[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa-wI1AZXJxEHxyDwHuI797QbhII0d7cDcdyN2oFOJ2Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":18,"gutenbergCategories":19,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":20,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":21,"preamble":22,"content":23},988,"Kansalainen X","Toivonen, Amalia",null,"988-toivonen-amalia-kansalainen-x","988__Toivonen_Amalia__Kansalainen_X","romaani",[],[],"fi",2015,12489,80447,true,[],[],[],"Rovaniemelle muuttanut poliisi Harriet Haataja tutkii asunnottoman miehen murhaa dekkarisarjan avausteoksessa. Uhri on löytynyt pahoinpideltynä rintaan viilletty X-merkki tunnusmerkkinään, mikä käynnistää rikostutkinnan Lapin talvisissa tunnelmissa.","Amalia Toivosen 'Kansalainen X' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 988.\nE-kirja on tekijän luvalla tekijänoikeuksista vapaa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Amalia Toivonen ja Projekti Lönnrot.","KANSALAINEN X\n\nKirj.\n\nAmalia Toivonen\n\n\nAmalia Toivosen esikoiskirja Kansalainen X aloittaa Pirkanmaalta\nRovaniemelle muuttaneen poliisin, Harriet Haatajan tutkimusten\nsarjan.\n\n\n\nwww.art-amalia.com, 2015\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nNe kuvittelevat olevansa joku vitun susipari. Ne kuvittelevat\nolevansa muiden yläpuolella. Mina ja Thor. Aluksi oli toisin.\nYhdenvertaisuus. Ensimmäisen murhan jälkeen he olivat yhtä. Yksi\nmieli, yksi keho ja paljon pimeyttä. Pala palalta se murtui. Pimeys\nvaati lisää verta, jonka voisi muuntaa energiaksi. Energiaksi heille.\nHauskanpitoenergiaksi. Se oli ekoenergiaa, joka nostatti egoenergiaa\noikealla, saatanallisella tavalla. Tarvittiin uusi murha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarriet työnteli keinua hurjempaan vauhtiin. Tytär Hilla-Maria\nkikatti koko liki kaksivuotiaan taaperon elämäninnolla. Helmihampaat\nhohtivat kilpaa katuvalojen loisteessa välkkyvän lumen kanssa.\nPosket olivat pakkasesta punaiset. He olivat aina myöhään täällä\nleikkipuistossa. Liian myöhään, tuumi Harriet ja tunsi kiusallisen\nsyyllisyyden piikin pistävän rinnassaan. \"Säännölliset elintavat ja\naikainen nukkumaanmenorytmi tekee lapsista älykkäitä ja onnellisia.\nPärjääjiä. Ihan totta hei, uusimmassa tutkimuksessa on todettu\nnäin ja sanoohan sen nyt järkikin,\" lääkäri-sisko Henna-Riikka\noli selittänyt juuri eilen puhelimessa. Henna-Riikka oli niitä,\npärjääjiä. Harriet katseli ympärilleen Angry Birds-hahmojen\ntäyttämässä leikkipuistossa. Ei ketään muuta kuin he tyttären\nkanssa. \"Pahus, paljoks se kello mahtaa olla?\" Harriet mietti ääneen\nja kaivoi kännykkänsä oranssin toppatakin taskusta. Kello näytti\narmottomat 22:32. \"Nyt lähdettiin täältä Hilluska muru. Nukkumattikin\non jo taatusti käynyt meillä ja nyt jäätiin ilman unta.\" Harriet\npuuskahti ja nappasi Hilla-Marian keinusta syliinsä.\n\nHilla-Maria nukkui toisessa huoneessa ja Harriet avasi\ntyökannettavansa. \"Kansalainen X\" kansio ei houkuttanut avaamaan\nitseään yhtään, mutta oli pakko. Kansalainen X -nimitys oli tullut\njostakin typerästä sisäpiirin vitsistä poliisilaitoksella. Uhri\noli Tapio Raimo Turunen. Ikä 59 vuotta. Työkyvyttömyyseläkkeellä.\nKoditon alkoholisti. Tapettu hakkaamalla ja potkimalla, ilman\naseita. Lopuksi oli viilletty rintakehään suuri X-kirjain. Ruumis\nlöytyi Lapinkävijäntien rakennustyömaalta. Se oli heitetty\nhuolimattomasti aidan taakse, kuin kiireellä pois isoimmilta\nkatseilta. \"Juoppolallien välienselvittely.\" oli sihteeri Sanna\nSuopunki puuskahtanut ja käskenyt siirtää koko kansion syrjään\njoulun tieltä. \"Noita kun tulee ja menee.\" Sanna oli selitellyt\nhuomattuaan Harrietin pistävän katseen. \"Mie neulon miun\nburleskimekkooni punaisia strasseja. Kato!\" Sanna paljasti salaiset\npuuhansa työpöytänsä alta. \"Eiks noi kannattas liimata?\" Harriet\nkysyi. \"Tiedäks sie jotain näistä muka?\" Sanna sanoi ja purskahti\nhelisevään nauruun, joka sopi täydellisesti hänen helinäkeijumaiseen\nolemukseensa. \"No en mitään!\" Harriet vastasi ja ajatteli\nalusvaatekertaansa, josta oli ollut vaikea erottaa Nikon kalsareita\nhänen omista boksereistaan. \"Ootteks te vielä tauolla Nikon kanssa?\nSe on tavallistakin tuppisuisempi. Ihan mölli suoraan sanoen.\" Sanna\njatkoi hiljentäen ääntään. \"Koko juttu oli suuri virhe. On ihan liian\naikaista alkaa seurusteleen vielä, kun Samikin kuoli vasta vuosi\nsitten.\" Harriet halusi päättää kiusalliseksi kääntyneen keskustelun\ntähän. \"Mutta tehän erositte ennen Hilla-Marian syntymää. Mitä sen\nkuolema tähän kuuluu?\" Sanna jäi miettimään ääneen kun Harriet lähti\nhuoneesta. Lakimies Sami Laakso oli kuollut auto-onnettomuudessa\nPirkanmaalla. Hilla-Maria oli jäänyt isättömäksi pienenä, muutaman\nkuukauden ikäisenä käärönä. Sami olisi ollut hyvä isä, miehellä oli\nollut sellaiset onnistujan ja pärjääjän sisuskalut. Sen takia Sami\nei olisi eroa halunnutkaan, vaikka avoliitto oli kärynnyt pohjaan\naikaa sitten. Mutta Harriet ei ollut samanlainen suorittaja kuin\nSami tai sisko. Hän eli enemmän tunteesta kuin moni olisi päällepäin\nuskonut. Harriet palasi ajatuksissaan tähän hetkeen ja sulki kansion\nja sen jälkeen koko koneen. \"Mitähän sitä ostaisi Hilluskalle\njoululahjaksi? Jotain kivaa sen täytyisi olla. Sisko oli sanonut\nhankkineensa taaperonpesualtaan Hilla-Marialle, mikä ikinä sellainen\nsitten olikaan.\" Harriet mietti harjatessaan hampaitaan kylpyhuoneen\npeilin edessä. Hiusten punainen väri oli kulahtanut, kasvot näyttivät\nkulahtaneelta ja orvokkikuvioinen flanelliyöpaita se vasta kulahtanut\nolikin. \"Värien katoaminen elämästä merkitsee masennusta\", oli\njossakin naistenlehdessä sanottu. Tätäkö se tarkoitti, Harriet mietti\nja päätti varata ajan kampaajalle.\n\nAamulla kello soi 6:15 ja Harrietin olisi tehnyt mieli pistää pää\npeiton alle. Mutta se ei käynyt, oli noustava, vaikka väsytti\njäätävästi. Hilla-Maria nauraa kikatti pinnasängyssään ihastellen\nvarpaitaan. \"Äit-ti, äit-ti hi hi hi hii\" taaperoinen viihdytti\nitseään, kun äiti yritti tehdä \"Viiden tiibetiläisen\"-sarjan\nnoustuaan ylös lämpöisestä sängystä. Ashtanga-jooga tunnit olivat\njääneet tänä syksynä väliin. Ensin tuli syysflunssa, sitten\ntyökiireet, sen jälkeen ero Nikosta ja nyt ei enää huvittanut mikään.\nMutta kevätpuolella Harriet oli päättänyt palata joogatunneille,\noman itsensä vuoksi. Jooga oli ainoa laji, joka oli onnistunut\ntasoittamaan Harrietin levotonta mieltä ja olemusta. \"Surrrrrr,\nsurrrrrrr\" Hilla-Maria matki tehosekoitinta, jolla Harriet pyöräytti\naamujuomansa. Pari ruokalusikallista macaa, vähän viherjauhetta,\ninkivääriä, gingseniä, banaania, mustikoita ja soijamaitoa.\nHilla-Maria sai oman versionsa voimajuomasta ja punaisen donitsin\nhentoon vaaleaan tukkaansa. Harriet pyöräytti oman hevosenhäntänsä\nmustalla donitsilla kiinni ja sitten he olivat valmiit uuteen\npäivään. Harrietin punainen Toyota oli lumessa. Yöllä oli satanut\nviitisen senttiä lunta. Pihalla oli kaunista. Koskikadulla oli\njo aamuvilinää, kiinalaisia turisteja raahasi matkalaukkujaan\nkohti hotellia, aurat puhdistivat teitä ja muutama hurjapäinen\npyöräilijäkin näytti polkevan kohti työpaikkoja ja kouluja. Harriet\noli huomannut pyöräilysesongin olevan täällä ympäri vuoden, toisin\nkuin Pirkanmaalla, josta hän oli muuttanut Rovaniemelle odottaessaan\ntytärtään. Rovaniemi oli napapiirin kruunu, suurin kaupunki\npinta-alaltaan koko Euroopassa ja tunnetusti Joulupukin kotikontu.\nHarriet pöllytti lunta autonsa päältä. Hilla-Maria heilutteli käsiään\nturvaistuimessaan sisällä autossa. Harriet ei ollut vielä kotiutunut\nRovaniemelle täysin, mutta eipä hän ollut koskaan kotiutunut\nTampereellekaan. Hänellä oli vaeltajan sielu. Sellainen ikuisen\nkulkijan mieli. Harriet nautti tunteesta kun oli lähdössä jonnekin.\nSe oli usein matkoissakin paras osuus, tavaroitten pakkaaminen ja\nhaaveilu.\n\nJätettyään Hilla-Marian tarhaan Harriet laittoi musiikkia\nmp3-soittimestaan. Tämä oli niitä aamuja, jolloin hän tahtoi herätä.\nNiitä aamuja tai hetkiä, jolloin mikään muu kuin Kreatorin People\nof the lie-biisi ei toiminut. Biisi siivitti Harrietin ajatuksia\nlentoon. Kansalainen X. Viinanhuuruinen tappoko? Ei, ei ja ei.\nHarriet ei uskonut yhtään siihen oletettavampaan todennäköisyyteen.\nHänellä oli sellainen tunne. Intuitio. Etiäinen.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMina oli tottunut saamaan kaiken. Oikea asenne ja röyhkeät\nsilmät. Thor oli ylimielinen paskiainen, joka ei loppujen lopuksi\nollut niin ovela kuin kuvitteli. Hän itse oli tarkkailija. Ei\nkoskaan eturivissä, eikä koskaan kovaäänisin. Se miten heille\nloppujen lopuksi kävisi oli kaiken tämän summa. Mutta loppu\nei ollutkaan tärkeä, vaan matkanteko. Murhassakin suunnittelu\nhakkasi lopputuloksen. Sen hän jo tiesi kahden murhan jälkeen.\nEnsimmäinen oli oikeastaan ollut armomurha. Hän murhasi 12-vuotiaan\npikkuveljensä, joka oli sidottuna pyörätuoliin ms-taudin takia.\nHän työnsi pikkukundin rullatuoleineen kreikkalaisen pikkusaaren\nuima-altaan irvikuvaan, oliivi- ja sitruunapuiden kätkössä. Hän itse\noli silloin 16-vuotias ja korviaan myöten täynnä näitä pakollisia\nperhelomia etelän auringossa. Hän oli varjon lapsi. Hunter säpsähti\nhereille ajatuksistaan, kun kapakan ovi kävi. Siinä olisi heidän\nseuraava uhrinsa. Hunter lähti seuraamaan humalaista miestä, jonka\npäivärutiinit olivat tylsempiä kuin Hunterin mummon, jolla sentään\noli bingo-säpinää pari kertaa viikossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhempi rikoskonstaapeli Harriet Haataja. Niin lätkässä luki.\nHarriet istui punaiselle tuolilleen ja pyörähti sillä ensimmäiseksi\nympäri luoden katseensa toimiston jokaiseen nurkkaan. \"Kaikki\nkunnossa\", hän mietti ja avasi tietokoneensa. Ovelle koputettiin,\njoten sen täytyi olla kollega Niko. Pomo Lars \"Lexa\" Lepikko hyökkäsi\nsisälle kuin panssarivaunu ja Sannallakin oli taipumus kilahtaa\nsisälle muitta mutkitta. Sannassa kaikki helisi tai kilisi riippuen\npäivästä. \"Kuule Harriet, on tapahtunut uusi murha. Uusi kansalainen\nX helvetti.\" Niko puuskahti ja puisteli päätään epäuskoisena. \"Mähän\nsanoin\", Harriet mietti, mutta tyytyi nyökkäämään. \"Ja toinen asia,\nmeidän tarvis puhua. Ihan totta Harriet mä...\" lause jäi kesken kun\npomo marssi sisälle. \"Nyt vipinää kinttuihin helkkari. Mitä työ siinä\nmullotatte? Ounasvaaralle niin kun olis jo. Mie en sitten ymmärrä\ntommosta mullottamista kun helvetin portit on viittä vaille auki\",\nLexa marmatti ja hätisteli heitä ulos toimistosta. \"Saadaan apuvoimia\nOulusta, jos on tarvis, mutta kuten tiedätte...\" Lexa madalsi ääntään\nmiltei kuulumattomaksi. \"Kuka niitä paskiaisia täällä tarvitsee?\"\npomo jatkoi ja häipyi omaan toimistoonsa, jossa puhelimet pärisivät\nvaativasti.\n\n\"Täällä on niin kaunista! Aaah!\" Harriet sanoi ja veti keuhkonsa\ntäyteen raikasta talvi-ilmaa. Niko katseli ruumista ja ympärilleen\nmietteliäänä. Ympäristön jäljet olivat peittyneet sankkaan\nlumisateeseen. Harriet otti muutaman kuvan, vaikka hänellä olikin\ntarkka valokuvamuisti itsellään. \"Murhaajilla on auto käytössään.\nMonikkomuoto lienee nyt oikeutettu, kun patologinkin lausunto sitä\ntukee. Ja Niko, tää ei jää tähän\", Harriet sanoi ja katsoi Nikon\nsilmiin. \"Loistava ajoitus. Joulu ja Uusi Vuosi tulossa. Rovaniemi\npullistelee turisteista ja jossakin kadunkulmassa vaaniskelee joukkio\nmurhanhimoisia hulluja, joilla on joku aate x. Mä alan taipua sun\nmietteitten suuntaan siitä, että uhrit eivät sinällään ole tärkeitä\nvaan itse teko. Tuskin tässä on kyseessä mikään sosiopoliittinen\nkannanotto syrjäytymiseen tai laitapuolen kulkijoihin.\" Niko\nmietti ja raapi ylipitkää sänkipartaansa. \"Sun tarvis ajaa toi\",\nHarriet huomasi sanovansa. \"Mikä?\" Niko hätkähti. \"Parta\", Harriet\njatkoi ja kääntyi toisaalle. Mitä ihmettä hänelle kuului enää\nNikon naamakarvat. \"Ai jaa, totta, mitäs Hilla-Marialle?\" Niko\nkäytti tilaisuuden hyväkseen. \"Hyvää vaan. Rakastaa keinumista ja\nvalvomista\", Harriet vastasi ja lähti kävelemään autolleen. Ei\npitäisi lipsahdella, ei työssä, eikä yksityiselämässä. Pienistä\nvirheistä saattoivat tulvaportit aueta ja homma karata käsistä.\nHarriet piti Nikosta, paljon, mutta tilanne oli kaoottinen. \"Ainahan\nse on sellainen. Sekasotku. Jos sitä käyttää kriteerinä tai tekosyynä\nvoi unohtaa elämisen kokonaan!\" Sanna oli joskus todennut hänen\npohdintoihinsa kyllästyneenä. \"Elämä on NYT. Myöhemmin ei oo ehkä\nmitään. Luulis sun Harriet tietävän ton hyvinkin...