Wilhelm Meisterin oppivuodet

WILHELM MEISTERIN OPPIVUODET

Kirj.

Johann Wolfgang von Goethe

Suomennos

Otava, Helsinki, 1923.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Näytäntö kesti kovin kauan. Vanha Barbara kävi muutaman kerran ikkunassa kuuntelemassa, eikö rattaiden kolinaa jo alkanut kuulua. Hän odotti Marianea, kaunista valtiatartaan, joka tänään jälkinäytöksessä, nuoreksi upseeriksi puettuna, ihastutti yleisöä. Hänen odotuksensa oli kärsimättömämpää kuin muulloin, jolloin hänellä oli emännälleen asetettavana eteen vain vaatimaton illallinen. Mutta nyt oli häntä yllättämässä käärö, jonka Norberg, nuori, rikas kauppias, oli lähettänyt postissa, osoittaakseen, että hän kaukanakin ollessaan muisteli armastaan.

Barbaralla oli vanhana palvelijattarena, uskottuna, neuvonantajana, välittäjänä ja taloudenhoitajattarena oikeus avata sinetit, ja tänä iltanakaan hän ei voinut vastustaa uteliaisuuttaan, varsinkaan kun anteliaan rakastajan suosio oli hänen sydämellään enemmän kuin Marianen. Mitä suurimmaksi ilokseen hän oli kääröstä löytänyt Marianea varten hienon palasen nokkospalttinaa ja kaikkein uusimpia nauhoja, mutta itseään varten palasen karttuunia, kaulahuiveja ja käärön rahaa. Kuinka ystävällisin tuntein, kuinka suurella kiitollisuudella hän muistelikaan poissaolevaa Norbergia! Kuinka harras olikaan hänen mielihalunsa ylläpitää Marianessakin mitä parhaimpia muistoja rakastajaa kohtaan, muistuttaa, mitä Mariane tälle oli velkaa ja mitä ystävä oli oikeutettu toivomaan ja odottamaan ystävättärensä uskollisuudelta.

Nokkospalttina, puoleksi aukikäärittyjen nauhojen värin ilostuttamana, oli siinä pikku pöydällä kuin mikäkin joululahja. Kynttilät kohottivat valollaan lahjan loistoa, kaikki oli järjestyksessä, kun vanhus kuuli Marianen askelet portaissa ja riensi häntä vastaan. Mutta miten ihmetyksissään hän peräytyikään, kun tuo naispuolinen pikku upseeri, hänen hyväilyistään piittaamatta, tunkeutui hänen ohitseen, oudolla kiireellä ja vauhdilla astui huoneeseen, heitti sulkatöyhtöhatun ja miekan pöydälle, käveli edestakaisin levottomana suomatta juhlallisesti sytytetyille kynttilöille katsettakaan.

Mikä sinun on, armaani? huudahti vanhus ihmeissään. Taivaan nimessä, tyttöseni, mitä on tapahtunut? Katsoppas näitä lahjoja! Keltäpä muulta ne voivat olla kuin hellimmältä ystävältäsi? Norberg lähettää sinulle tämän musliinikankaan yöpuvuksi. Pian hän on itse täällä. Hän tuntuu minusta kiihkeämmältä ja anteliaammalta kuin koskaan ennen.

Vanhus pyörsi ympäri ja tahtoi näyttää ne lahjat, joilla rakastaja oli muistanut häntäkin, kun Mariane, lahjoista pois kääntyen, intohimoisesti huudahti: Pois! pois! Tänään en tahdo kaikesta tästä mitään kuulla; olen totellut sinua, sinä olet näin tahtonut, olkoon menneeksi! Kun Norberg palajaa, olen taas hänen, olen sinun, tee minulla mitä tahdot. Mutta siihen saakka tahdon olla omani, ja vaikka sinulla olisi tuhat kieltä, et saisi puheellasi minua luopumaan aikomuksestani. Tämän koko minäni tahdon antaa hänelle, joka minua rakastaa ja jota minä rakastan. Ei mitään elkeitä! Tahdon antautua tälle intohimolle, aivan kuin se kestäisi ikuisesti.

Vanhuksella olivat vastaväitteet ja neuvot valmiina. Mutta kun hän jatkuvassa sananvaihdossa kävi kiivaaksi ja katkeraksi, hypähti Mariane hänen luokseen ja tarttui häntä ryntäistä kiinni. Vanhus nauroi ääneensä. Minun täytyy pitää huoli siitä, hän huudahti, että pian taas pääsette helmoihinne, jos tahdon olla varma hengestäni. No niin, riisuutukaa! Toivon, että tyttönen on pyytävä minulta anteeksi sen, millä äkkipikainen junkkeri on minua loukannut. Pois päältä takki ja pois saman tien kaikki muu! Tuo on epämukava puku ja teille vaarallinen, huomaan minä. Olkanauhat hurmaavat teidät.

Vanhus oli tarttunut häneen kädellään. Mariane tempautui irti. Ei niin nopeasti! hän huudahti, minä odotan vielä tänään vierasta.

Älkäähän toki, vastasi vanhus. Ettehän toki odottane tuota nuorta, haivenetonta kauppiaanpojan heilakkaa? Juuri häntä, vastasi Mariane.

Näyttää siltä kuin jalomielisyys olisi pyrkimässä teidän vallitsevaksi intohimoksenne, lisäsi vanhus pilkallisesti. Te otatte suurella innolla hoiviinne tuon alaikäisen, tuon varattoman. On varmaankin hurmaavaa olla omaa etuaan katsomattomana antajana palvottu.

Pilkkaa vain, jos haluat. Minä rakastan, rakastan häntä! Millä ihastuksella lausunkaan ensi kerran nämä sanat! Juuri tästä intohimosta, jota niin usein olen kuvitellut, minulla ei ollut käsitystäkään. Niin, heittäydyn hänen kaulaansa! Tahdon pitää hänestä kiinni, niinkuin tahtoisin hänet iäksi pidättää. Tahdon näyttää hänelle kaiken rakkauteni, nauttia hänen rakkaudestaan sen täydessä mitassa.

Hillitkää itseänne, sanoi vanhus tyynesti, hillitkää itseänne! Minun täytyy keskeyttää teidän ilonne yhdellä ainoalla sanalla: Norberg tulee! Kahden viikon päästä hän on täällä! Tässä on hänen kirjeensä, joka seurasi lahjojen mukana.

Ja vaikka jo aamunkoitto tahtoisi ryöstää minulta ystäväni, olen sen salaava itseltäni. Kaksi viikkoa! Mikä iäisyys! Kahdessa viikossa, mitä voikaan kahdessa viikossa tapahtua, mitä muutoksia voikaan siinä ajassa tapahtua!

Wilhelm astui sisään. Kuinka hilpeänä kiisikään Mariane häntä vastaan! Ihastuksissaan nuorukainen sulki syleilyynsä punaisen sotilaspuvun, painoi rintaansa vasten valkean atlasliivin. Kuka rohkenisi tässä kuvata, ken on sovelias sanoin ilmaisemaan kahden rakastavaisen autuutta. Vanhus astui muristen syrjään, me poistumme hänen kerallaan ja jätämme onnelliset yksikseen.

TOINEN LUKU.

Tervehtiessään äitiään seuraavana aamuna Wilhelm sai tältä kuulla, että isä oli erittäin suuttunut ja aikoi tästälähin kieltää häneltä hänen jokapäiväiset teatterissakäyntinsä. Joskin minä itsekin, hän jatkoi, usein kernaasti menen teatteriin, tekisi kuitenkin mieleni sitä kirota, kun tuo sinun hillitön intohimosi tähän huvitteluun häiritsee minun kotoisen rauhani. Isä ehtimiseen kysyy, mitä hyötyä siitäkin voi olla ja kuinka siten voi tärvellä aikansa.

Minä olenkin sen jo saanut kuulla häneltä itseltään, vastasi Wilhelm, ja olen ehkä antanut hänelle liian äkkipikaisen vastauksen. Mutta, taivasten nimessä, äiti, onko sitten kaikki turhaa, mikä ei meille tuo suoraa päätä rahaa kukkaroon, mikä ei heti meille omaisuutta anna? Eikö meillä vanhassa talossamme ollut tilaa yllin kyllin. Ja oliko tarpeen rakentaa uusi? Käyttäähän isä vuosittain melkoisen osan kauppavoitostaan huoneiden koristamiseen? Nämä silkkiset seinäverhot, nämä englantilaiset huonekalut, eivätkö nekin ole hyödyttömiä? Emmekö voisi tyytyä vaatimattomampaan? Minä ainakin tunnustan, että nämä kirjavat seinät, nämä satakertaisesti toistuvat kukat, kiemurat, korit ja kuvat ovat aivan mauttomia. Ne ovat minusta korkeintaan kuin teatterimme väliverho. Mutta kuinka toisenlaiselta tuntuukaan sen edessä istuminen! Vaikkapa saa kauankin odottaa, niin tietää kuitenkin, että se kohoaa ja me saamme nähdä mitä moninaisimpia asioita, jotka meitä hauskuttavat, valistavat ja kohottavat.

Ole vain kohtuullinen, sanoi äiti. Isä haluaa myös iltaisin seuraa. Ja sitten hän luulee, että tuo teatterissakäynti on turmioksi, ja kaiken lopuksi minä saan syyn niskoilleni, kun hän suuttuu. Kuinka usein olenkaan saanut kuulla tuosta kirotusta nukkenäyttämöstä, jonka minä teille kaksitoista vuotta sitten annoin joululahjaksi ja joka teille antoi ensi mielihalun teatteriin.

Älkää moittiko nukkenäyttämöä, teidän rakkaudessanne ja huolenpidossanne ei ole mitään katumista! Ne olivat ensimmäiset rattoisat hetket, jotka minä sain nauttia uudessa, tyhjässä talossa. Näen tällä hetkellä tuon kaiken vielä edessäni. Tiedän, kuinka omituiselta minusta tuntui, kun meidät, saatuamme tavalliset joululahjat, käskettiin istuutumaan erään oven eteen, joka johti toiseen huoneeseen. Se avautui, mutta ei kuten muutoin läpikulkua varten. Ovenaukko oli täytetty aavistamattomalla komeudella. Oven takana kohosi pylväsaukko, jota peitti salaperäinen väliverho. Aluksi me kaikki pysyttelimme seisaallamme matkan päässä, ja kun uteliaisuutemme yltyi nähdäksemme, mitä kimaltelevaa ja ritisevää mahtoi olla kätkössä tuon puolittain läpinäkyvän verhon takana, osoitettiin meille kullekin pieni tuoli ja kehoitettiin kärsivällisesti odottamaan. Siinä nyt istuimme kaikki ja olimme hiljaa. Vihellyspilli antoi merkin, väliverho kääriytyi ylös, ja näkyviin tuli heleänpunaiseksi maalattu näköala temppeliin. Ylimmäinen pappi Samuel esiintyi Joonatanin kera, ja heidän vuorottelevat, ihmeelliset äänensä tuntuivat minusta varsin kunnianarvoisilta. Pian sen jälkeen astui näyttämölle Saul, suuresti ymmällään siitä röyhkeydestä, millä tuo suuriruhoinen soturi oli haastanut taisteluun hänet ja hänen sotaväkensä. Kuinka hyvältä tuntuikaan minusta sen vuoksi, kun Iisain kääpiökasvuinen poika paimensauvoineen, reppuineen ja linkoineen hypähti esiin ja lausui: Suurivaltaisin kuningas ja herra, älköön kukaan antako mielensä masentua tuon takia. Jos Teidän Majesteettinne suvaitsee sallia, niin tahdon minä mennä ja ryhtyä taisteluun tuon valtavan jättiläisen kanssa. – Ensimmäinen näytös oli lopussa ja katsojia poltti halu nähdä, mitä nyt vielä tulisi tapahtumaan. Jokainen toivoi, että soitto vain pian lakkaisi. Vihdoinkin kohosi taas väliverho. Daavid lupasi tuon hirviön lihan taivaan linnuille ja kedon eläimille. Filistealainen pilkkasi, tömisti lujasti molemmin jaloin, kaatui vihdoin kuin pölkky ja antoi koko komeudelle oivallisen lopun. Kun sitten neitoset lauloivat: Saul on lyönyt tuhat miestä, mutta Daavid kymmenen tuhatta! kun jättiläisen päätä kannettiin pikku voittajan edessä ja hän sai kauniin kuninkaantyttären puolisoksi, suututti minua kuitenkin keskellä kaikkea riemua, että tuo onnenprinssi oli niin kääpiökasvuinen varreltansa. Sillä sen käsityksen mukaan, mikä ihmisillä oli Goliatin suuruudesta ja Daavidin pienuudesta, oli kummallekin osattu antaa varsin luonteenomainen hahmo. Mihinkähän ovat nuo nuket joutuneet? Olen luvannut näyttää ne eräälle ystävälle, jolle tuotin suurta hupia tehdessäni hänelle äskettäin selkoa tästä lastennäytännöstä.

Minua ei ihmetytä, että niin elävästi muistat nämä seikat, sillä sinä olit heti innokkaimmin mukana tuossa kaikessa. Minä tiedän, kuinka minulta salaa kähvelsit tuon kirjasen ja opit ulkoa koko kappaleen. Huomasin sen vasta, kun eräänä iltana teit itsellesi vahasta Goliatin ja Daavidin, annoit heidän laususkella vuorosanansa, lopuksi iskit jättiläistä ja kiinnitit hänen muodottoman päänsä nuppineulalla ja vahalla pikku Daavidin käteen. Iloitsin silloin äidinsydämessäni sinun hyvästä muististasi ja sinun mahtipontisesta puhetavastasi, niin että heti päätin uskoa omaan huostaasi tuon puisen näyttämöseurueen. En ajatellut silloin, että se tuottaisi minulle niin monta kiusallista hetkeä.

Älkää olko siitä pahoillanne, vastasi Wilhelm, sillä ovathan nämä leikit meille suoneet monta hupaista hetkeä.

Ja näin sanottuaan hän pyysi ja sai avaimen, riensi, löysi nuket ja oli hetkiseksi siirtynyt niihin aikoihin, jolloin ne hänestä vielä näyttivät elävän, jolloin hän äänensä eloisuudella, käsiensä liikkeillä uskoi voivansa antaa niille eloa. Hän otti ne mukaansa huoneeseensa ja kätki ne visusti.

KOLMAS LUKU.

Jos ensi lempi, kuten kuulen yleensä väitettävän, on ihaninta, mitä sydän milloinkaan voi tuntea, niin on meidän ylistettävä sankariamme kolminkertaisesti onnelliseksi, kun hänen oli suotu nauttia tämän ainoan hetken arvo sen kaikessa laajuudessa. Vain aniharvojen ihmisten osaksi tulee tämä erinomainen etu, kun useimpien kohtalona on ensi tunteissaan joutua vain ankaraan kouluun, jossa heidän on pakko, viheliäisen nautinnon jälkeen, sanoa hyvästit parhaille toiveilleen ja oppia ainiaaksi olemaan vailla sitä, mikä heidän edessään väikkyi ylimpänä autuutena.

Mielikuvituksen siivin oli Wilhelmin hehku tuota hurmaavaa tyttöä kohtaan kohonnut. Vähän aikaa armaansa kanssa seurusteltuaan hän oli saavuttanut hänen mielisuosionsa. Hänellä oli omanaan henkilö, jota hän suuresti rakasti, jopa jumaloi, sillä Mariane oli ilmestynyt hänelle ensikerran teatterinäytännön edullisessa valossa, ja hänen intohimonsa näyttämöä kohtaan yhtyi naisen hänessä herättämään ensi lempeen. Nuorukaisen välittömyydellä hän sai runsaasti nauttia rakkauden iloja, joita kohotti ja ylläpiti vilkas mielikuvitus. Myöskin lemmityn entinen suhde viritti tytön käyttäytymiseen tunnelman, joka suuresti edisti Wilhelmin tunteita. Pelko, että rakastaja voisi keksiä ennen aikojaan hänen muut suhteensa, levitti hänen ylleen surun ja häveliäisyyden herttaisen ulkomuodon, hänen intohimonsa Wilhelmiä kohtaan oli kiihkeä, vieläpä hänen levottomuutensa näytti lisäävän hänen hellyyttänsä. Hän oli herttaisin olento Wilhelmin sylissä.

Herätessään ilonsa ensi hurmiosta ja silmätessään taaksepäin elämäänsä ja oloonsa, Wilhelmistä tuntui kaikki uudelta, hänen velvollisuutensa pyhemmiltä, hänen mielitekonsa palavammilta, hänen tietonsa selvemmiltä, hänen taipumuksensa ja lahjansa voimakkaammilta, hänen aikomuksensa päättäväisemmiltä. Hänen oli sentähden helppo järjestää asia niin, että hän voi välttää isänsä moitteet, rauhoittaa äitinsä ja häiritsemättä nauttia Marianen rakkaudesta. Hän suoritti päivällä tehtävänsä täsmällisesti, kieltäytyi tavallisesti teatterista, oli illalla ruokapöydässä rattoisa ja hiipi, kun kaikki olivat vuoteissaan, vaippaansa kietoutuneena ulos puutarhaan ja riensi, kaikki Lindorit ja Leanderit povessaan, mitään muuta ajattelematta rakastettunsa luo.

Mitä teillä on mukananne? kysäisi Mariane, kun hän eräänä iltana näytti myttyä, jota vanha palvelijatar mieluisten lahjojen toivossa erittäin tarkkaavaisena katseli. Sitäpä ette osaa arvata, vastasi Wilhelm.

Kuinka ihmeissään olikaan Mariane, kuinka kauhistuikaan Barbara, kun avattu lautasliina toi julki sekavan kasan vaaksanpituisia nukkia. Mariane nauroi ääneensä Wilhelmin selvitellessä irti toisistaan sotkeutuneita lankoja ja näyttäessä kutakin nukkea erikseen. Vanhus hiipi suutuksissaan pois.

Kahden rakastuneen ajankuluksi riittää aivan pieni seikka, ja ystävämme huvitteleivat tänä iltana mitä parhaimmin. Tuo pieni seurue tarkastettiin, kutakin esiintyjää tutkittiin ja sille naurettiin. Kuningas Saul mustassa, kultakruunulla koristellussa samettitakissaan ei ollut ollenkaan Marianen mieleen; hän näytti, kuten tyttö sanoi, liian jäykältä ja tärkeältä. Sitä paremmin häntä miellytti Joonatan, hänen sileä leukansa, hänen keltainen ja punainen pukunsa ja turbaani. Mariane osasi myös häntä langasta kiertää varsin somasti edestakaisin, antoi hänen tehdä kumarruksia ja lausua rakkaudentunnustuksia. Sitävastoin hän ei tahtonut suoda vähintäkään huomiota profeetta Samuelille, vaikkakin Wilhelm kiitteli tämän rintakilpeä ja kertoi, että asetakin välketafti oli otettu isoäidin vanhasta puvusta. Daavid oli Marianen mielestä liian pieni ja Goliat liian iso. Hän oli ihastunut Joonataniinsa. Hän osasi olla sankarilleen niin viehkeän kohtelias ja vihdoin viimein siirtää hyväilynsä nukesta ystäväämme, niin että tälläkin kertaa mitätön leikki oli onnellisen tuokion alkuna.

Hellien unelmien suloudesta heidät herätti kadulla syntynyt melu. Mariane kutsui vanhaa palvelijatartaan, joka, tapansa mukaan vielä ahkerana, oli parhaillaan sovittelemassa teatteripuvuston erilaisia kappaleita seuraavaa esitystä varten. Hän antoi sen tiedon, että viereisestä Italialaisesta ravintolasta oli juuri lähdössä seurue iloisia veikkoja, jotka herkutellessaan äsken saapuneilla ostereilla eivät olleet säästäneet samppanjaa.

Mikä vahinko, sanoi Mariane, ettei asia aikaisemmin ole päähänne pälkähtänyt; olisihan meidänkin pitänyt jotakin maistaa.

Lieneehän toki vielä siihen aikaa, vastasi Wilhelm ja ojensi vanhukselle louisdorin. Jos hankitte meille mitä haluamme, niin saatte siitä kerallamme nauttia.

Vanhus oli nopsa, ja lyhyessä tuokiossa oli sievästi varustettu pöytä ja hyvin toimitettu ateria rakastavaisten edessä. Vanhuksen täytyi istuutua toisten rinnalle. Syötiin, juotiin ja herkuteltiin.

Sellaisissa tilaisuuksissa ei puutu koskaan puheenaihetta. Mariane otti jälleen esille Joonataninsa, ja vanhus osasi kääntää keskustelun Wilhelmin mieliaiheeseen. Te olette jo kerran, hän sanoi, meitä huvittanut kertomalla nukkenäytelmän ensiesityksestä jouluaattona. Kertomuksenne oli hauska kuulla. Teidät keskeytettiin juuri kun baletin piti alkaa. Nyt tunnemme tuon komean henkilökunnan, joka matkaansaattoi nuo suuret vaikutukset.

Niin, sanoi Mariane, kerro meille edelleen, miltä sinusta silloin tuntui.

Tuntuu ihanalta, rakas Mariane, vastasi Wilhelm, muistella vanhoja aikoja ja vanhoja viattomia erehdyksiä, varsinkin kun se tapahtuu hetkellä, jolloin onnellisesti olemme saapuneet kukkulalle, mistä voimme katsella ympärillemme ja silmillämme seurata taaksemme jäänyttä tietä. On suloista itseensä tyytyväisenä muistella milloin mitäkin estettä, jota usein tuskallisin tuntein pidimme voittamattomana, ja verrata, mitä me nyt kehittyneinä olemme, siihen, mitä me silloin kehittymättöminä olimme. Mutta sanomattoman onnelliseksi tunnen itseni nyt puhuessani tällä hetkellä kanssasi mennehistä, koska minä samalla katselen eteenpäin siihen hurmaavaan maahan, jonka halki saamme yhdessä käsi kädessä vaeltaa.

Kuinka olikaan baletin? puuttui vanhus hänen puheeseensa. Minä pelkään, ettei kaikki sujunut, niin kuin olisi pitänyt.

Tokihan toki, vastasi Wilhelm, aivan hyvin! Noiden mustien maurien ja maurittarien, paimenten ja paimentyttöjen, kääpiöiden ja keijutarten ihmeellisistä hypyistä on minulle koko elämäni varrelle jäänyt hämärä muisto. Väliverho laskeutui, ovi sulkeutui, ja koko pieni seura riensi kuin päihdyksissä ja huumautuneena vuoteeseen. Mutta se on varmaa, etten voinut saada unesta kiinni, että vielä tahdoin kuulla kerrottavan lisää, että vielä tein useita kysymyksiä ja että vain vastahakoisesti päästin luotani hoitajattaren, joka oli saattanut meidät levolle.

Seuraavana aamuna tuo taikatelineistö oli valitettavasti jälleen kadonnut, salaperäinen verho poistettu, ovesta kuljettiin jälleen vapaasti huoneesta toiseen, eivätkä nuo monet seikkailut olleet jättäneet jälkeäkään. Sisarukseni juoksentelivat leikkikaluineen edestakaisin, mutta minä vain hiiviskelin paikasta toiseen. Minusta näytti mahdottomalta, että siinä, missä eilen oli ollut niin paljon taikuutta, voisi olla vain kaksi ovenpieltä. Ah, ken etsii kadonnutta rakkautta, ei voi olla onnettomampi kuin minä silloin mielestäni olin!

Ilonhurmioinen katse, jonka hän heitti Marianeen, todisti tälle, ettei Wilhelm pelännyt koskaan joutuvansa sellaiseen tilanteeseen.

NELJÄS LUKU.

Ainoa toivoni siitä lähin oli, jatkoi Wilhelm, nähdä kappale uudelleen esitettävän. Minä kärtin sitä äidiltä, ja hän koetti otollisella hetkellä saada isän taipumaan. Mutta hänen vaivannäkönsä oli turha. Isä väitti, että vain harvoin koettu ilo voi muka olla ihmiselle arvokas, lapset ja vanhat eivät muka osanneet pitää arvossa sitä hyvää, mitä he päivittäin saivat kokea.

Meidän olisikin täytynyt odottaa vielä kauan, kenties seuraavaan jouluun, jollei näytelmän rakentajassa ja salaisessa johtajassa itsessään olisi herännyt halu toistaa esitys ja sen lisäksi jälkinäytöksessä asettaa näyttämölle aivan äsken valmistamansa ilveilijä.

Eräs tykkiväkeen kuuluva, lahjoiltaan monipuolinen ja varsinkin mekaanisissa töissä kätevä nuori mies, joka taloamme rakennettaessa oli tehnyt isälle useita arvokkaita palveluksia ja niistä oli saanut runsaat vastalahjat, halusi jouluksi osoittaa pienelle perheellemme kiitollisuuttaan ja lahjoitti suosijansa talonväelle tuon täysin sisustetun teatterin, jonka hän aikoinaan joutohetkinään oli kyhännyt kokoon, leikannut puuhun ja maalannut. Hän se juuri palvelijan avulla itse ohjasi näyttämöllä nuket ja ääntänsä muutellen lausui eri osat. Hänen ei ollut vaikeata saada isää taivutetuksi. Isä nimittäin, tehdäkseen ystävälle mieliksi, oli valmis myöntymään sellaiseen, minkä hän, vakaumustaan noudattaakseen, oli lapsiltaan kieltänyt. No niin, teatteri pantiin jälleen pystyyn, muutamia naapurilapsia kutsuttiin ja näytelmä esitettiin uudelleen.

Jos minut ensikerralla oli täyttänyt hämmästyksen ja ihmettelyn ilo, niin oli toisella kerralla tarkkailun ja tutkimisen nautinto suuri. Kuinka tuo tapahtui? siinä se kysymys, joka minua nyt askarrutti. Etteivät nuket itse puhuneet, olin jo ensikerralla sanonut itselleni. Etteivät ne myöskään itsestään liikkuneet, otaksuin myös. Mutta miksi tuo kaikki kuitenkin oli niin sievää? Ja miksi kuitenkin näytti siltä, kuin ne itse puhuisivat ja liikkuisivat? Ja missä mahtoivat olla valot ja ihmiset? Nämä arvoitukset vaivasivat minua sitä enemmän, kuta enemmän halusin samalla kertaa olla sekä taiottujen että taikojain parissa, samalla sekä salassa olla käsin ohjaamassa että katselijana nauttia kuvittelun iloa.

Kappale oli päättynyt ja tehtiin valmisteluja jälkinäytöstä varten. Katselijat olivat nousseet seisaalleen, ja puheenporina oli täydessä käynnissä. Minä tunkeuduin lähemmäksi ovea ja arvasin verhon takaa kuuluvasta kalinasta, että siellä parhaillaan korjattiin pois laitteita. Kohotin alempaa peitettä ja tirkistin kehyksen välitse. Äitini huomasi sen ja veti minut takaisin. Mutta minä olin kuitenkin nähnyt niin paljon, että ystävät ja viholliset, Saul ja Goliat ja mitä he kaikki nimeltään olivatkaan, sullottiin vetoarkkuun, ja näin puoleksi tyydytetty uteliaisuuteni sai uutta ravintoa. Samalla olin suurimmaksi hämmästyksekseni nähnyt luutnantin olevan pyhätössä täydessä touhussa. Nyt ei ilveilijänukke, niin ahkerasti kuin hän kengänkoroillaan tömistelikin, enää voinut minua huvittaa. Minä vajosin syviin mietteisiin ja olin tämän keksintöni jälkeen sekä rauhallisempi että rauhattomampi kuin sitä ennen. Sen jälkeen kuin olin asiasta jonkun verran päässyt selville, minusta vasta tuntuikin siltä, kuin en ollenkaan mitään tietäisi, ja olinkin aivan oikeassa: minulla ei nimittäin ollut selvyyttä asiain yhteydestä, ja siitähän kuitenkin oikeastaan kaikki riippuu.

VIIDES LUKU.

Lapsilla on, Wilhelm jatkoi puhettaan, hyvin sisustetuissa ja järjestetyissä kodeissa se tunto, mikä suunnilleen mahtaa olla rotilla ja hiirillä: he kiinnittävät huomionsa kaikkiin rakoihin ja reikiin, joissa he voivat päästä käsiksi kiellettyihin herkkuihin. He pistävät ne poskeensa sillä salaisella ja hekumallisella pelolla, mikä muodostaa suuren osan lapsen onnesta.

Enemmän kuin toiset sisaruksistani minä panin merkille, milloin jokin avain jäi oveen. Mitä suurempi kunnioitus minun sydämessäni asusti suljettuja ovia kohtaan, joiden ohi minun oli viikkoja ja kuukausia kuljettava ja joihin minä useinkin, kun äiti avasi pyhätön jotakin sieltä hakeakseen, heitin salavihkaisen silmäyksen, sitä nopsempi olin käyttämään hyväkseni silmänräpäystä, jonka palvelijattarien huolimattomuus minulle useinkin osui antamaan.

Kaikista ovista oli, kuten on hyvin ymmärrettävissä, ruokasäiliön ovi se, johon aistini tarkimmin olivat kohdistetut. Harvat aavistusten täyttämät elämän ilot olivat verrattavissa siihen tunteeseen, joka heräsi aina silloin, kun äiti kutsui minut sinne sisälle auttamaan häntä tuomaan sieltä jotakin ja minä sain kiittää joko hänen hyvyyttään tai omaa viekkauttani silloin tällöin saamastani kuivuneesta luumusta. Päällekkäin kasatut ruokasäiliön aarteet valtasivat mielikuvitukseni runsaudellaan, ja yksinpä tuo ihmeellinen tuoksu, jota monenlaiset mausteet yhtenä henkäyksenä huokuivat, antoi minulle niin herkullisen aistimuksen, etten koskaan, milloin vain olin lähettyvillä, laiminlyönyt nauttia siitä ilmapiiristä, minkä jo ovenavauskin tuoksautti. Tämä merkillinen avain jäi oveen eräänä sunnuntaiaamuna, kun kirkonkellojen soitto yllätti äidin ja koko talo oli vajonnut syvään pyhäpäivänhiljaisuuteen. Tuskin olin tuon huomannut, kun jo kuljin joitakin kertoja hiiviskellen edestakaisin pitkin seinustaa, vihdoin hiljaa ja pehmoisesti painauduin sitä vasten, avasin oven ja tunsin yhdellä askeleella olevani suuren, kauankaivatun autuuden lähellä. Silmäsin laatikoita, pusseja, lippaita, säiliörasioita, lasitölkkejä pikaisin, epäilevin katsein harkiten, mitä valitsisin ja ottaisin, kourasin vihdoin noita näivettyneitä, niin suuresti haluamiani luumuja, varustin itseni muutamalla kuivatulla omenalla ja otin vielä kaiken lisäksi yhden hillotun pomeranssinkuoren ollen jo valmis naine saaliineni luikkimaan takaisin. Mutta silloin juuri silmäni sattuivat pariin rinnakkain asetettuun laatikkoon, joista toisesta huonosti suljetun kannen raosta riippui koukkupäisiä lankoja. Millä taivaallisilla tunteilla huomasinkaan, että siinä se nyt oli päällekkäin sullottuna minun riemuni ja sankarimaailmani. Teki mieleni kohottaa ylös päällimmäiset, niitä katsella, vetää esille alimmat. Mutta piankin olivat kevyet langat sekaannuksissa, mikä saattoi minut levottomaksi, varsinkin kun keittäjätär viereisessä keittiössä tuntui olevan liikkeessä; niinpä parhaani mukaan kasasin kokoon kaikki, lykkäsin kannen kiinni, kähvelsin vain päällimmäisenä olleen vihkosen, johon Daavidin ja Goliatin näytelmä oli kirjoitettu, ja pelastauduin näine saaliineni portaita ylös ullakkokamariin.

Siitä alkaen käytin kaikki salaiset yksinäiset hetkeni lukeakseni näytelmäni aina uudestaan, oppiakseni sen ulkoa ja kuvitellakseni mielessäni, kuinka mahtaisi olla, kun minäkin taitaisin noita näyttämönukkia vieläpä omilla sormillani elävöittää. Muutuin tällöin ajatuksissani itse Daavidiksi ja Goliatiksi. Kaikissa kartanon, piharakennusten, puutarhan nurkissa, kaikenlaisissa olosuhteissa minä perusteellisesti eläydyin kappaleeseen, tutkin kaikki osat ja opin ne ulkoa, kuitenkin niin, että minä tavallisesti enimmäkseen asetuin pääsankarien paikalle ja annoin toisten vain seuralaisina kulkea mukana muistissani. Niinpä Daavidin ylväät puheet, joilla hän vaati taisteluun röyhkeätä Goliatia, olivat öin päivin mielessäni. Mumisin niitä usein itsekseni, ei kukaan muu sitä huomannut kuin isä, joka useinkin kuuli tällaisen huudahduksen ja itsekseen kiitti poikansa hyvää muistia, tämä kun niin vähältä kuulemalta muka oli osannut muistissaan säilyttää niin monenlaisia asioita.

Näin kävin yhä uskaliaammaksi ja lausuin eräänä iltana suurimman osan kappaleesta äidilleni muovaillen samalla muutamia vahapalasia näyttelijöiksi. Hänen huomionsa heräsi, hän tunkeutui sydämeeni, ja minä tunnustin.

Onneksi tämä ilmitulo sattui aikaan, jolloin luutnantti itse oli lausunut sen toivomuksen, että hän saisi perehdyttää minut tähän salaisuuteen. Äitini teki hänelle heti selkoa poikansa ennenaavistamattomista luonnonlahjoista, ja luutnantti osasi saada asian järjestymään niin, että hänelle luovutettiin pari yläkerran huonetta, jotka tavallisesti olivat tyhjinä ja joista toisessa katselijat voivat istua, toinen olisi näyttelijäin huone ja oviaukko näyttämön etualana. Isä oli antanut ystävälleen luvan näin menetellä ja järjestää, hän itse näytti katsovan vain sormien lomitse sitä periaatetta noudattaen, ettei tule antaa lasten huomata, kuinka paljon heitä rakastaa, koska nämä aina muka menevät liian pitkälle vaatimuksissaan. Hän oli sitä mieltä, että heidän iloissaan on aikamiehen esiinnyttävä vakavana ja silloin tällöin turmeltava heidän riemunsa, ettei tyytyväisyys tekisi heitä vaatimuksissaan ylenpalttisiksi ja ylimielisiksi.

KUUDES LUKU.

Luutnantti otti nyt teatterin esille ja piti huolen kaikesta, mitä asiaan kuului. Minä huomasin kyllä, kuinka hän viikon varrella tuli meille epätavalliseen aikaan, ja aavistin hänen käyntiensä tarkoituksen. Minun mielitekoni yltyi aivan sanomattomasti, kun aivan hyvin arvasin, etten ennen lauantaita saisi olla ollenkaan osallisena siinä, mitä oli tekeillä. Vihdoinkin valkeni tuo toivottu päivä. Illalla viiden tienoissa saapui johtajani ja vei minut mukanaan yläkertaan. Ilosta vavisten astuin sisään ja näin telineiden kummallakin puolella nuket riippumassa siinä järjestyksessä, missä niiden oli esiinnyttävä. Katselin niitä huolellisesti, nousin portaalle, joka minut kohotti teatterin yläpuolelle, niin että minä nyt kurkotin tuon pienoismaailman yli. Kunnioitusta täynnä katselin pienojen välitse alas näyttämölle, sillä minut valtasi muisto siitä, minkä ihanan vaikutuksen tuo kaikki teki ulospäin, ja se tunto, että nyt saisin perehtyä noihin salaisuuksiin. Me suoritimme pienen harjoituksen, ja se sujui hyvin.

Seuraavana päivänä oli kutsuttu koolle liuta lapsia ja me suoriuduimme oivallisesti, paitsi että minä esityksen innossa päästin Joonatanin putoamaan ja minun oli pakko työntää käteni alas ja nostaa hänet takaisin: sattuma, joka suuresti häiritsi Illusionia, aiheutti naurunremakan ja tuotti minulle sanomatonta mielipahaa. Tämä kommellus näytti olevan erittäin tervetullut isälle, joka, aina hyvin harkiten, ei tuonut julki suurta iloansa nähdessään, mihin hänen pikku poikansa jo pystyi, ja näytännön loputtua iski kiinni virheisiin sanoen, että kaikki olisi ollut varsin oivallista, jollei tuo tai tämä seikka olisi epäonnistunut.

Minua tämä loukkasi syvästi, olin sen illan murheellisella mielellä, mutta olin jo seuraavana aamuna taas nukkunut pois kaiken mielipahani ja tunsin itseni omassa mielessäni onnelliseksi ajatellessani, että, lukuunottamatta tuota onnettomuutta, olin näytellyt oivallisesti. Lisäksi tulivat katselijani suosionosoitukset. He suorastansa väittivät, että vaikka luutnantti olikin parhaansa mukaan ääntänsä muutellen koettanut matkia karkeaa ja vienoa ääntä, niin hän lausui kuitenkin osat enimmäkseen liian teatterimaisesti ja jäykästi. Sitävastoin uusi alokas muka esitti Daavidinsa ja Joonataninsa erinomaisesti. Äiti kiitti varsinkin välitöntä esitystäni siinä kohden, missä minun oli vaadittava Goliat taisteluun ja esitettävä vaatimaton voittaja kuninkaalle.

Teatteri jäi nyt suurimmaksi ilokseni purkamatta paikoilleen, ja kun kevätaika koitti, jolloin voi tulla toimeen ilman lämmitystä, oleilin vapaina ja leikkihetkinäni yläkamarissa ja annoin nukkien näytellä niin että vilisi. Usein kutsuin sisarukseni ja tovereita katselijoiksi. Ja milloin heillä ei ollut halua tulla, olin yksinäni teattereineni. Mielikuvitukseni askarteli tuossa pienoismaailmassa, joka varsin pian sai toisen muodon.

Tuskin olin muutamia kertoja esittänyt sen ensimmäisen kappaleen, jota varten teatteri ja näyttelijät olivat luodut ja muovatut, kun tuo kaikki ei enää tuottanut minulle mitään iloa. Sitävastoin olin isoisän kirjoista saanut käsiini "Deutsche Schaubühne" nimisen kirjan ja erinäisiä italialais-saksalaisia oopperoita, joihin suurella mielihalulla syvennyin. Joka kerta ensityökseni vain luin läpi alussa olevan henkilöluettelon ja sitten heti ilman muuta siirryin kappaleen esittämiseen. Siinä sai nyt kuningas Saul mustassa samettipuvussaan esittää Chaumigremiä, Catoa ja Dareiosta. Huomattava myös on, ettei kappaleita milloinkaan esitetty kokonaan, vaan enimmäkseen vain viidennet näytökset, joissa oli annettava kuoliniskuja.

Oli myös luonnollista, että ooppera monine muutoksineen ja seikkailuineen minua viehätti enemmän kuin kaikki muu. Löysin niistä myrskyn myllertämiä meriä, pilvinä alaslaskeutuvia jumalia, ja, mikä ennen kaikkea teki minut onnelliseksi, salamoita ja ukkosenjylinää. Otin avukseni pahvin, värit ja paperin, osasin varsin taitavasti saada aikaan yön, salama oli hirvittävä katsella, ukkonen vain ei aina ottanut onnistuakseen, mutta sehän ei niin suuria merkinnyt. Oopperoissa sain myös enemmän tilaisuutta Daavidini ja Goliatini esiintymiselle, mikä tavallisessa draamassa ei tahtonut ollenkaan käydä päinsä. Tunsin päivittäin yhä suurempaa kiintymystä tuohon ahtaaseen paikkaan, missä sain nauttia niin monta ilonhetkeä, ja tunnustan, että se haju, minkä nuket olivat itseensä imeneet ruokasäiliöstä, melkoisesti edisti tätä viihtymisentunnetta.

Teatterini koristeet olivat nyt jokseenkin täydelliset, sillä minussa jo nuoresta pitäen ilmennyt taito käyttää sirkkeliä, leikata pahvia ja värittää kuvia tuli minulle nyt hyvään tarpeeseen. Sitä kipeämmin minuun koski, kun henkilökunta tuon tuostakin esti minua esittämästä suuria kappaleita.

Kun näin sisareni riisuvan ja pukevan nukkiaan, heräsi minussa ajatus, että minäkin voisin vähitellen sankareilleni hankkia irralliset pukineet. Siispä heiltä riisuttiin riekaleet päältä, liitettiin ne yhteen niin hyvin kuin osattiin, säästettiin hieman rahaa, ostettiin uusia nauhoja ja metallikiiltoa, kerjättiin varastoon välkesilkkipalasia ja saatiin vähitellen kokoon teatteripuvusto, josta varsinkaan naisten pönkähameet eivät unohtuneet pois.

Näyttelijäkunta oli nyt todella varustettu puvuilla suurintakin kappaletta varten, ja olisi voinut luulla, että nyt kappale seuraisi toistaan. Mutta minun kävi, niinkuin lasten useinkin käy: he laativat suuria suunnitelmia, tekevät suuria valmistuksia, jopa muutamia kokeitakin, ja kaikki jää siihen paikkaan. Tästä viasta on minunkin itseäni syyttäminen. Suurin iloni oli keksimisessä ja mielikuvitukseni askarruttamisessa. Tämä tai tuo kappale kiinnitti mieltäni jonkin kohtauksen vuoksi, ja minä teetin heti taas uudet puvut. Näin menetellessäni olivat sankareideni alkuperäiset pukineet joutuneet epäjärjestykseen ja pilalle kuluneet, niin ettei edes ensimmäistä suurta kappaletta voitu esittää. Antauduin mielikuvitukseni valtaan, kokeilin ja tein valmistuksia ikuisesti, rakensin tuhansia pilvilinnoja enkä havainnut, että olin tuhonnut tuon pienen rakennuksen perustuksen.

Tämän kertomuksen kestäessä Mariane oli pannut liikkeelle kaiken ystävällisyytensä Wilhelmiä kohtaan salatakseen uneliaisuutensa. Niin hauskalta kuin tapahtuma toiselta puolen tuntuikin, oli se kuitenkin liian yksinkertainen ja sen ohessa esitetyt ajatukset liian vakavia. Hän asetti hellästi jalkansa rakastajansa jalalle ja oli osoittavinansa, että hän tarkkaavaisena ja mielellään kuunteli. Hän joi Wilhelmin lasista, ja Wilhelm oli vakuutettu siitä, ettei sanaakaan hänen tarinastaan ollut tipahtanut tien oheen. Pienen vaitiolon jälkeen hän huudahti: Nyt on sinun, Mariane, vuorostasi kerrottava minulle oman nuoruutesi ensimmäiset ilot. Me olemme vielä tähän saakka siinä määrin olleet nykyhetkeen vajonneina, ettemme ole voineet kiinnittää mieltämme toistemme varhaisempaan elämään. Kerro minulle, minkälaisissa olosuhteissa olet kasvanut. Mitkä ovat ensimmäiset elävät muistosi, joihin mielesi palajaa?

Nämä kysymykset olisivat saattaneet Marianen erittäin pulmalliseen asemaan, jollei vanha palvelijatar heti olisi tullut hänelle avuksi. Luuletteko todella, sanoi tuo viisas nainen, että me siihen, mikä meitä varhaisella iällämme kohtaa, kiinnitämme siinä määrin huomiota, että meillä on kerrottavana noin somia tapahtumia, ja että, jos meillä niitä olisi kerrottavana, osaisimme antaa niille niin siron muodon?

Sitäkö muka tässä vaadittaisiin! huudahti Wilhelm. Rakastan tätä hellää, hyvää, suloista olentoa niin suuresti, että minua kyllästyttää jok'ikinen elämäni hetki, jonka olen viettänyt ilman häntä. Suo minun edes mielikuvituksellani päästä näkemään tähänastista elämääsi! Kerro minulle kaikki, ja minä olen kertova sinulle kaikki. Parhaamme mukaan koettakaamme elää mielikuvituksessamme ja saada takaisin nuo rakkaudeltamme hukkaan menneet ajat.

Jos niin hartaasti sitä vaaditte, voimme teitä kyllä tyydyttää, sanoi vanhus. Kertokaa vain ensiksi, miten mielihalunne teatteriesityksiin vähitellen on kasvanut, mitenkä olette harjoittautunut, mitenkä olette niin menestyksellisesti vaurastunut, että teitä nyt jo voidaan pitää hyvänä näyttelijänä? Ei ole varmaankaan kaikessa tässä teiltä puuttunut hauskoja tapahtumia. Ei ole vielä aika paneutua levolle, minulla on vielä pullo varalla. Ja kuka tietää, voimmeko taas piankaan näin rauhassa ja tyytyväisinä yhdessä istua?

Mariane loi vanhukseen suruisen katseen, jota Wilhelm ei huomannut, ja hän jatkoi kertomustaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Nuorison huvitukset, kun kumppanipiirini alkoi lisääntyä, olivat haitaksi yksinäiselle, hiljaiselle ajanvietteelleni. Minä olin vuoroin metsästäjä, vuoroin soturi, vuoroin ratsumies, aina sen mukaan, mitä milloinkin leikimme. Olin kuitenkin aina toisten edellä siinä, että pystyin heille taitavasti kyhäämään tarpeelliset kompeet. Niinpä olivat miekat enimmäkseen minun tehtaastani, minä koristin ja kultasin kelkat, ja salaisen innon ajamana en ennen päässyt rauhaan kuin olin saanut soturiemme varustuksen muutetuksi muinais-aikaiseksi. Kypäriä valmistettiin ja ne koristettiin paperitöyhdöillä, kilpiä, jopa haarniskojakin tehtiin, kaikki töitä, joihin talon palvelijat, jotka jonkun verran olivat räätäleitä, ja ompelijattaret taittoivat tuon tuostakin neulansa.

Osa tovereistani oli nyt ilokseni hyvissä rikineissä, jäljellä olevat saivat hekin vähitellen, joskin vaatimattomammat varusteet, ja komea joukkue oli näin koolla. Me marssimme pihoilla ja puutarhoissa, iskimme rohkeasti toisiamme kilpiin ja päähän; sattui monta riitaa, jotka kuitenkin pian saatiin sovituiksi.

Tämä leikinpito, joka toisia suuresti huvitti, oli tuskin ehtinyt vähän aikaa olla käynnissä, kun se ei minua enää tyydyttänyt. Näitä sotisopaan puettuja kumppaneitani katsellessani johduin ehdottomasti hautomaan niitä ritariajatuksia, jotka jo jonkun aikaa olivat täyttäneet aivoni, ryhdyttyäni lukemaan vanhoja romaaneja.

"Vapautettu Jerusalem", joka Koppenin kääntämänä joutui käsiini, antoi harhaileville ajatuksilleni vihdoin määrätyn suunnan. Läpikotaisin en tosin pystynyt lukemaan tuota runoelmaa, mutta siinä oli kohtia, jotka osasin ulkoa ja joiden kuvat leijailivat ympärilläni. Varsinkin viehätti minua Chlorinda, sellaisena kuin hän eli ja oli. Miehekäs naisellisuus, hänen olentonsa rauhallinen rehevyys vaikuttivat enemmän sellaiseen sieluun, jonka kehitys oli alkamassa, kuin Armidan teennäinen hurmaavaisuus, joskaan en suorastaan halveksinutkaan hänen yrttitarhaansa.

Mutta illoin, kävellessäni talon päätyjen välille rakennetulla parvekkeella, katsellessani yli seudun ja mailleenmenneen auringon luodessa taivaanrannalle väräjävää valohämyään, kun tähdet alkoivat tuikkia ja yö kaikista komeroista ja syvyyksistä astui esille ja sirkkojen sointuisa sirinä kaikui halki juhlallisen hiljaisuuden, lausuin monet sadat kerrat itselleni Tankredin ja Chlorindan surullisen kaksintaistelun tarinaa.

Niin hartaasti kuin olinkin, kuten oli asianmukaista, kristittyjen puolella, olin kuitenkin kaikesta sydämestäni pakanallisen sankarittaren rinnalla, kun hän otti sytyttääkseen tuleen piirittäjien suuren tornin. Ja jännityksellä katselin, kuinka sitten Tankred yössä kohtaa soturiksi luulemansa Chlorindan, ottelu alkaa pimeän varjossa ja he taistelevat valtaisesti. – En voinut koskaan lausua näitä sanoja:

    Vaan lopuss' on Chlorindan elonretki,
    ja hälle koittaa kolkko kuolon hetki!

silmieni kyyneltymättä, kun onneton rakastaja syöksee kalpansa hänen rintaansa, irroittaa kaatuvalta kypärän, tuntee hänet ja vavisten noutaa vettä pyhää kastetta varten.

Mutta kuinka järkähtikään sydämeni, kun lumotussa metsässä Tankredin kalpa iskee puuhun, verta valuu puun kyljestä ja ääni hänen korvissaan sanoo, että hän tässäkin haavoittaa Chlorindaa, että kohtalo on hänet määrännyt kaikkialla tietämättään iskemään siihen, mitä hän rakastaa!

Tuo tarina valtasi mielikuvitukseni siinä määrin, että se, mitä runoelmasta olin lukenut, hämärästi sielussani muodostui kokonaisuudeksi, joka minut niin lumosi, että tuumin sen esittämistä tavalla tai toisella. Aioin itse esittää Tankredia ja Rinaldoa ja huomasin sitä varten omistavani kaksi asevarustusta, jotka jo olin valmistanut. Toinen niistä, valmistettu tummanharmaasta paperista ja suomuilla päällystetty, oli oleva vakavan Tankredin koristuksena, toinen, hopea- ja kultapaperista tehty, taas loistavan Rinaldon. Mielikuvieni elävinä väikkyessä kerroin kaiken uskollisille kumppaneilleni, jotka tästä aivan hurmaantuivat voimatta vain käsittää, että tämä kaikki esitettäisiin ja että juuri he sen esittäisivät.

Näistä epäilyksistä selvisin aivan helposti. Määräsin heti käytettäväksemme pari huonetta erään naapurissa asuvan leikkitoverin kotona, ottamatta huomioon, että vanha täti ei niitä koskaan luovuttaisi. Samoin oli teatterin laita, josta minulla ei ollut mitään varmaa käsitystä, paitsi että se oli asetettava palkkien varaan, että kulisseiksi oli asetettava kehyksiensä varassa seisovia espanjalaisia seiniä eli verhostimia ja taustaksi otettava iso liina. Mistä tarveaineet ja kalusto saataisiin, sitä en ollut ajatellut.

Metsään nähden keksimme oivan keinon. Puhuimme kauniita sanoja erään tutun vanhan palvelijan kanssa, joka oli siirtynyt metsänvartijaksi, että hän toimittaisi meille nuoria koivuja ja kuusia, jotka myös tuotiin meille pikemmin kuin olimme toivoneet. Mutta nytpä oli se suuri pula edessä, mitenkä kappale saataisiin kuntoon, ennenkuin puut kuivuisivat. Silloin oli hyvä neuvo kallis: olimmehan vailla paikkaa, näyttämöä, väliverhoa. Espanjalaiset seinät olivat ainoat, mitä meillä oli.

Tässä pulassamme me taaskin käännyimme luutnantin puoleen, jolle me laajasti kuvailimme sitä komeutta, mikä oli tulossa. Hän käsitti tästä kaikesta sangen vähän, mutta oli sitä avuliaampi. Hän latoi erääseen pieneen kamariin vierekkäin pieniä pöytiä, mitä vain kotoa ja naapureilta satuttiin löytämään, asetti irtoseinät niille, teki taustan vihreistä verhokankaista, puut asetettiin myös samalla riveihin.

Näissä valmistuksissa oli päivä muuttunut illaksi, kynttilät oli sytytetty, palvelijattaret ja lapset istuivat paikoillaan. Esityksen tuli alkaa, koko sankarijoukko oli puvuissaan. Mutta silloinpa vasta tulimme ensi kerran ajatelleeksi, ettei kukaan meistä tietänytkään, mitä kunkin oli sanottava. Keksimisinnossani, täynnä tehtävämme tuottamaa touhua, olin unohtanut, että jokaisen toki tuli tietää, mitä ja millä kohdalla hänen oli puhuttava. Valmistelujen vilinässä ei tämä seikka ollut johtunut toistenkaan mieleen; he luottivat siihen, että he kyllä osaisivat ilman muuta esiintyä sankareina, ilman muuta niin toimia ja puhua kuin ne henkilöt, joiden maailmaan minä olin heidät siirtänyt. He seisoivat siinä kaikki hämmästyksissään, kysyivät toisiltaan, mitä ensiksi oli tuleva. Ja minä, joka alusta alkaen olin ajatellut itseni Tankrediksi, aloitin, yksinäni esiintyen, lausumalla eräitä tuon sankarirunoelman säkeitä. Mutta kun teksti liiankin pian vaihtui kertomukseksi ja minä omassa puheessani vihdoin esiinnyin kolmantena persoonana eikä Gottfriedia, josta oli puhe, kuulunut näyttämölle, täytyi myös minun, katselijani ääneensä nauraessa, taas lähteä tieheni: onnettomuus, mikä minua suututti syvälti sydänjuuria myöten. Suoritus oli epäonnistunut. Katselijat istuivat paikoillaan ja tahtoivat jotakin nähdä. Me olimme pukineissamme. Rohkaisin mieleni ja päätin siinä tuokiossa esittää Daavidin ja Goliatin. Jotkut seurueesta olivat aiemmin kerallani esittäneet mainitun nukkenäytelmän, kaikki olivat sen useasti nähneet. Osat jaettiin, jokainen lupasi panna parastansa, ja eräs pieni, hullunkurinen poikanen maalasi itselleen mustan parran, voidakseen, jos sattuisi vieläkin aukko syntymään, täyttää sen ilveilyllä näyttelemällä Hanswurstia. Tämä oli toimenpide, johon minä, se kun ei sopinut kappaleen vakavuuteen, erittäin vastenmielisesti suostuin. Kaikissa tapauksissa minä vannoin itselleni, kunhan vain kerran olisin päässyt tästä pulasta, etten koskaan ilman mitä tarkinta harkintaa ryhtyisi teatterikappaleen esittämiseen.

KAHDEKSAS LUKU.

Unen valtaamana Mariane nojasi rakastettuunsa, joka häntä lujasti itseään vasten puristaen jatkoi kertomustaan, vanhan Barbaran nauttiessa viininjätteitä.

Se nolo mielentila, johon ystävineni olin joutunut ryhtyessämme esittämään olematonta kappaletta, oli pian unohdettu. Intohimoani saada jokainen lukemani romaani, jokainen oppimani kertomus näytelmänä esitetyksi ei taipumattominkaan aihe pystynyt vastustamaan. Olin täysin varma siitä, että kaikki se, mikä kertomuksessa viehättää, esitettynä vaikuttaisi paljoa voimakkaammin. Kaiken tuli tapahtua silmieni edessä – näyttämöllä. Kun koulussa meille opetettiin maailmanhistoriaa, merkitsin huolellisesti ne paikat, missä joku jollakin erikoisella tavalla pistettiin kuoliaaksi tai myrkytettiin, ja minun mielikuvitukseni sivuutti johdannon ja juonen kehittelyn ja kiiruhti mielenkiintoiseen viidenteen näytökseen. Niinpä aloinkin todella kirjoittaa eräitä kappaleita lopusta käsin, pääsemättä yhdessäkään ainoassa alkuun saakka.

Näihin samoihin aikoihin luin, osaksi omasta aloitteestani, osaksi näyttelemiseen innostuneiden hyvien ystävieni opastamana, kokonaisen kasan milloin mitäkin, sattuman käsiini saattamia teatterikappaleita. Olin siinä onnellisessa ikäkaudessa jolloin kaikki vielä viehättää, jolloin löydämme tyydytyksemme moninaisuudesta ja vaihtelusta. Valitettavasti arvostelukykyni oli vielä toisellakin tavoin puolueellinen. Sellaiset kappaleet minua erikoisesti miellyttivät, joissa toivoin voivani miellyttää, ja harvoja olivat ne kappaleet, joita en lukenut tämän mieluisan harhaluulon vallassa. Ja kuvitellessani itseni kaikkiin osiin houkutteli vilkas mielikuvitukseni minut uskomaan, että tulisin myös esittämään ne kaikki. Tavallisesti osien jaossa valitsin sellaiset, jotka eivät minulle ollenkaan sopineet, ja, jos vain mitenkuten kävi päinsä, jopa parikin osaa.

Leikkiessään lapset osaavat vaivatta löytää kulloinkin tarvitsemansa esineet: sauvasta tulee pyssy, puupalasesta miekka, mytystä mistä tahansa nukke ja nurkasta maja. Tällä tavoin kehittyi yksityisnäyttämömme. Voimiamme ollenkaan arvaamatta ryhdyimme kaikkeen, emme huomanneet mitään eroa tarkoituksen ja lopullisen saavutuksen välillä ja olimme varmat siitä, että jokaisen täytyi uskoa meidän olevan juuri sitä, miksi itsemme esitimme. Valitettavasti kaikki kulki niin tavallista latua, ettei minulla edes ole kerrottavana mitään mainittavaa tyhmyyttäkään. Aluksi näyttelimme ne harvat kappaleet, joissa esiintyy vain mieshenkilöitä. Sitten puimme naisiksi muutamia omasta keskuudestamme ja otimme vihdoin sisaret mukaan. Eräissä kodeissa katsottiin hommaamme hyödylliseksi askarteluksi ja kutsuttiin seurapiiri koolle meitä katselemaan. Ystävämme tykistöluutnantti ei hylännyt meitä näissäkään puuhissamme. Hän neuvoi, kuinka meidän tuli astua esiin ja kävellä näyttämöllä, miten oli lausuttava ja suoritettava teatteritemppuja. Mutta vaivoistaan hän enimmäkseen sai niukalti kiitosta, me kun luulimme jo ymmärtävämme teatteritemput paremmin kuin hän.

Varsin pian me kävimme käsiksi murhenäytelmään, sillä olimme usein kuulleet sanottavan ja luulimme itse, että olisi helpompi kirjoittaa ja esittää tragedia kuin saavuttaa täydellisyyden mitta huvinäytelmän alalla. Ja ensimmäisissä traagillisissa yrityksissämme tunsimmekin kokonaan olevamme kuin omalla alallamme. Jäykkyydellä ja teennäisin elein me koetimme ilmehtiä korkeaa säätyä ja luonteiden erinomaisuutta. Omissa silmissämme me todella olimme jotakin. Mutta täysin onnelliset me olimme vain silloin, kun saimme oikein temmeltää, tömistää jaloillamme ja suorastaan raivon ja epätoivon vimmalla heittää toisemme tantereeseen.

Pojat ja tytöt eivät olleet näissä leikeissä kauaa olleet yhdessä, kun jo luonto alkoi liikehtiä ja seurue jakaantua pieniin rakkausseikkailuihin, niin että siten enimmäkseen esitettiin huvinäytelmä huvinäytelmässä. Onnelliset parit antoivat näyttämön seinien takana toisilleen mitä hellimpiä kädenpuristuksia. He vaipuivat autuaalliseen oloon nähdessään toisensa nauhojen ja koristeiden ihanteellisessa valossa, kun taas onnettomia kilpailijoita kalvoi kateus, ja uhmassaan ja vahingonilossaan he saivat aikaan kaikenlaista onnettomuutta.

Vaikka näihin esityksiin olikin ryhdytty ilman ymmärrystä ja ne suoritettu ilman ohjausta, eivät ne kuitenkaan olleet meille hyödyttömiä. Me harjoittelimme muistiamme ja ruumistamme ja saavutimme suurempaa joustavuutta puheessa ja käytöksessä kuin mitä tavallisesti siinä iässä on mahdollista. Mutta minulle tämä aika oli erikoisesti käänteentekevä. Mieleni suuntautui kokonaan teatteriin, enkä tietänyt suurempaa onnea kuin näytelmien lukeminen, kirjoittaminen ja esittäminen.

Opettajieni kasvatustyö jatkui. Minut oli määrätty kauppasäätyyn ja asetettu naapurimme konttoriin. Mutta juuri samoihin aikoihin mieleni vain yhä ratkaisevammin etääntyi kaikesta sellaisesta, mitä en voinut olla pitämättä alempana ammattina. Näyttämölle tahdoin omistaa kaiken toimintani, sillä saavuttaa onneni ja tyydytykseni.

Muistan vielä erään runon, joka varmaankin on papereideni joukossa ja jossa traagillisen runouden runotar ja eräs toinen naisolento, jolla olin olennoinut elinkeinoa, tulisesti kiistelivät minun arvoisasta henkilöstäni. Koko kyhäelmä on jonninjoutava, enkä muista, ovatko säkeet minkään arvoisia. Mutta nähtävä se teidän olisi siinä vallitsevan pelon, kammon, rakkauden ja intohimon vuoksi. Kuinka tarkoin olinkaan kuvannut vanhan perheen emännän: hame helmoista ylös vyötettynä, avaimet kupeella, sankalasit nenällä, aina ahkerana, aina liikkeellä, torailevana ja kitsaana, pikkumaisena ja vastaanhangoittelevana! Kuinka surkeaksi esitinkään sen henkilön kohtalon, jonka tuli hänen komentonsa alle taipua ja hänen orjanaan otsansa hiessä ansaita jokapäiväinen leipänsä.

Kuinka toisenlaisena esiintyikään tuo toinen runotar! Mikä ihana ilmestys murheelliselle sielulle! Ihana muodoiltaan, olemukseltaan ja esiintymisessään kuin vapauden tytär. Itsetunto antoi hänelle arvokkuutta ja uljuutta. Hänen vaatteensa olivat hänen olemuksensa mukaiset, ne verhosivat jokaista jäsentä tekemättä niitä jäykiksi, ja kankaan runsaat laskokset kertasivat kuin tuhatkertainen kaiku tuon jumalaisen olennon hurmaavia liikkeitä. Mikä vastakohta! Ja voit helposti arvata, mille puolen minun sydämeni asettui. Myöskään ei oltu mitään unohdettu, mikä teki runottareni selvästi tunnettavaksi. Kruunut ja tikarit, käädyt ja naamiot, sellaisina kuin ne edeltäjiltäni olin saanut, oli runoelmassani myös omistettu hänelle. Runotarten kilpaottelu oli kiivas, kummankin vuorosanat olivat sävyltään ja muodoltaan aivan vastakkaiset, koskapa neljissätoista oleva tavallisesti on tottunut maalaamaan mustan ja valkean aivan vieretysten. Vanha nainen puheli niinkuin sen sopii, joka poimii nuppineulankin permannolta, tuo toinen taas niinkuin se, joka lahjoittelee kuningaskuntia. Vanhan naisen varoittavat uhkaukset eivät tehonneet. Käänsin jo selkäni minulle luvattuihin rikkauksiin: perinnöttömänä ja paljaaksi riisuttuna antauduin runottarelle, joka heitti minulle kultaisen huntunsa ja verhosi minun alastomuuteni. –

Jos olisin osannut aavistaa, armaani, Wilhelm huudahti, puristaen samalla Marianea itseään vasten, että olisi tuleva aivan toinen, suloisempi jumalatar, joka vahvistaisi minua päätöksessäni ja seuraisi minua valitsemallani tiellä, – kuinka paljoa kauniimman käänteen runoelmani olisikaan saanut, kuinka mielenkiintoiseksi olisikaan sen loppu muodostunut! Mutta mitä sinun sylistäsi löydän, ei ole runoa, se on totta ja elämää. Nauttikaamme suloista onneamme täysin siemauksin.

Hänen käsivartensa puristukseen, hänen yhä äänekkäämpänä ja vilkkaampana kaikuvaan puheeseensa oli Mariane herännyt ja salasi hyväilyillä, kuinka hämillään hän oli. Hän ei nimittäin ollut kuullut sanaakaan rakastajansa kertomuksen loppuosasta, ja toivokaamme, että sankarimme on toiste löytävä mieliaiheillensa tarkkavaampia kuulijoita.

YHDEKSÄS LUKU.

Näin Wilhelm vietti yönsä salatun rakkautensa nautinnossa, päivänsä uusien autuaallisten hetkien odotuksessa. Jo silloin, kun kaipuu ja toivo veti häntä Marianen puoleen, hän tunsi kuin uudestaan elävänsä, hän tunsi, että hänestä alkoi tulla toinen ihminen. Nyt hän oli Marianeen yhdistetty, mielitekojen tyydytys oli tullut hurmaavaksi tottumukseksi. Hänen sydämessään paloi halu jalostaa intohimonsa esinettä, kohottaa hänen mielensä, tuo armas tyttö, ylös niihin korkeuksiin, missä hän itse eli. Pieninkin erossaolo täytti Wilhelmin sielun, niin että hän vain ajatteli Marianea. Jos tyttö muutoinkin oli ollut välttämätön, niin ei hän nyt voinut olla ilman häntä, sillä hän oli Marianeen yhdistetty kaikilla niillä siteillä, mitkä yhdistävät miehen naiseen. Hänen puhdas sielunsa tunsi, että Mariane oli puolet, jopa enemmän kuin puolet hänestä itsestään. Hänen kiitollisuutensa ja hellä kiintymyksensä oli vailla rajoja.

Marianekin osasi jonkun aikaa ylläpitää itsessään tätä harhakuvittelua. Hän tunsi samaa riemukasta onnea kuin Wilhelmkin. Ah! Kunpa vain ei tuon tuostakin moitteen kylmä käsi olisi hipaissut hänen sydäntään! Eipä edes Wilhelmin rintaa vasten nojatessaan hän ollut turvassa tuolta kosketukselta, eipä edes hänen rakkautensa siipien suojissa levätessään. Taas aivan yksin ollessaan ja laskeuduttuaan niistä rusopilvistä, joihin Wilhelmin intohimo hänet kohotti, alas oman asemansa selvään tietoisuuteen, Mariane oli säälittävä. Sillä kevytmielisyys auttoi häntä, niin kauan kuin hän voi olla mitään ajattelematta ja niin kauan kuin hän petti itseään omaan tilaansa nähden tai, paremmin sanoen, ei sitä tuntenut. Hän koki elämänsä vaiheet yksitellen esiintyvinä ilmiöinä: ilo ja kyllästyminen tulivat vuorotellen, nöyryytyksen korvasi turhamaisuus ja puutteen useinkin hetkellinen ylellisyys. Hän voi puolustautua sillä, että pakko ja tottumus olivat hänen lakinsa, ja niin kauan oli helppo ravistaa luotaan hetkestä toiseen ja päivästä päivään kaikki epämieluisat tunteet. Mutta nyt tyttö raukka oli saanut kokea hetkiä, jolloin hän oli siirtyneenä parempaan maailmaan, hän oli ikäänkuin ylhäältä käsin, kirkkauden ja riemun maailmasta katsellut alas elämänsä tyhjyyteen ja viheliäisyyteen; hän oli tuntenut, mikä kurja olento sellainen nainen on, joka ei halujen keralla samalla herätä rakkautta ja kunnioitusta. Hän huomasi, ettei hän ulkonaisesti eikä sisäisesti ollut missään kohden parantunut. Hänellä ei ollut mitään, mitä hän voi itsessään ylentää. Katsellessaan itseensä ja etsiessään hän havaitsi sielunsa tyhjäksi, eikä hänen sydämessään ollut mitään tukikohtaa. Kuta surullisempi tämä tila oli, sitä kiivaammin hänen hellä tunteensa kietoutui kiinni ystävään. Marianen intohimo kasvoi päivä päivältä, samoinkuin se vaara, että hän kadottaisi Wilhelmin, päivä päivältä yhä läheni.

Wilhelm sitävastoin leijaili onnellisena yläilmoissa. Hänellekin oli avautunut uusi maailma, mutta täynnä ihania näköaloja. Tuskin oli ensi riemun ylenpalttisuus vaimentumassa, kun hänellä jo oli kirkkaana sielunsa edessä se, mikä hänessä tähän saakka oli hämäränä tuntona liikkunut ja liekehtinyt. Hän on omasi! Hän on sinulle antautunut! Hän, tuo armas, kaivattu, jumaloitu olento, hän on sinulle uskollisuuden lupauksin antautunut; mutta hän ei ole antautunut kiittämättömän turviin. Kaikkialla, missä Wilhelm liikkui ja oli, hän keskusteli itsensä kanssa. Hänen sydämensä oli alituisesti ylitsevuotava, ja hän saneli itselleen, kauniiden sanojen tulvehtiessa, mitä ylevimpiä aikomuksia. Hän luuli ymmärtävänsä selvästi sen viittauksen, minkä kohtalo hänelle Marianessa tarjosi, jotta hän voisi temmata itsensä irti tyrehtyneestä, tympeytyneestä porvarillisesta elämästä, josta hän jo niin kauan oli halunnut päästä vapautumaan. Hänestä tuntui varsin helpolta jättää isänsä koti ja omaiset. Hän oli nuori ja uusi maailmassa, ja rakkaus oli kohottanut hänen rohkeuttansa etsiä onnea ja tyydytystä vaikka maailmanääristä. Hänelle oli nyt selvää, että hän oli syntynyt teatteria varten. Tuo korkea päämäärä, jonka hän näki eteensä asetetuksi, näytti hänestä läheisemmältä, kun hän siihen pyrki Marianen kädestä kiinnipitäen, ja itsetyytyväisen vaatimattomana hän näki itsessään sen oivallisen näyttelijän, sen tulevan kansallisteatterin luojan, jonka ilmestymistä hän niin usein oli kuullut hartaasti odotettavan. Kaikki se, mikä hänen sielunsa sisimmissä komeroissa tähän saakka oli uinunut, alkoi herätä. Rakkautensa väreillä hän kirjavista ajatuksistaan usvaiselle taustalle loi taulun, jonka hahmot tosin olivat ääriviivoiltaan epäselviä, mutta juuri siitä syystä kokonaisuus tuntui sitä viehättävämmältä.

KYMMENES LUKU.

Hän istui nyt kotona, kaiveli papereitaan ja varustausi matkaan. Kaikki, mikä muistutti häntä siitä, mikä tähän saakka oli ollut hänen elämänmääränään, oli pantu syrjään. Hän tahtoi vaeltaessaan ulos maailmaan olla vapaa kaikista epämieluisista muistoista. Vain kaunotaiteen tuotteet, runoilijat ja kriitikot, pääsivät tuttuina ystävinä valittujen joukkoon. Kun hän siihen saakka oli varsin vähän hyväkseen käyttänyt taiteentuomareita, sai hänen opinhalunsa uutta virikettä hänen jälleen selaillessaan kirjojaan ja huomatessaan, että tietopuoliset teokset vielä olivat enimmäkseen aukileikkaamatta. Täysin vakuutettuna tällaisten teosten välttämättömyydestä hän oli useita niistä itselleen hankkinut voimatta parhaimmallakaan tahdolla lukemisessaan päästä yhdessä ainoassakaan edes puoliväliin.

Sitävastoin hän oli kahta innokkaammin turvautunut esikuviin ja itse yritellyt kaikissa niissä kirjallisuuden lajeissa, joihin hän oli tutustunut.

Werner astui sisään ja, nähdessään ystävänsä tuttujen vihkojen kimpussa, huudahti: Joko taas noissa papereissa? Lyön vetoa, ettet aio ainoatakaan niistä saattaa loppuun! Sinä selailet ne läpi taas ja uudestaan ja aloitat joka tapauksessa jotakin uutta.

Loppuun saattaminen ei ole oppilaan tehtävä, riittää hyvin, jos hän harjoittelee.

Mutta kuitenkin tekee valmiiksi, niin hyvin kuin voi.

Ja kuitenkin voitaneen kysyä, eikö olisi hyviä toiveita juuri sellaisesta nuorukaisesta, joka on valmis huomaamaan, milloin hän on menetellyt taitamattomasti, ei jatka työskentelyään eikä tuhlaa työtä eikä aikaa sellaiseen, millä ei koskaan voi olla arvoa.

Tiedän kyllä, ettet koskaan ollut mies saamaan mitään päätökseen; väsyit aina, ennenkuin puoliväliin oli päästy. Muistat kai kuinka usein nukketeatterimme johtajana ollessasi valmistettiin kääpiöseurueellemme uudet puvut ja leikattiin uudet näyttämökoristeet? Milloin oli esitettävä tämä, milloin tuo murhenäytelmä, ja enintään esitit yhteen kertaan viidennen näytöksen, missä toiminta oli oikein kirjavaa ja sotkuista ja henkilöt surmasivat toisensa.

Jos noista ajoista tahdot puhella, niin kuka oli syynä siihen, että ratkotimme nukillemme kyhätyt ja ruumiiseen kiinni ommellut vaatteet irti ja kulutimme rahaa runsaaseen ja tarpeettomaan puvustoon? Etköpähän sinä juuri ollut aina hankkimassa milloin mitäkin uutta nauhanpätkää, ja etkö osannut kiihdyttää ja hyväksi käyttää minun teatteri-intoani?

Werner päästi naurun huudahtaen: Muistan kyllä yhä vielä ilokseni, että hankin itselleni etua teidän näyttämötepastuksistanne, kuten hankkijat sodasta. Varustaessani teidät Jerusalemin vapautukseen sain kauniit voitot, kuten aikoinaan venetsialaiset samanlaisissa olosuhteissa. Mielestäni ei maailmassa ole mitään järjellisempää, kuin on hyötyminen toisten hullutuksista.

Eipä tiedä, eikö olisi jalompaa parantaa ihmiset heidän hullutuksistaan.

Mikäli heitä tunnen, olisi se kai turha pyrkimys. Jo yhden ainoankin ihmisen tekeminen viisaaksi ja rikkaaksi vaatii ponnistusta, ja enimmäkseen se käy toisten kustannuksella.

Sattuupa juuri parahiksi käsiini "Nuorukainen tienhaarassa", vastasi Wilhelm, vetäessään esille vihkosen toisten paperien joukosta. Se on ainakin kirjoitettu valmiiksi, olkoon se sitten muutoin minkälainen tahansa.

Viskaa se pois, heitä se tuleen! oli Wernerin vastaus. Kyhäyksesi ei ole vähimmässäkään määrin kehuttava. Jo tuonoin tämä kappale minua harmitti ja se herätti isässäsi mielipahaa. Voihan olla, että säkeet ovat varsin näppärät, mutta esitystapa on perin juurin väärä. Muistuu vielä mieleeni henkilöksi kuvaamasi liike-elämä, tuo sinun kurttunaamainen, surkea Sibyllasi. Olet varmaankin keksinyt esikuvasi jostakin viheliäisestä rihkamapuodista. Kaupasta sinulla ei silloin ollut mitään käsitystä. En tiedä, kenellä olisi ja kenellä voisi olla avarakatseisempi mieli kuin kauppiaalla. Kuinka hyvän yleissilmäyksen saammekaan siitä järjestyksestä, missä suoritamme liiketoimemme! Se sallii meidän joka hetki luoda yleiskatsauksen itse kokonaisuuteen, meidän tarvitsematta antaa yksityiskohtien häiritä itseämme. Mitä etuja onkaan kaksinkertaisesta kirjanpidosta kauppiaalle! Se on ihmishengen kauneimpia keksintöjä, ja jokaisen hyvän isännän on se taloudessaan otettava käytäntöön.

Suo anteeksi, sanoi Wilhelm hymyillen, sinun lähtökohtanasi on muoto, niinkuin se olisi itse asia. Tavallisesti te yhteenlaskuinenne ja tilitaseinenne unohdatte elämän varsinaisen lopputuloksen.

Valitettavasti et, hyvä ystävä, näe, kuinka muoto ja asia tässä ovat yksi ja sama; toinen ei voisi olla olemassa ilman toistaan. Järjestys ja selvyys antaa lisää halua säästämiseen ja ansaitsemiseen. Ihminen, joka ei osaa taloutta hoitaa, on tietämättömyydessään tyytyväinen; häntä ei huvita laskea yhteen eriä, jotka hän on velkaa. Sitävastoin ei hyvälle isännälle voi mikään olla mieluisampaa kuin laskea yhteen varttuvan menestyksen summat. Eipä edes tappio, jos hän sellaisen mieliharmikseen yllättääkin, häntä peloita, sillä hän tietää heti paikalla, mitä saavutettuja voittoja hänen on pantava toiseen vaakakuppiin. Olen varma, rakas ystävä, että, jos vain kerran voisit päästä meidän liiketoimiemme oikeaan makuun, saisit kyllä sen vakaumuksen, että monet hengenlahjat tälläkin alalla voivat päästä vapaasti kehittymään.

On mahdollista, että tämä matka, johon hankkiudun, on saava minut ajattelemaan toisin.

Aivan varmaan! Usko minua, sinun tarvitsee vain nähdä suuripiirteistä toimintaa muuttuaksesi meikäläiseksi. Kun sinä tulet takaisin, olet mielihalusta liittyvä niihin, jotka tavaranvälityksen ja kaupankäynnin eri muotoja hyväkseen käyttäen osaavat itselleen temmata osan siitä rahasta ja hyvinvoinnista, joka maailmassa on alituisessa kiertokulussa. Luo katseesi eri maanosien luonnollisiin ja keinollisiin tuotteisiin, huomaa, kuinka niistä vaihtuessaan kädestä käteen on tullut tarvikkeita. Mikä mieluisa, hengen kykyä vaativa huolenpito onkaan kysymyksessä, kun on oltava selvillä kaikesta, mitä kullakin hetkellä enimmin kaivataan ja kuitenkin joko puuttuu tai on vaikeasti saatavissa, hankittava helposti ja nopeasti jokaiselle, mitä hän vaatii, varovasti osattava panna varastoon ja käytettävä hyväksi niitä etuja, mitä tämän suuren kiertokulun jokainen hetki tarjoaa! Kas tällainen toiminta, niin minusta tuntuu, on omiansa tuottamaan jokaiselle, jolla on päätä, suurta iloa.

Wilhelm ei näyttänyt vastahakoiselta, ja Werner jatkoi: Käy vain aluksi parissa kauppakaupungissa, parissa satamassa, ja liike-elämä on tempaava sinut mukaansa. Kun saat nähdä, kuinka suuret ihmisjoukot siellä ovat toimessa, kun saat nähdä, mistä mitkin tavarat tulevat ja minne ne menevät, niin varmasti olet sinäkin ilolla näkevä niiden kulkevan omien käsiesi välitse. Vähäpätöisimmänkin tavaran näet koko kaupankäynnin suuressa yhteydessä, ja juuri siksi, että kaikki lisää kiertokulkua, josta sinun elämäsi saa ravintonsa, et pidä mitään vähäpätöisenä.

Werner, joka keskusteluissaan Wilhelmin kanssa kehitti arvostelukykyään, oli tottunut ylevältä kannalta ajattelemaan omaa ammattiaan, omia liiketoimiaan, ja uskoi aina tekevänsä niin suuremmalla oikeutuksella kuin hänen muutoin kyllä ymmärtäväinen ja kunnon ystävänsä, joka, kuten hänestä tuntui, antoi suurimman arvon ja koko sielunsa sellaiselle, mikä maailmassa oli epätodellisinta. Usein hän ajatteli, että tämän väärän innostuksen täytyi olla voitettavissa ja että noin hyviin ihmisen täytyi olla oikealle tielle ohjattavissa. Tässä toivossa hän jatkoi puheluaan. Tämän maailman isoiset ovat vallanneet maan, he elävät komeudessa ja ylellisyydessä. Pieninkin kolkka maanosaamme on jo saanut omistajansa, kukin omistusoikeus on vahvistettu, virat ja muut porvarilliset toimet tuottavat vähän tuloa; missä on siis olemassa oikeutetumpaa elinkeinoa, helpompaa ansiota kuin kauppa? Jos tämän maailman ruhtinailla on valtansa alla joet, tiet, satamat ja he ottavat siitä, mikä niiden kautta ja ohitse kulkee, suuren voiton, – emmekö me ilolla käyttäisi hyväksemme tilaisuutta ottamalla toiminnallamme tullia niistä tavaroista, jotka osaksi ihmisten tarve osaksi ylimielisyys ovat tehneet välttämättömiksi? Ja voin sinulle vakuuttaa, että sinä, jos vain tahtoisit käyttää runollista mielikuvitusvoimaasi, voisit asettaa minun jumalattareni voittamattomana omaasi vastaan. Hän tosin kyllä mieluummin pitää kädessään öljypuunvirpeä kuin miekkaa. Tikaria ja kahleita hän ei edes tunnekaan, mutta kruunuja hänkin jakelee suosikeilleen, kruunuja, jotka – olkoon sanottu halveksimatta tuota toista jumalatarta – loistavat täysipainoisesta, lähteestä ammennetusta kullasta ja helmistä, jotka hän aina toimeliaiden palvelijoidensa avulla on noutanut meren syvyydestä.

Wilhelmiä tämä hyökkäys hieman harmitti; mutta hän salasi närkkäytensä, sillä hän muisti, että Werner tavallisesti tyynin mielin kuunteli hänen omiakin mielenpurkauksiaan. Sitäpaitsi hänellä oli tarpeeksi kohtuudentuntoa suodakseen kernaasti, että kullakin omasta ammatistaan oli mitä parhaimmat ajatukset, kunhan vain hänen omansa, jolle hän intohimoisesti oli antautunut, jätettiin arvoonsa.

Ja sinulle, Werner huudahti, sinulle, joka niin sydämestäsi olet mukana kaikissa inhimillisissä asioissa, mikä avautuukaan näytelmä, kun sen menestyksen, joka seuraa rohkeita yrityksiä, saat omien silmiesi edessä nähdä tulevan ihmisten osaksi! Mikä onkaan hurmaavampi nähtävyys kuin alus, joka onnelliselta matkaltaan jälleen saapuu, joka runsaine saaliineen aikaisin palajaa! Ei ainoastansa sukulainen, tuttava, osakas – vaan kuka tahansa vieras katselija on ihastuksissaan nähdessään, millä riemulla alukseensa kytkettynä ollut laivuri hyppää maihin, jo ennenkuin hänen kolmimastoisensa on laituriin vielä koskenutkaan, tuntee olevansa vapaa ja nyt voi toimittaa luotettavan maan huostaan, minkä hän kavalalta vedeltä on riistänyt. Ei vain numeroina, ystäväni, meille voitto ilmene; onni on elävien ihmisten jumalatar, ja hänen suosiotaan todella tutaksemme on meidän elettävä ja nähtävä ihmisiä, jotka täysin innoin ponnistelevat ja tervein aistimin nauttivat.

YHDESTOISTA LUKU.

On jo aika meidän lähemmin tutustua myös molempien ystäviemme isiin. Heissä me näemme kaksi ajatustavaltaan varsin erilaista miestä, joiden mielensuunta siinä kohden kävi yksiin, että he pitivät kauppaa jaloimpana toimena ja molemmat mitä tarkkaavimmin pitivät silmällä jokaista etua, minkä jokin liikelaskelma voi heille tuottaa. Vanha Meister oli heti isänsä kuoleman jälkeen muuttanut rahaksi kalliin kokoelman maalauksia, kynä- ja vaskipiirroksia sekä muinaisesineitä, talonsa perustuksista lähtien uusimman makusuunnan mukaan rakentanut ja sisustanut sekä kaikin mahdollisin tavoin sijoittanut muun omaisuutensa tuottoisuutta silmällä pitäen. Melkoisen osan siitä hän oli antanut kaupankäyntiin vanhalle Wernerille, joka oli tunnettu toimeliaaksi liikemieheksi ja jonka kauppayrityksiä tavallisesti onni suosi. Mutta vanha Meister ei mitään niin hartaasti toivonut kuin voivansa antaa pojallensa ominaisuuksia, joita häneltä itseltään puuttui, ja jättää lapsilleen jälkeensä sellaista hyvää, jonka omistamista hän piti suurimmassa arvossa. Tosin hän tunsi erikoista mielihalua siihen, mikä on komeata, sellaiseen, mikä pistää silmään, mutta millä samalla tuli olla sisäinen arvo ja kestävyys. Hänen talossaan tuli kaiken olla lujatekoista ja jykevää, varastoja runsaasti, hopea-astioiden raskaita, pöytäkaluston kallisarvoista. Mutta sen sijaan oli vieraita harvoin, sillä kustakin ateriasta muodostui juhla, jota ei kustannusten eikä puuhan tuottaman hankaluuden vuoksi voitu usein toistaa. Hänen taloutensa kulki rauhallista ja yksitoikkoista menoaan, ja se, mikä siinä liikkui ja uudistui, oli juuri sellaista, mikä ei kellekään tuottanut mitään nautintoa.

Aivan päinvastaista elämää vietti vanha Werner yksitotisessa ja pimeässä talossaan. Suoritettuaan liiketehtävänsä ahtaassa konttorihuoneessaan ikivanhan pulpetin ääressä hän tahtoi tämän työn jälkeen hyvin syödä ja mikäli mahdollista vielä paremmin juoda. Hän ei myöskään voinut herkkujaan yksin nauttia; perheen ohella hänen täytyi aina nähdä pöydässään ystävänsä, kaikki vieraat, jotka vain olivat hänen liikkeensä kanssa suhteissa. Hänen tuolinsa olivat ikivanhat, mutta hän kutsui joka päivä jonkun niillä istumaan. Hyvät ruokalajit herättivät vieraiden huomiota, eikä kukaan huomannut, että ne tuotiin pöytään aivan arkipäiväisissä astioissa. Hänen kellarissaan ei ollut paljon viinejä, mutta se, mikä oli juotu loppuun, korvattiin tavallisesti paremmalla.

Näin elivät nuo molemmat isät, jotka tavantakaa tulivat yhteen, neuvottelivat yhteisistä liiketoimista ja juuri tänään päättivät Wilhelmin lähettämisestä matkalle kauppa-asioissa.

Hän saakoon katsella ympärilleen maailmassa, sanoi vanha Meister, ja samalla suoritelkoon liikeasioitamme vierailla paikkakunnilla. Nuorelle ihmiselle ei voi tehdä sen suurempaa hyvää tekoa, kuin että tutustuttaa hänet hyvissä ajoin hänen elämäntehtäväänsä. Teidän poikanne on retkeltänsä palannut sellaisella menestyksellä ja osannut suorittaa asiansa niin hyvin, että olen varsin utelias näkemään, mitenkä minun vesani on osaava suoriutua. Pelkään hänen vaativan enemmän oppirahoja kuin teidän poikanne.

Vanha Meister, jolla oli suuret käsitykset pojastaan ja tämän kyvyistä, lausui nämä sanat siinä toivossa, että ystävä väittäisi vastaan ja ryhtyisi kehumaan nuorukaisemme erinomaisia lahjoja. Mutta tässäpä hän pettyi. Vanha Werner, joka käytännöllisissä asioissa ei luottanut kehenkään, jota hän ei ollut koetellut, vastasi tyynesti: On koeteltava kaikkea. Voimme lähettää hänet aivan samoja teitä, annamme hänelle ohjeet, joita hänen on noudatettava, on perittävä eräitä velkoja, uudistettava vanhoja tuttavuuksia ja hankittava uusia. Hän voi myös auttaa meitä spekulatsioniemme onnistumisessa, joista minä äsken kanssanne puhuin, sillä jollei hanki tarkkoja tietoja itse paikalla, ei voi paljoakaan, aikaansaada.

Hän saa hankkiutua matkalle, vastasi vanha Meister, ja lähteä niin pian kuin mahdollista. Mistä saamme hänelle hevosen, joka on sopiva tätä retkeä varten?

Sitä ei tarvitse kaukaa etsiä. Eräs H:ssa asuva rihkamakauppias, joka on meille vielä hieman velkaa, mutta muutoin on kunnon mies, on tarjonnut minulle hevosen maksun asemesta. Minun poikani sen tuntee, se kuuluu olevan varsin käyttökelpoinen eläin.

Hän saa itse käydä sen hakemassa. Hän saa lähteä postivaunussa H:hon ja hän on ylihuomenna hyvissä ajoin takaisin. Sillä aikaa hänen matkalaukkunsa ja kirjeet laitetaan kuntoon, ja niin hän voi tulevan viikon alussa aloittaa matkansa.

Wilhelm kutsuttiin sisään ja hänelle tehtiin selkoa äskeisestä päätöksestä. Kukapa olisikaan ollut iloisempi kuin hän nähdessään keinot aikeidensa toteuttamiseksi käsissään, tilaisuuden ilman omaa myötävaikutustaan valmiina edessään! Niin suuri oli hänen intohimonsa, niin puhdas hänen vakaumuksensa, että hän menetteli täysin oikein pyrkiessään vapaaksi tähänastisen elämänsä painon alta ja antautuessaan uudelle, jalommalle uralle, ettei hänen omaatuntoansa vähintäkään koskenut, vaikk'ei hän tuntenut mitään surua, jopa hän pikemmin piti pyhänä tätä petosta. Hän oli varma siitä, että vanhemmat ja sukulaiset ajan oloon ylistäisivät ja siunaisivat häntä tästä hänen askelestaan, hän tunsi näkevänsä näissä yhteensattuvissa asianhaaroissa johtavan kohtalon käden.

Kuinka pitkältä tuntuikaan hänestä aika yöhön saakka, siihen hetkeen saakka, jolloin hän saisi nähdä jälleen rakastettunsa! Hän istui huoneessaan ja mietti matkasuunnitelmaansa, kuten ovela varas tai silmänkääntäjä vankeudessa useinkin pujottaa jalkansa irti lukituista ketjuista, ylläpitääkseen itsessään sitä luuloa, että hänen pelastuksensa on mahdollinen, vieläpä on lähempänä kuin lyhytnäköiset vartijat luulevat.

Vihdoinkin löi odotettu öinen hetki. Hän poistui kotoaan, ravisti päältään kaiken raskaan mielen ja vaelsi pitkin hiljaisia katuja. Isolla torilla hän kohotti kätensä taivasta kohti, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi jättänyt kaiken taakseen: hän oli irroittaunut kaikesta. Hän ajatteli milloin lepäävänsä rakastettunsa sylissä, milloin taas olevansa hänen kanssaan häikäisevien näyttämölaitteiden keskellä, hän leijaili runsaiden toiveiden avaruuksissa, ja yövahdin huuto vain muistutti hänelle, että hän vielä vaelsi tämän maan kamaralla.

Hänen rakastettunsa tuli häntä portaihin vastaan, ja kuinka kauniina, kuinka herttaisena! Uudessa yöpuvussaan hän otti rakastajansa vastaan, eikä Wilhelm luullut koskaan nähneensä häntä niin hurmaavana. Näin Mariane vihki poissaolevan rakastajansa lahjan läsnäolevan syleilyssä ja todellisella intohimolla tuhlaamalla jakeli lemmikilleen hyväilyjensä runsaudesta, sikäli kuin luonto innoitti ja taito oli opettanut, ja tarvinneeko kysyä, tunsiko Wilhelm itsensä onnelliseksi, tunsiko hän itsensä autuaaksi.

Hän ilmaisi Marianelle mitä oli tapahtunut ja kertoi hänelle ylimalkaisesti suunnitelmansa ja toiveensa. Hän tahtoi ensin hakea itselleen paikan, sitten noutaa hänet; hän toivoi, ettei Mariane häneltä kieltäisi kättänsä. Mutta tyttö rukka oli ääneti, salasi kyyneleensä ja painoi ystäväänsä rintaansa vasten. Vaikkakin Wilhelm heti selitti hänen vaikenemisensa mitä parhaimmin, olisi hän toki toivonut saavansa vastauksen, varsinkin kun hän lopuksi ujosti ja ystävällisesti kysäisi ystävättäreltään, eikö tämä jo antaisi hänelle isyyden toiveita. Mutta tähän Mariane vastasi pelkällä huokauksella ja suudelmalla.

KAHDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna Mariane heräsi vain uuteen ikävään. Hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi, ei tahtonut nähdä päivää, pysyi vuoteessaan ja itki. Vanha Barbara istuutui hänen vierelleen, koetti häntä rohkaista ja lohduttaa. Mutta hänen ei onnistunut niinkään nopeasti parantaa haavoittunutta sydäntä. Nyt oli se hetki lähellä, jota tyttö raukka oli ajatellut ja aavistanut elämänsä viimeiseksi. Voiko tuntea olevansa tuskallisemmassa asemassa? Hänen lemmittynsä lähti pois, kiusallinen rakastaja uhkasi saapua, ja suurin onnettomuus oli edessä, jos molemmat, kuten helposti voi sattua, kerran kohtaisivat toisensa.

Rauhoitu, sydänkäpyseni! huudahti vanhus. Älä itkulla pilaa kauniita silmiäsi! Onko nyt niin suuri onnettomuus, jos onkin kaksi rakastajaa? Ja joskin voit vain toiselle lahjoittaa hellyytesi, niin ole ainakin kiitollinen toiselle, joka siihen katsoen, kuinka hyvin hän sinusta huolta pitää, ansaitsee sinulta ystävän nimen.

Rakastajallani oli se aavistus, vastasi Mariane kyynelsilmin, että meitä odottaa ero. Uni on hänelle ilmaissut sen, mitä häneltä niin huolellisesti koetamme salata. Hän uinui niin rauhallisena minun kupeellani. Yht'äkkiä kuulen hänen änkyttävän tuskaisia, käsittämättömiä ääniä. Minä käyn levottomaksi ja herätän hänet. Ah! Millä rakkaudella, kuinka hellästi, ja tulisesti hän minua syleili! Oi Mariane! hän huudahti, mistä kauhistuttavasta asemasta oletkaan minut pelastanut? Minä näin unta, hän jatkoi, että minä, sinusta erotettuna, olin tuntemattomassa seudussa; mutta sinun kuvasi väikkyi edessäni. Näin sinut ihanalla kukkulalla, aurinko valaisi koko seutua; kuinka hurmaavalta minusta näytitkään! Mutta ei kestänyt kauaa, kun jo näin kuvasi liukuvan alaspäin, yhä alemmaksi ja alemmaksi. Minä ojensin käteni sinua kohti, ne eivät yltäneet halki etäisyyden. Yhä aleni sinun kuvasi ja lähestyi suurta järveä, joka avarana lepäsi kukkulan juurella, pikemmin suo kuin järvi. Yht'äkkiä eräs mies ojensi sinulle kätensä; hän näytti tahtovan viedä sinut ylös, mutta talutti sinua sivullepäin ja näytti vetävän sinua perässään. Minä huusin, kun en sinua voinut saavuttaa; toivoin voivani sinua varoittaa. Kun yritin kulkea, tuntui maa minua pitävän kiinni; kun pääsin kulkemaan, esti minua vesi, ja vieläpä huutoni tukahtuivat ahdistettuun rintaan. – Näin kertoi ystävä raukkani tointuessaan kauhustaan minun sylissäni ja ylisti itseään onnelliseksi nähdessään, kuinka autuaallisin todellisuus oli karkoittanut hirvittävän unen.

Vanhus koetti parhaansa mukaan arkipäiväisillä asioillansa houkutella ystävänsä runollisuuden alas karun elämän piiriin käyttäen tällöin apunaan sitä oivallista tapaa, jota linnustajat tavallisesti menestyksellä käyttävät koettaessaan matkia pillillä niiden lintujen ääniä, joita he pian ja joukoittain haluavat ansaansa saada. Hän kehui Wilhelmiä, ylisti hänen ulkomuotoaan, hänen silmiään ja rakkauttaan. Tyttö rukka kuunteli häntä mielellään, nousi ylös, antoi pukea itsensä ja näytti rauhallisemmalta. Lapsukaiseni, armaani, jatkoi vanhus imarrellen, en tahdo saattaa sinua murheelliseksi, en loukata, en aio riistää sinulta onneasi. Tahdotko ymmärtää väärin aikeeni ja oletko unohtanut, että aina olen pitänyt enemmän huolta sinusta kuin itsestäni? Sano minulle vain mitä haluat; koetamme sitten katsoa mitä saamme aikaan.

Mitäpä osaisin tahtoa? vastasi Mariane. Olen kurja, kaikeksi elämäniäkseni kurja. Rakastan häntä, joka minua rakastaa. Nythän minun on pakko hänestä erota, enkä tiedä, kuinka voin sen kestää. Norberg tulee, jonka varassa on koko toimeentulomme ja jota vailla emme voi olla. Wilhelm on varsin niukoissa varoissa, hän ei voi mitään hyväkseni tehdä.

Niin, hän on pahaksi onneksi niitä rakastajia, joilla ei ole tarjottavana muuta kuin sydämensä, ja juuri sellaisilla on suurimmat vaatimukset.

Älä pilkkaa! Tuo onneton aikoo jättää kotinsa, mennä teatteriin ja tarjota minulle kätensä.

Neljä tyhjää kättä meillä jo on ennestään.

En voi valita, Mariane jatkoi, ratkaise sinä. Sysää minut tuonne tai tänne, se sinun on vain tiedettävä, että minulla luultavasti on sydämeni alla pantti, jonka tulisi meidät vielä enemmän kiinnittää toisiimme. Ota tämä huomioon ja päätä, kenet minun on hylättävä ja ketä seurattava.

Lyhyen vaitiolon jälkeen vanhus huudahti: Nuoriso se aina horjuu äärimmäisyyksien välillä. Minusta ei mikään ole luonnollisempaa kuin yhdistää kaikki, mikä meille tuo nautintoa ja etua. Jos rakastat toista, niin maksakoon toinen. Siitä vain nyt on kysymys, että olemme kyllin viisaat pitääksemme molemmat erillään.

Tee mitä tahdot, en osaa mitään ajatella; mutta minä tahdon noudattaa mieltäsi.

Meillä on se etu puolellamme, että voimme ottaa syyksi teatterinjohtajan itsepäisyyden, hän kun on ylpeä seurueensa hyvistä elämäntavoista. Kumpikin rakastaja on jo tottunut esiintymään salassa ja varovaisesti. Hetkestä ja tilaisuudesta olen minä pitävä huolta. Sinun tulee vain tästä lähin näytellä sitä osaa, minkä sinulle määrään. Kuka tietää, mikä seikka meidät vielä auttaa pälkähästä. Kunpa vain Norberg tulisi nyt, kun Wilhelm on poissa! Kuka kieltää sinua ajattelemasta toista toisen sylissä? Toivotan onnea, että saisit pojan; hän on saapa rikkaan isän.

Nämä kuvittelut olivat vain lyhyeksi ajaksi saaneet Marianen paremmalle mielelle. Hän ei voinut saattaa tilaansa sopusointuun tunteensa eikä vakaumuksensa kanssa. Hän toivoi unohtavansa nämä tuskalliset seikat, ja tuhannet pikkuasiat olivat sittenkin häntä niistä muistuttamassa.

KOLMASTOISTA LUKU.

Wilhelm oli lähtenyt tuolle lyhyelle matkalleen. Kun hän ei tavannut kauppatuttavaansa kotoa, antoi hän suosituskirjeen poissaolevan puolisolle. Mutta tältäkään hän ei kysymyksiinsä saanut kaipaamiansa tietoja, kun rouva oli kiivaassa mielentilassa ja koko talo aivan sekaisin.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan, kun rouva jo uskoi hänelle (eikä se myöskään ollut salassa pidettävissä), että hänen tytärpuolensa oli lähtenyt erään näyttelijän matkaan. Tuo mies oli juuri äsken eronnut eräästä pienestä teatteriseurueesta, oleskellut paikkakunnalla ja antanut opetusta ranskan kielessä. Tuskan ja suuttumuksen vallassa isä oli rientänyt jouduttamaan viranomaisia, jotta pakolaisia lähdettäisiin takaa ajamaan. Rouva oli kiukuissaan tyttärelleen, parjasi rakastajaa, niin ettei kummallekaan jäänyt mitään kiittämisen arvoista jäljelle, valitti monin sanoin sitä häpeätä, joka perhettä näin oli kohdannut, ja saattoi siten suuresti hämilleen Wilhelmin, joka tunsi, että tuo Sibylla siinä samassa etukäteen profeetallisessa hengessä moitti ja rankaisi häntä ja hänen salaista aikomustaan. Mutta vielä voimakkaammin ja syvällisemmin hänen täytyi tuntea osanottoa isän tuskaan, kun tämä palasi viranomaisten luota ja kertoi vaimolleen haikein mielin ja puolin sanoin käynnistään, samalla kuin hän, lukaistuaan kirjeen, antoi tuoda luvatun hevosen Wilhelmille, voimatta salata, kuinka järkkynyt hänen mielensä oli.

Wilhelm aikoi heti nousta hevosensa selkään ja poistua talosta, jossa hänen silloisissa olosuhteissa olisi kai ollut mahdoton viipyä. Mutta tuo kunnon mies ei tahtonut kestitsemättä ja pitämättä yötä kattonsa alla päästää lähtemään nuorukaista, jonka isälle hän oli niin paljon velkaa.

Ystävämme oli syönyt murheellisen illallisen, viettänyt levottoman yön ja pyrki varhain aamulla niin pian kuin mahdollista eroon näistä ihmisistä, jotka tietämättänsä olivat puheillaan ja mielenpurkauksillaan tuottaneet hänelle mitä katkerinta tuskaa.

Ratsastaessaan verkalleen ja mietteissään pitkin tietä hän yht'äkkiä näki tulevan kentällä joukon aseistettuja miehiä, jotka hän heidän avaroista ja pitkistä takeistaan, isoista rinnusliepeistä, muodottomista hatuista ja kömpelötekoisista pyssyistä, heidän lupsakasta astunnastaan ja mukavasta ryhdistään heti tunsi maalaispoliisin komennuskunnaksi. He pysähtyivät erään vanhan tammen alle, laskivat pyssynsä maahan ja asettuivat mukavasti nurmikolle polttaakseen piipullisen. Wilhelm viivähti heidän luonaan ja antautui keskusteluun erään nuoren miehen kanssa, joka ratsastaen saapui paikalle. Hänen täytyi valitettavasti vielä kerran kuulla tuo hänelle liiankin tuttu kertomus paenneesta parista, vieläpä höystettynä huomautuksilla, jotka eivät olleet pakolaisille eivätkä vanhemmille edullisia. Samalla hän sai tietää, että oli tultu tähän saakka noita hupakoita vastaanottamaan, sen jälkeen kuin heidät oli saavutettu ja pidätetty läheisessä kaupungissa. Tuokion kuluttua nähtiin lähestyvät vaunut, joita ympäröi enemmän naurua kuin pelkoa herättävä kansalaisvartio. Isoruhoinen kaupunginkirjuri ratsasti edellä ja tervehti hintelää kanslistia (sillä se oli arvoltaan tuo nuori mies, jonka kanssa Wilhelm oli keskustellut) rajalla kaikkien sääntöjen mukaan ja oudoin elein, niinkuin mikäkin henkienmanaaja – toinen taikapiirin sisä-, toinen ulkopuolella – kammottavissa öisissä puuhissaan.

Katselijain huomio oli sillä välin suuntautunut talonpoikaisvaunuihin, ja säälitellen tarkasteltiin harhailija raukkoja, jotka istuivat vierekkäin parilla olkikuvolla, loivat helliä katseita toisiinsa ja tuskin näyttivät huomaavan ympärillä seisovia. Oli sattunut niin, että heitä oli täytynyt viimeisestä kylästä lähteä kuljettamaan näin sopimattomalla tavalla, kun ne vanhat ajopelit, joissa neitokaista saatettiin, olivat särkyneet. Tyttönen sai tällöin ystävänsä saattueen suostumaan siihen, että nuorukaisen sallittiin matkustaa hänen rinnallaan. Viettelijää oli nimittäin siihen saakka kuljetettu kahleissa siinä luulossa, että hänet oli tavattu hengenrikoksesta. Nämä kahleet ne olivat omiansa tekemään tuon kuhertelevan ryhmän sitäkin mielenkiintoisemmaksi silmänruoaksi, varsinkin kun nuorukainen liikutteli niitä sangen häveliäästi suudellessaan ehtimiseen rakastettunsa käsiä.

Olemme kovin onnettomia! hän huusi ympärillä seisoville, mutta emme niin syyllisiä kuin miltä näytämme. Näin julmat ihmiset palkitsevat uskollisen rakkauden, ja vanhemmat, jotka tyystin laiminlyövät lastensa onnen, estävät väkivalloin heitä nauttimasta riemua, jonka syliin he pitkien, synkkien päivien jälkeen ovat heittäytyneet!

Sillä aikaa kuin ympärillä seisovat eri tavoin olivat tuoneet julki myötätuntonsa, olivat viranomaiset suorittaneet juhlalliset muodollisuudet loppuun. Vaunut jatkoivat matkaansa, ja Wilhelm, jossa rakastuneiden kohtalo herätti suurta myötätuntoa, kiiruhti jalkapolkua pitkin edelle tutustuakseen kylätuomariin jo ennenkuin saattue saapuisi perille. Hän oli tuskin ehtinyt raatihuoneelle, missä vallitsi suuri touhu ja kaikki oli valmiina vastaanottamaan karkureita, kun kirjuri hänet tavoitti ja esti hänet pääsemästä keskusteluun kenenkään muun kanssa, sillä virkamiehen täytyi saada seikkaperäisesti kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut, mutta varsinkin hän monisanaisesti kehui hevostaan, jonka vasta eilen oli juutalaisilta vaihtanut.

