← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 113
Perm; Rakkaita muistoja
Joel Lehtonen
Joel Lehtosen 'Perm'; 'Rakkaita muistoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 113. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
PERM; RAKKAITA MUISTOJA
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Otava, Helsinki, 1931-32.
SISÄLLYS:
PERM. Syys-yön unelma
RAKKAITA MUISTOJA. Runomuotoisia kuvauksia
Rakkaita muistoja:
"Aikansa lapsi"
Jalomieliset
Kylämaisema
Siell' oli aatelisto...
Intermezzo: Salonsiirrokkaat
Papisto
Huomattava kinkeriateria
Maaporvaristo
Intermezzo: Kaupunki
Kaupungin porvareita
Kansa
Herraviha
Siirtyminen nykyaikaan
Käärmerinnan moskea
Kerettiläinen
Nykyinen porvaristo
Utopia
Helmikuun päivä metsäkylässä
Mustalaiset
Kyläpajalla
PERM
Syys-yön unelma
(1904)
1.
Perma: vaiennut sävele,
illan rusko himmentynyt,
aarrehelmien helinä.
Kansa kullassa kulisi,
kiersi arojen päivän alla,
kamppaili Ruijan rajoilla,
suisti järeän turjan.
Kulki, loisti ja katosi.
2.
Helmivaaran partahilla
talvitaivas tähdin kiilui;
viimattakin vihelsi ilma
auhdoissa avarissansa.
Häämöttivät hallakoivut
jätteinä jämeäpäinä,
kuuralatvat kaameoina
kohti taivaiden kupuja.
Lumissa vilisi varvas
orjan, pienen paitulaisen,
orjaeukot kun ajoivat,
kylätietä kiidättivät.
Orjaeukot ne ajoivat,
kun oli reväissyt, ressu,
leluvälkyt viettelevät
Sulemilta sokeltavalta,
Helmivaaran vanhan vaarin
tyttäreltä tuutusesta.
Viuhuivat vihaiset vitsat,
torasivat tuimat eukot;
teiskui paita pellavainen,
vilisi varvas vihatun
hangissa humahtavissa.
3.
Perman metsien mesissä,
konsa päivä kuuma paahtoi,
paimenpoikasten parissa
orjapoika on ylinnä.
Kas, nimetön repaleressu
eikö säiky säätyänsä?
Kiven kiireelle kohosi,
puihin pui hän puisin kalvoin,
säkenet silmien sysissä,
pienissä pikinen kimma,
tukka musta tulta tuiski.
Orjapoikasen pahaisen
rääsyistä vilahti reisi,
repimä metsän risujen.
Halu kultia kulisi!
Ukonjyry-kiveltä johti
rakennusta rahaisen linnan;
kalpa kuusihin kalahti.
Kesäilman kuume häilyi
sauhuissa vaaran sinisen.
Kuten auringon kimallus
sameista salmivesistä
etsi merta määrätöntä, –
niin halu lapsenkin hapuili.
Helmivaaran vanha vaari,
taatto Sulemin, talojen herra,
vaaranteeltansa tähysti
yli iloisen, ihanan Perman,
rahaisen ja rauhallisen.
Hopea hapsissa välähti,
iski silmät yli vesien,
missä auringonkilossa
veikaten venehet kiisi,
nauru naikkosten helisi,
sulhot soitti kanteletta.
Mietti vanhus, se vakava:
– Maa on kaunis permalaisten,
rikas, riemussa elävä.
Toisin oli elomme ennen:
öillä sytten-synkehillä
turjat tunkivat tupahan,
rutjalaiset, norjalaiset.
Heräsi hirmuihin isäntä,
tupa ulvoi ja ulisi:
sydämehen julma sykky,
harjaksi päässä havenet.
Karjahti kiron isäntä,
jalan vuoteesta jyräytti.
Alkoi taistelu tulinen.
Kuolo kauhea kuningas,
sota mielen synkenteli.
Korea on rauhan riemu...
Kumminkin se haikeaksi
saa jo vanhan, vaipuvaisen,
nähdessä nuorten iloja,
isien verivaroja.
Taas jos tulisi tänne turja,
työntyisi meristä tursas
kypärissä korpinsiivet,
jyristäisi julman laulun
kilven kiiltävän varassa,
tohtisiko meidän nuorten
mieli syttyä sotihin,
niinkuin syttyi soittamahan?
Taas jos saisi meristä turja
kyliimme kimaltavihin,
Perman kullan katsontahan
tähtisihin temppeleihin,
veisi aartehet Jumalan,
vieläkö nyt meidän miehet
unohtaisi immen-leikit,
heittäisi hemput aholle,
kantelot kallion koloihin,
soutaisi sotivenettä...
soitto entistä somempi
soisi säilien teristä
vasten turjan ryntähiä
terässuomun-säihkyviä?
Pitäisikö Perma kullat
ostetut isien verellä?
Kovin on hempeä helinä
Perman nuorten kanteleissa,
kovinpa keveä katse
miehen nuoren, miekattoman.
Tuimuisi vieraille vihana!
Mieli vento, katse vaisu.
Taiston tieto suurin lahja
lapsille jylhän Jumalan!
Vainon verten virratessa
loi hän meille rikkautta.
Mitä ei ostettu verellä,
sen vieras verettä viepi. –
Noin se mietti vaari vanha,
rypistyivät kulmakarvat.
Veikaten kiisivät venehet
auringon kulta-uduissa,
purjeilta punan-heleiltä,
soutimilta säihkyviltä
nauru hempeä helisi,
rauhan kantele iloitsi.
5.
Tuonpa myöskin virkkoi tuima
Helmivaaran vanha vaari:
"Niinpä mulle mennyt aika
kajastaa kuin unet kamalat,
hurmeunet hereävälle.
"Siitin pienen poikaparven.
Tuli turja, vaimon tappoi,
pojat tuiskasi tulehen
oman pirttini palavan.
Otin vaimon iällä vanhan,
sainpa tyttären, Sulemin.
"Taaskin kultia kokoilin,
samoilin arot etelän,
kauppiaana kuljeskelin
vennoilla Venäjän mailla,
myötä miehet miekalliset!
"Ken nyt Sulemin suojannevi?
Ei liene Perman pojissa,
rahaisina syntyneissä,
suoja kullan verestä kootun,
sulho ainoisen Sulemin."
6.
Näki kerran vaari vanha
orjapoikasen pahaisen,
jolla ei edes nimeä,
paimenpoikasten parissa.
Rehki poika rajumpi muita,
tuli kulmista kimoili:
käski itseä isommat
kivet käsin kääntämähän
kartanoiksi kultaisiksi!
Seestyi silmä vanhan vaarin,
sydän kummasti sykähti:
"Mistä saitkin, osto-orja,
jolla ei edes nimeä,
mahdin moisen myrskymielen?
Toisen niskoilta nutistat,
ellei taivu tahtohosi!
Meillä arkut aarretäydet,
vaipat silkkiset, siniset,
sulla orjan piikkopaita,
mieli kultien kulina,
silmä tuiman säilän säihke!"
Sai nyt hältä osto-orja
jakut silkkiset, solevat,
ynnä helmien helinät,
otsalle tähtiset sitehet.
Siitä on jo nimetön orja
Silkkiorjaksi sanottu.
Viisti vuosia vähäisen,
sukesipa Silkkiorja
ylimmäksi orjaparven.
Souti valkeilla vesillä
Silkkiorja sulhasia
nuoren naikkosen, Sulemin.
Nauroi, soitti sulhasparvi,
ilokantele kajaili.
Kiskoi orja, jo kirosi
mielessänsä miettivässä:
– Kumise, kumea surma,
keulassa kohisevassa!
Kyllä muistan kerran kaikki
soutamiset, soittamiset!
Orjan kämmen nyt kiveni,
ei iloisen soitto-hempun!
Konsa kylliksi kiveni,
heitän hemput soutajiksi,
itse soittelen somasti,
kiskonnasta kivettyneenä,
soittajien selkäluilla!
Aika kullekin tulevi!
Yleni yksi, aleni toinen.
Hyv' on sarkka karvas juoda:
suihkivi suonihin urohon
voimaa se vihan väkevän! –
8.
Noin sikesi Silkkiorjan
henki sankaritekoihin,
uhkasipa urho olla,
rahan-riemussa kuningas
rahallisten permalaisten.
Koston kultaisen käkesi!
Luo jylhän Jumalan kulki,
Juman aarre-kalmistohon,
anoi ääniä ylimmän.
Väilyi illan vieno virta,
leimusi rusko punainen;
helmikirkkaana kimalsi
temppeli jylhän Jumalan
lehdoissa lemahtavissa,
tuomistoissa tummuvissa.
Polvin palvoi Silkkiorja.
Jymisi Jumalan ääni,
rahan, rikkauden jumalan:
"Ei uroita tehden tehdä:
sankariksi synnytähän!
Vain siinä valinta jylhä,
yli kaiken uskalsiko
uhrata suurelle halulle.
"Syki yhtenä sydännä!
"Sankari, hän elämän teitä
kulkevi kuin sokea, kuuro
taistelussa tuiskivassa.
Koston kuule ei kohuja:
kuulee kutsun kuiskutuksen.
"Näkee jylhän Jumalan säilän
tietä eellä auki lyövän,
siihen katseensa teroitti,
kuten sieluunsa sokea.
"Ei nuku naikkosen poville,
nukkuu polkunsa okaihin:
niillä selkä sitkistyvi.
Ystäväistä ei ylintä,
elo vankin vanhempansa.
Tahto korkea kotinsa,
surma suuri vapahtajansa.
Valvoi, uinui, vaipui, nousi:
kaikki teki tahtomalla.
"Kohti julman Jumalan ääntä.
Ainut askel ei sivulle.
Ylös, yhäti ylemmä, vaikka
surma sylihin tulisi!
Elämänsä riemut riisti:
niinpä kuoleman kukisti.
"Heikon henki on monihin.
Syki yhtenä sydännä,
tuopa sydän tuima iske
jylhän Jumalan alttarilla
tahtosi veitsen terihin."
Niinpä jylisi Jumalan ääni,
temppeli kultainen kimalsi
hehkuessa hurmeruskon.
9.
Vaarin vaaralla remuili
suuri Sulemin sulhasjoukko,
solkirintainen, rehevä.
Kimalsivat hopeasarkat,
kiersivät, vannekilinät,
ympäri iloisen pöydän;
alla kuulun kurkihirren
kannel kaunoinen kajaili.
Vaahtosi sima sihisten,
pauhasi olut punainen.
Aurinkoisilta pihoilta
ravasi ripeät orjat
peuraparvina sisälle,
kultasarvina kuhisten,
päälaella simaiset sarkat
kiilsivät päivän kilossa.
Silkkiorjapa ylinnä.
Helmivaaran vanhukselle
Silkkiorjasta saneli
tietäjä olut-iloinen,
tiedon taioista lukija:
"Onpa se sorea orja,
väkevä kuin Turjan hirmu!
Mikä orjalla nimenä?"
Piisilmän Silkkiorjan
kalpenivat kasvot kummat:
"Perm on nimi nyt ottamani.
Olenpa – kuningasorja,
Jumalan orja, Perman orja.
Perm, se on nimi nimien.
Lujat itse nimensä luovat.
Tahdosta tavoitan nimeni,
en sitä taioista tavoita."
Siitä asti Silkkiorja
oli Permiksi sanottu.
10.
Tuimin tuiski Perm tulinen
Helmivaaran työtiloilla,
orjain ruoskana oleili!
Löytyi taattokin pojalle,
ylimmälle orjaparven:
tuli orjana etäältä
kaunistansa katsomahan,
vanhana vapisevainen,
kuokkahan kutistuvainen.
Poika silkissä kuhisi!
Noinpa tuosta toinen orja
Permiä sadatti, saneli:
"Kurja ketto, orjan poika,
olet orjista ylinnä,
itse silkissä kuhiset,
eikä turva tutisevaisen
sinussa oman isosi!"
Tuiski tuimin Perm tulinen,
ruoskaansa heristi, nauroi
eessä kasvojen katalan:
"Sanele orjan suvuksi
Permiä, petosisua!
