[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxhlu0_w7uIGwp4iKHyEc2tzzztRYZEckOuQTPzY1XNE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},989,"Kynnyksellä","Kaatra, Kössi",1882,1928,"989-kaatra-kossi-kynnyksella","989__Kaatra_Kössi__Kynnyksellä",null,"runous",[],[],"fi",1903,4737,25983,false,48739,[22],"Finnish poetry",[24],"Poetry","\"Kynnyksellä: Runoja\" by Kössi Kaatra is a collection of poems written in the early 20th century. It reflects the emotional landscape of its time, exploring themes such as love, loss, nature, and existential contemplation. This collection showcases Kaatra's poetic prowess, offering readers a glimpse into the spiritual and social condition of humanity during this period.  The poems in \"Kynnyksellä: Runoja\" weave together a tapestry of human experience, capturing moments of introspection and observation. The collection delves into the struggles of life, the beauty and pain of love, and the individual's relationship with nature and mortality. Through vivid imagery and poignant language, Kaatra evokes a sense of longing and reflection, inviting readers to ponder their own journeys. Each poem acts as a thoughtful meditation, inviting contemplation on the essence of existence and the pursuit of meaning amidst life's trials and tribulations. (This is an automatically generated summary.)",[],247,"Kaatran esikoisrunokokoelma sisältää kaksi osastoa, joissa luonnonkuvaukset ja elämän pohdinnat yhdistyvät alkavaan yhteiskunnalliseen tietoisuuteen. Runoissa käsitellään niin meren pauhua ja kuolemaa kuin arjen huolia ja inhimillisiä tunteita.","Kössi Kaatran 'Kynnyksellä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 989.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KYNNYKSELLÄ\n\nRunoja\n\n\nKirj.\n\nKÖSSI LINDSTRÖM [KAATRA]\n\n\n\nHämeenlinnassa 1903,\nBoman & Karlsson'in kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nI.\n\n Meri ja luoto.\n Getsemanessa.\n Pihlajalle.\n Lentäkää.\n Harhateilläkö?\n Sydän-puhtaus matkan määrä.\n Maailman hallaa.\n Kahdenlaista.\n Niin, ellei --.\n Yön orja.\n Junan lähtiessä.\n Ylöspäin.\n Yhtä ja toista.\n Oikea tie.\n Sameriasta.\n Matkalla.\n Lasten suku.\n Lemmon markkinat.\n Kalmistossa.\n Elonhuolet.\n Työmiehen kesähuokaus.\n Mitä sä teet.\n Kuoleman linnut.\n Korppi-valtakunnasta.\n\nII.\n\n Sinä ja minä.\n Valkea lilja.\n Pieni tarina.\n Laulu naurusuista.\n Vain sulle.\n Mökinpojan hyräily.\n Älä kulje sä kuutamolla.\n Mun eloni -- --.\n Laulellaanpas --.\n Puuttuvaista.\n Peipponen.\n Nuorelle parille.\n Eräälle.\n Tokkohan.\n Olet mulle --.\n \"Suru\".\n Tuvan tyttö.\n Orjan laulu.\n Kangaspuilla.\n Iltalaulu.\n Talvea ja kesää.\n Viha ja lempi.\n Pakkasessa.\n Unten airut.\n Siskolle.\n Pystyyn noussut.\n En tiedä --.\n Orvokki.\n Vois luulla --.\n Tähdelle.\n Sanomalehtipoika.\n Haudoilla.\n Vaiheita.\n Kultaa -- Katinkultaa.\n Tunnelma.\n\n\n\n      _Poikanen pyrkii kynnykselle\n      ja siitäkin vielä yli:\n      Toisella puolla on maailma\n      ja toisella äidin syli_.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\n    MERI JA LUOTO\n\n\n    Salamat särkevät taivahan rataa,\n    ukkonen ulvoo ja tähtiä sataa,\n    yötä on yllä ja pilveä päällä\n    myrskyjen säällä.\n\n    Keskellä merta ja myrskyjen pauhun,\n    keskellä kuohun ja kuolemankauhun\n    luoto on jyrkkä ja kallioranta,\n    valkeasanta.\n\n    Pursia paljon sen ympäri soutaa.\n    Mainetta, kultaa ja muuta ne noutaa.\n    Luotohon joku myös pyrkiä koittaa.\n    Meri sen voittaa.\n\n    Meri sen kätkee, kalat sitä syövät\n    taikka sen pyörtehet paasihin lyövät.\n    Uhmaten pauhaa pilvien palkeet,\n    vyörtehet valkeet.\n\n    Puhe käy, luodolla että on kultaa,\n    minkä on rinnalla muu kulta multaa.\n    Joka sitä uskoo, sinne se soutaa,\n    kuolohon joutaa.\n\n    Toden on luoto. Meri elonmerta.\n    Kummatki paljon vaativat verta:\n    Kovin on kallista kaikkikin kulta,\n    kulta ja -- multa.\n\n    Näin minä mietin ja aattelen silloin,\n    kuoleman kun nään uhrin mä milloin:\n    Miks niin ankara ajan on myrsky,\n    julma sen hyrsky?\n\n\n\n\n    GETSEMANESSA\n\n\n    Puhukaa oi kivet ja haljetkaa\n    jo kalliot kappaleiksi.\n    Oi, syöksyös tulta taivas. Maa\n    nyt kertyös kyyneliksi.\n\n    Mitä, Herrako meidän polvistuu?\n    Oi taivas, kuinka sa sallit?\n    Hän, Kuningas paatehen kallistuu.\n    Vaviskaa oi muurit, vallit.\n\n    Ei aukea taivas, vapise maa;\n    yö pimeän peiton kutoo.\n    Yön helmassa ystävät uinahtaa,\n    kun kyynel Puhtahan putoo.\n\n\n\n\n    PIHLAJALLE\n\n\n    Oi, soittaos mulle sä soitintas,\n    oi, laulaos laulu hellä,\n    pyhän että mä saisin tunnelmas\n    ja tuoksuas keväimellä.\n\n    Näät, multa on uupunut uskallus,\n    on sieluni synnin syömä\n    ja henkeni hillitön kaipaus\n    on vihan ja vilpin lyömä.\n\n    Mun kaihoni kaunihit kukkaiset\n    jo korsina kellastuivat\n    ja onneni aavehet armaiset\n    nyt kyynelvirtoja uivat.\n\n    Ja laulua lohdun kuule ma en,\n    pois multa on hellät hoivat.\n    Minä korpea kuljen kuunnellen\n    kuin vihan vain virret soivat.