Onneton pari oli jo ulkona puutarhan kohdalla, josta pieni portti johti virkataloon, astunut alas vaunuista ja viety kaikessa hiljaisuudessa sisään. Syyttäjä sai tästä säälivästä menettelystä Wilhelmiltä vilpittömät kiitokset, vaikka hän oikeastansa olikin tahtonut vain tehdä kiusaa talon edustalle kokoontuneelle kansalle ja riistää siltä sen ilon, minkä sille olisi tuottanut nöyryytetyn tytön näkeminen.

Kylätuomari, joka ei erikoisesti harrastanut tällaisia aivan erikoisia tapauksia, koska hän niitä käsitellessään yleensä teki itsensä vikapääksi virheisiin ja sai mitä parhaimmasta tahdostaan ruhtinaalliselta hallitukselta tavallisesti palkakseen ankaran ojennuksen, astui raskain askelin virkahuoneeseen, johon kirjuri, Wilhelm ja muutamat arvossapidetyt porvarit häntä seurasivat. Ensiksi tuotiin esiin tyttönen, joka häveliäänä, tyynenä ja omasta arvostaan tietoisena astui sisään. Se tapa, jolla hän oli puettu, ja hänen käyttäytymisensä yleensä osoitti, että hän oli neitonen, joka osasi pitää puoliaan. Kysymystä odottamatta hän ryhtyikin varsin taitavasti puhumaan asiastaan.

Kirjuri käski häntä vaikenemaan pitäen kynäänsä valmiina taitetun paperilehden yllä. Kylätuomari istuutui arvokkaana tuolilleen, loi katseen kirjuriin, rykäisi ja kysyi tyttö paralta, mikä hänen nimensä oli ja kuinka vanha hän oli.

Anteeksi, hyvä herra! tyttö vastasi. Minusta tuntuu suorastansa ihmeelliseltä, että kysytte minulta nimeäni ja ikääni, te kun varsin hyvin tiedätte, mikä nimeni on ja että olen yhtä vanha kuin vanhin poikanne. Tahdon mielelläni ilman verukkeita sanoa mitä minusta tahdotte tietää ja mitä teidän tulee tietää.

Isäni mentyä uusiin naimisiin ei oloni kotona ole ollut kehuttava. Minulla olisi useammankin kerran ollut tilaisuuksia hyviin naimisiin, jollei äitipuoleni olisi kapioiden pelossa niitä turmellut. Nyt olen oppinut tuntemaan nuoren Melinan, en ole voinut olla häntä rakastamatta ja kun me aavistimme ne esteet, jotka olivat yhtymisemme tiellä, päätimme me yhdessä avarasta maailmasta etsiä sitä onnea, mitä meille ei kotona näytty suotavan. En ole mitään muuta mukaani ottanut, kuin mikä oli omaani. Emme ole paenneet kuin varkaat ja ryövärit, eikä minun rakastettuni ole sitä ansainnut, että häntä kahleihin kytkettynä kuljetetaan paikasta toiseen. Ruhtinas on oikeamielinen, hän ei ole hyväksyvä tällaista ankaruutta. Jos olemme rangaistuksen ansainneet, ei tämä kuitenkaan ole oikeata menettelyä.

Kylätuomari joutui ojasta allikkoon. Armollisimmat ohjeet ja ojennukset surisivat jo hänen päänsä ympärillä, ja neitosen sujuva puhe oli kokonansa sekoittanut hänen pöytäkirjaluonnoksensa. Hän joutui yhä suurempaan pulaan, kun tyttönen ei ollut tietävinään uudistetuista asiaan kuuluvista kysymyksistään, vaan vetosi itsepintaisesti siihen, mitä hän juuri oli sanonut.

En ole mikään rikollinen, hän sanoi. Minut on olkikupojen päällä tuotu tänne häväistäväksi. Korkeampi vanhurskaus on meidät vielä saattava kunniaan.

Kirjuri oli tällä aikaa yhtämittaa kirjoittanut paperille hänen sanojaan ja kuiskasi kylätuomarille, että hänen tulisi vain jatkaa. Asianmukainen pöytäkirja voitaisiin kyllä jäljestäpäin panna kokoon.

Vanhus rohkaisi jälleen mieltään ja alkoi nyt karuin sanoin ja tavanomaisia kuivia kaavoja noudattaen udella rakkauden hempeitä salaisuuksia.

Wilhelmille nousi veri kasvoihin, ja sievän pahantekijättären kasvoja elostutti samaten häveliäisyyden hurmaava väri. Hän vaikeni ja nieli sanansa, kunnes vihdoin hän sai uutta rohkeutta.

Saatte olla varmat, hän huudahti, että minulta ei ole puuttuva rohkeutta tunnustaakseni totuuden, vaikkapa minun tulisi puhua omaa itseäni vastaan; epäröisinkö ja sammaltaisinko nyt, kun totuus tuottaa minulle kunniaa? Niin, siitä hetkestä asti, jolloin olin hänen tunteistaan ja uskollisuudestaan varma, olen häntä pitänyt aviomiehenäni; olen hänelle mielelläni myöntänyt kaiken sen, mitä rakkaus vaatii ja mitä luottavainen sydän ei voi kieltää. Tehkää minulle mitä tahdotte. Kun hetkisen epäröin, niin oli siihen yksistään syynä pelko, että tunnustukseni voisi tuottaa rakastetulleni ikäviä seurauksia.

Kuullessaan tytön tunnustuksen Wilhelm sai korkean käsityksen hänen mielenlaadustaan, kun taas oikeusviranomaiset pitivät häntä langenneena naisena ja läsnäolevat kiittivät Jumalaa siitä, ettei tällaisia tapauksia heidän suvussaan joko ollut tapahtunut tai tullut tunnetuksi.

Wilhelm siirsi aatoksissaan Marianensa tuomiopöydän eteen, sovitti hänen suuhunsa vieläkin kauniimpia sanoja, antoi hänen avomielisyytensä kuulua vielä sydämellisemmältä ja hänen tunnustuksensa vielä jalommalta. Hänet valtasi mitä palavin intohimo auttaa molempia rakastavaisia. Hän ei tätä haluansa kätkenyt ja pyysi epäröivältä kylätuomarilta salaa, että tämä toki päättäisi jutun, sillä olihan kaikki mahdollisimman selvää eikä asia kaivannut enempää tutkimista.

Tämä auttoi niin pitkälle, että tyttösen annettiin astua ulos, mutta nuori mies sai astua sisään, sen jälkeen kuin häneltä oli oven edustalla riisuttu kahleet. Häntä tuntui kohtalonsa enemmän arveluttavan. Hänen vastauksensa olivat harkitumpia, ja joskin hän toiselta puolen osoitti vähemmän sankarillista mielenuljuutta, niin hänen lausuntonsa varmuus ja täsmällisyys oli hänelle eduksi.

Kun tämäkin kuulustelu oli päättynyt, ollen edellisen kanssa kaikessa yhtäpitävä, paitsi siinä, että nuorukainen tyttöä säästääkseen, itsepintaisesti kielsi mitä tyttö jo itse oli tunnustanut, annettiin tytönkin jälleen astua esiin ja näiden molempien kesken virisi kohtaus, joka saattoi ystävämme sydämen kokonaan heidän puolelleen.

Mitä yleensä tapahtuu vain romaaneissa ja näytelmissä, sen hän näki tässä silmiensä edessä epämiellyttävässä oikeussalissa: kahden olennon jalomielisyyden kilpailun, rakkauden lujuuden onnettomuudessa.

Onko siis totta, hän kysyi itseltään, että kaino hellyys, joka kätkeytyy auringon ja ihmisten silmiltä ja rohkenee nauttia vain syrjäisessä yksinäisyydessä, syvässä salaisuudessa, kun sen vihamielinen sattuma vetää julki, heti sen jälkeen osoittautuu rohkeammaksi, voimakkaammaksi kuin kaikki muut pauhaavat ja suurentelevat intohimot?

Hänen lohdutuksekseen koko toimitus loppui varsin pian. Tutkittavat pantiin lievään vankeuteen, ja jos olisi ollut mahdollista, olisi Wilhelm vielä samana iltana vienyt tytön tämän vanhemmille. Sillä hän päätti jyrkästi ryhtyä välimieheksi ja edistää molempien rakastavaisten onnellista ja säädyllistä liittoa.

Hän pyysi kylätuomarin suostumusta saadakseen kahden kesken puhua Melinan kanssa, mikä hänelle vaikeuksitta myönnettiinkin.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusien tuttavien keskustelu muodostui siinä tuokiossa luottamukselliseksi ja vilkkaaksi. Sillä kun Wilhelm ilmaisi alakuloiselle nuorukaiselle, mikä suhde hänellä oli neitosen vanhempiin, tarjoutui välittäjäksi ja itse osoittautui mitä toivehikkaimmaksi, kirkastui vangitun murheellinen ja apea mieli. Hän tunsi jo jälleen olevansa vapaa, sovinnossa appivanhempiensa kanssa ja puhe siirtyi nyt ansio- ja toimeentulomahdollisuuksiin.

Niistä teidän ei toki tarvitse olla huolissanne, vastasi Wilhelm, sillä te näytätte minusta molemmat luonnostanne olevan määrätyt saavuttamaan menestyksenne siinä säädyssä, minkä olette valinneet. Miellyttävä ulkomuoto, kauniilta kaikuva ääni, tuntehikas sydän! Voivatko näyttelijät olla paremmin varustetut? Jos voin teitä joillakin suosituksilla palvella, niin olen oleva suuresti iloinen.

Kiitän teitä sydämestäni, vastasi toinen, mutta minä tuskin voinen niitä hyväkseni käyttää, sillä en aio, jos vain on mahdollista, palata teatteriin.

Siinä ette menettele oikein, sanoi Wilhelm lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka hän oli tarvinnut tointuakseen hämmästyksestään. Hän ei näet voinut ajatella muuta mahdolliseksi, kuin että näyttelijä, niin pian kuin hän nuoren puolisonsa kera olisi päässyt vapaaksi, rientäisi teatteriin. Se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta ja välttämättömältä kuin että sammakko rientää veteen. Ei hetkeään hän ollut tätä epäillyt ja nyt hän ihmeekseen sai kokea päinvastaista.

Niin, jatkoi toinen, olen päättänyt, etten enää palaa teatteriin, vaan otan päinvastoin porvarillisen toimen, olkoon se sitten mikä tahansa, kunhan vain sellaisen voin saada.

Tuopa on merkillinen päätös, jota en voi hyväksyä. Sillä ilman aivan erikoisia syitä ei milloinkaan ole hyvä vaihtaa sitä elämänuraa, jolle on antautunut, ja kaiken lisäksi en puolestani tiedä toista toimialaa, joka tarjoisi niin paljon mielentyydytystä, niin paljon viehättäviä mahdollisuuksia, kuin näyttelijän.

Näkee, ettette ole siinä toimessa ollut, vastasi toinen.

Siihen sanoi Wilhelm: Hyvä herra, kuinka harvoin onkaan ihminen tyytyväinen siihen oloon ja asemaan, jossa hän on! Hän halajaa päästä siihen paikkaan, missä hänen lähimmäisensä on, joka taas samoin toivoo pois omastaan.

Joka tapauksessa on kuitenkin olemassa ero, vastasi Melina, huonon ja huonomman välillä. Kokemus, ei malttamattomuus, saa minut näin menettelemään. Tokkopa on maailmassa toista sen viheliäisemmin, epävarmemmin ja vaivalloisemmin ansaittavaa leipäpalaa? Melkein olisi yhtä hyvä kerjäillä isoisten ovilla. Mitä saakaan kärsiä toverien kateudesta ja johtajan puolueellisuudesta, yleisön oikkujen vaihteluista! Toden totta, täytyy olla turkki kuin karhulla, jota apinoiden ja koirien seurassa ketjusta talutetaan ja kuritetaan, tanssiakseen lasten ja roskaväen edessä säkkipillin sävelten tahdissa.

Wilhelm ajatteli itsekseen yhtä ja toista, mitä hän ei kuitenkaan tahtonut sanoa tuolle kunnon ihmiselle vasten kasvoja. Hän ohjaili keskustelua kautta rantain. Toinen lausui ajatuksensa sitä avomielisemmin ja seikkaperäisemmin.

Kuuluuhan asiaan, että teatterinjohtaja on langettava jokaisen kaupungin raadin jalkoihin saadakseen vain luvan siihen, että neljänä viikkona, messujen lomassa, yleisö saa hellittää pari vaivaista äyriä enemmän sillä tai tällä paikkakunnalla. Olen usein säälinyt johtajaamme, joka oli miten kuten kelpo mies, joskin hän toisin ajoin antoi minulle syytä tyytymättömyyteen. Hyvä näyttelijä lisää, hänen tulojaan, huonoista hän ei voi päästä irti. Ja jos hän tahtoo jossakin määrin saada tulot menojen tasalle, on se yleisöstä heti liikaa, huone on tyhjänä, ja on pakko, jollei suorastansa tahdo joutua perikatoon, näytellä tappiokseen ja murheellisin mielin. Ei, hyvä herra! Kun te, kuten sanotte, tahdotte ajaa asiaamme, niin pyydän teitä, puhukaa mitä vakavimmin rakastettuni vanhempien kanssa! Hankittakoon minulle täällä toimeentulo, annettakoon minulle pieni kirjurin- tai rahanperijänpaikka, ja minä olen pitävä itseäni onnellisena.

Heidän vaihdettuansa vielä muutamia sanoja Wilhelm lähti luvattuansa seuraavana aamuna mennä vanhempien luo ja katsoa, mitä hän voisi saada aikaan. Hän oli tuskin päässyt yksikseen, kun hänen jo täytyi ilmaista tunteitansa seuraavin huudahduksin: Onneton Melina, ei sinun ammatissasi, vaan sinussa itsessäsi on se viheliäisyys, jota et pysty vallitsemaan! Kukapa tässä maailmassa, joka ilman sisäistä kutsumusta ryhtyy johonkin ammattiin, taiteilijantehtävään tai mihinkä muuhun elämäntehtävään tahansa, ei tuntisi aivan kuten sinäkin, asemaansa sietämättömäksi? Ken luonnonlahjalla varustettuna on syntynyt kyvyksi, löytää siitä kauneimman elämänsä! Ei mikään maan päällä ole vailla vaivannäköä! Ainoastansa sisäinen taipumus, mielihalu, rakkaus auttavat meitä esteitä voittamaan, raivaamaan teitä ja kohoutumaan siitä ahtaasta piiristä, missä toiset surkeasti värjöttävät. Sinulle eivät näyttämön palkit ole muuta kuin palkkeja ja osat muuta kuin mitä koulupojalle hänen läksynsä. Katselijat sinusta ovat sellaisia, miltä he omasta itsestänsä arkipäivinä näyttävät. Sinulle siis todella voisi olla yhdentekevää istua pulpetin takana viivoitettujen kirjojen ääressä, merkitä korkoja ja poimia numeroita. Sinä et tunne samaan polttopisteeseen yhtynyttä kokonaisuutta, jonka yksin henki keksii, käsittää ja esittää. Sinä et tunne, että ihmisissä elää parempi kipinä, joka, jollei se saa ravintoa, jollei sitä viritetä, joutuu yhä syvemmälle jokapäiväisten tarpeiden ja välinpitämättömyyden tuhan peittoon ja kuitenkin vasta myöhään ja tuskin milloinkaan tyystin sammuu. Sinulla ei ole sielussasi mitään voimaa puhaltaaksesi sen liekkiin, eikä omassa sydämessäsi mitään rikkautta antaaksesi sille ravintoa, kun sen kerran olet viriämään saanut. Nälkä ajaa sinua, hankaluudet ovat sinulle vastenmieliset, eikä sinulla ole kykyä käsittää, että jokaisessa ammatissa väijyvät nämä viholliset, jotka ovat voitettavissa vain iloisella ja tyynellä mielellä. Sinä menettelet oikein halutessasi aivan tavallista paikkaa, sillä kuinkapa voisitkaan täyttää sellaisen, joka vaatii henkeä ja rohkeutta? Anna soturille, valtiomiehelle, hengellisen säädyn edustajalle se ajatustapa, mikä sinulla on, ja yhtä suurella oikeudella hän on valittava säätynsä viheliäisyyttä. Niin, eiköpähän ole ollut sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat olleet niin kokonaan vailla kaikkea elämäntuntoa, että ovat julistaneet kuolevaisten koko elämän ja olon mitättömäksi, murheelliseksi ja arvottomaksi olemiseksi? Jos liikkuisivat sinun sielussasi elävinä toimivien ihmisten hahmot, jos lämmittäisi sinun rintaasi myötätunnon tuli, jos levittäytyisi yli koko olemuksesi se tunnelma, joka tulee ihmisen sisimmästä, jos sinun kielesi äänet, sinun huuliesi sanat olisivat suloiset kuulla, jos sinulla olisi kyllin syvä itsetunto, niin varmasti sinä etsisit paikan ja tilaisuuden voidaksesi herättää toisissa niitä tunteita, joita pystyt ilmituomaan.

Näin puhellessaan ja ajatellessaan ystävämme oli riisuutunut ja nousi syvintä mielihyvää tuntien vuoteeseen. Hänen sielussansa punoutui kokonainen tarina siitä, mitä hän arvottoman koittavan päivän sijassa tekisi, suloiset kuvitelmat saattelivat häntä leppoisasti unen maille ja uskoivat hänet siellä sisartensa, unien, huomaan, jotka hänet avoimin sylin ottivat vastaan ja ympäröivät ystävämme uinuvan pään taivaan tunnuskuvalla.

Aamulla varhain hän jo taas oli hereillä ja mietti edessä olevaa välitystointansa. Hän palasi hylättyjen vanhempien taloon, missä hänet ihmetellen otettiin vastaan. Hän esitti tarjouksensa erittäin vaatimattomasti ja huomasi edessään piankin sekä enemmän että vähemmän vaikeuksia kuin hän oli luullut. Oli tapahtunut mikä oli tapahtunut, ja vaikka perin ankarat ja kovasydämiset ihmiset tavallisesti asettuvat väkivoimin sitä vastaan, mikä on ollutta ja mitä ei voi muuttaa, ja siten lisäävät onnettomuutta, niin on sitävastoin sillä, mikä on tapahtunut, useimpien mieliin vastustamaton vaikutusvalta, ja se, mikä näytti mahdottomalta, joutuu heti paikalla, kun se kerran on tapahtunut, jokapäiväisen elämän tapahtumain joukkoon. Oli siis piankin saatu sovituksi, että herra Melina naisi tyttären. Mutta sitävastoin ei tyttö huonon käytöksensä vuoksi saisi mitään myötäjäisiä ja hänen tuli luvata jättää isän hoitoon pientä korkoa vastaan erään tädin tekemä jälkisäädös. Toinen kohta, joka koski aivan vaatimatonta elatusta, kohtasi jo suurempia vaikeuksia. Ei tahdottu tuota onnetonta tyttö rukkaa nähdäkään. Ei tahdottu karkuun lähtenyttä miestä hyväksyä jäseneksi sellaiseen arvossapidettyyn perheeseen, joka oli sukua jopa eräälle superintendentille. Yhtä vähän voitiin toivoa, että ruhtinaskunnan virastot antaisivat hänelle paikan. Molemmat vanhemmista olivat yhtä ankarasti tätä vastaan, ja Wilhelm, joka hyvin innokkaasti puhui asian puolesta, hän kun ei suonut tuon miehen, jota hän halveksi, joutuvan takaisin teatteriin, ollen vakuutettu siitä, ettei tämä ollut niin suuren onnen arvoinen, ei voinut, huolimatta monista ponnistuksistaan, saada mitään aikaan. Jos hän olisi tuntenut salaiset vaikuttimet, niin hän ei olisi viitsinyt nähdä niin suurta vaivaa vanhempien taivuttamiseksi. Sillä isä, joka kernaasti olisi pitänyt tyttären luonaan, vihasi nuorta miestä, koskapa hänen vaimonsa oli iskenyt silmänsä häneen, eikä tämä voinut sietää silmäinsä alla tytärpuoltaan onnellisena kilpailijanaan. Ja niin täytyi Melinan vastoin tahtoaan muutaman päivän kuluttua lähteä matkaan saadakseen jossakin seurueessa toimeentulonsa yhdessä nuoren morsiamensa kanssa, joka jo osoitti suurta halua päästä näkemään maailmaa ja näyttämään itseään maailmalle.

VIIDESTOISTA LUKU.

Onnellinen nuoruus! Onnelliset ensimmäisen rakkaudenkaipuun ajat! Ihminen on silloin kuin lapsi, joka pitkät hetket huvitteleikse kaiulla, yksin suorittaa keskustelun vaivat ja on tyytyväinen seurusteluun, vaikkapa näkymätön puhelija toistaa vain huudettujen sanojen viimeiset tavut.

Näin oli Wilhelmin laita hänen intohimonsa alkuaikoina, mutta varsinkin sen myöhemmässä vaiheessa antaessaan Marianelle tunteensa kaiken rikkauden ja pitäessään tällöin itseään kerjurina, joka eli lemmittynsä almuista. Ja niinkuin jokin seutu auringon valaisemana näyttää meistä ihastuttavammalta, vieläpä ainoastaan silloin ihastuttavalta, niin oli myös hänen silmissään kauniimpaa ja ihanampaa kaikki, mikä Marianea ympäröi ja koski.

Kuinka usein hän seisoikaan näyttämöllä kulissien välissä, minkä etuoikeuden hän oli pyynnöstä saanut teatterinjohtajalta. Perspektiivin luoma lumous oli siten kyllä mennyttä, mutta rakkauden vielä mahtavampi taikavoima alkoi nyt vasta vaikuttaa. Tuntikausia hän voi seisoa likaisen valaistustelineen ääressä, hengittää sisäänsä talilamppujen käryä, katsella näyttämöllä liikkuvaa sydänkäpyään. Kun tyttö jälleen tuli takaisin ja loi häneen ystävällisen katseen, tunsi Wilhelm siinä keskellä näyttämölaitteiden rimoja ja lautoja siirtyneensä paratiisilliseen oloon ja hurmioon. Näyttämöä varten täytetyt karitsat, palttinaiset vesiputoukset, pahvista tehdyt ruusupensaat ja toispuoliset olkimajat herättivät hänessä muinaisen paimenmaailman herttaisen runollisia kuvia. Eivät edes läheltä katsoen rumat tanssijattaret olleet hänelle aina vastenmieliset, he kun seisoivat samoilla palkeilla kuin hänen armaimpansa. Ja se on varma, että rakkaus, joka herätäkseen tarvitsee ruusulehtoja, myrttimetsiä ja kuutamoa, voi kuvitella jopa höylänlastut ja paperikaistaleetkin eläväksi luonnoksi. Se on niin väkevä mauste, että mauttomat ja äitelät liemetkin siitä voivat tulla maukkaiksi.

Sellaista maustetta todella tarvittiin tekemään siedettäväksi, jopa ajan oloon mieluisaksi se tila, missä hän yleensä tapasi Marianen huoneen, jopa joskus hänet itsensäkin.

Wilhelmille, joka oli kasvanut hienossa porvarikodissa, oli järjestys ja puhtaus se ilmapiiri, jossa hän hengitti, ja saatuaan isän puolelta perinnöksi osan tämän komeiluhalusta hän osasi poikavuosinaan sisustaa hyvään kuntoon huoneensa, jota hän piti pikku valtakuntanaan. Hänen vuodeverhonsa olivat vedetyt ylös suurin poimuin ja varustetut tupsuilla, kuten mikäkin valtaistuin. Hän oli hankkinut maton keskelle permantoa ja hienon pöytäliinan. Kirjansa ja tavaransa hän asetteli ja sovitteli melkein koneellisesti niin, että joku alankomaalainen maalari olisi niistä voinut saada aiheita laatukuviinsa. Hän kietoi päähänsä valkoisen lakin kuin minkäkin turbaanin ja antoi lyhentää yönuttunsa hihat itämaiseen tapaan. Syyksi tähän hän kuitenkin sanoi, että avarat, pitkät hihat olivat hänelle kirjoittaessa esteenä. Ollessaan iltaisin aivan yksinään, tarvitsematta enää pelätä tulevansa häirityksi, oli hänellä tavallisesti silkkinen vyö vyötäisillään, ja hänen tiedettiin useinkin pistäneen tikarin, jonka hän oli ottanut jostakin vanhasta varuskamarista, vyöhönsä ja niin lausuneen ja harjoitelleen hänelle annettuja traagillisia osia, vieläpä samassa mielessä matolle polvistuneena lukeneen rukouksensa.

Kuinka onnellinen olikaan entisinä aikoina hänen mielestään näyttelijä, joka omisti suuret määrät komeita pukuja, sotisopia ja aseita ja joka aina harjoitti jaloa tointa, näyttelijä, jonka henki tuntui heijastavan ihaninta ja komeinta, mitä maailma oli ilmituonut suhteita, käsityksiä ja intohimoja. Samaten Wilhelm ajatteli näyttelijän kotoisen elämän arvokkaiden tekojen ja toimien sarjaksi, joiden huippuna oli näyttämöllä esiintyminen, samoin kuin hopea puhdistustulessa kauan heiluteltuna vihdoin ilmestyy värillisen kauniina sepän eteen ja hänelle samalla osoittaa, että metalli nyt on puhdistunut kaikista vieraista lisistä.

Kuinka hän hätkähtikään alussa ollessaan rakastettunsa luona ja katsellessaan sen onnen pilven läpi, joka häntä ympäröi, syrjästä päin pöytiä, tuoleja ja lattiaa. Tilapäisen, keveän ja väärän ulkokiillon sirpaleet olivat hajallaan hurjassa epäjärjestyksessä kuin suomustetun kalan loistava puku. Inhimillisen puhtauden välineet, kuten kammat, saippuat ja liinat, eivät olleet myöskään kätkössä, yhtä vähän kuin niiden tarkoituksen jäljet. Nuotit, torvelle käärityt vihkot ja kengät, alusvaatteet ja tekokukat, lippaat, hiusneulat, ihomaalirasiat ja nauhat, kirjat ja olkihatut eivät halveksineet yksikään toistensa naapuruutta, kaikkia niitä yhdisti yhteinen elementti, ihojauhe ja pöly. Kun Wilhelm kuitenkin Marianen läsnäollessa tuskin mitään muuta huomasikaan, ja koska päinvastoin kaikki, mikä Marianelle kuului, mikä häntä oli koskettanut, pakostakin tuli Wilhelmille rakkaaksi, näki hän lopuksi tässä sekasortoisessa taloudenpidossa sellaisen viehätyksen, jota hän ei koskaan ollut tuntenut omassa upeassa prameudessaan. Hänestä tuntui – siirtäessään milloin syrjään Marianen kureliivin päästäkseen klaveerin ääreen, milloin pannessaan hänen hameensa vuoteelle voidakseen istuutua, kun Mariane itse kainostelemattomassa avomielisyydessään ei koettanut salata sellaista, mikä tavallisesti kätketään toiselta – hänestä tuntui, sanon minä, kuin tulisi tyttö hänelle joka hetki läheisemmäksi, kuin heidän välilleen näkymättömin sitein lujittuisi yhteys. Yhtä helppoa hänen ei ollut yhdistää käsitteisiinsä niiden toisten näyttelijäin esiintymistä, jotka hän monesti ensi käynneillänsä tapasi Marianen luona. Puuhakkaina tyhjäntoimittamisessa he näyttivät kaikkein vähimmin ajattelevan ammattiansa ja tehtäväänsä. Kappaleen runollisesta arvosta hän ei heidän koskaan kuullut puhuvan eikä lausuvan siitä oikeaa eikä väärää arvostelua. Siitä vain aina oli kysymys: Mitä kappale tuottaa? Onko se vetonaula? Kuinka kauan se pysyy näyttämöllä? Kuinka kauan sitä voidaan näytellä? Tämäntapaisia kysymyksiä ja huomautuksia riitti runsaasti. Sitten tavallisesti käytiin johtajan kimppuun: hän oli liian kitsas palkkoihin nähden ja erikoisesti sitä tai tätä kohtaan puolueellinen. Sitten sai yleisö osansa: se harvoin suosionosoituksillaan osasi oikeaan. Ja sitten, että saksalainen näyttämö alituisesti oli paranemassa, että näyttelijää yhä enemmän aletaan kunnioittaa ja ettei häntä koskaan voitu kylliksi kunnioittaa. Sitten puhuttiin paljon kahviloista ja viinituvista ja mitä niissä oli tapahtunut, kuinka paljon jollakin toverilla oli velkoja ja kuinka paljon hän sai niihin palkastaan luovuttaa, viikkopalkkojen epäsuhtaisuudesta, vastapuolueen juonista; minkä jälkeen kuitenkin lopuksi tuli esille yleisön osoittama suuri ja ansaittu huomaavaisuus, unohtamatta myöskään teatterin vaikutusta kansakunnan ja maailman sivistykseen. Kaikki nämä seikat, jotka muutoin jo olivat tuottaneet Wilhelmille monta levotonta hetkeä, palasivat taas elävinä hänen mieleensä, kun hän hevosensa selässä verkalleen ratsasti kotia kohti ja mietiskeli niitä erilaisia tapahtumia, jotka häntä olivat kohdanneet. Hän oli omin silmin saanut nähdä, minkälaisen hälinän nuoren tytön pako oli herättänyt kunnon porvariperheessä, vieläpä koko pikkukaupungissa; kohtaus maantiellä ja virkahuoneessa, Melinan mielipiteet ja mitä muuta oli tapahtunut, kaikki tämä kohosi taas hänen eteensä ja saattoi hänen vilkkaan, asioihin tunkevan mielensä murheelliseen levottomuudentilaan, jota hän ei kauaa sietänyt, vaan kannusti hevostaan ja kiidätti kohti kaupunkia.

Mutta tälläkin tiellä hän syöksyi kohti uusia ikävyyksiä. Werner, hänen ystävänsä ja tuleva lankonsa, kuten toivottiin, odotti häntä aloittaakseen hänen kanssaan vakavan, tärkeän ja odottamattoman keskustelun.

Werner oli noita koeteltuja, esiintymisessään varmoja ihmisiä, joita tavallisesti sanotaan kylmiksi luonteiksi, koska he eivät pikaisesti eivätkä nopeasti päästä tunteitansa purkautumaan, vaikka aihettakin olisi. Myöskin hänen seurustelunsa Wilhelmin kanssa oli alinomaista kiistakannalla oloa, joka vain oli omansa tekemään heidän keskinäisen rakkautensa sitä lujemmaksi, sillä huolimatta katsantokannan erilaisuudesta he kumpikin huomasivat toistensa hyvät puolet. Werner luki jonkin verran omaksi ansiokseen sen, että hän näytti toisinaan voivan pitää aisoissa Wilhelmin oivallisen, joskin tilaisuuden sattuessa lemmenseikkailuihin taipuisan mielen, ja Wilhelm tunsi usein erinomaista voitonriemua saadessaan lämpimien tunteiden kuohuun joutuneen harkitsevan ystävänsä omille teilleen mukanaan. Näin toinen piti toistaan harjoituskenttänään. He tottuivat tapaamaan toisensa joka päivä; ja täytyi sanoa, että halu olla yhdessä, puhella keskenään oli saanut yllykettä siitä, että heidän oli mahdoton päästä yhteisymmärrykseen. Itse asiassa he, koska he molemmat olivat hyviä ihmisiä, kulkivat rinnakkain ja yhdessä samaa päämäärää kohti eivätkä koskaan voineet käsittää, miksikä ei kumpikaan voinut toistaan saada omaa mielipidettään omaksumaan.

Werner oli jo joku aika sitten huomannut, että Wilhelmin käynnit harvenivat, että hän hänen mieliaiheidensa puheeksi joutuessa jyrkästi ja hajamielisenä vaikeni, ettei hän enää syventynyt innoissaan kehittelemään outoja kuvitelmiaan. Tämmöisessähän juuri vapaa, ystävän läsnäolosta lepoa ja tyydytystä löytävä mieli varmimmin tulee ilmi. Täsmällinen ja harkitseva Werner luuli ensin vian olevan omassa käytöksessään, kunnes eräät kaupungilla kuulemansa juorut hänet saattoivat oikeille jäljille ja eräät Wilhelmin varomattomuudet johtivat hänet varmuutta lähemmäksi. Hän ryhtyi tutkimaan asiaa ja saikin pian selville, että Wilhelm joku aika sitten julkisesti oli käynyt erään näyttelijättären luona, puhellut hänen kanssaan teatterissa ja saattanut hänet kotiin. Werner olisi ollut lohduton, jos hänellä olisi ollut tiedossaan myös ystävänsä yölliset kohtaukset, sillä hän sai kuulla, että Mariane oli kiehtova tyttö, joka todennäköisesti veisi hänen ystävänsä rahat ja sen ohella antoi mitä arvottomimman rakastajan ylläpitää itseään.

Niin pian kuin hän oli päässyt epäilyksestä mahdollisimman suureen varmuuteen, päätti hän käydä Wilhelmin kimppuun, ja hänellä oli kaikki sitä varten täysin valmiina tämän apeana ja alla päin palatessa matkaltaan.

Werner toi vielä samana iltana esiin kaiken, mitä hän tiesi, ensin aivan rauhallisesti, sitten hyvää tarkoittavan ystävyyden vaativalla vakavuudella, ei jättänyt piirrettäkään epäselväksi ja antoi ystävänsä maistaa kaiken sen katkeruuden, jota tyyniluontoiset ihmiset hyveellisellä vahingonilolla mielellään ja anteliaasti vuodattavat rakastavaisille. Mutta kuten on ymmärrettävissä, hän sai varsin vähän aikaan. Wilhelm vastasi kiihtyneenä, mutta kuitenkin suurella varmuudella: Sinä et tunne tyttöä! Näennäiset seikat eivät kenties ole hänen edukseen, mutta minä olen hänen uskollisuudestaan ja hyveestään yhtä varma kuin omasta rakkaudestani.

Werner pysyi syytöksessään ja tarjoutui hankkimaan todistuksia ja todistajia. Wilhelm hylkäsi kaiken tällaisen ja poistui ystävänsä luota pahoillaan ja järkytettynä, kuten se, jota taitamaton hammaslääkäri on tarttunut kiinni vialliseen, lujasti paikoillaan olevaan hampaaseen ja turhaan on sitä kiskonut.

Wilhelm huomasi suureksi mielipahakseen, että Marianen kauniin kuvan olivat häneltä sumentaneet ja melkein vääristelleet ensiksi matkan hänessä herättämät oudot mielikuvat ja sitten Wernerin tylyys. Hän turvautui varmimpaan keinoon palauttaakseen sen entiseen kirkkauteen ja kauneuteen rientämällä totuttuja teitä hänen luokseen yöllä. Mariane otti hänet vastaan suurella riemulla, sillä hän oli tullessaan ratsastanut rakastettunsa asunnon ohitse, Mariane oli häntä tänä yönä odottanut, ja on selvää, että kaikki epäilyt piankin kaikkosivat hänen sydämestään. Vieläpä Marianen hellyys avasi jälleen koko hänen luottamuksensa ja hän kertoi lemmityllensä, kuinka suurta vääryyttä yleisö ja hänen ystävänsä olivat Marianelle tehneet.

Vilkkaassa keskustelussa niistä ja näistä he joutuivat tuttavuutensa ensi aikoihin, joiden muisteleminen pysyy kahden rakastavaisen ihanimpana puheenaiheena. Ensimmäiset askelet, jotka vievät meidät rakkauden sokkelotarhaan, ovat niin suloiset ja ensimmäiset näköalat niin hurmaavat, että ihminen ne muistissaan liiankin mielellään elää uudestaan. Kumpikin puoli koettaa pysytellä toisesta edellä: toinen on muka ennemmin, epäitsekkäämmin rakastanut, ja tässä kilpailussa tahtoo kumpikin mieluummin joutua tappiolle kuin voittaa.

Wilhelm kertoi Marianelle taaskin uudestaan, minkä tämä jo usein oli kuullut, kuinka Mariane oli piankin saanut hänen mielenkiintonsa käännetyksi pois näytelmästä ja kiinnittänyt sen kokonaan itseensä, että hänen olemuksensa, hänen näyttelemisensä, hänen äänensä oli hänet hurmannut, kuinka hän lopulta oli käynyt katsomassa vain niitä kappaleita, joissa hän oli näytellyt, kuinka hän vihdoin oli hiipinyt näyttämön puolelle, usein hänen huomaamattaan seisonut hänen vierellään. Sitten hän ihastuksissaan puhui niistä onnellisista illoista, joina hän oli saanut tilaisuuden osoittaa hänelle palvelevaisuuttaan ja päästä keskusteluun hänen kanssaan.

Mariane taas puolestaan ei tahtonut myöntää, että hän niin kauan olisi ollut Wilhelmiä huomaamatta. Hän väitti nähneensä hänet kävelyllä ja kuvasi hänelle todistukseksi sen puvun, mikä hänellä tuona päivänä oli ollut. Hän väitti, että Wilhelm oli häntä silloin miellyttänyt edellä muiden ja että hän oli toivonut saavansa tutustua häneen.

Kuinka kernaasti Wilhelm tuota kaikkea uskoikaan! Kuinka mielellään antoikaan hän itselleen uskotella, että Mariane Wilhelmin pyrkiessä häntä lähestymään oli tuntenut vastustamatonta vetoa, että Mariane tahallaan oli kulissien välissä tullut hänen viereensä nähdäkseen häntä lähempää ja tehdäkseen tuttavuutta hänen kanssaan ja että Mariane vihdoin, kun Wilhelmin kainous ja ujous ei ollut voitettavissa, oli itse tarjonnut hänelle tilaisuuden ja hänet melkeinpä pakottanut noutamaan lasin mehuvettä.

Tässä suloisessa kiistassa, jota käytiin kaikista heidän lyhyen lemmentarinansa pienistä yksityisseikoista, hetket kuluivat heiltä nopeasti ja Wilhelm poistui rakastettunsa luota täysin rauhoittuneena, siinä vakaassa päätöksessä, että hän viipymättä toteuttaisi aikeensa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Isä ja äiti olivat pitäneet huolta matkavalmistuksista; vain eräät vaatetukseen kuuluvat pikkuseikat viivyttivät hänen lähtöään muutamalla päivällä. Wilhelm käytti tämän ajan kirjoittaakseen Marianelle kirjeen, missä hän vihdoin halusi ottaa puheeksi sen asian, jota hän tähän saakka aina oli välttänyt koskettelemasta heidän keskusteluissaan. Näin kuului tuo kirje:

"Yö, joka muulloin on minua verhonnut sinun sylissäsi, kietoo minut suloiseen vaippaansa tätä ajatellessani ja kirjoittaessani, kaikki, mitä teen ja ajattelen, tapahtuu vain sinun vuoksesi. Ah, Mariane! Minun miehistä onnellisimman on mieleni kuin sulhasen, joka aavistellen, mikä uusi maailma hänessä ja hänen kauttaan on kehittyvä, seisoo vihkimämatolla ja pyhien menojen aikana mieli täynnä ajatuksia siirtyy niiden salaperäisten verhojen eteen, joiden takaa rakkauden armas sulo lehahtaa häntä vastaan.

"Olen voittanut itseni ja ollut muutaman päivän sinua näkemättä; se oli helppoa, sen korvauksen toivossa, että ikuisesti saan olla kanssasi, kokonaan jäädä omaksesi! Tuleeko minun jälleen toistaa mitä toivon? Ja kuitenkin se on välttämätöntä, sillä näyttää siltä, kuin et olisi minua tähän saakka ymmärtänyt.

"Kuinka usein olenkaan uskollisuuden hiljaisin äänin – uskollisuus kun tahtoessaan kaiken omanaan pitää uskaltaa niin vähän sanoa – tiedustellut sinun sydämeltäsi ikuisen liiton kaipuuta. Olet varmasti minut ymmärtänyt, sillä sinunkin sydämessäsi täytyy tuon toivon versoa. Olet saanut minua tuta jokaisessa suudelmassa, noiden onnellisten iltojen hyväilevässä rauhassa. Silloin opin tuntemaan vaatimattomuutesi, ja kuinka rakkauteni siitä yltyi! Missä toinen olisi teeskennellyt ylenpalttisesti päivänpaistetta tuhlaten saadakseen rakastajansa sydämessä päätöksen kypsymään, houkutellakseen esiin tunnustuksen, lujittaakseen lupauksen, juuri siinä sinä arkailet, suljet jälleen rakastettusi puoleksi avautuneen sydämen ja koetat näennäisellä välinpitämättömyydellä salata myöntymystäsi. Mutta minäpä ymmärrän sinut. Mikä kurjimus olisinkaan, jollen näistä merkeistä tahtoisi tuntea puhdasta, epäitsekästä, vain ystävästä huolehtivaa rakkautta! Usko itsesi minulle ja ole levollinen! Me kuulumme toisillemme, eikä kumpikaan kadota mitään, jos me elämme toisillemme.

"Ota vastaan minun käteni, vielä kerran tämä juhlallinen, mutta tarpeeton merkki! Kaikki rakkauden ilot me olemme kokeneet, mutta uutta autuutta on meille tarjona ajatellessamme tämän kestävyyttä. Älä kysy, kuinka! Älä murehdi! Kohtalo murehtii rakkauden puolesta, ja sitä varmemmin, kun rakkaus on huoleton ja tyytyväinen.

"Sydämeni on jo kauan sitten jättänyt vanhempieni kodin; se on sinun luonasi; samoin kuin henkeni leijailee näyttämöllä. Oi rakkaani! Onkohan kenenkään ihmisen suotu saada toiveensa yhtymään sillä tavoin kuin minun? En saa unta silmiini, ja niinkuin ikuinen aamurusko sinun rakkautesi ja onnesi väikkyy edessäni ylös ja alas.

"Tuskin voin pidättää itseäni paikallani, tuskin estää itseäni rientämästä tykösi pakottaakseni sinua suostumaan ja heti huomenna jatkaakseni matkaani maailmalle päämäärääni tavoittelemaan. – Ei, tahdon hillitä itseni! En tahdo harkitsematta menetellä tyhmästi ja uhkarohkeasti; minun suunnitelmani on valmis, ja tahdon sen rauhallisesti suorittaa.

"Tunnen teatterinjohtaja Serlon, suuntaan matkani suoraan hänen luokseen. Vuosi sitten hän usein eräille henkilökuntansa jäsenille lausui sen toivomuksen, että heillä olisi rahtunen sitä intoa ja iloa, jota minussa teatteri herättää, ja minä olen hänelle varmasti tervetullut, sillä teidän seurueeseenne en tahtoisi liittyä, siihen minulla on omat syyni. Sitäpaitsi Serlo antaa näytäntöjä niin kaukana täältä, että aluksi voin pitää teatteriinmenoni salassa. Siedettävän toimeentulon siellä kyllä heti saan. Minä perehdyn yleisöön ja ympäristööni, opin tuntemaan seurueen ja käyn sitten noutamassa sinut sinne.

"Mariane, sinä näet, kuinka osaan voittaa itseni, saadakseni sinut varmasti omakseni. Sillä en rohkene aivan elävästi kuvitella, kuinka voin olla niin kauan sinua näkemättä, tietää sinun olevan avarassa maailmassa. Kun sitten taas kuvittelen rakkauttasi, joka on minulle turvana kaikkea vastaan, jollet hylkää pyyntöäni, ennenkuin eroamme, ja sinä papin edessä ojennat minulle kätesi, olen lähtevä rauhallisena matkaani. Meidän välillämme on vain yksi kaava, mutta se on kaunis kaava, taivaan siunaus liittyneenä maalliseen siunaukseen. Naapurivaltiossa se käy helposti ja salaisesti.

"Alkuun päästäksemme minulla on rahaa kyllin. Me jaamme keskenämme ja siitä riittää meille molemmille; ennenkuin se on loppuun kulutettu, auttaa taivas edelleen.

"Niin, rakkaani, minua ei ollenkaan huolestuta. Mikä näin suurella riemulla aletaan, on epäilemättä johtava onnelliseen loppuun. En ole koskaan epäillyt, ettei ihminen löytäisi maailmassa toimeentuloansa, kunhan vain hänen aikeensa on vakava, ja minä tunnen, että minussa on kyllin rohkeata mieltä hankkiakseni runsaan elatuksen kahdelle, jopa useammille. Maailma on kiittämätön, sanovat monet. En ole vielä huomannut, että se olisi kiittämätön, kunhan vain osaa oikealla tavalla jotakin sen hyväksi tehdä. Koko sieluni syttyy hehkuun ajatellessani, että vihdoinkin kerran saan esiintyä ja ihmisten sydämille puhua, mitä he niin kauan ovat kaivanneet kuulevansa. Kuinka monta tuhatta kertaa onkaan minua, joka olen niin ihastunut teatterin erinomaisuuteen, sydämessäni ahdistanut, kun olen nähnyt mitä viheliäisimpien raukkojen kuvittelevan, että he muka pystyvät lausumaan suuren, voimakkaan sanan, joka sattuisi meidän sydämeemme! Sävel, joka puristetaan kaislapillistä, kaikuu paljoa kauniimpana ja puhtaampana. On kauheata, kuinka nämä oppipojat törkeässä taitamattomuudessaan tekevät syntiä.

"Näyttämö on usein ollut riidassa saarnastuolin kanssa. Niiden ei tulisi mielestäni kiistellä keskenään. Kuinka olisikaan toivottavaa, että kummastakin paikasta ainoastansa jalot ihmiset ylistäisivät Jumalaa ja luontoa! Nämä eivät ole mitään unelmia, armaani! Niinkuin minä sinun povellasi olen voinut tuntea, että sinä olet rakkaudessa, niin minäkin vetoan tuohon loistavaan ajatukseen ja sanon – en tahdo sitä julkilausua, mutta toivon, että me kerran yhdessä hyvinä henkinä esiintyisimme ihmisille, avaisimme heidän sydämensä, saisimme koskettaa heidän sieluihinsa ja valmistaa heille taivaallisia nautinnoita, niin totta kuin minulle sinun sylissäsi on suotu iloja, joita ei milloinkaan voi olla sanomatta taivaallisiksi, koska me noina hetkinä tunnemme olevamme irti itsestämme ja yläpuolella oman itsemme.

"En voi lopettaa. Olen jo sanonut liian paljon, enkä tiedä, olenko sinulle jo kaiken sanonut, kaiken mikä sinua koskee, sillä mitkään sanat eivät pysty ilmaisemaan sen pyörän liikettä, joka sydämessäni pyörii.

"Ota kuitenkin tämä paperi, armaani! Olen sen läpilukenut ja huomaan, että minun pitäisi alkaa alusta. Se sisältää kuitenkin kaiken, mikä sinun on tarpeen tietää, mikä sinulle on valmistuksena, kun minä pian suloisen rakkauden riemulla palaan jälleen syliisi. Minusta tuntuu, kuin olisin vanki, joka tyrmässään kuunnellen viilaa poikki kahleitaan. Sanon hyvää yötä huolettomina nukkuville vanhemmilleni! – Jää hyvästi, armaani! Jää hyvästi! Tällä kertaa lopetan. Silmäni ovat pari kolme kertaa painuneet umpeen. On jo ohi sydänyön."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Ei tahtonut tulla loppua sille päivälle, jona Wilhelm kirje somasti laskoksiin taitettuna taskussaan paloi halusta päästä Marianen luo. Ja tuskinpa oli vielä tullut pimeä, kun hän vastoin tapaansa hiipi rakastettunsa asuntoon. Hän aikoi käydä ilmoittamassa tänään tulevansa yökäynnilleen, jättää rakastettunsa jälleen tuokioksi, painaa kirjeensä ennen lähtöään hänen käteensä ja sydänyöllä palattuaan takaisin saada Marianen suostumuksen tai hyväilyjensä voimalla taivuttaa hänet myöntymään. Hän lennähti rakastettunsa avoimeen syliin voiden hänen rintaansa vasten painautuessaan tuskin saada sanotuksi mitä oli aikonut. Tunteiden kuohu esti Wilhelmiä aluksi huomaamasta, etteivät Marianen vastaukset olleet niin sydämellisiä kuin muulloin. Mariane ei kuitenkaan kauan voinut salata levotonta mielialaansa. Hän syytti sairautta, pientä pahoinvointia; hän valitti päänkipua, hän ei tahtonut suostua siihen ehdotukseen, että Wilhelm tänä yönä tulisi takaisin. Wilhelm ei aavistanut mitään pahaa, ei pyrkinyt syvemmälle hänen salaisuuksiinsa, mutta hän tunsi, ettei hetki ollut otollinen kirjeen antamiseen. Hän antoi sen olla taskussaan, ja kun Marianen sekä menettely että sanat kohteliaalla tavalla vaativat häntä lähtemään, tempasi hän tyydyttämättömän rakkautensa huumassa erään Marianen kaulahuiveista, pisti sen taskuunsa ja irtaantui vastoin tahtoaan hänen huulistaan ja oveltaan. Hän hiipi kotiansa, mutta ei voinut sielläkään kauan paikallaan olla, pukeutui uudestaan ja lähti jälleen ulkoilmaan.

Käveltyään muutamia katuja edestakaisin hän kohtasi tuntemattoman miehen, joka kyseli erästä vierassuojaa. Wilhelm tarjoutui näyttämään hänelle talon. Vieras tiedusteli kadun nimeä, muutamien matkan varrella olevien suurten rakennusten omistajia, sitten vielä eräitä kaupungin poliisijärjestystä koskevia asioita, ja näin he olivat syventyneet varsin mielenkiintoiseen keskusteluun, saapuessaan vihdoin majatalon ovelle. Vieras pyysi opastaan astumaan sisään ja juomaan lasin punssia hänen kanssaan. Samalla hän mainitsi nimensä ja syntymäpaikkansa samoinkuin myös ne toimet, jotka olivat hänet tänne tuoneet, ja pyysi Wilhelmiltä samanlaista luottamusta. Tämä ilmoittikin niin hyvin nimensä kuin asuntonsa.

Ettekö ole vanhan Meisterin pojanpoika, hänen, jolla oli tuo kaunis taidekokoelma? kysyi vieras.

Olen. Olin kymmenvuotias isoisäni kuollessa, ja minua suretti syvästi, kun nuo kauniit esineet myytiin.

Teidän isänne on niistä saanut suuren summan rahaa.

Te tiedätte siis asiasta.

Tiedän kyllä, olen nähnyt tuon aarteen vielä teidän kodissanne. Isoisänne ei ollut ainoastaan kokooja, hän ymmärsi taidetta, hän oli varhaisemmin, otollisella hetkellä ollut Italiassa ja oli sieltä tuonut muassaan aarteita, joita ei nyt olisi saatavissa hinnasta mistään. Hänellä oli parhaiden mestarien oivallisia tauluja. Uskoi tuskin silmiään selaillessaan hänen käsipiirroksiaan. Hänen marmoriveistoskokoelmassaan oli muutamia arvaamattoman kalliita murtokappaleita. Pronsseja hänellä oli erittäin valaiseva sarja. Rahoja ja mitaleja hän oli koonnut järjestelmällisesti; hänen kaiverretut kivensä olivat kaikkea kiitosta ansaitsevat. Kaikki oli myös hyvin esille asetettu, joskaan vanhan talon huoneet ja salit eivät olleet tasasuhtaisesti rakennetut.

Voitte ajatella, mitä me lapset kadotimme, kun esineet otettiin alas ja sullottiin laatikkoihin. Se oli elämäni ensimmäinen murheellinen aika. Muistan vielä, kuinka tyhjiltä huoneet meistä tuntuivat nähdessämme esineiden toisen toisensa jälkeen häviävän, esineiden, jotka pienestä pitäen olivat olleet rattonamme ja joita me pidimme yhtä muuttumattomina kuin taloamme ja itse kaupunkia. Jollen erehdy, sijoitti isänne näin vapautuneen pääoman erään naapurin kauppaliikkeeseen tullen tavallaan hänen yhtiötoverikseen.

Aivan oikein! Ja heidän yhteisyrityksensä ovat hyvin onnistuneet. He ovat näinä kahtenatoista vuonna suuresti kartuttaneet omaisuuttaan ja ovat molemmat yhä innokkaammin kiinni elinkeinoelämässä. Vanhalla Wernerillä on myös poika, joka on tähän ammattiin paljoa soveliaampi kuin minä.

Valitan, että tämä kaupunki on kadottanut, sellaisen kaunistuksen kuin isoisänne kokoelman. Minä olin sitä katsomassa vielä vähää ennen kuin se myytiin ja minun kai on sanottava, että minä olin syynä siihen, että kauppa tehtiin. Eräs rikas aatelismies, suuri kokoilija, joka ei kuitenkaan niin suuressa kaupassa luottanut yksin omaan arvosteluunsa, lähetti minut tänne ja pyysi neuvoani. Kuusi päivää katselin kokoelmia ja seitsemäntenä annoin ystävälleni sen neuvon, että hän viivyttelemättä suorittaisi koko vaaditun summan. Te hyöritte iloisena poikana usein ympärilläni, selititte minulle taulujen aiheita ja osasitte yleensä antaa tietoja kokoelmista.

Muistan sellaisen henkilön, mutta teitä en olisi häneksi tuntenut.

Siitä onkin jo pitkä aika, ja mehän muutumme kaikki enemmän tai vähemmän. Teillä oli, jos aivan oikein muistan, kokoelmassa mielitaulunne, jonka luota ette minua tahtoneet ollenkaan päästää.

Aivan oikein! Se kuvasi sitä tarinaa, kuinka sairas kuninkaanpoika nääntyy rakkaudesta isänsä morsiamen ääressä.

Se ei suinkaan ollut paras taulu, sommittelu ei ollut hyvä, värit eivät mitään erikoista ja suoritus oli läpeensä maneerimainen.

Sitä en ymmärtänyt enkä ymmärrä sitä vieläkään. Aihe minua maalauksissa viehättää, ei taide.

Siinä kohden isoisänne näytti ajattelevan toisin, sillä suurin osa hänen kokoelmistaan sisälsi oivallisia taideteoksia, joissa aina sai ihailla niiden tekijäin ansioita, esittivätpä ne sitten mitä aiheita tahansa. Mainittu taulu riippui sitäpaitsi laitimmaisessa etusalissa, mikä merkitsi sitä, että hän piti sitä vähäisessä arvossa.

Sielläpä me lapset juuri saimmekin aina leikkiä ja siellä tämä kuva teki minuun häviämättömän vaikutuksen, jota ei edes teidän arvostelunne, jota muutoin pidän arvossa, voisi hävittää, vaikkapa nyt juuri seisoisimme tuon kuvan edessä. Kuinka surettikaan ja kuinka surettaakaan minua yhä vielä nuorukainen, jonka täytyy poveensa kätkeä suloiset mielihalunsa, kaunein perintöosa, minkä luonto on meille antanut, ja tukahduttaa se tuli, jonka tulisi lämmittää ja elähdyttää häntä itseään ja muita, niin että hänen sisäinen olemuksensa nääntyy äärettömiin tuskiin! Kuinka minun onkaan sääli sitä onnetonta, jonka on antauduttava jollekin toiselle, kun hänen sydämensä jo on löytänyt arvokkaan esineen, johon hän voi kohdistaa vilpittömän ja puhtaan kaipuunsa!

Nämä tunteet ovat tosin hyvin kaukana niistä mietteistä, joilla taiteenharrastaja tavallisesti katselee suurten mestarien teoksia, mutta todennäköistä on, että vähitellen teissä olisi herännyt, jos kokoelmat olisivat pysyneet perheenne omaisuutena, ymmärtämys itse taideteoksia kohtaan, niin ettette aina olisi niissä nähnyt vain omaa itseänne ja mielitekojanne.

Tietysti kokoelmien myynti minua heti suretti, ja minä olen kypsyneemmälläkin iällä niitä useasti kaivannut, mutta kun ajattelen, että näin oli, niin sanoakseni, käypä, jotta minussa kehittyisi harrastus, luonnonlahja, joka oli vaikuttava elämääni paljoa enemmän kuin nuo elottomat kuvat koskaan olisivat vaikuttaneet, tyydyn kernaasti siihen, mitä on tapahtunut, ja kunnioitan kohtaloa, joka osaa suoda minulle ja itsekullekin sen, mikä parhaaksi on.

Valitettavasti kuulen taaskin kerran tuon "kohtalo" sanan nuoren miehen suusta, miehen, joka juuri on siinä iässä, missä on tapana alistaa omat pursuavat viettymykset korkeampien olentojen tahdon alaisiksi.

Siis te ette usko mihinkään kohtaloon? Ette mihinkään valtaan, joka on yläpuolellamme ja ohjaa kaiken parhaaksemme.

Ei ole tässä kysymys minun uskostani, eikä paikka sovelias selvitellä, mitenkä minä koetan jossakin määrin saattaa ajatukselleni käsitettäviksi ne asiat, jotka meille kaikille ovat käsittämättömiä. Tässä on vain siitä kysymys, mikä ajatuskanta on parhaaksemme. Tämän maailman kudelman muodostavat välttämättömyys ja sattuma. Ihmisen järki asettuu niiden molempien välille ja osaa niitä vallita. Se pitää välttämättömyyttä olemassaolonsa perustana, sitä, mikä on satunnaista, se osaa ohjata, johtaa ja hyväkseen käyttää, ja vain lujana ja järkkymättä seisten ihminen ansaitsee saada tämän maan jumalan nimen. Voi sitä, joka nuoresta pitäen tottuu uskottelemaan itselleen, että se mikä on välttämätöntä, olisi mielivaltaista, joka siinä, mikä on satunnaista, tahtoo nähdä jonkunlaista järkeä, jonka noudattaminen vieläpä olisi uskontoa. Mitäpä muuta tämä on kuin kieltäytymistä omasta järjestään ja antaa omille mielihaluilleen ehdoton sija ja sananvalta? Me kuvittelemme olevamme hurskaita, kun me kevytmielisesti vetelehdimme päivät päästään, annamme mieluisten sattumien määrätä olemisemme ja elämisemme ja lopuksi tällaisen häilyvän elämän lopputulokselle annamme jumalallisen kaitselmuksen nimen.

Onko teille koskaan sattunut, että pikkuinen asianhaara on saanut aikaan sen, että olette lähtenyt kulkemaan määrättyä tietä, jolla vastaanne on tullut suotuisa tilaisuus ja sarja odottamattomia tapahtumia on teidät vihdoin vienyt sellaiseen päämäärään, jota itse vielä tuskin olitte saanut näkyviinnekään? Eikö tällainen ole omiansa herättämään alistumista kohtaloon, luottamusta kaitselmukseen?

Näin ajatellen ei ainoakaan tyttö voisi säilyttää hyvettään eikä kukaan rahojaan kukkarossaan, sillä on yllin kyllin aiheita niiden kadottamiseen. Voin iloita vain sellaisesta ihmisestä, joka tietää, mikä hänelle ja toisille on hyödyksi, ja koettaa rajoittaa mielivaltaansa. Kullakin on oma onnensa käsissään, kuten taiteilijalla raaka-aine, jolle hän tahtoo antaa hahmon. Mutta tämän taidon laita on samoin kuin kaiken: vain sen lahja on meillä synnynnäinen, itse taito on meidän opittava ja sitä huolella harjoiteltava.

Tästä ja muustakin he keskustelivat. Vihdoin he erosivat, eikä näyttänyt siltä, että he sanottavasti olisivat toistensa vakaumuksia muuttaneet; he määräsivät kuitenkin paikan, missä he seuraavana päivänä kohtaisivat.

Wilhelm käveli vielä joitakin katuja edestakaisin. Hän kuuli klarinettien, käyrätorvien ja fagottien soittoa. Hän tunsi povensa paisuvan. Läpikulkumatkalla olevat soittajat siinä esittivät mieltähivelevää yömusiikkia. Hän puhui heidän kanssaan, ja vähäisestä kolikosta he seurasivat Wilhelmiä Marianen asunnolle. Korkeat puut koristivat hänen asumuksensa edustaa. Niiden alle Wilhelm asetti laulajansa; itse hän lepäsi loitompana olevalla penkillä antautuen kokonaan vilvoittavassa yössä hänen ympärillään väräjävien sävelten valtaan. Siinä suopeiden tähtien alla loikoessa hänen oma elämänsä tuntui hänestä kultaiselta unelmalta. – Armaanikin kuulee nämä samat huilut, hän ajatteli mielessään; hän tuntee, kenenkä aatos, kenenkä rakkaus saa yön niin kauniisti soimaan. Loitollakin ollessamme nämä soinnut yhdistävät meidät, niinkuin aina rakkauden herkin tunnelma, olimmepa kuinka kaukana tahansa. Ah! Kaksi rakastavaa sydäntä on kuin kaksi magneettikelloa: mitä toisessa liikkuu, sen täytyy toisessakin liikkua, sillä samahan se molemmissa vaikuttaa, sama voimahan se virtaa molempien läpi. Voinko hänen sylissään levätessäni ajatella, että on mahdollista hänestä erota? Ja kuitenkin, minä lähden hänen luotaan, etsin parannuspaikan rakkaudellemme ja olen aina pitävä hänet tykönäni.

Kuinka useasti onkaan minulle tapahtunut, että minä hänestä erossa ollessani, syventyneenä kokonaan häntä ajattelemaan, olen kajotessani kirjaan, vaatteeseen tai yleensä johonkin luullut tuntevani hänen kätensä kosketuksen, niin täydelleen hänen läsnäolonsa ympäröi minut. Ja noiden hetkien muisteleminen, jotka kaikkoavat päivänvaloa samaten kuin kylmän katselijan silmää, hetken, joita nauttiakseen jumalienkin luulisi luopuvan autuuden tuskattomasta olotilasta! Niitä muistella? Ikäänkuin voisi muistissaan uudistaa juovuttavan pikarin huuman, joka kietoo aistimme taivaallisin sitein ja tempaa ne irti kaikesta. – Ja hänen ulkomuotonsa. – – Hän vaipui armaansa ajattelemiseen, hänen rauhallisuutensa muuttui haluksi, hän syleili puuta, jäähdytti kuumaa poskeansa sen kuorta vastaan, ja yön tuuloset imivät halukkaasti levottomana puhtaasta povesta esille huokuvan henkäyksen. Hän tunnusteli Marianelta ottamaansa kaulahuivia, se oli unohtunut, se oli toisen puvun taskussa. Hänen huulensa janosivat, hänen jäsenensä vapisivat kaipuusta.

Soitto taukosi, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi pudonnut alas siitä olopiiristä, missä hänen tunteensa tätä ennen olivat liikkuneet. Hänen levottomuutensa yltyi, kun suloiset sävelet eivät enää olleet ylläpitämässä ja lieventämässä hänen tunteitansa. Hän istuutui lemmittynsä kynnykselle ja tunsi jo itsensä rauhallisemmaksi. Hän suuteli sitä messinkirengasta, jolla hänen oveansa kolkutettiin, hän suuteli kynnystä, jonka yli hänen jalkansa kulkivat ulos ja sisään, ja lämmitti sitä povensa tulella. Sitten hän istui jälleen hetkisen hiljaa ja ajatteli lemmittyänsä, joka oli tuolla verhojen takana, valkoisessa yöpuvussaan, punainen nauha pään ympäri kiedottuna, suloisessa levossa, ja ajatteli olevansa niin lähellä häntä, että hänestä tuntui, kuin Mariane nyt juuri hänestä uneksisi. Hänen ajatuksensa olivat suloiset kuin hämärän hengettäret. Rauha ja kaipuu vaihtelivat hänessä. Värisyttäen rakkaus kosketti käsin tuhannet kerrat kaikkia hänen sielunsa kieliä. Oli kuin ilmojen soitto olisi pysähtynyt hänen yllensä kuuntelemaan hänen sydämensä vienoja säveliä. Jos hänellä olisi ollut mukanaan se pääovenavain, joka hänelle avasi Marianen oven, ei hän olisi voinut pidättää itseään; hän olisi tunkeutunut rakkautensa pyhättöön. Hän poistui kuitenkin verkalleen, horjui eteenpäin puoleksi uneksien puiden alla, tahtoi päästä kotia ja kääntyi aina uudelleen takaisin. Saatuaan vihdoinkin mielensä tyyntymään hän palasi ja katsoi kadunkulmassa vielä kerran taakseen. Mutta silloin hänestä näytti, kuin Marianen ovi olisi avautunut ja tumma olento astunut siitä ulos. Hän oli liian kaukana nähdäkseen selvästi, ja ennenkuin hän oli tointunut sen verran, että sai silmänsä suunnatuksi sinnepäin, oli näky jo hävinnyt yöhön; loitompana hän luuli näkevänsä sen hiipivän erään valkean talon ohitse. Hän seisoi siinä ja räpytteli silmiään. Ennenkuin hän oli rohkaissut mielensä ja oli valmis rientämään perässä, oli kummitus hävinnyt. Mihinkä päin hän sitä seuraisi? Mikä katu oli niellyt tuon ihmisen, jos hän ollenkaan oli ihminen?

Kuten se, jolle salamanvälähdys on kirkastanut osan seutua, heti sen jälkeen turhaan pimeässä häikäistyneillä silmillään etsii entisiä hahmoja ja polkujen yhteyttä, samoin oli Wilhelmin silmien ja sydämen laita. Ja kuten sydänyön aave, joka herättää hirvittävää kammoa, seuraavissa silmänräpäyksissä, kun ihminen on ehtinyt malttaa mielensä, huomataan kauhun synnyttämäksi ja tuo kammottava ilmestys jättää jälkeensä sydämeen loppumattoman sarjan epäileviä aavistuksia, niin oli myöskin Wilhelm mitä suurimmassa levottomuudentilassa, kun hän nojatessaan siinä kulmakiveä vasten ei huomannut aamun valkenemista ja kukkojen kiekunaa, ennenkuin ihmisten aamuaskareet alkoivat herättää eloa ja ajoivat hänet kotiin.

Kotia tullessaan hän oli tuon äkkiarvaamattoman näköhäiriön pätevillä syillä melkein saanut sielustaan karkoitetuksi. Mutta yön ihana tunnelma, johon hän nyt ajatuksissaan palasi vain kuin ilmestykseen ikään, oli myös mennyttä. Sydäntään virkistääkseen, vahvistaakseen lopullisesti palaavaa uskoansa hän otti kaulahuivin taanoisen pukunsa taskusta. Sen sisältä putoavan paperilapun kahina irroitti huivin hänen huulistaan. Hän nosti sen ylös ja luki:

"Rakastanhan sinua, pikku hupakko! Mikä sinun olikaan eilen? Tänä yönä tulen luoksesi. Uskon kyllä, että sinun on vaikea täältä lähteä. Mutta ole kärsivällinen, messuiksi tulen perässäsi. Kuuleppas! Älä pue taas päällesi tuota mustanvihreän ruskeaa takkia, näytät siinä Endorin noidalta. Olenhan sinulle lähettänyt valkean yöpuvun nimenomaan sitä varten, että tahdon pitää sylissäni valkeaa karitsaista? Lähetä kirjelappusi minulle aina tuon vanhan Sibyllan välityksellä. Hänet on itse paholainen määrännyt Iris-jumalattareksi."

TOINEN KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ken mielestämme innolla pyrkii saavuttamaan jonkin tarkoitusperän, voi, joko sitten kiitämme tai moitimme hänen päämääräänsä, olla varma meidän myötätunnostamme. Mutta niin pian kuin asia on ratkaistu, käännämme heti katseemme hänestä pois. Se, mikä on loppuunsuoritettu ja ratkaistu, ei voi mitenkään kiinnittää huomiotamme, semminkään jos olemme jo alunperin ennustaneet yritykselle huonoa loppua.

Siksipä ei lukijoillemme juurtajaksain tehdäkään selkoa onnettoman ystävämme surkeudesta ja tuskasta, johon hän joutui nähdessään toivonsa ja toiveidensa näin odottamattomasti tuhoutuneen. Me pikemmin hyppäämme yli muutaman vuoden ja haemme hänet taas käsiimme sieltä, missä toivomme löytävämme hänet jonkinlaisessa toiminnassa ja ansiotyössä, mainittuamme ensin lyhyesti vain sen verran kuin kertomuksen yhtenäisyyden vuoksi on tarpeen.

Rutto tai paha kuumetauti raivoavat terveessä, voimakkaassa ruumiissa, jonka kimppuun ne käyvät, nopeammin ja ankarammin. Ja niin perin pohjin sai Wilhelm paran äkkiarvaamatta valtoihinsa onneton kohtalo, että yhdessä hetkessä koko hänen olemuksensa oli rikkirunneltu. Niinkuin käy, milloin paikoilleen asetettaessa ilotulituslaite sattuu syttymään ja taidokkaasti koverretut ja täytetyt hylsyt, joiden määrätyn suunnitelman mukaan sytytettyinä ja ilmoille laskettuina tulisi taivaalle muodostaa komeasti vaihtelevia tulikuvioita, nyt sen sijaan epäjärjestyksessä ja vaaraa tuottaen sikin sokin sihisevät ja räiskyvät, samaten hänen povessaankin nyt onni ja toivo, hurmion tunto ja ilo, todellisuus ja unelma yhdellä kertaa pirstautuen menivät sekaisin. Tällaisina hävityksen hetkinä jäykistyy siihen paikkaan ystävä, joka on rientänyt pelastamaan, ja sille, jolle tällaista sattuu, on hyvä teko, että hän kadottaa järkensä.

Sitten seurasi äänekkään, alituisesti palaavan ja tahallaan toistetun tuskan päiviä; mutta näitäkin on pidettävä luonnon armona. Tällaisina hetkinä Wilhelm ei vielä kokonaan ollut kadottanut rakastettuansa. Hänen tuskansa olivat hellittämättä uudistettuja yrityksiä vielä tarrautua siihen onneen, joka kaikkosi hänen sydämestään, siepata se takaisin ja elää se mielikuvituksessa, saada iäksi menneille riemuille lyhyt jälkielo. Niinhän ei voi ruumista, jossa vielä mätäneminen jatkuu, sanoa aivan kuolleeksi, niin kauan kuin ne voimat, jotka turhaan koettavat vaikuttaa entisen tarkoituksensa mukaisesti, kuluttavat itseään niiden osien tuhoamisessa, joille ne ennen olivat elonantajia. Vasta silloin kun kaikki on jauhautunut rikki, vasta silloin kun näemme kaiken hajautuneen mitättömäksi tomuksi, vasta silloin syntyy meissä tuo viheliäinen, tyhjä kuoleman tunto, josta meidät voi virvoittaa vain iäti elävän olennon henkäys.

Sellaisessa nuoressa, vilpittömässä, herttaisessa sydämessä oli paljon rikkirevittävää, tuhottavaa, surmattavaa, ja nuoruuden nopeasti parantava voima antoi itse tuskan vallalle uutta ravintoa ja lisäsi sen rajuutta. Isku oli sattunut koko hänen olemuksensa juuriin. Werner hänen uskottunaan ryhtyi täynnä intoa tulella ja miekalla tuhoamaan vihattua intohimoa, tuota julmaa hirviötä. Hetki oli otollinen, todisteet käsillä, ja niin paljon oli tapahtunut ja kerrottiin sellaista, mitä hän voi hyödykseen käyttää. Hän iski asiaan ankarasti ja säälittä, edeten askel askelelta, ei suonut ystävällensä pienimmänkään hetkellisen itsepetoksen virkistystä, sulki häneltä tien jokaiseen komeroon, johon hän olisi voinut pelastautua epätoivolta, ja silloin luonto, joka ei sallinut lemmikkinsä tuhoutua, iski häntä sairaudella, antaaksensa hänelle toiselta puolen ilmaa hengittääkseen.

Ankara kuume seurauksineen, lääkkeineen, kiihoitus- ja voimattomuudentiloineen, sen ohella omaisten ponnistukset, toverien rakkaus, jota ihminen vasta silloin oppii oikein käsittämään, kun hän on avuton ja vailla kaikkea, olivat uusissa oloissa jonkinlaisena viihdykkeenä ja viheliäisenä lohdutuksena. Vasta sitten kun hän jälleen alkoi olla parempi, s.o., kun hänen voimansa olivat kokonaan lopussa, hän suuntasi kauhulla katseensa alas aution kurjuuden tuskan kuiluun, niinkuin ihminen silmäilee alas tulivuoren sammuneeseen kitaan.

Nyt hän katkerasti moitti itseään siitä, että hänellä niin paljon kadotettuaan voi olla tuskaton, rauhallinen ja suruton hetki. Hän halveksi omaa sydäntänsä ja kaivaten halasi tuskan ja kyynelten antamaa virkistystä.

Päästäkseen tällaiseen mielentilaan hän palautti muistiinsa kaikki menneen onnen kohtaukset. Hän loi niistä itsellensä mitä elävimmän kuvan, pyrki jälleen niihin eläytymään ja päästyään mahdollisimman korkealle tunnelmassaan, ja kun menneiden päivien päivänpaiste jälleen näytti elvyttävän hänen jäsenensä ja saavan hänen rintansa paisumaan, katseli hän taaksensa elämänsä hirvittävään kuiluun, antoi tuon masentavan syvyyden hyväillä silmiään ja heittäytyi sen syövereihin näin väkipakolla vaatien luonnolta katkerat tuskat. Näin hän alituisella julmuudella runteli itseänsä. Sillä nuoriso, jolla on runsaasti kätkettyjä voimia, ei tiedä, mitä se tuhlaa, kun se kärsityn onnettomuuden tuottamaan tuskaan vielä liittää omat ehdoin tahdoin hankkimansa kärsimykset, ikäänkuin se tahtoisi kadotetulle onnellensa vasta täten antaa oikean arvon. Wilhelm oli myöskin niin varma siitä, että tämä kadotettu onni oli ainoa, ensimmäinen ja viimeinen, jota hän elämässänsä voisi kokea, että hän torjui kaiken lohdutuksen, joka koetti saada hänet siihen luuloon, että tällä kärsimyksellä olisi aikansa.

TOINEN LUKU.

Totuttuaan tällä tavalla itseään kiduttamaan kävi hän nyt repivällä arvostelullaan joka puolelta kaiken sen muun kimppuun, mikä rakkauden jälkeen ja rakkauden mukana oli antanut hänelle suurimmat ilot ja toiveet. Hän ei nähnyt teoksissaan mitään muuta kuin eräiden perinnäisten muotojen hengetöntä jäljittelyä; ne olivat vailla sisäistä arvoa. Hän tahtoi tunnustaa ne vain kömpelöiksi koulupojan harjoituksiksi, joissa ei ollut pienintäkään luonteen, totuuden ja innoituksen kipinää. Runoissansa hän näki vain yksitoikkoista tavupoljentoa, jossa viheliäisen loppusoinnun yhteenliittäminä aivan arkipäiväiset ajatukset ja tunteet laahautuivat riviltä toiselle; ja näin hän riisti itseltänsä myös kaiken mahdollisuuden ja kaiken mielihalun, mikä hänelle tältä taholta vielä olisi voinut kuitenkin antaa uutta elämänintoa.

Hänen näyttelijänlahjansa saivat saman tuomion. Hän moitti itseänsä, ettei hän aiemmin ollut huomannut turhamielisyyttä, joka yksin oli ollut syynä siihen julkeuteen, että hän oli luullut kelpaavansa näyttelijäksi. Hänen vartalonsa, hänen käyntinsä, hänen liikkeensä ja lausumisensa eivät saaneet armoa. Hän kielsi itseltänsä jyrkästi kaiken etevämmyyden, kaiken ansion, mikä hänet olisi voinut kohottaa yläpuolelle tavallisuuden, ja kohotti täten äärimmilleen äänettömän epätoivonsa. Sillä joskin on raskasta kieltäytyä naisen rakkaudesta, niin ei tunnu vähemmän tuskalliselta tempautua irti runotarten seurasta, julistaa olevansa ainiaaksi arvoton heidän pariinsa kuulumaan ja luopua siitä ihanimmasta ja välittömimmästä tunnustuksesta, joka kohdistuu meihin itseemme, meidän esiintymiseemme, meidän ääneemme.

Näin oli siis ystävämme täysin alistunut ja samalla suurella innolla antautunut kauppatehtäviin. Ystävän ihmeeksi ja isän suurimmaksi tyydytykseksi ei kukaan ollut konttorissa ja pörssissä, kaupassa ja holvissa toimeliaampi kuin hän. Kirjeenvaihdon, laskut ja mitä muuta hänelle annettiin huoleksi hän suoritti ja toimitti mitä suurimmalla ahkeruudella ja innolla. Tosin kyllä ei sillä hilpeällä ahkeruudella, mikä samalla on toimeliaan parhaana palkkana, kun me sen, jota varten olemme syntyneet, täsmälleen ja oikeassa järjestyksessä toimitamme, vaan velvollisuuden hiljaisella ahkeruudella, joka perustuu mitä vilpittömimpään haluun ja aikomukseen, jota vakaumus pitää yllä ja jonka palkkana on sisäinen itsetunto, ahkeruudella, joka kuitenkaan ei aina, eritoten milloin parhain omatunto antaa sille tunnustuksen, pysty tukahduttamaan esillepyrkivää huokausta.

Tällä tavoin Wilhelm oli elänyt edelleen jonkun aikaa työssä ja toimessa ja tullut siihen vakaumukseen, että tuo kova kohtalon koetus oli aiottu hänen parhaakseen. Hän oli iloinen siitä, että hän elämänsä varrella oli ajoissa, joskin tylysti, saanut varoituksen, sen sijaan että toiset myöhemmin ja ankarammin saavat kokea rangaistuksen niistä harha-askelista, joihin nuoren mielen liian korkeat ajatukset omasta itsestä ovat johtaneet. Sillä tavallisesti ihminen, niin kauan kuin suinkin mahdollista, tahtoo säilyttää povessaan hellimänsä houkkion, koettaa päästä tunnustamasta pääerehdystään ja myöntämästä totuutta, joka hänet saattaa epätoivoon.

Niin lujasti kuin hän olikin päättänyt luopua rakkaimmista ajatuksistaan, tarvittiin kuitenkin joku aika, ennenkuin hän oli täysin vakuutettu onnettomuudestaan. Mutta vihdoinkin hän oli järkisyillä saanut sydämestään niin tyystin tuhotuksi kaikki toiveensa, joita hänessä olivat herättäneet rakkaus, runollinen luomisentaito ja esittämisenlahja, että hän sai rohkeutta kokonaan hävittää kaikki mielettömyytensä jäljet, kaikki mikä vain häntä siitä vielä voisi muistuttaa. Hän oli sitä varten sytyttänyt eräänä kylmänä iltana tulen takkaan ja otti esille pienen muistojenlippaan, jossa oli sadoittain pikkuesineitä, mitkä hän oli saanut Marianelta tai häneltä ryöstänyt. Jokainen kuivunut kukka muistutti hänelle sitä aikaa, jolloin se vielä tuoreena kukki lemmityn hiuksissa, jokainen paperilappunen sitä onnellista hetkeä, mitä nauttimaan Mariane hänet sillä oli kutsunut, jokainen nauharuusuke hänen päänsä suloista lepopaikkaa, Marianen ihanaa povea. Eikö tämä kaikki ollut omiaan herättämään eloon tunteita, jotka hän jo kauan sitten luuli kuolettaneensa? Eikö näiden pikku esineiden näkeminen ollut omiaan virittämään liekkiin sitä intohimoa, jonka hän armaastaan erossa ollen oli kukistanut? Sillä vasta silloin me huomaamme, kuinka murheellinen ja ikävä pilvinen päivä on, kun yksi ainoa esiin pilkistävä päivänsäde kirkkaudellaan luo viihtymystä ja hilpeyttä.

Haikealla mielin hän näin ollen katseli, kuinka nuo niin kauan tallella olleet pyhät esineet toinen toisensa perästä muuttuivat siinä tuokiossa savuksi ja tuhaksi. Muutaman kerran hän epäröiden pysähtyi ja hänellä oli vielä jäljellä helminauha ja harsohuivi, kun hän päätti nuoruutensa runollisilla yrityksillä jälleen lisätä virikettä riutuvaan tuleen.

Tähän saakka hän oli huolellisesti tallettanut kaiken, mikä hänen sielunsa varhaisimmasta kehityskaudesta lähtien oli juossut hänen kynästään. Vielä olivat hänen kirjalliset tuotteensa yhteensidottuina lippaan pohjalla, jonne hän ne oli sullonut aikoessaan ottaa ne mukaansa pakoretkelleen. Kuinka toisin tuntein hän ne nyt avasi kuin silloin sitoi!

Avatessamme muutaman ajan kuluttua kirjeen, jonka määrättyjen olosuhteiden vallitessa olemme kirjoittaneet ja sinetöineet, mutta joka kohtaamatta ystävää, jolle se oli osoitettu, palautetaan meille takaisin, meidät valtaa omituinen tunne murtaessamme oman sinettimme ja seurustellessamme muuttuneen; itsemme kanssa kuin kolmannen henkilön kera. Samantapainen tunne valtasi voimakkaana ystävämme hänen avatessaan ensimmäisen pinkan ja heittäessään tuleen hajalleen revityt vihot, jotka juuri leimahtivat valtavaan liekkiin, kun Werner astui sisään ja suurta loimua ihmetellen kysyi, mitä nyt oli tekeillä.

Annan tässä todistuksen siitä, vastasi Wilhelm, että minulla on vakaa aikomus luopua ammatista, johon en ole syntynyt. Ja näin sanoen hän heitti tuleen toisen pinkan. Werner tahtoi häntä estää, mutta teko oli tehty.

En käsitä, mikä sinut on saattanut näin äärimmäiseen tekoon, sanoi Werner. Miksikä nyt nämä teokset, jolleivät olekkaan erinomaisia, on hävitettävä?

Siitä syystä, että runon tulee joko olla erinomainen tai olematon. Siitä syystä, että jokaisen, jolla ei ole lahjoja luoda parasta, tulisi pysyttäytyä erossa taiteesta ja vakavasti varoa jokaista kiusausta, joka houkuttelee taidetta yrittelemään. Sillä tosin jokaisessa ihmisessä elää jonkinlainen epämääräinen halu jäljitellä sitä, mitä hän näkee, mutta tämä halu ei suinkaan todista, että meissä myös olisi kykyä onnistua siinä, mihin ryhdymme. Katseleppa vain poikia, kuinka he, joka kerta kuin nuorallatanssijoita on ollut kaupungissa, kävelevät edestakaisin ja vaappuvat kaikilla lankuilla ja riuvuilla, kunnes uusi kiihoke heidät vetää johonkin samanlaiseen leikkiin. Etkö ole sitä ystäviemme piirissä huomannut? Niin pian kuin joku soittotaituri on vieraillut kaupungissa, on aina joitakin, jotka heti alkavat opetella samalla soittimella. Kuinka monet harhailevatkaan tällä tiellä! Onnellinen se, ken pian oivaltaa, etteivät toiveet merkitse kykyä!

Werner väitti vastaan. Keskustelu kävi vilkkaaksi, eikä Wilhelm voinut kiihkotta ystäväänsä vastaan toistaa niitä väitteitä, joilla hän itseänsä oli niin usein kiusannut. Werner väitti, ettei ole järkevää kokonaan hylätä kykyä, jonka toteuttamiseen on edes jonkinlaista taipumusta ja taitoa, siitä syystä, ettei sitä voisi sen korkeimmassa täydellisyydessä koskaan harjoittaa. Olihan niin paljon tyhjää aikaa, jonka voisi siten täyttää, ja vähitellen saada aikaan jotakin, millä tuotamme huvia itsellemme ja muille.

Ystävämme, joka tässä kohden oli aivan toista mieltä, oli heti valmis vastaamaan ja sanoi innoissaan:

Kuinka väärässä oletkaan, rakas ystävä, luullessasi, että teos, jonka ensimmäisen hahmoittelun täytyy ehdottomasti täyttää koko sielu, voisi syntyä keskeytettyjen, kokoonhaalittujen hetkien tuottamana. Ei, runoilijan täytyy kokonaan elää itselleen, kokonaan omissa mieliaiheissaan. Hänen, jolle taivas on suonut mitä kallisarvoisimman sisäisen lahjan, hänen, joka povessaan säilyttää yhä karttuvaa aarretta, täytyy myös ulkonaisten seikkojen häiritsemättä elää aarteinensa hiljaisessa onnellisuudessa, jota rikas omaisuutta ympärilleen kasaamalla turhaan koettaa itselleen luoda. Katso ihmisiä, kuinka he häärivät onnen ja nautinnon tavoittelussa! Heidän halunsa, heidän ponnistuksensa, heidän rahansa ovat alituisessa kiihkeässä etsinnässä. Ja mitä he tavoittelevat? Sitä, mitä runoilija on saanut luonnolta, s.o. kykyä nauttia maailmasta, sitä myötätuntoa, jolla runoilija vaistoaa toiset ihmiset, taitoa sopusointuisesti suhtautua erinäisiin ja useinkin yhteensoveltumattomiin seikkoihin.

Mikäpä muu tekee ihmiset niin levottomiksi kuin se, etteivät he osaa yhdistää käsitteitään asioihin, kuin se, että nautinto liukuu heidän käsistänsä, kuin se, että toiveiden täyttymys tulee liian myöhään, ja mikä muu kuin se, että se, mitä on saavutettu ja voitettu, ei meissä herätäkään sitä vaikutusta, jota me haluillamme kaukaa luulemme aavistavamme. Runoilija on verrattavissa Jumalaan; kohtalo on hänet kohottanut kaiken tämän yläpuolelle. Hän näkee intohimojen tuoksinan, sukujen ja valtakuntien päämäärättömän kulun, hän näkee väärinkäsitysten ratkaisemattomien arvoituksien, joiden selvittämiseksi usein vain puuttuu yksi yksitavuinen sana, aikaansaavan sanomattoman tuhoisaa sekasortoa. Hänen myötätuntonsa kokee jokaisen ihmiskohtalon surut ja ilot. Arki-ihminen laahaa päivästä toiseen onnettomuutensa kalvavassa alakuloisuudessa tai käy hillittömässä ilossa kohtaloaan kohti, mutta runoilijan vastaanottava, herkkäliikkeinen sielu jatkaa kulkuaan kuin vaeltava aurinko yöstä päivään ja vienoin siirtymäsävelin virittää harppunsa ilon ja kärsimyksen säestykseen. Hänen sydämensä maaperässä kasvaneena viisauden ihana kukka kehkeytyy kukoistukseen, ja kun toiset valveilla uneksivat ja tuntevat kaikissa aistimissaan hirvittävien mielikuvien ahdistusta, kokee hän elämän unta valveilla ollen, ja harvinaisin merkkitapaus on hänelle samalla menneisyys ja tulevaisuus. Ja niin on runoilija samalla opettaja, ennustaja, jumalien ja ihmisten ystävä. Vai tahdotko, että hän alentuisi alas viheliäiseen leipätyöhön, hän, joka on luotu kuin lintu leijailemaan maailman yläpuolella, pesimään korkeille huipuille, saamaan ravintonsa urvuista ja hedelmistä, kevyesti liidellessään oksalta toiselle, tulisiko hänen sen ohessa härän lailla vetää auraa, koiran tavoin tottua vainuamaan jälkiä, tai ehkäpä vielä kahleeseen kiinnitettynä haukunnallaan olla kartanon vahtina?

Werner oli, kuten on ajateltavissa, kummissaan kuunnellut tätä puhetta. Kunpa vain ihmisetkin, hän puuttui puheeseen, olisivat tehdyt kuin linnut ja kehräämättä ja kutomatta voisivat viettää autuaallisia päiviä alituisessa nautinnossa! Kunpa vain hekin talven tullen noin vain suuntaisivat matkansa kaukaisiin seutuihin välttääkseen puutetta ja ollakseen turvassa pakkaselta!

Niin ovat runoilijat eläneet aikoina, jolloin se, mikä oli kunnioitettavaa, oli enemmän tunnustettua, huudahti Wilhelm, ja niin heidän tulisi aina elää. Heillä oli sisäinen aarteensa, ja siksi he tarvitsivat vähän ulkoapäin; luonnon antama kyky tarjota ihmisille kauniita tunteita, ihania kuvia suloisissa, kuhunkin aiheeseen joustavasti mukautuvissa sanoissa ja sävelissä on ammoisista ajoista tenhonnut maailman ja ollut armoitetulle omistajalleen runsas perintöosa. Kuninkaiden hoveissa, rikkaiden pöydissä, rakastuneiden ovilla heitä kuunneltiin, korvan ja sielun sulkeutuessa kaikelta muulta, samoin kuin vaeltaja tuntee itsensä onnelliseksi ja hurmaantuneena hiljaa seisoo, kun pensastoista mieltä valtavasti hykähdyttäen tunkee esiin satakielen ääni! Ihmiset ottivat heidät vierasvaraisesti vastaan, ja heidän matalalta näyttävä säätynsä kohotti heitä vain sitäkin korkeammalle. Sankari kuunteli heidän laulujansa ja maailman voittaja osoitti kunnioitustaan runoilijalle, koska hänellä oli se tunto, että ilman tätä hänen valtaisa elämänsä menisi ohitse kuin myrskytuuli. Rakastaja halusi saada hänen kaipuustansa ja hänen nautinnostaan niin tuhatkertaisen ja niin sopusointuisen tunnon kuin sielukkaat huulet sen osasivat kuvata. Ja rikaskaan ei tainnut aarteitaan, noita epäjumaliaan, omin silmin tajuta niin kallisarvoisiksi, kuin minä ne esiintyivät hänelle kaiken arvot tuntevan ja kohottavan hengen loiston valaisemina. Niin, kuka muu kuin runoilija on – jos sallit – hahmoitellut jumalia, kohottanut meidät heidän tykönsä, tuonut heidät alas tänne meidän maailmaamme?

Ystäväni, vastasi Werner, hetkisen mietittyään, olen useinkin valittanut, että pyrit väkivalloin sielustasi karkoittamaan voimakkaat tunteesi. Erehtyisinpä pahoin, jollet tekisi paremmin itseäsi kohtaan antamalla itsellesi jonkin verran myöten, kuin jyrkän kieltäytymisen tuottamilla ristiriidoilla raatelemalla itseäsi ja yhden ainoan viattoman ilon takia kieltäytymällä nauttimasta kaikkia muita.

Uskallanko tunnustaa sinulle, ystäväni, vastasi toinen, ja oletko nauramatta minulle, jos sanon sinulle, että nuo kuvat yhä vain ahdistavat minua, kuinka niitä pakenenkaan, ja että tutkiessani sydäntäni huomaan kaikkien varhaisempien toiveiden olevan siellä lujassa, vieläpä lujemmassa kuin konsanaan? Mutta mitä on minulla onnettomalla tällä haavaa jäljellä. Ah, ken olisi minulle ennustanut, että minulta näin pian runneltaisiin sieluni käsivarret, joilla minä kurkoitin äärettömään ja joilla totisesti toivoin tavoittavani jotakin suurta, niin ken minulle tätä olisi ennustanut, hän olisi saattanut minut epätoivoon. Ja vielä nyt, kun tuomio on käynyt ylitseni, nyt, kun olen kadottanut hänet, jonka jumaluuden sijasta tuli viedä minut toiveideni perille, mitä on minulla jäljellä muuta kuin antautuminen mitä katkerimpien tuskien valtaan? Oi veljeni, hän jatkoi, hän oli, en sitä kiellä, minulle salaisissa aikeissani se tukitanko, johon köysitikkaat on kiinnitetty; vaaran partaalla, mielessä toivo, uskalikko häilyy ilmassa, rauta katkeaa ja hän makaa runneltuna toiveidensa jaloissa. Niinpä ei minullakaan nyt enää ole mitään lohdutusta, ei mitään toivoa! En jätä, hän huudahti ylös ponnahtaen, näistä onnettomista papereista ainoatakaan jäljelle. Hän tarttui samalla taaskin pariin vihkoon, repi ne auki ja heitti tuleen. Werner koki häntä siitä estää, mutta turhaan. Anna minun olla! Wilhelm huudahti. Mitä hyötyä on näistä kurjista lehdistä? Minulle niistä ei ole enää portaaksi eikä kehoitukseksi. Tulisiko niiden säilyä kiusatakseen minua elämäni loppuun saakka? Saisivatko ne kenties kerran olla maailman pilkkana, sen sijaan että ne herättäisivät sääliä ja kammoa? Voi minua ja minun kohtaloani! Nyt vasta ymmärrän runoilijain, hädästä viisaaksi tulleiden murheellisten valitukset. Kuinka kauan pidinkään itseäni kukistumattomana, haavoittumattomana, ja voi! nyt näen, ettei syvälleulottuva haava enää voi kasvaa umpeen eikä jälleen parantua; tunnen, että minun on se otettava mukaani hautaan. Ei, ei ainoanakaan elonpäivänäni ole luotani väistyvä tuska, joka minut vielä lopuksi tuhoaa, ja lemmittyni muisto on pysyvä tykönäni, elävä ja kuoleva kanssani, tuon arvottoman muisto – ah, ystäväni, jos minun on puhuttava sydämelläni – hänen, joka sittenkään ei ole aivan arvoton! Olen tuhannesti antanut hänelle anteeksi. Olen ollut liian julma, sinä olet säälimättömästi virittänyt minuun oman kylmyytesi, oman ankaruutesi, pitänyt kahleissa minun rikkiraastetut aistimeni ja estänyt minua tekemästä hänen ja itseni hyväksi, minkä olin velkaa meille molemmille. Kuka tietää, mihinkä tilaan hänet olen saattanut, ja vasta vähitellen alkaa omaatuntoani ahdistaa ajatellessani, mihinkä epätoivoon, mihinkä avuttomuuteen hänet hylkäsin! Eikö ollut mahdollista, että hän olisi voinut osoittaa viattomuutensa? Kuinka usein voivatkaan väärinymmärrykset saada maailman sekaisin, kuinka usein ovatkaan olosuhteet sellaiset, että ne suurimmallekin erehdykselle rukoilevat anteeksiantoa? – Kuinka usein näenkään hänet ajatuksissani: hän istuu vaiti, yksin, kyynärpäihinsä nojaten. – Kas sellainenko, hän sanoo, oli se uskollisuus, se rakkaus, jota hän minulle vannoi! Näinkö julmaan iskuun oli loppuva se ihana elämä, joka meidät yhdisti. – Wilhelmiltä valuivat kyynelet virtanaan, ja hän painoi kasvonsa pöytää vasten kostuttaen vielä jäljellä olevia papereitaan.

Werner seisoi vieressä neuvottomana. Hän ei ollut voinut aavistaa tätä nopeata intohimon ilmileimahtamista. Hän koetti keskeyttää ystävänsä, tai suunnata keskustelun toisaanne, mutta turhaan. Hän ei kyennyt vastustamaan virtaa. Tässäkin väsymätön ystävyys taas ryhtyi tehtäväänsä. Hän antoi ankarimman tuskankohtauksen mennä ohitse osoittaen vaitiolollaan vilpitöntä osanottoa. Ja näin he viettivät sen illan, Wilhelm vajonneena tuskan hiljaiseen jälkitunnelmaan ja toinen peloissaan uudesta intohimon purkauksesta. Ystävä oli luullut, että intohimo jo kauan sitten oli tukahdutettu ja hyvillä neuvoin ja hartailla kehoituksilla masennettu.

KOLMAS LUKU.

Tällaisten uusiutumiskohtausten jälkeen Wilhelm enimmäkseen vain yhä innokkaammin antautui liiketoimiin ja tehtäviin, ja se oli paras keino paeta sitä labyrinttia, joka häntä jälleen koetti luokseen houkutella. Se hyvä tapa, jolla hän kohteli vieraita, ja se helppous, jolla hän hoiti kirjeenvaihtoa melkein kaikilla elävillä kielillä, lisäsivät hänen isänsä ja tämän kauppatoverin toiveita ja saivat heidät lohdullisin mielin suhtautumaan tuohon tautiin, jonka syytä he eivät olleet saaneet tietoonsa, ja siihen pysähdykseen, joka oli keskeyttänyt heidän suunnitelmansa. Wilhelmin matkallelähtö päätettiin nyt toistamiseen, ja tapaamme hänet ratsunsa selässä, matkalaukku takanaan, ulkoilman ja liikunnon virkistämänä, lähestyvän vuoriseutua, missä hänen tuli suorittaa eräitä saamiaan tehtäviä.

Verkalleen hän samoili laaksojen poikki ja vuorten yli tuntien mitä suurinta mielihyvää. Yli tien riippuvia kallioita, kohisevia puroja, kasvillisuuden peittämiä vuorenseiniä, syviä rotkoja hän täällä näki ensi kerran, ja kuitenkin hänen varhaisimmat nuoruudenunelmansa jo olivat leijailleet tällaisissa seuduissa. Hän tunsi tällaista nähdessään jälleen nuortuneensa, kaikki kärsityt tuskat olivat hänen sielustaan poispestyt, ja riemua täynnä hän lausuili itsekseen kohtia runoelmista, eritoten "Pastor fido"sta, kohtia, jotka näissä yksinäisissä seuduissa laumoittain parveilivat hänen muistiinsa. Hän muisti myös monia kohtia omista lauluistaan, joita hän mitä suurinta tyydytystä tuntien lausui. Hän elävöitti edessään olevan maailman kaikilla menneisyyden hahmoilla, ja jokainen askel tulevaisuuteen oli täynnä tärkeiden tekojen ja merkillisten tapahtumien aavistuksia.

Ihmiset, jotka toinen toisensa jälkeen tulivat hänen perässään ja sivuuttivat hänet tervehtien, jatkaen nopeasti matkaansa vuoristoon pitkin jyrkkää polkua, keskeyttivät muutaman kerran hänen hiljaisen ajanviettonsa hänen silti heitä huomaamatta. Vihdoin yhtyi häneen eräs puhelias matkatoveri ja kertoi hänelle syyn, miksi vaeltajia oli niin paljon.

Hochdorfissa esitetään tänään huvinäytelmä, jota katsomaan kaikki naapuriseudun väestö kokoontuu.

Mitä sanotte! huudahti Wilhelm. Tähänkö yksinäiseen vuoriseutuun, näidenkö läpipääsemättömien metsien keskellekö näytelmätaide on löytänyt tien ja rakentanut itselleen pyhätön? ja minunko on vaellettava sen juhlaan?

Te tulette vielä enemmän ihmeisiinne, sanoi toveri, kuullessanne, kenen toimesta kappaleen esittäminen tapahtuu. Tällä seudulla on suuri tehdas, joka elättää paljon ihmisiä. Isäntä, joka melkeinpä elää erillään kaikesta seuraelämästä, ei tiedä työväelleen talvella parempaa tointa, kuin että on pannut heidät esittämään huvinäytelmiä. Hän ei siedä kortinpeluuta työväestönsä keskuudessa ja tahtoo muutenkin ehkäistä raakoja tapoja. Näin he kuluttavat pitkät iltapuhteet, ja tänään, kun on vanhuksen syntymäpäivä, on hänen kunniakseen erikoinen juhlatilaisuus.

Wilhelm saapui Hochdorfiin, jonne hänen oli määrä yöpyä, ja astui ratsunsa selästä tehtaan luona, jonka isäntä myös mainittiin velallisena hänen luettelossaan.

Kun hän mainitsi nimensä, huudahti vanhus: Kas vain, herrani, oletteko sen kunnon miehen poika, jolle olen niin suuressa kiitollisuuden ja tähän saakka vielä rahavelassa? Teidän arvoisa isänne on ollut niin kärsivällinen minua kohtaan, että minä olisin konna, jollen nopeasti ja ilolla maksaisi. Tulettekin juuri parahiksi näkemään, että aikomukseni on vakaa.

Hän kutsui saapuville vainionsa, joka samaten oli iloinen saadessaan tavata Wilhelmin; hän vakuutti, että nuorukainen oli isänsä näköinen, ja valitti, ettei hän lukuisten vieraiden vuoksi voinut antaa hänelle yösijaa.

Liikeasia oli selvä ja pian järjestyksessä. Wilhelm pisti käärön kultarahoja taskuunsa ja toivoi, että hänen muutkin liikeasiansa suoriutuisivat yhtä helposti.

Näytelmän alkamishetki oli edessä; odotettiin vain vielä ylimetsänhoitajaa, joka vihdoin saapuikin, astui sisään muutamien metsänhoitoapulaistensa kera ja otettiin vastaan mitä suurimmalla kunnioituksella.

Vieraat saatettiin nyt teatteriin, joksi oli sisustettu aivan puutarhan vieressä sijaitseva lato. Katsomo ja näyttämö olivat järjestetyt ilman sen suurempaa aistia, hauskasti ja taitavasti. Eräs tehtaassa työskentelevistä maalareista oli pääkaupungissa ollut apurina teatterissa ja oli nyt sommitellut metsän, tien ja huoneen, tosin kyllä hieman karkeatekoisesti. Kappaleen he olivat lainanneet eräältä kuljeskelevalta seurueelta ja sovittaneet sen oman käsityksensä mukaisesti. Se oli sellaisenaan rattoisa. Juoni, jossa kaksi rakastajaa yrittää riistää tytön tämän holhoojalta ja vuorotellen toisiltaan, johti monenlaisiin hauskoihin tilanteisiin. Tämä oli ensimmäinen kappale, jonka ystävämme pitkän ajan perästä taaskin näki. Hän teki monenlaisia huomioita. Kappale oli täynnä toimintaa, mutta vailla todellisten luonteiden kuvausta. Se miellytti ja huvitti. Sellaisia ovat kaiken näyttämötaidon alkeet. Alkuperäinen ihminen on tyytyväinen, kunhan hän vain näkee jotakin tapahtuvan; sivistynyt tahtoo saada tunteillensa ravintoa, ja ajatteluun on vain korkeimman sivistyksen saanut halukas.

Hän olisi mielellänsä auttanut näyttelijöitä heidän puuhissaan; sillä ei paljoa puuttunut, että he olisivat voineet suoriutua hyvän joukon paremmin.

Häntä häiritsi hänen hiljaisissa mietteissään tupakansavu, joka kävi yhä sankemmaksi ja sankemmaksi. Ylimetsänhoitaja oli pian kappaleen alettua sytyttänyt piippunsa, ja vähitellen monet muutkin ottivat tämän vapauden. Mainitun herran suuret koirat saivat pahaa häiriötä aikaan. Ne oli kyllä jätetty ulkopuolelle, mutta ne löysivät pian tien takaoven kautta sisään, juoksentelivat näyttämölle, hyökkäilivät näyttelijöitä vastaan ja tulivat vihdoin hyppäämällä orkesterin yli isäntänsä luo, joka istui permannon ensimmäisellä paikalla.

Jälkinäytöksenä esitettiin kiitosuhri. Tehtaanisäntää sulhaspuvussa esittävä kuva oli alttarilla seppeleiden ympäröimänä. Kaikki näyttelijät osoittivat sille kunnioitustaan seisten nöyrässä asennossa. Nuorin lapsista astui esille valkoisiin puettuna ja piti runomittaisen puheen, mikä liikutti kyyneliin koko perheen ja vieläpä ylimetsänhoitajan, joka tätä katsellessaan muisteli omia lapsiaan. Näin loppui kappale, eikä Wilhelm voinut olla nousematta näyttämölle, läheltä tarkastelematta näyttelijättäriä, kiittämättä heitä heidän näyttelemisestään ja antamatta heille tulevaisuuden varalle muutamia neuvoja.

Ystävämme liikeasiat, jotka hän toisen toisensa jälkeen suoritteli milloin suuremmissa milloin pienemmissä vuoristokylissä, eivät kaikki sujuneet yhtä onnellisesti ja hupaisasti. Eräät velalliset pyysivät lykkäystä, toiset olivat ynseitä, toiset antoivat epäävän vastauksen. Saamansa tehtävän mukaan tuli hänen panna muutamia syytteeseen; hänen täytyi saada itselleen asianajaja, antaa tälle ohjeet, esiintyä oikeuden edessä ja toimittaa vielä muita samankaltaisia ikäviä asioita.

Yhtä huonosti hänen kävi, kun hänelle tahdottiin osoittaa kunnioitusta. Varsin vähän hän tapasi sellaisia ihmisiä, jotka voivat häntä edes jonkin verran opastaa; vähän sellaisia, joiden kanssa hän toivoi pääsevänsä edullisiin kauppasuhteisiin. Kun nyt pahaksi onneksi myös sattui sadepäiviä ja ratsain kulkijalla näissä seuduissa oli voitettavanaan äärettömiä vaikeuksia, kiitti hän taivasta lähestyessään taas alankomaata ja nähdessänsä vuoren juurella, kauniilla ja hedelmällisellä tasangolla, hiljaisen joen partaalla, auringonpaisteessa lepäävän, iloisen maaseutukaupungin, jossa hänellä tosin ei ollut mitään liikeasiaa suoritettavana, mutta jossa hän juuri siitä syystä päätti viipyä pari päivää antaaksensa hieman hengähdyksen aikaa hevosellensa, jota huono tie oli pahasti rasittanut.