Kärsinkö orjaa isänä,
tänne sitten löytänyttä,
kun jo orjasta ylenin?
Permejä ovat sukuisin
vain sen nimen kantavaiset.
Kanna ei Permin nimeä
paitsi Perm, ken nimensä otti.
Yksin kannan sen nimeni,
yksin Perm olen sukuisin.
Olen sukuni, emoni itse,
olenpa oma isoni,
nimeni suojelen somasti
ahnailta anastajilta,
muilta oudoilta isiltä!"
Sitten kääntyi ja kavahti,
itki orjan-onneansa,
tuiretuinen mustatukka;
sekä itki ja hymyili.
Sydän hällä sykki vielä
kahtena kaihon-siruna.
11.
Kutistui jo kuokkahansa
ilman auvoista apua
isä Permin, solki-sorean.
Kammo Permille tulevi:
isän kosto kauhistavi,
peloittavat yöt pimeät.
– Tunnontuskan yöt pimeät
valaisen tahtoni tulilla!
Perm, se on minun nimeni,
ostettu isän verellä,
vielä loistoton, pimeä.
Ei sovi sikäli jäädä,
saatu taattoni tuholla.
Helmin huolitan nimeni,
haen kullat kaukomaiset,
Perman herraksi ylenen. –
Silkkiorja Perm saneli
vaaran kuulun vanhukselle:
"Orjana oleilin täällä,
ahersin innosta omasta.
Vapauta jo vakainen orja!
Helmin huolitan nimeni."
"Entä, jospa en vapauta?"
"Silloin sulle surma koitui
synkeästä sielustani!"
Jo jyrähti vanhus vankka:
"Mitä on miehestä tuleva,
konsa tahtonsa kalahti
vasten toisen miehen mieltä,
niinkuin kuuma kalparauta
vaskikilpehen kilahti!
Lahjana lelu on vapaus,
vaihtokaluksi liian kallis:
se on vietävä verellä!
Vapaus vapauden ottajille,
ei maassamatelijoille!
Orjat orjina pysyvät,
elleivät itse ylene.
Itse jo ylenit, riistit
aarteesi kaiken uhalla;
käy en kanssasi ikänä,
urho, miekanmittelöhön:
siksi, Perm, olet vapaana!"
12.
Permin aatosta vakoili
Helmivaaran hopeavaari:
"Kunne aiot kulkeasi
kauas kaihosi haluihin?
Heität varmat, valoisat päivät
orjien opastajana.
Kultia, komea, etsit?
Tääll' on vanhat koreat kullat,
arkuissa ilohopeat!...
Väsy jo kotivävyksi!"
Noin remahti Perm rehevä:
"Heikko varmoja valitsi,
vahva varmat valavi itse.
Halpa on heleinkin hopea,
jos ei vereni valoa välky,
virtaile omana hikenä.
Itse kultani kokoan,
vaikka joka askelella
polkisin pieniksi siruiksi
onnen ennen heittämäni!"
Vaari vanha ja vakava:
"Entäpä orpo Sulemi?
Sukeutuvat sulhot suuret,
konsa kuljet kaukomailla!"
Vaaleaksi Perm valahti,
väistyi viikon miettimähän.
Huokasi hopeavaari:
– Eipä naisen turva siitä,
joka naisen naurun vuoksi
unohti omat halunsa.
Kunniasta kunto lähti,
eipä naisen suunsopista. –
13.
Viikon varsin vaivaeli
päätänsä Perm poloinen.
Kulki jylhän Jumalan luokse,
Juman kultakartanohon,
anoi ääniä ylimmän.
Väilyi illan vieno virta,
lännen rusko leimahteli.
Aarrekultia kimalsi
temppeli jylhän Jumalan,
tuomistoissa tummuvissa,
illanhengen huokuvissa.
Jylähteli jättiläisen,
ilkkui jylhän Jumalan ääni
kultaporttien takoa,
uhrivalkeiden valosta,
kullasta kimaltavasta:
"Sydän on heikolla siruina!
Mitä naisella pädöllä,
ken ei vuota ikänsä kaiken
vuoksi sankarin halujen?"
Jo kirosi poloinen Perm,
nauroi hullun-huoliansa.
Kohta korpehen samosi,
vaati metsiltä rahoja.
Vuoden korvessa kolusi,
pedot pisti peitsillänsä,
ridoillansa näädät riisti,
otti turkit kullankarvat.
Nuopa heitti purtehensa,
lähti kauas kultamaille,
vennoille Venäjän maille,
virrat sousi, kosket sauvoi,
suvannoissa taljan nosti
purjeheksi paisuvaksi.
Tuli kauas kultamaille,
virtojen vihannemaille,
missä ilmojen sinessä
kimalsivat kultatornit.
Vaihtoi kultia, hopeita
alla arojen päivän paahdon,
väeltä vilisevältä.
Riemulaulun luikahutti,
aikoi Permaan palata.
Varas kuuli laulun-loilun,
kuuli kultien kulinan.
Kutsui tuosta rosvot koolle,
saivat siitä sulhon tielle,
kaikki veivät. Henki häilyi.
14.
Kuoli Perman kuulu vanhus,
sammui niinkuin päivänsilmä
alle aaltojen syvien.
Katosi kultasorahan
temppelissä tähtisessä.
Sinne orhit, ohjat, soljet,
miekat muinaisen urohon
kummun kultaisen kupuhun.
Kaukaa kun Perm palasi,
saneli Sulemi nuori:
"Ole herra orjilleni!
Muuten musta yö minulla."
Huokaeli Perm suruinen:
"Synkät säät mua ajavat,
kirot ne isoni inhan:
kuihtui hän kuokka kätehen,
itse silkissä iloitsin.
Konsa kova onni osuvi,
vieras riisti vaivat vuotten,
kullat, helmien helinän,
silloin kuulen koston äänen.
Silloin kammoni kadotan,
vaikenevat koston äänet,
kun oma ottama nimeni,
ostettu ison verellä,
kultana kimaltelevi.
Nimeni ma helmin huolin,
vaikka vuosia sataisen
kylpisinkin kyynelissä!
Jää hyvästi, suru-Sulemi!"
15.
Uusin korpihin kohahti,
metsän riistan turkit riisti,
sai kokohon: pakeni kosto.
Kulki vuoden kultamailla,
pahoilla pajarimailla,
sai kullat, kotia aikoi.
Eipä virroitse palannut,
laulua ei tuikutellut.
Vaieten aroitse astui,
etäältä arokylitse.
Ehtivät etelän pajarit
ratsujoukoilla isoilla,
vakoojaksi vainusivat,
Permiltä hopeat veivät,
vangitsivat vierahana.
Urho tyrmästä pakeni.
Tuli tuimana kotihin,
Vienanvirran äyrähille.
Rukoili suru-Sulemi:
"Orvon orjaparviani
kapinoivia nutista!
Kyllä vaivat vaimentuvat
povillani paisuvilla.
Kullat meillä kuun-ikuiset!"
Kihahti Perm kironsa:
"Ei ole lemmestä lepoa
orjille Perman jumalan!
Ensin tuskani tutistan,
kostonkammon tyydyttelen,
sitten orjasi nutistan!"
16.
Vei riistat vesiä pitkin,
vuoroin metsämaita pitkin.
Milloin virroitse palasi,
milloin aroitse yleni
kanssa suuren saattojoukon,
orjiensa ostettujen.
Päästi ilmi laulun-loilun,
kun oli loilu tarpehesen,
muulloin vaikeni visusti.
Viisti vuosia vähäisen.
Vuoroin viety kaikki vilja,
vuoroin vainoojan kavalan
kurkusta hurme kimalsi
kalvalla Permin, soturin.
Syötti surma-onneansa
hiellä ja hurmehella;
kysti viimein kylläiseksi,
saikin suosi-onneksensa.
Kokosi kullat kuun-ikuiset,
kimalsi kirkas nimensä.
Kostonkammokin katosi.
17.
Yli saarten suviöisten
kultakiekkona kumotti
aurinko verenvärinen.
Erämaisessa unessa
kohisivat öiset kosket;
virrat valkeat valuivat
vieritse sumuisten saarten
öisen päivän pilkkehessä.
Häilyi salmien solissa
sata purjetta punaista,
Permin laivat satalauat.
Kiilsivät kalvat terävät,
kiskoivat orjat koreat
kulisevan kultakuorman,
välkkyvät vasket ja hopeat
alla purjeiden punaisten.
Perm oli keulassa komea
etumaisen aarrelaivan.
Kyynärvartensa kamala
paisui jänteinä jaloina,
kätten suonet tulta suihki.
Otsansa jäisen-järeä
niinkuin vuoret Vienan merten,
iljankoiset, kiiltäväiset.
Kasvot päivän polttelemat
kauppateillä kaukaisilla.
Surut kuulsi kuin syväri
silmistänsä säihkyvistä.
Hurmehissa öisen päivän
paisui purjehet punaiset.
Permin kyynel haapioissa
kiilui kirkkaina hopeina,
hiki helminä heleinä.
Hymyili Perm hyväinen:
– Pian purppuranpunaisen
hunnun saa suru-Sulemi,
Permin kyynel-kirjaellun;
kantele heleä kajaavi
häitten pitkissä pidoissa. –
Kosket kaukaiset kohisi,
nousi jo päivä punainen.
18.
Sulemin ja sulho-Permin
häitten jo remuisa rahvas
Helmivaaralla kuhisi.
Pullisti olut punainen
tynnyreistä sarkan suihin,
vaahtosi sima sihisten
sataisissa sammioissa.
Kivet jauhoivat jyristen,
orjan härkähartioista
hiet suolaiset soluivat.
Päivänpaisteesta, kujilta
ravasi rahaiset orjat,
päälaella säihkysarkat,
peuraparvina paraina,
kultasarvisten kisana
valtavieraiden tupihin.
Siellä häitten riemurahvas,
parahimmat permalaiset,
solkirintaiset, rehevät,
ympäri pöytien iloisten.
Ilo yleni, remahti riemu,
kiersi sarkkojen sisällys,
kumisi kannel komea.
Ylimmillä Perm yleni
purppuraisilla sijoilla,
kaulassansa kultaketjut,
eessä raskas hopeamalja
sihisi mahlasta mesien;
vierellä Sulemi sorea.
Sirkut silmät on Sulemin;
häilyi punainen huntu,
kulmat kultien kuhina,
helmet hohteli povilla
vaahtoaallon-armahilla.
Kytkipä käsi väkevä
uumilta sulon Sulemin,
kimaltavan maljan nosti
sulho suulle morsionsa.
Helisi kannel heleä.
Rahvas rentona remuili.
Iva-katsehen kohotti
yli parvien paraiden
Perm, ja mietti mielessänsä:
– Juokaa, untelot urohot!
Ei liene parvissa paraissa,
rahakkaina syntyneissä,
nostajata oman onnen
synkistä nevavesistä!
Katse ei sähyä säilän,
äänet hempuisen-heleät,
otsa ei ukonjyryä.
Päässä ei rikosten kruunu,
pelkojen palkka verinen!
Juokaa, untelot urohot,
saalihia toisen miehen,
juokaa, te vapahat orjat!
Ken on orja ihmisille,
hän on orja itsellensä.
Ken on orja itsellensä,
hän on kohtalonsa orja,
vaan ken jylhän Jumalan orja,
hän on herra ihmisien,
ynnä itsensä ylinnä!
Juokaa, te untelot urohot!
Jo Perm pitävi pitoja
kera kultaisen Sulemin! –
19.
Niinpä nyt remuisa rahvas
Heinävaaralla kuhisi,
puhkuili olut punainen,
vaahtosi sima sihisten.
Kumisi komea kannel,
kynnet kieltä kiskaisivat
kirkkaasti kilisemähän;
lauloipa kurkku kumea
isännälle alkavalle.
Laulu ei rahvaan remuisen:
oli Permin parahan urhon,
tulikulman, tuiman miehen,
säiläisen sotatoverin:
"Kiehui päivän kuuma kehrä
äärissä aron punaisen.
Kellot kullan-kilkattivat,
kapasi orhin kavio,
Perm kun kulki kauppiaana.
