Kansalainen X
Rovaniemelle muuttanut poliisi Harriet Haataja tutkii asunnottoman miehen murhaa dekkarisarjan avausteoksessa. Uhri on löytynyt pahoinpideltynä rintaan viilletty X-merkki tunnusmerkkinään, mikä käynnistää rikostutkinnan Lapin talvisissa tunnelmissa.
Amalia Toivosen 'Kansalainen X' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 988. E-kirja on tekijän luvalla tekijänoikeuksista vapaa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Amalia Toivonen ja Projekti Lönnrot.
KANSALAINEN X
Kirj.
Amalia Toivonen
Amalia Toivosen esikoiskirja Kansalainen X aloittaa Pirkanmaalta Rovaniemelle muuttaneen poliisin, Harriet Haatajan tutkimusten sarjan.
www.art-amalia.com, 2015
1.
Ne kuvittelevat olevansa joku vitun susipari. Ne kuvittelevat olevansa muiden yläpuolella. Mina ja Thor. Aluksi oli toisin. Yhdenvertaisuus. Ensimmäisen murhan jälkeen he olivat yhtä. Yksi mieli, yksi keho ja paljon pimeyttä. Pala palalta se murtui. Pimeys vaati lisää verta, jonka voisi muuntaa energiaksi. Energiaksi heille. Hauskanpitoenergiaksi. Se oli ekoenergiaa, joka nostatti egoenergiaa oikealla, saatanallisella tavalla. Tarvittiin uusi murha.
Harriet työnteli keinua hurjempaan vauhtiin. Tytär Hilla-Maria kikatti koko liki kaksivuotiaan taaperon elämäninnolla. Helmihampaat hohtivat kilpaa katuvalojen loisteessa välkkyvän lumen kanssa. Posket olivat pakkasesta punaiset. He olivat aina myöhään täällä leikkipuistossa. Liian myöhään, tuumi Harriet ja tunsi kiusallisen syyllisyyden piikin pistävän rinnassaan. "Säännölliset elintavat ja aikainen nukkumaanmenorytmi tekee lapsista älykkäitä ja onnellisia. Pärjääjiä. Ihan totta hei, uusimmassa tutkimuksessa on todettu näin ja sanoohan sen nyt järkikin," lääkäri-sisko Henna-Riikka oli selittänyt juuri eilen puhelimessa. Henna-Riikka oli niitä, pärjääjiä. Harriet katseli ympärilleen Angry Birds-hahmojen täyttämässä leikkipuistossa. Ei ketään muuta kuin he tyttären kanssa. "Pahus, paljoks se kello mahtaa olla?" Harriet mietti ääneen ja kaivoi kännykkänsä oranssin toppatakin taskusta. Kello näytti armottomat 22:32. "Nyt lähdettiin täältä Hilluska muru. Nukkumattikin on jo taatusti käynyt meillä ja nyt jäätiin ilman unta." Harriet puuskahti ja nappasi Hilla-Marian keinusta syliinsä.
Hilla-Maria nukkui toisessa huoneessa ja Harriet avasi työkannettavansa. "Kansalainen X" kansio ei houkuttanut avaamaan itseään yhtään, mutta oli pakko. Kansalainen X -nimitys oli tullut jostakin typerästä sisäpiirin vitsistä poliisilaitoksella. Uhri oli Tapio Raimo Turunen. Ikä 59 vuotta. Työkyvyttömyyseläkkeellä. Koditon alkoholisti. Tapettu hakkaamalla ja potkimalla, ilman aseita. Lopuksi oli viilletty rintakehään suuri X-kirjain. Ruumis löytyi Lapinkävijäntien rakennustyömaalta. Se oli heitetty huolimattomasti aidan taakse, kuin kiireellä pois isoimmilta katseilta. "Juoppolallien välienselvittely." oli sihteeri Sanna Suopunki puuskahtanut ja käskenyt siirtää koko kansion syrjään joulun tieltä. "Noita kun tulee ja menee." Sanna oli selitellyt huomattuaan Harrietin pistävän katseen. "Mie neulon miun burleskimekkooni punaisia strasseja. Kato!" Sanna paljasti salaiset puuhansa työpöytänsä alta. "Eiks noi kannattas liimata?" Harriet kysyi. "Tiedäks sie jotain näistä muka?" Sanna sanoi ja purskahti helisevään nauruun, joka sopi täydellisesti hänen helinäkeijumaiseen olemukseensa. "No en mitään!" Harriet vastasi ja ajatteli alusvaatekertaansa, josta oli ollut vaikea erottaa Nikon kalsareita hänen omista boksereistaan. "Ootteks te vielä tauolla Nikon kanssa? Se on tavallistakin tuppisuisempi. Ihan mölli suoraan sanoen." Sanna jatkoi hiljentäen ääntään. "Koko juttu oli suuri virhe. On ihan liian aikaista alkaa seurusteleen vielä, kun Samikin kuoli vasta vuosi sitten." Harriet halusi päättää kiusalliseksi kääntyneen keskustelun tähän. "Mutta tehän erositte ennen Hilla-Marian syntymää. Mitä sen kuolema tähän kuuluu?" Sanna jäi miettimään ääneen kun Harriet lähti huoneesta. Lakimies Sami Laakso oli kuollut auto-onnettomuudessa Pirkanmaalla. Hilla-Maria oli jäänyt isättömäksi pienenä, muutaman kuukauden ikäisenä käärönä. Sami olisi ollut hyvä isä, miehellä oli ollut sellaiset onnistujan ja pärjääjän sisuskalut. Sen takia Sami ei olisi eroa halunnutkaan, vaikka avoliitto oli kärynnyt pohjaan aikaa sitten. Mutta Harriet ei ollut samanlainen suorittaja kuin Sami tai sisko. Hän eli enemmän tunteesta kuin moni olisi päällepäin uskonut. Harriet palasi ajatuksissaan tähän hetkeen ja sulki kansion ja sen jälkeen koko koneen. "Mitähän sitä ostaisi Hilluskalle joululahjaksi? Jotain kivaa sen täytyisi olla. Sisko oli sanonut hankkineensa taaperonpesualtaan Hilla-Marialle, mikä ikinä sellainen sitten olikaan." Harriet mietti harjatessaan hampaitaan kylpyhuoneen peilin edessä. Hiusten punainen väri oli kulahtanut, kasvot näyttivät kulahtaneelta ja orvokkikuvioinen flanelliyöpaita se vasta kulahtanut olikin. "Värien katoaminen elämästä merkitsee masennusta", oli jossakin naistenlehdessä sanottu. Tätäkö se tarkoitti, Harriet mietti ja päätti varata ajan kampaajalle.
Aamulla kello soi 6:15 ja Harrietin olisi tehnyt mieli pistää pää peiton alle. Mutta se ei käynyt, oli noustava, vaikka väsytti jäätävästi. Hilla-Maria nauraa kikatti pinnasängyssään ihastellen varpaitaan. "Äit-ti, äit-ti hi hi hi hii" taaperoinen viihdytti itseään, kun äiti yritti tehdä "Viiden tiibetiläisen"-sarjan noustuaan ylös lämpöisestä sängystä. Ashtanga-jooga tunnit olivat jääneet tänä syksynä väliin. Ensin tuli syysflunssa, sitten työkiireet, sen jälkeen ero Nikosta ja nyt ei enää huvittanut mikään. Mutta kevätpuolella Harriet oli päättänyt palata joogatunneille, oman itsensä vuoksi. Jooga oli ainoa laji, joka oli onnistunut tasoittamaan Harrietin levotonta mieltä ja olemusta. "Surrrrrr, surrrrrrr" Hilla-Maria matki tehosekoitinta, jolla Harriet pyöräytti aamujuomansa. Pari ruokalusikallista macaa, vähän viherjauhetta, inkivääriä, gingseniä, banaania, mustikoita ja soijamaitoa. Hilla-Maria sai oman versionsa voimajuomasta ja punaisen donitsin hentoon vaaleaan tukkaansa. Harriet pyöräytti oman hevosenhäntänsä mustalla donitsilla kiinni ja sitten he olivat valmiit uuteen päivään. Harrietin punainen Toyota oli lumessa. Yöllä oli satanut viitisen senttiä lunta. Pihalla oli kaunista. Koskikadulla oli jo aamuvilinää, kiinalaisia turisteja raahasi matkalaukkujaan kohti hotellia, aurat puhdistivat teitä ja muutama hurjapäinen pyöräilijäkin näytti polkevan kohti työpaikkoja ja kouluja. Harriet oli huomannut pyöräilysesongin olevan täällä ympäri vuoden, toisin kuin Pirkanmaalla, josta hän oli muuttanut Rovaniemelle odottaessaan tytärtään. Rovaniemi oli napapiirin kruunu, suurin kaupunki pinta-alaltaan koko Euroopassa ja tunnetusti Joulupukin kotikontu. Harriet pöllytti lunta autonsa päältä. Hilla-Maria heilutteli käsiään turvaistuimessaan sisällä autossa. Harriet ei ollut vielä kotiutunut Rovaniemelle täysin, mutta eipä hän ollut koskaan kotiutunut Tampereellekaan. Hänellä oli vaeltajan sielu. Sellainen ikuisen kulkijan mieli. Harriet nautti tunteesta kun oli lähdössä jonnekin. Se oli usein matkoissakin paras osuus, tavaroitten pakkaaminen ja haaveilu.
Jätettyään Hilla-Marian tarhaan Harriet laittoi musiikkia mp3-soittimestaan. Tämä oli niitä aamuja, jolloin hän tahtoi herätä. Niitä aamuja tai hetkiä, jolloin mikään muu kuin Kreatorin People of the lie-biisi ei toiminut. Biisi siivitti Harrietin ajatuksia lentoon. Kansalainen X. Viinanhuuruinen tappoko? Ei, ei ja ei. Harriet ei uskonut yhtään siihen oletettavampaan todennäköisyyteen. Hänellä oli sellainen tunne. Intuitio. Etiäinen.
2.
Mina oli tottunut saamaan kaiken. Oikea asenne ja röyhkeät silmät. Thor oli ylimielinen paskiainen, joka ei loppujen lopuksi ollut niin ovela kuin kuvitteli. Hän itse oli tarkkailija. Ei koskaan eturivissä, eikä koskaan kovaäänisin. Se miten heille loppujen lopuksi kävisi oli kaiken tämän summa. Mutta loppu ei ollutkaan tärkeä, vaan matkanteko. Murhassakin suunnittelu hakkasi lopputuloksen. Sen hän jo tiesi kahden murhan jälkeen. Ensimmäinen oli oikeastaan ollut armomurha. Hän murhasi 12-vuotiaan pikkuveljensä, joka oli sidottuna pyörätuoliin ms-taudin takia. Hän työnsi pikkukundin rullatuoleineen kreikkalaisen pikkusaaren uima-altaan irvikuvaan, oliivi- ja sitruunapuiden kätkössä. Hän itse oli silloin 16-vuotias ja korviaan myöten täynnä näitä pakollisia perhelomia etelän auringossa. Hän oli varjon lapsi. Hunter säpsähti hereille ajatuksistaan, kun kapakan ovi kävi. Siinä olisi heidän seuraava uhrinsa. Hunter lähti seuraamaan humalaista miestä, jonka päivärutiinit olivat tylsempiä kuin Hunterin mummon, jolla sentään oli bingo-säpinää pari kertaa viikossa.
Vanhempi rikoskonstaapeli Harriet Haataja. Niin lätkässä luki. Harriet istui punaiselle tuolilleen ja pyörähti sillä ensimmäiseksi ympäri luoden katseensa toimiston jokaiseen nurkkaan. "Kaikki kunnossa", hän mietti ja avasi tietokoneensa. Ovelle koputettiin, joten sen täytyi olla kollega Niko. Pomo Lars "Lexa" Lepikko hyökkäsi sisälle kuin panssarivaunu ja Sannallakin oli taipumus kilahtaa sisälle muitta mutkitta. Sannassa kaikki helisi tai kilisi riippuen päivästä. "Kuule Harriet, on tapahtunut uusi murha. Uusi kansalainen X helvetti." Niko puuskahti ja puisteli päätään epäuskoisena. "Mähän sanoin", Harriet mietti, mutta tyytyi nyökkäämään. "Ja toinen asia, meidän tarvis puhua. Ihan totta Harriet mä..." lause jäi kesken kun pomo marssi sisälle. "Nyt vipinää kinttuihin helkkari. Mitä työ siinä mullotatte? Ounasvaaralle niin kun olis jo. Mie en sitten ymmärrä tommosta mullottamista kun helvetin portit on viittä vaille auki", Lexa marmatti ja hätisteli heitä ulos toimistosta. "Saadaan apuvoimia Oulusta, jos on tarvis, mutta kuten tiedätte..." Lexa madalsi ääntään miltei kuulumattomaksi. "Kuka niitä paskiaisia täällä tarvitsee?" pomo jatkoi ja häipyi omaan toimistoonsa, jossa puhelimet pärisivät vaativasti.
"Täällä on niin kaunista! Aaah!" Harriet sanoi ja veti keuhkonsa täyteen raikasta talvi-ilmaa. Niko katseli ruumista ja ympärilleen mietteliäänä. Ympäristön jäljet olivat peittyneet sankkaan lumisateeseen. Harriet otti muutaman kuvan, vaikka hänellä olikin tarkka valokuvamuisti itsellään. "Murhaajilla on auto käytössään. Monikkomuoto lienee nyt oikeutettu, kun patologinkin lausunto sitä tukee. Ja Niko, tää ei jää tähän", Harriet sanoi ja katsoi Nikon silmiin. "Loistava ajoitus. Joulu ja Uusi Vuosi tulossa. Rovaniemi pullistelee turisteista ja jossakin kadunkulmassa vaaniskelee joukkio murhanhimoisia hulluja, joilla on joku aate x. Mä alan taipua sun mietteitten suuntaan siitä, että uhrit eivät sinällään ole tärkeitä vaan itse teko. Tuskin tässä on kyseessä mikään sosiopoliittinen kannanotto syrjäytymiseen tai laitapuolen kulkijoihin." Niko mietti ja raapi ylipitkää sänkipartaansa. "Sun tarvis ajaa toi", Harriet huomasi sanovansa. "Mikä?" Niko hätkähti. "Parta", Harriet jatkoi ja kääntyi toisaalle. Mitä ihmettä hänelle kuului enää Nikon naamakarvat. "Ai jaa, totta, mitäs Hilla-Marialle?" Niko käytti tilaisuuden hyväkseen. "Hyvää vaan. Rakastaa keinumista ja valvomista", Harriet vastasi ja lähti kävelemään autolleen. Ei pitäisi lipsahdella, ei työssä, eikä yksityiselämässä. Pienistä virheistä saattoivat tulvaportit aueta ja homma karata käsistä. Harriet piti Nikosta, paljon, mutta tilanne oli kaoottinen. "Ainahan se on sellainen. Sekasotku. Jos sitä käyttää kriteerinä tai tekosyynä voi unohtaa elämisen kokonaan!" Sanna oli joskus todennut hänen pohdintoihinsa kyllästyneenä. "Elämä on NYT. Myöhemmin ei oo ehkä mitään. Luulis sun Harriet tietävän ton hyvinkin..." Sanna oli tuhahtanut ja häipynyt toimistoonsa. Harriet oli jäänyt miettimään, että Sanna oli kaiken kilinänsä ja kimalteensa alla melkoisen juureva nainen. Juureva oli sana, jota Harrietin isä oli käyttänyt viisaina ja syvällisinä pitämistään ihmisistä. Toisinaan Harrietista kyllä tuntui, että syvällisyyttä ja henkevyyttä käytettiin tekosyynä rypeä itsesäälin pohjamudissa oikein perusteellisen porsasmaisesti. Kuten hänen isänsä oli itse tehnyt.