\" Sanna oli\ntuhahtanut ja häipynyt toimistoonsa. Harriet oli jäänyt miettimään,\nettä Sanna oli kaiken kilinänsä ja kimalteensa alla melkoisen juureva\nnainen. Juureva oli sana, jota Harrietin isä oli käyttänyt viisaina\nja syvällisinä pitämistään ihmisistä. Toisinaan Harrietista kyllä\ntuntui, että syvällisyyttä ja henkevyyttä käytettiin tekosyynä rypeä\nitsesäälin pohjamudissa oikein perusteellisen porsasmaisesti. Kuten\nhänen isänsä oli itse tehnyt.\n\nUhri numero kaksi oli Urpo Ala-Perälä. Eläkkeellä. Ikä 66 vuotta.\nEntinen taksikuski. Ei perhettä. Sisko Sodankylässä. Elämä lähinnä\nkotona ja paikallisessa kippolassa. Uhri oli tappamisen jälkeen\nriisuttu ylävartalosta paljaaksi ja viilletty puukolla iso\nX-kirjain rintaan. Aivan kuten Turusenkin tapauksessa. Patologin\nmukaan tappamiseen oli käytetty aikaa, paljon enemmän aikaa kuin\nensimmäisessä tapauksessa. Harrietin päässä alkoi muodostua\nkaava, eräänlainen kuvaelma siitä miten kaikki oli mahdollisesti\ntapahtunut. Ensin uhri valitaan ja tätä seurataan. Oikeana hetkenä\nuhri kaapataan autoon mukaan ja kuljetetaan tappopaikalle.\nVäkivaltaisen tappamisriitin jälkeen uhri merkitään X-kirjaimella\nja kuljetetaan jättöpaikalle. Kaavahan oli usein yksinkertainen,\nmutta sen muuntaminen yksityiskohdiksi ja käytäntöön sopivaksi\nolikin se haaste. Haaste, joka koostui pienistä palapelin osasista.\nOnneksi Harriet rakasti palapelejä. Hän tykkäsi ajatella asiat\npuolivalmiiksi ennen kuin lähti kentälle. Kokonaan valmiiksi\nniitä ei saanut mielessään päästää, sillä silloin ei jäänyt sijaa\nyllätyksille ja niitä tuli aina. Niko taas oli käytännön ihminen.\nHän halusi mahdollisimman pian kentälle ja kokosi siellä tarinaa\nlause lauseelta, todiste todisteelta. Kello näytti juuri niin paljon,\nettä Harriet joutui juoksemaan autolleen ja sieltä päiväkotiin.\nHilla-Maria vaappui vastaan puettuna ja reppu selässään. \"Äit-ti\"\npikkuihminen sanoi ja hymyili. Harriet nosti tyttärensä syliinsä ja\npuristi tiukasti rintaansa vasten.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSe oli toiminut taas. Hunter tunsi olevansa pilvessä ilman kamaa.\nTosi korkealla pilvessä. Niin olivat näyttäneet Mina ja Thorkin\nolevan. Pilvessä. He olivat yhtä, yhtä mieltä ja yhtä kehoa. Minan\ntoteemieläin oli haukka. Thorin taas karhu ja hänen susi. Hunter oli\nsusi, vaan ei sudelle. Kyllä Hunter tunnisti itsessään misantroopin.\nHunter nousi tuolilta ja lopetti päiväkirjamerkinnät. Hän avasi\nikkunaverhot ja tuijotti ulos. Keskustan kaduilla liikkuivat lähinnä\nturistit, pääasiassa kiinalaiset ja venäläiset. Hunter tiesi, että\npian joku kiinnostuisi heistä. Kun toinen ruumis löytyisi Ounasvaaran\nkupeelta heistä tulisi lööppikamaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarriet valvoi. Kello näytti puolta neljää aamuyöstä. Harriet istui\nsinisessä satiinipyjamassaan korituolissa lähellä ikkunaa ja katseli\nikkunasta alas kadulle. Korituolin hän oli ostanut kun imetti\nHilla-Mariaa. Korituolissa oli valkoinen ja pehmeä lampaan talja.\nHarriet jäi miettimään lampaita. Lampaitten laskemisesta ajatukset\nsiirtyivät karitsoihin ja sitä kautta uhrilampaisiin. Ihminen oli\nsusi ihmiselle. Harriet tunsi, että oli saamassa kiinni jostakin\najatuksesta, mutta sitten Hilla-Maria ääntelehti sängyssään ja\nHarrietin ajatukset katkesivat. \"Lammas, susi, susi ja lammas\", hän\ntoisteli hiljaa ja käveli keittiöön. Siellä hän nipinnapin vältti\nvaltavan kiusauksen keittää kahvia ja laittoi vedenkeittimen päälle.\nKamomillateetä ja seesamsiemenin päällystetty suolakeksi. Ne olivat\nhyvä ja nopea yöpala neljältä aamuyöstä. Harriet avasi kannettavansa,\nvaikka tiesi sen olevan huono idea. Uutisvirrasta hän poimi\nterrori-iskun uusimmat käänteet. \"Miksi jotkut rakentavat ja toiset\ntuhoavat. Onko tuhoaminen pääasiallinen syy vai sekundäärinen syy.\nOnko koko maailmanjärjestys kulahtanut ja vetelee viimeisiään, kun\njoka puolella maailmaa leimahtaa vähän väliä. Tyytymättömyys kasvaa\nja ahdistus valtaa kadut ja torit.\" Harriet sulki tietokoneensa\nja joi teensä. Hän sammutti keittiöstä valot ja katseli ikkunasta\npimeyden turvin. Tyhjää ja hiljaista. Koskikadulla ei liikkunut\nketään, eikä mitään. Yhtä tyhjää ja hiljaista kuin Harrietin päässä.\nHe olivat läpikäyneet tunkkaiset kapakat ja haastatelleet niiden\ntyöntekijät ja kantaistujat. Heillä ei ollut mitään konkreettista\nkädessään. Ei kaunoja, ei tappeluita, ei draamaa, eikä oikeastaan\nyhtään mitään muuta kuin lukemattomia tuopillisia olutta. Harriet\nei juonut olutta. Hän oli punaviini-ihmisiä ja niitäkin hyvin\nharvoin. Niko oli olut-ihminen henkeen ja vereen. Sisko taas oli\nviski-ihmisiä, vaikka lääkäri olikin. Harriet huokaisi syvään ja\npalasi ajatuksissaan murhiin. Tässä vaiheessa oli tultava siihen\ntulokseen, etteivät kohteet olleet tärkeitä tekijöilleen. Olisi\nkeskityttävä tekijöihin. Harriet tunsi pienen inhottavan tunteen\nnousevan vatsanpohjastaan. Ne jutut, joissa oli keskityttävä\nrikollisiin, tappajiin ja murhaajiin, olivat pahimpia. Ne sekoittivat\npään perusteellisesti, ellei pitänyt varaansa. \"Mene murhaajan\npään sisään, mutta katso, että tulet sieltä poiskin\", oli hänen\nopettajansa ja mentorinsa sanonut hänelle joskus vuosia sitten.\n\"Eikun sinne ja takas, sanoi hobitti\", Harriet tuumasi ja ryömi\npeiton alle. Hetken hän kuunteli tyttärensä tasaista hengitystä\nviereisestä sängystä ja rentoutui sitten.\n\n\n\n\n4.\n\n\nMuslimi, sikhi, kristitty... mitä eroa. Jos imet äidinmaidosta sen\nideologian, jota sinulle juotetaan... niin mitä eroa. Terrori-isku\npilapiirtäjiä vastaan Berliinissä oli siirtänyt heidät sivuun. Vain\npieni otsikko jossakin lehtien täyttösivuilla. Ei etusivun kamaa.\nMina ja Thor olivat taas jossakin tai kyllähän Hunter sen tiesi\nmissä. Ne vetivät kamaa Minan kämpillä. Hunter ei ollut kovinkaan\ninnostunut kamasta. Surkea korvike tositoimille. Kukaan heistä ei\nollut käynyt yliopistolla aikoihin. Mina eli perheensä elättämänä,\nkunhan kävi terapeutilla ja piti personal traineria. Thor oli\nbaarimikkona paikallisessa rock-baarissa. Hän itse eli liki ilman\nrahaa. Kaalia, massia, pätäkkää, hynkkää, juustoa, hilloa. Rakkaalla\nlapsella oli monta nimeä, kuten oli paholaisellakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhelin herätti Harrietin viisitoista minuuttia ennen kuin kello\nolisi soinut. \"Sanna täällä moi! Siun tarvii tulla tänne ja vähän\näkkiä. Joulupukin Pajakylän parkkikselta on löydetty ruumis ja\ntarviiko miun sanoa, että se on merkitty x-kirjaimella? Niko on\nmatkalla sinne jo. Ne haluu raadon pois sieltä parkkikselta ja vähän\näkkiä, ennen kun turistibussit ajavat pihalle. Siis hop hop matkaan\njo käy!\" Sanna hoputti ja lopetti puhelun. \"Ketkä haluavat ruumiin\npois sieltä? Joulupukki ja tontutko?\" Harriet mietti sarkastisesti ja\nkaappasi unisen Hilla-Marian sängystään. Hän puki tytölle vauhdilla\nvaatteet ja syötti hississä matkalla alas banaania. Auton päällä oli\nkymmenisen senttiä lunta. Harriet kirosi mielessään kahdesta syystä.\nHän inhosi auton puhdistusta lumesta ja Pajakylän parkkikselta\nolivat taas jäljet kateissa. Kuuntelivatko murhaajat sääennusteet\nennen surmatöitä. Päiväkodin pihalla Harriet huomasi unohtaneensa\nHilla-Marian repun kotiin. \"Myöhäistä!\" hän puuskahti itselleen ja\nkantoi tytön sisälle. \"Sori kuule Miia, tavarat jäi matkasta. Mutta\npärjäätteks te tää päivä?\" Harriet kysyi ja Miia nyökkäsi vaisusti.\n\"Eiköhän me pärjätä\", Miia mutisi vielä ja kääntyi pois Hilla-Maria\nsylissään. Harriet tunsi itsensä taas huonoksi äidiksi. Mikä piru\nsiinä oli, että hänellä oli tämä huono-äiti-kompleksi, kun muuten hän\ntunsi olevansa tasapainossa minäkuvansa ja toisten odotusten kanssa.\nNiin no ei tietenkään siskon odotusten kanssa, mutta Jyväskylässä\nvaikuttava sisko olikin ihan toinen juttu. Omaa luokkaansa\nodotuksissaan muita kohtaan.\n\nKun Harriet vihdoinkin pääsi perille Joulupukin Pajakylän\nparkkialueelle, oli ruumis jo kuljetettu pois. \"Mitä pirua Niko?\nMiksette te odottaneet mua. Tää ei kuule käy...\" Harriet sylki sanat\nsuustaan turhautuneena. \"Ei ollu minusta kiinni tämä juttu. Otin\nkuvia joka puolelta ja voit kysyä...\" Nikon lause jäi kesken kun\nHarriet hyppäsi takaisin autoonsa ja kaahasi pois.\n\nHarriet istui toimistossaan ovi kiinni ja katseli kuvia näytöltään.\nSama juttu, mutta jotenkin erilainen. Uhri oli Roi Salo. Poliisille\ntuttu, \"ei enää niin aktiivinen\" eläinaktivisti. Ikä 49 vuotta.\nTyötön. Asui vaihtelevasti yksin tai kaksin kahvilatyöntekijä Berit\nPellon kanssa. Berit oli ollut tapahtumahetkellä iltavuorossa. \"Se\noli varmaan liftaamassa. Se liftas usein kameransa kanssa. Se kuvaili\neläimiä, lähinnä metsässä nykyään.\" oli Berit selvittänyt tietojaan\nRoin liikkeistä. Harriet sulki silmänsä. Tässä kyseisessä tapauksessa\nuhria oli raavittu. Kynsitty kasvoista ja käsistä. Toivottavasti\nnyt löytyisi jotakin todistemateriaalia. Todistekelpoinen dna-näyte\nolisi lottovoitto, mutta mikä tahansa kuidun hitunen kelpasi\nhänelle. Harriet oli luvannut lähteä kahville töitten jälkeen Nikon\nkanssa. Sanna hakisi Hilla-Marian hoitoon pariksi tunniksi luokseen.\n\"Tuut sitten kattoon miun burleskiesitystäni ennen Uutta Vuotta!\"\nSanna oli vaatinut vastineeksi ja Harriet lupasi, vaikkei Pohjolan\nKeidas-yökerho ollutkaan hänen kantapaikkojaan.\n\nHarriet puki vaatteita päälleen ja kiroili ääneen, kun paita oli\nnurinperin. \"Helkkari Niko, mitä ihmettä me tehtiin?\" Harriet kysyi\nja tunsi punastuvansa. \"Liian myöhäistä katua neitiseni. Autoseksiä\njoenrannassa. Ei siitä anneta edes sakkoja, älä pelkää... heh.\"\nNiko naurahti ja starttasi bemarinsa. \"Sä et sitten tule hakeen\nHilla-Mariaa Sannalta. Onko selvä? Se näkee susta heti, ettei me\nmissään kahvilla käyty helkkarin helkkari. Mä en tiedä...\" Harriet\npuisteli päätään ja yritti epätoivoisesti saada hiukset ojennukseen.\nNiko tyytyi vain virnuilemaan omahyväisesti ja Harriet yritti olla\nkatsomatta miestä, ettei suuttuisi tälle. \"Mennään viikonloppuna\nsyömään. Mä haluan nähdä Hilla-Mariaa\", mies sanoi ja alkoi\nvihellellä autoradiosta kuuluvan Lauri Tähkän tahdissa. \"Pitäisi\nolla koko ajan skarppina, koko ajan varuillaan. Pienikin virhe voi\nviedä valttikortit käsistä.\" Harriet ajatteli, muttei voinut olla\nhymyilemättä piilossa. Mies oli niin onnellisen näköinen, vaikka\ntyöasiat olivat ihan päin persettä suoraan sanoen. Kohta he saisivat\njatkaa onnen autuasta hymyilyään työttömyyskortistossa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nNyt ne olivat mokanneet. Mokanneet pahasti. Hunter oli raivoissaan.\nHänen päätään särki ja kädet tärisivät. Mina ja Thor olivat lähteneet\najelemaan kamahuuruissaan ja ottaneet liftarin kyytiin. Äijä oli\nalkanut ärsyttää heitä ja he olivat päättäneet hoidella äijän\nkaksin, ilman häntä. Hunter murisi. Murisi ääneen ja huusi päälle.\nHän pomppasi ylös tuolilta ja alkoi kiertää kehää huoneessa, jossa\noli vain kirjoituspöytä ja tuoli ikkunan edessä. Ne olivat taatusti\njättäneet jälkiä ja ei aikaakaan kun poliisit olisivat ovella.\nKaikki meni päin vittua. Hunter oli miettinyt kaiken valmiiksi. Hän\noli säveltäjä, ohjaaja ja tämän homman Jumala, helvetti sentään.\nHunter ei pitänyt yllätyksistä, ne tekivät hänestä kiusaantuneen ja\npaljastivat heikkouden sietää odottamattomia asioita ja tapahtumia.\nHunter käveli seinän viereen ja hakkasi päätään seinään niin, että\notsasta alkoi vuotaa verta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Joku tyttö soitti siulle Harriet. Sanoi tietävänsä jotain Salon\nmurhasta tai ainakin siitä kenen autoon Salo oli päätynyt. Odotas kun\nmie kaivelen sen täältä. Tiia Vellamo. Yliopisto-opiskelija. Ikä 24\nvuotta. Asuu Pohjolankadulla ja puhelinnumero tulee tässä...\" Sanna\nluetteli numeron ja Harriet kirjoitti numeron muistiin Hesburgerin\ntarjouskuponkilappuun. Harriet oli autolla liikenteessä ja joutui\nnyt perumaan kampaajansa. Hän yritti soittaa Tiian numeroon, mutta\nkukaan ei vastannut. Hän käänsi auton kohti Pohjolankatua ja soitti\nvielä Sannalta tarkennuksen osoitteeseen. Harriet pysäköi autonsa\nvieraspaikalle kuuliaisesti, vaikka tiesikin mitä Niko olisi sanonut.\n\"Sä et kuule Harriet ota mitään iloa siitä irti, että oot poliisi!\"\nHarriet nousi autosta hitaasti, venytellen jäseniään ja käveli sitten\nkohti A-rappua. Asunto sijaitsi kolmannessa kerroksessa ja Harriet\npäätti nousta rappuset kävellen. Rappukäytävässä tuoksui ruoka. Hyvä\nkotiruoka. Harriet huomasi olevansa nälkäinen. Hän käveli vielä\nviimeiset askeleet oven taakse, jonka postiluukussa luki Vellamo.