jonkinlaista rauhattomuutta, ikään kuin uneliaan osanoton henkeä. Se asusti ukkojen kysyvässä vaitiolossa ja eukkojen säälittelevässä katseessa, laihan neidin entistä ilottomammassa ilmeessä. Tyttöä se ei kuitenkaan saanut herkeämään kikattelustaan, ja herrasmieskin haukotteli yhä lehtensä takana. Rouvasihminen käänsi päätään, silmäili tuokion arvostelevasti vastatulleita ja heidän vaateparttaan, ja oli kuin hänen kasvonsa olisivat poispäin kääntyessään sanoneet: Sehän oli vain tapaturma, sellaisiahan sattuu... Ja rouva jatkoi puheluaan omista vastoinkäymisistään.
Vihdoin asetti joku ukoista isäntämiehelle kysymyksen:
– Mikäs näitä sitten vaivaa, näitä nuoria?
Mies verkalleen, rauhallisesti:
– Näkö näiltä on menossa molemmilta. Vienpähän heitä Helsinkiin, sinne klinikkaan. Kun sattui itselleni matka. Ovat naapuritalosta piika ja renkipoika, sisaruksia.
Tehtiin useampia kysymyksiä, ja isäntämiehen harvoista sanoista kävi vähitellen ilmi koko onnettomuus. Oli sattunut olemaan syyhytauti naapurin isännällä. Ja itse oli isäntä valmistanut lääkkeen, mitä lienee sekoitellut happoja sieveteen. Oli pannut sen lasipulloon ja korkin lujasti suulle, mutta siinä teki ajattelemattomasti, se kun näet oli arkaa räjähtämään, se seos. Väki oli ollut lauantai-iltana saunassa, ja pullo oli ollut siinä pirtin ikkunalla. Mitenkä nyt olivat sattuneet nämä sisarukset sitä käsittelemään – ja oli räjähtänyt, se pullo. Ja polttanut oli, syövyttänyt, sievesi, näiltä näön, että klinikkaan piti.
Ukot olivat miettivän näköisiä, eukot siunailivat kädet ristissä, laiha neiti oli antanut kirjan valua helmaansa, ja rouvasihminenkin oli vaiennut.
– Ettäkö molemmilta meni ihan kokonaan näkö?
– No, tältä pojalta ainakin kokonaan. Sanoi se kunnanlääkäri, että tämän tytön toisesta silmästä on vähän toivoa.
Vaiettiin. Mitä olisikaan voinut sanoa.
Mutta sitten isäntämies lisäsi:
– Se oli muuten niinkuin kihloissa tämä tyttö. Pian piti pappilaankin.
Tytön ruumis nytkähti kuin lyötynä, sormet kouraisivat mustaa hametta, ja suu liikahteli muutaman kerran aivan kuin suonenvetoisesti. Näkyi, että hänen olemuksensa täytti tuska ja valitus, mutta hän ei äännähtänytkään. Pojankin huulet pusertuivat kalpeina yhteen, ja käsi kouristui nyrkiksi.
Mutta nyt oli lihavan rouvasihmisenkin osanotto herännyt, hän aivan hehkui osanottoa.
– Vai olitte te kihloissa! Sepä nyt vasta oli surullista, että juuri silloin piti tämän onnettomuuden sattua. Mitäs se sulhanen nyt sanoo? Tokko se enää huoliikaan... Voivoi sentään, miten ihmistä koetellaan! Koskeeko teidän silmiinne? Ajatella, jos minun pitäisi tulla tuolla tavalla sokeaksi! Tulkaa nyt tälle leveämmälle penkille, käykää oikein pitkäksenne ja koettakaa nukkua, minä siirryn teidän paikallenne.
– Kiitos, kyllähän minä tässäkin ..., sanoi tyttö tukahtuneesti.
Mutta rouva ei hellittänyt:
– Ei, ei, kyllä teidän pitää tulla. Tässä on varmaan parempi. Tulkaa nyt vain. Pankaa tämä paketti päänalaiseksenne. Aijai, eikös sentään tunnu kauhealta, jos pitää tulla sokeaksi? Noin nuorena vielä. Ja kun on kihloissakin. Ja jos sulhanenkin... Voivoi miten minä säälin teitä.
Ja istuutuessaan sanoi rouva puhekumppanilleen, suojeluskuntalaiselle:
– Onnettomia tulee sääliä ja ymmärtää. He tarvitsevat paljon enemmän myötätuntoa kuin muut ihmiset.
Ja siinä hän istui muhkeana ja hyvinvoipana, ja oli kuin hän olisi nyt vaatinut entistä enemmän ja suuremmalla oikeutuksella huomiota osakseen. Hän ikään kuin paisui paisumistaan, kunnes otti kaiken tilan vaunusta; – pian olivat nuo onnettomatkin työntyneet hänen tieltään syrjään, unohdukseen.
LAPSI.
"– eikä vaimoani saada luopumaan ruumiista – tulkaa pian!" oli ääni sanonut puhelimessa.
Tohtorin tullessa rouva yhä pusersi lasta rintaansa vasten – epätoivon kuva, joka näytti jähmettyneen asentoonsa kauan sitten ja joka ei liioin näyttänyt aikovankaan herätä elämään. Jäi melkein epätietoiseksi, kumpi noista kahdesta oli enemmän kuollut.
– Poika ei ole hänen.
– Ei ole hänen! kertasi tohtori hämmästyneenä. – Minä luulin – Hän on siis joku sukulainen?
– Ei, ei edes sukulainen. En tunne poikaa. Poliisi saa selvittää – –
– Mistä siis johtuu, että poika on täällä?
– Onneton sattuma, tapaturma – niinkuin ja mainitsin teille. Poika juoksi ulos meidän pihastamme – mitä tekemistä hänellä oli täällä, en tiedä –, ja portilla hän jäi autoni alle. Vaimoni lienee nähnyt sen ikkunasta ja syöksyi paikalle.
– Miten vaimonne menetteli?
– Parkui, heittäytyi ruumiin päälle, nyyhkytti, nauroi, vääntelehti kuin kuoleva, syytti jumalaa ja itseään ja minua, hyväili poikaa, tuijotti minua julmin kasvoin, kantoi pojan käsivarsillaan sisään – siis sanalla sanoen käyttäytyi kuin mielipuoli.
– Ettekö ole ennen nähnyt lasta?
– En ole häntä koskaan nähnyt.
– Kummallista. Ehkäpä – hm...
Tohtori oli astunut naisen luokse. Hän kosketti tätä hiljaa olkapäähän:
– Rouva!
Nainen ei hievahtanut.
Tohtori laski toisen kätensä naisen päälaelle ja toisti hyvin lempeästi:
– Hyvä rouva!
Nainen ei näyttänyt tajuavan mitään, mutta ihmisen läheisyys teki hänet kuitenkin levottomaksi. Kasvojen juonteisiin tuli epäluuloa, ja sekava katse kohosi hitaasti.
– Mikä teidän on, hyvä rouva? Ei, älkää pelätkö!
Nainen oli hätkähtänyt ikään kuin unesta heräten. Hänen katseensa oli iskeytynyt tohtoriin täynnä uhkaa, hurjana. Hän riuhtautui irti ja syöksähti pystyyn, pusertaen pojan ruumista kiihkeästi povelleen, aivan kuin olisi tahtonut syövyttää sen omaan lihaansa. Hänen vartalonsa jännittyi kuin naaraspedon, ja hän huusi:
– En anna! En anna! Hän on minun!
Se oli äidin huuto: täynnä ääretöntä omistamisen voimaa.
Hän seisoi matolla huohottavana. Mutta sitten hänen katseensa kohdistui taas lapseen. Ja ihme: nyt hän alkoi koko ruumiiltaan vavista niinkuin horkassa vavistaan. Hänen kasvonsa vääristyivät, hän tuijotti poikaa laajennein silmäterin. Ja hän päästi luonnottomia huutoja:
– Kuollut! Kuollut!
Tohtori oli yksin sairaan luona.
Tämä lepäsi kasvot valjuina kuin veden alta kuumottavan lumpeen iho.
Houreet puistattivat häntä.
– – – Kuka minä olen? – Minua on koskenut Jumalan siipi. Kirvelee, kirvelee! Tulisia käärmeitä! Jokin hajoaa, syvällä – ah! Kipu, kipu. Oo – oih – – minussa on tapahtunut – – suloinen –
Sairas raukeni ja lepäsi tovin hiljaa. Mutta houreet heräsivät uudelleen, nyt lempeän aallon tavoin.
– – Ime, ime, pieni iilimato, kunnes olet täynnä lämmintä maitoa. Maitoahan sinä oletkin – elävää maitoa. – – Miten sinun lihasi sykkii! – – Näettekö noita pieniä korvia – nehän ovat kukkien näköiset. – Mitä sinä sanot, jos äiti syö sinulta sormet ja kämmenet – äiti on susi – – susi syö –
Äidin rakkaus, ajatteli tohtori. – Poika oli näöltäänkin niinkuin hänen ruumiistaan ja sielustaan pudonnut hedelmä.
– – Ette saa koskaan sanoa hänelle – hän sylkisi minua! – Voi miten sinä olet kasvanut – pulu – vai syliin! – – Sinä olet julma, ole vain, revi! – – Voi sinun polviasi, sääriäsi – kaunis varsa! – – Olkaa hänelle hyviä. Ovatko ne olleet sinulle hyviä. – – Kuka nyt itkee – äiti tulee pian – noin äiti suutelee sammakkoa. – Älkää jumalan nimessä koskaan sanoko – hän löisi minua –
Niin, niin – mies ei tietänyt mitään, ajatteli tohtori.
Hourailu muuttui tuskalliseksi.
– – Mene, mene – mitä ne ovatkaan tehneet sinulle! Ei täällä, ei, ei täällä. Paha, paha! Hän voi tulla, hän ei ymmärrä – juokse! – hän lyö. Minä tulen, tulen. Ei äiti voi. Hän, hän – seinät kaatuvat – pakene pian! – – Ei, ei – lyököön jos haluaa.
Minun, minun. Mutta sinä itket ja vihaat – oma lihani! Juokset kuin haavoitettu jänis –
Houreet jatkuivat.
Tohtori oli tutkinut sairaan valtimoa ja päästi hänen ranteensa. Juuri silloin tuli salpaava hiljaisuus. Ja sitten nousi kuin syvistä vesistä huuto:
– Poikani, poikani, missä olet?
Houreet jatkuivat – näkyjen sarja, joka ulottui äärettömyyteen saakka. Sanoja, jotka huhusivat, rukoilivat, liekehtivät, menehtyivät kaukana tyhjyydessä, yhä kauempana.
Sielu mursi rakkauden voimalla oman maailmansa rajat ja seurasi epätoivoisesti painiskellen kuolleen lapsen sielua elämän taaksekin, ikuiseen hämärään, suostumatta vielä paluuttomissa tyhjyyksissäkään luopumaan kalleimmastaan.
Sanoja, joita tämä sielu huusi, ei lopulta voinut enää ihmiskorvin käsittää. Mutta oli kuin niillä olisi ollut kädet kurkoitettaviksi avaruuteen, – kuin niillä olisi ollut polvet raahautua rakkaan pakenijan kintereillä yhä eteenpäin, kuolemantietä, sielujen pakotietä pitkin – –
Seuraava päivä.
– Nukkuuko hän? kysyi tohtori.
– Ei, hän on hereillä. Mutta hän ei tunne minua.
Sairas lepäsi vuoteessa sekavin, katseettomin silmin.
Tohtori astui aivan vuoteen ääreen, tarttui sairaan molempiin käsiin ja katsoi häntä hymyillen suoraan kasvoihin.
– Kuinka voitte tänään?
Mutta nainen ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään, ei tuntenut mitään. Hänen silmänsä eivät pysähtyneet tohtoriin, hänen sormensakin tuntuivat elottomilta.
Tohtori pusersi lujemmin ja sanoi vakuuttavasti:
– Tänään on parempi päivä.
Siitäkään ei ollut mitään tulosta.
Tohtori hellitti sairaan kädet.
– Luulen, että on parasta siirtää hänet heti kohta...
Silloin –
Sairas kavahti istualleen, kasvot kääntyneinä ovea kohden. Hänen ilmeensä näytti tähystävän, hänen asentonsa kuuntelevan.
Tuokion ajan oli huoneessa hiljaista kuin haudassa.
Sitten sairas laski jalkansa matolle, nousi hitaasti, hyvin hitaasti seisomaan, kääntämättä silmiään ovesta. Ja hetki hetkeltä hänen kasvonsa kirkastuivat, ikään kuin jokin lähestyvä autuus olisi valaissut niitä.
Hän astui ovea kohden, kädet ojennettuina, unissakävijän tavoin.
Ja kynnyksen luona hän polvistui, aivan kuin hyväilemään lapsen jäseniä.
– Tiesinhän minä, että tulet, sanoi hän aivan hiljaa.
Ja hän otti äidillisesti syliinsä tyhjää ilmaa, nousi kädet kiedottuina sen suojaksi, kulki sitten ympäri huonetta, hymyillen, ylimaallinen onni ja kauneus kasvoillaan, kuiskaten lakkaamatta:
– Katsokaa häntä! Katsokaa häntä! Katsokaa häntä!
KIIRASTULI.
Koko päivän hän tuijotti huoneen hämärintä nurkkaa kohden, silmissään suuri, surullinen, jähmettynyt katse. Päivän mittaan hänen kuultiin muutamia kertoja äännähtävän jonkin pienen sanan; siitä ei päästy selville, mutta se oli kuin valitus tai avunpyyntö. Hoitajattarien kysymyksiin hän ei vastannut, ei edes hievahtamalla osoittanut huomaavansa heidän läsnäoloaan.
Tuli iltapäivä, ja lämmin, punerva auringonläikkä paloi hämynharmaalla seinällä. Äkisti kääntyivät sairaan kasvot sitä kohden, ja – ihmeellistä – ne sulivat, ne kirkastuivat niinkuin suuressa ilossa. Hänen silmiinsä syttyi näkyjä näkevän haltioitunut katse. Hän kurkoitti kätensä janoavasti kultaista valoa kohden ja lausui vavahtelevalla riemulla:
– Ester, Ester! Sinä, sinä se olet, lapseni! Miten sinun hiuksesi loistavat, miten sinun hiuksesi loistavat! Onko se taivaanvaloa?