Uhri numero kaksi oli Urpo Ala-Perälä. Eläkkeellä. Ikä 66 vuotta. Entinen taksikuski. Ei perhettä. Sisko Sodankylässä. Elämä lähinnä kotona ja paikallisessa kippolassa. Uhri oli tappamisen jälkeen riisuttu ylävartalosta paljaaksi ja viilletty puukolla iso X-kirjain rintaan. Aivan kuten Turusenkin tapauksessa. Patologin mukaan tappamiseen oli käytetty aikaa, paljon enemmän aikaa kuin ensimmäisessä tapauksessa. Harrietin päässä alkoi muodostua kaava, eräänlainen kuvaelma siitä miten kaikki oli mahdollisesti tapahtunut. Ensin uhri valitaan ja tätä seurataan. Oikeana hetkenä uhri kaapataan autoon mukaan ja kuljetetaan tappopaikalle. Väkivaltaisen tappamisriitin jälkeen uhri merkitään X-kirjaimella ja kuljetetaan jättöpaikalle. Kaavahan oli usein yksinkertainen, mutta sen muuntaminen yksityiskohdiksi ja käytäntöön sopivaksi olikin se haaste. Haaste, joka koostui pienistä palapelin osasista. Onneksi Harriet rakasti palapelejä. Hän tykkäsi ajatella asiat puolivalmiiksi ennen kuin lähti kentälle. Kokonaan valmiiksi niitä ei saanut mielessään päästää, sillä silloin ei jäänyt sijaa yllätyksille ja niitä tuli aina. Niko taas oli käytännön ihminen. Hän halusi mahdollisimman pian kentälle ja kokosi siellä tarinaa lause lauseelta, todiste todisteelta. Kello näytti juuri niin paljon, että Harriet joutui juoksemaan autolleen ja sieltä päiväkotiin. Hilla-Maria vaappui vastaan puettuna ja reppu selässään. "Äit-ti" pikkuihminen sanoi ja hymyili. Harriet nosti tyttärensä syliinsä ja puristi tiukasti rintaansa vasten.
3.
Se oli toiminut taas. Hunter tunsi olevansa pilvessä ilman kamaa. Tosi korkealla pilvessä. Niin olivat näyttäneet Mina ja Thorkin olevan. Pilvessä. He olivat yhtä, yhtä mieltä ja yhtä kehoa. Minan toteemieläin oli haukka. Thorin taas karhu ja hänen susi. Hunter oli susi, vaan ei sudelle. Kyllä Hunter tunnisti itsessään misantroopin. Hunter nousi tuolilta ja lopetti päiväkirjamerkinnät. Hän avasi ikkunaverhot ja tuijotti ulos. Keskustan kaduilla liikkuivat lähinnä turistit, pääasiassa kiinalaiset ja venäläiset. Hunter tiesi, että pian joku kiinnostuisi heistä. Kun toinen ruumis löytyisi Ounasvaaran kupeelta heistä tulisi lööppikamaa.
Harriet valvoi. Kello näytti puolta neljää aamuyöstä. Harriet istui sinisessä satiinipyjamassaan korituolissa lähellä ikkunaa ja katseli ikkunasta alas kadulle. Korituolin hän oli ostanut kun imetti Hilla-Mariaa. Korituolissa oli valkoinen ja pehmeä lampaan talja. Harriet jäi miettimään lampaita. Lampaitten laskemisesta ajatukset siirtyivät karitsoihin ja sitä kautta uhrilampaisiin. Ihminen oli susi ihmiselle. Harriet tunsi, että oli saamassa kiinni jostakin ajatuksesta, mutta sitten Hilla-Maria ääntelehti sängyssään ja Harrietin ajatukset katkesivat. "Lammas, susi, susi ja lammas", hän toisteli hiljaa ja käveli keittiöön. Siellä hän nipinnapin vältti valtavan kiusauksen keittää kahvia ja laittoi vedenkeittimen päälle. Kamomillateetä ja seesamsiemenin päällystetty suolakeksi. Ne olivat hyvä ja nopea yöpala neljältä aamuyöstä. Harriet avasi kannettavansa, vaikka tiesi sen olevan huono idea. Uutisvirrasta hän poimi terrori-iskun uusimmat käänteet. "Miksi jotkut rakentavat ja toiset tuhoavat. Onko tuhoaminen pääasiallinen syy vai sekundäärinen syy. Onko koko maailmanjärjestys kulahtanut ja vetelee viimeisiään, kun joka puolella maailmaa leimahtaa vähän väliä. Tyytymättömyys kasvaa ja ahdistus valtaa kadut ja torit." Harriet sulki tietokoneensa ja joi teensä. Hän sammutti keittiöstä valot ja katseli ikkunasta pimeyden turvin. Tyhjää ja hiljaista. Koskikadulla ei liikkunut ketään, eikä mitään. Yhtä tyhjää ja hiljaista kuin Harrietin päässä. He olivat läpikäyneet tunkkaiset kapakat ja haastatelleet niiden työntekijät ja kantaistujat. Heillä ei ollut mitään konkreettista kädessään. Ei kaunoja, ei tappeluita, ei draamaa, eikä oikeastaan yhtään mitään muuta kuin lukemattomia tuopillisia olutta. Harriet ei juonut olutta. Hän oli punaviini-ihmisiä ja niitäkin hyvin harvoin. Niko oli olut-ihminen henkeen ja vereen. Sisko taas oli viski-ihmisiä, vaikka lääkäri olikin. Harriet huokaisi syvään ja palasi ajatuksissaan murhiin. Tässä vaiheessa oli tultava siihen tulokseen, etteivät kohteet olleet tärkeitä tekijöilleen. Olisi keskityttävä tekijöihin. Harriet tunsi pienen inhottavan tunteen nousevan vatsanpohjastaan. Ne jutut, joissa oli keskityttävä rikollisiin, tappajiin ja murhaajiin, olivat pahimpia. Ne sekoittivat pään perusteellisesti, ellei pitänyt varaansa. "Mene murhaajan pään sisään, mutta katso, että tulet sieltä poiskin", oli hänen opettajansa ja mentorinsa sanonut hänelle joskus vuosia sitten. "Eikun sinne ja takas, sanoi hobitti", Harriet tuumasi ja ryömi peiton alle. Hetken hän kuunteli tyttärensä tasaista hengitystä viereisestä sängystä ja rentoutui sitten.
4.
Muslimi, sikhi, kristitty... mitä eroa. Jos imet äidinmaidosta sen ideologian, jota sinulle juotetaan... niin mitä eroa. Terrori-isku pilapiirtäjiä vastaan Berliinissä oli siirtänyt heidät sivuun. Vain pieni otsikko jossakin lehtien täyttösivuilla. Ei etusivun kamaa. Mina ja Thor olivat taas jossakin tai kyllähän Hunter sen tiesi missä. Ne vetivät kamaa Minan kämpillä. Hunter ei ollut kovinkaan innostunut kamasta. Surkea korvike tositoimille. Kukaan heistä ei ollut käynyt yliopistolla aikoihin. Mina eli perheensä elättämänä, kunhan kävi terapeutilla ja piti personal traineria. Thor oli baarimikkona paikallisessa rock-baarissa. Hän itse eli liki ilman rahaa. Kaalia, massia, pätäkkää, hynkkää, juustoa, hilloa. Rakkaalla lapsella oli monta nimeä, kuten oli paholaisellakin.
Puhelin herätti Harrietin viisitoista minuuttia ennen kuin kello olisi soinut. "Sanna täällä moi! Siun tarvii tulla tänne ja vähän äkkiä. Joulupukin Pajakylän parkkikselta on löydetty ruumis ja tarviiko miun sanoa, että se on merkitty x-kirjaimella? Niko on matkalla sinne jo. Ne haluu raadon pois sieltä parkkikselta ja vähän äkkiä, ennen kun turistibussit ajavat pihalle. Siis hop hop matkaan jo käy!" Sanna hoputti ja lopetti puhelun. "Ketkä haluavat ruumiin pois sieltä? Joulupukki ja tontutko?" Harriet mietti sarkastisesti ja kaappasi unisen Hilla-Marian sängystään. Hän puki tytölle vauhdilla vaatteet ja syötti hississä matkalla alas banaania. Auton päällä oli kymmenisen senttiä lunta. Harriet kirosi mielessään kahdesta syystä. Hän inhosi auton puhdistusta lumesta ja Pajakylän parkkikselta olivat taas jäljet kateissa. Kuuntelivatko murhaajat sääennusteet ennen surmatöitä. Päiväkodin pihalla Harriet huomasi unohtaneensa Hilla-Marian repun kotiin. "Myöhäistä!" hän puuskahti itselleen ja kantoi tytön sisälle. "Sori kuule Miia, tavarat jäi matkasta. Mutta pärjäätteks te tää päivä?" Harriet kysyi ja Miia nyökkäsi vaisusti. "Eiköhän me pärjätä", Miia mutisi vielä ja kääntyi pois Hilla-Maria sylissään. Harriet tunsi itsensä taas huonoksi äidiksi. Mikä piru siinä oli, että hänellä oli tämä huono-äiti-kompleksi, kun muuten hän tunsi olevansa tasapainossa minäkuvansa ja toisten odotusten kanssa. Niin no ei tietenkään siskon odotusten kanssa, mutta Jyväskylässä vaikuttava sisko olikin ihan toinen juttu. Omaa luokkaansa odotuksissaan muita kohtaan.
Kun Harriet vihdoinkin pääsi perille Joulupukin Pajakylän parkkialueelle, oli ruumis jo kuljetettu pois. "Mitä pirua Niko? Miksette te odottaneet mua. Tää ei kuule käy..." Harriet sylki sanat suustaan turhautuneena. "Ei ollu minusta kiinni tämä juttu. Otin kuvia joka puolelta ja voit kysyä..." Nikon lause jäi kesken kun Harriet hyppäsi takaisin autoonsa ja kaahasi pois.
Harriet istui toimistossaan ovi kiinni ja katseli kuvia näytöltään. Sama juttu, mutta jotenkin erilainen. Uhri oli Roi Salo. Poliisille tuttu, "ei enää niin aktiivinen" eläinaktivisti. Ikä 49 vuotta. Työtön. Asui vaihtelevasti yksin tai kaksin kahvilatyöntekijä Berit Pellon kanssa. Berit oli ollut tapahtumahetkellä iltavuorossa. "Se oli varmaan liftaamassa. Se liftas usein kameransa kanssa. Se kuvaili eläimiä, lähinnä metsässä nykyään." oli Berit selvittänyt tietojaan Roin liikkeistä. Harriet sulki silmänsä. Tässä kyseisessä tapauksessa uhria oli raavittu. Kynsitty kasvoista ja käsistä. Toivottavasti nyt löytyisi jotakin todistemateriaalia. Todistekelpoinen dna-näyte olisi lottovoitto, mutta mikä tahansa kuidun hitunen kelpasi hänelle. Harriet oli luvannut lähteä kahville töitten jälkeen Nikon kanssa. Sanna hakisi Hilla-Marian hoitoon pariksi tunniksi luokseen. "Tuut sitten kattoon miun burleskiesitystäni ennen Uutta Vuotta!" Sanna oli vaatinut vastineeksi ja Harriet lupasi, vaikkei Pohjolan Keidas-yökerho ollutkaan hänen kantapaikkojaan.
Harriet puki vaatteita päälleen ja kiroili ääneen, kun paita oli nurinperin. "Helkkari Niko, mitä ihmettä me tehtiin?" Harriet kysyi ja tunsi punastuvansa. "Liian myöhäistä katua neitiseni. Autoseksiä joenrannassa. Ei siitä anneta edes sakkoja, älä pelkää... heh." Niko naurahti ja starttasi bemarinsa. "Sä et sitten tule hakeen Hilla-Mariaa Sannalta. Onko selvä? Se näkee susta heti, ettei me missään kahvilla käyty helkkarin helkkari. Mä en tiedä..." Harriet puisteli päätään ja yritti epätoivoisesti saada hiukset ojennukseen. Niko tyytyi vain virnuilemaan omahyväisesti ja Harriet yritti olla katsomatta miestä, ettei suuttuisi tälle. "Mennään viikonloppuna syömään. Mä haluan nähdä Hilla-Mariaa", mies sanoi ja alkoi vihellellä autoradiosta kuuluvan Lauri Tähkän tahdissa. "Pitäisi olla koko ajan skarppina, koko ajan varuillaan. Pienikin virhe voi viedä valttikortit käsistä." Harriet ajatteli, muttei voinut olla hymyilemättä piilossa. Mies oli niin onnellisen näköinen, vaikka työasiat olivat ihan päin persettä suoraan sanoen. Kohta he saisivat jatkaa onnen autuasta hymyilyään työttömyyskortistossa.
5.
Nyt ne olivat mokanneet. Mokanneet pahasti. Hunter oli raivoissaan. Hänen päätään särki ja kädet tärisivät. Mina ja Thor olivat lähteneet ajelemaan kamahuuruissaan ja ottaneet liftarin kyytiin. Äijä oli alkanut ärsyttää heitä ja he olivat päättäneet hoidella äijän kaksin, ilman häntä. Hunter murisi. Murisi ääneen ja huusi päälle. Hän pomppasi ylös tuolilta ja alkoi kiertää kehää huoneessa, jossa oli vain kirjoituspöytä ja tuoli ikkunan edessä. Ne olivat taatusti jättäneet jälkiä ja ei aikaakaan kun poliisit olisivat ovella. Kaikki meni päin vittua. Hunter oli miettinyt kaiken valmiiksi. Hän oli säveltäjä, ohjaaja ja tämän homman Jumala, helvetti sentään. Hunter ei pitänyt yllätyksistä, ne tekivät hänestä kiusaantuneen ja paljastivat heikkouden sietää odottamattomia asioita ja tapahtumia. Hunter käveli seinän viereen ja hakkasi päätään seinään niin, että otsasta alkoi vuotaa verta.
"Joku tyttö soitti siulle Harriet. Sanoi tietävänsä jotain Salon murhasta tai ainakin siitä kenen autoon Salo oli päätynyt. Odotas kun mie kaivelen sen täältä. Tiia Vellamo. Yliopisto-opiskelija. Ikä 24 vuotta. Asuu Pohjolankadulla ja puhelinnumero tulee tässä..." Sanna luetteli numeron ja Harriet kirjoitti numeron muistiin Hesburgerin tarjouskuponkilappuun. Harriet oli autolla liikenteessä ja joutui nyt perumaan kampaajansa. Hän yritti soittaa Tiian numeroon, mutta kukaan ei vastannut. Hän käänsi auton kohti Pohjolankatua ja soitti vielä Sannalta tarkennuksen osoitteeseen. Harriet pysäköi autonsa vieraspaikalle kuuliaisesti, vaikka tiesikin mitä Niko olisi sanonut. "Sä et kuule Harriet ota mitään iloa siitä irti, että oot poliisi!" Harriet nousi autosta hitaasti, venytellen jäseniään ja käveli sitten kohti A-rappua. Asunto sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja Harriet päätti nousta rappuset kävellen. Rappukäytävässä tuoksui ruoka. Hyvä kotiruoka. Harriet huomasi olevansa nälkäinen. Hän käveli vielä viimeiset askeleet oven taakse, jonka postiluukussa luki Vellamo. Harriet soitti ovikelloa ja odotti. Mitään ei kuulunut, joten hän soitti vielä toisen kerran ovikelloa. Huoneistosta ei kuulunut mitään. Harriet kaivoi kännykkänsä esiin ja soitti Tiian numeroon. Huoneistosta alkoi kuulua hetken kuluttua puhelimen soittoääntä, taisi olla Lady Gagan Bad Romance. "Järkkää mulle kotietsintälupa Tiia Vellamon asuntoon. Nopeasti, mulla on huono fiilis tästä!" Harriet soitti pomolleen Lexalle.
