[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEaWtmqicev74bzDbQvYv7B6pPsuEwgo_RAzK5RI-SV4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},986,"Näkymättömiä siteitä","Lagerlöf, Selma",1858,1940,"986-lagerlof-selma-nakymattomia-siteita","986__Lagerlöf_Selma__Näkymättömiä_siteitä",null,"novelli",[],[15],"nobel","fi",1894,1905,66407,418872,false,48799,[24,25],"Short stories, Swedish -- Translations into Finnish","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[27,28],"Short Stories","Nobel Prizes in Literature","\"Näkymättömiä siteitä: Kertomuksia\" by Selma Lagerlöf is a collection of short stories written in the early 20th century. The book encompasses various narratives that explore themes of friendship, nostalgia, and human connections, showcasing Lagerlöf's lyrical storytelling style. One of the key stories introduced is about a character named Ruster, a once-prominent musician now fallen into hard times, as he struggles with his identity and societal rejection during the Christmas season.  The opening of the collection presents the character of Ruster, who finds himself destitute and wandering from house to house, relying on the kindness of others as he grapples with alcoholism and the loss of his former life as a musician. As he arrives at the home of his old friend, Liljekrona, the festive spirit of Christmas clashes with Ruster's troubled presence, creating tension among the household. Despite their initial reluctance to let him stay, the family's compassion ultimately prevails, setting the stage for themes of redemption and the search for belonging that permeate the story. The narrative hints at Ruster's underlying potential for change, suggesting that connections can be re-established even in the most dire circumstances. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Francke, Kaarin",358,"Nobel-palkitun kirjailijan novellikokoelma sisältää kertomuksia ja legendoja, jotka sijoittuvat usein Värmlannin maisemiin. Tarinat liikkuvat arkisen elämän ja sadunomaisen tunnelman rajapinnassa käsitellen ihmiskohtaloita, uskoa ja kansanperinteitä.","Selma Lagerlöfin 'Näkymättömiä siteitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 986. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","NÄKYMÄTTÖMIÄ SITEITÄ\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nSELMA LAGERLÖF\n\n\nSuom. Kaarin Francke\n\n\nSuurten kertojain teoksia VI.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1905.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Jouluvieras.\n Reorin satu.\n Waldemar Atterdag verottaa Visbytä.\n Rouva Paasto ja Pekka Pohjola.\n Mamselli Fredriikka.\n Kertomus kalastajan vaimosta.\n Äidin valokuva.\n Jutelma Halstanäsistä.\n Kukistunut kuningas.\n Ruben eno.\n Henkipatot.\n Jumalan rauha.\n Kivikumpu.\n Legenda linnunpesästä.\n Tale Thott.\n Hautakirjoitus.\n Veljekset.\n Köynnösruusustossa.\n Untuvainen.\n\n\n\n\nJOULUVIERAS.\n\n\nMuuan niistä, jotka olivat eläneet kavaljeerielämää Ekebyssä, oli\npieni Ruster, joka osasi käyttää huilua ja soittaa kappaleita eri\näänilajeissa. Hän oli alhaista syntyperää ja oli köyhä. Hänellä ei\nollut kotia eikä sukulaisia. Kun kavaljeeriparvi hajosi, koitui\nhänelle kovat ajat.\n\nHänellä ei sitten enää ollut omaa hevosta eikä ajopeliä, ei turkkia\neikä punaiseksi maalattua eväskirstua. Hänen täytyi vaeltaa\njalkaisin talosta taloon ja kantaa tavaroitaan siniruutuisessa\npumpulinenäliinassa. Takkinsa napit hän pani kiinni aina kaulusta\nmyöten, sillä ei kenenkään tarvinnut tietää, mitä laatua paita ja\nliivit olivat, ja takin tilavissa taskuissa hän säilytti kalleimmat\ntavaransa: aukiruuvatun huilun puoliskot, litteän taskumattinsa ja\nnuottikynänsä.\n\nHänen ammattinaan oli nuottien kirjoittaminen, ja jos ajat olisivat\nolleet entiset, ei häneltä olisi työtä puuttunut. Mutta vuosi\nvuodelta harrastettiin Vermlannissa yhä vähemmän soitantoa. Kitarat\nlahoine silkkinauhoineen ja kuluneine ruuveineen ja ruttuinen\nvaskitorvi haalistuneine tupsuineen ja nyöreineen kannettiin\nrojukasaan ullakolle ja tomu peitti tuuman paksulta rautavanteista\nviululaatikkoa. Mutta kuta vähemmin pikku Ruster sai olla tekemisissä\nhuilun ja nuottikynän kanssa, sitä uutterammin täytyi hänen hoitaa\ntaskumattiaan, ja vihdoin viimein tuli hänestä juopporenttu. Oli\nhyvin sääli pikku Rusteria.\n\nKumminkin otettiin hänet vielä vastaan herraskartanoissa vanhana\nystävänä, mutta nuristiin kun hän tuli, ja iloittiin, kun hän lähti.\nHän löyhki paloviinalle ja lialle, ja kohta kun hän oli saanut\npari ryyppyä tai yhden totilasin, kävi hän sekavaksi ja kertoi\nvastenmielisiä juttuja. Hän oli vierasvaraisten talojen vaivana.\n\nErään joulun aikaan hän tuli Lehtolaan suuren viuluniekan Liljekronan\nkotiin. Liljekrona oli myöskin ollut Ekebyn kavaljerina, mutta\nmajurinnan kuoltua oli hän vetäytynyt oivaan taloonsa Lehtolaan ja\nasettunut sinne. Nyt tuli Ruster hänen luokseen joulun-aluspäivinä,\nkiireimpänä aikana, ja pyysi työtä. Liljekrona antoi hänelle vähän\nnuottien kirjoittamista.\n\n\"Olisit mieluummin antanut hänen mennä tiehensä\", virkkoi vaimo, \"nyt\nhän tietenkin vitkastelee niin, että meidän täytyy pitää hänet joulun\nyli täällä.\"\n\n\"Jossainhan hänenkin pitää olla\", vastasi Liljekrona. Ja hän tarjosi\nRusterille totia ja paloviinaa, seurusteli hänen kanssaan, ja he\nelivät muistoissaan Ekebyn aikoja. Mutta Liljekrona kyllästyi ja\nikävystyi häneen kuten muutkin, vaikka ei tahtonut sitä näyttää,\nsillä vanhaa ystävyyttä ja vieraanvaraisuutta hän piti pyhänä.\n\nMutta täällä Liljekronan talossa oli ainakin kolme viikkoa\nvarustauduttu joulua vastaanottamaan. Oli eletty kiireessä ja\nepäjärjestyksessä, silmät olivat punoittuneet talikynttilän ja päreen\nvalossa valvomisesta, oli väristy aitoissa lihoja suolatessa ja\npanimotuvassa olutta pannessa. Mutta niin rouva kuin palvelusväkikin\nolivat tähän nurkumatta alistuneet.\n\nKunhan kaikki puuhat päättyisivät ja juhlailta joutuisi, olisi\nsuloinen lumous valtaava heidät. Joulun vaikutuksesta olisi leikki,\nlaulu ja hauskuus aivan itsestään kerkiävä heidän kielelleen.\nKaikkien jalat saisivat halun pyörähdellä tanssissa ja muiston\npimeistä sopukoista tanssileikkien sanat ja sävelet pulppuaisivat\nilmoille, vaikkei olisi voinut luulla siellä niitä piilevänkään. Ja\nsitten he kaikki olisivat niin hyviä, hyviä.\n\nMutta kun Ruster nyt tuli, tuntui Lehtolan joukoista, että koko joulu\noli tärveltynyt. Talon rouva, vanhimmat lapset ja vanhat palvelijat\nolivat kaikki yhtä mieltä. Ruster herätti heissä tuskallista\nepätoivoa. Sitä paitsi he pelkäsivät, että kun Liljekrona hänen\nkanssaan alkaisi kaivella vanhoja muistojaan, kuohahtaisi taaskin\ntaitavan viuluniekan taiteilijaveri ja koti kadottaisi hänet.\nEntisaikoina hän ei ollut kauan voinut viihtyä kotona.\n\nOn mahdotonta kuvata, kuinka nyt kaikki rakastivat isäntää,\nsaatuansa pitää häntä kodissa parisen vuotta. Ja kuinka paljon\nhänellä oli antamista! Ja miten paljon hän kodilleen merkitsi,\nerittäinkin jouluna! Hänen paikkansa ei ollut jossain sohvalla\ntai kiikkutuolissa, vaan korkealla, kapealla, kiiltäväksi\nkuluneella puupenkillä uunin nurkassa. Hän istahti sinne ja alotti\nratsastuksensa seikkailujensa retkille. Hän riensi ympäri maan, nousi\ntähtitarhoihin, ja vieläpä korkeammallekin. Hän puhui ja vuoroon\nsoitti, ja kaikki talon väki keräysi hänen ympärilleen kuuntelemaan.\nKoko elämä muuttui yleväksi ja ihanaksi tämän yhden ainoan sielun\nrikkauden säteillessä siihen loistoaan.\n\nSiksi he rakastivat häntä, niinkuin rakastetaan iloa, joulua ja\nkevätaurinkoa. Ja kun pikku Ruster tuli, oli heidän jouluriemunsa\npilalla. He olivat turhan vaivan nähneet, kun tuo nyt tuli\nhoukuttelemaan isännän pois. Voi surkeutta, jos tuo juoppo saisi nyt\nistua hurskaan talon joulupöydässä ja tärvellä koko jouluriemun!\n\nAattopäivän aamupuolella oli Ruster saanut nuottinsa loppuun\nkirjoitetuksi, ja hän virkkoi muutaman sanan poislähdöstä, vaikka\nhänen tarkoituksensa tietysti oli jäädä taloon pyhiksi.\n\nYleinen harmistuminen oli tarttunut Liljekronaankin, ja hän sanoi\nsentähden aivan välinpitämättömästi ja laimeasti, että kaiketi oli\nparasta Rusterin jäädä sinne missä oli joulunpyhiksi.\n\nPikku Ruster oli kipakka ja ylpeä. Hän kierteli viiksiänsä ja ravisti\nmustaa taiteilijantukkaansa, joka kuin tumma pilvi yleni hänen\notsaltaan. Mitä Liljekrona tarkoitti? Pitäisikö hänen jäädä, syystä\nettei hänellä ollut muita paikkoja, mihin mennä? Oi sentään, miten\nhäntä odotettiin Bron pitäjän rautatehtaalle. Vierashuone oli hänelle\nvarattu ja tervetuliaispikari täytettynä. Hänellä oli hyvin kiire.\nHän vain ei tietänyt, kenen luo ensiksi menisi.\n\n\"Kaikella kunnioituksella\", virkkoi Liljekrona, \"saat kyllä mennä.\"\n\nIltapäivällä pikku Ruster lainasi hevosen ja reen, turkin ja\nnahkaset. Lehtolan rengin oli kyydittävä hänet ruukille johonkin\ntaloon ja hänen piti ajaa kiireesti, sillä näytti tulevan oikea\nherran ilma.\n\nEi kukaan uskonut, että hän voisi minnekään olla odotettu vieras, tai\nettä olisi ainoatakaan paikkaa, jonne hän olisi tervetullut. Mutta he\ntahtoivat niin mielellään päästä hänestä, että he eivät olleet sitä\ntietävinään, ja antoivat hänen mennä. \"Se oli hänen oma tahtonsa\", he\nsanoivat. Ja sitten he päättivät olla nyt oikein iloisia.\n\nMutta kun he kello viiden tienoilla kokoontuivat saliin juomaan teetä\nja tanssimaan joulukuusen ympärillä, niin Liljekrona oli äänetön\nja nyreä. Hän ei istunut seikkailujen penkille, hän ei koskenut\nteehensä eikä punssiin, hän ei muistanut ainoatakaan polkkaa, viulu\noli epäkunnossa. Keitä halutti, saivat kyllä leikkiä ja tanssia ilman\nhäntä.\n\nSilloin hänen vaimonsa kävi levottomaksi, lapset tulivat\ntyytymättömiksi, kaikki oli hullusti koko talossa. Tuli mitä\nsurullisin joulunaatto.\n\nPuuro paloi pohjaan, kynttilät kärisivät, puut savusivat, yltyi\npyryämään ja tuuli huokui kovaa kylmyyttä huoneisiin. Rusteria\nkyyditsevä renki ei tullut kotiin. Taloudenhoitaja itki, piiat\nriitelivät.\n\nVihdoin viimein Liljekrona muisti, ettei oltu ainoatakaan lyhdettä\nasetettu varpusille, ja hän moitti ankarasti kaikkia talonsa naisia,\njotka olivat hylänneet vanhan tavan ja olivat uudenaikaisia ja\nsydämettömiä. Mutta kaikki ymmärsivät, että häntä vaivasi paha\nomatunto, kun oli sallinut joulun-aattona pikku Rusterin lähteä\nkotoansa.\n\nKesken kaikkea hän pistäysi huoneeseensa, lukitsi oven ja alkoi\nsoittaa tavalla, jolla hän ei ollut soittanut siitä päivin, kun oli\nlakannut kiertämästä. Siinä oli vihaa ja ivaa, ikävää ja myrskyä.\nAioitte sitoa minut, mutta te taotte omia kahleitanne. Aioitte tehdä\nminut pikkumaiseksi, niinkuin te itse olette. Mutta minä pakenen pois\nmaailmaan, vapauteen. Arki-ihmiset, kotiorjat, vangitkaa minut, jos\nteillä on siihen voimaa!\n\nKun vaimo kuuli sävelet, niin hän sanoi: \"Huomenna hän\non poissa, ellei Jumala tee yöllä ihmettä. Nyt on meidän\nvierasvaraisuudenpuutteemme saanut aikaan juuri sen, mitä sillä\ntahdoimme välttää.\"\n\nTällä välin pikku Ruster ajeli pyryilmassa. Hän matkusti talosta\ntaloon ja kyseli, oliko heillä työtä antaa hänelle, mutta häntä ei\notettu missään vastaan. He eivät pyytäneet häntä edes nousemaan\nreestä. Toisilla oli talo täynnä vieraita, toiset aikoivat matkustaa\npois juuri joulupäiviksi. \"Mene liki-naapuriimme\", sanoivat he\njokainen.\n\nHän kyllä sai tulla parin arkipäivän hauskuutta häiritsemään, mutta\nei joulunaatto-iltaa. Vuodessa oli yksi ainokainen joulunaatto ja\nsiitä olivat lapset koko syksyn iloinneet. Ei sitä miestä voinut\nasettaa joulupöytään talossa, missä oli lapsia. Ennen he olivat\nmielellään ottaneet hänet vastaan, mutta ei nyt, kun hän oli\nheittäytynyt juopoksi. Missä häntä veijaria sitten pitäisi? Renkitupa\noli liian halpa hänelle ja vieraskamari liian hieno.\n\nNiin muodoin sai pikku Ruster ajaa talosta taloon vihavassa\npyryilmassa. Märät viikset riippuivat hervottomina yli suun, silmät\nolivat sameat ja veristävät, mutta paloviina oli huuhtoutunut\npois hänen aivoistaan. Hän alkoi kummailla ja ihmetellä. Oliko\nmahdollista, oliko mahdollista, ettei kukaan tahtonut ottaa häntä\nvastaan?\n\nNiin hän yhtäkkiä näki oman itsensä. Hän näki, miten kurja renttu hän\noli, ja hän käsitti, että hän oli ihmisten vihaama. Olen mennyttä\nmiestä, ajatteli hän. Nuottienkirjoittaminen on loppunut, huilu on\nhäviöllä. Ei kukaan maailmassa tarvitse minua, ei kukaan armahda\nminua.\n\nRajuilma riehui ja leikki, tuprutti kinoksia ja vyörytti ne kokoon,\nkoppasi lumipatsaan syliinsä ja tanssitti sitä pitkin ketoa, tempasi\nhiutaleen pilvien korkeuteen ja upotti sen alas syvyyteen. \"Niin se\non, niin se on\", sanoi pikku Ruster, \"kaikki on leikkiä niin kauan\nkun tanssitaan ja matkustetaan, mutta kun täytyy kinokseen hautautua\nja unohtua, niin silloin on murhe ja suru.\" Mutta hautaanhan kaikkien\npiti joutua, ja nyt oli hänen vuoronsa. Ajatteles, hän oli nyt\nmatkansa päähän päässyt. --\n\nHän ei kysynyt enää, minne renki häntä kyyditsi. Hänestä tuntui, että\nhän ajoi kuoleman valtakuntaan.\n\nPikku Ruster ei polttanut jumaliansa tällä matkallaan. Hän ei\nkironnut huilunsoittoa, ei kavaljeerielämää, hän ei ajatellut, että\nolisi ollut parempi, jos hän olisi kyntänyt maata tai ommellut\nkenkiä. Mutta sitä hän valitti, että hän nyt oli kulunut soittokone,\njota ilo ei enää voinut käyttää. Hän ei moittinut ketään, sillä\nhän tiesi, että kun vaskitorvi on haljennut ja kitara ei pysy enää\nvireessä, niin silloin on niiden loppu käsissä. Hän muuttui yhtäkkiä\nhyvin nöyräksi mieheksi. Hän ymmärsi, että nyt joulunaattona hänen\nloppunsa tulee. Nälän tai pakkasen kouriin hän nyt kuolisi varmaan,\nsillä hän ei mitään ymmärtänyt, ei kelvannut mihinkään, eikä hänellä\nollut yhtään ystävää.\n\nSilloin reki pysähtyy, ja yhtäkkiä on valoisaa hänen ympärillään, hän\nkuulee ystävällisiä ääniä, joku kuljettaa hänet lämpimään huoneeseen\nja kaataa lämmintä teetä hänen suuhunsa. Turkki kiskaistaan hänen\npäältään ja useat ihmiset huutavat hänelle tervetuloa ja lämpimät\nkädet hierovat hänen jäykistyneitä sormiaan.\n\nKaikki tämä huumasi häntä niin, ettei hän päässyt tajuunsa ainakaan\nneljännestuntiin. Hänen oli mahdotonta arvata, että oli palannut\ntakaisin Lehtolaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että renki\nkun oli kyllästynyt ajelemaan edestakaisin pyryilmassa, oli kääntynyt\nkotiin.\n\nHän ei myöskään käsittänyt, miksi hänet otettiin niin ystävällisesti\nvastaan Liljekronan talossa. Hän ei voinut arvata, että Liljekronan\nvaimo ymmärsi, miten raskasta hänen matkansa oli ollut tänä\njoulunaattona, kun hänet oli karkoitettu pois joka portilta, jota hän\noli kolkuttanut. Rouvan kävi niin sääliksi häntä, että unohti oman\nsurunsa.\n\nLiljekrona jatkoi rajua soittoa huoneessaan. Hän ei tietänyt, että\nRuster oli tullut. Tämä sillä välin istui salissa hänen vaimonsa\nja lapsiensa kanssa. Palvelijat, jotka tavallisesti olivat myöskin\nsisällä herrasväen luona joulun aattona, olivat ikävystyneet ja\npakenivat keittiöön.\n\nEmäntä kiirehti antamaan työtä Rusterille. \"Ruster kuulee kai\",\nhän sanoi, \"että Liljekrona vain soittaa koko illan, ja minun on\nhuolehdittava pöydän kattamisesta ja ruoasta. Lapset ovat vallan\nturvattomia, Ruster saa ottaa hoitoonsa nämä kaksi pienintä.\"\n\nLasten kanssa Ruster oli kaikkein vähimmän ollut tekemisissä. Hän ei\nollut tavannut heitä kavaljeerirakennuksessa, ei sotilasteltassa, ei\nmajataloissa eikä maanteilläkään. Hän oli miltei ujo heidän parissaan\neikä tietänyt, mitä hän heille sanoisi, joka olisi kyllin hienoa\nheille.\n\nHän otti huilun esille ja opetti heitä painelemaan nappuloita ja\nreikiä. Toinen heistä oli neli-toinen kuusivuotinen. He saivat\nopetusta huilunsoitossa ja olivat siitä hyvin huvitettuja. \"Tämä on\na\", hän sanoi, \"ja tämä on c\", ja sitten hän puhalsi säveleitä. Mutta\nnyt pienokaiset tahtoivat tietää, mikä ihmeen a ja c se soi.\n\nRuster otti esille nuottipaperia ja piirsi pari nuottia.\n\n\"Eipäs\", he virkkoivat, \"se ei ollut oikein.\" Ja he juoksuttivat\nhänelle aapisen.\n\nSilloin pikku Ruster alkoi kysellä heiltä aakkosia. He osasivat,\neivätkä osanneet. Tieto oli vajanaista. Ruster innostui, nosti\nkummankin pojan polvelleen ja alkoi opettaa heitä. Liljekronan vaimo\nliikkui, puuhaili ja kuunteli aivan kummissaan. Se kuului leikiltä,\nlapset nauroivat koko ajan, ja oppivat kumminkin.\n\nRuster jatkoi sitä hetken, mutta hän ei ollut oikein mukana siinä,\nmitä hän teki. Hän kartutteli pyryilmassa alkaneita ajatuksiaan.\nNyt oli herttaista ja hyvää, mutta hänen kohtalonsa oli kumminkin\nkaikessa tapauksessa päättyvä. Hän oli mennyttä. Hänet viskattaisiin\npian pois. Ja keskellä kaiken peitti hän kasvonsa käsiinsä ja\nhyrskähti itkuun.\n\nLiljekronan vaimo tuli kiireesti hänen luokseen.\n\n\"Ruster\", hän sanoi, \"ymmärrän kyllä, että luulette kaiken olevan\nlopussa. Soitannon harjoittaminen ei teille onnistu ja turmelette\nitsenne paloviinalla. Mutta ei kaikki ole vielä lopussa, Ruster!\"\n\n\"On se\", nyyhki pieni huilunsoittaja.\n\n\"Mutta nähkääs, istua kuten tänä iltana pienokaisten kanssa, se se\nolisi jotain hänelle. Jos tahtoisitte opettaa lapsia lukemaan ja\nkirjoittamaan, niin olisitte pian tervetullut kaikkialle. Sellaiset\nsoittokalut eivät ole mitättömämpiä soiteltaviksi, Ruster, kuin viulu\nja huilukaan. Katsokaahan heitä, Ruster.\"\n\nHän asetti molemmat pienokaiset hänen eteensä, ja Ruster katsoi heitä\nräpytellen silmiään kuin olisi tarkastanut aurinkoa. Oli, kuin hänen\nsumeat silmänsä olisivat hävenneet katsellessaan lasten silmiin,\njotka olivat suuret, kirkkaat ja viattomat.\n\n\"Katsokaa heitä, Ruster!\" kehoitti Liljekronan vaimo.\n\n\"En uskalla\", virkkoi Ruster, sillä hän oli kuin kiirastulessa\nnähdessään herttaisten lapsensilmien läpi tahrattomien sielujen\nkauneuden.\n\nSilloin Liljekronan vaimo nauroi kovasti ja iloisesti. \"Teidän tulee\ntottua niihin, Ruster. Saatte jäädä kotiimme koulumestariksi täksi\nvuodeksi.\"\n\nLiljekrona kuuli vaimonsa naurun ja tuli huoneestaan.\n\n\"Mistä on kysymys?\" sanoi hän. \"Mitä on tekeillä?\"\n\n\"Ei sen kummempaa\", virkkoi hänen vaimonsa, \"Ruster on tullut\ntakaisin ja minä olen tilannut hänet pikkupoikiemme koulumestariksi.\"\n\nLiljekrona oli aivan hämmästyksissään. \"Kuinka uskallat, kuinka sinä\nuskallat? Onko hän luvannut lopettaa -- -- --\"\n\n\"Ei\", virkkoi vaimo, \"Ruster ei ole mitään luvannut. Mutta hänen\ntäytyy monessa suhteessa pitää vaaria itsestään, voidaksensa joka\npäivä katsoa pikku lapsia silmiin. Tuskinpa olisin uskaltanut\ntätä, ellei nyt olisi ollut joulu, mutta koska Herramme uskalsi\npanna pienen lapsen, joka oli hänen oma poikansa, meidän syntisten\nkeskuuteen, niin toki uskallan minäkin antaa pikku lapsieni koettaa\npelastaa yhden ihmisen.\"\n\nLiljekrona ei voinut sanaakaan virkkaa, mutta hänen kasvojensa joka\nryppy hytki ja värähteli niinkuin aina silloin, kun hän kuuli jotain\nsuuremmoista.\n\nSitten hän suuteli vaimoansa kädelle hartaasti kuin pieni lapsi, joka\nanoo anteeksi, ja huusi kovasti: \"Tulkaa kaikki lapset suutelemaan\näidin kättä!\"\n\nHe riensivät suutelemaan ja sitten vietettiin iloinen joulu\nLiljekronan kodissa.\n\n\n\n\nREORIN SATU.\n\n\nHänen nimensä oli Reor. Hän oli kotoisin Fuglekärristä Svarteborgin\npitäjästä ja häntä pidettiin koko kihlakunnan parhaimpana ampujana.\nHänet kastettiin silloin kun Olavi kuningas juurrutti uuden opin\nVikenissä ja siitä pitäen hän oli harras kristitty. Hän oli\nvapaa-syntyinen, vaikka köyhä, kaunis, vaikka ei pitkä varreltaan,\nvoimakas, mutta lempeä. Sanoillaan ja katseillaan hän kesytti nuoria\nhevosia ja voi yhdellä ainoalla vihellyksellä houkutella pikkulinnun\nluokseen. Enimmäkseen hän oleskeli metsissä. Luonnolla oli suuri\nvaikutusvalta häneen. Puiden puhkeaminen, nurmen nousu, jänisten\nkisat ahoilla, ahventen hyppelyt illan tyynissä järvissä, ilman\nvaihdokset ja vuoden aikojen taistelut, ne olivat hänen elämänsä\npääseikkoja. Ne olivat hänen ilojansa ja surujansa, eikä se mitä\nihmisten keskuudessa tapahtui.\n\nEräänä päivänä tämä kelpo metsästäjä sai oivan saaliin. Hän\ntapasi korven perukalla karhun ja kaatoi kontion yhdellä ainoalla\nlaukauksella. Terävä nuolen kärki syöksi suoraan korven kuninkaan\nsydämeen, ja se kellahti kuolleena metsästäjän jalkoihin. Kesäturkki\ntosin ei ollut tiheä eikä tasainen, kumminkin nylki metsästäjä sen,\nkieritteli sen kovaksi kääröksi ja läksi taivaltamaan otson nahka\nolkapäällään.\n\nKauaksi hän ei kumminkaan ehtinyt kun tunsi erittäin voimakkaan\nhunajantuoksun. Se levisi pienistä kukista, jotka peittivät maan.\nNe olivat hentoja, pieniä vanakasveja, joissa oli tiheät, valkeat\nkukkatertut ja joiden helakan vihreissä, kiiltävissä lehdissä\nsuonet kauniisti kiertelivät. Kukkien terät olivat pieniä, mutta\nniistä pisti esiin hedekimppu, jonka siitepölyllä täytetyt ponnet\nlepattivat valkoisien palhojen päissä. Reor ajatteli, kulkiessaan\nja kukkia katsellessaan, että nuo yksinäiset, unohdetut, salon\nsiimeksessä kukoistavat kukkaset lähettävät kehotuksia kehotusten\nperästä, kutsuja kutsujen perästä. Voimakas hunajan tuoksu oli\nheidän huutonsa, se tunkeusi puiden pylväikköön, kohosi pilvien\nkorkeuteen. Mutta tuossa raskaassa lemussa oli jotain kovin\ntuskallista. Kukkaset olivat kattaneet pöytänsä, täyttäneet\npikarinsa siivekkäitä vieraitaan odottaen, mutta ei ketään kuulunut.\nHe olivat kuolla ikävään haikeassa yksinäisyydessään pimeällä,\ntyynellä metsäkummullaan. Tuntui kuin ne olisivat tahtoneet huutaa\nja valittaa, kun eivät kauniit perhoset halunneet tulla heille\nvierailemaan. Missä kukat olivat tiheimmin ryhmittyneet, siellä ne\ntuntuivat kuorossa laulavan yksiäänistä lauluaan: \"Tulkaa kauniit\nvieraat, tulkaa tänä päivänä, huomenna me olemme jo kuihtuneet,\nhuomenna makaamme kuolleina kuivilla lehdillämme\".\n\nReor saikin nähdä kukkasseikkailun iloisen päättymisen. Hän kuuli\ntakaansa kuin vienointa tuulen huminaa ja näki metsän hämyssä\nvankkojen runkojen välissä valkean perhosen harhailevan. Se liiteli\nedestakaisin ikäänkuin tietä etsien. Mutta se ei ollutkaan yksin,\nperhonen toisensa perästä pyrähti esiin pimennosta, kunnes lopuksi\nilmestyi koko parvi valkosiipisiä hunajan hakijoita. Tuo ensimäinen\noli heidän johtajansa; tuoksun opastamana oli se löytänyt kukkaset.\nPerässään koko perhosparvi se hyökkäsi kuten voittaja saaliin\nkimppuun odottavien kukkasten keskeen; valkeat siivet kuin lumisade\npeittivät ne.\n\nSyntyi juhlat ja juomingit joka kukkatertun ympärillä. Hiljaista\nriemua henki koko metsä.\n\nReor taivalsi edelleen, mutta hunajan tuoksuinen ilma tuntui\nseuraavan häntä, mihin hän menikin. Ja hän huomasi, että metsässäkin\npiili kaipuu, voimakkaampi kuin kukkasien, ja että siellä oli jotain,\njoka veti häntä luokseen, niinkuin kukat perhosia houkuttelivat.\nHän kulki edelleen riemumielin, kuin suurta tuntematonta onnea\nodotteleisi.\n\nTunnelmaa häiritsi ainoastaan pelko siitä, ettei hän löytäisi tietä\nsinne, missä häntä odotettiin.\n\nHänen edessään kapealla polulla luikerteli valkea tarhakäärme. Hän\nkumartui onnea ennustavaa elukkaa ottamaan, mutta käärme solahti\nhänen käsistään ja ryömi nopeasti tietä ylös. Sitten se kääriytyi\nsykkyrään ja makasi liikkumatta, mutta kun metsästäjä uudelleen\ntavoitti sitä, niin se liukkaana kuin jää solui hänen hyppysistään.\nReor yhä innokkaammin halusi saada haltuunsa eläimistä viisaimman.\nHän juoksi käärmeen jälessä, mutta ei jaksanut sitä saavuttaa, ja\nniin se hänet viekotteli tieltä pois, poluttomille salomaille.\n\nSellaisessa hongikossa kuin täällä tapaa harvoin ruohoa maassa.\nMutta nyt loppuivat yht'äkkiä kuiva sammal, ruskeat havunneulaset,\nsananjalat ja puolukanvarret, ja Reor tunsi silkinhienoa ruohoa\njalkainsa alla. Vihreällä nurmella nuokkui höyhenen kepeitä,\nhiukan kaartuvavartisia kukkasarjoja, pitkien, soukkien lehtien\nlomitse pilkisteli punaisia, puoleksi auenneita neilikankukkia.\nTällaista oli ainoastaan pieni ala ja sen yllä levittelivät korkeat\nhongat rosoisia, paikkapaikoin tuuheilla neulakimpuilla peitettyjä\npunaisenruskeita oksiaan. Auringon säteet pujottelivat näiden lomitse\nmaahan, joka hehkui kuumana.\n\nPikku niityn toisella puolen kohosi jyrkkä tunturiseinä. Auringon\nkirkkaasti siihen paistaessa näkyivät selvästi jäkäläpeitteiset\nkivien pinnat sekä tuoreet murroskohdat, mistä viime talven\npakkanen oli mahtavia paasia lohkonut. Siellä näkyi myöskin suuria\nkallioimarrepehkoja, jotka olivat tunkeneet ruskeat juurensa\nmullan täyttämiin halkeamiin, ja tuuman leveitä pengermiä, joille\nputkijäkälät olivat asettaneet punareunaiset maljakkonsa ja missä\nmuuan ruohonvihreä sammallaji neulanhienoilla varsilla kannatti\nharmaita itiöpesäkkeitään.\n\nVaikka tämä tunturiseinä näytti kaikin puolin muiden tunturiseinien\nkaltaiselta, älysi Reor kumminkin joutuneensa jättiläisen asunnolle,\nja hän keksi sammalien ja jäkälien alta saranat, joilla vuoren\nharmaakiviovi aukeni.\n\nNyt hän luuli, että käärme oli luikertanut ruohikkoon piiloon, kunnes\nkenenkään huomaamatta voisi luikahtaa vuoren sisään, ja Reor herkesi\nsitä tavoittelemasta. Hän tunsi taas suloisen, odottavista kukkasista\nleviävän hunajantuoksun ja huomasi, että täällä vuoren juurella\nvallitsi tukahduttava kuumuus. Oli myös merkillisen hiljaista, ei\nlintukaan liikahtanut, ei havukaan heilahtanut, oli kuin kaikki\ntäällä olisi henkeä pidättäen kuunnellen odottanut, sanomattomassa\njännityksessä. Tuntui kuin hän olisi tullut huoneeseen, jossa hän\nei ollut yksin, vaikkei nähnyt ketään. Hän tunsi, että joku häntä\ntarkasteli, ja tuntui, että häntä oli odotettu. Tämä ei tuntunut\nhänestä tuskalliselta, vaan hän tunsi suloisen väristyksen, ikäänkuin\naavistaen kohta saavansa nähdä jotain sanomattoman kaunista.\n\nSamassa silmänräpäyksessä hän huomasi käärmeen. Se ei ollut\npiiloutunutkaan, vaan päinvastoin kiivennyt lohkareelle, jonka\npakkanen oli uurtanut vuoren pinnasta. Valkean käärmeen kohdalla hän\nälysi nurmikolla nukkuvan tytön. Hänen valkean ruumiinsa verhona oli\nainoastaan jotain hunnuntapaista, ohutta kuin hämähäkin verkko. Hän\nnukkui siinä sellaisena, kuin olisi heittäytynyt siihen koko yön\nliehuttuansa keijuen tanssissa. Heinän helpeet ja untuvan kevyet\nkukkakimput painuivat nukkuvan päälle, niin että Reor voi ainoastaan\neroittaa ruumiin pehmeät piirteet. Hän ei kumminkaan astunut likemmä\nparemmin nähdäkseen. Hän vain vetäsi tupestaan puukon ja viskasi sen\nvuorenseinän ja tytön väliin, ettei terästä pelkäävä jättiläisen\ntytär herättyänsä uskaltaisi paeta vuoren onkaloon.\n\nReor seisottui ja oli mietteissään. Sen hän varmasti tiesi että\ntytön, joka tuolla nukkui, hän tahtoi omistaa, mutta hän ei ollut\noikein selvillä, miten menetteleisi hänen kanssaan.\n\nMutta silloin hän päätti, koska ymmärsi paremmin luonnon ääniä kuin\nihmisten puheita, kuunnella vakavan metsän ja ankaran vuoren neuvoa.\nNe sanoivat: \"sinulle, joka rakastat erämaata, annamme me ihanan\nimpemme. Paremmin kuin laakson tyttäret sopii hän sinulle. Reor,\noletko jaloimman lahjan arvoinen?\"\n\nSilloin, ylistäen suurta, anteliasta luontoa, hän päätti ottaa\ntytön vaimokseen eikä vain orjattarekseen. Mutta hän arveli, että\ntyttö käännyttyänsä kristinuskoon ja totuttuansa ihmistapoihin\nvarmaan häpeisi, kun oli niin peittelemätönnä maannut. Reor irroitti\nsilloin karhun nahkan harteiltaan, aukaisi sen kääröstään ja heitti\ntakkuisen, vanhan, harmaan nahkan tytön peitoksi.\n\nSamassa kun hän sen oli tehnyt, remahti vuorenseinän takaa nauru\nsellainen, että maa vapisi. Pilkalta se ei kumminkaan kuulunut, vaan\nikäänkuin joku olisi istunut kauheassa pelossa eikä voinut olla\nnauramatta, kun hän yhtäkkiä oli siitä päässyt. Hirveä hiljaisuus ja\npainostava kuumuus loppuivat silloin myös. Nurmen yli liihoitteli\nvilpoisa tuuli ja havun oksat alkoivat suhisevan soittonsa.\nOnnellinen metsästäjä tunsi, että koko metsä oli henkeä pidättäen\npelännyt, miten ihmislapsi kohtelisi erämaan tytärtä.\n\nTarhakäärme livahti korkeaan ruohikkoon, mutta tyttö nukkui\nloihdittuna liikahtamatta. Silloin Reor hänet kietoi karkeaan\nkarhun taljaansa, niin että ainoastaan pää pilkoitti takkuisen\nnahkan sisästä. Vaikka hän olikin vanhan vuoren jättiläisen tytär,\noli hän hento ja hienojäseninen, ja väkevä metsästäjä nosti hänet\nkäsivarsilleen ja kantoi hänet pois metsän läpi.\n\nHetken kuluttua hän tunsi jonkun kohottavan hänen leveälieristä\nhattuaan. Hän katsoi ylös ja huomasi, että jättiläisen tytär oli\nvalveilla ja istui tyynenä hänen käsivarrellaan. Tyttö tahtoi nähdä,\nmiltä hänen kantajansa näytti. Reor ei häntä häirinnyt, otti vain\npitempiä askeleita, mitään virkkamatta.\n\nMutta näyttipä siltä, kuin tyttö olisi huomannut, että aurinko\npaahtoi liian kuumasti Reorin päähän, koska hän alkoi kannattaa\nhattua kuin päivänvarjoa hänen yllään. Hän piti hattua aina niin\nkorkealla, että voi alati nähdä hänen kasvonsa. Nyt Reor huomasi,\nettei hänen tarvinnut kysyä eikä puhua mitään. Hän kantoi tytön\näitinsä majaan ja koko hänen olentonsa värähteli onnesta. Ja kun hän\nseisoi kotinsa kynnyksellä, näki hän kotionnea ennustavan valkean\nkäärmeen luikertavan kivijalan sisään.\n\n\n\n\nVALDEMAR ATTERDAG VEROTTAA VISBYTÄ.\n\n\nSinä keväänä, jona Hellqvistin suuri taulu _Valdemar Atterdag\nverottaa Visbytä_ oli näytteillä taidenäyttelyssä, menin minä eräänä\nrauhallisena aamupäivänä sinne, tietämättä taideteoksesta. Tuo suuri,\nväririkas maalaus teki kohta ensi näkemässä valtavan vaikutuksen. En\nvoinut silmätäkään muita tauluja, vaan suoraapäätä menin sen luo,\notin istuimen ja vaivuin katselemiseen. Puolen tunnin ajan elin\nkeskiajan elämää.\n\nPian olinkin keskellä näytelmää, jota näyteltiin Visbyn torilla. Minä\nnäin olutammeen, joka oli täyttymäisillään kultaisella juomalla, --\nsillä kuningas Valdemar oli sitä vaatinut, ja joukot, jotka olivat\nkeräytyneet sen ympärille. Näin rikkaan kauppiaan ja hovipojan, joka\non uupua kulta- ja hopeavatien painosta, nuoren porvarin, joka pui\nnyrkkiä kuninkaalle, munkin, joka kasvot terävinä tarkkaa valtiasta,\nryysyisen kerjäläisen, joka uhraa kolikkonsa, ja toisen ammeen\nviereen vaipuneen naisen, kuninkaan valtaistuimellaan, sotajoukon,\njota tulla myllertää ahtaasta veräjästä, korkeat kartanoiden päädyt\nsekä siellä täällä ryhmissä pöyhkeileviä sotilaita ja niskoittelevia\nporvareita.\n\nMutta yhtäkkiä selvenee minulle, että taulun päähenkilö ei\nole kuningas, eikä kukaan porvareista, vaan eräs kuninkaan\nrautapukuisista kilvenkantajoista, joilla on kypärin silmikko alas\nvedettynä.\n\nTähän henkilöön taiteilija on valanut tavatonta voimaa. Itse\nihmisestä ei näy hitustakaan, terästä ja rautaa on koko mies, ja\nkuitenkin hän vaikuttaa kuin olisi koko kohtauksen herra.\n\n\"Minä olen väkivalta, minä olen ryöstönhalu\", virkkaa hän. \"Minä\nse verotan Visbytä. En olekaan ihminen, olen rautaa ja terästä\nvain. Tuska ja ilkeys on iloni. Menkööt ja kiduttakoot toisiaan.\nTänäpäivänä olen minä valtias Visbyn torilla.\"\n\n\"Katso\", hän sanoo katsojalle, \"etkö näe, että minä se olen herra?\nNiin kauaksi kuin silmäsi kantavat, et keksi täällä mitään muuta\nkuin ihmisiä, jotka vainoovat toisiaan. Huoaten tulevat voitetut\nja luovuttavat kultansa. He ovat vihoissaan ja uhkaavat, mutta\ntottelevat kumminkin. Mutta voittajan saaliinhimo hurjistuu yhä, kuta\nenemmän kultaa hän saa kiristetyksi. Minun palvelijoitani vain ovat\nTanskan kuningas ja hänen sotilaansa tänäpäivänä. Huomenna he astuvat\nkirkkoon tai huvittelevat rauhallisesti oluttuvissa taikka ovat hyviä\nperheen-isiä omissa kodeissaan, mutta tänäpäivänä he palvelevat\nminua, tänäpäivänä he ovat rikoksien ja väkivallan tekijöitä.\"\n\nJa kuta kauvemmin häntä kuuntelee, sitä selvemmin ymmärtää taulun\nmerkityksen. Tämä ei ole mitään muuta kuin tuo vanha tarina siitä\nmiten ihmiset voivat kiusata toisiaan, kuvattuna. Siinä ei ole\npienintäkään sovittavaa piirrettä, ainoastaan julmaa väkivaltaa,\nuhkaavaa vihaa ja toivotonta kärsimystä.\n\nMutta olihan sovittu, että kun nuo kolme olutammetta olisi\ntäytetty, ei Visbytä sitten ryöstettäisi eikä poltettaisi. Mutta\nmiksi eivät nyt tule hansakauppiaat innostusta leimuten? Miksi\neivät naiset riennä koristeineen, juopottelijat pikareineen, papit\npyhäinjäännös-arkkuineen, miksi eivät he kaikki hehkuvin mielin\nriennä uhriansa kantamaan? \"Sinun edestäsi, sinun edestäsi, rakkahin\nkaupunkimme! Tarpeetonta on sotamiehillä meitä haettaa, kun sinä olet\nkysymyksessä! Oi Visby äitimme, kunniamme! Ota takaisin se, mitä olet\nmeille antanut.\"\n\nMutta sellaisina ei taiteilija ole tahtonut heitä nähdä, eikä asia\nniin ollutkaan. Ei innostuksen kipinääkään, ainoastaan pakkoa,\nlannistettua uhkaa, tuskaa ja valitusta vain. Kulta on heille kaikki\nkaikessa, miehet ja naiset kantavat huokaillen kultiansa, joista\nheidän on luopuminen.\n\n\"Katso heitä!\" virkkoi väkivalta seisoen valtaistuimen rappusella.\n\"Heistä on sydäntäsärkevää, kun heidän on pakko luovuttaa aarteensa.\nSääliköön heitä, ketä haluttaa. He ovat saitoja, voitonhimoisia ja\nuhkamielisiä. He eivät ole ahnasta ryöväriään parempia, jonka olen\nheidän joukkoonsa lähettänyt.\"\n\nEräs nainen on taintunut maahan ammeen viereen. Kullan jättäminenkö\nhänelle noin kauheita tuskia tuottaa? Vai olisiko hän juuri\nsyyllinen? Onko hän tämän kurjuuden aikaansaattaja? Hänkö se petti\nkaupungin? Niin, hän on se sama, joka oli kuningas Waldemarin\nlemmitty. Siinä makaa Juhana nuoremman tytär.\n\nHän tietää kyllä, ettei hänen tarvitse luopua kalleuksistaan. Hänen\nisänsä huonetta ei kumminkaan ryöstetä, mutta hän on kerännyt kaiken,\nmitä hänellä on, ja tuonut sen tänne. Torille tultuaan hän kauhistuu\nkaikkea kurjuutta katsellessaan ja rajattoman epätoivon vallassa\nvaipuu maahan.\n\nReipas ja iloinen! oli ollut se kultasepän sälli, joka mennä vuonna\npalveli hänen isänsä luona. Suloista oli ollut astella hänen\nrinnallaan tämän saman torin poikki kuun noustessa kartanoiden\ntakaa ja valaistessa Visbytä loistollaan. Ylpeä hän oli ollut,\nylpeä nuorukaisesta, ylpeä isästään ja kaupungistaan. Ja nyt hän\nmakaa siinä tuskan murtamana. Mutta kumminkin viattomana, kumminkin\nviattomana! Mies, joka istuu valtaistuimella, istuu kylmänä ja\njulmana. Hän, joka tuhon on tuonut kaupungille, onko hän se sama,\njoka kuiskaili helliä sanoja tytölle? Häntä tavatakseenko tyttö\noli hiipinyt viime yönä ja varastanut isänsä avaimen ja aukaissut\nkaupungin portin? Ja kun hän sitten tapasi kultasepänsällinsä\nsijasta aseilla varustetun herran, teräkseen puettu sotajoukko\nperässään, mitä hän silloin ajatteli? Eikö hän menettänyt järkeään\nnähdessään teräsvirran vyöryvän siitä portista sisälle, jonka hän\noli aukaissut? Valituksesi on liian myöhäistä, neito! Miksi lemmit\nkaupunkisi vihollista? Visby on kukistettu, sen loisto on loppunut.\nMiks' et heittäytynyt keskelle porttia ja antanut vihollistesi polkea\nitseäsi kuoliaaksi? Tahdoitko elää saadaksesi nähdä salaman ruhjovan\nrikoksellisen?\n\nOi neito, kuninkaan rinnalla seisoo nyt väkivalta ja suojelee häntä.\nEi säästä edes Jumalalle pyhitettyjä temppeleitäkään. Loistokivet\nkirkon seinästä hän kiskoo irti viimeisen juoma-ammeen täytteeksi.\n\nKaikki taulun henkilöt muuttavat paikkaa. Kaikki elävät olennot\nvaltaa kauhu, sokea kauhu. Rajuinkin sotaurho väljenee, porvarit\nkääntävät kasvonsa taivasta kohti, kaikki odottavat Jumalan\nrangaistusta, kaikki vapisevat, paitsi väkivalta valta-istuimen\nrappusella ja kuningas, joka on hänen palvelijansa.\n\nOlisin toivonut, että taiteilija olisi saanut elää niin kauan, että\nhän olisi voinut viedä minut Visbyn satamaan ja näyttää meille\nnämä samat porvarit, kun he katseillaan seuraavat pois purjehtivaa\nlaivastoa. He huutavat kirouksia yli aaltojen. \"Hävitä heidät!\nOi meri, sinä olet ystävämme. Riistä takaisin aarteemme! Aukaise\nsyvyytesi nielevä kuilu jumalattomien, uskottomien petturien alle!\"\n\nJa meri murahtaa kumean myöntymyksensä ja väkivalta, joka upeilee\nkuninkaan laivassa, nyökkää hyväksyvästi. \"Se on oikein\", hän sanoo.\n\"Vainotkaamme ja meitä vainottakoon, se on minun lakini. Tuhotkoon\nmeri ja myrsky ryövärin laivaston ja riistäköön kuninkaallisen\npalvelijani aarteet! Sitä pikemmin pääsemme kiiruhtamaan uusille\nhävitysretkille.\"\n\nJa porvarit, jotka seisovat rannalla, kääntyvät kaupunkiansa\nkatsomaan. Se on ryöstetty, tulipalo on riehunut siellä, ja\nsärkyneiden ikkunoiden takaa ammoittavat runnellut asunnot. Näkyy\nnokisia kartanojen päätyjä, näkyy ryöstettyjä kirkkoja, verissään\nviruvia ruumiita kapeilla kaduilla, ja kauhusta mielipuolia naisia\njuoksentelee kaupungissa. Täytyykö heidän tyyninä katsella kaikkea\ntätä kauheutta? Eikö ole ketään, johon heidän kostonsa voisi\nkohdistua, eikö ketään, jota he vuorostaan voivat vainota ja kiusata?\n\nOi, taivaan herra, katsokaa! Kultasepän taloa ei ole ryöstetty eikä\npoltettu. Mitä se merkitsee? Oliko hän liitossa vihollisen kanssa?\nEikö hän tallentanut yhtä kaupungin porttien avainta? Voi sinua,\nJuhana nuoremman tytär, vastaa, mitä tämä merkitsee!\n\nKuninkaan laivan perässä seisoo väkivalta ja kypärinsä aukosta\nkatselee hymyillen kuninkaallista palvelijaansa. Kuules myrskyä,\nminun herrani, kuule myrskyä, herrani! Ryöstämäsi kullat makaavat\nkohta meren pohjassa, sinulle saavuttamattomina. Käänny katsomaan\nVisbytä, minun korkea kuninkaani! Naista, jonka petit, kuljettavat\npapit ja sotamiehet kaupungin muurien luo. Etkö kuule häntä seuraavan\nkansajoukon kirouksia ja parkunaa? Katso, muurarit tulevat kaikkineen\nja muurauslapioineen. Katso, naiset kantavat kiviä! Kaikki, kaikki\nkantavat kiviä!\n\nOi kuningas, vaikka et voi nähdäkkään, mitä Visbyssä tapahtuu, niin\nkuule ja tietäös kumminkin, mitä siellä tehdään. Ethän kumminkaan ole\nraudasta ja teräksestä, niinkuin väkivalta vieressäsi. Kun vanhuuden\nsynkät päivät joutuvat, on Juhana nuoremman tytär muistuva mieleesi.\n\nOlet näkevä hänen kalpeana vaipuvan maahan kansansa pilkkaamana ja\nhäpäisemänä. Olet näkevä pappien ja sotamiesten kuljettaa retuuttavan\nhäntä kellojen soidessa ja ylistyslaulujen kaikuessa. Hän onkin jo\nkuollut kansan silmissä. Kuolleeksi hän tuntee itsensä, kuolleeksi\nkaikelle, mitä oli rakastanut. Olet näkevä hänen astuvan torniin,\nnäet miten kivi kiveen liitetään, kuulet muurauslapion raaputuksen\nja kansan melun, kun he kiirehtien kantavat kiviänsä. Ota minulta,\nota minulta, muurari! Käytä minun kiveni kostotyöhön! Käytä niitä\nsulkemaan Juhana nuoremman tytär ilmasta ja päivän valosta!\nKukistunut on Visby, ihana Visby! Jumala kostotyötänne siunatkoon,\nmuurarit! Ja ylistysvirret kohoavat ja kellot soivat kuin kuolleelle.\n\nOi Valdemar, Tanskan kuningas, sinunkin aikasi joutuu, sinutkin\nkuolema kohtaa. Silloin vuoteellasi maatessasi olet näkevä paljon ja\ntunteva paljon tuskaa. Olet kuuleva nämä muurauslapion raaputukset,\nnämä koston huudot. Missä soivat silloin ne pyhät kellot, jotka\nkaiullaan voittaisivat sielusi tuskat? Missä ovat silloin nuo\nammoittavat metallikidat, joidenka kielet anovat Jumalalta armoa\nsinulle? Missä on silloin sulosointua heläjävä ilma, joka sielun\nylentää Jumalan avaruuksiin?\n\nOi, auta Esrom, auta Sorö ja sä suuri kello Lundissa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinkä synkän tarinan tämä taulu kertoikaan! Tuntui vieraalta ja\nkummalliselta astua jälleen kuninkaalliseen puutarhaan, säteilevään\nauringonpaisteeseen ja elävien ihmisten pariin.\n\n\n\n\nROUVA PAASTO JA PEKKA POHJOLA.\n\n\nI.\n\nYstävällisenä kuin koti kuvastuu pikkukaupunki mieleeni. Se on niin\npieni, että helposti opin tuntemaan kaikki sen sopukat ja nurkat,\ntulin jokaisen lapsen ystäväksi ja yksin koiratkin tunsin nimeltään.\nKadulla kulkija tiesi hyvin, minkä akkunan kohdalla hänen piti\nkatsahtaa ylös, nähdäksensä ruudun takaa kauniit kasvot, ja ken\nkäveli kaupungin puistossa, tiesi tarkoin, milloin hänen oli siellä\noltava, tavataksensa ketä halusi.\n\nJokainen ylpeili naapurin puutarhan kauniista ruusuista, ikäänkuin ne\nolisivat kasvaneet hänen omassaan. Jos tapahtui jotakin pikkumaista\ntai alhaista, hävettiin sitä aivan kuin se olisi tapahtunut omassa\nperheessä, mutta pienimmästäkin seikkailusta, tulipalosta tahi\nkatukahakasta kerskailtiin ja sanottiin: \"Katsokaapa vain, millainen\nyhteiskunta! Voiko sellaista tapahtua muualla? Mikä ihmekaupunki!\"\n\nJa tässä minun rakkaassa kaupungissani ei mikään muutu. Kun joskus\ntaas sinne palaan, tapaan siellä jälleen samat talot ja puodit,\njotka tunnen jo vanhastaan, samoihin kuoppiin kadulla olen kompastua\nja samat jäykät lehmusaidat sekä pyöreiksileikatut syreenipensaat\nvetävät ihailevan katseeni puoleensa. Jälleen näen vanhan\nraatimiehen, joka hallitsee koko kaupunkia, astua jyskyttelevän\nraskain askelin katua pitkin. Patriarkka ja kaitselmus, miten\nturvalliselta tuntuukaan nähdä sinun vaeltavan tuolla! Ja kuuro\nHalfvorson puuhaa alati puutarhassaan ja hänen vetiset silmänsä\ntuijottavat ja etsivät, ikäänkuin ne tahtoisivat sanoa: \"Kaikki,\nkaikki tyyni olemme tutkineet, nyt, maa, me tunkeudumme sinun\nsisimpääsi\".\n\nMutta pientä, pyylevää Pekka Pohjolaa en kumminkaan enää tapaa\nsieltä, tuota pientä vermlantilaista, te muistatte hänet, joka oli\nHalfvorsonin rihkamakaupassa ja joka huvitteli ostajia pienillä,\nkeksimillään koneilla ja valkeilla hiirillään. Hänestä voikin kertoa\nkoko pitkän jutun. Joka ihmisestä ja joka asiasta tässä kaupungissa\nonkin oma omituinen tarinansa. Ei missään muualla tapahdu niin\nihmeellisiä asioita.\n\nPieni Pekka Pohjola oli talonpojan poika. Hän oli lyhytkasvuinen\nja tukeva, ruskeasilmäinen ja hymyilevä. Hänen hiuksensa olivat\nvaaleammat syksyisen koivun lehtiä, poskensa olivat punakat ja\nhaiveniset. Kotoisin hän oli Vermlannista. Kohta ensi näkemällä\narvasi hänen kotipuolensa. Hänen oiva kotiseutunsa olikin varustanut\nhänet mainioilla ominaisuuksilla. Reipas hän oli toimissaan,\nnäppärä sormiltaan, sukkela kieleltään ja selvä ajatuksiltaan. Sen\nlisäksi hän oli aika hulluttelija, oikea velikulta, hyvänsuopa ja\npöyhkeilevä, siivo ja riidanhaluinen, utelias ja lörpöttelijä. Tuon\nhupakon oli vallan mahdotonta osoittaa pormestarille suurempaa\nkunnioitusta kuin kerjäläiselle! Mutta sydäntä hänellä oli, joka\ntoinen päivä hän rakastui ja koko kaupunki oli hänen uskottujansa.\n\nPuotitehtävänsä tämä lahjakas lapsi hoiti mitä eriskummallisimmalla\ntavalla. Hän palveli ostajia ja ruokki samalla pieniä, valkoisia\nhiiriään. Hän vaihtoi ja laski rahat asettaessaan pyöriä pieniin\nitsestään pyöriviin vaunuihin. Ja jutellessansa ostajille\nviimeisimpiä rakastumisiaan, hän piti silmällä tuoppia, johon ruskea\nsiirappi hiljalleen kiemurrellen valui. Ihmetteleviä kuulijoita\nhuvitti nähdä pojan tuotapikaa puikahtavan myymäpöydän ylitse ja\nhyökkäävän kadulle saadaksensa pienen ottelun ohikuljeskelevan\nkatupojan kanssa, ja nähdä hänen sitte otsa tyynenä palaavan\ntakaisin sitaisemaan rihmaa tavarakääryn ympärille, tahi mittaamaan\nkangaspalaa.\n\nOlihan siis aivan luonnollista, että hänestä tuli koko kaupungin\nsuosikki. Pidimme kaikki velvollisuutenamme tehdä kauppaa\nHalfvorsonilla Pekka Pohjolan sinne tultua. Ja tulipa vaikka itse\nvanha raatimies, hänkin oli ylpeä, kun Pekka Pohjola vei hänet\nmukanaan erääseen pimeään nurkkaan ja näytti hänelle häkit valkoisine\nhiirineen. Rottien näytteleminen oli näet sekä pelonalaista että\njännittävää, sillä Halfvorson oli kieltänyt häntä pitämästä niitä\npuodissa.\n\nSattuipa sitten yhä valkenevien helmikuun päivien joukossa pari\nsumuista, leutoa päivää. Pekka Pohjola kävi yhtäkkiä totiseksi\nja vaiteliaaksi. Hän antoi valkoisien hiirien pureskella\nteräslankahäkkiään syöttämättä niitä. Tehtävänsä hän teki\nnuhteettomasti, mutta katupoikien kanssa ei painiskellut. Kenties ei\nPekka Pohjola voinut kärsiä, että talven selkä oli taittunut?\n\nKaikkea vielä, asia oli niin, että hän oli löytänyt\nviisikymmenkruunusen muutamalta ylähyllyltä. Hän luuli sen tulleen\nviskatuksi sinne jonkun kangaspalan mukana ja oli aivan huomaamattaan\npistänyt sen erään juovikkaan pumpulivaatepakan sisään, joka oli niin\nvanhanaikuista ettei sitä enää koskaan otettu alas hyllyltä.\n\nPojan mielessä kyti sammumaton viha Halfvorsonia vastaan. Tämä oli\ntappanut häneltä kokonaisen rottaperheen, ja nyt hän aikoi kostaa.\nHän näki vielä silmäinsä edessä valkean äidin avuttomien poikiensa\nkeskellä. Paeta ei se koettanutkaan, vaan järkähtämättömän sankarin\ntavoin jäi makaamaan paikoilleen, katsoa tuijottaen punaisin, palavin\nsilmin sydämetöntä murhaajaansa. Tuollaiselle kelvottomalle oli kyllä\nparahiksi, että sai olla hiukan aikaa hädissään. Pekka Pohjola tahtoi\nnähdä hänen kalman kalpeana tulevan konttorista ja alkavan etsiä\nviisikymmenkruunuistaan. Hän tahtoi nähdä hänen vetisissä silmissään\nsaman tuskan, minkä oli nähnyt valkean rotan granaatinpunaisissa.\nKauppias saisi etsiä, hän saisi penkoa ylösalaisin koko puodin,\nennenkuin Pekka Pohjola sallisi hänen löytää setelin.\n\nMutta viisikymmenkruununen sai olla piilossaan koko päivän kenenkään\nsitä kaipaamatta. Se oli uuden uutukainen, monivärinen ja loistava\nja sen jokaisessa nurkassa oli suuret viidenkymmenen numerot. Kun\nPekka Pohjola jäi yksin puotiin, asetti hän portaat hyllyjä vasten ja\nkiipesi pumpulivaatepakan luo. Hän otti esille viisikymmenkruunusen,\nsilitteli siitä rypyt ja ihaili sen kauneutta.\n\nKeskellä kiihkeintä kaupantekoa hän kävi levottomaksi, että jotakin\noli tapahtunut viisikymmenkruunuselle. Hän oli etsivinään milloin\nmitäkin hyllyltä ja hapuili vaatepakan sisustaa, kunnes tunsi sileän\nsetelin ratisevan sormissaan.\n\nTuo seteli oli yhtäkkiä merkillisesti tenhonnut hänet. Eiköhän\nsiinä vain piillyt joku elävä olento? Leveiden renkaiden ympäröimät\nviidenkymmenen numerot olivat kuin houkuttelevat silmät. Poika\nsuuteli niitä ja kuiskasi: \"sinun kaltaisiasi haluaisin omistaa\nmonta, äärettömän monta\".\n\nHänen mieleensä lensi jos jonkinlaisia ajatuksia setelistä ja\nsiitä, miksei Halfvorson sitä kaivannut. Kenties se ei ollutkaan\nHalfvorsonin? Kenties se oli kuljeksinut jo kauankin rihkamapuodissa?\nEhkä sillä ei ollutkaan enää omistajaa?\n\nAjatukset tarttuvat. -- Halfvorson alkoi illallispöydässä puhua\nrahoista ja rahamiehistä. Hän kertoi Pekka Pohjolalle monesta\nköyhästä pojasta, jotka olivat keränneet itselleen rikkauksia.\nHän alkoi Whittingtonista ja lopetti Astorilla ja Jay Gouldilla.\nHalfvorson tunsi kaikkien heidän elämäkertansa, hän tiesi, miten he\nolivat kilvoitelleet ja kieltäytyneet, miten heillä oli ollut sekä\nkekseliäisyyttä että uskallusta. Hän kävi kaunopuheliaaksi, kun puhe\njohtui tänne. Hän kärsi nuorten rikkaudentavoittelijain kärsimyksiä,\nseurasi heitä menestyksen päivinä ja riemuitsi heidän voitoistaan.\nPekka Pohjola kuunteli aivan lumottuna.\n\nHalfvorson oli ihan kuuro, mutta se ei haitannut vähintäkään\nkeskustelua, sillä hän ymmärsi huulien liikkeestä kaikki, mitä\nhänelle sanottiin. Mutta omaa ääntään hän tietystikään ei kuullut ja\nsiksipä se vyöryikin niin omituisen yksitoikkoisena kuin kaukaisen\nkosken kohina. Ja tuo kummallinen puhetapa vaikutti, että kaikki,\nmitä hän sanoi, takertui niin muistiin, ettei siitä voinut vapautua\nmoneen päivään. Pekka Pohjola parka!\n\n\"Rikastumisen välttämätön ehto on\", sanoi Halfvorson, \"pohjaraha\n-- vaan sitä ei kukaan voi ansaita. Pane huomioosi se, että he\nkaikki ovat löytäneet sen kadulta, tahi panttitavaran huutokaupasta\nostamansa takin päällisen ja vuorin välistä, tahi ovat voittaneet\nsen pelissä, tahi on joku kaunis, armelias nainen heille sen almuna\nantanut. Mutta kun he kerran ovat tuon siunatun rahan löytäneet, on\nkaikki heille onnistunut. Kultavirta pulppuaa siitä kuin lähteestä.\nEnsimäinen mitä tarvitaan, Pekka Pohjola, on pohjaraha.\"\n\nHalfvorsonin ääni kaikui yhä kumeammin ja kumeammin. Nuori Pekka\nPohjola istui aivan huumautuneena, nähden vain pelkkiä rahoja\nedessään. Pöytäliinalle kasaantui tukaattikokoja, lattia lainehti\nvalkoisena hopeaa, ja likaisten seinäpaperien hämärät kuviot\nmuuttuivat nenäliinan kokoisiksi seteleiksi. Ja hänen silmiensä\nedessä leijaili leveiden renkaiden ympäröimiä viidenkymmenen\nnumeroita, jotka houkuttelivat häntä kuin kauneimmat silmät. \"Kukapa\ntiesi\", ne silmät hymyilivät, \"ehkäpä tuo viisikymmenkruununen juuri\nonkin sellainen pohjaraha?\"\n\n\"Huomaa tarkoin\", sanoi Halfvorson, \"paitsi pohjarahaa on kaksi\nasiaa välttämätöntä niille, jotka tahtovat päästä mahtiasemiin. Työ,\nraudankova työ, Pekka Pohjola, on ensimäinen ja kieltäytyminen on\ntoinen. On kieltäydyttävä leikeistä, rakkaudesta, lörpöttelystä ja\nnaurusta, aamu-unista ja hämärähetken kävelyistä. Totta totisesti,\nniille, jotka tahtovat onnea saavuttaa, on kaksi ehtoa välttämätöntä.\nTyö on ensimäinen ja kieltäytyminen on toinen.\"\n\nPekka Pohjolaa näytti alkavan itkettää. Tietysti hän tahtoi tulla\nonnelliseksi, mutta eihän onni toki noin tuskien ja katkeruuksien\ntakana lie. Onnenhan pitäisi tulla aivan odottamatta. Pekka Pohjolan\nparaillaan otellessa katupoikien kanssa pysäyttäisi se jalona naisena\nvaununsa puodin kohdalle ja tarjoaisi vermlantilaispojalle paikan\nrinnallansa.\n\nMutta nyt jymisi Halfvorsonin ääni lakkaamatta hänen korvissaan,\ntäyttäen hänen aivonsa kokonaan. Hän ei tiennyt, ei uskonut enää\nmitään muuta. Työtä ja kieltäytymistä, työtä ja kieltäytymistä on\nelämä ja elämän päämäärä. Hän ei halunnutkaan mitään muuta, eikä\nrohjennut luulla koskaan muuta toivoneensakaan.\n\nSeuraavana päivänä ei hän uskaltanut suudella viisikymmenkruunusta,\nei uskaltanut edes katsoakaan sitä. Hän oli hiljainen ja\napea, täsmällinen ja ahkera. Kaikki askareensa hän hoiti niin\nmoitteettomasti, että kenen hyvänsä oli helppo huomata, etteivät\nhänen asiansa olleet aivan oikein. Poika alkoi vanhaa raatimiestä\nhuolestuttaa ja hän teki mitä voi, häntä lohduttaakseen.\n\n\"Onko Pekka Pohjola aikonut tulla laskiaistanssiaisiin tänä iltana?\"\nkysyi ukko. \"Vai ei hän aio, no sittenpä minä häntä pyydän. Ja\nsaattepa nähdä, että hän tulee, sillä muussa tapauksessa kielin\nHalfvorsonille, missä hän säilyttelee rottahäkkejänsä.\"\n\nPekka Pohjola huokasi ja lupasi tulla tanssiaisiin.\n\nLaskiaistanssiaisiin, ajatteles, Pekka Pohjola lähtee\nlaskiaistanssiaisiin! Pekka Pohjola saa nähdä kaikki kaupungin\nkauniit immet, hienoina, valkoisiin puettuina ja kukiteltuina.\nLuonnollisesti Pekka Pohjola ei saisi tanssittaa ainoatakaan heistä.\nNo, se olikin yhdentekevää. Hän ei ollutkaan tanssituulella.\n\nTanssiaisissa hän seista värjötteli ovella, eikä askeltakaan\npyörähtänyt. Jotkut olivat koettaneet saada hänet karkeloon, mutta\nhän oli järkähtämättä kieltäytynyt. Hän ei osannut näitä tansseja. Ja\nkukapa noista hienoista neitosista olisi halunnutkaan tanssia hänen\nkanssaan! Hän oli heille aivan liian halpa.\n\nMutta hänen siinä seisoessaan alkoivat hänen silmänsä loistaa ja\nsädehtiä ja hän tunsi ilon virtaavan jäseniinsä. Tanssisoitto,\nkukkatuoksu ja kaikki kauniit kasvot, jotka hän näki edessään,\nsen vaikuttivat. Ja hetkisen kuluttua hän oli niin säteilevän\niloinen, että jos ilo olisi tulta, olisi se korkeina liekkeinä hänen\nympärillään hulmunnut. Ja jos rakkaus olisi tulta, kuten monet sitä\nväittävät, olisi siinä käynyt yhtä hullusti. Hän oli aina rakastunut\njohonkin kauniiseen tyttöön, mutta tähän asti vain yhteen kerrallaan.\nMutta kun hän nyt näki kaikki kaupungin kauniit neidot samalla\nkertaa, ei hänen kuusitoista vuotisessa sydämessään roihunnut enää\nvain yksi ainoa liekki, vaan se oli kokonaisena kulovalkeana.\n\nHän katseli väliin saappaitaan, jotka eivät suinkaan olleet mitkään\ntanssikengät. Mutta miten mainiota olisikaan ollut polkea tahtia\nnoilla leveillä anturoilla ja pyörähdellä paksuilla pohjilla. Oli\nkuin jokin olisi repinyt ja nyhtänyt häntä ja tahtonut kimmahuttaa\nhänet lattialle kuin pallon. Hän oli hillinnyt itsensä kumminkin näin\nkauan, vaikka hänen sisäinen kiihkonsa kasvoi yhä valtavammaksi,\nkuta enemmän yö kului. Hän hurmaantui ja lämpeni. Hohoi, eipä hän\nollutkaan enää köyhä Pekka Pohjola! Hän oli nuori tuuliaispää, joka\nkuohuttaa meret ja murskaa metsät.\n\nEipä aikaakaan, niin soitettiin hambopolkkaa. Talonpoikaispoka oli\nhurmauksissaan. Ja nyt siellä helähtikin polkka, Vermlannin polkka!\n\nSamassa Pekka Pohjola kiepsahti tanssitanhualle. Kaikki herrastemput\nolivat poispyyhkäistyt. Hän ei ollutkaan enää raatihuoneen\ntanssiaisissa, vaan Juhannuskarkelolla kotona riihenvajassa. Hän\nastui esiin polvet koukussa, pää olkapäiden väliin kyyristettynä. Hän\nkietasi pyytämättä kätensä erään neitosen vyötärölle ja vetäsi hänet\nmukaansa. Ja sitten alkoi tanssia polkkaa.\n\nTyttö seurasi häntä vitkastellen, puoli väkisin. Hän ei pysynyt\ntahdissa, eikä tietänyt, mitä tanssia se oli, mutta yhtäkkiä se sujui\naivan itsestään. Tanssin salaisuus selveni hänelle. Polkka kantoi\nhäntä, hänen jalkansa saivat siivet, hän kävi kepeäksi kuin ilma.\nHänestä tuntui, kuin olisi lentänyt.\n\nVermlanninpolkka onkin mitä ihmeellisin tanssi. Se uusiksi luopi maan\nraskasjalkaiset lapset. He liehuvat äänettömästi tuumanpaksuilla\nkengänpohjillaan höyläämättömällä vajan lattialla. He kieppuvat\nkeveinä kuin lehdet syysmyrskyssä. Se on pehmeä, vilkas, äänetön ja\nsulava tanssi. Sen jalot, hallitut liikkeet vapauttavat ruumiit ja\nsallivat niiden tuntua keveiltä, joustavilta, liehuvilta.\n\nKun Pekka Pohjolan tanssi kotiseutunsa tanssia, niin koko seurue\nvaikeni. Aluksi naurettiin, mutta pian selveni kaikille, että\ntämä vasta olikin tanssia. Tuo leijaileminen tasaisissa nopeissa\npyörteissä oli todella tanssia, jos mikään.\n\nSilloin Pekka Pohjola keskellä hurmaustansa huomasi ympärillään\nvallitsevan ihmeellisen hiljaisuuden. Hän pysähtyi paikalla ja\npyyhkäsi otsaansa. Ei ollutkaan mustaa lattiaa, ei lehvillä\nkoristettuja seiniä, ei valoisaa kesäyötä eikä iloista\ntalonpoikaistyttöä siinä todellisuudessa, johon hän nyt katsahti. Hän\nhäpesi ja aikoi hiipiä pois.\n\nMutta hän oli jo saarrettu ja valloitettu. Nuoret neitoset\ntunkeusivat puotipojan ympärille ja huusivat: \"Tanssittakaa meitä!\nTanssittakaa meitä!\"\n\nHe tahtoivat opetella polkkaa. Kaikki tahtoivat oppia tanssimaan\npolkkaa. Tanssiaiset häiriytyivät tavallisesta kulustaan ja\nmuuttuivat melkein tanssikouluksi. Kaikki vakuuttivat, etteivät he\nolleet tietäneetkään, mitä tanssiminen on. Ja Pekka Pohjola oli illan\nsankari.\n\nHänen täytyi tanssittaa kaikkia noita hienoja neitoja ja he olivat\nylen määrin ystävällisiä hänelle. Pekkahan oli vain poikapahanen,\nja sitä paitsi niin hauska hupakko. Ei kukaan voinut olla häntä\nhemmoittelematta.\n\nSilloin Pekka Pohjola tunsi, että tämä oli onnea. Olla naisten\nsuosikkina, uskaltaa puhutella heitä, olla keskellä valoa ja liikettä\nkaikkien huomion ja hemmottelun esineenä, tietenkinpä oli se onnea.\n\nHän oli tanssiaisten päätyttyä hyvin onnellinen. Surusta ei ollut\ntietoakaan. Hän halusi päästä kotiin, saadaksensa hiljaisuudessa\nmiettiä, mitä oli kokenut tänä iltana. --\n\nHalfvorson oli naimaton, mutta hänen luonaan asui hänen\nveljentyttärensä. Tämä, vaikka oli köyhä ja Halfvorsonista\nriippuvainen, kohteli aika ylpeästi setäänsä sekä Pekka Pohjolaa.\nHänellä oli monta ystävää kaupungin hienoimpien joukossa, ja häntä\nkutsuttiin perheisiin, joihin ei Halfvorsonia koskaan päästetty. Hän\nja Pekka Pohjola palasivat yhdessä kotiin tanssiaisista.\n\n\"Tiedättekö Pohjola\", kysyi Edit Halfvorson, \"että Halfvorson\npiakkoin vedetään oikeuteen luvattomasta viinanmyynnistä? Ettekö\nsanoisi minulle, miten asia on?\"\n\n\"Ei niiden siitä asiasta kannattaisi käydä rettelöimään\", sanoi Pekka\nPohjola.\n\nEdit huokasi. \"Tietysti siinä on jotain perää. Ja siitä tulee\noikeusjuttu, sakkoja ja häpeää loppumattomiin. Haluaisin tietää\ntarkoin, miten asianlaita on.\"\n\n\"Parasta sentään on olla mitään tietämättä\", virkkoi Pekka Pohjola.\n\n\"Nähkääs, Pohjola, minä, minä tahdon yletä\", jatkoi Edit, \"ja\ntahdon samalla kohottaa Halfvorsoninkin, mutta hän pudota puksahtaa\naina käsistäni, keskellä kaiken tehden jonkun kepposen, niin etten\nminäkään enää mitään voi. Huomaan hänestä nyt, että hänellä on jotain\ntekeillä. Ettekö te, Pekka Pohjola tiedä, mitä se on? Olisi hyvä\nsaada tietää.\"\n\n\"En\", vastasi Pekka Pohjola pitemmittä puheitta. Oliko inhimillistä\npuhella tällaista sille, joka palasi ensimäisistä tanssiaisistaan?\n\nPuodin vieressä oli puotipojan pienoinen huonekomero. Siellä istui\ntämänpäiväinen Pekka Pohjola käyden oikeutta eilisen Pekka Pohjolan\nkanssa. Kuinka kalpealta ja raukkamaiselta tuo Pekkaparka nyt näytti.\nNyt hän sai tietää, mikä hän oikeastaan oli. Rosvo ja saituri.\nMuistiko hän seitsemännen käskyn? Oikeastaan hänen sietäisi saada\nkaksikymmentä paria raippoja. Se hänen kyllä sietäisi.\n\nJumalalle olkoon kiitos ja kunnia, joka oli antanut hänen mennä\ntanssiaisiin saamaan uuden mielen! Hyi, miten rumaa hänen\nsisällänsä oli ollut, mutta nyt oli kaikki toisin. Rikkausko muka\nolisi sen arvoista, että sille kannattaisi uhrata omantuntonsa ja\nsielunrauhansa! Ikäänkuin se olisi valkoisen hiirenkään veroinen,\nellei hän saisi samalla olla iloinen.\n\nHän löi käsiänsä yhteen ja huusi riemuiten: \"Olen vapaa, vapaa,\nvapaa!\" Ei hitustakaan halua viisikymmenkruunusen omistamiseen ollut\nhänen sielussaan. Niin herttaista oli olla onnellinen!\n\nLevolle laskeuduttuaan hän päätti aikaisin huomenaamuna näyttää\nviisikymmenkruunusen Halfvorsonille. Sitten hän kävi levottomaksi\nsiitä, että kenties kauppias ehtisikin aamulla ennen häntä puotiin,\netsisi setelin ja löytäisi sen. Silloin hän varmaan luulisi Pekka\nPohjolan sen piiloittaneen pitääksensä sen. Se ajatus ei antanut\nhänelle rauhaa. Hän koetti karkottaa sitä, mutta se ei onnistunut.\nHän ei voinut nukkua ja nousi ylös, hiipi puotiin ja kopeloi esille\nviisikymmenkruunusen. Sitten hän nukkui hyvin seteli tyynyn alla.\n\nTunnin perästä herätettiin hänet. Räikeä valo häikäsi häntä, käsi\nhaparoi hänen päänalustaan ja kumajava ääni torui ja kiroili.\n\nEnnenkuin poika ehti oikein herätä, oli seteli jo Halfvorsonin\nkädessä. Hän näytti sitä kahdelle naiselle, jotka seisoivat komeron\novella. \"Nyt näette, että olin oikeassa\", sanoi Halfvorson. \"Näette,\nettä maksoi kyllä vaivan ajaa teidät ylös yösijallanne, saadakseni\nteidät todistajiksi häntä vastaan. Katsokaa, hän on varas!\"\n\n\"En ole, en, en\", huusi Pekka Pohjola parka. \"En aikonut varastaa.\nMinä vain piilotin setelin.\"\n\nHalfvorsonhan ei kuullut mitään. Molemmat naiset seisoivat selin\nhuonepahaseen, aivan kuin olisivat päättäneet olla mitään näkemättä,\nkuulematta.\n\nPekka Pohjola istui sängyssä. Hän näytti yhtäkkiä niin surkuteltavan\nheikolta ja pieneltä. Kyyneleet tulvivat. Hän voivotteli kovasti.\n\n\"Setä\", sanoi Edit, \"hän itkee ja parkuu.\"\n\n\"Antaa hänen parkua\", sanoi Halfvorson, \"antaa hänen parkua!\" Ja hän\nastui pojan luo ja katsoi häntä.\n\n\"Arvaan kyllä, että parut kauheasti\", virkkoi hän, \"mutta ei se minua\nliikuta\".\n\n\"Voi, voi\", huusi Pekka Pohjola, \"minä en ole mikään rosvo. Kätkin\nsetelin ilman aikojani -- kiusatakseni teitä. Tahdoin rangaista teitä\nrottieni puolesta. En ole mikään varas. Eikö kukaan kuule minua? --\nEn ole mikään varas.\"\n\n\"Setä\", sanoi Edit, \"oletko jo kylliksi kiusannut häntä, niin että\nkenties saamme lähteä levolle?\"\n\n\"Arvaan kylläkin, että se kuuluu kauhealta\", sanoi Halfvorson,\n\"mutta sitä ei voi auttaa\". Hän oli hilpeä, oikein hyvällä tuulella.\n\"Olen pitänyt kauan sinua silmällä\", sanoi hän pojalle. \"Aina oli\nsinulla minun tullessani puotiin jotain piilotettavaa. Mutta nyt olet\nsatimessa. Nyt on minulla todistajat sinua vastaan ja nyt lähden\nviskaalia hakemaan.\"\n\nPoika päästi kamalan huudon. \"Eikö kukaan voi minua auttaa, eikö\nkukaan voi minua auttaa?\" hän huusi. Mutta silloin Halfvorson jo oli\npoissa ja matami, joka hoiti taloutta, tuli hänen luokseen.\n\n\"Ylös, pukimiin, Pekka Pohjola! Halfvorson on mennyt viskaalia\nhakemaan ja sillä aikaa ehdit livistää tiehesi. Neiti, menkää te\nkeittiöön keräilemään jotain hänelle eväspussiin. Minä kokoilen hänen\nkapineitaan.\"\n\nKauhea parku lakkasi paikalla. Kotvasen kiirettä pidettyä oli poika\nvalmisna. Hän suuteli molempia naisia kädelle nöyrästi kuin ruoskittu\nkoira. Sitten hän läksi juoksemaan.\n\nHe seisoivat ovella ja katselivat hänen jälkeensä. Kun hän oli\npoissa, päästivät he helpotuksen huokauksen.\n\n\"Mitähän Halfvorson nyt sanonee?\" virkkoi Edit.\n\n\"Hän arvatenkin on tyytyväinen\", vastasi taloudenhoitajatar. \"Rahat\nhän on varmaan tahallaan asettanut pojalle, arvelen minä. Hän vain\ntahtoi päästä hänestä.\"\n\n\"Kuinka niin? Tuo poikahan kumminkin oli paras, mikä meillä on ollut\npuodissa moneen vuoteen.\"\n\n\"Hän tietystikään ei tahtonut häntä todistajaksi paloviinajutussa.\"\n\nEdit seisoi ääneti ja hengitti kiivaasti. \"Se on inhottavaa. Se on\ninhottavaa\", mutisi hän ja pui nyrkkiä konttoria ja tuota pientä\nlasiruutua kohti, josta Halfvorson voi katsella puotiin. Edit tunsi\nhalua hänkin paeta ulos maailmaan, pois kaikesta tästä kurjuudesta.\n\nEdit kuuli rapinaa kaukaa puodin perältä. Hän kuunteli, astui\nlikemmä, hapuili ääntä kohti ja löysi vihdoin sillitynnyrin takaa\nhäkin, jossa olivat Pekka Pohjolan valkeat hiiret.\n\nHän otti sen ylös, asetti sen myymäpöydälle ja aukaisi häkin. Hiiri\ntoisensa perästä livisti tiehensä kadoten laatikoiden ja tynnyrien\ntaa.\n\n\"Viihtykäätte ja lisääntykäätte!\" lausui Edit, \"ja muistakaa kostaa\nja tehdä vahinkoa isännällenne!\"\n\n\nII.\n\nPieni kaupunkimme uinui ystävällisenä punaisen vuoren juurella. Se\noli niin täynnä puistikkoja, että kirkontorni töin tuskin pääsi\nnäkyville. Kapeilla penkerillä kohosi puutarha puutarhan vieressä\nkohti vuoren huippua, ja kun ei niillä enää ollut alaa levitä\nsinnepäin, niin ne valloittivat kadut ja levisivät sinne tänne\nsiroteltujen talojen väliin, ja vieläpä leveän joen rannalla olevalle\nkapealle maakaistaleelle, kunnes vesi tuli esteeksi.\n\nKaupungissa oli aivan tyyntä ja hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä\nnäkynyt, puita ja pensaita vain ja sieltä täältä joku talo.\nAinoa ääni, jonka saattoi eroittaa, oli keilapallojen vyöryntä\nkeilaradalla, ja sekin kuului kuin etäiseltä ukkosen jyminältä\nkesäisenä päivänä ja lisäsi vain hiljaisuutta.\n\nMutta nyt ratisi torin epätasainen kivitys rautahelaisten\nkengänkorkojen alla. Karkeat äänet kumahtelivat raatihuoneen\nja kirkon seinistä, kimmahtivat takaisin vuoresta ja levisivät\nesteettömästi pitkin pitkää katua. Neljä matkamiestä häiritsi\naamupäivän rauhaa.\n\nOi suloinen hiljaisuus, oi vuoden pituinen juhlapäivän rauha!\nMelkeinpä saattoi havaita, kuinka ne livistivät pakoon vuoripoluille.\n\nYksi noista pikkukaupungin rauhan rikkojista oli Pekka Pohjola,\nvermlantilaispoika, joka varkaudesta syytettynä kuusi vuotta\nsitten karkasi kaupungista. Muut kolme hänen seuralaistansa olivat\nrantajätkiä täältä parin peninkulman päässä olevasta suuresta\nkauppakaupungista.\n\nKuinka oli käynyt pienen Pekka Pohjolan? Hyvin oli hänen käynyt. Hän\noli saanut mitä ymmärtäväisimmän ystävän ja seuralaisen.\n\nKun hän sinä pimeänä, sumuisena helmikuun aamuna pakeni\npikkukaupungista, soivat polkan sävelet pauhaten hänen korvissaan. Ja\nyksi niistä kaikui lakkaamatta. Se oli se piiritanssilaulu, jota he\nkaikki olivat laulaneet.\n\n    Nyt joulu ompi taas,\n    Nyt joulu ompi taas,\n    Ja jäljestä joulun on pääsiäinen.\n    Mut' totta ei tuo,\n    Mut' totta ei tuo,\n    Sill' jäljestä joulun paasto viel' on.\n\nPikku pakolainen kuuli laulun niin selvän selvästi, ja niin tunkeutui\npienen nautinnonhaluisen vermlantilaispojan mieleen tuohon vanhaan\npiiritanssilauluun kätketty viisaus, iskeytyi joka lihas-syyhyn,\nsekoittui joka veripisaraan, imeytyi aivoihin ja ytimiin. Niin se on,\nsitä se tarkoittaa. Joulun ja pääsiäisen, syntymä- ja kuolemajuhlien\nvälillä on elämänpaasto. Elämältä ei saa mitään pyytää, se on vain\nköyhää, kurjaa paastoamista. Siihen ei ole koskaan luottaminen, miltä\nse sitten näyttäneekin. Seuraavassa tuokiossa se taas on harmaata ja\nrumaa. Ei se sitä voi auttaa, raukka, ei ole sillä annettavaa.\n\nPekka Pohjola tunsi itsensä melkein ylpeäksi, koska oli saanut\nurkituksi elämältä sen syvimmän salaisuuden.\n\nHän oli näkevinään kalpean keltaisen Paasto-rouvan hiipivän yli maan\nkerjäläisen haamussa vitsakimppu kädessä. Ja hän kuuli sen kähisevän\nhänelle: \"sinä olet aikonut viettää ilon ja hauskuuden juhlaa\nkeskellä paastoaikaa, jota elämäksi nimitämme. Ja siitä syystä se nyt\nhäpäisee ja masentaa sinua siksi, kunnes teet parannuksen.