[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLRbZDV1LHZRa4OPkZ0VdsS_w33usflK_mVyxe1jd0KQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},990,"Colomba","Mérimée, Prosper",1803,1870,"990-merimee-prosper-columba","990__Mérimée_Prosper__Columba","Kertomus Korsikan oloista 1810-luvulta","romaani",[],[15],"ranskalainen","fi",1840,1907,39217,252659,false,48725,[24,25,26,27],"Corsica (France) -- History -- 19th century -- Fiction","Murder -- Fiction","Revenge -- Fiction","Vendetta -- Fiction",[29,30,31],"French Literature","Historical Novels","Novels","\"Colomba: Kertomus Korsikan oloista 1810-luvulta\" by Prosper Mérimée is a novella published in 1840. When young officer Orso della Rebbia returns to Corsica after years in France, his sister Colomba awaits him with a dark mission: avenge their father's murder according to the island's ancient code of honor. Torn between his modern sensibilities and family duty, Orso must navigate treacherous loyalties while romance complicates his fate. Set against Corsica's wild landscape, this tale explores vendetta, honor, and the clash between tradition and progress. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Leino, Kasimir",284,"Korsikalle sijoittuva klassikkoromaani kuvaa nuoren upseerin paluuta kotisaarelleen, missä häntä odottaa vaatimus verikostosta. Hänen sisarensa Colomba yrittää saada veljensä surmaamaan isänsä epäillyt murhaajat, vaikka sivistynyt Orso haluaisi jättää vanhat perinteet taakseen.","Prosper Mériméen 'Colomba' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 990.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","COLOMBA\n\nKertomus Korsikan oloista 1810-luvulta\n\n\nKirj.\n\nPROSPER MÉRIMÉE\n\n\nRanskasta suom. Kasimir Leino\n\n\n\nSuomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,\nHelsinki, 1907.\nKirjapaino-osakeyhtiö Sana.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nSe voimakas kirjallinen liike, joka 1820-luvun alulla syntyi\nRanskassa ja kirjallisuushistoriassa tunnetaan romanttisen koulun\nnimellä, loi useita tuoreita ja elinvoimaisia kiljailijakykyjä,\njoiden luomat ja nimet ovat ainaiseksi jälkimaailman muistoon\njääneet. Tämän romanttisen koulun päävaatimukset tarkoittivat\nvapautumista vanhoista klassillisista taidemuodoista ja uuden\nsuunnan luomista, joka enemmän ottaisi huomioon paikallisvärityksen,\nkansan olot ja tavat, tekisi kuvattavien henkilöiden puhekielen\nnäiden yhteiskunnallista asemaa ja sivistyskantaa vastaavaksi j.n.e.\nVanhoillisten klassikkojen ja nuorten uudistusharrastajain välillä\nalkoi ankara taistelu, jota kesti vuosikymmeniä.\n\nToisella puolen entisyyden yksipuolisia ihailijoita, joiden\njäljittelevät luomat todistivat heidän kyvyttömyyttänsä ja\nalinomaista ihailua n.k. suuren vuosisadan klassikkoja kohtaan.\nToisella puolen joukko nuoria, innokkaita runoilijoita, jotka --\njättämällä vanhat omaan arvoonsa -- opettivat yleisölle, että uudet\najat tuovat uusia taidetarpeita, uudet tarpeet uusia taidemuotoja ja\nettä uuden vuosisadan ei tarvinnut jäädä entisen kai'uksi, vaan oli\nsille annettava oma, erityinen kirjallistaiteellinen leimansa.\n\nTämän nuoren, elinvoimaisen koulun varsinaisena johtajana mainitaan\ntavallisesti sen taisteluhaluisin ja tuotteliain runoilija Victor\nHugo. Historiallisen näytelmärunouden alalla voidaankin Hugota pitää\nuudistuksen lahjakkaimpana toteuttajana niiden kirjallistaiteellisten\nvaatimusten perustuksella, jotka ylempänä olemme maininneet,\nvaikka hän, luonteeltansa intohimoinen kun oli, usein tekeekin\nitsensä syypääksi liioitteluihin. Romanttisen koulun voittoisan\nlipun alle joutui sellaisiakin eteviä kykyjä jotka eivät voineet\nyhtyä Hugon innoittelevaa, sanarunsasta ja deklamoivaa runomuotoa\nihailemaan, mutta harrastivat niitä terveellisiä, realistisia\nvaatimuksia, jotka tähtäsivät paikallisvärityksen, kansantapojen,\nhenkilöiden suhteellisen puhekielen y.m.s. uudistusten juurruttamista\nranskalaiseen kirjallisuuteen. Mutta jos nämä vaatimukset, joiden\ntoteuttaminen loi perustuksen koko nykyiselle realistiselle\nelämänkuvaukselle, olivat tärkeitä kertomarunouden alalla, eivät ne\nsuinkaan olleet vähempiarvoisia nykyaikaiselle draamallekaan.\n\nTämänkin alan tienviittoja ja uusaikaisen, paikallisväritystä\nja todellisempaa luonnekuvausta tähtäävän draamallisen muodon\nensimmäinen käyttäjä oli Prosper Mérimée, joka sitäpaitse on\nranskalaisen novellin varsinainen luoja ja vielä nytkin sen\nvoittamaton mestari. Tämän sijan myöntävät hänelle nimittäin kaikki\nranskalaisen kirjallisuuden tuntijat ja kirjallisuushistorioitsijat.\n\nKaikissa novelleissansa ilmenee Mérimée lyhyen kuvauksen mestarina\nja ihmisellisten intohimojen etevimpänä kuvaajana pysyen aina\nobjektiivisena ja korkealla, esityksen yläpuolella, seisovana\ntaiteilijana. \"Hänen novellinsa ovat mestariteoksia\", sanoo esim.\nEdv. Engel Ranskan kirjallisuuden historiassansa; \"onton paatoksen\nja liiallisen sanatulvan vihollisena, aiheiden keksinnässä rohkeana\nja henkilöiden sielutieteellisessä kehityksessä syvällisenä\ntaiteilijana kuuluu Mérimée niihin realisteihin, jotka eivät näe\ntehtäväänsä rumuuden tosiperäisessä kuvaamisessa, vaan antavat aina\nhienon, kaunotieteellisen tunteen johtaa itseänsä aihevalinnassa\nja esityksessä.[1] Tunnettu saksalainen kirjallisuushistorioitsija\nScherr taas sanoo teoksessansa Gesch. der Weltlitteratur (1895),\nettä nerokkaisuudessa ja muodon taiteellisessa täydellisyydessä\nseisoo Mérimée 19:n vuosisadan ranskalaisten kirjailijain eturivissä;\nnovellikirjailijana on hän etevämpi noita kaikkia.\"\n\nAivan outo ei Mérimée enää maamme yleisölle ole. Hänen elämäkertansa\nja teoksensa on allekirjoittanut esittänyt suomenkielisessä,\nlaajahkossa teoksessa \"Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset\"\n(1895); sitä paitse on kokoelma hänen lyhempiä novellejansa\nilmestynyt tämän kertomuksen suomentajan kääntämänä nimellä \"Helmiä\",\njoka sisälsi 6 tekijänsä lyhempää tunnetuinta ja etevintä uuteloa,\nnim. Mateo Falcone, Etuvarustuksen valloitus, Arpapeli, Tamango,\nEtruskilainen vaasi ja Arsène Gruillot.\n\nMestarillisimmat ja ehkä myöskin tunnetuimmat Mériméen pitemmistä\nnovelleista ovat kuitenkin Bizet'n säveltämän samannimisen operan\nkautta meilläkin tunnetuksi tullut Carmen ja ennen kaikkia hänen\nkuolematon uutelonsa Colomba, johon suomenkieliselläkin yleisöllä\nnyt, 67 vuotta jälkeen sen ilmestymisen, vihdoinkin on tilaisuus\ntutustua.\n\nColombassa ilmenevät tekijän tyylilliset lahjat ehkä loistavimpina ja\nselvimpinä. Tyylillä ei tässä silloin suinkaan ymmärretä ainoastaan\nkielellistä asua, jota myöskin olemme koettaneet tunnollisesti\nnoudattaa mikäli kahden erilaisen kielen rakenne ja käyttö sen\nsallii, vaan etupäässä aiheen esitystapaa, rajujen intohimojen\nasteittaista kehitystä, luonnon, kansantapojen ja ympäristönsä\nhallitsemain luonteiden kuvausta. Tekijä, jolla valtioarkeoloogina\noli tilaisuutta matkustella kaikkialla valtakunnan etäisimmissäkin\nosissa, on tässä ottanut kuvataksensa kaukana Välimeren saaressa,\nsuuren Napoleonin syntymämaassa Korsikassa viime vuosisadan\ntoisella kymmenellä vallitsevia hurjia kansantapoja ja omituisia\noloja, joille ryövärielämä ja sukukosto antaa mitä voimakkaimman\npaikallisvärityksen.\n\nNapoleonin lipun alla Waterloon taistelussa mukana ollut\nkorsikalainen upseeri, Orso della Rebbia, joka polveutuu saaren\nvanhimmasta aatelista eli 11:llä vuosisadalla tapahtuneen\nkansankapinan johtajista [n.k. korpraalisuvuista], palaa takaisin\nsyntymämaahansa satunnaisten matkatoveriensa erään englantilaisen\neverstin ja hänen ihanan tyttärensä kanssa. Kuinka tämä sivistyneessä\nRanskassa toisiin oloihin kasvanut nuori upseeri kotikyläänsä\ntultuaan vähitellen ja vastoin tahtoansa jälleen joutuu hurjien\nkorsikalaisten tapojen valtaan ja kuinka hän nuoren, intohimoisen,\nkauniin sisarensa Colomban yllyttämänä ja kiihoittamana vihdoin\nkietoutuu ikivanhan, hurjan sukukostotavan ylläpitäjien pauloihin,\nkunnes hän lopulta, itseänsä puolustaessansa, ampuu kuoliaaksi\nkilpailevan naapurisuvun Barricinien kaksi viimeistä miespuolista\nedustajaa, kuvaa tekijä jännittävällä, tyynellä ja useimmiten\nmestarillisen taiteellisella tavalla; nuori upseeri ei kuitenkaan\njoudu vankeuteen, vaan sen sijaan -- naimisiin tuonoisen\nenglantilaisen neitosen kanssa, joka ihailee omituisuuksia ja\nurhoollista sankaria. -- Vaikka itse kertomuksen juoni onkin\nyksinkertainen, ovat sen tapahtumat sitä mutkallisempia ja\njännittävämpiä keskittyneisyydessään. Kaiken toiminnan varsinaisena\nyllyttäjänä ja suuntaajana on Colomba, peräti korsikalainen luonne,\nlannistumaton, intohimoinen ja lahjakas, mutta raju ja hurja neito,\njolla muiden ominaisuuksiensa ohella on runolaulajattaren eli\n\"itkijän\" lahjat.\n\nColomban luettua voi ehkä suomalainen lukija yhtyä siihen, mitä V.\nVedel \"Yleisessä kirjallisuuden historiassa\" lausuu Mériméestä: \"hän\nihaili energiaa (= joustavaa voimaa), jyrkkäleimaista luonnetta\nja rakasti kaukoperäistä, värikkään vierasta ja psyykillisesti\ntavatonta\". Röyhkeät rikokset ja pahuuden voiton kuvaa hän\nilman subjektiivista mielenliikutusta; koko hänen tyylinsä\nluonne on tällaista maailmanmiehen malttia ja kylmäverisyyttä,\npöyristyttäviäkin kohtauksia kuvatessa. Näiden ominaisuuksiensa\nkautta on Mérimée joutunut uusaikaisen, realistisen novellin\nvarsinaiseksi perustajaksi ja sellaisena maailmanmaineensa\nsaavuttanut. Siistityn ja siron muotonsa kautta miellyttivät hänen\nelävät, jännittävät ja keksinnältänsä alkuperäiset kuvauksensa\netupäässä hienoaistista kirjallista yleisöä, jonka lempikirjailija\nMérimée jo eläessään oli ja yhäti edelleen on pysynyt.\n\nColomba ja Carmen ovat tietääksemme käännetyt kaikille sivistyneille\nkielille. Ruotsiksi käännettiin se ensi kerran jo pari vuotta\nilmestymisensä jälkeen (1842) ja sittemmin (1877) käänsi Ed.\nBäckström uudelleen sekä Colomban että \"Illen Venuksen\". Tanskalainen\nkäännös Colombasta ilmestyi pari vuotta tekijän kuoleman jälkeen\n(1872) ja uusi käännös julkaistiin siitä v. 1887. Erityisesti\non huomattava, että Mérimée etevimpänä tyylimestarina nyttemmin\nkuuluu kaikissa Ranskan oppikouluissa luettaviksi säädettyihin\nkirjailijoihin; hänen Colombaansa luetaan tietääksemme myöskin\nuseissa Saksan ja Pohjoismaiden oppilaitoksissa.\n\nPäättäköön lukija itse tekijän kertomatyylin etevyydestä; \"Helmien\"\nja Colomban avulla hän sen jo jossakin määrin voi tehdä, vaikka\nmeidän samalla täytyy pyytää häntä muistamaan, ett'ei käännös koskaan\nole alkuperäisen veroinen. Mériméen teosten kielellinen asu ei anna\naihetta mihinkään rikkaampaan suomenkielen käyttöön; sen etevyys\non täsmällisyydessä, luontevuudessa ja säädyllisyydessä, josta hän\naniharvoin poikkeaa kansanomaista puhetapaakin jäljitellessään.\nNäiden ominaisuuksiensa vuoksi ei hän säädyllisimmänkään lukijan\nhienotunteisuutta koskaan loukkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nProsper Mérimée syntyi syyskuun 28 p. 1803 Pariisissa, missä hänen\nisänsä J. Fr. Léonor Mérimée silloin eli taidemaalaajana; äiti Anna\nMoreau oli onnistunut lastenmuotokuvaaja ja isoäiti, rva Leprince de\nBeaumont taas oli tunnettu lastenkirjailijattarena. Ylioppilaaksi\ntultuansa opiskeli hän oikeastansa lakitiedettä, vaikka hän samalla\nahkerasti harjoitti humanistisia tieteitä perehtyen vanhoihin\nja uusiin kieliin, historiaan, taidehistoriaan ja oman maansa\nmuinaistieteeseen. Kielistä hallitsi hän englannin ja espanjan\nkielet parhaiten; vanhoilla päivillänsä opetteli hän myöskin venäjää\nkääntäen ranskaksi Gogolin Revisorin ja joukon Pushkinin ynnä\nTurgenjewin novelleja. Historian alalla on hän julkaissut useampia,\nperinpohjaisia tutkimuksia Rooman, Espanjan, Venäjän ja Ranskan\nhistoriasta; eräät näistä, kuten Histoire de don Pedro I ja Les faux\nDémétrius käännettiin v. 1852 saksaksi. Mériméen tutkimus \"Ukrainin\nkasakoista\" on tietääksemme ilmestynyt myöskin venäjäksi eikä hän\nkaunokirjailijanakaan ole outo venäläiselle yleisölle.\n\nHeinäkuun vallankumouksen jälkeen joutui Mérimée v. 1831 kreivi\nd'Argout'n kabinettisihteeriksi ensin kauppa- ja sitten meriasiain\nministeristöön. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin nimitettiin hän L.\nVitet'n jälkeen valtion historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi\neli valtioarkeoloogiksi, jona hän pysyi parikymmentä vuotta tehden\nmatkoja ympäri Ranskan valtakuntaa ja julkaisten näiden retkien\ntuloksina joukon matkakertomuksia, joille selvä tyyli, esityksen\ntäsmällisyys ja asiallinen luotettavuus antavat pysyvän arvon;\nhänen esityksensä ranskalaisesta rakennustaiteesta keskiajalla on\njäänyt myöhemmille tutkijoille perustaksi Ranskan keskiaikaisen\ntaidehistorian alalla.\n\nMérimée matkusteli paljo oman maan ulkopuolellakin. Englannissa\npistäysi hän tuon tuostakin tervehtimässä tuttaviansa, joihin\nkuuluivat ajan etevimmät tiede- ja valtiomiehet, sellaiset kuin\nPalmerston, Gladstone y.m. Samoin matkusteli hän jo nuorena\nylioppilaana Espanjassa, jonka oloja hän on kuvannut m.m. Carmenissa.\nTäällä tutustui hän pikku kreivitär Eugénie Montijoon kanssa, joka\ntuttavuus mainittakoon tässä, koska se aikaan sai käänteen hänen\nelämässänsä. Kreivitär Eugéniestä tuli näet v. 1852 keisari Napoleon\nIII:n puoliso ja Mériméestâ ei ainoastaan hovin jokapäiväinen vieras,\nhuvittelija ja ylimyksellisen \"lemmenhovin\" sihteeri, vaan myöskin\nvaltiomies s.o. Ranskan senaatin jäsen, jona hän pysyi Napoleonin\nkukistumiseen ja kuolemaansa saakka. Tuonen viikate korjasi hänet\nmuutamia viikkoja Sédanin taistelun jälkeen eli 23 p. syyskuuta 1870\nCannes'n kaupungissa etelä-Ranskassa.\n\nIhmisenä on tämä Ranskan \"novellikirjailijain kuningas\", kuten\nhäntä myöskin on kutsuttu, mitä huvittavimpia. Tosin ei hän\nteoksissansa itse koskaan näyttäydy, mutta hänen laaja eri aikoina\njulkaistu kirjeenvaihtonsa antaa kuvan mitä hienotunteisimmasta,\nsivistyneimmästä, tietorikkaimmasta ja monipuolisimmasta miehestä,\njonka tuttavuussuhteet kaikkien Euroopan merkkimiesten kanssa tekevät\nhänen kirjeensä tavallaan historiallisiksi lähdekokoelmiksi Napoleon\nIII:n ajoilta.\n\nViitaten yllämainittuun elämäkerralliseen teokseeni hänestä huomautan\nvain lopuksi, että parhaimman kuvan Mériméestâ saa lukija epäilemättä\nAug. Filonin teoksesta \"Mérimée et ses amis\" ja siitä monografiasta,\njoka saman miehen kirjoittamana tavataan sarjassa \"Les grands\nécrivains français\" (= Ranskan suuret kirjailijat).\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nI.\n\n\n    Pè far la to vendetta\n    Sta sigur' vasta anche' ella.\n\n          _Vocero du Niolo_.\n\nLokakuun ensimmäisinä päivinä v. 181- palasi irlantilainen eversti\nsir Thomas Nevil, joka palveli huomattuna upseerina Englannin\narmeijassa, tyttärensä kanssa Italiasta ja pysähtyi Marseilleen,\nmissä hän asettui Beauveaun hotelliin. Innostuneiden matkailijain\nainainen ihailu oli synnyttänyt toisissa vastakkaisen tunteen, niin\nettä useat turistit -- muista erottautuaksensa -- nykyään noudattivat\nHoration mielilausetta: _nil admirari_.[2]\n\nTähän tyytymättömään matkailijaluokkaan kuului myöskin everstin ainoa\ntytär, miss Lyydia. Rafaelin maalaama \"Kirkastus\" oli näyttänyt\nhänestä vain keskinkertaiselta ja purkautuva Vesuvius tuskin\nkummemmalta kuin tavalliset tehdasuunit Birminghamissa. Sanalla\nsanoen: hän oli tehnyt sen suuren havainnon, että Italialta puuttui\nsekä paikallisväritystä (_couleur locale_) että luonteenomaisuutta.\nSelittäköön ken voi näiden sanojen merkitystä, jotka minä kyllä\nymmärsin vielä muutamia vuosia sitten, mutta joita nykyään en enää\nole kuullut käytettävän.\n\nMiss Lyydia oli nimittäin iloinnut saavansa alppien toisella puolen\nnähdä oloja, joita muut eivät olleet nähneet ennen häntä ja joista\nhän sitten voisi keskustella \"kunniallisten ihmisten kanssa\", kuten\nhra Jourdain sanoo. Mutta kun hänen omat maamiehensä olivat ehtineet\nkaikkialle ennen häntä eikä mitään tuntematonta koko maassa löytynyt,\nliittyi miss Lyydia päättäväisesti tyytymättömäin puolueeseen. Sillä\nonpa todellakin ikävää, ett'ei voi missään puhua Italian ihmeistä\nilman että joku puuttuu puheeseen kysyen: \"Tietysti tunnette te\nRafaelin taulun N:n palatsissa? Se on ihaninta koko Italiassa\".\nSattumalta on juuri se jäänyt teiltä näkemättä. Ja koska kaiken\nnäkeminen vaatisi liian paljo aikaa, on yksinkertaisin keino päättää\nmoittia kaikkea.\n\nHappamen huomion teki miss Lyydia vielä Beauveaun hotellisalissakin.\nHänellä oli mukanansa kaunis piirustus, joka kuvasi Segnin\nkyklooppilaista eli pelasgilaista porttia, jota hän ei luullut\nmatkailija-piirustajain huomanneen. Mutta kun lady Frances Tenwich\ntapasi hänet Marseillessa ja näytti hänelle luonnoskirjansa, niin\noli siinä -- erään sonetin ja kuivatun kukkasen välissä -- mainittu\nportti kuvattuna ja terra Sienalla voimakkaasti väritettynä. Miss\nLyydia antoi Segnin portin kamarineitsyellensä ja kadotti kaiken\nkunnioituksen pelasgilaista rakennustaidetta kohtaan.\n\nSama taipumus tyytymättömyyteen oli myöskin nti Lyydian isällä, joka\nvaimonsa kuoltua aina katsoi maailmaa tyttärensä silmillä. Everstin\nmielestä oli Italia syypää siihen, että hänen tyttärellänsä oli\nollut ikävä ja se taas oli hänestä ikävintä, mitä maailmassa olla\nvoi. Tosin ei hänellä ollut mitään muistuttamista maan tauluja ja\nveistokuvia vastaan, mutta sen uskalsi hän vakuuttaa kenelle tahansa,\nettä metsästäminen oli siinä maassa kurjaa ja että Rooman lakealla\ntäytyi päivän paahtaessa matkustaa 10 lieutä, jos tahtoi ampua\nmuutamia vahingollisia, punaisia peltokanoja.\n\nMarseilleen saavuttuansa kutsui hän seuraavana päivänä luoksensa\npäivällisille entisen ajutanttinsa kapteeni Ellis'in, joka juuri oli\nviettänyt kuusi viikkoa Korsikassa. Sangen hauskasti kertoi kapteeni\nneiti Lyydialle erään ryövärijutun, jolla oli ainakin se ansio,\nett'ei se mitenkään muistuttanut niistä rosvoustarinoista, joilla\nhäntä oli koetettu huvittaa matkalla Roomasta Napoliin.\n\nJälkiruokaan tultua jäivät herrat kahden kesken Bordeaux-viinin\nääreen ja puhelivat metsästyksestä. Ja nyt sai eversti kuulla,\nett'ei missään voi olla parempaa tilaisuutta vaihtelevaan ja\nsaalisrunsaaseen metsästykseen kuin Korsikassa.\n\n\"Metsäsikoja näette siellä kosolta\", kertoi kapteeni Ellis, \"mutta\nniitä täytyy oppia erottamaan kesyistä syöttösioista, jotka\nmuuten ovat ihmeteltävän samannäköisiä, sillä\" -- vakuutti hän --\n\"syöttösian ampuja joutuu pian huonoihin väleihin sikopaimenten\nkanssa. Hampaihin asti aseestettuina ilmestyvät nämä näet äkkiä\npiilostansa _maquis_-pensastosta, haukkuvat teidät ja maksattavat\nteillä elukan. Mutta onhan teillä siellä eräs harvinainen eläin,\njota ette tapaa muualla, nim. muhvelilammas, mainio metsänriista,\nmutta vaikea saada ammutuksi. Sitäpaitse vilisee Korsikassa hirviä,\ndaamahirviä,[3] fasaaneja, peltokanoja ja lukemattomia muita\nmetsäneläimiä. Jos te siis todella rakastatte metsästystä, eversti,\nniin matkustakaa Korsikaan; siellä on teillä, kuten eräs isäntäni\nsanoi, tilaisuus ampua kaikkia mahdollisia eläviä aina rastahasta\nihmiseen saakka.\"\n\nTeepöydässä ihastutti kapteeni jälleen neiti Lyydiaa kertomalla\nerään vieläkin omituisemman sukukostojutun,[4] jonka jälkeen hän\nnosti kuulijattarensa innostuksen ylimmillensä antamalla kuvauksen\nKorsikan omituisen villistä luonnosta, sen asukkaiden eriävästä\nluonteesta, vierasvaraisuudesta ja alkuperäisistä tavoista. Lopuksi\nlaski hän miss Lyydian jalkojen juureen pienen ja kauniin tikarin,\njonka muodossa ja kuparikahvassa ei ollut mitään merkillisempää, vaan\nsitä vastoin aseen entisyydessä. Kapteeni Ellis oli näet saanut sen\neräältä kuuluisalta ryöväriltä, joka oli vakuuttanut upottaneensa sen\njo neljään lämpöiseen ihmisruumiiseen.\n\nMiss Lyydia pisti aseen vyöllensä, laski sen illalla yöpöydällensä ja\npaljasti sen kaksi kertaa tupestansa, ennenkuin meni levolle. Eversti\ntaas uneksi, että hän ampui erään muhvelin ja että omistaja vaati\nhäneltä siitä maksun, johon hän suostui vallan mielellään, sillä se\noli todellakin ihmeellinen eläin, joka hirvensarvinensa ja fasaanin\npyrstöä muistuttavine häntinensä kuitenkin oli villisian näköinen.\n\nSyödessänsä seuraavana päivänä aamiaista kahden kesken tyttärensä\nkanssa, virkahti hän: \"Ellis kertoi, että Korsikassa olisi\nerinomainen tilaisuus metsästää; ell'ei se olisi niin kaukana, tekisi\nmieleni viettää siellä parisen viikkoa.\"\n\n-- Aivan oikein, arveli neiti Lyydia, miks'emme matkustaisi\nKorsikaan? Sillä aikaa kuin te metsästätte, piirustelen minä;\nerityisesti huvittaisi minua saada luonnoskirjaani kuva siitä\nluolasta, jossa kapteeni Ellis kertoi Bonaparten lueskelleen lasna\nollessansa.\n\nTämä oli ehkä ensi kerta, kun tytär hyväksyi isänsä ilmaiseman\nmielihalun. Ilahtuen tästä odottamattomasta kannatuksesta piti\nisä sentään viisaimpana olla hiukan vastustelevinansa täten\nkiihoittaaksensa tyttärensä mieluista oikkua. Mutta turhaan huomautti\nhän, kuinka villi maa Korsika oli ja kuinka vaikeaa naisen oli siellä\nmatkustella. Miss Lyydia ei peljännyt mitään: päinvastoin olisi\nhänestä varsin hauskaa matkustella ratsain, ja yölepoa nuotiolla\nhän odotti kuin ilojuhlaa; ell'ei isä tähän suostuisi, matkustaisi\nhän Vähään Aasiaan. Sanalla sanoen, hänellä oli vastaus kaikkeen\nvalmiina. Kukaan englantilainen nainen ei ollut ennen käynyt\nKorsikassa; siksipä oli hänen sinne ensimmäisenä riennettävä. Ja\nkuinka hauskaa näyttää luonnoskirjaansa, kun jälleen oltiin kotona\nSaint-James'in torin varrella.\n\n-- Mutta miks'ette te näytä tuota erinomaista piirustusta, rakkaani?\n\n-- Ah, eihän se ole minkään arvoinen. Se on vain harjoitelma, jonka\ntekaisin eräästä kuuluisasta korsikalaisesta ryöväristä, joka oli\nmeidän oppaanamme.\n\n-- Kuinka? Oletteko te käynyt Korsikassa? j.n.e.\n\nKun höyrylaivaliikettä ei vielä ollut Ranskan ja Korsikan välillä,\noli matkustavaisten käytettävä purjealusta päästäksensä tuolle\noudolle saarelle, jonne miss Lyydia oli päättänyt tehdä löytöretken.\n\nSamana päivänä kirjoitti eversti Pariisiin epuuttaen\nhuoneistotilauksensa, jonka hän hyvissä ajoin oli heille varannut,\nja teki sopimuksen erään korsikalaisen kuunari-aluksen[5] omistajan\nkanssa, joka juuri aikoi purjehtia Ajaccioon.\n\nKuunarissa oli pari mukiin menevää suojaa. Eversti tuotti alukseen\nruokatavaroja ja omistaja taas vannoi, että eräs hänen vanhoista\nmatruuseistansa oli kelpo kokki, jonka lihaliemelle ei mikään vertoja\nvetänyt. Niinikään vakuutti hän neidille sekä hyvää tuulta että\nkaunista merimatkaa.\n\nTyttärensä tahdon mukaan sopi eversti laivurin kanssa, ett'ei tämä\nottaisi muita matkustajia ja perille tultua sivuuttaisi Korsikan\nrannikot sillä tavoin, että he saisivat ihailla rantavuoristoa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLähtöä varten määrättynä päivänä oli kaikki sälytetty kokoon\nja viety alukseen jo aamulla, vaikka määrä oli lähteä matkalle\nvasta iltatuulella. Odotellessansa käveli eversti tyttärinensä\nCanebierellä, kun laivuri yllätti hänet pyytäen lupaa saada ottaa\nmukaan erään omaisensa, nim. vanhimman poikansa kummin pikkuserkun,\njoka kiireisiä asioita varten palasi syntymämaahansa Korsikaan\neikä tiennyt muuta mahdollisuutta sinne päästä.\n\n-- Se on erittäin kelpo sotilas, lisäsi\n\nkapteeni Matei, ja palvelee upseerina kaartin jääkärijalkaväessä;\nmies olisi jo kai everstinä, jos se _Toinen_ vain olisi vielä\nkeisarina.\n\n-- No, koska se on sotilas, niin tulkoon, sanoi eversti lisäten:\nniin, vallan mielelläni näen, että hän tulee kanssamme!\n\nMutta miss Lyydia huudahti väliin englannin kielellä:\n\n-- Jalkaväen upseeri! (Hänen isänsä oli palvellut ratsuväessä, jonka\nvuoksi tytär halveksi muuta aseväkeä)... Ehkä on mies ilman kasvatusta,\njoka päälle päätteeksi tulee merikipeäksi ja turmelee meiltä koko\nmatkan hauskuuden!\n\nLaivuri ei ymmärtänyt sanaakaan englannin kieltä, mutta näytti\nkuitenkin käsittävän, mitä miss Lyydia sanoi myrtistäen kaunista\nsuutansa; hän alkoi nim. ylistää sukulaistansa kolmessa eri suhteessa\nja lopetti puheensa vakuuttaen, että nuori upseeri oli kaikin\npuolin _comme il faut_, jonka takasi hänen sukuperänsä Kaporaalien\neli Korpraalien perheestä; eikä hän tulisi häiritsemään everstiä\nmitenkään, sillä laivuri pitäisi huolen siitä, että upseeri saisi\nsijansa jossakin sopukassa, missä hänen läsnä-oloansa tuskin\nhuomattaisiin.\n\nEverstistä ja miss Lyydiasta oli omituista kuulla, että Korsikassa\nlöytyi sukuja, joissa isät ja pojat olivat korpraaleja, mutta kun he\ntietysti otaksuivat näiden olevan jalkaväen korpraaleja, arvelivat\nhe nuoren miehenkin olevan jonkun köyhän raukan, jonka laivuri\nihmisrakkaudesta otti mukaansa. Jos nuorukainen sitä vastoin olisi\nollut oikea upseeri, niin olisi heidän täytynyt puhella ja aterioida\nhänen kanssansa. Mutta korpraalista ei heidän tarvinnut välittää eikä\nhäiriytyä, olletikin kun tällä ei ollut miehistöä mukanansa eikä tämä\nsiis myöskään voinut -- pistin kiväärin nenässä -- saattaa ketään\nsinne, mihin asianomaisen ehkä ei tee mieli seurata häntä.\n\n-- Onko sukulaisenne altis meritaudille? kysyi neiti Nevil kuivasti.\n\n-- Ei rahtuakaan, neiti, päinvastoin on hänellä sydänala luja kuin\nkallio ... sekä maalla että merellä.\n\n-- Siinä tapauksessa voitte ottaa hänet mukaan, sanoi hän.\n\n-- Niin, te voitte ottaa hänet mukaan, toisti everstikin jatkaen\nsitten kävelyänsä tyttärensä kanssa.\n\nNoin klo 5:n tienoissa iltapäivällä tuli laivankapteeni Matei\nnoutamaan heitä aluksellensa. Satamassa tapasivat he laivapurren\nluona pitkän nuoren miehen, puettuna siniseen, aina kaulaan\nasti napitettuun, pitkään takkiin; muuten oli hän ahavoitunut,\ntummasilmäinen mies, joka elävine, terävine katseineen teki\navomielisen ja pirteän vaikutuksen. Tavasta, millä hän suoristi\nolkapäänsä, ja noista pienistä käherretyistä viiksistä tunsi jokainen\nhelposti hänet sotilaaksi, sillä tähän aikaan eivät viiksiniekat\nkatuja juosseet eikä kansalliskaartikaan ollut vielä tuonut\nperheisiin päävahdin tavoista muistuttavaa ryhtiänsä.\n\nNähdessänsä everstin nosti nuori mies lakkiansa kiittäen häntä\nvalikoiduin sanoin ja hämilleen joutumatta ... siitä palveluksesta,\njonka eversti oli hänelle tehnyt.\n\n-- Hauskaa, että olen voinut olla teille hyödyksi, nuori mies,\nvastasi eversti nyökäyttäen hänelle ystävällisesti päätänsä.\n\nJa niin astui hän laivapurteen.\n\n-- Kursailematon mies, tuo teidän englantilaisenne, kuiskasi nuori\nmies italian kielellä kapteenille.\n\nVastaukseksi asetti tämä etusormen vasemman silmänsä alle ja veti\nmolemmat suupielensä alaspäin. Sen, joka merkkikieltä käsitti, piti\ntästä oivaltaman, että englantilainen eversti ymmärsi italiaa ja\noli omituinen herra. Nuori mies hymyili hieman ja hipaisi kädellä\notsaansa vastaukseksi Matein tekemiin merkkeihin tarkoittaen tällä,\nettä kaikilla englantilaisilla oli pää hiukan kierteissä; sen jälkeen\nistahti hän kapteenin viereen ja katseli sangen tarkkaavasti, vaan ei\nmillään lailla sopimattomasti kaunista matkakumppaniansa.\n\n-- Noilla ranskalaisilla sotilailla on sievä käytös, huomautti\neversti tyttärellensä englannin kielellä; niistä ei ole vaikea tehdä\nupseereja.\n\nSitten kääntyi hän nuoreen mieheen puhutellen tätä ranskaksi.\n\n-- Sanokaapa, nuori ystäväni, missä rykmentissä te palvelette?\n\nNuori mies tyrkkäsi hieman pikku-orpanansa kummin isää, pidätti\npilkallisen hymyn, joka pyrki hänen huulillensa, ja vastasi\npalvelleensa kaartin jalkaväen jääkäreissä ja tulleensa nyt lomalle\n7:stä keveästä jääkäripataljoonasta.\n\n-- Olitteko mukana Waterloossa? Te näytätte vielä sangen nuorelta,\nniin että...\n\n-- Anteeksi, herra eversti. Waterloo on ainoa taisteluni.\n\n-- Sen voitte laskea kahdeksi, sanoi eversti.\n\nNuori korsikalainen puri huuliansa.\n\n-- Isä, lausui Lyydia englannin kielellä, kysykääpä häneltä,\nrakastavatko korsikalaiset Bonaparteansa?\n\nEnnenkuin eversti oli ehtinyt kääntää kysymyksen ranskaksi, vastasi\nnuori mies jotenkin hyvällä, vaikka vähän murteellisella englannin\nkielellä:\n\n-- Tiedättehän, neiti, ett'ei kukaan ole profeetta omassa maassansa.\nMe Napoleonin maamiehet emme ehkä yleensä pidä hänestä niin paljoa\nkuin ranskalaiset. Mutta mitä minuun tulee, rakastan ja ihailen\nminä häntä huolimatta siitä, että sukumme on ennen muinoin ollut\nvihamielisissä väleissä hänen sukunsa kanssa.\n\n-- Ah, te osaatte englantia! huudahti eversti Nevil.\n\n-- Sangen huonosti, kuten kuulette. Vaikka nuoren miehen\nkursailemattomassa käytöstavassa miss Lyydian mielestä oli jotakin\n\"_shocking_\", ei hän voinut olla hymyilemättä ajatellessansa\npersoonallista vihamielisyyttä korpraalin ja keisarin välillä. Moinen\npuhe oli hänestä jo korsikalaisten omituisuuksien esimakua, jonka\nvuoksi hän päätti merkitä tämän piirteen päiväkirjaansa.\n\n-- Oletteko ehkä ollut vankina Englannissa? kysyi eversti.\n\n-- En, hra eversti, englantia olen oppinut jo nuorena täällä\nRanskassa eräältä teidän kansallisuuteenne kuuluvalta vangilta.\n\nSen sanottuansa kääntyi hän neiti Nevilen puoleen:\n\n-- Matei kertoi minulle, että palaatte juuri Italiasta. Varmaankin\npuhutte te puhdasta toskanan kieltä, neiti. Mutta pelkäänpä teille\nkäyvän hieman vaikeaksi ymmärtää meidän murrettamme.\n\n-- Tyttäreni ymmärtää kaikkia italian murteita, vastasi eversti,\nhänellä on erityinen taipumus kieliin. Toisin on minun kielitaitoni\nlaita.\n\n-- Ymmärtäisikö neiti esim. seuraavat säkeet eräästä korsikalaisesta\nlaulustamme? Eräs paimen lausuu siinä naispaimenelle:\n\n    S entrassi 'ndru paradisu santu, santu,\n    e nun truvassi a tia, mi n'esciria.[6]\n\nLyydia ymmärsi säkeet ... ja koska ne hänestä tuntuivat rohkeilta\nja vielä rohkeammalta niitä säestävä katse, vastasi hän punastuen:\n\"_capisco_\" s.o. ymmärrän.\n\n-- Te palaatte kotimaahanne lomalle? kysyi eversti.\n\n-- En, hra eversti. Minut on asetettu puolelle palkalle, arvatenkin\nsen vuoksi, että olin mukana Waterloossa ja että olen Napoleonin\nmaamiehiä. Palaan siis kotiini kevein toivein ja kevein kukkaroin,\nkuten laulussa sanotaan.\n\nSitten huokasi hän taivaalle katsahtaen. Eversti pisti toisen käden\ntaskuunsa ja pyöritteli kultarahaa sormiensa välissä etsien sopivaa\nsanamuotoa voidakseen sievällä tavalla kehvellyttää imperiaalin\nonnettoman vihollisensa käteen.\n\n-- Myöskin minä olen asetettu puolelle palkalle, sanoi hän\nhyväntahtoisesti; mutta ... teidän palkkapuoliskonnehan ei salli\nteidän ostaa edes tupakkaakaan; kas tässä, kunnon korpraali.\n\nSamalla yritti hän pistää kultarahan nuoren miehen puristettuun\nkäteen, joka lepäsi laivapurren laidalla.\n\nNuori korsikalainen punastui, oikaisihe, puri huulta ja näytti\nolevan valmis antamaan kiivaan vastauksen, mutta äkkiä vaihtui hänen\nkasvojensa ilme ja hän purskahti nauramaan. Kultarahaa edelleen\nkädessänsä pitäen näytti eversti parka vallan nolostuneelta.\n\n-- Hra eversti, sanoi nuori mies jälleen vakavasti, sallikaa minun\nantaa teille pari neuvoa: ensimmäinen on, ett'ette ikinä tarjoa\nrahaa korsikalaiselle, sillä maamiesteni joukossa voi löytyä kyllin\nepäkohteliaita viskatakseen sen teille vastoin kasvoja; toinen\nneuvoni taas on, ett'ette anna ihmisille arvonimityksiä, jotka eivät\nheille kuulu. Te kutsutte minua korpraaliksi; luutnantti minä olen.\nErotus ei tosin ole suuri, mutta...\n\n-- Luutnantti, huudahti sir Thomas, sanoitteko: luutnantti? Mutta\nsanoihan laivuri teidän olevan korpraalin samoin kuin isänne ja\nkaikki perheenne jäsenet ovat olleet.\n\nNämä sanat kuullessansa ratkesi nuori mies niin heleään ja\nhyväntahtoiseen nauruun, että laivuri ja molemmat matruusit yhtyivät\nsamaan kuoroon.\n\n-- Anteeksi, hra eversti, sanoi nuori mies vihdoin, tämä välinäytös\noli erinomainen ... ja nyt vasta minä sen ymmärrän. Sukuni pitää\ntodellakin kunnianansa lukea esi-isiensä joukkoon myöskin n.k.\nkorpraaleja; mutta meidän korsikalaiset korpraalimme eivät ole\nkoskaan kantaneet olkalappuja. Kun eräät piirikunnat noin 1100\nnostivat kapinan suurten vuoristolaisylimysten tiranniutta vastaan,\nvalitsivat nämä itse johtajansa, joita he kutsuivat korpraaleiksi\neli kaporaaleiksi. Korsikassa pidämme kunnianamme polveutua näistä\nkansantribuuneista.\n\n-- Anteeksi, hra luutnantti, huudahti eversti, tuhat kertaa anteeksi.\nNyt kun te ymmärrätte erehdykseni, toivon teidän antavan sen minulle\nanteeksi, eikö totta?\n\nEversti ojensi nuorelle miehelle kätensä.\n\n-- Se on päinvastoin aivan oikeutettu rangaistus pikku-ylpeydelleni,\nhra eversti, jatkoi nuori mies nauraen yhäti ja puristaen\nsydämmellisesti englantilaisen upseerin kättä. Mihinkään moitteeseen\nei minulla ole ensinkään syytä. Mutta koska ystäväni Matei on\nesittänyt minut teille niin erehdyttävästi, niin sallikaa minun\ntehdä se itse: nimeni on Orso della Rebbia, puolelle palkalle\nasetettu luutnantti. Ja koska te, noista kauneista metsäkoirista\npäättäen aiotte Korsikaan metsästämään, niin olisinpa sangen iloinen,\njos sallisitte minun opastaa teitä mâquis-pensahistoissamme ja\nvuoristossamme ... ell'en liene niitä aivan unhottanut, lisäsi hän\nhuokaisten.\n\nSamassa kosketti purren keula kuunarin kylkeä. Luutnantti della\nRebbia tarjosi kätensä miss Lyydialle ja auttoi sitten everstiä\nnousemaan ylös kannelle. Niin pian kuin oli päästy alukseen,\npyysi sir Thomas, jota äskeinen erehdys yhä piti vähän nolona,\nnuoren miehen syömään illallista kanssansa toistellen tuonoiset\nanteeksipyyntönsä ja kättelynsä. Tämän teki hän tietämättä, kuinka\nsaada unhottumaan sopimattoman käytöksensä miestä kohtaan, joka\nlaski sukupolvensa aina luvulta 1100 saakka ... eikä hän muistanut\nkysyäkään tyttäreltänsä, olisiko tämä teko hänen mieleensä.\nMiss Lyydia kohautti hieman silmäkulmiansa, mutta oikeastaan ei\nhänellä ollut mitään sitä vastaan että vihdoinkin sai tietää, mitä\nkorsikalaisella korpraalilla ymmärrettiin. Vieras ei ollut alussakaan\ntehnyt häneen epämiellyttävää vaikutusta; nyt oli miss Lyydia\nhuomaavinansa hänessä jotakin ylimyksellistä, vaikka hän olikin liian\navomielinen ja iloinen romaanisankariksi.\n\n-- Luutnantti della Rebbia, sanoi eversti tervehtien häntä\nenglantilaiseen tapaan lasi madeiraa kädessä -- Espanjassa\nnäin useita maamiehiänne, kaikki kuuluivat he mainioon\ntarkk'ampujaväkeenne.\n\n-- Aivan oikein, useat heistä jäivät Espanjaan, sanoi nuori\nluutnantti vakavasti.\n\n-- En ikinä unohda erään korsikalaisen pataljoonan menettelyä\nVittorian taistelussa, jatkoi eversti. Luullakseni muistaa tuo\npataljoonakin vielä minut, lisäsi hän rintaansa hieroen. Koko päivän\nolivat he seisseet tarkk'ampujina puutarhoissa kujanteen takana ja\nampuneet meiltä kuoliaiksi kukaties kuinka monta miestä ja hevosta.\nKun palaus oli päätetty, tekivät nämä meistä pilaa ja läksivät\npakoon täyttä vauhtia. Lakealla luulimme me voivamme kostaa heille,\nmutta nämä vintiöt -- suokaa anteeksi, luutnantti -- nämä urhot,\npiti minun sanomani, olivat asettuneet neliskulmaksi, _en carré_,\nkuten sotakielellä sanotaan ... eikä heitä millään tavoin voitu\nlävistää. Neliskulman keskellä näin -- ja luulenpa näkeväni hänet\nsiinä vieläkin -- erään upseerin, pienen, mustan hevosen seljässä hän\nyhäti pysyttelihe lipun luona poltellen sikaaria kuin istuisi hän\nkahvilassa.\n\nTuon tuostakin soitti heidän soittokuntansa meille fanfaareja,\nikäänkuin innostaaksensa meitä käymään kimppuun. Minä komensin pari\nensimmäistä komppaniaani tuleen... Mutta sen sijaan, että nämä\nolisivat iskeneet neliskulman porttia kohti, yrittivät rakuunani\nsivuja ahdistamaan, mutta tekivät pian puolikäänteen ja palasivat\ntäydellisessä epäjärjestyksessä, useat ratsut ilman ratsumiestä\nsatulassa... Ja yhäti kaikui korvissamme tuo lemmon musiikki!\n\nKun sauhupilvi, joka oli kietonut vaippaansa koko pataljoonan,\nvihdoinkin hälveni, näin tuonoisen upseerini edelleen polttelevan\nsikaariansa kotkalla varustetun lipputangon luona. Vimmoissani\nasetuin itse viimeisen hyökkäyksen etunenään. Heidän kiväärinsä,\njotka jo olivat tahrautuneet ampumisesta, eivät enää tehneet\npalvelusta, mutta sotilaat olivat asettuneet kuuteen riviin ja\nseisoivat pistimensä kanssa ratsujen edessä kuin muuri. Minä huusin,\nyllytin rakuunoitani ja kannustin kaikin voimin hevostani eteenpäin,\nkun puheina oleva upseeri vihdoinkin otti sikaarin suustansa ja\nviittasi kädellänsä minua kohti eräälle miehistänsä. Olin kuulevinani\nsanat: _Al capello bianca!_ Minulla oli nim. valkea töyhtö hatussani.\nMuuta en ehtinyt kuulla, sillä samassa lävisti luoti rintani. -- Se\noli kaunis pataljoona, hra della Rebbia, 18:n keveiden ensimmäinen,\njossa palveli pelkkiä korsikalaisia, kuten myöhemmin sain kuulla.\n\n-- Kyllä, sanoi Orso, jonka silmät loistivat everstin kertomusta\nkuullessa, pataljoona peräysi järjestyksessä ja toi lipun mukanansa.\nMutta kaksi kolmatta osaa noista urhoollisista pojista nukkuu nyt\nVittoriakentän nurmen alla.\n\n-- Tiedättekö sattumalta sen upseerin nimen, joka heitä komensi?\n\n-- Se oli isäni, hra eversti. Silloin oli hän majuri 18:ssa\npataljoonassa ja yleni everstiksi käytöksensä johdosta tuona\nsurullisena päivänä.\n\n-- Isännekö? Kunniani kautta, sepä vasta urho! Olisipa sangen hauskaa\nnähdä hänet jälleen ja olenpa varma siitä, että tuntisin hänet.\nElääkö hän vielä?\n\n-- Ei, hra eversti, sanoi nuori mies kalveten hiukan.\n\n-- Oliko hän mukana Waterloon luona?\n\n-- Oli, vaikka onni ei sallinutkaan hänen kuolla\ntaistelutantereella... Hän kuoli myöhemmin Korsikassa ... pari vuotta\nsitten... Jumalani, kuinka meri on nyt ihana! Kymmeneen vuoteen en\nole Välimertä nähnyt. Eikös teistäkin Välimeri ole kauniimpi kuin\nvaltameri, armon neiti?\n\n-- Minusta on se liian sinervä ... eivätkä aallot täällä ole niin\nsuurenmoiset kuin valtamerellä.\n\n-- Te rakastatte siis villiä kauneutta, neitini? Siinä tapauksessa\nluulen Korsikan teitä miellyttävän.\n\n-- Tyttäreni, sanoi eversti Nevil, rakastaa vain sellaista, mikä on\nerikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sen vuoksi ei Italia häntä\nmiellyttänyt.\n\n-- Italiasta en minä tunne muuta kuin Pisan, missä aikoinani\nkävin koulua muutamia vuosia. Mutta Campo Santon hautausmaata,\ntuomiokirkkoa, kallellaan olevaa tornia ... ja ennen kaikkea Campo\nSantoa en voi muistella ihailematta. Muistatteko sattumalta Orcagnan\nveistämän \"Kuoleman\"? Luulenpa melkein voivani piirustaa sen, niin\nselvänä on se muistossani säilynyt.\n\nMiss Lyydia pelkäsi, että nuori luutnantti aikoi puhjeta\nylistysvirsiin.\n\n-- Onhan se sangen kaunis, virkkoi hän haukotellen. Anteeksi, isäni,\ntunnen hiukan päänkivistystä ja laskeudun luvallanne alas hyttiini.\n\nSuudeltuaan isäänsä otsalle nyökäytti hän majesteetillisesti päätänsä\nOrsolle ja hävisi. Herrat antautuivat sen jälkeen juttelemaan\nmetsästyksestä ja sotatapahtumista.\n\nKeskustelun kuluessa kävi selville, että he olivat olleet Waterloossa\nvallan vastakkain ja luultavasti vaihtaneet useitakin laukauksia.\nTämä havainto nosti keskinäisen ymmärryksen kaksinkertaiseksi.\nVuorotelleen arvosteltiin siinä Napoleonia, Wellingtonia ja\nBlücheriä, jonka jälkeen ahdistettiin yhdessä daamahirviä,\nmetsäsikoja ja muhvelielukoita. Kun ilta jo oli myöhään kulunut ja\nviimeinen pullo Bordeaux-viiniä tyhjennetty, puristi eversti jälleen\nnuoren luutnantin kättä ja toivotti hänelle hyvää yötä julkilausuen\nhalunsa saada huomenna jatkaa tänään niin naurettavalla tavalla\ntehtyä tuttavuutta.