NELJÄS LUKU.

Hänen astuessaan torin laidassa olevaan majataloon oli siellä ilo ylimmillään tai vallitsi ainakin suuri kuhina. Monilukuinen nuorallatanssijain, hyppijäin ja silmänkääntäjien seurue, jolla oli joukossaan voimamies, oli vaimoineen ja lapsineen asettunut majataloon, ja valmistautuessaan julkista esiintymistä varten he saivat aikaan alituisia selkkauksia. Milloin he riitelivät isännän kanssa, milloin keskenään; ja jos heidän torailunsa ei ollut hauskaa kuulla, niin olivat heidän ilonilmaisunsa kerrassaan sietämättömiä. Epäröiden, olisiko lähdettävä vai jäätävä, Wilhelm seisoi porttikäytävässä ja katseli työmiehiä, jotka ryhtyivät pystyttämään torille telinettä.

Eräs tyttönen, joka kaupitteli ruusuja ja muita kukkia, ojenteli hänelle vasuansa, ja hän oli juuri saanut ostetuksi itselleen kauniin kimpun, jonka hän oman makunsa mukaan sitoi uudestaan katsellen sitä tyytyväisenä, kun ikkuna toisessa, torin sivulla olevassa majatalossa avautui ja siinä näyttäytyi kaunismuotoinen nainen. Hän voi etäisyydestä huolimatta huomata, että viehättävä hilpeys elähdytti hänen kasvojaan. Hänen vaaleat hiuksensa valuivat huolimattomasti hajallaan hänen niskalleen; hän näytti suuntaavan katseensa muukalaiseen. Hetkisen sen jälkeen astui mainitun talon ovesta ulos kampuuesiliinaan vyötetty ja valkeaan takkiin puettu poika, joka tuli Wilhelmiä kohti ja tervehti häntä sanoen: Tuolla ikkunassa oleva nainen pyytää kysyä teiltä, ettekö haluaisi hänelle luovuttaa muutamia kauniista kukistanne. – Ne ovat kaikki hänen käytettävänään, vastasi Wilhelm, ojentaen kukkavihkon nuorelle sanansaattajalle ja tehden samalla kunnioittavan kumarruksen kaunottarelle, joka vastasi hänelle ystävällisellä vastatervehdyksellä ja vetäytyi pois ikkunasta.

Tätä somaa seikkailuaan miettien hän oli nousemassa portaita ylös huoneeseensa, kun häntä vastaan juoksi nuori olento, joka kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Lyhyt silkkinen takki espanjalaisine halkohihoineen, ruumiinmyötäiset pitkät housut laajennuksineen sopivat lapselle varsin somasti. Pitkät mustat hiukset olivat kiharoiksi ja palmikoiksi käherretyt ja kiedotut pään ympärille. Hän katseli ihmetellen tuota olentoa eikä osannut varmasti sanoa, oliko hänen luultava häntä pojaksi vai tytöksi. Hän hyväksyi kuitenkin pian jälkimmäisen mahdollisuuden ja pysähdytti ohikulkevan tyttösen sanoen hänelle hyvää päivää ja kysyen häneltä, kenen lapsi hän oli, vaikkakin hän helposti voi nähdä, että tyttösen täytyi kuulua talossa majailevaan hyppivään ja tanssivaan seurueeseen. Tyttö loi häneen terävät ja mustat silmänsä irroittautuen samalla hänestä ja rientäen keittiöön vastausta antamatta.

Noustessaan portaita ylös Wilhelm näki etusalissa kaksi mieshenkilöä, jotka harjoittelivat miekkailua tai pikemmin näyttivät koettelevan taitavuuttaan toisiaan vastaan. Toinen kuului ilmeisesti majatalossa olevaan seurueeseen, toinen oli hieman hurjannäköinen. Wilhelm katseli heitä, ja hänellä oli syytä ihmetellä heitä molempia. Kun pian sen jälkeen mustapartainen, jäntevä ottelija lähti pois taistopaikalta, tarjosi toinen erittäin kohteliain elein Wilhelmille miekan.

Jos tahdotte, Wilhelm vastasi, ottaa oppiinne harjoittelijan, niin minä kernaasti rohkenen kanssanne yrittää muutamia pistoja. He miekkailivat yhdessä, ja vaikka muukalainen oli monin verroin taitavampi kuin tulokas, oli hän kuitenkin tarpeeksi kohtelias vakuuttaakseen, että hänen vastustajaltaan vain puuttui harjoitusta. Ja Wilhelm oli todella osoittanut, että hän aikaisemmin oli saanut opetusta oivalliselta ja perusteelliselta saksalaiselta miekkailunopettajalta.

Heidän keskustelunsa keskeytti melu, jonka tuo kirjava seurue sai aikaan lähtiessään liikkeelle majatalosta ilmoittamaan kaupungille esityksistään ja herättääksensä uteliaisuutta. Rumpua seurasi seurueen johtaja ratsain, hänen takanansa tanssijatar samanlaisen konin selässä, pitäen edessään lapsukaista, joka oli runsaasti koristettu nauhoilla ja helyillä. Sitten seurasi jalkaisin muu joukko, jossa jotkut kantelivat hartioillaan kevyesti ja vaivatta mitä kummallisimmissa asennoissa lapsia, joiden joukossa tuo nuori mustatukkainen tumma olento uudellensa herätti Wilhelmin huomiota.

Pajatso juoksenteli lähelle tungeskelevassa kansanjoukossa hullunkurisesti ilveillen edestakaisin ja milloin suudellen jotakin tyttöä, milloin läimäyttäen jotakin poikaa jakeli houkuttelevia ohjelmalippuja, herättäen näin kansassa vastustamatonta halua saada lähemminkin häneen tutustua.

Painetuissa ilmoituksissa olivat seurueen monet temput ja taidot ja varsinkin erään monsieur Narkissoksen ja demoiselle Landrinetten alleviivatut. Päähenkilöinä nämä molemmat, viisaasti kyllä, olivat pysyneet poissa kulkueesta, siten osoittaakseen olevansa ylemmällä tasolla ja herättääkseen uteliaisuutta.

Kulkueen aikana oli myös kaunis naapuritar jälleen näyttäytynyt ikkunassa, eikä Wilhelm ollut lyönyt laimin tiedustella seuralaiseltaan, kuka tuo nainen oli. Tämä, jota toistaiseksi nimittäkäämme Laerteeksi, tarjoutui saattamaan Wilhelmin hänen luokseen. Minä ja tuo nainen olemme pari sirpaletta eräästä näyttelijäseurueesta, joka äskettäin täällä teki haaksirikon. Paikan viehättävyys sai meidät joksikin aikaa pysähtymään tänne ja kaikessa rauhassa kuluttamaan kokoomamme vähäiset rahat, sillä aikaa kuin eräs toveri on liikkeellä etsimässä toimeentuloa itselleen ja meille.

Laertes vei heti uuden tuttavansa Philinen ovelle, johon hän jätti hänet hetkiseksi seisomaan hakeakseen itse läheisestä puodista makeisia. Varmasti vielä kiitätte minua, hän sanoi palatessaan, siitä että toimitan teille tämän soman tuttavuuden.

Nainen tuli korkeakorkoisissa keveissä puolikengissä huoneestaan heitä vastaan. Hän oli heittänyt mustan levätin valkean aamupukunsa ylle, ja kun se ei ollut aivan puhdas, teki se hänet kodikkaan ja mukavan näköiseksi; hänen lyhyt hameensa salli nähdä sievimmät jalat, mitä voi ajatella.

Olkaa tervetullut! hän huudahti Wilhelmille, ja ottakaa vastaan kiitokseni kauniista kukista. Hän talutti Wilhelmin toisella kädellään huoneeseen puristaen toisella kädellään kukkavihkoa rintaansa vasten. Heidän istuuduttuaan ja jouduttuaan keskusteluun, jota näyttelijätär osasi johtaa varsin viehättävin kääntein, Laertes kaatoi hänelle syliin poltettuja manteleita, joita hän heti alkoi nakerrella. Katsokaahan, minkälainen lapsi tämä nuori mies on, hän huudahti; hän haluaa teille uskotella, että olen perso makeisille, ja kuitenkin on niin, että hän itse ei voi elää ilman herkkuja.

Tunnustakaamme vain, vastasi Laertes, että me tässä asiassa, niinkuin monissa muissa, teemme toisillemme kernaasti seuraa. Niinpä esimerkiksi, hän sanoi, tänään on erittäin ihana päivä; mielestäni meidän olisi tehtävä huviretki ja syötävä päivällisemme myllyssä. – Mitä kernaimmin, vastasi Philine; meidän on uudelle tuttavallemme hankittava vähän vaihtelua. Laertes riensi juoksujalkaa pois, hän ei näet kävellyt milloinkaan, ja Wilhelm tahtoi hetkiseksi pistäytyä asuntoonsa antaakseen kammata hiuksensa, jotka matkan jälkeen hänen mielestään yhä olivat epäjärjestyksessä. Sen voitte suorittaa täällä! sanoi Philine, kutsui sisään pienen palvelijansa, pakotti Wilhelmin riisumaan takkinsa, ottamaan hartioilleen hänen kampausviittansa ja kampuuttamaan itsensä hänen läsnäollessaan. Ei ole laiminlyötävä ainoatakaan hetkeä, hän sanoi; eihän tiedä, kuinka kauan ollaan yhdessä.

Poika, joka oli pikemmin itsepäinen ja haluton kuin taitamaton, ei pannut parastansa, vaan repi Wilhelmiä tukasta eikä näyttänyt vielä kohtakaan saavansa työtään valmiiksi. Philine torui häntä muutaman kerran, tyrkkäsi hänet vihdoin kärsimättömänä syrjään ja ajoi hänet ovesta ulos. Nyt hän itse ryhtyi hommaan ja kähersi ystävämme hiukset erittäin kätevästi ja sirosti, vaikka hänkään ei näyttänyt juuri kiirettä pitävän ja teki milloin minkin muistutuksen omaa työtään vastaan, samalla kuin hän ei voinut välttää polvillansa koskettelemasta kammattavan polvia ja saattamasta kukkavihkoa ja poveansa niin lähelle hänen huuliansa, että ystävämme useammin kuin kerran joutui kiusaukseen suudella niitä.

Kun Wilhelm pienellä ihojauheveitsellä oli puhdistanut otsansa, sanoi Philine hänelle: Pankaa se taskuunne ja muistakaa minua. Se oli soma veitsi; sen hienosta teräksestä tehtyyn varteen oli kaiverrettu nuo ystävälliset sanat: Muista minua. Wilhelm pisti sen taskuunsa, kiitti antajaa pyytäen saada antaa hänelle pienen vastalahjan.

Vihdoin oltiin valmiit. Laertes oli tuonut vaunut, ja nyt alkoi erittäin hauska retki. Philine heitteli köyhille, jotka kerjäten kääntyivät hänen puoleensa, aina jotakin, lausuen heille samalla iloisen ja ystävällisen sanan.

He olivat tuskin saapuneet myllylle ja tilanneet aterian, kun talon edustalta alkoi kuulua soittoa ja laulua. Vuorityöläiset siellä kitaran ja kolmioraudan säestyksellä esittivät somia laulujaan iloisin ja kimakoin äänin. Ennen pitkää eri tahoilta saapunut väkijoukko oli muodostanut kehän heidän ympärilleen, ja retkeilijämme nyökyttelivät heille ikkunoista suosionosoituksensa merkiksi. Kun esittäjät olivat nähneet olevansa huomion esineenä, laajensivat he piiriänsä ja tuntuivat valmistautuvan esittämään vetonumeroaan. Lyhyen lomahetken jälkeen astui eräs vuorimies kuokkineen esille ja esitti toisten vakavaa säveltä soittaessa malminlouhintaa.

Tuokion kuluttua eräs talonpoika astui joukosta esiin ja miimillisin liikkein uhaten antoi vuorimiehen ymmärtää, että louhijan oli parasta pötkiä tiehensä. Retkeilijät olivat tästä ihmeissään ja tunsivat tuon talonpojaksi pukeutuneen vuorimiehen, vasta kun tämä avasi suunsa ja vuorosanojaan lausuen torui louhijaa siitä, että tämä uskalsi myllertää hänen pellollaan. Tämä ei menettänyt malttiansa, vaan alkoi neuvoa maamiestä, kuinka hänellä oli oikeus perustaa tähän kaivoksensa, ja esitti hänelle samalla vuoritoimen ensimmäiset alkeet. Talonpoika, joka ei ymmärtänyt outoa sanankäyttöä, teki kaikenlaisia tyhmiä kysymyksiä, mikä sai katselijat, jotka huomasivat olevansa viisaampia, sydämen pohjasta remahtamaan nauruun. Vuorimies koetti selittää talonpojalle ja osoitti hänelle, mitä suurta hyötyä, joka lopuksi tulisi hänenkin hyväkseen, olisi siitä, että valtakunnan maanalaiset aarteet pengottaisiin esille. Talonpoika, joka aluksi oli uhannut vuorimiestä lyönneillä, antoi vähitellen taltuttaa itsensä, ja he erosivat hyvinä ystävinä toisistaan. Eritoten vuorimies selvisi tästä taistelusta mitä kunniakkaimmin.

Olemme, Wilhelm lausui aterian kestäessä, tästä pienestä vuoropuhelusta saaneet mitä elävimmän esimerkin siitä, kuinka hyödyllinen teatteri voisi olla kaikille ammateille. Kuinka paljon etua valtiollakin olisi siitä, jos ihmisten työ, ammatit ja liikeyritykset saatettaisiin näyttämölle ja esitettäisiin niiden kiitosta ansaitsevat puolet siltä näkökannalta katsoen, jolta valtionkin niitä täytyy kunnioittaa ja suojella. Nyt me esitämme vain ihmisen naurettavia puolia; huvinäytelmän kirjoittaja on niin sanoakseni vain ilkeämielinen tarkastelija, joka kaikkialla visusti pitää silmällä kansalaistensa vikoja ja on iloinen voidessaan vitsoa heitä edes yhdelläkin niistä. Luulisipa olevan valtiomiehelle sekä mieluista että hänen arvonsa mukaista koettaa saada yleiskuva eri yhteiskuntaluokkien luonnollisesta, keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja ohjata runoilijaa, jolla olisi tarpeeksi huumoria, tämän kirjallisissa töissä. Minulla on se vakaumus, että tätä tietä voitaisiin sommitella useita erittäin rattoisia ja samalla sekä hyödyllisiä että hupaisia kappaleita.

Mikäli kaikkialla, missä olen näyttelijänä liikkunut, sanoi Laertes, olen voinut huomata, pyritään vain kieltämään, estämään ja ehkäisemään, mutta harvoin kehoittamaan, edistämään ja palkitsemaan. Annetaan kaiken maailmassa mennä niin pitkälle, että se käy turmiolliseksi; sitten suututaan ja isketään.

Ei maksa puhua valtiosta ja valtiomiehistä, sanoi Philine. En voi heitä muuten ajatella kuin tekotukkiin puettuina, ja tekotukka, olkoon se kenenkä päässä tahansa, herättää minun sormissani kouristavan liikkeen; tahtoisin heti paikalla tempaista sen tuon kunnianarvoisan herran päästä, juosta ympäri huonetta ja nauraa ulos tuon kaljupään.

Esittämällä erittäin kauniisti muutamia lauluja Philine katkaisi keskustelun ja vaati, että pian lähdettäisiin paluumatkalle, jotta illalla ehdittäisiin näkemään nuorallatanssijain temppuja. Hillittömästi hullutellen hän kotimatkalla yhä edelleen jatkoi anteliaisuuttaan köyhiä kohtaan heittäen lopuksi vaunujen astinlaudalle, kun häneltä ja hänen matkatovereiltaan rahat olivat loppuneet, eräälle tytölle olkihattunsa ja eräälle vanhalle vaimolle kaulahuivinsa.

Philine kutsui molemmat seuralaisensa asuntoonsa, koskapa, kuten hän sanoi, hänen ikkunoistansa julkista esitystä voisi nähdä paremmin kuin toisesta majatalosta.

Perille saapuessaan he huomasivat telineiden jo olevan pystyssä ja taustan koristetuksi niihin ripustetuilla matoilla. Ponnistuslaudat olivat jo paikoillaan, höllä nuora kiinnitettynä pihtipieliin ja kireä köysi vedettynä pukkien väliin. Tori oli melkoisen täynnä kansaa ja ikkunoissa koko lailla katsojia.

Pajatso koetti aluksi vetää puoleensa yleisön huomiota typeryyksillä, joille katsojat aina ovat valmiit nauramaan. Lapset, jotka osasivat väännellä ruumiinsa ja jäsenensä mitä oudoimpiin asentoihin, herättivät sekä ihmettelyä että kammoa, eikä Wilhelm voinut olla tuntematta mitä syvintä sääliä nähdessään lapsen, joka ensi hetkestä oli herättänyt hänen myötätuntoansa, suurin ponnistuksin esittävän eriskummallisia asentoja. Mutta sitten taas herättivät hauskat hyppijät suurta iloa heittäessänsä ilmassa kuperkeikkoja, ensin yksitellen sitten peräkkäin ja lopuksi kaikki yhdessä eteenpäin ja taaksepäin. Koko katsojajoukko taputti äänekkäästi käsiään, ja riemuhuudot raikuivat.

Mutta nyt huomio kääntyi aivan toiseen asiaan. Lasten tuli toisen toisensa jälkeen astua nuoralle, oppilaiden ensin, jotta he harjoituksillansa pidentäisivät esitystä ja osoittaisivat, kuinka vaikea tuo taito oli. Myöskin muutamat miehet ja täysikasvuiset naishenkilöt osoittivat suurta taituruutta. Mutta ei monsieur Narkissosta eikä demoiselle Landrinettea vieläkään näkynyt.

Vihdoin astuivat nämäkin esille punaisten väliverhojen takana olevasta teltan tapaisesta ja täyttivät miellyttävällä olemuksellaan ja koreilla puvuillaan katsojien tähän saakka menestyksellä ylläpidetyn toivon kukkuroilleen. Narkissos oli iloinen, keskikokoinen, mustasilmäinen, paksupalmikkoinen nuorukainen; neitonen taas oli yhtä sopusuhtaisesti ja voimakkaasti kehittynyt. Molemmat näyttäytyivät peräkkäin nuoralla, esittäen keveitä liikkeitä, hyppyjä ja eriskummallisia asentoja. Tytön keveäliikkeisyys, pojan rohkeus ja se tarkkuus, jolla kumpikin suoritti temppunsa, kohottivat joka askelella ja hyppäyksellä yleistä riemastusta. Heidän sievistelevä esiintymisensä, toisten esiintyjien näennäinen huolenpito heistä, antoi sen käsityksen, kuin he olisivat koko seurueen kaikki-kaikessa, ja jokainen katsoi heidän sen arvon ansainneen.

Rahvaan innostus tarttui ikkunoissa oleviin katsojiin, naiset pitivät katseensa suunnattuina Narkissokseen, herrat taas Landrinetteen. Rahvas riemuitsi ääneensä, eikä hienompi yleisö pidättänyt kättentaputuksiaan. Pajatsolle tuskin kukaan enää nauroi. Vain jotkut harvat hiipivät tiehensä, kun muutamat seurueen jäsenet rahaa kootakseen tunkeutuivat väkijoukkoon tinalautaset kädessä.

He ovat mielestäni tehtävänsä hyvin suorittaneet, sanoi Wilhelm Philinelle, joka hänen vieressään nojasi ikkunalautaan. Ihailen sitä älyä, millä he kulloinkin oikealla kohdalla ja oikealla hetkellä osasivat tehdä itsessään vähäpätöisetkin temput vaikuttaviksi, ja kuinka he kömpelöiden lastensa ja parhaiden esiintyjiensä taidonnäytteistä saivat aikaan kokonaisuuden, joka aluksi herätti meidän huomiotamme ja sitten oli meille mitä mieluisin huvitus.

Rahvas oli vähitellen hajaantunut ja tori oli tyhjentynyt. Philine ja Laertes olivat tällä välin joutuneet riitaan Narkissoksen ja Landrinetten taitavuudesta, heitellen toisilleen pistosanoja. Wilhelm oli toisten leikkivien lasten joukosta keksinyt tuon ihmeellisen lapsen ja huomautti siitä Philinelle, joka heti vilkkaalla tavallaan huusi ja huiskutti hänelle ikkunasta kättään. Kun lapsi ei osoittanut halua tulla, juoksi Philine laulaen nopeasti alas portaita ja toi hänet ylös huoneeseensa.

Tässä on arvoitus, hän huusi vetäessään lapsen sisään ovesta. Lapsukainen jäi seisomaan oven suuhun ikäänkuin ollakseen heti valmis jälleen pujahtamaan ulos, asetti oikean kätensä rinnallensa, vasemman otsallensa ja kumartui syvään. Älä ole peloissasi, pienokaiseni, sanoi Wilhelm kääntyen hänen puoleensa. Tyttönen loi häneen aran katseen ja astui muutaman askelen lähemmäksi.

Mikä on nimesi? kysyi Wilhelm. – Minua sanotaan Mignoniksi. – Kuinka vanha olet? – Sitä ei ole kukaan tiennyt sanoa. – Kuka on isäsi? – Se suuri paholainen on kuollut.

Tämäpä on ihmeellistä! huudahti Philine. Tytölle tehtiin vielä muutama kysymys. Hän antoi vastauksensa murteellisella saksan kielellä ja erikoisen juhlallisin elein, asettaen joka kerta kätensä rinnalleen ja otsalleen ja tehden syvän kumarruksen.

Wilhelm ei osannut häntä kyllin katsella. Tuon olennon salaperäisyys veti vastustamattomasti puoleensa hänen katseensa ja sydämensä. Hän arvioi tytön iän kahdeksitoista tai kolmeksitoista vuodeksi. Hänen ruumiinsa oli kaunisrakenteinen; hänen jäsenissään voi kuitenkin huomata taipumusta liian voimakkaaseen kasvuun tai ehkä ehkäistyä kehitystä. Hänen piirteensä eivät olleet säännölliset, mutta huomiota herättävät. Hänen otsansa oli salaperäinen, hänen nenänsä erinomaisen kaunis ja suu, vaikka se ollakseen niin nuoren suu tuntui olevan kovin suljettu ja, vaikka hän tuon tuostakin nyki suupieliään, oli yhä vielä vilpitön ja erittäin viehättävä. Hänen ruskeahkoa kasvojensa väriä voi tuskin erottaa ihomaalin alta. Tytön ulkomuoto painui syvälle Wilhelmin mieleen. Hänen katseensa oli yhä vielä tyttöön suunnattuna, hän vaikeni, unohtaen mietteisiinsä vajonneena koko ympäristönsä. Philine herätti hänet hänen unelmistaan, samalla kuin hän tarjosi lapsukaiselle jäljellejääneitä makeisia ja viittasi hänelle, että hänen tuli poistua. Tyttö teki jälleen kumarruksensa ja lensi salaman nopeudella ulos ovesta. Kun aika oli kulunut niin pitkälle, että uusien tuttaviemme oli siksi illaksi erottava, sopivat he sitä ennen vielä huviretkestä huomista päivää varten. He tahtoivat taaskin syödä päivällisensä jossakin muualla ja tällä kertaa lähellä olevassa metsästäjän talossa. Illan kuluessa Wilhelm ylisteli Philineä, mutta Laerteen vastaukset olivat lyhyet ja kevytmieliset.

Harjoiteltuaan taaskin seuraavana aamuna tunnin verran miekkailua he menivät Philinen majataloon, jonka edustalle he jo olivat nähneet tilattujen vaunujen ajavan. Mutta suuri oli Wilhelmin hämmästys, kun vaunut olivat hävinneet, ja vielä suurempi, kun Philine ei ollut tavattavissa kotona. Hän oli, niin kerrottiin, kahden samana aamuna saapuneen vieraan kanssa istuutunut vaunuihin ja lähtenyt matkaan. Ystävämme, joka oli Philinen seurasta odottanut itselleen mieluista huvia, ei voinut peittää huonoa tuultansa. Laertes sitävastoin nauroi ja huudahti: Sellaisena hän minua miellyttää! Se on aivan hänen mukaistaan. Lähtekäämme suoraa päätä metsästysmajaan. Olkoonpa hän missä on, me emme hänen tähtensä laiminlyö huviretkeämme.

Kun Wilhelm matkalla yhä vielä moitti Philinen käyttäytymisessä esiintynyttä johdonmukaisuuden puutetta, vastasi Laertes: En voi sitä huomata epäjohdonmukaisuudeksi, että joku on uskollinen luonteelleen. Kun Philine ryhtyy johonkin tai jollekin lupaa jotakin, niin se tapahtuu vain sillä hiljaisella edellytyksellä, että hänelle myös on mukavaa panna toimeen aikeensa tai pitää lupauksensa. Hän lahjoittaa mielellänsä, mutta täytyy aina olla valmis antamaan hänelle takaisin, mitä häneltä on lahjaksi saanut.

Siinäpä kummallinen luonne, vastasi Wilhelm.

Eipä suinkaan kummallinen; mutta hän ei ole mikään teeskentelijä. Minä rakastan häntä siitä syystä – niin, olenpa hänen ystävänsä – että hän niin vilpittömästi edustaa sitä sukupuolta, jota minun useista syistä on pakko vihata. Hän on mielestäni todellinen Eeva, naissuvun kantaäiti; sellaisia he ovat kaikki, he eivät vain tahdo sitä tunnustaa.

Niin jutellen ja Laerteen kiihkeästi ilmilausuessa vihaansa naissukua kohtaan, silti kuitenkaan sen syytä mainitsematta, he olivat saapuneet metsään, johon Wilhelm astui varsin allapäin, koska Laerteen lausumat ajatukset olivat jälleen elävästi palauttaneet hänen mieleensä hänen suhteensa Marianeen. He löysivät läheltä varjoisaa lähdettä, valtavien vanhojen puiden alta Philinen yksinään istumassa kivipöydän ääressä. Hän lauloi heille tervetuliaisiksi iloisen laulun, ja kun Laertes tiedusteli hänen seuraansa, huudahti hän: Olenpa heitä sievästi puijannut; olen heitä pitänyt pilkkanani aivan niinkuin he ansaitsivat. Jo matkalla minä panin heidän anteliaisuutensa koetukselle ja huomatessani heidän olevan kitupiikkejä päätin heti heitä rangaista. Saavuttuamme perille he kysyivät tarjoilijalta, mitä oli valittavana, ja tämä luetteli tavanomaisella sujuvakielisyydellään, mitä oli tarjolla, ja sellaistakin, mitä ei ollut. Huomasin heidän joutuneen ymmälle. He katselivat toisiaan ja kyselivät änkyttäen hintoja. Mitä te niin kauan mietitte, huudahdin minä, ruokapöytä kuuluu naisen huoliin, antakaa minun siitä pitää huolta. Ryhdyin sitten tilaamaan tolkuttoman komeaa päivällistä, jota varten vielä yhtä ja toista oli lähetettävä hakemaan naapurista. Tarjoilija, jonka muutamalla silmänvilkutuksella olin saanut uskotukseni, auttoi minua, ja näin me, kuvittelemalla heille valtavaa pitopöytää, saimme heidät siinä määrin levottomiksi, että he tuota pikaa päättivät lähteä metsään kävelylle, jolta he tuskin palaavat. Olen neljännestunnin yksikseni nauranut ja nauran vastakin, niin usein kuin ajattelen, kuinka noloilta he näyttivät. Syödessä Laertes palautti mieleen samanlaisia tapauksia; he yltyivät kaskuilemaan hauskoista tapahtumista, väärinkäsityksistä ja salajuonista.

Eräs nuori mies, joka kuului Philinen kaupunkilaistuttaviin, tuli kirja kädessä hiipien metsän halki, istuutui heidän seuraansa ylistäen paikan kauneutta. Hän kiinnitti heidän huomionsa lähteen lorinaan, oksien heiluntaan, niiden välistä lankeavan valon leikkiin ja lintujen lauluun. Philine lauloi laulun käestä. Se ei tuntunut miellyttävän äskentullutta. Hän lähtikin pian pois.

Kunpa pääsisin kokonaan kuulemasta luonnosta ja luonnontunnelmista, huudahti Philine, kun vieras oli poistunut. Ei ole mitään sietämättömämpää kuin luetteluttaa itsellensä se ilo, mitä parhaillaan nauttii. Kun on kaunis ilma, mennään kävelemään, samoin kuin tanssitaan, kun soitto alkaa. Mutta kuka tulee hetkeäkään ajatelleeksi soittoa tai kaunista ilmaa? Tanssija herättää mielenkiintoamme, ei viulu, ja pari kaunista mustaa silmää katselee kernaasti siniseen silmäpariin. Mitäpä merkitsevät tämän rinnalla lähteet ja kaivot ja vanhat lahot lehmukset! Näin sanoessaan hän loi häntä vastapäätä istuvan Wilhelmin silmiin katseen, jota tämä ei kyennyt estämään tunkeutumasta sydämensä ovelle asti.

Olette oikeassa, vastasi Wilhelm hieman hämillään, ihminen on ihmiselle mielenkiintoisin, ja ihmisen tulisi kenties yksinomaan olla oman mielenkiintonsa esineenä. Kaikki muu, mikä meitä ympäröi, on joko vain olotila, missä me elämme, tai välikappale, jota me käytämme hyväksemme. Kuta enemmän me niissä askaroimme, kuta enemmän me niihin kiinnitämme huomiotamme ja olemme niissä mukana, sitä heikommaksi käy oman arvomme tunto ja kanssaihmisten ymmärtäminen. Ihmiset, jotka antavat suuren arvon puutarhoille, rakennuksille, vaatteille, koristeille tai mille tahansa omaisuudelle, eivät yleensä ole seuraa rakastavia ja ystävällisiä. He kadottavat näkyvistään ihmiset, joita vain ani harvat osaavat ilahduttaa ja koota yhteen. Tätähän näemme näyttämöllä. Hyvä näyttelijä saa meidät piankin unohtamaan huononpäiväiset, kömpelöt koristeet, jotavastoin kauneinkin näyttämö vasta oikein saa meidät huomaamaan hyvien näyttelijäin puutteen.

Päivällisen jälkeen Philine istuutui varjoisaan, korkeaan ruohostoon. Hänen molempien ystäviensä täytyi tuoda hänelle suuret määrät kukkia. Hän sitoi itselleen ympyriäisen seppeleen asettaen sen päähänsä. Hän oli viehättävä katsella. Kukat riittivät vielä toiseen seppeleeseen. Senkin hän sitoi molempien miesten istuessa hänen vierellään. Saatuaan sen valmiiksi hän painoi sen viehkeästi Wilhelmin päähän ja käänteli sitä kerran ja toisen, kunnes se hänen mielestään oli niin kuin olla piti. Ja minä saan, kuten näyttää, lähteä tyhjin päin, sanoi Laertes.

Eipä niinkään, vastasi Philine. Teidän ei tarvitse suinkaan osaanne valittaa. Hän otti oman seppeleensä päästään ja asetti sen Laerteen päähän.

Jos olisimme kilpailijoita, sanoi Laertes, voisimme taistella kiivaasti siitä, ketä meistä molemmista sinä enimmän suosit.

Olisitte silloin oikeita tomppeleita, vastasi Philine, ojentaen hänelle suunsa suudeltavaksi, mutta kääntyi heti ympäri, kietoi käsivartensa Wilhelmin ympäri painaen hänen huulilleen raikkaan suudelman. Kumpi maistuu paremmalle? kysyi hän naljaillen.

Ihmeellistä! huudahti Laertes. Luulisipa, ettei tällainen koskaan voisi maistua vermutin jälkeen.

Yhtä vähän, sanoi Philine, kuin yleensä lahja, joka otetaan vastaan ilman kateutta ja itsekkyyttä. Nyt haluaisin vielä, hän huudahti, hetkisen tanssia, ja sitten kai meidän täytynee taas hakea käsiimme hevosemme.

Mentiin sisään, missä oli soittoa tarjona. Philine, joka oli hyvä tanssijatar, sai molemmat seuralaisensa innostumaan. Wilhelm ei ollut kömpelö, mutta häneltä puuttui taiteellista harjoitusta. Hänen molemmat ystävänsä ryhtyivät häntä senvuoksi opettamaan.

Myöhästyttiin. Nuorallatanssijat olivat jo esittämässä temppujansa. Torille oli kokoontunut paljon katsojia. Mutta astuessaan alas vaunuista ystävämme kuitenkin kiinnittivät huomionsa hälinään, joka oli vetänyt suuren joukon ihmisiä sen majatalon portille, missä Wilhelm asui. Wilhelm riensi sinne nähdäkseen, mitä oli tekeillä, ja hämmästyksekseen hän huomasi tunkeutuessaan läpi kansanjoukon nuorallatanssijajoukon johtajan, joka parhaillaan laahasi tukasta ennenmainittua omituista lasta ulos talosta ja armottomasti pieksi ruoskanvarrella hänen hentoa pientä ruumistaan.

Wilhelm kiiti salamana miehen kimppuun tarttuen häntä ryntäisiin. Heitä irti lapsi! hän huusi kuin raivostunut, tai toinen meistä jää tähän paikkaan. Hän tarttui samalla miestä kurkusta voimalla, jonka vain suuttumus voi antaa, niin että mies luuli tukehtuvansa ja heitti lapsen irti koettaen puolustautua hyökkääjää vastaan. Jotkut läsnäolijoista, jotka tunsivat sääliä lasta kohtaan, mutta eivät olleet uskaltaneet antautua taisteluun, kävivät heti nuorallatanssijan kimppuun ja riistivät häneltä aseet syytäen häntä vastaan herjauksia. Tämä taas nähtyänsä jääneensä vain suunsa aseiden varaan alkoi kauheasti uhkailla ja kiroilla: tuo laiska, kelvoton luontokappale ei muka tahtonut täyttää velvollisuuttansa; tyttö kieltäytyi muka tanssimasta munatanssia, jonka hän oli luvannut yleisölle; hän aikoi piestä tytön kuoliaaksi eikä kukaan voisi häntä siitä estää. Mies koetti päästä irti saadaksensa käsiinsä lapsi rukan, joka oli kätkeytynyt väkijoukkoon. Wilhelm pidätti häntä huutaen: Et ole tätä olentoa näkevä etkä koskettava, ennenkuin oikeuden edessä teet tiliä siitä, mistä olet hänet varastanut. Aion käyttää kaikkeni sinua pakottaakseni; et ole pääsevä käsistäni. Nämä sanat, jotka Wilhelm kiivaudessaan, ajattelematta ja sen enempää tarkoittamatta oli lausunut epämääräisen tunteen tai ehkäpä innoituksen pakottamana, rauhoittivat tuossa tuokiossa raivoon joutuneen johtajan. Hän huusi: Mitäpä tuolla kelvottomalla olennolla teen! Maksakaa minulle mitä hänen vaatteensa maksavat, ja te saatte hänet pitää. Vielä tänä iltana me sovimme asiasta. Hän riensi sitten jatkamaan keskeytynyttä esitystä ja tyydyttämään yleisön levottomuutta muutamalla parhaimmista taidonnäytteistään.

Kun hälinä oli lakannut ja rauha palannut, ryhtyi Wilhelm etsimään lapsukaista, jota kuitenkaan ei mistään löytynyt. Toiset luulivat nähneensä hänet naapuritalojen ullakolla, toiset katolla. Kun häntä oli etsitty kaikkialta, oli pakko rauhoittua ja odottaa, että hän itsestänsä jälleen ilmaantuisi.

Sillä välin oli Narkissos tullut asuntoonsa, ja tältä Wilhelm tiedusteli lapsukaisen elämänvaiheita ja syntyperää. Hän ei niistä mitään tietänyt, sillä hän ei ollut kauan kuulunut seurueeseen. Mutta hän kertoeli sitävastoin kevyesti ja kevytmielisesti omista vaiheistaan. Wilhelmin toivottaessa hänelle onnea hänen suuresta menestyksestään hän vastasi hyvin välinpitämättömästi. Me olemme tottuneet siihen, hän sanoi, että meille nauretaan ja meidän temppujamme ihmetellään; mutta erinomaisinkaan yleisön suosio ei meitä rahtuakaan hyödytä. Seurueen johtaja suorittaa meille palkkamme ja hän saa pitää varansa, että liike menestyy. Sitten Narkissos sanoi hyvästit ja aikoi nopeasti poistua.

Kun nuorelta mieheltä kysyttiin, mihin hänellä oli sellainen kiire, tunnusti hän hymyillen, että hänen vartalonsa ja hänen taitonsa olivat hänelle hankkineet tuottavampaa suosiota kuin konsanaan suuren yleisön. Hän oli saanut sanan eräiltä naisilta, joilla oli aivan erikoinen halu tulla hänet tarkemmin tuntemaan, ja hän pelkäsi, että hän tuskin ennen puoliyötä olisi suoriutunut niistä käynneistä, jotka hänen nyt oli tehtävä. Mitä suurimmalla avomielisyydellä hän jatkoi juttelua seikkailuistaan ja hän olisi ilmaissut nimet, kadut ja talot, jollei Wilhelm olisi torjunut sellaista epähienoutta ja kohteliaasti päästänyt häntä menemään.

Laertes oli sillä välin pitänyt seuraa Landrinettelle ja vakuutti, että hän oli täysin arvokas aviovaimoksi.

Sitten alettiin hieroa kauppaa tyttösestä, jonka ystävämme sai kolmestakymmenestä taalerista, mistä summasta mustapartainen, kiivas italialainen luopui kaikista vaatimuksistansa; mutta lapsen syntyperästä hän ei tahtonut ilmaista sen enempää, kuin että hän veljensä kuoltua, jota erinomaisen taitavuutensa vuoksi nimitettiin suureksi paholaiseksi, oli ottanut tuon letukan hoiviinsa.

Seuraava aamu kului enimmäkseen lapsen etsintään. Turhaan koluttiin kaikki majatalon ja naapuritalojen piilopaikat. Lapsi oli kateissa, ja pelättiin, että hän oli juossut veteen tai muutoin surmannut itsensä.

Philinen sulot eivät voineet viihdyttää ystävämme levottomuutta. Se päivä kului häneltä murheissa ja mietteissä. Ja illallakaan, kun hyppijät ja tanssijat panivat parastansa saavuttaaksensa yleisön suosiota, hänen mielensä ei ottanut ilostuakseen.

Sen johdosta, että lähiseuduista saapui ihmisiä, oli tungos yhä kasvanut, ja niin suosionosoitusten lumivyöry kasvamistaan kasvoi. Hypyt yli miekkojen ja paperipohjaisen tynnyrin läpi herättivät suurta ihastusta. Yleiseksi kauhistukseksi, hämmästykseksi ja ihmeeksi voimamies, nojaten päänsä ja jalkansa kahdelle toisistaan erilleen asetetulle tuolille, antoi asettaa kaarena niiden välissä olevalle ruumiilleen alasimen ja rotevan sepänsällin takoa sillä hevosenkengän valmiiksi.

Aivan tuntematon oli näissä seuduissa ja lopetti arvokkaasti koko näytännön n.s. herkuleenvoima, missä rivi miehiä, seisten alemman rivin hartioilla, vuorostaan kannattaa naisia ja nuorukaisia, niin että lopuksi muodostuu elävä pyramidi, jonka huippua lapsi, päällään seisten, koristaa nuppina ja tuuliviirinä. Narkissos ja Landrinette kuljetuttivat itseänsä kantotuoleissa toisten esiintyjäin hartioilla pitkin kaupungin pääkatuja kansan äänekkäiden ilohuutojen raikuessa. Ihmiset heittelivät heille nauhoja, kukkakimppuja ja silkkihuiveja ja tungeskelivat heitä lähempää katselemaan. Kaikki näyttivät onnellisilta saatuansa katsoa heitä kasvoihin ja saadessaan heiltä katseen.

Kukapa näyttelijä, kukapa kirjailija, tai kukapa ihminen yleensä ei tuntisi olevansa toiveidensa huipulla, jos hän jollakin jalolla sanalla tai hyvällä teolla saisi aikaan sellaisen julkisen yleisömenestyksen? Kuinka ihanalta mahtaakaan tuntua, kun voi hyviä, jaloja ja inhimillisen arvokkaita tunteita saada niin nopeasti sähköiskun avulla leviämään, herättää kansassa sellaista ihastusta, kuin nämä ihmiset ruumiillisella taitavuudellaan osasivat esiinloihtia. Jospa voisi saada suurissa joukoissa heräämään myötätuntoa kaikkea inhimillistä kohtaan, jospa voisi niitä sytyttää, järkyttää ja heidän tyrehdyksissä olevan sielunsa saattaa vapaasti, innokkaasti ja vilpittömästi liikehtimään, niin, jospa voisi tämän kaiken aikaansaada esittämällä heidän nähdäkseen onnea ja onnettomuutta, viisautta ja hulluutta, vieläpä järjettömyyttä ja typeryyttä! Näin puheli ystävämme, ja kun ei Philine eikä Laerteskaan olleet halukkaat sellaista ajatuksenjuoksua pitkittämään, hautoi hän yksinään näitä mielimietelmiään kiertäessään yöllä kaupunkia ja taaskin kerran irralleen päässeen mielikuvituksensa koko innolla ja koko antaumuksella pohtiessaan vanhaa mielihaluansa: kaiken hyvän, jalon, suuren havainnollistuttamista näytelmien avulla.

VIIDES LUKU.

Nuorallatanssijain lähdettyä suurella melulla kaupungista tuli Mignon heti esille ja astui sisään Wilhelmin ja Laerteen jatkaessa miekkailuharjoituksiaan salissa. Missä olet piileskellyt? kysyi Wilhelm ystävällisesti. Olet tuottanut meille paljon murhetta. Lapsi ei vastannut mitään, luoden katseensa kysyjään. Olet nyt meidän, huusi Laertes. Olemme sinut ostaneet. – Paljonko olet maksanut? kysyi lapsi kuivasti. – Sata dukaattia, vastasi Laertes. Kun annat ne takaisin, voit päästä vapaaksi. – Se mahtanee olla suuri summa? kysyi lapsi. – Onpa niinkin; sinun on vain hyvin käyttäydyttävä. – Olen valmis palvelemaan, oli vastaus.

Siitä hetkestä alkaen lapsi tarkoin pani merkille, mitä palveluksia tarjoilijan oli suoritettava ystävyksille, eikä hän enää seuraavana päivänä sallinut tämän tulla huoneeseen. Hän tahtoi itse tehdä kaiken ja suorittikin askareensa tarkalleen ja suurella huolella, joskin tosin hitaasti ja joskus kömpelösti.

Hän asettui usein vesialtaan ääreen ja pesi kasvojaan niin ahkerasti ja kiivaasti, että melkein repi rikki poskipäänsä, kunnes Laertes kysymyksillä ja kiusoittelemalla sai tietää, että tyttö koetti kaikin keinoin saada ihomaalin pois poskistaan ja että hän innoissaan luuli sitkeimmin tarttuneeksi ihomaaliksi sitä punoitusta, jonka hän kasvojaan hankaamalla oli aikaansaanut. Hänelle selitettiin, kuinka asia oikeastaan oli, ja kun hän sitten oli rauhoittunut, jäi jäljelle kauniin ruskea, heikon punerruksen elähdyttämä hipiä.

Philinen aistilliset sulot ja lapsen salaperäinen olemus kiinnittivät Wilhelmin mieltä puoleensa enemmän kuin hän uskalsi itselleen tunnustaa, ja hän vietti useita päiviä tässä omituisessa seurassa puolustellen omassa mielessään viipymistään ahkerilla miekkailu- ja tanssitaidon harjoituksilla, joihin hän ei luullut niin helposti jälleen saavansa tilaisuutta.

Suuresti ihmeissään ja tavallaan ilostuen hän näki eräänä päivänä herra ja rouva Melinan saapuvan paikkakunnalle. Ensimmäisen iloisen tervehdyksen jälkeen nämä heti tiedustelivat johtajaa ja toisia näyttelijöitä ja suureksi kauhukseen saivat kuulla, että ensinmainittu jo kauan sitten oli lähtenyt ja jälkimmäiset olivat hajaantuneet muutamaa harvaa lukuunottamatta.

Nuori pariskunta oli avioliittonsa jälkeen, jonka aikaansaamisessa Wilhelm, kuten tiedämme, oli ollut avullisena, kulkenut etsimässä pääsyä johonkin teatteriseurueeseen, siinä onnistumatta, ja heidät oli lopuksi neuvottu tähän kaupunkiin, jossa eräät heidän matkallaan kohtaamansa henkilöt väittivät nähneensä hyvän teatterin.

Rouva Melina ei ollenkaan miellyttänyt Philineä eikä herra Melina vilkasta Laertesta. He tahtoivat heti päästä uusista tulokkaista, eikä Wilhelm voinut saada heidän mielialaansa suopeammaksi, vaikka hän moneen kertaan heille vakuutti, että uudet tuttavat olivat kelpo väkeä.

Itse asiassa olikin seuran laajeneminen monellakin tavoin häirinnyt kolmen seikkailijamme tähänastista hauskaa elämää, sillä Melina alkoi majatalossa (hän oli saanut asunnon siitä samasta, missä Philine majaili) tinkiä ja marista. Hän tahtoi vähällä rahalla saada paremman asunnon, runsaammat ateriat ja valppaamman palveluksen. Ei kestänyt kauan, kun jo isäntä ja tarjoilija olivat happamella tuulella, ja kun toiset, saadakseen elää iloisesti, olivat tyytyväisiä siihen, mitä milloinkin pöytään tuotiin, ja maksoivat heti, jottei heidän sen kauemmin olisi tarvinnut ajatella sitä, mikä jo oli nautittu, oli nyt pakko aina jauhaa uudelleen koko ateria, jonka ruokalajeista Melina säännöllisesti jo syödessä teki muistutuksensa ja vaati oikaisua, niin että Philine kursailematta nimitti häntä märehtijäksi.

Vielä vastenmielisempi oli rouva Melina iloiselle Philinelle. Nuori rouva ei ollut vailla sivistystä, mutta häneltä puuttui kokonaan henkevyyttä ja sielukkuutta. Hänen lausumistaitonsa ei ollut huono, ja hän oli aina valmis lausumaan, mutta hänen lausumisensa oli sanahelinää, se oli raskasta ja vailla eheää kokonaiskäsitystä. Näine ominaisuuksineen hän ei suinkaan ollut läheskään kaikille, varsinkaan miehille, vastenmielinen. Päinvastoin ne, jotka hänen kanssaan seurustelivat, tavallisesti pitivät hänen älynlahjojaan hyvinä, sillä hänellä oli hyvä vainu; ystävää, jonka suosio ja arvonanto hänelle oli tärkeä, hän osasi imarrella aivan erikoisella taidolla ja mahdollisimman pitkälle eläytyä hänen ajatustapaansa, mutta niin pian kuin tämä kävi yli hänen ymmärryksensä, hän haltioissaan omaksui senkin, mitä ei käsittänyt. Hän osasi puhumisen ja vaikenemisen taidon, ja vaikka hän ei ollutkaan salakavala mieleltään, ymmärsi hän suurella varovaisuudella vaania, missä toisella oli heikko kohtansa.

KUUDES LUKU.

Melina oli sillä välin ottanut tarkan selon, missä kaupungissa vierailleen teatterinjohtajan jälkeen jääneet näyttämövarusteiden pirstaleet olivat. Niin hyvin koristeet kuin puvusto oli pantattu eräille kauppiaille, ja eräs notaari oli johtajalta saanut toimeksi erinäisin ehdoin myydä ne, jos halukkaita teatterinharrastajia ilmaantuisi. Melina halusi katsella tavaroita ja sai Wilhelmin mukaansa. Astuessaan säilytyshuoneisiin Wilhelm tunsi noiden esineiden kiehtovaa vetovoimaa, joskaan hän ei sitä itselleen tunnustanut. Niin huonossa kunnossa ja niin perin viheliäistä tuhertajan työtä kuin koristeet olivatkin, niin koruttomia kuin olivatkin kaikki turkkilaiset ja pakanalliset puvut, vanhat miesten ja naisten ilveilytakit, velhojen, juutalaisten ja pappien kaavut, ei hän voinut kuitenkaan päästä irti siitä ajatuksesta, että hän oli viettänyt elämänsä onnellisimmat hetket samanlaisen romukammion lähettyvillä. Jos Melina olisi voinut nähdä Wilhelmin sydämeen, olisi hän innokkaammin käynyt hänen kimppuunsa saadakseen hänet hellittämään rahaa noiden hajallaan olevien, mutta yhteen kuuluvien esineiden ostamiseen, pystyynasettamiseen ja jälleen-elävöittämiseen. Kuinka onnellinen ihminen, Melina huudahti, olisinkaan, jos minulla vain olisi kaksisataa taaleria päästäkseni aluksi näiden ensimmäisten teatteritarpeiden omistajaksi. Kuinka pian minulla olisikaan koossa pieni näytelmä, joka meille varmasti tässä kaupungissa ja tässä seudussa hankkisi toimeentulon. Wilhelm vaikeni, ja molemmat erosivat mietteissään noista lukkojen taakse suljetuista aarteista. Melinan ainoana puheenaineena oli tästä lähtien, kuinka saataisiin teatteri pystyyn ja siitä aineellista etua. Hän koetti innostuttaa asiaan Philineä ja Laertesta, ja Wilhelmille ehdotettiin, että hän lainaisi rahat ja ottaisi niitä vastaan vakuuden. Nyt vasta hänelle oikein selvisi, ettei hänen olisi pitänyt täällä niin kauan viipyä. Hän sanoi esteensä ja aikoi ryhtyä valmisteluihin jatkaakseen matkaansa.

Mignonin ulkomuoto ja olemus viehättivät häntä yhä enemmän. Tytön esiintymisessä oli jotakin erikoista. Liikkuessaan portaissa ylös ja alas hän ei kävellyt, vaan hän hyppi. Hän kapusi käytävien kaidepuille. Hän kiepsahti ketterästi, huomaamatta, ylös kaapin päälle ja pysyi siellä jonkun aikaa hiljaa. Wilhelm oli myöskin pannut merkille, että hän eri tavoin tervehti eri henkilöitä. Wilhelmiä hän oli jo jonkun aikaa tervehtinyt panemalla kädet rinnalleen. Oli päiviä, jolloin hän oli aivan mykkä. Toisin ajoin hän oli halukkaampi vastaamaan kysymyksiin. Hänen vastauksensa olivat kummallisia, eikä ollut helppo sanoa, laskiko hän leikkiä vai eikö hän osannut kieltä, kun hän puhui murteellista, ranskan ja italian sekaista saksaa. Wilhelmiä palvellessaan tyttö oli väsymätön ja nousi ylös auringon kera. Mutta iltaisin hän hävisi aikaisin. Hän nukkui yönsä eräässä komerossa paljaalla permannolla, eikä häntä millään saanut ottamaan vuodetta tai olkipatjaa. Wilhelm tapasi hänet usein peseytymästä. Myöskin hänen vaatteensa olivat puhtaat, vaikka kaikissa olikin paikka paikan päällä. Wilhelmille kerrottiin myöskin, että hän joka aamu ani varhain kävi messussa. Kerran hän meni messuun tytön perästä ja näki, kuinka hän kirkon nurkassa rukousnauha käsissänsä polvistuneena rukoili hartaasti. Tyttö ei sattunut huomaamaan hyväntekijäänsä. Wilhelm palasi asuntoonsa. Hänen ajatuksensa askartelivat tuossa olennossa, mutta hän ei voinut saada hänestä mitään varmaa käsitystä.

Kun Melina uudelleen oli ahdistanut häntä antamaan rahaa jo mainittujen näyttämötarpeiden lunastamiseen, ryhtyi Wilhelm yhä täydemmällä todella ajattelemaan lähtöänsä. Hän aikoi vielä saman päivän postissa kirjoittaa omaisilleen ja toverilleen, jotka eivät olleet pitkään aikaan hänestä kuulleet. Hän alkoikin kirjoittaa kirjettä Wernerille ja oli seikkailujansa kuvatessaan, poiketen huomaamattansa totuudesta, jo päässyt jokseenkin pitkälle, kun hän mielipahakseen kirjepaperinsa toisella sivulla huomasi eräitä kirjoitettuja säkeitä, joita hän oli ryhtynyt jäljentämään kirjoitustaulustansa rouva Melinaa varten. Suutuksissaan hän repi palasiksi paperin ja lykkäsi tunnustuksensa uudelleenkirjoittamisen seuraavaan postipäivään.

SEITSEMÄS LUKU.

Seurueemme oli taaskin koolla. Silloin Philine, joka visusti tarkkasi jokaista ohikulkevaa hevosta, jokaista saapuvaa ajoneuvoa, huusi suurella riemastuksella: Kas pedanttimme! Tuossahan saapuu meidän kaikkein rakkain pedanttimme! Kukahan hänellä mahtaa olla matkassaan? Hän huusi ja huiskutti kättänsä ikkunasta ja vaunut pysähtyivät.

Viheliäisen surkea mies parka, jota nukkavierun, harmaanruskean takkinsa ja ränsistyneiden alusvaatteidensa mukaan arvioiden olisi luullut opettajaksi, astui alas vaunuista. Philineä tervehtiessään hän otti hatun päästään, jolloin tuli näkyviin huonosti puuteroitu, mutta muuten erittäin kankea tekotukka. Philine heitti hänelle loppumattoman määrän lentosuukkoja.

Yhtä hyvin kuin Philine tunsi itsensä onnelliseksi rakastaessaan toisia miehiä ja nauttiessaan heidän rakkaudestaan, samoin hän melkein yhtä suurella ilolla, jonka hän soi itsellensä mahdollisimman usein, kevytmielisesti piti pilkkanaan toisia, joita hän ei juuri sillä hetkellä rakastanut.

Siinä hälinässä, jolla Philine otti vastaan vanhan ystävänsä, ei tultu kiinnittäneeksi huomiota toisiin hänen perässään tulleisiin. Wilhelm luuli kuitenkin tuntevansa nuo kaksi naista ja sen vanhanpuoleisen miehen, joka heidän seurassaan astui sisään. Pian selvisikin, että hän useita kertoja oli nähnyt kaikki kolme muutama vuosi sitten siinä seurueessa, joka antoi näytäntöjä hänen kotikaupungissaan. Tyttäret olivat sen jälkeen varttuneet, mutta vanha herra ei ollut sanottavasti muuttunut. Viimeksimainittu näytteli tavallisesti hyväntahtoisia, jankuttavia vanhuksia, joita ei saksalaiselta näyttämöltä koskaan tule puuttumaan ja joita arkielämässä myös varsin usein tapaa. Kun näet kunnon saksalaistemme luonteen mukaista on ilman suurta melua ja mahtailua tehdä se, mikä hyvään tapaan kuuluu, tulevat he harvoin ajatelleeksi, että on myös olemassa tapa tehdä sitä, mikä on oikein, sirosti ja miellyttävästi, ja vastaansanomisen halussaan he päinvastoin tekevät sen virheen, että he kärtyisellä olemuksellaan ilmaisevat rakkaimman hyveensä sen vastakohdalla.

Sellaisia osia näyttelijämme esitti erittäin hyvin, ja hän näytteli niitä niin usein ja yksinomaan, että hän jokapäiväisessä elämässään oli omaksunut esittämiään osia vastaavan käytöksen. Wilhelmin valtasi mielenliikutus, niin pian kuin hän oli tuntenut vanhan näyttelijän, sillä hän muisti, kuinka usein hän oli nähnyt tuon miehen rakkaan Marianensa rinnalla näyttämöllä; hän kuuli miehen vielä toruskelevan, hän kuuli Marianen hyväilevän äänen, jolla hän useissa osissa oli vastaillut tuon toisen karkeihin sanoihin.

Tulokkaiden vastaus heille tehtyyn kiihkeään kysymykseen, oliko jossakin kauempana saatavissa työtä, oli valitettavasti kielteinen, ja saatiin kuulla, että seurueet, joista paikkaa oli tiedusteltu, olivat täysilukuiset ja vieläpä jotkut olivat suorastaan huolissaan siitä, että niiden olisi pakko uhkaavan sodan takia hajaantua. Jankuttava vanha herra tyttärineen oli äkäpäissään ja vaihtelun halusta hylännyt edullisen paikan; hän oli matkalla tavannut pedantin ja vuokrannut tämän kanssa yhdessä vaunut saapuakseen tänne, jossa myöskin, kuten he huomasivat, hyvä neuvo oli kallis.

Sillä aikaa kuin toiset keskustelivat innokkaasti omista asioistaan, istui Wilhelm mietteissään. Hän halusi puhua vanhan herran kanssa kahden kesken ja pelkäsi kuulevansa Marianesta, minkä vuoksi hän tunsi itsensä erittäin levottomaksi.

Äsken saapuneiden naisten kohteliaat puheet eivät saaneet häntä häirityksi hänen unelmistaan. Mutta juuri syttynyt kiista veti hänen huomionsa puoleensa. Friedrich, se vaaleatukkainen poika, joka tavallisesti palveli Philineä, asettui kiivaasti vastakynteen, kun hänen tuli kattaa pöytä ja tuoda sisään ruoat. Olen sitoutunut, hän huudahti, palvelemaan teitä, mutta en olemaan kaikkien käytettävänä. Tästä heidän välillään sukesi kiihkeä sananvaihto. Philine vaati, että pojan oli tehtävä velvollisuutensa, ja kun tämä itsepintaisesti tenäsi vastaan, sanoi Philine hänelle muitta mutkitta, että hän saisi mennä niin pitkälle kuin tietä riitti.

Luuletteko, etten teitä muka voisi jättää? hän huudahti, lähti vihoissaan pois, kääri hynttyynsä kokoon ja riensi samassa ulos talosta. Mene, Mignon, sanoi Philine, ja tuo meille mitä tarvitsemme; vie sana tarjoilijalle ja auta tarjoilussa!

Mignon astui Wilhelmin eteen ja kysyi häneltä lyhyeen tapaansa: Onko minun niin tehtävä? Saanko minä? Ja Wilhelm vastasi: Tee, lapseni, mitä neiti sinulle sanoo.

Tyttö piti huolen kaikesta ja palveli koko illan tunnollisesti vieraita. Aterian jälkeen Wilhelm koetti päästä kahden kesken kävelylle vanhan herran kanssa. Tämä hänelle onnistuikin, ja kiertäin kaartaen kyseltyään, miten vanhuksen elämä tähän saakka oli kulkenut, Wilhelm sai keskustelun kääntymään äskenmainittuun teatteriseurueeseen ja rohkeni lopuksi kysyä, mitä hän tiesi Marianesta.

Ei sanaakaan tuosta inhoittavasta olennosta! huudahti vanha herra. Olen itselleni vannonut olevani häntä ajattelematta. Wilhelm kauhistui tätä mielenpurkausta, mutta hän joutui yhä enemmän hämilleen, kun vanha herra edelleen vain moitti Marianen kevytmielisyyttä ja irstaisuutta. Kuinka mielellään ystävämme olisikaan katkaissut keskustelun, mutta hänen täytyi kuin täytyikin sietää tuon kummallisen miehen kiukkuisia mielenpurkauksia.

Häpeän, hän jatkoi, että olin niin kiintynyt häneen. Mutta jos te olisitte lähemmin tuntenut tuon tytön, varmasti antaisitte minulle anteeksi. Hän oli niin sievä käytökseltään, luonnollinen ja hyvä, niin sopuisa ja kaikin puolin mukautuva. En olisi koskaan voinut kuvitella, että julkeus ja kiittämättömyys olisivat hänen luonteensa pääpiirteet.

Wilhelm oli jo valmistautunut kuulemaan Marianesta pahinta, kun hän yht'äkkiä huomasi, kuinka vanhuksen äänensävy kävi lempeämmäksi, hänen puheensa alkoi tyrehtyä ja hän otti taskustaan nenäliinan kuivatakseen kyyneleensä, jotka lopuksi katkaisivat hänen puheensa.

Mikä teidän on? Wilhelm huudahti. Mikä antaa tunteillenne yht'äkkiä niin päinvastaisen suunnan? Älkää salatko sitä minulta. Olen tämän tytön kohtaloon enemmän osallinen kuin luulettekaan. Antakaa minun vain kaikki tietää.

Minulla on vähän sanottavana, vastasi vanhus, siirtyen jälleen vakavaan, äkäiseen sävyynsä. En ole koskaan antava hänelle anteeksi mitä hänen takiansa olen kärsinyt. Olin, vanhus jatkoi, tavallaan hänen uskottunsa. Rakastin häntä kuin tytärtä ja olin päättänyt vaimoni vielä eläessä ottaa hänet luokseni ja pelastaa hänet tuon vanhan eukon käsistä, jonka vaikutusta en voinut pitää hyvänä. Vaimoni kuoli, suunnitelma meni myttyyn.

Teidän kotikaupungissanne oleskeluni loppupuolella – siitä ei vielä ole täyttä kolmea vuotta – huomasin hänen olevan murheellisella mielellä. Kysyin häneltä syytä, mutta hän vältteli. Vihdoin lähdimme matkaan. Hän matkusti kanssani samoissa vaunuissa, ja minä huomasin ja sen hän myös minulle pian tunnusti, että hän oli raskaana ja että hän kovin pelkäsi, että johtajamme hänet ajaisi pois. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin johtaja huomasi, kuinka asiat olivat, sanoi heti irti hänen sopimuksensa, joka sitäpaitsi oli kirjoitettu vain kuudeksi viikoksi, maksoi mitä tyttö oli saapa ja jätti hänet, mistään huomautuksista välittämättä, pieneen kaupungin pahaseen, huonoon majataloon.

Hitto vieköön kaikki irstaat ilotytöt! huusi vanhus suutuksissaan, ja varsinkin tämän, joka minulta on turmellut niin monta elämäni hetkeä. Mitäpä hyödyttää pitkästi kertoa, kuinka otin hänet hoiviini, mitä hänen hyväksensä olen tehnyt, mitä hänen puolestansa olen uhrannut, miten olen kaukaakin hänestä huolta pitänyt. Mieluummin viskaisin rahani järveen ja käyttäisin aikani syyhyisten koirien kasvattamiseen, kuin koskaan enää kiinnittäisin vähintäkään huomiota tuollaiseen olentoon. Kuinka kävi? Aluksi sain kiitoskirjeitä, tietoja eräiltä hänen olinpaikoiltaan ja lopuksi en enää sanaakaan, en edes kiitosta niistä rahoista, jotka olin lähettänyt hänen lapsivuoteelleen. Ah, naisten teeskentely ja kevytmielisyys kuuluvat niin läheisesti yhteen, että he niiden avulla itselleen hankkivat mukavan elämän, mutta rehelliselle miehelle monta murheen hetkeä.

KAHDEKSAS LUKU.

On helppo kuvitella, missä tilassa Wilhelm palasi asuntoonsa tästä keskustelusta. Kaikki hänen vanhat haavansa olivat jälleen auki revityt, ja se tunne, ettei Mariane ollut aivan arvoton saamaan hänen rakkauttaan, oli jälleen hänessä herännyt eloon. Sillä se huolenpito ja kiitos, jota Mariane vanhukselta vastoin tahtoakin oli saanut osakseen, oli jälleen ystävämme silmien eteen tuonut tytön kaikessa suuressa herttaisuudessaan. Ja lisäksi, eihän tuon kiivaan miehen syytöskään sisältänyt mitään, joka olisi Marianea voinut Wilhelmin silmissä halventaa. Sillä Wilhelm tunnusti olevansa myötäsyyllinen tytön hairahduksiin, ja hänen vaikenemisensa ei Wilhelmistä ollut moitittava. Ystävämme päinvastoin joutui murheellisiin ajatuksin hänen kohtalostaan. Hän näki Marianen lapsivuoteessa, äitinä ilman apua harhailemassa maailmalla, todennäköisesti harhailemassa juuri hänen lapsensa kera. Nämä mielikuvat herättivät hänessä eloon mitä tuskallisimman tunteen.

Mignon oli häntä odottanut ja valaisi hänelle tietä portaissa. Asetettuaan kynttilän pöydälle hän pyysi lupaa saada tänä iltana huvittaa Wilhelmiä eräällä taidonnäytteellä. Wilhelm olisi mieluummin halunnut siitä päästä, varsinkin kun hän ei tietänyt, mitä tuleman piti. Mutta hän ei voinut tyttö rukalta mitään kieltää. Hetken kuluttua Mignon astui jälleen sisään. Hänellä oli kainalossaan matto, jonka hän levitti lattialle. Wilhelm antoi hänen tehdä mielensä mukaan. Tämän jälkeen tyttö toi neljä kynttilää, asetti yhden kullekin maton kulmalle. Kori munia, jonka hän sitten kävi noutamassa, osoitti jo selvemmin, mistä oli kysymys. Taidokkaasti harkituin askelin hän sitten asteli matolla edestakaisin ja asetti munat määrättyjen välimatkojen päähän toisistaan. Sitten hän kutsui sisään erään henkilön, joka palveli talossa ja osasi soittaa viulua. Soittoniekka asettui viuluineen nurkkaan; tyttö sitoi huivin silmilleen, antoi merkin ja alkoi soiton mukaan, kuin vedetty rataslaite, liikehtiä säestäen tahtia ja säveltä kalkuttimia helistellen.

Taitavasti, kevyesti, vikkelästi ja täsmälleen hän suoritti tanssinsa. Hän astuskeli niin paikalleen ja niin varmasti munien väliin ja viereen, että joka hetki luuli, että hän ei voisi olla polkematta rikki tai nopeilla pyörähdyksillään sysäämättä syrjään matolla olevia munia. Mutta eipäs vain! Hän ei koskettanut ainoaakaan, vaikka hän mitä erilaisimmilla askelilla, lyhyillä ja pitkillä, vieläpä hyppäyksinkin ja lopuksi puoliksi polvillaan kiemurtelihe rivien lomitse.

Taukoamatta kuin kellonkoneisto hän sipsutteli pitkin rataansa, ja eriskummainen soitto antoi alati taas alusta alkavalle ja eteenpäin kiitävälle tanssille, sen kerta kerralta toistuessa, uuden sysäyksen. Wilhelm joutui kokonaan tuon oudon näytelmän lumoihin. Hän unohti surunsa, seurasi tytön jokaista liikettä ja ihmetteli, mitenkä oivallisesti tässä tanssissa tanssijan luonne tuli näkyviin. Tyttö osoittautui ankaraksi, teräväksi, kylmästi harkitsevaksi, kiivaaksi ja sulavissa asennoissa enemmän juhlalliseksi kuin suloiseksi. Wilhelmille selvisi tällä hetkellä yhdellä kertaa, mitä hän jo oli Mignonia kohtaan tuntenut. Hän halusi ottaa tämän hylätyn olennon lapsenaan hoiviinsa, sulkea hänet syliinsä ja isän rakkaudella herättää hänessä elämän iloa.

Tanssi läheni loppuaan. Tyttö vieritti munat jaloillaan hellävaroen yhteen kasaan, ei jättänyt ainoatakaan paikoilleen, ei vahingoittanut ainoatakaan ja pysähtyi ottaen siteen silmiltään ja lopettaen taidonnäytteensä kumarruksella.

Wilhelm kiitti häntä, että hän niin taitavasti ja odottamatta oli esittänyt tuon tanssin, jonka hän oli toivonut näkevänsä. Hän hyväili häntä ja valitti, että tytön elämä oli ollut niin raskasta. Hän lupasi hänelle uuden puvun, mihin tyttö kiihkeästi vastasi: Sinun värisi! Senkin hän lupasi, vaikk'ei hän varmasti tietänyt, mitä tyttö tuolla tarkoitti. Tyttö kokosi munat, otti maton kainaloonsa, kysyi, oliko herralla vielä jotakin käskettävänä, ja kiepsahti ulos ovesta.

Soittoniekalta Wilhelm sai kuulla, ettei tyttö ollut ollut säästänyt vaivaa ja aikaa opettaakseen hänelle laulamalla tuon tanssin – se oli yleisesti tunnettu fandango –, eikä ollut hellittänyt, ennenkuin hän sen oli oppinut soittamaan. Tyttö oli myös hänen vaivannäkönsä palkaksi tarjonnut rahaa, mutta soittaja ei sanonut suostuneensa sitä ottamaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Levottoman yön jälkeen, jonka ystävämme vietti osaksi valvoen osaksi raskaiden unien ahdistamana, joissa hän näki Marianen milloin kaikessa kauneudessaan, milloin surkeassa tilassa, milloin lapsi käsivarrellaan, milloin sitä vailla, oli aamu tuskin koittanut, kun Mignon jo astui sisään räätäli mukanaan. Hän toi harmaata kangasta ja sinistä taftisilkkiä selittäen omaan tapaansa, että hän tahtoi saada uuden liivitakin ja sinisillä lievepalteilla ja nauhoilla varustetut merimieshousut, jollaisia hän oli nähnyt kaupungin pojilla.

Menetettyään Marianen Wilhelm oli luopunut iloisista väreistä. Hän oli totuttautunut harmaaseen, varjojen pukuun, ja vain taivaansininen vuori tai pieni sininen kaulus kirkasti hieman hänen vaatimatonta pukuaan. Mignon paloi halusta saada kantaa Wilhelmin väriä ja ahdisti räätäliä, joka lupasi lyhyessä ajassa suorittaa työn.

Tanssi- ja miekkailutunnit, jotka ystävällämme oli sinä päivänä Laerteen kanssa, eivät ottaneet ollenkaan sujuakseen. Melinan tulo pian keskeyttikin heidät. Melina selitti seikkaperäisesti, kuinka nyt oli koossa pieni seurue, jonka avulla teatterikappaleita hyvin kyllä voisi esittää. Hän uudisti esityksensä, että Wilhelm lainaisi jonkin verran rahaa, mihin ehdotukseen tämä taaskin suhtautui epäröiden.

Philine ja tytöt tulivat pian tämän jälkeen nauraen ja meluten sisään. He olivat taaskin suunnitelleet retken, sillä paikan ja ympäristön vaihdos oli nautinto, jota he aina kaipasivat. Heidän ylin toivonsa oli syödä päivällisensä aina jossakin toisessa paikassa. Tällä kertaa oli kysymyksessä vesimatka.

Aluksen, jolla heidän oli määrä kulkea alas mutkittelevaa, ihanaa jokea, oli pedantti jo tilannut. Philine kiirehti, seurue ei viivytellyt ja oli pian vesillä.

Mihinkä nyt ryhdymme? kysyi Philine, kun kaikki olivat asettuneet penkeille.

Yksinkertaisinta olisi, vastasi Laertes, jos omasta päästämme valmistuksetta esitämme kappaleen. Ottakoon jokainen sellaisen osan, mikä on hänelle luonteenmukaisin, ja sitten saamme nähdä, miten esitys sujuu.

Oivallista! sanoi Wilhelm, sillä seurassa, jossa kukin vain esittää omaa itseänsä, jossa kukin noudattaa vain omaa mieltänsä, ei viehättävyys ja tyytyväisyys voi kauan pysyä, ja missä taas aina näytellään, sinne ne eivät ollenkaan tule. Ei ole ensinkään hullu tuo ajatus. Asettukaamme heti alusta kukin omaan valitsemaamme osaan ja olkaamme sitten naamiomme takana niin suorapuheisia kuin haluttaa.

Niin, sanoi Laertes, siksipä onkin niin mieluista olla naisten seurassa, jotka eivät koskaan näyttäydy luonnollisessa hahmossaan.

Se johtuu siitä, vastasi rouva Melina, etteivät he ole niin turhamielisiä kuin miehet, jotka kuvittelevat, että he jo ovat tarpeeksi miellyttäviä sellaisenaan, miksi luonto heidät on luonut.

Matka oli käynyt hauskojen pensaikkojen ja kukkuloiden, puu- ja viinitarhojen välitse. Nuoret naiset, mutta varsinkin rouva Melina ylistivät ihastuksissansa seutua. Viimeksimainittu ryhtyi juhlallisesti lausumaan somaa tämänlaista maisemakuvaa esittävää kertomarunoa; mutta Philine keskeytti hänet ja ehdotti säädettäväksi, ettei kukaan saisi puhua elottomasta aiheesta, ja sai kun saikin ehdotetun vapaan näytelmän käyntiin. Murahtelevan vanhan herran tuli esittää eläkkeelle pantua upseeria, Laerteen kerskailevaa miekkailunopettajaa, pedantin juutalaista, hän itse aikoi olla tyrolitar ja pyysi toisia valitsemaan itselleen haluamansa osat. Oli oltava niinkuin he olisivat toisilleen uppo-outoja ihmisiä, jotka juur'ikään olivat kohdanneet toisensa maalaisia torille kuljettavassa aluksessa.

Hän aloitti heti vuoropuhelun juutalaisen kanssa, ja yleinen hilpeys valtasi mielet.

Ei oltu kauan oltu matkalla, kun laivuri pysähdytti aluksensa ottaaksensa seurueen luvalla mukaansa vielä erään, joka rannalla seisten oli antanut merkkejä.

Häntäpä juuri tarvitsemmekin, huudahti Philine; vapaalla kyydillä kulkeva matkustaja puuttui vielä matkaseurasta.

Laivaan astui komea mies, jota hänen puvustaan ja arvokkaasta kasvojen ilmeestä olisi voinut luulla hengelliseen säätyyn kuuluvaksi. Hän tervehti seuruetta, joka taas omaan tapaansa kiitti häntä ja sitten pian tutustutti hänet leikkiinsä. Vieras otti maalaispapin osan, jonka hän kaikkien ihmeeksi esitti erittäin suurella taidolla, milloin saarnaten, milloin kaskuja jutellen, milloin paljastaen ihmisten heikkouksia ja kuitenkin osaten säilyttää kunnioituksen ja arvonannon.

Jokaisen, joka kerrankaan oli horjahtanut osastaan, oli täytynyt antaa pantti. Philine oli ne koonnut suurella huolella ja uhkaillut varsinkin hengellistä herraa, joka muka panttien lunastuksessa saisi antaa runsaasti suudelmia, vaikk'ei tämän ollut tarvinnut luovuttaa ainoatakaan panttia. Melina sitävastoin oli putipuhtaaksi riistetty. Paidannapit ja soljet ja mitä vain irrallista hänen vaatteissaan oli Philine oli ottanut huostaansa. Melina näet oli esittävinään matkustavaa englantilaista eikä osannut ollenkaan paneutua osaansa. Aika oli näin kulunut mitä rattoisimmin. Kukin oli parhaansa mukaan ponnistanut mielikuvitustansa ja sukkeluuttansa ja sovittanut osaansa hauskoja ja huvittavia pilapuheita. Näin saavuttiin siihen paikkaan, missä aiottiin pysähtyä siksi päiväksi, ja Wilhelm joutui hengellisen herran kanssa, kuten me häntä tahdomme nimittää hänen ulkonäkönsä ja osansa mukaan, mielenkiintoiseen keskusteluun heidän ollessaan kahden kävelemässä. Minusta tällainen harjoittelu, sanoi tuntematon, on erittäin hyödyllistä näyttelijäin kesken, vieläpä ystävien ja tuttavienkin seurassa. Se on paras tapa johdattaa ihmiset ulos omasta itsestänsä ja jälleen kiertoteitse takaisin itseensä. Jokaisessa teatteriseurueessa pitäisi ottaa säännöksi, että sen tuon tuostakin tulisi tällä tavoin harjoitella, ja yleisöllä olisi varmasti hyötyä siitä, että kerran kuussa esitettäisiin kirjoittamaton kappale, johon näyttelijäin tietenkin pitäisi valmistautua useissa harjoituksissa.

Ei olisi, vastasi Wilhelm, ajateltava vapaata kappaletta sellaiseksi, että se esittämisen tuokiossa sommiteltaisiin, vaan sellaiseksi, jonka suunnitelma, toiminta ja näyttämölle asettaminen olisi määrätty, mutta jonka yksityiskohdat olisi jätetty näyttelijöiden sommiteltaviksi.

Aivan oikein, sanoi tuntematon, ja juuri yksityiskohtaisen suorituksensa puolesta tällainen kappale, niin pian kuin näyttelijät kerran olisivat päässeet vauhtiin, äärettömästi voittaisi. Ei sanoin tapahtuva suoritus, sillä sanoillahan tietenkin kirjailijan täytyy koristaa teoksensa, vaan elein ja ilmein, huudahduksin ja sen semmoisin tapahtuva suoritus, lyhyesti sanoen, mykkä, itsekseen puhuen tapahtuva näytteleminen, joka meillä vähitellen näyttää olevan kokonaan häviämässä. Onhan Saksassa kyllä näyttelijöitä, jotka ruumiillaan ilmaisevat mitä ajattelevat ja tuntevat, jotka vaikenemisella, epäröimisellä, viittauksilla, pehmeillä, viehkeillä ruumiinliikkeillä osaavat tehostaa puhetta ja miellyttävällä mykällä näyttelemisellä liittää vuorosanojen väliset tauot kokonaisuuden puitteisiin. Mutta sellainen harjoittelu, joka tukisi luonnonlahjoja ja panisi ne kilpailemaan kirjailijan kanssa, ei ole niin muodissa, kuin teatterissakävijöiden iloksi olisi toivottava.

Mutta eivätkö sitten hyvät luonnonkirjat, Wilhelm vastasi, oikeastaan yksinään ole riittävät viedäkseen tuohon korkeaan päämäärään näyttelijän niinkuin minkä muunkin taiteilijan, jopa ehkä yleensä ihmiset, eivätkö ne ole ensimmäinen ja viimeinen asia, alku ja loppu?

Ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu ne kyllä kai ovat ja niinä pysyvät. Mutta niiden väliltä taiteilijalta puuttuisi paljon, jollei kasvatus ja koulutus hänestä tee sitä, mikä hän on oleva, ja ennen kaikkea juuri varhainen koulutus, sillä kenties se, jota pidetään nerona, on kipeämmin sen tarpeessa kuin se, jolla vain on tavalliset lahjat. Ensinmainittu voi paljoa helpommin kehittyä kieroon ja pahemmin ajautua väärille teille kuin jälkimmäinen.

Mutta, vastasi Wilhelm, eikö nero aina pysty pelastamaan itseään, itse paranna niitä haavoja, jotka hän itseensä on iskenyt?

Eipä suinkaan, vastasi toinen, tai ei ainakaan riittävästi. Sillä älköön kukaan luulko jaksavansa voittaa nuoruuden ensimmäisiä vaikutelmia. Jos hän on kasvanut oikeassa vapaudessa, kauniin ja jalon ympäristön keskellä, hyvien ihmisten parissa, jos hänen opettajansa ovat hänelle neuvoneet sitä, mitä hänen ensiksi ja aluksi tuli tietää voidakseen helpommin käsittää kaiken muun, jos hänen saamansa opetus on ollut niin pätevää, ettei hänen ole tarvis koskaan siitä mitään hylätä, jos hänen ensimmäiset tekonsa ohjattiin niin, että hän vastaisuudessa voi helpommin ja paremmin täyttää mitä omatunto vaatii, tarvitsematta mistään tottumuksestaan luopua, niin tällaisen ihmisen elämä on oleva eheämpi, täydellisempi ja onnellisempi kuin jonkun toisen, jonka on ollut pakko kuluttaa ensimmäiset nuoruudenvoimansa vastustukseen ja erheisiin. Puhutaan ja kirjoitetaan niin paljon kasvatuksesta; minun nähdäkseni on vain harvoja, jotka osaavat omaksua ja saada toteutetuksi sen yksinkertaisen mutta suuren käsitteen, joka itseensä sulkee kaiken muun.

Tämä saattaa hyvinkin olla totta, sanoi Wilhelm, sillä ihminen on kyllä niin rajoitettu, että hän haluaa kasvattaa toista omaksi kuvakseen. Onnellisia ovat senvuoksi ne, jotka kohtalo ottaa hoiviinsa ja kasvattaa kunkin hänen oman olemuksensa mukaisesti!

Kohtalo on, vastasi toinen hymyillen, ylhäinen, mutta kallis hovimestari. Minä aina mieluummin turvautuisin tavallisen kuolevaisen opettajan järkeen. Kohtalolle, jonka viisauden mainitsen kaikella kunnioituksella, mahtanee sattuma, jonka avulla se toimii, olla hyvinkin jäykkä välikappale. Sillä harvoin tämä näyttää tarkalleen ja vilpittömästi suorittavan mitä kohtalo on päättänyt.

Lausuttepa mielestäni erittäin kummallisen ajatuksen, vastasi Wilhelm.

Kuinka niin? Yleensä se, mitä maailmassa näkee, osoittaa minun mielipiteeni oikeaksi. Eivätkö monet seikat aluksi viittaa korkeaan tarkoitusperään ja eivätkö useimmat johda typeryyksiin?

Suvaitsette laskea leikkiä.

Ja eikö, jatkoi toinen, yksityisen ihmisen laita ole samoin? Edellyttäkäämme, että kohtalo olisi jonkun määrännyt hyväksi näyttelijäksi (ja miksikä se ei hankkisi meille hyviäkin näyttelijöitä?), mutta pahaksi onneksi sattuma johti nuoren miehen askartelemaan nukketeatterissa, jossa hän varhain joutui olemaan osallisena mauttomassa ajanvietossa, oppi pitämään sitä, mikä on typerää, siedettävänä, vieläpä suorastaan mielenkiintoisena ja siten väärältä taholta ottamaan vastaan nuoruusiän vaikutelmia, jotka eivät koskaan häviä ja jotka aina vetävät meitä puoleensa.

Kuinka johdutte puhumaan nukketeatterista? kysäisi Wilhelm hämmästyksissään.

Se oli ainoastansa tilapäinen esimerkki. Jollei se teitä miellytä, niin otamme toisen. Edellyttäkäämme, että kohtalo olisi määrännyt jonkun suureksi maalariksi, ja sattuma suvaitsisi hänet nuoresta pitäen määrätä kasvamaan likaisessa mökissä, karjapihatossa ja rehuladossa – luuletteko, että sellainen mies koskaan voisi kohottautua sielun puhtauteen, aateluuteen, vapauteen? Kuta suuremmalla innolla hän on nuoruudessansa käynyt käsiksi saastaan ja sitä omalla tavallaan jalostanut, sitä ankarammin se on hänen elämänsä varrella hänelle kostava, se kun on mitä läheisimmin yhtynyt häneen, vaikkakin hän on pyrkinyt sitä vallitsemaan. Se, joka nuoresta pitäen on elänyt huonossa, mitättömässä seurassa, kaipaa aina siihen takaisin, vaikkakin hänellä myöhemmin on tarjolla parempaa, sillä tuon huonon seuran vaikutukset ovat painuneet hänen mieleensä yhdessä nuoruusiän vain harvoin enää toistuvien ilojen kanssa.

On selvää, että heidän näin keskustellessansa muu seurue vähitellen oli loitonnut yhä kauemmaksi. Philine varsinkin oli heti alusta jättäytynyt syrjään. Syrjätietä he palasivat toisten luo. Philine toi esille pantit, ja ne oli lunastettava asiaan kuuluvin menoin, joita suoritettaessa muukalainen sukkelilla päähänpistoillaan ja teeskentelemättömällä käytöksellään sai osakseen koko seurueen ja varsinkin naisten suosion. Ja niin vierivät päivän hetket mitä rattoisimmin leikinlaskun, laulujen, suudelmien ja kaikenlaisen kujeilun vaihdellessa.

KYMMENES LUKU.

Kun he jälleen olivat aikeissa palata kotia, ryhtyivät he etsimään pappia, mutta hän oli kadonnut eikä häntä mistään löytynyt.

Miehen, joka muutoin osoittaa olevansa hyviin tapoihin tottunut, sanoi rouva Melina, ei sovi käyttäytyä niin, että hän hyvästiä sanomatta jättää seuran, joka häntä kohtaan on ollut ystävällinen.

Olen koko ajan tuumaillut, sanoi Laertes, missä minä olen mahtanut jo tätä ennen nähdä tuon kummallisen miehen. Minä olinkin juuri aikonut sitä erotessamme kysyä.

Niin minäkin, vastasi Wilhelm, enkä varmasti olisi häntä päästänyt, ennenkuin hän olisi tarkemmin puhunut itsestään. Olisinpa pahoin väärässä, jollen jo jossakin olisi hänen kanssaan keskustellut.

Ja kuitenkin voisitte, sanoi Philine, siinä erehtyä. Tällä miehellä on oikeastansa vain jonkun tuttavan harhaanjohtava ulkonäkö, koska hän on näöltään kuin ihminen eikä kuin mikä Pekka tai Paavo tahansa.

Mitä tuo merkitsee, sanoi Laertes, emmekö mekin ole ihmisten näköisiä?

Tiedän mitä sanon, vastasi Philine, ja jollette minua ymmärrä, niin pitäkää hyvänänne. Minun ei tarvinne vielä lopuksi sanojani selittää.

Kahdet vaunut ajoivat esille. Ylistettiin Laerteen huolenpitoa, sillä hän ne oli tilannut. Philine istuutui rouva Melinan viereen vastapäätä Wilhelmiä, ja toiset asettuivat ajoneuvoihin niin hyvin kuin taisivat. Laertes ratsasti takaisin kaupunkiin Wilhelmin hevosella, joka myös oli tuotu retkeilijöitä vastaan.

Tuskin oli Philine päässyt vaunuihin, kun hän jo oli valmis laulamaan somia lauluja ja kääntämään keskustelun kaskuihin, joita hän väitti voitavan menestyksellä käsitellä näytelmän muodossa. Tällä viisaalla käänteellä hän oli piankin saanut nuoren ystävänsä parhaimmalle tuulelle, ja Wilhelm sommitteli eloisien kuviensa runsaasta varastosta siinä tuokiossa kokonaisen näytelmän kaikkine näytöksineen, kohtauksineen, luonteineen ja juonineen. Katsottiin asiaan kuuluvaksi punoa kappaleeseen aarioita ja lauluja. Ne sepitettiin, ja Philine, joka oli kaikessa mukana, sovitti niihin tuttuja sävelmiä ja lauloi ne heti sen enempää valmistusta kaipaamatta. Hän olikin tänään hyvällä, erittäin hyvällä päällä; hän osasi naljailullaan pitää ystävämme lämpöisenä. Wilhelmin oli hyvä olla, parempi kuin pitkiin aikoihin.

Siitä lähtien kuin Wilhelm kauhukseen oli saanut edellämainitun uutisen Marianesta, oli hän pysynyt uskollisena tekemälleen lupaukselle, että hän kavahtaisi naisen syleilyn kiinnilipsahtavaa ansaa, välttäisi uskotonta sukupuolta, sulkisi poveensa tuskansa, hellät tunteensa, suloiset mielihalunsa. Se tunnollisuus, millä hän noudatti tätä lupaustaan, antoi hänen koko olennolleen salaista ravintoa, ja kun hänen sydämensä ei voinut pysyä vain kylmänä osanottajana, heräsi hänessä lemmen kaipuu. Hän harhaili jälleen kuin ensimmäisen nuoruuden usvassa, hänen silmänsä kiintyivät riemastuksella jokaiseen viehättävään naiseen, eikä hän koskaan ollut hienotunteisemmin puhunut kauniista sukupuolesta. On valitettavasti liiankin helppo nähdä, kuinka vaaralliseksi tuo rohkea naikkonen näissä oloissa hänelle pakostakin kävi.

Perille saavuttuaan he huomasivat kaiken olevan Wilhelmin huoneessa valmiina ottamaan retkeilijöitä vastaan: tuolit oli asetettu paikoilleen esilukua varten, pöytä keskelle punssimaljaa varten.

Saksalaiset ritarikappaleet olivat silloin vielä uusia ja ne olivat saavuttaneet yleisön huomion ja suosion. Vanha murisija oli tuonut muassaan yhden sellaisen, ja esiluku oli päätetty. Asetuttiin istumaan. Wilhelm otti vihon ja alkoi lukea.

Haarniskoidut ritarit, vanhat linnat, uskollisuus ja rehellisyys, mutta varsinkin toimivien henkilöiden riippumattomuus saivat osakseen suurta suosiota. Lukija pani parastansa, ja seura oli hurmaantunut. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä tuli punssi esille isossa maljassa, ja kun kappaleessakin juotiin ja kilisteltiin aika tiheään, niin eipä ihme, että seura kussakin sellaisessa kohtauksessa asettui innoissaan sankarien asemaan, samaten kilisteli huutaen eläköötä kappaleessa esiintyville suosikeille.

Jalo ja ylevä kansallishenki innoitti kaikkia. Olihan tässä koolla saksalainen seura, ja mikäpä olisi sille ollut mieluisempi ajanviete kuin saada kansallisluonteensa mukaisesti huvitella runoudella omalla pohjalla ja maaperällä! Varsinkin holvit ja kellarit, rappeutuneet linnat, sammal ja ontot puut, mutta ylinnä kaiken öiset mustalaiskohtaukset ja salainen tuomioistuin tekivät uskomattoman vaikutuksen. Miesnäyttelijöille kangasti siinä samassa, kuinka he kypärään ja haarniskaan puettuina, ja näyttelijättärille, kuinka he suuri pystykaulus kaulassa yleisön edessä kohta esittäisivät omaa saksalaisuuttaan. Kukin halusi heti omaksua itselleen nimen luetusta kappaleesta tai Saksan historiasta, ja rouva Melina vakuutti kastattavansa poikansa tai tyttärensä – hän oli näet raskaana – vain Adelbertiksi tai Mechthildeksi.

Viidenteen näytökseen tultaessa suosionosoitukset kävivät meluavammiksi ja äänekkäämmiksi, vieläpä lopuksi, kun sankari pääsi sortajansa käsistä ja tyranni sai rangaistuksensa, ihastus oli niin suuri, että vannomalla vannottiin, ettei koskaan oltu eletty sellaisia onnen hetkiä. Melina, jota juoma oli kiihdyttänyt, oli äänekkäin, ja kun toinen punssimalja oli tyhjennetty ja keskiyö käsissä, vannoi Laertes äänekkäästi ja pyhästi, ettei ainoakaan ihminen olisi arvokas koskaan viemään näitä laseja huulilleen, ja nakkasi näin vakuuttaen lasinsa taaksensa ja ikkunan ruutujen läpi ulos kadulle. Toiset seurasivat hänen esimerkkiään, ja huolimatta hätään rientäneen isännän vastalauseista lyötiin punssimaljakin säpäleiksi, sitä kun ei tällaisen juhlan jälkeen saanut epäpyhällä juomalla enää täyttää. Philine, jossa päihtymys vähimmin näkyi, – kun taas molemmat tytöt lepäsivät sohvilla asennoissa, jotka eivät olleet säädyllisimpiä – kiihdytti vahingoniloisena toisia jatkamaan meluamista. Rouva Melina lausui muutamia yleviä runoja, ja hänen miehensä, joka päihdyksissään ei ollut parhaimmalla tuulellaan, alkoi moittia punssia huonosti valmistetuksi, vakuutti osaavansa järjestää kemut aivan toisin ja kävi lopuksi, kun Laertes vaati hiljaisuutta, yhä karkeammaksi ja äänekkäämmäksi, niin että Laertes pitemmittä miettimisittä heitti maljan sirpaleet hänelle kalloon ja siten sai melun yhä yltymään.

Vahtipatrulli oli sillä välin saapunut paikalle ja vaati päästä sisälle. Wilhelm oli lukemisesta kovin lämminnyt, vaikkakin hän oli vain vähän juonut. Hänellä oli täysi työ isännän avulla saada miehet rahalla ja hyvillä sanoilla lepytetyiksi ja seuran jäsenet surkeassa tilassaan toimitetuiksi kotia. Palattuaan hän uneen uupumaisillaan, mieli apeana heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen. Aivan kauhea oli se vastenmielisyyden tunne, johon hän seuraavana aamuna heräsi ja jolla hän mieli synkkänä katseli edellisen päivän hävitystä, jätteitä ja rumia jälkiä, jotka henkevä ja sisällykseltään jalo runoteos oli saanut aikaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Hetkisen asiaa ajateltuaan Wilhelm kutsui isännän ja kirjoitutti sekä vahingon että kemut omaan laskuunsa. Hän sai samalla myös harmikseen tietää, että Laertes eilen kotimatkalla oli siinä määrin rasittanut hänen hevostansa, että se, kuten on tapana sanoa, oli lyöttynyt ja että seppä antoi varsin vähän toiveita sen toipumisesta.

Philinen tervehdys, jonka tämä huiskutti Wilhelmille ikkunastaan, saattoi hänet sitävastoin jälleen iloiselle mielelle, ja hän pistäytyi heti lähimpään puotiin ostaakseen hänelle pienen lahjan, jonka hän oli tytölle vielä velkaa ihomaaliveitsestä. Ja meidän on tunnustaminen, ettei hän pysynyt suhteellisen vastalahjan rajoissa. Hän ei ostanut Philinelle ainoastaan somaa korvarengasparia, vaan osti lisäksi vielä hatun ja kaulahuivin ja eräitä muita pikkuesineitä, joita hän oli nähnyt tytön tuhlailevasti heittelevän vastaantulijoille.

Rouva Melina, joka saapui parahiksi ollakseen näkemässä, kuinka hän vei perille lahjansa, koetti vielä ennen päivällistä saada tilaisuutta vetääkseen hänet vakavasti tilille hänen tunteistaan tyttöä kohtaan, ja Wilhelm oli sitä enemmän ihmeissään, kun hän ei luullut mitään vähemmän ansaitsevansa kuin tällaisia moitteita. Hän vannoi lujasti ja pyhästi, ettei hänellä suinkaan ollut aikomustakaan antautua tuon naikkosen seuraan, jonka elämäntavat hän hyvin tunsi. Hän puolusteli niin hyvin kuin taisi Philinelle osoittamaansa ystävällisyyttä ja kohteliaisuutta, mutta rouva Melinaa hän ei voinut tyydyttää. Päinvastoin rouva Melina kävi yhä myrtyneemmäksi huomatessaan, että se kiemailu, jolla hän oli ystävässämme herättänyt jonkinlaista mieltymystä, ei riittänyt puolustamaan tätä saavutusta vilkkaan, nuoremman ja luonnon enemmän suosiman henkilön hyökkäyksiä vastaan.

Hänen miehensä he päivälliselle tullessaan myös tapasivat huonotuulisena, ja tämä oli juuri alkamassa purkaa Wilhelmille sisuaan muutamista pikkuseikoista, kun isäntä astui sisään ja ilmoitti, että ulkona oli harpunsoittaja. Teitä varmaankin, hän sanoi, huvittaa kuulla miehen soittoa ja laulua. Ei kukaan, joka häntä kuulee, voi olla häntä ihmettelemättä ja antamatta hänelle jotakin.

Antakaa hänen mennä, vastasi Melina, minulla ei ole mihinkään sen vähemmän halua kuin kuunnella harppuniekkaa, ja meillä on sitäpaitsi omassa keskuudessamme laulajia, jotka kernaasti jotakin ansaitsisivat. Hän säesti näitä sanojaan salakavalalla syrjäsilmäyksellä, jonka hän heitti Philineen. Philine ymmärsi yskän ja oli heti valmis hänen mieliharmikseen ottamaan ilmoitetun laulajan suojelukseensa. Hän kääntyi Wilhelmin puoleen sanoen: Eiköhän meidän olisi kuunneltava tuota miestä ja tehtävä jotakin päästäksemme tästä surkeasta ikävästä.

Melina aikoi hänelle vastata, ja kiista olisi käynyt kiivaammaksi, jollei Wilhelm olisi kääntynyt tervehtimään samassa tuokiossa sisään astuvaa soittoniekkaa ja viitannut häntä luokseen.

Oudon vieraan ulkonäkö sai koko seuran hämmästymään. Mies oli jo istuutunut tuolille, ennenkuin kukaan rohkeni häneltä kysyä tai muutoin mitään hänelle sanoa. Hänen kalju päälakensa oli vain muutamien harmaiden suortuvien ympäröimä, suuret siniset silmät katselivat lempeästi pitkien valkeiden kulmakarvojen alta. Kauniisti muodostuneeseen nenään liittyi pitkä valkea parta peittämättä lempeitä huulia, ja pitkä tummanruskea levätti verhosi solakan ruumiin kaulasta jalkoihin saakka. Ja niin hän alkoi näppäillä harppuaan, jonka hän oli ottanut eteensä.

Hänen soittokoneestaan esiin houkuttelemansa suloiset sävelet saivat koko seuran pian ilostumaan.

Teillä on myös tapana laulaa, kunnon vanhus? sanoi Philine.

Tarjotkaa meille jotakin, mikä virkistää samalla sydäntä ja sielua sekä aisteja, sanoi Wilhelm. Soittokoneen tulisi vain säestää ääntä. Sillä sävelmät ja juoksutukset ilman sanoja ja sisällystä ovat minusta kuin perhoset tai kauniit, kirjavat linnut, jotka leijailevat silmiemme edessä ilmassa ja jotka me mielellämme ottaisimme kiinni, kun taas laulu kohoaa taivasta kohti kuin enkeli ja virittää meidän paremmassa itsessämme kaipuun päästä hänen mukaansa.

Vanhus loi katseensa Wilhelmiin ja sitten ylöspäin, näppäili muutaman kerran harppuaan ja aloitti laulunsa. Sen sisällys oli laulun ylistystä, se kiitti laulajain onnea ja kehoitti ihmisiä kunnioittamaan heitä. Hän esitti laulun niin elävästi ja todenmukaisesti, että näytti siltä, kuin hän olisi sen siinä hetkessä ja tilaisuuden innoittamana sepittänyt. Wilhelm tuskin voi olla heittäytymättä hänen kaulaansa. Vain pelko, että hän herättäisi äänekästä naurua, painoi hänet takaisin tuolilleen, sillä toiset tekivät jo puoliäänekkäitä typeriä huomautuksia ja kiistelivät siitä, oliko soittoniekka pappi vai juutalainen.

Tiedusteltaessa laulun tekijää vanhus ei antanut varmaa vastausta; hän vain vakuutti, että hänellä oli runsaasti sellaisia lauluja, ja toivoi ainoastaan, että ne miellyttäisivät. Suurin osa seuraa oli iloisella ja hilpeällä tuulella, vieläpä Melinakin oli laillaan lämmennyt. Keskellä toisten juttelua ja ilonpitoa vanhus aloitti henkevän laulun sopuisan yhdessäolon ylistykseksi. Hän ylisti yksimielisyyttä ja ystävällisyyttä viihdyttävin sävelin. Yht'äkkiä hänen laulunsa muuttui kuivaksi ja tylyksi hänen valittaessaan inhoittavaa eriseuraisuutta, tyhmää vihamielisyyttä ja vaarallista eripuraisuutta, ja kernaasti kuulija oli valmis päältänsä luomaan nuo epämukavat kahleet, kun hän julkikaikuvan sävelmän siipien kannattamana ylisti rauhantekijöitä ja lauloi niiden sielujen onnesta, jotka toisensa jälleen löytävät.

Hän oli tuskin ennättänyt lopettaa, kun Wilhelm huusi hänelle: Ken lienetkin sinä, joka apuatuovana, suojaavana henkenä lähestyt meitä siunausta ja virvoitusta tuovalla äänelläsi, ota vastaan minun kunnioitukseni ja kiitokseni! Olkoon sinulla se tunto, että me kaikki sinua ihailemme, ja sano meille avomielisesti, jos jotakin tarvitset!

Vanhus vaikeni, antoi ensin sormensa hiipiä yli kielien, sitten hän tarttui niihin voimakkaammin ja lauloi:

    "Ken sillall' eessä portin on
    nyt laulamassa tuolla?
    Salissa laulu soikohon,
    ei usten ulkopuolla!"
    Käy, palaa paashi joutuisaan;
    kuningas lausuu: "Laulamaan
    salihin vanhus saata."

    "Teit', ylimykset, tervehdin,
    ihanat naiset, teitä.
    Mi taivas tähdin kirkkahin! –
    Keit' ollevatkaan, keitä?
    Mik' uljuus, loisto! Ummistan
    jo silmät, muuten uppoan
    ihailuun, ihmetykseen!"

    Jo helkkyi kielet kantelon,
    soi sävel haltioiva;
    ja urhon katse uljas on
    ja immen unelmoiva.
    Ol' laulu mieleen kuninkaan,
    ja laulajalle noutamaan
    hän kultakäädyt käski.

    "Suo muille kääty kultainen,
    suo ritareilles, jotka
    vihollispeitset murskaten
    käy päin, kuin iskee kotka.
    Suo kanslerilles kantaakseen,
    suo hänen muille kuormilleen
    myös kultaa kukkuraksi.

    Kuin lintu lehvikössä puun
    ma laulan. Palkan, hinnan
    ei tarvett' ole mulla muun,
    kun raikuu sävel rinnan;
    mut pyynnön jos ma pyytää saan,
    jalointa viiniänne vaan
    te raikas malja tuokaa!"

    Hän huulilleen sen vei ja joi:
    "Oi virvoitus mun tieni!
    Asunto auvon, onnen oi,
    miss' anti tää on pieni!
    Mua onnessanne muistakaa
    ja kiittäkää sen antajaa
    kuin juomasta ma teitä!"

Laulajan lopetettua ja tarttuessa viinilasiin, joka oli häntä täytettynä odottamassa, ja hyväntekijäinsä puoleen kääntyen tyhjentäessä sen pohjaan valtasi yleinen riemu läsnäolijat. Hänelle taputettiin käsiä ja toivotettiin, että tuo lasi koituisi hänen terveydekseen, hänen vanhojen jäsentensä vahvistukseksi. Hän lauloi vielä muutamia romansseja ja herätti seurassa yhä suurempaa hilpeyttä.

Osaatko, vanhus, huudahti Philine sävelmän tanssiin: Paimen tanssihin pukeutui?

Osaan toki, hän vastasi. Jos haluatte laulaa ja esittää sen laulun, niin ei estettä minussa.

Philine nousi seisomaan ja otti asennon. Vanhus aloitti sävelmän, ja Philine lauloi laulun, jota emme voi esittää lukijoillemme, koska se heistä ehkä voisi tuntua mauttomalta tai jopa suorastansa säädyttömältä.

Sillä välin oli seura, jonka hilpeys yhä yltyi, tyhjentänyt useita pulloja viiniä ja alkoi käydä meluavaksi. Mutta kun ystävällämme vielä oli vereksessä muistossa äskeisen ilonpidon ikävät seuraukset, koetti hän saada aikaan keskeytyksen ja painoi vanhuksen käteen runsaan palkinnon hänen vaivoistaan. Toiset antoivat myös jotakin. Ukon annettiin poistua lepäämään ja päätettiin illalla jälleen nauttia hänen taidostaan.

Hänen poistuttuansa Wilhelm sanoi Philinelle: En voi tosin teidän mielilaulussanne nähdä mitään runollisesti enkä siveellisesti arvokasta, mutta jos yhtä viattomasti ja sirosti joskus näyttämöllä esitätte jotakin kunnollista, niin varmasti saatte osaksenne yleistä ja innostunutta suosiota.

Niin, sanoi Philine, mahtanee olla varsin suloista lämmitellä jään äärellä.

Kuinka moni näyttelijä joutuukaan häpeään tuon vanhuksen rinnalla, sanoi Wilhelm. Huomasitteko, kuinka draamallisesti oikein hän esitti romanssinsa? Totisesti hänen laulussansa oli enemmän elävää ilmettä kuin meidän jäykillä näyttelijöillämme. Näytelmäkappaleiden esitys on usein pikemmin kertomus, kun taas tällaisissa soitannollisissa kertomuksissa on havaintoon vetoavaa elävää nykyhetkeä.

Olette kohtuuton! vastasi Laertes. En tahdo käydä suuresta näyttelijästä enkä laulajasta, mutta sen minä tiedän, että kun soitanto ohjaa ruumiinliikkeitä, antaa niille eloa ja samalla määrää niille poljennon, kun jo säveltäjä ja sepittäjä määräävät minulle lausumis- ja ilmehtimistavan, olen minä aivan toinen ihminen, kuin jos minun suorasanaisessa näytelmässä tulee ensin luoda tuo kaikki ja keksiä tahti ja lausumistapa, missä kaikessa vielä lisäksi jokainen kanssanäyttelijä voi minua häiritä.

Sen verran on selvää, sanoi Melina, että tuo mies totisesti saattaa meidät yhdessä asiassa häpeään ja juuri yhdessä tärkeimmistä. Hänen luonnonlahjojensa vahva puoli on se hyöty, minkä hän niistä osaa ottaa. Meidät, jotka kenties emme tiedä, mistä saamme itsellemme aterian, hän hellyttää jakamaan ateriamme kanssansa. Hänellä on taito laulunpahasella houkutella taskustamme se raha, jota me voisimme käyttää päästäksemme tästä tuonnemmaksi. On mieluista tuhlata rahoja, joilla voisi hankkia itselleen ja toisille toimeentulon.