Ja sitten äidillisen hyväilevästi maanittelevalla tavalla:
– Tule luokseni, Ester! Minä kadun nyt ja kaipaan ja rakastan. Äiti rakastaa sinua, rakastaa, rakastaa, näethän sen. Tule, lapseni, tule!
Kun ääni taas kuului, se vapisi tukahtuneena:
– Sinä et tule! Miten sinä katsot, lapsi! Miten sinä kyräilet, silmissä syytös ja viha! Vielä henkien maailmasta silmäsi soimaavat minua... Vihaatko sinä nyt minua ikuisesti, Ester?
Kului tovi. Sitten kuuluivat kauhusta koleat sanat:
– Mitä sinä sanot! "Tällainen minä olin – – katso nyt, millaiseksi sinä minut – –"
Lause päättyi parkaisuun:
– Aah!
Sairas peitti käsin silmänsä ja huusi katkonaisesti, puistatuksen tärisyttäessä hänen ruumistaan:
– Pois, pois, mene pois! Kuka sinä olet, hirmuinen? Hänellä on luinen linnun nokka ja käyrät kynnet! Hän tahtoo nokkia minua! – Hän sanoo, että minä olen – – sen tehnyt! Että minä olen hänet sellaiseksi tehnyt! Jumala, jumala!
– Teillä taisi käydä eilen vieras? kysyi tohtori aamukäynnillään.
Sairas katsoi tohtoria avuttoman näköisenä, hämmästys kasvoillaan.
– Vai erehdyinkö minä? Eikö käynytkään?
– Kyllä, kuului epäröivä vastaus. – Mutta hän on täällä nytkin.
– Kuinka, onko miehenne täällä jo näin varhain?
– Ei, ei. Niin, se on totta, myös mieheni kävi täällä eilen. Mutta Ester on täällä nytkin.
– Ester! Onko hän omaisianne?
– Minun tyttäreni.
– Niinkö. En tietänytkään, että teillä on tytär...
– Hän on kuollut.
– Ahaa. Mutta ettekö juuri sanonut, että hän olisi täällä?
– Hän on täällä.
– Hm – – missähän täällä?
– Täällä jossakin, lähellä. Hän liikkuu täällä.
– Mutta en minä häntä täällä missään näe. Tohtori hymyili, tehden kädellään tyhjää huonetta osoittavan liikkeen. – Näettekö te?
– En, hän on henki. Mutta eilen kyllä näinkin. Tänään olen vain kuullut.
– Kuullut? Mitä kuullut?
– Hänen äänensä – – tai ei oikeastaan ääntä, vaan hänen puheensa ilman ääntä.
– Soo-o! Korvinko te sen olette kuullut?
– Kyllä – tai ei sittenkään korvin, vaan ikään kuin – – ikään kuin sisäisellä kuulolla. Hänen sanansa tulevat jostakin, toisinaan lähempää ja toisinaan kauempaa, ja ne kuuluvat pääni sisässä. Ne ovat kuiskausta hiljaisemmat, ja kuitenkin ne voivat huutaakin.
– Mistä päättelette ne hänen sanoikseen?
– Kuulenhan sävyn. Kuulenhan puhetavan. Ja kyllä niissä sentään on äänikin – – aivan kuin äänen varjo – kaiku – – hänen äänensä kaukainen sävel. Se on Ester, ei kukaan muu koko maailmassa voisi puhua niin.
Sairas oli tovin vaiti, ennen kuin lisäsi:
– Ja kuitenkin ne ovat sellaisia sanoja, joita Ester ei koskaan sanonut, – joita hän ei olisi eläessään saattanut sanoa, – joita hän ei edes tuntenut. Ne ovat kauheita sanoja. Ne syyttävät minua hirmuista hirmuisemmin. Ne syyttivät minua koko yön. Toisinaan kiemurtelin tuskassa, toisinaan salpasi jähmetys henkeäni. En nukkunut lainkaan. – Tohtori, hän puhuu taas, juuri nyt. – Vai vielä sinun pitäisi nukkua, peikko! se sanoo. – Hirviö, se huutaa, – ihmissusi äidiksi! – Miten kaukaa se kuuluu, niinkuin toisen maailman ääni. Tohtori, minä en kestä kuulla! – Rikos äitiyttä vastaan, niin se huutaa, – Medeia, lapsensyöjä – – sielunsurma – – unettomia öitä sinulla pitää oleman – –
Sairaan käsi tarrautui peitteeseen kouristuksenomaisesti. Hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet. Hän voihki.
Kului päiviä. Naisen silmissä paloi kuumeinen, syvältä sielusta tuijottava, turvaton hätä. Hän näytti kärsivän suorastaan ruumiillisesti, hän sai syviä uurteita laihtuneille kasvoilleen.
– Hänellä on pahoja ääniä, sanoivat hoitajattaret.
– Mutta näkyjä ei enää ole.
– Hän tekee tiliä sielussaan, huokasi eräs vanha sisar.
Sitten tuli uusi vaihe. Potilas tavattiin huoneestaan, varsinkin iltaisin ja öisin, molemmat käsivarret kohotettuina kattoa kohden, kasvoilla palava hartaus, suu avoinna, huulet liikkuen. Askeleet kuullessaan hän laski nopeasti kätensä ja näytti joutuvan hiukan hämilleen. Mutta kohta kun hoitajatar poistui, kasvoille palasi hartaus, huulet alkoivat liikkua, ja käsivarret kohosivat jälleen, hitaasti, palvovasti, kunnes lopulta suorina kurkoittivat kattoa kohden, jääden koholle pitkäksi aikaa, vaipuakseen vihdoin hiljalleen alas, sydäntä puristamaan. Myöhemmin kädet myös alkoivat tehdä siunaavia liikkeitä oman ruumiin yllä, polven ja vatsan, ja aina silloin ilmestyi sairaan kasvoille hymyilevä, onnellinen rauha.
– Se rouva on ruvennut voimistelemaan, nauroi nuori hoitajatar-oppilas.
– Katatonisia piirteitä, sanoi ylihoitajatar.
– Hän rukoilee, huokasi vanha sisar.
– Minusta näyttää, että te olette paljon virkistynyt, sanoi tohtori sairaskäynnillään, hymyillen potilaalle.
– Niin, tohtori. Minä olen rukoillut Jumalaa. Minä löysin hänet. Minä keräsin kaiken sieluni huutaakseni häneltä apua, ja äkkiä minä tunsin, että hän kuuli huutoni. Minun käteni kohosivat hänen puoleensa, – ne nousivat niinkuin kukan terä nousee valolle aueten, – ne kohotettiin hänen puoleensa. – Oli kuin hänen voimansa olisi tarttunut niihin ja kannattanut niitä. Ne pysyivät itsestään rukoukseen kurkoitettuina, ja samalla hänen henkensä varjosti minut. Minä olen rukoillut häntä yöt ja päivät. Hän on antanut minulle anteeksi. Hän on armahtanut minut ja siunannut minut.
Tohtori virkkoi vakavasti: – Te olette täällä ollessanne puhunut joskus tyttärestänne, – Esterhän hänen nimensä oli, eikö niin? Olen muistavinani, että sanoitte kuulevanne hänen äänensä soimaavan teitä. Voitteko sanoa minulle, painoiko teidän mieltänne jokin seikka, jokin erityinen seikka – – ehkä jonkinlainen syyllisyyden tunto juuri Esteriin nähden?
Sairas katsoi tohtoria suoraan silmiin, näytti ponnistelevan kootakseen ajatuksiaan ja alkoi sitten puhua hiljaisella ja nöyrällä äänellä:
– Kyllä, syyllisyys juuri. Hän kuoli vuosi sitten, vähän enemmän kuin vuosi sitten, ja kun kävin sairaalassa häntä katsomassa vähän ennen loppua, kuulin hänen hourailevan minusta. "Miksi sinä lyöt aina Esteriä? – – Jumala rankaisee, jos vihaa äitiään, mutta Ester ei voi rakastaa, kun sinä lyöt –", niin hän houraili. Ne sanat syöpyivät sydämeeni, ne ottivat minulta unen ja jättivät minulle vain painajaisunia. Sitten kuoli toinen lapseni jo syntyessään. Ja sitten minä näin Esterin – –
– Niin niin, te tulitte sairaaksi. Mutta – älkää pahastuko, että kysyn, – millainen oli teidän suhteenne Esteriin?
– Se ei ollut äidin suhde lapseen. Minä en ollut hänelle koskaan äiti. Minä rikoin häntä vastaan jo ennen hänen syntymistään: tahdoin – – niin, minä tahdoin – poistaa – – hävittää hänet. Mutta vanha äitini esti sen, ja niin Ester syntyi. Minun ylpeyttäni loukkasi se, että olin hänen tähtensä joutunut miehelle, jota en rakastanut. Ester ei ollut edes kaunis lapsi, ja sitä en tuiki turhamaisena voinut antaa hänelle anteeksi. Ja hän sairasteli, – se suututti minua, sillä se esti minua huvittelemasta. Minulla ei koskaan ollut sydäntä hänelle, minä tuskin siedin häntä silmissäni, kohtelin häntä aina niinkuin palvelijan lasta, viimeisinä vuosina tiuskien ja lyödenkin, hän kun muka oli tomppeli ja pahantapainen tyttö, joka ei kunnioittanut äitiään. Hän oppi minua pelkäämään, lopulta vihaamaan. Hän kärsi, hän surkastui ja rumeni, hän sai omituisia uhittelun tai katkeruuden puuskia. Hän oli varmaan sisimmässään rakkautta janoava lapsi, – ehkä hän sairastui ja kuolikin sen tähden, että sai osakseen vain tylyyttä. – Sitten minä näin hänet täällä, hän ilmestyi minulle. Ja hän sanoi, että hänen sielunsa oli saanut maan päällä vamman, että minä olin tehnyt sen rujoksi. Samalla hän muuttui silmissäni, sai ilkeän kuvatuksen muodon, raadollisen linnunhahmon; se oli, hän sanoi, hänen sielunsa muoto toisessa maailmassa, koska minä olin vaihtanut rakkauden lahjan, joka sille oli syntymättömien taivaassa annettu, vihaksi... Se oli kauheata. Sanat, joita hän minulle sanoi, silloin ja toisina päivinä, eivät totisesti olleet lapsen, vaan ikuiseen lohduttomuuteen syyttömästi syöstyn, tuskassa huutavan hengen, jolla on tieto kaikesta kohtalosta, syyn kierrosta ja sielujen osasta ikuisuudessa. Niinä päivinä nousivat unhosta tuhannet syyttävät muistot, koko minun elämäni nousi todistamaan minua vastaan, – miten hirmuinen ja musta se oli... Kuin itse pimeys...
Hetken kuluttua sairas jatkoi:
– Mutta Jumala armahti minua. Kerran, vihdoin, rukoiltuani päivästä päivään, aivan kuin kiirastulen tuskassa, kuulevaa, mutta vanhurskasta ja ankaraa Jumalaa, minä kuulin äkkiä Esterin sanovan toisella äänellä, jonka ihanuutta vapisin, syvässä riemussa soivalla: "Äiti, sinä olet painiskellut enkelin kanssa, ja sinä olet voittanut. Eräs lähetti minut sinun luoksesi, tulemaan sinun sydämeesi, johon sinä olet valmistanut tilan minulle." Sinä hetkenä minun tuli autuas olla, minä tunsin, että minuun asettui – – että minussa liikahteli toisen olennon sielu. Sydämeni riemuitsi: Se on minun lapseni, hän on tullut takaisin! Minä tunsin, minä tunsin elävästi – – olevani raskaana. Se on hyvin kummallista, mutta niin minä tunsin. Ja enemmänkin: oli kuin hän olisi itkenyt ja iloinnut minussa, uuden syntymisen kipua ja riemua. Oi, minä kuulin hänen jokeltavan minussa: "Nyt sinä synnytät minua iankaikkista aikaa varten. Minä olen sinapinsiemen sinussa, mutta minä kasvan, sillä sinun sydämesi rakkaus imettää minua..." Siitä saakka, tohtori, olen ollut onnellinen. Lapseni on tullut takaisin minulle...
ÄITI.
Nuori tyttö oli astunut huoneeseen. Hänessä oli harvinaisen puhtaana kaikki se sulo, minkä luonto, järjetön synnyttäjä ja surmaaja, voi oikullisessa luomisriemussaan antaa ihmisen muodoille – saadakseen jälkeenpäin tuhota samojen muotojen elämän yhtä oikullisesti ja järjettömästi. Oli kuin tuo raikas olento olisi tullut suoraan valosta.
Ja kuitenkin –.
Noissa kasvoissa väreili hätää – kuin varjo aurinkoisessa maassa. Nuo silmät eivät katsoneet koko katseellaan; niissä oli ikään kuin jokin piilevä, kipeä kohta, joka katsoi toisaanne – sisäänpäin, omaan ahdistukseen.
– Minä pelkään – – minua vainoaa eräs ajatus – tiedän, että se on mieletön, mutta en voi sille mitään.
– Ja se ajatus on –?
– Minun äitini muisto. On vaikea selittää... Minä pelkään – että minusta tulee – hänen kaltaisensa.
Tohtori hymyili:
– Miksi te sitä pelkäätte?
Vastaus tuli hyvin hiljaisella äänellä:
– Äitini oli mielisairas.
– Niinkö – –
Tohtori katsoi tyttöä hyvin tarkkaavasti.
– Hän oli joutunut sairaalaan kohta, kun oli synnyttänyt minut. Kun lapsena näin hänet, ainoan kerran, hän hirvitti minua. Hänen kasvonsa olivat kauheat – niinkuin kuivasta savesta tehdyt, täynnä ryppyjä. Hän ei ollut vanha, mutta hänen hiuksensa olivat harmaantuneet ja takkuiset. Hän nauroi, nauroi – niin koleasti, niin luonnottomasti, että värisin koko olemukseltani. Ja hänen silmänsä – niitä ei kestänyt katsoa; hän tuijotti – kuin jokin – – eläin. Yht'äkkiä hän huusi – en koskaan unohda sitä huutoa: "He söivät minun lapseni ja sinä olet susi!"
– Hysteriatapaus, varmaankin.
– Niin.