\"\n\nJa hän oli tehnyt parannuksen, ja Paasto-rouva oli häntä suojellut.\nHänen ei koskaan tarvinnut paeta suurta kauppakaupunkia kauemmaksi,\nsillä häntä ei koskaan tiedusteltu. Siellä työväen korttelissa oli\nPaasto-rouvalla turvallinen tyyssija hänelle. Pekka Pohjola rupesi\ntyömieheksi konetehtaaseen. Hän varttui vankaksi ja voimakkaaksi.\nHän oli vakava ja säästäväinen. Hänellä oli hienot pyhävaatteet. Hän\nlisäili tietojaan, lainasi kirjoja ja kävi luennoilla. Oikeastaan\nei entisestä pienestä Pekka Pohjolasta ollut muuta jäljellä kuin\nkellertävät hiukset ja ruskeat silmät.\n\nTuona pakoyönä oli jotain murtunut hänessä, ja raskas työ tehtaassa\nteki murron yhä täydellisemmäksi, niin että vermlantilaisveitikka\noli aivan kokonaan livahtanut hänestä pois. Hän ei lörpötellyt enää\nhassutuksia, sillä puheleminen tehtaassa oli kielletty ja siellä\ntottui vaikenemaan. Hän ei tehnyt enää pikku keksintöjä, sillä\nsiitä pitäin, kuin hänen piti todenteolla hoitaa vietereitä ja\nrattaita, eivät ne enää häntä huvittaneet. Hän ei rakastunutkaan\nenää, sillä sittenkuin hän oli päässyt tuntemaan pikkukaupungin\nkaunottaret, eivät työväenkorttelin naiset voineet häntä viehättää.\nEi hänellä ollut hiiriä eikä oraviakaan enää, ei kerrassan mitään\nleikkikapineita. Hänellä ei ollut aikaakaan sellaisiin, hän ymmärsi,\nettä semmoiset olivat vain jonkin joutavia, ja kauhulla hän ajatteli\naikoja, jolloin vielä otteli katupoikien kanssa.\n\nPekka Pohjola ei uskonut elämässä olevan muuta kuin harmaata,\nharmaata, harmaata vain. Pekka Pohjolalla oli aina ikävä, vaikka\nhän oli siihen niin tottunut, ettei hän itse sitä huomannut. Pekka\nPohjola oli ylpeä siitä, että oli muuttunut niin kunnolliseksi.\nMuutoksen itsessään katsoi hän alkaneen sinä yönä, jolloin ilo petti\nhänet ja hän oli valinnut Paasto-rouvan ystäväksensä.\n\nMutta kuinka tämä kelpo Pekka Pohjola kumminkin voi keskellä\ntyöpäivää tulla pikkukaupunkiin seuranaan kolme jätkää, jotka\nnäyttivät niin siivottomilta ja renttumaisilta?\n\nPekka Pohjola poloinenhan oli aina ollut hyvä poika. Noita kolmea\njätkää hän oli aina koettanut auttaa, minkä oli voinut, vaikkakin\nhän halveksi heitä. Hän oli tuonut talven tuimimpana ollessa\nhalkoja heidän kurjaan hökkeliinsä, oli paikannut ja korjaillut\nheidän vaatteitaan. Kaikki kolme miestä olivat yksituumaiset kuin\nveljekset pääasiallisesti siitä syystä, että he kaikki olivat Pekkoja\nnimeltään. Se nimi yhdistikin heitä paljoa lujemmin kuin jos olisivat\nolleet veljekset. Näin kaimamiehinä he sallivat pojan tehdä heille\nystävällisiä palveluksiaan. Ja kun he iltaisin olivat laittaneet\n\"puolikuppisensa\" ja asettuneet mukaviin asentoihin jakkaroilleen,\nhuvittivat he vierastaan, joka istui parsien heidän sukkiensa\nammottavia reikiä, hirtehisen huumorilla ja seikkailurikkailla\nvalheillaan. Tämä miellytti Pekka Pohjolaa, vaikkei hän tahtonut sitä\ntunnustaa. Nuo miehet nykyisin tuottivat hänelle melkein samaa huvia\nkuin rotat ennen muinoin.\n\nSattuipa sitten, että nämä miehet saivat kuulla kaikenlaisia juoruja\npikkukaupungista. Kuuden vuoden perästä toivat he Pekka Pohjolalle\nsen tiedon että Halfvorson oli tahallaan pannut viisikymmenkruunusen\nhänelle, tehdäkseen hänet todistajaksi kelpaamattomaksi. Heidän\ntuumansa oli nyt, että Pekka Pohjolan pitäisi lähteä pikkukaupunkiin\nja antaa Halfvorsonille selkään.\n\nMutta Pekka Pohjola oli maltillinen ja hänellä oli tervettä järkeä.\nHän ei lainkaan halunnut ryhtyä mihinkään sellaiseen.\n\nPekat levittelivät jutun koko työmieskorttelin tiedoksi. Kaikki\nihmiset sanoivat Pekka Pohjolalle: \"Mene toki ja läksytä\nHalfvorsonia. Kun sitten joudut vankeuteen, niin koko juttu tulee\noikeuden tutkittavaksi, siitä kirjoitetaan sanomalehtiin ja sittenkös\nHalfvorsonia häväistään kautta koko maan.\" Mutta Pekka Pohjola ei\ntahtonut. Saattaisi se tosin olla hauskaakin, mutta kosto on\nkallista huvia ja Pekka Pohjola tiesi, että elämä on köyhää. Elämässä\nei ole varaa sellaisiin huvituksiin.\n\nMutta nuo kolme jätkää tulivat kerran aikaisin aamulla hänen luokseen\nja sanoivat menevänsä hänen puolestaan löylyttämään Halfvorsonia,\n\"että oikeus voittaisi maan päällä\", kuten sanoivat.\n\nPekka Pohjola uhkasi lyödä heidät kaikki kuoliaiksi, jos he\nastuisivat askeltakaan pikkukaupunkiin päin.\n\nSilloin yksi heistä, joka oli pieni tallukka ja jonka pilanimi oli\n\"Pitkä Pekka\", piti Pohjolan Pekalle puheen.\n\n\"Tämä maa\", alkoi hän, on \"omena, joka riippuu rihmassa tulen päällä\npaistumassa. Tulella tarkoitan pahuuden valtakuntaa, Pekka Pohjola,\nja omenan täytyy riippua likellä tulta tullaksensa mureaksi ja\nmakeaksi, mutta jos lanka katkeaa, niin omena putoaa liekkiin ja\nturmeltuu. Siksipä, Pekka Pohjola, onkin tärkeää millainen lanka on.\nYmmärrätkös, mitä langalla tarkoitetaan?\"\n\n\"Arvatenkin on teräslanka siihen parasta\", virkkoi Pekka Pohjola.\n\n\"Langalla minä tarkoitan oikeutta\", sanoi Pitkä Pekka, synkän\ntotisesti. \"Ellei oikeutta noudateta maan päällä, niin kaikki\nromahtaa tulen tuhottavaksi. Siksipä kostaja ei saa jättää\nrankaisematta, tahi, ellei hän sitä tahdo, täytyy toisten se tehdä.\"\n\n\"Varmasti on tämä viimeinen naukku, jonka tarjoan kenellekään\nteistä\", sanoi Pekka Pohjola vähintäkään välittämättä puheesta.\n\n\"Niinpä niin, mutta ei se asiaa muuta\", virkkoi Pitkä Pekka. \"Oikeus\non maan perivä.\"\n\n\"Emme tee sitä sulta kiitosta saadaksemme, vaan ettei tuo rehellinen\nPekka nimi joutuisi huonoon huutoon\", lisäsi toinen, joka kävi\nPullukka-Pekan nimellä ja joka oli pitkä ja kiukkuinen.\n\n\"Vai niin se nimi on kunnianarvoinen\", sanoi Pekka Pohjola halveksien.\n\n\"Niinpä niinkin, kiusallista se vain on, että kaikissa kapakoissa\naletaan jutella sinun aikoneen varastaa viisikymmenkruunusen, koska\net tahdo rangaistusta kauppiaalle.\"\n\nSe sana koski syvästi Pekka Pohjolaan. Hän syöksähti seisaalleen ja\nsanoi nyt tahtovansa lähteä antamaan selkäsaunan kauppiaalle.\n\n\"Me tietenkin tulemme sinua auttamaan\", sanoivat jätkät.\n\nSitten läksi neljä miestä kulkemaan kaupunkia kohti. Pekka Pohjola\noli alkutaipalella äreä ja tyly ja vihaisempi ystävilleen kuin\nkoskaan vihamiehilleen. Mutta kun hän joen sillalta näki kaupungin,\nniin hän kokonaan muuttui. Tuntui kuin olisi kohdannut täällä pienen,\nitkevän pakolaisen ja kuin olisi tämä hiipinyt hänen sieluunsa. Ja\nkuta enemmän hänessä ehti kotiintua tuo muinoinen Pekka Pohjola,\nsitä paremmin selveni hänelle, minkä verisen vääryyden kauppias oli\nhänelle tehnyt. Ei siinä kyllin, että hän oli viekotellut häntä\nja tahtonut häntä turmella, vaan pahinta oli se, että hän oli\nkarkoittanut hänet pois tästä kaupungista, jossa Pekka Pohjola olisi\nsaanut olla koko elämänsä ajan Pekka Pohjolana. Oi, miten hauskoja ne\najat olivat olleet, miten iloinen ja lystikäs hän oli ollut, miten\navoin hänen sydämensä ja miten ihana maailma! Herra Jumala, jospa\nhän vain olisi saanut jatkaa elämäänsä siellä! Hän katsoo itseään\nmenneeksi mieheksi -- sellaisena, mikä hän nyt oli: vaiteliaana ja\nikävänä, totisena ja uuraana.\n\nSilloin hänen vihansa Halfvorsonia vastaan kuohahti ja sen sijaan,\nettä hän ennen oli pysytellyt toveriensa jäljessä, hän nyt pyyhkäisi\nheidän edelleen.\n\nMutta jätkät, jotka eivät olleet lähteneet tänne ainoastaan\nHalfvorsonille kostamaan, vaan saadaksensa päästää vihansa\nvalloilleen, tiesivät tuskin, mihin ryhtyä. Täällä ei ollut\nvihastuneelle miehelle mitään tekemistä. Ei näkynyt ainoatakaan\nkoiraa, jota takaa ajaisi, ei ainoatakaan kadunlakasijaa, jonka\nkanssa kinastelun alkaisi, ei yhtäkään hienoa herraa, jolle\nherjaussanan singahuttaisi.\n\nVuosi ei ollut vielä pitkälle kulunut, siksi vain, että kevät juuri\noli muuttumaisillaan kesäksi. Oli kirsikankukkien ja tuomenkukkien\nvalkoinen aika, aika, jolloin syreenitertut koristavat korkeita\npyöreiksileikatuita pensaita ja jolloin omenakukat tuoksuvat.\nTämä kaikki vaikutti omituisesti miehiin, jotka kaduilta ja\nlaivarannasta olivat tulleet suoraan tähän kukkasten valtakuntaan.\nKolme kouraparia, jotka olivat olleet päättäväisesti nyrkkiin\npuserrettuina, vaipui, ja kolme anturaparia kalahteli hiukan\nleppeämmin katukivitykseen.\n\nTorilta näkivät he tien, joka kohosi kiemurrellen vuorenharjalle.\nKahden puolen tietä kasvoi nuoria kirsikkapuita, joiden valkeat\nlatvat kaaria ja holveja muodostivat. Holvit olivat keinuvan keveitä,\noksat hennon hentoja, kaikki tyyni nuorta ja hienoa.\n\nTämä kirsikkatie veti ehdottomasti miesten huomion puoleensa. Mikä\nepäkäytännöllinen luola tämä olikaan, jossa istutetaan kirsikkapuut\nniin että kuka hyvänsä voi poimia marjat pois! Nämä kolme Pekkaa\nolivat ennen pitäneet tätä kaupunkia oikeana jumalattomuuden pesänä,\njulmuuden ja hirmuvallan tyyssijana. Nyt he alkoivat sitä nauraa ja\nhieman halveksiakin.\n\nMutta neljäs joukosta ei nauranut. Hänen kostonhalunsa kuohui yhä\nraivokkaammin, sillä hän tunsi, että tämä oli se kaupunki, jossa\nhänen olisi pitänyt asua ja vaikuttaa. Tämä oli hänen kadotettu\nparatiisinsa, tämä. Muista välittämättä hän rivakasti astui katua\nylös.\n\nHe seurasivat perässä, ja kun he huomasivat, että kaupungissa\noli vain yksi ainoa katu, jonka varrella he näkivät vain kukkia\nja uudestaankin kukkia, kasvoi heidän halveksumisensa ja\nhyväntahtoisuutensa. Tämä kenties oli ensimäinen kerta heidän\nelämässään, jolloin heidän huomionsa oli kukkasiin kiintynyt, mutta\ntäällä eivät he muuta voineet, sillä syreenitertut pyyhkäsivät hatut\nheidän päästään ja kirsikankukkien lehtiä sateli heidän päälleen.\n\n\"Mitä kansaa luulette tässä kaupungissa asuvan?\" kysyi Pitkä Pekka\nmiettiväisesti.\n\n\"Mehiläisiä\", sukaisi siihen \"Puukenkä Pekka\", joka oli saanut\nnimensä siitä, että hän kerran oli asunut samassa talossa kuin\npuukenkien tekijä.\n\nVähitellen he sitten tapasivat joitakuita ihmisiäkin. Kirkkaiden\nakkunaruutujen ja valkeiden uudinten takaa älysivät siellä täällä\nkauniit, nuoret kasvot ja lapsia näkivät pengermillä leikkimässä.\nMutta ei pieninkään melu häirinnyt hiljaisuutta. Heistä tuntui,\nettei edes tuomiotorvikaan saisi kaupunkia hereille. Mitä peliä he\nnyt voisivat pitää moisessa kaupungissa? He pistäysivät erääseen\nmyymälään oluen ostolle. Siellä he kauhealla äänellä kyselivät\nkauppiaalta kaikenlaista. He tiedustivat, pitikö palokunta ruiskunsa\nkunnossa, ja mahtoiko kirkonkellossa olla kieltä, jos sattuisi\nhätäkellojen soittoa tarvis?\n\nJuotuansa oluen kadulla lennättivät he pullot nurkkaan. Yks kaks\nolivat ne yhtenä murskana. Rätisi ja räiskyi ja sirpaleet sinkoilivat\nheidän silmilleen. Silläkös väliä, pieni hälinä ei ollut pahitteeksi!\n\nSamassa he kuulivat takaansa askeleita, todellisia askeleita ja\nääniä, kovia, selviä ääniä ja naurua, oikeata nauruntyrskettä ja\nlisäksi kuin raudan kalsketta. He hätkähtivät ja vetäysivät piiloon\nerään portin taa. Oliko nyt jo koko komppania liikkeellä?\n\nNiinpä olikin, mutta ne olivat nuoria neitoja vaan. Kaupungin\npalvelijattaret menivät joukolla laitumelle lypsämään.\n\nTämä teki kerrassaan repäisevän vaikutuksen näihin maailman\nMatteihin ja suuren kaupungin miehiin. Kaupungin neitoset astelevat\nmaitokiuluineen! Eikö se jo ollut vallan liikuttavaa!\n\nHe ryntäsivät äkkiarvaamatta porttikäytävästä ja \"ätäts!\"\npeloittelevat tyttöjä.\n\nKoko parvi hajoaa siinä silmänräpäyksessä. Tytöt juoksevat, huutavat.\nHameet hulmuavat, huivit laukeavat ja maitopunkat putoilevat kadulle.\n\nSamassa kuului pauketta pitkin katua, kun ovet ja portit paiskattiin\nkiinni ja lukittiin säpeillä, linkuilla ja telkimillä.\n\nEtäämpänä kadun päässä olevan lehmuksen juurella istui vanha mummo\npöytänsä ääressä karamellejä ja lehikäisiä kaupitellen. Siinä hän\nistui liikkumattomana, päätänsäkään hievahuttamatta, vaikk'ei\nnukkunutkaan.\n\n\"Hän on puusta\", sanoi Puukenkä Pekka.\n\n\"Ei, vaan savesta\", väitti Pullukka Pekka.\n\nHe astuivat kaikki kolme rinnatusten. Juuri hänen edessään alkoivat\nveikistellä ja kulkivat suoraan häntä kohti. Se temppu tepsi. Muija\nalkoi torua.\n\n\"Ei hän ole puusta, eikä savesta\", sanoivat he, \"pelkkää kiukkua,\npelkkää kiukkua vain.\"\n\nKoko aikana ei Pekka Pohjola välittänyt heistä mitään, mutta nyt\nviimeinkin he olivat Halfvorsonin luona, ja siellä hän odotteli heitä.\n\n\"Melkeinpä saattaa sanoa, että tuo kauppaliike tuossa on minun\nomaisuuttani\", virkkoi hän ylpeästi, osottaen puotia. \"Nyt tahdon\nmennä yksin sisälle tekemään tilin asiasta Halfvorsonin kanssa. Ellei\nse minulle onnistu, niin koettakaa te!\"\n\nMiehet suostuivat ehdotukseen. \"Mene vaan, Pekka Pohjola! Me täällä\nulkona odottelemme.\"\n\nPekka Pohjola meni sisälle. Siellä ei ollut muita kuin nuori\npuotipalvelija. Häneltä hän sai tietää Halfvorsonin olevan matkoilla\nja koko joukon muitakin isäntää koskevia tietoja. Halfvorsonia\nei oltu koskaan syytetty viinanmyynnistä. Kaikki tiesivät hänen\nmenettelynsä Pekka Pohjolaa kohtaan, mutta ei kukaan enää puhunut\nsiitä. Halfvorson oli muuttunut edukseen, eikä hän enää ollut niin\nvaarallinen. Hän ei kohdellut enää sydämettömästi velallisiaan ja\noli lakannut virittämästä pauloja puotipojilleen. Viime vuosina hän\noli alkanut harrastaa puutarhanhoitoa. Hän oli perustanut puutarhan\nkaupunkitalonsa ympärille ja kyökkikasvipuutarhan tullin luokse. Nyt\nhän työskenteli niin innokkaasti puutarhassaan, että tuskin enää\najatteli rahojen kokoomista.\n\nPekka Pohjola tunsi piston sydämessään. Niinpä oli ukkokin muuttunut\nhyväksi. Hän oli saanut jäädä paratiisiin. Tietysti täytyi muuttua\nhyväksi, kun sai asua täällä.\n\nEdit Halfvorson oli yhä setänsä luona, mutta hän oli nykyisin\nsairaana. Hänen rintansa oli vieläkin heikko talvellisen\nkeuhkotulehduksen perästä.\n\nPekka Pohjolan tätä ja paljoa muuta kuunnellessa seisoivat nuo kolme\nmiestä ulkona odotellen.\n\nHalfvorsonin varjottomaan puutarhaan oli laitettu koivumaja, että\nEdit saisi siellä oleskella kauniina, lämpiminä kevätpäivinä.\nVoimien varttuminen kävi hitaasti, mutta nyt ei enää ollut mitään\nhengenvaaraa.\n\nOn ihmisiä, joista voisi luulla, etteivät he viitsisi elää. Ensi\ntaudin sattuessa he kohta ovat valmiit kuolemaan. Halfvorsonin\nveljentytär oli jo kauan sitten väsynyt kaikkeen, konttoriin,\npieneen, pimeään puotiin ja rahankeinotteluun. Hänen ollessaan\nseitsentoistavuotias kiihoitti häntä hyvän ystävä- ja seurapiirin\nhankkiminen. Sittemmin hän pani päämääräkseen koettaa pysyttää\nHalfvorsonia hyveen tiellä; mutta nyt oli sekin saavutettu,\neikä hän nähnyt mitään mahdollisuutta päästä pikkukaupungin\nyksitoikkoisuudesta. Hän saattoikin jo kyllä toivoa kuolemaa.\n\nHän oli noita jänteviä teräsjousiluonteita, jotka ovat pelkkää\nhermostoa ja eloa silloin, kun jokin asia painaa ja vaivaa heitä.\nMiten väsymätön hän oli ollutkin käyttämään naisellista viekkauttaan,\nhyvyyttään ja uhkaansa, ennenkuin oli saanut setänsä niin pitkälle,\nettä hän käsitti, ettei sellaisia Pekka Pohjola-juttuja tulisi enää\nkysymykseenkään. Mutta nyt hän oli masentunut ja uupunut eikä ollut\nmitään, mikä olisi pitänyt hänen mieltänsä vireillä. Eikö hän nytkään\nvielä saisi kuolla! Siinä hän nyt loikoi ja mietti, mihin parattuansa\nryhtyisi.\n\nMutta yhtäkkiä hän säpsähti kuullessaan jonkun kovalla äänellä\nsanovan, että hän yksin tahtoi tehdä tilin Halfvorsonin kanssa, johon\ntoinen vastasi: \"Mene sinä vaan, Pekka Pohjola!\"\n\nPekka Pohjola, se nimihän oli onnettomin, julmin nimi maailmassa. Sen\nkanssa heräsivät kaikki vanhat kauhistuttavat muistot. Edit nousi\nvavisten, ja juuri samassa vetäysivät ne kolme renttua piilostaan ja\nasettausivat häntä tirkistelemään. Oli vain matala rinta-aita ja ohut\npensasrivi hänen ja kadun välissä.\n\nEdit oli yksin. Palvelijattaret olivat menneet lypsylle ja\nHalfvorson työskenteli puutarhassaan tullin luona, vaikka hän\noli käskenyt puotipojan sanoa hänen olevan matkoilla, sillä hän\nhäpesi puutarhainnostustaan. Edit pelästyi kauheasti näitä miehiä,\nsamoinkuin sitäkin, joka oli mennyt puotiin. Hän oli varma siitä,\nettä he tahtoivat tehdä hänelle jotain pahaa, ja siksi hän alkoi\njuosta vuorelle liukkaita, jyrkkiä käytäviä ja pieniä, lahoja\npuurappuja myöten, jotka johtavat penkereeltä toiselle.\n\nNäistä muukalaisista oli sanomattoman hullunkurista, että tyttö\npakeni heitä. He eivät voineet olla peloittelematta, että he muka\nottaisivat hänet kiinni. Eräs heistä kapusi aidalle ja kaikki kolme\nhoilasivat kauhealla äänellä.\n\nEdit juoksi niinkuin unessa juostaan huohottaen, kaatuillen, kuoleman\nhädässä, tuntien kauhulla, ettei päässyt paikalta pälkähtämään. Jos\njonkinlaisia tunteita tulvi hänen mieleensä, pelästyttäen häntä\nniin, että hän luuli kuolevansa. Kun hän oli päässyt korkeimmalle\npengermälle ja uskalsi katsahtaa taakseen, huomasi hän miesten\nseisovan kadulla katsomattakaan enää häneen päin. Silloin hän aivan\nvoimatonna heittäysi maahan. Ponnistus oli ollut suurempi kuin mitä\nhän silloin jaksoi kestää. Hän tunsi, että jotain katkesi hänessä.\nKohta pulppusikin veri hänen huuliltaan.\n\nPiiat löysivät hänet lypsyltä palatessaan, miltei puolikuolleena.\nHänet saatiin kumminkin virkoamaan, vaikka tuskin uskallettiin toivoa\nhänen saavan kauan elää. Sinä päivänä ei hän voinut puhua edes sen\nvertaa, että olisi saattanut kertoa, miten hän oli pelästynyt.\nJos hän olisi voinut sen selittää, niin olisi ollut tietymätöntä\nolisivatko nuo muukalaiset miehet päässeet elävinä kaupungista. Joka\ntapauksessa kävi heille kyllin huonosti. Pekka Pohjolan palattua\nheidän luokseen ja kerrottua, ettei kauppias ollut kotona, menivät he\nkaikki kolme hyvässä sovussa ulos tullista ja etsivät päiväpaisteisen\nmäen kulutellaksensa aikaansa siellä kunnes kauppias ehtisi palata.\n\nMutta, iltapäivällä, kun kaikki kaupungin miehet, jotka olivat\nolleet työssä pelloilla, palasivat koteihinsa, kertoivat naiset\nheille jätkien menettelystä, heidän uhkaavista kysymyksistään\npuodissa, josta olivat olutta ostaneet, ja koko heidän ärsyttävästä\nesiintymisestään. Naiset liioittelivat ja suurensivat asian, sillä\nhe olivat istuneet kotonaan koko iltapäivän peloissaan. Miehet\nluulivat talonsa ja kotinsa uhatuiksi. He päättivät ottaa kiinni\nrauhanhäiritsijät, ja saatuaan uskaliaan miehen johtajakseen, ottivat\nhe kunnon seipäät mukaansa ja läksivät.\n\nNytkös syntyi eloa kaupunkiin! Naiset tulivat rappusille ja\npeloittelivat toisiaan. Tämä oli samalla sekä kauheaa että\njännittävää.\n\nEipä kaukaa kestänytkään, ennenkuin pyydystäjät palasivat saaliineen.\nHeillä oli hallussaan kaikki neljä. He olivat piirittäneet ne heidän\nmaatessaan ja ottaneet heidät kiinni. Tähän urhotyöhön ei oltu\ntarvittu mitään sankarimaisuutta.\n\nNyt he kuljettivat heitä kaupunkiin, ajaen heitä ikäänkuin elukoita.\nKostonhalun vimma oli vallannut voittajat. He löivät saadaksensa\nlyödä. Kun joku vangituista pui heille nyrkkiä, sai hän iskun\npäähänsä, niin että meni nurin niskoin, ja sitten sateli lyöntejä\nsiksi, kunnes hän nousi ja alkoi astua eteenpäin. Nuo neljä miestä\nolivat kuolemankielissä.\n\nOn kaunista lukea vanhoista runoista kuinka vangitun sankarin joskus\ntäytyy kulkea kahleissa voittajansa, vihollisen, riemusaatossa ja\nmiten hän on ylväs ja ihana vielä vastoinkäymisessäänkin. Katseet\netsivät häntä, yhtä hyvin kuin onnellista voittajaakin. Kauneuden\nseppeleet ja kyyneleet kuuluvat hänelle, vielä onnettomuudessaankin\nkadehdittavalle.\n\nMutta kukapa haluaisi haaveilla Pekka Pohjolan parasta? Hänen\ntakkinsa oli rikki revitty ja hänen kellervät hiuksensa verellä\ntahratut. Hän oli saanut useimmat iskut, sillä hän oli tehnyt\nenimmän vastarintaa. Hän oli kauhean näköinen tuossa kulkiessaan.\nHän ulisi tietämättään. Poikia riippui hänessä kiinni ja hän laahasi\nheitä jäljessään pitkät matkat. Kerran hän seisottui ja paiskasi\npoikanulikat katuun, mutta juuri kun oli pakoon pääsemäisillään, sai\nhän seipäästä läimähdyksen päähänsä ja vaipui maahan. Mutta samassa\nhän kapsahti pystyyn puolipyöryksissä ja hoiperteli eteenpäin,\nraipan iskujen viuhuessa ympärillään ja poikien iilimatojen lailla\nkiikkuessa hänen käsivarsissaan ja säärissään.\n\nSitten he tapasivat vanhan raatimiehen, joka tuli kestikievarin\npuutarhasta vistinpeluusta. \"Vai niin\", sanoi hän esijoukolle.\n\"Niinpä niin, te viette heidät vankilaan.\"\n\nHän asettautui joukkueen johtajaksi, huusi ja komensi. Kotvasen\nkuluttua näytti kaikki siivolta. Vangit sekä vanginvartiat astelivat\nnyt rauhassa ja järjestyksessä. Mutta kaupunkilaisten posket\nleimusivat, muutamat paukuttivat kangellaan katua, toiset asettivat\nne kiväärin tavoin olalleen. Ja vihdoin jätettiin vangit poliisin\nja viskaalin huostaan ja heidät suljettiin torin likellä olevaan\nvankilaan.\n\nKaupungin pelastajat seisoivat kauan torilla jutellen rohkeudestaan\nja mainerikkaasta urhotyöstään. Ja kestikievarin pienissä huoneissa,\nsavun kiertyessä tiheäksi pilveksi ja mahtavien miesten sekoitellessa\npuoliyötotejansa, kerrotaan taas sankarityöstä suurennellen. Silloin\nkasvavat kertojat keinutuoleissaan, paisuvat sohviensa nurkissa,\nsilloin jokainen heistäkin on sankari. Mitä tarmoa ja pontta\npiileekään tässä suurten muistojen pienessä kaupungissa! Oi, sinä\npeloittava perintö, sinä vanha viikinkiveri!\n\nMutta asia ei miellyttänyt vanhaa raatimiestä. Hän ei voinut\nsuopeasti katsella sitä, että viikinkiveri taas oli kuohahtanut. Tätä\najatellessaan hän ei saanut unta, vaan läksi kävelemään ja astuskeli\nhiljaa rantatorille päin.\n\nPikkukaupunki uinui kevätyön lempeässä hämyssä. Tornikellon ainoa\nviisari osoitti yhtätoista. Pallot olivat lakanneet vyörymästä\nkeilaradalla. Uutimet olivat lasketut. Näytti kuin talot olisivat\nnukkuneet silmät ummessa. Kohtisuorasti kohoavat vuoret olivat\nmustina kuin surussa. Mutta kaiken tämän unen keskellä valvoi joku,\n-- kukkastuoksu ei nukkunut. Se lehahti lehmusaitojen ylitse,\npuikahti ulos puutarhoista, ajelehti ylös ja alas aaltoillen pitkin\nkatua, kohoten jokaista raollaan olevaa akkunaa ja jokaista raitista\nilmaa imevää ullakkoluukkua kohti.\n\nJok'ainoa, jota vastaan kukkastuoksu lemahti, näki kohta edessään\ntuon pienen kaupungin, vaikkakin hämärä oli sen huntuun kietonut. Hän\nnäki kukkaskaupunkinsa, jossa talo ei liity taloon, vaan puutarha\npuutarhaan. Hän näki kirsikkapuut, jotka kaarruttelivat valkoisia\nholvejansa jyrkän metsäpolun yli, syreenitertut, nuppuset, joita\nupeat ruusut uhkuivat, ylpeät pionit ja karisseet kukkalehtikinokset\nmaassa tuomien kohdalla.\n\nVanha raatimies asteli syvissä mietteissä. Hän oli niin viisas\nja vanha. Seitsenkymmenvuotias hän nyt jo oli, ja viisikymmentä\nvuotta hän oli johtanut kaupungin kohtaloita. Tänä yönä hän nyt\nkysyi itseltään, oliko hän tehnyt oikein, kun oli aina hillinnyt\nja tyynnyttänyt. \"Kaupunki oli minun käsissäni\", hän ajatteli,\n\"mutta minä en ole kohottanut sitä suureksi\". Hän muisteli sen\nmuinaista suuruuden aikaa ja kävi yhä epävarmemmaksi menettelytapansa\noikeudesta.\n\nHän seisoi torin laidassa, josta näköala avautui joelle. Siellä\nsoudettiin veneellä. Muutamia kaupunkilaisia palasi huvimatkalta.\nVaaleapukuiset tytöt liikuttelivat airoja. He käänsivät veneen\nsilta-arkkujen väliin, mutta koski oli siinä voimakas ja työnsi\nheidät takaisin. Syttyi kiivas ottelu. Heidän hennot ruumiinsa\ntaipuivat taaksepäin, melkein veneen laitojen tasalle. Pehmeät\nkäsivarrenlihakset jännittyivät. Airot kaarina notkuivat. Melu, nauru\nja huuto täytti ilman. Virta voitti kerta toisensa perästä heittäen\nhellävaroen veneen takaisin. Kun tyttöjen sitten vihdoin täytyi astua\nmaihin satamatorille ja jättää vene miesten kotiin kuljetettavaksi,\nsilloinkos he punoittivat ja olivat harmistuneita, ja silloinkos\nhe nauroivat! Se heidän naurunsa helähteli sitten pitkin katua, ja\nheidän vaaleat leveäreunaiset hattunsa, heidän kevyet, liehuvat\nkesäpukunsa elähdyttivät hiljaista yötä.\n\nVanha raatimies näki silloin ajatuksissansa -- sillä hämärässä\nei hän voinut heitä tarkasti eroittaa -- heidän suloiset, nuoret\nkasvonsa, heidän kauniit, kirkkaat silmänsä ja punahuulensa. Hän\noikaisihe ylpeästi. Olipas tälläkin pienellä kaupungilla oma\nomituinen loistonsa. Muut yhteiskunnat saattavat ylvästellä muusta,\nmutta hän ei tietänyt paikkaa, joka olisi kukkien ja naisten silmiä\nhyväilevästä ihanuudesta rikkaampi.\n\nSilloin vanhus virkistyneellä rohkeudella ajatteli työtänsä. Ei\nhänen tarvinnut pelätä tämän kaupungin tulevaisuutta. Ei tällaisen\nkaupungin tarvitse ankaroilla laeilla itseänsä suojata.\n\nJa nyt hän armahti noita vankiraukkoja. Hän meni herättämään\nviskaalia ja neuvotteli hänen kanssaan. Viskaali oli aivan samaa\nmieltä. He menivät yhdessä vankilaan ja aukaisivat sen ovet Pekka\nPohjolalle ja hänen tovereilleen.\n\nNuo vallanpitäjät tekivätkin oikein, sillä tuo pikku kaupunki on kuin\nmelolainen Afrodite. Se on houkuttelevan ihana, mutta siltä puuttuvat\nkiinnipitävät käsivarret.\n\n\nIII.\n\nTuntuupa siltä, kuin minun olisi pakko jättää todellisuus ja paeta\nsatujen ja mahdottomuuksien maailmaan, voidakseni kertoa, mitä nyt\ntapahtui. Jos nuori Pekka Pohjola olisi ollut Pekka Sikopaimen, jolla\noli kultakruunu hattunsa alla, niin tuntuisi kaikki luonnolliselta\nja ymmärrettävältä. Mutta nyt tuskin kukaan minua uskonee, jos\nsanon, että myöskin Pekka Pohjola kantoi kellervillä hiuksillaan\nkuningasseppelettä. On uskomatonta, miten monta merkillistä asiaa\ntuossa pienessä kaupungissa tapahtuu. Kukapa voisi aavistaakaan,\nkuinka moni lumottu prinsessa siellä odottelee seikkailujen\npaimenpoikaa.\n\nAluksi näytti siltä, ettei sen kummallisempia seikkailuja\nsattuisikaan, sillä sittenkuin vanha raatimies oli vapauttanut\nPekan ja hänen häpeällä täytyi paeta pikkukaupungista, tulivat\nsamat ajatukset kuin viimeinkin paetessaan hänen mieleensä. Nytkin\nhelähtivät yhtäkkiä polkansävelet hänen korvissaan ja ylinnä niistä\nkaikui vanha piiritanssilaulu:\n\n    Nyt joulu ompi taas,\n    Nyt joulu ompi taas,\n    ja jälestä joulun on pääsiäinen.\n    Mut' totta ei tuo,\n    Mut' totta ei tuo,\n    Sill' jälestä joulun paasto viel' on.\n\nJa hän näki selvästi taas kellan kalpean Paasto-rouvan hiipivän\nyli maan vitsakimppu käsivarrellaan ja kuuli hänen huutavan:\n\"tuhlari, tuhlari! Sinä olet aikonut viettää koston ja tilinteon\njuhlaa paastoaikana jota elämäksi nimitetään. Luuletko olevan varaa\nsellaisiin huvituksiin, houkkio?\"\n\nSilloin hän oli taas vannonut häntä tottelevansa, ja hänestä oli\ntullut hiljainen ja säästäväinen työmies, joka seisoi rauhallisena\nja tyytyväisenä työnsä ääressä. Oli vaikea uskoa, että tämä oli\nsama mies, joka oli purkanut vihaansa kaduilla ja oli paiskannut\npienokaiset maahan niinkuin ahdistettu hirvi hätistää luotaan koirat.\n\nMuutamien viikkojen kuluttua tuli Halfvorson hänen luokseen\ntehtaaseen. Hän tuli tapaamaan häntä veljentyttärensä tahdosta, joka\nhalusi jos mahdollista vielä samana päivänä puhella hänen kanssaan.\n\nPekka Pohjolaa alkoi värisyttää ja vapisuttaa nähdessään\nHalfvorsonin. Hänestä oli, kuin olisi nähnyt liukkaan käärmeen. Hän\nei ollut oikein selvillä, mitä tekisi löisikö häntä vai läksisikö\npakoon; mutta silloin hän huomasi, että Halfvorson näytti hyvin\nmurheelliselta.\n\nKauppias oli sen näköinen, kuin olisi kovasta tuulesta tullut.\nKasvolihakset olivat jännitetyt, suu oli kokoonpuristettu, silmät\nolivat punaiset ja vesikiehteessä. Hän näytti niin kärsivältä. Ainoa,\nmikä oli entisellään, oli hänen äänensä. Se oli yhtä epäinhimillisen\nilmeetön.\n\n\"Teidän ei tarvitse pelätä sitä vanhaa juttua, eikäpä uuttakaan\",\nsanoi Halfvorson. \"On kyllä tullut tunnetuksi, että olitte noiden\nmiesten joukossa, jotka mellakoivat kaupungissamme tuonnoin.\nOtaksuimme teidän olevan täällä ja saimme pian tietää olinpaikkanne.\nEdit kuolee kohta\", jatkoi hän ja hänen koko kasvonsa vavahtelivat,\nniin että olivat vähällä mennä pirstaleiksi. \"Hän haluaa puhella\nkanssanne ennenkuin kuolee, me emme tahdo teille mitään pahaa.\"\n\n\"Tulen kyllä\", sanoi Pekka Pohjola.\n\nKohta he kumpikin olivat laivalla menossa. Pekka Pohjola istui\nsiinä siistittynä, hienoissa pyhävaatteissaan. Hänen hattunsa\nalla leikkivät hymyillen kaikki hänen poikaunelmansa, solmien\nkuningasseppelettä hänen vaaleille hiuksilleen. Editin kutsu vallan\nhuumasi hänet. Sitähän hän aina oli uskonut, että hienot naiset\nrakastivat häntä! Tässä oli nyt yksi heistä, joka tahtoi nähdä häntä\nennen kuolemaansa. Tämä oli ihmettäkin ihmeellisempää! -- Hän istui\nnyt muistellen Editiä sellaisena, kuin hän ennen oli ollut. Niin\nylpeä, niin elämänhaluinen! Nytkö hän siis kuolisi! Editin kohtalo\nteki hänet murheelliseksi. Kaikki nämä vuodet oli tyttö kumminkin\nhäntä muistellut! Hänen mielensä kävi lämpimäksi ja suloisen\nsurulliseksi.\n\nJo pilkisti jälleen esille vanha Pekka Pohjola hupakko hänessä. Ja\nkun hän läheni pikkukaupunkia, niin Paasto-rouva inhoten, halveksuen\nerkanikin hänen luotaan.\n\nHalfvorson ei voinut pysyä hetkeäkään paikoillaan. Kova myrsky, jota\nhän yksin tunsi, ajoi häntä kulkemaan edestakaisin laivan kannella.\nPekka Pohjolan ohi kulkiessaan hän aina mumisi jonkun sanan, niin\nettä tämä älysi, mitä tietä hänen surulliset ajatuksensa kulkivat.\n\n\"He löysivät hänet maasta puolikuolleena -- verilätäköt hänen\nympärillään\", sanoi hän kerran. Ja toisella kertaa taas: \"Eikös hän\nollut hyvä? Eikö hän ollut kaunis? Kuinka saattoi hänelle käydä niin\nhuonosti?\" Kerran taas: \"Hän on minutkin tehnyt hyväksi. En hennonnut\nnähdä hänen istuvan päiväkausia surullisena ja tuhrivan kassakirjaa\nkyynelillään.\" -- Sitten hän sanoi: \"Aika veitikka sitä paitse.\nLaittautui hyviin väleihin kanssani. Teki kotini minulle hauskaksi.\nHankki minulle hienoston seuraa. Ymmärsin kyllä hänen aikeensa,\nvaan en voinut häntä vastustaa.\" Hän kulki laivan keulaan saakka ja\npalattuaan voihki: \"En jaksa kestää sitä, että hän nyt kuolee\".\n\nKaiken tämän hän sanoi tuolla avuttomalla äänellään, jota hän\nei voinut vähääkään muuttaa eikä taivuttaa. Pekka Pohjola tunsi\nylpeydellä, että miehellä hänenlaisellaan, jolla oli kuningasseppele\notsalla, ei ollut oikeutta olla vihoissaan Halfvorsonille. Halfvorson\noli tuon vammansa takia erotettu ihmisistä eikä voinut voittaa heidän\nrakkauttaan, ja siksi oli ymmärrettävää, että hänen täytyi kohdella\nheitä vihollisinaan. Häntä ei saanut arvostella samalla mitalla kuin\nmuita ihmisiä.\n\nMutta pian Pekka Pohjola jälleen vaipui unelmiinsa. Edit siis oli\nmuistellut häntä noina pitkinä vuosina eikä nyt voinut kuolla,\nennenkuin oli saanut häntä tavata. Kuinka merkillistä sentään, nuori\ntyttö on kaikkien näiden vuosien aikana muistellut, rakastanut ja\nkaivannut häntä!\n\nKohta maalle tultuaan ja kauppiaan talolle päästyään, vietiin hänet\nEditin luo, joka odotteli häntä lehtimajassa.\n\nOnnellisen Pekka Pohjolan ei tarvinnut herätä kuvitteluistaan\nnähdessään hänet. Hän oli ihana kuin unelma, tuo tyttönen, joka\nkuihtui kilvan ympärillään olevien juuretonten koivujen kanssa. Hänen\nsuuret silmänsä olivat tummenneet ja kirkastuneet. Hänen kätensä\nolivat niin ohuet ja läpikuultavat, että tuskin uskalsi koskettaa\ntätä hengeksi muuttunutta ainetta.\n\nJa tuo neitonen tuossa rakasti häntä. Luonnollisesti syttyi hänessä\nheti vastarakkaus, hän lempi häntä ylevästi, jalosti ja palavasti!\nOli autuasta tuntea jälleen näin monen vuoden perästä sydämensä\nlämpenevän nähdessään jonkun ihmisen.\n\nPekka Pohjola oli jäänyt seisomaan lehtimajan ovelle, silmiensä,\naivojensa ja sydämensä mitä kiihkeimmin työskennellessä. Edit\nkun näki hänen seisovan ja tuijottavan häneen, alkoi hymyillä\ntuskallisinta hymyilyä maailmassa, tuota sairaan hymyä, joka sanoo:\n\"Katsokaa, tällaiseksi olen mennyt, mutta älkää huoliko minusta! En\nvoi olla kaunis enkä miellyttävä enää. Minä kohta kuolen.\"\n\nTämä palautti Pekka Pohjolan todellisuuteen, hän huomasi, ettei hän\nollut tekemisissä minkään unikuvan kanssa, vaan hengen, joka oli jo\nmuuttomatkallaan ja olikin siksi kuluttanut vankilansa seinät niin\nkuultaviksi ja helposti murtuviksi. Samassa voi selvästi huomata\nPekka Pohjolan kasvoista ja tavasta, kun hän tarttui Editin käteen,\nettä hän sillä kertaa kärsi hänen kärsimyksiään ja että kaikki muu\noli unohtunut suruun siitä, että tytön täytyi kuolla. Tästä sairas\nrupesi tuntemaan samaa sääliä itseään kohtaan ja kyyneleet kierivät\nhänen silmiinsä.\n\nOi, miten Pekka Pohjola kohta ensi hetkestä oli säälinyt\nhäntä. Hän käsitti heti, ettei Edit tietysti tahtonut näyttää\nmielenliikutustaan, vaikka luonnollisesti häneen syvästi vaikutti,\nkun sai nähdä sen, jota niin kauan oli kaivannut. Hänen heikkoutensa\nmuka vain oli syynä siihen, ettei hän nyt voinut salata sitä, vaikka\ntietysti toivoi ettei Pekka Pohjola olisi sitä huomannut. Siksi Pekka\nalottikin aivan viattoman puheluaineen.\n\n\"Tiedättekö, mihin minun valkeat hiireni joutuivat?\" virkkoi hän.\n\nEdit katsahti häneen ihmetellen. Tuntuipa, kuin hän tahtoisi johtaa\nhänet suoraan asiaan. \"Minä päästin ne irti puotiin\", sanoi Edit.\n\"Hyvin ne ovat huolehtineet itsestään.\"\n\n\"Vai niin! Onko niitä vieläkin?\"\n\n\"Halfvorson sanoo, ettei hän koskaan pääse Pekka Pohjolan rotista.\nNe ovat kostaneet teidän puolestanne, ymmärrätte kai\", sanoi Edit\ntarkoittavaisesti.\n\n\"Ne olivatkin erinomaista rotua\", liitti siihen Pekka Pohjola\nylpeästi.\n\nKeskustelu pysähtyi tuokioksi. Edit sulki silmänsä kuin levätäkseen\nja hänen vieraansa vaikeni kunnioittavaisesti. Tämän viimeistä\nvastausta ei Edit ymmärtänyt. Pekka Pohjola ei ottanut jatkaaksensa\nkostosta. Kun Pekka oli alkanut puhella rotista, Edit luuli hänen\nymmärtävän, mitä hänen mielessään oli hänelle sanottavaa.\n\nEdit oli kyllä käsittänyt, että kostomielessä poika parka oli\ntullut heille pari viikkoa sitten. Monasti oli Edit muistellut\nhäntä ja miettinyt, miten poloisen lienee käynyt. Useina öinä oli\npelästyneen pojan parkuna kaikunut hänen korvissaan. Tavallaan hän\nolikin Pekka Pohjolan tähden, ja ettei hänen enää tarvitsisi elää\ntoista samanlaista yötä, alkanut parantaa setäänsä. Tehden kodin\nhänelle kodiksi oli hän antanut tuon yksinäisen olennon tuntea,\nminkä arvoista oli omata osaaottavainen ystävä läheisyydessään.\nTaaskin olivat Pekka Pohjolan ja hänen kohtalonsa yhdistyneet.\nTämän kostoretki oli pelästyttänyt hänet vähällä kuoliaaksi. Niin\npian kuin hän oli vähänkin toipunut sairaudestaan, oli hän pyytänyt\nHalfvorsonia ottamaan selkoa Pekka Pohjolasta.\n\nSiinä nyt Pekka Pohjola istui luullen Editin rakkauden takia hänet\nkutsuttaneen. Kuinkapa hän olisi voinut arvata, että Edit piti\nhäntä kostonhaluisena, raakana juopporenttuna ja tappelupukarina.\nEihän hän, jota työmieskorttelissa pidettiin toveriensa esikuvana,\nvoinut aavistaakaan, että Edit oli hänet kutsunut tänne\nsaarnatakseen hänelle hyveistä ja hyvistä tavoista ja, ellei muu\nauttaisi, sanoakseen hänelle: \"Katsokaa minua, Pekka Pohjola,\nteidän ymmärtämättömyytenne ja kostonhalunne on ollut syynä minun\nkuolemaani! Ajatelkaa tätä ja aloittakaa uusi elämä!\"\n\nNuorukainen oli tullut elämänhalunsa ja unelmiensa houkuttelemana\nviettämään rakkauden juhlaa, ja siinä loikoi hänen lemmittynsä,\naikoen upottaa hänet katumuksen mustaan kuiluun.\n\nMutta varmaan lienee Edit nähnyt jonkunlaista heijastusta\nkuningasseppeleestä, sillä hän kävi miettiväiseksi ja päätti ensin\nkuulustella poikaa.\n\n\"Pekka Pohjola, olitteko te todellakin täällä noiden kolmen kauhean\nmiehen kanssa?\"\n\nPekka Pohjola punastui ja katsoi maahan. Sitten täytyi hänen kertoa\nEditille juurtajaksain koko kostoretki kaikessa halpamaisuudessaan.\nEnsiksikin, miten miehuuttomasti hän oli vitkastellut oikeutta\nhankkiessaan ja miten hän pakosta oli seurannut, ja sitten, kuinka\nhäntä oli lyöty ja runneltu sen sijaan, että hän itse olisi saanut\nlyödä. Hän ei uskaltanut katsahtaa ylös puhuessaan, ei rohjennut\ntoivoa edes noiden lempeiden silmien häntä säälien tuomitsevan.\nHän tunsi siinä istuessaan, että hän nyt silpoi itseltään koko sen\nloiston, joka Editin unelmissa oli häntä ympäröinyt.\n\n\"Mutta, Pekka Pohjola, kuinkahan olisi käynyt, jos olisitte tavannut\nHalfvorsonin?\" kysyi Edit hänen lopetettuaan.\n\nHän painoi päänsä yhä syvemmä. \"Minä näin hänet kyllä\", vastasi hän.\n\"Hän ei ollutkaan matkalla, vaan työskenteli puutarhassaan tullin\nluona. Puotipoika kertoi minulle kaikki.\"\n\n\"Miksi ette sitten kostanut?\" liitti Edit.\n\nSekin vielä piti hänen tunnustaa. -- Hän tunsi itsessään Editin\ntutkivat, tarkkaavat katseet ja hän jatkoi tottelevaisesti. \"Kun\nmiehet olivat jääneet mäelle makaamaan, menin yksin etsimään\nHalfvorsonia, sillä tahdoin tavata hänet kahdenkesken.\n\n\"Hän puuhaili siellä kepittäen hernemaataan. Lienee varmaan ollut\nrankkasade edellisenä päivänä, sillä herneet retkottivat pitkin\nmaata, lehdet mullalla tuhrittuina ja repaleisina. Puutarha oli\nkuin sairashuone ja Halfvorson kuin lääkäri. Hän kohotteli varsia\nsievästi, karisteli niistä mullan ja auttoi hentoja raukkoja\ntarttumaan varpuihin kiinni. Minä seisoin ja katselin. Hänhän ei\nkuullut mitään, eikä hänellä ollut aikaa vilkua ympärilleen. Minä\nkoettelin pitää vihaani vireillä, mutta mitä piti minun tehdä? Enhän\nvoinut hyökätä hänen kimppuunsa hänen puuhaillessaan herneiden\nkanssa. 'Tulee vielä minunkin aikani', ajattelin.\n\n\"Mutta sitten hän kapsahti seisoalleen, löi otsaansa ja riensi\ntaimilavalle. Siellä hän kohotteli laseja ja katseli lavaansa, ja\nminä pilkistin myös, sillä hänet näytti valtaavan katkera epätoivo.\nVoi kauheaa! Hän oli unohtanut suojata taimia auringonpaahteelta ja\nlasien alla oli varmaan ollut tavattoman kuuma. Kurkut retkottivat\npuolikuolleina huokuen viimeisiä henkäyksiään. Lehdet olivat aivan\npalaneet ja nuutuneet. Tämä koski minuunkin, niin etten muistanut\nolla varuillani, ja Halfvorson älysi varjoni. 'Kuuleppas, sieppaapa\nvesikannu parsapenkkien luota ja juokse joelle vettä hakemaan!' sanoi\nhän katsomatta ylös. Hän varmaan luuli minua puutarharengiksi. Ja\nminäkös juoksemaan.\"\n\n\"Niinkö todellakin, Pekka Pohjola?\"\n\n\"Niin, nähkääs, eipä suinkaan kurkkujen tarvinnut kitua meidän\nvihollisuutemme tähden. Se kyllä oli mielestäni tarmottomuutta ja\nsen semmoista, mutta en voinut olla sitä tekemättä. Tahdoin nähdä,\nvoivatko ne vielä virkistyä. Kun palasin, oli hän nostanut lasit\npois ja seisoi katsoa tuijottaen yhtä epätoivoisena. Pistin kannun\nhänen käteensä ja hän alkoi holvata vettä taimille. Se virkisti\nsilminnähtävästi niitä. Minusta ne melkein näyttivät kohoavan, ja\nniin varmaan hänenkin mielestään, sillä hän alkoi nauraa. Sitten\njuosta lippasin tieheni.\"\n\n\"Lähdittekö te pois, Pekka Pohjola, lähdittekö todellakin?\" Edit\nkohottihen lepotuolissaan.\n\n\"En voinut häntä lyödä\", virkkoi Pekka Pohjola.\n\nEdit tunsi yhä selvemmin kuningasseppeleen loiston köyhän Pekka\nPohjolan pään ympärillä. Vai niin, häntä ei tarvinnutkaan upottaa\nkatumuksen kuiluun synnin raskas taakka kaulassa. Vai sellainen\nmies hän olikin, niin hellä ja hienotunteinen. Edit vaipui takaisin\ntuoliinsa, sulki silmänsä ja ajatteli, että hänen ei tarvinnutkaan\nsanoa hänelle, mitä oli aikonut. Hän ihmetteli itsekin, miten\nsuurelta helpotukselta tuntui, kun hänen ei tarvinnut saattaa hänelle\nsurua.\n\n\"Olen hyvin iloinen siitä, että olette jättänyt kostotuumat, Pekka\nPohjola\", alkoi hän ystävällisesti. \"Sitäpä juuri tahdoin teiltä\npyytää. Nyt voin tyynenä kuolla.\"\n\nPekka Pohjolalta pääsi syvä huokaus. Edit ei ollut epäystävällinen.\nHän ei näyttänyt pettyneen hänen suhteensa. Kuinka rakas hän\nmahtoikaan olla Editille, koska hän voi antaa kaiken hänen\nraukkamaisuutensa hänelle anteeksi. -- Kun Edit sanoi kutsuneensa\nhänet pyytääksensä häntä kostohankkeista luopumaan, niin sen hän\nsanoi vain ujoudesta ja päästäksensä tunnustamasta kutsumisensa\noikeata syytä, ja oikeassahan tyttö olikin, sillä hänenhän, miehenä,\ntietysti oli sanottava ensi sana.\n\n\"Kuinkahan Halfvorson ja nuo muut voivat antaa teidän kuolla, kuinka\nhe sen hennovat! Jos minä olisin täällä, niin kieltäisin teitä\nkuolemasta. Kaiken voimani minä antaisin teille ja ottaisin teiltä\nkaikki teidän kärsimyksenne.\"\n\n\"Tuskani eivät ole kovia\", virkkoi sairas hymyillen rohkeille\ntarjouksille.\n\n\"Istun tässä ja tuumin, että tahtoisin kantaa teidät pois kuin\nvilussa värisevän linnun, lämmittäisin teitä povellani kuin\noravanpoikasta. Oi onnea, miltä tuntuisikaan työskennellä, kun jotain\nniin lämmintä ja pehmeää olisi kotona minua odottamassa! Mutta jos te\nolisitte terve, niin niitä olisi varmaan monta...\"\n\nEdit katsahti häneen väsyneenä ja ihmeissään, valmiina osoittamaan\nhänelle, mikä oli hänen rauhaansa sopivaa, mutta hän lienee nähnyt\ntaaskin jotain unelmien taikaseppeleen tapaista pojan pään ympärillä,\nsillä hän ei menettänyt malttiaan. Eihän poika sillä mitään\ntarkoittanut, hän vain niin sanoi, hänhän ei ollut muiden kaltainen.\n\n\"Kaikkea muuta\", sanoi Edit välinpitämättömästi, \"ei niitä niin monta\nolisi, Pekka Pohjola. Tuskinpa on ollut ainoatakaan todenperästä.\"\n\nMutta nyt tapahtui taaskin käänne Pekka Pohjolan eduksi. Editissä\nheräsi yhtäkkiä tuo sairaiden ahnas jano saada osakseen sääliä.\nHän tahtoi saada kaiken sen hellyyden ja osanoton, jota tuo köyhä\ntyömies voi hänelle lahjoittaa. Hän halusi saada istua kauan tuon\nsyvän, epäitsekkään säälin suojassa. Siitä eivät sairaat koskaan saa\nkylliksensä. Hän tahtoi saada lukea sääliä hänen silmistään ja koko\nhänen olennostaan, sanat olivat hänelle vähemmänarvoiset.\n\n\"Minulle on mieleistä nähdä teitä täällä\", sanoi hän. \"Istukaa\nhetkinen vielä ja kertokaa, kuinka nuo kuusi vuotta ovat kuluneet.\"\n\nPekka Pohjolan puhuessa lepäsi Edit ja nautti siitä nimettömästä,\njota virtasi heidän välillään. Hän kuuli eikä kuullut, mutta hän\ntunsi, miten jokin ihmeellinen myötätuntoisuus vahvisti ja virkisti\nhäntä.\n\nSe käsitys jäi hänelle kumminkin vieraan kertomuksista, että\nhänelle avautui vallan uusi maailma, elämä työväen korttelissa,\nuhkuvaa voimaa ja toiveita täynnä. Kuinka siellä oli uskallusta ja\nluottamusta! Kuinka siellä vihattiin ja kärsittiin!\n\n\"Oi te sorretut, kuinka te sittenkin olette onnellisia!\" huudahti\nEdit.\n\nJa yhtäkkiä elämänhalun elpyessä välähti hänen mieleensä, että siellä\nkelpaisi elää hänenkin, hänen, joka tarvitsi aina pakkoa ja sortoa\nvoidaksensa pitää elämää elämisen arvoisena.\n\n\"Jos olisin terve\", virkkoi hän, \"kukaties lähtisin kanssanne sinne.\nOlisi hauska tehdä työtä, kilvoitella ja edistyä rinnan toverin\nkanssa, josta pitää.\"\n\nPekka Pohjola vavahti. Tässähän oli nyt se tunnustus, jota hän kaiken\naikaa oli odottanut. \"Oi, koettakaa elää!\" pyysi hän, säteillen\nonnesta.\n\nEdit kävi miettiväiseksi. \"Tämähän on rakkautta\", sanoi hän\nitsekseen. \"Ja nyt hän luulee minunkin olevan rakastuneen. Sellainen\nhupakko se on se vermlantilaispoika!\"\n\nHän tahtoi heti herättää Pekka Pohjolan hänen haaveistaan, mutta tänä\nvoitonpäivänä oli tässä jotain, joka esti Editiä. Hän ei hennonnut\nhäiritä hänen valoisaa tunnelmaansa. Hän armahti häntä ja antoi hänen\nyhä elää houreissaan. \"Mitäpä se haitannee, minähän kumminkin kohta\nkuolen\", sanoi hän itsekseen, mutta otti kumminkin pojalta pian\nhyvästit ja vieraansa kysyessä, saisiko hän tulla toiste, kielsi hän\nsen tykkönään. \"Mutta muistakaa, Pekka Pohjola, hautausmaata tuolla\nvuoren harjalla\", sanoi hän. \"Sinne voitte te mennä muutaman viikon\nperästä kiittämään kuolemaa tästä päivästä.\"\n\nKun Pekka Pohjola tuli puutarhasta, tapasi hän Halfvorsonin, joka\nkulki edestakaisin epätoivoissaan. Ainoana lohdutuksena hänellä\noli, että Edit nyt siellä katumuksen taakkaa syylliselle asettelee.\nVain siitä syystä, että saisi nähdä hänen väänteleivän hirveissä\nomantunnon tuskissa, oli hän pojan tänne kuljettanut. Vaan nyt, kun\nhän tapasi tuon nuoren miehen, huomasi hän kohta, ettei Edit ollut\nhänelle kaikkea sanonut. Hän kyllä näytti totiselta, mutta samalla\nkumminkin huimaavan onnelliselta.\n\n\"Sanoiko Edit teille nyt syyn, miksi hän kuolee?\" kysyi Halfvorson.\n\n\"Ei\", vastasi Pekka Pohjola.\n\nHalfvorson laski kätensä hänen olalleen ikäänkuin estääkseen häntä\npakenemasta.\n\n\"Teidän tähtenne hän kuolee, teidän kirotun retkenne tähden. Hän oli\nhiukan kipeä ennestään, mutta ei vaarallisesti. Ei kukaan luullut\nhänen kuolevan, mutta sitten tulitte te tänne noiden kolmen lurjuksen\nkanssa ja ne pelästyttivät häntä teidän puodissa ollessanne. He\najoivat häntä takaa ja hän pakeni heitä, juosten niin, että sai\nverensyöksyn. Sitäpä te juuri tahdoittekin, te halusitte kostaa\nminulle tappamalla hänet, te tahdoitte tehdä minut yksinäiseksi ja\nonnettomaksi, ilman ainoatakaan ihmistä läheisyydessäni, joka minusta\npitää. Kaiken minun iloni, kaiken minun iloni, tahdoitte ryöstää\nminulta.\"\n\nHän tahtoi jatkaa kauan soimauksiensa syytämistä Pekka Pohjolalle,\nmurhata hänet sadatuksillaan, mutta tämä kiskaisihe irti ja läksi\njuoksemaan, ikäänkuin maanjäristys olisi kaupunkia tärisyttänyt ja\nkaikki kartanot olleet kukistumaisillaan.\n\n\nIV.\n\nVuorenseinät kohoavat pystysuorina kaupungin takana, mutta kun\njyrkkiä kivirappuja ja havunneulasista liukkaita käytäviä olemme\nkiivenneet ylös, huomaamme vuoren siellä leviävän laajaksi,\naallokkaaksi ylätasangoksi. Ja tuolla ylhäällä löydämme lumotun\nmetsän.\n\nKoko vuorialuetta kauttaaltaan peittää havumetsä, jossa ei ole\nneulasia, metsä, joka kuihtuu keväällä, mutta viheriöipi syksyllä,\neloton metsä, joka puhkeaa elämän-iloon muiden puiden pudottaessa\npois vihreän pukunsa, metsä, joka kasvaa kuin taiottuna, hohtaen\nvihreänä huurteen alla, vaan on kastepeitossa ruskea.\n\nMetsä on vasta noussutta. Nuorien petäjien on täytynyt juurtua\nharmaan kallion rakoihin. Terävän kiilantavoin ovat ne työntäneet\nsitkeät juurensa rosoihin ja halkeamiin. Tämä onnistui hyvin jonkun\naikaa, nuoret puut ylenivät kauniina kuin valtikat, ja juuret\nkaivautuivat reippaasti harmaaseen kiveen. Mutta kohta ne eivät\npäässeet sen syvemmälle. Silloin valtasi metsän närkästys, jota se\nei voinut peitellä, sillä se ei tyytynyt vain pyrkimään korkealle,\nse tahtoi myöskin syvälle. Vaan nyt, kun tie oli siltä suljettu\nalaspäin, tuntui olemassaolo siitä vähäpätöiseltä, ja joka kevät oli\nse valmis tyytymättömänä viskaamaan pois koko elämäntaakan. Sinä\nkesänäkin, jolloin Editiä katsottiin kuolevaksi, oli nuori metsä\naivan ruskea. Korkealla kukkakaupungin yläpuolella nähtiin synkkä\nrivi kuihtuvia puita.\n\nMutta tuolla vuorenhuipulla on muutakin kuin vain synkeyttä\nja kuolontaistelua. Parhaillaan kulkiessasi ruskeiden puiden\nvälitse ja kun mielesi on murheesta menehtymäisillään, pilkoittaa\nvihreitäkin puita. Kukkastuoksu lemahtaa, lintujen liverrys riemuiten\nhoukuttelee. Muistuu mieleen linna, joka oli nukkuvassa metsässä,\nsadun paratiisi, jota pistävä viidakko ympäröi. Saavuttuasi sitten\nvihreälle paikalle kukkastuoksun ja linnunlaulun tienoille, huomaat\njoutuneesi pienen kaupungin kätkössä olevalle hautausmaalle.\n\nKuolleiden koti sijaitsee muhevamultaisessa vuoren alanteessa. Tuolla\nharmaan kiviaidan sisällä lakkaa kuihtuminen ja elämäänkyllästyminen.\nSyreenit kumartuvat raskaiden kukkaterttujen painosta molemmin\npuolin porttia. Lehmukset ja vaahterat kaarruttavat rehevinä,\nkasvunhaluisina pilvenkorkuisen holvin koko seudun yli. Jasminit\nja ruusut kukoistavat ystävällisinä vihitystä maasta. Muratti- ja\ntalvikkiköynnökset kiertelevät suuria, vanhoja hautapatsaita.\n\nMetsän sisässä on paikka, jossa havupuut mastopuiden korkuisiksi\nkohoavat. Tokipa nuoren näreikön tuolla täytyisi hävetä heitä\nkatsellessaan! Siellä kasvavat pensasaidatkin vapaina, hoitajiensa\nsaksia ja veistä muistamattakaan.\n\nKaupungilla on nyt toinenkin, uudempi hautausmaa, johon kuolleiden\nei ole niin hankala, päästä. Vaikea olikin heidän matkata tuonne\nylös talvisin, kun iljanne peittää jyrkkiä metsäteitä ja raput ovat\nliukkaat ja umpeentuiskutut. Arkku natisi, kantajat läähättivät ja\nvanha rovasti nojasi raskaasti lukkaria ja haudankaivajaa vasten. Nyt\nei ole tarvis ketään haudata sinne ylös, ellei hän itse sitä toivo.\n\nHaudat eivät ole siellä kauniita, sillä harvat osaavat valmistaa\nkuolleille suloisia suojia. Mutta tuore nurmikko levittää rauhansa\nja ihanuutensa kaikkien niiden ylitse. On juhlallista ja ylentävää\ntietää, että ne, jotka lepäävät siellä, lepäävät siellä mielellään.\nKun joku elävistä, kovan päivätyönsä päätyttyä, pakenee sinne, kulkee\nhän siellä kuin ystävien parissa, sillä hän tietää, että nekin, jotka\nsiellä lepäävät, ovat rakastaneet hiljaisuutta ja korkeita puita.\n\nJos joskus joku vieras osuu sinne ylös, ei hänelle kerrota\nkaipauksesta ja kuolemasta, vaan jykevillä paasilla ja leveillä\npormestarien hautakivillä istuen jutellaan vermlantilaispojasta Pekka\nPohjolasta ja hänen rakkaudestaan. Se satu soveltuukin kerrottavaksi\nsiellä, missä kuolema on kadottanut kauhunsa. On kuin vihitty maaperä\nriemuitsisi siitä, että sekin on kerran saanut olla uudestaan elpyvän\nonnen ja heräävän elämän näyttämöpaikkana.\n\nSillä tapahtui niin, että kun Pekka Pohjola oli paennut Halfvorsonin\nkäsistä, löysi hän hautausmaalla itselleen pakopaikan.\n\nEnsin hän juoksi joelle päin ja läksi tehdaskaupunkiin kääntyvälle\ntielle. Mutta sillalla hän pysähtyi, pakolaisparka. Ei ollut\nmerkkiäkään kuningasseppeleestä hänen otsallaan. Se oli kadonnut,\nkuin olisi se ollut auringonsäteistä kudottu. Suru oli hänet syvään\nkuuristanut, koko hänen ruumiinsa värisi, sydäntä kirveli ja aivoja\npoltti kuin tulessa.\n\nSilloin hän oli näkevinään Paasto-rouvan kolmannen kerran tulevan\nluokseen. Hän oli paljon ystävällisempi ja armollisempi kuin ennen,\nmutta Pekka Pohjolan mielestä hän näytti vain yhä peloittavammalta.\n\n\"Voi poloista sinua\", sanoi hän, \"nyt kumminkin hassuttelusi lienevät\nlopussa! Olet halunnut viettää rakkauden juhlaa tänä paasto-aikana,\njota elämäksi nimitämme; mutta näethän, miten sinulle käy. Seuraa nyt\nja ole minulle uskollinen, jo olet koettanut kaikkea, eikä sinulla\nole ketään kehen turvata, paitsi minua.\"\n\nMutta Pekka ojensi kätensä torjuen hänet luotaan. \"Minä tiedän mitä\nminulta vaadit. Sinä tahdot viedä minut työhön ja kieltäytymiseen,\nmutta ikinä en voi. En voi, Paasto-rouva, en voi!\"\n\nKellan kalpea Paasto-rouva hymyili yhä leppeämmin. \"Sinähän olet\nsyytön, Pekka Pohjola. Elä rupea huolehtimaan siitä, mihin et ole\nsyypää! Olihan Edit sinulle hyvä! Näithän, että hän oli antanut\nsinulle anteeksi! Tule kanssani työhön ja elä, niinkuin tähänkin asti\nelit.\" Mutta poika huusi yhä raivokkaammin: \"Onko mieleistä sinusta,\nettä olen tappanut juuri sen, joka oli hyvä minulle, joka piti\nminusta? Parempi toki olisi ollut, että olisin surmannut jonkun, jota\ntahdoin surmata. Minun täytyy sovittaa kaikki. Minun täytyy pelastaa\nhänen henkensä. En voi ajatellakaan työtä nyt.\"\n\n\"Voi sinua hullua\", sanoi Paasto-rouva. \"Se sovintojuhla, jota nyt\ntahdot viettää, on hullutuksistasi suurin.\"\n\nSilloin Pekka Pohjola nousi kapinaan monivuotista ystäväänsä vastaan.\nHän nauroi pilkkanaurua hänelle. \"Miten oletkaan petkuttanut minua\",\nhän sanoi, \"olet koettanut uskotella minulle, että olet ikävä,\nkärtyisä vanha rouva, syli täynnä pieniä, siivoja vitsoja. Sinä\noletkin kummitus, aave, sinä elämä. Olet hirviö. Olet samalla sekä\nihana että kauhistuttava. Itse sinä et tiedä määrästä etkä rajasta;\npitäisikö minun niistä sitten välittää? Miten sinä voit saarnata\npaastoa, sinä, joka tahdot vyöryttää minulle sellaisen surujen\npaljouden? Mitä minun viettämäni juhlat ovat niiden rinnalla, joita\nsinä yhäti itsellesi valmistelet! Nyt minä tahdon olla hullu aivan\nniinkuin sinäkin.\"\n\nHän ei voinut astua askeltakaan suurta tehdaskaupunkia kohti eikä\nmyöskään suoraan kääntyä takaisin ja mennä pitkää katua kaupunkiin,\nvaan hän poikkesi vuorelle vievälle tielle, nousi lumottuun\nhavumetsään, harhaili jäykässä, pistävässä männikössä, kunnes\nystävällinen polku johti hänet hautausmaalle. Siellä hän etsi\nitsellensä piilopaikan siitä kolkasta, jossa kuuset mastopuiden\nkorkuisina kohoavat, ja heittäysi kuolonväsyneenä maahan.\n\nHän ei ollut oikein selvillä asioista. Hän ei tiennyt, kuluiko aika,\nvai oliko se pysähtynyt. Mutta hetkisen kuluttua kuului askeleita ja\nhänen tajuntansa hiukan heräsi. Tuntui kuin hän olisi ollut kauan,\nkauan jossain. Nyt hän näki ruumissaaton lähenevän, ja samassa\nheräsi hänessä sekavia ajatuksia. Kuinka kauan hän oli loikonut\ntäällä? Oliko Edit kuollut? Ja etsikö hän häntä täältä? Oliko kuollut\nkirstussa lähtenyt murhaajaansa takaa ajamaan? Hän vapisi ja hikoili.\nHän makasi hyvässä piilossa, tummassa näreikössä ja häntä kauhistutti\najatella, mitä voisi tapahtua, jos ruumis hänet löytäisi. Hän siirsi\noksia ja pilkisti niiden raosta. Hätyytetty pakolainen ei voi\nvillimmin vilkaista takaa-ajajiaan.\n\nSe oli jonkun köyhän miehen ruumissaatto, se oli sekä koruton että\nharvalukuinen. Arkku laskettiin ilman seppeleitä hautaan. Kenenkään\nkasvoilla ei näkynyt kyyneleiden jälkiä. Pekka Pohjola oli vielä\nsen verran tajussaan, että hän käsitti, ettei tämä voinut olla Edit\nHalfvorsonin ruumissaatto.\n\nMutta vaikkapa se ei ollutkaan Edit itse, niin kukaties se kumminkin\noli tervehdys häneltä. Pekka Pohjola tunsi, ettei hänellä ollut\noikeutta paeta. Edit oli kehoittanut häntä nousemaan hautausmaalle.\nHän varmaan tarkoitti, että hänen tuli odottaa Editiä siellä, niin\nettä hän tapaisi hänet ja saisi antaa hänelle hänen rangaistuksensa.\nRuumissaatto merkitsi Editin tahtovan, että hänen tuli odottaa häntä\nhautausmaalla.\n\nHautausmaan matala muuri kohosi hänen sairaissa aivoissaan\nkorkeaksi kuin linnanvalli. Hän katsoa tuijotti pelokkaasti heikkoa\nrautaporttia, se oli hänestä kuin tukevin tammiovi. Hän oli vankina\ntäällä ylhäällä. Hän ei pääsisi mitenkään täältä pois, ennenkuin Edit\nitse tulisi häntä hakemaan ja määräisi hänelle rangaistuksen.\n\nHän ei tietänyt, miten Edit tulisi menettelemään hänen kanssaan. Se\nainoastaan oli hänellä selvänä ja varmana, että hänen tuli odottaa\nsiellä siksi kuin tyttö tuli hänet noutamaan. Kenties Edit veisi\nhänet kanssaan hautaan, kenties käskisi hänen viskautua vuoren\nrinteeltä alas. Sitä hän ei tietänyt -- ja siksi täytyi hänen odottaa\nniin kauan.\n\nJärki taisteli toivotonta taisteluaan. Olethan syytön, Pekka Pohjola.\nElä huoli tehdä itsellesi surua siitä, mikä ei ole sinun syysi!\nHän ei ole lähettänyt mitään sanomaa sinulle. Käy työhösi! Kohota\njalkasi, niin olet muurin toisella puolen, sysää sormellasi, niin\nportti sinulle aukeaa!\n\nMutta hän ei voinut. Useimmiten oli kaikki utuista, sekavaa, hän\noli kuin horroksissa. Ajatukset ajelehtivat epäselvänä kuin juuri\nnukkumaisillaan ollessa. Sen vain tiesi hän, että hänen piti pysyä\nsiellä, missä oli.\n\nJoutuipa sitten tieto tästä hänellekin, joka kuihtui kilvan\njuuretonten kasvujen kanssa. Pekka Pohjola, jonka kanssa sinä\nleikit kesäisen päivän, kuljeskelee hautausmaalla sinua odotellen.\nPekka Pohjola, jonka setäsi säikytteli tajuttomaksi, ei voi jättää\nhautausmaata, ennenkuin sinun kukkasilla kaunistettu kirstusi tulee\nsinne häntä hakemaan.\n\nTyttö avasi silmänsä ikäänkuin vielä kerran katsoaksensa maailmaa.\nHän lähetti hakemaan Pekka Pohjolaa, sillä häntä suututtivat hänen\nhassut kujeensa. Miks'ei hän saanut kuolla rauhassa? Hänen tahtonsa\nei suinkaan koskaan ollut, että Pekka Pohjolan pitäisi kärsiä hänen\ntähtensä mitään omantunnon tuskia.\n\nHakija palasi ilman Pekka Pohjolaa. Hän ei voinut tulla. Muuri oli\nliian korkea ja portti liian luja. Oli olemassa yksi ainoa, joka voi\nhänet sieltä pois noutaa.\n\nNiinä päivinä ei pikkukaupungissamme ajateltu mitään muuta \"Hän\noleskelee siellä, yhä vain\", kerrottiin joka päivä. \"Onko hän hullu?\"\nkysyttiin useasti, ja ne, jotka olivat Pekka Pohjolaa puhutelleet,\nsanoivat hänen aivan varmaan siksi tulevan, kun tyttö tulee sinne.\nMutta he ylpeilivät tästä rakkauden marttyyristä, joka lisäsi loistoa\nheidän kaupungilleen. Köyhät veivät ruokaa hänelle ja rikkaat\nhiiviskelivät vuorella saadaksensa vilahdukseltakaan nähdä hänet.\n\nMutta Edit, joka ei päässyt paikalta pälkähtämään, joka makasi siinä\nvoimatonna, kuolemaisillaan, hän, jolla oli niin viljalti aikaa\najatella, mitä hän mietti? Mitkä ajatukset pyörivät hänen aivoissaan\nyöt päivät? Voi poloista Pekka Pohjolaa, voi poloista Pekka Pohjolaa!\nLuonnollisesti täytyi hänen nähdä ajatuksissaan aina mies, joka\nrakasti häntä ja oli menettämäisillään järkensä hänen tähtensä, joka\ntodellakin piileskeli hautausmaalla hänen arkkuaan odotellen.\n\nKas tässä oli jotain hänen teräsjousiluonteelleen. Siinä oli alaa\nmielikuvitukselle ja kuihtuville tunteille. Oli aihetta ajatella,\nmiten se Pekka Pohjolaan vaikuttaisi, jos hän tulisi tuonne ylös, jos\nhän tulisikin sinne elävänä.\n\nKoko kaupungissa puhuttiin tästä, tästä eikä juuri muusta. Kuten\nmuinaisaikojen kaupungit olivat hellineet pylväspyhiään, samoin\ntämäkin pikkukaupunki rakasti Pekka Pohjola parkaa. Mutta ei kukaan\nmennyt mielellään häntä hautausmaalle puhuttelemaan. Hän kävi yhä\nvillimmän näköiseksi. Mielipuolisuuden pimeys peitti yhä synkemmin\nhänet. \"Miksi ei Edit kiiruhtanut parantumistaan?\" sanottiin. \"Olisi\nsuuri vääryys, jos hän kuolisi.\"\n\nEdit oli miltei vihoissaan; hänenkö, joka oli niin valmis elämästä\nerkanemaan, olisi pakko jälleen ottaa sen raskas taakka harteilleen?\nMutta kaikessa tapauksessa hän alkoi rehellisesti siihen pyrkiä.\nTuolla hänen ruumiinsa sopukoissa korjailtiin ja paranneltiin\nnäinä viikkoina kuumeisella kiireellä, eikä siellä aineita\nsäästetty. Tavattomia määriä käytettiin kaikkea sellaista, mikä\nantaa elonvoimaa, olipa se sitten nimeltään: mallasekstraktia tai\nhylkeenrasvaa, raitista ilmaa tai auringonpaistetta, haaveita tai\nrakkautta.\n\nJa miten herttaisia ne päivät olivat, pitkiä, lämpimiä ja pilvettömiä!\n\nVihdoin antoi lääkäri luvan kantaa hänet ylös vuorelle. Koko kaupunki\noli levotonna ja peloissaan, kun hän tuolle matkalle läksi. Oliko\nhän sieltä palaava tuoden mielipuolen tullessaan? Voitiinko näiden\nviikkojen kurjuutta enää poistaa poika paran aivoista? Oliko Edit\nturhaan ponnistellut saadaksensa hänen jäämään eloon, ja jos niin\nsurullisesti kävi, miten tyttö siitä suoriutuisi?\n\nOlikin syytä levottomuuteen, kun hän nyt mieli jännityksessä,\nkalpeana, mutta kumminkin toivehikkaana lähti matkalle. Ei\nkenellekään ollut salaisuus, että Pekka Pohjola oli aivan liian\nsuuressa määrässä valloittanut tytön mielikuvituksen. Hän oli tuon\nihmeellisen pyhimyksen innokkain ihailija. Kaikki esteet olivat\nkerrassaan hävinneet, kun hän kuuli, miten mies parka kärsi hänen\ntähtensä. Mutta miten oli käypä tyttösen haaveilujen, kun hän\ntodellakin sai nähdä hänet? Mielipuolisuus ei voi herättää ihailua.\n\nKun Edit oli saatettu hautausmaalle, erosi hän kantajoistaan ja\nasteli yksin leveää keskikäytävää pitkin. Hänen katseensa harhailivat\nympäri vihantaa kenttää, mutta hän ei keksinyt ketään. -- Yhtäkkiä\nhän kuuli pientä ritinää näreiköstä ja näki villien, vääntyneitten\nkasvojen pilkistävän sieltä. Hän ei ollut koskaan nähnyt kauhun noin\nselvästi kasvoista kuvastuvan. Hän säikähti niitä kauheasti ja oli\npelästyksissään vähällä lähteä tiehensä.\n\nMutta silloin leimahti hänessä pyhä, valtava tunne. Rakkauden haaveet\nolivat haihtuneet, nyt valtasi hänet ainoastaan pelko siitä, että\nyksi kurjista kumppaneistansa täällä murheenlaaksossa joutuisi noin\nhukkaan.\n\nHän ei peräytynyt askeltakaan, vaan pysähtyi, jotta mielipuoli vähän\nkerrassaan voisi tottua katselemaan häntä. Hän keskitti koko voimansa\nkatseeseensa ja pakotti tahtonsa tarmolla miehen tulemaan luokseen,\nsamoin kuin hän sillä oli voittanut oman sisäisen tautinsakin.\n\nMies vetäysi piilostaan kalpeana, villinä ja siivoamattomana\nja hivuttausi Editiä kohti, kauhun kumminkaan katoamatta hänen\nkasvoiltaan. Hän oli sen näköinen kuin olisi ollut lumottu ja hänen\nolisi ollut pakko tulla villipedon luo, joka oli tullut häntä\nrepimään. Kun hän oli aivan likellä Editiä, laski tämä molemmat\nkätensä hänen olkapäilleen ja katsoi hymyillen hänen kasvoihinsa.\n\n\"No niin, Pekka Pohjola, miten on laitanne? Teidän pitää lähteä\ntäältä pois. Mitä te tarkoitatte sillä, että oleskelette niin kauan\ntäällä hautausmaalla?\"\n\nPekka Pohjola vapisi ja lyyhistyi kokoon. Edit tunsi hallitsevansa\nhäntä katseillaan. Hänen sanansa sitä vastoin eivät tuntuneet tekevän\nvähintäkään vaikutusta.\n\nEdit lievensi hiukan ääntään. \"Kuulepa, mitä minä sanon, Pekka\nPohjola! Minä en ole kuollut, enkä kuolekaan. Olen parantunut vain\nsitä varten, että pääsisin tänne ylös sinua pelastamaan.\"\n\nPekka seisoi yhä saman tylsän kauhun valtaamana. Taaskin tytön\nääni muuttui. \"Sinä et ole syössyt minua kuolemaan\", sanoi hän yhä\nsydämellisemmin, \"sinä olet lahjoittanut minulle elämän.\"\n\nTämän hän uudisti kerran toisensa perästä. Vihdoin hänen äänensä\nalkoi värähdellä liikutuksesta ja hänen puheensa kävi nyyhkytyksistä\nepäselväksi, mutta mies ei vieläkään ymmärtänyt mitään hänen\nsanoistaan.\n\n\"Pekka Pohjola, sinä olet minulle niin rakas, niin rakas\", huudahti\nEdit.\n\nPekka Pohjola oli vain yhtä välinpitämätön.\n\nNyt ei Edit enää tiennyt mitä koettaisi. Hän varmaan sai viedä miehen\nmukanaan kaupunkiin ja antaa ajan ja hoidon vaikuttaa.\n\nEi ole helppo sanoa, mitä unelmia Edit oli mukanaan tuonut tuonne\nylös ja mitä hän oli odottanut tästä tapaamisestaan sen miehen\nkanssa, joka häntä rakasti. Nyt kun hänen täytyi luopua niistä\nkaikista ja kohdella häntä kuin mielipuolta, täytti hänet tuska, kuin\nolisi ollut kysymyksessä kalleimman kadottaminen, mitä elämä oli\nhänelle antanut. Tämän katkeran kaihon valtaamana hän veti miehen\nluokseen ja suuteli häntä otsalle.\n\nSe oli tarkoitettu hyvästijätöksi sekä onnelle että elämälle. Hän\ntunsi nyt voimiensa pettävän, ja kuolon raukeus uuvutti häntä.\n\nMutta silloin hän oli huomaavinaan heikon elonmerkin miehessä. Tämä\nei ollut aivan yhtä veltto ja tylsä. Hän alkoi vapista yhä kovemmin.\nEdit seurasi häntä yhä kasvavalla tuskalla. Hän herää, mutta kuinka\nkäy? Vihdoin mies parka purskahti itkuun.\n\nEdit vei hänet eräälle hautakivelle, istuutui itse sille, asetti\nhänet eteensä ja painoi hänen päänsä polvilleen. Nyt hän istui ja\nhyväili häntä hänen itkiessään.\n\nPekka Pohjola tunsi jotain samankaltaista kuin pahasta unesta\nherätessä. \"Miksi minä itken?\" kysyi hän itseltään. \"Niin kyllä\ntiedän, uneksin jotain niin kauheaa. Mutta se ei ole totta. Hän elää.\nEn ole murhannut häntä. On niin tyhmää itkeä unen tähden.\"\n\nJa vähän kerrassaan selveni hänelle kaikki; mutta hänen kyynelensä\neivät lakanneet vuotamasta. Edit istui yhä hyväillen häntä, hänen\nkyyneleidensä vielä kauan virratessa.\n\n\"Minä kyllä tarvitsen itkeä\", sanoi hän.\n\nSitten katsahti hän ylös ja hymyili. \"Onko nyt pääsiäinen?\" kysyi hän.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Eikös se ole kuolleistanousemisen juhla?\" jatkoi hän, ja sitten hän\nalkoi kertoa Editille, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen monivuotinen\nuskottunsa, Paasto-rouvasta ja kapinastaan hänen valtaansa vastaan.\n\n\"Niin, nyt on pääsiäinen, ja hänen hallitusaikansa on nyt päättynyt\",\nsanoi Edit.\n\nMutta kun Pekka Pohjola ajatteli, että Edit istui hyväillen häntä,\npurskahti hän jälleen itkemään. Hänen tarvitsikin kyllä saada itkeä.\n\nTarvittiin kyllä kyyneleitä sulattamaan pois kaikkea\nepäluottamusta elämään, jota onnettomuudet olivat tuohon pieneen\nvermlantilaispoikaan juurruttaneet, sillä kaiken täytyi poistua\nhänestä, kaiken epäilyksen itseänsä kohtaan, kaiken epäilyksen siitä\nvoivatko rakkaus, ilo, kauneus ja voima kukoistaa maan päällä. Kaikki\nse kaikkosikin pois, sillä nyt oli pääsiäinen, eikä Paasto-rouva enää\nkoskaan ollut pääsevä valtaansa.\n\n\n\n\nMAMSELLI FREDRIIKA.\n\n\nOli oikea jouluyö. Peikot kohottivat kallioita korkeille\nkultapilareille ja viettivät keskitalven juhlaa. Tonttu tanssi\nuudenuutukainen punainen myssy päässä joulupuuron ympärillä. Vanhat\njumalat kiertelivät linnaa harmaissa sadevaipoissa ja Österhaningen\nkirkkotarhassa seisoi manan hevonen. Se kaapi kavioillaan jäistä\nmaata merkiten siihen uuden haudan paikan.\n\nVähäisen matkan päässä sieltä oli Årstan vanha herraskartano.