\nHarriet soitti ovikelloa ja odotti. Mitään ei kuulunut, joten hän\nsoitti vielä toisen kerran ovikelloa. Huoneistosta ei kuulunut\nmitään. Harriet kaivoi kännykkänsä esiin ja soitti Tiian numeroon.\nHuoneistosta alkoi kuulua hetken kuluttua puhelimen soittoääntä,\ntaisi olla Lady Gagan Bad Romance. \"Järkkää mulle kotietsintälupa\nTiia Vellamon asuntoon. Nopeasti, mulla on huono fiilis tästä!\"\nHarriet soitti pomolleen Lexalle.\n\nKotietsintäluvan saatuaan Harriet meni sisälle asuntoon yhdessä\nNikon ja talonmiehen kanssa. Asunto oli todella siisti ollakseen\nopiskelija-asunto. Paljon kukkia ja herttaisia tauluja seinillä.\nHarriet huokaisi ääneen, että tämä asunto muistutti hänen omaa\nopiskelija-ajan asuntoaan. Siisti ja romanttinen. Niko kohotti\nkysyvästi kulmiaan, muttei sanonut mitään. \"Mitä?! Odotitko,\nettä mulla olis ollu Rambon kuvia seinillä ja painonnostorekki\nolkkarissa vai mitä?\" Harriet kysyi. \"Jotain sinne päin...\" Niko\nsanoi hiljaa, muttei tarpeeksi hiljaa, sillä talonmies lopetti\nkännykkänsä räpläämisen ja purskahti raikuvaan nauruun. Harriet\ntuhahti ja alkoi tutkia Tiian puhelinta. Viimeinen puhelu äidille,\ntoiseksi viimeinen puhelu poliisiasemalle ja siitäkin päätellen, että\npuhelin oli tässä hänen kädessään, joku tai jotkut olivat hakeneet\nTiian kotoaan. Soittamatta ensin. \"Härskiä toimintaa. Ihan meidän\nnenän alla. Niitten täytyy olla kamoissaan.\" Harriet sanoi ja Niko\nnyökkäsi. \"Oliskohan niiden tiimityöskentelyyn tullut joku särö?\nMusta tää haiskahtaa vähän sille\", Niko tuumiskeli ja Harriet oli\nsamaa mieltä asiasta. \"Katotaan nyt löytyykö sormenjäljistä mitään\ntai ketään kiinnostavaa.\" Harriet laittoi sormet ristiin ja toivoi\njonkinlaista edistysaskelta. Tämä alkoi olla hyvin turhauttavaa, kun\nhe eivät edenneet jutussa yhtään. Pelkkiä olettamuksia ja puhetta, ei\nmitään konkreettista mistä ottaa kiinni. \"Käydäänkö ottaan yhdet?\"\nHarriet huomasi kysyvänsä ja Niko näytti hämmästyneeltä. \"No totta\nhitossa käydään\", Niko vastasi ja he sopivat treffit irkkupubin eteen\nseitsemältä illalla.\n\n\"Sä olet se poliisinainen. Se rikosetsivä, joka oli lehdessä. Eikö?\"\nrullatuolissa oleva mies kysyi Harrietilta poliisiaseman pihalla.\n\"Joo, taikka me ei olla enää mitään etsiviä, mutta joo, olenhan\nminä. Harriet Haataja vanhempi rikoskonstaapeli\", Harriet sanoi ja\nkätteli miestä. \"Mä olen Veikko Vellamo. Mä olen Tiian isä. Ne on\nkuule ne paskiaiset sieltä yliopistolta, ne jotka Tiian vei\", Veikko\nalkoi vaahdota selvästi kiihdyksissä. \"Kuule, tuu tonne sisälle\nniin jutellaan kunnolla tästä aiheesta\", Harriet ehdotti, mutta\nmies kieltäytyi jyrkästi. \"Mä en teistä paskalakeista kuule välitä,\njumalauta. Mitä te teitte kun se rattijuoppo ajoi mun yli? Mitä?\nEtte mitään. Ettekä varmaan tee nytkään. Mutta siellä yliopistolla\non jotain friikkejä, jotain kummajaisia, joita Tiia pelkäsi. Ne on\ntappaneet sen nyt... yh yh hyy\", mies purskahti itkuun ja Harriet\nyritti lohduttaa miestä, mutta tämä lähti rullaamaan pois päin.\n\"Ettikää sieltä, yliopistolta jumalauta\", mies huusi vielä ennen\nkuin ylitti tien. Harriet palasi takaisin sisälle ja pyysi, että he\nvoisivat jäädä ylitöihin Nikon kanssa asian tiimoilta. Hilla-Maria\nsaisi jäädä vuorotarhaan illaksi. \"Se siitä tuopillisesta!\"\nNiko huokaisi ja valmistautui pitkään ja tylsään iltapuhteeseen\nyliopistomaailmassa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nHunter pesi verta leu'astaan. Merkkauspuukko. Hän pesi hitaasti ja\nhuolellisesti terän ja puisen varren. Ajatukset olivat tasaantuneet\nyhdessä sydämensykkeen kanssa. Hän oli taas tyyni oma itsensä.\n\"Mitä vittua te menitte tekemään? Mitä?\" hän muistaa huutaneensa\nkurkku suorana. Thor oli näyttänyt epävarmalta ja siirtynyt askeleen\nkauemmas hänestä. Mina vain hymyili. Ihan kuin mikään tai kukaan ei\nkoskaan pystyisi häntä tavoittamaan. \"Me vähän sävellettiin itse, ei\nkai se ole kiellettyä maestro?\" Mina kysyi ja teki sellonsoittoeleen\nkäsillään. Mina oli soittanut kahdeksan vuotta selloa. \"Just se\non kiellettyä ja tyhmää. Vittu sentään, etteks te näe sitä. Joka\npuolella. Joka vitun teppo tavis haluaa olla rockstara ja onkin.\nGallup kyselyyn ostoskorinsa sisällöstä tämä teppo tavis vastaa,\nettä luomua lähiruokaa, vaikka korista pilkottaa hormonihärkää\nBrasiliasta. Vuorosanat ovat tepolla hallussa ja lopuksi teppo\nsteppaa vielä pienen steppinumeron kyselyn päätteeksi soittaen\nsamalla huuliharppua tahdissa. Mie en vittu jaksa toistaa tätä...\"\nHunter huomasi lipsauttavansa pohjoisen murretta puheeseensa. Hunter\noli huokaissut syvään ja levittänyt kätensä kuin antautumisen\nmerkiksi. \"Okei, mitäs nyt?\" hän oli kysynyt. \"Me hoidettiin jo\nongelma. Se on säilössä. Tapetaan se yhdessä.\" Mina puhui hitaasti\nja kehräävästi. Hunter tulkitsi sen anteeksipyynnöksi. Minalla oli\ntaito saada ihmiset toimimaan haluamallaan tavalla, joskaan Hunter ei\nikinä nähnyt Minan riemuitsevan siitä mitenkään. Ikään kuin se olisi\nyhdentekevää. Mina oli kyllästynyt ja tylsistynyt kaikkeen. Thor taas\noli supliikkimies, joka oli ikuisessa syntymähumalassa. Mina olisi\nsaanut Thorin hyppäämään pilvenpiirtäjästä tai juomaan myrkkypikarin.\nMutta ei häntä. Hunter oli vihainen. Vihainen oli se sana, joka\nkuvasi häntä itseään parhaiten. \"Sä olet Hunter vihaisin mies, jonka\noon ikinä tuntenut\", Mina oli joskus todennut ja alkanut lahjoittaa\nhänelle merkkipäivinä Angry Birds-figuureja. Siellä hyllyn päällä\nniitä istuikin sitten jo melkoinen parvi, molopäälintuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Miten niin ette voi tulla mun luokseni joulun viettoon?\"\nHenna-Riikka kysyi ja Harriet aisti myrskynmerkit ilmassa.\nHän kohotti itseään parempaan istuma-asentoon korituolissa ja\nvalmistautui samalla henkisesti tulevaan sananvaihtoon. \"Niin kuin\näsken sanoin, mulla on töitä. En saa minkäänlaista joululomaa nyt\nkun on nää murhat ja tää katoaminen meneillään täällä\", Harriet\nvastasi, mutta tunsi itsensä kaikesta huolimatta petturiksi. Joulun\npilaajaksi. \"No voi helvetti sentään, eikö se Nikodeemus pärjää\nsiellä paria päivää yksin? Sulla on lapsi ja sitä kautta velvollisuus\nviettää joulua jumalauta\", Henna-Riikka vaahtosi ja kulautti\nkuuluvasti lisää viskiä kurkkuunsa. \"Johnny Walker?\" Harriet kysyi.\n\"Jep. No ei kai tässä sitten mitään voi. Mutta sen vaan sanon, ettei\nSami olis antanut sun olla jouluna töissä. Ja Sami oli sentään\nlakimies\", Henna-Riikka jatkoi. \"Miten niin sentään lakimies? Mitä\nhittoa sä nyt tarkotat? Ettei mun työni ole tärkeää? Haista ite!\"\nHarriet suuttui, vaikka oli prepannut itseään olemaan suuttumatta.\nHarriet tunsi kuinka posket kuumottivat kuin hellankoukut. \"No mä\nolen sitten itsekseni täällä. Ihan yksin ja sä et vietä ollenkaan\njoulua ja Hilla-Maria parka...\" Henna-Riikka huokaisi syvään ja\nkuuluvasti. \"Yksin. Älä nyt viitti. Sullahan on niitä poikakavereita,\neiköhän joku niistä ehdi sun kanssas jouluksi ja hiiteen koko joulu.\nMä olen väsynyt ilman jouluakin\", Harriet sanoi ja kuulosti omiin\nkorviinsakin väsyneeltä. Tuli pitkä hiljaisuus. Harriet luuli jo\nsiskon häipyneen, mutta sitten puhelimesta kuului: \"Ok, ehkä mä\nolen kohtuuton sua kohtaan. Ja olet oikeassa, mulla on nyt yksi\nvähän vakavammin otettava suhde meneillään, ettei tässä nyt mitään\nhätää ole. Sitäpaitsi jos olisin yksin... olisin kuule jo siellä\nRovaniemellä sun olkkarissas tää lasi kädessä. Mitäs siihen sanot?\"\nHenna-Riikka kysyi nauraen. \"Tjaa-a, en mitään. Noi sun suhtees vaan\nmietityttää. Eiks kukaan ikinä suutu? Samaa olen kysynyt meidän\nsihteeriltä, Sannalta\", Harriet mietiskeli ääneen. \"Mitäh?! Nyt mää\nkuule vasta suutunkin. Mussa ja siinä teidän puulaakin bimbossa ei\nole mitään samaa. Ei mitään yhteistä, paitsi että mun kengännumeroni\non suurinpiirtein sama kuin sen ÄO. Soitellaan\", Henna-Riikka lopetti\npuhelun puhisten. Harriet laittoi kännykkänsä yöpöydälle. Sitten hän\nmietti lukemaansa säteilyartikkelia ja kuljetti kännykkänsä kauemmas\nnukkuvasta tyttärestään, kirjoituspöydälle huoneen nurkkaan. Harriet\nei tiennyt mitä mieltä oli säteilyasiasta, mutta sen hän tiesi, ettei\nolisi päätään tunkenut mikroaaltouuniinkaan.\n\nHarriet käveli hiljaa keittiöön ja avasi ruokakaapin oven.\nSuklaata, nyt teki mieli suklaata niin, että silmissä sumeni. Hän\navasi Fazerin Sinisen suklaalevyn ja söi ensin palan hitaasti\nnautiskellen ja sitten ennen kuin aivot ehtivät rekisteröimään\ntapahtunutta, oli suklaalevystä jäljellä enää muutama pala. \"Nää\ntäytyy säästää Hilluskalle\", Harriet ajatteli ja kääri suklaapalat\ntakaisin papereihin. Suklaa oli hyvää ja koska Harriet ei\njuurikaan syönyt makeaa, hän ei välittänyt vähääkään harvinaisista\n\"ahmimiskohtauksistaan\". Hän inhosi muutenkin nykyaikaista tapaa\nlyödä leima tai diagnoosi jokaikisen asian päälle. Tässä leimojen ja\ndiagnoosien valtavirrassa oli hyvin mahdotonta hahmottaa enää sanaa\nnormaali. Mikä se normaali ja standardi mahtoi olla, jos kaikilla\noli jokin eksoottinen kirjainyhdistelmä kelakortissaan. Ymmärsikö\ntämä aika vielä vähemmän erilaisuutta, kun tahtoi sen paketoida\nkirjainyhdistelmillä siistiin pakettiin ja siinä sellofaanissa\nsitten työnnettiin takaisin kadulle. Persoonalliset piirteet\nmuuttuivat persoonallisuushäiriöiksi, mutta oikealla lääkityksellä\nne voitiin poistaa ja... Harriet lopetti ajattelun aiheesta, joka\noli yksi hänen ja siskon välisistä riidanaiheista. Sisko uskoi\nmedikalisaation voimaan ja hänelle oli kauhistus kuulla Harrietin\nuskovan itseparannuksen mahdollisuuteen. \"Se on se jooga? Eiks niin?\nMyönnä pois. Ne tekee tota siellä joogasaleilla. Mä käynkin sen takia\npaljon mieluummin kuntosalilla\", Henna-Riikka oli julistanut. \"Mä\nluulin, että sä käyt siellä tiiraileen lihaksikkaita miehiä?\" Harriet\noli heittänyt. \"No joo, mutta ei kuule ne steroidihemmot ole mua\nvarten\", sisko oli kuitenkin torpannut ajatuksen. \"Siis niin pitkälle\nsä et medikalisaatioon siis uskokaan, että pillereillä voitas tehdä\nparempia ihmisiä. Rotuvalioita\". Harriet oli ottanut ilon irti\nkeskustelun tuomasta käänteestä. Se oli ollut niitä harvoja kertoja\nkun hän oli edes jotenkin pärjännyt siskolleen suunsoitossa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nHunter istui puistonpenkillä. Yllään hänellä oli paksu tiibetiläinen\nhuppari ja sen päällä toppaliivi. Tiibetiläisen ihmeen hän oli\nlöytänyt kirpputorilta. Se oli tehty lämmittämään ja kestämään\nvuodesta toiseen, toisin kuin halpisketjujen muotisonta, johon\nköyhällä ei yksinkertaisesti ollut varaa. Hunter poltti ketjussa\nsätkiä. Nyt heistä oli tullut näkyviä ja siitä sai kiittää Minaa\nja Thoria, helvetti sentään. Heillä oli elävä vanki ja se oli\nsaanut joka ainoan kissalan pojan ja tytön partiohommiin. Hunter\narvasi, että yliopistolla olisi suhinaa, eikä aikaakaan kun heidän\nnimensä tulisivat esille. Hunter olisi halunnut ohjata itse tämän\nmenestysnäytelmän, mutta oli kuitenkin pakko myöntää, että kerrankin\nMinasta ja Thorista oli ollut apua. Ilman tätä elävää syöttiä he\neivät olisi päässeet ykkösotsikoksi. Peli oli kovaa ja kilpailu\netusivusta vaati aina vain härskimpiä otteita. Heidän pahimmat\nkilpailijansa olivat olleet Berliinin terroristit ja joulu.\nKummastakaan Hunter ei välittänyt pätkääkään. Hän ei arvostanut\nterroristeja, jotka jonkun satukirjan oppien mukaan räjäyttelivät\npäitä irti ihmisiltä silmissään tyhjäksi aivopesty katse. Mitä\njouluun tuli, huh huh, tarviko sitä edes kommentoida. Hunterin\nharmaat silmät valpastuivat jäänkirkkaiksi, kun punainen Toyota ajoi\npäiväkodin pihaan. \"Etsivä Revonhäntä\", Hunter tuumasi ja heitti\nsätkän pois. Hän siirtyi hiljakseen madellen hiukan parempiin asemiin\nkatsellakseen kun Haataja haki muksunsa pois tarhasta. Haatajalla\noli oranssi toppatakki ja mustat farkut. Pikkutytöllä oli oranssi\nhaalari ja vihreä tupsulakki. Mistään tässä kuvaelmassa ei olisi\nvoinut päätellä, että muija oli kyttä. Se ei näyttänyt kytältä ja\nnäytti ikäistään nuoremmalta, jotenkin huolettomalta, mitä tuskin\noli. Tämä oli sattumaa, että hän oli päässyt näin lähelle Haatajaa.\nHe asuivat vierekkäisissä kerrostaloissa Koskikadulla ja hän oli\nulos katsellessaan pistänyt muijan merkille joskus aikaa sitten.\nNyt kun poliisi selitti tekojaan ja tekemättä jättämisiään harva\nse päivä eri lehdissä hän äkkäsi naisen. Harriet Haataja, vanhempi\nrikoskonstaapeli. Henkirikokset. Hunter virnisti huppunsa suojissa.