\n\nSen jälkeen he erosivat ja laskeusivat kumpikin levolle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nYö oli ihana, kuutamo leikki vetten kalvossa ja keveästi kiiti alus\neteenpäin vienon tuulen puhaltaessa.\n\nMiss Lyydiaa ei nukuttanut ensinkään ja ainoastaan oudon,\njokapäiväisen ihmisen läsnäolo oli estänyt häntä jäämästä kannelle\nnauttimaan tunteista, jotka meri ja kuutamo herättävät jokaisessa\nihmis-olennossa, kellä vain on parikin tippaa runoutta sydämmessään.\nNiin pian kuin hän otaksui nuoren luutnantin nukahtaneen\nkorvuksillensa niin kuin proosallisten ihmisten tapa on, nousi hän\nylös vuoteeltansa, otti turkit yllensä, herätti kamarineitsyensä ja\nkapusi kannelle.\n\nTäällä ei näkynyt enää ketään muita kuin ruoria pitävä matruusi,\njoka villillä ja yksitoikkoisella nuotilla lauloi jonkunlaista\nvalitusvirttä korsikan murteella. Yön vilpoisuudessa oli tällaisella\noudolla laululla oma viehätyksensä. Sen pahempi ei miss Lyydia\nymmärtänyt täydellisesti matruusin laulua. Useiden jokapäiväisyyksien\nkeskessä voi joku voimakas värssy kiihoittaa suuresti hänen\nuteliaisuuttansa, mutta kauniimmassa kohdassa sattui muutamia\nmurteellisia sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Sen hän\nkaikissa tapauksissa käsitti, että kysymys oli jostakin murhasta.\nSadatteluja salamurhaajia kohtaan, kostonuhkauksia ja kuoleman\nylistystä oli laulussa sekaisin. Muutamia värssyjä painoi hän siitä\nmieleensä; koetan antaa niistä tässä käännöksen:\n\n\"... Ei kanuunat, ei pistimet ... viel' urhon otsaa kalvaaks\nsaaneet... Kuin suvitaivas seijaana ... se välkkyi aina taistelussa;\n... Kuin haukka ... kotkan ystävä ... hän seisoi liki lippua ...\nain' ystävilleen hunaja ... mut vihamiesten tullen hän ... kuin\nvaltameri läikehti. -- Kuin päivä ylväänä ... kuin kuuhut lauhana\n... hän loisti maansa kunniana... Ei vainon nuolet urost' tätä ...\nikinä voineet lannistaa, ... mut salalaukaus saarelaisen kaas' urhon\nuljaan takaa päin ... kuin Vittolo kaas Sampiero Corson.[7] Ei\nkoskaan silmään katsoa ... ois rohjenneet he urhoa!... Ripusta yli\nvuoteeni ... tuo risti kunnian ... jonk' olen itse ansainnut... Sen\nnauhaa punaisemp' on paita mun... Mun pojalleni mailla kaukaisilla\n... verinen paitani ja risti antakaa... Läpeä kaks hän näkee paidassa\n... ne vaatii neljää salamurhaajalle... Mut kostettu en vielä ole\nsillä!... Mun täytyy saada käsi ampujan ... ja silmä tähtääjän ... ja\nsydän, jossa syntyi musta hanke...\"\n\nÄkkiä keskeytti matruusi laulunsa.\n\n-- Miksi ette jatka, ystäväni? kysyi miss Nevil. Pään liikkeellä\nhuomautti matruusi eräästä henkilöstä, joka juuri tuli esille\nkuunarin suuren kajuuttaluukun takaa: se oli Orso, joka oli noussut\nkannelle nauttimaan kuutamosta.\n\n-- Laulakaa toki surulaulunne loppuun, pyysi miss Lyydia, se huvitti\nminua suuresti.\n\nMatruusi kumartui häneen päin ja kuiskasi:\n\n-- Minä en tahdo antaa kenellekään syytä _rimbeccoon_.\n\n-- Kuinka? syytä mihin?\n\nKysymykseen vastaamatta alkoi matruusi vihellellä.\n\n-- Tavoitanpa teidät ihailemasta Välimertamme, neiti Nevil, lausui\nOrso lähestyen. Kai myönnätte, ett'ei muualla juuri näe tällaista\nkuutamoa.\n\n-- Minä en sitä vielä huomannutkaan. Olin näette täydessä puuhassa\noppia korsikan murretta. Mutta matruusi, joka lauloi tässä erästä\nsangen surullista valitusvirttä, keskeytti sen äkkiä juuri\nkauneimpaan värssyyn.\n\nMatruusi kumartui ikäänkuin nähdäkseen paremmin kompassia ja nykäsi\ntiukasti neiti Lyydiaa turkiksilla päärmätyn päällysnutun liepeestä.\nNähtävästi ei hän tahtonut laulaa valitusvirttänsä luutnantti Orson\nkuullen.\n\n-- Mitä sinä täällä lauloit, Paolo France? kysyi Orso matruusiin\nkääntyen. Oliko se joku _ballata?_ tai joku _voceró?_[8] Tämä neiti\nymmärtää korsikan kieltä ja haluaisi kuulla lopunkin laulustasi.\n\n-- Sen olen minä unhottanut, Ors' Anton', sanoi matruusi.\n\nJa samassa alkoi hän täyttä kurkkua vetää erästä virttä Neitsyt\nMaariasta.\n\nMiss Lyydia kuunteli sitä hajamielisesti eikä huolinut ahdistaa\nlaulajaa sen koommin, mutta päätti kuitenkin vast'edes ottaa selon\ntästä arvoituksesta.\n\nHänen kamarineitonsa, joka oli kotoisin Firenzestä eikä siis\nymmärtänyt korsikan murretta paremmin kuin miss Lyydiakaan, oli\nemäntäänsä uteliaampi ja kääntyi Orson puoleen, ennenkuin neiti Nevil\nehti jalanliikkeellä pidättää häntä, ja kysyä tokaisi:\n\n-- Herra kapteeni, mitä tarkoittaa korsikalainen sanalla\n_rimbecco?_[9]\n\n-- _Rimbecco?_ Se on kuolettavin loukkaus korsikalaista kohtaan,\nsillä kun aina tarkoitetaan moittia häntä siitä, ett'ei hän ole\ntäyttänyt verikostoa. Kuka teille on puhunut _rimbeccosta?_\n\n-- Laivuri käytti sitä sanaa ... eilen Marseillessa, riensi miss\nLyydia vastaamaan.\n\n-- Ja kenestä hän silloin puhui, kysyi Orso vilkkaasti.\n\n-- Hän kertoi meille vain erään vanhan tarinan ... kenen ajoilta se\nolikaan? Ah, niin ... luulenpa sen tulleen puheeksi Vannina d'Ornanoa\nmuistellessamme.\n\n-- Vai niin, otaksunpa, ett'ei Vanninan kuolo juuri herättänyt teissä\nrakkautta sankariamme, kunnon Sampieroa kohtaan?\n\n-- Mutta onko hänen tekonsa teistä todellakin sankarillinen?\n\n-- Hänen rikostansa lieventävät ajan villit tavat ... ja sitä paitse\nkävi Sampiero genovalaisten kanssa sotaa elämästä ja kuolemasta;\nminkä verran olisivat korsikalaiset voineet luottaa häneen, ell'ei\nhän olisi rangaissut miestä, joka kavalsi heidät genovalaisille?\n\n-- Vannina jätti kotinsa kysymättä lupaa puolisoltansa, puuttui\nmatruusi puheeseen, ja sen vuoksi teki Sampiero oikein vääntäessänsä\nhäneltä niskat nurin.\n\n-- Mutta puolisoansa pelastaakseen ja häntä rakastaessansa kai\nVannina meni pyytämään armoa genovalaisilta? arveli miss Lyydia.\n\n-- Pyytää armoa heiltä oli suoranainen häväistys Sampierolle,\nhuudahti Orso.\n\n-- Mutta murhata vaimonsa voi ainoastaan hirviö, sanoi miss Lyydia.\n\n-- Niin, mutta tiedättehän, että Vannina rukoili saada kuolla\npuolisonsa käden kautta.\n\nOnko teistä Otellokin vain hirviö, neiti Nevil?\n\n-- Erotus heidän välillänsä on mielestäni suuri: Otello oli\nmustasukkainen, Sampiero ainoastaan turhamielinen.\n\n-- Mutta eikös mustasukkaisuuskin ole turhamielisyyttä, jonka te ehkä\nannatte anteeksi vaikutteena olevan tunteen vuoksi?\n\nMiss Lyydia heitti puhujaan sangen arvokkaan silmäyksen ja kääntyi\nmatruusin puoleen kysyen, milloin hän luuli aluksen laskevan satamaan.\n\n-- Ylihuomenna, jos tuulta jatkuu, vastasi tämä.\n\n-- Olisipa hauskaa nähdä jo Ajaccio, sillä tämä laivakulku\nhermostuttaa minua.\n\nSamassa nousi neiti Nevil ylös, tarttui kamarineitonsa käsivarteen ja\nalkoi kävellä kannella. Orso pysyi hievahtamatta ruorin läheisyydessä\ntietämättä oikein, pitikö hänen yhtyä kävelijöihin vaiko jättää\nsiksensä keskustelu, joka näytti häiritsevän nuorta neitiä. -- Kaunis\ntyttö, pyhän neitsyeen veren kautta! huudahti matruusi. Jos kaikki\nkirput vuoteellani olisivat hänen näköisiänsä, niin enpä vaikeroisi,\njos purisivatkin.\n\nMahdollisesti kuuli neiti Lyydia tämän luonnonlapsen ylistyksen hänen\nkauneudellensa ja peljästyi siitä niin, että melkein heti laskeusi\nalas hyttiinsä.\n\nSamoin teki Orsokin vuorostansa pian sen jälkeen.\n\nKun hän oli ehtinyt poistua, ilmestyi kamarineito jälleen kannelle ja\nvei, matruusilta kyseltyänsä, seuraavat tiedot nuorelle emännällensä:\nOrson tullessa keskeytynyt ballata oli tehty sen johdosta että\nluutnantin isä, eversti della Rebbia pari vuotta sitten sai surmansa\nsalamurhaajan käden kautta; sen vuoksi piti matruusi varmana asiana,\nettä Orso palasi nyt Korsikaan suorittamaan verikostonsa, kuten hän\nsanoi, ja vakuutti, että Pietraneran kylässä piakkoin saatanee nähdä\n\"tuoresta lihaa\". Käännettyänsä tämän kansanomaisen puheenparren\nymmärrettävälle italian kielelle, arveli hän lopuksi Orso-herran\naikovan murhata pari kolme henkilöä, joita epäiltiin hänen isänsä\nmurhasta ja jotka jo saatettiin tutkinnonkin alaisiksi, mutta\nhuomattiin viattomiksi kuin valkoinen lumi, olletikin kun tuomarit,\nasianajajat, prefekti ja santarmit olivat heidän puolellansa.\n\n-- Korsikassa ei löydy oikeutta, lisäsi matruusi, ja minä puolestani\nluotankin enemmän hyvään pyssyyn kuin kuninkaalliseen neuvosmieheen.\nJos korsikalaisella on vihamies, täytyy hänen valita yksi kolmesta\nS:stä.[10]\n\nNämä mieltä jännittävät tiedot muuttivat huomattavassa määrässä\nmiss Lyydian käytöksen ja näkökannan luutnantti della Rebbian\nsuhteen. Tästä hetkestä alkaen muuttui hän persoonaksi romanttisen\nenglantilaisen neidin silmissä. Sen huolettomuuden puheessa ja\navomielisyyden ynnä hyvän tuulen sävyn, jotka alussa olivat\nvaikuttaneet häneen hieman epämiellyttävästi, luki hän nyt nuorelle\nluutnantille vain lisäansioksi, sillä ne olivat tietysti vain\nvoimakkaan sielun harkittua teeskentelyä, sielun, joka ei salli\nainoankaan syvälle kätketyistä tunteistansa päästä ulkonaisesti\nnäkymään.\n\nOrso oli hänestä jonkunlainen Fiesco, joka näennäisellä\nkevytmielisyydellä peitti suuret tuumansa. Ja vaikka olikin rumempaa\ntappaa muutamia roistoja kuin vapauttaa isänmaansa, niin on kaunis\nkosto kuitenkin aina ihanaa. Eivätkä naiset pidä siitä, että\nsankari on mikään valtiomies. Miss Nevil muisti vain, että nuorella\nluutnantilla oli erittäin suuret silmät, valkeat hampaat, siro\nvartalo, hyvä kasvatus ja joku määrä maailmanmiehen käytöstä.\n\nSeuraavana päivänä puhutteli hän usein luutnanttia ja tämä keskustelu\nhuvitti häntä. Miss Lyydia kyseli häneltä tarkoin Korsikan oloista ja\nhän kuvasikin niitä hyvin. Vaikka hän oli jättänyt saaren jo vallan\nnuorena lähteäkseen ensin lukioon ja sitten sotakouluun oli Korsika\nkuitenkin säilynyt hänen mielessänsä runollisessa värityksessä.\nHän aivan vilkastui kuvatessansa sen vuoria, metsiä, alkuperäisiä\ntapoja ja asukkaita. Kuten hyvin voimme ymmärtää, esiytyi kosto-sana\nusein hänen kuvauksissansa, sillä korsikalaisista onkin mahdotonta\npuhua moittimatta tai hyväksymättä heidän sananparreksi käynyttä\nintohimoansa. Orso hämmästytti hieman miss Lyydiaa lausumalla yleisen\npaheksumisensa maamiestensä loppumattomista vihamielisyyksistä.\nTalonpoikain suhteen koetti hän tosin puolustaa niitä pitäen\nverikostoa (vendettaa) köyhäin kaksintaisteluna.\n\nTavallisesti tapahtuvatkin murhat siellä vasta edellä käyvän\nvalmistuksen jälkeen.\n\n\"Varjele itsesi ... minä varjelen myöskin itseni. Nämä ehtoollissanat\nvaihtavat vihamiehet aina keskenänsä ennenkuin alkavat salavainonsa.\nKorsikassa tapahtuu tosin useampia murhia kuin missään muualla,\nmutta näiden rikosten vaikuttimina ei koskaan ole epäjalot syyt.\nMurhamiehiä meillä on paljokin, mutta ei ainoatakaan varasta.\"\n\nMiss Lyydia katseli häntä sangen tarkkaavasti silloin, kun hän puhui\nkostosta ja murhasta, mutta ei voinut huomata hänen kasvojensa\npiirteissä pienintäkään liikutuksen tunteen ilmausta. Kun hän kerran\noli päättänyt, että luutnantti tarvitsi sielun lujuutta pysyäkseen\nsuljettuna kaikille muille paitse tietysti hänelle, uskoi hän\nedelleen vahvasti, ett'ei eversti della Rebbia-vainajan tarvinnut\nodottaa kauvan sitä hyvitystä, jota hän kaipasi.\n\nKorsika alkoi jo näkyä. Laivuri nimitteli rannikon huomattavimmat\npaikat ja vaikka ne olivatkin kaikki outoja nti Lyydialle\nhuvitti häntä kuitenkin saada tietää niiden nimet. Ei mikään\nolekaan ikävämpää kuin outo, nimetön maisema. Joskus nähtiin\neverstin kaukoputkella joku ruskeapukuinen, pitkällä pyssyllä\naseestettu saaristolainen, joka pienen ratsunsa seljässä nelisti\näkkijyrkänteiden reunaa. Jokainen heistä näytti miss Lyydiasta olevan\njoko ryöväri tai poika, joka kiiruhti kostamaan isänsä kuolemaa;\nmutta Orso vakuutti heidän olevan läheisen linnakylän rauhallisia\nasukkaita, jotka matkustivat asioissansa. Pyssyä eivät he pitäneet\nmukanansa niin paljo välttämättömyydestä kuin tavaksi käyneestä\nkeikarimaisuudesta aivan kuin dandy (= keikari) aina käyttää siroa\nkävelykeppiä. Vaikka pyssy olikin epäjalompi ja runottomampi ase kuin\ntikari, sopi se miss Lyydian mielestä paremmin miehiselle miehelle\nkuin kävelykeppi, olletikin kun hän muisti, että lordi Byronin kaikki\nsankarit kuolevat kuulan eivätkä klassillisen tikarin lävistäminä.\n\nKolme päivää kestäneen merimatkan jälkeen oltiin Sangvineerein\n(Verisaarten) edustalla ja Ajaccion lahdelman suurenmoinen panoraama\nesiytyi matkailijoillemme. Täydellä syyllä verrataan sitä Napolin\nkaarteeseen; yhtäläisyyden täydensi vielä eräs maquis-pensahisto,\njoka syttyi tuleen juuri kuunarin satamaan saapuessa ja savulla\nPunta di Giraton peittäessään muistutti purkautuvaa Vesuviusta. Että\nyhtäläisyys kävisi täydelliseksi pitäisi Attilan armeijan vielä tulla\ntaistelemaan Napolin seutuvilla; sillä koko Ajaccion ympäristö on\nkuollutta ja autiota.\n\nNiiden sievien tehtaiden sijasta, joita tapaamme kaikkialla\nCastellamaresta alkaen aina Miseenen niemeen saakka, ei Ajaccion\nlahden rantamilla näe muuta kuin tummia maquis-pensastoja ja niiden\ntakana alastomia vuoria.\n\nMutta ei ainoatakaan huvilaa tahi muuta asuntoa. Siellä täällä\nnäemme sentään kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla muutamia valkeita\nrakennuksia, jotka pistävät silmään vihreästä taustastansa. Ne ovat\nkaupunkilaisten hautakappeleja tahi perhehautoja. Koko tämä maisema\non vakavan ja surullisen kaunista.\n\nItse kaupunki taas vain lisäsi, olletikin tähän aikaan,\nyksitoikkoisen ympäristön ikävää vaikutusta. Ei mitään liikettä\nkaduilla; ainoastaan muutamia joutilaita naamoja ... ja nämäkin aina\nsamat. Naisia ei näy ketään muita kuin eräitä talonpoikaisvaimoja,\njotka saapuvat myymään maatuotteitansa. Äänekästä puhetta, naurua\ntai laulua, joka vilkastuttaa kaikki italialaiset kaupungit, ei\ntäällä kuule missään. Joskus näet puistikon varrella olevan puun\nsuojassa kymmenkunnan aseestettua talonpoikaa lyövän korttia ja\nkatselevan toisten korttipeliä. Mutta nämä eivät huutele eivätkä\nriitele koskaan. Jos peli kiihtyy, kuuluu vain pistoolin laukauksia,\njotka aina ennustavat uhkauksia. Korsikalainen on luonnostansa vakava\nja vaitelias. Iltaisin ilmestyy kyllä kävelykujille joitakuita\nhenkilöitä nauttimaan vilpoisasta ilmasta, mutta nämä ovat melkein\nkaikki ulkolaisia. Saarelaiset pysyvät porttiensa edustalla, jokainen\nnäyttää istuvan piilopaikassansa kuin haukka pesässänsä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKäytyänsä katsomassa Napoleonin syntymäkotia ja hankittuansa enemmän\ntai vähemmän katoolisilla keinoilla hiukan piirustuspaperia, tunsi\nmiss Lyydia itsensä -- jo pari päivää Korsikassa oltuaan -- syvästi\nsurulliseksi, kuten epäilemättä käykin kaikille ulkolaisille maassa,\njonka epäystävälliset tavat näyttävät tuomitsevan matkailijat\ntäydelliseen yksinäisyyteen.\n\nHän katui jo päähänpistoansa, mutta lähteä pois täältä hetipaikalla\nolisi ollut saattaa häpeälle maineensa rohkeana matkailijattarena.\nMiss Lyydia päätti siis kärsivällisesti tyytyä kohtaloonsa\nja kuluttaa aikaansa niin hyvin kuin voi. Tämän jalomielisen\npäätöksen tehtyänsä, laittoi hän kuntoon lyijykynät ja värit,\nteki luonnoksia näköaloista lahdelmalle ja muotokuvan eräästä\nahavoituneesta talonpojasta, joka myi melooneja kuin mantereenkin\nhedelmäkauppiaat,[11] mutta valkoisine partoinensa ja julmine\nulkomuotoinensa muuten muistutti pahinta ryöväriä.\n\nKun tämä kaikki ei kuitenkaan riittänyt huvittamaan häntä, päätti hän\npanna korpraalien jälkeläisen pään pyörälle. Mikään vaikea tehtävä se\nei ollutkaan, sillä Orsolla ei ollut mitään kiirettä saada jälleen\nnähdä kotikyläänsä ja vaikka hänellä ei Ajacciossa ollutkaan mitään\nseuraa, näytti hän viihtyvän siellä erittäin hyvin. Muuten oli miss\nLyydia asettanut itsellensä jalon päämäärän s.o. sivistää tuon\nvuoristolaiskarhun ja saada hänet luopumaan niistä synkistä aikeista,\njotka olivat tuoneet hänet takaisin kotisaarellensa. Nähtyänsä vaivan\ntutkistella kesytettävää karhua mietti hän, että olisi vahinko antaa\ntuon nuoren miehen mennä perikatoon ja kunniakasta hänelle saada\nhurja korsikalainen käännetyksi.\n\nMatkailijaimme päivät kuluivat seuraavasti: aamulla menivät eversti\nja Orso metsästämään; miss Lyydia taas piirusteli tai kirjoitteli\nkirjeitä ystävättärillensä voidakseen päivätä kirjeensä Ajacciosta.\nNoin kuuden tienoissa palasivat herrat saaliin kanssa, jonka jälkeen\nsyötiin päivällinen. Sen jälkeen huvitti miss Lyydia herroja\nlaululla, kunnes everstiä rupesi nukuttamaan; nuoret valvoivat vielä\nsangen myöhään jutellen keskenänsä.\n\nEn tiedä, mikä passia koskeva muodollisuus lieneekin pakottanut\neversti Nevilen menemään prefektin puheille. Tämä, joka oli\nikävystyneenä kuten useimmat muutkin hänen virkatoverinsa, tuli\nvarsin iloiseksi kuullessansa, että kaupunkiin oli saapunut rikas\nenglantilainen, joka oli maailman mies ja kauniin tyttären isä;\nhän teki siis hetipaikalla tarvittavan palveluksen ja kaikellaisia\ntarjouksia. Muutamien päivien kuluttua hän sitä paitse tuli\ntervehtimään everstiä. Tämä oli juuri noussut aterialta ja loikoi\nmukavasti sohvassa ollen nukahtamaisillansa; miss Lyydia lauloi\nrappeutuneen piaanon ääressä ja Orso käänteli hänelle nuottivihon\nlehtiä katsellen soittotaiteilijattaren olkapäitä ja vaaleita\nkiharoita. Silloin ilmoitettiin prefektin tulo; piaano vaikeni,\neversti kavahti ylös hieroen silmiänsä ja esitti prefektille\ntyttärensä:\n\n-- Herra della Rebbiaa minä en teille esitäkään, sillä hänet te\nepäilemättä tunnette?\n\n-- Oletteko ehkä eversti della Rebbian poika? kysyi prefekti hieman\nhämillänsä.\n\n-- Olen, herra prefekti, vastasi Orso.\n\n-- Minulla oli kunnia tuntea teidän arvoisa isänne.\n\nTavalliset keskusteluaineet olivat pian lopussa. Vastoin tahtoansa\nhaukotteli eversti sangen usein; vapaamielisenä ei Orso taas\ntahtonut antautua keskusteluihin hallituksen käskyläisen kanssa,\njonka vuoksi keskustelun vireillä pitäminen jäi yksinomattain miss\nLyydian huoleksi. Prefekti puolestansa ei antanut puheen keskeytyä,\nsillä häntä silmin nähtävästi huvitti suuresti puhella Pariisista\nja suuresta maailmasta naisen kanssa, joka tunsi kaikki Euroopan\nseuraelämän kuuluisuudet. Silloin tällöin hän keskustelun kuluessa\ntarkasteli Orsoa erityisen uteliaasti.\n\n-- Mantereellako te olette tutustuneet herra della Rebbiaan, kysyi\nhän miss Lyydialta.\n\nHiukan hämilleen joutuen vastasi tämä tutustuneensa herra Rebbiaan\naluksella, joka toi heidät Korsikaan.\n\n-- Sangen säädyllinen nuori mies, lausui prefekti puoli-ääneen.\nMainitsiko hän ehkä teille, missä tarkoituksessa hän tänne palaa?\nkysyi hän vieläkin matalammalla äänellä.\n\nMiss Lyydia kävi juhlallisen näköiseksi:\n\n-- Sitä minä en ole häneltä tiedustellut, sanoi hän; voitte itse\nkysyä häneltä sitä.\n\nPrefekti ei virkkanut mitään. Mutta kuullessaan Orson hiukan\nmyöhemmin lausuvan everstille muutamia sanoja englannin kielellä,\nsanoi hän:\n\n-- Te olette nähtävästi paljo matkustellut, herra Rebbia. Luultavasti\nolette jo unohtaneet Korsikan ... ja sen tavat.\n\n-- Olin todellakin sangen nuori jättäessäni syntymämaani.\n\n-- Kuulutteko vielä armeijaan?\n\n-- Olen asetettu puolelle palkalle, herra prefekti.\n\n-- Epäilemättä olette palvelleet liian kauvan Ranskan armeijassa ja\nehtineet siellä kerrassansa ranskalaistua, herra luutnantti.\n\nViimeiset sanat lausui hän huomattavan juhlallisesti.\n\nKorsikalaisia ei juuri imarrella muistuttamalla, että he kuuluvat\nRanskan suureen valtakuntaan. He tahtovat näet olla erityinen\nkansakunta ja antavatkin kyllin todistuksia siitä, jonka vuoksi\nheidän vaatimuksensa voi myöntääkin oikeutetuksi.\n\nHiukan ärsytettynä vastasi hän:\n\n-- Onko teidän mielipiteenne siis, herra prefekti, että korsikalaisen\npitää palvella Ranskan armeijassa voidakseen olla kunnian mies?\n\n-- Ei suinkaan enkä minä ole sitä koskaan tarkoittanutkaan; huomautin\nvain muutamista tämän maan _tavoista_, joita kaikkia hallituksen mies\nei voi hyväksyä.\n\nPrefekti lausui sanan \"tavoista\" erityisellä painolla ottaen niin\nvakavan muodon kuin hänen kasvonsa suinkin sallivat. Pian sen jälkeen\nnousi hän ylös ja poistui vieden mukanansa miss Lyydian lupauksen\nsaapua tervehtimään hänen vaimoansa prefektin virkatalossa.\n\nHänen mentyänsä sanoi miss Lyydia:\n\n-- Minun täytyi siis tulla Korsikaan nähdäkseni, millaisen prefektin\ntulee olla. Tämä näyttää minusta nimittäin varsin rakastettavalta\nmieheltä.\n\n-- Sitä minä puolestani en voi sanoa, sanoi Orso; mielestäni on hän\nvarsin omituinen juhlallisine ja salaperäisine ulkonäköinensä.\n\nEversti oli vallan väsynyt. Miss Lyydia heitti silmäyksen häneen päin\nja heikensi äänensä:\n\n-- Minusta hän ei ole niin salaperäinen kuin te arvelette, sillä minä\nluulen ymmärtäneeni hänet.\n\n-- Te olette epäilemättä sangen teräväjärkinen, miss Nevil; mutta\njos te keksitte mitään sukkeluutta hänen puheessansa, on se varmasti\nteidän itsenne lisäämä.\n\n-- Se on luullakseni markiisi de Marcarillen puheenparsia, herra\ndella Rebbia; mutta haluatteko todistusta käsityskyvystäni? Minä olen\nnäette hieman noitakin ja tiedän ihmisten ajatukset jo pari kertaa\nheidät nähtyäni.\n\n-- Hyvä Jumala, te vallan peljästytätte minua. Enkä tiedä tulisinko\nhyvilleni vaiko masentuisin, jos voisitte ajatukseni lukea...\n\n-- Herra della Rebbia, jatkoi miss Lyydia punastuen, olemmehan\ntutustuneet toisiimme vasta muutamia päiviä sitten; mutta merellä\nja raakalaismaissa syntyy ystävyys nopeammin kuin seuraelämässä...\nElkää siis hämmästykö, jos ystävättärenä puhun teille hieman liian\nläheisistä asioista, joihin vieraan ehkä ei pitäisi sekautua.\n\n-- Oi, elkää käyttäkö tuota sanaa, miss\n\nNevil, \"ystävätär\" kuului minusta paljon hauskemmalta.\n\n-- No niin, herra della Rebbia, minun täytyy sanoa teille, että\nkoettamatta erityisesti päästä salaisuuksienne perille, olen saanut\nniistä tiedon. Muutamat niistä masentavat minut. Perhettänne\nkohdanneen onnettomuuden minä tunnen; kansalaistenne kostonhaluisesta\nluonteesta ja heidän tavastansa panna kostonsa täytäntöön, on minulle\npaljokin kerrottu... Sitä kai herra prefektin sanat tarkoittivat.\n\n-- Onpas teillä kyky keksiä selityksiä, miss Lyydia, lausui Orso\nkäyden kuolon kalpeaksi.\n\n-- Ei, herra della Rebbia, keskeytti miss Lyydia hänen puheensa,\ntunnenhan teidät täydelliseksi kunnian mieheksi. Kerroittehan itse\nminulle, että ainoastaan kansanmiehet käyttävät syntymämaassanne\nverikostoa, jota te suvaitsitte nimittää jonkunlaiseksi\nkaksintaisteluksi.\n\n-- Luuletteko te siis todellakin minun voivan alentua salamurhaajaksi?\n\n-- Jo siitä, että puhun teille tällä tavalla, pitää teidän\nhuomata, ett'en epäile sitä teistä, herra Orso; ja jos olen\nsiitä teille puhunut, jatkoi hän luoden silmänsä alas, olen\ntehnyt sen otaksuessani, että teidän, kotimaahan palattuanne ja\nennakkoluuloisten raakalaisten keskuuteen jouduttuanne, olisi hauska\ntietää edes yhden henkilön arvostavan teitä siitä, että uskallatte\nvastustaa heitä. Mutta elkäämme puhuko enää näistä ikävistä asioista,\njotka jo ovat tuottaneet minulle päänkivistyksen. Sitä paitse on jo\nsangen myöhä. Ettehän ole minulle suutuksissanne? Hyvää yötä ...\nenglantilaiseen tapaan.\n\nMiss Lyydia ojensi Orsolle kätensä, jota tämä vakavana ja\nliikutettuna puristi.\n\n-- Tiedättekö, neiti, että löytyy hetkiä, jolloin kansani vaisto\nherää minussakin. Kun minä toisinaan mietin isä poloistani, niin ...\nvaltaavat kamalat ajatukset koko olemukseni. Kiitos olkoon teille,\nettä olen niistä ijäksi vapautunut. Kiitos, kiitos!\n\nHän aikoi jatkaa, mutta miss Lyydia pudotti samassa teelusikan ja\ntästä helähdyksestä heräsi eversti Nevil.\n\n-- Kello 5 huomen-aamulla metsästämään, della Rebbia! Olkaa\ntäsmällinen.\n\n-- Kyllä, herra eversti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun miss Nevil seuraavana päivänä, hiukan ennen metsästäjäin kotiin\ntuloa, kamarineitonsa kanssa palasi kävelyltänsä meren rannikolla\nja lähestyi hotellia, huomasi hän nuoren, mustapukuisen naisen\nratsastavan kaupunkiin pienen, mutta voimakkaan hevosen seljässä.\n\nNaista seurasi niinikään ratsain eräs talonpoika, joka oli puettuna\nkyynärpäistä rikkonaiseen ruskeaan takkiin ja jolla vyössänsä näkyi\npistooli ja nauhasta riippuva \"taskumatti\"; kädessä piti hän pyssyä,\njonka lapa oli pistetty satulan nupista riippuvaan nahkataskuun. Mies\noli siis lyhyesti sanoen täydellisesti sellaisessa puvussa, jota\nkantavat melodraamojen ryövärit ja korsikalainen keskisääty matkalla\nollessansa.\n\nNaisen erinomainen kauneus veti ensiksi neiti Nevilen huomion\npuoleensa. Ijältänsä näytti hän olevan parin kymmenen vuotias. Muuten\noli hän pitkä ja vaalea, neito, jonka silmät olivat terävät, suu\npurppurainen ja hampaat kuin emalji. Hänen kasvoissansa näkyi samalla\nkertaa ylpeyttä, levottomuutta ja surumielisyyttä. Päänsä yli kantoi\nhän mezzaroksi nimitettyä, mustaa silkkiharsoa, jonka genovalaiset\ntoivat Korsikaan ja joka naisille soveltuu erittäin hyvin. Kiiltävän\nmustasta tukasta tehdyt pitkät palmikot muodostivat hänen päänsä\nympärille jonkunlaisen turbaanin. Puku taas oli siisti, mutta\nmahdollisimman yksinkertainen.\n\nMiss Nevil voi tarkastaa häntä koko ajan, sillä mezzaroon puettu\nnainen oli pysäyttänyt ratsunsa kadulla kysyäksensä jotakin\nsangen vilkkaasti, mikäli hänen silmiensä ilmeestä voi päättää.\nVastauksen saatuansa kannusti hän ratsuansa ja poistui täyttä ravia\npysähtyäksensä vasta sen hotellin eteen, jossa sir Thomas Nevil ja\nOrso asuivat. Vaihdettuansa pari sanaa isännän kanssa hypähti nuori\nnainen keveästi alas ratsun seljästä ja istahti portin luona olevalle\nkivipenkille, sillä aikaa kuin hänen palvelijansa saattoi hevoset\ntalliin. Miss Lyydia meni pariisilaisessa puvussansa juuri vieraan\nnaisen ohitse, mutta tämä ei kohottanut katsettansakaan häneen. Ja\nkun hän neljännestuntia myöhemmin avasi akkunansa, näki hän mezzaroon\npuetun naisen yhäti istuvan paikoillansa samassa asennossa.\n\nPian sen jälkeen palasivat eversti ja Orso metsästysretkeltänsä.\nIsäntä lausui silloin pari sanaa surupukuiselle naiselle osoittaen\nsormellansa nuorta della Rebbiaa. Nainen punastui, kavahti\nylös, astui muutamia askelia eteenpäin ja jäi sitten seisomaan\nliikkumattomana ja ikäänkuin kiellettynä hievahtamasta. Orso seisoi\naivan lähellä neitosta tarkastellen häntä uteliaana.\n\n-- Olettehan te, sanoi hän liikutetulla äänellä, Orso Antonio della\nRebbia? Minä olen Colomba.\n\n-- Colomba! huudahti Orso ja sulki neitosen syliinsä suudellen häntä\nhellästi.\n\nEverstiä ja hänen tytärtänsä tämä hiukan hämmästytti, sillä\nEnglannissa ei suudella toisiansa ulkona kadulla.\n\n-- Suonette kai minulle anteeksi, veljeni, sanoi Colomba, että tulin\ntänne kutsumattanne? Tuttaviltani kuulin teidän saapuneen Ajaccioon\nja minusta oli niin suuri lohdutus saada nähdä teidät, että...\n\nOrso syleili häntä vielä kerran ja kääntyi sitten everstiin päin:\n\n-- Tämä on sisareni, jota en olisi tuntenut, ell'ei hän olisi sanonut\nnimeänsä ... (esittäen): Sisareni Colomba, eversti sir Thomas Nevil.\n-- Herra eversti kai suo anteeksi, jos minä tänään kieltäyn kunniasta\nsyödä päivällistä kanssanne ja ... sisareni kanssa...\n\n-- Ja missä hiidessä te sitten ai'otte syödä päivällisenne, rakas\nherra luutnantti? huudahti eversti: Tiedättehän varsin hyvin, ett'ei\ntässä kirotussa hotellissa tarjota kuin yksi päivällinen, joka\nkatetaan meitä varten. Neiti Colomba ilahduttaisi suuresti tytärtäni,\njos hän liittyisi seuraamme.\n\nColomba katsahti veljeensä, jota ei tarvinnut kahdesti kutsua, ja\nkaikki kolme astuivat he sitten hotellin suurimpaan suojaan, joka\nsamalla oli everstin salonki ja ruokasali. Kun neiti della Rebbia\nesitettiin miss Nevilelle, kumarsi hän tälle syvään virkkamatta\nmuuten sanaakaan. Jokainen huomasi hänet kovin metsistyneeksi\nja näyttipä melkein siltä kuin olisi hän nyt ensi kerran\nelämässänsä ollut vieraiden ihmisten seurassa. Kuitenkaan ei hänen\nkäytöstavassansa ollut mitään maalaista. Outous pelasti hänessä\nkömpelyyden. Juuri sen vuoksi miellytti hän miss Lyydiaa ja kun\nainoatakaan vapaata huonetta ei löytynyt hotellissa, jonka eversti\nseuralaistensa kanssa oli ottanut kokonaan haltuunsa, meni tämä\nystävyydessä tai uteliaisuudessa niin pitkälle, että tarjosi neiti\ndella Rebbialle yösijan omassa kamarissansa, jonne valmistettaisiin\nvuode häntä varten.\n\nColomba sopersi jotakin kiitokseksi ja riensi miss Nevilen\nkamarineitosen seurassa järjestämään hiukan pukuansa, sikäli kuin se\noli välttämätöntä tomuisen ja paahteisen ratsastusmatkan jälkeen.\n\nPalattuansa takaisin salonkiin pysähtyi hän everstin pyssyjen luo,\njotka metsästäjät olivat juuri asettaneet erääseen nurkkaan.\n\n-- Voi, kuinka kauniita aseita, huudahti hän. Ovatko nämä teidän,\nOrso Antonio?\n\n-- Eivät, ne ovat everstin englantilaisia pyssyjä ... ja yhtä hyviä\nkuin kauniitakin.\n\n-- Toivoisinpa, että teillä olisi yksi tällainen ase, sanoi Colomba\nveljeensä kääntyen.\n\n-- Epäilemättä onkin yksi noista kolmesta herra della Rebbian oma,\nlausui eversti. Hän käsittelee sitä jo liiankin hyvin. Tänäänkin\nneljätoista laukausta ja yhtä monta otusta.\n\nHerrojen kesken syntyi nyt taistelu anteliaisuudesta ja tässä\nottelussa joutui Orso tappiolle sisarensa suureksi mielihyväksi,\nkuten helposti voi huomata siitä lapsellisen ilon ilmeestä, joka\näkkiä näkyi hänen äsken niin vakavilla kasvoillansa.\n\n-- Valitkaa mieleisenne, rakas ystäväni, lausui eversti.\n\nOrso teki esteitä.\n\n-- No, siinä tapauksessa valitsee sisarenne jonkun näistä teitä\nvarten.\n\nColombaa ei tarvinnut pyytää siihen kahta kertaa: hän valitsi\naseista vähimmän koristellun, mutta erinomaisen ja suuriluotisen\nMantonkiväärin.\n\n-- Tämän pitäisi olla kantavan, sanoi hän.\n\nHänen veljensä joutui vallan hämmennyksiin kiitellessänsä lahjasta,\nmutta onneksi päätti katettu päivällispöytä koko jutun. Miss Lyydiaa\nhuvitti suuresti nähdä, että Colomba, joka oli hieman estellyt\nkäydäkseen päivällispöytään ja vasta veljensä katseesta noudattanut\neverstin pyyntöä, hyvän katoolilaisen lailla teki ristinmerkin\naterialle ruvettaessa.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, tuo on todellakin alkuperäistä.\n\nJa hän päätti tehdä vielä paljon huvittavia havaintoja tämän vanhoja\nkorsikalaisia tapoja edustavan nuoren neitosen johdolla. Orso taas\nnäytti hiukan epävarmalta peljäten nähtävästi, että hänen sisarensa\nsanoisi tahi tekisi jotakin, joka olisi liian maalaista. Mutta\nColomba tarkasti veljeänsä lakkaamatta ja käyttäysi niinkuin huomasi\nhänen käyttäytyvän. Joskus katseli hän Orsoa sangen tarkkaavasti ja\nouto surumielisyyden ilme kasvoillansa; ja jos tämä silloin sattui\nkatsahtamaan häneen päin, loi Orso heti katseensa toisaalle ikäänkuin\npäästäksensä vastaamasta kysymykseen, jonka hänen sisarensa näytti\nkatseellansa tekevän ja jonka hän muuten varsin hyvin ymmärsi.\n\nKeskustelu kävi ranskaksi, sillä eversti puhui italian kieltä kovin\nhuonosti. Colomba ymmärsi ranskaa ja äänsikin varsin hyvin ne\nmuutamat sanat, jotka hän oli pakotettu vaihtamaan isäntäväkensä\nkanssa.\n\nPäivällisen jälkeen kysyi eversti, joka oli huomannut\njonkunlaista väkinäisyyttä veljen ja sisaren välillä, tavallisella\navomielisyydellänsä Orsolta tahtoiko hän ehkä jutella kahden kesken\nsisarensa kanssa; siinä tapauksessa vetäytyisi hän tyttärinensä\nviereiseen huoneeseen. Mutta Orso kiiruhti kiittämään tarjouksesta\nsanoen, että heillä oli kyllä Pietranerassakin aikaa keskustella\ntoistensa kanssa. Pietranera oli nim. hänen kotikylänsä, johon hän\naikoi asettua.\n\nEversti siirtyi sitten tavalliseen paikkaansa sohvassa. Miss Nevil,\njoka turhaan oli yrittänyt useita keskustelun aineita, eikä saanut\nkaunista Colombaa puhetuulelle, pyysi Orsoa lukemaan jonkun laulun\nDantesta; tämä oli näet hänen lempirunoilijansa. Orso valitsi laulun\nhelvetistä, jossa tapaamme kuvauksen Francesca da Riministä, alkoi\nlukea ja lausui parhaimpansa mukaan nuo korkealentoiset tersetit,\njotka kuvaavat niin hyvin, kuinka vaarallista on kahden kesken lukea\nrakkautta käsittelevää kirjaa.\n\nSitä mukaa kuin luku edistyi, lähestyi Colomba pöytää ja kohotti\npystyyn päänsä, joka muuten oli painuksissa; hänen laajenneet\nsilmäteränsä loistivat omituista tulta, hän punastui ja kalpeni\nvuorotellen ja vääntelihe suonenvedontapaisesti tuolillansa.\nIhmeteltävän selvä kieli, tuo italian kieli, joka ei kaipaa\npikkumaisia opettajia osoittamaan runon kauneuksia!\n\nKun Orso oli lakannut lukemasta, huudahti Colomba:\n\n-- Oi, kuinka se oli kaunista! Veljeni, kenen tekemä se runo oli?\n\nOrsoa tämä kysymys hieman nolostutti, vaan Lyydia vastasi hymyillen,\nettä sen tekijä oli eräs firenzeläinen runoilija, joka oli kuollut jo\nuseita vuosisatoja sitten.\n\n-- Kun tulemme Pietraneraan, sanoi Orso sisarellensa, voimme yhdessä\nlukea Dantea.\n\n-- Hyvä Jumalani, kuinka se on kaunista, huudahti Colomba\ntoistamiseen lausuen muistostansa kolme neljä tersettia, jotka\nolivat erityisesti jääneet hänen mieleensä, ja tehden tämän\nensiksi matalalla, sitten vilkastuneena korkealla äänellä ja\ntunteellisemmalla tavalla kuin veljensä oli äsken ne lausunut.\n\nMiss Lyydia oli vallan hämmästynyt.\n\n-- Te näytätte rakastavan suuresti runoutta, sanoi hän. Siinä\ntapauksessa kadehdin minä onneanne saada lukea Dantea kuin uutta\nkirjaa.\n\n-- Nyt te näette, miss Nevil, kuinka voimakkaasti Danten värssyt\nvoivat liikuttaa pikku metsäläistä, joka osaa vain \"Isä meitänsä\".\nMutta nyt minä erehdyin: muistanpa, että Colombakin on runoilijatar.\nJo lapsena teki hän syntiä runoja kyhäämällä ja isäni kirjoitti\nminulle hänen olevan suurimman voceratricen koko Pietranerassa ja\npari lieutä vielä sen ulkopuolellakin.\n\nColomba heitti rukoilevan silmäyksen veljeensä. Miss Nevil oli\nkuullut puhuttavan korsikalaisista improvisaattoreista ja toivoi\nkerrankin saavansa kuulla sellaista. Siksipä hän nyt pyytämällä\npyysi Colombaa antamaan näytteen taidostansa. Mutta Orso vastusti\nhäntä pahoitellen kovasti, että oli ollenkaan tullut muistuttaneeksi\nsisarensa runollisista taipumuksista. Ei mikään ole jokapäiväisempää\nkuin korsikalainen ballata, vakuutti hän väittäen, että\nkorsikalaisten laulujen lukeminen Danten tersettien jälkeen olisi\nmaansa kavaltamista. Mutta tällä hän vain kiihoitti miss Lyydian\noikkua saada kuulla korsikalainen ballata ja tunsi itsensä vihdoin\npakotetuksi sanomaan sisarellensa:\n\n-- No, sepitähän sitten joku runo, mutta elä tee kovin pitkää.\n\nColomba huo'ahti, katsoi jonkun minuutin tarkkaavasti pöytäliinaa\nja sitten katto-orsia; peittäen vihdoin silmänsä kuin eräät linnut,\njotka näin tehden vakiutuvat uskossansa, ett'ei kukaan heitä näe,\nkun he eivät näe muita, lauloi tai oikeammin lausui hän vapisevalla\näänellä serenatan nimeltä\n\n_Nuori tyttö ja sormuskyyhkynen_.\n\nLaaksossa kaukana vuorten takana ... minne aurinko paistaa vain\ntunnin päivässä; ... niin, laaksossa moisessa oli pimeä mökki ...\njonka kynnyksellä kasvoi vihreä ruoho. Sen ovi ja ikkunat pysyivät\naina kiinni ... ei koskaan noussut sen katosta sauhu. Vaan keskellä\npäivää ... kun aurinko paistoi ... yks ikkuna töllin jo avautui ...\nja orpo tyttönen istui sen ääressä kehräten lankaa... Hän kehräsi\nlaulaen suruisen laulun ... joka muiden ei laulujen kaltainen ollut...\n\nKevätpäivänä eräänä sormuskyyhky ... oli istunut oksalle läheisen\npuun ... ja kuullut sen orvon laulun... Oi tyttönen, yksin et itkene\nsa ... vei multakin ystävän haukka niin julma... Oi, lintunen,\nnäyttäös ryöväri tuo ... niin vaikka hän pilvissä asuis ... ma\nkorkeudestaan sen maahan lyön! Mut kenpä mun veljeni, veljeni rakkaan\n... tuo orvolle kaukomailta? -- Nimi veljesi virkkaos, tyttönen,\nvain... Mun siipeni luoksensa kantaa!\n\n-- Sepä vasta hyvin kasvatettu lintunen, huudahti Orso syleillen\nsisartansa liikutuksella, joka oli vallan vastakkainen hänen\nteeskennellylle leikillisyydellensä.\n\n-- Laulunne oli herttaisen sievä, sanoi miss Lyydia. Kirjoitattehan\nsen muistikirjaani, minä pyydän? minä käännän sen englannin kielelle\nja annan säveltää sen.\n\nKunnon eversti ei tosin ollut ymmärtänyt sanaakaan, mutta yhtyi\nkuitenkin tyttärensä ylistykseen lisäten lopuksi:\n\n-- Kyyhkynen, josta lauloitte, neiti, on kai sama lintu, jota tänään\njuuri söimme _à la crapaudine?_[12]\n\nMiss Nevil nouti muistikirjansa ja katseli hämmästyneenä, kuinka\nomituisella tavalla runonsepitsijä Colomba käytti paperia\nkirjoittaessansa albumiin äskeisen laulunsa. Sen sijaan, että kukin\nsäe olisi ollut rivillänsä, kirjoitti hän ne samalle riville sikäli\nkuin arkin laajuus sen salli; tällä tapaa kirjoitettuina eivät ne\nenää olleet runosepustusten tavallisen määrittelyn mukaiset: \"runo\non sarja eripituisia pikkurivejä, joiden molemmille puolin jätetään\nreunaa\". Sitäpaitse teki miss Lyydia muutamia hauskoja havaintoja\nneiti Colomban hieman oikullisesta oikeinkirjoituksesta, jolle hän\nei voinut olla hymyilemättä, vaikka se nolasikin Orson veljellistä\nturhamielisyyttä.\n\nKun levon hetki oli tullut, vetäytyivät molemmat nuoret tytöt\nkamariinsa. Riisuessaan yltänsä kaulakoristuksensa, korva- ja\nrannerenkaansa, tarkasteli hän seuralaistansa, joka hamosensa alta\nveti esille pitkän, vaan muodoltansa sangen oudon tikarin. Sen kätki\nColomba huolellisesti ja melkein salaa pöydälle heitetyn mezzaronsa\nalle, jonka jälkeen hän polvistui ja luki hurskaan rukouksen. Pari\nminuuttia myöhemmin oli hän vuoteessansa. Hitaasti riisuutuen kuten\nkaikki englantilaiset naiset ja, luonteeltansa utelias kun oli,\nlähestyi miss Lyydia pöytää ja nosti -- muka neulaa etsiessänsä\n-- mezzaroa, jolloin hän huomasi pitkänlaisen tikarin, jonka pää\noli huoliteltu hopealla ja raakunkuorisilla koristeilla. Tikari\noli huomattavan merkillistä työtä, nähtävästi vanhanaikainen ja\nkokoilijoille kallisarvoinen ase.\n\n-- Onko täällä tapana, kysyi hän hymyillen, että neitoset kantavat\ntällaisen pikku aseen kureliivissänsä?\n\n-- Se on välttämätöntä, vastasi Colomba huokaisten, täällä kun on\nniin paljo pahoja ihmisiä!\n\n-- Ja olisiko teillä tosiaankin rohkeutta pistää sillä tällä tavoin?\n\nJa samassa oli hän iskevinänsä tikarilla niinkuin teaatterissa\npistetään ... ylhäältä alaspäin.\n\n-- Kyllä, jos tarvis vaatii, sanoi Colomba vienolla ja sointuvalla\näänellänsä, vaikka ainoastaan puolustaessa itseäni tai ystäviäni.\nMutta ei sitä niin pidetä... Noin voisitte te itse haavoittua, jos\nhenkilö, jota aiotte pistää, väistyisi äkkiä syrjään.\n\nNousten istuallensa jatkoi hän:\n\n-- Katsokaas, näin teidän on iskettävä. Silloin on isku murhaava,\non minulle vakuutettu. Onnelliset ne ihmiset, jotka eivät tarvitse\ntällaisia aseita.\n\nColomba huo'ahti, painoi päänsä tyynylle ja sulki silmänsä.\nKauniimpaa, jalompaa ja neitseellisempää päätä ei voinut löytyä!\nParempaa mallia ei itse Feidias olisi voinut toivoa veistäessänsä\nMinervaa.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNoudattaakseni Horatiuksen neuvoa olen kertomuksessani käynyt jo\nalussa _in medias res_.[13] Mutta nyt kun nukkuvat kaunis Colomba\nja eversti tyttärinensä, käytän tilaisuutta kuvatakseni lukijalle\nmuutamia yksityisseikkoja, joista hän ei saa jäädä tietämättömäksi,\njos hän tahtoo täydellisesti perehtyä tähän tositarinaan.