Tämä huomautus antoi keskustelulle ikävän suunnan. Wilhelm, johon moite oikeastaan oli kohdistettu, antoi kiihkeänlaisen vastauksen, ja Melina, joka ei suinkaan harrastanut sievistelyä, purki varsin jyrkin sanoin esille tyytymättömyytensä. On jo pari viikkoa kulunut siitä, hän sanoi, kuin me kävimme katsomassa pantattuja näyttämölaitteita ja puvustoa, ja ne me voisimme saada varsin siedettävästä summasta. Annoitte minulle silloin toiveita, että antaisitte minulle sen verran lainaksi, mutta tähän hetkeen saakka en ole huomannut, että olisitte sen edemmä asiaa ajatellut tai päässyt ratkaisua lähemmäksi. Jos silloin olisitte käynyt asiaan käsiksi, olisimme nyt jo saaneet sen alkuun. Aikomaanne poislähtöä ette myöskään vielä ole pannut täytäntöön ja rahaa ette myöskään mielestäni tänä aikana näytä säästäneen; ainakin on olemassa henkilöitä, jotka osaavat ottaa tilaisuudesta vaarin, jotta se nopeammin häviäisi.

Tämä ei aivan kohtuuton moite koski ystäväämme. Hän antoi siihen kiivaan jopa äkäisen vastauksen, ja kun seura nousi hajaantuakseen, tarttui hän oveen antaen varsin selvästi tietää, ettei hän enää kauan tulisi viipymään näin epäystävällisten ja kiittämättömien ihmisten parissa. Hän riensi suutuksissaan alas portaita ja istuutui kivipenkille, joka oli hänen majatalonsa portin edustalla; eikä hän huomannut, että hän puolittain mielihalusta, puolittain mielipahasta oli juonut tavallista enemmän.

KAHDESTOISTA LUKU.

Hänen istuttuaan siinä hetkisen monenlaisten ajatusten ahdistamana ja itseensä vajonneena tuli Philine laulaen ulos ovesta, istuutui Wilhelmin viereen, melkeinpä hänen syliinsä, sillä niin tiukasti tyttö painautui häntä vastaan, nojasi hänen olkapäihinsä, leikki hänen kiharoillaan, hyväili häntä ja puhui hänelle lohdullisia sanoja. Philine pyysi häntä jäämään, jottei hän olisi yksin tuossa seurassa, jossa hän kuolisi ikävään; hän ei voinut enää tulla toimeen Melinan kanssa saman katon alla ja oli siitä syystä muuttanut tähän toiseen majataloon.

Turhaan Wilhelm koetti häntä torjua ja saada hänet ymmärtämään, ettei hän voinut eikä saanut kauemmin viipyä. Philine ei lakannut pyytämästä, vieläpä hän äkkiarvaamatta kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä intohimoisella, lemmenkaipuulla.

Oletteko hullu, Philine? huudahti Wilhelm, koettaen irtautua hänestä. Onko nyt säädyllistä tehdä julkinen katu tällaisten hyväilyjen todistajaksi, joita minä en mitenkään ansaitse? Päästäkää minut irti, en voi enkä aio täällä kauemmin viipyä.

Ja minä sinut pidätän, sanoi Philine, ja tässä julkisella kadulla suutelen sinua niin kauan, kunnes lupaat minulle mitä halajan. Nauran itseni kuoliaaksi, hän jatkoi; tämän hellän kohtauksen jälkeen ihmiset varmaan pitävät minua sinun nuorikkonasi, ja aviomiehet, jotka näkevät tällaisen herttaisen kohtauksen, ylistävät minua vaimoillensa vilpittömän ja välittömän hellyyden esikuvaksi.

Samassa kulkikin muutamia ihmisiä ohitse, ja silloin hän hyväili Wilhelmiä mitä viehkeimmin, ja Wilhelm, jottei herättäisi pahennusta, oli pakotettu näyttelemään säyseän aviomiehen osaa. Sitten Philine taas irvisteli heidän jälkeensä ja vallattomuudessaan esiintyi monella tavoin sopimattomasti, kunnes Wilhelmin vihdoin oli pakko luvata viipyvänsä vielä tämän, huomisen ja ylihuomisen päivän yli.

Olette, oikea pölkky, sanoi Philine samalla irtautuen hänestä, ja minä itse hupakko, kun tuhlaan niin paljon ystävällisyyttä teille. Hän nousi nyrpeänä seisaalleen ja astui muutaman askelen; sitten hän tuli nauraen takaisin huudahtaen: Luulenpa, että juuri siksi olenkin sinuun hullaantunut. Käyn vain noutamassa sukanneuleeni, jotta minulla olisi jotakin tekemistä. Pysy siinä, jotta palatessani löytäisin kivisen miehen kivipenkiltä.

Tällä kertaa Philinen arvostelu oli väärä. Sillä niin paljon kuin Wilhelm pyrkikin karttamaan häntä, ei hän kuitenkaan tällä hetkellä varmaankaan olisi jättänyt vastaamatta hänen hyväilyihinsä, jos hän olisi ollut tytön kanssa yksinäisessä lehtomajassa.

Heittäen hänelle mennessään kevytmielisen silmäniskun Philine astui sisään. Wilhelm ei tuntenut halua seurata häntä, päinvastoin oli tytön käyttäytyminen herättänyt hänessä vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Kuitenkin hän, tietämättä itsekään oikein miksi, nousi penkiltä lähteäkseen hänen jälkeensä.

Hän oli juuri astumaisillaan ovesta sisään, kun Melina tuli saapuville ja puhutteli häntä, nöyrästi pyytäen anteeksi väittelyssä käyttämiänsä liian töykeitä sanoja. Ette panne pahaksenne, hän jatkoi, jos minun asemassani oleva mies osoittautuu liian huolestuneeksi. Mutta huolenpito vaimosta, kenties pian lapsestakin, ei salli minun elää rauhassa päivästä toiseen ja viettää aikaani suloisten tunteiden nautinnossa, kuten teidän vielä on suotu. Harkitkaa vielä asiaa, ja jos teidän on mahdollista, antakaa minulle tilaisuus saada haltuuni täällä olevat näyttämölaitteet ja -tarpeet. Pitkäaikaista velallista minusta ei tule ja ikuisesti olen oleva teille kiitollinen.

Wilhelm ei ollenkaan ollut mielissään, että häntä pidätettiin sillä kynnyksellä, jonka yli vastustamaton viettymys häntä tällä hetkellä veti Philinen luo, ja siksi hänen vastauksensa oli hajamielinen ja hätäilevän hyväntahtoinen: Jos voin teidät siten tehdä onnelliseksi ja tyytyväiseksi, en halua kauemmin epäröidä. Menkää ja sopikaa kaikesta. Olen valmis vielä tänä iltana tai huomenaamuna suorittamaan vaaditun summan. Hän ojensi sitten Melinalle kätensä lupauksensa vahvistukseksi ja oli erittäin tyytyväinen nähdessään hänen pikaisesti poistuvan kadun poikki. Mutta valitettavasti hänen sisäänpääsynsä estyi toistamiseen ja ikävämmällä tavalla.

Nuori mies mytty selässä tuli kiirein askelin pitkin katua astuen Wilhelmiä kohti, joka hänet heti tunsi Friedrichiksi.

Tässä olen taaskin! hän huudahti vilkuillen suurilla, sinisillä silmillään ympärilleen ja ylös kaikkiin ikkunoihin. Missä on neiti? Hitto jaksakoon maailmassa kauemmin elää häntä näkemättä!

Isäntä, joka juuri oli tullut saapuville, sanoi neidin olevan ylhäällä, ja muutamalla harppauksella oli Friedrich rientänyt ylös portaita Wilhelmin jäädessä kynnykselle kuin siihen kiinnikasvaneena seisomaan. Ensi kiireessä hän olisi tahtonut kiskoa nuorukaisen tukasta takaperin portaita alas. Sitten voimakkaan mustasukkaisuuden ankara kouristus yhdellä kertaa tyrehdytti hänen elinvoimansa ja hänen ajatuksensa, ja kun hän vähitellen toipui horteestaan, valtasi hänet levottomuus, paha olo, jollaista hän ei eläessänsä vielä ollut tuntenut.

Hän meni huoneeseensa, missä tapasi Mignonin kirjoituspuuhissa. Lapsi oli jo jonkun aikaa erittäin ahkerasti ponnistellut kynänkäytössä pannaksensa paperille kaiken, minkä hän ulkoa osasi, antaen kirjoittamansa herralleen ja ystävälleen korjattavaksi. Tyttö oli väsymätön ja hyväoppinen; mutta kirjaimet pysyivät epätasaisina ja viivat käyrinä. Tässäkin hänen ruumiinsa tuntui olevan ristiriidassa hänen sielunsa kanssa. Niin suurta iloa kuin tytön hyväpäisyys tuottikin Wilhelmille, milloin hän oli rauhallisella mielellä, ei hän tällä kertaa kiinnittänyt sen enempää huomiota siihen, mitä lapsi hänelle näytti. Mignon pani sen merkille ja tuli siitä pahalle mielelle, semminkin kun hän luuli tällä kertaa suorittaneensa tehtävänsä varsin hyvin.

Wilhelm kuljeskeli levottomana talon käytäviä edestakaisin käyden tuon tuostakin ulko-ovella. Talon edustalle ajoi ulkonäöltänsä komeahko ja kypsyneestä iästänsä huolimatta vielä erittäin iloiselta näyttävä ratsastaja. Isäntä riensi häntä vastaan, ojensi hänelle kätensä kuin tutulle ystävälle ja huudahti: Kas vain, herra tallimestari, näkeehän teidätkin vielä kerran?

Aion vain täällä syöttää hevostani, vastasi vieras, minun on heti lähdettävä edelleen maatilalle saadakseni kaikessa kiireessä siellä yhtä ja toista järjestykseen. Kreivi tulee huomenna puolisonsa kanssa. He jäävät joksikin aikaa tänne maalle kestitäkseen parhaimpansa mukaan —-:n prinssiä, joka todennäköisesti asettaa päämajansa tähän seutuun.

Kuinka ikävä, ettette voi jäädä luoksemme, vastasi isäntä; meillä on hyvää seuraa. Ratsupalvelija, joka kiidätti jäljessä, otti hevosen huostaansa tallimestarilta, joka keskusteli ovessa isännän kanssa ja katseli Wilhelmiä sivultapäin.

Huomatessaan, että oli hänestä puhe, Wilhelm poistui ja käveli edestakaisin muutamia kadunmittoja.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kiusallisessa levottomuudessaan Wilhelmille pälkähti päähän etsiä käsille vanhus, jonka harpun hän toivoi karkoittavan kiusanhenget. Tiedustellessaan soittajaa hänet osoitettiin huonoon majataloon kaupungin syrjäiseen kolkkaan ja sinne saavuttuaan ylös portaita ullakolle saakka, mistä suloinen harpunhelinä kaikui häntä vastaan eräästä komerosta. Sävelet olivat sydäntäliikuttavia, valittavia, ja niitä säesti murheinen, tuskan värittämä laulu. Wilhelm hiipi ovelle. Vanhus esitti eräänlaista kuvitelmaa toistaen osaksi laulaen, osaksi lausuen useaan kertaan sen muutamat harvat säkeet. Kuuntelija voi siis, hieman aikaa tarkattuaan, ymmärtää suunnilleen seuraavanlaiset säkeet:

    Ken kyynelin ei milloinkaan
    leipäänsä syönyt, synkkään vaivaan
    yöt tuijottanut vuoteeltaan,
    hän teit' ei tunne, vallat taivaan!

    Te viette meidät elämään
    ja saamaan tuimat tunnon haavat,
    jätätte tuskaan jäytävään;
    syyt kaikki täällä koston saavat.

Kaihomielinen, sydämestä lähtevä valitus tunki syvälle kuulijan sieluun. Hänestä tuntui, kuin kyynelet olisivat suloin tällöin estäneet vanhusta jatkamasta. Silloin harpunkielet helisivät yksinään, kunnes laulajan ääni jälleen katkonaisin sävelin yhtyi soittoon. Wilhelm seisoi ovenpielessä, hänen sielunsa oli syvästi liikutettu, tuntemattoman murhe avasi hänen ahdistetun sydämensä. Väkisinkin hänet valtasi myötätunto, hän ei voinut eikä tahtonut pidättää kyyneliä, jotka vanhuksen sydämestä lähtenyt valitus vihdoinkin houkutteli esille hänen silmistään. Kaikki hänen sieluansa ahdistavat tuskat purkautuivat samalla esille, hän antautui kokonaan niiden valtaan, sysäsi auki komeron oven ja seisoi samassa vanhuksen edessä, jonka oli täytynyt istuimekseen ottaa viheliäinen vuoteensa, tämän kurjan asunnon ainoa huonekalu.

Mitä tunteita oletkaan minussa saanut liikkeelle, kunnon vanhus! hän huudahti. Kaiken, mikä oli sydämeeni patoutunut, olet päästänyt irralleen. Älä anna häiritä itseäsi, vaan jatka, sillä samalla kuin lievität omia kärsimyksiäsi, teet ystävän onnelliseksi. Vanhus aikoi nousta seisaalleen sanoakseen jotakin, mutta Wilhelm esti häntä, sillä hän oli päivällä huomannut, että mies ei kernaasti puhunut; hän päinvastoin istuutui vanhuksen viereen olkipatjalle.

Vanhus kuivasi kyyneleensä ja kysyi ystävällisesti hymyillen: Kuinka tulette tänne? Aioin tulla teitä tänä iltana tapaamaan.

Täällä olemme paremmassa rauhassa, vastasi Wilhelm. Laula minulle mitä haluat, sellaista, mikä sopii omaan mielentilaasi, ja ole niinkuin minua ei ollenkaan täällä olisi. Minusta tuntuu siltä, kuin et tänään voisi harhailla ovelta ovelle. Mielestäni olet erittäin onnellinen, kun yksinäisyydessä osaat näin mieltäsi viihdyttää ja, vaikka olet kaikkialla muukalainen, löydät omasta sydämestäsi mieluisimman tuttavan.

Vanhus loi katseensa harpunkieliin ja näppäiltyhän aluksi muutamia vienoja alkusäveliä hän koroitti äänensä ja lauloi:

    Ah, muista pois ken poikkeaa,
    on kohta yksin hän;
    muut elää, muita rakastaa
    ja jättää kärsijän.
    Niin! herja heittäkää!
    Ken oikein yksin jää,
    jää päälle maan,
    ei yksin olekaan.

    Vait sulho kulkee kuunnellen:
    Lie yksin tyttöni?
    Niin yöt ja päivät hiipien
    mua murhe kiertävi,
    mua yksinäistä yö.
    Ah, kun mun kuolo lyö,
    kun lepään alla maan,
    kai yksin olla saan!

Kävisimme liian monisanaiseksi emmekä kuitenkaan voisi ilmilausua sen eriskummaisen keskustelun viehätystä, johon ystävämme ja tämä kummallinen muukalainen syventyivät. Nuorukaisen sanoihin vanhus aina vastasi mitä sattuvimmin soinnuilla, jotka saivat liikkeelle kaikki niitä vastaavat tunteet ja virittivät mielikuvituksen vapaaseen lentoon.

Ken on ollut hurskasten ihmisten kokouksessa, jotka kirkosta eronneina mielestään puhtaammin, sydämellisemmin ja henkevämmin harjoittavat hurskauttaan, voi ymmärtää puheenaolevaa kohtausta. Hän muistaa, kuinka jumalanpalveluksen johtaja sovittaa hartauspuheeseensa virren sanat, jotka kohottavat sielun sinne, minne puhuja tahtoo sen suuntaavan lentonsa, kuinka pian sen jälkeen toinen seurakunnan jäsen toista säveltä laulaen liittää edelliseen uuden laulun säkeistön ja tähän taas kolmas kolmannen, joten virsien toisilleen läheiset ajatukset tosin heräävät kuulijoissa, mutta kukin kohta uuden liitoksen kautta tulee uudeksi ja yksilölliseksi, kuin se olisi siinä samassa tuokiossa sepitetty. Näin myös tutusta ajatuspiiristä, tutuista lauluista ja lauseista muodostuu tälle erikoiselle seuralle, tätä hetkeä varten oma kokonaisuutensa, joka elävöittää, vahvistaa ja virkistää läsnäolevaa seurakuntaa. Näin vanhus viihdytti vierastansa saattamalla tutuilla ja tuntemattomilla lauluilla ja lauseilla läheisiä ja etäisiä tunteita, valveilla olevia ja uinuvia, suloisia ja tuskallisia mielikuvia liikkeeseen, siten herättäen hänessä vakavia ajatuksia.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Sillä ukon luota palatessaan hän todella otti oman tilansa vakavamman harkinnan alaiseksi kuin tähän saakka ja hän palasi asuntoonsa siinä mielessä, että hän riistäytyisi irti nykyisestä ympäristöstään, kun isäntä samassa hänelle kahden kesken ilmaisi, että neiti Philine oli saanut pauloihinsa kreivin tallimestarin, joka suoritettuansa tehtävänsä maatilalla oli tuota pikaa palannut takaisin ja nautti parhaillaan tytön huoneessa maukasta illallista. Siinä samassa astui sisään Melina notaarin kera. He menivät yhdessä Wilhelmin huoneeseen. Siellä ystävämme, joskin jonkin verran epäröiden, täytti lupauksensa, suoritti vekseliä vastaan Melinalle kolmesataa taaleria, jotka tämä heti antoi notaarille saaden kauppakirjan, minkä nojalla hänelle huomenna aamulla luovutettaisiin kaikki näyttämölaitteet.

Tuskin he olivat toisistaan eronneet, kun Wilhelm kuuli talosta hirvittävää huutoa. Vihanpurkaukset ja uhkaukset tuntuivat hukkuvan nyyhkytyksiin ja kauheaan ulvontaan. Hän kuuli parkujan kulkevan ylhäältä ohi hänen huoneensa alas talon pihalle.

Uteliaisuuden houkuttelemana ystävämme riensi alas, missä hän tapasi Friedrichin raivonvimmassa. Poika itki, kiristi hampaitaan, polki jalkaa, uhkaili nyrkit ojossa ja teutaroi vihan ja kiukun vallassa. Mignon seisoi siinä äärellä katsellen ihmeissään, ja isäntä selitteli mitä oli tapahtunut. Poika oli palattuansa, kun Philine oli ottanut hänet suopeasti vastaan, ollut iloinen ja hyvällä tuulella, hän oli laulellut ja hypellyt aina siihen saakka kuin tallimestari oli tehnyt tuttavuutta Philinen kanssa. Silloin oli tämä lapsen ja nuorukaisen välimuoto alkanut osoittaa kiukkuaan, paukutellut ovia ja juossut ylös ja alas portaissa. Philine oli määrännyt pojan palvelemaan illallispöydässä, mikä seikka oli vain lisännyt hänen kiukkuaan ja uhmaansa. Lopuksi hän oli viskannut neidin ja vieraan väliin, jotka olivat istuneet jokseenkin lähellä toisiansa, vadin muhennoksineen, sen sijaan että hän olisi sen asettanut pöydälle. Tallimestari oli tällöin antanut hänelle pari tuimaa korvapuustia ja heittänyt hänet ovesta ulos. Isäntä oli sitten ollut apuna puhdistamassa ruokailijoita, joiden vaatteet olivat olleet varsin pahassa siivossa.

Kun poika kuuli, kuinka tehokas hänen kostonsa oli ollut, puhkesi hän äänekkääseen nauruun kyynelten yhä vielä valuessa pitkin hänen poskiaan. Hän iloitsi kotvan aikaa sydämensä pohjasta, kunnes hänelle jälleen muistui mieleen loukkaus, jolla tuo toinen vahvemman oikeudella oli häntä häväissyt; silloin hän alkoi uudestaan ulvoa ja uhkailla.

Wilhelm katseli miettien ja häpeissään tätä kohtausta. Hän näki oman sisimmän olemuksensa tässä esitettynä voimakkain ja liioitelluin piirtein. Hänkin oli kiihtynyt vastustamattomasta mustasukkaisuudesta. Hänkin olisi, jollei hänen asemansa ja säätynsä olisi häntä pidättänyt, kernaasti tyydyttänyt hurjaa mielihaluansa, kernaasti salakavalalla vahingonilolla loukannut rakkautensa esinettä ja vaatinut kilpailijansa kaksintaisteluun. Hän olisi tahtonut tuhota nuo ihmiset, jotka näyttivät olevan olemassa vain hänen harmikseen.

Laertes, joka myös oli tullut saapuville ja saanut kuulla mitä oli tapahtunut, yllytti kurillaan vimmastunutta poikaa, kun tämä vannoi ja vakuutti, että tallimestari saisi vielä antaa hänelle hyvitystä. Hän ei muka vielä koskaan ollut jättänyt loukkausta sillensä; jos tallimestari kieltäytyisi, niin hän kyllä osaisi kostaa.

Nytpä Laertes tunsi olevansa omalla alallaan. Hän lähti vakavissaan pojan nimessä vaatimaan tallimestaria kaksintaisteluun.

Sepä kummallista, sanoi tallimestari. Tuskinpa olisin osannut kuvitella joutuvani tänä iltana mokomaan ilveilyyn. He menivät alas Philinen seuratessa heitä. Poikani, sanoi tallimestari Friedrichille, olet kunnon nuorukainen, enkä kieltäydy miekkailemasta kanssasi. Mutta kun ikämme ja voimiemme epätasaisuus tekee asian jonkin verran arveluttavaksi, ehdotan toisten aseiden sijasta taisteltavaksi nuppupäisillä pistomiekoilla. Me hieromme nuppuihin liitua, ja se, joka piirtää toisen takkiin ensimmäisen tai enimmät pistot, pidetään voittajana ja toisen on häntä kestittävä parhaimmalla viinillä, mitä kaupungissa on saatavana.

Laertes päätti, että tämä ehdotus voitiin hyväksyä. Friedrich totteli häntä kuin opettajaansa. Miekat tuotiin esille. Philine istuutui, kutoi sukkaa ja katseli taistelijoita suurella mielen tyyneydellä.

Tallimestari, joka oli hyvä miekkailija, oli siksi hyväntahtoinen, että hän sääli vastustajaansa ja salli pistää takkiinsa muutaman liitutahran. Tämän jälkeen he syleilivät toisiansa ja luvassa ollut viini tuotiin esille. Tallimestari tahtoi saada tietää Friedrichin syntyperän ja elämänvaiheet. Tämä puolestansa kertoi tarinan, jonka hän jo monesti oli esittänyt ja johon me aiomme toiste tutustuttaa lukijamme.

Wilhelmille tämä kaksintaistelu oli kuva hänen omien tunteidensa kulusta, sillä hän ei voinut kieltää, että hän tunsi halua itse käytellä miekkaa tai mieluummin vielä sapelia tallimestaria vastaan, vaikkakin hän oivalsi, että tämä oli miekkailutaidossa paljoa etevämpi. Mutta Philinelle hän ei suonut katsettakaan, hän karttoi vähimmälläkään ilmaisemasta tunteitaan ja riensi, juotuansa muutaman kerran taistelijani terveydeksi, huoneeseensa, missä tuhannet epämieluisat ajatukset kävivät hänen kimppuunsa.

Hän muisteli sitä aikaa, jolloin tinkimätön, toivorikas pyrkimys kohotti ja kannatti hänen sieluaan, aikaa, jolloin hän leijaili keskellä nautintojen hurmaa. Hän huomasi nyt joutuneensa epämääräiseen maleksimiseen, jossa hän enää vain maisteli kielensä kärjellä, mitä hän muutoin oli täysin siemauksin ammentanut. Mutta hän ei pystynyt selvästi huomaamaan, kuinka voittamaton oli se tarve, jonka luonto hänelle oli tehnyt laiksi, eikä myöskään, kuinka olot ja sattumat olivat vain kiihdyttäneet, puoleksi tyydyttäneet ja vieneet harhaan tämän tarpeen.

Ei siis ole ihme, jos hän omaa tilaansa miettiessään ja etsiessään siitä ulospääsyä joutui mitä suurimman sisäisen sekasorron valtaan. Ei siinä kyllin, että hänen mieltymyksensä Philineen ja hänen myötätuntonsa Mignonia kohtaan oli kauemmin kuin oli kohtuullista pidättänyt häntä sellaisessa paikassa ja seurassa, missä hän sai vaalia hartainta mielihaluansa, samalla salassa tyydyttää toiveitansa ja päämäärää itselleen asettamatta hiipiä vanhojen unelmiensa kintereillä. Hän uskoi, että hänellä kyllä olisi tarpeeksi voimaa tempautua irti näistä suhteistaan ja heti matkustaa pois. Mutta nythän hän oli muutama tuokio sitten antautunut raha-asioihin Melinan kanssa, hän oli tutustunut kummalliseen soittoniekkaan, jonka salaisuuden perille pääsemiseen hän tunsi sanomatonta halua. Mutta kauan asiaa joka puolelta ajateltuaan hän oli päättänyt tai ainakin luuli päättäneensä, ettei hän tämänkään antaisi itseään pidättää. Minun täytyy päästä pois, minä tahdon lähteä! Hän heittäytyi kiihdyksissään tuolille.

Mignon astui sisään kysyen, saisiko hän häntä lohduttaa. Hän tuli hiljaa, syvästi suruissaan, kun hänen herransa oli ollut tänään häntä kohtaan niin tyly.

Ei mikään ole liikuttavampaa, kuin milloin rakkaus, joka elää yksinäisyydessä, kuin milloin uskollisuus, Joka salassa on lujittunut, oikealla hetkellä lähestyy ja käy ilmeiseksi sille, joka ei siihen saakka ole ollut niiden arvoinen. Kauan ja tiukkaan suljettu nuppu oli kypsä, eikä Wilhelmin sydän olisi voinut olla herkempi vastaanottamaan.

Tyttö seisoi hänen edessään ja näki hänen levottomuutensa. – Herrani! hän huudahti, jos sinä olet onneton, mitä on tuleva Mignonista? – Sinä rakas olento, sanoi Wilhelm, tarttuen hänen käsiinsä, sinullakin on osasi minun tuskissani. Minun täytyy lähteä. – Tyttö loi katseensa hänen silmiinsä, joissa kiilsivät pidätetyt kyyneleet, ja lankesi kiihkeänä polvilleen hänen eteensä. Wilhelm ei päästänyt hänen käsiänsä irti. Tyttö painoi päänsä hänen polvilleen ja oli aivan hiljaa. Hän leikki tytön hiuksilla ja hyväili häntä. Tyttö pysyi kotvan aikaa levollisena. Vihdoin hän tunsi hänen ruumiinsa nytkähtelevän, aluksi aivan hiljalleen ja sitten yhä rajummin kautta kaikkien jäsenien. – Mikä sinun on Mignon, hän huudahti, mikä sinun on? – Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi Wilhelmiä silmiin, vei kätensä äkkiä sydämelleen, ikäänkuin painaakseen alas tuskansa. Wilhelm kohotti hänet ylös ja tyttö horjahti hänen syliinsä; hän painoi hänet rintaansa vasten ja suuteli häntä. Tyttö ei vastannut ainoallakaan kädenpuristuksella, ei ainoallakaan liikkeellä. Hän piteli sydänalaansa ja yht'äkkiä hän päästi huudon, jota seurasivat kouristuksentapaiset ruumiinliikkeet. Hän ponnahti pystyyn ja lysähti myös samassa vyyhtenä ystävämme jalkojen juureen. Se oli kauhea näky! – Lapseni! huudahti Wilhelm kohottaen tytön ylös ja ottaen hänet syliinsä, lapseni, mikä sinun on? – Nytkähtelyä jatkui, siirtyen sydämestä hervottomiin jäseniin. Tyttö vain riippui hänen käsivarsiensa varassa. Hän puristi hänet sydäntänsä vasten ja kostutti häntä kyynelillään. Yht'äkkiä tyttö näytti jälleen jännittyvän kuin se, joka tuntee mitä ankarinta ruumiillista tuskaa; ja pian taas hänen jäsenensä alkoivat jälleen elää ja kuin ponnahtava jousi hän heittäytyi Wilhelmin kaulaan. Vuolas kyynelvirta valui hänen suljetuista silmistänsä ystävämme syliin. Hän piti tyttöä lujasti sylissään. Tyttö itki, eikä mikään kieli pysty kuvaamaan näiden kyynelten valtavuutta. Hänen pitkät hiuksensa olivat valahtaneet hajalleen ja riippuivat irrallaan, ja hänen koko olemuksensa näytti riutuvan kyynelvuohon. Hänen jäykät jäsenensä kävivät hervottomiksi ja hänen olemuksensa raukesi kyyneliin. Wilhelm pelkäsi, että tyttö kokonaan sulaisi hänen syliinsä olemattomiin. Hän puristi tyttöä yhä lujemmin ja lujemmin. – Lapseni, hän huudahti, lapseni! Olethan minun omani, jos se sana sinua voi lohduttaa. Sinä olet minun! Olen pitävä sinut omanani, en hylkää sinua! – Tyttö itki yhä. – Vihdoin hän nousi pystyyn. Lempeä ilo loisti hänen kasvoistaan. – Isäni! hän huudahti, et tahdo minua hyljätä! Tahdot olla minun isäni! Olen sinun lapsesi!

Oven takaa alkoi kuulua vieno harpun helinä; vanhus siellä soitteli hartaimpia säveliään iltauhriksi ystävälleen, joka lastansa yhä lujemmin poveaan vasten painaen tunsi puhtainta, sanoin selittämätöntä onnea.

KOLMAS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

    Maan näitkö, missä kukkii sitruunat,
    oranssit kultaa oksat tuuheat,
    miss' ilmat siintää, tuulet hyväilee,
    uneksuu myrtti, laaker' ylenee?
    Oi, näitkö sen?
                    Pois! Sinne pois,
    oi armas, rinnallas jos liitää vois!

    Sa linnan näitkö, pylväsholvistot?
    Sen loistaa salit, hohtaa kammiot,
    mua valkoveistokset ne katsoo vait:
    "Mit', orpo rukka, osakses sa sait?"
    Oi, näitkö sen?
                    Pois, Sinne pois,
    oi turvani, jos kanssas liitää vois!

    Sa vuoren näitkö pilvipolkuisen?
    Käy muuli tietään usvass' etsien;
    siell' asuu lohikäärmeet luolissaan,
    ja virta syöksyy kuiluun kuohuvaan.
    Oi, näitkö sen?
                    Pois! Sinne pois,
    oi isä, tiemme vie. Kun liitää vois!

Etsiessään aamulla Mignonia Wilhelm ei häntä löytänyt, mutta sai kuulla, että hän varhain oli mennyt ulos Melinan kanssa, joka oli noussut hyvissä ajoin ylös joutuakseen vastaanottamaan puvustoa ja muita näyttämölaitteita.

Muutaman tunnin kuluttua Wilhelm kuuli soittoa ovensa takaa. Hän luuli aluksi, että harpunsoittaja oli jälleen saapunut; mutta pian hän erotti kitaran sävelet, ja ääni, joka alkoi laulaa, oli Mignonin ääni. Wilhelm avasi oven, tyttö astui sisään ja lauloi edellä muistiinmerkitsemämme laulun.

Sävel ja sanonta miellyttivät ystäväämme suuresti, vaikk'ei hän ymmärtänytkään kaikkia sanoja. Hän antoi tytön toistaa ja selittää säkeet, kirjoitti ne muistiin ja käänsi saksan kielelle. Mutta runon omaperäisille käänteille hän löysi vain etäiset vastineet; sanonnan lapsellinen viattomuus hävisi, kun katkonaiset lauseet muuttuivat yhtenäiseksi ja irralliset ajatukset liittyivät käännöksessä toisiinsa. Sävelmän viehättävyys taas oli verraton.

Tyttö aloitti kunkin säkeistön juhlallisesti ja komeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kiinnittää huomion johonkin aivan erikoiseen, ikäänkuin hän olisi tahtonut esittää jotakin tärkeätä. Kolmannessa säkeessä laulu muuttui jylhemmäksi ja synkemmäksi. Sanat: Oi, näitkö sen? hän esitti salaperäisesti ja mietteliäästi; sanoissa Pois! sinne pois oli vastustamatonta kaipuuta ja sanat: jos liitää vois! hän osasi aina uudelleen toistaessaan niin värittää, että hän milloin pyysi ja hellytteli, milloin yllytti ja lupaili.

Laulettuaan laulun toistamiseen hän pysähtyi, loi terävän katseen Wilhelmiin ja kysyi: Maan näitkö? – Sillä kai tarkoitetaan Italiaa, vastasi Wilhelm; mistä olet saanut laulun? – Italiaa! sanoi Mignon merkitsevästi. Jos lähdet Italiaan, niin ota minut mukaasi, täällä minun on vilu. – Oletko jo siellä ollut, pienokaiseni? kysyi Wilhelm. – Lapsi oli vaiti eikä antautunut sen enempiin selityksiin.

Melina astui samassa sisään ja ryhtyi tarkastelemaan kitaraa ollen mielissään, että se jo oli kunnossa. Soittokoje kuului vanhaan teatterikalustoon. Mignon oli sen aamulla pyytänyt ja saanut itselleen, harpunsoittaja varusti sen heti kielillä ja nyt oli tyttö sen avulla ilmaissut omistavansa lahjan, jota hänellä ei tähän saakka tiedetty olleen.

Melina oli jo ottanut huostaansa näyttämökaluston kaikkine tarpeineen. Kaupungin raadin jäseniltä hän oli saanut heti luvan näytellä paikkakunnalla jonkun aikaa. Iloisin mielin ja kirkastunein katsein hän nyt palasi. Hän oli kuin toinen ihminen, sillä hän oli lempeä ja kohtelias jokaista kohtaan, vieläpä kerrassaan ystävällinen ja miellyttävä. Hän tunsi olevansa onnellinen voidessaan nyt ystävilleen, jotka tähän saakka olivat olleet pulassa ja joutilaina, antaa työtä ja ottaa heidät joksikin aikaa palvelukseensa. Samalla hän valitti, ettei hän tosin aluksi voisi kykyjen ja lahjojen mukaan palkita niitä erinomaisia henkilöitä, jotka onni oli hänelle tarjonnut, kun hänen olisi ensi sijassa kuoletettava velkansa sellaiselle jalomieliselle ystävälle kuin mikä Wilhelm oli osoittanut olevansa.

En osaa sanoin lausua, sanoi Melina Wilhelmille, kuinka suurta ystävyyttä osoitatte minulle auttaessanne minua teatterinjohtajaksi. Sillä kun teidät tapasin, olin erittäin kummallisessa asemassa. Te muistatte, kuinka innokkaasti osoitin teille ensituttavuutta tehdessämme vastenmielisyyttäni teatteria kohtaan, ja kuitenkin oli minun, niin pian kuin olin mennyt naimisiin, rakkaudesta vaimoani kohtaan, joka odotti saavansa paljon iloa ja suosionosoituksia, ryhdyttävä tiedustelemaan, mistä olisi näyttelijänpaikka saatavissa. En sellaista löytänyt, en ainakaan vakinaista, mutta sitävastoin onneksi eräitä liikemiehiä, jotka erinäisiin ylimääräisiin yrityksiinsä tarvitsivat käyttää miestä, joka taisi liikutella kynää, ymmärsi ranskaa eikä ollut aivan kokematon laskutaidossa. Näin menestyin jonkun aikaa varsin hyvin, sain kohtalaisen palkan, hankin itselleni yhtä ja toista eikä oloni ollut minulle suinkaan häpeäksi. Mutta minun suosijaini ylimääräiset tehtävät olivat suoritetut, pysyvää toimeentuloa ei ollut ajateltavissa ja vaimoni halusi sitä hartaammin teatteriin, valitettavasti hetkellä, jolloin hänen tilansa ei ole edullisin esittäytyäkseen kunnialla yleisölle. Toivon, että se laitos, jonka teidän avullanne perustan, on oleva minulle ja perheelleni hyvänä alkuna, ja olen teille kiitollisuuden velassa tulevasta onnestani.

Wilhelm kuunteli tyydytyksellä tätä puhetta. Kaikki näyttelijät olivat samaten jokseenkin tyytyväiset uuden teatterinjohtajan selityksiin, iloitsivat salassa siitä, että paikka oli niin äkkiä tarjolla, ja he olivat halukkaat aluksi tyytymään vähäiseen palkkaan, koska useimmat pitivät sitä, mitä heille näin aavistamatta tarjottiin, lisänä, jota he vähää ennemmin eivät vielä osanneet ottaa lukuun. Melina oli valmis käyttämään hyväkseen tätä työhalua, koetti saada asian sovituksi kunkin kanssa erikseen ja oli pian osannut taivutella toiset toisin, toiset taas toisin ehdoin, niin että he olivat valmiit nopeasti tekemään sopimukset ja tuskin kiinnittivät huomiotakaan uusiin ehtoihinsa luullen jo olevansa sillä turvatut, että kuuden viikon irtisanomisajan jälkeen taas voivat olla paikatta.

Nyt oli ehdot saatettava asianmukaiseen muotoon, ja Melina tuumi jo niitä kappaleita, joilla hän ensiksi houkuttelisi yleisöä teatteriin, kun lähetti ilmoitti tallimestarille ylhäisen herrasväen saapuneen ja tämä käski tuoda esille kyytihevoset.

Pian sen jälkeen ajoivat majatalon edustalle korkealle kuormitetut vaunut, joiden pukilta hyppäsi alas kaksi palvelijaa. Philine oli tapansa mukaan ensimmäisenä esillä ja asettui ovelle.

Kuka hän on? kysyi kreivitär sisäänastuessaan.

Näyttelijätär, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija, kuului vastaus. Samalla tuo veitikka mitä viattomimmin ilmein ja nöyränä kumartui suutelemaan ylhäisen naisen hametta.

Nähdessään siinä ympärillä seisovan vielä eräitä henkilöitä, jotka samaten sanoivat olevansa näyttelijöitä, kreivi tiedusteli seurueen suuruutta, heidän viimeistä esiintymispaikkaansa ja heidän johtajaansa. Jos he olisivat ranskalaisia, hän sanoi puolisolleen, voisimme valmistaa prinssille odottamattoman ilon ja tarjota hänelle luonamme hänen mielihuvitteluaan.

Niinpä niin, jollemme sittenkin, vastasi kreivitär, antaisi näiden ihmisten, joskin he pahaksi onneksi ovat vain saksalaisia, näytellä linnassa, niin kauan kuin ruhtinas viipyy luonamme. Jotakin he sentään osannevat. Suurta seuraa voi parhaiten huvittaa teatterilla, ja vapaaherra heidät kyllä puoskaroisi parempaan kuntoon.

Näin puhuen vieraat astuivat ylös portaita, ja Melina esittäytyi ylhäällä johtajaksi. Kutsukoon hän näyttelijänsä koolle, sanoi kreivi, ja esittäköön hän heidät minulle, jotta näen, mihin he kelpaavat. Haluan myös samalla nähdä luettelon niistä kappaleista, joita he, jos niin vaaditaan, osaisivat esittää.

Syvään kumarrettuaan Melina kiiruhti ulos huoneesta ja palasi pian näyttelijöiden kera. He tunkeilivat toistensa eteen ja taakse. Toiset esittäytyivät kömpelösti koettaessaan parhaansa mukaan tehdä miellyttävän vaikutuksen, toisten käytös ei onnistunut sen paremmin, sillä he esiintyivät keikareina. Philine osoitti alamaisinta kunnioitusta kreivittärelle, joka oli erinomaisen armollinen ja ystävällinen; kreivi tarkasteli sillä aikaa toisia. Hän tiedusteli, mikä oli kunkin erikoisala, ja lausui Melinalle mielipiteenään, että oli pyrittävä kehittämään erikoisalojen esittäjiä, minkä lausuman tämä otti vastaan suurimmalla hartaudella.

Kreivi huomautti sitten kullekin, mitä hänen erikoisesti tuli tutkia, mitä hänen ulkonaisessa olemuksessaan ja ryhdissään oli parannettava, osoitti heille valaisevasti, mitkä viat saksalaisille aina olivat ominaisia, ja osoittautui tässä niin erinomaiseksi asiantuntijaksi, että kaikki seisoivat näin valistuneen ja korkeasyntyisen suojelijan edessä syvästi nöyrinä ja rohkenivat tuskin vetää henkeä.

Kuka on tuo tuolla nurkassa? kysyi kreivi, luoden katseensa erääseen, jota hänelle ei vielä oltu esitetty. Hontelo, nukkavieruun, kyynärpäistä paikattuun takkiin puettu mies astui esille. Hänen päätään peitti viheliäinen tekotukka.

Tämä mies, jonka jo edellisestä kirjasta tunnemme Philinen suosikiksi, esiintyi tavallisesti pedantin, koulumestarin tai runoilijan osissa ja sai enimmäkseen esittää sitä kappaleen henkilöä, jonka oli määrä saada iskuja tai vettä niskaansa. Hän oli tunnettu matelevista, naurettavista ja pelokkaista kumarruksistaan ja hänen änkyttävä puheensa, joka sopi hänen osiinsa, sai katsojat nauramaan, niin että häntä yhä vielä pidettiin seurueessa käyttökelpoisena jäsenenä, varsinkin kun hän muutoin oli erittäin palvelevainen ja hyväntahtoinen. Hän lähestyi kreiviä omituisin kääntein ja liikkein, teki hänen edessään kumarruksen ja vastasi kaikkiin kysymyksiin aivan niin kuin hän oli tottunut esittämään osiaan näyttämöllä. Kreivi katseli häntä hetkisen suopealla mielenkiinnolla ja miettien, sitten hän kääntyen kreivittären puoleen huudahti: Armaani, katseleppas tarkoin tätä miestä; menenpä takuuseen siitä, että hän on suuri näyttelijä tai voi siksi tulla. Mies teki parhaansa mukaan kömpelön kumarruksen, niin että kreivi ei voinut olla ääneensä nauramatta. Samalla hän huudahti: Hän tekee asiansa loistavasti! Lyönpä vetoa, että tuo osaa näytellä mitä tahtoo; on vahinko, ettei häntä tähän saakka ole käytetty mihinkään parempaan.

Näin erinomainen suosio loukkasi toisia syvästi. Vain Melinaan tämä ei koskenut; hän päinvastoin myönsi kreivin olevan täysin oikeassa ja vastasi kunnioittavasti: Ah, hän samoin kuin useat meistä ovat vain olleet vailla sellaista asiantuntijan arvostelua ja sellaista kehoitusta, mitä me nyt olemme saaneet osaksemme teidän ylhäisyydeltänne.

Onko tässä koko seurue? kysyi kreivi.

Muutamat jäsenistä ovat poissa, vastasi ovela Melina, ja me voisimme kyllä, jos vain saisimme avustusta, saada seurueen täysilukuiseksi naapurinäyttämöiltä apua kutsumalla.

Philine puolestaan sanoi kreivittärelle: Ylhäällä on vielä erittäin soma nuori mies, josta varmasti piankin tulisi ensimmäinen rakastaja.

Miksi hän ei suvaitse näyttäytyä? vastasi kreivitär. Käyn hänet noutamassa, huudahti Philine rientäen ulos ovesta.

Hän tapasi Wilhelmin vielä Mignonin kanssa puuhailemasta ja sai hänet tulemaan alas. Hän seurasi Philineä jonkin verran vastenmielisesti, uteliaisuus häntä kuitenkin joudutti; sillä kun hän sai kuulla ylhäisistä henkilöistä mainittavan, täytti hänet halu oppia heitä lähemmin tuntemaan. Hän astui huoneeseen ja hänen silmänsä kohtasivat kreivittären katseen. Philine veti hänet ylhäisen naisen luo kreivin yhä keskustellessa toisten kera. Wilhelm teki kumarruksen, ja vastasi hämillään kysymyksiin, jotka tuo hurmaava nainen hänelle teki. Kreivittären kauneus, nuoruus, sulous ja viehkeys ja hänen käytöksensä tekivät häneen mitä miellyttävimmän vaikutuksen, varsinkin kun hänen puhettansa ja liikkeitänsä säesti kainous, melkeinpä ujous. Kreivillekin hänet esitettiin, mutta tämä ei häntä paljoa huomannut, vaan astui puolisonsa luo ikkunan ääreen ja näytti häneltä kysyvän jotakin. Voi huomata, että kreivitär mitä innokkaimmin yhtyi puolisonsa mielipiteeseen, jopa hän näytti hartaasti häntä pyytävän ja vahvistavan häntä hänen aikomuksessaan.

Kreivi palasi sitten pian seurueen luo ja sanoi: En voi nyt tänne pysähtyä, mutta lähetän teidän luoksenne erään ystäväni, ja jos te asetatte kohtuulliset ehdot ja lupaatte olla oikein ahkerat, en ole haluton sallimaan teidän näytellä linnassa.

Kaikki toivat julki suuren ilonsa ja eritoten Philine, joka innokkaasti suuteli kreivittären käsiä.

Katsoppas häntä, tyttöseni, sanoi kreivitär, taputtaessaan tuota kevytkenkäistä naista poskelle, katsoppas vain, lapseni, hän tulee taas luokseni; olen kyllä pitävä lupaukseni, mutta hänen täytyy vain pukeutua paremmin. Philine pyysi anteeksi, että hänellä oli niukalti varoja pukuihinsa käytettävänä, ja heti kreivitär käski kamarineitsyidensä tuoda esille englantilaisen hatun ja silkkisen kaulaliinan, jotka olivat helpot kaivaa esille matkatavaroista. Kreivitär koristeli sitten itse Philinen, joka tekopyhä ja viaton ilme kasvoillaan jatkoi sievistelevää kiemailuaan.

Kreivi tarjosi puolisolleen kätensä ja talutti hänet alas. Kreivitär tervehti ohikulkiessaan ystävällisesti koko seuruetta ja kääntyi vielä kerran Wilhelmin puoleen samalla lausuen hänelle mitä suosiollisimmin: Näemme toisemme pian jälleen.

Näin suotuisat mahdollisuudet eivät voineet olla innostamatta koko seuruetta. Kaikki päästivät nyt toiveensa, mielihalunsa ja kuvittelunsa vapaaseen lentoon; puhuttiin osista, joita aiottiin esittää, suosionosoituksista, joita kukin saisi. Melina ryhtyi miettimään, mitenkä hän vielä kaikessa kiireessä muutamalla teatteriesityksellä saisi kaupungin asukkailta rahoja houkutelluksi ja siten samalla seurueeseen eloa, kun taas toiset menivät keittiöön tilatakseen paremman päivällisen kuin mihin muutoin oli totuttu tyytymään.

TOINEN LUKU.

Muutaman päivän perästä saapui vapaaherra, ja Melina otti hänet vastaan pelolla. Kreivi oli ilmoittanut hänen olevan asiantuntijan, ja oli pelättävissä, että hän piankin huomaisi pienen näyttelijäjoukon heikkoudet ja ettei hänellä ollutkaan edessään mitään vakinaista seuruetta, siinä kun ei kunnolla ollut henkilöitä edes yhteenkään kappaleeseen. Mutta sekä johtajalta että kaikilta jäseniltä hälveni pelko kokonaan, kun he huomasivat vapaaherran mieheksi, joka oli suuresti innostunut kotimaiseen teatteriin ja joka ilolla otti vastaan jokaisen näyttelijän ja jokaisen seurueen. Hän tervehti heitä kaikkia juhlallisesti ja ylisti itseään onnelliseksi tavatessaan näin aavistamatta saksalaisen näyttämön, päästessään sen kanssa yhteyteen ja saadessaan saattaa isänmaalliset runottaret sukulaisensa linnaan. Pian sen jälkeen hän otti taskustaan vihon, jossa Melina toivoi näkevänsä sopimuskirjan kaikkine yksityiskohtineen. Mutta se olikin jotakin aivan toista. Vapaaherra pyysi heitä tarkkaavasti kuuntelemaan näytelmää, jonka hän itse oli valmistanut ja jonka hän toivoi näkevänsä heidän näyttelevän. Mielellään, ilman sen enempiä kehoituksia he muodostivat suljetun piirin hänen ympärilleen ollen mielissään, kun niin vähillä kustannuksilla saivat puolelleen tämän heille tuiki välttämättömän henkilön suosion, joskin kaikki paksun vihon nähdessään pelkäsivät ajan käyvän ylen pitkäksi. Niin kävikin. Kappale oli viisinäytöksinen ja sitä lajia, joka ei ota loppuakseen.

Sankari oli ylhäinen, hyveellinen, jalomielinen ja sen lisäksi hyljitty ja vainottu mies, joka kuitenkin lopuksi pääsi voitolle vihollisistaan, joita sitten olisi kohdannut mitä ankarin runouden vanhurskas tuomio, jollei hän heti olisi antanut heille anteeksi.

Kappaletta luettaessa oli kuulijoilla riittävästi tilaisuutta ajatella itseänsä ja kaikessa hiljaisuudessa kohota onnelliseen itsetyytyväisyyteen siitä nöyryydentilasta, johon he vielä äsken olivat olleet valmiit alentumaan, sekä silmäillä yli tulevaisuuden viehättävien näköalojen. Ne, jotka eivät kappaleesta löytäneet mitään heille itselleen sopivaa osaa, pitivät sitä omasta mielestään kelvottomana ja vapaaherraa huonona näytelmänkirjoittajana, jotavastoin toiset tarkkaavasti tekijän suurimmaksi tyytyväisyydeksi kuuntelivat ylistävin ilmein jokaista sellaista kohtaa, missä kukin uskoi saavansa katsomosta kättentaputuksia.

Asian taloudellinen puoli oli pian ratkaistu. Melina osasi valvoa omaa etuaan tehdessään sopimuskirjan vapaaherran kanssa ja pitää tämän puolen asiasta salassa toisilta näyttelijöiltä.

Wilhelmistä Melina puhui vapaaherralle sivumennen vakuuttaen, että tällä oli erittäin hyvät taipumukset näytelmänkirjoittajaksi eivätkä hänen edellytyksensä näyttelijäksikään olleet huonot. Vapaaherra teki heti Wilhelmin kanssa tuttavuutta kohdellen häntä kuin ammattitoveria. Wilhelm puolestaan luki hänelle eräitä pieniä kappaleita, jotka muutamien muistoesineiden kera sattuman kautta olivat pelastuneet tuona päivänä, jona suurin osa hänen teoksiansa joutui liekkien omaksi. Vapaaherra kiitti sekä kappaleita että esitystä ja edellytti itsestäänselvänä asiana, että Wilhelm tulisi mukaan linnaan, lupasi poislähtiessään mitä parhaimman vastaanoton, mukavan asunnon, hyvän ruoan, suosionosoituksia ja lahjoja. Tähän Melina vielä lisäsi, että pieni käsiraha oli kaikille luvassa.

On sanomattakin selvää, kuinka erinomaiselle tuulelle tämä käynti saattoi koko seurueen, kun se vaivalloisen ja halveksitun elämän sijasta yht'äkkiä näki edessään kunniaa ja elämän mukavuutta. He jo edeltäkäsin nauroivat kaikelle säästäväisyydelle ja heidän mielestään oli tuiki sopimatonta tallettaa taskussaan edes äyriäkään.

Wilhelm piti itsensä kanssa neuvoa, oliko hänen lähdettävä seurueen mukana linnaan, ja huomasi, että oli niin suhteessa kuin toisessa paikallaan, että hän sinne lähtisi. Melina toivoi tekemänsä edullisen sopimuksen turvin voivansa lyhentää ainakin osan velastaan, ja ystävämme, joka halusi saavuttaa ihmistuntemusta, ei tahtonut lyödä laimin tilaisuutta oppia tuntemaan ylhäistä maailmaa, jossa hän toivoi saavansa paljon valaistusta elämän, oman itsensä ja taiteen ongelmiin. Hän ei kuitenkaan rohjennut tunnustaa itselleen, kuinka suuresti hän halusi päästä lähemmäksi kaunista kreivitärtä. Hän päinvastoin koetti vain ylimalkaan vakuuttaa itsellensä, mitä etua hänelle tuottaisi lähempi tutustuminen ylhäiseen ja rikkaaseen maailmaan. Hän kuvaili mielessään kreiviä, kreivitärtä, vapaaherraa, heidän esiintymisensä varmuutta, rauhallisuutta ja viehättävyyttä ja huudahti, päästyään yksinäisyyteen, ihastuksissaan:

Kolmin kerroin onnellisia ovat ne, jotka syntymä heti korottaa yli ihmiskunnan alempien kerrosten, ne, jotka pääsevät läpikäymästä oloja ja vaiheita, joissa usein hyvä ihminen värjöttää koko elämänsä ajan, heidän tarvitsematta edes vieraina niissä viivähtää. Kuinka yleispätevän ja oikean käsityksen he saavatkaan, kun heillä on tilaisuus katsella asioita korkeammalta näkökannalta, kuinka kevyeksi tulee jokainen heidän askelensa! He ovat syntymästä saakka niin sanoakseni asetetut laivaan, missä he matkalla, joka meidän kaikkien on suoritettava, käyttävät hyväkseen myötätuulia ja lepäävät yli vastatuulen, kun sen sijaan toiset vain itsekseen uiden, uuvuksiin asti ponnistelevat, saavat niukalti nauttia myötätuulesta ja uupunein voimin piankin menehtyvät myrskyssä. Mitä mukavuutta, mitä elämän helppoutta merkitseekään varallisuus, joka seuraa syntymän mukana! Ja kuinka varmasti kukoistaakaan kauppa, jonka perustuksena on suuri pääoma, niin ettei epäonnistunut yritys heti vie toimettomuuteen! Kuka voikaan paremmin tuntea maallisten asioiden arvon ja arvottomuuden kuin se, joka nuoruudesta pitäen on saanut niitä nauttia, ja kuka voikaan henkensä paremmin ajoissa ohjata siihen, mikä on välttämätöntä, hyödyllistä ja totta, kuin se, jonka hänen monet erhetyksensä ovat saaneet malttamaan mielensä siinä iässä, missä häneltä ei vielä puutu voimia uuden elämän aloittamiseen!

Näin ystävämme ylisti onnellisiksi kaikkia niitä, jotka elävät ylemmissä piireissä, mutta myöskin niitä, jotka joutuvat näitä piirejä lähelle ja siten voivat näistä lähteistä ammentaa, ja kiitti kohtaloansa, joka valmistautui kuljettamaan häntäkin ylös näitä portaita.

Melina vaivasi aluksi kauan päätänsä sillä kysymyksellä, kuinka hän kreivin vaatimusta noudattaen ja parhaansa mukaan jakaisi seurueen erikoisalojen mukaan ja saisi kullekin määrätyn ohjelmiston. Suuri oli sentähden hänen tyytyväisyytensä, kun hän asiaan ryhdyttäessä, huomasi näyttelijäin – niin pieni kuin henkilökunta olikin – olevan mahdollisuutta myöten halukkaita mukautumaan erilaisiin osiin. Laertes otti kuitenkin tavallisesti osalleen rakastajat, Philine kamarineitsyet, ja molemmat nuoret naiset ottivat ollakseen toinen naiivina toinen tunteellisena rakastajattarena ja vanhan jankuttajan tehtävät olivat itsestään selvät. Melina omasta mielestään oli luotu ritarillisuuden esittäjäksi. Rouva Melinan oli suurimmaksi mieliharmikseen siirryttävä nuorten rouvien, vieläpä hellien äitien alalle, ja kun uudemmissa kappaleissa pedantteja eikä runoilijoita, jos he niissä esiintyivätkin, ei enää kernaasti saateta naurunalaisiksi, täytyi kreivin suosikin nyt näytellä presidenttejä ja ministereitä, koska nämä tavallisesti kuvataan konniksi ja viidennessä näytöksessä joutuvat pahoin pideltäviksi. Samaten Melina erikoisella mielihalulla kamarijunkkarina tai kamariherrana sinkahutteli niitä hävyttömyyksiä, joita vanhan hyvän tavan mukaan kelpo saksalaisten miesten esittäminen useissa suosituissa kappaleissa vaati häntä lausumaan. Hän sai nimittäin tällaisissa osissa esiintyä komeasti puettuna ja omaksua hovimiehen eleet ja käytöksen, mihin hän luuli olevansa kuin luotu.

Ennen pitkää alkoi eri tahoilta virtailla näyttelijöitä, jotka sen enemmittä kokeiluitta hyväksyttiin, mutta myös ilman erikoisia ehtoja kiinnitettiin seurueeseen.

Wilhelm, jota Melina muutamia kertoja turhaan koetti taivuttaa näyttelemään erästä rakastajan osaa, oli hyväntahtoisesti mukana yrityksessä äskenleivotun teatterinjohtajamme silti antamatta hänen ponnistuksilleen pienintäkään tunnustusta. Melina päinvastoin luuli, että hän arvoasemansa mukana oli saanut kaiken tarpeellisen tiedon ja taidon. Hänen mielitehtävänään oli eritoten pyyhkiminen, jonka avulla hän osasi lyhentää kappaleet määrättyyn aikamittaan, ottamatta tällöin huomioon mitään muuta seikkaa. Hän saavutti suuren menestyksen, yleisö oli erittäin tyytyväinen ja pikkukaupungin makuniekat väittivät, ettei pääkaupungin teatteri ollut verrattavissakaan heidän näyttämöönsä.

KOLMAS LUKU.

Vihdoin tuli se aika, jolloin oli laittauduttava matkaan ja kärryt ja vaunut odotettavissa, jotka oli tilattu kuljettamaan koko seurueemme kreivin linnaan. Jo edeltäpäin nousi kova riita siitä, kuka kunkin kanssa ajaisi, kuinka ajoneuvoissa istuttaisiin. Järjestys ja jako saatiin vihdoin vain vaivoin sovituksi ja määrätyksi, mutta valitettavasti se osoittautui tehottomaksi. Saapui vähemmän vaunuja kuin oli odotettu, ja niihin oli sijoituttava. Vapaaherra, joka ratsain hieman myöhemmin saapui paikalle, ilmoitti syyksi sen, että linnassa vallitsi suuri hämminki, sillä ei ainoastaan ruhtinas ollut tulossa muutamia päiviä varhaisemmin, kuin oli luultu, vaan lisäksi oli jo saapunut odottamattomiakin vieraita. Paikat kävivät kovasti ahtaiksi, he eivät sen vuoksi saisi asua niin mukavasti, kuin heille ensin oli luvattu, mikä seikka häntä erikoisesti suretti.

Jakaannuttiin vaunuihin niin hyvin kuin voitiin, ja kun sää oli jokseenkin hyvä eikä linnakaan kuin muutaman tunnin matkan päässä, lähtivät reippaimmat mieluummin jalkaisin matkalle kuin olisivat jääneet odottamaan ajoneuvojen paluuta. Karavaani lähti liikkeelle riemuhuudoin, ensi kerran vailla huolta siitä, mistä saadaan rahat majatalon isännän laskun suorittamiseen. Kreivin linna kangasti heidän mielessään kuin taika-kartano, he olivat maailman onnellisimmat ja iloisimmat ihmiset, ja itsekukin omalla tavallaan ajatteli tämän päivän olevan alkuna paljolle onnelle, kunnialle ja toimeentulon runsaudelle.

Alkoi äkkiarvaamatta ankarasti sataa, mutta se ei voinut heitä häiritä näissä suloisissa kuvitteluissa. Mutta kun sadetta yhä kesti ja se kävi rankemmaksi, alkoi olo monesta tuntua jokseenkin hankalalta. Yö yllätti, ja voiko ajatella sen toivotumpaa näkyä kuin kreivin ylt'yleensä valaistu palatsi, joka loisti heitä vastaan kummultaan niin kirkkaana, että he voivat lukea ikkunat.

Lähemmäksi tullessaan he huomasivat kaikki kylkirakennuksenkin ikkunat valaistuiksi. Kukin tuumaili itsekseen, mikä mahtoi tulla hänen huoneekseen, ja useimmat tyytyivät vaatimattomasti ullakkokerrokseen tai kylkiäisten kamareihin.

Nyt he sivuuttivat kylän ja majatalon. Wilhelm antoi pysähdyttää jäädäkseen sinne, mutta isäntä vakuutti, ettei hänellä ollut luovutettavana pienintäkään tilaa. Herra kreivi oli, kun oli saapunut odottamattomia vieraita, heti tilannut koko majatalon, kaikkien huoneiden ovilla oli jo eilisestä alkaen liidulla selvästi kirjoitettuna, kuka kussakin asuisi. Vasten tahtoaan täytyi ystävämme siis jatkaa matkaansa muun seurueen mukana linnanpihalle.

Eräässä sivurakennuksessa he näkivät paistinuunin äärellä kokkien häärivän edestakaisin, ja jo tämä näky oli omiansa heitä virkistämään. Suurella kiireellä ilmestyi palvelijoita kynttilät kädessä päärakennuksen portaille, ja näin erinomaisten toiveiden edessä matkamiestemme hyvä mieli oli rajaton. Mutta ääretön oli heidän hämmästyksensä, kun vastaanotto päätyi hirvittäviin sadatuksiin. Palvelijat toruivat ajomiehiä siitä, että nämä olivat ajaneet ison oven eteen. Heidän tuli kääntää hevosensa, huudettiin, ja ajaa jälleen ulos pihasta vanhaan linnaan. Täällä ei ollut mitään tilaa näille vieraille! Tylyä ja odottamatonta neuvoansa he vielä höystivät pilkkasanoilla nauraen sydämen pohjasta tälle erehdykselle, jonka vuoksi he olivat saaneet sadetta niskaansa. Sade valui vielä virtanaan. Taivaalla ei näkynyt tähteäkään. Seurue kuljetettiin nyt kahden muurin välistä kuoppaista tietä vanhaan, taempana olevaan linnaan, joka oli jäänyt asumattomaksi, kun kreivin isä rakennutti uuden linnan. Toiset vaunuista pysähtyivät linnan pihalle, toiset pitkään holvattuun porttikäytävään. Kylästä otetut kyytimiehet riisuivat hevosensa ja ratsastivat tiehensä.

Kun ei ketään ilmaantunut heitä vastaanottamaan, astuivat he alas ajoneuvoista, huusivat ja etsivät. Mutta turhaan! Kaikki oli yhtä pimeää ja hiljaista. Tuuli puhalsi korkean portin läpi, ja vanhat tornit ja linnanpihat tuntuivat kaameilta. Pimeässä he tuskin erottivat toisensa. Heitä paleli ja värisytti, naiset olivat peloissaan, lapset alkoivat itkeä, heidän kärsimättömyytensä yltyi hetki hetkeltä, ja äkillinen onnen vaihtuminen, johon kukaan ei ollut valmistautunut, sai heidät kaikki aivan suunniltaan.

He odottivat joka hetki, että joku tulisi heille avaamaan, mutta milloin sade, milloin myrsky johti heidän korvansa harhaan ja tuon tuostakin he luulivat kuulevansa kiihkeästi odottamansa linnanvoudin askelia. Kotvan aikaa he seisoivat siinä alakuloisina ja toimettomina. Ei pälkähtänyt kenenkään päähän lähteä uuteen linnaan pyytämään armeliaita ihmisiä avuksi. He eivät voineet käsittää, minne heidän ystävänsä vapaaherra oli jäänyt, ja heidän asemansa oli erittäin kiusallinen.

Vihdoin saapuikin ihmisiä, ja äänistään heidät tunnettiin niiksi jalkamiehiksi, jotka matkalla olivat jääneet hevosilla kulkevien jälkeen. Nämä kertoivat, että vapaaherra hevosineen oli kaatunut sekä pahasti loukannut jalkansa ja että heidätkin, linnaan ensin pyrittyään, oli töykeästi osoitettu tänne.

Koko seurue oli mitä suurimmassa pulassa. Neuvoteltiin, mitä oli tehtävä, eikä kyetty mitään päättämään. Vihdoin nähtiin kaukaa lyhdyn lähestyvän ja mieli virkosi. Mutta pikaisen vapautuksen toivo hävisi taaskin, kun näky tuli lähemmäksi ja selvemmäksi. Ratsupalvelija siellä valaisi tietä jo ennen kohtaamallemme kreivin tallimestarille, joka lähemmäksi tultuaan erikoisella innolla tiedusteli, missä neiti Philine oli. Tuskin oli Philine astunut esiin muusta joukosta, kun tallimestari tarjoutui viemään hänet uuteen linnaan, missä hänelle oli valmistettu paikka kreivittären kamarineitsyiden huoneeseen. Tyttö ei kauan siekaillut, otti tarjouksen kiitollisena vastaan ja tarttui häntä käsivarteen ollen valmis rientämään pois hänen kanssansa uskottuaan matka-arkkunsa toisten huostaan. Mutta nämä asettuivat heidän tiellensä ja rukoilivat ja vannottivat tallimestaria, kunnes tämä vihdoin, päästäksensä kaunottarensa kanssa lähtemään, suostui kaikkeen ja vakuutti, että linna tuossa tuokiossa avattaisiin ja he saisivat mitä parhaimman majapaikan. Pian sen jälkeen he näkivät hänen lyhtynsä kajastuksen häviävän ja odottivat kauan turhaan uuden valon tuiketta. Vihdoinkin pitkän odotuksen ja monien sadatusten jälkeen näkyi valo lähestyvän ja tuovan lohdutusta ja toivoa.

Vanha palvelija avasi heille pääsyn vanhaan rakennukseen, johon he samassa oven avauksessa ryntäsivät sisään. Kukin piti huolta vain omista tavaroistaan, otti ne ajoneuvoista ja toi sisään. Ne olivat enimmäkseen samoin kuin ihmiset itsekin likomärät. Yhden ainoan kynttilän avulla tämä kaikki kävi erittäin hitaasti. Sisällä huoneessa he tyrkkivät toisiansa, kompastelivat ja kaatuivat. Pyydettiin lisää valaistusta ja tulta takkaan. Harvasanainen palvelija saatiin vaivoin jättämään heille lyhtynsä, hän lähti eikä palannut.

Nyt alettiin tutkia taloa. Huoneiden ovet olivat auki. Suuret uunit, kudotut seinäverhot ja parkettipermannot olivat vielä sen entisestä loistosta jäljellä, mutta huonekaluista ei ollut jälkeäkään, ei ainoatakaan pöytää, ei ainoatakaan tuolia eikä peiliä. Jollei ota lukuun eräitä suunnattoman suuria tyhjiä sänkyjä, oli kaikki koristeet ja välttämättömät esineet viety pois. Märät matka-arkut ja -laukut asetettiin istuimiksi, muutamat väsyneistä jalankulkijoista asettuivat lattialle. Wilhelm oli istuutunut eräille portaille, Mignon lojui hänen polvillaan. Lapsukainen oli levoton, ja Wilhelmin kysymykseen, mikä häntä vaivasi, hän vastasi: Minun on nälkä! Hänellä ei ollut mitään, millä tyydyttää lapsen halua, toiset olivat syöneet suuhunsa kaiken, mitä oli ollut, ja hänen täytyi jättää tyttö raukka virvoketta vaille. Wilhelm pysytteli koko asiasta syrjässä ja itseensä sulkeutuneena, sillä hän oli kovin harmissaan ja suutuksissaan siitä, ettei ollut pysynyt aikomuksessaan ja jäänyt majataloon, vaikkapa hänen olisi täytynyt hakea yösijansa ylimmältä ullakolta. Toiset käyttäytyivät kukin luonteensa mukaan. Jotkut heistä olivat kasanneet salin äärettömän suureen takkaan vanhaa puuromua ja sytyttivät äänekkäin riemuhuudoin rovion. He olivat toivoneet täten saavansa kuivaa ja lämmintä, mutta siinäkin he mitä julmimmin pettyivät, sillä takka oli vain koristuksena ja muurattu ylhäältä umpeen. Savu tuprusi pian takaisin ja täytti siinä tuokiossa huoneen. Kuiva puu leimahti rätisten liekkiin ja loimukin leiskahti uunin aukosta. Rikkinäisten ikkunaruutujen läpi tunkeutuva ilmanveto pani liekin lepattamaan edestakaisin. Pelättiin linnan syttyvän tuleen. Takkavalkea oli hajoitettava ja tukahdutettava; savu lisääntyi, tila kävi yhä sietämättömämmäksi ja oltiin jo epätoivon partaalla. Wilhelm oli kaikonnut savua erääseen etempänä olevaan huoneeseen, jonne Mignon häntä pian seurasi ja toi mukanaan hyvin puetun palvelijan, jolla oli kädessään korkea, kirkkaasti palava, kahdella kynttilällä varustettu lyhty. Tämä kääntyi Wilhelmin puoleen ja ojentaen hänelle kauniilla posliinilautasella makeisia ja hedelmiä, lausui: Nämä lähettää teille äsken saapunut nuori nainen pihan toisella puolen olevasta rakennuksesta samalla pyytäen, että tulisitte hänelle seuraksi. Hän pyytää sanoa, lisäsi palvelija kevytmielisellä ilmeellä, että hänen on erittäin hyvä olla ja että hän toivoo, että hänen ystävänsä pääsisivät osallisiksi hänen mukavasta ja hyvästä olostaan.

Wilhelmille ei mikään ollut odottamattomampaa kuin tämä tarjous, sillä kivisen penkin seikkailun jälkeen hän oli osoittanut Philinelle peittelemätöntä halveksumista ja hän oli niin varmasti päättänyt katkaista kaikki suhteensa häneen, että hän oli jo aikeissa lähettää takaisin tuon makean lahjan, kun Mignonin anova katse hänet sai sen ottamaan vastaan ja lapsen nimessä kiittämään siitä. Kutsun hän empimättä hylkäsi. Hän pyysi palvelijaa hieman pitämään huolta saapuneesta seurueesta ja tiedusteli vapaaherran vointia. Tämä makasi vuoteessa, mutta oli jo, mikäli palvelija tiesi sanoa, antanut eräälle toiselle henkilölle toimeksi pitää huolta tähän viheliäiseen majapaikkaan joutuneista näyttelijöistä.

Palvelija meni menojaan ja jätti Wilhelmille yhden kynttilöistään, joka ystävämme kynttiläjalan puutteessa oli pakko kiinnittää ikkunalautaan; ainakin hän nyt siinä mietteisiinsä vajonneena värjöttäessään voi nähdä huoneen neljä seinää valaistuina. Sillä kesti vielä kauan, ennenkuin puuhat vieraidemme levolle saattamiseksi saatiin käyntiin. Vähitellen tuli kynttilöitä, kuitenkin ilman kynttilä saksia, sitten muutamia tuoleja, hieman senjälkeen vuodepeitteitä, sitten pieluksia – kaikki läpimärkinä, ja oli jo kulunut pitkälle ohi puolenyön, kun vihdoin toimitettiin olkipatjoja ja matrasseja, jotka, jos ne olisi ensiksi saatu, olisivat olleet erittäin tervetulleet.

Sitä ennen oli myös saapunut jonkin verran syötävää ja juotavaa, joka nautittiin suuremmitta muistutuksitta, vaikkapa kaikki tuntui olevan huolimattomasti kokoon haalittuja jätteitä eikä osoittanut mitään erikoista kunnioitusta vieraita kohtaan.

NELJÄS LUKU.

Eräiden kevytmielisten veitikoiden vallattomuus ja ylimielisyys teki yön vieläkin levottomammaksi ja tukalammaksi, he kun kiusoittelivat ja herättelivät toisiaan ja vuoronperään tekivät toisilleen kaikenlaisia kujeita. Seuraava aamu koitti kaikkien purkaessa äänekkäitä moitteita yhteistä ystäväänsä vapaaherraa kohtaan, joka heidät näin oli pettänyt ja esittänyt heille aivan toisenlaisen kuvan siitä komennosta ja mukavuudesta, johon heidän oli määrä joutua. Mutta kaikkien ihmeeksi ja lohdutukseksi saapui anivarhain kreivi itse muutamien palvelijoiden kera ja tiedusteli heidän oloansa. Hän oli erittäin suutuksissaan kuultuaan, kuinka onnettomasti heidän oli käynyt. Vapaaherra, joka toisen taluttamana nilkutti perästä, lykkäsi syyn hovimestarille, joka oli menetellyt kokonaan vastoin määräyksiä, ja luuli täten toimittaneensa tälle aimo läksytyksen. Kreivi antoi heti määräyksen, että hänen läsnäollessaan oli olo järjestettävä vieraille mahdollisimman mukavaksi. Sitten tuli muutamia upseereja, jotka heti ottivat selkoa näyttelijättäristä, ja kreivi esitytti itselleen koko seurueen, puhutteli kutakin tämän nimeltä höystäen keskustelua kokkapuheilla, niin että kaikki olivat täynnä ihastusta armollista herraa kohtaan. Vihdoin täytyi Wilhelminkin tulla vuorollaan esille Mignonin pysytellessä hänen kintereillään. Wilhelm parhaansa mukaan pyyteli anteeksi rohkeuttaan; kreivi sitävastoin näytti pitävän hänen läsnäoloaan itsestään selvänä asiana.

Eräs herra, joka seisoi kreivin vieressä ja jota arveltiin upseeriksi, vaikk'ei hänellä ollut univormua, kääntyi erikoisesti ystävämme puoleen, samalla kuin hän huomattavasti pisti esiin toisten joukosta. Suuret vaaleansiniset silmät loistivat korkean otsan alta, hänen vaalea tukkansa oli huolimattomasti sivulle kammattu ja hänen keskikokoinen vartalonsa todisti reipasta, lujaa ja varmaa luonnetta. Hänen kysymyksensä olivat vilkkaat ja hän näytti olevan perillä kaikessa, mitä hän kysyi.

Wilhelm tiedusteli vapaaherralta, kuka tuo mies oli, mutta tämä ei tietänyt kertoa hänestä paljoakaan hyvää. Hän oli majuri arvoltaan, oli oikeastaan prinssin suosikki, hoiti tämän salaisimmat asiat ja häntä pidettiin hänen oikeana kätenään, olipa aihetta luulla häntä hänen äpäräpojakseen. Ranskassa, Englannissa ja Italiassa hän oli ollut lähetystöjen mukana, hänelle osoitettiin kaikkialla suurta huomiota, niin että hänellä oli suuret luulot itsestänsä. Hän luuli perin pohjin tuntevansa saksalaisen kirjallisuuden ja suvaitsi tuon tuostakin puhua siitä typerän pilkallisesti. Hän, vapaaherra, vältti kaikkea keskustelua tuon herran kanssa, ja Wilhelm tekisi hänen mielestään parhaiten myös pysymällä majurista loitolla, sillä nenälleen häneltä jokainen loppujen lopuksi aina sai. Häntä nimitettiin Jarnoksi, mutta ei oikein tiedetty, mitä tuo nimi tarkoitti.

Wilhelmillä ei ollut tähän mitään sanottavana, sillä hän tunsi vierasta kohtaan jonkinlaista vetoa, vaikka hänessä olikin jotakin kylmää ja vieroittavaa.

Seurue sijoitettiin linnaan, ja Melina antoi ankaran määräyksen, että näyttelijöiden oli käyttäydyttävä säädyllisesti, naisten tuli asua erillään ja kunkin oli suunnattava mielensä ja halunsa vain omiin osiinsa ja taiteeseen. Hän naulasi oville määräyksiä ja lakeja, joissa oli useita pykäliä. Oli määrätty sakkoraha, joka jokaisen ohjeiden rikkojan oli suoritettava yhteiseen säästölaatikkoon.

Näitä säädöksiä ei sanottavasti noudatettu. Nuoria upseereja tuli ja meni. Heidän naljailunsa näyttelijättärien kanssa ei ollut hienointa laatua, näyttelijöitä he pitivät pilkkanaan ja tekivät tehottomaksi koko tuon pienen poliisijärjestyksen jo ennenkuin se oli ehtinyt juurtua. Lennettiin toistensa perässä läpi huoneiden, esiinnyttiin valepuvuissa ja oltiin piilosilla. Melinan, joka aluksi tahtoi ottaa asian jonkin verran vakavalta kannalta, saattoi vallattomuus kokonaan suunniltaan, ja kun kreivi pian sen jälkeen noudatti hänet tarkastamaan sitä paikkaa, mihin näyttämö oli järjestettävä, kävi tilanne vanhassa linnassa yhä pahemmaksi. Nuoret herrat keksivät kaikenlaisia tyhmiä kujeita, eräiden näyttelijäin hyvällä avulla heidän vallattomuutensa kävi yhä rumemmaksi ja näytti siltä kuin koko vanhan linnan olisi vallannut riehuva sotajoukko. Eikä vallattomuus ennen lakannut kuin käytiin päivälliselle.

Kreivi oli vienyt Melinan suureen saliin, joka vielä kuului vanhaan linnaan, mutta jonka käytävä yhdisti uuteen. Siihen voitiin hyvin kyllä pystyttää pieni näyttämö. Isäntä itse osoitti asianymmärtämystään näyttämällä, kuinka kaikki oli järjestettävä ja laitettava.

Työhön ryhdyttiin nyt suurella kiireellä, näyttämötelineet pystytettiin ja koristeltiin, mukana tuodut käyttökelpoiset koristeet pantiin paikoilleen ja mitä puuttui, se valmistettiin eräiden kreivin antamien kätevien miesten avulla. Wilhelm ryhtyi itse avuksi, auttoi perspektiivien määräämisessä ja ääriviivojen mittaamisessa sekä koetti parastansa, ettei mitään suoritettaisi taitamattomasti. Kreivi, joka tuon tuostakin pistäytyi katsomassa, oli erittäin tyytyväinen työn kulkuun, näytti, miten heidän kulloinkin parhaiten oli tehtävä se, mitä parhaillaan oltiin tekemässä, osoittaen omistavansa harvinaisia tietoja jokaisen taiteen alalla.

Nyt alkoi oikein täydellä todella harjoittelu, mihin heillä olisi ollut yllin kyllin tilaisuutta ja aikaa, jolleivät lukuisat läsnäolevat vieraat olisi heitä yhtä mittaa häirinneet. Sillä päivittäin saapui uusia vieraita ja kukin tahtoi omin silmin käydä seuruetta näkemässä.

VIIDES LUKU.

Vapaaherra oli pitänyt Wilhelmiä muutamia päiviä siinä toivossa, että hänet vielä erikseen esiteltäisiin kreivittärelle. – Olen, hän sanoi, kertonut tälle erinomaiselle naiselle niin paljon teidän henkevistä ja tunnetta säihkyvistä kappaleistanne, ettei hän malta olla teitä puheilleen ottamatta ja antamatta teidän lukea hänelle niistä osia ja kohtia. Olkaa valmiina saapumaan linnaan ensimmäisestä viittauksesta, sillä jonakin lähimmistä rauhallisista aamuhetkistä teidät varmasti kutsutaan. Hän mainitsi sitten ystävällemme sen jälkinäytöksen, joka tämän ensimmäiseksi oli luettava ja jolla hän varmasti herättäisi aivan erikoista suosiota. Valtiatar valitti kovasti, että nuori mies oli saapunut näin levottomana aikana ja sai tyytyä huonoon oloonsa yhdessä muun seurueen kera vanhassa linnassa.

Suurella huolella Wilhelm sitten ryhtyi tutkimaan mainittua kappalettaan, jonka turvin hänen oli ensi kerran astuttava suureen maailmaan. Olet tähän saakka, hän sanoi, työskennellyt hiljaisuudessa itseksesi, saanut tunnustusta vain yksityisiltä ystäviltä. Olet jonkun aikaa epäillyt omia lahjojasi ja sinun täytyy yhä vielä olla huolissasi siitä, oletko myös oikealla tiellä ja onko sinulla yhtä paljon näyttämölahjoja kuin mielihalua päästä näyttämölle. Näin tottuneiden asiantuntijain ollessa kuulijoina, ylhäisen naisen yksityishuoneessa, missä ei ole mitään illusionia, on koe paljoa vaarallisempi kuin muualla, enkä kuitenkaan kernaasti myöskään haluaisi olla liittämättä tätä nautintoa aikaisempiin iloihini ja laajentamatta tulevaisuudentoiveitani.

Hän tarkasti sitten muutamia kappaleita, luki ne mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, teki paikoitellen korjauksia, luki ne ääneen ollakseen varma ääntämisessä ja ilmehtimisessä ja pisti taskuunsa ne kappaleista, joita hän enimmin oli harjoitellut ja millä hän luuli saavuttavansa suurinta kunniaa, saatuansa eräänä aamuna käskyn saapua kreivittären eteen.

Vapaaherra oli hänelle vakuuttanut, että hän saisi olla yksin hyvän ystävättären kera. Hänen astuessaan huoneeseen tuli vapaaherratar C—- erittäin ystävällisenä häntä vastaan, lausui ilonsa saada tehdä tuttavuutta hänen kanssaan ja esitteli hänet kreivittärelle, joka juuri istui käherrettävänä ja otti hänet vastaan ystävällisin sanoin ja katsein, mutta jonka tuolin vieressä hän valitettavasti näki Philinen polvillaan ja tapansa mukaan kujeilemassa. – Kaunokaisemme, sanoi vapaaherratar, on meille esittänyt laulujaan. Lopettakoon hän toki aloittamansa laulun, ettei meiltä siitä menisi mitään hukkaan.

Wilhelm kuunteli esitystä kärsivällisesti, samalla toivoen, että kähertäjä poistuisi, ennenkuin hänen tuli aloittaa lukemisensa. Hänelle tarjottiin kuppi suklaata, ja vapaaherratar itse tarjosi hänelle korpun. Siitä huolimatta aamiainen ei hänelle maistunut, sillä hänet oli vallannut kiihkeä halu saada esittää kauniille kreivittärelle jotakin, mikä hänessä herättäisi mielenkiintoa ja häntä miellyttäisi. Philinekin oli nyt hänen tiellänsä, sillä tyttö oli kuulijanakin ollut hänelle usein ennenkin epämukava. Tuskalla hän seurasi kähertäjän kädenliikkeitä toivoen joka hetki yhä kiihkeämmin rakennelman valmistuvan.

Sillä välin oli kreivi astunut sisään ja kertoi tänään odotettavissa olevista vieraista, päivän ohjelmasta ja yleensä talouteen kuuluvista seikoista. Hänen poislähtiessään eräät upseereista pyysivät saada käydä kreivitärtä tervehtimässä, kun heidän vielä ennen päivällistä oli ratsastettava pois. Kamaripalvelija oli sillä välin saanut työnsä valmiiksi, ja kreivitär antoi herroille luvan astua sisään.

Vapaaherratar koetti sillä aikaa parhaansa mukaan huvittaa ystäväämme ja osoittaa hänelle kaikkea huomaavaisuutta, minkä tämä otti vastaan kunnioituksella, joskin samalla hajamielisenä. Hän tunnusteli tuon tuostakin taskussaan olevaa käsikirjoitusta ollakseen joka hetki valmis, ja hänen kärsivällisyytensä oli melkein katkeamaisillaan, kun sisään päästettiin korujenkauppias, joka armottomana availi laatikoita, rasioita ja kääröjä toisen toisensa jälkeen ja näytteli kutakin tavaralajiaan hänenlaisilleen ominaisella tungettelevaisuudella.

Läsnäolevien luku lisääntyi. Vapaaherratar loi katseensa Wilhelmiin ja puhui hiljaa kreivittären kanssa. Wilhelm huomasi sen ymmärtämättä tarkoitusta, mikä hänelle vihdoin selvisi asunnossa, kun hän tuskallisen ja turhan odotuksen jälkeen lähti pois. Hän löysi taskustaan kauniin englantilaisen lompakon. Vapaaherratar oli sen osannut salaa pistää hänen taskuunsa, ja heti perässä saapui kreivittären neekeripalvelija, joka toi hänelle somasti kirjaillut liivit, tekemättä tarkkaa selkoa, mistä ne olivat lähtöisin.

KUUDES LUKU.

Apea mieli ja kiitollisuuden tunteet pilasivat häneltä koko loppuosan päivää, kunnes hän illansuussa jälleen sai muuta miettimistä, kun Melina hänelle ilmaisi kreivin puhuneen esinäytelmästä, joka oli esitettävä prinssin kunniaksi hänen saapumispäivänään. Kreivi tahtoi, että siinä olennoitaisiin tämän suuren sankarin ja ihmisystävän ominaisuudet. Näiden hyveiden tuli esiintyä näyttämöllä, julkituoda hänen kiitostaan ja lopuksi kietoa hänen rintakuvansa kukkas- ja laakeriseppeleillä ja hänen nimensä ja ruhtinaanhattu loistaisivat läpihohtavassa valaistuksessa. Kreivi oli antanut hänelle tehtäväksi pitää huolta kappaleen runomittaisesta sommittelusta ja muusta järjestelystä ja hän toivoi, että Wilhelm, jolle tällainen työ oli helppoa, olisi siinä hänelle mielellään apuna.

Mitä! huudahti tämä suutuksissaan, eikö meillä ole muuta tekemistä kuin esittää muotokuvia, nimikirjaimia ja vertauskuvallisia henkilöitä kunnioittaaksemme ruhtinasta, joka minun mielestäni ansaitsee aivan toisenlaista ylistystä? Kuinka voi järkevä mies tuntea mielihyvää nähdessään itsensä in effigie näytteille asetettuna ja nimensä rasvatulla paperilla loistavan. Pelkään kovin, että vertauskuvat, varsinkin puvustomme huomioon ottaen, antaisivat aihetta moniin kaksimielisyyksiin ja hullunkurisuuksiin. Jos tahdotte tuon kappaleen laatia tai laadittaa, en voi sille mitään; minä vain pyydän, että minut siitä säästetään.

Melina puolustelihe, oli kysymys vain herra kreivin ylimalkaisista viittailuista, ja hän jätti kokonaan heidän asiakseen, kuinka he haluaisivat kappaleen sommitella. Erittäin kernaasti, vastasi Wilhelm, olen osaltani mukana toimittamassa jotakin huvitusta tälle oivalliselle herrasväelle, eikä runottarellani ole vielä ollut niin mieluista tehtävää kuin nyt saada koroittaa äänensä, vaikkakin änkyttäen, sellaisen ruhtinaan ylistykseksi, joka todella on kunnioittamisen arvoinen. Tahdon asiaa miettiä, kenties minun onnistuu niin sijoittaa pieni seurueemme, että me herätämme edes jonkinlaista huomiota.

Tästä hetkestä alkaen Wilhelm ryhtyi innolla miettimään annettua tehtävää. Ennenkuin hän vaipui uneen, oli hänellä jo kaikki jokseenkin selvillä ja seuraavana aamuna anivarhain oli suunnitelma valmis, kohtaukset hahmotellut, vieläpä eräät tärkeimmät kohtaukset ja laulut säkeiksi sepitetyt ja paperille kirjoitetut.

Wilhelm kiiruhti heti aamulla tapaamaan vapaaherraa eräistä yksityisseikoista keskustellakseen ja esitti hänelle suunnitelmansa. Ylhäistä herraa kappale suuresti miellytti; hän oli kuitenkin jonkin verran hämmästynyt. Hän oli näet eilen illalla kuullut kreivin puhuvan aivan toisenlaisesta kappaleesta, joka hänen ohjeidensa mukaan oli runomuotoon sommiteltava.

Ei ole minusta todennäköistä, vastasi Wilhelm, että herra kreivin tarkoitus olisi ollut antaa sommitella kappale juuri niin kuin Melina viittaili. Jollen erehdy, tahtoi hän vain vihjata mihin suuntaan hän halusi meidän työskentelevän. Asianharrastaja ja -tuntija osoittaa taiteilijalle, mitä hän toivoo, ja uskoo hänen huolenpitoonsa teoksen aikaansaamisen.

Ei suinkaan, vastasi vapaaherra. Herra kreivi luottaa siihen, että kappale esitetään juuri niin, kuin hän on sanonut, eikä toisin. Teidän kappaleenne on tosin kaukaista sukua hänen lausumalleen ajatukselle, ja jos meidän mieli viedä se läpi ja saada hänet luopumaan ensimmäisestä mielipiteestään, on se tapahtuva naisten avulla. Vapaaherrattarella on oivallinen taito mestarillisesti hoitaa tällaisia asioita. On kysymys vain siitä, miellyttääkö suunnitelma häntä siinä määrin, että hän haluaa ottaa asian hoitoonsa; sitten se varmasti luistaa.

Sitä paitsikin tarvitsemme naisten apua, sanoi Wilhelm, sillä henkilökuntamme ja puvustomme ei riittäisi kappaleen esittämiseen. Olen ajatellut saavamme käytettäväksemme eräitä sieviä lapsia, joiden olen nähnyt täällä juoksentelevan ja jotka tietääkseni kuuluvat kamaripalvelijan ja hovimestarin perheeseen.

Sitten hän pyysi vapaaherraa tutustuttamaan naiset hänen suunnitelmaansa. Tämä palasi pian takaisin ja toi sen tiedon, että arvoisat naiset halusivat itse keskustella tekijän kanssa. Tänä iltana, kun herrat istuutuvat pelipöytään, missä peli sitäpaitsi erään kenraalin saapumisen johdosta kävisi vakavammaksi kuin tavallisesti, naiset aikoivat pahoinvointia syyttäen vetäytyä huoneeseensa, jonne Wilhelm vietäisiin salaportaita myöten ja missä hän sitten saisi esittää asiansa niin hyvin kuin taisi. Tällainen salaperäisyys tekisi näin koko seikan kaksin verroin viehättäväksi, ja eritoten vapaaherratar iloitsi kuin lapsi tästä kohtauksesta ja vielä enemmän siitä, että asia oli ajettava salaa ja taitavasti vastoin kreivin tahtoa.

Illan suussa määrätyllä hetkellä Wilhelmiä tultiin noutamaan ja hänet vietiin varovaisuutta noudattaen linnaan. Se tapa, jolla vapaaherratar otti hänet vastaan eräässä pienessä huoneessa, palautti hänelle hetkiseksi mieleen entiset onnelliset ajat. Vapaaherratar vei hänet kreivittären huoneeseen, ja sitten alkoi kysely ja utelu. Hän esitti suunnitelmansa mitä suurimmalla lämmöllä ja innolla, niin että naiset siihen täysin ihastuivat, ja lukijamme sallinevat, että me heidätkin lyhyesti siihen tutustutamme.

Kappaleen aloittaisivat maalaisoloja esittävässä kohtauksessa lapset tanssilla, joka esittäisi sitä leikkiä, missä yhden on kuljettava ympäri ja vallattava paikka toisilta. Sitten he vuorottelisivat muita leikkejä ja lopuksi laulaisivat laulun alati toistuvan piiritanssin säestykseksi. Sitten heihin liittyisi harpunsoittaja ynnä Mignon; he herättäisivät uteliaisuutta ja houkuttelisivat luokseen useampia maalaisia; vanhus laulaisi lauluja rauhan, levon ja ilon ylistykseksi, ja Mignon tanssisi munatanssin.

Tämän viattoman ilon häiritsee sotainen soitto ja koolla olevan seuran kimppuun hyökkää joukko sotamiehiä. Miehet ryhtyvät puolustautumaan ja heidät voitetaan, tytöt pakenevat ja otetaan kiinni. Kaikki näyttää tuhoutuvan meteliin, kun eräs henkilö, jonka tarkoituksesta runoilija vielä oli epävarma, tulee saapuville ja palauttaa jälleen rauhan ilmoittamalla, ettei sotajoukon ylipäällikkö ollut kaukana. Tässä kohden sankarin luonnetta kuvataan mitä kauneimmin piirtein, taataan turvallisuus keskellä aseistettuja joukkoja, vallattomuus ja väkivalta hillitään. Vietetään yleinen juhla jalomielisen sotapäällikön kunniaksi.

Naiset olivat suunnitelmaan erittäin tyytyväiset; he vaativat kuitenkin, että kappaleessa piti välttämättä olla jotakin vertauskuvallista, jotta se olisi herra kreiville mieleen. Vapaaherra ehdotti, että sotamiesten johtaja merkitsisi eripuraisuuden ja väkivallan henkeä; mutta lopuksi pitäisi Minervan saapua kietomaan hänet kahleisiin, ilmoittamaan sankarin tulosta ja julkilausumaan hänen ylistystään. Vapaaherratar otti toimekseen saada kreivin vakuutetuksi siitä, että hänen antamansa suunnitelma oli toteutettu tekemällä vain vähäisiä muutoksia. Hän vaati nimenomaan, että kappaleen lopussa rintakuvan, läpihohtavan nimikirjoituksen ja ruhtinaanhatun tuli olla paikallaan, koska muutoin kaikki neuvottelut tulisivat olemaan turhia.

Wilhelm, joka jo hengessään oli kuvitellut, kuinka kauniisti hän aikoi ylistää sankariaan Minervan suulla, antoi vain pitkän vastarinnan jälkeen myöten tässä kohdassa, mutta hän tunsi kuitenkin, että pakotus oli suloinen. Kreivittären kauniit silmät ja hänen herttainen käytöksensä olisivat ilman muuta saaneet hänet luopumaan kauneimmastakin ja mieluisimmasta keksinnöstä, sommitelman yhtenäisyydestä ja näppäristä yksityiskohdista sekä toimimaan omaa runollista omantuntoaan vastaan. Samaten hänen porvarillisella omallatunnollaan oli edessään ankara taistelu, kun naiset osia yksityiskohtaisesti määrättäessä nimenomaan vaativat, että tekijän oli näyteltävä mukana.

Laertes oli saanut osalleen väkivaltaisen sodanjumalan, Wilhelmin oli määrä esittää maalaisten johtajaa, jolla oli lausuttavanaan erittäin sieviä ja tuntehikkaita säkeitä. Koetettuaan jonkun aikaa panna vastaan hänen täytyi vihdoin kuitenkin antautua; hän ei varsinkaan löytänyt mitään vastasyytä, kun vapaaherratar hänelle selitti, että teatteria täällä linnassa olisi pidettävä vain seuranäyttämönä, jolla hän itse kernaasti, jos vain voitaisiin saada aikaan sopiva lisä juoneen, näyttelisi mukana. Sen jälkeen naiset päästivät ystävämme menemään. Vapaaherratar vakuutti Wilhelmille, että hän oli aivan verraton ihminen, ja seurasi häntä pienille portaille saakka, missä sanoi hänelle hyvästi puristaen lämpimästi hänen kättään.

SEITSEMÄS LUKU.

Naisten asialle osoittaman myötätunnon innoittamana Wilhelm näki ilmi elävänä edessään suunnitelmansa, joka kertomisesta oli saanut havainnollisemmat piirteet. Suurimman osan yötä ja seuraavan aamun hän käytti vuoropuhelun ja laulujen runomuodon huolitteluun.

Hän oli saanut työnsä jokseenkin valmiiksi, kun hänet kutsuttiin uuteen linnaan, jossa hän sai kuulla, että herrasväki, joka juuri oli aamiaisella, halusi häntä puhutella. Hän astui saliin. Vapaaherratar tuli taaskin ensiksi häntä vastaan, ja sillä tekosyyllä, että hän muka tahtoi sanoa Wilhelmille hyvää huomenta, hän salaa kuiskasi hänelle: Älkää puhuko kappaleestanne mitään muuta, kuin mitä teiltä kysytään.

Minä kuulen, kreivi hänelle huusi, että erittäin ahkerasti sepittelette minun esinäytöstäni, jonka aion esittää prinssin kunniaksi. Minä suostun siihen, että saatte sovittaa siihen Minervan, ja minä mietin aikanaan, kuinka jumalatar on puettava, jottei hänen vaatetuksensa herätä pahennusta. Minä annan sitä varten tuoda kirjastosta kaikki kirjat, missä hän on kuvattuna.

Siinä samassa astui saliin eräitä palvelijoita kantaen suuria vasuja, jotka olivat täynnä kaikenkokoisia kirjoja.

Montfaucon, antiikin veistokuvien, korukivien ja rahojen kokoelmateoksia, erilaisia taruopillisia esityksiä avattiin ja kuvia vertailtiin. Mutta ei siinäkään kyllin! Kreivin oivallinen muisti toi hänelle mieleen kaikki Minervat, jotka ehkä esiintyivät otsakepiirroksissa, koristeissa j.n.e. Sentähden oli kirjastosta noudettava kirja toisensa jälkeen, niin että kreivi lopuksi istui keskellä isoa kirjakasaa. Vihdoin, kun hänelle ei enää muistunut mieleen ainoatakaan Minervaa, huudahti hän nauraen: Lyönpä vetoa, ettei koko kirjastossa nyt enää ole ainoatakaan Minervaa ja lienee kai ensimmäinen kerta, jolloin mikään kirjakokoelma on jätetty näin tyystin vaille oman suojelusjumalattarensa kuvaa.

Koko seura iloitsi tästä päähänpistosta ja varsinkin Jarno, joka oli yllyttänyt kreiviä kannattamaan aina vain lisää kirjoja, nauroi katketakseen. Nytpä, sanoi kreivi kääntyen Wilhelmin puoleen, on pääkysymys, mitä jumalatarta te tarkoitatte. Minervaa vaiko Pallasta? Sodan vaiko taiteiden jumalatarta?

Teidän ylhäisyytenne, vastasi Wilhelm, eikö olisi parasta, jollei tästä seikasta sanoisi mitään varmaa ja antaisi jumalattaren juuri siksi, että hän jumalaistarustossakin edustaa kaksoisolentoa, tässäkin esiintyä kaksoisominaisuudessaan. Hän ilmoittaa soturin tulosta, mutta vain rahvasta rauhoittaakseen, hän ylistää sankaria korostamalla hänen ylevää ihmisyyttään, hän kukistaa väkivallan ja palauttaa ilon ja rauhan kansan keskuuteen.

Vapaaherratar, joka kävi levottomaksi, kun Wilhelm erehtyi puhumaan liikoja, sysäsi kerkeästi kreivittären hoviräätälin keskustelijain väliin antamaan neuvoja, kuinka tuollainen muinaisajan vaatetus parhaiten olisi aikaansaatavissa. Tämä mies, jolla oli kokemusta näyttämöpukujen sommittelussa, oli asiasta heti selvillä, ja kun rouva Melina, pitkälle kehittyneestä raskaudentilastaan huolimatta, oli ottanut taivaallisen jumalattaren osan, annettiin räätälille toimeksi, ottaa mitta hänestä. Kreivitär osoitti, tosin kyllä kamarineitsyidensä suureksi mieliharmiksi, puvustostaan ne vaatteet, jotka oli tähän tarkoitukseen leikattava.

Taitavasti osasi vapaaherratar jälleen toimittaa Wilhelmin pois ja antoi hänen pian sen jälkeen tietää järjestäneensä muutkin seikat. Hän lähetti ystävämme luo myös soittotaiteilijan, joka johti kreivin kotisoittokuntaa, jotta tämä sekä säveltäisi tarpeelliset kappaleet että etsisi nuottivarastosta tarpeelliset sävelmät. Kaikki sujui nyt toiveiden mukaisesti, kreivi ei sen enempää kysellyt kappaleesta, vaan kiinnitti huomionsa pääasiallisesti läpikuultavaan koristeeseen, jolla kappaleen lopussa aiottiin hämmästyttää katselijoita. Hänen kekseliäisyytensä ja sokerileipurinsa taituruus saivat yhdessä aikaan itse asiassa varsin kauniin valolaitteen. Sillä matkoillaan hän oli tällä alalla nähnyt mitä juhlallisimpia sommitelmia, kerännyt kokoelmiinsa vaskipiirroksia ja kuvia ja osasi hyvällä maulla ohjata tällaisten koristeiden valmistusta.

Tällä välin Wilhelm valmisti kappaleensa, antoi kullekin osansa ja otti omansa. Soitonjohtaja, joka myös oli erittäin hyvä tanssintuntija, järjesti baletin, ja niin kaikki oli parhaimmalla tolalla.

Vain eräs odottamaton este tuli tielle ja uhkasi saada aikaan ikävän aukon. Mignonin munatanssin ystävämme oli arvellut tekevän mitä valtavimman vaikutuksen. Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun lapsi tavalliseen lyhytsanaiseen tapaansa kieltäytyi tanssimasta vakuuttaen nyt olevansa vapaa eikä enää astuvansa näyttämölle. Wilhelm koetti kaikin tavoin tyttöä maanitella eikä hellittänyt, ennenkuin tyttö alkoi katkerasti itkeä, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti: Rakas isä, pysy sinäkin poissa näyttämön palkeilta! Hän ei kiinnittänyt huomiota tähän viittaukseen, vaan ryhtyi tuumimaan, mitenkä hän jollakin toisella tempulla tekisi kohtauksen mielenkiintoiseksi. Philine, joka näytteli toista maalaistytöistä ja jonka piiritanssissa oli esitettävä yksin-laulettavat kohdat ja oltava kuoron ja lausuttavien säkeiden välittäjänä, oli hurmaantunut osaansa. Sitäpaitsi kaikki kävi hänen mielensä mukaan. Hänellä oli oma huoneensa, hän oli alituisesti kreivittären liepeissä, jota hän huvitti hullutteluillaan ja sai siitä päivittäin jonkin lahjan. Hänelle valmistettiin myös puku näyteltävää kappaletta varten, ja kun hänen kevyeen luonteeseensa kuului matkimishalu, oli hän vallasnaisten parissa seurustellessaan omaksunut kaiken sen, mikä kelpasi hänelle esimerkiksi, ja siten lyhyessä ajassa saavuttanut siron esiintymis- ja käyttäytymistaidon. Tallimestarin mielenkiinto yhä kasvoi; ja kun upseeritkin alinomaa pysyttelivät hänen kintereillään ja Philine tunsi olevansa kuin kala vedessä, pälkähti hänelle päähän kerrankin näytellä kylmäkiskoista ja esiintyä ylhäisten tavoin. Ollen kylmästi harkitseva ja älykäs hän viikossa oli oppinut tuntemaan koko linnan heikkoudet, niin että hän, jos olisi halunnut toimia määrättyä tarkoitusta silmällä pitäen, olisi aivan helposti täältä löytänyt onnensa. Mutta hän käytti nytkin saavuttamaansa menestystä vain huvikseen, nauttiakseen hyviä päiviä ja esiintyäkseen koppavana, missä hän sen huomasi ilman vaaraa käyvän päinsä.

Osat oli opittu ja pääharjoitus määrätty. Kreivi tahtoi olla siinä läsnä, ja hänen puolisonsa alkoi olla huolissaan, kuinka kreivi kappaleeseen suhtautuisi. Vapaaherratar kutsui Wilhelmin salaa puheilleen, ja kuta enemmän hetki läheni, sitä suuremmaksi kasvoi neuvottomuus, sillä eihän lopultakaan kreivin antamasta aatteesta ollut mitään jäänyt jäljelle. Jarnolle, joka samassa astui sisään, kerrottiin koko salaisuus. Se ilahdutti häntä suuresti, ja hän oli valmis tarjoamaan naisille palveluksiaan. Olisi erittäin ikävää, hän sanoi, jollette, armollinen rouva, yksinänne selviäisi tästä asiasta. Kaiken varalta aion kuitenkin pysytellä väijytyksissä valmiina astumaan avuksi. Vapaaherratar kertoi sitten, kuinka hän oli kertonut kreiville koko kappaleen sisällyksen, mutta aina vain palasittain sieltä ja täältä ja ilman järjestystä, niin että kreivillä oli edeltäpäin tiedossaan kukin yksityiskohta. Mutta hän oli siinä uskossa, että kokonaisuus vastaisi hänen ajatustaan. Minä aion, hän sanoi, tänä iltana harjoituksessa asettua hänen viereensä istumaan ja koettaa antaa hänelle muutakin miettimistä.

Sokerileipurille olen jo myös antanut sen ankaran neuvon, että hänen on tehtävä lopussa esitettävä koristelaite oikein komeaksi, mutta siitä tuntuu vielä kuitenkin puuttuvan joitakin pieniä yksityisseikkoja.

Tiedänpä hovin, vastasi Jarno, jossa tarvitsisimme niin toimeliaita ja viisaita ystäviä kuin te olette. Jolleivät teidän keinonne tänä iltana ota auttaakseen, antakaa merkki minulle ja minä kyllä toimitan kreivin ulos salista enkä päästä häntä takaisin, ennenkuin Minerva esiintyy ja voimme toivoa, että valaistuslaite pelastaa meidät pulasta. Minulla on jo muutamia päiviä ollut hänelle kerrottavana jotakin, mikä koskee hänen serkkuaan ja minkä minä erinäisistä syistä aina olen tuonnemmaksi lykännyt. Sekin on antava hänelle muuta miettimistä, eikä suinkaan mieluisinta laadultaan.