"Perm oli nuori Perman herra,
kiitellyt ei levon iloja.
Lapsella onni on rinnoilla äidin,
vanhalla kalman kaamea multa,
urhoille onni ei lepoa.
Kiitteli kamppailun iloja.
"Aroilla vainon keihäitä kiilui:
– Perm, jo ryöstäjät tulevat!
Perm, hän säväytti kirkkahan säilän:
– Kullat ja hopeat pidämme!
"Sota on kostava, nostava vaisto,
häitä voiman ja elämän.
Lyö, sota, kaada sorahan heikot
tai ne nosta sankareiksi!
"Riensi jo ryöstävä vierasparvi
Permin kultien kilolle.
Säihkyivät säilät. Pilvinä hieta
töytäsi taivahan napoihin.
"Mies ei surre surmoansa,
kalpojen kuolo on nopea!
Veressä terästi tahdon Perm,
kauas karkoitti kavalat.
"Taistossa terästi tuiman tahdon,
kauas karkoitti kavalat.
Arojen hiekassa venyivät ruumiit,
Perm, hän asteli ylitse.
Hurmeinen kulta kimalsi,
kapasi orhin kavio,
Perm kun nouti aartehia."
20.
Kultakunnailla kuhisi,
Helmivaaran partahilla
Permin häiden remuisa rahvas.
Illassa punainen hurme
yli tummien vesien.
Päivä vaaroilla vaelsi,
kiilsi kulta, säteili, sammui,
yöhön maailma pimeni.
Kiersivät kisat iloiset,
roihuivat liedet valoisat,
tulisoihdut tanhuilla.
Keskelle kiertoa kisojen
töytäsi tupahan vieras:
"Ken olet mies, noin revitty?
Mikä hurme otsallasi?"
Tuopa ruikutti tulija:
"Onpa loimu lännen puolla,
auringon alenemilla!
Ruskojenko roihu? Kasken,
kytöjenkö savua siellä?
Ilman ääriltä uluvi
hätäluikku haikeasti.
Häidenkö hälinä siellä?
Talotpa siellä tulessa,
kylät sauhuten kytevät.
Ehtivät etelän pajarit,
venäläiset, ventolaiset,
Novgorodin nostattamat,
piikit pistävät, pahaiset
sotajoukoilla sakeilla!
Vaativat verorahoja:
oitis ei annettu rahoja,
ottivat verot verenä.
Kylät haihtuvat kytöinä
kohti taivaiden kupuja.
Pois pimeni Perman päivä,
yö jo synkkä ylle saapui,
Perman matka on manalle."
Kun saneli vieras viestin,
pois pimeni häiden päivä,
vavahdellen vavistus kulki.
Voivottivat vaimot hennot,
hätkähtivät sulhot vennot,
rahakkaina syntynehet.
Jo tulevi tuskan hetki,
kuoleman kemujen hetki!
Perm syntyi iloksi Perman,
eikä viejäksi verojen.
Sammuiko säihkyvä nimensä?
"Ylös, kurjat Perman miehet!
Epäilys itu on tuhojen,
rinnastanne sen repelen!"
Antoi miekkansa hakea,
käynehen aron-sotia,
tuolla tappoi viestintuojan,
rutisti nurkan-romuksi.
"Siitä sulle, suulas patto, –
eipä tiedoista tuhojen,
vaan noista turhista sanoista:
'Pois pimeni Perman päivä!'
"Liekö lietoa urosta,
siinnyttä Perman sijoilla,
ken sanoisi sanoilla näillä:
Pois pimeni Perman päivä?"
Kauhu vaiensi katalat.
Nauroi Perm. Verinen varjo
kulki otsalle lujalle:
tuli taasko taaton kosto,
synkensi nimensä säihkyn?
– Sitten kalvat kalskunevat
vasten kostoa isäni,
hurme nimen huljuttavi
säihkyksi säteissä päivän;
kostot kurjat kostettuina
syöksyvät hornan hölöihin! –
"Rikoille raato! Kotihin kestit
kalpojanne katsomahan!
Toiste juhlat jatketahan
jälkehen jalojen häiden:
Permin ja Perman vapauden;"
Syöksi säilän huotrallansa,
huotran sivulle sitaisi;
kulta ryntäillä kimalsi,
otsarivan tähti säihkyi
sysihapsien seasta.
21.
Ehti jo etelän pajari,
vaati veroissa vapautta.
Ken ei oitis veroa anna,
oitis antavi verensä;
tupansa tulessa kaikki,
sauhuna pilvihin parahat.
Ken vei veronsa välehen,
sillepä sopu on luvattu!
Vaipuivat manalle vanhat
vastustajat Turjan tuiman,
rutjalaisen, norjalaisen.
Rauhansa rahoille syntyi
polvi nuori ja nykyinen:
vei verot vieraalle somasti.
Syksyn haikeus kipeä
vaipui yli valjun Perman.
Silmät tuskan-tuijottivat
niinkuin kuoleman kululla,
kammo karmi selkäpiitä.
Kauhea joka kataja,
öisten tuulien tohahdus
kalman kylmän hengähdystä,
verin pilvet päärmityitä,
sydän haikeina haluina,
veri valjuna vetenä!
Perm jo kylihin kohahti
kutsumahan kalpamiehet:
"Ylös, miehet, maasta miekat:
vainolaisen päänmenolla
surun läikät pois pesemme!"
Ei pese pois suruja Perma:
syntyi aarrearkkusille,
eikä hurmehurstiloille.
Kirosi jylhä Jumala,
soi siruiksi sydämet Perman.
Ainutta ei koko sydäntä
syki suurille haluille.
Siru taaton, toinen maammon,
kolmas lemmen, neidon, naisen,
vaimon, lasten, vaivan, laulun,
viides viljan, kuudes kullan!
Ainutta ei koko sydäntä
jylhän Jumalan alttarille.
Yksi korpihin katosi,
piilopirttihin pakeni,
toinen tiesi kaukomaille.
Viimeiset veronsa veivät.
Laulajat varsin lahoivat,
katsoivat illan kajoihin,
veripilvin paistavihin,
tuudittivat tuskat tuimat
elämättä kuolemahan.
Jo itki Perm ihana:
"Silloin surma ja sadatus,
jos lahosi laulajatkin,
tietäjät Jumalan jylhän,
saastaksi hengen-sanojen,
pilkaksi pyhimmän laulun!
Eikö ainutta sydäntä
täyteläistä tällä maalla?
Jokainen liian rikasko!"
22.
Karautti Perm kotia
myrskyssä myryävässä.
Saanut ei kalpoja kokohon.
Vaimo ovelle ehätti,
halasi, hempeä, syliinsä.
Ajatteli Perm eheä:
– Minäkin liian rikasko?
Vuoksi henkeni halujen
heitin isoni. Enemmän heitin:
inhat elämäniloni.
Uhrannen vielä enemmän:
surmalle oman sukuni,
Permin muiston mainitsijat,
polvet tulevat tuhoan
vuoksi vanhan Perman vallan.
Jää hyvästi, suru-Sulemi! –
Surmasi Sulemin. Tuska
kasvoi; vannoi hän valansa:
"Veri isoni, veri omani,
hurme sukuni suuren
koston vaativat valatta:
hurmehohtohon nimeni!
Vahva on perustus verissä.
Sorran jo pajarin sorahan,
Perman vieraista vapautan."
23.
Permin kasvot valoa kalman,
hymy suulla hornan-häkelmä,
silmissä säkenet synkät!
– Keino ei käyttäen kutistu,
kun on keinon käyttäjätä!
Väkevä omalla päällä
osti keinot kestävimmät. –
Pakeni orjista paraskin
Permiltä, surmalta sukunsa.
Itse Perm pajarin luokse
mateli kuin matalin koira,
tuolle työnsi kullat, silkit,
verot kylien veroiset.
Sappi salassa sähisi:
– Jos nyt maassakin matelen,
kerran maksat sen, pajari:
valta mulla on verissä! –
Nauroi purppura-pajari,
ihmetteli itara, ahnas:
– Katso kehnoa väkeä,
kullan, ei kunnian, rikasta!
Itse kuulu kuningaskin
orjaksikin on katala!
Maassa hän matavi kohta,
konsa tuprautin tupia,
miesten korvat kärventelin,
urosten epäpätöjen! –
Noin se pajatti pajari:
"Nytpä maassa rento rauha!
Varsin viisaina elellen
pidämme iki-iloja!"
Tuopa purppura-pajari,
ahnas aarteiden kerääjä,
ihastui ikihyväksi
Permihin epäpätöhön,
otti yliystäväksi.
Vaaran kuulun hälle antoi
patto linnaksi lujaksi.
Oli itse pajarin vouti,
vetäjä verorahojen.
24.
Nukkui huovi-herjoinensa
Helmivaaralla pajari.
Valvoivat vahdit pihoilla.
Valvoi myös pajarin vouti
vuoteella tuskan tulien.
Kuunteli syksyn kohua
huoviparven huokuessa,
venäläisten vennon-unta.
Kovin jyski voudin rinta,
sylkytti sydän palava,
julmat halut hulmahtivat:
– Päästänkö petoja hornan
yön umeissa ulisemahan?
Tuiskin veitseni tulisen
keuhkoihin pedon, pajarin?
Panen kurkut korisemahan,
huovin sääret sätkymähän.
Huiskin murhana hämyssä,
permalaiset veroista päästän?
Jos ne vaisut veroista päästän,
eivät omalla verellä
osta he verovapautta!
Mikä ei ostettu omalla,
senpä vieras verettä viepi.
Tulisi toinen pajari,
sille veisivät veronsa;
turhin oisin tuiskannunna
täällä koston veristä veistä.
Tuiski en tulista veistä:
itsensä heidät pakotan
tuiskijoiksi tulisen veitsen.
Niin ilo ikuinen jääpi,
uudet vierahat veroitta. –
25.
Ahnas purppura-pajari
virkkoi, viisas, voudillensa:
"Kuule, kunnon ystäväni,
kulje alhaalle kylihin.
Ano välkkyvät veroni,
helmet, helkkyvät hopeat
hempeästi hymyilemällä,
aitat aarrearkkuloiksi
Helmivaaran partahilla.
Älä kulje kekälehenä:
niille jos rakensin rauhan,
rauhassa ehjä nyt iloita:
kullat viedä viisahasti,
verot vietellä verettä."
Itseksensä Perm kirosi:
– Kyllä viisauden väsytän,
keitän hornan hempujuomat,
painanpa pajarin unehen. –
Mehevimmät naiset mairi
Helmivaaralle pitoihin,
kauhistutti vaimot vanhat.
Nuortehimmat neidet riisti
vuoteille purppura-pajarin,
suututteli sulhot vennot.
Päivät öitä, yöt iloja,
siuhui sima ja mahala,
äly vuoti äijän päästä,
aivoista pahan pajarin,
venäläisen, ventolaisen,
siuhussa siman ja mahalan,
viisaus unehen uupui
vierelle naisten nahuisten
patjoille puhiseville,
kanssa naisten permalaisten.
26.
Remuissa pajari puhisi.
Perm-vouti petona riehui.
Kartano Sulemin taaton
syksyn-kirkkaana kimalsi
koivikoista keltaisista.
Sieltä voudin ruoska neuvoi
maita matala-iloja.
Taas jo kulkevi katala!
Viljat tallaa hän lakohon
orheilla örisevillä,
tuhansilla töyhtöpäillä.
Kellä karja, kaulat katkoi,
päitä pisti usten päälle;
kellä kullat, kaikki kiskoi:
ei vain veroja vähiä.
Kuului voihke ja valitus
kytevillä kartanoilla.
Temppeleissä teurastusta,
urhojen haudat avatut.
Piilopirtitkin hakevi,
vanhukset hän ruoskin ruhjoo,
miehet joutuvi apuhun:
miehet kaikki kahlehdittu
huoviparven peuhatessa,
otsihinsa orjanmerkki.
Joutuvi pojat apuhun,
saavat orhin hännän alla
tulla polvet-potkituiksi.
Kellä neito, huovi nauroi,
kellä nainen, huovi hutki.
