[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fnH6l7Gq3a-mTjsPyi_jZ6hi6NHxn7f38XZPIb9MnwKc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},99,"Köyhää kansaa; Salakari","Canth, Minna",1844,1897,"99-canth-minna-koyhaa-kansaa-salakari","99__Canth_Minna__Köyhää_kansaa;_Salakari",null,"romaani",[],[],"fi",1886,33175,199102,false,13976,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Köyhää kansaa; Salakari\" by Minna Canth is a novel written during the early 20th century. The book delves into the struggles and hardships faced by a poor family, primarily focusing on the character Mari, who is depicted as a devoted mother grappling with the adversity of poverty and the illness of her child, Anni.   The opening of the novel introduces readers to Mari and her desperate situation as she cares for her sick daughter, Anni. The family's home environment is marked by poverty, exhaustion, and a constant struggle for survival, as evidenced by Mari's sleepless night and the family's limited resources. The interactions between family members reveal the dynamics of their daily lives, including the father’s indifference and the children’s innocence, set against the backdrop of their distressing reality. The narrative paints a vivid picture of their challenges, emphasizing Mari’s emotional turmoil and the communal conversations reflecting on societal injustices faced by the poor. As Mari navigates her duties, her thoughts turn to the future of her children, revealing her deep concerns about their well-being in a harsh world that appears unforgiving towards the impoverished. (This is an automatically generated summary.)",[],450,"Yhteisnide sisältää kaksi teosta. Köyhää kansaa on naturalistinen kuvaus perheen selviytymistaistelusta äärimmäisessä köyhyydessä ja sairauden keskellä. Salakari kertoo sivistyneistön elämästä, moraalisesta lankeemuksesta ja petoksesta pikkukaupungin ilmapiirissä.","Minna Canthin 'Köyhää kansaa'; 'Salakari' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 99. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KÖYHÄÄ KANSAA; SALAKARI\n\nKirj.\n\nMinna Canth\n\n\nOtava, Helsinki, 1917.\n\n\n\n\n\n\nKÖYHÄÄ KANSAA\n\n\n\n\nI.\n\n\nAnni oli kipeänä. Hän ei koko yönä silmiään ummistanut, vaikeroitsi\nvaan ja tuskitteli. Äiti valvoi kätkyen ääressä, tuuditteli ja lauloi.\nKoetti aina toisin vuoroin ottaa häntä käsivarrelleenkin ja siinä\nhiljaa hyssyytellä, koetti tarjota rintaa, koetti painaa hellästi\nitseään vasten, koetti hyväilyillään saada rauhoittumaan. Kaikki\nturhaan. Hän väänteli ja itki; suu oli kuuma, ruumis poltti, ja\nhuohottaen hän hengitti. Eikä ollut edes valoa; pieni talikynttilän\npätkä paloi jo iltayöstä loppuun; sydän porahti alas piippuun ja\nsammui. Mustaan pimeyteen Mari jäi kipeän lapsensa kanssa. Pari\nkyyneltä herahti silmään, mutta hän pyyhki ne pois ja koetti niellä\nkarvaan palan kurkustaan. Eihän itkusta kumminkaan apua lähtenyt, sen\nhän entuudeltakin tiesi. Vähäksi aikaa helpotti tosin mieltä, mutta\nmitäs siitä, kun silmiä sen sijaan rupesi kolottamaan.\n\nYö oli pitkä, siitä ei tahtonut loppua tullakaan. Huone tuntui\nkolkolta; sängyn laidalla hän istui, pieni hameriekale ympärillä. Jalat\nroikkuivat paljaina alhaalla; niitä palelsi, mutta ei hän huolinut\nnousta sukkia hakemaan, sillä hän oli tottunut pahempaa kärsimään, eikä\npitänyt tänvertaista minään. Mielellään hän tosin olisi tahtonut\noikaista väsynyttä ruumistaan sänkyyn, vaan sitä hän ei Annilta saanut.\n\nMies makasi seinän puolella ja kuorsnasi. Ei herännyt koko yönä, vaikka\nlapsi kitisi. Vasta aamun valjetessa hän käänsi kylkeä ja raoitti\nsamassa vähän silmiään.\n\n\"Mikä sitä vaivaa?\" hän kysyi.\n\n\"Eikö liene kipeä.\"\n\nVastausta mies tuskin kuuli; hän oli nukkunut uudelleen. Raskasta unta\nvetivät vanhemmat lapsetkin lattialla, Hellu, Petu ja Ville. Ohkainen\npeite niillä oli; äiti levitti nuttunsa lisäksi nuorempain päälle,\nPetun ja Villen. Ei hän raahtinut vielä Helluakaan herättää, meni\nennemmin itse liiteristä puita noutamaan saadakseen valkeata uuniin ja\njätti Annin siksi aikaa omille hoteilleen. Mutta kun hän palasi, oli\nHellu jo polvillaan kätkyen vieressä, taputteli käsiään, lirkutteli ja\nteki tuhansia konstia Annille, joka siitä huolimatta huusi, että oli\nmenehtymäisillään. Äiti paiskasi halot uunin eteen ja otti lapsen\nsyliinsä. Käski Hellun laittamaan tulta. Mieskin oli hereillä taas.\nKatseli, kuinka äiti teki työtä, ennenkuin vihdoin viimein sai lapsen\nvähän tyyntymään.\n\n\"Eiköhän sinun pitäisi mennä sen kanssa tohtoriin?\" sanoi hän.\n\n\"En tiedä\", vastasi äiti väsyneesti, \"lieneekö noista rohdoistakaan\napua\".\n\n\"Olishan koettaa, yhtäkaikki.\"\n\n\"Ja välittävätkö ne sen verran köyhän lapsesta, että edes antavat\noikeita kunnollisia.\"\n\n\"Hyvänluontoiseksihan sitä Wialénia kiitetään.\"\n\nVaimo ei vastannut mitään; tuo karvas pala oli taaskin noussut kurkkuun\nja runsaita kyyneliä valui alas poskille.\n\n\"Minä lähden pyytämään lippua piiritarkastajalta, niin pääset jo\naamusta käymään tohtorin luona.\"\n\n\"Tee tuo\", vastasi vaimo hiljaa ja pyyhki vedet kasvoiltaan riepuun,\njoka oli lapsen ympärillä.\n\nHellu puhalteli uuniin eikä tahtonut saada syttymään, sillä puut olivat\nmärkiä. Äiti meni häntä auttamaan, lapsi käsivarrella.\n\nSitten otti hän nurkasta pienen mustan kahvipannun ja kaasi vähän vettä\nentisten porojen päälle.\n\n\"Elä lähde ulos, ennenkuin juot pisaran kahvia\", sanoi hän miehelle,\njoka oli pukenut päälleen.\n\nMies ei virkkanut mitään, heitti vaan pitkän silmäyksen pannuun.\n\n\"Ettäkö on paljasta vettä?\" sanoi vaimo, joka huomasi katseen. \"Ei\nniinkään, siellä on poroja pohjalla, ja sikuria pannaan lisäksi.\"\n\nHellu lämmitteli itseään uunin edessä. Ojensi pieniä, laihoja käsiään\nvalkeata kohden ja hieroi niitä aina välillä yhteen. Hän oli surkean\nnäköinen, tyttöparka, silmät kipeät, toisella vielä vähän näki,\ntoisella ei ollenkaan. Kaulassa oli suuri arpi, ja ruumiiltaan hän oli\nniin onnettoman kuihtunut, ettei olisi luullut häntä kuin\nviisivuotiaaksi korkeintaan, vaikka oli jo kahdeksan täyttänyt. Mutta\nhiljainen hän oli aina ja tyytyväinen; hoiti pikku Annia päivät päätään\nja oli äidille kuin oikeakäsi. Siksipä ei voinut häntä lasareettiinkään\nviedä, sillä hän oli kotona tarpeen; äiti ei olisi päässyt lapselta\nmihinkään ilman häntä.\n\nKahvipannu jo kiehui; Mari laski Annin kätkyeen ja pyysi Hellua\ntuutimaan. Lapsi oli mennyt uneen; koetettiin olla hiljaa, ettei hän\nheräisi.\n\nSillaikaa kuin kahvi selvisi, haki äiti esiin sokurijäännöksen; oli\nsitä niin paljon, että tuli rippuinen kullekin. Hän löi sen palasiksi\nsängyn pehmeällä päänalustalla, ettei Annin korviin kolahtaisi.\nItselleen valitsi pienimmän osan, antoi miehelle suurimman. Sitten hän\nkaasi kuppiin, ja he joivat kaikki kolme. Olihan se kuumaa kuitenkin ja\nteki hyvää; Hellun pienet, ruskeat silmät loistivat pimeydessäänkin\ntyytyväisyydestä, siinä kun hän kyykkysillään lattialla joi ja\nvasemmalla kädellään kätkyttä liikutteli. Pikkuruikkuisen hän vaan\nhaukkasi sokuria kerrallaan ja hyvin se riitti, vaikka sulikin tuota\npikaa suussa.\n\nMies veti nutun päälleen, otti lakkinsa naulasta ja läksi. Vaimo katsoi\nhänen jälkeensä, näki kuinka housut olivat hajonneet takaa ja huokasi.\nMistä saisi hän niihin taas paikkaa, ja mistä lankaa. Silmäneulastakin\noli kärki poikki, mutta antaisi se ehkä Tiina Katri hänelle lainaksi\nomistaan. Tiina Katri oli paremmin varoissaan kuin moni muu. Hänellä\noli vain yksi lapsi ja tavattoman hankkivainen mies. Kyllä Holpainenkin\nhuolehti joukostaan eikä hän viinaan tärvännyt, kun pennin sai. Mutta\nhän oli hidasluontoinen ja myöhästyi tavallisesti, kun joku työpaikka\noli tarjolla. Toiset ehtivät aina ennen häntä, varsinkin nyt kun joka\nihminen oli ansion puutteessa. Vaimo siitä usein tuskitteli itsekseen;\nmutta ei hän miehelle sentään hennonut juuri mitään sanoa, kun tuo\npoloinen ilmankin oli harmissaan. Ja minkä hän sille voi, kun parastaan\nkoetti eikä sittenkään onnistunut.\n\nPetu ja Ville heräsivät; ne olivat molemmat terveitä, iloisia poikia,\nvaikka tosin vähän liian vallattomia; toinen viiden vuoden, toinen\nkolmen. Mutta paljon ne söivät, ei tahtonut mikään riittää. Aina niillä\noli nälkä ja aina ne kiristivät leipää. Eikä äiti helposti saanut niitä\ntottelemaan; isää sentään vähän pelkäsivät. Hän kun tiuskasi kovan\nsanan, ei pojat uskaltaneet henkeä vetää; istuivat vaan kauniisti\nsyrjään ja katsella muljottivat hetken aikaa altakulmin.\n\nÄiti oli pitänyt pannun varina uunin suussa; hän kaasi heille pisaran\nkahvia ja antoi molemmille sokuri-osansa. Pojat kinasivat keskenään\nkummanko oli suurempi; mittailivat ja vertailivat palasia toisiinsa.\nMutta tuli heille sitten kiire, kun Hellu muistutti, että kahvi\njäähtyi.\n\nÄiti kokoili sänkyä ja siisti huonetta, pojat nousivat pukemaan\npäälleen. Pian tulivatkin valmiiksi, sillä heillä ei monta\nvaatekappaletta ollut. Petulla ei muuta kuin pormestarinnan antama\nvanha tytön leninki, rimsuteltu ja laiteltu, mutta haalistunut kovin.\nNapit olivat poissa takaa; äiti pani nuppineulalla ylhäältä kiinni,\neikähän se mitään tehnyt, vaikka pitkästä halkoimesta paita tuppasi\nesiin. Petua ei nyt kukaan olisi pojaksi tiennyt, mutta siitä hän viis\nvälitti; olipa koristuksia hameen helmassa, joita hän mielikseen\nkatseli. Villellä sen sijaan oli housuntapaiset, nekin erään rouvan\nlahjoittamat, ja niissä oli taskut, joissa Villen kädet erinomaisen\nhyvin viihtyivät.\n\nHeti kuin pojat olivat vaatteissaan, he melkein yhteen suuhun rupesivat\ntahtomaan leipää. Mutta äiti heitä torui.\n\n\"Tuskin saatte silmänne auki, ennenkuin teillä jo on nälkä\", hän sanoi.\n\"Menisitte edes tieltä pois vähäksi aikaa tuonne pihalle, siksi kuin\nolen huoneen siivonnut.\"\n\nPojat tottelivat tällä kertaa; vetivät vanhat kenkärajat jalkoihinsa ja\nläksivät kuin kiltit lapset ainakin nurkumatta pellolle.\n\nÄiti lakasi lattian, korjaili uunia, järjesteli ja laitteli. Anni\nnukkui nyt levollisesti, Hellu istui ääressä ja tuuditti uskoa. Kun\nAnni liikahdutti kättä tai käänsi päätä, hän alkoi laulaa: \"hss-s,\nhss-s, aa-a, aa-a\", ja Anni kohta raukesi takaisin uneen. Pojat\nviipyivät melkoisen kauan ulkona, mutta Mari ei sitä ehtinyt vielä\nkummastua, ennenkuin Tiina Katri lensi huohottaen sisään.\n\n\"Missä sinun poikasi ovat?\" huusi hän, hyvää huomenta sanomatta.\n\n\"Pihalla, kuinka niin?\"\n\n\"Kun veivät minulta leivän, melkein kokonaisen leivän, jonka juuri\nuunista otin ja laskin porstuaan jäähtymään. Pienen kannikan olin vaan\nsyrjästä leikannut.\"\n\nHän taukosi hengästyneenä.\n\n\"Herra siunaa!\" sanoi äiti ja löi kätensä yhteen.\n\n\"Pitäisit sentään lapsiasi paremmin kurissa\", pitkitti Tiina Katri. \"En\nminä olisi välittänyt pienemmästä palasesta, mutta kun sieppasivat koko\nleivän.\"\n\n\"Haetaan pojat käsiin; eihän nuo vielä liene ehtineet tuota syödä.\"\n\nHe menivät yhdessä ulos, äiti edellä, Tiina Katri jälessä. Ja äiti\nkohta älysi Petun, joka juoksi nurkan taakse piiloon, kun kuuli oven\nkäyvän.\n\n\"Tuletkos sieltä\", hän ärjäsi. \"Ja heti paikalla!\"\n\nPojan täytyi astua esiin. Kasvoissa vaihteli pelko ja pelastuksen\ntoivo. Kädet olivat seljän takana.\n\n\"Missä leipä? Näytä tänne kyntesi.\"\n\nPetu veti kädet eteen, ne olivat tyhjät.\n\n\"Kyllä minä sinun opetan\", uhkaili äiti ja meni katsomaan nurkan\ntaakse. Mutta sieltäkään hän ei leipää löytänyt.\n\n\"Entä Ville? Minnekä se on mennyt?\"\n\nPetu osoitti sormellaan puuliiteriin ja vaimot menivät sinne kumpikin.\nTähystelivät ympärilleen, vaan eivät nähneet mitään.\n\n\"Ville!\" huusi äiti.\n\nVastausta ei kuulunut. Mutta nyt, kun silmät olivat tottuneet hämärään,\neroittivat he pojan nurkasta. Riidellen kiipeili äiti halkojen yli\nhänen luokseen.\n\n\"Vai et sinä vastaa, junkkari, vaikka huudetaan.\"\n\nVillellä oli suu täysi. Levollisesti hän katsoi tuleviin ja söi.\nKädessä oli vielä kappale nuorta leivänsisustaa.\n\n\"Tuossa se nyt on\", sanoi Tiina Katri.\n\nÄiti ryösti pojalta saaliin ja löi sormille.\n\n\"Mistä sinä sait? Petuko antoi? Elä itke, sano kauniisti, kun äiti\nkysyy, sano lapseni. Petuko antoi?\"\n\n\"Petu, yhyy.\"\n\n\"Mihinkäs Petu pani lopun?\"\n\n\"Tuonne, yhyy.\"\n\nHän osoitti sormellaan kumoon kaadettua korvoa ja rupesi vielä kovemmin\nitkemään, kun muisti kakkunsa, joka jäi äidin käteen.\n\nKorvon alta löytyi leipä; mutta pelkkä kuori vaan oli jäljellä; sisusta\nkaikki kaivettu pois. Tiina Katri heitti siihen ylenkatseellisen\nsilmäyksen.\n\n\"Olkoon\", hän sanoi, \"ehken tuosta sen köyhemmäksi tule\".\n\nVihaiselta hän kumminkin näytti, kun kääntyi menemään.\n\n\"Kyllä minä tämän sovitan, niinpian kuin vaan leipomaan pääsen\", puhui\nMari hänen jälkeensä.\n\n\"Milloinkahan se päivä valkenee\", mutisi Tiina Katri astuessaan\nliiterin ovesta pihalle.\n\nMari ei oikein kuullut, mitä hän sanoi, mutta arvasi jotenkin. Näkyipä\nkäynnistä ja koko olennosta, ettei Tiina Katri hyvällä mielellä ollut.\nVaikealle tämä hänestä tuntui; Tiina Katrilta hän monta kertaa\npuutteessaan oli avun saanut; nyt siitä varmaankin tuli loppu, kuinka\nhän enää uskaltaisi mennä pyytämäänkään.\n\nHän pani leivänkuoren kainaloonsa, sieppasi luudasta vitsan ja tarttui\nVillen käsivarteen. Poika yhä parkui; pelkäsi hänelle annettavan.\n\n\"Oletkos hiljaa\", sanoi äiti ja vei häntä sisään.\n\nPetu istui lattialla uunin luona, selkä seinää vasten nojautuneena.\nNäki heti vitsan äidin kädessä ja alkoi itkeä. Oikein arvattu, äiti\ntuli vakavalla muodolla suoraa päätä häntä kohden. Eikä auttanut vaikka\npoika potki, väänteli, heitti pitkäkseen ja huusi niin paljon kuin\nkurkusta läksi. Vielä oli äidillä voimia sen verran, että pyörähytti\nhänet kauniisti vatsalleen, nosti leningin helmat ylös ja huiski\nvitsalla paljaasen ihoon.\n\n\"Elkää, hyvä äiti, elkää\", ennätti Hellu rukoilla.\n\nMutta pikku Anni heräsi hätään ja Hellulle tuli täysi työ. Molemmin\nkäsin täytyi tuudittaa, ja laulaa yhtä kovaa kuin Petu kirkui. Pikku\nAnni herkesikin vihdoin kuuntelemaan toisten ääniä, kun ei jaksanut\nomaansa saada voitolle. Mutta ei hän nukkunut enää, käänteli vaan\npäätään, valitteli ja katseli levottomasti ympärilleen.\n\nÄiti otti hänet syliinsä ja antoi rintaa. Vitsa oli seinän raossa.\nÄidin silmät kävivät siihen ensin, siirtyivät sitten poikiin, jotka\nrauhallisina taas nököttivät uunin luona, ja vihdoin tuohon pieneen\nraukkaan hänen käsivarrellaan. Siihen ne jäivät; raskaita ajatuksia\npyrki mieleen. Mikä noiden onnettomain osaksi tulisi elämässä? Entä jos\nhän vielä näkisi heitä vankina ja raudoissa?\n\nHappamet kyynelet valuivat virtanaan alas ja tipahtelivat Annin päälle.\nUudelleen hän pujoi nyrkkiään Petulle.\n\n\"Muista, muista! Jos kerran vielä menet koskemaan kenenkään omaan, niin\nminä sinut vaivaiseksi pieksän.\"\n\nPetu vilkaisi pelokkaasti ylös vitsaan ja kääntyi sitten äitiin. Silmät\nsuurina hän odotti ja tarkasti, oliko vaara jo tällä hetkellä tarjonna,\nvai annettiinko hänen olla rauhassa vastaiseksi.\n\nÄiti muisti leivän kuoren ja taittoi siitä suuren kappaleen Hellulle\nkäteen. Itse ei hän voinut sitä syödä, mutta Hellu haukkasi ja puri\nsuurella mielihalulla.\n\n\"Tämä on niin makeata, äiti\", hän sanoi.\n\nSiitä olikin viikkoja vierinyt, kun hän nuorta leipää oli saanut.\nKerjuun kautta kootuilla kuivilla leipäkannikoilla ja kylmillä\nperunoilla he pitkän aikaa olivat eläneet. Siksipä se niin hyvälle nyt\nmaistui. Äiti antoi hänelle vielä toisenkin palasen ja käski panemaan\nloput kaappiin isää varten.\n\nJalan kopse kuului samassa porstuasta; he luulivat hänen jo tulevan.\nOvi aukeni, mutta sisään astuikin Heikura, talon isäntä. Marille\nsävähti veret kasvoille, hän aavisti pahaa.\n\n\"Hyvää huomenta!\" lausui Heikura.\n\n\"Jumal' antakoon\", vastasi Mari.\n\n\"Eikös Holpainen olekaan kotona?\"\n\n\"Ei ole; mutta istukaa, ehkä hän pian tulee.\"\n\nHeikura istui tuolille pöydän päähän ja poltteli piippuaan. Vähän ajan\nkuluttua hän taas alkoi:\n\n\"Lienee yhdentekevä, jos puhun teille asiani. Meidän, näet, pitäisi\npäästä selville siitä hyyrystä. Tässä on kohta toinen kuukausi lopussa,\nenkä minä vielä ole saanut penniäkään viimeisestä.\"\n\n\"Ettehän te ole, kyllä sen tiedän\", kuului Marin hiljainen vastaus.\n\n\"Itsekukin, näettekös, tarvitsee omansa. Ja vaikeammaksi tulee\nteidänkin maksaa, mitä enemmän velkaa karttuu.\"\n\n\"Kun pääsisi edes kesään\", huokaili Mari.\n\n\"Minä en voi niinkauan odottaa, se on mahdoton asia. Ellen saa viime\nkuusta tiliä, täytyy minun panna teitä kovalle. Ei tässä auta muu kuin\ntotuus.\"\n\n\"Hyvä Jumala, kuitenkin, mihin me poloiset joudumme, nämä pienet lapsi\nraukat vielä ympärillä. Armahtakaa edes niitä, isäntä kulta.\"\n\nHellu oli laskenut kakkunsa syrjään ja seurasi tarkkaan keskustelua.\nKasvoista näkyi, että hän täydellisesti ymmärsi sen merkityksen. Mutta\npojat leikittelivät toistensa kanssa nurkassa, eivätkä tienneet\nmurheesta mitään.\n\nHeikura vetäisi muutamia savuja.\n\n\"Kyllähän se ikävää on\", hän taas puhui, \"mutta minkä sille voi.\nNiinkuin jo sanoin: itsekukin tarvitsee omansa.\"\n\nMari itki.\n\n\"Eikö Holpainen ole vieläkään saanut mistään työtä?\"\n\n\"EL\"\n\n\"Kumma paikka! Onhan nyt kovat ajat, mutta pitäisi sitä sentään joskus\npääsemän ansioon, kun vaan olisi tointa.\"\n\n\"Huolesta mies parka on vallan tympistynyt, eikä hän tosin alkuaankaan\nole noita rohkealuontoisia.\"\n\n\"Niin, en minä häntä moittia tahdo; tiedän hyvin, että köyhän on työläs\nelää parempinakin aikoina, saatikka sitten tämmöisinä.\"\n\n\"Jos ottaisitte isäntä, meiltä tuon sängyn ja tyynyn, joka on siellä\npeitteen alla, viime kuun hyyristä. Pitäisi niiden toki olla kymmenen\nmarkan arvosta.\"\n\nHeikura poltteli piippuaan ja silmäsi sänkyä.\n\n\"Kun tuumaan vaimoni kanssa. Kyllähän minä ennemmin olisin rahaa\ntahtonut; mutta koska se tuntuu teillä kovin ahtaalla olevan, niin\ntäytyisi kai tyytyä noihinkin.\"\n\nHän läksi omalle puolelleen; mutta hetken päästä hän tuli takaisin\ntoisen miehen kanssa viemään sänkyä pois. Mari tyhjensi vaateriekaleet\nja vanhan matrassin tapaisen nurkkaan. Seinä jäi autioksi; koko huone\ntyhjää kolisi. Ei ollut puukaluja muita kuin tuoli, pöytä ja kätkyt.\nPojat muuttivat uunin luota entiselle sängyn sijalle; he olivat saaneet\nuuden ja avaramman leikkipaikan.\n\nMari vetäisi luudalla hämähäkin verkkoja seinästä, korjasi kenkärajat,\njoita sängyn alla oli säilytetty, nurkkaan ja kuiskasi sitten Hellulle:\n\n\"Soudata nyt hyvin lasta, ettei herää; minä käyn kuulemassa, eikö\nrouvasyhtiöltä jo alkaisi saada käsitöitä.\"\n\n\"Viivyttekö kauan?\"\n\n\"En kuin siunaaman hetken.\"\n\nHellu istui entiselle sijalleen ja äiti lähti kaupungille. Tuli\nsemmoinen tyhjyys ja turvattomuus huoneesen, kohta kun hän oli sulkenut\noven jälkeensä. Hellu tuuditti molemmin käsin, että kätkyt liikkuisi\ntasaisesti. Ja lakkaamatta hän tarkasti Annin kasvoja, ruvetakseen heti\nlaulamaan, kun hän silmiään pikkuisenkaan raoittaisi. Pojat olivat\njotenkin hiljaa; kaikki tuntui käyvän hyvin alkaapäin.\n\nMari sillä välin oli tullut portille ja alkoi kulkea katua alas.\nHänellä oli pitkä matka, sillä he asuivat kaukana yläkaupungin\nsyrjässä. Kuin unessa hän ensimmältä astui; ei jaksanut oikeastaan\nmitään ajatella, eikä pienintäkään toivon kipinää hänellä enää ollut.\nViimeiseen asti täytyi kumminkin koettaa, sen hän vaistomaisesti vielä\nkäsitti.\n\nEteenpäin käveli; tie tuntui tavallista pitemmältä.\n\nVoimat olivat heikot; hän vasta muisti, että olisi pitänyt vähän\nhaukata leipää, ennenkuin läksi ulos. Kaiken yötä hän oli valvonut ja\nlapsi lisäksi tavan takaa vetänyt tyhjää rintaa, levottomuudessaan\nparemmin kuin nälissään. Siksipä hän nyt olikin niin huono, ettei\ntahtonut pystyssä pysyä.\n\nPääsi vihdoin sentään kamreerin talon kohdalle. Kadulle vievälle\nkiviportaalle oli mukava istua lepäämään. Tässä hän juuri ennen nuorena\nollessaan oli palvellut monta herran vuotta. Kuinka ne ajat olivat\nmuuttuneet siitä. Terve hän oli ja roteva työhön, vaikka minkälaiseen.\nTarttui kiinni kuin mies joka paikkaan, eikä kesken uupunut. Mutta\ntoisin nyt. Huolet ja murheet, monet lapsivuoteet ja elämän raskas\nkuorma olivat ruumiin riuduttaneet. Ei kestäisi enää puoleksikaan\nniinkuin silloin. Kamreerska häntä kyllä olisi mielellään pitänyt ja\nkoetti parhaamman mukaan estää naimiseen menemästä. Kuinka hyvin hän\ntiesikin jo edeltäpäin sanoa, minkälaista siitä tulisi. Mutta eihän\nsiinä mikään auttanut, mennä täytyi vaan. Tottapa se lienee ollut\nhänelle niin sallittu. Ja osaansa täytyi ihmisen tyytyä, olipa sitten\nkuinka kovaa tahansa.\n\nKuului puhetta ja astuntaa sisältä. Hän siirtyi syrjään, tieltä pois.\nOvi avattiin ja ulos kadulle laskeutui nuori neiti ensin ja heti\njäljessä pitkävartaloinen kaunis herra. Neidin Mari tunsi; se oli\nHelena, kamreerin nuorin tytär, jota hän pienenä oli hoitanut ja jonka\njälkeen Hellu sai nimensä; herra sitä vastaan oli aivan outo. He\npysähtyivät hetkiseksi portaiden eteen ja puhelivat keskenään, mutta\nruotsiksi, ettei Mari ymmärtänyt. Helena veti hansikkaita käsiinsä ja\nheitti pitkän silmäyksen sivullepäin, häneen. Ei tuntenut, eikä\ntervehtinyt; pois kääntyi ja pitkitti puhettaan tuon oudon herran\nkanssa. Marin huulet menivät surulliseen hymyyn. Kuka olisi uskonut\nennen, että pikku Helena noin kulkisi hänen ohitsensa. Niinkuin he\nolivat rakkaita silloin; hänen sylissään istui, käsi kaulassa ja\ntarinoitteli. Ja vakuutti aina, ettei hän kestään niin pitänyt kuin\nomasta kulta Maristaan. Tuossa sen nyt näki; ei tuntenut enää. Mutta\nsemmoinenhan oli maailman meno, eikä Helenaa siitä voinut syyttää;\nmonta palvelijaa oli talossa ollut, jaksoiko hän niitä kaikkia muistaa.\nKuinka sievästi hän tuolla astui herran rinnalla. Lieneekö sulhanen,\nvai muutenko tuttu vaan.\n\n\"Jumala, rakas isä, pientä Helenaa siunatkoon\", huokaili Mari\nitsekseen, \"herran enkeli hän on niinkuin lapsenakin...\"\n\nEi tuntenut enää häntä, mutta oliko se kumma. Vuosia oli kulunut siitä\nkuin viimeksi näki ja varmaankin hän mahtoi olla kauheasti muuttunut.\nNälkä ja puute kyllä jälkensä muotoon jättävät.\n\nHän nousi taas kävelemään; väsynyt hän tosin vielä oli, mutta eihän\nauttanut iänkaiken siinä portaallakaan viipyä. Ja liikkuivatpa nuo\njalat sentään, kun kerran alkuun pääsivät...\n\nVanhan, keltaiseksi maalatun puurakennuksen yläkerrassa hän asui, tuo\nhyväntahtoinen leskirouva, kaikkien köyhien ystävä ja turva. Hänen\nluokseen aina avun tarpeessa ensiksi mentiin ja harvoin sieltä ilman\nlohdutusta palattiin. Saihan hyvän neuvon kumminkin ja rakkaan sanan,\nellei muuta. Sinne Marin askelet nytkin kääntyivät, sillä rouva Hiller\ntavallisesti tiesi parhaiten antaa selkoa rouvasyhtiön toimista.\n\nKotona hän oli; pienen hellan ääressä seisoi päivällistään laittamassa.\nHuone oli siisti ja puhdas; iloinen tyytyväisyys loisti vastaan joka\nkulmasta. Kanarialintu sirpatteli häkissään ikkunan luona;\nvalkoisenkirjava, lihava kissa venytteli sängyllä. Rouva katsoi häneen\nystävällisesti, teki hyvän päivän ja kysyi mitä kuului. Mari selitti\nhänelle asiansa; kertoi kaikki huolensa ja puutteensa. Niin kertoi kuin\nlapsi äidilleen tai ystävä ystävälleen. Sydämestä sanat tulivat,\nsydämeen ne myöskin menivät. Rouva kuunteli häntä osan ottavaisella\nhellyydellä, mutta seuraavalla viikolla vasta hän sanoi annettavan\nkäsitöitä ulos; eikä niitä riittäisi paljoa, ainoastaan markan edestä\nviikossa.\n\n\"Apuahan sekin on\", lausui Mari, \"ehkei minulta juuri enempää\ntulisikaan nyt, kun Anni on sairaana\".\n\nKöyhiä oli karttunut kovin paljon; rouvasyhtiön varat olivat verraten\npienet. Senvuoksi täytyi tehdä rajoituksia ja antaa töitä ainoastaan\nniille, jotka pahimmassa hädässä olivat ja joilla oli suurin perhe,\nuseampia lapsia kotona, mies kuollut taikka sairaana ja niin poispäin.\nPiirinaiset kävisivät kaikkein luona tarkastamassa ja antaisivat lipun\nniille, joita ensi kädessä tuli auttaa. Rouva lupasi puhua Marin\npuolesta ja ilmoittaa hänen nimensä, että tietäisivät käydä hänen\nkotonaan. Kyllä rouva hänen tilansa tunsi, mutta järjestyksen vuoksi\ntäytyi kuitenkin määräyksiä noudattaa.\n\nKuinka lämpimältä Marin sydän tuntui, kun hän huoneesta läksi.\nAstuessaan portaita alas hän hartaasti rukoili Jumalalta siunausta\nkaikille hyville ihmisille, mutta varsinkin hänelle, joka tuossa\nyksinkertaisessa vinnikamarissa asui, ja maailman silmiltä\nhuomaamatonta elämäänsä vietti alttiiksiantavan rakkauden töissä. Ei\nhän täällä palkkaansa saisi, mutta haudan tuolla puolen Jumala\ntotisesti häntä muistaisi; siitä Mari oli aivan varma.\n\nHän oli tullut valkoisen nurkkarakennuksen kohdalle, jossa oli\njauhonkauppa. Hän pysähtyi. Tiina Katrin limppu juohtui mieleen. Jos\nantaisivat tuosta puodista velaksi jauhoja, niin saisi hän sen heti\nsovitetuksi. Uskaltaisiko mennä koettamaan? Pian hän ne maksaisi\nsitten, kun käsitöillä pääsisi ansaitsemaan. Hän rohkaisi mieltään ja\nmeni sisään. Oli vähän tuttu puotilaisen kanssa, joka oli kaupungin\nlapsia, Hanna Pitkänen nimeltä. He olivat istuneet samalla luokalla\nkansakoulussa yhden vuoden, ehkä tuo nyt siitäkin syystä häntä\narmahtaisi.\n\nVäkeä oli puodissa, Hanna hääri kaupanteossa, Mari seisahtui syrjään\nodottamaan. Iloisesti puheli Hanna ostajain kanssa, mittaili, antoi\nrahan ja pisti muutamille konvehdin tai sokuripalan kaupanpäällekin.\nKun puoti viimein tyhjeni, pääsi Mari esittämään asiansa.\n\nTurha vaiva; ei tullut mitään. Epäävän vastauksen hän sai.\n\n\"Mari kulta, minä niin mielelläni antaisin\", sanoi Hanna, \"mutta,\nnäettekös, minä en uskalla. Pyytäkää rouvalta, ehkä hän lupaa, kyllä\nminä sitten punnitsen ja panen kirjaan.\"\n\n\"Enhän minä edes oikeinpäin tunne teidän rouvaanne\", lausui Mari.\n\n\"Semmoinen se on lihavanlainen, kookas ihminen.\"\n\n\"Ja pääsisiköhän tuon puheille? Ettei tykkäisi pahaa.\"\n\n\"Eikös mitä. Menette vaan suoraan sisään, portista oikealle ja sitten\nensimmäisestä ovesta.\"\n\nMari läksi. Tuli pihaan; näki rappuset, joita hänen oli nouseminen, ja\noven, ja huoneiden ikkunat. Sydän rupesi lyömään eikä jalat tahtoneet\nliikkua eteenpäin. Seisoi hetken seinänvieressä ja koetti tyyntyä.\nSitten pakoitti hän itseään kulkemaan Hannan neuvomaa tietä. Pyyhki\ntarkasti jalkojaan havuihin portaiden edessä, astui verkalleen ylös ja\nmeni sisään. Jonkunmoinen porstua se oli, valkoinen käytävämatto\nlattialla. Taas täytyi viivähtää hetken; peloitti niin, että tuskin\nuskalsi hengittää. Ja vapisutti kovin. Veri sykki jokainoassa suonessa,\nhakkasi kuin tuhansilla vasaroilla. Kuinka hän sanoisi? Sitä hän ei\nvielä tullut ajatelleeksikaan. Koetti miettiä, mutta ei saanut mitään\nalkua. Tuskan hiki nousi hänelle otsaan. Mennä hänen täytyi sisään\nyhtäkaikki, kävi sitten kuinka hyvänsä.\n\nKaksi ovea oli porstuaan. Onnen toukoa hän lähestyi toista, tarttui\nlukkoon ja aukaisi, hiljaa hyvin ja arastellen. Tuli kamariin, jossa\noli piano, pöytä ikkunan alla ja tuolia. Molemmin puolin ovea riippui\npäällysvaatteita seinällä. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Tuo vieras\ntavara ympärillä peloitti, se ikään kuin uhkasi häntä ja tuntui kuin\nkoko huone ankarasti olisi vaatinut häntä poistumaan. Mari aikoikin jo\nlähteä takaisin, mutta huomasi samassa perällä oven, joka oli raollaan.\nHän rykäisi...\n\nKuului pehmeätä astuntaa; kynnykselle ilmestyi mustaan puettu rouva,\nkookas ja lihava. Hän kait se oli. Mari alkoi; ei tiennyt oikein, mitä\npuhui, mutta näytti rouva sentään ymmärtäneen tarkoituksen, koska astui\nlikemmäksi, ja alkoi häntä katsella tutkivin silmin kiireestä\nkantapäähän. Mari koetti vielä sopertaa, että hän kyllä maksaisi, ei\nhuolinut rouvan epäillä. Mutta hänellä oli hyvin hajallinen nuttu,\nrouvan silmät näyttivät löytävän kaikki reiät. Ja niistä mahtoi tulla\ntoinen vakuutus maksun suhteen, sillä rouvan kasvot synkistyivät.\nVarmalla, päättäväisellä äänellä hän lausui:\n\n\"Ei minun käy antaminen. Tähän aikaan joka toinen ihminen tahtoo ostaa\nvelaksi, tavara hajaantuu ympäri maailmaa eikä tule rahaa sisään, millä\nmaksaa. Joutuu sitten itse pulaan.\"\n\n\"Kyllä minä ihan varmaan rouvalle toimittaisin. En toki olisi tullut\npyytämäänkään, ellen sitä vissisti tietäisi.\"\n\n\"Ehkä hyvinkin sen tekisitte. Mutta minä en teitä tunne ja minua on\nniin usein petetty, että olen vähitellen oppinut epäilemään. Sitä\npaitse\", rouva suoristui ja otti muutaman askeleen takaisin oveen päin,\nikäänkuin merkiksi, että hän tahtoi keskustelun lopettaa. \"Sitä paitse\nminä en kenellekään mielelläni anna niin kuranttia tavaraa velaksi kuin\njauhot ovat. Voitto kun on peräti pieni, ei silloin kannata myydä muuta\nkuin käteistä rahaa vastaan.\"\n\nMari pyysi anteeksi, että oli tullut vaivaamaan, sanoi jäähyväiset ja\nläksi pois. Selkä oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän astui\nportaita alas. Mitä varten hän oli yrittänytkään. Olisi hänen pitänyt\narvata tuon noin käyvän. Suotta vaan oli menettänyt aikaa; siellä Anni\njo ehkä itki kotona.\n\nHän alkoi ottaa oikein kiireitä askeleita; mutta portilla tuli vastaan\neräs laiha ja onnettoman näköinen vaimo parka, kantaen kahta lasta\nkäsivarsillaan, sillä välin kuin toista kaksi rinnalla juoksi. Lapset\njuonittelivat hänen sylissään; millä oli raukoilla paha ja vaikea olla.\nMarin kävi sääli vaimoa, joka selvästi pani viimeiset voimansa\nliikkeelle.\n\n\"Kuinka te jaksatte noita molempia kantaa, eikö se ole liian\nvaivaloista?\" hän kysyi.\n\n\"Mitäs kun täytyy\", vastasi vaimo. \"Eipähän tässä liene armoa, vaikka\nkatkeaisi tuohon paikkaan.\"\n\n\"Antakaa suuremman kävellä. Riskiltä pojaltahan se näyttää.\"\n\n\"Sillä on kurjalla ohimovika, ettei kestä astua kuin pienen matkaa aina\nkerrallaan.\"\n\n\"Ohho! No, tule sitten tänne, niin minä kannan. Mihinkä teillä on\nmeno?\"\n\n\"Tuonne ajattelin, piispaan. Kuuluvat olevan hyviä köyhille.\"\n\n\"Ehkä minä saatan. On tuo vähän kierrosta, ja kotiin pitäisi joutua\nminunkin, mutta tulemmahan yhtäkaikki. Koetetaan astua vähän\nsukkelammin.\"\n\n\"Kiitoksia paljon. Oikein tuntuu helpolta nyt.\"\n\n\"Mistä olette kotoisin?\"\n\n\"Karttulasta.\"\n\n\"Elääkö teillä mies?\"\n\n\"Eläähän se; mutta jalkaansa on potenut toista vuotta. Eikä mahda enää\nkalua tulla, kun polvea myöten on jo syönyt sen ihan pieneksi ja\nkuivaksi.\"\n\nVaimon silmistä tulvasi vesi. Hän pyyhki huivinsa kulmalla kasvojaan.\n\n\"Eikö teillä ole apua kunnalta?\"\n\n\"Kaksi kappaa jyviä antavat viikossa miehelle leiväksi; minulle ei\nmitään eikä lapsille. Nuori olet, tee työtä, sanovat. Mutta herra\nsiunaa, kun ei saa työtä, ei vaikka polvillaan rukoilisi. En minä\nkesken mieron tielle lähtenyt; koetin ennemmin kärsiä ja pysyä yhdessä\nkohden, riihessämme siellä salolla. Ja panin iltasilla lapsineni maata\njokapäiväisen nälän kanssa. Vaan kun sitten rupesi jo ihan kuolema\ntulemaan, niin täytyi viimein pesästään irtaantua.\"\n\nLapsi hänen käsivarrellaan kävi levottomaksi. Vaimo pysähtyi, antoi\nsille rinnan suuhun ja kulki sitten eteenpäin taas Marin seurassa.\nSuuremmat lapset, poika ja tyttö, pahanpäiväisissä ryysyissä molemmat,\nolivat juosseet kappaleen matkaa edelle. Vaimolle tuli hätä; hän huusi\nheitä odottamaan. Ja vasta heidän luokseen ennätettyä, hän taas\nrauhoittui. Torui heitä kuitenkin ja varoitteli.\n\n\"Ihmettä, kun ei pidä totella. Minkä minä teille voin, jos eksytte, tai\najavat päällenne. Pysykää nyt lähellä. Sinä, Sere, ota minua hameesta\nkiinni.\"\n\nSitten hän jatkoi puhettaan Marille:\n\n\"Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, ei sitä tämmöistä kurjuutta ole\naina kärsitty. Tässä tuonaiseen aikaan kun mieheni sai kolme ja\nneljäkin markkaa päivässä, niin kelpasi vain syödä ja laittaa vaatetta.\nMutta niistä on nyt viimeisetkin riekaleet myöty ja pantu ruokaan tämän\ntalven ajalla. Mikä lienee ollut rouva tuolla rannalla, joka antoi tään\ntäkin lapsen ympärille. On niitä arvon vielä hyviäkin ihmisiä\nmaailmassa. Jumala heille vaan lisätköön voimia toista hankkimaan, että\nolisi jakamista muillekin, ei minulle ainoastaan.\"\n\n\"Yksinkö jäi miehenne sinne riiheen?