\nMamselli Fredriikka nukkui siellä tyyntä ja rauhallista unta,\nvaikkakin Årstan linna on tunnettu kummitusten tyyssijaksi. Hän oli\nvanha ja väsynyt pitkien työpäiviensä ja matkojensa perästä -- sillä\nhänhän olikin kulkenut miltei maapallon ympäri. Nyt hän oli palannut\nlapsuutensa kotiin rauhaa nauttimaan.\n\nYöllä kajahti linnan lähellä rohkea torventoitotus. Kuolema oli\nnoussut harmaalle ratsulleen ja karahutti linnan portille. Avara\ntulipunainen viitta ja upea hatunsulka liehuivat yötuulessa. Ankara\nritari tahtoi valloittaa haaveilevan sydämen; siksi hän esiintyi\nharvinaisessa loistossa. Turhaa on, turhaa on, herra ritari,\nvaivasi! Portti on lukossa ja sydämesi haltija nukkuu. Parempaa\naikaa ja sopivampaa tilaisuutta odottaos! Koeta tavata hänet, ankara\nherra ritari, kirkkotiellä, koeta saavuttaa hänet, kun hän ajaa\naamusaarnaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha Fredriikka mamselli makasi rauhallista unta rakkaassa\nkodissaan. Kukapa ansaitsikaan paremmin kuin hän rauhan suloisuutta?\nÄsken hän istui kuin jouluenkeli lasten keskessä ja kertoi heille\nJesuksesta ja paimenista, kertoi niin, että hänen silmänsä säteilivät\nja hänen kuihtuneet kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat. Nyt vanhoilla\npäivillä ei kukaan tehnyt enää muistutuksia hänen ulkonäöstään,\nvaan päinvastoin ne, jotka näkivät hänen hennon olentonsa pienine,\nhienoine käsineen ja hänen ystävälliset, viisaat kasvonsa, tahtoivat\nsäilyttää hänen kuvansa mielessään rakkaimpana muistonaan.\n\nFredriikka mamsellin huoneessa, monien muistojen joukossa, oli pieni,\nkuiva pensas. Se oli Jerikon ruusu, mamselli Fredriikan itsensä tuoma\nItämailta. Nyt jouluyönä se puhkesi kukkimaan aivan itsestään. Kuivat\nlehdet tulivat täyteen punaisia nuppuja, jotka tulikipunoiden lailla\nloistivat ja valaisivat koko huoneen.\n\nSäkenien valossa näkyi pieni, hento, vanhanpuoleinen nainen, joka\nistui suuressa keltaisessa nojatuolissa ja otti vastaan vieraita.\nSe ei voinut olla Fredriikka mamselli itse, sillä hänhän nukkui\nsuloisessa rauhassa, ja kumminkin se oli hän. Hän se siinä istui\nja piti vastaanottoa muistoilleen. Huone olikin niitä täpötäynnä.\nSinne lentää lehahti ihmisiä ja koteja, ajatuksia, esineitä ja\nkeskusteluja. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, rakkausseikkailut,\nkyyneleet, kunnianosoitukset ja katkera pilkka, lentää suhahuttivat\nkohti kalpeaa olentoa, joka istui ja hymyili lempeästi, katsellessaan\nkaikkea. Hänellä oli jokaiselle leikillinen tai surunvoittoinen sana.\n\nYöllä esiintyvät kaikki asiat oikeassa laadussaan ja suuruudessaan.\nJa niinkuin ainoastaan yöllä voimme nähdä taivaan tähtiä, näemme\nsilloin maan päälläkin paljon sellaista, jota emme päivällä\nkoskaan huomaa. Niinpä nytkin Jerikon ruusun punaisten nuppujen\nvalossa nähtiin Fredriikka mamsellin salongissa joukko merkillisiä\nolentoja. Siellä oli jäykkä \"ma chère mère\", hyväluontoinen Beata\nJokapäiväinen, ihmisiä Itä- ja Länsimailta, haaveileva Nina,\ntarmokas, taisteleva, valkeapukuinen Hertha.\n\n\"Sanokaa, miksi ihmisen aina täytyy olla valkeihin puettuna?\" kysyi\nleikillään pieni olento nojatuolissa, kun hän keksi hänet.\n\nMutta kaikki muistot puhkesivat puhumaan vanhukselle: \"Katso, näin\npaljon olet sinä nähnyt ja kokenut, näin paljon olet toiminut ja\nhyödyttänyt! Etkö ole väsynyt ja etkö halaja jo lepoa?\"\n\n\"En vielä\", vastasi varjo keltaisesta lepotuolista. \"Yksi kirja on\nvielä minulla kirjoittamatta. En voi laskeutua levolle, ennenkuin se\non valmis.\"\n\nNiin katosivat varjot, Jerikon ruusu sammui ja keltainen nojatuoli\noli tyhjänä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVainajat viettivät Österhaningen kirkossa puoliyön messua. Eräs\nheistä nousi torniin tervehtimään joulua kellonsoitolla, toinen\nkierteli kaikkialla sytytellen joulukynttilöitä ja kolmas alkoi\nkyhmyisillä sonnillaan soittaa urkuja.\n\nAvatuista ovista tulla myllersi heitä yöstä ja haudoistaan\nsäteilevään, valoisaan Herran huoneeseen. He tulivat juuri sellaisina\nkuin olivat olleet täällä eläissään, ainoastaan hiukan vaaleampina.\nHe aukaisivat penkkien ovet helistellen avaimiaan ja supattelivat ja\nkuiskailivat astuessaan pääkäytävää.\n\n\"Tässä nyt kaikki ne kynttilät, jotka _hän_ on lahjoittanut köyhille,\nvalaisevat Herran huonetta.\"\n\n\"Meidän on lämmin maata haudoissamme niin kauan, kuin hän antaa\nköyhille vaatteita ja halkoja.\"\n\n\"Nähkääs, hän on puhunut niin monta voimallista sanaa, jotka ovat\navanneet ihmisten sydämiä, ne sanat ovat meidän penkkiemme avaimet.\"\n\n\"Hän on ajatellut kauniita ajatuksia Jumalan rakkaudesta Ne ajatukset\nnostavat meidät ylös haudoistamme.\"\n\nNiin he supattelivat ja kuiskailivat, ennenkuin asettautuivat\npenkkeihinsä ja rukouksessa painoivat kalpeat otsansa kuihtuneisiin\nkäsiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Årstassa tuli joku mamselli Fredriikan huoneeseen ja laski\nystävällisesti kätensä nukkuvan käsivarrelle.\n\n\"Nouse, Fredriikkaseni! On aika lähteä aamusaarnaan.\"\n\nVanha Fredriikka mamselli avasi silmänsä ja näki Agatan, rakkaan\nsisar vainajansa seisovan vuoteensa vieressä kynttilä kädessä. Hän\ntunsi hänet heti, sillä hän oli aivan näköisensä, niinkuin hän oli\nollut täällä maan päällä. Mamselli Fredriikka ei pelästynyt, hän\nainoastaan ihastui nähdessään rakkaan vainajan, jonka rinnalla hän\nmielellään tahtoi viime untaan nukkua.\n\nHän nousi ylös ja pukeusi kiireimmiten. Ei ollut aikaa keskustella,\nvaunut odottivat portilla. Toiset varmaan olivat jo menneet, sillä ei\nketään muita, paitsi mamselli Fredriikka ja hänen kuollut sisarensa,\nliikkunut koko talossa.\n\n\"Muistatko sinä, Fredriikka\", sanoi sisar, heidän istuessaan\nvaunuissa ja hyvää kyytiä ajaessaan kirkolle, \"muistatko, miten\nennen aina istuit ja odotit, että joku ritari tulisi kirkkotiellä ja\nryöstäisi sinut mukaansa?\"\n\n\"Sitähän odotan yhä\", sanoi vanha mamselli Fredriikka nauraen. \"Aina\nkun matkustan tätä tietä, istun ja tähystelen ritariani.\"\n\nKuinka he riensivätkin, tulivat he kumminkin liian myöhään. Pappi\nlaskeutui alas saarnastuolista heidän astuessaan kirkkoon ja\nloppuvirttä alotettiin. Mamselli Fredriikka ei ollut koskaan kuullut\nniin kaunista laulua. Oli kuin sekä maa että taivas olisivat yhtyneet\nlauluun, kuin joka penkki, kivi ja seinähirsikin olisi laulanut\nmukana.\n\nKirkkoakaan ei ollut hän koskaan nähnyt niin täynnä. Alttaripöydällä\nja saarnastuolin rappusilla istui ihmisiä, käytävillä seisoi heitä,\npenkit olivat täpösen täynnä ja ulkona oli tie pakaten väkeä, jotka\neivät olleet sopineet sisälle. Sisarukset saivat kumminkin paikan,\nsillä väki siirtyi antaen heille tietä.\n\n\"Fredriikka\", virkkoi sisar, \"katso ihmisiä!\"\n\nJa mamselli Fredriikka katsoi ja katsoi.\n\nSilloin hän huomasi kuten nainen sadussa saapuneensa kuolleiden\nmessuun. Kylmä väristys karmi hänen selkäpiitään, mutta kävi nyt\nkuten usein ennenkin, että hän tuli enemmän uteliaaksi kuin pelästyi.\n\nJa nyt hän huomasi keitä kirkkoväki oli. Pelkkiä naisia siellä oli,\nharmaita, kuuruselkäisiä olentoja, pyöreiksi leikattuine kauluksineen\nja vaalistuneine kauhtanoineen, kauneutensa kadottaneine hattuineen\nja käännettyine, rikkihelmaisine hameineen. Hän näki suunnattoman\njoukon kurttuisia kasvoja, köykällään olevia leukoja, himmeitä\nsilmälaseja, ryppyisiä käsiä, mutta kumminkaan ei ainoatakaan kättä,\njonka sormessa olisi välkkynyt kahta sileää sormusta.\n\nMamselli Fredriikka ymmärsi kyllä nyt, että kaikki Ruotsinmaan\nmanalle menneet mamsellit ne pitivät yömessua Österhaningen kirkossa.\n\nSilloin hänen sisar vainajansa kumartui häneen päin.\n\n\"Sisar, kadutko mitä olet tehnyt näiden sisariesi hyväksi?\"\n\n\"En\", vastasi Fredriikka mamselli. \"Mitäpä muuta ilon aihetta minulla\nolisikaan, paitse se, että minun oli suotu työskennellä heidän\nhyväkseen. Uhrasin kerran kirjailijamaineeni heidän tähtensä. Olen\niloinen, että tiesin mitä uhrasin, ja kumminkin tein sen.\"\n\n\"Niinpä voit sitten jäädä ja kuulla enemmän\", liitti sisar.\n\nSamalla kuuluikin joku ääni kuorista puhuvan lempeästi, mutta\nselvästi.\n\n\"Sisareni\", virkkoi ääni, \"meidän surkuteltavaa sukuamme, meidän\ntaitamatonta, pilkattua sukuamme ei ole kauan enää olemassa. Jumalan\ntahto on, että meidän on hävittävä maan päältä.\n\n\"Rakkaat ystävät, kohta kerrotaan meistä ainoastaan saduissa. Vanhojen\nmamsellien määrä on täytetty. Kuolema ratsastaa vaanien kirkkotiellä\ntavatakseen meistä viimeisen. Ennen ensi puoliyön messua on viimeinen\nvanha mamselli kuollut.\n\n\"Sisaret, sisaret! Me olemme niitä yksinäisiä maanpäällä, syrjään\nsysättyjä vieraspidoissa, kiitosta saamatta palvelevia kodeissa.\nPilkkaa ja ynseyttä oli ympärillämme. Vaelluksemme oli raskasta ja\nnimemme tuli pilkkanimeksi.\n\n\"Mutta Jumala on armahtanut meitä.\n\n\"_Yhdelle_ meistä antoi hän voimaa ja neroa, yhdelle meistä antoi hän\nkoskaan puuttumatonta hyvyyttä.\n\n\"Yhdelle meistä antoi hän sanan ihanan lahjan. Hän oli kaikkea sitä,\nmitä meidän olisi pitänyt olla. Hän levitti valoa meidän himmeään\nkohtaloomme. Hänestä tuli kodin palvelija, kuten mekin olimme olleet,\nmutta hän jakeli lahjojaan tuhansille kodeille. Hän oli sairaiden\nhoitaja, kuten me olimme olleet, mutta hän taisteli ennakkoluulojen\nvaltavia vammoja vastaan. Hän kertoi satujansa tuhansille lapsille.\nHänellä oli köyhiä ystäviä joka maassa. Hän antoi runsaammilla\nkäsillä ja lämpimämmällä mielellä kuin me. Hänen sydämeensä ei\nsopinut vähääkään meidän katkeruuttamme, sillä hän oli rakkaudella\nsenkin voittanut. Häntä kunnioitettiin kuin kuningatarta. Miljoonat\nsydämet ovat kantaneet kiitollisuuden aarteita hänelle. Hänen sanansa\novat painaneet paljon ihmiskunnan suurissa kysymyksissä. Hänen\nnimensä on kaikunut kautta uuden ja vanhan maailman. Ja kumminkin on\nhän vain vanha mamselli.\n\n\"Hän on kirkastanut meidän himmeät kohtalomme. Siunattu olkoon hänen\nnimensä!\"\n\nJa kuolleet yhtyivät tuhatääniseen ylistykseen: \"Siunattu olkoon\nhänen nimensä!\"\n\n\"Sisareni\", kuiskasi mamselli Fredriikka, \"etkö voi kieltää heitä\nsaattamasta minua köyhää vaivaista ihmistä ylpeäksi?\"\n\n\"Mutta, sisaret, sisaret\", jatkoi yhä ääni, \"hän on kääntynyt\nsukumme puoleen koko suurella voimallaan. Hänen huutaessaan vapautta\nja työtä kaikille, on vanha, pilkattu armonkerjäläis-suku kuollut\nsukupuuttoon. Hän on murtanut hirmuvallan rajat. Hän on vienyt\nnuoret tytöt elämän täydelliseen todellisuuteen. Hän on tehnyt lopun\nyksinäisyydestä, taitamattomuudesta ja ilottomuudesta. Sellaisia\nonnettomia, halveksittuja vanhoja mamselleja kuin me, joiden elämä on\nilman tarkoitusta ja sisältöä, ei tule enää olemaankaan.\"\n\nTaaskin vyöryi varjojen ääni, riemuiten kuin metsästäjäin laulu\nmetsässä, kuin iloisen lapsilauman huudot: \"Siunattu olkoon hänen\nmuistonsa!\"\n\nSitten myllersivät kuolleet ulos kirkosta ja mamselli Fredriikka\npyyhki kyyneleen silmänurkastaan.\n\n\"Minä en tule kanssasi kotiin\", sanoi hänen sisarvainajansa. \"Etkö\nsinäkin tahtoisi nyt samalla tiellä jäädä tänne?\"\n\n\"Tahtoisin kyllä, mutta en voi. Minun täytyy ensin saada eräs kirja\nvalmiiksi.\"\n\n\"No, niinpä hyvää yötä sitten ja varo ritaria kirkkotiellä\", virkkoi\nhänen sisarvainajansa ja hymyili vanhaan tapaansa veitikkamaisesti.\n\nJa Fredriikka mamselli ajoi kotiin. Kaikki Årstassa nukkuivat vielä\nja hän meni hiljaa huoneeseensa, pani levolle ja nukahti vielä kerran.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutaman tunnin perästä hän ajoi todelliseen aamujumalanpalvelukseen.\nHän ajoi umpinaisissa vaunuissa, mutta hän avasi ikkunan, voidaksensa\nkatsella tähtiä; sekin oli mahdollista, että hän kuten ennenkin\ntähysteli ritariansa.\n\nJa tuolla hän olikin, tuolta hän rientäen pyrki vaunun ikkunaa kohti.\nMuhkeana hän istui korskuvan juoksijansa selässä. Tulipunainen viitta\nliehui tuulessa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat ankarat, mutta kauniit.\n\n\"Tahdotko tulla omakseni?\" kuiskasi hän.\n\nSilloin tuo korkea olento, liehuvine sulkineen hurmasi hänen vanhan\nsydämensä ja hän unohti, että hän tarvitsi vielä elää yhden vuoden.\n\n\"Olen valmis\", hän kuiskasi.\n\n\"Sitten tulen tästä viikon päästä hakemaan sinut isäsi talosta.\"\n\nRitari kumartui suutelemaan häntä ja katosi sitten; mutta kuoleman\nsuudellessa alkoi mamsellia kovasti paleltaa ja värisyttää.\n\nHetkisen perästä mamselli Fredriikka istui kirkossa, samalla\npaikalla, missä hän oli lapsena istunut. Siellä hän unohti sekä\nritarin että kummitukset ja istui hymyillen ja ihastuksella ajatellen\nJumalan ihanuuden ilmestymistä.\n\nMutta lieneekö se ollut syystä, että hän oli väsynyt eikä ollut\nsaanut nukkua koko yötä, vai liekö lämpö, tukehuttava ilma,\nkynttilöiden savu vaikuttanut häneen kuten moneen muuhunkin niin\nuuvuttavasti, että hän nukahti, nukahti vain sekunnin ajaksi. Hän\ntodellakaan ei voinut sille mitään.\n\nKukaties Jumala tahtoikin avata hänelle portin unien maahan.\n\nMutta tuon sekunnin aikana, jonka hän uinahti, näki hän nyt ankaran\nisänsä, kauniin, hienon äitinsä ja ruman pienen Petrean istuvan myös\nkirkossa. Ja lapsen sielua kouristi tuska suurempi kuin kenenkään\naikuisen sydäntä.\n\nPappi seisoi saarnastuolissa ja puhui ankarasta, kostavasta,\nrankaisevasta Jumalasta, ja lapsi istui kalpeana, vavahtelevana, kuin\nolisivat sanat olleet kirveeniskuja, jotka viilsivät hänen sydäntään.\n\nOi, millainen Jumala, millainen hirmuinen Jumala!\n\nSeuraavan hetken hän oli hereillä, mutta häntä vapisutti ja\nkammostutti kuin kuoleman suudeltua häntä kirkkotiellä. Hänen\nlapsuutensa raju suru vangitsi vielä kerran hänen sydämensä.\n\nHänelle tuli yhtäkkiä niin kiire, että hän oitis olisi tahtonut\nrientää pois kirkosta. Hänen täytyi päästä kotiin ja kirjoittaa\nkirjansa, ihana kirjansa rauhan ja rakkauden Jumalasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi mitään sen kummempaa, joka voisi tuntua mainitsemisen arvoiselta,\ntapahtunut Fredriikka mamsellille ennen uudenvuoden yötä. Elämä ja\nkuolema kuten päivä ja yö vallitsivat hiljaisessa sovinnossa maailmaa\nvuoden viimeisenä viikkona, mutta kun uudenvuoden yö joutui, silloin\nkuolema otti valtikan ja julisti, että vanha Fredriikka mamselli\nkuului nyt hänelle.\n\nJospa vain olisi tämä tiedetty, niin varmaan olisi koko Ruotsin kansa\nyhtynyt yhteiseen rukoukseen saadakseen pitää vielä elossa puhtaimman\nhenkensä, lämpimimmän sydämensä. Silloin olisi valvottu tuskassa\nja murheessa monessa kodissa, eri maissa, missä rakkaat ystävät\nhäntä kaipasivat. Silloin olisivat köyhät, sairaat ja puutteelliset\nunohtaneet oman hätänsä ja muistaneet hänen kärsimystään, ja silloin\nolisivat kaikki ne lapset, jotka nyt ovat suuriksi kasvaneet hänen\ntyönsä siunauksen turvissa, panneet ristiin kätensä ja rukoilleet\nelämän aikaa vielä yhdeksi vuodeksi parhaimmalle ystävälleen.\nRukoilleet yhtä vuotta hänelle, että hän olisi saanut antaa täyden\nkirkkauden elämäntyölleen ja painaa siihen viime sinettinsä.\n\nSillä kuolema tuli liian aikaisin mamselli Fredriikalle.\n\nMyrskysi tuolla ulkona uudenvuodenyönä, myrskysi hänen sisimmässään.\nHän tunsi kaikkien elämän ja kuoleman tuskien riehuvan itsessään.\n\n\"Voi tätä tuskaa, voi tätä tuskaa!\" hän huokasi.\n\nMutta tuska tyyntyi ja rauha tuli ja hän kuiskasi hiljaa: \"Kristuksen\nrakkaus -- paras rakkaus -- Jumalan rauha -- iäinen valo!\"\n\nJa tästä olisi hän tahtonut kirjoittaa kirjaansa ja kenties paljon\nmuustakin yhtä ihanasta ja kauniista. Kuka tietää? Yhden vain\ntiedämme, että kirjat unohdetaan, mutta elämää sellaista kuin hänen\nei unohdeta.\n\nVanhan ennustajan silmät sulkeutuivat ja hän vaipui näkyihin.\n\nHänen ruumiinsa taisteli kuolon taistelua, mutta hän ei siitä\ntietänyt. Hänen omaisensa istuivat itkien kuolinvuoteen ympärillä,\nmutta hän ei huomannut heitä. Hänen henkensä oli alkanut\nmuuttoretkensä.\n\nNyt hänen unelmansa muuttuivat todellisuudeksi ja todellisuus\nunelmaksi. Nyt hän seisoi kuten jo kerran oli nuoruutensa unelmissa\nnähnyt, odottaen taivaanportilla, ympärillään kuolleiden lukemattomat\njoukot. Ja taivas aukeni. Hän, ainoa, autuudentuoja seisoi siinä\navoimella portilla. Ja hänen ääretön rakkautensa herätti kaihoavissa\nhengissä ja tässä tulijassa halun lentää hänen syliinsä, ja heidän\nkaipuunsa kantoi heitä ja he liitivät kuin siivillä ylöspäin.\n\nSeuraavana päivänä oli suru Ruotsinmaassa, suru laajoissa osissa\nmaapalloa.\n\n_Fredriikka Bremer oli kuollut_.\n\n\n\n\nKERTOMUS KALASTAJAN VAIMOSTA.\n\n\nKalastajakylän perukalla oli pienoinen pirtti matalalla,\nvalkealla merenhiekkakummulla. Se ei ollut niin rakennettu,\nettä olisi kelvannut yhteen riviin tasakorkeiden, komeiden,\nsuorakulmaisten kartanoiden kanssa, jotka ympäröivät avaraa, vihreätä\nverkonkuivaus-kenttää, vaan tuntui kuin olisi se ollut työnnetty pois\nrivistä ja lykätty etäälle hiekkatöyräälle. Köyhä leski, joka oli\nsen rakennuttanut, oli itse ollut rakennusmestarina. Hän oli tehnyt\ntupansa jyrkän olkikaton muita kattoja korkeammaksi ja sen seinät\nmuiden tupien seiniä matalammiksi. Lattia oli syvällä maan sisässä.\nIkkuna ei liioin ollut suuri eikä korkea, vaan ulottui kumminkin\nkaton rajasta maahan asti. Liedelle ja hanhikarsinalle ei kumminkaan\nriittänyt pahaistakaan paikkaa tässä ainoassa, ahtaassa huoneessa,\nvaan niille oli täytynyt muurata neliskulmaisia ulkonemia. Tämän\ntuvan ympärillä ei ollut kuten muiden omaa puutarhatilkkuakaan,\nkarviaispensaineen, joissa kiertokasvit kiemurtelevat ja takiaiset\nahdistavat seljapuita. Kalastuskylän koko kasvullisuudesta olivat\nainoastaan takiaiset osuneet tänne hiekkatöyräälle. Ne olivat kyllä\nkauniita kesällä, kun niillä oli terveet, tummanvihreät lehdet ja\nkoukkupiikkiset mykeröt täynnä kirkkaan punaisia kukkia. Mutta\nsyyspuoleen, kun väkäset olivat kovettuneet ja siemenet kypsyneet,\nlaiminlöivät ne ulkoasunsa ja törröttivät kuivina ja surkean\nrumina, käpristyneine, repaleisine lehtineen, kehnoon, tomuiseen\nhämähäkinverkkohuntuun kietoutuneina.\n\nTupa ehti olla vain kahden omistajan hallussa, sillä tuskin kahden\nsukupolven aikaa se savesta ja korsista kyhätyillä seinillään jaksoi\nkannattaa raskasta kattoaan. Mutta niin kauan kuin se pystyssä pysyi,\nkuului se köyhille leskille. Toisen noista siellä asuvista leskistä\nparhaana ilona oli katsella takiaisia, varsinkin syksyllä, kun ne\nolivat muuttuneet koviksi ja kuihtuneiksi. Sellaisina ne muistuttivat\nsitä leskeä, joka oli pirtin pystyttänyt. Hän niinikään oli ollut\nkurttuinen ja kuiva, ja hänellä oli ollut kyky takertua kiinni\nja pysyä mukana, ja kaiken tarmonsa oli hän käyttänyt sen lapsen\nhyväksi, joka oli ollut hänen huolehdittavanaan maailmassa. Hänen\nseuraajaansa, joka täällä nyt yksin istui, itketti sekä nauratti\nmenneisyyttä muistellessa. Ellei vanhus olisi ollut tuollainen\ntakiaisluonne, miten toisin olisikaan kaikki voinut olla, vaikka kuka\ntiesi, olisiko sittenkään ollut onnellisempaa?\n\nYksinäinen nainen istui usein miettien kohtaloaan, joka oli\nkuljettanut hänet tänne, tämän hiljaisen kansan keskuuteen, tänne\nlakealle Skånen rannikolle, kapean salmen partaalle. Hän oli\nsyntynyt norjalaisessa merenrantakaupungissa, joka sijaitsi kapealla\nrantaäyräällä jyrkän tunturin ja aavan meren välissä. Isänsä\nkuoltua, joka oli ollut kauppias ja jättänyt perheensä köyhyyteen,\nhän tosin oli elänyt pienissä varoissa, mutta hän oli kumminkin\ntottunut elämään ja edistykseen. Hänen tapansa oli kertoa mielessään\nyhä uudelleen elämäkertansa, niinkuin luetaan moneen kertaan\nsyvämietteistä kirjaa, jonka tarkoitusta on vaikea saada selville.\n\nHänen elämänsä merkkivaiheet alkoivat sillä, että kun hän eräänä\niltana palasi kotiin ompelijattaren luota, jossa hän teki työtä,\nahdisti häntä kaksi merimiestä ja kolmas pelasti hänet. Tämä taisteli\ntodellisessa hengenvaarassa hänen puolestaan ja saattoi hänet sitten\nkotiin. Tyttö vei hänet silloin äitinsä ja siskojensa luo ja kertoi\ninnostuneena hänen menettelystään. Hänestä tuntui, kuin elämä olisi\nsaanut uutta arvoa senkautta, että toinen oli pannut alttiiksi niin\npaljon häntä puolustaaksensa. Hänen omaisensa ottivat miehen heti\nystävällisesti vastaan ja pyysivät häntä tulemaan heille niin usein,\nkuin hänelle sopi.\n\nHänen nimensä oli Börje Nilsson ja hän palveli merimiehenä\nskånelaisessa \"Albertina\" nimisessä aluksessa. Niin kauan kuin laiva\noli satamassa, tuli hän melkein joka päivä tytön kotiin, ja siellä\nei todellakaan voitu luulla hänen olevan vain halpa merimies. Hänen\nkaulaltansa välkkyi aina valkea, alaskäännettävä paidankaulus ja\nhänen sininen merimiespukunsa oli hienoa verkaa. Hän oli reipas ja\nvapaa aina heidän seurassaan, aivan kuin olisi tottunut liikkumaan\nsamoissa piireissä kuin he. Vaikka hän ei juuri suoraan koskaan sitä\nsanonut, saivat he hänestä sen käsityksen, että hän oli hyvästä\nkodista ja oli rikkaan lesken ainoa poika. Hänen vastustamaton\nhalunsa merille oli saattanut hänet rupeamaan halvaksi merimieheksi\nsillä näyttääksensä, että hän tarkoitti totta. Jahka hän vain\nsuorittaisi tutkintonsa, hankkisi äiti kyllä hänelle oman aluksen.\n\nYksinäinen perhe, joka oli vetäytynyt erilleen kaikista entisistä\nystävistään, otti hänet vastaan ilman vähintäkään epäilyä.\nJa hän kuvasi ilomielin ja sattuvin sanoin kotiansa korkeine\nsuippokattoineen, ja sen avaraa ruokasalia avoimine takkoineen ja\npienine ikkunaruutuineen. Hän kuvasi niinikään myös kotikaupunkinsa\nhiljaisia katuja ja pitkiä, tasakorkeita, vieri viereen rakennettuja\nhuonerivejä, joiden joukossa hänen kotinsa säännöttömine\nseinälokeroineen ja osastoineen oli miellyttävänä poikkeuksena. Ja\nhänen kuulijansa luulivat hänen polveutuvan jostakin noista vanhoista\nporvarikartanoista, joissa oli kuvilla koristetut päädyt ja ulkonevat\nyläkerrat, jotka näyttävät niin rikkailta ja muhkeilta ja ikänsä\nkautta herättävät kunnioitusta.\n\nTyttö huomasi kohta, että Börje piti hänestä, ja siitä äiti ja\nsisaret suuresti iloitsivat. Nuori, rikas ruotsalainen tuli\npelastamaan heitä kaikkia köyhyydestä. Ja vaikkapa tyttö ei olisi\npitänytkään pojasta, kuten nyt olivat asiat, ei olisi tullut\nkysymykseenkään vastata kieltävästi hänen kosintaansa. Jos tytöllä\nolisi ollut isä tai täysikasvuinen veli, olisi hän hankkinut tarkan\nselon muukalaisen syntyperästä ja toimesta, mutta tyttö ei enemmän\nkuin äitikään ajatellutkaan ryhtyä todellisiin tiedusteluihin.\nSittemmin selveni kyllä, että he olivat suorastaan pakottaneet poikaa\nvalehtelemaan. Aluksi hän oli antanut heidän itsensä muodostaa suuria\najatuksia hänen rikkaudestaan, mutta sittenkuin hän huomasi, miten he\nsiitä iloitsivat, ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta pelosta että\nkadottaisi mielitiettynsä.\n\nEnnenkuin hän matkusti pois, kihlautuivat he, ja aluksen palattua,\nvietettiin häät. Oli pettymys tytölle, että hänen sulhasensa\npalattuaankin esiintyi merimiehenä, mutta Börjen oli pakko pysyä\nsitoumuksessaan. Hänellä ei myöskään ollut minkäänlaisia terveisiä\näidiltä. Tämä oli odottanut poikansa valitsevan toisin, kertoi Börje,\nmutta hän kyllä ihastuu ikihyväksi, kun saa nähdä Astridin.\n\nLaivuri tarjoutui luovuttamaan hyttinsä nuorikolle, jos hän\nvain haluaisi lähteä hänen laivassaan, ja ilolla suostutuinkin\nehdotukseen. Börje sai silloin melkein täyden vapauden töistään,\nja hän istui enimmäkseen peräkannella juttelemassa vaimonsa\nkanssa. Ja nyt hän tyhjensi hänelle kaikki onnekkaat kuvittelunsa,\njoissa hän itse oli elänyt melkein koko ikänsä. Kuta enemmän hän\najatteli pientä, puoleksi hiekkatöyrääseen haudattua hökkeliä, sitä\nkorkeammaksi hän kohotti sen palatsin, jonka hän olisi tahtonut\nvaimollensa tarjota. Hän antoi hänen kuvitteluissaan liukua lipuilla\nja köynnöksillä koristettuun satamaan, jossa Börje Nilsonin morsianta\nodotettiin. Hän antoi hänen kuulla pormestarin tervehdyspuheen. Hän\nantoi hänen ajaa karahuttaa kunniaportista miesten silmäin häntä\nseuratessa ja naisten käydessä kateudesta kalpeiksi. Ja hän vei\nhänet komeaan kotiin, jossa hopeasuortuvaiset palvelijat seisoivat\nrivissä kumarrellen pitkin leveäin rappusten kaidepuita, ja jossa\njuhla-ateriaksi katettu pöytä notkui vanhan perintöhopean painosta.\n\nKun Astridille perille päästyään selveni totuus, otaksui hän ensin,\nettä laivurit olivat Börjen kanssa liitossa häntä pettämässä, mutta\nsittemmin hän huomasi, ettei niin ollut laita. Laivassa oli totuttu\nleikillä puhumaan Börjestä kuin suurmiehestä. Silloin se vasta leikki\nluistikin, kun puheltiin kuin täytenä totena Börjen rikkaudesta ja\nhienosta suvusta. He pitivät varmana, että Börje oli sanonut totuuden\nvaimolleen, ja luulivat, että tämä vain yhtyi heidän leikinlaskuunsa,\nkun hän puhui hänen suuresta talostaan. Niinpä olikin mahdollista,\nettä hän vielä silloin, kun laiva laski satamaan, joka oli lähinnä\nBörjen kotia, piti itseään rikkaan miehen vaimona.\n\nBörje sai sitten vuorokauden loman viedäksensä vaimonsa tulevaan\nkotiinsa ja asettaaksensa hänet uuteen elämäänsä. Kun he nyt laskivat\nsatamaan, jossa lippujen olisi pitänyt liehua ja johon ihmiset\nriemuiten olisivat rientäneet äskenvihityitä vastaanottamaan,\nvallitsi siellä vain tyhjyys ja arkipäivän rauha. Börje älysi, että\nhänen vaimonsa katsoi ympärilleen huomattavasti pettyneenä.\n\n\"Me olemme tulleet liian aikaisin\", sanoi hän silloin. \"Matka on\nkäynyt niin merkillisen sukkelaan näin kauniilla ilmalla, siksi\neivät ole vaunut vastaan-ottamassa. Nyt on tosin meillä pitkä matka\nkäveltävänä, sillä talo on kaupungin ulkopuolella.\"\n\n\"Ei se mitään tee, Börje\", vastasi Astrid. \"On terveellistä kävellä\nistuttuamme näin kauan laivassa.\"\n\nJa sitten he alkoivat vaelluksensa, tuon kauhun matkan, jota hän\nei vielä vanhoilla päivilläänkään voinut ajatella voihkimatta ja\ntuskissansa käsiään vääntelemättä. He kulkivat leveitä, autioita\nkatuja pitkin, jotka hän kohta tunsi Börjen kertomuksista. Nähdessään\nkirkon ja tasakorkeita puurakennuksia, tuntui kuin olisi tavannut\nvanhoja tuttuja, mutta missä välkkyi kuvilla koristettu pääty ja\nleveät marmoriportaat korkeine kaidepuineen?\n\nBörje oli silloin nyykäyttänyt hänelle päätään ikäänkuin olisi\narvannut hänen ajatuksensa. \"On vielä pitkältä sinne\", virkkoi hän.\n\nJospa hän edes olisi ollut armelias ja kerralla musertanut hänen\ntoiveensa. Börjehän oli hänelle niin rakas silloin. Jos hän\nvapaaehtoisesti olisi tunnustanut hänelle kaikki, niin ei viha\nmiestänsä kohtaan olisi päässyt juurtumaan hänen sieluunsa. Mutta\nettä mies näki hänen pettymyksensä ja tuskansa ja kumminkin saattoi\njatkaa petkutustaan, se lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Hän ei\nkoskaan voinut täydellisesti antaa sitä miehelleen anteeksi. Hän\nselitti usein kyllä itsekseen, että Börje rakkautensa vuoksi oli\ntahtonut viedä hänet kanssaan niin kauaksi kuin mahdollista, ettei\nhän voisi paeta hänen luotansa, mutta tuosta petoksesta versoi\nsellainen kuoleman kylmyys hänen sielussaan, ettei mikään rakkaus\nvoinut sitä kokonaan sulattaa.\n\nHe kulkivat kaupungin läpi ja tulivat läheiselle tasangolle. Siellä\nluikerteli monia kierroksia tummia vallihautoja ja korkeita vihreitä\nmaavalleja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin kaupunki oli ollut\nlinnoitettu. Siinä, missä nämät yhtyivät linnoituksen ympärille, näki\nhän muutamia vanhan-aikuisia rakennuksia ja suuria pyöreitä torneja.\nHän heitti aran silmäyksen sinne päin, mutta Börje läksi niille\nvalleille, jotka mutkittelivat pitkin rantaa.\n\n\"Tässä on oikotie\", virkkoi hän, kun vaimonsa näkyi ihmettelevän,\nettä sinne johti vain kapea polku.\n\nBörje oli muuttunut varsin harvasanaiseksi. Astrid ymmärsi sittemmin\nhänen mielialansa; Börje oli havainnut nyt, ettei ollutkaan niin\nhauskaa kuin oli kuvitellut tulla vaimoineen köyhään pikkutaloon\nkalastajakylään. Se ei tuntunut hänestä nyt niin suurelta, että voisi\nviedä sinne parempien ihmisten lapsen. Hän hätääntyi ja pelkäsi mitä\nAstrid tekisi, kun saa tietää totuuden.\n\n\"Börje\", virkkoi Astrid viimein, kun he pitkän ajan olivat seuranneet\nterävissä käänteissä mutkittelevia rantavalleja, \"mihin me menemme?\"\n\nHän kohotti kätensä ja viittasi kalastajakylään päin, jossa hänen\näitinsä asui majassa hiekkatöyräällä, mutta Astrid luuli, että hän\nosoitti erästä maalaistaloa, joka näkyi etäältä tasangon laidasta, ja\nihastui uudelleen.\n\nHe laskeusivat autiolle lietemaalle, ja siellä Astridin tuska palasi\nuudelleen. Siellä, missä joka mätäs, jos tahtoo vain sitä huomata,\ntarjoaa kauneutta ja vaihtelua, näki hän ainoastaan rumaa, liejuista\nkenttää. Ja tuuli, joka siellä on ainaisessa liikkeessä, puhalsi\nvinkuen ja kuiskaellen heille onnettomuudesta ja petoksesta.\n\nBörje rupesi astumaan yhä reippaammin, ja kohta olivat he lietemäen\nlaidassa ja saapuivat kalastajakylään. Astrid, joka viimeiseltä ei\nollut ensinkään uskaltanut tehdä kysymyksiä, sai taas rohkeutta.\nTäällä hän taas näki yksitoikkoisen talorivin, jonka hän vielä\nparemmin kuin kaupungin tunsi Börjen kertomuksista. Kukaties,\nkukaties ei hän kumminkaan ollut valehdellut.\n\nMutta niin murtuneet olivat hänen toiveensa, että hän olisi ollut\nsydämestään iloinen, jos olisi saanut pysähtyä johonkin näistä\npienistä asunnoista, joista näkyi kukkia ja valkeita uutimia\nkirkkaiden ikkunaruutujen takaa. Häntä suretti, että hänen täytyi\nkulkea niidenkin sivu.\n\nSilloin hän yhtäkkiä älysi mitä kurjimman hökkelin kalastaja-kylän\nperukalta, ja tuntui kuin hän jo kauan olisi nähnyt sen sielunsa\nsilmillä, ennenkuin sen todellisuudessa keksikään.\n\n\"Onko se nyt tämä?\" virkkoi hän ja pysähtyi juuri hiekkakummun ääreen.\n\nBörje nyökäytti tuskin huomattavasti päätään ja kiiruhti kulkuaan\npienelle mökille päin.\n\n\"Odota\", huusi Astrid hänelle, \"meidän täytyy puhua vähä, ennenkuin\nastun kotiisi. Sinä, sinä olet valehdellut!\" jatkoi hän uhkaavasti,\nkun Börje kääntyi häneen päin. \"Sinä olet pettänyt minua pahemmin\nkuin pahinta vihollistasi. Miksi olet näin tehnyt?\"\n\n\"Minä tahdoin saada sinut vaimokseni\", vastasi hän matalalla,\nhapuilevalla äänellä.\n\n\"Jos edes olisit narrannut minua jonkun verran, jonkun verran! Miksi\nkuvasit kaikki niin kauniiksi ja rikkaaksi? Luulitko minua niin rahan\nahnaaksi? Mitä varten kerroit sinä palvelijoista, kunniaporteista ja\nkaikesta muusta komeudesta? Etkö nähnyt, että minä olin sinuun niin\nrakastunut, että olisin seurannut sinua vaikka minne? Kuinka tulit\najatelleeksikaan, että sinun oli tarvis pettää minua, ja että sinulla\noli sydäntä jatkaa valheitasi viime tinkaan saakka?\"\n\n\"Etkö tahdo käydä sisälle ja puhua äidin kanssa?\" sanoi Börje aivan\navuttomasti.\n\n\"En aio astua sinne.\"\n\n\"Lähdetkö kotiisi sitten?\"\n\n\"Kuinka voisin tulla kotiin! Kuinka voisin kotiin palaamalla\nsaattaa noille rakkaille niin suurta surua, he kun luulevat minua\nonnelliseksi ja rikkaaksi! Mutta sinun luoksesi en kumminkaan jää.\nKen osaa tehdä työtä, selviytyy aina jotenkin.\"\n\n\"Jää!\" pyysi Börje, \"menettelin näin vain saadakseni sinut.\"\n\n\"Jos olisit sanonut minulle totuuden, niin olisin jäänyt.\"\n\n\"Jos olisin ollut rikas mies ja olisin valehdellut olevani köyhä,\nniin olisit silloin kyllä jäänyt.\"\n\nAstrid kohautti olkapäitään ja kääntyi pois lähteäksensä, mutta\nsilloin hökkelin ovi aukeni ja Börjen äiti astui ulos. Hän oli pieni,\nkuiva eukko, ryppyinen ja harvahammas, ei niin vanha vuosiltaan eikä\nmieleltään kuin ulkonäöltään.\n\nHän varmaan oli osan kuullut ja arvasi loput, sillä hän tiesi, mistä\nhe väittelivät. \"Niin\", virkkoi hän, \"tämäkö on se hieno miniä, jonka\nolet hankkinut minulle? Ja olet vielä käyttänyt petosta, kuulemma.\"\nMutta Astridin luo hän tuli ystävällisenä ja taputti häntä poskelle.\n\"Tule nyt vain luokseni, raukka! Olet kylläkin väsynyt ja uupunut.\nTämä näes on minun tupani. Börjeä ei oteta tänne, mutta tule sinä\nvain. Olethan nyt tyttäreni ja ymmärräthän, etten voi antaa sinun\nmennä vieraiden luo.\"\n\nHän taputteli miniätään ja leperteli hänelle ja melkein huomaamatta\nveti häntä ovea kohti. Askel askeleelta houkutteli hän häntä\neteenpäin ja sai hänet vihdoin pirttiin, mutta aivan oikein, Börjen\nhän jätti ulos. Ja sitten vanhus istuutui kyselemään, kuka hän\noli ja kuinka kaikki oli käynyt. Ja hän itki hänen kohtaloaan ja\nhoukutteli hänet itsensäkin itkemään surkeuttansa. Hirveän ankarasti\neukko arvosteli poikaansa. Astrid oli oikeassa, hän ei voinut jäädä\nsellaisen vaimoksi. Se oli totta, totta oli, että hänellä oli tapana\nvalehdella.\n\nHän kertoi Astridille, millainen hänen poikansa oli ollut. Jo pienenä\noli hän ollut niin kaunis kasvoiltaan ja jäseniltään, että täytyi\nihmetellä, että hän vaan oli köyhän lapsi. Hän oli kuin pieni eksynyt\nprinssi. Ja sittemminkin oli aina tuntunut, ettei hän ollut oikealla\npaikallaan. Börje ei voinut arvostella oikein, kun oli kysymys\nhänestä itsestään. Äiti oli usein itkenyt sen asian tähden, mutta\nBörje ei vielä ollut koskaan tehnyt kellekään pahaa valheillaan.\nSiellä, missä hänet tunnettiin, naurettiin vain häntä. -- Mutta nyt\nhän varmaan oli joutunut kovin suureen kiusaukseen... Eikö Astridkin\nsentään ajatellut, miten oli mahdollista, että he olivat antaneet\nkalastajan pojan pettää itseään? Hän oli aina osannut niin hienosti\nesiintyä, se oli hänessä ikäänkuin synnynnäistä. Kyllä se oli niin,\nettä hän oli joutunut väärälle paikalle maailmassa. Katso, tämäkin\noli yksi todistus siitä, että hän ei ollut koskaan ajatellutkaan\nvalita itsellensä vaimoa omasta säädystään.\n\nVanhus puhui ja puhui. Astrid oli ääneti ja ajatteli. \"Katsos\",\nsanoi mummo muun muassa: \"minähän en koskaan onnistuisi karistamaan\nkerskailevaisuutta ja ylpeyttä pois hänestä, mutta joku minua\nviisaampi sen kenties voisi. Ja minun poikanihan on kunnollinen ja\nhyvä, niin että kyllä se maksaisi vaivan. Mutta sinä kyllä saat\nlähteä huomenna. Sen kyllä saat.\"\n\n\"Missä hän nukkuu tämän yön?\" kysäsi Astrid äkkiä.\n\n\"Arvelen, että hän nukkuu jossain hietikolla täällä lähistössä. Hän\nei tietenkään malta lähteä täältä.\"\n\n\"Eikö liene parasta, että hän tulee sisälle\", sanoi Astrid.\n\n\"Rakas lapsi, etpä tahtone nähdä häntä täällä. Hän kyllä tulee\ntoimeen tuolla ulkona, kun annan hänelle peitteen.\"\n\nÄiti antoi hänen todellakin nukkua ulkona hietikolla sen yön ja\nlähetti hänet aikaisin aamulla kaupunkiin, pitäen parhaana, ettei\nAstrid saanut nähdä häntä. Ja miniänsä kanssa hän puhelemistaan\npuheli ja pidätti häntä ei pakolla eikä teeskentelyllä, vaan\nviisaudella ja todellisella hyvyydellä.\n\nMutta kun hän vihdoin oli päässyt niin pitkälle, että oli saanut\nminiänsä jäämään poikansa luo ja saanut nuoret sopimaan ja oli\nopettanut Astridille, että hänen elämänsä tehtävä oli olla Börje\nNilssonin vaimona ja tehdä hänelle niin paljon hyvää kuin voi -- ja\ntämä ei ollut yhden iltapuhteen, vaan monen päivän työ -- oli vanhus\nnukahtanut viime lepoonsa.\n\n\"Tällä elämällä\", arveli Börje Nilssonin vaimo, \"oli tarkoitusta:\nuskollinen huolehtiminen pojasta.\"\n\nOmassa elämässään sitä vastoin hän ei nähnyt mitään päämäärää. Hänen\nmiehensä hukkui muutaman vuoden perästä ja hänen ainokaisensa kuoli\nlapsena. Hän ei ollut voinut vaikuttaa muutosta miehessään. Ei ollut\nvoinut istuttaa häneen vakavuutta eikä totuutta. Muutos paremminkin\nnäkyi hänessä itsessään, sillä hän yhä enemmin oli sulautunut\nkalastajakylän väkeen. Hän ei ensinkään tahtonut nähdä ketään\nomaistaan, sillä hän häpesi sitä, että hän kaikessa oli muuttunut\nkalastajan vaimoksi. Jospa tästä edes olisi ollut jotain hyötyä!\nJospa hän, joka nyt eli kehräämällä kalastajille lankaa, tietäisi\nedes, miksi eli! Jospa hän olisi tehnyt jonkunkaan onnelliseksi tahi\nparemmaksi!\n\nEi koskaan juolahtanut hänen mieleensä, hänen joka piti elämänsä\nturhana, koska ei ollut tehnyt hyvää muille, että kenties tämä mielen\nnöyryys sentään oli hänen oman sielunsa pelastanut.\n\n\n\n\nÄIDIN VALOKUVA.\n\n\nEräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja\nmuodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta\nikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.\n\nKaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja,\nkaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon\nnurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja\nkaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä\ntapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista\nelämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä\ntarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja\nelämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.\n\nSeinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä\nvalokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois\npuitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä:\n\"sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!\"\n\nSilloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on\nmahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti\nyhä painokkaammin: \"Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!\"\n\nVanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut\nhänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli\naina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa\nei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen\nilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi,\nmuisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen\nparaallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä\nja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva\nvaroitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai\nkumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt\navioliittonsa oli ollut hyvin onneton.\n\nKun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla.\nKuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla\ntottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui\nmerimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi\nhän palata kotiseudulleen.\n\nJa nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida!\nNiin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin\najatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.\n\nMutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon\nkarkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja\näänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla\noli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: \"Sinun on mentävä\nnaimisiin, Mattsson\".\n\nVanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa\nyhteiskunnassa he elivät. --\n\nKaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja\nvalkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä\noli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten\ntavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen\nvastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti\nseurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan\naivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias\nmeni naimisiin.\n\nMutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja\nsuorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä\nkovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla\nrimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine\nrintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes\nolisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä\nja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja\nsilmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt\nMattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva\nkiipesi takaisin puitteisiinsa.\n\nSeuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän\nonneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin\nvalokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä\nkarmi ajatellessa mitä oli tulossa.\n\nSamana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli\nlyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat\nantoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät\nkaupunkiin kuulutusta ottamaan.\n\nTuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie\nkalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan\nkalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat\nkattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se\nantaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen\nmutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa\nvilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit\nja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä,\nkuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat\npiikkejään suojelevaisesti niiden yli, ja siitä saisi tuuli\nheläjävän sointupohjan puhallellessaan Hetemaan kaislojen korsissa\nja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut\nedes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa\nkilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa\ntuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.\n\n\"Hänen paperinsa eivät olleet selvät\", kuulutuksesta ei tullut\nmitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa.\nKului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin\nhänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.\n\nKoko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä.\nHän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki\nolivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo\ntullut. Ei, sitä ei ollut tullut.\n\nKirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin\npauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu\nvillanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu\npäässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen,\nodottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä\ntuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. \"Mattsson pitää kiirettä\nnaimakaupallaan\", virkkoi kirkkoherra. \"Eikö Mattssonille mahtaisi\nolla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää\nnuori.\"\n\n\"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä.\" Hän kyllä tiesi olevansa\naivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut\nmuuta neuvoa.\n\nJa niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes\nlupa joutui.\n\nKoko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla,\nnurmikkokentällä, jossa ruskeat kalastuslangat riippuivat, sataman\nsementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä,\njossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua\nvainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: \"Vai niin, jo aikoo\nnaida Mattssonkin, joka läksi käpälämäkeen omista häistään.\"\n\nEi säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta\nkaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko\nasialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän.\nÄidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.\n\nOli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan\nja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle\nmajakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi\nmorsiamensa, joka istui ja itki.\n\nHän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö\nistui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli\nniitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.\n\n\"Eikö ollut ketään, josta hän olisi pitänyt?\"\n\n\"Ei, tietystikään ei.\"\n\nTäällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli\nkaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille mataloille\nhuoneille, etäiselle kaupungille, kaikille tämä ikuinen kauneus valoi\nhohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle\ntaivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii\nrohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy\nsatamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa.\nKalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis\nkimaltelee veneen pohjalta.\n\nVanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan.\nNuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi\npäätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.\n\n\"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen.\nHäntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut\nkuin odottaa häntä.\"\n\nMattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa.\nJos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti\nolisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko\nasiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän\nperästä tuli suuri marraskuun myrsky.\n\nYksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin\nja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia.\nVanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he\najelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he\naivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli\njäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa\npakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan\nenää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja\nsitten tuli kuolema.\n\nMoni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen\noli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta,\nsillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä\nhoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain\nolisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä\ntunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin\nnaimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa,\nkoska hän hoiti niin hellästi miestään. \"Nyt ei hänen ole vaikea\npäästä toisiin naimisiin\", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi\nsairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta.\n\"Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun\",\nhän sanoi.\n\n\"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat.\nTotta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka\nymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva.\"\n\n\n\n\nJUTELMA HALSTANÄSISTÄ.\n\n\nJossakin tien varrella oli ennenmuinoin vanha kartano, nimeltään\nHalstanäs. Metsän ranta yleni aivan sen matalain, punaiseksi\nmaalattujen rakennusrivien takana. Asuinkartanon seinän vieressä\nkasvoi muhkea tuomi, joka ripotteli punaisen tiilikaton täpösen\ntäyteen mustia marjojaan. Suojakattoinen ruokakello riippui ylhäällä\ntallinpäädyssä.\n\nAivan keittiön oven edessä oli kyyhkyslakka, pienine, somine\nristikkoineen lento-aukon kohdalla, konttorin seinään oli kiinnitetty\noravahäkki, jossa oli kaksi pientä vihreää huonetta ja suuri\nrautalankapyörä, ja upean syreeni-aidan edessä oli pitkä rivi\nkaarnapeitteisiä mehiläispesiä.\n\nTaloon kuului lammikko, jossa vilisi leveitä ruuttanoita ja solakoita\nvesiliskoja. Pääportin luona oli koiran koppi, ja oli valkeita\nveräjiä lehtikujissa, puutarhan käytävien päissä ja ylipäänsä\nkaikkialla, mihin vain sellainen oli voitu laittaa.\n\nSiellä oli avaroita ullakoita ja niissä pimeitä huonesopukoita,\njoiden kätköissä oli vanhankuosisia upseerin takkeja ja sadanvuoden\nvanhoja naisten hattuja. Siellä oli suuria kirstuja täynnä\nsilkkisaaleja ja \"morsiuskoruja\". Siellä oli vanhoja klaveerejä,\nviuluja, kitaroita ja fagotteja.\n\nPiirongeissa ja kaapeissa virui kirjoitettuja lauluja ja\nkellastuneita kirjeitä. Etehisessä riippui metsästyskiväärejä,\nsuuria pistooleja, nahkasia metsästyslaukkuja, ja lattioita peitti\nriepumatot, jotka olivat kudotut satiinipukujen jäännöksistä ja\nkuluneista pumpuli-akkunaverhoista.\n\nTalossa oli suuri kuisti, jonka seinämiä kiertoköynnökset kesän\ntoisensa perästä kiemurtelivat pitkin harvaa riuku-aidaketta. Siinä\noli suuret, keltaset eteisovet, jotka suljettiin puusalvalla ja\nrautakangella, siinä oli etehinen, jonka lattialle oli katajoita\nripotettu, ja siinä oli matalat, monilla ruuduilla ja raskailla\npuusalvoilla varustetut ikkunat.\n\nEräänä kesänä matkasi vanha eversti Beerencreutz juuri samaseen\ntaloon. Se taisi tapahtua joku vuosi senjälkeen kun hän oli muuttanut\npois Ekebystä. Hän asui silloin täysihoidossa erään talonpojan\nluona Svartsjössä ja lähti vain ani harvoin matkoille. Pikku vaunut\nja hevonen hänellä vielä oli, mutta enimmäkseen ne saivat levätä\nrauhassa vuosikaudet. Hänen oli tapana sanoa, että nyt hän todella\nalkoi vanhettua ja vanhojen on parasta pysyä kotosalla.\n\nBeerencreutzin oli myös vaikea jättää työtänsä. Hän näet kutoi\nmattoja kahteen huoneeseensa: suuria, värikkäitä mattoja, upeine,\nihmeellisen mutkikkaine kuvioineen. Tämä vei suunnattomasti aikaa,\netenkin siitä syystä, että hän kutoi ihan omaan tapaansa. Hän näet\nei lainkaan käyttänyt kangaspuita, vaan oli kiinnittänyt loimilangat\ntoisen huoneensa seinästä seinään. Sen hän teki siksi, että koko\nmatto olisi yhtaikaa hänen nähtävänään. Mutta sitten kuteen\npujottaminen ja lankojen lyöminen lujaksi kankaaksi, se ei ollut\nvähäistä työtä. Niinpä oli mallikin hänen oma keksimänsä, ja värit\npiti saada kokonaisuuteen sulaviksi. Ja tämä vei viljemmin aikaa\neverstiltä, kuin kukaan olisi voinut arvatakaan.\n\nIstuessaan työtä tekemässä ja sovitellessaan mallia kankaaseensa ja\nkuteita pujotellessaan, Beerencreutz usein ajatteli Herraa Jumalaa.\nHänpä varmaankin istui vielä suurempien kangaspuiden ääressä, ja\nvarmaan hänen mallinsa oli vielä ihmeellisempi. Ja kyllä maar siihen\ntarvittiin sekä vaaleita että tummia värejä siihen kankaaseen,\njotta se joltakin näyttäisi, niin Beerencreutz ajatteli. Ja väliin\nhän saattoi istua tällaista tuumien niin kauan, että viimein oli\nnäkevinään siinä pienen pienenä osana sekä omansa että niiden\nihmisten elämän, jotka hän tunsi ja joiden kohtaloja hän oli\nseurannut, ja sen osan hän näki niin selvästi edessään, että siitä\nhuomasi sekä ääriviivat että värit. Ja jospa Beerencreutzilta nyt\nolisi oikein juurta jaksain tiedusteltu, niin hän olisi tunnustanut\nkutovansa mattoon sekä oman ja ystäviensä elämänkulun vähäpätöisenä\njäljennöksenä siitä, jonka luuli nähneensä Jumalan kutomapuissa.\n\nMutta tästä työninnostaan huolimatta everstillä kuitenkin oli tapana\njoka vuosi juhannuksen jälkeen käydä tervehtimässä joitakuita vanhoja\nystäviään. Vanhastaan hänestä oli hauskinta matkustella tähän\naikaan, kun apilas vielä tuoksui niityillä ja siniset ja keltaiset\nkeskikesän kukkaset tien molemmin puolin kukoistivat kahtena pitkänä\nkatkeamattomana juovana.\n\nTänä vuonna eversti tuskin oli ehtinyt valtamaantielle, kun jo tapasi\nvanhan ystävänsä vänrikki von Örnecloun. Ja vänrikki, joka vuodet\numpeensa oli matkoilla ja tunsi kaikki talot Vermlannissa, antoi\nhänelle hyvän neuvon. \"Meneppä Halstanäsiin tervehtimään vanhaa\nlipunkantaja Vestbladia!\" virkkoi hän everstille. \"Tahdon sanoa sen\nveljelle, etten tunne koko maassa taloa, jossa viihtyisin paremmin.\"\n\n\"Mistä Vestbladista se veli juttelee?\" kysyi eversti. \"Veli ei voine\ntarkoittaa sitä hassua lipunkantajaa, jonka majurinrouva passitti\ntalostaan?\"\n\n\"Samaapa juuri tarkoitan\", virkkoi vänrikki, \"mutta Vestblad ei\nole enää sama kuin ennen. Hän on joutunut naimisiin hienon neidin,\noikein kunnon naisen kanssa, joka on tehnyt hänestä kelpo miehen.\nOli varsin erikoinen, odottamaton sattuma ja onni Vestbladille, että\nniin erinomainen nainen rakastui häneen. Hän tosin ei taitanut olla\nvallan nuori, mutta eipä ole nuori Vestbladkaan. Mene, veli rakas,\nHalstanäsiin katsomaan rakkauden ihmetyötä.\"\n\nJa sitten eversti matkusti Halstanäsiin katsomaan oliko Örneclou\ntotta puhunut. Hän kyllä oli joskus aprikoinut mikä mies\nVestbladistakin lie tullut. Nuoruusvuosinaan tämä oli elämöinyt\nniin hurjasti, ettei edes Ekebyn majurinnakaan voinut sietää häntä.\nHän ei ollut voinut kärsiä häntä Ekebyssä kahta vuotta kauempaa, ja\nsitten hänet oli pitänyt ajaa talosta pois. Vestblad oli niin ruti\nrappiolla, että tuskin yksikään kavaljeeri tahtoi seurustella hänen\nkanssaan. Mutta nyt Örneclou kertoi hänen omistavan kartanon ja\nolevan etevän naisen kanssa naimisissa.\n\nJa nyt eversti sitten matkusti Halstanäsiin ja älysi heti ensi\nnäkemällä, että tämä oli todellakin vanha herraskartano. Hänen\ntarvitsi vain nähdä koivutie korkeine, monihaaraisine puineen, joiden\nkyljet olivat nimipiirroksia täynnä. Hän ei ollut nähnyt koskaan\nsellaisia puita muualla kuin vanhoissa, arvokkaissa kartanoissa.\n\nEversti ajoi hiljakseen pihaan ja hänen tyytyväisyytensä kasvoi\nkasvamistaan. Siellä oli aivan paraslajisia lehmusaitoja, niin\ntiheitä, että olisi voinut kävellä niiden päällä, siellä oli pari\npengermää, joiden kivirappuset olivat aikain kuluessa ennättäneet\npuoleksi vajota maahan.\n\nLammikon ohi ajaessaan eversti näki ruuttanoiden tummien selkien\nvilahtelevan kellertävästä vedestä. Kyyhkyset pyrähtivät lentoon\ntieltä, orava seisautti pyöränsä. Kahlekoira makasi hiljaa, kuono\netujalkojen päällä, heilutti häntäänsä ja hiukan murahteli.\n\nAivan etehisen oven luona hän näki muurahaiskeon, jonka asukkaat\nkaikessa rauhassa häärivät asioillaan ulos ja sisälle, edes ja\ntakaisin. Hän silmäsi kukkasistutuksia nurmikon reunassa ja huomasi\nsiinä kaikki tavalliset lajit, narsissit ja talvikit, kattoruusut ja\nasterit. Mutta ylempänä nurmikolla tuikki pieniä, valkeita bellisejä,\njotka olivat sinne niin kotiutuneet, että kasvoivat kylvämättä ja\nniitä pidettiin rikkaruohoina.\n\nBeerencreutz toisti yhä uudelleen yhtä samaa. Tämä oli todellakin\noikea herrastalo, täällä varmaankin sekä ihmiset että eläimet mitä\nparaiten viihtyivät.\n\nKun hän vihdoin ajoi rappusten eteen, otettiin hänet vastaan niin\nhyvin kuin hän ikinä osasi toivoa, ja kohta kun hän oli harjannut\npäältään matkatomut, vietiin hänet pöytään. Ja hänelle tarjottiin\nmaukasta, hyvää vanhanajan ruokaa, ja jälkiruuaksi hän sai\nsamanlaisia tippaleipiä kuin hänen äitinsä ennenaikaan koulusta\ntuliaisiksi hänelle antoi; niiden vertaisia hän ei koskaan ollut\nsyönyt missään maailmassa.\n\nJa Beerencreutz tarkkasi ihmetellen Vestbladia. Täällä hän näki hänen\nkulkevan hiljaa, tyytyväisenä, punainen myssy päässä pitkää piippua\npoltellen. Hänellä oli yllään vanha arkitakki, jota oli liian vaikea\nedes päivällisajaksi pukeutuessaan riisua päältään. Tämä pikkuseikka\noli ainoa mikä muistutti entisestä mellastajasta. Ajankuluksi hän\nkuljeskeli katsomassa työväkeään, laski päivätyöt, seurasi peltojensa\nja niittyjensä kasvua, puutarhan läpi mennessään poimi ruusun\nvaimolleen, ei kiroillut eikä syljeksinyt.\n\nMutta enimmän eversti ihmetteli nähdessään hänen hoitavan\nkirjanpitoa. Hän vei everstin konttoriin ja näytti hänelle suuria,\npunanahka-selkäisiä kirjoja. Ja ne hän hoiti itse. Hän viivoitti ne\npunaisella ja mustalla musteella, piirsi korukirjaimilla \"kontot\" ja\nnimet ja merkitsi kirjoihinsa kaikki menot, yksin postimaksutkin.\n\nMutta lipunkantaja Vestbladin rouvaa, joka oli syntyään oikea neiti,\nkutsui Beerencreutz serkuksi, sillä he kohta huomasivat olevansa\nsukua ja heillä oli paljon puhelemista yhteisistä sukulaisistaan. Ja\nlopulta Beerencreutz tunsi sellaista luottamusta rouva Vestbladia\nkohtaan, että hän neuvotteli hänen kanssansa mattokankaasta.\n\nLuonnollisesti Beerencreutzin täytyi jäädä yöksi. Hänelle laitettiin\nkoko patjakuormalla pehmitetty tila leveään uudinsänkyyn talon\nparhaassa vierashuoneessa, makuukamarin vieressä.\n\nEversti nukahti heti makeasti, mutta myöhemmin hän heräsi. Hän nousi\nvuoteeltaan ja avasi akkunaluukut.\n\nAkkunat olivat puutarhan puolella, ja nyt valoisana kesäyönä\nniistä näkyivät kaikki kartanon vanhat omenapuut, jotka seisoivat\nkyhmyisinä, madonsyömine lehtineen ja lukemattomien tukipuiden\nkannattamme oksineen. Hän näki suuren metsä-omenapuun, josta syksyllä\nvoisi korjata tynnyrittäin kelpaamattomia hedelmiä. Hän näki\nhyötymansikoita, jotka juuri olivat alkaneet punoittaa tuuheiden\npehkojen suojassa.\n\nEversti seisoi ja katseli tätä, ikäänkuin ei olisi hennonut mennä\nnukkumaan. Oman ikkunansa edessä kotona, talonpoikaistalossa, oli\nhänellä kivikkoaho ja pari katajapensasta. Oikeastaanhan mies\nsellainen kuin Beerencreutz ennemmin kuuluikin tänne, pyöristeltyjen\npensas-aitojen ja ruusupensaiden pariin.\n\nKun katselee puutarhaa yön hiljaisuudessa, niin usein tulee sellainen\ntunne kuin ei se voisi olla oikea ja todellinen. Siellä voi olla niin\nrauhallista, että pikemminkin voisi luulla olevansa teaatterissa,\nluulee puiden olevan maalattuja ja ruusujen paperilaitteita. Ja\njotain sentapaista everstikin tunsi siinä seisoessaan. Se ei voi olla\nmahdollista, että kaikki tämä on todellisuutta. Varmaan tämä on vain\ntyhmää unta.\n\nMutta silloin putosi hiljaa pari ruusun terälehteä suuresta\nmetsäruusupensaasta, joka oli aivan akkunan kohdalla, ja nyt hän taas\ntunsi, että kaikki oli todellista. Kaikki oli luonnollista ja oikeaa,\nyöt päivät vallitsi sama tyytyväisyys ja rauha kaikkialla.\n\nKun hän jälleen paneusi levolle, jätti hän akkunaluukut auki. Hän\nloikoi korkeaksi laitetulla vuoteellaan ja silmäili yhä uudelleen\nruusupensaaseen päin. Kuinka sanomattomasti se häntä miellytti!\nMerkillistä tosiaan, että juuri tuolla Vestbladilla piti olla moinen\nparatiisinlapsi akkunansa alla.\n\nKuta enemmän eversti ajatteli Vestbladia, sitä enemmän hän ihmetteli,\nettä mokoma varsa oli osunut tällaiseen talliin.\n\nSiihen aikaan, kun Vestblad karkoitettiin pois Ekebystä, ei hän ollut\nkovinkaan häävissä arvossa. Eikä ollut helppo arvata, että hänestäkin\nvoi tulla varakas, vakaantunut mies.\n\nSiinä loikoessaan eversti myhäillen aprikoi, mahtoikohan Vestblad\nvielä muistaa, miten hän ennenmuinoin Ekebyn aikoina huvitteli.\nMilloin vain sattui oikein sateinen ja pimeä yö, niin hän siveli\nitsensä fosforilla, ja sitten mustan hevosen selässä ratsasti\nkumpujen taa sinne missä oli seppien sekä myllärien asunnot. Ja\njos nyt joku vanha eukko sattumalta katsoi ulos ja näki ritarin\najaa karahuttavan sivu sinivalkoiselta liekiltä välkkyen, niin hän\ntietysti heti kiiruhti telkeämään luukut ja uuninpellit ja hoki, että\ntänä yönä lukekaa hyvin rukouksenne, sillä nyt on itse paholainen\nsielunpyyntiretkellä.\n\nNiin, niin, sillälailla moni ennenmuinoin huvitteli, säikyttelemällä\nyksinkertaista kansaa. Mutta Vestblad jatkoi leikkiä pitemmälle, kuin\neversti oli kuullut kenenkään ennen tehneen.\n\nKuolipa sitten vanha ruotimummo Vikstan torpassa, joka kuului\nEkebyyhyn. Vestblad sattui kuulemaan sen, saipa myöskin tietää että\nruumis oli yöksi pantu johonkin latoon. Keskellä yötä Vestblad\nsilloin otti tulipukunsa, hyppäsi mustan hevosensa selkään ja lähti\nratsastamaan täyttä laukkaa.\n\nJa ne, jotka torpassa sattuivat olemaan valveilla ja pistäytymään\nulkona, olivat nähneet tulihohteisen ratsumiehen lähenevän latoa,\njossa ruumista pidettiin, kiertävän kolmasti sen ympäri ja katoavan\novesta sisään. Oli nähty hänen tulevan uloskin ja sitten taas\nkiertävän kolme kertaa huoneen ympäri ja häviävän.\n\nMutta aamulla kun mentiin latoon ruumista katsomaan, oli se poissa.\nJa silloin uskottiin että pahahenki oli ottanut kuolleen haltuunsa ja\nvienyt sen mukanaan, eikä asiasta sen enempää huolittu.\n\nMutta parin viikon kuluttua löydettiin ruumis ladosta heinäkasaan\nheitettynä ja sitten tuli suuret jutut asiasta. Alettiin tutkia\nkuka tuliratsastaja oli ollut, ja talonpojat rupesivat väijymään\nVestbladia, antaaksensa hänelle tuntuvan läksytyksen, ja majurinrouva\nei tahtonut nähdä häntä enää sen kauempaa pöydässään eikä talossaan,\nvaan täytti hänen eväsarkkunsa ja kehoitti häntä menemään tiehensä.\n\nJa Vestblad lähtikin maailmalle ja yhytti onnensa.\n\nMutta yht'äkkiä everstistä tuntui hyvin kummalliselta. Se oli vähän\nsentapaista kuin olisi häntä alkanut pelottaa. Eipä ollut ennen\nmieleen juohtunut, miten katala tuo juttu oli ollut. Oli sille tullut\nnauretuksikin, sillä kukapa olisi niin paljon välittänyt miten\nvanhalle ruotimuijalle tehtiin. Mutta Jumal' armahtakoon, kuinka\nolisi voinut raivostua, jos näin olisi tehty omalle äidille.\n\nEverstille tuli niin tukahduttava olo. Hän hengitti vaikeasti.\nHänestä tuntui kammottavan ilkeältä tuo Vestbladin teko. Se ahdisti\nhäntä kuin painajainen. Hän pelkäsi saavansa nähdä kuolleen eukon\nkohoavan sängyn takaa. Tuntui kuin sen olisi täytynyt piillä jossakin\nläheisyydessä.\n\nJa huoneen joka nurkasta se kajahti everstille hirvittävänä\nvarmuutena. Sitä ei Jumala anna anteeksi. Sitä ei Jumala ikinä ole\nunohtanut.\n\nEversti sulki silmänsä, mutta silloin hän yht'äkkiä näki edessään\nJumalan suuret kangaspuut, joissa kudottiin ihmiskohtaloiden\nkangasta. Ja oli näkevinään sen neliön, joka oli lipunkantaja\nVestbladille kuuluva ja sillä oli kolmella puolen mustat reunat. Ja\nhän, joka oli kudonnan ja mallientuntija, hän älysi että neljäskin\nsivu oli mustalla reunustettava. Sitä ei enää käynyt muuttaminen,\nilman että kangas tärveltyisi.\n\nKylmä hiki kihahti everstin otsalle. Hän tunsi katselevansa sitä,\nmikä on kovinta ja järkähtämättömintä maailmassa. Hän näki kuinka\nihmisen yllättää se kohtalo, jonka hän entisellä elämällään on\nluonut. Ja tätä kuitenkin jotkut luulevat voivansa välttää!\n\nVälttää. Välttääkö! Kaikki oli kankaalle piirretty ja muistoon pantu,\nja toinen väri ja kuvio vaati vierellensä toisen, ja kaikki tuli\nsiksi kuin sen tulla piti.\n\nEversti Beerencreutz kohottausi yht'äkkiä makuultaan, hän tahtoi\nkatsella kukkia ja ruusuja ulkona ja ajatella, että kenties Herra\nJumala kumminkin voi unohtaa.\n\nSilloin, samassa kun Beerencreutz nousi vuoteellansa istualleen,\nsamassa makuuhuoneen ovi aukeni ja joku vieras mies nyökkäsi sen\nraosta päätään everstille.\n\nOli niin valoisa että eversti näki miehen aivan selvästi. Nämä olivat\ntodellakin rumimmat kasvot mitä hän koskaan oli nähnyt. Hänellä oli\nharmaat sian silmät, latuska nenä ja ohut piikkinen parta. Ei juuri\nvoinut sanoa, että mies olisi muistuttanut eläintä, sillä eläimet\novat useimmiten kauniita. Mutta jotain eläimellistä hänessä kumminkin\noli. Hänen alaleukansa oli eteenpäin köykällään, leuka oli paksu ja\notsa hupeni aivan takkuisen tukan sisään.\n\nHän nyökkäsi everstille kolme kertaa ja joka nyökkäyksen välillä\nnauraa virnisti leveästi. Sitten hän ojensi kätensä, joka oli verestä\npunainen ja näytti sitä ikäänkuin riemuiten.\n\nAina tähän asti oli eversti istunut hiljaa, jonkinlaisessa\nhorrostilassa, mutta nyt hän hyökkäsi ylös ja harppasi parilla\naskeleella ovelle. Mutta hänen sinne päästessään mies jo oli poissa\nja ovi lukossa.\n\nEversti oli ruveta huutamaan ja kolkuttamaan, mutta samassa hänen\nmieleensä juohtui että oven täytyi olla lukossa hänen puoleltaan,\nniinkuin hän itse oli iltasella sen pannut. Ja tarkastaessaan hän\nhuomasi että se oli niin, eikä sitä oltu suinkaan aukaistu.\n\nJa olipa kuin eversti olisi tuntenut jonkunlaista häpeää, että hän\nvanhoilla päivillään oli ruvennut näkemään aaveita. Hän meni ja\nlaskeusi levolle muitta mutkitta.\n\nKun yö vihdoin oli kulunut ja aamiainen syöty, oli eversti yhä\nenemmän häpeissään. Hän oli yöllä pelästynyt niin, että oli vavissut\nja kylmä hiki oli valunut päältä. Hän ei virkkanut sanaakaan koko\njutusta.\n\nMutta sitten päivemmällä he Vestbladin kanssa kävelivät katselemassa\ntiluksia. Ja kun he nyt sattuivat kulkemaan erään työmiehen ohi,\njoka lohkoi turpeita ojasta, niin Beerencreutz heti tunsi hänet.\nSiinä oli se mies, jonka hän yöllä näki. Hän tunsi hänen pienimmän\npiirteensäkin.\n\n\"Rakas veli, tuota miestä en pitäisi palveluksessani enää\npäivääkään\", sanoi Beerencreutz, kun he olivat vähän ohi menneet.\n\nJa nyt hän kertoi Vestbladille mitä oli yöllä nähnyt. \"Kerron tämän\nvain senvuoksi, että veli olisi varuillansa ja karkoittaisi sen\nihmisen palveluksestaan\", hän sanoi.\n\nMutta Vestblad ei sitä tahtonut, juuri sitä työmiestä hän ei tahtonut\najaa pois. Ja kun Beerencreutz oli yhä itsepäisempi, niin hän lopuksi\ntunnusti, että juuri sille miehelle hän ei tahtonut mitään tehdä,\nsillä se oli juuri saman ruotimummon poika, joka kuoli Vikstan\ntorpassa lähellä Ekebytä. \"Veli muistaa kyllä sen jutun\", hän virkkoi.\n\n\"Jos asia on niin, silloin ennemmin pakenisin vaikka maailman ääreen,\nkuin asuisin tuon miehen läheisyydessä\", sanoi Beerencreutz.\n\nJa tunnin päästä eversti matkusti pois. Häntä suututti niin se kun\nei hänen varoituksestaan huolittu, ettei hän halunnut viipyä sen\nkauempaa.\n\n\"Täällä tulee tapahtumaan onnettomuus, ennenkuin tulen tänne toisen\nkerran\", hän hyvästiä heittäessään virkkoi Vestbladille. -- -- --\n\nSeuraavana vuonna samaan aikaan eversti valmistelihen matkalle\nHalstanäsiin. Mutta ennenkuin hän pääsi perille, kerrottiin sieltä\nkauheita uutisia. Juuri ummelleen vuoden kuluttua siitä yöstä,\njolloin hän oli siellä nukkunut, oli lipunkantaja Vestblad ja hänen\nvaimonsa murhattu. Murhaaja oli muudan heidän torpparinsa, jolla oli\npaksu juhdan niska, latuska nenä ja sian silmät.