\nTämän tiedon hän pitäisi itsellään. Tämän kortin hän käyttäisi yksin.\nÄssäkortin. Hunter lähti kävelemään kotia kohti. Hän vilkaisi sisään\npizzerian ovesta, josta tulvi kadulle helvetin hyvä ruuantuoksu.\nKoska hän oli viimeksi syönyt ruokaa, oikeata ruokaa? Nytkin Hunteria\nodotti keittiön kaapissa, ylimmällä hyllyllä, paketti nuudeleita.\nMutta niillä pysyi hengissä ja siitähän tässä pelissä oli loppujen\nlopuksi kysymys. Kuka säilyi hengissä ja millä keinoilla pelin\nloppuun asti.\n\nMina pälyili ympärilleen hyvin epätavalliseen tapaan. \"Ne paskat\nlöytää Tiian ja samalla meidät. Meidän täytyy tappaa se ja hävittää\nruumis\", Mina sanoi ja haroi vaaleaa tukkaansa. Likaista tukkaansa,\nmikä sekin oli epätyypillistä Minalle. \"Teidän porukoitten kesähuvila\non aika turvallinen paikka muru\", Thor yritti rauhoitella Minaa, joka\npyristeli irti Thorin otteesta. \"Mikset sä sano mitään Hunter? Nyt\nei oo oikee aika heittäytyä tuppisuuksi saatana sentään. Me ollaan\nkusessa.\" Mina parahti. \"Kiitos keiden me ollaan kusessa?\" Hunter\ntyytyi kysymään ja sytytti uuden sätkän. Thor kiiruhti avaamaan\nikkunan. \"Miks sä poltat sisällä?\" Thor kysyi ja yritti hälventää\nsavua käsiään heilutellen. \"Mihinkä mä nyt vastaan? Tää on vittu\nmiun kämppä, mun kämppäni ja te vittu mokasitte. Sen takia me ei\nmuuteta meidän juttua, että te kaks älypäätä vittu sooloilitte ilman\nmua. Me ei taatusti piiloteta yhtäkään ruumista! Se pilais kaiken.\"\nHunter melkein murisi viimeiset sanat ja vetäytyi sitten ikkunan\nääreen rauhoittumaan. Mina pureskeli sormenpieliään antaumuksella ja\nThor nyökkäili hiljaa. \"Okei, okei... me tehdään niin kuin sä sanot,\nmutta pian tai me ei tehdä enää mitään ilman käsirautoja\", Thor puhui\nja heilutteli edelleen käsiään levottomasti. \"Lopeta toi tai mä\ntapan sut\", Mina puuskahti. Thor lopetti käsien heiluttelun ja jäi\ntuijottamaan Minaa hiljaa. Hunter pidätteli naurua. Kuinka väärässä\nne olivatkaan. Ei tulisi käsirautoja, eikä Mina tappaisi Thoria.\nHunterilla oli ihan muuta mielessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarriet shoppaili jouluostoksia ruokatunnilla. Niko teki seuraa\nkuskin ominaisuudessa ja istui tällä hetkellä autossa tunkemassa\nhampurilaista ja ranskalaisia suuhunsa. Nikolla ei ollut mitään\nerityistä ruokavaliota. Hän söi mieluiten kuitenkin kala-,\nkana- ja kasvisvoittoista ruokaa. Tälläiset roskaruokasessiot olivat\nharvinaisia miehelle, joka halusi pysyä mahdollisimman hyvässä\ntikissä. Harriet ja Hilla-Maria olivat kasvissyöjiä, joten\nNikollekin olivat falafelit, seitanit ja muut kasvisherkut tulleet\nvähitellen tutuiksi. Tarkalleen ottaen Harriet ja Hilla-Maria olivat\nlakto-ovo-kasvisruokailijoita. Niko katseli ulos ihmisvilinään ja\nhuomasi toivovansa, että kun juttu olisi ohitse, hän ja Harriet\nvoisivat lähteä Hilla-Marian kanssa jonnekin lomalle. Lomalle\nselvittämään asiat kuntoon, vaikka Nikon mielestä heillä ei\nmitään oikeata ongelmaa ollutkaan. Kaikki ruoste rattaissa oli\nihan normaalia sählinkiä. Sellaista normaaliin elämään kuuluvaa\nroskaa. Mutta jos Harriet halusi heidän selvittävän ongelmat, hän\nselvittäisi niitä vaikka maailman tappiin asti. Nikoon ei ollut\nkukaan koskaan tehnyt sellaista vaikutusta kuin Harriet oli tehnyt.\nHarriet oli Nikon silmissä juuri niin täydellinen kuin ihminen\nvoisi olla. Ihminen oli kuitenkin inhimillinen ja se erotti heidät\nroboteista. Niko ei ollut mikään teknologia-friikki, vaan kaikki\nsälä, joka helpotti elämistä, oli tervetullutta. Niko ei tuntenut\nolevansa millään tavalla friikki tai erikoinen, vaan enemmänkin hyvin\ntavallinen tyyppi. Mutta sellaisestakin saattoi joskus olla hyötyä,\nettä oli tavallinen ja tasapainoinen. Harriet oli häntä kahdeksan\nvuotta vanhempi, vaikkei näyttänyt siltä. Pikemminkin Harrietia\nluultiin häntä nuoremmaksi. Hampurilainen oli syöty ja Niko kääri\nroskat tiukaksi paketiksi ja kävi viemässä ne tavaratalon edessä\nolevaan roskikseen. Hän ei halunnut autoonsa jämähtänyttä ruuankäryä.\nHarriet viuhtoi persoonalliseen kävelytyyliinsä ulos tavaratalosta\nmukanaan monta muovikassia. Niko nousi autosta ja käveli Harrietia\nvastaan. \"Älä kurki sitten. Kyllä mä nää tavarat itekin saan autoon!\"\nHarriet yritti estellä Nikoa auttamasta häntä kauppakassien kanssa.\n\nHarriet katseli nukkuvaa Hilla-Mariaa sängyssään. Tyttö näytti ihan\nSamilta. Harriet huokaisi syvään. Elämä Samin kanssa Tampereella\noli ollut yhtä vuoristorataa. Vuoristorata oli ollut enimmäkseen\nkyllä Harrietin päässä. Hän ei ollut tiennyt mitä haluaa. Sami oli\nollut tasaisempi luonne, kuten oli Nikokin. Mutta Sami oli ollut\npahimmillaan kylmäkiskoinen pyrkyri, jonka tieltä heikommat sortuivat\npelkän katseen voimalla. Siskon mielestä Sami oli menestyjätyyppiä,\neikä siinä ollut mitään pahaa. Mutta Harriet ei voinut ajatella\nniin. Häntä vuoronperään kauhistutti tai nolotti jotkin Samin\nhäikäilemättömät toimet. Sami oli ollut myös enemmän materialisti\nkuin Harriet, jolle pullo punaviiniä mökin laiturille katettuna ja\nemalimukista juotuna oli juhlavaa ja romanttista. Samin hellyyden\nosoitukset tapahtuivat julkisella paikalla, rahan voimalla isosti\nja näkyvästi. Harrietin mieleen juolahti ajatus, ettei kuolleista\nsaanut ajatella pahaa, mutta eihän se niin ollut. Roisto oli\nroisto vielä kuoltuaankin. Mutta olisi kuitenkin parasta pitää\nmielessä lähinnä ne hyvät hetket ja hyvä piirteet Samista Hilluskan\ntakia. Sami oli kuitenkin Hilla-Marian isä. Harriet nousi ylös\nsängynlaidalta ja käveli hitaasti venytellen keittiöön. Hän kaivoi\nkaapista lakritsaisen Yogiteen ja keitti vettä. Harriet ajatteli\npaketoida lahjoja. Hän oli sellainen \"vähän-sinnepäin-paketoija\",\njonka persoonalliset luomukset saivat siskolta tylyn tuomion. \"Mikset\nsä vieläkään käytä paketointipalvelua? Mikä järki ostaa hienoja\nlahjoja ja sitten kääriä ne näin?\" Henna-Riikka oli tylyttänyt häntä\njoku joulu äidin luona ja tietenkin äiti ja Sami olivat olleet samaa\nmieltä asiasta. Harriet oli puhkunut sisäistä raivoa sellaisella\nvoimalla, että sillä olisi pienempi omakotitalo lämmennyt joulunajat.\n\nHarriet valvoi sängyssään pyöriskellen. Hengitystekniikka ei\nauttanut, eikä sataan laskeminen ja kamomillateetä hän oli kiskonut\nsisuksiinsa jo kolme kuppia. Unettomuus vaivasi häntä ajoittain\nja Harriet tiesi, ettei asialle voinut näillä näkymin mitään.\nUnettomuus oli osa tätä diiliä, tätä elämäntapaa. Hänellä ei ollut\nnukkumisvaikeuksia kesäisin mökkeillessä tai talvisin lomamatkoilla,\njolloin syömisen, ulkoilun ja nauramisen pyhä kolminaatio toimi\nsaumattomasti. Harriet huokaisi syvään ja käänsi taas kylkeä. Murhat\nuhkasivat livahtaa ajatuksiin, mutta Harriet veti oven kiinni niiden\nnenän edestä päättäväisesti. Se oli tehtävä ennen kuin niiden\niljettävät veriset lonkerot ehtivät työntyä sisään ajatusmaailmaan.\nSieltä niiden nyppiminen oli yhtä turhaa kuin iilimatojen kiskominen\nirti kudoksesta hännästä vetäen. Harriet sulki silmänsä ja\nkuunteli Hilla-Marian hengitystä. Hän ajatteli tyttärensä vielä\nvauvantuoksuista niskaa ja hymyili. Hän ajatteli kesäistä aurinkoa ja\nmerenrantaa. Hän kuuli lokit ja tunsi hempeän etelätuulen kosketuksen\nkasvoillaan.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHunter maleksi kaupungilla hyväntuulisena. Hänellä oli ollut\nhelvetin hyvä aamupäivä. Heti herätessä oli ollut vauhti päällä.\nHän oli kirjoittanut päiväkirjaansa viitisenkymmentä sivua\ntuhtia ajatuksenlentoa, värikästä sanatykitystä suoraan omasta\nehtymättömästä luovuuden lähteestään. Lopuksi Hunter oli vielä\nlukenut tekstinsä ja hyväksynyt sen, sillä joskus hänen luovimmat\nhetkensä olivat liiankin vauhdikkaita, myöhemmin katsottuna ihan\npimeitä. Joskus hulluimmillaan Hunter oli työstänyt yli 200 sivuisen\nesitelmän viidennestä elementistä, eetteristä. Hän tosiaan luuli\ntodistaneensa jotakin pumaskassa, joka osoittautui myöhemmin\ntarkasteltuna erivärisin kynin kirjailluiksi numerosarjoiksi.\nHunter naurahti muistikuvalle ja palasi ajatuksissaan aamuunsa.\nKirjoittamisen jälkeen hän oli lähtenyt kotoaan ja törmännyt neiti\nEtsivään, joka työnteli rattaita pitkin Koskikatua. Hunter oli\nseurannut heitä ostariin ja siellä levykauppaan, josta oli tehnyt\nitselleen pari hienoa löytöä. Haataja oli ostanut Erja Lyytisen\nlevyn, vaikka pikkulikalla oli ollut ihan muu levy mielessään.\nSitä levyä Hunter piti nyt kädessään. Tätä hän kuuntelisi illalla\nkotonaan. Hunter poikkesi K-supermarkettiin ostamaan energiajuomia\nja nuudeleita. Röökitkin olivat lopussa. Hunter sai kaivella kaikki\ntaskunpohjat, jotta selviytyi kassalta haluamiensa tavaroitten\nkanssa. Rahat olivat ihan lopussa, mutta onneksi huomenna tulisi\nlisää.\n\nHunter oli syönyt purkillisen nuudeleita. Aamupäivän vauhti\nalkoi hiipua. Valoisa olo muuttui synkäksi käsikädessä katoavan\nauringonkajon kanssa. Hän kulki hidasta ympyrää huoneistossa. Hunter\nhaki jääkaapista oluen ja joi sen nopeasti. Sitten hän raahusti\ntietokoneelleen ja istui alas. Hän laittoi pikkulikan valitseman\nlevyn soimaan ja selaili nettiä päämäärättömästi. Yhtäkkiä hän\nhavahtui siihen, että oli nukahtanut. Selkä oli jumissa ja kuola\nvalui pitkin käsiä, jotka olivat kannatelleet päätä tipahtamasta\nnäppäimistölle. Hunter sulki koneensa ja rämpi sänkyyn, jonne kaatui\nvaatteet päällä.\n\nHunter tuijotteli kattoon. Väsymys oli kadonnut ja uni ei tullut.\nKadulla ajavien autojen valot kieppuivat katossa. Hän muisti kuinka\noli leikkinyt illalla nukkumaanmenoajan jälkeen taskulampulla\npikkuveljensä kanssa. Pikkujätkä oli pysynyt vauhdissa mukana\nhyvin, kunnes iljettävä sairaus iski raatelukyntensä häneen.\nValtteri oli muuttunut valittavaksi ja rasittavaksi kakaraksi, jonka\nkummalliset oireet olivat suututtaneet ja inhottaneet Hunteria.\nVeljestä oli tullut muukalainen. Heikko muukalainen, jonka kanssa\nHunter oli viettänyt aikaa mahdollisimman vähän. Kerran Hunter oli\nyllättänyt veljensä tunkemassa suuhunsa lääkkeitään kourakaupalla\nvanhempien selän takana. Hunter oli vain katsellut ja veli oli\nnostanut katseensa keittiön pöydästä. Katse oli ollut täynnä surua\nja epätoivoa, potkitun koiran katse. Sillä hetkellä Hunterille oli\nkirkastunut ajatus mitä tehdä. Vanhemmat olivat tulleet pihalta ja\nhuutaneet ja säntäilleet ympäriinsä vauhkoina, mutta Hunter oli\nseisonut paikallaan ja hymyillyt. Ambulanssin vietyä pikkuveljen\nvatsahuuhteluun sairaalaan, Hunter oli vetäytynyt omaan huoneeseensa\nsuunnittelemaan tulevaa. Tulevaa murhaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarriet kuunteli Erja Lyytisen uutta levyä työpäivän jälkeen\nkotonaan. Hän oli ostanut sen aamupäivällä Hilla-Marian kanssa\nkävellessään. Hänellä oli ollut vapaa aamupäivä töistä. Hilla-Maria\nolisi kyllä halunnut ostaa Amorphisin Thousand Lakesin, mutta\nHarrietilla oli se jo. \"Raskas maku sun likalla\", oli joku\nkommentoinut nauraen Harrietin vierestä. \"Tiedäks Niko, että\nHilluskalla on raskas musiikkimaku?\" Harriet huuteli keittiöstä\nolkkariin, missä Niko ja Hilla-Maria katsoivat Muumeja. \"Tulee siis\nsuhun, eiks se Sami tykänny iskelmistä?\" Niko muisteli. \"Joo-o,\nihan niin kuin mun siskonikin. Suomi-iskelmät on kauheinta mitä mä\ntiedän\", Harriet sanoi puistellen päätään. \"Ne on niin nolojakin\",\nhän jatkoi ja leikkasi porkkanoita viipaleiksi. \"Hyvää bluesia\",\nNiko tuumi uudesta levystä, joka soi keittiössä. Harriet tykkäsi\npitää stereoitaan keittiössä, koska siellä musiikin kuuntelu sujui\nluontevasti muitten hommien lomassa. Olohuonetta hallitsi telkkari.\n\"Okei, voitte tulla syömään. Kasvislasagne on valmista\", Harriet\nilmoitti keittiöstä, josta levisi huumaava ruuantuoksu ympäri asuntoa.\n\nHuomenna olisi jouluaatto. Hilla-Maria oli saanut jo yhden lahjan\ntänään. Se oli uusi pulkka Nikolta. Vanha vauvapulkka oli jäänyt\npieneksi. He olivat käyneet Angry Birds -leikkipuistossa laskemassa\nmäkeä ruuan jälkeen, seuranaan valtava lauma turisteja. Venäläiset\nvarsinkin ottivat pulkkamäen riehakkaan tosissaan, vaikka oli\nHarrietin itsekin myönnettävä, että hän oli kilpailuhenkinen. \"Näikkö\nkun mä laskin ihan sika pitkälle?\" Harriet oli kysynyt Nikolta lunta\nhiuksillaan. \"Joo-o, näin kyllä. Jos olisit laskenut vielä vähän\npitemmälle olisin joutunut soittaan palokunnan sua pelastamaan\nKemijoesta\", Niko puuskahti ja yritti tehdä lähtöä Hilla-Marian\nkanssa. \"Vielä yks kierros Niko\", Harriet esteli ja sai tahtonsa läpi.