\"\n\n\"Ihan yksin; se minua juuri pahimmasti surettaa. Mutta eihän meillä\nollut mitään muuta neuvoa. Jalka vuotaa semmoista visvaa, että löyhkää\nkuin myrkky, kuka häntä huoneesensa ottaisi. Koetin minä pyytää yhtä ja\ntoista sinne toveriksi, vaan eipä noita saanut.\"\n\n\"Tässähän se nyt on, piispan asunto.\"\n\nMari laski pojan sylistään maahan.\n\n\"Jaksat kai sinä jo kävellä pihaan\", hän sanoi.\n\n\"Tuhansia kiitoksia vaivoistanne. En tullut kysyneeksi edes nimeänne.\"\n\n\"Holpaisia minä olen.\"\n\n\"Vai Holpaisia. Niin kiitoksia vaan vielä kerran.\"\n\n\"Ei kestä.\"\n\nHe erosivat. Mari astui nyt kiiruusti kotiapäin. Kuta lähemmäksi hän\ntuli, sen ahtaammaksi kävi rinta. Jaksoiko hän taaskin mennä\nkatselemaan sitä kurjuutta, sitä sairautta ja alastomuutta ja\nkaikenpuolista puutetta. Oli juuri kuin joku voima olisi pakoittanut\nhäntä ennemmin karkaamaan kauas pois. Mutta lapsi raukat! Mikä tulisi\nheille eteen. Hellu siellä uskollisesti Annia hoiti; jopa hän olisi\noikea peto, jos raahtisi heitä jättää. Mari pitkitti matkaa perille\nsaakka, eikä tuntenut edes nälkäänsä eikä voimainsa vähyyttä.\n\nKaukaa näki hän jo Petun seisovan portilla häntä odottamassa ja arvasi\nsiitä, ettei nyt ollut oikein laita. Poika värisi vilusta ohkaisessa\nhameessaan. Avopäin hän seisoi ja paljain säärin; jaloissa oli vanhat\nkenkärajat. Mari koki rientää; viittasi kädellään Petua menemään\nsisään, mutta ei poika malttanut.\n\n\"Anni kuolee\", hän huusi.\n\n\"Herra siunaa!\"\n\nÄiti sieppasi pojan mukaansa ja meni juoksujalkaa kamariin. Siellä\nitkivät molemmat, Hellu ja Anni, Hellu sentähden, ettei saanut Annia\ntaukoamaan. Kauan oli lapsi parka jo huutanut, sen kuuli äänestä, joka\nvähän vaan kähisi enää. Äiti otti hänet syliinsä; tulinen hän taaskin\noli, niinkuin yöllä; suu oikein poltti rintaa. Mutta hän oli väsyksiin\nasti itkenyt, ja silmät vaipuivat tuota pikaa kiinni. Hän sai lapsen\nsylistään kätkyeen, pyysi Hellua taas tuudittamaan ja meni hakemaan\nitselleen palasta pöytäkaapista. Ei siellä ollut muuta kuin pari kylmää\nperunaa ja Tiina Katrin leivänkuorta. Hän koetti sitä nyt kumminkin\nhaukata, sillä sydänalassa tuntui niin outo kouristus. Mutta, mikä\nlienee ollut, ei pala mennyt alas kurkusta, ei vaikka hän vettäkin\nryyppäsi päälle. Ja takaisin tahtoi tulla, kun hän väkisen nieli.\nSamassa rupesi kamari huojumaan hänen silmissään ja hämäräksi löi näön.\nUnettomuuden tähden varmaan; täytyi päästä levolle. Horjumalla hän meni\nnurkkaan sängystä kasatuille vaatteille pitkäkseen, ja pyysi lapsia\nolemaan hiljaa, että saisi hiukan nukahtaa. Kun hän laskeutui alas ja\npainoi silmät umpeen, tuntui hänestä juuri kuin olisi hän vaipunut\nsyvälle maan poveen. Joka vaan pääsisikin maailman vaivoista pois\nrauhaan ja lepoon, ajatteli hän. Mutta enempää hän ei jaksanut tietää,\nsillä hän meni kummalliseen tilaan. Ei valvonut eikä nukkunut, ei\npyörtynyt eikä ollut selvä. Ei hän ajatellut eikä tuntenut, mutta\noutoja näkyjä syntyi eteen. Ja vaikka hän koetti niitä karkoittaa,\nsillä himmeästi hän kumminkin ymmärsi niitä hulluiksi, eivät ne\nhävinneet, vaan kasvoivat yhä ja rupesivat häntä kiusaamaan. Kaiken\ntämän ohessa hän ikäänkuin kaukaa kuuli Hellun äänen ja sen hän tiesi\ntodeksi, tiesi että Hellu lauloi Annille.\n\nNäin tulivat sanat hänen korviinsa:\n\n    \"Tule rakas Jesu tänne,\n    Korjaa meitä maasta pois.\n    Tule rakas Jesu tänne,\n    Ota kaikki taivaasen.\"\n\nLaulu eteni ja eteni. Vienosti ääni vaan enää kuului, ei eroittanut\nsanojakaan. Viimein kaikki hiljeni; kuvatkin hälventyivät edestä,\nrauhaan ja lepoon hän uupui...\n\nHellu tuuditti ja varoitti aina vähän väliä poikia, jotka tahtoivat\ntelmiä liian kovasti. Ei sillä, että se äitiä olisi häirinnyt; hän\nnukkui niin sikeästi, että varmaan olisi huoneen saanut kaataa,\nennenkuin hän siitä havahti.\n\nOli kaiketi noin puoli tuntia kulunut, kun ovi aukeni ja kaksi rouvaa\nastui sisään.\n\n\"Äiti, äiti!\" huusi Hellu.\n\nMutta äiti ei herännyt. Hän jätti kätkyen ja juoksi nykäisemään.\n\n\"Äiti, täällä on rouvia. Nouskaa ylös!\"\n\nHän pudisteli äitiä siksi, että sai hänen nostamaan päätään.\n\n\"Täällä on rouvia, äiti, täällä on rouvia.\"\n\nViimeinkin näytti hän sen tajuavan. Hieroi silmiään, pyyhki otsaansa,\nsiunaili ja koetti päästä istumaan. Sitten hän äkkiä huomasi, että ne\nvarmaankin olivat piiritarkastajia; ja nyt näkivät hänen makaamassa\nkeskellä päivää. Luulivat häntä laiskaksi, eivätkä antaisi ehkä töitä.\nEntä kahvipannu, vielä esillä! Mitä he siitä arvelisivat? Ettei täällä\npuutetta ollutkaan, koska kannatti vielä kahvia juoda.\n\nSalaman tavoin nämä ajatukset risteilivät Marin mielessä. Ja hän\npeljästyi niin, että alkoi puhua sekaisin, peljästyi uudelleen sitä ja\nhämmentyi vielä enemmän.\n\n\"Rupesin tuohon levolle, mieheni kun meni hakemaan niitä rohtoja,\ntaikka sitä lippua, en minä siinä kauan maannut, mutta pääni oli niin\nhirveästi kipeä, eikä meillä ole kahvia ollut, sikuria vaan tänäkin\npäivänä pantiin pannuun...\"\n\nHän oli hätääntynyt ja pahensi asiaansa, kuta kauemmin puhettaan\npitkitti. Sen hän lopulta itsekin huomasi, eikä voinut sitten enää\nmuuta kuin puhjeta itkuun. Hellunkin alkoi kyynelet tippua pitkin\nposkia. Ne tulivat aina itsestään, kun hän vaan näki äidin olevan\npahoilla mielin.\n\nRouvat kuuntelivat Marin puhetta, katselivat ympärilleen huoneessa ja\nkiinnittivät viimein silmänsä lapsiin. Mutta Mari oli onneton. Hän\npelkäsi, että vielä päällepäätteeksi uskoisivat hänen olevan humalassa.\nJa hän koetti taas, eikö jo osaisi selvemmästi ajatuksiaan lausua.\n\n\"Tämmöistähän se on köyhän kodissa. Ei ole iloa kellään; kipua ja\nnälkää saa vaan kärsiä lapsesta saakka. On tuo vanhin tyttökin jo\ntarpeeksi asti maailman kovuutta kokenut. Pienestä pitäen ei, muuta\nkuin sairautta. Yksi tauti kuin jätti, niin toinen otti. Mutta\nsiinäpähän vaan jaksaa elää yhtäkaikki. Moni kukoistavampi lapsi on\nhautaan mennyt tuossa ympärillä; hän vaan ei pääse pois, vaikka on\nhuonoin kaikista. Elä edes itke, poloinen, menee viimeinenkin näkösi.\"\n\nRouvien kasvoissa ilmaantui sääli; toinen heistä taputti Hellua päähän\nja otti taskustaan kuparirahan, jonka painoi hänen käteensä.\n\nPetu ja Ville olivat tähän saakka yhtämittaa katselleet vieraita. Ville\nseisoi heitä aivan lähellä. Silmät olivat pojan seljällään ja kädet\nhousuin taskussa. Ja hän oli totinen kuin vastarannan kiiski. Petu meni\nja nykäisi häntä takaa. Mutta Ville ei ollut millänsäkään; suorana hän\nvaan törötti eikä kääntänyt päätään. Petu nykäisi toisen kerran. Ei\nsittenkään. Vielä kolmannen ja niin kovaa, että poika huiskahti\nmuutaman askeleen eteenpäin ja oli kaatua rouvan helmoille. Jo nyt\nparkaisi ja töyttäsi päin. Petu kiiruusti pakoon, että hame viuhkasi.\nÄiti heitä hillitsi ja tarttui Villeen kiinni. Petu pääsi\nkiusoittelemaan:\n\n\"Ähä, kutti, ähä, ähä!\" Ja hän pisti lopuksi kielensä pitkälle ulos.\n\n\"Mikä sinun nimesi on, tyttö?\" kysyi rouva.\n\n\"En minä ole tyttö, vaikka minulla on hame.\"\n\nRouva nauroi.\n\n\"Lieneehän sinulla sentään nimi?\"\n\n\"Petu.\"\n\n\"Vai Petu sinä olet. No, minä huomenna tuon sinulle housut.\"\n\nKas, se kun oli Petulle mieleistä! Suu meni leveään hymyyn; hän lentää\ntohahti suoraan äidin luokse ja hautasi kasvonsa hänen syliinsä.\n\nRouvat antoivat Marille lipun, jolla hän saisi hakea työtä; kahdesti\nsitä annettaisiin viikossa, maanantaina ja torstaina, viidenkymmenen\npennin edestä aina kerrallaan. Mari kiitteli heitä sydämensä pohjasta\nja seurasi heitä porstuaan. Palattuaan takaisin kamariin häntä vieläkin\nharmitti tuo kahvipannu, ja nyt hän sen arvon laittoi näkyvistä pois.\nMuutenkin hän taas uudelleen siisti huonetta ja torui sen ohessa\nlapsia, jotka olivat hänen poissa ollessaan roskanneet. Ei muusta niin\nväliä, mutta rouvat kun sattuivat tulemaan juuri parhaasen siivoon. Ja\npoikain silmät hän pesi.\n\n\"Semmoiset suuret köntit, eivätkä vielä sen vertaa, että osaisivat edes\nlaittaa itsensä puhtaiksi; äidin pitää vaan jokapaikkaan ennättää.\"\n\nNäin hän siinä hääriessään riiteli. Arvasi myöskin, mitä rouvat\nkeskenään puhuivat heiltä lähdettyään.\n\n\"Kyllä siellä oli kurjaa, mutta on niissä, poloisissa, itsessäänkin\nsyytä. Voisivathan edes pestä lapsensa ja pitää siistiä ympärillään.\nVesi el kumminkaan mitään maksa.\"\n\nSiihen tapaan hän kamreerissa ollessaan usein kuuli heidän puhuvan; ja\nmitäpä he muuta ymmärsivät, kun eivät itse olleet köyhän tilaa\nkokeneet. Eivät he tietäneet, kuinka vähän on kykyä työhön sillä, jonka\nmieltä alinomainen huoli painaa ja jolta nälkä viimeisetkin voimat vie.\n\nTuosta hän muisti, ettei heillä täksi päiväksi ollut ruokaa kotona\npaljon ollenkaan. Hellun täytyi lähteä ulos pussineen.\n\n\"Mutta elä viivy kauan\", varoitti hän, \"eläkä huoli seisotella\nkyökkilöissä, vaan lähde pois, elleivät tahdo mielellään antaa. Sido\ntuo villahuivi päähäsi, että korvasi pysyvät lämpöisinä.\"\n\nItse istui Mari kätkyttä heiluttamaan. Kovin häntä vielä uuvutti ja\nPetu siinä kyllä oli joutilaana, mutta hän ei koskaan tahtonut malttaa,\nvaan sai lapsen melkein aina hereille. Koetti hän sitten ennemmin pysyä\nvalveilla.\n\nPallilla hän istui, piti oikealla kädellään kätkyen reunasta kiinni,\ntoiseen hän nojasi poskea ja pani kyynäspään polvea vasten.\nKummallisesti häntä painoi, silmät väkisenkin menivät kiinni ja pää\nnyökkyi, että tavan takaa putosi kädeltä pois. Silloin tahtoi kätkytkin\nseisahtua; ja lapsi kohta alkoi vääntää päätään; mutta Mari taas\nsäpsähti ylös ja pani sen kiivaammin liikkumaan, siksi kuin Anni\nuudelleen meni uneen.\n\nTukalaksi hänelle istuminen kuitenkin kävi; selkää kolotti ja sivuja\neikä hän millään keinolla jaksanut pysyä valveilla.\n\n\"Petu, tule pikkuisen soudattamaan, että pääsen pitkäkseni. Tuossa saat\nkakkua, mutta elä annakaan lapsen herätä. Ville, tule sinä viereeni,\nniin olet hiljaa sen hetken.\"\n\nHän nukkui kohta kuin vaan heittäytyi alas vaatteille, eikä herännyt,\nvaikka Ville sormellaan painoi hänen poskeaan ja kuiskasi:\n\n\"Äiti, hoi, äiti, en minä tahdo maata.\"\n\nMutta Anni äkkiä parahti huutamaan täyttä kurkkua. Samassa kavahti Mari\nistumaan.\n\n\"Herra siunaa, mikä sille tuli?\"\n\nHän hieroi silmiään ja työnsi molemmin käsin hiuksia otsalta ylös. Anni\nkirkui, Petu tuuditti ja lauloi.\n\n\"Teitkö sinä sille mitään?\"\n\n\"En.\"\n\nEi Mari saanut häntä millään asettumaan; Tiina Katrikin kuuli huudon\nomalle puolelleen ja tuli katsomaan.\n\n\"Ihan se kuolee\", sanoi hän ja otti lapsen Marilta.\n\nHän heilutti sitä käsivarsillaan, koputteli ikkunaan ja hyssytteli.\nKaikki turhaan.\n\n\"Oletko tarjonnut rintaa?\" hän kysyi.\n\n\"Ei se ota.\"\n\n\"Koposen vaimo on siellä minun puolellani. Kutsupas tänne, ehkä se\nosaisi tälle jotain.\"\n\n\"Hukassa nyt ollaan; eikä kuulu sitä Holpaistakaan kotiin\", vaikeroitsi\nMari mennessään.\n\nPetukin koetti viihdyttää Annia; hyppeli hänen edessään, nauroi, soitti\nsuutaan, löi kahta puupalikkaa yhteen ja vehkeili minkä jaksoi.\n\n\"Ole hiljaa, ei se tuosta kumminkaan välitä\", sanoi Tiina Katri.\n\nKoposen Lopo neuvoi antamaan lapselle neljä tai viisi tippaa Hokmannia\nja sitten heiluttelemaan täkissä; niin oli hän saanut poikansa\nasettumaan. Tiina Katrilla sitä oli kotona, hän toi pullon ja sanotun\nmäärän he kaasivat lapsen suuhun; se meni väärään kurkkuun ja hän oli\nvähällä siihen läkähtyä. Täkissä heiluttelemalla he arvon saivat hänet\nvihdoin talttumaan.\n\n\"Mihinkä teidän on sänky joutunut?\" kysyi Tiina Katri, jonka silmät jo\nmonta kertaa olivat menneet sen tyhjälle kohdalle.\n\n\"Isäntä vei hyyrystä.\"\n\n\"Ooho!\"\n\nTiina Katri ei puhunut enempää; mutta hän katui mielessään, että\naamulla oli nostanut semmoisen tuohakan leivästään. Hän ei siitä\nkumminkaan sen köyhemmäksi tullut. Ja oliko ihme, jos lapsi raukat\nottivat, nälkä heillä varmaan lienee ollut. Nytkään ei näkynyt\ntuontaivaallista päivällishommaa, hänellä siihen sijaan hyvä keitto\ntulella. Hän päätti itsekseen tuoda pienen vadillisen pojille, jos\nsuinkin vaan riitti, ja miksei sitä riittänyt, söi itse vähän\nniukemmin.\n\n\"Kyllä se on, tuo köyhän elämä\", puhkesi Lopo puheesen, \"kyllä se on\nsitä viimeistä. Ei saa meidänkään ukko enää unta silmiinsä öisillä,\nvalvoo vaan ja tuumailee sinne tänne, että mikä pitää eteen tulla. Kun\npääsisi edes kesään, ehkä sitten taas menetteleisi jotenkuten.\"\n\n\"Siinäpä se on, mutta kun ei useinkaan tiedä, kuinka huomispäivän yli\nmennään\", sanoi Mari, joka lapsi käsivarrella istui kätkyessä. \"Sitten\ntuo alituinen huoli ja ikävä tahtoo niin tympistyttää mielen. En ole\nmoneen yöhön saanut nukkuakaan tältä poloiselta.\"\n\n\"Itse hyvä Jumala tiennee, mitä hän tekee\", lausui Tiina Katri, mutta\npanee se ihmisen välistä pitkään ajattelemaan, kun on niin kummallinen\ntää maailman meno. Toisella on yltäkyllin, toinen taas puutteesen\nnääntyy. Eihäntä ymmärrä, mitä varten rakas luoja sen niin on\nasettanut.\"\n\n\"Moni kohta meiltä mahtaa epäselväksi jäädä tässä elämässä\", huokasi\nMari, enemmän niinkuin ajatuksissaan, sillä hän katseli pikku Annia,\njoka hienosti valitti unissaan.\n\n\"Siihen koskee, raukkaan\", jatkoi hän. \"Oisikohan pistoksia, vai mitä?\"\n\n\"Kukapa niitä puhumattoman vaivoja tietää\", sanoi Lopo. \"Mutta hyvin se\non kipeän näköinen kasvoiltaan.\"\n\n\"Siellä arvon taitaa Holpainen nyt tulla\", lausui Mari, kun joku\njalkojaan kopisteli porstuassa.\n\nHän se oli ja Heiskanen, Tiina Katrin mies.\n\n\"Kylläpä sinä viivyit\", sanoi Mari, \"saitko edes lippua?\"\n\nHolpainen antoi hänelle valkoisen kokoonkäännetyn paperipalasen. Mari\naukaisi ja katsoi kirjoitusta sisässä; kun hän ei siitä kumminkaan\nsaanut selvää, antoi hän lipun takaisin Holpaiselle.\n\n\"Pistä seinänrakoon siksi aikaa\", hän sanoi.\n\nTiina Katri ja Lopo antoivat miehille tuolit, itse istuivat\nvaatekasalle nurkkaan.\n\n\"Nythän se rautatien teko alkaa\", sanoi Heiskanen, ottaen taskustaan\npiipun ja tupakkakukkaron. \"Pane piippuun sinäkin Holpainen.\"\n\n\"Vai jo se alkaa. Sittenhän tästä taas päästänee elämään, Jumalan\nkiitos\", puhui Lopo.\n\n\"Elkäähän hyvin ihastuko, ennenkuin kuulette, minkä verran siellä\npalkkaa maksetaan\", sanoi Holpainen.\n\n\"Noo?\"\n\n\"Ei kuin kahdeksankymmentä penniä.\"\n\n\"Hyvä Jumala, mitä ne ajattelevat. Kahdeksankymmentä penniä, eihän se\nriitä leipäänkään. Millä ne sitten maksetaan hyyryt, millä ostetaan\npuut ja millä jalkineita. Niitäkin semmoisessa työssä kuluu enemmän\nkuin tavallisesti.\"\n\n\"Niin ja pulskemmin siinä tarvitaan ruokaakin. Kun jouten on, syö\npuolta vähemmän\", sanoi Tiina Katri.\n\n\"Ei ne herrat välitä köyhästä enemmän kuin koirasta ja tuskin niinkään\npaljoa\", lausui Lopo. \"Tappaisivat edes kerrassaan, mutta kun\nkiduttavat sillä lailla, että elämä on monta vertaa pahempaa kuin\nkuolema.\"\n\nHeiskanen puhalsi pitkän savun suustansa.\n\n\"Mistäpä valtiokaan saisi rahaa virkamiesten palkkoihin ja muuhun.\nKöyhäin hiellä ja väellä ne kumminkin maksetaan\", hän lausui.\n\n\"Se on tietty, ei suinkaan millä muulla\", intoili Lopo. \"Eikä ne herrat\nsitä kysy, jos moni henkensäkin heittää; tietävät, että jäähän niitä\norjia vielä heidän varalleen, koska köyhää kansaa on maassa paljon.\nMutta jo minä niille saarnan luin tässä kun kävin henkirahaa\nmaksamassa. Sanoin, että kauluksenkohan otatte hameestani ensi vuonna\nvai kuoninginko. Taikka luuletteko rahapennin saavanne, kun nyt vihon\nviimeisen kiskotte. Minun niin kaiveli sydäntäni, kun täytyi ainoa hyvä\nvaatekertani myödä sen henkirahan tähden.\"\n\n\"Se, näet, oli miehesi silloin Oulun rautatiellä?\"\n\n\"Niinhän se oli, ja lapset kaikki minun varassani koko ajan. Pois tuo\nuhkaa lähteä nytkin, kun ei sano jaksavansa nähdä lasten nälkää.\"\n\n\"Eivätköhän ne aio tuonnempanakaan korottaa palkkoja?\" kysyi Mari.\n\n\"Tuskinpa vaan\", vastasi Heiskanen. \"Mikä pakko niiden on korottaa,\ntyöväkeä saavat kyllä kahdeksallakymmenelläkin pennillä tähän aikaan.\nJa minä pelkään, että meille on suoraa vahinkoa koko rautatiestä,\nvaikka se avuksi on olevinaan. Tänne rupeaa sen tiimalta tulvaamaan\ntyöväkeä joka haaralta ja palkat pysyvät kesän aikaan yhtä alhaalla\nkuin nyt. Mitäs yksityiset rupeisivat maksamaan enempää kuin\nvaltiokaan.\"\n\n\"Entä kun tilalliset juuri kuuluvat käyneen insinööreille puhumassa\nsiitä, ettei millään muotoa pitäisi antaa työväelle suuria palkkoja\",\ntiesi Holpainen kertoa.\n\n\"Kies avita!\" huusi Lopo, \"ne ovat kaikki yksistä puolin meitä\nsortamassa. Mutta antaahan olla, tulee se vielä kerran niidenkin vuoro,\nellei tule tässä elämässä, niin tulee toisessa. Tehkööt vaan uhalla,\nminkä voivat, kyllä kosto koituu.\"\n\n\"Ihan panee kunnat köyhälle väelle, ellei ensi kesänäkään pääse\nansaitsemaan enempää kuin kahdeksankymmentä penniä\", puhui Tiina Katri.\n\"Monellakin viis' kuus' lasta, siihen hyyryt ja talven aikaan tehdyt\nvelat, jotka pitäisi maksaa. Entä kun sitten on joutunut niin tyhjäksi\njo vaatteen ja kaiken puolesta, ettei ole monellakaan enempää kuin\ntaivaan linnulla. Minä tosiaan en ymmärrä, millä lailla ensi talvena\neletään.\"\n\n\"Rupeaa varastamaan, että pääsee linnaan, taikka toimittaa itsensä\nlasareettiin, kyllä silloin ruunu huolen pitää\", sanoi Lopo.\n\n\"Herra siunaa niitä puheita\", lausui Mari, viihdytellen lasta, joka\ntaas oli hereillä hänen sylissään.\n\n\"No, eihän siinä muukaan auta, vai onko parempi mennä hirteen?\"\n\n\"Kärsii ennemmin ja kituu siksi kuin kuolee.\"\n\nMari pani lapsen vatsalleen ja taputteli selkään; siitä se näytti\nsaavan hetkeksi lepoa, mutta kapalovyö oli takaa aivan märkä.\n\n\"Pane, hyvä ihminen, kuivaa sen ympärille\", sanoi Tiina Katri.\n\n\"Mistäpä panen, kun ei ole. Yöllä likasi kaikki, enkä ole saanut vielä\npestyksi. Tuo tänne, Petu, se täkki. Noo, ei lapsi nyt palellu\nkumminkaan.\"\n\nHän kääri Annin peitteen sisään ja antoi maata samassa asemassa\nkäsivarrellaan.\n\n\"Kyllä sitä varmaan puree, koska noin vatsallaan paremmin saa lepoa\",\nsanoi hän.\n\nHeiskanen tyhjensi piippunsa ja pisti sen takaisin taskuunsa.\n\n\"Eikös me jo lähdetä?\" hän kysyi vaimoltaan.\n\n\"Niin, hyvä isä tokkiinsa, kun ihan olen unhottanut keittoni, jonka\njätin tulelle.\"\n\n\"Mitäs meillä syödään?\" kysyi Holpainen vieraiden mentyä.\n\n\"Ei ole leivän muruakaan kotona. Hellun lähetin ulos äsken pussineen;\nodotetaan, ei suinkaan hän ihan tyhjänä palaa.\"\n\nHolpainen kynsäisi päätään ja heittäytyi seljälleen vaatekasalle.\n\n\"Et sinä edes kysy, mihinkä sänky on joutunut.\"\n\n\"Minä sen jo kuulin isännältä.\"\n\n\"Kun tuo sitten odottaisi tämän kuun hyyryä, ettei pellolle ajaisi.\nHiljaa, Ville, Anni nukkuu.\"\n\n\"Antaa, äiti, leipää.\"\n\n\"Mistä minä sitä annan, vartoo siksi kuin Hellu tulee. Petu menee\nportille katastamaan, eikö sitä jo kuulu.\"\n\nPetu meni, mutta tuli pian takaisin ja kertoi, ettei Hellua vielä\nnäkynyt.\n\nVille rupesi uudelleen tuskittelemaan.\n\n\"Minulla on nälkä, äiti; kuulee, äiti, minulla on nälkä.\"\n\n\"Menkää pihalle vähäksi aikaa Petun kanssa. Hakekaa sieltä liiteristä\nkoreita lastuja, että saatte leikkiä, tehdä huoneita ja semmoisia.\nMenkää nyt, niin olette kilttiä.\"\n\n\"En minä.\"\n\nVille aikoi ruveta ääneen itkemään, mutta isä äännähti ja silloin hän\nlakkasi kuin naulaan.\n\nHellu tulikin hetken päästä kotiin ja leipäpalasia oli pussissa sen\npäivän varalle. Melkein samassa ilmestyi Tiina Katri ovelle, kantaen\nvadillista höyryävää perunakeittoa käsissään.\n\n\"Toin vähän teillekin, kun jäi yli\", hän sanoi\n\n\"Herranen aika, Holpainen, nouse syömään. Monta tuhatta kiitosta, Tiina\nKatri, aina sinä olet hyvä meitä kohtaan. Jumala, rakas isä,\npalkitkoon. Nyt teidän kelpaa pojat, mutta elkää niin leveästi siinä\nseisoko, päästäkää Helluakin likelle.\"\n\nHolpainen istui pöydän reunaan; pojat asettuivat niin likelle kuin\nsuinkin voivat ja menivät halukkain silmin vadin kimppuun. Hellu\nsyrjästä kurotti lusikkaansa.\n\n\"Mene syömään sinäkin, minä soudatan sen aikaa\", sanoi Tiina Katri.\n\nPoikien takaa Mari joitakuita kertoja pisti suuhunsa. Makeata se oli,\nperunat niin murakoita, että olivat rikki, ei hän muistanut aikaa,\nmilloin semmoista keittoa oli syönyt. Mutta ei hän raskinut sitä kovin\npaljon ottaa, että muille jäisi, poika parat kun varsinkin niin\nhapeasti söivät. Hän nuoli lusikkansa alta ja päältä ihan puhtaaksi ja\nlaski sen sitten pois.\n\n\"Senkö verran sinä söitkin?\" kysyi Tiina Katri, kun Mari taas tuli\nkätkyen ääreen.\n\n\"Eipä minua nyt ruoka maita tällä kertaa.\"\n\nOli se osaksi tottakin, sillä vaikka häntä juuri äsken oli kipeästi\nhiukaissut ja vaikka keitto kyllä makealle maistui, katosi kuitenkin\nruokahalu samassa, kun tuli ajatelleeksi, ettei sitä kuitenkaan mahan\ntäydeltä heille kaikille riittänyt.\n\nSen iltapäivää Anni nukkui jotenkin levollisesti. Mari pääsi käymään\nlääkärissä ja apteekissa; rohtopullo kädessä hän sitten tyynemmällä\nmielellä palasi kotiin. Toivoi lapsen rohtojen avulla saavan paremmin\nunta tulevaksi yöksi. Tiina Katri antoi heille pienen läkkisen lampun,\njota hän sanoi kitupiikiksi, ettei heidän tarvinnut pilkkoisten\npimeässä olla. Ei siinä koko yöksi öljyä riittäisi, jos pikku Anni\nvalvomaan sattuisi, mutta jonkun aikaa kumminkin.\n\nLienee ollut tuossa kahdeksan tai yhdeksän seutuun, ei sitä niin\nvarmaan tiennyt, kun ei kelloa ollut. Äiti laittoi tiloja, lapsille\nentiseen paikkaan ja heille itselleen nurkkaan, jossa nuo sänkyvaatteen\ntapaiset olivat. Hellu soudatti lasta ja Ville oli nukkunut suulleen\nuunin luokse; äiti riisui housut hänen päältään ja nosti hänet\nvuoteelle Petun viereen. Sitten hän päästi Hellunkin menemään levolle\nja siirti kätkyen oman tilansa viereen. Holpainen jo makasi seinän\npuolella selkä köyryssä; hänestä näkyi vaan leveät hartiat ja\nruunihtava tukka takaraivolta.\n\nMari asetti kitupiikin ja tulitikut lattialle siihen likelle, sammutti\nvalkean ja siunasi itsensä. Vantiksesta hän liikutti kätkyttä, makasi\nseljällään toinen käsi otsalla, ja tuijotti ikkunaan, josta vähän valoa\nhaamoitti. Pian nukkuivat muut, tasaisesta hengityksestä hän sen kuuli.\nHiljaista oli ympärillä ja mustaa, ajatukset vaan sihisivät ja\nristeilivät hänen päässään. Tuli mieleen taas: tuo, kun pojat aamulla\nsen leivän varastivat. Kuka tiesi minkälaisia pahantekijöitä heistä\nvielä suurena tulisi. Noin kait ne pienellä olivat alkaneet nuokin,\njotka nyt linnassa istuivat. Lapsia olivat hekin kerran olleet ja äidit\nheitä olivat imettäneet ja holhoneet onnettomaan elämään; murheeksi\nitselleen ja muille. Jos hänenkin poikansa sinne kahleisiin vielä\njoutuisivat. Herra Jumala!\n\nHän näki edessään tuon keltaiseksi maalatun kivilinnan ja yläkerroksen\nrautaristikkoiset ikkunat, jotka näkyivät maantielle muurin yli. Ja\nsieltä välistä, suuri Luoja, ennustusko se oli vai mikä, mutta Petun\nkasvot hän näki selvään. Petun kasvot aikuisena, harmaan kalvakat ja\nsynkät, mutta Petun kasvot! Ennustusko se oli vai mikä? Herra siunaa!\n\nHän luki \"isä meidän\" ja \"herran siunauksen\", mutta värisi yhtäkaikki\nkiireestä kantapäähän saakka. Ei hän muistanut mitään virttäkään ulkoa,\nvaikka ennen kyllä oli osannut. Mutta \"minä vaivainen, syntinen\nihminen\", sen hän jotakuinkin sai johdetuksi mieleensä ja puristaen\nkätensä lujasti yhteen, hän kurotti niitä ikkunaa kohden ja luki\nsynnintunnustuksen alusta loppuun saakka. Mitättömäksi hän tunsi\nitsensä ja kurjaksi maan madoksi, jolla ei rahtuistakaan omaa voimaa\nollut, eikä omaa ansiota minkäänlaista, joka auttamatta lapsineen,\njoukkoineen hukkaan ja kadotukseen joutuisi, ellei Herra armosta heitä\npelastaisi.\n\nPikku Anni väänteli itseään kätkyessä. Mari taukosi rukouksestaan ja\nalkoi taas soudattaa. Ja kun lapsi siihen raukeni, painoi hänkin\nsilmänsä kiinni ja päätti nukkua. Mitäpä hän sillä voitti, että\nmurheella itseään vaivasi, parempi jättää turvallisesti kaikki Herran\nhuostaan. Holpainen teki viisaammin, siinä kun nukkui raskaasti hänen\nvieressään. Yhteinen kuorma heillä oli; saattoiko toinen sen tyyneesti\nkantaa, niin miksei toinen? ja mitä auttoi tuommoinen liiallinen huoli?\nIhmisen tuli osaansa tyytyä ja nöyrällä mielellä ottaa vastaan kaikki\ntaivaallisen isän kädestä.\n\nMutta siinäpä se juuri oli, hän sydämessään kumminkin aina nureksi,\neikä tahtonut koskaan oppia Jumalaa kiittämään pahoista päivistään.\nEhkäpä hän juuri sen vuoksi oli heille lähettänytkin kaiken tämän\nköyhyyden ja kurjuuden, ja ehkäpä hänen lapsensakin saivat hänen\ntähtensä vaan kärsiä. Hellu parka, tiesipä sen, minkälainen elämä\nhäntäkin odotti, vaivainen ja kivulias kun oli. Sokeaksi hän varmaan\npäälle päätteeksi tulisi ennen pitkää. Eikä hänestä koskaan semmoista\nihmistä varttuisi, että työllään henkeään elättäisi. Köyhäinhuone Hellu\nparalla oli edessä, siellä hän saisi kitua ikänsä ja aikansa,\narmottomain ihmisten tyrkittävänä ja hosuttavana. Hän raukka, joka oli\nniin pehmeäluontoinen, ei oppisikaan puoliaan pitämään, kyllä häntä\nsaisi maailma mielin määrin polkea ja tallata.\n\nSitä ajatellessaan Mari kiivaammin kätkyttä liikutti ja silmät taas\nselkiseljällään tuijottivat ikkunaan, josta nyt palanen tähtistä\ntaivasta haamotti.\n\nPahoja ne vaan ihmiset olivat köyhää ja heikkoa kohtaan, silloinkin kun\nolivat apua tekevinään. Parempi, että veisivät hengen kerrassaan,\neivätkä kiusaisi puutteessa ja onnettomuudessa. Mutta köyhän puolta ei\nkukaan pitänyt, joka ikinen vaan oli valmis sortamaan ja kuormaa\nkuorman päälle panemaan. Sen hän niin elävästi tunsi, aina kun lastensa\ntulevaisuutta ajatteli. Kovuutta he tulisivat maailmassa tarpeeksi asti\nkokemaan, ei heillä ilon päiviä ollut odotettavana. Pikku Annikin\ntuossa kätkyessä, kuka hänen kohtaloaan saattoi edeltäpäin arvata.\nKauniiksi hän ehkä kasvaisi, oikea herran enkeli hän nyt ainakin oli\nsinisine silmineen ja valkoisine kiharoineen. Mutta siinäpä ehkä juuri\npahin vaara olikin tarjonna. Kaunis ja köyhä tyttö joutui pian pahoille\nteille. Miehet viettelisivät ja kun kerran saisivat lankeamaan, niin\npitäisivät kuin luutturättiä. Kurjemmassa tilassa tuommoinen huono\nnainen kumminkin oli, sylkemättä tuskin kukaan häneen katsoi. Jopa\nsitten olisi Hellu onnellisempi hoitohuoneessaan ja melkeinpä\nPetukin... Herra Jumala, eivätkö he olleetkin suurta syntiä tehneet,\nkun tänlaiseen elämään lapsia toimittivat. Parempi poloisten olisi\nollut syntymättä, kun tulla tänne maailman murheita kokemaan. Olematon\nei tuskaa tunne eikä nälkää näe.\n\nMari painoi taas toisella kädellä päätään. Ajatukset olivat käyneet\nniin raskaiksi, että jäykistyivät siellä sisässä juuri kuin pönkäksi.\nEi hän kipua tuntenut, mutta kummallista kiristystä aivoissa ja samalla\nhirveätä levottomuutta. Ei syntynyt enää mitään selvää ajatusta, ei hän\njaksanut, vaikka olisi tahtonut. Hän koetti rukoilla.\n\n\"Elä minua hylkää, rakas isä, armahda, tule avuksi...\"\n\nMutta siltä se tuntui, että Jumala heitti hänet pois kasvojensa edestä,\npimeyteen alas...\n\nSitten joku pahuuden henki otti häntä ahdistaakseen, se tuli kuin\ntakaapäin ja uhkasi häntä, mitä se tahtoi?\n\nPikku Anniako ... tukehduttamaan ... ja kaulasta kuristamaan ... noita\ntoisia ... ja sitten itse ... hypätä aventoon...\n\n\"Herra Kriste, auta minua... Varjele järkeäni...\"\n\nRistin juureen hän oli vajoovinaan, ja siinä hän Herraa avukseen huusi.\nMutta niitä pahoja henkiä tuli yhä enemmän hänen ympärilleen, ne\nrepivät ja riistivät ja raatelivat häntä, ja hän puristi molemmat\nkätensä ristinpuun ympäri ja huusi...\n\n\n\n\nII.\n\n\n\"Mari hoi, kuule, mikä sinun on? Mitä sinä huudat?\"\n\nHolpainen pudisteli häntä, mutta kun ei saanut häntä hereille, hapuili\nhän tikkuja lattialta ja raapaisi tulta. Marin silmät olivat auki, hän\noli siis hereillä, vaikka huusi. Holpainen nosti lamppua, katsoakseen\nhäntä tarkemmin.\n\n\"Mikä sinun on, kah!\"\n\nHän pudisti häntä hartioista, ja nyt Mari viimeinkin talttui. Mutta\npeljästyneeltä hän näytti ja silmät levottomasti pyörivät ympäri.\n\n\"Mitä sinä huusit?\"\n\n\"Elä, elä kovasti\", hän kuiskasi, \"etteivät tule takaisin\".\n\n\"Ketkä?\"\n\n\"Ne, ne samat.\"\n\nHän katsoi pelokkaasti taaksepäin perälle huonetta, johon kitupiikin\nhämärävalo ei ulottunut. Holpainen silmäsi häntä levottomasti, paha\naavistus tahtoi nousta hänen poveensa, mutta hän koetti sitä\nkarkoittaa. Niin suurta vitsausta ei Jumala kuitenkaan mahtaisi heille\nlähettää.\n\n\"Sinä olet nähnyt unta. Mitä sinne nurkkaan noin tuijotat, eihän siellä\nole ketään. Kuule, Mari, kah, selviä pois.\"\n\nHän pudisteli häntä taaskin. Mari näytti rauhoittuvan.\n\n\"Oletko sinä kipeä?\"\n\n\"En. Kuinka niin?\"\n\n\"Kun olet ihan vesimärkänä.\"\n\nHolpainen hiveli karkealla kädellään hänen kasvojaan.\n\n\"Ihan kuin uitettu. Untako sinä näit, kun niin huusit?\"\n\n\"Unta kait.\"\n\nMari pöyristeli sitä muistaessaan.\n\n\"Pannaan maata ja nukutaan herran rauhaan.\"\n\nHolpainen aikoi sammuttaa tulen, mutta Mari esteli.\n\n\"Ei, anna sen palaa, minua niin peloittaa.\"\n\n\"Palakoon sitten.\"\n\nHolpainen työnsi kitupiikin loitommaksi lattialle ja oikaisi ruumiinsa,\nvalmiina pian jatkamaan unta.\n\n\"Onni toki, ettei pahempaa ollut\", hän ajatteli, ja veti peitteen\npäälleen.\n\nMari kyyristyi hänen selkänsä taakse ja painoi otsaansa miehen\nhartioihin.\n\n\"Jos saisi vähän unta\", arveli hän itsekseen, \"ennenkuin nuo kauheat\nnäyt taas tulevat\".\n\nEi hän ollut nukuksissa, sen hän varmaan tiesi. Ihan selvään hän ne\nkaikki näki, liekö sitten ollut houreita taikka jotain vielä pahempaa.\nEttei hän vaan menettäisi järkeään. Niin kumman raskaalta ja jäykältä\nhänen päässään tuntui. Ja synkät, hirveät ajatukset tahtoivat väkisen\ntaas tunkea mieleen. Jumala ei rakastanut yhtäpaljon kaikkia ihmisiä,\nylhäisiä vaan ja rikkaita, mutta köyhiä ei. Kipua ja tuskaa,\nvaivaloisuutta ja kurjuutta kaikenmoista hän heille lähetti, painoi\nheidät niin raskaan ikeen alle, että he nääntyivät. Heikommat\nmurtuivat, joilla enemmän oli elonhalua, heittäytyivät paheisin ja niin\najallinen kurjuus tuotti heille vielä iankaikkisen kadotuksen. Ei\ntarvinnut ylhäisten eikä rikkaiden lastensa tulevaisuudesta murheen\nmieltä kantaa; harvoin jos koskaan heistä rikoksen tekijöitä tuli,\neivätkä he vankilassa, ei vaivaishoidossa eikä porttohuoneissa\nlopettaneet.\n\nNiin se oli, Jumala ei köyhästä väliä pitänyt, vaan oli heidät\nhyljännyt ja pahojen henkien valtaan jättänyt...\n\nTässä hänen mielensä taaskin meni sekaisin; hän oli näkevinään väijyviä\nvihollisia, jotka vahtasivat tilaisuutta hyökätäkseen hänen kimppuunsa.\nHänen teki mielensä huutaa, mutta kaiken tämän hämmennyksen ja pelvon\ntakana oli hänellä nyt kuitenkin tieto siitä, että hän huutamisellaan\nherättäisi nuo muut, jotka rauhallisesti nukkuivat. Sen vuoksi hän vaan\nnyrkkiään heille pujoi ja koetti kyyristyä vielä likemmäksi Holpaisen\nselkää. Ja hän pakoitti itseään olemaan vaiti, eikä huutanut. Mutta\nvaikeata se oli, sydän löi ja kaikki suonet löivät ja ruumista\nviskattiin sinne ja tänne, sullottiin ja survottiin. Hän hengitti\npuhkumalla, piti toisella kädellään lujasti Holpaisen paidasta kiinni,\ntoisella kädellään hän lakkaamatta hosui ilmaa, peljättääkseen pois\nnoita väijyviä takaansa, jotka lähenivät heti kun hän pikkuisenkaan\nherkesi heitä uhattelemasta.\n\nHolpainen oikaisi itseään ja työnsi häntä luotaan.\n\n\"Menepäs tuonnemmaksi, minulla on ahdasta.\"\n\nMari löi häntä vastineeksi. Holpainen hyppäsi istumaan ja tuijotti\nhäneen sanaakaan virkkamatta. Mari tuijotti vastaan, synkkä tuli paloi\nhänen silmissään; hiukset olivat pudonneet alas otsalle ja oudolta\nhänen kasvonsa näyttivät. Holpainen yhä katsoi häneen. Tuo äskeinen\nkamala aavistus sai ihokarvat nousemaan pystyyn.\n\n\"Minkätähden sinä minua löit?\"\n\nMari puristi huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Joku voima ajoi häntä\nuudelleen hyökkäämään päälle, mutta hän hillitsi itseään.\n\n\"Minkätähden sinä minua löit? Mari, kuule, olethan sinä hereillä?\"\n\n\"Olen.\"\n\nHolpaisen puhe rauhoitti häntä. Itsetietoisuus taas palasi, hän ymmärsi\nolevansa hulluna. Mutta sitä ei hän mielellään ilmoittaisi, salassa hän\npitäisi sen, salassa niin kauvan kuin voi.\n\n\"Niin olet hereillä? Mitäs minua sitten hakkaat?\"\n\n\"Näin pahaa unta. Pane maata, en minä lyö enää.