Piikaset kiikkuen kivissä
kuulun kukkulan laella
kastavat ison eloja,
taaton, jonka huovi tappoi,
kuihtuvilla kyynelillä;
orjina pojat pahaiset
sukivat huovien hepoja,
sataisia sulkapäitä,
mustia silkkisivuja;
lapsi leivättä kitisi.
Vihan kauhistus katala:
Perm on pajarin vouti!
Perman kultaisin kuningas
pattona pahannimenä!
Jo tuli tuhoisin hetki,
konsa ylinkin aleni!
27.
Syntyivät salaiset saunat,
pajat metsän painanteihin,
ahjoista säkenet säihkyi,
säilät vanhat kirkastuivat
hehkussa hiilten punaisten,
liekki ruostetta tuhosi.
Kalskui alasin iloinen,
kilvan iskivät vasarat
keihäskärkiä sileiksi.
Kiilui tuimia teriä,
nuolet kuumina sihisi
vainon terästysvesissä.
Kohosivat terävät kalvat,
syltä-pitkät säiläraudat
orjakansan olkapäille,
varalle pään pajarin
ynnä Permin, pajarin voudin,
vihatun verenimijän,
jolle koht' on koiransakin
permalaisia paremmat!
28.
Tuonpa tiesi Perm poloinen:
antoi saunojen sietä,
teristyä säilät sorjat.
Itse, ylpeä, iloitsi:
– Valan nyt suuren sydämen
pienistä sydänsiruista.
Syötän vihojen verillä
emon uumainkin sikiöt:
ei lopu viha verestä
sinä ilmoisna ikänä,
kunnes surma suistanevi
koko Permani komean! –
Kaikiksi hän pimeiksi öiksi
vietteli vahdit pajarin
humalassa horkkumahan.
Päivin sinkui ruoskan siima
voudin verisen kädessä
kiusana kituvan kansan:
– Oman otsani uhalla
kurjat korkeiksi kohotan!
Konsa kaikki meilt' on mennyt,
silloin kaikki takaisin saatu:
ostettu veren-väellä! –
29.
Talviyönä tähtisenä
kimalteli jäinen köngäs,
sieltä kuu kirkas iloili
yli Perman, kuurakiillon.
Hanget valkeat helyissä,
vaarat kiteiden kiloissa.
Perman herra ja pajari
nukkui naikkosten nisillä;
humalassa huoviparvi
pahnapirteissä makaili,
vaahto suussa vahti kuorsui
tanhualla taivasalla.
Valvoi Perm, pajarin vouti:
kuunteli kostonsa kohuja,
vaatimusta taaton, vaimon.
Laesta kuutamo kimalsi
huokuville huoviloille.
Kuului kuin sutten ulahdus
selvästi seinän takoa?
Hiidenhengen hipsutusta...
Karmaisi Permin hiusta,
urho jalkeille hypähti.
Kurkisti luukun lomasta:
kirkkahasta kuuvalosta
kiilsi keihästen teriä,
vilahtivat valkovaipat
salon kuuraisen sisältä.
Jo tulevi hetki tuimin,
rinnan-riehu ryskyttävi,
posket polttavat tulena!
Huoveilta miekat hän hamusi
huiskin haiskin tanhualle,
keskelle kuutamokinoksen.
Orjan ryysyihin rupesi,
otti miekan, mielittynsä.
Hiipi uksesta ulomma,
kuristi, polki vahdin kurkun,
orjat kahlitut herätti.
Paisui hirmuna pihalla.
Olallansa oiva rauta,
tukan tuiskivan sysistä
koston silmän kimma säihkyi,
kasvonsa hän hupulla peitti.
Hiipivät jo Perman sulhot
ilveskissoina mäelle.
Siellä orja outo ryhtyi,
synkkä jättiläs sukesi,
murhajoukon johtajaksi.
Liekin roihut nurkan alle,
kirveet, keihäät oville!
Heräsi hekumapajari
ryöstävien roiskehesen.
Ulina yön sisästä,
luun rytinä, murhan mäiske.
Pääsi vuoteesta pajari,
sylin syöksi, asetta etsi:
ei ole asetta laisin.
Karjaisi kiron pajari,
huusi, hurja, huovejansa:
halot huoveilla aseina.
Parahti Permin nimeä,
ylimmäisen ystävänsä:
outo orja, ääni Permin,
ulvahti ovella, kohti
kohotti kamalan kalvan.
Parkaisi pajari naurun,
Perm hänet martaaksi sivalsi.
Huovit kaatuivat kasoina:
tanhut ruumisröykkiöinä
tupien tulipalossa.
30.
Vangit päästetty vapaiksi,
aarteet aitoista otettu,
kaadettu vieras katala.
"Missä vouti, verenimijä?
Ei ole ruumiiden seassa."
Huusi johtaja väelle:
"Tässä Perm, – Perman patto!
Permalaiset, pehmyt kansa,
kerran teitä kisahan kutsuin,
riemuhun veri verojen!
Ette, raukat, rohjennehet!
Ahnaat epäjumalat,
naiset, kullat, naurut teillä!
Murhe on miehen elämä,
niinkuin koski on lohien.
Sykin yhtenä sydännä!
Ruhjoin ne epäjumalat;
jopa iskin itseltäni
oman vaimoni vakaisen,
että iskisin paremmin
vuoksi Permani vapauden.
Ruoskin rammat hyppimähän,
kuuli kuuro selkäluilla,
sokealle silmät pistin,
kädetön iskeä lupasi.
Iski! Vapaita olette!
Tass' olen, Jumalan orja,
orjakuningas, kuningasorja!"
Ulvahtivat permalaiset,
sävähtivät veriset silmät:
"Peto, vouti, Perman patto!
Sydämeensä teriä säilän!
Kitaansa kiehuva kekäle!
Kosto taaton, kosto maammon,
kosto oman otsammekin,
joita piirsi poltinrauta:
sammu se polte ei ikinä!"
Kytkivät kuningas Permin
kiehuvahan kynnykseensä.
Liekki hartialihoja
jyrsi, keihästi kekäle.
Romahtivat tuliset hirret,
hautasivat Jumalan orjan
kartanon tulipalohon.
31.
Aamu purppuranpunainen
maille aavan Perman paistoi.
Päivän helmien helyissä
valaistuivat kuuravaarat;
kävi pohjaisen puhallus
tuntureilta Ruijan puolta.
Riemu vaaroilla remahti,
miesten kantele iloitsi,
kimalsivat säihkysarkat.
Maa sykki yhtenä sydännä.
Kuulun vaaran partahilta
kumpuili punainen patsas
ylös ilmojen kupuihin
uhrina jylhän Jumalan.
32.
Perma, vaiennut sävele,
illan rusko himmentynyt,
aarrehelmien helinä!
Kansa kullassa kulisi.
Tuli vainooja väkevä,
voitti viimein, vitkallensa.
Kansa kultansa kokosi:
soihtukäsin, soitatellen,
tulivyönä välkkyvänä
katosi kallion-kupuihin,
alle vuorten vinkaloiden.
Vuoret velhoten kumosi
syksy-yönä synkeänä
yli itsensä, ilojen.
Synkehinä syksyöinä
tuikehtivat tulet lietten
hautakummuista isien,
lyövät kulkijan jaloissa.
Pitää pitkiä iloja
kansa alla öisen kummun.
Siellä sarkkojen kimallus,
kirkas kannelten helinä.
Laulu kumma kuului yöstä,
tuuli haikea tohahti.
RAKKAITA MUISTOJA
Runomuotoisia kuvauksia
RAKKAITA MUISTOJA.
"AIKANSA LAPSI".
Niin usein kummastun, kun miete vie
mua entiselämääni, tielle harhain.
Syyt niihin? Yksi veressäni lie, –
se usein meille puolustus on parhain.
Ja toinen? Lapsuuteni vaikutteet.
Ja sitten? Nuoruuteni murrosaika...
Nuo kaikki matkaani on suunnanneet.
Myös oma tahto... Koko elon taika.
Mua aivan painaa miete se, ja kaipuu
syyt toivoo ilmi mailta muistojen.
Kidutus turha! Etsin: löydä en. –
Mut ehkä laulaen taas tuska haipuu!
Siks muistu, armas aika, joka johdit
tien alkuun pientä, kuvin rikkain hohdit!
Ah, muistot nuo: kuin myrskyn viemä laiva
ne loittonee, – on kiinni saada vaiva...
Kyll' Onnetar, se kultakutrinen,
loi elämääni, luulen, vastakohtaa!
Oon Savon lapsi, kauniin, kaukaisen, –
veet välkkyy siellä, vaarat siintää, hohtaa.
Ei suvustani ennen kukaan muu
pois joutunut lie sieltä, yöstä salon.
Siell' ylväs vaara pelloiks avautuu,
ja siell' on kyly, jossa päivän valon
näin ensi kerran. Mutta kuinka sieltä
siis eksyin, poika, varhain kiertämään?
Muut aikaisin jo veivät, – kohta tään
näin maani eräät kolkat... Siltä tieltä
se kulku alkoi ... kunnes muita maita
myös vaeltelin, katsoin, loistokkaita,
sain nähdä Tanskan, rannat Reinin, Saalen,
Provencen, kulta-kirkot Monrealen...
JALOMIELISET.
Mut kuinka Onnetar mun ottikaan?
Ol' äitini kuin synkkä kirja, jota
hän tutki, raamattua ainiaan, –
kai Ismaelin äidin turmiota
ja Saulin tietä synkän-ylpeää,
näkyjä kuumeisia Ilmestyksen.
Niist' älyn ymmärtääkö elämää
hän saanut ois? Vain älyn hämmennyksen.
Kun painoi elämä, ja vaikerruskaan
ei auttanut, hän nautti miten voi ...
ja sitten taivaan koston lyödä soi.
Niin minut tänne suureen riemuun, tuskaan
hän antoi tulla poikasena lehdon, –
ja maantien-ojaan laati mulle kehdon,
kun miestä, johon, houru, liikaa luotti,
hän turhaan auttajaksi hätään vuotti.
Mik' onni: Onnetar nyt minut sai.
Jäin vanhemmitta aina siitä saakka.
Se hyvä: kirkkaampikin äiti kai
on usein lasten taantumus ja taakka!
Mut Onnetar nyt minne orvon vei?
Se johti hänet hoiviin jalon naisen.
Kuink' aika vierii! Hänkään elä ei
nyt enää! Mutta varmaan siunaavaisen
luo minuun yhä katseen taivahastaan:
jos taivas lienee, niin hän siellä on. –
Sain kodikseni kauniin kartanon, –
säteili sieltä kirkkaat ruudut vastaan,
ja pihan nurmi, puisto, lehto laaja
– mua leikkiin kutsui... Aina olkoon saaja
hän kiitokseni! Poikaselle sadut
hän kertoi, – niinkö alkoi haaveen ladut?
Se suku vanha kuului parhaisiin, –
puol'germaaneja, nuoret aivan fennot.
Jo ammoin ansioikseen piirrettiin
mieskunto, – eipä haaveet, runonlennot!
Se oli hurskas perhe, Jumalaan
se uskoi, eräät ehkä muodon vuoksi, –
kun suojatilta uskot kokonaan
jo varhain epäilyksen kuiluun juoksi...
He vakavina teki virkatyötä.
Kesäksi perhe maalle kokoontui,
se metsästeli, purjehti tai ui, –
tai loikoi vanhat, rakkaat kirjat myötä,
Topelius, Runeberg, ne ennen muuta:
niiss' aatteet pitäneet ei suurta suuta, –
nuo vauvat, kapaloidut kulta-nitein, –
ne antoi elää varmoin mielipitein!
Mut aika muuttui... Nuorin pojista
jo "Viimeistä atenalaista" luki, –
se ennustiko ristiaaltoja,
joiss' uppos meiltä moni vanha tuki?
Mut siitä ei nyt! Kerron tässä vain,
milt' olo siellä poikasesta näytti,
ja minkä kauniin muiston siitä sain.
Sen rakkaan talon aika-ajoin täytti
kotoiset, vieraat, – Suomen lippu nousi,
ja keittiössä juostiin, touhuttiin...