\n\nHarriet meni lumiselle parvekkeelle ja sytytti siellä riippuvan\npunaisen lyhdyn. Hän katseli alas kadulle hetken ja venytteli\nkäsiään. Voi kuinka hän kaipasikaan joogaa. Kevätpuolella hän palaisi\nshalalle. Kroppa tuntui olevan jumissa ja kun kroppa oli tahmea,\naivotkin pysyivät tahmeana. Kysymyshän oli vain energiavirroista.\nHarriet palasi takaisin sisälle. Niko nukkui Hilla-Marian kanssa\nmakuuhuoneessa. Harriet aikoi perehtyä yhteenvetokansioonsa\nolohuoneen puolella. Yliopistolta oli noussut esiin kaksi nimeä;\nMeeri Silta ja Tero Talus-Kerminen. Molemmat olivat oikeustieteiden\ntiedekunnan senioriopiskelijoita. Meeri Sillan isä, Matti Silta,\noli Rovaniemen kunnanvaltuutettu ja moottorikelkkatehtaan pamppuja.\nHarriet huokaisi. Tästä ei tulisi helppoa. Tero Talus-Kerminen oli\nlestadiolaisuuden taakseen jättänyt ja käytännössä sukulaisistaan\nsiinä kohtaan eronnut. Meeri ja Tero olivat seurustelleet vuosia\ntodistajalausuntojen perusteella. Harriet tankkasi kolmatta kertaa\nluonnekuvauksia ja joku ei nyt täsmännyt hänen mielestään. Mutta\nselvää oli, että nämä kaksi henkilöä oli haettava heti huomenna\nkuultaviksi, joulusta huolimatta.\n\nHarriet laitteli kuivia pyykkejä paikalleen. Hilla-Marian värikkäät\nbodyt taittuivat käsissä siisteiksi pinkoiksi. Pitäisi taas\nlajitella niitä kirpparille vietäviksi, Harriet ajatteli katsoessaan\nvaatteitten paljoutta hyllyillä. Hilla-Maria oli hymytyttö,\npääsääntöisesti aurinkoinen. Toivottavasti asiat säilyisivät sillä\nmallilla. Synkistä päivistään huolimatta Harriet tunsi olevansa valon\nlapsi itsekin. Miksi toiset olivat pimeyden perillisiä ja toiset\nvalon lähettiläitä, Harriet huomasi miettivänsä ja istahti alas\ntuolille. Valon ja pimeyden välissä oli vielä varjomaailma, jossa\njokainen ihmisolento piipahti silloin tällöin. Se oli neutraalia ja\npuolueetonta tannerta kahden mahtivaltion keskellä.\n\nHarriet kävi pesemässä kasvonsa ja hampaansa. Sitten hän sammutteli\nvalot asunnosta, mutta punaisessa lasimaljakossa olevat keijuvalot\nsaivat jäädä. Ne heijastelivat seinille satumaisia kuvioita ja\nkaaria. Harriet sipsutteli makuuhuoneeseen. Hän kömpi sängyn oikealle\npuolelle hiljaa ja kuunteli hetken tyttärensä tuhinaa. Sitten hän\nrentoutti kehonsa ja mielensä saadakseen unta mahdollisimman pian.\n\n\n\n\n9.\n\n\nHunter poltti ketjussa sätkiä metsän laidalla ja katseli pellolla\nruokailevia poroja. He olivat ajaneet kymmeniä kilometrejä\npohjoiseen Rovaniemeltä ja hoidelleet panttivangin. Panttivanki\nhelvetti, sanasta tulivat mieleen terroristit. Hunter ei halunnut\nolla terroristi, vaikka se termi olisi kyllä kelvannut Minalle ja\nThorille. \"Terroristit saa julkisuutta. Niillä on painoarvoa. Ne saa\nhyviä diilejä...\" Thor oli selittänyt ja Mina nyökkäillyt hymyillen.\nMolemmat olivat taas kamoissa. Se vitutti Hunteria. Itse asiassa\nMina ja Thor olivat alkaneet vituttaa häntä aina enemmän ja enemmän.\n\"Huomenna on jouluaatto. Ajattele Mina, tätä me vielä muistellaan\nkymmenien vuosien päästä sohvalla ja katsellaan joulukuusta. Ollaan\nmenestyviä lakimiehiä, joilla on iso perhe ja...\" Thorin pölinä\nkeskeytyi Minan epäuskoiseen nauruun. \"Tää on selvästi hyvää kamaa,\nparempaa kuin edellinen sonta\", Mina mutisi ja Hunter oli samaa\nmieltä Thorin puheista. Pelkkää paskaa. Hunter ei ollut saanut\nminkäänlaisia kicksejä Tiian tappamisesta, päinvastoin. Häntä oli\nalkanut oksettamaan ihan fyysisesti kesken hakkaamisen. Hunter oli\npoistunut ringistä ja jättänyt Minan ja Thorin hoitamaan homman\nloppuun. \"Mikäs maestrolle tuli?\" Mina oli kysynyt hengästyneenä\nThorilta, jonka vastausta poispäin kävelevä Hunter ei enää kuullut.\nAnarkisti, sarjamurhaaja tai massamurhaaja, ne olivat termejä, joista\nHunter piti. Hän halusi jäädä historiaan yksilönä, ei minkään hataran\naatteen kasvottomana kostonmiekkana. \"Eiköhän lähdetä täältä hittoon.\nAamu alkaa sarastaa\", Hunter sanoi muille ja pyysi autonavaimet\nThorilta. Nyt he olivat liikkeellä Thorin jenkillä. He vaihtelivat\nautoa säännöllisesti, jotta mitään tiettyä autoa ei olisi helppo\nyhdistää mahdollisiin johtolankoihin heidän jäljittämisekseen. Heillä\noli myös omien puhelimiensa lisäksi \"työpuhelimet\", joissa oli\nprepaid-kortit ja niitäkin vaihdeltiin säännöllisesti uusiin. \"Sä\nolet paranoidi Hunter. Kytät on niin vitun tyhmiä, ettei ne meitä...\"\noli Mina puuskahtanut kun huomasi kannettavansa hidastuneen reilusti\nnetin käytössä Hunterin toimien johdosta. \"Vitun sipuliohjelma tekee\nmun koneesta ihan ääliön\", Mina oli marmattanut, mutta Hunter vaati\nheitä käyttämään tor-verkkoja. Hunter ajoi rauhallisesti, rajoitusten\nmukaan, takaisin Rovaniemelle. Hän arveli, ettei kuluisi kauan kunnes\nheidät haettaisiin kuulusteluun. Hän oli puhunut siitä Minalle ja\nThorille valmentaakseen heitä tulevaan. Tai lähinnä Thoria, sillä\nMinan perheen lakimies varmaankin vastaisi Minan puheista. Hunter\noli varma, että tiesi kysymykset etukäteen, joten kellään ei olisi\nmitään huolta, kunhan vastaisi kuten hän oli käskenyt. \"Nyt ei voida\nsooloilla. Yhtään. Tää homma pysyy kasassa ainoastaan tiimityönä\",\nHunter täsmensi vielä puheitaan lopuksi ja luovutti sitten auton\nThorille, joka heitti Minan kotiin.\n\nHunter nojasi käsillään kirjoituspöytäänsä ja yritti ajatella.\nPäätä särki taas. Tasaista jomotusta ja jumputusta pätkivät vain\nviiltävät ohimokivut. Hänen päätään oli särkenyt aina, ihan lapsesta\nasti. Säryt ilmestyivät kuin tyhjästä ja katosivat samalla tavalla,\nennakoimattomasti. Jollakin kierolla tavalla Hunter tunsi saavansa\nvoimaa kummallisista pääkivuistaan. Hänhän oli nero ja neroilla\nsopi olla omituisuuksia, selittämättömiä oireita ja käsittämättömiä\nälynväläyksiä. Pahimmillaan tai parhaimmillaan säryt irrottivat\nHunterin ruumiistaan. Hänen mielensä kiisi irrallaan, vapaana\nkuorestaan ja hän katseli itseään lintuperspektiivistä katonrajasta.\nSaatanan humppaväki tuolla kaduilla, kuinka tyhmää ja rajoittunutta\nporukkaa tosi-teeveineen ja Audeineen, Hunter ajatteli ja naurahti\nääneen. Nauru kuulosti metalliselta hänen korvissaan päänsäryn\nvääristämänä. Ruosteisen metalliselta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä oli ollut pitkä. Kynttilät loimusivat keittiön pöydällä ja\ntoivat tunnelmaa jouluiseen ruokailuun. Niko jaksoi hymyillä ja\nhassutella Hilla-Marian kanssa. Harriet tunsi olevansa lopussa,\nhirvittävän väsynyt, eikä hänen hymynsä tullut sydämestä. Aamuinen\nkuulustelu oli ollut edistysaskel, sen hän tiesi, vaikkei tilanne\nollut siltä muille näyttänytkään. Meeri Sillan perheen lakimies\noli huolehtinut puhumisesta. Puhumisesta sekä Meerin, että Teron\npuolesta. Tero Talus-Kerminen oli ollut hermostunut, vaikka yritti\nesittää muuta. Meeri taas, Harriet huokaisi, Meeri Silta vaikutti\ntunteettomalta ja ylimieliseltä. Harriet oli tuntenut sen inhottavan\ntunteen kun oli kasvokkain pahan kanssa. Hän tiesi, että syylliset\nolivat istuneet heidän edessään tänään aamulla. \"No, jos olet niin\nvarma, hommahan on bueno! Nyt vaan sitten naulataan ne\", Niko\noli todennut ja selvästikin miettinyt jo iltaista jouluruokaa\nHarrietilla. \"Mutta jotain puuttuu... täytyy käydä vielä läpi\nasioita ja opiskelijoita\", Harriet oli mutissut ja huomannut\npureskelevansa poninhäntäänsä. Ällöttävä tapa, josta hän yritti\npäästä irti. \"Hei kuule, jätetään tää nyt muhimaan ja kukaan ei\nkarkaa parissa päivässä mihinkään. Me ollaan ansaittu joululepo,\njos ei nyt päiviä niin ainakin tämä ilta\", Niko oli sanonut ja\ntaputtanut häntä toverillisesti olalle. Harriet kattoi jälkiruuan\npöydälle ja kaatoi heille punaviiniä kristallilaseihin. Hilla-Maria\nsai mustaherukkamehua. \"Hyvää joulua Niko ja hyvää joulua Hilluska\",\nHarriet sanoi ja kohotti lasinsa kilistelyyn. Niko oli oikeassa, nyt\noli jouluaatto ja paha sai odottaa.\n\nHarriet oli juuri nukahtanut, kun puhelin soi. \"Teidän tarvitsee\nlähteä murhapaikalle. Tiia Vellamon ruumis on löydetty. Turistiryhmä\nlöysi sen. Melkoinen jouluaaton yövaellus!\" Sanna puuskahti. \"Oletko\nsä jo töissä?\" Harriet ihmetteli unen pöpperössä. \"No enhän mie ole,\nvaan kotona, mutta kaikki puhelut teille Nikon kanssa yhdistetään\nmiun kauttani. Pomon käsky. Täähän lähtis ihan käsistä kuule, et\nvarmaan arvaa millaisia puheluita on tullut tämän keissin aikana\",\nSanna nauraa helähti. \"Mutta miun onni on se, että saan kuule mennä\njust nyt takas nukkumaan. Onnea matkaan!\" Sanna sanoi ja sulki\npuhelimen. Harriet alkoi kiskoa vaatteita ylleen ja herätteli Nikon.\n\"Meidän täytyy mennä. Heti! Tiian ruumis on löydetty. Jostakin\nhemmetin pöpeliköstä kymmenien kilometrien päästä ja kyllä, se on\nmerkitty x-kirjaimella. Ne pirut! Ne istuivat siinä edessä ja olivat\ntappaneet tyttöparan muutama tunti aikaisemmin. En voi uskoa tätä.\nKylmäveristä ja hirveää hommaa. Niko, meidän täytyy viedä Hilla-Maria\nvaravarahoitotädille ensin\", Harriet pulputti ja huomasi käsiensä\ntärisevän. Hän oli viimeiseen saakka halunnut uskoa, että he pystyvät\npelastamaan Tiian. Hän kaivaisi ne pitävät todisteet, vaikka paljain\nkäsin routaisesta maasta, jos olisi pakko. Hän halusi tappajat\nvastuuseen. Murhaajat. Mutta jutun hulluus ajoi hänet pelkäämään,\nettei näillä syyllisillä ollut mitään järjellistä motiivia.\n\nHarriet haisteli ilmaa ja yritti hillitä villinä laukkaavat\najatuksensa. Juuri täällä syylliset olivat murhanneet Tiia\nVellamon. Murhapaikka oli vajaan sadan metrin päässä jättöpaikasta.\nHarriet kaivoi puhelimensa. Hän katsoi säätiedotuksen. Kyllä, hän\noli arvannut oikein. \"Niko, ne paskiaiset olivat laskeneet taas\nsäidenhaltijoitten varaan. Tänään iltapäivällä alkaa pyryttää.\nLuojan kiitos turismille! Ilman elämyksienkipeitä turisteja\ntää homma olis peittynyt taas lumen alle. Mutta nyt meillä on\nselkeästi murhapaikka ja dumppauspaikka. Ne on tässä. Mitäs sanot?\"\nHarriet kysyi ja huomasi hymyilevänsä innostuksesta. \"Joo, mutta\nkiitos niitten samojen turistien, molemmat paikat ovat peittyneet\nylimääräisiin jälkiin. Mutta olet oikeassa. Meillä on täällä kaikki\ntarvittava Minan ja Thorin kiinnisaamiseksi. Niillä nimillähän he\ntoisiansa kutsuvat. Atk on löytänyt yhtä sun toista, vaikka tyypit\novat kuulemma osanneet suojata puuhansa hyvin. Tää on nyt enää\najan kysymys Harriet\", Niko sanoi ja kääntyi katselemaan kohti\nmurhapaikkaa. \"Mä menen vielä tonne takas\", Niko sanoi ja harppoi\npois Harrietin luota. Harriet käveli metsän laidalle ja katseli\naukealle. Poroja syömässä lumen alta jotakin. Pienin poroista,\nhellyttävä valkoinen vasa tuli lähemmäs häntä ja tuijotti suurilla\nsilmillään takaisin. \"Ehkäpä sinä söpöliini osaisit kertoa meille\njotakin arvokasta\", Harriet sanoi ääneen ja juuri silloin hänen\nkatseensa osui tupakan tumppeihin maassa. Ne olivat ihan hänen\nedessään oikealla. Oliko joku nojaillut tähän samaan puuhun kuin hän\nja katsellut aukealle. Ehkäpä poroja. Harriet pussitti pari tumppia\nja käveli sitten autolleen. Niko tuli viidentoista minuutin kuluttua\nja he lähtivät pois murhapaikalta.\n\n\n\n\n10.\n\n\nHunterin päätä särki jo toista päivää. Hän kiersi kehää\nkeittokomerosta olohuoneeseen ja takaisin. Kytät olivat hakeneet\nMinan ja Thorin kuulusteluihin, mutta eivät häntä. Ikään kuin häntä\nei olisi olemassakaan. Hunter murisi ääneen ja huusi sitten niin,\nettä sylki lensi suusta. \"Viiittttuuu!\" Hunter käveli nopeammin ja\npysähtyi seinän viereen. Hän hakkasi päätään seinää pari kertaa ja\nvajosi sitten polvilleen lattialle. Tämä ei käynyt. Tämä ei mennyt\nniin kuin hän oli suunnitellut. Ne tulisivat kyllä vielä hakemaan\nhäntä, mutta eri syistä kuin Hunter oli suunnitellut. Ne tulisivat,\nkoska Mina ja Thor kertoisivat hänestä lievemmän tuomion toivossa.\nMinan perheen lakimies ehdottaisi sitä varmasti. Tämä oli ihan\nperseestä. Hunter tunsi olonsa voimattomaksi. Hän kierähti selälleen\nlattialle ja tuijotti kattoon. Katto oli kellastunut vuosien\ntupakoinnista. Työpuhelin soi ja Hunter haki sen yöpöydältään. \"Me\nollaan vapaat. Ei niillä oo mitään meitä vastaan, ei sitten mitään.\nMennääks ottaan yhdet tai muutamat illalla, vaikka irkkubaariin?\"\nMina riemuitsi puhelimessa. \"Ok\", Hunter vastasi vaisusti. Hän\noli totaalisen väsähtänyt, ihan rättipaskana. Hän laahusti\nmakuuhuoneeseen ja nukahti miltei heti sängylle laskeuduttuaan.