\n\n\n\n\nKUKISTUNUT KUNINGAS.\n\n\n    \"Mitt var fantasiens rike,\n    nu är jag en fallen kung.\"\n\n                    Snoilsky.\n\n    [Minun oli haaveen valtakunta,\n    nyt olen kukistunut kuningas.]\n\nKivikadulla läheni kenkien kopina. Katupojat riensivät ohi. He\nmelusivat ja viheltelivät. Se oli pikamarssia. Talot tärisivät ja\nkaiku törmäsi pitkin katusolia kuin kopistaan päässyt kahlekoira.\n\nKasvoja pilkisteli ikkunaruutujen takaa. Mitä oli tapahtunut? Oliko\njotain tekeillä? Melu kääntyi esikaupunkiin päin. Palvelustyttöjä\nkiiti sinne katupoikien perästä. He löivät käsiänsä yhteen ja\nhuusivat: \"Auta ja varjele! Auta ja varjele! Onko tehty murha, onko\ntulipalo?\" Kukaan ei vastannut. Kolina eteni.\n\nTyttöjen jälestä riensivät kaupungin viisaat matamit. He kysyivät:\n\"Mitä nyt? Mikä häiritsee aamurauhaa? Onko vihkiäiset? Onko\nhautajaiset? Onko tulipalo? Mitä tornivahti arvelee? Antaako hän\nkaupungin palaa, ennenkuin hälyttää?\"\n\nJoukko seisattuu suutarin pienen talon kohdalle esikaupungin laitaan,\nsen pikku talon, jonka ovia ja ikkunoita kiertää viiniköynnös ja\njonka edustalla on kyynäränlevyinen puutarha. Olkinen huvihuone,\nriittävä rotan majaksi, käytävät parhaiksi kissanpojan kävellä!\nKaikki järjestetty parhaimmittain. Herneitä ja papuja, ruusuja ja\nlavendeleja, kolme karviaispensasta ja omenapuu.\n\nKatupojat seisoivat eturinnassa, kurkistelivat ja neuvottelivat.\nKirkkaat, mustat ikkunaruudut eivät päästäneet katseita tunkemaan\nvalkeita rihmauutimia kauemmaksi. Mutta eräs pojista kiepsahti\nviiniköynnökseen ja painoi kasvonsa ikkunaruutuun. \"Mitä näkyy?\"\nkirkasivat toiset. Suutarin työhuone, penkki, nahkakääröjä, lestejä\nja nauloja, nyöriholkkeja ja hihnoja. \"Eikö yhtään ihmistä?\" Näkyy\nkisälli, joka kannoittaa kenkiä. \"Eikö näy ketään muuta?\" Suuria\nmustia kärpäsiä juoksi ruudun poikki ja häiritsi pojan näköä. \"Eikö\nnäy ketään muuta kuin sälli, eikö ketään?\" Mestarin tuoli on tyhjä.\nPoika tarkastaa vielä yhden, kaksi, kolme kertaa, mestarin tuoli on\ntyhjä.\n\nJoukko seisoi hiljaa, arvaili ja päivitteli. Se oli siis totta.\nVanha suutari oli paennut. Kukaan ei sitä tahtonut uskoa. Seisottiin\nja odotettiin merkkiä. Kissa kiipesi jyrkälle katolle. Se levitti\nkyntensä ja liukui alas räystäskourua kohti. Niin, isäntä oli poissa,\nkissalla oli vapaa metsästyslupa. Varpuset räpistelivät siivillään ja\ntirskuivat, ihan avuttomina.\n\nValkea kananpoika pilkisti nurkan takaa. Se oli melkein\ntäysikasvuinen. Heltta paistoi punaiselta kuin viiniköynnöksen lehti.\nSe tähtäili ja etsi, kaakotti ja kutsui. Tuli jono valkeita kanoja\njuoksujalassa, vaappuvin ruumiin, räpyttävin siivin, keltaiset\nkoivet kapeina kuin rummunpäristimet. Kanat hyppivät kepitetyssä\nhernehalmeessa. Kateus puhkesi. Syntyi tappelu. Muudan kana pakeni\ntäyden hernepalan kanssa. Kaksi kukkoa iski sen niskaan. Kissa\npäästi varpusensa sitä katsellakseen. Kupsis, se hyppäsi itse joukon\nkeskeen. Kanat pakenivat pitkänä vaappuvana rivinä. Kansanjoukko\najatteli: \"Kyllä se on totta, että suutari on karannut. Näkee\nkissasta ja kanoista, että isäntä on poissa.\"\n\nKuoppainen, syyssateesta rapakkoinen katu kaikui puheen solinasta.\nPortit ammottivat selko selällään, akkunat aukeilivat. Päitä\nkallistui vastatusten, ihmeteltiin ja supateltiin. \"Hän on karannut.\"\nIhmiset kuiskailivat, varpuset tirskuivat, puukengät kolisivat. \"Hän\non karannut. Vanha suutari on karannut. Pikkutalon omistaja, nuoren\nvaimon mies, kauniin lapsen isä on karannut. Onko kuultu kummempaa!\nKuka sitä olisi uskonut!\"\n\nNäin lauletaan eräässä laulussa: \"Vanha mies tuvassa; nuori rakastaja\nmetsässä; vaimo karkaa, lapset itkevät; koti emäntää vailla.\" Laulu\non vanha. Sitä on usein laulettu. Kaikki käsittävät sen.\n\nTämä oli uusi laulu. Vanhus oli lähtenyt. Työpöydälle oli hän\njättänyt selityksensä, ettei hän koskaan aikonut palata. Sen vieressä\noli ollut myös kirje. Sen oli yksin vaimo lukenut.\n\nNuori vaimo on keittiössä. Hän ei tee askareitaan. Naapurin muija\npuuhailee ja liikkuu, asettelee esille kahvikuppeja, korjaa tulta,\nleikkaa selvikettä, itkeä tihertää hiukan ja kuivaa kyynelensä\nluutturiepuun.\n\nSeudun viisaat naiset istua jäköttävät seinävierillä. He tietävät,\nmikä on suruhuoneessa sopivaa. He pysyttelevät ääneti, pitävät surua\nvoimassa. He ovat ottaneet joutopäivän lohduttaakseen hyljättyä\nvaimoa hänen surussaan. Karkeat kädet lepäävät sylissä, ahavoitunut\niho vetäytyy syviin ryppyihin, ohuet huulet nirpistyvät yhteen\nhampaattomien ikenien yli.\n\nVaimo istui noiden punaihoisten keskessä lempeänä, vaaleana,\nviehättävine kyyhkyskasvoineen. Hän ei itkenyt, vaan vapisi. Hän\npelkäsi niin, että pelko oli tappaa hänet. Hän puri hampaansa yhteen,\njottei kukaan saisi kuulla, miten ne kalisivat. Kun kuului askeleita,\nkun vasaralla naputettiin, kun häntä puhuteltiin, silloin hän\nsäpsähti.\n\nHän istui miehensä kirje taskussa. Hän muisti milloin yhden,\nmilloin toisen paikan siitä. Siinä oli \"En voi kauemmin nähdä teitä\nmolempia\". Ja toisessa paikassa: \"Nyt olen päässyt selville, että\nsinä ja Eriksson aiotte karata.\" Ja taas: \"Elä tee niin, sillä kansan\npahat kielet saattavat sinut onnettomaksi! Minä pakenen, niin saat\nlaillisen eron ja voitte mennä naimisiin. Eriksson on hyvä työmies,\nhän jaksaa kyllä elättää sinut.\" Ja loppupuolella: \"Anna ihmisten\nsanoa mitä haluavat minusta. Olen tyytyväinen, kunhan vain eivät usko\nmitään pahaa sinusta, sillä sinä et voisi sitä kärsiä.\"\n\nKuinka tämä oli mahdollista? Hän ei ollut aikonut pettää miestään.\nJoskin hän mielellään puheli nuoren sällin kanssa, mitä se miestä\nhaittasi? Rakkaus on tauti, mutta se ei ole kuolettava. Hän oli\naikonut kantaa sen kärsivällisesti. Kuinka oli mies keksinytkin hänen\nsalaisimmat ajatuksensa?\n\nMiten tuskallista oli ajatella häntä! Miten hän oli mahtanut vaania\nja olla hädissään! Hän oli itkenyt vanhuuttansa! Hän oli raivonnut\najatellessaan nuoren voimaa jo rohkeutta. Häntä oli vavistuttanut\nheidän kuiskailunsa, hymynsä ja kädenlyöntinsä. Hulluuden kiihkossa,\nvihlovassa mustasukkaisuudessa oli hän sepittänyt karkuhistorian\nsiitä, joka ei vielä mitään ollut.\n\nVaimo kuvitteli, miten vanhalta hän mahtoi näyttää yöllä lähtiessään.\nSelkänsä oli kyyryssä, kätensä vapisivat. Pitkien öiden tuska oli\nmuuttanut hänet sellaiseksi. Hän oli lähtenyt päästäkseen ärsyttävän\ntoivottomista oloista.\n\nHän muisteli kirjeen muita rivejä. \"Ei ole tarkoitukseni saattaa\nsinulle häpeää. Olen aina ollut liian vanha sinulle.\" Ja toisessa\npaikassa: \"Nauti aina arvonantoa ja kunnioitusta! Ole vain itse\nvaiti, niin häpeä lankeaa minulle!\"\n\nVaimon tuska kasvoi kasvamistaan. Oliko mahdollista pettää ihmisiä\nnäin? Saattoiko Jumalallekin näin valehdella! Miksi hän istui\ntuvassa surkuteltuna kuin sureva äiti, kunnioitettuna kuin morsian\nhääpäivänään? Miks' ei juuri hän ollut koditonna, ystävätönnä,\nhalveksittuna? Kuinka voi Jumala sallia niin pettää itseään?\n\nSuuren kaapin päällä riippui kirjahylly. Ylimmällä hyllyllä oli\nmessinkihakasilla varustettu iso kirja. Hakojen sisällä oli kertomus\nmiehestä ja naisesta, jotka valehtelivat Jumalalle ja ihmisille.\n\"Kenen neuvosta sinä, nainen, näin teit? Katso, nuoret miehet täällä\nulkona odottavat viedäksensä sinut pois.\"\n\nNainen katsoa tuijotti kirjaa, kuunteli, kuuluiko nuorten miesten\naskeleita. Hän vapisi joka nakutuksesta, kauhistui joka askeleesta.\nHän oli valmis nousemaan ja tunnustamaan, valmis vaipumaan maahan,\nkuollaksensa.\n\nKahvi oli valmis. Naiset siirtyivät sävyisästi pöydän luo. He\nkaatoivat kuppeihin, ottivat sokeripalan suuhunsa ja alkoivat särpiä\nkuumaa kahvia, hiljaa ja säädyllisesti, ensin käsityöläisten vaimot,\nsitten päiväläismuijat. Mutta emäntä ei tietänyt mitä tapahtui. Hän\noli aivan tunnotonna surusta. Hän näki näyn. Hän istui yösydännä\näsken kynnetyllä pellolla. Kaikkialla hänen ympärillään kuukki\nsuuria, vahvasiipisiä, terävänokkaisia lintuja. Ne olivat harmaita,\ntuskin harmaasta maasta eroittuvia.\n\nNe vartioivat häntä. Ne tuomitsivat häntä. Yhtäkkiä ne lehahtivat\nylös ja laskeutuivat hänen päänsä päälle. Hän näki niiden terävät\nkynnet, niiden suipot nokat ja laahustavat siivet yhä likempänä. Se\noli kuin surmaavaa raesadetta. Hän painoi päänsä kyyryyn ja tunsi\ntäytyvänsä kuolla. Mutta kun ne tulivat likelle, ihan hänen päälleen,\nniin hänen täytyi katsahtaa ylös. Silloin hän näki, että nämä eukot\nolivat niitä harmaita lintuja.\n\nMuudan eukoista alkoi puhua; hän tiesi mikä suruhuoneessa sopi. Oli\njo vaiettu kyllin kauan. Mutta vaimo lennähti seisalleen kuin raipan\nlyönnistä. Mitä, näinkö tuo vaimo aikoi sanoa: \"Sinä, Matti Lahtisen\nvaimo Anna Lahtinen, tunnusta jo, olet kylliksi kauan pettänyt\nJumalaa ja meitä! Me tuomitsemme ja revimme riekaleiksi sinut.\"\n\nEi niin, nainen alkoi puhua miehistä. Ja toiset säestivät samaa, kun\ntilaisuus tarjoutui. Puhe ei ollut miesten ylistystä. Kaikki heidän\ntekemänsä pahuus paljastettiin. Tämä oli hylätyn vaimon lohduttamista.\n\nVääryyttä kertyi vääryyden päälle. Merkillisiä olentoja nuo miehet!\nHe lyövät meitä ja juovat meidän rahamme. He panttaavat talomme. Ihme\nkyllä, kaikenlaisia on Herra Jumalakin luonut!\n\nKielet olivat kuin lohikäärmeen pistimet, ne tihkuivat myrkkyä,\nsyöksyivät tulta. Kaikki sanoivat, mitä kunkin mielessä oli. Juttu\nliittyi juttuun. Vaimoja karkasi kodistaan juoppojen miestensä\ntähden. Vaimot olivat juoppojen miestensä orjia. Vaimoja hylättiin\nmuiden naisten tähden. Kielet viuhuivat kuin piiskan läimäykset.\nKotien kurjuus paljastettiin. Pitkiä litanioita luettiin. Miesten\nhirmuvallasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!\n\nSairaudet ja köyhyys, lasten kuolema, talven pakkaset, vanhojen\nhoitamisvaivat, kaikki oli miesten syytä. Orjat kähisivät herraansa\nvastaan. He käänsivät otansa sitä kohti jonka jaloissa ryömivät.\n\nKaranneen miehen vaimon korvia vihloi ja viilsi. Hän uskalsi\npuolustaa noita kelvottomia. \"Minun mieheni\", hän virkkoi, \"on hyvä\".\nNaiset hyökkäsivät pystyyn kähisten. \"Hän on karannut. Hän ei ole\nparempi kuin kuka muu tahansa. Hänen, vanhana miehenä vähimmin olisi\nsopinut jättää vaimoaan ja lastaan. Luuletko häntä muita paremmaksi?\"\n\nVaimoa vapisutti. Tuntui kuin häntä olisi laahattu pistävän pensaikon\nläpi. Hänen miehensäkö syntisten joukossa! Hän punastui häpeästä,\nmieli puhua, mutta oli vaiti. Hän pelkäsi. Hän ei rohjennut. Mutta\nmiksi Jumala vaikeni? Miksi Jumala salli sellaista tapahtua?\n\nJos hän ottaisi kirjeen ja lukisi ääneen, silloin tuo myrkkyvirta\nroiskuen kääntyisi hänen päälleen. Kuoleman kauhu valtasi hänet. Hän\nei uskaltanut. Hän melkein toivoi että röyhkiä käsi tunkeutuisi hänen\ntaskuunsa ja vetäisisi kirjeen sieltä. Hänellä itsellään ei ollut\nsiihen uskallusta. Työhuoneesta kuului suutarin vasaran koputus. Eikö\nkukaan kuullut, miten se nakutteli voitonriemuisena? Hän kyllä oli\nkuullut kolkutuksen ja se oli ärsyttänyt häntä koko päivän. Mutta ei\nkukaan naisista sitä älynnyt. Kaikkitietävä Jumala, eikö ole sinulla\nyhtään palvelijaa, joka näkee sydämeen? Hän mielellään kyllä kestäisi\ntuomionsa, kunhan vain pääsisi tunnustamasta. Hän tahtoi kuulla\njonkun sanovan: \"Kenen viekoituksesta olet valehdellut Jumalalle?\"\nHän kuulosti nuorten miesten askelten kopsetta painautuaksensa maahan\nkuolemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta myöhemmin joutui eräs miehestään eroitettu vaimo\nnaimisiin suutarin kanssa, joka oli ollut kisällinä hänen miehellään.\nVaimo ei ollut tahtonut ensin suostua, mutta hänen kävi kuten sen,\njoka vetäistään venheen laidalle, kun on kerran koukkuun tarttunut.\nKalastaja antaa sen leikkiä. Hän antaa sen rimpuilla sinne tänne. Hän\nantaa sen luulotella olevansa vapaa. Mutta kun se on aivan väsynyt\neikä enää mitään jaksa, silloin hän sen keveästi riuhtasee veneen\nviereen, hinaa ylös ja kimmahuttaa veneen pohjaan, ennenkuin se\nälyääkään, mistä on kysymys.\n\nKaranneen miehen vaimo oli eroittanut kisällin ja aikonut elää yksin.\nHän halusi näyttää miehelleen, että hän oli viaton. Mutta missä\noli mies? Eikö hän välittänyt hänen uskollisuudestaan? Hän näki\npuutetta. Lapset kävivät ryysyissä. Kuinka kauan luulikaan mies hänen\njaksavan odottaa? Hänen oli ikävä, kun hänellä ei ollut ketään, kehen\nturvautua.\n\nEriksson edistyi hyvin. Hänellä oli puoti kaupungissa. Hänen\nkenkävarastonsa oli peililasihyllyillä leveiden ikkunain takana.\nHänen liikkeensä suureni. Hän vuokrasi oman rakennuksen ja osti\nvieraskamariin shaggipäälliset huonekalut. Kaikki odotti vain vaimoa.\nJa kun tämä oli tyyten tuskaantunut köyhyyteensä, niin hän tuli.\n\nEnsi alussa hän oli hyvin arka. Mutta sen kummempia onnettomuuksia\nei kohdannutkaan. Päivä päivältä hän tuli yhä levollisemmaksi ja\nonnellisemmaksi. Häntä kunnioitettiin kaikkialla, vaikka hän tiesi,\nettei sitä ansainnut. Se piti hänen omantuntonsa valveilla ja hänestä\ntuli hyvä nainen.\n\nHänen ensimäinen miehensä palasi muutaman vuoden perästä asuntoonsa\nesikaupunkiin. Se oli jätetty häntä varten, ja hän asettui uudelleen\nsiihen asumaan ja koetti hankkia työtä. Mutta hän ei saanut sitä,\neikä kukaan kunnon ihminen tahtonut seurustella hänen kanssaan. Häntä\nhalveksittiin, sillä välin kun hänen vaimonsa arvo yhä kasvoi. Ja\nkumminkin hän oli tehnyt oikein ja hänen vaimonsa väärin.\n\nMies säilytti salaisuutensa, vaikka hän oli vähällä menehtyä. Hän\ntunsi joutuvansa rappiolle, kun kaikki halveksivat häntä huonona\nmiehenä. Ei kukaan luottanut häneen eikä uskonut hänelle työtä. Hän\nyhtyi siihen seuraan, jota voi saada ja oppi juopottelemaan.\n\nHänen ollessaan ihan hunningolla tuli pelastusarmeija kaupunkiin.\nSe vuokrasi itselleen suuren salin ja alkoi toimintansa. Kohta\nensi-illasta keräytyi kaikenkaltaista roskakansaa sen kokoukseen\nilkeyttä harjoittamaan. Kun tällaista menoa oli kestänyt noin viikon\najan, lähti Matti Lahtinenkin niihin lysteihin.\n\nKadulla oli ahdinko ja portilla tungos. Oli tyrkkiviä kyynärpäitä\nja purevia kieliä, katupoikia ja renkejä, piikoja ja työläismuijia,\nrauhallinen poliisi ja räyhäävää roskaväkeä. Armeija oli uusi ja\najanmukainen. Tanssiaiset kuihtuivat, kapakat lakastuivat. Hienosto\nja rantajätkät, kaikki riensivät pelastusarmeijaan.\n\nSali oli matala. Perällä tyhjä puhujalava. Istuimina maalaamattomia\npenkkejä ja lainattuja tuoleja. Lattia paikkailtu, katto hiessä,\nlamput savusivat. Rautakamiini keskellä lattiaa levitti häkää\nja kuumuutta. Kaikki paikat täyttyivät tuokiossa. Likinnä lavaa\nistui naisia, säädyllisinä kuin kirkossa, juhlallisina kuin\nmorsiustuolissa, ja heidän takanaan oli renttuja ja ompelijatyttöjä,\nja ovensuussa istuivat katupojat sylitysten. Mutta portilla oli\ntappelu sisäänpyrkivien kesken.\n\nLava oli tyhjä. Kello ei ollut soinut. Yksi vihelteli, toinen\nhymyili. Penkit potkittiin palasiksi. \"Sotahuutoja\" sinkoili\nilmaleijoina joukon keskellä. Yleisö huvittelihe omin neuvoin.\n\nSivuovi aukeaa. Raitista ilmaa virtaa sisälle. Kamiinin tuli\nleimahti. Syntyi hiljaisuus. Tarkkaava odotus valtasi salin.\nVihdoinkin he tulivat, kolme nuorta naista, kitaria kantaen ja kasvot\nmelkein leveälaiteisten hattujen kätkössä. Lavan rappusille päästyään\nhe oitis heittäysivät polvilleen.\n\nYksi heistä rukoili ääneen. Hän kohotti päänsä ja sulki silmänsä.\nÄäni viilsi kuin veitsi. Rukouksen aikana oli hiljaista. Katupojat\nja rantajätkät eivät olleet vielä päässeet alkuun. He odottivat\ntunnustuksia ja vilkastuttavia säveliä.\n\nNaiset alkoivat työnsä. He lauloivat ja rukoilivat, veisasivat ja\nsaarnasivat. He hymyilivät ja puhuivat onnestaan. Heidän edessään\noli joukko rantajätkiä. Nämä alkoivat nousta seisomaan ja astuivat\npenkeille. Kuului pahanenteistä melua joukosta. Naiset lavalta\nnäkivät vilahdukselta hirmuisia naamoja savun läpi. Miehillä oli\nmärät, likaiset, pahalle haisevat vaatteet. He sylkäsivät ja\nkirosivat joka sanalle. Nämä naiset, joiden täytyi taistella heidän\nkanssaan, puhuivat onnestaan.\n\nKuinka rohkea tuo pikku armeija oli! Kuinka kaunista rohkeus onkaan!\nOn kyllä ylpeyden aihetta, kun on Jumalan seurassa! Ei sopinut\nnauraa noille leveähattuisille. Päin vastoin oli hyvin uskottavaa,\nettä he vielä voittaisivat nuo kamaroituneet kädet, julmat kasvot ja\nkiroilevat huulet.\n\n\"Yhtykäämme laulamaan!\" huusivat pelastussotamiehet, \"yhtykäämme\nlaulamaan! On suloista laulaa.\" He näppäilivät kitaroitaan ja\naloittivat useasti saman värssyn. Yksi ja toinen lähellä istuvista\njo yhtyikin lauluun. Mutta nyt kaikui ovelta kevytmielinen renkutus.\nSävelet taistelivat säveliä vastaan, sanat sanoja, ja kitara\nvihellyspilliä vastaan. Naisten voimakkaat, harjaantuneet äänet\nkilpailivat poikien käheiden, äänenmurroksessa olevien ja miesten\nmöräjävien bassojen kanssa. Kun renkutuslaulu oli raukeamaisillaan,\nalettiin polkea ja viheltää ovella. Armeijalaisten laulu,\npelastuslaulu uupui kuin haavoitettu soturi. Melu oli hirmuista.\nNaiset heittäysivät polvilleen.\n\nHe olivat aivan masentuneina, silmät ummessa. Ruumiit huojuivat\näänettömässä tuskassa. Melu vaikeni. Pelastuskapteeni alkoi\nyht'äkkiä: \"Herra, kaikki nämä voitat Sinä itsellesi. Kiitos Herra,\nettä tahdot sotajoukkoosi johdattaa nämä kaikki! Kiitos Herra, että\nme saamme tuoda ne luoksesi!\"\n\nKansajoukko kirkui, kähisi ja ulvoi. Oli kuin kaikkia näitä kurkkuja\nolisi kutkuttanut terävä veitsi. Oli kuin ihmiset olisivat pelänneet\ntulevansa voitetuiksi, aivan kuin he olisivat unohtaneet tulleensa\nvapaaehtoisesti.\n\nMutta nainen jatkoi ja lopuksi hänen terävä, leikkaava äänensä\nvoitti. Heidän täytyi kuulla.\n\n\"Te huudatte ja meluatte. Vanha käärme teissä kiemurtelee ja raivoaa.\nMutta se juuri on merkki. Siunattu olkoon vanhan käärmeen karjunta!\nNäkyy, että se kiusautuu, että se pelkää. Naurakaa meille! Lyökää\nsäpäleiksi ikkunamme! Ajakaa meidät pois lavalta. Huomenna te\nkuulutte meille. Me valloitamme koko maan! Kuinka luulette voivanne\nvastustaa meitä? Kuinka voitte taistella Jumalaa vastaan!\"\n\nKohta sen perästä komensi kapteeni yhden tovereistaan astumaan esille\nja tekemään tunnustuksensa. Hän tuli hymyillen, seisoi uskaliaana,\npelotonna ja suisti syntiensä ja kääntymyksensä historian pilkkaajien\npariin. Missä oli tämä keittäjätär oppinut seisomaan hymysuin kaiken\ntämän pilkan keskellä? Moni niistä, jotka olivat tulleet pilkkaamaan,\nkalpeni. Mistä nämä naiset saivat rohkeutta ja voimaa? Heitä\ntukemassa oli joku heitä voimakkaampi.\n\nKolmas naisista astui esille. Hän oli mitä ihanin lapsi, rikkaiden\nvanhempain tytär ja hänellä oli mitä suloisin, lempeä lauluääni. Hän\nei kertonut itsestään. Hänen todistuksensa oli muuan armeijan laulu.\n\nOli kuin voiton varjo olisi välähtänyt. Seurakunta unohtui\nkuuntelemaan. Tuo lapsi oli kaunis nähdä ja herttainen kuulla. Mutta\nkun hän vaikeni, niin rähinä kävi yhä kauheammaksi. Ovensuussa\nasetettiin penkit lavaksi ja joukko nousi sinne todistamaan.\n\nSalissa olo kävi yhä tukalammaksi. Rautauuni hehkui tulipunaisena,\nahmi ilmaa ja puhkui kuumuutta. Eturivin säädylliset naiset etsivät\ntilaisuutta päästäkseen pakenemaan, mutta ei näyttänyt mahdolliselta\npäästä ulos. Sotilaat puhujalavalla horjuivat ja hikoilivat. He\nhuusivat ja rukoilivat voimaa. Yhtäkkiä kävi tuulahdus läpi ilman,\nkuiskaus saapui heidän korviinsa. He eivät tietäneet, mistä se tuli,\nmutta käsittivät että muutos tapahtui. Jumala oli heidän kanssaan.\nHän soti heidän puolestaan.\n\nUudelleen sotaan! Kapteeni astui esille ja kohotti Raamatun\npäänsä päälle. \"Rauhoittukaa, tyyntykää! Me tunnemme Jumalan\nvaikutusta keskellämme. Yksi kääntyminen on tulossa. Auttakaa meitä\nrukouksissamme! Jumala tahtoo lahjoittaa meille yhden sielun!\"\n\nHe laskeusivat polvilleen hiljaiseen rukoukseen. Muutamat salissa\nolijoista yhtyivät rukoilemaan. Jännittävä odotus tarttui kaikkiin.\nOliko se totta? Tapahtuiko jonkun lähimäisen sydämessä jotain suurta\ntäällä heidän joukossaan? Saivatko he nähdä semmoista? Voivatko nämä\nnaiset jotain vaikuttaa?\n\nHetkiseksi oli joukko voitettu. Nyt se yhtä ahnaasti halusi ihmetyötä\nkuin äsken pilkkaa. Ei uskallettu hievahtaakaan. Kaikki huohottivat\nodotuksesta, mutta ei mitään tapahtunut. \"Oi Jumala, Sinä hylkäät\nmeidät, Sinä hylkäät meidät, oi Jumala!\"\n\nKaunis pelastussotilas alkoi laulaa. Hän valitsi mitä lempeimmän\nsävelen, kaihon viehkeimmän lapsen: \"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä\ntuolla.\"\n\nSanat olivat vain hiukan muutettuja. Suomalaisen paimentytön laulu\noli hellävaroin muodosteltu Jeesuksen kutsuksi sieluille. \"Voi minun\nkultani, kun et tule jo.\"\n\nLempeästi värähdellen kuin lapsen rukous, kuin hyväily, kuin siunaus,\ntunki laulu sieluun.\n\nSeurakunta oli ääneti, se vaipui säveleihin. \"Vuoret ja metsät\nikävöivät, taivas ja maa ovat odotuksessa. Ihminen ja kaikki mitä\nmaailmassa on, janoovat, ettäs avajaisit valolle sielusi. Silloin\nkirkkaus leviää yli maan, eläimet pääsevät alennustilastaan.\nLuomakunnan huokaus loppuu.\"\n\n\"Voi minun kultani, kun et tule jo.\"\n\nEi ole totta, että olet unohtunut kuninkaan kultaisen kartanon\npuoleen. Synkissä metsissä, kurjissa hökkeleissä viihdyt. Ja\nsittenkin sinä kieltäydyt tulemasta; Minun valoisa taivaani ei sinua\nvedä.\n\n\"Voi minun kultani, miks' et tule jo?\"\n\nSalissa yhä useampi yhtyi lauluun. He eivät tietäneet, mitä sanoja\nkäyttivät. Sävel oli kylliksi. He päästivät koko kaipuunsa ilmoille\nnäissä sävelissä. Jo laulettiin ovenkin suussa. Laulu mursi sydämet,\nmasensi tahdon. Se ei soinut enää kuin surkea valitus, vaan\nvoimakkaana, mahtavana, käskevänä.\n\n\"Voi oma kultani, miks' et tule jo?\"\n\nOvensuussa, pahimpien joukossa seisoi Matti Lahtinen. Hän oli kovin\nrentun näköinen, vaikkei ollut juovuksissa sinä iltana. Hän seisoi ja\najatteli; \"Jospa saisin puhua, jospa saisin puhua.\"\n\nTämä oli merkillisin tilaisuus ja huone mitä hän oli nähnyt. Joku\nääni puhui hänelle. \"Tämä on se kaisla, jolle saat kuiskata, ne\naallot, jotka kannattavat äänesi.\"\n\nLaulajat hätkähtivät. Oli, kuin he olisivat kuulleet korvissaan\nleijonan karjuntaa. Voimakas, hirveä ääni puhui hirveitä sanoja.\n\nHän pilkkasi Jumalaa. Miksi ihmiset viitsivät Jumalaa palvella! Hän\nhylkää kumminkin kaikki, jotka häntä palvelevat. Hän petti oman\npoikansakin. Jumala ei auta ketään.\n\nÄäni paisui yhä mahtavammaksi ja hetki hetkeltä yhä pauhaavammaksi.\nMoista voimaa ei olisi kukaan luullut lähtevän ihmiskeuhkoista.\nSellaisen raivon puuskaa ei ollut kukaan ennen kuullut särjetystä,\npoljetusta sydämestä puhkeavan. He painoivat päänsä kuin erämaan\nvaeltaja myrskyn noustessa.\n\nJylhän mahtavia sanoja. Ne olivat kuin välähteleviä vasaraniskuja\nJumalan valtaistuinta vastaan; Häntä vastaan, joka kiusasi Jobia,\nantoi marttyyrien kärsiä ja tunnustajiensa palaa roviolla. \"Tuo\nkurja, milloin hän korjaa valtakuntansa? Milloin hän lakkaa\nauttamasta pahuuden voittoa?\"\n\nMuutamat olivat alussa koettaneet nauraa. Toiset olivat luulleet\nkaiken olevan leikkiä, mutta nyt vapisten kuulivat, että se oli\ntäyttä totta. Jo nousi muutamia paetakseen puhujalavalle. He\npakenivat pelastusarmeijan turviin, sillä tämä veti Jumalan vihan\nheidän päällensä.\n\nÄäni kysyi kiukusta kähisten, mitä palkkaa he odottivat vaivastaan,\nkun palvelivat Jumalaa? Heidän ei huolinut odottaakaan taivasta,\nsillä Jumala oli tarkka taivaalleen. \"Muuan mies\", sanoi hän, \"oli\ntehnyt enemmän hyvää kuin tarvitaan autuuden ansaitsemiseksi. Hän oli\nantanut suuremman uhrin, kuin mitä Jumala vaatii. Mutta sitten hän\nviekoittui syntiin. Elämä on pitkä. Hän tuhlasi ansaitsemansa armon\njo tässä maailmassa. Hän joutui kadotettujen joukkoon.\"\n\nPuhe oli kuin peloittava pohjoismyrsky, joka ajaa laivat\nsatamaan. Pilkkaajan puhuessa syöksyi naisia lavalle. Tartuttiin\npelastussotilaiden käsiin ja niitä suudeltiin. Herätys seurasi\nherätystä. Sotilaat ehtivät töin tuskin ottaa heitä kaikkia vastaan.\nVanhukset ja pojat ylistivät Jumalaa.\n\nMutta puhuja jatkoi. Sanat hurmasivat häntä. Hän virkkoi itsekseen:\n\"Minä puhun, minä puhun, vihdoinkin puhun. Minä sanon heille\nsalaisuuteni enkä kumminkaan sano sitä.\" Ensi kertaa sen jälkeen\nkuin hän suuren uhrinsa oli tehnyt, tunsi hän itsensä surustansa\npäässeeksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli keskikesän sunnuntai-aamupäivä. Kaupunki oli kuin kivinen\nerämaa. Ei näkynyt edes kissaa, ei varpusta, tuskinpa kärpästäkään\npäivänpuoleisella seinällä. Ei kohonnut savua ainoastakaan\nuuninpiipusta. Tuskinpa oli ilmaakaan tukahduttavilla kaduilla. Koko\nseutu oli kuin kivikkopelto, josta kohosi kiviseiniä.\n\nMissä olivat koirat ja ihmiset? Missä olivat nuoret naiset\nkaitoine hameineen, leveine hihoineen, pitkine käsineineen ja\npunaisine päivänvarjoineen? Missä olivat puotipojat ja keikarit,\npelastussotilaat ja katupojat?\n\nMihin ne riensivät tänä kasteen virkistämänä aamuna nuo kirjavat\nhuviretkeilijäjoukot vasuineen, käsihanureineen ja pulloineen, joita\nlaivat olivat kukkurallaan? Ja miks'ei kuulunut pitkää raittiusväen\nkulkuetta? Liput liehuivat, rummut rämisivät, katupojat hoilivat,\nhyppivät, hurrasivat. Tai missä nyt viipyivät sinikuomuiset vaunut,\njoissa pienokaiset nukkuivat isien ja äitien juhlallisina heitä\ntyöntäessä pitkin katuja?\n\nHe kaikki olivat metsään menossa. Heidän vaikerruksensa kajahteli\nkaduilla. Oli kuin rakennukset olisivat ajaneet heitä jälestä.\nVihdoinkin, vihdoinkin pilkoitti vihreyttä. Aivan kaupungin lähelle,\nmissä tie kiemurtelee yli korkeiden, alavien ketojen, missä leivo\niloisemmin lirittelee, missä apilas tuoksuu hunajatuoksuaan, sinne\nolivat ensimäiset uuvahtaneet. Hattu niskassa, nenä nurmessa kylpivät\nhe auringonpaisteessa ja kukkaistuoksussa, sielun virkistyessä\nlevosta ja laiskuudesta.\n\nMutta metsään vievällä tiellä ponnistelivat eväspussien\nkantajat ja pyöräilijät. Pojat kulkivat lapioineen ja kirkkaine\nmetallilaukkuineen. Tytöt tanssivat tomupilvien keskellä. Taivas,\nlippuja, rumpuja, käsityöläisperheitä ja työmiesjoukkoja. Vaunuja\nvetävät pystyyn kahoilevat hevoset heittivät etujalkojaan joukkojen\npäällitse. Raju, juopunut kisälli hyppäsi rattaille, mutta reippaat\nnaiset tyrkkäsivät hänet alas ja nyt hän räpisteli selällään maantien\ntomussa.\n\nSatakieli metsässä soitti ja lauloi, vihelti ja raksutteli.\nKoivut eivät viihtyneet siellä. Ne olivat mustuneet juuriltaan.\nPyökit muodostivat korkeita temppelejä, kerros kerroksen päälle\npoikkijuovaisesta vihreydestään. Sammakko istui pyydystellen\nkielellään kärpäsiä. Se sai yhden joka nykäisyllä. Siili samoili\nvanhoissa kahisevissa pyökinlehdissä. Sudenkorennot lensivät noron\npoikki välkkyvin siivin. Ihmiset painautuivat eväskoriensa ääreen.\nKultakuoriaisia ryömi heidän ympärillään ruohikossa. Sirittävät,\nketterät sirkat koettivat tehdä heidän sunnuntainsa hauskaksi.\n\nYhtäkkiä hävisi siili. Se kääriytyi piikkeihinsä. Sirkat sukelsivat\nruohikkoon, aivan mykistyneinä. Satakieli oli laulaa itsensä\nhulluksi. Kitaransoittoa, kitaransoittoa! Pelastusarmeija kulki\npyökkien alitse. Väki syöksyi ylös tylsästä levostaan puiden\nsiimeksestä. Tanssilava ja krokettikenttä jäivät tyhjiksi. Kiikku ja\nkaruselli saivat tunnin lepoajan. Penkit täyttyivät ja kuulijoita\nistui joka mättäälle.\n\nPelastusarmeija oli nyt kasvanut mahtavaksi ja voimakkaaksi. Useita\nihania kasvoja varjosti nyt pelastushattu. Moni vankka mies oli\npukeutunut punaiseen takkiin. Järjestys ja rauha vallitsi joukoissa.\nHerjaussanoja ei uskallettu päästää ulos huulilta. Kiroukset saivat\njymähdellä vahingottomina hampaiden takana. Ja Matti Lahtinen, tuo\nmainio Jumalan kieltäjä, seisoi nyt lavan edustalla lipunkantajana.\nPunaiset lipun liepeet hyväilivät ystävällisesti hänen harmaita\nhapsiaan.\n\nPelastussotilaat eivät olleet unohtaneet vanhusta. Häntä oli heidän\nkiittäminen ensimäisestä voitostaan. He tulivat hänen luokseen hänen\nyksinäisyyteensä. He pesivät hänen lattiansa ja korjasivat hänen\nvaatteensa. He eivät kieltäytyneet seurustelemasta hänen kanssaan ja\nhän sai heidän kokouksissaan puhua.\n\nSiitä pitäen kun hän oli rikkonut hiljaisuuden, oli hän onnellinen.\nHän ei ollut enää Jumalan vihollinen. Hänessä oli kuohahtelevaa\nvoimaa. Hän oli onnellinen saadessaan päästää sen kuuluville. Oli\nonnellinen, kun salit kajahtelivat hänen leijonanäänestään.\n\nHän puhui aina itsestään, kertoi aina oman tarinansa.\nVäärinymmärrettyjen kohtaloita hän kuvasi. Hän puhui veriin saakka\ntehdyistä uhrauksista, joista ei oltu saatu palkkaa, tunnustusta. Hän\npuhui peitellen, mitä puhui. Hän kertoi heille salaisuutensa, sitä\nkumminkaan kertomatta.\n\nJa hänestä tuli runoilija. Hänellä oli voima voittaa sydämiä. Hänen\ntakiaan keräytyivät joukot pelastusarmeijan puhujalavan luo. Hän veti\nheitä sinne suloisilla, lennokkailla kuvauksillaan, jotka täyttivät\nhänen sairaat aivonsa. Hän vangitsi heidät sydäntäsärkevillä\nvalituksensanoillaan, joita hänen sydämensä tuska oli hänelle\nopettanut.\n\nKenties hänen henkensä oli muinoin vieraillut täällä muutoksien ja\nkuoleman maassa. Kukaties hän silloin oli ollut mahtava runoilija,\njoka oli tottunut soinnuttelemaan sydämen kieliä, mutta oli suuren\nrikoksen takia tuomittu alkamaan uudelleen maallisen vaelluksensa ja\nelämään käsiensä työstä, tietämättä henkensä voimista. Mutta nyt oli\nhänen henkensä kahleet murrettu. Hän oli juuri vapautunut vanki, joka\nvalonarkana, sekavana, mutta kumminkin vapaudestaan riemuitsevana\nkulki kautta muinaisten taistelutanterien.\n\nRaju, taitamaton laulaja, tuo mustarastas, joka oli kasvanut\nkottaraisten kera, kuulosti epäillen sanoja, jotka pyrkivät hänen\nhuulilleen. Mistä hän sai voimaa pakoittaa kansan ihastuneina\nkuuntelemaan puheitansa? Millä voimalla hän pakoitti ylpeät ihmiset\npolvilleen käsiänsä vääntelemään?\n\nHäntä vapisutti aina, ennenkuin hän alkoi puhua. Sitten hän kävi\ntyyneksi ja rauhalliseksi. Hänen mittaamattoman kärsimyksensä\nsyvyydestä kohosi lakkaamatta tuskalla täytettyjä sanojen pilviä.\n\nNe puheet eivät tulleet koskaan painetuiksi. Ne olivat metsämiehen\nhuudahduksia, kumajavia torventoitotuksia, herättäviä, elvyttäviä,\npelästyttäviä ja houkuttelevia. Mahdotonta on niitä koota, mahdotonta\nniitä kertoa. Ne olivat salamoita ja jyräjäviä ukkosenpamahduksia.\nSydämen syöksivät ne synkkään tuskaan. Mutta haihtuvia ne olivat.\nEi voinut niitä koskaan tavoittaa. Kosken voi mitata viime pisaraan\nsaakka, vaahdon roiskuvaa hyökyä voi maalari kuvata, mutta ei noiden\npuheiden väistyvää, ryöppyävää, pikaista, paisuvan vuolasta virtaa.\n\nSinä päivänä metsässä hän kysyi kuulijoiltaan, tiesivätkö he, kuinka\nJumalaa oli palveltava? -- Niinkuin Uria palveli kuningastaan.\n\nNyt hän itse puhujalavalla muuttui Uriaksi. Nyt hän kautta erämaan\nlennätti kuninkaansa kirjettä. Hän ratsasti ypö yksin. Autius\npelästytti häntä. Hänen ajatuksensa olivat synkkiä. Mutta hän\nhymyili ajatellessansa vaimoaan. Erämaa muuttui kukkatarhaksi häntä\nmuistellessa. Lähteitä pulppusi maasta häntä ajatellessa.\n\nHänen kamelinsa kompastui. Hänen sielunsa täyttyi pahoilla\naavistuksilla. Onnettomuus on korppikotka, joka rakastaa erämaata,\najatteli hän. Hän ei kääntynyt, vaan samosi eteenpäin valtiaansa\nkirjeen kera. Hän sai tallata ohdakkeita. Hän kulki skorpioonien\nja kyykäärmeiden keskitse. Hänellä oli nälkä ja häntä janotti. Hän\nnäki karavaanien soluvan tummana juovana erämaan hiekassa. Hän ei\nmennyt niiden luo. Hän ei uskaltanut sekaantua vieraihin. Ken kantoi\nkuninkaan kirjettä, hänen täytyi kulkea yksin. Hän näki iltaisin\npaimenten valkeita telttoja. Ne houkuttelivat häntä kuin oman vaimon\nhymyilevä asunto. Hän luuli näkevänsä valkeita harsoja, jotka\nhuiskuttivat hänelle. Hän siirtyi teltan luota yksinäisyyteen. Voi,\njos ne varastavat hänen kuninkaansa kirjeen!\n\nHän käy horjuen, kun väjyvät ryövärit häntä ahdistavat. Hän ajattelee\nkuninkaansa kirjettä. Hän lukee sen, sitten hävittääksensä sen. Hän\nlukee sen ja saa uutta rohkeutta. Nouse, heräjä, Juudan sotamies.\nHän ei tuhoa kirjettä. Hän ei antaudu ryöväreille. Hän taistelee\nja voittaa. Ja niin edelleen ja yhä edelleen. Hän kuljettaa\nkuolemantuomiotaan tuhansien vaarojen kautta. -- --\n\nNiin on Jumalankin tahtoa toteltava veriin, kuolemaan saakka. -- -- --\n\nMatti Lahtisen puhuessa seisoi hänen eronnut vaimonsa kuuntelemassa.\nHän oli astellut metsään aamusella säteilevän iloisena uuden miehensä\nkäsikoukussa, hyvin rouvamaisena, kiireestä kantapäähän kunnioitusta\nherättävänä. Tytär ja sällit kantoivat eväskoreja. Palvelijatar\nseurasi jäljestä nuorimman lapsen kanssa. Kaikki osoitti onnea,\ntyytyväisyyttä ja hauskuutta.\n\nSitten olivat he lepäilleet ja loikoneet viidakossa. Oli juotu ja\nsyöty, he olivat tarjonneet ja heille oli tarjottu, oli leikitty ja\nnaurettu. Ei ajatustakaan muinaisista ajoista! Omatunto oli vaiti\nkuin ravittu lapsi.\n\nTosin silloin, kun hän oli nähnyt entisen miehensä hutikassa\nhoipertelevan hänen ikkunansa ohi, oli hän tuntenut piston\nsydämessään.\n\nSittemmin oli hän kuullut miehestään tulleen pelastusarmeijan\nloistotähden. Siitä hän oli rauhoittunut kerrassaan. Nyt hän sai\nkuulla miestään. Hän ymmärsi hänen puheensa. Hän ei puhunut Uriasta.\nHän kertoi itsestään. Hän vääntelihen ajatellen, mitä oli uhrannut.\nHän silpoi palasia omasta sydämestään ja viskoi ne kansanjoukon\nkeskeen. Hän tunsi sen erämaan ratsastajan, sen ryövärien voittajan.\nJa tämä sammuttamaton tuska tuijotti häntä vastaan kuin ammoittava\nhauta.\n\nTuli yö. Ihmiset läksivät metsästä. Hyvästi vihreys, hyvästi\nkukkaset! Hyvästi avara taivas, jääkää hyvästi! Käärmeet alkoivat\nmadella mättäissä. Sammakot kämpivät teille. Metsä muuttui rumaksi.\nKaikki ikävöivät kotiin kivierämaahan, kuutamomaisemaan. Siellä on\nniin hyvä oleskella. Kenties kärsivä ihmissydän siellä pikemmin käy\nkohti kiiruista kivettymistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaimo Anna Eriksson oli kutsunut luokseen entiset ystävänsä.\nEsikaupungin käsityöläisemännät ja köyhät apulaismuijat tulivat\naamupäiväkahville. Ne samat, jotka olivat olleet pakopäivänäkin,\nolivat nyt hänen luonaan. Yksi vain oli uusi, pelastuskapteeni Maria\nAndersson.\n\nAnna Eriksson oli nyt usein käynyt pelastusarmeijassa. Hän oli\nkuullut miehensä puheita. Aina kertoi tämä itsestään. Vaimo tunsi\naina hänen peitetyn elämäntarinansa. Hän oli Abraham. Hän oli Job.\nHän oli Jeremias, jonka ihmiset upottivat kaivoon. Hän oli Elias,\njota lapset tiellä häväisivät.\n\nTämä suru tuntui vaimosta pohjattomalta. Se näytti omistavan joka\näänen, jonka hän kuuli, ja ottavan naamarikseen kaiken, mitä hän\nkohtasi. Hän ei ymmärtänyt, että mies puhui itsensä terveeksi, että\nhänen rinnassaan iloitsi ja ailakoi riemu runoilijavoimastaan.\n\nHän oli kuljettanut tyttärensä myös armeijaan. Tytär ei ollut\ntahtonut lähteä. Hän oli ankara, hyvä ja tunnollinen. Leikkivää\nnuoruutta ei ollut vähääkään hänen veressään. Hän oli syntynyt\nvanhana.\n\nHän oli kasvanut häveten isäänsä. Hän kulki suorana ja karmeana\nikäänkuin sanoisi: \"Katsokaa, tässä on halveksitun miehen tytär.\nVoitteko moittia minun käytöstäni!\" Hän oli äitinsä ylpeys. Kumminkin\ntämä huokasi joskus: \"Voi, jospa tyttäreni kädet eivät olisi niin\nvalkeat, ehkäpä hänen hyväilynsä olisivat sitten lämpimämmät!\"\n\nTyttö istui armeijassa ylpeästi hymyillen. Hän halveksi\nteatterinäytäntöjä. Kun hänen isänsä nousi puhumaan, tahtoi hän\nlähteä. Vaimo Anna Erikssonin käsi tarttui lujasti kuin pihdit hänen\nkäteensä. Tyttö jäi paikoilleen. Sanavirta alkoi pulputa. Mutta\nenemmän kuin sanat puhui hänelle hänen äitinsä käsi.\n\nSe käsi voihki tuskissaan, suonenvetokohtaukset tärisyttivät sitä.\nSe lepäsi hänen kädessään hervotonna kuin kuolleena. Se tempoili\nraivoisasti ympärilleen polttavana kuumeesta. Äidin kasvot eivät\nmitään ilmaisseet, mutta hänen kätensä kärsi ja taisteli.\n\nVanha puhuja kuvasi vaitiolon kärsimystä. Jeesuksen ystävä makasi\nsairaana. Tämän sisaret lähettivät sanan mestarille. Mutta Hänen\naikansa ei ollut vielä tullut. Jumalan valtakunnan tähden täytyi\nLatsaruksen kuolla.\n\nSitten hän antoi kaikenlaisen parjauksen ja panettelun tulvien\ntahrata Kristuksen mainetta. Ja hän kuvasi Hänen tuskiaan, jolle jo\noma säälinsäkin tuotti kärsimystä ja joka taisteli kuolonkamppausta\nkuin Latsaruskin. Ja kumminkin täytyi Hänen vaieta.\n\nHänen olisi tarvinnut virkkaa vain yksi sana voittaakseen takaisin\nystäviensä kunnioituksen. Mutta Hän vaikeni. Hänen täytyi kuulla\nsisarien valitusta. Hän lausui heille totuuden sanoilla, joita he\neivät ymmärtäneet. Viholliset pilkkasivat Häntä.\n\nJa niin edelleen yhä vaikuttavammin ja vaikuttavammin.\n\nAnna Erikssonin käsi lepäsi tyttärensä kädessä. Se tunnusti syntinsä\nja kertoi: \"Tuo mies tuolla on itse vaikenemisen marttyyri. Häntä\ntuomitaan väärin. Yksi sana voisi hänet vapauttaa.\"\n\nÄiti ja tytär kulkivat yhdessä kotiin. He astelivat ääneti. Nuoren\nkasvot olivat kuin kivestä. Hän mietti ja koetti johtaa muistoonsa\nennen kuulemiaan. Äiti katsoi tuskallisesti häneen. Mitä kaikkea hän\ntiesi?\n\nSeuraavana päivänä olivat sitten Anna Erikssonin luona kahvikutsut.\nPuhe luisti hauskasti päivän kaupoista, puukenkien hinnoista ja\nnäpistelevistä piioista. He kaatoivat kahvia teevateihinsa ja olivat\nsuopeita ja huolettomia. Vaimo Anna Eriksson ei voinut ymmärtää,\nmiksi hän ennen oli aina pelännyt heitä ja luullut aina, että nuo\nvielä kerran olivat häntä tuomitsevat.\n\nKun he olivat saaneet toisen kuppinsa ja istuivat tyytyväisinä\nlepattavine kahvikuppineen ja teevadit leivoksia täyteen ahdettuina,\notti emäntä puhevuoron. Hänen sanansa olivat hiukan juhlallisia,\nmutta hänen äänensä oli levollinen.\n\n\"Nuori on aina varomaton. Tytölle, joka menee naimisiin oikein\najattelematta, mitä kaikkea hän joutuu kokemaan, saattaa tulla suuria\nsuruja. Kenellä oli vaikeammat olot kuin minulla?\"\n\nSen he kaikki tiesivät. He olivat olleet hänen luonaan ja olivat\nottaneet osaa hänen suruunsa.\n\n\"Nuori on ajattelematon. Hän on vaiti vain häpeän tähden sellaisesta,\nmitä hänen tulisi sanoa. Hän ei uskalla puhua ihmisten juorujen\npelossa. Ja ken ei ole puhunut oikealla hetkellä, saa usein surra\nsitä koko elämänsä.\"\n\nHe uskoivat tämän kaiken olevan totta.\n\nHän oli kuullut Lahtisen puhuvan eilen kuten monta kertaa ennenkin.\nNyt täytyi hänen virkkaa miehestä jotain heille. Hän kävi katkeraksi\nja levottomaksi ajatellessaan, mitä kaikkea mies oli kärsinyt hänen\ntähtensä. Mutta sitten hän ajatteli, että Lahtisen, vanhana miehenä,\nkumminkin olisi pitänyt älytä olla ottamatta häntä, joka oli nuori,\nvaimokseen.\n\n\"En uskaltanut sanoa sitä nuorena ollessani, että armeliaisuudesta\nhän lähti luotani, sillä hän luuli minun tahtovan saada Erikssonin.\nMinulla on kirje todistukseksi.\"\n\nHän luki kirjeen heidän kuultensa. Kyynel kieri sävyisästi pitkin\nhänen poskeaan.\n\n\"Hän oli vain erehtynyt mustasukkaisuudessaan. Erikssonin ja\nminun välillä ei silloin vielä ollut mitään. Kului neljä vuotta,\nennenkuin menimme naimisiin. Mutta minä tahdoin virkkaa tämän\nnyt, sillä Lahtinen on liian hyvä väärin ymmärrettäväksi. Hän ei\nkarannut vaimonsa ja lapsensa luota kevytmielisyydestä, vaan hyvässä\ntarkoituksessa. Tahdon, että se tulee kaikkien tiedoksi. Kapteeni\nAndersson kenties ottaa lukeakseen kirjeen armeijassa. Tahdon, että\nLahtisen kärsimä vääryys tulee sovitetuksi. Tiedän kyllä, että olen\nvaiennut liian kauan. Mutta ei tee mieli panna itseänsä alttiiksi\njuopporentun tähden. Nyt on toinen asia.\"\n\nNaiset istuivat melkein kivettyneinä. Anna Erikssonin ääni värähteli\nhiukan, kun hän virkkoi hieman hymyillen:\n\n\"Ja nyt, rouvat, tokkopa te koskaan enää haluatte pistäytyä luonani?\"\n\n\"Kuinka niin! Rouva Erikssonhan oli silloin vielä niin nuori. Eihän\nrouva Eriksson voinut sitä auttaa. -- Sehän oli hänen vikansa, kun\nantoi mielikuvituksensa pettää itsensä.\"\n\nHän hymyili. Siinä olivat ne kovat nokat, jotka olisivat voineet\nnokkia hänet palasiksi. Totuus ei ollut vaarallinen, eikä valhekaan.\nNuoret miehet eivät odottaneet häntä oven takana.\n\nTiesikö hän, vai oliko tietämättä, että hänen vanhin tyttärensä\nsamana aamuna oli lähtenyt kodistaan ja mennyt isänsä luo?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTieto levisi kaikille siitä, minkä uhrauksen Matti Lahtinen oli\ntehnyt pelastaakseen vaimonsa kunnian. Häntä ihailtiin. Hänelle\nnaurettiin. Hänen kirjeensä luettiin pelastusarmeijassa. Muutamat\nitkivät liikutuksesta. Monet tulivat ja pusersivat hänen kättänsä\nkadulla. Ja hänen tyttärensä muutti hänen luokseen.\n\nLähinnä seuraavana iltana näiden tapausten perästä vaikeni hän\nkokouksessa. Hän ei tuntenut mitään kutsumusta. Kerran pyydettiin\nhäntä puhumaan. Hän nousi lavalle, pani kätensä ristiin ja alkoi.\n\nPari sanaa lausuttuansa hän pysähtyi hämillään. Hän ei tuntenut\nääntään. Missä oli leijonan ääni? Missä oli pauhaava pohjatuuli?\nMissä sanojen kuohu? Hän ei voinut käsittää, ei voinut käsittää.\n\nHän hoiperteli takaperin. \"Minä en voi\", mumisi hän. \"Jumala ei anna\nminulle enää voimaa puhua.\" Hän painautui penkille ja kätki päänsä\nkäsiinsä. Hän keräsi koko ajatusvoimansa, aluksi miettiäksensä,\nmistä hän tahtoi puhua. Ikäänkuin hänellä ennen olisi ollut tapana\nmietiskellä. Voiko hän nytkään miettiä? Ajatukset pyörivät hänen\npäässään.\n\nKenties se onnistuisi, jos hän uudelleen nousisi, asettautuisi sinne,\nmissä hänen oli tapansa seisoa ja alkaisi tavallisella rukouksellaan.\nHän koetti. Hän kävi tuhkanharmaaksi kasvoiltaan. Katseet kääntyivät\nhäneen. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen. Ei pienintäkään ääntä\ntullut hänen huuliltaan.\n\nHän istui paikallaan katkerasti nyyhkyttäen. Lahja oli riistetty\nhäneltä. Hän koetti puhua, koetti hiljaa itsekseen. Mistä hän\npuhuisi? Hänen surunsa oli anastettu häneltä. Hänellä ei ollut mitään\nsanottavaa ihmisille, jota ei olisi saanut ilmaista heille. Hänellä\nei ollut enää salaisuutta, mitä peitellä. Hän ei tarvinnut runojaan.\nRuno karttoi häntä.\n\nTämä oli kuolon kamppausta. Se oli taistelua elämästä. Hän tahtoi\npidättää sitä, mikä oli jo mennyttä. Hän tahtoi saada surunsa\ntakaisin, voidakseen taaskin puhua. Hänen surunsa oli poissa. Hän ei\nvoinut puhua.\n\nHän hoiperteli kuin juopunut puhujalavalle uudelleen ja yhä\nuudelleen. Hän sammalsi muutamia merkityksettömiä sanoja. Hän luki\nkuin ulkoläksyä, mitä oli kuullut muiden puhuvan. Hän koetti matkia\nitseään. Hän etsi ja etsi hartautta silmistä, lyhyttä hengitystä ja\nhiiskumatonta hiljaisuutta. Hän ei keksinyt mitään. Se, mikä oli\nollut hänen ilonsa, oli viety häneltä.\n\nHän vaipui takaisin pimeyteen. Hän kirosi, että hän puheillaan oli\nkääntänyt vaimonsa ja tyttärensä. Hän oli omannut kalleimman ja oli\nsen kadottanut. Hänen tuskansa oli hirmuinen. -- Mutta se ei ollut\nsellaista surua, josta nero elää.\n\nHän oli maalari käsiä vailla. Laulaja, joka oli menettänyt äänensä.\nHän oli puhunut ainoastaan omasta surustaan. Mistä hän puhuisi nyt?\n\nHän rukoili: \"Oi Jumala, koska kunnia on mykkä, mutta väärinymmärrys\npuhuu, niin anna minun uudelleen olla syyttömästi soimattuna. Koska\nonni on mykkä, mutta suru sanelee, niin anna minulle takaisin suruni!\"\n\nMutta kruunu oli otettu häneltä. Hän istui siinä kurjaakin\nkurjempana, sillä hän oli suistunut alas elämän kukkuloilta. Hän oli\nkukistunut kuningas.\n\n\n\n\nRUBEN ENO.\n\n\nOlipa kerran, kohta kahdeksankymmentä vuotta sitten, pieni poika,\njoka kulki torilla ja leikitteli hyrrällä. Pikku palleroisen nimi\noli Ruben. Hän oli vasta kolmivuotias, mutta hän huiskautti pientä\nruoskaansa niin reimasti kuin kuka muu tahansa ja antoi hyrrän\nsurista niin, että ilo ilolle tuntui.\n\nSinä päivänä, kahdeksankymmentä vuotta sitten, oli mainion\nkaunis kevätilma. Oli maaliskuu, ja kaupunki oli jaettu kahteen\nmaailmaan, lämpimään, valoisaan päivänpaisteen maailmaan ja pimeään,\nkylmään varjon valtakuntaan. Koko tori kuului auringonpaisteelle,\nlukuunottamatta kapeaa viirua pitkin toista kartanoriviä.\n\nMutta tapahtuipa niin, että pikku poika, niin reipas kuin olikin,\nväsyi pyörittämään hyrräänsä ja etsi jotain lepopaikkaa. Sitä ei\nollut vaikea löytää. Penkkejä kyllä ei ollut, mutta joka talo oli\nvarustettu kivirappusilla. Pikku Ruben ei voinut toivoa mukavampaa.\n\nHän oli pieni tunnollinen naskali. Hänellä oli hämärä aavistus, ettei\nollut äidin mieliksi, jos hän istuisi vieraiden ihmisten rappusilla.\nÄiti oli köyhä, mutta juuri sen takia ei saanut koskaan näyttää\nsiltä, että hän tahtoisi anoa jotain muilta. Siksi hän meni ja\nistuutui kotinsa kivirapuille, sillä he asuivat myös torin reunassa.\n\nNe raput olivat varjossa, ja siellä oli hyvin kylmä. Pienokainen\nnojasi päätään kaidepuuhun, ja hänen oli kerrassaan mainio olla.\nHetkisen hän vielä näki auringonpaisteen ailakoivan torilla ja\npoikien juoksentelevan ja hyrräin pyörivän -- mutta pian painuivat\nsilmät kiinni ja hän nukahti.\n\nHän nukkui varmaankin tunnin ajan. Kun hän heräsi, ei hän voinut\nyhtä mainiosti kuin äsken nukahtaessaan, vaan kaikki tuntui kauhean\nikävältä. Hän meni itkien äidin luo, ja äiti huomasi että hän oli\nkipeä ja pani hänet sänkyyn. Parin päivän perästä oli poika kuollut.\n\nMutta siihen ei hänen tarinansa lopu. Oli näet niin, että hänen\näidilleen koitui tästä suru, oikea sydämen suru, joka ei välitä\nvuosista eikä kuolemastakaan. Äidillä oli useita muita lapsia,\nja monet huolet veivät hänen ajatuksensa ja aikansa, mutta aina\nkumminkin oli sopukka hänen sielussaan, jossa Ruben poikansa voi\nasua aivan häiritsemättä. Äidistä tuntui, kuin olisi hän yhä elossa.\nKun hän näki lapsiparven leikkivän torilla, niin Ruben juoksi\nsiellä joukossa, ja kun hän puuhaili kotona, uskoi hän todella,\nettä pienokainen vieläkin istui ja nukkui ulkona vaarallisilla\nkivirapuilla. Varmastikaan ei yksikään äidin elävistä lapsista ollut\nniin alati hänen ajatuksissaan kuin vainaja.\n\nMuutaman vuoden kuluttua kuolemastaan sai pikku Ruben sisaren. Ja\nkun tämä pääsi niin vanhaksi, että voi juosta torille ja leikkiä\nhyrrällä, tapahtui, että hänkin lepuuttelihen kivirapuilla. Mutta\näidistä tuntui samassa, kuin olisi joku nyhtänyt häntä hameesta, ja\nhän riensi heti ulos ja koppasi pikkusisaren sellaisella kyydillä\nrappusilta, että tämä muisti sen koko ikänsä.\n\nJa vielä vähemmän hän unohti, miten merkilliset äidin kasvot olivat\nja miten ääni värisi, kun hän virkkoi: \"Tiedätkö, että sinulla kerran\noli pieni Ruben niminen veli, joka kuoli siitä syystä, että hän istui\nniillä kivirapuilla ja kylmettyi? Ethän toki, äidin Bertta, tahtone\nkuolla?\"\n\nRuben veli kävi pian yhtä eläväksi siskoilleen kuin äidillensäkin.\nÄidillä oli sellainen vaikutus, että he kaikki katselivat asioita\nhänen silmillään, ja pian oli heilläkin sama kyky kuin hänellä\nnähdä veljen istua nypöttävän kivirapuilla. Eikä tietysti pistänyt\nkenenkään päähän istuutua sinne. Niin pian kuin he näkivät jonkun\nistuvan kivirapuilla, kiviaidalla tai kivellä tien vieressä, tunsivat\nhe piston sydämessänsä ja muistivat Ruben veljeä.\n\nVielä oli huomattavaa Ruben veljestä, että hänet asetettiin aina\netusijalle, kun sisarukset puhuivat toisistaan. Kaikki lapsethan\ntiesivät että he olivat vain kiusallista ja huolestuttavat joukkoa,\njosta oli äidille pelkkää vastusta ja vaivaa. He eivät voineet uskoa,\nettä äiti surisi syvästi, jos kadottaisi jonkun heistä. Mutta kun\näiti nyt todella suri Ruben veljeä, niin varmastikin hän lienee ollut\npaljoa kiltimpi kuin he.\n\nEi ollut harvinaista, että joku heistä ajatteli näin: \"Voi, jospa\nvoisin olla äidille yhtä suureksi iloksi kuin Ruben veli!\" Ja\nkumminkaan ei kukaan tietänyt hänestä sen enempää kuin että hän oli\nleikkinyt hyrrällä, istunut kivirapuilla ja kylmettynyt. Mutta hän\nvarmaan oli merkillinen, kun äiti häntä niin rakasti.\n\nMerkillinen hän olikin, sillä hänestä oli enemmän kuin muista\nlapsista iloa äidille, joka oli jäänyt leskeksi ja teki työtä\nsurussa ja puutteessa. Mutta lapset uskoivat varmasti äidin surevan\nniin suuresti kolmivuotiaan pienokaisensa kuolemaa, että he\nolivat vakuutetut siitä, että jos hän vain eläisi, ei äiti surisi\nkohtaloaan. Ja joka kerran, kun he näkivät äidin itkevän, luulivat he\nhänen surevan Ruben vainaata, tahi myöskin sitä, että he itse eivät\nolleet veli Rubenin kaltaisia. Ja pian heräsi heissä yhä kiihkeämpi\nhalu kilpailla pienen vainajan kanssa äidin rakkaudesta. Ei ollut\nainoatakaan asiaa, jota he eivät olisi tahtoneet tehdä äidille,\njos hän vain olisi halunnut pitää heistä yhtä paljon kuin hänestä.\nJa tämän kilvoittelun takia juuri, tarkoitan minä, tuli Ruben veli\nhyödyllisimmäksi äidin lapsista.\n\nAatteles, kun vanhin veli oli ansainnut ensimäiset lanttinsa\nsoutamalla erään vieraan joen toiselle rannalle, niin hän tuli ja\nantoi ne äidilleen, ottamatta ainoatakaan pyöryläistä! Silloin äiti\nnäytti niin sanomattoman iloiselta ja poikanen paisui ylpeydestä eikä\nvoinut olla ilmaisematta miten suunnattoman kunnianhaluinen hän oli\nollut.\n\n\"Äiti, enkö nyt ole Ruben veljen veroinen?\"\n\nÄiti katsoi tarkastellen häntä, ikäänkuin vertaillen hänen terveitä,\nsäteileviä kasvojaan pieniin, kalpeisiin kivirapuilla. Ja äiti\nvarmaan olisi halunnut vastata myöntävästi, mutta hän ei voinut.\n\n\"Äiti pitää paljon Iivostansa, mutta Ruben veljen kaltaiseksi et voi\ntulla koskaan.\"\n\nSe oli saavuttamatonta, sen kaikki lapset huomasivat, mutta\nkumminkaan he eivät voineet olla sitä tavoittelematta.\n\nHe kasvoivat kunnon ihmisiksi ja hankkivat työllään kunniaa ja\nvarallisuutta, veli Rubenin vain istua nypöttäessä kivirapuillaan.\nMutta hän oli etusijalla, sillä hän oli verraton.\n\nJoka edistysaskeleesta, joka parannuspuuhasta, kun he sitten ajan\ntullen saattoivat tarjota äidille hyvän toimeentulon ja kodin, sai\nriittää heidän kiitoksekseen, kun äiti sanoi: \"Oi, jospa pikku\nRubenini olisi saanut nähdä tämän!\"\n\nRuben veli seurasi äitiä aina kuolinvuoteelle. Hän se katkaisi\nkuolontuskiltakin kärjen, sillä äiti tiesi, että ne veisivät heidät\ntoistensa luo. Surkeimmin valittaessaan saattoi äiti hymyillä,\najatellen että nyt hän saisi tavata pikku Rubeninsa.\n\nJa niin kuoli äiti, jonka uskollinen rakkaus oli korottanut ja\njumaloinut pientä kolmivuotiasta raukkaansa.\n\nMutta pikku Rubenin tarina ei vielä siihenkään päättynyt. Hän oli\nsisarusparvelle ikäänkuin vertauskuvana kaikesta kilvoittelevasta\nelämästä kodissa, rakkaudesta äitiin ja hellistä muistoista vaivojen\nja vastoinkäymisten vuosilta. Oli aina lämmin ja kaunis väre heidän\näänessään, kun he puhuivat hänestä. Pyhä ja juhlapäivä ympäröi aina\npientä kolmivuotiasta.\n\nNiinpä hän pääsi siirtymään sisaren- ja veljenlastensakin elämään.\nÄidin rakkaus oli tehnyt hänestä suuren henkilön, ja suurilla on aina\nvaikutusta ja tehoa sukupolvesta sukupolveen.\n\nSisar Bertalla oli poika, joka tuli paljon tekemisiin eno Rubenin\nkanssa.\n\nHän oli nelivuotias, kun hän istui ja tuijotti katuojaan.\nSe oli hulaisillaan sadevettä. Lastut ja korret huilasivat\nseikkailurikkaissa mutkissa pitkin matalaa vettä. Pienokainen istui\nja katseli tätä hyvillä mielin ja tyynenä, niinkuin seurataan toisten\nvaiherikasta elämää, kun itse ollaan hyvässä turvassa.\n\nMutta hänen äitinsä keskeytti hänen rauhallisen mietiskelynsä.\nSamalla hetkellä kun hän näki poikansa, täytyi hänen ajatella entisen\nkotinsa kivirappuja ja veljeään.\n\n\"Voi, rakas palleroiseni\", sanoi hän, \"elä istu siinä! Tiedätkö,\nettä sinun äidilläsi oli pieni veli, jonka nimi oli Ruben ja joka\noli nelivuotias, niinkuin sinä nyt. Hän kuoli siksi, että hän istui\ntuollaisella kadunreunuksella ja kylmettyi.\"\n\nEi ollut pienokaisen mieleen, että hänen hauskat tuumailunsa tulivat\nhäirityiksi, ja hän istui vain paikoillaan miettivänä vaaleiden\nkiharoidensa valuessa alas silmille.\n\nSisar Bertta ei olisi kenenkään muun, vaan ainoastaan rakkaan\nveljensä takia ravistanut pientä poikaansa niin epäystävällisesti. Ja\nniin oppi pienoinen kunnioittamaan eno Rubenia.\n\nErään toisen kerran oli vaalea, kiharatukka nuoriherra sattunut\nkompastumaan jäällä. Muuan suuri häjy poika oli ilkeydessään\npaiskannut hänet kumoon. Nyt jäi hän siihen istumaan, näyttääksensä,\nmiten pahoin häntä oli pidelty, varsinkin kun hänen äitinsä ei\nmahtanut olla etäällä.\n\nMutta hän oli unohtanut, että hänen äitinsä ennen kaikkea kumminkin\noli Ruben enon sisar. Kun hän näki Akselin jäällä istuvan, ei hänellä\nollut yhtään tyynnyttävää, lohduttavaa sanaa, vaan tämä ijankaikkinen:\n\n\"Elä istu siinä, pieni poikaseni! Muista Ruben enoa, joka kuoli\nollessaan viisi vuotta vanha niinkuin sinäkin nyt, siksi että oli\nistunut lumikinoksella.\"\n\nPoika nousi paikalla, kun kuuli puhuttavan Ruben enosta, häntä\nvilusti niin, että se karmi sydäntäkin. Miten äiti hennoikin puhua\nRuben enosta, kun hänen pikku poikansa oli niin murheellinen? Akselin\nmielestä sai Ruben kuolla missä tahtoi, mutta nyt tuntui, kuin tuo\nvainaja tahtoisi ryöstää häneltä hänen äitinsä. Mutta siihen ei\nAkseli voinut suostua. Näin hän oppi vihaamaan Ruben enoa.\n\nAkselin kotona, korkealla rappukäytävällä oli kivinen suoja-aita\nhuimaavan hauska istumapaikka. Syvyydestä siinsi etehisen kivilattia,\nja ken istui kahdareisin tuolla ylhäällä, voi kuvitella kulkevansa\nkuilun partaalla. Akseli kutsui kaidetta oivaksi Grane ratsukseen.\nSen selässä hän kiiti palavien vallihautojen yli lumottuun linnaan.\nSiinä hän istui uhkaavana ja ylpeänä, muhkeiden hiussuortuvien\nheiluessa ankarasta hyökkäyksestä ja taisteli pyhän Yrjön kamppausta\nlohikäärmeen kanssa. Vielä toki ei ollut pistänyt Ruben enon mieleen\nratsastaa täällä.\n\nMutta tietysti hänen taas piti tulla. Juuri kun lohikäärme\nvääntelihen kuolontuskissa ja Akseli istui ylpeänä ja voitonvarmana,\nkuuli hän lapsentytön huutavan: \"Pikku Akseli, elä istu siellä!\nAjattele eno Rubenia, joka kuoli, kun hän kahdeksanvuotiaana,\nniinkuin Akseli nyt on, istui ja ratsasti kivikaiteella. Siinä ei\nAkseli saa koskaan istua.\"\n\nMoinenkin vanha kateellinen mörökölli se Ruben eno! Hän tietenkään ei\nkärsinyt, että Akseli tappoi lohikäärmeitä ja pelasti prinsessoja.\nMutta hän voisi varoa itseään, sillä Akseli tahtoi nyt näyttää, että\nhänkin voi saavuttaa kunniaa. Mitäpä, jos hyppäisi alas kivilattialle\nja loukkaisi itsensä kuoliaaksi, silloinpa tuo suurvalehtelija toki\nhämmästyisi.\n\nRuben eno raukka! Pikkuruinen kiltti poika poloinen, joka kulki\nleikkien hyrrällä päivänpaisteisella torilla! Nyt hän sai kokea, mitä\nmerkitsi olla suuri mies. Linnunpelätiksi hän oli joutunut, jonka\nnykyaika pystytti tulevaisuuden varalle.\n\nSeuraava tapahtui maalla Iivo enon luona. Koko joukko serkkuja oli\nkoolla herttaisessa talossa. Akselikin kulki siellä mieli kuohuen\nvihaa mahtavaa Ruben enoa kohtaan. Hän tahtoi vain tietää, vainosiko\ntämä muitakin. Mutta jostain syystä ei hän uskaltanut kysyä. Tuntui,\nkuin tekisi hän silloin jotain häpeällistä.\n\nVihdoinkin olivat lapset yksikseen, niin ettei ketään aikuista ollut\nläsnä. Silloin Akseli kysyi, olivatko he kuulleet puhuttavan Ruben\nenosta?\n\nHän huomasi miten monen silmissä leimahti ja että moni pikku nyrkki\npusertui, mutta näkyi, että pikku suukkoset olivat saaneet oppia\nkunnioittamaan Ruben enoa. \"Hiljaa, herran tähden\", sanoivat kaikki.\n\n\"Ei\", sanoi Akseli, \"nyt tahdon tietää, vainooko hän muitakin, sillä\nminun mielestäni on hän kiusallisin kaikista enoista\".\n\nTämä ainoa rohkea sana särki sen sulun, joka oli teljennyt harmia\nvainottujen lasten sydämiin. Syntyi suuri melu ja huuto.\n\nSamanlaiselta mahtanee näyttää nihilistiparvi, kun se itsevaltiasta\nparjaa.\n\nNyt kerrottiin tuon kurjan suurmiehen syntiluettelo. Ruben eno\nvainosi kaikkia sisarenlapsiaan, Ruben eno kuoli juuri missä häntä\nhalutti. Eno Ruben oli aina saman ikäinen kuin se, jonka rauhaa häntä\nhalutti häiritä.\n\nJa häntä piti pitää arvossa ja kunniassa, vaikka hän aivan selvästi\noli valehtelija. Vihata sydämensä syvimmässä komerossa sai kyllä\nhäntä, mutta jos hänestä ei välittänyt tai jos näytti hänelle\nhalveksumistaan, niin auta ja varjele!\n\nJa tuota ilmettä, jonka ikäihmiset ottivat puhuessaan hänestä! Oliko\nhän sitten tehnyt mitään merkillistä? Se että istuutui kuolemaan,\nei totisesti ollut mitään varsin merkillistä. Ja minkä suurtyön\nhän lienee suorittanutkin, varmaa vain oli, että hän nyt käytti\nvaikutustansa väärin. Hän, tuo vanha linnunpelätti, vastusti lapsia\nkaikessa, mihin heillä oli halua. Hän ajoi heidät ruokalevoilta\nruohikosta. Hän oli keksinyt heidän parhaat piilopaikkansa puistosta\nja kielsi niitä käyttämästä. Ja nyt viimehyväksi oli hän alkanut\nratsastaa satulatta hevosen selässä ja ajaa heinäkuormilla.\n\nHe olivat kaikki varmoja siitäkin, ettei hän koskaan ollut päässyt\nkolmea vuotta vanhemmaksi. Ja sittenkin hän hätyytti suuria,\nneljätoistavuotiaitakin, selittäen että hän oli heidän ikäisensä.\nSehän se juuri oli kaikkein harmillisinta.\n\nUskomattomia asioita paljastettiin nyt hänestä. Hän oli kalastanut\nsilakoita siltavahdilta, hän oli soutanut pikku ruuhessa, hän oli\nkiivennyt tuohon salavaan, joka riippuu järven yllä ja joka on niin\nhauska istumapaikka. Niin, olipa hän muun muassa nukkunut ja loikonut\nruutitynnyrilläkin.\n\nMutta he olivat kaikki varmoja siitä, ettei ollut pelastusta hänen\nhirmuvallastaan. Oli kyllä helpotus, kun oli saanut puhua suunsa\npuhtaaksi, mutta ei siitä muuta apua ollut. Ei voitu tehdä kapinaa\nRuben enoa vastaan.\n\nSe kuuluu kyllä uskomattomalta, mutta kun nämä lapset kasvoivat\nsuuriksi ja saivat omia lapsia, alkoivat he kohta käyttää hyväkseen\nRuben enoa, kuten heidän isänsä olivat tehneet ennen heitä.\n\nJa heidän lapsensa taas, se on, se nuoriso, joka nyt kasvaa, on\noppinut läksyn niin hyvin, kuten tapahtui eräänä kesänä maalla, --\nettä pieni viisivuotias pallero tuli vanhan Bertta iso-äidin luo,\njoka istui rapuilla, odotellen vaunua, ja sanoi:\n\n\"Iso-äidillä oli kerran Ruben niminen eno.\"\n\n\"Olet oikeassa, pikku poikaseni\", virkkoi isoäiti ja nousi paikalla.\n\nTämä näyttää nuorisojoukosta samalta, kuin olisi nähnyt vanhan\nkaarlolaisen kumartavan Kaarlo-kuninkaan kuvaa. He aavistavat, että\nRuben eno tulisi aina säilyttämään suuruutensa, kuinka häntä väärin\nkäytettiinkin, siksi että häntä oli niin paljon rakastettu.\n\nNykypäivinä, kun niin tarkasti tutkitaan kaikki suuruus, täytyy häntä\nkäyttää kohtuullisemmin kuin ennen. Hänen ikärajansa on alempi, puut,\nvenheet ja ruutitynnyrit saavat olla rauhassa häneltä, mutta ei\npieninkään istumapaikaksi kelpaava kivi voi häntä välttää.\n\nJa lapset, nykyajan lapset, käyttäytyvät häntä kohtaan toisin kuin\nennen vanhaan. He arvostelevat häntä peittelemättä ja vapaasti.\nHeidän vanhempansa eivät enää osaa istuttaa raskasta, pelokasta\ntottelevaisuutta. Pienet koulutytöt keskustelevat Ruben enosta ja\ntuumivat ja arvailevat, mahtaneeko hän ollakaan muuta kuin taru. Ja\nkuusivuotias pienokainen ehdottaa, että pitäisi kokeella näyttää,\nettä on mahdotonta vilustua kuolettavasti kivirapuilla.\n\nMutta tämä on vain päivän muoti. Tämä sukupolvi on pääasiassa yhtä\nvarma Ruben enon suuruudesta kuin edellisetkin ja tottelee häntä\nniinkuin hekin.\n\nSe päivä on koittava, jolloin nuo ilkkujat vaeltavat isiensä\nkotiin, etsivät ne vanhat kiviraput ja pystyttävät ne jalustalle ja\nkirjoittavat siihen kultakirjaimilla:\n\n\"Oli kerran eno, nimeltä Ruben. Hän kuoli ollessaan pieni lapsi,\nsiksi että lepuuttelihen näillä kivirapuilla. Oi pikku palleroiset,\npysykää poikessa niiltä!\"\n\nSillä niin pian kun nämä pienokaiset ovat ehtineet täysikasvuisiksi\nja ovat saaneet omia lapsia kasvatettavikseen, tulevat he\nvakuutetuiksi tuon suurmiehen hyödystä ja välttämättömyydestä.\n\nJa niin käy yhä, niinkauan kuin maailma on olemassa.\n\n\n\n\nHENKIPATOT.\n\n\nMuudan talonpoika, joka oli murhannut munkin, pakeni metsään ja hänet\njulistettiin henkipatoksi. Erämaassa hän tapasi toisen henkipaton,\nerään ulkosaariston kalastajan, jota oli syytetty silliverkon\nvarkaudesta.\n\nMiehet rupesivat kumppanuksiksi, asuivat maakuopassa, virittivät\nansoja, vuolivat nuolenvarsia, leipoivat leipää kalliolla ja\nvartioivat toistensa henkeä. Talonpoika ei koskaan lähtenyt metsästä,\nmutta kalastaja, joka ei ollut tehnyt niin kammottavaa rikosta,\nsälytti väliin hartioillensa metsänriistakuorman ja hiipi ihmisten\nilmoille. Heiltä hän mustalla metsolla, sinihohtoisella teerellä,\npitkäkorvaisella jäniksellä ja sirojäsenisellä metsäkauriilla\nvaihtoi maitoa ja voita, nuolenkärkiä ja vaatteita. Näin neuvoin nuo\nturvattomat voivatkin tulla toimeen.\n\nLuola, jossa he asuivat, oli kaivettu mäen rinteeseen. Leveät kalliot\nja piikkiset orapihlajapensaat kaihtivat sisäänkäytävää. Katolla\nkasvoi tuuheaoksainen kuusi. Sen juurella oli maakuopan räppänä.\nYlös kohoava savu tuprusi puun tuuheiden oksien lomitse ja haihtui\nhuomaamatta avaruuteen. Miehet kulkiessaan kotiin ja sieltä pois\nkahlasivat tavallisesti metsäpuron poikki, joka hyppelehti vuoren\nnotkossa. Ei kukaan arvannut etsiä vainottujen jälkiä iloisesti\nlirisevästä vedestä.\n\nAlussa heitä etsittiin kuin petoeläimiä. Talonpojat keräytyivät kuin\nkarhun tai suden ajoon. Jousimiehet saartivat metsän. Keihäsniekat\nsamoilivat siellä eivätkä jättäneet ainoatakaan pimeää rotkoa\neikä tiheää viidakkoa tutkimatta. Sillä aikaa kun heitä meluten\netsittiin kautta metsän, nuo vainotut makasivat pimeässä luolassaan\nkauhusta läähättäen, henkeä vetämättä kuunnellen. Kalastaja\njaksoi kestää tätä kokonaisen päivän, mutta murhamiehelle se oli\nsietämätöntä. Hänen tuskansa ajoi hänet ulkoilmaan, jotta hän saisi\nedes nähdä vihollisensa. Silloin hänet huomattiin ja lähdettiin\nhäntä takaa-ajamaan, mutta se oli hänestä sittenkin monta vertaa\nparempaa kuin lojua toimetonna raukkana luolassaan. Hän pakeni\nkiinniottajiaan, hyppien virtojen poikki, liukui kuilujen rinteitä,\nkapusi äkkijyrkkiä vuoren seiniä. Vaaran viehätys herätti kaiken\nhänessä piilevän voiman ja taidon. Hänen ruumiinsa nuortui norjaksi\nkuin teräsjousi, jalka ei horjahtanut, käsi ei luiskahtanut, silmät\nja korvat älysivät toista vertaa nopeammin kuin ennen. Hän ymmärsi\nmitä lehdet kuiskivat ja kivet varoittivat. Ja kuilun toiselle\npuolelle päästyään hän kääntyi vainoojiinsa päin, singauttaen heille\npistäviä pilkkasäkeitä. Kun heidän keihäänsä tulla suhisivat, hän\nsalaman nopeudella kaappasi ne ja heitti takaisin vihollisiinsa päin.\nKun hän sitten sakean metsän läpi tunkeutui, soi hänen sielussaan\nylistysruno hänen kulkunsa kunniaksi.\n\nAuhto vuorenselänne kohosi siellä metsän sisässä ja yksinäisenä\nsen harjanteella yleni pilviä tavoitteleva honka. Sen punaruskea\nrunko oli paljas, mutta tiheäoksaisessa latvassa huojui petolinnun\npesä. Niin vallattoman rohkeaksi pakolainen nyt oli tullut, että\nhän kiipesi puuhun sillä välin kun hänen ahdistajansa häntä\nmetsäisiltä kunnailta etsivät. Siinä hän nyt istui haukanpojilta\nniskoja taitellen, ajomiesten hääriessä alhaalla vuoren rinteillä.\nHaukkapariskunta syöksyi kostonhaluisena ryöväriä kohti. Ne\nleijailivat hänen päänsä kohdalla, tavoittelivat nokillaan hänen\nsilmiänsä, löivät häntä siivillään ja raapivat kynsillään hänen\nahavoituneen ihonsa verinaarmuihin. Hän puolusteli itseään nauraen.\nSeisten suorana huojuvassa puussa hän tavoitteli lintuja terävällä\npuukollaan ja unohti tässä hauskassa leikissä hengenvaaransa ja\nvainoojansa. Kun hän viimein ehti tarkastaa heitä, olivat he\nkääntyneet jo toiselle suunnalle. Kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi\netsiä metsänotusta auhdolta vuoren selänteeltä. Kukaan ei ollut\nkohottanut silmiänsä pilviä kohti eikä nähnyt hänen kujeilevan\npoikien tavalla ja tekevän unissakävijän urhotöitä keskellä suurinta\nhengenvaaraa.\n\nMies hätkähti, kun havaitsi pelastuneensa. Tutisevin käsin hän\ntavotteli tukea; hirvitellen hän silmäili korkeutta, mihin oli\nkiivennyt. Ja ähkyen putoamisen pelosta, peläten lintuja, peläten\ntulevansa huomatuksi, kaikkea peläten luisui hän pitkin runkoa alas.\nHän painautui pitkäkseen vuorelle, jottei häntä keksittäisi, ja\nkonttasi kalliota myöten, kunnes pääsi viidakon suojaan. Siellä hän\npiiloutui nuorien näreiden yhteensikertyneiden oksien alle. Heikkona\nja voimatonna vaipui hän sammalille. Yksinäinen mies olisi voinut\nsaada hänet kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTord oli kalastajan nimi. Hän oli vasta kuudentoista vuoden vanha,\nmutta rohkea ja voimakas. Hän oli elänyt jo kokonaisen vuoden\nmetsässä.