\n\n    Oi, soittaos mulle sä soitintas,\n    oi, laulaos laulu hellä,\n    pyhän että mä saisin tunnelmas\n    ja tuoksuas keväimellä.\n\n\n\n\n    LENTÄKÄÄ\n\n\n    Lentäkää, oi lentäkäätte\n    valon valkosiivet\n    sinne, missä yötä näätte,\n    sinne lentäkäätte.\n\n    Valaiseos valheöissä\n    pyhän suuri soihtu,\n    paistaos sä pimeiköissä,\n    paista yön sä loihtu.\n\n    Singahuta säkeniä,\n    tuiskase sä tulta,\n    lohdutellos itkeviä\n    valon etsijiä.\n\n    Lentäkää, oi lentäkäätte\n    valon valkosiivet\n    sinne, niissä yötä näätte,\n    sinne lentäkäätte!\n\n\n\n\n    HARHATEILLÄKÖ?\n\n\n    Ma sieluni kuisketta kuuntelen\n    ja kyselen: minne, kunne?\n    Mitä voin minä poikanen poloinen,\n    kun tietä en tiedä, en tunne?\n\n    Ja synkkänä yö on ylläni mun,\n    käy kulkuni harhasta harhaan.\n    Tää oiskohan kulkua kadotetun?\n    -- Epätoivo vie voiman parhaan.\n\n    Mut olkoon, olkohon, vaikkapa vaan\n    tie veisikin Tuonelan taloon,\n    moni ennen jo eksyi matkallaan\n    ennenkuin hän ennätti valoon.\n\n    Ja jos mun palkkani pettymys ois\n    ja sortumus suuri ja syvä,\n    niin siitäkin onnelan peltoon vois\n    taas poimia pienen jyvän.\n\n    Mun pyrkimys näin jos murtuisikin,\n    esimerkiks' olla se voisi,\n    ja toiveeni näin jos turtuisikin,\n    se uusia uria loisi.\n\n    Ja siksipä viisainta lieneekin\n    näin tuiketta etsiä yöstä.\n    Saan kait minä joskus levätäkin\n    epätoivon turhasta työstä?\n\n\n\n\n    SYDÄN-PUHTAUS MATKAN MÄÄRÄ\n\n\n    Nyt joukkohon saakohon joka mies,\n    jota mainen painaa murehen ies,\n    joka ompi kyltynyt suruun.\n    Ja yhteen tulkohon tyttäret maan,\n    jotk' ikänsä itkua saivat vaan,\n    jotka ei voi tyytyä muruun.\n\n    Ja luokamme puhtausalttari uus,\n    min hehkuhun hukkuvi saastaisuus\n    sekä synnin okahan juuret,\n    ja katsehet nouskoon korkeuteen\n    ylös tähtitanhuin kirkkauteen,\n    näin luokamme aattehet suuret.\n\n    Kuin Israeliitat me nousemme\n    ja nostamme nuorine voimimme\n    Hyvän-temppelin suojusmuurta.\n    Me nostamme lippumme liehumaan\n    ja kantelot saamme me kaikumaan\n    pyhän voiton laulua suurta.\n\n    Kun nuorien rinnat nousevat vaan\n    näin suurta ja kaunista kaipaamaan,\n    kevät-kukka kun luopi terää,\n    niin taivahan henget apua suo\n    ja vahvoiksi heikot voimamme luo\n    ja voittohon antavat erää.\n\n    Loan, synnin kahlehet katkottais\n    ja lohtua etsivät lohdun sais\n    ja oikeeksi vaihtuisi väärä.\n    Siks olkohon rientomme täyttymys\n    sekä tunnuslauseemme: pyrkimys,\n    sydän-puhtaus matkan määrä!\n\n\n\n\n    MAAILMAN HALLAA\n\n\n    Miksi me ihmiset toistamme väärin,\n    väärin ymmärrämme niin ylenmäärin?\n    Miksi me toistamme poljemme, lyömme,\n    kostoa hautoen uinuen yömme?\n    Miksikä rakkaus, lempeys katoo?\n    Miks' vihanlaiho vain he'elmiä satoo?\n\n    Emmekö lempenä leimuten voita\n    kirojen uhmaa ja murheita noita?\n    Halla on hallaa! Kevätkin on unta,\n    oraspellon päälle kun lentää lunta.\n    Ihmiset itkevät päivillä, öillä,\n    lohtua etsien vihan vain töillä.\n    Kirous kasvaa ja kuolema uhkaa.\n    Tuolla ja täällä on paljasta ruhkaa!\n\n\n\n\n    KAHDENLAISTA\n\n\n    On salossa Suomen nääntynyt\n    jo nälkähän lasta monta\n    ja puutteen kourissa itkenyt\n    mont' äitiä onnetonta.\n\n    Siellä monta on silmää raukeaa\n    ja monta on murheen alla.\n    Myös monta on lasta, vanhempaa,\n    min koti on kankahalla.\n\n    On suojana siellä metsän puu\n    ja hoivana tuonen miesi,\n    yön mustan kylmä ja kirkas kuu\n    on kulkijan kurjan liesi.\n\n    On riemua juhlasalissa,\n    on välkettä kynttilöiden,\n    ne kilvan kiistävät loistossa\n    kera helmein, juhlavöiden.\n\n    Siellä herrat nyökkii neideilleen:\n    nyt saamme me huvitella.\n    On vastaus: hymyt suloineen\n    -- Nyt tanssitaan \"Tarantella\".\n\n    Ja nuorten joukkio silkissä\n    jo tanssivi Tarantellaa.\n    Ja neitoset helkkyvät helmissä.\n    -- Näin kelpavi iloitella.\n\n    Siellä herrain silmät liekehtii\n    ja neitojen posket palaa,\n    ja yöstä kun aamuun jouduttiin,\n    he saivat suukkoja salaa.\n\n    Näin siskot nälkähän nääntyvät,\n    kun kilvan tanssivat toiset,\n    ja veljet kun Tuoneen eksyvät,\n    voi riemuita inehmoiset.\n\n    Kun tietäis tanssivat keijut nää\n    sen nälkäisen joukon retket,\n    niin voiskohan silkit miellyttää\n    ja maistuisko tanssi-hetket?\n\n\n\n\n    NIIN, ELLEI --\n\n\n    Niin hyviä oomme me ihmiset\n    -- ellei me pahoja olla.\n    Me samoja polkuja poljemme,\n    jos kuljemme sovinnolla.\n\n    Niin paljon me toistamme lemmimme\n    -- ellemme vihata voine.\n    Hyvä ei ole ykskään ihminen,\n    vaan paremp' on toista toinen!\n\n\n\n\n    YÖN ORJA\n\n\n    Yö musta -- ja varjoja liitelee\n    mun sieluni silmäin eessä,\n    kuvat oudot ja kummat rientelee\n    mun syömmeni syvänteessä.\n\n    Minä katson ja katson, kauhistun:\n    on rotko viertävä alla,\n    min pohjassa kummat kuiskehet käy,\n    yhä selvemmäksi ne ennättäy,\n    ne huutavat pasuunalla:\n\n    \"Oi, missä on uskosi voiman mies\n    ja missä on tahtosi jousi?