\n\nHunter istui intialaisravintola Anandassa. Sen omistajat olivat\nsikhejä. Ramdash Kaur ja Jor Dem Singh olivat muuttaneet viitisen\nvuotta sitten Punjabista Intiasta tänne Rovaniemelle. Melkoinen\nhyppy, ajatteli Hunter ja tilasi ruokaa. Hän piti intialaisesta\nruuasta. Päivä oli kääntynyt juhlapäiväksi, surkeasta alustaan\nhuolimatta, tämä jouluaattopäivä. Hunter söi hitaasti nautiskellen\nruokansa ja jätti hyvät tipit. Hän ei juuri ravintoloissa syönyt,\nei ollut rahaa. Tämä saattoi hyvinkin olla se kuuluisa viimeinen\nateria, ainakin ravintoloissa. Hunter käveli kirpeässä pakkasillassa\nkohti irkkubaaria, jossa Mina ja Thor jo odottivatkin. Hunterilla\noli valmiina sata kysymystä aamuisesta. Hän kyselisi ne uuvuksiin,\njotta tietäisi varmasti missä mennään. Hän halusi ohjakset takaisin\nitselleen. Hän vihasi tätä tietämättömyyden tunnetta, joka sai\nhänet tuntemaan itsensä heikoksi. Hunter vihasi heikkoja ihmisiä,\nrottia, jotka piiloutuivat heikkouksiensa taakse ruikuttaen armoa.\nHän halusi olla vahva ja peloton. Tunteeton ja säälimätön. Hän\noli mielikuvituksissaan universumin diktaattori, joka poistaisi\nheikkoudet ja heikot maailmankartalta. Hunteria nauratti ja hän\nnaurahtikin ääneen yksin kävellessään. Hän oli varmasti psykopaatti,\nehkäpä bipolaarinen sellainen. Mutta diagnoosi ei ollut tärkeä vaan\nteot. Ketään ei muistettaisi diagnoosin perusteella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarriet toivoi jo arkipäivien alkavan, sillä nämä pyhät viivyttivät\ntutkimuksia ja todisteaineiston käsittelyä. Harriet työnsi\nHilla-Mariaa rattaissa kohti leikkipuistoa, jossa heillä oli tapana\nkäydä. Nikon veli, Helsingistä, oli tullut käymään ja Harriet oli\njättänyt heidät rauhassa turisemaan. Riku oli ollut YK-joukoissa\nSyyriassa, kunnes joukot kotiutettiin syksyllä 2012. Harrietin\ntietojen mukaan Riku oli ollut vähän tuuliajolla sen jälkeen. Nikon\nseura tekisi taatusti hyvää Rikulle. Harriet nosti Hilla-Marian\nkeinuun ja työnteli vauhtia hiljakseen. Meeri Siltala ei polttanut\ntupakkaa, eivätkä sätkät olisi kyllä hänen tyyliinsä sopineetkaan,\nHarriet naurahti itsekseen. Tero poltti joskus, pääasiassa sikareita\nkuuleman perusteella. Harrietia tiedot harmittivat, sillä hän\nolisi toivonut sätkäntumpista dna-tärppiä, ellei... ellei se pieni\netiäinen, tunne ja polte osoittautuisi oikeaksi. Hänellä oli epäilys,\netteivät Meeri ja Tero olleet toimineet kaksistaan. Harrietin\nmielestä joukon aivot puuttuivat. Hänen kokemuksensa mukaan nämä\nkaksi edustivat toimijoita, eivät suunnittelua. Niko ei ollut varma\nhänen epäilyksistään ja Harriet ajatteli sen johtuvan inhimillisestä\nsyystä saada juttu pakettiin. Harrietkin olisi halunnut jo saada\ntämän karmivan tapauksen kirjoihin ja kansiin. Mutta toiveet ja\ntodellisuus eivät yleensä kohdanneet, ainakaan työssä.\n\nEnsimmäisenä arkipäivänä Harriet lähti Sannan ja Hilla-Marian\nkanssa shoppailemaan illalla. Töissä ei ollut tapahtunut mitään\nihmeellistä. Mutta Meeri Sillalle ja Tero Talus-Kermiselle oli\nkerrottu toive heidän pysymisestään kaupungissa. \"Ennen Uutta\nVuotta ne on nalkissa\", Niko oli sanonut ja iskenyt silmää. Harriet\ntoivoi Nikon olevan oikeassa. \"Katso kuinka ihana paljettimekko?\nMie pyörryn just\", Sanna hekumoi lilan paljettiluomuksen kanssa\nKauppakeskus Revontulen boutique Liljassa. \"I-ha-na\", Hilla-Maria\ntoisteli Sannan puheita. Harriet toivoi löytävänsä hyvät farkut\nsopuhintaan. Harriet ei ollut kenkäfriikki, eikä käsilaukkufriikki,\nmutta farkkuja hänellä oli reilusti ylitse tarpeen. Hilla-Marialle\nHarriet löysi lämpöisen merinovillaisen haalarin toppahaalarin alle\nlaitettavaksi. Hilla-Maria itse halusi pienen pinkin käsilaukun mistä\nkurkisteli valkoinen koira. \"Pyssy siellä pitäisi olla, niin sie\nolisit suostunut heti ostamaan sen Hillalle\", Sanna naureskeli ja\notti käyttöön kolmannen luottokorttinsa. Harrietin kauhistuneeseen\nkatseeseen Sanna vastasi näyttämällä kieltä. \"Kerran täällä vaan\neletään\", Sanna huokaisi vinguttaessaan korttia kassalla. \"Sulla\nmeni yli kolmesataa euroa ja mulla alle sata euroa\", Harriet sanoi\nja puisteli päätään. \"Niin no mie kävin jo ruokiksella vähän\nesishoppailemassa\", Sanna kuiskasi. Harriet ei halunnut kuulla\nenempää. Moisesta tuhlaamisesta tuli paha olo. \"Tuut sitten Keitaalle\nennen Uutta Vuotta. Muistakkin!\" Sanna huikkasi jäädessään pois\nkyydistä kotinsa kohdalla. \"Juu juu\", Harriet lupasi.\n\nHarriet silitti vaatteita. Se ei ollut lainkaan hänen tapaistaan,\nmutta silittäminen oli meditointia vastaavaa tekemistä. Se rauhoitti\nmielen ja kehon. Mielen kiemurat ja koukerot asettuivat säntillisesti\nriviin samalla kun vaatteista tuli siistin sileitä. Tässä asiassa\nhän oli samaa mieltä seurapiirikokki Nigella Lawsonin kanssa.\nHarriet silitti Nikon paitaa ja mietti oliko tämä nyt lopullista.\nHe olivat sivuuttaneet keskustelun sujuvasti ja hypänneet takaisin\nseurusteluvaiheeseen. Nikon tavarat olivat löytäneet huomaamattomasti\ntakaisin paikalleen. Niko oikeastaan asui jo täällä taas, vaikka nyt\nolikin Rikun vierailun ajan omassa kämpässään. Hilla-Maria piirteli\nsyöttötuolissa. Hellyttävät, haparoivat ja moniväriset viivakuvaelmat\npäätyivät aina hetkeksi jääkaapin oveen. Siitä he ihailivat niitä\nyhdessä. \"Ku-ka kuk-ka kak-ka kiit-ti\" Hilla-Maria riemuitsi\npiirustus kädessään. Harriet tunsi lämpöisen aallon kulkevan\nlävitseen. Kuinka täyttä elämä olikaan nyt kun oli Hilla-Maria. Hän\nei ollut tuntenut olevansa vailla mitään ilman lastakaan, mutta\ntämä elämä lapsen kanssa oli syvempää ja merkityksellisempää. Lapsi\nsai sen aikaan, että äitikin pysähtyi pienten asioitten äärelle\nihmettelemään ja nauramaan. Harriet tunsi olevansa onnellinen juuri\nnyt.\n\n\n\n\n11.\n\n\nKamalat pakkaskelit. Hunter oli pysytellyt sisällä päiviä. Hän oli\ntehnyt suunnitelmia. Hyviä suunnitelmia. Hän halusi varastaa shown jo\nvihdoinkin itselleen. Hän soittaisi poliisiasemalle ja löisi niitit\nMinan ja Thorin tarinaan. \"Toivomme elinkautisia herra Tuomari\",\nHunter sanoi matalalla äänellä ja purskahti nauruun. Ne kaksi\nälykääpiötä olivat koko ajan niin kamoissaan, että jäisivät kiinni\njoka tapauksessa pian. Hunter sytytti sätkän ja katseli pihalle.\nKolmekymmentä astetta pakkasta. Se oli liikaa hänellekin, vaikkei hän\nmitään pikkupakkasia säikkynyt. Hän soittaisi, kunhan pakkanen vähän\nlauhtuisi, jotta päiväkodilla alettaisiin ulkoilla taas.\n\n\"Pakkasaalto jatkunee Uuden Vuoden ylitse\", sääennustaja molotti\ntelkkarissa. Hunter oli käynyt jo rauhattomaksi ja veti ulkovaatteet\nylleen. Oli pakko päästä asunnosta ulos, että järki säilyisi. Mina ja\nThor olivat olleet taas poliisilaitoksella. Dna-näytteet, huumetestit\nja jatkuvaa tarinan toistelua. Hyvin hän oli tarinan kehitellyt, kun\nkytät eivät olleet vieläkään saaneet niitä kiinni mistään.\n\nHunter käveli jätkänkynttilä-sillan ylitse. Hän käveli pitkin\nKemijoen rantaa. Hän yritti olla ajattelematta yhtään mitään.\nTässä pakkasessa se oli helppoa, sillä ensin nipisteltyään poskia,\nkarhennettuaan kurkkua ja nenää, pakkasherra alkoi hyydyttää aivoja.\nHunter tunsi kuinka aivoklimpit menivät hyhmään ja törmäilivät\ntoisiinsa kuin jäälautat hyisellä merellä. Hän käveli takaisin\nsillan ylitse kohti keskustaa. Sormet olivat tunnottomat ja varpaat\ntekisivät kohta seuraa niille. Nyt sisälläolo maistuisi taas\nparemmalle. Hän voisi hioa suunnitelmat viimeiseen särmäänsä.\n\nHunter oli torkahtanut ja nähnyt unta susista. Hän näki usein unta\nsusista. Hunter epäili olleensa sellainen edellisessä elämässään\nja ansainneensa siten ihmiselämänsä. Hän oli taatusti ollut hyvä\nsusi. Loistava susi ja elänyt sen mukaisesti. Amen. Mutta tästä\nihmiselämästään hän ei ollut niinkään varma. Ehkä hän syntyisi\nseuraavaksi torakaksi tai sittisontiaiseksi, joksikin sellaiseksi\ninhottavaksi otukseksi, jota kaikki jahtaisivat. Hunter purskahti\nraikuvaan nauruun tajutessaan, etteipä siinä hyönteiselämässä juuri\neroa ollut tähän ihmiselämään. Ei mitään jaloa tai mielenkiintoista,\nkuten suden elämässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Äiti soitti. Sillä on taas joku uus Juan tai Carlos kierroksessa\",\nHenna-Riikka kertoi puhelimessa Harrietille. Harriet huokaisi ja\nvaihtoi asentoa korituolissa. Maria Haataja oli melkoinen tapaus\nyli kuusikymppiseksi entiseksi opettajaksi. Maria oli jäänyt\ntyökyvyttömyyseläkkeelle viitisen vuotta sitten stressin takia.\nSilloin olivat skumppa ja miehet tulleet hänen elämäänsä oikein\nrytinällä. Äiti asui nyt Espanjan aurinkorannikolla ja soitteli,\nkun muisti heidän olemassaolonsa. Äiti soitti jostakin syystä\npaljon useammin Henna-Riikalle kuin hänelle. \"Se käski sanoa, että\nolet hullu, jos jätät Nikon. Siinä asiassa mä olen kyllä samaa\nmieltä vanhan elostelijan kanssa\", Henna-Riikka paukutti. \"Kiitti\nvaan kannustuksesta. Teidän mielipiteethän mulla ekana onkin aina\nmielessä\", Harriet mutisi puhelimeen. \"No eikö olekin?\" sisko kysyi\nuteliaasti. Harriet jätti vastaamatta, vaikka olihan se puoliksi\ntotta. \"Miten se voi? Siis äiti\", Harriet kysyi. \"Jaa-a, vaikea sanoa\nton keskustelun perusteella. Se oli nimittäin kännissä kuin käki.\nJoo. Karmee tää maailma, nyt ne iski Pariisissa. Terroristit. Eipä\nvaiskaan, ajattelin, että haluat tietää mutsista, joten soitin sulle.\nNyt on vähän menoa. Sano Hilla-Marialle terveisiä\", Henna-Riikka\nsanoi ja lopetti puhelun. Harriet jäi tuijottamaan ikkunasta alas\nkadulle. Ulkona oli järkyttävän kylmä, yli 30 astetta pakkasta. \"Voi\nlintuparkoja\", Harriet huomasi miettivänsä.\n\nDna-tärppi sätkäntumpeista oli tuonut jotakin mielenkiintoista esiin.\nHenri Jalas. 24 vuotta. Yhteiskuntatieteiden opiskelija yliopistolta.\nAsui Koskikadulla. Ollut tutkittavana pikkuveljen kuoleman johdosta\nkahdeksan vuotta sitten. Todettu syyttömäksi, mutta tutkinnan jälkeen\nvanhemmat olivat ilmoittaneet sosiaalihuoltoon, että haluavat\nainoan elossa olevan lapsensa huostaanotettavaksi. Harriet nojautui\ntaaksepäin työtuolissaan. Miksi ihmeessä tämä Henri Jalas ei ollut\ntullut esille aiemmin? Asui samalla kadulla kuin hän. Itse asiassa\nhyvinkin naapurissa, Harriet ajatteli ja inhottavat kylmänväreet\njuoksivat hänen selkäpiitään pitkin. Harriet soitti Nikolle, joka\noli jo lähtenyt kotiinsa. \"Meidän täytyy hakea se kuultavaksi.\nHetimiten Niko, mulla on nyt sellanen fiilis. Tiedäthän sen tunteen\nkun palat loksahtelevat kohdalleen. Viimeiset palapelin palat sopivat\npaikalleen ja homma kirkastuu selväksi pässinlihaksi\", Harriet\npulputti ja veti toppatakkia ylleen. \"Okei, mä käännän auton ympäri\nja haen sut\", Niko vastasi ja sulki puhelimen.\n\nHarriet käänteli kasvispihvejä pannulla ja yritti olla ajattelematta\nuutta käännettä jutussa. Henri Jalas ei ollut iltapäivällä kotona,\njoten hänet oli saatava kiinni tavalla tai toisella niin nopeasti\nkuin oli mahdollista. \"Me-o, me-o\" Hilla-Maria huuteli rytmikkäästi\nmehupullo kädessään. \"Joo-o Hilluska, äiti ei anna sulle enempää\nmehua ennen kun ollaan syöty ruokaa\", Harriet toppuutteli ja\npikkuipana viskasi pullon lattialle kärttyisesti. \"Älähän nyt\nhermostu, ruoka on valmista parissa minuutissa\", Harriet sanoi\nja noukki pullon lattialta. Telkkarissa Muumit seikkailivat\npurjeveneellään ja Harrietin tuli ikävä kesää. Hän oli kesänlapsi,\nsyntynyt kesällä ja rakasti kesää. Mutta muuttaessaan tänne\npohjoiseen, hän oli luvannut itselleen, että opettelee ottamaan\ntalvesta ilon irti. Mielestään hän oli melkeinpä onnistunutkin\nsiinä. Talvi oli kaunis, mutta kylmä vuodenaika, ihan kuin Meeri\nSilta. Harriet ei pystynyt pitämään ajatuksiaan poissa työasioista.\nSekin taito olisi opeteltava, koska aina tuli uusia juttuja,\nrikokset eivät koskaan loppuisi. Oli osattava irrottaa ajatuksensa\ntyöasioitten kiemuroista edes hetkeksi, jos ei oman itsensä niin\nHilla-Marian takia. Niko osasi sen paremmin, olla ajattelematta\ntöitä kun sulki työhuoneensa oven. Urheilua katsellessaan mies oli\njossakin puolibarbaarisessa tilassa, johon mikään maallinen ei\npystynyt ylettymään, ei työt, eikä hän. Ehkä miehet tosiaankin olivat\nyksioikoisia ja naiset monisyisempiä, Harriet naurahti itsekseen.\n\nYökerho Pohjolan Keidas oli niin täynnä väkeä, että natisi\nliitoksissaan. Harriet istui värikäs drinkkilasi kädessään\nnurkkapöydässä ja tunsi olonsa kaikkea muuta kuin mukavaksi. Hän ei\nviihtynyt biletysmestoissa, eikä olisi jaksanut kuunnella kännistä\nsössötystä yhtään. Hän oli kuullut sitä aikanaan kotona, kun isä\noli vielä elossa. Isä kuoli maksakirroosiin kymmenen vuotta sitten.