\n\nTalonpoika oli nimeltään Berg ja sukunimeltä Rese. Hän oli\nkihlakunnan kookkain ja väkevin mies ja sitä paitsi kaunis ja\nryhdikäs. Hänellä oli leveät hartiat ja hoikka vyötärys. Hänen\nkätensä olivat niin siromuotoiset kuin eivät koskaan olisi\nkoskettaneet kovaa työtä. Hiukset olivat ruskeat ja kasvot\nvaaleaveriset. Kun hän oli jonkun ajan oleskellut metsässä, muuttui\nkoko hänen ulkomuotonsa peloittavan näköiseksi. Hänen katseensa tuli\nteräväksi, kulmakarvat tuuhenivat ja niitä rypistävät lihakset nenän\njuurella paisuivat sormenpaksuisiksi. Entistä selvemmin nyt näkyi,\nkuinka ulkoneva hänen otsansa yläosa oli. Huulet olivat tiukempaan\npuserrettuina kuin ennen, koko kasvot olivat laihtuneet, kuoppa\nohimoilla oli paljon syventynyt ja poskipielet näyttivät valtavan\nsuurilta. Hän oli laihtunut, mutta ruumiin lihakset olivat käyneet\nraudan koviksi. Hiukset harmenivat pikaisesti.\n\nTätä miestä ei nuori Tord saanut kylliksensä katselluksi, yhtään\nniin komeaa ja muhkeata ei hän ollut koskaan ennen nähnyt. Berg Rese\nkuvastui hänen mielessään ylväänä kuin metsä, mahtavana kuin meren\ntyrsky. Tord palveli häntä isäntänään, kunnioitti jumalanaan. Olihan\nsiis luonnollista, että hän kantoi metsästyskeihäät, toi kotiin\nmetsänsaaliit, nouti veden ja viritti tulen. Berg Rese tosin huomasi\nhänen alttiutensa, mutta lausui tuskin koskaan ystävällistä sanaa.\nHän halveksi Tordia, kun tämä oli varas.\n\nHenkipatot eivät viettäneet metsärosvon elämää, vaan elivät\nkalastuksesta ja metsästyksestä. Ellei Berg Rese olisi surmannut\npyhää miestä, olisivat talonpojat pian lakanneet häntä vainoomasta ja\njättäneet hänet rauhaan tuntureille. Mutta nyt he pelkäsivät suurta\nyhteistä onnettomuutta, kun sellainen, joka oli saastuttanut kätensä\nJumalan palvelijaan, vielä kulki rankaisematta.\n\nKun Tord metsänriistoineen laskeutui laaksoon, tarjosivat he hänelle\nsuuria omaisuuksia ja armahduksen hänen omasta rikoksestaan, jos\nhän vain opastaisi heidät Berg Resen luolalle, että he voisivat\nsiepata hänet hänen nukkuessaan. Mutta poika ei suostunut heidän\nviekoituksiinsa ja jos joku yrittikin hiipiä hänen jäljestään\nmetsään, niin Tord eksytti hänet niin viekkaasti harhateille, että\nhän luopui vainotuumistaan.\n\nBerg tiedusteli häneltä kerran, eivätkö talonpojat koettaneet\nhoukutella häntä petokseen, ja kun hän kuuli, mitä he hänelle\npalkaksi tarjosivat, niin hän pilkallisesti virkkoi, että Tord oli\nhölmö, kun ei suostunut sellaiseen tarjoukseen.\n\nTord loi häneen katseen, jonka vertaa Berg Rese ei ollut ikänään\nnähnyt. Ei ollut kukaan kaunis nainen hänen nuoruudessaan, ei hänen\nvaimonsa eikä lapsensa katsoneet häneen sillä lailla. \"Sinä olet\nherrani, minun itseoikeutettu valtiaani\", se katse sanoi. \"Tiedä\nsiis, että saat lyödä ja pilkata minua minkä haluat. Olen sittenkin\nuskollinen.\"\n\nBerg Rese alkoi siitä päivin tarkata poikaa enemmän ja huomasi,\nettä tämä oli rohkea toimessa, mutta ujo puheessa. Kuolemaa ei hän\nensinkään pelännyt. Kun järvet juuri olivat jäätyneet tai kun suot\nkeväisin olivat vaarallisimmillaan, muuramen ja tiheän niittyvillan\npeittäessä niiden hyllyviä hetteikköjä, silloin hän mieluimmin kulki\njuuri niiden yli. Hänellä näkyi olevan tarve antautua alttiiksi\nvaaroille ikäänkuin niillä korvatakseen meren kauhut ja myrskyt,\njoita vastaan hän ei saanut uhmailla. Yöllä hän pelkäsi metsässä ja\nkeskipäivälläkin saattoivat pimeimmät viidakot tahi kumoonkaatuneen\nhongan juuret pelästyttää häntä. Mutta kun Berg Rese häneltä tästä\nkysyi, oli hän niin ujo, ettei edes rohjennut vastata.\n\nTord ei nukkunut tavallisella makuupaikalla, joka oli luolan perällä\ntulisijan vieressä ja joka oli tehty pehmeistä sammalista ja\nlämpimistä taljoista, vaan hän hiipi joka yö Bergin nukuttua oviaukon\nkohdalle ja makasi kalliolla. Berg huomasi sen ja vaikka hän kyllä\nymmärsi syyn, kysyi hän, mitä Tord tällä tarkoitti. Tord ei sitä\nselittänyt. Päästäkseen kysymyksistä ei hän pariin yöhön maannut\novella, mutta sitten hän taas alkoi vartiavirkansa.\n\nEräänä yönä, kun lumi pyrysi puiden latvoissa ja ryöppysi\nsakeimpiinkin viidakkoihin, tunkeutui lumihiutaleita vainottujenkin\nluolaan. Tord, joka makasi juuri kallion suojaaman ovisolan suulla,\nheräsi aamulla hautautuneena sulavaan lumikinokseen. Muutaman päivän\nperästä hän sairastui. Rinta röhisi ja kun keuhkot laajenivat\nottaaksensa ilmaa, tunsi hän särkevää kipua. Hän pysyttelihen\npystyssä niin kauan kuin voimia riitti, mutta eräänä iltana\nkumartuessaan tulta laittamaan hän kaatui selälleen ja jäi siihen.\n\nBerg Rese tuli hänen luokseen ja kehoitti häntä menemään\nvuoteellensa. Tord voihki tuskissaan eikä kyennyt nousemaan.\nSilloin Berg nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi sinne. Mutta\nhänestä tuntui, kuin olisi koskettanut niljakkata käärmettä, hänen\nkielellään oli maku, kuin olisi syönyt saastaista hevosen lihaa, niin\ninhoittavaa oli hänestä koskea tähän kurjaan varkaaseen.\n\nHän levitti sentään oman suuren karhunnahkansa Tordin peitoksi ja\nantoi hänelle vettä. Enempää hän ei voinut tehdä. Tauti ei ollutkaan\nvaarallista. Tord parani pian. Mutta sen kautta että Bergin täytyi\ntehdä hänen askareensa ja olla hänen palvelijanansa olivat heidän\nvälinsä tulleet läheisemmiksi. Tord rohkeni puhua hänelle, kun hän\niltapuhteella istui ja vuoli nuolenvarsia luolassa.\n\n\"Sinä olet arvokasta sukua, Berg\", virkkoi Tord. \"Laakson\nvarakkaimmat ovat heimolaisiasi. Sinun sukusi miehet ovat olleet\nkuninkaiden palvelijoina ja taistelleet heidän riveissään.\"\n\n\"Useimmiten ovat he sotineet kapinallisten joukoissa ja tehneet\nkuninkaalle kaikenlaista vahinkoa\", vastasi Berg Rese.\n\n\"Isäsi pitivät isoja joulukestejä ja niin teit sinäkin, kun olit\ntalosi haltia. Sadoille miehille ja naisille riitti istumapaikkoja\navarassa pirtissäsi, joka oli rakennettu jo ennenkuin Pyhä Olavi\nkastoi näillä seuduin. Sinä omistit vanhanaikuisia hopeakaluja ja\nsuuria juomasarvia, jotka simalla täytettyinä kiertelivät miehestä\nmieheen.\"\n\nTaaskin täytyi Berg Resen katsahtaa poikaa. Tämä istui jalat\nriipuksissa vuoteen laidalla, nojaten päätä käsiinsä, joilla hän\nsamalla hallitsi tuuheita, silmille työntyviä hiuksiaan. Kasvot\nolivat kalvenneet ja hienostuneet taudin kourissa. Silmistä kiilui\nvielä kuume. Hän hymyili kuville, joita hänen mielikuvituksensa\nloihti esiin: koristetulle tuvalle, hopea-astioille, juhlapukuisille\nvieraille ja Berg Reselle, joka istui kunniasijalla isiensä salissa.\nTalonpoika ajatteli, ettei kukaan vielä ollut katsellut häntä\nsellaisilla ihastusta säteilevillä silmillä. Ei kukaan ollut pitänyt\nhäntä juhlapuvussaan niin kauniina, kuin hän oli tuon pojan mielestä\nnäissä kuluneissa nahkavaatteissaankin.\n\nSe samalla sekä ärsytti että liikutti häntä. Tuolla kurjalla\nvarkaalla ei ollut oikeutta häntä ihailla.\n\n\"Eikö sinun kodissasi sitten pidetty pitoja?\"\n\nTord nauroi. \"Tuolla luodollako, isän ja äidin luona? Isäni on\nlaivahylkyjen ryöstäjä ja äitini on noita. Kukapa meille olisi\nkehdannut tulla.\"\n\n\"Onko äitisi noita?\"\n\n\"Niin on\", vastasi Tord aivan kainostelematta. \"Myrskyilmalla hän\nratsastaa hylkeen selässä hyökyaaltojen huuhtelemien laivojen luo, ja\nkuka silloin mereen joutuu, sen hän tempaa omakseen.\"\n\n\"Mitä hän niillä tekee?\" Berg kysyi.\n\n\"Ka, noidat kyllä ruumiita tarvitsevat. Hän kai keittelee niistä\nvoiteita ja kukaties hän syö niitä. Kuutamoöinä hän istuu siellä,\nmissä myrsky vaikeimpana kuohuu ja pärskyttää vaahtoa hänen päälleen.\nSanotaan hänen hakevan hukkuneiden lasten sormia ja silmiä.\"\n\n\"Tuo on inhoittavaa\", virkkoi Berg.\n\nPoika vastasi hyvin varmasti. \"Muista se kyllä olisi inhoittavaa,\nmutta ei noidista. Heidän täytyy niin tehdä.\"\n\nBerg Rese huomasi, että tässä hän kohtasi aivan uuden käsitystavan.\n\n\"Täytyykö varkaidenkin varastaa, samoin kuin noitien tehdä taikoja?\"\nkysäsi hän purevasti.\n\n\"Tietenkin\", vastasi poika, \"kunkin on tehtävä, mitä hänelle on\nmäärätty.\" Mutta sitten hän lisäsi salaperäisesti hymyillen: \"Mutta\non olemassa varkaita, jotka eivät ole koskaan varastaneet.\"\n\n\"Sanoppa suoraan mitä tarkoitat\", virkkoi Berg.\n\nPoika jatkoi salaperäistä hymyään, ylpeänä saadessaan olla\nselittämätön arvoitus. \"Puhua varkaista, jotka eivät varasta, on\nsamaa kuin puhua linnuista, jotka eivät lennä.\"\n\nBerg Rese tekeytyi tyhmäksi saadaksensa tietää enemmän. \"Mutta ei\nsuinkaan ketään voitane nimittää varkaaksi, ellei hän ole varastanut.\"\n\n\"Eipä ei, mutta\", lausui poika ja puristi huulensa ikäänkuin estäen\nsanoja tulemasta. \"Entäpä jos jollakin olisi isä, joka varastaisi\",\nvirkahti hän hetken perästä.\n\n\"Maat ja mannut peritään\", jatkoi Berg Rese, \"mutta rosvon nimeä ei\nkanna kenkään, joka ei ole sitä itse ansainnut.\"\n\nTord myhäili hiljaa. \"Entäpä jos jollakulla olisi äiti, joka\nruikuttaisi ja rukoilisi ottamaan isän rikoksen omakseen. Entäpä jos\njoku sitten pettäisi pyövelin hänen työssään ja livistäisi metsään.\nEntäpä jos joku tuomitaan henkipatoksi kalaverkon takia, jota hän ei\nole koskaan nähnyt.\"\n\nBerg Rese iski nyrkillään kivipöytään. Hänen vihansa kuohahti.\nTäällä oli tuo soma nuorukainen piillyt ja pilannut koko elämänsä.\nEi lempeä, ei omaisuutta, ei miesten arvonantoa voinut hän enää\nsaavuttaa tämän perästä. Kurja huolehtiminen elatuksesta ja\nvaatteista oli oleva hänen kaikki kaikkensa. Ja tuo hupsu oli antanut\nhänen, Berg Resen, kaiken aikaa halveksia viatonta. Hän nuhteli häntä\nankarin sanoin, mutta Tord ei pelännyt häntä edes senkään vertaa kuin\nsairas lapsi äitiään, joka toruu häntä siitä, että hän on kylmettänyt\nitsensä kahlaamalla kevätpurossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAvaralla metsäpeitteisellä tunturilla oli tumma lammikko. Se oli\nneliskulmainen ja niin suorarantainen ja terävänurkkainen, että olisi\nluullut sitä ihmisten kaivamaksi. Kolmella puolella ympäröivät sitä\njyrkät vuorenseinät, joissa kuuset pysyttelivät kiinni käsivarren\npaksuisilla juurillaan. Veden tasalla, missä maaperä aikojen\nkuluessa oli huuhtoutunut pois, pongottivat juuret veden pinnan\nyläpuolella käyrinä ja kummallisesti toisiinsa kiertyneinä. Siinä\noli kuin suunnaton joukko käärmeitä, jotka olivat luikertaneet\nlammikosta, mutta olivat takertuneet toisiinsa ja jääneet siihen, eli\nkuin joukko hukkuneiden jättiläisten mustuneita luurankoja, jotka\nlammikko tahtoi hylkiä maalle. Käsivarret ja jalat olivat kiertyneet\ntoistensa ympärille, pitkät sormet olivat iskeytyneet tukea etsien\nkallioseinään ja suunnattomista kylkiluista muodostui holvikaaria,\njotka kannattivat iänikuisia puita. Mutta sattuipa kerran niin,\nettä navakka pohjanen luiskahutti rautakäsivarret ja teräskovat\njättiläissormet vuorenseinästä irti ja sinkautti kuusen kaarena\nlammikkoon. Latva edellä oli se suistunut syvälle liejuun ja jäänyt\nsiihen. Kalanpoikasille oli sen oksien lomassa hyviä piilopaikkoja;\nmutta mustat juuret, jotka kohosivat vedenpinnan yläpuolella,\nmuistuttivat hirviötä, joka ojentelee monia käsivarsiaan. Tämä lisäsi\nvain lammikon kaameutta ja pelottavaisuutta.\n\nLammen neljännellä sivulla vuoret alenivat. Siitä alkoi pieni\nkohiseva puro. Mutta ennenkuin se ehti löytää ainoan mahdollisen\nkulkuväylän, täytyi sen raivata tiensä kivien ja mättäiden lomitse ja\nniin muodostui siihen pienoinen saariryhmä, jossa toiset olivat vain\nyhden mättään kokoisia ja toisilla kasvoi parisen kymmentä puuta.\n\nTällä puolella missä ympäröivät vuoret eivät estäneet auringon valoa,\nviihtyivät myöskin lehtipuut. Siinä kohosi janoisia, harmaanviherviä\nleppiä ja kiiltolehtisiä salavia. Koivu oli löytänyt tiensä tänne,\nniinkuin se ehtiikin kaikkialle, missä on kysymys havumetsän\nkarkoittamisesta; oli siellä myös tuomia ja pihlajia, noita molempia,\njotka tavallisesti reunustavat metsäniittyjä, täyttäen ne tuoksullaan\nja seppelöiden ihanuudellaan.\n\nTäällä joen suun tienoilla kohosi myöskin miehenkorkuinen\nkaislikko, jonka läpi auringonvalo laskeusi vihreänä vedenpinnalle,\nsamanlaisena kuin se leviää metsän sammalpeitteelle. Kaislikossa oli\naukkopaikkoja, pieniä pyöreitä lampareita joissa keinui lummekukkia.\nKorkeat kaislat katselivat lempeän totisina näitä hentoja\nkaunottaria, jotka tyytymättöminä, kun aurinko ei vain näyttäytynyt,\nheti sulkivat valkeat teränsä ja keltaiset heteensä nahkeiden\nverhojensa sisälle.\n\nEräänä päiväpaisteisena päivänä tulivat pakolaisemme tälle lammikolle\nonkimaan. He kahlasivat istumaan parille kivelle kaislikkoon ja\nviskasivat syöttejä suurille viheriäjuovaisille hauille, jotka\nliikkumattomina makasivat veden kalvossa.\n\nMiehet, jotka alati samoilivat metsissä ja tuntureilla, olivat itse\ntietämättään joutuneet kokonaan luonnon voimien valtaan, aivankuin\nkasvit ja eläimet. Päivänpaisteessa he kävivät avomielisiksi ja\nrohkeiksi, mutta iltasin, heti auringon mentyä mailleen, muuttuivat\nvaiteliaiksi ja yöllä, joka tuntui heistä päivää paljoa suuremmalta\nja mahtavammalta, herpasi heidät tuskallinen voimattomuus. Nyt tämä\nkaislikon läpi leviävä vihreä valo, joka väritti veden ruskean\nkultakirjaiseksi ja mustanvihreäksi, loihti heidät merkilliseen\nihmeitä odottavaan tunnelmaan. Näköala oli joka puolelta suljettu.\nVäliin huojutti kaislikkoa tuskin huomattava tuuli, korret\nkahisivat, suikeat, nauhamaiset lehdet huiskivat heidän kasvojansa\nvasten. He istuivat harmaissa nahkapuvuissaan harmailla kivillä.\nPuvun vivahdukset muistuttivat jäkäläpeitteistä rapautuvaa kiveä.\nKumpaisenkin mielestä näytti toverinsa liikkumattomuudessaan ja\näänettömyydessään muuttuneen kivikuvaksi. Kaislikossa sujahteli\njättiläiskaloja sateenkaarenkarvaisine selkineen. Miehet viskasivat\nongenkoukkunsa ja näkivät aaltorenkaiden leviävän kaislikossa.\nMutta väreily alkoi kasvaa kasvamistaan, ja vihdoin he huomasivat,\nettei se riippunut yksinomaan heidän onkensa heitosta. Vellamon\nneito, puoleksi ihminen, puoleksi välkkyvä kala, nukkui keinuen\nveden kalvossa. Hän makasi selällään koko ruumis veden peitossa.\nLaine lipui niin hänen ruumiinsa mukaan, etteivät he ennemmin olleet\nhuomanneet häntä. Tytön hengitys se oli pitänyt laineet vireillä.\nEttä se siinä loikoi ei tosin ollut mitään ihmeellistä, mutta kun\nse seuraavana hetkenä oli kadonnut, eivät he olleet varmoja siitä,\nolivatko nähneetkin vain harhanäön.\n\nViheriä valo, joka tunkeutui silmien kautta aivoihin, vaikutti kuin\nlievä päihtymys. Miehet istuivat tuijottaen tylsinä kaislikkoon ja\nnäkivät näkyjä, joita eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista. Saalis\noli niukka. Tämä päivä olikin omistettu unelmille ja haaveille.\n\nKuului aironloisketta kaislikosta, ja he kavahtivat ylös kuin unesta.\nSamassa näkyikin raskas ruuhi. Se oli koverrettu ilman vähintäkään\ntaitavuutta, oli sammaltunut saumoiltaan ja sen airot olivat\nkapeat kuin kepit. Nuori, lummekukkia keräilevä tyttö souti sitä.\nHänen tummanruskeat hiuksensa olivat kootut paksuihin palmikkoihin\nja hänellä oli suuret ruskeat silmät; muuten hän oli omituisen\nkalpea. Vaan hänen kalpeutensa oli kuulakkaa eikä harmaata. Hänen\nposkiensa väri ei ollut voimakkaampi kasvojen väriä yleensä, tuskinpa\nhuuletkaan siitä eroittuivat. Hän oli puettu valkeaan liinapuseroon,\njota kiinnitti kultasolkinen nahkavyö. Hame oli sininen,\npunapäärmeinen. Hän souti aivan lähelle miehiä huomaamatta heitä.\nHe pysyttelivät hiljaa, hengittämättä, ei kumminkaan pelosta tulla\nhuomatuksi, vaan saadaksensa paremmin katsella tyttöä. Niin pian\nkuin hän oli kadonnut, olivat he ikäänkuin muuttuneet kivikuvista\nihmisiksi. He katsoivat hymyillen toisiinsa.\n\n\"Hän oli valkea kuin lummekukka\", virkkoi toinen. \"Hän oli\ntummasilmäinen kuin vesi tuolla kuusenjuuren alla.\"\n\nHe olivat niin vallattomalla päällä, että heidän olisi tehnyt mieli\nnauraa, nauraa oikein, nauraa kuten ei oltu koskaan naurettu sillä\nlammikolla, niin että kaiku olisi jyrähdellyt vuorenseinissä ja\nkuusen juuret kauhistuen kimmonneet siitä irti.\n\n\"Oliko hän sinun mielestäsi kaunis?\" kysyi Berg Rese.\n\n\"No, enpä tiedä, näin häntä vain hetkisen. Taisipa olla.\"\n\n\"Tuskinpa taisit uskaltaa katsoa häntä. Luulit varmaan häntä Vellamon\nneidoksi.\"\n\nJa taaskin he nauroivat saman äärettömän iloisuuden vallassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTord oli kerran lapsena nähnyt hukkuneen miehen. Hän oli löytänyt\nruumiin rannalta ilmipäivällä eikä ollut silloin pelännyt sitä\nensinkään, mutta yöllä hän oli nähnyt kauheita unia. Hän näki\nunissaan meren, jonka joka aalto vyörytteli miehen ruumiin hänen\njalkoihinsa. Hän uneksui myös, että kaikki saariston saaret ja luodot\nolivat täynnä hukkuneita, jotka olivat kuolleita ja siis meren\nomaisuutta, mutta voivat kumminkin puhua ja liikkua, ja uhata häntä\nvalkeilla käsillään.\n\nSamoin kävi nytkin. Tyttö, jonka hän oli nähnyt kaislistossa,\npalasi jälleen hänen unissaan. Tord näki hänet lammen pohjalta,\nmihin auringon valo kimmelsi vieläkin vihreämpänä kuin kaislikkoon,\nja hänellä oli aikaa huomata, että tyttö oli kaunis. Hän uneksi\nryömineensä tumman lammen keskellä olevalle kuusen juurelle,\nmutta kuusi tutisi ja keinui niin, että hän väliin oli aivan\numpisukkelossa. Silloin ilmaantui neito pikku saarille. Hän seisoi\npunaisten pihlajien juurella ja nauroi hänelle. Viimein meni kehitys\nniin pitkälle, että tyttö suuteli häntä. Oli aamu ja hän kuuli Berg\nResen olevan valveilla, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan sulki\nsilmänsä saadaksensa jatkaa uniaan. Herätessään oli hän väsynyt ja\naivan kuin hämmennyksissä yöllisistä tapauksista. Hän ajatteli nyt\ntyttöä paljon enemmän kuin edellisenä päivänä.\n\nIllan suussa hän kysäsi Berg Reseltä, tiesikö tämä tytön nimeä?\n\nBerg katsoi häneen tutkivaisesti. \"Kenties on parasta, että saat sen\npaikalla tietää\", virkkoi hän. \"Hänen nimensä on Unn. Olemme sukua.\"\n\nTord tiesi silloin, että tämän kalpean neidon takia Berg\nlainsuojattomana metsissä ja tuntureilla samoili. Tord koetti\nmuistella, mitä hän oli kuullut hänestä.\n\nUnn oli suurtilallisen tytär. Vanhempainsa kuoltua hän oli itse\nottanut talonsa ohjat käsiinsä, sillä hän oli luonteeltaan\nvallanhimoinen, eikä hänellä ollut vähintäkään halua mennä naimisiin.\n\nUnn ja Berg Rese olivat sisarusten lapset, ja kauvan oli hoettu,\nettä Berg mieluummin istui Unnin ja hänen neitojensa joukossa\nlavertelemassa kuin teki työtä kotonaan. Kerran kun suuria\njoulupitoja vietettiin Bergin talossa, oli hänen vaimonsa kutsunut\nniihin erään munkin Draksmarkista, nuhtelemaan Bergiä siitä, että hän\nunohti oman vaimonsa toisen naisen tähden. Munkkia ei Berg eikä moni\nmuukaan voinut sietää hänen ulkonäkönsä takia. Hän oli hyvin lihava\nja ihka valkea. Hiuskiehkura kaljun päälaen ympärillä, kulmakarvat\nkovin vetisten silmiensä yläpuolella, kasvojen hipiä, kädet ja kaapu,\nkaikki oli valkeaa. Oli ihan suututtavaa nähdä häntä.\n\nPitopöydässä kaikkien vieraiden kuullen lausui nyt munkki, sillä hän\noli häikäilemätön ja arveli sanojensa tepsivän paremmin, kun oli\nmonta kuulijaa: \"On tapana sanoa käestä, että se on kehnoin kaikista\nlinnuista, koska se ei elätä poikasiaan omassa pesässään, mutta\ntäällä istuu mies, joka ei pidä huolta kodistaan ja lapsistaan, vaan\nhakee huviaan vieraan naisen luota. Hänestä tahtoisin minä sanoa,\nettä hän on miehistä kaikkein kehnoin.\" Unn nousi paikalla. \"Berg\",\nhän virkkoi, \"tämä oli sanottu sinulle ja minulle. Ei koskaan ole\nminua solvaistu näin, mutta eipä olekaan isäni mukana pidoissa.\" Hän\noli aikonut mennä, mutta Berg oli juossut hänen jälkeensä. \"Pysy\npaikoillasi!\" sanoi Unn. \"En tahdo koskaan enää nähdä sinua.\" Berg\nseurasi häntä etehiseen ja kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä, ettei Unn\nmenisi. Säihkyvin silmin oli tyttö vastannut, että se hänen itsensä\npitäisi parhaiten tietää. Silloin Berg syöksyi sisälle ja tappoi\nmunkin.\n\nNyt olivat Bergin ja Tordin ajatukset johtuneet samaan asiaan,\nsillä kotvasen kuluttua Berg lausui: \"Olisitpa nähnyt vain Unnin,\nsittenkuin valkea munkki oli kuollut! Emäntäni keräsi kaikki pienet\nlapsemme ympärilleen ja kirosi häntä. Hän käänsi heidän kasvonsa\nUnniin, että he iät kaiket muistaisivat sen naisen kuvan, joka oli\ntehnyt heidän isästään murhaajan. Mutta Unn seisoi tyynenä ja niin\nkauniina, että miehet vavahtelivat. Hän kiitti minua urhotyöstäni\nja kehoitti minua pakenemaan metsään. Hän varoitti minua rupeamasta\nryöväriksi ja käyttämästä veistä, ennenkuin voisin tehdä sen yhtä\noikeutetun asian edestä.\"\n\n\"Sinun urhotyösi oli jalostanut häntä\", virkkoi Tord.\n\nTaaskin Berg Rese ihmetteli sitä, jota hän oli ennenkin kummastellut\npojassa. Hän oli kuin pakana, pakanaakin pahempi, hän ei\nkoskaan tuominnut sitä, mikä oli väärää. Hän ei tiennyt mistään\nvastuunalaisuudesta. Sen, mikä tapahtui, piti tapahtua. Jumalan ja\nKristuksen ja pyhimykset hän tunsi, mutta vain nimeltään, niinkuin\ntunnetaan vieraiden maiden jumalia. Saariston paikat olivat hänen\njumaliansa. Kuolleiden henkiin oli hänen velho äitinsä opettanut\nhäntä uskomaan.\n\nSilloin Berg Rese ryhtyi työhön, joka oli yhtä hullua kuin punoa\nhirttonuoraa omaan kaulaansa. Hän antoi tämän tietämättömän tutustua\nsuureen Jumalaan, vanhurskauden herraan, pahojen tekojen kostajaan,\njoka syöksee rikolliset iäisiin piinan paikkoihin. Ja hän opetti\nhäntä rakastamaan Kristusta ja hänen äitiään ja pyhiä miehiä ja\nnaisia, jotka kohotetuin käsin polvistuivat Jumalan valtaistuimen\neteen anoen armoa suurelta kostajalta syntisraukoille. Hän opetti\nhänelle kaikkea, mitä ihmiset tekevät sovittaaksensa Jumalan vihaa.\nHän näytti hänelle pyhiinvaeltajain joukot, toivioretket pyhiin\npaikkoihin, itseään kiduttavat parannuksentekijät ja munkkien paon\nmaailmallisesta elämästä.\n\nAina sen mukaan kuin hän puhui, kalpeni poika ja kiihtyi, hänen\nsilmänsä laajenivat, kuin pelästyttäviä, hirveitä näkyjä nähdessä.\nBerg Rese tahtoi lakata, mutta ajatusten virta tulvehti ja hän jatkoi\npuhettaan. Yö peitti heidät, metsän musta yö, jossa kuului vain\nsusien ulvontaa. Jumala tuli heitä niin likelle, että he näkivät\nhänen valtaistuimensa pilkoittavan tähtien takaa ja koston enkelien\nlaskeutuvan kohti metsän latvoja. Mutta heidän allaan liekehtivät\nmaanalaisen tulen leimut, ahnaasti nuollen tuskanpainaman ihmissuvun\nvavahtelevaa pakopaikkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy oli tullut, oli kova myrsky. Tord käveli yksin metsässä\nkokemassa ansojaan ja pyydyksiään. Berg Rese istui kotona korjaillen\nvaatteitaan. Tordin matka kävi metsäiselle vaaralle. Sinne johti\nleveä polku.\n\nMyrskyn puuskat, jotka pääsivät tunkeutumaan huojuvaan metsään,\nkiidättelivät kuivia lehtiä kahisevissa pyörteissä pitkin tietä.\nTordista tuntui vähä väliä, että joku kulki hänen jäljessään. Hän\nkatsoi usein taaksensa. Väliin hän seisahti kuuntelemaan, mutta\npäätteli, että se oli tuulen ja lehtien humua, ja matkasi edelleen.\nNiin pian kuin hän taas oli liikkeellä, kuuli hän jonkun pehmeästi\ntanssia sipsuttelevan ylös vuoren rinnettä. Kuului lapsen jalkojen\ntepsutusta. Haltiat ja keijut kisailivat hänen kintereillään. Kun hän\nkäännähti katsomaan, ei siellä milloinkaan ollut ketään, ei ketään.\nHän pui nyrkkiä kohiseville lehdille ja jatkoi matkaansa.\n\nÄänet eivät siltä vaienneet, vaan ottivat uuden sävelen. Nyt alkoi\nkuulua kihinää ja kähinää hänen takaansa. Suuri kyykäärme luikerteli\nkiemurrellen. Myrkkyä tihkuva kieli riippui suusta ja kiiltävä\nruumis välkkyi käpertyneiden lehtien lomasta. Käärmeen kumppalina\nhiiviskeli susi, tuollainen suuri, laiha, harmaasääri. Samalla kun\nse valmistelihen hyökkäämään hänen niskaansa, mateli kyykäärme hänen\njalkoihinsa ja pisti häntä kantapäähän. Väliin olivat molemmat ääneti\nikäänkuin olisivat koettaneet päästä hänen luoksensa huomaamatta,\nmutta tuossa tuokiossa taas kähinä ja läähätys ilmaisivat heidät ja\njoskus suden kynnet rasahtivat kiviin. Tord kiiruhti vaistomaisesti\nkulkuaan, mutta eläimet ehättivät perästä. Kun hän luuli niiden\nolevan parin askeleen päässä ja valmistautuvan hyökkäämään, kääntyi\nhän katsomaan. Nytkään ei ollut mitään, ja sen hän oli kaiken aikaa\ntietänyt.\n\nHän istahti kivelle lepäämään. Silloin alkoivat kuivat lehdet\nleikkiä hänen jaloissaan ikäänkuin häntä huvittaakseen. Siinä oli\nnyt kaikkia metsän lehtiä: kirkkaan keltaisia pieniä koivun lehtiä,\npunakirjavia pihlajan lehtiä, jalavan kuivia, tummanruskeita,\nhaavan nahkeita helakan punaisia ja salavan kellanvihreitä lehtiä.\nMuuttuneita, käpertyneitä, repalereunaisia ja arpisia ne olivat,\nnyt aivan toisenlaisia kuin pari kuukautta sitten untuvan pehmeinä,\nhelakanvihreinä ja hienomuotoisina silmuistansa puhjetessaan.\n\n\"Syntisiä, syntisiä\", sanoi poika, \"ei ole mikään puhdasta Jumalan\nedessä. Hänen vihansa liekit ovat saavuttaneet jo teidätkin.\"\n\nKun hän taaskin lähti liikkeelle, näki metsän notkuvan allansa kuin\naaltoavan meren. Tiellä oli rauhaisaa ja tyyntä, mutta hän kuuli,\nvaikka ei mitään nähnyt, että metsä oli täynnä ääniä.\n\nKuului kuin kuiskutuksia, kuin valituslauluja, karkeita uhkauksia\nja jyrähteleviä kirouksia. Kuului naurun hohotusta ja valitusta ja\nsuuren ihmisjoukon hälinää. Tämä kihinä ja kähinä, joka tuntui olevan\njotain eikä kumminkaan ollut mitään, ärsytti sekä kiihoitti häntä.\nSe saattoi hänet raivostumaan. Hän tunsi taas samallaista kuolon\ntuskaa kuin maatessansa luolansa lattialla silloin kun heitä ajettiin\nkautta metsän. Hän kuuli taas oksien ryskettä, väkijoukon raskaita\naskeleita, aseiden kalsketta ja jyräjäviä huutoja ja melua, joka\nraivoisaa verenjanoista joukkoa seurasi.\n\nMutta metsän myrskyssä ei ollut yksin tätä. Siinä oli vielä jotain\nmuutakin, jotain paljon hirveämpää, ääniä, joita hän ei osannut\nselittää, äänten sekasortoa, joka tuntui hänestä vieraskieliseltä\npuheelta. Hän oli kuullut kauheampien myrskyjen kuin tämän mylvivän\nmastoissa ja köysissä, mutta koskaan ei ollut hän kuullut tuulen\nniin monisävelistä harppua soittavan. Joka puulla oli oma äänensä,\nhaapa ei suhissut samaa kuin kuusi, ei poppeli pihlajan lailla.\nJoka rotkolla oli oma äänensä, joka vuorenseinästä kajahtelevalla\nkaiulla oma omituinen sointunsa. Purojen pulpatus, kettujen rääyntä\nyhtyi samaan metsämyrskyn eriskummalliseen pauhuun. Tämän kaiken\nhän saattoi ymmärtää, mutta kuului vieläkin kummallisempia ääniä.\nJa ne ne vaikuttivat, että hänen sisällään alkoi huutaa, hohottaa\npilkkanaurua ja uikuttaa kilvan myrskyn kanssa.\n\nHäntä oli aina pelottanut ollessaan yksin metsän pimennossa. Hän\nrakasti aavaa merta ja alastomia luotoja. Henget ja varjot vaanivat\npuiden lomista.\n\nYhtäkkiä hän käsittää, ken se oli joka myrskyssä puhui. Se oli\nJumala, suuri kostaja, vanhurskauden Jumala. Hän se ahdisti\nhäntä hänen toverinsa takia. Hän vaati häneltä munkin murhaajaa\nkostettavakseen.\n\nSilloin Tord kävi puhumaan myrskyn keskellä. Hän puhui Jumalalle,\nmitä hän oli tahtonut tehdä, mutta ei ollut voinut. Hän olisi\nmielellään puhunut Berg Reselle ja pyytänyt häntä tekemään sovinnon\nJumalan kanssa, mutta hän oli ollut liian arka. Ujous oli tehnyt\nhänet mykäksi. \"Kun sain tietää, että vanhurskas Jumala hallitsee\nmaailmaa\", huusi hän, \"ymmärsin minä, että hän oli mennyttä miestä.\nOlen valvonut monia pitkiä öitä ystävääni itkien. Minähän tiesin,\nettä Jumala hänet löytää, vaikka hän kuinka lymyäisi. Mutta minulta\npuuttui voimaa puhuakseni ja opettaakseni häntä ymmärtämään. Jäin\nsanattomaksi, sillä minä rakastin häntä niin äärettömästi. Elä vaadi,\nettä minun tulisi puhua hänen kanssaan, elä pyydä, että meren tulisi\nnousta vuoren tasalle!\" Hän vaikeni ja samassa tyyntyi.\n\nYht'äkkiä tuli tyven ja kirkas päiväpaiste ja kuului ikäänkuin\naironloisketta ja jäykkien kaislanlehtien hiljaista kahinaa. Nämä\nlempeät äänet toivat Unnin kuvan hänen mieleensä. -- Henkipatoksi\njulistettu ei voi mitään saavuttaa, ei omaisuutta, ei naisen lempeä,\nei arvoa miesten joukossa. -- Jos hän ilmiantaisi Bergin, pääsisi hän\nlain turvaan. -- Mutta Unnin varmaan täytyi rakastaa Bergiä kaiken\nsen takia, mitä Berg oli tehnyt hänen tähtensä. Muuten ei asia voinut\nolla.\n\nKun myrsky uudelleen kiihtyi, kuuli hän taas askeleita takanansa\nja väliin hengästynyttä läähätystä. Nyt hän ei uskaltanut kääntyä\nkatsomaan, sillä hän tiesi, että hänen takanansa oli valkea munkki,\njoka palasi pidoista Berg Resen talosta verellä tahrattuna, ammottava\nkirveen haava otsassa. Ja hän kuiskaili: \"Ilmianna hänet, ilmianna\nhänet, sillä vaikkapa hänen ruumiinsa polttoroviolla tuhottaisiinkin,\nniin hänen sielunsa tulisi kumminkin pelastetuksi!\"\n\nTord alkoi juosta. Kaikki tämä peloittava, joka itsessänsä ei ollut\nmitään, mutta joka lakkaamatta soi hänen sielussaan, kasvoi hirveäksi\nkauhuksi. Hän tahtoi päästä siitä. Mutta hänen juostessaan alkoi taas\nkuulua tuo syvä kauhistava ääni, joka oli Jumalan ääni. Jumala itse\nsäikytti häntä ja ahdisti häntä luovuttamaan hänelle murhaajan. Berg\nResen rikos näytti hänestä kammoittavammalta kuin ennen koskaan.\nMies aseeton oli murhattu, Jumalan mieheen oli kirkas teräs isketty.\nTämä oli uhkaa maailman valtiasta vastaan. Ja murhamies kumminkin\nvielä uskalsi elää ja nauttia auringonpaisteesta ja maan hedelmästä,\nikäänkuin Kaikkivaltiaan käsivarsi olisi liian lyhyt häntä\ntavoittamaan.\n\nHän seisattui, pui nyrkkiä ja ulvahti uhkauksen. Sitten hän\nmielipuolenlailla läksi livistämään metsästä, kauhunvaltakunnasta\nalas laaksoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTordin tarvitsi vain virkkaa asiansa, niin pian oli kymmenkunta\ntalonpoikaa, valmiina häntä seuraamaan. Sovittiin, että Tord astuisi\nyksin luolaan, jottei Bergissä heräisi epäluuloa, mutta hänen tuli\nkylvää herneitä pitkin matkaa, niin että talonpoikien olisi helppo\nlöytää tie.\n\nKun Tord astui luolaan istui Berg Rese ompelemassa. Nuotion valo oli\nniukka ja työ tuntui käyvän huonosti. Pojan sydän täyttyi säälistä.\nKaunis Berg Rese näytti köyhältä ja onnettomalta. Ja elämä, se ainoa,\nmitä hän omisti, riistettäisiin nyt häneltä. Tord pullahti itkemään.\n\n\"Mikä nyt?\" tiedusteli silloin Berg. \"Oletko kipeä? Oletko\npelästynyt?\"\n\nEnsi kerran Tord silloin puhui pelostansa. \"Oli kamalaa metsässä.\nKuulin kummituksia ja näin aaveita. Minä näin valkeita munkkeja.\"\n\n\"Herran nimessä, poika!\"\n\n\"He messusivat minulle koko matkan tunturille mennessä. Koetin kyllä\npaeta mutta ne kiitivät perästä ja lauloivat. Enkö koskaan voi päästä\nerilleni tuosta melusta? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan?\nMinä tarkoitan, että he saisivat messuta jollekin toiselle, joka sitä\nparemmin tarvitsee.\"\n\n\"Oletko tullut hulluksi, Tord, tänä iltana?\"\n\nTord puhui paljon, mutta tiesi tuskin mitä. Hän oli päässyt kaikesta\nujoudestaan. Puhe tulvi esteettömästi hänen huuliltaan.\n\n\"Kaikki ovat valkeita munkkeja, valkeita, kuolonkalpeita. Kaikkien\nkaavuilla on verta. He painavat päähineensä alas otsalle, mutta haava\nammottaa kumminkin sen alta, suuri, punainen, ammottava kirveen\nhaava.\"\n\n\"Suuri, punainen, ammottava kirveen haavako, niinkö?\"\n\n\"Minäkö sen kenties olen iskenyt? Miksi minä sen näen?\"\n\n\"Kautta pyhimysten, Tord\", sanoi Berg Rese kalpeana ja hirveän\ntotisena, \"mitä se merkitsee, että näet kirveen iskun haavan? Minä\nmurhasin munkin parilla puukon pistolla.\"\n\nTord seisoi ja vapisi Bergin edessä ja väänteli käsiään. \"He pyytävät\nsinua minulta. He koettavat pakottaa minua ilmiantamaan sinut.\"\n\n\"Ketkä! Munkitko?\"\n\n\"Niin, tietysti munkit. He näyttävät minulle näkyjä. He näyttävät\nminulle hänet, Unnin. He näyttävät minulle välkkyvän, päiväpaisteessa\nheloittavan meren. He näyttävät minulle kalastajain leiripaikan\ntansseineen ja iloineen. Vaikka minä ummistan silmäni, näen\nkumminkin. Antakaa minun olla rauhassa, sanon minä. Minun ystäväni\non tehnyt murhan, mutta hän ei ole paha. Jättäkää minut, minä puhun\nhänelle, niin hän katuu ja tekee parannuksen. Hän tunnustaa syntinsä\nja vaeltaa Kristuksen haudalle. Me lähdemme yhdessä niille paikoille,\njotka ovat niin pyhät, että kaikki synnit pyyhitään pois niiltä,\njotka sinne tulevat.\"\n\n\"Mitä munkit silloin vastaavat?\" tiedusteli Berg. \"He tuomitsevat\nminut kadotukseen. He tahtovat asettaa minut kidutuspenkille ja\npolttoroviolle.\"\n\n\"Pitäisikö minun kavaltaa rakkain ystäväni? kysyn minä heiltä\",\njatkoi Tord. \"Hän on minulle kaikki kaikessa maan päällä. Hän on\npelastanut minut karhun kynsistä, jonka kämmen jo painoi kurkkuani.\nMe olemme vilussa värisseet ja kärsineet kaikenlaista kurjuutta\nyhdessä, hän on levittänyt oman karhunnahkansa peitteekseni, kun\nolin sairas, ja minä olen kantanut vettä ja halkoja hänelle. Olen\nvartioinut hänen untansa, että hän on saanut rauhassa nukkua, olen\neksytellyt hänen vihollisensa. Miksi he minua luulevat sellaiseksi,\njoka ilmiannan ystäväni? -- Minun ystäväni menee kohta omasta\nhalustaan papin luo tunnustamaan ja sitten me lähdemme yhdessä\nsovinnon maahan.\"\n\nBerg kuunteli totisena, tarkasti tutkien Tordin kasvoja. \"Sinun\nitsesi on mentävä papin luo ja sanottava totuus\", virkkoi hän. \"Sinun\ntäytyy päästä takaisin ihmisten ilmoille.\"\n\n\"Auttaako se sinua, jos minä yksinäni menen? Sinun syntisi tähden\nvainoo kuollut ja kaikki varjot minua. Etkö näe, miten kammottava\nsinä olet minusta? Sinä olet satuttanut kätesi Jumalaan itseensä.\nEi mikään rikos ole niinkuin sinun. Melkeinpä luulen, että iloitsen\nnähdessäni sinua pyöriteltävän piinaustelineillä. Onnellinen se, joka\ntässä maailmassa saapi rangaistuksensa ja välttää tulevaisen vihan.\nMiksi puhuitkaan minulle vanhurskaasta Jumalasta? Sinä pakotat minut\nilmiantamaan sinut. Pelasta minut siitä synnistä! Lähde papin luo!\"\nJa hän lankesi polvilleen Bergin eteen.\n\nMurhaaja laski kätensä hänen päänsä päälle. Hän tuli mitanneeksi\ntoverinsa tuskalla omaa syntiänsä ja se kasvoi suureksi ja sai hänet\nsielussansa kauhistumaan. Hän näki itsensä riidassa maailmaa johtavan\ntahdon kanssa. Katumus teki tuloa hänen sydämeensä.\n\n\"Voi minua; miksi tein sen, mitä olen tehnyt?\" sanoi hän. \"Se, mikä\nminua odottaa, on liian raskasta antautuakseni vapaaehtoisesti\nsiihen. Jos menen ilmoittamaan itseni papeille, niin he kiduttavat\nminua tuntimääriä. He paistavat minut miedolla tulella. Eikö jo\ntämä kurja elämä, jota pelossa ja tuskassa olemme viettäneet, riitä\nminulle rangaistukseksi? Olenhan menettänyt maat ja mannut! Olenhan\nelänyt erotettuna ystävistä ja kaikesta, joka on miehen iloa. Mitä\nvielä vaaditaan?\"\n\nKun hän näin puhui, niin Tord aivan kauhistuneena hypähti\nseisaalleen: \"Voitko sinä katua\", huusi hän. \"Voivatko minun sanani\njärkyttää sydäntäsi? Joudu sitten pian. Kuinka olisin voinut uskoa\ntätä? Tule, joudu, vielä ehdimme paeta.\"\n\nBerg Rese hyökkäsi ylös hänkin. \"Sinä siis olet tehnyt sen --.\"\n\n\"Olen, olen, olen! Minä olen ilmiantanut sinut. Mutta kiiruhda nyt\npian! Tule, koska kerran voit katua! He antavat meidän mennä. Me\npääsemme heidän käsistään!\"\n\nMurhamies kumartui lattiaan, jossa hänen isiltä peritty sotakirveensä\noli hänen jaloissaan. \"Sinua, varkaan poikaa\", kähisi hän. \"Sinua\nminä olen uskonut ja rakkaana pitänyt!\"\n\nKun Tord näki hänen kumartuvan kirvestä ottamaan, niin hän tiesi,\nettä nyt oli kysymys hänen omasta hengestään. Hän sai siepatuksi\nvyöltään oman kirveensä ja sivalsi Bergiä sillä, ennenkuin tämä ehti\nkohottautua. Terä viilsi vinhuen läpi ilman ja upposi kumarrettuun\npäähän. Berg Rese suistui maahan pää edellä, koko ruumis retkahtaen\njälessä. Verta ja aivoja purskahti haavasta ja kirves kirposi\nlattialle. Tord näki tuuhean tukan välistä ammottavan punaisen\nkirveen haavan.\n\nNyt hyökkäsivät talonpojat esille. He ilostuivat ja ylistivät tekoa.\n\n\"Nyt ei ole sinulla hätäpäivää\", he sanoivat Tordille.\n\nTord silmäili käsiään, ikäänkuin hän niissä olisi nähnyt kahleet,\njotka häntä olivat kietoneet murhaamaan sen, jota hän rakasti. Ne\nolivat kuin Fenris-suden, tyhjästä taotut. Kaislikon vihreästä\nvalosta, metsän haamujen kisoista, myrskyn soitosta, lehtien\nkahinasta, unelmien suloisuudesta ne olivat valetut. Ja hän lausui\nääneen: \"Jumala on suuri.\"\n\nMutta hän johtui taas äskeisiin ajatuksiinsa. Hän painautui\npolvilleen ruumiin viereen ja laski kätensä sen pään alle.\n\n\"Elkää tehkö hänelle mitään pahaa!\" hän virkkoi. \"Hän katuu, hän\ntahtoo lähteä pyhille haudoille. Hän ei ole kuollut, mutta älkää\nvangitko häntä! Me olimme juuri valmiina lähtemään kun hän sortui.\nValkea munkki se varmaan ei tahtonut, että hän katuisi, mutta Jumala,\nvanhurskauden Jumala, rakastaa katumusta.\"\n\nHän viipyi ruumiin ääressä, puheli sille, itki ja rukoili kuollutta\nheräämään. Talonpojat kyhäsivät muutamista keihäistä jonkinlaisen\npaarin. He tahtoivat kantaa suurtilallisen ruumiin hänen talollensa.\nHe kunnioittivat kuollutta ja puhuivat hiljaa hänen läheisyydessään.\nKun he nostivat hänet paareille, niin Tord nousi, ravisti hiukset\nkasvoiltaan ja puhui äänellä, joka vavahteli nyyhkytyksistä:\n\n\"Sanokaa sitten Unnille, joka teki Berg Resestä murhaajan, että\nTord kalastaja, jonka isä on laivahylkyjen ryöstäjä ja äiti noita,\ntappoi hänet, koska Berg oli opettanut hänelle, että tämä maa on\nvanhurskaudelle perustettu.\"\n\n\n\n\nJUMALAN RAUHA.\n\n\nOli kerran vanha talonpoikaistalo, ja oli joulu-aatto. Pilvet\nriippuivat raskaina kuin suuren lumipyryn edellä ja oli kipakka\npohjoistuuli. Oli paraillaan se aika iltapäivällä, kun väki kiireellä\nlopetteli töitään joutuakseen saunaan kylpemään. Sitä lämmittää\nporuutettiin niin, että lieska leimusi taivaalle savupiipusta\nja kipunasuihkut ja nokihiutaleet tuulen kantamina putoilivat\nulkohuonerakennusten lumipeitteisille katoille.\n\nSamalla kuin liekit hulmusivat saunan piipusta, kohoten tulipatsaana\nkattojen tasalle, alkoivat kaikki ihmiset tuntea, että nyt oli joulu\ntullut. Palvelustyttö joka kuukotti etehisessä ja pesi lattiaa, alkoi\nhyräillä, vaikkakin vesi karahti jäähän punkassa hänen kupeellaan.\nRengit, jotka seisoivat liiterissä jouluhalkoja hakkaamassa, alkoivat\npilkkoa puita kaksi kerrallaan ja heilauttelivat kirveitään niin\nlystisti, kuin työ olisi vain ollut leikin tekoa.\n\nAitasta asteli vanha nainen vierreleipäkasa käsivarrellaan. Hän\nkäveli hitaasti pihan poikki muhkeaan, punaiseksi maalattuun\nasuinrakennukseen, nousi varovaisesti etehiseen ja laski leivät\nseinäpenkille. Sitten hän levitti liinan pöydälle ja asetteli leivät\nkokoon, suuren ja pienen aina päällekkäin. Hän oli harvinaisen ruma\nvanha ihminen, hänellä oli punertava tukka, lupattavat silmäluomet\nja omituisen kireä piirre suun ja leuan seutuvilla, ikäänkuin\nkaulajänteet olisivat olleet liian lyhyet. Mutta nyt joulunaattona\noli hänen olennossaan sellainen rauha ja ilo, että tuskinpa huomasi\nhänen rumuuttaan.\n\nVaan yksi talonväestä ei ollut iloinen ja se oli tyttö, joka sitoi\nvastoja joulusaunaa varten. Hän istui lieden luona ja hänen edessään\nlattialla oli koko sylyys hienoja koivun virpiä, mutta häneltä\npuuttui kestäviä pantavitsoja. Isossa pirtissä oli suuri ja matala,\npikkuruutuinen ikkuna, ja sen läpi loimotti valo saunasta sisälle,\nliehui lattialla ja kultasi koivunvarvut. Mutta tyttö kävi yhä\nonnettomammaksi, kuta korkeammalle tuli leiskui. Hän tiesi että\nvastat hajosivat niinpian kuin niihin tartutaan ja että hän saa\nsiitä kärsiä häpeätä ainakin siksi, kunnes uudet joulutulet tuosta\nsavutorvesta roihuavat.\n\nSiinä kun hän istui ja tunsi itsensä onnettomaksi, tuli tupaan\nse, jota hän pelkäsi kaikista enimmän. Se oli itse isäntä, Ingmar\nIngmarinpoika. Hän varmaan oli ollut saunassa katsomassa, että kiuas\ntulisi kyllin kuumaksi, ja nyt tahtoi tarkastaa millaisia vastat\ntulivat. Ingmar Ingmarinpoika oli vanha ja piti siitä mikä oli\nvanhanaikuista. Ja juuri sentähden, että kansa alkoi hyljätä saunassa\nkylpemisen ja koivuvastojen käyttämisen, siksi juuri hän piti\ntarkasti vaaria siitä, että hänen talossaan se kumminkin tehtäisiin\nja tehtäisiin kunnollisesti.\n\nIngmar Ingmarinpoika käytti vanhaa lammasnahkaturkkia, hänellä oli\nnahkahousut ja lapikassaappaat. Hän oli likainen ja parroittunut ja\ntuli sisälle niin sävyisänä ja hiljaisena, että yhtä hyvin olisi\nvoinut luulla häntä kerjäläiseksi. Hänellä oli jotenkin samat\nkasvonjuonteet, ja oli yhtä ruma kuin vaimonsakin, sillä he olivat\nsukua keskenään, ja tyttö oli jo ammoisista ajoista oppinut tuntemaan\npyhää kunnioitusta jokaista sen näköistä kohtaan. Sillä olihan jotain\nerinomaista kuulua Ingmarinpoikien vanhaan sukuun; joka aina oli\nollut seudun arvokkain, mutta korkeinta mitä ihminen voi saavuttaa,\noli olla itse Ingmar Ingmarinpoika, koko pitäjän rikkain, viisain ja\nmahtavin mies.\n\nIngmar Ingmarinpoika tuli tytön luo, kumartui ottamaan yhden\nvalmiista vastoista ja huiskautti sitä ilmassa. Samassa jo varvut\nkirposivat hajalleen. Yksi osui joulupöydälle ja toinen uudinsänkyyn.\n\n\"Hohoi tyttöni\", sanoi ukko ja nauroi, \"luuletko tällaisten vastojen\nkelpaavan Ingmarilan saunassa? Vai oletko itse noin arka ihostasi,\ntyttö?\"\n\nKosk'ei isäntä siitä sen pahempaa ääntä pitänyt, sai tyttö rohkeutta\nja vastasi, että kyllä hän sitoisi vastoja jotka kestävät, jos\nhänelle vain annettaisiin kunnon vitsaksia.\n\n\"Kai niitä sitten on sinulle hankittava, tyttöseni\", virkkoi vanha\nIngmar, sillä hän oli oikealla joulutuulella.\n\nHän läksi isosta pirtistä, harppasi lattian pesijän ylitse ja\nseisahti kynnykselle katsomaan, näkyisikö ketään jonka voisi lähettää\nkoivuhaasta vitsaksia hakemaan. Rengit puuhailivat jouluhalkojen\nhakkuussa ja poika tuli ladosta jouluolkia ottamasta, molemmat vävyt\nkorjailivat työkapineita vajaan, jotta kartanolla alkaisi olla\npyhäsiivo. Kukaan ei joutanut lähtemään metsään.\n\nSilloin ukko päätti kaikessa hiljaisuudessa mennä itse. Hän kulki\npihan poikki, ikäänkuin olisi navettaan menossa, katsahti taaksensa\nikäänkuin tarkatakseen, huomasiko kukaan häntä, ja pyörähti navetan\nnurkan taa, mistä kohtalaisen hyvä tie vei metsään päin. Ukko ei\nkatsonut tarpeelliseksi virkkaa kenellekään siitä mihin hän meni,\nsillä silloin olisi poika tai vävy saattanut kiellellä häntä jäämään\nkotiin. Ja vanhukset tahtovat mieluummin pitää oman päänsä.\n\nHän pysyttelihen tiellä aitojen yli ja pienen kuusikon läpi\nkulkiessaan ja painausi koivuhakaan. Täällä hän poikkesi tieltä ja\nkahlasi lumessa, etsien parin vuoden vanhoja koivun oksia.\n\nMutta nyt oli tuuli päättänyt koko päivän kestäneet valmistuksensa.\nSe oli riistänyt lumen irti pilvestä, ja nyt se lentää kiidätti\nmetsää kohti, jälessään pitkä lumihiudelaahos.\n\nIngmar Ingmarinpoika oli juuri kuuristunut vuolasemaan\nkoivunvitsasta, kun tuuli lumikuormineen ennätti paikalle. Kun\nukko ojensihen suoraksi, silloin uusi tuulenpuuska tuprautti koko\nhiutalekasan hänen kasvoillensa. Hän sai silmänsä lunta täyteen ja\ntuuli ryöppysi niin rajusti hänen ympärillään, että hänen oli pakko\npyörähtää ympäri pari kertaa.\n\nKoko onnettomuus itse asiassa lienee kumminkin aiheutunut siitä,\nettä Ingmar Ingmarinpoika oli käynyt vanhaksi. Nuoruuden päivinä ei\nkaiketikaan hänen päänsä olisi mennyt pyörälle lumituiskusta. Mutta\nnyt viepotti häntä niin, kuin olisi hypähdellyt joulupolskassa. Ja\nkun hän tahtoi kääntyä kotiin, niin hän läksikin aivan väärälle\nsuunnalle. Sen sijaan että hänen olisi tullut kääntyä aidoille päin,\nhän taivalsi etäämmä suureen kuusimetsään, joka alkoi koivuhaan takaa.\n\nIlma pimeni tuossa tuokiossa, ja nuorien puiden tienoilla metsän\nreunassa pyry yhä ryöppysi ja vonkui hänen ympärillään. Ukko älysi\nkyllä, että hän nyt kulki kuusikossa, mutta ei ymmärtänyt kulkevansa\npäinmäntyyn, sillä kasvoihan kuusia koivuhaan molemmin puolin. Mutta\nviimein hän urkeni niin etäälle metsän syvyyteen, että siellä oli\naivan tyyntä ja rauhaisaa, tuuli ei sinne tuntunut ja puut kohosivat\nsiellä korkeina ja paksurunkoisina. Silloin hän älysi joutuneensa\neksyksiin ja tahtoi kääntyä takaisin.\n\nHän oli perin ymmällä ja ärtyneenä siitä että oli voinut joutua\neksyksiin, ja tuossa seisoessaan jäljettömässä metsässä, ei hänen\npäänsä enää kyennyt arvaamaan mihin päin kääntyä. Hän yritti\nensin yhdelle sitten toiselle suunnalle. Viimein hän älysi ruveta\nseuraamaan omia askeleitaan, mutta pimeä yllätti hänet, eikä hän\nvoinut niitä eroittaa. Ja puut vain kasvamistaan kasvoivat hänen\nympärillään. Kulkipa hän miten tahansa, sen hän kumminkin ymmärsi,\nettä hän loittoni yhä etäämmä metsän reunasta.\n\nOlipa kuin noiduttua, että hänen uhallakin piti kahlia kahakäteen\nmetsässä ja myöhästyä saunasta.\n\nHän käänsi lakin päässään, tiukkasi sukkanauhaansa, mutta hänen\npäänsä oli sittenkin yhtä sekaisin. Tuli jo pilkkopimeä ja hän alkoi\njo uskoa olevansa pakotettu jäämään koko yöksi metsään.\n\nHän nojausi kuusen runkoon ja seisoi hiljaa ikäänkuin selvitellen\najatuksiaan. Tämän metsän hän tunsi vallan mainiosti, hän oli\nkulkenut siellä niin paljon että tunsi jok'ikisen puun. Hän oli\npoikana kulkenut täällä lampaita paimentamassa. Hän oli viritellyt\ntänne pauloja metsälinnuille. Nuorena oli hän ollut täällä mukana\ntukin hakkuussa. Hän oli nähnyt koko metsän viruvan kannokkona ja oli\nnähnyt sen siitä uudelleen ylenevän.\n\nVihdoinkin hän luuli alkavansa käsittää missä oli ja päätteli että\njos hän kulkisi sitä ja sitä suuntaa, niin osuisi oikeaan. Mutta\nkuinka hän kulkikin, häipyi hän yhä syvemmä ja syvemmä salolle.\n\nKerran hän tunsi kovan sileän maan jalkainsa alla ja silloin hän\nymmärsi viimeinkin päässeensä tielle. Sitä hän sitten koki seurata,\nsillä tiehän aina kumminkin vie jonnekin. Mutta se osui pian jollekin\nmetsäniitylle, missä pyryilma vapaasti peuhasi; siellä ei ollut enää\npahaistakaan polkua, oli vain kinoksia ja syvää hankea. Silloin ukon\nmieli masentui ja hän tunsi itsensä kurjaksi vaivaiseksi, jonka\ntäytyi jäädä korpeen kuolemaan.\n\nHän alkoi väsyä lumessa kahlimiseen ja istahti kerta toisensa perästä\nkivelle lepäämään. Mutta niinpiankuin hän istahti oli hän nukkua ja\nhän tiesi, että jos hän nukkuisi, niin hän paleltuisi kuoliaaksi. Hän\nkoetti siis astua astumistaan, sillä ainoastaan sillä tavalla hän\nsaattoi pelastua.\n\nMutta kesken kaikkea ei hän voinut vastustaa haluaan istua. Tuntui,\nettä kunhan vain saisi levätä, ei hän siitä paljonkaan välittäisi,\nvaikka se maksaisi hänen henkensä.\n\nHänestä tuntui niin suloiselta istua hiljaa, ettei kuoleman ajatus\nhäntä ensinkään kammottanut. Hän tunsi melkeinpä iloa ajatellessaan,\nettä kun hän on kuollut, niin hänestä kirkossa luetaan pitkiä\nelämäkerrallisia tietoja. Hän muisti miten kauniisti rovastivanhus\noli puhunut hänen isävainajastaan ja varmaan sanottaisiin nyt jotain\nkaunista hänestäkin, mainittaisiin että hän oli seudun vanhimman\ntalon omistaja ja puhuttaisiin siitä, mikä kunnia on kuulua seudun\narvokkaimpaan sukuun. Ja huomautettaisiin siitäkin mihin se\nvelvoittaa.\n\nNiin, niin, kyllä vastuunalaisuutta on elämässä, sen hän aina oli\ntiennyt. Joka kuului Ingmarinpoikien sukuun, sen tuli ponnistaa viime\ntinkaan.\n\nHätkähtäen tunsi hän, etteipä suinkaan olisi kunniakasta hänelle,\njos hänet löydettäisiin metsästä kuoliaaksi paleltuneena. Hän ei\ntahtonut tätä kuolonsanomaansa liitettävän. Ja niin hän taas kohosi\nseisoalleen ja alkoi vaeltaa. Hän olikin jo viivähtänyt istumassa\nniin kauan, että lumi mähkäleinä vierähteli hänen turkkiansa pitkin,\nhänen liikkeelle lähtiessään.\n\nMutta kotvasen kuluttua hän uudelleen istahti uneksimaan.\n\nNyt hiipi kuolon ajatus yhä suloisempana hänen luoksensa. Hän kuvaili\nmielessään hautajaisia alusta loppuun ja kaikkea sitä kunniaa, jota\nhänen kuolleelle ruumiilleen osotettaisiin.\n\nHän näki suuren pitopöydän katettuna yläkerran juhlasalissa, rovastin\nja ruustinnan kunniasijalla, kaitarintaisen laamannin istumassa\nvalkea pitsiröyhelö kaulassaan, majurinrouvan mustassa silkissä\nkuhisten ja paksu kultaketju moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä.\n\nHän näki kaikki vierashuoneet valkealla verhottuina. Valkeat lakanat\nikkunoissa, valkea kangas huonekalujen yllä. Tie havutettuna\netehisestä kirkkoon asti!\n\nPesua, leipomista ja teurastusta, pari viikkokautta maahanpaniaisten\nedellä. Kaksikymmentä syltä halkoja poltettuna neljässätoista\npäivässä.\n\nRuumis paareilla pirtin karsinassa, häkää kylmiltään lämmitetyissä\nhuoneissa. Laulua ruumiin ääressä kun arkun kansi kiinni väännetään,\nhopealaatat kirstun päädyssä. Koko talo vilisee vieraista.\n\nKoko kyläkunta liikkeellä \"saattajaisiin\" lähtemässä, kaikki\nkirkkohatut harjattuina, koko syysviinavarastot hautajaisissa\ntyhjennettynä, kaikki tiet kuhisten kansaa kuin markkinoilla.\n\nTaaskin ukko kavahti pystyyn. Hän oli kuullut heidän istuvan ja\npuhelevan hänestä peijaisissa. \"Mutta miten hän nyt tuolla tavoin\nlähti kuoliaaksi paleltumaan?\" virkkoi laamanni. \"Mitähän tekemistä\nhänellä mahtoi korvessa olla?\"\n\nJa kapteeni vastasi: \"eikö lie ollut jouluoluvien ja viinojen\nansiota\".\n\nTämä herätti hänet uudelleen. Ingmarinpojat olivat raitista väkeä.\nEi saisi sanoa hänestä, ettei hän ollut selvällä päällä viime\nhetkellään. Ja niin hän taaskin alkoi kävellä kävelemistään. Mutta\nhän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi astua. Hän oli nyt jo\njoutunut korven perukalle, sen hän huomasi siitä kun maa oli siellä\nlouhikkoista ja täynnä kallioita, jollaisia ei alkutaipaleella ollut.\nHänen jalkansa tarttui parin kiven väliin, niin että hän töin tuskin\npääsi pälkähästä ja kaiken aikaa hän seisoi ja vaikerteli. Hän oli\nkerrassaan lopussa.\n\nYhtäkkiä hän kaatui nurinniskoin suureen risukkoon. Hän kupsahti\npehmeästi lumisten risujen päälle, eikä hänelle tullut pienintäkään\nvahinkoa, ja nyt hän ei viitsinyt enää nousta. Hän ei halunnut\nkerrassaan mitään muuta kuin saada nukkua. Hän kouhotteli\nhiukan risuja ja kömpi sinne sisälle kuin nahkasten alle. Mutta\ntyöntäytyessään oksien alle hän tunsi että risukossa oli jotakin\nlämmintä ja pehmeää. Täällä makaa varmaan karhu talviuntaan; hän\najatteli.\n\nHän tunsi karhun kääntelehtivän ja hengittävän. Hän makasi hiljaa\nsiitä huolimatta. Hän ei ajatellutkaan muuta, kuin että karhu\nkernaasti saikin syödä hänet. Hän ei jaksanut ottaa askeltakaan\npoistuakseen.\n\nMutta karhun varmaan ei tehnyt mieli tehdä mitään pahaa sille, joka\ntällaisella rajuilmalla etsi suojaa hänen kattonsa alla. Se painausi\nvaan jonkun verran peremmäs pesäänsä, ikäänkuin antaaksensa tilaa\nvieraalleen, ja sitten taas pian veteli unta tasaisin sihnuttavin\nhuokauksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin ei ollut paljonkaan jouluiloa vanhassa Ingmarilassa.\nSiellä oli etsitty Ingmar Ingmarinpoikaa koko aattoilta.\n\nEnsin häntä oli haettu kaikkialta asuin- ja ulkohuoneista. Oli\netsitty luhdit ja kellarit. Sitten oli kuljettu kaikki naapuritalot\nkyselemässä Ingmar Ingmarinpoikaa.\n\nKun ei väki ollut löytänyt häntä naapuritaloista, oli se lähtenyt\netsimään pelloilta ja kujasilta. Soihdut, joiden piti valaista\njoulukirkkoon kulkijoita, sytytettiin ja niitä kuletettiin riehuvassa\npyryssä pitkin teitä ja polkuja. Mutta tuuli oli tasoitellut kaikki\njäljet ja sen viuhina voitti äänet, kun koettiin huutaa ja hoihkia.\nVäki valvoi ja oli ulkona paljonkin yli puolen yön, mutta silloin\nhuomattiin selvästi, että oli parasta odottaa päivän nousua,\nvoidaksensa kadonnutta löytää.\n\nAamunkoiton kalpeasti sarastaessa olivat kaikki Ingmarilassa jo\njalahteella ja miehet seisoivat pihalla valmiina metsään lähtemään.\nMutta ennenkuin he olivat ehtineet lähteä, tuli vanha emäntä ja\nkutsui heitä kaikkia isoon pirttiin. Hän pyysi heitä istumaan\npenkeille ja itse hän istuutui joulupöydän ääreen raamattu edessään\nja alkoi lukea. Ja koeteltuaan kykynsä mukaan etsiä jotain paikkaa,\nmikä olisi sopivaa lukea tällaisena hetkenä, oli hän vihdoin löytänyt\nkertomuksen miehestä, joka matkusti Jerikoon ja joutui ryövärien\nkäsiin.\n\nHän luki hitaasti ja laulavasti hätääntyneestä, jota laupias\nsamarialainen auttoi. Pojat ja vävyt, tyttäret ja lastenlapset\nistuivat hänen ympärillään penkeillä. He olivat kaikki äitinsä ja\ntoistensa näköisiä, kookkaita ja kömpelöitä, ja kaikilla oli rumat,\nvanhanviisaat kasvot, sillä he olivat Ingmarien vanhaa sukujuurta.\nKaikilla oli punertavat hiukset, kesakoinen iho, vaaleansiniset\nsilmät ja valkeat silmäripset. Muuten heidät kuitenkin voi toisistaan\nerottaa, mutta kaikilla heillä oli ankara piirre suun seutuvilla,\nraukeat silmät ja kankeat liikkeet, niinkuin kaikki olisi heistä\nkovin vaikeata. Mutta kaikista heistä voi kumminkin havaita että he\nkuuluivat kylän arvokkaimpiin, ja että he olivat tietoisia siitä,\nettä olivat muita parempia.\n\nKaikki Ingmarin jälkeläiset, pojat ja tytöt huokailivat syviä\nhuokauksia emännän lukiessa. He kysyivät mielessään, oliko joku\nsamarialainen löytänyt isännän ja hoitanut häntä. Sillä kaikista\nIngmarinpojista tuntui kuin olisivat kadottaneet jotain omasta\nsielustaan, kun jotakuta sukuun kuuluvaa oli kohdannut onnettomuus.\n\nVanha nainen luki lukemistaan ja tuli kysymykseen: \"Kuka oli hänen\nlähimmäisensä, sen, joka ryövärien käsiin oli joutunut?\" Mutta\nennenkuin hän ehti lukea vastauksen, kiskaistiin ovi auki ja vanha\nIngmar astui sisään.\n\n\"Äiti, isä on täällä\", sanoi yksi tyttäristä, eikä koskaan tullut\nluetuksi että miehen lähimmäinen oli se, joka teki hänelle laupeuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten päivemmällä, emäntä jälleen istui taas samalla paikalla ja\nluki raamattuansa. Hän oli yksin, naiset olivat menneet kirkkoon\nja miehet olivat karhunammunnassa salolla. Niin pian kuin Ingmar\nIngmarinpoika oli syönyt ja juonut, oli hän ottanut poikansa mukaan\nja he olivat lähteneet metsälle karhunajoon. Sillä niinhän se on,\nettä jokaisen velvollisuus on kaataa karhu, missä ja milloin sen\nnäkeekin. Ei sovi säästää karhun henkeä, sillä ennemmin tai myöhemmin\nse kumminkin pääsee lihan makuun eikä silloin anna armoa enemmän\nihmisille kuin eläimillekään.\n\nMutta heidän mentyään metsään oli vanha emäntä joutunut suuren tuskan\nvaltaan ja ottanut uudelleen kirjan eteensä. Nyt hän ryhtyi lukemaan\nsamaa mitä jouluna saarnattiin kirkossa, mutta ei ehtinyt pitemmälle\nkuin näihin sanoihin: \"Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!\" Hän jäi\nistumaan sammuvilla katseillaan tuijottaen näihin sanoihin ja aina\nväliin huokaisten syvään. Hän ei lukenut enempää, vaan toisti vähä\nväliä hitaasti ja väsyneesti \"rauha maassa, ihmisille hyvä tahto\".\n\nSilloin astui vanhin pojista pirttiin, juuri äitinsä uudelleen\nlausuessa näitä sanoja.\n\n\"Äiti\", hän virkkoi aivan hiljaa.\n\nEmäntä kuuli sen, mutta ei kääntänyt katsettaan kirjasta kun kysyi:\n\"Etkö ole mukana metsässä?\" \"Kyllä\", sanoi hän vieläkin hiljemmin,\n\"olen minäkin siellä ollut.\"\n\n\"Tule tänne pöydän luo\", virkkoi äiti, \"että saan nähdä sinut.\" Poika\nastui likemmä, mutta katsahtaessaan häneen äiti huomasi, että hän\nvapisi niin että hänen täytyi tarttua pöydän reunaan, voidaksensa\npitää kättänsä yhdessä kohdin. \"Oletteko kaataneet karhun?\" kysyi\näiti taas. Nyt ei poika enää voinut vastata, pudisti vain päätään.\n\nEukko nousi ja nyt hän teki sellaista, jota ei ollut tehnyt siitä\npäivin kuin poika oli lapsi. Hän meni pojan luo, laski hyväillen\nkätensä hänen käsivarrelleen, taputti häntä poskelle ja veti hänet\npenkille istumaan. Sitten hän istuutui poikansa viereen ja piti hänen\nkättänsä omassaan. \"Sano minulle nyt, poikani, mitä on tapahtunut?\"\n\nMies tunsi hyväilyn samaksi, joka oli lohduttanut häntä lapsena,\nkun hän oli ollut avuton ja onneton ja hän tuli niin liikutetuksi,\nettä alkoi itkeä. \"Arvaan jo, että isälle on jotain tapahtunut\",\nvirkkoi äiti. -- \"Niin on, mutta siinä on pahempaakin\", nyyhki\npoika. -- \"Onko pahempaakin?\" Mies itki yhä rajummin tuskin kyeten\nääntänsä hallitsemaan. Vihdoin hän nosti karkean kätensä ja paksulla\nsormellaan osoitti äidin juuri lukemaa kohtaa \"Rauha maassa!\"\n\n\"Kuuluuko se jotenkin tähän?\" kysyi äiti. -- \"Kuuluu\", oli vastaus.\n-- \"Kuuluuko se jotenkin joulurauhaan?\" \"Kuuluu.\" -- \"Te tahdoitte\ntehdä pahan työn tänä aamuna.\" -- \"Niin.\" -- \"Ja onko Jumala\nrangaissut meitä?\" -- \"Jumala on rangaissut meitä.\"\n\nHän sai nyt vihdoinkin kuulla, kuinka kaikki oli tapahtunut. He\nolivat viho viimein osuneet karhun pesälle ja saatuaan risukon\nnäkyviinsä, olivat he pysähtyneet pyssyjänsä lataamaan. Mutta\nennenkuin he olivat valmiit, porhalsi karhu ulos pesästään suoraan\nheidän päällensä. Silmäilemättä vasempaan tai oikeaan, hyökkäsi\nse oitis Ingmar Ingmarinpojan kimppuun ja iski häntä päälakeen,\nniin että hän lysähti maahan kuin salaman lyömänä. Ketään muita\nahdistamatta karhu sitten ryntäsi hänen ylitsensä ja riensi tiehensä\nmetsän kätköön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngmar Ingmarinpojan vaimo ja poika ajoivat iltapäivällä pappilaan\nilmoittamaan kuolontapausta. Poika esitti asian. Vanha emäntä istui\nja kuunteli vain, kasvot värähtämättöminä kuin kivikuvalla.\n\nRovasti istui nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä. Kirjat\nolivat olleet auki ja hän oli merkinnyt kuolontapauksen. Hän teki\nsen hitaasti, saadakseen kotvasen miettiä mitä sanoisi leskelle\nja pojalle, sillä tämähän oli harvinainen tapaus. Poika oli aivan\navomielisesti jutellut miten kaikki oli käynyt, mutta rovastia\nhalutti tietää mitä he itse arvelivat. Ingmarilaiset olivat aina niin\nomituista väkeä.\n\nKun nyt rovasti painoi kirjan kiinni, virkkoi poika.\n\n\"Tahtoisimme myöskin sanoa rovastille, ettemme halua mitään\nmuistosanoja isästä.\"\n\nRovasti työnsi silmälasit otsalleen ja katsoi tiukasti vanhaa vaimoa.\nTämä istui yhtä liikkumattomana, kuten äskenkin. Hän hiukan vain\nhypisteli kädessään olevaa nenäliinaa.\n\n\"Me hautaamme hänet arkipäivänä\", poika jatkoi.\n\n\"Vai niin, vai niin\", virkkoi rovasti. Hänen päätänsä kerrassaan\nhuimasi.\n\n\"Vanha Ingmar Ingmarinpoika viedään hautaan kenenkään siitä\ntietämättä! Kirkkoväki ei siis kiviaidalla seisten katsele komeutta,\nkun hänet hautaan kannetaan.\"\n\n\"Hautajaisia ei tule ollenkaan. Olemme antaneet naapureille tiedoksi,\nettei heidän tarvitse valmistautua saattueeseen.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", uudisti rovasti taas. Ei osannut muutakaan\nsanoa. Hän tiesi kyllä mitä sellaisille ihmisille merkitsi\nhautajaisten pidosta luopuminen. Hän oli nähnyt kuinka se oli ollut\nlohdutukseksi leskille ja orvoille, että olivat saaneet pitää upeat\nmaahanpanijaiset.\n\n\"Ruumissaattoon ei tule muita kuin minä ja veljeni.\"\n\nRovasti katsoi ikäänkuin vedoten emäntään. Voiko hän todellakin\nsuostua tähän? Puhuikohan poika todellakin äitinsä tahdosta? Hänhän\nistui siinä ja antoi riistää itseltään kaiken sen, mikä oli hänelle\nkultaa ja hopeaakin kalliimpi.\n\n\"Emme aio soitattaa sielukelloja emmekä paneta hopealaattoja arkkuun.\nMe tahdomme sen niin, äiti ja minä, mutta me puhumme siitä vain\nteille, rovasti, saadaksemme kuulla, katsotteko sen olevan väärin\nisää kohtaan?\"\n\nNyt puuttui nainenkin puhumaan. \"Niin se on, että me tahdomme tietää,\nonko se väärin isää kohtaan?\"\n\nRovasti vaikeni yhä, mutta nainen jatkoi innokkaammin. \"Sanon\nsen rovastille, että jos mieheni olisi rikkonut kuningasta tai\nvoutia vastaan, tai jospa olisi minun täytynyt katkaista hänet irti\nhirttonuorasta, olisi hän kumminkin saanut kunniallisen hautuun,\nkuten hänen isänsä ennen häntä, sillä Ingmarinpojat eivät pelkää\nketään, eikä tarvitse väistyä ketään. Mutta jouluna on Jumala pannut\nrauhan ihmisten ja eläinten välille ja eläin parka piti Jumalan\nkäskyn, mutta me rikoimme sen, ja siksi Jumala meitä nyt rankaisee.\nEikä sovi meidän siis loistolla ja upeillen esiintyä.\"\n\nRovasti nousi ja astui eukon luo.\n\n\"On oikein mitä sanotte\", hän virkkoi, \"ja tehkää niinkuin itse\ntahdotte.\" Ja hän jatkoi, ehdottomasti ikäänkuin itsekseen: \"Ne\nIngmarilaiset ovat suurenmoisia.\"\n\nEukko oikasihen hiukan sanat kuultuaan. Rovastin mielestä hän tällä\nhetkellä oli kuin koko suvun vertauskuva. Hän ymmärsi mikä se\nvuossadat toisensa perästä oli antanut näille raskasliikkeisille ja\nharvasanaisille ihmisille mahdin olla koko pitäjän johtajina.\n\n\"Ingmarinsuvun on oltava hyvänä esikuvana kansalle\", sanoi vaimo.\n\"Meidän on näytettävä että me nöyrrymme Jumalan edessä.\"\n\n\n\n\nKIVIKUMPU.\n\n\nOli se vuodenaika, jolloin kanervikko punoittaa. Hiekkakankaalla\nkasvoi sitä tuuheina päivinä. Mataloista, puisevista rungoista\nlevisi tiheään vihreitä varsia kaarnankovine, kestävine lehtineen\nja myöhään kuihtuvine kukkineen. Ne kukat eivät tuntuneet olevan\ntavallista mehevää kukkaiskudosta, vaan kuivia, kovia suomuja. Varsin\nvähäpätöisiä ne olivat myös sekä kooltaan että muodoltaan, eikä\nhajustakaan paljon mihinkään ollut. Aavikon lapsina eivät ne olleet\nsaaneet kehittyä tyynessä, missä liljat levittävät kukkalehtensä,\neivätkä rehevässä maaperässä, mistä ruusut ottavat ravintoa upeille\nkukkalehdilleen. Väripä se oikeastaan ne kukkasiksi tekikin, sillä\nheloittavan punaisia ne olivat. Värejä muodostavaa auringonpaistetta\noli niillä ollut yllin kyllin. Ne eivät olleet kalpeita\nkellarikasveja, eivät siimestä suosivia sisälläistujia. Terveyden\nsiunattua iloisuutta ja voimaa ylisti koko laaja, kukoistava nummi.\n\nKanervikko kattoi punaisella vaipallaan karun kedon aina metsän\nreunaan asti. Siellä kohosi loivalla vuorenharjanteella muutamia\nikivanhoja, melkein rappeutuneita kivisiä hautakumpuja. Korkealle\nkyllä oli kanervikko koettanut hiipiä, mutta oli kumminkin paljaaksi\njäänyt halkeamia, joista laajoja, litteitä paasia, särmiä vuoren\nroukkoisesta pinnasta, tunki esiin. Suurimman kummun alla lepäsi\nvanha kuningas, nimeltä Atle. Toisien alla lepäilivät ne hänen\nsotilaansa, jotka olivat kaatuneet suuressa tappelussa tällä\nkankaalla. Nyt he olivat jo maanneet täällä niin kauan, että kuoleman\npelko ja kunnioitus oli jo haihtunut heidän haudoiltaan. Tie kävi\nheidän lepopaikkojensa lomitse. Yöllä kulkijan päähän ei koskaan\npälkähtänyt ruveta tarkastelemaan, istuisiko kummun harjalla puoliyön\naikana usvavaippaisia haamuja, jotka äänettöminä odotellen tuijottaen\nkatseleisivat taivaan tähtiä.\n\nOli säteilevä aamu, kasteraikas ja lämmin. Metsämies, joka\npäivänkoitosta asti oli kulkenut metsällä, oli heittäytynyt\nselällensä kanervikkoon Atle kuninkaan kummun taa. Hän nukkui.\nHattunsa oli hän painanut silmilleen ja nahkalaukku, josta jäniksen\npitkät korvat ja teeren käyrät pyrstöhöyhenet näkyivät, oli hänen\npäänaluksenaan. Jousi nuolineen oli hänen kupeellaan.\n\nSalolta astelee tyttö eväsnyytti kädessä. Kun hän ehti kumpujen\nväliselle litteälle kalliolle, ajatteli hän: tässäpä olisi mainio\ntanssipaikka. Hänessä syttyi palava halu koettaa ja niin laski hän\nnyytin kädestään kanervikkoon ja alkoi tanssia ypö yksin. Hän ei\ntietänyt, että kuninkaan kummun takana makasi mies.\n\nHelakan punaisena heloitti kanervikko kirkkaan sinistä taivasta\nvasten. Muurahaiskorento oli penkonut pesänsä aivan nukkujan\nkupeelle. Siitä päilyi kissankultakappale säteillen, ikäänkuin\nse olisi tahtonut sytyttää tuleen kaikki hiekkakankaan vanhat\nkannot. Metsästäjän päänpohjissa levisivät teerenhöyhenet töyhdön\ntavoin, niiden metallihohteen välähdellessä tummimmasti purppurasta\nterässiniseen. Hänen kasvojensa varjottomaan osaan hellitti polttava\nauringonpaiste, mutta hän ei aukaissut silmiään katsellaksensa\naamupäivän loistoa.\n\nTällä välin jatkoi tyttö tanssimistaan ja pyörähteli niin\ninnokkaasti, että kallion rosoihin keräytynyt musta sammal tuprusi\nhänen ympärillään. Kuiva, vanhanharmaa ja kiiltävä honganjuuri\nkellotti kanervikossa. Sen hän otti ja pyörähteli sen kanssa. Sälöt\nsinkoilivat lahoavasta puusta. Tuhatjalkaiset ja pihtihäntäiset,\njoilla oli pesänsä rakoloissa, viskautuivat pyörälläpäin\npäivänvaloon, ja kaivausivat kanervikon juuriin.\n\nKun hulmuilevat helmat heilahtelivat kanervikossa, lehahti sieltä\nlentoon parvittain pieniä harmaita perhosia. Nämä, joiden siipien\nsisäpuolet ovat valkeat ja hopeanhohtoiset, kieppuivat kuin kuivat\nlehdet pyörretuulessa. Silloin välähtelivät ne aitovalkeilta\nja oli kuin punainen kanervikkomeri olisi räiskynyt valkoista\nvaahtoa. Perhoset pysyttelivät hetkisen ilmassa. Niiden hauraat\nsiivet lepattivat niin kiivaasti, että värisuomut irtaantuivat ja\nkanervikkoon ohuena hopeavalkeana nukkana karisivat. Silloin näytti\nkuin ilman olisi täyttänyt auringon valaisema tihkusade.