\"\n\n\"Oletko sinä kipeä?\"\n\n\"En. Pahoja unia näen.\"\n\n\"Siunaa itsesi, hyvä ihminen.\"\n\nHolpainen laskeutui alas hänen viereensä, mutta kääntyi nyt toiselle\nkyljelleen voidakseen pitää häntä varalla.\n\nMari painoi kätensä ristiin ja rukoili puoliääneen \"isä meidän\" ja\n\"herran siunauksen\". Holpainen kuuli hänen lukevan molemmat oikein,\nsanasta sanaan. Jokohan mielenvikainen ne noin osaisi, hän ajatteli.\nUni oli karkoittunut hänen silmistään, hän tarkasti vaimoaan, joka\ntuntui olevan levoton kovin. Hän yhtämittaa teki äkkinäisiä liikkeitä,\nnyki peitettä sormillaan ja käänteli päätään, ikäänkuin kuulustaisi hän\njotain. Hengitys oli epätasainen ja läähättävä. Ruumis värisi.\n\n\"Sinä taidat niin huolia meidän tilaamme?\"\n\nMari ei vastannut. Hän päätti vaieta, ettei Holpainen mitään huomaisi,\nsillä varmaan hän puhuisi sekavasti, jos vaan suutansa aukaisi. Tuonne\npakenivat kauemmas nuo väijyävät henget. Ähä kutti, pelkäsivätpä\nsentään hänen miestään. Hänen teki mielensä ilkkua heille ja härnätä\nheitä pikkuisen, mutta Holpaisen nähden hän ei sitä uskaltanut, sillä\nse oli hulluutta. Hän tiesi, että se oli hulluutta, vaikka hän ne niin\nselvään näki; tuolla olivat kauempana nyt selin heihin, salaa vaan\nkatselivat ja vilkkuivat olkapäänsä yli; hyvä että pelkäsivät hänen\nmiestään.\n\n\"Elä sinä anna maallisten asiain noin rasittaa mieltäsi, se vaikuttaa\npahaa, eikä ne siitä kumminkaan parane. Ihmisen täytyy olla\nkärsivällinen ja turvata Jumalaan, kyllä hän meistä huolen pitää.\"\n\nHolpainen ihmetteli mielessään, että hän osasi näin hyvin puhua; sanat\ntulivat kuin itsestään hänen suuhunsa.\n\n\"Kyllä, kyllä Jumala meistä huolen pitää.\"\n\nMari rypisti otsansa ja puristi huulensa kokoon. Tuhma pökkelö, kun\nuskoi, että Jumala huonommista ihmisistä välitti. Eikö hän selvään\nnähnyt, kuinka hän päinvastoin vihasi heitä ja lähetti kaikki\nonnettomuudet, taudit ja ristit köyhille ihmisille ja sitten\nviimeiseksi nuo häijyt henget kimppuun.\n\n\"Etkö sinä saa unta? Pane silmäsi kiinni, ehkä sitten nukut.\"\n\nMari ummisti silmänsä. Hänen täytyi totella, sillä mies katsoi häneen\nniin vakavasti. Olisi tehnyt mieli lyödä häntä, mutta ei uskaltanut,\nhän oli niin vahva ja hän pian tukevalla kourallaan tarttui kiinni.\nTäytyi olla hiljaa ... hiljaa ... mutta jahka hän nukkuisi, Holpainen,\nsilloin hän karkaisi kynsin hänen kurkkuunsa. Jahka hän nukkuisi...\nMari raoitti silmiään, mutta ummisti ne kohta jälleen, kun tapasi\nmiehensä rauhallisen ja tutkivan katseen. Täytyi olla hiljaa ...\nhiljaa...\n\nTäytyi olla hiljaa ... hiljaa...\n\nJa pitää silmät kiinni. Holpainen valvoi, hengityksestä hän sen kuuli.\nJa pikku Anni nukkui niin hyvästi tänä yönä, jokohan lapsi rukka rupesi\nparanemaan?\n\nVille potki, lieneekö saanut peitteen pois päältään, siellä kun makasi\nkylmällä lattialla. Ei hän päässyt korjaamaan, Holpainen katsoi häneen,\nsen hän tunsi luissaan, vaikkei jaksanut enää silmiään raoittaa.\n\nTäytyi olla hiljaa ... hiljaa...\n\nSiihen Marin mielikuvitukset vähitellen raukenivat; hän nukkui.\n\nHolpainen ei enää saanut unta; aamupuolta tuo lienee jo ollutkin. Siinä\nhän kumminkin ojenteli ruumistaan tilalla ja tuumaili. Ei Marin nyt\nollut oikein laita, sen hän kyllä ymmärsi. Mutta ehkä tuo meni ohitse,\nkun hän sai nukkua vähän. Ylellisestä uupumuksestakin voi heikko\nihminen pian mennä sekaisin, varsinkin kun on monet ajat ollut\nsyömätönnä. Mari ottikin itselleen aina pienimmän osan, kun jakoi\nheille ruokamuruiset, vaikka hänen oikeastaan olisi pitänyt puolta\nenemmän syödä kuin muut, koska imetti lasta. Pahasti, ettei hän sitä\nennen tullut ajatelleeksi. Sitten hän vielä oli valvonut monta yötä\nAnnin kanssa, sekin kysyi voimia. Onni, että hän nyt kumminkin nukkui\nkätkyessään ilman soutamatta, että Mari sai levätä ... että, että Mari\nsai levätä...\n\nEihän se Mari syönyt sitäkään soppaa päivällä, pari kertaa vaan\nlusikalla pisti. Jos huomenna hankkisi hänelle jostain ... kun ilkiäisi\npyytää Tiina Katrilta ... sen hän varmaankin tekisi, ja kertoisi,\nkuinka pahasti hän tänä yönä oli säikähtänyt, silloin Tiina Katri heitä\nkyllä auttaisi...\n\nTässä Holpaisen ajatukset pysähtyivät, sillä pikku Anni rupesi\nheräämään. Hän koetti nousta niin hiljaa kuin suinkin, ettei Mari\nhavahtaisi, ja astui varovasti hänen ylitsensä lattialle kätkyen\nluokse.\n\nAnnin silmät olivat kiinni, mutta hän väänteli itseään ja uikutti\ntuskallisesti. Holpainen tuuditti ja koetti laulaa, niinkuin Hellu\ntaikka Mari, mutta hän ei saanut ääntänsä taipumaan, syntyi vaan\nkarkeata murinaa. Anni näytti sitä oudoksuvan; hän repäisi silmänsä\nauki ja katsoi kummastellen tuudittajaansa. Kun huomasi isän siinä,\nmissä äiti ennen oli ollut taikka Hellu, meni suu väärään ja\nuikuttaminen muuttui itkuksi.\n\nMari sävähti ylös ja tuijotti heihin silmät pyöreinä ja\nliikkumattomina; hän ei nähtävästi ollut vielä tunnossaan.\n\n\"Jaksaisitko sinä nousta antamaan sille rintaa, taikka tuonko sinne\nviereesi?\" kysyi Holpainen.\n\nMari ei virkkanut mitään, mutta ikäänkuin vanhaa totuttua tapaa hän\ntuli heidän luokseen ja kumartuen kätkyen yli, asetti hän lapselle\nrinnan suuhun. Pari kertaa se veti, väänsi sitten päänsä pois eikä\nhuolinut enempää. Kipua ja vaivaa kasvoissa ilmestyi, uikuttava ääni\noli heikko ja käheä.\n\n\"Eikö sille pitäisi antaa rohtoja?\" kysyi Holpainen taas.\n\nMari näytti ymmärtävän hänen puheensa, vaikkei hän mitään vastannut;\nnousi vaan tyyneesti ja antoi lusikasta lapselle määrätyt tipat suuhun.\nHolpainen seurasi häntä tarkkaan silmillään ja koetti vakuuttaa\nitselleen, ettei Marissa muuta vikaa ollut kuin väsymystä. Kummallinen\nahdistus häntä kuitenkin vaivasi, eikä hän tahtonut päästä pelosta\nvapaaksi. Kun aika kuluisi ja Tiina Katri nousisi ylös, ajatteli hän\nitsekseen, että saisi kuulla, mitä hän arvelee.\n\nUudelleen Holpainen heittäytyi vuoteelle, ei nukkuakseen, mutta\nodottaakseen aamun tuloa. Vanhemmat lapset makasivat vielä sikeässä\nunessa toisella puolen huonetta. Mari tuuditti uskoa, tasaisesti ja\ntyyneesti, aivan kuin ennen. Vaatteet vaan riippuivat epäjärjestyksessä\nhänen päällään ja hiukset putosivat alas silmille, ilman että hän huoli\npyyhkiä niitä pois. Ja äsken, kun hän rohtopulloa oli hakenut, astui\nhän Holpaisen mielestä etukumarassa ja veti jalkoja jäljessään. Mutta\ntuohan kaikki saattoi olla vaan väsymystä, niinkuin aivan varmaan\nolikin.\n\nNäin hän koetti painaa alas sitä tuskallista tunnetta, joka rinnassa\npakoitti. Mutta ei hän siinä onnistunut, ennenkuin sitten päivemmällä,\nkun Tiina Katri hänen pyynnöstään oli käynyt Maria katsomassa.\nHolpainen meni hänen jäljessään porstuaan ja siellä he kuiskaamalla\nasiasta keskustelivat.\n\n\"Ei siinä minun ymmärtääkseni mitään vikaa ole\", sanoi Tiina Katri.\n\"Surusta ja huolesta ihminen aina muuttuu, ehkä hän nyt lisäksi pelkää\nAnnin kuolevan. Onneksi se lapsiraukalle olisikin, mutta eihän niitä\nmielellään tahtoisi antaa kumminkaan.\"\n\n\"Mutta kun minä en saanut sitä puhumaan viime yönä, sehän minua\npahimmasti peloitti.\"\n\n\"Oli kai niin lävitse uupunut. Harvasanainen tuo nytkin näyttää olevan,\nmutta vastasipa sentään.\"\n\n\"Ette luule sitten olevan mitään pahaa peljättävänä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Jumalan kiitos. Oikein tuntuu kuin raskas kivi olisi hartioilta\nnostettu.\"\n\n\"Menkää sisään nyt, ettei hän rupea epäilemään, mitä me täällä niin\nkuiskuttelemme. Iltapäivällä käyn uudelleen katsomassa.\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä Tiina Katri, ja tulkaa pian lohduttamaan taas meitä\nhuonoja.\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\nTiina Katri ihmetteli mennessään, mikä Holpaisen oli noin muuttanut.\nKovaluontoiselta hän ennen oli näyttänyt ja tyyneeltä, mutta nyt hän,\ntuo roteva, vahva mies, oli peljästynyt kuin pieni lapsi.\n\nMari istui kaiken päivää melkein liikkumattomana kätkyen ääressä. Anni\nheikkoni heikkonemistaan, ei jaksanut enää itkeäkään eikä huolinut\nrintaa, vaikka suu oli aivan kuiva. Hellu korjasi tilat ja lakaisi\nlattian. Pojat istuivat uunin nurkassa ja söivät leipäpalasia, joita\neilisestä vielä oli Hellun pussissa. Mari näki kaikki mitä ympärillä\ntapahtui niinkuin jonkun kaukaisen unen takaa. Ei mikään häneen\nvaikuttanut eikä hän voinut mihinkään ottaa osaa, ei tarttua kiinni\nmihinkään. Käsi hiljaa tuuditti kätkyttä, ei hänen tahdostaan, mutta\nentisestä tottuneesta tavasta. Pojat aina väliin riitelivät, hän ei\nvoinut heitä kieltää, suu oli juuri kuin naulattu, huulet ja hampaat\nyhdessä ja kieli paksuna siellä sisässä. Sielu oli ulkopuolella\nruumista, niin hänestä tuntui; ei hän elänyt enää eikä ollut siinä\nhuoneessa, ja kuitenkin hän tiesi elävänsä, tiesi olevansa juuri siinä,\nmissä oli; tiesi että tuo oli hänen miehensä ja että nuo lapset olivat\nhänen lapsiaan. Ymmärsi vielä senkin, että mies levottomasti häntä\nkatseli ja suri, kun ei hän ollut niinkuin ennen. Himmeätä oli kaikki\nhänen silmissään ja kuitenkin hän näki, korvissa suhisi ja kuitenkin\nhän eroitti heidän äänensä. Ei hän mitään halunnut eikä mitään\ntoivonut. Jos maailman kaikki aarteet olisivat tuossa hänen edessään\nolleet, hän välinpitämättömänä olisi niitä katsellut. Mutta\nmuistellessaan yöllisiä näkyjä heräsi hänessä kuitenkin vielä joku\ntoivo, viimeinen tässä elämässä. Maan poveen hän olisi halunnut,\nsyvälle mullan alle ikuiseen lepoon. Eikä häntä surettanut sekään, mikä\nhaudan tuolla puolen vastassa olisi, sillä pahempaa ei voinut tulla,\nkuin yölliset kärsimiset olivat. Tämäkin olotila, tämä tänlainen\nsieluton eläminen, unessa tai pyörryksissä horjuminen, oli tukalata\nkovin, mielellään hän senkin olisi vaihettanut minkälaiseen muuhun\nhyvänsä, ei kuitenkaan noihin kauhistuttaviin näkyihin. Niitä jos hän\ntietäisi tulevan, aventoon hän sitä ennen menisi.\n\nHellu parka katsoi häneen vähän väliä; kummasteli kai hänen\npuhumattomuuttaan. Mitäpä hänellä oli sanottavaa? Ei mitään, ei\nkerrassa mitään. Kahvia jos hän olisi voinut keittää, pannussa oli\nvielä poroja, mutta kahdesti niille jo oli keitetty, mitäs makua niistä\nenää lähtisi. Menköön kerjuulle, leipäpalasia ja sillinpäitä ja kylmiä\nperunoita hankkimaan, kumma, ettei Holpainen hoksannut käskeä. Hän ei\nsitä voinut kun suu oli kuivunut umpeen ja sielu oli poissa.\n\nMutta Hellu ymmärsi sen itsestään.\n\n\"Äiti, kuulkaa, menenkös taas kaupungille leipää pyytämään?\"\n\nMari nyökkäsi päätä. Lapsi rukka, jos menisit ikuisiksi ajoiksi pois\ntätä kurjuutta näkemästä, hän ajatteli, mutta ei saanut sitä sanotuksi.\n\nPikku Anni katsoi häneen surkeasti, niinkuin se, joka apua rukoilee,\neikä vaivojaan valittaa osaa. Hän koetteli jalkoja ja käsiä, ne olivat\nkalman kylmät. Mari herkesi soudattamasta, nojasi poskea vasempaan\nkäteen ja kyynäspäätä polveen. Siinä hän katsoi, kun pikku Anni teki\nkuolemata.\n\nHolpainen huomasi lapsella olevan jotain erinomaista, ja tuli\nlähemmäksi. Toisella puolen kätkyttä hän seisoi ja katseli kuinka tuo\npieni rinta kohoili vaivaloisesti viimeisiä tuskia kestäessään. Miehen\nkarkeat kasvot vavahtelivat, silmistä herahti pari kyyneltä\nnenänpieliin, mutta hän pyyhki ne pois leveällä peukalollaan ja meni\ntakaisin pöydän päähän istumaan. Pitkin päivää hän imeskeli tyhjää\npiipunnysää, tupakkaa ei ollut, mutta siitä lähti vähän ihven makua\nkumminkin ja pelkkä imeminen sitä paitse oli jo nautintoa.\n\nPäivällisen aikaan ei Hellu vielä ollut kotona. Mutta pussistaan oli\nhän jättänyt pöydälle muutamia kylmiä perunoita ja hiiren syömän\nleipäkannikan. Holpainen löysi kaapista suoloja, joita hän pani veteen.\nHiljaa viittasi hän poikia tulemaan ruoalle ja Maria myös; mutta tämä\npudisti päätään ja jäi istumaan entiselle paikalleen. Ville ja Petu\nsiihen sijaan kävivät kohta halukkaasti perunain kimppuun, jotka isä\ntasan jakoi heille kaikille, neljä kullekin, itselleen hän otti ne,\njoita arveli pahoiksi.\n\n\"Elkää syökö vielä perunoitanne, ennenkuin leipää saatte\", kuiskasi\nHolpainen. \"Jos sinäkin, Mari, koettaisit sentään haukata, että\nvahvistuisit, tämä näyttäisi olevan hyvää. Tahdotkos, niin tuon.\"\n\nEi vastausta; pieni, jyrkkä nytkäys vaan päällä.\n\n\"Tuossa, pojat, kastakaa suolaveteen.\" Petu ja Ville söivät hapeasti,\nmutta isää ei oikein maittanut. Vaikeasti hän nieli muutamia kertoja,\nsitten jätti. Kätkyestä kuuluikin yhä surkeampia ohkauksia. Holpaisen\nsydäntä ne viileksivät kuin veitsellä. Hän toivoi, että pian loppu\ntulisi lapsen vaivoille.\n\nMari istui kumarassa niinkuin ennen ja katseli lasta, jonka silmät\njäykästi yhteen kohti tuijottivat. Itsekseen hän ihmetteli, että hän\nlapsen tuskia niin välinpitämättömästi katseli, ikäänkuin ne eivät\nhäneen olisi lainkaan koskeneet. Olisiko hän jo siihen määrään\nkärsinyt, ettei mikään suru häneen enää vaikuttanut. Kylmästi hän tällä\nhetkellä olisi saattanut nähdä heidän kaikkien kamppailevan kuoleman\nkanssa. Eikähän muutamain hetkein kovimmatkaan tuskat olleet mitään\nverraten pitkän ja vaivaloisen elämän kärsimisiin. Parempi kuin\nkuolisivat nyt kaikki yksintein, että tulisivat autuaiksi. Tässä taas\nhuumasi päätä ja joku voima tahtoi ajaa häntä lasten päälle,\nlopettamaan elämän päivät niiltä, joille oli ne antanutkin. Mutta kun\nhän kohotti päätään ja hiuksien alta loi synkän katseensa mieheen,\ntäytyi hänen luopua tuumasta, kun sai totiset ja tarkastavat silmät\nvastaan. Samassa hän taas vajosikin entiseen tylsyyteen, näki kaikki,\nmitä tapahtui, eikä nähnyt, kuuli, eikä kuullut, kärsi eikä kärsinyt,\neli kuin huumeessa eikä välittänyt mistään mitään.\n\nHellu tuli kotiin; toisessa kädessä riippui täyteläinen pussi, toisella\nhän kurotti avainta vetääkseen ovea kiinni.\n\n\"Makuluuta sain keitoksi\", hän riemuitsi.\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", kuiskasi isä ja osoitti kätkyeen.\n\nHellu peljästyi; oli kuin jäinen virta olisi pitkin ruumista valahtanut\nalas jalkoihin saakka. Hän laski pussinsa nurkkaan ja tuli varpaillaan\nAnnin luokse. Ainoa silmäys vaan ja hän ymmärsi kaikki. Pikku Anni ei\nenää itkenyt eikä nauranut, ei tarvinnut enää heidän apuaan. Jäykästi\nja harvaan hän ohkaili kätkyen pohjassa ja katsoi kattoon silmiä\nräpäyttämättä, juuri kuin hakijaa odottaen.\n\nHellu hiipi nurkkaan vaatekasalle ja heittäytyi suulleen. Ruumiin\nvavahduksista näkyi, että hän itki, vaikkei nyyhkytyksiä kuulunut.\n\nHolpainen istui kumarassa, pää alhaalla, melkein polvien tasalla. Kädet\nolivat ristissä otsalla. Hän koetti rukoilla, mutta ei voinut, ajatus\noli pysähtynyt. Niinpä hän vaan odotti hiljaa, odotti tuon ratkaisevan\nhetken tuloa. Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen\nläsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa.\n\nPojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät\npyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia\nsyömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi.\nPetu piti molemmin käsin paljaasta jalasta kiinni ja ihmetteli, ettei\nrouva vielä ollut tuonut hänelle housuja, vaikka niin varmasti eilen\noli luvannut.\n\nJa Mari oli kuin kuva, liikkumattomana, äänettömänä ja elottomana.\n\nAnni hengitti harvempaan, sitten korahti pari kertaa rinnassa ja siihen\nkaikki loppui.\n\nHetken Hellu odotti, eikö enää mitään kuuluisi; mutta kun kaikki jäi\nhiljaisuuteen, ymmärsi hän, ettei Annia enää ollut. Ja vaikka hän oli\nrukoillut, että Herra tulisi korjaamaan heidät maailmasta pois, se nyt\nkuitenkin tuntui niin tukalalta, kun Anni oli lähtenyt, että tahtoi\nsydän haljeta. Hän itki ääneen ja silloin rupesi Villeä myöskin\nitkettämään.\n\nTiina Katri kuuli itkun omalle puolelleen ja tuli katsomaan.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän hiljaa, \"täällä näemmä jo on päätetty. Pianpa se\nkävikin. Niin, niin, Mari rukka, Herra antoi, Herra otti, Herran nimi\nkiitetty olkoon.\"\n\nMari istui yhä samalla paikalla ja samassa asemassa.\n\nTiina Katri painoi ruumiin silmäluomet kiinni ja sitoi huivin leuan\nalle.\n\n\"Mene levolle vähäksi aikaa, Mari, minä pesen pikku Annin ja sitten se\nkait on saatava pois lämpöisestä huoneesta.\"\n\n\"Ja minun pitää ruveta kirstua laittamaan\", sanoi Holpainen.\n\nMari, joka tähän saakka ei ollut sanaakaan lausunut, puhkesi nyt äkkiä\npuhumaan, hätäisesti ja jyrkästi.\n\n\"Sininen kirstu ja valkoinen peite, sertinkiä se pitää olla ja kukka\nkäteen. Hanki jostain rahaa, Holpainen.\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\nHolpainen oli niin hyvillään, kun kuuli Marin puhuvan, että olisi\nluvannut ottaa vaikka kuun alas taivaalta, jos niiksi tuli.\n\n\"Eikä sitä saa panna yhteishautaan, mutta erityiseen, ihan erityiseen.\nKuuletko, että ei toisten kanssa yhteen.\"\n\n\"Ei, ei, ole huoletta.\"\n\n\"Ja myrtinoksista laitetaan ranssi päähän ja kukka käteen, semmoinen\nmarkan maksava ja sertinkipaita. Niin, kuulitteko, sertinkipaita ja\nkukka, käteen ja ranssi...\"\n\nTiina Katri ja Holpainen katsoivat toisiinsa. Tuo äkkinäinen puhetulva\nteki miehen uudelleen levottomaksi.\n\nMutta Tiina Katri lausui tyyneesti:\n\n\"Pane pitkällesi sinne vaatekasalle, Mari ja koeta nukkua. Olethan ihan\nlävitse uupunut. Näytäs, minä laitan sinulle päänaluista. Kas noin,\nrupea tuohon.\"\n\n\"Etkö sinä jo mene, Holpainen sitä kirstua laittamaan, sitä kirstua,\nsitä kirstua...\"\n\n\"Elä puhu enää, se väsyttää sinua. Kyllä Holpainen laittaa kirstun ja\nme toimitamme kaikki, paidat ja peitteet ja kukat ... ole nyt vaan\nrauhassa. Paina silmät kiinni, että saat pikemmin unta.\"\n\nMari painoi silmänsä kiinni, mutta huulet kävivät yhä. Toiset eivät\nkuitenkaan sanoja eroittaneet; koetettiin olla hiljaa. Tiina Katri pesi\nruumiin ja haki omalta puoleltaan puhtaan paidan sen päälle.\n\nMari oli hiljennyt, mutta he eivät varmaan tienneet, oliko hän\nnukuksissa vai ei. Siinä kun he Holpaisen kanssa jonkun tunnin päästä\nkantoivat ruumista laudalla ulos, katsoi Tiina Katri taakseen ja näki\nMarin silmät selkiseljällään seuraavan heitä. Niissä paloi synkkä,\nuhkaava tuli.\n\nTiina Katri kiiruhti takaisin heti, kun olivat saaneet ruumiin aittaan.\nHolpainen aikoi jäädä seisottelemaan, mutta Tiina Katri nykäisi häntä.\n\n\"Lähtekää pois\", kuiskasi hän.\n\nEivät olleet vielä portailla, kun sisästä kuului outoa ääntä ja samalla\ntöytäsivät lapset kaikki kolme ovesta heitä vastaan.\n\n\"Äiti, äiti...\"\n\nEnempää ei saanut Hellu puhutuksi. Holpaisen nousivat hiukset koholle,\nhän astui heidän ohitsensa kamariin.\n\n\"Herra Jumala!\" huokasi Tiina Katri hiljaa, pysähtyen hetkeksi ja\nottaen sydämestään kiinni.\n\n\"Menkää, lapsi kullat, talon puolelle; menkää ja pysykää siellä.\nSanokaa, että minä lähetin.\"\n\nHän työnsi heitä lempeästi portaita alas ja kääntyi itse takaisin. Ääni\noli muuttunut huudoksi. Mölisevää se oli, syvää ja karkeata, ei ihmisen\nvalitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta kumpaakin yhdessä, ja lisäksi\nvielä jotain muuta, kamalaa ja kauheata. Oli kuin parkunta kaukaisesta,\ntuntemattomasta maailmasta, jossa henget tuskien tulessa kiemuroivat.\n\nSiellä hän vielä oli pitkällään vuoteella, ei enää tuo entinen\nhiljainen ja kärsivällinen vaimo, vaan raivoava, mölisevä mielipuoli.\nHolpainen piteli häntä kiinni molemmin käsin.\n\n\"Pappia, pappia!\" huusi hän, niin pian kuin Tiina Katri ilmestyi\novelle.\n\n\"Ja lääkäriä\", kaikui vielä jäljessä hänelle porstuaan.\n\nTiina Katri juoksi. Ensin papin luokse, sitten lääkärin. Ja molemmat\nnoudattivat kohta hänen hätäilevää pyyntöään.\n\nPastori kuitenkin joutui ennen perille. Mutta hänestä ei mitään apua\nollut. Sairas kahta kauheammin parkui häntä nähdessään, eikä kuunnellut\nlainkaan hänen sanojaan. Sen ohessa hän vielä reuhtoi niin, että\nHolpaisen oli työlästä saada häntä pidellyksi.\n\n\"En minä tässä voi mitään\", sanoi pastori neuvottomana, \"mutta\nodotetaan tohtoria. Tuolla hän jo tuleekin.\"\n\nTohtori Wialén astui sisään, vakavana ja levollisena. Ensi silmäyksellä\nhän käsitti asian laidan. Hän kääntyi Tiina Katriin, joka vapisevana\nseisoi heidän takanaan uunin luona.\n\n\"Hankkikaa tänne pari vyötä, tai jotain semmoista.\"\n\nTiina Katri arvasi tarkoituksen. Katsoi ympärilleen ja löysi Annin\nkapalovöitä. Ne hän antoi ja lääkäri sitoi toisella Marin jalat yhteen,\ntoisella kädet seljän taakse. Ja sitten hän painettiin taas alas\nvaatekasalle nurkkaan.\n\nLääkäri silmäili pöytää ja ikkunankarmia.\n\n\"Mustetta ja kynää?\"\n\nNiitä ei ollut; Tiina Katri juoksi hakemaan talon puolelta.\n\nLääkäri vältti Holpaisen kysyviä silmiä ja katseli ikkunasta ulos.\n\n\"Kan hon botas?\" kysyi pastori, mutta ei saanut vastausta.\n\nHeikura toi itse paperia ynnä mustepullon ja kynän, jotka hän asetti\npöydälle. He olivat kaikki hiljaa sillä välin, kuin lääkäri kirjoitti.\n\n\"Annatte sisään tätä ruokalusikallisen joka toinen tunti\", lausui\ntohtori, ojentaen paperilapun Holpaiselle.\n\n\"Niin\", sanoi pastori, tarttuen hattuunsa, \"meillä ei taida olla täällä\nmuuta tehtävää\".\n\n\"Suokaa anteeksi\", puhkesi Heikura puhumaan, \"minä pyytäisin... -- Liekö\ntässä mitään toivoa parannuksesta?\"\n\nHän katsoi lääkäriin.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tahtoo olla vaikeata. Minulla kun on muitakin hyyryläisiä. Eivät ne\nrupea tuota kuuntelemaan.\"\n\nKaikki vaikenivat hetken. Pastori ja lääkäri vaihtoivat muutaman sanan\nruotsiksi. Sitten kysyi edellinen:\n\n\"Tahtooko Holpainen viedä vaimonsa Harjulaan?\n\n\"Otettaisiinkos häntä sinne?\"\n\n\"Kyllä luulen. Minä kirjoitan lapun, jonka saatte viedä\nvaivaishoitokunnan esimiehelle.\"\n\n\"Ehkä minä sen teen. Holpainen ei kumminkaan pääse täältä mihinkään\nnyt\", sanoi Tiina Katri.\n\nHänelle se annettiin. Sitten läksivät tohtori ja pastori yhdessä pois.\n\n\"Eikö toivoa?\" kysyi pastori, kun olivat portilla.\n\n\"Ei\", vastasi tohtori lyhyeen.\n\nAstuivat rinnan katuvierustaa; heillä oli sama tie. Vähän ajan\nkuluttua, lausui taas pastori:\n\n\"Enpä ole hiljan nähnyt noin suurta surkeutta.\"\n\n\"On sitä maailmassa paljonkin.\"\n\n\"Niin on, niin on. Sairautta ja tautia, kurjuutta kaikenmoista. Ja\npahinta ettei voida sitä auttaa.\"\n\n\"Voitaisiin ehkä, jos tahdottaisiin.\"\n\n\"Millälailla? Selittäkääpäs, tohtori.\"\n\n\"Rikkaus pois ja köyhyys. Kaikille työtä ja ruokaa, siinä ensimmäinen\nehto.\"\n\n\"Helppo sanoa. Entä sitten?\"\n\n\"Terveyden hoito parempi. Huonot ja parantumattomat sairaat nopealla\ntavalla, ilman tuskaa hengiltä pois.\"\n\n\"Herra varjele! Johan tuossa viimeisessä ainakin menisitte Jumalan\nsallimuksia muuttamaan.\"\n\n\"En siinä enemmän kuin muussakaan, missä ihminen luonnon herraksi\npyrkii.\"\n\n\"Ei, ei, tohtori --\"\n\nPastori pudisteli päätään.\n\n\"Kun eläin kituu ja kiusaantuu, ja tiedätte, ettei se enää voi\nparantua, mitä silloin teette?\"\n\n\"Mutta sehän on toinen asia.\"\n\n\"Mitävarten? Eikö sama sääliväisyyden tunne vaadi myöskin ihmisen\nkärsimyksiä lopettamaan?\"\n\n\"Emme voi tietää, missä tarkoituksessa Jumala niitä ihmiselle\nlähettää.\"\n\n\"Sen mukaan olisi myöskin väärin parantaa sairaita, jos kerran lähdemme\nsiitä, että taudit tulevat Jumalan erityisestä päätöksestä. Ja\nollaksemme vielä enemmän johdonmukaisia, niin terveydenhoitokin ehkä jo\non syntiä, koska senkautta estämme ja vaikeutamme Jumalalle tautien\nlähettämistä.\"\n\n\"Olkoon nyt sen asian kuinka hyvänsä, mutta ainakaan ei meillä ole\noikeutta mennä lopettamaan armonaikaa keneltäkään.\"\n\n\"Jos saarnaisitte tuota silloin kuin sotia julistetaan, olisin teidän\nkanssanne yhtä mieltä. Mutta sitä ette tee. Vanhan hyvän tavan mukaan\nsilloin saa tappaa ja runnella laumoittain terveitä, voimakkaita\nmiehiä, ilman että siitä kellään on tunnonvaivoja. Juljetaanpa vielä\npäälliseksi rukoilla Jumalalta \"aseille\" siunausta, ja ehkä samalla\nkertaa kumminkin varoitetaan rakastamaan lähimmäistään niinkuin\nitseään. Ei ajatella, että sekin on lähimmäinen, jota mennään\ntappamaan.\"\n\n\"Sodat ovat Jumalan vitsauksia. Niitä emme voi välttää. Jumala\nhallitsee maailmaa sillä tavalla, että hän antaa pahan rangaista\nitseänsä.\"\n\n\"Ei, hyvä pastori, teillä on tykkänään väärä käsitys Jumalasta. Olkaa\nvarma siitä, etteivät ihmiset Jumalaa vastaan riko, jos sodat\nmaailmasta lakkautetaan. Mutta mennäksemme takaisin tuohon onnettomaan\nvaimoon, niin vakuutan teille, ettei armon aika hänelle ole miksikään\nhyödyksi, sillä kun järjen kipinä on sammunut, on sielusta myöskin\nkadonnut voima tutkimaan mikä hyvä on, mikä paha ja niin muodoin\nmyöskin tulee mahdottomaksi parannusta tehdä.\"\n\n\"Mutta hänen kärsimisensä saattavat olla muille neuvoksi ja\nvaroitukseksi.\"\n\n\"Joka ei muulla tavalla voi sielunsa autuutta saada, kuin toisen\nihmisen kärsimisen kautta, niin menköön hän sitten ennemmin helvettiin.\nSuokaa anteeksi, pastori, mutta tämmöinen on minun uskontoni. Eikä\nminun päähäni mene, että Jumala tuon vaimo paran olisi hulluksi tehnyt,\npelastaakseen mahdollisesti sillä hänen tukevan miehensä sielun. Jopa\nhän silloin olisi... Ei, ei, pastori, puhdistakaa uskontonne, ei tuo\noppi kelpaa enää nykyajan ihmisille. Ja hyvästi nyt, minun on\npoikkeaminen tähänkin taloon.\"\n\nHän meni portista sisään ja pastori jatkoi matkaa yksin, miettivänä ja\ntotisena.\n\nKuuden aikaan illalla palasi Tiina Katri vaivaishoitokunnan esimiehen\nluota, lupakirja kädessä. Holpainen seisoi silloin pihalla ja jutteli\nHeiskanen kanssa. Hän oli päästänyt Marin irti siteistä, kun tämä sitä\nhartaasti oli rukoillut, luvaten olla hiljaa. Niin sävyisänä hän sitten\noli ollutkin, että Holpainen uskalsi jättää hänet yksin, sillä välin\nkuin pikipäin käväisi ulkona. Hetken aikaa he kolmen siinä tuumailivat\noliko parasta lähteä vielä samana iltana viemään Harjulaan, vai\njättäisivätkö aamuun.\n\n\"Mutta mitä se siitä paremmaksi tulee\", sanoi Heiskanen, \"vietävä hän\nkumminkin on. Sinulle tulee vaikea yö, jos hän rupeaa rauhattomaksi.\"\n\n\"Ja lapset pelkäävät\", lisäsi Tiina Katri.\n\n\"Niinhän se taitaa olla\", sanoi Holpainen. \"Mennäänpäs häntä katsomaan\ntaas.\"\n\nKun he tulivat sisään, ei Maria näkynyt missään. He katselivat\nhämmästyneinä ympärilleen, kunnes Tiina Katri huomasi vaatteiden\nnurkimmalla puolen kasaa olevan koholla. Holpainen rupesi niitä\npurkamaan ja sieltä he hänet löysivät alimmaisena kyttyrässä lattialla.\nHän vapisi ja katsoi heihin silmät pyöreinä.\n\n\"Ei saa tulla, ei saa tulla, pois, pois, ei saa tulla, ei saa tulla...\"\nhän uikutti valittavalla äänellä.\n\n\"Elä pelkää, emme sinulle pahaa tee\", sanoi Holpainen, koettaen saada\nhäntä esiin.\n\n\"Pois, pois, pois...\"\n\n\"Mari tulee vähän kävelemään meidän kanssamme\", sanoi Heiskanen,\n\"menemme katselemaan kaupunkia\".\n\n\"Niin, silitetään hiuksia ensin ja korjataan noita hameita\", houkutteli\nTiina Katri, \"minäkin tulen mukaan\".\n\n\"Elkää, elkää, en minä tule, en tule, en, en, pois, pois. -- Pois!\"\nViimeisen sanan hän tiuskasi kovalla äänellä.\n\n\"Hiljaa, hiljaa\", varoitti Holpainen, \"taikka me sidomme taas kädet\nkiinni\".\n\n\"Ei saa sitoa, ei saa sitoa, kyllä minä olen hiljaa. Hiljaa, hiljaa...\"\n\nHän antoi nyt Tiina Katrin siistiä ja laittaa. Sitten otti Holpainen\nhäntä toisesta kainalosta ja Heiskanen toisesta. Niin he läksivät häntä\nviemään Harjulaan köyhäin hoitolaitokseen, joka oli noin virstan verran\nkaupungin ulkopuolella. He kävivät edellä. Tiina Katri astui heti\njäljessä. Mari höpisi heille pitkin matkaa hiljaisella levottomalla\näänellä.\n\n\"Voi, voi, voi, mitä pahaa teille olen tehnyt, kun näin minua\nkiusaatte, voi, voi, voi, armahtakaa minua, onnetonta, voi, voi.\"\n\nHe vetivät häntä vaan mukanaan, eivätkä vastanneet mitään. Jos hän\nalkoi kovempaa ääntä pitää, varoitti Holpainen häntä.\n\n\"No noh, muista, että meillä on vyöt mukana.\"\n\nSilloin Mari taas heti alensi äänensä melkein kuiskaukseen.\n\nIhmisiä tuli heitä vastaan, mitkä jalan, mitkä ajaen. Kaikki katsoivat\nheihin pitkään ja oudoksuen. Muutamat pysähtyivät uteliaina.\n\n\"Mikä sitä vaivaa? Hulluinkohuoneesen viedään, vai mihin?\"\n\n\"Mitäs te sillä tiedolla teette\", vastasi heille Tiina Katri.\n\nHe menivät menojaan; ihmiset seurasivat heitä vähän aikaa silmillään ja\nkääntyivät sitten taas jatkamaan omaa kulkuaan.\n\nHarjulan pihaan vihdoin päästiin. Tiina Katri meni sisään lupakirjaa\nnäyttämään.\n\nHoitaja kynsäisi korvallistaan.\n\n\"Vähän on vastusta viisaissa, niin hulluja vielä lisäksi. Kuus' on jo\nentiseltä. Oikeinko tämä on raivo?\"\n\n\"Onhan se, toisen vuoron aina kovastikin.\"\n\n\"Hukassa niitten kanssa on. -- Mihinkä se nyt pannaan?\"\n\nHän katsoi vaimoonsa, joka istui samassa huoneessa.\n\n\"Eiköhän lastenpytinkiin. Siellä on koppi tyhjänä Eevan jälkeen.\"\n\nPortista vasemmalle oli pieni rakennus, sisältävä kaksi huonetta,\njoissa hoidon vanhat vaimot ja kaikki pienemmät lapset asuivat.\nKymmenkunta oli edellisiä, jälkimmäisiä pariinkymmeneen. Ensimmäisen\nhuoneen nurkassa oli laudoista tehty pimeä koppi mielipuolia varten.\nTämän sai Mari olopaikakseen, koska se sattumalta nyt oli tyhjänä.\n\nKuuma, pahanhajuinen ilma löyhkäsi heitä vastaan, kohta kun ovi\navattiin. Tiina Katri oli läkähtyä; hän pani esiliinan-nurkan monin\nkerroin suun ja sieramien eteen.\n\nLapset itkivät ja juonittelivat.\n\n\"Olettekos hiljaa, penikat!\" huusi yksi vaimoista kimeällä äänellä.\n\nSuuremmat taukosivat, ja jäivät katselemaan tulijoita; mutta pienemmät\nyhä kitisivät. Etuhuoneessa muutamat vaimot kehräsivät villoja, toiset\nkarttasivat. Ovi oli auki toiseen huoneesen oikeaan; siellä\ntuuditeltiin viittä kätkyttä yhtäaikaa. Lapset parkuivat ja tuudittajat\nlauloivat, jos lauluksi tuommoista yksiäänistä mölinätä saattoi sanoa.\nAina välillä he löivät kämmenellään kätkyen päähän.\n\n\"Mörkö tulee, mörkö tulee, oletkos ääneti.\"\n\nLasten kastelemia riepuja ja vöitä riippui pitkin nuoria molemmissa\nhuoneissa. Niistä levisi väkevää hajua, joka yhä enemmän lisäsi ilman\nsaastaisuutta.\n\nMari kävi levottomaksi kohta kynnyksen yli astuttuaan.\n\n\"Pois, pois, pois, en minä tahdo, en minä tahdo, pois, pois, pois...\"\nhän uikutti.\n\nHoitaja avasi kopin oven. Musta pimeys ammotti heille vastaan.\n\n\"Pankaa tuonne!\" sanoi hoitaja.\n\n\"En minä, en minä, en, en, en...\"\n\nhuusi Mari. Mutta hän oli jo sisässä ja ovi työnnettiin lukkoon.\n\nKauheasti hän seinään löi ja huusi. Huusi taas tuolla samalla oudolla\näänellä, joka ei ollut ihmisen valitusta eikä eläimen ulvontaa, mutta\nmolempaa yhdessä.\n\n\"Ähä\", sanoivat eukot lapsille, \"kuulette nyt, eikös tullut mörkö!\"\n\nLapset painoivat päänsä syrjään ja ummistivat silmänsä. Eikä tarvinnut\ntuudittajain enää laulaa, he olivat hiljaa, että tuskin hengittivät.\n\nPakinansa lopettivat nekin vaimot, jotka kehräsivät ja karttasivat.\nKaikki jäivät kuuntelemaan tuota yhtä ääntä, joka täytti molemmat\nhuoneet ja kuului kauas kartanolle, ja jossa ikäänkuin koko luonnon\ntuska ilmoille pyrki.\n\nTiina Katri ensimmäisenä kiiruhti pihalle. Huoneiden paha haju tunki\nvaatteen läpi hänen suuhunsa ja sieramiinsa; se pisteli ja karvasteli\nkurkussa, hän oli läkähtyä. Portaiden viereen hänen täytyi jäädä\nantamaan ylen. Kaikki, mitä hän sinä päivänä lienee syönyt, tuli ulos\nja lopuksi viheriäistä sappea. Silmistä valui vesi tulvana poskia\npitkin. Rinnallaan hän makasi portaiden nojapuuta vasten ja ohkaili.\n\nEräs hoidon vaimoja seisoi luona ja nauroi.\n\n\"Sekö haju noin rupesi mieltä vääntämään, ha, ha, ha. Oudoksesta se\nvaan on, ei siitä tiedä mitään, kun tottuu. Olisitte käynyt sen entisen\nhullun aikaan, joka hyvänsä ja pahansa teki alleen, niin silloin vasta\nolisitte tuntenut löyhkää! Minuakin välistä kuoitti, varsinkin kun\nkoppia siivottiin, vaikka en muuten ole juuri arimpia luonnoltani.\"\n\n\"Herra siunaa, tähän ihan kuolee\", mutisi Tiina Katri, kun pääsi vähän\nhelpommalle.\n\n\"Tule pois, kah, mitä sinä turhia\", sanoi Heiskanen, joka Holpaisen\nkanssa oli portille päin menossa. Tiina Katri otti heidät kiinni.\n\n\"Mitäs ne pitävät ihmisiä semmoisessa katkussa\", riiteli hän. \"Keräävät\nkaikki vanhat akat ja pienet lapset samaan kohtaan, siihen hullujen\nkoppi vielä lisäksi. Antaisi poloisille edes puhdasta ilmaa, eipähän\nsiellä ruoan puolesta kumminkaan mahda hääviä olla, koska näyttävät\nniin laihoilta ja kalpeilta.