Eräät seikat estivät kreiviä saapumasta harjoituksen alkuun, ja sitten vapaaherratar otti hänet huostaansa. Jarnon apua ei ollenkaan tarvittu. Sillä kun kreivillä oli tarpeeksi työtä antaessaan neuvoja, korjatessaan ja järjestellessään esitystä, unohti hän kokonaan itsensä, ja kun rouva Melina lopuksi lausui osansa hänen mielensä mukaisesti ja loppuvalaistus onnistui hyvin, osoittautui hän täysin tyytyväiseksi. Vasta kun kaikki oli ohi ja siirryttiin pelipöytään, näytti hän huomaavan eron ja hän alkoi miettiä, oliko kappale todellakin hänen keksintöänsä. Viittauksen saatuaan Jarno hyökkäsi esiin väijytyksestään, ilta kului, tieto siitä, että prinssi todella tulisi, varmistui, ratsastettiin muutamia kertoja katsomaan, kuinka etujoukko asettui leiriin linnan lähistölle, talo oli täynnä melua ja levottomuutta ja näyttelijämme, joista vastahakoiset palvelijat eivät aina pitäneet parhainta huolta, saivat kenenkään heitä erikoisemmin muistamatta viettää aikansa vanhassa linnassa odotellen ja harjoitellen.

KAHDEKSAS LUKU.

Prinssi oli vihdoinkin saapunut. Kenraalit, esikuntaupseerit ja muu seurue, joka samalla saapui, lukuisat muut ihmiset, jotka tulivat joko vierailulle tai asioissa, tekivät linnan mehiläiskeon kaltaiseksi, joka juuri parveilee. Kaikki tungeskelivat nähdäkseen erinomaista ruhtinasta ja kaikki ihailivat hänen vaatimattomuuttaan ja alentuvaisuuttaan, kaikki ihmettelivät nähdessään sankarin ja sotapäällikön samalla olevan mitä suopeimman hovimiehen.

Kaiken talonväen tuli kreivin käskyn mukaisesti ruhtinaan saapuessa olla paikoillaan. Ei ainoakaan näyttelijä saanut tulla näkyviin, koska prinssi oli yllätettävä hänen kunniakseen valmistetuilla juhlallisuuksilla. Ja niinpä hän ei illalla, kun hänet saatettiin suureen, hyvin valaistuun ja edelliseltä vuosisadalta olevilla seinäverhoilla koristeltuun saliin, näyttänyt ollenkaan olevan valmistautunut näkemään näytelmäkappaletta, vielä vähemmin hänen omaksi kunniakseen sepitettyä esinäytelmää. Kaikki sujui mitä parhaiten, ja seurueen täytyi esityksen loputtua tulla esille ja näyttäytyä prinssille, joka ystävällisenä kullekin heistä teki kysymyksen ja lausui suopean sanan. Kappaleen tekijänä täytyi Wilhelmin erikseen astua esille, ja hänkin sai samaten osansa ruhtinaallisesta suosiosta.

Esinäytelmästä ei kukaan sen enempää puhunut, muutamassa päivässä se oli siinä määrin unohdettu kuin ei mitään sellaista olisi esitettykään, jollei ota huomioon, että Jarno siitä Wilhelmin kera sattumalta puhui ja antoi siitä älykkään ja kiittävän arvostelun. Hän lisäsi kuitenkin: On vahinko, että leikitte ontoilla pähkinöillä onttojen pähkinöiden edestä. – Tämä lause painoi Wilhelmin mieltä useita päiviä; hän ei tietänyt, kuinka hänen se oli selitettävä, eikä, mitä hänen siitä oli oppiminen.

Sillä välin seurue näytteli joka ilta niin hyvin kuin sen vähäiset voimat sallivat ja pani parastansa vetääkseen katselijain huomion puoleensa. Ansaitsematon suosio lisäsi heidän intoansa, ja vanhassa linnassaan he todella luulivat, että ihmiset oikeastaan heidän takiansa virtailivat sinne, että vieraita houkuttelivat heidän esityksensä ja että he olivat se keskipiste, jonka ympäri ja jonka vuoksi kaikki pyöri ja liikkui.

Wilhelm yksin suureksi mielipahakseen huomasi, että asia oli päinvastoin. Sillä vaikka prinssi, tuolissaan istuen, mitä suurimmalla tunnollisuudella oli ensimmäisissä esityksissä mukana alusta loppuun, näytti hän kuitenkin vähitellen niistä sopivalla tavoin vetäytyvän. Juuri ne, jotka Wilhelm heidän kanssaan keskustellessaan oli huomannut ymmärtäväisimmiksi, Jarno ennen muita, viettivät vain lyhyitä hetkiä teatterisalissa. Muutoin he istuivat etuhuoneessa, pelasivat tai näyttivät keskustelevan liikeasioista.

Wilhelmin mieltä pahoitti kovin, että hänen jatkuvat ponnistelunsa eivät saavuttaneet toivottua yleisön suosiota. Kappaleiden valinnassa, osien jäljentämisessä, ahkerasti pidetyissä harjoituksissa ja yleensä kaikessa, mitä muutoin tarvittiin, hän oli innolla Melinan apuna, joka myös, oman vajavaisuutensa tuntien, antoi hänen saada tahtonsa läpi. Wilhelm oppi ahkerasti ulkoa osat ja esitti ne lämmöllä ja innolla sekä niin taitavasti kuin oli mahdollista sillä vähäisellä perehtymyksellä, jonka hän itse oli itselleen hankkinut.

Kun vapaaherra edelleen oli kaikessa mukana, eivät toiset seurueen jäsenet osanneet mitään epäillä, hän kun heille vakuutti, että seurueen menestys oli mitä suurin, varsinkin kun se esitti erään hänen omia kappaleitaan. Hän vain valitti, että prinssiä yksinomaan viehätti ranskalainen teatteri, kun taas osa hänen seuraansa kuuluvista, eritoten Jarno, antoi intohimoisesti etusijan englantilaisen näyttämön hirviöille.

Joskaan näyttelijäimme taito ei näin ollen saanut osakseen kaikkein parhainta huomiota ja ihailua, eivät kuitenkaan itse henkilöt olleet katselijoille ja katselijattarille kokonaan yhdentekeviä. Olemme jo edellä huomauttaneet, että näyttelijättäret heti alusta pitäen herättivät nuorten upseerien huomiota, mutta myöhemmin heillä oli vielä parempi onni ja he tekivät yhä arvokkaampia valloituksia. Me kuitenkin sivuutamme ne vaitiololla ja huomautamme vain, että Wilhelm päivä päivältä herätti kreivittäressä yhä suurempaa mielenkiintoa, samoin kuin ystävässämme alkoi itää hiljainen hellä tunne kreivitärtä kohtaan. Kreivitär ei teatterissa ollessaan saanut katsettaan irti hänestä, ja Wilhelm näytti piankin yksinomaan näyttelevän ja lausuvan osansa hänelle. Toinen toisensa katseleminen oli heille sanomaton nautinto, johon he kaikessa viattomuudessaan antautuivat sen kiihkeämpiä mielihaluja ajattelematta tai olematta huolissaan mistään seurauksista.

Niinkuin kaksi toisilleen vihollista etuvartiota keskustelee rauhallisesti ja rattoisasti yli välillä olevan joen ajattelematta sotatilaa, joka heidän kesken vallitsee, samaten vaihtoi kreivitär Wilhelmin kanssa merkitseviä katseita yli syntyperän ja säädyn äärettömän kuilun, ja kumpikin puolellaan luuli saavansa kaikessa rauhassa antautua tunteilleen.

Vapaaherratar taas oli saanut käsiinsä Laerteen, joka uljaana ja iloisena nuorukaisena häntä erikoisesti miellytti. Laertes puolestaan, niin suuri naisvihaaja kuin hän olikin, ei kuitenkaan halveksinut hetkellistä seikkailua ja hän olisi tällä kertaa todella vastoin tahtoaan joutunut vapaaherrattaren alentuvaisen ja viehättävän olemuksen pauloihin, jollei vapaaherra sattumoisin olisi tehnyt hänelle sitä hyvää, tai – jos niin halutaan – huonoa palvelusta, että antoi hänen tietää, minkälainen tämä nainen mieleltään oli.

Kun Laertes kerran toisten kuullen ylisteli vapaaherratarta ja kohotti hänet yläpuolelle kaikkien muiden naissukua olevien, vastasi vapaaherra leikillä: Huomaan kyllä, miten asiat ovat; rakas ystävättäremme on taaskin saanut uuden tulokkaan sikolättiänsä varten. – Tämä onneton vertaus, joka oli liiankin selvä muistutus Kirken tapaisen velhon vaarallisista hyväilyistä, suututti Laertesta suunnattomasti, eikä hän voinut loukkaantumatta kuulla vapaaherran jatkavan:

Jokainen muukalainen luulee olevansa ensimmäinen, jota tuo viehkeä kiemailu koskee. Mutta hän erehtyy suuresti, sillä meitä on kutakin kerran taluteltu samaa tietä. Miehen, nuorukaisen, pojan, olkoonpa kuka olkoonkin, täytyy joksikin aikaa antautua hänen käskyläisekseen, pysyä hänen talutusnuorassaan ja lemmenkaipuussaan häntä parhaansa mukaan palvella.

Miekkonen, joka velhonaisen puutarhaan astuessaan kohtaa keinotekoisen kevään kaikki autuudet, ei voi kokea sen ikävämpää yllätystä kuin että hänelle, joka on valmistautunut kuulemaan vain satakielen liverrystä, äkkiarvaamatta on tervetuliaisiksi röhkimässä joku muotonsa muuttanut edeltäjä.

Laertes häpesi tämän havainnon tehtyään sydämensä pohjasta, että hän oli antanut turhamaisuutensa vielä kerran vietellä ajattelemaan edes rahtusenkaan hyvää ainoastakaan naisesta. Hän vetäytyi tästä lähin kokonaan vapaaherrattaren seurasta, turvautui tallimestariin, jonka kanssa hän ahkerasti miekkaili ja kävi metsästämässä, ja esiintyi harjoituksissa ja näytännöissä, mutta niinkuin koko homma olisi ollut sivuseikka.

Kreivi ja kreivitär kutsuttivat silloin tällöin aamuisin luokseen joitakin seurueen jäseniä, jolloin Philinen ansaitsematon menestys herätti kaikkien kateutta. Kreivi piti suosikkiaan pedanttia usein tuntikausia luonaan pukeutuessaan. Tämä oli vähitellen saanut puvuston ja varustettu ja sonnustettu täydellisesti kelloa ja nuuskarasiaa myöten.

Seurue kutsuttiin jonkun kerran kokonaisuudessaan päivällisen jälkeen ylhäisen herrasväen luo. Näyttelijät pitivät sitä suurimpana kunnianaan eivätkä huomanneet, että juuri samaan aikaan aina metsästäjät ja palvelijat toivat sisään koiria ja kävelyttivät hevosia linnanpihalla.

Wilhelmille oli sanottu, että hänen tuli tilaisuuden tarjoutuessa ylistää prinssin mielikirjailijaa, Racinea, ja siten antaa itsestäänkin hyvä käsitys. Hän saikin tähän eräänä tuollaisena iltapäivänä tilaisuutta, kun hänetkin oli kutsuttu ja prinssi häneltä kysyi, lukiko hän ahkerasti myös suuria ranskalaisia näytelmänkirjoittajia, mihin Wilhelm antoi innoissaan myöntävän vastauksen. Hän ei huomannut, että ruhtinas hänen vastaustansa odottamatta jo oli aikeissa kääntyä hänestä pois jonkun toisen puoleen, vaan päinvastoin heti iski kiinni hänen sanoihinsa astuen melkeinpä hänen tiellensä ja jatkaen selitystään: hän piti ranskalaista teatteria erittäin suuressa arvossa ja luki ihastuksella suurten mestarien teoksia. Varsinkin hän oli todelliseksi ilokseen kuullut, että ruhtinas teki täyttä oikeutta kirjailijan sellaisen kuin Racinen lahjoille. Voin ymmärtää, hän jatkoi, kuinka ylhäisten ja korkeiden henkilöiden täytyy pitää arvossa runoilijaa, joka niin oivallisesti ja oikein kuvaa oloja ja elämää heidän omissa piireissään. Corneille on, jos niin saan sanoa, esittänyt suuria ihmisiä ja Racine ylhäisiä henkilöitä. Hänen kappaleitaan lukiessani voin aina kuvitella runoilijaa, joka elää loistavassa hovissa, jolla on suuri kuningas silmäinsä edessä, joka seurustelee parhaimmiston kera ja pääsee tunkeutumaan ihmiskunnan salaisuuksiin, sellaisina kuin ne ovat kätkössä kalliiden seinäverhojen takana. Hänen Britannicustaan, hänen Berenikeään tutkiessani minusta todella tuntuu, kuin olisin hovissa, kuin olisin näihin maallisten jumalien asumusten suuriin ja pieniin oloseikkoihin perehdytetty, ja minä näen hienosti tuntevan ranskalaisen silmillä kuninkaita, joita kokonainen kansakunta palvoo, hovilaisia, joita monet tuhannet kadehtivat, luonnollisessa hahmossaan vikoineen ja tuskineen. Tuo tarina, että Racine suri itsensä kuoliaaksi, kun Ludvik XIV ei suonut hänelle enää katsettaan ja oli antanut runoilijan kokea epäsuosiotaan, on minulle hänen kaikkien teostensa avain, ja on mahdotonta, ettei suurilahjainen runoilija, jonka elämä ja kuolema riippuvat kuninkaan silmänluonnista, myös kirjoittaisi kappaleita, jotka ovat kuninkaan ja ruhtinaan hyväksymyksen ja suosion arvoisia.

Jarno oli astunut hänen viereensä ja kuunteli ystäväämme ihmeissään. Ruhtinas, joka ei ollut sanonut sanaakaan vastaukseksi ja oli vain suopealla katseella ilmaissut hyväksymistään, kääntyi syrjittäin, vaikka Wilhelm, joka ei vielä tietänyt, ettei sellaisessa tapauksessa ole soveliasta pitkittää keskustelua ja koettaa saada puheenaihe loppuun käsitellyksi, olisi kernaasti vielä puhunut ja osoittanut ruhtinaalle, ettei hän ollut turhaan ja vailla tunnetta lukenut tämän mielikirjailijaa.

Ettekö sitten koskaan, sanoi Jarno vieden hänet syrjään, ole nähnyt näyteltävän mitään Shakespearen kappaletta?

En, vastasi Wilhelm; sillä siitä lähtien, kuin ne ovat Saksassa tulleet enemmän tunnetuiksi, olen pysynyt teatterista erilläni enkä tiedä, onko minun iloittava siitä, että vanha nuoruusvuosien mieliharrastus ja askartelu nyt jälleen sattumoisin uudistuu. Se, mitä noista kappaleista olen kuullut, ei ole kuitenkaan herättänyt minussa uteliaisuutta oppia lähemmin tuntemaan noita outoja kummituksia, jotka mielestäni ovat ulkopuolella kaiken todennäköisyyden ja säädyllisyyden rajojen.

Neuvoisin kuitenkin, vastasi toinen, tekemään kokeen; ei ole vahingoksi, jos omin silmin katselee sitäkin, mikä on outoa. Lainaan teille pari osaa, ettekä voi aikaanne paremmin käyttää kuin irtaantumalla heti kaikesta muusta ja vanhan asumuksenne yksinäisyydessä katselemalla tämän tuntemattoman maailman taikalyhtyyn. On synti, että tärvelette aikanne korjailemalla ihmismäisemmiksi näitä apinoita ja opettamalla näitä koiria tanssimaan. Vain yhden ehdon asetan teille, sen nimittäin, ettette anna muodon loukata itseänne; muun voin uskoa väärentämättömän tunteenne varaan. Hevoset olivat oven edessä, ja Jarno nousi ratsaille lähteäkseen eräiden aatelismiesten kera huvikseen metsästämään. Wilhelm katseli suruissaan hänen jälkeensä. Hän olisi kernaasti keskustellut vielä monesta seikasta tämän miehen kanssa, joka, niin töykeä kuin hänen puhetapansa olikin, antoi uusia ajatuksia, ajatuksia, joita hän kaipasi.

Ihminen tuntee usein, lähestyessään jotakin voimiensa, kykyjensä ja ajatustensa kehkeämiskohtaa, olonsa pulmalliseksi, mistä hyvä ystävä hänet helposti voisi auttaa. Hän on verrattavissa vaeltajaan, joka lähellä majataloa putoaa veteen; jos joku heti tarttuisi häneen ja vetäisi hänet kuiville, ei olisi mitään sen pahempaa tapahtunut kuin että hän on kastunut, sen sijaan että hän omin voimin kyllä pelastaa itsensä vedestä, mutta toiselle rannalle ja hänellä on kuljettavana vaivalloinen ja pitkä kiertotie, ennenkuin hän pääsee päämääräänsä.

Wilhelm alkoi vainuta, että toisin olivat asiat maailmassa, kuin hän oli ajatellut. Hän näki läheltä ylhäisten ja isoisten tärkeä- ja suuriarvoisen elämän ja olon ihmetellen, kuinka kevyeltä kannalta he sen osasivat ottaa. Liikekannalla oleva sotajoukko, ruhtinaallinen sankari sen johdossa, monet mukana olevat sotilashenkilöt, lukuisat ympärillä tungeskelevat ihailijat, kaikki nämä antoivat yllykettä hänen mielikuvitukselleen. Tässä mielentilassa hän sai luvatut kirjat, ja ennen pitkää, kuten voi aavistaa, hänet tempasi mukaansa tuon suuren hengen valtava vuo ja kuljetti häntä kohti määrätöntä merenulappaa ja hän unohti piankin itsensä ja ympäristönsä.

YHDEKSÄS LUKU.

Vapaaherra kohteli linnassa majailevia näyttelijöitä monessakin suhteessa toisin kuin ensi alussa. Aluksi näet oltiin molemmin puolin tyytyväisiä. Sillä nähdessään ensikertaa elämässään yhden kappaleistaan, joita kyllä jo oli esitetty seuranäytelminä, todellisten näyttelijäin käsissä ja valmistumassa oikeata teatterinäytäntöä varten vapaaherra oli mitä parhaimmalla tuulella, osoittautui anteliaaksi ostaen jokaiselta korujenkauppiaalta, joita tuon tuostakin saapui linnaan, pieniä lahjoja näyttelijättärille ja sai tuon tuostakin näyttelijöille toimitetuksi ylimääräisesti pullon samppanjaa. Nämä taas puolestaan panivat paljon vaivaa hänen kappaleisiinsa, eikä Wilhelm säästänyt ponnistuksiaan oppiakseen mitä huolellisimmin ulkoa sankarin komeita lauseita, joiden esittäminen oli sattunut hänen osalleen.

Ajanoloon oli kuitenkin vähitellen ilmennyt jonkin verran epäsopua. Vapaaherran puolueellisuus eräitä näyttelijöitä kohtaan kävi päivä päivältä huomattavammaksi, ja tämä tietenkin suututti toisia. Ainoastaan suosikit saivat häneltä kiitosta, ja siten hän herätti seurueessa kademieltä ja epäsopua. Melina, jolla muutoin ei ollut taitoa selvittää riitaisuuksia, oli erittäin ikävässä asemassa. Kehumista osakseen saaneet ottivat kiitoksen vastaan olematta erikoisemmin kiitollisia ja syrjäytetyt antoivat monella tavoin kiukkunsa tulla näkyviin ja osasivat kyllä tehdä, tavalla ja toisella, aluksi korkeasti kunnioitetun suosijansa olon heidän parissaan epämieluisaksi. Heidän vahingonilonsa ei suinkaan ollut vähäinen, kun eräs tuntemattoman sepittäjän runo sai linnassa aikaan suurta melua. Oli aina, joskin tähän saakka verraten säädyllisesti, tehty pilaa vapaaherran seurustelusta näyttelijöiden kera, hänen tiliinsä oli pantu kaikenlaisia juttuja, paranneltu eräitä tapauksia ja annettu niille leikillinen ja mieliä kutkuttava muoto. Lopuksi alettiin kertoa, että hänen ja eräiden näyttelijöiden kesken oli syntymässä ammattikateutta, kun viimeksimainitutkin kuvittelivat olevansa kirjailijoita, ja tähän tarinaan perustui se runo, jonka mainitsimme, ja se kuului seuraavasti:

    Parooni, teille kade on
    tää köyhä piru parka:
    suo teille hovi suosion,
    maa teill' on satasarka,
    on sukulinnat loistokkaat,
    on suuret, rikkaat riistamaat.

    Parooni, teitä kalvamaan
    kai kateus myös karkaa,
    kun emo luonto luodessaan
    mua suosi, piru-parkaa:
    iloisen, herkän innon sain,
    en kultaa, mieltä päähän vain.

    Lie paras jäädä, parooni,
    eloille entisille:
    te valtaherran pojaksi,
    ma emon antimille.
    Kateus, kauna karkkoaa,
    kun omall' ollaan lailla:
    Parnassoll' ette paikkaa saa,
    oon vaakunaa ma vailla.

Mielipiteet tästä runosta, joka muutamina varsin vaikeasti luettavina jäljennöksinä kulki kädestä käteen, kävivät vastakkain, mutta sen sepittäjää ei kukaan osannut arvata, ja kun sitä vahingonilolla lausuttiin yhteiseksi iloksi, ilmaisi Wilhelm jyrkästi paheksuvansa sitä.

Me saksalaiset, hän huudahti, ansaitsisimme, että runottaremme pysyisivät siinä halveksitussa asemassa, missä ne niin kauan ovat värjöttäneet, kun me emme ymmärrä antaa arvoa ylempään säätyyn kuuluville, jotka tavalla tai toisella osaavat askarrella kirjallisuutemme vainiolla. Syntyperä, sääty ja varallisuus eivät suinkaan ole nerokkuuden ja maun vastakohtia, sen ovat meille opettaneet vieraat kansat, joilla parhaiden päidensä joukossa on suuri määrä jalosyntyisiä. Jos tähän saakka on Saksassa ollut ihme, että jalosyntyinen on antautunut tieteitä harjoittamaan, jos tähän saakka vain harvat kuuluisat nimet ovat taiteen ja tieteen edustajina tulleet vielä kuuluisammiksi, jos sitävastoin monet ovat nousseet pimennoista ja esiintyneet kuin tuntemattomat tähdet taivaanrannalle, niin ei aina ole niin oleva, ja, jollen erehdy, on kansakunnan ensimmäinen luokka hyvällä alulla käyttääkseen tulevaisuudessa säätynsä tarjoamia etuja myöskin runotarten kauneimman seppeleen voittamiseen. Minusta ei senvuoksi mikään ole vastenmielisempää kuin nähdä ei ainoastaan porvarin usein pilkkaavan jalosyntyistä, joka ymmärtää pitää arvossa runottaria, vaan myös aatelissäätyynkin kuuluvien henkilöiden kevytmielisesti ja paheksuttavalla vahingonilolla säikyttävän vertaisiansa tieltä, jolla on saavutettavissa kunniaa ja tyydytystä.

Viimeinen lause näytti olevan suunnattu kreiviä vastaan, jonka Wilhelm oli kuullut pitävän runoa hyvänä. Kreivi tekikin aina pilaa vapaaherrasta, ja siksipä hänelle oli tervetullut tämäkin aihe, joka antoi hänelle tilaisuuden kiusata sukulaistaan. Kullakin oli omat luulonsa siitä, kuka voisi olla runon sepittäjä, ja kreivi, joka ei kernaasti sallinut kenenkään häntä älynterävyydessä voittavan, keksi ajatuksen, jonka totuuden hän heti oli valmis valallaan vahvistamaan: runo voisi olla lähtöisin vain hänen suosikistaan, pedantista, joka muka oli erittäin näppärä veitikka ja jossa hän jo kauan oli huomannut sentapaista runollista nerokkuutta. Hankkiakseen itselleen todellisen ilon hän siis eräänä aamuna kutsutti luokseen tämän näyttelijän, jonka kreivittären, vapaaherrattaren ja Jarnon läsnäollessa oli omalla maneerillaan lausuttava tuo runo saadakseen sitten kiitosta, suosionosoituksia ja lahjan. Kreivin kysymykseen, eikö hänellä myös ollut joitakin runoja varhaisemmilta ajoilta, hän viisaasti kyllä vastasi kieltäen. Näin pedantti sai runoilijan ja leikinlaskijan maineen, mutta niiden silmissä, jotka olivat vapaaherran puolella, hän oli häväistysrunojen tekijä ja huono ihminen.

Siitä pitäen kreivi taputti yhä innokkaammin pedantille käsiään, näyttelipä hän osansa miten tahansa, niin että mies raukka lopulta pöyhkiintyi, vieläpä melkein menetti järkensä luullen saavansa asuttavakseen huoneen uudesta linnasta, kuten Philine.

Jos tämä tuuma olisi heti ollut toteutettavissa, niin hän olisi ehkä voinut välttää suuren onnettomuuden. Sillä kun hän eräänä iltamyöhänä asteli vanhaan linnaan kompuroiden pimeällä, ahtaalla tiellä, hyökättiin yht'äkkiä hänen kimppuunsa ja häneen käytiin käsiksi, kun taas toiset häntä roimasti mukiloivat ja pimeässä peittosivat, niin että hän oli jäädä siihen paikkaan ja vain vaivoin pääsi ryömimään ylös toveriensa luo, jotka, niin suuttuneilta kuin näyttivätkin, tunsivat tämän onnettomuuden johdosta salaista iloa ja tuskin voivat pidättää naurua, huomatessaan hänet läpivanutetuksi ja hänen uuden takkinsa kauttaaltaan valkeaksi, kuin hän olisi ollut käsirysyssä myllärien kera, pölyiseksi ja tahrituksi.

Kreivi, joka heti sai tästä tiedon, joutui vihan vimmaan. Hänestä tämä teko oli mitä suurin rikos, hän piti sitä linnarauhan loukkauksena ja antoi tuomarinsa toimeenpanna mitä ankarimman tutkimuksen. Valkeaksi tahriintuneen takin tuli olla tärkeimpänä ilmiantajana. Kaikki, millä vain voi olla jotakin yhteyttä ihojauheen tai jauhojen kanssa, joutui tutkimuksen alaiseksi, mutta turhaan.

Vapaaherra vakuutti juhlallisesti kunniansa kautta, että tuollainen pilanteko, josta oli kysymys, oli tosin ollut hänelle erittäin vastenmielinen eikä herra kreivin menettely ollut ollut ystävällisintä laatua, mutta hän oli osannut asettautua sen yläpuolelle eikä hän vähimmässäkään määrin ollut osallinen siihen onnettomuuteen, joka oli kohdannut runoilijaa tai häväistysrunon sepittäjää tai miksi häntä tahdottiin nimittää.

Vieraiden alituinen vaihtuminen ja talossa vallitseva levottomuus painoi kohta koko asian unohduksiin, ja onneton suosikki sai kalliisti maksaa sen ilon, että hän hetkisen oli liikkunut vieraissa höyhenissä.

Seurueemme, joka säännöllisesti näytteli joka ilta ja yleensä vietti hyviä päiviä, kävi nyt, kuta suurempi sen menestys oli, yhä vaateliaammaksi. Tuota pikaa ravinto, juoma, palvelus ja asunto olivat heille aivan liian niukat ja ahtaat, ja he ahdistivat suojelijaansa, vapaaherraa, että hän pitäisi heistä parempaa huolta ja vihdoinkin toimittaisi heille kaiken sen nautinnon ja mukavuuden, mitä hän oli luvannut. Heidän valituksensa kävivät äänekkäämmiksi ja heidän ystävänsä ponnistukset heidän vaatimustensa tyydyttämiseksi yhä hedelmättömämmiksi.

Harjoituksia ja esityksiä lukuunottamatta Wilhelm tuskin enää tuli näkyviin. Sulkeutuneena erääseen perimmäisistä huoneista, johon vain Mignon ja harpunsoittaja kernaasti laskettiin sisään, hän eli ja oli Shakespearen maailmoissa, huomaamatta ja tajuamatta, mitä hänen ulkopuolellaan tapahtui.

Kerrotaan taikureista, jotka loitsuillaan manaavat huoneeseensa suuret laumat erilaisia henkiolentoja. Loitsut ovat niin voimakkaita, että huoneen tila pian on täpöisen täynnä ja henget, pienen lattialle piirretyn kehän reunaan saakka tungeskellen, alinomaa liikehtien ja muuttuen tulvivat kehän ja mestarin pään ympärille. Jok'ikinen nurkka on täyteen ahdettu ja jokainen uloke kansoitettu. Munat laajentuvat ja jättiläishahmot kutistuvat sieniksi. Taikuri on onnettomuudekseen unohtanut sen sanan, jolla hän voisi saada tämän henkientulvan jälleen perääntymään. – Niin istui Wilhelm, ja oudosti liikehtien heräsi hänessä eloon tuhansia tunteita ja sielunkykyjä, joista hänellä ei ollut mitään käsitystä eikä aavistusta. Ei mikään voinut häntä temmata irti tästä tilasta, ja hän oli erittäin tyytymätön, milloin joku suvaitsi tulla hänelle kertomaan mitä ulkopuolella tapahtui.

Niinpä hän tuskin huomasi, kun hänelle tuotiin tieto, että linnanpihalla aiottiin toimeenpanna julkinen rankaisu ja antaa raippoja eräälle pojalle, jota epäiltiin yöllisestä murtovarkaudesta, ja joka, koska häneltä tavattiin erään irtotukkain tekijän takki, oli todennäköisesti ollut pedantin röykyttäjien joukossa. Poika tosin mitä itsepintaisimmin kielsi syyllisyytensä eikä häntä voitu sen vuoksi suorastaan rangaista, mutta hänelle aiottiin antaa pieni muistutus irtolaisuudesta ja lähettää pois paikkakunnalta, koska hän oli harhaillut muutamia päiviä ympäristössä, oleillut öisin myllyissä ja vihdoin asettanut tikapuut erästä puutarhanmuuria vasten sekä niiden avulla kiivennyt yli. Näin kuului kertomus.

Wilhelm ei huomannut koko asiassa mitään erikoista, kun Mignon tuli äkkiä sisään ja vakuutti hänelle, että vangittu oli Friedrich, joka tallimestarin kanssa sattuneen välikohtauksen jälkeen oli ollut kateissa seurueesta.

Wilhelm, joka poikaa kohtaan tunsi mielenkiintoa, lähti nopeasti liikkeelle ja huomasi linnanpihalla tehdyn valmistuksia. Kreivi rakasti juhlallisia menoja tällaisissakin tapauksissa. Poika tuotiin esille. Wilhelm astui väliin ja pyysi, että toimitus keskeytettäisiin, hän kun tunsi pojan ja halusi sitä ennen ensin hänen puolestaan esittää eräitä seikkoja. Hänellä oli kova työ saada mielipiteensä kuuluviin ja sai vihdoin luvan puhella kahden kesken rikollisen kanssa. Tämä vakuutti, ettei hän tietänyt mitään hyökkäyksestä, jossa erästä näyttelijää muka olisi pahoin pidelty. Hän oli vain harhaillut linnan ympärillä ja yöllä hiipinyt sisään päästäkseen Philinen luo, jonka makuuhuoneen paikan hän oli ottanut selville ja jonka hän myös olisi tavannut, jollei hän sitä ennen olisi joutunut kiinni.

Wilhelm, joka seurueen kunniaa silmällä pitäen ei tahtonut mielellään paljastaa tätä suhdetta, riensi tallimestarin luo ja pyysi häntä, hän kun tunsi henkilöt ja linnan, toimimaan välittäjänä tässä asiassa ja vapauttamaan pojan.

Tämä leikkisä mies sepitti Wilhelmin avulla pienen tarinan, että poika muka oli kuulunut seurueeseen, karannut siitä, mutta halusi jälleen päästä siihen takaisin. Hän oli senvuoksi aikonut yöllä päästä eräiden suosijainsa puheille ja heille suositella itseään. Todistettiin muutoin, että hänen käytöksensä yleensä oli moitteeton; naiset puuttuivat lisäksi asiaan, ja hänet vapautettiin. Wilhelm otti hänet hoiviinsa, ja hän oli nyt kolmas henkilö siinä kummallisessa perheessä, jota Wilhelm jo jonkun aikaa oli nimittänyt omakseen. Vanhus ja Mignon ottivat karkurin ystävällisesti vastaan, ja kaikki kolme lupasivat nyt huomaavaisesti palvella ystäväänsä ja suojelijaansa ja tehdä hänen olonsa mukavaksi.

KYMMENES LUKU.

Philinen suosio vallasnaisten edessä kasvoi päivä päivältä. Heidän ollessaan yksin koolla hän enimmäkseen ohjasi keskustelun niihin miehiin, joita linnassa nähtiin, eikä Wilhelm ollut viimeinen, josta puheltiin. Älykkäältä tytöltä ei jäänyt huomaamatta, että ystävämme oli tehnyt syvän vaikutuksen kreivittäreen. Philine kertoi senvuoksi Wilhelmistä sekä mitä hän tiesi että ei tietänyt, mutta kavahti tuomasta esille sellaista, mitä olisi voitu selittää hänen vahingokseen, ja ylisti sitävastoin hänen jalomielisyyttään, hänen anteliaisuuttaan ja varsinkin hänen kainoa esiintymistään naissukupuolta kohtaan. Kaikkiin muihin kysymyksiin, jotka hänelle tehtiin, Philine vastasi viisaasti, ja kun vapaaherratar huomasi kauniin ystävättärensä yhä kasvavan hellän tunteen ystäväämme kohtaan, oli tämä keksintö hänellekin erittäin tervetullut. Sillä hänen erinäiset suhteensa miehiin, varsinkin viime päivien suhde Jarnoon, eivät jääneet huomaamatta kreivittäreltä, jonka puhdas sielu ei voinut nähdä sellaista kevytmielisyyttä sitä paheksumatta ja siitä lempeästi huomauttamatta.

Tällä tavoin niin hyvin vapaaherratar kuin Philine koettivat kumpikin saattaa ystävämme lähemmäksi kreivitärtä, ja Philine toivoi vielä lisäksi tilaisuuden tullen voivansa toimia omaksi hyväkseen ja mahdollisesti jälleen saavuttaa Wilhelmin suosion, jonka hän oli kadottanut.

Kun kreivi eräänä päivänä seurueensa kanssa oli ratsastanut metsästämään ja herroja odotettiin kotiin vasta seuraavana aamuna, keksi vapaaherratar pilan, jonka toimeenpanossa hän oli oikein omalla alallaan, sillä hän rakasti valepukuja ja esiintyi seuraa huvittaakseen milloin talonpoikaistyttönä, milloin hovipoikana, milloin nuorena metsästäjänä. Täten hän tahtoi olla pieni hengetär, joka on kaikkialla läsnä ja varsinkin siellä, missä hänet kaikkein vähimmin luulee tapaavansa. Hänen ilonsa oli rajaton, kun hän tuntemattomana oli jonkun aikaa palvellut seuraa tai muutoin sen keskuudessa liikkunut ja lopuksi kaikkien huviksi ilmaisi itsensä.

Illan suussa hän antoi kutsua Wilhelmin huoneeseensa, ja kun hänellä vielä oli jotakin toimitettavana, tuli Philinen valmistaa ystäväämme tekeillä olevaan juoneen.

Wilhelm saapui ja huomasi ihmeekseen armollisten rouvien sijasta tuon kevytkenkäisen tytön olevan yksin huoneessa. Philinen käytös oli tällä kertaa säädyllisen avomielinen, sillä hän oli harjoitellut sellaista esiintymistä, ja hän pakotti ystävämmekin siten kohteliaaseen esiintymiseen.

Aluksi hän laski leikkiä siitä menestyksestä, joka Wilhelmillä oli ollut ja joka hänet oli, kuten hän hyvin tiesi, nyt tuonut tänne. Sitten hän viehättävästi torui ystäväämme hänen käytöksestään, jolla hän oli kiusannut Philineä, moitti ja syytti itseään, tunnusti, että hän kyllä oli sellaisen kohtelun ansainnut, antoi aivan avomielisen kuvauksen tilastaan, josta hän käytti sanaa "entinen", ja sanoi lopuksi täytyvänsä halveksia itseänsä, jollei hän voisi muuttua ja ansaita Wilhelmin ystävyyttä.

Wilhelmiä tämä puhe liikutti. Hän tunsi liian vähän maailmaa tietääkseen, että juuri aivan kevytmieliset ja parantumattomat ihmiset usein mitä kiivaimmin syyttävät itseänsä, erittäin avomielisesti tunnustavat vikansa ja niitä katuvat, vaikk'ei heillä ole vähintäkään voimaa palata siltä tieltä, jolle ylivoimainen luonto heitä ajaa. Hän ei sentähden voinut pysyä tylynä somaa katujatarta kohtaan. Hän antautui Philinen kanssa keskusteluun ja sai häneltä tietää, millä erikoisella valepuvulla oli aikomus hämmästyttää kaunista kreivitärtä.

Häntä asia jonkin verran arvelutti ja hän esitti arvelunsa Philinelle. Mutta vapaaherratar, joka samassa astui sisään, ei antanut aikaa epäilyksille; hän päinvastoin veti hänet muassaan vakuuttaen, että nyt juuri olikin oikea hetki.

Oli tullut pimeä. Vapaaherratar vei ystävämme kreivin pukuhuoneeseen, antoi hänen riisua takkinsa ja pujahtaa kreivin silkkiseen yökauhtanaan, asetti sitten hänen päähänsä punanauhaisen lakin, vei hänet kreivin erikoishuoneeseen ja käski hänen istuutua isoon nojatuoliin ja ottaa kirjan käteensä, hän sytytti itse Argandinlampun, joka oli Wilhelmin edessä, ja neuvoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä ja minkälaista osaa näyteltävä.

Kreivittärelle ilmoitettaisiin, hän sanoi, kreivin odottamatta palanneen ja olevan pahalla tuulella. Kreivitär saapuisi, kävelisi muutamia kertoja edestakaisin huoneessa, istuutuisi sitten tuolin käsinojalle, laskisi käsivartensa hänen olkapäälleen ja lausuisi muutamia sanoja. Wilhelmin tuli näytellä aviomiehenosaansa niin hyvin ja kauan kuin mahdollista. Jos hänen lopuksi olisi ilmaistava itsensä, tuli hänen käyttäytyä sirosti ja kuin lemmenkohtauksessa konsanaan.

Wilhelm istui nyt siinä levottomana oudossa valepuvussaan. Ehdotus oli hänet yllättänyt, ja sen toimeenpano riensi harkinnan edelle. Vapaaherratar oli jo mennyt menojaan, kun ystävämme huomasi, kuinka vaarallinen se asema oli, johon hän oli antautunut. Hän ei kieltänyt, että kreivittären kauneus, nuoruus ja sulous olivat tehneet häneen vaikutuksen. Mutta kun hänen luonteensa oli aivan vieras kaikelle tyhjälle liehakoimiselle eivätkä hänen periaatteensa sallineet hänen ryhtyä vakavampiin yrityksiin, tunsi hän tällä haavaa olevansa todellakin suuressa pulassa. Hän pelkäsi yhtä paljon, ettei hän olisi kreivittärelle mieliksi, kuin että hän miellyttäisi häntä enemmän kuin olisi kohtuullista.

Kaikki naisellinen viehätysvoima, mitä hän koskaan oli kokenut, kohosi jälleen hänen mielikuvituksensa eteen. Mariane ilmestyi valkeassa aamupuvussa ja rukoili häntä muistamaan kuluneita lemmenhetkiä. Philinen herttaisuus, hänen kauniit hiuksensa ja hänen liehakoiva käytöksensä olivat jälleen hänen äskeisen läsnäolonsa vuoksi saaneet uutta tehoa. Mutta kaikki väistyi ikäänkuin etäisyyden harson taakse, kun hän ajatteli jaloa, kukoistavaa kreivitärtä, jonka käsivarren hän muutaman minuutin kuluttua saisi tuntea kaulallaan ja jonka viattomiin hyväilyihin häntä oli kehoitettu vastaamaan.

Hän ei tosiaankaan aavistanut, millä merkillisellä tavalla hän oli tästä pulasta pääsevä. Sillä kuinka suuri, olikaan hänen hämmästyksensä, suoraan sanoen hänen pelästyksensä, kun ovi hänen takanaan avautui ja hän ensi silmäyksellä, jonka hän salaa loi peiliin, näki aivan selvästi kreivin, joka kynttilä kädessä astui sisään. Vain muutaman lyhyen silmänräpäyksen hän epäröi, mitä hänen oli tehtävä, oliko hänen jäätävä istumaan vai noustava ylös, paettava, tunnustettava, kiellettävä tai pyydettävä anteeksi. Kreivi, joka oli liikkumattomana pysähtynyt ovelle, peräytyi ja sulki hiljaa oven. Samassa hetkessä vapaaherratar hyppäsi sivuovesta sisään, sammutti lampun, riuhtaisi Wilhelmin ylös tuolista vetäen hänet perässään pukuhuoneeseen. Nopeasti ystävämme heitti yltään yökauhtanan, joka jälleen ripustettiin tavalliselle paikalleen. Vapaaherratar otti Wilhelmin takin käsivarrelleen ja riensi hänen kanssaan välillä olevien huoneiden, käytävien ja valikoiden läpi omaan huoneeseensa. Siellä Wilhelm toinnuttuaan ensi hämmästyksestään sai vapaaherrattarelta kuulla, että tämä oli saapunut kreivittären luo ilmoittaakseen hänelle, että kreivi muka oli palannut. Minä tiedän sen jo, sanoi kreivitär. Mitähän on mahtanut sattua? Näin juuri hänen ratsastavan sisään sivuportista. Kauhistuneena oli vapaaherratar heti rientänyt kreivin huoneeseen Wilhelmiä noutamaan.

Pahaksi onneksi saavuitte liian myöhään! huudahti Wilhelm. Kreivi oli sitä ennen huoneessa ja näki minut istumassa.

Tunsiko hän teidät?

En osaa sanoa. Hän näki minut peilistä samoin kuin minä hänet, ja ennenkuin tiesin, oliko siinä kummitus vai hän itse, peräytyi hän jo ja sulki oven perässään.

Vapaaherrattaren hätä yltyi, kun eräs palvelija tuli häntä kutsumaan ja ilmoitti, että kreivi oli puolisonsa luona. Raskain sydämin hän lähti ja tapasi kreivin tosin rauhallisena ja umpimielisenä, mutta puheissaan lempeämpänä ja ystävällisempänä kuin tavallisesti. Hän ei tietänyt, mitä hänen oli ajateltava. Puhuttiin siitä, mitä metsästyksellä oli tapahtunut ja miksi hän oli palannut aikaisemmin kuin oli luvannut. Keskustelu sammui pian. Kreivi oli hiljaa, ja varsinkin vapaaherrattaren huomiota herätti, kun hän kysyi Wilhelmiä ja sanoi haluavansa, että hänet kutsuttaisiin lukemaan heille jotakin.

Wilhelm, joka vapaaherrattaren huoneessa oli jälleen pukeutunut ja jonkun verran tointunut äskeisestä hämmingistään, noudatti hieman huolissaan saamaansa käskyä. Kreivi ojensi hänelle kirjan, mistä ystävämme raskaalla mielellä luki erään seikkailurikkaan novellin. Hänen äänensä oli hieman epävarma ja vapiseva, mikä onneksi sopi kertomuksen sisällykseen. Kreivi ilmaisi eräitä kertoja ystävällisesti suosiotaan ja kiitti esiluvun erikoista ilmeikkyyttä, sitten hän vihdoin päästi ystävämme menemään.

YHDESTOISTA LUKU.

Wilhelm ei ollut ehtinyt lukea montakaan Shakespearen kappaleista, kun niiden vaikutus jo oli niin valtaava, ettei hän kyennyt jatkamaan. Hänen koko sielunsa joutui liikkeeseen. Hän etsi tilaisuutta saada puhua Jarnon kanssa eikä kyllin voinut tätä kiittää hänen toimittamastaan nautinnosta.

Aavistinhan sen jo edeltäpäin, tämä sanoi, että ette pysyisi kylmänä tämän kaikista kirjailijoista erinomaisimman ja ihmeellisimmän oivallisille tuotteille.

Niin, Wilhelm huudahti, en muista, että mikään kirja, mikään ihminen tai mikään elämäntapahtuma olisi minuun tehnyt niin valtaavaa vaikutusta ja sillä tavoin tehonnut kuin ne verrattomat kappaleet, jotka teidän hyväntahtoisuutenne välityksellä olen oppinut tuntemaan. Ne näyttävät olevan lähtöisin taivaallisesta hengenvoimasta, joka lähestyy ihmisiä tutustuttaakseen heidät itseensä mitä leppoisimmalla tavalla. Ne eivät ole mitään runoja! Luulee näkevänsä edessään levällään kohtalon äärettömät kirjat, joissa perustuksiaan myöten liikkeelle saatetun elämän myrskytuuli kohisee, selaillen niitä valtavin ottein nopeasti edestakaisin. Olen niissä ilmenevästä voimasta ja lempeydestä, valtavuudesta ja rauhallisuudesta niin ihmeissäni ja aivan suunniltani, että kaipauksella vain odotan sitä aikaa, jolloin saan tilaisuutta lukea edelleen.

Hyvä, sanoi Jarno ojentaen kätensä ystävällemme ja sitä puristaen, näin halusin käyvän. Ja ne seuraukset, joita odotan, eivät varmastikaan jää tulematta.

Toivoisin voivani, vastasi Wilhelm, ilmaista teille kaiken, mitä nyt minun sydämessäni tapahtuu. Kaikki aavistukset, joita minulla milloinkaan on ollut ihmiskunnasta ja sen kohtaloista ja jotka minua nuoruudesta saakka huomaamattani seuraavat, näen Shakespearen kappaleissa täyttyneinä ja kehitettyinä. On kuin hän paljastaisi meille kaikki arvoitukset, meidän kuitenkaan voimatta sanoa, että tuossa tai tässä on ratkaiseva sana. Hänen ihmisensä näyttävät olevan luonnollisia ihmisiä eivätkä kuitenkaan sitä ole. Nämä salaperäisimmät ja monipuolisimmat luonnon luomukset toimivat hänen kappaleissaan, ikäänkuin he olisivat kelloja, joiden numerotaulu ja koppa on tehty kristallista; ne osoittavat tarkoitusperänsä mukaisesti tuntien kulun, ja samalla voi huomata niitä liikkeessä pitävät pyörä- ja jousilaitteet. Ne muutamat harvat silmäykset, jotka olen saanut luoda Shakespearen maailmaan, innostavat minua enemmän kuin mikään muu nopeammin pyrkimään eteenpäin todellisuuden maailmassa, antautumaan kohtaloiden tuoksinaan ja kerran, jos minun olisi suotu, ammentamaan muutamia pikarillisia todellisen luonnon suuresta merestä ja tarjoamaan ne näyttämöltä isänmaani janoavalle yleisölle.

Kuinka minua ilahduttaakaan se mielentila, jossa teidät näen, vastasi Jarno ja laski kätensä liikutetun nuorukaisen olkapäälle. Älkää päästäkö käsistänne aiettanne siirtyä työn ja toiminnan elämään ja kiiruhtakaa rohkeasti käyttämään hyväksenne niitä hyviä vuosia, jotka teille on suotu. Jos voin olla teille avuksi, niin teen sen kaikesta sydämestäni. En ole vielä kysynyt, kuinka olette tullut seurueeseen, jota varten ette ole luotu ettekä kasvatettu. Sen verran toivon ja näen, että haluatte siitä päästä irti. En tiedä mitään teidän syntyperästänne enkä kotoisista oloistanne; harkitkaa mitä tahdotte minulle itsestänne kertoa. Sen verran vain voin teille sanoa: ne sotaiset ajat, joissa elämme, voivat saada aikaan nopeita onnen vaihteluita. Jos haluatte omistaa voimanne ja lahjanne meidän palvelukseemme ettekä kammo vaivoja ja, jos niin tarvitaan, vaaroja, niin minulla on juuri nyt tilaisuus asettaa teidät paikalle, jolla olemistanne ette tule tuonnempana katumaan. Wilhelm ei voinut kyllin osoittaa kiitollisuuttaan ja oli valmis kertomaan ystävälleen ja suojelijalleen koko elämäntarinansa.

He olivat tämän keskustelun aikana harhautuneet syvälle puistoon ja saapuneet maantielle, joka johti sen lävitse. Jarno seisoi jonkun aikaa hiljaa ja lausui sitten: Miettikää ehdotustani, tehkää päätöksenne, antakaa minulle muutaman päivän kuluttua vastaus ja suokaa minulle luottamuksenne. Vakuutan teille, että minulle on tähän saakka ollut käsittämätöntä, kuinka olette voinut pitää yhtä mokoman joukon kanssa. Olen usein inholla ja suuttumuksella katsellut, kuinka teidän täytyy, voidaksenne miten kuten elää, kiinnittää sydämenne kuljeksivaan markkinalaulajaan ja tuohon typerään sekasikiöön.

Hän ei ollut vielä ehtinyt puhua loppuun, kun eräs upseeri ratsastaen saapui nopeassa vauhdissa heidän luokseen ratsupalvelijan ja varahevosen seuraamana. Jarno tervehti häntä iloisesti. Upseeri hyppäsi hevosen selästä, molemmat syleilivät toisiansa ja keskustelivat keskenään, Wilhelmin seisoessa sivulla mietteisiinsä vajonneena ja hämmästyksissään sotilaallisen ystävänsä viimeisistä sanoista. Jarno selaili eräitä papereita, jotka tulija hänelle oli ojentanut. Tämä taas tuli Wilhelmin luo, ojensi hänelle kätensä huudahtaen mahtipontisesti: Tapaan teidät arvokkaassa seurassa; noudattakaa ystävänne neuvoa ja täyttäkää siten samalla tuntemattoman toiveet, joka sydämestään ottaa osaa kohtaloonne. Hän lausui näin ja syleili Wilhelmiä puristaen häntä innokkaasti rintaansa vasten. Siinä samassa astui Jarno heidän luokseen ja sanoi muukalaiselle: On parasta, että ratsastan heti teidän mukananne linnaan, niin voitte saada tarpeelliset määräykset ja te ratsastatte vielä ennen yötä taas matkoihinne. Molemmat heittäytyivät sen jälkeen hevosten selkään ja jättivät hämmästyneen ystävämme kahden kesken omien mietteidensä kera.

Jarnon viimeiset sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan. Hän ei voinut sietää, että mies, jota hän suuresti kunnioitti, oli syvästi halventanut noita kahta ihmistä, jotka aivan viattomasti olivat saavuttaneet hänen suosionsa. Hänelle tuntemattoman upseerin syleily ei häneen tehnyt suurtakaan vaikutusta, se askarrutti hetkisen hänen uteliaisuuttaan ja mielikuvitustaan. Mutta Jarnon sanat olivat sattuneet hänen sydämeensä; hän oli syvästi loukattu ja paluutiellä hän ryhtyi itseään moittimaan siitä, että hetkeksikään oli unohtanut Jarnon kovasydämisen kylmyyden, joka hohti hänen silmistään ja ilmeni kaikissa hänen eleissään. – Ei, hän huudahti, sinä vain kuvittelet, sinä tunnoton maailmanmies, että voisit olla ystävä! Mitä kaikkea minulle tarjonnetkin, se ei ole sen tunteen veroista, joka minut kiinnittää noihin poloisiin. Mikä onni, että ajoissa huomaan, mitä minulla sinulta olisi odotettavana! Hän sulki syliinsä Mignonin, joka samassa tuli häntä vastaan, ja huudahti: Ei, meitä ei mikään ole erottava, sinä pikku raukka! Maailman näennäinen viisaus ei ole saapa minua sinusta luopumaan eikä unohtamaan, mitä sinulle olen velkaa. Lapsi, jonka kiivaat hyväilyt hän muutoin tavallisesti torjui, iloitsi tästä odottamattomasta hellyyden osoituksesta ja tarrautui häneen niin lujasti kiinni, että hän vain vaivoin sai hänet itsestään irroitetuksi.

Siitä pitäen hän kiinnitti enemmän huomiota Jarnon toimiin, jotka eivät kaikki hänestä näyttäneet kiitettäviltä; olipa niissä yhtä ja toista, mikä hänelle oli suorastaan vastenmielistä. Niinpä hänellä esimerkiksi oli ankara epäluulo, että vapaaherraa koskeva runo, jonka pedantti oli niin kalliisti saanut maksaa, oli Jarnon työtä. Kun Jarno Wilhelmin läsnäollessa oli laskenut leikkiä pedantin selkäsaunasta, luuli ystävämme siitä voivansa päätellä, että miehellä oli erittäin turmeltunut sydän. Sillä mikäpä on ilkeämielisempää kuin pitää pilkkanaan viatonta, jonka kärsimykset itse on aiheuttanut ajattelematta hyvittämistä ja vahingonkorvausta. Wilhelm olisi kernaasti itse ryhtynyt hankkimaan tuota hyvitystä, saanut sen aikaan, sillä hän oli erikoisen sattuman vuoksi päässyt tuon öisen pahoinpitelyn jäljille.

Häneltä oli osattu tähän saakka aina pitää salassa, että eräät nuoret upseerit vanhan linnan alasalissa muutamien näyttelijäin ja näyttelijättärien kera viettivät öitä iloisessa humussa. Eräänä aamuna noustuaan tapansa mukaan varhain ylös hän sattumalta tuli huoneeseen ja tapasi siellä nuoret herrat, jotka varsin omituisissa olosuhteissa olivat parhaillaan ryhtymässä pukeutumispuuhiin. He olivat hieroneet vesivatiin liitua ja levittivät tahdasta harjalla liiveihinsä ja housuihinsa niitä päältään riisumatta ja siten tuota pikaan jälleen puhdistivat pukunsa. Ystävällemme, joka ihmetteli näitä temppuja, johtui mieleen pedantin valkeaksi tahraantunut takki. Hänen epäilyksensä kävi sitä varmemmaksi, kun hän sai tietää, että tässä seurassa oli eräitä vapaaherran sukulaisia.

Saadaksensa epäilyksiinsä enemmän selvyyttä hän koetti 'päästä nuorten herrojen kanssa keskusteluun toimittamalla heille pienen aamiaisen. He olivat erittäin iloisella tuulella ja kertoivat useita hauskoja juttuja. Varsinkin eräs heistä, joka jonkun aikaa oli ollut värvääjänä, ei osannut kyllin "kehua" päämiehensä viekkautta ja toimeliaisuutta, hän kun osasi vetää puoleensa ja petkuttaa kaikenlaisia ihmisiä. Juurta jaksain hän kertoi, kuinka hyvästä kodista olevat ja huolellisen kasvatuksen saaneet nuoret miehet kaikenlaisilla lupauksilla narrattiin jättämään säädyllinen toimeentulonsa, ja nauroi sydämensä pohjasta noille tyhmyreille, jotka aluksi olivat olleet mielissään, kun arvossa pidetty, rohkea, viisas ja antelias upseeri oli heille osoittanut arvonantoa ja kiinnittänyt heihin huomionsa.

Kuinka siunasikaan Wilhelm suojelevaa kohtalotartaan, joka näin arvaamatta osoitti hänelle sen kuilun, jonka parrasta hän viattomuudessaan oli lähestynyt. Jarno oli nyt hänen silmissään pelkkä värvääjä; vieraan upseerin syleily oli helposti selitettävissä. Hän kammosi näiden miesten tarkoituksia ja karttoi joutumasta yhteen kenenkään kanssa, joka oli sotilaspukuun puettu, ja niinpä olisi tieto, että sotajoukko aikoi jatkaa matkaansa edelleen, ollut hänelle erittäin mieluinen, jollei hänen samalla olisi ollut syytä pelätä, että hän tulisi karkoitetuksi – kenties iäksi – kauniin ystävättärensä läheisyydestä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vapaaherratar oli sillä välin viettänyt useita päiviä levottomuuden ja tyydyttämättömän uteliaisuuden ahdistamana. Sillä kreivin käyttäytyminen tuon seikkailun jälkeen oli hänelle täydellinen arvoitus. Kreivi oli kokonaan muuttunut entisestään; hänen tavalliset pilapuheensa olivat poissa. Hänen vaatimuksensa seuraan ja palvelijoihin nähden olivat suuresti lieventyneet. Turha tiukkailu ja komentelu olivat poissa, päinvastoin hän oli hiljainen ja itseensä sulkeutunut; kuitenkin hän näytti iloiselta ja todella toiselta ihmiseltä. Lukutilaisuuksiin, joita hänen aloitteestaan joskus pidettiin, hän valitsi vakavia, usein uskonnollisia kirjoja, ja vapaaherratar eli alituisessa pelossa, että tuon näennäisen levollisuuden alla kenties piili salainen viha, hiljainen päätös kostaa ilkiteko, jonka hän ehkä oli saanut selville. Vapaaherratar päätti senvuoksi tehdä Jarnon uskotukseen ja hän voi sen tehdä sitä suuremmalla syyllä, kun hän tähän mieheen oli suhteessa, jossa ei yleensä ole tapana pitää salaisuuksia. Jarno oli jo lyhyen aikaa ollut hänen varma ystävänsä; he olivat kuitenkin kyllin viisaat salatakseen keskinäiset tunteensa ja ilonsa meluavalta maailmalta, joka heitä ympäröi. Kreivitär oli ainoa, jonka silmää tämä uusi romaani ei ollut välttänyt, ja varsin todennäköistä oli, että vapaaherratar koetti antaa ystävättärellensä muuta miettimistä välttääksensä niitä hiljaisia moitteita, joita hän kuitenkin tuon tuostakin sai tältä jalolta ihmiseltä osakseen.

Tuskin oli vapaaherratar kertonut ystävällensä tuon seikkailun, kun tämä nauraen huudahti: Niinpä vanhus varmasti luulee nähneensä itsensä! Hän pelkää, että tuo ilmestys merkitsee hänelle onnettomuutta, vieläpä kenties kuolemaa, ja nyt hän on tullut kesyksi kuten kaikki puoliluonteet ajatellessaan loppua, jota ei kukaan ole välttänyt eikä ole välttävä. Hiljaa vain! Sillä koska toivon, että hän on vielä elävä kauan, tahdomme hänet tässä mielentilassa niin muovailla, ettei hän enää ole oleva taakkana puolisolleen eikä huonekunnalleen.

He alkoivat nyt kaikissa sopivissa tilaisuuksissa kreivin läsnäollessa puhua aavistuksista, ilmestyksistä ja sentapaisista. Jarno näytteli epäilijän osaa, samoin hänen ystävättärensä, ja he ajoivat asiat niin pitkälle, että kreivi vihdoin otti Jarnon erikseen, moitti häntä hänen vapaa-ajattelustaan ja koetti saada hänet omalla esimerkillään vakuutetuksi sellaisten tapausten mahdollisuudesta ja todellisuudesta. Jarno oli olevinaan hämmästynyt, esiintyi sitten epäilijänä ja vihdoin voitettuna, mutta oli heti sen jälkeen yön hiljaisuudessa ystävättärensä kera valmis tekemään pilaa heikosta maailmanmiehestä, jonka kummitus yhdellä iskulla oli parantanut huonoista tavoistaan ja joka kaiken lisäksi vain siitä syystä ansaitsi kiitosta, että hän suurella mielentyyneydellä odotti tulevaa onnettomuutta, vieläpä kenties kuolemaa.

Luonnollisimpaan seuraukseen, mikä ilmestyksestä olisi voinut olla, kreivi ei kai kuitenkaan olisi ollut valmistautunut, huudahti vapaaherratar tavallisella hilpeydellään, jonka hän heti, kun jokin suru oli kirvoitettu hänen sydämestään, heti taas osasi palauttaa. Jarno sai runsaan palkinnon, ja punottiin uusia juonia kreivin edelleen kesyttämiseksi ja kreivittären tunteiden kiihdyttämiseksi ja valmistamiseksi Wilhelmiä kohtaan.

Tässä tarkoituksessa kerrottiin kreivittärelle koko asia. Hän osoittautui tosin aluksi sen johdosta nyrpeäksi, mutta kävi vähitellen mietteliäämmäksi ja näytti rauhallisina hetkinä ajattelevan, tuumivan ja kuvittelevan tuota kohtausta, joka hänelle oli valmistettu.

Ne toimenpiteet, joihin nyt joka taholla ryhdyttiin, osoittivat ilmeisesti, että sotajoukko pian lähtisi etenemään ja prinssi samalla muuttaisi päämajaa. Vieläpä kerrottiin, että kreivi samalla lähtisi linnasta ja palaisi jälleen kaupunkiin. Näyttelijäimme oli näin ollen helppo ennustaa, mitä tuleman piti; mutta ainoastaan Melina otti tämän seikan huomioon, toiset koettivat olevasta hetkestä puristaa esille niin paljon iloa ja nautintoa kuin suinkin mahdollista.

Wilhelm askarteli omissa hommissaan. Kreivitär oli häneltä pyytänyt jäljennöstä hänen näytelmäkappaleistaan, ja ystävämme mielestä tämä herttaisen valtiattaren toivomus oli hänelle kaunein palkinto, mitä hän voi ajatella.

Nuori kirjailija, joka ei ole vielä nähnyt tuotteitaan painettuina, kiinnittää sellaisessa tapauksessa mitä suurinta huomiota teostensa siistiin ja siroon jäljentämiseen. Se on niin sanoaksemme kirjailijatoimen kulta-aikaa; ihminen tuntee siirtyneensä noihin vuosisatoihin, jolloin painokone ei ollut vielä täyttänyt maailmaa suurilla määrillä hyödytöntä kirjallisuutta, jolloin vain arvokkaita hengentuotteita jäljennettiin ja jaloimmat ihmiset niitä säilyttivät; ja kuinka helposti tehdään sitten se väärä johtopäätös, että huolellisesti pyöristelty käsikirjoitus on myös arvokas hengentuote, joka ansaitsee joutua tuntijan ja kokoilijan omaisuudeksi ja arvopaikalle asetetuksi.

Kun prinssi piakkoin aikoi matkustaa pois, oli hänen kunniakseen järjestetty suuret pidot. Paljon naisia lähitienoilta oli kutsuttu ja kreivitär oli ajoissa pukeutunut. Hän oli tänä päivänä pukenut ylleen tavallista upeamman puvun. Hiuslaite ja -koristeet olivat erikoisemmin valitut, hänellä oli päällään kaikki jalokivensä. Samaten oli vapaaherratar pannut parastansa pukeutuakseen komeasti ja aistikkaasti.

Huomatessaan, että aika kummallekin naiselle vieraita odotellessa kävi pitkäksi, ehdotti Philine, että kutsuttaisiin saapuville Wilhelm, joka toivoi saavansa ojentaa valmiin käsikirjoituksensa ja vielä lukea eräitä pikku paloja. Hän tuli ja hämmästyi sisään astuessaan kreivittären ulkomuotoa ja viehättävyyttä, jotka hänen pukunsa oli tehnyt yhä enemmän silmäänpistäviksi. Hän ryhtyi naisten pyynnöstä lukemaan, mutta luki niin hajamielisesti ja huonosti, että kuulijattaret, jolleivät he olisi olleet niin suopeita', olisivat piankin ajaneet hänet tiehensä.

Joka kerta kun hän katsahti kreivittäreen, tuntui hänestä, kuin olisi sähkökipinä vilahtanut hänen silmiensä edessä. Häneltä alkoi lopulta hengitys salpautua ja lukeminen tyrehtyä. Ihana kreivitär oli aina häntä miellyttänyt, mutta nyt hänestä tuntui, kuin hän ei koskaan olisi nähnyt mitään täydellisempää, ja niiden tuhansien eri ajatusten sisällys, jotka hänen sielussaan risteilivät, lienee ollut jokseenkin seuraava:

Kuinka tyhmää onkaan, että runoilijat ja niin sanotut tuntehikkaat ihmiset usein vastustavat kauniita pukuja ja upeutta ja tahtovat nähdä naiset, olivatpa mitä säätyä tahansa, yksinkertaisissa, luonnonmukaisissa puvuissa. He moittivat kauniita pukuja ajattelematta, ettei puku ole syynä siihen, että tunnemme vastenmielisyyttä nähdessämme ruman tai ei aivan kauniin henkilön upeasti ja erikoisella huolella puettuna. Tekisi mieleni koota tänne kaikki maailman makumestarit ja kysyä heiltä, haluaisivatko he vähentää jotakin näistä laskoksista, näistä nauhoista ja pitseistä, näistä röyhelöistä, kiharoista ja hohtavista kivistä. Eivätköhän he pelkäisi häiritsevänsä sitä mieluista vaikutusta, joka tässä niin itsestään ja luonnollisena säteilee heitä vastaan? Sehän on luonnollista! Tarvinneeko minun sitä sanoakaan. Jos Minerva täysissä varusteissa hypähti esille Juppiterin päästä, niin näyttää tämä jumalatar täydessä pukuloistossaan astuneen keveästi esille kukan kuvusta.

Hän kohotti lukiessaan alinomaa katseensa kreivittäreen, kuin olisi halunnut iäksi painaa tämän kuvan sydämeensä, ja luki silloin tällöin väärin joutumatta silti hämilleen, vaikka hän muutoin useinkin joutui aivan epätoivoon yhden sanan tai kirjaimen väärinlukemisesta, ikäänkuin se häpeäpilkkuna olisi turmellut koko lukuillan.

Lukemisen lopetti hälinä, joka kuulosti siltä kuin olisi vieraita ajanut rappusien eteen. Vapaaherratar lähti pois, ja kreivitär aikeissa sulkea avoimen kirjoituspöytänsä tarttui sormuslippaaseensa ja asetti sormiinsa vielä eräitä sormuksia. Me eroamme pian, hän sanoi, kiinnittäen katseensa lippaaseen. Ottakaa vastaan muisto hyvältä ystävältä, joka ei mitään hartaammin halua, kuin että teidän hyvin kävisi. Hän otti sitten lippaasta sormuksen, jossa kristallin alla oli kauniisti hiuksista punottu kilpi ja joka oli koristettu kivillä. Hän ojensi sen Wilhelmille, joka sitä vastaanottaessaan sanaakaan suustaan saamatta seisoi siinä kuin maahan kiinni kasvaneena. Kreivitär sulki kirjoituspöydän ja istuutui sohvaansa.

Ja minä saan lähteä tyhjin käsin, sanoi Philine polvistuen kreivittären oikealle puolelle. Kas siinä mies, jolla kyllä milloin tahansa muulloin on suu täynnä sanoja, mutta nyt hän ei osaa edes änkyttää vaivaista kiitosta. Nopeasti, herrani, tehkää edes eleillä velvollisuutenne, ja jollette tänään itse osaa mitään keksiä, matkikaa edes minua.

Philine tarttui kreivittären oikeaan käteen ja suuteli sitä kiihkeästi. Wilhelm heittäytyi polvilleen, tarttui vasempaan käteen ja painoi sen huulilleen. Kreivitär oli hämillään, mutta näytti siltä, kuin tuo tunne ei olisi ollut hänelle vastenmielinen.

Ah! huudahti Philine, näin paljon koristeita olen kyllä nähnyt, mutta en vielä kenenkään naisen kantavan niitä niin arvokkaasti. Minkälaiset rannerenkaat, mutta myös minkälainen käsi! Minkälainen kaulakoriste, mutta myös minkälainen povi!

Vaiti, imartelija! huudahti kreivitär.

Onko tuo kreivin kuva? sanoi Philine, osoittaen upeata medaljonkia, joka kalliissa käädyissä riippui kreivittären vasemmalla sivulla.

Hän on siinä sulhasena, vastasi kreivitär.

Oliko hän silloin näin nuori? kysyi Philine; olettehan olleet, tiedän minä, vasta muutamia vuosia naimisissa.

Tämä nuoruus on maalarin ansiota, vastasi kreivitär.

Hän on kaunis mies, sanoi Philine. Mutta eikö milloinkaan, hän jatkoi, asettaen kätensä kreivittären sydämelle, tähän kätkettyyn lokeroon ole hiipinyt toinen kuva?

Oletpa todellakin uskalias, Philine! huudahti kreivitär. Olen hemmoittelullani sinut pilannut. Älä anna toista kertaa minun kuulla sellaista.

Jos olette suutuksissanne, olen onneton, huudahti Philine hypähtäen seisaalleen ja riensi ulos ovesta.

Wilhelm piti maailman kauneinta kätöstä vielä käsissään. Hän tuijotti katsettaan kääntämättä käsivarren solkeen, jossa hän suurimmaksi hämmästyksekseen näki oman nimensä jalokiviset alkukirjaimet.

Onko, hän kysyi nöyrästi, äskensaamassani kalliissa sormuksessa todellakin teidän hiuksianne?

On, vastasi kreivitär puoleksi kuiskaten. Sitten hän rohkaisi mielensä ja sanoi puristaen ystävämme kättä: Nouskaa ylös ja jääkää hyvästi!

Tässä on minun nimeni! huudahti Wilhelm. Kuinka omituinen sattuma! Hän viittasi käsivarren solkeen.

Kuinka? huudahti kreivitär. Ne ovat ystävättäreni nimikirjaimet!

Ne ovat minun nimeni alkukirjaimet. Älkää minua unhottako. Teidän kuvanne on häviämättömänä minun sydämessäni. Jääkää hyvästi, sallikaa minun paeta!

Hän suuteli kreivittären kättä ja aikoi nousta ylös. Mutta niinkuin unessa eriskummaisimmat asiat eriskummaisimmista seikoista kehittyen meitä yllättävät, niin hänkin tietämättään, kuinka se tapahtui, huomasi syleilevänsä kreivitärtä, hänen huulensa lepäsivät hänen huuliansa vastaan ja heidän molemminpuoliset suudelmansa herättivät heissä autuaallisen tunnon, jota vain saamme nauttia rakkauden äsken täytetyn pikarin ensiksi kuohuvasta vaahdosta.

Kreivittären pää lepäsi hänen olkapäällään eikä ollut aikaa ajatella ruhjottuja kiharoita eikä nauhoja. Kreivitär oli kietonut käsivartensa hänen vartalonsa ympäri; Wilhelm syleili häntä kiihkeästi ja puristi häntä yhä uudelleen poveansa vasten. Oi, ettei tällainen hetki voi kestää iäti, ja voi kademielistä kohtaloa, joka myös ystäviltämme keskeytti nämä lyhyet silmänräpäykset.

Kuinka säikähtikään Wilhelm, kuinka horteisena hän havahtikaan ihanasta unestaan, kun kreivitär yht'äkkiä huudahtaen irtaantui hänestä ja kädellään tavoitti sydänalaansa.

Wilhelm seisoi huumaantuneena hänen edessään. Kreivitär piti toista kättään silmiensä edessä lausuen lyhyen vaitiolon jälkeen: Poistukaa, rientäkää!

Wilhelm seisoi siinä yhä.

Lähtekää luotani, hän huudahti, ja ottaen käden silmiltään ja luoden häneen sanoin kuvaamattoman katseen hän lisäsi mitä herttaisimmalla äänellä: Paetkaa minua, jos minua rakastatte.

Wilhelm oli ulkona huoneesta ja jälleen omassa huoneessaan, ennenkuin hän tiesi, missä hän oli.

Nuo onnettomat! Mikä erikoinen kohtalon varoitus tai sallima heidät erotti toisistaan?

NELJÄS KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Laertes seisoi mietteissään ikkunan ääressä ja katseli käsivarteensa nojaten ulos kedolle. Philine hiipi poikki suuren salin hänen luoksensa ja nojautuen ystäväänsä vasten ryhtyi tekemään pilaa hänen vakavuudestaan.

Älä naura! sanoi Laertes. On hirveätä, kuinka aika kuluu, kaikki muuttuu ja kuinka kaikella on loppunsa! Katso vain! Tuossa oli vielä äsken kaunis leiri. Kuinka hauskoilta näyttävätkään teltat! Mikä elämä ja ilo siellä vallitsikaan! Kuinka huolellisesti vartioitiin koko piirikuntaa! Ja nyt on kaikki yhdellä kertaa kadonnut. Vain lyhyen aikaa tallattu tanner ja kaivetut keittokuopat vielä ovat sen jälkiä osoittamassa. Sitten kaikki pian kynnetään nurin ja vain joidenkuiden vanhojen ihmisten aivoissa kummittelee sitten vielä, että tässä seudussa on oleskellut monituhatlukuinen joukko rohkeita sotureita.

Philine alkoi laulaa ja pyöritellä ystäväänsä tanssissa salin lattialla. Kun emme voi, hän huudahti, juosta ajan perästä, kun se kerran on ohi, on meidän sitä kunnioittaminen iloisesti ja soreasti kauniina jumalattarena sen kulkiessa ohitsemme. He olivat tuskin tehneet muutamia pyörähdyksiä, kun rouva Melina kulki läpi salin. Philine oli siksi ilkeämielinen, että pyysi hänetkin tanssiin ja siten muistutti häntä siitä ruumiin epämuotoisuudesta, minkä raskaus oli aiheuttanut.

Kunpa minun ei, sanoi Philine hänen selkänsä takana, enää tarvitsisi nähdä siunatussa tilassa olevaa naista!

Hänpä on siunattu, sanoi Laertes.

Mutta se tekee hänet niin rumaksi. Oletko nähnyt, kuinka lyhyeksi käyneen hameen etupoimu viipottaa ja aina puskee edellä, kun hän liikkuu? Hän ei osaa rahtuakaan pitää huolta ulkomuodostaan ja peitellä tilaansa.

Odottakaamme hieman, sanoi Laertes, aika on kyllä tuleva avuksi.

Olisi kuitenkin toki kauniimpaa, huudahti Philine, jos lapsia ravistettaisiin puiden oksilta.

Vapaaherra astui sisään ja lausui heille muutamia ystävällisiä sanoja kreivin ja kreivittären nimessä, jotka olivat anivarahin matkustaneet pois, sekä antoi heille eräitä lahjoja. Hän meni sitten Wilhelmin luo, joka sivuhuoneessa hommaili Mignonin kanssa. Lapsi oli ollut erittäin ystävällisellä ja mielistelevällä päällä, kysellyt Wilhelmin vanhempia, sisaruksia ja sukulaisia ja siten muistuttanut häntä hänen velvollisuudestaan antaa omaisilleen joitakin tietoja itsestään.

Jäähyväistervehdyksen ohella vapaaherra vakuutti Wilhelmille, kuinka erinomaisen tyytyväinen kreivi oli ollut häneen, hänen näyttelemiseensä, hänen runotuotteisiinsa ja teatteripuuhiinsa. Tämän mielenlaadun todisteeksi hän otti esille kukkaron, jonka kauniin kudoksen läpi hohti uusien kultarahojen hurmaava väri. Wilhelm astui askelen takaperin ja kieltäytyi sitä vastaanottamasta.

Pitäkää tätä lahjaa, jatkoi vapaaherra, korvauksena ajastanne, tunnustuksena vaivannäöstänne älkääkä palkintona lahjoistanne. Jos lahjamme meille tuottavat hyvän nimen ja ihmisten suosion, on kohtuullista, että me ahkeruudella ja ponnistuksilla samalla hankimme keinot tarpeidemme tyydyttämiseen, kun me nyt kerran emme ole pelkkää henkeä. Jos olisimme kaupungissa, jossa kaikkea on saatavissa, olisi tämä pieni summa vaihdettu kelloon, sormukseen tai johonkin muuhun. Mutta nyt annan taikasauvan suoraan käsiinne. Hankkikaa sillä itsellenne sellainen arvoesine, mikä teitä enimmin miellyttää ja hyödyttää, ja säilyttäkää se meidän muistonamme. Sen ohella pitäkää kukkaro kunniassa. Naiset ovat sen itse kutoneet, ja heidän tarkoituksensa oli antaa kuoren avulla sisällykselle mitä mieleisin muoto.

Suokaa anteeksi, vastasi Wilhelm, minun neuvottomuuteni ja epäilykseni ottaa vastaan tämä lahja. Se tuhoaa, niin sanoakseni, sen vähän, mitä olen tehnyt, ja ehkäisee hauskojen muistojeni vapaan leikin. Raha on ihana asia, milloin jollekin on annettava lopputili, enkä soisi, että teidän kreivillisen huoneenne muistossa minun tilini olisi poispyyhitty.

Näin ei ole laita, vastasi vapaaherra. Mutta ollessanne itse hienotunteinen ette vaatine, että kreivin on tunnettava itsensä yksinomaan velalliseksenne, hänen, jolle on suurin kunnianasia olla huomaavainen ja oikeamielinen. Häneltä ei ole jäänyt huomaamatta, kuinka paljon olette nähnyt vaivaa ja kuinka olette kokonaan omistanut aikanne hänen tarkoitusperiensä toteuttamiseen, niin, hän tietää, että jouduttaaksenne eräitä toimenpiteitä ette säästänyt omia varojanne. Kuinka voin jälleen tulla hänen eteensä, jollen osaa hänelle vakuuttaa, että hänen tunnustuksensa on tuottanut teille iloa.

Jos saisin ajatella vain itseäni, jos saisin noudattaa vain omia tunteitani, vastasi Wilhelm, niin itsepintaisesti kieltäytyisin kaikesta huolimatta ottamasta vastaan tätä lahjaa, niin kaunis ja kunniakas kuin se onkin. Mutta en kiellä, että se, samalla hetkellä kuin se minut saattaa pulaan, vapauttaa minut pulasta, jossa tähän asti olen ollut omaisiini nähden ja joka minulle on tuottanut monta hiljaista huolta. En ole rahojani enkä aikaa, joista minun on tehtävä tili, parhaimpani mukaan käyttänyt. Nyt herra kreivin jalomielisyys tekee minulle mahdolliseksi hyvällä uskalluksella ilmoittaa omaisilleni siitä menestyksestä, johon tämä omituinen syrjäharppaus minut on johtanut. Hienotunteisuuden, joka meitä herkkänä omanatuntona tällaisissa tilaisuuksissa varoittaa, tahdon uhrata korkeamman velvollisuuden hyväksi, ja voidakseni rohkeasti astua isäni silmien eteen seison häpeissäni teidän edessänne.

On merkillistä, vastasi vapaaherra, kuinka ihminen epäröi ottaa vastaan rahaa ystäviltä ja suosijoilta, joilta kiitollisena ja ilolla ottaisi vastaan minkä muun lahjan tahansa. Ihmisluonnolle on ominaista herättää tällaisia epäilyksiä ja niitä huolellisesti pitää vireillä.

Eikö niin ole laita kaikkien kunniaa koskevien seikkojen? kysyi Wilhelm.

Niinpä kyllä, vastasi vapaaherra, ja muiden ennakkoluulojen. Emme halua niitä poiskitkeä, jottemme ehkä juurisi irti myös jaloja kasveja. Olen aina iloinen, milloin näen ihmisten oivaltavan sen rajan, minkä yläpuolelle voi ja tulee asettautua, ja minä ajattelen mielihyvällä kertomusta siitä henkevästä runoilijasta, joka erästä hoviteatteria varten valmisti eräitä kappaleita, mitkä saavuttivat hallitsijan täyden tyytyväisyyden. Minun täytyy antaa hänelle huomattava palkinto, sanoi jalomielinen ruhtinas. Otettakoon selkoa, ilahduttaako häntä jokin arvoesine, vai halveksiiko hän ottaa vastaan rahaa. Leikilliseen tapaansa runoilija vastasi toimensaaneelle hoviherralle: Kiitän vilpittömästi armollisista aikomuksista; kun keisari joka päivä ottaa meiltä rahaa, en ymmärrä, miksi minun tulisi hävetä ottaa vastaan rahaa häneltä. Vapaaherran tuskin lähdettyä huoneesta Wilhelm laski innoissaan rahat, jotka hän aavistamatta ja, kuten hän luuli, ansaitsematta oli saanut. Näytti siltä kuin kullan arvo ja merkitys, jotka opimme tuntemaan vasta myöhemmällä ikäkaudella, olisivat aavistuksellisesti ensi kertaa hänelle ilmenneet kauniisti välkkyvien rahojen siinä pyöriessä esille koreasta kukkarosta. Hän laski tilinsä ja huomasi, että hänellä, varsinkin kun Melina oli heti luvannut maksaa takaisin saamansa lainan, oli kassassa yhtä paljon, vieläpä enemmänkin kuin tuona päivänä, jolloin Philine sai häneltä houkutelluksi ensimmäisen kukkavihon. Salaisella tyydytyksellä hän ajatteli hengenlahjojaan ja hieman ylpeänä menestystä, joka häntä oli ohjannut ja seurannut. Hän tarttui nyt luottamuksella kynään kirjoittaakseen kirjeen, jonka samalla tuli vapauttaa kotiväki kaikesta huolesta ja saattaa hänen tähänastinen menettelynsä mitä parhaimpaan valoon. Hän vältti suoranaista selontekoa ja antoi vain viittaavin ja hämärin sanoin arvata, mitä hän ehkä oli matkoillaan saanut kokea. Hänen matkakassansa hyvä tila, raha-ansio, jonka hän lahjoillansa oli saanut, isoisten suosio, naisten rakkaus, tutustuminen laajoihin piireihin, hänen ruumiillisten ja henkisten taipumustensa kehittyminen, tulevaisuuden toiveet muodostivat ihmeellisen utukuvan, jota kummallisempaa ei edes kangastus olisi voinut aikaansaada.

Tässä onnellisessa innostuksessaan hän kirjeen suljettuaan syventyi pitkään yksinpuheluun, jossa hän kävi läpi kirjeensä sisällyksen ja loi silmiensä eteen toimeliaan ja tärkeäarvoisen tulevaisuuden. Tapaamiensa jalojen soturien esimerkki oli häntä innostanut, Shakespearen runous oli hänelle avannut uuden maailman, ja kauniin kreivittären huulilta hän oli itseensä imenyt sanoin kuvaamattoman hehkun. Tämä kaikki ei voinut, ei saanut jäädä vaille tehoaan.

Tallimestari astui sisään kysyen, olivatko he jo saaneet tavaransa pakatuiksi. Melinaa lukuunottamatta ei kukaan valitettavasti ollut sitä ajatellut. Nyt oli kiireesti lähdettävä matkaan. Kreivi oli luvannut koko seurueelle kyydin muutaman päivänmatkan päähän. Hevoset olivat jo valmiina, eikä niitä voitu kauaksi aikaa luovuttaa. Wilhelm tiedusteli matka-arkkuaan; rouva Melina oli ottanut sen käytettäväkseen. Ystävämme vaati rahojansa; herra Melina oli ne sälyttänyt suurella huolella alimmaksi matka-arkkuun. Philine sanoi: Minulla on omassani vielä tilaa, otti Wilhelmin vaatteet ja käski Mignonin tuoda muut tavarat perästä. Wilhelmin oli, joskin vastoin tahtoaan, tähän mukauduttava.

Matkatavaroita sälytettäessä ja valmistuksia tehtäessä Melina lausui: En pidä siitä, että me matkustamme kuin mitkäkin nuorallatanssijat ja markkinahuijarit. Toivoisin, että Mignon pukisi päällensä naisenvaatteet ja että harpunsoittaja kaikessa kiireessä leikkauttaisi partansa. Mignon painautui kiinni Wilhelmiin sanoen kiihkeästi: Olen poika, en tahdo olla tyttö! Vanhus oli vaiti. Philine käytti tilaisuutta lausuakseen korkean suosijansa, kreivin, omituisuuksista hullunkurisia huomautuksia. Jos harpunsoittaja leikkaa partansa, tokaisi Philine, ommelkoon hän sen heti nauhaan kiinni ja säilyttäköön sen visusti, jotta hän sen voi heti ottaa jälleen esille, niin pian kuin hän jossakin maailman kolkassa tapaa herra kreivin, sillä tämä parta se vain on hänelle tuottanut tuon korkean herran armollisen suosion.

Philine pantiin tiukalle siitä, mitä hän oli lausunut, ja häneltä vaadittiin selitystä näihin merkillisiin sanoihin. Hän antoi silloin tietää seuraavaa: Kreivillä on se luulo, että illusioni paljoa paremmin säilyy, jos näyttelijä jokapäiväisessäkin elämässään edelleen näyttelee osaansa ja säilyttää naamionsa. Siitä syystä hän oli pedantille niin suopea ja hänen mielestään oli paikallaan, että harpunsoittaja piti tekopartaansa ei ainoastansa iltaisin näyttämöllä vaan myös alituisesti päivisin, ja hän oli erittäin mielissään siitä, että naamioitus näytti niin luonnolliselta.

Toisten tehdessä pilaa tästä harhakäsityksestä ja kreivin omituisista mielipiteistä vei harpunsoittaja Wilhelmin syrjemmälle, sanoi hänelle jäähyväiset ja pyysi kyyneleet silmissä, että hän saisi heti lähteä. Wilhelm koetti häntä lohdutella vakuuttaen puolustavansa häntä kaikkia vastaan, niin ettei kukaan saisi häneltä suortuvaakaan taivuttaa, saatikka vastoin hänen tahtoaan poikkileikata.

Vanhus oli erittäin liikutettu, ja hänen silmissään hehkui kummallinen tuli. Tämä ei ole se syy, joka minut pakottaa lähtemään. Jo kauan olen hiljaisuudessa moittinut itseäni, että olen viipynyt luonanne. Minun ei tulisi mihinkään pysähtyä, sillä onnettomuus saavuttaa minut ja vahingoittaa niitä, jotka minuun liittyvät. Teidän on syytä pelätä mitä pahinta, jollette päästä minua menemään, mutta älkää minulta kyselkö; en kuulu itselleni, en voi jäädä.

Kenelle kuulut? Kenellä voi olla sellainen valta ylitsesi?

Herrani, antakaa minun säilyttää hirvittävä salaisuuteni ja päästäkää minut vapaaksi! Kosto, joka minua ajaa takaa, ei ole maallisen tuomarin vallassa. Olen säälimättömän kohtalon vallassa; en voi, en saa jäädä!

Siinä tilassa, jossa sinut nyt näen, en totisesti päästä sinua.

On katalaa teitä kohtaan, hyväntekijäni, jos epäröin. Olen turvassa luonanne, mutta te olette vaarassa. Te ette tiedä, ketä luonanne hellitte. Olen syyllinen, mutta onnettomampi kuin syyllinen. Minun läsnäoloni karkoittaa onnen, ja hyvä teko käy voimattomaksi siellä, minne saavun. Pakoilla ja harhailla minun tulisi, ettei minua saavuttaisi onneton kohtaloni, joka minua ajaa takaa hitaasti ja verkalleen ja ainoastansa silloin näyttäytyy, kun aion laskea pääni alas levähtääkseni. Suurempaa kiitollisuutta en voi osoittaa kuin lähtemällä luotanne.

Kummallinen ihminen! Sinä voit yhtä vähän riistää minulta luottamukseni sinuun kuin toivon nähdä sinut onnellisena. En aio tunkeutua taikauskosi salaisuuksiin; mutta jos elät ihmeellisten syysuhteiden ja enteiden aavistuksessa, niin sanon lohdutukseksesi ja rohkaistakseni sinua: liity minun onneni hoiviin ja saamme nähdä, kumpiko kohtalotar, sinunko musta vai minunko valkea, on voimakkaampi!

Wilhelm käytti tätä tilaisuutta sanoakseen hänelle vielä lohdutuksensanoja, sillä hän oli jo jonkun aikaa luullut huomanneensa kummallisen seuralaisensa henkilöksi, joka joko sattuman kautta tai kohtalon määräyksestä oli saanut kannettavakseen suuren syyllisyyden ja laahasi sen muistoa aina mukanaan. Vielä muutama päivä sitten Wilhelm oli kuunnellut hänen lauluansa ja tarkoin pannut merkille seuraavat säkeet:

    Ja ääret aamun räikkähän
    kuin lieskameri hälle hohtaa,
    ja kuva kaiken kauniin maailman
    luhistuin rikollista päätä kohtaa.

Sanoipa vanhus mitä tahansa, Wilhelmillä oli aina vahvemmat vastaväitteet puolellaan, hän osasi kaiken kääntää parhain päin, osasi puhua niin oikeamielisesti, sydämellisesti ja lohduttavasti, että vanhuskin näytti jälleen elpyvän ja luopuvan päähänpistoistaan.

TOINEN LUKU.

Melinalla oli toiveita saada seurueineen esiintyä eräässä pienessä, mutta hyvin varakkaassa kaupungissa. He olivat jo saapuneet siihen paikkaan, jonne kreivin hevoset heidät olivat kuljettaneet, ja ryhtyivät tiedustelemaan toisia vaunuja ja hevosia, joilla pääsisivät edelleen. Melina oli ottanut huolekseen kuljetushommat ja osoittautui muutoin tapansa mukaan erittäin kitsaaksi. Wilhelmillä sitävastoin oli taskussaan kreivittären hohtavat dukaatit, joita hän katsoi olevansa täysin oikeutettu käyttämään ilonpitoon, unohtaen merkinneensä ne siihen komeaan tilinpäätökseen, jonka hän omaisilleen oli lähettänyt.

Hänen ystävänsä Shakespeare, jonka hän suurella ilolla myös tunnusti kummikseen ja sitä kernaammin nyt kantoi Wilhelmin nimeä, oli hänet tutustuttanut prinssiin, joka jonkun aikaa oleskelee alhaisessa, jopa suorastaan huonossa seurassa ja jalosta luonteestaan huolimatta nauttii aistillisten seikkailijain raakuuksista, hävyttömyyksistä ja typeryyksistä. Hänelle oli mitä tervetullein tällainen ihanne, johon hän voi verrata nykyistä asemaansa, ja itsepetos, johon hän tunsi melkein vastustamatonta halua, oli hänelle täten äärettömän paljon helpompaa.

Hän alkoi nyt ajatella pukuaan. Hän huomasi, että liivi, jonka päälle hätätilassa voi heittää lyhyen levätin, oli matkailijalle erittäin sopiva pukine. Pitkät neulotut housut ja pari paulakenkiä olivat hänen mielestään oikea jalankulkijan vaatetus. Sitten hän hankki itselleen kauniin silkkivyöhikön, jonka hän ensin kietoi ympärilleen muka sillä tekosyyllä, että se pitäisi uumenet lämpiminä. Sitävastoin hän vapautti kaulansa sidenauhan kahleista ja antoi kiinnittää paitaansa muutamia palttinaviilekkeitä, jotka kuitenkin sattuivat tulemaan liian leveät ja muistuttivat aivan vanhanaikaista kaulusta. Kaunis silkkinen kaulaliina, tuo Marianelta pelastettu muisto, oli vain kevyesti solmittuna palttinaröyhelön alla. Kirjavalla nauhalla ja isolla sulalla koristettu pyöreä hattu teki naamioituksen täydelliseksi.

Naiset vakuuttivat, että tämä puku sopi hänelle erinomaisen hyvin. Philine oli siihen aivan hurmaantunut ja pyysi saada hänen hiuksensa, jotka hän ihannettaan paremmin matkiakseen oli armotta leikkauttanut poikki. Philinen liehakoiminen sattui kohdalleen, ja ystävämme, joka anteliaisuudellaan oli saavuttanut oikeuden kohdella toisia prinssi Harryn tavoin, oli itse pian täydestä halusta neuvomassa ja edistämässä iloisia kujeita. Miekkailtiin, tanssittiin, keksittiin kaikenlaisia leikkejä ja täydellä riemulla nautittiin runsain mitoin sitä viinintapaista, jota oli satuttu saamaan, ja Philine vaani tässä hummauksessa sitä irstailevaa sankaria, josta ystävämme hyvä suojelushenki pitäköön huolen.

Erikoisesti suosittu huvitus, jolla seurue vietti aikaansa, oli kulloinkin tilapäisesti sommiteltu leikki, jossa he matkivat tähänastisia suosijoitaan ja hyväntekijöitään ja tekivät heistä pilaa. Muutamat heistä olivat visusti panneet merkille ylhäisten henkilöiden ulkonaisen esiintymisen omituisuudet, ja näiden jäljitteleminen herätti seurueessa mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja kun Philine kokemustensa salaisesta arkistosta toi esille eräitä rakkaudentunnustuksia, joita hänelle oli tehty, oltiin pakahtua naurusta ja vahingonilosta. Wilhelm moitti heidän kiittämättömyyttään. Mutta hänelle vastattiin, että he sen, mitä linnassa olivat saaneet, olivat työllään riittävästi ansainneet ja ettei heitä, jotka omasta mielestään olivat oivallista väkeä, oltu kohdeltu ansion mukaan. Valitettiin, kuinka vähän heille oli osoitettu kunnioitusta, kuinka heitä oli halveksittu. Pilkanteko, leikinlasku ja matkiminen alkoi jälleen, ja sävy kävi yhä katkerammaksi ja kohtuuttomammaksi. Toivoisin, sanoi Wilhelm, ettei teidän lauseistanne kuultaisi läpi kateus eikä itserakkaus ja että katselisitte noita henkilöitä oikealta näkökannalta. On omituinen seikka, että syntymänsä nojalla tulee asetetuksi ylhäiselle paikalle inhimilliseen yhteiskuntaan. Kenelle perityt rikkaudet ovat antaneet täydelleen huolettoman toimeentulon, ken, jos niin saan sanoa, nuoruudesta pitäen on nähnyt runsaasti ympärillään kaikkea, mitä ihmisoloon kuuluu, hän tottuu pitämään näitä etuja ensimmäisenä ja suurimpana asiana eikä hän oivalla luonnon runsailla lahjoilla varustaman ihmisen arvoa. Ylhäisten käyttäytyminen alhaisempia ja myöskin toisiansa kohtaan on ulkonaisten etujen mukaan sovitettu; he sallivat kunkin loistaa arvonimellään ja -asteellaan, puvuillaan ja ajopeleillään, mutta ei vain ansioillaan.

Nämä sanat herättivät seurueessa rajatonta mieltymystä. Pidettiin inhoittavana, että ansiokkaan miehen aina täytyi olla alakynnessä ja että ylhäisessä maailmassa luonnollinen ja avomielinen seurustelu oli aivan outo. Tästä viimeksimainitusta seikasta heille riitti puheenaihetta loppumattomiin.

Älkää heitä siitä moittiko, huudahti Wilhelm, vaan pikemmin surkutelkaa! Sillä siitä onnesta, jota me pidämme korkeimpana ja joka virtaa ihmisluonnon sisäisistä aarteista, heillä harvoin on selvää tuntoa. Vain meidän köyhien, jotka omistamme vähän tai emme mitään, on suotu runsain määrin nauttia ystävyyden onnea. Me emme voi rakkaitamme armonosoituksilla korottaa, emme suosiollamme heitä edesauttaa emmekä lahjoilla onnellistuttaa. Meillä ei ole muuta kuin oma itsemme. Tämä koko oma itsemme meidän on annettava ja, jos mieli sillä olla jotakin arvoa, tämä aarre taattava toisillemme ikiomaksi. Mikä nautinto, mikä onni antajalle ja vastaanottajalle! Kuinka autuaalliseen tilaan saattaakaan meidät uskollisuus! Se antaa lyhyen tuokion kestävälle ihmiselämälle taivaallisen varmuuden; se on rikkautemme peruspääoma.

Mignon oli Wilhelmin puhuessa hiipinyt hänen luokseen ja kietoen hennot käsivartensa hänen ympärilleen seisoi siinä pää painettuna hänen rintaansa vasten. Wilhelm laski kätensä lapsen pään päälle ja jatkoi: Kuinka helppoa onkaan isoisen voittaa ihmisten mielet! Kuinka helposti valloittaakaan hän heidän sydämensä! Ystävällinen, sovitteleva, edes jonkin verran inhimillinen kohtelu tekee ihmeitä, ja kuinka paljon onkaan hänellä keinoja pitää ominaan kerran valloittamansa sydämet. Meikäläisten kesken tämä kaikki on harvinaisempaa ja vaikeampaa, ja kuinka luonnollista onkaan, että me sitä, mitä ansaitsemme ja aikaansaamme, pidämme suuremmassa arvossa. Kuinka liikuttavia esimerkkejä onkaan palvelijoista, jotka ovat uhrautuneet isäntiensä edestä. Kuinka kauniisti onkaan Shakespeare heitä kuvannut! Uskollisuus on tässä tapauksessa jalon sielun pyrkimys päästä jalon sielun, itseänsä suuremman kaltaiseksi. Pysyvällä uskollisuudella ja rakkaudella palvelija tulee herransa kaltaiseksi, joka muutoin on oikeutettu pitämään häntä vain palkattuna orjanaan. Niin, nämä hyveet ovat vain alhaista säätyä varten; hän ei voi tulla niitä ilman toimeen ja ne sopivat hänelle hyvin. Ken voi ostaa itsensä vapaaksi, joutuu helposti kiusaukseen olla osoittamatta edes kiitollisuuttakaan. Niin, tässä mielessä uskon voivani väittää, että isoisella voi kyllä olla ystäviä, mutta ettei hän voi olla ystävä. Mignon painautui yhä lujemmin häntä vastaan. Aivan niin, vastasi eräs joukosta, emme tarvitse heidän ystävyyttään emmekä ole sitä koskaan pyytäneet. Heiltä odottaisi vain, että he paremmin ymmärtävät taiteita, joita he kuitenkin tahtovat suojella. Kun me parhaimmin näyttelemme, ei meitä kukaan kuunnellut; kaikki oli pelkkää puolueellisuutta. Se, jolle oltiin suosiollisia, miellytti, ja sille ei oltu suosiollisia, joka sitä olisi ansainnut. Kuinka usein se, mikä oli typerää ja tyhjänpäiväistä, saikaan osakseen huomiota ja suosionosoituksia.

Jos jätän huomioonottamatta, sanoi Wilhelm, vahingonilon ja ivan osuuden, niin mielestäni käy taiteessa niinkuin rakkaudessa. Kuinka voi maailmanmies elämän humussa ylläpitää sitä sisäistä elämää, jota taiteilijan täytyy elää, jos hänen mieli luoda jotakin täydellistä, ja joka ei saa sillekään olla vieras, joka tahtoo sen verran tajuta taideluomaa, kuin taiteilijan kannalta on suotavaa ja toivottavaa.

Uskokaa minua, ystäväni, lahjoista on sanottava samaa kuin hyveestä: sitä on rakastettava sen oman itsensä vuoksi, tai siitä kokonaan luovuttava. Ja niille ei kummallekaan anneta tunnustusta ja palkkaa muutoin kuin milloin niitä voi salassa harjoittaa kuin jotakin vaarallista salaoppia.

Ennenkuin joku taiteen tuntija sattuu meikäläisen keksimään, voi kuolla nälkään, huudahti joku nurkasta.

Eipä niinkään ensi hädässä, vastasi Wilhelm. Olen huomannut, että niin kauan kuin ihminen elää ja liikkuu, hän aina löytää elatuksensa, joskaan se ei ole mahdollisimman runsas. Ja mitä valittamisen syytä teillä on? Eikö meitä ole, juuri kun olomme näytti tukalimmalta, hyvin hoidettu ja kestitty? Ja nyt, kun meiltä ei vielä mitään puutu, olemmeko ryhtyneet panemaan tikkua ristiin harjoitellaksemme ja pyrkiäksemme edes hieman kehittymään? Me puuhailemme asiaankuulumattomissa ja kuten koululapset lykkäämme luotamme kaiken, mikä vain voisi muistuttaa meitä meidän osiemme lukemisesta.

Todellakin, sanoi Philine, se on anteeksiantamatonta! Valitkaamme näytelmäkappale ja ryhtykäämme sitä heti esittämään. Kunkin on pantava parastansa, kuin hän olisi suuren kuulijakunnan edessä.

Ei siekailtu kauan; kappale määrättiin. Se oli yksi niistä, jotka niihin aikoihin Saksassa herättivät suurta suosiota ja nyt ovat näyttämöltä kadonneet. Toiset viheltelivät jotakin sinfoniaa, kukin koetti kaikessa kiireessä palauttaa muistiinsa oman osansa, aloitettiin ja kappale näyteltiin mitä huolellisimmin alusta loppuun ja todellakin odottamattoman hyvin. He taputtivat käsiään toinen toiselleen; oli harvoin suoriuduttu niin hyvin.

Kun harjoitus oli lopussa, olivat he erittäin iloissaan sekä hyvin käytetystä ajasta että sen vuoksi, että kullakin oli erikoisesti syytä olla tyytyväinen itseensä. Wilhelm lauloi heidän ylistystään, ja seurustelu oli hilpeää ja iloista.

Te saisitte nähdä, huudahti ystävämme, kuinka pitkälle varmasti pääsisimme, jos me tällä tavoin jatkaisimme harjoituksiamme ja jollemme velvollisuuden vuoksi ja ammattimaisesti pysähdy vain koneelliseen ulkoaoppimiseen, harjoitteluun ja näyttelemiseen. Kuinka ansaitsevatkaan säveltaiteilijat suuremman kiitoksen, kuinka suuri onkaan heidän nautintonsa, kuinka säntillisiä he ovatkaan, kun he yhdessä pitävät harjoituksiaan! Kuinka suurella huolella he virittävätkään soittimiaan, kuinka tarkoin he noudattavatkaan tahtia, kuinka herkästi he osaavatkaan ilmaista sävelen eri voimasuhteet! Ei kenellekään pälkähdä päähän toisen esittäessä soolokohtaa hankkia itselleen kunniaa voimakasäänisellä säestyksellä. Jokainen koettaa soitossaan noudattaa säveltäjän henkeä ja tarkoitusta, ja jokainen hyvin ilmehtiä sen paljon tai vähän, mikä hänelle on suoritettavaksi annettu. Eikö meidänkin tulisi käydä tehtäväämme käsiksi yhtä säntillisesti ja yhtä henkevästi, koskapa me harjoitamme taidetta, joka on paljoa arkaluontoisempi kuin mikä musiikin laji tahansa ja koskapa me olemme kutsutut hyvällä aistilla ja huvittavasti esittämään ihmisten tavallisimpia ja harvinaisimpia tekoja ja tunteita? Voiko mikään olla iljettävämpää kuin hutiloiminen harjoituksissa ja antautuminen oikun ja onnen varaan itse näytäntötilaisuudessa? Meidän tulisi pitää suurimpana onnenamme ja ilonamme toisiimme sopeutumista ja toistemme miellyttämistä ja vain siinä määrin antaa arvoa yleisön suosionosoituksille kuin me niin sanoakseni keskuudessamme olisimme ne itsellemme taanneet. Miksi on kapellimestari varmempi soittokunnastaan kuin teatterinjohtaja näytelmästään? Siitä syystä, että ensinmainitussa jokaisen täytyy hävetä tekemäänsä erehdystä, joka loukkaa ulkonaista korvaa; mutta harvoinpa olen nähnyt näyttelijän tunnustavan ja häpeävän anteeksiannettavia ja anteeksiantamattomia virheitä, jotka ilkeästi loukkaavat sisäistä korvaa! Soisinpa vain, että näyttämö olisi yhtä kapea kuin nuorallatanssijan köysi, ettei kukaan taitamaton uskaltaisi sille astua, sen sijaan että nyt kuka tahansa tuntee olevansa kylliksi kykenevä sillä tepastelemaan.

Seurue otti suosiollisesti vastaan tämän purkauksen, sillä kukin oli vakuutettu siitä, ettei se voinut koskea häntä, kun jokainen vielä äsken toisten rinnalla oli niin oivallisesti tehtävänsä suorittanut. Päinvastoin sovittiin siitä, että samassa mielessä kuin nyt alkaessa olisi toverillinen yhteistyö vallitseva tällä kiertuematkalla ja vastedeskin, jos koossa pysyttäisiin. Todettiin vain, että koska tämä kaikki oli hyvän tuulen ja vapaan tahdon varassa, ei siihen pitäisi minkään teatterinjohtajan saada sekaantua. Pidettiin itsestään selvänä, että hyvien ihmisten kesken tasavaltainen muoto olisi paras. Vaadittiin, että johtajan toimen tuli kulkea näyttelijältä toiselle, hänet olisi kulloinkin valittava ja hänen rinnallaan tulisi aina olla jonkinlainen pieni senaatti. He olivat tähän ajatukseen siinä määrin ihastuneet, että he tahtoivat sen heti paikalla saada toteutetuksi.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi Melina, jos te matkalla ollessamme tahdotte tehdä tuollaisen kokeen. Minä luovun johtajantoimestani mielelläni, kunnes saavumme määräpaikkaan. Hän halusi täten säästää ja vyöryttää erinäiset menot pienen tasavallan tai väliaikaisen johtajan vastattaviksi. Nyt ryhdyttiin innolla pohtimaan, kuinka uuden valtion muoto olisi parhaiten järjestettävissä.

Tästä tulee vaeltava valtakunta, sanoi Laertes; meillä ei ainakaan tule olemaan mitään rajariitoja. Käytiin heti asiaan käsiksi ja valittiin Wilhelm ensimmäiseksi johtajaksi. Senaatti asetettiin, naiset saivat puhe- ja äänivallan, lakeja ehdotettiin, hylättiin ja hyväksyttiin. Aika kului huomaamatta tässä leikissä, ja kun se vietettiin hupaisasti, luultiin myös todella saadun aikaan jotakin hyödyllistä ja tällä uudella järjestysmuodolla avatuksi uusia mahdollisuuksia kotimaiselle näyttämölle.