\n\nLukijani tietää jo, että Orson isä, eversti della Rebbia oli kuollut\nsalamurhaajan käden kautta. Mutta Korsikassa eivät murhaajat ole,\nkuten Ranskassa, kaleerivankilasta pakoon päässeitä roistoja, jotka\neivät keksi parempaa keinoa ryövätäksensä rahanne, vaan täällä ovat\nne teidän vihamiehiänne. Syytä näihin vihamielisyyksiin on usein\nsangen vaikea keksiä. Useat suvut vihaavat toisiansa vain vanhan\ntavan vuoksi eivätkä polvesta polveen kulkevat sukumuistelmatkaan\nenää tiedä vainon alkuperäistä syytä.\n\nSe suku, johon eversti della Rebbia oli kuulunut, vihasi useita\nmuita perheitä, mutta erityisesti Barricini-sukua. Eräät väittävät\nettä joku della Rebbia oli XVI:lla vuosisadalla vietellyt erään\nBarricinin, jonka johdosta joku häväistyn neitosen sukulainen oli\nlävistänyt hänet tikarilla. Kaikissa tapauksissa oli näiden kahden\nsuvun välillä \"vainon verta\", käyttääkseni erästä pyhää lausepartta.\nVastoin yleistä tapaa ei tämä murha kuitenkaan ollut aiheuttanut\nmuita murhia. Genovalainen hallitus oli nim. vainonnut yhtä\nankarasti sekä della Rebbioita että Barricineja, jonka vuoksi näihin\nkuuluvat nuoret miehet olivat paenneet maasta niin tarkkaan, ett'ei\nkummallakaan useiden miespolvien aikana ollut ainoatakaan voimakasta\nedustajaa.\n\nViime vuosisadan lopulla oli eräs Napolin armeijassa upseerina\npalveleva della Rebbia kapakassa joutunut riitoihin sotilaiden\nkanssa, jotka muiden loukkausten ohessa olivat nimittäneet häntä\nkorsikalaiseksi vuohipaimeneksi. Silloin oli hän paljastanut\nmiekkansa, mutta ollen yksin kolmea vastaan, olisi hänen käynyt\nhuonosti, ell'ei eräs vieras, joka löi korttia samassa paikassa,\nolisi tullut hänelle avuksi huudahtaen: \"korsikalainen minäkin olen\".\n\nVieras osoittausi olevansa eräs Barricini, joka muuten ei tuntenut\nmaamiestänsä. Kun riita oli asianomaisten kesken selvitetty,\nlausuttiin molemmin puolin suuria kohteliaisuuksia ja vakuutettiin\ntoisillensa ikuista ystävyyttä. Mantereella tulevat korsikalaiset\nnim. helposti ystäviksi; toisin on laita kotisaarella, sen todistaa\nmeille seuraava käänne.\n\nItaliassa ollessansa pysyivät della Rebbia ja Barricini hyvinä\nystävyksinä. Mutta Korsikaan palattuansa tapasivat he toisensa sangen\nharvoin, vaikka asuivatkin samassa kylässä ja heidän kuoltuaan\nkerrottiin, ett'eivät he viiteen kuuteen vuoteen olleet vaihtaneet\nsanaakaan keskenänsä. Heidän poikansa ylläpitivät niinikään\nainoastaan sovinnaista tuttavuutta eläen _en étiquette_, kuten\nsaarella on tapana sanoa. Toinen heistä, Ghilfuccio, Orson isä, oli\nsotilas: Giudice Barricini taas asianajaja. Perheensä päämiehiksi\njouduttuaan ja toimien eri virka-aloilla, ei heillä ollut juuri\nmitään tilaisuutta tavata toisiansa tahi edes kuulla puhuttavan\ntoisistansa.\n\nEräänä päivänä v. 1809 oli Giudice Bastiassa lukenut sanomalehdestä,\nettä kapteeni Ghilfuccio oli saanut kunniamerkin ja vieraiden miesten\nkuullen lausunut, ett'ei tämä häntä hämmästyttänyt, koskapa kenraali\nN. tiettävästi suosi hänen sukuansa. Guidice Barricinin sanat\nkerrottiin Ghilfuccio della Rebbialle Wienissä; sen johdosta taas\nsanoi tämä eräälle maamiehellensä, että epäilemättä saa hän Korsikaan\npalattuansa nähdä Giudicen rikkaana miehenä, koskapa tämä kuului\nansaitsevan enemmän menetetyillä kuin voitetuilla jutuillansa.\n\nKoskaan ei ole saatu tietää, tarkoittiko Ghilfuccio tällä\nviittauksella, että asianajaja petti suojattinsa vai levittikö hän\ntätä typerää sukkeluuttansa tarkoittaen, että väärä juttu hyödytti\nenemmän lakimiestä kuin oikea asia. Kuinka lieneekin, asianajaja\nBarricini sai tiedon pisteliäästä sukkeluudesta eikä sitä unhottanut.\n\nKun hän v. 1812 anoi nimitystä syntymäseutunsa kylävoudiksi ja\nnäyttikin täydellä syyllä pääsevän virkaan, kirjoitti kenraali\nN. prefektille (kuvernöörille) suosittaen toimeen erästä Ghilfuccion\nvaimon sukulaista. Prefekti kiiruhti noudattamaan kenraalin\ntoivomusta ja Barricini oli varma siitä, että Ghilfuccion juonet\nolivat syynä hänen syrjäytykseensä. Kun keisari Napoleon sitten\nkukistui v. 1814, karkoitettiin kenraalin suosikki bonapartelaisena\nvirastansa ja hänen sijallensa nimitettiin Barricini. N.k. \"sadan\npäivän\" aikana karkoitettiin uudestaan Barricini, mutta tämän myrskyn\njälkeen vastaanotti hän taas suurilla juhlallisuuksilla kylävoudin\nvirkasinetin ja -rahaston.\n\nSen jälkeen loisti hänen tähtensä kirkkaampana kuin koskaan. Eversti\ndella Rebbia sai puolelle palkalle jouduttuansa ja Pietraneraan\nvetäydyttyänsä käydä alinomaista salasotaa yhäti uudistuvien\nsyytösten johdosta. Milloin vaadittiin häntä korvaamaan vahingot,\njotka hänen hevosensa olivat aikaansaaneet kylävoudin aituuksissa,\nmilloin oli tämä kirkon lattiaa korjauttaessaan käyttänyt erään\nhaljenneen ja della Rebbian vaakunalla varustetun laattakiven,\njoka peitti tälle perheelle kuuluvan sukuhaudan. Jos vuohet söivät\neverstin nuoret istukaskaalit löysivät näiden elukkain omistajat\nkylävoudissa puolustajansa; kauppias, joka hoiti postikonttoria\nPietranerassa, ja kyläpoliisi, eräs vanha, rampa sotilas [molemmat\ndella Rebbian suojatteja] menettivät peräkkäin virkansa, joihin\nnimitettiin Barricinien kätyrejä.\n\nEverstin vaimo oli kuollessansa lausunut toivomuksensa olevan, että\nhän saisi leposijansa eräässä pienessä puistossa, jossa hän rakasti\nkävellä. Mutta kylävouti selitti, että vainaja oli haudattava\nyleiseen kirkkomaahan, koska hän ei ollut saanut mitään virallista\nmääräystä, joka olisi oikeuttanut hänet sallimaan erillään olevaa\nhautasijaa. Vimmastuneena selitti eversti, että tuota määräystä\nodottaessa oli hänen vaimonsa haudattava siihen paikkaan, minkä tämä\noli itsellensä valinnut -- ja kaivatti siihen haudan. Kylävouti\npuolestansa taas luotti hänelle haudan kirkkomaalla ja turvautui\nsantarmeihin, \"että voima puolustaisi lakia\", kuten hän sanoi.\n\nHautajaispäivänä saapuivat molemmat puolueet kirkolle, missä hetken\naikaa jo näytti syntyvän taistelu rouva della Rebbian maallisista\njäännöksistä. Nelisenkymmentä hyvin aseestettua talonpoikaa\nvainajan omaisten johdolla pakotti pastorin, kirkosta lähdettäessä,\nkääntymään lehtoon päin; vouti kahden poikansa, käskyläistensä ja\nsantarmistonsa avulla valmistausi vastarintaan. Kun hän ilmestyi ja\nkäski ruumissaaton peräytyä, vastaanotettiin hänet vihellyksillä ja\nuhkauksilla. Suurin osa yleisöstä oli hänen vastustajiansa ja kaikki\nnäyttivät he sangen päättäväisiltä. Hänen saapuessansa latasivat\nuseat pyssynsä ja kerrotaanpa, että eräs paimen jo nosti aseen\nposkellensa. Mutta silloin lykkäsi eversti pyssyn sivulle sanoen:\n\"Ilman käskyäni älköön kukaan ampuko!\" \"Laukauksia tietysti peljäten\"\nkuin Panurgos luopui kylävouti vihdoin taistelusta ja vetäytyi\ntakaisin seuralaistensa kanssa. Vasta silloin voi hautasaatto lähteä\nliikkeelle ja valitsi luonnollisesti pisimmän tien voidaksensa\nkulkea voudin asunnon sivuitse. Virkatalon ohi mentäessä huomautti\neräs epatto, joka oli liittynyt saattueeseen, olemassa olostansa\nhuutamalla: \"eläköön keisari!\" Pari kolme ääntä joukosta yhtyi\nhäneen, jolloin rebbialaiset yhä kiihoittuen uhkasivat tappaa voudin\nhärän, joka sattumalta salpasi heiltä tien. Onneksi sai eversti tämän\nilkityön estetyksi.\n\nTietysti syntyi asiasta oikeusjuttu, sillä kylävouti lähetti\nprefektille mitä korkealentoisimpaan tyyliin kyhätyn ilmoituksen,\njossa hän kuvasi kuinka jumalallista ja maallista lakia oli poljettu\nja hänen, voudin, ynnä pastorin arvoa loukattu; eversti della Rebbia\noli nim. asettumalla bonapartelaisen vehkeilyn etunenään tarkoittanut\nperinnöllisen valtaistuimen kukistamista ja yllyttänyt kansalaiset\naseihin toisiansa vastaan, molemmat rikoksia, jotka olivat\nrangaistavat rikoskaaren 86:n ja 91:n luvun mukaan.\n\nTällainen liioittelu vahingoitti valituksen vaikutusta. Eversti\nkirjoitti selityksensä sekä prefektille että kuninkaalliselle\nviskaalille; eräs hänen vaimonsa omaisista sattui sitä paitse\nolemaan erään Korsikan edusmiehen ystävä ja eräs toinen taas oli\nkuninkaallisen oikeuspresidentin orpana. Näiden vaikutuksesta\nraukesi juttu siksensä ja rouva della Rebbia sai levätä lehdossansa;\nainoastaan epatto tuomittiin pariksi viikoksi vankeuteen.\n\nAsianajaja Barricini, joka mielestänsä oli saanut huonon hyvityksen\ntässä jutussa, käänsi patteriansa toisaalle päin. Hän väitti\nkeksineensä vanhan asiakirjan, jonka nojalla hän otti todistaaksensa\neverstille omistusoikeutensa erääseen koskeen ja sen voimalla\nkäytettyyn myllyyn. Asiasta sukeusi pitkällinen oikeusjuttu. Vuoden\nkuluttua piti tuomioistuimen antaa päätös asiassa, joka kaikesta\npäättäen näytti kallistuvan everstin eduksi.\n\nSilloin jätti hra Barricini kuninkaalliselle viskaalille kirjeen,\njonka kuuluisa ryöväripäällikkö Agostini oli allekirjoittanut uhaten\npolttaa kylävoudin talon ja murhata hänet itsensä, ell'ei hän luovu\nvaatimuksestansa. Yleisesti tunnettua on, että Korsikassa mielellänsä\nhalutaan ryövärein puolustusta ja että he ystäviensä eduksi usein\nsekautuvat yksityisten riitoihin. Vouti käytti siis hyväksensä tätä\nkirjettä. Mutta silloin sattui uusi tapaus, joka edelleen sekoitti\nasiaa. Ryöväri Agostini kirjoitti vuorostansa kuninkaalliselle\nviskaalille valituksen väittäen, että hänen allekirjoituksensa\noli väärennetty ja hänen luonteensa saatettu epäilyksen alaiseksi\nesittämällä hänet mieheksi, joka muka möi vaikutuksensa. \"Jos vain\nsaan varman tiedon väärentäjästä\", sanoi hän kirjeensä lopussa,\n\"rankaisen minä häntä esimerkiksi soveltuvalla tavalla.\"\n\nSelvää olikin, ett'ei Agostini ollut kirjoittanut tuota voudille\njätettyä uhkauskirjettä. Rebbialaiset syyttivät siitä Barricineja\nja _vice versa_ (= päinvastoin). Kumpienkin puolelta lausuttiin\nuhkauksia eikä oikeusistuin lopulta tiennyt, kummalta taholta\nsyylliset olivat etsittävät.\n\nNäiden vehkeiden aikana kuoli eversti Ghilfuccio murhattuna. Kas\ntässä tapaus sellaisena kuin se oikeudessa esitettiin:\n\nElokuun 2 p. vuonna 18 ... oli vaimo Madeleine Pietri jyväsäkin\nkanssa hämärissä ollut tulossa Pietraneran kylään, kun hän äkkiä\nkuuli pari vallan läheistä laukausta, jotka hänen mielestänsä\nammuttiin kylään tuovalla autiolla tiellä noin 150:n askeleen\npäässä siitä paikasta, missä todistaja silloin oli. Melkein heti\nsen jälkeen näki hän miehen kumartuneena juoksevan erääseen villiin\nviinipensastoon ja suuntaavan kulkunsa kylää kohti. Hetken perästä\nseisahtui mies ja katsoi taaksensa, mutta välimatkan etäisyys esti\nPietrin vaimoa erottamasta hänen kasvojensa piirteitä ja sitä paitse\noli miehellä suussansa viinipuun lehti, joka melkein kokonansa peitti\nhänen kasvonsa. Kädellänsä antoi hän merkin jollekin kumppanille,\njota todistaja ei voinut nähdä, ja hävisi sitten pensastoon.\n\nJättäen kantamuksensa juoksi Pietrin vaimo mainitulle autiolle tielle\nja näki eversti della Rebbian makaavan verissänsä ... kahden luodin\nlävistämänä, mutta vielä hengittäen. Hänen vieressänsä lepäsi hänen\nladattu pyssynsä asennossa, joka todisti hänen juuri asettuneen\nvastarintaan edestäpäin ahdistavaa vihamiestä vastaan, kun toinen\nsamalla iski häntä takaapäin. Koristen taisteli hän kuolemaa vastaan\nvoimatta kuitenkaan saada sanaa suustansa; lääkärit selittivät\nmyöhemmin, että tämä oli seuraus haavoista, jotka olivat lävistäneet\nhänen keuhkonsa. Veri, joka pulppusi hiljalleen kuin punainen puro,\ntukahdutti hänet. Turhaan koetti Pietrin vaimo nostaa häntä istualle\nja tehdä hänelle kysymyksiä. Sen vaimo kyllä näki, että eversti\ntahtoi puhua, mutta tämän oli mahdoton tehdä itseänsä ymmärretyksi.\nHuomattuansa, että haavoitettu koetti pistää kätensä povitaskuunsa,\nehätti hän vetämään sieltä esille lompakon, jonka hän avattuna\nojensi haavoitetulle. Eversti otti lyijykynän lompakosta ja koetti\nkirjoittaa. Todistaja näkikin hänen vaivalla saavan paperille useita\nkirjaimia, mutta kun hän ei osannut lukea, ei hän myöskään niiden\nmerkitystä ymmärtänyt. Tästä ponnistuksesta voipuneena laski eversti\nlompakon Pietrin vaimon käteen ja puristi sitä lujasti katsoen\nsamalla häntä niin omituisella tavalla kuin olisi hän tahtonut saada\nsanotuksi: \"tämä on tärkeä ... siinä seisoo murhaajani nimi...\"\n\nPietrin vaimo lähti juoksemaan kylään päin ja tapasi tiellä vouti\nBarricinin ja hänen poikansa Vincentellon. Silloin oli jo melkein yö\nkäsissä. Vaimo kertoi heille näkemänsä. Kylävouti otti lompakon ja\nriensi kotiinsa sitoakseen virkavyön yllensä ja kutsuakseen avuksi\nsihteerin ja santarmit. Jäätyänsä kahden kesken nuoren Vincentellon\nkanssa ehdotti Madeleine Pietri hänelle, että hän rientäisi everstiä\nauttamaan siltä varalta, että tämä ehkä olisi vielä hengissä. Mutta\nVincentello vastasi, että jos hän lähestyisi miestä, joka oli ollut\nhänen sukunsa verivihollinen, joutuisi hän epäilemättä syytöksen\nalaiseksi murhasta. Hiukan myöhemmin saapui kylävouti paikalle,\ntapasi everstin kuolleena, korjasi ruumiin ja teki laillisen\nilmoituksen asiasta.\n\nHuolimatta tällaisessa tilaisuudessa luonnollisesta\nhämmästystilastansa oli Barricini kiirehtinyt sinetöimään everstin\nlompakon ja toimeenpanemaan kaikki tutkistelut, mitä hän suinkin\nvoi; mutta mitään huomattavampaa ei näiden avulla ilmi saatu.\nTutkintatuomarin saavuttua avattiin lompakko ja nähtiin eräällä veren\ntahraamalla lehdellä muutamia tosin vapisevalla kädellä piirrettyjä,\nmutta sentään selvästi luettavia kirjaimia. Eversti oli kirjoittanut\nsiihen: Agosti... Tuomarin mielestä oli selvää, että eversti oli\ntahtonut murhamiehenänsä ilmi antaa Agostinin. Colomba della Rebbia,\njonka oikeus oli kutsunut todistajaksi, pyysi kuitenkin saada\ntarkemmin tutkia lompakkoa. Selailtuansa sitä kotvasen, osoitti hän\nkädellänsä kylävoutia huudahtaen: \"tuo tuossa on isäni murhaaja!\"\n\nSitten kertoi hän suruntilaansa nähden hämmästyttävän täsmällisesti\nja selvästi, että hänen isänsä oli muutamia päiviä ennen tapausta\nsaanut kirjeen Orsolta ja polttanut sen, mutta sitä ennen oli hän\nkirjoittanut lompakkoon poikansa osoitteen, tämä kun oli siirtynyt\ntoiseen linnaväkeen. Kun tätä osoitetta ei enää löytynyt lompakosta,\nveti Colomba siitä sen johtopäätöksen, että vouti oli reväissyt\npois muistokirjasta osoite-lehden, joka epäilemättä oli sama, mille\nhänen isänsä oli kirjoittanut murhamiehensä nimen. Tämän nimen\nsijaan oli vouti -- Colomban luulon mukaan -- piirtänyt Agostinin\nnimen. Tuomarikin huomasi nyt, että eräs lehti todellakin puuttui\nsiitä vihkosesta, johon nimi oli kirjoitettu, mutta samalla havaitsi\nhän toisistakin samassa lompakossa olevista vihkosista niinikään\npuuttuvan lehtiä; todistajat selittivät tämän havainnon johdosta,\nettä everstin tapana oli reväistä lehti lompakostansa aina, kun\nhän sytytti sikaarinsa. Mikään ei siis ollut luultavampaa kuin\nettä hän epähuomiossa oli polttanut osoitteen, jonka hän juuri\noli kopioinut. Sitä paitse näytettiin toteen, että vouti, Pietran\nvaimolta lompakon saatuansa, ei voinut sitä pimeän vuoksi lukea ja\nettä hän hetkeksikään seisahtumatta oli rientänyt virastoonsa, minne\nsantarmieversti oli seurannut häntä; perille tultua oli tämä nähnyt\nhänen sytyttävän lampun, pistävän lompakon kirjekuoreen ja sinetöivän\nsen todistajan läsnäollessa.\n\nKun santarmieversti oli päättänyt todistuksensa, heittäysi\nColomba haltioissansa tämän jalkoihin, rukoillen tätä kaiken sen\nnimessä, mitä hänelle pyhää oli, vakuuttamaan hänelle, ett'ei hän\nollut jättänyt voutia hetkeksikään yksin. Hiukan mietittyänsä\nmyönsi prikaatipäällikkö, huomattavasti liikutettuna nuoren tytön\nmielenpurkauksesta, että hän oli poistunut noutamaan vierashuoneesta\nsuurta paperiarkkia, mutta ei ollut poissa kokonaista minuuttiakaan;\nsitä paitse oli vouti koko ajan puhunut hänelle, sillä aikaa kun hän\nhaparoi paperiarkkia eräästä laatikosta. Lopuksi todisti hän, että\nverinen lompakko hänen palatessansa oli samalla paikalla pöytää,\nmihin vouti sisään tullessansa oli sen laskenut.\n\nHra Barricini antoi todistuksensa mahdollisimman tyynesti. Hän\nantoi neiti della Rebbialle anteeksi hänen mielenpurkauksensa ja\nsuostui kohta todistamaan syyttömyytensä. Hän vakuutti pysyneensä\nkoko päivän kotonansa; toinen hänen pojistansa, Vincentello, oli\nollut hänen kanssansa virkatalon edustalla silloin, kun rikos\ntapahtui; Orlanduccio taas, joka sinä päivänä sairasti kuumetautia,\nei ollut liikahtanutkaan vuoteeltansa. Hän tuotti esille kaikki\ntalossansa löytyvät pyssyt näyttäen, ettei ainoallakaan niistä oltu\näskettäin ammuttu. Sitten lisäsi hän heti käsittäneensä lompakon\ntärkeyden, jonka vuoksi hän sen sinetöi ja uskoi sen apulaisensa\nkäsiin aavistaen, että hän, joka ei ollut vainajan ystäviä, voitiin\nmuuten saattaa epäilyksen alaiseksi. Vihdoin muistutti hän Agostinin\nuhanneen murhalla rangaista sen, joka oli kirjoittanut tuonoisen\nkirjeen hänen nimissänsä ja arveli, että tuo onneton oli luultavasti\nepäillyt siitä eversti della Rebbiaa ja pannut sen vuoksi uhkauksensa\ntäytäntöön. Ryöväritapojen historiassa eivät tällaisesta syystä\naiheutuvat kostot olleet esimerkkiä vailla.\n\nViisi päivää eversti della Rebbian kuoleman jälkeen sai Agostini,\njonka eräs poliisiosasto oli yllättänyt, kuolemansa epätoivoisen\ntaistelun temmellyksessä. Hänen taskustansa löytyi kirje Colombalta,\njoka tässä rukoili ryöväriä ilmaisemaan, oliko hän syyllinen siihen\nmurhaan, josta häntä epäiltiin, vai ei. Kun ryöväri ei mitään\nvastannut, päättivät useat, ett'ei hän uskaltanut myöntää nuorelle\ntytölle olevansa tämän isän murhaaja.\n\nIhmiset, jotka väittivät hyvin tuntevansa Agostinin luonteen,\nkuiskivat kuitenkin, että jos tämä olisi murhannut everstin, niin\nolisi hän sitä tekoansa vain kehunut. Eräs toinen ryöväri, nimeltä\nBrandolaccio, oli jättänyt Colomballe selityskirjeen, jossa hän\nkunniansa kautta vakuutti toverinsa syyttömyyttä; mutta ainoa\ntodistus, minkä hän voi esittää, oli se, ett'ei Agostini koskaan\nollut puhunut epäilyksistänsä everstin suhteen.\n\nSeurauksena oli, että Barricinit jätettiin rauhaan; tutkintotuomari\nkiitteli voutia pilviin saakka ja tämä taas kruunasi kauniin\nmenettelynsä sillä, että luopui kaikista vaatimuksistansa siihen\nkoskeen, josta riita hänen ja eversti della Rebbian välillä yhäti oli\nratkaisematta.\n\nMaan tavan mukaan sepitti Colomba _ballatan_ isävainajansa\nruumisarkun luo kertyneen ihmisjoukon läsnäollessa. Siinä päästi hän\nilmoille koko vihansa Barricineja kohtaan suorastaan syyttäen heitä\nmurhasta ja uhaten kostaa heille veljensä kautta. Juuri tämän sangen\nyleisesti tunnetun ballatan oli laivamatruusi laulanut miss Lyydian\nkuullen.\n\nSaatuansa tiedon isänsä kuolemasta oli Orso, joka silloin palveli\npohjois-Ranskassa, pyytänyt lomaa, jota hänelle kuitenkaan ei\nmyönnetty. Sisarensa kirjeen johdosta oli hän alussa luullut\nBarricineja syypäiksi murhaan, mutta piakkoin sai hän kopiot kaikista\ntutkintopöytäkirjoista ja tuomarin erityinen kirje hänelle sai hänet\nmelkein vakuutetuksi siitä, että Agostini yksin oli syyllinen.\n\nJoka kolmas vuosi kirjoitti Colomba hänelle, aina uusien\nepäilyksensä, jotka hänen mielestänsä olivat todistuksia. Vastoin\ntahtoansa tunsi hän korsikalaisen verensä kiehuvan ja toisinaan hän\nmelkein jo uskoi sisarensa epäilykset tosiksi. Kuitenkin toisti hän\naina, kun sisarensa kirjeisiin vastasi, ett'ei tämän epäluuloihin\nollut mitään perusteellisempaa aihetta, jonka vuoksi niihin ei\nollut vähääkään uskomista. Vihdoin hän suorastaan kielsi sisarensa\nkajoamasta sen koommin koko asiaan. Mutta turhaan. Näin kului kaksi\nvuotta, jonka jälkeen hänet asetettiin puolelle palkalle.\n\nSilloin päätti hän matkustaa kotisaarellensa takaisin, mutta ei\nsuinkaan aikeissa kostaa syyttömille ihmisille, vaan naittaaksensa\npois sisarensa ja myydäksensä vähäiset tiluksensa, jos ne vain olivat\nsen arvoiset, että hän niistä saadulla pääomalla voi asua mantereella.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHerättikö sisaren tulo Orsossa syntymäkodin muistot elävämmiksi vai\nkärsikö hän hiukan sivistyneiden ystäviensä edessä Colomban puvun ja\nmetsäläistapojen vuoksi, en tiedä sanoa. Mutta jo seuraavana päivänä\nilmaisi hän aikeensa olevan jättää Ajaccio ja palata Pietraneraan.\nEverstiltä otti hän kuitenkin lupauksen, että tämä Bastiaan tultuansa\nottaisi asuntonsa hänen matalassa majassansa luvaten taata hänelle\nrunsaan saaliin metsäriistaa.\n\nPäivää ennen lähtöänsä ehdotti Orso, ett'ei mentäisikään metsälle,\nvaan tehtäisiin kävelymatka lahdelman rannikkoa pitkin. Tarjoten\nkäsivartensa miss Lyydialle, voi hän jutella tämän kanssa vallan\nvapaasti, sillä Colomba oli jäänyt kaupunkiin ostoksiansa\ntoimittamaan ja eversti taas jätti heidät alinomaa ampuaksensa\nkalalokkeja ohikulkijain suureksi kummastukseksi, sillä nämä eivät\nvoineet käsittää, että kukaan voi haaskata ruutiansa moiselle\nsaaliille.\n\nNuoret seurasivat kreikkalaiseen kappeliin johtavaa tietä, jolta\noli mitä kaunein näköala merenlahdelmalle. Sitä eivät he sentään\nhuomanneetkaan.\n\n-- Miss Lyydia, sanoi Orso pitkän vaitiolon jälkeen, joka jo oli\nehtinyt käydä tuskalliseksi. Sanokaapa suoraan, mitä te arvelette\nsisarestani?\n\n-- Hän miellyttää minua suuresti, vastasi miss Nevil lisäten\nhymysuin: niin, hän miellyttää minua enemmän kuin te, sillä hän on\ntosi-korsikalainen, mutta te taas liian sivistynyt metsäläinen.\n\n-- Liian sivistynyt! Vai niin! Vastoin tahtoani tunnen juuri\nvilliytyväni jälleen tälle saarelle saavuttuani. Tuhannet kauheat\najatukset saattavat minut levottomaksi ja hämmennyksiin. Sen vuoksi\ntunsin tarpeen saada keskustella kanssanne, ennen kuin katoan\nkotikorpeeni.\n\n-- Rohkeutta, herra Orso, katsokaa sisartanne, kuinka tyyni hän on.\nSiinä on teille seurattava esimerkki.\n\n-- Oi, nyt te petytte, miss Lyydia. Elkää uskoko hänen tyyneyteensä.\nTosin ei hän vielä ole sanonut minulle sanaakaan, mutta jokaisesta\nkatseestansa voin minä lukea, mitä hän minulta odottaa.\n\n-- Mitä hän siis teiltä odottaa?\n\n-- Ei mitään, ei ... korkeintaan pitäisi minun koettaa satuttaako\narvoisan isänne lahjoittama pyssy yhtä hyvin ihmisiä kuin peltopyitä\nmetsästettäessä.\n\n-- Mikä hurja ajatus! Ja sellaisesta voitte te epäillä sisartanne,\nvaikka juuri vakuutatte, ett'ei hän vielä ole puhunut teille siitä\nmitään. Mutta sehän on kauheaa menettelyä teidän puoleltanne.\n\n-- Ell'ei hän miettisi kostoa, olisi hän heti puhunut minulle\nisästäni. Mutta sitä hän ei ole tehnyt. Silloin olisi hän myöskin\nnimitellyt ne henkilöt, joita hän, kuten tiedän, aiheettomasti\npitää isävainajamme murhaajina. Mutta ei sanaa näistäkään! Seikka\non nähkääs sellainen, että me korsikalaiset voimme olla viekastakin\nrotua. Sisareni tietää, ett'en minä ole kokonansa hänen vallassansa;\nsen vuoksi ei hän tahdo kauhistuttaa minua, sillä nyt minä vielä voin\npujahtaa, pakoon. Mutta kun hän vain saa minut johdetuksi äyrään\npartaalle ja pannuksi pääni pyörälle, niin on hän valmis lykkäämään\nminut kuiluun.\n\nSitten kertoi Orso miss Lyydialle eräitä yksityisseikkoja isänsä\nkuolemasta ja mainitsi ne pääasialliset todistukset, jotka kaikki\nyhdessä pakottivat häntä pitämään Agostinia vainajan murhamiehenä.\n\n-- Mutta Colombaa ei mikään ole voinut saada vakuutetuksi asiasta.\nSen näen minä selvästi hänen viimeisestä kirjeestänsä. Hän on\nnähtävästi vannonut kuolemaa Barriccineille... Ja nähkääs, miss\nNevil, kuinka suuri minun luottamukseni teihin on; luultavasti ei\nheitä enää olisikaan tässä maailmassa, ell'ei Colomba -- noudattaen\nennakkoluuloa, jota ainoastaan hänen metsäläiskasvatuksensa voi\npuolustaa -- eläisi siinä vakaumuksessa, että kosto kuuluu minulle,\njoka olen perheen pää ja jonka kunnia muka vaatii sitä.\n\n-- Herra della Rebbia, te suorastansa panettelette sisartanne, lausui\nmiss Nevil.\n\n-- En suinkaan, hän on, kuten te juuri sanoitte, tosikorsikalainen...\nHän ajattelee niinkuin kaikki muut kansalaisensa. Tiedättekö, mikä\nminut eilen teki niin surulliseksi?\n\n-- En, mutta jonkun aikaa olette te jo ollut mielestäni tuollaisten\nhuonojen tuulten vallassa... Tuttavuutemme ensimäisinä päivinä olitte\nte paljo rakastettavampi.\n\n-- Päinvastoin olin minä eilen oikeastaan tavallista iloisempi ja\nonnellisempi. Näinhän teidän kohtelevan sisartani niin hellästi ja\nanteeksi antavaisesti!... Palasimme juuri venheelle, eversti ja minä,\nkun eräs soutajista sanoo kirotulla murteellansa: \"Paljo riistaa\nolette te kaatanut, Ors' Anton, mutta Orlanduccio Barricini on\nsentään parempi metsämies kuin te.\"\n\n-- No, mutta mitä kauheaa noissa sanoissa olisi? Vai onko teistä niin\nvälttämätöntä olla etevä metsästäjä?\n\n-- Mutta ettekö te ymmärrä, että tuo hirtehinen piti minua liian\npelkurina murhaamaan Orlanduccion?\n\n-- Tiedättekös, nyt te minua peljästytätte, herra della Rebbia.\nKorsikan ilmanala näyttää voivan tehdä ihmiset sekä kuumetautisiksi\nettä vallan hulluiksi. Onneksi pääsemme me täältä pian pois.\n\n-- Ette, ennenkuin olette käyneet Pietranerassa. Sen olette te nim.\nluvanneet sisarelleni.\n\n-- Luultavasti odottaisi meitä joku kosto, ell'emme lupaustamme\npitäisi.\n\n-- Muistatteko, mitä arvoisa isänne tuonoin kertoi meille\nintialaisista, jotka uhkasivat kuolla nälkään, ell'eivät kauppayhtiön\njohtajat tunnusta heidän vaatimuksiansa oikeutetuiksi?\n\n-- Tekö aikoisitte siis kuolla nälkään? Sitä en usko. Muutaman\npäivän syömättä oltuanne toisi neiti Colomba teille niin maukkaan\n_bruccion_,[14] että pian luopuisitte aikeestanne.\n\n-- Te laskette julmaa leikkiä, miss Nevil, vaikka teidän pitäisi\nhillitä minua. Minä olen näet täällä vallan yksin. Ainoastaan te\nolette estänyt minut tulemasta hulluksi, kuten sanoitte. Te olette\nollut minun suojelusenkelini, mutta nyt...\n\n-- Nyt, sanoi miss Lyydia vakavasti, on teidän ylläpidettävä\nkunnianne miehenä ja sotilaana, mutta sitäpaitse muistonne\nsuojelusenkelistänne, jos hän teille mitään merkitsee, lisäsi hän\nkäännähtäen poispäin taittaakseen erään kukkasen.\n\n-- Oi, neiti Nevil, jospa minä saisinkin uskoa, että teillä todella\non hiukan osanottoa minua kohtaan...\n\n-- Kuulkaas, herra della Rebbia, sanoi miss Nevil vähän liikutettuna,\nkoska te puhutte lapsen lailla, niin kohtelen minä teitä kuin lasta.\nPikku tyttönä ollessani antoi äiti minulle kauniin kaulakoristeen,\njota tulisesti olin halunnut; mutta samalla sanoi hän minulle: \"Joka\nkerran kun käytät tätä koristusta, on sinun muistettava, ett'et osaa\nvielä ranskan kieltä.\" Tämän kautta menetti koko koriste hiukan\narvostansa minun silmissäni. Se vaikutti minuun kuin jonkunlainen\nomantunnon tuska, mutta sittenkin kannoin minä sitä ja -- opin\nranskankielen. Katsokaas tätä sormusta!... Se on egyptiläinen\nkoppakuoriainen, joka on löydetty erään pyramiidin sisästä. Tuo\nomituinen kuvio, joka teistä ehkä on pullonnäköinen, on vertauskuva\nihmiselämästä. Kotimaassani löytyy henkilöitä, joiden mielestä tämä\nmerkkikirjake on sangen hyvin keksitty. Tämä seuraava merkki taas\non kilpi, jossa näette keihästä pitävän käden; se merkitsee ottelua\neli taistelua. Molemmat kuvat yhteensä muodostavat siis lauseen,\njoka mielestäni on kaunis tunnus: Elämä on taistelua. Elkää uskoko,\nettä minä itse noin vain osaan selittää merkkikirjakkeita; nämä\nkuvat on minulle selittänyt eräs oppinut mies, jonka nimi päättyi --\nus-päätteellä. Kas niin, minä lahjoitan teille tämän koppakuoriaisen.\nJoka kerran kun joku paha korsikalainen ajatus valtaa teidät, on\nteidän katseltava tätä taikakalua ja ajateltava, että teidän on\nvoitettava taistelu pahojen intohimojenne kanssa. Eikö totta, minä en\nole mikään huono saarnaaja?\n\n-- Minä muistelen teitä, neiti Nevil, ja ajattelen aina, että...\n\n-- Niin, ajatelkaa aina, että teillä on ystävätär, jota olisi vaikea\nlohduttaa, jos hän kuulisi teidän joutuneen perikatoon. Sitä paitse\nsurettaisi se suuresti esi-isiänne, herroja korpraaleja.\n\nNäin sanoen jätti hän nauraen Orson käsivarren ja juoksi isäänsä\nvastaan:\n\n-- Isä, huusi hän, jättäkää jo rauhaan nuo poloiset linnut ja tulkaa\nkanssamme runoilemaan Napoleonin luolaan.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPoislähdössä on aina jotakin juhlallista, vaikka erotaankin\nainoastaan lyhyeksi ajaksi. Orson piti lähteä sisarensa kanssa\nmatkalle jo varhain aamulla, jonka vuoksi hän jo edellisenä iltana\noli hyvästellyt Lyydiaa, sillä hän ei uskaltanut toivoakaan, että\ntämä hänen vuoksensa poikkeaisi laiskuuden tavoistansa.\n\nJäähyväiset olivat olleet kylmät ja totiset. Tuonoisen keskustelun\njälkeen meren rannikolla näytti miss Lyydia pelkäävän osoittaneensa\nliian suurta osanottoa Orsoa kohtaan ja tämä taas muisti neiti\nNevilen pilan ja keveän puhetavan liiankin hyvin. Hetkisen aikaa\noli hän luullut löytävänsä nuoren englantilaisen missin käytöksessä\nheräävän rakkauden oireita. Mutta sitten tunsi hän itsensä noloksi\nneiti Nevilen leikkiä laskiessa ja arveli olevansa tämän silmissä\nainoastaan tavallinen tuttavuus, joka pian unhottuu.\n\nSuuresti hän sen vuoksi hämmästyi, kun everstin kanssa aamukahvia\njuodessansa näki miss Lyydian astuvan sisään Colomban seurassa. Hän\noli noussut ylös jo klo 5 aamulla ja englantilaiselle neitoselle,\nolletikin miss Nevilelle, oli tämä sellainen ponnistus, että se\nherätti Orsossa toiveita.\n\n-- Kuinka ikävää, että teitä on häiritty näin varhain, sanoi hän.\nHuolimatta varoituksistani on sisareni epäilemättä herättänyt teidät\n... ja siitä voitte syystä kyllä sadatella meitä. Ehkä toivoitte\nminut jo _hirtetyksi_ vai --?\n\n-- En suinkaan, sanoi miss Lyydia aivan hiljaa ja italian\nkielellä, nähtävästi sen vuoksi, ett'ei eversti häntä ymmärtäisi.\nMutta te näytitte eilen murjottavan viattomien pilapuheitteni\njohdosta enkä minä suinkaan tahdo, että te viette huonon muiston\npalvelijattarestanne. Te korsikalaiset olette hirveää väkeä! Hyvästi\nsiis ... ja toivoakseni -- pikaisiin näkemiin!\n\nMiss Lyydia ojensi hänelle kätensä. Orso voi vastata ainoastaan\nhuokauksella. Colomba lähestyi häntä ja vietyänsä hänet erään ikkunan\nsyvennykseen näytti hän jotakin esinettä mezzaronsa alla ja puhutteli\nhäntä matalalla äänellä.\n\n-- Sisareni, sanoi Orso miss Lyydiaan kääntyen, haluaisi antaa teille\nomituisen lahjan, neiti. Mutta meillä korsikalaisilla ei ole paljo\nmitään lahjoittaa lukuunottamatta ystävyyttä, jota aikakaan ei voi\nhävittää. Sisareni sanoo huomanneensa teidän katselleen uteliaasti\ntätä tikaria Se on ikivanha sukumuisto. Luultavasti kantoi sitä\naikoinansa joku niistä korpraaleista, joita minun on kiittäminen\ntuttavuudestanne. Colomban mielestä oli se niin kallisarvoinen, että\nhän halusi saada minulta luvan lahjoittaa sen teille; minä taas\nen tiedä oikein, pitääkö minun antaa siihen suostumukseni, sillä\npelkäänpä teidän nauravan meille.\n\n-- Ase on mainio, sanoi miss Lyydia, mutta koska se on sukumuisto, en\nminä voi sitä vastaanottaa.\n\n-- Ei tämä olekaan isäni tikari, huudahti Colomba vilkkaasti. Tämän\non eräs äitini esi-isistä saanut kuningas Teodorilta. Jos neiti siis\ntästä huolii, olisi se meistä sangen hauskaa.\n\nKokoilijasta ovat kuningas Teodorin aikuiset muinaismuistot\nsanomattoman paljo kallisarvoisemmat kuin mahtavimmalle\nnykyaikaiselle hallitsijalle kuuluneet esineet. Tarjous oli kovin\nhoukutteleva ja miss Lyydia oli jo näkevinänsä, minkä vaikutuksen tuo\nase tekisi levätessään kiilloitetulla pöydällä ... heidän asunnossaan\nSaint Jamesin palatsissa.\n\n-- Mutta, rakas neiti Colomba, sanoi hän ottaen tikarin\nempien, vaikka suostuvan näköisenä, enhän minä voi ... enkä\nuskaltaisikaan laskea teitä matkalle ... noin aseetonna, lisäsi hän\nmiellyttävimmästi Colomballe hymyillen.\n\n-- Onhan veljeni mukana, vastasi Colomba ylpeillen, ja hänellä on\nisänne antama hyvä pyssy. Latasitteko jo pyssyn, Orso?\n\nMiss Nevil piti tikarin, mutta taikauskoinen Colomba pyysi siitä\nyhden sou'n [= viisi penniä] korvaukseksi, koska teräväin ja\npistäväin aseiden lahjoittaminen ystäville muka tuottaa turmiota\nantajalle.\n\nVihdoinkin oli eron hetki tullut. Vielä kerran puristi Orso neiti\nLyydian kättä. Colomba syleili häntä ja tarjosi sitten ruusuiset\nhuulensa everstille, joka vallan hämmentyi tästä korsikalaisesta\nkohteliaisuudesta. Salin akkunasta katseli miss Lyydia, kuinka veli\nja sisar nousivat satuloihinsa; Colomban silmissä näytti loistavan\nvahingonilo, jota hän ei ollut ennen nähnyt.\n\nTuo pitkä ja voimakas nainen intoilevine käsityksinensä\nmetsäläiskunniasta, joka ylpeyden leima otsallansa ja huulet ivahymyn\nkierteissä vei tuossa nuoren, ikäänkuin mustaa hanketta varten\naseestetun miehen mukanansa, johdatti hänen mieleensä Orson pelvon\ntunteet: hän oli näkevinänsä pahuuden hengettären raastavan miestä\nperikatoansa kohti. Ratsun selkään noustuansa kohotti Orso päänsä\nja huomasi miss Lyydian. Aavistiko hän neiti Lyydian ajatukset vai\nhalusiko ainoastaan sanoa viimeiset jäähyväiset, koska samassa vei\nnauhassa riippuvan egyptiläisen sormuksen huulillensa?\n\nMiss Lyydia poistui punastuen akkunasta. Kun hän kohta sen jälkeen\ntaas palasi akkunaan, näki hän molempain korsikalaisten kiitävän\ntäyttä laukkaa vuoristoon päin pienten ponyhevoistensa seljässä.\nPuoli tuntia myöhemmin näytti eversti kiikarinsa avulla heidät\nkaukana ... lahden pohjassa ja senkin hän eroitti, että Orso usein\nkäänsi päänsä kaupunkiin päin. Vihdoin katosi hän niiden suomaiden\ntaakse, joiden sijalla nykyään leviävät metsäopiston kauniit\nviljelykset.\n\nKatsahtaessansa peiliin huomasi miss Lyydia kasvonsa kalvaiksi.\n\n-- Mitä mahtanee tuo nuori mies ajatella minusta, mietti hän, ja\nmitä on minun hänestä ajateltava?... Ja miksi ajattelisinkaan enää\nhäntä?... Matkatuttavuus vain!... Mitä varten tulinkaan tänne\nKorsikaan?... Enhän minä tätä saarta rakasta ... en vähääkään... Ei,\nei, se on mahdotonta!... Entäs Colomba ... voceratrice!... Minusta\ntulisi siis voceratricen käly, joka käy pitkä tikari vyöllänsä!\n\nSamassa huomasi hän ottaneensa käteensä kuningas Teodorin antaman\naseen. Sen heitti hän toalettipöydällensä.\n\n\"Colomba Lontoossa! ... tanssimassa Almackin palatsissa!... Hyvä\nJumala, mikä salonkileijona, ... ihan näytettävä otus!... Hänellä\nvoisi olla ehkä mainio menestys?... Orso rakastaa minua, siitä\nolen varma... Hän on romaanisankari, jonka minä olen johtanut pois\nseikkailu-uraltansa... Mutta olikohan hänellä todellakin halu kostaa\nisänsä kuolema korsikalaisella tavalla? Se olisi ollut jonkinlainen\nKonradin ja dandyn [= keikarin] välille kuuluva urho... Hänestä olen\nolen minä tehnyt pelkän dandyn, jolla kuitenkin on korsikalainen\nräätäli!\"\n\nHän viskausi vuoteellensa ja halusi nukkua. Mutta se oli mahdotonta.\nEn yritäkään enää seurata hänen ajatustensa juoksua... Sata kertaa\nvakuutti hän siinä itselleen, ett'ei herra della Rebbia ole ollut, ei\nole eikä ikinä tule olemaan hänelle mitään.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTällä välin jatkoi Orso matkaansa Colomban kanssa. Nopea kulku esti\nheitä alussa puhumasta mitään toisillensa. Mutta kun liian jyrkät\ntörmät pakoittivat heitä ajamaan käyden, vaihtoivat he muutamia\nsanoja ystävistänsä, joista he juuri olivat eronneet. Colomba puhui\ninnostuksella miss Lyydian kauneudesta, hänen vaaleista kiharoistansa\nja sirosta käytöksestänsä. Sitten kysyi hän oliko eversti Nevil\ntodellakin niin rikas kuin hän näytti olevan ... ja oliko miss Lyydia\nhänen ainoa lapsensa.\n\n-- Sepä olisi siis mainio naimakauppa, sanoi hän. Eversti Nevil\nnäyttää olevan teille sangen ystävällinen...\n\nKun Orso ei vastannut mitään, jatkoi hän:\n\n-- Meidänkin perheemme on ennen ollut rikas ... ja on vielä\nvarakkaampia koko saarella. Kaikki nuo _signori_[15] ovat äpäriä.\nTosiylimyksiä ovat vain korpraaleista johtuvat suvut ... ja\ntiedättehän, Orso, että johdatte sukunne Korsikan ensimmäisistä\nkorpraaleista. Perheemme on, kuten tiedätte, kotoisin toiselta\npuolen vuoristoa,[16] vaikka kansalaissodat pakottivat sukumme\nasettumaan tälle puolen saarta. Jos minä olisin teidän sijassanne,\nOrso, en viivyttelisi hetkeäkään pyytääkseni miss Lyydian kättä hänen\nisältänsä... (Orso kohautti olkapäitänsä). Hänen myötäjäisillänsä\nostaisin minä Falsettan metsäpalstat ja viini-lehdot laaksossa\nkotimme luona. Sitten rakentaisin minä kauniin kivirakennuksen ja\nkorottaisin yhdellä kerroksella sen vanhan tornin, jossa Sambucuccio\nteki lopun maurilaisjoukosta kreivi Henri le bel Misseren aikana.[17]\n\n-- Colomba, sinä olet hupsu, vastasi Orso kiirehtien ratsuansa.\n\n-- Te olette mies, Ors' Anton', ja ymmärrätte tietysti paremmin kuin\nnainen, mitä teidän on tehtävä. Mutta tahtoisinpa mielelläni tietää,\nmitä esteitä tuo englantilainen eversti voisi keksiä sukuliitolle...\nLöytyyköhän Englannissa korpraaleja?...\n\nJotenkin pitkän taipaleen tehtyänsä saapuivat veli ja sisar\nnäin puhellen pieneen kylään lähellä Bocognanoa ja pysähtyivät\nsiihen syödäkseen päivällistä. Siihen he sitten yöpyivätkin erään\nperhetuttavan luo. Tämä otti heidät vastaan sillä korsikalaisella\nvieraanvaraisuudella, jota ei voi arvostella, ell'ei ole sitä\nkokenut. Seuraavana päivänä saattoi isäntä, joka oli ollut rouva\ndella Rebbian kummi-isä, heitä lieu'n matkan päähän kotoansa.\n\n-- Katsokaapas noita metsiä ja pensahistoja, sanoi hän Orsolle eron\nhetkellä, niissä voisi mies, jonkun onnettoman työn tehtyänsä,\nviettää kymmenkunnan vuotta kaikessa rauhassa, sillä siellä eivät\nsantarmit eivätkä poliisit häntä löytäisi. Nämä metsät ulottuvat\naina Vizzavonaan saakka ja jos teillä on ystäviä Bocognanossa tahi\nsen ympäristössä, ei siellä ole mitään hätää. Kas, mikä kaunis\npyssy teillä on tuossa, Ors' Anton', se mahtaa kantaa kauas. Pyhän\nNeitsyen veren nimessä, kuinka suuri kuula siihen mahtuu! Sillä voisi\nnähtävästi tappaa parempiakin otuksia kuin metsäsikoja.\n\nOrso vastasi kylmästi pyssyn olevan englantilaista tekoa ja kantavan\n_lyijyä_ sangen kauvas. Sitten syleiltiin toisiansa ja kumpikin\njatkoi matkaansa omalle tahollensa.\n\nMatkustajamme olivat saapuneet jo jokseenkin lähelle Pietraneraa,\nkun huomasivat edessä olevan vuorisolan luona 7 tai 8 pyssyillä\nvarustettua miestä, joista eräät istuivat maantien kivillä, toiset\nloikoivat nurmikolla tiepuolessa ja muutamat seisoivat ikäänkuin\ntähystäen heihin päin. Miesten hevoset kävivät laitumella vähän\nmatkan päässä.\n\nColomba tarkasti heitä hetkisen kiikarilla, jonka hän otti eräästä\nsuuresta nahkataskusta, jommoisia kaikilla korsikalaisilla aina on\nmuutamia satulassansa matkalla oltaessa. -- Meidän väkeä! huudahti\nhän iloisella äänellä. Pieruccio on siis hyvin täyttänyt tehtävänsä.\n\n-- Mitä väkeä?\n\n-- Paimeniamme, vastasi Colomba. Toissailtana lähetin minä Ajacciosta\nPieruccion käskyllä, että hän kokoisi nuo kunnon miehet saattamaan\nteitä kotiin. Teidän ei näet sovi palata Pietraneraan ilman\nsaattuetta ... sillä teidän tulee muistaa, että Barricinit ovat\nmahdollisia millaisiin hankkeihin hyvänsä.\n\n-- Colomba, sanoi Orso ankarasti, minä olen jo monta kertaa kieltänyt\nsinua puhumasta minulle Barricineista ja perättömistä epäilyksistäsi.\nMinä en todellakaan tee itseäni naurettavaksi palaamalla kotiin\ntuollaisen lurjusjoukon saattamana enkä pidä siitä, että olet koonnut\nheidät tähän minulle siitä mainitsematta.\n\n-- Te olette unohtanut syntymämaanne tavat, veljeni. Sen vuoksi\ntäytyy minun teitä vartioida, koska te epäviisaasti saatatte itsenne\nvaaran alaiseksi. Velvollisuuteni oli toimia niinkuin olen tehnyt.\n\nSamassa huomasivat paimenet heidät, juoksivat hevostensa luo ja\ntulivat pian täyttä laukkaa heitä vastaan.