\"\n\n\"Suolakalaa kuuluvat saavan vaan sunnuntaina, kerran viikossa.\"\n\n\"Onneton, joka sinne joutuu.\"\n\n\"Kun kuolisi aikanaan, ettei eläisi vanhaksi, eikä rupeisi kitumaan.\"\n\n\"Kumma, etteivät mene ennemmin hirteen, kuin tuommoiseen kiusaukseen.\"\n\nHe kulkivat edellä, Tiina Katri ja Heiskanen, Holpainen kappaleen\nmatkaa jäljessä, pää alaspäin, hartiat kumarassa. Niin raskaasti hän\npolki maata, kun astui, että olisi luullut hänen kovaa kuormaa\nseljässään kantavan. Kulunut sarkanuttu, harmaan ruunihtava, riippui\nhänen päällään; housut olivat takaa rikki.\n\nTyhjältä ja kolkolta tuntui Holpaisen huone seuraavana päivänä; kaksi\nhenkeä oli yhtä aikaa joutunut pois, äiti ja pikku Anni. Hellu pelkäsi\naittaa, jossa pikku Annin ruumis oli; hän teki pitkän kierroksen joka\nkerran, kun meni siitä ohitse liiteriin puita hakemaan. Ja pimeässä jos\ntäytyi ulos lähteä, hän vapisi kuin lankavyyhti.\n\nNurkkaakin hän kammosi, jossa äiti niin surkeasti oli huutanut. Hämyssä\nhe istuivat poikien kanssa aina uunin luona, eikä hän silloin\nuskaltanut kääntää päätään sinnepäin eikä kätkyeenkään, jossa pikku\nAnni oli kuollut. Hän puhui hiljempää kuin ennen, tuntui vaikealta\nsaada ääntä ja jos hän saikin, soi se vieraalta eikä hän tahtonut sitä\nomakseen tuntea. Äiti oli hänellä lakkaamatta mielessä; muisti niin\nselvään, miltä hän näytti, kun istui Anni sylissä ja tyyneellä\näänellään heille jotain sanoi. Eikä hän voinut ymmärtää, kuinka he\ntulisivat toimeen ilman äitiä, kuka huolehtisi heille vaatteita ja\nmuita tarpeita. Sekin oli niin outoa, kun kaiket päivät olivat\nyksinään, omin hotein, ei kukaan neuvonut, ei käskenyt, ei kieltänyt,\naamusta iltaan saivat olla ja elää juuri niinkuin haluttivat. Pojat\ntelmivät ja tappelivat mielin määrin, jos Hellu koetti heitä estää,\neivät he siitä välittäneet. Eikä siitäkään, jos hän uhkasi isälle\nkannella, sillä he tiesivät, ettei hän sitä kumminkaan tehnyt.\n\nVälistä oli Hellulla niin ikävä äitiä ja Annia ja entistä aikaa, että\nvedet väkisen pyrkivät silmiin, Mutta äiti oli aina varoittanut häntä\nitkemästä, ettei viimeinen näkö menisi. Sen vuoksi hän kohta pyyhki\npois kyyneleet, kun ne vaan tulivat esiin, ja joi vettä, että sai\nkarvaan palan kurkustaan painumaan. Kumminkin hän tiesi, ettei koskaan\niloista hetkeä heidän kodissaan olisi, ellei äiti tulisi tervennä\ntakaisin. Mutta se jos tapahtuisi, silloin hän olisi kuin taivaassa\neikä välittäisi, vaikka nälkääkin näkisi ja vaikka mitä, niin, vaikka\numpisokeaksikin tulisi.\n\nVille ei surrut, eikä Petu liioin, jos olikin toisinaan ikäänkuin\najatuksissaan. Rouva oli tuonut hänelle housut ja sitä hän muutamia\nkertoja päivitteli, ettei äiti ollut niitä nähnyt. Niissä oli samettia\nlahkeissa ja kiiltäviä nappia. Ensimmältä ne aina tahtoivat pudota\nalas, kun hänellä ei ollut hingseliä, mutta Hellu löysi nuoranpään\npihalta ja sillä kun ne sidottiin suolivyön kohdalta kiinni, niin\nsitten ne pysyivät.\n\nTiina Katri heitä pistäytyi katsomassa joka päivä. Kun hänellä oli\npyykki, otti hän heidän vaatteensa myöskin pesuun. Ja Hellu kun sattui\nkaupungilta saamaan makuluita, löi hän ne rikki ja auttoi tulelle.\n\nKyllä Hellu osasi valkeata hoitaa, mutta pata oli vaikea saada\nkakluuniin ja sieltä taas pois. Kerran hän siinä touhussa poltti\nkätensä, jonka jälkeen hän ei enää uskaltanut yrittääkään. Ellei isä\nollut kotona eikä Tiina Katri, kävi hän talon puolelta pyytämässä apua\nja aina sieltä joku tuli.\n\nIsä istui enimmiten kumarassa, pää alaspäin, ja imeskeli tyhjää\npiippuaan. Ei hän puhunut niinkään paljoa kuin ennen, mutta Hellusta\nkumminkin oli niin turvallista, kun hän oli kotosalla. Hän melkein\ntoivoi, ettei isä saisikaan työtä, sillä kovin heitä peloittaisi, kun\nhän aamusta iltaan olisi poissa ja heidän täytyisi olla yksin\nkamarissa, hämärän aikana, ehkä välistä pilkkoisen pimeässäkin.\n\nMutta se toivo ei toteutunut. Seuraavalla viikolla jo isä meni\nrautatien tekoon, ja sitten eivät he nähneet häntä kuin päivällisen\naikaan pikipäin ja illalla myöhään, vähää ennen maatapanoa. Aamusilla\nhän oli poissa, kun he unestaan heräsivät. Sunnuntaisin hän sitä\nvastaan oli kotona, vaikkei hän silloin jaksanut ylhäällä olla, sillä\nhän oli niin väsynyt viikon kovasta työstä, että makasi kaiken päivää.\n\nOli toinenkin syy, minkätähden Holpainen koetti nukkua niin paljon kuin\nsuinkin vaan unta sai. Työssä ollessa ei joutunut eikä jaksanut juuri\npitkälle ajatella, mutta kun tuli tuohon tyhjään kotiin ja näki nuo\nonnettomat lapsi-parat, jotka kärsivät nälkää ja kaikenpuolista\npuutetta, silloin hänen mielensä kävi raskaaksi, ja hän pelkäsi, että\njos liian paljon rupeisi elämää suremaan, kävisi hänelle samoin kuin\nMarillekin. Niinpä hän ei tiennyt parempaa neuvoa kuin nukkua pois\nhuolista ja murheista, koska hän ei muulla tavalla saanut niitä luotaan\najetuksi.\n\nRautatien työpaikka oli Kotkakallion rinteellä Harjulaan päin. Hänen\nsopi hyvin nähdä sen rakennuksen portaat, jossa Mari oli. Kun hän\nsuoristi selkäänsä ja lepäsi työstään nojautuen molemmilla käsillään\nlapioon, menivät hänen silmänsä väkisenkin aina lahdelman ja peltojen\nylitse sinne kauas. Usein hän sattui näkemään, kun ovi aukeni ja joku\nastui portaita alas. Ei voinut oikein eroittaa, mieskö oli vai nainen,\nmutta mitäpä hän sillä tiedolla teki. Mari se ei kumminkaan ollut.\n\nHolpainen kaivoi maata rinteen alla; mutta ylempänä oli miehiä, jotka\nhakkasivat kiveä. Ne olivat nuoria kaikki ja suuria pilkkakirveitä.\n\n\"Hei, Holpainen, tules tänne!\" sieltä kerran huudettiin.\n\n\"Mikä on?\" huusi Holpainen vastaan ja katsoi ylös.\n\n\"No, tulehan.\"\n\nHolpainen astui hiukan epäillen sinne heidän luokseen.\n\n\"Tuossa saat. Ota ja syö.\"\n\n\"Mitä se on? Kivenmuraa?\"\n\n\"No, niin. Kah, syö pois eläkä kursaile.\"\n\n\"Ole vaiti. Kuka tuota syö?\"\n\n\"Eikö kelpaa rengille rokka? Niinhän ne herrat tuumivat, kun meille\nkahdeksankymmentä penniä antoivat päiväpalkaksi, että kunhan saavat\nleipää, syökööt kivenmuraa särpimeksi.\"\n\n\"Pitäkää sitten hyvänänne, te, jotka sitä hakkaattekin\", sanoi\nHolpainen ja läksi takaisin omalle työlleen.\n\n\"Kyllä, kyllä! Ja syö sinä mutaa, jota kaivat irti maasta. Mutta sulata\nsuussasi ensin, elä niele jäisenä, saat pian mahataudin.\"\n\n\"Ha, ha, ha\", nauroivat toiset.\n\nHolpainen ei välittänyt vastata. Selkä kyyryssä hän teki työtään, löi\nlapion vankasti maahan ja viskasi kasan multaa ylös. Joka kerran kun\nhän kumartui, risahtivat housut takaa. Reiät kävivät suuremmiksi, ilma\ntuntui kylmältä ihoon.\n\nHarjulan portinpielisestä rakennuksesta kuului aika ajoin huutava ääni,\nkarkean syvä välistä ja kimeästi uikuttava toisen kerran. Lapset\nsisässä hiljenivät silloin ja käänsivät silmänsä konttuorista pois.\nVaimot taukosivat työstään ja kuuntelivat. Ja kauas se ääni kaikui\nympäristöön, niittyjen ja peltojen ylitse aina maantielle ja\nkartanolle, joka paikkaan. Ja kaikki muut valitukset siksi ajaksi\ntaukosivat hoidossa, sairaat unohtivat vaivansa ja lapset nälkänsä,\nriitelijät katkeran mielensä. Sillä tuossa ainoassa huudossa jokaisen\ntuska ilmoille pääsi ja helpommalta tuntui heillä silloin povessa.\n\nKuopiossa keväällä 1886.\n\n\n\n\n\n\nSALAKARI\n\n\n\n\nI.\n\n\nAlma valeli vedellä pikku Helmiä, joka makasi seljällään pesupunkassa,\nniininen tyyny pään alla ja vatsalla villainen peite. Tyttö kirkui\nilosta, potki peitteen ylös ja huiski käsillään, että vesi roiskui\nkauvas ympäri.\n\n\"Kuule, kuule, sinä vallaton, kun kastelet mamman ihan märäksi\", puheli\nAlma, \"ja sitten kylmetyt vielä lisäksi. Annahan olla, mamma panee\nvettä tuonne päälaelle ja pesee silmätkin, mitäs sitten sanot? Kas\nnoin. Herran tähden, elä suutu, se on tehty jo. No, kuka siellä taas\ntulee? Ovi kiinni, lapsi on alasti\".\n\nMaijaliisa se oli, joka kyökin ovesta vääntyi sisään.\n\n\"Vieraita tulee, rouva, kaupungista. Kahdella hevosella ajoivat\npihaan.\"\n\n\"Herroja vai rouvia?\"\n\n\"Herroja. Apteekkari ja pormestari ja se vieras herra, maisteriko se\non? -- Mitä nyt saadaan illaksi, kun ei ole kotona, ei minkäänlaista?\"\n\n\"Noo, kyllä Maijaliisa keksii jotain.\"\n\n\"Niin, kyllähän se! Rouva aina vaan panee leikiksi. Mutta minä en toden\nperästä tiedä tällä kertaa, mitä niille laittaisi. Hiisi kaikkiakin,\noikein pistää vihaksi. Mikä niitä aina tuoneekin tänne vastukseksi.\"\n\n\"Eihän niitä suuria laitoksia tarvitsekaan. Kunhan on ruokaa. Täytyy\nheidän ymmärtää, ettei maalla voi olla niin varustettuna joka aika.\"\n\n\"Kun olisi edes kaloja. Mutta kun nekin syötiin päivälliseksi, joka\nnokare.\"\n\n\"Annetaan kuivaa ruokaa vaan ja viilipiimää.\"\n\n\"Tietäisin minä vielä yhden keinon.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Jos rouva raahtisi luvata muutamia kananpoikia.\"\n\n\"Kuinka monta?\"\n\n\"Ei kun kolme. Silloin kerrassa saisimme hyvän illallisen.\"\n\nAlman kävi niitä vähän sääli, mutta täytyi hänen kumminkin myöntää.\nHyvillä mielin pujahti Maijaliisa silloin tiehensä, ja Alma jäi\nrauhaan.\n\nHän nosti Helmin vedestä, kuivaili hänet tarkoin lakanaan ja puki\npuhtaat vaatteet päälle. Siinä tyttö nyt kellotti tyytyväisenä äidin\npolvella. Pyöreitä kasvoja ympäröitsi kuultavan valkoinen pitsimyssy ja\nhihasta pisti pienoinen nyrkki esiin.\n\nAlma suuteli hänen hieneitä poskiaan, ja leukaa ja kaulaa, ja pientä\nnyrkkiä.\n\n\"Oma rakas kultani. Sokurinukkini, mamma ihan syö sinut.\"\n\nHelmi nauroi ja sanoi \"gää\". Ja jokainoasta hyväilystä kun pääsi irti,\nhän nauroi ja sanoi \"gää\".\n\n\"Gää, gää, gää\", jamasi Alma. \"Sinä pikku sopertelija, etkö osaa jo\nsanoa muutakin kuin \"gää\". Sano näin: mam-ma ... mam-ma. Noo, sano nyt:\nmam-ma!\"\n\nHelmi katsoi tiukasti äitiä suuhun, eikä aikaakaan ennenkuin jo alkoi\njäljittelemällä liikuttaa huuliaan.\n\n\"Mamm, mamm, mamm\", sieltä tuli.\n\nAlma yhä jatkoi edelle. \"Mam-m-ma, mam-m-ma...\"\n\nJa Helmi vakavana, otsa rypyssä teki ensimmäistä opin-näytettä.\n\n\"Mamm, mamm, mamm...\"\n\nJykeviä askeleita kuului viereisestä huoneesta.\n\nAlma käänsi ilosta hehkuvat kasvonsa sinnepäin. \"John, John, tule\nkuulemaan! Helmi osaa jo sanoa \"mamma\".\"\n\nJohn laski käsivartensa Alman kaulan ympäri ja kumartui heidän\nylitsensä. Mutta Helmi herkesi samalla jokeltamasta, sillä hänen\nsilmänsä olivat tarttuneet Johnin partaan, joka aina oli herättänyt\nhänen harrasta haluaan.\n\n\"Helmi kulta, sano \"mamma\", sano, että pappakin kuulee. Mam-ma, mam-ma!\nNoo?\"\n\nEi Helmi enää kuullut eikä nähnyt äitiä. Hän oli sormet harallaan\ntavoitellut isän partaa, ja viimein onnistunut saamaan siitä kiinni.\n\nJohn hymyili ja painoi sormellaan hänen poskeaan.\n\n\"Vai revit sinä isän partaa. Etkö päästä irti.\"\n\nHän eroitti hiljaa pienet nyrkit kasvoistaan ja vetääntyi kauvemmaksi.\nHelmi läähätti suu seljällään ja huhtoi molemmin käsin, mutta eipäs\nylettänytkään enää tuohon mustaan, joka häilyi hänen edessään.\n\n\"Hän ei malta nyt, kun näkee sinut\", sanoi Alma. \"Mutta mene kauvemmas,\ntuonne uunin taakse, minä koetan eikö hän sitten.\"\n\n\"Jätetään toistaiseksi, ennätämmehän vielä. Meidän pitäisi saada totia\nalas lehtimajaan. Siellä on vieraita.\"\n\n\"Minä tiedän. Olemme jo pitäneet illallisestakin huolta, saatte\npaistetuita kananpoikia.\"\n\n\"Hyvä. Tule sinäkin pitämään meille seuraa. Onhan nyt lämmin ja kaunis\nilta.\"\n\n\"Enkö minä vaan häiritse teitä?\"\n\n\"Häiritse? Kuinka semmoista pistää päähäsi?\"\n\n\"Välistä niin tuntuu.\"\n\n\"Alma!\"\n\nJohn nosti hänen leukansa ja katsoi häntä silmiin.\n\n\"Ei, ei, John. Leikkiä se oli. Minä tulen.\"\n\nJohn läksi takaisin vieraiden luokse ja Alma antoi lapselle rintaa,\nettä saisi sen sitten nukkumaan.\n\n\"Missä lienevät toiset lapset; olisi niidenkin jo aika tulla levolle\",\nhän puhui Miinalle, joka laitteli parastaikaa heidän vuoteitaan.\n\n\"Pannaan Helmi ensin kätkyeen\", sanoi Miina ja kohotti peitettä, että\nAlma vapaasti sai laskea lapsen alas käsivarreltaan.\n\nHetken perästä, kun siinä varovasti heilutettiin, Helmin silmät jo\nmenivät umpeen, jonka jälkeen he yhdessä nostivat kätkyen\nmakuuhuoneesen, Alman sängyn viereen.\n\nHyvään aikaan se tapahtui, sillä nyt jyryyten jo ryntäsivät kyökin\novesta sisään, Arvi, Ella ja Lyyli, jota tavallisesti sanottiin\n\"Tyysäksi\" näin kotiväen kesken.\n\n\"Mamma, kuulee\", huusi Arvi, \"kun kalat niin hirveästi nykivät meidän\nonkia ja yksi oli ihan vähällä tulla ylös, oli jo melkein, melkein\nryvillä, mutta putosi sitten takaisin ja se oli niin suuri, tuota\nkokoa!\"\n\n\"Niin ja minäkin olin saada, mutta Lyyli kun huusi, niin kala\nsäikähti\", sanoi Ella.\n\n\"Mamma kieltäisi Lyyliä tulemasta ryville, se on siellä vaan meidän\ntiellä ja vielä se kerran putoo.\"\n\n\"Enpät puttoo\", soperteli Lyyli.\n\n\"Miksei Lyyli saisi katsella, kun te ongitte?\" kysyi äiti.\n\n\"Mutta kenenkäs syy, jos menee järveen?\" intti Arvi.\n\n\"Varoittaahan Lyyli, ettei mene?\"\n\n\"Valoittaa Lyyli.\"\n\nMiina riisui lasten päältä ja Alma korjaili pukuaan. Pani sievän\nvalkoisen esiliinan vyölleen ja kaulaan jonkunmoisen pitsilaitoksen.\nKesähattu häntä kaunisti, sen hän tiesi, asettaessaan sitä peilin\nedessä päähänsä.\n\nHän otti käsityölaukkunsa ja meni hyräellen alas.\n\n\"Tuollapa hän tulee\", sanoi John.\n\n\"Kuka herroista minua kaipasi?\" kysyi Alma.\n\n\"Allekirjoittanut, teidän nöyrin palvelijanne\", sanoi maisteri Nymark.\n\n\"Siinä teitte sangen kohteliaasti.\"\n\n\"Kyllä minäkin kaipasin, vaikken ennättänyt vielä mitään sanoa\",\nilmoitti pormestari Lagander.\n\nApteekkari Leistén vaan myhäili; hän piti itsensä liian vanhana\ntämmöiseen.\n\n\"Tietäisitte, kuinka usein teitä todenperästä kaipaamme\", jatkoi\nLagander. \"Ja kuinka syytämme Karellia siitä, että seuraelämä on\nmuuttunut ikäväksi ja kuivaksi.\"\n\n\"John parka! Millä tavalla sen hänen syykseen saatte?\"\n\n\"Hän se oli, joka teidät valtasi pois. Siitä saakka kuin naimiseen\njouduitte, ette enää ole näyttäytynyt missään.\"\n\n\"Ja onko sekin hänen vikansa, että olen tullut vanhaksi?\"\n\n\"Tekö vanha?\" kysyi Nymark ja mittaili häntä ihastunein silmin.\n\n\"Kohta kolmenkymmenen.\"\n\n\"Balzacin mukaan nainen vasta silloin alkaa olla intressanti.\"\n\n\"Balzac on kuollut, ja tietääkseni miehet eivät hyväksyneet hänen\noppiaan siinä kohden. Seitsentoistavuotias on pitänyt valtaistuimen yhä\nedelleenkin.\"\n\n\"Syystä että kolmenkymmen-ikäinen sen hylkää.\"\n\n\"Mepä olemme nyt keksineet keinon, millä saamme teidät väkisenkin\nseuraamme takaisin\", sanoi Lagander.\n\n\"Olen utelias kuulemaan.\"\n\n\"Valitsemme teidät Suomalaisen Seuran johtokuntaan.\"\n\n\"Kiitän paljon. Mutta kunniaa en ota vastaan.\"\n\n\"Kieltoa ei hyväksytä ilman laillista estettä.\"\n\n\"Semmoisia on yltäkyllin.\"\n\n\"Esimerkiksi?\"\n\n\"Esimerkiksi, ettei Johnkaan sitä hyväksyisi.\"\n\n\"No, johan sinä itsekin viskaat syyn minun niskoilleni\", sanoi John.\n\n\"Sitten myöskin, ettei minua haluta.\"\n\n\"Te ette ollenkaan mahda harrastaa naisen vapautta?\" kysyi Nymark.\n\n\"En\", hymyili Alma. \"Jos minusta riippuisi, tahtoisin miehenkin\nvapautta rajoittaa.\"\n\n\"Mitä siihen sanot, John?\" tiedusteli Nymark.\n\n\"En mitään\", vastasi John hymyillen ja puhalteli tyyneesti savua\nsuustaan.\n\n\"Oikein totta\", jatkoi Alma. \"Kesänajat täällä maalla ovat niin\nerittäin hauskoja juuri sentähden, että John aina on kotosalla. Ei\ntäällä ole yhteiskunta eikä isänmaa eikä suomalaisuus eikä ... eikä\nmikään meitä häiritsemässä.\"\n\n\"Eikä miesystävät, olitte vähällä sanoa\", lisäsi Lagander.\n\n\"En toki aikonut olla niin tyhmä.\"\n\n\"Te siis olette mustasukkainen yhteiskunnalle ja isänmaalle\", sanoi\nNymark. \"Mitä John siitä arvelee?\"\n\n\"Minä kuuntelen hämmästyneenä.\"\n\n\"Hän tietysti ei välitä siitä, vaikka olisinkin mustasukkainen.\"\n\nÄänessä oli jotain pistävää, jonka tähden John käänsi puheen toisaanne.\n\n\"Sinulle tulee kylmä, Alma\", hän sanoi, \"haenko nuttusi sisältä?\"\n\n\"Kiitos, otan sen itse, kun täytyy siellä kumminkin käydä.\"\n\nHetken päästä hän taaskin palasi ja sillä välin oli keskustelu mennyt\nvaltiolliselle alalle. Alma otti käsityönsä ja istui vähän syrjempään.\n\n\"Täytyy sen kieliriidan vihdoinkin loppua\", sanoi apteekkari Leistén,\n\"suomalaiset ovat saavuttaneet kaikki mahdolliset oikeudet, mitä he\nvoivat enempää tahtoa?\"\n\nJohn nousi ylös ja pudisti poron papyrossistaan. Hänen kasvoissaan\nilmestyi tuo voimakas into, tuo varma vakuutus ja luja, järkähtämätön\nmieli, jotka Alma hyvin entuudelta tunsi, ja jotka aina saivat hänet\nkohoamaan ikäänkuin hallitsijana yli kaikkein muiden.\n\n\"Me tahdomme suomalaisen Suomen\", hän puhui, \"tahdomme että kaikki\nkansankerrokset sulavat yhteen, tuntevat olevansa samaa lihaa, samaa\nverta, saman hengen lapsia. Kansallisuus pitää tämän maan asujamilla\noleman se elämänlähde, joka ravitsee pientä ja suurta, vanhaa ja\nnuorta. Yhtenä yksimielisenä, yksikielisenä kansana me jotakin voimme,\nhajaantuneina olemme heikot ja helposti murretut.\"\n\n\"No hyvä\", alkoi taaskin Leistén, \"mutta miksi tuo kaikki pitää\ntapahtuman niin äkkiä. Antaa sen kehittyä luonnollisesti, vähitellen.\nEi historiallisia oloja niin pikaa muuteta, aikaa ne vaativat.\"\n\n\"Olemmeko menneet liian nopeaan mielestäsi? Vasta olemme puolitiessä ja\nkuitenkin itse juuri toivoit sen jo loppuvan. Tahtoisin tietää, millä\nkeinoilla se sitten perille vietäisiin, jos nyt pysähdytään, jätetään\nsikseen kaikki, keskieräiseksi ja taannutaan. Sekö sitten olisi\n\"luonnollista\" kehittymistä. Totta tosiaan! Sillä parhaiten\nosoittaisimme, ettemme todella mihinkään kelpaa, ettei meissä olisi\nelonvoimaa eikä kuntoa mihinkään.\"\n\nHän viskasi harmistuneena papyrossinpään pois ja nousi kävelemään otsa\nrypyssä.\n\n\"Eihän siltä tarvitse pysähtyä.\"\n\nLeistén hiukan arasteli puhuessaan, sillä John seisahtui hänen eteensä\nja teroitti silmänsä ankaran kiivaasti häneen kiinni.\n\n\"Arvelen vaan, ettei suomalaisten enää tulisi olla niin maltittomia. Se\nei suinkaan olisi meille hyödyksi, jos ruotsalainen kulttuuri äkkipikaa\nhävitetään.\"\n\n\"Saamme sijaan oman omituisen kulttuurin, jossa on ydintä ja terää;\nsillä se asia parannetaan.\"\n\nLeistén pudisti päätään.\n\n\"Minä myönnän, että meidän ruotsalainen kulttuuri on pintapuolista ja\nlainattua, ja että sillä sen vuoksi ei pitkällistä tulevaisuutta saata\ntässä maassa olla. Mutta tuota hienouttakaan ei pitäisi niin halventaa\nyhtäkaikki. Arvonsa on silläkin.\"\n\n\"Sitä saamme aikaa myöten omin neuvoin, sen mukaan kuin kehitymme.\"\n\n\"Mutta ketkä suomalaiselta puolen tästä lähtein vievät kieli-asiaa\neteenpäin. Papit ja virkamiehet ovat väsyneet, porvaristo on vielä\nruotsinmielinen, aatelistosta ei puhettakaan. Talollissääty on ainoa,\nmutta mitä se yksin voi?\"\n\n\"Se voi paljon, sillä se edustaa kansan valtavaa enemmistöä. Se on\nperustuksena ja pohjana kaikille muille säädyille. Ja kun nyt kansa\nitse astuu kielitaistelussa eturiviin, viedään se myöskin horjumatta\nlopulliseen voittoon.\"\n\nLeistén taaskin pudisti päätään.\n\n\"Minä pelkään tuota demokratiaa. Se on heikon humaniteetin\nrajuluontoinen lapsi. Lapsi, joka huimapäisyydessään hävittää ja särkee\nkaikki, mitä sen tielle joutuu, minkä arvoa se ei ymmärrä.\"\n\n\"Sinä rupeat sentimentaaliksi\", sanoi John pilkallisella hymyllä.\n\n\"Elä naura. Ajattele, mihin veivät nuo hillitsemättömät voimat Ranskan\nvallankumouksen aikaan.\"\n\n\"Joutavia! Ihmiskunta on senjälkeen astunut koko vuosisadan askeleen\neteenpäin ja viisastunut.\"\n\nLagander ja Nymark eivät mitään puhuneet, mutta Alma huomasi, kuinka\nJohn ehdottomasti vei heitä mukanaan. Ja hänen povensa kohoili ilosta,\nylpeydestä ja rakkaudesta. John oli niin miehekäs ja voimallinen, ei\ntosin niin hieno eikä vilkas kuin Nymark, eikä hänen kanssaan voinut\nniin vapaasti leikkiä laskea, mutta voiton hän otti yhtäkaikki.\n\nMaijaliisa ilmestyi nyt hiestyneenä ja hehkuvan punaisena käytävälle.\nHän antoi salaisen merkin Almalle, joka kohta nousi ja vaati herroja\ntulemaan ylös illalliselle.\n\nPöytä oli katettu verannalle. Heitettyään siihen tutkivan katseen\nhymyili Alma Maijaliisalle, jonka silmät vilkkuivat etehisen\novenraosta.\n\n\"Oles hiljaa\", puhui Maijaliisa Miinalle, joka kuroitteli varpaillaan\nhänen takanaan, nähdäkseen hänkin herrain syöntiä. \"Ole hiljaa, etteivät\nälyä. Kaunis mies se on tuo nuori maisteri, eikös oo? Ja niin aartti\nrouvalle että herra tiennee. Mutta kylläpä niitä maittaa ruoka. Näes,\nkuinka ottaa apteekkarikin talrikilleen. Leipä loppuu, hyvä isä siunaa.\nJuokse leikkaamaan, minä haen korin.\"\n\nPosket punaisena ja niin ujona, että polvet vapisivat Maijaliisa\ntuoksahti ottamaan koria pöydältä. Luuli kaikkien silmät seuraavan\nhänen liikkeitään, mikä kuitenkin oli suuri erehdys, sillä ne tuskin\nhäntä huomasivatkaan.\n\nJohn ja Leistén jatkoivat lehtimajassa alkanutta keskusteluaan, mutta\nNymark ja Alma istuivat pöydän päässä ja puhelivat muita asioita.\n\n\"Te naiset ette ole lainkaan poliitillisia\", sanoi Nymark.\n\n\"Pitäisikö meidän sitten olla?\" kysyi Alma.\n\n\"Kyllä varmaan. Oman itsenne tähden, näettekö. Joka ei osaa etujaan\nvalvoa, hän ehdottomasti jää tappiolle.\"\n\n\"Missä me mielestänne niin tappiolle joudumme?\"\n\n\"Siinä, joka on koko teidän elämänne perustus ja ydin. Rakkaudessanne.\"\n\n\"Olemmeko tappiolla rakkaudessamme?\"\n\n\"Kieltämättä. Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi\nolla juuri päin vastoin.\"\n\nAlma nauroi.\n\n\"Ja syy siihen? Selittäkää sekin.\"\n\n\"Mielelläni. Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että\nhän antaa miehen päästä voitolle.\"\n\n\"Tuosta ei viisastu.\"\n\n\"Odottakaa, minä selitän tarkemmin. Alussa, kun mies pyrkii naisen\nsuosioon, hänen rakkautensa on elävä ja voimakas, eikö totta?\"\n\n\"Vallan.\"\n\n\"Siksi kuin nainen antaantuu ja sanoo: minä olen sinun.\"\n\n\"No niin?\"\n\n\"Silloin on mies voittanut ja kohta menettää nainen valtansa. Mies,\nnäettekö, rakastaa sporttia. Kun ei hänen tarvitse kilvoitella naisen\nrakkaudesta, hän ei sille enää osaa panna arvoa. Siinä koko salaisuus.\"\n\n\"Hyvä kun saamme tietää. Mutta kuinka nyt teidän mielestänne naisen\nolisi menetteleminen, ettei näin kävisi?\"\n\n\"Hänen ei koskaan pitäisi rakastaa miestä koko sielullaan; ei koskaan\nsanoa: \"minä olen sinun\". Antaa miehen häilyä toivon ja epätoivon\nvälillä. Osoittaa joskus suosiota muillekin miehille ja sallii niiden\nihailla itseään. Sillä tavoin hän kiihoittaa miestä ja pitää hänen\nrakkauttaan eleillä.\"\n\n\"Herra varjele, semmoista oppia. Kuulee, ettei maisteri Nymark ole\navioliitossa.\"\n\n\"Josta Jumalalle kiitos!\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä varmaan pian kyllästyisin rouvaani. Olletikin, jos hän olisi\ntuota uskollista, nöyrää ja alttiiksi antavaa sorttia, jommoisia ne\ntavallisesti ovat.\"\n\n\"Te olette hirveän kevytmielinen.\"\n\n\"Parempi olla kevytmielinen kuin olla ikävä. Minusta nuo vakavat\nvelvollisuuden ihmiset ovat kauhean väsyttäviä. En tulisi päivääkään\ntoimeen heidän seurassaan.\"\n\n\"Minkähänlainen teidän rouvanne oikeastaan pitäisi olla?\" hymyili Alma.\n\n\"Minä sanon. Ensiksikin välttämättä kaunis. Toiseksi hänen pitäisi\nnäyttää, että hänellä on viehätysvoimaa. Asettaa niin, että muutkin\nhäneen rakastuisivat, en minä ainoastaan.\"\n\n\"Ja antaako niille sijaa sydämessään, ehkä enemmän kuin teille?\"\n\n\"Ei hän sitä tekisi. Siitä kyllä pitäisin huolen.\"\n\nAlma pudisteli päätään.\n\n\"Luuletteko todellakin, että tuommoinen olisi onnellisempaa.\"\n\n\"Se ainakin olisi hauskempaa.\"\n\n\"Tietysti te myöskin pitäisitte oikeutenanne rakastua johonkuhun\ntoiseen naiseen, kun vaan päähänne pistäisi.\"\n\n\"Rouvani saisi syyttää itseään, jos niin tapahtuisi. Hän ei olisi\nsilloin oikein valvonut etujaan.\"\n\nAlma katsoi häneen.\n\n\"Tiedättekö, minä melkein vähän pelkään teitä.\"\n\n\"Se on minulle erinomaisen suuri kunnia.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Pelko on heikkouden merkki.\"\n\n\"Ei aina.\"\n\nAlma hieman punastui harmista. Hän kääntyi kuuntelemaan toisten\npuhetta. Mutta se oli mennyt niin syvälle politiikkiin, ettei hän sitä\nollenkaan voinut seurata. Ja taas hän alkoi juttelua Nymarkin kanssa,\njoka kaikesta huolimatta oli sangen huvittava omituisessa\nkevytmielisyydessään.\n\nOli jo puoliyö, kun vieraat ottivat jäähyväiset. John ja Alma\nsaattoivat heitä maantielle saakka, hevoset annettiin mennä edellä,\nkäyden seurasivat he niitä, pitkin metsäistä tietä. John oli ottanut\nAlman käden turvaansa, mutta herrojen kanssa hän kuitenkin puheli; Alma\nei ottanut keskusteluun osaa, sillä vuoden tulon toiveet häntä eivät\njuuri sanottavasti huolettaneet. Äänettömänä hän käveli siinä miehensä\nrinnalla katsellen metsää, joka seisoi niin hiljaisena molemmin puolin,\nettei ainoakaan lehti värähtänyt. Joskus rasahti oksalla; varmaan\nlintu, jonka yöunta he vaeltaessaan häiritsivät.\n\nKun muistui mieleen Nymarkin äskeinen puhe, täytyi hänen naurahtaa. Se\noli niin hurjaa, niin vallattoman vapaata. Turvallisesti hän nojautui\nJohnin käsivarteen ja puristi sitä rintaansa vasten. John huomasi sen,\nja vaikka hän juuri selitti toisille kaikenmoisia parannuskeinoja,\njotka maanviljelyksessä olisivat mitä pikimmin noudatettavat, hän\nkumminkin sen ohella katsahti Alman silmiin ja hymyili hänelle\nhellästi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTakaisin tullessakin Alma kulki mitään virkkamatta. Oli niin omituista\nluonnossa, niin rauhallista ja salaperäistä samalla.\n\n\"Noo, Alma\", sanoi John, hiljaa puristaen hänen kättään, \"mitä mietit?\"\n\n\"John, minua ei vielä yhtään nukuta. Lähdetään järvelle. Onhan synti\npanna maata näin kauniina yönä.\"\n\n\"Mutta nyt on jo niin myöhäistä.\"\n\n\"Mitä se tekee. Nukutaan aamulla pitempään.\"\n\n\"Entä pikku Helmi?\"\n\n\"Kyllä Miina katsoo häntä sen aikaa. Eikä hän tavallisesti herääkään\niltayöstä.\"\n\n\"Niinpä mennään sitten. Pitäähän tehdä pikku muijalleen mieliksi.\"\n\n\"Hyi, et saa sanoa \"muija\". Se on niin rumaa.\"\n\n\"Kuinka sitten? Pikku ruusun-nuppuni, niinkö?\"\n\n\"Istu sinä perään, minä soudan.\"\n\n\"Mitä varten? Ethän sinä jaksa kumminkaan.\"\n\n\"Taikka emme souda ollenkaan. Jos sinä vaan hiljaa melot tuonne salmen\nsuuhun.\"\n\nAlma puhui kuiskaamalla. Yön rauha ja luonnon ihanuus valtasivat hänen\nmielensä. Vene kulki vitkalleen järven tyyntä pintaa salmea kohti.\n\n\"Kuinka ihmeen kaunista! John, katso tuonne, noita vaaleita, hohtavia\npilviä, jotka uiskentelevat niin alhaalla, että luulisi niiden tahtovan\nsuudella maata. Ja liikkumattomuus, ja äänettömyys. John, minusta\ntuntuu, kuin koko luonto nyt nauttisi olevaisuudestaan. Ei, mutta\nnäetkös noita värivivahduksia tuolla puolen.\"\n\n\"Omituista tosiaankin. Ja niin erinomaisen lämmin nyt on. Siunattu\nasia.\"\n\nHän ajatteli kasvullisuutta.\n\n\"John\", jatkoi Alma taas hetken päästä. \"Oletko sinä onnellinen?\"\n\n\"Erinomaisen tyytyväinen elämään, ainakin tätä nykyä. Entä sinä,\nAlmaseni?\"\n\n\"Äärettömästi onnellinen. Niin onnellinen, John, että tahtoisin\npysähdyttää ajan kulun ja antaa tämän hetken jatkua ijankaikkisesta\nijankaikkiseen.\"\n\nJohn nauroi.\n\n\"Eiköhän se kävisi yksitoikkoiseksi kumminkin.\"\n\n\"Hyi, John, kuinka voit sanoa niin?\"\n\n\"Lyön vetoa, että parin tunnin perästä sinulle jo tulee nälkä, ja\nlähdet oikein halusta sisään jälleen.\"\n\nAlma ei vastannut mitään. Hän katsoi syrjään ja oli pahoillaan. Arveli,\nettei John häntä ymmärtänyt.\n\n\"Noo, Alma?\"\n\nJohn koetti tavoittaa hänen silmiään.\n\n\"Alma, suutuitko sinä?\"\n\nAlma kääntyi päin ja hymyili, mutta katse oli kostea.\n\n\"Semmoisesta viitsit pahoittaa mielesi. Oletpa tosiaan lapsellinen. No,\nkas nyt taas. Ei, tule tänne, että saan pyyhkiä nuo kyynelet\nsilmistäsi.\"\n\nHän kurotti kädellään Almaan kiinni ja veti hänet luokseen.\n\n\"Kainalooni sinut otan kuin pienen kyyhkysen. Rakas, oma vaimoni!\"\n\nHän nosti Alman leukaa ja suuteli häntä.\n\n\"Oma vaimoni!\"\n\nLämmin katse kohtasi Almaa syvältä silmistä. Alma kietoi kätensä hänen\nkaulansa ympäri.\n\n\"Minä rakastan sinua, John. Ylitse kaikkea. Enemmän kuin mitään muuta\ntaivaassa tai maassa.\"\n\n\"Sen tiedän, armaani.\"\n\nHän puristi Alman lujaan rintaansa vasten ja suuteli häntä vielä\nkerran.\n\n\"Mutta järjellinen sinun tulee olla, ei mustasukkainen suomalaisuudelle\neikä isänmaalle.\"\n\n\"Kun ne anastavat koko sinun sydämesi.\"\n\n\"Eipä, sinähän sen anastat. Hallitset siellä aivan itsevaltiaana.\"\n\n\"Niin, nämä muutamat viikot vaan täällä maalla. Kaupungissa et minua\njoudu paljon muistamaankaan.\"\n\n\"Alma, Alma, mitä sanoisit, jos mieltyisin muihin naisiin?\"\n\n\"Se vielä puuttuisi!\"\n\nAlma kavahti pystyyn hämmästyksestä.\n\n\"No, no, elä peljästy, ei se tietysti koskaan tapahdu. Tahdoin vaan\njohtaa ajatustasi siihen, että herkeisit olemasta mustasukkainen\nisänmaalle.\"\n\n\"John, kyllä koetan olla järkevä vast'edes. -- Täytyyhän mun\", lisäsi\nhän huoaten.\n\n\"Kas, siinä teet oikein\", hyväili häntä John.\n\nAlma istahti laudalle veneen perään ja nojautui miehensä polveen. John\nsilitteli hänen päätään.\n\n\"Sanopas, Alma, minulle nyt yksi asia, jota monasti olen ajatellut\nsinulta kysyä.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Muistatko erästä iltaa, se oli viime talvena, kun minä tulin kotiin ja\nsinä istuit pianoa soittamassa?\"\n\n\"Vähää ennen pikku Helmin syntymistä?\"\n\n\"Aivan. Silloin olit itkenyt, näin sen silmistäsi. Mutta syytä en\nsaanut tietää, vaikka kuinka olisin tutkistellut.\"\n\nAlma naurahti, vähän hämillään.\n\n\"Tunnusta, olitko silläkin kertaa vaan mustasukkainen yhteiskunnalle?\"\n\n\"Eikä, muuta se oli.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Joutavia. Ilman aikojaan.\"\n\n\"Tiedätkö, minua se vaivasi kauvan aikaa. En tahtonut saada sitä\nmielestäni pois.\"\n\n\"Etkä puhunut mitään. Rakas John!\"\n\n\"Kun sinä olit umpimielinen, niin minäkin olin. Mutta nyt sen kerrot,\neikö niin.\"\n\n\"Ei se todellakaan ollut mitään. Semmoista hirmuisen lapsellista. En\nminä kehtaa, John.\"\n\nMutta John hyväili ja suuteli \"pientä muruaan\" ja katsoi häntä silmiin.\nJa sitten hänen kuitenkin täytyi kertoa.\n\n\"Se nyt oli niin, John, että minä pelkäsin kuolevani.\"\n\n\"Niinkuin ainakin lapsivuoteen edellä. Noo, ja siinäkö kaikki? Tuon\nkyllä olisit sanonut?\"\n\n\"Tuli siihen pikkuisen lisää. Mutta sinä naurat.\"\n\n\"En naura. Olen ihan totinen.\"\n\n\"Sitten ajattelin, John, että sinä ottaisit toisen vaimon, jota\nrakastaisit enemmän kuin minua. Etkä enää muistaisi, etkä kaipaisi\nminua ollenkaan. Ja sitähän minä itkin. Voi, John, minä olen jo monasti\nsitä itkenyt.\"\n\nAlma el enää ollut hämillään; kyynelet tunkeutuivat silmiin taaskin,\nsillä saattoihan tuo kumminkin tapahtua. Olipa hän käynyt kovin\nheikoksi viime aikoina; päätä kivisti yhtenään ja voimat olivat välistä\nniin lopussa, ettei tahtonut pystyssä pysyä. Ja äkkiä hänellä oli\nkuvana edessä, kuinka John piti toista vierasta vaimoa, nuorempaa,\nkauniimpaa, verevämpää näin juuri kainalossaan kuin häntä nyt.\n\nJohn oli yhtä vakava kuin hän, mitä lieneekään ajatellut.\n\nMolemmat olivat äänettöminä.\n\nAlma tahtoi irtaantua hänen käsivarrestaan ja vetääntyä kauvemmaksi.\nMutta John ei häntä päästänyt; nosti hänet sen sijaan polvelleen,\nlikisti rintaansa vasten ja painoi kasvonsa hänen lämpimään kaulaansa.\n\n\"Hän ei kiellä, hän siis tekisi niin\", arveli Alma. Ja hän heitti\nmoittivan katseen Johniin.\n\n\"Armas, pikku Almani, elämä on viheliäistä, parasta ettei ajattele\neteen eikä taakse, nauttii vaan onneaan, niin kauvan kuin sitä kestää.\"\n\n\"Jos kuolisimme yht'aikaa, John, ettei toinen jäisi toisesta jälkeen.\"\n\n\"Herkeä jo, kultaseni, kuolemaa ajattelemasta.\"\n\n\"Minä en voi. Se yhtenään häilyy mielessäni. Välistä kun kuvailen,\nettä --\"\n\n\"Että mitä?\"\n\n\"Että sinä ehkä kuolet\", jatkoi hän hiljaa ja kauhistuneena, \"jätät\nminut ja lapset --\"\n\nAlma ei voinut enää pidättää itkuaan.\n\n\"Mutta, Alma, oletpa sinä oikea hupakko. Kuinka lapsellista. Nyt\nlähdemme kotiin emmekä tule toiste milloinkaan keskellä yötä tänne\nhaaveilemaan, koska siitä on tuommoisia seurauksia. Saa nähdä, huomenna\nolet kipeä.