Jokaista luokkaa, – saakka "aateliin", –
kun sattui, sinne ajeli tai sousi.
Luutnantit, riemun-ruusut poskipäissä,
helisti kannuksiaan, mieli häissä...
Verannan kirjo-lyhdyt loisti illoin. –
Niin toiset. Mutta mitä tunsin silloin?
Ne loisti lyhdyt, kruunut, valssi soi
ja kutsui heitä salin permannolle.
Mut miksi minut outo vaisto, oi,
vei sieltä pakoon, metsään, kalliolle?
Tai pirtin puolelle ja hämärään,
joss' oltiin onnelliset auringosta
ylempäin, – nöyryys, uni silmissään?
Tai nauttimaan vei Alroy-kirjaa, josta
kimalsi romantiikan kultakalvat...
Nuo juhlat, moiset kirjat, niistäkö
sai kiihdykettä äidin perintö:
haluni nautintoon? Ja köyhät, halvat
toi rintaan säälin, joka nauttimasta
mua estää? – Talttunut en torunnasta:
puu kasvaa, lajiltaan ei muutu lainkaan!
Mut mitä sitten vielä nähdä sainkaan?
KYLÄMAISEMA.
Kun orpo pian nosti aran pään,
ja silmä hiukan katsella jo keksi,
niin kuinka synnyinseutu hymyllään
mun sydämeni teki riemuiseksi!
Se talo oli mäen harjalla
ja keskimailla alannetta aavaa,
kuin jättimäisen padan pohjassa.
Jos nousin katolle, niin yhtä haavaa
näin metsiä ja järvenulapoita, –
ne hopeana välkkyi poutasäin, –
ja kaupungista kirkontornin näin; –
ja sitten vielä herraskartanoita:
niiss' oli vanhojakin, joilla puistot
ja lehtokujat, monet vanhat muistot...
Mut talot harmaat, kujat alastomat
ja likaiset, ne oli rahvaan omat.
SIELL' OLI AATELISTO...
Siell' oli aatelisto, – tosiaan!
Vain pieni, silti arvoluokkaa kaksi:
ylempi, alempi, – ja kumpaakaan
ei sanoa voi toistaan kummemmaksi!
Niin, oikein aatelisto, jota ei
nyt enää edes museoissa tapaa
ja jonka keräilijä suurin vei...
Ja millainen se oli luokka vapaa?
Ylempi ensin! Muistoistani sieltä
eteeni kohta ylväs purjehtii
majurinleski Aurore Apollonie
af Silverstierna, – hei, pois halvat tieltä!
Hän asui kartanossaan ruskeassa
ja kaksinkertaisessa, – lahdelmassa
se "hovi" näkyi, koivukujan päässä
ja tammipuistikossa iäkkäässä.
Aurore Apollonie, – jo vaakuna
lahosi portillaan... Ja kuului olleen
siell' aaveita ja salaportaita...
Kun joskus jouduin hänen kartanolleen,
näin, että rakennukset rappeutui...
Mut rikas oli muka: kultaa silkkaa
saleissa, kuten kansa otaksui...
Tai liekö tämä puhe ollut pilkkaa
ja vihaa, kun hän oli alaisilleen
niin saita, että sillinkuvan toi
hän renkipöydän päähän: siitä voi
"särvintä" silmin syödä nielemilleen
vedelle, leivälle! No, kansa jälleen
se varastellen kostaa emännälleen. –
Hän elää yksin ... hoitaa sukumaita
tavalla, jonka niin ja näin on laita.
Tuo vanha rouva kiertää kiesseillään
vain kerran vuoteen porvarien kemut.
Naisseuraan muuhun tuo hän pystyn pään
ja ylen hienot réticulen lemut,
kun eräät muut vain tuoksun puodeistaan.
Hän ylhäisesti nostaa silmäluonta,
ja kahahtelee sikkimustissaan...
Ma koskea saan kättään sinisuonta...
Soi hillitysti kirkas ruotsi suussaan...
Hän uskoo Jumalaan ja entisiin
oloihin. Puettuna kalleimpiin
hän korkealla istuu sukupuussaan,
Aurore, tuo suvun vanhan – iltarusko.
Hän iltarusko? Puheita ei usko
hän nuorten, jotka käyttää ruotsin kieltä
vain aseena, kun puoltaa suomenmieltä.
Hei chignon-niskaa. Kansan paljostoon
hän tuskin katseen loi, tai hymyn antoi:
se oli hälle raakaa, – sans façon. –
Niin vanhaan tapaan torppareilta kantoi
hän verot, – rahaa ainokaiselleen
keräsi tyttärensä tyttärelle
ja "vävylle", ken papinsäkkeineen
lie ollut "armollemme" aika helle:
hän joi, ja yhä paisui vatsan-pallo,
ja mammonaa hän käsitellä ties
kuin yleensäkin ylväs aatteen mies, –
hän oli näet sveessi visakallo.
Sen jalon aatteen voiman moni tietää
sai luissaan juomingeissa, kunnes sietää
ei jaksanut, vaan "vastalauseen liitti". –
Mut armolle jo pelkkä sveessi riitti.
Se oli parooni! Ja kuitenkin
hän kaksi poikaansa toi kouluun samaan
kuin muukin kansa. Miksi aatelin
näin vaihtoi hyödyn proosalliseen kamaan?
Nuo pojat kauniit aasa-jumalain, –
suust' ulkosalla hampaat tuuman verran, –
ne sai nyt, niinkuin talonpojat vain,
ritareiks opetella uuden herran,
jok' oli ennen tallirenki: kansa. –
Mut ylimmistä täytyy riittää jo,
kun tilaa runomuodon ahdinko
ei anna, – oma punomani ansa!
Nyt – köyhä aatelisto! Muistan sangen
suursukuisen siell' Anna Loeven-Brangen, –
mut eipä enää "kämmen jalopeuran"
hän ollut! Minkämoisen saikaan seuran!
Hän oli suvun vanhin, rappioon
käsissään luisui Vaskilahden talo, –
pois myytiin metsää, maita, – ruohikkoon
puutarha peittyi, ränstyi kuisti jalo.
Niin, varsin vanha oli neiti tuo...
Hän juoksi, muistan, visiiteillä aina,
samosi pappiloihin, moukkain luo,
niin pienenä, ja kasvot huolekkaina:
hän siten kerjäämässä kulki muka.
Mut hän ol' aina nöyrä, hymysuu:
"Kun olen köyhä ... naimaton ... ja muu..."
Hän ylpeytensä salasi jos kuka,
sydämet pappien ja rouvain voitti,
myös talonpoikia hän kunnioitti. –
Niin veikko-vainajansa poikaa kaksi
hän kouluttaa voi suvun nostajaksi.
Ne pojat vaakunaansa näyttivät
suruissaan, risoissaan, ja täti vuotti
ritariaan, niin tiesi ilkeät.
Mut minä uskon: Jumalaan hän luotti
ja tyytyi kohtalonsa päätöksiin. –
Mut minne jäivätkään Pistolecorsit,
tai Pistelkorssit, kuten sanottiin?
Heit' usein pistelikin pojan-norssit,
kun pöyhkeinä ne kaksi neittä kurjaa
siell' asui likaisessa kopissaan.
Ei kaupungissa, niin, ei päällä maan
lie ollut sveessiparia niin hurjaa!
Mut onpa myöskin vastapaino pilkkaan:
he kouluttivat torpanpojan vilkkaan
yl'oppilaaksi, – ruotsikoksi aivan...
Hän joutui santarmiksi, – maksoi vaivan!
INTERMEZZO: SALONSIIRROKKAAT.
Nuo maalaispojat, tuodut hengentyön
aloille: usein työ on heille pulma!
Kun varsa ensi kerran riimuvyön
ja valjaat, aisat saa, on muutos julma.
Yl'oppilaaksi päästään, lahjat ois...
Mut silloin alkaa usein kuperkeikat.
Ah, uran etsinnässä jospa vois
opastaa suku, selitellä seikat!
He yksin harhaa, mikään heille sovi
ei oikein... Unhotusta tarjoaa
elämä uusi, maljat kimaltaa, –
ja yhä kasvaa velkain suuri lovi.
Nyt pakoon! Hyv' on, nurkkakirjuriksi
jos joku pääsee. Tämä santarmiksi,
vapauden, maamme ruoskijoiden pariin! –
Ja usein juuri parhaat sortuu kariin.
PAPISTO.
Postscriptum aatelista: tässä sen
toin, niinkuin näitte, rahojensa mukaan
nyt arvojärjestykseen. Sellainen
maan tapa silloin, – eikä siitä kukaan
myös meistä varmaan närkästyä voi,
näet: "Rahaa, rahaa!" veisaa ajan kuoro,
ja ken nyt aateluutta unelmoi! –
Mut tulkoon sitten papistolle vuoro!
Sen ajan papisto: se Jumalahan
lujasti uskoi, moukkiin ajoi se
enemmän unta kuin se tahtoi ne
herättää edes "palvojiksi" mahan.
Se saarnas vähää uutta vastaan, kasti
ja vihki, kuoppasi, ja virkummasti
keräsi maksut, nukkui tunnoin hyvin...
Jumala siunas laarein lisääntyvin.
Rovasti vanha, vapiseva jo
monetkin vuodet haudan partahilla, –
päälaellaan niin kaunis kuutamo,
ja kulmakarvat niinkuin niittyvilla, –
pikiintyi nuoreen bonniin, leskimies.
Siin' oispa sairaalle nyt herkkupala!
Mut yksin nuori tuomarimme ties,
oliko otus lintu vaiko kala,
kun, nähden mamsellille viisaimmaksi,
sai hänet bonniks isoon pappilaan,
rovastin suvulle. – Ei kuutakaan,
niin ukko kosi. Heti ruustinnaksi
se bonni suostui. Nyt maantiedot, ranskat
voi jäädä syrjään, sijaan plyymit, hanskat,
ja pappilass' on häät ja tanssiaiset.
Viis kuuta vieri, juotiin varpajaiset.
"Sen rouvan onnea!" niin lauletaan. –
Moist' arvannut ei ukon virkaveikko
Malakus-kappalainen, – pullollaan
on hänen suunsa, vatsa varsin keikko.
Hän saarnaa: "Taivahaassa torpanmaa!"
ja saarnatuoliss' ottaa nuuskaa, pärskyy, –
ja rautateitä vastaan singottaa
hän salamoita, jotta kirkko tärskyy.
"Ei taivahaassa", tietää ukko Romo,
"raketa rautateitä! Eikös tää...
kuis-, minkäskallaista on syntiä!"
Hän rintaansa lyö, huutaa: "Ecce homo!"
Hän saarnamiehen arvoon nousi suureen
ja paljon vanhain botforien juureen
sai katuvia, joiden tuskaan vahvin
virvoitus oli tilkka kuuman kahvin.
HUOMATTAVA KINKERIATERIA.
Kas, siihen hyvään aikaan jumaloi
papistoaan se harras, kelpo rahvas,
se sille rieskat, piimät, munat toi.
Ja kerran kinkereillä "uskoss' vahvass'"
"sanctorum congregatio" papiston
söi himoruokaa, niin, söi autuudesta
säteillen hernekeiton mainion
hm, astiasta yksikorvaisesta,
jonk' arasteltu nimi ranskan kielin
lie vase de nuit, siis suomeks "vaassi yön".
Tään teki emännälle piruntyön
Paganus-kauppias, kun hartain mielin
emäntä tukkajuhlaa valmisteli
ja puodiss' astioita tingiskeli. –
Paganuksesta kerron teille vasta, –
ja lakkaan pappejani parjaamasta.
MAAPORVARISTO.
Maaporvaristo? Kotikieli sen
ol' ylimalkaan ruotsi, – taipumusta
jo suomeen, kieleen rahvaan-porhojen.
Ja eräs, jonka suomen-mongerrusta
en unhota, heist' oli hupaisin.
Hän oli norjalainen, vanhus rehti
nimeltä Heiersen. Tuon naapurin
luo pääsi niityn poikki, kunnes ehti
portille, jossa kasvoi jylhä kuusi,
mut siinä koiraa poika karttaa sai,
sen kunnes kutsui Metta-rouva, tai
isännän ääni: "Pluto!" sille huusi...