Tyttö mietti tovin ennen kuin jatkoi:
– Luulen, että minun on kerrottava jotakin lapsuudestani. Sillä minun pelkoni juontuu sieltä saakka. Mitä minä mahdoin sille, että näin paljon sellaista, mitä toiset eivät nähneet. Minä näin unia valveilla, satuja omin silmin – enkeleitä kukkakentillä auringonpaisteessa – valkoisen valjakon tiellä ja vaunuissa nuoren sankarin ja kauniin prinsessan – ja paljon muuta, ja minä aavistin tapahtumia, jotka toteutuivat. Mutta toiset lapset ilkkuivat: "Hullun tyttö! Hullun tyttö! Hullu sinustakin tulee!" Minä vihasin heitä. Mutta kun ajattelin äitiäni, hiivin raunioille horsmien keskelle – pelkäämään. Nypin päivänkukan terälehtiä, vavisten: Tulee hullu – ei tule – tulee – ei tule – – tulee hullu! – Joskus, yöllä, minulle tuli omituinen ajatus: Minä en ollutkaan minä – minua ei ollut olemassakaan – minun tilallani nukkui aivan toinen olento, josta en mitään tietänyt – äiti.
– Hm – todella hieman outoa sielunelämää – lapsella.
– Sitten tapahtui jotakin selittämätöntä. Äitini haudalla, monta vuotta sitten, minut valtasi sellainen kuvitelma, että arkku – olikin käynyt tyhjäksi – että äiti oli tullut pois arkusta. Ja silloin tunsin säpsähdyttävän, ikäänkuin sähköisen kosketuksen – ja samassa, miltei tajuamattoman nopeasti, oli minuun asettunut joku toinen, vieras olento, sisältyen minuun kuin vesi astiaansa. Hän oli peloittavan voimakas – olin hänen vankinaan, jäykistyneenä, kuin pakkopaidassa, voimatta hievahtaakaan tai edes hengittää.
Tohtori pudisti päätään:
– Se oli jo – hiukan sairasta. Kauanko olitte tuon – miten te sanoittekaan – kuvitelman vallassa?
– Vain hetken. Elävästi tunsin, miten tuo toinen olento hellitti kouristavan otteensa – poistui minusta. Oli kuin ruumiini kudosten läpi olisi ilmavirran tavoin liukunut miltei aineetonta ainetta – alas maata kohden. Pääni kävi pyörryttävän tyhjäksi ja ruumiini herposi – aivan kuin kaikki jäseneni olisivat sulaneet pois. Minut kannettiin pyörtyneenä vaunuihin.
– Toivuitte sentään tuosta järkytyksestä? kysyi tohtori hyvin lempeästi.
– Toivuin, mutta en pian. Muistelin sitä kuin pahaa unta ja tiesin, ettei se ollut unta. Aluksi uskoin sen rangaistukseksi siitä, että olin pelännyt äitiäni – että en ollut tahtonut ajatella häntä äitinäni. Äiti oli tuolla tavalla osoittanut minulle, että olin – hänen ruumiinsa ja sielunsa lapsena – tahdoinpa tahi en – sidottu häneen näkymättömin sitein. Koulussa opettaja puhui perinnöllisyydestä –
– Raskas taakka – tuollaiset ajatukset. Ettekö keventänyt mieltänne kenellekään?
– En. Minulla ei ollut niin läheistä ystävää. Isäparkakin oli jo ennestään liikojen huolten painama, hänelle en raskinut puhua.
– Tuo omituinen tunne, joka valtasi teidät äitinne haudalla, ei sentään uusiutunut?
– Ei. Ja siksipä saatoinkin sen vähitellen miltei unohtaa ja sen mukana pelkoni. Aloin opiskella musiikkia – rakastan musiikkia yli kaiken – ja olin melkein kuin muutkin nuoret tytöt – ehkä hiventä herkempi, hiventä haaveellisempi. öisin tosin näin kummallisia unia, joita ystäväni ihmettelivät, mutta varsinaisesti sairaalloisia ajatuksia ei minulla enää ollut. Kunnes – –
– Kunnes?
Tyttö sanoi hiljaa, arasti, toisaanne katsoen:
– ... tuli eräs – – poika.
– Voitteko – tai – – tahdotteko kertoa siitäkin asiasta?
– En osaa kertoa. Näin hänet kerran – ja minusta tuntui, että en ennen ollut nähnyt ketään... Hän oli kuin toista rotua niiden rinnalla, jotka ennen olin nähnyt. Kun hän otti minua kädestä, olin nääntyä – iloon. Hän katsoi minuun – niinkuin taivas olisi – –
Tyttö punehtui hämillään.
– Ei, en osaa kertoa sitä.
– Ja kuitenkin osaatte. Te kerrotte kauniisti. Ja minä ymmärrän teidät hyvin.
– Tapasimme monta kertaa. Se oli kaikki kuin ihmettä – kuin lumouksessa eläväin unta. Olin sadun kuninkaantytär, joka oli liian onnellinen – vapisin onneani: varmaan, varmaan velho tulisi pian ja veisi minut vuoreensa, jossa ei päivä paista. Toissa yönä uneksin äidistä. Olin hänen kanssaan tyhjässä huoneessa, josta mikään ovi ei johtanut ulos. Rakastetun ääni huusi nimeäni. Mutta minä en voinut vastata hänelle, sillä äidin katse peloitti minua ja salpasi suuni. Tohtori, eilen tuo uni – toteutui.
Tohtori katsoi tyttöä kysyvästi.
– Tuo poika sanoi minulle, että hän rakasti minua. Istuimme sohvalla, kahden, meillä kotona. Hän aikoi suudella – ensi kerran. Tunsin, miten silmäni ja huuleni – – odottivat –
Tyttö oli tovin vaiti, kuin hän ei olisi saattanut hengittää.
– Sillä hetkellä, juuri sillä hetkellä – se toinen, vieras olento – – kosketti taas minua – kuin maasta nousten. Tunsin, että minun tilallani olikin – äiti. Että minun kasvoni olivat savenkarvaiset ja ryppyiset. Että katseeni oli täynnä haudan henkeä.
Hänen täytyi keskeyttää puheensa voimia kootakseen. Ja kun hän jälleen puhui, hänen äänensä oli kuin harmaata tuhkaa.
– Hän oli juuri koskemaisillaan minuun. Mutta ainoa ajatus, mikä minussa hämärästi eli, oli luonnoton ja iljettävä: Hän aikoo – suudella – minun äitiäni!
Huoneessa oli hetken hiljaista kuin tyhjässä.
– Silloin – –
– Silloin?
– ... minussa alkoi – nauraa – – äitini nauru. Se nauroi – vastoin minun tahtoani.
Tohtori katsoi tyttöä pitkään. Sitten hän kysyi hiljaa:
– Entä hän, poika?
Sanat tulivat tytön suusta väristen, ikään kuin okaiden raatelemina:
– Hän tuijotti minua – ensin – mitään käsittämättä. Sitten näytti hänessä äkkiä pimenevän. Häneen tuli – kauhu. Se tuijotti minua hänen silmistään – kuin suuri meri – kuin yö. Hän voihkaisi ääneen – tarttui käsin päähänsä – – ja pakeni. Silloin poistui minusta taas – tuo olento – ja minä raukenin sohvalle vallan voimattomana, kylmän puistatuksen vallassa, epätoivo sielussani.
Sairaalassa.
– Tohtori!
– Mitä nyt, lapseni?
– Oletteko aivan varma siitä –
– Mistä?
– ... siitä – kuka minä olen?
– Oh, teidän ei pidä ajatella tuollaista, lapsikulta.
– Eivätkö minun – kasvoni –?
– Eivät. Kasvoissanne ei ole mitään vikaa. Voittehan itse nähdä sen kuvastimesta.
– Niin, mutta – minä pelkään, että ne – muuttuvat välillä... Millaiset ne ovat väriltään?
– Aivan raikkaat – vain hiukan kalpeat väsymyksestä.
– Eivätkö ne kuitenkin ole – hyvin – – ryppyiset?
– Silkinsileät, hyvä lapsi. Nyt me emme kiduta itseämme enempää.
– Mutta minun silmäni, tohtori!
– Ovat oikein suloiset. Mutta nyt teidän pitää nukkua.
– Eivätkö ne katso – sillä tavalla?
– Eivät. Sanon teille, että te olette juuri te, ettekä kukaan muu. Ja te olette hyvin väsynyt ja tarvitsette lepoa. Saatte jotakin rauhoittavaa yöksi.
– No, miten nyt voitte?
– Äiti tuli äsken.
– Näittekö unta?
– Ei, minä valvoin. Äiti tuli. Äiti vei minut.
– Näittekö te hänet?
– Näin. Hän tuli tähän vuoteen viereen. Hän otti minut syliinsä – hän nosti minut ruumiistani – hän kantoi minut pois sylissään.
– Ja minne hän kantoi teidät?
– Tuonne – tuosta ovesta.
– Mutta tehän olette vielä siinä – omassa vuoteessanne.
– Niin – minä jäin kyllä vielä tähän – – mutta kuitenkin hän otti minut ruumiistani – minä näin itseni hänen sylissään – ja hän vei minut pois... Hän vei pois minun sieluni – – minä olen vain kuori...
– Ei, lapseni – tuo kaikki oli vain harhaa. Kuvitelma.
– Ei, ei – minä näin sen selvästi – ja tunsinkin. Hän vei minut pois – –
– Kuinka nyt on laitanne?
– Haudassa oli niin kylmä, kylmä.
Tohtori ja hoitajatar vaihtoivat katseen.
– Missä te nyt olette? kysyi tohtori.
– Minä tulin haudasta. Minä kuljen aaveena – nyt kun on keskiyö. Mutta kohta minun pitää mennä. He odottavat jo. Ne seisovat tuolla – ne katsovat taakseen – kaikki – ne viittaavat kädellään – – ne sanovat –
– Mitä ne sanovat? Kuuletteko ääniä?
Ei vastausta. Sairas raukeni vuoteelleen, silmissä tyhjä tuijotus.
– Tohtori!
– Tänään noin virkeä! Te tunnette minut?
– Tunnen, tunnen! Minä elän!
– Kas niin, lapseni! Olette todella paljon parempi, paljon parempi kuin pitkään aikaan. Muistatteko, mitä teille on tapahtunut?
– Muistan – melkein kaiken. Äiti vei minut hautaan. Minä olin hänessä – hän. Me olimme yhtä. Haudassa olin kauan, kauan. Toisinaan vaeltelin jossakin. Kuulin ääniä ja näin näkyjä – sellaisia kuin nähdään unessa. Se kaikki on nyt kuin sumun takana, en muista sitä tarkoin. Mutta sitten minä kuulin pasuunain soivan – ja ääni huusi kolmesti: "Herätkää kuolleista te, joita taivaissa odotetaan!" Silloin seisoin hämärässä aamunvalossa, kasteisella kedolla. Näin suuren joukon kauniita, kirkkaita olentoja – ja he lähtivät vaeltamaan sarastusta kohden. Aioin seurata heitä – mutta en voinutkaan astua yhtään askelta. Silloin seisoi kupeellani äiti – hänkin kirkastettuna, kauniina, silmissä rakkauden syvyys ja huulilla ihana hymy. "Lapseni", hän sanoi – ja hänen äänensä oli kuin huilun sävel – "sinua odottaa osasi elävien maassa. Mutta näemme toisemme ikuisessa valossa." Hän syleili minua ja poistui. Ja minä käännyin toiselle tielle – – Kun avasin silmäni, olin tässä huoneessa. Näin kaikki esineet – ja tunsin yöhoitajattaren, kun hän katsoi sisään ovenraosta. Ja muistin teidät, tohtori – kaipasin teitä, saadakseni taas puhella kanssanne. Mutta sitten vaivuin uneen – ja näin ihanaa, ihanaa unta.
– No, millaista?
– Minä kylvin kirkkaassa lähteessä. Ja näin, että olin – kaunis. Ja rannalla odottivat minua uudet vaatteet, hienoa, autereista kangasta. Ja minä vaelsin, vaelsin – pitkää, aurinkoista tietä. Oli kevät. Ja minun oli kevyt käydä. Tuuli hyväili otsaani. Ja kukat puhkesivat pensaissa tien varrella – suuret, siniset kukat. Ja silloin näin, että joku tuli minua vastaan, hänkin auterenvalkoisiin verhottuna. Ja kun hän lähestyi, tiesin hänet – enkeliksi. Mutta kun seisoin kasvotusten hänen kanssaan – hän olikin – silloin hän olikin...
– Kuka? kysyi tohtori.
Tyttö vastasi kuiskaten:
– ... poika, jota rakastan. Hän katsoi minua hymyten. Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Sinä!"
KUOLLUT VELI.
Tuo nuori nainen oli tulossa äidiksi, näki tohtori heti.
– Miten voin auttaa teitä? hän kysyi.
Nainen näytti hapuilevan mielestään jotakin vastausta, mutta ei saanut kuitenkaan sanotuksi muuta kuin:
– Minä, niin – – en tiedä –
– Mielenne on jostakin syystä levoton – eikö niin?
– Levoton – on kyllä. Muutenhan en olisi luoksenne tullutkaan.
Tohtori silmäili taas naista.
– Johtuuko se ehkä – nykyisestä tilastanne?
Nainen ymmärsi tohtorin sanat, ja hänen suuret silmänsä muuttuivat samassa omituisesti: aivan kuin syvältä hänen olemuksestaan olisi noussut esiin jokin kupla ja silmäterässä särkyen täyttänyt koko katseen samealla vedellä. Hänen kasvoillaankin, jotka näyttivät uupuneilta ja ylen herkiltä, eli samalla hämärä liikutus – ikään kuin avutonta tuskaa ja häpeää.
Hän virkkoi ponnistellen:
– Niin – – minä synnytän kohta, mutta –
Hän vaikeni jälleen.
– Mutta?
Ääni oli käheä ja sanat nopeita, hätääntyneitä:
– Minä en tahdo synnyttää!
Katse, joka luotiin tohtoriin, kuitenkin ikään kuin katui sanojen ajatusta ja tahtoi peruuttaa sen.
Tohtori kysyi aivan hiljaa:
– Miksi ette tahdo tulla äidiksi?
– Minä – – en tiedä. Olen kyllä aina toivonut itselleni lasta. Mutta nyt – en voi sitä sanoa. Minun laitani ei ole oikein.
– Mitä sillä tarkoitatte. Sitäkö, ettei teillä ole – sormusta?
Tohtori oli tehnyt kysymyksensä epäröiden. Nainen näytti hämmästyneeltä ja vastasi nopeasti, päätään pudistaen:
– Ei, ei – ei se ole sitä. Pahempaa – –
– Mitä se sitten on? kysyi tohtori lämpimämmin. – Teidän pitää sanoa se minulle – enhän voi teitä muuten ymmärtää enkä auttaa.