\"\n\n\"Enkä ole.\"\n\nAlma pyyhki silmänsä ja koetti tyyntyä.\n\n\"Istu tähän perään, minä soudan ja kotiin mennään, että hurahtaa. Ohho,\nkello onkin jo puoli kolme.\"\n\n\"Hyvänen aika, onkohan Helmi herännyt?\"\n\nAlma ei enää joutunut kuolemaa ajattelemaan, vaan piteli melaa, että\nveneen kokka oli suoraan kotirantaa kohti. John souti voimainsa takaa;\nairot kolisivat, vesi kohisi. Mutta ympärillä kirkastui aamu; taivas\nrusotti koillisessa ja linnut alkoivat viserrellä.\n\n\"Oli se kumminkin hauskaa, John. Mitä?\" sanoi Alma, kun olivat vetäneet\nveneen rannalle.\n\n\"Myönnetään, myönnetään.\"\n\n\"Ja menemmehän vielä toisenkin kerran?\"\n\n\"Ellet vaan tule kipeäksi.\"\n\n\"Ei pelkoa. Olen tällä hetkellä virkeämpi kuin milloinkaan.\"\n\nHe tulivat sisään. John meni omalle puolelleen polttamaan vielä yhden\npapyrossin ennen maatapanoa, mutta Alma riensi suoraa päätä\nsänkykamariin. Helmi nukkui makeassa unessa ja Miina makasi lattialla\nkätkyen vieressä; oli ottanut tyynyn kyökistä päänsä alle.\n\n\"Miina rukka! Menkää pois omaan sänkyynne.\"\n\nAlman täytyi nykäistä, ennenkuin hän vihdoinkin heräsi ja nosti unisen\npäänsä tyynyltä. Mutta hän ei tajunnut sittenkään mitään, vaikka silmät\nseljällään katseli Almaa.\n\n\"Ylös, ylös\", naurahteli Alma.\n\nMiina väänsi ja käänsi ruumistaan, raapi kahden käden päätään ja pyyhki\nhiuksia silmiltään.\n\n\"Ylös, ylös! Eikö Miina herääkään.\"\n\nJopa näytti viimeinkin käsittävän, ettei häntä enää täällä tarvittu;\npystyyn hän kapusteli ja pää edellä hän pyrki kyökkiin päin. Mutta Alma\nvielä pidätti.\n\n\"Entä tyyny?\"\n\nMiina kääntyi ja tuijotti häneen, ymmärtämättä mitään. Alma osoitti\nkädellään tyynyä.\n\nMutta ei hän sittenkään saanut selvälle tarkoitusta. Tulla tupsahti\nAlman eteen ja tarttui hänen ojennettuun käsivarteensa kiinni.\n\nAlma äänsi säikähdyksestä ja veti käsivartensa pois, vaan samassa hän\ntaas nauroi.\n\n\"Hupsuko sinä olet. Tuossa tyyny!\" Hän pani sen Miinan syliin. \"Mene\nnyt.\"\n\nMiina hynttyytti tyynyineen lastenkamarin läpi kyökkiin ja Alma meni\nmyöskin hänen jäljessään vanhempia lapsia katsomaan. Sikeässä ne\nnukkuivat kaikki. Ellalla oli käsi posken alla ja niin hän oli\nherttaisen suloinen siinä maatessaan, että äidin sydän riemulla\ntäyttyi. Tyysä oli potkinut peitteen päältään; kuuma kun oli, antoi\nAlma sen jäädä jalkoihin, kietaisi vaan lakanan hänen ympärilleen.\n\n\"Herran rauha\", hän kuiskasi. Ja tuntui kuin olisi se huoneessa\nvallinnutkin.\n\nLaskeutuessaan vuoteelle, Alma taaskin muisteli Nymarkin sanoja: \"Pelko\non heikkouden merkki.\" Mitä oli hän millä tarkoittanut?\n\nKummallisesti hän tänä iltana oli häneen katsonut.\n\nSporttia? Miehet rakastavat sporttia?... Joutavata!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nLupa-aika oli kulunut melkein loppuun, viimeisiä päiviä vietti rehtori\nKarellin perhe maalla. Pyykki oli pesty, kaikki valmistettu muuttoa\nvarten, jonka kolmen päivän perästä piti tapahtua.\n\nKun oli kaunis päivä, antoi Alma laittaa iltapäiväkahvin lehtimajaan\nlikellä rantaa. Alma neuloi nimimerkkiä punaisella langalla uusiin\nnenäliinoihin. Tyysä kiipeili penkille hänen viereensä, toiset lapset\nistuivat nurmella ja muukkailivat pienillä kivillä. Helmikin oli tuotu\nulos; hän makasi pienissä vaunuissaan puun varjossa, valkoinen\nharsovaate peitteenä, ettei kärpäset eikä itikat päässeet puremaan.\nJoka kerran kuin hän vähänkin liikahti, Miina heti oli valmis\nheiluttamaan vaunuja, samalla kun hän varoitti muita olemaan hiljaa. Ja\nniin Helmi aina vaipui uneen takaisin. Sillä välin järjesteli Miina\npöydälle kuppia ja muita kahvikaluja.\n\n\"En suinkaan minä pannua voi tuoda alas, ennenkuin rehtori tulee?\" hän\nkysyi.\n\n\"Ei, antaa olla hellalla niinkauvan, ettei jäähdy.\"\n\nAlma pisteli uutterasti neulaa eikä nostanut silmiä työstään. Hän oli\nikävisaään, kun ajatteli muuttoa ja kaupunkielämää. Niin pian olikin\nkesä vierähtänyt, tuskin tiesi sen alkaneen, ennenkuin oli jo lopussa.\nMutta enemmän häntä vielä vaivasi se, ettei John tuntenut kaipausta\nsamassa määrässä kuin hän. Niin, Alman mielestä hän melkein ilolla\nläksi jo täältä. Häntä ei ajan pitkään tyydyttänyt yksinäinen ja\nrauhallinen perhe-elämä, hän halusi vaihtelua, tointa.\n\nSitäpä hän nyt saisikin mielin määrin tulevan talven aikana, John oli\nnimittäin valittu valtiopäivämieheksi. Alma sitä suri, eikä uskaltanut\npaljon ajatellakaan kevättä, jolloin hän tulisi olemaan yksin kotona,\neroitettuna miehestään niin pitkän pitkäksi aikaa.\n\nHän olikin itkenyt, kun sai sen tietää, ja itkenyt vielä enemmän\nnähdessään kuinka suurella innolla John alkoi siihen valmistautua. Ei\nainoata sanaa kaipauksesta, erosta, ikävästä. Ei ainoatakaan!\n\nAlma oli siitä syvästi loukkaantunut. Hän oli ollut harvapuheinen monta\npäivää ja kylmä; mutta sitä ei John ottanut huomioon. Ja katkeralla\nmielellä hän oli; antoi hienoja pisto-sanoja tuontuostakin. Nekään\neivät vaikuttaneet mitään. John vetääntyi vaan kamariinsa, kirjoitteli,\nluki, mietti ja oli vaiti. Koko mieli oli muualla. Alma tunsi itsensä\nhyljätyksi, yksinäiseksi.\n\nOli hän koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli.\nMutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka\nmonta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli\nkamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetääntyi pois perheen ja\nhänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä\najatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen eikä\nystävällinen.\n\nTällä hetkellä hän taaskin oli raskaalla mielellä. Hän oli pyytänyt\nJohnia tulemaan alas lehtimajaan kahville. Tänään oli kaunis ilma; oli\nehkä viimeinen kerta, kuin saattoivat istua hauskasti ulkona yhdessä.\n\nJohn oli tuskin nostanut päätään; hyrähtänyt vaan, \"kyllä, kohta\" ja\nkirjoittanut edelleen, ikäänkuin merkiksi, ettei saanut häntä häiritä.\nAlma päätti pysyä vastedes poissa hänen kamaristaan. Jos mitä oli\nsanottavaa, hän lähettäisi lapsia tai palvelijoita.\n\nNyt hän kumminkin tuli. Sieppasi Tyysän syliinsä ja asettui Alman\nrinnalle istumaan. Alma ompeli.\n\n\"Joko te odotitte? Taisin viipyä liian kauvan?\"\n\nAlma huiskasi kädellään pois papyrossin savun kasvoiltaan.\n\n\"Oho, anna anteeksi\", sanoi John ja puhalsi savun suustansa toiselle\nsivulle.\n\nSitten hän heilutteli Tyysää polvellaan.\n\n\"Ajetaankos hummalla, Tyysä? Körö, körö kirkkoon, mustalla ruunalla,\nvalkealla varsalla kotiin, niinkös?\"\n\nElla ja Arvikin tulivat lähemmäksi.\n\n\"Pappa kuulee\", sanoi Ella.\n\n\"No, lapseni, mitä sinulla on papalle sanottavaa?\"\n\n\"Että mitä varten tämä kaikki on tullut?\"\n\n\"Mikä kaikki?\"\n\n\"Tämä maailma.\"\n\n\"Ella kun ei tiedä\", sanoi Arvi säälivällä hymyllä.\n\n\"Niinpä sano sinä, Arvi.\"\n\n\"Sitä varten, kun Jumala sen loi.\"\n\nElla oli vähän aikaa mietteissään; kääntyi sitten Arviin.\n\n\"Mutta mistä se sen loi!\" toisti hän.\n\n\"Ka, tyhjästä.\"\n\n\"Mutta, mistä Jumala sai sen tyhjän?\"\n\n\"No, se oli jo olemassa.\"\n\nElla vaikeni.\n\n\"Vaan sanopa nyt sinä, Ella, alkoi John hymyillen, \"mitä varten Jumala\nloi sitten maailman?\"\n\n\"Ett' ois lystimp' olla.\" Hän puhui Savon murretta niinkuin Miina.\n\n\"Että kellä olisi lystimpi olla?\"\n\n\"Jumalalla itsellään ja meillä immeisillä.\"\n\n\"Oi tuota lasta, kuinka on viisas\", ihmetteli Miina, kaataessaan kahvia\npannuun.\n\nElla, näet, oli hänen lempilapsensa.\n\n\"Niin\", kääntyi John Almaan, \"parempaa vastausta tuskin voinee antaa\".\n\nAlma el virkkanut mitään, neuloi vaan edelleen.\n\n\"Miksi noin suuria kirjaimia laitat?\"\n\n\"Kun niitä pidetään, semmoisia.\"\n\n\"Minusta ne ovat rumia. Ja eikö niissä ole hirveän paljon työtä?\"\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Te olette somia, te naiset. Väkisenkin teidän pitää keksiä itsellenne\ntarpeetonta ajan ja voimain hukkaa. Näkee, ettei teillä ole juuri\nkäsitystä ekonomiasta.\"\n\n\"Kiitos komplimangista.\"\n\nJohn naurahti ja taputti häntä olkapäähän. Mutta Alma tempasi\nhermostuneella liikkeellä sakset pöydältä, leikkasi langan poikki ja\nalkoi uutta kirjainta. Niin uutterasti hän pisteli kuin olisi henki\nollut kysymyksessä.\n\nArvi vaati isää rantaan katsomaan hänen veneitään. Hän oli laittanut\nkaksi uutta ja entisiä oli neljä, ei siis vähemmän kuin kuusi yhteensä.\n\nJohn meni ja vei Tyysän mukanaan. Ellakin heitä seurasi, mutta Alma jäi\npaikoilleen lehtimajaan.\n\nHänen mieltään karvasteli. John kohteli häntä pilkallisesti ja\nylönkatseella, ei välittänyt hänestä enää vähääkään, eikä pannut hänen\nrakkaudelleen mitään arvoa. Niin kylmäksi hän oli käynyt kuin jääpala\nja niin kovaksi kuin kivi.\n\nAlmalle kohosi veri päähän, hän puristi huulensa yhteen ja neuloi vielä\nuutterammin kuin ennen.\n\nJohn palasi hetken päästä takaisin rannasta, kantaen yhä Tyysää\nkäsivarrellaan.\n\n\"Pyydetään, että mamma ottaa märät sukat ja kengät lapselta pois\", hän\npuhui tullessaan, \"ja antaa kuivia sijaan. Katsos, mamma, Tyysä. meni\nvahingossa veteen ja kasteli itsensä noin pahasti.\"\n\n\"Menköön ylös Miinan luokse.\"\n\n\"Ei Miina ole siellä, hän näkyi vievän Helmin vaunuja metsätielle\näsken.\"\n\n\"Onhan Maijaliisa.\"\n\nJohn vaikeni vähän aikaa,. Laski sitten Tyysän maahan.\n\n\"Juokse, kultaseni, sisään, ja pyydä, että Maijaliisa sinua auttaa.\"\n\nJohn sytytti papyrossin ja istui kiikkuslaudalle.\n\n\"Alma, mitä varten?\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Mitä varten olet noin huonolla tuulella?\"\n\nEi sittenkään vastausta.\n\n\"Alma --\".\n\nHän aikoi vetää häntä luokseen.\n\n\"Oih, anna minun olla.\"\n\nAlma väisti hänen kätensä pois eikä lakannut neulomasta.\n\n\"Kuinka? Vaivaanko sinua?\"\n\n\"Vaivaat.\"\n\nJohn katsoi häneen pitkään, mutta silmiä hän ei tavannut; luomet ne\npeittivät.\n\n\"Ihanko todella?\"\n\nEi taaskaan hiiskausta.\n\nSilloin John nousi ja läksi pois. Liikkeestä ja käynnistä Alma tunsi,\nettä hän oli suuttunut. Hän peljästyi, sillä tämä ei vielä ennen\nmilloinkaan ollut tapahtunut.\n\nMaailma musteni hänen silmissään, sydän lakkasi lyömästä, kädet ja\njalat kylmenivät. Mitä oli hän tehnyt?\n\nHän katsoi ylös ja näki kuinka John tavallista kovemmalla tempauksella\nveti etehisen oven jäljessään kiinni.\n\n\"John, John\" -- hän kuiskasi.\n\nMutta eihän John sitä kuullut. Alma viskasi työnsä pois. Meni syrjään\npuiden suojaan, heittäytyi alas nurmelle ja itki katkerasti.\n\nHeidän välinsä oli särkynyt, ei mikään maailmassa voisi sitä enää\nhyväksi jälleen saada. John muuttuisi tästä lähtein vielä kylmemmäksi,\nvielä tylymmäksi, ja hän --? Hän olisi mielellään tahtonut vaipua maan\nalle siinä, missä makasi kasvoillaan nurmella. Tällä hetkellä aivan, ja\nijäksi?\n\nSillä onnellista hetkeä ei hänellä enää elämässä olisi. Kaikki oli\nmuuttunut, ja niin äkkiä, kuin yhdellä iskulla. Linnut visertelivät\npuussa ja lasten iloiset äänet kuuluivat rannasta, mutta hänen\nkorvissaan eivät ne enää soineet niinkuin ennen.\n\nEikä John tullut häntä katsomaan. Hän puoleksi toivoi sitä, puoleksi\npelkäsi. Vaan hän ei tullut. Hänelle oli yhdentekevä, jos heidän\nvälinsä oli hyvä tai paha.\n\nHän itki siksi kuin uupui niin, ettei enää jaksanut mitään ajatella\neikä surra. Mutta siinä hän lepäsi yhä samassa asemassa. Tuntui viimein\nkylmäävän, silloin hän nousi. Niin heikoksi hän oli käynyt\nmielenliikutuksesta, että päätä huimasi, kun hän seisoalleen nousi, ja\nkoko ruumis vapisi.\n\nHän katseli ympärilleen. Aurinko jo laskehti, oli illallisen aika. Hän\nmeni rantaan, valeli silmiään kylmällä vedellä ja otti lapset mukaansa\nylös.\n\nRuoka oli pöydässä, hän pyysi Arvin kutsumaan isää.\n\n\"Ei pappa syökään\", ilmoitti Arvi, palatessaan isän huoneesta.\n\nAlma hoiti lapsia puhumatta sanaakaan, laittoi heidät levolle ja meni\nitsekin.\n\nMutta ei hän unta saanut. Tunti vierähti ja ympärillä hiljeni kaikki.\nAlussa kuului kyökistä silloin tällöin vähäinen kolina, mutta sitten\nsekin taukosi. Helmi nukkui rauhallisesti kätkyessään sängyn vieressä,\npieni nyrkki täkin päällä. Silmät olivat ummessa, kasvot levolliset.\nSuu meni välistä nauruun, mitä hauskaa lienee hän, pikkuinen,\nuneksinut. Onnellinen aika, ei surua, ei huolta eikä sielun tuskaa\nmitään.\n\nOvi oli saliin auki, mutta John oli sulkenut omansa vastaisella puolen.\nKuinka kauvan hän aikoi viipyä, ennenkuin tuli maata? Odottiko, että\nhän ensin nukkuisi? Taikka eikö tulisi ollenkaan? Rupeisiko ehkä\nsohvalle omassa huoneessaan?\n\nAlma ei silmiään ummistanut; katseli vaan kirkasta kuun valoa, joka\nikkunoista lankesi salin lattialle. Makuuhuoneessa oli hämärä, kun\nuutimet olivat alhaalla; mutta siellä oli valoisata. Ja rauhallista,\nhiljaista, kodikasta. Huonekalutkin, tuolit, pöydät ja sohvat näyttivät\nniin levollisilta; maailman murheet eivät niihin pystyneet.\n\nMutta nyt -- nyt!\n\nKamarin ovi aukeni; John tuli salin poikki kynttilä kädessä. Alman\nsydän löi; mutta hän painoi silmänsä kiinni ja makasi liikkumattomana\nkuin kuollut, John laski kynttilän pöydälle sängyn viereen ja seisoi\nhetken hiljaa, Alma tunsi, että John katseli häntä. Sitten hän kääntyi\nja alkoi riisua päältään. Alma raoitti silmäluomiaan ja tarkasti salaa\nhänen kasvojaan. Ne olivat vakavat. Almaa peloitti, hän painoi silmänsä\njälleen kiinni.\n\nEi John enää kääntynyt häneen päin, laskeutui vaan vuoteelle. Ja\npuhalsi kynttilän sammuksiin. Siinä hän nyt oli, niin likellä ja\nkumminkin samalla niin kaukana. Alma kuunteli hänen hengitystään,\nseurasi pienintäkin liikettä.\n\n\"John\", kuiskasi hän mielessään. Anna minulle anteeksi, olenhan sinun\nomasi. Rakastanhan sinua koko sielullani. Anna anteeksi! Elä vihaa, en\njaksa elää, jos olet noin kylmä ja kova!\n\nHän nosti päätään tyynyltä; ehkä olisi tämän jo ääneenkin puhunut,\nmutta John oli ennättänyt nukkua. Raskaasti ja tasaisesti hän hengitti,\nei tietänyt tuskista mitään.\n\nAlma painui takaisin sijalleen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTuli vieraita seuraavana päivänä. Herra Nymark ja pormestari Lagander\nolivat lähteneet purjehtimaan, mutta kun ilma tyyntyi, he poikkesivat\ntänne, vaikka kyllä tiesivät, että Karellin perhe jo oli muuton\npuuhissa.\n\nAlma oli heikko ja väsynyt, alakuloinen sitä paitse, sillä John oli yhä\ntavattoman totinen eikä oleskellut paljon ollenkaan heidän puolellaan.\n\nEi häntä olisi haluttanut ottaa vieraita vastaan; tuntui kuin ei hän\nnyt olisi jaksanut seurustella. Senvuoksi hän ensin arveli, ettei\nnäyttääntyisi heille laisinkaan, vaan antaisi herrain olla omin hotein.\n\nMutta toisekseen hän ajatteli, että John ehkä pahastuisi; luulisi hänen\nkantavan nurjaa mieltä eilisestä ja siitä syystä vetääntyvän erilleen.\nJa sitten vielä juohtui muistoon, mitä Nymark oli puhunut rakkauden\nluonteesta miehissä...\n\n\"Rakkaudessa on nainen orja, mies herra, vaikka pitäisi olla juuri päin\nvastoin ... Sallia muidenkin miesten ihailla itseään... Kiihoittaa\nhänen rakkauttaan...\"\n\nHän päätti mennä sisään. Pani sievimmän puvun päälleen ja suimi hiukset\nalemmaksi otsalle, sillä hän tiesi sen kaunistavan.\n\nNymarkin katse kirkastui, kun hän astui saliin ja molempain herrain\nolennossa ilmestyi kohta tuo äänetön ihaileminen, joka aina tekee\nnaiseen vaikutuksen.\n\nAlma asettui sohvaan, John istui siinä lähellä nojatuolilla ja Nymark\nkiikkutuolissa vastapäätä. John oli vakava ja harvapuheinen, mutta\nsiitä huolimatta Alma elpyi vilkkaasen keskusteluun vieraiden kanssa.\n\n\"Hauskaa, että tulitte\", hän sanoi.\n\n\"Nyt viivytte täällä koko päivän, eikö niin?\"\n\n\"Se riippuu teistä\", sanoi Nymark.\n\n\"Hyvä. Silloin ette mene pois, ennenkuin myöhään illalla.\"\n\nAlma huomasi, että. John vähän kummastellen häneen katsoi. Mutta hän ei\nollut siitä millänsäkään.\n\n\"Ja me huvittelemme oikein sydämmen pohjasta. Unohdamme pois kaikki\nikävyydet, kaikki maailman murheet. Herra Nymark ja herra Lagander,\nmiellyttääkö teitä volantin heitto?\"\n\n\"Teidän seurassanne miellyttää mikä hyvänsä\", lausui Nymark.\n\n\"Elkää puhuko kohteliaisuuksia, sanokaa oikein totta.\"\n\n\"Minä vakuutan.\"\n\n\"Mutta John ei varmaankaan tule mukaan.\"\n\nHän hieman arasteli sitä kysyessään.\n\n\"Elkää minusta välittäkö\", sanoi John, \"luen mielelläni sanomalehtiä\nsillä aikaa\".\n\n\"Joko sitten lähdemme?\" kysyi Lagander.\n\n\"Ei, juomme kahvia ensin.\"\n\nHän meni sitä toimittamaan.\n\nNymark otti käteensä Ibsenin Rosmersholmin, joka sattui olemaan\npöydällä.\n\n\"Mitä arvelet tästä?\" kysyi hän Karellilta.\n\n\"Ihmeellinen kirja. Taiteen, tieteen ja uskonnon sopusointuinen\nyhdistys.\"\n\n\"Vahinko vaan, ettei sitä juuri kukaan ymmärrä\", hymyili Nymark.\n\n\"Milloinka ovat ihmiset aivan pian ymmärtäneet suurempaa ja korkeampaa\ntotuutta. Kaksituhatta vuotta on kohta siitä, kun kristinoppi ilmestyi,\nymmärtävätkö he sitäkään vielä oikein?\"\n\n\"Siihen en minä osaa vastata. Mutta mielelläni tahtoisin tietää mitä\nIbsen viimeiseltä tahtoo. Tähän saakka hänelle on kelvannut\nvapaamielisyys, nyt hän jo senkin hylkää.\"\n\n\"Kun huomaa, mihin vapaus vie, ellei ihmisissä tapahdu mielenmuutos.\nIbsen on juuri sen tautta aikamme mahtavin henki, että hän näkee\nnykyiset puutokset, erhetykset ja tarpeet syvemmin ja selvemmin kuin\nkukaan muu. Eikä hän vapautta hylkääkään, vaan hän vastustaa\nvallattomuutta ja irstaisuutta.\"\n\n\"Ja sitten hän menee sotkemaan siveysoppia taiteesen. Ei, herra\nvarjele, pidettäköön ennemmin kaikki erillään. Olkoon tiede tiedettä,\ntaide taidetta, uskonto uskontoa.\"\n\n\"Minä olen siinä suhteessa eri mieltä. Luulen, että ainoastaan se\nihminen säilyy eheänä ja tervennä, joka pyrkii omistamaan itselleen\nkehityksen tulokset niin yhdellä kuin toisella ja kolmannellakin\nhaaralla, Ja jos ne samassa sielussa voivat sijansa saada, niin miksei\nmyöskin samassa teoksessa. Siinä runouden suuri merkitys meidän\naikanamme; sillä suuremmalla tai vähemmällä selvyydellä se sitä juuri\ntavoittelee.\"\n\n\"Onnistumatta; sillä taide ei mene mihinkään liittoon, ei ainakaan\nuskonnon kanssa.\"\n\n\"Minkätähden ei?\"\n\n\"Se menettäisi silloin molemmat elinpontensa, vapauden ja luonnon.\"\n\n\"Erehdys. Dogmit sitovat vapautta ja luontoa, uskonnon henki sitä ei\ntee. Jalostuttaa vaan ja puhdistaa, hienontaa molempia.\"\n\n\"Ja laittelee rajapylväitä.\"\n\n\"Ainoastaan siinä, missä niitä tarvitaan\", hymyili John. Eikä ne\noikeastaan rajapylväitä olekaan, vaan salakarien ja muiden\nvaarapaikkojen merkkejä.\"\n\n\"Salakarien --?\"\n\n\"Mistä te kiistelette?\" kysyi Alma, joka samassa tuli sisään.\n\n\"Pilven takaisista asioista, rouva Kapell. Hyvissä ajoin tulitte meitä\nmuistuttamaan, että maan päällä on paljon ihanampaa ja suloisempaa kuin\nsiellä ylhäällä.\"\n\n\"Minäkö siitä muistutan?\"\n\n\"Teidän läheisyydessänne sen tuntee.\"\n\n\"Hauskaa kuulla. Entä meidän pormestari, hukkuiko hän sinne pilviin?\"\n\n\"Ei, herra varjele, hän on tuolla verannalla. Lagander, riihesi nurkka\npalaa.\"\n\n\"Joko? Joko?\" kuului Laganderin ääni ulkoa. Ja ovessa tullessaan hän\npyyhki otsaansa. \"Kyllä on lämmin.\"\n\n\"Tulkaa jäähdyttämään itseänne kuumalla kahvilla.\"\n\nLagander nauroi ja noudatti kehoitusta.\n\n\"Ensinkö kuumalla kahvilla, sitten volantin heitolla?\"\n\n\"Alvan niin.\"\n\n\"Rouva Karell\", alkoi Nymark, \"koska tässä puhuttiin kirjallisuudesta,\ntahtoisin vielä tietää, mitä te pidätte Zolasta?\"\n\n\"En mitään, sillä minä en tunne häntä.\"\n\n\"Kuinka? Ettekö tunne? Onko se käsitettävä niin, ett'ette tahdo häntä\ntuntea?\"\n\n\"Siihen vastaan vasta sitten, kun näen, minkälainen hän on.\"\n\n\"Sallitteko minun tuoda teille muutamia hänen teoksistaan?\"\n\n\"Mielelläni. Mutta jos hän on semmoinen, joksi häntä mainitaan, niin\nsaattaa tapahtua, etten juuri pitkältä lue.\"\n\n\"Ette malta olla lukematta, jahka ne vaan ovat pöydällänne. Niitä\ntäytyy ihailla, sillä niissä on luontoa alusta loppuun. Ja\ntäydellisyydessään se tuodaan esiin, kaikki luonnon ilmestysmuodot\nrinnan, yhtä oikeutettuina, yhtä vapaina, yhtä arvollisina. Ei mitään\npeitetä, eikä mitään salata.\"\n\nJohn hymyili.\n\n\"Mutta mitä sanoo John?\" kysyi Lagander. \"Entä kun hän ei annakaan\nrouvansa lukea Zolata.\"\n\n\"Ruvetkoon vaan estelemään, silloin olen varma, että rouva Karell lukee\njokainoan kirjan, jonka tuon. Kielletty hedelmä on aina viettelevintä.\"\n\n\"Minäpä en estelekään\", hymyili John.\n\n\"Siinä teet viisaasti omalta kannaltasi.\"\n\n\"Ei, minä päinvastoin kunnioitan Zolata. Häntä täytyy vaan osata lukea.\nNähdä vähän muutakin, eikä ainoastaan sitä, jonka äsken toit esille.\"\n\n\"Kuinka, herran nimessä? Ethän toki aikonekaan tehdä hänestä\nsiveellisyyden apostolia?\"\n\n\"Sinne se hiukan kallistuu.\"\n\n\"Siunaa ja varjele! Eikö nyt enää Zolakaan ole rauhoitettu. Jo minä\njoudun epätoivoon. Rouva Karell, lähdetään heittämään volantia!\"\n\n\"Samaa ajattelin juuri sanoa. Herra Lagander!\"\n\n\"Olen valmis.\"\n\n\"Entä John?\"\n\n\"Minä katselen mieluummin verannalta ja luen sanomalehtiä.\"\n\nHe menivät kolmen ja alkoivat heiton. Alma oli omaksi ihmeekseen siinä\nkohta koko sielullaan kiinni. Kun hän heitti ylös renkaan, taikka\nkurottui ottamaan sitä kepillään vastaan, olivat hänen liikkeensä niin\nsulavan pehmeät ja miellyttävät, että molemmat herrat niitä\nehdottomasti seurasivat. Vaalea, pumpulinen puku istui tarkasti ruumiin\nmukaan vyötäisiltä aina ylös kaulaan ja vartalon komeat piirteet\nesiintyivät vapaammin ja selvemmin ruumiin eriävissä asemissa. Aina\nväliin ja varsinkin kun hän juoksi, näkyivät hänen pienet sievät\njalkansa kahisevien helmojen alta.\n\n\"Sieluni kautta, hän on viehättävin nainen maan päällä\", kuiskasi\nNymark Laganderille.\n\n\"Elä vaan rakastu toisen omaan.\"\n\n\"Minä hänet ryöstän Karellilta.\"\n\n\"Nono.\"\n\n\"Sen, perhana olle, teen. Ja Karell sen ansaitsee. Hän on jähmettynyt\nvarmassa rauhassaan. Ei osaa edes nauttia omaisuudestaan.\"\n\n\"Mistä sen tiedät.\"\n\n\"Ooh, näkeehän sen. Yhtä välinpitämätön ja kyllästynyt kuin muutkin\naviomiehet.\"\n\n\"Mutta mitä sanoo rouva Karell itse? Jokohan todella pääsisit hänen\nsuosioonsa?\"\n\n\"Tyhmänäpä sinä minua pidätkin, kun sitä epäilet.\"\n\n\"Hurja!\"\n\n\"Hän on liian kaunis ja liian hyvä kuihtumaan pois avioelämän\nyksitoikkoisuudessa.\"\n\n\"Herra Nymark, ottakaa vastaan\", huusi Alma, haettuaan tällä välin\nrenkaan, joka oli lentänyt etäälle hänen ylitsensä.\n\nNymark kohotti keppiään.\n\nJohn istui kaiken aikaa verannalla, poltteli papyrossia ja luki\nsanomalehtiä. Mutta viimein hän laski ne kaikki syrjään, puhalteli\npitkiä savuja ja vaipui mietteihinsä. Silmät kääntyivät tuon tuostakin\nvolantin heittäjiin, mutta ajatukset nähtävästi olivat muualla. Vasta\nsitten kun peli oli loppunut ja Alma ynnä vieraat jälleen tulivat ylös\nverannalle, tarttui hänkin heidän seuraansa.\n\n\"Tarkenette nyt varmaankin\", hymyili hän.\n\n\"Kyllä\", sanoi Alma, heittäytyessään penkille, lämpimänä ja väsyneenä.\n\"Tulkaa vaan tänne ja puhukaa ääneen\", lisäsi hän ilostuneena\nMaijaliisalle, joka iski silmää ja vilkutti sormea etehisestä. \"Emme\nsalaa mitään herroilta.\"\n\nMaijaliisa purskui nyrkkiinsä ja lensi punaiseksi. Tuli sitten\nkumminkin suu supussa ja katsomatta oikeaan tai vasempaan suoraan Alman\nluokse ja sipatti hänelle jotain korvaan.\n\n\"Päivällinen on valmis, hyvät herrat\", sanoi Alma ja nousi ylös.\n\nNymark tarjosi hänelle käsivartensa ja niin tulivat he nytkin istumaan\nrinnan pöydässä, joka sattumus antoi Nymark'ille tilaisuutta pitkin\naikaa osoittamaan Almalle huomaavaista kohteliaisuutta, samalla kun hän\nlikempää sai katsella hänen hiviönsä puhdasta mehevyyttä sekä muotojen\npehmeyttä ja pyöreyttä. Eikä hän tahtonut joka kerran voida pitää\najatuksiaan koossa toisten keskustelua seuratakseen.\n\nValtiopäivämies-vaalista John ja Lagander puhuivat. Useimmissa\nkaupungeissa olivat ruotsimieliset päässeet voitolle, vaikka olikin\nrajoitettu äänivalta. Lagander pauhasi ruotsimielisiä vastaan ja pani\nheidät pataluhaksi. Mutta John häntä hillitsi.\n\n\"Meissä on syy\", hän sanoi, \"meissä kansallismielisissä. Meissä ei ole\ntarmoa eikä jäntevyyttä. Ruotsimieliset pitävät puoliaan, se on\nluonnollista. Mutta voitolle he eivät pääsisi, jos olisimme vähän\nvalppaampia.\"\n\n\"Kukas voi kilvoitella heidän kanssaan. Heillä on varallisuus ja heillä\non kaikki korkeammat virat hallussaan. Kelpaa silloin rehennellä.\"\n\n\"Mutta meillä kuitenkin on väki ja voima, sillä meillä on kansaa\ntakanamme.\"\n\n\"Kansa ei vielä ole herännyt oikeuksiaan valvomaan.\"\n\n\"Se herää minkä ennättää. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä.\"\n\n\"Niin, aikansa vaatii itsekukin asia. Tuosta, rouva Karell, juohtuu\nmieleeni keskustelumme viime kerralta.\"\n\n\"Ajatelkaa, että minäkin olen sitä muistellut usein ja erittäinkin\njuuri näinä päivinä\", hymyili Alma.\n\n\"Oikeinko todella?\"\n\nHän katsoi tutkistellen Almaa silmiin ja ymmärsi, että he molemmat\ntarkoittivat samaa, nimittäin sitä, mitä olivat puhelleet rakkaudesta\nmiehen ja naisen välillä.\n\n\"Ehkä jo myönnätte minun olleen hiukan oikeassa?\"\n\n\"En vielä.\"\n\n\"Roomaa ei päivässä rakennettu, eikä vanhoja, juurtuneita tapoja kesken\nhävitetä\", hymyili Nymark.\n\n\"Aa\", huudahti Lagander, \"minä jo tiedän, mistä puhutte\".\n\nAlma hieman punastui. Miehensä kuullen hän ei millään ehdolla olisi\ntahtonut sitä keskustelua uudistaa.\n\nNymark sen huomasi ja tuli hänelle avuksi.\n\n\"Niin, siitä tietysti, ettei rouva Karell tahdo ottaa osaa seuraelämään\nkotinsa ulkopuolella.\"\n\nHeidän silmänsä kohtasivat taaskin toisiaan, ja katseet vahvistivat\npienen salaisen liiton.\n\n\"Karell, puolusta meitä\", lausui Lagander, \"sano rouvallesi, että hänen\ntosiaankin täytyy muuttaa mieltä siinä suhteessa\".\n\n\"Eläköön vapaus\", sanoi Karell.\n\n\"Hyvä!\" huudahti Nymark, \"tuosta sanasta minä otan kiinni. Sinun\npuoleltasi ei siis tule mitään estettä, jos vaan rouvasi suostuu?\"\n\n\"Tietysti ei.\"\n\n\"Etkä myöskään pahene, jos teen, minkä voin, saadakseni häntä\ntaipumaan?\"\n\n\"Taivas varjelkoon\", hymyili Karell. \"Annan sinulle täyden vallan.\"\n\n\"Kuuletteko, rouva Karell?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nAlma kumartui talrikkinsa ylitse. Eihän John siitä välitä, ajatteli\nhän. Tuskin hän olisi millänsäkään, jos vaikka rakastuisin johonkuhun\ntoiseen.\n\nNymark ihaili hänen hieneitä niskahiuksiaan, jotka kähertyivät alas\nvalkoiselle hiviölle.\n\n\"Mitä luulette, rouva Karell? Onnistunkohan minä?\"\n\n\"Sopii koettaa.\"\n\n\"Te hymyilette. Se antaa toivoa. Ooh, te ette henno meitä vastustella.\"\n\n\"Mutta mitä varten, minä vieläkin kysyn? Eihän minusta kumminkaan ole\nkenellekään iloa.\"\n\n\"Jättäkää se asia muiden päätettäväksi\", sanoi Lagander.\n\nHe nousivat pöydästä. Nymark ja Alma menivät ulos verannalle.\n\n\"Eikö teistä ole iloa kenellekään?\" kysyi Nymark hiljaa, kumartuen\nsivulle Almaan päin, joka nojautui hänen käsivarteensa.\n\n\"Sanokaa ennemmin, ettei teillä ole iloa kenestäkään. Te kun ette\nkenestäkään välitä.\"\n\nAlma naurahti ja otti käsityönsä. He jäivät kahden verannalle, sillä\nJohn ja Lagander menivät alas lehtimajaan.\n\n\"Sallikaa minun pidellä vyyhteä\", sanoi Nymark, kun Alma kerimistä\nvarten kietaisi sen käsivartensa ympäri.\n\nHän veti esille pienen laivatuolin ja asettui istumaan Alman eteen,\nniin likelle, että oli melkein helmoissa kiinni. Joka kerran kuin\nvähäinen sotkos ilmestyi vyyhteen, kallistui hän vieläkin lähemmäksi,\nmutta pieninkin liike osoitti aina vaarallisen nöyrää ihailemista.\n\n\"Tämä muistuttaa ritari-aikaa\", hän sanoi, \"jolloin meillä miehillä oli\ntapana istua näin sydämemme hallitsijattaren jalkain juuressa.\"\n\n\"Nyt ei nainen enää hallitse teidän sydämiänne, sen vuoksi olette tuon\ntavan heittäneet.\"\n\n\"Ei sen vuoksi. Naisten tahdosta se on tapahtunut. Tänlaista onnea\nsaamme enää vaan sattumalta. Nytkin täytyy minun kohta siirtyä pois,\nniinpian kuin vyyhti on lopussa.\"\n\n\"Luonnollisesti\", nauroi Alma, \"koska minä en ole teidän sydämenne\nhallitsija.\"\n\n\"Kuinka voitte sen tietää?\"\n\n\"Noo --.\" Alma punastui ja aikoi ensin käydä totiseksi, mutta pian hän\nhymyili taaskin. \"Tuo ritariajan asema näkyy tuovan mukanaan muutkin\nritariajan tavat.\"\n\n\"Nimittäin?\"\n\n\"Galanterian.\"\n\n\"Galanteria on ainoa muoto, jossa luonnollinen tunne voi ilmaantua\nmeidän aikana.\"\n\nJohn ja Lagander loikoilivat nurmikolla puiden suojassa. Lagander luki\njotain kirjaa, taikka oikeastaan hän sitä vaan selaili. John sattui\nluomaan silmänsä verannalle. Pieni, tuskin huomattava kurttu ilmestyi\nhänelle kulmien väliin; hän väistyi kauvemmaksi ja kääntyi toisaalle.\nItikat eivät antaneet heille rauhaa. John lämähytti käsillään muutamia\nkuoliaaksi, mutta siihenkin hän väsyi, kun niitä tuli yhä uusia. Ja\nsaadakseen rauhaa, hän levitti suuren Dagbladin kasvoilleen.\n\nIllemmällä, kun vieraat läksivät, jäi Alma istumaan veneesen rannalle.\nHän katseli ensin heidän hiljalleen etenevää purjevenettään ja\nhuiskutteli nenäliinaansa vastaukseksi, kun he hänelle lakkiaan\nheiluttelivat.\n\nEilinen suru oli melkein hälvennyt tällä hetkellä, tai oikeammin, hän\nei sitä muistellut, sillä ajatukset liikkuivat muualla. Ne olivat\nepäselviä, häilyviä ajatuksia, jotka kulkivat ristiin, rastiin hänen\naivoissaan.\n\nHän oli luvannut Nymarkille monta asiaa. Muun muassa, että hän usein\nsaisi käydä häntä tervehtimässä, jahka he kumpikin muuttaisivat.\n\"Joskus\", oli Nymark sanonut, mutta hän tiesi vallan hyvin, että se\nmerkitsi \"usein\".\n\nSitten hän vielä noin puoli leikillä oli luvannut käydä kaikissa\njulkisissa tilaisuuksissa, jotka Syyskuun ajalla sattuisivat, joko ne\nsitten olivat iltahuvia, konsertia, tai muita semmoisia. Ja tämän\njohdosta hän itsekseen päätti heti kaupunkiin tultua hankkia itselleen\nmuutamia uusia pukuja. Sievästi hän antaisi ne laittaa, uusimpien\nmuotilehtien mukaan, ja värit hän myöskin aikoi valita semmoiset, että\nne hänen hiviölleen sopisivat. Sillä ei hän tahtonut mitättömänä\nesiintyä eikä huonossa asussa, jos hän kerran seuroihin meni.\n\nJa miksei hän menisi, nuori kun vielä oli ja elämän haluinen. Auttoiko\nhänen surra sitä, ettei avioliitto vastannut hänen toiveitaan, että\nJohn oli käynyt kylmäksi ja välinpitämättömäksi? Ehkäpä juuri\nsenvuoksi, että hän näin koko sielullaan oli antaantunut hänelle.\nYksinomaan hänelle...\n\nNymark oli ehkä oikeassa, ainakin osaksi...\n\nAlman mielessä uudistui nyt hänen puheensa, käytöksensä, katseensa,\nkeskeytetyt huokaukset ja kuiskutukset. Hän puoleksi aavistamalla tunsi\nvaltansa, ja se antoi hänelle kummallisen itsetiedotonta varmuutta ja\ntyytyväisyyttä. Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja\nkasvonpiirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia\nsilmäyksiään, -- silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään\naikaan...\n\nOmatunto hiukan soimasi, että hän niitä muisteli ilman vierovaa tai\nmoittivaa tunnetta. Mutta sen äänen hän pian tukahdutti. Oliko hänen\nsyynsä, jos Nymark häneen rakastuisi? Ja mitä pahaa siinä oikeastaan\noli? Vastarakkautta hän ei alunalkaen toivonutkaan. Tarpeellisten\nrajojen sisässä hänen tunteensa kumminkin pysyisivät, sillä Almalla oli\nvahva turva rakkaudessaan John'iin...\n\nEikä häntä mikään estänyt olemasta Nymarkille ystävällinen taikka hänen\nkanssaan seurustelemasta ylimalkaan. Hauskempi hän oli kuin muut ja\niloisempi; hiukan kevytmielinen tosin, mutta mitäs siitä! Seuraelämässä\nse omituisuus ei haitannut...\n\nHänellä oli kumminkin yksi hyvä puoli: hän oli vähimmästäkin suosion\nosoituksesta ihastunut ja kiitollinen. Hivenen verran jos hän saisi\nvastarakkautta, hän varmaan olisi aivan onnen kukkuloilla. Toista kuin\nJohn!...\n\nMiina tuli pyytämään häntä sisään. Helmi itki, eikä hän saanut häntä\nviihtymään.\n\n\"Ajattelin, että jos se nukkuisi paremmin viereen\", hän sanoi.\n\nAlma läksi ylös, avasi leninkinsä napit ylhäältä ja laskeutui\nvuoteelle.\n\n\"Eikö rouva riisu samalla\", kysyi Miina, \"johan nyt on myöhä\".\n\n\"En minä vielä; tuohan Helmi tänne.