\n    -- Ken rotkojen rinteillä huhuilee,\n    se vuorien huipuille hymyilee,\n    se niille helpolla nousi.\n\n    Jos miehellä usko vahva on vaan,\n    on voimakin rinnassansa,\n    ja tahto jos sykkivi sielussaan,\n    niin tarmon se löytävi riemussaan,\n    ne suuret on soinnultansa.\"\n\n    -- Minust' on kuin aamu jo hämärtäis\n    ja kahlehet yön nyt kirpois.\n    Ja on kuin päivä mua tervehtäis,\n    ja aatos jo yöstä virkois.\n\n\n\n\n    JUNAN LÄHTIESSÄ\n\n\n    On hiljaisuus kuni hauta.\n    Ei parku, huuto nyt auta.\n    Niin paljon sanoja säästellään,\n    monen monta kyyneltä niellään.\n\n    Vain silmät puhuvat kieltä,\n    ne kaikk' ovat yhtä mieltä!\n    -- Kello soi -- ja ihmiset eroo --\n    elämä vaatii kuoleman veroo!\n\n\n\n\n    YLÖSPÄIN\n\n\n            Isä Ylhäinen,\n            suuri-voimainen,\n    sanat omaantuntoosi antoi,\n            surun maahan kun\n            hän määräsi sun,\n    Jumal-lahjat sieluusi kantoi.\n\n            Tulikirjaimin\n            ne piirrettihin\n    elon-tarkoitus ohjeeksi näin.\n            Niitä kuullos vain\n            ja täyttäös ain,\n    ne kuuluu: Yhäti ylöspäin!\n\n            Ilot, riemut ois,\n            pyhän rauhan tois\n    tää pyrkimys sieluhun sulle,\n            kun loasta maan\n            pois tahtonet vaan\n    ylös kohota korkealle.\n\n\n\n\n    YHTÄ JA TOISTA\n\n\n    Joka ihmisellä on rinnassaan\n    pyhän-ääni, mi hälle puhuu,\n    ja kaikilla, kaikilla sieluissaan\n    on sävel, mi heille huhuu:\n\n    Oi, elkätte korsista kiistelkö,\n    typötyhjästä, joutavasta,\n    ja elkätte elämää etsikö\n    utupilvestä haihtuvasta.\n\n    Kas, korret ne korsiksi jäävät vain\n    ja tyhjä on tuulten uksi.\n    Se siitä me palkaks saadahan ain,\n    mitä tullut on ansaituksi.\n\n    Ja miehiä varten on miekat vaan\n    ja naisia varten vartaat.\n    Käy suurta ja pyhää palvelemaan\n    vain valiot hengen-hartaat.\n\n    Ne, joilt'ei ainehen aatelmat\n    ole vienehet hengen tulta,\n    ja jotka tietävät, tuntevat,\n    millaista on oikea kulta.\n\n    Mutt heilläpä vast' on vaikea työ\n    ja kallion raskas taakka\n    ja heitä ne kääpiösielut lyö\n    ja elämä hautahan saakka.\n\n    Ja heitä on vastahan maailma,\n    sen tuulenpieksijä-suku;\n    ei heill' ole riemuja riemuita,\n    vaan tuhat on tuskain luku.\n\n    Ei tiedä he myös, mitä rakkaus on,\n    luo heidän ennä ei immet,\n    on heille kolkkoina korvet, on\n    suot surkeat, suuret rimmet.\n\n    Niin -- jyrkkää, pystyä heillä on tie,\n    jokapuolla on ansaraudat,\n    mut eessä ne jumalten juhlat lie\n    ja sivulla -- hiiden haudat.\n\n\n\n\n    OIKEA TIE\n\n\n    En tiedä, mikä on oikea tie\n    ja mikä tie lienee väärä.\n    Ilon, murheen tiehyet tunnen mie,\n    mut mikä lie niiden määrä?\n\n    Yks mullekin sentään varmaa lie:\n    Oma tie on osana kunkin!\n    Niin hyvin kun polkuas astut sie,\n    niin hyvä myös määrä on sunkin.\n\n\n\n\n    SAMERIAISTA\n\n\n    Nyt ihmiset katsovat kummissaan\n    ja etsivät etsimistään.\n    Epätiedoin käyvät he taivaitaan\n    ja eksyvät eksymistään.\n\n    Juur' kun sinä luulit ja uskoitkin:\n    kas tässä, tässä on hyvä!\n    niin silloinpa juuri sä kaaduitkin\n    ja lankeemus oli syvä.\n\n    Suon täällä jos sinä kaivoitkin\n    ja ojitit pyytein parhain,\n    niin miksikä, miksikä sittenkin\n    vei halla viljasi varhain?\n\n    Tuhat kertaa uskoit sä uudelleen\n    ja piirtelit pilvilinnan\n    ja yhtehen liittelit katkenneen\n    ja rauhotit riehut rinnan.\n\n    Sinä luotit Luojahan väkäiseen\n    ja katsoit taivahan tähtiin,\n    sinä illoin ja aamusin aikaiseen\n    päin paljahin, polvin nähtiin.\n\n    Sinä uskoit oikean voittohon,\n    ja toivoit taivahan tarhaan!\n    ja uhrasit uskosi taistohon\n    miehuutesi voiman parhaan.\n\n    Ja taas sinä lankesit, epäilit,\n    ja sorruit suurehen suohon\n    ja uskosi uljahan tuhlasit\n    epäuskon tuskaan tuohon.\n\n    Sinä kirosit taivaan ja kirosit maan,\n    sinä unelmat, uskot heitit,\n    ja kadotit kaihosi korkeimpaan\n    ja toivehet tuhkaan peitit.\n\n    Ei anna merkkejä taivas, maa.\n    Yö uhmaten kaiken kaartaa.\n    Ja uskon kukka jos kukoistaa,\n    epäusko jo senkin saartaa.\n\n    Niin paljon miksi on pilvistä,\n    sakeeta, sameriaista?\n    Miks kaikki on rikki? Ehyttä\n    nyt löydä ei minkäänlaista!\n\n\n\n\n    MATKALLA\n\n\n    Taas erhe, pettymys ja mielen muutos\n    ja tyytyväisyyden ja pohjan puutos.\n    Se, jota sielu sairastaa ja janoo\n    ja kerjurina kulkein aina anoo,\n    jot' ei se löydä: lepo, nytkin puuttuu\n    ja epäilyksen suohon sielu juuttuu\n    ja vajoaapi sekä vaikerrellen\n    jo pohjaan painuu yhä uskotellen: --\n    vaikk' on se pelkkä pettymysten haamu --\n    ens' elon hetki huomen on ja aamu! --\n\n\n\n\n    LASTEN SUKU\n\n\n    Moni täällä on valmis toimintaan,\n    vaan harvat jaksavat seistä.\n    Monet käyvät uhmaten uurtamaan,\n    mut kuin moni kestää meistä.\n    Me olemme sukua lapsosten\n    ja polvea pelkuritten.\n    Me soitamme kannelta kaihojen\n    ja kieliä kyynelitten.\n    Ja _usko_, se meille on unta vain,\n    jos toiveita kuinkakin meill' ois ain.