– Minä olen onneton, tohtori. Pelkään, että menetän järkeni. Ehkä olen jo nyt järjiltäni – en tiedä.
– Oh, niin pahoin eivät asiat sentään ole, virkkoi tohtori hymyillen. – Kertokaa nyt minulle kaikki, ystäväni.
Nainen puhui vihdoinkin.
– Se, mitä tulin teille sanomaan, on hyvin omituista ja varmaan luonnotontakin, mutta en mahda sille mitään. Sieluni ei ole minun vallassani. Sieluni tekee, mitä en tahdo. Pelkään sieluani, tohtori.
– Pelkäätte sieluanne – miksi? Miten olette saanut tuon pelon?
– On kuin minut olisi sidottu kohtalooni jo syntymisen kivussa – kuoleman siipien alla. Äitini kuoli lapsivuoteeseen, ehdittyään tuskin antaa elämän kaksoisveljelleni ja minulle. Ehkäpä, niin minä ajattelen, ehkäpä äitimme elämä siirtyikin meihin, molempiin meihin, veljeeni ja minuun – jakautui meihin, sama elämä ja sama sielu, yhdistäen meitä – sama elämä kahdessa olennossa. Onko se mieletöntä, tohtori?
– Ainakin kaunis kuvitelma.
Tohtori ajatteli naisen ääntä, joka ikään kuin kulki taipalen unissaan, havahtui ja säikähti havahtumistaan. Hän ajatteli naisen kasvoja, jotka olivat syvät ja älykkäät, mutta hetkittäin poissaolevat: aivan kuin jokin osa niistä olisi pyrkinyt irti tästä todellisuudesta. Sielukasta rotua, säännöllisesti, nämä onnettomimmat, hän ajatteli.
– Jatkakaa, hän kehoitti.
– Tunnette siamilaiset kaksoset, tohtori.
– Mitä heistä, hymähti tohtori.
– Kerron teille kaiken. Veljeni ja minä jäimme aloittamaan elämäämme niinkuin kaksi linnunpoikasta samaan kylmään pesään. Meillä ei ollut ketään rakastaaksemme.
– Entä isänne, eikö hän elänyt?
– Eli kyllä, omituinen isä. Jonkinlainen auringonpimennys kodissamme. Sfinksi. Sanotaan – vaikka minun on sitä vaikea kuvitella – että hän oli ennen ollut toisenlainen, hilpeä, ihmisrakas, ja että äiti – jota en kuullut hänen koskaan edes nimeävän – oli kerran ollut hänen silmäteränsä. Vähän ennen meidän syntymäämme hän oli kokonaan muuttunut. Kivettynyt.
– Aavistatteko syytä siihen?
– En tiedä, voinko sanoa –
– Niin –
– Luulen – että hän uskoi äitimme – pettäneen... Hänellä oli ollut hirvittävä kohtaus äitimme kanssa. Hän oli ollut – – tappaa äidin.
– Ymmärrän, virkkoi tohtori,
– Veljeäni ja minua hän tuskin sieti silmissään. Ja minkä hän puhui meille, sen hän puhui kuin laki. Hoitajamme oli vanha neekerinainen, pikemminkin tunnollinen juhta kuin rakkauteen mahdollinen ihminen. Ja englantilainen kotiopettajatar – nuhde ja ikävystyminen lihaksi muuttuneena. Kaiken lisäksi oli farmimme hyvin eristynyt; saari lakeuden meressä. Ajatelkaa – tämä hedelmätön kasvupaikka ja kaksi ihmistainta, joilla on janoiset juuret. Meillä oli hyvin janoiset juuret, tohtori. Olimme sairastelevia, ylenmäärin herkkiä lapsia. Me jotka luonnostamme rakastimme yksinpä vettä ja maata ja ilmaakin, puiden ja kukkien elämää – me saimme tulla toimeen ihmisten rakkautta vailla. Niinpä me jouduimmekin taipumaan toistemme puoleen paljon läheisemmin kuin sisarukset yleensä – niin läheisesti, että me ikäänkuin köynnöstyimme toisiimme. Mielialat ja ajatuksetkin siirtyivät toisesta toiseen melkein ilman sanojen välitystä. Voi tuskin puhua enää kahdesta eri olennosta; mehän lopulta melkeinpä hengitimmekin toisissamme ja toistemme kautta. – Voitteko ymmärtää minua, tohtori?
– Täysin. Siinä nyt ovat teidän siamilaiset kaksosenne.
– Niin. Mutta nyt en tiedä, miten jatkaisin, jotta voisitte edelleenkin ymmärtää minua –
– Onko se, sanoi tohtori vierastaan rohkaistakseen, – ehkä jotakin – arkaluontoista? Älkää pelätkö; olen lääkäri – –
Naisen kasvoilla läikähti jonkinlainen loukatun tunnon häpeä.
– Tohtori, sanoi hän vaivoin, – veljeni kuoli useita vuosia sitten. Olimme molemmat silloin vielä lapsia –
– Anteeksi. En tahtonut mitenkään loukata. Pyydän teitä jatkamaan kertomustanne.
– On eräs tapahtuma lapsuudessamme – tai varhaisnuoruutemme kynnyksellä – – tunnen, että minun on se kerrottava, niin vähäpätöinen kuin se itsessään lieneekin. On kuin kaikki sittemmin olisi kietoutunut juuri sen ympärille.
– Niin on melkein aina, nyökkäsi tohtori. Jokin vähäpätöinen tapahtuma –
– Kotimme lähellä oli eräs lähde, melkein pieni lampi. Me nimitimme sitä Opaaliksi; niin kuultava se oli auringonpaisteessa. Siinä me uimme yhdessä, veljeni ja minä. Eräänä päivänä – olimme silloin noin kahdentoista vuoden ikäisiä – seisoimme taas lähteen partaalla alastomina, suurten kukkivien puiden alla. Näen vielä elävästi veljeni kuvan, aivan kuin olisimme seisoneet siellä tänä aamuna: solakat jäsenet, kalpea, tumma pää hiukan oikealle kallellaan, huulilla ohut hymyily. Katsoin häntä – ja minulle tuli äkkiä halu tehdä hänelle ... jotakin pahaa. Minä otin lähteestä liejua kahmaloni täyteen ja heitin sen hänen iholleen. Kahmaisin liejua uudestaan, heitin, niin tein useita kertoja, kunnes hänen kaulansa, olkapäänsä, rintansa ja käsivartensa olivat aivan ryvettyneet. Hän näytti hämmästyneeltä, mutta koetti hymyillä; hän mahtoi aluksi ajatella, että oli kysymys uudesta leikistä. Mutta hän ei voinut kestää ilmettäni; se oli varmaan julma; sellaista hän ei ollut koskaan nähnyt. Hänen kasvonsa ikään kuin surkastuivat, ja suupielet alkoivat nytkähdellä. Minä nauroin hänelle kohti kurkkuani. Mutta hän sanoi: "Mitä sinä teet, sisko? Miksi sinä tahrit minut?" läikähti mieleeni katumus ja hellyys. Tahdoin lohduttaa häntä, ja lepertelin: "Älä ole pahoillasi. Vuota, minä pesen sen pois – rakas veli!" Huuhtelin limaisen liejun hänen iholtaan, ja hän hymyili minulle, kultaisia läikkiä pitkien kosteiden ripsiensä alla. Silloin minä tahdoin suudella häntä – – enkä voinut; ensi kerran elämässäni en voinut suudella veljeäni, vaikka janosin sitä. Heittäydyin veteen – en voinut katsoa häntä silmiin. Ja koko sen päivän ikään kuin karttelin häntä, selittämätöntä ujoutta tuntien.
– Vähän myöhemmin, jatkoi nainen värittömällä äänellä, – muutamia päiviä myöhemmin veljeni sairastui. Keltakuumeeseen. Ennen kuin lääkäri saatiin noudetuksi, oli hän jo kuollut. Hänen raikas ihonsa muuttui – aivan kuin Opaalin lieju olisi sen peittänyt keltaisena kalvona. Kuumeen yltyessä hän alkoi hourailla. Kerran hän valitti: "Mitä sinä teet, sisko? Pese se pois!" Ja nämä sanat tarttuivat mieleeni skorpionin tavoin. Minä olin vikapää veljeni tuskiin – juuri minä olin tahrannut hänen ruumiinsa, – tämä irrationaalinen syyllisyydentunto lävisti minut sisintäni myöten. Se ikään kuin otti minulta lapsenmieleni. Se saattoi minut pakenemaan sairaan huoneesta ja kyyristymään pakahtumaisillani johonkin nurkkaan. Kuolinvuoteen ääreen minut kuitenkin raahattiin; veljeni oli tullut tajuihinsa ja kysynyt minua. Voi, miten hän katsoi minua; kun lähestyin häntä, ääretön kärsimys ja samalla ääretön lempeys suurissa, riutuneissa silmissään; se katse kouristaa minua vieläkin. "Tiedän – että et – unohda – sisko!" hän kuiskasi. Vielä kuihtunut hymyily, vielä yritys kuroittaa minulle keltaista, kouristunutta kättä – kuin yli kuilun. Sitten tuli loppu –
– Suruni oli julma; jäin menehtyvin mielin raahaamaan salaista tunnontaakkaa läpi elottomien päivien ja viikkojen. Ei mitään, ei ketään, mihin turvata. Kaikki ihmiset puhuivat minulle kuolleesta veljestäni. Kaikki esineet ja kaikki leikit muistuttivat hänestä. Kaikki ajatukseni hakeutuivat häneen. Aloin pelätä ihmisiä, esineitä, leikkejä ja ajatuksia. Minulla ei ollut mitään, mitä en olisi pelännyt. Mutta varsinkin pelkäsin Opaalia. En enää käynyt sen rannalla. Joskus yllätin kuitenkin itseni kuvittelemasta, kuinka kerran menisin sinne – jonakin yönä – enkä enää koskaan palaisi –
– Jonkin aikaa myöhemmin myöskin isäni kuoli, jatkoi nainen tovin kuluttua. – Maatila myytiin setäni toimesta. Ja minä matkustin tänne. Täälläkin pysyin kuin lakeuden erottamana kaikista muista, setäni perheestä, koulutovereista. Aitasin itselleni jonkinlaisen suljetun puutarhan, jonka multaa ainoastaan yksinäiset unelmat ravitsivat. Kirjat ja musiikki tulivat minulle elämäksi. Lapsuuteni muistoja kartoin tietoisesti, sillä siten oli helpompi olla. Veljeni kuvan kätkin ajatusteni ulottuvilta aivan kuin himmeän verhon taakse enkä ehdoin tahdoin raoittanut verhoa; oli kuin minussa olisi herännyt jonkinlainen hämärä tarve nousta vastustamaan veljeni viimeisten sanojen voimaa. Mutta, tohtori, öiden unissa säilyttivät lapsuuden vuodet sittenkin valtansa minuun. Ne tulivat hämärästä, ne veivät minut alinomaa utuisille vaelluksille siihen maailmaan, joka oli yksin veljeni ja minun. Meidän aurinkoiset lapsuudenpäivämme jatkuivat, meidän yhteisten ilojemme ja surujemme vuorovesileikki jatkui, meidän kaksoiselämämme jatkui unissani. Sille en voinut mitään. – Niin kului vuosia.
Nyt olivat sanat kuin kuumeesta vapisevia:
– Sitten tuli pahin – se mikä nyt täyttää sieluni pelolla. Eräs nuorukainen rakastui minuun. Ja ennen pitkää minäkin rakastuin häneen. Me menimme kihloihin. Me olimme keskenämme mies ja vaimo. Ja meistä olisi tullut mies ja vaimo myöskin ihmisten silmissä. Mutta –
– Niin?
– Eräänä päivänä teimme retken saaristoon. Aioimme uimaan. Hän seisoi edessäni rannalla, puiden alla, päivänpaisteessa, – solakkana, pää hiukan oikealle kallellaan, huulilla hymyily. Hän oli ilmetty veljeni, vaikkakin vuosia vanhempi. En voinut hillitä äkillistä järkytystäni. Huudahdin. Hän katsoi minua ihmetellen ja kysyi: "Mikä sinun on?" "Ei mikään", vastasin, vaikka koko olemukseni puhui toista kieltä. Silloin hän astui luokseni, yhä tutkivasti silmiini katsoen, ja virkkoi jälleen: "Jokin sinua vaivaa – näenhän sen." Pudistin päätäni. "Älä välitä siitä", sain sanotuksi. Hän otti pääni kämmentensä väliin ja lausui: "Rakas!" Mutta minä vapisin kuin vilussa. "Sinä katsot minua vierain silmin", hän sanoi, "katseesi pakenee minua". Ja kun en mitään vastannut, niin hänen kasvonsa ... hänen kasvonsa surkastuivat aivan kuin veljeni kasvot tuona päivänä rannalla. Hänen kätensä olivat vaipuneet alas. "Onko sinulla jotakin minua vastaan ... olenko rikkonut jotenkin?" Oi – olin kuulevinani veljeni tuskaisan äänen: "Mitä sinä teet, sisko?" Mutta kun en vieläkään voinut virkkaa mitään, hän kysyi kuolemanvakavana, matalalla äänellä: "Vai etkö enää rakasta minua – sano, etkö enää rakasta minua?" Sitä en kestänyt. Sieluuni vyöryi jälleen rakkaus, sokea ja kuuro, – hyöky, joka ei tuntenut esteitä, jolla oli vain yksi tarve: hukuttaa hänet hellyyden ja intohimon ylenpalttisuuteen: "Rakastan, rakastan!"
Tohtori oli kuunnellut kertomusta hievahtamatta, tarkaten samalla ilmeiden nopeaa ja kiihkeää varjoleikkiä naisen kasvoilla. – Missä palaa tuollainen tuli, siellä syntyy helposti tuhkaa, hän ajatteli.
– Mutta yöllä näin unessa, että pieni veljeni seisoi edessäni Opaalin rannalla. Mutta paikalle, jolla hän seisoi, ilmestyi äkkiä tuo toinenkin – samoille jalkojen sijoille. Samalla kertaa näin heidät kahtena ja yhtenä olentona. Sitten veljeni ikään kuin lakkasi olemasta, ja tuo toinen tuli minua kohden, syleilläkseen. Enkä minä päässyt pakenemaan ... olin kiinni maassa... Mutta samassa heräsin.