\n\nKaikkialla kanervikossa hyppi heinäsirkkoja, jotka hankasivat\ntakajaloillaan siipiään, niin että ne harpunkielten lailla\nhelähtelivät. Ne pysyttelivät hyvässä tahdissa ja olivat niin\nhyvin harjoitetut, että kankaan poikki kulkija luuli pitkin matkaa\nkuulevansa saman sirkan siritystä, vaikka se väliin oli oikealla,\nväliin vasemmalla puolella, väliin edessä, väliin takana.\n\nMutta tanssija ei tyytynyt heidän soittoonsa, vaan hetkisen kuluttua\nalkoi itse hyräillä jotain tanssitahtia. Hänen äänensä oli kimakka ja\nkäheä. Metsästäjä heräsi lauluun ja käännähti kyljelleen, kohottausi\nkyynärvarsilleen ja katseli kummun yli tanssijaa.\n\nHän oli uneksinut, että jänis, jonka hän juuri oli ampunut, oli\nlähtenyt käpälämäkeen hänen laukustaan ja anastanut hänen nuolensa\nampuakseen häntä. Puoli hereillä, unimielissään tähysteli hän tyttöä\nja hänen päätään poltti, kun oli maannut auringonpaisteessa.\n\nTyttö oli roteva ja vahvajäseninen, hän ei ollut kaunis kasvoiltaan,\nei kevyt tanssissaan eikä tarkkakorvainen laulussaan. Hänen poskensa\nolivat pulleat, huulensa paksut ja nenänsä litteä. Mutta hän oli\nposkiltaan hyvin punakka, hiuksiltaan tuiki tumma, ja hän oli\nupeavartaloinen sekä voimakasliikkeinen. Hänen vaatteensa, vaikka\nkehnot, olivat ylen loistavat. Juovikasta hametta koristi punainen\npäärme ja kirjavat villalankapunoukset seurasivat liivin ompeleita.\nMuut nuoret neitoset muistuttavat liljoja ja ruusuja, mutta tämä oli\nkuin kankaan kanerva, voimakas, hilpeä ja kukoistava.\n\nIlomielin katseli metsämies tuon kookkaan, korean naisen karkeloa\npunaisella nummella sirittävien sirkkojen ja liehuvien perhosten\nparissa. Katsellessaan tyttöä nauroi hän niin, että suu levisi\nkorviin asti. Mutta yht'äkkiä tyttö älysi hänet ja jäi hievahtamatta\nseisomaan.\n\n\"Luuletpa kai minua hulluksi\", sai hän sanoneeksi. Mutta samalla\nhän mietti, miten saisi miehen olemaan vaiti näkemästään. Häntä ei\nhaluttanut kuulla kylällä jaariteltavan tanssistaan honganjuuren\nkanssa.\n\nMetsästäjä oli vähäpuheinen mies. Ei sanaakaan hellinnyt hänen\nhuuliltaan. Hän oli sitä paitsi niin ujo, ettei rohjennut muuta kuin\npaeta, vaikka hän mielellään olisi viipynyt. Kiireesti sieppasi hän\nhatun päähänsä ja nahkalaukun selkäänsä ja alkoi laukata pitkin\nkanervikkoa.\n\nTyttö tempasi eväsnyyttinsä ja juoksi perästä. Mies oli pieni,\nkömpelöliikkeinen ja nähtävästi vähäväkinen. Tyttö tavoitti hänet\npian ja saadaksensa hänet pysähtymään sivalsi hatun hänen päästään.\nOikeastaan miestä olisi haluttanut seisattua, mutta hän oli ujoudesta\naivan ymmällä ja siksi hän pakeni kahta kiireemmin. Tyttö kiiti\njälestä ja alkoi kiskoa hänen laukkuaan, jota puolustamaan miehen\ntäytyi nyt pysähtyä. Mutta silloin hyökkäsi nainen koko voimallaan\nhänen kimppuunsa. He painivat ja lopuksi mies kaatui. \"Nyt ei hän\njuorua asiasta\", ajatteli tyttö iloissaan.\n\nMutta samalla hän säikähtyi aika lailla, sillä hänen voitettunsa\nkalpeni kalpenemistaan ja hänen silmänsä kääntyivät nurin. Hän ei\nollut kumminkaan millään tavoin vahingoittunut. Hän vain ei ollut\nkestänyt mielenliikutusta. Ei ollut konsaan ennen niin ristiriitaisia\nja voimakkaita tunteita riehunut tämän yksinäisen metsäläisen\nrinnassa. Hän iloitsi tytöstä, oli vihainen ja häpeissään, mutta\nkumminkin ylpeä tytön väkevyydestä. Hän oli melkein kuin sekaisin.\n\nRoteva, voimakas nainen laski käsivartensa hänen allensa ja nosti\nhänet ylös. Sitten hän taittoi jäykkiä varpuja kanervikosta ja vitsoi\nniillä pyörtyneen kasvoja, kunnes veri alkoi vilkkaammin kiertää. Kun\nmiehen silmät kääntyivät päivän valoon, loistivat ne tyytyväisyydestä\nnähdessään tytön. Hän oli yhä vaiti, mutta käden, jonka tyttö oli\nkiertänyt hänen ympärilleen veti hän esiin ja hyväili sitä hiljaa.\n\nNuorukainen oli nälän ja aikaisten vaivojen lapsi. Kuiva, kellahko,\nlaiha ja veretön oli hän. Tyttöä liikutti nähdä häntä niin arkana,\nmiestä, joka kumminkin näytti olevan kolmenkymmenen vaiheilla. Hän\najatteli, että mies varmaankin mahtoi elellä ypö yksin metsässä,\nkoska hän oli niin säälittävä ja kehnosti puettu. Hänellä varmaan ei\nollut ketään, joka olisi hänestä huolehtinut, ei äitiä, ei siskoa, ei\nomaa armasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaaja, armahtavainen metsä levisi kautta korven. Peittäen ja suojaten\nsulki se syliinsä kaikki, jotka sieltä apua etsivät. Uljaat puunsa\npani se pitämään vahtia karhun pesällä ja tiheään pensaikon hämärään\nsijoitteli se pikkulintusten munilla täytetyt pesät.\n\nSiihen aikaan, jolloin kansa vielä piti orjia, pakeni moni niistä\nmetsään ja he löysivät turvan sen vihreiden muurien sisällä. Se\nmuuttui heille suureksi vankilaksi, jota he eivät uskaltaneet\njättää. Metsä piti nämä vankinsa kovassa kurissa. Se pakotti typerät\najattelemaan ja kasvatti orjuudessa tylsistyneet järjestykseen ja\nrehellisyyteen. Ahkera ainoastaan sai armon elää.\n\nNe molemmat, jotka toisensa tapasivat nummella, olivat sellaisten\nmetsävankien jälkeläisiä. He kävivät joskus asutuissa, viljellyissä\nlaaksoissa, sillä he eivät pelänneet enää joutuvansa orjuuteen, josta\nheidän isänsä olivat karanneet, mutta mieluimmin he vaeltelivat salon\nsiimeksessä. Metsämiehen nimi oli Tönne. Vakituisena ammattinaan\nteki hän perkkaustöitä, mutta hän oli osava muussakin. Hän kokoili\ntervaksia, poltti tervaa, kuivasi tauloja ja metsästeli usein.\nTanssija-tyttö oli nimeltä Jofrid. Hänen isänsä oli sydenpolttaja.\nTyttö laittoi vastoja, poimi katajanmarjoja, teki olutta\nvalkokukkaisesta suopursusta. Molemmat olivat hyvin köyhiä.\n\nEnnen eivät he olleet koskaan tavanneet toisiaan laajassa metsässä.\nNyt tuntuivat kaikki metsäpolut kietoutuneen verkoksi, jossa he\nristeilivät edes takaisin, voimatta mitenkään välttää toisiaan. Nyt\neivät he koskaan osanneet valita tietä, mikä ei olisi vienyt heitä\nyhteen.\n\nTönnellä oli kerran ollut suuri suru. Hän oli äitinsä kanssa asunut\nkauan kurjassa risuhökkelissä, mutta heti mieheksi päästyään hän oli\npäättänyt rakentaa hänelle lämpimän pirtin. Vapaahetkinään kulki\nhän metsän hakkuussa, kaatoi puita ja hakkasi ne määrän pituisiksi\nhirsiksi. Sitten piiloitti hän hirsivarastonsa pimeihin louhikkoihin\nsammalien ja risujen alle. Hänen tarkoituksensa oli, ettei hänen\näitinsä saisi ollenkaan tietää tästä työstä, ennenkuin hän olisi\nvalmis pirtin pystyttämään. Mutta äiti kuoli ennenkuin hän ehti\nnäyttää hänelle työnsä hedelmää, ennenkuin hän ehti näyttää hänelle,\nmitä oli aikonut tehdä. Hän, joka oli tehnyt työtä samanlaisella\ninnolla kuin David, Israelin kuningas, kerätessään aarteita herran\ntemppeliä varten, suri nyt ylenmäärin katkerasti. Hän menetti koko\nhalunsa uutisrakennukseen. Risumaja oli hänelle kyllin hyvä, vaikka\nse oli tuskin eläimen luolaa parempi.\n\nKun nyt tässä miehessä, joka näihin asti oli oleskellut aina\nyksin, heräsi halu hakea Jofridin seuraa, merkitsi se ilmeisesti\nsitä, että hän mieli tyttöä armaakseen ja morsiamekseen. Jofridkin\nodotteli joka päivä, että hän puhuisi hänen isälleen tahi hänelle\nitselleen asiasta. Mutta siihen ei Tönnellä ollut kykyä. Sekin\ntodisti hänen kuuluvan orjasukuun. Ajatukset kulkivat hitaasti hänen\naivoissaan, niinkuin aurinko kiertää taivaan kantta. Ja hänen oli\nvaikeampi muodostaa ajatuksiansa sujuvaksi puheeksi kuin sepän takoa\nrannerengas vierivistä hiekkajyväsistä.\n\nEräänä päivänä kuljetti Tönne Jofridin muutamalle louhikolle, johon\noli kätkenyt rakennusvaransa. Hän penkoi oksat ja sammalet pois ja\nnyytti hänelle hakatut hirret. \"Nämä olivat äitiä varten\", virkkoi\nhän.\n\nHän katsahti odottavaisesti Jofridiin. \"Näistä piti tulla äidille\ntupa\", hän uudisti. Merkillisen hidas oli tuo neitonen älyämään\nnuoren miehen ajatuksia. Kun hän näytti äidillensä varatut hirret,\nniin olisipa hänen jo pitänyt ymmärtää, mutta tyttö ei vain tajunnut.\n\nSilloin hän päätti vielä selvemmin näyttää hänelle tarkoituksensa.\nParin päivän perästä alkoi hän kuljettaa tukkeja hautakumpujen\nväliselle aukealle, jossa hän ensi kerran oli nähnyt Jofridin.\nTyttö kulki, kuten hänen tapansa oli, tavallista tietään ja näki\nTönnen työn touhussa, mutta jatkoi kumminkin matkaansa virkkamatta\nmitään. Heidän tultuaan ystäviksi oli Jofrid usein auttanut häntä,\nmutta tässä raskaassa työssä ei hän tuntunut tahtovan ruveta hänelle\napulaiseksi. Tönne päätteli kumminkin, että tytön täytyi ymmärtää,\nettä hänelle tässä tupaa nyt rakennettaisiin. Jofrid käsittikin\nsen kyllä, mutta häntä ei haluttanut lahjoittaa itseään Tönnen\nkaltaiselle miehelle. Hän tahtoi terveen ja voimakkaan miehen. Hänen\nmielestään ei olisi lyönyt leiville mennä naimisiin niin heikon ja\nvähälahjaisen miehen kanssa. Mutta sittenkin oli tuossa hiljaisessa\nmiehessä paljo puoleensa vetävää. Sitä miespoloista, kuinka hän\nolikaan ahertanut ilahduttaakseen äitiänsä, saamatta edes nauttia\nsitä onnea, että olisi ajoissa saanut valmiiksi. Häntä melkein\nitketti Tönnen surkeus. Ja nyt tämä rakensi tupaa juuri sille\nkohdalle, jossa oli nähnyt hänen tanssivan. Miehellä oli hyvä sydän,\nse houkutteli häntä ja kiinnitti hänen ajatuksensa häneen, mutta\nmennä naimisiin hänen kanssaan, ei hän suinkaan tahtonut.\n\nJofrid kulki joka päivä kanervikkokankaan poikki ja näki\npirtin kohoavan yksitoikkoisena ja ikkunattomana päiväpaisteen\npilkistellessä väljistä saumoista sisälle.\n\nTönnen työ edistyi tavattoman joutuisasti, mutta se ei ollut\nhuolellista. Hänen hirtensä eivät olleet veistettyjä, tuskinpa\nkolottujakaan. Permannon hän pani halkaistuista nuorista puista.\nSiitä tuli hyvin rosoinen ja notkuva. Sillan alla rehoittavat\nkanervat pistivät kiellettyjä, punaisia kukkaterttujaan lattian\nraoista sisään, sillä vuosi oli jo kulunut siitä, kun Tönne makasi\nAtle kuninkaan kummun takana, ja muurahaiset puursivat ulos ja\nsisälle tarkastellen tätä hataraa ihmistyötä.\n\nMutta Jofridin mielessä pyöri alati näinä päivinä, meni hän minne\ntahansa ajatus, että hänelle siellä pirttiä pystytettiin, hänelle\ntuonne kanervakankaalle omaa kotia laadittiin. Ja hän tiesi, että\nellei hän sinne emännäksi lähtisi, niin hukat ja revot saisivat\nsiellä asustella. Niin paljon hän kumminkin Tönneä tunsi, että kun\ntämä huomaisi turhaan työtä tehneensä, ei hän ikinä muuttaisi uuteen\npirttiin. Hän, raukka, itkisi kuullessaan, ettei Jofrid tahtonut\nsinne tulla. Siitä sukeutuisi taas hänelle suru, yhtä suuri kuin\nhänen äitinsä kuolema. Mutta itseänsäpähän siitä saisi syyttää, kun\nei ollut ajoissa häneltä kysynyt.\n\nHän mielestään kyllä oli antanut Tönnelle viittauksia sillä, ettei\nauttanut tätä tuvan rakentamisessa, vaikka hänen mielensä kumminkin\nsiihen paloi. Aina kun hän näki pehmeää, valkeaa sammalta, halutti\nhäntä keräillä sitä harvojen seinien tukkimiseksi. Mielellään olisi\nhän auttanut Tönneä takan muuraamisessa, sillä niin kuin tämä siinä\nmenetteli, tulisi kaikki savu salpautumaan pirttiin. Mutta oli\nyhdentekevää, millaista jälkeä tuli, sillä eipähän siellä kumminkaan\nkoskaan ruokapadat kiehuisi eikä juomapanos kuohuisi. Harmillista\nkumminkin oli, ettei se tupa milloinkaan tahtonut unehtua mielestä.\n\nTönne teki työtä hehkuvalla innolla, varmana siitä, että Jofrid\nymmärtäisi tarkoituksen, kunhan pirtti vain valmistuisi. Hän\nei ajatellut paljon tyttöä. Hänellä oli yllinkyllin tekemistä\nhakkaamisessa ja rakentamisessa. Aika kiiti hänestä joutuisasti.\n\nEräänä iltapäivänä, kun Jofrid kulki kankaan poikki, huomasi hän,\nettä tupaan oli tehty ovi ja oli pantu paasi kynnyksen eteen. Silloin\nhän arvasi, että kaikki mahtoi olla nyt valmista, ja hän tuli hyvin\nliikutetuksi. Tönne oli kattanut tuvan kukkivilla kanervamättäillä,\nja tytön valtasi voimakas halu astua tuon punaisen katon alle. Tönne\nitse ei ollut uutistalollaan ja Jofrid päätti pistäytyä sisälle.\nTupahan oli rakennettu hänelle. Se oli hänen kotinsa. Oli mahdotonta\nvastustaa halua nähdä sitä.\n\nSisällä oli hauskempaa, kuin mitä oli odottanut. Lattialle oli\nkylvetty katajoita. Raikas pihkan ja havun tuoksu tuulahti siellä.\nPäivänpaiste, joka rosoista ja saumoista pujoittelihen sisälle,\nlevisi valojuovina pirtin poikki. Seinänrakoihin oli pistelty\nvihantia lehtiä ja liedellä oli vasta hakattu kuusi, Tönne ei ollut\nmuuttanut tupaan vanhoja taloustavaroitaan. Siellä oli vain yksi uusi\npöytä ja penkki, jonka päälle oli heitetty hirvennahka.\n\nNiin pian kuin Jofrid oli astunut kynnyksen yli, tunsi hän kodin\niloisen hauskuuden ympäröivän itseään. Hän oli tyyni ja rauhallinen\nseisoessaan siellä, mutta sieltä lähteminen tuntui vaikealta kuin\nvieraissa palveleminen. Seikka oli se, että Jofrid oli ollut hyvin\nahkera hankkiakseen itselleen jonkunverran myötäjäisiä. Taitavin\nkäsin oli hän kutonut koristekankaita, jollaisia käytetään huoneen\nkaunistamiseksi, ja ne hän aikoi asettaa omaan kotiinsa, kun joskus\nsellaisen saisi. Nyt rupesi hän arvelemaan, miltähän ne täällä\nnäyttäisivät. Mielellään olisi koettanut niitä tähän uuteen pirttiin.\n\nHän lähti reippaasti kotona käväsemään, nouti kangaskäärönsä ja\nalkoi kiinnittää sitä katon rajaan. Hän aukaisi oven, niin että\nilta-aurinko paistoi juuri häneen ja hänen töihinsä. Hän liikkui\ninnokkaasti tuvassa rallatellen jotain marssia. Hän oli sydämellisen\ntyytyväinen. Tupa tuli oikein sieväksi. Kudotut ruusut ja tähdet\nloistivat kirkkaammin kuin koskaan ennen.\n\nKaiken aikaa hääriessään tähysteli hän tarkkaavaisesti\nkanervakankaalle ja hautakummulle, sillä hänestä tuntui, että Tönne\nnytkin saattoi loikoa piilossa jonkun kummun suojassa ja nauraa\nhänelle. Kuninkaan kumpu oli juuri oven kohdalla ja sen taa näkyi\naurinko parhaillaan laskevan. Kerran toisensa perästä silmäsi hän\nsinne. Tuntui kuin joku siellä istuisi ja katselisi häntä.\n\nAuringon päästyä juuri niin alhaalle, että ainoastaan muutama\nveripunainen säde valahti vanhalle kiviröykkiölle, älysi Jofrid,\nkuka se häntä katseli. Koko hautakumpu ei ollut enää mikään kumpu,\nvaan suuri vanha sotaurho, joka istui siinä arpisena ja harmenneena\nja tuijotti häneen. Sen pään ympärille kiertyivät auringonsäteet\nkruunuksi ja punainen vaippa oli niin avara, että se levisi yli\nkoko kankaan. Pää oli suuri ja raskas, kasvot harmaat kuin kivi.\nVaatteet ja aseet olivat myös kivenkarvaiset ja jäljittelivät kiven\nvivahduksia ja jäkäläpeitettä, niin että täytyi tarkasti katsoa\nhuomatakseen, että siinä oli urho, eikä vain kiviröykkiö. Se oli\nsamallaista kuin toukassa puunoksan näköisyys. Saattaa parikymmentä\nkertaa kulkea niiden ohi, huomaamatta, että se, mitä on luullut\nkovaksi puuksi, onkin pehmeä eläinruumis.\n\nMutta Jofrid kumminkaan ei enää voinut erehtyä siitä, että itse\nvanha Atle kuningas se siinä istui. Hän seisoi ovella, varjosti\nkädellään silmiään ja katsoi suoraan ukon kivikasvoja. Ja hän näki\npienen pienet, vinot silmät korkean otsan alla, leveän nenän ja\nsuorrukkeisen parran. Ja tuo kivimies eli. Se hymyili ja iski silmää\nhänelle. Jofrid pelästyi, mutta eniten kumminkin kauhistuttivat häntä\nmiehen paksut, tukevalihaksiset käsivarret ja karvaiset kädet. Kuta\nkauemmin hän katseli miestä, sitä leveämmäksi tämän hymy kävi ja\nvihdoin se nosti toisen lyijynraskaan käsivartensa ja viittasi häntä\nluokseen. Silloin Jofrid pyyhkäsi pakoon kotia kohti.\n\nKun Tönne palasi pirtilleen, näki hän sen tähdikkäillä\nkoristekankailla kaunistetuksi. Tämä rohkaisi häntä niin, että hän\nlähetti puhemiehen Jofridin isän luo, tiedustamaan tytön mieltä.\nJofrid myöntyi ja oli mielissään, että asia oli näin kääntynyt,\nvaikkakin hän lahjoitti kätensä puoliväkisin. Eihän hän voinut hylätä\nmiestä, jonka tupaan oli jo kantanut myötäjäisensä. Kumminkin otti\nhän ensin selon siitä, oliko vanha Atle kuningas muuttunut jälleen\nkivikummuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTönne ja Jofrid elelivät onnellisina monta vuotta. He olivat hyvässä\nmaineessa. \"He ovat hyviä ihmisiä\", sanottiin. \"Katsokaa, kuinka he\nauttavat toisiaan, katsokaa, kuinka he tekevät työtä yhdessä ja miten\nhe eivät voi elää erillään toisistaan.\"\n\nTönne kävi päivä päivältä voimakkaammaksi, eikä ollut enää niin\nhidasajatuksinen. Jofrid näkyi tehneen hänestä kelpo miehen.\nEnimmäkseen antoi hän vaimonsa hallita, vaikka hän myöskin ymmärsi\nsitkeällä itsepäisyydellä ajaa oman tahtonsa perille.\n\nJofridin mukana seurasi aina iloa ja leikkiä, minne hän tulikin.\nHänen pukunsa kävi yhä kirjavammaksi hänen vanhetessaan. Koko hänen\nnaamansa oli punanen. Mutta Tönnestä hän oli kaunis.\n\nHe eivät olleet niin köyhiä kuin monet muut heidän säädystään. He\nsöivät voita puuron kanssa, eivätkä sekoittaneet pettua eikä liiseitä\nleipäänsä. Pursuolut vaahtosi heidän haarikassaan. Heidän lammas- ja\nvuohilaumansa lisääntyivät niin sukkelaan, että he voivat suoda\nitselleen liharuokaakin.\n\nKerran toimitti Tönne jonkin perkkaustyön eräälle talonpojalle\nlaaksossa. Tämä kun silloin näki, miten Tönne ja hänen vaimonsa\nhilpeinä ja iloisina työskentelivät yhdessä, ajatteli kuten moni\nmuukin: \"Nuo mahtavat olla hyviä ihmisiä.\"\n\nTalonpojan vaimo oli äskettäin kuollut jättäen jälkeensä puolen\nvuoden vanhan lapsen. Mies pyysi Tönneä ja Jofridia ottamaan lapsen\nkasvatikseen. \"Lapsi on minulle hyvin rakas\", virkkoi hän, \"ja koska\nte olette niin hyviä ihmisiä, uskon minä hänet teille.\"\n\nLapsettomia kun olivat, näytti hyvin sopivalta, että he lapsen\nottaisivat, ja ilman epäilyjä suostuivatkin he siihen. He\narvelivat olevan edullista kasvattaa talollisen lasta ja toivoivat\nkasvatuspojasta sitten itselleen vanhuuden iloa.\n\nMutta lapsi ei elänyt vanhaksi heidän luonaan. Ennenkuin vuosi\nvierähti, oli se jo kuollut. Moni syytti siitä kasvatusvanhempia,\nsillä lapsi ennen heille tuloaan oli ollut erittäin terve. Tällä ei\nkukaan kumminkaan tarkoittanut, että he tahallaan olisivat lapsen\ntappaneet, vaan että he olivat ottaneet sellaisen tehtävän, johon\nhe eivät kyenneet. Heiltä oli puuttunut ymmärrystä ja rakkautta\nantaakseen sille sellaista hoitoa, jota se tarvitsi. He olivat\ntottuneet ajattelemaan ainoastaan itseään ja huolehtimaan vain\nomastaan. Lapsen vaalimiseen heillä ei ollut ensinkään aikaa. He\ntahtoivat päiväksi mennä yhdessä työhön ja nukkua yönsä rauhassa.\nHeidän mielestään pienokainen joi liian paljon hyvää maitoa eivätkä\nhe suoneet hänelle samaa hyvää kuin itselleen. Mutta heillä ei ollut\naavistustakaan siitä, että hoitivat lasta huonosti, päinvastoin\nhe luulivat olevansa sille juuri niin helliä kuin vanhemmat\ntavallisesti. Heidän mielestään lapsi oli ollut heille taakkana ja\nvastuksena, eivätkä he surreet sen kuolemaa.\n\nNaiset tavallisesti hartaalla halulla ja ilolla hoitelevat lapsia,\nmutta Jofridilla oli mies, josta hänen monessa suhteessa tuli pitää\näidillistä huolta, ja siksi hän ei kaivannut muuta hoidettavaa.\nMuille on rakasta seurata pienokaisten pikaista kehitystä;\nmutta Jofridilla oli kylliksi iloa nähdessään Tönnen varttuvan\nymmärryksessä ja miehistyvän, sievistellessään ja siistiellessään\ntupaansa ja kun näki karjalaumansa lisääntyvän ja katseli\nuutisviljelyksiä, joita he olivat alkaneet kanervakankaalla.\n\nJofrid lähti talonpojan talolle ilmoittamaan lapsen kuolemaa. Isä\nlausui silloin: \"Minun on käynyt kuten sen, joka panee niin pehmeitä\ntyynyjä sänkyynsä, että itse vajoo kovalle pohjalle. Liian hyvin\ntahdoin suojella poikaani, ja nähkääs, nyt on hän kuollut!\" Ja hän\noli hyvin murheellinen.\n\nHänen puhuessaan pullahti Jofrid katkerasti itkemään. \"Jumalan\ntähden, ettet olisi poikaasi jättänytkään meille\", virkkoi hän.\n\"Olimme liian köyhiä. Ei ollut hänen kylliksi hyvä meidän luonamme.\"\n\n\"En minä sitä tarkoittanut\", vastasi talonpoika. \"Päinvastoin luulen\nteidän liiaksikin hemmoitelleen lasta, vaikka en kumminkaan tahdo\nsyyttää ketään, sillä elämä ja kuolema on yksin Jumalan vallassa. On\naikomukseni nyt pitää ainoalle pojalleni maahanpaniaiset, yhtä upeat\nkuin jos hän olisi ollut täysikasvuinen, ja pitoihin kutsun sekä\nTönnen että sinut. Voitte huomata siitä, etten kanna vihaa teille.\"\n\nTönne sekä Jofrid olivat sitten hautajaisissa. Heitä kestittiin\nhyvin eikä kukaan virkkanut epäystävällistä sanaakaan. Tiedettiin\nkyllä, että naiset, jotka olivat verhonneet ruumiin, olivat\nsanoneet sen olleen surkean laihan ja että siinä oli huomannut\nkerrassaan kehnon hoidon merkkejä. Mutta nehän olivat kyllä voineet\ntulla sairaudestakin. Kukaan ei tahtonut uskoa mitään pahaa\nkasvatusvanhemmista, sillä tiedettiin heidän olevan hyviä ihmisiä.\n\nJofrid itki paljon niinä päivinä, varsinkin kun kuuli naisten\njuttelevan, miten heidän täytyi valvoa ja nähdä vaivaa pikkusistaan.\nHän huomasi myös, että naisten joukossa siellä hautajaisissa yhäti\npuhuttiin lapsista. Toiset olivat niihin niin ihastuneet, etteivät\nvoineet lakata puhumasta lapsiensa leikeistä ja kysymyksistä. Jofrid\nolisi tahtonut puhua Tönnestä, mutta useimmat eivät koskaan puhuneet\nmiehistään.\n\nTönne ja Jofrid palasivat vasta myöhään illalla hautajaisista.\nHe panivat paikalla levolle. Mutta tuskin ehtivät he nukkua, kun\nheitä häiritsi vieno vaikeroiminen. Se on lapsi ajattelivat he\nunimielissään ja vihastuivat, kun tulivat häirityiksi. Mutta äkkiä\nhe molemmat kavahtivat ylös vuoteeltaan. Lapsihan oli kuollut.\nMistä sitten tämä vaikerointi kuului? Kun he olivat ilmi hereillä,\neivät he mitään kuulleet, mutta kyllä heti paikalla, kun olivat\nnukkumaisillaan. Pienten horjuvien jalkojen kopsetta kuului\nrappukiveltä, pieni käsi hapuili ovea, mutta kun se ei ollut auki,\nkulki lapsi vaikeroiden, pitkin seinäviertä ja seisahtui heidän\nsänkyjensä kohdalle. Kun he puhelivat tahi istuivat, eivät he mitään\neroittaneet, mutta samassa kun he olivat uneen vaipua, kuulivat he\nselvästi taas samat epävarmat askeleet ja tukahdutetut nyyhkytykset.\n\nNyt selveni heille varmuudeksi se, mitä he eivät olisi tahtoneet\nuskoa, mutta joka viime päivinä oli tuntunut heistä mahdolliselta. He\nhuomasivat tappaneensa lapsen. Miksipä se muutoin olisi kummitellut!\n\nSiitä yöstä alkaen katosi onni heiltä. He elivät alituisessa\nkummittelijan pelossa. Päivillä saivat he olla jonkun verran\nrauhassa, mutta öisin häiritsi heitä lapsen itku ja tukahdutetut\nnyyhkytykset, niin että he eivät uskaltaneet yksin nukkua. Jofrid\nkulki usein pitkiä matkoja hakemassa jotakuta, joka voisi jäädä\nheidän pirttiinsä yöksi. Jos oli joku vieras, oli rauhallista, mutta\nniin pian kun he olivat yksin, kuulivat he lapsen äänen.\n\nEräänä yönä kun he eivät olleet saaneet ketään kumppanikseen ja\nheidän oli aivan mahdotonta nukkua lapsen vuoksi, nousi Jofrid\nvuoteeltaan.\n\n\"Nukutko, Tönne?\" virkkoi hän. \"Jos minä pysyttelen valveilla, ei kai\nmitään kuulune.\"\n\nHän läksi ulos, istuutui rappukivelle ja mietti, mitä heidän pitäisi\ntehdä päästäksensä rauhaan, sillä tällaista elämää he eivät voineet\nkestää. Hän arveli, mahtaisiko rippi, nöyrtymys, katumus ja parannus\nheitä auttaa tästä vaikeasta vitsauksesta.\n\nKun hän kohotti silmänsä, näki hän saman näyn kuin kerran ennen\ntältä samalta paikalta. Hautakumpu oli muuttunut sotaurhoksi. Oli\njotenkin pimeä yö, mutta kumminkin saattoi hän selvästi eroittaa,\nettä vanha Atle kuningas istui siinä ja katseli häntä. Jofrid näki\nhänet niin selvästi, että hän huomasi sammaltuneet renkaat hänen\nrannenivelissään ja hänen sääriensä ympäri ristiin käärityt siteet,\njoiden välistä pohjelihakset pullistelivat.\n\nTällä kertaa ei hän pelästynyt vanhusta, vaan tuntui se hänestä\nystävältä, lohduttajalta tässä onnettomuudessa. Se katsoi häntä\nsääliväisesti, ikäänkuin olisi tahtonut rohkaista häntä. Ja Jofridin\nmieleen juohtui, että oli ollut kerran päivä, jolloin tuo mahtava\nsotaurho oli kasoittain kaatanut vihollisia tällä kanervakankaalla\nja oli kahlannut verivirrassa, joka ryöppysi mättäiden välissä.\nVälittikö hän siitä, kuoliko yksi mies enempi tahi vähempi!\nLiikuttavatko hänen kivikovaa sydäntään paljonkin lasten huokaukset,\njoiden isät hän oli kaatanut! Höyhenen keveänä olisi yhden lapsen\nkuolema painanut hänen omaatuntoaan.\n\nJa hän kuuli tämän kuiskutuksen, saman äänen, jota vanha kivikova\npakanuus oli kuiskaillut kautta aikojen:\n\n\"Miksipä katuisin! Jumalat ne säätävät. Kohtalottaret kehräävät\nelämän langan. Miksipä maan lapset surisivat, että ovat tehneet, mitä\nkuolemattomat ovat pakoittaneet heidät tekemään!\"\n\nSilloin Jofrid rohkaisihen ja virkkoi itsekseen: \"Mitäpä minä\nsille voin, että lapsi kuoli? Jumala yksin säätää. Ei tapahdu\nmitään ilman hänen tahtoaan.\" Ja hän arveli, että hän parhaiten\nsaisi kummittelijan vaikenemaan, jos luopuisi kerrassaan kaikista\nkatumustuumista.\n\nMutta silloin aukeni pirtin ovi ja Tönne astui ulos hänen luokseen.\n\"Jofrid\", sanoi tämä, \"nyt se on tuvassa. Se tuli luokseni ja koputti\nsängyn laitaan ja herätti minut. Mitä meidän pitää tehdä, Jofrid?\"\n\n\"Lapsihan on kuollut\", vastasi Jofrid. \"Sinä tiedät, että se makaa\nsyvällä maan povessa. Tämä kaikki on vain unta ja mielikuvitusta.\nHän puhui tylysti ja tarkoittavasti, sillä hän pelkäsi Tönnen tässä\nasiassa olevan liian aran ja saattavan sillä heille onnettomuutta.\"\n\n\"Mutta tästä täytyy tulla loppu\", sanoi Tönne.\n\nJofrid naurahti kamalasti. \"Mitä tahtoisit tehdä? Jumala on meille\ntämän lähettänyt. Eikö hän olisi voinut jos olisi tahtonut, pitää\nlasta elossa? Hän ei sitä tahtonut ja nyt hän vainoo meitä sen\nkuoleman tähden. Vastaa, millä oikeudella hän meitä vainoo?\"\n\nHän sai sanansa vanhalta kiviurholta, joka kovana ja synkkänä istui\nkummullaan. Tuntui, kuin tämä olisi neuvonut hänelle kaikki, mitä hän\nTönnelle vastasi.\n\n\"Meidän täytyy tunnustaa, että olemme huonosti hoitaneet lasta, ja\ntehdä parannus\", lausui Tönne.\n\n\"En koskaan rupea kärsimään sen tähden, mihin en ole syypää\", väitti\nJofrid. \"Kenen tahto oli, että lapsen piti kuolla? Ei ainakaan minun.\nEi ainakaan minun. No, minkäkaltaisen katumuksen aikoisit sitten\ntehdä? Rupeatko ruoskimaan itseäsi ja paastoomaan kuten munkit? Minun\nmielestäni tarvitset kyllä voimasi työhön.\"\n\n\"Olen koettanut ruoskimista\", sanoi Tönne. \"Ei ole siitä apua\".\n\n\"Näetkös\", huudahti vaimo ja nauraa hohotti.\n\n\"Meidän täytyy tunnustaa päästäksemme rauhaan\", jatkoi Tönne sitkeän\npäättäväisesti.\n\n\"Mitä on sinulla sanomista Jumalalle, jota hän ei tiedä?\" pilkkasi\nJofrid. \"Eikö hän ohjaa ajatuksiasi, Tönne? Mitä tahdot sanoa\nhänelle?\" Hän huomasi nyt, että Tönne oli tyhmä ja itsepäinen.\nSellaisena oli hän häntä pitänyt heidän tuttavuutensa alkuaikoina,\nmutta sittemmin ei hän ollut sitä ajatellut, vaan oli pitänyt\nmiehestään hänen hyvän sydämensä tähden.\n\n\"Meidän täytyy tunnustaa lapsen isälle, Jofrid, ja tarjota hänelle\nsovintoja.\"\n\n\"Mitä antaisit hänelle?\" kysyi vaimo.\n\n\"Vuohet ja pirtin.\"\n\n\"Varmasti hän vaatii täyden miehentapposakon ainoasta pojastaan.\nSiihen ei riitä koko meidän omaisuutemme.\"\n\n\"Me antaudumme hänelle orjiksi, hänen vallittavikseen, ellei hän\ntyydy vähempään.\"\n\nTällä hetkellä valtasi Jofridin kylmä epätoivo ja hän vihasi Tönneä\nsielunsa syvyydestä. Hän näki edessään kaikki, mitä hän tulisi\nmenettämään: vapauden, jonka edestä hänen esi-isänsä olivat panneet\nhenkensä alttiiksi, tuvan, hyvän toimeentulon, onnen ja kunnian.\n\n\"Ota vaari sanoistani, Tönne!\" kähisi hän melkein surun\ntukahduttamana, \"se päivä, jona jotain teet, on minun kuolinpäiväni.\"\n\nSitten ei vaihdettu ainoatakaan sanaa heidän välillään, vaikka he\nistuivat paikoillaan kivirapuilla päivän koittoon asti. Kumpikaan\nei löytänyt pienintäkään lauhduttavaa, sovittavaa sanaa. Molemmat\najattelivat peläten ja halveksien toisiaan. Toinen arvosteli toistaan\nvihansa mitalla ja he pitivät toisiaan ahdasmielisinä ja ilkeinä.\n\nSen yön perästä ei Jofrid voinut olla antamatta Tönnen tuntea, että\nhän oli vaimoaan huonompi. Hän antoi hänelle vierasten ihmisten\nläsnäollessa viittauksia, että hän oli tyhmä, ja työssä auttoi hän\nmiestänsä niin, että tämän täytyi huomata hänen väkevyytensä. Hän\nnähtävästi tahtoi anastaa häneltä isännyysvallan. Väliin hän tekeytyi\nhyvin iloiseksi huvittaakseen miestään ja estääkseen tätä vaipumasta\nsynkkiin ajatuksiin. Tönne ei ollut tehnyt mitään pannakseen tuumansa\ntäytäntöön, mutta Jofrid ei uskonut hänen siitä luopuneen.\n\nTönne muuttui näinä aikoina yhä enemmän samallaiseksi kuin\nennen naimistaan. Hän kalpeni ja laihtui, muuttui jöröksi ja\nhidastuumaiseksi. Jofridin epätoivo kasvoi päivä päivältä, sillä\ntuntui, että kaikki häneltä nyt riistettäisiin. Hänen rakkautensa\nTönneen palasi kumminkin kun hän näki hänet onnettomana. Minkä\narvoista on kaikki minulle, jos se on Tönnen turmioksi, ajatteli hän.\nOn ehompi orjuudessa kulkea hänen kanssaan kuin nähdä hänen vapaana\nkuolevan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Jofrid ei kumminkaan voinut yhtäkkiä pakottautua tottelemaan\nTönneä. Hän taisteli pitkän ja vaikean taistelun. Vaan eräänä\naamuna hän heräsi harvinaisen tyynenä ja lempeämielisenä. Silloin\ntuntui hänestä, että nyt hän voisi suostua miehensä vaatimukseen.\nHän herätti Tönnen ja sanoi, että nyt tehtäisiin, niinkuin tämä oli\ntoivonut, jos hän vain soisi hänelle tämän ainoan päivän sanoakseen\nhyvästit kaikelle, mikä oli ollut hänen omaansa.\n\nHän kierteli koko aamupäivän joka paikassa omituisen leppeänä.\nKyynelet kiertyivät itsestään hänen silmiinsä niinkuin sen, joka\njäähyväisiä jättelee. Hänestä tuntui kuin olisi kanerva tänään\nhänen kunniakseen niin kauniina helottanut. Pakkanen oli jo käynyt\nja karistanut kukat ja koko kangas oli muuttunut ruskeaksi. Mutta\nkun syysaurinko valahutti vinot säteensä sen yli, näytti kuin se\nuudelleen olisi punaisena hehkunut. Hänen mieleensä muistui päivä,\njolloin hän ensi kerran Tönnen tapasi.\n\nHän halusi vielä kerran saada nähdä vanhan kivikuninkaankin, joka oli\nollut osallisena hänen onnensa syntyyn. Hän tosin oli pelännyt urhoa\nviime aikoina. Tuntui, kuin se olisi väjynyt häntä ottaakseen hänet\nkiinni. Mutta nyt ei ukko enää saisi häntä valtaansa. Hän koettaisi\nsaada nähdä kivikuninkaan illan suussa kuun valossa.\n\nSattuipa sitten päivällisaikaan tulemaan pari kiertelevää\nsoittoniekkaa. Silloin pälkähti Jofridin päähän pyytää heitä jäämään\nheille koko iltapäiväksi, sillä nyt hän tahtoi pitää pidot. Tönnen\ntäytyi kiireimmän kautta lähteä Jofridin vanhempia kutsumaan ja\nsitten lähetettiin Jofridin pikkusisaret pitkin kylää vieraita\nkeräämään. Pian oli paljo väkeä koolla.\n\nSyntyivätkin kunnon kemut. Tönne pysyttelihen piilossa tuvan\nnurkassa, kuten hänen tapansa oli, kun oli vieraita, mutta Jofrid oli\nmelkein raivona ilosta. Kimakalla äänellä johti hän tanssileikkejä\nja oli innokas vaahtoavaa olutta vieraille tarjoamaan. Ahdasta tosin\noli tuvassa, mutta soittajat olivat vikkeliä ja tanssi kävi ilolla ja\nriemulla. Kun oli tukahduttavan kuuma sisällä, lennätettiin ovi auki.\nJofrid näki että oli tullut yö ja kuu noussut. Hän meni pirtin ovelle\nja katseli kuunvalon valkeaa maailmaa.\n\nOli runsas kaste maassa. Koko kanervakangas hohti valkeana kuunvalon\nvälkkyessä joka varteen kertyneissä tuhansissa pisaroissa. Kaikkialla\nkivillä ja kallioilla kasvava lyhyt sammal oli jäässä ja huurteen\npeitossa. Jofrid astui sille, herttaisen hyllyvää oli sitä tallata.\n\nHän kulki pari askelta kylälle vievää tietä ikäänkuin olisi tahtonut\nkoetella miltä tuntui kulkea sitä. Tönnen ja hänen oli asteltava\nhuomenna sitä tietä hirmuisinta häpeää vastaanottamaan. Sillä kuinka\nkohtaus talonpojan kanssa päättyisikään, vaikkapa hän heiltä jotain\nottaisi ja jotain heille jättäisikin, olisi siitä häpeää kumminkin\nheille. Heitä, jotka tänä iltana omistivat hyvän tuvan ja joilla oli\nmonta ystävää, heitä seuraavana päivänä kaikki hylkisivät, kukaties\nheiltä riistettäisiin kaikki mitä olivat hankkineet, kukaties he\nolisivat kunniattomia orjia. Hän sanoi itsekseen: \"Tämä on kuoleman\npolku.\" Ja hän ei voinut käsittää nyt, kuinka jaksaisi kulkea sitä.\nHän tunsi olevansa kuin kivestä, raskas kivikuva niinkuin vanha Atle\nkuningas. Vaikka hän eli, tuntui hänestä, ettei hän jaksaisi nostaa\nraskaita jäseniään kulkeakseen tätä tietä.\n\nHän kääntyi katsomaan kuninkaan kumpua ja näki selvään vanhan\nurhon istuvan siellä. Mutta tänä yönä hän oli kuin juhlaan\nkoristettuna. Hänen yllään ei ollut enää sammaltunut, harmaa\nkiviverho, vaan välkkyvää valkeata hopeaa. Hänen päässään oli taas\nsädekruunu, niinkuin silloinkin, kun Jofrid hänet ensi kerran\nnäki, mutta nyt se oli valkea. Valkeilta loistivat rannerenkaat\nja haarniska, valkeilta säteilivät miekan kahva ja kilpi. Hän\nistui äänetönnä, välinpitämättömänä katsellen Jofridia. Häneen oli\ntullut nyt jotain outoa, selittämätöntä, sitä, mikä on omituista\nsuurissa kivikasvoissa. Hän istui siinä synkkänä, mahtavana, ja\nJofridilla oli himmeä käsitys, että jotain tämän kuvan kaltaista\nasui hänessä ja kaikissa ihmisissä. Mies oli ollut vuosisatoja\nhaudattuna, kiviröykkiön alle peitettynä, mutta ei ollut kumminkaan\nkuollut. Jofrid näki tuon vanhan kivikuninkaan istumassa keskellä\nihmissydäntä. Sen karulla kankaalla hän levitteli laajaa\nkuningasvaippaansa. Siellä tanssi nautinnon himo, riemasteli loiston\nhalu. Hän, tuo upea urho, voi katsella hädän ja kurjuuden kulkua\nohitsensa kivisydämensä heltymättä. \"Se on jumalien tahto\", hän vain\nsanoi. Hän, tuo kivikuningas, voi kantaa sovittamatonta syntiä,\nsillä hän sanoi aina: \"Miksi surisit sitä, mitä olet kuolemattomien\npakottamana tehnyt?\"\n\nJofridin rinnasta kohosi huokaus, syvä kuin nyyhkytys. Hänellä oli\njonkunlainen himmeä aavistus siitä, että hänen, jos mieli tulla\nonnelliseksi, olisi taisteltava kiviurhoa vastaan. Mutta samalla hän\ntunsi itsensä niin avuttoman heikoksi.\n\nHänen katumaton mielensä ja kiviurho kankaalla tuntuivat olevan yksi\nja sama asia, ja hän tunsi, että ellei hän voisi voittaa mieltänsä,\nsaisi tuo urho hänet tavalla taikka toisella valtaansa. Mutta\nkun hän kääntyi katselemaan tupaan päin, mistä kattohirsien alta\nkoristekankaat loistivat, missä soittoniekat iloa levittivät ja missä\noli kaikkea sitä, mitä hän rakasti, niin hän tunsi, ettei hänellä\nollut voimaa lähteä orjuuteen. Ei hän edes Tönnenkään tähden sitä\nvoinut. Sieltä häämöttivät hänen kalpeat kasvonsa tuvasta, ja Jofrid\nkysyi itseltään kouristuvin sydämin, oliko Tönne sen arvoinen, että\nhänen tuli uhrata kaikki hänen tähtensä?\n\nVäki tuvassa valmistelihen tanssimaan juoksutanssia. He asettuivat\npitkäksi riviksi, ottivat toisiaan kädestä ja rajun, vankan\npoikaviikarin johtamina alkoivat hyökätä huimaa vauhtia. Johtaja veti\nheidät avoimesta ovesta kuunvalossa kimaltelevalle kanervakankaalle.\nHe ryntäsivät läähättäen, rajusti Jofridin ohi, kompastuen kivikkoon,\nkaatuillen kanervikkoon, lennättäytyen laajoissa piireissä pirtin\nympärillä ja rajuissa käännöksissä kivikumpua kiertäen. Jonon\nviimeinen huusi Jofridia ja ojensi kätensä hänelle. Hän tarttui\nsiihen ja juoksi mukana.\n\nTämä ei ollut mitään tanssia, vaan rajua riehumista, mutta siinä\noli iloa, elämänhalua ja vallattomuutta. Kiepahdukset kävivät yhä\nrohkeammiksi, huudot raikuivat kovemmin ja nauru räjähteli yhä\nmyrskyisemmin. Kummulta kummulle, joita oli siroitettuna sinne tänne\nkankaalle, kiemurteli tanssijoiden jono. Ken kiivaissa käännöksissä\nkaatuili, riuhtaistiin ylös, kuhnailijaa työnnettiin eteenpäin\nja soittoniekka seisoi pirtin ovella ja lisäsi vauhtia. Ei ollut\naikaa lepäillä, ei ajatella, eikä katsoa eteensä. Tanssi riehui yhä\nhurjemmin yli hyllyvän sammalen ja sileiden kallioiden.\n\nJofrid tunsi kaiken aikaa yhä selvemmin, että hänen täytyi saada\npysyä vapaana, että hän mieluummin kuolisi kuin vapautensa\nkadottaisi. Hän huomasi, että oli hänelle mahdotonta seurata Tönneä,\nhän ennen vaikka pakenisi metsään eikä koskaan sieltä palajaisi.\n\nHe olivat risteilleet jo kaikkien muiden paitsi Atle kuninkaan\nkummun ympärillä. Nyt Jofrid näki, että mentiin sitä kohti, hän piti\ntarkasti silmällä urhoa. Hän älysi, miten tämän jättiläiskäsivarret\nojentuivat ohikiitäviä kohti. Hän kirkui kauhusta, mutta naurun\nhohotus jäi hänelle vastaukseksi. Hän koetti pysähtyä, mutta väkevä\nnyrkki riuhtaisi häntä eteenpäin. Hän näki urhon tavoittelevan\nohikiitäviä, mutta ne olivat niin nopsia, etteivät hänen raskaat\nkäsivartensa ehtineet siepata ainoatakaan. Jofrid ei voinut käsittää,\nmiks'ei kukaan muu keksinyt kuningasta. Hänet valtaa kuolon kauhu.\nHän pelkää; että hänet urho ylettäisi ja riistäisi valtaansa. Häntä\nse oli väijynytkin monta vuotta. Muiden suhteen oli se vain leikkiä.\n\nTuli hänen vuoronsa kiitää Atle kuninkaan ohi. Hän näki, miten ukko\nnousi ja kyyristäytyi juoksuun tehdäksensä tuumastansa toden ja\nvangitaksensa hänet. Nyt viime hädässä tunsi hän, että jos hän voisi\ntehdä päätöksen lähteä huomiselle matkalle, ei urholla olisi voimaa\nvangita häntä, mutta hän ei voinut. --\n\nJofrid oli viimeinen jonossa ja kiepahdukset hänen kohdallaan olivat\nniin rajut, että hän itse tuskin ollenkaan juoksi, vaan häntä\nlaahattiin ja riuhdottiin eteenpäin, niin että oli vaikea pystyssä\npysyä. Mutta vaikka hän kiiti huiminta vauhtia, oli vanha urho häntä\nsukkelampi. Raskas käsivarsi laskeusi hänen päälleen, kivikädet\nkouristivat häntä ja pusersivat häntä hopeankirkkaalla haarniskalla\npeitettyä rintaa vasten. Kuoleman tuska kasvoi yhä, mutta vielä viime\nhetkellään hän tiesi, että sentähden kun hän ei ollut voinut kukistaa\nkivikuningasta omassa sydämessään, oli Atle hänet voittanut.\n\nLoppuivat tanssit ja hypyt. Jofrid makasi kuolemaisillaan.\nVinhimmassa vauhdissa oli hän singonnut kuninkaan kumpua vasten ja\nsen kiviin kuoliaaksi iskeytynyt.\n\n\n\n\nLEGENDA LINNUNPESÄSTÄ.\n\n\nHatto-erakko seisoi erämaassa ja rukoili Jumalaa. Oli myrsky ja hänen\npitkä partansa ja takkuinen tukkansa liehuivat ympäri häntä kuin\ntuulenriuhtomat turvemättäät vanhan raunion harjalla.\n\nKumminkaan ei hän pyyhkäissyt hiuksia silmistään eikä pistänyt\npartaansa vyön alle, sillä hänen kätensä olivat kohotetut rukoukseen.\nNiinkuin puu, joka ojentelee oksiansa korkeuteen, oli hän seissut\nväsymätönnä aina auringon noususta asti kädet taivasta kohti ja näin\naikoi hän seista iltaan asti. Hänellä oli suuri asia rukoiltavana.\n\nHän oli mies, joka oli kokenut paljon maailman pahuutta. Hän oli itse\nkiusannut ja vainonnut, ja tuskaa ja vainoa oli hän muilta osakseen\nsaanut enemmän kuin hänen sydämensä oli jaksanut kestää. Sitten oli\nhän vetäytynyt pois, kauas aavalle nummelle, kaivanut itsellensä\nluolan joen äyrääseen, ja hänestä oli tullut pyhä mies, jonka\nrukoukset tulivat kuulluiksi Jumalan valta-istuimella.\n\nHatto-erakko seisoi joenrannalla, luolansa edessä ja rukoili elämänsä\nsuurta rukousta. Hän rukoili Jumalaa, että hän sallisi tämän\npahan maailman tuomiopäivän tulla. Hän kutsui pasuunaapuhaltavia\nenkelejä julistamaan synnin vallan loppuneeksi. Hän huusi verimeren\nhyökyjä jumalattomia hukuttamaan ja ruttoa täyttämään ruumisläjillä\nhautausmaita.\n\nKaikkialla hänen ympärillään oli autio nummi. Mutta ainoastaan vähän\nmatkan päässä, ylempänä joen äyräällä kasvoi vanha, lyhyt salava,\njonka rungon ylin osa oli paisunut päänmuotoiseksi kyhmyksi, josta\nrehoittavan vihantia oksakimppuja kasvoi. Joka syksy ryöstivät tämän\npolttoaineista köyhän tasangon asukkaat sen tuoreet vuosikasvaimet,\nmutta joka kevät versoi puu uusia, notkeita virpiä, joiden\nmyrskysäällä nähtiin liehuvan ja kieppuvan puun ympäri samoin kuin\nparta ja hiukset hulmuten Hatto-erakkoa kiertivät.\n\nVästäräkkipari, jonka tapana oli laatia pesänsä salavan latvaan, sen\nkukoistavien oksien väliin, oli aikonut alkaa rakennuspuuhansa juuri\nsinä päivänä. Mutta oksien näin rajusti riehuessa eivät he löytäneet\nrauhaisaa paikkaa. Ne lensivät kuljettaen kaislan kappaleita, juuren\nhuiskaleita ja kuloheinää, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin\nsaamatta aiettansa toimeen. Samassa huomasivat he vanhan Hatto\nerakon, joka huusi Jumalalta seitsemän kertaa kovempaa myrskyä, joka\npyyhkäisisi pois pikkulintusten pesät ja karkottaisi kotkanpoikueet.\n\nTietysti nykyajan ihmisen on vaikea käsittää miten musta,\nsammaltunut, kuivettunut, kamaroitunut ja outo ihmiseksi tuollainen\nvanha aron asukas voipi olla. Otsalla ja poskilla oli iho niin\ntiukalla, että hän oli melkein pääkallon näköinen, ainoastaan\nheikko tuike silmäkuoppien pohjasta ilmaisi, että hän eli. Ruumiin\nlihakset olivat niin kuihtuneet ja laihat, että paljas kohotettu\nkäsivarsi näytti muutamilta luupuikoilta, joita peitti ryppyinen,\nkova, kaarnoittunut nahka. Pukuna oli hänellä vanha tiukasti\nruumiinmukainen, musta viitta. Aurinko oli paahtanut hänet ruskeaksi\nja hän oli musta liasta. Ainoastaan parta ja hiukset olivat vaaleat\nja nekin päivän ja sateen vaikutuksesta vähitellen muuttuneet harmaan\nvihertäviksi kuin salavan lehtien alapuoli.\n\nLinnut, jotka liitelivät etsien pesäpaikkaa, luulivat Hatto-erakkoa\ntoiseksi taivasta tavoittelevaksi vanhaksi salavaksi, jonka kirves ja\nsaha oli lyhennellyt samoin kuin sen vierustoverinkin. Ne kaartelivat\nmonet kerrat hänen ympärillään, lensivät pois ja tulivat taas,\npanivat muistiin tien hänen luokseen, punnitsivat hänen asemaansa\nmyrskyjenkin ja petolintujen suhteen, huomasivat hänet sangen\nepäedulliseksi, mutta päättivät kumminkin tyytyä häneen, koska hän\noli likellä jokea ja saraheinämättäitä, likellä varastohuonetta\nja ruoka-aittaa. Toinen linnuista puikahti nuolennopeudella hänen\nkohotettuun käteensä ja asetti siihen juuren suikaleensa.\n\nMyrsky oli hetkiseksi tauonnut, niin ettei juurenkorsi kohta\nlennähtänyt pois kädestä, mutta erakon rukouksissa ei ollut lomaa.\n\"Herra, tule pian tuhoamaan tämä turhuuden maailma, etteivät ihmiset\nehdi yhä lisätä syntitaakkaansa! Pelastaos syntymättömät elämästä!\nEläville ei ole armahdusta!\"\n\nMyrsky alkoi taas riehuntansa ja juuren hapsi lennähti pois erakon\nsuuresta, ryppyisestä kädestä. Mutta linnut palasivat pian ja\nkoettivat pujottaa sormien lomaan uuden kodin peruspylväitä. Samassa\npainui likainen, paksu peukalo korsien päälle ja neljä sormea\nkoukistui kämmenen yli, niin että siihen tuli tyyni komero niiden\nrakentaa. Mutta erakko jatkoi yhä rukouksiaan.\n\n\"Herra, missä ovat tulipilvesi, jotka hävittivät Sodoman? Milloin\navaat sinä taivaan lähteet, jotka kohottivat arkin Araratin huipulle?\nEivätkö kärsivällisyytesi maljat ole loppuun ammennetut ja armosi\nastiat tyhjät? Herra, milloin astut sinä ulos halkeavasta taivaasta?\"\n\nJa Hatto-erakko näki näkyjä tuomiopäivästä. Maa järisi, taivas\nhehkui. Punaisen pilven alla kiiti sankkoja mustia parvia pakenevia\nlintuja ja maassa vyöryili ulisevia kiljuvia eläinlaumoja.\n\nMutta hänen sielunsa kiintyessä näihin tulinäkyihin alkoivat hänen\nsilmänsä seurata pikkulintusten lentelyä, jotka salamannopeudella\nkiitelivät edestakaisin ja tyytyväisyydestä hiukan piipittäin\nkuljettivat aina uuden korren pesäänsä.\n\nVanhus ei aikonut liikahtaakaan, sillä hän oli tehnyt lupauksen\nrukoilla paikoillaan koko päivän kädet ylhäällä, siten pakoittaakseen\nHerraa kuulemaan hänen rukouksensa. Mutta mitä enemmän hänen\nruumiinsa uupui, sitä vilkkaammin tulvi näkyjä hänen aivoihinsa.\nHän kuuli kaupunkien muurien murtuvan ja näki asuntojen hajoavan.\nKauhusta parkuvia ihmisjoukkoja syöksyi hänen sivuitsensa ja niitä\najoivat korkeavartaloiset, ankara- ja kauniskasvoiset koston ja\nhävityksen enkelit, jotka hopeavarustuksissa ratsastivat mustilla\nhevosilla ja heiluttelivat salamoista solmituita ruoskia.\n\nPikku västäräkit rakentelivat ahkerasti päiväkauden ja työ edistyi\nripeästi. Tällä jäykistä saraheinämättäistä rikkaalla nummella, tämän\nruohoisen, kaislaisen joen rannalla ei puuttunut rakennustarpeita.\nHeillä ei ollut aikaa päivällis- eikä illallislepoihin. Innosta ja\nmielihyvästä hehkuen liitelivät he edestakaisin ja ennen iltaa olivat\nhe ehtineet melkein katon harjaan.\n\nMutta ennen iltaa olivat erakonkin silmät sattuneet viivähtämään yhä\nuseammin heissä. Hän seurasi heidän matkojaan, torui heitä, kun he\nmenettelivät tyhmästi, pahoitteli, kun tuuli teki heille kiusaa eikä\nkärsinyt ensinkään, että ne joskus vähän lepäilivät.\n\nSitten laski aurinko ja linnut läksivät kaislikkoon levolle tutuille\nnukkumapaikoilleen.\n\nKen iltaisin kulkee nummen poikki, hän kumartakoon kasvonsa\nmättäiden tasalle, niin saa hän nähdä omituisen näyn vasten valoisaa\nlänsitaivasta. On kuin joka mätäs olisi alkanut elää. Pöllöjä,\nseisaalla olijalle näkymättömiä, liitelee suurine pyöreine siipineen\nnummen yli. Notkeita, sukkelia kyykäärmeitä kiemurtelee siellä\nkurotellen joutsenen tavoin kaarrutettuja kaulojaan ja puikeita\npäitään. Suuria sammakoita hypähtelee kömpelösti, jäniksiä ja\npäästäisiä pakenee petoeläinten edestä, ja kettu tähtää joesta\nhyttysiä pyydystelevää lepakkoa. Mutta sillä välin uinuvat\npikkulintuset keinuvilla ruohonkorsillaan, turvassa kaikelta pahalta,\nnoilla lepopaikoillaan, joita ei mikään vihollinen voi lähetä vettä\nläiskyttämättä, ruohikkoa vavahuttamatta ja niin heitä herättämättä.\n\nAamun koittaessa västäräkit ensin luulivat eilisiä tapahtumia\nihanaksi unelmaksi.\n\nTarkaten merkkejään lensivät he suoraan pesälleen, mutta se oli\npoissa. He lentelivät etsien pitkin nummea ja kohosivat suoraan\nilmaan tähystelläkseen. Ei näkynyt jälkeäkään puusta eikä pesästä.\nVihdoin laskeusivat he parille kivelle joen rannalle ja tuumivat. He\nheiluttelivat pyrstöjään ja kääntelivät päitään. Mihin olivat puu ja\npesä joutuneet?\n\nMutta tuskin oli aurinko ehtinyt kohota kämmenen leveyttä joen\ntoisella puolella olevan metsän reunasta, kun jo astuskeli heidän\npuunsa ja asettui eiliselle paikalleen. Yhtä musta ja ryppyinen se\noli kuin silloinkin ja kannatti heidän pesäänsä jonkin latvassa, joka\nlienee ollut kuiva, suoraan ylöspäin törröttävä oksa.\n\nSilloin alkoivat västäräkit jatkaa rakentamistaan sen enempää\nmiettimättä luonnon monia ihmeitä.\n\nHatto-erakko, joka aina ajeli pois pienet lapset luolaltaan ja sanoi,\nettä heille olisi parempi, jos eivät koskaan olisi nähneetkään\npäivänvaloa, hän joka hyökkäsi liejukkoon kirosanoilla sättimään\nnuoria ihmisiä, jotka liputelluilla veneillä soutelivat jokea\npitkin; hän, jonka pahoilta silmiltä tasangon paimenet vartioivat\nlaumojaan, hän ei palannutkaan nyt luolaansa joen rannalle, noiden\npikkulintusten vuoksi, sillä hän tiesi, ettei ainoastaan pyhien\nkirjojen joka kirjaimella, vaan myöskin kaikella, minkä Jumala antaa\nluonnossa tapahtua, on oma salaperäinen merkityksensä. Nyt oli\nselvinnyt hänelle, mitä se, että västäräkit rakensivat pesänsä hänen\nkäteensä, merkitsi. Jumalan tahto oli, että hän seisoisi paikoillaan\nrukoillen korotetuin käsivarsin siksi, kunnes linnut olisivat\nehtineet kasvattaa poikasensa. Jos hän sen jaksaisi, tulisivat hänen\nrukouksensa kuulluiksi.\n\nMutta tänäpäivänä näki hän vähemmin tuomiopäivänäkyjä. Sen sijaan\nseurasi hän katseillaan yhä innokkaammin lintuja. Hän näki pesän\npian valmistuvan. Pienet rakennusmestarit liitelivät sen ympärillä\nja tarkastelivat sitä. He toivat joitakuita naavahiutaleita oikeasta\nsalavasta ja kiinnittivät ne pesän ulkoseinille. Se oli heidän\ntalonsa rappaus ja maalaaminen. He hakivat hienointa niittyvillaa ja\nvästäräkkirouva nykki untuvia omasta rinnastaan ja puki niillä pesän\nsisältä, siinä oli sisustus ja huonekalusto.\n\nTalonpojat, jotka epäilivät, mikä turmiota tuottava voima tämän aron\nasukkaan rukouksilla saattoi olla Jumalan valtaistuimella, olivat\nottaneet tavakseen kuljettaa hänelle leipää ja maitoa lepyttääkseen\nhänen vihaansa. He tulivat nytkin ja tapasivat hänet liikkumatta\nseisomassa linnunpesä kädessään. \"Kas vain, miten tuo hurskas mies\nrakastaa noita elukoita\", sanoivat he, eivätkä enää pelänneet\nhäntä, vaan kohottivat maitoastian hänen suunsa eteen ja pistivät\nleivän hänen huuliensa väliin. Kun hän oli syönyt ja juonut, ajoi\nhän sadatellen ihmiset luotaan, mutta he vain nauroivat hänen\nkirouksilleen.\n\nHänen ruumiinsa oli jo aikoja sitten taipunut hänen tahtonsa\npalvelijaksi. Nälällä ja lyönneillä, päiväkautisilla polvistumisilla\nja viikkoja kestävillä valvomisilla oli hän opettanut sen\ntottelemaan. Nyt kannattivat rautakovat lihakset hänen käsivarsiansa\nkohotettuina päiviä ja viikkoja, ja kun västäräkki-äiti hautoi munia\neikä enää lähtenyt pesästä, ei erakko yöksikään mennyt luolaansa. Hän\noppi nukkumaan istuallaan kohotetuin käsivarsin. Erämaan ystävien\njoukossa on kyllä sellaisia, jotka ovat saaneet suurempiakin aikaan.\n\nHän tottui noihin kahteen pieneen levottomaan linnunsilmään,\njotka katselivat häntä pesän reunalta. Hän piti silmällä rae- ja\nvesisateita ja suojeli pesää niin hyvin kuin voi.\n\nPääseepä sitten naaras eräänä päivänä vapaaksi haudonnastaan.\nMolemmat västäräkit istuvat pesän reunalla, keikuttelevat pyrstöjään,\nneuvottelevat ja näyttävät sydämellisen tyytyväisiltä, vaikka koko\npesä tuntuu olevan täynnä hätäistä piipitystä. Hetkisen kuluttua\npyrähtävät ne mitä kiihkeimpään hyttysen pyyntiin.\n\nNiin vangitaan hyttynen toisensa perästä ja kuljetetaan noille hänen\nkädessään piipittäjöille. Ja kun ruokaa tulee, silloin juuri siellä\nyhä äänekkäämmin sirkutetaan. Hurskaan miehen rukoukset häiriytyvät\nvihdoin tästä.\n\nJa hiljaa, hiljaa laskeutuu hänen käsivartensa, jotka jo melkein\nolivat menettäneet liikuntakykynsä, ja hänen pienet tulisilmänsä\ntuijottavat pesään.\n\nEi koskaan ollut hän nähnyt mitään niin avuttoman kurjaa ja rumaa.\nSiinä oli paljaita ruumiita, joissa ainoastaan siellä täällä oli joku\nuntuvahiven, silmittömiä lentoon kykenemättömiä, oikeastaan vain\nkuusi suurta, ammottavaa suuta.\n\nHänestä tuntui se kyllä omituiselta, mutta hän piti kumminkin niistä\njuuri sellaisina, kuin ne olivat. Heidän isäänsä ja äitiänsä ei hän\nkoskaan ollut tahtonut pelastaa suuresta perikadosta, mutta kun\nhän tästälähin rukoili Jumalaa pyytäen häneltä maailmaa vapahtavaa\nhävitystä, tahtoi hänen sydämensä säästää nämä kuusi turvatonta\nolentoa.\n\nKun talonpoikaisnaiset toivat hänelle nyt ruokaa, ei hän kiitokseksi\ntoivottanut heidän turmiotaan. Hän oli iloinen, että he eivät\nantaneet hänen kuolla nälkään, koska nuo pienet olennot tarvitsivat\nhäntä.\n\nPian näkyi kuusi pyöreätä päätä kurottavan pesän reunalta. Vanhan\nerakon käsivarsi laskeusi yhä useammin hänen silmiensä tasalle. Hän\nnäki höyhenten pilkistävän punaisesta ihosta, silmien aukeavan ja\nruumiin muotojen pyöristyvän. Luonnon ilman liiteleville asujamille\nlahjoittaman kauneuden onnellisia perijöitä ollen, kehittyivät ne\nnopeasti kukoistuksessaan.\n\nMutta tällä välin kohosivat suuren perikadon pyynnöt yhä epäröivämmin\nvanhan erakon huulilta. Hän päätteli Jumalan antaneen hänelle\nlupauksen, että se tulisi tapahtumaan silloin, kun lintuset\nolivat kehittyneet lentokykyisiksi. Nyt seisoi hän ja tuumiskeli,\nmillä itseään Jumalalle, Isälle puolustaisi, sillä näitä kuutta,\nhoitamaansa, vaalimaansa pienoista ei hän hennonut menettää.\n\nToisin oli ollut ennen, kun ei hänellä ollut mitään omaa. Mutta nyt\nhänessä heräsi rakkaus noihin pieniin avuttomiin olennoihin, rakkaus,\njonka opettaminen suurille, itsekkäille ihmisille maailmassa on\ntullut jokaisen pienen lapsen osaksi, ja se saattoi hänet epävarmaksi.\n\nJoskus halutti häntä paiskata koko pesä jokeen, sillä hänen\nmielestään olivat onnellisia ne, jotka saivat kuolla vapaina suruista\nja synneistä. Eikö hän sitte pelastaisikaan noita pieniä petoeläinten\nkynsistä, pakkasesta, nälästä ja elämän moninaisista rasituksista?\nHänen näitä juuri ajatellessa lentää suhahti varpushaukka suoraan\npesälle tuhotakseen poikaset. Silloin kaappasi Hatto-erakko julkean\nvasemmalla kädellään, pyörähytti sitä päänsä ympäri ja paiskasi sen\nvihan vimmassa etäälle jokeen.\n\nJoutuipa sitten päivä, jolloin linnut olivat lentoon valmiit.\nToinen västäräkeistä puuhaili pesässä, työnnellen poikasia pesän\nreunalle, toinen lenteli lähistöllä, näyttäen, miten helppo lento\nolisi, jos he vain uskaltaisivat koettaa. Kun poikaset yhä vain\npelkäsivät, pyrähtivät molemmat täysikasvuiset lentoon ja näyttivät\nheille kaikki kauneimmat temppunsa. Lehahuttaen siipiään lensivät ne\nkaikenmoisissa kaarroksissa, tahi kiitivät leivon lailla suoraan ylös\ntai pysyttelivät paikoillaan ilmassa kiivaasti värisyttäen siipiään.\n\nMutta kun poikaset yhä vain pelkäsivät, ei Hatto-erakko voinut olla\npuuttumatta asiaan. Hän lykkäsi niitä hellävaroen sormellaan ja\nniin oli pulasta päästy. Epäröiden ja vaappuen lentävät ne pesästä,\nlepakon lailla läpyttävät ilmaa, painuvat, kohoavat taas ja kun\nheille selvenee taidon salaisuudet, käyttävät he niitä mahdollisimman\npian pesään päästäkseen. Ylpeinä ja riemuitsevina rientävät vanhemmat\nheitä vastaan ja vanha Hatto hymyilee.\n\nHän se kumminkin oli pannut asian alulle.\n\nNyt mietti hän totisena, millä keinoin meidän Herramme kumminkin\nvoisi luopua lupauksestaan.\n\nKukaties olikin niin, että Isä Jumala kannatti tätä maailmaa oikealla\nkädellään niinkuin suurta linnunpesää, ja kenties hän oli oppinut\nrakastamaan kaikkia niitä, jotka täällä rakensivat ja asuivat,\nkaikkia maan turvattomia lapsia. Kenties hän armahti niitä, jotka hän\noli aikonut hukuttaa samoin kuin aronasukas armahti linnunpoikasia.\n\nKaiketikin olivat erakon linnut paljon parempia kuin meidän Herramme\nihmiset, mutta hän saattoi kyllä käsittää, että Isä Jumala sittenkin\nsääli heitä.\n\nHuomispäivänä oli linnunpesä tyhjä ja yksinäisyyden katkeruus\ntäytti erakon mielen. Hitaasti laskeusi käsivarsi hänen kupeelleen\nja hänestä tuntui, kuin koko luonto henkeä pidättäen odottaisi\nkuulevansa tuomiopasuunan toitotusta. Mutta silloin palasivat kaikki\nnuo västäräkit ja laskeusivat hänen olkapäilleen ja päälaelleen,\nsillä ne eivät ensinkään pelänneet häntä. Nyt välähti valonsäde\nvanhan Haton harhaan joutuneissa aivoissa. Hänhän oli koukistanut\nkäsivarttansa, oli koukistanut sitä joka päivä katsoaksensa lintuja.\n\nJa seisoessaan tuossa kuuden linnunpojan keskessä, jotka leikkien\nliehuivat hänen ympärillään, nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään\njollekin, jota hän ei nähnyt. \"Sinun ei tarvitse\", sanoi hän, \"sinun\nei tarvitse. En ole pitänyt sanaani, ei sinunkaan tarvitse siinä\npysyä.\"\n\nJa hänestä näytti kuin vuoret lakkaisivat vapisemasta ja virta\nvetäytyisi levollisena, tyynenä uomaansa.\n\n\n\n\nTALE THOTT.\n\n\nOlipa kerran mies, joka löysi myrkkypalan. Hän otti sen huostaansa\nja kuletteli sitä uskollisesti muassaan, mihin menikin, vaikkei\nhänellä ollut vähintäkään aikomusta käyttää sitä. Mutta kun hän oli\npiiloitellut myrkkyharkkoa viisitoista vuotta, tapasi hän ihmisen,\njonka kanssa yhdessä eläminen oli hänelle kerrassaan sietämätöntä, ja\nsilloin hän käytti sen. Sittemmin hän ajatteli, että jollei hänellä\njuuri silloin olisi ollut myrkkysikaretta saatavilla, ei hänestä\nkoskaan olisi tullut murhaajaa.\n\nJotenkin samankaltaista oli Arild Urupin koira-juttu. Hänkin hankki\nkoiran ja opetti sen jo aikoja ennen kuin sen taito oikeastaan tuli\nkäytäntöön.\n\nTämä Arild Urup oli kookas, voimakas mies, mutta hyvin hidas. Hänellä\noli vahvat hammasrivit ja suuret välkkyvät silmänvalkuaiset. Hän\noli hurjan näköinen, mutta hänestä ei tiedetty mitään pahaa. Mutta\nasianlaita on niin, että se joka hankkii itselleen myrkkyä ja sitä\nsäilyttelee, hän varmaan tuntee itsessään, että hän voi joskus joutua\nkiusaukseen käyttää sitä, ja se, joka pitää sellaista koiraa kuin\nArild Urup...\n\nOltiin kerran Kööpenhaminassa, vanhan Kristian kuninkaan hovissa.\nSiellä kuuli Arild muutamana päivänä Ranskan lähetin kertovan, että\nRanskassa ja Burgundissa oli ritareilla tapana totuttaa koiriansa\najamaan sala-ampujia.\n\nKuningas itse ja useat neuvonantajansa kyselivät lähetiltä tarkkaan\nnäistä koirista ja niiden harjoittamisesta. He saivat tietää että\nniitä totutettiin heittämään sala-ampuja kumoon ja pitämään häntä\nvankina allaan, kunnes heidän herransa tuli. He eivät saaneet käyttää\nhampaitaan, ellei varas koettanut paeta.\n\nTanskalaiset herrat huomasivat tavan oivalliseksi, mutta eivät\nluulleet sitä voitavan saada käytäntöön Tanskassa. Kuningas oli\nvanha, hän ei pitänyt uusista ulkomaalaisista tavoista. Puuttui myös\nkoirarotua, jota olisi katsottu sopivaksi.\n\nHerra Arild oli ollut samaa mieltä kuin toisetkin, niin kauan\nkuin hän oli Kööpenhaminassa, mutta tuskin oli hän päässyt kotiin\nUgerupiin, kun hän muutti mieltä. Tämä muuten olikin hänen tapansa\nmukaista. Hänen täytyi päästä kotikurkihirren kuuluville, saadaksensa\noikein selville mitä hän itse tahtoi.\n\nHän kaipasi juuri moista koiraa paremmin kuin kukaan aavistikaan.\nEnsiksikin oli hänellä Ugerupin eläintarhassa kallisarvoinen ja oiva\neläinrotu, toiseksi hän ei kyennyt sitä suojelemaan. Hän ei voinut\nherättää sellaista kunnioitusta ja pelkoa kuin toiset herrat. Hän\noli liian hidas ollakseen pelätty, eikä häneltä tullut rangaistuksi.\nToisia ihmisiä seuraa tottelevaisuus, toisia tottelemattomuus.\n\nHänellä oli juuri opetettavanaan suden ja karhunajoon muudan\ntavattoman suuri koira. Sen nimi oli Kark, ja se oli niin viisas,\nettä Arild herra päätti totuttaa sitä varkaita kiinniottamaan. Yritys\nonnistui niin mainiosti, että näytti kuin se olisi koiralla ollut jo\nveressä.\n\nKun Kark oli oppinut temppunsa valmiiksi koiratarhassa, vei Arild\nUrup sen mukanaan eläintarhaan. Liioittelematta voi sanoa että\nArild herra tunsi siellä joka puun ja pensaan, joka eläinkopin\nja linnunpesän. Voipipa sanoa, että hän oli tuhlannut siihen\nkaiken rakkautensa. Mutta joskin hän huomasi, että joku elukka oli\nvarastettu eläintarhasta, ei hän kumminkaan tullut ryhtyneeksi\nvarasta vainoomaan. Siitä huolimatta se häntä hirveästi kiukutti.\n\nAstuessansa puun siimeksessä keksi hän oitis paulan, joka ei ollut\nhänen eikä hänen metsästäjiensä virittämä. Hän antoi Karkin sitä\nhaistella ja irroitti siltä kuonokopan.\n\nKoira pyyhälsi suoraapäätä viidakkoon ja tuokion perästä Arild\nherra jo kuuli huutoa ja raskaan jymähdyksen. Salametsästäjä oli\njuuri ollut kokemassa pyydystänsä, eikä ollut vielä ehtinyt poistua\neläintarhasta.\n\nKun Arild herra juoksi viidakkoon, näki hän miehen makaavan maahan\npaiskattuna ja koiran seisovan hänen päällään, käpälät rinnalla ja\nkita kurkulla vallan kuten ranskalainen oli sanonutkin.\n\nHerra Arild sieppasi heti koiranruoskan ja alkoi pieksää miestä.\nHäntä itseäänkin vallan hämmästytti oma tekonsa, mutta hän tunsi,\nettä tämän ainoan kerran täytyi hänen näyttää voimaansa. Mies\noli sitäpaitse tuttu, eikä Arild herra tietänyt ketään lurjusta,\njonka kimppuun hän mieluummin olisi halunnut käydä. Tuntuipa\nmyöskin mieluiselta lyödä varasta, kun tämä makasi hiljaa kuin\nteloituspölkkyyn kytkettynä ja tarkkasi vain koiran säihkyviä silmiä\nja hampaita, jotka kutittelivat hänen kurkkuaan joka kerran kun hän\nyritti nousta.\n\nKun Arild Urup oli pari kertaa iskeä läjäyttänyt, kävi hän niin\nmerkilliseksi. Hänestä tuntui että käsi alkoi liikkua itsestään,\nihan ajattelematta alkoi hän lyödä piiskan varrella, ja yks kaks hän\nnauraa hohotti ääneen, kun mies hänen edessään kipruili tuskissaan.\n\nHäneen oli tullut jotain varsin uutta ja outoa, hän oli kuin vieras\nitselleen. Hän tunsi tavatonta iloa joka lyönnistä, sätkiessään\nvärähtelevää, hytkävää ihmisruumista. Sen vertaista nautintoa ei hän\nmuistanut koskaan ennen tunteneensa.\n\nHän pieksi sekä ihon että vaatteet riekaleiksi. Hän ikävöitsi\nensimäistä veripisaraa, ja kun sitä alkoi kihoilla, niin hän tunsi\nhaluavansa pieksää hänet hengettömäksi.\n\nMies oli aluksi älissyt, mutta yht'äkkiä hän vaikeni. Olisi luullut\nhänen jo kuolleen, ellei ruumis olisi vavahdellut ja hätkähdellyt\nlyöntien sattuessa. Hänen vanhat vaateryysynsä olivat repaleiksi\npiestyt, ja ruumis pullotti verisillä mustelmilla.\n\nKoira oli hänet jo jättänyt ja seisoi nyt Arild Urupin vieressä. Joka\nlyönnistä räjähti se iloisesti haukkumaan ja ikäänkuin ponnahteli\nheittäytyäkseen saaliinsa kimppuun. Kun Arild Urup sattui katsomaan\nkuinka se imeä ahmi veren tuoksua ja oli kaikkien villien halujensa\nvallassa, heräsi hänessä yht'äkkiä inho.\n\nJa kaiken lopuksi Kark sai läiskäyksen selkäänsä, niin että se\nsuistui tuskissaan väännellen maahan. Ja Arild Urup lähti kotiin.\nLintuvaras sai selviytyä kuinka häntä halutti.\n\nArild herrasta tuntui merkillisen ilkeältä ja vastenmieliseltä parina\nseuraavana päivänä. Hän olisi tahtonut elää sovussa ja levossa, hän\nei sietänyt moisia kiihoituksia. Ja vaikkakin hän oli ollut sodassa\nja turnausleikeissä, ja niissä suoriutunut verrattain hyvin, ei hän\nkumminkaan ennen ollut tuntenut itseänsä julmaksi ja hurjistuneeksi.\nMieleensä hänen johtui, että tähän kenties voi koira olla syynä.\nSillä julmuus oli tullut häneen, kun hän oli nähnyt Karkin silmien\nsäihkyvän ja sen valkeiden hampaiden kutittavan miehen kurkkua.\nKuolonsynnit tarttuvat pahemmin kuin rutto.\n\nJa totta totisesti sai hänen eläintarhansa olla kuinka tahansa, mutta\nrauhallisesta levostaan ei hän tahtonut tulla häirityksi. Siksi antoi\nhän sitoa Karkin kiinni. Se sai värjöttää koppinsa vieressä vuoden\ntoisensa perästä, eikä sitä koskaan enää otettu mukaan metsälle.\n\nMutta hän ei tappanut sitä, hän ei lahjoittanut sitä kenellekään,\nvaan koira sai seista siinä kehitettyine taipumuksineen, valmiina\nsitä kaukaista päivää varten, jolloin Arild herra tarvitsi sitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitä ennen mikä pitkä jono tapauksia, kuinka se kaartelee\nja koukurtelee, kuinka se punoutuu kiertyen sinne ja tänne kautta\naikojen kankaan! Se levittäytyy eteemme värikkäänä ja loistokkaana,\nse häipyy synkeyteen, eksyy ja katoaa.\n\nMikä tapausten sarja! Se vyöryy kuin aaltojen vuolas vuo, se pauhaa\nja pärskyy, hajoaa kuohuksi ja vaahdoksi.\n\nMikä kylmä, ikävä tapausten jakso! Kuinka vähän siinä, sellaisena\nkuin vanhat sen ovat muistoon merkinneet, on jälkiä siitä että tämä\nkaikki on todella ihmisten kokemaa. Se on kuin vanha haalistunut\npyhimyksen kuva. Kerran se kumminkin veistettiin terveiden jäsenten\nmukaan, kerran se maalattiin kukoistavien poskien väriseksi.\n\nAnna sen liukua ohitsesi, ajattele siitä kuin varjonäytelmästä, että\npinnoitetun kankaan takana on eloa ja liikettä, vaikk'ei ainoatakaan\nihmistä ole näkyvissä. Salli tapausten varjokulun soljua sivuitsesi,\npysähtymättäsi lehdoissa ja lähteillä, kiipeämättä kukkuloille aamua\ntervehtimään, viivähtämättä meren rannalla päivän laskua katselemassa!\n\nKuule nyt, kuule, tapauksia, pelkkiä tapauksia! Siinä on herra\nLave, pappi. Hän kosii Ulfstandin Erikholmassa, herra Tage Thottin\nleskeltä, Elsa rouvalta, Arild Urupille puolisoa. Hän pyytää nuorta\nTale Thott neitoa hänelle. Mutta Tale neito ei tahdo, vaan Elsa rouva\ntahtoo ja suku tahtoo, sillä Arild herra on rikas.\n\nJa siellä on nyt herra Lave taaskin Eriksholmassa ja Arild herra\nhänen kanssaan, ja siellä vietetään upeita kihlajaisia. Ja niin,\nrakkaani, ehditkö älytä elävän olennon varjojen takana? Voitko nähdä\nTale neitiä, voitko nähdä surkeat, itkettyneet lapsen kasvot, jotka\novat jähmettyneet epätoivoon? Ehditkö nähdä kuinka tämä jähmeä\nepätoivo, joka on pitänyt häntä kahleessa ja hervotonna, silloin kun\nhänet ikipäiviksi luovutettiin Arild Urupille lupauksella, joka sitoo\nsamoinkuin vihkimys, kuinka tuo jähmeä epätoivo, sanon ma, puhkeaa\nraivoon, kun Arild herra laskee hänen eteensä kihlakalunsa. Varro,\nvarro, tässä on enempi kuin tapaus, tässä on voimakkaana esiintunkeva\ntahto, tässä on ylpeä, kiivas sydän. Häälahjat riuhtaistaan lattialle\nja pikku jalka polkee kantapäillään kultakoristeita ja silkkiliinoja.\nJa nyrkkiä puidaan omaisille ja vieraille, kun ne lapsen vihaa\ntervehtivät nauruntyrskeellä.\n\nAnna sitten ajan kankaan kiiruhtaa uutta kudetta kiinnittämään! On\nhäät Skabersjössä ja siellä tapaavat Tale Thott ja Anders Banner\ntoisensa. Ja jos tämä olisi kertomus, niin mainittaisiin, kuinka\nhe toisensa kohtasivat ja sanoinko vai katseinko he toisiinsa\nsitoutuivat. Mutta tämä ei ole kertomus ihmisistä. Tämä on vain\nvarjonäytelmä, ruumiittomien, värittömien varjojen leikki.\n\nJa nyt seuraa se, että Arild herran täytyy lähteä sotaan, ennenkuin\nElsa rouva on ehtinyt häitä valmistaa. Ja hän joutuu vangiksi\nsodassa. Ja tuossa Tale neito nyt kirjoittaa Anders Bannerille, että\nArild herra on vankina vieraalla maalla, ja nyt hän tulkoon pyytämään\nhäntä. Ja tuossa Anders Banner ratsastaa Eriksholmaan, ja molemmat\nnuoret ovat polvillaan neidon äidin edessä.