Mua kahvitettiin siellä – hosianna! –
"Nyt lille piige drengin kanssa panna
saa värkki järvessä", näin herra laati,
kun sisäkköä verkonlaskuun vaati.
Mut leikki pois! Taas aatteen vuoro on, –
vaikk' onkin ilve mulla perisynti,
kun "vakaus" (muotisana!) suolaton
ei tepsi. – No, se aate? Että kynti
ja kylvi: teki työtä! Satoaan
söi omaa, olematta minkään orja,
jos verot vain voi maksaa aikanaan.
Mies vaitelias, – eikä selkä norja.
Niin, maamies, vapain kaikist' olennoista!
Kuin oma valtakunta talonsa!
Ei politiikkaa, – rauhaan maailma
jäi häneltä, ei huolta kunnioista!
Sit' oli Heiersen, siis ihanteeni. –
Myös minä kerran valtaan alueeni,
ja hoidan sen, käyn hautaa kohti vaiti,
maa olkoon Suomen maa tai Ranska, Haiti.
INTERMEZZO: KAUPUNKI.
Ja sitten porvaristo kaupungin, –
tuon hiljaisen ja kauniin kylän, missä
sain käydä koulua ja haaveilin
jo hiukan kevät-iltain hämärissä; –
sen talot vanhat: veden äyrääseen
ne oli usein tehty, sinne saariin; –
vei pari kujaa torin korkeuteen
kapeina, mutkitellen moniin kaariin...
Siell' oli muinaislinna harmaapäinen...
Ja kirkko uusi, ruma, punainen,
kun kunta antoi purkaa entisen
ja kauniin... Myöskin kirkko venäläinen
ja pieni siellä kiilsi sipuleineen.
Siell' ilot koulupojan, harhateineen, –
nyt huiske markkinain, nyt luistinkelit, –
jäänlähtö, kevään-huudot, pallopelit!
KAUPUNGIN PORVAREITA.
No niin, sen porvaristo: kieleltä
se oli ylimalkaan muukalaista.
Ja mieli? Siihen nähden yleensä
se lienee ollut rommiin taipuvaista, –
muun nimistä jo hiukan päättää voi:
Paganus, Redsven (Reisvänni) ja Bonet,
ja Kniper, Piper, Nykopp. Siihen soi
lisiä ryssänkirkon kellot monet
näin kilpaa rallatellen: "Kilin-kalin
Pilikova, Malinova, Kulikova, Pomiloff."
Jos lisätään Pötz-Meyer, Büxenhof,
niin meluun hukkuu nimiluokka alin:
Turunen, Mömmö, Tallukka ja Siidoin.
Se porvaristo paljon nukkui, riidoin
heräili pienin, petti moukkaa hiukan, –
mink' ehti kesken juopottelun tiukan.
Hei, rommi juosta voi, kun kansa maat
ja mannut vaihtoi tilkkaan viinarännin. –
Nyt Nykopp hommas kemut mahdikkaat,
niiss' otti saita Meyer aika kännin.
Mut syntyi riita: Kniper takaapäin
nipisti Piperiä, Piper vinkas,
hän luuli fenno-Mömmön tehneen näin,
ja antoi hälle iskun. Mömmö rinkas
ja pökertyi! Hän päivän makas silleen,
ja virkosi. Mut oksall' ison puun
kaks päivää istui Piper, tuumailuun
syventyi veljesmurhan, synkkään dilleen.
Mut viimein Kniper hänet, jälkeen haukun,
sai alas sieltä, tuoden hälle naukun
puun juureen: Piper silloin alas reitti. –
Vaan kuinka Siidoin Mömmön akkaa heitti?
Se kävi näin: tuo seura kuvattu
joi rommia, myös konjakkia: niistä
se juopui, täyttyi onnen-haaveilu, –
on huumaus välttämätön, sit' en kiistä!
Mut toiset juopua voi muustakin,
niin, raittiudesta, siveydestä, taikka
vain uskonnosta: tapa yleisin
tää synnyinhumala, kai tiukka paikka.
No, into porvareissa alemmissa
siell' alkoi hihhulien uskontoon.
Ja lahko juopui! Kiihtyi hurmioon,
niin että miehet, naiset kokouksissa
kuin koirat ulvoivat. Myös portti ahdas
on heillä, uuni: jokaisen kuin tahdas
sen sisään täytyy, – nyt he Mömmön pakkaa.
Vain lamppu sammuksiin, – "bror" Siidoin nakkaa.
Kuin Mooseksella Michelangelon
Paganuksell' on parta, päässä jakaus
käy keskellä. – Hän itse puodiss' on:
se haaraparta heiluu, suusta "vakaus"
ja leikki sinkoilee. Jos kundejaan
hän muista ei, hän nimet heille antaa...
Lyö tekohampaat tiskiin kidastaan
ja kutsuu luokseen Liisaa, Kaisaa, Mantaa:
"Näin irti otanko myös korvat, nenän?" –
"Ei!" kirkuu emäntä ja juoksee pois.
Mut ukko palauttaa, – ja juuri tois
hän kaupanpäälliset, kun siihen tenän
taas rouva tekee: ryntää puotiin, paita
punainen yllään, ryssä paksu, saita, –
ja sättii miestään tuhlariksi. Tulos:
ett' ukko jörrii suutuksissaan ulos.
Hän kalarantaan lähtee kissoineen, –
se kissa, vaakakupissa se aina makaa,
ja kalan-ostossa käy yksikseen.
Se millä ostaa? Mikä kaupat takaa?
Sen kaulaan pannaan sikari; kun saa
se kauppiaalta kalan, sikarinsa
se antaa. – Nyt he kahden tallustaa, –
ja ukko leppyy kanssa suosikkinsa.
Taas on hän valmis leikkiin. Tuossa ajaa
mies valkealla hevosella: "Kas,
mist' ajat, Kusti, kalkkilaivallas?" –
Maanukko katsoo vanhaa sutkauttajaa:
"Kah, Pakanata! Kapteeni sen tiennee,
hän tuolla peräsalongissa lienee!" –
Ja ruunan häntää nosti: "Katsokaapas." –
Paganus päätä raapas: "Voi sun saapas!"
KANSA.
Nyt kyllin lienen näistä veistellyt. –
Ja kansa? Kuitenkin sen outo juopa
erotti muista, – oudompi ei nyt.
Se kansa, näköjään niin hyvänsuopa,
se syntyi, kasvoi, nai ja nukkui pois.
Se uskoi Jumalaansa, – vanhaan tapaan
se poltti kaskea, ett' elää vois
taas talven, pisti potattia napaan.
Se huijas maitaan; – luki joku nero
virskirjaa; – toinen viisas paransi
trakoomaa savulla, tai kiiruhti
yht'aikaa popan luo ja papin: ero
siin' ollutkaan ei suuri – siihen aikaan:
yks neuvoi sanaan, toinen sanan taikaan.
Mut mainittakoon vielä tieto eräs:
kun aikaa vähän vieri, kansa heräs!
HERRAVIHA.
Mut silloin, taikka vähän ennemmin:
ol' aimo herra nimismieskin silloin!
Kun kaukaa tullen kirkkomatkoihin
sovitti rahvas verontuonnin milloin,
hän pyhänä ei ota vastaan: hän
nyt lepää! Miehet parin lantin vuoksi
sai vuottaa maanantaihin, pöhnäisän
hän kunnes päänsä nosti. Hukkaan juoksi
maamiehiltä näin kalliit kesän hetket.
Ja kolme poikaansa hän ryöstöilleen
vei usein mukaan, oikein näyttääkseen,
millaiset herroilla on huviretket:
kun talon jätti, paitsi saatavaansa
myös otti lampaan omaan karsinaansa,
ja puolsi tekoaan "lainselityksin":
"Syy siinä, etten tullut tänne yksin!"
Ja vanhat kertoo, miten Masalin, –
kun susista taas kerran koitui huoli
ja niiden ajoon rahvas kutsuttiin,
mies talosta, tai melkein kuntaa puoli, –
kun metsää samottiin, ja rengas jo
supistui ahtaaksi, ja vallesmannin
reen luona hengähdettiin tuokio,
niin siihen riensi isä Matti Mannin,
toi jonkin viestin. Mutta tuiskusäässä
hän lakkiaan ei riisu! Vimmattuun
se raivoon herran sai, hän kaiken muun
unohti, karjaisi: "Vai lakki päässä
minulle puhut! Polvillesi, alas!"
Ja vanhusta hän löi. Muu joukko salas
vihansa, – mutta milloin vanhat tätä
vain kertoo, huokaamatta ei he jätä...
SIIRTYMINEN NYKYAIKAAN.
Näin entisaikaa kuvannut nyt oon, –
pääpiirtein harvoin, niinkuin mulle hohtaa
sen muisto... Niinkuin Saimaan saaristoon
ja kallioihin kesän päivä pohtaa,
niin lämmin sittenkin on muisto tuo.
Ja silti siihen yhtyy miete: miksi
jo lapsuus meidän kohtalomme luo?
Maantieltä aloin: jouduin kulkuriksi...
Sain nähdä maailmassa paljon kyllä, –
ja kuitenkin oon täällä vieras vain!
Jotakin entistäkö aina hain? –
Inehmo, taivaan arvoituksiin yllä
et järjelläsi! Heitä huoli moinen! –
Sen sijaan tässä vielä tarinoinen,
mitenkä vanhan muuttuneen jo kuulin,
kun kävin siellä äsken. Toiseks luulin...
Niin pian aika vanhan tuomitsee!
Miss' on nyt monet menneet arvot, aatteet? –
af Silverstiernain taloon astelee
mies nuori tuossa, yllään herrasvaatteet,
mut nousukasten kansaa: muodoton.
Hän työntyy vanhaan hienoon saliin, sinne
käy vastaan rouva: "Kuka vieras on?"
Mies esittelee: "Poikaa torpparinne
kai ette tunne, Pekka Käärmerintaa?"
Ja jatkaa: "Armo talonsa kai myö?" –
Aurore Apollonie nuo sanat lyö
vain leikiksi: "Juu, mutta sill' on hintaa, –
niin, satatuhatta." – Mies nauraa, aukoo
jo lompakkonsa, rahat pöytään laukoo:
"Jaah, rouva elää vanhaa aikaa, näen!" –
Nyt peruuttamaan armo säikähtäen.
Ja kuitenkin tuo torpanpoika vei
sen talon, herraksi hän nousi hovin, –
hän, voi- ja halko-miljonääri... Ei
koroillaan armo loistanut lie kovin.
Näin monen kartanon käy nykyään.
Aurore Apollonie, hän ulkomaille
pois muutti, – tuonoin, kuulin, painoi pään
Montreux'ssä lepoon; jääden toki vaille
näkyä, kuinka rahvaan terve järki,
tuo sama Käärmerinta, rusikoi
hovia vanhaa: koivukujan, oi,
hän kohta kaatoi, haloiksi sen särki,
ja muutti vanhan linnan navetaksi. –
Miks uusi syntyi vanhan polkijaksi?
Työ koituu kerran mennyt ilmi tuoda,
ei riitä pelkkä into uutta luoda!
KÄÄRMERINNAN MOSKEA.
Mut mitä luonnolleen voi polvi uus?
Se luotiin uudistamaan, eikä luomaan!
Ja sitä vaivaa vanha katkeruus...
Sen karkeudessa paljon hyvää huomaan...
Jos ei se vanhaa usko, ymmärrä, –
voi juutas, se ei Jumalaankaan usko
nyt aina enää, – silti syvinnä
siin' onko pelkkä ahneus, taantumusko?
Niin usein aarteen kätkee sielun liete:
ihanteen jonkin! – Minkä ihanteen
tää moukka? Kaipuun toteen arkiseen!
Vai siihen!... Siitäkö se ajanviete,
ett' asunnokseen turkkilaisen linnan
hän teetti, sinne tytön valkorinnan
toi Taalaista? – Niin, mutta – työskennellä
hän osaa, ja hän rahvaalle on hellä!