\n\n-- Evviva Ors' Anton'! huusi eräs valkeapartainen, roteva vanhus,\njoka helteestä huolimatta oli pukeutunut vuohen nahkaa paksummasta\nkorsikalaisesta kankaasta tehtyyn paslikilla varustettuun kauhtanaan.\nIsänne täydellinen kuva te olette, vaikka häntä kookkaampi ja\nvantterampi. Voi, mikä kaunis pyssy! Tuollaisesta aseesta puhutaan\nvielä Pietranerassa, Ors' Anton'!\n\n-- Evviva Ors' Anton'! toisti koko paimenkuoro. Tiesimmehän, että\nkerran palaa hän kotiansa!\n\n-- Voi, hyvä Ors' Anton', lausui eräs pitkä ruskeaihoinen\nroikale, kuinka iloiseksi tulisikaan isänne, jos nyt olisi teitä\nvastaanottamassa. Se rakas eversti! ... tiedättekös, jos hän olisi\nuskonut minua ... ja antanut minun selvittää asiat Giudicen kanssa,\nniin... Mutta se kelpo ukko ei uskonut minua; ... nyt hän kyllä\ntietää minun oikeassa olleen.\n\n-- Hyvä, sanoi vanhus, Giudice ei mitään menetä, jos odottaakin.\n\n-- Evviva Ors' Anton'!\n\nJa huudahdusta säesti tusina pyssynlaukausta.\n\nOrso kävi sangen huonolle tuulelle tämän sikin sokin huutavan\nratsujoukon keskelle joutuessansa, jossa itsekullakin oli kiire\nkättelemään häntä. Jonkun aikaa kätteli hän siinä voimatta saada\nääntänsä kuuluville.\n\nOttaen sitten sen muodon, joka hänellä oli komppaniansa etunenässä,\nkun hän jakeli moitteitansa, sai hän vihdoin sanotuksi:\n\n-- Ystäväni, kiitän teitä siitä ystävyydestä, jota osoitatte minulle\nja olette osoittaneet isälleni. Mutta minä vaadin teiltä, ett'ette\ntule minua neuvomaan. Tiedän varsin hyvin, mitä minun on tehtävä.\n\n-- Hän on oikeassa, hän on oikeassa!... huusivat paimenet.\nTiedättehän, että voitte luottaa meihin, Ors' Anton'!\n\n-- Aivan oikein, teihin luotan. Mutta nyt en tarvitse teistä\nainoaakaan, sillä mikään vaara ei uhkaa meitä. Tehkää siis aluksi\npuolikäänne ja rientäkää karjanne luo. Tien Pietraneraan minä tunnen\nenkä oppaita kaipaa.\n\n-- Elkää ensinkään peljätkö, lausui vanhus. Tänään eivät he uskalla\nnäyttäytyäkään. Kyllä hiiri läpensä löytää, kun kissa lähestyy.\n\n-- Kissa voit olla itse, vanha valkoparta, sanoi Orso. Mikä on nimesi?\n\n-- Mitä? Ettekö te tunne minua, Ors' Anton', minua, joka olen pitänyt\nteitä niin usein mukanani vihaisen muulini seljässä? Ettekö te tunne\nPolo Griffoa! ... kelpo mies, tietäkääs, jonka ruumis ja sielu\nkuuluu della Rebbian suvulle. Lähettäkää sana vain ... ja jos teidän\nkarkeakuulainen kiväärinne äännähtää, niin ei tämä musketti, joka jo\non yhtä vanha kuin minäkin, ole vaikeneva. Luottakaa siihen, Ors'\nAnton'.\n\n-- Hyvä, hyvä. Mutta kaikkien perkeleiden nimessä, menkää nyt\ntiehenne ja antakaa meidän rauhassa jatkaa matkaamme.\n\nPaimenet poistuivat vihdoin ratsastaen hyvää nelistä Pietroneran\nkylää kohti. Tuon tuostakin pysähtyivät he kuitenkin kaikille mäen\nkukkuloille ikäänkuin tutkistellaksensa, näkyikö ehkä salaväijyjiä\njossakin; koko ajan pysyivät he kyllin lähellä Orsoa ja hänen\nsisartansa voidaksen saavuttaa näitä, jos tarvis vaati.\n\n-- Kyllä minä hänet tunnen, sanoi vanha Polo Griffo seuralaisillensa,\nkyllä minä hänet tunnen. Hän ei sano, mitä aikoo tehdä, mutta hän sen\ntekee kuitenkin. Isänsä selvä kuva hän on. Hyvä mies, sanopas, ett'et\nsinä mitään pahaa tahdo kenellekään!... Vaikka olet tehnyt lupauksesi\npyhälle Negalle![18] Oivallista!... Mutta minäpäs en antaisi yhtä\nviikunaa voudin nahasta, minä. Ennen kuin kuukausi on kulunut voitte\ntehdä siitä nahkasäkin.\n\nTämän esijoukon ilmoittamana saapui siis della Rebbia-suvun\njälkeläinen kotikyläänsä ja ajoi sen läpi vanhojen esi-isiensä\nkorpraalein ikivanhaan kotitaloon. Rebbialaiset, jotka pitkän aikaa\nolivat kaivanneet johtajaa, olivat joukolla saapuneet vastaanottamaan\nOrsoa ja puolueettomatkin kyläläiset seisoivat kaikki porteillansa\nnähdäkseen hänet. Barricinilaiset sitä vastoin pysyivät majoissansa\ntähystellen tulijoita ikkunaluukkujensa raosta.\n\nPietraneran kylä on sangen säännöttömästi rakennettu, kuten kaikki\nKorsikan linnakylät; jos tahdotte nähdä oikean kadun, on teidän\nmatkustettava Cargeseen, jonka hra de Marboeuf on aikoinansa\nrakennuttanut. Talot Pietranerassa ovat rakennetut hajallensa ja\nilman mitään suunnitelmaa pienen kukkulan vierteelle tahi oikeammin\nvuoren rapputasangolle.\n\nMelkein kylän keskikohdalla kohoaa suuri, vihreä rautatammi ja\nsen luona on vesisäiliö graniitista, johon puuränni johtaa veden\nlähimmästä lähteestä.\n\nTämä yleishyödyllinen muistomerkki on rakennettu della Rebbia ja\nBarricini-sukujen kustannuksella, mutta suuresti erehdytte, jos\npidätte sitä todistuksena näiden perheiden keskinäisestä sovusta. Se\non näet päinvastoin keskinäisen kateuden tuote.\n\nKun eversti della Rebbia kerran lähetti kunnanneuvostolle\npienen rahasumman ottaaksensa osaa säiliörakennukseen, kiiruhti\nasianajaja Barricini tarjoamaan samankokoisen lahjan; tätä\nanteliaisuus-kilpailua saa Pietranera kiittää vesijohdostansa.\nVihreän rautatammen ja vesisäiliön ympärillä on tyhjä paikka, jota\nkutsutaan toriksi; siihen kokoutuvat joutilaat iltaisin. Joskus\nlyödään siinä korttia ja kerran vuodessa, nim. karnevaalin aikana,\ntanssitaan siinä.\n\nTorin molemmissa päissä kohoaa pari graniitista ja liuskakivestä\ntehtyä rakennusta, jotka ovat enemmän huomattavat korkeutensa kuin\nlaajuutensa vuoksi. Ne ovat della Rebbian ja Barricini-sukujen\nvihamieliset linnatornit. Rakennustavaltansa ovat ne yhtä\nyksitoikkoisia, korkeudeltansa myöskin samanlaisia ja selvästi\nhuomaa, että nämä perheet ovat aina pitäneet kilpailua vireillä\nrikastumatta kumpikaan toisensa kustannuksella.\n\nEhkä on asianmukaista antaa lyhyt selitys siitä, mitä tornilla\ntässä tapauksessa ymmärretään. Se on neliskulmainen, noin 40 jalkaa\nkorkea tornirakennus, jota muualla maailmassa nimitettäisiin\nvain kyyhkyislakaksi. Noin kahdeksan jalkaa korkealla maasta on\novi torniin, jonne päästään sangen jyrkkiä portaita myöten. Oven\nyläpuolella on akkuna ja jonkunlainen parveke, jonka permannossa\non ampumareikä, mistä kutsumaton vieras vaaratta voidaan tuhota\nkuoliaaksi. Akkunan ja oven välillä nähdään pari töykeästi veistettyä\nvaakunaa. Toinen näistä on aikoinansa esittänyt Genovan ristiä,\nvaikka se nykyään jo on mennyt niin pilalle, ett'ei siitä voi saada\nselkoa muut kuin muinaistutkijat. Toisessa taas nähdään sen suvun\nvaakunat, jonka hallussa tornirakennus on. Täydentääksemme kuvauksen\nkoristuksista on meidän mainittava muutamat kuulanjäljet vaakunoissa\nja akkunanpielissä.\n\nTästä voinee lukija jo muodostaa mielessänsä kuvan keskiaikaisesta\nherraskartanosta Korsikassa. Lisätkäämme vain, että asuntorakennus\njollakin tavoin aina liittyy torniin ja että asuntorakennuksesta\nuseimmassa tapauksessa voitiin päästä suoraan torniin.\n\nDella Rebbian torni ja kivitalo oli pohjoispuolella Pietraneran\ntoria; eteläpuolella taas sijaitsi Barricinin talo torninensa.\nPohjoisesta tornista graniittikaivolle saakka ulottui della Rebbian\nkävelypuisto; vastakkainen puoli taas kuului Barricineille. Everstin\npuolison hautajaisista saakka ei toisen perheen jäsenen koskaan oltu\nnähty kävelevän sillä puolen toria, joka hiljaisen sopimuksen nojalla\nei hänelle kuulunut. Oikaistakseen matkaa aikoi Orso ratsastaa\nvoudin talon ohitse, mutta silloin huomautti Colomba häntä tästä\npyytäen, että kierrettäisiin toista katukujaa, jota he voivat päästä\nkotitalollensa tarvitsematta ajaa torin poikki.\n\n-- Mitä turhia! Onhan tori kaikkia varten, sanoi Orso, ja kannusti\nratsuansa.\n\n-- Rohkea mies, sanoi Colomba aivan hiljaa. Isäni, hän on kostava\nkuolemasi!\n\nTorille tultua asettui Colomba veljensä ja Barricinien talon välille\npitäen koko ajan silmällä vihamiesten talon akkunoita. Hän huomasi ne\näskettäin suljetuiksi ja varustetuiksi n.k. archereilla. Archereiksi\nkutsutaan ampumareikien tapaisia, kapeita aukkoja, jotka sisäpuolelta\nvoidaan sulkea paksuilla lankkutelkimillä. Näin varustaudutaan\nsilloin, kun odotetaan hyökkäystä ja näiden varustusten suojasta\nvoidaan hyökkääjiä ampua vallan salaa.\n\n-- Voi raukkoja, huudahti Colomba. Katsokaas, veljeni, Barricinit\nalkavat jo puolustautua ja varustavat itsensä; mutta kerran täytyy\nheidänkin tulla ulos talostansa!\n\nOrson meno torin eteläpuolen poikki herätti suurta huomiota\nPietranerassa ja pidettiin sitä yltiöpäisyyttä lähenevän\nrohkeuden todistuksena. Vihreän tammen alle illalla kokoutuneiden\npuolueettomain keskuudessa oli siinä keskustelun ainetta\nloppumattomiin.\n\n-- Onneksi eivät Barricinin pojat ole vielä palanneet kotiinsa, sanoi\njoku, sillä nämä eivät ole niin pitkämielisiä kuin heidän isänsä\nasianajaja on. Luultavasti eivät he olisi sallineet vihamiehensä\ntulla heidän alueellensa rankaisematta uskalikkoa teostansa.\n\n-- Muistakaa minun sanoneeni, naapuri, lisäsi eräs vanhus, joka oli\nlinnan oraakeli, että Colomballa on jotakin mielessänsä. Sen näin\nhänen kasvojensa ilmeestä tänään. Tunnen ruudin hajua ilmassa. Pian\non Pietranerassa \"tuoresta lihaa\" ... ja sangen huokeasta!\n\n\n\n\nX.\n\n\nOrso, joka oli vallan nuorena eronnut isästänsä, oli tuskin ehtinyt\noikein tutustuakaan häneen. Viisitoista vuotiaana oli hän nim.\njättänyt Pietraneran opiskellaksensa Pisassa ja joutunut sieltä\nsotakouluun, jota hän kävi Ghilfuccion samotessa ympäri Europaa\nkeisarillisten lippujen mukana.\n\nMantereella oli Orso nähnyt hänet pitkien loma-aikojen kuluttua,\nmutta 1815 palveli hän isänsä komentamassa rykmentissä. Ankarana\njärjestyksen miehenä kohteli eversti poikaansa aivan samalla lailla\nkuin muitakin nuoria luutnantteja eli toisin sanoen ankarasti.\n\nOrson säilyttämät muistot hänestä olivat kahtalaiset. Pietraneran\najoilta muisti hän isänsä usein uskoneen hänelle miekkansa ja\nmetsästysretkeltä palatessa pyssynsä; taikka oli hän opettanut häntä\npalleroisena istumaan ensi kerran päivällispöydässä. Sitten säilyi\nhänessä kuva isästänsä sellaisena kuin tämä esiytyi lähettäessänsä\nhänet jostakin ajattelemattomuudesta arestiin, jolloin hän aina\nkutsui poikaansa luutnantti della Rebbiaksi.\n\n-- Luutnantti della Rebbia, te ette ollut ajoissa paikoillanne ...\nkolme päivää arestia... Komppanianne on viisi metriä liian kaukana\nreservistä ... viisi päivää arestia. -- Te esiinnytte leirilakissa\nklo 12 ja viisi minuuttia ... siitä saatte te viikon arestia...\n\nYhden ainoan kerran oli hän kiittänyt häntä. Se tapahtui\nQuatre-Bras'issa.\n\n-- Sangen hyvin, Orso; mutta hiukan viisaammin.\n\nNämä viimeiset muistot eivät muuten johtuneet hänen mieleensä\nPietranerassa. Lapsuuden ajoilta tutut seudut ja huonekalut, joita\noli käyttänyt hänen hellästi rakastettu äitivainajansa, herättivät\nhänessä satoja suloisia ja ikäviä muistoja. Häntä vartova synkkä\ntulevaisuus, sisaren mielialan aiheuttama epämääräinen levottomuus\nja ennen kaikkea ajatus, että miss Nevil oli piakkoin saapuva hänen\nkotitaloonsa, joka nyt näytti hänestä niin pieneltä, köyhältä\nja sopimattomalta loistoon tottuneelle maailmannaiselle, pelko\nhalveksimisesta, jonka tämä ympäristö hänessä ehkä synnyttäisi,\nkaikki nämä ajatukset muodostivat hänen päässänsä sekamelskan\naikaansaaden hänessä syvän masennuksen.\n\nIllallispöytään käydessään istahti hän siihen tammesta tehtyyn,\nsuureen ja mustaksi maalattuun nojatuoliin, jossa hänen isänsä\ntavallisesti istui perheen aterioidessa; hymyillä täytyi hänen\nColomballe, joka vitkasteli ja empi käydäkö hänen kanssansa aterialle\nvai ei. Muuten oli hän sisarellensa kiitollinen siitä, että tämä\npysyi äänetönnä illallisaterian ajan ja heti sen jälkeen äkkiä\npoistui, sillä hän tunsi itsensä liian liikutetuksi vastustaaksensa\nhyökkäystä, jota Colomba epäilemättä valmisteli. Mutta Colomba sääli\nhäntä ja tahtoi suoda hänelle mietintöaikaa.\n\nPää käsivarassa istui hän kauvan liikkumattomana ja muisteli mitä hän\nparin viime viikon kuluessa oli elänyt; kauhulla huomasi hän kaikkien\ntäällä elävän jonkunlaisessa odotustilassa hänen käytöksensä suhteen\nBarricineja kohtaan. Nyt oli hän jo huomannut, että yleinen mielipide\nPietranerassa oli kallistunut hänen puolellensa. Mutta hänen täytyi\nkostaa, muuten pidettiin häntä raukkana.\n\nMutta kenelle oli hänen kostettava? Barricineja hän ei voinut uskoa\nmurhaan syypäiksi. Tosin olivat he hänen perheensä vihollisia,\nmutta pitääksensä heitä salamurhaajina täytyi hänen jo turvautua\nmaamiestensä sivistymättömiin ennakkoluuloihin. Joskus katsahti\nhän miss Nevilen antamaan taikasormukseen muistellen itsekseen sen\naatetta: \"Elämä on taistelua!\" Mutta siitä olen minä suoriutuva\nvoittajana, sanoi hän vihdoin päättävästi ja tämän hyvän ajatuksen\nlausuttuansa nousi hän ylös, otti lampun ja aikoi nousta\nleposuojaansa, kun hän äkkiä kuuli talon ovelle koputettavan.\n\nHetki oli liian myöhäinen vieraskäyntiä varten. Samassa ilmestyivät\nColomba ja palvelustyttö ovelle.\n\n-- Ei mitään hätää, sanoi hän juosten avaamaan.\n\n-- Kuka siellä? kysyi hän kuitenkin, ennen kuin oven avasi.\n\n-- Minä vain, kuului vieno ääni ulkoa vastaavan.\n\nHeti nostettiin teljin syrjään ja pian sen jälkeen ilmestyi Colomba\nruokasaliin mukanansa noin 10-vuotias, avojalkainen, ryysyinen pieni\ntyttönen, päähineenä huono huivi, jonka alta valahti esille pitkiä\nhiussuortuvia, väriltänsä mustia kuin korpin siivet. Muuten oli\nlapsukainen laiha, kalpea ja ahavoittunut iholtansa; mutta silmistä\nloisti älyn tuli. Huomatessansa Orson pysähtyi hän pelokkaana ja\nniiasi hänelle talonpoikaisten naisten tapaan; sitten sanoi hän\nColomballe jotakin aivan hiljaa ja antoi hänelle käteen vasta ammutun\nfasaanin.\n\n-- Kiitos, pikku Chili, sanoi Colomba. Kiitä enoasi meidän\npuolestamme. Kuinka hän voi?\n\n-- Palvelukseksenne, neiti, varsin hyvin. Minä en voinut tulla\nvaremmin, kun hän myöhästyi. Minä sain odottaa häntä kolme tuntia\npensaston laidassa.\n\n-- Oletkos sinä syönyt illallistakaan?\n\n-- En, neiti, enkä minä olisi ehtinytkään.\n\n-- No, sinä saat kohta käydä illalliselle. Vieläkö enollasi on leipää?\n\n-- Vielä vähän, mutta ruuti alkaa häneltä olla jo aivan lopussa.\nVesilintujakin olisi jo ... mutta kun ei ole ruutia.\n\n-- Minä annan sinulle kohta leipää ja ruutia. Sano, että enosi pitää\nsitä säästäen, sillä ruuti on kallista.\n\n-- Colomba, sanoi Orso ranskaksi, ketä kohtaan sinä näin harjoitat\nhyväntekeväisyyttä?\n\n-- Erästä tämän kylän ryöväriraukkaa kohtaan, vastasi Colomba samalla\nkielellä. Tämä pikku tyttönen on hänen sisarensa lapsi.\n\n-- Mielestäni voisit paremmin sijoittaa lahjasi. Kuinka sinä voit\nlähettää ruutia roistolle, joka voi käyttää sitä rikosten tekoon?\nEll'eivät kaikki täällä olisi niin surkuteltavan heikkoja ryöväreitä\nkohtaan, olisivat ne jo aikoja sitten hävinneet Korsikasta.\n\n-- Pahimmat Korsikan asukkaista eivät ole ne, jotka saloilla\nasuvat.[19]\n\n-- Anna heille vain leipää, jos haluat ... sitä ei voi kieltää\nkeneltäkään, mutta minä en salli, että sinä varustat heitä\nampumavaroilla.\n\n-- Rakas veljeni, sanoi Colomba vakavasti, te olette talon isäntä ja\nkaikki täällä on teidän, mutta sen sanon minä teille jo ennakolta,\nettä ennen annan minä tälle tyttöselle mezzaroni myytäväksi, kuin\nkiellän ruudin ryöväriltä. Jos häneltä kiellätte ruudin, voitte\nsamalla jättää hänet santarmien käsiin. Miten voisi hän muuten\npuolustautua näitä vastaan kuin kartessilaukauksilla?\n\nTyttönen söi ahnaasti saamansa leipäpalan ja katseli tarkkaavasti\nvuoroin Colombaan vuoroin hänen veljeensä koettaen lukea heidän\nsilmistänsä, mitä he keskenänsä ranskaksi puhuivat.\n\n-- Ja mitä hän siis on tehnyt, tuo sinun suosikkisi? Minkä rikoksen\njohdosta pakeni hän pensahiston peittoon?\n\n-- Brandolaccio ei ole tehnyt mitään rikosta, huudahti Colomba. Hän\ntappoi Giovan' Opizzon, joka oli murhannut hänen isänsä sillä aikaa,\nkun hän palveli armeijassa.\n\nOrso kääntyi poispäin, otti lampun ja nousi mitään vastaamatta\nkamariinsa. Senjälkeen antoi Colomba lapselle ruutia ja evästä,\nsaattoi hänet ovelle ja varoitti erotessa:\n\n-- Muista sanoa, että enosi valvoo hyvin Orson henkeä!\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOrso ei saanut pitkään aikaan unta ja heräsi sen vuoksi seuraavana\naamuna myöhään, olletikin Korsikan tapoihin nähden. Tuskin oli hän\nnoussut ylös, niin sattuivat hänen silmänsä vihollistensa taloon,\njoka nyt oli varustettu n.k. archereilla. Hän laskeusi alas ja kysyi\nsisartansa.\n\n-- Neiti Colomba on kyökissä valamassa kuulia, vastasi palvelustyttö\nSaveria.\n\nHän ei siis voinut astua täällä askeltakaan saamatta aina muistutusta\nsodasta.\n\nColomban tapasi hän istumasta rahilla juuri valettujen kuulain\nkeskellä; hän leikkeli lyijypalasia.\n\n-- Mitä hittoa sinä täällä teet? kysyi Orso.\n\n-- Teillä ei ollut kuulia everstin pyssyä varten, vastasi hän\nvienolla äänellänsä; sattumalta löysin minä sopivan kuulavormun ja\nvielä tänään on teillä 24 lyijykuulaa, veljeni.\n\n-- Niitä en, jumalan kiitos, tarvitse.\n\n-- Tässä maassa ei mies saa jäädä aseettomaksi, Ors' Anton'. Te\nolette unhottanut, millaiset ihmiset teitä täällä ympäröivät.\n\n-- Jos minä olenkin sen unhottanut, niin pianpa sinä siitä muistutat.\nMutta sanopas, tuotiinko tänne eräs suuri matkakirstu ... muutamia\npäiviä sitten?\n\n-- Tuotiin kyllä, veljeni. Tahdotteko, että kannan sen kamariinne?\n\n-- Sinäkö muka kantaisit sen! Ethän sinä jaksaisi sitä nostaakaan...\nEikö täällä ole miestä sitä kantamaan?\n\n-- En minä ole niin heikko kuin luulette, sanoi Colomba käärien ylös\nhihansa ja paljastaen valkoisen, pyöreän ja muodoltansa täydellisen\nkäsivarren, joka ilmaisi tavattomampaa voimaa. Saveria, tulkaa\nauttamaan minua, sanoi hän palvelustytölle.\n\nYksin nosti hän jo ylös tuon raskaan kirstun, mutta silloin riensi\nOrso auttamaan häntä.\n\n-- Tässä kirstussa on sinulle jotakin, rakas siskoseni, sanoi hän.\nAntanethan anteeksi, että lahjani ovat niin vähäpätöisiä, mutta\npuolelle palkalle asetetun luutnantin kukkaro ei ole juuri lihava.\n\nPuhuessansa oli hän avannut kirstun ja veti sieltä esille muutamia\nhameita, shaalin ja muita nuorelle neitoselle sopivia käyttöesineitä.\n\n-- Oi, kuinka kauniita tuomisia! huudahti Colomba, Minäpä vien ne\nheti lukon taa, ett'eivät ne pilaannu. Voinhan säilyttää ne häitäni\nvarten, lisäsi hän surullisesti hymyillen, sillä nyt kannan minä\nvielä surupukua.\n\nJa sitten suuteli hän veljensä kättä.\n\n-- Mitä joutavaa lapsen rakkautta? Käydä surupuvussa näin kauvan!\n\n-- Minä olen sen vannonut, sanoi Colomba varmalla äänellä, enkä riisu\nsurupukuani, ennenkuin...\n\nSamalla katsahti hän ikkunasta Barricinien taloon päin.\n\n-- Ja milloin aiot sinä mennä naimisiin? kysyi Orso estäen häntä\nlausettansa lopettamasta.\n\n-- Minä en suostu muihin miehiin kuin sellaiseen, joka suorittaa\nkolme urotyötä...\n\nJa sitten katsoi hän taas surullisena vihamiehen asuntoa kohti.\n\n-- Minua kummastuttaa, Colomba, ett'ei noin kaunis tyttö jo ole\nnaimisissa. Kas niin, sanopas minulle, kuka sinua täällä kosiskelee.\nKai saanen kohta kuulla serenaadeja ... ja niiden täytyykin olla\nkauniita miellyttääkseen niin suurta runoilijatarta kuin sinä olet.\n\n-- Kukapa huolisi köyhästä orpotytöstä?... Ja sitä paitse pitää sen\nmiehen, joka saa minut luopumaan surupuvustani, antaa surupuvun aihe\nnaisille tuolla vastapäätä.\n\n-- Tuo alkaa jo olla hulluutta, ajatteli Orso itseksensä.\n\nMutta muuten ei hän vastannut mitään päästäkseen tästä\nkeskusteluaineesta.\n\n-- Orso, sanoi Colomba hyväilevästi, minullakin on teille jotakin\nlahjoitettavaa. Tuo puku, joka teillä on yllänne, on liian hyvä\nkäyttää täällä maalla. Kaunis pitkätakkinne olisi repaleina parissa\npäivässä, jos käytätte sitä maquis-pensastossa. Sen voitte te pukea\nyllenne, kun miss Nevil saapuu tänne.\n\nAvaten erään kaapin otti hän sieltä täydellisen metsästyspuvun.\n\n-- Minä olen ommellut teille samettitakin ... ja tälläisen päähineen,\njota meikäläiset hienot herrat käyttävät. Sen olen valmistanut teille\njo aikoja sitten. Tahdotteko koettaa näitä?\n\nJa Colomba auttoi veljensä ylle vihreästä sametista tehdyn väljän\ntakin, jonka selkäpuolessa oli summattoman suuri tasku.\n\nSitten asetti hän Orson päähän mustasta sametista ommellun suipon\nlakin, joka oli koristettu mustilla helmillä ja tummalla silkillä ja\npäättyi jonkunlaiseen tupsuun.\n\n-- Kas tässä isän patruunavyö, sanoi hän, ja takkinne taskussa on\nteillä hänen tikarinsa. Lisäksi noudan minä teille pistoolin.\n\n-- Olenpa minä kuin mikäkin ryöväri Ambigue-teaatterissa, sanoi Orso\nkatsahtaen Saverian ojentamaan pikku peiliin.\n\n-- Noin olette te erittäin hyvin puettu, Ors' Anton', arveli vanha\npalvelijatar, parempaa tupsulakkia ei löydy Bocognanossa eikä\nBastelicassakaan.\n\nOrso söi aamiaista tässä uudessa puvussansa ja mainitsi aterioidessa,\nettä hänen kirstussansa löytyi joukko kirjoja; sitä paitse oli\nhänen tarkoituksensa tilata lisää Ranskasta ja Italiasta ja luettaa\nsisarellensa paljo kirjallisuutta.\n\n-- Se on näet häpeä, ett'ei sinun ikäisesi tyttö tunne asioita, jotka\nmantereella ovat tuttuja kapalolapsillekin.\n\n-- Siinä olette oikeassa, veljeni, sanoi Colomba; puutteeni tunnen\nvarsin hyvin enkä pyydä parempaa kuin saada oppia, olletikin jos te\nsuostutte olemaan opettajani.\n\nKului sitten muutamia päiviä niin, ettei Colomba maininnutkaan\nBarricinien nimeä. Hänellä oli yhäti pikku huolia veljensä tähden,\njolle hän sen sijaan usein jutteli miss Nevilestä. Orso luetti\nhänellä ranskan- ja italiankielisiä teoksia kummeksien milloin\nsisarensa älykästä käsitystä ja tervejärkisiä havaintoja, milloin\nhänen täydellistä tietämättömyyttänsä tavallisimmistakin asioista.\n\nEräänä aamuna poistui Colomba hetkeksi aamiaisen jälkeen, mutta ei\npalannutkaan enää kirjoinensa, vaan korsikalainen mezzaro yllänsä.\nMuuten oli hän tavallista paljo vakavamman näköinen.\n\n-- Tulkaa kanssani, Orso, minä pyydän, sanoi hän.\n\n-- Ja minne pitäisi minun saattaa sinua, kysyi tämä tarjoten hänelle\nkäsivartensa.\n\n-- Käsivarttanne minä en kaipaa, mutta ottakaa pyssy ja ampumavarat\nmukaanne; miehellä pitää aina olla aseensa mukana.\n\n-- Olkoon menneeksi! Täytyneehän mukautua maan tapoihin. Ja minne nyt?\n\nMitään vastaamatta kääri Colomba mezzaron päänsä ympäri, kutsui\nvahtikoiran ja lähti kävelemään veljensä seurassa. Nopein askelin\npoistuttiin kylästä, jonka jälkeen hän poikkesi villiä viinimaata\nmyöten mutkittelevalle, autiolle tielle houkuttaen koiran juoksemaan\nheidän edellänsä. Merkin saatuansa, johon se näytti kovin tottuneen,\nlähti se heti vyyhteämään kahden puolen tietä kasvavaa viinipensastoa\npysyen sentään aina noin viidenkymmenen askeleen päässä tulijoista;\nsilloin tällöin seisahtui se keskelle tietä ja katsoi taaksensa\nheiluttaen häntäänsä. Vakoilijan tehtävän näytti se osaavan täyttää\nkaikin puolin tyydyttävästi.\n\n-- Jos musketti alkaa paukkua, Colomba sanoi, viritä aseesi ja seiso\npaikallasi.\n\nNoin kolmen kilometrin päässä kylästä pysähtyi Colomba äkkiä eräässä\ntien mutkassa, jossa seisoi kolmen jalan korkuinen, tuoreista ja\nkuivista oksista tehty pyramiidi; risupyramiidin huippuun oli\npystytetty mustaksi maalattu puuristi. Useissa Korsikan kantoneissa\nja olletikin vuoristossa elää vieläkin ikivanha tapa, joka johtunee\npakanuuden aikuisesta taikauskosta saakka, ja velvoittaa kaikkia\nohikulkijoita heittämään kiven tahi oksan sille paikalle, missä joku\non väkivallalla murhattu.\n\nUseiden vuosien kuluessa eli toisin sanoen\n\nniin kauvan kuin murhatun surullinen muisto säilyy ihmisissä, jatkuu\ntätä omituista uhrausta, jonka kautta paikalle keräytynyt risukasa\npäivä päivältä kasvaa. Korsikan kielellä kutsutaan tätä tapaa nimellä\n_amas_ tahi sanotaan sitä sen tai sen _muchioksi_.\n\nColomba pysähtyi tämän pienen risukasan eteen ja taittoi arbuusipuun\noksan, jonka heitti risukasaan.\n\n-- Tässä on se paikka, Orso, jossa isä murhattiin. Rukoilkaamme hänen\nsielunsa puolesta, veljeni!\n\nHän polvistui. Samoin teki myöskin Orso. Samassa alkoi kyläkirkon\nkello soida verkalleen, sillä viime yönä oli eräs mies kuollut. Orso\ntunsi kyynelten virtaavan poskillensa.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua nousi Colomba ylös silmät kuivina,\nmutta kasvoilla liikutuksen ilme. Peukalollansa tekaisi hän sitten\nkorsikalaisten tavalla ristinmerkin, jolla he tavallisesti säestävät\njuhlalliset lupauksensa.\n\nTämän jälkeen palasivat he jälleen kylätielle ja saapuivat kotiinsa\nkaikessa hiljaisuudessa. Orso hävisi kamariinsa. Hetken perästä\ntuli Colomba sinne pienen lippaan kanssa, jonka hän laski pöydälle.\nAvattuansa sen nosti hän siitä suurilla veritäplillä liatun paidan.\n\n-- Orso, tämä on isävainajanne paita.\n\nHän laski sen syliinsä.\n\n-- Ja tässä lyijy, joka hänet lopetti.\n\nSamassa laski hän paidalle kaksi ruostunutta kuulaa.\n\n-- Orso, rakas veljeni! huusi hän juosten veljensä luo ja likisti\nhäntä voimakkaasti, Orso! kostatko sinä hänen kuolemansa?\n\nHän syleili Orsoa kuin hurja, suuteli kuulia ja paitaa ja poistui\nkamarista jättäen veljensä melkein kivettyneenä tuolillensa.\n\nOrso istui jonkun aikaa vallan hievahtamatta eikä uskaltanut siirtää\nluotansa noita kauheita muistoesineitä. Ponnistaen voimansa sai\nhän ne vihdoin takaisin lippaaseen ja riensi heittäytymään huoneen\ntoisessa päässä olevaan vuoteeseen kääntäen päänsä seinään päin ja\npainautuen päänalukseensa ikäänkuin olisi hän tahtonut kätkeytyä\njonkun kummituksen ilmestyessä.\n\nColomban viimeiset sanat kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa\nja sisässänsä oli hänellä mielestänsä katala oraakeli, jota hän ei\nvoinut paeta ja joka vaati häntä vuodattamaan verta, syytöntä verta.\n\nEn yritäkään kuvaamaan onnettoman nuoren miehen tuskia, jotka\nristeilivät hänen päässänsä kuin hullun hämmentyneissä aivoissa.\nKotvan aikaa lepäsi hän samassa asennossa uskaltamatta kääntää\npäätänsä. Vihdoinkin nousi hän ylös, sulki lippaan ja poistui\nnopeasti kotoansa kiiruhtaen ulos salolle ja kulkien eteenpäin\ntietämättä minne mennä.\n\nVähitellen tunsi hän raittiin tuulen tuovan hänelle helpoitusta. Hän\ntyyntyi ja ryhtyi kylmäverisesti tutkistelemaan nykyistä asemaansa\nja keinoja siitä päästäksensä. Barricineja hän ei epäillyt murhasta,\nsen me jo tiedämme; mutta hän syytti heitä Agostinin kirjeen\nväärentämisestä, joka taas hänen mielestänsä oli syynä hänen isänsä\nkuolemaan. Mutta ahdistaa heitä tästä väärennyksestä oli mahdotonta.\nKun korsikalaiset ennakkoluulot ja vaistot joskus valtasivat hänet ja\nnäyttivät hänelle helpon tien kostoon jossakin metsäpolun mutkassa,\nkarkoitti hän nämä ajatukset luotansa muistaen rykmenttitovereitansa,\nPariisin salonkeja ja olletikin miss Nevileä. Sitten mietti hän\nsisarensa moitteita ja se jäännös korsikalaista, mikä hänessä vielä\noli jäljellä, myönsi nämä moitteet oikeutetuiksi ja teki ne vain sitä\nkipeämmiksi.\n\nYksi ainoa toivo säilyi hänessä tässä omantunnon ja ennakkoluulojen\ntaistelussa, nimittäin alkaa jollakin tekosyyllä riita Barricinin\njommankumman pojan kanssa ja saada se ratkaistavaksi kaksintaistelulla.\nSen myönsivät näet hänen korsikalaiset ja pariisilaiset näkökantansa,\nettä kaksintaistelussa joko pistooleilla tahi miekoilla tehty murha\nei ollut epäkunniallista.\n\nTämän keinon hyväksyttyänsä mietti hän tapaa toteuttaa se ja\ntunsi vapautuvansa raskaasta taakasta, kun muut hellemmät tunteet\nvihdoinkin heräsivät tyynnyttämään hänen kuumeista liikutustansa.\nTyttärensä Tullian kuolemasta epätoivoon joutunut Cicero unhotti\nsurunsa miettiessänsä, kuinka kauniissa puheessa hän voisi kuvata\ntämän tapauksen. Samalla tapaa lohdutti hra Sandy itseänsä poikansa\nkuoltua. Orso taas tyynnytti kuumaa vertansa miettiessään, että hän\nvoi antaa miss Nevilelle kuvauksen sieluntilastansa ja saada siitä\nsellaisen, ett'ei se voinut olla voimakkaasti liikuttamatta tuota\nihanaa impeä.\n\nNäin lähestyi hän jälleen kylää, josta hän huomaamattansa oli\nloitonnut sangen kauvas, kun hänen korviinsa äkkiä sattui pikku\ntyttösen ääni. Luullen epäilemättä olevansa vallan yksin oli tämä\nistahtanut maquis-pensaston laitaa kulkevan tien viereen ja alkanut\nlaulaa aikansa kuluksi. Verkkaisesta, yksitoikkoisesta nuotista\ntunsi sen heti suruvalitukseksi eli ballataksi. Lapsi lauloi: \"Mun\npojalleni mailla kaukaisilla... Verinen paitani ja risti antakaa...\"\n\n-- Mitä sinä siinä vaikeroit? sanoi Orso astuen vihastuneena esille.\n\n-- Tekö, Ors' Anton'? huudahti lapsi hieman säpsähtäen. -- Se on vain\neräs neiti Colomban tekemä laulu.\n\n-- Minä kiellän sinua laulamasta sitä, ärjäsi Orso pelottavalla\näänellä.\n\nKäännellen päätänsä oikealle ja vasemmalle näytti lapsi katselevan,\nminnepäin hän tästä pelastuisi ja olisikin epäilemättä paennut,\nell'ei hänen tehtävänänsä olisi ollut vartioida nurmikolla, hänen\njalkojensa juuressa, olevaa suurehkoa nyyttiä.\n\nOrso häpesi kiivastumistansa.\n\n-- Mitä sinulla tuossa on, lapseni? kysyi hän niin hellästi kuin voi.\n\nKun Chilina viivytteli vastausta, nosti hän nyyttyä ja huomasi sen\nsisältävän leivän ja muita ruokavaroja.\n\n-- Kenelle viet sinä nämä eväät, rakas lapseni? kysyi hän.\n\n-- Tiedättehän, herra, että enolleni...\n\n-- Eikös enosi ole ryöväri?\n\n-- Palvelukseksenne, herra Ors' Anton'.\n\n-- Mutta jos santarmit tapaavat sinut, kysyvät he minne sinä menet...\n\n-- Santarmeille sanoisin minä, vastasi lapsi nokkelasti, että vien\neväitä lucqueläisille, jotka ovat maquis-pensastoa karsimassa.\n\n-- Entäpä jos joku nälkäinen metsämies tahtoisi aterioida sinun\nkustannuksellasi ja söisi evääsi?\n\n-- Sitä ei hän uskaltaisi tehdä. Hänelle sanoisin minä, että eväät\novat enolleni.\n\n-- Todellakin, enosi ei ole niitä miehiä, joilta noin vain syödään\neväät... Enosi pitää sinusta paljo vai mitä?\n\n-- Kyllä, Ors' Anton'. Isäni kuoltua pitää hän huolta koko perheestä,\nnim. äidistä, minusta ja pikku sisarestani. Kun äiti vielä oli\nterve, suositteli eno häntä rikkaille, jotka antoivat työtä hänelle.\nKylävouti antaa minulle puvun joka vuosi ja pastori opettaa minua\nlukemaan ja kuulustelee katkismusta... Sen tekevät he enoni\npyynnöstä. Mutta anteliain meitä kohtaan on sisarenne, neiti Colomba.\n\nSamassa ilmestyi eräs koira metsäpolulle. Pistäen kaksi sormea\nsuuhunsa vihelsi tyttönen kimakan merkin, jolloin koira heti\njuoksi hänen luoksensa ja hyväili häntä, mutta katosi sitten äkkiä\npensastoon. Pian sen jälkeen ilmestyi pari huonosti puettua, vaan\nhyvin aseestettua miestä erään pensaston sisästä, muutamien askelten\npäässä Orsosta. Näytti siltä kuin olisivat he tulleet siihen\nkäärmeiden lailla kontaten läpi systi- ja myrttipensaston, joka\ntäytti koko seudun.\n\n-- Kas, Ors' Anton'! Tervetuloa kotikylään, sanoi vanhempi miehistä.\nVai ettekö tunne minua?\n\n-- En, sanoi Orso katsellen häntä tarkasti.\n\n-- Kummapa, että parta ja suippolakki voivat niin muuttaa miehen!\nKatsokaa minua tarkempaan, hra luutnantti. Vai oletteko unhottanut\nvanhat sotilaanne Waterloon ajoilta? Ettekö todellakaan muista enää\nBrando Savellia, joka vierellänne ampui monen monta laukausta tuona\nonnettomana päivänä?\n\n-- Mitä? Sinäkö se olet? sanoi Orso. Mutta sinähän karkasit v. 1816?\n\n-- Niinkuin sanotte, hra luutnantti. Palvelus kävi ikäväksi,\nhiisi vie, ja sitä paitse oli minulla eräs väli selvitettävänä\ntällä samaisella saarella. Hahahaa! Chili, sinä kelpo tyttö,\nliikupas nopeasti, sillä meidän on nälkä. Ette voi aavistaa, hra\nluutnantti, millaisen ruokahalun voi saada tuolla maquis-pensastossa\nliikkuessaan. Kukas meille nämä eväät lähetti, kylävouti vaiko neiti\nColomba?\n\n-- Ei kumpikaan, eno, vaan mylläri nämä antoi ja sitä paitse\nlahjoitti hän peitteen äidille.\n\n-- Mitä hän siis meistä tahtoo?\n\n-- Hän sanoi, että lucqueläiset, jotka hän on ottanut uutismaata\nraivaamaan, vaativat häneltä nyt 35 sou'ta ja kastanjat, koska\nPietraneran laaksossa muka raivoo kuumetauti.\n\n-- Ne laiskurit!... No, saadaan nähdä. -- Kursastelematta, hra\nluutnantti, ettekö tahdo tehdä meille seuraa? Olemmehan syöneet\nyhdessä monta kertaa huonomminkin onnettoman maamiehemme aikoina,\njoka nyttemmin on virkaheittona.\n\n-- Paljo kiitoksia. Virkaheitto minäkin olen.\n\n-- Niin olen kuullut kerrottavan. Mutta lyönpä vetoa, ett'ette ole\nsiitä pahoillanne. Onhan teilläkin täällä eräs lasku suoritettava,\ntiedän mä. Kas niin, pastori, sanoi ryöväri toverillensa, käy\nruo'alle. Herra Orso, saanko esittää teille tässä hra pastorin ...\ntoisin sanoen, en ole oikein varma siitä, onko hän pastori, mutta\nsellaisen tiedot hänellä on.\n\n-- Köyhä jumaluus-opin ylioppilas vain, arvoisa herra, sanoi toinen\nryöväreistä, köyhä opistolainen, jonka ei sallittu noudattaa\nkutsumustansa. Kukapa tietää, vaikka olisin kohonnut kerran paaviksi,\nBrandolaccio.\n\n-- Mikäs teidän valoisat lahjanne kirkolta riisti? kysyi Orso.\n\n-- Eräs vähäpätöinen asia tai eräs suoritettava lasku, kuten ystäväni\nBrandolaccio sanoo. Sisareni oli tehnyt tuhmuuksia sillä aikaa kuin\nminä ahmin kirjallisuutta Pisan yliopistossa. Minun täytyi palata\nkotimaahan naittamaan hänet. Mutta sulhanen ehti kuolla kuumetautiin\nkolme päivää ennen tänne tuloani. Minä käännyin silloin vainajan\nveljen puoleen niinkuin tekin kai olisitte minun sijassani tehnyt.\nMutta hän sanoi jo olevansa naimisissa. Mitäs tehdä?\n\n-- Todellakin, hieman kiusallista. Ja mitä te sitten teitte?\n\n-- Tällaisissa tapauksissa ei auta muu kuin turvautua\npiikivipyssyyn.[20]\n\n-- Ja mitä te sillä tarkoitatte?\n\n-- Minä ammuin hänelle luodin otsaan, sanoi ryöväri kylmästi.\n\nOrso säpsähti kauhistuksesta. Uteliaisuus ja ehkä myöskin halu lykätä\npalausmatkansa kotiin hiukan myöhemmäksi pidättivät hänet kuitenkin\npaikallansa. Hän päätti siis jatkaa vielä keskustelua näiden miesten\nkanssa, joilla kummallakin oli omallatunnollansa ainakin yksi murha.\n\nToverin puhellessa, laski Brandolaccio hänen eteensä leipää ja lihaa\nottaen sitten itsekin eteensä; lopuksi sai osansa koirakin, jonka hän\nesitti Orsolle nimellä Brusco; sillä oli ihmeteltävä vaisto tuntea\npoliisisotilas millaisen valhepuvun sisässä tahansa. Vihdoin leikkasi\nhän leipäpalan ja viipaleen huonosti savustettua siankinkkua, jotka\nhän ojensi veljensä tyttärelle.\n\n-- Hauskaa elämää tämä ryövärin elämä! huudahti jumaluus-opin\nylioppilas syötyänsä muutamia suupaloja. Ehkäpä haluatte tekin kerran\nkokea tätä, hra della Rebbia, ja saattepas nähdä, kuinka hauskaa on\nelää ilman muita määrääjiä kuin omat oikkunne.\n\nTähän saakka käytti ryöväri italian kieltä, mutta jatkoi nyt\nranskaksi:\n\n-- Tavalliselle nuorelle miehelle ei Korsika ole juuri mikään\nhauska maa; mutta toisenlainen on se ryöväristä. Naiset ovat meihin\nhullautuneita, hra luutnantti. Tämännäköinen minä vain olen,\nmutta minulla on kolme rakastajatarta kolmessa eri piirikunnassa.\nKaikkialla olen minä kuin kotonani. Eräs rakastajattaristani on\npäälle päätteeksi santarmin vaimo.\n\n-- Te osaatte useita kieliä, sanoi Orso vakavasti.\n\n-- Ranskaa puhun minä sen vuoksi, nähkääs, että _maximo debetur\npueris reverentia_. Brandolaccio ja minä tahdomme, että tämä pikku\ntyttönen käyttäikse hyvin ja käy suoraan eteenpäin.\n\n-- Ja kun Chilina täyttää 15 vuotta, naitan minä hänet. Minulla on jo\nsulhanenkin katsottuna.\n\n-- Sinäkö se siis kosit hänelle? kysyi Orso.\n\n-- Tietysti. Uskokaa minua, että jos minä sanon jollekin saaren\npohatoista näin: \"minä Brando Savelli näkisin mielelläni, että teidän\npoikanne naisi veljeni tyttären Michelina Savellin\", niin ei hän\npaljo vastaan hangoittele, sen saatte uskoa.\n\n-- Siihen en minä häntä kehoittaisikaan, arveli toinen ryöväreistä.\nToverillani on vähän raskaanlainen nyrkki.\n\n-- Jos minä olisin roisto, kanalja taikka nylkyri, sanoi\nBrandolaccio, tarvitsisi minun vain avata pussini, niin satelisi\nsiihen viiden frangin rahoja.\n\n-- Pussissasi on siis jotakin houkuttelevaa? naurahti Orso.\n\n-- Ei mitään. Mutta jos minä kirjoittaisin jollekin rikkaalle\nniinkuin eräät ovat tehneet: \"tarvitsisin 100 frangia\", niin\nrientäisi hän lähettämään ne minulle. Mutta minä olen kunnian mies,\nhra luutnantti.\n\n-- Tiedättekös, hra della Rebbia, sanoi pastoriksi kutsuttu ryöväri,\nettä tässä yksinkertaisten tapojen maassa löytyy kuitenkin eräitä\nraukkoja, jotka käyttävät hyväksensä sitä kunnioitusta, minkä me\nnäillä (hän viittasi pyssyihin) passeillamme herätämme, laatiaksensa\nväärennettyjä kirjeitä meidän nimissämme?\n\n-- Tiedän sen, sanoi Orso äkkiä, mutta mitä kirjeitä tarkoitatte?\n\n-- Kuusi kuukautta sitten, jatkoi ryöväri, kävelin Orezzan puolella,\nkun eräs talonpoika lähestyi minua sanoen: Voi, herra pastori -- näin\nnimittävät he minua kaikkialla -- suokaa anteeksi ja antakaa minulle\nvielä aikaa, sillä minä en voinut saada kokoon kuin 55 frangia, ihan\ntotta, enempää en ole voinut saada kokoon. -- Mitä tämä merkitsee,\nsinä lurjus, sanoin minä vallan hämmästyen, ainoastaan 55 frangiako?\n-- Aioin sanoa 65, oikaisi hän, mutta pyytämäänne sataa frangia on\nminun mahdoton antaa. -- Kuinka, sinä vekkuli? olisinko minä vaatinut\nsinulta sata frangia? Enhän minä sinua tunnekaan. -- Silloin antoi\nhän minulle kirjeen tahi oikeammin aivan likaisen lipun, jossa\nvaadittiin häntä jättämään sata frangia erääseen määrättyyn paikkaan,\nmuuten tulisi hänen talonsa poltetuksi ja lehmänsä tapetuiksi\nGiocanto Castriconin kautta; tämä on näette kunniallinen nimeni. Tuo\nhirtehinen oli väärentänyt nimikirjoitukseni! Enin harmitti minua se,\nettä kirje oli kirjoitettu murteella ja vilisi kirjoitusvirheitä...\nMinä teen muka kirjoitusvirheitä! Minä, joka yliopistossa voitin\nkaikki palkinnot! Alun tein minä antamalla lurjukselle sellaisen\nkorvapuustin, että hän pyörähti pari kertaa ympäri. -- Häh? pidätkö\nsinä minua varkaana, senkin tolvana! ärjäsin samassa potkaisten\nmiestä erääseen tuttuun paikkaan.\n\nTästä hieman tyyntyneenä kysyin häneltä: Ja milloin piti sinun viemän\nrahat määrättyyn paikkaan? -- Juuri tänään, vastasi hän. -- Hyvä,\nvie ne sinne vaan. -- Sovittu paikka oli erään männyn juurella ja\nmuuten tarkkaan selitetty. Mies vei rahat mainittuun paikkaan, peitti\nne maahan männyn juurelle ja palasi luokseni. Minä piiloittausin\nlähiseutuville. Kuusi kuolettavaa tuntia sain minä odottaa siinä\nmiehen kanssa. Mutta tiedättekö, hra della Rebbia, että minä olisin\nvarronnut siinä vaikka kolme päivää, jos tarvis olisi vaatinut.\nKuuden tunnin kuluttua ilmestyi Bastaccio (= bastialainen),[21] eräs\nhävytön kiskuri. Hän kumartui korjatakseen rahat, mutta silloin minä\nlaukaisin ja osasin niin hyvin, että hän kaatui täsmälleen niiden\nkultarahojen päälle, joita hän oli maasta kaivamassa. -- Ja nyt\nkorjaa rahasi, tolvana, sanoin talonpojalle, eläkä rohkene toiste\nepäillä Giocanto Castriconia mistään alhaisesta teosta. Mies poloinen\nkokosi vavisten 65 frangia ehtimättä edes kuivata niitä. Sitten\nyritti hän kiittelemään minua, mutta hyvästiksi potkasin minä häntä\ntakapuoleen ja niin pötki hän tiehensä.\n\n-- Voi, hyvä pastori, sanoi Brandolaccio, kadehdinpa tuota hyvää\npyssyäsi. Sinua kai nauratti makeasti koko juttu?\n\n-- Luoti oli sattunut Bastaccion ohimoon, jatkoi ryöväri, ja tapaus\nmuistutti minua Virgilion säkeistä:\n\n    -- -- -- Liquefacto tempora plumbo\n    diffidit, ac multâ porrectum extendit arenâ.\n\n_Liquefacto!_ Uskotteko, hra Orso, että lyijykuula häviää\nnopeutensa tautta ... ilmassa lentäessään? Te, joka olette lukenut\nbalistiikkaa,[22] voinette kai sanoa minulle, onko se totta vai\nvalhetta?