Kotietsintäluvan saatuaan Harriet meni sisälle asuntoon yhdessä Nikon ja talonmiehen kanssa. Asunto oli todella siisti ollakseen opiskelija-asunto. Paljon kukkia ja herttaisia tauluja seinillä. Harriet huokaisi ääneen, että tämä asunto muistutti hänen omaa opiskelija-ajan asuntoaan. Siisti ja romanttinen. Niko kohotti kysyvästi kulmiaan, muttei sanonut mitään. "Mitä?! Odotitko, että mulla olis ollu Rambon kuvia seinillä ja painonnostorekki olkkarissa vai mitä?" Harriet kysyi. "Jotain sinne päin..." Niko sanoi hiljaa, muttei tarpeeksi hiljaa, sillä talonmies lopetti kännykkänsä räpläämisen ja purskahti raikuvaan nauruun. Harriet tuhahti ja alkoi tutkia Tiian puhelinta. Viimeinen puhelu äidille, toiseksi viimeinen puhelu poliisiasemalle ja siitäkin päätellen, että puhelin oli tässä hänen kädessään, joku tai jotkut olivat hakeneet Tiian kotoaan. Soittamatta ensin. "Härskiä toimintaa. Ihan meidän nenän alla. Niitten täytyy olla kamoissaan." Harriet sanoi ja Niko nyökkäsi. "Oliskohan niiden tiimityöskentelyyn tullut joku särö? Musta tää haiskahtaa vähän sille", Niko tuumiskeli ja Harriet oli samaa mieltä asiasta. "Katotaan nyt löytyykö sormenjäljistä mitään tai ketään kiinnostavaa." Harriet laittoi sormet ristiin ja toivoi jonkinlaista edistysaskelta. Tämä alkoi olla hyvin turhauttavaa, kun he eivät edenneet jutussa yhtään. Pelkkiä olettamuksia ja puhetta, ei mitään konkreettista mistä ottaa kiinni. "Käydäänkö ottaan yhdet?" Harriet huomasi kysyvänsä ja Niko näytti hämmästyneeltä. "No totta hitossa käydään", Niko vastasi ja he sopivat treffit irkkupubin eteen seitsemältä illalla.
"Sä olet se poliisinainen. Se rikosetsivä, joka oli lehdessä. Eikö?" rullatuolissa oleva mies kysyi Harrietilta poliisiaseman pihalla. "Joo, taikka me ei olla enää mitään etsiviä, mutta joo, olenhan minä. Harriet Haataja vanhempi rikoskonstaapeli", Harriet sanoi ja kätteli miestä. "Mä olen Veikko Vellamo. Mä olen Tiian isä. Ne on kuule ne paskiaiset sieltä yliopistolta, ne jotka Tiian vei", Veikko alkoi vaahdota selvästi kiihdyksissä. "Kuule, tuu tonne sisälle niin jutellaan kunnolla tästä aiheesta", Harriet ehdotti, mutta mies kieltäytyi jyrkästi. "Mä en teistä paskalakeista kuule välitä, jumalauta. Mitä te teitte kun se rattijuoppo ajoi mun yli? Mitä? Ette mitään. Ettekä varmaan tee nytkään. Mutta siellä yliopistolla on jotain friikkejä, jotain kummajaisia, joita Tiia pelkäsi. Ne on tappaneet sen nyt... yh yh hyy", mies purskahti itkuun ja Harriet yritti lohduttaa miestä, mutta tämä lähti rullaamaan pois päin. "Ettikää sieltä, yliopistolta jumalauta", mies huusi vielä ennen kuin ylitti tien. Harriet palasi takaisin sisälle ja pyysi, että he voisivat jäädä ylitöihin Nikon kanssa asian tiimoilta. Hilla-Maria saisi jäädä vuorotarhaan illaksi. "Se siitä tuopillisesta!" Niko huokaisi ja valmistautui pitkään ja tylsään iltapuhteeseen yliopistomaailmassa.
6.
Hunter pesi verta leu'astaan. Merkkauspuukko. Hän pesi hitaasti ja huolellisesti terän ja puisen varren. Ajatukset olivat tasaantuneet yhdessä sydämensykkeen kanssa. Hän oli taas tyyni oma itsensä. "Mitä vittua te menitte tekemään? Mitä?" hän muistaa huutaneensa kurkku suorana. Thor oli näyttänyt epävarmalta ja siirtynyt askeleen kauemmas hänestä. Mina vain hymyili. Ihan kuin mikään tai kukaan ei koskaan pystyisi häntä tavoittamaan. "Me vähän sävellettiin itse, ei kai se ole kiellettyä maestro?" Mina kysyi ja teki sellonsoittoeleen käsillään. Mina oli soittanut kahdeksan vuotta selloa. "Just se on kiellettyä ja tyhmää. Vittu sentään, etteks te näe sitä. Joka puolella. Joka vitun teppo tavis haluaa olla rockstara ja onkin. Gallup kyselyyn ostoskorinsa sisällöstä tämä teppo tavis vastaa, että luomua lähiruokaa, vaikka korista pilkottaa hormonihärkää Brasiliasta. Vuorosanat ovat tepolla hallussa ja lopuksi teppo steppaa vielä pienen steppinumeron kyselyn päätteeksi soittaen samalla huuliharppua tahdissa. Mie en vittu jaksa toistaa tätä..." Hunter huomasi lipsauttavansa pohjoisen murretta puheeseensa. Hunter oli huokaissut syvään ja levittänyt kätensä kuin antautumisen merkiksi. "Okei, mitäs nyt?" hän oli kysynyt. "Me hoidettiin jo ongelma. Se on säilössä. Tapetaan se yhdessä." Mina puhui hitaasti ja kehräävästi. Hunter tulkitsi sen anteeksipyynnöksi. Minalla oli taito saada ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla, joskaan Hunter ei ikinä nähnyt Minan riemuitsevan siitä mitenkään. Ikään kuin se olisi yhdentekevää. Mina oli kyllästynyt ja tylsistynyt kaikkeen. Thor taas oli supliikkimies, joka oli ikuisessa syntymähumalassa. Mina olisi saanut Thorin hyppäämään pilvenpiirtäjästä tai juomaan myrkkypikarin. Mutta ei häntä. Hunter oli vihainen. Vihainen oli se sana, joka kuvasi häntä itseään parhaiten. "Sä olet Hunter vihaisin mies, jonka oon ikinä tuntenut", Mina oli joskus todennut ja alkanut lahjoittaa hänelle merkkipäivinä Angry Birds-figuureja. Siellä hyllyn päällä niitä istuikin sitten jo melkoinen parvi, molopäälintuja.
"Miten niin ette voi tulla mun luokseni joulun viettoon?" Henna-Riikka kysyi ja Harriet aisti myrskynmerkit ilmassa. Hän kohotti itseään parempaan istuma-asentoon korituolissa ja valmistautui samalla henkisesti tulevaan sananvaihtoon. "Niin kuin äsken sanoin, mulla on töitä. En saa minkäänlaista joululomaa nyt kun on nää murhat ja tää katoaminen meneillään täällä", Harriet vastasi, mutta tunsi itsensä kaikesta huolimatta petturiksi. Joulun pilaajaksi. "No voi helvetti sentään, eikö se Nikodeemus pärjää siellä paria päivää yksin? Sulla on lapsi ja sitä kautta velvollisuus viettää joulua jumalauta", Henna-Riikka vaahtosi ja kulautti kuuluvasti lisää viskiä kurkkuunsa. "Johnny Walker?" Harriet kysyi. "Jep. No ei kai tässä sitten mitään voi. Mutta sen vaan sanon, ettei Sami olis antanut sun olla jouluna töissä. Ja Sami oli sentään lakimies", Henna-Riikka jatkoi. "Miten niin sentään lakimies? Mitä hittoa sä nyt tarkotat? Ettei mun työni ole tärkeää? Haista ite!" Harriet suuttui, vaikka oli prepannut itseään olemaan suuttumatta. Harriet tunsi kuinka posket kuumottivat kuin hellankoukut. "No mä olen sitten itsekseni täällä. Ihan yksin ja sä et vietä ollenkaan joulua ja Hilla-Maria parka..." Henna-Riikka huokaisi syvään ja kuuluvasti. "Yksin. Älä nyt viitti. Sullahan on niitä poikakavereita, eiköhän joku niistä ehdi sun kanssas jouluksi ja hiiteen koko joulu. Mä olen väsynyt ilman jouluakin", Harriet sanoi ja kuulosti omiin korviinsakin väsyneeltä. Tuli pitkä hiljaisuus. Harriet luuli jo siskon häipyneen, mutta sitten puhelimesta kuului: "Ok, ehkä mä olen kohtuuton sua kohtaan. Ja olet oikeassa, mulla on nyt yksi vähän vakavammin otettava suhde meneillään, ettei tässä nyt mitään hätää ole. Sitäpaitsi jos olisin yksin... olisin kuule jo siellä Rovaniemellä sun olkkarissas tää lasi kädessä. Mitäs siihen sanot?" Henna-Riikka kysyi nauraen. "Tjaa-a, en mitään. Noi sun suhtees vaan mietityttää. Eiks kukaan ikinä suutu? Samaa olen kysynyt meidän sihteeriltä, Sannalta", Harriet mietiskeli ääneen. "Mitäh?! Nyt mää kuule vasta suutunkin. Mussa ja siinä teidän puulaakin bimbossa ei ole mitään samaa. Ei mitään yhteistä, paitsi että mun kengännumeroni on suurinpiirtein sama kuin sen ÄO. Soitellaan", Henna-Riikka lopetti puhelun puhisten. Harriet laittoi kännykkänsä yöpöydälle. Sitten hän mietti lukemaansa säteilyartikkelia ja kuljetti kännykkänsä kauemmas nukkuvasta tyttärestään, kirjoituspöydälle huoneen nurkkaan. Harriet ei tiennyt mitä mieltä oli säteilyasiasta, mutta sen hän tiesi, ettei olisi päätään tunkenut mikroaaltouuniinkaan.
Harriet käveli hiljaa keittiöön ja avasi ruokakaapin oven. Suklaata, nyt teki mieli suklaata niin, että silmissä sumeni. Hän avasi Fazerin Sinisen suklaalevyn ja söi ensin palan hitaasti nautiskellen ja sitten ennen kuin aivot ehtivät rekisteröimään tapahtunutta, oli suklaalevystä jäljellä enää muutama pala. "Nää täytyy säästää Hilluskalle", Harriet ajatteli ja kääri suklaapalat takaisin papereihin. Suklaa oli hyvää ja koska Harriet ei juurikaan syönyt makeaa, hän ei välittänyt vähääkään harvinaisista "ahmimiskohtauksistaan". Hän inhosi muutenkin nykyaikaista tapaa lyödä leima tai diagnoosi jokaikisen asian päälle. Tässä leimojen ja diagnoosien valtavirrassa oli hyvin mahdotonta hahmottaa enää sanaa normaali. Mikä se normaali ja standardi mahtoi olla, jos kaikilla oli jokin eksoottinen kirjainyhdistelmä kelakortissaan. Ymmärsikö tämä aika vielä vähemmän erilaisuutta, kun tahtoi sen paketoida kirjainyhdistelmillä siistiin pakettiin ja siinä sellofaanissa sitten työnnettiin takaisin kadulle. Persoonalliset piirteet muuttuivat persoonallisuushäiriöiksi, mutta oikealla lääkityksellä ne voitiin poistaa ja... Harriet lopetti ajattelun aiheesta, joka oli yksi hänen ja siskon välisistä riidanaiheista. Sisko uskoi medikalisaation voimaan ja hänelle oli kauhistus kuulla Harrietin uskovan itseparannuksen mahdollisuuteen. "Se on se jooga? Eiks niin? Myönnä pois. Ne tekee tota siellä joogasaleilla. Mä käynkin sen takia paljon mieluummin kuntosalilla", Henna-Riikka oli julistanut. "Mä luulin, että sä käyt siellä tiiraileen lihaksikkaita miehiä?" Harriet oli heittänyt. "No joo, mutta ei kuule ne steroidihemmot ole mua varten", sisko oli kuitenkin torpannut ajatuksen. "Siis niin pitkälle sä et medikalisaatioon siis uskokaan, että pillereillä voitas tehdä parempia ihmisiä. Rotuvalioita". Harriet oli ottanut ilon irti keskustelun tuomasta käänteestä. Se oli ollut niitä harvoja kertoja kun hän oli edes jotenkin pärjännyt siskolleen suunsoitossa.
7.
Hunter istui puistonpenkillä. Yllään hänellä oli paksu tiibetiläinen huppari ja sen päällä toppaliivi. Tiibetiläisen ihmeen hän oli löytänyt kirpputorilta. Se oli tehty lämmittämään ja kestämään vuodesta toiseen, toisin kuin halpisketjujen muotisonta, johon köyhällä ei yksinkertaisesti ollut varaa. Hunter poltti ketjussa sätkiä. Nyt heistä oli tullut näkyviä ja siitä sai kiittää Minaa ja Thoria, helvetti sentään. Heillä oli elävä vanki ja se oli saanut joka ainoan kissalan pojan ja tytön partiohommiin. Hunter arvasi, että yliopistolla olisi suhinaa, eikä aikaakaan kun heidän nimensä tulisivat esille. Hunter olisi halunnut ohjata itse tämän menestysnäytelmän, mutta oli kuitenkin pakko myöntää, että kerrankin Minasta ja Thorista oli ollut apua. Ilman tätä elävää syöttiä he eivät olisi päässeet ykkösotsikoksi. Peli oli kovaa ja kilpailu etusivusta vaati aina vain härskimpiä otteita. Heidän pahimmat kilpailijansa olivat olleet Berliinin terroristit ja joulu. Kummastakaan Hunter ei välittänyt pätkääkään. Hän ei arvostanut terroristeja, jotka jonkun satukirjan oppien mukaan räjäyttelivät päitä irti ihmisiltä silmissään tyhjäksi aivopesty katse. Mitä jouluun tuli, huh huh, tarviko sitä edes kommentoida. Hunterin harmaat silmät valpastuivat jäänkirkkaiksi, kun punainen Toyota ajoi päiväkodin pihaan. "Etsivä Revonhäntä", Hunter tuumasi ja heitti sätkän pois. Hän siirtyi hiljakseen madellen hiukan parempiin asemiin katsellakseen kun Haataja haki muksunsa pois tarhasta. Haatajalla oli oranssi toppatakki ja mustat farkut. Pikkutytöllä oli oranssi haalari ja vihreä tupsulakki. Mistään tässä kuvaelmassa ei olisi voinut päätellä, että muija oli kyttä. Se ei näyttänyt kytältä ja näytti ikäistään nuoremmalta, jotenkin huolettomalta, mitä tuskin oli. Tämä oli sattumaa, että hän oli päässyt näin lähelle Haatajaa. He asuivat vierekkäisissä kerrostaloissa Koskikadulla ja hän oli ulos katsellessaan pistänyt muijan merkille joskus aikaa sitten. Nyt kun poliisi selitti tekojaan ja tekemättä jättämisiään harva se päivä eri lehdissä hän äkkäsi naisen. Harriet Haataja, vanhempi rikoskonstaapeli. Henkirikokset. Hunter virnisti huppunsa suojissa. Tämän tiedon hän pitäisi itsellään. Tämän kortin hän käyttäisi yksin. Ässäkortin. Hunter lähti kävelemään kotia kohti. Hän vilkaisi sisään pizzerian ovesta, josta tulvi kadulle helvetin hyvä ruuantuoksu. Koska hän oli viimeksi syönyt ruokaa, oikeata ruokaa? Nytkin Hunteria odotti keittiön kaapissa, ylimmällä hyllyllä, paketti nuudeleita. Mutta niillä pysyi hengissä ja siitähän tässä pelissä oli loppujen lopuksi kysymys. Kuka säilyi hengissä ja millä keinoilla pelin loppuun asti.