\"\n\nHelmi herkesi kohta huutamasta, kun pääsi äidin rintaan, johon tarttui\nhapeasti kiinni sekä suullaan että molemmilla käsillään. Kun hän oli\nnälkänsä sammuttanut, jäi hän siihen tyytyväisenä mojottamaan, katseli\näitiin ylös, ja hymyili. Mutta äiti ei hymyillyt hänelle vastaan, eikä\nkääntänyt silmiään häneen.\n\nHelmi heitti hetkeksi rinnan irti, katsoi paremmin äitiin ja sanoi\n\"gää\", herättääkseen hänen huomiotaan.\n\n\"Nuku nyt pois\", sanoi Alma hiukan kärsimättömästi ja asetti uudelleen\nrinnan Helmin suuhun.\n\nKun Helmi ei saanut puhetoveria, tyytyi hän hiljaa äidin lämpimässä\njatkamaan imemisen suloista nautintoa, ja siihenpä hän sitten viimein\nnukahtikin.\n\nAlma nousi varovasti hänen vierestään, pani leninkinsä jälleen nappiin\nja läksi ulos verannalle. Siellä oli hiljaista, hämärätä. John'in\nkamarista loisti tuli alaslasketun uutimen takaa.\n\nHän istui samalle kohdalle, jossa päivälläkin oli istunut, silloin kun\nNymark hänen vyyhteään piteli. Selkälautaa vasten hän nojautui, pani\nkädet ristiin helmoille ja suoristi jalkansa.\n\nNiin hän oli vaipunut unelmiin, ettei huomannut, kun tuli Johnin\nikkunasta katosi, eikä kuullut mitään, ennenkuin hän seisoi rinnalla ja\npuhutteli häntä.\n\n\"Täälläkö sinä vielä istut?\"\n\nAlma säpsähti ja loi häneen aran katseen.\n\nJohn hymyili. Viimeinenkin mielenpahennus eilisestä katosi hänestä\nlopullisesti, jos sitä ylipäätään enää olikaan jäljellä.\n\nAlma oli niin viehättävä tuossa puolimakaavassa asemassa. Illan\nhämärässä kasvot näyttivät tavallista kalpeammilta, mutta samalla\nmyöskin liikuttavan suloisilta.\n\n\"Tule pois, muru\", kuiskasi John, ottaen häntä kädestä.\n\nAlma seurasi häntä tottelevaisesti sisään. Vaikk'eivät he mitään\npuhuneet eivätkä mitään selvitelleet, tapahtui heidän välillään\nkuitenkin täydellinen sovinto sinä iltana.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSen jälkeen oli Alma muutamia päiviä rauhallisemmalla mielellä. Muutto\nantoi paljon puuhaa ja sitten oli taas koti kaupungissa saatava\nkuntoon. Ei siinä joutunut turhia ajattelemaan, kun väsyksiin asti sai\ntehdä työtä.\n\nJohn niinkuin kaikki muutkin miehet kammosi noita suursiivouksen aikoja\nkodissa. Silloin hän tavallisesti aina pakeni pois ja samoin teki hän\nnyt. Alma näki sen tällä kertaa mielellään.\n\n\"Mene vaan\", hän sanoi; \"että saamme täällä oikein rauhassa\njärjestellä\".\n\nJohn varoitti heitä koskettamasta hänen papereihinsa, ja läksi.\n\nSalin lattiaa ei vielä oltu pesty. Senvuoksi Alma keräsi siihen kaikki\nruukku-kasvit ympärilleen, pärskytti huuliensa välistä vettä niiden\nylitse, pyyhki ruukut puhtaiksi, karsi kuivettuneet lehdet pois ja\ntasoitti mullan päältäpäin.\n\nHänellä oli vaan punaruutukkainen aamupuku päällään ja hiuksetkin\nolivat puuhatessa valuneet alas.\n\nSilloin sattui Nymark tulemaan juuri pahimmoilleen.\n\nAlmaa hiukan harmitti, mutta hän vaati häntä kumminkin miehensä\nhuoneesen, joka oli jo puhdistettu.\n\nEi, hän ei tahtonut häiritä.\n\n\"Mutta enkö saa katsella teitä tässä? Kukkien keskeen te sovitte niin\nhyvin, te kun itsekin kuulutte niihin.\"\n\nAlma rypisti otsaansa. Nyt tuo puhe häntä ei ollenkaan miellyttänyt; se\ntuntui joutavalta ja tyhjänpäiväiseltä.\n\n\"Teidän nähden en jatka tätä työtä\", hän sanoi ja katsoi vakaasti\nNymarkiin, joka seisoi kynnyksellä ja nojautui ovenpieleen.\n\n\"Sitten kai pakoitatte minun lähtemään pois.\"\n\nAlma ei siihen virkkanut juuri mitään, sillä sydämessään hän sitä\ntosiaankin toivoi. Nymark sanoi jäähyväiset ja läksi.\n\nSen jälkeen ei Alma enää samalla innolla jatkanut kukkain hoitoa. Vähän\nväliä muistui Nymark hänelle mieleen, ja hän pysähtyi ajattelemaan,\noliko hän ehkä loukkaantunut ja tulisiko hän enää heillä ollenkaan\nkäymään.\n\n\"Yhdentekevä\", hän sanoi itselleen, \"parempi onkin niin\".\n\nHänen omatuntonsa oli erinomaisen rauhallinen ja hän vakaantui\npäätökseen, ettei toimittaisikaan itselleen uusia pukuja, niinkuin oli\naikonut, eikä menisi muihinkaan seuroihin.\n\nSeuraavat päivät hän sitä vaan ajatteli. Mutta joka kerran kun etehisen\nkello soi, säpsähti hän ja luuli Nymarkin tulevan. Kun ei se sitten\nollutkaan hän, tunsi hän itsensä ikäänkuin pettyneeksi ja kävi pahalle\ntuulelle, vaikkei hän suinkaan aavistanut sitä miksikään syyksi.\n\nEikähän se aivan ainoa syy ollutkaan. Muuta tuli siihen lisäksi. Muuta,\njoka ei oikeastaan ollut juuri mitään.\n\nKoti oli taas täydessä kunnossa, joka paikka puhdistettu ja siistitty;\nnyt heidän olisi pitänyt nauttia siitä. Alma istuikin ensin käsityönsä\nääreen jotenkin tyytyväisenä ja katseli mielihyvällä vähän väliä\nympärilleen. Kaikki oli hauskan-näköistä ja sievää, mihin silmät vaan\nsattuivat. Hän varoitti Arvia ja Ellaa, etteivät roskaisi mitään\nkohtaa, ja että pyyhkisivät jalkansa tarkkaan, ennenkuin tulivat\nsisään.\n\nMutta hän olisi tahtonut, että joku muukin olisi nähnyt ja ihaillut\nhuoneiden hauskuutta hänen kanssaan. Senvuoksi hän odotti ja toivoi\nvieraita; vaan niitä ei tullut. Eikä malttanut John nyt enemmän kuin\nmuulloinkaan oleskella perheen puolella. Joko hänellä oli toimia\nulkona, taikka hän istui kamarissaan, pöytänsä ääressä ja kirjoitteli.\nNiin alkoi Almasta vähitellen tuntua, että kaikki heidän suuret\nvaivansa kuitenkin olivat menneet jotenkin turhaan, kun niitä ei\nseurannut vastaavaa iloa.\n\nEräänä päivänä hän päätti lähteä visiitille rouva Leisténin luokse. Ei\nsiltä, että häntä juuri halutti; sillä rouva Leistén oli niitä, jotka\npuhuivat vaan piioista, taikka oikeammin niiden mahdollisista ja\nmahdottomista vioista. Mikään muu aine maailmassa häntä ei huvittanut.\nMutta yksitoikkoisuus oli niin painava, että täytyi jotain vaihtelua\nsaada. Ja paremman puutteessa meni sitten kuulemaan, vaikkapa piikain\npanettelemista.\n\nHän oli lähtemäisillään. Seisoi juuri etehisessä ja solmieli hattunsa\nnauhoja kiinni, kun ovi aukeni ja Nymark astui sisään.\n\n\"Taaskin minä tulen pahaan aikaan. Mikä kova onni minua vainonnee?\"\nsanoi Nymark, nähdessään Alman aikeita.\n\n\"Ei ollenkaan pahaan aikaan. Päinvastoin! Tervetullut.\"\n\nAlma tarjosi hänelle iloisesti kättään.\n\n\"Mutta olettehan juuri lähtemäisillänne ulos.\"\n\n\"Minäpä tuhatta vertaa mieluummin jään kotiin nyt.\"\n\nJa Alma kertoi, kuinka hänellä oli ollut kauheasti ikävä ja kuinka hän\noli aikonut lähteä juoruamaan piioista, päästäkseen tuosta\nkuolettavasta tyhjyydestä.\n\nHe nauroivat sille molemmat sydämen pohjasta saliin astuessaan.\n\n\"Eikö totta\", sanoi Nymark, \"koko maailmassa ei ole mikään niin\ntukehduttavaa kuin ikävyys. Ja se tulee vaan siitä, että me ihmiset\nolemme luodut elämään. Ikävyys on elämän puutetta.\"\n\n\"Aivan niin, täydellisesti elämän puutetta. Mutta sanokaa, mikä siitä\npelastaisi? Tiedättekö mitään neuvoa?\"\n\n\"Tehdään liitto! Yksin ei kukaan sitä vihollista voita, mutta jos\nkahden rupeamme sotimaan, niin varmaan sen karkoitamme.\"\n\n\"Topp! Me teemme liiton. Ja teidät valitsemme päälliköksi. Milloin\nalotamme taistelun?\"\n\n\"Tänä iltana.\"\n\n\"Ja millä tavalla?\"\n\n\"Lähdemme palokunnan juhlaan. Tulinkin oikeastaan muistuttamaan teitä\nlupauksestanne.\"\n\n\"Ah, te olette siis pitäneet sen mielessänne.\"\n\n\"En ole sitä hetkeksikään unhottanut.\" Niitä sanoja seurasi katse, joka\nsai Alman punastumaan; mutta hän kiiruhti sekoittamaan sitä pois.\n\n\"Niin, tietysti siinä pysyn, minkä kerran olen päättänyt.\"\n\nHän ei tällä hetkellä enää ollenkaan muistanut myöhempiä päätöksiään.\n\n\"Todella? Ja minä kun jo pelkäsin teidän katuneen.\"\n\nAlma naurahteli ja oli hiukan hämillään. Mutta hän pääsi mitään\nvastaamasta, sillä John tuli samassa kotiin.\n\n\"Tuletko palokunnan juhlaan tänä iltana, John?\" kysyi Alma.\n\n\"En voi!\" vastasi John istuen nojatuoliin häntä lähelle, \"minulla on\nvaltuuskunnan kokous\".\n\n\"Olisiko tuo niin vaarallista, jos kerran jäisit sieltä pois?\"\n\n\"Tänään on tärkeitä asioita esillä. Ja totta puhuen, ei minua juuri\nhaluta koko juhlaan.\"\n\n\"Siinäpä se on.\"\n\nAlma katsoi alakuloisesti Nymarkiin.\n\n\"Tulkaa te kumminkin.\"\n\n\"Niin, voithan sinä siltä mennä, jos mielesi tekee.\"\n\n\"Jotain virkistystä minäkin kaipaan. Ei kukaan ihminen ijankaikkisesti\njaksa vaan ruokaa laittaa ja lapsia hoitaa.\"\n\nAlma katsoi alas ja kiskoili hermostuneena pöytäliinan nurkkaa, jonka\nhän oli sattunut saamaan käsiinsä.\n\n\"Sinua ei kukaan estä noudattamasta omaa tahtoasi siinä kohden\",\nvastasi John vakavasti.\n\nHän nousi ja läksi omaan kamariinsa, ennenkuin Alma ennätti mitään\nsanoa.\n\n\"Ei kukaan estä!\" Alma taisteli kyynelten kanssa. \"Tiedänhän sen. Mutta\nsitä kuitenkin pidetään pahana.\"\n\n\"Ken pitää? Te itse?\"\n\n\"En minä, mutta John ja kaikki ihmiset.\"\n\n\"Turhaa luuloa, rouva Karell. Ja vaikkapa pitäisivätkin,\ntarvitseeko teidän siitä välittää. Eihän semmoinen ole muuta kuin\nahdasmielisyyttä.\"\n\nAlmalle kuitenkin vedet väkisin tunkivat silmiin. Hiukan hämillään\npainoi hän nenäliinaa kasvoilleen.\n\n\"Kuinka lapsellinen minä olen.\"\n\n\"Tosiaankin! Milloinka te irtautte noista vanhoista katsantotavoista\nsen verran, että uskallatte hengittää vapaata, raitista ilmaa.\"\n\n\"Silloin kai rupeisin pyrkimään valtuuskuntaan ja valtiopäiville,\nniinkuin muutkin reippaat naiset meidän aikanamme.\"\n\n\"Ei, herra varjele, jättäkää ne alat vanhain ja rumain huostaan. Teille\nelämä tarjoo ihanampaa onnea.\"\n\nNymark tarttui hattuunsa.\n\n\"Saanko tulla teitä noutamaan illalla, kosk'ei John lähde mukaan?\"\n\n\"Tahdotteko tehdä niin hyvin?\"\n\n\"Suurimmalla ilolla. Siis, näkemään asti, rouva Karell.\"\n\n\"Näkemään asti!\"\n\nHe kättelivät toisiaan ja ovi sulkeutui Nymarkin jälkeen.\n\n\"Hän on ystävällinen ja hauska\", ajatteli Alma yksin jäätyään, -- \"ei\nkumma, että hänen seurassaan viihtyy\".\n\nIllalla, kun Alma laittoi itseään juhlaan, tuli Arvi kartan ja\nmaantieteen kanssa hänen luokseen..\n\n\"En minä löydä, mamma, mitään tästä kartasta. Ja meillä on niin\nvaikeata. Kaikki keski-Euroopan vuoret.\"\n\n\"Oih, mene pyytämään, että pappa neuvoo.\"\n\n\"Pappa ei ole kotona.\"\n\n\"Koeta sitten hakea itse. Mamma ei jouda.\"\n\n\"Kun minä en löydä.\"\n\nArvi sen tiuskasi ja rupesi sitten itkemään.\n\n\"Noinko sinä mammalle ärjyt. Nyt en missään tapauksessa sinua auta.\nKehtaat vielä itkeä. Mene heti pois. Mamma ei tahdo nähdäkään semmoista\npoikaa.\"\n\nAlma hajoitti nenäliinansa ja kostutti sen hajuvedellä. Nymark odotti\nhäntä salissa.\n\n\"Kuinka mainion kaunis tuo havannaväri on\", sanoi hän, kun Alma astui\nsisään.\n\n\"Ihanko todella?\" kysyi Alma hymyillen.\n\n\"Ja muutenkin se on erinomaisen sievästi tehty.\"\n\n\"Mahdatte olla tuntija.\"\n\n\"Osaan ainakin sanoa, mikä on kaunista, mikä ei.\"\n\n\"Sitten varmaan annatte minulle hyviä neuvoja, kun ostan itselleni\nuusia.\"\n\n\"Mielelläni. Mutta luotatteko myöskin minuun?\"\n\n\"Ehdottomasti! varsinkin kun pelkään joutuneeni vähän takapajulle\ntuommoisessa.\"\n\n\"Silloin laitan teidät niin komeaksi, ettei yksikään nainen maailmassa\nteille vertoja vedä.\"\n\n\"Vähempään toki tyydyn\", sanoi Alma nauraen ja heitti kiitollisen\nkatseen Nymarkiin, joka oli auttanut sadenuttua hänen päälleen.\n\nJuhlan ohjelmaan kuului seuranäytelmä. He tulivat parhaiksi, kun kolmas\nkerta soitettiin ja esirippu nousi ylös. Näytettiin \"Ensi lempi\".\n\n\"Aika koketti, tuo pikkuinen neiti\", kuiskasi Nymark hiljaa Almalle.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Wahlberg, luulemma. Kaikkien lyseolaisten yhteinen lemmikki.\"\n\n\"Kaikkien yhteinen?\"\n\n\"Sillä ijällä enimmiten rakastutaan yhteen ja samaan. Myöhemmällä vasta\nvalitsee kukin omansa.\n\n\"Onko tuo paroni joku lyseolainen?\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Mutta ei neiti Wahlberg minusta niinkään hullusti näyttele.\"\n\n\"Hän koettaa matkia Iida Aalbergia. Aivan silminnähtävästi. Jokainoassa\nliikkeessä. Ei, mutta tuo on oikein koomillista.\"\n\n\"Te olette kova kriitikkeri. Seuranäytelmässä ei saa vaatia liian\npaljon.\"\n\n\"En vaadi ollenkaan mitään. Minä vaan nautin.\"\n\n\"Nautitte siitä, että saatte nauraa ja pilkata.\"\n\nEsirippu laskettiin alas. Aploodit kaikuivat; Nymark löi hartaasti\nkäsiään ja huusi: \"hyvä, hyvä!\"\n\n\"Teeskentelijä\", sanoi Alma ja katsoi häneen.\n\n\"Hän luulee olevansa suuri taiteilija. Suokaamme hänelle se ilo.\"\n\n\"Kuinka voitte olla noin paha?\"\n\n\"Minäkö paha? Jahka hän ilmestyy salonkiin, menen kohta häntä\nkiittämään ja sanon, että hän näytteli paremmin kuin Iida Aalberg.\nSaatte nähdä että hän siitä ihastuu.\"\n\n\"Ja sen teette hyvällä omallatunnolla?\"\n\n\"Hän on vaan seitsentoista-vuotias, rouva Karell. Lasten kanssa saanee\ntoki hiukan leikkiä laskea.\"\n\n\"Vähääkään huolimatta siitä, mitä se heihin vaikuttaa?\"\n\n\"Armoa, rouva Karell. Elkää saarnatko moraalia; se kumminkin menee\nvallan turhaan, sillä minä olen siihen haluton oppilas.\"\n\n\"Ettekö epäile ollenkaan sitä tunnustaa?\"\n\n\"Kun tiedän, että annatte sen anteeksi, monien hyvien puolieni tähden.\nEikö totta?\"\n\n\"Teille täytyy väkisenkin nauraa.\"\n\n\"Ja olla ystävällinen niinkuin ennenkin. Saanko luvan?\"\n\nHän tarjosi käsivartensa.\n\n\"Mihinkä?\" kysyi Alma.\n\n\"Jos suvaitsette, menemme tuonne sivuhuoneesen juomaan teetä.\"\n\nNymark seurasi Almaa koko illan. Esitteli hänelle uusia tuttuja, tanssi\nvaan vähäisen ja melkein yksinomaan hänen kanssaan, eikä heittänyt\nhäntä hetkeksikään silmistään.\n\nToisen franseesin jälkeen oli kolme, neljä herraa peräkkäin pyytäneet\nAlmaa valssiin ja viides oli taas odottamassa, kun hän hengästyneenä\nvajosi alas tuoliinsa.\n\n\"Elkää tanssiko enää\", kuiskasi Nymark, kumartuen tuolinlaidan ylitse.\n\n\"Minkätähden ei?\" kysyi Alma.\n\nHän leyhytteli viuhkaa ja loi säihkyvät silmänsä ylös Nymarkiin.\n\n\"Terveytenne ei sitä siedä.\"\n\n\"Mutta se on niin hauskaa. En malta vielä lopettaa.\"\n\nHän oli jo lattialla uudelleen menemässä viimeisiä sanoja lausuessaan.\n\nPariin kertaan he olivat kiertäneet salin, kun Alma raskaasti painui\nkavalierinsa käsivarrelle.\n\n\"Minä pyörryn\", kuului hänen huuliltaan.\n\nNymark tarttui häneen kiinni ja vei häntä puoleksi kantaen\nsivuhuoneesen sohvalle. Tainnuksissaankin Alma tiesi ken se oli, joka\nhäntä hoiti. Hän turvautui kiitollisena Nymarkiin. oli juuri kuin hän\nnyt olisi löytänyt itselleen uuden ystävän ja toverin.\n\n\"Jo menee ohitse\", sanoi hän hiljaa, vaikk'ei vielä jaksanut avata\nsilmiään.\n\n\"Miksikä ette totellut minua?\" nuhteli Nymark.\n\n\"Elkää toruko, minä olen taas terve.\"\n\n\"Mutta tanssia ette saa enää askeltakaan.\"\n\n\"Täytyy olla kuuliainen.\".\n\nAlma jaksoi kumminkin nousta istumaan, hän nojautui taaksepäin sohvan\nkarmiin.\n\n\"Kuinka kalpea te vielä olette.\"\n\n\"Tämä tuli kaiketi siitä, etten ole tanssinut niin pitkään aikaan\",\nhymyili Alma. \"Ennen kyllä kestin aamuun saakka yhtä mittaa.\"\n\nNymark toi hänelle viiniä ja juotuaan pari lasia virkistyi Alma\ntäydellisesti.\n\nHänen teki mielensä mennä jatkamaan, mutta Nymark häntä esti.\n\n\"Jos tulette kipeäksi tämän illan jälkeen, ei John enää toista kertaa\nteitä laske\", hän sanoi.\n\nJa niin he jäivät lopuksi iltaa siihen istumaan. Söivät illallista,\npuhelivat iloisesti ja nauroivat.\n\nTuttavia naisia tuli Almaa katsomaan. Hän koetti parastaan,\nosoittaakseen kiitollisuutta heidän ystävällisyydestään, mutta\nsydämessään hän toivoi, että pian menisivät, ja jättäisivät heidät\nrauhaan. Sillä heillä oli niin hauskaa kahdenkesken. Puhuivat paljon\nvapaammin kaikenmoista semmoista, jota eivät muiden kuullen olisi\npuhelleet, vaikkei se mitään salaista ollut, eikä muuten vaarallista\nollenkaan.\n\nToisena aamuna oli Alma niin väsynyt, että töintuskin jaksoi nousta\nylös kello kymmeneen, jolloin John tuli kotiin aamiaiselle.\n\n\"Helmi kovin kaipasi sinua yöllä\", sanoi John.\n\n\"Kaivatkoon\", vastasi Alma. Hän oli pitkällään kamarinsa sohvalla eikä\nvälittänyt tulla ruualle.\n\n\"Minun täytyy hänet vieroittaa, hän vie minulta kaikki voimat. On niin\nsuuri ja lihava eikä tahdo syödä mitään muuta, niinkauvan kun saa\nrintaa.\"\n\n\"Helmi rukka, kuuletko minkä tuomion mamma sinulle antaa\", puhui Miina,\njoka viereisessä lastenhuoneessa oli kuullut Alman sanat.\n\n\"Lähtäänpä kysymään, että onko se ihan totta.\"\n\n\"Elkää tuoko, vastikäänhän se oli minulla\", sanoi Alma tuskaisesti,\n\"antakaa minun nyt olla rauhassa edes siunaama hetki, kun näette,\nkuinka heikko ja voimaton tänä päivänä olen.\"\n\nMiina kääntyi takaisin, mutta Helmi, joka iloisesti oli hyppinyt ja\njokeltanut hänen käsivarrellaan äitiä nähdessään, rupesi itkemään.\nMiina painoi oven kiinni ja vei Helmin ikkunan luokse. Hän hyssytteli\nja koputti ruutua.\n\n\"Katopa tuonne, katopa tuonne, ai, ai, humma juoksee, herra ihme!\"\n\nHelmi jäi sitä kummaa katsomaan ja unohti surunsa.\n\n\"Minua on tänään käsketty päivällisille Laganderiin\", puhui John\nruokasalista, \"sinne tulee muiden muassa kaksi valtiopäivämiestä,\nHyvärinen ja Pääkkönen.\"\n\n\"Sitten olet poissa koko päivän\", vastasi Alma, jotain sanoakseen.\n\n\"Iltaan saakka; menen sinne suoraan tunnilta, kello kolme\", sanoi John.\nja tuli sisään.\n\n\"Kuinka sinun on? Oletko kipeä?\"\n\nHän istui sohvan laidalle ja tarkasteli Alman kasvoja.\n\n\"En ole kipeä, muuten vaan heikko.\"\n\n\"Ehkä tanssit liian paljon illalla\", arveli John hymyillen.\n\nAlma el virkkanut mitään. John nousi.\n\n\"Pitäisitkö huolta siitä, että Arvi lukee läksynsä huomiseksi. Hän el\nole osannut mitään tänäpäivänä.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nAlma ihmetteli, ettei hän nyt ollenkaan peljännyt ikävää, vaikka koko\npäiväksi jäi yksikseen. Ja se tuli vaan siitä, että hänellä eilen\nillalla oli hauska ja että muisto siitä vielä jäljestäkin päin häntä\nilahdutti.\n\nHän melkein nautti olemisestaan siinä maatessaan, niin heikko kuin\nolikin.\n\nVastapäätä sohvaa oli suuri peili, jossa hän saattoi nähdä kuvansa.\nSitä katsellessaan hän tuli vakuutetuksi, ettei mikään vaatteus sopinut\nhänelle niin hyvin kuin tuo punaruutuinen aamupuku, varsinkin näin, kun\nhelmat vapaasti pääsivät valumaan alas lattialle.\n\nNymark oli kerskaillut hyvästä kauneuden-aististaan. Alma olisi juuri\nhalusta tahtonut tietää, mitä hän pitäisi hänestä tässä asemassa ja\ntässä puvussa.\n\nHiukset olivat kiharassa vielä eiliseltä. Hän huvikseen koetteli, millä\ntavalla ne parhaiten hänelle sopisivat, otsalle alas, vaiko\nylöskammattuina, taikka niin, että vapaasti laskehtivat hiukan syrjään.\n\nSitten hän antoi avaran hihansa pudota niin, että paljas käsivarsi tuli\nnäkyviin aina kyynäspään yläpuolelle asti. Ja tuon hohtavan valkoisen\nkäsivarren hän asetti päänsä alle, ihaili peilistä sen pehmeätä\npyöreyttä ja sitä hyvää vaikutusta, jonka se teki tummien hiuksien\npohjana.\n\nSiinä samassa etehisen kelloa soitettiin. Miina jätti Helmin sylistään\nlattialle ja juoksi avaamaan ovea.\n\nHän tuli takaisin, kertoi maisteri Nymarkin olevan siellä ja kysyvän,\nkuinka rouva jaksaa ja saisiko hän tavata.\n\nAlma punastui.\n\n\"Käskekää tänne\", hän sanoi nopeasti.\n\nHäntä kummastutti, että hän niin hätääntyi ja että sydän alkoi lyödä.\nJa kädet vapisivat. Mitä varten? Oliko hän aivan hupsu? -- Hän koetti\nhallita itseään ja näyttääntyä aivan levolliselta.\n\nVetäisi hihan alas ja nosti päänsä tyynyltä. Mukavaan, puolilepäävään\nasemaan hän kuitenkin jäi, heitettyään vielä pikaisen silmäyksen\npeiliin.\n\n\"Te olette sairas?\" kysyi Nymark tervehtien häntä kädestä.\n\n\"Ainoastaan väsynyt\", hymyili Alma ja osoitti tuolia.\n\nNymark vetäisi sen lähemmäksi.\n\n\"Kenties tahtoisitte levätä?\"\n\n\"Teidän seuranne virkistää, luulen, enemmän.\"\n\n\"Sitten istun luonanne hyvällä omallatunnolla.\"\n\n\"Ettekä paheksi, vaikka olen näin vapaudessani?\"\n\n\"Tuota ette todenperästä kysy. Se oli vaan pieni vero, jonka annoitte\nentisille katsantotavoille.\"\n\n\"Entisille?\"\n\n\"Niin sanoin; sillä tietämättänne, tahtomattanne niistä jo alatte\nirtautua.\"\n\nAlman täytyi se itsekin myöntää. ei hänen maailmansa enää ollut sama\nkuin ennen. Hänen silmänsä oli ulottunut vähän kauvemmaksi, oivaltanut\nuusia näköaloja, jotka vetivät häntä puoleensa, viehättivät, vaikk'ei\nhän niitä vielä selvemmin eroittanut, ei tiennyt hyvääkö sieltä tuli\nvastaan vai pahaa, -- eikä huolinut tarkemmin juuri tutkiakaan. Vapaampaa\nse ainakin oli ja iloisempaa; uutuuden huumauksella se häntä valloitti.\n\nTunnit vierivät. He puhuivat vuoron totta, vuoron leikkiä; ja väliin\noli taas leikki ja totuus niin sekaisin, ettei toista voinut toisesta\neroittaa. Mutta yhä enemmän tuli Alma siihen päätökseen, ettei Nymarkin\nvertaista seurakumppania ollut.\n\nViimein katsoi Nymark säikähtyen kelloonsa.\n\n\"Puoli viisi! ja minun kun piti mennä Laganderiin päivällisille.\"\n\n\"Entäs nyt?\"\n\n\"Se jäi kun jäi\", nauroi Nymark, \"pahempi vaan, että olen viivyttänyt\nteitä\".\n\n\"Minua ette ole mistään estänyt. Mutta itse menetitte hauskan seuran.\"\n\n\"Nauttiessani toista, joka oli monta tuhatta vertaa hauskempaa.\"\n\n\"Korupuhetta taas. Ei, elkää menkö pois, koska kerran jäitte\npäivällisiltä. Katsotaan, mitä Maijaliisa meille tarjoisi.\"\n\nEi se ollut huonompaa; lihalientä ja kaalidolmaa; vähän aikaa kun\nodottaisivat, hän sekoittaisi heille myöskin jälkiruoan.\n\nNymark ei niinmuodoin vielä lähtenyt, vaan viipyi aina seitsemään\nsaakka. Silloinkaan ei Alma mielellään olisi laskenut häntä pois, sillä\nhän arveli, ettei John tulisi kotiin ennenkuin myöhällä. Ja tämän\npäivän kuluessa he olivat lähestyneet toisiaan enemmän kuin sitä ennen\nkoko tuttavuutensa aikana. He tulivat niin hyvin toimeen yhdessä; Alma\noli ihastunut; hän oli vihdoinkin tavannut sen, jota tietämättänsä oli\nkaivannut, iloisen, vapaan toverin, joka mielellään hänen kanssaan\noleskeli ja jonka seurasta hän nautti niin, ettei mitään muuta huvia\nvoinut siihen verrata. Hän oli juuri vastakohta Johnin vakavuudelle ja\ntyyneydelle. Sydämessään arveli Alma, että vaikka John kyllä oli\nhänelle rakas, oli Nymark sentään melkein mieluisempi. Omaatuntoaan hän\nrauhoitti sillä, ettei Johnkaan niin yksinomaan hänelle antaantunut. Ei\nunhottanut itseään milloinkaan pois hänen tähtensä muusta seurasta, jos\nhänellä vaan muuten oli halu tai aikomus mennä; ja sen oli kuitenkin\nNymark tehnyt.\n\n\"Viipykää vielä!\" sanoi hän, kun Nymark tahtoi ottaa jäähyväisiä.\n\n\"Ei, rouva Karell, kyllä minun jo täytyy mennä. Mutta me tapaamme\ntoisiamme pian.\"\n\n\"Hyvin, hyvin pian!\" sanoi Alma, laskien kätensä Nymarkin käteen.\n\nNymark loi häneen niin lämpimän katseen, että Alman nousivat veret\nposkille.\n\n\"Hyvästi sitten!\" sanoi hän ja vetäisi äkkiä kätensä pois.\n\nNymarkin lähdettyä hän oikaisi itsensä taas sohvalle, painoi kasvonsa\ntyynyyn ja ummisti silmänsä. Ei häntä väsyttänyt eikä nukuttanut, ei\nhän ajatellut mitään, -- eikä välittänyt mistään. Mutta sydän löi, poskia\nkuumotti ja suloinen tunne täytti poven.\n\n\"Mamma\", kuiskasi Arvi hiljaa hänen vieressään, \"onko mamma valveilla?\"\n\nAlma kavahti samassa pystyyn.\n\n\"Arvi, oletko lukenut läksysi?\"\n\n\"Olen. Jos mamma kuulustelisi.\"\n\nAlma otti kirjan käteensä. Historia se oli ja Arvi luki läksynsä ulkoa\nkuin vettä. Ei Alma voinut paljon seurata, vaikka hän kyllä koetti;\nsillä hänen mielensä oli hajallaan. Mutta eipä hänen tarvinnutkaan;\nArvi ei hakkaillut kertaakaan eikä pysähtynyt, ennenkuin oli lopussa.\n\nAlma kiitteli häntä, antoi hänelle makeisia ja laski hänet luotaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nEräänä päivänä huomasi John Alman pöydällä Strindbergin \"Giftas\".\n\n\"Onko Nymark käynyt täällä?\" hän kysyi.\n\n\"Kävi edeltäpuolen, kun sinä olit lyseolla\", vastasi Alma.\n\nSenjälkeen ilmestyi Almalle tuon tuostakin uusia kirjoja, milloin\nZolan, milloin Guy de Maupassantin tai jonkun nuoremman\npohjoismaalaisen kirjailijan teoksia. Olipa siellä kerran jo Arne\nGarborgin \"Mandfolk\" muiden muassa.\n\n\"Kyllä ne ovat hyviä nuo, kun niitä vaan osas lukea\", sanoi John.\n\n\"Mitenkä niitä sitten pitäisi lukea?\"\n\n\"Niin että näkee pahan seuraukset. Kun Arne Garborg antaa sankareinsa\nMandfolk'issa sanoa itsestään, että he ovat suuria sikoja, mutta\netteivät he sille enää mitään voi, pitäisi sen toki vaikuttaa enemmän\nkuin parhaimmatkaan siveellisyyden saarnat.\"\n\n\"Ei Nymark ota niitä siltä kannalta.\"\n\n\"Mitäs Nymarkista! Hän on juuri noita pintapuolisia ja kevytmielisiä\nihmisiä, jotka eivät pysty menemään ytimeen missäkään asiassa.\"\n\n\"Se el ole totta. Hän on päin vastoin suuri ajattelija.\"\n\n\"Sinun mielestäsi, pikku Almaseni, syystä, ettet itse paljon\najatuksilla päätäsi vaivaa.\"\n\nJohn hiveli hymyillen Alman hiuksia; mutta Alma viskasi loukattuna\nhänen kätensä pois.\n\n\"Minä tietysti olen tyhmä. En käsitä mitään. Niinkö?\"\n\n\"No, no. Enhän minä ole semmoista sanonut.\"\n\n\"Mutta tarkoittanut kuitenkin. Ooh, olisit edes suora.\"\n\n\"Mutta, Alma, kuulehan nyt, miksi suuttua turhasta. Elä mene pois.\"\n\nJohn tavoitteli Almaa kiinni, mutta hän tempaisi itsensä irti ja meni\nkyökkiin. Muutaman askeleen otti John hänen jäljestään, mutta kääntyi\nsitten äkkiä takaisin, kun muisti palvelijain olevan siellä.\n\n\"Hm\", äänteli hän lyhyesti.\n\nOtti kirjan pöydältä, aukaisi ja katsoi sisään.\n\n\"Hm!\"\n\nHän viskasi sen takaisin ja meni ikkunan luokse.\n\n\"Mokoma Nymark; hänestä ei ole muuta kuin vastusta.\"\n\nJohn katseli alas kadulle. Ihmisiä siellä liikkui, mutta ei hän niitä\nnähnyt, vaikka silmillään heitä seurasi. Pari koulupoikaa kulki ohitse;\nhe nostivat lakkiaan; tervehdys jäi vastaamatta.\n\nHetken päästä hän ikäänkuin kiskaisi itsensä jostain erilleen. Nosti\npäänsä pystyyn ja suoristi, hartioitaan.\n\n\"Kuinka hyvänsä,\" puhui hän yksikseen, \"mutta ei pääse Nymark syyttämään\nminua luulevaisuudesta. Sillä se olisi häpeäksi sekä Almalle että\nminulle.\"\n\nMuutamia päiviä oli Alma nyreällä mielellä. Hän ei puhunut mitään eikä\nvetänyt huuliaan pienimpäänkään hymyyn, kun John koetti laskea leikkiä.\nJohn oleskeli kamarissaan, teki työtä niinkuin ennenkin ja arveli, että\ntuo kyllä aikaa myöten menisi ohitse.\n\nErään kerran, kun hän tuli lyseolta, seisoi Alma salissa kukkien luona.\nJohn ajatteli mennä omalle puolelleen mitään virkkamatta. Mutta silloin\nAlman ääni kuului hänen jälkeensä.\n\n\"John, tulepas katsomaan tätä ruusua.\"\n\n\"Ahaa\", arveli John, \"sekö ääni nyt kellossa. Hyvä on.\"\n\nHän hymyili.\n\n\"Heti, muruseni, kun vaan sytytän papyrossin.\"\n\nHän tuli ja kietoi kätensä Alman vyötäisille.\n\n\"Eikö se ole kaunis?\"\n\n\"Onhan se.\"\n\nJohnin silmät luiskahtivat ruusun ohi; hän tapaili Alman katsetta, otti\nhäntä leuvan alta ja käänsi hänen kasvonsa itseään kohti. Ja hän painoi\npitkän suutelun noille vastahakoisille huulille.\n\n\"Oih, elä\", sanoi Alma punastuen, \"näkevät tuonne kamariin\".\n\n\"Entä sitten? Lieneehän minulla lupa hyväillä omaa vaimoani.\"\n\nJohn suuteli häntä leikillisellä uhalla monet kerrat, kunnes Alma\npuikahti hänen käsistään pois.\n\n\"Anna nyt olla, John\", hän sanoi ja vetääntyi kauvemmaksi.\n\nJohn meni kamarin ovelle.\n\n\"Eihän täällä ole ketään. Sinä vaan suotta pelkäät.\"\n\nMutta Alma alkoi puhua muusta.\n\n\"Helmi on äreä. Minä olen alkanut häntä vieroittaa.\"\n\n\"Vai niin. Hänellä on siis, raukalla, ensimmäinen surunsa.\"\n\n\"Ei sitä auta katsoa.\"\n\n\"Tietysti ei.\"\n\n\"Minun vaan --\" Alma poimi kuivia lehtiä kasveista -- \"pitäisi olla\nnäkyvistä pois niin paljon kuin mahdollista.\"\n\n\"Elä mene sille puolelle lainkaan. Oleskele täällä salissa ja minun\nkamarissani.\"\n\n\"Parempi, etten ensinkään olisi kotosalla. Tulen kumminkin aina\nmenneeksi sinne, kun kuulen hänen itkevän.\"\n\n\"Sen verran teissä naisissa on luonteen lujuutta. Entä kun nyt\nharjoittelisit, muruseni, siihen. Mitä --? Tämä minusta olisi juuri\noivallinen tilaisuus.\"\n\nAlma seisoi yhä selin ja hypisteli kasveja. Ei vastannut mitään.\n\nJohn katsoi erästä kirjaa pöydällä.\n\n\"Nymark on käynyt täällä?\"\n\n\"Pistäytyi äsken pikipäin.\"\n\nJohn nousi ja hyräili jotain laulua. Alma kääntyi, ikäänkuin aikoisi\nhän vielä puhua, mutta se kuitenkin jäi sikseen. John meni kamariinsa.\n\nIllalla tuli Alma sinne käsitöineen. John kirjoitti; Alma vaikeni,\nmutta katsoi tavan takaa käsityöstään äkkiä ylös ja kuunteli.\n\n\"Itkeekö Helmi, vai --?\" kysyi John hymyillen.\n\n\"Ei, ilman minä --. Siellä soittaa joku\", lisäsi hän samassa ja heitti\ntyönsä syrjään.\n\n\"Ettei vaan tulisi vieraita. Sattuisi juuri pahaan aikaan.\"\n\nAlma meni avaamaan ja palasi hetken päästä takaisin Nymarkin seurassa.\nJohn rypisti hiukkasen otsaansa.\n\n\"Sinulla taitaa olla kiirettä, John\", sanoi Nymark.\n\n\"Onpa vähäisen, jos totta puhun. Mutta istuhan yhtäkaikki.\"\n\n\"Enhän minä kauvan viivytäkään. Tulin vaan pientä asiaa.\"\n\nAlma pisteli uutterasti neulaansa, eikä katsonut vilahdukseltakaan\nylös.\n\n\"Mitä se oli?\"\n\n\"Viekoittelen rouvaasi mukaan huvimatkalle.\"\n\n\"Höyrylaivalla Imatralle?\"\n\n\"Sinä siis jo tiedät?\"\n\nNymark katsoi Almaan.\n\n\"Ei Alma ole mitään puhunut. Kuulin vaan, että semmoinen oli tekeillä.\"\n\n\"Sinne tulee iloinen seura. Ja sotaväen musiikki otetaan matkaan. Rouva\nKarell palaisi varmaan hyvin virkistyneenä.\"\n\n\"Mitä sanot, Alma?\"\n\n\"Niin ... ehkä tosiaan ... Helminkin tähden... Mutta se riippuu\nsinusta.\"\n\n\"Ei suinkaan. Tee aivan kuin tahdot.\"\n\n\"Näettekö, rouva Karell! John antaa teille vapaan vallan. Siis\ntulette?\"\n\n\"Sielläpä viivytään kenties pari viikkoa?\"\n\nAlma loi silmänsä ylös, ja katsoi arastellen mieheensä.\n\n\"Sen kauvemmin iloa kestää\", sanoi John.\n\n\"Aivan niin, sen kauvemmin iloa kestää. Ja nyt menen minä tieheni,\netten häiritse. Huomen iltana kello seitsemän lähdetään rannasta, rouva\nKarell.\"\n\nHän otti jäähyväiset ja Alma seurasi häntä etehiseen lukkiakseen ovea.\n\n\"Kaikki kävi hyvin\", sanoi Nymark puoliääneen.\n\n\"John ei ollenkaan estellyt.\"\n\n\"Ei, ajatelkaa. Ja minä kun luulin hänen jyrkästi kieltävän.\"\n\n\"Muistatteko, kello seitsemän?\"\n\nNymark otti häntä kädestä vielä kerran.\n\n\"Muistan, muistan!\"\n\nJohn kirjoitteli, kun Alma palasi ja istui samalle paikalle pöydän\npäähän. Vähän aikaa he molemmat äänettöminä jatkoivat työtään.\n\nMutta sitten laski John kynänsä pois, nojasi päätänsä käteen ja katseli\nvakavasti Almaan.\n\n\"Puhuiko Nymark sinulle tästä jo aamupäivällä?\" hän kysyi.\n\n\"Puhui\", vastasi Alma, hiukan epävarmasti.\n\n\"Ja sinä tiesit hänen tulevan uudelleen, saadakseen minua suostumaan\ntuumaan?\"\n\nAlman korvat lensivät punaisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään, neuloi\nvaan.\n\n\"Tiesitkö sen, Alma?\"\n\n\"Tiesin\", kuului hänen huuliltaan vihdoin hiljaa.\n\nHetken aikaa oli Johnkin nyt ääneti.\n\n\"Parempi\", sanoi hän sitten, painuneella äänellä, tarttuen uudelleen\nkynään, \"että itse olisit siitä puhunut suoraan ja avonaisesti\".\n\nAlma ei osannut sanoa juuri mitään, mutta hän kiusaantui siinä\nistuessaan ja etsi syytä päästäkseen pois omalle puolelleen.\n\n\"Niin, Arvin luvut --\"\n\nHän nousi ja kääri työnsä kokoon. John ei häntä estänyt lähtemästä.\n\nHuvimatkalta palattuaan oli Alma todella iloisempi ja vilkkaampi kuin\nennen milloinkaan. Hän soitteli ja lauloi, leikki lasten kanssa ja\nlaitteli huonekaluja uuteen järjestykseen. John'ille hän koetti olla\nmieliksi kaikin tavoin ja hyvitteli häntä yhtämittaa pienillä\npalveluksilla. John pani merkille, että hän oli elpynyt ja ikäänkuin\nnuorentunut jälleen.\n\nMutta öisillä hän usein heräsi siihen, että Alma käänteli vuoteellaan\nja tuntui, niinkuin hän kuulusti olevan valveilla.\n\n\"Etkö saa antaa?\" kysyi John.\n\n\"En. Eikä minua nukuta lainkaan. Olen valvonut koko yön. Paljonko\nlienee kello?\"\n\n\"Käy neljättä. Mikä sinua vaivaa?\"\n\nJohn nosti kynttilää ja katsoi häneen. Alma katsoi vastaan suurilla\nloistavilla silmillä:\n\n\"Ei minua mikään vaivaa. Ei yhtikäs mikään. En saa vaan unta.\"\n\n\"Koeta, muruseni, kumminkin\", kehoitti John, laskeutuen jälleen\nmakuulle.\n\nAamulla, kun hän tavalliseen aikaan taas heräsi, oli Alma sikeässä\nunessa. John nousi hiljaa, varoitti toiseen huoneesen palvelijoita ja\nlapsia tulemasta häiritsemään ja meni omaan kamariinsa pukeutumaan. Ja\nniin sai Alma tavallisesti nauttia aamu-untaan liki kymmeneen saakka.