\n\nOrsoa miellytti enemmän väitellä tästä fysiikan alalle kuuluvasta\nkysymyksestä kuin teoloogin teon siveellisestä laadusta. Brandolaccio\ntaas, jota tämä tieteellinen väittely tuskin huvitti, keskeytti\nheidät huomauttamalla että auringon lasku oli jo käsissä.\n\n-- Koska teitä ei haluttanut syödä päivällistä kanssamme, Ors'Anton,\nsanoi hän, annan minä teille sen neuvon, ett'ette enemmällä\nviivykillä tee neiti Colombaa levottomaksi. Eikä ole aina hyväkään\nkuljeskella autioteitä enää auringonlaskun jälkeen. Kuinka olette\nte lähtenyt liikkeelle aseetonna? Näillä tienoin löytyy pahojakin\nihmisiä, niin että olkaa varuillanne. Tänään ei teidän kuitenkaan\ntarvitse peljätä mitään. Barricinilaiset palaavat juuri kotiinsa,\nprefekti mukanansa. Tämän olivat he nim. tavanneet tiellä ja\nprefekti jää päiväkaudeksi Pietraneraan, ennenkuin matkustaa\nCorteen laskeakseen peruskiven eräälle rakennukselle, kuten minulle\nkerrottiin. Tuhmuutta tietysti kaikki tyyni. Tämän yön lepää hän\nBarricinein luona. Mutta huomenna ovat nämä taas vapaita. Vincentello\non aika roisto eikä Orlanducciokaan juuri parempi ole. Koettakaa\nkohdata heidät erikseen, tänään toisen, huomenna toisen, mutta olkaa\nvaruillanne heidän suhteensa, sanon minä.\n\n-- Kiitos neuvosta, sanoi Orso, mutta meillä ei ole mitään yhteistä.\nEll'eivät he etsi minua, ei minulla ole heille mitään sanottavaa.\n\nRyöväri vei kielen toiselle puolen suuta aikaansaaden näin omituisen\nmäiskähdyksen samalla kuin hänen kasvoillensa kuvausi ivallinen ilme.\nMutta muuten ei hän vastannut mitään. Orso nousi lähteäkseen.\n\n-- Muistaessani pyydän kiittää teitä lähettämästänne ruudista, sanoi\nBrandolaccio; se tulikin hyvään tarpeeseen. Nyt ei minulta puutu\nmitään ... toisin sanoen ... kenkäni ovat tosin huononlaiset, mutta\nteenpähän piakkoin itselleni uudet muhvelin nahasta.\n\nOrso pisti pari viiden frangin rahaa ryövärin käteen.\n\n-- Colomba sinulle ruudin lähetti; kas tässä, osta kengät itsellesi,\nmies.\n\n-- Mitä tuhmuuksia, hra luutnantti, huudahti Brandolaccio ojentaen\nrahat takaisin. Pidättekö te minua kerjäläisenä? Leipää ja ruutia\notan minä tosin vastaan, mutta muuta en ... en ollenkaan mitään muuta.\n\n-- Vanhojen sotilaskumppalien kesken luulin avuliaisuuden käyvän\nlaatuun. Mutta niinkuin tahdot... Hyvästi!\n\nPistettyänsä salaa kuitenkin rahat ryövärin pussiin, poistui hän\nkaupunkiin päin.\n\n-- Hyvästi, Ors' Anton', sanoi teoloogi. Ehkäpä kerran tapaamme\ntoisemme maquis-pensaston helmassa, niin voimme sitten jatkaa\nVirgilion tutkimista.\n\nNeljännestunti sen jälkeen kun hän oli jättänyt nämä kunnialliset\ntoverukset, kuuli Orso jonkun juoksevan perässänsä, minkä suinkin\njaksoi. Se oli Brandolaccio.\n\n-- Tämä on jo liikaa, hra luutnantti, huudahti hän hengästyneenä,\ntodellakin liikaa, sanon minä. Kas, tässä kymppinne! Minä en suvaitse\nkujeita keneltäkään, minä. Viekää paljo terveisiä minulta neiti\nColomballe. Te saitte minut aivan hengästymään. Hyvää yötä!\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOrso tapasi Colomban hieman levottomana hänen pitkällisen\npoissaolonsa vuoksi. Mutta nähtyään jälleen veljensä sai hän takaisin\ntavallisen surullisen kirkkaan katsantonsa. Illallista syödessä\npuhelivat he ensin vähäpätöisistä asioista, kunnes Orso, sisarensa\ntyyneestä ilmeestä rohkaistuneena, kertoi tälle kohtauksensa\nryövärein kanssa. Laskipa hän vielä leikkiäkin siitä siveellisestä ja\nuskonnollisesta kasvatuksesta, jonka pikku Chilina saa enoltansa ja\nhänen kunnialliselta toveriltansa, hra Castriconilta.\n\n-- Brandolaccio on kunnian mies, sanoi Colomba, mutta Castriconi on\nmies ilman periaatteita, on minulle kerrottu.\n\n-- Minä puolestani luulen heidät vallan toistensa arvoisiksi, arveli\nOrso. Molemmat ovat avonaisella sotakannalla yhteiskuntaa vastaan.\nEnsimäinen rikos raastaa heidät alituisesti uusiin rikoksiin.\nEivätkä he ehkä kuitenkaan ole niin syyllisiä kuin monet muut\nmaquis-pensastossa piileksijät.\n\nIlon välähdys näkyi Colomban otsalla.\n\n-- Niin, jatkoi Orso, noiden onnettomain käytöstavassa on jotakin\nkunniakasta. Nykyiseen elämäänsä ovat ne joutuneet julman\nennakkoluulon eivätkä suinkaan alhaisen voitonpyynnin takia.\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys.\n\n-- Veljeni, sanoi Colomba kaataen hänelle kahvia, olette ehkä jo\nkuullut, että Charles Baptiste Pietri on viime yönä kuollut? Niin,\nhän kuoli vilutautiin.\n\n-- Mikä Pietri se oli?\n\n-- Tämän kylän väkeä hän oli ja sen Madeleinen aviomies, jolle isämme\nkuollessansa jätti lompakkonsa. Leski kävi täällä pyytämässä minua\npeijaisiin ja laulamaan valituksen vainajan muistoksi. Teidän sopisi\ntulla mukaan. He ovat naapureitamme ja se olisi pieni kohteliaisuus,\njota ei pitäisi laiminlyödä näin pienellä paikkakunnalla kuin meidän\non.\n\n-- Mene hiiteen peijainesi, Colomba! Minä en pidä siitä, että\nsisareni asettuu julkisen näytännön päähenkilöksi.\n\n-- Orso, vastasi Colomba, kukin kunnioittaa vainajaa omalla\ntavallaan. Tapa laulaa _ballata_ kuolleen muistoksi on esi-isiltä\nperitty ja sen vuoksi on meidän pidettävä sitä kunniassa ikivanhana\nperintönä. Madeleinella ei ole runolahjaa ja vanha Fiordispina, koko\nsaaren paras ballatalaulaja, on kipeä. Jonkun muun täytyy siis laulaa\ntässä tilaisuudessa.\n\n-- Etkö sinä luule Charles Baptisten löytävän oikeaa tietä toiseen\nmaailmaan, jos nuo värssypahaiset jäisivätkin kuikuttamatta hänen\nolut-tuoppinsa muistoksi? Vaikka mene vain peijaisiin, kun sinua\nhaluttanee, Colomba, ja voinhan tulla mukaankin, jos luulet\nkohteliaisuuden sitä vaativan. Mutta elä laula mitään, minä pyydän\n... se ei sovellu sinun ikäisellesi, siskoni.\n\n-- Minä olen luvannut sen tehdä. Se on maan tapa täällä eikä koko\npaikkakunnalla löydy muita, kuten jo sanoin.\n\n-- Tuhma tapa!\n\n-- Ballatan laulaminen ei ole hauskaa minullekaan. Se muistuttaa\nvain minua meitä itseämme kohdanneista onnettomuuksista. Huomenna\nolen minä sairas tuon toimituksen jälkeen. Minä tiedän sen, mutta\nminun täytyy se tehdä. Sallikaa minun laulaa, veljeni... Pyysittehän\nAjacciossa, muistatteko, että runoilisin jotakin huvittaakseni\ntuota englantilaista neitosta, joka ehkä nauraa meidän vanhoille\ntavoillemme. Enkö minä sitten saisi runoilla tänään noille\npoloisille, jotka ovat siitä kiitollisia, sillä se lohduttaa heitä\nsurussansa?\n\n-- No, tee sitten, kuten tahdot. Lyönpä vetoa, että sinä olet jo\nmiettinyt valmiiksi ballatasi etkä tahdo jättää sitä esittämättä.\n\n-- En, enkä minä voisikaan valmistaa sitä ennakolta. Vasta sitten,\nkun asetun vainajan eteen ja ajattelen jäljelle jääneitä, selviää se\nminulle. Kyyneleet herahtavat silmiini ja silloin laulan minä, mitä\nmieleni käskee.\n\nKaiken tämän lausui hän niin yksinkertaisesti, ett'ei kukaan voinut\nhuomata mitään runoilijattaren itserakkautta signora Colombassa. Orso\nmyöntyi ja seurasi sisartansa Pietrin taloon.\n\nVainaja lepäsi kasvot paljastettuina, eräällä pöydällä, talon\nsuurimmassa asuintuvassa. Ovet ja akkunat olivat avoinna ja useita\nkynttilöitä paloi ruumispöydän ympärillä. Pään puolessa seisoi\nleskivaimoja hänen ympärillänsä suuri joukko naisia, jotka kaikki\npysyivät samalla puolen huonetta; toisella puolen seisoivat miehet,\navopäin ja katse vainajaan luotuna, yleisen hiljaisuuden vallitessa.\nJokainen uusi tulokas lähestyi pöytää, suuteli tai syleili vainajaa,\nnyökäytti päätänsä tervehdykseksi leskelle ja pojalle ja vetäytyi\nsitten paikoillensa sanaakaan virkkamatta.\n\nSilloin tällöin katkaisi joku sentään juhlallisen hiljaisuuden tehden\nvainajalle tämäntapaisia kysymyksiä:\n\n\"Miksi jätit sinä hyvän vaimosi?\" kysyi esim. eräs kummisetä. \"Eikös\nhän pitänyt hyvää huolta sinusta? Mitä puuttui sinulta täällä? Miksi\net voinut odottaa vielä muutaman kuukauden, että miniäsi olisi\nehtinyt synnyttää pojan?\"\n\nPietrin poika, pitkäkasvuinen nuori mies, huudahti isävainajan kättä\npuristaen:\n\n\"Voi, miksi ei sallittu sinun kuolla väkivaltaisesti![23] Poikasi\nolisi kostanut ilkityön!\"\n\nNämät olivat ensimäiset sanat, jotka Orso kuuli astuessaan\nsurutupaan. Hänet huomatessansa vetäysivät ihmiset sivulle antaen\ntietä ja heikko uteliaisuuden solina ilmoitti, että liikutettu\nväkijoukko oli jännityksellä odottanut valituslaulun runoojatarta.\n\nColomba syleili leskeä, tarttui häntä kädestä ja seisoi jonkun aikaa\nmiettien ja silmät maahan luotuina. Sitten heitti hän mezzaronsa\ntaaksepäin, katsoa tuijotti vainajaan, kumartui hänen ylitsensä ja\nalkoi laulunsa, melkein yhtä kalpeana kuin edessä oleva ruumis:\n\n\"Charles Baptiste! Kristus saakoon sinun sielusi! Elämä on\nkärsimystä. Nyt muutat sinä sinne, missä ei ole auringon hellettä\neikä kylmän uhoa. -- Et tarvitse sinä enää sirppiäsi etkä\nrakasta lapiotasi... Ei tarvitse sinun enää työssä hikoilla...\nSunnuntaipäiviä ovat täst'edes päiväsi, Charles Baptiste! Kristus\nsaakoon sinun sielusi! Poikasi hallitsee nyt huonettasi... Olen\nnähnyt rautatammenkin kaatuvan, kun Libeccio sen kuivattaa. Ijäksi\nluulin minä sen kuoleutuneen... Mutta sitten kuljin minä siitä ohitse\n... ja katso, juuresta versoi nuori vesa... Vesa varttui tammeksi\nsekin ... varttui ja siimestä runsaasti soi... Levähdä, Maddale,\nsuojassa nuoren tammen ... ja muistele vanhaa, joka nyt kaatunut on.\"\n\nTässä alkoi Mataleena itkeä nyyhkyttää ääneen ja pari kolme miestä,\njotka tarpeen vaatiessa olisivat ampuneet kristittyjä ihmisiä\nyhtä kylmäverisesti kuin peltopyitä, kuivailivat niinikään suuria\nkyynelpisaroita ahavoituneilta kasvoiltansa.\n\nColomba jatkoi vielä jonkun aikaa tähän tapaan kääntyen milloin\nvainajaan, milloin tämän perheen puoleen ja antaen ballatassa\nusein tavattavan kaunopuheisen käänteen avulla vainajan itsensä\nlohduttaa ystäviänsä ja ja'ella heille hyviä neuvoja. Sikäli kun\nhän äkkirunossansa edistyi, kirkastui hänen katsantonsa ja hänen\nposkipäillensä ilmestyi kuultava ruusun väri, jonka rinnalla hänen\nvalkeat hampaansa sitä kauniimpana hohtivat ja hänen laajenneiden\nsilmäteriensä tuli sitä virkeämpänä leimusi.\n\nHän seisoi siinä kuin Pythia kolmijalkansa päällä. Lukuunottamatta\njoitakuita huokauksia ja pidätettyjä nyyhkytyksiä ei kuulunut\npienintäkään ääntä koko joukosta, joka hänet ympäröi. Vaikka Orso\nei ollutkaan erittäin altis tällaiselle villille luonnonrunoudelle,\ntunsi hän kuitenkin joutuvansa vähitellen yleisen liikutuksen\nvaltaan. Vetäytyen tuvan hämärään nurkkaan itki hän itseksensä\nniinkuin Pietrin poikakin.\n\nÄkkiä syntyi tuvassa hiljaista liikettä, ihmiskehä avausi ja useita\noutoja miehiä astui sisään. Päättäen kunnioituksesta, jota heille\nosoitettiin, ja siitä nopeudesta, millä ihmiset riensivät tekemään\nheille tilaa, olivat tulijat nähtävästi arvokasta väkeä, joiden\nkäynti oli talolle erityiseksi kunniaksi. Ballatan vuoksi ei kukaan\nsentään puhutellut heitä.\n\nEnsimäinen tulokkaista näytti olevan noin 40-vuotias mies. Mustasta\npuvusta, punaisesta kaulanauhasta sekä käskevästä ja itseensä\nluottavasta kasvojen ilmeestä voi arvata hänet prefektiksi eli\nkuvernööriksi. Hänen jäljessään astui sisään köyryselkäinen,\nihoväriltänsä keltainen ukko, jonka arkaa ja levotonta katsetta\nvihreät silmälasit huonosti peittivät. Yllänsä oli vanhuksella liian\nväljä musta puku, joka tosin näytti uudelta, mutta nähtävästi oli\nteetetty jo useita vuosia sitten. Pysytellen aina prefektin rinnalla\nnäytti hän tahtovankin piiloittautua tämän luomaan varjoon. Ukkoa\nseurasi pari pitkää nuorta miestä, joiden iho oli päivän helteen\npolttama, posket tuuhean korvusparran peitossa ja joiden korskean\nrohkea katsanto ilmaisi hieman tungettelevaa uteliaisuutta.\n\nOrso oli aikojen kuluessa ehtinyt unhottaa kotikylänsä herrasväen\nulkomuodot. Mutta tuo vihreiden silmälasiensa takaa vilkuva vanhus\nsai heti hänessä vanhat muistot hereille. Jo siitäkin, että tämä\nkuului prefektin seuraan, arvasi hän ukon Pietraneran voudiksi,\nasianajaja Barriciniksi, joka siis poikinensa oli saattanut prefektin\ntänne kuulemaan ballatan esitystä.\n\nKävisi vaikeaksi kuvata niitä tunteita, jotka tällä hetkellä Orsossa\nsyntyivät; etupäässä herätti hänen isänsä vihamiehen läsnäolo hänessä\nkauhua ja nyt tunsi hän olevansa alttiimpi kuin koskaan ennen niille\nepäilyksille, jotka hän tähän saakka oli aiheettomina karkoittanut\nluotansa.\n\nColombaan taas vaikutti sen miehen tulo, jolle hän oli verivihan\nvannonut, hetipaikalla niin voimakkaasti, että hänen vilkas hahmonsa\nsynkistyi. Sitten kävi hän vallan kalpeaksi, hänen äänensä painui ja\naloitettu runosä'e kuoli hänen huulillensa. Mutta pian selvisi hän\ntaas ja jatkoi ballataansa uudella innolla:\n\n\"Kun haukka tyhjän pesän luona vaikeroi, niin haikarat lens' ympäri\nilkkuen...\"\n\nTässä kuului pidätettyä naurua: äskentulleiden nuorten miesten\nmielestä oli tämä vertauskuva liian rohkea.\n\n\"Ja haukka hän valveusi taas ... ja siipensä auki löi ... ja huuhtoi\nhurmeessa terävän nokan... Ja sinä, Charles Baptiste, joka muutat\nnyt pois, vie viimeiset hyvästit ystävies... On kyyneleet heiltä jo\nehtyneet... Ja orpo tyttönen sua ei itke... Ja miksi hän itkis?... Sa\nnukahdithan keskipäivällä ... sun oman perhees keskellä ... ja aikaa\nsait myös valmistautua ... etehen käydä Kaikkivaltiaan.\n\n\"Mut orpo itkee isävainajaa ... jonk' kurjat tappoi salamurhaajat...\nkavalin iskuin takaapäin he löit ... ja levon löys hän vihreen nurmen\nalla... Mut veren vuotaneen hän säilytti ... tuon viattoman jalon\nhurmehen ... ja pirskoitti sen yli Pietraneran, jot' uhkaa se nyt\nkuin tappava myrkky... Ja kirottu on tämä Pietranera, kunis syyllinen\nhurme on huuhtonut ... viattomain verten viime jäljet.\"\n\nTämän säkeen päätettyänsä vaipui Colomba tuolille, veti mezzaron\nkasvoillensa ja nyyhkytti vielä kotvan aikaa. Itkien kertyivät naiset\nhänen ympärillensä; monet miehistä heittivät jo hurjia silmäyksiä\nkylävoutiin ja hänen poikiinsa päin; eräät vanhukset taas murisivat\nsen häiriön johdosta, minkä nämä olivat läsnäolollansa aikaan\nsaaneet. Vainajan poika tunkeusi väkijoukon läpi aikoen pyytää\nkylävoutia poistumaan mitä pikimmin. Mutta tämäpä ei ollut tätä\npyyntöä odottanut, vaan oli jo livahtanut tiehensä; myöskin hänen\nmolemmat poikansa olivat jo ulkona raitilla. Prefekti valitti surua\nnuorelle Pietrille ja seurasi kohta sen jälkeen voutilaisia.\n\nOrso lähestyi sisartansa, tarjosi hänelle käsivartensa ja talutti\nhänet ulos tuvasta.\n\n-- Saattakaa heidät kotiin, sanoi nuori Pietri eräille ystävillensä,\nja katsokaa, ett'ei heille mitään tapahdu.\n\nPari kolme nuorta miestä pisti äkkiä tikarin takkinsa vasempaan\nhihaan ja saattoi Orson sisarinensa della Rebbian talon ovelle.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nColomba oli niin hengästynyt ja voipunut, ett'ei hän tässä tilassansa\nsaanut sanaa suustansa. Nojaten päänsä Orson olkapäähän piti\nhän tämän toista kättä omiensa välissä. Vaikka hän sisällisesti\npaheksuikin sisarensa valituslaulun loppusäkeitä, oli hän sentään\nliian liikutettu julki lausuakseen yhtään moitteen sanaa. Äänetönnä\nodotti hän tämän hermokohtauksen päätöstä, jonka valtaan hänen\nsisarensa oli joutunut, kun samassa heidän ovellensa kolkutettiin.\nPian sen jälkeen astui Saveria sisään aivan peljästyneenä ilmoittaen\n-- herra prefektin. Sen kuultuansa nousi Colomba ylös ikäänkuin\nhäveten heikkouttansa ja pysyttelihe seisoallaan nojautuen tuoliin,\nmutta silminnähtävästi vapisi hänen kätensä.\n\nPrefekti aloitti keskustelun pyytelemällä anteeksi, jos hänen\nvieraskäyntinsä sattui sopimattomaan aikaan, surkutteli neiti\nColombaa, puhui liiallisten mielenliikutusten vaarallisuudesta,\nmoitti tätä peijais-viettotapaa, olletikin kun valitus-runoojattaren\nkyky teki tilaisuuden sitä kiusallisemmaksi läsnäolijoille, ja\nliitti sopivalla tavalla lopuksi lievän moitteen ballatan viimeisten\nsäkeiden tarkoitusperästä.\n\nMuuttaen sitten äänensä, jatkoi hän:\n\n-- Herra della Rebbia, teidän englantilaiset tuttavanne lähettivät\nteille paljo terveisiä minun kauttani; neiti Nevil pyysi minun\nvakuuttamaan puolestansa parhainta ystävyyttä teidän arvoisalle\nsisarellenne. Sitäpaitse antoi hän minulle kirjeen teille.\n\n-- Kirje minulle neiti Nevileltä? kummasteli Orso.\n\n-- Niin, vaikka se onnettomuudeksi ei ole nyt mukanani; mutta viiden\nminuutin kuluttua lähetän minä sen teille. Hänen isänsä ei ole ollut\nterve. Pelkäsimme jo kerran, että hän oli saanut kauhean vilutaudin.\nVaan onneksi meni kohtaus ohitse ja hänen tilastansa voitte pian itse\nlausua mielipiteenne, sillä ennen pitkää on eversti täällä, ell'en\nerehdy.\n\n-- Miss Nevil oli tietysti kovin levoton?\n\n-- Onneksi ei hän tiennyt vaarasta, ennen kuin se oli jo ohitse.\nHra della Rebbia, neiti Nevil on jutellut minulle paljo teistä ja\narvoisasta sisarestanne.\n\nOrso kumarsi.\n\n-- Hän pitää sangen paljo teistä molemmista. Suloisen ulkokuoren ja\nkeveän perustelutavan alle osaa hän kätkeä mitä terävimmän älyn.\n\n-- Hän on todellakin ihastuttava nainen, myönsi Orso.\n\n-- Minä tulinkin tänne melkeinpä yksinomattain hänen pyynnöstänsä,\nhra della Rebbia. Kukaan ei tunne paremmin kuin minä erästä juttua,\njota minun ei suinkaan tekisi mieli johtaa mieleenne. Kun hra\nBarricini vielä toistaiseksi on Pietraneran kylävoutina ja minä tämän\nläänin kuvernöörinä, niin lienee minun tarpeetonta sanoa, minkä\nverran annan arvoa eräille epäilyksille, joita ajattelemattomat\nihmiset ovat, ell'en vallan erehdy, teillekin kuiskineet; nämä olette\nte loukattuna torjuneet, kuten teidän asemassanne olevalta ja\nteidän laiseltanne luonteelta voikin odottaa.\n\n-- Colomba, sanoi Orso liikahtaen äkkiä tuolillansa, sinä näytät\nkovin väsyneeltä. Sinun pitäisi mennä nukkumaan.\n\nColomba pudisti päätänsä eittävästi. Hän oli voittanut takaisin\ntyyneytensä ja kiinnitti tuliset katseensa prefektiin.\n\n-- Hra Barricini, jatkoi tämä, toivoisi kovin, että tämä\nvihamielisyys ... tai kuinka sanoisin: tämä epävarma tila, jossa\nte elätte keskenänne, päättyisi. Minä puolestani olisin iloinen\nnähdessäni teidän rakentavan keskenänne sellaiset sovinnolliset\nsuhteet, joissa toisiansa arvostamaan luotujen naapurusten tuleekin\nelää...\n\n-- Hra kuvernööri, keskeytti Orso hänet liikutetulla äänellä, minä\nen ole syyttänyt koskaan hra Barricinia isäni murhasta, mutta hän\non tehnyt itsensä syypääksi erääseen toiseen tekoon, joka tekee\nkaikki suhteet meidän välillämme ainaisesti mahdottomiksi. Hän on\nnäet tuonut esille erään tunnetun ryövärin nimessä kirjoitetun\nuhkauskirjeen ... ja ainakin hiljaisuudessa väittänyt isääni sen\nkyhääjäksi. Luultavasti on tämä kirje ollutkin välillisesti syypää\nhänen kuolemaansa.\n\nHra kuvernööri mietti hetken, ennenkuin jatkoi:\n\n-- Jos arvoisa isänne niin uskoi, joka vilkkaan luonteensa\nkiihoittamana oli laillisessa oikeusriidassakin hra Barricinin\nkanssa, on se vielä anteeksi annettavissa. Mutta teidän puolelta\nei tuollainen sokeus ole sallittu. Muistakaahan toki, ett'ei\nBarricinilla ollut mitään hyötyä tuon kirjeen julkisuuteen\nsaattamisesta... Hänen luonteestansa en viitsi keskustella teidän\nkanssanne, ettekä te häntä edes tunnekaan... Teillä on vain\nennakkoluuloja häntä vastaan eikö totta?... Mutta ajatelkaahan toki,\nettä laintunteva mies...\n\n-- Mutta, hra kuvernööri, sanoi Orso nousten ylös, suvaitkaa muistaa,\nettä joka ei ota uskoakseen Barricinia tuon väärennetyn kirjeen\nlaatijaksi, samalla syyttää siitä isävainajaani. Hänen kunniansa taas\non minunkin kunniani, niin että...\n\n-- Kukaan ei voi olla enemmän vakuutettu eversti della Rebbian\nkunniallisuudesta kuin minä, jatkoi kuvernööri, mutta tuon kirjeen\nlaatijahan on nyttemmin saatu ilmi, hra luutnantti.\n\n-- Kuka siis? huudahti Colomba astuen prefektiä kohti.\n\n-- Eräs hirtehinen, joka on tehnyt itsensä syypääksi useampiin\nrikoksiin, vieläpä sellaisiin, joita te korsikalaiset ette anna\nanteeksi, eräs varas nimeltä Tomaso Bianchi ... on äskettäin Bastian\nlinnassa tunnustanut olevansa tuon katalan kirjeen tekijä.\n\n-- Mies on minulle vallan outo, sanoi Orso. Ja missä tarkoituksessa\nolisi hän sen tehnyt?\n\n-- Tämän kylän miehiä hän on, sanoi Colomba, ja meidän entisen\nmyllärimme veli. Hän on ilkeämielinen valehtelija, jota ei kannata\nuskoa.\n\n-- Saattepa vielä nähdä, mikä hyöty hänellä on jutusta ollut, jatkoi\nkuvernööri. Mylläri, josta arvoisa sisarenne mainitsi ja jonka nimi\nmuistaakseni oli Teodor, oli vuokrannut everstiltä myllyn siinä\nkoskessa, jonka omistusoikeudesta hra Barricini oli alkanut jutun\narvoisaa isävainajaanne vastaan. Everstillä, joka aina oli antelias\nluonteeltansa, ei liene ollut mitään etua koko myllystä. Tomaso taas\notaksui, että jos hra Barricini saisi kosken haltuunsa, joutuisi\nhän maksamaan tälle melkoista suuremman vuokrasumman, koskapa hra\nBarricini tiettävästi on jotenkin ahne. Veljensä etujen takia\nväärensi Tomaso siis kirjeen ryöväri Agostinin nimeen, siinä koko\njuttu. Niinkuin tiedätte ovat sukusiteet Korsikassa niin voimakkaat,\nettä ne toisinaan vievät suorastaan rikoksiin... Olkaa hyvä ja\nlukekaa tämä kirje, jonka yleinen syyttäjä kirjoitti minulle... Siitä\nsaatte todistuksen siihen, mitä tässä olen teille kertonut.\n\nOrso silmäili nopeasti kirjeen läpi, joka antoi yksityiskohtaisen\nselonteon Tomason tunnustuksista ... ja Colomba seurasi samalla\nhänkin kirjeen sisällystä veljensä olan yli.\n\nLuettuansa sen loppuun, huudahti hän:\n\n-- Orlanduccio Barricini matkusti Bastiaan joku kuukausi sitten, kun\ntieto veljeni tulosta oli levinnyt Pietranerassa. Hän kai tapasi\nTomason ja -- osti tämän valheen.\n\n-- Arvoisa neiti, sanoi prefekti kärsimättömästi, kaikki selitätte\nte vihamieliseen suuntaan. Luuletteko totuuden tulevan ilmi sillä\ntavoin? Te olette sen sijaan kylmäverisempi, hra della Rebbia;\nsanokaa, mitä te tästä arvelette? Luuletteko tekin, kuten sisarenne,\nettä mies, jolla on verrattain helppo rangaistus kärsittävänä,\nottaa ilomielellä niskoillensa rikoksen, jota hän ei ole tehnyt, ja\nsitoutuu tähän vallan tuntemattoman henkilön takia?\n\nOrso luki uudelleen yleisen syyttäjän kirjeen punniten jokaista sanaa\nerityisen tarkkaavasti, sillä nähtyänsä asianajaja Barricinin, tunsi\nhän käyvän vielä vaikeammaksi vakiutua siitä, että tämä oli syytön\nväärennykseen. Kuitenkin huomasi hän vihdoin täytyvänsä myöntää, että\nselitys oli hänestä riittävä.\n\nColomba sitä vastoin huudahti rajusti:\n\n-- Tomaso Bianchi on petturi. Olen varma siitä, että hän joko\nvapautetaan tai pääsee pakenemaan vankeudesta.\n\nPrefekti kohautti olkapäitänsä.\n\n-- Minä olen antanut teille, hra della Rebbia, ne tiedot, jotka olen\nasianomaisilta viranomaisilta saanut. Nyt vetäydyn minä pois ja annan\nteidän itsenne miettiä asiaa. Toivon, että käytätte selvää järkeänne\nja että se voittaa taistelussa sisarenne epäilyksiä vastaan.\n\nPyydettyänsä muutamin sanoin anteeksi Colomban käytöstä, uudisti Orso\näskeiset sanansa, että hän nim. uskoi Tomason yksin olevan syypään\nrikokseen.\n\nPrefekti oli noussut ylös aikeessa poistua.\n\n-- Ell'ei olisi niin myöhäistä, sanoi hän, ehdottaisin, että tulette\nkanssani noutamaan luotani neiti Nevilen kirjeen. Myöskin voisitte\nsamalla sanoa hra Barricinille, sen mitä juuri olette vakuuttanut\nminulle, niin olisi kaikki hyvin.\n\n-- Orso della Rebbia ei ikinä ole astuva Barricinin kynnyksen yli!\nhuusi Colomba tuimasti.\n\n-- Neiti näkyy olevan perheen _tintinajo_[24] (= kellokas), lausui\nprefekti leikillisesti.\n\n-- Hra prefekti, sanoi Colomba päättävästi, teitä on petetty.\nAsianajaja Barricinia te ette tunne. Hän on mitä viekkain ja\npetollisin ihminen. Minä rukoilen teitä, ett'ette taivuta veljeäni\ntekoon, joka kerrassaan häpäisisi hänet.\n\n-- Colomba, tiuskaisi Orso, kiihkosi tekee sinut mielettömäksi.\n\n-- Orso, Orso, sen lippaan nimessä, jonka teille näytin, pyydän teitä\nkuulemaan minua. Teidän ja Barricinien välillä on verta; ettehän te\nmene heidän luoksensa?\n\n-- Sisko hyvä!\n\n-- Ettehän, rakas veljeni, ettehän mene? Muuten täytyy minun jättää\ntämä talo ... enkä minä takaisin palaja... Orso, säälikää minua...\n\nSamassa heittäysi hän polvilleen veljensä eteen.\n\n-- Minä joudun aivan epätoivoon nähdessäni nti della Rebbian noin\nmielettömänä. Mutta te saatte hänet vakuutetuksi mielipiteestänne,\nsiitä olen varma, hra luutnantti.\n\nPrefekti avasi oven, vaan pysähtyi ikäänkuin olisi odottanut, että\nOrso seuraisi häntä.\n\n-- Minä en voi jättää häntä nyt, sanoi Orso, mutta huomenna minä\nkyllä...\n\n-- Minä matkustan pois jo varhain aamulla -- -- --\n\n-- Veljeni, odottakaa edes huomis-aamuun, huudahti Colomba ristien\nkätensä. Sallikaa minun käydä vielä läpi isäni paperit... Sitähän te\nette voine kieltää minulta?\n\n-- Olkoon menneeksi!... Vielä tänä iltana saat sinä ne nähdä,\nmutta sen koommin et sinä saa minua kiusata tuolla mielettömällä\nvihallasi... Tuhannesti anteeksi, hra prefekti ... Minä tunnen\nitsekin voivani hieman pahoin ... Jättäkäämme mieluummin tuo asia\nhuomiseksi.\n\n-- Uni tuopi uuden neuvon, sanoi prefekti poistuessansa, huomenna\nolette te toivoakseni päässyt kaikesta eperoimisesta. Jääkää hyvästi!\n\n-- Saveria, ota lyhty ja saata hra prefekti asuntoonsa, käski\nColomba. Hän antaa sinulle samalla kirjeen, jonka tuot Orso-herralle.\n\nSitten lisäsi hän vielä pari sanaa, joita eivät kuulleet muut kuin\npalvelustyttö.\n\n-- Colomba, lausui Orso prefektin mentyä, sinä olet tuottanut minulle\npaljo ikävyyksiä. Kuinka voit sinä kieltäytyä uskomasta sitä, mikä on\nsilminnähtävästi totta?\n\n-- Te olette antanut minulle harkinta-aikaa huomiseksi, vastasi tämä.\nPitkä aika se ei ole, mutta sittenkin säilytän minä vielä toivoni.\n\nOttaen samalla avainkimpun juoksi hän suoraa päätä yläkertaan. Siellä\nkuulusti hän availevan pöytälaatikoita ja penkovan sen salalaatikon\nsisällystä, johon eversti della Rebbia aikoinansa oli kätkenyt\ntärkeät paperinsa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSaveria viipyi kauvan poissa ja Orson kärsimättömyys oli jo ehtinyt\nylimmillensä, kun hän vihdoinkin palasi kirjeen ja pikku Chilinan\nkanssa, joka juuri oli herätetty ensi unestansa ja vielä hieroi\nsilmiänsä.\n\n-- Lapsi kulta, mikä sinut tänne saattoi näin myöhällä? kysyi Orso.\n\n-- Neiti oli kutsunut minua, vastasi Chilina.\n\n-- Mitä pirua hän tuolla poloisella tekee? mietti Orso; mutta hän\nkiirehti avaamaan miss Lyydian kirjeen ja ryhtyi lukemaan. Sillä\nvälin meni Chilina yläkertaan Colomban puheille.\n\n    \"Isäni on ollut hieman kipeä, kirjoitti miss Nevil, ja muutenkin\n    on hän niin laiska kirjoittamaan, että minun täytyy toimittaa\n    hänelle kirjurin virkaa. Häneltä kastui näet jalat meren\n    rannikolla sinä samana päivänä, jolloin hän olisi voinut ihailla\n    maisema-näköalaa kanssamme; eikä tässä teidän viehättävässä\n    saaressanne tarvita muuta, niin on vilutauti jo ovella. Minä\n    olen täältä asti jo näkevinäni teidän hahmonne tätä lukiessanne;\n    te tavoittelette epäilemättä tikarianne, mutta toivottavasti ei\n    teillä ole sitä enää. No niin, isäni on siis sairastanut hieman\n    vilutautia ja kuumetta, minua taas on ahdistanut pelko sen\n    johdosta. Prefekti, joka yhäti mielestäni on sangen rakastettava\n    mies, toi luoksemme miellyttävän lääkärin, joka parissa päivässä\n    pelasti meidät pulasta. Kohtaus ei uudistunut ja isäni tahtoisi\n    jo jälleen lähteä metsästämään, mutta sen huvin olen minä häneltä\n    vielä kieltänyt. --\n\n    Millaiselta näytti teidän vuoristolinnanne kotiin palattuanne?\n    Oliko pohjoinen torni vielä paikoillansa?... Näkyykö kummituksia?\n    Kyselen teiltä näitä asioita sen vuoksi, että isäni muistaa\n    teidän ta'anneen hänelle runsaan saaliin daama-eläimiä,\n    metsäsikoja ja muhveleja ... vai kuinka tuon ihmeellisen elävän\n    nimi kuului?... Noustuamme Bastiassa laivaan on tarkoituksemme\n    saapua Pietraneraan ja pyytää vierasvaraisuuttanne; toivon,\n    ett'ei della Rebbian linna, jonka kerroitte olevan niin perin\n    vanhan ja ränsistyneen, kuitenkaan yllemme suistu.\n\n    Vaikka prefekti onkin niin miellyttävä mies, ett'ei meiltä\n    hänen seurassansa koskaan puutu puheenainetta, _by the by_,[25]\n    luulen sentään panneeni hänen päänsä pyörälle. Puhelimme kerran\n    teidän jalosukuisuudestannekin: Bastian lakimiehet olivat\n    lähettäneet hänelle muutamia tietoja eräästä telkimien ta'a\n    suljetusta veitikasta, jonka tunnustukset ovat sellaiset,\n    että ne kai karkoittavat tähänastiset epäilyksenne; teidän\n    vihamielisyytenne (naapurianne kohtaan), joka toisinaan on saanut\n    minut levottomaksi, lakannee näistä tiedon saatuanne. Ette voi\n    kuvailla, kuinka tämä minua ilahduttaa!\n\n    Kun te lähditte täältä kauniin runolaulajattaren kanssa, pyssy\n    kädessä ja synkkänä katsannolta, näytitte te minusta tavallista\n    enemmän ... jopa liiankin ... korsikalaiselta. _Basta!_ Olen\n    kirjoittanut teille jo näistä asioista niin laajaperäisesti vain\n    sen vuoksi, että minulla on täällä ikävä.\n\n    Sen pahempi, on prefekti jo lähdössä. Me lähetämme teille\n    sanan, kun rupeamme hommautumaan täältä vuoristoanne kohti ja\n    erityisesti kirjoitan minä neiti Colomballe pyytääkseni häneltä\n    yhden bruccion, _ma solenne_. Sillä välin voitte sanoa hänelle\n    puolestani tuhansia helliä terveisiä. Hänen antamaansa tikaria\n    käytän minä usein aukileikatessani romaanin lehtiä, jonka onneksi\n    otin mukaani; mutta tuo hirmuinen teräsase pitää tätä arvottomana\n    käyttönä ja viiltelee kirjaraukkani säälimättömällä tavalla.\n\n    Hyvästi nyt, hra luutnantti; isäni lähettää teille _his best\n    love_. Ottakaa varteen prefektin puheet, sillä hän on neuvokas\n    järkimies ja tekee tuon mutkan Pietraneraan luullakseni\n    ainoastaan teidän vuoksenne. Muuten matkustaa hän Corteen\n    laskemaan erään julkisen rakennuksen peruskiveä. Kuvittelen tuon\n    juhlallisuuden suuremmoiseksi ja valitan suuresti, ett'en voi\n    olla siellä mukana. Herrasmies koruompeluksilla varustetussa\n    virkapuvussa, silkkisukissa ja valkea nauha yllänsä käsittelee\n    muurarin lastaa ... ja pitää puheen, jonka jälkeen juhlallisuus\n    päättyy tuhanten huutaessa: eläköön kuningas!\n\n    Olettepas te ollut aika tuhma-Jussi, saadessanne minut\n    kirjoittamaan neljä kokonaista sivua. Mutta minun on täällä\n    ikävä, pyydän vielä kerran huomauttaa teille, ja sen vuoksi\n    näen mielelläni, että tekin vastaatte minulle laajaperäisessä\n    kirjeessä.\n\n    Muuten on minusta hieman omituista, ett'ette ole vieläkään\n    ilmoittanut minulle onnellista saapumistanne linnaanne\n    Pietranerassa.\n\n                                                Lyydia.\n\n    J. K. Pyydän teitä vielä kerran kuuntelemaan prefektin sanoja ja\n    tekemään niinkuin hän sanoo. Me olemme täällä yhdessä miettineet,\n    miten teidän tässä on meneteltävä ... ja minua se erityisesti\n    ilahduttaisi.\"\n\nOrso luki kirjeen kolmeen, neljään kertaan säestäen mielessänsä\njokaisen luennan lukemattomilla selityksillä; sitten kirjoitti\nhän pitkän vastauksen ja käski Saverian toimittamaan sen eräälle\nkyläläiselle, joka vielä samana yönä lähti Ajaccioon. Sisarensa\nkanssa ei hän enää aikonut antautua minkäänlaisiin keskusteluihin\nBarricinien todellisista tahi valheellisista ilkitöistä, sillä\nmiss Lyydian kirje oli saattanut hänet näkemään kaiken ruusuisessa\nvalaistuksessa. Epäilyksiä ei hänellä enää ollut eikä myöskään\nvihamielisyyden tunteita.\n\nJonkun aikaa odotteli hän, että Colomba tulisi alas yläkerrasta,\nmutta kun tätä ei näkynyt tulevaksi, meni hän levolle keveämmällä\nsydämellä kuin mitä hänellä oli pitkään aikaan ollut.\n\nKun Colomba oli toimittanut Chilinan matkaan annettuansa hänelle\nsalaiset määräykset, vietti hän suurimman osan yöstä lukemalla\nisänsä vanhoja papereja. Hiukan ennen päivän koittoa viskattiin\nmuutamia pikkukiviä ikkunaan, jonka merkin kuultuansa hän juoksi alas\npuutarhaan, avasi erään salaportin ja saattoi taloon kaksi sangen\nepäilyttävän näköistä miestä. Hänen ensimäinen huolensa oli saattaa\nheidät keittiöön ja toimittaa heille siellä ruokaa.\n\nMitä miehiä nämä olivat, sen saamme pian tietää.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nNoin klo 6 aamulla kolkutti eräs prefektin palvelija della Rebbian\ntalon ovelle. Colomballe, joka tuli avaamaan, sanoi hän prefektin\nolevan lähtö-aikeissa, ja odottavan saavansa sitä ennen tavata hra\ndella Rebbiaa. Empimättä vastasi Colomba, että hänen veljensä oli\nlangennut rappusissa ja nyrjäyttänyt jalkansa eikä voinut astua\naskeltakaan. Sen vuoksi pyysi hän hra prefektin suomaan anteeksi,\nett'ei hän voinut tulla sinne, mutta olisi hän sangen kiitollinen,\njos prefekti suvaitsisi nähdä vaivan pistäytyä täällä. Heti viestin\npoistuttua tuli Orso alas huoneestansa ja kysyi eikö prefekti ollut\nlähettänyt ketään häntä noutamaan.\n\n-- Hän pyysi teitä odottamaan häntä täällä, vastasi Colomba\nvakuuttavasti.\n\nPuoli tuntia kului eikä mitään elonmerkkiä näkynyt Barricinien\ntalossa. Orsolle juolahti mieleen kysyä Colombalta, oliko hän\nlöytänyt mitään erikoista, johon tämä vastasi antavansa selityksen\nniin pian kuin prefekti saapuu. Muuten näytti hän tyyneltä, mutta\nihon väri ja katse ilmaisivat kuumeentapaista levottomuutta.\n\nVihdoinkin avausi Barricinien talon ovi ja ensimmäisenä tuli sieltä\nulos prefekti matkapuvussaan; häntä seurasi kylävouti molempien\npoikiensa keralla. Pietraneran asukkaat, jotka jo päivän koittaessa\nolivat laittautuneet tähystys-sijoillensa katsellaksensa läänin\nensimäisen virkamiehen lähtöä, hämmästyivät suuresti nähdessänsä,\nettä tämä kolmen Barricinin seurassa tuli suoraan torin poikki ja\nhävisi della Rebbian taloon.\n\n-- Siellä tehdään sopuisa rauha, huusivat kylän politikoitsijat.\n\n-- Sanoinhan minä teille, lisäsi eräs vanhus, että Ors' Antonio on\nelänyt liian kauvan mantereella ottaaksensa asiat sydämen kannalta.\n\n-- Huomatkaa sentään, vastasi eräs rebbialainen, että Barricinit\netsivät häntä ... ja pyytävät tietysti anteeksi.\n\n-- Tietysti on prefekti narrannut heidät kaikki tyyni, arveli ukko;\nnykyajan ihmiset ovat kaikki vailla miehuutta eivätkä nuoret miehet\nenää välitä isänsä verestä enempää kuin -- äpärät!\n\nPrefekti hämmästyi kovin nähdessänsä Orson seisoallansa ja kävelevän\nvallan vaivatta. Parilla sanalla ilmaisi Colomba valheensa pyytäen\nsitä anteeksi:\n\n-- Jos te olisitte asunut jossakin muualla, olisi veljeni vastannut\nkäyntiinne jo eilen, sanoi hän.\n\nOrso pyyteli niinikään useampia kertoja anteeksi väittäen, ett'ei hän\nollut tiennyt mitään tästä naurettavasta valheesta, josta hän oli\naivan suutuksissansa. Prefekti ja ukko Barricini näyttivät uskovan\nhänen vakuutustensa vilpittömyyttä, jotka oikeiksi todisti sekä hänen\nhämmentynyt esiytymisensä että nuhteensa Colomballe; mutta kylävoudin\npojat eivät näyttäneet tyytyvän näihin selityksiin.\n\n-- Hän pitää meitä pilkkanansa, sanoi Orlanduccio niin kovalla\näänellä että talonväenkin piti se kuuleman.\n\n-- Jos minun sisareni tekisi minulle moisen kepposen, lisäsi\nVincentello, niin kyllä minä ottaisin häneltä halun tehdä sitä\ntoistamiseen.\n\nNämä sanat ja se ääni, millä ne lausuttiin, eivät miellyttäneet\nOrsoa, jonka hyväntahtoisuutta ne loukkasivat. Hän heitti molempiin\nBarricineihin silmäyksiä, joissa ei enää äskeistä hyväntahtoisuutta\nollut.\n\nKun kaikki muut tällä välin olivat istuutuneet, paitse Colomba, joka\nseisoi kyökin ovella, koroitti prefekti äänensä ja lausui ensin\nmuutamia jokapäiväisyyksiä maan ennakkoluuloista, muistuttaen sitten\nläsnäolijoille, että useimmat ikivanhat vihamielisyydet perustuivat\nvain väärinkäsityksiin. Kääntyen sitten kylävoutiin sanoi hän,\nett'ei hra della Rebbia ollut koskaan uskonut Barricinin perheen\nsuoranaisesti tahi epäsuorasti vaikuttaneen siihen valitettavaan\ntapahtumaan, jonka uhriksi hänen isänsä oli joutunut. Tosin oli hän\nsäilyttänyt joitakin epäilyksiä yksityiskohtien johdosta, jotka\naiheutuivat molempien perheiden välisestä oikeusjutusta, mutta\nnäihin oli syynä niin hyvin hra Orson monivuotinen poissaolo kuin\nne tiedonannot, jotka hän oli kotiseudultansa saanut. Nyt, kun\nuusia asioita oli äskettäin ilmi tullut, katsoi hän olevansa täysin\ntyydytetty ja halusi ystävällisiä suhteita ja hyvää naapuruutta hra\nBarricinin ja hänen molempien poikiensa kanssa.\n\nOrso kumarsi hajamielisenä. Hra Barricini sopersi muutamia sanoja,\njoita kukaan ei voinut kuulla, ja nuoret Barricinit katselivat\nkatto-orsia. Jatkaen puhettansa kääntyi prefekti Orson puoleen\nantaaksensa Barricinien puolesta hänelle yhtäläisen selvityksen, kun\nColomba samassa veti muutamia papereita esiliinansa alta ja astui\njuhlallisena rauhaa hierovien riitapuolten väliin sanoen:\n\n-- Tosin näkisin erittäin mielelläni, että sota kahden naapuriperheen\nvälillä päättyisi. Mutta että rauhanteko olisi vilpitön, ovat\nkeskinäiset suhteet selvitettävät eikä mitään epäilyksen alaista saa\nvälillemme jäädä. Hra prefekti, Tomaso Bianchin tekemä tunnustus\ntuntui minusta heti epäilyttävältä, koska hän tiettävästi on\nhuonomaineinen mies. Mainitsin jo teille, että nuori Barricini ehkä\non tavannut hänet Bastian vankilassa...\n\n-- Se ei ole totta, keskeytti Orlanduccio, Tomaso Bianchia en minä\nole ikinä nähnyt.\n\nColomba heitti häneen halveksivan katseen ja jatkoi sitten\nnäennäisesti aivan tyyneenä:\n\n-- Te olette selittänyt, mitä etuja Tomasolla oli uhata hra\nBarricinia yleisesti peljätyn ryövärin nimessä, ja huomauttanut hänen\nhalunneen varata veljellensä Teodorille sen myllyn, jonka isäni oli\nvuokrannut hänelle vähäistä maksua vastaan?\n\n-- Sehän on päivänselvää, sanoi prefekti.\n\n-- Sellaiseen kurjaan nähden, mikä Bianchi näyttää olevan, riittää se\nselitykseksi, sanoi Orso erehtyen sisarensa maltillisen ulkomuodon\nsuhteen.\n\n-- Väärennetty kirje, jatkoi Colomba, jonka silmät alkoivat loistaa\nvilkkaammin, on päivätty 11 p. heinäkuuta. Silloin oli Tomaso\nveljensä myllärin luona.\n\n-- Aivan niin, sanoi kylävouti hieman levottomasti.\n\n-- Mitä hyötyä olisi Tomaso Bianchilla siis tuosta ollut? huudahti\nColomba voitonriemulla. Hänen veljensä vuokra-aika oli jo mennyt\numpeen; isäni oli sanonut hänet irti jo 1 p. heinäkuuta. Kas, tässä\nisäni päiväkirja, johon irtisanominen on merkitty ... ja tässä kirje\neräältä asiamieheltämme Ajacciossa, joka oli hankkinut meille uuden\nmylläri-ehdokkaan.\n\nNäin sanoessaan antoi hän prefektille paperit, jotka olivat hänellä\nkädessä.\n\nSeurasi yleinen hämmästys. Kylävouti kalpeni huomattavasti. Orso\nrypisti kulmiansa ja lähestyi ottaaksensa selkoa papereista, joita\nprefekti luki tarkkaavasti tutkien.\n\n-- Meitä pidetään täällä pilkkanaan! huudahti Orlanduccio\ntoistamiseen nousten vihaisena tuoliltansa. Menkäämme tiehemme\ntäältä, minne meidän ei olisi ensinkään pitänyt tulla!\n\nHetken kuluttua oli hra Barricini jo ehtinyt saada takaisin\nkylmäverisyytensä. Hän pyysi saada tutkia noita papereita, jotka\nprefekti ojensi hänelle sanaakaan virkkamatta. Nostaen sitten vihreät\nsilmälasit otsallensa, silmäili hän niitä sangen välinpitämättömänä,\nsillä aikaa kuin Colomba tarkasti häntä naarastiikerin katseilla,\njoka näkee daamahirven lähestyvän pesäluolassa olevia penikoitansa.\n\n-- Mutta, sanoi hra Barricini laskien silmälasinsa nenälleen ja\nantaen paperit prefektille takaisin, onhan Tomaso tuntien eversti\nvainajan hyväntahtoisuuden, voinut ajatella ... ja niin on hänen\ntäytynyt ajatella ... että eversti peruuttaisi irtisanomista koskevan\npäätöksensä... Jäihän mylly hänen omaksensa, niin että...