KOLMAS LUKU.

Nähdessään seurueen näin hyvällä tolalla Wilhelm toivoi voivansa keskustella sen kanssa kappaleiden runollisista ansioista. Ei riitä, hän sanoi heille heidän kokoonnuttuaan taas seuraavana päivänä, että näyttelijä silmäilee kappaletta noin vain pinnalta käsin, arvostelee ensimmäisen vaikutelman nojalla ja harkitsematta julistaa, mitenkä kappale häntä miellyttää tai on miellyttämättä. Tämä on kyllä sallittua katselijalle, joka tahtoo saada vaikutelmia ja huvia, mutta ei varsinaisesti arvostella. Näyttelijän sitävastoin tulee osata tehdä tiliä kappaleesta ja kiitoksensa ja moitteensa perusteista, ja kuinka tämä kävisi päinsä, jollei hän osaa tunkeutua tekijän antamaan sisällykseen ja siihen, mitä tämä on tahtonut sanoa? Olen näinä päivinä omassa itsessäni erikoisesti huomannut tuon vian, että näytelmäkappaletta arvostellaan yhden osan mukaan, että katsellaan yhtä osaa yksinään eikä kappaleen kokonaisuuteen kuuluvana, ja siksipä kertoisin teille seuraavan esimerkin, jos haluatte minua suosiollisesti kuunnella.

Te tunnette Shakespearen vertojaan vailla olevan Hamletin siitä lukuesityksestä, joka teille jo linnassa tuotti mitä suurinta nautintoa. Me päätimme näytellä tämän kappaleen ja olin, tietämättä mitä tein, ottanut itselleni prinssin osan. Luulin että sitä parhaiten tutkisin siten, että aloin ulkoa opetella voimakkaimpia kohtia, yksinpuheluja ja niitä kohtauksia, joissa sielun voimalla, hengen kohoutumisella ja innolla on vapain liikkumisala ja joissa sielunliikkeet voivat saada tunnetta uhkuvan ilmaisun.

Minä luulin myös vasta oikein tunkeutuvani osan henkeen ottamalla ikäänkuin itse omille hartioilleni syvän raskasmielisyyden taakan ja tämän painon alaisena koettamalla seurata esikuvaani noiden hänen monien mielialojensa ja erikummaisuuksiensa outojen sokkeloiden läpi. Näin minä opiskelin ulkoa osaani, ja näin minä harjoittelin uskoen vähitellen, että sankaristani ja minusta tulisi yksi ja sama henkilö.

Mutta kuta pitemmälle pääsin, sitä vaikeammaksi minulle kävi saada käsitystä kokonaisuudesta, ja minusta näytti lopuksi melkein mahdottomalta saada yleiskuvaa kappaleesta. Silloin minä yhtäjaksoisesti luin läpi kappaleen ja silloinkaan moni seikka ei valitettavasti ottanut luonnistuakseen. Milloin näyttivät luonteet, milloin sanontatapa olevan ristiriidassa, ja minusta tuntui melkein epätoivoiselta keksiä sävyä, jota noudattaen voisin esittää koko osani kaikkine poikkeuksineen ja vivahduksineen. Näissä sokkeloissa minä kauan turhaan tuskailin, kunnes vihdoin luulin aivan erikoista tietä voivani lähestyä päämäärääni.

Etsin mitä vain oli löydettävissä jälkiä Hamletin luonteesta varhaisemmalta ajalta ennen hänen isänsä kuolemaa. Panin merkille, mitä riippumatta tästä surullisesta tapahtumasta, riippumatta sitä seuranneista hirveistä asioista tämä mielenkiintoinen nuorukainen oli ollut ja mitä hänestä kenties niitä ilman olisi tullut.

Hentona ja jalosta syntyperästä lähteneenä tuo kuninkaallinen kukka kasvoi esiin majesteettisuuden välittömien vaikutteiden alaisena; hänessä kehkeytyi samalla kertaa oikeuden ja ruhtinaallisen arvon tunto, hyvän ja ylevyyden oivallus ynnä tietoisuus korkeasta syntyperästä. Hän oli ruhtinas, synnynnäinen ruhtinas, ja halusi hallita vain siksi, että hyvyys saisi kenenkään estämättä vallita. Ulkomuodoltaan miellyttävänä, luonnostaan hyveellisenä, sydämeltään lauhkeana hän oli oleva nuorison esikuva ja tuleva maailman iloksi.

Vailla mitään erikoisemmin ilmenevää intohimoa hänen rakkautensa Ofeliaan oli suloisten vaistojen esimakua; hänen innoituksensa ritarillisiin harjoituksiin ei ollut aivan synnynnäinen, päinvastoin täytyi tämän mielihalun saada virikettä ja yllykettä siitä kiitoksesta, joka tuli kolmannen henkilön osaksi. Ollen vilpitön hän vaistosi, kuka oli rehellinen, ja osasi antaa arvoa sille levolle, jota vilpitön sydän nauttii ystävän avomielisellä povella. Johonkin määrään saakka hän oli oppinut tuntemaan ja arvostamaan, mikä taiteissa ja tieteissä oli hyvää ja kaunista. Se, miltä puuttui sisällystä, oli hänelle vastenmielistä, ja kun hänen herkässä sielussaan viha pääsi kohottamaan päätään, ilmeni se vain juuri sen verran kuin on tarpeen liehakoivien ja kavalien hovilaisten halveksimiseen ja heidän pilkkana pitämiseensä. Hän oli tyyni olennoltaan, yksinkertainen esiintymisessään, ei mieltynyt joutenoloon eikä ollut varsin halukas työhön ja toimeen. Hovissakin hän näytti kuljeskelevan ympäri kuin missäkin akatemiassa. Hänessä oli enemmän mielialasta kuin sydämestä lähtevää iloisuutta, hän oli hyvä seuramies, mukautuva, vaatimaton, tunnollinen, ja hän voi antaa anteeksi ja unohtaa loukkauksen; mutta hän ei koskaan voinut liittyä siihen, joka harppasi yli oikean, hyvän ja säädyllisyyden rajojen.

Kun me jälleen yhdessä luemme tämän kappaleen, voitte arvostella, olenko oikealla tiellä. Ainakin toivon voivani kauttaaltaan tukea mielipidettäni itse tekstillä.

Kuvaus sai osakseen sulaa suosiota. Luultiin oltavan selvillä siitä, että Hamletin menettely näin olisi selitettävissä. Oltiin iloisia, että tällä tavoin päästiin käsiksi kirjailijan henkeen. Kukin päätti myös täten menetellen tutkia jotakin kappaletta ja kehitellä tekijän ajatusta.

NELJÄS LUKU.

Vain muutamaksi päiväksi seurueen oli pakko pysähtyä paikkakunnalle, ja heti tarjoutui useille sen jäsenille varsin mieluisia seikkailuja. Mutta varsinkin Laertesta koetti kiehtoa eräs nainen, jolla oli kartano lähistössä, mutta jota kohtaan sankarimme esiintyi erittäin kylmästi, vieläpä epäkohteliaasti, ja sai siitä Philineltä kuulla paljon pilkkaa. Philine käytti tilaisuutta kertoakseen Wilhelmille tuon onnettoman rakkaustarinan, jonka johdosta mies parka oli ruvennut vihaamaan koko naissukua. Kukapa häntä tahtoisi siitä moittia, Philine huudahti, että hän vihaa sukupuolta, joka häntä niin pahoin on kohdellut ja antanut hänen väkevöitynä juomana niellä kaiken sen pahan, mikä miehiä yleensä naisten taholta uhkaa? Ajatelkaapas: kahdessakymmenessäneljässä tunnissa hän oli rakastajana, ylkänä, aviomiehenä, aisankannattajana, potilaana ja leskenä. En tiedä, kuinka voisi toiselle tehdä pahempaa kiusaa.

Laertes riensi puoleksi nauraen, puoleksi suutuksissaan ulos huoneesta, ja Philine alkoi kaikkein viehkeimmällä tavallaan kertoa, kuinka Laertes kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena, kun hän juuri oli saapunut erääseen teatteriseurueeseen, oli keksinyt kauniin neljätoistavuotiaan tytön, joka oli aikeissa matkustaa pois isänsä kera, tämä kun oli riitaantunut johtajan kanssa. Laertes oli siinä tuokiossa silmittömästi rakastunut, koettanut kaikin tavoin saada isää jäämään ja lopuksi luvannut naida tyttären. Lyhyen kihlauskuhertelun jälkeen hän oli mennyt vihille, viettänyt onnellisen yön aviomiehenä, sen jälkeen hänen vaimonsa oli seuraavana aamuna, kun mies oli ollut harjoituksessa, ammattisäätynsä mukaisesti suvainnut hankkia hänelle napalangon. Mutta kun nuori aviomies liiallisessa hellyydessään oli aivan liian aikaisin rientänyt kotia, oli hän valitettavasti löytänyt vanhemman rakastajan sijallaan; mielettömässä intohimossaan hän oli julmistunut, vaatinut kaksintaisteluun rakastajan ja isän ja selvinnyt asiasta aimo haava ruumissaan. Isä ja tytär olivat vielä samana yönä matkustaneet tiehensä, ja hän oli valitettavasti kahdella tavoin haavoittuneena jäänyt asuntoonsa. Onnettomuudekseen hän oli joutunut maailman kunnottomimman välskärin käsiin ja poika poloinen oli valitettavasti mustin hampain ja vuotavin silmin päässyt tästä seikkailusta. Häntä täytyi surkutella, koska hän muutoin oli kunnollisin nuorukainen, mitä maa pinnallansa kantaa. Varsinkin minua säälittää, sanoi Philine, että tuo tyhmyri raukka nyt vihaa naisia, sillä kuinka se, joka vihaa naisia, voi elää?

Melina keskeytti hänet ilmoittamalla, että kaikki oli aivan valmiina matkan jatkamiseen ja että he voivat lähteä huomenaamuna. Hän ojensi heille luettelon, jota oli noudatettava ajettaessa.

Jos joku hyvä ystävä ottaa minut syliinsä, sanoi Philine, tyydyn kyllä siihen, että saamme istua ahtaalla ja huonosti; muutoin minusta kaikki on samantekevää.

Yhdentekevää, sanoi Laertes, joka myös tuli saapuville.

Tämä on kiusallista! sanoi Wilhelm ja kiiruhti pois. Hän sai rahallaan vielä vuokratuksi yhdet varsin mukavat ajoneuvot, joista Melina ei ollut mitään maininnut. Toimitettiin uusi jako ja iloittiin parhaillaan siitä, että saatiin matkustaa mukavasti, kun saapui se arveluttava tieto, että tiellä, jota he aikoivat kulkea, oli nähty sissijoukko, jolta ei ollut mitään hyvää odotettavissa.

Paikkakunnallakin kiinnitettiin erikoista huomiota tähän tietoon, vaikkakin se oli vain epämääräinen ja hämärä huhu. Sotavoimien asemista päättäen näytti mahdottomalta, että vihollisen partiojoukko olisi päässyt hiipimään läpi rivien tai että ystävällisiä joukkoja olisi voinut jäädä näin kauas rintaman taakse. Kaikki parhaansa mukaan koettivat kuvailla, kuinka suuri vaara seuruetta vaani, ja neuvoivat heitä kulkemaan toista tietä.

Useimmat valtasi levottomuus ja pelko, ja kun uuden tasavaltaisen järjestysmuodon mukaisesti kaikki valtion jäsenet kutsuttiin koolle neuvottelemaan tästä harvinaisesta ja erikoisesta tapahtumasta, olivat he melkein yksimielisesti sillä kannalla, että tuli karttaa vaaraa ja jäädä sinne, missä oltiin, tai välttää se valitsemalla toinen tie. Wilhelmistä yksinään, jota pelko ei ollut saanut valtoihinsa, oli häpeällistä luopua pelkän huhupuheen nojalla suunnitelmasta, joka tarkan harkinnan jälkeen oli hyväksytty. Hän rohkaisi heidän mieliään, ja hänen perusteensa olivat miehekkäät ja vakuuttavat.

Eihän vielä, hän sanoi, ole olemassa muuta kuin huhu, ja kuinka paljon syntyykään sellaisia sodassa! Ymmärtävät, ihmiset sanovat, että asia on erittäin epätodennäköinen, vieläpä melkein mahdoton. Antaisimmeko näin epävarman suupuheen määrätä, mitä me teemme tässä meille tärkeässä kohdassa? Tie, jonka herra kreivi on meille viittonut ja jolle passimme on kirjoitettu, on lyhyin ja se on samalla paras tie. Se vie meidät kaupunkiin, missä te tapaatte tuttavia ja ystäviä ja voitte toivoa saavanne hyvän vastaanoton. Kiertotie vie meidät myöskin sinne, mutta kuinka huonoille teille harhaudummekaan, kuinka kauas syrjään joudummekaan! Voimmeko toivoa tänä myöhäisenä vuodenaikana jälleen selviävämme sieltä oikealle tolallemme? Ja kuinka paljon aikaa ja rahaa meiltä kuluukaan! – Hän puhui vielä paljon ja esitti asian niin monilta edullisilta puolilta, että heidän pelkonsa väheni ja heidän rohkeutensa kasvoi. Hän kertoi heille vakuuttavasti säännöllisten joukkojen kurista ja kuvasi rosvojoukot ja irtolaiset niin mitättömiksi sekä itse vaaran niin miellyttävästi ja hauskasti, että kaikkien mielet kävivät iloisiksi.

Laertes oli ensi hetkestä alkaen hänen puolellaan vakuuttaen, ettei hän aikonut horjua eikä väistyä. Murisija-vanhus sai ilmaistuksi muutamia myöntymyksen sanoja omassa äänilajissaan, Philine nauroi heille kaikille, ja kun rouva Melina, joka pitkälle kehittyneestä raskaudestaan huolimatta ei ollut kadottanut luontaista rohkeuttaan, piti ehdotusta sankarillisena, ei Melina, joka myös kyllä toivoi säästävänsä paljon kuljettaessa lyhyintä tietä, voinut vastustaa, ja ehdotukseen suostuttiin täydestä sielusta.

Kaiken varalta alettiin varustautua puolustautumaan. Ostettiin suuria metsästyspuukkoja ja ripustettiin ne kauniisti kirjailluista hihnoista olkapäiltä riippumaan. Wilhelm pisti lisäksi vielä pari pientä pistoolia vyöhönsä, Laerteella oli sitäpaitsi hyvä pyssy, ja suurella riemulla lähdettiin matkaan.

Toisena päivänä kyytimiehet, jotka hyvin tunsivat seudun, ehdottivat, että pidettäisiin päivällislomaa eräällä metsäisellä vuorikunnaalla, koska kylä oli kaukana ja hyvällä säällä mielellään kuljettiin sitä tietä.

Ilma oli kaunis, ja jokainen suostui mielellään ehdotukseen. Wilhelm kiiruhti jalkaisin yli vuoren edeltäpäin, ja vastaantulija, joka sattui näkemään hänet kaikissa tamineissaan, ei olisi voinut olla hämmästymättä. Hän riensi nopein ja tyytyväisin askelin metsää kohti, Laertes vihelteli hänen perässään. Vain naiset istuivat vaunuissa. Mignonkin juoksi mukana, ylpeänä metsästyspuukosta, jota ei oltu hennottu häneltä kieltää, kun seurue varustautui aseilla. Hattunsa ympäri hän oli kietonut helminauhan, joka Wilhelmillä oli jäljellä Marianen muistoista. Friedrich vaaleatukalla oli Laerteen pyssy, harpunsoittaja näytti olevan erittäin rauhallisella mielellä. Hänen pitkä kauhtanansa oli kiinnitetty liepeistään vyöhön; niin oli hänen parempi kävellä. Hän nojasi kyhmyiseen sauvaan, hänen soittimensa oli jäänyt vaunuihin.

Noustuaan suurella vaivalla yli vuoren selänteen he löysivät heti mainitun paikan kauniiden pyökkien luota, jotka sitä ympäröivät ja suojasivat. Laaja, lievästi viettävä metsäniitty houkutteli pysähtymään. Esiin pulppuava lähde tarjosi mitä raikkainta virvoketta ja toisella puolen läpi rotkojen ja yli metsäharjujen näkyi kaukainen, kaunis ja mieltä ilahduttava näköala. Siellä oli kyliä ja myllyjä laaksoissa, pikku kaupunki tasangolla ja uudet, kaukana näkyvät vuoret tekivät näköalan vielä hauskemmaksi pistäen esiin vain kuin pehmoinen reunuste.

Ensiksi perille saapuneet ottivat paikan haltuunsa, asettuivat lepäämään puiden siimekseen, sytyttivät nuotion ja odottivat puuhaillen ja laulellen muuta seuruetta, joka vähitellen saapui perille, ja kaikki tervehtivät yhteen ääneen paikkaa, kaunista säätä ja sanomattoman ihanaa seutua.

VIIDES LUKU.

Jos oli usein neljän seinän sisällä nautittu yhdessä hyviä ja iloisia hetkiä, oltiin tietenkin vielä paljoa hilpeämpiä täällä, missä vapaa taivas ja seudun kauneus näytti puhdistavan kaikkien mielet. Kaikki tunsivat olevansa toisiansa lähempänä, kaikki toivoivat saavansa viettää koko elämänikänsä tällaisessa ihanassa paikassa. Kadehdittiin metsästäjiä, hiilenpolttajia ja halonhakkaajia, ihmisiä, jotka ammatti kiinnittää tällaisiin onnellisiin asuinpaikkoihin. Mutta yli kaiken ylistettiin mustalaisjoukon viehättävää elämäntapaa. Kadehdittiin näitä kummallisia kulkureita, jotka autuaallisessa toimettomuudessa saavat nauttia kaikkia luonnon tarjoamia seikkailujen suloja. Oltiin iloisia, että oltiin jonkin verran heidän kaltaisiaan.

Naiset olivat sillä välin alkaneet keittää perunoita, ottaneet esille eväsruokia ja ryhtyneet niitä ateriaksi valmistamaan. Muutama pata oli tulella, seurueen jäsenet asettuivat ryhmiin puiden ja pensaiden varjoon. Heidän oudot pukineensa ja aseet saivat aikaan, että koko seurue teki oudon vaikutuksen. Hevosia ruokittiin tuonnempana, ja jos ajoneuvot olisi viety piiloon, olisi tämä pieni joukko syrjäisestä näyttänyt hyvinkin romanttiselta.

Wilhelm tunsi mielihyvää, jollaista hän ei koskaan ollut kokenut. Hän kuvitteli tätä vaeltavaksi siirtolaisjoukkueeksi ja itseänsä sen johtajaksi. Tässä mielessä hän keskusteli seuralaistensa kanssa ja kuvitteli olevan hetken tuoman harhan niin runolliseksi kuin mahdollista. Seurueen tunteet kohosivat korkeampaan lentoon. Syötiin, juotiin ja riemuittiin. Yhä ja uudestaan vakuutettiin, ettei koskaan oltu eletty ihanampia hetkiä.

Ilo ei ollut kauan ollut ylimmillään, kun nuoremmissa heräsi toiminnanhalu. Wilhelm ja Laertes tarttuivat miekkoihinsa ja alkoivat, tällä kertaa näytelmällistä vaikutusta tavoitellen, tapansa mukaan harjoitella. He tahtoivat esittää kaksintaistelua, jossa Hamlet ja hänen vastustajansa saavat traagillisen lopun. Molemmat ystävykset olivat vakuutetut siitä, ettei tässä tärkeässä kohtauksessa, kuten näyttämöllä kyllä yleensä on tapana saisi vain kömpelösti jaella pistoja puolelta ja toiselta; he halusivat esittää mallinäytteen siitä, kuinka teatterissa olisi miteltävä miekkoja kuin miekkailutaiturit konsanaan. Heidän ympärilleen muodostui piiri; molemmat miekkailivat innolla ja taidolla, katseli jäin mielenkiinto kasvoi joka vaihdokselta.

Yht'äkkiä pamahti lähimmässä pensaassa laukaus ja heti sen perästä vielä toinen, ja seurue hajaantui kauhuissaan. Pian nähtiin aseistettujen miesten tunkeutuvan paikalle, missä hevoset lähellä sälytettyjä ajoneuvoja olivat syömässä.

Naisväki päästi huudon, sankarimme heittivät miekkansa kädestään, tarttuivat pistooleihinsa, riensivät rosvoja vastaan ja vaativat heitä kiihkein uhkauksin tilille heidän aikeistaan.

Kun heille vastattiin lyhyesti parilla musketinlaukauksella, laukaisi Wilhelm pistoolinsa erästä roistoa vastaan, joka oli kiivennyt vaunuihin ja leikkeli poikki matkatavaroiden nuoria. Luoti sattui maaliinsa ja mies syöksyi samassa silmänräpäyksessä maahan. Laertes ei myöskään ollut ampunut harhaan ja molemmat ystävykset vetivät pistimensä tupesta, samalla kuin osa rosvojoukkoa kiroten ja meluten hyökkäsi heidän kimppuunsa, laukaisi heitä kohti muutaman laukauksen ja asettui välkkyvin sapelein torjumaan heidän rohkeuttaan. Nuoret sankarimme pitivät rohkeasti puoliaan. He huusivat muille tovereilleen ja yllyttivät heitä yleiseen puolustukseen. Mutta pian Wilhelmin katse sameni eikä hän enää tajunnut mitä tapahtui. Saatuaan luodin rinnan ja vasemman olkavarren väliin ja miekaniskun, joka halkaisi hänen hattunsa ja tunkeutui melkein pääkoppaan, hän menetti tajunsa, kaatui maahan ja sai vasta myöhemmin kuulla kerrottavan hyökkäyksen onnettoman lopun.

Avatessaan jälleen silmänsä hän havaitsi olevansa mitä ihmeellisimmässä asemassa. Sen hämäryyden läpi, mikä vielä verhosi hänen silmiänsä, hän ensiksi näki edessään Philinen kasvot, jotka laskeutuivat hänen kasvojansa kohti. Hän tunsi olevansa heikko, ja kun hän teki liikkeen noustakseen ylös, huomasi hän olevansa Philinen sylissä, johon hän jälleen vaipui. Philine istui nurmikolla, piti edessään makaavan nuorukaisen päätä kevyesti itseään vasten puristettuna ja oli parhaansa mukaan valmistanut hänelle helmaansa leppoisan leposijan. Mignon oli veriset hiukset hajallaan polvillaan hänen jalkopäässään ja syleili hänen jalkojaan runsaita kyyneliä vuodattaen.

Nähdessään vaatteidensa olevan veressä Wilhelm kysyi murtuneella äänellä, missä hän oli, mitä hänelle ja muille oli tapahtunut. Philine pyysi häntä pysymään rauhallisena. Toiset olivat, hän sanoi, turvassa eikä kukaan muu kuin hän ja Laertes ollut haavoittunut. Enempää hän ei tahtonut kertoa ja pyysi häntä hartaasti pysymään paikoillaan, koska hänen haavansa olivat ainoastaan huonosti ja kiireessä sidotut. Wilhelm ojensi Mignonille kätensä ja kyseli, miksi hänen kiharansa olivat veressä, luullen lapsen myös haavoittuneen.

Rauhoittaakseen häntä Philine kertoi, että tuo hyväsydäminen olento nähtyään ystävänsä haavoittuneen oli tyrehdyttääkseen heti verenjuoksun, sen enempää ajattelematta koonnut päänsä ympärillä liehuvat hiuksensa tukkiaksensa haavat, mutta hänen oli pian täytynyt luopua turhasta yrityksestä. Sen jälkeen Wilhelm sidottiin sammalilla, Philine oli siihen antanut kaulahuivinsa.

Wilhelm huomasi, että Philine istui selkä vasten matka-arkkuansa, joka vielä näytti olevan hyvin nuoritettu ja ehyt. Hän kysyi, olivatko toisetkin yhtä onnellisesti saaneet tavaransa pelastetuiksi. Philine vastasi olkapäitään kohauttaen ja luoden silmäyksen niitylle, missä särjettyjä laatikoita, rikottuja matka-arkkuja, aukileikattuja matkalaukkuja ja joukko pieniä kapineita oli hajallaan yltympäri. Ei ainoatakaan ihmistä ollut kentällä näkyvissä, ja tämä kummallinen ryhmä oli kolmisin tässä yksinäisessä seudussa.

Wilhelm sai nyt tietää kaiken, mitä oli tapahtunut. Toiset miehistä, jotka joka tapauksessa vielä olisivat voineet ylläpitää vastarintaa, oli pian vallannut pelko ja he olivat joutuneet alakynteen. Osa heistä pakeni, osa katseli kauhuissaan onnettomuutta. Kyytimiehet, jotka hevostensa vuoksi olivat itsepintaisimmin jatkaneet puolustautumista, kaadettiin maahan ja sidottiin käsistä ja jaloista, ja lyhyessä hetkessä kaikki oli ryöstetty putipuhtaaksi ja viety pois. Levottomat matkustajat alkoivat, niin pian kuin hengenvaara oli ohi, valittaa vahingoltaan, riensivät mitä suurimmalla kiireellä läheiseen kylään, veivät lievästi haavoittuneen Laerteen kerallaan ja saivat mukaansa vain vähäisiä sirpaleita entisestä omaisuudestaan. Harpunsoittaja oli asettanut vikaantuneen soittimensa erästä puuta vasten ja rientänyt toisten mukana kylään saadakseen käsiinsä haavurin ja auttaakseen mahdollisuuden mukaan tantereelle jäänyttä hyväntekijäänsä, jota hän luuli kuolleeksi.

KUUDES LUKU.

Nuo kolme onnetonta seikkailijaamme saivat vielä edelleen jonkun aikaa olla tukalassa asemassaan; ei kukaan tullut heille avuksi. Ilta tuli, yö uhkasi. Philinen tyyneys alkoi muuttua levottomuudeksi. Mignon juoksenteli edestakaisin ja lapsen kärsimättömyys yltyi hetki hetkeltä. Vihdoin, kun heidän toiveensa toteutuivat ja he huomasivat ihmisiä olevan tulossa, valtasi heidät uusi kauhu. He kuulivat aivan selvästi, että oli tulossa hevosia samaa tietä, jota hekin olivat kulkeneet, ja he pelkäsivät, että jälleen oli saapumassa kutsumattomia vieraita tälle taistelukentälle etsimään rääpiäisiä.

Kuinka mieluinen olikaan sen sijaan heidän hämmästyksensä, kun pensastosta tuli näkyviin kimon selässä istuva nainen, jota seurasi vanhempi herra ja eräitä ritareita; ratsurenkejä, palvelijoita ja joukko husaareja tuli heidän perässään.

Philine, jota tämä ilmestys kummastutti, oli juuri huutamaisillaan pyytääkseen apua kauniilta ratsastajattarelta, kun tämä suuntasi katseensa tuohon kummalliseen ryhmään, käänsi heti hevosensa, ratsasti luo ja pysähtyi. Hän pyysi tietoja haavoittuneesta, jonka tila tuon kevytmielisen samarialaissisaren sylissä näytti häntä kovin oudostuttavan.

Onko hän miehenne? hän kysyi Philineltä. Hän on vain hyvä ystävä, tämä vastasi äänenpainolla, joka Wilhelmistä oli erittäin vastenmielinen. Wilhelm oli kiinnittänyt katseensa äskensaapuneen lempeään, ylevään, rauhalliseen ja säälivään ilmeeseen. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään jalompaa ja herttaisempaa. Avara miehenvaippa peitti hänen katseeltaan jalosyntyisen naisen vartalon; hän oli ilmeisesti lainannut sen joltakin seuralaiseltaan suojaksi illan viileyttä vastaan.

Ritarit olivat sillä välin myös saapuneet lähemmäksi. Eräät astuivat alas ratsailta, nainen teki samoin ja kyseli ihmisystävällisellä säälillä matkailijoita kohdanneen onnettomuuden yksityisseikkoja, mutta varsinkin hän pyysi saada tietoja maassa makaavan nuoren miehen haavoista. Sitten hän kääntyi nopeasti ympäri ja astui erään vanhan herran kanssa syrjään vaunujen luo, jotka verkalleen nousivat ylös vuoren rinnettä ja pysähtyivät paikalle.

Nuoren naisen hetkisen seistyä eräiden ajoneuvojen astinlaudan kohdalla ja keskusteltua saapuneiden kanssa astui vaunuista ulos lyhytkasvuinen mies, jonka ratsastajatar vei haavoittuneen sankarimme luo. Laatikosta, joka miehellä oli kädessään, ja kojeita sisältävästä nahkalaukusta hänet pian huomasi haavalääkäriksi. Hänen esiintymisensä oli pikemmin tyly kuin miellyttävä, mutta hänen kosketuksensa oli kevyt ja hänen apunsa tervetullut.

Hän tutki tarkkaan ja selitti, ettei mikään haavoista ollut vaarallinen, hän aikoi ne sitoa heti ja sitten voitaisiin sairas kuljettaa lähimpään kylään. Nuoren naisen pelko näytti yltyvän. Katsokaahan, hän sanoi, kuljettuaan joitakin kertoja edestakaisin ja tuotuaan vanhan herran jälleen sairaan luo, katsokaa, kuinka häntä on runneltu! Ja eikö hän kärsi meidän puolestamme? Wilhelm kuuli nämä sanat niitä ymmärtämättä. Nainen käveli levottomana edestakaisin. Näytti siltä, kuin hän ei voisi irroittaa katsettaan haavoittuneesta ja kuin hän pelkäisi loukkaavansa säädyllisyyttä, jos hän jäisi paikoilleen, kun potilasta alettiin riisua, mikä kävi erittäin vaivalloisesti. Lääkäri leikkasi parhaillaan vasenta hihaa auki, kun vanha herra astui paikalle ja vakavalla äänensävyllä ilmoitti nuorelle naiselle, että oli välttämätöntä jatkaa matkaa. Wilhelm oli luonut silmänsä tuntemattomaan holhoojattareensa, jonka katse hänet oli siinä määrin vallannut, että hän tuskin tunsi, mitä tapahtui.

Philine oli sillä välin noussut seisaalleen suudellakseen armollisen naisen kättä. Heidän seistessään siinä vierekkäin ystävämme ei luullut koskaan nähneensä niin suurta vastakohtaisuutta. Philine ei ollut vielä koskaan esiintynyt hänelle niin epäedullisessa valossa. Hänen ei olisi pitänyt, niin Wilhelmistä tuntui, koskaan lähestyä tuota jaloa olentoa, vielä vähemmin häneen kajota.

Vallasnainen kyseli Philineltä yhtä ja toista, mutta hiljaa. Vihdoin hän palasi vanhan herran luo, joka yhä seisoi siinä välinpitämättömänä, sanoen: Rakas setä, saanko teidän kustannuksellanne olla antelias? Hän riisui samalla päällystakin yltään, ja oli ilmeistä, että hän aikoi luovuttaa sen haavoittuneelle ja vaatteettomalle ystävällemme.

Wilhelm, jota naisen silmien parantava katse oli siihen saakka pitänyt alallaan, hämmästyi hänen vartalonsa kauneutta päällystakin soluessa alas hänen hartioiltaan. Vallasnainen astui lähemmä ja laski takin hellävaroen hänen ylleen. Wilhelm aikoi samassa avata suunsa ja änkyttää muutaman sanan kiitokseksi, mutta tuon naisen läsnäolon välitön tunto vaikutti hänen jo ennestään ärtyneisiin aisteihinsa niin eriskummaisesti, että hän yht'äkkiä oli näkevinään tuon hyvän hengettären pään säteiden ympäröimänä ja koko hänen olentonsa yli vähitellen leviävän loistavan hohteen. Samassa haavalääkäri käsitteli häntä kovakouraisemmin ryhtyessään vetämään ulos haavassa olevaa luotia. Pyhimys katosi alas makuusijalleen vaipuvan silmistä; hän meni tainnoksiin, ja kun hän jälleen virkosi, olivat ratsumiehet ja vaunut, kaunotar ja hänen seuralaisensa kadonneet.

SEITSEMÄS LUKU.

Kun ystävämme oli sidottu ja puettu, riensi haavalääkäri matkoihinsa, juuri kun harpunsoittaja saapui mukanaan eräitä talonpoikia. He valmistivat nopeasti oksista ja nitomalla yhteen varpuja paarit, asettivat haavoittuneen niille ja kuljettivat hänet ratsastavan metsästäjän johdolla, jonka herrasväki oli jättänyt jälkeensä, varovaisesti alas vuorenrinnettä. Hiljaisena ja itseensä sulkeutuneena harpunsoittaja kantoi vioittunutta soittokojettaan, ja eräät miehistä laahasivat Philinen matka-arkkua. Philine itse tuli jäljessä mytty kainalossa. Mignon hypiskeli milloin edellä, milloin sivulla pensaiden ja puiden lomitse luoden ikävöiviä katseita sairaaseen suojelijaansa.

Wilhelm loikoi kiedottuna lämpimään päällystakkiinsa rauhallisena paareilla. Sähköinen lämpö tuntui siirtyvän hienosta villakankaasta hänen ruumiiseensa; hän tunsi olonsa mitä suloisimmaksi. Takin kaunis omistajatar oli tehnyt häneen valtaavan vaikutuksen. Hän näki päällysvaipan vielä putoavan hänen hartioiltaan, hänen jalon olemuksensa seisovan edessään säteiden ympäröimänä, ja Wilhelmin sielu harhaili halki vuorten ja metsien kadonneen kaunottaren kintereillä.

Vasta yön tienoissa kulkue saapui kylään majatalon edustalle, missä muu seurue oli koolla valitellen epätoivossaan korvaamatonta vahinkoa. Talon ainoa pieni vierastupa oli täpöisen täynnä ihmisiä. Toiset venyivät oljilla, toiset olivat asettuneet penkeille, toiset painautuneet uunin taakse, ja rouva Melina odotti viereisessä kamarissa levottomana synnytystä. Pelästys oli sitä jouduttanut, ja emännän, nuoren kokemattoman naisen apuna ollessa ei ollut parasta odotettavana.

Kun tulijat pyysivät päästä sisään, nousi yleinen murina. Väitettiin, että yksinomaan Wilhelmin neuvosta, hänen erikoisella johdollaan, oli lähdetty tuolle vaaralliselle taipaleelle ja antauduttu tälle onnettomuudelle alttiiksi. Surkea lopputulos pantiin kokonaan hänen syykseen, vastustettiin ovella hänen pääsyään sisään ja vaadittiin, että hänen oli muualta hankittava itselleen majapaikka. Philineä kohdeltiin vielä häpeällisemmin; harpunsoittaja ja Mignon saivat myöskin osansa tylystä vastaanotosta.

Metsästäjä, jonka huomaan kaunis vallasnainen oli uskonut hyljätyt, ei kärsinyt kauan kuunnella riitaa; kiroten ja uhaten hän ryhtyi ojentamaan seuruetta, käski heitä vetäytymään tiukempaan ja antamaan tulijoille tilaa. Alettiin siirtyä ahtaammalle. Metsästäjä valmisti Wilhelmille tilan pöydälle, jonka hän siirsi nurkkaan. Philine antoi kantaa matka-arkkunsa sen viereen ja istuutui sen kannelle. Kukin painautui tiukempaan parhaansa mukaan, ja metsästäjä lähti ulos ottaakseen selkoa, eikö avioparille olisi saatavissa mukavampaa majapaikkaa.

Tuskin hän oli poissa, kun mielten katkeruus alkoi jälleen purkautua ilmi ja moitteensana seurasi toistaan. Kukin teki selkoa vahingoistaan ja koetti saada ne näyttämään mahdollisimman suurilta. Moitittiin uhkarohkeutta, joka oli saanut min paljon pahaa aikaan, eipä edes peitelty ystävämme haavojen toisissa herättämää vahingoniloa, pilkattiin Philineä ja oltiin kärkkäitä pitämään suorastaan rikoksena hänen menettelyään, kun hän oli pelastanut oman matka-arkkunsa. Salavihjauksista ja pistosanoista olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen, että hän ryöstön kestäessä oli koettanut saavuttaa rosvojoukon johtajan suosion ja saanut tämän kukatiesi millä konsteilla ja mielistelyillä luovuttamaan matka-arkun. Häntä oli muka kaivattu kotvan aikaa. Philine ei vastannut mitään ja vain kalisteli matka-arkkunsa isoja lukkoja antaakseen kadehtijainsa oikein tuta, että hän oli olemassa ja läsnä, ja lisätäkseen joukkueen epätoivoista mielialaa osoittamalla, kuinka onni oli häntä suosinut.

KAHDEKSAS LUKU.

Vaikka runsas verenvuoto olikin tehnyt Wilhelmin heikoksi ja armeliaan enkelin ilmestys hänet saanut lempeäksi ja säyseäksi, ei hän voinut kuitenkaan lopulta pidättää suuttumusta, jonka ankarat ja kohtuuttomat sanat hänessä herättivät, varsinkin kun tyytymättömät toverit hänen vaietessaan niitä yhä toistivat. Vihdoin hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi noustakseen istualleen ja moittiakseen heitä heidän sopimattomasta käytöksestään, jolla he häiritsivät ystäväänsä ja johtajaansa. Hän kohotti kääreisiin sidotun päänsä ja suurella vaivalla tukien itseään ja seinää vasten nojaten hän lausui seuraavaan tapaan:

Sen murheen vuoksi, jota jokainen tuntee kärsityn vahingon vuoksi, minä annan anteeksi, että olette minua loukanneet hetkellä, jolloin teidän tulisi minua surkutella, että olette minua vastaan ja sysäätte minut luotanne juuri silloin, kun ensi kerran voisin odottaa teiltä apua. Teille tekemistäni palveluksista, teille osoittamastani auliudesta olen tähän saakka tuntenut saaneeni riittävän palkan teidän kiitollisuudestanne ja ystävällisestä suhtautumisestanne minuun. Älkää vietelkö minua, älkää pakottako sydäntäni palaamaan jo menneisiin ja ajattelemaan, mitä olen puolestanne tehnyt. Tämä harkinta kävisi minulle vain kiusalliseksi. Sattuma on minut teidän pariinne ohjannut, erinäiset seikat ja salainen viehtymys ovat minua teidän luonanne pidättäneet. Minä olen ollut osallisena teidän yrityksissänne, teidän iloissanne. Minun vähäiset tietoni ovat olleet teidän käytettävinänne. Jos nyt katkeruudessanne teette minut vikapääksi onnettomuuteen, joka meitä on kohdannut, niin ette muista, että ensimmäinen ehdotus, että kulkisimme tätä tietä, oli vieraiden ihmisten tekemä, te harkitsitte sitä kaikki ja hyväksyitte sen jokainen yhtä hyvin kuin minäkin. Jos matkamme olisi sujunut onnellisesti, kehuisi jokainen itseään siitä, että hän oli keksinyt suositella tätä tietä ja että hän sen oli asettanut etusijaan. Jokainen muistelisi ilolla neuvotteluamme ja äänioikeutensa käyttämistä. Nyt te teette minut yksin vastuunalaiseksi, te väkisin tahdotte vyöryttää harteilleni syyn, jonka minä mielelläni ottaisin osalleni, jollei puhtain omatunto minua siitä vapauttaisi ja jollen voisi vedota teihin itseenne. Jos teillä on jotakin minua vastaan sanottavaa, tuokaa se oikealla tavalla esille ja minä olen osaava puolustautua. Jollette osaa mitään pätevää esittää, olkaa silloin vaiti älkääkä kiusatko minua juuri nyt, kun minä kipeästi kaipaan lepoa.

Vastauksen asemesta alkoivat tytöt taaskin itkeä ja juurta jaksain luetella, mitä olivat menettäneet. Melina oli aivan suunniltaan, sillä hän oli kadottanut enimmän ja enemmän kuin luulemmekaan. Kuin raivopäinen hän horjui ahtaassa huoneessa edestakaisin, puski päänsä seinään, kiroili ja päästeli mitä säädyttömimpiä soimauksia, ja kun emäntä samassa tuli kamarista ilmoittamaan, että hänen vaimonsa oli synnyttänyt kuolleen lapsen, syyti hän suustaan mitä kiivaimpia sisunpurkauksia ja häntä säestäen ulvoivat, huusivat ja melusivat kaikki yhteen ääneen.

Sydänjuuriaan myöten kiihtyneenä samalla sekä säälistä heidän tilaansa kohtaan että suuttumuksesta, jota heidän halpamaisuutensa hänessä herätti, Wilhelm tunsi, niin väsyksissä kuin hän ruumiillisesti olikin, koko sielunsa voiman olevan täydessä vireessä. Minun täytyy melkeinpä halveksia teitä, hän huudahti, niin surkuteltavia kuin olettekin. Ei ole sitä onnettomuutta, joka oikeuttaa viatonta ahdistamaan moitteilla. Jos minä olen ollut osallisena tässä harha-askeleessa, niin saan myös rangaistuksen omalta osaltani. Makaan tässä haavoittuneena, ja jos seurue on kärsinyt vahingon, on minun vahinkoni suurin. Se mitä puvustoa on ryöstetty, mitä näyttämökoristeita on tuhoutunut, oli minun omaisuuttani; sillä te, herra Melina, ette ole vielä minulle maksanut velkaanne, ja minä vapautan teidät täten kokonaan tästä sitoumuksestanne.

Teidän on helppo lahjoittaa, huusi Melina, mitä kukaan ei ole enää koskaan näkevä. Teidän rahanne olivat minun vaimoni matka-arkussa, ja on teidän syynne, että ne olette menettänyt. Mutta voi, jospa siinä olisikin kaikki! – Hän alkoi jälleen polkea jalkaa, sorvailla ja huutaa. Kaikki muistelivat kreivin pukuvarastosta saatuja kauniita vaatekappaleita, solkia, kelloja, rasioita, hattuja, jotka Melina kamaripalvelijalta oli onnistunut erittäin edullisesti ostamaan. Jokaiselle muistuivat silloin jälleen mieleen omat, joskin paljoa vähäarvoisemmat aarteet. Philinen matka-arkkuun suunnattiin äkäisiä katseita, annettiin Wilhelmin ymmärtää, ettei hänen todellakaan tarvinnut kauppojaan katua, että hän oli liitossa tämän kauniin naikkosen kera, ja siten pelastanut hänen hyvän onnensa avulla omatkin tavaransa.

Luuletteko, Wilhelm vihdoin huudahti, että minulla on mitään, jota sanon omakseni, niin kauan kuin te kärsitte puutetta, ja onkohan tämä ensi kerta, jolloin hädän hetkellä rehellisesti ja'an kanssanne? Matka-arkku avattakoon, ja mikä minulle kuuluu, sen tahdon yhteistä tarvetta varten luovuttaa.

Se on minun matka-arkkuni, sanoi Philine, enkä aio sitä ennen avata kuin itse suvaitsen. Ne pari riekalettanne, jotka teidän varallenne olen ottanut talteen, eivät paljoa merkitse, vaikkapa ne myisitte maailman rehellisimmille juutalaisille. Ajatelkaa itseänne, mitä teidän paranemisenne maksaa ja mitä teille voi sattua vieraassa maassa. Ette minulta, Philine, vastasi Wilhelm, riistä mitään, mikä minulle kuuluu, ja se, niin vähän kuin sitä onkin, on meidät pelastava ensi pulasta. Mutta ihminen omistaa vielä paljon sellaistakin, jolla hän voi ystäviään auttaa ja minkä ei juuri tarvitse olla kilisevää rahaa. Kaiken, mitä minussa on, olen luovuttava näille onnettomille, jotka varmasti, kun he saavat malttaa mielensä, katuvat esiintymistään tällä hetkellä. Niin, hän jatkoi, minä tunnen, että olette puutteessa, ja mikäli kykenen, olen ponnisteleva teidän hyväksenne. Antakaa minulle jälleen luottamuksenne, rauhoittukaahan nyt toki, ottakaa vastaan mitä teille lupaan! Kuka tahtoo kaikkien nimessä ottaa vastaan vakuutukseni?

Hän ojensi samalla kätensä huudahtaen: Minä lupaan, etten ennen teidän luotanne lähde, en ennen teitä jätä, kuin kukin teistä on saanut vahinkonsa kaksin- ja kolminkertaisesti korvatuksi, ennenkuin te tämän onnettoman tilan, jossa te nyt, olkoonpa kenenkä syystä tahansa, olette, kokonaan olette unohtaneet ja vaihtaneet onnellisempaan oloon. Hän piti kättänsä yhä ojennettuna, eikä kukaan halunnut siihen tarttua. Lupaan vielä kerran, hän huudahti, vaipuen jälleen pielukselleen. Kaikki olivat hiljaa, heitä hävetti, mutta he eivät tunteneet olevansa lohdutetut, ja matka-arkullaan istuen Philine särki pähkinöitä, joita hän oli löytänyt taskustaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Metsästäjä palasi muutaman miehen kera ja ryhtyi toimittamaan pois haavoitettua. Hän ilmoitti saaneensa avioparin sijoitetuksi paikkakunnan papin luo. Philinen matka-arkkua lähdettiin kuljettamaan pois, hän itse kulki perässä häveliäänä. Mignon juoksi edellä, ja kun sairas ystävämme saapui pappilaan, luovutettiin hänelle avara aviovuode, joka jo kauan oli ollut alati valmis vieras- ja kunniavuode. Täällä vasta huomattiin, että haava oli auennut ja vuotanut kovasti. Täytyi ryhtyä sitomaan uudelleen. Potilas sai kuumeen, Philine hoiti häntä uskollisesti, ja kun väsymys hänet sai valtoihinsa, astui hänen sijalleen harpunsoittaja. Mignon oli, vaikka olikin lujasti päättänyt pysyä valveilla, nukahtanut erääseen nurkkaan.

Kun Wilhelm aamulla oli hieman toipunut, sai hän metsästäjältä kuulla, että heille eilen avuksi tullut herrasväki oli äsken lähtenyt maatilaltaan päästäkseen turvaan sotaliikkeiden tieltä ja oleskellakseen rauhaan saakka levollisemmassa seudussa. Hän mainitsi vanhan herran ja hänen veljentyttärensä nimen, ilmaisi paikan, mihin he aluksi olivat matkustaneet, selitti hänelle, kuinka neiti nimenomaan oli vaatinut, että hänen oli pidettävä huolta hyljätyistä.

Haavalääkärin saapuminen keskeytti ne hartaat kiitokset, joita Wilhelm lausui metsästäjälle. Lääkäri teki tarkoin selkoa haavoista, vakuutti niiden helposti paranevan, kunhan potilas pysyisi rauhassa paikallaan ja hoitaisi itseään.

Metsästäjän ratsastettua pois Philine kertoi, että hän oli jättänyt heille kukkaron, jossa oli kaksikymmentä louisdoria, että hän oli pastorille antanut hyvityksen asunnosta ja tallettanut hänelle haavalääkärille tulevat hoitokustannukset. Häntä pidettiin Wilhelmin vaimona, ja hän aikoikin asettua Wilhelmin luo, ikäänkuin näin todella olisi asian laita, eikä sallisi hänen hankkia itselleen ketään toista hoitajaa.

Philine, sanoi Wilhelm, olen meitä kohdanneessa onnettomuudessa jo jäänyt teille paljostakin kiitollisuuden velkaan enkä halua velvoitusteni teitä kohtaan lisääntyvän. Olen levoton niin kauan kuin olette luonani, sillä en tiedä, miten voin teille palkita vaivannäkönne. Antakaa minulle tavarani, jotka olette arkussanne pelastanut, liittykää muuhun seurueeseen, etsikää itsellenne toinen majapaikka, ottakaa vastaan kiitokseni ja kultakelloni vähäisenä tunnustuksena. Mutta jättäkää minut. Teidän läsnäolonne tekee minut levottomammaksi kuin luulettekaan.

Hän nauroi Wilhelmille vasten kasvoja, kun tämä oli lopettanut puheensa. Olet hupakko, hän sanoi, etkä koskaan tule viisaaksi. Tiedän paremmin mikä sinulle on parhaaksi. Minä jään, en aio liikahtaa paikaltani. Miesten kiitollisuuteen en ole koskaan perustanut, niinpä siis en sinunkaan. Ja jos sinua rakastan, mitä se sinua liikuttaa.

Hän jäi ja oli pian kiemaillut papin ja hänen perheensä suosioon, ollen aina hupaisa, valmis aina lahjoittamaan kullekin jotakin ja puhumaan kullekin mieliksi, mutta tehden kuitenkin aina mitä tahtoi. Wilhelmin vointi ei ollut huono, haavuri, oppimaton mutta varsin taitava mies, antoi luonnon hoitaa itsensä, ja niin oli potilas pian parantumaan päin. Hän halusi hartaasti toipuvansa ennalleen, voidakseen innolla ryhtyä toteuttamaan suunnitelmiaan ja aikeitaan.

Lakkaamatta hän palautti mieleensä tuon tapahtuman, joka oli jättänyt hänen sieluunsa häviämättömän jäljen. Hän näki kauniin ratsastajattaren tulevan hevosellaan pensastosta, lähestyvän häntä, astuvan alas ratsailta, kulkevan edestakaisin ja puuhaavan hänen hyväkseen. Hän näki verhoavan vaipan putoavan hänen harteiltaan, hänen kasvonsa ja hänen vartalonsa häviävän ympäröivään loistokehään. Kaikki hänen nuoruudenunelmansa liittyivät tähän kuvaan. Hän luuli nyt nähneensä omin silmin jalon sankarillisen Klorindan. Hänen mieleensä juolahti jälleen sairas kuninkaanpoika, jonka vuoteen ääreen kaunis armelias prinsessa hiljaisen nöyränä astuu.

Eivätkö nuoruudenpäivinämme samoin kuin unessa, hän useinkin hiljaa itsekseen puheli, näkemämme tulevien kohtaloidemme kuvat voisi leijailla ympärillämme ja aavistuttaen ilmestyä välittömälle näkemyksellemme? Eikö kohtalon käsi jo silloin voisi sirotella niitä ituja, joista tulevaisuutemme puhkeaa esille, eikö olisi mahdollista saada esimakua niistä hedelmistä, jotka kerran toivomme saavamme poimia?

Hänen sairasvuoteensa antoi hänelle tilaisuutta tuhansin kerroin toistaa noita kuvia. Tuhansin kerroin hän palautti tuon suloisen äänen soinnun, ja kuinka hän olikaan kateellinen Philinelle, joka oli suudellut tuota avuliasta kättä. Usein tuo tapahtuma ilmeni hänelle kuin unena, ja hän olisi pitänyt sitä satuna, jollei hänelle olisi siitä jäänyt tuo viitta, joka antoi hänelle varmuuden, että ilmestys kuului todellisuuden maailmaan.

Tämä vaatekappale sai häneltä osakseen mitä suurinta huolenpitoa, johon liittyi harras halu pukea se päällensä. Niin pian kuin hän nousi vuoteesta, heitti hän sen ylleen ja oli koko päivän peloissaan, että se tahraantuisi tai muutoin vahingoittuisi.

KYMMENES LUKU.

Laertes kävi ystäväänsä katsomassa. Hän ei ollut läsnä tuossa kiihkoisassa kohtauksessa majatalossa, sillä hän makasi eräässä ullakkokamarissa. Hän oli jo aivan rauhoittunut vahingon jälkeen ja lohdutti itseään tavallisella sananparrellaan: mitäpä tuosta? Hän kertoi useita naurettavia piirteitä seurueesta, varsinkin hän morkkasi rouva Melinaa: tämä itki tyttärensä kuolemaa vain siitä syystä, ettei hänelle suotu sitä suursaksalaista iloa, että hän olisi saanut kastattaa hänet Mechthildeksi. Mitä hänen mieheensä tuli, kävi nyt ilmi, että hän oli ollut hyvissä rahoissa eikä suinkaan ollut sen lainan tarpeessa, minkä hän oli Wilhelmiltä houkutellut. Melina aikoi nyt matkustaa seuraavalla postivaunuvuorolla ja pyytää Wilhelmiltä suosituskirjettä tämän ystävälle, teatterinjohtaja Serlolle, jonka seurueeseen hän toivoi pääsevänsä, kun hänen oma yrityksensä oli tehnyt haaksirikon.

Mignon oli ollut eräitä päiviä erittäin hiljainen, ja kun häntä ahdistettiin, tunnusti hän vihdoin, että hänen oikea käsivartensa oli nyrjähtänyt. Siitä saat syyttää rohkeuttasi, sanoi Philine ja kertoi, kuinka lapsi taistelussa oli vetänyt metsästyspuukkonsa ja nähtyänsä ystävänsä olevan vaarassa reippaasti käynyt rosvojen kimppuun. Lopuksi häntä oli tartuttu käsivarteen ja hänet heitetty syrjään. Häntä toruttiin siitä, ettei hän ennen ollut ilmaissut vammaansa, mutta samalla huomattiin kyllä, että hän oli vieronut haavalääkäriä, joka häntä tähän saakka oli pitänyt poikana. Koetettiin saada vamma parannetuksi, ja hänen täytyi kantaa käsivarttaan siteessä. Tästä hän jälleen närkästyi, kun hänen täytyi uskoa Philinen huomaan suurin osa ystävänsä hoidosta ja yövalvonnasta, ja tuo viehkeä naikkonen osoittautui vain yhä toimeliaammaksi ja huomaavaisemmaksi. Eräänä aamuna Wilhelm herätessään huomasi olevansa omituisen lähellä Philineä. Wilhelm oli avarassa vuoteessaan levottomasti nukkuessaan kokonaan luisunut takalaidalle. Philine makasi pitkällään poikkipuolin yli vuoteen etuosan. Hän oli varmaankin vuoteella istuessaan ja lukiessaan nukahtanut. Kirja oli pudonnut hänen käsistään, hän oli vaipunut taaksepäin ja lähelle Wilhelmin rintaa, jonka yli hänen hajallaan oleva vaalea tukkansa oli hulmahtanut. Unen aikaansaama epäjärjestys kohotti enemmän kuin taito ja tahallinen tarkoitus hänen viehättävyyttään. Lapsen hymyilevä rauhallisuus leijaili hänen kasvoillaan. Wilhelm katseli häntä hetkisen ja tuntui moittivan itseään siitä mielihyvästä, millä hän Philineä katseli, emmekä tiedä, siunasiko hän vai moittiko omaa tilaansa, joka teki levollisuuden ja itsehillinnän hänen velvollisuudekseen. Hän oli jonkun tuokion tarkkaavasta katsellut nukkuvaa naista, kun tämä alkoi liikkua. Wilhelm sulki hiljaa silmänsä; hän ei kuitenkaan voinut olla vilkuilematta Philineen, kun tämä jälleen korjasi hiuksensa ja pukunsa kuntoon ja meni ulos aamiaista tiedustelemaan.

Vähitellen olivat kaikki näyttelijät pyrkineet Wilhelmin puheille, vaatineet suosituskirjeitä ja matkarahaa, mikä röyhkeämmin mikä siivommin, mutta aina epäkohteliaasti, ja aina saaneet vastoin Philinen tahtoa. Turhaan hän selitti Wilhelmille, että metsästäjä oli jättänyt näille kaikille melkoisen summan kullekin, joten ystäväämme vain pidettiin narrina. He joutuivat tästä kiivaaseen riitaan, ja Wilhelm vaati nyt kerta kaikkiaan, että Philinenkin tuli liittyä muuhun seurueeseen ja etsiä onneaan Serlon tykönä.

Vain hetkeksi Philine kadotti tyyneytensä, malttoi pian mielensä ja huudahti: Jospa minulla vain jälleen olisi vaaleatukkaiseni, en välittäisi ainoastakaan teistä. Hän tarkoitti Friedrichiä, joka oli taistelupaikalla kadonnut eikä ollut sen jälkeen näyttäytynyt.

Seuraavana aamuna Mignon toi Wilhelmin vuoteelle sen tiedon, että Philine yöllä oli matkustanut; viereiseen huoneeseen hän oli huolellisesti koonnut yhteen kaiken, mikä kuului ystävällemme. Wilhelm tunsi häntä kaipaavansa; hän oli kadottanut uskollisen hoitajan ja iloisen seuralaisen; hän oli jo tottumaton olemaan yksinään. Mutta Mignon täytti pian jälleen tuon aukon.

Siitä pitäen, kuin tuo kevytkenkäinen kaunotar oli ottanut lempeään hoivaansa haavoittuneen ystävämme, oli Mignon vähitellen vetäytynyt syrjään ja pysytellyt hiljaa omissa mietteissään. Mutta kun hän nyt jälleen näki kentän vapaaksi, astui hän esille tarjoten huolenpitoaan ja rakkauttaan, oli innokas Wilhelmiä palvelemaan ja hilpeä seurustelutoveri.

YHDESTOISTA LUKU.

Parantuminen edistyi nopein askelin. Wilhelm toivoi jo muutaman päivän kuluttua voivansa jatkaa matkaansa. Hän ei aikonut pitkittää suunnitelmatonta harhailevaa elämää, vaan tarkoituksenmukaiset askeleet tulisivat tästälähin määräämään hänen matkansa kulun. Ensiksi hän aikoi etsiä tuon avuliaan herrasväen osoittaakseen sille kiitollisuuttaan ja sitten rientää ystävänsä teatterinjohtajan luo pitääkseen parhaansa mukaan huolta onnettomuuteen joutuneesta seurueesta sekä samalla käydä niiden kauppatuttavien luona, joiden osoitteet hän oli lähtiessään saanut, suorittaakseen saamansa liiketehtävät. Hän toivoi, että onni olisi hänelle avulias kuten ennenkin ja hankkisi hänelle tilaisuuden jollakin onnenpotkauksella korvata tappionsa ja jälleen täyttää vajauksensa. Halu saada jälleen nähdä kaunis ratsastajatar kasvoi päivä päivältä. Voidakseen määrätä tien, jota hänen oli kuljettava, hän kysyi neuvoa papilta, jolla oli hyvät maantieteelliset ja tilastolliset tiedot ja joka omisti melkoisen kirja- ja karttakokoelman. Etsittiin sitä paikkaa, jonka jalosyntyinen perhe sodan ajaksi oli valinnut asunnokseen, etsittiin tietoja siitä itsestään. Mutta paikka ei ollut mainittuna missään maantieteessä eikä löydettävissä mistään kartasta, eivätkä myöskään sukukirjat tietäneet mitään sellaisesta perheestä.

Wilhelm kävi levottomaksi, ja kun hän lausui julki huolensa, ilmaisi harpunsoittaja, että hänellä oli aihetta epäillä metsästäjän syystä tai toisesta salanneen oikean nimen.

Wilhelm, joka kuitenkin uskoi olevansa kaunottaren läheisyydessä, toivoi saavansa hänestä joitakin tietoja lähettämällä vanhuksen liikkeelle. Mutta tämäkin toivo petti. Vanhuksen tiedustelut eivät voineet saattaa häntä jäljille. Noina päivinä oli tällä seudulla suoritettu useita ja tiheitä joukkojen siirtoja ja marsseja; ei kukaan ollut erikoisesti kiinnittänyt huomiota mainittuun matkustavaan seurueeseen, niin että lähetin, jottei häntä olisi pidetty juutalaisena vakoilijana, täytyi kääntyä takaisin ja tulla herransa ja ystävänsä eteen ilman öljypuunlehteä. Hän teki tarkasti selkoa siitä, miten hän oli koettanut suorittaa tehtävänsä, ja parhaansa mukaan torjui kaiken epäilyn, että hän olisi asiansa huolimattomasti suorittanut. Hän koetti myös kaikin tavoin lievittää Wilhelmin murhetta, koetti palauttaa mieleensä kaiken, minkä hän metsästäjältä oli saanut tietää, ja toi esiin kaikenlaisia arveluita, jolloin vihdoinkin ilmeni eräs seikka, jonka avulla Wilhelm voi selittää eräitä kadonneen kaunottaren arvoituksellisia sanoja.

Rosvojoukko ei näet ollut vaaninut vaeltavaa teatteriseuruetta, vaan tuota herrasväkeä, jolla se täydellä syyllä aavisti olevan rahaa ja arvoesineitä muassaan ja jonka kulkutiestä sillä oli täytynyt olla tarkat tiedot. Ei ollut tietoa siitä, olivatko teon tehneet sissijoukko, sotarosvot vai tavalliset maantierosvot. Oli ilmeistä, että ylhäisen ja rikkaan matkueen onneksi köyhät ja halvat näyttelijät olivat tulleet ensiksi paikalle ja olivat joutuneet sen kohtalon uhreiksi, joka oli valmistettu ensinmainituille. Tähän seikkaan viittasivat ne nuoren naisen sanat, jotka Wilhelm vielä aivan hyvin muisti. Joskin hän nyt voi olla iloinen ja onnellinen siitä, että kaukonäköinen kohtalotar oli määrännyt hänet uhriksi pelastaakseen täydellisen ja virheettömän kuolevaisen, oli hän sitävastoin epätoivon partaalla, kun häneltä ainakin tällä hetkellä oli hävinnyt kaikki toivo jälleen löytää ja nähdä kaunottarensa.

Hänen erikoista mielenliikutustaan lisäsi se seikka, että hän oli ollut huomaavinaan yhdennäköisyyttä kreivittären ja kauniin; tuntemattoman välillä. He olivat toistensa näköiset kuin sisaret, joista kumpaakaan ei voi sanoa nuoremmaksi eikä vanhemmaksi, sillä heitä luulee kaksoisiksi.

Herttaisen kreivittären muisto oli hänelle äärettömän suloinen. Liiankin mielellään hän palautti hänen kuvansa sielunsa silmien eteen. Mutta silloin kohosi samalla väliin kauniin ratsastajattaren hahmo, toinen ilmestys vaihtui toiseen hänen voimatta pysähdyttää toista tai toista.

Kuinka ihmeelliseltä hänestä tuntuikaan heidän käsialojensa yhtäläisyys! Hänellä oli visusti tallella kirjoitustaulussaan kreivittären kädellä kirjoitettu ihana runo, ja päällystakista hän oli löytänyt kirjelipun, jossa hellällä huolenpidolla tiedusteltiin jonkun sedän vointia.

Wilhelm oli varma siitä, että hänen ratsastajattarensa oli kirjoittanut tämän kirjelipun ja että se matkalla jossakin majatalossa oli lähetetty huoneesta toiseen, ja sen oli setä pistänyt taskuunsa.

Hän asetti molemmat käsikirjoitukset rinnakkain, ja jos kreivittären sirosti piirretyt kirjaimet olivat häntä suuresti miellyttäneet, huomasi hän tuon tuntemattoman samankaltaisissa, mutta vapaammissa kynänvedoissa ilmenevän sanoin kuvaamattoman joustavan sopusoinnun. Kirjelippu ei mitään sisältänyt, mutta pelkät kynänvedot tuntuivat kohottavan hänen mieltään, kuten tuonoin kaunottaren läsnäolo.

Hän joutui unelmoivan kaipuun valtaan, ja kuinka oivallisesti olikaan sopusoinnussa hänen tunteidensa kanssa se laulu, jonka Mignon ja harpunsoittaja samalla hetkellä vuorottelevana kaksinlauluna esittivät syvällä sisäisellä lämmöllä:

    Se vain, ken ikävöi,
    näin huoleen hiutuu!
    Mua tyhjyys ympäröi,
    pois riemut riutuu.
    Äärt' ilman katselen
    ma hoivaa vailla.
    Ah, armas ainoinen
    käy kaukomailla.
    Mua huimaa, povessain
    on polte aivan.
    Ken ikävöi, se vain
    tään mittaa vaivan.

KAHDESTOISTA LUKU.

Ohjaamatta ystäväämme millekään tielle rakkaan suojelushengettären vienot houkuttelut päinvastoin pitivät yllä ja lisäsivät sitä levottomuutta, jota hän aiemmin oli tuntenut. Salainen hehku hiipi hänen suonissaan, määrätyt ja epämääräiset ajatukset vaihtelivat hänen sielussaan ja herättivät äärettömän kaipuun. Milloin hän toivoi, että hänellä olisi hevonen, milloin siivet, ja kun hänestä tuntui mahdottomalta jäädä sinne, missä hän oli, ryhtyi hän miettimään, minne häntä halu oikeastaan veti.

Hänen kohtalonsa lanka oli kummallisesti sotkeutunut. Hän toivoi, että hän saisi nähdä sen outojen solmujen aukenevan tai ratkeavan. Usein hän kuullessaan hevosen kavioiden töminää tai vaunujen vierivän heitti pikaisen katseen ikkunaan toivoen, että joku tulisi häntä kysymään ja toisi hänelle, vaikkapa vain sattumalta tietoja, varmuutta ja iloa. Hän kuvitteli mielessään, että hänen ystävänsä Werner voisi saapua paikkakunnalle ja yllättää hänet, tai että Mariane ehkä ilmestyisi hänen eteensä. Joka kerta kun hän kuuli postitorven törähdyksen, ailahti hänen mielensä. Melina kenties antaisi tietoja myöhemmistä kohtaloistaan, mutta eritoten hän kuvitteli metsästäjän palaavan kutsumaan häntä jumaloidun kaunottaren luo.

Mutta valitettavasti tämä kaikki jäi vain mielikuvitukseksi ja hän oli pakotettu lopulta olemaan yksinään. Kun hän tällöin antoi menneisyyden kulkea sielunsa silmien ohi, huomasi hän erään seikan, kuta enemmän hän sitä katseli ja valaisi, käyvän yhä vastenmielisemmäksi ja sietämättömämmäksi. Tämä ikävä kohta oli hänen epäonnistunut yrityksensä esiintyä sotapäällikkönä; hän ei sitä voinut ajatella tuntematta mielen apeutta. Sillä vaikka hän tuon onnettoman päivän iltana oli seurueen edessä puhunut suunsa jokseenkin puhtaaksi, ei hän voinut itsensä edessä kieltää syyllisyyttään. Päinvastoin hän synkkinä hetkinään teki itsensä vikapääksi koko tapahtumaan.

Itserakkaus saa sekä hyveemme että vikamme näyttämään meistä paljoa suuremmilta kuin ne ovat. Hän itse oli saanut toverit luottamaan häneen, ohjannut toisten tahdon ja kokemattomuuden, ja rohkeuden johtamana hän oli asettunut etunenään; heidät yllätti vaara, jota he eivät pystyneet torjumaan. Häntä ahdistivat äänekkäät ja hiljaiset moitteet, ja kun hän tuon suuren tuhon jälkeen oli luvannut harhaanjohtamallensa seurueelle, ettei hän sitä jättäisi, ennenkuin hän koron kera olisi korvannut sille kaikki vahingot, täytyi hänen moittia itseään uudesta uhkarohkeudesta, jolla hän rohkeni omille hartioilleen sälyttää yhteisen onnettomuuden. Milloin hän moitti itseään siitä, että hän hetkellisessä kiihkossa ja jännityksessä oli tehnyt mokoman lupauksen, milloin hänestä taas tuntui, että tuo hyväntahtoinen kädenojennus, jota kukaan ei suvainnut ottaa vastaan, oli vain kevyt muodollisuus sen lupauksen rinnalla, minkä hänen sydämensä oli tehnyt. Hän mietti keinoja, miten hän voisi olla avulias ja hyödyksi onnettomuustovereilleen, ja kaikki syyt olivat sen seikan puolella, että hänen oli joudutettava matkaansa Serlon luo. Hän keräili tavaransa kokoon ja odottamatta täydellistä parantumistaan ja kuuntelematta pastorin ja haavalääkärin neuvoja hän kiiruhti Mignonin ja vanhuksen seuraamana pois päästäkseen siitä toimettomuudesta, jossa kohtalo häntä taaskin jo aivan liian kauan oli pidättänyt.

KOLMASTOISTA LUKU.

Serlo otti hänet vastaan avoimin sylin huudahtaen: Tekö siinä? Näenkö teidät jälleen? Te ette ole juuri ollenkaan muuttunut. Onko rakkautenne jaloimpaan taiteeseen aina vielä yhtä voimakas ja elävä? Niin suuri on iloni saapumisenne johdosta, etten edes tunne sitä epäilystä, minkä viimeiset kirjeenne minussa herättivät.

Wilhelm pyysi hämillään tarkempaa selitystä. Ette ole kohdellut minua kuin vanhaa ystävää; olette suhtautunut minuun kuin korkeaan herraan, jolle hyvällä omallatunnolla voi suositella käyttökelvottomia ihmisiä. Meidän kohtalomme on yleisön mielipiteestä riippuvainen, ja pelkään pahoin, että teidän herra Melinanne seurueineen meidän yleisöltämme tuskin saisi suopean vastaanoton.

Wilhelm aikoi puhua heidän puolestaan, mutta Serlo aloitti niin säälimättömän kuvauksen seurueesta, että ystävämme oli varsin tyytyväinen, kun huoneeseen astui eräs nainen, joka keskeytti puhelun ja esiteltiin ystävällemme sisar Aurelieksi. Nainen otti hänet mitä ystävällisimmin vastaan, ja hänen seuransa oli niin miellyttävä, ettei Wilhelm edes huomannut ilmeistä murheen sävyä, mikä teki hänen henkevät kasvonsa aivan erikoisen mielenkiintoisiksi.

Ensikertaa pitkästä aikaa Wilhelm tunsi jälleen olevansa olossaan oikeassa. Puheilleen hän oli tätä ennen töin tuskin löytänyt halukkaita kuulijoita, kun hänellä nyt sen sijaan oli onni keskustella taiteilijain ja asiantuntijoiden kera, jotka eivät ainoastaan häntä ymmärtäneet, vaan myös antoivat opettavaisia vastauksia hänen puheisiinsa. Kuinka nopeasti kävikään uusimpien kappaleiden luku! Kuinka suurella varmuudella osattiinkaan niitä arvioida! Kuinka taitavia oltiinkaan yleisön maun tuntemisessa ja arvostamisessa! Kuinka sukkelia toistensa neuvomisessa!

Oli luonnollista, että Wilhelmin erikoinen mieltymys Shakespeareen johti keskustelun tähän kirjailijaan. Hänellä oli mitä hartain toivo, että nämä oivalliset näytelmäkappaleet tulisivat ehdottomasti olemaan käänteentekeviä Saksassa, ja pian hän ottikin puheeksi Hamletinsa, joka häntä niin paljon oli askarruttanut.

Serlo vakuutti, että hän jo kauan sitten, jos vain olisi ollut mahdollista, olisi esittänyt tuon kappaleen ja että hän itse halusi ottaa Poloniuksen osan. Sitten hän hymyillen lisäsi: Ja Ofelian me myös kyllä löydämme, kunhan meillä vain ensin on prinssi.

Wilhelm ei huomannut, että tämä veljen pila ei näyttänyt olevan Aurelien mieleen. Päinvastoin ystävämme tapansa mukaan laajasti ja opettavaisesti ryhtyi selittämään, kuinka hän halusi Hamletia esitettävän. Hän levitti heidän eteensä ne lopputulokset, joihin olemme hänen edellä nähneet tulleen, ja koetti kaikin tavoin saada mielipiteensä hyväksytyksi, niin paljon kuin Serlo esittikin epäilyksiä hänen olettamuksiaan vastaan. No niin, sanoi teatterinjohtaja lopuksi, myönnymme kaikkeen. Mitä haluatte siitä vielä saada esille ja selittää?

Paljon ja kaiken, vastasi Wilhelm. Kuvitelkaa prinssiä – sellaisena kuin olen hänet kuvannut –, jonka isä äkkiä kuolee. Kunnian- ja vallanhimo eivät ole ne intohimot, jotka häntä elähdyttävät. Hän oli alistunut olemaan kuninkaanpoika; mutta nyt vasta hän on pakotettu kiinnittämään enemmän huomiota siihen juopaan, mikä erottaa kuninkaan alamaisista. Oikeus kruunuun ei ollut perinnöllinen, ja kuitenkin olisi hänen isänsä elonpäivien jatkuminen yhä vahvistanut hänen ainoan poikansa kuninkaanvaltaan pääsyn mahdollisuutta ja tehnyt kruununsaannin varmaksi. Sitävastoin hän nyt näkee setänsä, huolimatta näennäisistä lupauksista, kenties ainiaaksi syrjäyttäneen hänet. Hän tuntee nyt olevansa niin köyhä armosta ja tämän maailman hyvyydestä sekä olevansa outo kaikessa siinä, mitä hän nuoruudesta saakka oli voinut pitää itselleen kuuluvana. Tällöin hänen mielensä saa ensimmäisen murheellisen suunnan. Hän tuntee, ettei hän ole enempää, eipä edes niinkään paljon kuin kuka aatelismies tahansa. Hän ajattelee itseään jokaisen palvelijaksi, hän ei ole esiintymisessään ylhäinen ja alentuvainen, ei, vaan alhainen ja köyhä.

Entistä asemaansa hän katselee kuin häipynyttä unennäköä. Turhaan hänen setänsä koettaa rohkaista hänen mieltään ja saada hänet katsomaan asemaansa toiselta näkökannalta. Mitättömyyden tunto ei hänestä koskaan kaikkoa.

Toinen isku, joka häntä kohtasi, koski syvemmälle, taivutti vielä alemmaksi. Hänen äitinsä avioliitto. Hänelle, uskolliselle ja hellälle pojalle, jäi isän kuollessa vielä äiti. Hän toivoi saavansa jälkeenjääneen jalon äitinsä parissa kunnioittaa suuren vainajan sankarihahmoa. Mutta äitinsäkin hän menettää, ja se on vielä pahempaa kuin jos kuolema olisi hänet häneltä riistänyt. Se varma ja kaunis kuva, jonka jokainen hyvin kasvatettu lapsi kernaasti muodostaa vanhemmistaan, katoaa. Vainaja ei voi antaa mitään apua eikä elossa oleva mitään tukea. Äitikin on nainen, ja vajavaisuus on hänenkin osansa.

Nyt vasta hän tuntee olevansa masennettu, oikein orpo. Eikä mikään onni maailmassa voi hänelle korvata mitä hän on kadottanut. Hänelle, joka ei ollut luonteeltaan murhemielinen eikä mietiskelevä, käyvät murhe ja mietiskely raskaaksi taakaksi. Sellaisena me näemme hänen esiintyvän. En luule lisääväni kappaleeseen mitään enkä liioittelevani ainoatakaan piirrettä.

Serlo katsoi sisareensa lausuen: Olenko antanut sinulle väärän kuvan ystävästämme? Hän alkaa hyvin ja kertoo meille vielä paljon ja koettaa meitä taivutella. Wilhelm vannoi pyhästi, ettei hän aikonut taivutella vaan vakuuttaa ja pyysi vielä vain hetkiseksi kärsivällisyyttä.

Kuvailkaa oikein elävästi mielessänne tätä nuorukaista, tätä ruhtinaan poikaa, koettakaa asettua hänen asemaansa ja sitten tarkatkaa häntä, kun hän saa kuulla, että hänen isänsä haamu ilmestyy. Olkaa hänen kanssaan tuona hirveänä yönä, kun kunnianarvoisa henki itse ilmestyy hänen eteensä. Sanomaton kauhu valtaa hänet; hän puhuttelee ilmestystä, näkee sen viittaavan, seuraa sitä ja kuulee. – Mitä kauhein syytös setää vastaan kaikuu hänen korvissaan, kehoitus kostoon ja vaativana uudistettu pyyntö: muista minua!

Ja kun henki on kadonnut, kenenkä näemme seisovan edessämme? Nuoren sankarinko, joka huokuu kostoa? Syntyperäisen ruhtinaanko, joka tuntee olevansa onnellinen, kun häntä vaaditaan nousemaan kruununsa anastajaa vastaan? Ei! Hämmästys ja mielenmasennus valtaa yksinjääneen. Hän käy katkeraksi noita hymyileviä julmureita kohtaan, hän vannoo, ettei hän unohda vainajaa, ja lopettaa seuraavalla merkitsevällä huokauksella: Sijoiltaan aika mennyt on; voi että juuri minä synnyin laittamaan sit' ehjäks!

Näissä sanoissa on mielestäni Hamletin koko olemuksen avain, ja minusta on selvää, että Shakespeare on tahtonut kuvata, kuinka suuri tehtävä on sälytetty henkilölle, jolla siihen ei ole voimia. Ja tässä mielessä on kappale nähdäkseni läpikotaisin kirjoitettu. Siinä istutetaan tammipuu kallisarvoiseen astiaan, jossa olisi pitänyt saada kasvaa vain hentoja kukkia, juuret laajenevat ja astia tuhoutuu.

Kaunis, puhdas, jalo, mitä siveellisin olento, vailla sitä ruumiillista voimaa, joka tekee sankarin, murtuu kokonaan painon alla, jota hän ei jaksa kantaa eikä hartioiltansa vyöryttää; jokainen velvollisuus on hänelle pyhä, mutta tämä velvollisuus liian raskas. Häneltä vaaditaan mahdottomia, ei sellaista, mikä itsessänsä on mahdotonta, vaan sellaista, mikä hänelle on mahdotonta. Siinä hän kiemurteleikse, väänteleikse, tuntee alituista levottomuutta, astuu eteenpäin ja perääntyy, saa aina uusia muistutuksia ja aina uudestaan palauttaa mieleensä tuon saman asian sekä vihdoin kadottaa mielestään päämääränsä, voimatta kuitenkaan koskaan tulla iloiseksi.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Huoneeseen astui muutamia henkilöitä, jotka keskeyttivät heidän puhelunsa. Ne olivat soittoniekkoja, jotka tavallisesti kerran viikossa kokoontuivat Serlon luo pientä konserttia varten. Hän rakasti suuresti musiikkia väittäen, ettei näyttelijä koskaan ilman tätä rakkautta voisi saada selvää käsitystä ja tuntoa omasta taiteestaan. Aivan samoin kuin eleet suoriutuvat helpommin ja sirommin, kun niitä säestää ja ohjaa sävel, siten pitäisi näyttelijän mielessään ikäänkuin säveltää julkilausuttava osansa, niin ettei hän sitä yksitoikkoisesti ja oman yksilöllisen maneerinsa ja olemuksensa mukaisesti tuhertele, vaan käsittelee sitä asianmukaisesti vaihdellen, oikeata mittaa ja määrää noudattaen.

Aurelie näytti varsin vähän kiinnittävän huomiota siihen, mitä tapahtui. Hän päinvastoin johdatti ystävämme vihdoin erääseen sivuhuoneeseen, missä hän astuen ikkunan ääreen ja luoden katseensa tähtitaivaalle sanoi: Teiltä on vielä jäänyt yhtä ja toista kertomatta Hamletista; en tosin tahdo hätäillä ja toivon, että veljeni myös saisi olla mukana kuulemassa, mitä teillä vielä on sanottavana, mutta kertokaa kuitenkin, miten käsitätte Ofelian.

Hänestä ei ole paljon sanomista, vastasi Wilhelm, sillä vain muutamalla harvalla mestarinvedolla piirrettynä on hänen luonnekuvansa valmiina edessämme. Hänen koko olemuksensa huokuu kypsää, suloista aistillisuutta. Hänen lempensä prinssiä kohtaan, jonka rinnalle hän puolisona on oikeutettu astumaan, pulppuaa raikkaana lähteestänsä, hänen hyvä sydämensä antautuu siinä määrin kaipuunsa valtaan, että sekä isä että veli ovat peloissaan, molemmat suorastaan ja peittelemättä varoittavat häntä. Eivät sovinnaiset muodot, yhtä vähän kuin hänen poveansa verhoava hieno harso, pysty salaamaan hänen sydämensä sykintää, ne päinvastoin paljastavat, mitä siellä kaikessa hiljaisuudessa liikkuu. Hänen mielikuvituksensa on herännyt eloon, hänen hiljainen häveliäisyytensä huokuu suloista aistien heräämistä, ja jos sattuman ehtoisa jumalatar ravistaisi tuota hentoa puuta, putoaisi hedelmä siinä tuokiossa alas.

Ja kun hän nyt, sanoi Aurelie, näkee olevansa hyljätty ja ylenkatsottu, kun hänen mielisairaan rakastettunsa sielussa ylin tunne vaihtuu alhaisimmaksi ja kun tämä rakkauden suloisen maljan sijasta tarjoaa armaallensa kärsimysten katkeran pikarin –

Murtuu hänen sydämensä, huudahti Wilhelm, Ofelian koko elämän ja olennon rakennus järkkyy liitteistään, hänen isänsä kuolema tulee kaiken kukkuraksi, ja tuo kaunis rakennus sortuu kokonaan.

Wilhelm ei ollut huomannut, millä äänensävyllä Aurelie oli lausunut viimeiset sanansa. Ajatellessaan ainoastaan taideteosta, sen sisällystä ja täydellisyyttä, hän ei aavistanut, että hänen ystävättärensä oli aivan toisenlaisen tunteen vallassa ja että nämä draamalliset varjokuvat hänessä herättivät eloon omakohtaisen syvän tuskan.

Aurelie seisoi siinä yhä pää käsien varassa ja kyyneleiset silmät taivasta kohti luotuina. Lopuksi hän ei enää voinut pidättää salattua tuskaansa. Hän tarttui ystävänsä molempiin käsiin ja huudahti seisoen hämmästyneenä hänen edessään: Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi ahdistetulle sydämelle! Seurue kytkee ja kammitsoi minua. Säälimättömältä veljeltäni minun on koetettava salata itseni. Teidän läsnäolonne on nyt irroittanut kaikki siteet. Ystäväni! hän jatkoi, vasta hetki sitten olemme tutustuneet toisiimme ja nyt jo teen teidät uskotukseni. Hän voi tuskin lausua sanottavaansa ja painui Wilhelmin olkapäätä vasten. Älkää ajatelko pahaa minusta, hän sanoi nyyhkyttäen, sen vuoksi, että näin heti avaan sydämeni teille ja että näette minut näin heikkona. Olkaa ystäväni, minä ansaitsen sen. Wilhelm koetti mitä sydämellisimmin häntä lohdutella, mutta turhaan. Hänen kyyneleensä valuivat vuolaina ja tukahduttivat hänen sanansa.

Samassa astui Serlo kovin sopimattomalla hetkellä sisään ja aivan odottamatta Philine, teatterinjohtajan kädestä taluttamana. Tässä on ystävänne, sanoi Serlo Philinelle, hän on tuleva iloiseksi saadessaan tavata teidät.

Mitä! huudahti Wilhelm hämmästyneenä. Täälläkö teidät tapaan? Rauhallisena ja vakavana Philine kääntyi hänen puoleensa, lausui hänet tervetulleeksi ja kehui Serlon hyvyyttä, kun tämä ilman hänen omaa ansiotaan, vain siinä toivossa, että hän kehittyisi paremmaksi, oli ottanut hänet oivalliseen seurueeseensa. Philine oli Wilhelmille ystävällinen, mutta varoi kuitenkin tungettelevaa tuttavallisuutta.

Mutta teeskentely ei kestänyt kauempaa kuin nuo molemmat toiset olivat läsnä. Sillä kun Aurelie tuskaansa salatakseen lähti pois ja Serlo oli kutsuttu ulos, tarkkasi Philine ensiksi ovia nähdäkseen, olivatko molemmat todella poistuneet, sitten hän hyppeli kuin hupakko ympäri huonetta, istuutui permannolle ja oli läkähtyä kikatukseen ja nauruun. Sitten hän hypähti pystyyn, hyväili ystäväämme ja ilmaisi rajatonta iloaan, kun hän oli ollut siksi viisas, että oli edeltäpäin lähtenyt tiedustelemaan maaperää ja asettunut tänne.

Elämä täällä on monikirjava, juuri sellaista, mikä minulle sopii. Aureliella on ollut onneton rakkausseikkailu erään aatelismiehen kanssa, joka varmaankin on oivallinen ihminen ja jota minä itse haluaisin kerran nähdä. Hän on jättänyt armaalleen muiston, jollen aivan erehdy. Täällä juoksentelee noin kolme vuotta vanha poikanen, kaunis kuin aurinko; isä mahtaa olla hurmaava. En voi yleensä sietää lapsia, mutta tämä pienokainen ilahduttaa minua. Olen tehnyt laskelmia. Tuon naisen miehen kuolema, uusi tuttavuus, lapsen ikä, kaikki sattuu paikalleen.

Nyt on ystävä tipotiessään; yhteen vuoteen hän ei häntä enää ole nähnyt. Nainen on tästä suunniltaan ja lohduton. Hupakko! – Veljellä on seurueessa eräs tanssijatar, jonka kera hän kuhertelee, pieni näyttelijätär, jonka kanssa hän on tuttavallisissa väleissä, sitäpaitsi vielä kaupungissa eräitä naisia, joille hän osoittaa suosiotaan, ja nyt olen minäkin listalla. Mokomakin narri! – Muista saat huomenna kuulla. Ja nyt vielä sananen Philineltä, jonka sinä tunnet, usko pois: tuo maailman suurin hupakko on sinuun rakastunut. Philine vannoi, että niin todella oli asian laita, ja vakuutti, että tästä vasta hupia riittäisi. Hän pyysi hartaasti, että Wilhelm rakastuisi Aurelie'hin; silloinpa vasta ajojahti oikein alkaisi. Hän juoksee uskottoman rakastajansa perässä, sinä hänen perässään, minä ajan sinua takaa ja veli minua. Jollei tästä riitä hupia puoleksi vuodeksi, olenpa valmis kuolemaan kohtaukseen, mikä tässä nelisäikeisessä romaanissa tapahtuu. Hän rukoili Wilhelmiä, ettei tämä pilaisi hyvää asiaa ja että hän osoittaisi hänelle niin paljon kunnioitusta kuin hän julkisella esiintymisellään voisi ansaita.

VIIDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna Wilhelm aikoi käydä tapaamassa rouva Melinaa. Hän ei tavannut häntä kotona. Tiedusteltuaan toisia kuljeskelevan seurueen jäseniä hän sai kuulla, että Philine oli heidät kutsunut aamiaiselle. Uteliaisuudesta hän riensi sinne ja tapasi heidät kaikki erittäin iloisina ja hyvillä mielin. Älykäs Philine oli heidät koonnut yhteen, kestinnyt heitä suklaalla ja antanut heidän ymmärtää, ettei kaikki toivo vielä ollut mennyt menojaan. Hän toivoi omalla vaikutusvallallaan voivansa saada teatterinjohtajan uskomaan, kuinka edullista hänelle olisi ottaa seurueeseensa näin eteviä henkilöitä. He kuuntelivat häntä tarkkaavaisina, hörppivät kupin toisensa jälkeen ja olivat varsin tyytyväisiä emäntäänsä sekä päättivät puhua hänestä mitä parhaimmin.

Luuletteko sitten, sanoi Wilhelm jäätyään yksin Philinen kera, että Serlo vielä voisi suostua ottamaan palvelukseensa seuruelaisemme? – Kaikkea vielä, vastasi Philine, enkä sitä ollenkaan toivokaan; soisin, että he lähtisivät tiehensä sen parempi mitä pikemmin! Ainoastansa Laerteen tahtoisin pidättää; toiset me kyllä vähitellen saamme riepoitetuiksi.

Sitten hän antoi ystävänsä ymmärtää, että hän oli varmasti vakuutettu, ettei tämä nyt enää kätkisi leiviskäänsä, vaan antautuisi Serlon tapaisen johtajan turvissa näyttämölle. Hän ei voinut kyllin ylistää täällä vallitsevaa järjestystä, hyvää aistia ja henkeä; hän osasi niin makeasti maanitella ystäväämme ja puhua niin imarrellen hänen lahjoistaan, että ystävämme tunsi tytön ehdotuksen vetävän puoleensa sydäntään ja mielikuvitustaan yhtä paljon kuin hänen ymmärryksensä ja järkensä siitä loittonivat. Hän salasi mielihalunsa itseltään ja Philineltä. Hän oli sen päivän kovasti hermostunut eikä saanut lähdetyksi kauppatuttavansa luo noutamaan hänelle mahdollisesti saapuneita kirjeitä. Sillä vaikkakin hän voi kuvitella, kuinka levottomat hänen omaisensa olivat, pelkäsi hän kuitenkin saada viestin heidän pahasta mielestään ja kuulla heidän moitteitansa, varsinkin kun hän odotti saavansa tänä iltana kokea suurta ja puhdasta nautintoa nyt juuri esitettävästä uudesta kappaleesta.

Serlo ei ollut päästänyt häntä harjoitukseen. Teidän täytyy, hän sanoi, ensin oppia meidät tuntemaan parhaimmalta puoleltamme, ennenkuin annamme teidän katsoa kortteihimme.

Mitä suurimmalla tyydytyksellä oli ystävämmekin mukana seniltaisessa näytännössä. Ensi kertaa hän nyt näki teatterin näin täydellisenä. Uskottiin, että kaikki seurueen näyttelijät olivat erittäin lahjakkaita ja että heillä oli korkea sekä selvä käsitys taiteestaan, ja kuitenkaan he eivät olleet yhdenlaisia. He tukivat toinen toisiansa, innostivat toisiansa ja olivat kaikessa näyttelemisessään erittäin varmoja ja täsmällisiä. Katselija oli pian selvillä siitä, että Serlo oli kaiken sieluna, ja hän kunnostautui oivallisesti. Täytyi ihmetellä hänen reipasta mieltään, hänen hillittyä intoaan, hänen varmaa aistiansa tavata kulloinkin se, mikä oli asianmukaista, ja siihen liittynyttä suurta jäljittelykykyä, joka ilmeni niin pian kuin hän astui näyttämölle ja avasi suunsa. Hänen olemuksensa sisäinen miellyttävyys näytti leviävän yli koko katsomon, ja se henkevä tapa, millä hän helposti ja vaivatta ilmensi osien hienoimmat vivahdukset, herätti sitäkin suurempaa mielihyvää, kun hän osasi kätkeä sen taituruuden, jonka hän alituisella harjoittelemisella oli saavuttanut.

Hänen sisarensa Aurelie ei jäänyt hänestä jälkeen ja saavutti vielä suurempaa suosiota hellyttäessään ihmisten mielet, joita hän niin oivallisesti osasi ilahduttaa ja riemastuttaa.

Muutamien hauskasti vietettyjen päivien jälkeen Aurelie lähetti kutsumaan ystäväämme. Wilhelm riensi hänen luoksensa ja tapasi hänet sohvalla makaamassa. Hänellä näytti olevan päänsärky, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi kuumeista mielenliikutusta. Hänen katseensa kirkastui, kun hän näki ystävämme astuvan sisälle. Suokaa anteeksi! – hän huudahti –, se luottamus, jota minussa olette herättänyt, on minut tehnyt heikoksi. Tähän saakka minä olen voinut elää tuskani kanssa kaikessa hiljaisuudessa, te annoitte minulle voimaa ja lohdutusta; nyt olette – en tiedä, kuinka se on tapahtunut – irroittanut vaitiolon siteet ja tulette nyt vastoin tahtoanne mukaan siihen taisteluun, jota minä käyn itseäni vastaan. Wilhelm vastasi hänelle ystävällisesti ja kohteliaasti. Hän vakuutti, että hänen kuvansa ja hänen tuskansa aina olivat väikkyneet hänen sielunsa silmien edessä; hän pyysi hänen luottamustaan ja tarjoutui hänen ystäväkseen.

Wilhelmin katse oli tällöin kiintynyt poikaan, joka istui Aurelien edessä heitellen leikkikalujaan hujan hajan. Poika oli ehkä, kuten Philine oli sanonut, noin kolmivuotias, ja nyt vasta Wilhelm ymmärsi, miksi tuo kevytkenkäinen, yleviä lauseparsia harvoin käyttävä naikkonen oli verrannut poikaa aurinkoon. Avoimien ruskeiden silmien ja pyöreiden kasvojen ympärillä leikkivät mitä ihanimmat kultakiharat, häikäisevän valkeassa otsassa näkyivät pehmoiset, tummat, lievästi kaartuvat kulmakarvat, ja hänen poskiltaan loisti terveyden eloisa väri. Istukaa viereeni, sanoi Aurelie. Te katselette ihmetellen tuota onnellista lasta. Ilolla olen hänet ottanut huomaani, huolella hoidan häntä; mutta niin on, että hänen läsnäolonsa saa minut tuntemaan tuskieni koko suuruuden, sillä ne sallivat minun vain harvoin tuntea, kuinka arvokas tällainen lahja on.

Sallikaa minun, hän jatkoi, nyt puhua itsestänikin ja elämänkohtalostani, sillä minulle on tärkeää, että ette minua ymmärrä väärin. Arvelin, että minulla oli muutama rauhaisa hetki käytettävänäni, siksi annoin kutsua teidät. Te olette nyt tässä ja minä olen kadottanut langanpään.

Yksi hyljätty olento enemmän maailmassa! sanotte kai. Olette mies ja ajattelette: kuinka tuo naisraukka käyttäytyy onnettomuuden kohdatessa, joka ei ole vältettävissä ja joka varmemmin kuin kuolema väikkyy naisen yllä, kun mies on uskoton, tuo hupakko! – Ah, ystäväni, jos kohtaloni olisi tavallista laatua, kestäisin mielelläni onnettomuuteni; mutta se on niin erikoinen laadultaan. Miksi en näytä sitä teille peilistä, miksi en anna jonkun kertoa sitä teille! Oi, jospa minut olisi vietelty, yllätetty ja sitten hyljätty, silloin epätoivo vielä olisi lohdutuksenani. Mutta kohtaloni on paljoa pahempi. Olen itse pettänyt itseni vastoin parempaa tietoani, tätä juuri en koskaan voi itselleni anteeksi antaa.

Jalosti ajattelevana ihmisenä, jollainen olette, ette sentään voi olla aivan onneton, vastasi Wilhelm.

Ja tiedättekö, mistä johtuu tämä ajatuskantani? kysyi Aurelie. Kaikkein huonoimmasta kasvatuksesta, millä koskaan on voitu turmella tyttölasta, huonoimmasta esimerkistä, millä aistit ja taipumukset voidaan johtaa harhaan.

Äitini varhain kuoltua vietin ihanimmat kehitysvuoteni erään tädin luona, joka asetti laikseen halveksia kunniallisuuden lakeja. Sokeasti hän antaui jokaisen ihastuksensa valtaan, olipa hän sitten sen esineen valtiatar tai orja, kunhan hän vain nautinnon hekumassa sai unohtaa itsensä.

Minkälaisen käsityksen miehistä saimmekaan me lapset, joilla oli puhdas ja viaton katse? Kuinka typeriä, vaativia, röyhkeitä, taitamattomia olivatkaan ne, joita hän vietteli luokseen; kuinka kylläisiä, ylimielisiä, tyhjiä ja äiteliä, niin pian kuin he olivat saaneet halunsa tyydytetyiksi. Näin olen vuosikausia nähnyt tämän naisen elävän alennustilassaan mitä huonoimpien ihmisten vallassa. Minkälaista kohtelua saikaan hän sietää ja kuinka hän osasikaan mukautua kohtaloonsa, kuinka hän kantoikaan näitä häpeällisiä kahleita!

Näin opin minä tuntemaan teidän sukupuolenne, ystäväni, ja kuinka vilpittömästi sitä vihasinkaan, kun mielestäni huomasin, että vieläpä kunnolliset miehet suhteessaan meidän sukupuoleemme näyttivät hylkäävän kaikki hyvät tunteet, joilla luonto heidät varmaankin oli varustanut.

Valitettavasti sain sellaisissa tilaisuuksissa myös tehdä useita surullisia kokemuksia omasta sukupuolestani, ja toden totta, kuusitoistavuotiaana tyttönä minä olin viisaampi kuin nyt, jolloin tuskin ymmärrän itseäni. Miksi olemme niin viisaita nuorina ollessamme, niin kovin viisaita, tullaksemme aina vain tyhmemmiksi!

Poika melusi, Aurelie kävi kärsimättömäksi ja soitti. Vanha vaimo astui sisään viedäkseen hänet pois. Pakottaako yhä vain hammastasi? sanoi Aurelie vanhukselle, joka oli sitonut huivin poskelleen. Pakottaa; en tahdo jaksaa sitä sietää, vastasi tämä kumealla äänellä, nosti ylös pojan, joka näytti mielellään lähtevän mukaan, ja vei hänet pois.

Tuskin oli poika poissa, kun Aurelie alkoi katkerasti itkeä. En voi olla valittamatta ja voivottelematta, hän huudahti, ja minua hävettää maata edessänne kuin vaivainen mato. En jaksa enää järkevästi ajatella enkä kertoa. Hän vaikeni ja oli ääneti. Hänen ystävänsä, joka ei tahtonut sanoa mitään ylimalkaista eikä osannut sanoa mitään erikoista, puristi hänen kättänsä katsellen häntä tuokion. Vihdoin hän neuvottomuudessansa tarttui kirjaan, jonka, hän näki pikku pöydällä edessään. Se oli osa Shakespearen teoksia, Hamlet avattuna. Serlo, joka samassa astui sisään tiedustellaksensa sisarensa vointia, loi katseensa kirjaan, joka ystävällämme oli kädessään, ja huudahti: Taasko Hamletinne kimpussa? Sattuipa hyvin! Minussa on herännyt monenlaisia epäilyksiä, jotka mielestäni suuresti vähentävät sitä kanonista arvoa, jonka te niin kernaasti annatte tälle kappaleelle. Ovathan englantilaiset itsekin tunnustaneet päämielenkiinnon loppuvan kolmanteen näytökseen ja kahden viimeisen näytöksen ainoastaan vaivoin pitävän koossa kappaleen eheyttä. Ja onhan totta, ettei kappale loppupuolella tahdo päästä paikaltaan.

On varsin mahdollista, sanoi Wilhelm, että kansakunnassa, joka on tuottanut niin paljon mestariteoksia, on jäseniä, joita ennakkoluulot ja typeryys johtavat vääriin arvioimisiin. Mutta se ei voi estää meitä katselemasta omin silmin ja olemasta oikeamielisiä. Kaukana siitä, että moittisin tämän kappaleen suunnitelmaa, minä päinvastoin uskon, ettei sen suurempaa koskaan ole keksitty; niin, se ei ole keksitty, asia on niin. Kuinka sen selitätte? kysyi Serlo. En tahdo mitään selittää, vastasi Wilhelm, tahdon vain teille esittää, kuinka ajattelen.

Aurelie kohottautui pieluksiltaan, nojasi kättään vasten katsellen ystäväämme, joka täysin varmana siitä, että hän oli oikeassa, siis jatkoi puhettaan. Meille on niin mieleen, meistä tuntuu niin imartelevalta, kun näemme sankarin, joka toimii omasta aloitteestaan, joka rakastaa ja vihaa, milloin hänen sydämensä käskee, joka ryhtyy tekoihin ja suorittaa ne, torjuu kaikki esteet ja pääsee suureen päämäärään. Historiankirjoittajat ja runoilijat vakuuttakoot meille kernaasti, että noin ylevä arpa voi langeta ihmisen osalle. Tämä näytelmä antaa meille aivan toisenlaisen opetuksen. Sankarilla ei ole mitään suunnitelmaa, mutta kappaleen suunnitelma on harkittu. Siinä ei jäykästi ja itsepäisesti toteutetun kostonaatteen mukaisesti saateta konnaa rangaistukseen; ei, siinä tapahtuu suunnattoman suuri teko, se vyöryy eteenpäin kaikkine seurauksineen, tempaa syyttömiä mukaansa. Rikoksentekijä näyttää välttävän sen kuilun, joka hänelle on määrätty, ja syöksyy siihen, juuri silloin kun hän arvelee turvallisesti voivansa kulkea eteenpäin. Sillä ilkityölle on ominaista, että se tuottaa onnettomuutta viattomallekin, ja samaten hyvälle teolle, että se antaa etuja sille, joka ei ole niitä ansainnut, niiden kummankaan tekijän useinkaan saamatta rangaistusta tai palkintoa. Kuinka ihmeellisesti onkaan näin laita tässä kappaleessa! Kiirastuli lähettää henkensä ja vaatii kostoa, mutta turhaan. Kaikki seikat liittyvät yhteen johtaakseen kostoon, mutta turhaan! Ei maan asujainten eikä maanalaisten vallassa ole se, mikä on varattu kohtalolle. Tuomionhetki tulee. Pahantekijä kaatuu hyvän keralla. Sukukunta temmataan pois ja toinen versoo sen sijalle.

Hetkisen vaitiolon jälkeen Serlo puuttui puheeseen: Te ette ole kovinkaan suosiollinen kaitselmukselle ylistäessänne runoilijaa, ja lisäksi mielestäni taas runoilijanne ylistykseksi, samaten kuin toiset, kaitselmuksen ylistykseksi, asetatte hänelle tarkoitusperiä ja suunnitelmia, joita hän ei ole ajatellut.

KUUDESTOISTA LUKU.

Sallikaa minun, sanoi Aurelie, myös tehdä kysymys. Olen taaskin silmäillyt Ofelian osaa, olen siihen tyytyväinen ja rohkenen eräillä ehdoilla ottaa sen näytelläkseni. Mutta sanokaa minulle, eikö runoilijan olisi tullut asettaa mielipuolen tyttöraukan suuhun toisenlaisia lauluja. Eikö voitaisi niiksi valita kappaleita surunsynkistä ballaadeista? Mitä varten on tämän jalon tytön huulille asetettu kaksimielisyyksiä ja himokkaita mauttomuuksia?

Paras ystävä, vastasi Wilhelm, en voi tässäkään tinkiä edes piirtoa. Näissäkin omituisuuksissa, tässäkin näennäisessä säädyllisyyden puutteessa on suuri tarkoitus. Mehän jo heti kappaleen alusta pitäen tiedämme, mikä lapsi raukan mieltä askarruttaa. Hiljaa hän eleli itsekseen, mutta kaipuutansa, mielitekojansa hän tuskin sai salatuksi. Salaa kaikuivat hänen sielussaan aistillisen pyyteen sävelet, ja kuinka usein hän olikaan mahtanut koettaa, kuten varomaton vartijatar, tuudittaa lepoon aistillisuuttaan lauluilla, jotka vain olivat omiaan pitämään häntä enemmän valveilla. Vihdoin, kun häneltä on riistetty kaikki valta itsensä yli, kun hänen sydämensä väikkyy kielenkärjellä, tästä kielestä tulee hänen pettäjänsä ja ilmaisijansa, ja mielipuolisuuden viattomuudessa hän huvitteleikse kuninkaan ja kuningattaren edessä rakkaiden laulujensa jälkikaiulla, hyräillen tytöstä, joka meni ansaan, tytöstä, joka hiipii pojan luo, ja niin edespäin.

Hän ei ollut vielä lopettanut puhettaan, kun hänen edessään virisi kohtaus, jota hän ei pystynyt ollenkaan selittämään.

Serlo oli kävellyt huoneessa muutamia kertoja edestakaisin antamatta aihetta otaksua, että hänellä oli jokin erikoinen aikomus. Yht'äkkiä hän astui Aurelien pukupöydän ääreen, tarttui nopeasti johonkin pöydällä olevaan esineeseen ja riensi saaliineen ovea kohti. Tuskin Aurelie oli ehtinyt huomata, mitä veli oli tehnyt, kun hän hypähti pystyyn, heittäytyi hänen tielleen, tarttui häneen uskomattoman intohimoisesti ja sai taitavasti tartutuksi ryöstettyyn esineeseen. He taistelivat ja ottelivat ankarasti, pyörivät ja teutaroivat kiivaasti toinen toisessaan kiinni. Serlo nauroi ja sisar kiihtyi. Rientäessään heitä erottamaan ja tyynnyttämään Wilhelm äkkiä huomasi Aurelien paljastettu tikari kädessään hypähtävän syrjään, Serlon suutuksissaan heittäessä käteensä jääneen tupen lattialle. Wilhelm astui hämmästyneenä muutaman askelen takaperin, ja hänen äänetön ihmetyksensä näytti kysyvän syytä, mikä oli aiheuttanut näin ihmeellisen riidan heidän kesken tuollaisesta oudosta kapineesta.

Teidän on oltava, sanoi Serlo, erotuomarina meidän molempien välillä. Mihin sisareni tarvitsee terävää terästä? Katsokaahan sitä. Tämä tikari ei sovi näyttelijättärelle; suippo ja terävä kuin neula ja veitsi! Mitä varten tämä ilveily? Hän on kiivas luonnostaan ja vahingoittaa sillä vielä kerran tapaturmaisesti itseään. Minä vihaan syvästi tuollaisia oikkuja; vakava ajatus tähän suuntaan on hullutusta, ja noin vaarallinen leikkikalu on inhoittava.

Se on nyt taas minulla! huusi Aurelie kohottaen ylös kirkkaan terän. Aion tästä lähin paremmin säilyttää uskollista ystävääni. Anna minulle anteeksi, hän huudahti suudellen terästä, että olen sinut näin laiminlyönyt.