Se linna, koivikosta ylenee
sen minareetti, näkyy kaaret osin.
Divaanit venäläiset koreilee
saleissa, joiss' ei mestarina tosin
näy maku olleen... Niinkuin täysikuu
isäntä paistaa, – hänellä on musta
peruukki, työstä pää jo kaljuuntuu, –
mut yhä vain hän tahtoo ponnistusta!
"Fade-li-laa!" kun Taalain tyttö laulaa,
"taas mietit? Työstä rintataudin sait!
Voit kuolla. Lepää viimein! Ulkomait'
ois nähdä ihanaa!" – kun hellii, kaulaa,
niin siihen mies: "Hm, mietin tässä, että
nyt hankin moottorin ja pumput. Vettä
ei sitten pellot puutu... Tulis maamme
omillaan elää ... liikaa muilta saamme..."
Ja monen ehkä moisen seuraajan
sai ylimystö, joka vaipui hautaan,
tuo vanha, joka maan ja kunnian
vuoks usein ryhtyi työhön, tarttui rautaan.
Miss' on nyt valta, rikkaus aatelin?
Jo moni Loeven-Brange Karhunkouraus
lie nimeltäänkin nyt, – näin mielenkin
se "paransiko" nimenmuutto-houraus?
Kai joskus: kuinka vallasnainen voikaan
nyt lemmen päästää poveen valkeaan
niin että, tiedän, saakka kuolemaan
voi rakastua halpaan rahvaanpoikaan? –
Näin aatelista vielä iltahohdon.
Maa kaivannee taas uutta luokkaa johdon...
Se saako sen, ja mistä, minkämoisen? –
Mut esitänpä jälleen luokan toisen.
KERETTILÄINEN.
Papisto, kuolematon paksun pään
ja puuron inkarnaatio, – kuinka oma
jo lauma ryhtyy sitä päkkäämään:
siit' on mun tiedossani juttu soma!
Kun oli aatto-ilta kinkerin,
ja taloon jälleen ajoi kappalainen
keralla lukkarin ja adjunktin, –
se pappi oli varsin – karhumainen:
niin tarkoin huolehtiva saatavistaan,
ett' äsken niitä joulusaarnassaan
hän karhusi... Kun taloon saavutaan,
on pimeys siellä! Heidän saapumistaan
tääll' eikö tiedetty? Niin, pirtti nukkuu,
kun sisään käydään. – Lukkari nyt kukkuu:
"Kah, eikös linnaan sovi kuningasta?" –
Vain rykäys kuuluu pirtin perukasta.
Ja sitten: "Iltaa." – Lukkari: "Tai yö,
niin näyttää!" – Isäntä: "Jos oikein tarkka
on silmä, näkee tarpeeksi!" – Nyt lyö
vihaksi papin, syntyy sanaharkka:
"Miks paimentaan näin lauma kohtelee?" –
Isäntä toistaa naurahtaen: "Miksi?
Heh, nuijasotaa! Linnaleiri tee
ei meitä liioin vieraanvaraisiksi!
Papeille maksutta yösijaa, ruokaa?
Lie palkkaa liikaakin, – niin, sinnepäin
on maassa mieli työtä tekeväin. –
Mut riittää jo, ja ilve anteeks suokaa.
Hei, naiset! Pöydässä lie kyllä serpaa,
ja vuoteet tehty ... miehet matka herpaa." –
Ja ukko otti tulta, – hymyhuulin
tulijat kätteli, vei saliin, – kuulin.
NYKYINEN PORVARISTO.
Kuink' aika rientää! Ammoin iloinen
Paganus lähti meidän kaikkein teitä,
ja Piper, Kniper, kelpo Heiersen, –
niin, melkein koko vanha polvi ... heitä
puut varjostaa jo kauniin kalmiston.
Uus polvi nousi kanssa uuden ajan!
Miss' ennen "viinaränni", siellä on
nyt sairaala, soi helske konepajan,
ja oikein kirjakauppain ruudut paistaa...
Jo suomalaisuus herravallan sai:
ei Mömmön pojat hihhuleita kai,
ja Tallukatkin hienostusta maistaa
voi ulkomaiden, moukkia ei enää, –
pää heill' on pysty, – pystympi ei nenää.
Te Deum! – Miksi muuttuu seudun vaiheet?
Ken arvaa, – toiset kertokoot ne aiheet...
UTOPIA.
Se armas seutu! Onnen auringon
sois aina sille paistaa ihanasti
kuin ystävälle, jolta saanut on
niin paljon hyvää, lapsuudesta asti!
Ja arkitöissä siitä haaveksii, –
ja miettii aikaa, jolloin korpi tiellä
ei peltojen, vaan viljaa lainehtii
suot, järvenrannat ... vieretysten siellä
kyliä näkyy... Laakson ristii raiteet...
Käy tehtaat... Pirteillä on varjona
hedelmätarhat... Niinkuin kukissa
työ mehiläisen, niin on tiedot, taiteet
maamiehen harrastus: hän löytää sulon
voi kukkasesta kauniin toimeentulon! –
Ah, onni, että ihminen saa kuolla:
ei todellisuus haaveitamme puolla!
Nyt vanhaa parempiko kansa lie?
Ken tietää!... Mutta myöskin hyväks sille
on ollut aika uusi. Ja sen tie
toi vasta äsken valtatanterille!
Nyt rahvaan keskuudessa nähdä voi
jo monet virkut silmät, elävyyttä, –
ja korviimme jos sirmakat vain soi,
niin kansaa ehkä soimaamme myös syyttä!
Se kuinka kehittyy, sen aika näyttää. –
– Ja tähän päättyy pikku kertomus. –
Oi, synnyinseutu: sillä tarkoitus
vain oli sua kiittää, vaikk' ei täyttää
se voine toiveita. Siis anteeks anon, –
hyi, paha poika! Mutta silti sanon:
sun armaan kuvas tahdoin ilmi saada,
se kaunis totuus, jot' ei mikään kaada!
Niin, lapsellinen lienen tosiaan!
On edessäni hetken kukkatarhat, –
miks menneitä siis vaivun tutkimaan ...
ja omat erheet, elämäni harhat
niin painaa, että aikaan lapsuuden
luon katseeni: sen ilmiöistä miete
lait tahtoo löytää syyn ja seurauksen. –
Ja tulos tästä? Hauska ajanviete!
Miesparka, taivaan arvoitukset heitä!
Et ratkaista voi niitä! Muistot vain
sepitä lauluiksi, ja riemukkain
käy mielin elämäsi rikkaan teitä...
Ne muistot niinkuin laiva vilkkain viirein
pois loittonee. Ne kiinni sait... Nyt kiirein
voit matkaa – Italiaan valmistella:
Addio, madre mia, patria bella!
HELMIKUUN PÄIVÄ METSÄKYLÄSSÄ.
Jääkukkasin ikkunat kiiltää
vilun noustessa vihdoin auringon.
Ulos käyn, lumivaaroilta viima viiltää,
sini-siintävä taivas on.
Savut nousee, koirat haukkuu,
kylän kaivot narajoi...
Nyt hiljaista, – kirves vain kaukana paukkuu.
Rekivirsiä kulkuset soi.
Miten järvellä hankeen hienoon
sini-varjona piirtyy viittatie!
Sitä kohti tuo latu kauko-tienoon,
yli niemen se haipuen vie.
Salon hongat kuuraiset aamussa loistaa
kuin miljoona jättiläiskynttilää!
Havut kellervät huokaa, toistaa
samaa ainaista kaipaavaa sävelmää.
Salomaa, joka talven loistoksi jäätyy,
miks mieleni hurmaa se niin,
kun kuitenkin taas ilo kaipuuksi päätyy?
Minut täältähän siirrettiin!
Siis tahdon myös suureen joukkoon,
elon pyörteeseen, nautintoon.
Ja sieltä taas maaseudun hiljaisen loukkoon.
Niin kahtia raastettu oon.
Ah, paistavain ikkunain eessä
nyt pirteissä sukkulat lentelee!
Kotiaskarten pienien viihdykkeessä
elo kultainen pois hupenee!
Salo kirkkona päivässä loistaa, –
kuin miljoona alttarikynttilää!
Ah, ei havu-urkujen virret poistaa
voi kaipuuta kirvelevää!
Puna-pilviin aurinko laski,
kujat kullaten, – tummuu maa.
Ja luomensa, keltaiset niinkuin vaski,
pian ruskokin ummistaa.
Kylä nukkuu, kuutamohankea puikkii
jänis tummain riihien luo.
Alas taivaalta tähdet tuikkii...
Aldebaran on kaunein tuo.
Aldebaran, Arabian tähti!
Punaisimmaksi huomaan sen.
Aldebaranin johdolla kaipuuni lähti
luo keitaitten, palmujen...
MUSTALAISET.
Pilvessä taivas talvinen on,
pirtissä raskas raukeus,
ulkoa käy valo loisteeton,
valkea peltojen aukeus.
Miehet vuottaen murkinaa
sängyssä loimilla loikoo.
Keskellä honkaista lattiaa
koirat Hurri ja Urho oikoo
rentoina selkää, jalkaa.
Liedellä kaali kiehua alkaa.
Ikkunan pielessä alastomat
koivun ritvat kiikkuu.
Punaiset piian-pallukat
torkkuu, ja verkalleen rukit liikkuu.
Emäntä, pulska ja ruskeapää,
loikoen lehtiä lukee:
joskus päätänsä ylentää,
kyynärön tyynyihin tukee
ja, lasit viisaalle otsalle vieden, –
silmää puolehen lieden.
Harmaana kuultaa arkisuus
viidasta peltojen takaa.
Sielussa outo on unteluus, –
kaipuu vaivattu, vakaa
jonnekin, seutuihin kirkkaampiin.
Etelän mailleko? Minne?
Kaupunkeihinko kultaisiin?
Ah, ei tänne, ei sinne!
Outoa kaipuuta muuta:
"auringost' itään ja lännemmä kuuta"!
Silloinpa kellot ja kulkuset soi,
koirat, hei, ylös karkaa!
Pirtistä Hurri huppuroi, –
kas pihamaalla sit' arkaa,
kuinka se loitolta taivasta päin
räyskää ja pelkoa vinkuu!
Mutta jo harja pörhössä näin
ryntäävän Urhon: tuolla se rinkuu
vimmaansa kummulla lounaispellon,
pauhulle kymmenen kulkusen, kellon!
Kuulikos piian-pallukat!
Ikkunoihin ne juoksee, hyörii.
Miehetkin nousee. Ruskeat
emännän silmät vilkkaina pyörii.
Hetki, ja värien riemua saan,
vaihtelun onnea rintani vaivaan!
Mustalaisia! Kirjavanaan
punaista, mustaa ja sinistä taivaan
maantie jo pellon rinteellä kiehuu,
orhien takkuiset harjat liehuu.
Samassa pihaan ne porhaltaa,
hei haaligrammaa! päätä pahkaa
kolme orhia muhkeaa,
muut ovat luuta ja nahkaa!
Keikkuvat Viipurin vaatereet, –
kuin isot sängyt, vällyin ja loimin,
lapset ryysyihin hautautuneet,
kasvoin tuulisen sään ahavoimin.
Ukkoa, pyttyä, porsasta, akkaa,
pannua, tyttöä, kannua, vakkaa!
Ensimmäisenä kuistin luo
ehtii orhi musta ja suuri, –
keinuen hoilaavan kuormansa tuo,
kuin iso kameli juuri!
Vaahdossa kuohuvat kyljet sen
paistavat helaisin ryssänvaljain.
Poika kyynäränkorkuinen
solmii sen kuistiin kourin paljain,
penkillä seisoen loimella peittää,
heiniä eteen heittää.
Väistyä Urhon kiukukseen
täytyi eest' ylivoimaisen joukon,
Hurri on ryöminyt pelkoineen
piilohon kuistin loukon, –
sillä nyt pirttiin ryntää jo,
silmin kiiluvin, vilkkain,
irvivä poikas-kolmikko,
päivää se ei sano, nilkkain
vilskeellä uunille vain se kiipii,
kenkäinsä nauhoja auki jo riipii.