\n\n    Me soudamme merta myrskyävää\n    ja painumme tuulen mukaan,\n    ja ihmettelemme, mitä on tää,\n    jota uskoa ei vois kukaan:\n    Me luulimme, tottahan tuuli vie\n    myös sinne, minne on määrä;\n    on helppoa näin, ja lyhyt on tie!\n    mut suunta olikin väärä.\n    Ja keskellä kuohuja luotoon sai\n    nyt haaksi jo hylyksi mennen kai.\n\n    Me apua huudamme hulluina,\n    ja pilveä luulemme maaksi.\n    Niin viisasta ei ole ainutta,\n    joka katsois, kuin on haaksi;\n    sitä eiköhän korjaten kuntoon sais,\n    jos oisikin siinä vuoto,\n    ja ainakin kotihin kuljettais,\n    kun karu ja kolkko on luoto.\n    Mut parkuhun miettehet unhoittuu\n    ja hädässä harkinta karkoittuu.\n\n    Me itkemme kyynelin katkerin\n    ja torumme toisiamme,\n    ja etsimme, ken olis syyllisin,\n    mut itsemme puhdistamme.\n    Joku luulee: \"Vastaista vainen ois\n    paras ollut purren mennä\".\n    Sekä toinen: \"Ken sitä kestää vois!\"\n    Tosi neuvoa vaan ei ennä.\n    Ja ystävät ystävän kimppuun käy.\n    Yö ympäri mellakan ennättäy.\n\n    Ja joku jos niin ois yltiöpää\n    ja sanoa rohkeaisi:\n    \"Seis miehet, täähän on kehnoa tää!\"\n    Hän merehen viskattaisi.\n    Näät, miehet kun uskoa uupuvat,\n    puhe silloin heille on suotta.\n    He riitelevät sekä nukkuvat\n    ja nukkuvat monta vuotta,\n    tai hukkuvat -- riitojen riehuntaan.\n    Niin, näin sitä miehissä taistellaan.\n\n    Ken tahansa myötäistä mennä voi,\n    se kulku on mukavata.\n    Ken määränsä vastaista kohden loi,\n    on vaikea hällä rata.\n    Mut hän, jos hukkuvi hyrskyhyn\n    tai sortuvi salakariin,\n    ei vaipune riitojen myrskyhyn,\n    ei kuole hän kehnojen pariin.\n    Hän sortuvi niinkuin sankari vaan,\n    hän kuuli ja palveli uskoaan!\n\n\n\n\n    LEMMON MARKKINAT\n\n\n    Oi, minne te ihmiset riennätte,\n    mikä teill' on hätänä, hullut?\n    Näin miksi te kiirehin kuljette?\n    -- Vai oiskohan loppu jo tullut?\n\n    Ei! Vielähän meillä on taivas ja maa\n    ja vielä on päivää ja yötä.\n    Hiis' itsekö teillä nyt ratsastaa\n    sekä teettävi hornan työtä?\n\n    -- Ei jouda he huutoja huomaamaan,\n    ei myöskään he vaaroja vältä.\n    Ken nousisi kulkua salpaamaan?\n    Ken estäisi tieltä he tältä?\n\n\n\n\n    KALMISTOSSA\n\n\n    Sanos haudankaivaja, miksikä niin\n    hikihatussa kaivat maata?\n    On loppunut ilta ja saapunut yö,\n    sä etkö jo herjetä saata?\n\n    -- En lepohon jouda, kiirettä on,\n    kun kuolema teettävi työtä.\n    Nykyaikaan hautoja tarvitahan,\n    siks kaivan ma iltaa ja yötä!\n\n\n\n\n    ELONHUOLET\n\n\n    Niin suuria, hyviä ihmiset ois\n    ja jaloja juurta jaksain,\n    he mullasta maan ylös nousta vois\n    ain lemmellä lemmen maksain.\n\n    He voisivat lapsina leikitä\n    ja hymytä hellin mielin\n    ja tyytyen eränsä etsiä\n    ja laulella linnunkielin.\n\n    Oi, naistemme silmät säihkyä vois\n    kuin puhtahin aamukaste,\n    myös vaimot sulona miestens' ois\n    ja äitinä kunnon lasten.\n\n    Jok' ainoa mies ois sankari maan,\n    niin uljas ja uskollinen,\n    ja horjua ei vois halvinkaan\n    maan raataja rauhallinen.\n\n    Kevätpellot kiirehin kynnettäis,\n    ylt'ympäri ojia luotais,\n    maan mustahan multahan kylvettäis.\n    -- Myös toiselle siunaus suotais.\n\n    Ja satoja suuria syksyt tois\n    ja aumat peltoja peittäis.\n    Kisalaulut, kantelot kauas sois,\n    syys-yöt kun huntua heittäis.\n\n    Niin -- mikä sen kaunihin karkoittaa\n    ja uskon, toivehet torjuu?\n    Miks iloita ihmislaps' ei saa,\n    oi, miks pyhän-pylväs horjuu?\n\n    Elonhuolet henkeä herpaisee\n    ja kurjuus kuntoa myöpi,\n    sydäntunteita tuskat hallitsee\n    ja ne sieluhun salvat lyöpi.\n\n    Siks miehet miehuutta vailla nyt on\n    ja neiot neitouttansa,\n    tosi valhetta vastahan voimaton,\n    hyvä horjuu heikkouttansa.\n\n    Koin syömä ja synnin on onnenpuu\n    ja surun on suuret summat.\n    -- Hyvä kerran kaikki kun karkoittuu,\n    jää jälelle kuoleman kummat.\n\n\n\n\n    TYÖMIEHEN KESÄHUOKAUS KAUPUNGISSA\n\n\n    Kuulkaapas te herrat ja ylhäiset,\n    te, joilla on voima ja valta,\n    työmiehen kun kuuluvi huokaus\n    työn raskahan, painavan alta:\n\n    Oi, ettekö meillekin tahtoisi\n    kesäkukkain tuoksua antaa,\n    sitä taakkaa ettekö huojentais,\n    jota meidän hartiat kantaa.\n\n    Niin murtavan raskasta meillä on työ\n    ja pitkät, pitkät on päivät.\n    Ei mieliin lepoa, lohtua luo\n    elonhuolien synkät häivät.\n\n    Laps' raukkojen kasvot on kalvenneet,\n    veriruusut on kylmän syömät.\n    Nälän, tuskien alla he vaikertaa.\n    Isät, äidit on leinin lyömät.\n\n    Kotiseinät pienet ja ahtahat\n    surunsynkeän suojan tarjoo.\n    Katonräystähät, puistot kaupungin\n    niin hiukkasen helteeltä varjoo.\n\n    Pölypilvet kurkkuja kuivattaa,\n    tomu raskas rintoja raataa,\n    savu, saastat, vaivat ja vaikerrus\n    väkevämmänkin voimat kaataa.\n\n    Tää ilmakin ihmistä myrkyttää,\n    melu, mellakka korvat sulkee.\n    Lepohetket, illat ja aamutkin\n    niin kuoleman kiireellä kulkee.\n\n    Kesähetkisen siks kai suonette?\n    Elämää näin meille te luotte.\n    Ja miksette meillekin antaa vois,\n    mitä itsellennekin suotte?