Mina pälyili ympärilleen hyvin epätavalliseen tapaan. "Ne paskat löytää Tiian ja samalla meidät. Meidän täytyy tappaa se ja hävittää ruumis", Mina sanoi ja haroi vaaleaa tukkaansa. Likaista tukkaansa, mikä sekin oli epätyypillistä Minalle. "Teidän porukoitten kesähuvila on aika turvallinen paikka muru", Thor yritti rauhoitella Minaa, joka pyristeli irti Thorin otteesta. "Mikset sä sano mitään Hunter? Nyt ei oo oikee aika heittäytyä tuppisuuksi saatana sentään. Me ollaan kusessa." Mina parahti. "Kiitos keiden me ollaan kusessa?" Hunter tyytyi kysymään ja sytytti uuden sätkän. Thor kiiruhti avaamaan ikkunan. "Miks sä poltat sisällä?" Thor kysyi ja yritti hälventää savua käsiään heilutellen. "Mihinkä mä nyt vastaan? Tää on vittu miun kämppä, mun kämppäni ja te vittu mokasitte. Sen takia me ei muuteta meidän juttua, että te kaks älypäätä vittu sooloilitte ilman mua. Me ei taatusti piiloteta yhtäkään ruumista! Se pilais kaiken." Hunter melkein murisi viimeiset sanat ja vetäytyi sitten ikkunan ääreen rauhoittumaan. Mina pureskeli sormenpieliään antaumuksella ja Thor nyökkäili hiljaa. "Okei, okei... me tehdään niin kuin sä sanot, mutta pian tai me ei tehdä enää mitään ilman käsirautoja", Thor puhui ja heilutteli edelleen käsiään levottomasti. "Lopeta toi tai mä tapan sut", Mina puuskahti. Thor lopetti käsien heiluttelun ja jäi tuijottamaan Minaa hiljaa. Hunter pidätteli naurua. Kuinka väärässä ne olivatkaan. Ei tulisi käsirautoja, eikä Mina tappaisi Thoria. Hunterilla oli ihan muuta mielessä.
Harriet shoppaili jouluostoksia ruokatunnilla. Niko teki seuraa kuskin ominaisuudessa ja istui tällä hetkellä autossa tunkemassa hampurilaista ja ranskalaisia suuhunsa. Nikolla ei ollut mitään erityistä ruokavaliota. Hän söi mieluiten kuitenkin kala-, kana- ja kasvisvoittoista ruokaa. Tälläiset roskaruokasessiot olivat harvinaisia miehelle, joka halusi pysyä mahdollisimman hyvässä tikissä. Harriet ja Hilla-Maria olivat kasvissyöjiä, joten Nikollekin olivat falafelit, seitanit ja muut kasvisherkut tulleet vähitellen tutuiksi. Tarkalleen ottaen Harriet ja Hilla-Maria olivat lakto-ovo-kasvisruokailijoita. Niko katseli ulos ihmisvilinään ja huomasi toivovansa, että kun juttu olisi ohitse, hän ja Harriet voisivat lähteä Hilla-Marian kanssa jonnekin lomalle. Lomalle selvittämään asiat kuntoon, vaikka Nikon mielestä heillä ei mitään oikeata ongelmaa ollutkaan. Kaikki ruoste rattaissa oli ihan normaalia sählinkiä. Sellaista normaaliin elämään kuuluvaa roskaa. Mutta jos Harriet halusi heidän selvittävän ongelmat, hän selvittäisi niitä vaikka maailman tappiin asti. Nikoon ei ollut kukaan koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin Harriet oli tehnyt. Harriet oli Nikon silmissä juuri niin täydellinen kuin ihminen voisi olla. Ihminen oli kuitenkin inhimillinen ja se erotti heidät roboteista. Niko ei ollut mikään teknologia-friikki, vaan kaikki sälä, joka helpotti elämistä, oli tervetullutta. Niko ei tuntenut olevansa millään tavalla friikki tai erikoinen, vaan enemmänkin hyvin tavallinen tyyppi. Mutta sellaisestakin saattoi joskus olla hyötyä, että oli tavallinen ja tasapainoinen. Harriet oli häntä kahdeksan vuotta vanhempi, vaikkei näyttänyt siltä. Pikemminkin Harrietia luultiin häntä nuoremmaksi. Hampurilainen oli syöty ja Niko kääri roskat tiukaksi paketiksi ja kävi viemässä ne tavaratalon edessä olevaan roskikseen. Hän ei halunnut autoonsa jämähtänyttä ruuankäryä. Harriet viuhtoi persoonalliseen kävelytyyliinsä ulos tavaratalosta mukanaan monta muovikassia. Niko nousi autosta ja käveli Harrietia vastaan. "Älä kurki sitten. Kyllä mä nää tavarat itekin saan autoon!" Harriet yritti estellä Nikoa auttamasta häntä kauppakassien kanssa.
Harriet katseli nukkuvaa Hilla-Mariaa sängyssään. Tyttö näytti ihan Samilta. Harriet huokaisi syvään. Elämä Samin kanssa Tampereella oli ollut yhtä vuoristorataa. Vuoristorata oli ollut enimmäkseen kyllä Harrietin päässä. Hän ei ollut tiennyt mitä haluaa. Sami oli ollut tasaisempi luonne, kuten oli Nikokin. Mutta Sami oli ollut pahimmillaan kylmäkiskoinen pyrkyri, jonka tieltä heikommat sortuivat pelkän katseen voimalla. Siskon mielestä Sami oli menestyjätyyppiä, eikä siinä ollut mitään pahaa. Mutta Harriet ei voinut ajatella niin. Häntä vuoronperään kauhistutti tai nolotti jotkin Samin häikäilemättömät toimet. Sami oli ollut myös enemmän materialisti kuin Harriet, jolle pullo punaviiniä mökin laiturille katettuna ja emalimukista juotuna oli juhlavaa ja romanttista. Samin hellyyden osoitukset tapahtuivat julkisella paikalla, rahan voimalla isosti ja näkyvästi. Harrietin mieleen juolahti ajatus, ettei kuolleista saanut ajatella pahaa, mutta eihän se niin ollut. Roisto oli roisto vielä kuoltuaankin. Mutta olisi kuitenkin parasta pitää mielessä lähinnä ne hyvät hetket ja hyvä piirteet Samista Hilluskan takia. Sami oli kuitenkin Hilla-Marian isä. Harriet nousi ylös sängynlaidalta ja käveli hitaasti venytellen keittiöön. Hän kaivoi kaapista lakritsaisen Yogiteen ja keitti vettä. Harriet ajatteli paketoida lahjoja. Hän oli sellainen "vähän-sinnepäin-paketoija", jonka persoonalliset luomukset saivat siskolta tylyn tuomion. "Mikset sä vieläkään käytä paketointipalvelua? Mikä järki ostaa hienoja lahjoja ja sitten kääriä ne näin?" Henna-Riikka oli tylyttänyt häntä joku joulu äidin luona ja tietenkin äiti ja Sami olivat olleet samaa mieltä asiasta. Harriet oli puhkunut sisäistä raivoa sellaisella voimalla, että sillä olisi pienempi omakotitalo lämmennyt joulunajat.
Harriet valvoi sängyssään pyöriskellen. Hengitystekniikka ei auttanut, eikä sataan laskeminen ja kamomillateetä hän oli kiskonut sisuksiinsa jo kolme kuppia. Unettomuus vaivasi häntä ajoittain ja Harriet tiesi, ettei asialle voinut näillä näkymin mitään. Unettomuus oli osa tätä diiliä, tätä elämäntapaa. Hänellä ei ollut nukkumisvaikeuksia kesäisin mökkeillessä tai talvisin lomamatkoilla, jolloin syömisen, ulkoilun ja nauramisen pyhä kolminaatio toimi saumattomasti. Harriet huokaisi syvään ja käänsi taas kylkeä. Murhat uhkasivat livahtaa ajatuksiin, mutta Harriet veti oven kiinni niiden nenän edestä päättäväisesti. Se oli tehtävä ennen kuin niiden iljettävät veriset lonkerot ehtivät työntyä sisään ajatusmaailmaan. Sieltä niiden nyppiminen oli yhtä turhaa kuin iilimatojen kiskominen irti kudoksesta hännästä vetäen. Harriet sulki silmänsä ja kuunteli Hilla-Marian hengitystä. Hän ajatteli tyttärensä vielä vauvantuoksuista niskaa ja hymyili. Hän ajatteli kesäistä aurinkoa ja merenrantaa. Hän kuuli lokit ja tunsi hempeän etelätuulen kosketuksen kasvoillaan.
8.
Hunter maleksi kaupungilla hyväntuulisena. Hänellä oli ollut helvetin hyvä aamupäivä. Heti herätessä oli ollut vauhti päällä. Hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa viitisenkymmentä sivua tuhtia ajatuksenlentoa, värikästä sanatykitystä suoraan omasta ehtymättömästä luovuuden lähteestään. Lopuksi Hunter oli vielä lukenut tekstinsä ja hyväksynyt sen, sillä joskus hänen luovimmat hetkensä olivat liiankin vauhdikkaita, myöhemmin katsottuna ihan pimeitä. Joskus hulluimmillaan Hunter oli työstänyt yli 200 sivuisen esitelmän viidennestä elementistä, eetteristä. Hän tosiaan luuli todistaneensa jotakin pumaskassa, joka osoittautui myöhemmin tarkasteltuna erivärisin kynin kirjailluiksi numerosarjoiksi. Hunter naurahti muistikuvalle ja palasi ajatuksissaan aamuunsa. Kirjoittamisen jälkeen hän oli lähtenyt kotoaan ja törmännyt neiti Etsivään, joka työnteli rattaita pitkin Koskikatua. Hunter oli seurannut heitä ostariin ja siellä levykauppaan, josta oli tehnyt itselleen pari hienoa löytöä. Haataja oli ostanut Erja Lyytisen levyn, vaikka pikkulikalla oli ollut ihan muu levy mielessään. Sitä levyä Hunter piti nyt kädessään. Tätä hän kuuntelisi illalla kotonaan. Hunter poikkesi K-supermarkettiin ostamaan energiajuomia ja nuudeleita. Röökitkin olivat lopussa. Hunter sai kaivella kaikki taskunpohjat, jotta selviytyi kassalta haluamiensa tavaroitten kanssa. Rahat olivat ihan lopussa, mutta onneksi huomenna tulisi lisää.
Hunter oli syönyt purkillisen nuudeleita. Aamupäivän vauhti alkoi hiipua. Valoisa olo muuttui synkäksi käsikädessä katoavan auringonkajon kanssa. Hän kulki hidasta ympyrää huoneistossa. Hunter haki jääkaapista oluen ja joi sen nopeasti. Sitten hän raahusti tietokoneelleen ja istui alas. Hän laittoi pikkulikan valitseman levyn soimaan ja selaili nettiä päämäärättömästi. Yhtäkkiä hän havahtui siihen, että oli nukahtanut. Selkä oli jumissa ja kuola valui pitkin käsiä, jotka olivat kannatelleet päätä tipahtamasta näppäimistölle. Hunter sulki koneensa ja rämpi sänkyyn, jonne kaatui vaatteet päällä.
Hunter tuijotteli kattoon. Väsymys oli kadonnut ja uni ei tullut. Kadulla ajavien autojen valot kieppuivat katossa. Hän muisti kuinka oli leikkinyt illalla nukkumaanmenoajan jälkeen taskulampulla pikkuveljensä kanssa. Pikkujätkä oli pysynyt vauhdissa mukana hyvin, kunnes iljettävä sairaus iski raatelukyntensä häneen. Valtteri oli muuttunut valittavaksi ja rasittavaksi kakaraksi, jonka kummalliset oireet olivat suututtaneet ja inhottaneet Hunteria. Veljestä oli tullut muukalainen. Heikko muukalainen, jonka kanssa Hunter oli viettänyt aikaa mahdollisimman vähän. Kerran Hunter oli yllättänyt veljensä tunkemassa suuhunsa lääkkeitään kourakaupalla vanhempien selän takana. Hunter oli vain katsellut ja veli oli nostanut katseensa keittiön pöydästä. Katse oli ollut täynnä surua ja epätoivoa, potkitun koiran katse. Sillä hetkellä Hunterille oli kirkastunut ajatus mitä tehdä. Vanhemmat olivat tulleet pihalta ja huutaneet ja säntäilleet ympäriinsä vauhkoina, mutta Hunter oli seisonut paikallaan ja hymyillyt. Ambulanssin vietyä pikkuveljen vatsahuuhteluun sairaalaan, Hunter oli vetäytynyt omaan huoneeseensa suunnittelemaan tulevaa. Tulevaa murhaa.
Harriet kuunteli Erja Lyytisen uutta levyä työpäivän jälkeen kotonaan. Hän oli ostanut sen aamupäivällä Hilla-Marian kanssa kävellessään. Hänellä oli ollut vapaa aamupäivä töistä. Hilla-Maria olisi kyllä halunnut ostaa Amorphisin Thousand Lakesin, mutta Harrietilla oli se jo. "Raskas maku sun likalla", oli joku kommentoinut nauraen Harrietin vierestä. "Tiedäks Niko, että Hilluskalla on raskas musiikkimaku?" Harriet huuteli keittiöstä olkkariin, missä Niko ja Hilla-Maria katsoivat Muumeja. "Tulee siis suhun, eiks se Sami tykänny iskelmistä?" Niko muisteli. "Joo-o, ihan niin kuin mun siskonikin. Suomi-iskelmät on kauheinta mitä mä tiedän", Harriet sanoi puistellen päätään. "Ne on niin nolojakin", hän jatkoi ja leikkasi porkkanoita viipaleiksi. "Hyvää bluesia", Niko tuumi uudesta levystä, joka soi keittiössä. Harriet tykkäsi pitää stereoitaan keittiössä, koska siellä musiikin kuuntelu sujui luontevasti muitten hommien lomassa. Olohuonetta hallitsi telkkari. "Okei, voitte tulla syömään. Kasvislasagne on valmista", Harriet ilmoitti keittiöstä, josta levisi huumaava ruuantuoksu ympäri asuntoa.
Huomenna olisi jouluaatto. Hilla-Maria oli saanut jo yhden lahjan tänään. Se oli uusi pulkka Nikolta. Vanha vauvapulkka oli jäänyt pieneksi. He olivat käyneet Angry Birds -leikkipuistossa laskemassa mäkeä ruuan jälkeen, seuranaan valtava lauma turisteja. Venäläiset varsinkin ottivat pulkkamäen riehakkaan tosissaan, vaikka oli Harrietin itsekin myönnettävä, että hän oli kilpailuhenkinen. "Näikkö kun mä laskin ihan sika pitkälle?" Harriet oli kysynyt Nikolta lunta hiuksillaan. "Joo-o, näin kyllä. Jos olisit laskenut vielä vähän pitemmälle olisin joutunut soittaan palokunnan sua pelastamaan Kemijoesta", Niko puuskahti ja yritti tehdä lähtöä Hilla-Marian kanssa. "Vielä yks kierros Niko", Harriet esteli ja sai tahtonsa läpi.