– Siitä päivin, tohtori, jatkoi nainen tovin äänettömyyden jälkeen, – rakkauteni muuttui minulle kidutukseksi. Yllätin itseni ajattelemasta: Hän on veljesi kuva, ja siksi, vain siksi sinä rakastat häntä. Tajusin kyllä, miten mieletön tuo ajatus oli. Ja kun se alkoi useammin vaivata mieltäni, kokosin kaiken järkeni ja tahtoni voiman sitä vastustamaan. Se nosti sittenkin yhä uudestaan ja yhä useammin, salakavalasti, käärmeen tavoin päänsä esiin ja sylki sieluuni myrkkyään. Rakastettuni tarvitsi vain kallistaa päätään ... tai katsoa minuun määrätyllä tavalla ... tai puhuessaan käyttää jotakin erityistä äänenpainoa ... tai vain hymyillä mitään sanomatta – ja kohta kähisi käärme: Veljeäsi sinä hänessä rakastat, kuollutta veljeäsi, etkä häntä itseään!
– Niin olin joutunut alennuksentunteen ja itsesoimauksen nevalle; järkeni ei enää nähnyt lujalle maalle vievää polkua. Rakkaudenhetkemme olivat sentään vielä, minullekin, täynnä unohdusta ja riemua. Mutta sitten tuli pahin. Näin veljeni unessa – keltaisen liejun peittämänä. Hän katsoi minuun ihmettelevin, äärettömän surullisin silmin. Ja hän sanoi taas: "Mitä sinä teet, sisko? Miksi sinä tahraat minut?" Minä vastasin hänelle niinkuin lapsenakin olin vastannut: "Vuota, minä pesen sen pois – rakas veli!" Mutta kun yritin pestä, ei lieju lähtenytkään. Pesin pesemistäni, epätoivoisesti, kokonaisen ikuisuuden. Hankasin käteni verille. Mutta turhaan. Lieju oli syöpynyt häneen. Minut valtasi ääretön hätä veljeni silmien tähden. Jos olisin löytänyt niistä hivenenkään syytöstä, ei hätäni olisi ollut niin suuri. Mutta ne eivät syyttäneet – surivat vain. Heräsin tuskan hiki otsallani.
– Siitä saakka minulla ei ole ollut rakastajaa. Vain kerran olin hänen sylissään, ja silloin sieluni kauhistui. Minua kouristi ikään kuin ehdoton varmuus: Hänhän on minun veljeni ... hänhän on minun kuollut veljeni ... ja minä olen tahrannut hänet. Niin luonnoton oli tuo tunne, että en voinut, en voinut sitä kestää. Koko olemukseni nousi sitä vastaan. Oli kuin olisin puistatuksen vallassa katsonut pohjattomiin kuiluihin. Minun oli paettava voidakseni pelastaa sieluni. Niin, siitä saakka minulla ei ole ollut kihlattua. Oli kauheata nähdä hänen suurta tuskaansa. Hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi työnsin hänet luotani. Sillä hän rakasti minua. Ja minäkin rakastin häntä ... yhä rakastan häntä ... ja pelkään.
Naisen täytyi vaieta tyyntyäkseen. Tohtorikaan ei voinut täysin hallita ääntään, kun hän vihdoin sanoi:
– Minä ymmärrän teidän ahdistuksenne. Teille, joka olette herkkä, tuollainen pakkoajatus on kauhea taakka. Minusta on kuitenkin ilmeistä, että te pelkäätte enemmän – – kuin on syytä. Teidän ei tule menettää toivoanne, ystäväni. Teen parhaani auttaakseni teitä. Uskokaa minua – kaikki voi vielä muuttua hyväksi. Ihmisen sielu voi uudistaa itsensä.
– Tohtori, sanoi nainen nyt miltei kuiskaten, en ole sanonut teille vielä kaikkea. Viime yönä näin unessa lapsen, – ja tiesin, että se oli minun lapseni. Se makasi selällään mättäällä. Se kurotteli minua kohden surkeita jäseniään; se väänteli niitä kuin kulkijan jalan alla rusentunut sammakko. Se oli ... sekin ... kokonaan keltainen, liejun tahraama. Minä olin liian väsynyt sitä pesemään. Otin sen syliini ja kannoin pois ... kristallinkirkkaaseen veteen ... keskelle Opaalia... Ja syvälle tultuamme me kävimme nukkumaan ... lapseni ja minä ... ja minun oli suloinen olla ... minä tunsin hänen hengityksensä poskellani. Minä pelkään, tohtori – että minä – – se on kauheaa sanoa – – että minä teen lapselleni pahaa – – että minun täytyy tehdä lapselleni pahaa, – ellette te auta minua. Sanoinhan teille, että minun sieluni ei ole omassa vallassani – että minun sieluni tekee mitä en tahdo.
MUUTAMIA SAIRAITA PÄIVIÄ.
Eräs taiteilija oli kuollut, ja hänen ystäviinsä kuuluvana sain pyynnön kirjoittaa muutamaan aikakauslehteen jotakin hänen muistokseen.
Mutta siihen aikaan olin itsekin melkein enemmän kuollut kuin elävä. Minua näännytti monien väärinelettyjen vuosien väsymys ja myöskin raadannan väsymys; olin lankeemuksista uupunut ja kuitenkin nälkäinen uusille lankeemuksille; sisäistä hätääni vaivoin kestäen haudoin jo lopullista poistumistani ihmisten joukosta. Varsinkin olivat viimeiset mielettömät viikot loppumattomine juominkeineen ja aamuun valvottuine öineen olleet kuin painajaisunta, hoippumista tyhjästä tyhjään. Elin kuin noidan sormen piirtämässä kehässä.
Olin niin turtunut, ettei edes surusanoma ollut voinut minussa koskettaa elävän tunteen kohtaa; olin sen kuultuani jäänyt vain tyhjästi ihmettelemään... Ja sentään oli vainaja taiteilijana ja ihmisenä ollut minulle läheinen.
Tartuin kynään. Mutta kaikki surun sanat näyttivät vaivaisilta tuona harmaana aamuna. Jokainen lause kuoli silmieni edessä. Kirjoitin ainakin kymmenen liuskaa, eikä niistä yksikään elänyt. Sillä sielu ei jaksanut olla osallisena aivojen työssä; se pysytteli liikahtamattomana niin kuin vesi syvän kaivon pohjalla, jonne sanko ei enää ulotu.
En elämässäni ollut vielä jättänyt työpöytää niin hengeltä ja ruumiilta kurjana kuin silloin. Rutistin nuo viheliäiset liuskat, kävelin huoneessa edestakaisin, – siemaisin jotakin viinansekaista, heittäydyin sohvalle mielessä epätoivo:
– Näinkö pitkällä, näinkö pitkällä! He sanovat sinua runoilijaksi – ja sinä olet tuulenpesä tyhjää täynnä! Runoilijako – hahhah! – Runoilijan hauta sinä olet enintään – – Pelkkä hengittävä tomu, joka pian varisee.
Vihdoin väsymys voitti; minä vaivuin uneen.
Illalla, herättyäni, ajattelin vainajaa. Ja aloitin ilman muuta kirjoittaa hänelle – kirjettä. Se oli minusta luonnollinen tapa sanoa hänelle hyvästit. Mielen raskas sumu, joka aamulla tukahdutti ajatukset, oli nyt poissa. Uupuneelle ja sairaallekin ihmiselle tulee joskus ihmeellinen hyvänolon-hetki, äärimmäisen herkistymisen tuokio – ja sellainen oli tullut minulle.
Vaikka en ollut enää vuosiin uskonut vainajien elämään – tuona hetkenä kuitenkin tuntemalla tunsin, että sielut elävät. Saatoin puhua poistuneelle olennolle niinkuin läsnäolevalle: hän kuuli kyllä. Mieleeni ei tullut surun sanoja – sillä oli riemu ajatella vapaan vaellusta tuolla puolen tämän maailman rajan – vaan elämässä sanomatta jääneitä hyviä sanoja, hiljaisimpia, yksinkertaisimpia, sanoja.
Ja minä kuvittelin: hän oli tomunsa riisunut, kepeäjalkainen aamullista polkua kauasvaeltava henki. Katso, hän seisoi kasteisella nurmella, tähystäen loitommas, sinisiin autuudenmaihin, huhuillen edeltämenneitä veljiä ja sisaria – –
Silloin pysähtyi kynä. Hauras näkemys haihtui. Ja vapisin.
Sillä sielun hämärästä, tietoisuuden alta, oli noussut erään toisen vainajan nimi ja nimen mukana kuva:
Kasvot yöllisessä vedessä. Tajuttomat, viluiset, kalvaat. Kääntyneinä taivasta päin. Ja niiden kehyksenä vesiympyrät verkalleen suurenevina.
Ne olivat ystävän kasvot, kauneuden etsijän, kauneuden palvojan, syvämielisen nuoren Svenin, jonka elämä päättyi Italian matkalla kenenkään tietämättä, miten, Tiberin syliin, josta hänen ruumiinsa löydettiin vedestä eräänä aamuna.
Svenin kohtalon arvoitus oli ollut minulle jo ennen usein tunnonvaivojen syynä. Minä olin kuka ties ollut niitä, joille tulisi ripustaa myllynkivi kaulaan. Minä olin johdattanut hänet, pyhiinvaeltajan, kapakoihin ja viettelysten oville.
– – Sittemmin näin hänen kantavan tuskaa sielussaan, kätkettyä tuskaa, jonka aavistelin kohtalokkaaksi, vaikka ei hän koskaan puhunut siitä. Olisiko hänen minuutensa silloin jo jotenkuten hivenen verran horjahtanut sisimmän tarkoituksensa tieltä? Ehkä hänkin, niin kuin Strindbergin runon Ismael, Hagarin poika, kärsi siitä tuskasta, että ei voinut olla mitä tahtoi; kenties, kenties hän olisi elämässä saapunut kauniimpaan ja – kauemmas, ellen minä olisi kohdannut häntä – –
Vapisin salaisuuksien maailman edessä, vastauksettomien kysymysten ketjua punoen. Saiko se ajatus, joka maan päällä liikkui Svenin nimellä, toisessa maailmassa täydellisen ylevyyden saavuttaneena rientää kirkkauden piiriin? Vai oliko elämän pienistäkin harhoista tie rastittu uusiin, tuntemattomiin harhoihin? Ja jos Svenin henki oli vapaaehtoisesti, ennen kuin sen ajallisen vaelluksen oli määrä loppua, kiiruhtanut tuskansa vankilasta – mikä sitä silloin odotti ajattomuudessa? Uusi tuskan vankilako?
Riisuuduin nopeasti, sammutin valon ja hoipuin vuoteeseeni.
Sillä halusin – toisen kerran sitten lapsuusvuosieni – rukoilla Kaikkitietävää. Ahdistuksessani huusin, mieletön, koko sielullani Hänelle:
– Iankaikkinen Jumala, jos Sinä olet, niin anna minun tietää, mikä on hänen osansa! Anna minulle merkki, jotta minä tuntisin syyni määrän! Anna minulle merkki, anna minulle merkki, Jumala!
Ja tapahtui aavistamatonta.
Kavahtaen tunsin toisen olennon tulevan minuun. Hän täytti ruumiini miltei tajuamattoman nopeasti, sisältyen siihen kuin vesi astiaan. Koko olemukseni oli hänen voimansa vankina tuokion ajan; olin jäykistynyt kuin pakkopaidassa, en voinut liikuttaa yhtään jäsentä enkä edes hengittää.
Vihdoin hän liukui minusta pois – tunsin selvästi kuinka hänen aineeton aineensa läpäisi ruumiini kudokset – ja järkytettynä sopersin:
– Minä uskon.
Ja silloin näin, totisesti, tutun hahmon vuoteeni vieressä, hintelänä, tummassa puvussa – jollaista Svenin olin aina nähnyt käyttävän – kapea pää hiukan kumarassa, kasvot utuisena valokohtana huoneen pimeydessä.
Kysyin kuiskaamalla:
– Oletko Sven?
Yöllinen vieras lähestyi minua kumartuen ylitseni lempeästi nuhtelevana, ja otsaani hyväili ikään kuin hengityksen aavistus. Mutta en vieläkään eroittanut hämärien utukasvojen piirteitä. Sen vuoksi kysyin:
– Mistä tiedän, että todella olet Sven?
Henki suoristautui, ilmeisesti suuttuneena. Ja hän vihmoi kädestään minuun ikään kuin lukemattomia pieniä, polttavia rakeita. Sitten hän viittasi kirjoituspöytää kohden, kerran, kahdesti. Ymmärsin; nousin vuoteelta, menin ohi odottavan hengen pöydän ääreen, ja hamuilin käsille paperia ja kynän. Samassa tunsin vasemmassa kupeessani ylen keveän kosketuksen, ja – henki oli taas asettunut minuun; ei enää väkevän valtiaan tavoin, vaan olemukseeni miltei aineettoman herkästi sulautuen. Mutta oikeaan käsivarteeni työntyi hänen kätensä tihentyneempänä aineena, viileän ilmavirran tavoin, edeten verkkaan sen sisällä ranteeseen, kämmeneen, lopulta pujottaen sormet sormiini.
Käteni mukautui sen tahtoon, ja se kirjoitti kädelläni paperille jotakin hyvin nopeasti. Lopetettuaan se kohotti käteni paperilta ja kirjoitti ilmaan suurin kirjaimin: "Sytytä valo." Tottelin. Ja paperilla lampun valossa näin – Svenin käsialalla nämä sanat:
"Olet sanonut uskovasi, usko siis, sillä armolla on
aikansa ja ajalla loppunsa.
Sven."II.
BRUUNO ON KUOLLUT.
Hänen nimensä on nyt kultaisin kirjaimin uurrettuna koulumme juhlasalin seinällä riippuvaan valkoiseen marmoritauluun, tuon ihanan lauseen alle, jonka jokainen poika – alaluokkalainenkin – osasi lausua ulkomuistista, vaikka koulussamme ei luettukaan latinaa:
"Dulce et decorum est pro patria mori."
Hän oli ystäväni. Enkä usko, että koskaan tällä pyörivällä pallolla löydän ystävää, joka täyttäisi hänen paikkansa.