\n\n\n\n\n    MITÄ SÄ TEET?\n\n\n    Oi, kyllähän iskuja kestää voi,\n    ne edestäpäin jos lyövät,\n    mutt' mitä sä teet, kun käärmeet, -- kyyt,\n    sua takaapäin vain syövät?\n\n    Juur kuin sinä honkana seisoisit\n    näin iskuja ottain, antain,\n    niin silioinpa, silloin ne hiipivät\n    sun luoksesi myrkkyä kantain.\n\n    Ne henkesi kytkevät kahleisiin,\n    ne vertasi myrkyttävät,\n    ja sitten ne kasteena katoovat,\n    ja kostosi eksyttävät.\n\n    Ja silloin sulle on saapunut yö,\n    yö pitkän pitkä ja musta.\n    -- Joka iskuhan silloin maahan lyö,\n    kun uupuvi uskallusta.\n\n\n\n\n    KUOLEMAN LINNUT\n\n\n    Kuoleman linnut ilmoja kiitää,\n    Tuonelan tiirat lentää.\n    Tuonelan tumman mailta ne liitää.\n    Tännekö asti entää?\n\n    Missä ne linnut ilmasta eroo,\n    missä ne maahan vaipuu,\n    siellä ne kantaa kuoleman veroo,\n    siell' on suru ja kaipuu.\n\n    Siellä ne kätkee kantelon kielet,\n    soittajat sorjat säikkyy,\n    vanhana vaipuvat nuoret mielet,\n    Tuonelan laineet läikkyy.\n\n    Itkun ja vaivan vaikeat virret\n    yötä ja päivää soivat,\n    Tuonelan tuomet, hiisien hirret\n    antavat ainoot hoivat.\n\n    Tuonelan tiirat taivahan peittää,\n    missä ne milloin kulkee.\n    Keskehen kesää lunta ne heittää,\n    ihmiset yöhön sulkee.\n\n\n\n\n    KORPPI-VALTAKUNNASTA\n\n\n    Kerran kesä-iltasella\n    vaari vanha haastaa:\n    \"Haaska ylen haisevainen\n    löytynyt on maasta.\n\n    Senpä luokse lentäkäämme\n    viipymättä suotta.\n    Oiva löytö, sepä meille\n    onnenpäivät tuottaa\".\n\n    Lennettihin haaskan luokse:\n    syötiin, juotiin, maattiin;\n    aamusilla aljettihin,\n    iltasilla laattiin.\n\n    Mutta jopa joukon nuorin\n    soimaamahan rupee:\n    \"Heretkäämme haaskastamme\n    ennenkuin se hupee.\n\n    Kuulkaa kunnon Korppilaiset,\n    tää on velhon taikaa,\n    paremmankin etsintähän\n    ois jo ollut aikaa.\n\n    Taudit saamme, tuskat tulee,\n    kuolemakin kulkee.\n    Haaskat haisevaiset meiltä\n    onnenportit sulkee!\"\n\n    Korppiperhe hämmästyypi,\n    musta muori pauhaa:\n    \"Rivo kieles hillitsehän!\n    Miksi häirit rauhaa?\"\n\n    Eipä huoli huimapäinen,\n    uhman tulla antaa,\n    joukost' eroo, sukulaisien\n    manat myötään kantaa.\n\n    -- Haaskan luokse jäivät vielä\n    Korppilaiset sentään.\n    Kiroinensa heimon hylky\n    maailmata lentää. --\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\n    SINÄ JA MINÄ\n\n\n    Me astumme kaihojen kangasta\n    ja kuljemme surusta suruun,\n    me etsimme onnemme taivasta\n    ja tyydymme pieneen muruun.\n\n    Nyt sulla on onnena uskosi,\n    ja sun untesi oraat itää,\n    ja sulla on korkea kaihosi.\n    Mutt' mulla ei ole mitään.\n\n    Tai -- mullakin jossakin, sielussain\n    on tulenkipinä pieni,\n    niin pieni, mutta se hehkuu ain,\n    jos minne mun kulkee tieni.\n\n    Nyt tiedä mä tarkoitusta sen en.\n    Sen tiedän: aina se palaa.\n    On lohtu se tulisten tuskien,\n    se ilohon itkua valaa.\n\n    Oi äiti, pienet on tuskani mun,\n    mutt' sullahan oli ne suuret,\n    ja sentään kestit sä kamppailun\n    ja säilytit Jumal-juuret.\n\n    Oon minäkin särkenyt sydäntäs\n    ja polkenut pyhimpääsi,\n    mutt' katsohan, Luojasi, ystäväs,\n    tai kohtalo kait sen sääsi.\n\n    Ja vaikka me ympäri harhaillaan\n    ja kuljemme eri teitä,\n    niin sentään me yhtäälle kuljetaan,\n    sama määrä on varten meitä.\n\n    Mutt' mikäpä sitten se määrä lie?\n    Sen saamme me nähdä kerta.\n    Vaan paljon voimia vie tämä tie\n    ja paljon vaatii se verta!\n\n\n\n\n    VALKEA LILJA\n\n\n    Kylmä on hallan kalsea kehto,\n    kylmempi ihmisrintojen jää.\n    Surun on surkea syksyn lehto,\n    surullisempi vihan on sää.\n\n    Lämmin on leuto lounasen tuuli,\n    lämpeempi käsi on ystävän.\n    Hyvä on äidin armahan huuli,\n    parahin oman on ystävän.\n\n    Valkea lilja kun kukkii salaa\n    roudassa hyitten ja hallojen,\n    onkos ihme, sen luokse jos halaa\n    poikanen keskeltä pakkasten.\n\n    Kukkios lilja, kasvaos kauan,\n    kylmän keskehen lämpöä luo.\n    Kukka, mi tuoksuu tunnetta rauhan,\n    itsellensäkin rauhan se tuo.\n\n\n\n\n    PIENI TARINA\n\n\n    Tytön-tyllerö veikeä virnakoi:\n    Sai mielehen leikin lasku.\n    Ennenkuin siitä hän viel' ilakoi,\n    olikin se jo lemmen kasku!\n\n    Ja se hongan-ylpeä nuorimies\n    vain kynti ja kylvi soita,\n    hän impyen leikeistä tuskin ties,\n    tai tajunnut ei hän noita.\n\n    -- Mies korpea kulkee, kaskea käy\n    ja polttaa ja perkaa soita.\n    Mutt' neitosen nauruhun ennättäy\n    jo kyynelekarpaloita. --\n\n\n\n\n    LAULU NAURUSUISTA\n\n\n        Ruskovin huulin\n        ivaten, luulin,\n    kulki hän nauraen kiiruhtain,\n        siitäpä asti\n        vallattomasti\n    astelen nauraen taivaltain.\n\n        Voi sitä tyttöä,\n        niin sydämmikköä,\n    että hän munkin tenhota tais.\n        Nauraen juoneen\n        jos vaikka Tuoneen\n    murehen lapsen se johdattaisi\n\n        Naurelen sulle\n        kuin sinä mulle;\n    lemmetön leikki on rattoisaa?!\n        -- Naurujen kaita\n        polku on saita.