Harriet meni lumiselle parvekkeelle ja sytytti siellä riippuvan punaisen lyhdyn. Hän katseli alas kadulle hetken ja venytteli käsiään. Voi kuinka hän kaipasikaan joogaa. Kevätpuolella hän palaisi shalalle. Kroppa tuntui olevan jumissa ja kun kroppa oli tahmea, aivotkin pysyivät tahmeana. Kysymyshän oli vain energiavirroista. Harriet palasi takaisin sisälle. Niko nukkui Hilla-Marian kanssa makuuhuoneessa. Harriet aikoi perehtyä yhteenvetokansioonsa olohuoneen puolella. Yliopistolta oli noussut esiin kaksi nimeä; Meeri Silta ja Tero Talus-Kerminen. Molemmat olivat oikeustieteiden tiedekunnan senioriopiskelijoita. Meeri Sillan isä, Matti Silta, oli Rovaniemen kunnanvaltuutettu ja moottorikelkkatehtaan pamppuja. Harriet huokaisi. Tästä ei tulisi helppoa. Tero Talus-Kerminen oli lestadiolaisuuden taakseen jättänyt ja käytännössä sukulaisistaan siinä kohtaan eronnut. Meeri ja Tero olivat seurustelleet vuosia todistajalausuntojen perusteella. Harriet tankkasi kolmatta kertaa luonnekuvauksia ja joku ei nyt täsmännyt hänen mielestään. Mutta selvää oli, että nämä kaksi henkilöä oli haettava heti huomenna kuultaviksi, joulusta huolimatta.
Harriet laitteli kuivia pyykkejä paikalleen. Hilla-Marian värikkäät bodyt taittuivat käsissä siisteiksi pinkoiksi. Pitäisi taas lajitella niitä kirpparille vietäviksi, Harriet ajatteli katsoessaan vaatteitten paljoutta hyllyillä. Hilla-Maria oli hymytyttö, pääsääntöisesti aurinkoinen. Toivottavasti asiat säilyisivät sillä mallilla. Synkistä päivistään huolimatta Harriet tunsi olevansa valon lapsi itsekin. Miksi toiset olivat pimeyden perillisiä ja toiset valon lähettiläitä, Harriet huomasi miettivänsä ja istahti alas tuolille. Valon ja pimeyden välissä oli vielä varjomaailma, jossa jokainen ihmisolento piipahti silloin tällöin. Se oli neutraalia ja puolueetonta tannerta kahden mahtivaltion keskellä.
Harriet kävi pesemässä kasvonsa ja hampaansa. Sitten hän sammutteli valot asunnosta, mutta punaisessa lasimaljakossa olevat keijuvalot saivat jäädä. Ne heijastelivat seinille satumaisia kuvioita ja kaaria. Harriet sipsutteli makuuhuoneeseen. Hän kömpi sängyn oikealle puolelle hiljaa ja kuunteli hetken tyttärensä tuhinaa. Sitten hän rentoutti kehonsa ja mielensä saadakseen unta mahdollisimman pian.
9.
Hunter poltti ketjussa sätkiä metsän laidalla ja katseli pellolla ruokailevia poroja. He olivat ajaneet kymmeniä kilometrejä pohjoiseen Rovaniemeltä ja hoidelleet panttivangin. Panttivanki helvetti, sanasta tulivat mieleen terroristit. Hunter ei halunnut olla terroristi, vaikka se termi olisi kyllä kelvannut Minalle ja Thorille. "Terroristit saa julkisuutta. Niillä on painoarvoa. Ne saa hyviä diilejä..." Thor oli selittänyt ja Mina nyökkäillyt hymyillen. Molemmat olivat taas kamoissa. Se vitutti Hunteria. Itse asiassa Mina ja Thor olivat alkaneet vituttaa häntä aina enemmän ja enemmän. "Huomenna on jouluaatto. Ajattele Mina, tätä me vielä muistellaan kymmenien vuosien päästä sohvalla ja katsellaan joulukuusta. Ollaan menestyviä lakimiehiä, joilla on iso perhe ja..." Thorin pölinä keskeytyi Minan epäuskoiseen nauruun. "Tää on selvästi hyvää kamaa, parempaa kuin edellinen sonta", Mina mutisi ja Hunter oli samaa mieltä Thorin puheista. Pelkkää paskaa. Hunter ei ollut saanut minkäänlaisia kicksejä Tiian tappamisesta, päinvastoin. Häntä oli alkanut oksettamaan ihan fyysisesti kesken hakkaamisen. Hunter oli poistunut ringistä ja jättänyt Minan ja Thorin hoitamaan homman loppuun. "Mikäs maestrolle tuli?" Mina oli kysynyt hengästyneenä Thorilta, jonka vastausta poispäin kävelevä Hunter ei enää kuullut. Anarkisti, sarjamurhaaja tai massamurhaaja, ne olivat termejä, joista Hunter piti. Hän halusi jäädä historiaan yksilönä, ei minkään hataran aatteen kasvottomana kostonmiekkana. "Eiköhän lähdetä täältä hittoon. Aamu alkaa sarastaa", Hunter sanoi muille ja pyysi autonavaimet Thorilta. Nyt he olivat liikkeellä Thorin jenkillä. He vaihtelivat autoa säännöllisesti, jotta mitään tiettyä autoa ei olisi helppo yhdistää mahdollisiin johtolankoihin heidän jäljittämisekseen. Heillä oli myös omien puhelimiensa lisäksi "työpuhelimet", joissa oli prepaid-kortit ja niitäkin vaihdeltiin säännöllisesti uusiin. "Sä olet paranoidi Hunter. Kytät on niin vitun tyhmiä, ettei ne meitä..." oli Mina puuskahtanut kun huomasi kannettavansa hidastuneen reilusti netin käytössä Hunterin toimien johdosta. "Vitun sipuliohjelma tekee mun koneesta ihan ääliön", Mina oli marmattanut, mutta Hunter vaati heitä käyttämään tor-verkkoja. Hunter ajoi rauhallisesti, rajoitusten mukaan, takaisin Rovaniemelle. Hän arveli, ettei kuluisi kauan kunnes heidät haettaisiin kuulusteluun. Hän oli puhunut siitä Minalle ja Thorille valmentaakseen heitä tulevaan. Tai lähinnä Thoria, sillä Minan perheen lakimies varmaankin vastaisi Minan puheista. Hunter oli varma, että tiesi kysymykset etukäteen, joten kellään ei olisi mitään huolta, kunhan vastaisi kuten hän oli käskenyt. "Nyt ei voida sooloilla. Yhtään. Tää homma pysyy kasassa ainoastaan tiimityönä", Hunter täsmensi vielä puheitaan lopuksi ja luovutti sitten auton Thorille, joka heitti Minan kotiin.
Hunter nojasi käsillään kirjoituspöytäänsä ja yritti ajatella. Päätä särki taas. Tasaista jomotusta ja jumputusta pätkivät vain viiltävät ohimokivut. Hänen päätään oli särkenyt aina, ihan lapsesta asti. Säryt ilmestyivät kuin tyhjästä ja katosivat samalla tavalla, ennakoimattomasti. Jollakin kierolla tavalla Hunter tunsi saavansa voimaa kummallisista pääkivuistaan. Hänhän oli nero ja neroilla sopi olla omituisuuksia, selittämättömiä oireita ja käsittämättömiä älynväläyksiä. Pahimmillaan tai parhaimmillaan säryt irrottivat Hunterin ruumiistaan. Hänen mielensä kiisi irrallaan, vapaana kuorestaan ja hän katseli itseään lintuperspektiivistä katonrajasta. Saatanan humppaväki tuolla kaduilla, kuinka tyhmää ja rajoittunutta porukkaa tosi-teeveineen ja Audeineen, Hunter ajatteli ja naurahti ääneen. Nauru kuulosti metalliselta hänen korvissaan päänsäryn vääristämänä. Ruosteisen metalliselta.
Päivä oli ollut pitkä. Kynttilät loimusivat keittiön pöydällä ja toivat tunnelmaa jouluiseen ruokailuun. Niko jaksoi hymyillä ja hassutella Hilla-Marian kanssa. Harriet tunsi olevansa lopussa, hirvittävän väsynyt, eikä hänen hymynsä tullut sydämestä. Aamuinen kuulustelu oli ollut edistysaskel, sen hän tiesi, vaikkei tilanne ollut siltä muille näyttänytkään. Meeri Sillan perheen lakimies oli huolehtinut puhumisesta. Puhumisesta sekä Meerin, että Teron puolesta. Tero Talus-Kerminen oli ollut hermostunut, vaikka yritti esittää muuta. Meeri taas, Harriet huokaisi, Meeri Silta vaikutti tunteettomalta ja ylimieliseltä. Harriet oli tuntenut sen inhottavan tunteen kun oli kasvokkain pahan kanssa. Hän tiesi, että syylliset olivat istuneet heidän edessään tänään aamulla. "No, jos olet niin varma, hommahan on bueno! Nyt vaan sitten naulataan ne", Niko oli todennut ja selvästikin miettinyt jo iltaista jouluruokaa Harrietilla. "Mutta jotain puuttuu... täytyy käydä vielä läpi asioita ja opiskelijoita", Harriet oli mutissut ja huomannut pureskelevansa poninhäntäänsä. Ällöttävä tapa, josta hän yritti päästä irti. "Hei kuule, jätetään tää nyt muhimaan ja kukaan ei karkaa parissa päivässä mihinkään. Me ollaan ansaittu joululepo, jos ei nyt päiviä niin ainakin tämä ilta", Niko oli sanonut ja taputtanut häntä toverillisesti olalle. Harriet kattoi jälkiruuan pöydälle ja kaatoi heille punaviiniä kristallilaseihin. Hilla-Maria sai mustaherukkamehua. "Hyvää joulua Niko ja hyvää joulua Hilluska", Harriet sanoi ja kohotti lasinsa kilistelyyn. Niko oli oikeassa, nyt oli jouluaatto ja paha sai odottaa.
Harriet oli juuri nukahtanut, kun puhelin soi. "Teidän tarvitsee lähteä murhapaikalle. Tiia Vellamon ruumis on löydetty. Turistiryhmä löysi sen. Melkoinen jouluaaton yövaellus!" Sanna puuskahti. "Oletko sä jo töissä?" Harriet ihmetteli unen pöpperössä. "No enhän mie ole, vaan kotona, mutta kaikki puhelut teille Nikon kanssa yhdistetään miun kauttani. Pomon käsky. Täähän lähtis ihan käsistä kuule, et varmaan arvaa millaisia puheluita on tullut tämän keissin aikana", Sanna nauraa helähti. "Mutta miun onni on se, että saan kuule mennä just nyt takas nukkumaan. Onnea matkaan!" Sanna sanoi ja sulki puhelimen. Harriet alkoi kiskoa vaatteita ylleen ja herätteli Nikon. "Meidän täytyy mennä. Heti! Tiian ruumis on löydetty. Jostakin hemmetin pöpeliköstä kymmenien kilometrien päästä ja kyllä, se on merkitty x-kirjaimella. Ne pirut! Ne istuivat siinä edessä ja olivat tappaneet tyttöparan muutama tunti aikaisemmin. En voi uskoa tätä. Kylmäveristä ja hirveää hommaa. Niko, meidän täytyy viedä Hilla-Maria varavarahoitotädille ensin", Harriet pulputti ja huomasi käsiensä tärisevän. Hän oli viimeiseen saakka halunnut uskoa, että he pystyvät pelastamaan Tiian. Hän kaivaisi ne pitävät todisteet, vaikka paljain käsin routaisesta maasta, jos olisi pakko. Hän halusi tappajat vastuuseen. Murhaajat. Mutta jutun hulluus ajoi hänet pelkäämään, ettei näillä syyllisillä ollut mitään järjellistä motiivia.
Harriet haisteli ilmaa ja yritti hillitä villinä laukkaavat ajatuksensa. Juuri täällä syylliset olivat murhanneet Tiia Vellamon. Murhapaikka oli vajaan sadan metrin päässä jättöpaikasta. Harriet kaivoi puhelimensa. Hän katsoi säätiedotuksen. Kyllä, hän oli arvannut oikein. "Niko, ne paskiaiset olivat laskeneet taas säidenhaltijoitten varaan. Tänään iltapäivällä alkaa pyryttää. Luojan kiitos turismille! Ilman elämyksienkipeitä turisteja tää homma olis peittynyt taas lumen alle. Mutta nyt meillä on selkeästi murhapaikka ja dumppauspaikka. Ne on tässä. Mitäs sanot?" Harriet kysyi ja huomasi hymyilevänsä innostuksesta. "Joo, mutta kiitos niitten samojen turistien, molemmat paikat ovat peittyneet ylimääräisiin jälkiin. Mutta olet oikeassa. Meillä on täällä kaikki tarvittava Minan ja Thorin kiinnisaamiseksi. Niillä nimillähän he toisiansa kutsuvat. Atk on löytänyt yhtä sun toista, vaikka tyypit ovat kuulemma osanneet suojata puuhansa hyvin. Tää on nyt enää ajan kysymys Harriet", Niko sanoi ja kääntyi katselemaan kohti murhapaikkaa. "Mä menen vielä tonne takas", Niko sanoi ja harppoi pois Harrietin luota. Harriet käveli metsän laidalle ja katseli aukealle. Poroja syömässä lumen alta jotakin. Pienin poroista, hellyttävä valkoinen vasa tuli lähemmäs häntä ja tuijotti suurilla silmillään takaisin. "Ehkäpä sinä söpöliini osaisit kertoa meille jotakin arvokasta", Harriet sanoi ääneen ja juuri silloin hänen katseensa osui tupakan tumppeihin maassa. Ne olivat ihan hänen edessään oikealla. Oliko joku nojaillut tähän samaan puuhun kuin hän ja katsellut aukealle. Ehkäpä poroja. Harriet pussitti pari tumppia ja käveli sitten autolleen. Niko tuli viidentoista minuutin kuluttua ja he lähtivät pois murhapaikalta.
10.
Hunterin päätä särki jo toista päivää. Hän kiersi kehää keittokomerosta olohuoneeseen ja takaisin. Kytät olivat hakeneet Minan ja Thorin kuulusteluihin, mutta eivät häntä. Ikään kuin häntä ei olisi olemassakaan. Hunter murisi ääneen ja huusi sitten niin, että sylki lensi suusta. "Viiittttuuu!" Hunter käveli nopeammin ja pysähtyi seinän viereen. Hän hakkasi päätään seinää pari kertaa ja vajosi sitten polvilleen lattialle. Tämä ei käynyt. Tämä ei mennyt niin kuin hän oli suunnitellut. Ne tulisivat kyllä vielä hakemaan häntä, mutta eri syistä kuin Hunter oli suunnitellut. Ne tulisivat, koska Mina ja Thor kertoisivat hänestä lievemmän tuomion toivossa. Minan perheen lakimies ehdottaisi sitä varmasti. Tämä oli ihan perseestä. Hunter tunsi olonsa voimattomaksi. Hän kierähti selälleen lattialle ja tuijotti kattoon. Katto oli kellastunut vuosien tupakoinnista. Työpuhelin soi ja Hunter haki sen yöpöydältään. "Me ollaan vapaat. Ei niillä oo mitään meitä vastaan, ei sitten mitään. Mennääks ottaan yhdet tai muutamat illalla, vaikka irkkubaariin?" Mina riemuitsi puhelimessa. "Ok", Hunter vastasi vaisusti. Hän oli totaalisen väsähtänyt, ihan rättipaskana. Hän laahusti makuuhuoneeseen ja nukahti miltei heti sängylle laskeuduttuaan.