Vähän enemmän kuin vuosi sitten makasin sairaalassa, kuukausmääriä. Olin henkisesti murtunut, tajunnanelämäni oli suistunut raiteiltaan. Elämän rumuus, itseinho, vuodesta vuoteen synkemmäksi tihentynyt toivottomuus ja monet muut sielunviholliset olivat ahdistaneet minut siihen viimeiseen turvapaikkaan, jota sanotaan mielenhäiriöksi. Ja vielä sittenkin sain elää alinomaisessa asemasodassa hirmuisten, mielikuvituksellisten varjojen kanssa; päiväni olivat kuin peikkounia. Olin lopulta nääntynyttä nääntyneempi. Muistan, kuinka eräänä päivänä luin lukemistani Mikael Lybeckin runoa "Han med lien" (Viikatemies), jossa Kuolema tulee ystävänä odottavan miehen luo. Sieluni kokosi silloin kaiken jäljellä olevan voimansa huutaakseen avukseen Kuolemaa. Se ei voinut enää odottaa itselleen mitään osaa tämänpuoleisessa elämässä, jossa kaikki oli kärsimystä ja kauhua; Kuolema olisi ollut sille vapauttaja. Silloin oli kevät, ja aavistus lienteästä iltavalosta viipyi vielä hämärtyvässä huoneessa. Äkkiä näin ruskealla paneeliseinällä, jonka tummemmat ja vaaleammat laikut, vieläpä yksityiset oksatkin olivat katseelleni viikkokautisesta tarkastelusta tuskastuttavan tuttuja – kasvot. Suuret, selvinä hahmoittuvat, elävät kasvot. Ne olivat hänen, kaatuneen ystäväni, Bruunon. Hänen aatelisprofiilinsa tuttuine sukupiirteineen, hänen päänsä ylpeä ja varma muoto – tuo voimakkaasti kehittynyt takaraivo, tuo korkea ja puhdas otsa, elämänhaluinen, hivenen koukertuva nenä, vakava, päättäväinen ja kuitenkin mielen hyvyyttä ilmaiseva suun seutu.
Ystäväni kasvot, ne antoivat minulle omituisen rauhan ja turvallisuuden tuokion. Niissä itsessään paistoi suurempi rauha, ylevyys ja lempeys kuin koskaan olen elävillä kasvoilla nähnyt, – hyvin juoksunsa päättäneen rauha, kuoleman saavuttaneen olennon tyyni, sinetöity, jumalallinen rauha, jollaisen joskus näkee kaatuneen sankarin kasvoilla. Minä katselin niitä kasvoja ikään kuin ilolla ja toivolla, ne tuntuivat näkyvän kuoleman maasta, niinkuin tervetulon toivotus, niinkuin kauniimman elämän lupaus, joka ei jättänyt tilaa pelolle.
Seuraava yö oli koko sairaala-aikanani ensimmäinen, jona en nähnyt painajaisunia.
Ja seuraavana iltana, samaan aikaan, näin ne kasvot taas. Ne olivat jo seinällä odottamassa, kun käänsin pääni niitä etsiäkseni. Miten rakastinkaan niitä, – utuisia, mutta eläviä, kauniita, ylevän tyyniä kasvoja. Niin ne ilmestyivät siihen ilta illalta, ja aina ne toivat minulle ilon ja rauhan lahjan. Mieleni oli alkanut askarrella kerätäkseen talteen pienimmänkin muistonrahtusen ystävyytemme elämän varrelta; se teki sen hartaudella niinkuin kalliita aarteita kooten. Niinä päivinä tapahtui sairauteni kulussa ensimmäinen käänne parempaan päin. Niinä päivinä minä myös tein ystävästäni Bruunosta itselleni pyhimyksen, jonka kuva on lähtemättömästi ihanan nuorukaisylevyyden perikuvana, mieskunnon symboolina, ajallista ja ajatonta kauneutta säteilevänä syöpynyt syvälle sieluuni.
Siksi minusta tuntuu siltä, kuin Bruunosta kertoessani kirjoittaisin nykyaikaista pyhimyslegendaa. Siksi minä näen ylevyyden valaistuksessa hänen elämänsä pikkutapahtumatkin, joka ainoan, minkä muistini suinkin tavoittaa. On kuin elämä olisi varta vasten valinnut, varustanut ja lähettänyt hänet puhtaampaan vaellukseen ja jalompaan kohtaloon kuin muut olennot, joita olen tuntenut.
Yhteiskoulussa Bruuno oli luokkatoverini, ja minä olin pitänyt häntä arvossa jo alaluokista saakka, sillä hän oli aina ja kaikessa oikeamielinen, suora ja hyvä – eli niinkuin me toverit häntä silloin yhdellä sanalla arvostelimme: reilu. Hänen maltillisuutensa ei estänyt häntä olemasta reipas, jopa tarpeen tullen – esimerkiksi lumisodassa tai potkupallopelissä – varsin terhakkakin. Päin vastoin hänen avoimet, valoisat kasvonsa ja jäntevä pojanvartalonsa uhkuivat tuota erityisen tervettä elämäntarmoa, joka tekee muutamat jo melkein lapsina silmäänpistävän miehisiksi ja säännöllisesti hankkii heille ikätovereiden kunnioituksen. Mutta minun varsinaisen kiintymykseni hän voitti vasta kuudesluokkalaisena eräällä teollaan, urotyöllä, samalla kertaa lapsellisella ja miehuullisella.
Oli luihin ja ytimiin tunkeutuva talvipakkanen. Aamun ensimmäisellä välitunnilla huomattiin, että koulun kulmauksessa, ylhäällä puhelinpylvään poikkipuulla kyykötti kissa. "Se on ollut siellä yöstä asti", tiesi joku. "Koirat ajoivat sen sinne, eikä se uskalla tulla alas." – "Annetaan sille paukku, niin tulee", tuumi toinen. Muutamia lumipalloja tuiskahti kissaa kohden; jokin osui, poloinen naukaisi surkeasti, putoamaisillaan. Päätettiin: "Se on ihan kohmettunut – se ei kykene kunnolla liikkumaankaan." – "Yhteislaukaus, pojat, se tepsii!" ehdotti joku tuleva juristi. Silloin kuului syvä-ääninen, tiukka "Ei", joka sai kädet pysähtymään ja päät kääntymään kieltäjää kohden. Se oli Bruuno, joka sivummalle pysähtyneenä oli hetken ajan seurannut tapahtumaa. Sanomatta enää sanaakaan, vakavana ja päättäväisenä hän astui pylvään juurelle ja – alkoi kiivetä. Hän alkoi kiivetä puhelinpylvääseen. Helppoa se ei ollut, pylväs oli liukas ja pakkanen jäykistävä, jalat pyrkivät luisuilemaan ja kädet alkoivat punoittaa kylmästä. Muutamat pojat nauroivat, joku sutkautti hyväntahtoisen sukkeluuden. Mutta Bruuno oli jäntevä ja sisukas, hän yleni ylenemistään, pujottautui piankin huurteisten lankojen lomaan. Alimmalle poikkipienalle noustuaan hän ylettyi tarttumaan kissaan. Tämä puolustautui peloissaan sähisten ja raapien. Bruuno sijoitti sen olkapäälleen. Se puri ja kynsi, korvaa, poskea. Pelastaja piteli sitä toisella kädellään niskasta kiinni ja laskeutui alas toisen varassa, tuoden kuin tuodenkin naukujan mukanaan. Viereisen talon ikkunaan oli ilmaantunut ystävällisesti hymyilevä nainen; Bruuno kurotti kissan hänelle.
Sellainen oli se sankariteko. Minä, joka lapsena olin tapellut serkkujeni kanssa varpusenpoikasten elämästä ja itkenyt ammuttua oravaa, joka puri kättäni kuolinkamppailussaan nytkähdellen, minä ihailin tuosta hetkestä lähtien Bruunoa. Hän oli uskaltanut näyttää sydämensä lempeyden, vieläpä väärällä tavalla miehistelevän poikajoukon silmien edessä, – se oli sankarillista.
Tuli vapaussota. Bruuno oli niitä koulupoikia, jotka hyväksyttiin mukaan silloin, kun aikuiset miehet lähtivät kaupungista paria pitäjää pohjoisemmaksi, jossa valkoisia joukkoja muodostettiin. Bruuno oli myöskin niiden miesten joukossa, jotka ensimmäisinä marssivat kaupunkiin punaisten vetäytyessä pois. Minä, kellarikaartilainen, ihailin hänen huonostisopivaa sarkapukuaan, hänen uljasta sotilasryhtiään, hänen kasvojensa tervettä väriä, hänen huultensa vakavaa ja lujaa yhteenpuristumista, hänen katseensa tyyntä voimaa, sodan kokemuksissa lujittunutta. Toverit sanoivat: "Bruuno, se se on poika!" Tai: "Bruuno, hän on mies. Hän ei pelkää." Ja minulle kerrottiin kaikenlaista – miten Bruuno oli kuulasateessa pelastanut sen ja sen haavoittuneen – miten Bruuno oli silloin ja silloin heittänyt käsigranaatin konekivääripesäkkeeseen, – ja miten Bruuno oli tiedusteluretkellä tehnyt selvää punaisesta patrullista... Bruuno itse oli vaiteliain kaikista pojista.
Kului vuosi. Sanomalehdet kertoivat Aunuksen retkikunnan taisteluista. Välitunneilla koulussa puheltiin niistä. Toverien kotona, iltaisin tavattaessa, samoin. Eräänä keväisenä iltapäivänä osuimme Bruuno ja minä samaan aikaan kaupungin lukusaliin; sillä kertaa ei ollut läsnä ketään muita. Luimme juuri saapuneita lehtiä, luimme, ahmimme. Taistelutietoja. Eteläinen rintama edennyt ... eräs etupäässä koululaisista muodostettu osasto kunnostautunut... Haavoittuneiden ja kuolleiden nimet... Kirjeenvaihtajan selostus...
En tiedä, kumpainenko meistä sen ensiksi sanoi. Mutta toinen sen sanoi: "Lähdetään." – "Lähdetään", vastasi toinen. Katse. Kädenpuristus. Mitään suurempaa ja yksinkertaisempaa en muista kokeneeni.
Tuli lähtöpäivän aatto. Olimme jääneet pois koulusta. Rehtori tiesi asian, Lasse, Bruunon vanhempi veli, oli päättänyt tulla mukaan, suojeluskunnan paikallispäällikkö oli antanut meille paperin, ja jylhäotsainen, valkohapsinen suomenkielen lehtori oli toivottanut meille Jumalan siunausta kolme eri kertaa, lopulta kyyneleet silmissä. Illalla piti olla läksiäiskekkerit, kaikki luokan pojat mukana. Sinä iltapäivänä Bruuno tuli minun luokseni oudon hiljaisena. Istui kotvan aikaa vaiti, pää käden varassa. Äkkiä hän sanoi syvällä, vakavalla äänellä: "Uuno, minä en nyt lähtisi, ellen olisi luvannut sinulle." Hämmästyin tietysti. Hän katsoi minua silmiin, kauan, ihmeen kimaltelevalla, surullisella katseella, ja lisäsi hiljaa: "Äitini tähden." Kun hän ei selittänyt enempää, sanoin: "Bruuno, ei sen lupauksen tarvitse sinua sitoa. Minä kyllä menen, mutta sinä voit hyvin jäädä. Minä ymmärrän sinut, usko se." Hän pudisti päätään. "Ei, ei", sanoi hän painokkaasti, "minun täytyy lähteä, minä en voi olla lähtemättä ... kun kerran lupasin."
Aamulla vasta täysin ymmärsin Bruunon mielialanmuutoksen. Hänen äitinsä, hänen kaunis, sielukaskasvoinen, harmaatukkainen äitinsä puhui minulle kiihkeästi, silmät itkettyneinä: "Älkää, älkää lähtekö! Bruuno on kahdesti ennen ollut hengenvaarassa ... minä olen tietänyt sen ja kuitenkin ollut levollinen. Nyt minä pelkään... Jos te nyt lähdette, en minä enää koskaan näe Bruunoa. Älkää lähtekö! Jos te ette lähde, niin minä saan pitää Bruunon ... mutta jos te lähdette, lähtee Bruunokin. Älkää tekään lähtekö, älkää lähtekö! Bruuno on minun pojistani rakkain..."
Tänä päivänä minä soisin, että olisin tuona varhaisena aamuna ollut kyllin urhoollinen suostuakseni jalon, rakastavan, aavistelevan äidinsydämen pyyntöön. Se olisi silloin ollut uhraus, toverien silmissä ehkä nöyryytyskin, mutta se kaikki olisi ollut pientä. Jos olisin suuttunut, – kenties, kenties Bruuno eläisi... Mitä me tiedämme elämän ratkaisevista tuokioista, mitä me tiedämme kohtalosta?
Jäähyväissyleilyt ja kyyneleet. Bruunon äiti syleili myös minua; se on liikuttavaa ajatella – nyt. Meidät kukitettiin, seminaarin tytöt olivat tulleet meitä saattamaan kokonaisin kukkasylyksin, autoon ja tiellekin heitettiin kukkia. Bruuno oli vakava, kalpea ja vakava, Lasse tyyni ja hymyilevä, minä riemukas. Ja katso, vanha suomenkielen lehtorikin oli tullut hyvästelemään vielä viimeisen kerran, vaikka torninkello näytti vasta kuudetta tuntia... Se lähtö oli juhla. Ja oli varhainen kevät, tienvarret kangasvuokoista valkeina.
Sortavala. Sitoumus. Munkinhovin kartano. Harjoitukset. Laivalla Salmiin. Marssi löyhähiekkaista, nilkkoihin saakka upottavaa maantietä pitkin. Raja. Aunus.
Aunus.
Loputtomia metsätaipaleita, monia soita, jokia koskineen, runollisia järviä. Huonoja teitä, huonoja rattaita, luulaihoja hevosia. Kitsaita peltotilkkuja, pieniä takkuisia lehmiä. Kylän väliä kymmenen virstaa. Talot yhdessä rykelmässä, ikään kuin toisistaan turvaa hakien, yksitoikkoiset talot. Ovet omettaan ja pirttiin samasta portaasta. Samovaareja, pyhäinkuvia, torakoita. Heleäverinen, läikkyvämielinen kansa, helposti syttyvä, mutta tuskin sitkeä, ilossa kiihkeä, surussa lohduton; lapsikansa. Puheliaat suut täynnä politusta, joka aluksi kuuluu hassulta suomalaisen korvissa. Pyhäiltaisia tanhuja kylänraitilla, täyteläisiä tytönruumiita, kaihomielisiä lauluja. Sääskipilviä. Orjanruusun punerrus ahoilla ja lepikoissa. – Aunus.