\n\nJohn kyllä arvasi, mikä tähän unettomuuteen oli syynä. Alma oli syksyn\nkuluessa tottunut valvomaan iltasilla. Heillä joko oli vieraita, taikka\nhän itse oli ulkona. Seuroissa hänen arka hermostonsa tuli niin\nkiihotetuksi, että vaati monen tunnin hiljaisuutta, ennenkuin sen\nverran rauhoittui, että hän uneen pääsi. Mutta John pelkäsi Alman\nnärkästyvän, jos hän siitä mitään sanoisi, eikä hän sitä paitse\nhennonnut estellä häntä, kun näki hänen niin suuressa määrässä\nmieltyneen huvituksiin.\n\nItse hän ei juuri useasti huolinut mennä mukaan. Osaksi häntä ei\nhaluttanut, osaksi hänellä myöskin oli niin paljon työtä, ettei\njoutunut. Ensimmältä tuntui Almasta hiukan oudolta mennä yksin,\nvarsinkin kun muut rouvat tavallisesti tulivat miehensä seurassa. Mutta\nNymark nauroi hänen epäilyksilleen ja pilkkasi lakkaamatta noita\nvanhoja konvenansitapoja.\n\n\"Kiusaavat vaan suotta itseään\", hän sanoi. \"Näettekö, eihän niitä\nkoskaan yhtaikaa haluta lähteä pois. Ja minä olen varma siitä, ettei ne\nsamalla hetkellä ole valmiit tulemaankaan, vaan toinen aina odottaa\ntoista ja tuskittelee.\"\n\n\"Niin, mutta kumminkan --\" koetti Alma vielä väittää.\n\n\"Ettäkö sitten täällä seurustelevat toistensa kanssa? Tehdäänpä\nhavaintoja!\"\n\nHän otti yhden avioparin toisensa jälkeen tarkastuksen alaiseksi,\npilkkasi sitä pakollista velvollisuutta, millä muutamat herrat\ntarjosivat rouvilleen teetä, ja näytti kuinka useimmat koko illan\nmelkein välttivät hellää puolisoaan. Viimein hän käänsi Alman huomion\neräisiin vastanaineihin, jotka todella uskollisesti kaiken aikaa\nistuivat kylki kyljessä aivan kuin kiinnikasvaneet.\n\n\"Kuinka kauvan luulette tuota kestävän? Kuukauden? Kaksi? Elämänijän?\nOoh, lyömmekö veikkaa?\"\n\nAlma, puoleksi kiusattuna, puoleksi huvitettuna, pyysi häntä\nlopettamaan.\n\n\"Ihmiset katsovat meihin. Huomaavat varmaan, että me heistä puhumme\",\nhän sanoi.\n\nNymark nauroi. Mutta tämän jälkeen ei Almaa enää vaivannut, että John\njäi kotiin, silloin kun hän läksi johonkin huviin.\n\nJoulukuun alussa oli pantu toimeen naamiaiset. Alma oli kauvan\nmiettinyt pukuaan, ennenkuin vihdoin Nymarkin ehdoituksesta päätti\nesiintyä päivättärenä. Nymark taas olisi yönhaltijana.\n\nSinä iltana istui John huolestuneena kamarissaan. Hän ajatteli\nraha-asioitaan. Hiljakkoin oli hän nostanut kuukausipalkkansa, eikä se\nriittänyt lähesmäärinkään pienten velkojen maksamiseksi. Puotirätingit\nolivat nousseet hirvittävän suuriksi ja lähenevä joulunaika ynnä\nvaltiopäivät tuottaisivat yhä enemmän menoja. Hän tuumaili sinne tänne\nja teki laskujaan; mutta siihen päätökseen hänen täytyi tulla, ettei\nauttanut muu kuin ottaa suurempi laina joko yksityisiltä tai jostakin\nkassasta. Millä hän sen sitten maksaisi, kun korot lisäksi tulisivat\nsuoritettaviksi eikä palkka enää muutenkaan vastannut menoihin?\n\nTuska nousi hartioita myöten ylös päähän; henkeä ahdisti. Hän viskasi\nlaskut syrjään ja käänsi ajatukset muuanne. Otti puhtaita paperiarkkia\nesille, kirjoittaakseen Suomettareen viljatullia vastaan; sillä\nkaikesta päättäen tulisi kysymys siitä nostettavaksi valtiopäivillä.\nYleisiä asioita ajatellessaan hän pian unhoitti omat yksityiset\nmurheensa.\n\n\"Viljatulli\", hän kirjoitti muun muassa, \"kieltämättä hyödyttäisi\nrikkaita, erinomattainkin varakkaampia tilallisia, tuomareita ja\npappia. Mutta rasitukseksi se tulisi olemaan tuolle köyhälle,\nsuurilukuiselle väestölle, joka ei maata omista, jonka oikeuksia ei\nedustajat ole valtiopäivillä valvomassa. Työntekijän, päiväläisen\nniukka leipä tulisi sen kautta vieläkin niukemmaksi. Elkäämme lisätkö\nheille kuormaa, sillä se on jo ilmankin liian raskas.\"\n\n\"Oikeutta meidän tulee ennen kaikkia noudattaa yhteiskunnallisissa\npyrinnöissämme. Siinä ensimmäinen ehto terveelle, kansalliselle\nkehityksellemme. Ja siinä ainoa keino, jonka kautta voimme välttää\nnoita vaarallisia levottomuuksia, jotka nykyään suurissa\nkulttuurimaissa yhteiskunnallisia perustuksia, ravistelevat.\"\n\n\"Vähäosaisten kansalaistemme tilaa meidän tulee kohottaa ja parantaa,\nniiden etua ennen kaikkea vaarinottaa...\"\n\n\"John, katso tänne, minä olen valmis nyt!\"\n\nAlma seisoi ovella hymyilevänä ja loistavana valkoisessa, kullan ja\nhopeanhohtavassa harsopuvussa.\n\n\"No, mitä sanot? Huikaiseeko silmiäsi?\"\n\n\"Kaunis olet. Erinomaisen kaunis!\" sanoi John.\n\nMutta ääni oli soinnuton, sillä hänelle samassa lensi mieleen, kuinka\npaljon tuo puku, josta oli vaan yhden illan ilo, lieneekään Almalle\nmaksanut. Äskeinen rauhattomuus hänet valtasi jälleen. Kaikki sekavat\nraha-asiat laskeutuivat kuin taakkana hänen hartioilleen.\n\n\"Ja sinä vaan yhä kirjoittelet? Milloinka siitä saat kylläsi?\"\n\n\"Kun en jaksa enää.\"\n\n\"Minunpa jo lienee aika lähteä\", sanoi Alma, koettaen saada hansikkaan\nviimeisiä nappia kiinni. \"Autapas, John, tuo on niin vaikea.\"\n\nJohn teki niinkuin hän pyysi ja saattoi häntä sitten etehiseen.\n\n\"Jalanko menet?\" hän kysyi.\n\n\"Ei, hevosella. Isvosikka odottaa pihassa.\"\n\n\"Kuinka? Ohkasen sadenutun vaan otat päällesi? Näin kylmällä. Mitä\najattelet?\"\n\n\"Tällä välin en ennätä jäähtyäkään.\"\n\n\"Mutta voisithan yhtähyvin panna lämpöisemmän?\"\n\n\"Joka painaisi pukuni ihan ruttuun. Kiitos paljon! ja hyvästi nyt,\nJohn!\"\n\nHän aikoi ensin antaa vaan hansikkaisen kätensä, mutta sitten,\nikäänkuin olis joku äkkinäinen mielenmuutos tapahtunut, kietoi hän\nmolemmat käsivartensa Johnin kaulaan ja suuteli häntä.\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi! Elä kylmety!\"\n\nAlma juoksi jo portaita alas ja John palasi kamariinsa.\n\nTuo epäselvä, puoleksi katuvainen tunne, joka etehisessä niin\näkkiarvaamatta Alman valtasi, katosi pian naamiaisten hurjamaisessa\nilossa. \"Yö\" seurasi \"päivää\" kuin varjo ja sanoja lausuttiin naamarien\ntakaa, joita ei muulloin milloinkaan.\n\nHe tanssivat yhdessä ja tanssin jälkeen he joivat champagnea. Alma oli\nkuin huumeessa. Hän tuskin uskalsi ajatellakaan, mitä kaikkea Nymark\noli hänelle kuiskaellut; ajatteli kuitenkin ja tukehdutti soimaavan\näänen povessaan sillä, että tämä oli paljasta leikkiä. Eikä tarvinnut\nNymarkin tietää, että hän oli kuullut mitään, vaikka tosin sanaakaan ei\nollut häneltä hukkaan mennyt. Ooh, hän ymmärsi vallan hyvin nuo\nkatkonaisetkin lauseet, nuo tukahdutetut huokaukset, värähtelemiset,\nkaikki. Poskien hohde olisi kyllä sen ilmoittanut, mutta poskia naamari\npeitti...\n\nJa taas he tanssivat, ja taas he joivat champagnea. Musiikki soi. Iloa\noli ympärillä.\n\nAlma toivoi, ettei tämä yö loppuisi milloinkaan.\n\nMutta siellä istui seinämällä joukko naisia, jotka vuoron kuiskailivat\nkeskenään, vuoron katsoivat heihin. Ja nuo silmäykset olivat niin\nkummallisia, että ne vihdoinkin herättivät Alman huomiota. Ei hän heti\nkäsittänyt niiden merkitystä, vaan kääntyi Nymarkiin.\n\n\"Miksi nuo niin lakkaamatta meitä tarkastavat?\"\n\n\"Heidän varmaan käy kateeksi, kun näkevät onnellisia ihmisiä.\"\n\n\"Sitten he aina välillä kuiskuttelevat toisilleen.\"\n\n\"Laittelevat juttuja, tietysti. Juuri noiden tuommoisten tapa.\"\n\nNymark nauroi ivallisesti; mutta hetken päästä hän jätti Alman toisten\nseuraan ja läksi herrojen puolelle, sillä hän aavisti jo pahaa.\n\nOutoja naamaria kokoontui Alman ympärille. Muutamat sanoivat\nkohteliaisuuksia, mutta toiset laskivat jotenkin julkeata pilkkaa, ja\nse alkoi häntä harmittaa.\n\n\"Sinä vaan yötä lämmität, kaunis päivä, siksi että se sinut valtaa\",\nsanoi eräs.\n\n\"Ellei jo liene vallannut\", lisäsi toinen.\n\n\"Hän tekee kuin siskonsa. Kaikki päivät vajoovat yön helmaan.\"\n\n\"Ja pimenevät.\"\n\nAlma läksi suuttuneena heidän luotaan toiseen huoneesen. Siellä istui\nrouva Leistén sohvalla.\n\n\"Pois minä jo otan naamarin, kun ihmiset ovat niin ilkeitä\", hän sanoi\npaljastaen kasvonsa. \"Vasten silmiä eivät toki uskalla sanoa\ntyhmyyksiään.\"\n\nLähellä istui muutamia rouvia, jotka katsoivat häneen oudosti,\nikäänkuin jonkun ajatuksen takaa ja siirtyivät äänettöminä muuanne.\n\n\"Minuako ne pakenivat?\"\n\nHän loi kysyvät silmänsä rouva Leisténiin, jonka kasvot osoittivat,\nettä hän jotakin tiesi, vaikkei tahtonut mitään sanoa.\n\nAlmalle pysähtyi veri poveen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Puhu, Emma kulta!\"\n\n\"Kai sen jo itsekin arvaat.\"\n\n\"En mitään minä arvaa. En mitään.\"\n\n\"Ooh, arvaat kyllä. Näenhän sen.\"\n\n\"Onko mahdollista? He --?\"\n\n\"Niin, te olette olleet varomattomia.\"\n\n\"Varomattomia?\"\n\n\"Leistén on juuri aikonut sanoa siitä Nymarkille. Hän ei ehkä tiedä,\nkuinka paljon teistä jo puhutaan.\"\n\nAlma istui kuin tuomittu. Hän oli pakahtua.\n\n\"Minä olen aina sinua puolustanut. Äsken juuri viimeksi. Ja Leistén on\nollut oikein vihainen. Hän kun pitää sinusta niin paljon. Menetkö jo\npois?\"\n\n\"Menen. Minä en saata enää olla täällä.\"\n\n\"Ethän minuun suuttunut, siitä että sanoin? Olihan se oma syysi, kun\nrupesit kyselemään.\"\n\n\"Ei, kuinka voisin sinulle olla suuttunut.\"\n\nAlma tuskin tiesi, mitä puhui. Hän otti kiireelliset jäähyväiset ja\nläksi yksin ulos kolkkoon yöhön.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOli kylmä ilma; maa ratisi hänen keveiden askeleinsa alla. Ja pitkällä\nviistävät helmat aaltoilivat kauvas hänen jälkeensä kuivalle kadulle.\nKiviin tarttui sinne tänne joku hopeakoriste ja kiilteli niin\nkirkkaasti harmaassa ympäristössään, että houkutteli toisena päivänä\nmonen kulkijan silmät hetkeksi itseensä kiintymään, siksi kuin viimein\nlapsetkin älysivät, ottivat riemulla käteensä ja näyttelivät\ntoisilleen.\n\nJohn vaan puoleksi heräsi, kun Alma makuuhuoneessa riisui päältään.\n\n\"Joko sinä tulit?\" kysyi hän, silmiään raoittaen.\n\n\"Jo.\"\n\n\"Oliko hauskaa?\"\n\n\"Ei.\"\n\nJohn ei vastausta kuullut, hän oli vaipunut uneen jälleen. Niin\nrauhallisesti ja raskaasti hän makasi kuin tukki.\n\nAlma ei vielä asettunutkaan tilalleen, vaikka oli riisuuntunut.\nPuolialastomana hän meni takaisin pimeään saliin, käveli ensin\nedestakaisin lattialla ja heittääntyi voihkaen sohvalle pitkäkseen.\nKyyneleet eivät hänen ahdistustaan lieventäneet, rintaa kalvoi, kurkkua\ntukehdutti ja veri hakkasi joka suonessa kuin vasaralla.\n\nNyt hän ymmärsi nuo katseet. Ymmärsi, että niissä oli ylenkatsetta ja\ntuomiota. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän syöksetty ulos kaikkien\nihmisten yhteydestä.\n\nEikä hän voinut turvautua Johniin, eikä kertoa hänelle suruaan. Niin\nventovieraalta hän näytti siellä vuoteellaan, ettei hän saattanut mennä\nedes lähellekään, omaan sänkyynsä. Mahdotonta se oli. Lamppu oli jäänyt\npalamaan, hän kävi sen sammuttamassa, otti saarlin ympärilleen ja tuli\ntakaisin sohvalle.\n\nSiinä hän makasi koko yön. Meni aamulla unen hortoon, josta säpsähti\näkkiä ja heräsi. Samassa alkoi sydän taaskin lyödä ja vaiva rinnassa\nnousi uuteen voimaan. Mutta vasta hän hetkisen kuluttua sai itselleen\nselväksi, minkätähden mieli niin levoton oli.\n\n\"Mitä varten sinä täällä makaat?\" kysyi John, kun tuli sisään.\n\nAlma el tullut vastanneeksi.\n\n\"Oletkos kipeä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Otsasi on aivan hiessä. Kuumako sinusta oli sänkykamarissa?\"\n\n\"Kuuma.\"\n\nHän painoi päänsä tyynyyn ja toivoi, että John menisi pois kamariinsa.\nHän tuntui niin vieraalta, niin ventovieraalta. Ja käsi, joka painoi\nhänen otsaansa oli oudon kolea. Hän pöyristyi kokoon.\n\n\"Ne lämmittävätkin usein illalla myöhään. Siitä se tulee. Mutta mene\nnyt sentään sänkyysi. Onhan siellä parempi.\"\n\nSen Alma tekikin. Hän sulki ovet ja kyyristyi peitteiden sisään,\nikäänkuin kätkeytyäkseen koko maailman näkyvistä pois. Ja nyt hän vasta\npuhkesi itkuun, niin valtavaan, että ruumis vavahteli. Lakana ja tyyny\ntulivat kyynelistä märäksi, hiukset valuivat alas pitkinä suortuvina ja\ntarttuivat nihkeään otsaan.\n\nNiin kauvan hän itki, että vedet silmistä loppuivat, ja sydänala tuntui\nvallan tyhjältä. Eikä nytkähdellyt ruumis enää, ei suonetkaan\ntykkineet: hän makasi hiljaa kuin kuollut, tuskin hengitti.\n\nMutta varistaa häntä alkoi siellä peitteen sisässä. Hän heitti sen\nalemmaksi, pyyhki hiukset kasvoiltaan syrjään ja katseli ympärilleen.\nKatseli huonetta, lamppua pöydällä ja huonekaluja. Ne olivat kaikki\nsamat kuin eilen, ja toissapäivänä, ja sitä ennen. Hän yksin oli vaan\nmuuttunut, tullut aivan toiseksi.\n\nSamat olivat, eikä kuitenkaan samat. Kylmemmiltä ne hänestä näyttivät\nja synkemmiltä. Koko ympäristö ikäänkuin vierosi häntä ja ajoi häntä\nluotaan. Niissä oli jotakin, joka muistutti noista eilisistä\nsilmäyksistä.\n\nMiina toi hänelle kirjelapun.\n\n\"Maisteri Nymarkilta\", sanoi hän. \"Tuoja odottaa vastausta.\"\n\nAlma repäisi sen auki.\n\n\"Katositte niin äkkiä eilen illalla\", hän kirjoitti. \"Rouva Leistén\nsanoi Teidän lähteneen yksin pois ja antoi muutamia viittauksia, jotka\nsaivat minut aavistamaan, että oli joku erinomainen syy Teidän\npikaiseen poistumiseenne.\n\nHaluaisin hartaasti teitä tavata...\n\nTulkaa, rouva Karell, luistelemaan edeltä puolenpäivän tänään. Ilma on\nihana ja raikas, jää välkkyy kuin peili. Jos suvaitsette, ilmestyn\nluoksenne, luistimet mukanani, yhdentoista jälkeen.\"\n\nAlma kirjoitti yhden ainoan sanan vastaukseksi:\n\n\"Tulkaa!\"\n\nKiireesti hän nousi ylös, puki päälleen ja hautoi kasvojaan kylmällä\nvedellä.\n\nHänellä oli toivoa taaskin. Nymark lohduttaisi ja turvaisi häntä\nkaikkia pahoja ihmisiä vastaan. Nymark ei häntä ylenkatsoisi eikä\ntuomitsisi, vaan osoittaisi hänelle ystävyyttä ja myötätuntoisuutta.\nHänen tähtensä oli hän saanut tätä kärsiä ja senvuoksi hän auttaisi\nhäntä, tukeisi eikä hylkäisi, vaikka hylkäisivät kaikki muut.\n\nKun Nymark tuli, meni Alma kädet suorana häntä vastaan ja puhkesi\nuuteen itkuun.\n\n\"Mikä teidän on? Rouva Karell, mitä on tapahtunut? Ei, elkää puhuko,\nminä arvaan kaikki.\"\n\nHän vei Alman nojatuoliin, istui itse lähelle ja otti häntä uudelleen\nkädestä.\n\n\"Rauhoittukaa, Alma, taivaan tähden, rauhoittukaa. Mokomat inhottavat\njuoruämmät, odottakaa, jahka pääsen heidän kimppuunsa. Eivät ne uskalla\ntoista kertaa teitä loukata. Pyyhkikää pois nuo vedet silmistänne ja\nlähtekää jäälle. Heidän kiusallaankin me nautimme elämästä ja\niloitsemme, eikös niin? Viis heistä, panettelijoista, jopa kannatti\nruveta suremaan heidän myrkyllisten kieltensä tähden. Katsokaa minuun\nnyt ja hymyilkää pikkuisen. Noin! Ja nyt lähdemme.\"\n\nAlman teki mieli tapansa mukaan ilmoittaa palvelijoille ulosmenostaan\nja varoittaa heitä katsomaan kotia sillaikaa. Mutta hän ei kehdannut\nnäyttää itkeneitä silmiään, ja niin hän läksi, sanomatta\njäähyväisiäkään lapsille, niinkuin ennen.\n\nNymark auttoi hänen päällensä mustaa, nahkareunaista samettinuttua.\nHänen katseessaan ja koko olennossaan ilmestyi suurimpaa hellyyttä,\njoka lieventävästi vaikutti Alman särkyneesen sydämeen.\n\n\"Tässä nutussa teitä kaikkien enin ihailen. Tietäisitte, kuinka se\nteitä kaunistaa.\"\n\nAlma hiukkasen hymyili.\n\n\"Tahdotte vaan lohduttaa minua tuolla.\"\n\n\"Ei, oikein totta. Musta sametti korottaa teidän hiviönne hohdetta. Ja\nmuhvi ja talvihattu, sieluni kautta, te olette komea.\"\n\n\"Mutta sopiiko nyt tuota kaikkea sanoa noin suoraan?\"\n\n\"Miksei sovi, kun se on totta? Ettekö ymmärrä mistä syystä naiset teitä\npanettelevat? Kateudesta, ei mistään muusta. Te olette kaunein, komein,\nviehättävin, kaikki herrat ovat teihin ihastuneita ja sitä he eivät voi\nteille anteeksi antaa. Oikeastaan teidän pitäisi ylpeillä heidän\nkiusastaan. Mutta te olette niin herttaisen viaton, aivan kuin lapsi.\"\n\n\"Olisitte nähneet heidän silmäyksiään. Ja kun sitten vielä pakenivat\nminua, aivan kuin jotain saastaista.\"\n\n\"Kas niin, nyt rupeatte taas itkemään, siihen sijaan, että heitä\ntäydellisesti ylenkatsoisitte niinkuin minä. Tuommoisia typeriä,\nahdasmielisiä olentoja, kuin he ovat. Mokomat parjaajat. He eivät\nansaitse teiltä pienintä huomiotakaan, saatikka sitten, että vielä\npahoitatte mielenne heidän tähtensä.\"\n\n\"Mutta jos tosiaankin olen tehnyt väärin. Tarkoitan, että...\"\n\n\"Niin, nyt heräävät taas nuo vanhat ennakkoluulot. Arvasin sen juuri,\nettä nehän teitä ovat pahimmasti vaivanneetkin. Ja niin hyvällä alulla\nkun olitte niistä vapautumaan, että minä jo toivoin teidät voittaneeni.\nEikä tarvinnut muuta kuin että muutamat juoruttelijat teihin katsoivat,\nniin olitte kohta valmis lankeemaan takaisin. Ettekö huomaa itsekin,\nkuinka heikko vielä olette?\"\n\n\"Heikko olen, täytyy se tunnustaa.\"\n\nHe olivat tulleet jäälle; Nymark sitoi luistimet hänen jalkaansa.\nSitten he käsi kädessä vilisivät kaljua jäätä selälle päin.\n\nAurinko paistoi, jää välkkyi, ilma oli raikas. Metsät niemillä ja\nsaarilla muodostivat tummia reunustoja sinne tänne.\n\nMutta he pyrkivät kauvemmaksi vapaammalle jäälle, jossa näköala\nkaikkian avarimmalle ulottui.\n\n\"Vieläkö luistelemme eteenpäin, vai käännymmekö jo takaisin?\" kysyi\nNymark.\n\n\"Ei takaisin, eteenpäin vaan, pois kaupungista, niin kauvas kuin\nmahdollista.\"\n\n\"Mutta te väsytte.\"\n\n\"En vähääkään. Kun vaan pääsisimme niin etäälle, ettei kaupunkia\nnäkyisi.\"\n\n\"Käännymme tuon niemen toiselle puolen, Vihtakantaan päin, silloin emme\nsiitä enää tiedä mitään.\n\nNiemen takana he kuitenkin menivät rannalle lepäämään. Alma katseli\nympärilleen.\n\n\"Täällä on hauska\", hän sanoi, \"ei muuta kuin luontoa niin pitkälle\nkuin silmä kantaa. Voisi unohtaa, että ihmisiä maailmassa onkaan.\"\n\n\"Jäämmekö tänne koko päiväksi? Vihtakannan mökissä saamme ruokaa ja\nkahvia. Jahtimatkoilla olemme siellä usein syöneet.\"\n\nAlmalle muistui koti mieleen ja pieni epäilys tahtoi häntä pidättää.\nMutta täällä tuntui niin kevyeltä ja vapaalta, ei hän voinut ajatella\nvielä palaamista.\n\n\"Jäädään\", hän sanoi, \"ollaan iltaan saakka!\"\n\nNälkä heillä oli ja Almaa väsytti, kun he Vihtakantaan pääsivät. Nymark\npuhutteli talonväkeä. Heille annettiin erityinen kamari, johon ovi vei\nsuoraan porstuasta. Valkoinen liina pantiin pöydälle ja talon pulska,\nverevä tytär kantoi ruokia heidän eteensä. Kumman suuria palasia\nleipää, kalaa ja lihaa. Voita niin, että varmaan olisi kymmenelle\nhengelle riittänyt. Lopuksi kuumia perunoita ja nuorta maitoa.\n\nNuo suuret ja paksut palaset Almaa huvittivat. Hän väitti ettei hän\nosaisi niitä syödä. Nymark otti terävän puukkonsa ja leikkasi hänelle\nohkaisia sirpaleita sekä leipää että lihaa. Suolakalaksi heillä oli\nsuurta lahnaa ja se niin suolaista että kirveli suussa. He nauroivat\nsille molemmat, söivät ja puhaltelivat.\n\nKahvin juotua he menivät tupaan. Siellä oli koko parvi pieniä lapsia,\njoiden kanssa Alma heti meni tekemään tuttavuutta. Nymark jäi\npuhuttelemaan emäntää, joka askaroitsi takan luona. Lasten kanssa\nleikkiessään sattui Alma kuulemaan, kuinka emäntä muut puheet\nkeskeyttäen sanoi Nymarkille:\n\n\"Mutta onpa sillä maisterilla kaunis rouva. Hyvä ihme tokkii. Jo me\ntäällä sanoimme, ettei varmaan koko kaupungissa ole toista niin\nihanaa.\"\n\n\"Ei hän ole minun rouvani\", vastasi Nymark matalalla äänellä.\n\nAlma oli punastunut hiusrajaa myöten ja kumartunut alas sanomaan jotain\nlikimmäiselle lapselle. Mutta tarkasti hän nyt seurasi jatkoa.\n\n\"Eikö ole? Morsian sitten. Niin, olisi tuo pitänyt arvatakin.\"\n\n\"Mistä?\" kysäsi Nymark naurahtaen.\n\n\"Onhan niitä merkkiä.\"\n\n\"Kas vaan. Saanko kysyä, minkälaisia merkkiä?\"\n\n\"Oikeinko se pitää sanoa?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Silmänluonnistanne tuon jo näkee. Ei nainut mies milloinkaan noin\nlempeästi rouvaansa katso.\"\n\n\"Entä kun erehdytte kumminkin. Hän ei ole edes morsiamenikaan.\"\n\n\"Eiköö?\" Emäntä katseli epäillen ensin Almaa, sitten Nymarkia.\n\n\"Hm\", myhähti hän, \"ellei vielä ole, niin siksi pian tulee. Sanokaa\nminua valehtelijaksi.\"\n\nNymark nauroi ja meni Alman luokse, joka yhä puheli lasten kanssa. Hän\noli punainen eikä luonut vahingossakaan silmiään ylös Nymarkiin päin.\n\nNymark katseli häntä ja kieritteli huulipartaansa. Hän ymmärsi, että\nAlma oli kuullut heidän keskustelunsa ja vaarinotti häntä senvuoksi\ntarkemmin.\n\nAlma taas tunsi, että Nymark häntä katseli, punastui vielä enemmän ja\nkumartui alemmaksi. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa lapsille,\nvaan silitteli toisella kädellään erään valkotukkaisen päätä, toiseen\nhän nojasi ohaustaan.\n\nNymark istui penkille ja alkoi kysellä lasten nimiä. Mutta silloin\nsiirtyi Alma syrjään ja kääntyi erääsen vanhaan ukkoon, joka pöydän\npäässä kutoi verkkoa. Hän näytti minkälaisia verkonsolmuja naiset\ntekevät pöytäliinoja kutoessaan, mutta ne ukon mielestä olivat paljon\nkonstikkaampia ja hitaampia. Ukko häpesi rumuuttaan ja karkeuttaan\nAlman rinnalla ja väistyi pyhällä kunnioituksella hänestä hiukan\nkauvemmaksi. Hymysuin hän sieltä sitten katseli, kuinka sukkelasti nuo\nhienot, valkoiset sormet liikkuivat hänen harmaassa verkossaan.\n\nKoko ajan oli Almalla kuitenkin jotain epäselvää, muodotonta mielessä.\nEmännän äskeiset sanat soivat yhtämittaa hänen korvissaan. Hänen\nhermonsa värisivät, poskia kuumotti ja povi kohoili. Hän vältti\nNymarkia, mutta seurasi häntä sitä kiihkeämmin sielullaan lakkaamatta.\n\nKello kävi kuudetta, oli aika lähteä. Alma nousi ja sanoi kädestä\njäähyväiset talonväelle.\n\nOvella hän vielä pysähtyi ja katsoi taakseen. Tupa oli lämmin ja\nkodikas; ihmiset ystävällisiä. Hän oli viihtynyt siellä hyvin, ja\nkuitenkin koko ajan odottanut paluumatkaa, jolloin he taas kahden\nlähtisivät ulos yksinäisyyteen.\n\n\"Hyvästi, hyvästi\", kuului vielä kerran kaikkien huulilta.\n\nSitten hän sulki oven ja astui Nymarkin rinnalla talon nurkkien ja\nseinien pimennoksista alas jäälle. Nymark sitoi rannalla luistimet\nhänen jalkaansa ja tarjosi hänelle kätensä niinkuin ennen. Outo ei\nmitään tavatonta olisi huomannut ja kuitenkin oli jokainen liike,\npieninkin kosketus täynnä maneetillista voimaa. Almaa hirvitti,\npeloitti ja hurmasi samalla.\n\nKuu paistoi kirkkaasti, ja taivaan kumu yleni tavallista korkeammalle.\nJää kimalteli hymyilevänä ja leikkisänä heidän edessään, ympärillä\nhoukutteli lumeton metsä luokseen salaperäisillä, hiljaisilla\nsiimeksillä. Korkeat petäjät seisoivat mykkinä pitkin rantoja. Jäällä\nhelakkata hopeavaloa, syrjillä, edessä ja joka haaralla etäämpänä\nmustia, äänettömiä varjoja.\n\nHe luistelivat käsi kädessä mitään virkkamatta. Silloin tällöin\nkuiskasi Nymark jonkun sanan, johon Alma ei vastannut, jos hän vaan\nsuinkin saattoi sitä välttää.\n\nMutta kun he olivat tulleet sen niemen kohdalle, jossa tulomatkalla\nlepäsivät, veti Nymark häntä mukanaan rantaa kohden.\n\n\"Sinnekö?\" kysyi Alma arasti.\n\n\"Vähäksi aikaa. Tässä on juuri puoli matkaa.\"\n\nAlma istui kivelle; Nymark heittäytyi kuivalle kanervikolle hänen\njalkainsa juureen, niin likelle, että nojasi osaksi hänen helmoilleen,\njotka hän sillä tavoin veti syrjään jalkojen päältä. Alma ei uskaltanut\nliikahtaa eikä ääntää, mutta hänen povensa nousi ja laski, päätä\nhuumasi.\n\nNymark kohotti itseään ylemmäksi ja tuli senkautta vielä lähemmälle;\nAlma tunsi kasvoillaan hänen henkäyksensä ja käänsi päätään toisaanne.\nHänen sydämensä löi rajusti, jäsenet kävivät kummallisen raukeiksi. Ei\nhänellä ollut tahtoa eikä ajatusta, mutta vaistomaisesti hän kumminkin\npyrki nousemaan, pyrki sittenkin, vaikka outo ruumiin ja sielun\nsekasorto hänet lamasi ja peloittavan voimakas tunne pidätteli. Silloin\nhän tunsi väkevän käsivarren ympärillään ja sykkivän rinnan vasten\naaltoilevaa poveaan. Peljästyneenä hän vavahti, ponnisti voimiaan vielä\nkerran ja huudahti. Ääni tukehtui, sillä toiset huulet musersivat hänen\nhuuliaan; hän ummisti silmänsä ja putosi hervottomana alas.\n\nHetki oli kulunut. Alma nousi kanervikosta istualleen; silmät\nharhailivat peljästyneinä ympäri. Maa oli kylmä, metsä pimeä; puut\nseisoivat vakavina ja liikkumattomina. Ei risahdusta eikä ääntä. Mutta\nylhäällä kumotti kuu niinkuin ennen ja tähdet tuikkivat. Alman katse ei\nniihin kiintynyt. Hän kätki kasvonsa käsiin ja painoi otsan polviin.\n\nNymark sytytti loitompana papyrossia, ja laskeutui sitten kivelle\nkorjaamaan luistinta jalkaansa. Siitä oli remmi katkennut. Kun hän oli\nsaanut sen laitetuksi, kääntyi hän Almaan, joka yhä istui samassa\nasennossa.\n\n\"Joko lähdemme?\"\n\nHänen äänensä oli levollinen ja tyyni; Alma kuitenkin pöyristyi kokoon\nsitä kuullessaan, oihkaili, heittäytyi suulleen maahan ja repi\nkanervikkoa molemmin käsin. Varvut leikkasivat hänen sormiaan, mutta\nsitä hän ei tuntenut.\n\n\"Alma, elä ole lapselinen.\"\n\nNymark seisoi hänen vieressään ja koetti nostaa häntä ylös.\n\n\"Kuule minua, tuo on turhaa. Ei yksikään silmä ole meitä nähnyt, ei\nkukaan tiedä, minä vannon ettei se kuolemahetkelläkään tule huuliltani.\nAlma, armas, tottele minua.\"\n\nHän sai hänet vihdoin ylös ja pudisteli sammalia hänen nutustaan.\n\n\"Rauhoitu nyt, ole reipas!\"\n\nHän hiveli hiljaa hänen olkapäätään.\n\n\"Luota minuun, eläkä kadehdi luonnon riemuhetkeä.\"\n\nAlma vastasi valittavalla huokauksella.\n\n\"Mikä lapsi sinä olet. Tosiaankin! Ketä sinä pelkäät, sano? Metsä kyllä\nvaikenee, tähdet ovat kaukana ja kuu, ei nekään mitään kerro.\"\n\nNymark tahtoi auttaa häntä, mutta Alma kätki molemmat kätensä muhviin.\n\nHe olivat tulleet likelle kaupunkia, kun remmi taas laukesi Nymarkin\nluistimesta ja hänen täytyi kumartua alas sitä korjaamaan.\n\n\"Alma, odota hiukan, elä jätä\", hän sanoi.\n\nMutta Alma ei huolinut kuulla, luisteli vaan eteenpäin taakseen\nkatsomatta. Rannassa hän otti luistimet käsivarrelleen ja nousi ylös\nsitä puolta katua, jossa varjo oli. Hiipien hän kulki liki seinää\nkuulumattomin askelin. Pihalla pysähtyi, katseli ikkunoihin ja puristi\nmuhvia rintaansa vasten. Kyökin ovi kävi, hän vetääntyi säikähtyen\nnurkan taakse. Joku laski portaita alas, mutta kääntyi sitten perälle\npihaa. Hän nousi varoen toisia, etehiseen vieviä portaita, pysähtyi\nvähän väliä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaa; hän koetteli ovea, se\naukeni. Lamppu paloi katossa, vaatteet riippuivat seinillä, ei mitään\noutoa eikä tavatonta.\n\nHän ripusti nuttunsa ylös, laski hatun ja muhvin pöydälle. Astui\nsaliin, mutta jäi seisomaan kuin naulattu kynnyksen toiselle puolen.\n\nJohn oli hänen edessään, korkeana ja vakavana. Alman sammuva katse etsi\nmaata.\n\n\"Joko tiedät, että Arvi on kipeänä?\" kysyi John. \"Hän tuli kesken\nkotiin koulusta edeltäpuolen ja makaa kovassa kuumeessa. Lääkäri pelkää\ntulirokkoa.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nArvi hengitti huohottaen ja ruumis poltti. Epäselviä sanoja hän höpisi;\nsilmät pyörivät veristävinä kuopissaan.\n\nAlma oli vaipunut pallille hänen jalkojensa viereen, niin alas että\nmeni melkein läjään. Miina tarjosi hänelle teetä, mutta hän pudisti\nepäävästi päätään.\n\nKun John tuli sisään, painoi hän kasvonsa Arvin vuoteesen. John seisoi\nhetken siinä lähellä, katseli Arvia ja koetteli hänen otsaansa.\n\n\"Ehkä hän sentään paranee, toivotaan knmminkin.\"\n\nHän katsoi Almaan.\n\n\"Taisit peljästyä kovin?\"\n\nEi vastausta. Alma oli samassa asennossa, liikkumattomana, että tuskin\nhengitti. John laski kätensä hänen olkapäälleen; väristys kävi Alman\nkoko ruumiin läpi, mutta päätään hän ei nostanut eikä asentoaan\nmuuttanut.\n\n\"Ei noin, Alma\", sanoi hän, \"koeta rauhoittua\".\n\nVähän aikaa hän vielä viipyi, ennenkuin läksi huoneesta. Vasta sitten\nkun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, tointui Alma jähmetyksestään.\nYlös hän ei noussut, vaan painui vielä alemmaksi, pallilta lattialle\nyhteen kiemuraan. Sängyn jalkaa väänteli molemmin käsin, väänteli niin,\nettä sormet rutisivat ja puu narisi. Kieli oli jäänyt hampaiden väliin,\nsen puri hän rikki; kipu siinä tuntui melkein hyvältä ja sielun veristä\ntuskaa lieventävältä.\n\nEi ollut silloin ketään huoneesta; sen hän tiesikin, vaikkei juuri\nmuuta mitään tiennyt.\n\nArvi oli mennyt unenhortoon; siinä hän äkkiä vavahti ja parkaisi. Alma\nryömi polvillaan hänen luokseen päänalustan kohdalle.\n\n\"Mamma\", sanoi Arvi, \"päähän koskee ja kaulaan.\"\n\nHän huohotti ja katsoi äitiin.\n\n\"Mamma, koettelisi otsaa ... kuinka se polttaa.\"\n\nAlman kalpeat kasvot tulivat likemmäksi.\n\n\"En voi, Arvi\", kuului kuiske hänen huuliltaan. \"Käteni ovat likaiset.\nMutta elä sano sitä kellenkään.\"\n\nArvi vaikeni hetken, sitten taas:\n\n\"Mamma, minä pelkään. Tuo seinä kaatuu.\"\n\n\"Ei se kaadu, mutta mamman päälle putoo myllynkivi.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Ylhäältä. Taivaasta. Mutta elä sano sitä kellenkään.\"\n\n\"En.\"\n\nAstuntoa kuului; Alma vetääntyi pallilleen. Lääkäri ja John tulivat\nsisään.\n\n\"Huomenna saamme nähdä\", sanoi lääkäri, tarkasteltuaan Arvia.\n\nSitten hän kääntyi Almaan. \"Mutta kuinka on teidän laitanne, rouva\nKarell?\"\n\nHe katsoivat toisiinsa, John ja hän.\n\n\"Teistä ei ole sairaan hoitajaksi tänä yönä\", hän sanoi Alman\nvaltasuonta koetellessaan.\n\nAlmalla oli vaan yksi toivo, että he menisivät pois. Sen he pian\ntekivätkin, ja helpommin hengitti hän taas, jäätyään kahden Arvin\nkanssa.\n\nMutta myöhemmällä palasi John takaisin, rohtopullo kädessä. Siitä\nannettiin hänelle sisään, jonka jälkeen Miina tuli hoitamaan häntä\nvuoteelle toiseen huoneesen.\n\nHän antoi heidän tehdä niinkuin tahtoivat, tyytyväinen kun John\nvihdoinkin jätti heidät rauhaan mennen omalle puolelleen. Miina oli\npeittänyt hänet sänkyyn, siellä oli hänen lämmin ja hyvä olla. Hän\nkatseli, kuinka Miina toimitteli tehtäviään, ripusti hänen vaatteensa\nnaulaan, sitoi sukat yhteen, väänsi lampun alemmaksi ja toi juomavettä\nyöpöydälle hänen viereensä. Sittenkin hän vielä hääri edes takaisin\nhuoneessa, vältti kolinaa ja liikkui hiljaa varpaillaan. Alma ei enää\nseurannut hänen askareitaan.\n\nVuoteen lämpimässä oli hänen hyvä olla. Hermot ja sydän, kaikki suonet\nja jänteret asettuivat lepoon. Samoin tunteet ja ajatukset. Pahat\nmuistot hälvenivät, koko elämä liukui kauvas pois. Ikäänkuin toisesta\nmaailmasta katseli hän rauhallisesti puoleksi ummistuneiden silmien\nläpi himmeästi palavaa lamppua ja muita esineitä, jotka eteen\nsattuivat. Miina vilahteli aina vieläkin ohitse, ovi aukeni, John\nsieltä tuli, katsoi häneen, puhui jotain hiljaa Miinalle ja siihen\nkaikki loppui. Hän ei tiennyt enää mitään.\n\nLämpimänä, iho nihkeänä hän heräsi myöhään seuraavana päivänä.\nEnnenkuin vielä täydesti valpastui, nautti hän vuoteensa pehmeydestä ja\nlevollisesta mukavuudestaan. Kääntyi hiukan ja oikaisi mielihyvällä\nruumistaan suoremmaksi. Hän kohotti päätään ylemmäksi ja ummisti\nsilmänsä, pitkittääkseen vähän aikaa vielä suloista untaan. Mutta veri\notti jo suuremman vauhdin ruumista kiertäessään, sydän löi tiuhempaan\nja hermot elpyivät. Hänen täytyi aukaista silmiään ja katsoa\nympärilleen. Vanha, tuttu huone, tuttuja esineitä kaikki. Ei ollut\nketään sisässä, eikä kuulunut viereisistäkään huoneista liikettä. Taas\nhän ummisti silmänsä.\n\nMutta äkkiä repäisi hän ne auki jälleen. Hänelle oli tullut eteen autio\nseutu, kaunis kuutamo, välkkyvä jää, pimeä niemeke, petäjät, kanervikko\nja --! Kädet nyrkissä hän puristi ohauksiaan.\n\nSe ei voinut olla totta!\n\nRuumis värisi, suonet paukuttelivat kaulassa, päässä ja joka paikassa.\nOliko se kumminkin totta?\n\nMiina tuli sisään. Alman hätääntyneet silmät kiintyivät häneen.\n\n\"Jos rouva tulisi katsomaan. Se on ihan kirjavana.\"\n\nAlma tuijotti kuulematta, tajuamatta. Tuijotti vaan, kun näki huulien\nkäyvän.\n\n\"Herra Jumala, onko rouva kipeä?\"\n\nMiina tuli likemmäksi.\n\n\"Lähdenkö minä hakemaan rehtoria koululta?\"\n\n\"Ei, ei!\"\n\n\"Mutta te olette kipeä?\"\n\n\"En ole.\"\n\n\"Jaksattekos nousta katsomaan Arvia? Kyllä siinä taitaa olla rokko.\"\n\nAlma vuovasi ylös. Päätä huimasi, jalat horjuivat, mutta ei hän\nkaatunut kumminkaan.\n\n\"Arvissa rokko?\"\n\nHänelle selvisi nyt eilinen ilta lastenkamarissa; Arvi huohottavana ja\ntulikuumana vuoteella, hän vieressä lattialla ryömyllään.\n\nAlma painoi sormellaan punaista paikkaa Arvin poskessa; se oli\nvaalennut.\n\n\"Tulirokkoa\", huokasi hän.