Sittenpä muijat parvenaan
pirtin uksen täyttää,
rannukkaisista saaleistaan
komeita korpin-nokkia näyttää.
Turpeat huulet, kerkeät suut,
huntuiset päät, pikitukat,
veltot ja hytkyvät lonkkaluut,
parmailla markkinakukat, –
niinpä he päivänsä sanoo,
kilvaten kahvipaikkaa anoo..
Mutta he vastausta varro ei.
Lumisen, kostean silkkisaalin
vanhin, Saara, jo pellille vei:
siinä se kuivuu höyryssä kaalin.
Nuoremmat keskelle lattiaa
laskevat rinnoiltaan sylilapset:
niillä on kintut ruskeaa
pronssia, pikeä hapset.
Kuin kotonansa ne kykkii ja häärää,
näyttäen napaa ja säärtä väärää!
Miesväki maantien-mainio myös!
Vaari parrakas, töyhtökulma,
piippunsa suuren täyttö-työss'
alkaa jo hommata. Ken tuo julma,
piiska saappaassa, pystypää,
loistossa huiskivan kaulahuivin?
Kolmas heistä ei jälkehen jää:
hoilaa äänin tervein ja kuivin, –
päässä korkea tserkessilakki, –
yllään vihreä verkatakki.
Joukossa moisessa jotakin on:
niin myös karhea suomalainen,
lattea Matti Lennoton,
kanssaan keltainen Säämingin nainen. –
Mikä on pääskysparvessa tään
tehtävä varpusparin? –
Sulho, hän nurkassa häpeissään,
harjaspää hurin-harin,
miesten ja mummojen piippuja rassaa;
morsian toisten lapsia passaa.
Ainahan joukossa jotakin on:
romani Jalamar, ylpeä, nuori!
Ken siron, joustavan vartalon
sinisiin samettiliiveihin suori,
jakkuun hopeanappiseen?
Magyareiltako hän ne osti? –
Äsken näin hänen iskeneen
silmää Tiinalle: hiukan nosti
kulmia tyttö ja häijysti hymyi.
Nytpä he yhdessä pirtistä lymyi.
Säämingin akka, hän reestä toi
valtavan kahvipannun,
täytti sen, tulta sen alle loi,
osti kermaa kannun. –
Miehet, ne marssivat, mahdikkaat,
hoilaavat: "Isäntä, hoi, ori osta! –
Kuuskymment' markkaa!" – "Viitosen saat!" –
"Ai tu guuvilligo! – Viistoista nosta!" –
Kolmaskin huutaa: "Kakskymment' anna!" –
"Kymmenen saattaisin kaakkiin panna!"
Vanha Saara, se kurttusuu,
rukkien taakse kiertää,
istuu, polkee ja innostuu,
sormia nuollen kehrää ja hiertää.
Sitten hän kutsuu emäntää,
kerjää villoja, voita ja jyvää.
Toinenpa tiuskahtaa, sysipää:
"Mit' sie kiusaat ihmistä hyvää!
Antaa se muutenkin käyjille hangen!..."
Poikain kuoro: "Maaro mangen!"
Emäntä lauhkea hymyilee,
kaalia kauhoo ja täyden tassin
pienelle tytölle sukaisee.
Tyttöpä kaaliin piipunrassin
pistää ja nopsasti suuhunsa vie, –
irvien kaalin kaataa ja hylkää.
Äitipä siihen: "Voi sun ... ja sie,
dzungiboskero, outat jo ylkää!" –
Poikaset maasta nyt kaalin nuolee,
vaurahin lastusta luskan vuolee.
Kahvikin roihulla kuohahtaa, –
muijat kun kiertää, laulaa ja mieroo,
lapset ja porsaat teuhuaa, –
piippuleuat kauppoja hieroo. –
Mutta Jalamar, hän läävän luo
Juonaan tyttären Tiinan johti;
sinne nyt pulskimman raudikon tuo.
Kohta he kiitävät lounaista kohti,
kasvot niinkuni lyijy, –
vilkkuu jo kaukana punainen ryijy.
Poikaset uunilla laulelee, –
vääntävät päreestä pyssyn,
maasta he veikolta ampaisee
pois takaraivolta virkatun myssyn.
Veikko suuttuu ja vartaalla lyö,
kiroilu, ottelun kiljuna raikuu.
Äitipä kädessä remelivyö
hätään, ja kiihkeä romani kaikuu:
"Ai tuut diinalo! Ja tuo naia
kohta jo aikoo! Tuolleko Kaia!"
Vakava Saara pussistaan
kaivoi, kehruun jättäen, kortit,
kalseus harmailla kasvoillaan
järjestää nyt sortit.
Emännälle hän kohtalon
varsin mairean povaa:
"Tavaran ylitse talossa on
ollunna kolme juttua kovaa...
Omasi takaisin saavan näytät...
Vanhaksi elät ... keppiä käytät..."
Myöskin piian-pallukat
povarin sanat kuulee: –
"Monessa paikassa painavat
huolet on niin, että harva luulee...
Kirjan ... turhan kirjan saat.
Pysykin viisahana,
vaikk' ois miehellä manttaalin maat,
tottele povarin sana,
siitä et ympäri pääse, et yli...
Mutta se toinen ei sua hyli..."
Isännän nuoremman merkit nää:
"Puottanna äsken olet
tyttöä valkean-verevää,
antanna sormukset, solet. –
Dioneses, nyt totuus näy!
Hautajaisia juodaan, –
elähän pahastu, niin se käy.
Kah, jo nuorikko taloon tuodaan. –
Mutta en enää nyt valhetta syydä!
Onk' sulla porsasta myydä?"
Silloinpa kupit jo kalisee,
Saara ja kaikki kahville töytää, –
pannu ja kerma kiertelee, –
sankkana höyry kattaa pöytää.
Mutta poikaset, pörröpäät,
uunilta parkunan päästää:
"Eikös ne ämmän-syöttiläät
meille yhtänä aio säästää?"
Herroille Säämingin akka nyt kantaa
uunille kahvit ja sokurit antaa.
Näin piti pitonsa kaikki muut
paitsi Jalamar ja Tiina;
kieroon kiskaisi partaiset suut
lauhkea myös "Savon viina".
Mutta Tiina ja Jalamar, hei?
Poika ukselta parkas:
"Jalamar roisto orhini vei,
Juonaan tyttären kanssa karkas,
piiat sen läävän parvelta keksi!" –
Siitäpä touhu hirmuiseksi!
Pois pojat uunilta loiskahtaa,
pihalle juoksee miehet ja naiset!
Huutoa, kiirettä, huiskinaa, –
silmät ja posket hehkuvaiset, –
heiluu saalit, ja pelaa suut
kilvalla suomea, romanikieltä:
"Noodako Deevel... Katkomme luut,
kiinni kun saamme ne karkutieltä!" –
Juonaalta, konsa hän taskunsa tarkkaa,
vei tytär kuusikymmentä markkaa!
Kolme nyt perästä pakenijain,
browningit taskussa, vyöllä puukot!
Ah, miten rauhaa juhlivain
rikkoi tuon parin kuumat suukot!
Yksin poikanen kiharapää
nojaa huoletta kuistin penkkiin,
kyynäränkorkuinen, hyräjää,
löi jalan reimasti lenkkiin:
"Ai meen kaale!" – Eipä nyt jatkaa
juhlaa voi, – Savonlinnaan he matkaa.
Peittoon pirpanat paljaat taas
äidin lämpöisen vaipan alle. –
Perskat Säämingin akka jo kaas
pannusta tanhualle.
Matti keltaista, karheaa
tukkaansa raapii laumassa akkain, –
Saara jo suinpäin kellahtaa
kuormalle tyynyjen, porsaiden, vakkain.
Ohjista kiistaa käy pari poikaa:
vaari uhkaa, ja piiska roikaa!
Sinne se matkue haipuu jään
aukeille, – konkarit kiiltävin valjain,
soitellen, huiskien häntiään, –
loistona liinain, vöitten ja taljain.
Villinä Urho reuhaa sen
kintereill' yhä poistuvan joukon, –
Hurrikin ryömii häpeillen
piilosta kuistin loukon.
Sinne se haipui, siellä se pauhaa,
kartano henkii entistä rauhaa.
Kaali pöytähän kannetaan,
verkkaan kulkee pila ja juttu,
mustalaisia muistellaan, –
muu puhe vanha tuttu.
Päivä pilvinen tummenee, –
kaukana taivaan harmaan
äärillä vienosti punertelee.
Verkalleen ja varmaan
mustuu peltojen aukeus.
Pirtissä raskas raukeus.
Juvalla, maalisk. 1910.
KYLÄPAJALLA.
Laaksosta, metsien kätköstä nousee,
kiemurtelee kylävaaralle valtatie,
raitille, vierelle tähkivän viljan.
Rinteellä yhtyy sen seuraan toinen tie:
kahdenpa tien käsikoukussa maja on,
kyläsepän paja on.
Tonttuna karsta sen uksesta kurkistaa,
seitsemän korkean koivun alta,
siinnokkaan sini-taivaan alta,
heinäkuun iki-hurmaavan taivaan.
Helskynä loitolle kuuluu ja jyske,
palkeen puhkina, kipenien parvi
lehvihin suitsee; ja sisään kun astuu,
ikkunan liekkien paahtaman kautta
juoksee auringon kultaiset loimet.
Nokinenä poikanen
paljevarressa kiikkuu.
Pullein poskinpa tynnyripalje puhaltaa,
puuskuttelee sysiahjoon, josta
kirkkaiden kipenien vaapsahaislaumaa
tupruttaa ylös räppänä-tottoon
huriseva hormi.
Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,
häijysti etsitään, loukosta kaivetaan, –
känsäiset sormet sen ahjoon viskaa, –
pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi
pihtien kourat sen nipistävät niskaa
niinkuin kiukkuisen mestarin sormet
oppipojan niskaa.
Meltoa, nuivaa rautaa kiusataan,
ahjossa lietsotaan, hiilillä poltetaan
pehmeän nöyräksi, taipuisaksi,
juuri ei vellinä lainehtivaksi.
Sitten se viisaasti
teräkselle nostetaan:
pihdissä, parkamme, kipruaa, kiemuroi
niinkuin koukussa punainen liero.
Vasara ja moukari iskee nyt vuoroin,
laatien latteat sen päämuodut, –
ääntäen kilvalla alasimen kanssa:
"Hils-helk, hils-helk!" Ilkeä pölkky,
tuo tyly puupää,
kateuden riemusta hytkii ja hyppii.
Uuttera vasara kehittävi rautaa
viisaaksi hyödyn palvelijaksi.
Vaan jos se suuttuu,
mustaksi muuttuu,
moukari puuttuu ankarasti toimeen,
huimii viimeiset pois pahat juonet, –
tai se tuleen heitetään,
taas sysin peitetään:
palkeen pulleat posket ne puhaltaa,
puuskuttelee puna-ahjoon, josta
kirkkaiden kipenien vaapsahaislaumaa
tupruttaa ylös räppänä-tottoon
huriseva hormi.
Uksella istuvat
kylän isot isännät,
katsovat, miten käy raution rautatyö,
vuottavat kastetta hohtavan sirpin.
Haastavat heinistä, viljoista, helteistään. –
Pajan eessä patsaissa
hevoset teutaroi,
paarmain pöristessä huiskivat häntää,
helistäen tiukuja viuhtovat harjaa.
Maantieltä, raitilta
rämähtivät rattaat:
Harjulan "herra", kas, uudella orhillaan!
Tuprahti maantie, mäen alle viuhtoi
lautaset vaahdossa ylpeä voikko –
laaksoon ja metsiin.
Sieltäpä kiemurtelee ylös valtatie,
raitille, vierelle tuoksuvan viljan.
Päivä on hiljainen, hellettä henkii maa,
tuudi ei tuulessa kypsyvä tähkä.
Torkkuen riippuvat koivujen ritvat
naavettuneen pajasuojuksen päällä,
siinnokkaan sini-taivaan alla,
ah, iki-hurmaavan taivaan holvin,
hattaraharsolla verhoutumattoman
heinäkuun taivaan.
1901.