Pitkillä päivämarsseillamme Bruuno piti kaikin tavoin huolta heikommista ja kokemattomammista ryhmätovereista, ehkä suurinta huolta minusta, vaikka hän itse oli minua hiukan nuorempi. "Sido reppu sillä ja sillä tavalla, niin se tuntuu kevyemmältä!" "Kanna kiväärit niin ja niin, – remmi ei sitten ahdista niin pahasti rintaa." Tai: "On parasta marssia siten ja siten; silloin ei väsy niin kovasti." Ja levähtäessämme: "Älä istu noin, loju kyljelläsi, niin ei reisien väli marssittaessa kohta hankaudu."
Prjäshassa, muutamassa suuressa kylässä ennen rintamaa pidettiin joukkojen katselmus. Eräs korkea upseeri puhui. "Emme ole lähteneet tälle retkelle ahneina maanvaltaajina, laajentaaksemme Suomen aluerajoja", sanoi hän. "Tämä on ristiretki sivistyksen puolesta; me haluamme siirtää länsimaisen kulttuurin rajan Äänisjärvelle ja Syvärinjoelle saakka." Mutta illalla muudan toinen upseeri puhui komppaniallemme: "Pojat, huomenna te joudutte rintamalle. Te tiedätte, että me olemme täällä siirtääksemme Suomen rajan Äänisjärvelle ja Syvärinjoelle – – –." Bruuno, vierustoverini, katsoi minuun pieni hymynkare suupielessään. "Emmekö me tulleetkaan sorrettujen avuksi?" hän kuiskasi.
Matkalla rintamalle hän oli ollut hiljaisempi kuin ennen koulussa. Levähdyspaikoissa olin joskus huomannut hänen jäävän tuijottamaan ikkunasta ulos, pään asennossa, koko olennossa jotakin alistunutta ja surullista. Kerran hän tietämättään huokasi aivan hiljaa, tai ehkä vain kuvittelin niin; joka tapauksessa minä näin silloin taas tuon saman kuvan, joka oli usein käynyt mielessäni: kauniin äidin kyyneleiset silmät, lohduttomasti syleilevät kädet, isän arvokkaan, tutisevan aatelispään, Bruunon kalpeuden ja huulien vavahtelun...
Mutta jo ensimmäisenä päivänä rintamalla, Matossaan kylässä – tai oikeastaan se oli vain talo, taloröttelö, sardiinirasia kokonaisen komppanian majoituspaikaksi – Bruuno näytti huolettomasti pystypäiseltä, ikään kuin kasvaneelta. Me toiset – ainakin useimmat – olimme tavallista totisempia, tuon oudon juhlamielen vallassa, jonka rintama aina alussa herättää. Rintaman ilmapiiri on kohtalokkuudella kyllästetty, täynnä odottamattomuuksia, täynnä uhkaa; se panee sydämen sykkimään uudella tavalla. Mutta Bruunon varmuutta ja mielenrauhaa ei näyttänyt mikään häiritsevän.
Yöllä olimme partiossa, toisen joukkueen johtaja, Bruuno ja minä ehkä kymmenkunta muuta poikaa. Tehtävänämme oli koettaa kaapata vihollisen tiedustelijoita. Kuljimme metsässä erinäisin polvekkein, ja lopulta johtaja kokosi meidät ympärilleen antaakseen määräyksensä. Meidän oli harvaan ketjuun levittäytyneinä maattava maassa täydellisesti näkymättömissä ja odotettava vihollista. Löysin sopivan pensasryhmän; Bruuno jatkoi ketjun äärimmäisenä miehenä matkaansa edemmäksi. Aioin juuri käydä maahan pitkäkseni, kun jouduin suunniltani neuvottomuudesta. En vielä tänäänkään saata käsittää, miten se oli tapahtunut, mutta joka tapauksessa olin, uskomatonta kyllä, kokonaan kadottanut tietoisuuden siitä, millä suunnalla vihollinen oli! En ole ensinkään rohkea, mutta en ollut silti sinä yönä juuri pelännytkään, ehkäpä tuo pyöräpäisyys johtui sulasta jännityksestä. Mitä tehdä? Ei käynyt aikaileminen. Lähdin siis hiipimään sinnepäin, minne Bruuno oli kadonnut. Äkkiä hän riensi edessäni, maasta, kaatuneen puurottelon kupeelta, kohonneena, aivan lähelläni; minä en ollut häntä huomannut. "Mitä nyt?" hän kysyi. "Kuule, Bruuno, sano minulle, mistä päin, tuota noin – – – mistä päin me tulimme", änkytin nolona. Hän katsoi minua ihmeissään, suu auki, mutta kohta hän alkoi nauraa, herttaisen hyväntahtoista naurua; minä mahdoin olla tosiaankin hullunkurinen seisoessani siinä syvästi häpeissäni. "Tuolta noin", hän sanoi nyökäten, "ja punaiset tulevat tuolta mäen alta, jos yleensä tulevat". Kummallista, minä en hävennytkään enää; hänen nauruaan ei voinut panna pahakseen; se oli hilpeä ja vapauttava. Jälkeenpäin hän ei sanallakaan kajonnut asiaani ei edes leikillä, ja minusta tuntui, niinkuin hän olisi seuraavana päivänä kohdellut minua entistäkin sydämellisemmin. Olisipa hänen tilallaan ollut joku muu – –
Sinä yönä ei näkynyt vihollista. Mutta muutamana päivänä joutui meidän kaksoispartiomme vihollisen väijytykseen, ja toinen pojista jäi sille tielleen. Myöhemmin tehtiin metsässä kauhea löytö. Muodottomaksi runneltu ruumis, josta ilmeisesti pistimellä oli viileskelty lihaskimpaleita. Vieressä nuotion sija ja sen ympärillä, mustuneiden puupuikkojen nenässä käristettyä lihaa, aivan kuin keskenjääneen aterian tähteinä. "Ihmissyöjiä!" hirmustuivat pojat. "Ne perkeleet syövät ihmisiä, ehkä vielä elävältä!" – "Tai syöttävät koirille!" – Bruuno istui penkillä aivan kalpeana, yhteenpusertunein huulin. "Nyt minua haluttaisi tapella", sanoi hän kumeasti. Ja alkoi puhdistaa kivääriään.
Pian saimmekin tapella. Ensimmäinen taistelumme oli pohjoisen rintaman suurin, Palovinan valtaus. Silloinkin oli Bruuno vierustoverini; minulle antoi jonkinlaista turvaa se tieto, että hän liikkui siinä lähellä, niin lähellä, että sana saattoi kuulua. Näin hänen nopeat, pitkät syöksynsä. Juoksin hänen rinnallaan hurraata huutaen ylös aukeaa, loivaa rinnettä, jonka laelta vihollinen syyti tultaan. Tapasin hänet vallatussa ampumahaudassa; kun syöksyin konekiväärisuojukseen, oli Bruuno jo siellä. "Hei, miltä tuntuu?" hän huusi nauraen. "Täällä on kaikki selvää. Kuollut mies ja kelvoton masiina. Olisi ollut hauska soittaa sillä heille peräkaneetti!" Ja hän hypähti haudasta. "Tule!"
Myöhemmin näin hänet monessa taistelussa. Hän ei milloinkaan ylimielisesti uhitellut kuolemaa niinkuin jotkut uskalsivat, jotka ammuskelivat parhaasta päästä seisaaltaan, mutta hän ei liioin näyttänyt vaaraa säikkyvänkään. Hän oli nopea ja kuitenkin maltillinen kaikissa toimissaan; hän oli sangen asiallinen taistelija; mitään liikoja eleitä hänellä ei ollut, ei mitään huomionherättämishalua, mikä sotilaissa niin usein on paras kiihoke persoonalliseen kunnostautumiseen; koko hänen käyttäytymisensä taistelussa oli silti yhtämittaista hiljaista kunnostautumista. Hän oli kerta kaikkiaan syntynyt taistelijaksi, hän oli vanhan sotilassuvun hyveiden perillinen.
Bruuno oli niitä, joita kuolema näyttää erityisen uutterasti väijyvän, ennen kuin lopulta saa saaliikseen. Aina, milloin miehiä valittiin vaarallisiin tai nerokkuutta ja sitkeyttä kysyviin yrityksiin, joutui Bruuno mukaan. Partio, johon Bruuno kuului, suoriutui harvoin ilman laukaustenvaihtoa. Taisteluissa hän joutui melkein säännöllisesti täpärimpään paikkaan. Lopulta saatettiinkin laskea leikkiä: "On Bruunon vahtivuoro. Kohta ryssä taas rupeaa ampumaan." Tai, kun granaatti oli pudonnut parin kolmen metrin päähän hänestä, suuren kiven toiselle puolen: "Sinusta Bruuno, tulisi hyvä ukkosenjohdatin." Mutta Bruuno ei suostunut puhumaan itsestään; hän ei ollut kuulevinaan, puuhaili askareissaan, alkoi puhua jostakin muusta tai lähti joukosta.
En kerro näitä yksityisiä sattumuksia retken varrelta. Minulle on rakkaampaa muistella toisia tilanteita, joissa Bruunon luonteen syvä miehuullisuus, puhtaus ja kauneus paljastuivat.
Oli juhannuspäivä. Satoi taivaan täydeltä. Me olimme kenttävartiona erään pienen joen varrella, jo kolmatta päivää yhteen menoon taivasalla. Meillä ei ollut kuivaa rihmaa yllämme; kiroilimme vilua, vihollista, väsymystä, nälkää ja kaikkea muuta kurjuutta, odottelimme hampaat kalisten hetkeä, jolloin vartionvaihdon piti vihdoinkin tapahtua. Ainoa, joka ei värissyt, ei sadatellut, joka päinvastoin lausui hyväntahtoisia huomautuksia, oli Bruuno. Ja kuitenkin hänen täytyi olla väsyneempi kuin kukaan muu, sillä hän oli omin päin käynyt vastarannassa noutamassa veneen, joka hänen mielestään ei ollut ensinkään sovelias kapine olemaan sillä puolen jokea, punaisten tiedustelijain käytettävänä, – ja joutunut palaamaan kuulasateessa, sukeltaen ja uiden, veneen ajautuessa itsestään meidän rannallemme. Kun sitten vihdoin iltapäivällä olimme palanneet kylään, kuivailleet ketineemme majoituspaikan liesilämpimässä, ahmineet juhla-annoksemme – oikeata valkoista ihanaa riisipuuroa! – ja oikaisseet jäsenemme lepoon, kuka lavitsalle, kuka lattialle, sukeutui pirtissä omalaatuinen vuoropuhelu; pojat alkoivat suorastaan kilpailla siitä, kuka voisi kertoa 'paksuimman' jutun; se oli melkeinpä hysteriaa, jonkinlainen vastavaikutus kestetyille ponnistuksille; missään tapauksessa en ole elämässäni kuullut räävittömämpää kielenpieksäntää. Sitten tuli pieni tauko, ja silloin virkkoi Bruuno, joka ei siihen saakka ollut hiiskunut sanaakaan: "Ajattelehan, Lasse, miltä tuntuisi nyt olla kotona. Siellä on juhannuskoivut ja ... niinkuin tiedät. Ne taitavat vähän kaivata, nekin." Muuta ei tarvittu, mieliala oli puhdistunut, alettiin puhella omaisista, äsken törkeyksiä päästäneiltä huulilta kuului herkkiä sanoja, repuista kaivettiin kyniä ja kirjepapereita... Eikä se ollut ainoa kerta, jolloin Bruuno puhdisti ilman; niin hän teki usein. Ja on mahdotonta sanoa, tekikö hän niin tietoisesti vaiko luontaisesta kainouden vaistosta. Koskaan hän ei tehnyt sitä mataluutta ylhäältäpäin sormella osoittaen, ei moittinut ketään, ei pyrkinyt opettamaan; hän vain antoi ajatuksille uuden suunnan, siinä kaikki, ja teki sen ikään kuin sattumoisin. Ilman persoonallisuuden aateluutta ei sellaiseen kyetä.
Voi meidän suunsoittoamme ruokajonossa. Varsinkin juuri ruokajonossa. Monet pojat olivat suorastaan piruja leukailemaan, kun pahimmoikseen sattui, ja se, mitä silloin sanottiin, ei suinkaan huokunut suurinta kunnioitusta ja lämpimintä kiitollisuutta retkikunnan johtoa eikä likaista ja lihavaa kokkiamme kohtaan. Tähän tapaan: "Tuohan kaasunaamarit, ennen kuin se kattila avataan." "Ne ovat kaivaneet suosta sen vanhan hevosenraadon." – "Älä valita, on siellä joukossa tuoretta madonlihaakin." Tai jos huonoa ruispuuroa oli useina päivinä perätysten; "Suurkiitosta, ei mene alas, minä olen jo ennestään sahajauhoilla kyllästetty." Ja jos vehnälimput olivat kauttaaltaan homeesta kirjavia ja pölähdyttivät murrettaessa osan sisälmystään ilmaan: "Yhä ne syöttävät meille tätä sateenkaarta", tai: "Oletteko, pojat, ennen nähneet lentäviä leipiä?" Bruuno ei koskaan, ei vahingossakaan ottanut osaa tähän pilantekoon ja morkkaamiseen. Jonakin päivänä hän sanoi minulle: "Asukkaatkin näkevät monessa talossa nälkää. Olisitpa nähnyt sen kauraleivän, jota tänään sain maistaa!" Olisikohan Bruuno pitänyt miehuuttomana valittaa olosuhteita, joihin sota meidät saattoi, kun kerran olimme omasta tahdostamme sotaan lähteneet? Olisikohan hän tullut selvittäneeksi itselleen, miten suunnattomin vaikeuksin etappimme joutui työskentelemään? Ajattelenpa mitä tuokioita tahansa retken varrelta siihen surkeaan päivään saakka, jona pohjoisen rintaman suuri perääntyminen alkoi, – kaikissa niissä on Bruuno jollakin tavalla mukana, ja useimmiten tavalla, jota on lämmittävää muistella. Kun hän ja Lasse saivat kotoa paketin, osasi Bruuno käytöksellään saada minut unohtamaan, että kaikki ne ihanuudet eivät oikeastaan lainkaan kuuluneet minulle. Me herkuttelimme kolmin, ja se tapahtui aikana, jolloin sokeripalasta tarjottiin viitonen ja savukkeesta jopa kymppi. Se oli toveruutta. Yhdessä me myös menimme emäntien puheille, ja me söimme satumaisia aterioita; rakas lukija saattaa arvata, että esimerkiksi omeletti, josta maksettiin selvää rahaa sata Suomen markkaa, osasi myös maistua nälkäisissä suissa. Me olimme nälkäisiä; monet meistä ulostivat päivittäin verta eikä juuri muuta.
