möy­ri­näsubstantiivi

Myrskyn raivoaminen, kun se ulvomalla vinkuen mastien ja nuorien välitse puserti niistä kummallisia, surullisia ääniä, aina syvimmästä bassoäänestä vienoimpaan ilmaharpun suhinaan, valtameren möyrinä, kun sen aallot kohosivat korkeiden vuoriharjuin kaltaisiksi ja semmoisina ryntäsivät vastatusten ja kovalla rytinällä murtuivat hajallensa antaaksensa tilaa toisille, laivan surkea ruske ja tutina, kun se vapisi perustuksiinsa saakka, — kaikkea tätä ei voi sanoilla selittää ja ainoastaan sillä, joka itse on tämmöisessä myrskyssä ollut, on käsitys tästä jalosta luonnon ilmiöstä.

Karl ja Gerstäcker Friedrich Listner, Siirtolaisen elämän vaiheet; Haaksirikon jälkeen