Serlo näytti tosissaan suuttuvan. – Ajattele mitä tahdot, veljeni, hän jatkoi. Voitko sanoa, eikö minulle ehkä tämä ole kallisarvoinen taikakalu ja enkö hädän tullen siltä saa apua ja neuvoa? Onko kaikki, mikä näyttää vaaralliselta, vahingollista?

Puhe, missä ei ole mitään järkeä, tekee minut hulluksi! sanoi Serlo ja lähti suuttumustansa niellen huoneesta. Aurelie pisti tikarin huolellisesti tuppeen ja kätki sen povelleen. Jatkakaamme keskustelua, jonka veljeni äkkiarvaamatta häiritsi, sanoi hän Wilhelmin tehdessä eräitä kysymyksiä tuon kummallisen riidan johdosta.

Minun täytynee hyväksyä kuvauksenne Ofeliasta. En tahdo kieltää runoilijan tarkoitusta; minä vain pikemmin surkuttelen tyttö parkaa kuin tunnen samoin kuin hän. Mutta sallikaa minun nyt esittää eräs ajatus, johon minulle olette tänä lyhyenä aikana usein antaneet aihetta. Ihmetellen olen pannut merkille teidän syvän ja oikean käsityksenne, jolla te arvioitte runoutta ja varsinkin näytelmärunoutta. Sisällyksen syvimmätkään kuilut eivät jää teiltä huomaamatta, ja suorituksen hienoimmat piirteet te saatte selville. Vaikka ette koskaan ole luonnossa nähnyt itse esineitä, tunnette te kuvassa ilmenevän totuuden. Teissä näyttää asuvan syvä maailmantunto, jonka runouden sopusointuinen kosketus saa hereille ja kehkeämään. Sillä toden totta, hän jatkoi, ulkoapäin ette mitään ota vastaan. Enpä ole hevin nähnyt ketään, joka niin vähän kuin te tuntee niitä ihmisiä, joiden parissa hän elää, ja niin perinpohjin väärin arvioi heidät. Sallikaa minun sanoa teille: kun kuulee teidän selittävän Shakespeareanne, luulee teidän suoraa päätä tulevan jumalten neuvottelusta ja kuulleen, kuinka siellä sovitaan ihmisten muodostamisesta. Kun te taas seurustelette ihmisten kera, näen teissä niin sanoakseni luomakunnan ensimmäisen täysikasvuiseksi syntyneen lapsen, joka eriskummaisella ihmetyksellä ja liikuttavalla hyväntuulisuudella hämmästyneenä arvostelee jalopeuroja ja apinoita, lampaita ja norsuja sekä puhuttelee niitä luottavaisin mielin vertaisinaan, koskapa nekin ovat olemassa, liikkuvat ja elävät.

Se aavistus, arvoisa ystävätär, että luonnostani olen lapsellinen, vaivaa minua tuon tuostakin, vastasi Wilhelm, ja olen oleva teille kiitollinen, jos tahdotte auttaa minua saamaan parempaa selvyyttä maailmasta. Olen nuoresta pitäen suunnannut sieluni silmät enemmän sisään- kuin ulospäin, ja siksi on varsin luonnollista, että olen johonkin määrin oppinut tuntemaan ihmistä silti ollenkaan käsittämättä ja ymmärtämättä ihmisiä.

Aluksi minä, sanoi Aurelie, tosiaankin epäilin teitä siitä että tahdoitte tehdä meistä pilaa, kun te niistä näyttelijöistä, joita lähetitte veljeni luo, sanoitte niin paljon hyvää ja kun minä vertasin teidän kirjeitänne noiden ihmisten ansioihin.

Aurelien huomautukseen, niin tosi kuin se ehkä olikin ja niin kernaasti kuin ystävämme tunnustikin tämän vajavaisuutensa, sisältyi kuitenkin jotakin ahdistavaa, jopa loukkaavaakin niin, että hän vaikeni ja sulkeutui itseensä, osaksi jotta antaisi tunteidensa tulla näkyviin, osaksi siksi, että hän halusi povessaan tutkia tämän syytöksen todenperäisyyttä.

Teidän ei tarvitse siitä olla hämillänne, jatkoi Aurelie. Järjen valistuksen me aina voimme saavuttaa, mutta sydämen runsautta ei meille kukaan voi antaa. Jos olette määrätty taiteilijaksi, ette voi tätä hämäryyttä ja viattomuutta kyllin kauan säilyttää; se on nuoren ummun kaunis verho; on onnetonta, jos meidät liian varhain pakotetaan esille. On hyvä, ettemme aina tunne niitä, joiden hyväksi me toimimme.

Ah, minäkin olin kerran tässä onnellisessa tilassa, kun suuria itsestäni ja kansastani ajatellen astuin näyttämölle. Kuinka korkealle asetinkaan mielikuvituksessani saksalaiset, mitä kaikkea uskoinkaan heistä! Minä puhuin tälle kansakunnalle, jonka yläpuolelle minut kohotti pienoinen lava ja mistä minut erotti lamppurivi, josta tuleva valonhohde ja savu esti minua tarkoin näkemästä edessäni olevia esineitä. Kuinka tervetullut olikaan minulle suosionosoitusten pauke, joka kohosi ihmisjoukosta! Kuinka kiitollisena otinkaan vastaan sen lahjan, jonka niin monet kädet yksimielisesti minulle ojensivat! Kauan tuudittelin itseäni tässä humussa. Minä tempasin ihmisjoukon mukaani, ja se innosti vuorostaan minua; yleisön ja minun välilläni vallitsi mitä parhain yhteisymmärrys. Uskoin tuntevani täydellistä sopusointua ja alituisesti näkeväni edessäni kansakunnan jaloimmat ja parhaimmat.

Pahaksi onneksi ei teatterinystävien mielenkiinto kohdistunut ainoastaan näyttelijättäreen ja hänen luonnonlahjoihinsa, heillä oli vaatimuksia myös nuoreen, vilkkaaseen tyttöön. He antoivat minun jokseenkin suoraan ymmärtää, että minun velvollisuuteni oli henkilökohtaisesti tarjota heille samoja tunteita, joita olin heissä herättänyt. Valitettavasti se ei ollut minun mieleni mukaista; minä tahdoin ylentää heidän mieliänsä, mutta siihen, mitä he nimittivät sydämekseen, minulla ei ollut pienimpiäkään vaatimuksia. Ja nyt kävivät kaikki ihmisluokat, ikäkaudet ja luonteet minulle taakaksi, eikä mikään ollut minusta kiusallisempaa kuin se, etten saanut, kuten kuka tahansa muu kunniallinen tyttö, sulkeutua huoneeseeni ja siten säästää itseltäni monta vaikeata hetkeä.

Miehet olivat enimmäkseen sellaisia, millaisina heidät olin tottunut näkemään tätini luona, ja he olisivat nytkin herättäneet minussa vain vastenmielisyyttä, jolleivät heidän omituisuutensa ja typeryytensä olisi tuottaneet minulle hupia. Kun en voinut välttää tapaamasta heitä milloin näyttämöllä, milloin julkisilla paikoilla, milloin kotona, päätin urkkia heitä kaikkia, ja veljeni auttoi minua tässä parhaansa mukaan. Ja kun ajattelette, että häärivästä puotipalvelijasta ja itserakkaasta kauppiaanpojasta aina ovelaan, tarkoin harkitsevaan maailmanmieheen, rohkeaan soturiin ja sukkelaan prinssiin saakka kaikki ovat kulkeneet toinen toisensa jälkeen ohitseni ja kukin laatunsa mukaan halusi saada kanssani pienen elämäntarinan, niin annatte kai minulle anteeksi, jos kuvittelin verrattain hyvin tutustuneeni kansaani.

Keikarimaisen ylioppilaan, nöyrän ylpeästi neuvottoman oppineen, kompurajalkaisen hengellisen herran, jäykän ja visun liikemiehen, jäyhän maalaisparoonin, ystävällisen siloisen-typerän hovimiehen, nuoren harha-askeleihin valmiin papin, tyynen samoin kuin nopsan ja uutterasti keinottelevan kauppiaan, kaikki heidät olen nähnyt edessäni kiihtyneinä. Ja kautta taivaan, harvat heistä olivat sellaisia, että he olisivat pystyneet herättämään minussa edes aivan ylimalkaista mielenkiintoa; päinvastoin minusta oli mitä kiusallisinta ottaa vastaan noiden hullujen suosionosoituksia, niin paljon kuin yleisön suosio minua miellyttikin ja niin kernaasti kuin sen itselleni omistinkin.

Kun minä odotin näyttelemisestäni järjellistä kiitosta, kun minä toivoin heidän ylistävän sellaista näytelmänkirjoittajaa, jota pidin suuressa arvossa, niin he latelivat typeriä huomautuksiaan ja mainitsivat jonkin äitelän kappaleen, jossa he toivoivat näkevänsä minun näyttelevän. Koettaessani seurueen keskuudessa saada selville, eikö ehkä jokin ylevä, henkevä tai sukkela piirre olisi herättänyt jälkikaikua ja oikealla hetkellä jälleen olisi päässyt kuuluviin, oli näistä harvoin jälkeäkään nähtävissä. Tilapäinen hairahdus, kun joku näyttelijä sotkeutui sanoissaan tai päästi kuuluviin murteellisuuden, kas siinä ne tärkeät kohdat, joihin he takertuivat ja joista he eivät voineet irti päästä. En tiennyt lopuksi, mitä minun oli tekeminen; he olivat mielestänsä liian viisaita kuunnellakseen henkevämpää keskustelua ja he uskoivat ylenmäärin huvittavansa minua hyväillessään minua oikealta ja vasemmalta. Minä aloin heitä kaikkia sydämeni pohjasta halveksia ja minusta tuntui, kuin koko kansakunta olisi aivan tarkoituksellisesti tahtonut lähettämiensä edustajien kautta tarjoutua minulle. Se tuntui minusta niin tökeröltä, niin huonosti kasvatetulta, niin valistumattomalta, niin perin epämiellyttävältä, niin mauttomalta. Usein minä huudahdin: saksalainen ei osaa edes kengännauhojansa kiinnittää, jollei hän ole sitä oppinut vieraalta kansalta!

Te näette, kuinka sokaistu, kuinka sairaaloisen nurja minä olin, ja ajan oloon minun sairauteni yhä yltyi. Minä olisin voinut surmata itseni; mutta minä antauduin toiseen äärimmäisyyteen: menin naimisiin tai päinvastoin annoin naida itseni. Veljeni, joka oli ottanut teatterin haltuunsa, halusi saada apulaisen. Hän valitsi siksi erään nuoren miehen, joka miellytti minua ja jolta puuttui kaikkia niitä ominaisuuksia, joita veljelläni oli: nerokkuutta, eloisuutta, henkevyyttä ja helposti innostuvaa mieltä, mutta jolla taas oli sellaisia ominaisuuksia, joita veljeltäni puuttui: järjestyksen rakkautta, ahkeruutta, säästäväisyyden ja rahan käsittelyn kallisarvoinen lahja.

Hänestä tuli puolisoni, enkä osaa sanoa, kuinka se tapahtui; me elimme yhdessä enkä oikein tiedä, miksi. Sen vain tiedän, että asiamme olivat hyvällä kannalla. Meillä oli hyvät tulot, ja sen aiheutti veljeni toimeliaisuus; me tulimme hyvin toimeen, ja se oli mieheni ansio. En ajatellut enää maailmaa enkä kansakuntaa. Maailman kanssa minulla ei ollut mitään yhteistä, ja käsitykseni kansakunnasta olin kadottanut. Kun esiinnyin näyttämöllä, tein sen elääkseni; avasin suuni vain siksi, etten saanut olla ääneti, kun kerran olin astunut esiin puhuakseni.

Mutta jotta en esittäisi asiaa pahemmaksi kuin se on, on minun sanottava, että olin oikeastaan kokonaan alistunut veljeni pyyteisiin. Hänelle oli yleisön suosio ja raha pääasia, sillä, meidän kesken sanoen, hän kuuntelee mielellään ylistystä ja kuluttaa paljon. En näytellyt enää tunteideni ja vakaumukseni mukaan, vaan niin kuin hän neuvoi, ja kun olin tehnyt hänen mielensä mukaan, olin tyytyväinen. Hän otti ojennusnuorakseen yleisön kaikki mieliteot. Rahaa virtasi kassaan, hän voi elää niin kuin häntä halutti, ja meillä oli hyvät päivät hänen kanssaan. Olin tällä välin vajonnut arkipäiväiseen kaavamaisuuteen. Minä elin päivästä toiseen ilotta ja harrastuksetta, minun avioliittoni oli lapseton ja kesti vain lyhyen aikaa. Mieheni oli sairas, hänen voimansa vähenivät silminnähtävästi, ja huoli hänen tilastaan katkaisi yleisen välinpitämättömyyteni. Niinä päivinä tein tuttavuuden, joka minulle merkitsi uutta elämää, uutta ja nopeampaa, sillä pian se on loppuva. Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän jälleen jatkoi: Tunnen yht'äkkiä sanatulvani tyrehtyvän enkä rohkene enää suutani avata. Antakaa minun hieman levähtää. Ette saa mennä pois tarkoin kuulematta koko minun onnettomuuttani. Kutsukaa sillävälin Mignon sisään ja kuulkaa mitä hän tahtoo.

Mignon oli Aurelien kertomuksen aikana käynyt muutaman kerran huoneessa. Kun hänen sisäänastuessansa puhuttiin hiljemmin, oli hän jälleen hiipinyt pois ja istui salissa hiljaa odottamassa. Saatuansa kutsun jälleen astua sisään hän toi muassaan kirjan, jonka muodosta ja kansista heti tunsi pieneksi maantieteelliseksi kartastoksi. Hän oli matkan varrella pastorin luona oltaessa suureksi ihmeekseen nähnyt ensimmäiset kartat, udellut häneltä niistä yhtä ja toista ja mahdollisuuden mukaan hankkinut niistä tietoja. Hänen halunsa oppia jotakin näytti tämän uuden tiedon kautta käyneen vielä paljon kiihkeämmäksi. Hän pyysi hartaasti, että Wilhelm ostaisi hänelle tämän kirjan. Hän oli kirjakauppiaalle antanut pantiksi suuret hopeasolkensa ja halusi ne huomenaamuna lunastaa takaisin, koska ilta nyt jo oli niin myöhäinen. Siihen suostuttiin, ja hän alkoi nyt ladella mitä hän tiesi tai tapansa mukaan tehdä mitä kummallisimpia kysymyksiä. Nytkin voi jälleen huomata, että hän suurella ponnistuksella vaivoin ja vaikeasti pystyi käsittämään. Niin oli myös hänen kirjoitustaitonsa laita, jota hän suurella ahkeruudella harjoitti. Hän puhui yhä vielä erittäin murteellisesti saksaa ja ainoastansa avatessaan suunsa laulaakseen ja kitaraa kosketellessaan hän näytti turvautuvan siihen ainoaan ilmaisukeinoon, jolla hän voi avata ja tuoda esille, mitä hänen sydämessään liikkui.

Mignonista puheen ollen meidän on myös muistettava, kuinka pulmalliseen asemaan tyttönen oli tuon tuostakin saattanut ystävämme. Tullessaan tai mennessään, hyvää huomenta tai hyvää yötä sanoessaan, hän puristi ystävämme niin lujasti syleilyynsä ja suuteli häntä niin lämpimästi, että tuon ummustaan aukeavan olennon kiihkeys usein saattoi Wilhelmin levottomaksi. Mignonin hermostunut vilkkaus näytti päivä päivältä kasvavan, ja hänen koko olemuksensa liikehti alituisesti hiljaisen kuoren alla. Aina hänellä täytyi olla hypisteltävänä jokin nyörinpätkä, vatvottavana jokin riepu, pureskeltavana paperia tai puupalanen. Kaikki hänen leikkinsä näyttivät tarkoittavan vain ankaran sisäisen järkytyksen tyynnyttämistä. Ainoa mikä tuntui tuottavan hänelle jonkin verran iloa, oli pieni Felix, jonka kanssa hän osasi erittäin taitavasti ja sievästi askarrella.

Aurelie, joka saatuansa hieman levähtää halusi vihdoinkin saada puhua asiasta, joka hänellä oli sydämellään, oli tällä kertaa kärsimätön tytön itsepintaisuuden vuoksi ja antoi hänen ymmärtää, että hänen tuli mennä tiehensä, ja lopuksi, kun mikään ei tahtonut auttaa, hänet oli nimenomaan ja vastoin tahtoaan lähetettävä pois.

Nyt tai ei koskaan, sanoi Aurelie, minun on teille kerrottava, mitä elämäntarinastani on jäljellä. Jos minun hellästi rakastettu, minulle nurja ystäväni olisi vain muutaman peninkulman päässä, sanoisin: Nouskaa ratsaille, koettakaa jollakin tavoin tutustua häneen, ja kun palaatte, olette varmasti antanut minulle anteeksi ja säälitte minua kaikesta sydämestänne. Nyt voin teille vain sanoin kuvata, kuinka rakastettava hän oli ja kuinka suuresti häntä rakastin.

Juuri niinä ratkaisevina päivinä, jolloin minun oli huolehtiminen miehestäni, tulin hänet tuntemaan. Hän oli äsken ikään palannut Amerikasta, missä hän eräiden ranskalaisten kera oli suuresti kunnostautuen palvellut Yhdysvaltojen lippujen alla.

Hän kohteli minua tyynen kohteliaasti, avomielisen hyväntahtoisesti, puhui minusta itsestäni, asemastani, näyttelemisestäni niinkuin vanha tuttu, niin osaaottavasti ja selvästi, että ensi kerran voin iloita siitä, että toisen ihmisen olemuksen läpi sain nähdä oman itseni niin selkeästi. Hänen arvostelunsa oli oikea olematta väheksyvä, sattuva olematta tyly. Hän ei osoittautunut ollenkaan ankaraksi, ja hänen tapansa arvioida oli suopea. Huomiotani kiinnitti se seikka, että hän oli tottunut saavuttamaan naisten suosiota; hän ei ollut mitenkään imarteleva ja tunkeileva, ja se teki minut huolettomaksi.

Kaupunkilaisten piirissä hän seurusteli vain harvojen kanssa. Hän oli enimmäkseen ratsastusretkillä, kävi tervehtimässä ympäristössä asuvia lukuisia tuttavia ja hoiti liikkeensä kauppatehtäviä. Palattuaan hän tuli minua katsomaan, osoitti aina sairaammaksi käyvää miestäni kohtaan lämmintä huolenpitoa, toimitti kärsivälle lievitystä lähettämällä luoksemme taitavan lääkärin ja osoittaen osanottoa kaikkeen, mikä minua koski, hän puhui minulle myöskin omista elämänvaiheistaan. Hän kertoi minulle sotaretkensä tapahtumista, vastustamattomasta halustaan soturinammattiin, perhesuhteistaan; hän teki minulle selkoa silloisista liiketoimistaan. Sanalla sanoen, hän ei salannut minulta mitään. Hän avasi minulle sydämensä, antoi minun katsoa sielunsa salatuimpiin komeroihin. Minä opin tuntemaan hänen taipumuksensa, hänen intohimonsa. Ensi kerran elämässäni minulla oli sydämellistä, henkevää seuraa. Hän veti minua puoleensa, olin häneen ihastunut, ennenkuin ehdin ajatella omaa tilaani.

Sillä välin kadotin mieheni, jokseenkin samoin kuin hänet olin ottanutkin. Teatteritehtävien taakka joutui nyt kokonaan minun hartioilleni. Veljestäni, joka oli näyttämöasioissa yhtä parantumaton, ei ollut mitään hyötyä taloudellisissa kysymyksissä. Minä huolehdin kaikesta ja tutkin samalla osani ahkerammin kuin koskaan siihen saakka. Näyttelin jälleen kuin ennen vanhaan, jopa aivan toisenlaisella voimalla ja uudella virkeydellä, ja sen tein hänen kauttansa ja hänen vuokseen. En kuitenkaan aina oikein onnistunut osissani, kun tiesin jalon ystäväni olevan katsomossa. Mutta muutaman kerran hän kuulusteli minua, ja voitte arvata, kuinka mieluinen yllätys hänen tunnustuksensa oli minulle.

Olen kummallinen ihminen. Jokaista osaa näytellessäni minusta oikeastaan tuntui, kuin olisin ylistänyt häntä ja puhunut hänen kunniakseen; sillä sellainen oli minun sydämeni vire, olivatpa sanat, joita lausuin, muutoin millaisia tahansa. Kun tiesin hänen olevan kuulijain joukossa, en rohjennut puhua kaikella voimallani, ikäänkuin en olisi tahtonut lingota rakkauttani, ylistystäni hänelle suoraan vasten kasvoja. Kun hän oli poissa, oli näyttelemiseni vapaata, koetin parastani tyynenä ja sanomattoman tyytyväisenä. Suosionosoitukset ilahduttivat minua jälleen, ja joka kerta kun tuotin teatteriyleisölle tyydytystä, olisin voinut samalla huutaa katsomoon: Tästä saatte olla hänelle kiitollisia!

Niinkuin ihmeen kautta oli suhteeni yleisöön ja koko kansaan muuttunut. Kansani näin jälleen yht'äkkiä edessäni mitä edullisimmassa valossa ja olin oikein ihmeissäni tähänastisesta sokeudestani.

Kuinka ymmärtämätön olitkaan, sanoin usein itselleni, kun aikoinaan moitit kansakuntaa, ja juuri siksi, että se on kansakunta. Voivatko yksityiset ihmiset ollenkaan ollakaan niin mielenkiintoisia? Ei suinkaan! Kysytään, onko suuressa joukossa taipumuksia, voimia, kykyjä, jotka suotuisat olosuhteet, oivalliset ihmiset voivat saada ohjatuiksi yhteiseen päämäärään. Nyt minä olen iloinen siitä, että näin kansalaisissani kovin vähän huomiota herättävää omaperäisyyttä. Olin iloinen siitä, etteivät he katsoneet arvolleen sopimattomaksi omaksua ulkoapäin annettua suuntaa; olin iloinen siitä, että olin löytänyt johtajan.

Lothar – sallikaa minun nimittää ystävääni hänen rakkaalla ristimänimellään – oli aina minulle kuvaillut saksalaiset rohkeiksi ja osoittanut, ettei maailmassa ollut toista uljaampaa kansaa, kun sitä vain oikein johdettaisiin, ja minua hävetti, etten ollut ajatellut tätä kansakunnan ensimmäistä ominaisuutta. Hän oli perehtynyt historiaan, ja aikansa useimpiin ansiokkaimpiin miehiin hänellä oli suhteita. Niin nuori kuin hän olikin, hän oivalsi, mitä merkitsi hänen isänmaansa kasvava, toiveita herättävä nuoriso ja useilla eri aloilla hiljaisuudessa toimivien ja uurastavien miesten työ. Hän levitti silmieni eteen Saksanmaan, mitä se oli ja mitä se voisi olla, ja minä häpesin, että olin arvostellut kansakuntaa sen sekalaisen joukon nojalla, joka tungeskelee näyttämön pukuhuoneisiin. Hän asetti minulle velvollisuudeksi, että minunkin omalla alallani oli oltava rehellinen, henkevä ja elävöittävä. Nyt tunsin innoitusta, joka kerta kun astuin näyttämölle. Keskinkertaiset kappaleen kohdat muuttuivat kullaksi suussani, ja jos minulla silloin olisi ollut tukenani päämäärästään tietoni runoilija, olisin näyttelemiselläni saanut ihmeitä aikaan.

Näin eli nuori leski useita kuukausia. Lothar ei voinut olla minua vailla, ja minä olin syvästi onneton, kun hän oli poissa. Hän näytti minulle omaistensa, oivallisen sisarensa kirjeet. Hän oli osallisena elämäni pienimmissäkin yksityisseikoissa; mitään sydämellisempää, täydellisempää yhteyttä ei voida ajatella. Rakkaus oli nimitys, jota ei lausuttu. Hän tuli ja meni, meni ja tuli – ja nyt, ystäväni, on jo aika, että tekin menette.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Wilhelm ei nyt enää voinut kauemmin lykätä tuonnemmaksi kauppatuttaviensa luona käyntiä. Hän oli koko lailla kiusallisessa asemassa, sillä hän tiesi, että häntä olivat siellä odottamassa omaisten kirjeet. Hän pelkäsi moitteita, joita niissä varmasti olisi. Oli myös luultavaa, että kauppahuoneelle oli myös annettu tieto, kuinka huolissaan hänen puolestaan oltiin. Niin monien seikkailujen jälkeen häntä peloitti se koulupoikamainen ulkomuoto, jossa hän tulisi esiintymään, ja hän päätti käyttäytyä uhitellen ja siten peittää nolon mielensä.

Mutta hänen suureksi ihmeekseen ja tyytyväisyydekseen kävikin kaikki erittäin hyvin ja sievästi. Suuressa, vilkasliikkeisessä konttorissa oli tuskin aikaa hänen kirjeidensä esille hakemiseen. Vain sivumennen tuli puheeksi, että hän ei ollut jo aikaisemmin tullut. Ja avatessaan isänsä ja ystävänsä Wernerin kirjeet hän huomasi, etteivät ne sisältäneet mitään sen kummempaa. Isäukko, joka odotti saavansa aikanaan nähdäkseen laajan päiväkirjan, jollaista hän lähtiessä oli erikoisesti kehoittanut poikaansa pitämään ja jota varten hän oli antanut mukaan ohjekaavan, näytti olevan jokseenkin rauhallinen ensi ajan vaikenemisen johdosta, samoin kuin hän ilmitoi tyytymättömyytensä, että ensimmäinen ja ainoa ja kreivin linnasta lähetetty kirje oli kovin arvoituksellinen. Werner laski leikkiä tapansa mukaan, kertoi hauskoja kaupunkijuttuja ja pyysi saada tietoja ystävistä ja tutuista, joihin Wilhelm suuressa kauppakaupungissa varmaankin saisi yllin kyllin tutustua. Ystävämme, joka oli erittäin iloinen päästessään asiasta näin helpolla, kirjoitti vastaukseksi muutamia hyvätuulisia kirjeitä ja lupasi isälleen seikkaperäisen matkapäiväkirjan kaikkine vaadittuine maantieteellisine, tilastollisine ja kaupallisine huomioineen. Hän oli matkallaan paljon nähnyt ja toivoi voivansa sen nojalla saada kokoon kyhätyksi melkoisen paksun vihkon. Hän ei huomannut olevansa aivan samanlaisessa asemassa kuin silloin, kun hän oli sytyttänyt kynttilät ja kutsunut sisään katsojat esittääkseen kappaleen, jota ei vielä ollut kirjoitettu, saatikka sitten opittu ulkoa. Kun hän siis todella ryhtyi työhön, teki hän sen ikävän huomion, että hän kyllä osasi puhua ja kertoa tunteista ja ajatuksista, niistä ja näistä sydämen ja sielun kokemuksista, mutta ei sen sijaan mitään ulkonaisista asioista, joihin hän, kuten hän nyt huomasi, ei ollut kiinnittänyt vähintäkään huomiota.

Tässä pulassa olivat hänen ystävänsä Laerteen tiedot ja kokemukset hänelle hyväksi avuksi. Tottumus oli nämä molemmat nuoret miehet, niin erilaisia kuin he olivatkin, liittänyt yhteen. Laertes oli kaikkine vikoineen ja omituisuuksineen todella hauska ja mielenkiintoinen ihminen. Hän oli luonteeltaan niin iloinen ja päivänpaisteinen, että hän olisi voinut elää vanhaksi ajattelematta rahtuakaan omaa kohtaansa. Mutta hänen onnettomuutensa ja sairautensa oli riistänyt häneltä nuoruuden välittömyyden ja avannut hänen silmänsä näkemään ihmiselämän katoavaisuutta ja rikkinäisyyttä. Tästä oli saanut alkunsa oikullinen tapa katsella asioita tai pikemmin halu lausua julki välittömät vaikutelmat. Hän ei ollut kernaasti yksin, vaan vetelehti kahviloissa ja ravintoloissa, ja kun hän oli kotona, olivat matkakertomukset hänen mieluisin, jopa ainoa lukemisensa. Löydettyään suuren lainakirjaston voi hän tyydyttää lukuhaluaan mielin määrin, ja pianpa hänen hyvässä muistissaan kummitteli puoli maailmaa. Kuinka helppo olikaan hänen rohkaista ystäväänsä, kun tämä mainitsi, että hänellä ei ollut mitään ainehistoa juhlallisesti lupaamaansa selostukseen. Tästäpä me valmistamme taidonnäytteen, jolla ei ole oleva vertaistaan, sanoi Laertes. Onhan Saksa äärestä toiseen monin kerroin matkustettu, läpi juostu ja ryömitty. Ja onhan jokaisella saksalaisella matkailijalla se oivallinen etu, että hän voi yleisön antaa korvata matkakustannuksensa, olivatpa ne suuret tai pienet. Annahan vain minulle matkasuunnitelmasi, joka sinulla oli, ennenkuin tulit meidän pariimme; muusta kaikesta olen selvillä. Lähteet ja apuneuvot teostasi varten minä kyllä etsin kokoon. Siitä ei ole puuttuva neliöpeninkulmia, joita ei ole mitattu, ja väkilukuja joita ei ole laskettu. Maiden tulot me otamme käsikirjoista ja taulukoista, jotka, kuten tiedämme, ovat mitä luotettavimpia todistuskappaleita. Niihin me perustamme valtiolliset mietteemme; siinä sivussa me luomme katsauksia hallituksiin. Parisen ruhtinasta kuvataan todellisiksi isänmaan isiksi, jotta meitä sitä paremmin uskotaan, kun me hieman pitelemme pahoin eräitä muita. Ja jollemmekaan suorastansa satu matkustamaan eräiden kuuluisuuksien asuinpaikan kautta, tapaamme heidät jossakin majatalossa ja annamme heidän noin vain kahdenkesken sanoa meille typeryyksiä. Eritoten emme unohda mitä viehättävimmin punoa kertomukseemme pientä lemmenseikkailua ja siihen välttämättä kuuluvaa tyttöstä. Tästä on tuleva teos, joka ei ainoastansa täytä ihastuksella isää ja äitiä, vaan josta kuka tahansa kustantaja sinulle mielellään maksaa.

Ryhdyttiin työhön. Ystävyksille heidän tehtävänsä tuotti paljon iloa. Illat Wilhelm teatterissa Serlon ja Aurelien seurassa sai erinomaisen rattoisasti kulumaan kehitellen ja selostellen ajatuksiaan, jotka jo liiankin kauan olivat kiertäneet ahdasta piiriä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Mitä suurimmalla mielenkiinnolla hän pala palalta perehtyi Serlon elämäntarinaan, sillä tämän omituisen miehen tapoihin ei kuulunut olla tuttavallinen ja puhua asioista yhtenäisesti. Hän oli, voi sanoa, syntynyt ja kasvanut näyttämöllä. Mykkänä lapsena hän jo sai esiintyä näyttämöllä yleisön hellyttämiseksi, sillä jo silloin tekijät osasivat käyttää apunaan lasten luonnollisuutta ja viattomuutta, ja hänen ensiksi jokeltamansa "isä" ja "äiti" tuotti hänelle yleisön rakastamissa kappaleissa jo suurta suosiota, ennenkuin hän tiesi mitä käsientaputus merkitsikään. Rakkauden jumalana hän vavahdellen monesti laskeutui näkymättömän langan varassa alas näyttämölle, piipahti harlekiinina esiin munankuoresta ja suoritti pienenä nokipoikana jo varhain mitä somimpia kepposia. Valitettavasti hän taas toisin ajoin sai kalliisti maksaa sen suosion, jonka hän loistavina teatteri-iltoina saavutti. Hänen isänsä, jolla oli se vakaumus, että lasten huomaavaisuutta voidaan herättää ja ylläpitää ainoastaan lyönneillä, pieksi häntä määräajoin aina kutakin kappaletta opettaessaan; ei siksi, että lapsi oli taitamaton, vaan jotta se sitä varmemmin ja pysyvämmin oppisi taitavaksi. Niinpä ennenmuinoin rajapyykkiä rakennettaessa ympärille kokoontuneille lapsille annettiin aimo korvapuusteja ja siksi vanhat ihmiset muistavat vielä tarkoin paikan ja kohdan, mihin kivi asetettiin. Hän varttui ja hänessä ilmeni erinomaisia hengen lahjoja ja ruumiillisia kykyjä ja samalla sekä ilmehtimisen että eleiden suuri joustavuus. Hänen matkimistaitonsa oli aivan uskomaton. Jo poikana hän matki henkilöitä, niin että luuli heidät näkevänsä, vaikka he jo ulkomuodoltaan, iältään ja olemukseltaan olivat aivan toisenlaiset kuin hän ja keskenään erilaiset. Häneltä ei sitäpaitsi puuttunut kykyä liikkua ja tulla toimeen maailmassa, ja niin pian kuin hän jonkun verran oli selvillä voimistaan, oli hänestä luonnollisin asia maailmassa karata isänsä luota, joka, sitä mukaa kuin pojan ymmärrys varttui ja hänen taitonsa lisääntyivät, katsoi tarpeelliseksi edesauttaa niitä kovalla kohtelulla.

Kuinka onnelliseksi tunsikaan irrallinen poika itsensä avarassa maailmassa, missä hänen ilveilyesityksensä kaikkialla saavuttivat suosiota. Onni johti hänet ensin laskiaiseksi luostariin, minne hän parahiksi saapui apua tuovana suojelusenkelinä, kun juuri se pyhä isä, jolla oli ollut huolenaan kulkueiden järjestäminen ja kristillisen seurakunnan ravitseminen hengellisillä naamiaishuvituksilla, oli kuollut. Hän ottikin heti itselleen Gabrielin osan Maarian ilmestyksessä ja ihastutti ikihyväksi sen sievän tytön, joka pyhänä neitsyenä sirosti, ulkonaisella nöyryydellä ja sisäisellä ylpeydellä otti vastaan hänen kohteliaan tervehdyksensä. Hän näytteli sen jälkeen seuranneissa mysterioissa tärkeimmät osat ja oli ylen onnellinen, kun hänet vihdoin itse Vapahtajana, maailman pilkkaamana ja piestynä naulittiin ristinpuuhun. Eräät sotureista lienevät tässä tilaisuudessa esittäneet osansa liiankin luonnollisesti. Siksipä hän, heille kostaakseen, viimeistä tuomiota esitettäessä kujehtien puetti heidät keisarien ja kuninkaiden upeihin vaatteisiin, ja kun he, osiinsa perin tyytyväisinä, olivat lähdössä taivaaseenkin toisten edellä, aavistamatta ilmestyi heidän eteensä ja katselijain ja kerjäläisten mielenylennykseksi hiilihangolla pehmitti heidät perinpohjin ja säälimättä syöksi heidät kuoppaan, missä heillä oli vastassaan helvetin tulenliekit.

Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että kruunatut päät eivät pitäisi hyvänään hänen röyhkeää kujettaan eivätkä suinkaan kunnioittaisi edes hänen etuoikeutettua syyttäjänvirkaansa. Hän livisti siis kaikessa hiljaisuudessa tiehensä jo ennenkuin tuhatvuotinen valtakunta alkoi, ja naapurikaupungissa hänet avoimin sylin otettiin erääseen seurueeseen, jolle oli annettu nimi "ilon lapset". He olivat älykkäitä, henkeviä ja iloisia ihmisiä jotka hyvin ymmärsivät, ettei olemassaolomme summa järjellä jaettuna koskaan mene tasan, vaan että aina jää jäljelle kummallinen murtoluku. Tätä hankalaa ja koko joukkoon levinneenä vaarallista murtolukua he koettivat määrä ajoittain torjumalla torjua. Yhtenä viikonpäivänä he esiintyivät narrin osissa ja esittivät silloin allegorisia näytelmiä rankaisuksi siitä, mitä he muina viikonpäivinä itsessänsä ja muissa olivat huomanneet narrimaista. Joskin tämä tapa oli kouraantuntuvampi kuin tasaisesti jatkuva itsekasvatus, jonka kestäessä siveellinen ihminen itseänsä vaarinottaa, varoittaa ja rankaisee, niin oli se kuitenkin hauskempi ja varmempi. Sillä kun avoimesti tunnustettiin, että kullakin oli oma sylinarrinsa, oma "kärpäsensä", käsiteltiin ja kohdeltiin sitä myös vain sinä, mikä se oli, sen sijaan että se tuota toista menetelmää noudatettaessa itsepetoksen avulla usein pääsee kotiutumaan ja valtaan ja pakottaa salaiseen orjuuteen järjen, joka luulottelee jo kauan sitten sen karkoittaneensa. Narrinnaamio siirtyi seurueen jäseneltä toiselle, ja kullekin oli sallittua varustaa se omana vuoropäivänään luonteenomaisilla koristuksilla joko omia tai vieraita attribuutteja käyttämällä. Karnevaalin aikana heittäydyttiin rennoiksi ja kilpailtiin hengellisten herrojen kera kansan huvittamisessa ja houkuttelemisessa. Hyveiden ja paheiden, taiteiden ja tieteiden, maanosien ja vuodenaikojen juhlalliset ja vertauskuvalliset esitykset havainnollistuttivat rahvaalle monenlaisia käsitteitä ja tarjosivat sille kuvia kaukaisista asioista, ja niin nämä pilanäytelmät olivat hyödyksi, kun toiselta puolen hengelliset naamiohuvit vain yhä lujittivat mautonta taikauskoa.

Nuori Serlo oli tässäkin omalla alallaan. Varsinaista keksijänkykyä hänellä ei ollut, mutta sitävastoin hän oli erittäin taitava käyttämään hyväkseen, järjestämään käyttökuntoon ja antamaan loistoa kaikelle, mitä oli käytettävissä. Hänen päähänpistonsa, hänen matkimistaitonsa ja ennen kaikkea hänen purevat sukkeluutensa, joita hän ainakin yhtenä päivänä viikossa täydellä vapaudella ja vieläpä hyväntekijöitään kohtaan sai käyttää, tekivät hänet koko seurueelle arvokkaaksi, jopa korvaamattomaksi.

Levottoman mielensä ajamana hän siirtyi tästä edullisesta paikasta toisille tienoille isänmaata, missä hänen taas oli käytävä uusi koulu. Hän tuli siihen sivistyneeseen, mutta mielikuvituksesta köyhään Saksan osaan, missä tosin ei hyvän ja kauniin palvonnasta puutu totuutta, mutta sitä useammin henkevyyttä. Hänen naamionsa eivät enää tehonneet. Hänen täytyi koettaa vaikuttaa sydämiin ja mieliin. Vain lyhyen aikaa hän viipyi milloin pienissä milloin suurissa seurueissa ja painoi tällöin mieleensä eri kappaleiden ja näyttelijäin omituisuudet. Saksan näyttämöillä niihin aikoihin vallinneen yksitoikkoisuuden, aleksandriinisäkeiden avuttoman poljennon ja soinnin, teeskennellyn ja lattean vuoropuhelun, suoranaisten siveydensaarnaajain mehuttomuuden ja matalan arkipäiväisyyden hän oli pian painanut mieleensä ja samalla pannut merkille, mikä liikutti ja miellytti.

Ei ainoastaan yksi muodissa olevien kappaleiden osista, vaan kokonaiset kappaleet painuivat helposti hänen muistiinsa ja samalla se sävy, millä kukin oli osansa yleisön tyytyväisyydeksi esittänyt. Nytpä hänelle sattumoisin, kun hän harhaillessaan paikasta toiseen joutui rahapulaan, juolahti mieleen ryhtyä aivan yksinään esittämään kokonaisia kappaleita eritoten aateliskartanoissa ja kylissä, hankkiakseen itselleen kulloinkin ravinnon ja yömajan. Hänen näyttämönsä oli hetkessä pystyssä missä tahansa ravintolassa, huoneessa tai puutarhassa. Veitikkamaisella vakavuudella ja näennäisellä innostuksella hän osasi kiehtoa katsojien mielikuvituksen, pettää heidän aistimiaan ja muuttaa heidän avoimien silmiensä edessä vanhan kaapin linnaksi ja viuhkan tikariksi. Hänen nuori intonsa korvasi syvällisen tunteen puutteen. Hänen kiivautensa näytti voimalta ja hänen imartelunsa hellyydeltä. Niille, joille teatteri jo ennestään oli tuttu, hän palautti mieleen kaiken, mitä he olivat nähneet ja kuulleet, ja muissa hän herätti aavistuksen jostakin ihmeellisestä ja halun siihen tarkemmin tutustua. Saavutettuaan suosiota toisella seudulla jollakin seikalla hän ilman muuta esitti sen uudestaan toisella paikkakunnalla, ja hänelle tuotti mitä suurinta vahingoniloa, kun hän samalla tavoin ilman valmistusta sai pitää pilansa esineenä kaikkia ihmisiä.

Vilkkaalla, vapaalla ja esteitä, tuntemattomalla olemuksellaan hän nopeasti saavutti yhä suuremman taidon esittäessään ehtimiseen uudestaan samoja osia ja kappaleita. Pian hänen lausumisensa ja näyttelemisensä oli oikeaanosuvampaa kuin sen mallin, jota hän aluksi vain oli matkinut. Näin menetellen hän vähitellen oppi näyttelemään luonnollisesti mutta kuitenkin aina samalla teeskennellen. Hän näytti olevan näyttelemisensä lumoissa ja vaani kuitenkin sen aikaansaamaa vaikutusta ja hänen suurin ylpeytensä oli saattaa ihmiset asteittain haltioihinsa. Hänen harjoittamansa hullunkurinen ammatti pakotti häntä pian noudattamaan jonkin verran kohtuutta, ja niin hän oppi osaksi pakosta osaksi vaistomaisesti sen, mistä ani harvoilla näyttelijöillä on käsitystäkään: säästeliäästi käyttämään ääntänsä ja eleitänsä. Näin hän osasi taltuttaa jopa raakoja ja tylyjä ihmisiä ja saada heidän mielenkiintonsa puolelleen. Kun hän kaikkialla oli tyytyväinen ravintoon ja asuntoon, otti kiitollisena vastaan annetut lahjat, vieläpä joskus kieltäytyi ottamasta vastaan tarjottua rahaa, kun hänellä sitä mielestänsä oli riittävästi, sai hän paikasta toiseen suosituskirjeitä, ja niin hän pitkät ajat vaelsi aateliskartanosta toiseen antaen aihetta moneen hauskuuteen, nauttien itse monta iloista hetkeä ja ollen mukana mitä lystillisimmissä seikkailuissa.

Ollen sisäisesti kylmä luonteeltaan hän ei oikeastaan rakastanut ketään. Hänen selkeänäköisyytensä ei sallinut hänen ketään kunnioittaa. Hän näki aina vain ihmisten ulkonaiset omituisuudet ja talletti ne miimilliseen kokoelmaansa. Mutta hänen itsekkyyttään loukkasi kovin, jollei hän ollut kaikille mieleen ja jollei hän kaikkialla saanut osakseen suosiota. Siihen, kuinka suosio olisi saavutettavissa, hän oli vähitellen kiinnittänyt niin suurta huomiota ja siinä määrin teroittanut katseensa, ettei hän enää ainoastaan esityksissään imarrellut, vaan teki sitä myös jokapäiväisessä elämässä. Ja näin hänen luonnonlaatunsa, hänen lahjansa ja hänen elämäntapansa vuorotellen olivat toisiansa vastaan sillä seurauksella, että hän huomaamattaan tunsi kehittyneensä täydelliseksi näyttelijäksi. Oudolta näyttävän, mutta itse asiassa aivan luonnollisen vaikutuksen ja vastavaikutuksen kouluttamana, älyn ja harjoituksen avulla hänen lausumisensa ja näyttelemisensä kohosi korkealle totuuden, vapauden ja selkeyden tasolle, samalla kuin hän elämässään ja seurustelussaan tuntui käyvän yhä salaperäisemmäksi, jopa teennäiseksi ja teeskennellyksi.

Hänen vaiheistaan ja seikkailuistaan kerromme kenties toisessa paikassa ja mainitsemme tässä vain sen verran, että hän myöhemmin, kun hän jo oli saavuttanut mainetta ja varman nimen sekä päästyään erittäin hyvään, joskaan ei vankkaan taloudelliseen asemaan, oli ottanut tavakseen, milloin ivan milloin pilkan hymy huulilla, lingota keskusteluun älykkäitä sanasutkauksia siten turmellen melkein kaiken vakavan seurustelun. Varsinkin Wilhelmiä kohtaan hän turvautui tähän menettelyyn, niin pian kuin tämä, kuten hänelle usein sattui, osoitti halua aloittaa yleis-teoreettisen keskustelun. Siitä huolimatta he olivat kernaasti yhdessä, ja heidän ajatustapansa oli omansa tekemään keskustelun vilkkaaksi. Wilhelm tahtoi kehitellä kaiken omaksumistaan käsitteistä ja vaati yhtenäistä taiteen käsittämistä. Hän tahtoi asettaa nimenomaiset säännöt, määrätä, mikä on oikein, kaunista ja hyvää ja mikä ansaitsee hyväksymistä. Sanalla sanoen, hän käsitteli kaikkea mitä suurimmalla vakavuudella. Serlo sitävastoin otti asian kevyesti, ja kun hän ei koskaan tahtonut kysymykseen suoranaista vastausta, osasi hän jollakin jutulla tai hullunkurisella käänteellä antaa asialle mitä sukkelimman ja huvittavimman selvityksen ja valistaa koossa olevaa seuraa samalla kuin hän saattoi kaikki hyvälle tuulelle.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Wilhelmin näin viettäessä erittäin hupaisia hetkiä oli Melinan ja toisten seuruelaisten asema sitä kiusallisempi. He olivat ystävämme silmissä useinkin kuin pahoja henkiä ja tuottivat hänelle ei ainoastaan läsnäolollaan vaan myös usein happamilla naamoillaan ja katkerilla puheillaan ikäviä hetkiä. Serlo ei ollut heitä päästänyt esiintymään edes vierailuosissa, puhumattakaan siitä, että hän olisi heille antanut toiveita vakinaisen paikan saamisesta, mutta siitä huolimatta hän oli vähitellen oppinut tuntemaan kaikki heidän kykynsä ja taitonsa. Aina kun hänen luonaan oli näyttelijöitä koolla iltaa viettämässä, oli hänellä tapana luetuttaa ääneen tai joskus itsekin lukea mukana. Hän valitsi kappaleita, joita oli aikomus näytellä ja joita ei pitkiin aikoihin oltu esitetty tai ainoastaan esitetty osittain. Niinpä hän myös ensimmäisen esittämisen jälkeen antoi toistaa kohtia, joihin hänellä oli jotakin muistuttamista kartuttaen täten näyttelijäin tietoja ja lisäten heidän varmuuttaan. Ja niinkuin vähäinen mutta oikea ymmärrys voi paremmin kuin sekava ja selkenemätön nero toimia toisten tyytyväisyydeksi, samoin hän kohotti hämmästyttävän korkealle tasolle keskinkertaisia kykyjä niillä selvillä tiedoilla ja käsitteillä, joita hän heille heidän huomaamattaan jakeli. Tätä seikkaa edisti huomattavasti sekin, että hän myös luetutti runoja ja siten ylläpiti sitä viehätyksen tunnetta, minkä hyvin esitetty poljento sielussamme herättää, kun sen sijaan toisissa seurueissa jo alettiin tyytyä siihen proosaan, mihin kunkin järjenvarat riittivät.

Näissä tilaisuuksissa hän myös oli oppinut tuntemaan kaikki saapuneet näyttelijät, niin hyvin sen, mitä he olivat, kuin mitä heistä voi tulla, arvioinut heidät ja päättänyt kaikessa hiljaisuudessa käyttää heti hyväkseen heidän lahjojaan mullistuksessa, joka uhkasi hänen seuruettaan. Hän antoi asian jonkun aikaa olla sillänsä, torjui olkainkohennuksella kaikki Wilhelmin välitysyritykset, kunnes hän huomasi ajan tulleen ja aivan odottamatta ehdotti nuorelle ystävälleen, että hän itse astuisi näyttämölle, ja lupasi sillä ehdolla ottaa toisetkin palvelukseensa.

Nuo ihmiset eivät siis mahdakaan olla niin käyttökelvottomia kuin miksi heidät olette minulle tähän saakka esittänyt, vastasi Wilhelm, jos heidät nyt kaikki yhdellä kertaa voidaan hyväksyä, ja arvelen heidän lahjojensa pysyvän samoina ilman minuakin.

Vaitiolon lupauksen nojalla Serlo ilmaisi hänelle nyt, minkälainen hänen asemansa oli: ensimmäinen rakastaja aikoi vuokrasopimusta uudistettaessa lisätä vaatimuksiaan eikä hän ollut halukas myöntymään, varsinkaan kun tuo näyttelijä ei enää ollut yhtä suuressa yleisön suosiossa kuin ennen. Jos hän antaisi tämän lähteä, veisi hän koko säkkinsä mukanaan, jolloin seurue kadottaisi eräitä hyviä, mutta myös eräitä keskinkertaisia jäseniä. Sitten hän osoitti Wilhelmille, mitä hän toivoi voittavansa saamalla seurueeseensa hänet, Laerteen, vanhan murisijan ja myös rouva Melinan. Vieläpä hän lupasi hankkia pedantti paralle varman menestyksen juutalaisten, ministerien ja yleensä lurjusten osissa.

Wilhelm oli ymmällä ja tunsi olonsa noloksi ehdotuksen johdosta. Ainoastaan jotakin sanoakseen hän vastasi, vedettyään syvälti henkeään: Puhutte erittäin ystävällisesti ainoastaan siitä, mitä hyvää meissä näette ja meistä toivotte. Mutta kuinka on heikkojen puoliemme laita, jotka eivät ole voineet pysyä salassa tarkalta silmältänne?

Ne me aiomme piankin ahkeruudella, harjoituksella ja tarkalla harkinnalla tehdä vahvoiksi puoliksi, vastasi Serlo. Teissä, niin monta kuin teitä onkin ja sellaisia alkajoita ja tuhertajia kuin olettekin, ei ole ainoatakaan, joka ei antaisi aihetta toiveisiin, kuka enemmän kuka vähemmän. Sillä mikäli teitä kaikkia voin arvostella, ei teissä ole ainoatakaan pölkkypäätä, sillä pölkkypäät yksin ovat auttamattomia, joko he sitten ovat omahyväisyydessään, tyhmyydessään tai luulevaisuudessaan kömpelöitä ja itsepintaisia.

Serlo esitti sitten muutamin sanoin ne ehdot, jotka hän voi ja tahtoi tarjota, pyysi Wilhelmiltä pikaista ratkaisua sekä jätti hänet hautomaan levottomia aatoksiaan.

Mainitsemaamme eriskummaista ja noin vain pilanpäiten aloitettua, tekaistua matkakertomusta Laerteen kera sommitellessaan hän oli ruvennut kiinnittämään entistä enemmän huomiota jokapäiväiseen elämään ja todellisuuteen. Hän käsitti nyt vasta, mikä tarkoitus hänen isällään oli ollut, kun hän niin innokkaasti suositteli hänelle päiväkirjan kirjoittamista. Hän tunsi nyt ensi kerran, kuinka hauskaa ja hyödyllistä voisi olla asettautua lukuisten eri ammattien ja tarpeiden keskushenkilöksi ja olla mukana levittämässä elämää ja toimintaa kauas vuoriseutuihin ja metsiin. Se Vilkas kauppakaupunki, jossa hän nyt oleskeli, ynnä levoton Laertes, joka häntä kuljetteli muassaan kaikkialla, antoivat hänelle mitä havainnollisimman käsityksen suuresta keskipisteestä, josta kaikki virtaa ja johon kaikki palajaa, ja ensi kerran hän tunsi todellista mielenylennystä nähdessään tämänlaatuista toimintaa. Tässä mielentilassa hänet kohtasi Serlon tarjous, ja hänessä heräsivät jälleen eloon omat mielihalut, luottamus synnynnäiseen taipumukseen ja tunto siitä velvoituksesta, mikä hänellä oli avutonta seuruetta kohtaan.

Tässä seison nyt taaskin, hän sanoi itselleen, tienristeyksessä noiden kahden naisolennon välissä, jotka minulle ilmestyivät nuoruuteni päivinä. Toinen ei enää näytä yhtä surkealta kuin tuonoin eikä toinen yhtä komealta. Sinä tunnet sisässäsi kutsumuksen seurata niin toista kuin toistakin, ja kummankin taholta tulevat ulkonaiset houkutukset ovat varsin voimakkaat. Ratkaisu tuntuu sinusta mahdottomalta; sinä toivot, että ulkoapäin tuleva painonlisä määräisi valintasi, ja kuitenkin, kun oikein tutkit itseäsi, niin ainoastaan ulkonaiset seikathan ne sinulle antavat halua ammattiin, ansaitsemiseen ja omaisuuden saavuttamiseen, mutta sinun sisin kaipuusi synnyttää ja ylläpitää sinussa pyrkimystä yhä edelleen kehittää ja muodostella synnynnäisiä taipumuksiasi hyvyyden ja kauneuden maailman palvelukseen, olivatpa ne sitten aineellisia tai henkisiä. Ja eikö minun ole kunnioitettava sitä kohtaloa, joka ilman minun omaa aloitettani johtaa minut tänne kaikkien toiveideni päämäärään? Eikö tapahdu nyt kaikki se, mitä aikoinani olen ajatellut ja suunnitellut, aivan sattumalta ja ilman minun myötävaikutustani? Ihmeellisiä! Ihmiselle eivät mielestäni mitkään ole sen tutumpia kuin hänen toiveensa ja mielihalunsa, joita hän kauan sydämessään vaalii ja hautoo. Ja kuitenkaan, kun ne nyt tulevat hänen eteensä, kun ne ikäänkuin käyvät hänen kimppuunsa, ei hän niitä tunne ja väistyy niiden edestä. Kaikki se, mitä minä ennen tuota onnetonta yötä, joka minut erotti Marianesta, osasin uneksia, on minulla nyt edessäni ja tarjoutuu minulle. Tänne tahdoin paeta, ja minua onkin hiljalleen johdettu. Serlon luona aioin etsiä toimeentuloa, hän etsiikin nyt minua ja tarjoaa minulle ehtoja, joita aloittelijana en osannut odottaa. Rakkausko Marianeen se vain minua kiinnitti teatteriin? Vai rakkausko taiteeseen minut liitti tuohon tyttöön? Oliko tuo toivo, tuo keino päästä näyttämölle tervetullut ainoastansa huikentelevaiselle, levottomalle ihmiselle, joka halusi jatkaa elämää, jollaista porvarillisen maailman olosuhteet eivät sallineet, vai oliko se kaikkea muuta, puhtaampi, arvokkaampi? Ja mikä voisi saada sinut muuttamaan silloiset mielipiteesi? Etkö päinvastoin tähän saakka tietämättäsi ole noudattanut suunnitelmaasi? Ja eikö nyt viimeinen askel ole vielä hyväksyttävämpi, kun ei ole kysymys mistään sivutarkoituksista ja kun samalla voit pitää juhlallisesti antamasi sanan ja ylevällä tavalla päästä vapaaksi suuresta velasta?

Kaikki, mitä hänen sydämessään ja mielikuvituksessaan liikkui, nousi ja laski alituisesti vuorotellen. Vaakalaudalla ei suinkaan painanut vähän se seikka, että hän voisi pitää luonaan Mignonin ja ettei hänen tarvitsisi hylätä harpunsoittajaa, ja kuitenkin se heilahteli ylös ja alas hänen tapansa mukaan lähtiessään tervehtimään ystäväänsä Aurelieta.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Wilhelm tapasi Aurelien lepäämässä vuoteellaan. Hän näytti rauhalliselta. Luuletteko voivanne huomenna näytellä? kysyi Wilhelm. Aivan hyvin, hän vastasi innolla. Te tiedätte, ettei minua siitä mikään estä. – Kunpa vain tietäisin keinon, millä voisin torjua permannoltamme tulevat suosionosoitukset: he tarkoittavat hyvää ja saattavat minut vielä tuhoon. Toissa päivänä luulin sydämeni halkeavan! Ennen kyllä voin sietää nuo suosionosoitukset, kun olin itseeni tyytyväinen; kun olin kauan osiani tutkinut ja valmistautunut, olin iloinen, kun kaikilta ääriltä kaikui vastaani tuo tervetullut merkki, että olin onnistunut. Nyt en puhu siitä, mitä minä tahdon, en, kuinka haluan. Minä hurmaannun, minä haltioidun, ja näyttelemiseni saa aikaan paljoa suuremman vaikutuksen. Suosionosoitukset käyvät äänekkäämmiksi, ja minä ajattelen: Jospa tietäisitte, mikä teitä ihastuttaa! Hämärät, kiihkeät, epämääräiset soinnut liikuttavat teitä, pusertavat esiin teidän ihastuksenne, ettekä te tunne, että ne ovat sen onnettoman ihmisraukan tuskansäveliä, jolle olette lahjoittaneet mielisuosionne.

Tämän aamun olen käyttänyt osani oppimiseen, kerrannut sen ja koetellut, joko sen osaan. Olen väsyksissä, murtunut ja huomenna alan taas alusta. Huomeniltana on näytäntö. Näin laahaan itseni päivästä toiseen. Minusta on ikävä nousta ylös ja kiusallista käydä vuoteeseen. Kaikki kiertää minussa ikuista kehää. Milloin nuo inhoittavat lohdutukset tulevat eteeni, milloin taas heitän ne luotani ja kiroan niitä. En tahdo antautua, en tahdo alistua välttämättömyyden alle – miksi sen, mikä minut saattaa perikatoon, pitää olla välttämätöntä? Eikö voisi olla myös toisin? Saan maksaa siitä, että olen saksalainen. Sellainen on saksalaisten luonne, että he kaiken ottavat raskaasti ja että kaikki heille käy raskaaksi.

Ah, ystäväni, sanoi Wilhelm, jospa vain voisitte lakata itse teroittamasta tikaria, jolla yhtämittaa haavoitatte itseänne! Eikö teille siis jää mitään? Eikö nuoruutenne, ulkomuotonne, terveytenne, eivätkö lahjanne siis ole mitään? Jos ilman omaa syytänne olette kadottanut yhden hyvän, täytyykö teidän nakata kaikki muu sen jälkeen? Onko sekin välttämätöntä?

Aurelie oli vaiti muutaman hetken, sitten hän yltyi lausumaan: Tiedän kyllä, että rakkaus on ajanhukka, ei muuta kuin ajanhukka! Mitä olisinkaan kaikkea voinut tehdä! Mitä olisikaan minun pitänyt tehdä! Nyt on kaikki mennyt aivan hukkaan. Olen onneton, rakastunut ihmisparka, en mitään muuta kuin rakastunut! Säälikää minua, jumalan nimessä, olen onneton ihmisparka!

Hän vajosi mietteisiinsä ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän huudahti kiihkeästi: Olette tottunut siihen, että kaikki käy mielenne mukaan. Ei, te ette voi sitä tuntea, ei ainoallakaan miehellä ole tuntoa naisen arvosta, naisen, joka osaa pitää itseään kunniassa! Kaikkien pyhien enkelien nimessä, kautta kaikkien autuuden kuvien, joita puhdas, lempeä sydän luo, ei ole mitään taivaallisempaa kuin nainen, joka antautuu miehelle: Me olemme kylmiä, ylpeitä, ylhäisiä, kirkkaita, viisaita, milloin ansaitsemme naisen nimeä kantaa. Ja kaikki nämä avut me laskemme teidän jalkainne juureen, kun me rakastamme, kun me toivomme saavamme vastarakkautta. Ah, kuinka olenkaan tieten ja tahtoen hukannut koko elämäni! Mutta nyt tahdon myös antautua epätoivoon, tahallani antautua epätoivon valtaan. Minussa ei ole oleva ainoatakaan verenpisaraa, joka ei saisi tuta rangaistusta, ei ainoatakaan säiettä, jota en kiduttaisi. Hymyilkää vain, naurakaa vain intohimoni kuohunnalle!

Ystävällämme ei ollut pienintäkään halua nauraa. Aurelien hirvittävä, puoleksi luonnollinen, puoleksi teennäinen mielentila oli hänelle ilmankin kovin kiusallinen. Wilhelm tunsi kiduttavaa myötätuntoa onnetonta ystäväänsä kohtaan; hänen aivonsa olivat järkytetyt, hänen verensä liikehti kuumeisesti.

Aurelie oli noussut ja käveli huoneessa edestakaisin. Minä tunnen kyllä, hän huudahti, ne seikat, joiden takia minun pitäisi olla häntä rakastamatta. Minä tiedän myös, ettei hän rakkauttani ansaitse. Minä käännän ajatukseni hänestä, minä koetan tehdä työtä parhaimpani mukaan. Minä käyn käsiksi osaan, vaikk'ei minun tarvitse sitä näytellä. Minä harjoittelen vanhoja osiani, jotka juurtajaksain jo tunnen, yhä ahkerammin ja ahkerammin ja harjoittelen ja harjoittelen – ystäväni, uskottuni, mikä hirvittävä tehtävä onkaan väkipakolla pyrkiä irti itsestään! Järkeni on sairas, aivoni jännityksissä. Pelastautuakseni mielipuolisuudesta minä jälleen antaudun sen tunteen valtaan, että minä häntä rakastan. – Niin, minä rakastan, rakastan häntä! hän huudahti kyynelten vuolaina virratessa, minä rakastan häntä ja siihen minä tahdon kuolla.

Wilhelm tarttui häntä kädestä rukoillen häntä hartaasti, ettei hän raastaisi itseään. Ah, sanoi hän, kuinka kummallista onkaan, että ihmisiltä on kielletty ei ainoastaan niin paljon sellaista, mikä on mahdotonta, vaan myös sellaista, mikä on mahdollista. Teidän ei ollut sallittu löytää uskollista sydäntä, joka olisi ollut koko onnenne ja autuutenne. Minun oli sallittu liittää koko elämäni onni ihmisparkaan, jonka uskollisuuteni koko painolla taivutin maahan kuin kaislanvarren, ehkäpä aivan murskasin.

Hän oli kertonut Aurelielle Marianen tarinan ja voi siis nyt viitata siihen. Aurelie katseli tuijottaen häneen ja kysyi: Voitteko sanoa, ettette koskaan ole naista pettänyt, ettette ole keneltäkään koettanut houkutella hänen rakkauttaan kevytmielisellä lemmenleikillä, rikollisin lupauksin ja sydäntä kiehtovilla valoilla?

Voin kyllä, vastasi Wilhelm, ja sen teen kerskailematta. Elämäni on ollut erittäin mutkaton, ja minä olen harvoin joutunut kiusaukseen vietellä ketään. Kaunis, jalo ystäväni, se surkea tila, johon olette joutunut, on minulle ankara varoitus! Ottakaa minulta lupaus, joka on täysin sydämeni aivoitusten mukainen, jolle teidän minussa herättämänne liikutus antaa sanat ja muodon ja jonka tämä hetki pyhittää: Minä tahdon vastustaa jokaista hetkellistä lemmenlehahdusta ja vakavatkin tunteeni säilyttää povessani; ei ainoakaan nainen ole huuliltani kuuleva rakkaudentunnustusta, jollen voi hänelle omistaa koko elämääni!

Aurelie katseli häntä hurjan välinpitämättömänä ja astui muutaman askeleen päähän hänestä, kun ystävämme ojensi hänelle kätensä. Sitä ei tarvita! hän huudahti. Naisten kyyneliä enemmän tai vähemmän, meri ei niistä kumminkaan paisu. Mutta, hän jatkoi, tuhansien joukossa yksi nainen pelastettu, se on kuitenkin jotakin, tuhansien joukossa yksi rehellinen mies, se on mahdollista! Tiedättekö myös mitä lupaatte?

Tiedän, vastasi Wilhelm hymyillen ja piti kättänsä tarjolla.

Minä otan sen vastaan, vastasi Aurelie tehden oikealla kädellään liikkeen, niin että Wilhelm luuli hänen tarttuvan hänen käteensä. Mutta äkkiä hän pisti kätensä taskuun, tempasi salamannopeudella esille tikarin ja sipaisi kärjellä ja terällä äkkiä yli käden. Wilhelm vetäisi sen nopeasti takaisin, mutta veri valui jo haavasta.

Teitä miehiä on terällä merkittävä, jos mieli teidän oivaltaa! huudahti Aurelie rajusti ja iloisesti. Puuska oli samassa ohi, ja hän otti esille nenäliinansa käärien sen käden ympärille ehkäistäkseen esille pyrkivät veripisarat. Antakaa anteeksi puolihullulle, hän huudahti, älkääkä olko pahoillanne muutamasta veripisarasta. Olen, leppynyt, olen jälleen tolkussani. Polvillani olen valmis pyytämään anteeksi: Suokaa minulle se lohdutus, että saan teidät parantaa.

Hän riensi kaapilleen, toi palttinaa ja joitakin kapineita, tyrehdytti verenjuoksun ja tarkasti huolellisesti haavan. Pistos kulki peukalolihaksen poikki yli elämänviivan kohti pikkusormea. Hän sitoi sen ääneti ja mietteisiinsä vajonneena ikäänkuin jotakin ajatellen. Wilhelm kysyi muutaman kerran: Ystäväni, kuinka olette voinut haavoittaa ystäväänne.

Vaiti! vastasi hän pannen sormen suulleen, vaiti!

VIIDES KIRJA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Näin oli siis Wilhelmillä kahden edellisen, tuskin vielä parantuneen haavansa lisäksi taaskin kolmas veres haava, joka oli hänelle varsin kiusallinen. Aurelie ei tahtonut suostua siihen, että hän kääntyisi haavalääkärin puoleen. Hän sitoi itse haavan haastellen kaikenlaista eriskummallista, hokien lukuja ja tehden temppuja saattaen ystävämme täten erittäin tukalaan asemaan. Mutta ei ainoastaan Wilhelm, vaan kaikki, jotka olivat Aurelien läheisyydessä, saivat kärsiä hänen hermostuneisuudestaan ja eriskummaisuudestaan; enimmin kuitenkin kaikista pikku Felix. Tämä vilkas lapsi oli tämän raskasmielisyyden alaisena erittäin kärtyisä ja käyttäytyi yhä pahankurisemmin, kuta enemmän häntä moitittiin ja ojennettiin.

Poikanen oli tottunut eräisiin omituisuuksiin, joita myös on tapana sanoa vallattomuudeksi ja joita äiti ei suinkaan aikonut sallia. Hän joi esimerkiksi mieluummin pullosta kuin lasista, ja ilmeisesti maistuivat hänelle ruoat paremmilta vadista kuin lautaselta. Tällaista vallattomuutta ei katseltu sormien välitse, ja kun hän kulkiessaan jätti oven auki tai paukautti sen kiinni ja kun hän käskettäessä joko ei liikahtanut paikaltaan tai äkäpäissään juoksi tiehensä, sai hän ankarat nuhteet silti osoittamatta mitään parantumisen oireita. Päinvastoin hänen kiintymyksensä Aurelie'hin näytti päivä päivältä yhä vähenevän. Hänen äänensävyssään ei ollut vähintäkään hellyyttä, kun hän nimitti häntä äidiksi; hän päinvastoin riippui intohimoisesti kiinni vanhassa imettäjässään, joka taas kaikessa antoi hänen mielihaluilleen täyden vapauden.

Mutta imettäjäkin oli jo jonkun aikaa ollut niin sairas, että hänet täytyi viedä kotoa pois erääseen rauhalliseen asuntoon, ja Felix olisi tuntenut olevansa aivan yksin, jollei hän Mignonista olisi saanut itselleen herttaista ja hyvää leikkitoveria. Oli hauska katsella, kuinka lapset kahden kesken ollessaan sopivat erittäin hyvin yhteen. Mignon opetti Felixille lauluja ja poika taas oivallisella muistillaan esitti ne kuulijain ihmeeksi. Mignon tahtoi myös selittää hänelle karttaa, jonka kimpussa tyttö yhä ahkerasti askarteli; opetusmenetelmä oli kuitenkin vähän niin ja näin. Sillä hänellä ei oikeastaan näyttänyt eri maihin olevan muuta mielenkiintoa kuin se, olivatko ne kylmiä vai lämpimiä. Maan navoista, niiden ympärillä olevista summattomista jäistä ja lämmön lisääntymisestä, sikäli kuin niistä etäännyttiin, hän osasi varsin hyvin tehdä selkoa. Jos joku lähti matkalle, tiedusteli hän vain, kävikö matka pohjoiseen vai etelään, ja koetti pieneltä kartaltaan löytää tiet. Varsinkin Wilhelmin kertoessa matkoista oli Mignon erittäin tarkkaavainen ja näytti aina käyvän alakuloiseksi, kun keskustelu siirtyi johonkin toiseen aineeseen. Yhtä haluton kuin hän oli ottamaan jonkun osan esittääkseen ja jopa menemään teatteriin, näytäntöä katsomaan, yhtä mielellään ja ahkerasti hän oppi ulkoa runoja ja lauluja ja herätti kaikissa hämmästystä lausuessaan tuollaisen tavallisesti vakavaa ja juhlallista laatua olevan runon useinkin äkkiarvaamatta ja ikäänkuin valmistamatta.

Serlo, joka oli tottunut kiinnittämään huomiota pienimpiinkin heräävien lahjojen ilmauksiin, koetti häntä innostuttaa. Mutta enimmin Mignon miellytti Serloa somilla, vaihtelevilla ja useinkin iloisilla lauluillaan, ja samasta syystä oli harpunsoittajakin saavuttanut hänen suosionsa.

Vaikk'ei Serlolla itsellään ollutkaan soitannollisia lahjoja ja vaikk'ei hän osannut soittaa millään soittimella, oivalsi hän kumminkin soitannon suuren arvon. Hän koetti niin usein kuin mahdollista hankkia itselleen soitannollista nautintoa, tätä nautinnonlajia, jolla ei ole vertaistaan. Hän toimeenpani kerran viikossa konsertin, ja Mignon, harpunsoittaja ja Laertes, joka oli varsin taitava viuluniekka, muodostivat hänen kotiorkesterinsa. Serlolla oli tapana sanoa: Ihminen on kovin halukas askartelemaan kaikessa sellaisessa, mikä on alhaista ja arkipäiväistä, sielu ja aistimet käyvät helposti tylsiksi kauneuden ja täydellisyyden vaikutuksille, ja siksi ihmisen kaikin keinoin tulisi ylläpitää itsessään kykyä oivaltaa niitä. Sillä tällaista nautintoa ei kukaan voi kokonaan olla vailla, ja vain siksi, että useat ihmiset ovat tottumattomia nauttimaan hyvästä, heitä huvittaa sellainenkin, mikä on jonninjoutavaa ja sisällyksetöntä, kunhan se vain on uutta. Tulisi joka päivä, hän sanoi, kuulla ainakin yksi pieni laulu, lukea hyvä runo, nähdä kunnollinen taulu ja, jos mahdollista, puhua muutama järkevä sana.

Kun Serlolla oli tällaiset mielipiteet, ei niiltä, jotka elivät hänen ympärillään, tietenkään puuttunut mieluista ajanvietettä. Kesken tätä rattoisaa elämää tuotiin Wilhelmille eräänä päivänä mustalla sinetillä suljettu kirje. Wernerin sinetti oli surun viestin merkkinä, ja suuri oli Wilhelmin säikähdys, kun hän kirjeestä luki harvasanaisen tiedonannon isänsä kuolemasta. Odottamattoman lyhyen taudin jälkeen vanhus oli muuttanut tuonen tuville jättäen taloudelliset asiansa mitä parhaimpaan järjestykseen.

Tämä odottamaton sanoma koski Wilhelmiin syvästi. Hän tunsi sisimmässään, kuinka kylmästi ihminen usein laiminlyö ystävät ja sukulaiset, niin kauan kuin he meidän kerallamme ovat iloitsemassa maallisesta olostamme, ja vasta sitten katuu laiminlyöntiään, kun tämä kaunis suhde ainakin sillä kertaa on rikkoutunut. Kunnon isäukon varhaisen poismenon herättämää tuskaa lievitti vain tunto siitä, että vanhus tässä maailmassa oli vähän osoittanut rakkautta, ja se tieto, että hän ei elämästä ollut paljoakaan nauttinut.

Wilhelmin ajatukset kääntyivät nyt piankin hänen omiin asioihinsa, ja hän tunsi suurta levottomuutta. Ihminen ei voi joutua sen vaarallisempaan asemaan, kuin milloin ulkonaiset olosuhteet saavat aikaan suuren muutoksen hänen elämässään tunteiden ja ajatusten olematta valmistautuneet siihen mukautumaan. Silloin on edessä ratkaiseva ajankohta ilman ratkaisua ja syntyy vain sitä suurempi ristiriita, kuta vähemmän ihminen huomaa, ettei hän ole valmis astumaan tuohon uuteen tilanteeseen.

Wilhelm havaitsi olevansa vapaa hetkellä, jolloin hän ei vielä voinut päästä yksimielisyyteen itsensä kanssa. Hänen aivoituksensa olivat ylevät ja hänen pyrintönsä vilpittömät ja moitteettomat. Tämän kaiken hän voi itselleen jokseenkin turvallisesti tunnustaa. Mutta hänellä oli ollut kyllin tilaisuutta huomatakseen, että häneltä puuttui kokemusta ja että hän siksi antoi aivan liiaksi arvoa toisten kokemukselle ja niille tuloksille, jotka nämä kokemuksistaan vakaumuksensa mukaan johtivat, ja täten hän yhä enemmän joutui harhaan. Sen, mitä häneltä puuttui, hän luuli ensikädessä saavuttavansa siten, että ryhtyi tallettamaan ja kokoamaan kaikkea sellaista merkillepantavaa, mitä hän sattui kirjoista ja ihmisten kanssa keskustellessaan tapaamaan. Hän kirjoitti senvuoksi muistiin toisten ja omia mielipiteitä ja ajatuksia, vieläpä kokonaisia keskusteluja, jotka herättivät hänen mielenkiintoaan, ja tarrasi valitettavasti täten kiinni sekä vääriin että oikeihin käsityksiin ja juuttui liian kauaksi aikaa johonkin ajatukseen, jopa milteipä sananparteen, hyläten tällöin luonnollisen ajatus- ja toimintatapansa, seuraten vieraita valoja johtotähtinään. Aurelien katkeruus ja Laerteen kylmä ihmisten halveksuminen houkuttelivat liiankin usein hänen arvostelukykynsä harhaan. Mutta ei kukaan ollut hänelle vaarallisempi kuin Jarno, tuo mies, jonka selvä järjenjuoksu langetti olevista asioista oikean ja ankaran tuomion, mutta joka teki tällöin sen virheen, että hän lausui nämä erilliset arvostelunsa niin sanoaksemme yleistämällä, kun asia kuitenkin on niin, että järjen päätelmät oikeastaan, vain yhden kerran ja mitä tarkimmin määrättyyn tapaukseen nähden ovat pätevät ja käyvät paikkansapitämättömiksi jo silloin, kun niitä sovelletaan sitä lähinnä olevaan tapaukseen.

Näin Wilhelm pyrkiessään sopusointuun itsensä kanssa loittoni yhä kauemmaksi, terveellisestä katsantokannan eheydestä, ja tässä käsitteiden sekasorrossa hänen intohimonsa voivat sitä helpommin hyväkseen käyttää kaikkia houkutuksia ja saattaa hänet yhä enemmän ymmälle siitä, mitä hänen oli tehtävä.

Serlo käytti kuolonsanomaa omaksi hyväkseen, ja hänellä oli todellakin päivä päivältä yhä enemmän aihetta ajatella näyttämönsä uudelleenjärjestelyä. Hänen tuli joko uudistaa vanhat välipuheet, mihin hänellä ei ollut suurtakaan halua, kun useat jäsenet, jotka pitivät itseään korvaamattomina, kävivät päivä päivältä yhä sietämättömämmiksi, tai hänen täytyi, olipa hänellä mielessään mitä tahansa, saada seurueensa kokoonpanoltaan aivan toisenlaiseksi.

Ahdistelematta itse Wilhelmiä hän pani liikkeelle Aurelien ja Philinen. Ja toiset seurueen jäsenet, jotka halusivat paikkaa, eivät myöskään antaneet ystävällemme mitään rauhaa, niin että hän jokseenkin neuvottomana tunsi olevansa tienristeyksessä. Kukapa olisi luullut, että eräs päinvastaisessa mielessä kirjoitettu Wernerin kirje oli vihdoinkin pakottava hänet ratkaisuun. Jätämme pois vain alkusanat ja julkaisemme muutoin kirjeen vähäisin muutoksin.

TOINEN LUKU.

"– Niin oli ja niin täytynee kai ollakin, että kukin kaikissa olosuhteissa hoitaa oman ammattinsa ja uurastaa omalla alallaan. Kunnon vanhus oli tuskin silmänsä ummistanut, kun jo ensimmäisen neljännestunnin kuluttua ei talossa mikään enää ollut niinkuin hän olisi tahtonut. Ystävät, tuttavat ja sukulaiset tungeskelivat surutalossa, mutta varsinkin kaikenlaiset sellaiset ihmiset, joilla tuollaisissa tilaisuuksissa on jotakin voitettavana. Tuotiin tavaroita, kanniskeltiin, kirjoitettiin, laskettiin; toiset toivat viiniä ja vehnäsiä, toiset joivat ja söivät. Mutta vakavimmin olivat puuhassa naiset surupukuja valikoidessaan.

"Antanet siis minulle anteeksi, ystäväni, jos tässä tilaisuudessa ajattelin omaakin etuani, koetin parhaani mukaan olla sisarellesi avulias ja hyödyksi ja niin pian kuin oli edes jonkin verran soveliasta, annoin hänen ymmärtää, että nyt oli meidän asiamme jouduttaa liittoa, jota isämme liian suuressa perinpohjaisuudessaan tähän saakka olivat viivytelleet.

"Et kuitenkaan saa luulla, että päähämme olisi pälkähtänyt ottaa haltuumme iso tyhjä talonne. Olemme vaatimattomammat ja viisaammat. Tuumamme on seuraava. Sisaresi muuttaa heti häiden jälkeen meille ja vieläpä äitisikin hänen mukanaan.

"Kuinka se on mahdollista? kysyt. Teillähän on pesässänne tuskin riittävästi tilaa. Siinäpä konsti onkin, ystäväni! Taitava järjestely tekee kaiken mahdolliseksi, etkä usko, kuinka paljon löytyy tilaa, kun sitä tarvitsee vähän. Suuren talon me myymme, ja nyt onkin juuri tarjolla hyvä tilaisuus siihen. Näin vapaaksi saadut rahat tuottavat sadankertaisen koron.

"Arvelen sinun suostuvan tähän ja toivon, ettet olisi perinyt mitään isäsi ja isoisäsi hedelmättömistä mieliharrastuksista. Viimeksimainittu piti ylimpänä autuutenaan kasata kokoon mitättömiä taideteoksia, joista ei kukaan, rohkenen kai sanoa ei kukaan, osannut nauttia hänen kanssaan. Isäsi eli kallisarvoisen sisustuksen ympäröimänä, josta hän ei kenenkään antanut nauttia kanssaan. Me aiomme menetellä toisin, ja toivon saavani suostumuksesi.

"On kyllä totta, ettei minulle talossamme jää muuta paikkaa kuin kirjoituspöytäni enkä vielä keksi, mihin kätkyt tulevaisuudessa voitaisiin sijoittaa, mutta sen sijaan on tilaa kodin ulkopuolella sitä runsaammin. Kahvilat ja klubit miehelle, kävelypaikat ja -retkeilyt vaimolle ja kauniit huviretkipaikat maalla kummallekin. Kaikkein suurin etu tässä on se, että pyöreän pöytämme ympärillä paikat ovat täynnä ja että isän on mahdoton kutsua ystäviä, jotka vain sitä kevytmielisemmin ovat hänen kintereillään, kuta enemmän hän on osoittanut halua heitä kestitä.

"Ei mitään tarpeetonta talossa! Ei liiaksi huonekaluja ja talouskapineita, ei vaunuja ja hevosia! Ei muuta kuin rahaa ja sitten joka päivä järkevästi harkiten aina jotakin, mitä mieli tekee. Ei mitään pukuvarastoa; aina uusinta ja parasta. Mies kuluttakoon takkinsa ja vaimo myyköön pukunsa vanhojen vaatteiden ostajalle niin pian kuin se vain jonkin verran on käynyt vanhanmuotiseksi. Ei mikään ole minusta vastenmielisempää kuin tuollainen vanha kama.

"Vaikka minulle tarjottaisiin kallein jalokivi sillä ehdolla, että minun sitä joka päivä olisi pidettävä sormessani, en ottaisi sitä vastaan. Sillä voiko ajatella kuolleen pääoman tuottavan mitään iloa? Tämä on siis minun suruton uskontunnustukseni: hoitaa asiansa, ansaita rahaa, pitää hauskaa omaistensa kera ja olla välittämättä muusta maailmasta sen enempää kuin mikäli sitä voi hyödykseen käyttää.

"Mutta nytpä sanonet: Millä tavoin olette minut ottaneet huomioon kauniissa suunnitelmassanne? Mistä saan katon pääni päälle, jos myytte minulta isäni kodon eikä teidän talossanne jää vähintäkään paikkaa tyhjäksi?

"Siinäpä onkin pääkohta, veliseni, ja siihen nähden olen heti antava sinulle hyvät neuvoni, kun ensin olen lausunut ansaitsemasi kiitoksen erinomaisesti käytetystä ajasta.

"Kuinka oletkaan osannut muutamassa harvassa viikossa saavuttaa sellaisen asiantuntemuksen noista kaikista hyödyllisistä ja mielenkiintoisista seikoista? Niin paljon kuin tiedänkin sinulla olevan kykyä, en olisi uskonut sinua niin tarkkaavaiseksi ja ahkeraksi. Päiväkirjasi on meille selvä todistus siitä, kuinka suurta hyötyä matkasi on tuottanut. Rauta- ja vaskisulattojen kuvaus on oivallinen ja osoittaa suurta asiaan perehtymistä. Minäkin olen aikoinani käynyt niitä katsomassa. Mutta minun kertomukseni, kun sen asetan selostuksesi rinnalle, tuntuu hutiluksen työltä. Kirjeesi pellavanvalmistuksesta on kauttaaltaan opettavainen ja huomautuksesi kilpailusta erittäin sattuva. Paikka paikoin olet tehnyt virheitä yhteenlaskussa, mutta ovathan ne toki varsin anteeksiannettavia.

"Minua ja isääni ilahduttavat kuitenkin enimmän sinun perusteelliset tietosi maatalouden ja varsinkin peltoviljelysten parannuksen alalta. Meillä on toiveita saada ostetuksi eräs erittäin hedelmällisessä seudussa oleva suuri maatila, joka sattuu olemaan ulosoton alaisena. Me käytämme siihen ne rahat, jotka saamme irti kotitalostasi; osa tarvittavasta rahasummasta otetaan lainaksi ja osa kauppasummasta voi jäädä velaksi. Me edellytämme, että sinä muutat sinne, johdat parannuksia ja niin voi, jotten sanoisi liikoja, maatila muutamassa vuodessa kohota kolmanneksen arvossaan. Se myydään jälleen, etsitään suurempi, parannetaan ja myydään sekin, ja tähän sinä olet mies paikallaan. Meidän kynämme eivät täällä kotona sillä aikaa ole työttöminä, ja me kohoamme pian kadehdittavaan asemaan.

"Ja nyt, voi hyvin! Nauti elämästä matkallasi ja suuntaa matkasi, minne katsot olevan hauskaa ja hyödyllistä lähteä. Puoleen vuoteen emme sinua tarvitse. Voit siis mielesi mukaan tutustua maailmaan, sillä älykäs ihminen saa parhaimman koulutuksen matkoilla. Jää hyvästi! Minä olen iloinen, että olen niin läheisin sitein sinuun yhdistetty, ja myöskin siitä, että nyt meidän työmme ja toimintamme kulkevat tasarintaa!"

Niin hyvin kuin tämä kirje olikin kirjoitettu ja niin paljon taloudellisia totuuksia kuin se ehkä sisälsikin, oli se kuitenkin Wilhelmille epämieluisa monessakin suhteessa. Tekaistuista tilastollisista, teollisista ja maataloudellisista tiedoista saatu kiitos ahdisti häntä hiljaisena moitteena, ja se porvarillisen elämän onnellisuuden ihannekuva, jonka hänen lankonsa levitti hänen eteensä, ei häntä suinkaan viehättänyt, päinvastoin salainen vastarinnan henki ajoi häntä kiivaasti vastakkaiseen suuntaan. Hän lujittui siihen vakaumukseen, että hän ainoastaan näyttämöllä voisi lopullisesti täydentää sen sivistyksen, jonka hän halusi itsellensä hankkia, ja vahvistui tässä päätöksessään sitä enemmän kuta kiivaammin Werner tietämättään oli ryhtynyt häntä vastustamaan. Hän kokosi yhteen kaikki todistelunsa ja perustelunsa ja lujittui omassa mielipiteessään sitä enemmän kuta enemmän hän arveli olevan syytä esittää ne älykkäälle Wernerille edullisessa valossa, ja näin syntyi vastaus, jonka me myöskin lainaamme tähän.

KOLMAS LUKU.

"Kirjeesi on niin hyvin kirjoitettu ja niin taitavasti ja älykkäästi harkittu, ettei siihen voi mitään lisätä. Mutta antanet minulle anteeksi, kun sanon, että voi ajatella, väittää ja tehdä juuri päinvastoin kuin siinä sanotaan ja kuitenkin olla oikeassa. Sinun elämän- ja ajatustapasi tarkoittaa rajattoman omaisuuden kokoamista ja kevyttä ja hauskaa elämännautintoa, eikä minun tarvinne sinulle sanoa, etten minä siinä voi nähdä mitään, mikä minua viehättäisi.

"Minun on ensinnäkin valitettavasti tunnustettava sinulle, että minun päiväkirjani on hätätilassa, jotta olisin tehnyt isälleni mieliksi, erään ystävän avulla kyhätty kokoon erinäisistä kirjoista ja että minä kyllä tunnen siinä mainitut asiat ja vielä enemmänkin samaa laatua, mutta en suinkaan niitä ymmärrä ja vielä vähemmin haluan niihin puuttua. Mitä hyödyttää minua, vaikka osaisin valmistaa hyvää rautaa, jos sisäisesti olen kuonaa täynnä, ja mitä apua on maatilan kuntoon panemisesta, jos olen ristiriidassa itseni kanssa?

"Sanoakseni sen sinulle yhdellä sanalla: itseni kehittäminen aivan sellaisena, kuin olen, se oli hämärästi nuoruudesta pitäen haluni ja tarkoitukseni. Olen edelleen aivan samaa mieltä, vain se ero on olemassa, että ne keinot, jotka sen tekevät mahdolliseksi, ovat käyneet jonkin verran selvemmiksi. Olen nähnyt enemmän maailmaa kuin luuletkaan ja käyttänyt sitä paremmin hyväkseni kuin aavistat. Suo sentähden sille, mitä sanon, hieman huomiotasi, vaikk'ei se olisikaan aivan mielesi mukaista.

"Jos olisin aatelismies, olisi riitamme pian selvitetty. Mutta kun minä olen vain porvari, täytyy minun kulkea omaa tietäni, ja minä toivon, että voisit minua ymmärtää. En tiedä, kuinka on laita vieraissa maissa, mutta Saksassa on vain aatelismiehen mahdollista saada määrätty yleinen, jos niin saan sanoa, yksilöllinen kasvatus. Porvari voi hankkia itsellensä ansiota ja hätätilassa kehittää henkisiä kykyjään; mutta hänen persoonallisuutensa jää kehittämättä, koettakoonpa hän näyttää kuinka sivistyneeltä tahansa. Kun aatelismiehellä, joka seurustelee ylhäisimpien kanssa, on velvollisuutena omaksua ylhäinen käyttäytymistapa, samalla kuin tämä käyttäytymistapa, kaikkien ovien ollessa hänelle avoinna, muuttuu kaikesta teennäisyydestä vapaaksi esiintymistaidoksi ja kun hänen on ulkonaisella olemuksellaan, omalla henkilöllisyydellään niin hyvin hovissa kuin armeijassa suoritettava pääsymaksu, niin on hänellä syytä antaa arvoa niille ja osoittaa niille arvoa antavansa. Asianmukainen, juhlallisesti koreileva käytös tavallisissa asioissa, jonkinlainen keveähkö sirous vakavissa ja tärkeissä pukee häntä hyvin, siitä kun näkyy, että hän aina ja kaikkialla säilyttää tasapainonsa. Hän on julkinen henkilö, ja kuta hiotumpia hänen liikkeensä, kuta helähtävämpi hänen äänensä, kuta hillitympi ja tahdikkaampi hänen koko olemuksensa, sitä täydellisempi hän on. Jos hän on aina samanlainen ylhäisiä ja alhaisia, ystäviä ja sukulaisia kohtaan, ei hänessä ole mitään muistuttamisen sijaa eikä toivomisen varaa. Hänen kylmyytensä on järkevyyttä; hänen teeskentelynsä viisautta. Kun hän jokaisessa elämänsä vaiheessa osaa ulkonaisesti hillitä itsensä, ei kukaan voi häneltä enempää vaatia, ja kaikki muu, mitä hänessä on, kyvyt, lahjat, rikkaus, kaikki näyttävät olevan vain kaupanpäällisiksi.

"Mutta kuvitteleppas nyt ketä tahansa porvaria, joka hiemankaan haluaisi komeilla noilla hyvillä ominaisuuksilla; hän on kokonaan epäonnistuva ja hänen täytyy tuntea itsensä sitä onnettomammaksi, kuta enemmän hänen luonnonlahjansa ovat antaneet hänelle kykyä ja halua tuon mitan saavuttamiseen.

"Kun aatelismies ei arkielämässä tunne mitään rajoja, kun hänestä voi tehdä kuninkaita tai kuninkaan kaltaisia olentoja, saa hän kaikkialla tyynellä itsetunnolla astua vertaistensa eteen. Hän saa kaikkialla pyrkiä eteenpäin, kun taas porvarille ei mikään ole soveliaampaa kuin ilman muuta ja kaikessa hiljaisuudessa tyytyä siihen rajaviivaan, joka hänen eteensä on asetettu. Hän ei saa kysyä: Mitä olet? vaan ainoastaan: Mitä sinulla on? Mitkä, ovat tietosi ja taitosi, kuinka suuri omaisuutesi? Kun aatelismies persoonallisuuttaan tehostamalla antaa kaiken, ei porvari persoonallisuudellaan anna mitään eikä hänen tule mitään antaa. Ensinmainittu saa ja hänen tulee näkyä; jälkimmäisen tulee vain olla, ja jos hän tahtoo näkyä, on se naurettavaa ja äitelää. Edellisen tulee toimia ja vaikuttaa, jälkimmäisen aikaansaada ja luoda; hänen tulee kehittää yksityisiä kykyjään tullakseen käyttökelpoiseksi, ja edellytetään jo, ettei hänen olemuksessaan ole eikä tarvitse olla mitään sopusointua, koska hänen täytyy laiminlyödä kaikki muu, tehdäkseen itsensä yhdellä tavoin käyttökelpoiseksi.

"Tähän eroon ei ole syynä aatelisten julkeus ja porvarien velttous, vaan itse yhteiskunnan järjestys. Minä vähät välitän siitä, onko siinä kerran tapahtuva jokin muutos ja mitä muutoksia siinä on tapahtuva. Asiain nykyisellään ollen minun on ajateltava itseäni ja kuinka pelastan itseni ja saavutan sen, mikä minulle on tinkimätön tarve.

"Minulla on nyt kerta kaikkiaan vastustamaton taipumus ja halu saada sopusointuisesti kehittää ja muodostaa luontaiset edellytykseni, minkä syntyperäni minulta on kieltänyt. Sen jälkeen kuin sinusta erosin, olen ruumiinharjoituksella paljon saavuttanut; olen melko lailla vapautunut tavallisesta saamattomuudestani, ja esiintymiseni on jokseenkin mukiinmenevä. Samaten olen kehittänyt kielenkäyttöäni ja ääntäni ja uskallan sanoa koreilematta, etten tärvele seurustelua. En salaa sinulta, että päivä päivältä minussa kasvaa vastustamattomammaksi halu päästä julkiseksi henkilöksi ja saada suosiota ja vaikuttaa laajemmassa piirissä. Tämän lisäksi tulee taipumukseni runouteen ja kaikkeen, mikä sen kanssa on yhteydessä, sekä tarve kehittää sieluani ja aistiani, jotta vähitellen myös taidenautinnossa, jota vailla en voi olla, vain hyvää pitäisin todella hyvänä ja kaunista kauniina. Huomaat kai, että tämä kaikki minulla on saavutettavissa vain näyttämöllä ja että minä tässä ainoassa ympäristössä voin mieleni mukaan liikkua ja kehittää itseäni. Näyttämön palkeilla sivistynyt ihminen esiintyy yhtä hyvin persoonallisena kaikessa loistossaan kuin ylemmissä luokissa. Hengen ja ruumiin tulee kaikissa ponnistuksissa kulkea yhtä rintaa, ja minä voin näyttämöllä toimia ja esiintyä parempana kuin missään muualla. Jos sen ohella vielä halajan tehtäviä, niin on siellä yllin kyllin tarjona koneellista päänvaivaa ja kiusaa ja minä voin päivittäin hankkia kärsivällisyydelleni koetusta.

"Älä ryhdy väittelyyn kanssani tästä asiasta, sillä ennenkuin ehdit minulle kirjoittaa, on askel jo astuttu. Vallitsevien ennakkoluulojen vuoksi aion muuttaa nimeni, koska häpeän esiintyä mestarin nimellä [Meister = mestari]. Jää hyvästi! Omaisuutemme on niin hyvissä käsissä, etten siitä ollenkaan ole huolissani. Mitä tarvitsen, saan tilaisuuden tullen sinulta; suuria se ei tee, sillä toivon, että taiteeni on myös elättävä minut."

Kirje oli tuskin lähetetty, kun Wilhelm jo heti täytti lupauksensa ja Serlon ja toisten suureksi hämmästykseksi yht'äkkiä ilmoitti antautuvansa näyttelijäksi ja haluavansa huokein ehdoin tehdä välipuheen. Asia oli pian sovittu, sillä Serlo oli jo aiemmin puhunut asian niin selväksi, että Wilhelm ja toiset, voivat olla siihen täysin tyytyväiset. Koko kovaonninen seurue, jonka parissa näin kauan olemme viipyneet, otettiin yhdellä kertaa näyttämön palvelukseen ainoankaan, Laertesta lukuunottamatta, osoittamatta Wilhelmiä kohtaan kiitollisuutta. Samoin kuin he ilman luottamusta olivat esittäneet vaatimuksensa, ottivat he kaiken vastaan kiittämättä. Useimmat tahtoivat mieluummin lukea menestyksensä Philinen vaikutuksen ansioksi ja lausuivat hänelle kiitoksensa. Valmistetut välikirjat allekirjoitettiin, ja selittämättömän mielikuvien yhtymisen johdosta kohosi Wilhelmin sielun eteen sillä hetkellä, jolloin hän kirjoitti tekaistun nimensä, kuva siitä metsän aukeamasta, missä hän haavoittuneena makasi Philinen sylissä. Kimonsa selässä ratsastaen saapui suloinen ratsastajatar pensaikosta, lähestyi häntä ja astui ratsailta. Armelias avuntuoja hääräsi edestakaisin; vihdoin hän oli hänen edessään. Viitta solui hänen hartioiltaan, hänen kasvonsa, hänen vartalonsa alkoivat loistaa, ja hän katosi. Näin Wilhelm kirjoitti nimensä aivan koneellisesti tietämättä, mitä hän teki, ja tunsi vasta sen jälkeen kuin hän oli allekirjoittanut, että Mignon seisoi hänen vierellään, piti häntä käsivarresta ja oli koettanut hiljaa vetää pois hänen kättänsä.

NELJÄS LUKU.

Erästä niistä ehdoista, joilla Wilhelm antautui näyttämölle, ei Serlo ollut hyväksynyt ilman rajoitusta. Wilhelm vaati, että Hamlet oli esitettävä kokonaisena ja paloittelematta, ja Serlo suvaitsi suostua tähän merkilliseen mielihaluun, mikäli se kävisi mahdolliseksi. Heillä oli nyt ollut tästä monta väittelyä, sillä siitä, mikä oli tai ei ollut mahdollista, ja siitä, mitä kappaleesta voisi jättää pois sitä paloittelematta, olivat molemmat aivan eri mieltä.

Wilhelm oli vielä siinä onnellisessa ikäkaudessa, jolloin mies ei voi käsittää, että mielitietyssä tai arvossapidetyssä kirjailijassa voisi olla mitään puutteellista. Se tunne, jonka he meissä herättävät, on niin ehyt, niin itsensä kanssa yhtäpitävä, että meidän täytyy ajatella heissäkin vallitsevan samanlaisen täydellisen sopusoinnun. Serlo sitävastoin karsi kernaasti ja melkeinpä liiaksi. Hänen terävä ymmärryksensä tavallisesti käsitteli taideteosta enemmän tai vähemmän täydellisenä kokonaisuutena. Hänen mielestään kappaleet yleensä olivat sellaisia, ettei ollut suurtakaan syytä käsitellä niitä kovin varovasti, ja niin sai myöskin Shakespeare ja erikoisesti Hamlet kokea kovia.

Wilhelm ei tahtonut kuulla puhuttavankaan akanain erottamisesta nisuista. Ei ole akanoita ja nisuja sekaisin, hän huudahti, on runko, oksat, lehdet, silmut, kukat ja hedelmät. Eikö toinen ole toisen ohella ja toisen nojalla? Serlo väitti, ettei koko runkoa tuoda pöytään, taiteilijan tuli ojentaa vieraillensa kultaisia omenia hopeamaljoissa. He upposivat vertauksiin, ja heidän mielipiteensä näyttivät loittonevan yhä kauemmaksi toisistaan.

Ystävämme oli joutumaisillaan epätoivoon, kun Serlo kerran pitkän väittelyn jälkeen neuvoi yksinkertaisimmaksi keinoksi, että tehtäisiin nopea päätös, tartuttaisiin kynään ja karsittaisiin murhenäytelmästä se, mikä ei ottanut sujuakseen ja sopiakseen, puserrettaisiin eri henkilöitä yhdeksi, ja jollei hän vielä ollut tarpeeksi perehtynyt tähän menetelmään tai jollei hänellä ollut siihen tarpeeksi rohkeutta, pitäisi Wilhelmin jättää tehtävä Serlolle ja hän olisi pian valmis.

Tämä ei ole välipuheemme mukaista, vastasi Wilhelm. Kuinka te, jolla on niin paljon hyvää aistia, voitte olla noin kevytmielinen?

Ystäväni, huudahti Serlo, kyllä tekin vielä sen taidon opitte. Oivallan liian hyvin, kuinka tämä tapa, jollaista ei kenties vielä ole noudatettu millään näyttämöllä maailmassa, on inhoittava. Mutta missä on tavattavissa toista siinä määrin laiminlyötyä kuin meidän näyttämömme. Tähän inhoittavaan silpomiseen pakottavat meitä tekijät, ja yleisö sallii sen. Kuinkahan monta onkaan meillä sellaista kappaletta, jotka eivät kävisi yli henkilökunnan, koristeiden ja teatterikoneiston, ajan, vuoropuhelun ja näyttelijäin ruumiillisten voimien riittävyyden ja määrän? Ja kuitenkin meidän on näyteltävä ja aina näyteltävä ja ehtimiseen tarjottava ensi-iltoja. Emmekö näin ollen käyttäisi hyväksemme tarjona olevaa etuamme, kun me karsituilla kappaleilla saamme yhtä paljon aikaan kuin kokonaisilla? Tarjoohan yleisö itse meille tämän edun! Harvat saksalaiset ja kenties harvat uudempien kansojen edustajat tajuavat esteettistä kokonaisuutta. He ylistävät ja moittivat vain niitä ja näitä kohtia, he hurmaantuvat vain paikoitellen. Ja kenelle tämä on suurempi onni kuin näyttelijälle, kun teatteri olemukseltaan onkin vain kokoonpoimimista ja paloittelemista.

On! vastasi Wilhelm; mutta täytyykö sen siksi jäädä, täytyykö sitten kaiken pysyä, mikä on? Älkää yrittäkökään vakuuttaa minulle, että olette oikeassa, sillä ei mikään mahti maailmassa saisi minua taivutetuksi pitämään välipuhetta, jonka olisin tehnyt mitä pahimmassa erehdyksessä.

Serlo käänsi asian leikiksi ja pyysi Wilhelmiä vielä kerran miettimään heidän monia Hamletkeskustelujaan ja keksimään keinot, jotta kappale saataisiin oikein ja onnellisesti muodostelluksi.

Muutaman päivän perästä, jotka Wilhelm oli viettänyt yksinäisyydessä, hän tuli takaisin iloisin katsein. Erehdyn pahasti, hän huudahti, jollen ole keksinyt, kuinka koko asia on korjattavissa. Olenpa aivan vakuutettu siitä, että Shakespeare itse sen olisi niin tehnyt, jollei hänen neronsa olisi ollut niin suuntautuneena pääasiaan ja jolleivät ne novellit, joiden pohjalla hän työskenteli, olisi johtaneet häntä harhaan.

Antakaa kuulua, sanoi Serlo istuutuen juhlallisen arvokkaana sohvalla. Minä kuuntelen rauhallisesti, mutta arvostelen sitä ankarammin.

Wilhelm vastasi: En ole huolissani; kuunnelkaa vain. Mitä tarkimmin tutkittuani, mitä monipuolisimmin harkittuani minä erotan tämän kappaleen kokoonpanossa toisistaan kaksi seikkaa. Ensiksikin henkilöiden ja tapahtumien suuret sisäiset suhteet, ne valtavat vaikutukset, jotka saavat alkunsa päähenkilöiden luonteista ja teoista, ja nämä ovat kukin kohdaltaan erinomaiset ja se peräkkäisyys, johon ne on asetettu, ei kaipaa mitään parannusta. Niitä ei voida minkäänlaisella käsittelyllä hävittää, tuskinpa vääristellä. Näitä juuri jokainen haluaa nähdä, niihin ei kukaan uskalla kajota, ne juuri painuvat syvälle sieluun ja ne on, kuten kuulen, melkein kaikki saatettu saksalaiselle näyttämölle. Mutta tuossa toisessa seikassa on, luulisin, tehty virhe. Tarkoitan henkilöiden ulkonaisia suhteita. Heidät on siirretty toisesta paikasta toiseen tai tavalla tai toisella eräiden tilapäisten tapahtumien avulla yhdistetty, katsottu liian vähäpätöisiksi, puhuttu heistä vain sivumennen tai jätetty kokonaan pois. Tosin ovat nämä säikeet vain ohuet ja irralliset, mutta ne kulkevat kuitenkin läpi koko kappaleen ja pitävät koossa sen, mikä muutoin menisi hajalle ja todella meneekin hajalle, jos ne leikataan poikki ja luullaan tehdyn enemmän kuin on välttämätöntä antamalla säikeiden päiden jäädä silleen.

Näihin ulkonaisiin seikkoihin luen Norjan levottomuudet, sodan nuorta Fortinbrasta vastaan, vanhan sedän luo lähetetyn lähetystön, riidan sovittamisen, nuoren Fortinbrasin retken Puolaan ja hänen paluunsa kappaleen loppupuolella, samaten Horation paluun Wittenbergistä, Hamletin halun lähteä sinne, Laerteen matkan Ranskaan, hänen paluunsa, Hamletin lähettämisen Englantiin, hänen joutumisensa merirosvojen vangiksi, kummankin hoviherran kuoleman Urian-kirjeen johdosta: kaikki nämä ovat seikkoja ja tapahtumia, jotka voivat tehdä romaanin laajaksi ja seikkaperäiseksi, mutta jotka tämän kappaleen yhteydelle, siinä kun varsinkaan sen sankarilla ei ole mitään suunnitelmaa, ovat mitä haitallisimpia ja erittäin sopimattomia.

Tuollaisena teitä kuuntelee mielellään! huudahti Serlo.

Älkää keskeyttäkö minua, vastasi Wilhelm, ette liene valmis kiittämään minua loppuun saakka. Nämä virheet ovat kuin väliaikaiset rakennuksen tuet, joita ei saa ottaa pois, ennenkuin alle on rakennettu luja muuri. Minä siis ehdotan, ettei ollenkaan kajota noihin ensimmäisiin suuriin kohtauksiin, vaan että niitä mitä mahdollisimmin säästetään niin hyvin kokonaisuuksina kuin yksityiskohdissa, mutta nämä ulkonaiset, yksityiset, hajanaiset ja irralliset aiheet heitetään kaikki samalla kertaa menemään ja ne korvataan yhdellä ainoalla.