\n\n\"Ei rouva edes kysy, missä muut lapset ovat\", sanoi Miina, jatkaen, kun\nAlma vaan väsyneesti loi silmänsä häneen:\n\n\"Leisténiinhän ne rehtori vei heti kun kuuli tohtorin tulirokkoa\npelkäävän. Ja semmoisella kiireellä, etten tahtonut ennättää vaatteita\nmuuttaa. Siinä höläkkä oli. Rehtori sitten meni edellä vanhempien\nlasten kanssa, minä kannoin Helmiä jäljessä. Ja se oli niin\nystävällinen, rouva Leistén, sanoi, ettei ollenkaan tarvihe pelätä,\nkyllä hän niistä huolen pitää sen aikaa, kun Arvi kipeänä on. Mutta\nHelmin kun oli vaikea minusta erota, ei rouva usko! Oikein pällähti,\nraukka, itkemään ja tarttui kaulaan kiinni. Miten hän tullee siellä\ntoimeen. Kun vielä kiellettiin kivenkovaan, etten saa käydä\nkatsomassakaan, veisin muka vaatteissani heille tautia. Kaiken\nnäköisiä. Minä nyt en vaan semmoisia usko. \"Ei rutto rupea eikä tauti\ntartu, ellei se ole Jumalan tahdosta.\" Mutta täytyyhän minun tietysti\ntotella, eihän siinä mikä auta.\"\n\nMiina järjesteli huonetta puhellessaan eikä odottanut vastausta. Mutta\nnyt hän tuli pölyriepuineen likellä olevan tuolin kimppuun.\n\n\"Rouva on niin oudon näköinen. Kunhan ette vaan sairastuisi tekin.\nSitten ollaan hukassa.\"\n\n\"En minä sairastu.\"\n\n\"Luistelemassako rouva eilen oli koko päivän? Minä sitä vähän arvelin,\nkun ei näkynyt luistimia etehisen naulassa, ja rouva Leistén kuului\nsanovan rehtorille --\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Alma äkkiä vavahtaen.\n\n\"Että olitte maisterin kanssa menneet siitä ohitse jäälle päin. Hän\nniin kummasteli, ettei rouva silloin vielä ollut kotona ja tahtoi, että\nrehtorin pitäisi lähteä hakemaan.\"\n\n\"Mihin aikaan se oli?\"\n\n\"Tuossa seitsemättä käydessä, koska löi kello kuus juuri siinä, kun\nLeisténiin menimme.\"\n\n\"Kuuliko Miina, mitä rehtori vastasi rouva Leisténille?\"\n\n\"Ei vastannut yhtikäs mitään, mutta levoton hän mahtoi olla, arvaan\nsiitä, ettei hän koko iltana sitten muuta tehnyt, kun käveli salin\nlattiata edes takaisin.\"\n\n\"Viekää tuo likavesi jo pois, se haisee pahalle.\"\n\nMiina otti luuttuämpärinsä, rievut ja luudan ja läksi.\n\nKädet ristissä helmoilla katseli Alma Arvia, joka oli unessa. Mutta\najatukset eivät häneenkään kiintyneet, ne olivat kaikki yhtenä ainoana\njähmettyneenä pönkkänä hänen päässään.\n\nJohn ja lääkäri kävivät Arvia katsomassa, koettelivat hänen\nvaltasuontaan ja kyselivät hänestä yhtä ja toista. Alma vastasi heille\nselvään, hän tiesi kaikki eikä hämmentynyt milloinkaan. Uskollisesti\nhän istui vuoteen ääressä päivät ja yöt, antoi rohdot määrätyllä\najalla, ja voiteli pöhöttynyttä kaulaa illoin, aamuin niinkuin lääkäri\noli käskenyt. Mutta: mitä ikinä hän teki ja toimitti, tapahtui se ilman\nsielua, ulkopuolella häntä itseään. Joku muu voima hänen käsiään ja\njalkojaan liikutteli, itse hän oli joko hävinnyt taikka eroitettu\nomasta ruumiistaan. Sen vuoksi hän näki esineet ja ihmiset ympärillään\nikäänkuin pitkän matkan päästä ja kaukaa heidän äänensäkin kuului hänen\nkorviinsa. Hän katseli kaikkea aivan kuin panoraamaa, tai jotain\nventovierasta näkyä. Joskus hän luuli olevansa unessa ja nipisti ihoaan\nkynsien väliin päästäkseen hereille; mutta entiselleen kaikki jäi,\nvaikka hän kivunkin tunsi.\n\nArvi huononi päivä päivältä; lääkäri ei enää antanut toivoa hänen\nparantumisestaan.\n\nOli viidennen päivän ilta Arvin sairastumisen jälkeen. John istui\nvakavana tuolilla päänalustan kohdalla, Alma niinkuin ennen matalalla\npallilla sängyn alipäässä. Kolkko hiljaisuus vallitsi huoneessa.\nKuolema teki tuloaan.\n\nArvin jalat ja kädet olivat kylmät. Henki korisi kurkussa, ruumis\nnytkähteli. Silmät olivat jäykästi kiinnitetyt kattoon aivan kuin olisi\nhän sieltä jotakin odottanut.\n\nJohn oli kalpea ja syvemmäksi uurtui ryppy hänen otsassaan kulmien\nvälillä.\n\nHän ei puhunut mitään, mutta kasvot vavahtelivat aina väliin ja silmät\npunoittivat.\n\nAlma katseli häntä nojautuessaan sängyn laitaa vasten. Noin kannattiko\nsurra sitä, että lapsi pääsi pois synnistä ja vaivasta? Parempi kun\nkorjaisi kuolema toisetkin, ennenkuin ehtisivät vajota häpeään. He\nolivat puhtaita vielä ja viattomia...\n\nArvi kärsi kovia tuskia nyt. Mutta vähän ajan päästä hän saisi rauhaa,\nikuista rauhaa maanpovessa. Sitäkö onnea häneltä isänsä kadehti...\n\nViimeinen korahdus kuului, sitten hiljeni kaikki. John peitti kädellä\nsilmiään. Alma istui liikkumattomana kuin haamu. Miksei sammunut\nhänenkin elämänsä samalla...\n\nValkoinen kirstu hänelle laitettiin ja siihen hohtavan valkoinen tila.\nPetsien ja myrttien sisässä hän lepäsi hiljaa ja rauhallisesti,\ntietämättä mitään maailman myrskyistä ja murheista. Sama hiljaisuus ja\nrauha ympäristöönkin laskeutui, elämä pysähtyi kuoleman läheisyydessä,\nkatsojat tulivat ja menivät kuulumattomin askelin.\n\nNiin kumisi kolkosti, kun kantta lyötiin kiinni. Tuo suuri, karkea\nmies, paksuissa sarkavaatteissa, ei arastellut eikä peljännyt\nhäiritessään nukkuneen lepoa.\n\nKellot soivat. Kirstu oli nostettu ruumisvaunuihin, hevoset odottivat\nsaattoväkeä portilla. Alma oli kaiken aikaa istunut nojatuolissa pöydän\nluona. Vieraat olivat häntä tervehtineet, sitten hajaantuneet huoneihin\nympäri. Jotkut pysähtyivät hänen luokseen, puhellen ja kysellen. Hän\nvastasi jonkun sanan, miten sattui.\n\n\"Ikävää! Niin kaunis lapsi. Ja teidän ainoa poikanne.\"\n\n\"Meidän ainoa poikamme.\"\n\n\"Niin äkkiä sitten vielä. Oliko hän viikkoakaan sairaana?\"\n\n\"Viisi päivää.\"\n\n\"Viisi päivää vaan! Mahtaa tuntua raskaalta.\" Alussa olivat kaikki\nhiljaisia ja vakavia, erinomattainkin salissa, missä Alma istui.\nKasvoissaan ja puheessaan koettivat he osoittaa mahdollisimman suurta\nmyötätuntoisuutta, ja ehdon tahdon he asettivat koko olentonsa\nsopivaisuuden vaatimuksien mukaan, vaikka olivatkin sen ohessa juuri\nkuin painon alla.\n\nMutta tuonnempana ja toisiin huoneihin päästyään he huomaamattansa\nvapautuivat. Herrat korottivat äänensä, naiset kuiskuttelivat ja\nkävivät vilkkaiksi, naurahtivatkin joskus vahingossa.\n\nSilloin alkoivat kellot soida, John kumartui sanomaan jotakin Almalle;\nlähdön aika oli tullut. Juhlallinen hiljaisuus leveni huoneesta\ntoiseen; puheet taukosivat, kaikki nousivat, siirtyäkseen vähitellen\noveen päin.\n\nMaa oli jäässä, vaunut tärisivät ja tärisyttivät kirstua, tuon mustan\nkatoksen alla. Mutta hauta oli kuusenhavuilla laitettu pehmeäksi ja\nkauniiksi. Valkoinen kirstu laskettiin alas vihreäin oksain keskelle.\nIhmiset kokoontuivat reunalle sitä katsomaan. Ja pappi luki, heitti\nmultaa kauniin kannen päälle ja luki taas. Alma ei silmiään haudasta\nnostanut. Hän kuuli äänen, joka luki, ei tajunnut sanoja, kuuli\ntuulenkin humisevan puissa ja tiesi ihmisiä olevan paljon heidän\nympärillään. Mutta miksi ne ryvettivät kirstun tuolla kostealla\nmullalla?\n\nLuku loppui, pappi nosti kirjaa otsalleen; kaikki painoivat päänsä alas\nja peittivät silmiään. Alma ei. Hän tuijotti hautaan yhä, aivan kuin\nolisi kannen läpi tahtonut nähdä tuttuja kasvoja vielä kerran. Eikä hän\nhuomannut, että ihmiset vähitellen hävisivät haudalta pois. Ainoastaan\nJohn, ja muutamia miehiä jäi; ne tarttuivat lapioihin ja alkoivat\nsyytää multaa alas. Niin kovasti viskasivat, että kolahti kirstu joka\nkerran. Kiviäkin oli mullan seassa, ne jymähtivät, kun paiskattiin\nkantta kohden. Viimeinen reuna peittyi, ei näkynyt enää kuin multakasa,\njoka yleni ylenemistään. Alman silmissä se huojui; hän nosti päätään;\npuut, ristit, miehet huojuivat. Sitten musteni kaikki; hän vajosi\nmaahan ja pyörtyi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n\"Tuota juuri pelkäsinkin, kun hän koko ajan valvoi yhtä mittaa, ei\nsyönyt eikä paikastaan liikkunut. Ihme että hän näinkin kauvan kesti.\"\n\n\"Otamme hänelle jotain vahvistavaa, ehkä rautaa. Ja iltasilla niitä\nentisiä. Kyllä se menee ohitse, hiljaisuutta vaan ja rauhaa. Eikö voisi\nasettaa niin, ettei häntä häirittäisi aamusilla, koska hän silloin saa\nparemmin unta?\"\n\n\"Kyllä; minä muutan omaan huoneeseni, sillä minun kumminkin täytyy\nnousta varhemmin ylös.\"\n\nJohn ja lääkäri näin keskustelivat, kun Alma tointui omalla\nvuoteellaan.\n\n\"Nyt, rouva Karell\", sanoi lääkäri, huomattuaan että Alma aukaisi\nsilmiään, \"nyt ette saa moneen päivään nousta vuoteeltanne ollenkaan.\nTeidän täytyy nukkua ensin kaikki ne unet, jotka ovat jääneet säästöön\nviime aikoina. Rohtojen avulla, ellei muuten. Ja millä koetamme hankkia\nruokahalua myöskin.\"\n\nAlma kuunteli; ei lausunut sanaakaan, ei myötä eikä vastaan. He saivat\ntehdä hänen kanssaan, mitä ikänä tahtoivat. Vuoteella hän oli päivän\ntoisensa jälkeen. Ei puhunut, ei valittanut eikä toivonut mitään, mutta\nvastasi, kun häneltä jotain kysyttiin. Liikkumattomana hän enimmiten\nmakasi; silloin tällöin nytkähteli ruumis, vaan sitä hän tuskin tiesi.\nSilmät olivat suuremmat kuin ennen, katse väsynyt.\n\nLääkäri kysyi vihdoin eräänä päivänä, eikö häntä haluttaisi nousta\nylös. Hän vastasi: \"ei\". Mutta hän nousi kumminkin, kun lääkäri\nkehoitti.\n\nSitten hän istui sohvallaan yhtä hiljaisena. John kävi hänen luonaan,\nmilloin toimiltaan joutui. Hän puhui siitä, että heillä vielä oli kolme\nlasta jäljellä, että ne olivat terveitä, vilkkaita ja herttaisia.\nNiissä heille oli lohdutusta. Ja täytyihän ylipäätään kestää semmoisia\nsuruja ja murheita, joita elämä toi mukanaan itsekullekin, eikä antaa\nniiden murtaa itseään; ne eivät sillä kumminkaan olleet autetut,\nonnettomuus tulisi senkautta vaan yhä suuremmaksi.\n\nAlma siihen ei vastannut mitään, eikä hänen hajamielisestä katseestaan\nhuomannut, oliko hän kuunnellut puhetta vai ei. Ristissä olevia käsiään\nhän puristi kovemmin yhteen, mutta sitä ei John merkille pannut.\n\nSelvästi kuitenkin näkyi, että hän mieluisemmin oleskeli yksikseen ja\nikäänkuin vaivaantui niin pian kuin joku huoneesen tuli. Sentähden\nkoetti Miina pitää lapsiakin loitompana, vei niitä vaan silloin tällöin\näitiä katsomaan.\n\nHän istui samalla paikallaan aina, sohvan toisessa kulmassa. Ei\nhievahtanut eikä päätään kääntänyt, jos lapset kamarissaan melusivat\ntaikka kyökissä joku astia lyötiin rikki suurella kolinalla.\n\nMutta kerran kuului ääniä salista, jotka saivat hänet säpsähtämään ja\nsyöksemään ylös. Kun John tuli sisään, seisoi hän molemmin käsin\nnojaantuneena pöytään ja tuijotti hätääntyneenä oveen.\n\n\"Etkö tule sisään? Nymark on siellä, hän kysyy sinua.\"\n\n\"Minua? Mitä varten?\"\n\nHän vapisi, ääni tukkeutui rintaan. Mutta hän jatkoi, kooten kaikki\nvoimansa:\n\n\"Minä en jaksa. Täytyy ruveta kohta levolle. Olen niin heikko.\"\n\n\"Sinä aivan vapiset. Pyörryttääkö? Anna minun auttaa sinua vuoteelle.\"\n\n\"Ei, ei, kyllä pääsen itsekin. Mene sinne, ettei hän tule.\"\n\n\"Tännekö? Sinun huoneesesi? Sitä hän tietysti ei tee.\"\n\n\"Mene kumminkin, John.\"\n\nJohn nousi ja sulki oven jälkeensä. Mutta Almalle tuli toinen tuska.\nHän pelkäsi että Nymark sen ilmoittaisi Johnille, kertoisi kaikki...\nHän koetti kuunnella heidän puhettaan, vaan ei saanut mitään selvää,\nsillä hän värisi niin kovin, ajatukset hämmentyivät ja silmät\nmustenivat. Hän odotti joka hetki, että John uudelleen ilmestyisi\novelle, ankarasti vaatien häntä tilin tekoon.\n\nHän sanoi itselleen, ettei se ollut mahdollista; Nymark ei sitä tekisi,\nei ainakaan tahallaan. Hullua oli semmoista pelätä.\n\nMutta yhtä kaikki hän pelkäsi. Jos ikuinen kadotus olisi äkkiä avannut\nhänen eteensä mustan nielunsa, ei hänen sielunsa olisi niin kauhistunut\nkuin nyt.\n\nVielä pyrki hämärä ajatus ottamaan sijaa hänen mielessään.\n\n\"Entä sitten, jos ilmoittaakin\", se muistutti. \"Pahempaa ei voi tulla,\nkuin tämä on. Antaa kaikki selvitä samalla. Silloin pääsee tuskasta\nvapaaksi. Parempi jos itse olisit kertonut heti. Avannut koko\nsydämesi.\"\n\nMutta hän ei kallistanut korvaansa tälle äänelle. Eikä se kauvan\npuhunutkaan, ennenkuin voittamaton kauhu sen tukehdutti.\n\nSalissa jatkettiin keskustelua tyynesti ja tasaisesti. Sanat kuuluivat\nselvään, mutta hän ei päässyt käsittämään niiden sisältöä. Pää oli\npönkitty ja aivot tympistyneet. Hän odotti kaatuvansa, taikka että\njärjen viimeinen kipinä olisi sammunut. Mutta se ei sammunut; kaiken\nsekasorron takana se vielä kyti; eikä hän kaatunut liioin.\n\nViimein tuolit narahtivat, muutamia sanoja lausuttiin, sitten he\npoistuivat etehiseen. Ja askeleita kuului saliin takaisin, yhden hengen\naskeleita. Hän oli mennyt!\n\n\"Vielähän seisot siinä?\" sanoi John palatessaan taas hänen luokseen.\n\nAlma hymyili hourupäisen hymyä.\n\n\"Tule vuoteelle, tänne. Sinä et voi hyvin nyt\", sanoi John.\n\nAlma heittäytyi pitkäkseen, niinkuin hän tahtoi. John tarkasteli hänen\nkasvojaan levottomasti ja antoi hänelle noita rauhoittavia rohtoja.\n\n\"Kuinka minä uskallan lähteä valtiopäiville, ellet sinä parane?\"\nhuokasi John enemmän niinkuin itsekseen.\n\n\"Kyllä minä paranen, John, huomenna, saat nähdä, olen jo ihan terve.\nMilloinka sinä lähdet?\"\n\n\"Kahden viikon päästä.\"\n\n\"Aamulla rupean kohta katselemaan vaatteitasi kuntoon. Nytkin siihen jo\npystyisin, ellet olisi antanut unirohtoja.\"\n\n\"Eihän niillä kiirettä. Nuku vaan rauhassa, jos unta saat.\"\n\nHän läksi pois ja Alma jäi rauhoittuneena vuoteelleen. Vielä ei John\ntiennyt mitään. Kahden viikon päästä hän lähtisi valtiopäiville, sillä\nvälin ehkä Nymark unohtaisi, ja kaikki jäisi ijäksi salaan. Hän\nsovittaisi rikoksensa, tekisi työtä kuin orja, ei kävisi enää\nmilloinkaan ulkona, ei näyttäytyisi missään, vaan eroisi maailmasta,\npalvelisi Johnia ja kotia, niin, hän olisi valmis kantamaan kuinka\nraskasta kuormaa hyvänsä tästä lähtein. Eikä hän nurkuisi, vaikka\ntallaisivat hänet jalkain alle, vaikka John olisi välinpitämätön ja\nkova häntä kohtaan, unohtaisi hänet eikä kirjoittaisi. Kaikkeen hän\ntyytyisi, kaikkea hän kärsivällisesti kantaisi elämänsä loppuun\nsaakka...\n\nLääkäri ihastui seuraavana päivänä, nähdessään hänet täydessä työssä\nompelijattaren kanssa, koko kasa paitoja, sukkia ja muita vaatteita\nympärillään.\n\n\"Jumalan kiitos\", hän sanoi, \"että olette päässyt tuosta\nhaluttomuudestanne. Nyt ei meillä enää ole hätää. John saa\nhuolettomasti lähteä puoleksi vuodeksi Helsinkiin, me täällä sill'aikaa\nreipastumme ja keräämme voimia.\"\n\nAlma neuloi niin uutterasti, että kädet vapisivat. Hän laitteli\nylenpalttisen paljon Johnille vaatteita kuntoon matkaa varten. Mitä ei\nkotona ennättänyt, sen lähetti ulos tehtäväksi. Itse hän istui aamusta\niltaan ja myöhään yöhön eikä huomannut, että hän kiihkeydellään rasitti\nsekä ompelijaa että Miinaa, joka myöskin sai käsityötä lastenkamariin.\nVälistä kun pimeitä ajatuksia sittenkin tahtoi tunkeutua mieleen, hän\nalkoi puhella ompelijan kanssa, mistä milloinkin sattui,\njoutavanpäiväisistä asioista useimmiten, joista hän ei oikeastaan\nvälittänyt edes sen vertaa, että huoli ajatella mitä itse sanoi, tai\nkuunnella mitä toinen vastasi. Ompelija katsoi häneen kummastellen ja\nmietti itsekseen, ettei rouvan laita kuuna päivänä ollut oikea. Mutta\nhän ei virkkanut siitä mitään kenellekään, odotti vaan, milloin muut\nsen huomaisivat.\n\nToinenkin omituisuus pisti ompelijan silmiin. Joka kerta kun etehisen\nkelloa soitettiin, sävähti Alma kuin ukkosen lyömänä, pudotti työn\nkäsistään ja kuunteli; jos sitten Miina tai hän yrittivät lähteä\navaamaan, kielsi hän hätääntyneenä:\n\n\"Ei saa laskea, ei saa laskea, elkää, elkää avatko.\"\n\n\"Mutta siellä ehkä joku kysyy rehtoria. Eikö pitäisi sanoa, ettei hän\nole kotona.\n\n\"Niin, niin, ettei hän ole kotona, eikä tulekaan kotiin ja että minä\nolen kipeänä, vuoteen omana, enkä ota vastaan ketään.\"\n\nKun John sattui kotosalle, meni hän tavallisesti itse avaamaan ja\nsilloin juoksi Alma ovenraosta kurkistamaan, ken siellä oli.\nPalatessaan hän piti sydämestään kiinni ja kuiskasi: Jumalan kiitos, se\noli vaan se tai se.\n\nVielä pani ompelija merkille, ettei hän milloinkaan surulla eikä\nkaipauksella puhunut miehensä lähdöstä eikä liioin välittänyt siitä,\nettä koko kevättalveksi jäisi yksikseen.\n\n\"Eikö rouvalle tule ikävä, kun niin pitkäksi aikaa täytyy erota\nrehtorista?\" hän kerran kysyi.\n\n\"Ei ollenkaan\", vastasi Alma. \"Minusta jos riippuisi, tahtoisin\nennemmin asua aivan yksinäni, kaukana korvessa, ettei kukaan koskaan\nlöytäisi.\"\n\n\"Mutta siellähän pedot teidät söisivät.\"\n\n\"Entä sitten! Kunpa söisivät!\"\n\n\"Toivoisiko rouva kuolevansa?\"\n\n\"Toivoisin.\"\n\n\"Hyvänen aika, ihanko totta? Vaikka tällä hetkellä?\"\n\n\"Vaikka tällä hetkellä.\"\n\n\"Ettekö pelkäisi vähääkään?\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Niin, että mihinkä sitten joutuisitte.\"\n\nAlma katsoi häneen; ei vastannut mitään, mutta vaipui ajatuksiin.\n\nSitten John läksi. Viimeisinä päivinä oli hän yhtämittaa tarkastanut\nAlmaa. Mutta tämä sen huomasi ja teeskenteli silloin aina iloa.\nLääkärillekin hän vakuutti voivansa hyvin, eikä mitään vaivaa\ntuntevansa.\n\nMutta kun hän oli jäänyt yksin, kaikui hänelle usein korviin tuo\nompelijan kysymys: \"niin, että mihinkä sitten joutuisitte?\"\n\nEräänä yönä hän näki kummallisen unen. Hän oli kuolleiden\nvaltakunnassa; pimeätä ympärillä ja kauhistusta; koko ilma oli täynnä\nhuokauksia ja tuskaa ääretöntä, loppumatonta. Mitä kauvemmaksi hän\nkulki, sitä suurempi oli henkien ahdistus. Vaikeroimiset kävivät yhä\nselvemmiksi, ne kuuluivat joka haaralta ja erinomattainkin siitä\nahjosta, johon hänen oli mentävä.\n\nSinisiä liekkiä, käärmeitä ja sieluja, jotka kiemuroivat niiden\nkeskellä.\n\n\"Avioliiton rikkojain ahjo.\" Tulikirjaimilla nuo sanat olivat\npiirretyt.\n\nHän syöksyi sinne, kuuli parkuntaa ympärillään ja huusi itsekin. Huusi\nniin, että siihen heräsi. Valveillakin ollessaan hän vielä huusi hetken\naikaa, ennenkuin selvisi ymmärtämään, ettei se ollut kuin unta vaan.\n\nKylmä hiki vuoti hänen otsaltaan ja kuitenkin häntä palelsi. Oli pimeää\nja hiljaista. Uni kammoitti häntä vieläkin. Hän sieppasi peitteen\nympärilleen ja meni kyökkiin.\n\nMaijaliisa nukkui niin raskaasti, ettei tahtonut herätä, vaikka hän\nravisteli. Viimein hän aukaisi silmänsä ja kavahti samassa istumaan.\n\n\"Jesus siunatkoon, mikä rouvaa vaivaa?\"\n\n\"Näin pahaa unta, enkä hirviä olla enää yksin. Tulisitteko sinne\nsohvalle, Maijaliisa, loppuyöksi?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHän otti tyynynsä ja peitteensä. Alma sytytti yölampun ja asetti sen\nnurkkapöydälle toisella puolen huonetta.\n\nSitten painui hän jälleen vuoteelle.\n\n\"Minkälaista unta rouva näki?\" kysyi Maijaliisa sohvalta.\n\n\"En minä hirviä sitä kertoa.\"\n\n\"Niinkö oli kamalaa? Rouva ei vissiinkään muistanut siunata maata\nruvetessaan. Minulta kun vaan unehtuu, niin on varma, ettei sinä yönä\nole oikeata unta.\"\n\n\"Minulta se on jäänyt viime aikoina.\"\n\n\"Hyvä Jumala, eikö rouva enää rukoile milloinkaan.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta sehän on paha.\"\n\n\"Rukoilkaa te, Maijaliisa, minun puolestani.\"\n\n\"Kyllä minä rukoilen.\"\n\nMolemmat olivat vähän aikaa äänettömiä. Maijaliisan hengitys muuttui\nraskaaksi ja tasaiseksi. Mutta Alman silmät olivat auki yhä.\n\n\"Maijaliisa, joko te nukutte?\"\n\n\"Mitä rouva tahtoo?\" kuului sohvalta sumea ääni.\n\n\"Minua vaan niin peloittaa.\"\n\n\"Niin kun ette siunaa. Siitä se vaan tulee.\"\n\n\"Enhän uskalla. Jumala minua vihaa.\"\n\n\"Jumala ei vihaa ketään, vaan armahtaa kaikkia ja antaa synnit\nanteeksi, kun ihminen katuu.\"\n\n\"Olen minä katunut, niin kauheasti katunut. Mutta ei se auta.\"\n\nMaijaliisa ei osannut sanoa siihen paljon mitään; hän oli aikonut\nrukoilla ja pannut kätensä rinnalle ristiin. Mutta uni vei vallan,\nennenkuin hän pääsi keskiväliin \"Isä meidän\" rukousta ja silmät\npainuivat väkisen kiinni.\n\n\"Maijaliisa\", kuului taaskin rouvan ääni sängystä, \"ettekö jaksa valvoa\nvähän aikaa\".\n\n\"Kyllä\"; hän nousi istumaan ja hieroi silmiään. \"Ihmettä, kuinka pitää\nnukuttaa.\"\n\n\"Minua kutsutaan tuomiolle.\"\n\n\"Herra Jumala!\"\n\n\"Tulkaa likemmäksi. Pitäkää minusta kiinni!\"\n\n\"Rouva kulta. Mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"En minä tiennyt niin käyvän. Se tuli niin äkkiä. Heräsin vasta sitten,\nkun rikos oli tapahtunut.\"\n\n\"Mikä rikos?\"\n\n\"Ja silloin se oli myöhäistä. Jos verta olisin itkenyt, en mitään\nvoinut muuttaa. Tehty on tehty.\"\n\n\"Mistä rouva puhuu?\"\n\n\"Syvyyden partaalla kun kävelee silmät ummessa, niin syöksee alas,\nennenkuin aavistaakaan. Eikä pelasta kukaan. Eikä auta. Tehty on\ntehty.\"\n\n\"Nyt ollaan hukassa. Hän hourii.\"\n\nMaijaliisa juoksi herättämään Miinaa.\n\n\"Anna rohtoja\", sanoi Miina. \"Niistä sille aina tulee lepoa.\"\n\n\"En minä osaa, enkä tiedä. Tule sinä.\"\n\nMiina tuskitteli ja torui, mutta tuli kuitenkin.\n\n\"Tehty on tehty\", valitteli Alma vieläkin väännellen ja voihkaen\nsängyssään.\n\nHän taukosi vaan senverran, että otti rohtoja, joita Miina lusikalla\nkaatoi hänen suuhunsa.\n\n\"Enemmän, enemmän!\" hän sanoi, vaikka Miina oli pannut lusikkaan\ntavallisen määrän.\n\n\"Tohtineeko näitä antaa muuta kuin mikä on sanottu.\"\n\nHän katsoi Maijaliisaan.\n\n\"Enemmän, enemmän\", inttäili Alma itsepäisesti.\n\n\"Anna pois, ei tuo niin vaarallista liene\", kehoitti Maijaliisa.\n\nMiina teki niin.\n\n\"Olkaa hiljaa, se on pidettävä salassa, ettei John saa tietää. Olkaa\nhiljaa.\"\n\n\"Herra ihme. Oisko rehtori siitä vihainen?\"\n\n\"Elä puhu niin kovasti. Sitä ei tiedä muut kuin metsä ja kanerva ja\nkivet.\"\n\n\"Hän hourii\", kuiskasi Maijaliisa.\n\n\"Maan päällä ei kukaan tiedä, mutta kuolemassa kaikki tulee ilmi.\nKaikki, kaikki.\"\n\n\"Sillä varmaan on jotain tuntonsa päällä\", sanoi Miina.\n\n\"Hyi; jää sinäkin tänne. Minä en hirviä enää olla yksin.\"\n\nMutta Alma jo tyyntyi; lääkkeet tekivät vaikutuksensa. Hiljaa hän\nmakasi, pää liikkumattomana valkoisella tyynyllä. Posket olivat kalpeat\nja katse sumea.\n\nMiina ja Maijaliisa odottivat, että hänen silmänsä menisivät umpeen.\nMutta sitä ne eivät tehneet; tuijottivat vaan yhteen kohti\nselkiseljällään. Ja sitten ne äkkiä taas kirkastuivat. Samalla hän\nkavahti ylös ja vuovasi kädet harallaan sinnepäin, jonne katsekin oli\njännitetty.\n\n\"Mihinkä rouva menee?\" kysyi Maijaliisa, joka sattui olemaan lähempänä,\nja sieppasi hänestä kiinni.\n\n\"Arvi, Arvi\", mutisi hän ja katsoi yhä samaan paikkaan silmiään\nrävähtämättä.\n\nMolemmat palvelijat painoivat häntä takaisin vuoteelle.\n\n\"Ei siellä ole mitään, hourukuvia vaan. Nukkukaa pois.\"\n\nHeidän täytyi pidellä häntä, muuten olisi hän vieläkin ryntäissyt ylös.\nHuulet kävivät, mutta sanoja eivät he enää voineet eroittaa. Silmät\nolivat yhä rävähtämättä samassa paikassa ja huulet lakkasivat\nliikkumasta vaan silloin, kun vetääntyivät kolkkoon hymyyn.\n\n\"Mitähän se näkee?\" kysyi Maijaliisa Miinalta.\n\nTämä pudisti päätään.\n\nVasta aamupuoleen meni Alma uneen. Hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti.\nPalvelijat kävelivät varpaillaan, kuuntelivat silloin tällöin oven\ntakana ja veivät lapset kaukaisimpaan huoneesen. Sielläkään eivät\nantaneet heidän telmiä eikä ääntä pitää.\n\nMaijaliisa lakaisi kyyryssä selin kyökin lattiata aamulla, kun Alma\näkkiarvaamatta tuli juoksujalassa huoneestaan. Hän oli yöasussa, ja\nhätääntyneen näköinen.\n\n\"Miksi jätitte minut yksin; vaikka tiesitte, että ne minua vainoovat?\"\n\n\"Herra Jumala ketkä?\"\n\nAlma ei vastannut; hän alkoi selvitä.\n\n\"Vilustaa\", sanoi hän viimein.\n\n\"Onko ihme, hyvä rouva, kun olette aivan märkänä hiestä. Lähtekää pian\nsänkyynne takaisin.\"\n\n\"Ei sänkyyn; Arvin haudalle minä tahdon. Kuka tulee auttamaan\npäälleni?\"\n\n\"Mutta jaksatteko te?\"\n\n\"Jaksan minä, jaksan heti, kun vaan olisin vaatteissa.\"\n\n\"Minä tulen teitä pukemaan. Ja sitten kai rouva ottaa meistä kumman\nhyvänsä mukaan? Emme uskalla laskea teitä menemään yksin, kun olitte\nniin kipeä yöllä.\"\n\n\"Nyt olen ihan terve. Mutta tulkaa vaan.\"\n\nMiinan ehdotuksesta otettiin hevonen; Alma nousi rekeen, Maijaliisa\nistui penkille kuskin rinnalle. Ajaja sivalsi hevosta piiskalla, reki\nluisti eteenpäin, että lumi narisi jalaksien alla. Vanha akka väistyi\ntiepuoleen ja jäi katsomaan heidän jälkeensä.\n\nKovanlainen tuuli pieksi Alman kasvoja. Se virkisti häntä ja selvitti\nmielen yöllisestä kauhusta. Unta se vaan oli ollut, sairaan sielun\ntuottamaa kuvitusta. Helvettiä ei enään kukaan uskonut löytyvän eikä\npiruja; jos kuoleman jälkeen tuli tuomio ja rangaistus, täytyi niiden\nolla toisenlaisia. Ei helvettiä, eikä tulta... Kuoleman jälkeen? Mistä\ntiedettiin, että jotain elämää vielä silloin oli? Ehkä loppui kaikki\nsiihen?\n\nIhmisiä kulki kadulla ristiin rastiin. Toisia he sivuuttivat, toisia\ntuli vastaan. Kaikki näyttivät terveiltä ja voimakkailta. Yksin nuo\npienet ryysyiset kerjäläispojatkin, jotka vetivät kelkkaa perässään ja\npuhaltelivat punaisia käsiään. Ja maanmieskin, joka toi puukuormaa\nkaupunkiin ja astui ohjaksia pidellen hevosensa rinnalla. Kuinka\nmielellään Alma olisi halunnut vaihtaa elämää ja olemusta heidän\nkanssaan!\n\nHevonen seisahtui hautausmaan portille, Alma ja Maijaliisa menivät\nsisään. Heidän täytyi kulkea ensin kappaleen matkaa suoraa tietä\neteenpäin, sitten kääntyä oikealle, tullakseen Arvin haudalle. Lumi oli\nnuoskeata, Alman jalat ja helmat kostuivat. Hautaristiä oli tiheässä\nyltympäri. Hän pysähtyi vähän väliä katselemaan milloin yhtä, milloin\ntoista. Luki nimen, syntymä- ja kuolinvuoden ja seisoi vielä hetken,\nikäänkuin odottaen jotain tietoa myöskin elämästä, joka näiden\nmolempien vuosien väliä oli kulkenut. Mutta siitä ei mitään ilmoitettu.\nMykkinä seisoivat ristit lyhyine kirjoituksineen.\n\nJa kuinka niitä oli paljon! Jokaisen alla lepäsi vähintäänkin yksi,\nmuutamien alla useampia rinnan. Nämä kaikki, ne olivat kerran\nsyntyneet, kasvaneet, iloinneet, syntiä tehneet, kärsineet, kuolleet.\nNiin, syntiä ne kaikki olivat tehneet, aikuiset enemmän, lapset\nvähemmän. Mutta oliko niistä yksikään niin rikoksellinen ja niin\nsyvälle langennut kuin hän?... Voisiko hänkin levätä täällä niin hiljaa\nja rauhallisesti?... Eikö hänen hautaristinsä ilmoittaisi\njälkeenjääneille, kuinka mitätön ja turha hänen elämänsä oli ollut,\nmikä kurjuus viimein lopuksi tuli. Eikö ilmoittaisi...\n\nEi, hän pakeni omia ajatuksiaan ja astui nopeasti Arvin haudalle, jossa\nvaipui istumaan alas lumelle.\n\n\"Elkää, hyvä rouva, te kylmetytte\", sanoi Maijaliisa.\n\nAlma ei sitä kuullut. Hän olisi tahtonut itkeä; ennen kyynelet antoivat\nniin suloista lohdutusta, niiden mukana vuoti sydämestä suru ja kaiho\npois. Mutta kyyneleitä ei hänellä enää ollut. Eikä ne olisi auttaneet.\nEi mitkään kyynelvirrat tehtyä tekemättömäksi saaneet.\n\nRistit ottivat uhkaavan muodon. Ne olivat kuin kylmiä, kovia\nvihollisia, jotka vainosivat häntä edestä, takaa ja sivuilta joka\npaikasta. Mustat kirjaimet irvistivät hänelle ja sanoivat, että hän\nviimeiseen asti oli valhetellut ja pettänyt miestään, antanut hänen\nvielä jäähyväishetkelläkin syleillä itseään siinä luulossa että hän oli\nuskollinen, siveä ja puhdas vaimo. Ja ne sanoivat, että hänen aikansa\noli tullut, ja että häntä tuomiolle vaadittiin. Jumalan armo oli\npalannut hänestä pois, kuolema tahtoi omakseen luut.\n\nNe ahdistelivat häntä, kaikki nuo ristit lähenivät, tunkivat kaukaakin\nhänen ympärilleen ja kallistuivat hänen päälleen. Ylhäältä uhattelivat\nhäntä puiden paljaat oksat, jotka ilkeästi harrottivat ja pieksivät\nilmaa... Jos hän laulaisi, ne ehkä sitä tottelisivat?\n\nJa hän lauloi:\n\n\"Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois!\"\n\nMaijaliisa juoksi hakemaan ajajaa avukseen; hän vietiin rekeen ja\nMaijaliisa istui nyt rinnalle, pidellen molemmin käsin hänestä kiinni.\nAjaja sivalsi hevosta piiskalla ja antoi sen juosta, niin paljon kuin\njaksoi.\n\nIhmiset kadulla ja ikkunoissa ennättivät vaan vilahdukselta nähdä,\nkuinka reessä istuva rouva horjui, ja muutamat, jotka sattuivat\nlähelle, kun he livahtivat ohitse, kuulivat hänen myöskin pitävän\nääntä. Mutta sanoista saivat ainoastaan Maijaliisa ja ajaja selkoa:\n\"Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.\"\n\n\"Aivopolte\", sanoi lääkäri, joka kiireellisesti oli tuotu hänen\nluokseen.\n\nHän seisoi Alman vuoteen ääressä ja katseli kuinka toinen jalka ja käsi\nyhtämittaa nytkähtelivät.\n\n\"Tässä ei ole juuri mitään tehtävää. Mutta rehtorille meidän pitää\nlähettää sähkösanoma.\"\n\nMaijaliisa juoksi hätäisenä hakemaan rehtorin huoneesta paperia ja\nmustetta. Saatuaan ne käsiinsä, hän aikoi palata sänkykamariin, kun\nsamassa etehisen kello soi. Eräs poika siellä oli, joka antoi hänelle\npienen avonaisen kirjekuoren. Ajatuksissaan hän sieltä vetäisi esiin\nvisiitikortin, jossa Nymark pyysi rouvaa huomispäivän rekiretkelle.\n\n\"Herra Jumala\", sanoi Maijaliisa ja vei sen lääkärille.\n\nLääkäri kyhäsi kortin toiselle puolen:\n\n\"Käänny muihin. Rouva Karell huonona sairaana.\"\n\nKortti pantiin samaan kuoreen takaisin ja annettiin pojalle.\n\nMutta Alma hyräili vieläkin:\n\n\"Kuolleet luut, kuolleet luut, Jumalan armo on palanut pois.\"\n\nLääkäri toimitti hänelle jäitä pään päälle ja määräsi rohtoja. Kun\npalvelijat sanoivat pelkäävänsä, neuvoi hän heitä ottamaan avukseen\nerään kätilön, joka oli tottunut sairaita hoitamaan ja jonka hän nyt\ntiesi olevan saatavina.\n\nAlma reuhasi lakkaamatta vuoteellaan. Hautaristit ja vinhat puut olivat\nkadonneet, mutta siihen sijaan piiritti suuri joukko pahoja henkiä\nhänen vuodettaan. Ne hätyyttivät häntä ja tahtoivat väkisen viedä häntä\npalavaan ahjoon, siihen jossa avioliiton rikkojat kiemuroitsivat\nliekkien keskellä. Hän hosui niitä pois sekä käsin että jaloin; mutta\nkun ne toiselta puolen pakenivat, ne toiselta taas ryntäsivät ilkkuen\nja häijysti nauraen esille. Hän reuhasi kaiken yötä ja koko seuraavan\npäivän; hiki valui virtana poskia ja ruumista pitkin, mutta päälaen\nsisään ne olivat saaneet pistetyksi tulen. Eikä sitä tulta jäät\njäähdyttäneet, sillä se oli ikuisuuden ahjosta otettua.\n\nHän oli paljosta hosumisesta lävitse uupunut. Ei jaksanut enää kättä\nnostaa, vaan herkesi olemaan hiljaa. Riemulla ne nyt ryntäsivät kaikki\nesille. Pienimmät kapusivat yltympäri vuoteen laidoilta ja jalkopäästä,\nhyppivät ja tanssivat hänen peitteellään ja rähähtivät suureen nauruun.\n\nHän antoi heidän nauraa ja ummisti silmänsä...\n\n\"Nythän se viimeinkin taitaa nukkua\", kuiskasi Maijaliisa vieraalle\nhoitajalle.\n\nMutta vielä hän vähäisen raoitti silmäluomiaan, kun kadulta kuului\ntiukujen ja kulkusten helinää pitkässä jonossa.\n\n\"Tules katsomaan, Maijaliisa\", sanoi Miina, joka oli vetäissyt\nikkunaverhon syrjään. \"Rekiretket!\"\n\nHe lukivat kolmattakymmentä hevosta ja ehättivät ottamaan selkoa siitä,\nkenen kanssa itsekukin ajoi.\n\n\"Ja näepäs, tuossahan on maisteri Nymark. Kuka istui hänen rinnallaan?\"\n\n\"En tuntenut, mutta kaunis se vaan oli.\"\n\n\"Tiesitkös, että hän eilen olisi pyytänyt meidän rouvaa.\"\n\n\"Niin kerroit. Olisi hän päässyt taas iloon ja humuun, kun olisi vaan\ntervennä ollut.\"\n\n\"Eivätkö nuo ilot liene jo jääneet häneltä ikuisiksi ajoiksi.\"\n\n\"Elkää puhuko niin kovaa\", varoitti hoitaja sängyn luota.\n\nHe laskivat ikkunaverhon paikoilleen, vilkaisivat Almaan, joka nyt\ntodella nukkui, ja menivät hiljaa varpaillaan huoneesta pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhdeksäntenä päivänä sen jälkeen seisoi taaskin joukko ihmisiä\navonaisen haudan ympärillä. Pappi luki tavalliset luvut, heitti multaa\nalas ja luki sitten vielä. Kun hän oli lopettanut, pyrkivät nekin,\njotka etempänä olivat seisoneet, lähemmäksi, nähdäkseen kirstun, joka\nkätki Alman sammuneen elämän. Säälien he sen ohessa heittivät pikaisen\nsilmäyksen Johniin, jonka kasvoista ja koko olennosta ilmestyi syvä\nsuru ja samalla miehekäs itsensä hillitsemisen voima. Maijaliisa ja\nMiina seisoivat rinnan haudan toisella puolen. He olivat itkeneet\nsilmänsä turvoksiin ja itkivät yhä vieläkin. Lyyli, joka oli\nMaijaliisan käsivarrella, itki myös, kun kaikki muutkin itkivät, pappa\nja Ella ja kaikki. Ja hän itki ääneen eikä herennyt, vaikka täti\nLeistén suuteli ja puhutteli häntä. Mutta Helmi ei ollut millänsäkään,\nkatseli vaan kummastellen ympärilleen, kietoi sitten käsivartensa\nMiinan kaulan ympäri ja painoi päätänsä hänen päähänsä. Miina puristi\nhäntä itseensä vasten ja nyyhkytti vielä kovemmin.\n\n(1887.)\n\n\n\n"]