Hunter istui intialaisravintola Anandassa. Sen omistajat olivat sikhejä. Ramdash Kaur ja Jor Dem Singh olivat muuttaneet viitisen vuotta sitten Punjabista Intiasta tänne Rovaniemelle. Melkoinen hyppy, ajatteli Hunter ja tilasi ruokaa. Hän piti intialaisesta ruuasta. Päivä oli kääntynyt juhlapäiväksi, surkeasta alustaan huolimatta, tämä jouluaattopäivä. Hunter söi hitaasti nautiskellen ruokansa ja jätti hyvät tipit. Hän ei juuri ravintoloissa syönyt, ei ollut rahaa. Tämä saattoi hyvinkin olla se kuuluisa viimeinen ateria, ainakin ravintoloissa. Hunter käveli kirpeässä pakkasillassa kohti irkkubaaria, jossa Mina ja Thor jo odottivatkin. Hunterilla oli valmiina sata kysymystä aamuisesta. Hän kyselisi ne uuvuksiin, jotta tietäisi varmasti missä mennään. Hän halusi ohjakset takaisin itselleen. Hän vihasi tätä tietämättömyyden tunnetta, joka sai hänet tuntemaan itsensä heikoksi. Hunter vihasi heikkoja ihmisiä, rottia, jotka piiloutuivat heikkouksiensa taakse ruikuttaen armoa. Hän halusi olla vahva ja peloton. Tunteeton ja säälimätön. Hän oli mielikuvituksissaan universumin diktaattori, joka poistaisi heikkoudet ja heikot maailmankartalta. Hunteria nauratti ja hän naurahtikin ääneen yksin kävellessään. Hän oli varmasti psykopaatti, ehkäpä bipolaarinen sellainen. Mutta diagnoosi ei ollut tärkeä vaan teot. Ketään ei muistettaisi diagnoosin perusteella.
Harriet toivoi jo arkipäivien alkavan, sillä nämä pyhät viivyttivät tutkimuksia ja todisteaineiston käsittelyä. Harriet työnsi Hilla-Mariaa rattaissa kohti leikkipuistoa, jossa heillä oli tapana käydä. Nikon veli, Helsingistä, oli tullut käymään ja Harriet oli jättänyt heidät rauhassa turisemaan. Riku oli ollut YK-joukoissa Syyriassa, kunnes joukot kotiutettiin syksyllä 2012. Harrietin tietojen mukaan Riku oli ollut vähän tuuliajolla sen jälkeen. Nikon seura tekisi taatusti hyvää Rikulle. Harriet nosti Hilla-Marian keinuun ja työnteli vauhtia hiljakseen. Meeri Siltala ei polttanut tupakkaa, eivätkä sätkät olisi kyllä hänen tyyliinsä sopineetkaan, Harriet naurahti itsekseen. Tero poltti joskus, pääasiassa sikareita kuuleman perusteella. Harrietia tiedot harmittivat, sillä hän olisi toivonut sätkäntumpista dna-tärppiä, ellei... ellei se pieni etiäinen, tunne ja polte osoittautuisi oikeaksi. Hänellä oli epäilys, etteivät Meeri ja Tero olleet toimineet kaksistaan. Harrietin mielestä joukon aivot puuttuivat. Hänen kokemuksensa mukaan nämä kaksi edustivat toimijoita, eivät suunnittelua. Niko ei ollut varma hänen epäilyksistään ja Harriet ajatteli sen johtuvan inhimillisestä syystä saada juttu pakettiin. Harrietkin olisi halunnut jo saada tämän karmivan tapauksen kirjoihin ja kansiin. Mutta toiveet ja todellisuus eivät yleensä kohdanneet, ainakaan työssä.
Ensimmäisenä arkipäivänä Harriet lähti Sannan ja Hilla-Marian kanssa shoppailemaan illalla. Töissä ei ollut tapahtunut mitään ihmeellistä. Mutta Meeri Sillalle ja Tero Talus-Kermiselle oli kerrottu toive heidän pysymisestään kaupungissa. "Ennen Uutta Vuotta ne on nalkissa", Niko oli sanonut ja iskenyt silmää. Harriet toivoi Nikon olevan oikeassa. "Katso kuinka ihana paljettimekko? Mie pyörryn just", Sanna hekumoi lilan paljettiluomuksen kanssa Kauppakeskus Revontulen boutique Liljassa. "I-ha-na", Hilla-Maria toisteli Sannan puheita. Harriet toivoi löytävänsä hyvät farkut sopuhintaan. Harriet ei ollut kenkäfriikki, eikä käsilaukkufriikki, mutta farkkuja hänellä oli reilusti ylitse tarpeen. Hilla-Marialle Harriet löysi lämpöisen merinovillaisen haalarin toppahaalarin alle laitettavaksi. Hilla-Maria itse halusi pienen pinkin käsilaukun mistä kurkisteli valkoinen koira. "Pyssy siellä pitäisi olla, niin sie olisit suostunut heti ostamaan sen Hillalle", Sanna naureskeli ja otti käyttöön kolmannen luottokorttinsa. Harrietin kauhistuneeseen katseeseen Sanna vastasi näyttämällä kieltä. "Kerran täällä vaan eletään", Sanna huokaisi vinguttaessaan korttia kassalla. "Sulla meni yli kolmesataa euroa ja mulla alle sata euroa", Harriet sanoi ja puisteli päätään. "Niin no mie kävin jo ruokiksella vähän esishoppailemassa", Sanna kuiskasi. Harriet ei halunnut kuulla enempää. Moisesta tuhlaamisesta tuli paha olo. "Tuut sitten Keitaalle ennen Uutta Vuotta. Muistakkin!" Sanna huikkasi jäädessään pois kyydistä kotinsa kohdalla. "Juu juu", Harriet lupasi.
Harriet silitti vaatteita. Se ei ollut lainkaan hänen tapaistaan, mutta silittäminen oli meditointia vastaavaa tekemistä. Se rauhoitti mielen ja kehon. Mielen kiemurat ja koukerot asettuivat säntillisesti riviin samalla kun vaatteista tuli siistin sileitä. Tässä asiassa hän oli samaa mieltä seurapiirikokki Nigella Lawsonin kanssa. Harriet silitti Nikon paitaa ja mietti oliko tämä nyt lopullista. He olivat sivuuttaneet keskustelun sujuvasti ja hypänneet takaisin seurusteluvaiheeseen. Nikon tavarat olivat löytäneet huomaamattomasti takaisin paikalleen. Niko oikeastaan asui jo täällä taas, vaikka nyt olikin Rikun vierailun ajan omassa kämpässään. Hilla-Maria piirteli syöttötuolissa. Hellyttävät, haparoivat ja moniväriset viivakuvaelmat päätyivät aina hetkeksi jääkaapin oveen. Siitä he ihailivat niitä yhdessä. "Ku-ka kuk-ka kak-ka kiit-ti" Hilla-Maria riemuitsi piirustus kädessään. Harriet tunsi lämpöisen aallon kulkevan lävitseen. Kuinka täyttä elämä olikaan nyt kun oli Hilla-Maria. Hän ei ollut tuntenut olevansa vailla mitään ilman lastakaan, mutta tämä elämä lapsen kanssa oli syvempää ja merkityksellisempää. Lapsi sai sen aikaan, että äitikin pysähtyi pienten asioitten äärelle ihmettelemään ja nauramaan. Harriet tunsi olevansa onnellinen juuri nyt.
11.
Kamalat pakkaskelit. Hunter oli pysytellyt sisällä päiviä. Hän oli tehnyt suunnitelmia. Hyviä suunnitelmia. Hän halusi varastaa shown jo vihdoinkin itselleen. Hän soittaisi poliisiasemalle ja löisi niitit Minan ja Thorin tarinaan. "Toivomme elinkautisia herra Tuomari", Hunter sanoi matalalla äänellä ja purskahti nauruun. Ne kaksi älykääpiötä olivat koko ajan niin kamoissaan, että jäisivät kiinni joka tapauksessa pian. Hunter sytytti sätkän ja katseli pihalle. Kolmekymmentä astetta pakkasta. Se oli liikaa hänellekin, vaikkei hän mitään pikkupakkasia säikkynyt. Hän soittaisi, kunhan pakkanen vähän lauhtuisi, jotta päiväkodilla alettaisiin ulkoilla taas.
"Pakkasaalto jatkunee Uuden Vuoden ylitse", sääennustaja molotti telkkarissa. Hunter oli käynyt jo rauhattomaksi ja veti ulkovaatteet ylleen. Oli pakko päästä asunnosta ulos, että järki säilyisi. Mina ja Thor olivat olleet taas poliisilaitoksella. Dna-näytteet, huumetestit ja jatkuvaa tarinan toistelua. Hyvin hän oli tarinan kehitellyt, kun kytät eivät olleet vieläkään saaneet niitä kiinni mistään.
Hunter käveli jätkänkynttilä-sillan ylitse. Hän käveli pitkin Kemijoen rantaa. Hän yritti olla ajattelematta yhtään mitään. Tässä pakkasessa se oli helppoa, sillä ensin nipisteltyään poskia, karhennettuaan kurkkua ja nenää, pakkasherra alkoi hyydyttää aivoja. Hunter tunsi kuinka aivoklimpit menivät hyhmään ja törmäilivät toisiinsa kuin jäälautat hyisellä merellä. Hän käveli takaisin sillan ylitse kohti keskustaa. Sormet olivat tunnottomat ja varpaat tekisivät kohta seuraa niille. Nyt sisälläolo maistuisi taas paremmalle. Hän voisi hioa suunnitelmat viimeiseen särmäänsä.
Hunter oli torkahtanut ja nähnyt unta susista. Hän näki usein unta susista. Hunter epäili olleensa sellainen edellisessä elämässään ja ansainneensa siten ihmiselämänsä. Hän oli taatusti ollut hyvä susi. Loistava susi ja elänyt sen mukaisesti. Amen. Mutta tästä ihmiselämästään hän ei ollut niinkään varma. Ehkä hän syntyisi seuraavaksi torakaksi tai sittisontiaiseksi, joksikin sellaiseksi inhottavaksi otukseksi, jota kaikki jahtaisivat. Hunter purskahti raikuvaan nauruun tajutessaan, etteipä siinä hyönteiselämässä juuri eroa ollut tähän ihmiselämään. Ei mitään jaloa tai mielenkiintoista, kuten suden elämässä.
"Äiti soitti. Sillä on taas joku uus Juan tai Carlos kierroksessa", Henna-Riikka kertoi puhelimessa Harrietille. Harriet huokaisi ja vaihtoi asentoa korituolissa. Maria Haataja oli melkoinen tapaus yli kuusikymppiseksi entiseksi opettajaksi. Maria oli jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle viitisen vuotta sitten stressin takia. Silloin olivat skumppa ja miehet tulleet hänen elämäänsä oikein rytinällä. Äiti asui nyt Espanjan aurinkorannikolla ja soitteli, kun muisti heidän olemassaolonsa. Äiti soitti jostakin syystä paljon useammin Henna-Riikalle kuin hänelle. "Se käski sanoa, että olet hullu, jos jätät Nikon. Siinä asiassa mä olen kyllä samaa mieltä vanhan elostelijan kanssa", Henna-Riikka paukutti. "Kiitti vaan kannustuksesta. Teidän mielipiteethän mulla ekana onkin aina mielessä", Harriet mutisi puhelimeen. "No eikö olekin?" sisko kysyi uteliaasti. Harriet jätti vastaamatta, vaikka olihan se puoliksi totta. "Miten se voi? Siis äiti", Harriet kysyi. "Jaa-a, vaikea sanoa ton keskustelun perusteella. Se oli nimittäin kännissä kuin käki. Joo. Karmee tää maailma, nyt ne iski Pariisissa. Terroristit. Eipä vaiskaan, ajattelin, että haluat tietää mutsista, joten soitin sulle. Nyt on vähän menoa. Sano Hilla-Marialle terveisiä", Henna-Riikka sanoi ja lopetti puhelun. Harriet jäi tuijottamaan ikkunasta alas kadulle. Ulkona oli järkyttävän kylmä, yli 30 astetta pakkasta. "Voi lintuparkoja", Harriet huomasi miettivänsä.
Dna-tärppi sätkäntumpeista oli tuonut jotakin mielenkiintoista esiin. Henri Jalas. 24 vuotta. Yhteiskuntatieteiden opiskelija yliopistolta. Asui Koskikadulla. Ollut tutkittavana pikkuveljen kuoleman johdosta kahdeksan vuotta sitten. Todettu syyttömäksi, mutta tutkinnan jälkeen vanhemmat olivat ilmoittaneet sosiaalihuoltoon, että haluavat ainoan elossa olevan lapsensa huostaanotettavaksi. Harriet nojautui taaksepäin työtuolissaan. Miksi ihmeessä tämä Henri Jalas ei ollut tullut esille aiemmin? Asui samalla kadulla kuin hän. Itse asiassa hyvinkin naapurissa, Harriet ajatteli ja inhottavat kylmänväreet juoksivat hänen selkäpiitään pitkin. Harriet soitti Nikolle, joka oli jo lähtenyt kotiinsa. "Meidän täytyy hakea se kuultavaksi. Hetimiten Niko, mulla on nyt sellanen fiilis. Tiedäthän sen tunteen kun palat loksahtelevat kohdalleen. Viimeiset palapelin palat sopivat paikalleen ja homma kirkastuu selväksi pässinlihaksi", Harriet pulputti ja veti toppatakkia ylleen. "Okei, mä käännän auton ympäri ja haen sut", Niko vastasi ja sulki puhelimen.
Harriet käänteli kasvispihvejä pannulla ja yritti olla ajattelematta uutta käännettä jutussa. Henri Jalas ei ollut iltapäivällä kotona, joten hänet oli saatava kiinni tavalla tai toisella niin nopeasti kuin oli mahdollista. "Me-o, me-o" Hilla-Maria huuteli rytmikkäästi mehupullo kädessään. "Joo-o Hilluska, äiti ei anna sulle enempää mehua ennen kun ollaan syöty ruokaa", Harriet toppuutteli ja pikkuipana viskasi pullon lattialle kärttyisesti. "Älähän nyt hermostu, ruoka on valmista parissa minuutissa", Harriet sanoi ja noukki pullon lattialta. Telkkarissa Muumit seikkailivat purjeveneellään ja Harrietin tuli ikävä kesää. Hän oli kesänlapsi, syntynyt kesällä ja rakasti kesää. Mutta muuttaessaan tänne pohjoiseen, hän oli luvannut itselleen, että opettelee ottamaan talvesta ilon irti. Mielestään hän oli melkeinpä onnistunutkin siinä. Talvi oli kaunis, mutta kylmä vuodenaika, ihan kuin Meeri Silta. Harriet ei pystynyt pitämään ajatuksiaan poissa työasioista. Sekin taito olisi opeteltava, koska aina tuli uusia juttuja, rikokset eivät koskaan loppuisi. Oli osattava irrottaa ajatuksensa työasioitten kiemuroista edes hetkeksi, jos ei oman itsensä niin Hilla-Marian takia. Niko osasi sen paremmin, olla ajattelematta töitä kun sulki työhuoneensa oven. Urheilua katsellessaan mies oli jossakin puolibarbaarisessa tilassa, johon mikään maallinen ei pystynyt ylettymään, ei työt, eikä hän. Ehkä miehet tosiaankin olivat yksioikoisia ja naiset monisyisempiä, Harriet naurahti itsekseen.
Yökerho Pohjolan Keidas oli niin täynnä väkeä, että natisi liitoksissaan. Harriet istui värikäs drinkkilasi kädessään nurkkapöydässä ja tunsi olonsa kaikkea muuta kuin mukavaksi. Hän ei viihtynyt biletysmestoissa, eikä olisi jaksanut kuunnella kännistä sössötystä yhtään. Hän oli kuullut sitä aikanaan kotona, kun isä oli vielä elossa. Isä kuoli maksakirroosiin kymmenen vuotta sitten. Harriet vispasi jalkaansa kuin hermostunut tutkintavanki ja yritti rentoutua. Kun hartaasti odotettu Sannan esitys alkoi, Harriet huomasi, ettei näkisi siitä mitään, kun kansa nousi tuoleiltaan ylös riekkumaan. Hän nousi itsekin ylös ja yritti kurkkia ihmismassan takaa lavalle. Hän onnistuikin näkemään sen verran, että pystyisi esittämään Sannalle vakuuttavasti olleensa paikalla. Se riitti Harrietille ja hän keräsi tavaransa lähteäkseen pois. "Äläsh nyy khuule vielä mihinkkää", joku känninen mieshenkilö yritti estellä Harrietia lähtemästä. Harriet hymyili ja työnsi miehen kauemmas. "Mie rrrhakashtan sinnuu", mies huusi vielä perään kun Harriet poistui yökerhosta.