Monenlaisia muita muistoja. Yhteiset täiapellimme, täisaunamme... Kiväärin jynssäykset, saappaan rasvaamiset... Ja kerran kun housujemme takalistosta paistoi valkoista jo liian epäsotilaallisessa määrässä, ryhdyimme räätäleiksi; paikkakangas lainattiin housujen lahkeista...
Kerran, Ala-Viitanan kylässä, hyökkäsi vihollinen kesken makeinta untamme. Olimme osuneet suutarin taloon, ja vielä hälyytyksen hetkellä oli toisen saappaani sisällä tiukka lesti. Suutari oli puikkinut tiehensä. Muutenkin olivat saappaani liian pienet, niitä oli melkein mahdoton saada jalkaan. Ja konekiväärit soivat jo. Silloin Bruuno keksi keinon. "Koeta saada tuo toinen jalkaan", sanoi hän. "Tälle teemme näin." Ja hän sitoi toisen saappaan lesteineen päivineen riippumaan reppuni nauhoista. Ja siinä se riippui sen tappelun ajan.
Oli muudan ilta Suojunjoen varrella. Bruuno ja minä olimme juuri vapautuneet kuulopostivuoroltamme. Ennen kuin menimme yöpuulle, jäimme hetkeksi kivelle istumaan, tupakoimaan ja katselemaan sumun vaellusta peltojen yllä. Sitten sanoi Bruuno: "Kuule, minä sain ehdot ainekirjoituksessa. Minun täytyy kirjoittaa täällä ainakin neljä ainetta. Autathan sinä minua?" Ajatelkaa, Bruuno oli mieskomppanian paras mies, sotilas kiireestä kantapäähän, minä ihailin häntä, kaikki ihailivat häntä – ja siinä hän istui sydän raskaana ainekirjoituksen ehtojen tähden! Minä nieleskelin kyyneleitä, kun tartuin hänen käteensä. Koulun ja kodin maailma velvollisuuksineen, se oli kaikki niin kaukaista ja häipynyttä ja kuitenkin niin läheistä, rakasta ja yhdistävää. Emme me olleet sinä hetkenä kaksi sotilasta, vaan kaksi koulupoikaa, ystäviä keskenään.
Petroskoin valtaus, suuri päämäärä, johon puhe alinomaa monenmoisin kuvitteluin kiertyi, oli osoittautunut vaikeaksi saavuttaa. Oli hyökätty ja saatu kääntyä takaisin verisin päin; Suolusmäki, kaupungin varmin lukko, oli liian vahvasti varustettu, ja joka kohdassakin oli vihollisella ylivoima. Viikkoja kului, emme päässeet etenemään.
Sitten tuli huhu. Se hiipi joukkoomme jostakin, jotenkin, salaa, hienona. Se nosti päätään kuiskuttelevien parvien keskeltä. Päällystö koetti tappaa sen. Mutta se ei vaiennut. Se kasvoi päivästä päivään, se sai monta päätä, siitä tuli hirviö, kummitus, jonka läsnäolon jokainen tunsi, jota jokainen vapisi. Se oli huhu eteläisen rintaman murtumisesta. Se oli myöskin huhu siitä, että vihollinen oli etelästä käsin nopeasti etenemässä selkämme taakse, katkaistakseen meiltä tien Suomeen.
Niinä päivinä meidän komppaniamme tai osa siitä piti kenttävartiota erään pienen joen varrella, jonka nimeä en enää muista. Palvelus oli raskasta, varustukset kaksinkertaiset, ruokaa tuskin nimeksikään; sateli ja havumajamme olivat hataria. Surkeita päiviä.
Olin ollut vahtivuorolla pari tuntia, kuunnellut tykin jyskettä, ammusten ujellusta ja vonguntaa, puiden ryskettä ja laskenut blindgängereitä. Tykkituli oli peloittavaa; jokainen granaatti tuntui tulevan suoraan kuuntelijaa kohti... Silloin meni Bruuno vartiopaikkani ohi jonkun toisen pojan seurassa. "Minne?" – "Patrulliin." – "Ryssät ovat tänään äkäisellä päällä." – "Taitavat pian hyökätä. Terve!" – "Terve!" Ja hän meni pitkin joen vartta pohjoiseen, kohdatakseen sieltä Viitanasta tulevan patrullin. Taas ujelsivat ilmassa granaatit, meihin ja päittemme yli Viitanan kylään tähdätyt. Pohjoisesta kuului myös kiväärinpauketta. Se oli outoa. Bruuno ... Bruuno ... onko Bruuno –? Pitkän, pitkän ajan kuluttua palasi Bruunon patrullitoveri juosten. Huusi ohimennen minulle: "Ryssät ovat tulleet yli! Olivat ketjussa niityn ympärillä. Päästivät meidät niitylle, sitten alkoivat ampua. Bruuno jäi..."
Ei voi kuvata sitä tuokiota. Ei voi kuvata sitä päivää. Vartiosta tullessani kaikki, kaikki surivat. Lasse itki havumajassa, nyyhkytti: "Miksi juuri Bruuno ... miksi juuri Bruuno ... miksi meidän perheemme paras poika ... jota vanhemmat ... rakastivat enimmän ... miksi en minä, miksi? ... ja jos ei Bruuno kuollut ... vaan haavoittui ... niin ne ... rääkkäävät häntä..." Herra Jumala! Istuin monta tuntia aivan tylsänä. Näin hänen kauniin äitinsä silmät ja kädet... En voinut ajatella, en jaksanut, en osannut ajatella muuta kuin: Bruuno on kuollut, Bruuno on kuollut.
Illalla, kun olin ollut vartiovuorollani tuntikausia yli määräajan, kulki jokivartta joukkuepäällikkö. "Kaikki miehet tielle!" hän sanoi. "Vartioita ei vaihdeta." Merkillistä! Mitä oli tapahtunut? Oliko huhu –?
Oli, huhu oli puhunut totta. Jo puolen tunnin kuluttua katosi joki selkämme taakse. Perääntyminen alkoi. Jokainen tiesi, että eteläinen rintama oli murtunut, retki epäonnistunut ja että vihollinen teki parhaansa saartaakseen meidätkin. Satoi tihkusadetta, olin kuolemanuupunut, reppu painoi, kivääri painoi, hoipuin kuin unessa. Joku sanoi, että oli lähetetty partio etsimään Bruunoa, mutta se oli palannut tyhjin toimin. Jokainen askel vei meitä loitommas siitä paikasta, missä hänen kohtalonsa ratkaistiin, ja kaikki oli turhaa. Tie oli sateen liottama, savivelli pursui joka askeleella varpaitteni lomitse; olin päivällä jättänyt saappaani kuormastoon, jalkani kun olivat liian pahoilla rakoilla, ja kuormasto oli mennyt edeltä. Savi pursui, litisi jalan alla, pursui. Ja aivot kykenivät ajattelemaan yhden ainoan ajatuksen: Bruuno on kuollut, Bruuno on kuollut. –
III.
HAVAHTUMINEN.
Maassa, joka on kaukana täältä ja josta ei pallokartta tiedä – siellä minä avasin silmäni.
Miten olin joutunut siihen maahan, sitä en tietänyt. Minä vain olin siellä ja avasin silmäni.
Siinä maassa oli niin toisenlainen olo kuin täällä, että minun sanani näyttävät kuihtuneilta, kun niiden pitäisi kuvailla sitä. Siinä maassa ei ollut kuuma eikä kylmä, eikä pouta eikä sade. Oli vain tila, joka säteili ja tuoksui. Ainainen valo, jota mikään varjo ei silponut. Elävä, ravitseva ilma, jossa ei vaeltanut tuulta eikä pilveä.
Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä.
Täällä olin raahannut taakkaa – ja raahaan; tuntenut pelkoa, syyllinen, kuolemanalainen; nähnyt varjot ja varjoni, kysyen päivästä päivään: Mitä? Miksi? ja Kuka on säätänyt näin?
Siellä olin se, mikä täällä olin hämärästi tahtonut olla. Olento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsessänsä kaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. Niinkuin vastasyntynyt, joka ei muista eikä kysele. Avaa silmänsä ensimmäistä kertaa, näkee kaiken, tuntee sen hyväksi, rakastaa sitä ja on yhtä sen kanssa. Ikää vailla. Kuitenkin onnellinen siitä, minkä tuntee: että on aina ollut olemassa, ja on aina oleva – samanlaisena. Avaa silmänsä, mielessä sanomaton ilo ja varmuus:
Olemme turvassa, sieluni!
Minä näin edessäni suuren puun ja siinä kuultavat lehdet. Ja tunsin: puu näki minut. Puu oli elävä. Lehdet katsoivat minuun – ja kimposivat ilmaan. Lehahtivat puun ylle niinkuin kultainen pilvi. Ja pilvi liversi. Tuhat pientä linnunääntä liversi pilvessä.
Lehdet – linnut.
Sitten ne vaikenivat jälleen. Palasivat oksille. Olivat lehtiä.
Yksi niistä, pienin ja untuvaisin, erkani muista ja lähestyi minua. Kaarteli kasvojeni ympärillä. Istahti kädelleni, sykähtelevää elämää täynnä. Katsoi minua aurinkoisin silmin.
– Missä olet ollut?
Enkä minä ihmetellyt sitä, että ymmärsin viserryksen. Kaikki oli siinä maassa luonnollista, itsestäänolevaa.
Ajattelin kysymystä. Mielessäni heräsi himmeä muisto, niinkuin pakeneva varjo. Ja minä vastasin:
– Hyvin kaukana – – pimeässä.
Tunsin kaikkien kuuntelevan minua. Puun ja lehtien, ilman ja valon.
– Mitä on pimeä? piipitti lintu.
– Sellaista, missä ei nähnyt mitään.
– Oliko se samaa kuin suljetut silmät?
– Ei se ollut sitä? Minä olin avosilmin – enkä minä nähnyt.
Lintu pudisti ihmetellen päätään.
– Minä en ymmärrä sinua.
– Siellä oli rumaa. Ja siellä oli paha olla.
– Mitä on "rumaa"? Ja mitä on "paha olla"?
– Ne ovat – – minäkään en tiedä sitä enää. Sen vain muistan, että siellä oli kokonaan toisin kuin täällä.
– Ei, en ymmärrä sinua, liversi lintu. – Miten voisi mikään olla toisin!
– Sinä olet oikeassa: miten voisi mikään olla toisin!
Ja minä ymmärsin:
– Kaikkihan on aina ollut näin. Ja minä näin pelkkää unta –
– Sen minä ymmärrän, nyökkäsi lintu. – Sinä näit unta.
– Minä näin sekavaa unta – – vieraasta maasta –
– Nyt olet havahtunut.
– Nyt olen havahtunut, nyt ovat silmäni auki, ja nyt minä näen! Ei ole pahaa, ei ole koskaan ollut, ei voi tulla!
Ja minä näin linnun ilon. Ja puun ja lehtien ilon. Ja maan katsovan minua tuhansin, sädehtivin silmin.
– Kuka olet sinä? minä kysyin linnulta.
– Palavin ajatus, jonka sinä kutsut ja lähetät.
– Tule, lintu liversi. – Minä lennän edeltä.
Ja lintu levitti kuultavat siipensä ja alkoi lentää maan yli pehmein kaarin. Lennossaan se liversi:
– Tule! Hän on odottanut sinua!
Ja samassa kaikki lehdet pyrähtivät oksiltaan ja olivat lintuja. Ne liittyivät pieneen airut-veljeensä. Kirmasivat riemuiten ylös ja alas. Silmä näki vain kultaisten viirujen parven; se kimalteli ilmassa niinkuin suihkukaivon vesi.
Ja maastakin puhkesi esiin riemuitseva elämä. Minä näin seisovani keskellä ääretöntä kukkien parvea. Sieraimiini lainehti ihana tuoksujen meri. Ja kun minä aloin kulkea – kukat vaelsivat kerallani. Puhkesivat edessäni, puhkesivat molemmilla kupeilla, lähtivät takanani lentoon – lepattivat perhosen siivin. Ja ilmaan syntyi elävä sateenkaari. Sekin vaelsi kerallani.
Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja kauneuden aalto.
– Tule, hän on odottanut sinua!
Se oli niinkuin tuhansien huilujen hyminä.
Linnut liversivät sitä. Ja puu hymisi. Ja kukat ja ruohot. Ja perhojen sateenkaari. Ja ilma ja valo. Ja maa oli allani niinkuin helisevä harppu.
En minä tietänyt, miten kauan vaelsin. Kuka voi mitata ajatonta aikaa? Enkä minä tietänyt, mihin minä vaelsin. Tottelin ihanaa kutsua. Enkä minä uupunut.
Äkkiä vaikeni hyminä. Sateenkaari vaipui pehmeästi maahan ja lepäsi siinä kuin kirjava matto. Linnut lensivät lehdiksi puihin ja pensaihin. Airut kaarteli yksinänsä ilmassa, visertäen:
– Odota tässä ja katso! Odota ja katso!
Samassa sekin oli lehti, pienin ja kuultavin kaikista.
Odotin hetken – vai odotinko tuhannen vuotta, kuka sen tietää? Ei ollut olemassa mitään muuta kuin odotus, hengähtämätön. Niinkuin Jumalan odotus, kun hän on sanonut: Tulkoon!
Vihdoin – pensas liikkui. Pensas astui syrjään.
Kun minä silmäni kohotin, katso – minä näin Hänet.
Unessa olin häntä alati etsinyt pimeästä – turhaan. Ajattomuudessa olin jo tuntenut hänet – ja kadottanut. Kaikkialla olin hänen jalkojensa jälkiä tavannut – en häntä itseänsä koskaan.
Nyt hän oli edessäni elävässä muodossa. Nimetön Olento – sieluni uni. Kauneus kietoi hänet kuin pilvi, lukemattomin kuultavin hunnuin.
Kun minä katsoin häntä, hän riudutti silmät ja kuihdutti sydämen – ja virvoitti ne samalla. Se oli autuus ylitse kaiken määrän, syvä ja hukuttava niinkuin taivas ja meri.
– Tule! hän sanoi. – Tule ja ole minun luonani!