\n\n-- Myllyn vuokrasin minä sittemmin hänelle, sanoi Colomba\nhalveksivasti. Isäni oli jo silloin kuollut ja sen vuoksi olin minä\npakotettu pitämään huolta talon suojateista.\n\n-- Tomaso on kuitenkin itse tunnustanut kirjoittaneensa tuon kirjeen,\nsanoi prefekti, sehän on selvää.\n\n-- Selvää on minusta tässä se, keskeytti Orso, että koko tämä juttu\non täynnä selittämättömiä hävyttömyyksiä.\n\n-- Vielä täytyy minun vastustaa eräitä noiden herrain väitteitä,\nsanoi Colomba. Samassa avasi hän kyökin oven ja heti astuivat sieltä\nsaliin Brandolaccio ja teoloogi koiransa Bruscon kanssa. Molemmat\nryövärit olivat aseettomia; ainakaan ei heillä sellaisia näkynyt.\nPatruunavyö heillä tosin oli yllänsä, mutta siihen tavallisesti\nkuuluva täydennys -- pistooli -- puuttui. Saliin tultuansa ottivat he\nkunnioittaen lakit päästänsä.\n\nVoitte aavistaa, millaisen vaikutuksen heidän äkillinen\nilmestymisensä aikaansai! Kylävouti oli horjahtaa kumoon ja hänen\nmolemmat poikansa asettuivat rohkeina hänen eteensä haparoiden\ntikaria taskustansa. Prefekti yritti ovelle päin, mutta Orso kiristi\nBrandolacciota kaulasta ärjäisten:\n\n-- Mitä sinulla on täällä tekemistä, lurjus?\n\n-- Tämä on sala-ansa! huudahti kylävouti koettaen avata oven, jonka\nSaveria ryövärein käskystä oli vääntänyt lukkoon, kuten myöhemmin\nsaatiin tietää.\n\n-- Hyvä herrasväki, sanoi Brandolaccio, elkää minua peljätkö. En minä\nole niin suuri piru, miksi minut on mustattu. Mitään pahoja aikeita\nei meillä ole. Palvelijanne, hra prefekti, ... hieman malttia, hra\nluutnantti, tehän vallan kuristatte minut!...\n\nMe tulimme tänne kutsuttuina todistajina. No, puhu sinä pastori,\njolla on kieli paremmassa kantimessa.\n\n-- Hra prefekti, aloitti teoloogi, minulla ei ole ollut kunnia\ntutustua teihin tätä ennen. Nimeni on Giocanto Castriconi, mutta\nparemmin tunnetaan minut nimellä: pastori ... kas, te tunnette minut\nsillä nimellä! Niin, neiti della Rebbia, jota minulla myöskään ei ole\nollut kunnia ennen tavata, on pyytänyt minulta tietoja eräästä Tomaso\nBianchista, jonka kanssa minä, kolme viikkoa sitten, istuin Bastian\nvankilassa. Kas tässä, mitä minä hänestä tiedän...\n\n-- Elkää vaivatko itseänne, sanoi prefekti, teidänlaiseltanne\nmieheltä minä en tahdo mitään tietoja. Hra della Rebbia, toivoakseni\nette te ole mitenkään osallinen tähän katalaan salajuoneen. Mutta\noletteko myöskin isäntä talossanne? Käskekää siinä tapauksessa avata\ntämä ovi. Sisarenne saa ehkä vielä vastata oikeudessa suhteistansa\nryöväreihin.\n\n-- Hra prefekti, suvaitkaa kuulla, mitä tuolla miehellä on\nsanottavaa. Te olette täällä jakamassa oikeutta kaikille ja\nvelvollisuutenne on koettaa saada totuutta ilmi. Puhukaa, Giocanto\nCastriconi.\n\n-- Elkää kuunnelko häntä, huusivat kaikki kolme Barricinia kuorossa.\n\n-- Jos kaikki puhuvat yht'aikaa, sanoi ryöväri hymyillen, niin\non mahdoton kuunnella ketään. Niin, vankeudessa oli minulla\nhuonetoverina, vaan ei ystävänä, kysymyksessä oleva Tomaso Bianchi.\nHra Orlanduccio kävi usein hänen puheillansa ja...\n\n-- Se ei ole totta, huusivat veljekset yht'aikaa.\n\n-- Kaksi kieltoa on sama kuin myönnytys, huomautti Castriconi\nkylmästi. Tomasolla oli aina rahaa; hän söi ja joi mitä parhaiten.\nMinäkin olen aina pitänyt hyvästä ruo'asta (se on pienimpiä vikojani)\nja huolimatta vastenmielisyydestäni tuota vintiötä kohtaan,\nsuostuin minä sentään syömään monta päivällistä hänen kanssansa.\nKiitollisuudesta ehdotin hänelle, että salaa pakenisimme yhdessä...\nEräs hempu ... jota kohtaan olin ollut vähän ystävällisempi ... oli\nneuvonut minulle keinon siihen... Mutta minä en tahdo epäillyksi\nsaattaa ketään, ymmärrättekö? Tomaso kieltäysikin sanoen olevansa\nvarma asiastansa, koska asianajaja Barricini oli suositellut häntä\nkaikille tuomareille, ja vakuutti pääsevänsä vankilasta valkeana kuin\nlumi ja ... vieläpä rahat taskussa. Minä puolestani luulin terveyteni\nkaipaavan vapaampaa ilmaa. _Dixi_.\n\n-- Kaikki tuon miehen puheet ovat pelkkää valhetta, sanoi Orlanduccio\npäättävästi. Jos olisimme avonaisella salolla ja pyssy kädessä\nmolemmilla, niin ei tuo lurjus sanojansa toistaisi.\n\n-- Nyt te teette tuhmuuden, huusi Brandolaccio, elkää haastako riitaa\npastorin kanssa, Orlanduccio.\n\n-- Sallitteko minun vihdoinkin poistua, hra della Rebhia? kysyi\nprefekti polkien jalkaa levottomuudesta.\n\n-- Avatkaa ovi, Saveria, huusi Orso, avatkaa ovi tai vie teidät\nperkele!\n\n-- Silmänräpäys vielä, sanoi Brandolaccio. Meidän on täältä ensin\npujahdettava tiehemme ... jonnekin päin. Hra prefekti, kun yhteisten\ntuttavien luona yhdytään, on tapana myöntää erotessa toisillensa\npuolen tunnin aselepo...\n\nPrefekti heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen.\n\n-- Palvelijanne, hyvä herrasväki, sanoi Brandolaccio. Joudu, Brusco,\njatkoi hän koiraansa puhutellen ja kätensä vaakasuoraan asentoon\nnostaen, teepäs juhlahyppy hra prefektille!\n\nKoira teki käskyn mukaan, ryövärit poistuivat keittiöön, ottivat\nsiellä aseensa ja pakenivat puutarhan kautta, mutta vasta kun ulkoa\nkuului heidän kimeä vihellyksensä, avausi salin ovi kuin taikaiskusta.\n\n-- Hra Barricini, sanoi Orso pidätetyllä kiivastuksella, mielestäni\nolette te tuon kirjeen väärentänyt. Vielä tänään jätän minä yleiselle\nsyyttäjälle syytöskirjeen sekä väärennyksestä että seurustelusta\nBianchin kanssa. Mutta ehkä on minun tehtävä vielä kolmaskin\nkauheampi syytös teitä kohtaan.\n\n-- Ja minä puolestani, sanoi kylävouti, syytän teitä, hra della\nRebbia, sala-ansan virittämisestä ja kanssakäymisestä ryövärein\nkanssa. Sillä välin suvainnee hra prefekti suositella teitä\nsantarmeille.\n\n-- Prefekti tietää tehdä velvollisuutensa, sanoi tämä ankarasti. Hän\non pitävä huolen siitä, ett'ei Pietranerassa yleistä turvallisuutta\nhäiritä. Tämän sanon minä teille kaikille.\n\nKylävouti ja Vincentello olivat jo poistuneet salista ja Orlanduccio\nseurasi heitä takaperin, kun Orso hänelle kuiskasi:\n\n-- Isänne on ukkorahjus, jonka voin murjoa korvapuustilla. Mutta\nteidät vaadin minä tilille ... ja veljenne.\n\nVastaukseksi paljasti Orlanduccio äkkiä tikarinsa ja karkasi hurjana\nOrson kimppuun; mutta ennenkuin hän ehti käyttää asettansa, tarttui\nColomba hänen käsivarteensa ja väänsi sitä voimakkaasti, samalla kun\nOrso, lyöden nyrkillä häntä kasvoihin, pakotti hänet peräytymään\nmuutamia askelia ja horjahtamaan oven pieltä vastaan. Tikari lensi\nOrlanduccion kädestä, mutta samalla astui Vincentello sisään ase\nkädessä, jolloin Colomba tempasi pyssyn nurkasta näyttäen tulijalle,\nettä voitto oli ehdottomasti hänen.\n\nPrefektikin ehätti samassa taistelevien väliin.\n\n-- Näkemiin asti, Ors' Anton', huusi Orlanduccio ja avasi rajusti\noven, jonka hän sulki jälkeensä saadakseen aikaa paeta tiehensä.\n\nOrso ja prefekti pysyivät neljännestunnin ajan aivan sanattomina,\nkumpikin omalla puolellansa salia. Voitonylpeys otsallansa katseli\nColomba heitä kumpaakin vuorotellen nojautuneena pyssyyn, joka oli\nvoiton ratkaissut.\n\n-- Oi, mikä maa ja mitkä hurjat tavat, huudahti prefekti nousten\nrajusti istualta. Te teitte väärin, hra della Rebbia, ja minä\nvaadin teiltä kunniasananne, ett'ette ryhdy minkäänlaisiin\nväkivaltaisuuksiin, vaan odotatte siksi, kunnes oikeus on ratkaissut\ntämän kirotun jutun.\n\n-- Siinä olette oikeassa, hra prefekti, ett'ei minun olisi pitänyt\nsatuttaa kättäni tuohon kurjaan. Mutta kun minä kerran tulin\nlyöneeksi, niin en myöskään kieltäydy antamasta hänelle sitä\nhyvitystä, jota hän voi vaatia.\n\n-- Mitä vielä! Ei hän antau kaksintaisteluun kanssanne!... Mutta jos\nhän murhaa teidät salaa, niin... Ainakin olette te antanut hänelle\nkyllin aihetta siihen.\n\n-- Mepä osaamme puolustautua, sanoi Colomba.\n\n-- Orlanduccio näyttää minusta uljaalta mieheltä ja minä ennustan\nparasta hänestä, hra prefekti. Arvelematta paljasti hän tikarinsa,\nmutta ehkäpä olisin minä tehnyt hänen sijassansa aivan samalla\ntavoin. Onneksi oli sisarellani lujemmat kädet kuin salonkinaisilla.\n\n-- Mutta te ette saa suostua kaksintaisteluun! Minä kiellän sen,\nhuusi prefekti.\n\n-- Suokaa minun huomauttaa, hra prefekti, ett'en kunnian asioissa\nhyväksy muuta käskijää kuin omantuntoni.\n\n-- Mutta minäpä vakuutan teille, ett'ei siitä taistelusta tule mitään!\n\n-- Tosin voitte te vangita minut, hra prefekti, jos minä antaun\nvangittavaksi. Mutta jos sen teette, ette te sillä muuta voi kuin\nlykätä hieman tuonnemmaksi nyttemmin välttämättömän asian. Olettehan\nte itse kunnian mies, hra prefekti, ja tiedätte hyvin kyllä, ett'ei\ntällaista tapausta muuten voi ratkaista.\n\n-- Jos te käytte vangitsemaan veljeäni, sanoi Colomba, niin puoli\nkylää asettuu hänen puolellensa; ja silloin saamme me nähdä kauniin\nottelun.\n\n-- Niin, minä varoitan teitä ennakolta, hra prefekti, ja pyydän teitä\nuskomaan, ett'en minä turhia kerskaa, sanoi Orso. Minä sanon sen\nteille jo ennakolta, että jos hra Barricini väärinkäyttää valtaansa\nkylävoutina ja ryhtyy vangitsemaan minua, niin minä puolustaudun.\n\n-- Tästä päivästä alkaen, sanoi prefekti, on hra Barricini erotettu\nvirastansa ... toistaiseksi. Toivoakseni puhdistaa hän itsensä. Mutta\nteidän kohtalonne ei ole minulle yhdentekevä, hra della Rebbia.\nToistaiseksi en pyydä teiltä muuta kuin että pysytte levollisena,\nkunnes palajan Cortesta. Minä viivyn poissa ainoastaan kolme päivää.\nSilloin palaan minä takaisin viskaalin kanssa ja yhdessä selvitämme\nme sitten täydellisesti tämän surullisen jutun. Mutta lupaatteko te\nsillä aikaa pysyä rauhallisena?\n\n-- Minä en voi sitä luvata, jos Orlanduccio, kuten luulen, vaatii\nsaada tavata minua.\n\n-- Kuinka? Voitteko te, hra della Rebbia, ranskalaisena upseerina\ntaistella miehen kanssa, jota te epäilette väärennyksestä?\n\n-- Minä olen lyönyt häntä, hra prefekti.\n\n-- Mutta jos olisitte lyönyt jotakin kaleriorjaa ja tämä vaatisi\nteiltä hyvitystä, niin suostuisitteko te kaksintaisteluun hänen\nkanssansa? Kas niin, hra Orso! Minä en pyydä teiltä muuta kuin\nett'ette te etsi Orlanducciota... Myönnyn näette siihen, että\ntaistelette, jos hän vaatii teidät.\n\n-- Ja sen hän tekee, sitä en epäilekään. Mutta sen minä voin luvata,\nett'en tällä välin uusilla korvapuusteilla anna hänelle taistelun\naihetta.\n\n-- Mikä kauhea maa! toisteli prefekti itseksensä kävellen\nedestakaisin pitkillä askelilla. Milloin päässen täältä Ranskaan\ntakaisin!\n\n-- Hra prefekti, sanoi Colomba vienoimmalla äänellänsä, nyt on jo\nmyöhäistä lähteä taipaleelle, ettekö tekisi meille sitä kunniaa että\nsöisitte aamiaista kanssamme?\n\nPrefekti ei voinut olla naurahtamatta.\n\n-- Minä olen viipynyt täällä jo liian kauvan... Tämä voi näyttää\njo puolueelliselta... Ja entäs se kirottu perustuskivi?... Ei,\nkyllä minun täytyy nyt matkaan... Neiti della Rebbia ... mitähän\nonnettomuuksia te lienettekään valmistanut täksi päiväksi?\n\n-- Ainakin myöntänette sisarestani sen, hra prefekti, että hänen\nvakaumuksensa ovat syvät. Ja olenpa varma siitä, että te nyt itsekin\nuskotte ne täysin perustelluiksi.\n\n-- Jääkää hyvästi, sanoi prefekti tehden kädenliikkeellä merkin\nhänelle. Tahdon ilmoittaa teille rientäväni heti antamaan käskyn\nsantarmieverstille, että hän valvoo kaikkia teidän kävelyretkiänne.\n\nPrefektin mentyä sanoi Colomba:\n\n-- Orso, Korsikassa ette te ole mantereella. Orlanduccio ei ymmärrä\nteidän kaksintaistelujanne eikä sen kurjan anneta kuolla sankarin\nlailla.\n\n-- Sinä olet luja nainen, Colomba. Minä olen sinulle suuressa\nkiitollisuuden velassa siitä, että pelastit minut tikarin iskusta.\nSalli minun suudella pientä kättäsi. Mutta anna minun hoitaa tämä\njuttu, siskoseni. Löytyy asioita, joita sinä et ymmärrä. Ja nyt,\ntoimita minulle aamiainen. Chilinan voit kutsua puheilleni niin\npian kuin prefekti on lähtenyt taipaleelle. Hän näyttää soveltuvan\nhyvin toimittamaan hänelle uskottuja asioita. Minä tarvitsen näet\nkirjeenkantajaa.\n\nSillä välin kuin Colomba valvoi aamiaisvalmistuksia, meni Orso\nhuoneeseensa ja kirjoitti seuraavan kirjeen:\n\n    \"Luultavasti on teillä kiire saada tavata minua. Samoin haluan\n    minä yhtymystä teidän kanssanne. Huomen-aamulla klo 6 voisimme\n    yhtyä Acqvavivan laaksossa. Pistoolia minä en ole tottunut\n    käsittelemään; sen vuoksi en sitä asetta teille ehdotakaan. Olen\n    kuullut kiitettävän teitä hyväksi pyssymieheksi; ottakaamme\n    kaksipiippuinen kivääri mukaamme kumpikin. Minä saavun sinne\n    erään tämän kylän miehen kanssa. Jos veljenne seuraa teitä, niin\n    ottakaa sitä paitse toinenkin todistaja ja ilmoittakaa minulle\n    asiasta. Ainoastaan siinä tapauksessa tuon kaksi todistajaa.\n\n                                 Orso Antonio della Rebbia.\"\n\nViivyttyänsä tunnin aikaa kylävoudin apulaisen luona ja\npistäydyttyänsä vielä Barricinien luona, lähti prefekti jatkamaan\nmatkaansa Corteen ... ainoastaan yhden santarmin seuraamana.\nNeljännestuntia myöhemmin nouti Chilina yllämainitun kirjeen ja vei\nsen Orlanduccion omiin käsiin.\n\nVastausta sieti kotvan odottaa: se saapui vasta illalla. Kirjeen\noli allekirjoittanut hra Barricini vanhempi, joka ilmoitti lyhyesti\njättävänsä viskaalin haltuun kaikki hänen pojallensa osoitetut\nuhkauskirjeet. \"Varmana omastatunnostani\", lisäsi hän lopuksi,\n\"odotan siksi, kunnes tuomio-istuin on antanut päätöksensä teidän\npanettelujenne johdosta.\"\n\nTällä välin saapui Colomban kutsusta viisi, kuusi paimenta\nvartioimaan della Rebbian linnatornia. Orson hangoittelemisesta\nhuolimatta varustettiin torin puoleiset akkunat n.k. archereilla ja\npitkin iltaa sai hän palveluksen tarjouksia kylän miehiltä.\n\nMyöskin teoloogilta saapui kirje, jossa tämä omasta ja Brandolaccion\npuolesta lupasi tulla avuksi, jos kylävouti aikoi turvautua\nsantarmeihin. Kirje päättyi seuraavalla _post-scriptumilla:_\n\"Uskaltaisinkohan kysyä teiltä, mitä hra prefekti arveli siitä\nkasvatuksesta, minkä ystäväni on antanut Brusco-koirallensa?\nLukuunottamatta Chilinaa, en tunne toista parempioppista oppilasta,\njolla sitä paitse olisi sellaiset luonnonlahjat.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nSeuraava päivä kului ilman vihamielisyyksiä. Molemmilla tahoilla\npysyttiin puolustus-asemassa. Orso ei poistunut talostansa ja\nsuljettuna pysyi Barricinienkin portti koko päivän.\n\nPietraneran linnoitusväeksi jätetyt viisi santarmia näkyivät\nkävelevän torilla ja kylän ympäristössä maapoliisin kanssa, joka\nyksin edusti kylän eli kaupungin sotaväkeä. Voudin apulainen ei\nriisunut virkavyötä yltänsä; mutta lukuunottamatta n.k. archereja\nmolempien vihamielisten talojen akkunoissa, ei mikään osoittanut\nsotatilaa. Ainoastaan korsikalainen olisi tehnyt sen huomion, että\ntorilla -- vihreän tammen alla -- nähtiin yksinomattain naisia.\n\nIllallisen aikana näytti Colomba iloisena veljellensä seuraavaa\nkirjettä miss Nevileltä:\n\n    \"Rakas neiti Colomba! Mielihyvällä näin veljenne kirjeestä,\n    että vihamielisyytenne ovat päättyneet. Vastaanottakaa minun\n    onnitteluni sen johdosta. Isäni ei viihdy enää Ajacciossa,\n    kun veljenne ei enää ole täällä juttelemassa sodasta ja\n    metsästämässä hänen kanssansa. Me lähdemme tänään matkalle ja\n    aiomme nukkua seuraavan yön sen sukulaisenne luona, jolle meillä\n    on suosituskirje. Ylihuomenna noin klo 11 saavun minä sinne\n    pyytääkseni saada maistaa sitä vuoristolaisbrucciota, jonka te\n    väitätte olevan paljo parempaa kuin kaupunginjuusto on.\n\n    Hyvästi, rakas neiti Colomba.\n\n                                   Ystävättärenne Lyydia Nevil.\"\n\n-- Hän ei siis ole toista kirjettäni saanut, huudahti Orso.\n\n-- Näettehän kirjeen päiväyksestä, että nti Lyydia jo oli matkalla,\nkun teidän kirjeenne saapui Ajaccioon. Kielsittekö te siis häntä\ntulemasta?\n\n-- Minä kirjoitin hänelle, että elämme täällä piiritystilassa...\nSilloin ei mielestäni juuri voi vastaanottaa vieraita.\n\n-- Niin, ne englantilaiset ovat todellakin omituista väkeä.\nViimeisenä yönä, minkä vietin hänen kamarissansa, kertoi hän\ntuntevansa itsensä sangen pettyneeksi, jos hänen täytyy jättää\nKorsika näkemättä joku kaunis verikosto. Jos tahdotte, Orso, voisimme\nantaa hänelle näytännön ja esittää hyökkäyksen vihollisen taloa\nvastaan?\n\n-- Tiedätkös, Colomba, että luonto on nähtävästi erehtynyt tehdessään\nsinusta naisen. Sinusta olisi tullut mainio sotilas.\n\n-- Ehkä. Kaikissa tapauksissa menen valmistamaan bruccioni.\n\n-- Se on tarpeetonta. Meidän on lähetettävä joku ilmoittamaan heille\ntilastamme ja pidättämään heitä tulemasta tänne.\n\n-- Vai niin, vai tahtoisitte lähettää sanansaattajan tällaiseen\nrankkasateeseen, että joku vuorivirta korjaisi sekä viestin että\nkirjeenne. Voi kuinka minun on sääli ryöväriraukkoja tällaisessa\nmyrskyssä! Onneksi on heillä hyvät _pilonit_.[26] Tiedättekö,\nmitä meidän on tekeminen, Orso? Jos myrsky taukoo, niin lähtekää\nhuomen-aamulla sangen varhain matkaan ja joutukaa sukulaisemme luo,\nennen kuin ystävämme ovat ehtineet lähteä liikkeelle. Se ei käyne\nteille vaikeaksi, sillä miss Lyydia nousee aina myöhään ylös. Siellä\nvoitte te kertoa heille, mitä täällä on tapahtunut. Ja jos he siitä\nhuolimatta haluavat tulla, niin vastaanotamme me heidät suurimmalla\nmielihyvällä.\n\nOrso antoi myöntymyksensä tähän ehdotukseen. Hetken perästä sanoi\nColomba:\n\n-- Luulitteko ehkä laskeneeni leikkiä, Orso, puhuessani äsken\nhyökkäyksestä Barricinien taloa vastaan? Tiedättekö, että meikäläisiä\non ainakin kaksi yhtä vihollista vastaan. Sen jälkeen kun\nprefekti erotti kylävoudin virasta ovat melkein kaikki kyläläiset\nmeidän puolellamme. Me voisimme hakata heidät kappaleiksi. Eikä\nhyökkäys olisikaan vaikea aloittaa. Jos niin tahdotte, menen\nminä torikaivolle, ivailen heidän naisiansa, he tulevat ulos ...\nja kukaties ... kurjia raukkoja kuin ovat ... kukaties ampuvat\nhe minua _archereinsa_ suojasta ... mutta eivät tietysti osaa.\nMuuta ei tarvita: sodan ovat he silloin alkaneet. Sitä pahempi\nvoitetuille: kuinka voisi temmellyksessä saada selkoa niistä,\njotka ovat kolhineet?... Luottakaa siis sisareenne, Orso; lopuksi\nsaapuisivat mustakaavut (lakimiehet), tuhrisivat paljo paperia ja\nlörpöttelisivät sanomattoman paljo joutavuuksia. Koko juttu raukeisi\nkuitenkin tyhjiin. Vanha kettu keksisi kyllä keinon näyttää heille\ntähtiä keskellä päivääkin. Ja ell'ei prefekti vain olisi ehtinyt\nasettua Vincentellon eteen, niin olisi siinä pian ollut ainakin yksi\nsellainen.\n\nKaiken tämän tarinoi Colomba yhtä kylmäverisesti kuin hän hiukkaista\nennen oli puhunut bruccion valmistuksesta.\n\nHämmästyneenä katseli Orso sisartansa pelonalaisella ihailulla.\n\n-- Vieno siskoseni Colomba, sanoi hän nousten pöydästä, pelkäänpä\nsinun olevan itse paholaisen. Mutta ole huoletta. Ell'en voi\ntoimittaa Barricineja hirteen niin keksinen jonkun muun keinon\npäästäkseni tarkoitusteni perille. Joko kuuma kuula tai kylmää\nrautaa![27] Näettehän, ett'en vielä ole unohtanut korsikan kieltä.\n\n-- Niin pian kuin mahdollista olisi parasta, sanoi Colomba\nhuokaisten. Millä hevosella te huomenna lähdette matkalle, Ors'\nAnton'?\n\n-- Mustalla. Miksi sinä sitä kysyt?\n\n-- Käsken vain antaa sille ohria.\n\nKun Orso oli mennyt kamariinsa, lähetti Colomba palvelustytön ja\nvahtipaimenet levolle jääden yksin keittiöön brucciota valmistamaan.\nSilloin tällöin kuunteli hän ja näytti kärsimättömästi vartovan, että\nOrso ehtisi nukahtaa. Kun hän vihdoinkin luuli voivansa otaksua hänen\nnukkuvan, otti hän veitsen, koetti sen terävyyttä, veti suuret kengät\npieniin jalkoihinsa ja hiipi kuulumattoman hiljaa puutarhaan.\n\nMuureilla suljettu puutarha liittyi suurehkoon aidattuun hakaan,\njohon hevoset aina yöksi vietiin; Korsikassa niitä näet aniharvoin\npidetään öisin talleissa. Tavallisesti päästetään ne valloillensa\nkedolle siinä luottamuksessa, että ne itse ymmärtävät hakea elantonsa\nja suojansa kylmältä ja sateelta.\n\nColomba avasi puutarhan portin varsin varovasti, astui hakaan ja\nkutsui hiljaa vihellellen luoksensa hevoset, joille hän muuten usein\ntoi leipää ja suolaa. Niinpian kuin musta oli saavutettavissa,\ntarttui hän lujasti sen otsaharjaan ja viilsi veitsellä sen toiseen\nkorvaan. Hevonen teki hirveän hypyn ja pakeni tiehensä päästäen\nsen kimeän äänen, jonka hevoset kovan kivun sattuessa toisinaan\npäästävät. Tyytyväisenä palasi Colomba sitten puutarhaan, mutta\nsamassa avasi Orso akkunan huutaen: \"ken siellä?\" Myöskin kuuli hän\nveljensä juuri lataavan pyssyänsä. Onneksi oli puutarhan portti\nvallan varjossa ja osaksi suuren viikunapuun peitossa. Veljensä\nkamarista näkyvistä valon välkähdyksistä päätti hän tämän olevan\npuuhassa sytyttää lamppuansa. Hän kiirehti sulkemaan puutarhan\nportin ja hiipi talolle päin muuria pitkin, niin ett'ei hänen tummaa\npukuansa voinut erottaa puistikon tummasta varjosta ja onnistui näin\npääsemään takaisin keittiöön hiukan ennen kuin Orso avasi oven.\n\n-- Mitä nyt? kysyi Colomba.\n\n-- Minusta kuulusti kuin olisi puutarhan portti käynyt, sanoi Orso.\n\n-- Mahdotonta. Olisihan koira toki haukahtanut. Mutta menkäämme\nkatsomaan.\n\nOrso teki kierroksen puutarhan ympäri ja huomasi ulkoportin hyvin\nlukituksi; hieman häveten turhaa hälyytystä, palasi hän takaisin.\n\n-- Hauskaa nähdä, että käytte varovaiseksi, veljeni, sanoi Colomba;\nvaruillansa pitääkin olla teidän asemassanne.\n\n-- Sinähän minut mieleiseksesi muodostat, vastasi Orso. Hyvää yötä!\n\nJo päivän koettaessa oli Orso valveilla ja valmiina lähtemään.\nHänen pukunsa oli sellainen, että se soveltui sekä hienolle\nmiehelle, joka käy vastaanottamaan mielitiettyänsä neitosta, että\nmyöskin verikoston hankkeissa olevalle korsikalaiselle. Vyötäisiltä\nluontevasti tiukan, sinisen pitkäntakin yllä riippui vyössä\nvihreästä silkkinauhasta tinattu, rautainen patruunalaatikko, jonka\nvieressä näkyi sivutaskusta tikarinkahva; kädessä oli hänellä kaunis\nManton-kiväärinsä ladattuna.\n\nSillä aikaa kun hän kiireesti joi kahvinsa, jonka Colomba kaatoi\nhänelle kuppiin, meni eräs paimen suitsimaan ja satuloimaan ratsua.\nOrso seurasi sisarensa kanssa hänen jäljessänsä aina hakaan saakka.\nPaimen olikin saanut hevosen kiinni, mutta pudotti kauhistuksesta\nsekä suitset että satulan samalla kuin hevonen, muistaen viime yönä\nsaamansa haavan ja peljäten toista korvaansa, peräytyi ta'apäin,\nhypähti pystyyn, hirnui ja metelöi kuin neljä paholaista.\n\n-- Kas niin, joudu, joudu! kiirehti Orso.\n\n-- Katsokaas, Ors' Anton' ... näettekös tuota, Ors' Anton'! huudahti\npaimen. Voi, pyhän neitsyen veren nimessä, sitä hävyttömyyttä! j.n.e.\n\nPaimen käytti lukemattoman ja loppumattoman tulvan sadatteluja, joita\nei voi kääntää kirjakielelle.\n\n-- No, mitä on tapahtunut? kysyi Colomba. Kaikki kolme lähestyivät\nhevosta; nähtyänsä toisen korvan halaistuksi ja verta vuotavan pääsi\nheiltä hämmästyksen ja suuttumuksen huudahdus. Tulee muistaa, että\nvihollisen hevosen silpominen on samalla kosto, taisteluvaatimus ja\nuhkaus kuolemalla.\n\nSellaista tekoa ei sovita muu kuin pyssyn laukaus.\n\nVaikka Orso, joka oli elänyt niin kauvan mantereella, ei tuntenutkaan\nniin syvästi tämän ilkityön kataluutta, niin olisi hän ehkä kuitenkin\nhetipaikalla kostanut sen vihamiehillensä, jos joku barricinilainen\ntällä hetkellä olisi hänen eteensä ilmestynyt.\n\n-- Voi noita raukkoja ilkimyksiä! tiuskaisi hän. Poloiselle\nluontokappaleelle he kostavat, kun eivät uskalla katsoa minua silmiin!\n\n-- Mitä me enää vartoisimme, huudahti Colomba rajusti. Silpomalla\nratsumme rammoiksi he suorastaan manaavat meitä tappeluun... Emmekö\nme heille vastaisi? Olettekos te miehiä vai?\n\n-- Kostoa! huusivat paikalle kertyneet paimenet. Taluttakaamme\nhevosta pitkin kylää ja tehkäämme hyökkäys Barricinin taloa vastaan.\n\n-- Vallan lähellä heidän torniansa on olkikatolla varustettu\njyväaitta, sanoi vanha Polo Griffo, silmänräpäyksessä sytytän minä\nsen tuleen!\n\nEräs toinen ehdotti, että kyläkirkon kellotapulista noudettaisiin\ntikapuut sitä varten; kolmas tahtoi, että Barricinin talon ovet\nlyötäisiin rikki eräällä hirrenpäällä, joka sattui olemaan torilla\njotakin rakennustarvetta varten. Keskellä kaikkia näitä hurjia\nhuutoja kuului Colomban ääni kehoittavan uskollisia asemiehiä käymään\ntaloon saadakseen suuren ryypyn anisetteä, ennenkuin kävivät toimeen.\n\nOnnettomuudeksi tai paremminkin onneksi ei hevosraukalle tehty\nilkityö näyttänyt tekevän Orsoon sitä vaikutusta, jota Colomba oli\nodottanut. Tosin ei hän epäillyt, ettei tuo raaka työ ollut hänen\nvihamiestensä tekoja; erityisesti epäili hän siitä Orlanducciota.\nMutta sitä hän ei ottanut uskoaksensa, että tuo nuori mies, jota\nhän oli lyönyt korvalle, oli katsonut tämän häväistyksen kostetuksi\nsillä, että viilsi korvan halki hänen hevoseltansa. Päinvastoin\nlisäsi tämä alhainen ja naurettava kosto hänen ylenkatsettansa\nBarricineja kohtaan: nyt yhtyi hän prefektin mielipiteeseen, ett'ei\ntuollaisten herrasmiesten kanssa todellakaan kannattanut antautua\nkaksintaisteluun.\n\nNiin pian kuin hän voi saada äänensä kuuluville, selitti hän\npökertyneille puoluelaisillensa, että heidän oli luovuttava\nsotaisista aikeistansa, sillä piakkoin saapuvat tuomarit tiesivät\nparhaiten kostaa hevosen silvotun korvan.\n\n-- Isäntä talossa olen minä, lisäsi hän ankarasti, ja vaadin, että\nminua totellaan. Sen joka täällä vielä puhuu miestapoista tai\nmurhapoltosta, korvennan minä vuorostansa. Ja nyt ... satuloikaa\nharmi, että pääsen matkalle!\n\n-- Kuinka? kysyi Colomba vetäen hänet syrjään, te sallitte siis meitä\nnäin loukattavan. Isävainajamme eläessä eivät Barricinit ikinä olisi\nuskaltaneet noin silpoa elukoitamme.\n\n-- Minä lupaan sinulle, että he vielä katuvat tätä. Mutta noiden\nkurjien rankaiseminen kuuluu santarmeille ja vanginvartijoille,\nkoska he eivät uskalla käydä muiden kimppuun kuin eläinraukkojen.\nTuomioistuin saa puolestamme kostaa heille ... mutta ellei se sitä\ntee, niin ... sinun ei tarvitse tulla muistuttamaan minua siitä,\nkenen poika olen...\n\n-- Malttia! rukoili Colomba huokaisten.\n\n-- Muista se, siskoni, että jos minä palattuani kuulen täällä\ntoimeenpannun mielenosoituksia Barricineja vastaan, en minä sitä\nikinä sinulle anteeksi anna. Onhan sangen mahdollista, jatkoi hän\nhellemmin, niin, jopa varsin luultavaakin, että palaan everstin ja\nhänen tyttärensä kanssa. Laita siis huoneet kuntoon heitä varten ja\ntoimita hyvä aamiainen, että vieraamme viihtyisivät täällä niin hyvin\nkuin mahdollista. Rohkeus on hyvä avu, Colomba, mutta naisen tulee\nmyöskin osata pitää huoli taloudesta. Ja nyt ... syleile minua ... ja\nole järkevä! Kas, harmi onkin jo satuloitu.\n\n-- Orso, ette suinkaan te yksin lähde? kysyi Colomba.\n\n-- Minä en tarvitse seuralaista, vastasi Orso, ja ole varma siitä,\nett'ei minulta korvia silvota.\n\n-- Vaan kuinka voisin minä päästää teidät lähtemään yksin näin\nsotaiseen aikaan. Hoi, Polo Griffo! Halloo, Gian' Francé! Memmo, hoi!\nOttakaa pyssynne ... ja seuratkaa veljeäni.\n\nSangen vilkkaan väittelyn jälkeen täytyi Orson suostua lähtemään\npaimenjoukon seuraamana. Näistä valitsi hän ne kiihkoisimmat, jotka\näänekkäimmin olivat sotaan yllyttäneet.\n\nToistettuansa vielä kerran äskeiset käskyt sisarelle ja kylään\njääville paimenille, lähti hän vihdoin matkaan ... tehden mutkan\nvälttääksensä Barricinin taloa.\n\nPietraneran kylän olivat he jo jättäneet kauvas jälkeensä ja ajoivat\ntäyttä nelistä eteenpäin, kun vanha Polo Griffo puron yli mentäessä\nhuomasi lähisuolla joukon sikoja, jotka kaikessa mukavuudessa maata\nröhöttivät liejussa, nauttien yht'aikaa auringon helteestä ja veden\nvilppaudesta.\n\nHetipaikalla tähtäsi hän suurinta emäsikaa ja laski sille kuulan\npäähän sillä menestyksellä, että se kuoli paikoilleen. Vainajan\nkumppalit kömpivät ylös ja pakenivat ihmeteltävän nopeasti. Ja vaikka\neräs toinen paimenista ampui vuorostansa näiden jälkeen, pääsivät ne\nkuitenkin ehein nahoin erääseen pensastoon, jonka peittoon hävisivät.\n\n-- Te pöllöt! ärjäsi Orso, ettekö te voi erottaa kesyjä sikoja\nvilleistä?\n\n-- Häh? vastasi Polo Griffo, tunsinhan minä ne kylävoudin\nsikolaumaksi... Ja opettaakseni häntä silpomaaan hevosiamme, Ors'\nAnton'...\n\n-- Kuinka? huudahti Orso kiivastuen, vai aiotte te konnat jäljitellä\nvihamiestenne raakuuksia! Menkää tiehenne, lurjukset! Minä en teitä\ntarvitse. Muuhun te ette kelpaakaan kuin sikojen kanssa taistelemaan.\nVannonpa Jumalan edessä, että lävistän kallonne, jos uskallatte\nseurata minua!\n\nMolemmat paimenet vaihtoivat ällistyneinä silmäyksiä. Orso kannusti\nratsuansa ja hävisi täyttä laukkaa näkyvistä.\n\n-- Kas niin! sanoi Polo Griffo, sepä vasta mies! Pidä sitten herrain\npuolta, jotka sinua näin kohtelevat! Hänen isänsä, eversti, haukkui\nsinut pahanpäiväiseksi siitä, että kerran tähtäsit kylävoutia...\nMokomaa elukkaa ei muka saisi ampua!... Ja entäs poika! Näithän, mitä\nminä hänen puolestansa tein? Ja palkkioksi uhkaa hän lävistää kalloni\nniinkuin halkaistaan leilirämä, joka ei enää pidä viiniä. Semmoista\nne mantereella oppivat, Memmo!\n\n-- Niin kyllä, ja jos se tulee tiedoksi, että sinä olet tuon sian\ntappanut, niin vetävät he sinut oikeuteen ... eikä Ors' Anton'\nehkä viitsi puhua puolestasi tuomareille eikä maksaa vahinkoa\nkylävoudille. Onneksi ei kukaan tekoasi nähnyt ... ja pyhä Nega\nauttaa sinut kyllä koko jutusta.\n\nHiukan aikaa mietittyänsä tulivat molemmat paimenet siihen\npäätökseen, että oli viisainta upottaa sika läheiseen suokuoppaan.\nJa päätöksensä panivat he myöskin täytäntöön ... vaikka kumpikin\ntietysti sitä ennen viilsi itsellensä muutamia viipaleita tästä della\nRebbian ja Barricinien keskinäisen sukuvihan viattomasta uhrista.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nPäästyänsä vapaaksi kurittomasta saattoseurastansa jatkoi Orso\nmatkaansa; enemmän mietti hän sitä iloa, minkä miss Nevilen\njälleennäkeminen hänelle tuotti, kuin pelkäsi vihamiestensä\ntapaamista.\n\nOikeusjuttu katalain Barricinien kanssa pakottaa minut tietysti\ntekemään matkan Bastiaan. Miksi en siis voisi saattaa miss Nevileä\nsinne asti? Ja miksi emme voisi yhdessä matkustaa sieltä Orezzan\nkylpylaitokseen? mietti hän.\n\nÄkkiä toivat lapsuuden muistot hänen mieleensä tämän sievän\nja luonnonkauniin seudun. Hän siirtyi jo ajatuksissansa sinne\n... vihreälle nurmikedolle ... ikivanhain kastanjapuiden alle.\nVälkkyvän nurmen ruohikossa, jossa vilkkui sinikukkia ... väriltänsä\nsamanlaisia kuin hänelle hymyilevät sinisilmät ... näki hän jo miss\nLyydian istuvan vierellänsä. Hän oli ottanut hatun päästänsä ... ja\nnuo vaaleat ... silkkiäkin hienommat ja pehmeämmät ... suortuvat\nloistivat lehvistön läpi tunkevan auringon paisteessa kuin kultainen\nvyyhti. Hänen kirkkaat sinisilmänsä olivat hänestä taivaan sineäkin\nsinisemmät. Käsi poskella kuunteli miss Lyydia siinä miettivän\nnäköisenä niitä lemmen sanoja, joita hän vavisten kuiskaili. Yllänsä\noli hänellä se musliini-puku, jota hän käytti viimeksi Ajacciossa\nerottaessa. Tämän hameen helmojen alta näkyi pienoinen jalka mustassa\nsatiinikengässänsä. Orson mielestä olisi se onnen poika, joka saisi\nsuudella tuota pienoista jalkaa. Mutta toisessa kädessä, jossa ei\nollut hansikasta, oli hänellä satakaunon kukkiva oksa. Orso otti\nhäneltä tämän kukkasen ja puristi miss Lyydian kättä; sen tehtyä\nsuuteli hän kukkaista ... ja sitten kätöistä ... eikä miss Lyydia\nsiitä pahastunut...\n\nKaikilta näiltä ajatuksilta oli hän laiminlyönyt tarkata matkan\nsuuntaa, mutta ratsu lönkytteli yhäti eteenpäin. Mielikuvituksessansa\noli hän jo toistamiseen suutelevinansa miss Nevilen valkoista kättä,\nmutta todellisuudessa huomasikin hän aikovansa suudella ratsunsa\nharjaa. Samassa silmänräpäyksessä seisahtui hevonen. Pikku Chilina\nsalpasi siltä tien ja tarttui sitä suitsista.\n\n-- Minne te ajatte, Ors' Anton'? kysyi tyttö. Vai ettekö tiedä, että\nvihamiehenne on tässä aivan lähellä?\n\n-- Vihamieheni! huudahti Orso suuttuen siitä, että hänen unelmaansa\nhauskimmalla hetkellä näin häirittiin. Missä hän on?\n\n-- Orlanduccio on tässä lähellä. Hän odottaa teitä. Kääntykää pois,\nOrs' Anton'.\n\n-- Vai odottaa hän minua! Näitkö sinä hänet?\n\n-- Näin, Ors' Anton'; lepäsin erään sanajalka-pensaan peitossa ja\nnäin hänen ratsastavan ohitseni. Kiikarillansa tähysteli hän joka\ntaholle ympärillensä.\n\n-- Mistä päin hän tuli?\n\n-- Tuolta noin ... juuri sieltä, minne te nyt aiotte.\n\n-- Kiitos.\n\n-- Ors' Anton', eikö olisi viisaampaa vartoa, kunnes enoni saapuu?\nEi hän enää kauvan viipyne ... ja hänen kanssansa olette te varmasti\nsuojattuna.\n\n-- Elä pelkää, Chili, en minä tarvitse enoasi.\n\n-- Minä juoksisin edellänne, jos sallitte.\n\n-- Mitä joutavia ... kiitos, kiitos.\n\nKannustaen hevostansa ratsasti Orso nopeasti sinne päin, minne\ntyttönen oli näyttänyt.\n\nHänen ensimäinen tunteensa oli sokea kiivastus, mutta sitten ajatteli\nhän, että kohtalopa antoi hänelle mainion tilaisuuden opettaa hieman\ntuota katalaa, joka hevosia silpomalla kosti saamansa korvapuustin.\nYhäti eteenpäin ajaessansa muisti hän antaneensa prefektille\njonkunlaisen lupauksen ja pelkäsi varsinkin, ett'ei saisi tavata\nmiss Nevileä; tämä muutti hänen mielensä ja hän tunsi melkein\ntoivovansa, ett'ei tapaisi Orlanducciota. Mutta sitten saivat isän\nmuisto, tämän-aamuinen tapaus hevoisha'assa ja Barricinien tuonoiset\nuhkaukset jälleen vihan hereille kiihoittaen häntä vihamiestä\nvastaan, jonka hän aikoi vaatia, jopa suorastansa pakottaa taisteluun.\n\nVastakkaisten tunteiden näin hänessä riehuessa jatkoi hän yhä\nmatkaansa, mutta kävi jo varovaiseksi, tarkasteli pensaita ja\naitovieriä ja pysähtyi toisinaan kuuntelemaan salolta kuuluvaa\nepämääräistä humua.\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen, kun hän oli eronnut pikku Chilinasta\n(kello oli nyt noin 9 aamulla), saapui hän tavattoman jyrkänteen\npartaalle. Tie tahi oikeammin melkein huomaamaton polku, jota hän\noli seurannut, meni tässä vasta palaneen maquis-pensaston poikki.\nMaa oli melkein valkean tuhan peitossa ja siellä täällä törrötti\neräitä pensaspuita sekä vallan lehdettömiksi paljastuneita, mustiksi\nkärventyneitä vankkoja puunrunkoja, joissa elämän neste jo oli\nkuivettunut. Tuollainen palokangas muistuttaa meitä talvisesta\nsalosta pohjois-Ranskassa ja nämä kuiviksi kärventyneet seudut,\njotka tuli on tuhonnut vehmaine kasvullisuuksiensa, näyttävät ihan\nepätoivoisen surullisilta ja ikäviltä.\n\nTämän maiseman nähdessänsä ei Orson päässä syntynyt muita ajatuksia\nkuin se, mikä hänelle nykyisessä asemassansa todellakin oli tärkeä:\ntuollainen alaston seutu ei voinut antaa suojaa väijyjille. Miehestä,\njonka alinomaa täytyi peljätä näkevänsä rintaansa kohti tähdätyn\nkiväärin piipun pistävän esiin pensastosta, tuntui tällainen laaja ja\naukea seutu mieluisalta kosteikolta. Palaneen maquiskankaan takana\nnäkyi useita viljelysmaita, jotka maan tavan mukaan olivat ryntäiden\nkorkuisella kiviaidalla ympäröidyt. Polku kulki näiden aituuksien\nvälistä, joiden sisäpuolella sikin sokin kasvavat mahdottoman suuret\nkastanjapuut etäältä katsoen näyttivät yhtenäiseltä, sankalta\nmetsältä.\n\nMäen jyrkkyys pakotti Orson laskeutumaan satulasta maahan; heittäen\nsuitset ratsun kaulalle luisti hän aika vauhtia sileätuhkaista\nrinnettä alas ja oli enää tuskin 25 askelta tien vieressä olevasta\noikeanpuolimaisesta kiviaidasta, äkätessään ihan edessänsä ensin\nkiväärinpiipun ja sitten muurin yli näkyvän pään. Kivääri laskeutui\nja Orso tunsi miehen Orlanduccioksi, joka juuri aikoi laukaista.\nTuokiossa asettui hän puolustautuvaan asentoon ja kiväärit poskella\ntarkkasivat molemmat toisiansa hetkisen ajan sen ahdistuksen tunteen\nvallassa, minkä uljainkin tuntee hetkellä, jolloin hän joko tappaa\ntoisen taikka kuolee itse.\n\n-- Katala konna! huusi Orso hänelle. Samassa silmänräpäyksessä näki\nhän tulen Orlanduccion kivääristä ... ja melkein yhtäaikaa kuului\nvasemmalta puolen polkua toinen laukaus ... jonka ampujaa hän ei\nollut huomannutkaan, vaikka sala-ampuja tietysti oli kätkeytynyt tuon\ntoisen muurin ta'a.\n\nMolemmat kuulat sattuivat: Orlanduccion luoti lävisti Orson vasemman\nkäsivarren, joka tähdätessä oli jäänyt suojattomaksi; toinen sattui\nhänelle rintaan, mutta lävisti ainoastaan takin, sillä onneksi sattui\nse tikarin terään, ja litistyi sitä vastaan aikaansaaden ainoastaan\nlievän mustelman. Orson vasen käsivarsi vaipui hervahtaneena alas\njääden jäykkänä riippumaan kylkeä pitkin ja samoin vaipui kohotettu\npyssyn piippukin hetkiseksi alas. Mutta pian nosti hän sen jälleen\nylös, tähtäsi ainoastaan oikealla kädellänsä Orlanducciota kohti --\nja laukaisi.\n\nVihamiehen pää, joka näkyi vain silmiin saakka, hävisi samassa\nmuurin taakse. Kääntyen sitten vasemmalle ampui hän toisen\nlaukauksen sauhun peitossa seisovaa miestä kohti, josta hän tuskin\nerotti mitään. Tämäkin hävisi tietymättömiin. Nämä neljä laukausta\nseurasivat toisiansa niin uskomattoman nopeasti, etteivät harjoitetut\nsotilaatkaan voisi ampua nopeammin ruoduttain ammuttaessa. Kiväärin\nsauhu nousi verkalleen taivaalle, mitään liikettä ei muurin takana\nnäkynyt eikä pienintäkään ääntä sen koommin kuulunut. Ell'ei hän\nolisi tuntenut kipua käsivarressansa, olisi hän ollut valmis uskomaan\nampuneensa vain oman mielikuvituksensa luomia kummituksia.\n\nOdottaessansa toista laukaussarjaa astui Orso pari askelta syrjään\npäästäksensä erään kankaalle jääneen palaneen puun taakse. Tässä\nsuojapaikassansa latasi hän nopeasti uudelleen pyssynsä, jonka hän\nasetti polviensa väliin. Vasemmassa käsivarressa tuntui sentään\nankara kipu ja olipa kuin olisi hän kantanut sanomattoman raskasta\ntaakkaa.\n\nMihin olivat hänen vastustajansa hävinneet? Asia oli hänen mahdoton\nkäsittää. Jos he olisivat paenneet taikka haavoittuneet, niin olisi\nkai hän kuullut jotakin liikettä tai ääntä tuolta pensaiden välistä.\nOlisivatko he kuolleet vai odottivatko muuriensa suojassa ehkä\nsopivaa tilaisuutta ampua häntä toistamiseen? Epätietoisena tästä\nja tuntien voimansa vähenevän, notkisti hän oikean polvensa maahan,\nnojasi haavoittuneen käsivartensa toista vastaan ja asetti pyssyn\npiipun palaneen puun rungosta esiin pistävän oksan varaan. Sormi\nliipasimella, katse suunnattuna muuria kohti ja herkästi kuunnellen\npienintäkin risahdusta seisoi hän hievahtamatta paikoillansa muutamia\nminuutteja, jotka tuntuivat hänestä vuosisadalta.\n\nVihdoin kuului hänen takanansa etäinen huuto ... ja pian sen\njälkeen tuli nuolena mäkeä alas koira, joka häntäänsä heiluttaen\npysähtyi hänen eteensä. Orso tunsi sen heti ryövärein opettamaksi\nBruscoksi, joka epäilemättä näin ilmoitti isäntänsä olevan tulossa.\nKunniallistakaan miestä lienee tuskin koskaan varrottu niin\nkärsimättömästi kuin Orso odotti Bruscon omistajaa. Kuono ilmassa\nvainusi koira levottomana lähintä aitausta kohti. Äkkiä päästi se\näreän murinan, loikkasi kerralla muurin yli ja ilmestyi melkein\nsamalla kertaa muurin harjalle, mistä se katseli Orsoon päin niin\nselvästi hämmästynein silmin kuin koira ikinä voi sen tehdä. Sitten\nhaisteli se jälleen ... tällä kertaa vastakkaiseen aitaukseen\npäin ... jonne se äkkiä hyppäsi yhdellä ainoalla loikkauksella.\nSekuntia myöhemmin ilmestyi se taas kiviaidan harjalle yhtä\nhämmästyneen ja levottoman näköisenä. Sen jälkeen lähti se, häntä\nkoipien välissä, juoksemaan pensastoon päin tarkaten yhäti Orsoa\nja poistui sivukaaressa verkkaisin askelin; jonkun matkan päässä\ntielle päästyänsä kapasi se mäkeä ylös melkein äskeisellä nopeudella\njuostaksensa isäntäänsä vastaan, joka mäen jyrkkyydestä huolimatta\nnopein askelin laskeutui tasangolle.