12.
Hunter istui kahvilassa ja joi vuorotellen energiajuomaa ja kahvia. Kytät olivat käyneet oven takana, olivatko Mina ja Thor kielineet jo. Hunter ei ollut ihan varma. Hän painoi kasvot käsiinsä ja mietti. Mietti hartaasti. Suojakäsineet, moottoripyöräpuvut, kommandopipot, armeijan maiharit, tor-verkot ja prepaid-liittymät. Hunterin teki mieli tupakkaa ja silloin hän muisti, että oli polttanut viimeisessä keississä. Hän oli kävellyt metsänlaidalle ja polttanut siellä ketjussa katsellen poroja. Niillä paskiaisilla oli hänen dna-näytteensä pikkuveljen kuoleman ajoilta. Mutta se juttu piti olla salaisissa kansioissa, koska hän oli ollut alaikäinen ja syyttömäksi todettu. Sossunjuttuja. Mutta olivatko kytät löytäneet ne. Nykyään mikään ei ollut salaista, jos niin haluttiin. Aina löytyisi keinot, jos lopputulos niin vaati. Tietovuotajat. Hunterin mieleen juolahti kuva tietovuotaja Snowdenista. Se mies oli Hunterin sankari, kuten oli ollut norjalainen massamurhaajakin, kunnes tunnusti yhteyksiään terroristeihin. Homma lässähti Hunterin mielestä siihen ja äijä poistui sankarien kirjoista. Yhteiskunta oli vihollinen numero yksi ja terroristit tulivat hyvällä kakkossijalla. Hunter oli nyt koditon ja joutui miettimään tarkasti mihin ja milloin menisi. Onneksi pakkanen oli laskenut siedettäviin lukemiin.
Hunter istui puistonpenkillä ja katseli turistien virtaa. Mikä helvetti niitä täällä kiehtoi, muovinen joulupukki krääsävaltakuntineen vai arktinen kylmyys revontulineen. Hunter toivoi, että jälkimmäinen vaikkei se maailmaa pelastaisikaan. Hunter kaivoi ruohosätkän taskustaan ja poltteli sen lämpimikseen. Ihmiskunnan uho ja tuho. Hunter siristeli silmiään ja tiesi pienistä alkavista merkeistä, että päänsärky olisi pian taas täällä. Uskollinen seuralainen. Hunter nojasi käsiinsä ja ajatteli avaruutta. Niin kävi aina kun hän poltti ruohoa. Hän ajatteli avaruutta. Äkkiseltään se tuntui tajuntaa laajentavalta, mutta se olikin umpikuja. Pitkä ja kolkko tunneli, jonka päässä tajusi, että sieltä se vasta alkoi.
Yhtäkkiä todisteiden tulva oli ryöpsähtänyt Harrietin ja Nikon työpöydille. Pomo Lexa vastaili puhelimiinsa taukoamatta ja näytteli päänsahauseleitä kaikille ohi kulkeville onnettomille. "Älkää siinä mullottako helvetti sentään, olo on kun milläkkii kanervalla näitten luurien kanssa hiplatessa", pomo äyski ja vähitellen kaikki oppivat hiipimään pomon toimiston ohitse varsin huomaamattomasti. Meeri Silta ja Tero Talus-Kerminen olivat nyt tunnustusta vaille syyllisiä ja kun he tunnustaisivat, jäisi Henri Jalaskin kiinni, siitä Harriet oli varma. Meeri Sillan ylimielisyys oli jo alkanut rakoilla ja Tero vaikutti hysteeriseltä. Sillan perheen lakimies yritti hieroa hommaa siihen suuntaan, että Henri olisi pääsyyllinen, Meeri ja Tero vain huumeriippuvaisia pelinappuloita. Harriet uskoi sen, että Henri oli homman aivot, mutta mitään syyntakeettomia eivät nämä kaksi muutakaan olleet. Harriet venytteli käsiään ja pyöritteli päätään, jotta niskajomotus olisi vähentynyt. Hänellä oli työpöydän laatikossa Kyllin hyvä-kirja odottamassa seesteisempiä aikoja. Hän oli päättänyt poimia sieltä työhuoneen suojissa suoritettavia liikkeitä pitkien päivien pelastajaksi. Hän oli saanut Nikolta kirjan joululahjaksi. Niko oli hyvä lahjoissa. Ne olivat oikeita täsmäiskuja suoraan sydämeen, Harriet ajatteli ja nousi ylös tuoliltaan. Lounastauko. Harriet ajatteli hakea intialaisesta ruokaa ja kysäisi Nikoltakin kelpaisiko tälle Anandan antimet. Niko vastasi myöntävästi ja näytti tietokoneen näytöltä jotain. "Mitä noi on?" Harriet kysyi ja veti takkia ylleen. "Ne on talismaaneja. Shamanistisia talismaaneja. Susi, karhu ja haukka. Meidän syylliset tai epäillyt... ei kun syylliset, otetaan nyt itsevarmasti tää homma jo. Niin, ne ovat Hunterin, Thorin ja Minan talismaanit, joita ne ovat käyttäneet avatarinaan ja sen semmoista. Kyllä atk:n pojat saavat kaikkea selville!" Niko naurahti ja nojautui tuolissaan taaksepäin. "Eiks siellä ole yhtään tyttöä vieläkään?" Harriet kysyi kulmat kurtussa. "Missä?" Niko ei pysynyt kärryillä. "Atk:ssa", Harriet puuskahti ja katosi ovesta ulos.
Henri Jalas oli kadonnut kuin maan nielemänä. Meeri ja Tero olivat lukkojen takana odottamassa. Harriet katsoi ainoaa kuvaa, jonka he olivat saaneet käsiinsä Henristä. Melko sirot kasvonpiirteet pojaksi. Tumma pitkähkö tukka, harmaat silmät ja tuima katse. Sopisi hyvin rokkarin kuvaksi, Harriet ajatteli ja laski kuvan kädestään. Harriet paistoi kuppikakkuja Hilla-Marian riemuksi. Huomenna olisi uudenvuodenaatto. Riku oli jo palannut Helsinkiin, joten he viettäisivät juhlapäivän täällä hänen luonaan. Harriet oli ostanut pullon kuoharia ja paljon meksikolaistyylisiä herkkuja. "Noitten kanssa pitäis kuule juoda tequilaa. Sirottaa suolaa napaan ja..." Sanna oli palattanut K-supermarketissa niin, että Harriet oli ottanut tähän hajuraon kaupan käytävällä. "Me vietetään rauhallinen uusvuosi Hilluskan ja Nikon kanssa. Ei mitään nakkia napaan, eikä semmosta", Harriet oli kuiskannut kun Sanna helisi hänet kiinni. "Mie mitään nakkia, mistä sie semmosta sait päähäs?" Sanna oli nauraa tirskunut lopun kauppareissun ajan.
Harriet nosteli viiden kilon painoja tarmokkaasti. Hiki valui otsalla ja mieli päästeli perkeleitä. Hän oli unohtanut painonsa kaappiin liian pitkäksi aikaa. Hilla-Maria matki häntä kehässään nostellen palikoita ylös-alas rytmikkäästi. Harriet nauroi tyttärensä innolle, tuollainen hänkin oli ollut silloin joskus, kun omisti vielä timmin sixpackin. Hän oli treenannut tosissaan Fitness-kisat mielessään poliisin hommien ohella. Harriet huokaisi syvään. Muistot tulvivat mieleen ja niitä oli kahdenlaisia, hyviä ja huonoja. Mutta fitness harrastus oli ollut se, johon Samikin oli häntä jaksanut kannustaa. Kaikki tulos-tai-ulos-tyyppiset jutut olivat olleet Samin mieleen. Harriet laski painot alas lattialle ja käveli Hilluskan luokse. Hän nosti tyttärensä ilmaan ja pyöritteli siellä hetken kuunnellen ihanaa kikatusta. Naurua ja iloa, sitä elämässä piti olla höysteenä. Jos ne katosivat oli aika pysähtyä, teki sitten mitä tahansa ja olivat tavoitteet minkä laatuisia tahansa. "Tulin, näin ja nauroin", voisi olla hänen mottonsa elämässä, Harriet ajatteli virnistäen.
Niko oli tullut lentopallotreeneistä ja mennyt Hilluskan kanssa ajoissa nukkumaan. Harriet valvoi ja katseli ikkunasta sitä taloa, jossa Henri Jalas asui. Kaveri asui muutaman kymmenen metrin päässä hänestä. Se tieto oli jotenkin nolo ja pelottava yhtaikaa. Harriet käveli keittiönkaapille ja kaivoi suklaalevyn esiin. Maraboun minttukrokanttia tällä kertaa. Harriet söi suklaata ja selaili Uutta Rovaniemeä samalla.
13.
Hunter heitti prepaid-kortin roskiin ja asettui hyviin asemiin nähdäkseen kun Haataja ja Nerva lähtisivät tapaamispaikalle. Hän oli soittanut poliisiasemalle ja sanonut luurin toisessa päässä kuuntelevalle ämmälle, että tahtoi nimenomaan Haatajan paikalle. Hän oli kertonut paikan, joka sijaitsi noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Rovaniemen keskustasta. Levähdyspaikka keskellä ei mitään. Hän oli sanonut asian olevan hyvin tärkeä ja liittyvän kansalainen x-murhiin, kuten lehdissä oli lukenut. Kansalainen x, Hunter mietti ja virnisti. Ei hullumpaa lehdiltä. Mutta x:llä oli ihan toinen merkitys Hunterin silmissä. Se oli eXit. Pelin loppu.
Sieltä ne tulivat, rappukäytävästä, juoksujalkaa. Hunter lähti seuraavaan pisteeseen. Hän käveli kadun toista puolta rivitaloille, joissa muksu oli hoidossa, silloin kun tarha ei ollut auki. Hän odotti ja odotti, kunnes alkoi jo pelätä, ettei suunnitelmat menneetkään niin kuin piti tälläkään kertaa. Yhtäkkiä Hunterin selän takana pamahti. Hän huudahti ääneen ja hypähti ylös väijymisasemistaan. "Saatanan kakarat helvetti" hän manasi mielessään mukuloita, jotka olivat testaamassa paukkupommejaan iltaa varten. Hunterin sydän takoi toistasataa ja hän sytytti tupakan vapisevin käsin. Juuri silloin punainen Toyota ajoi rivitalon parkkipaikalle. Harriet kantoi muksunsa asunnolle numero kolme ja ovesta tuli vastaan höppänän näköinen mummeli. Muistutti Hunterin omaa mummua, ainoata verisukulaista, ketä Hunter oli kahdeksaan vuoteen nähnyt.
Hunter oli odottanut vartin verran ja käveli sitten ovelle. Hän soitti ovikelloa. Hunter oli innoissaan. Nyt kaikki meni juuri niin kuin piti. Siitä tiedosta hän sai voimaa. "Juu, tullaan", muori kaakatti oven toisella puolen ja avasi sitten vihdoinkin oven. Hunter työnsi muorin takaisin sisälle ja laittoi puukkonsa tämän kaulalle. "Nyt ollaan ihan hiljaa ja tehdään niin kuin Hunter-setä sanoo", hän kuiskasi mummelin korvaan vieden tätä kohti olohuonetta. Muori valahti kalmankalpeaksi ja vaikeni. Hunter vilkaisi, missä likka oli. Tämä istui syöttötuolissa keittiössä ja taputti käsiään hymyillen harvahampaista hymyä. Hunter kumarsi kiitolliselle yleisölle ja työnsi eukon nojatuoliin. Sitten hän kaivoi repustaan jeesusteippiä ja aloitti hartaan teippaamisen. Eukko ei omin voimin pääsisi nojatuolistaan ylös ikinä, Hunter ajatteli kun lopetti teippaamisen. Hän haki pikkulikan vaatteet ja yritti pukea niitä nopeasti tämän päälle. Hunter sai harmikseen huomata, että mummelin teippaaminen oli ollut se helppo osio. Muksu kikatti ja kiemurteli. Kun Hunter sai lakin päähän ja yritti työntää kenkiä jalkaan, pikkuhirviö oli kiskonut kotsan päästään. "Ensin tumput, sitten lakki", Hunter mutisi ääneen. "Ole nyt nätisti tai Hunter-setä joutuu teippaamaan sinutkin", Hunter murahti tytölle, jonka riemua onnistuneista kiusaamisyrityksistä oli mahdoton lopettaa.
Hunter ajoi mummonsa bingoautolla kohti tuntematonta. Kohti erämaata. Siellä hän järjestäisi ikimuistoisen loppuhuipennuksen koko Suomen ilotulittaessa riemuissaan. Mukula istui takapenkillä ja pilkki väsymyksestä. Hunter katseli nukkuvaa pikkulikkaa ja... "Helvetti!" hän karjaisi kun katsahti eteensä tielle ja siinä seisoi poroja. Hunter iski jarrut pohjaan ja kaarsi vasemmalle. Auto oli suistua ojaan ja pysähtyi vasta kymmenien metrien päähän poroista. Ne tuijottivat häntä ja hän tuijotti niitä taustapeilistä. "Saatanan saatana", Hunter puhisi ja päätti keskittyä ajamiseen. Piti keskittyä. Pitää pää kylmänä ja ajatella päämäärää. Tässä vaiheessa ei ollut enää muuta kuin päämäärä. Ihan pian hän hylkäisi auton ja he jatkaisivat kävellen metsään. Siellä heitä odotti Seita. Sinne he jäisivät pikkulikan kanssa, metsän keskelle, odottamaan mitä tuonpuoleisella olisi heille tarjota.
Hunter katsahti taas takapenkille, vaikka oli luvannut itselleen olla sinne tuijottelematta enää.
Harrietilla oli pullanmuruja villapaidallaan ja kädet salsassa, kun Niko ilmestyi keittiön ovelle. Harriet tiesi heti, että jotain oli tapahtunut. "Sanna soitti, että joku haluaa puhua meille murhista. Meidän täytyy lähteä, onkohan varavarahoitotäti kotosalla?" Niko kysyi ja vaihtoi hienoa kauluspaitaansa villapaitaan. "Ilse on aina kotona. Odota, mä pesen vaan kädet ja soitan sille sitten heti", Harriet sanoi ja toivoi, että se joku, joka halusi puhua, olisi Henri Jalas. Kukaan muu ei saisi anteeksi uudenvuodenaaton pilaamista. Hän laittoi salsan jääkaappiin ja pesi kätensä.
Harrietin varpaat palelivat. He olivat odottaneet tällä tapaamispaikaksi ilmoitetulla paikalla nyt tunnin verran. Ilmeisesti jonkun puhehalut olivat kadonneet tai sitten se joku oli taas vaiennettu. Harriet käveli hermostuneesti edestakaisin levähdyspaikalla ja pysähtyi aina kun ohitse ajoi auto. "Ei kukaan tule Niko. Meidän täytyy ajaa takas Rovaniemelle. Hemmetti sentään kuinka tympii tää", Harriet puuskahti ja katsoi Nikoon. "Joo, olet oikeassa. Mulla on jotenkin inhottava tunne tästä vaan", Niko tuumiskeli ja Harriet huolestui välittömästi. Nikolla ei useinkaan ollut sellaisia tunteita, joille ei ollut todistetta valmiina.