\n\nEi maksa vaivaa etsiä ihmisiä tämän takaa. Tällaiseen ei tarvita\nmuuta kuin varjoja. Tämän vertaista voivat varjotkin aikaan saada.\n\nJa tuossa varjoneitomme. Nyt hän lankee nuoren valtiaan eteen\npolvilleen alati ja lakkaamatta kerjäten vapauttaan. Viimeisillä\nelonsa rippeillä antaa hän aina väriä tapauksille, joissa on\nosallisena, heittäen aina voimakkaamman, varmemman varjon kuin muut.\n\nTuossa hän rientää kotiaan kuninkaan armahdus kerallaan, tuossa\nkiiruhtavat pikalähetit Eriksholmasta häihin kutsumaan, tuossa\nvieraat kokoontuvat. Silloin, keskellä riemua, kuningas lähettää\nepuun. Vielä vuosi täytyy neidon odottaa Arild Urupia, sillä kuningas\nei tahdo suostua siihen, että jotain vääryyttä tapahtuisi hänen\nuskolliselle soturilleen, tämän ollessa hänen palvelustoimissaan.\n\nKuinka tapausten jono on pitkä? Nyt matkaavat skoonelaiset herrat\nRuotsiin kuningas Eerikin luo, joka pitää Arild Urupia vankina, ja\nrukoilevat että hänet päästettäisiin vapaaksi. Mutta kuningas ei\nsiihen suostu. Vielä varjokuninkaanakin on hänellä entinen oikukas\ntahtonsa. Kukaan muuten ei ymmärrä miksi hän niin haluaa pitää\nArildia vankina.\n\nJa Arild herra istuu vankityrmässä ja odottaa vapauttaan, ja neito\nistuu Eriksholman yrttitarhassa. Tällä tavoin pysähtyy tapausten\nhurja vauhti. Onpa kuin vinhasti viiltävä juna olisi seisautettu.\nMe saamme pysähtyä ihailemaan näköalaa mäenrinteeltä, saamme poimia\nkukkasia tien viereltä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjattele, on Tale Thottin ja Anders Bannerin häiden edellinen ilta,\najatteles, on Tale Thottin viimeinen neito-ilta!\n\nJa ajatteles, että onnikin voi olla jotain hirvittävää, että se\nmelkeinpä voi ilmaantua suruna, että se ahdistaa rintaa ja vihloo\njäseniä, että se lamaa ja sekaannuttaa ja järkyttää perin juurin\nsielua.\n\nEttä onnikin saattaa olla niin ylen täydellinen ja ihana, että voisi\ntoivoa jotakuta naarmua sen ihanuuteen, ryppyä sen kasvoihin.\n\nOli kuutamoinen kesäilta. Oli oikea yö, eikä vain kalpea hämärä, jota\nnimitämme keskikesän yöksi, vaan oli elokuun yö, jolloin kuutamo\nlevittää valkean hopeansa pimeyden keskelle, jolloin valo on erikseen\nja pimeys erikseen, jolloin sekoittamattoman musta yö vallitsee\npuistikon siimeksessä ja sekoittamattoman kirkas valo heloittaa\nnurmikoilla.\n\nJa lauha hiljaisuus vallitsi seutua. Ei tuulen henkeä, joka olisi\nhäirinnyt, ei säikyttävää ritinää, ei putoavaa lehteä. Kaikki oli\ntäysinäistä tänä yönä, niinpä hiljaisuuskin.\n\nJa missä sitten vietettiin tämä yö, missä se niin iloa ja onnea\nuhkuen elettiin? Ei alhaalla tasangolla kiviaitojen ja seljamuurien\nkeskellä, vaan tuolla ylhäällä nurmikkorinteellä, ylhäällä missä maa\non täynnä uurteita, joiden reunamia tuuhea ruoho peittää vyöryvien\nlaineiden lailla, ylhäällä, missä lehdot vielä rauhassa kasvavat\npeltojen keskellä, ylhäällä, missä pyökkimetsä kohoaa mäen huipulla\nkuin tuuhea harja koukistuneella kaulalla.\n\nKaiken antoi yö kokonaan ja runsaasti, se ei vienyt meitä\nsavihökkeleihin, ei mataloihin veistämättömiin majoihin, vaan ylös\nupeaan Eriksholmaan, uuteen hohtavaan, lipuilla koristettuun linnaan,\njossa kukkaköynnökset ovipieliä reunustelevat, jossa joka sali on\nverhottu kallisarvoisilla kankailla.\n\nLahjan toisensa perästä antoi yö, se antoi hopeaa lirisevälle\nsuihkulähteelle, se valoi välkettä linnan katolla liehuville\nlukemattomille lipuille, se loihti usvaa vallihaudasta, kunnes\nlinna sen keskellä näytti kuin pilvenharjanteelle rakennetulta,\nja se heitti vienoa tuoksua ilmaan, ikäänkuin osottaakseen kaikki\nmuistaneensa.\n\nMutta linnan pihalla siellä tanssittiin!\n\nImpi seisoi immen, nuorukainen nuorukaisen rinnalla, kahtena pitkänä\njonona, ja he tanssivat hiljalleen esilaulajan nuotin mukaan. Mutta\nkun hän pääsi loppukertaan, niin he kaikki yhtyivät laulamaan:\n\"täällä iloitaan ja riemuitaan, täällä häitäkin juodaan!...\"\n\nLemmen laulu seurasi lemmen laulua, kunnes ilma värähteli kiihkoa,\nja sitten lauluja peikoista, näkeistä ja keijuista, kunnes metsä ja\nsumu, puisto ja niitty tuntuivat kuhajavan manalan asukkaista. Ja\nyks' kaks' sitten uusi tahti lauluun, uusi vauhti viulunsoittoon.\nPitkät tanssivien ketjut hajosivat, pareja muodostui ja polkka alkoi\nlietsoa huimaa iloansa sieluihin ja mieliin.\n\nTulisoihtuja liehui ylt'ympäri tanssitanhuan ja niiden punerva valo\nsopi hyvin hauskuuteen ja kaikki oli niinkuin olla pitikin. Mutta\nihanin kaikista oli Tale Thott. Kaunis, komeasti puettu ja koristettu\nritarin tytär hän oli. Hän kulki edestakaisin soihtujen valossa\nkarkelokentällä käsikkäin rouva Kirsti Kaasin kanssa.\n\nHe kulkivat käytäviä edes ja takaisin. Joka kerran kun he kääntyivät\nniin että soihtujen valo heijasti heidän silmiinsä, tahi kun laulun\nsävelet voimakkaammin helkkyivät, löi Tale neito käsiänsä yhteen.\n\"Kuuleppa, kuuleppa\", hän sanoi, \"nyt vietetään Eriksholmassa häitä!\"\n\n\"Etkö tahtoisi tanssia?\" kysäsi Kirsti rouva.\n\n\"En, Kirsti rouva, en jaksa.\"\n\n\"Sinun pitäisi puhua tahi laulaa.\"\n\n\"Olen siihen liian iloinen, Kirsti rouva.\"\n\nHän vallan vavahteli ja oli kuin hurmautunut. Olipa kuin hän olisi\nhengittänyt tulen hehkua, joka oli pakahduttaa hänet, tai kuin hän\nolisi palanut sisällisesti. Hän piti Kirsti rouvaa lujasti kädestä\nikäänkuin hakien hoivaa tuskilleen.\n\nKirsti rouva oli miltei levoton hänen vuokseen. Tale Thott oli\ntavallisesti kylmä, hänellä oli jäykkä asento ja sitkeän luja tahto.\nHänen tapansa oli kävellä hiljaa, puhua matalalla äänellä. Hän oli\nkuten ne, joiden on täytynyt murtaa tiensä kovan vastarinnan kautta.\n\nKirsti rouva ei muutoin ollut Tale Thottin ystävä. Itse hän\noli luikerteleva ankerias ja vetreä vitsas. Hän luikahti pois\nvoimaihmisten parista. Tänä iltana hän liittäytyi rakkaudella tyttöön.\n\n\"Mikä sinun on, Tale Thott!\" virkkoi Kirsti rouva, \"kuinka olet noin\nuuten uupunut?\"\n\n\"Se on vain onnesta, pelkästä onnesta, Kirsti rouva.\"\n\nNeito nosti kädet silmilleen ja nyyhkytti. Vain pari lyhyttä kiivasta\nnyyhkettä, sitten hän puhkesi puhumaan.\n\nTiesikö Kirsti rouva missä Anders Banner nyt oli? Eikö totta,\nhän ratsasteli ympäri maakuntaa käskemässä häihin? Kirsti rouva\nkaiketi kyllä tiesi, että näin häiden edellisenä päivänä oli\nsulhasen ratsastettava vieraita kutsumassa. Hänen piti ratsastaa\naateliskartanosta toiseen. Ei voinut toivoakaan hänen palaavan ennen\npuolta yötä.\n\nEi ollut värettäkään äänessä, joka ei olisi ollut tavallista\nkorkeampi. Joka sanasta, joka pulpahti esille, kajahti\nveitikkamaisuutta ja onnea pohjasävelenä.\n\n\"Jumala antakoon hänen onnellisesti kotiin saapua\", virkkoi Kirsti\nrouva.\n\nTale Thott naurahti matalasti, naurahdus oli kuin itkunsa äsken, vain\nkevyt tyrskähdys hänen sisäisestä suuresta onnentuntemuksestaan.\n\nAjatteliko Kirsti rouvakin, kuinka vaarallinen yö tämä oli? Nyt oli\nluonnon impien tapana koettaa tavata ritari ja viekoitella häntä\nlehdon läpi ratsastaessaan. Ajatteles kuinka oli käynyt Olavi herran\nja monen muun! Kaikki riippui siitä, oliko sulho luja rakkaudessaan,\nsilloin ei keijuilla ollut vähäistäkään valtaa häneen. Uskoiko Kirsti\nrouva, että Anders Banner oli luja rakkaudessaan?\n\n\"Ei ole viisasta ruveta laskemaan leikkiä luonnottarista\", lausui\nKirsti rouva.\n\nTale Thott älysi, että toinen kierti kysymystä ja että ääni ei\ntuntunut luonnolliselta. Hän nauroi taaskin, kiersi kätensä Kirsti\nrouvan ympärille ja syleili häntä.\n\nEi maar, ei hän sitä ihmetellyt, että Kirsti rouva ei tahtonut\nsanoa uskovansa Anders Bannerin rakkauteen. Mikähän tosiaan olisi\nvähemmän luotettavaa. Kas, hän, Tale Thott oli pitänyt hänestä aina\nsiitä päivin kun oli pikkutyttö, mutta silloin ei tämä, joka oli\njo aikamies, ollut katsonutkaan häneen päin. Oliko hän edes siitä\nvälittänyt, kun he olivat kihlanneet hänet herra Arildin kanssa?\nNiin, Arildin, Kirsti rouva, oi että hän nyt vihdoinkin sai olla\nherra Arildista vapaana!\n\n\"Mutta kuinka sinulla, Tale, on niin paljon minun sukulaistani\nvastaan?\" sanoi Kirsti rouva.\n\nNeito hymyili ja puristi Kirsti rouvan kättä. Se oli suuri ystävyyden\nosoitus että tämä, Kirsti rouva oli tullut häihin, vaikkakin Tale\nThott oli niin syvästi loukannut herra Arildia. Siksi ei hän lainkaan\ntahtonut puhua pahaa Arildista. Eikä hänellä ollut lainkaan halua\npuhua hänestä. Unohtaa hänet hän tahtoi. Ja mistä he olivatkaan\npuhelleet? Hän tahtoi kysyä Kirsti rouvalta neuvoa Anders Bannerin\nsuhteen. Olihan huudettu alussa että tämä ei ensinkään hänestä\nvälittänyt.\n\nNiin, sen Kirsti rouva kyllä oli kuullut. Niinhän se oli ollutkin,\nvakuutti Tale neito. Vaikein kaikista kärsimyksistä mitä hän\noli kestänyt näinä vuosina, oli se, kun hän ei ollut tietänyt,\ntavoitteliko Anders Banner häntä muustakin syystä kuin vain vihastaan\nArild Urupia kohtaan. Heistä oli tullut vihamiehet Skurupin\nmarkkinoilla härkäkaupan takia. Niin, noita härkiä, Kirsti rouva,\npitikö hänen niitä rakastaa, vai vihata? Ne olivat hänen onnensa\nalkujuurena, ja kumminkin oli hän usein itkenyt itsensä uneen niiden\ntähden.\n\nKyllähän Kirsti rouva oli kuullut, että hän, Tale Thott muka olisi\nkopea ja ylpeä, mutta se ei ollut totta, kenelläkään ei ollut\npovessaan nöyrempää orjansydäntä. Kukaan ei ollut saanut alentua niin\ntomuun kuin hän. Ja juuri rakkauden tähden oli hänen täytynyt niin\nnöyrtyä.\n\nOli ollut joku aika hänen kihlauksensa jälkeen, ja he olivat Arild\nUrupin kanssa olleet Skabersjössa häissä. Siellä oli myös ollut\nAnders Banner.\n\nOi, oi. Tale Thott painoi molemmat kädet suullensa, suuteli sormiansa\nja ojensi käsivartensa tuon kuutamoisen yön muistoa syleilläksensä.\n\"Näin tein minä muinoin, kuin huokaillen ja toivotonna kuljin\", hän\nsanoi. \"Mutta ajatteles, Kirsti rouva, tänä yönä, huomenna! Nyt\njuomme häitä Eriksholmassa!\"\n\nUudelleen vavahutti nyyhkytys häntä, uudelleen alkoi hän puhua. Arild\nUrup oli petoskaupalla vienyt Anders Bannerilta pari härkää ja Anders\nBanner oli vannonut ottavansa häneltä sen, joka on enemmän arvoista\nkuin monetkin härät. Siksi hän oli alkanut mielistellä häntä, Tale\nThottia, kun he tapasivat toisensa Skabersjössa. Eipä siis ollut\nsuurtakaan ilon aihetta, vai miltä Kirsti rouvasta näytti?\n\nEi ollut, se oli Kirsti rouvan vilpitöin ajatus.\n\nMutta se se oli sentään saanut Anders Bannerin katsoneeksi ja\npuhutelleeksi häntä. Muutoin ei tuo kuninkaan läänitysherra olisi\nvähintäkään huolinut hänen kaltaisestaan neidosta. Ja se tapaaminen\nse sentään oli antanut hänelle rohkeutta ruveta toivomaan pääsöä\nerilleen Arild herrasta ja tämän perästä hän oli ruvennut kerjäämään\näidiltänsä vapautta hänestä.\n\nKirsti rouva varmaan arveli että hän oli menetellyt kuin hassu.\nSanottiinhan että hän Anders Bannerin takia uhmaili Jumalaa vastaan,\nmutta sitä hän ei luullut tehneensä. Vaan koko sukuansa vastaan hän\noli uhmaillut. Ja itse hän oli Arildin sotaan lähdettyä kirjoittanut\nritarille että tämä tulisi pyytämään häntä puolisokseen. Ajatteles,\nhän oli ensiksi kirjoittanut! Uskoiko Kirsti rouva, että tällainen\nvoi päättyä hyvin?\n\nKaikkialla hänen ympärillään oli hoettu hokemasta päästyä, että\nAnders Banner ei häntä rakastanut, vaan ainoastaan tahtoi ryöstää\nArild Urupilta sen joka oli paria härkää arvokkaampi. Niin sanottiin\nvielä tänäpäivänäkin. Kirsti rouva kai uskoi sen vielä tällä hetkellä.\n\nJa tyttö painoi teeskennellen Kirsti rouvan poskelle kasvonsa, jotka\nilmaisivat olematonta surua ja teeskenneltyä levottomuutta. Sitten\nhän suoraan silmiin katsoen hymyili ja kiepsahutti Kirsti rouvaa\ntanssitanhuaa kohti. \"Katsos, katsos, Kirsti rouva, nyt me juomme\nhäitä Eriksholmassa.\"\n\nSitten hän taas alkoi. Hänkö ylpeä! Oi Kirsti rouva, hänkö ylpeä!\nAjatteles, Kirsti rouva, että hänen, nuoren neidon itsensä täytyi\nlähteä hoviin! Ajatteles kaikkia polvistumisia, kaikkia rukouksia!\nJa kaikki tämä miehen tähden, joka kenties ei hänestä välittänyt.\nAndershan jätti kaiken hänen huolehdittavakseen. Kukaties oli totta,\nettä hän vaan kosti Arild Urupille härkäkaupan.\n\nMutta kovinta, vaikeinta mitä hänen oli täytynyt kärsiä, oli ollut\nodottaminen. Ajatteles, kun kuningas on määrännyt, ettei hän saisi\nviettää Anders Bannerin kanssa häitä, ennenkuin oli odottanut Arild\nUrupia vielä vuosikauden.\n\nSe vuosi oli riistänyt hänen nuoruutensa. Se vuosi oli tuntunut\nvuosisadalta.\n\nJoskin Arild Urupilla oli ollut vaikea siellä vankityrmässään, ei\nhänelläkään ollut sen parempi. Hän ei ollut uskaltanut tanssia eikä\niloita. Hän ei ollut kyennyt istumaan hiljaa sukkulan ja kankaan\nääressä.\n\nAnders Bannerin tullessa Eriksholmaan ei hän ollut näyttäytynytkään.\nHän ei ollut uskaltanut. Hänen äitinsä ei ollut saanut ommella\nhänen myötäjäisiään. Hän ei ollut uskaltanut ajatella ainoatakaan\niloista ajatusta. Hän ei ollut uskaltanut laskea päiviä, jotka olivat\nkuluneet odotusvuodesta.\n\nHän kietoi kätensä Kirsti rouvan käsivarren ympärille. \"Tule\",\nhän sanoi ja tahtoi vetää Kirsti rouvaa mukaansa valoisalta\ntanssipaikalta etäämmä lehdon pimentoon.\n\n\"Elä\", sanoi Kirsti rouva, ja häntä melkeinpä karmi.\n\n\"Vain tuonne kukkulalle, mistä näkyy etäälle maantielle. Siellä minä\nelin, Kirsti rouva, päivän toisensa perästä. Siellä minä istuin,\nsiellä kuljin, siellä seisoin.\"\n\n\"Siellä minä seisoin, ja kuuntelin etäistä, etäistä kavion kopsetta.\nJa joka kavion kilahdus kiveen lennätti minulle viestin, että Arild\nUrup oli päässyt vankeudestaan, ja samoin joka töyhtö joka pilkoitti\nesille maantieltä ja jokainen välkkyvä keihään kärki. Pahinta oli\nluulla häneksi jokaista ritaria, suurta tai pientä, nuorta tai\nvanhaa, joka samosi taloa kohti. Oi, luulenpa että epäilin häneksi\njokaista sauvan nojassa kulkijaakin ja ajattelin väliin, että hän voi\ntulla naiseksi puettuna. Tule, Kirsti rouva, haluan mennä sinne vielä\nkerran!\"\n\nMutta Kirsti rouva ei sitä tahtonut. Se oli niin kovin kaukana\npuistossa, hän sanoi.\n\nMutta Tale Thott pyysi Kirstiä oikein sydämen pohjasta tulemaan\nmukaan. Juuri tänä iltana, nyt kun onni oli niin ylen ihana ja\nsuuri, että se oli tukahduttaa hänet ja hän oli tulla hulluksi\nilosta, täytyi hänen mennä tuolle kukkulalle, saadaksensa muistutella\nmenneiden aikojen katkeruutta.\n\nVihdoin Kirsti rouva myöntyi ja seurasi häntä. Se on Jumalan oma\ntahto, hän itsekseen sanoi.\n\nJa Kirsti rouva, lannistuneena ja vastakkaisten velvollisuuksien\ntempomana, ajatteli kummallisen epäselviä ajatuksia että Jumala ei\nanna pilkata itseään, että hän kumminkin valvoo valojen ja lupauksien\ntäyttämistä. Mutta kumminkin tuntui hänestä raskaalta seurata Tale\nneitoa pois valosta ja ihmisten ilmoilta.\n\nHe tulivat kohta puistikon tuonpuoleiseen laitaan. Siellä se\nmuistutti enemmän tavallista metsää ja siellä oli runsaasti tiheitä\nviidakkoja. Siellä oli kumpu, jonka rinnettä peitti pehmeä nurmikko\nja kukkulalla kasvoi yksinäinen pyökki. Kirsti rouva kuulosteli\nherkin korvin ja värähti pienimmästäkin rapinasta. Tale neito nauroi\nuseammin kuin kerran hänelle.\n\nHe tulivat kukkulalle ja seisoivat siinä kuutamossa, etäälle\nnäkyvinä. \"Tuolla on maantie\", sanoi Tale Thott. Ja hän pani kätensä\nristiin ja hengitti syvään. Entinen tuskansa valtasi tuokioksi hänet.\nSitten hän sulki silmänsä ja muisti seisovansa tässä ja olevansa\nonnellinen tällä kauhun paikalla.\n\n\"Ajatteles, että kaiken tämän minä olen kärsinyt miehen tähden, jonka\nmielenlaatuun en voinut luottaa\", hän sanoi.\n\n\"Lähtekäämme täältä!\" pyysi Kirsti rouva hiljalleen.\n\nEi, hän ei tahtonut. Täällä juuri hän tahtoi sanoa Kirsti rouvalle\nsen kaiken tärkeimmän.\n\nTiesikö Kirsti, miten hänen oli käynyt, kun hänen hartain toivonsa\noli toteutunut, kun odotusvuosi oli loppuun kulunut, Arild Urupin\npalaamatta? Hän oli kyllästynyt kaikkeen joksikin aikaa. Hän oli\nepäillyt ja aprikoinut kaiken aikaa häitä valmistettaessa. Mitä\nmaksoi mennä naimisiin Anders Bannerin kanssa, ellei tämä rakastanut\nhäntä. Ajatteles, hän olisi voinut jättää Anders Bannerinkin\nsamoinkuin Arild herrankin, ellei olisi pelännyt häpeää. Hän oli\ntoivonut että vielä olisi luostareja maassa. Mutta nyt tänään, niin,\nKirsti rouvahan tiesi, että Anders Banner ratsasti maita mantereita\nhäävieraita kutsumassa, kuten tapana oli. Eikähän häntä siis voitu\nodottaa kotiin ennen puolta yötä. Mutta hänpä oli ollutkin kotona,\najatteles, hän oli ollut kotona!\n\nMitä se mahtoi merkitä, Kirsti rouva? Ikäänkuin hiipien hämärissä hän\noli tullut ja lähettänyt hänelle terveisiä, että tahtoi nähdä häntä.\nHän oli sitten etsinyt sulhonsa puutarhasta.\n\n\"Tale Thott\", virkkoi Kirsti rouva, \"onko nyt sekin tullut osaksesi,\nettä sulhosi rakastaa sinua? Lähtekäämme siis jo! Miksi istut täällä?\nLähtekäämme!\"\n\nSillä huolimatta kaikesta siitä mitä Kirsti rouva tiesi Jumalan\nhallinnasta ja ylimielisten masentamisesta ja lupauksenrikkojain\nalennuksesta, oli tämä hänen mielestään liian suuri onni\nhukattavaksi. Ja hän pyysi pyytämistään: \"Lähtekäämme täältä.\"\n\nMutta Tale neito oli onnellinen tällä etäisellä paikalla, jossa hän\nvoi puhua vapaasti onnestansa.\n\nSiis Kirsti rouva nyt uskoi tämän merkitsevän sitä, että Anders\nBanner hieman lempi häntä, koskapa oli hiipinyt kotiin saadaksensa\nnähdä hänet. Hän ei ollut voinut olla poissa hänen luotaan kokonaista\npäivää saamatta nähdä häntä. Ja tästä Kirsti rouva voi päättää,\nettä hänen sulhonsa oli suopea hänelle. Entäpä jos hän sitten olisi\nkuullut hänen sanansa!\n\nHän oli kysynyt sulholtaan joko hän nyt oli suorittanut matkansa!\nEihän toki, mutta hänen oli täytynyt palata Eriksholmaan näkemään\nmorsiantaan, näkemään ettei hän olisi vaarassa. Ja siitäkö hän sitten\nniin paljon välitti? Pitikö väliä? Pitikö väliä?\n\nAnders Banner oli ottanut hänen kätensä ja puristanut sitä niin, että\nse oli mennä murskaksi. Miksi Tale oli niin ylpeä häntä kohtaan?\nMiksi hän kantoi kaikki surunsa yksin? Eikö hänellä ollut vähääkään\nrakkautta, koskapa ei tahtonut jakaa hänen kanssaan kuormaansa?\nElköön odottakokaan, että hän, Anders Banner, antaisi itseänsä niin\nsyrjäyttää, sittenkuin Tale oli tullut hänen omakseen. Mitä hän\nhänellä tekisi, ellei pitäisi häntä rakkaana? Ottiko hän hänet vain\npäästäksensä Arild Urupista?\n\nJa he olivat saaneet puhella muutamia hetkiä keskenään. Tale oli\nehtinyt sanoa hänelle kuinka kauan hän oli lempinyt häntä. Ja hän\noli kysynyt sulholtaan, kosiko tämä häntä vain härkien tähden. Mutta\nsiihen toinen ei ollut tahtonut vastata. Hän oli suuttunut niin\nsuunnattomasti.\n\nJa kas siksi hän nyt oli miltei pakahtua onnesta. Hän ei tiennyt\nkävelläkö vai seista. Hän ei voinut olla muiden parissa. Sillä ei\nkenenkään onni ollut kuin hänen, ei kenenkään. --\n\n\"Menkäämme kumminkin kotiin\", pyysi Kirsti rouva.\n\nKirsti rouva oli kuullut puhuttavan keisareista ja paaveista, jotka\nolivat valmistaneet pitoja vihollisilleen ja myrkyttäneet heidät\npöydässä keskellä iloa ja ystävyydenosoituksia. Kirsti rouva luuli\ntuntevansa miltä tuntui istua isäntänä moisessa pöydässä.\n\nTale neito pyysi häntä pysymään paikoillaan. Jospa hän tietäisi miten\nihanaa hänestä oli saada seista täällä kaukana kaikesta ilosta ja\nmelusta ja ajatella että hän oli sulholleen hyvin rakas.\n\nKirsti rouva vaipui nurmikolle. Hänen polvensa tutisivat niin, että\nhän tuskin pystyssä pysyi. Jumalan käsi! Tässä varmaan oli Jumalan\nkäsi.\n\n\"Kun Anders Banner tänä yönä ratsastaa ohi\", sanoi Tale neito, \"niin\nhän luulee meitä keijukaisiksi, jotka tahdomme houkutella häntä.\" Ja\nhän selitti Kirsti rouvalle että hänen aikomuksensa oli seista siinä,\nkunnes sulhonsa tulee ratsastaen.\n\n\"Jospa tietäisitte miten vähän olemme puhelleet keskenämme ja miten\npaljon meillä on juteltavaa ja kyseltävää. Hän on sanova minulle,\nKirsti rouva, millainen onneni on oleva, kuinka me elämme ja asumme.\nTuskin tunnen häntä lainkaan. Hän on kuin vuorenvaltias, joka sulkee\nminut vuoreensa.\"\n\nKirsti rouva ei virkkanut enempää, äänensä olisi pettänyt hänet. He\nistuivat ruohikossa pyökin alla ja vartioivat, sumun kiemurrellen\nkosteikosta kummun alta, ja uskollisin silmin katselivat kuinka\nkeijukaiset pyrähtelivät tanssissa, ohuvien, läpikuultavien\nhuntujensa alla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin seisoi Arild Urup kätkeyneenä viidakossa kummun juurella.\nHän itse seisoi siinä suurena ja kömpelönä, vapaana kahleista ja\nsiteistä ja Kark koiransa vieressään.\n\nHänen kaksi ystäväänsä, Otto Brahe ja Maurits Podebusk, olivat\nlunastaneet hänet vankilasta. Sitten hän oli ratsain kulkenut läpi\nRuotsin, niinkuin vielä lauluissa muistellaan, ja oli palannut\nUgerupiin kolme päivää ennen häitä.\n\nHän oli yllyttänyt rouva Kirsti Kaas'ia houkuttelemaan morsiamen\netäälle puistikkoon häiden edellisenä yönä. Muita valmistuksia ei hän\nollut tehnyt.\n\nMutta Eriksholmaan ratsastaessansa oli hän päästänyt irti Karkin,\nkelpo koiransa, joka nyt oli ollut kahlehdittuna kymmenen vuotta. Hän\noli päässyt perille hyvissä ajoin iltasella ja kierrellyt vaanien\npuistossa.\n\nNiin rauhallinen yö! Hänen vihansa ei siinä voinut pysyä vireillä.\nKävi kuin hirmumyrskyn, joka tyvenen kohdatessaan vuodattaa voimansa\nsen rauhaan.\n\nHän kierteli ja kuuli karkelon riemua linnan pihalta; se\nhoukutteli häntä. Hän olisi mieluummin seisonut tuolla soihtujen\nvalossa ja täyttä kurkkua laulanut sotalaulua, kuin samoillut\npuistikon hämärässä. Hän näki viiniammeita kannettavan linnaan ja\npaistohuoneesta tulevan pitkiä nuorukais-jonoja ruokia kantaen. Hänen\naikeensa muutti suuntaa. Vangin nälkä kaikkeen mikä on herkullista\nja kaunista valtasi hänet. Tyhmä hän oli kun kierteli täällä ulkona.\nMiks'ei mieluummin mennä sisälle, solmia rauha Tale neidon ja Elsa\nrouvan kanssa ja juhlia yhdessä. Impiä oli kaiketikin useampia, mutta\ntällaista juhlaa ei hevillä uudistu.\n\nSilloin juolahti hänen mieleensä, että hän kenties joutuisi\nnaurunalaiseksi. No, siitä hän vähät välitti, hän kyllä tiesi mikä\nhänelle parasta oli.\n\nSilloinpa neito tuli Kirsti rouvan kanssa käyskennellen puiston\nperälle ja he kääntyivät juuri siihen kolkkaan, missä hän seisoi ja\naprikoi. Hän tuli ihmeisiinsä. Hän sanoi kuten Kirsti rouva, että\ntämä oli Jumalan tahto.\n\nHän kuuli Tale Thottin sanat, ja hän oli nyt niin ystävällisellä\nmielellä että tuli liikutetuksi hänen onnestaan. Hänelle itselleen\nvain tulisi puuhaa ja harmia, jos rupeisi tyttöä pakottamaan.\nHädin tuskin oli hän juuri päässyt irti vankeudesta, ja nyt hän\nheittäytyisi uuteen vaaraan, joka voisi viedä häneltä jäsenet sekä\nhengen.\n\nHän tarkkasi enemmän humua tanssipaikalta kuin neidon puhetta. Se\nnauru vasta kelpasi. Varmaan oli siellä kiertäviä kujeilijoita. Ja\naivan varmasti siellä oli pukutanssijoita ja pillinpuhaltajia ja\npainijoita. Sinne häntä halutti. Täällä metsässä ei ollut parempi\nkuin Erik kuninkaan vankilassa.\n\nHän ei tahtonut liikahtaakaan, niin kauan kuin neito istui kummulla.\nHäntä hävetti että tyttö saisi nähdä hänen sala-ampujan lailla\nhiipivän viidakosta esille. Mutta heti tytön lähdettyä hän nousisi\nhevosen selkään, ratsastaisi tielle ja nelistäisi Eriksholmaan\nsellaista vauhtia, että nostosilta kumajaisi ja notkuisi. Ja hän\nhuutaisi Elsa rouvalle ja koko joukolle, että hän luopui kaikista\nvaatimuksista, mutta häissä hän tahtoi olla mukana.\n\nHän mietiskeli mahtoiko olla tervetulleempaa vierasta.\n\nHänestä oli hauskaa ajatella kaikkea tätä ja siksi hän rauhassa\nodotteli. Kark istui levotonna ja katsoi häneen, värisi kylmyydestä\nja metsästyskiihkosta. Arild Urup katseli ihmeissään koiraa. Olipa\nkuin hän nyt vasta olisi havainnut, että hänellä oli koira mukanaan.\nMitä kummaa hän tuolla teki? Se hänen oli sidottava heti paikalla kun\ntaloon pääsisi. Koira oli vaarallinen vielä, se ei ollut unohtanut\nvanhoja temppujaan.\n\nNo, eikö neito jo kohta lähdekin, vai antaako tuo hänen seisoa täällä\njanoissaan koko yön?\n\nYhtäkkiä Tale neito kavahti pystyyn ja huusi: \"Hän tulee.\" Hän oli\nkuullut kavionkopsetta ja juoksi kummun rinnettä Anders Banneria\nvastaan.\n\nMutta Kirsti rouva kuuli samassa kovaa ryskettä viidakosta kummun\nalta. Silloin hän lähti juoksemaan linnaan päin. Hän ei tahtonut olla\nnäkemässä sitä mitä nyt tuli tapahtumaan.\n\nKark oli kavahtanut pystyyn, kun neito lähti juoksemaan. Se\nmuisti vanhan oppinsa, hyökkäsi Tale Thottin kimppuun ja keikisti\nhänet maahan. Sitten se jäi seisomaan hänen päällensä, etukäpälät\nrinnalla, suu ammollaan kurkun päällä, niin että hampaat kutittivat\nkaulanahkaa. Arild Urup ei ollut usuttanut sitä. Hänellä oli ollut\naivan toiset tuumat.\n\nNeito parahti kauheasti, sitten hän jäi hievahtamatta makaamaan. Hän\noli kauhusta hervotonna, kukaan ihminen ei olisi voinut pelästyttää\nhäntä niinkuin tuo hirveä peto, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa!\n\nKauhu seurasi kauhua! Tuon pedon jälestä, joka oli heittänyt hänet\nkumoon ja tahtoi purra hänet kuoliaaksi, tuli mies ja kumartui\nhänen ylitseen. Hän näki viilit, irvistävät kasvot, suuret kirkkaat\nhammasrivit ja pullottavat silmänvalkuaiset. Arild Urup!\n\nMitä hän nyt tunsi, se oli enemmän kuolemaa kuin tuskaa. Jos voi\nsanoa että joku elävä olento on tuntenut kuolemaa, niin hän sen\nnyt tunsi. Hän oli herpaantunut, ei ollut mitä toivoa, ei mitä\nsurra, ja tuska oli noussut äyräittensä yli, tämä oli kuolemaa.\nTuska teki työtänsä hänessä, mutta se ei tuntunut. Yksi ainoastaan\nvaivasi häntä, etäinen, tieltä kuuluva kavionkopse. Hänestä kuului\nkuin olisivat ne astuneet hänen ylitsensä. Siinä oli onni joka tuli\nratsastaen liian myöhään. Hän kuuli sitten sen kavion kopseen kautta\nkoko elämän-ajan.\n\nMutta Arild Urup näki Tale Thottin Karkin hampaissa, hän näki hänet\nturvatonna vallassaan ja pedon luonto hänessä heräsi. Siinä oli se\njoka oli pettänyt hänet, kun hän ei voinut valvoa oikeuttaan, siinä\noli se joka ei tahtonut ottaa häntä aviomiehekseen, se joka oli\nmaahan tallannut hänen lahjansa. Koston ajatus kuohahti hänessä. Ei,\nei, ei, ei hän voinut anteeksiantaa.\n\nTämä oli juhlien juhla. Hän tahtoi tehdä hänelle kaikkea pahaa,\nkaikkea pahaa.\n\nHän kumartui tytön yli ja irvisti hänelle. Niin, hän tahtoi riistää\nhänet keskeltä onnen ja juhlariemun, ryöstää hänet häpeällisesti ja\nväkisin. Sellaiset olkoot Tale Thottin häät.\n\nHän näki miten Karkin hampaat kutittivat tytön kurkkua ja hän nauroi\nääneen.\n\nHän irroitti vyönsä ja sitoi sillä tytön suun. Sitten hän laahasi\nhänet tiheikön kautta hevosensa luo. Hän hypähti satulaan ja ratsasti\npois viidakon läpi, neito riipuksissa satulalla kuin haavoitettu\neläin.\n\n\n\n\nHAUTAKIRJOITUS.\n\n\nNykyään tuskin ainoakaan ihminen tulee huomanneeksi sitä pienoista\nristiä, joka seisoo Svartsjön kirkkotarhan nurkassa. Nykyään kaikki\nkirkkoväki kulkee sen sivuitse vilkaisematta siihen. Eikä ole\nkummakaan, ettei kukaan sitä huomaa. Se on niin matala että apilas\nja sinikellot kohoavat sen haaroihin ja puntarpäät kasvavat sen yli.\nEikä kukaan välitäkään lukea siinä olevaa kirjoitusta.\n\nValkeat kirjaimet ovat jo melkein poiskarisseet, eikä tunnu koskaan\njuolahtavan kenenkään mieleen koettaa ruveta tavaamaan niitä sanoiksi.\n\nMutta aina ei ole ollut niin. Se pikku risti on aikoinaan herättänyt\npaljon ihmettelyä ja kummastelua. Yhteen aikaan ei kukaan voinut\nlaskea jalkaansa Svartsjön kirkkomaalle, menemättä sen ristin luo. Ja\nkun joku vanhanajan ihmisistä näkee sen vielä tänäänkin, niin samalla\nkokonainen tarina juohtuu hänen mieleensä.\n\nHän näkee edessään koko Svartsjön pitäjän, talviuneen vaipuneena,\nja puolentoista metrin korkeudelta tasaisen, valkean lumen\npeittämänä. Ja kummoista siellä on! Tuskin on mahdollista löytää\nsiellä etsittäväänsä. Tarvitsee kompassin kuin merellä kulkiessa.\nEi ole pienintäkään eroa rannan ja järven välillä, kannokko leviää\nyhtä tasaisena kuin maa joka on kasvattanut satoja kaurakylvöjä.\nSydenpolttajat, jotka asuvat suurten soiden liepeillä ja karuilla\nvuorenharjanteilla, voivat kuvitella mielessään omistavansa yhtä\npaljon raivattua ja viljeltyä maata kuin varakkain talonpoika.\n\nTiet ovat poikenneet turvallisilta uriltaan harmaiden aitojen solista\nja luikertelevat seikkaillen niittyjen ja jäätyneiden vesistöjen\npoikki. Jopa talojen välilläkin voi käydä pyörälle. Yht'äkkiä voipi\nälytä että tie kaivolle on poljettu aivan suoraan pienen ruusutarhan\nspirea-pensasaidan poikki.\n\nMutta missään ei ole niin mahdoton selviytyä kuin hautausmaalla.\nEnsiksikin on harmaa kiviaita, joka erottaa sen pappilan maista,\naivan lumen peitossa, niin ettei siinä ole vähäistäkään rajaa.\nToiseksi on kirkkomaa nyt ainoana valkeana kenttänä, eikä pieninkään\nepätasaisuus lumipeitteessä osoita kuolonpellon monia kumpuja ja\nmättäitä.\n\nUseimmilla haudoilla on pieniä rautaristejä, joissa riippuu ohuita\npikku sydämmiä, joiden heilutteleminen on tuulen asia. Ne ovat kaikki\nnyt lumen peitossa. Nuo pienet rautasydämmet eivät voi nyt soittaa\nsurunvoittoisia laulujaan kaipauksesta ja murheesta.\n\nNe jotka ovat olleet kaupungissa työnansiolla, ovat tuoneet kotiin\nvainajilleen suruseppeleitä, joissa on helmikukkia ja rautapeltisiä\nlehtiä, ja niitä pidetään niin arvokkaina, että ne säilytetään\nhaudoilla lasilaatikoissa. Mutta nyt nekin ovat piilossa ja lumen\npeitossa. Nyt ei sekään hauta, jolla on moinen koriste, ole toisia\nparempi.\n\nPari lumimarjapensaikkoa ja syreenipensaikkoa pilkoittaa esille\nlumen peitosta, mutta useimmat ovat kätkössä. Ne harvat oksat, jotka\nylenevät lumen pinnasta, ovat tuiki toistensa näköisiä. Nekään\neivät voi olla opastuksena sille, joka hakee tietä hautausmaalle.\nVanhat muijat, joiden on tapana joka sunnuntai tulla katsahtamaan\nrakkaittensa haudalle, eivät nyt lumen tähden pääse pitemmälle kuin\njonkun matkaa pääkäytävää. Siihen he pysähtyvät ja koettavat arvailla\nmissä \"hauta\" mahtaa olla. Onko se tuon tai tuon pensaan juurella? Ja\nhe alkavat ikävöidä lumen sulamista. Onpa kuin nuo vainajat olisivat\njoutuneet suunnattoman kauaksi heistä, kun eivät he enää näe paikkaa\nmihin heidät on laskettu.\n\nJoku suuri kivi kohoutuu siellä täällä lumen pinnalta. Niitä on\naniharvoja ja nekin ovat niin lumen peitossa, että ovat vallan\nvaikeat erottaa toisistaan.\n\nYksi ainoa tie on lakaistu kirkkomaalla. Se johtaa pääkäytävältä\npieneen paarihuoneeseen. Kun on joku haudattava, niin kannetaan\nkirstu odotushuoneeseen ja siellä pitää pappi ruumispuheen ja\ntoimittaa hautaamisen. Ei ole ajatustakaan, että arkku voisi päästä\nmultiin, niin kauan kuin tällaista talvea kestää, vaan saa se olla\npaarihuoneessa siksi kunnes Jumala sallii suojailman tulla ja maata\njälleen voi lohkoa kuokalla ja kangilla.\n\nTapahtuipa, että talven juuri ankarimmillaan ollessa ja kun\nhautausmaa on aivan luopääsemätön, kuolee Lerumin tehtaalla\ntehtaanpatruuna Sanderin lapsi.\n\nLerum on suuri tehdas ja Sander mahtava mies. Hän on nyt aivan\näskettäin laitattanut itselleen perhehaudan kirkkomaalle. Se kyllä\nmuistetaan, vaikka se nyt onkin lumen peitossa. Sitä ympäröi hakattu\nkivireunake ja paksu rautaketju; haudan keskellä on graniittipaasi,\njohon nimi on kirjoitettu. Siinä on tämä ainoa sana\n\n    SANDER,\n\nsuurilla kirjaimilla, jotka loistivat yli koko hautausmaan.\n\nMutta kun nyt lapsi oli kuollut ja tulee puhe maahanpaniaisista, niin\ntehtaan patruuna sanoo vaimolleen:\n\n\"En tahdo että se lapsi lepää minun haudassani.\" Yhtäkkiä näkee\nheidät edessään. Ollaan Lerumin ruokasalissa ja siinä tehtaanpatruuna\njuuri istuu aamiaispöydässä, syö yksin, kuten hänen tapansa on. Hänen\nvaimonsa Ebba Sander istuu keinutuolissa ikkunan ääressä, mistä on\nnäköala järvelle ja koivumetsäisille saarille.\n\nHän on istunut ja itkenyt, mutta kun mies on virkkanut tämän, niin\nhänen silmänsä yhtäkkiä käyvät kuiviksi. Koko tuo pikku vartalo\nvetäytyy kokoon pelosta, hän alkaa vavista ikäänkuin ankaran pakkasen\nkourissa.\n\n\"Mitä sanot, mitä sanot?\" hän kysyy. Ja hän puhuu kuin kovassa\nvilussa väristen.\n\n\"Se on minulle vastenmielistä\", virkkaa tehtaanpatruuna. \"Isäni ja\näitini lepäävät siellä ja kiveen on piirrettynä Sander. En tahdo että\nse lapsi tulee sinne.\"\n\n\"Vai niin, sitäkö sinä siis olet miettinyt!\" virkkaa toinen yhä\nväristen. \"Tiesin kyllä että kerran kostat.\"\n\nMies viskaa ruokaliinan syrjään, nousee pöydästä ja seisoo leveänä ja\nkookkaana vaimonsa edessä. Hän ei ensinkään mieli tuhlata monta sanaa\ntahtonsa ilmaisemiseen. Rouva Sander havaitsee kyllä miehestään,\nettei tämä voi päätöstään muuttaa. Koko mies on raskasta, itsepäistä\npäättäväisyyttä.\n\n\"En tahdo kostaa\", virkkaa hän kohottamatta ääntään. \"Minä vain en\nvoi sietää sitä.\"\n\n\"Sinä puhut, kuin olisi kysymyksessä vain lapsen muuttaminen sängystä\ntoiseen\", virkkaa vaimo. \"Ja kuolluthan lapsi on, hänestä lienee\nyhdentekevää missä lepää. Mutta minähän olen sitten mennyttä ihmistä.\"\n\n\"Olenpa ajatellut sitäkin\", mies sanoo. \"Mutta minä en voi.\"\n\nNe, jotka ovat olleet naimisissa useampia vuosia, eivät tarvitse\nmonia sanoja ymmärtääksensä toisiaan. Vaimo tietää jo, että on\nkerrassaan tuloksetonta koettaa taivuttaa miestään. \"Miksi sitten\nannoitkaan minulle anteeksi?\" hän virkkaa väännellen käsiään. \"Miksi\nannoit minun jäädä Lerumiin vaimonasi ja lupasit antaa minulle\nanteeksi?\"\n\nMies tuntee itse mielessään ettei hän tahdo vahingoittaa vaimoaan.\nMutta hän ei mahda sille mitään, että tässä nyt oli raja hänen\nmyöntyväisyydelleen. \"Sano naapureille mitä tahdot!\" hän virkkaa.\n\"Minä kyllä vaikenen. Keksi jotain, että on vettä haudassa, tai sano\nettei siinä ole paikkaa useammille arkuille kuin isän ja äidin sekä\nminun ja sinun!\"\n\n\"Entä sitäkö he uskoisivat!\"\n\n\"Saat suoriutua niin hyvin kuin taidat\", mies sanoo.\n\nHän ei ole vihainen, sen vaimokin hänestä näkee. On vain niinkuin hän\nsanookin. Hän tässä asiassa ei voi myöntyä.\n\nRouva kohottautuu tuolissaan, panee käsivarret päänsä taa ja istuu\nja tuijottaa ulos ikkunasta sanaakaan virkkamatta. Sehän se on\nkauhistuttavaa, kun elämässä on niin paljon sellaista, joka on meitä\nvoimakkaampaa. Ennen kaikkea on pelottavaa, kun meissä itsessämme\nnousee voimia, joita emme voi ensinkään hallita. Muutama vuosi\nsitten, hänen ollessaan jo vakaantunut, naimisissa oleva vaimo,\njoutui hän rakkauden valtaan. Ja millaisen rakkauden! Ei ollut\najatustakaan että hän olisi voinut hallita sitä.\n\nSe joka nyt valtasi hänen miestään, oliko se kostonhalua?\n\nHänen miehensä ei ole koskaan suuttunut häneen. Hän antoi hänelle\nanteeksi paikalla kun hän tuli ja tunnusti. \"Sinä olet ollut pois\nsuunniltasi\", sanoi hän ja salli hänen jäädä vaimokseen.\n\nMutta vaikka saattaa olla helppo sanoa antavansa anteeksi, voipi\nkumminkin olla raskasta sitä toteuttaa. Etenkin on se vaikea\nsellaiselle, joka on pitkävihainen ja raskasmielinen, joka ei\nkoskaan unohda eikä koskaan kuohahda. Mitä hän sanookin, värjöttää\nsydämessä jotain, joka huutaa ja janoaa saadaksensa tyydytystä toisen\nkärsimyksistä. Vaimolla oli aina ollut se merkillinen tunne, että\nparempi olisi ollut, jos hänen miehensä sillä kertaa olisi vihastunut\nniin, että olisi lyönyt häntä. Silloin mies olisi voinut tulla\nhyväksi jälleen. Nyt hän hautoo sitä mielessään, on juonikas ja äreä,\nvaimo on käynyt araksi. Hän kulkee kuin hevonen aisoissa. Hän tietää,\nettä takanaan istuu joku, pitäen piiskaa kädessään, vaikkapa ei sitä\nkäytä. Mutta nyt hän on sitä käyttänyt ja siksi vaimo nyt on kurja,\nkadotettu.\n\nIhmiset sanovat etteivät he ole nähneet surua sellaista kuin hänen.\nHän on kuin kivikuva. Näinä hautajaisten edellisinä päivinä tuskin\nhuomaa hänessä elon merkkiä. On mahdotonta havaita, kuuleeko hän\nmitä hänelle sanotaan ja tietääkö hän kuka häntä puhuttelee. Hän ei\nnäytä tuntevan nälkää, hän näyttää voivan mennä ankaraan pakkaseen,\ntuntematta kylmyyttä. Mutta ihmiset erehtyvät. Ei se ole suru joka\nkivetyttää häntä, se on pelko.\n\nHän ei ajattele jäädä kotiin hautajaispäivänä. Hänen täytyy seurata\nmukana hautausmaalle, täytyy astua ruumissaatossa ja samalla tietää\nettä kaikki, jotka arkkua seuraavat, luulevat sitä saatettavan\nsuureen Sanderien perhehautaan. Hän luulee lyyhistyvänsä, joutuessaan\nihmisten kummastelun ja ihmettelyn alaiseksi, kun se joka saaton\netunenässä kulkee papinsauva kädessä kääntyy vaatimattomalle\nhautakummulle. Ihmettelyn sorina kuuluu rivistä riviin, vaikka tämä\nonkin ruumissaatto. Miksei lapsi saa levätä Sanderien haudassa?\nMieleen juohtuvat nuo hämärät, epämääräiset huhut, jotka kerran ovat\nolleet liikkeellä hänestä. Kai niissä jutuissa lienee jotain perää,\nsanotaan. Ennenkuin ruumissaatto palaa hautausmaalta, on hän oleva\nkadotettu ja tuomittu.\n\nAinoa mikä voi hänet pelastaa, on olla itse mukana. Hänen täytyy\nkulkea tyynikasvoisena joukossa ja näyttää siltä kuin kaikki olisi\nniinkuin olla pitää. Kenties he silloin uskovat mitä hän asiaa\npeittääksensä sanoo.\n\nMies ajaa myöskin kirkkoon. Hän on huolehtinut kaikesta, kutsunut\nhautajaisvieraat, tilannut arkun ja määrännyt kantajat. Hän on\ntyytyväinen ja hyvä, saatuansa oman tahtonsa ajetuksi perille.\n\nOn sunnuntai ja jumalanpalveluksen päätyttyä järjestytään\nruumissaatoksi pitäjän tuvan edustalle. Kantajat laskevat valkeat\nkantoliinat olkapäilleen, kaikki Lerumin säätyläishenkilöt astuvat\nsaattojoukossa ja paljon muuta kirkkoväkeä.\n\nSaattojoukon järjestyessä ajattelee äiti, että nyt ne valmistautuu\nkulettamaan rikollista teloituspaikalle.\n\nKuinka he häntä katselisivatkaan takaisin palatessaan! Hän on tullut\nsaapuville voidaksensa valmistaa heitä, mutta ei ole saanut sanaakaan\nhuuliltaan. Hän ei voi puhua tyynesti ja hillitysti. Mutta valittaa\nhän voisi, hän voisi voivottaa kovasti ja rajusti, niin että se\nkuuluisi yli koko kirkon tienoon. Hän ei uskalla liikuttaa huuliaan,\nettei äänekäs kauhun parahdus niiltä purskahtaisi.\n\nKellot alkavat kumahdella tornista ja ihmiset lähtevät liikkeelle.\nJa nyt he saavat sen tietää, ilman vähintäkään valmistusta! Miksei\nhän ole voinut puhua? Hänen täytyy hillitä itseänsä ettei huutamalla\nkieltäisi heitä viemästä kuollutta hautausmaalle. Eihän se, ken\njo on kuollut, mitään merkitse. Miksi pitää hänen joutua tuomioon\nkuolleen tähden? He saisivat viedä vainaan mihin tahansa, kunhan\nvain ei kirkkomaalle. Hänellä on sekavia tuumia koettaa pelästyttää\nheitä pois hautausmaalta. Se on vaarallinen. Se on kerrassaan ruton\nsaastuttama. Siellä on nähty suden jälkiä. Hän tahtoi peloitella\nheitä kuten lapsia peloitellaan.\n\nHän ei tiedä mihin lapsen hauta on kaivettu. Aikanaan sen kyllä\nehtii tietää, hän arvelee. Kun nyt seurue saapuu hautausmaalle,\nsilmäilee hän lumikenttää keksiäkseen vasta luodun haudan. Mutta hän\nei näe tietä eikä hautaa. Siellä ei näy muuta kuin raivaamatonta\nlumilakeutta.\n\nJa saattojoukko menee paarihuoneelle. Kuka suinkin sopii se tunkeutuu\nsisälle ja siellä toimitetaan hautaaminen. Ei tule kysymykseenkään\nettä mentäisiin Sanderien haudalle. Ei kukaan aavistakaan, että\npienoista, jota nyt vihitään viime lepoonsa, ei konsaan peitetä\nperhehaudan multiin.\n\nJospa Ebba Sander olisi tämän muistanut ja jollei hän olisi unohtanut\nkaikkea kauhunsa tähden, niin ei hänen olisi tarvinnut olla\npeloissaan silmänräpäystäkään.\n\n\"Keväällä\", hän ajattelee, \"kun arkku peitetään hautaan, niin\ntuskin on muita kuin haudankaivaja saapuvilla. Kukaan ei usko muuta\nkuin että lapsi lepää Sanderien haudassa.\" Ja äiti älyää olevansa\npelastettu.\n\nHän lyyhistyy katkeraan itkuun. Ihmiset katsovat säälitellen häntä.\n\"On kauheaa kuinka hän suree\", he sanovat. Mutta hän itse parhaiten\ntietää itkevänsä sellaisia helpotuksen kyyneleitä, kuin se, joka on\nsuuresta hädästä ja hengenvaarasta päässyt.\n\nPari päivää hautajaisten perästä hän istuu hämärissä tavallisella\npaikallaan ruokasalissa. Illan pimetessä hän yhtäkkiä huomaa\nistuvansa ikävöiden odottamassa. Hän istuu ja kuulostaa lasta. Nythän\non juuri se aika, jolloin sen on tapana tulla sisälle leikkimään.\nEikö se tulekaan tänään? Ja sitten hän kapsahtaa pystyyn ja\najattelee: \"Sehän on jo kuollut. Sehän on jo kuollut.\"\n\nSeuraavana päivänä hän jälleen istuu ja ikävöipi hämärissä. Ja ilta\nillalta tulee tuo kaipuu yhä uudelleen ja käy yhä valtavammaksi. Se\nkasvaa kuin valo keväisin, kunnes se vihdoin vallitsee kaikkia päivän\nja yön hetkiä.\n\nOnpa melkein luonnollista, että moinen lapsi kuin hänen saa enemmän\nrakkautta kuoltuaan kuin eläissään. Koko sen elinaikana äiti ei ole\najatellut muuta kuin miehensä uudelleen voittamista. Ja hänellehän se\nlapsi ei voinut olla mieluinen. Sitä ei saanut pitää näkösällä. Se\nsai usein tuntea olevansa vaivaksi.\n\nVaimo, joka oli hairahtunut velvollisuuksissaan, on tahtonut näyttää\nmiehelleen, että hän sentään oli jonkun arvoinen. Hän aherti\nlakkaamatta keittiössä ja kangaskamarissa. Mitäpä sijaa pikku pojalle\nkaikessa tässä touhussa voi jäädä!\n\nMutta nyt jälkeenpäin hän muistelee, kuinka poikasen silmät usein\nanoivat ja kerjäsivät. Iltasin se pyysi äitiä istumaan hänen sänkynsä\nääressä. Se sanoi pelkäävänsä pimeässä, mutta nyt äiti ajattelee,\nettä kenties se ei ollutkaan totta. Hän vain niin sanoi, jotta äiti\njäisi hänen luokseen. Nyt muistuu mieleen kuinka poika ponnisteli\nunta vastaan. Nyt äiti ymmärtää, että pienokainen pysyttelihen\nvalveilla vain saadaksensa kauan tuntea äidin kättä omassaan.\n\nHän on ollut ovela veitikka, niin pieni kuin olikin. Hän on niin\nkaiken älynsä käyttänyt, saadaksensa hiukan osaa äidin rakkaudesta.\n\nOn ihmeellistä että lapset voivat niin rakastaa. Hän ei ymmärtänyt\nsitä koskaan ennen, pojan elossa ollessa.\n\nOikeastaan nyt vasta hän alkaa rakastaa lasta. Nyt vasta hän\niloitsee sen kauneudesta. Hän voi istua ja uneksia noista suurista\nsalaperäisistä silmistä. Poika koskaan ei ole ollut pullea,\nrusoposkinen lapsi, vaan kalpea ja hintelä. Mutta se oli ihmeellisen\nkaunis.\n\nSe käy hänen mielessään yhä ihanammaksi päivä päivältä. Lapsethan\nlienevätkin suloisinta koko maan päällä. Ajatteles vain että on\nolemassa pikku olentoja, jotka ojentavat kätensä jokaista kohti ja\nuskovat jokaisesta hyvää! Pikku olentoja, jotka eivät kysy ovatko\nkasvot rumat vai kauniit, vaan suutelevat yhtä mielellään kumpaakin,\njotka voivat rakastaa vanhaa ja nuorta, rikasta ja köyhää! Ja\nkumminkin ne ovat todellisia pikku ihmisiä.\n\nPäivä päivältä hän tulee lasta yhä likemmä ja likemmä. Hän kyllä\ntoivoo, että se eläisi, mutta arvelee olisikohan hän milloinkaan\ntullut niin likelle sitä kuin nyt.\n\nToisinaan hän joutuu epätoivon valtaan, kun ei ollut tehnyt poikaa\nsen eläissä onnellisemmaksi. Siksi hänet varmaan minulta pois\nriistettiin, hän ajattelee. Mutta harvoin hän suree näin.\n\nHän on pelännyt surua muinoin, mutta nyt huomaa, ettei suru ole\nsellaista joksi hän on sitä luullut. Suru on eläytymistä pojan koko\nolemukseen niin että hän vihdoinkin ymmärtää hänet. Tämä suru on\nhänelle ääretön rikkaus.\n\nMutta nyt hän enimmän pelkää sitä että aika anastaa häneltä lapsen\npois. Hänellä ei ole ainoatakaan valokuvaa lapsestaan, kenties tämän\nkuva haihtuu hänen muististaan. Hän istuu joka päivä ja tutkii ja\nkoettelee: \"Näenkö hänet, näenkö hänet oikein?\" virkkaa hän.\n\nTalven kuluessa viikko viikolta hän itsekin hämmästyy sitä, kuinka\nhän ikävöi kevättä, jolloin voi saada lapsen ulos paarihuoneesta ja\nmultiin peitetyksi, niin että hän voi päästä haudalle puhelemaan\nhänen kanssaan.\n\nHän saa lepopaikan siellä vasemmassa kolkassa, missä on kauneinta.\nJa äiti koristaa kummun ruusuilla. Hän tahtoo myös saada aidan ja\nistuinpenkin sinne. Hän tahtoo saada istua siellä kauan, kauan.\n\nMutta ihmiset varmaan ihmettelevät! Hehän eivät muuta tiedä kuin että\nhänen lapsensa lepää perhehaudassa. Kuinka he nyt kummastuvatkaan,\nnähdessään hänen koristavan vierasta hautaa ja istuvan siellä\ntuntikausia! Mitä hän keksisikään sanoaksensa heille?\n\nVäliin hän ajattelee, että hänen tulee menetellä näin. Ensin hän\nmenee isolle haudalle ja laskee sinne suuren kukkavihkon ja istuu\nsiellä kotvasen. Sitten hän kyllä pääsee puikahtamaan tuonne\npikku haudalle. Vainaja kyllä on tyytyväinen siihen ainoaan pikku\nkukkaseen, jonka hän on voinut hänelle säästää.\n\nNiin poika kyllä voi tyytyä tähän, jos äiti voi. Mutta tuntuu kuin ei\nhän voisi tulla mihinkään yhteyteen lapsensa kanssa tällä keinoin.\n\nJa lapsi saa silloin tietää että hänen äitinsä häpesi häntä. Se tulee\nymmärtämään mikä kirveltävä häpeä hänen tulonsa oli hänen äidilleen.\nHän tahtoo varjella lastaan tästä tiedosta. Lapsen tulee uskoa, että\näidin onni hänet omistaessansa on arvokkaampaa kuin muu mikään.\n\nVihdoinkin talvi väistyy. Tuntuu että tulee kevät. Lumivaippa sulaa\nja maa alkaa näkyä. Vielä viipyy kenties pari viikkoa, ennenkuin\nrouta lähtee maasta, mutta on kumminkin toivoa että kuolleet pääsevät\npian pois paarihuoneesta. Ja äiti ikävöi, ikävöi!\n\nVoiko hän vielä nähdä lapsensa? Hän koettelee joka päivä, mutta se\nonnistui paremmin talvella. Nyt keväällä ei se tahdo näyttäytyä\nhänelle. Silloin hän joutuu epätoivoon. Hänen täytyy saada istua\nhaudalla tullaksensa häntä likelle, voidaksensa nähdä hänet,\nsaadaksensa rakastaa häntä. Eikö lapsi jo vihdoinkin pääse multiin?\n\nHänellä ei ole mitään muuta rakastettavaa, hänen täytyy saada nähdä\nhänet, nähdä häntä kautta koko elämänsä.\n\nLopuksi hälvenee kaikki empiminen ja horjuminen hänen suuren kaihonsa\ntieltä. Hän rakastaa, hän rakastaa, eikä voi elää vainajaa vailla.\nHän tuntee että hänen täytyy hyljätä kaikki muut vaikuttimet lapsensa\ntähden. Ja kun kevät puhkeaa täydellä todella, kun mättäät ja kummut\ntaas paljastuvat hautausmaalla, kun rautaristien sydämet jälleen\nalkavat helähdellä ja helmikukkaset loistaa lasilaatikoissaan, ja kun\nmaa vihdoin viimein voi avata sylinsä pikku arkulle, silloin hän jo\non antanut valmistaa mustan ristin, jonka hän aikoo asettaa kummulle.\n\nPoikki ristin, toisesta ristin haarasta toiseen on kirjoitettuna\nselvillä valkeilla kirjaimilla:\n\n    TÄSSÄ LEPÄÄ MINUN LAPSENI.\n\nJa sitten alempana ristin rungossa äidin nimi.\n\nHän ei välitä vähääkään siitä että koko maailma saapi tietää mitä hän\non tehnyt. Kaikki muu on turhuutta, se ainoa on tärkeää, että hän\nvilpistelemättä saapi rukoilla lapsensa haudalla.\n\n\n\n\nVELJEKSET.\n\n\nSääli on kuolleita, jotka haudataan kaupunkien hautausmaihin. Kun\nne nostetaan ruumisvaunuihin ja kun ajaa jyryytetään katuja pitkin,\ntuntuupa kuin ne valittaisivat ja nureksisivat arkuissaan. Toiset\nvaikertelevat sitä kun eivät ole saaneet koristetupsuja ruumisvaunun\nnurkkiin, toiset laskevat seppeleittensä lukua ja ovat tyytymättömiä.\nJa on sellaisiakin, joita saattamassa on pari kolme hevoskuntaa, ja\nhe tuntevat itsensä loukatuiksi.\n\nSellaista ei pitäisi vainajien koskaan saada kokea ja tuntea.\nMutta kaupunkilaiset eivät ymmärrä lainkaan, miten heidän tulisi\nkunnioittaa niitä, jotka kätketään viime lepoonsa maan poveen.\n\nMaaseudulla sitä ymmärretään paremmin, eikä missään menetellä\nsopivammin kuin Svartsjön pitäjässä Vermlannissa.\n\nJos te kuolette Svartsjön pitäjässä, niin tiedätte että saatte arkun\naivan samanlaisen kuin kaikki muutkin saavat, kunnollisen, mustan\narkun, juuri sellaisen, kuin herrastuomarilla ja nimismiehellä oli\njoku vuosi sitten heitä haudattaessa. Sama nikkari näet tekee kaikki\narkut ja hänellä on yksi ainoa malli, joten toinen arkku ei tule\ntoista paremmaksi. Ja tiedätte myös, sillä olettehan sen useasti\nnähneet, että teidät kuletetaan kirkolle työrattailla, jotka ovat\ntilaisuutta varten mustiksi maalatut. Ei huoli ajatellakaan mitään\nkoristetupsuja, sillä sellaisia ei tunneta. Ja tiedätte senkin että\nhevosen luokissa tulee olla valkeat liinat, ja että on ajettava yhtä\njuhlallisesti ja hitaasti teidän kuin tilallisenkin saatossa.\n\nEikä tarvitse hätäillä siitäkään, ettette saisi kylliksi monta\nseppelettä, sillä ei ainoatakaan kukkasta panna arkullenne. Kuuluu\nasiaan että arkun tulee olla musta ja välkkyvä eikä sen kantta saa\nmikään kaihtia. Ei tarvitse myöskään arvella, ettei saattojoukkonne\nolisi kylliksi suuri, sillä kaikki kyläläisenne tulevat teitä\nsaattamaan. Eikä ole tarvis korvianne teroittaen kuunnella, onko\nitkua tai valitusta ympärillänne. Ei kuolleita koskaan itketä, kun ne\nodottavat Svartsjön kirkkomäellä.\n\nYhtä vähän itketään teidän manalle menoanne kuin kukoistavan\nnuorukaisen, joka juuri olisi voinut alkaa pitää huolta köyhistä,\nijäkkäistä vanhemmistaan. Arkkunne nostetaan parille mustalle\npukille pitäjän tuvan edustalla ja joukko kansaa keräytyy vähitellen\nympärillenne ja naisilla on nenäliinat käsissä. Mutta kukaan ei\nitke, ei ainoatakaan nenäliinaa kohoteta silmille, ne pidetään vaan\ntiukkaan käärittyinä. Ei huoli pelätä, etteivät ihmiset itkisi teitä\nyhtä katkerasti kuin muitakin kuolleita. Kyllä he vuodattaisivat\nkyyneleitä, jos se olisi sopivaa, mutta se ei sovi.\n\nYmmärrättehän sen, että jos nyt jonkun haudalla surtaisiin paljon,\nniin se näyttäisi pahalta siitä jota ei kukaan sure. Niin, nuo\nSvartsjöläiset kyllä tietävät mitä tekevät. He käyttäytyvät niinkuin\nheillä on tapana ollut jo monta vuosisataa.\n\nMutta tuolla kirkkomäellä maatessanne olette kumminkin arvokas,\nhuomattu olento, vaikkette saa kukkia ettekä kyyneleitä. Ei yksikään\nastu kirkkoon kysymättä ken te olette. Sitten he tulevat ääneti\narkkunne luo ja asettuvat katselemaan sitä. Ei juohdu kenenkään\nmieleen loukata vainajaa häntä surkuttelemalla. Kukaan ei virka muuta\nkuin että on hyvä sen, joka on päässyt matkansa määrään.\n\nTäällä on ihan toista kuin kaupungissa, missä teidät haudattaisiin\nminä päivänä tahansa. Svartsjössä haudataan teidät sunnuntaina,\nniin että koko pitäjä voi olla saapuvilla. Siinä seisoo arkkunne\nääressä se tyttö, jonka kanssa tanssitte viime juhannuskokolla, ja\nse mies jonka kanssa viime markkinoilla vaihdoitte hevosia. Siinä\non opettajakin, joka teitä pikku poikana ollessanne ohjaili ja joka\non unohtanut teidät, vaikka te kyllä hyvin muistatte hänet, ja\nsiinä seisoo myös vanha valtiopäivämies, joka ei koskaan viitsinyt\ntervehtää teitä. Toisin on täällä kuin kaupungissa; siellä tuskin\nainoatakaan silmäystä sattuisi ruumissaattoonne.\n\nKun sitten pitkät kantoliinat tuodaan ja asetetaan arkkunne alle,\nseuraa jokikinen toimintaa.\n\nEttepä voi aavistaa millainen suntio Svartsjössä on! Hän on vanha\nsotilas ja näöltään kuin sotamarski. Hänellä on valkea leikkotukka\nja kierretyt viikset ja suippo leukaparta, hän on pitkä ja solakka,\nastelee keveästi suoraryhtisenä ja varmana. Sunnuntaina hän pukeutuu\nhyvin harjattuun, pitkään, hienoon verkatakkiin. Hän on todellakin\nulkonäöltään kuin mitä hienoin vanha herra. Ja hän se astelee\nhautajaissaaton etunenässä. Hänen jälestään tulee surusauvankantaja.\n\nSitten tulette te itse arkussanne, kuuden kantajan saattamana ja\nteitä seuraa pappi ja lukkari ja kyläläisenne ja koko pitäjä. Kaikki\nkirkkoväki seuraa mukana haudalle, se on aivan varmaa.\n\nMutta tarkatkaapas tuota saattojoukkoanne, niin huomaatte miten\nköyhiltä ja pieniltä he näyttävät. Ei käy näitä vertaaminen\nmuhkeisiin kaupunkilaisiin, näitä yksinkertaisia, puutteellisia\nSvartsjöläisiä. Onpa kuin koko seurueessa olisi vain yksi ainoa\nmahtava ja kunnioitusta herättävä henkilö, nimittäin te, joka\nlepäätte ikiuneen nukkuneena arkussanne.\n\nNoiden toisten raukkojen täytyy huomispäivänä rientää kovaan,\nraskaaseen työhön ja he saavat istua vanhoissa, kurjissa pirteissään,\nkuluneet takit päällään. Köyhyys noita toisia alati ahdistaa ja\npainaa, heitä kiusaa ja nöyryyttää.\n\nJos joku vieras osuisi hautajaissaattoonne, kävisi hän paljon,\npaljon surullisemmaksi katsellessaan noita saattajoitanne, kuin\najatellessaan teitä, joka olette kuollut. Teidän ei ole tarvis\nkoskaan enää tarkastella, onko takkinne samettikaulus haallistunut,\neikä huoli kääntää enää erityistä poimua kaulaliinaanne sen\nhajallista kohtaa peittääksenne. Ei tarvitse myöskään enää pyytää\ntavaroita velaksi maakauppiaalta, ei tarvitse tuntea työvoimienne\nvähenevän, eikä odotella päivää, jolloin joudutte kunnan vastuksiksi.\n\nTuossa haudallenne astuessaan miettii jokainen mielessään, että on\nonnellinen se, ken lepoon pääsee, ehompi on liidellä ylös taivaaseen\nkeskipäivän valkoisten pilvien kiidättämänä, kuin yhä uudelleen kokea\ntämän elämän moninaisia vaivoja ja vastuksia.\n\nKun on päästy haudallenne, joka on tuonne aitoviereen kaivettu,\notetaan kantoliinojen sijaan vahvat köydet, noustaan kuohkeille\nmultakasoille ja lasketaan arkkunne hautaan.\n\nSen tehtyä astuu lukkari haudan reunalle ja alkaa laulaa: \"Mä kuljen\nkohti kuolemaa.\"\n\nHän laulaa virren loppuun aivan yksin, ei pappi eikä kukaan\nseurakuntalaisistakaan auta häntä. Mutta lukkari laulaa, hänen\ntäytyy laulaa, vaikkapa vinha pohjoinen vasten naamaa puhaltaisikin,\nvaikkapa aurinko poskia poltteleisikin.\n\nLukkari on jo ikämies, ja hänen äänensä on jo melkein mennyttä.\nHän kyllä tietää itsekin, ettei hänen laulunsa haudalla kuulu\njuuri kauniilta, niinkuin hänen nuorra ollessaan, mutta hän laulaa\nkumminkin, kun se kuuluu hänen virkaansa.\n\nSillä, ymmärrättehän sen, sinä päivänä kun hänen äänensä pettää niin\nettei hän ensinkään voi laulaa, täytyy hänen ottaa ero virastaan, ja\nsilloin hän auttamattomasti vaipuu kurjuuteen ja puutteeseen.\n\nSiksipä onkin, vanhan lukkarin laulaessa, koko seurakunta hädissään\nja peloissaan, että kunhan ei ääni sortuisi ennen värssyn loppua.\nMutta ei kukaan kannata laulua, ei ainoakaan, sillä se ei soveltuisi\neikä ole tapana. Seurakuntalaiset eivät laula koskaan Svartsjössä\nhautausmaalla. Kirkossakin lauletaan vain Jouluaamuna ensimäinen\nvirsi.\n\nMutta kun kuuntelee oikein tarkkaan, niin huomaa ettei lukkari laula\naivan yksin. Kuuluu tosiaan toinenkin ääni, vaikka se kaiultaan on\nniin samallainen ja sulautuu toiseen kuin laulaisi vain yksi.\n\nTämä toinen laulaja on myös pieni ukon nahjus, pitkä, harmaa\nsarkatakki päällään. Hän on lukkaria vanhempi ja ponnistaa\nviimeisenkin äänensä, auttaaksensa toista.\n\nKuten sanottu, ääni on aivan ihmeteltävästi samanlainen kuin\nlukkarinkin. Ja tarkemmin katsoessamme huomaamme että ukko\nnäöltäänkin on aivan kuin lukkari, nenä, leuka ja suukin ovat\nyhtämaata, joskin jonkunverran vanhemmat ja kuin enemmän elämän\nmurjomat. Ja pian käy selville, että tuo pikku mies on lukkarin veli\nja tiedämme syyn, miksi hän auttaa veljeään.\n\nHänellä näet ei ole ollut koskaan menestystä tässä maailmassa, vaan\non aina ollut huono onni. Tekipä hän kerran vararikonkin ja veti\nsamaan nuottaan veljensäkin. Hän tietää olevansa syypää veljensä\nniukkoihin oloihin.\n\nLukkari on kyllä koettanut auttaa jaloille veljeään, mutta ei sekään\nole onnistunut, sillä veljeä on yhä vaan seurannut huono onni, ja\nhänellä ei ole ollut oikeaa miehuutta.\n\nLukkari se on ollut koko suvun loistotähti. Toisen raukan asia on\nollut aina vaan ottaa vastaan, eikä hänellä ole ollut mitään millä\nsaamiansa korvata.\n\nHerra Jumala, että olisi puhettakaan takaisin suorittamisesta! Hänhän\non niin ruti köyhä. Jospa vain näkisitte sen salotöllin, jossa hän\nasuu!\n\nUkko rukka tietääkin olleensa aina vain vaivaksi ja vastukseksi\nveljelleen ja muille ihmisille, ja siksi hän onkin alakuloinen ja\nsurullinen.\n\nMutta katsos, vihdoinkin hän on niin varmistunut, että voi antaa\njotain puolestaan. Nyt hän auttaa kuin auttaakin veljeään, lukkaria,\njoka on ollut kaikkina hänen päivinään hänen elämänsä, ilonsa ja\nvalkeutensa. Nyt hän auttaa veljeään laulussa, että tämä saisi pitää\nammattinsa.\n\nHän ei mene kirkkoon, sillä hän pelkää, että ihmiset tirkistelisivät\nhäntä, jolla ei ole juhlavaatteita. Mutta joka sunnuntai käy\nhän katsomassa kirkkomäellä, onko siellä pitäjäntuvan edustalla\nruumisarkku mustien pukkien päällä. Ja jos niin on niin hän panee\nitsensä kaikelle alttiiksi ja seuraa vanhassa, harmaassa takissaan\nhaudalle ja auttaa veljeään tuolla ääniraukallaan.\n\nUkko kuulee kyllä itsekin miten kurjalta hänen äänensä kuuluu, siksi\nhän jääkin joukon taa eikä tunkeudu haudan reunalle. Mutta laulaa\nhänen vaan täytyy. Jospa nyt lukkarin ääni katkeaisi jossakin kohden,\nniin ei se olisi niin vaarallista, kun hänen veljensä auttaa häntä.\n\nEi kukaan naura kirkkomäellä laululle, mutta kotiin tultua, kun\nkirkkohartaudesta on päästy ja kerrotaan kuulumisia, nauretaan näiden\nveljesten laululle.\n\nLukkari ei siitä välitä, hän ei ole sen luontoinenkaan, mutta hänen\nveljensä siitä kärsii ja sitä miettii. Hirvitellen odottaa hän joka\nsunnuntaita, mutta saapuu kumminkin säntillisesti haudalle ja täyttää\nvelvollisuutensa.\n\nMutta siitä, joka uinuu tuolla arkussa, ei laulu ole niinkään\nhullua; hän on siihen hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan, tahtoisipa\nmielellään, juuri tuon laulun takia, tulla Svartsjössä haudatuksi!\n\nVirressä mainitaan, että koko elämä on vaellusta kohti kuoloa, ja\nkun kuulemme nuo sanat kahden vanhuksen laulamina, jotka kaiken\nelämänsä ovat kärsineet toistensa tähden, niin paremmin kuin ennen\nkoskaan älyämme, miten vaivaloista eläminen on ja tuntuupa niinkin\nrauhalliselta, kun on siitä päässyt.\n\nLaulun vaiettua heittää pappi multaa arkulle ja siunaa haudan.\n\nLopuksi taas nuo kaksi vanhaa ääntä laulavat: \"Mä kuljen kohti\ntaivasta.\" Tätä värssyä ei lauleta paremmin kuin toisiakaan; äänet\nkäyvät vain yhä käheämmiksi, kuta enemmän he laulavat.\n\nMutta teidän eteenne aukeaa määrätön, laaja avaruus ja te kiidätte\nylös odotellen, aavistellen, ja kaikki tämä maallinen kalpenee ja\nkatoaa. Ja keskellä teidän kiiruista pakoanne herättää tuo kurja\nlaulu teissä muistot kaikesta, mitä olette kokenut maan päällä. Ja\nviimeiseksi soivat sanat jotain rakkaudesta ja uskollisuudesta. Ja\nne kohottavat teitä ylös ja valokehänä säteilevät ympärillänne ja\ntekevät teidät ihanaksi kuin enkelin.\n\n\n\n\nKÖYNNÖSRUUSUSTOSSA.\n\n\nToivoisin, että ne ihmiset, joiden kanssa oleskelin viime suvena,\nsoisivat katseidensa sattua näihin riveihin. Nyt kun pakkanen ja\npimeät yöt ovat tulleet, tahtoisin palauttaa heidän mieleensä\nvaloisan, lämpimän vuodenajan.\n\nEnnen kaikkea tahtoisin, että he muistaisivat köynnösruusuja, jotka\nverantaa reunustelivat, muistaisivat bengaalilaisen ruusun suurine,\nvaaleine repalereunaisine jättiläiskukkineen, hienoine, jotenkin\nharvoine lehvineen, jotka niin auringonpaisteessa kuin kuutamossakin\nheittivät tummanharmaan varjonsa vaalealle kivilattialle ja kietoivat\nkaikki tuolla ulkona kevyeen pitsihuntuunsa.\n\nMuista kesistä muistuu mieleeni apilaspellot ja koivulehdot, tai\nastrakaanit ja marjapensaat, mutta tämä kesä on saanut sävynsä\nköynnösruusuista. Nuo vaaleat arat nuput, jotka eivät sietäneet\ntuulta eikä sadetta, keveästi huojuvat, helakan vihreät vuosivesat,\npehmeästi kaartuneet rungot, tuo suunnaton kukkarikkaus, iloisesti\nhyräjävät hyönteiset, kaikki liitävät mieleeni ja esiintyvät upeassa\nloistossaan, kun muistelen mennyttä, hienon hienoa, arkaa kesää.\n\nNyt kun työaika on käsissä, kysytään minulta usein, kuinka olen\nkesäni viettänyt. Silloin soljuu muu kaikki mielestäni ja tuntuu kuin\nolisin istunut päivät pääksytysten verannalla köynnösruusujen parissa\nja hengittänyt tuoksua ja päivänpaistetta. Mitä minä sitten tein? Oi,\nminä katsoin, kuinka muut tekivät työtä.\n\nSiellä oli pieni verhoojamehiläinen, joka hääri työssä aamusta iltaan\nja illasta aamuun. Pehmeistä, vihreistä lehdistä sahasi se terävillä\nleuoillaan pienen, soman suikaleen, kääri sen kokoon, niinkuin\nkääritään oikea tapetti, ja kallista kuormaansa pusertaen puoleensa\nliihoitteli se pois puistoon ja laskihen vanhalle kannolle. Siellä se\nsukelsi pimeihin käytäviin ja salaperäisiin sokkeloihin, kunnes se\nvihdoin urkeni pystysuoran kaivoksen pohjalle. Sen tuntemattomassa\nsyvyydessä, minne ei muurahainen eikä tuhatjalkainen ollut koskaan\nuskaltanut, se aukaisi vihreän lehtikäärönsä ja peitti roukkoisen\npermannon mitä ihanimmalla matolla. Ja kun lattia oli peitetty,\npalasi mehiläinen hakemaan uusia lehtisiukaleita verhotakseen\nkaivoksen seiniä ja teki työtä niin innokkaasti ja reippaasti, että\nkohta ei ollut ainoatakaan lehteä ruusupensaassa, jossa ei olisi\nollut soikeaa leikkausta, joka todisti sen täytyneen olla apuna\nvanhan kannon kaunistamisessa.\n\nEräänä kauniina päivänä pikku mehiläinen muutti ammattiaan. Se\nkaivausi syvälle jättiläisruusujen auki reposteltujen lehtien\nlomaan, imi ja joi näissä kauniissa ruoka-aitoissa, minkä jaksoi, ja\nkohta kun se oli saanut suun täydeltä, lenteli se oitis kiireesti\ntakaisin vanhalle kannollensa täyttämään äsken vuoratun kamarinsa\nkirkkaimmalla hunajalla.\n\nMutta pieni verhoojamehiläinen ei ollut ainoa joka työskenteli\nruusupensaissa. Siellä oli myös hämähäkki, aivan verraton hämähäkki.\nSe oli suurin kaikista näkemistäni hämähäkeistä, se oli kirkkaan\npunakeltainen, selväpiirteinen risti selässä, ja sillä oli kahdeksan\npitkää puna- ja valkoraitaista jalkaa, kaikki yhtä siroa tekoa.\nOlisittepa vain nähneet sen kutovan! Joka rihma vedettiin mitä\nsuurimmalla tarkkuudella, aina ensimäisistä alkaen, jotka vain olivat\ntukena ja kiinnipitiminä, sisempiin, hienoihin kuvioihin saakka. Ja\njospa olisitte nähneet, kuinka se pysyttelihen kapeilla langoilla\niskiessään kiinni kärpäseen tai vaeltaessaan valtaistuimelleen verkon\nkeskeen, istuen sitten siinä liikkumatonna, kärsivällisenä odotellen\nmonta tuntia.\n\nTämä suuri punakeltainen hämähäkki voitti minun sydämeni. Se\noli niin kärsivällinen ja viisas. Joka päivä oli sillä pikku\nkahakkansa verhoojamehiläisen kanssa ja aina erkani se rettelöstä\nyhtä pettymättömän tyynenä. Mehiläinen, jonka matka kävi aivan\nhänen verkkonsa vieritse, takertui kerran toisensa perästä\nhänen verkkoonsa. Samassa se alkoi päristä ja potkia kuin hullu\nrimpuillessaan hienossa verkossa, josta luonnollisesti oli\nseurauksena, että se takertui yhä pahemmin ja pahemmin ja pian oli\nsekä jalkoineen että siipineen kietoutunut limaiseen kudokseen.\n\nMutta niin pian kun mehiläinen oli upi uupunut ja hervoton, ryömi\nhämähäkki sen luo. Se pysyttelihen aina tarpeellisen matkan päässä\nja antoi punarantuisen, upean raajansa äärimmällä kärjellä pienen\nsysäyksen mehiläiselle, niin että se pyörähti ympäri verkossa. Ja\nkun mehiläinen taas oli surissut ja riehunut väsyksiin asti, sai\nse taaskin pienen mitä lempeimmän nykäisyn ja taas yhden, ja vielä\nyhden, kunnes se pyöri ympäri kuin hyrrä ja oli kiukusta aivan\ntunnotonna ja niin sekasin, ettei voinut puolustaa itseään. Ja\ntässä pyörinnän huiskeessa punoutuivat häntä kahlehtivat langat yhä\nkireemmälle ja kävivät viimein niin tiukalle, että katkesivat ja\nkimalainen kimposi maahan. Tätäpä juuri hämähäkki oli tahtonutkin.\nJa tämä temppu toistettiin yhä uudelleen päivä toisensa perästä\nniin kauan kuin hämähäkillä riitti työtä ruusutarhassa. Pikku\nvuoraajamehiläinen ei oppinut koskaan karttamaan hämähäkin verkkoa,\neikä hämähäkki näyttänyt kertaakaan vihaa tai kärsimättömyyttä.\n\n-- -- --\n\nMinä pidin todellakin niistä kummastakin, niin hyvin tuosta pienestä,\ninnokkaasta, karvaisesta työmiehestä kuin suuresta, viisaasta\nvanhasta metsästäjästä.\n\nEi tapahtunut tiheään suuria sattumia talossa, jota köynnösruusut\nkaunistivat. Säleaidan raosta näkyi pikku järvi tyynenä ja välkkyen\nauringonpaisteessa. Se oli järvi, joka oli liian pikkuruinen\nvoidakseen vyörähtää vaahtopäin aaltoamaan, mutta pienimmästäkin\nkosketuksesta tuikahti harmaasta pinnasta tuhansittain pieniä\nsäkeniä, jotka kimallellen leikkivät laineilla, ikäänkuin koko\nsyvyyden olisi täyttänyt tuli, joka ei voinut päästä esille. Ja niin\noli kesän viettokin siellä, se oli tavallisesti niin hiljaista, mutta\nkun tuli pieninkin kevyt tuulahdus -- oi kuinka se silloin saattoi\nsäteillä ja välähdellä!\n\nEikä tarvittukaan suuren suuria asioita meitä ilahduttamaan. Kukka\ntai joku lintu voi tuottaa meille hauskuutta moneksi tunniksi,\npuhumattakaan verhoojamehiläisestä. En voi koskaan unohtaa, miten\nsydämellisen iloiseksi se minut saattoi.\n\nMehiläinen oli ollut kuten tavallisesti takertuneena hämähäkin\nverkkoon, ja hämähäkki oli kuten ainakin päästänyt sen irti, mutta se\nvarmaan oli ollut hyvin lujasti kiinni, niin että sen oli täytynyt\npyöriä tavattoman kauan ja oli siksi hyvin väsynyt ja lannistunut\npois lentäissään. Kumarruin katsomaan, oliko hämähäkin verkko hyvin\nvahingoittunut. Onneksi ei se ollut, mutta sen sijaan nökötti\nverkossa pieni keltainen toukka, pieni rihmanvahvuinen peto, joka\noli oikeastaan vain leukoja ja kynsiä, ja minä pelästyin, todellakin\npelästyin nähdessäni sen.