\n\n-- Tänne päin, Brando! huusi Orso niin pian kuin luuli äänensä\nkantavan.\n\n-- Ohoo, Ors' Anton'! Oletteko te haavoittunut? kysyi Brandolaccio\njuosten luo vallan hengästyneenä. Vartaloonko sattui vai jäseniin?\n\n-- Käsivarteen.\n\n-- Käsivarteen! No, sitten ei ole hätää. Entäs hän?\n\n-- Luulen sattuneen häneenkin.\n\nSeuraten koiraansa juoksi Brandolaccio lähintä kiviaitausta kohti ja\nkumartui katsomaan muurin toiselle puolen.\n\nSitten paljasti hän päänsä ja lausui:\n\n-- Levätköön rauhassa herra Orlanduccio!\n\nKääntyen sen jälkeen Orsoa kohti tervehti hän tätä vakavasti:\n\n-- Kas, tuota sanoisin minä \"taidolla sovitetuksi\" sankariksi.\n\n-- Elääkö hän vielä? kysyi Orso vaivaloisesti hengittäen.\n\n-- Ohoh! Sen jättää hän kiltisti tekemättä, sillä luotinne on\nsattunut silmään ... ja se suru riittää tavallisesti. Pyhän neitsyen\nveren nimessä, millainen läpi! Hyvä pyssy tuo, kautta uskoni oman!\nKuinka karkea luoti! Aivanhan se murskaa aivot mieheltä! Tiedättekös,\nOrs' Anton', mitä ajattelin kuullessani ensimäiset laukaukset: piff,\npiff! -- Saakeli, ajattelin minä, nyt ne taisivat nykistää kunnon\nluutnanttini. Mutta kun englantilainen kiväärinne pamahti, pum, pum!\n... niin arvelin, että mies vastaa... No, Brusco, mitä sinä minusta\ntahdot?\n\nKoira vei hänet toisen aitauksen luo.\n\n-- Suokaa anteeksi, huusi Brandolaccio ällistyneenä,\nkaksoislaukausko? Elkää hiidessä! Rutto vie, onpas ruuti kallista\ntähän aikaan, koska te sitä noin säästäen käytätte.\n\n-- Jumalan nimessä, kuinka niin? kysyi Orso.\n\n-- Hehee! Elkää laskeko leikkiä, hyvä luutnantti! Te vain kaadatte\nriistaa ... ja vaaditte, että muut sen teille kokoo. Onpas eräs mies\ntänään saapa kauniin jälkiruo'an. Tarkoitan ukko Barricinia. Kuka\nlahtilihaa tahtonee, niin tuossa sitä on! Kuka perhana nyt ukon perii?\n\n-- Mitä? Vincentellokin kuollut?\n\n-- Sangen tarkkaan. Hyvää terveyttä meille, jotka tänne jäämme![28]\nSiinä teette te hyvin, hra luutnantti, ett'ette saata vihamiehillenne\npitkällisiä kipuja. Tulkaas katsomaan Vincentelloa: hän on vieläkin\npolvillaan nojaten päänsä kiviaitaa vastaan. Hän näyttää vain\nnukahtaneen. Mutta sitä unta voimme kutsua lyijyuneksi. Kurja raukka!\n\nOrso käänsi kauhulla päänsä poispäin.\n\n-- Oletko varma siitä, että hän todella on kuollut?\n\n-- Siinä olette te Sampiero Corson kaltainen, ett'ette ammu kuin\nkerran samaa miestä. Katsokaas tuota naarmuanne, vasemmalla puolen\nrintaa! Sattuipas kuin Vincileonelle Waterloossa. Lyönpä vetoa,\nettä luoti on käynyt sangen lähelle sydäntä. Kaksoislaukaus! Minä\nluovun, hitto vie, koko urheilusta!... Kaksi riistaa kahdella\nlaukauksella!... Kuulilla! ... kaksi veljestä!... Jos teillä sattui\nolemaan kolmas, niin sai ukko tehdä seuraa... Ampukoonpas joku\nparemmin!... Olivatpa ne laukauksia, Ors' Anton'!... Mutta minkä\nsaakelin vuoksi ei minunlaisen kunnon pojan ole koskaan suotu\nonnistua kaksoislaukauksella ... santarmein kanssa oteltaessa?\n\nNäin ihmetellen tutkisteli ryöväri Orson käsivartta ja pisti\ntikarillansa läven hänen hihaansa.\n\n-- Ei tämä ole mitään, vakuutti hän. Hiukan parsimista neiti\nColomballe, siinä kaikki... Häh? Mitäs minä tuossa näen? Mustelma\nrinnassa?... Mutta luoti siitä ei ole mennyt ... sillä kuinkas te\nvoisitte tuolla tuulella olla. Koettakaas liikuttaa sormianne!...\nTunnetteko hampaani, kun purasen teitä pikku sormeen?... Ette\ntunne juuri ensinkään?... Sama se ... ei se mitään ole. Sallikaapa\nminun ottaa kaula- ja nenäliinanne. Mutta pitkätakkinne on hieman\npilalla... Minkä perhanan vuoksi te olette pukeutuneet kuin\ntanssijaisiin?... Vai häihinkö te aioitte? Kas tässä, juokaas tilkka\nviiniä ... kuinka ei teillä ole kurbitsipulloa mukananne?... Eihän\nkorsikalainen koskaan lähde matkaan ilman tasku-mattia?\n\nÄkkiä keskeytti hän haavurihommansa huudahtaen:\n\n-- Kaksi laukausta! Ja molemmat samassa kylminä... Toveriani pastoria\non se naurattava ... kaksoislaukaus! Saakeli! Mutta tuossahan tulee\npikku kilpikonnani vihdoinkin. Chilina!\n\nOrso ei vastannut mitään. Hän oli käynyt kuolon kalpeaksi ja kaikki\nhänen jäsenensä värisivät.\n\n-- Chili, huusi Brandolaccio, vilkaisepas tuonne muurin taakse. Häh?\n\nKäsiänsä ja jalkojansa käyttäen kapusi lapsi muurille... Orlanduccion\nruumiin nähtyänsä teki hän heti ristinmerkin.\n\n-- Ei se vielä mitään ole, jatkoi ryöväri, mutta käyhän katsomassa,\nmitä tuolla toisella puolen on.\n\nLapsi teki toisen ristinmerkin.\n\n-- Tekö tämän teitte, eno? kysyi hän arasti.\n\n-- Minä! Tuollaisen metsämiehen rinnalla olen minä vain ikäkulu\nhylkiö! Hra Orson työtä se on. Häntä voit sinä onnitella.\n\n-- Neiti Colombaa on se suuresti ilahduttava... Mutta\nhaavoittumisenne on häntä huolestuttava, Ors' Anton'.\n\n-- Kas niin, Ors' Anton', sanoi ryöväri sitomisen lopetettuansa,\nChilina onkin jo saanut kiinni ratsunne. Nouskaa satulaan ja\nseuratkaa minua Stazzonan maquis-metsään. Arvaattehan, kenen te\nsiellä tapaatte. Me hoidamme teitä siellä niin hyvin kuin voimme.\nPyhän-Kristiinan ristin luona täytyy teidän nousta kävelemään.\nHevosenne voitte uskoa Chilinan huostaan; hän vie tästä sanan neiti\nColomballe ja tiellä voitte sanoa hänelle, mitä muita terveisiä\nteillä kotiinne on. Tyttöselle voitte uskoa salaisuutennekin, Ors'\nAnton', hän antaa ennen hakata itsensä kappaleiksi kuin pettää\nystävänsä.\n\nÄänensä helläksi muuttaen kääntyi hän Chilinan puoleen:\n\n-- Mene siis, veitikka, ja ole yksinäisyyteesi kirottu, sinä vietävän\nilkiö! (Orsolle). Minä olen nähkääs yhtä taikauskoinen kuin monet\nmuutkin ryövärit, jotka pelkäävät kiinnittävänsä lapset itseensä\njoutavilla siunauksilla ja ylistyksillä... Sillä tiedättehän,\nettä _Annocchiaturassa_[29] asuvat salaiset voimat ilkeydessään\ntavallisesti tekevät päin vastoin kuin olemme toivoneet.\n\n-- Ja minne joudun minä sitten, Brandolaccio? kysyi Orso riutuvalla\näänellä.\n\n-- Perhana minut vieköön, jos tiedän useampia mahdollisuuksia kuin\nnämä kaksi: linnaan tahi maquis-metsän kätköön. Mutta della Rebbian\nsuvun jälkeläinen ei löydä tietä linnaan... Metsän peittoon siis,\nOrs' Anton'!\n\n-- Jääkööt hyvästi siis kaikki toiveeni! huudahti haavoitettu\nsurullisesti.\n\n-- Toiveenne?... Mitä hittoja!... Oletteko voinut toivoa onnistuvanne\nparemmin kaksipiippuisella kiväärillä?... Mutta kuinka saamarin\nlailla voivat he teitä haavoittaa? Nuo veitikat ovat olleet\nsitkeämpihenkisiä kuin kissat, luulen ma.\n\n-- Hehän ensiksi ampuivat, sanoi Orso.\n\n-- Aivan oikein, sen unohdin... Piff, piff! Pum, pum! ...\nkaksoislaukaus yhdellä kädellä!... Jos joku tuon paremmin tekee,\nmenen minä hirteen... Ahaa, te olette jo satulassa ... mutta\nvilkaiskaa toki hiukan työnne tuloksia, ennenkuin poistutte. Jättää\nheidät noin vain, hyvästiä sanomatta, ei ole kohteliasta, Ors' Anton'.\n\nOrso kannusti ratsuansa... Mistään hinnasta ei hän tahtonut nähdä\nnoita onnettomia, joihin hän oli kuoleman nuolen lähettänyt.\n\n-- Vartokaas, Ors' Anton', sanoi ryöväri tarttuen hänen ratsunsa\nsuitsiin kiinni, sallitteko minun puhua suoraan? Noiden molempien\nnuorten miesten kohtalo minua surettaa. Suokaa anteeksi, mutta\n... molemmat pulskia ... voimakkaita ... nuoria miehiä!...\nOrlanduccion kanssa olin sitä paitse useat kerrat metsästänyt...\nNeljä päivää sitten lahjoitti hän minulle paketin sikaareja... Ja\nentäs Vincentello, joka aina on niin hyvällä tuulella!... Tietysti\nolette te vain täyttänyt velvollisuutenne ... ja sitä paitse ei noin\nkaunista kaksoislaukausta tarvitse katua. Mutta minulla ei ole mitään\ntekemistä teidän kostonne kanssa... Tiedän teidän olleen oikeassa:\nvihollisestansa tahtoo aina päästä. Mutta olihan Barricinien perhe\nvanhaa sukua... Ja molemmat kaksoislaukauksella! Se on terhakkaa.\n\nPitäessään näin hautajaispulietta Barricinien muistoksi, saattoi\nBrandolaccio herra Orsoa, Chilinaa ja Bruseo-koiraa kiireellä\nStazzonan maquis-metsää kohti.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nPian sen jälkeen, kun Orso oli lähtenyt matkalle, sai Colomba\nvakoilijainsa kautta tietää, että nuoret Barricinit olivat asettuneet\nväijyksiin; siitä hetkestä alkaen ei hän voinut levottomuuttansa\nkarkoittaa. Hän juoksenteli ympäri taloa rientäen keittiöstä\nsaapuville vieraille varattuihin huoneisiin, oli alinomaa puuhassa\neikä kuitenkaan tehnyt mitään ja pysähtyi alinomaa akkunaan\nnähdäkseen oliko kylässä mitään meteliä tekeillä.\n\nNoin klo 11:n tienoissa saapuivat Pietraneraan ratsain eversti Nevil,\nhänen tyttärensä, näiden palvelijat ja oppaat. Mennessänsä heitä\nvastaan kysyi Colomba ensi sanoiksensa:\n\n-- Oletteko ehkä nähneet veljeäni?\n\nSitten tiedusteli hän oppaalta, mitä tietä he olivat tulleet\nja milloin lähteneet matkalle. Vastaukset kuultuansa oli hänen\nmahdotonta ymmärtää, ett'eivät he olleet kohdanneet Orsoa.\n\n-- Ehkä on veljenne matkustanut ylätietä? sanoi opas; me taas tulimme\nalatietä.\n\nMutta Colomba pudisti päätänsä tehden uusia kysymyksiä. Huolimatta\nluonteensa lujuudesta, jota lisäsi halu peittää vierailta\nkaikki heikkouden tunteet, oli hänen mahdotonta salata näiltä\nlevottomuuttansa, joka myöskin valtasi everstin ja neiti Lyydian,\nniin pian kuin nämä olivat Colombalta kuulleet sovintoyrityksen\nonnettomasta lopusta.\n\nMiss Nevil tunsi itsensä aivan hermostuneeksi ja tahtoi, että\ntiedustelijoita lähetettäisiin joka taholle; eversti taas tarjousi\nheti paikalla nousemaan satulaan lähteäksensä oppaan seurassa\nOrsoa etsimään. Vieraiden pelko muistutti Colombaa emännän\nvelvollisuuksista. Koettaen hymyillä pakotti hän everstin istumaan\naamiaispöytään ja keksi kymmeniä mahdollisia syitä veljensä\nviipymiselle, jotka kaikki hän kuitenkin samassa aina kumosi. Luullen\nvelvollisuutensa miehenä olevan rauhoittaa naisia, esitti everstikin\noman selvityksensä.\n\n-- Lyönpä vetoa, sanoi hän, että hra della Rebbia on tavannut\nmetsän otuksia eikä jaksanut vastustaa houkutusta, vaan palaa\nkotiin jahtilaukku pullollansa. Saakeli, sanoi hän, kuulimmehan\nmatkalla neljä selvää pyssynlaukausta. Pari näistä kuului tavallista\nkovemmin ja silloin sanoin minä tyttärelleni: lyönpä vetoa, että hra\ndella Rebbia on metsästämässä ... sillä niin kovaääninen voi olla\nainoastaan minun entinen Manton-kiväärini.\n\nColomba kalpeni ja Lyydia, joka tarkasti häntä huomaavaisesti,\naavisti helposti, mitä epäilyksiä hänessä everstin arvailu herätti.\nHetken vaitiolon jälkeen kysäsi Colomba vilkkaasti ammuttiinko nuo\nkaksi kovempaa laukausta ensin vaiko vasta heikompain jälkeen. Mutta\ntätä tärkeintä seikkaa eivät eversti ja hänen tyttärensä eivätkä\nheidän oppaansakaan olleet tulleet tarkanneeksi.\n\nVaikka yksikään Colomban lähettämistä tiedustelijoista ei vielä klo\n1:n tienoissa ollut palannut takaisin, kokosi Colomba kaikki voimansa\nja pyysi vieraitansa käymään aamiaiselle. Mutta ruoka ei maistanut\nmuille kuin everstille. Jos torilta kuului hiukankaan ääntä, juoksi\nColomba akkunaan ja palasi sitten surullisena istumaan koettaen\nvieläkin murheellisemman näköisenä ylläpitää ystäviensä kanssa\nvähäpätöistä keskustelua, jota kukaan ei kuitenkaan seurannut ja jota\npitkät vaitiolot yhtämittaa keskeyttivät.\n\nÄkkiä kuului joku tulevan täyttä laukkaa ratsastaen.\n\n-- Ah, nyt se on veljeni, huudahti Colomba hypähtäen ylös.\n\nMutta tulija olikin Chilina, joka kahareisin ratsasti Orson hevosella.\n\n-- Veljeni on siis kuollut! huusi hän sydäntä vihlovalla äänellä.\n\nEverstiltä putosi lasi kädestä, miss Lyydia kirkasi hänkin ja kaikki\nkiiruhtivat he talon ovelle.\n\nEnnenkuin Chilina ehti alas satulasta, nosti Colomba hänet ilmaan\nkuin höyhenen ja ravisti häntä niin rajusti, että pikku poloinen oli\ntukehtua. Lapsi ymmärsi hänen hirmuisen katseensa ja hänen ensimäiset\nsanansa olivat: Hän elää!\n\nColomba päästi hänet irti kovasta syleilystänsä ja Chilina viskausi\nmaahan notkeana kuin kissan poikanen.\n\n-- Entäs toiset? kysyi Colomba painuneella äänellä.\n\nChilinä teki ristinmerkin peukalolla ja pitkällä sormellansa.\nSamassa saivat Colomban kuolonkalpeat kasvot elävän ruusun värinsä\ntakaisin. Heittäen säihkyvän katseen Barricinien taloa kohti sanoi\nhän vieraillensa hymyillen:\n\n-- Menkäämme sisään juomaan kahvia!\n\nRyövärein suojatilla oli paljo kertomista.\n\nHänen kansanmurteella annetun kuvauksensa käänsi Colomba semmoisenaan\nitaliaksi, josta miss Nevil sen taas käänsi englannin kielelle;\neversti kirosi tuon tuostakin sitä kuullessaan, miss Lyydia taas\nsäesti sitä huokauksilla. Colomba kuunteli tarinaa järkähtämättömän\nkylmäverisesti ... mutta punoi damastiruokaliinaansa niin\narmottomasti, että se näytti repeävän.\n\nViisi kuusi kertaa keskeytti hän tyttösen vaatien tämän aina\nuudelleen kertomaan, ett'ei haava Brandolaccion mielestä ollut\nvaarallinen ja että tämä oli sanonut nähneensä paljo pahempiakin.\nLopuksi kertoi Chilina Orson pyytäneen saada heti paikalla\nkirjoituspaperia ja jättäneen sisarensa tehtäväksi rukoilla, ett'ei\neräs nainen, joka ehkä jo oli saapunut taloon, matkustaisi pois\npaikkakunnalta ennen kuin oli saanut kirjeen häneltä.\n\n-- Se Orso herraa enin huoletti, lisäsi tyttönen; minä olin jo pitkän\nmatkan päässä, kun hän taas kutsui minut takaisin, teroittaakseen\nmieleeni tämän asian, josta hän jo kaksi kertaa sitä ennen oli\npuhunut.\n\nVeljensä menettelyn kuultuaan hymyili Colomba hiukan ja puristi\nlujasti englantilaisen neitosen kättä, joka vuodatti runsaita\nkyyneliä voimatta keksiä sopivaa tapaa kääntää isällensä tätä\nerityiskohtaa tytön kertomuksessa.\n\n-- Niin, jäättehän te minun luokseni, rakas ystävättäreni! huudahti\nColomba syleillen miss Lyydiaa. Ja sitten autatte te meitä.\n\nOttaen sitten eräästä kaapista esille joukon vanhoja liinavaatteita\nalkoi hän repiä niitä siteiksi ja hasuiksi. Ken näki hänen säihkyvät\nsilmänsä, vilkkaan värinsä, syvämielisyytensä ja kylmäverisyytensä,\nsen olisi käynyt vaikeaksi sanoa, oliko hän enemmän liikutettu\nveljensä haavasta kuin hän iloitsi vihamiehensä kuolemasta.\n\nMilloin kaatoi hän everstille kahvia ja kehui tälle taitoansa\nkahvinkeittäjänä, milloin jakoi hän työtä neiti Nevilelle ja\nChilinalle kehoittaen näitä ompelemaan siteitä yhteen ja käärimään ne\nkerälle. Kahdennenkymmenennen kerran kysyi hän Chilinalta näyttikö\nOrso kovin kärsivän haavastansa. Alinomaa keskeytti hän työnsä\npuhutellakseen everstiä tähän tapaan:\n\n-- Kaksi niin viekasta ja pelottavaa miestä! Orso yksin ...\nhaavoitettuna ... ja ainoastaan yhdellä kädellä ... teki kuitenkin\nlopun molemmista. Mikä uljuus, hra eversti!... Eikö se ole\nsankarillista? Voi, hyvä neiti Nevil, kyllä te olette onnellisia\neläessänne niin rauhallisessa maassa kuin teidän on!... Olen\nvarma, ett'ette te vielä tuntenut veljeäni!... Ennustinhan minä\njo, että kerran on haukka siipensä levittävä!... Te olette\nerehtynyt hänen vienosta katsannostansa ... mutta siihen vaikutti\nteidän läheisyytenne, neiti Nevil... Oi, jospa hän näkisi teidän\ntyöskentelevän tällä tavoin!... Orso parka!\n\nMiss Lyydia voi tuskin ottaa osaa työhön eikä löytänyt sanaakaan\nvastaukseksi. Eversti kysyi, miksi ei jo kiirehditty tekemään\nvalitusta viranomaisille. Hän puhui kruununmiehen toimitettavasta,\nlaillisesta tutkistelusta[30] ja muista korsikalaisille yhtä oudoista\nasioista. Lopuksi tahtoi hän tietää, oliko tuon kunnon Brandolaccion\nmaalaistalo kaukanakin Pietranerasta, ja kysyi eikö hän voisi\nmatkustaa itse sinne tapaamaan haavoittunutta ystäväänsä.\n\nTähän vastasi Colomba tavallisella kylmäverisyydellänsä, että Orso\noli nyt maquis-metsässä, missä mainittu ryöväri häntä hoiti, ja että\nhänen oli vaarallista näyttäytyä, ennenkuin oltiin selvillä prefektin\nja tuomarein mielipiteistä; Colomba vakuutti pitävänsä huolen siitä,\nettä taitava haavuri pujahtaisi jalkaisin hänen luoksensa.\n\n-- Ennen kaikkea, hra eversti, on teidän muistettava, että kuulitte\nnuo neljä laukausta ja että sanoitte minulle Orson ampuneen vasta\nkahden ensimäisen jäljestä.\n\nEversti ei ymmärtänyt mitään koko jutusta. Miss Lyydia taas huokaili\npyyhkien kyyneliä silmistänsä.\n\nPäivä oli jo kulunut sangen myöhään, kun eräs surullinen saattue\nsaapui kylään. Vanhalle Barricinille ilmoitettiin hänen molempien\nlastensa kuolema; ... kumpikin lepäsi poikkipäin muulin seljässä,\njota eräs talonpoika talutti. Joukko talon alustalaisia, suojatteja\nja muita joutilaita seurasi surusaattoa. Viimeisinä tulivat\nsantarmit, jotka aina saapuvat liian myöhään, ja kylänvoudin\napulainen, joka vähän väliä kohotti kätensä taivasta kohti ja\nalinomaa toisteli: \"mitähän hra prefekti tästä sanonee?\" Eräät\nnaiset, joiden joukossa Orlanduccion vanha imettäjä, repivät\nhiuksiansa ja parkuivat kuin hurjat.\n\nMutta heidän meluava murheensa ei tehnyt samaa vaikutusta kuin\nerään henkilön sanaton epätoivo, johon kaikkien katseet kiintyivät.\nTarkoitan onnetonta isää, joka toisen ruumiilta toisen luo vaappuen\nnosti ylös heidän mullalla tahratut päänsä, suuteli heidän sinertäviä\nhuuliansa ja kannatti vainajien jo jäykistyneitä jäseniä ikäänkuin\nolisi hän tahtonut vielä suojata heitä kuljetuksen kolahduksilta.\nJoskus näytti hän avaavan suunsa sanoakseen jotakin, mutta ei saanut\nsuustansa ainoatakaan sanaa eikä huudahdusta. Silmät yhäti vainajiin\nluotuina hoipertui hän kiviä, puita ja kaikkia esteitä vastaan, jotka\nsattuivat hänen tiellensä.\n\nNaisten vaikerrukset ja miesten sadattelut vain kasvoivat\nkahdenkertaisiksi Orson taloa sivuutettaessa. Kun muutamat\nrebbialaiset paimenet uskalsivat puhjeta riemunhuutoihin, eivät\nheidän vastustajansa voineet enää hillitä itseänsä.\n\n-- Kostoa, kostoa! huusivat muutamat ja samassa heitettiin\ntaloa kohti kiviä ja ammuttiin pari pyssyn laukausta sen salin\nakkunoita kohti, missä Colomba vierainensa istui; kuulat lävistivät\nakkunapielet ja viskasivat puun pirstoja aina sille pöydälle saakka,\njonka ääressä molemmat neitoset istuivat.\n\nMiss Lyydia kirkasi kauhistuen, eversti tempasi pyssynsä ja Colomba\nhyökkäsi, ennen kuin kukaan ehti häntä pidättää, talon ovelle, jonka\nhän rajusti avasi. Seisten siinä korkealla kynnyksellä kohotti hän\nmolemmat kätensä vihamiestensä kiroukseksi:\n\n-- Te konnat! huusi hän, kuinka voitte te ampua naisia ... ja\nmuukalaisia! Oletteko te muka korsikalaisia? ... muka miehiä?...\nTuollaiset raukat, jotka murhaavat takaapäin... Tulkaa esiin ... minä\nmanaan teidät astumaan esiin!... Vaikka olenkin yksin kotona ...\nveljeni on kaukana täältä ... niin tappakaa vain minut ja muukalaiset\nvieraani ... se olisi teidän tapaistanne. Mutta sitä ette te uskalla,\npelkurit raukat! Ja tiedättehän, että me kostamme ilkityön ... kas\nniin, ruikuttakaa nyt kuin naiset ja kiittäkää meitä, ett'emme\nenempää verta vaadi!\n\nColomban äänessä ja asennossa oli jotakin pelottavaa ja mahtavasti\nvaikuttavaa: nähdessänsä hänet peräytyi kansajoukko peljästyneenä\nikäänkuin pahansuovan syöjättären tieltä, jollaisista Korsikassa\nkerrotaan paljo kamalia juttuja talvisina iltapuhteina. Kylävoudin\napulainen, santarmit ja joukko naisia käyttivät tätä vaikutusta\nhyväksensä astuaksensa rauhoittamaan riitapuolia, sillä rebbialaiset\npaimenet olivat jo tarttuneet aseihinsa ja tuokiossa voi torilla\nalkaa yleinen ottelu.\n\nMutta molemmilta puolueilta puuttui johtajia ja korsikalaiset, jotka\nhurjuuksissaankin noudattavat jonkunlaista järjestystä, käyvät\nharvoin käsikahakkaan, ell'eivät sisällisten sotien päämiehet\nole läsnä. Menestyksestänsä viisastuneena pidätti Colomba pientä\npuolustusjoukkoansa:\n\n-- Antakaa noiden ihmisparkojen itkeä, puhui hän paimenille ...\nja sallikaa tuon vanhuksen viedä rauhassa ruumiit kotiinsa.\nMiksi tappaisitte tuon vanhan ketun, jolla ei enää ole hampaita\npurrakseen?... Giudice Barricini!... Muista elokuun 2:sta päivää!\nMuista sitä veristä lompakkoa, johon sinä väärentäjän kädellä olit\nkirjoittanut!... Isä vainajani kirjoitti siihen velkasi; nyt ovat\npoikasi sen maksaneet. Sukumme puolesta minä sen kuittaan, vanha\nBarricini!\n\nKädet rinnallensa ristien ja ylenkatseelleen hymy huulillansa katseli\nColomba, kun vainajien ruumiit kannettiin hänen vihamiestensä taloon\nja odotti siinä siksi, että väkijoukko oli vähitellen hälvennyt.\nSitten sulki hän oven ja palasi takaisin saliin.\n\n-- Pyydän teiltä maamiesteni puolesta anteeksi, hra eversti. En ikinä\nolisi uskonut, että korsikalaiset ampuisivat taloa, jossa tietävät\nlöytyvän muukalaisia. Syntymämaani puolesta hävettää minua tuollainen\nmenettely.\n\nKun miss Lyydia illalla vetäytyi leposuojaansa, seurasi eversti hänen\nmukanansa ja kysyi eikö heidän olisi viisainta lähteä jo huomenna\ntiehensä tällaisesta kylästä, missä joka hetki täytyy peljätä\nsaavansa luodin otsaansa, ja jättää mitä pikimmin mokoma maa, joka\nvilisee murhamiehiä ja pettureja.\n\nMiss Nevil ei kotvaan vastannut mitään. Nähtävästi saattoi isän\nehdotus hänet melkoiseen pulaan.\n\n-- Kuinka voisimme me jättää tuon onnettoman tytön juuri nyt, kun hän\ntarvitsee lohdutusta? sai hän vihdoin sanotuksi. Eikö se teidänkin\nmielestänne, isä, olisi sydämetön teko?\n\n-- Tyttäreni parastahan minä ajattelen, sanoi eversti; ja jos\ntietäisin sinun olevan turvassa Ajaccion hotellissa, niin ole varma\nsiitä, ett'en mielelläni jättäisi tätä kirottua saarta, ennenkuin\nolen saanut puristaa urhoollisen hra della Rebbian kättä.\n\n-- Vartokaamme vielä, isä, ja ottakaamme ennen lähtöämme selko siitä,\nvoimmeko tehdä heille mitään palvelusta.\n\n-- Sinulla on hyvä sydän! sanoi eversti suudellen tytärtänsä otsalle.\nPidän siitä, että näin uhraudut muiden onnettomuuksia lieventämään.\nJääkäämme siis!... Hyvää työtä ei koskaan tarvitse katua.\n\nMiss Lyydia heittelihe vuoteellansa saamatta unta silmiinsä. Milloin\noli hän kuulevinansa epämääräistä melua torilta ja säikähti, että\nsiellä valmisteltiin hyökkäystä taloa vastaan, milloin ajatteli\nhän -- omasta turvallisuudestansa rauhoittuneena -- tuota poloista\nhaavoittunutta, joka tällä hetkellä ehkä lepäsi kylmällä kankaalla\nilman muuta hoitoa kuin mitä ryövärin ihmisrakkaus voi hänelle\ntoimittaa. Mielikuvituksessansa näki hän Orson verisenä taistelevan\nhirmuisten tuskien kanssa. Ja mikä omituista, aina kun hän oli\nOrson kuvan näkevinään, esiytyi tämä juuri siinä asennossa, missä\nhän eron hetkellä oli neitosen mieleen jäänyt: vieden huulillensa\nsen taikakalun, jonka hän oli urhollensa antanut. Sitten ajatteli\nhän Orson uljuutta miettien, että tuo hengenvaara, josta tämä oli\npelastunut, oli kohdannut miespoloista hänen, Lyydian, takia, sillä\nsiihen joutui Orso ainoastaan sentähden, että saisi pikemmin hänet\ntavata. Eikä paljoa puuttunut, ettei hänen onnistunut vakuuttaa\nitseänsä siitäkin, että Orso oli haavoittunut häntä puolustaessansa.\nSankarinsa haavoittumisesta syytti hän siis itseänsä, mutta ihaili\nOrsoa sitä enemmän. Ja vaikka tuo mainio kaksoislaukaus ei hänen\nmielestänsä ollutkaan niin suuri ihmetyö kuin se Brandolaccion ja\nColomban silmissä oli, niin luuli hän sentään harvan romaanisankarin\ntuollaisessa hengenvaarassa voivan osoittaa sellaista pelvottomuutta\nja kylmäverisyyttä kuin Orso tässä oli osoittanut.\n\nMakuuhuoneeksensa oli miss Lyydia saanut Colomban kamarin.\nJonkunlaisen tammesta veistetyn rukoustuolin yläpuolella riippui\nseinällä, siunatun palmunlehden vieressä, Orson muotokuva\npienoiskoossa ja aliluutnantin univormussa. Neiti Lyydia otti\nkuvan alas, katseli sitä kauvan aikaa eikä ripustanutkaan sitä\nenää paikoillensa, vaan laski sen vuoteensa viereen. Vasta päivän\nkoettaessa nukahti hän eikä herännyt ennenkuin aurinko jo oli\nkorkealla yli taivaan rannan. Vuoteensa vieressä huomasi hän\nColomban, joka liikkumattomana odotti siinä hetkeä, jolloin nukkuja\navaisi silmänsä.\n\n-- Hyvää huomenta, neiti Nevil! sanoi Colomba. Te olette tainnut\nviihtyä huonosti matalassa majassamme? Pelkään, ett'ette ole saanut\nensinkään unta silmiinne?\n\n-- Oletteko saanut tietoja hänestä, rakas ystävättäreni? kysyi miss\nNevil istuallensa nousten.\n\nSamassa huomasi hän Orson muotokuvan ja heitti nenäliinansa sen\npäälle.\n\n-- Olen kyllä, sanoi Colomba hymyillen ja otti muotokuvan käteensä;\n-- Onko tämä teistä näköinen? Mielestäni ei tämä ole oikein\nonnistunut.\n\n-- Hyvä Jumala! huudahti miss Nevil vallan häpeissään... Niin, aivan\najatuksissani ... otin minä kuvan ... tuolta seinältä. Heikkouteni on\nkajota kaikkeen ... eikä, panna mitään paikoillensa... Mutta kuinka\non veljenne laita!\n\n-- Varsin hyvin. Giocanto saapui tänne jo klo 4 aamulla ... tuoden\nkirjeen teille, miss Lyydia. Minulle hän ei mitään kirjoittanut.\nTosin on se osoitettu: Colomballe, mutta alempana on lisäys: neiti\nNevileä varten. Vaan sisaret eivät saa olla mustasukkaisia. Giocanto\nkertoi, että hän tunsi kovia tuskia käsivarressa kirjoittaessansa\ntätä kirjettä. Giocanto, jonka käsiala on mainio, oli kyllä\ntarjoutunut kirjoittamaan, mitä Orso sanelisi. Mutta siihen ei tämä\nsuostunut, vaan kirjoitti tämän itse lyijykynällä ... seljällänsä\nmaaten. Paperia piti hänen edessänsä Brandolaccio. Alinomaa oli\nveljeni yrittänyt nousta ylös, mutta hiukankaan liikahtaessaan tunsi\nhän ankaria kipuja käsivarressansa. Oikein se kävi sääliksi, sanoi\nGiocanto. Kas, tässä on kirje!\n\nMiss Nevil luki kirjeen, joka oli kirjoitettu englanninkielellä,\nnähtävästi varovaisuuden vuoksi. Kirje kuului seuraavasti:\n\n    Arvoisa neiti!\n\n    Ikävä onnettomuus on minua kohdannut. Mitä vihamielieni\n    sanonevat ja millaisia panetteluja he voinevat keksiä, en tiedä.\n    Enkä siitä välitäkään, ell'ette vain te, arvoisa neiti, usko\n    noita panettelijoita. Teidät nähtyäni olin tuudittanut itseni\n    mielettömiin unelmiin. Tällainen tapaus tarvittiin näyttämään,\n    kuinka höperö olen ollut. Mutta nyt olen minä tullut järkiini.\n    Tiedän, mikä tulevaisuus minua vartoo enkä tahdo ponnistella\n    kohtaloani vastaan. Sitä sormusta, jonka te minulle lahjoititte\n    ja jonka uskoin onnea tuottavaksi taikakaluksi, en minä rohkene\n    enää pitää. Pelkään teidän katuvan, miss Nevil, että niin\n    arvottomalle olette lahjan uskonut; itse pelkään sen muistuttavan\n    minulle liiaksi usein hulluuteni aikoja. Colomba on antava sen\n    teille takaisin... Jääkää hyvästi, neitini! Luultavasti jätätte\n    te pian Korsikan enkä minä teitä vast'edes nähne. Mutta sanokaa\n    sisarelleni, että pidätte minua vielä jossakin arvossa; minä\n    puolestani vakuutan teille yhäti ansaitsevani sen.\n\n                                                    O. d. R.\n\nMiss Lyydia oli kääntynyt poispäin lukeaksensa ylläolevan kirjeen;\nColomba tarkasti häntä koko ajan tutkivasti ja ojensi sitten hänelle\negyptiläisen sormuksen kysyen katseellansa, mitä se merkitsi. Mutta\nmiss Lyydia ei uskaltanut kohottaa päätänsäkään, katseli vain\nsurullisena sormusta, pani sen sormeensa ja kuljetti sitä siinä edes\ntakaisin.\n\n-- Rakas neiti Nevil, ettekö voi sanoa minulle, mitä veljeni teille\nkirjoittaa? kysyi Colomba. Kertooko hän mitään tilastansa?\n\n-- Ei, sanoi neiti Lyydia punastuen, ei hän siitä mitään virka...\nKirje on kirjoitettu englannin kielellä... Hän pyytää minun sanomaan\nisälleni, että ... ja toivoo, että prefekti selvittää kaikki...\n\nHieman ilkeämielisesti hymyillen istahti Colomba sängyn laidalle,\notti miss Lyydian molemmat kädet omiinsa ja katsoi häneen\nläpitunkevilla silmillänsä:\n\n-- Ettekö tahdo olla niin hyvä, kysyi hän, että vastaatte\nveljelleni?... Se ilahduttaisi häntä suuresti. Ensi hetkellä\najattelin herättää teidät heti, kun kirje saapui, mutta ... en\nuskaltanut sitä tehdä.\n\n-- Siinä teitte väärin, sanoi miss Nevil, sillä jos minun sanani\nvoisivat jotakin...\n\n-- Tällä hetkellä minä en voi toimittaa hänelle kirjettä. Prefekti on\nnäette saapunut ja Pietranera vilisee nyt hänen väkeänsä. Saa nähdä,\nmitä myöhemmin voin tehdä. Oi, jos te tuntisitte veljeni, miss Nevil,\nniin rakastaisitte te häntä niinkuin minä teen... Hän on niin hyvä ja\nniin uljas. Ajatelkaahan, mitä hän teki. Yksin ja haavoitettuna kahta\nvastaan!...\n\nPrefekti olikin palannut... Kuultuansa kylävoudin lähettämältä\nviestiltä, mitä tapahtunut oli, saapui hän santarmein, sotilasten,\nyleisen syyttäjän, notarion y.m. kanssa ottamaan selkoa asiasta\nja siitä kamalasta tapahtumasta, joka vaikeutti taikka jos niin\ntahdomme, päätti sukuvihat Pietranerassa. Melkein heti tultuansa\ntapasi hän eversti Nevilen tyttärinensä eikä salannut heiltä\npelkoansa, että juttu näytti saavan huonon käänteen.\n\n-- Tiedättehän, että ottelu tapahtui ilman todistajia, sanoi hän.\nMolempien onnettomain nuorten miesten kekseliäisyys ja rohkeus oli\nniin yleisesti tunnustettu, ett'ei kukaan ota uskoaksensa hra della\nRebbian voineen yksinänsä tappaa heitä molempia ilman ryövärien apua,\njoiden luo hän kuuluukin paenneen.\n\n-- Mahdotonta! huudahti eversti. Luutnantti Orso della Rebbia on\nvarma kunnian mies, minä vastaan hänestä.\n\n-- Minä uskon sen, myönsi prefekti, mutta ... yleinen syyttäjä ei\nnäytä olevan myötätuntoisella tuulella; tiedättehän, että herrat\nviskaalit aina epäilevät. Hänellä on käsissänsä ystävällenne varsin\nikävä todistus, nim. Orson kirjoittama uhkauskirje Orlanducciolle,\njota hän vaatii kaksintaisteluun... Yleisen syyttäjän mielestä\nnäyttää tämä todistavan Orson asettuneen väijyksiin.\n\n-- Orlanduccio kieltäysi kaksintaistelusta... Aatelismies sekin!\nhuudahti eversti.\n\n-- Kaksintaistelut eivät ole maan tavan mukaisia, hra eversti.\nTäällä asetutaan väijyksiin ja murhataan takaapäin ... sellainen on\nkorsikalaisten tapa. Tosin löytyy eräs todistus hänen hyväksensä.\nEräs tyttönen vakuuttaa nim. kuulleensa neljä laukausta, joista\nkaksi viimeistä olivat edellisiä paljoa kovemmat ... ja ammutut siis\nsuurireikäisellä pyssyllä, jommoinen hra della Rebbialla juuri on.\nPaha vain, että tämä tyttönen on erään ryövärin veljentytär, jonka\nvuoksi häntä epäillään kanssarikollisuudesta s.o. puhuvan niinkuin\nryövärit ovat käskeneet hänen puhua.\n\n-- Hra prefekti, keskeytti neiti Lyydia punastuen silmävalkuaisiinsa\nsaakka, mehän olimme matkalla silloin, kun nuo laukaukset ammuttiin,\nja kuulimme ne samoin kuin tuo tyttönenkin.\n\n-- Todellakin? Sepä on tärkeä todistus. Ja tietysti teitte te saman\nhuomion, hra eversti?\n\n-- Kyllä, vastasi miss Nevil vilkkaasti isänsä puolesta; isäni, joka\nymmärtää aseiden käyttöä, huomautti meitä siitä: kuulitteko, sanoi\nhän, siellä ampuu hra della Rebbia minun pyssylläni.\n\n-- Te huomasitte siis erityisesti molemmat jälkimäiset laukaukset?\n\nEversti Nevil ei ollut mikään tarkkamuistoinen mies; mutta hän\nkavahti väittämästä tytärtänsä vastaan.\n\n-- Tämä pitää minun heti paikalla kertoa viskaalille, hra eversti.\nMuuten odotamme tänne lääkäriä, jonka pitäisi saapuman vielä tänä\niltana tutkimaan ruumiita ja antamaan todistuksensa siitä, ovatko\nvainajat todellakin ammutut puheina olevalla aseella.\n\n-- Kiväärin olen minä Orsolle lahjoittanut, sanoi eversti, mutta\ntoivoisin sen olevan meren syvyydessä... Toisin sanoen ...\noikeastaan oli hauskaa, että tuolla kunnon pojalla oli sellainen ase\nkäytettävänänsä. Sillä enpä tiedä, kuinka hän olisi suoriutunut ilman\nminun Manton-kivääriäni?\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nLääkäri myöhästyi hiukan. Matkalla oli hänelle sattunut eräs\nseikkailu. Giocanto Castriconi oli tavannut hänet tiellä ja pyytänyt\nhäntä kohteliaimmin antamaan hoitoa eräälle haavoittuneelle. Niin\nvietiin hänet Orson luo, jonka haavan hän sitoi. Ryöväri oli sitten\nsaattanut lääkäriä pitkän matkaa ja huvittanut häntä juttelemalla\nPisan kuuluisimmista professoreista, jotka olivat hänen hyviä\nystäviänsä, kuten hän vakuutti.\n\n-- Hra tohtori, oli teoloogi erotessa sanonut, minä olen saanut teitä\nkohtaan niin suuren kunnioituksen, että luulen täytyväni huomauttaa\nteille eräästä seikasta: lääkärin tulee olla yhtä hienotunteisen kuin\nripittäjän. Sitten ampui hän pari kertaa pyssyllänsä lisäten: Paikan,\nmissä meillä oli kunnia tavata toisemme, olette te unhottanut, eikö\ntotta?... Jääkää hyvästi ... sangen hauskaa oli tutustua teihin, hra\ntohtori!\n\nColomba pyysi eversti Nevileä olemaan läsnä ruumiintarkastuksessa.\n\n-- Te tunnette veljeni pyssyn paremmin kuin kukaan muu, sanoi hän;\nsen vuoksi olisi teidän läsnäolonne suureksi hyödyksi. Sitä paitse\nlöytyy täällä niin paljo pahoja ihmisiä, että voisimme menettää\npaljo, ell'ei meillä olisi ketään puolustamassa etujamme.\n\nJäätyänsä yksin miss Lyydian kanssa valitti Colomba päänkivistystä\nehdottaen, että he tekisivät pienen kävelyn kylän laiteille.\n\n-- Vapaa ilma tekisi minulle hyvää, sanoi hän, kun en ole sitä\npitkään aikaan saanut hengittää.\n\nMatkalla puhui hän miss Lyydialle veljestänsä; aine huvitti tätä niin\nsuuresti, ett'ei hän huomannutkaan, ennenkuin oltiin pitkän matkan\npäässä Pietranerasta. Aurinko meni jo mailleen, kun hän huomautti\nColomballe, että nyt olisi aika jo palata takaisin. Tämä sanoi\ntietävänsä erään oikotien, joka melkoisesti lyhentäisi palausmatkaa.\nNiin jättivät he sen tien, jota olivat tulleet, ja poikkesivat\ntoiselle nähtävästi sangen vähän käytetylle polulle.\n\nPian sen jälkeen alkoi hän kavuta ylös niin jyrkkää vuoren rinnettä\nmyöten, että hänen alinomaa täytyi -- eteenpäin päästäkseen --\ntarttua toisella kädellänsä kiinni puiden oksiin; toisella veti hän\ntaas miss Lyydiaa jäljessänsä... Runsaan neljännestunnin kavuttuansa\nsaapuivat he myrttejä ja arbuusipuita kasvavalle, pienelle\ntasangolle, joka sijaitsi suurten graniittikallioiden keskellä.\nMiss Lyydia tunsi itsensä sangen väsyneeksi, kylää ei näkynyt ja\nvähitellen alkoi yö jo olla käsissä.\n\n-- Tiedättekös, rakas Colomba, minä pelkään meidän eksyneen tieltä,\nsanoi hän.\n\n-- Elkää peljätkö, vastasi Colomba. Käykäämme vain eteenpäin...\nSeuratkaa minua.\n\n-- Mutta minä vakuutan teille, että erehdytte suunnasta; kylä ei voi\nolla siellä päin. Lyönpä vetoa, että me nyt menemme päinvastaiseen\nsuuntaan. Katsokaas, nuo valot tuolla kaukana tuikkavat ihan varmaan\nPietranerasta.\n\n-- Rakkahin ystävätär, sanoi Colomba levottoman näköisenä, te olette\noikeassa; mutta parin sadan askeleen päässä täältä ... tuossa\nmaquis-metsässä on...\n\n-- On?\n\n-- Veljeni Orso. Minä saisin siis nähdä hänet ja syleillä häntä, jos\nte tekisitte seuraa hänen luoksensa.\n\nMiss Nevil hämmästyi.\n\n-- Niin, sanoi Colomba, minä pääsin poistumaan Pietranerasta\nkenenkään huomaamatta sen vuoksi, että te olitte mukana ... muuten\nolisi minua vakoiltu... Olla näin lähellä häntä eikä saada nähdä\nhäntä olisi... Mutta miksi ette tekin voisi tulla katsomaan poloista\nveljeäni? Se ilahduttaisi häntä niin kovasti!\n\n-- Mutta, Colomba, se ei ole soveliasta nuorelle tytölle.\n\n-- Minä ymmärrän. Te kaupunkilaiset olette aina levottomia siitä,\nmikä soveltuu, mikä ei; me maalaisnaiset emme ajattele muuta kuin\nettä se on hyvää.\n\n-- Mutta nyt on jo myöhäistä... Ja mitä ajattelisikaan veljenne\nminusta?\n\n-- Hän ajattelisi, että ystävät eivät toki ole häntä aivan\nunhottaneet ... ja se tieto rohkaisisi häntä kärsimyksissä.\n\n-- Mutta isäni kävisi levottomaksi...\n\n-- Eversti tietää teidän olevan minun seurassani... Kas niin,\npäättäkää! Te tarkastitte hänen kuvaansa tänä aamuna, lisäsi hän\nhymyillen ilveilevästi.\n\n-- Ei ... Colomba, minä en todellakaan uskalla... Sitä paitse on\nsiellä ryöväreitä...\n\n-- Entä sitten? Nuo ryövärithän eivät tunne teitä? Eikö teidän tee\nmielenne nähdä ryöväreitä?...\n\n-- Jumala paratkoon!\n\n-- Kas niin, neiti Lyydia, tehkää nyt ratkaiseva päätös. Yksin\nminä en voi teitä tänne jättää, sillä mahdotonta on tietää, mitä\ntäällä voisi tapahtua. Meidän on joko mentävä Orsoa katsomaan taikka\npalattava yhdessä kylään takaisin... Jumala tietää, milloin saan\nnähdä veljeni... Ehkä en näe häntä koskaan...\n\n-- Mitä sanotte, Colomba? No, menkäämme sitten! Mutta ainoastaan\nmuutamaksi minuutiksi ... ja sitten palaamme heti takaisin.\n\nColomba puristi hänen kättänsä ja lähti mitään vastaamatta astumaan\nniin nopeasti, että miss Lyydian oli vaikea häntä seurata.\n\nOnneksi pysähtyi Colomba äkkiä sanoen seuralaisellensa:\n\n-- Elkäämme menkö edemmäs, ennen kuin annamme heille merkin. Muuten\nvoisi käydä, että meidät vastaanotetaan pyssynlaukauksilla.\n\nSitten vihelsi hän sormiensa avulla. Pian sen jälkeen kuultiin koiran\nhaukahtavan eikä viipynyt kauvan ennenkuin tämä ryövärein etuvartija\nnäyttäysi tulijoille. Se oli vanha tuttavamme Brusco-koira, joka heti\ntunsi Colomban ja suostui oppaaksi. Kun oli jonkun aikaa seurattu\nmoninaisissa mutkissa kierteleviä metsäpolkuja, ilmestyi äkkiä pari\nhampaihin asti aseestettua miestä heidän eteensä.\n\n-- Tekö se olette, Brandolaccio? kysyi Colomba. Missä on veljeni?\n\n-- Tuolla noin! vastasi ryöväri. Mutta menkää hiljaa; hän nukkuu ...\nensi kerran tuon tapahtuman jälkeen. Hyvä Jumala, mistä piru kerran\npujotteleikse, siitä pääsevät aina naisetkin, sanotaan. Ja niin se\nnäkyy olevan.\n\nNaiset lähestyivät varovasti heille osoitettua paikkaa ja näkivät\nnuotiolla, jonka liekki oli viisaasti piiloitettu ympäri rakennetulla\nkiviaidalla, Orson lepäävän sanajalkapensaista tehdyllä vuoteella,\nlevätti peittonansa. Miesparka oli kovin kalpea ... ja hänen\nhengityksensä kuulusti raskaalta. Colomba istahti hänen viereensä ja\nkatseli häntä äänetönnä ja kädet ristissä ikäänkuin olisi itseksensä\nrukoillut. Peittäen kasvonsa nenäliinallansa likistyi miss Lyydia\nhäntä vastaan, nostaen silloin tällöin päänsä katsellaksensa\nhaavoitettua Colomban olkapään yli. Neljännestuntiin ei kukaan\npuhunut mitään. Teoloogin antaman merkin johdosta oli Brandolaccio\nhävinnyt metsään edellisen kanssa suureksi iloksi miss Lyydialle,\njonka mielestä ryövärein suuret parrat ja asepuvut ensi kerran\ntuntuivat liiaksi \"paikallisvärisiltä\".\n\nVihdoin Orso liikahti. Colomba kumartui heti hänen ylitsensä ja\nsyleili häntä useampia kertoja tehden lukemattomia kysymyksiä hänen\nhaavastansa, kärsimyksistänsä ja puutteistansa. Orso vastasi, ett'ei\nhänellä täällä ollut mitään suurempaa hätää; sitten tiedusteli\nhän, oliko miss Nevil vielä Pietranerassa ja oliko hän lähettänyt\nmitään kirjettä hänelle. Kumartumalla veljensä ylitse esti Colomba\nruumiillansa tätä näkemästä hänen seuralaistansa, jota haavoitettu\nmuutenkaan tuskin olisi voinut tuntea pimeän vuoksi. Pitäen toisella\nkädellänsä miss Nevileä kädestä kohotti hän keveästi toisella\nveljensä päätä.\n\n-- Ei hän teille mitään kirjettä lähettänyt... Mutta ajatteletteko\naina vain neiti Nevileä?... Te rakastatte siis häntä?\n\n-- Josko minä häntä rakastan, Colomba!... Mutta hän ... hän ehkä\nhalveksii nyt minua?\n\nSamassa koetti miss Nevil vetää pois kätensä, mutta se ei ollut\nniinkään helposti tehty, sillä vaikka Colomban kätönen olikin pieni\nja sievä, niin oli se sangen voimakas, kuten muutamista todisteista\njo olemme huomanneet.\n\n-- Hänkö halveksisi teitä sen jälkeen, mitä on tapahtunut!...\nPäinvastoin puhuu hän teistä hyvää... Ah, Orso, minulla olisi teille\npaljo kerrottavaa hänestä.\n\nMiss Nevil ponnisteli yhä saadakseen kätensä irti, mutta Colomba veti\nhäntä yhä lähemmäs Orsoa.\n\n-- Mutta miksi hän ei vastannut minulle, sanoi haavoitettu. Vain yksi\nainoa rivi häneltä olisi riittänyt tyydyttämään minua.