\n    Voi sitä sittekin taivaltaa!\n\n\n\n\n    VAIN SULLE\n\n\n    Vain sulle ma kaiutan kanneltain,\n    vain sulle mun lauluni helkkää.\n    Oi, kuuletko äänen, mi rinnassain,\n    iki-iloa soi nyt pelkkää!\n\n    Sydän katkoo jäisiä kahleitaan,\n    se lempenä leimuten palaa.\n    Suvituulten tuoksuhun, tulvintaan,\n    mun henkeni hehkuen halaa.\n\n    Vain päivästä nyt minä laulaa voin,\n    vain kesästä kertoa tahdon.\n    Minä lahden laineen läikkynä soin\n    sekä virtenä virran vahdon.\n\n    Tule tyttö lainehen läikyntään,\n    tule virran vierivän veteen,\n    tule taivaan pilvien päilyntään,\n    tule Luojan kasvojen eteen!\n\n    Näät, kaikki ne soittavat sielussain,\n    ne yhtehen riemuiten ryhtyy.\n    -- Siks sulle ma kaiutan kanneltain,\n    kun Luojakin lauluhun yhtyy!\n\n\n\n\n    MÖKINPOJAN HYRÄILY\n\n\n    Mua viihdytti hongat ja hongistot\n    sekä perkuu korven soitten,\n    Mun tyttöni kiehtovat kulkuset\n    ja mellakat markkinoitten.\n\n    Mun kultani kulkevi kaupungit,\n    hän korskan korjassa ajaa.\n    Ja sittenkään hänen sydämessään\n    lopu milloinkaan ei vajaa.\n\n    Ja kun hän on kyltynyt kulkusten\n    ja tiukujen toitotuksiin,\n    väkijoukkioihin ja joutavaan\n    ja houkkien hoilotuksiin.\n\n    Niin silloinpa, silloin hän kiiruhtaa\n    tien poikki tanhuan laitaan,\n    mökin pienen hän ääreen astahtaa,\n    mun luoksein tulla hän taitaa.\n\n    Ja siks minä rauhassa raadan vaan\n    ja illat kuuntelen käkee:\n    Pian kait tää poikakin pirtissään\n    jo armaan astuvan näkee.\n\n\n\n\n    ÄLÄ KULJE SÄ KUUTAMOLLA!\n\n\n    Jos aijot seisoa pystyssäpäin\n    oma itsesi tahtoin olla,\n    niin karta kuisketta kuutamoyön,\n    älä kulje sä kuutamolla!\n\n    Jos kuutamoiltoja kuljetkin,\n    niin tyttösen kanss' älä kulje,\n    ja vältä, ettet sä tyttöä vain\n    käsivarsien keskeen sulje.\n\n    -- Mut onhan se kaikki niin kaunista\n    sekä suurta ja juhlallista.\n    Kuu kaunis ja kullankeltaset veet\n    ovat tunnetta rauhallista.\n\n    On, on, mutta sehän on hulluinta,\n    että aina et näe kuuta\n    ja eip' ole aina tyttöäkään,\n    joka sulle suikkisi suuta.\n\n    Kas, kuuhut kun kulkee pilvien taa\n    ja tyttö kun hyvästit heittää,\n    niin silloinpa yöhyt ja maailma taas\n    sun mustina murheina peittää.\n\n    Ja silloin oot sinä varjoa vaan,\n    joka itseänsä on vailla,\n    ja silloinpa harhaan vie sua ties,\n    jota astelet orjan lailla.\n\n\n\n\n    MUN ELONI -- --\n\n\n    Mun eloni aavikolle\n    yks palmu varjoa luo.\n    -- Miks mulle se vain ei olle,\n    ei mulle suojoa suo?!\n\n    Kas sillä on siimeksessä\n    muu markkinamatkamies,\n    Siks kuljen ma heltehessä,\n    siks roihuvi rinnan lies.\n\n    Mutt joskus ma mietin tälleen,\n    yö aavikolla kun on:\n    Kuin kauvan se itkijälleen\n    on vaiti ja varjoton?\n\n\n\n\n    LAULELLAANPAS --\n\n\n    Laulellaanpas heilini\n                          hento\n    kymmenkunta vuotta.\n    En ole sulle ma vieras, en\n                          vento,\n    vaikka sä luulet suotta.\n\n    Erokirjat, joita sä\n                        kannat,\n    murheita mullen tuottaa.\n    Sanohan kultani, koska sä\n                        annat\n    apajan lemmen nuottaan?\n\n    Siniset siimat ja suukkos-\n                         suukin --\n    voikohan niihin luottaa?\n    Lemmenmarjoja onnen-\n                         puukin\n    viikkojen vierren uottaa.\n\n\n\n\n    PUUTTUVAISTA\n\n\n    Sinä olet niin herkkä ja hertas,\n    ja sulla on viisas pää.\n    Olet julma ja kylmä. Sun vertas\n    kait kattavi talven jää.\n\n    Ja muuta ei puutu sulta,\n    kuin sydän, niin, muuta ei.\n    -- Sentähdenkö muilta ja multa\n    sydämmet sinun silmäs vei?\n\n    Niin, niinhän se aina on täällä,\n    paha kyllä, mut niinpä se on:\n    Kuka koskaan maan tämän päällä\n    ois ollunna puuttumaton?\n\n\n\n\n    PEIPPONEN\n\n\n    Lens', lauleli peipponen pikkuinen\n    mun pirttini porraspuulla.\n    Näin laulua leikkivän lintuisen\n    sain illat ja aamut kuulla.\n\n    Se viserti virsiä vienoinsuin,\n    mun peipponi pieni ja pirtee.\n    Ja uneni, yönikin unhottui\n    ja päiväni peipon virteen.\n\n    Oli silloin laulua aamun koi\n    ja iloa iltain rusko.\n    Mun rintani silloin riemuna soi,\n    sai sieluhun uusi usko.\n\n    Sai synkkänä syksy ja tuulispäät,\n    mun peipponi poies läksi,\n    siit' asti on syksy ja syksynsäät\n    vain jäänehet ystäväksi.\n\n\n\n\n    NUORELLE PARILLE\n\n\n    Kun yksin asteli matkamies,\n    sai murhe rintahan hälle:\n    niin kaukana tuikkii tähdetkin,\n    ne ainoot ystävät tälle.\n\n    Tuhat kertaa mietti hän illoin näin:\n    miks eloni niin on nurjaa?\n    Miks yksin astujan taival lie\n    niin pitkää, pystyä, kurjaa?\n\n    Utukuvia syntyi sieluhun\n    tuvasta ja armahasta,\n    jok' istuu äärellä hiiloksen\n    ja polvella tuutii lasta.\n\n    Mut mistä se mailmanrannanmies\n    oman lieden lämpöä saisi\n    ja mistä hän mökin löytäisi,\n    josta oman kullan naisi?\n\n    Näin kulkee ja miettii -- kerran niin --\n    käy vastahan tyttölapsi,\n    jok' astuu kuin Sinipiikanen\n    ja tuulessa leikkii hapsi.