\nHarriet vispasi jalkaansa kuin hermostunut tutkintavanki ja yritti\nrentoutua. Kun hartaasti odotettu Sannan esitys alkoi, Harriet\nhuomasi, ettei näkisi siitä mitään, kun kansa nousi tuoleiltaan ylös\nriekkumaan. Hän nousi itsekin ylös ja yritti kurkkia ihmismassan\ntakaa lavalle. Hän onnistuikin näkemään sen verran, että pystyisi\nesittämään Sannalle vakuuttavasti olleensa paikalla. Se riitti\nHarrietille ja hän keräsi tavaransa lähteäkseen pois. \"Äläsh nyy\nkhuule vielä mihinkkää\", joku känninen mieshenkilö yritti estellä\nHarrietia lähtemästä. Harriet hymyili ja työnsi miehen kauemmas. \"Mie\nrrrhakashtan sinnuu\", mies huusi vielä perään kun Harriet poistui\nyökerhosta.\n\n\n\n\n12.\n\n\nHunter istui kahvilassa ja joi vuorotellen energiajuomaa ja\nkahvia. Kytät olivat käyneet oven takana, olivatko Mina ja Thor\nkielineet jo. Hunter ei ollut ihan varma. Hän painoi kasvot käsiinsä\nja mietti. Mietti hartaasti. Suojakäsineet, moottoripyöräpuvut,\nkommandopipot, armeijan maiharit, tor-verkot ja prepaid-liittymät.\nHunterin teki mieli tupakkaa ja silloin hän muisti, että oli\npolttanut viimeisessä keississä. Hän oli kävellyt metsänlaidalle ja\npolttanut siellä ketjussa katsellen poroja. Niillä paskiaisilla oli\nhänen dna-näytteensä pikkuveljen kuoleman ajoilta. Mutta se juttu\npiti olla salaisissa kansioissa, koska hän oli ollut alaikäinen\nja syyttömäksi todettu. Sossunjuttuja. Mutta olivatko kytät\nlöytäneet ne. Nykyään mikään ei ollut salaista, jos niin haluttiin.\nAina löytyisi keinot, jos lopputulos niin vaati. Tietovuotajat.\nHunterin mieleen juolahti kuva tietovuotaja Snowdenista. Se mies\noli Hunterin sankari, kuten oli ollut norjalainen massamurhaajakin,\nkunnes tunnusti yhteyksiään terroristeihin. Homma lässähti Hunterin\nmielestä siihen ja äijä poistui sankarien kirjoista. Yhteiskunta oli\nvihollinen numero yksi ja terroristit tulivat hyvällä kakkossijalla.\nHunter oli nyt koditon ja joutui miettimään tarkasti mihin ja milloin\nmenisi. Onneksi pakkanen oli laskenut siedettäviin lukemiin.\n\nHunter istui puistonpenkillä ja katseli turistien virtaa.\nMikä helvetti niitä täällä kiehtoi, muovinen joulupukki\nkrääsävaltakuntineen vai arktinen kylmyys revontulineen. Hunter\ntoivoi, että jälkimmäinen vaikkei se maailmaa pelastaisikaan.\nHunter kaivoi ruohosätkän taskustaan ja poltteli sen lämpimikseen.\nIhmiskunnan uho ja tuho. Hunter siristeli silmiään ja tiesi pienistä\nalkavista merkeistä, että päänsärky olisi pian taas täällä.\nUskollinen seuralainen. Hunter nojasi käsiinsä ja ajatteli avaruutta.\nNiin kävi aina kun hän poltti ruohoa. Hän ajatteli avaruutta.\nÄkkiseltään se tuntui tajuntaa laajentavalta, mutta se olikin\numpikuja. Pitkä ja kolkko tunneli, jonka päässä tajusi, että sieltä\nse vasta alkoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhtäkkiä todisteiden tulva oli ryöpsähtänyt Harrietin ja Nikon\ntyöpöydille. Pomo Lexa vastaili puhelimiinsa taukoamatta ja näytteli\npäänsahauseleitä kaikille ohi kulkeville onnettomille. \"Älkää siinä\nmullottako helvetti sentään, olo on kun milläkkii kanervalla näitten\nluurien kanssa hiplatessa\", pomo äyski ja vähitellen kaikki oppivat\nhiipimään pomon toimiston ohitse varsin huomaamattomasti. Meeri Silta\nja Tero Talus-Kerminen olivat nyt tunnustusta vaille syyllisiä ja\nkun he tunnustaisivat, jäisi Henri Jalaskin kiinni, siitä Harriet\noli varma. Meeri Sillan ylimielisyys oli jo alkanut rakoilla ja Tero\nvaikutti hysteeriseltä. Sillan perheen lakimies yritti hieroa hommaa\nsiihen suuntaan, että Henri olisi pääsyyllinen, Meeri ja Tero vain\nhuumeriippuvaisia pelinappuloita. Harriet uskoi sen, että Henri\noli homman aivot, mutta mitään syyntakeettomia eivät nämä kaksi\nmuutakaan olleet. Harriet venytteli käsiään ja pyöritteli päätään,\njotta niskajomotus olisi vähentynyt. Hänellä oli työpöydän laatikossa\nKyllin hyvä-kirja odottamassa seesteisempiä aikoja. Hän oli päättänyt\npoimia sieltä työhuoneen suojissa suoritettavia liikkeitä pitkien\npäivien pelastajaksi. Hän oli saanut Nikolta kirjan joululahjaksi.\nNiko oli hyvä lahjoissa. Ne olivat oikeita täsmäiskuja suoraan\nsydämeen, Harriet ajatteli ja nousi ylös tuoliltaan. Lounastauko.\nHarriet ajatteli hakea intialaisesta ruokaa ja kysäisi Nikoltakin\nkelpaisiko tälle Anandan antimet. Niko vastasi myöntävästi ja näytti\ntietokoneen näytöltä jotain. \"Mitä noi on?\" Harriet kysyi ja veti\ntakkia ylleen. \"Ne on talismaaneja. Shamanistisia talismaaneja. Susi,\nkarhu ja haukka. Meidän syylliset tai epäillyt... ei kun syylliset,\notetaan nyt itsevarmasti tää homma jo. Niin, ne ovat Hunterin, Thorin\nja Minan talismaanit, joita ne ovat käyttäneet avatarinaan ja sen\nsemmoista. Kyllä atk:n pojat saavat kaikkea selville!\" Niko naurahti\nja nojautui tuolissaan taaksepäin. \"Eiks siellä ole yhtään tyttöä\nvieläkään?\" Harriet kysyi kulmat kurtussa. \"Missä?\" Niko ei pysynyt\nkärryillä. \"Atk:ssa\", Harriet puuskahti ja katosi ovesta ulos.\n\nHenri Jalas oli kadonnut kuin maan nielemänä. Meeri ja Tero olivat\nlukkojen takana odottamassa. Harriet katsoi ainoaa kuvaa, jonka\nhe olivat saaneet käsiinsä Henristä. Melko sirot kasvonpiirteet\npojaksi. Tumma pitkähkö tukka, harmaat silmät ja tuima katse. Sopisi\nhyvin rokkarin kuvaksi, Harriet ajatteli ja laski kuvan kädestään.\nHarriet paistoi kuppikakkuja Hilla-Marian riemuksi. Huomenna\nolisi uudenvuodenaatto. Riku oli jo palannut Helsinkiin, joten he\nviettäisivät juhlapäivän täällä hänen luonaan. Harriet oli ostanut\npullon kuoharia ja paljon meksikolaistyylisiä herkkuja. \"Noitten\nkanssa pitäis kuule juoda tequilaa. Sirottaa suolaa napaan ja...\"\nSanna oli palattanut K-supermarketissa niin, että Harriet oli ottanut\ntähän hajuraon kaupan käytävällä. \"Me vietetään rauhallinen uusvuosi\nHilluskan ja Nikon kanssa. Ei mitään nakkia napaan, eikä semmosta\",\nHarriet oli kuiskannut kun Sanna helisi hänet kiinni. \"Mie mitään\nnakkia, mistä sie semmosta sait päähäs?\" Sanna oli nauraa tirskunut\nlopun kauppareissun ajan.\n\nHarriet nosteli viiden kilon painoja tarmokkaasti. Hiki valui otsalla\nja mieli päästeli perkeleitä. Hän oli unohtanut painonsa kaappiin\nliian pitkäksi aikaa. Hilla-Maria matki häntä kehässään nostellen\npalikoita ylös-alas rytmikkäästi. Harriet nauroi tyttärensä innolle,\ntuollainen hänkin oli ollut silloin joskus, kun omisti vielä timmin\nsixpackin. Hän oli treenannut tosissaan Fitness-kisat mielessään\npoliisin hommien ohella. Harriet huokaisi syvään. Muistot tulvivat\nmieleen ja niitä oli kahdenlaisia, hyviä ja huonoja. Mutta fitness\nharrastus oli ollut se, johon Samikin oli häntä jaksanut kannustaa.\nKaikki tulos-tai-ulos-tyyppiset jutut olivat olleet Samin mieleen.\nHarriet laski painot alas lattialle ja käveli Hilluskan luokse. Hän\nnosti tyttärensä ilmaan ja pyöritteli siellä hetken kuunnellen ihanaa\nkikatusta. Naurua ja iloa, sitä elämässä piti olla höysteenä. Jos\nne katosivat oli aika pysähtyä, teki sitten mitä tahansa ja olivat\ntavoitteet minkä laatuisia tahansa. \"Tulin, näin ja nauroin\", voisi\nolla hänen mottonsa elämässä, Harriet ajatteli virnistäen.\n\nNiko oli tullut lentopallotreeneistä ja mennyt Hilluskan kanssa\najoissa nukkumaan. Harriet valvoi ja katseli ikkunasta sitä taloa,\njossa Henri Jalas asui. Kaveri asui muutaman kymmenen metrin päässä\nhänestä. Se tieto oli jotenkin nolo ja pelottava yhtaikaa. Harriet\nkäveli keittiönkaapille ja kaivoi suklaalevyn esiin. Maraboun\nminttukrokanttia tällä kertaa. Harriet söi suklaata ja selaili Uutta\nRovaniemeä samalla.\n\n\n\n\n13.\n\n\nHunter heitti prepaid-kortin roskiin ja asettui hyviin asemiin\nnähdäkseen kun Haataja ja Nerva lähtisivät tapaamispaikalle. Hän\noli soittanut poliisiasemalle ja sanonut luurin toisessa päässä\nkuuntelevalle ämmälle, että tahtoi nimenomaan Haatajan paikalle. Hän\noli kertonut paikan, joka sijaitsi noin kolmenkymmenen kilometrin\npäässä Rovaniemen keskustasta. Levähdyspaikka keskellä ei mitään.\nHän oli sanonut asian olevan hyvin tärkeä ja liittyvän kansalainen\nx-murhiin, kuten lehdissä oli lukenut. Kansalainen x, Hunter mietti\nja virnisti. Ei hullumpaa lehdiltä. Mutta x:llä oli ihan toinen\nmerkitys Hunterin silmissä. Se oli eXit. Pelin loppu.\n\nSieltä ne tulivat, rappukäytävästä, juoksujalkaa. Hunter lähti\nseuraavaan pisteeseen. Hän käveli kadun toista puolta rivitaloille,\njoissa muksu oli hoidossa, silloin kun tarha ei ollut auki. Hän\nodotti ja odotti, kunnes alkoi jo pelätä, ettei suunnitelmat\nmenneetkään niin kuin piti tälläkään kertaa. Yhtäkkiä Hunterin\nselän takana pamahti. Hän huudahti ääneen ja hypähti ylös\nväijymisasemistaan. \"Saatanan kakarat helvetti\" hän manasi mielessään\nmukuloita, jotka olivat testaamassa paukkupommejaan iltaa varten.\nHunterin sydän takoi toistasataa ja hän sytytti tupakan vapisevin\nkäsin. Juuri silloin punainen Toyota ajoi rivitalon parkkipaikalle.\nHarriet kantoi muksunsa asunnolle numero kolme ja ovesta tuli vastaan\nhöppänän näköinen mummeli. Muistutti Hunterin omaa mummua, ainoata\nverisukulaista, ketä Hunter oli kahdeksaan vuoteen nähnyt.\n\nHunter oli odottanut vartin verran ja käveli sitten ovelle. Hän\nsoitti ovikelloa. Hunter oli innoissaan. Nyt kaikki meni juuri niin\nkuin piti. Siitä tiedosta hän sai voimaa. \"Juu, tullaan\", muori\nkaakatti oven toisella puolen ja avasi sitten vihdoinkin oven. Hunter\ntyönsi muorin takaisin sisälle ja laittoi puukkonsa tämän kaulalle.\n\"Nyt ollaan ihan hiljaa ja tehdään niin kuin Hunter-setä sanoo\",\nhän kuiskasi mummelin korvaan vieden tätä kohti olohuonetta. Muori\nvalahti kalmankalpeaksi ja vaikeni. Hunter vilkaisi, missä likka oli.\nTämä istui syöttötuolissa keittiössä ja taputti käsiään hymyillen\nharvahampaista hymyä. Hunter kumarsi kiitolliselle yleisölle ja\ntyönsi eukon nojatuoliin. Sitten hän kaivoi repustaan jeesusteippiä\nja aloitti hartaan teippaamisen. Eukko ei omin voimin pääsisi\nnojatuolistaan ylös ikinä, Hunter ajatteli kun lopetti teippaamisen.\nHän haki pikkulikan vaatteet ja yritti pukea niitä nopeasti tämän\npäälle. Hunter sai harmikseen huomata, että mummelin teippaaminen\noli ollut se helppo osio. Muksu kikatti ja kiemurteli. Kun Hunter\nsai lakin päähän ja yritti työntää kenkiä jalkaan, pikkuhirviö oli\nkiskonut kotsan päästään. \"Ensin tumput, sitten lakki\", Hunter\nmutisi ääneen. \"Ole nyt nätisti tai Hunter-setä joutuu teippaamaan\nsinutkin\", Hunter murahti tytölle, jonka riemua onnistuneista\nkiusaamisyrityksistä oli mahdoton lopettaa.\n\nHunter ajoi mummonsa bingoautolla kohti tuntematonta. Kohti erämaata.\nSiellä hän järjestäisi ikimuistoisen loppuhuipennuksen koko Suomen\nilotulittaessa riemuissaan. Mukula istui takapenkillä ja pilkki\nväsymyksestä. Hunter katseli nukkuvaa pikkulikkaa ja... \"Helvetti!\"\nhän karjaisi kun katsahti eteensä tielle ja siinä seisoi poroja.\nHunter iski jarrut pohjaan ja kaarsi vasemmalle. Auto oli suistua\nojaan ja pysähtyi vasta kymmenien metrien päähän poroista. Ne\ntuijottivat häntä ja hän tuijotti niitä taustapeilistä. \"Saatanan\nsaatana\", Hunter puhisi ja päätti keskittyä ajamiseen. Piti\nkeskittyä. Pitää pää kylmänä ja ajatella päämäärää. Tässä vaiheessa\nei ollut enää muuta kuin päämäärä. Ihan pian hän hylkäisi auton ja\nhe jatkaisivat kävellen metsään. Siellä heitä odotti Seita. Sinne\nhe jäisivät pikkulikan kanssa, metsän keskelle, odottamaan mitä\ntuonpuoleisella olisi heille tarjota.\n\nHunter katsahti taas takapenkille, vaikka oli luvannut itselleen olla\nsinne tuijottelematta enää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarrietilla oli pullanmuruja villapaidallaan ja kädet salsassa, kun\nNiko ilmestyi keittiön ovelle. Harriet tiesi heti, että jotain oli\ntapahtunut. \"Sanna soitti, että joku haluaa puhua meille murhista.\nMeidän täytyy lähteä, onkohan varavarahoitotäti kotosalla?\" Niko\nkysyi ja vaihtoi hienoa kauluspaitaansa villapaitaan. \"Ilse on aina\nkotona. Odota, mä pesen vaan kädet ja soitan sille sitten heti\",\nHarriet sanoi ja toivoi, että se joku, joka halusi puhua, olisi Henri\nJalas. Kukaan muu ei saisi anteeksi uudenvuodenaaton pilaamista. Hän\nlaittoi salsan jääkaappiin ja pesi kätensä.\n\nHarrietin varpaat palelivat. He olivat odottaneet tällä\ntapaamispaikaksi ilmoitetulla paikalla nyt tunnin verran.\nIlmeisesti jonkun puhehalut olivat kadonneet tai sitten se joku\noli taas vaiennettu. Harriet käveli hermostuneesti edestakaisin\nlevähdyspaikalla ja pysähtyi aina kun ohitse ajoi auto. \"Ei kukaan\ntule Niko. Meidän täytyy ajaa takas Rovaniemelle. Hemmetti sentään\nkuinka tympii tää\", Harriet puuskahti ja katsoi Nikoon. \"Joo, olet\noikeassa. Mulla on jotenkin inhottava tunne tästä vaan\", Niko\ntuumiskeli ja Harriet huolestui välittömästi. Nikolla ei useinkaan\nollut sellaisia tunteita, joille ei ollut todistetta valmiina.