\n\nVetäen miss Nevilen kättä yhä lähemmäs onnistui Colomban vihdoin\nlaskea se veljensä käteen. Sitten ratkesi hän äkkiä nauramaan\nhuudahtaen:\n\n-- Orso, kavahtakaa puhumasta pahaa neiti Lyydiasta, sillä hän\nymmärtää sangen hyvin korsikan kieltä.\n\nMiss Lyydia vetäisi äkkiä kätensä pois ja sopersi muutamia\nkäsittämättömiä sanoja. Orso luuli uneksivansa.\n\n-- Te täällä, neiti Nevil! Hyvä Jumala! Kuinka olette te uskaltanut\ntänne... Ah, kuinka onnelliseksi te teitte minut!\n\nVaivoin istualle noustuansa koetti Orso siirtyä häntä lähemmäksi.\n\n-- Minä saatoin sisartanne, selitti miss Lyydia, ett'ei kukaan\nvoisi arvata, minne hän menee ... niin, ja sitäpaitse halusin saada\nvarmuuden tilastanne... Voi, kuinka paha teidän on olla täällä!\n\nColomba oli istahtanut Orson taakse ja nosti tätä varovasti sen\nverran, että sai veljensä pään polvillensa. Sitten kiersi hän kätensä\ntämän kaulaan ja viittasi miss Lyydiaa lähemmäs.\n\n-- Lähemmäs, lähemmäs! pyysi hän, sillä sairaan ei pidä liiaksi\nvaivata ääntänsä. Ja kun miss Lyydia empi, otti hän tätä kädestä ja\npakotti tämän istumaan niin lähelle, että hänen pukunsa kosketti\nOrsoa ja että hänen kätensä, jonka Colomba jälleen oli vallannut,\nlepäsi haavoitetun olkapäällä.\n\n-- Näin ei se hullummalta näytä, sanoi Colomba iloisena. Orso,\neihän ole niinkään ikävä olla maquis-metsässä ja öitsiä nuotiolla\ntällaisena ihanana yönä?\n\n-- Oi, niin, todellakin ihana on tämä yö! sanoi Orso. Tätä minä en\nikinä unhota!\n\n-- Kai te kärsitte nytkin? sai miss Nevil sanotuksi.\n\n-- En enää ... oi, jospa saisin kuolla täällä ... nyt!\n\nJa hänen oikea kätensä lähestyi miss Lyydiaa, jota Colomba yhä piti\nvankinansa.\n\n-- Teidän pitää välttämättä päästä pois täältä jonnekin, missä teitä\nvoidaan hoitaa, hra della Rebbia, sanoi miss Nevil. Minä en saisi\nenää unta nähtyäni teidän makaavan täällä näin huonolla vuoteella ...\npaljaan taivaan alla...\n\n-- Ell'en olisi peljännyt tapaavani teitä, miss Nevil, olisin\nkoettanut palata Pietraneraan ja ilmoittanut itseni vankeuteen.\n\n-- Ja miksi pelkäsitte te tavata neiti Lyydiaa, Orso? kysyi Colomba.\n\n-- Minä en ollut totellut teitä, miss Nevil ... enkä sentähden\nuskaltanut tulla näkyvillenne tuon tapahtuman jälkeen.\n\n-- Tiedättekö, neiti, että te voitte saada veljeni tekemään, mitä\nvain tahdotte? nauroi Colomba. Mutta minäpä estän teitä tapaamasta\nhäntä.\n\n-- Toivottavasti selviää tämä onneton juttu niin, ettei teidän enää\ntarvitse peljätä mitään... Minä olisin sangen tyytyväinen, jos\nlähtiessämme täältä voisin viedä varmuuden siitä, että te saatte\noikeutta ja että tuomioistuinkin tunnustaa teidän laillisuutenne ja\nurhoollisuutenne.\n\n-- Aiotteko te siis matkustaa pois, miss Nevil!... Elkää toki vielä\nnoin sanoko!\n\n-- Mutta isäni ei voi aina metsästääkään... Hän tahtoo jo pois täältä.\n\nOrso antoi vaipua kätensä, joka samalla kosketti miss Lyydian kättä.\nVasta jonkun vaitiolon jälkeen sanoi Colomba:\n\n-- Mitä vielä! Mepä emme laske teitä niin pian matkalle. Meillä on\nPietranerassa teille vielä paljo näytettävää... Sitä paitse olette\nte luvannut maalata muotokuvani ettekä ole vielä aloittanutkaan\nsitä... Ja minä taas olen luvannut kirjoittaa teille serenatan, joka\nkäsittäisi 75 värssyä!... Ja sitten... Mutta Brusco, mitä sinä siellä\nmuriset?... Kas, Brandolaccio juoksee jo Bruscon jälkeen!... Minäpä\nriennän katsomaan mitä siellä tapahtuu...\n\nSiirtäen kursailematta Orson pään miss Nevilen syliin hyppäsi hän\nylös ja juoksi ryövärein luo.\n\nHämmästyneenä huomasi miss Nevil pitävänsä nuorta, kaunista miestä\nsylissänsä ... keskellä metsää ... vallan kahden kesken ... ja\ntietämättä mitä tehdä, sillä jos hän nyt äkkiä vetäytyi pois,\npelkäsi hän tuottavansa häiriötä haavoitetulle. Mutta Orso siirtyi\nitse pois tämän pehmoisen tukijan huomasta, jonka sisar oli hänelle\ntoimittanut, ja nousi oikean kätensä nojaan.\n\n-- Te matkustatte siis pian pois, miss Lyydia? Enkä minä ikinä\nolekaan toivonut, että te tässä onnettomassa maassa enemmän aikaa\nviihtyisitte... Ja kuitenkin ... siitä asti kun te tulitte tänne ...\nkärsin minä sata kertaa enemmän ajatellessani eroa teistä... Olenhan\nminä vain köyhä luutnantti ... ilman tulevaisuutta ... ja nyttemmin\nkoditon poloinen... Mikä hetki onkaan tämä sanoakseni teille, että\nrakastan teitä, miss Lyydia! Mutta tämä on epäilemättä ainoa kerta,\njolloin minä voin sen teille tunnustaa... Ja nyt ... nyt tunnen minä\nitseni onnellisemmaksi, kun olen saanut keventää sydämeni.\n\nMiss Lyydia käänsi poispäin päänsä ikäänkuin yön hämärä ei olisi\nriittänyt peittämään hänen punastumistansa.\n\n-- Hra della Rebbia, sanoi hän väräjävällä äänellä, kuinka minä\nmuuten olisin tullut tänne, ell'en teitä...\n\nPuhuessansa laski hän egyptiläisen taikasormuksen Orson käteen.\nSitten koetti hän ponnistaa kaikki voimansa saadakseen takaisin\ntavallisen naljailevan puhetapansa ja naurahti:\n\n-- Oikeastansa teette te väärin, hra Orso, puhuessanne minulle\nnäin... Sillä tiedättehän, ett'en minä edes uskaltaisi suuttua teihin\n... täällä keskellä metsää ... ja ryövärijoukkoa.\n\nOrso liikahti suudellaksensa kättä, joka antoi hänelle taikakalun\ntakaisin; ja kun miss Lyydia vetäsi kätensä pois vähän nopeammin,\nmenetti hän tasapainonsa ja lankesi Orson haavoitettua käsivartta\nvastaan. Tämä ei voinut pidättää kivun voihkausta.\n\n-- Voi, loukkasitteko te itsenne? huudahti hän nousten ylös. Antakaa\nanteeksi, rakas ystäväni, minun vikani se oli...\n\nSitten kuiskivat he vielä jonkun aikaa hiljaisella äänellä ja\nvallan lähellä toisiansa. Colomba, joka jonkun ajan kuluttua sitten\nvikkelästi juosten lähestyi heitä, tapasi nuoret aivan samassa\nasennossa, mihin hän oli nämä jättänytkin.\n\n-- Sotamiehet tulevat! huusi hän; Orso, koettakaa nousta ylös ja\npaeta! Kyllä minä autan.\n\n-- Antakaa minun olla, sanoi Orso. Sano ryöväreille, että he\npelastavat itsensä... Vähät siitä, jos he minut vangitsevatkin! Mutta\nsaata miss Lyydia täältä pois, ett'ei häntä täällä tavata, jumala\nparatkoon!\n\n-- Minäpä en jätä teitä, vakuutti Brandolaccio, joka oli seurannut\nColombaa. Sotilasosaston kersantti on kylävoudin kummipoika. Sen\nsijaan että vangitsisi teidät, voi hän ottaa hengen teiltä ja sanoa\nkuitenkin, ett'ei hän tahallansa sitä tehnyt.\n\nOrso koetti nousta seisoallensa ja astuikin jo muutamia askelia;\nmutta pian hän seisahtui sanoen:\n\n-- Minä en jaksa kävellä. Paetkaa te toiset! Jääkää hyvästi, miss\nNevil. Antakaa minun puristaa kättänne!... Kas niin, hyvästi!\n\n-- Me emme voi jättää teitä! huusivat molemmat tytöt.\n\n-- Ell'ette voi käydä, kannan minä teidät, sanoi Brandolaccio. Hiukan\nrohkeutta vain, hra luutnantti. Me ehdimme kyllä pakoon ... tuon\nluolasolan kautta takananne. Hra pastori pidättää sotilaita sen aikaa.\n\n-- Ei, ei, antakaa minun jäädä tänne, sanoi Orso laskeutuen taas\npitkällensä maahan. Mutta vie, Herran tähden, miss Lyydia pois,\nColomba!\n\n-- Te olette vahva, neiti Colomba, sanoi Brandolaccio. Tarttukaa te\nhra luutnanttia olkapäistä, minä nostan jaloista. Kas noin! Eteenpäin\nmars!\n\nHuolimatta hänen vastaväitteistänsä lähtivät he kantamaan Orsoa ja\nheitä seurasi miss Lyydia hirveästi peljästyneenä, sillä samassa\nkuului pyssyn paukaus, johon viisi, kuusi laukausta heti vastasi.\nMiss Lyydialta pääsi pelvon huudahdus ja Brandolacciolta kirous,\nmutta sitä nopeammin he pakenivat, Colomba pujottelihe kiiruusti\nmaquis-pensaston läpi välittämättä vähääkään oksista, jotka löivät\nhäntä kasvoihin ja repivät hänen pukuansa. -- Kyykistykää alas, rakas\nneiti Lyydia, sanoi hän, muuten voi luoti helposti sattua teihin.\n\nNoin viisisataa askelta oli menty tai oikeammin juostu tällä tapaa,\nkun Brandolaccio ilmoitti, ettei hän jaksa kauvemmas, ja laski taakan\nmaahan Colomban kehoituksista ja moitteista huolimatta.\n\n-- Missä neiti Nevil on? kysyi Orso.\n\nLaukauksista säikähtyneenä ja tiheän pensaston alinomaa pidättämänä\noli miss Nevil joutunut pois pakenevien jäljiltä ja jäänyt yksin\nmetsään kovan ahdistuksen valtaan.\n\n-- Hän on jäänyt jälkeen, sanoi Brandolaccio, mutta kadota hän\nei ole voinut, sillä naiset kyllä aina tien löytävät. Kuulkaas,\nOrs' Anton', millaista melua pastori pitää teidän pyssyllänne. Sen\npahempi, ei pimeässä voi nähdä mitään eikä tuollainen umpimähkäinen\nammuskeleminen vahingoita ketään.\n\n-- Hiljaa! huudahti Colomba. Minä kuulen hevosen askelia... Nyt\nolemme me pelastetut.\n\nEräs laitumelle laskettu hevonen, joka oli peljästynyt laukauksista,\nsattui todellakin tulemaan heitä kohti.\n\n-- Pelastetut! toisti Brandolaccio.\n\nJuosta hevosen luo, tarttua sitä otsajouhista ja suitsia se nuorasta\nsolmituilla suitsilla, oli ryövärille ainoastaan hetkisen työ,\nolletikin kun Colomba häntä auttoi.\n\n-- Antakaamme nyt merkki pastorille, sanoi hän viheltäen pari kertaa.\n\nTähän merkkiin vastasi etäinen vihellys, jonka jälkeen\nManton-kiväärin kova-ääninen pauke lakkasi. Brandolaccio hyppäsi\nratsun selkään, Colomba auttoi veljensä istumaan ryövärin eteen,\njoka toisella kädellänsä varasi häntä tukevasti ja toisella hallitsi\nsuitsia.\n\nRaskaasta taakastansa huolimatta lähti ratsu, jota Brandolaccio\npari kertaa kannusti kylkeen, keveästi liikkeelle laskeutuen täyttä\nlaukkaa alas vaaran rinnettä, missä jokainen muu hevonen, paitse\nkorsikalainen, olisi sata kertaa menettänyt henkensä.\n\nColomba palasi sitten jälkiänsä myöten takaisin huutaen miss Nevileä,\nminkä jaksoi; mutta mitään vastausta ei kuulunut. Kuljettuansa jonkun\naikaa aivan umpimähkään ja etsiessänsä sitä tietä, jota hän oli\ntullut, sattui hän eräällä polulla kahta sotamiestä vastaan, jotka\nheti huusivat hänelle: \"ken siellä?\"\n\n-- Herratpa pitivät aika melua, sanoi Colomba leikillisesti. Montako\nkaatui?\n\n-- Te kuulutte siis ryövärein seuraan, sanoi toinen sotilaista;\nteidät viemme me mukanamme!\n\n-- Vallan mielelläni, sanoi Colomba, mutta minulla oli täällä eräs\nystävätär, joka olisi ensin löydettävä.\n\n-- Ystävättärenne on jo tallessa ja te saatte nukkua hänen kanssansa\nvankilassa.\n\n-- Vankilassa? Sen saanemme nähdä. Mutta saattakaahan minut kuitenkin\nhänen luoksensa.\n\nSotamiehet saattoivat sitten Colomban ryövärein äskeisille\ntulisijoille, minne he olivat keränneet voitonmerkit retkestänsä,\nnimittäin Orson levätin, vanhan pataranin ja vedellä täytetyn\nsaviruukun. Siellä istui myöskin neiti Nevil, jonka sotilaat olivat\ntavanneet metsässä puolikuolleena pelvosta; kun sotilaat kyselivät\nhäneltä ryövärein lukumäärää ja pakoretken suuntaa, vastasi hän\nnäille aina uudistuvilla itkuntyrskeillä.\n\nColomba heittäysi hänen syliinsä ja kuiskasi hänen korvaansa, \"he\npelastuivat!\"\n\nSitten kääntyi hän sotilas-osaston kersanttiin päin:\n\n-- Hra kersantti, sanoi hän, näettehän, ett'ei tämä neiti tiedä\nmitään siitä, mitä te häneltä olette tiedustellut. Antakaa siis\nmeidän palata takaisin kylään, missä meitä levottomuudella odotetaan.\n\n-- Kyllä teidät sinne saatetaan ja pikemmin kuin toivottekaan,\nkaunokaiseni, sanoi kersantti. Ja siellä on teidän tehtävä selkoa,\nmitä teillä tähän aikaan oli tekemistä ... täällä metsässä ...\nja ryövärein kanssa, jotka pääsivät pakoon. Lempo tietköön, mitä\ntaikakeinoja nuo veitikat käyttänevät, mutta tytöt ne vain noituvat\nmukaansa, sillä missä ikinä ryövärejä lienee, siellä tapaat aina\nmyöskin kaunottaria.\n\n-- Te olette kohtelias mies, hra kersantti, sanoi Colomba, mutta\ntuhmasti ette tee, jos meitä uskotte. Tuo neiti on prefektin (=\nkuvernöörin) sukulaisia eikä hänen kanssansa pidä leikitellä, sanon\nminä.\n\n-- Prefektin sukulaisia! sanoi eräs sotilaista kersantille. Taitaa\nolla totta, sillä hän käy hattu päässä.\n\n-- Minä en välitä hänen hatustansa, sanoi kersantti. Molemmat\nneitoset olivat täällä pastorin kanssa, joka on maan suurin naisten\nviettelijä, ja minun velvollisuuteni on korjata heidät talteen.\nYhtäkaikki, meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä. Jos ei\nkirottu Taupin, se juoppo ranskalainen korpraali, vain olisi\nnäyttäynyt ennen kuin ehdin kiertää tämän metsikön, niin olisimme\nkorjanneet ne kuin apajasta.\n\n-- Seitsemänkö teitä on? kysyi Colomba. Tiedättekös, että jos\nveljekset Gambini, Sarocchi ja Teodor Poli olisivat olleet\nBrandolaccion ja pastorin kanssa täällä Pyhän-Kristinan ristillä,\nolisivat he antaneet teille aikalailla tekemistä. Jos te tahdotte\nkeskustella salon herran kanssa,[31] en minä haluaisi olla mukana.\nLuodit eivät tunne ketään yön pimeydessä.\n\nMahdollinen yhteentörmäys Colomban mainitsemien kuuluisain ryövärein\nkanssa näytti tekevän vaikutuksen sotamiehiin. Kiroillen yhäti\nkorpraali Taupin'ia, tuota ranskalaista koiraa, antoi kersantti\nmiehistöllensä palauskäskyn ja pieni joukkue lähti valloittamiensa\ntavarain, levätin ja pataranin kanssa marssimaan Pietraneraan vievää\ntietä myöten. Vesiruukun potkasi kersantti kengällänsä kumoon. Eräs\nsotilaista yritti tarttua miss Lyydiaa käsivarresta, mutta Colomba\ntyrkkäsi hänet pois sanoen:\n\n-- Häneen ette saa kajota! Vai luuletteko meidän haluavan pa'eta?\nKas niin rakas Lyydia, nojautukaa minuun elkääkä itkekö kuin lapsi.\nOn tämä todellakin koko seikkailu, mutta onnetonta päätöstä tämä ei\nsaa. Puolen tunnin kuluttua syömme me illallista Pietranerassa. Minä\npuolestani tunnenkin hirmuista ruokahalua.\n\n-- Ja mitähän ihmiset minusta ajattelevat? sanoi miss Nevil hiljaa.\n\n-- Ei muuta kuin että olette eksynyt metsään, siinä kaikki.\n\n-- Entäs prefekti? Ja olletikin isäni?\n\n-- Prefekti? Hänelle voitte sanoa, että pitäköön hän huolta\nvirastansa. Ja isänne?... Päättäen siitä asennosta, jossa te\nolitte Orson kanssa puhellessanne, luulisin teillä olevan jotakin\nilmoittamista isällenne.\n\nMiss Nevil likisti hänen käsivarttansa mitään vastaamatta.\n\n-- Veljeni Orso ansaitsee tulla rakastetuksi, eikö totta? kuiskasi\nColomba hänen korvaansa. Rakastattehan te häntä hiukan verran?\n\n-- Oi, Colomba, hymyili miss Nevil hämmennystilastansa huolimatta, te\npetitte minut, vaikka minä luotin teihin niin sokeasti!\n\nColomba otti häntä vyötäisistä ja suuteli häntä otsalle:\n\n-- Suotteko sen minulle anteeksi, pikku siskoni? kysyi hän hiljaa.\n\n-- Kai minun täytyy se tehdä, hirmuinen sisareni, vastasi Lyydia\nsuudellen vuorostansa Colombaa.\n\nPrefekti ja yleinen syyttäjä asuivat Pietraneran kylävoudin apulaisen\nluona. Näiltä lähetti tyttärensä vuoksi levottomaksi käynyt eversti\nkysymään uutisia jo kahdennenkymmenennen kerran, kun eräs kersantin\nlähettämä kuriirisotilas vihdoinkin saattoi heille tiedon tästä\nhirmuisesta taistelusta ryövärein kanssa, jossa tosin ei ollut\nketään kaatunut eikä haavoittunut, mutta jossa sotamiesten saaliiksi\nkuitenkin joutui 1 pata, 1 levätti ja 2 tyttöä, jotka nähtävästi\nolivat ryövärein rakastajattaria tai heidän vakoilijoitansa, kertoi\nviesti. Näin ilmoitettuina saapuivat molemmat naisvangit kylään\nsotilaallisen saattueen keskellä. Voitte arvata Colomban loistavan\nkatsannon, miss Nevilen häpeäntunteen, prefektin ällistyksen ja\neverstin iloisen hämmästyksen! Yleinen syyttäjä oli kyllin ilkeä\nhuvitteleidaksensa pitämällä jonkunlaisen kuulustelun miss Lyydian\nkanssa, joka päättyi vasta, kun poloinen vanki oli kaiken ryhtinsä\nmenettänyt.\n\n-- Minun ymmärtääkseni voimme laskea heidät vapaiksi, sanoi prefekti.\nNämä nuoret neitoset ovat olleet kävelemässä niinkuin ihmiset\nkauniilla ilmalla tavallisesti tekevät. Sattumalta ovat he tavanneet\nnuoren ja rakastettavan miehen haavoitettuna ... no, mitäs kummaa\nsiinä on?\n\nKutsuen sitten Colomban esille sanoi hän:\n\n-- Neiti della Rebbia, voitte ilmoittaa veljellenne, että hänen\nasiansa näyttävät saavan paremman käänteen, kuin olen uskaltanut\ntoivoakaan.\n\nRuumiintarkastuksesta ja everstin todistuksesta on käynyt ilmi, että\nhän on ainoastaan puolustautunut, ja taistellut yksin kahta vastaan.\nKaikki on siis selviävä, mutta hänen on jätettävä piileksiminen\nmaquis-pensastossa ja antauduttava vangiksi.\n\nKello oli jo lähes 11, kun eversti, miss Lyydia ja Colomba\nkävivät jäähtyneen illallisen kimppuun. Colomba söi hyvällä\nruokahalulla laskien leikkiä prefektistä, yleisestä syyttäjästä ja\netsijä-sotilaista. Eversti söi sanaakaan virkkamatta ja tarkastaen\ntytärtänsä, joka ei kohottanut katsettansa lautasesta.\n\nVihdoin puhutteli eversti tytärtänsä hellällä, mutta vakavalla\näänellä kysyen englannin kielellä:\n\n-- Lyydia, oletko sinä siis kihlautunut Orso della Rebbian kanssa?\n\n-- Olen, isäni, vastasi hän punastuen, mutta varmalla äänellä ...\ntänä iltana.\n\nSitten loi hän katseensa isäänsä ja kun tämän kasvoilla ei näkynyt\nminkäänlaista paheksumisen ilmettä, nousi hän ylös ja heittäysi\nhänen syliinsä suudellen häntä niinkuin hyvin kasvatetut tyttäret\ntällaisissa tapauksissa tekevät.\n\n-- Onneksi olkoon, sanoi eversti, sillä hra della Rebbia on kunnon\npoika. Mutta tänne hänen kirottuun kotimaahansa me emme jää, sen\nvaadin; muussa tapauksessa en anna suostumustani.\n\n-- Minä en tosin ymmärrä englannin kieltä, sanoi Colomba, joka oli\ntarkastanut heitä tavattoman uteliaasti, mutta luulenpa arvaavani,\nmistä te puhuitte.\n\n-- Tässä oli kysymys siitä, vastasi eversti, että otamme teidät\nmatkatovereiksemme Irlantiin.\n\n-- Hyvin mielelläni minä siihen suostun ja lupaan olla _surella\nColomba_. Onko se päätetty, hra eversti? Lyömmekö kättä siitä?\n\n-- Tällaisissa tapauksissa on tapana syleillä, sanoi eversti.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nEräänä iltapäivänä ... muutamia kuukausia tuon kaksoislaukauksen\njälkeen, joka saattoi koko Pietraneran seurakunnan kauhistuksen\nvaltaan, kuten sanomalehtien on tapa sanoa, ratsasti eräs vasenta\nkättänsä siteessä kantava nuori mies ulos Bastian kaupungista.\nHevosensa ohjasi hän lähteestänsä kuuluisaa Cardon kylää kohti, joka\nkeväisin tarjoaa kaupungin hienomakuisille asukkaille erittäin hyvää\njuomavettä.\n\nSeurassansa oli nuorella miehellä solakkavartaloinen ja huomattavan\nkaunis nainen, joka istui pienen, mustan ratsun seljässä;\nasiantuntija ihaili epäilemättä ratsun voimaa ja siroutta, mutta\nhuomasi kai ikäväksensä samalla sen toisen korvan omituisella tavalla\nvioittuneeksi.\n\nKylään tultua hyppäsi nuori nainen keveänä maahan ja auttoi\nseuralaisensa alas satulasta; sitten irroitti hän satulannupista\nriippuvat raskaat haarapussit ja antoi ratsut erään talonpojan\nhalttuun. Kantaen nahkaista haarapussia mezzaronsa alle piiloitettuna\nlähti hän sitten 2-piippuisella pyssyllä aseestetun nuoren miehen\nkanssa astumaan vuoristoon päin erästä sangen kapeaa polkua myöten,\njoka ei näyttänyt vievän millekään ihmis-asunnolle. Kun matkailijamme\nolivat saapuneet eräälle Quercion vuoren korkealle kukkulalle,\npysähtyivät he ja istuutuivat kumpikin nurmikolle. Tässä näyttivät\nhe vartoovan jonkun tuloa, sillä alinomaa tähystelivät he vuoristoon\npäin ja nuori nainen katsoi usein kaunista kultakelloansa, jonka hän\nnähtävästi oli äskettäin saanut ja jonka kuoressa olevaa jalokiveä\nhän aina muisti ihailla, kun tahtoi tietää oliko sovitun yhtymyksen\nhetki jo käsissä.\n\nKauvan ei heidän tarvinnutkaan odottaa, ennenkun metsästä ensin\nilmausi vuoristolaiskoira, joka nuoren naisen kutsusta heti\nkiiruhti heitä hyväilemään, ja kohta sen jälkeen kaksi parrakasta\nmiestä, pyssyt olalla ja patruunalaukku sekä pistooli vyössä.\nHeidän repaleiset ja paikkaiset pukimensa eivät suinkaan olleet\nsopusoinnussa heidän erinomaisten aseittensa kanssa, jotka nähtävästi\nolivat jonkun tunnetun tehtaan tekoa mantereelta. Huolimatta selvästä\nerotuksesta heidän yhteiskunnallisessa asemassansa lähestyivät tämän\nkohtauksen neljä henkilöä toisiansa tuttavallisesti kuin vanhat\nystävät.\n\n-- Kas, nyt on juttunne päättynyt, Ors' Anton', sanoi vanhempi\nryöväreistä nuorelle miehelle. Päätös kuului: maanpako. Onnittelen.\nIkävä, ett'ei kylävouti enää ole saarella, muuten näkisimme hänen\nraivonsa. Entäs käsivartenne?\n\n-- Parin viikon kuluttua voin jättää siteen pois, sanoi nuori mies.\nNiin, kunnon Brando, huomenna matkustan Italiaan. Sitä ennen halusin\njättää hyvästit sinulle ja hra pastorille. Sen vuoksi pyysin saada\ntavata teitä täällä.\n\n-- Onpas teillä kiire, sanoi Brandolaccio; vasta eilen teidät\nvapautettiin ja huomenna matkustatte te jo pois.\n\n-- Asiat niin vaativat, sanoi nuori nainen iloisesti. Teille, herrat,\ntoin minä illallista tullessani: syökää, elkääkä unhottako ystävääni\nBruscoa.\n\n-- Aivan te hemmottelette koiraparan, neiti Colomba, mutta\nkiitollinen eläin se on. Saattepa nähdä. Kas niin, Brusco, sanoi hän\nasettaen kiväärinsä vaakasuoraan asentoon, hyppääpäs Barricineille.\n\nKoira ei liikahtanut paikaltaan, nuoli vain kuonoansa ja katsoi\nisäntäänsä.\n\n-- Mutta hyppää nyt della Rebbioille! Heti hyppäsi se pari jalkaa\nkorkeammalle kuin tarpeellista oli.\n\n-- Kuulkaas, ystäväni, sanoi Orso, ammattinne on minusta huono.\nEll'ei teidän onnistu päättää uraanne tuolla alhaalla -- hän viittasi\nBastian mestaus-kentälle päin -- niin on parhain kohtalonne kaatua\nmetsässä santarmisotilaan luodista.\n\n-- Entä sitten? sanoi Castriconi, kuolema kuin kuolema; parempiko,\nettä kuumetauti tappaa teidät sänkyynne vilpillisten tai vilpittömäin\nperijäinne vaikeroidessa? Kun on tottunut vapaaseen ilmaan niin\nkuin me, ei mikään tunnu hauskemmalta kuin saada kuolla omissa\nkengissänsä, kuten kyläkansan on tapa sanoa. Salolla olen minä\nkäskijä ja rankaisen vääryydet. Se on sangen siveellistä ja\nmiellyttävää hupia, josta ei tee mieli luopua, hra della Rebbia.\nMikä voisikaan olla ihanampaa kuin tällainen vaeltavan ritarin\nelämä, jos vain on paremmin aseestettu ja järkevämpi kuin Don\nQuichote? Tuonottain sain tietää, että pikku Lilla Luigin eno,\nse vanha saituri, ei aikonut antaa sisarensa tytölle mitään\nmyötäjäisiä; silloin kirjoitin minä hänelle, ilman uhkauksia, kuten\ntapani on. Ja tiedättekös, mies tuli heti järkiinsä ja naittoi\ntytön, tietysti myötäjäisten kanssa. Näin tein minä kaksi nuorta\nihmistä onnelliseksi. Uskokaa minua, Orso herra, mikään ei vedä\nvertoja ryövärin elämälle! Ja kyllä te meihin liittyisitte, ell'ei\nteitä houkuttaisi tuo englantilainen kaunotar, jonka näin vain\nvilahdukselta, mutta josta kaikki bastialaiset puhuvat ihastuksella.\n\n-- Tuleva kälyni ei tosiaankaan pidä metsäläis-elämästä, nauroi\nColomba; hän pelkää sitä kovin.\n\n-- No, sanoi Orso, te tahdotte siis jäädä tänne? Olkoon menneeksi!\nMutta sanokaa nyt, voinko minä tehdä mitään hyväksenne?\n\n-- Ette mitään muuta, sanoi Brandolaccio, kuin että joskus\nmuistelette meitä. Olettehan te jo pannut kukkuran hyville töillenne\nantamalla myötäjäiset pikku Chilinalle; hänen naittamisensa vuoksi ei\nystäväni pastorin tarvitse kirjoitella kirjeitä -- ilman uhkauksia.\nPehtorinne antaa meille kyllä, hädän tullen, sekä leipää että ruutia.\n\n-- Minä näkisin mielelläni, että te jättäisitte koko Korsikan, jatkoi\nOrso, ja alkaisitte muualla rauhallisen elämän. Miksi ette te voisi\nsiirtyä esim. Sardiniaan niinkuin monet muut tovereistanne? Pääsyänne\nsinne voisin minä rahalla auttaa.\n\n-- Sardiniaan! huudahti Brandolaccio. _Istos Sardos!_ Vieköön lempo\nheidät ja heidän sekamelskansa! Sardinialaiset ovat meille liian\nhuonoa seuraa.\n\n-- Sardiniassa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia, lisäsi teoloogi.\nMinä puolestani halveksin sardinialaisia. Ryövärein kanssa sotaa\nkäydessä käyttävät he hevoisväkeä. Se on paras todistus sekä heidän\nryövärilaitoksestansa että koko maasta. Lempo vieköön koko Sardinian!\nMutta minua kummastuttaa, hra della Rebbia, ettette te, joka olette\nsekä viisas että tietorikas mies, voinut viihtyä metsissämme, vaikka\njo saitte kokea tätä vapaata elämää.\n\n-- Niin kyllä, mutta ollessani teidän ateriakumppalinanne en\nminä ollut siinä tilassa, että olisin voinut nauttia elämänne\nviehättävistä puolista; kylkiäni pakottaa vieläkin muistellessani\nretkeä, jonka tuona kauniina yönä sain tehdä poikkipäin heitettynä\nystäväni Brandolaccion ohjaaman ratsun selkään.\n\n-- Mutta ettekö te ota lukuun sitä nautintoa, joka seuraa\npelastumista ahdistajain käsistä? Ja kuinka voitte te olla\nvälinpitämätön sille viehätykselle, jonka tarjoo täydellinen vapaus\nsellaisessa ihanassa ilmanalassa kuin meidän on? Tällä pelvon aseella\n-- hän näytti pyssyänsä -- olen minä kaikkialla kuningas sillä\nalueella, jonka yli luotini kannattaa. Ei siis muuta kuin jääkää\nhyvästi, Ors' Anton'. Toivon pian tapaavani teidät täällä Korsikassa.\n\n-- Hädän hetkellä voivat muutamat kultarahat olla suureksi hyödyksi,\nsanoi Orso. Nyt kun me jo olemme vanhoja tuttavia, ette suinkaan\nkieltäytyne vastaanottamasta tätä pientä patruunakoteloa, jolla\nvoitte hankkia monta muuta.\n\n-- Ei rahaa meidän kesken, hra luutnantti! sanoi Brandolaccio\npäättävästi.\n\n-- Rahalla saa muualla maailmassa mitä tahansa, sanoi Castriconi,\nmutta maquis-metsissämme ei muu ole mistään arvosta kuin uljas sydän\nja pyssy, joka ei petä.\n\n-- Kuitenkaan en tahtoisi erota teistä jättämättä teille mitään\nmuistoa itsestäni. Mietipäs, enkö minä voisi antaa mitään sinulle,\nBrando!\n\nRyöväri kynsi korvallistansa ja heitti syrjäsilmäyksen Orson\nkivääriin:\n\n-- No perhana, hra luutnantti, ... jos minä vain uskaltaisin ...\nmutta ei ... te pidätte itse siitä niin paljo.\n\n-- Mitä sinä siis tahtoisit?\n\n-- En mitään ... itse kapine ei merkitse mitään ... ell'ei sitä\nmyöskin osaa käyttää. Minä muistelen vain yhä tuota lemmon\nkaksoislaukausta ... ja ainoastaan toisella kädellä... Sitä ei tehdä\ntoistamiseen.\n\n-- Sen pyssynkö sinä tahtoisit? Sinä olet sen saapa; mutta käytä sitä\nniin vähän kuin suinkin.\n\n-- Yhtä hyvin minä en lupaa sitä käsitellä kuin te. Mutta voitte olla\nvarma siitä, että jos se jollakin toisella tavataan, niin on Brando\nSavelli luopunut aseita käyttämästä.\n\n-- Mitäs antaisin minä teille, Castriconi?\n\n-- Jos te välttämättä tahdotte jättää jotakin aineellista muistoa\nitsestänne, niin pyytäisin teitä kursailematta lähettämään minulle\nkappaleen Horatiusta mahdollisimman pienessä koossa. Se huvittaisi\nminua ja estäisi minua unhottamasta taitoani latinan kielessä.\nBastian satamassa on eräs pikku hempukka sikaarinmyyjättärenä;\njättäkää se hänelle ... hän kyllä toimittaa sen minulle.\n\n-- Te saatte elzevir-painoksen siitä, hra tietoniekka; sellainen\nlöytyykin niiden teosten joukossa, jotka aioin ottaa mukaani.\nMutta nyt on meidän erottava, ystäväni. Lyökäämme kättä! Ja jos\njoskus mietitte muuttoa Sardiniaan, niin kirjoittakaa vain minulle;\nasianajaja N:ltä saatte tietää, mikä on osoitteeni mantereella.\n\n-- Hra luutnantti, sanoi Brando, kun te huomenna lähdette satamasta,\nniin vilkaiskaa tänne vuoristoon päin. Me seisomme tällä samalla\npaikalla ja huiskutamme teille nenäliinoja jäähyvästiksi.\n\nSitten erosivat he eri tahoille; Orso lähti Cardoon päin ja ryövärit\npalasivat takaisin vuoristoon.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nEräänä kauniina huhtikuun aamuna ajoivat samassa vaunussa eversti\nsir Thomas Nevil, hänen tyttärensä miss Lyydia ja Orso, jotka olivat\nmenneet naimisiin muutamia päiviä sitten, ynnä Colomba ulos Pisan\nkaupungista katsomaan äskettäin löydettyä etruskilaista hypogeeta,\njota kaikki ulkomaalaiset riensivät näkemään.\n\nMuistomerkin sisään tultuansa ottivat Orso ja hänen vaimonsa esille\npiirustusvehkeensä ryhtyen jäljentämään sen maalauksia. Eversti\nNevil ja Colomba, jotka molemmat olivat jokseenkin välinpitämättömiä\nmuinaistieteestä, jättivät heidät kahdenkesken ja läksivät\nkatselemaan ympäristöjä.\n\n-- Rakas Colomba, sanoi eversti, me emme ikinä ehdi ajoissa takaisin\nPisaan määräaikaiselle aamiaiselle. Eikö teidän ole nälkä? Siellä\nsyventyvät Orso ja hänen vaimonsa muinaismuistoihin ja kun he käyvät\nyhdessä piirustelemaan, niin eivät he muista lopettaakaan.\n\n-- Niin kyllä, hymyili Colomba, eivätkä he kuitenkaan saa yhtään\npiirustusta valmiiksi.\n\n-- Minun neuvoni olisi, että menisimme tuonne pieneen maataloon,\njatkoi eversti. Siellä saamme ainakin leipää, luultavasti myöskin\nAleatico-viiniä ja kenties vielä mansikoita kerman kanssa. Näin\nvoimme kärsivällisesti odotella piirustajiamme.\n\n-- Olette oikeassa, eversti. Te ja minä, jotka olemme talon järkeviä\nihmisiä, olisimme tuhmia, jos kärsisimme noiden rakastuneiden vuoksi,\njotka elävät vain runoudesta. Tarjotkaa minulle käsivartenne. Enkös\nminä sivisty tavoiltani vai mitä? Minä osaan käydä käsikynkässä,\nkäytän hattuja ja muodikkaita pukuja, kannan jalokiviä ja opin\nlukemattomia hyviä asioita, minä en siis enää ole aivan metsäläinen.\nHuomatkaa vain, kuinka sievästi minä kannan tämän shaletin!... Se\nvaalea upseeri teidän rykmentistänne, joka on nainut mies ... hyvä\nJumala, nyt en muista hänen nimeänsäkään! ... se pitkä, käherretty\nroikale, jonka minä yhdellä ainoalla korvapuustilla voisin lyödä\nmaahan...\n\n-- Chatworth?\n\n-- Aivan niin, mutta ääntää en minä sitä ikinä osaa; hän juuri on\nrakastunut minuun.\n\n-- Ahaa, Colomba, teistä tulee vielä aika veitikka! Ehkä saamme pian\ntoiset häät?\n\n-- Minäkö menisin naimisiin? Ja kuka silloin kasvattaisi veljeni\npojan, kun sellainen syntyy? Ja kuka opettaisi hänelle korsikan\nkieltä? Niin, hän on oppiva korsikan kieltä ja minä teen hänelle\nvielä suippolakin ... ainoastaan teitä kiusatakseni.\n\n-- Varrotkaamme siksi, että teillä ensin veljenpoika on. Sitten\nvoitte opettaa hänelle tikarileikkiä niin paljo kuin tahdotte.\n\n-- Tikareille minä olen sanonut jäähyvästit, nauroi Colomba\niloisesti. Nykyään käytän minä löyhytintä rapsauttaakseni teitä\nsormille, jos puhutte pahaa syntymämaastani.\n\nNäin jutellen saapuivat he maataloon ja saivatkin siellä ruokaa\nviinin ja mansikkain kanssa. Colomba auttoi emäntää poimimaan\nmansikoita sillä aikaa kuin eversti maisteli Aleatico-viiniä. Eräässä\npuistokäytävän mutkassa huomasi Colomba sairaalta näyttävän vanhuksen\nistuvan juurituolissa auringon paisteessa: ukon posket olivat\nkuopilla, silmät syvällä ja muuten oli hän tavattoman laiha, niin\nettä hän, kalpeana ja liikkumattomana istuessaan tuossa eteensä\ntuijottaen, enemmän muistutti ruumista kuin elävää ihmistä. Colomba\nkatseli häntä kotvan aikaa niin uteliaana, että emäntä sen huomasi.\n\n-- Tuo vanha ukko on teidän maamiehiänne, neiti, sanoi hän, sillä\npuheestanne kuulen teidän olevan kotoisin Korsikasta. Hänellä on\nollut vastoinkäymisiä kotimaassansa: hänen lapsensa saivat näet\nkamalan kuoleman. Pyydän anteeksi, neiti, mutta maamiehenne eivät\nkuulu olevan hellävaraisia vihamielisyydessänsä. Sitten tuli\nyksinäiseksi jäänyt ukko-raukka Pisaan erään kaukaisen sukulaisensa\nluo, joka on tämän maatilan omistaja. Tuo kunnon ukko on hieman\nhassupäinen; onnettomuudet ja huolet, nähkääs... Rouvasta oli ikävää\npitää häntä kaupungissa, hän kun näkee paljo vieraita luonansa...\nSen vuoksi toimitti hän ukon tänne maalle... Meistä on hän sangen\nhiljainen, ei häiritse ketään eikä puhu kolmeakaan sanaa päivässä.\nHän on kai menettänyt järkensä. Lääkäri käy täällä joka viikko ja\nsanoo, ett'ei hän enää kauvan elä.\n\n-- Ah, onko hän siis maanpakoon tuomittuja? sanoi Colomba. Siinä\ntapauksessa on kuolema hänelle onneksi.\n\n-- Teidän pitäisi puhutella häntä korsikan kielellä, neiti, ehkä\nhuvittaisi häntä kuulla kotimaansa kieltä.\n\n-- Saadaan nähdä, sanoi Colomba ivallisesti hymyillen.\n\nHän lähestyi ukkoa niin likelle, että hänen varjonsa riisti tältä\nauringon paisteen. Silloin nosti tylsistynyt vanhus päänsä ylös ja\ntarkasti tutkivasti Colombaa, joka katseli häntä hymyillen.\n\nHetken kuluttua vei vanhus käden otsallensa ja sulki silmänsä\nikäänkuin olisi hän tahtonut välttää Colomban katsetta. Sitten avasi\nhän ne seposen seljällensä, hänen huulensa värisivät, hän tahtoi\nnostaa molemmat kätensä ylös, mutta sitä ei hän Colomban tenhoamana\nvoinut tehdä, ja niin jäi hän istumaan tuoliinsa kuin naulattu,\nvoimatta puhua tai liikahtaa. Vihdoin vierivät suuret kyyneleet hänen\nposkillensa ja muutamia nyyhkytyksiä tunkeusi hänen rinnastansa.\n\n-- Ensi kerran näen minä hänet tällaisena, sanoi puutarhurinainen.\nTämä neiti on kotoisin teidän kotimaastanne, hän on tullut teitä\nkatsomaan, sanoi hän ukolle.\n\n-- Armoa! huudahti vanhus käheällä äänellä, armoa! Etkö sinä\nvieläkään ole tyytyväinen? Sen lehden ... jonka minä poltin ...\nkuinka sinä sen voit lukea?... Mutta miksi vaadit sinä molemmat?...\nOrlanducciota vastaan sinä et voinut siitä mitään lukea... Yksi olisi\nsinun pitänyt jättää minulle ... yksi ainoa... Orlanduccion nimeä\nsinä et siitä voinut lukea...\n\n-- Minunpa täytyi saada molemmat, sanoi Colomba hiljempaa korsikan\nkielellä. Oksat ovat siis poikki ja ell'ei juuri olisi niin mädännyt,\nolisin raastanut sen tyyten pois. Mene täältä eläkä valita, kauvan\naikaa sinun ei enää tarvitse kitua. Minä sain kärsiä kaksi vuotta!\n\nVanhus huudahti ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Colomba käänsi\nhänelle selkänsä ja palasi verkkaisin askelin taloon hyräillen\nmuutamia käsittämättömiä ballatan säkeitä: \"Mun täytyy saada käsi\nsen, jok' ampui, ja silmä tähtääjän ja sydän sen, jok' kaiken mietti\".\n\nSillä välin kun puutarhurinainen auttoi vanhusta, istahti Colomba\nheleänvärisenä ja virkeäsilmäisenä aamiaispöytään eversti Nevilen\neteen.\n\n-- Mikäs teidän on? kysyi eversti. Te näytätte jälleen sen näköiseltä\nkuin tuona päivänä Pietranerassa, jolloin söimme päivällistä luotien\nvinkuessa.\n\n-- Korsikalaiset muistot vain johtuivat mieleeni. Mutta ne saavat\nolla nyt lopussa. Minusta tulee pian kummitäti eikö totta? Oi, kuinka\nkauniit nimet minä hänelle antaisin: Ghilfuccio-Tomaso-Orso-Leone!\n\nPuutarhurinainen tuli samassa sisään.\n\n-- No? kysyi Colomba vallan kylmäverisesti, onko hän kuollut vai\nainoastaan tainnoksissa?\n\n-- Ei se ollut mitään, neiti; omituista vain, miten teidän\nlähestymisenne vaikutti.\n\n-- Sanooko lääkäri, ett'ei hänellä enää ole pitkää aikaa jäljellä?\n\n-- Tuskin kahta kuukautta.\n\n-- Vähä vahinko, arveli Colomba.\n\n-- Mutta saakeli, kenestä te puhutte? kysyi eversti.\n\n-- Eräästä korsikalaisesta tylsämielisestä ukosta, joka on täällä\ntäyshoidossa, sanoi Colomba välinpitämättömästi. Kaipa minä saanen\nhänestä tietoja silloin tällöin? Mutta, eversti, jättäkää toki\nmansikoita veljelleni ja Lyydialle!\n\nKun Colomba poistui talosta ja nousi vaunuihin, seurasi\npuutarhurinainen häntä jonkun aikaa silmillänsä:\n\n-- Näetkös tuota kaunista neitiä? sanoi hän tyttärellensä. Olenpa\nvarma siitä, että hänellä on -- pahat silmät.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Kuten lukija muistanee, esitettiin tämä opera viime\nnäytäntö-vuonna Kansallisteatterin näyttämöllä, rva M. Järnefelt\nnimiosassa. -- Eräs toinen opera, joka \"Hugenottien\" nimellä on\nMeyerbeerin säveltämänä tehnyt kierroksensa maailman ympäri, on\nmuodostettu Mériméen novellista \"Kronika Kaarle lX:n ajoilta.\"\n\n[2] \"Ei ihailla mitään.\"\n\n[3] Ranskaksi daim, latinaksi dama, ruots. dofhjort.\n\n[4] _Vendetta transversale_ tehdään silloin, jos joku murha kostetaan\ntekoon syyllisen läheiselle tahi kaukaisemmalle sukulaiselle.\n\n[5] Goëlette = kuunarin lailla varustettu pieni laiva.\n\n[6] \"Jos pääsisin ma paratiisiin pyhään, pyhään, ja siell' en tapais\nsua, niin sen jättäisin.\" (_Ser. di Zic._)\n\n[7] Katso Filippini, luku XI. -- Vittolon nimellä on vieläkin katala\nkaiku korsikalaisten keskuudessa; se merkitsee näet samaa kuin\nkavaltaja.\n\n[8] Jonkun mieshenkilön kuoltua ja olletikin, jos hän on murhattu,\nasetetaan hänen ruumiinsa pöydälle ja vainajan perheen naispuoliset\njäsenet tai näiden puutteessa ystävät taikka myöskin vieraat,\nrunotaidostansa tunnetut naiset improviseeraavat eli runoilevat\näkkiä suuren kansajoukon läsnäollessa surulaulun kansanmurteella.\nNäitä naisia kutsutaan nimellä _vocetatrici_ eli korsikan murteella\n_buceratrici_ ja valitusrunoa nimellä _vocero, buceru, bucetatu_\nitäisellä ja _ballata_ nimellä saaren läntisellä puolella. _Vocero,\nvocerar, voceratrice_ ovat johdettavat latinal. sanasta _vociferare_.\nJoskus esiytyy useampia naisia peräkkäin ja usein laulaa vainajan\nvaimo tai tytär tällaisen suruvirren. _Tekijä_.\n\nJ. M. Suomalaisille on tämä tapa tunnettu etupäässä Inkeristä\nkoottujen \"itkujen\" kautta, jotka laulettiin vainajan ruumiin ääressä\nomituisilla, surullisilla nuoteilla. _Suom_.\n\n[9] _Rimbecco_ on italian kieltä ja merkitsee lähettää, heittää\ntakaisin, vastata; korsikan murteessa merkitsee se = lausua julkinen,\nloukkaava moite. Huomauttaa pojalle, että hänen isänsä on kostamatta,\non _rimbecco_. Genovan laki rankaisi sangen ankarasti sitä, joka teki\nitsensä syypääksi _rimbeccoon_.\n\n[10] Kansanomainen lauseparsi, jolla tarkoitetaan _schioppettoa,\nstilettoa_ ja _stradaa_ s.o. pyssyä, tikaria ja pakoa.\n\n[11] Tekijä käyttää tässä sanaa _maraîcher_, joka oikeastaan\nmerkitsee puutarhuria niillä seuduin Pariisin ympäristöä, mikä\ntunnetaan nimellä Marais. _Suom. muist_.\n\n[12] Pannupaistina.\n\n[13] Tapausten keskelle.\n\n[14] Bruccio, joka on jonkunlaista juustoa keitetyn hyytelön kanssa,\non korsikalainen kansallisruokalaji.\n\n[15] Signori-nimellä käsitetään korsikan läänitysherrain jälkeläisiä.\nSignori-perheet ja korpraalisuvut kilpailevat nim. jalosukuisuudesta.\n\n[16] S.o. itärannikolta. Tämä varsin yleinen lauseparsi _di la\ndei monti_ muuttaa tietysti merkitystä sen mukaan, millä puolen\nsaarta puhuja asuu. Korsikan jakaa näet pohjoisesta etelään kulkeva\nvuoristovyö kahtia.\n\n[17] Katso Filippini, luku II; kreivi Arrigo bel Missere kuoli noin\nv. 1000. Kerrotaan, että eräs ääni lauloi ilmassa seuraavat säkeet\nhänen kuolemansa johdosta: E morto il conte Arrigo bel Missere E\nCorsica sarà di male in peggio.\n\n[18] Tätä pyhimystä ei löydy kalenterissa. Tehdä lupaus pyhälle\nNegalle on = kieltää kaikki tehdystä päätöksestä.\n\n[19] Elää \"à la campagne\" tai _alla Campagna_ merkitsee samaa kuin\nelää ryövärinä. Ryöväri ei ole mikään paha nimitys, vaan yhtä kuin\nmaanpakolainen, ja englantilaisissa ballaadeissa esiytyvät _outlaws_.\n\n[20] _La scaglia_, joka on yleisesti käytetty lauseparsi Korsikassa.\n\n[21] Vuoristolais-korsikalaiset vihaavat Bastian asukkaita,\njoita he eivät pidä maamiehinänsä. Koskaan eivät he näistä käytä\nnimitystä _Bastiese_, vaan _Bastiaccio_; lukijan tulee tietää, että\n_accio_-pääte aina ilmaisee halveksimista.\n\n[22] Balistiikka on taito laskea heitettyjen esineiden (olletikin\npommien) radat ilmassa.\n\n_Suom. muist_.\n\n[23] Tässä käyttävät korsikalaiset sanaa _malamorte_, joka merkitsee\nväkivaltaista kuoloa eli murhaa.\n\n[24] Tintinajoksi kutsutaan kellokasta, joka käy lehmäkarjan\netunenässä, ja kuvannollisesti annetaan tämä nimitys sille perheen\njäsenelle, joka johtaa toisia kaikissa tärkeimmissä asioissa.\n\n[25] By the by = sivumennen sanoen.\n\n[26] Piloni = sangen paksusta kankaasta valmistetut ja paslikilla\nvarustetut kauhtanat.\n\n[27] Palla calda u farru freddu on yleinen sananparsi.\n\n[28] Salute a noi! Tämä huudahdus seuraa tavallisesti kuolo-sanaa\nmuodostaen sille jonkunlaisen oikaisun.\n\n[29] Brandolaccio tarkoittaa tässä sitä puoleensa vetävää vaikutusta,\nmikä hänen katseellansa tahi sanallansa voi -- vastoin hänen\ntahtoansa -- olla tietämättömiin lapsiin.\n\n[30] L'enquête du _coroner_.\n\n[31] Ryöväripäällikkö Teodor Poli käytti nimittäin arvonimeä \"le\ncommandant de la campagne\", joka sanojen mukaan olisi = \"maaseudun\nkomentaja\". Suom. muist.\n\n\n\n"]