\n\n    Ja poian rintaan -- se ihmett' ei\n    sai lempi syttyneheksi,\n    oman kullanpa tunsi tyttökin\n    nyt vastaan saapuneheksi.\n\n    Kuin taisi se poikanen vastustaa\n    sen tyttösen silmäin tulta,\n    ja mitäpä mahtoi tyttökään,\n    kun vastahan sattui kulta?\n\n    Ja on kuin lempeä Luojakin\n    niin hellän katsehen loisi\n    ja viestin nuorien rintoihin\n    Hän enkeli-siivin toisi:\n\n    Oi nuoret, toistanne lempikää,\n    mutt' lempenne olkoon pyhä,\n    se haudan partaalle kulkekoon\n    ja suurena nouskoon yhä.\n\n    Ja silloin lempi lempeä on,\n    se silloin suurta on vasta,\n    kun jälkeen jäänehen kyyneleet\n    pois menneen kumpua kastaa.\n\n\n\n\n    ERÄÄLLE\n\n\n    Hyvä yllinkyllin sä olla voit\n    ja pahakin -- tarvittaissa,\n    mut sitä, mitä osaksi orvon soit,\n    ei mainita lemmen laissa.\n\n\n\n\n    TOKKOHAN?\n\n\n    Näin, näin sun päätäsi painavan\n    päin polvea poian armaan,\n    näin siinä sun lasna ma nukkuvan\n    kuin päällä äityen parmaan.\n\n    Ja sä uinuit niinkuin uinuvi vaan\n    se, jolle on rauha luotu\n    ja jolle on outoja murheet maan\n    ja jolle on unta suotu.\n\n    Ja ma mietin: tokkohan talven säät\n    kevätkukkanen kaunis kestää,\n    ja tokkohan tuskien tuulispäät\n    voi armahin hennolt' estää?\n\n\n\n\n    OLET MULLE --\n\n\n    Olet mulle sä niinkuin lähde\n    on pojalle aavikon:\n    ves'pisaran yhden tähden\n    tän luokse matka sen on.\n\n    Ja vaikka et ole mulle\n    enempää kuin muillekaan,\n    toki sittekin minä sulle\n    näin ratkean laulamaan:\n\n    Oi, antaos armahainen,\n    ma katson pintahas vain:\n    Kuva siinä on kainonlainen\n    kuin mullakin rinnassain.\n\n\n\n\n    \"SURU\"\n\n\n    Mulle heilani antoi rukkaset,\n    siks mulla on mieli musta.\n    Oi, mistähän saanevat aatokset\n    sekä syömmein lohdutusta?\n\n    En eroa sure ma suurinkaan:\n    jo mulla on samanmoinen,\n    mut se minun mieltäni karvastaa:\n    on hälläkin heila toinen.\n\n    Ja siksi on mieleni murheinen\n    ja siksi on mulla hätä,\n    kun en minä sallisi toisellen\n    niin reilua ystävätä!\n\n\n\n\n    TUVAN TYTTÖ\n\n\n    On vieressä tien tupa pikkunen\n    ja tyttö on ikkunalla.\n    -- Miks kylvöt sä virrassa kyynelten\n    näin mielellä haikealla?\n\n    On mullakin mieli niin murtunut,\n    on rintani rauha poissa.\n    Mun katseeni usein on harhaillut\n    sen tupasen ikkunoissa. --\n\n\n\n\n    ORJAN LAULU\n\n\n    Oi, jos sinä tyttöni tietäisit\n    ne tuskat, joita sä annat;\n    vain osaksi jos sinä arvaisit\n    sen myrkyn, mitä sä kannat.\n\n    Niin etköhän hetkeksi helpottais\n    sun orvon orjasi työtä,\n    valopilkkuna etkö sä pilkahtais\n    valaisten mustinta yötä?\n\n    -- Unet uniksi jäivät, pysyivät,\n    vain tosihan niistä puuttui!\n    Ja orjat jos onnea kysyivät,\n    niin herrattaret jo suuttui.\n\n\n\n\n    KANGASPUILLA\n\n\n    Lanka kätkee, eikä enää\n    suihka sukkulakaan.\n    Kaitehet ja polkimetkin\n    toimetonna makaa.\n\n    Kaipaus ja tuska tuima\n    onnen oraat kitkee.\n    -- Turhaan, suotta sulhoansa\n    immytrukka itkee.\n\n\n\n\n    ILTALAULU\n\n\n        Epätietoisuus\n        ja toivottomuus\n    mun nuoren sieluni särki.\n        Nyt kuolla jo vois,\n        kun heitti mun pois\n    ja yksin jätti jo järki.\n\n        Suruvirret soi.\n        Nyt nukkua voi\n    ja nukkua kau'an, kau'an.\n        Menis huolet pois,\n        uni lohdun tois\n    ja rinta raukalle rauhan.\n\n\n\n\n    TALVEA JA KESÄÄ\n\n\n    Oli talvi. Maa oli jäätä,\n    ja pakkanen paukkui, soi.\n    Ja keskellä talvisäätä\n    luo kullan matka mun toi.\n\n    Mut mun oli lämmin. Lunta\n    ja jäätä mä tuskin näin.\n    Oi, oisko se ollut unta:\n    Kesäkukkaset maassa ma näin?\n\n    Kesä saapui. Käköset kukkui,\n    ja kukkaset verhoi maan.\n    Jo aikoja talvikin nukkui\n    suvituulien tuudintaan.\n\n    Ja ma astelin armaan luota.\n    Mut mun oli kylmä ja\n    niin vilu, että mä -- tuota --\n    ihan kaipasin turkkeja.\n\n\n\n\n    VIHA JA LEMPI\n\n\n    En tiedä kuin sua lemmin,\n    mut lemmin, lemmin mä sua\n    tuhat kertaa lämpöisemmin\n    kuin milloinkaan sinä mua.\n\n    En tiedä miks sua vihaan,\n    mut vihaan, vihaan ma sua;\n    se syöpyi luihini, lihaan,\n    se verenä kiertää mua.\n\n    Sua siks minä vihaan, luulen,\n    niin, siks minä vihaan sua,\n    kun ain sun ilkkuvan kuulen,\n    ja vihaa, lemmi et mua.\n\n    Mut kaihonpa kyynelettä\n    ei silmäkulmani saa\n    sentähden, ehkäpä, että\n    viha kaihoni karkoittaa.\n\n\n\n\n    PAKKASESSA\n\n\n    Paukkuvassa pakkasessa\n    vinhat viimat ärjyy.\n    Akkunani ulkopuolla\n    varpusparka värjyy.\n\n    Yltyhyn saa tuli jäinen.\n    -- Koskahan se lakkaa?\n    Ikkunata yksinäinen\n    linturukka hakkaa.\n\n    -- Tyyntynyt on aamusella\n    pohjan raivohenki.\n    Turtunut on taistelussa\n    voimat varpusenki.\n\n    Ethän mua tuominnunna,\n    puuttunut ei lempi:\n    Tällä puolla ikkunaa ei\n    ollut lämpöisempi. --\n\n\n\n\n    UNTEN AIRUT\n\n\n    Unten airut iltasella\n    varjokuvat valaa.\n    Rinta raskas rauennunna\n    helpoitusta halaa.