\n\nHe olivat nyt Ilsen parkkipaikalla. He olivat ajaneet poliisiaseman\nkautta tänne ja tehneet pikaraportin alkuillan kulusta. Joku saisi\nselvittää puhelinnumeron, josta oli soitettu. \"Melkoista pilaa, jos\nse oli pelkkää pilaa\", Harriet mutisi ja halusi jo kovasti nähdä\nHilluskan. Pian alkaisivat ensimmäiset raketit lennellä taivaalle\nja niitä olisi kiva katsella keittiön ikkunasta. Niko käveli edeltä\nja soitti ovikelloa. Kukaan ei tullut avaamaan. \"Jos Hilluskalla on\nvaikka kakkapesut siellä\", Harriet sanoi ja kurkki eteisen ikkunasta\nsisälle. Sisällä oli hiljaista, liian hiljaista. Harriet katsoi\nNikoon, joka nyökkäsi. Niko harppoi talon toiselle puolelle ja palasi\nnopeasti takaisin. \"Nyt ei oo kuule asiat kunnossa Harriet. Meidän\ntäytyy soittaa apuvoimia ja soita ambulanssi\", Niko sanoi ja alkoi\nrikkoa ulko-oven ikkunaa. Harriet hyytyi paikalleen. Jäisen kylmä\ntunne laskeutui hänen rintakehälleen ja käsiä alkoi kihelmöidä.\n\"Hilluska\", hän parahti. \"Mä menen ensin sisälle Harriet. Usko mua\",\nNiko huusi ja yritti turhaan estellä Harrietia menemästä sisään\nasuntoon, jonka oven oli juuri saanut auki.\n\nHarriet löysi Ilsen teipattuna olkkarin nojatuoliin, mutta Hilluskaa\nei löytynyt mistään. Niko avasi teippauksia ja Ilse alkoi puhua\ntaukoamatta, hysteerisenä, heti kun suuteipit oli poistettu. \"Se\nhullu tuli sisälle väkisin ja vei Hilla-Marian, sillä oli iso\nveitsi ja se oli joku hullu\", Ilse sopersi ja Harriet alkoi itkeä.\nAmbulanssi saapui pihalle ja Ilse pääsi ensihoitajien hoiviin.\n\n\"Mitä ikinä tehdäänkään, se tehdään yhdessä. Mä en taatusti mene\nkotiin kun mun tyttäreni on sen hullun käsissä! Niko kuuntele mua!\"\nHarriet huusi ja Niko yritti olla kuulematta mitä tämä sanoi.\n\"Okei... okei\" Niko luovutti, vaikkei tämä nyt mennytkään ihan\nohjesääntöjen mukaan. Harriet oli shokissa ja sen huomasi. \"Sä saat\ntulla mukaan, mutta pysyt taustalla. Pysyt autossa. Harriet lupaa\nmulle, että pysyt autossa\", Niko vaati ja Harriet lupasi, vaikkei\nhänellä ollut aikomustakaan pitää lupaustaan. \"Nyt lähdetään asemalle\nja katsotaan mitä voidaan tehdä. Kun saadaan mahdollinen kulkuneuvo\nselville voidaan laittaa helikopterit ilmaan ja jos ne on kävellen\nmatkassa laitetaan koirat hommiin... kyllä tää selviää Harriet\",\nNiko puhui ja yritti saada jonkinlaisen kontaktin Harrietiin,\njonka katse oli tavoittamattomissa. \"Se on vaaninut meitä Niko. Se\nasui ihan meidän naapurissa helvetti sentään. Mä olen pettänyt mun\ntyttäreni ja Saminkin ja siskon ja kaikki.\" Harriet alkoi nyyhkyttää\nholtittomasti. \"Kuule Harriet, kuuntele mua nyt helvetti sentään\nnainen! Sä et voi mennä tohon nyt tai mä passitan sut sairaalaan.\nTohon on aikaa sitten myöhemmin kun ollaan kotona. Kaikki me kolme.\nSiihen meidän täytyy nyt keskittyä. Täysin.\" Niko puhui hitaasti,\nrauhallisesti ja päättäväisesti. Hän jopa hymyili taustapeilistä\nHarrietille, joka kuunteli. Harriet kuunteli ja imi voimia Nikon\nsanoista. Hän alkoi hengitellä rauhallisesti ja piti ajatuksensa\nhengityksessään.\n\n\n\n\n14.\n\n\nViimeinen huoltoasema ennen määränpäätä vilahti ohitse. Hunter\nhieraisi ohimoaan. Päätä särki taas. Taustapeilistä hän näki kuinka\npikkuihminen lussutti autuaana peukaloaan. \"Voi vittu sentään, en\nmie tiedä...\" Hunter nyyhkäisi ja kirosi sitten itseään. Mikä vitun\nsankari hän oli, yksi saatanan vellihousu helvetti. Taivas oli kirkas\nja tähtirikas. Vielä ei näkynyt raketteja, eikä helikoptereita.\nHunter iski jarrut pohjaan ja käänsi auton holtittomasti ympäri\nautiolla tiellä. Hän ajoi huoltoasemalle ja raahasi uniltaan\nheränneen, potkivan ja kiljuvan tytön sisälle. \"Voitko kattoo\nmukulaa, kun käyn kusella?\" Hunter kysyi vastentahtoiselta\nkassalikalta. \"En mie nyt oikein tiiä\", kassa mutisi, mutta\nnähdessään Hunterin hurjistuneen ilmeen lupautui kuitenkin vahtimaan\ntyttöä. Hunter vilahti hyllyjen taakse ja juoksi sieltä ovesta ulos\nautolle. \"Adios amigos\", hän heilautti kättään huoltoaseman suuntaan\nja painoi kaasua.\n\n\"Helvetin kylmä\", Hunter mietti, vaikka tiesikin, että pakkaslukemat\nhädin tuskin ylittivät kymmenen astetta. Hänellä oli sisäinen\nkylmyys. Sisuskalut jäätyivät ikijääksi. Loppuosan suunnitelmistaan\nhän aikoi toteuttaa. Nössöily sai luvan riittää. Hunter oli kävellyt\nnyt pari kilometriä umpihangessa. Vielä olisi yksi kilometri jäljellä\nSeidalle. Kävelyyn oli mennyt paljon enemmän aikaa kuin Hunter oli\nodottanut menevän. Hän pelkäsi helikopterien ja poliisikoirien\njo tulevan. Hunter pälyili ympärilleen ja ylös taivaalle, mutta\nkaikkialta hänelle vastasi vain hiljaisuus. Metsä oli kuoleman\nhiljainen.\n\nHunter oli päässyt perille. Hän istui pyhän Seidan sylissä ja\nodotti. Hän odotti merkkiä ja puristi leukua kädessään. Hän oli\nriisunut takin ja hupparin pois päältään. Paljas ylävartalo huurustui\npakkasilmasta ja Hunterin huulet sinersivät kylmästä. Mutta katse oli\nkirkas ja valpas. Hunter tunsi olevansa päättäväisempi ja valmiimpi\nkuin ikinä elämässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarriet istui poliisiaseman kahviossa ja kiskoi sisäänsä viidettä\nkuppia kahvia. Homma edistyi ihan liian hitaasti Harrietin mielestä.\nNiko oli mennyt Jalaksen asuntoon ja löytänyt yhtä ja toista\nmielenkiintoista, mutta tässä tilanteessa vähäpätöistä sieltä. Henri\noli pelihullu, tällä oli satoja tietokone- ja konsolipelejä siellä.\nItse asiassa koko olohuone oli pelien vallassa. Henri oli pitänyt\njonkinlaista päiväkirjaa tietokoneellaan, mutta se oli vielä atk:n\navattavana. Harrietin jalka vispasi rauhattomasti ja kädet tärisivät\nkahvikupin ympärillä. Viereisen pöydän sämpylänsyöjä katseli häntä\nsäälien, luuli varmasti, että hänellä oli erittäin vaikeaksi\nkehittynyt kahvikuppineuroosi.\n\nHarriet istui auton takapenkillä. Edistysaskel, suorastaan harppaus,\noli tapahtunut. Ei kuitenkaan heidän toimestaan, vaan Henri Jalas\noli jättänyt Hilla-Marian huoltoasemalle Sodankylään johtavalla\nmaantiellä. Harriet kiitti jumalia, kiitti huoltoaseman kassaa,\nkiitti Nikoa, kiitti itseään, että oli pysynyt nämä kriittiset tunnit\njärjissään ja kiitti jopa Henri Jalasta, että tämä oli antanut\nhänen tyttärensä elää. Helikopterit olivat ilmassa ja poliisikoirat\nvalmiusasemissa. Harriet toivoi, ettei tulisi enää enempää ruumiita,\nilmassa oli muutenkin tarpeeksi ruudinkäryä kun raketit ja pommit\nräjähtelivät ympäri maata.\n\nHe kaarsivat huoltoaseman pihaan ja Harriet juoksi ulos vielä\nliikkeessä olevasta poliisiautosta. \"Hilluska\", hän yritti huutaa,\nmutta huuto juuttui kurkkuun, eikä ääntä kuulunut. Sisällä\nhuoltoasemalla Hilla-Maria istui lattialla ja kokosi pahvimukeista\ntornia. \"Äit-ti\" Hilluska sanoi ja ojensi kätensä häntä kohti.\nHarriet kaappasi tyttärensä syliin ja yritti olla itkemättä.\nNiko jututti kassaa ja kiitteli vuolaasti Hilla- Marian\npelastamisesta. Kassatyttö näytti ylpeältä ja kysyi tulisivatko lehdet\nhaastattelemaan häntä. \"Kyllä varmasti\", Niko sanoi ja iski silmää.\nHarriet kantoi Hilla-Marian autoon ja yllätti Nikon iloisesti, kun\nsanoi tahtovansa mennä Hilluskan kanssa kotiin. \"Hyvä ratkaisu\nHarriet! Mä pidän sut kyllä ajan tasalla ja tässä saattaa mennä koko\nyö\", Niko sanoi ja suuteli Harrietia otsalle.\n\n\n\n\n15.\n\n\nHunter säpsähti hereille. Oliko hän nukahtanut. Hän yritti liikkua,\nmutta vartalo tuntui kangistuneen paikoilleen. Hän kuuli kaukaa\nlähestyvän helikopterin ääneen. \"Haa, ne löysivät auton\", hän\nriemastui ja kampesi itsensä väkisin ylös maasta. Ylös päästyään hän\nalkoi hyppiä haarahyppyjä saadakseen veren liikkumaan jähmettyneessä\nruumiissaan. Hän hyppi ja loikki ympäri Seitaa. Hän alkoi ulvoa kuin\nsusi ja toivoi mielessään, etteivät koiranpirut olleet vielä metsällä.\n\nHunter polvistui Seidan eteen ja otti puukkonsa esiin. Hän katseli\nhetken kuunvalossa välkkyvää terää. Taivaalla hohkasi rakettien\nkajoja, jossakin kaukana. Hunter viilsi rintakehäänsä x-kirjaimen.\nEnsin hitaasti toisen sakaran ja sitten toisen nopeasti huitaisten.\nLämmin veri pulpahteli hänen rintaansa pitkin ja putoili noroina\nalas lumelle. Veri näytti kuunvalossa mustalta. Sitten hän kääntyi\nhitaasti ympäri, palatakseen takaisin Seidan syliin istumaan.\nHunterin oli lämmin, vaikka hän istuikin ilman paitaa hyisessä\nmetsässä. Hän pyyhki leukunsa terän farkkuihinsa ja tarkasteli taas\nterää pitkään ja hartaasti. Hänellä ei ollut kiire mihinkään enää.\nNämä olisivat hänen elämänsä viimeiset minuutit. Hunter kohotti\npuukkonsa ja viilsi vasemman käden ranteen auki, sitten hän vaihtoi\npuukon vasempaan käteen ja viilsi oikean käden ranteen auki. Verta\nsuihkusi joka puolelle. Hunter ei ajatellut yhtään mitään, hän vain\ntunsi asioita sydämen sykkeen tahdissa. Lämmin, huuruinen olotila\nmuuttui kylmäksi ja kirkkaaksi oloksi. Hän näki viimeiseksi kuun\nyötaivaalta ennen kuin menetti tajuntansa Seidan sylissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHilla-Maria nukkui omassa sängyssään ja Harriet tuijotti kädessään\nlepäävää kännykkää hypnoottisesti. \"Soi jo perhana!\" hän ajatteli\nja vaihtoi asentoa korituolissa. Hänen olisi pitänyt mennä\nmukaan ja tehdä työnsä, Harriet mietti hetkellisesti ja vilkaisi\nsitten nukkuvaa tytärtään. Ei, ei sittenkään. Nämä olivat olleet\npitkät ja väsyttävät viikot. Hän joutuisi nyt käymään laitoksen\nkallonkutistajalla, kuten oli joutunut Samin kuoleman jälkeenkin\nkäymään. Harriet tekisi mitä käskettiin, mutta hän ei ollut sitä\ntyyppiä. Terapia-tyyppiä.\n\nHän ratkoi niin työasiat, kuin oman mielensä umpikujatkin, yksin\nomassa päässään. Kaikki muu oli suorittamista. Ympäristön vaatimaa\nsuorittamista. Mutta kyllä Harriet sen ymmärsi, miksi näin oli. Hän\nitsekin toivoi, että kaikki, jotka kantoivat luvalla aseita, olisivat\njonkun muun kuin itsensä toimesta tervepäisiksi todettuja.\n\nHarriet heräsi säpsähtäen kun puhelin piippasi. Hän ryntäsi pois\nmakuuhuoneesta ja vastasi puhelimeensa. \"Huomenta muru, juttu on\nloppu. Loppuun käsitelty. Henri Jalas löytyi metsästä. Koirat\nlöysivät. Se viilteli itseensä x-kirjaimen ja sitten ranteensa auki.\nOli kuollut kun löydettiin. Ollut jonkin aikaa\", Niko huokaisi syvään\nja kuulosti väsyneeltä. \"Silta ja Talus-Kerminen siirtyvät syyttäjän\nhuoleksi, mutta mitä me tästä opittiin? Mikä helvetti oli näitten\nmotiivi? Hulluusko?\" Harriet kysyi turhautuneena. \"Jaa-a, en tiedä\nkuule kannattaako sitä miettiä. Se saattaa kirkastua joku päivä\nihan itsekseen. Mutta kyllähän niillä kaikilla nyt yksi yhteinen\nnimittäjä oli, näin äkkiä ajatellen\", Niko sanoi. \"No syrjäytyneitä\nne nyt tuskin oli, yliopisto-opiskelijoita helkkari sentään\", Harriet\npuuskahti. \"No joo, mutta syrjäytyneitä tosielämästä ja kotoaan,\nperheensä luota. Ei mikään korvaa läheisiä ihmisiä. Odota vaan kun\nhoitsurobotit valtaa vanhainkodit ja muut hoivalaitokset niin mitä\nme sitten tullaan näkeen. Vinoutunutta meininkiä yhtä kaikki. Mä\nlähden nyt himaan nukkumaan. Tulen iltapäivällä sinne ja mietitään\nihan muita juttuja. Okei?\" Niko lopetteli puhelua. \"Okei\", Harriet\nsanoi ja sulki puhelimensa. Harriet palasi makuuhuoneeseen ja\nkatsoi nukkuvaa tytärtään. Hilla-Maria oli ollut tunteja murhaajan\nmatkassa. Tunteja pedon kanssa. Mitä se tarkoitti, vai tarkoittiko\nmitään, Harriet huokaisi ja istahti alas sängynreunalle. Hänestä\ntuntui, että tämän jutun totuus kuoli yhdessä Hunterin kanssa ja se\nharmitti häntä. Jäi kaivelemaan. Kismitti. Harriet tunnisti itsessään\nhuolettomuuden, jopa lievän boheemiuden muussa elämässään, mutta\nse piirre ei kuulunut työelämään. Hän oli töissään pilkuntarkka\nfatalisti. Hän halusi, että kaikki meni millilleen oikein ja että\nhän itse ymmärsi asian. Joskus oli mukavaa, että muutkin ympärillä\nymmärsivät asian hänen laillaan, muttei se ollut välttämätöntä.\nHänessä ei ollut matkasaarnaajan vikaa. Hänelle riitti, että asiat\nolivat omassa päässä järjestyksessä, siis työasiat. Muut asiat\nolivat niissä värikkäissä ja repsottavissa mapeissa hujan hajan eri\naivolohkoihin heiteltyinä.\n\nHarriet oli kasannut keittiön pöydälle voileipiä, kuppikakkuja ja\nmatkalehtiä. Stereoissa soi Snatam Kaurin Long time Sun. Niko oli\ntulossa ja Hilla-Maria odotti kärsimättömästi syöttötuolissaan, sekä\nNikoa, että ruokaa. He lähtisivät lomamatkalle, jonnekin aurinkoon ja\nlämpöiseen. Kauas täältä, mikä tekisi hyvää heille kaikille. Vielä ne\nolivat hänen päässään, Mina, Thor ja Hunter, mutta Harriet toivoi,\nettä ne jäisivät lomamatkalle. Ovikello soi ja Hilla-Maria kikatti\ntaputtaen pieniä, pulleita käsiään yhteen.\n\n\n\n"]