\n\nEnkö olisi tuntenut näitä toukohärän toukkia, jotka tuhansittain\nkiipeävät kukkasiin ja piiloutuvat niiden terien väliin?\nEnkö olisi tuntenut niitä ja ihaillutkin niitä maltillisia,\nälykkäitä loiseläjiä, jotka istuvat piilossa ja odottavat,\nvaikkapa viikkokausia, kunnes sattuu tulemaan mehiläinen, jonka\nmustankeltaiseen turkkiin ne voivat kätkeytyä? Ja enkö tuntisi sen\nviekasta tapaa, että juuri kun pieni kennonrakentaja on täyttänyt\nhuoneensa hunajalla ja sen pinnalle laskenut munan, josta oikea\nhunajan ja kennon omistaja olisi kasvava, että se juuri silloin\nryömii munalle, istuutuen sille kuin veneeseen, innokkaasti\npidätellen itseään tasapainossa, ettei putoaisi hunajaan, johon se\nhukkuisi. Ja mehiläisen kattaessa sormustimen muotoista pesäänsä\nvihreällä katolla ja varovaisesti sulkiessa sinne pienokaisensa,\nrepii häijy keltainen toukka terävillä leuoillaan auki munan ja syö\nsen sisällyksen, munan kuoren ollessa edelleen aluksena häntä itseään\npeloittavassa hunajajärvessä.\n\nMutta sitten tuo kapea, keltainen levy vähitellen kasvaa suureksi ja\noppii uimaan hunajassa ja juo sitä, ja ajan jouduttua sukeutuu suuri\nlihava kovakuoriainen mehiläiskotelosta. Mutta varmastikaan ei tämä\nollut pikkumehiläisen tarkoitus, ja kuinka näppärästi ja viisaasti\nkovakuoriainen oli käyttäytynytkin, ei se sittenkään ollut muuta kuin\nlaiska loinen, joka ei sääliä ansainnut.\n\nVoi mehiläiseni, oma ahkera pieni mehiläiseni, joka leijailet moinen\nkeltainen kuokkavieras turkissasi! Mutta kun hämähäkki nyt oli\npyöritellyt sinua, oli toukka kirvonnut irti ja pudonnut hämähäkin\nverkkoon, ja nyt tulikin tuo punakeltainen jättiläinen ja antoi sille\npiston myrkkykoukullaan ja muutti sen silmänräpäyksessä elottomaksi,\nsisällyksettömäksi luurangoksi.\n\nMutta kun pikku mehiläinen nyt palasi, oli sen surina kuin\nylistyslaulu elämälle.\n\n\"Oi kaunis elämä\", se sanoi. \"Kiitos suuri siitä, että olen saanut\nosakseni hauskan työn ruusustoissa ja päivänpaisteessa. Kiitän sinua\nsiitä että voin nauttia elämästä ilman pelkoa ja epäilystä. Hyvin\ntiedän, että hämähäkit väijyvät ja kovakuoriaiset varastavat, mutta\nminun osani on iloinen työ ja rohkea huolettomuus. Oi sinä ihana\nelämä, sinä suloinen olemassa-olo!\"\n\n\n\n\nUNTUVAINEN.\n\n\nI.\n\nOnpa kuin näkisin heidät, siinä maantietä ajaissaan.\n\nIhan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun,\njollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean\nliivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi\najetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen\nkorkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen\npienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla\nja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitte se pienoinen\nnaisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään.\nIkäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun\nniiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat,\nsileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommelluine silkkikukkineen.\nVaan kiessit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi\nmaalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja\nmajatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on\ntietysti pieni pyylevä maalaisruuna.\n\nTyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä\nkummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta\nminä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka\nseuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän\nja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä\non aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri\nnyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan\nkun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on\nsiellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti\nhyvästelevät häntä, ja akkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät\npienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä,\nja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja\nkaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä\npian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia\nkatseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois\nsilmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa\nheidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe\nhäntä seuraavan, en koko kadun mittaan.\n\nKun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan\nkyynelet silmistään.\n\n\"Elä ole huolissasi, äiti!\" virkkaa hän. \"Saat nähdä, että hän kyllä\nsuoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin.\"\n\n\"Isä\", virkkoi äiti painokkaasti, \"puheesi on niin merkillistä.\nMiksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin.\"\n\n\"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta\ntotisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt\non menossa. En maar.\"\n\n\"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juuri olisi menoakaan\",\nvirkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään\nja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa,\nsillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset\nhäviävät puotiin.\n\nSillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen\noikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin\npelkää, niin pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan\nUntuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi,\nsillä siksi juuri kaikki ihmiset tahtovatkin vain näyttää hänelle,\netteivät he ole niin vaarallisia.\n\nKoskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia\nkuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki\nhänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja\nsuurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyvät ja kaulaliinan\nruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja\npääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan\nalakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.\n\nMaurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia -- ei\nsitä todellakaan uskoisi, -- mutta Maurits puhuu vain järkeä koko\nmatkan. Vaan kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta,\nkäsittääkö tämä oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee.\nLuuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden\npeninkulman matka hyvillä kiesseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi\nnäyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla\noiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt\nkaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?\n\nJospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli\nvalmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin\nkanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä.\nMutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa\nnauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee\nja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.\n\n\"Oikeastaan se se on harmillista, kun sinä olet niin herttainen\",\nsanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja\nse kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut\nensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut\najatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun\npoika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön,\njoka ei ollut saanut kasvatusta, eikä omannut erityisiä lahjoja, eikä\nedes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.\n\nMauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin\npormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä\nkuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei\ntietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän\nhänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään millä perustaa kotia.\nMutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat\nautetut.\n\nNäen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on\nhiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten\ntyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä\npuhuu siitä mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se\non vain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.\n\nJa mitäpä siitä jos hän oli odottanut, että Maurits tällaisena\npäivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan\ntoisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, -- silloinhan Maurits\nei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.\n\nMaurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen\non se mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla\novat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän\nomistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita\nja on hänellä osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea\nperijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä\nenon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi\ntyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voi testamentata kaikki\nmuille.\n\nPikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits\nvain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari\nvoisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan\ntoisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei\nole korkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että se\nmikä enoa ihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän\npunaista. Sitäpaitse hän jo on niin piintynyt vanhapoika -- hänen\nmielestään naiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei\neno pidä häntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen\npitää. Mutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh,\nellei hän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno\nsillä kerralla antaa kummallekin matkapassit.\n\nTyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas\nkuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan\najatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen\nkuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja\nkaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadaksensa\njotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä,\npyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan\nsiksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän\neno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria\nkutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan\nymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä\npettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari\noli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen\nosakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut.\nEno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin\ntorilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle\noli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä\nja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.\n\nNiin he matkasivat ja siten he juttelivat ajaessaan.\n\nIllan suussa he saapuivat perille. Enon \"residenssi\", kuten hän\nsitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien\nvuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran\nkalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja\nvuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja\nkoivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja,\nsillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.\n\nNuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat\nkahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri\npyörähyttää hevosen pihaan.\n\nMutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja\neno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä\nei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti\nhänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän\ntavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei\nvoinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.\n\nJa siinä se nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukin patruuna\nTeodor Fristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta\nsäteilevä. Hän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko\nkansajoukko huusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja\nhymyili samalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää\nhänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi\nMauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet\nMauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta\nnähdäksensä vain sulhoaan, joka laajassa kaaressa lennätti hatun\npäästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta,\njonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja\neläköön huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.\n\nEi, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan\nsentään, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin\ntuo olisi sopinut mainiosti. Se näytti kyllä juhlalliselta, kun\nhän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui\nkiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen\nesiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna\nMarin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa\nja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta\notsaltaan ja virkkoi: \"Kiitos, lapsukaiseni!\" Niin, Teodor patruuna\nei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt\neno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla sattui\nhuomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän kirota\nsätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat harvoin\nihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla Teodor\npatruunan mieliksi.\n\n\"Huomenna\", virkkaa eno, \"on täällä suuret päivälliset ja\ntanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan\nvaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata.\"\n\nHeidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken.\nPatruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle\nsuljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin\nsuurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat\nkuin pingoitetut remmit maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja eno on\ntaas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan vaunuissa.\n\nJa hän tulee sisälle, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä,\npuheliasta rouvaa, jota hän nimittää \"vuorineuvoksettareksi\". Ja tämä\nsulkee Anna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin\njäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian\nvapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.\n\nKaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan,\nvanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea\nleikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.\n\nMutta sittenkun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna Mari on\nmennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja harmillista.\n\nEno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää,\nettä Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei\ntunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä\nkepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi siitä,\nettä parasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka\njossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko\ntehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle\nalalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa:\n\"Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen,\nalan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto\nhyödyttäisi?\"\n\nHe kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä\nheitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole\nmillänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä\nasia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.\n\nSilloin Teodor patruuna yht'äkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta.\nHän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein\nhuutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on\nnyt jo liian myöhäistä, sillä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia\nrintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että\nhän luikertelee kuin ankeriainen. Sitte hän heittää hänet luotaan\nniin voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi\nkaatunut, ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jää\nseisomaan ja virkkaa: \"Mitä?\" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan?\n\nUntuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin\nhillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor patruunan kimppuun\ntappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja\nainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee\nmielensä vain siksi, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän\najattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.\n\nMaurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt\nkärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa\noli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne\nmorsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.\n\nHänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän\nitse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää\nleipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli\nmistään anteeksipyynnöistä. -- No, entäpä pormestaritar, hänen olisi\nsopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian\nylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt\nolisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty\ntulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian\nkahdenkesken matkustavat halki maan? -- Vai niin, Maurits ei ollut\nvaarallinen. -- Eipä ei, sitä ei hän ollut koskaan luullutkaan, mutta\nihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo\nkiessikärrit! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin\nkaikkein hullunkurisimmat kiessikärrit! Antaa sitten tuon lapsen\najaa rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kiesseissä ja antaa hänen,\npatruuna Teodorin, pystyttää kunniaportti kiesseille!\n\n-- -- Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan\nnujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin\nhäkkikärreille!\n\nTuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin\nMauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi\nhyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa,\nettei Maurits siitä pitäisi.\n\nJa ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut\nMauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa\nhereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:\n\n    Kohosi koira vuorille\n    Ja haukkui koko Ruotsille,\n    Sen nimi on kuin sun,\n    Sen nimi on kuin mun,\n    Kuin kaikkein mailman ihmisten.\n    Mi nimi sen?\n    Se _Mikä_ on.\n\nSe arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli\ntyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa \"Mikä\"\nkoiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi\nMauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa\nkuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.\n\n\nII.\n\nKuinka \"se\" on tullut? \"Se\" minkä nimeäkään hän ei uskalla mainita?\n\nSe varmaan on noussut kuin kaste ruohikkoon, kuin makeus marjaan,\nkuin väri ruusuun, huomaamatta ja suloisesti, itseään ilmaisematta.\n\nOikeastaan onkin yhdentekevä miten se on tullut ja mitä \"se\" on.\nOlkoonpa se sitten hyvää tai huonoa, suloista tai ikävää, kun\nse kumminkin on tuota kiellettyä, jota ei koskaan olisi saanut\nolla olemassakaan. Hän tuntee itsensä sen johdosta onnettomaksi,\nlevottomaksi ja syntiseksi.\n\n\"Se\" on sitä, jota hän ei koskaan tahdo enää ajatella. \"Se\" on\nsitä, joka tulee irti nyhdettäväksi ja ulos heitettäväksi, olematta\nkumminkaan sellaista, jota voidaan vangita ja johon voisi käsin\ntarttua. Hän sulkee mielensä \"siltä\", ja sisälle se tunkee siitä\nhuolimatta. \"Se\" karkoittaa veren suonista ja kiiruhtaa sen kulkua,\nse hajoittaa ajatukset aivoista ja hallitsee niitä, se väräjää kautta\nkoko hermoston ja tanssii sormenpäissäkin. \"Sitä\" on kaikkialla\nhänessä, niin että jos hän voisi poistaa ruumiistaan kaiken\nmuun, jättäen vain \"sen\", niin se olisi hänestä jättänyt tarkan\njäljennöksen. Ja sittenkään se ei ollut mitään.\n\nHän ei tahdo koskaan \"sitä\" ajatella, ja alati kumminkin täytyy hänen\n\"sitä\" muistella. Miten hän onkin muuttunut näin kehnoksi? Ja sitten\nhän tuumailee ja miettii, miten \"se\" on tullut?\n\nOi, Untuvainen, oi niittyvillanen! Kuinka herkät ovatkaan meidän\nmielemme ja miten helposti herätetyt meidän tunteemme!\n\nHän oli varma ettei \"se\" tullut aamiaisella, aivan varmaan ei\naamiaisella.\n\nSilloin hän oli vain pelännyt ja kainostellut. Hän oli joutunut\nsellaiseen sieluntuskaan, kun hän aamiaispöytään tultuaan ei\ntavannutkaan Mauritsia, vaan ainoastaan patruuna Teodorin ja\nvuorineuvoksettaren.\n\nMaurits oli tosin vain tehnyt viisaasti, kun oli lähtenyt metsälle,\nvaikka oli mahdotonta käsittää, mitä hän näin keskikesän aikaan\nmetsästeli, josta myöskin vuorineuvoksetar huomautti. Mutta Maurits\ntietenkin arvasi, että hänen oli viisainta pysytellä poissa enon\nnäkyvistä muutamia tunteja, kunnes tämä ehti leppyä jälleen. Eihän\nhän todellakaan voinut aavistaakaan että morsiamensa olisi niin ujo,\nettä hän melkein oli pyörtyä huomatessaan sulhonsa olevan poissa ja\njääneensä yksin Teodor enon ja vuorineuvoksettaren kanssa. Maurits ei\nollut koskaan ollut ujo. Hän ei tiennyt mikä kiusa siitä oli.\n\nSitä aamiaista, sitä aamiaista! Eno oli aluksi kysynyt\nvuorineuvoksettarelta, oliko tämä kuullut tarinan ihanasta\nSigridistä? Hän ei kysynyt Untuvaiselta, eikä tämä olisi kyennyt\nvastaamaankaan. Vuorineuvoksetar tunsi hyvin kertomuksen, mutta\neno kertoi sen kumminkin. Silloin Anna Mari muisti Mauritsin\npilkallisesti kertoneen, että enolla oli talossaan vain kaksi kirjaa,\nnimittäin: Afzeliuksen satuja ja tarinoita ja Nösselt'in yleinen\nhistoria naisille. \"Mutta nepä eno tunteekin tarkoin\", oli Maurits\nsitten lisännyt.\n\nAnna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti\nLagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään\nMauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä tämä olisi näyttänytkin\nloihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota\nMauritsin olisi sopinut tehdä.\n\nMutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa\nmainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen\ntapaamasta vihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin\nkestää myrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno\nymmärsi Mauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa,\nja että hän tiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet\nlepytteleisi. -- -- -- Niin, eilen, silloin he kyllä, hän ja Maurits,\nolivat voineet miettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi,\nmutta tänään eivät asiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi\nvoinut tätä toteuttaa. Voi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt\nniin typerästi! Veri tulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli\nputoilivat kauheasti kalisten hänen käsistään lautaselle.\n\nMutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi\njuttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: \"Jospa se olisi\nminun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt.\" Sen hän\noli lausunut niin merkillisellä äänen painolla, että Anna Marin\ntäytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista\nsilmistään.\n\nJa kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään,\noli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut:\n\"Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman\nkotiin tultuaan arvella kuullessaan tuon: 'Jospa se olisi minun\nveljeltäni'... Minä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla\njäi kotiin.\"\n\nUntuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin\nhän alkoi nauraa yhä enemmän. \"Niin, oivan välittäjänpä onkin\nveljenpoikani valinnut itselleen\", tuntui hän tahtovan sanoa. \"Jopa\nnyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni\", ja joka\nkerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät\ntoistaneet: \"Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin\nolisin minä itse sen tehnyt.\" Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan\nvarma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles\nkuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen\nitkemään ja syössyt ulos huoneesta.\n\nEi \"se\" tullut sillä kertaa, eikä aamupäiväkävelylläkään.\n\nSilloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan\ntämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä että sai olla luontoa\nniin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt\njotakin, minkä oli kadottanut kauan, kauan sitten.\n\nLeipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta\nhän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa\nkosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea\nolinpaikkansa.\n\nNiin pian kuin hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut\nlähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut\nkatselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yht'äkkiä\noli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja\nheilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen,\nveti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.\n\nOo, kuinka miehekkääksi hän tunsi itsensä!\n\nHän oli pariinkin kertaan koettanut tyynesti astua puutarhaan päin,\nmutta se ei vetänyt häntä puoleensa.\n\nÄkkiä kääntyen läksi hän rakennusten ympäröimään takapihaan. Hän\noli tavannut karjapiian ja puhellut jonkun sanan tämän kanssa. Hän\nhämmästyi kuullessaan, kuinka reippaalta äänensä kajahti. Sehän\noli kuin joukkoa johtavan luutnantin. Ja hän tunsi itsekin, miten\nreippaalta se mahtoi näyttää, kun hän pää ylpeästi kohotettuna,\nhiukan kallellaan, vartalonsa reippaasti, huolimattomasti huojuessa,\nvinhuva pajuvirpa kädessä, asteli navettaan.\n\nSe kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei\nollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut tehdä\nvaltavan vaikutuksen, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni,\nyksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä\njotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen\ntoisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi\nhiukan vain sormensa kärjillä.\n\nMutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen\nkylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti\nantoi sille pikku sormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla\nvilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle\nsankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor\nseisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.\n\nSitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta \"se\" ei tullut\nsilloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain se merkillinen ihme\ntapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor patruunaa. Hänhän oli\nsamanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja\nheikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää\nparemmalta kuin oli.\n\nPatruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon\npenkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieliin. Hän tahtoi tietää\nmitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.\n\nSitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja\njääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä\nnäytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin\nja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten\ntalliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen,\nrenkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle\nnäistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli katsonut\ntarpeelliseksi rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni\najatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana,\nniin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki\nlammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin.\nHän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja\nmaitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret\nullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivaus osasto, heinäluhdit ja\nlato jossa säilytettiin kerppuja lampaille.\n\nUinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä\nnähdessä. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen ja\nkahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine\npöytineen.\n\n\"Jospa äiti olisi saanut tämän nähdä!\" virkkoi hän.\n\nSiellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli\nkertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli\njo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle,\nmitä hän sanoi.\n\nKotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän\noli ollut sairalloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat\nhäntä, niin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän\nsai olla auttamassa leipomossa ja puodissa ... Kuinka olikaan,\noli hän sattunut mainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä\nUntuvaiseksi. Siinä yhteydessä hän oli myöskin virkkanut: \"Kotona\nkaikki hemmoittelevat minua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon\nhänestä. Hän kohtelee minua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua\nkoskaan Untuvaiseksi, vaan Anna Mariksi. Maurits on niin mainio.\"\n\nVoi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän\nolisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran\nmelkein itku kurkussa: \"Maurits on niin mainio.\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni\",\noli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: \"Mutta miks'ette te,\nTeodor eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen,\njoka saisi olla tällaisen kartanon rouva!\"\n\n\"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?\" oli eno kysynyt aivan\nsävyisästi.\n\nSilloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän hän\nvoinut sanoa enolle, ett'ei hän eikä Maurits välittänyt perinnöstä,\nsillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi tuumailemaan,\nmahtoiko se olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle tuli\nyht'äkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä\nsuurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän\nkumminkaan voinut.\n\nHeidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli\npienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön,\nkimakka-ääninen koiraressu.\n\n\"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira?\" virkkoi\npatruuna Teodor.\n\n\"Niin kylläkin\", oli hän vastannut.\n\n\"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny\non ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun,\nUntuvainen?\" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.\n\nNiin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi,\nettä se mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.\n\n\"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon\nkaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli täkki selässä ja liina\npäässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä\najattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs,\nkun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä\nherännyt joitain lapsuusmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, vaan se\nalkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois täkkinsä. Ja kohta se\nalkoi käyttäytyä samoin kuin nämä muutkin suuret koirat täällä, niin\nettä me sanoimme, että Jenny varmaankin on maalla kasvanut.\n\n\"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin\nsohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli\nkerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita.\nMeistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen,\ntuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut\nvasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. Mutta arvaappas,\nkun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan lähteä mukaan.\nSe seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja hyppi minua vasten ja\noikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä tänne. Eikähän meillä ollut\nmuuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli liikuttavaa nähdä koirakurjaa,\njoka oli niin vähäinen ja kumminkin halusi olla maalaiskoira. En\nikinä olisi luullut, että tulisin pitämään sylikoiraa. Kohta kukaties\nsaan vaimonkin.\"\n\n-- Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna\nMari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti\nlivisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä\npuhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään\nollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa -- -- niin, Untuvainen oli\nkäynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.\n\nMutta ei \"se\" tullut silloin, ei silloin.\n\nVaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä\nei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa\njoku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen,\nhiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut.\nMutta tämähän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa\nhiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että\nhänellä oli ollut oikein hauska.\n\nHänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja sentähden\njuuri kun hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa kohtaan\naamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri ilo\nkatsella häntä tanssiaisissa.\n\nUntuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan\nesiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä\narvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun\nhän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen\nparas ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän\nmuka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei\nUntuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.\n\nMaurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta\nse ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits\noli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut:\n\"Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin\nharvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana\nmaailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari,\nlainata minut tänä iltana patruunien tyttärille.\"\n\nMutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. \"Ole sinä isäntänä\ntänä iltana\", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti\nkaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille\nseudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen\nolivat silmäilleet Mauritsia, ja sitte heidän katseensa olivat\nsattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle\npäätään.\n\nEno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun\nei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli\nkäynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia,\nmutta tytöt väistyivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat\nolevinaan tanssiin pyydettyjä.\n\n\"Tanssi Anna Marin kanssa\", oli Maurits sanonut Teodor patruunalle,\nja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen\npelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.\n\nEnokin loukkaantui, pyörähti ja poistui tupakkahuoneeseen.\n\nMutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla,\nkuuluvalla äänellä:\n\n\"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käypi sen näköiseksi, kun eno\ntahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle\nsinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko\nmielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?\"\n\n\"Mitä tahdot sitten, Maurits, minun tekemään?\"\n\n\"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia\ntämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!\"\n\n\"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot.\" Ja\nUntuvainen tarkoitti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan\nsiitä, että oli saattanut enolle harmia.\n\n\"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi,\njoka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan.\"\n\nSiihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan\ntupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut\nlepotuoliin.\n\n\"Miks'ei eno tahdo tanssia kanssani?\" oli hän kysynyt.\n\nPatruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukasi ne ja katsoi kauan\nhäneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut\nkoskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee,\najatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin eno\ntarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei\nkaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten\nUntuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain\nja hyväillen.\n\nYhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella\nkädellään silittää Untuvaisen tukkaa. \"Pikku äiti\", oli hän sanonut.\n\nSiten \"se\" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa.\nKaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui,\nniinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.\n\n\nIII.\n\nIlta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja\nilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.\n\nOn jo myöhäistä, eikä ketään ole enää valveilla, paitse patruuna\nTeodor, joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa\ntämän nuoren miehen ja nuoren naisen.\n\nEi sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua\ntalosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille\nseisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.\n\nOnko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän\nkolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää\nkun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että\nhän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut\nnäkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla?\nTeodor patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta.\nHän ei voi elää ilman tyttöä.\n\nSamassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat\ntuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja\nsen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.\n\nYö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa.\nHarmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja\nlepäävät.\n\nPatruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä kun Maurits\non hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee\npois hänen kyyneleensä. -- -- Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat\nhaivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveinä, että\nilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja\nhentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.\n\nTeodor patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia.\nAjatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa,\nhänen vielä vuoteella maatessaan. \"Kuuleppa Maurits\", hän aikoo\nsanoa. \"En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin\ntämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En\ntahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä.\"\n\n\"Pitääkö eno häntä sitten niin kehnona?\" Maurits kysyy.\n\n\"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei\nkumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen\nkuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta\ntulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden\ntehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän\nkuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos,\nlapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla\nministeri.\"\n\n\"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta\", Maurits vastaa silloin,\n\"niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte\nmennä naimisiin!\"\n\n\"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten\nvirkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi?\nEi leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia\nministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen\nvuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virka-ylennykset\nläpi. Mikä olisi siitä tulos jos auttaisin teitä avioliittoon?\nJok'ikinen vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen\nväsyisitte niin te kuin minäkin.\"\n\n\"Mutta, eno, olenhan toki kunnon mies, olenhan kihloissa.\"\n\n\"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa\nkymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan\nmennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla\npuratte kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vaan, nouse ylös,\nota kiessisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän sekään\nkumminkaan ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät\nmaita mantereita kahden kesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan\nvaan luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet\nkotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut,\njos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla\nlevoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet\nvanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan,\nnäkemättä häntä! Minä, minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle.\nHän kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta\ntavata häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit\nheltyä.\"\n\nJa ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja\nmatkustaa tiehensä.\n\nJa kun hän on matkustanut, mitä sitte tapahtuu?\n\n\"Roisto\", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin\nvarkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään?\nItsekkö hän vain huutaa niin itselleen?\n\nMitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että\nMaurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä,\nsaa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa\nitkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti\nilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.\n\nHiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren\nkätensä ja tavottaa yhden niistä.\n\nNiin hieno, niin ohut, niin hento! Hän pysähtyy sitä katselemaan.\n\nHaiven toisensa perästä putoaa yhä vaan hänen ympärillään. Mikä on\nniiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja\nraskaat jalat tallaavat ne!\n\nPatruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat\nraudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi\nolla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat\nkysymyksessä nämä pienet turvattomat?\n\nJa hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan\nhän yht'äkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin\nmietteisiinsä.\n\nOli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion\näyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille\nheitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva\nkädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!\n\nJa tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja\nTeeseus se ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat\nnäköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän\nrantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.\n\nMutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: \"Mahtaakohan kuolevainen\nnuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?\"\nJa Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt\nhäntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta.\nSilloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen\ntiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.\n\nNyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa\ntuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi.\nHän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa\nhyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.\n\nSitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen\nsilmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja\netäämmälle, laivan ankkuripaikalle -- siintävälle merelle -- --\nmustiin purjeisiin -- --\n\nJa nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään\nepäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.\n\nJa siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja istui. Niin se kävi. Niin\nse tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee\nNösselt'in viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat\nmainitsevat Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo\nsäälijät aivan varmaan erehtyivät, Ariadne ei huolinut Dionyysoon\nlohdutuksista.\n\nHyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että\nhäneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua\nonnettomaksi!\n\nNiiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli\nlahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä\nluottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän\nollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi\nhänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?\n\nMikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö\nettä hänen kauttaan eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä\nsopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka\ntuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä\nnaisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen,\nniin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä\nsyystä pitäisi hänet tuomita?\n\nOi Dionyysos parka, Teodor patruuna parka! Ei ole helppo olla\ntekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvapehmeiden kanssa. Ne\nsyöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.\n\nPatruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut\nmustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.\n\nSilloin putoaa siihen haiven ja alkaa pakista: \"Minäpä juuri olisin\nseurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan\nkorvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja\nsinä olisit sallinut minun sen tehdä.\" -- \"Olisin kyllä, -- olisin\nkyllä\", kuiskaa eno.\n\nLennähtää taas hiutale ja tarinoi: \"Minäpä olisin vallinnut suurta\ntaloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin\nseurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt\nlieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi\nkelvannut siihen?\" -- \"Suloinen pikku Untuva\", vastaa eno, \"olisit\nkyllä kelvannut.\"\n\nVielä liihoittelee siinä haiven, joka puhuu: \"On niin sääli minua.\nSulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna\nminä itken, itken koko päivän, sillä se on tuntuva minusta suurelta\nhäpeältä, etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen\nkotiin --. En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin\nastua isäni kynnyksen yli, tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua\nsipistään ja supistaan, kun minä näyttäydyn. Kaikki ihmettelevät,\nmitä pahaa minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin\npidellä. Mahdanko minä sille mitään, että sinä rakastat minua?\" Eno\nvastaa silloin itku kurkussa: \"Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian\naikaista puhua niin.\"\n\nEno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan\npimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava\nilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tulisi\ntapahtumaan aamulla.\n\nSilloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: \"Minä en tee\nsitä.\"\n\nMutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään\ntuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy\nsuurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain\npakenemista, mutta ei tiedä mitä.\n\nPakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan,\nsipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat.\nNe ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat\nkorsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu,\njoka hylkää linnut.\n\nJa hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva\nkerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva\nsiellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.\n\nHän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy\nnähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. \"Vai niin\", hän\nsilloin virkkaa, \"mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei\nollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat\ntulimmaista, minähän sitä, eikä puutarha, saan kylmän talven\nja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko\nelämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on\nhaihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa\ntuosta tyttöräpäköstä.\"\n\n\nIV.\n\nKuinka \"se\" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän\naamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä\ntanssiaisten perästä, on \"se\" pikemminkin tuntunut jonain\nkiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on\nlähdettävä, kun \"se\" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei\nsillä ole suoritettavana sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin\n\"se\" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.\n\nTuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumista\nrappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan,\nkylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla\nkivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.\n\nMutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä\naamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.\n\nPatruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää\neriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa\nMauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori\nmies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole\nerittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa\nastua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli\nUntuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun\nettä seppeleen syyskuussa?\n\nUntuvainen tuntee, kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan\nkasvoihin. Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen\nkiitokseksi, vaan hän ei katso ylös.\n\nMaurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa\nkauheasti. \"Mutta, Anna Mari, miks'et kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna\nMari, taputtaa Teodor enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa.\nKas niin, Anna Mari!\"\n\nNyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden\nläpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei\nMaurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa\nmennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor patruunan\npuoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan\nhänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun\nkuningattaren kaltaista.\n\n\"Eno uhraa aivan liian paljon hyväksemme\", hän vain virkkaa.\n\nNiin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan.\nEi tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna\nMarilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään.\nHän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen,\nvaikkakin hän vain on köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.\n\nJa sitten saadaan ajaa kiessit esille, matkalaukut köytetään kiinni\nja eväspussit täytetään.\n\nTeodor patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan\njonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi\nkyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin pois suunniltaan. Hän on\nruti hullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa\nhänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: \"tule irroittamaan\nmorsiamesi, jos voit\".\n\nEno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin\nsuonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä,\nettä hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.\n\nSiinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen\nrakastetun. Ei, ei varastaa! Miks'ei kunniallisesti ja miehekkäästi\nastua esille ja sanoa: \"Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi\nsaa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti\nkoettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion\nkäyttää kaikkia keinoja.\"\n\nSilloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä\nsen mukaan.\n\nNivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits\nrähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin\npuhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi\ntytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?\n\nMutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit?\nHän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään,\npysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.\n\nHän seisoo yhä akkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille,\nheidän täyttäessään eväspussia ja päälle pannessaan. Eivätkö he nyt\nikinä valmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan\nkokea sen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä\nja auttanut hänet kiesseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa,\nettä luulee tytön olevan jo poissa.\n\nHän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea... Voiko hän tulla\nonnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä\naamuna. No eihän vain, tietenkin on hän ollut onnellinen. Hänhän itki\nilosta.\n\nEnon siinä seisoessa sanoo Maurits yht'äkkiä Anna Marille: \"Sellainen\ntyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän\nosakkeista.\"\n\n\"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä\", vastaa\nUntuvainen. \"Se ei kenties olisi oikein.\"\n\n\"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt,\nmutta kuka tietää, jospa tulee aika, jolloin ne kannattavat paremmin?\nJa sitä paitse mitä se enolle merkitsee sellainen pikkuseikka...\"\n\nUntuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin\ntuskassa. \"Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua\ntämä ainoa kerta!\"\n\nMaurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. \"Tämäkö ainoa kerta,\nikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi,\ntiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi.\"\n\n\"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain\nkohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee\nkauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille\nniin hyvä.\"\n\n\"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät\nraha-asioista?\" -- Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä\nja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta\noppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.\n\n\"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!\" huudahtaa tyttö ja\nhuitoo epätoivoisena käsillään.\n\n\"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa\", virkkaa Maurits,\n\"jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään\npetoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun\nja isäni olevan todellisia roistoja.\"\n\nJa hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista,\njotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee\nhäntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä,\npormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua\ntappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista,\nettä hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta\noikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä\npiilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin.\nSe ei juuri ollut rakkautta se.\n\nJa sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta\nvälähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo ja tuijottaa siihen\nniinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka\nhän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan\nnähtäväksi todellisuudeksi.\n\n\"Menkäämme huoneeseeni, Maurits\", hän sanoo, \"niin saat samassa\nrahat.\"\n\nMutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä\nvoidaanko aavetta viekoitella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin\näänetöntä tuskaa tämän kasvoista.\n\nMutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi\navautuu ja Anna Mari astuu sisälle.\n\n\"Teodor eno\", hän sanoo lujasti ja päättävästi, \"elä osta niitä\npapereja!\"\n\nKas, sitä untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka\nnäki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla\nkiesseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka\nsanasta, jonka hän sanoi.\n\nMutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt\nMaurits todella suuttuu.\n\n\"Vaiti\", kähisee tämä hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa\nääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: \"Mitä olet\nsaanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen\nsanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne\ntulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen\npettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kukaan\nmeistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä\nosakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi\nodottaa, voi tämä olla hyvä yritys.\"\n\nPatruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun\nMauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.\n\n\"Eno\", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä sehän\non tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin\nnämä untuvapehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, \"nuo\nosakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan\nsitä ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme.\"\n\n\"Anna Mari, sinähän kuvaat minut petturiksi!\" --\n\nAnna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä\nolisivat pari saksin terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki\nkaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän\nviimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa\nalastomuudessa, niin nyt tuo pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle\ntuomionsa:\n\n\"Mitäpä muuta sitten oletkaan.\"\n\n\"Anna Mari!\"\n\n\"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan\", jatkaa armahtamaton\nkieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä\nkerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan\nsiitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin tällä\nrikkaalla miehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka\nvoi kärsiä ja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti\nkäynnissä ja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän\nvielä:\n\n\"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin?\nMiten me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa\ntäällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole\nsinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka\nmielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta\nkuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me\nolemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella\nja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli\ntarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei\nrakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin miksi\net matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää\nminut hänelle, tahdoit että minä, että minä...\"\n\nPatruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä\nmorsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa\ntapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen\nsydämmensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön\nvastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen\nvähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään\nmuuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.\n\n\"Eno, hän aikoo lyödä minua!\"\n\nJa hän painautuu lujasti, lujasti hänen syliinsä.\n\nMutta Maurits on jo taas tyyni. \"Suo anteeksi pikaisuuteni Anna\nMari\", hän, sanoo. \"Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin\nlapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää,\nettä sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ett'ei mikään, ei\nedes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista.\nTules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään\nturviin minun vuokseni.\"\n\nTyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu\nvain likemmä enoa.\n\n\"Untuvainen, annanko hänen ottaa sinut?\" kuiskaa Teodor patruuna.\n\nVastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon\nruumiin.\n\nMutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin\nvirkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella\ntäydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa\nvalaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.\n\n\"Maurits\", hän sanoo, \"minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee\nsinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että\nhän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne.\nKunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa\nanna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kiesseihisi, poikaseni,\nja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan\npelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi.\"\n\nJa samassa kun hän on lopettanut tämän puheensa, laskee hän suuret\nkätensä tytön pään ympärille ja taivuttaa sitä taaksepäin, niin että\nvoi suudella häntä otsalle.\n\n\"Hylkää tämä kadotettu olento!\" lausuu eno yhä uudelleen.\n\nMutta nyt alkaa Mauritskin jo ymmärtää. Hän näkee kuinka Teodorin\nsilmissä ailakoi ja kuinka hymy toisensa perästä leijuu hänen\nhuulillaan.\n\n\"Tule, Anna Mari!\"\n\nTyttö vavahtaa. Nyt Maurits häntä kutsuu niinkuin se, jolle hän on\nluvannut itsensä. Tuntuu kuin hänen pitäisi mennä. Ja hän jättää\npatruuna Teodorin niin äkkiä, ettei tämä ehdi estää häntä, mutta hän\nei kumminkaan voi mennä Mauritsin luo, vaan soljahtaa lattialle ja\njää siihen nyyhkyttäen istumaan.\n\n\"Matkusta kotiin yksin häkkikärreissäsi, Maurits\", sanoo Teodor\npatruuna tuikeasti. \"Tämä nuori nainen vierailee talossani vielä\nkauankin ja minä aion suojella häntä sinun hyökkäyksiltäsi.\"\n\nEikä hän sen enempää ajattele Mauritsia, vaan nostaa tytön lattialta,\npyyhkii hänen kyyneleensä ja kuiskailee rakastavansa häntä.\n\nJa Maurits nähdessään heidät niin, toisen itkien ja toisen\nlohduttaen, huudahtaa: \"Ahaa, siinä onkin liitto. Minut on petetty.\nTämä on ilveilyä. Minulta on ryöstetty morsiameni ja minua pilkataan.\nMinun annetaan huutaa sitä, joka ei aio koskaan tulla. Toivotan onnea\nsinulle tähän kauppaan, Anna Mari.\"\n\nJa ulos syöksyessään ja paiskatessaan oven kiinni hän huutaa:\n\"Onnenonkija!\"\n\nPatruuna Teodor tekee liikkeen kuin aikoen lähteä hänen jälkeensä\nkurittamaan häntä, mutta Untuvainen pidättää häntä.\n\n\"Oi, Teodor eno, anna kaiken mokomin Mauritsin virkkaa viime sana.\nMaurits on aina oikeassa. Onnenonkija, niin sitäpä juuri olenkin,\nTeodor eno.\"\n\nHän hivuttautuu uudelleen tämän puoleen epäilemättä, kysymättä. Ja\npatruuna Teodor on aivan pyörällä; juuri äsken Untuvainen itki ja nyt\njo nauraa, äsken hän oli aikeessa mennä naimisiin yhden kanssa ja nyt\njo toista hyväilee. Silloin tyttö kohottaa päänsä ja hymyilee: \"Nyt\nolen sun pikku koirasi. Et pääse minusta.\"\n\n\"Untuvainen\", virkkaa patruuna Teodor tuimimmalla äänellään. \"Tämän\nolet sinä tietänyt kaiken aikaa!\"\n\nTyttö alkoi kuiskailla: \"Jos tämä olisi jäänyt veljeltäni\ntekemättä...\"\n\n\"Ja sinä tahdoit sittenkin, Untuvainen... Maurits on onnellinen, kun\npääsee sinusta. Sellainen tyhmä, valheellinen, petturi Untuvainen,\nväärintekijä, pieni kaarnanpalanen, sellainen, sellainen...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOi Untuvainen, oi silkkikukkanen! Etpä liene ollut vain onnenonkija,\nolitpa varmaan onnenantajakin, muutoin ei olisi jäänyt sinun\nherttaista rauhaasi taloon, jossa asuit. Vielä tänä päivänäkin\nvarjostavat taloa upeat vaahterat, ja koivunrungot ylenevät puhtaina,\npilkuttomina juuresta latvaan asti. Vielä tänäpäivänäkin saa\nkyykäärme kaikessa rauhassa virua auringonpaisteessa kummullaan,\nja puistolammikossa uiskentelee säyne, joka on niin vanha, ettei\nkukaan henno onkia sitä. Ja sinne tultuani tunnen, että on ilmassakin\nkuin juhla ja pyhäpäivä, ja tuntuupa kuin kukkaset ja linnut\nliverteleisivät vieläkin ihania laulujansa sinusta.\n\n\n\n"]