\n\n    Kaukomaille aatos arka\n    puhtehella kulkee;\n    kyynelvirtani lähtehetkin\n    yöhyt musta sulkee.\n\n    Milloinkahan murhemielten\n    tuiverrukset katoo?\n    Koskahan se lohdun laiho\n    unhoitusta satoo?\n\n\n\n\n    SISKOLLE\n\n\n    Sun raukean silmies-katseen nään\n    ja nään sun raskahan työsi.\n    Väsyvän nään käden ja kyynärpään.\n    Nään unta uupuvat yösi.\n\n    Ja ma nään sun unelmais umppujen\n    aukeevan täytehen kukkaan,\n    ne kostuvat virrasta kyynelten,\n    oi, eihän ne juosseet hukkaan.\n\n    Ja kun minä aattelen ainuttain,\n    käy mieleni murtuvaksi.\n    Sua tuulispäihin, talvehen vain\n    en soisi mä sortuvaksi.\n\n\n\n\n    PYSTYYN NOUSSUT\n\n\n    Rajapyykillä kalsean kuoleman maan\n    sä seisoit uskoa vailla.\n    Ei syttynyt sielusi kaihoamaan\n    elävitten sielujen lailla.\n    Sinä olit vain haamua elämän tään,\n    niin -- olithan varjoa vallan!\n    Olit uupunut jäihin sä Jumalan sään\n    ja elämän kylmän ja hallan.\n\n    Sinä olit kuin on vain mennyt mies,\n    joka mennä antavi purren\n    karikkoihin, minne? -- sen yö vain ties --\n    ei riemuiten, ei myös surren.\n    Olit mies, joka murtunut multaan on\n    ja jolta on särkynyt pyhin.\n    Olit mies, jonk' aatelma ainoa on:\n    Mikä tie lie Tuonehen lyhin?\n\n    Ja sentään sä nousit, seisot ja lyöt,\n    luot umpeen aukeeta hautaa.\n    Nyt unia vain ovat ilkeät yöt.\n    Taas tarmosi on kuin rautaa.\n    -- Näin aina, jos sinä ystävä vaan\n    oman aurasi uskoen taot,\n    täys-tähkäpäitäpä satoamaan\n    saat itsesi kyntämät vaot.\n\n\n\n\n    EN TIEDÄ --\n\n\n    En tiedä, miksikä, värjähtää\n    niin kummana sydänkulta.\n    Kas kummaa, kyynelet kimmeltää\n    ja huokaus pääsee multa.\n\n    En tiedä, mikä sen onnen vei,\n    mut viety se on, ei palaa.\n    Ja vaikka se milloin saavu ei,\n    niin sentään mä vuotan salaa.\n\n    En tiedä, mikä se tunne lie,\n    mi väel' ei häipynyt multa.\n    On niinkuin kaukana kaartuis tie,\n    jota astuis ainut kulta. --\n\n\n\n\n    ORVOKKI\n\n\n    Orvokki orvon on kukka,\n    kaihomielten mielitietty.\n\n    Senpä sain ma neitoselta,\n    neitoselta nauravalta.\n\n    Neito naurava katosi,\n    kuihtui, kuoli orvokkikin.\n\n\n\n\n    VOIS LUULLA --\n\n\n    Vois luulla, sullakin että\n    muru murheita olla vois,\n    ja että myös kyynelvettä\n    suru sulle silmihin tois.\n\n    Vois luulla: tunteita sulla\n    on niinkuin väikkyjä veen.\n    -- Eri aatos niistä on mulla.\n    Eri laskut niistä mä teen.\n\n    Olet kullankaivaja-nainen\n    ja siksi sä myöskin jäät.\n    -- Kera kullankaivajan vainen\n    myös vietät sä joskus häät?!\n\n\n\n\n    TÄHDELLE\n\n\n    Miksi tuikit tähtönen\n    suru-silmin tuolla,\n    kaihomielin katsellen\n    taivahaisen puolla.\n\n    Mitä suret tähtönen,\n    miksi kaihon kannat?\n    Miksi silmäs kirkkahan\n    tummentua annat?\n\n    -- Oisko noussut päältä maan\n    sinne asti lasten\n    itku, parku, voivotus,\n    vaivat valkohasten?\n\n    Vaiti ompi tähtönen,\n    virkanne ei vainen,\n    miksi tummui, himmeni\n    silmä taivahainen. --\n\n\n\n\n    SANOMALEHTIPOIKA\n\n\n    Uh, huh tätä tuulta ja pakkasta\n    ja voi tätä kylmää säätä.\n    Kinoksissa kulku on raskasta.\n    -- Joko korvat ottivat jäätä?\n\n    Nenä pieni kylmästä kohmettuu\n    ja huurretta silmät saavat.\n    Jalat vallan jo uupuu, kangistuu,\n    ne tuskinpa kannattavat.\n\n    -- Emo sairastaa, isä uinahtaa\n    maan alla, hän, kodin suoja,\n    ja lapsi, mi tuiskussa taivaltaa\n    nyt ainoo leivän on tuoja.\n\n    Ja siksipä eespäin täytyvi vaan\n    jos kuinkakin kylmä oisi.\n    Oi, kunpahan päivä nyt paistettaan\n    ja Luojakin lämpöä loisi!\n\n\n\n\n    HAUDOILLA\n\n\n    Alla hautakumpujen\n    uinuvat\n    vainajat.\n    Päällä hautamultien\n    kukkivat\n    pihlajat.\n\n    Täällä loppunevi tie\n    suurien,\n    pienien.\n    Alla mullan määrä lie\n    ilojen,\n    surujen.\n\n    Päällä hautamultien\n    kukkivat\n    pihlajat.\n    Alla hautakumpujen\n    uinuvat\n    vainajat.\n\n\n\n\n    VAIHEITA\n\n\n    Keväällä kukkaset umppua loivat,\n    kesällä tuoksuten tunnetta toivat,\n    syksyllä kuolivat, kuihtuivat pois.\n    -- Tällaista myöskinkö elämä ois?\n\n\n\n\n    KULTAA -- KATINKULTAA\n\n\n    Sitä jotkut kutsuvat kullaksi,\n    sen taivahaksikin uskoo,\n    se nähkätte kultana kiiltääki\n    ja pilven reunana ruskoo.\n\n    Ja toiset kierohon katsoen\n    murahtavat: katinkultaa.\n    Sen kirkkaus heille ja kiillot sen\n    vain arvotonta on multaa. --.\n\n    Mut kuka sen oikein sanoa vois\n    ja kuka sen tietäis tarkoin?\n    -- Milloinka se mulle kilissyt ois\n    ja kulissut kultaharkoin? --\n\n\n\n\n    TUNNELMA\n\n\n    Niinipuita tuuli tuudittaapi. --\n    Rinta aatoksen niin oudon saapi.\n    Mikä se on, oi, mikä se on?\n    Lännen maille laskee illanrusko. --\n    Miss' on miehuus, missä miehen usko?\n    Sydän sykkivä on levoton.\n\n    Yössä unelmoiden nurmi nukkuu,\n    tuulenhenkäyskin yöhön hukkuu. --\n    Milloin rintain unta uinahtaa?\n    Sano mulle taivon valju vaate\n    levon, lohdun, onnen iki-aate? --\n    Idän alta aamu kajastaa. --\n\n\n\n"]