He olivat nyt Ilsen parkkipaikalla. He olivat ajaneet poliisiaseman kautta tänne ja tehneet pikaraportin alkuillan kulusta. Joku saisi selvittää puhelinnumeron, josta oli soitettu. "Melkoista pilaa, jos se oli pelkkää pilaa", Harriet mutisi ja halusi jo kovasti nähdä Hilluskan. Pian alkaisivat ensimmäiset raketit lennellä taivaalle ja niitä olisi kiva katsella keittiön ikkunasta. Niko käveli edeltä ja soitti ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. "Jos Hilluskalla on vaikka kakkapesut siellä", Harriet sanoi ja kurkki eteisen ikkunasta sisälle. Sisällä oli hiljaista, liian hiljaista. Harriet katsoi Nikoon, joka nyökkäsi. Niko harppoi talon toiselle puolelle ja palasi nopeasti takaisin. "Nyt ei oo kuule asiat kunnossa Harriet. Meidän täytyy soittaa apuvoimia ja soita ambulanssi", Niko sanoi ja alkoi rikkoa ulko-oven ikkunaa. Harriet hyytyi paikalleen. Jäisen kylmä tunne laskeutui hänen rintakehälleen ja käsiä alkoi kihelmöidä. "Hilluska", hän parahti. "Mä menen ensin sisälle Harriet. Usko mua", Niko huusi ja yritti turhaan estellä Harrietia menemästä sisään asuntoon, jonka oven oli juuri saanut auki.
Harriet löysi Ilsen teipattuna olkkarin nojatuoliin, mutta Hilluskaa ei löytynyt mistään. Niko avasi teippauksia ja Ilse alkoi puhua taukoamatta, hysteerisenä, heti kun suuteipit oli poistettu. "Se hullu tuli sisälle väkisin ja vei Hilla-Marian, sillä oli iso veitsi ja se oli joku hullu", Ilse sopersi ja Harriet alkoi itkeä. Ambulanssi saapui pihalle ja Ilse pääsi ensihoitajien hoiviin.
"Mitä ikinä tehdäänkään, se tehdään yhdessä. Mä en taatusti mene kotiin kun mun tyttäreni on sen hullun käsissä! Niko kuuntele mua!" Harriet huusi ja Niko yritti olla kuulematta mitä tämä sanoi. "Okei... okei" Niko luovutti, vaikkei tämä nyt mennytkään ihan ohjesääntöjen mukaan. Harriet oli shokissa ja sen huomasi. "Sä saat tulla mukaan, mutta pysyt taustalla. Pysyt autossa. Harriet lupaa mulle, että pysyt autossa", Niko vaati ja Harriet lupasi, vaikkei hänellä ollut aikomustakaan pitää lupaustaan. "Nyt lähdetään asemalle ja katsotaan mitä voidaan tehdä. Kun saadaan mahdollinen kulkuneuvo selville voidaan laittaa helikopterit ilmaan ja jos ne on kävellen matkassa laitetaan koirat hommiin... kyllä tää selviää Harriet", Niko puhui ja yritti saada jonkinlaisen kontaktin Harrietiin, jonka katse oli tavoittamattomissa. "Se on vaaninut meitä Niko. Se asui ihan meidän naapurissa helvetti sentään. Mä olen pettänyt mun tyttäreni ja Saminkin ja siskon ja kaikki." Harriet alkoi nyyhkyttää holtittomasti. "Kuule Harriet, kuuntele mua nyt helvetti sentään nainen! Sä et voi mennä tohon nyt tai mä passitan sut sairaalaan. Tohon on aikaa sitten myöhemmin kun ollaan kotona. Kaikki me kolme. Siihen meidän täytyy nyt keskittyä. Täysin." Niko puhui hitaasti, rauhallisesti ja päättäväisesti. Hän jopa hymyili taustapeilistä Harrietille, joka kuunteli. Harriet kuunteli ja imi voimia Nikon sanoista. Hän alkoi hengitellä rauhallisesti ja piti ajatuksensa hengityksessään.
14.
Viimeinen huoltoasema ennen määränpäätä vilahti ohitse. Hunter hieraisi ohimoaan. Päätä särki taas. Taustapeilistä hän näki kuinka pikkuihminen lussutti autuaana peukaloaan. "Voi vittu sentään, en mie tiedä..." Hunter nyyhkäisi ja kirosi sitten itseään. Mikä vitun sankari hän oli, yksi saatanan vellihousu helvetti. Taivas oli kirkas ja tähtirikas. Vielä ei näkynyt raketteja, eikä helikoptereita. Hunter iski jarrut pohjaan ja käänsi auton holtittomasti ympäri autiolla tiellä. Hän ajoi huoltoasemalle ja raahasi uniltaan heränneen, potkivan ja kiljuvan tytön sisälle. "Voitko kattoo mukulaa, kun käyn kusella?" Hunter kysyi vastentahtoiselta kassalikalta. "En mie nyt oikein tiiä", kassa mutisi, mutta nähdessään Hunterin hurjistuneen ilmeen lupautui kuitenkin vahtimaan tyttöä. Hunter vilahti hyllyjen taakse ja juoksi sieltä ovesta ulos autolle. "Adios amigos", hän heilautti kättään huoltoaseman suuntaan ja painoi kaasua.
"Helvetin kylmä", Hunter mietti, vaikka tiesikin, että pakkaslukemat hädin tuskin ylittivät kymmenen astetta. Hänellä oli sisäinen kylmyys. Sisuskalut jäätyivät ikijääksi. Loppuosan suunnitelmistaan hän aikoi toteuttaa. Nössöily sai luvan riittää. Hunter oli kävellyt nyt pari kilometriä umpihangessa. Vielä olisi yksi kilometri jäljellä Seidalle. Kävelyyn oli mennyt paljon enemmän aikaa kuin Hunter oli odottanut menevän. Hän pelkäsi helikopterien ja poliisikoirien jo tulevan. Hunter pälyili ympärilleen ja ylös taivaalle, mutta kaikkialta hänelle vastasi vain hiljaisuus. Metsä oli kuoleman hiljainen.
Hunter oli päässyt perille. Hän istui pyhän Seidan sylissä ja odotti. Hän odotti merkkiä ja puristi leukua kädessään. Hän oli riisunut takin ja hupparin pois päältään. Paljas ylävartalo huurustui pakkasilmasta ja Hunterin huulet sinersivät kylmästä. Mutta katse oli kirkas ja valpas. Hunter tunsi olevansa päättäväisempi ja valmiimpi kuin ikinä elämässään.
Harriet istui poliisiaseman kahviossa ja kiskoi sisäänsä viidettä kuppia kahvia. Homma edistyi ihan liian hitaasti Harrietin mielestä. Niko oli mennyt Jalaksen asuntoon ja löytänyt yhtä ja toista mielenkiintoista, mutta tässä tilanteessa vähäpätöistä sieltä. Henri oli pelihullu, tällä oli satoja tietokone- ja konsolipelejä siellä. Itse asiassa koko olohuone oli pelien vallassa. Henri oli pitänyt jonkinlaista päiväkirjaa tietokoneellaan, mutta se oli vielä atk:n avattavana. Harrietin jalka vispasi rauhattomasti ja kädet tärisivät kahvikupin ympärillä. Viereisen pöydän sämpylänsyöjä katseli häntä säälien, luuli varmasti, että hänellä oli erittäin vaikeaksi kehittynyt kahvikuppineuroosi.
Harriet istui auton takapenkillä. Edistysaskel, suorastaan harppaus, oli tapahtunut. Ei kuitenkaan heidän toimestaan, vaan Henri Jalas oli jättänyt Hilla-Marian huoltoasemalle Sodankylään johtavalla maantiellä. Harriet kiitti jumalia, kiitti huoltoaseman kassaa, kiitti Nikoa, kiitti itseään, että oli pysynyt nämä kriittiset tunnit järjissään ja kiitti jopa Henri Jalasta, että tämä oli antanut hänen tyttärensä elää. Helikopterit olivat ilmassa ja poliisikoirat valmiusasemissa. Harriet toivoi, ettei tulisi enää enempää ruumiita, ilmassa oli muutenkin tarpeeksi ruudinkäryä kun raketit ja pommit räjähtelivät ympäri maata.
He kaarsivat huoltoaseman pihaan ja Harriet juoksi ulos vielä liikkeessä olevasta poliisiautosta. "Hilluska", hän yritti huutaa, mutta huuto juuttui kurkkuun, eikä ääntä kuulunut. Sisällä huoltoasemalla Hilla-Maria istui lattialla ja kokosi pahvimukeista tornia. "Äit-ti" Hilluska sanoi ja ojensi kätensä häntä kohti. Harriet kaappasi tyttärensä syliin ja yritti olla itkemättä. Niko jututti kassaa ja kiitteli vuolaasti Hilla- Marian pelastamisesta. Kassatyttö näytti ylpeältä ja kysyi tulisivatko lehdet haastattelemaan häntä. "Kyllä varmasti", Niko sanoi ja iski silmää. Harriet kantoi Hilla-Marian autoon ja yllätti Nikon iloisesti, kun sanoi tahtovansa mennä Hilluskan kanssa kotiin. "Hyvä ratkaisu Harriet! Mä pidän sut kyllä ajan tasalla ja tässä saattaa mennä koko yö", Niko sanoi ja suuteli Harrietia otsalle.
15.
Hunter säpsähti hereille. Oliko hän nukahtanut. Hän yritti liikkua, mutta vartalo tuntui kangistuneen paikoilleen. Hän kuuli kaukaa lähestyvän helikopterin ääneen. "Haa, ne löysivät auton", hän riemastui ja kampesi itsensä väkisin ylös maasta. Ylös päästyään hän alkoi hyppiä haarahyppyjä saadakseen veren liikkumaan jähmettyneessä ruumiissaan. Hän hyppi ja loikki ympäri Seitaa. Hän alkoi ulvoa kuin susi ja toivoi mielessään, etteivät koiranpirut olleet vielä metsällä.
Hunter polvistui Seidan eteen ja otti puukkonsa esiin. Hän katseli hetken kuunvalossa välkkyvää terää. Taivaalla hohkasi rakettien kajoja, jossakin kaukana. Hunter viilsi rintakehäänsä x-kirjaimen. Ensin hitaasti toisen sakaran ja sitten toisen nopeasti huitaisten. Lämmin veri pulpahteli hänen rintaansa pitkin ja putoili noroina alas lumelle. Veri näytti kuunvalossa mustalta. Sitten hän kääntyi hitaasti ympäri, palatakseen takaisin Seidan syliin istumaan. Hunterin oli lämmin, vaikka hän istuikin ilman paitaa hyisessä metsässä. Hän pyyhki leukunsa terän farkkuihinsa ja tarkasteli taas terää pitkään ja hartaasti. Hänellä ei ollut kiire mihinkään enää. Nämä olisivat hänen elämänsä viimeiset minuutit. Hunter kohotti puukkonsa ja viilsi vasemman käden ranteen auki, sitten hän vaihtoi puukon vasempaan käteen ja viilsi oikean käden ranteen auki. Verta suihkusi joka puolelle. Hunter ei ajatellut yhtään mitään, hän vain tunsi asioita sydämen sykkeen tahdissa. Lämmin, huuruinen olotila muuttui kylmäksi ja kirkkaaksi oloksi. Hän näki viimeiseksi kuun yötaivaalta ennen kuin menetti tajuntansa Seidan sylissä.
Hilla-Maria nukkui omassa sängyssään ja Harriet tuijotti kädessään lepäävää kännykkää hypnoottisesti. "Soi jo perhana!" hän ajatteli ja vaihtoi asentoa korituolissa. Hänen olisi pitänyt mennä mukaan ja tehdä työnsä, Harriet mietti hetkellisesti ja vilkaisi sitten nukkuvaa tytärtään. Ei, ei sittenkään. Nämä olivat olleet pitkät ja väsyttävät viikot. Hän joutuisi nyt käymään laitoksen kallonkutistajalla, kuten oli joutunut Samin kuoleman jälkeenkin käymään. Harriet tekisi mitä käskettiin, mutta hän ei ollut sitä tyyppiä. Terapia-tyyppiä.
Hän ratkoi niin työasiat, kuin oman mielensä umpikujatkin, yksin omassa päässään. Kaikki muu oli suorittamista. Ympäristön vaatimaa suorittamista. Mutta kyllä Harriet sen ymmärsi, miksi näin oli. Hän itsekin toivoi, että kaikki, jotka kantoivat luvalla aseita, olisivat jonkun muun kuin itsensä toimesta tervepäisiksi todettuja.
Harriet heräsi säpsähtäen kun puhelin piippasi. Hän ryntäsi pois makuuhuoneesta ja vastasi puhelimeensa. "Huomenta muru, juttu on loppu. Loppuun käsitelty. Henri Jalas löytyi metsästä. Koirat löysivät. Se viilteli itseensä x-kirjaimen ja sitten ranteensa auki. Oli kuollut kun löydettiin. Ollut jonkin aikaa", Niko huokaisi syvään ja kuulosti väsyneeltä. "Silta ja Talus-Kerminen siirtyvät syyttäjän huoleksi, mutta mitä me tästä opittiin? Mikä helvetti oli näitten motiivi? Hulluusko?" Harriet kysyi turhautuneena. "Jaa-a, en tiedä kuule kannattaako sitä miettiä. Se saattaa kirkastua joku päivä ihan itsekseen. Mutta kyllähän niillä kaikilla nyt yksi yhteinen nimittäjä oli, näin äkkiä ajatellen", Niko sanoi. "No syrjäytyneitä ne nyt tuskin oli, yliopisto-opiskelijoita helkkari sentään", Harriet puuskahti. "No joo, mutta syrjäytyneitä tosielämästä ja kotoaan, perheensä luota. Ei mikään korvaa läheisiä ihmisiä. Odota vaan kun hoitsurobotit valtaa vanhainkodit ja muut hoivalaitokset niin mitä me sitten tullaan näkeen. Vinoutunutta meininkiä yhtä kaikki. Mä lähden nyt himaan nukkumaan. Tulen iltapäivällä sinne ja mietitään ihan muita juttuja. Okei?" Niko lopetteli puhelua. "Okei", Harriet sanoi ja sulki puhelimensa. Harriet palasi makuuhuoneeseen ja katsoi nukkuvaa tytärtään. Hilla-Maria oli ollut tunteja murhaajan matkassa. Tunteja pedon kanssa. Mitä se tarkoitti, vai tarkoittiko mitään, Harriet huokaisi ja istahti alas sängynreunalle. Hänestä tuntui, että tämän jutun totuus kuoli yhdessä Hunterin kanssa ja se harmitti häntä. Jäi kaivelemaan. Kismitti. Harriet tunnisti itsessään huolettomuuden, jopa lievän boheemiuden muussa elämässään, mutta se piirre ei kuulunut työelämään. Hän oli töissään pilkuntarkka fatalisti. Hän halusi, että kaikki meni millilleen oikein ja että hän itse ymmärsi asian. Joskus oli mukavaa, että muutkin ympärillä ymmärsivät asian hänen laillaan, muttei se ollut välttämätöntä. Hänessä ei ollut matkasaarnaajan vikaa. Hänelle riitti, että asiat olivat omassa päässä järjestyksessä, siis työasiat. Muut asiat olivat niissä värikkäissä ja repsottavissa mapeissa hujan hajan eri aivolohkoihin heiteltyinä.
Harriet oli kasannut keittiön pöydälle voileipiä, kuppikakkuja ja matkalehtiä. Stereoissa soi Snatam Kaurin Long time Sun. Niko oli tulossa ja Hilla-Maria odotti kärsimättömästi syöttötuolissaan, sekä Nikoa, että ruokaa. He lähtisivät lomamatkalle, jonnekin aurinkoon ja lämpöiseen. Kauas täältä, mikä tekisi hyvää heille kaikille. Vielä ne olivat hänen päässään, Mina, Thor ja Hunter, mutta Harriet toivoi, että ne jäisivät lomamatkalle. Ovikello soi ja Hilla-Maria kikatti taputtaen pieniä, pulleita käsiään yhteen.