Ja mikähän se olisi? kysyi Serlo kohoten ylös levollisesta asennostaan.

Se sisältyy jo kappaleeseen, minä vain käytän sitä oikealla tavalla hyväkseni. Tarkoitan Norjan levottomuuksia. Kas tässä suunnitelmani arvosteltavaksenne.

Vanhan Hamletin kuoltua käyvät ensiksi kukistetut norjalaiset levottomiksi. Sikäläinen maaherra lähettää poikansa Horation, Hamletin entisen koulutoverin, joka rohkeudessa ja elämänviisaudessa on päässyt kaikkien toisten edelle, Tanskaan kiiruhtamaan laivaston varustamista, mikä uuden, mässäämiseen vajonneen kuninkaan hallitessa sujuu vain verkalleen. Horatio tuntee vanhan kuninkaan, sillä hän on ollut mukana hänen viimeisissä taisteluissaan, on ollut hänen suosiossaan, ja ensimmäinen haamukohtaus ei ole täten menettävä tehoaan. Uusi kuningas ottaa sitten Horation puheilleen ja lähettää Laerteen Norjaan mukanaan se tieto, että laivasto pian saapuu, samalla kuin Horatio saa tehtäväkseen jouduttaa sen varustamista. Äiti sitävastoin ei tahdo suostua siihen, että Hamlet, kuten hän itse haluaisi, purjehtisi Horation mukana.

Jumalan kiitos! huudahti Serlo, näin pääsemme Wittenbergistä ja yliopistosta, jotka minulle aina ovat olleet paha loukkauskivi. Minusta tuumanne on varsin hyvä. Sillä paitsi noita kahta kaukaista kuvaa, Norjaa ja laivastoa, ei katselijan tarvitse mitään kuvitella; muun kaiken hän näkee, kaikki muu tapahtuu, sen sijaan että hänen mielikuvituksensa pakotettaisiin harhailemaan kaikissa maailmanäärissä.

Huomaatte helposti, jatkoi Wilhelm, kuinka nyt voin pitää koossa kaiken muunkin. Kun Hamlet kertoo Horatiolle isäpuolensa rikoksen, niin tämä neuvoo häntä lähtemään hänen mukanaan Norjaan, hankkimaan armeijan puolelleen ja palaamaan takaisin aseellisin voimin. Kun Hamlet käy kuninkaalle ja kuningattarelle liian vaaralliseksi, ei heillä ole muuta parempaa keinoa päästä hänestä kuin lähettää hänet laivastoon ja panna hänelle mukaan kaksi silmälläpitäjää. Ja kun Laertes sillä välin palajaa takaisin, on tämä salamurhaan saakka kiihoitettu nuorukainen lähetettävä hänen perässään. Laivasto ei pääse epäsuotuisten tuulten estämänä lähtemään. Hamlet tulee vielä kerran takaisin. Hänen kulkunsa hautausmaan yli voidaan ehkä soveliaalla tavalla perustella. Hänen kohtauksensa Laerteen kanssa Ofelian haudassa on suuri, välttämätön kohta. Tämän jälkeen kuninkaan annetaan ajatella, että on parempi päästä Hamletista heti paikalla. Sitten juhlitaan matkallelähtöä ja näennäistä sovintoa Laerteen kanssa, missä tilaisuudessa vietetään ritarileikkejä ja myöskin Hamlet ja Laertes mittelevät miekkojaan. Ilman noita neljää ruumista en voi kappaletta lopettaa; ei saa jäädä ketään jäljelle. Hamlet antaa nyt, kun kansan vaalioikeus jälleen astuu voimaan, kuollessaan äänensä Horatiolle.

Istuutukaa siekailematta, vastasi Serlo, muovailemaan kappaletta. Ajatuksenne hyväksyn täydelleen. Kunhan vain into ei sammuisi.

VIIDES LUKU.

Wilhelm oli jo kauan askarrellut Hamletin käännöksen kimpussa. Hän oli tällöin käyttänyt Wielandin henkevää saksannosta, jonka välityksellä hän yleensä ensin oppi Shakespearea tuntemaan. Hän lisäsi siihen, mitä oli jätetty pois, ja niin oli hänellä hallussaan täydellinen kappale sillä hetkellä, jolloin hän oli tullut Serlon kanssa jotakuinkin yksimieliseksi sen käsittelytavasta. Hän ryhtyi nyt suunnitelmansa mukaan poistamaan ja lisäämään, erottamaan ja yhdistelemään, muuttelemaan ja korjailemaan. Niin tyytyväinen kuin hän olikin tuumaansa, tuntui hänestä kuitenkin työn kuluessa siltä, kuin alkuteos vain turmeltuisi. Niin pian kuin hän oli saanut työnsä valmiiksi, luki hän sen Serlolle ja muulle seurueelle. He ilmaisivat suurta tyytyväisyyttä, varsinkin Serlo teki montakin mairittelevaa huomautusta.

Olette, sanoi hän muun muassa, aivan oikein oivaltanut, että tätä kappaletta säestävät ulkokohtaiset asianhaarat, mutta niiden täytyy olla yksinkertaisemmat kuin millaisina suuri runoilija ne meille on antanut. Se mitä tapahtuu näyttämön ulkopuolella, se, mitä katsoja ei näe, se, mitä hänen täytyy kuvitella, on ikäänkuin tausta, jonka edessä draaman henkilöt liikkuvat. Suuri, yksinkertainen näköala laivastoon ja Norjaan on oleva kappaleelle erittäin suureksi eduksi. Jos se otettaisiin pois, niin on jäljellä vain perhekohtaus eikä sitä suurta ajatusta, että tässä sortuu kokonainen kuningashuone sisäisiin rikoksiinsa ja vääryyksiin, esitetä sille tulevalla arvokkuudella. Mutta jos taas tuo tausta itse jäisi kirjavaksi, epämääräiseksi ja levottomaksi, niin se haittaisi henkilöiden tekemää vaikutusta.

Wilhelm ryhtyi taas puolustamaan Shakespearea ja osoitti, että hän oli kirjoittanut saarenasukkaille, englantilaisille, jotka itse olivat taustassa tottuneet näkemään vain laivoja ja merimatkoja, Ranskan rannikoita ja merirosvoja, ja että se, mikä heille oli aivan tavallista, olisi omiaan meitä häiritsemään ja saattamaan ymmälle.

Serlon täytyi myöntyä, ja molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että, kun kappale nyt kerran oli asetettava saksalaiselle näyttämölle, tämä yksinkertaisempi tausta parhaiten sopisi meidän käsitystavallemme.

Osat oli jo aiemmin jaettu. Serlo otti Poloniuksen, Aurelie Ofelian; Laerteella oli jo kaimansa; eräs nuori, vanttera, iloinen äsken saapunut nuorukainen sai Horation osan. Vain kuninkaan ja haamun osat tuottivat vaikeuksia. Kumpaakin osaa varten oli vain vanha murisija tarjolla. Serlo ehdotti pedanttia kuninkaaksi, mutta Wilhelm pani jyrkästi vastaan. Ei tahdottu päästä ratkaisuun.

Wilhelm oli lisäksi jättänyt kappaleeseensa Rosencranzin ja Güldensternin osat. Miksi ette ole näitä sulattanut yhdeksi henkilöksi? kysyi Serlo. Tällainen lyhennyshän on helposti suoritettavissa.

Jumala varjelkoon minua sellaisista lyhennyksistä, jotka tärvelevät sekä tarkoituksen että vaikutuksen! vastasi Wilhelm. Yhden henkilön avulla ei voida esittää, mitä nämä molemmat ihmiset ovat ja tekevät. Tällaisissa pikkuseikoissa ilmenee Shakespearen suuruus. Tuo äänetön tassuttelu, tuo matelu ja mairittelu, tuo alituinen niin ja niin! tuo mielin kielin ja imarrellen, tuo: oveluus ja hännystely, tuo kaikkeus ja tyhjyys, tuo rehellisyyden varjolla kulkeva lurjusmaisuus, tuo kyvyttömyys, kuinka yksi ihminen pystyisi niitä ilmentämään? Niitä pitäisi olla vähintään tusina, jos vain kävisi päinsä, sillä he ovat vain toistensa seurassa jotakin, he ovat seura, ja Shakespeare oli erittäin vaatimaton ja viisas antaessaan vain kahden tällaisen edustajan esiintyä. Kaiken lisäksi tarvitsen mukailussani heitä parina, joka on tuon yhden ainoan hyvän ja kunnollisen Horation vastakohtana.

Ymmärrän teitä ja me selviämme kyllä osista. Toisen annamme Elmiralle (se oli murisijan vanhimman tyttären nimi); ei ole haitaksi, vaikka he ovatkin kauniit katsella, ja minä pynttään ja tahkoan nuket, niin että niitä on ilo nähdä.

Philine oli ylenmäärin iloissaan, että hän saisi esittää herttuatarta pienessä huvinäytelmässä. Olen antava aivan luonnollisen kuvan siitä, kuinka kädenkäänteessä naidaan toinen, kun toista ensin perin pohjin on lemmitty. Toivon saavuttavani mitä suurinta menestystä, ja jok'ikinen mies on halukas olemaan kolmas vuorossa.

Aurelieta suututti tämä purkaus. Hänen vastenmielisyytensä Philineä kohtaan kasvoi päivä päivältä.

On suuri vahinko, sanoi Serlo, ettei meillä ole balettia; muutoin saisitte ensimmäisen ja toisen miehenne kanssa tanssia pas de deux'ta ja vanhus saisi nukahtaa tahdin mukaan ja teidän jalkanne ja pohkeenne esiintyisivät siellä takana lastennäyttämöllä mitä suloisimmin edukseen.

Minun pohkeistani ette tietäne paljoakaan, vastasi Philine nenäkkäästi, ja mitä jalkoihini tulee, hän huudahti siepaten nopeasti pöydän alta puolikenkänsä ja asettaen ne vierekkäin Serlon eteen – tässä ovat nämä töppöset, mistäpähän löytänette somempia.

Tarkoitin täyttä totta, vastasi Serlo katsellen kaunista kenkäparia. Eipä totta tosiaankaan ollut hevin löydettävissä sirompaa katseltavaa.

Ne olivat pariisilaistyötä. Philine oli ne saanut kreivittäreltä lahjaksi, naiselta, jonka jalan kauneus oli kuuluisa.

Viehättävä nähtävyys! huudahti Serlo. Sydämeni sykähtää niitä katsellessani.

Voi niitä sykähdyksiä! sanoi Philine. Eipä ole mitään somempaa kuin pari näin hienotekoisia puolikenkiä, huudahti Serlo. Mutta niiden sointu on vieläkin viehättävämpi kuin niiden näkeminen. Hän nosti ne ylös ja antoi niiden muutamia kertoja vuoron perään pudota pöydälle. Mitä tuo merkitsee? Antakaa ne heti takaisin! huusi Philine.

Saanko sanoa, vastasi Serlo teeskennellen nöyryyttä ja veitikkamaisen vakavana, meistä vanhoistapojista, jotka öisin enimmäkseen olemme yksin ja kuitenkin kuten muutkin ihmiset pelkäämme ja pimeässä kaipaamme seuraa, varsinkin majataloissa ja vieraissa paikoissa, missä aina on kolkkoa, tuntuu lohdulliselta, jos joku hyväsydäminen lapsukainen tahtoo olla meille seurana ja apuna. On yö, ihminen makaa vuoteessaan, kuuluu rapinaa, kylmä väristys käy läpi ruumiin, ovi avautuu, kuuluu armas vienosti kuiskuttava ääni, jotakin hiipii ohi, vuoteenverhot kahahtavat, kipsis, kapsis! tohvelit putoavat ja suhahdus vain eikä ihminen enää ole yksinään. Ah tuota rakasta, tuota aivan erikoista ääntä, kun pienet kengänkorot kapsuttelevat permantoon. Kuta sirommat ne ovat, sitä hienompi kaiku. Kerrottakoon minulle Philomelasta, solisevista puroista, tuulten vienosta kuiskeesta ja mistä tahansa sulosoinnuista, minulle tuo kipsis, kapsis! on ylinnä kaiken. – Kipsis, kapsis! on ihanin rondon aihe, jonka aina uudelleen tahtoo kuulla alusta alkaen.

Philine otti häneltä puolikengät käsistä sanoen: Voi, kuinka ne ovatkaan lintassa! Ne ovat minulle aivan liian suuret. Sitten hän leikki niillä hangaten pohjia vastakkain. Kuinka kuumaksi tämä on tullutkaan! hän huudahti, pitäen toista kengänpohjaa poskeaan vasten. Sitten hän jälleen jatkoi hankaamista ja ojensi kenkänsä Serloa kohden. Hyväntahtoisuudessaan hän oli halukas tunnustelemaan lämpöä ja kipsis, kapsis! huudahti Philine antaen hänelle navakan iskun kengänkorolla, niin että Serlo parkaisten veti kätensä takaisin. Tahdon opettaa teitä ajattelemaan toisenlaisia asioita minun kenkieni ääressä, sanoi Philine nauraen.

Ja minä aion sinua opettaa, ettet pidä pilanasi vanhoja ihmisiä kuin lapsia! huudahti Serlo puolestaan, hypähti pystyyn ja sulki Philinen lujasti syliinsä ottaen häneltä suukon toisensa jälkeen, jotka tyttö tiukasti vastaan ponnistellen oli muka ryöstättävinään itseltään. Painiskellessa hänen pitkät hiuksensa valahtivat alas kietoen parin yhteen, tuoli kaatui maahan ja Aurelie, jota tämä mellastus syvästi loukkasi, nousi suuttuneena seisaalleen.

KUUDES LUKU.

Joskin Hamletin uudessa mukailussa useita henkilöitä oli jätetty pois, jäi näyttelijäin lukumäärä edelleenkin koko suureksi eikä seurue tahtonut hevin riittää.

Jos tätä jatkuu, täytyy kuiskaajammekin vielä ryömiä esille luukustaan tepastellakseen meidän kanssamme ja muuttuakseen henkilöksi.

Olenkin jo monesti ihaillen häneen katsellut tuonne kuvun alle.

En luule, että on olemassa täydellisempää kuiskaajaa, sanoi Serlo. Ei kukaan katsojista häntä koskaan saa kuulla; me näyttämöllä olijat ymmärrämme jok'ikisen tavun. Hän on sitä varten muodostanut itselleen niin sanoakseni oman äänen ja hän on kuin henki, joka hädässä meille kuuluvasti kuiskuttaa. Hän tuntee, minkä verran näyttelijä täysin hallitsee osaansa, ja aavistaa kaukaa, milloin muisti hänet tahtoo pettää. On joskus sattunut, että hän, kun minulla tuskin oli ollut tilaisuutta lukea läpi osaani, saneli sen minulle sana sanalta ja minä esitin sen menestyksellä. Hänellä on kyllä omituisuutensa, jotka tekisivät kenenkä tahansa toisen mahdottomaksi. Hän on siinä määrin sydämestään mukana kappaleen esityksessä, että pateettisissa kohdissa noudattaa tekstin sävyä, joskaan ei suorastaan ryhdy niitä lausumaan. Tällä heikkoudellaan hän on tuon tuostakin saattanut minut ymmälle.

Aivan samoin kuin hän, sanoi Aurelie, eräällä toisella omituisuudellaan kerran eräässä erittäin vaarallisessa kohdassa jätti minut pulaan.

Kuinka hän, joka on niin tarkkaavainen, voi niin menetellä? kysyi Wilhelm.

Määrätyissä kohdin hän käy niin liikutetuksi, että hän itkee kuumia kyyneleitä ja tuokioksi kokonaan menettää malttinsa. Ja tähän tilaan häntä eivät saata n.s. liikuttavat kohdat. Sanoakseni asian selvästi, hänelle tapahtuu tämä kauniissa kohdissa, joista runoilijan puhdas sielu niin sanoakseni vilkkuu esiin kirkkaista, avoimista silmistä, kohdissa, joista me toiset korkeintaan iloitsemme ja joita monet tuhannet eivät näekään.

Ja miksi ei hän, jolla on näin herkkä sielu, esiinny näyttämöllä?

Käheä ääni ja liikkeiden kankeus tekevät hänet näyttämöllä mahdottomaksi, ja hänen synkkämielisyytensä sulkee hänet pois ihmisten seurasta, vastasi Serlo. Kuinka olenkaan koettanut totuttaa häntä itseeni, mutta turhaan! Hän lukee erinomaisesti; en ole sellaista taitoa kenellekään toisella tavannut. Ei kukaan osaa niinkuin hän pysytellä lausumisen ja lukemisen aralla rajaviivalla.

Löydetty! huudahti Wilhelm. Löydetty! Mikä onnellinen keksintö! Tässähän meillä on se näyttelijä, joka sanelee karheaäänisen Pyrrhuksen osan.

Ilman teidän suurta intohimoanne ei olisi mahdollista käyttää kaikkea edessä olevan päämäärän hyväksi, vastasi Serlo.

Olen todellakin suuresti huolissani, että tämä kohta olisi kenties jätettävä pois, ja koko kappale olisi siitä herpaantunut, huudahti Wilhelm.

Sitä toki en voi käsittää, vastasi Aurelie.

Toivon teidän pian olevan kanssani samaa mieltä; sanoi Wilhelm. Shakespeare tuo näyttelijänsä esille kaksinaista päätarkoitusta varten. Ensin se mies, joka syvästi liikutettuna lausuu Priamuksen kuoleman, tekee syvällisen vaikutuksen prinssiin itseensä; hän teroittaa nuoren, horjuvan miehen omaatuntoa; ja niin tästä kohtauksesta tulee alkusoitto sille kuvaelmalle, missä pikku näytelmä tekee valtavan vaikutuksen kuninkaaseen. Hamlet tuntee häpeää tuon näyttelijän edessä, joka niin syvästi ottaa osaa toisen luuloteltuun kärsimykseen, ja hänessä herää heti ajatus juuri tällä tavoin koetella isäpuolensa omaatuntoa. Kuinka erinomainen onkaan toisen näytöksen loppumonologi! Olen sanomattoman iloinen, että saan sen esittää:

"Ah! Mikä konna, mikä viheliäinen orja minä olenkaan! Eikö ole kauheata, että tämä näyttelijä tässä, pelkällä kuvittelulla, intohimoa unelmoiden pakottaa sielunsa siinä määrin noudattamaan tahtoaan, että se saa veret pakenemaan hänen kasvoiltaan! – Kyyneleet silmissä. Koko olemus järkytetty! Ääni murtunut! Koko hänen olemuksensa yhden ainoan tunteen valtaama! Ja kaikki turhan takia – Hekuban vuoksi! – Mitä on Hekuba hänelle tai hän Hekuballe, jotta hän itkisi hänen vuokseen?"

Kunpa vain saisimme tuon miehen näyttämölle, sanoi Aurelie.

Meidän täytyy hänet vähitellen totuttaa tehtäväänsä. Harjoituksissa hän saa lukea tuon kohdan, ja me sanomme odottavamme näyttelijää, joka sen saa esitettäväkseen, ja niin me pääsemme selville siitä, kuinka häntä on käsiteltävä.

Heidän päästyään tästä asiasta yksimielisyyteen keskustelu kääntyi haamuun. Wilhelm ei voinut suostua antamaan elossa olevan kuninkaan osaa pedantille, jotta murisija saisi näytellä haamua, vaan arveli päinvastoin, että oli vielä odotettava jonkun aikaa, jotta ehtisi edes ilmoittautua vielä joitakin uusia näyttelijöitä ja oikea mies voitaisiin löytää näiden joukosta.

On helppo kuvitella, kuinka ihmeisiinsä Wilhelm tuli, kun hän teatterinimensä osoitteella illalla löysi pöydältään seuraavan, kummallisilla piirroksilla sinetöidyn kirjelipun:

"Olet, kumma nuorukainen, tiedämme sen, suuressa pulassa. Löydät tuskin henkilöitä Hamletiisi, kaikkein vähimmin haamuja. Intosi ansaitsee ihmeen tapahtuvan. Ihmeitä emme voi tehdä, mutta jotakin ihmeellistä on tapahtuva. Jos sinulla on luottamusta, on haamu oikealla hetkellä ilmestyvä! Ole rohkea ja huoleton! Vastaus on tarpeeton. Päätöksesi on tuleva tietoomme."

Tämä kummallinen kirje mukanaan hän riensi takaisin Serlon luo, joka luki sen luettuaankin ja vihdoin epäröiden totesi asian olevan tärkeän ja että oli tarkoin harkittava, olisiko uskallettava jättäytyä sen varaan. He juttelivat puoleen ja toiseen. Aurelie oli hiljaa ja hymyili tuon tuostakin, ja kun muutaman päivän perästä asia jälleen tuli puheeksi, antoi hän varsin selvästi tietää, että hän piti sitä Serlosta lähteneenä pilana. Hän pyysi Wilhelmiä olemaan aivan huoletta ja odottamaan haamua kärsivällisesti.

Yleensä Serlo oli mitä parhaimmalla tuulella, sillä eroavat näyttelijät tekivät parastaan näytelläkseen hyvin, jotta heitä oikein kaivattaisiin, ja uuden seurueen herättämän uteliaisuuden hän myös voi odottaa tuottavan mitä parhaimpia tuloja.

Lisäksi vielä seurustelu Wilhelmin kanssa oli jonkin verran tehonnut häneen. Hän alkoi puhua enemmän taiteesta, sillä hän oli sittenkin saksalainen ja tämä kansa tekee mielellään itselleen tiliä siitä, mitä se toimittaa. Wilhelm kirjoitti joitakin tällaisia keskusteluja muistiin, ja me aiomme – koska kertomusta ei niin useasti voida keskeyttää – niille lukijoistamme, joita asia huvittaa, esittää toisessa tilaisuudessa näitä näyttämötaiteellisia mietelmiä.

Eräänä iltana Serlo oli erittäin hauskalla tuulella jutellessaan, kuinka hän ajatteli Poloniuksen osan käsitettäväksi. Lupaan, hän sanoi, tällä kerralla mitä parhaimmin kestitä arvonmiehen perikuvaa. Olen koreasti asettava oikeaan valoonsa tuollaisen miehen levollisuuden ja varmuuden, tyhjyyden ja tärkeyden, mielistelyn ja moukkamaisuuden, vapauden ja matelevaisuuden, muhoilevan veitikkamaisuuden ja valheellisen totuuden. Aion kaikella komeudella esittää ja ilmentää tuota harmaata, rehellistä, sitkeää, aikaa palvelevaa puolikelmiä, ja tekijämme karkeahkot siveltimenvedot ovat minulle tässä olevat hyvänä apuna. Olen puhuva kuin kirja, kun olen ensin valmistautunut, ja kuin hullu, jos olen hyvällä tuulella. Olen oleva äitelä puhuakseni jokaisen mieliksi, ja aina niin visu, etten huomaa, kun ihmiset minua pitävät pilkkanaan. En ole ottanut kevyeltä kannalta tätä osaa, jossa on niin paljon hauskuutta ja kelmiyttä.

Jospa vain voisin omastani toivoa yhtä paljon, sanoi Aurelie. Minussa ei ole riittävästi nuorekkuutta eikä hempeyttä, voidakseni eläytyä tähän luonteeseen. Sen vain valitettavasti tiedän, ettei se tunne, joka sekoittaa Ofelialta järjenjuoksun, ole minua pulaan jättävä.

Älkäämme olko niin turhan tarkkoja, sanoi Wilhelm, sillä huolimatta ahkerasta näytelmän tutkimisesta on haluni näytellä Hamletia johtanut minut pahasti harhaan. Kuta enemmän syvennyn tähän osaan, sitä paremmin näen, ettei koko minun olemuksessani ole ainoatakaan niistä ulkopiirteistä, joita Shakespeare on antanut Hamletilleen. Oikein harkitessani, kuinka tarkalleen kaikki tässä osassa riippuu toinen toisestaan, tuskin uskallan toivoa aikaansaavani edes mukiinmenevää tulosta.

Ryhdytte suurella tunnollisuudella elämäntehtäväänne, vastasi Serlo. Näyttelijä mukautuu osaansa kykynsä mukaan, ja osa sopeutuu hänen mukaansa niinkuin sen on sopeuduttava. Mutta kuinka Shakespeare on Hamletinsa kaavaillut? Onkohan hän niin toisenlainen kuin te?

Ensinnäkin Hamlet on vaaleaverinen, vastasi Wilhelm.

Tuo mielestäni jo on liikaa, sanoi Aurelie.

Mistä sen päättelette?

Tanskalaisena, pohjoismaalaisena hän on vaaleaverinen ja hänellä on siniset silmät.

Olisikohan Shakespeare sitä ajatellut?

Nimenomaan ei sitä ole sanottu, mutta toisten kohtien nojalla päätellen se minusta on eittämätöntä. Hän väsyy miekkaillessa, hiki valuu hänen kasvoiltaan ja kuningatar sanoo: Hän on lihava, antakaa hänen hengähtää. Voiko häntä näin ollen kuvitella muuksi kuin vaaleaveriseksi ja mukavaan oloon tottuneeksi? Tummat ihmiset ovat nuoruudessaan harvoin sellaisia. Eivätkö myös hänen oikullinen synkkämielisyytensä, hänen veltto surunsa, hänen puuhakas päättämättömyytensä sovi sellaiseen olentoon paremmin, kuin jos kuvittelette solakkaa ruskeakutrista nuorukaista, jolta odottaa enemmän päättäväisyyttä ja toimeliaisuutta?

Te tärvelette minulta mielikuvani, huudahti Aurelie. En tahdo kuulla lihavasta Hamletistanne! Älkää esittäkö meille pyylevää prinssiänne! Antakaa meille mieluummin joku toinen hänen sijaansa, joka meitä hurmaa, joka meitä liikuttaa. Tekijän tarkoitus ei meille ole niin tärkeä kuin oma huvimme, ja me vaadimme hurmaa, joka on meidän mielemme mukainen.

SEITSEMÄS LUKU.

Eräänä iltana seurue väitteli siitä, oliko näytelmälle vai romaanille annettava etusija. Serlo vakuutti, että väittely oli turha. Molemmat voivat omassa lajissaan olla oivallisia, mutta ne oli vain pidettävä kumpikin omien rajojensa sisäpuolella.

En ole itse vielä siitä täysin selvillä, vastasi Wilhelm.

Kukapa sitä olisi? sanoi Serlo. Ja kuitenkin olisi asia sen arvoinen, että siitä olisi päästävä jonkinlaiseen selvyyteen.

He puhelivat puoleen ja toiseen, ja vihdoin heidän keskustelunsa johti jotakuinkin seuraavanlaiseen tulokseen:

Romaanissa samoinkuin näytelmässä esitetään luonteita ja toimintaa. Näiden molempien runoudenlajien ero ei ole vain ulkonaisessa muodossa, ei siinä, että henkilöt toisessa puhuvat ja että heistä toisessa tavallisesti kerrotaan. Monet näytelmät ovat valitettavasti vain vuoropuhelun muotoon puettuja romaaneja, eikä olisi mahdotonta kirjoittaa näytelmää kirjeinä.

Romaanissa on pääasiallisesti esitettävä tunteita ja tapahtumia, näytelmässä luonteita ja tekoja. Romaanin tulee edetä verkalleen ja päähenkilön tunteiden tulee tavalla tai toisella pidättää itse kokonaisuuden lopullista kehittymistä. Näytelmän tulee rientää ja päähenkilön luonteen tulee pyrkimällä pyrkiä loppusuoritukseen ja vain kohdata esteitä. Romaanin sankarin tulee olla passiivinen, ei ainakaan suuressa määrin toimiva. Draaman sankarilta vaaditaan toimintaa ja tekoja. Henkilöt sellaiset kuin Grandison, Olarissa, Pamela, Wakefieldin maalaispappi, Tom Jones ovat, jolleivät suorastaan passiivisia, niin ainakin toiminnan kulkua hidastuttavia henkilöitä, ja kaikki tapahtumat ikäänkuin kaavaillaan heidän tunteidensa mukaan. Näytelmässä sankari ei kaavaile mitään itsensä mukaiseksi, siinä kaikki vastustaa häntä ja hän raivaa ja työntää esteet tieltään tai sortuu niihin.

Siitä myöskin oltiin yhtä mieltä, että sattumalle romaanissa kernaasti voitiin myöntää vapaa liikuntamahdollisuus, mutta että henkilöiden tunteiden tuli aina olla sitä ohjaamassa. Mutta sitävastoin oli ilmeistä, että kohtalo, joka ajaa ihmisiä, ilman heidän omaa syytään, yhteenkuulumattomien ulkonaisten seikkojen kautta edeltä aavistamattomaan sortumiseen, vallitsee vain draamassa. Samoin sekin, että sattuma kyllä voi aikaansaada pateettisia, mutta ei koskaan traagillisia tilanteita; mutta kohtalo sitävastoin aina on hirvittävä ja se käy aina korkeimmassa mielessä traagilliseksi, milloin se syyllisiä ja syyttömiä, toisistaan riippumattomia tekoja asettaa onnettomaan yhteyteen. Näistä mietelmistä johduttiin jälleen Hamletiin ja näytelmän omituisuuksiin. Sankarilla, sanottiin, on oikeastaan vain tunteita; hän joutuu tekemisiin vain tapahtumien kanssa, ja senvuoksi tässä näytelmässä on romaanin väljyyttä. Mutta kun kohtalo on hahmotellut suunnitelman, kun näytelmä kehittyy kauheasta teosta ja kun sankaria yhä ahdistetaan hirvittävään tekoon, on se korkeimmassa mielessä traagillinen eikä voi johtaa muuhun kuin traagilliseen loppuun.

Nyt oli suoritettava lukuharjoitus, josta Wilhelm oikeastaan odotti muodostuvan juhlatilaisuuden. Hän oli edeltäkäsin verrannut osat vastakkain, niin ettei tässä suhteessa ollut häiriötä pelättävissä. Kaikki näyttelijät olivat tutustuneet kappaleeseen, ja hän koetti nyt vain ennen alkamista saada heidät vakuutetuiksi lukuharjoituksen tärkeydestä. Samoin kuin jokaiselta soittoniekalta vaaditaan, että hän johonkin määrään saakka osaa soittaa suoraan nuoteista, niin tulisi myös jokaisen näyttelijän, vieläpä jokaisen hyvin kasvatetun ihmisen harjoitella lukemista suoraan tekstistä, näytelmän, runon, kertomuksen oikean sävyn ja luonteen siinä tuokiossa suoritettavaa tapaamista ja esittämisvalmiutta. Ulkoaoppimisesta ei ole vähintäkään apua, jollei näyttelijä edeltäkäsin ole tunkeutunut kirjailijan henkeen ja tarkoitukseen. Puustavi ei voi mitään aikaansaada.

Serlo vakuutti olevansa valmis tinkimään mistä muusta harjoituksesta tahansa, vieläpä pääharjoituksesta, kunhan vain lukuharjoitus olisi saanut kaiken sen huomion, mikä sille kuului. Sillä yleensä, hän sanoi, ei ole mitään naurettavampaa kuin milloin näyttelijät, puhuvat osien tutkimisesta; minusta se on samaa kuin vapaamuurarien puhe työstä.

Harjoitus sujui toiveiden mukaisesti, ja voi sanoa, että seurueen maine ja hyvät tulot perustuivat näihin hyvin käytettyihin hetkiin.

Heidän jäätyään jälleen kahden kesken sanoi Serlo: Ystäväni, olette tehnyt oikein neuvoessanne näin vakavasti apulaisiamme, vaikkakin pelkään, että he tuskin täyttävät teidän toiveitanne.

Kuinka niin? kysyi Wilhelm.

Olen tehnyt sen kokemuksen, että yhtä helposti kuin voikin panna liikkeeseen ihmisten mielikuvituksen, yhtä mielellään kuin he antavatkin kertoa itselleen satuja, yhtä harvoin tapaa heissä luovaa mielikuvitusta. Näyttelijöissä tämä on erittäin silmäänpistävä tosiseikka. Jokainen heistä tuntee suurta tyydytystä ottaessaan suorittaakseen kauniin, mainehikkaan, loistavan osan. Mutta harvoin kukaan tekee sen enemmän kuin että hän itseensä tyytyväisenä asettuu sankarin paikalle, välittämättä rahtuakaan siitä, tuleeko kukaan häntä sankarina pitämään. Mutta vain aniharvat ovat ne, jotka innolla käyvät käsiksi siihen, mitä tekijä näytelmällään on ajatellut, jotka ajattelevat, mitä näyttelijän on annettava yksilöllisyydestään ollakseen osansa arvoinen, kuinka sillä omakohtaisella vakaumuksella, että osan mukana on muuttunut toiseksi ihmiseksi, voi saada katselijankin samaan vakaumukseen, kuinka esittämistaidon ja -kyvyn sisäisellä totuudella voi muuttaa nämä laudat temppeliksi, nämä pahvilevyt metsiksi, – niin tämä kaikki on aniharvoille suotu. Kuinka monella on käsitystä siitä sisäisestä hengen voimasta, millä katselija yksinomaan voidaan lumota, tästä valheellisesta totuudesta, joka yksin aikaansaa näytelmän vaikutuksen ja jolla yksin saavutetaan illusioni?

Älkäämme siis liiaksi vaatiko henkeä ja tunnetta! Varmin keino on, että me aluksi ystävillemme aivan vaatimattomasti ja tyynesti selitämme kirjaimen hengen ja avaamme heidän ymmärryksensä. Se, jolla on taipumusta, koettaa sitten kyllä itse heti saavuttaa henkevän ja tunteen kannattaman ilmehtimisen. Ja kenellä sitä ei ole, ei toki kuitenkaan milloinkaan näyttele ja lausu aivan virheellisesti saatuaan tuon alkuopetuksen. En ole näet näyttelijöillä ja yleensä ihmisillä tavannut toista sen suurempaa julkeutta, kuin milloin joku pyrkii loistelemaan sisällyksen käsittämisellä, vaikka hän ei vielä selvästi ja sujuvasti tunne muotoa.

KAHDEKSAS LUKU.

Wilhelm saapui ensimmäiseen harjoitukseen erittäin hyvissä ajoin ja huomasi olevansa yksin näyttämöllä. Paikka hämmästytti häntä ja herätti hänessä mitä ihmeellisimpiä muistoja. Metsä- ja kyläkoristeet olivat tarkalleen samanlaiset kuin hänen kotikaupunkinsa näyttämöllä samaten eräässä harjoituksessa, jolloin Mariane muutamana aamuna tunnusti hänelle kiihkeän rakkautensa ja lupasi hänelle ensimmäisen onnen yön. Näyttämön talonpoikaistalot olivat näköisensä kuten maalla konsanaan. Oikea aamuaurinko paistoi puoliavoimesta ikkunanluukusta oven pieleen huonosti kiinnitetylle penkin nurkalle; valitettavasti se ei kuten silloin paistanut Marianen helmaan ja povelle. Hän istuutui, ajatukset kiintyivät tähän ihmeelliseen yhteensattumaan; hän luuli aavistavansa, että hän kenties piankin saisi tavata Marianen tällä paikalla. Ah, eikähän ollut sen enemmästä kysymys, kuin että silloin saksalaisella näyttämöllä sangen usein esitettiin jälkinäytelmä, johon nämä koristeet kuuluivat.

Näissä mietteissä häntä häiritsivät muut harjoitukseen saapuvat näyttelijät. Näiden kera astui samalla sisään pari näyttämö- ja pukuhuonetuttavaa, jotka tervehtivät Wilhelmiä suurella ihastuksella. Toinen heistä kulki rouva Melinan vanavedessä, toinen taas oli näytelmätaiteen vilpitön ystävä ja he kumpikin olivat ystäviä, jollaisia mikä tahansa hyvä teatteriseurue kernaasti näkee vierainaan. Ei ollut helppo sanoa, oliko heidän teatterintuntemuksensa vai rakkautensa teatteria kohtaan suurempi. He rakastivat sitä siinä määrin, etteivät he pystyneet sitä oikein arvioimaan; he tunsivat sen siksi hyvin, että he osasivat antaa oikean arvon sille, mikä oli hyvää, ja tuomita sen, mikä oli huonoa. Mutta heidän harrastuksensa ei estänyt heitä nauttimasta keskinkertaisesta taiteesta, ja se riemu, millä he edeltä- ja jälkeenkäsin nauttivat hyvästä taiteesta, on sanoin selittämätön. Näyttämöesityksen koneellinen puoli tuotti heille iloa, sen henkinen puoli ihastutti heitä, ja heidän harrastuksensa oli niin suuri, että paloiteltu harjoituskin antoi heille jonkinlaisen Illusionin. Puutteet ja viat häipyivät heidän silmissään aina syrjään, se, mikä oli hyvää, oli heistä kuin aivan läheinen asia. Lyhyesti sanoen, he olivat sellaisia taiteenharrastajia, jollaisia jokainen taiteilija toivoo tapaavansa omalla alallaan. Heidän mieluisin tiensä vei kulisseista permannolle ja permannolta kulisseihin, heidän rattoisin olopaikkansa oli pukuhuone, heidän uutterimpana työnään oli olla näyttelijäin apuna asenteiden harjoittelussa, pukeutumisessa, osien lukemisessa ja lausumisessa, innokkaimmin he puhelivat siitä, minkä vaikutuksen näyttelijä oli tehnyt yleisöön, heidän alituisena silmämääränään oli ylläpitää näyttelijässä tarkkaavaisuutta, ahkeruutta ja huolellisuutta, tehdä jotakin hänen hyväkseen ja mielikseen ja vähillä kustannuksilla tuon tuostakin hankkia seurueelle hauskoja hetkiä. He olivat kumpikin hankkineet itselleen yksinomaisen oikeuden päästä näyttämön puolelle harjoitusten ja esitysten aikana. Hamletin esittämiseen nähden he eivät kaikissa kohdin olleet Wilhelmin kanssa yhtä mieltä. Eräissä kohdin hän antoi myöten; enimmäkseen hän kuitenkin piti kiinni käsityksestään, mutta kokonaisuuden kannalta katsoen tämä keskustelu suuresti kehitti hänen käsitystään. Hän antoi näiden ystävien ymmärtää, kuinka suuren arvon hän heille antoi, ja nämä taas puolestaan eivät ennustaneet näistä yhteisistä ponnistuksista sen vähempää kuin uuden aikakauden koittamista saksalaiselle teatterille.

Näiden kahden miehen läsnäolo harjoituksissa oli erittäin hyödyllinen. Varsinkin he saivat näyttelijät uskomaan, että harjoitellessa asenteet ja toiminta, aivan sellaisina kuin ne ajateltiin esittää varsinaisessa näytännössä, oli aina liitettävä osien lausumiseen ja kaikki tottumuksen avulla vaistomaisesti pidettävä yhdessä. Varsinkaan käsillä ei saanut murhenäytelmän harjoituksessa suorittaa ainoatakaan arkipäiväistä liikettä. Murhenäytelmän esittäjä, joka harjoiteltaessa nuuskaa, teki heidät aina levottomiksi, sillä oli hyvin luultavaa, että hän vastaavassa esityksen kohdassa kaipaisi nuuskaansa. Vieläpä he vaativat, ettei kenenkään tulisi harjoitella saappaissa, jos osa oli esitettävä kengissä. Mutta, he vakuuttivat, ei mikään heitä kiusannut siinä määrin kuin milloin he näkivät naisten harjoitellessaan kätkevän kätensä hameen poimuihin.

Sitäpaitsi näiden miesten kehoitukset saivat senkin erittäin otollisen asian aikaan, että kaikki miehiset näyttelijät ryhtyivät sotilaallisiin harjoituksiin. Kun tuon tuostakin on esitettävä sotilashenkilöiden osia, sanoivat he, ei mikään ole murheellisempaa kuin nähdä henkilöiden, joilla ei ole vähintäkään ruumiillista harjaantumista, horjuvan näyttämöllä kapteenin tai majurin univormussa.

Wilhelm ja Laertes ensimmäisinä alistuivat aliupseerin kasvatustaidon alaisiksi jatkaen samalla uutterasti miekkailuharjoituksiaan.

Näin paljon vaivaa näkivät nuo molemmat teatterinystävät kasvattaakseen tätä seuruetta, jonka sattuma oli näin hyvin yhteen saattanut. He pitivät ennakolta huolta yleisön suopeudesta. Ei tiedetty, kuinka paljosta heille oli syytä olla kiitollisia, varsinkin kun he eivät laiminlyöneet teroittaa näyttelijöille sitä pääseikkaa, että heidän velvollisuutensa oli puhua kuuluvalla ja kantavalla äänellä. Tässä kohden he kohtasivat enemmän vastarintaa ja vastahakoisuutta kuin aluksi olivat luulleet. Useimmat tahtoivat puhua niinkuin puhuivat, ja odottivat, että yleisö heitä kuulisi, ja harvat pyrkivät puhumaan niin, että heitä voisi kuulla. Toiset syyttivät teatterirakennusta, toiset väittivät, ettei toki voinut huutaa, milloin oli puhuttava luonnollisesti, salaa tai helliä sanoja.

Teatterinystävämme, jotka olivat sanomattoman kärsivällisiä, koettivat kaikin keinoin luoda selvyyttä tähän sekasortoon ja iskeä kiinni näyttelijöiden itsepintaisuuteen. He eivät säästäneet selityksiä eivätkä imartelua ja saavuttivatkin lopulta tarkoituksensa. Wilhelmin antama hyvä esimerkki oli heille tässä oivalliseksi avuksi. Hänen pyynnöstään he harjoituksissa asettuivat katsomon kaukaisimpiin sopukkoihin ja milloin he vain eivät täysin ymmärtäneet, koputtivat he avaimella penkkiin. Hän lausui äänteet selvästi, puhui hillitysti, koroitti ääntä asteittain eikä liiaksi kiihdyttänyt ääntänsä kiihkeimmissä kohdin. Harjoitus harjoitukselta kuului avaimen koputuksia yhä harvemmin. Vähitellen suostuivat toisetkin tähän menettelyyn ja alkoi näyttää siltä, että kappale vihdoinkin kantaisi näyttämöltä katsomon kaikkiin nurkkiin.

Tästä esimerkistä näkee, kuinka mielellään ihmiset tahtoisivat saavuttaa päämääränsä vain omalla tavallaan, kuinka paljon on puuhaa saada heidät käsittämään, mikä oikeastaan on itsestään selvää, ja kuinka vaikeata on saada se, joka jotakin tahtoo kunnialla suorittaa, oivaltamaan ne ensimmäiset edellytykset, joilla yksin hänen yrityksensä käy mahdolliseksi.

YHDEKSÄS LUKU.

Sitten jatkettiin koristeiden, pukujen ja muiden tarpeellisten valmistusten hankkimista. Eräisiin kohtauksiin ja paikkoihin nähden Wilhelmillä oli erityisiä mielitekoja, joihin Serlo suostui osaksi välipuheen vuoksi, osaksi vakaumuksesta ja koska hän toivoi tällä mukautumisella saavansa Wilhelmin puolelleen ja vastaisuudessa voivansa häntä sitä enemmän taivutella omien tarkoitustensa mukaan.

Niinpä tuli esim. kuninkaan ja kuningattaren ensimmäisessä vastaanotossa esiintyä valtaistuimella, hoviväen sen molemmin puolin ja Hamletin vaatimattomasti seistä sen keskellä. Hamletin tulee, hän sanoi, pysyä rauhallisena; hänen musta pukunsa erottaa hänet kyllä riittävästi muista. Hänen tulee pikemmin kätkeytyä kuin näyttäytyä. Vain sitten, kun vastaanotto on lopussa ja kun kuningas puhuttelee häntä poikanaan, hän saa astua esiin ja kohtaus kulkea kulkuaan.

Aivan erikoista vaikeutta tuottivat vielä ne molemmat kuvataulut, joihin Hamlet äitinsä kanssa keskustellessaan kiihkeästi vetoaa. Niiden on kummankin mielestäni oltava, Wilhelm sanoi, näkyvissä luonnollisessa koossa huoneen taustalla pääoven vieressä, ja lisäksi tulee vanhan kuninkaan olla kuvattuna täydessä varustuksessa samaten kuin haamu ja riippua juuri sillä puolella, mistä haamu esiintyy. Minä soisin, että kuva oikealla kädellään antaa käskyn, on hieman kääntyneenä ja ikäänkuin katselee yli olkapäänsä, jotta se olisi aivan haamun näköinen sillä hetkellä, jolloin tämä astuu ovesta ulos. On tekevä suuren vaikutuksen, jos Hamlet tällä hetkellä katsoo haamuun ja kuningatar kuvaan. Isäpuoli esiintyköön silloin kuninkaallisessa puvussa, mutta ulkomuodoltaan mitättömämpänä kuin haamu.

Sitten oli vielä erinäisiä seikkoja, joista me kenties vielä saamme tilaisuutta puhua.

Pidättekö myös tinkimättä kiinni siitä, että Hamletin lopuksi täytyy kuolla, kysyi Serlo.

Kuinka voin pitää hänet elossa, kun koko näytelmä on häntä kuolemaan painamassa? Olemmehan siitä jo niin laajasti keskustelleet.

Mutta yleisö toivoo hänen jäävän eloon.

Teen kernaasti teille jonkin toisen myönnytyksen, mutta tällä kertaa se on mahdotonta. Me toivomme myös, että kunnollinen, hyödyllinen mies, joka kuolee hivuttavaan tautiin, vielä saisi elää kauemmin. Perhe itkee ja rukoilee lääkäriä, joka häntä ei voi pelastaa. Yhtä vähän kuin lääkäri voi vastustaa luonnonvälttämättömyyttä, yhtä vähän me voimme mestaroida tunnustettua taidevälttämättömyyttä. On väärää myöntyväisyyttä lauman edessä, kun siinä herätetään niitä tunteita, joita se haluaa, eikä niitä, joita sillä tulee olla.

Ken rahan tarjoaa, voi myös vaatia mielensä mukaisen tavaran.

Jossakin määrin. Mutta suuri yleisö ansaitsee, että sitä pidetään arvossa, ettei sitä käsitellä kuin lapsia, joilta tahdotaan houkutella pois raha. Sitä on opetettava hyvällä taiteella oivaltamaan ja tajuamaan mikä on hyvää, ja se on kaksinkertaisella ilolla antava rahansa, koska ei ymmärrys, eipä edes järkikään voi sitä mistään moittia, kun se uhraa rahansa sellaiseen nautintoon. Sitä voi imarrella kuin armasta lasta, jotta se tulisi paremmaksi ja jotta sen sielu avartuisi ja valistuisi, mutta ei kuitenkaan ylhäistä ja rikasta, jotta se harhakäsitys, jota käytetään rahansaantikeinona, jäisi pysyväksi.

Näin he vielä keskustelivat useista seikoista, jotka eritoten koskivat sitä kysymystä, mitä kenties vielä saisi kappaleessa muuttaa ja mikä olisi jätettävä koskematta. Emme kajoa tähän sen enempää, vaan esitämme kenties toisen kerran Hamletin uuden muodostelman niille lukijoistamme, joita se mahdollisesti voi huvittaa.

KYMMENES LUKU.

Pääharjoitus oli ohi. Se oli kestänyt ylen kauan. Serlolla ja Wilhelmillä oli vielä yhtä ja toista suoritettavana, sillä niin paljon aikaa kuin olikin käytetty valmistuksiin, oli kuitenkin aivan välttämättömiä toimenpiteitä lykkäytynyt viime hetkeen.

Niinpä molempien kuninkaiden kuvat vielä olivat keskeneräiset, ja Hamletin ja hänen äitinsä välinen kohtaus, josta niin paljon toivottiin, näytti vielä erittäin laihalta, kun ei haamu eikä sen maalattu kuva vielä olleet paikallaan. Serlo sanoi tällä kohtaa piloillaan: Olisimmepa todellakin pahassa pulassa, jos haamu ei ilmestyisikään, vartiomies saisi miekkailla pelkän ilman kanssa ja kuiskaajamme täytyisi kulisseista sanella haamun osa.

Älkäämme säikyttäkö pois outoa ystäväämme osoittamalla luottamuksen puutetta, vastasi Wilhelm. Hän tulee varmasti oikealla hetkellä ja yllättää meidät samoin kuin katselijatkin.

Olen todellakin oleva iloinen, huudahti Serlo, kun näytelmä huomenna on esitetty; se tuottaa meille enemmän hankaluuksia kuin olisin luullut.

Mutta ei kukaan tässä maailmassa ole oleva iloisempi kuin minä, kun kappale huomenna on näytelty, lausui Philine, niin vähän kuin osani minua painaakin. Sillä kärsivällisyyteni ei tahdo riittää, kun aina ja ikuisesti saa kuulla puhuttavan yhdestä ainoasta asiasta, mistä ei kuitenkaan sukeudu sen enempää kuin teatteriesitys, joka niinkuin niin monet sadat muut unohdetaan. Älkää Jumalan nimessä takertuko kaikenlaisiin yksityisseikkoihin! Vierailla, jotka nousevat pöydästä, on kuhunkin ruokalajiin nähden jotakin muistuttamista; vieläpä, kun heidän kuulee niistä puhuvan kotonaan, tuskin ymmärtää, kuinka he ovat voineet kestää sellaisen nälänhädän.

Sallikaa minun käyttää vertaustanne omaksi edukseni, kaunokaiseni, vastasi Wilhelm. Ajatelkaahan, mitä kaikkea luonnon ja taidon, kaupan ja teollisuuden on kokoonhankittava, ennenkuin voidaan tarjota juhla-ateria. Kuinka kauan onkaan kauriin kasvettava metsässä, kalan joessa tai meressä, ennenkuin se on kyllin arvokas pöydällemme asetettavaksi! Ja mitä kaikkea onkaan emännän ja keittäjättären suoritettava keittiössä! Kuinka huolettomasti me kaadammekaan suuhumme kaukaisissa maissa asuvan viininviljelijän, laivurin, kellarimestarin vaivannäöt istuessamme jälkiruokien ääressä, aivan kuin niin ollakin pitäisi. Ja eikö sen vuoksi kaikkien näiden ihmisten tulisi tehdä työtä, tuottaa ja valmistaa, eikö isännän tulisi tätä kaikkea huolella hankkia kokoon ja koossa pitää, koskapa lopuksi nautinto on vain ohimenevä? Mutta ei mikään nautinto ole ohimenevä, sillä sen jälkeensä jättämä vaikutus on pysyvä. Ja se, mitä ahkeruudella ja ponnistuksilla aikaansaadaan, antaa katselijallekin salaisen voiman, josta ei tiedä, kuinka kauas sen vaikutus ulottuu.

Minulle kaikki on yhdentekevää, vastasi Philine; totean vain tässäkin, että miehet aina ovat ristiriidassa oman itsensä kanssa. Niin tunnollisesti kuin koetattekin olla silpomatta suurta kirjailijaa, jätätte kappaleesta pois sen kauneimman ajatuksen.

Kauneimman? huudahti Wilhelm.

Niinpä juuri, kauneimman, josta Hamlet itsekin on hieman ylpeä.

Ja mikähän se olisi? huudahti Serlo.

Jos teillä olisi tekotukka, vastasi Philine, ottaisinpa kuin ottaisinkin sen päästänne, sillä näyttää olevan tarpeen aukoa älynne kammioita.

Toiset jäivät miettimään, ja keskustelu pysähtyi. Kaikki olivat nousseet seisaalleen, oli jo myöhä, ja kaikkien näytti tekevän mieli poistua. Heidän seistessään siinä epäröivinä Philine lauloi laulun sievällä ja miellyttävällä nuotilla.

    Laatkoot laulut huolenharmaat
    öistä yksinäisyyden!
    Yö on, kaunokaiset armaat,
    yhdistäjä sydänten.

    Kruunukseen kuin mies sai naisen,
    kaunihimman puoliskon,
    maire yö se elon maisen
    toinen, kaunein puoli on.

    Voisko päivä riemun tuoda?
    Riemut vain se hälventää!
    Ajanvietettä se suoda
    voi, mut ei sen enempää.

    Vaan kun vieno lamppu luopi
    yöhön hohteen himmeän,
    sulosuulta suu kun juopi
    hurmaa lemmen leikkivän;

    pieneen suosioon kun talttuu
    poika huima, huoleton,
    kuuma riento, riehu malttuu,
    viihtyy leikkiin lietohon;

    lempivät kun satakielen
    sävel hellä haltioi,
    vaikka korvaan murhemielen
    valitusta vain se soi:

    kuinka sydän herkkä sykkää,
    keskiyön kun kello lyö
    verkalleen, kun tyyntä, mykkää
    turvaa suopi tumma yö.

    Päivin pitkin siis sa paina,
    armas rinta, muistohon:
    oma huoli päiväll' aina,
    oma riemu yöllä on.

Hän teki lyhyen kumarruksen lopetettuaan laulunsa, ja Serlo huusi kuuluvalla äänellä: hyvä! Philine riensi nauraen ulos ovesta. Hänen kuultiin laulavan portaita alas laskeutuessaan ja kapsuttavan kengänkoroillaan.

Serlo poistui sivuhuoneeseen. Aurelie jäi muutamaksi hetkeksi seisomaan Wilhelmin eteen tämän toivottaessa hänelle hyvää yötä. Tällöin Aurelie sanoi:

Kuinka tuo naikkonen onkaan minulle vastenmielinen, sisäisimmälle olemukselleni vastenmielinen, aina pienimpiä satunnaisia seikkoja myöten: Hänen oikeanpuolisia ruskeita silmäripsiään vaaleiden hiusten alla, mikä erikoisuus veljestäni on niin hurmaava, en ollenkaan siedä nähdä, ja hänen otsassaan oleva naarmu on minusta niin vastenmielinen, niin iljettävä, että aina tekee mieleni astua kymmenen askelta taaksepäin hänet nähdessäni. Hän kertoi äskettäin noin vain huviksi, että hänen isänsä oli hänen lapsena ollessaan heittänyt häntä lautasella päähän ja että merkki oli muistona siitä. On paikallaan, että hänellä on merkki silmässään ja otsassaan, jotta voisi häntä varoa.

Wilhelm ei vastannut mitään, ja Aurelie jatkoi yhä suuremmalla inholla:

Minun on melkein mahdoton vaihtaa hänen kanssaan ainoatakaan ystävällistä, kohteliasta sanaa, niin syvästi häntä vihaan, ja kuitenkin hän on niin viehkeä. Minä soisin, että olisimme hänestä päässeet. Tekin, ystäväni, tunnette jonkinlaista mieltymystä tätä olentoa kohtaan, teidän käyttäytymisenne häntä kohtaan loukkaa minua syvästi, osoitatte hänelle huomaavaisuutta, joka lähentelee arvonantoa ja jota hän, toden totta, ei ansaitse!

Olen hänelle kiitollisuuden velassa, olkoonpa hän mikä olkoonkin, vastasi Wilhelm. Hänen käytöksensä on moitittava, hänen luonteelleen minun on tehtävä oikeutta.

Luonteelle! huudahti Aurelie. Luuletteko mokomalla olennolla olevan luonnetta? Ah, te miehet, tuosta teidät tunnen! Sellaiset naiset ovat teidän arvoisianne!

Epäilettekö minua, ystäväni? vastasi Wilhelm. Olen valmis tekemään teille tiliä joka hetkestä, jonka olen hänen kanssaan viettänyt.

No no, sanoi Aurelie. – On myöhä, älkäämme riidelkö. Toinen yhtä hyvä kuin toinenkin! Hyvää yötä, ystäväni! Hyvää yötä, hieno paratiisilintuni!

Wilhelm kysyi, kuinka hän oli ansainnut tämän kunnianimen.

Toisen kerran, vastasi Aurelie, toisen kerran. Sanotaan, ettei niillä ole jalkoja, ne leijailevat vain ilmassa ja elävät eetteristä. Mutta se on vain satu, hän jatkoi, runollinen kuvitelma. Hyvää yötä! Nähkää kaunista unta, jos onni teitä suosii.

Aurelie meni omaan huoneeseensa jättäen ystävämme yksin. Hän kiiruhti omaansa.

Nyreissään hän käveli edestakaisin. Aurelien leikkisä mutta samalla jyrkkä esiintyminen oli häntä loukannut. Häneen koski syvästi Aurelien väärä arvostelu. Philineä hän ei voinut kohdella tylysti. Tyttö ei ollut mitään häntä vastaan rikkonut, ja lisäksi hän tiesi olevansa niin kaukana hellistä tunteista häntä kohtaan, että hän ylpeänä ja lujana voi vastata itsestään.

Hän oli juuri aikeissa riisuutua mennäkseen vuoteeseen ja avatakseen vuodeverhot, kun hän mitä suurimmaksi hämmästyksekseen huomasi vuoteen edessä parin naisenkenkiä; toinen niistä oli oikeassa asennossa toinen kyljellään. – Siinä olivat Philinen kengät, jotka hän hyvin tunsi. Hän luuli myös huomaavansa vuodeverhojen olevan hieman epäjärjestyksessä, näyttipä siltä, kuin ne olisivat liikkuneet. Hän pysähtyi ja katseli tuijottaen vuoteeseen päin.

Uusi mielenliikutus, jota hän piti suuttumuksena, salpasi häneltä hengityksen. Hetkisen jälkeen maltettuaan mielensä hän huusi rauhoittuneena: Nouskaa ylös, Philine! Mitä tämä tällainen on? Missä on teidän järkenne, teidän moitteeton käytöksenne? Tahdotteko, että huomenna koko talo puhuu meistä?

Ei näkynyt mitään liikettä. En laske leikkiä, hän jatkoi, tällainen pila ei pysty minuun.

Ei hiiskahdustakaan! Ei mitään liikettä!

Päättäväisenä ja suutuksissaan hän vihdoin astui vuodetta kohti ja nykäisi verhot auki. Nouskaa ylös, hän sanoi, jollette tahdo, että minun on luovutettava tämä huone teille täksi yöksi.

Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi vuoteensa tyhjäksi, pielusten ja peitteiden olevan aivan liikuttamattomina. Hän katseli ympärilleen, etsi ja haki kaikkialta löytämättä jälkeäkään tuosta veitikasta. Vuoteen, uunin, kaappien takana ei ollut ketään. Hän haki yhä ahkerammin ja ahkerammin. Olisipa ilkeämielinen katselija voinut luulla hänen etsineen löytääkseen.

Hän ei saanut unta. Hän asetti kengät pöydälle, käveli edestakaisin, pysähtyi tuontuostakin pöydän ääreen, ja veitikkamainen tonttu, joka kuunteli mitä tapahtui, tahtoo väittää, että hän omisti suuren osan yötä noille kaikkein suloisimmille töppösille: hän katseli ja käsitteli niitä melkoisella mielihalulla, leikki niillä ja heittäytyi vuoteeseensa täysissä pukimissa vasta aamupuoleen nukahtaen outojen mielikuvien tuudittamana.

Ja todellakin hän vielä nukkui, kun Serlo astui sisään huudahtaen: Missä olette? Vielä vuoteessa? Mahdotonta! Etsin teitä teatterista, jossa vielä on niin paljon tehtävää.

YHDESTOISTA LUKU.

Aamu- ja iltapäivä kuluivat nopeasti. Teatterihuone oli jo täynnä, ja Wilhelm riensi pukeutumaan. Naamioiminen ei käynyt nyt yhtä helposti ja mukavasti kuin hänen sitä ensi kerran koetellessaan. Hän pukeutui joutuakseen valmiiksi. Hänen saavuttuaan naisten luo kokoontumishuoneeseen huusivat kaikki yhteen ääneen, ettei mikään hänessä ollut niinkuin olla piti. Kaunis sulkatöyhtö oli vinossa, solki ei sopinut. Ryhdyttiin jälleen ratkomaan, ompelemaan, kuromaan kiinni. Soitto salissa alkoi, Philinellä oli jotakin muistuttamista poimukaulusta vastaan, Aurelie huomasi monta vikaa viitassa. Antakaa minun olla, lapset! hän huusi. Näin huolimattomasti puettuna minä vasta oikein olenkin Hamlet. Naiset eivät päästäneet häntä käsistään ja jatkoivat siistimistään. Alkusoitto oli jo tauonnut ja näytelmä alkanut. Wilhelm silmäsi itseään peilistä, painoi hatun syvemmälle kasvoille ja hieroi niihin uutta ihoväriä.

Juuri samassa syöksyi joku sisään huutaen: Haamu! Haamu!

Wilhelmillä ei ollut koko päivänä ollut aikaa ajatella tätä tärkeintä seikkaa, oliko haamu myös saapuva. Nyt tästä huolesta oli kokonaan päästy ja oli odotettavissa mitä kummallisin vierailuesitys. Näyttämömestari tuli, kysyen yhtä ja toista. Wilhelmillä ei ollut aikaa katsella missä kummitus oli, vaan hän kiiruhti saapuakseen valtaistuimen luo, missä kuningas ja kuningatar jo hovinsa ympäröiminä loistivat kaikessa komeudessaan. Hän ehti kuulla vain Horation viimeiset sanat, jotka tämä haamun ilmestymisen järkyttämänä lausui näyttäen melkein siltä, kuin olisi osansa unohtanut.

Väliverho kohosi ja Wilhelm näki koko katsomon edessään. Pidettyään puheensa ja saatuaan kuninkaalta lyhyen vastauksen Horatio kääntyi Hamletin puoleen ja ikäänkuin esittäytyen hänelle, prinssille, hän sanoi: Piru piilee haarniskassa! Hän on saanut meidät kaikki pelon valtaan.

Väliajalla nähtiin vain kahden kookkaan miehen valkeihin viittoihin ja hilkkaan verhoutuneina seisovan kulissien välissä ja Wilhelm, jonka ensimmäinen yksinpuhelu oli, kuten hän luuli, hetken jännityksen aiheuttaman hajamielisyyden, levottomuuden ja saamattomuuden vuoksi epäonnistunut, astui, niin vilkkaat suosionosoitukset kuin häntä poistuessa seurasivatkin, näyttämölle, kaameaan talviyöhön mieli synkeänä. Hän rohkaisi kuitenkin itsensä ja lausui tuon niin tarkoituksenmukaisesti sovitetun kohdan pohjoismaalaisten kesteistä ja juomingeista asianmukaisella välinpitämättömyydellä, unohti, samoin kuin katselijatkin, tällöin kokonaan haamun ja säikähti todellakin Horation huudahtaessa: Katsokaa tuonne, tuolla se tulee! Hän teki äkillisen käännöksen. Ylevä, kookas olento, hiljainen, kuulumaton astunta, kevyt liikehtiminen raskaalta näyttävässä varustuksessa tekivät häneen niin voimakkaan vaikutuksen, että hän seisoi siinä kuin kivettynyt kyeten vain puolella äänellä huutamaan: Avuksi enkelit, taivaan armot! Hän tuijotti haamuun, veti muutaman kerran henkeä, ja kun hänen oli puhuteltava haamua, teki hän sen niin säikähtyneenä, katkonaisesti ja väkinäisesti, ettei suurinkaan taide olisi osannut esittää sitä niin oivallisesti. Se tapa, millä hän tämän kohdan oli kääntänyt, oli hänelle hyväksi avuksi. Hän oli tarkoin noudattanut alkutekstiä, jonka sanajärjestys hänen mielestään aivan erinomaisesti ilmaisi hämmästynyttä, säikähtynyttä, kauhun valtaamaa mieltä. "Olletpa hyvä henki, olletpa kirottu peikko, joko tuot taivaan tuoksuja muassasi tai helvetin höyryjä, olkoon paha tai hyvä sinun aikomuksesi, sinä tulet niin arvokkaassa hahmossa, niin, minä puhun kanssasi, nimitän sinua Hamletiksi, kuninkaaksi, isäksi, oi, vastaa minulle!" –

Yleisössä oli huomattavissa mitä voimakkainta liikutusta. Haamu viittasi, prinssi seurasi häntä äänekkäiden suosionosoitusten kaikuessa.

Näyttämö muuttui, ja heidän tultuaan syrjäiselle paikalle haamu äkkiä pysähtyi ja kääntyi ympäri. Näin Hamlet tuli pysähtyneeksi hieman liian lähelle häntä. Uteliaana Wilhelm tuota pikaa suuntasi katseensa alaslasketun silmikon väliin, mutta hän voi nähdä ainoastaan syvälle painuneet silmät ynnä komeasti muodostuneen nenän. Peloissaan katsellen hän seisoi haamun edessä. Mutta kuullessaan ensimmäiset sanat, jotka kaikuivat kypärän sisältä, soinnukkaan, hieman karkean äänen kannattamina: Olen isäsi haamu! Wilhelm kauhistuen peräytyi muutaman askeleen ja koko yleisöä värisytti. Ääni tuntui jokaisesta tutulta, ja Wilhelm oli siinä huomaavinaan yhtäläisyyttä isänsä äänen kanssa. Nämä oudot tunteet ja muistot, uteliaisuus saada selville, kuka tuo kummallinen ystävä oli, ja pelko, että oli häntä loukannut, vieläpä se, että hän näyttelijänä taitamattomuudessaan oli tässä kohtauksessa astunut liian lähelle haamua, täyttivät Wilhelmin mielen sekavilla aatoksilla. Hän vaihtoi haamun pitkän kertomuksen aikana usein asentoa, näytti niin epävarmalta ja avuttomalta, niin jännittyneeltä ja hajamieliseltä, että hänen näyttelemisensä herätti yleistä ihastusta samaten kuin haamu yleistä kauhistusta. Haamun sanoissa ilmeni pikemmin syvä suuttumus kuin valitus, mutta niissä kaikui syvällinen, pitkäaikainen ja ääretön suuttumus. Niissä ilmeni suuren sielun mielenkatkeruus, sielun, joka on erotettu kaikesta maallisesta ja kuitenkin värjöttää äärettömässä kärsimyksessä. Vihdoin haamu vajosi alas, mutta varsin eriskummallisesti. Kevyt, harmaa, läpinäkyvä harso, joka näytti kohoavan kuin usva alangosta, levisi hänen ylleen ja hulmahti hänen mukanaan maan uumeniin.

Nyt tulivat Hamletin ystävät takaisin ja vannoivat käsi miekalla. Vanha myyrä liikuskeli ahkerana maan alla, ollen aina, seisoivatpa he missä tahansa, heidän jalkojensa alla huutamassa: vannokaa! Ja he riensivät nopeasti paikasta toiseen, ikäänkuin maa olisi polttanut heidän allansa. Siinä paikassa, mihin he seisahtuivat, kohosi maasta joka kerta pieni liekki lisäten tehoa ja jättäen katsojiin mitä syvimmän vaikutuksen.

Näytelmä sujui nyt keskeytymättä, ei sattunut mitään kommellusta, kaikki kävi hyvin. Yleisö osoitti tyytyväisyyttään. Näyttelijäin mielihalu ja rohkeus kasvoi kohtaus kohtaukselta.

KAHDESTOISTA LUKU.

Väliverho laski, ja vilkkaat suosionosoitukset kaikuivat kaikista katsomon kulmista. Näyttämöllä makaavat neljä ruhtinaallista ruumista kimposivat pystyyn ja syleilivät toisiaan ilosta. Polonius ja Ofelia tulivat myös esille haudoistaan ja saivat vielä ilokseen kuulla, kuinka Horatio astuessaan näyttämölle ilmoittamaan seuraavasta esityksestä otettiin vastaan hurjin kättentaputuksin. Ei tahdottu myöntää hänelle sananvuoroa uuden näytelmäkappaleen ilmoittamiseen, vaan pyydettiin meluten tämäniltaisen kappaleen toistamista.

Nyt olemme voittaneet! huudahti Serlo. Mutta tänä iltana ei myöskään enää ainoatakaan järkevää sanaa! Kaikki riippuu ensimmäisestä vaikutuksesta. Älköön pahaksi pantako, jos näyttelijä ensi esiintymisensä johdosta on varovainen ja itsepäinen.

Kassanhoitaja saapui ojentaen hänelle painavan kassan. Olemme hyvin aloittaneet, hän huudahti, ja ennakkopäätös sattuu tässä paikalleen. Missä on nyt luvattu illallisemme. Tänään meillä on oikeus sen ääressä herkutella.

He olivat sopineet siitä, että he teatteripukineissaan olisivat yhdessä ja viettäisivät juhlan omaksi kunniakseen. Wilhelm oli ottanut tehtäväkseen hankkia huoneiston ja rouva Melina aterian.

Huone, jota muutoin käytettiin maalaussalina, oli parhaimman mukaan siistitty, sievistetty kaikenlaisilla pienillä koristeilla ja niin järjestetty, että se puoleksi näytti puutarhalta, puoleksi pylväskäytävältä. Sisäänastuvien näyttelijöiden silmiä häikäisi lukuisten kynttiläin loisto, joka valoi juhlallista hohdettaan suloiselta hajahtavien, runsaasti joka taholle asetettujen suitsukkeiden savun läpi yli oivallisesti koristellun ja katetun pöydän. Varustukset saivat osakseen äänekästä tunnustusta, ja pöytään sijoittuminen tapahtui erittäin juhlallisesti. Näytti siltä, kuin olisi koolla kuninkaallinen perhe henkien maailmasta. Wilhelm istui Aurelien ja rouva Melinan välissä, Serlolla oli toisella puolellaan Philine ja toisella Elmira. Kaikki olivat itseensä ja paikkoihinsa tyytyväiset. Molemmat teatterinsuosijat, jotka myös olivat tulleet mukaan, lisäsivät seurueen hyvää mieltä. He olivat esityksen aikana käyneet eräitä kertoja näyttämöllä, eikä heiltä ollut tahtonut riittää sanoja yleisön ja oman tyytyväisyytensä ilmaisemiseen. Nyt he kohdistivat ihastuksensa yksityisseikkoihin, joista kukin sai oman runsaan kiitoksensa.

Ansio toisensa jälkeen, kohta toisensa jälkeen vedettiin mitä suurimmalla riemastuksella esille. Kuiskaaja, joka nöyränä istui pöydän päässä, sai suurta kiitosta käheästä Pyrrhuksestaan. Hamletin ja Laerteen miekkailuharjoitusta ei osattu kyllin ylistää. Ofelian suru oli sanomattoman kaunis ja ylevä, Poloniuksen näyttelemisestä puhumattakaan. Kukin läsnäolijoista sai kuulla ylistystään toinen toiseltaan ja toinen toisensa välityksellä.

Mutta myöskin poissaoleva haamu sai osansa kiitoksesta ja ihailusta. Hän oli esittänyt osansa erittäin onnistuneella äänellä ja suuripiirteisesti, ja sitä ihmeteltiin kaikkein enimmän, että hänellä näytti olevan tiedot kaikesta, mitä seurueen keskuudessa oli suunniteltu. Hän oli täydelleen maalatun kuvan näköinen, niinkuin hän olisi ollut taiteilijan mallina, ja teatterinsuosijat eivät kyllin osanneet kiittää, kuinka kammottavalta oli näyttänyt, kun hän oli astunut esille aivan lähellä taulua ja kulkenut oman kuvansa ohi. Todellisuus ja harha olivat tässä kohtauksessa niin omituisesti sekaantuneet ja oli todella otettu selko siitä, ettei kuningatar nähnyt muuta kuin tuon yhden olennon. Rouva Melina sai tässä kohden suurta kiitosta siitä, että hän oli tuijottanut ylös kuvaan Hamletin osoittaessa alas haamua kohden.

Tiedusteltiin, miten haamu oli voinut hiipiä sisään, ja saatiin näyttämömestarilta kuulla, että eräästä takaovesta, joka muutoin aina oli koristeiden peittämä, mutta tänä iltana, kun näyttämöllä oli tarvittu goottilaista salia, oli ollut avoinna, oli tullut sisään kaksi valkeihin viittoihin ja hilkkoihin verhoutunutta kookasta olentoa, joita ei voinut toisistaan erottaa, ja niin he todennäköisesti kolmannen näytöksen päätyttyä olivat jälleen poistuneet.

Serlo ylisti haamua varsinkin siitä, ettei hän ollut valitellut ja voivotellut ja että hän kaiken lisäksi oli loppuun sovittanut kohdan, joka oli enemmän kuninkaan arvolle sopiva: sanat, jotka kuningas lausui poikaansa innostaakseen. Wilhelm oli ne pannut muistiin ja lupasi sovittaa ne käsikirjoitukseen.

Kemujen ilossa ei oltu huomattu, että lapset ja harpunsoittaja olivat poissa. Mutta pian he kaikkien mielihyväksi saapuivat. He näet astuivat yhdessä sisään varsin oudosti varustautuneina. Felix kilisti kolmiorautaa, Mignon löi tamburiinia, ja vanhuksella oli raskas harppunsa, jota hän soitti kantaen sitä edessään. He kulkivat pöydän ympäri laulaen kaikenlaisia lauluja. Heille annettiin ruokaa, ja vieraat luulivat tekevänsä lapsille hyvän teon juottamalla heille makeata viiniä niin paljon kuin he ikinä halusivat, sillä seurue ei itse ollut säästänyt niitä oivallisia pulloja, joita teatterinsuosijain lahjana oli saapunut eräitä korillisia. Lapset hyppivät ja laulelivat edelleen, ja varsinkin Mignon osoitti riehakkuutta, jollaista hänessä ei koskaan ennen oltu nähty. Hän helisteli tamburiinia erittäin somasti ja vilkkaasti, milloin kuljettaen sormeaan nopein värähdyksin edestakaisin yli rummunkalvon, milloin lyöden sitä käden selkäpuolella milloin rystysillä, vieläpä poljentoa vaihdellen löi pergamentin milloin polveaan milloin päätään vasten, milloin ravistellen antoi kulkusten helistä yksinään siten houkutellen tästä yksinkertaisesta kojeesta esille aivan erilaisia säveliä. Pidettyään melua kotvan aikaa he istuutuivat nojatuoliin, joka Wilhelmiä vastapäätä pöydän toisella puolen oli jäänyt vapaaksi.

Pysykää erillänne tuolista! huusi Serlo. Se on arvattavasti haamun varalle asetettu; jos hän saapuu, voi teidän käydä huonosti.

En pelkää häntä! huusi Mignon. Jos hän tulee, nousemme seisomaan. Hän on minun setäni, hän ei tee minulle mitään pahaa. Näitä sanoja ei kukaan muu ymmärtänyt kuin se, joka tiesi, että hän oli nimittänyt isäkseen sanomaansa henkilöä suureksi paholaiseksi.

Seurueen jäsenet katsoivat toisiinsa, ja heissä lujittui yhä enemmän se epäluulo, että Serlo tiesi jotakin haamusta. Juteltiin ja juotiin; tytöt katselivat tuon tuostakin peloissaan ovelle.

Lapset, jotka isossa tuolissa istuessaan ulottuivat istuimen laitojen yli hieman pöydän reunaa korkeammalle, kuin mitkäkin pulcinella-nuket rasiastaan, ryhtyivät esittämään nukkeilveilyä. Mignon matki erittäin taitavasti marisevaa ääntä, ja lopuksi he kolahuttivat pöydän reunalla päänsä niin kovasti vastakkain, että olisi luullut vain puunukkien voivan kestää sellaisia tärähdyksiä. Mignon oli suorastaan hurjalla päällä, ja seurueen täytyi vihdoin ryhtyä hillitsemään, niin sydämensä pohjasta kuin se aluksi olikin nauranut ilveilylle. Mutta kehoituksista ei ollut apua. Tyttö hypähti pystyyn ja juoksi hullaantuneena ympäri pöydän kulkusrumpu kädessään. Hänen hiuksensa hulmusivat, ja heitellessään päätään takakenoon ja jäseniään ylös ilmaan hän näytti raivottarelta, jollaisten hurjat ja melkeinpä mahdottomat asennot meitä vielä useinkin hämmästyttävät vanhoissa veistokuvissa.

Lasten esitysten ja melun innostamana koetti itsekukin tehdä jotakin puolestaan seurueen ratoksi. Naiset lauloivat eräitä kaanoneja, Laertes matki satakieltä, ja pedantti antoi pianissimoesityksen huuliharpulla. Pöytänaapurukset suorittivat tällä välin kaikenlaisia leikkejä, joissa kädet koskettavat ja sekaantuvat toisiinsa. Monikin pari ilmaisi näissä liikkeissä helliä toiveitaan. Eritoten rouva Melina näytti tahtovan osoittaa hempeitä tunteitaan Wilhelmiä kohtaan. Yö oli jo pitkälle kulunut, ja Aurelie, joka melkein ainoana joukossa oli osannut pitää itsensä aisoissa, nousi pöydästä kehoittaen toisia lähtemään.

Lähtiäisiksi Serlo vielä esitti ilotulituksen matkien suullaan melkeinpä käsittämättömällä tavalla rakettien, sähikäisten ja tulipyörien ääntä. Tarvitsi vain sulkea silmät ja harhakuvitus oli täydellinen. Kaikki olivat tällä välin nousseet pöydästä, ja herrat ojensivat naisille käsivartensa saattaakseen heidät kotia. Wilhelm kulki viimeisenä Aurelien kanssa. Portaissa heitä vastaan tuli näyttämömestari sanoen: Tässä on harso, johon haamu katosi. Se oli jäänyt riippumaan vajoamisluukkuun ja me löysimme sen juur'ikään. Kummallinen muistoesine! huudahti Wilhelm ja otti sen haltuunsa.

Siinä samassa hän tunsi tartuttavan vasempaan käsivarteensa ja myös kovaa tuskaa. Mignon oli ollut kätkeytyneenä, oli tarttunut häneen ja puraissut häntä käsivarteen. Tyttö pujahti hänen ohitseen portaita alas ja katosi.

Ulkoilmaan päästyään huomasi melkein jokainen tänä iltana nauttineensa liikaa hyviä antimia. Hyvästiä sanomatta kukin katosi taholleen.

Heti huoneeseensa saavuttuaan Wilhelm riisui siinä tuokiossa vaatteensa ja sammutettuaan kynttilän riensi vuoteeseen. Hän oli heti vaipumaisillaan uneen, mutta hänen huomiotansa herätti siinä samassa kahina, joka tuntui tulevan huoneen uunin takaa. Hänen kiihtynyt mielikuvituksensa loihti juuri esiin haarniskoidun kuninkaan kuvan, ja hän oli jo noussut istumaan, kun hän tunsi hentojen käsivarsien syleilyä, kiihkeiden suudelmien sulkevan hänen suunsa ja poveansa vasten painuvan poven, jota hän ei rohjennut luotansa torjua.

KOLMASTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna Wilhelm kavahti epämieluisin tuntein pystyyn huomaten vuoteensa tyhjäksi. Hän ei ollut vielä ehtinyt täysin nukkua pois eilisiltaista päihtymystä, ja siksi oli hänen päänsä raskas; tuntemattoman yöllisen käynnin muisto teki hänet levottomaksi. Hänen ensi epäilyksensä kohdistui Philineen, ja sittenkään se suloinen ruumis, jota hän oli pitänyt syliinsä suljettuna, ei tuntunut olevan hänen. Kiihkeihin hyväilyihin oli ystävämme uinahtanut tämän oudon, äänettömän vieraan viereen ja nyt ei hänestä enää näkynyt jälkeäkään. Wilhelm hyppäsi vuoteesta ja pukeutuessaan hän huomasi ovensa, jonka hän tavallisesti pani lukkoon, olevan hieman raollaan eikä jaksanut muistaa, oliko hän sen eilen illalla sulkenut.

Enimmän ihmetystä herättävältä hänestä näytti haamun harso, jonka hän löysi vuoteeltaan. Hän oli sen tuonut muassaan ja todennäköisesti heittänyt sen sinne. Se oli harmaa harso, jonka reunaan hän huomasi ommelluksi kirjoitusta mustin kirjaimin. Hän levitti sen auki ja luki sanat: Ensimmäisen ja viimeisen kerran! Pakene! Nuorukainen, pakene! Hän oli ymmällä tietämättä, mitä hänen tästä oli sanottava.

Juuri siinä samassa Mignon astui sisään ja toi hänelle aamiaisen. Wilhelm hämmästyi nähdessään tytön, jopa hän aivan säikähti. Tyttö näytti tänä yönä tulleen suuremmaksi. Hän astui soreana ja itsetietoisen ylväänä Wilhelmin eteen katsoen häntä vakavana suoraan silmiin, jolloin ystävämme ei voinut kestää hänen katsettaan. Tyttö ei kajonnut häneen, kuten tavallisesti ojentaessaan hänelle kätensä, suudellessaan häntä poskelle, suulle, käsivarrelle tai olkapäähän, vaan poistui ääneti pantuaan hänen tavaransa järjestykseen.

Täksi päiväksi määrätyn lukuharjoituksen hetki lähestyi. Tultiin koolle, ja kaikki olivat eilisen juhlan jälkeen nyreitä. Wilhelm rohkaisi mielensä niin hyvin kuin taisi, ettei heti alussa olisi loukannut innokkaasti julistamiaan periaatteita. Hänen suuri harjaantumisensa auttoi hänet pulasta, sillä harjoituksen ja tottumuksen tulee kaikessa taiteessa täyttää aukot, jotka synnynnäiset lahjat ja kulloinenkin mieliala jättäisivät sillensä.

Oikeastansa voi tässä tilaisuudessa todeta varsin paikkansa pitäväksi sen huomion, ettei ole juhlallisuudella aloitettava mitään sellaista yritystä, jonka tulee kestää kauemmin, jopa tulla varsinaiseksi ammatiksi ja elämäntavaksi. Juhlittakoon vain, mitä onnellisesti on loppuun saatettu. Kaikki alkajaisjuhlallisuudet nielevät mielihalun ja voimat, joiden tulee synnyttää tarpeellinen pyrkimys ja auttaa ihmistä jatkuviin ponnistuksiin. Kaikista juhlista ovat häät vähimmin paikallaan. Häät, jos mitkä, olisi vietettävä hiljaisuudessa, nöyryydessä ja toivossa.

Päivä kului verkalleen, eikä Wilhelmistä ollut vielä koskaan ainoakaan tuntunut niin arkipäiväiseltä kuin tämä. Tavaksi käyneen iltaseurustelun sijasta alettiin haukotella. Mielenkiinto Hamletia kohtaan oli lamassa, ja näyttelijöistä tuntui pikemmin ikävältä, että se oli seuraavana päivänä uudelleen esitettävä. Wilhelm toi esille haamun harson. Siitä täytyi tehdä se johtopäätös, ettei hän enää palajaisi. Varsinkin Serlo oli tätä mieltä. Hän näytti olevan hyvin selvillä tuon kummallisen olennon aivoituksista. Sitävastoin ei sanoille: Pakene! Nuorukainen, pakene! keksitty selitystä. Kuinka voi Serlo olla yksissä tuumin henkilön kanssa, jolla oli aikomuksena karkoittaa pois hänen seurueensa etevin näyttelijä.

Näin ollen oli pakko antaa haamun osa murisijalle ja kuninkaan osa pedantille. Kumpikin selitti jo perehtyneensä näihin osiin, eikä se ollut ihmekään, sillä lukuisissa harjoituksissa ja näytelmän seikkaperäisessä käsittelyssä olivat kaikki siinä määrin perehtyneet kappaleeseen, että he varsin helposti olisivat voineet vaihtaa osia. Kaikessa kiireessä pidettiin kuitenkin pieni harjoitus, ja kun iltamyöhällä erottiin, kuiskasi Philine hiljaa Wilhelmille: Minun on noudettava kenkäni, ethän toki pane oveasi salpaan? Nämä sanat saattoivat hänet kamariinsa saavuttuaan ymmälle, sillä ne vahvistivat sitä luuloa, että edellisen yön vieras oli ollut Philine, ja meidänkin on pakko yhtyä tähän käsitykseen, varsinkin kun emme voi saada selville niitä syitä, jotka saivat hänet sitä epäilemään ja hänessä herättivät toiseen suuntaan käyvän kummallisen epäluulon. Hän käveli levottomana muutaman kerran edestakaisin huoneessaan eikä todellakaan vielä ollut lukinnut oveaan.

Yht'äkkiä syöksyi Mignon huoneeseen ja tarttui hänen käsivarteensa huudahtaen: Meister! Pelasta talo, se on tulessa! Wilhelm riensi ovelle. Sankka savu tunkeutui ylhäältä johtavia portaita alas häntä vastaan. Kadulta kuului jo palohuuto. Harpunsoittaja tuli soittokone kädessään jo tukehtumaisillaan savun läpi portaita alas. Aurelie syöksyi ulos huoneestaan heittäen pikku Felixin Wilhelmin syliin.

Pelastakaa lapsi! hän huudahti. Me koetamme saada liekeiltä turvaan mitä voimme.

Wilhelm, joka ei pitänyt vaaraa niin suurena, aikoi ensin tunkeutua tulipalon lähteeseen tukahduttaakseen sen, mikäli mahdollista, alkuunsa. Hän antoi lapsen vanhukselle ja käski hänen rientää alas kivisiä kiertoportaita, jotka johtivat pienen puutarhaholvin kautta puutarhaan, ja pysyttelemään lasten kera ulkosalla. Mignon otti kynttilän valaistakseen hänelle tietä. Wilhelm pyysi sitten Aurelieta pelastamaan tavaransa tätä samaa tietä. Hän itse tunkeutui savun läpi ylös. Mutta turhaan hän antautui vaaralle alttiiksi. Liekit näyttivät tulevan viereisestä talosta ja olivat jo tarttuneet ullakon puisiin osiin ja eräisiin kevytrakenteisiin portaisiin. Toisia avuksi tulijoita, samoin kuin häntäkin, vaivasivat kuumuus ja tuli. Hän rohkaisi heitä kuitenkin ja huusi vettä. Hän pyysi heitä hartaasti väistymään vain askel askelelta ja lupasi jäädä heidän luokseen. Siinä samassa Mignon juoksi ylös huutaen: Meister! Pelasta pikku Felix! Vanhus on joutunut raivoihinsa. Vanhus surmaa pojan! Wilhelm riensi siekailematta portaita alas Mignonin seuratessa hänen kintereillään.

Hän jäi kauhun valtaamana seisomaan puutarhaholviin johtaville viimeisille portaille. Suuret kimput olkia ja risuja, joita sinne oli kasattu, paloivat kirkkaalla liekillä. Felix makasi maassa kirkuen. Vanhus seisoi pää alas painuneena sivuttain seinää vasten. Mitä teet, onneton? huusi Wilhelm. Vanhus ei vastannut. Mignon oli nostanut pojan ylös ja sai hänet vaivoin laahatuksi puutarhaan Wilhelmin koettaessa hajoittaa ja tukahduttaa tulta, jonka voima siitä vain yltyi. Vihdoin hänen oli pakko kärventynein silmäripsin ja hiuksin paeta puutarhaan, minne tempasi liekkien läpi mukanaan vanhuksen, joka parta kärventyneenä vastahakoisesti seurasi muassa.

Wilhelm riensi heti etsimään lapsia. Hän löysi heidät syrjäisen huvimajan kynnykseltä. Mignon koetti parhaansa mukaan rauhoittaa pienokaista. Wilhelm otti pojan syliinsä, teki hänelle kysymyksiä, tunnusteli häntä voimatta saada kummaltakaan lapsista mitään tolkullista vastausta.

Tuli oli sillä välin suurella voimalla tarttunut useihin taloihin valaisten koko seudun. Wilhelm tarkasteli pienokaista liekin punertavassa hohteessa voimatta huomata hänessä mitään haavaa, verta tai kuhmua. Hän koetteli häntä joka paikasta, mutta poika ei tuntenut mitään kipua, vaan rauhoittui päinvastoin vähitellen ja katseli ihmeissään liekkien leikkiä, jopa iloitsi nähdessään komeiden parrujen ja palkkien syttyvän tuleen toinen toisensa jälkeen.

Wilhelm ei ajatellut vaatteitaan eikä muutakaan, mitä hän kenties oli kadottanut Hänet oli vallannut syvä tunto siitä, kuinka kalliita hänelle olivat nämä kaksi ihmisolentoa, joiden hän näki pelastuneen tästä suuresta vaarasta. Hän painoi pienokaisen sydäntään vasten aivan uuden tunteen lumoissa ja aikoi iloisella hellyydellä syleillä myöskin Mignonia, joka kuitenkin tyynesti torjui hänen yrityksensä tarttuen hänen käteensä ja pitäen sitä omassaan.

Meister, sanoi hän (ei koskaan ennen tätä iltaa hän ollut käyttänyt tätä nimeä, sillä aluksi hän tavallisesti nimitti häntä herraksi ja isäksi), Meister! Me olemme pelastuneet suuresta vaarasta: Felixisi oli kuoleman partaalla.

Kysellen Wilhelm vihdoin sai tietää, että harpunsoittaja heidän saavuttuaan holviin oli temmannut heiltä kynttilän kädestä ja samassa sytyttänyt oljet. Sitten hän oli laskenut Felixin maahan, pannut kummallisin elein kätensä lapsen pään päälle sekä vetänyt esille puukon ikäänkuin ryhtyäkseen uhraamaan, Mignon oli juossut hätään ja temmannut vanhukselta veitsen kädestä, minkä jälkeen hän oli ryhtynyt huutamaan ja eräs palavasta talosta tavaroita puutarhaan kantava henkilö oli tullut hänelle avuksi. Tämä lienee hämmingissä jälleen mennyt tiehensä ja jättänyt vanhuksen ja lapsen yksinään.

Pari kolme taloa oli ilmi liekissä. Puutarhaan ei kukaan ollut päässyt pelastautumaan, kun puutarhaholvi oli tulessa. Wilhelm oli huolissaan ystäviensä vuoksi; tavaroistaan hän vähemmin välitti. Hän ei uskaltanut jättää lapsia ja huomasi tuhon yhä yltyvän.

Hän oli muutamia hetkiä tässä tuskallisessa asemassa. Felix oli nukahtanut hänen syliinsä, Mignon makasi hänen vieressään pitäen kiinni hänen kädestään. Vihdoin viimein olivat sammutustoimenpiteet ehkäisseet tulen vallan. Palaneet talot luhistuivat maahan, aamu koitti.

Lapsia alkoi palella, ja laskeutuva kaste kävi hänelle itselleen ohuissa pukineissa melkein sietämättömäksi. Hän vei heidät luhistuneen rakennuksen lähelle, missä heillä hiili- ja tuhkaläjän äärellä oli mieluisan lämmin olo.

Päivän koittaessa kaikki ystävät ja tutut vähitellen tulivat yhteen. Kaikki olivat pelastuneet, ei kukaan ollut paljoa menettänyt.

Wilhelmin matka-arkku löytyi myös jälleen, ja kellon lähetessä kymmentä Serlo vaati heitä Hamletin harjoitukseen, ainakin oli harjoitettava muutamia kohtauksia, joihin oli asetettu uudet näyttelijät. Hänellä oli vielä lisäksi väittelyä järjestysvallan kanssa. Papisto vaati, että tällaisen Jumalan rangaistustuomion jälkeen teatteri oli pidettävä suljettuna. Serlo taas väitti, että toiselta puolen sen korvaukseksi, mitä hän tänä yönä oli menettänyt, toiselta puolen järkytettyjen mielien virkistämiseksi hauskan kappaleen esittäminen olisi nyt jos milloinkaan paikallaan. Viimemainittu käsitys voitti, ja katsomo oli täpötäynnä. Näytteleminen sujui harvinaisella innolla ja intohimoisemmalla antaumuksella kuin ensi kerralla. Katselijat, joiden mieltä ja tunnetta viimeöinen hirvittävä tapahtuma oli herkistänyt ja levottoman, hukkaan menneen päivän herättämä alakuloisuus virittänyt hauskaan ajanviettoon, olivat alttiimmat sellaiselle, mikä oli erikoista ja outoa. Suurin osa heistä oli ensikertalaisia, näytelmän maineen houkuttelemia, jotka eivät pystyneet vertailemaan esitystä ensi-iltaan. Murisija näytteli aivan samassa hengessä kuin tuntematon haamu, ja pedantti oli samaten tarkoin perehtynyt edeltäjänsä näyttelemiseen; sen lisäksi hänen viheliäisyytensä oli hänelle suureksi eduksi, niin ettei Hamlet todellakaan menetellyt väärin häntä kohtaan moittiessaan häntä nukkavieruksi ryysykuninkaaksi, vaikka hän esiintyikin purppuralevätissä ja kärpännahkakauluksessa.

Sen kummallisempaa olentoa kuin hän ei liene valtaistuimelle nostettu. Ja vaikka toiset ja varsinkin Philine tekivät pahaa pilaa hänen uudesta arvostaan, antoi hän kuitenkin tietää, että kreivi, joka oli suuri asiantuntija, oli hänestä ensi näkemältä ennustanut tällaista ja enemmänkin. Philine sitävastoin neuvoi hänelle nöyryyttä vakuuttaen sopivassa tilaisuudessa jauhostavansa häneltä takinhihat, jotta hän muistaisi tuon onnettoman yön linnassa ja kantaisi kruunua nöyrästi.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kaikessa kiireessä oli etsitty uudet majapaikat, ja seurue oli täten joutunut koko lailla hajalleen. Wilhelm oli mieltynyt puutarhan huvimajaan, jonka luona hän oli viettänyt tuon yön. Hän sai helposti sen avaimen ja majoittui siihen. Kun Aureliella uudessa asunnossaan oli erittäin ahdasta, täytyi Wilhelmin ottaa Felix luokseen, eikä Mignon tahtonut pojasta luopua.

Lapset olivat ottaneet haltuunsa soman huoneen ensimmäisestä kerroksesta, Wilhelm oli sijoittunut alla olevaan saliin. Lapset nukkuivat, mutta hän ei tahtonut saada unta.

Viehättävän puutarhan laidassa, jota juuri noussut täysikuu juhlallisesti valaisi, olivat murheelliset rauniot, joista siellä ja täällä vielä tuprahteli savua. Ilma oli suloinen ja yö erinomaisen kaunis. Philine oli teatterista lähtiessään sipaissut häntä kyynärpäällään ja kuiskannut hänelle muutaman sanan, joita hän ei kuitenkaan ollut ymmärtänyt. Hän oli ymmällä ja suutuksissaan tietämättä, mitä hänen oli odotettava ja tehtävä. Philine oli karttanut häntä muutamia päiviä ja vain tänä iltana antanut hänelle jälleen pienen viittauksen. Valitettavasti oli ovi, jota hänen ei pitänyt sulkea, nyt palanut ja kengät olivat tuhkana. Kuinka tyttö aikoi päästä puutarhaan, jos hän niin aikoi, ei ystävämme tietänyt. Wilhelm ei halunnut häntä nähdä, ja kuitenkin hän olisi hyvinkin kernaasti vaihtanut tytön kanssa muutaman selittävän sanan.

Vielä raskaampana painoi häntä harpunsoittajan kohtalo. Vanhus ei ollut näyttäytynyt, ja Wilhelm pelkäsi, että hänet löydettäisiin kuolleena raunioiden alta. Ystävämme oli salannut kaikilta sen epäluulonsa, että vanhus oli syypää tulipaloon, sillä hänhän oli tullut hänelle ensimmäisenä vastaan palavalta ja savun täyttämättä ullakolta, ja puutarhaholvissa tapahtunut epätoivoinen yritys näytti olevan seuraus tästä onnettomasta seikasta. Järjestysvallan heti toimeenpanema tutkinto oli osoittanut olevan todennäköistä, ettei tulipalo ollut alkanut siitä talosta, missä he asuivat, vaan siitä lukien kolmannesta ja että se nopeasti oli levinnyt pitkin ullakoita. Istuessaan eräässä lehtomajassa Wilhelm mietti par'aikaa näitä seikkoja, kun hän kuuli jonkun hiipivän läheisellä käytävällä. Samassa alkoi kuulua laulua ja siitä hän tunsi harpunsoittajan. Laulu, jonka sanat hän hyvin voi kuulla, sisälsi lohdutussanoja, joilla tuo lähellä mielipuolisuutta oleva onneton ihmisparka koetti viihdyttää levottomuuttaan. Valitettavasti Wilhelmille jäi mieleen vain viimeinen säkeistö.

    Hiivin hiljaa mieron rantaa,
    ovensuille seisahdan;
    kädet hurskaat almun antaa,
    tietä pitkää vaellan.
    Kurjinkin mun kohdatessaan
    miekkoisemp' on mielestään,
    kyynel välkkyy katsehessaan,
    tiedä en, mit' itkeekään.

Viimeisiä säkeitä laulaessaan hän oli saapunut puutarhan ovelle, joka johti syrjäiselle kadulle. Huomatessaan sen suljetuksi hän aikoi kiivetä yli pensasaidan, mutta Wilhelm pysähdytti hänet ja puhutteli häntä ystävällisin sanoin. Vanhus pyysi häntä avaamaan, koska hän aikoi ja hänen täytyi paeta. Wilhelm selitti hänelle, että hän kyllä pääsisi ulos puutarhasta, mutta ei kaupungista, ja osoitti hänelle, kuinka hän näin menetellen tekisi itsensä epäluulonalaiseksi. Mutta kaikki oli turhaa. Vanhus pysyi aikomuksessaan. Wilhelm ei myöntynyt ja työnsi hänet puoliväkisin puutarhamajaan, sulkeutui sinne hänen kanssaan ja syventyi eriskummaiseen keskusteluun, jonka me mieluummin jätämme kertomatta, jottemme vaivaisi lukijoitamme katkonaisilla ajatuksilla ja tuskallisilla mielenpurkauksilla.

VIIDESTOISTA LUKU.

Wilhelm oli kovasti huolissaan siitä, mitä hänen oli tehtävä onnettomalle vanhukselle, jossa ilmeni selviä mielenhäiriön oireita. Näistä kiusallisista ajatuksista hänet heti aamulla kirvoitti Laertes, joka vanhan tapansa mukaan pisti päänsä kaikkialle ja oli kahvilassa nähnyt miehen, jota joku aika sitten oli vaivannut synkkämielisyys. Hänet oli jätetty erään maalaispapin huostaan, joka oli ottanut erikoiseksi tehtäväkseen sellaisten ihmisten hoitamisen ja parantamisen. Viimemainitunkin henkilön käsittelyssä hän oli onnistunut. Hän oli vielä kaupungissa, ja parantuneen omaiset pitivät häntä suuressa arvossa.

Wilhelm riensi heti etsimään tuota miestä, kertoi hänelle tapauksen ja sopi hänen kanssaan hoidosta. Heidän onnistui eräiden tekosyiden varjolla saada vanhus hänen huostaansa. Ero tuotti Wilhelmille syvää surua, ja vain se toivo, että hän vielä saisi nähdä hänet terveenä, teki eron jonkin verran siedettäväksi, siinä määrin hän oli tottunut vanhuksen seuraan ja hänen henkeviin ja sydämestä lähteviin säveliinsä. Harppu oli palossa tuhoutunut. Sen sijalle etsittiin toinen, joka annettiin hänelle mukaan matkalle.

Tuli oli myös tuhonnut Mignonin vähäiset vaatevarastot, ja kun hänelle aiottiin hankkia jotakin uutta, ehdotti Aurelie, että hänet toki vihdoin puettaisiin tytöksi.

Ei millään ehdolla! huudahti Mignon ja vaati kiivaasti saada pitää vanhan vaatepartensa, ja siihen oli suostuttava.

Seurueella ei ollut paljon aikaa haikailemiseen. Näytännöt kulkivat kulkuaan.

Wilhelm kuunteli useasti, mitä yleisön keskuudessa sanottiin, ja aniharvoin hän sai kuulla sellaista, mitä hän toivoi. Päinvastoin hän tuon tuostakin kuuli sellaista, mikä häntä suretti ja suututti: Niinpä heti Hamletin ensiesityksen jälkeen eräs nuori mies innokkaasti kertoi, kuinka tyytyväisenä hän tuona iltana oli istunut katsomossa. Wilhelm kallisti korvansa kertojaan päin ja kuuli suureksi häpeäkseen, että nuorukainen takanaistujain harmiksi oli pitänyt hatun päässään ja itsepintaisesti oli näin istunut koko näytäntöillan, jota urotekoa hän mitä suurimmalla mielihyvällä muisteli.

Eräs toinen vakuutti, että Wilhelm oli erittäin hyvin esittänyt Laerteen osan, mutta että sitävastoin se näyttelijä, joka oli ottanut näytelläkseen Hamletia, ei ollut yhtä tyydyttävä. Tämä henkilöiden sekoittaminen ei ollut aivan mahdoton, sillä Wilhelm ja Laertes olivat toistensa näköiset, joskin yhtäläisyys oli hyvin ylimalkainen.

Kolmas ylisti mitä innokkaimmin hänen näyttelemistään, varsinkin kohtausta äidin kanssa, ja valitti vain, että tällä kiihkeällä hetkellä valkoinen nauha oli pistänyt esiin takin liepeen alta häiriten pahasti illusionia.

Seurueen keskuudessa tapahtui monenlaisia muutoksia. Philine ei ollut tuon tulipaloillan jälkeen antanut pienintäkään lähentymisen merkkiä. Hän oli tahallaan, kuten näytti, vuokrannut etäämpänä olevan asunnon, oli sovinnossa Elmiran kanssa ja kävi harvemmin Serlon luona, mikä seikka oli Aurelielle erittäin mieluinen. Serlo, joka aina pysyi tytölle suosiollisena, kävi monesti hänen luonaan, varsinkin milloin hän siellä toivoi tapaavansa Elmiran, ja otti eräänä iltana Wilhelmin mukaansa. Sisäänastuessaan kumpikin hämmästyi kovasti nähdessään toisessa huoneessa Philinen erään nuoren upseerin sylissä. Upseerilla oli punainen univormu ja valkeat alusvaatteet; mutta hänen poispäin käännettyjä kasvojaan he eivät voineet nähdä. Philine tuli ystäviään vastaan etuhuoneeseen sulkien toiseen huoneeseen vievän oven. Te yllätätte minut kummallisessa seikkailussa! hän huudahti.

Eipä niinkään kummallisessa, sanoi Serlo. Antakaa meidän nähdä tuo kaunis, kadehdittava ystävänne. Olette meitä yllin kyllin kurittanut, joten emme rohkene olla mustasukkaisia.

Minun täytyy jättää teidät vielä vähäksi aikaa epäilyksiinne, sanoi Philine naljaillen. Voin kuitenkin vakuuttaa teille, että on kysymys vain hyvästä ystävättärestä, joka tahtoo tuntemattomana oleskella luonani muutamia päiviä. Saatte tuonnempana kuulla hänen elämänvaiheensa, vieläpä kenties oppia tuntemaankin tämän hauskan tytön. Minulla on luultavasti sitten aihetta opetella mielenmalttia ja hyväntahtoisuutta, sillä pelkäänpä, että herrat uuden tuttavuutensa vuoksi unhottavat vanhan ystävänsä.

Wilhelm seisoi siinä kivettyneenä, sillä heti ensi silmäyksellä oli punainen sotilaspuku palauttanut hänen mieleensä Marianen armaan takin. Vartalo oli hänen, samoin hänen vaaleat kiharansa; tämä upseeri vain näytti hänestä vähän kookkaammalta.

Taivaan nimessä! hän huudahti. Kertokaa meille enemmän ystävättärestänne, antakaa meidän nähdä tuo valepukuinen tyttö. Mehän olemme nyt kerran saaneet vihiä salaisuudesta. Me lupaamme, me vannomme, mutta antakaa meidän nähdä tyttö!

Oi, kuinka hän on kiihkeä! huudahti Philine. Olkaa rauhallinen. Kärsivällisyyttä! Tänään ei tästä sen enempää.

Antakaa meidän edes saada tietää hänen nimensä! huudahti Wilhelm.

Sepä olisi kaunis salaisuus, vastasi Philine.

Ainakin edes ristimänimi.

Jos sen arvaatte, niin olkoon menneeksi minun puolestani. Kolme kertaa saatte arvata, mutta ei useammin. Voisitte muutoin kuljettaa minut läpi almanakan.

Hyvä, sanoi Wilhelm. Siis Cecilia?

Ei sinnepäinkään!

Henriette?

Ei ollenkaan! Pitäkää varanne. Saatte nukkua pois uteliaisuuteenne.

Wilhelm epäröi ja vapisi. Hän aikoi avata suunsa, mutta ääni takertui kurkkuun. Mariane? sai hän vihdoin änkytetyksi, Mariane!

Hyvä! huudahti Philine yllätettynä, kääntyen tapansa mukaan kengänkorollaan ympäri.

Wilhelm ei saanut sanaa suustaan, ja Serlo, joka ei huomannut hänen mielenliikutustaan, jatkoi Philinen ahdistamista, jotta hän avaisi oven.

Kuinka ihmeisiinsä menivätkään molemmat, kun Wilhelm yht'äkkiä keskeytti heidän naljailunsa, heittäytyi Philinen jalkojen juureen ja intohimoisesti rukoili ja pyysi häntä. Antakaa minun nähdä tuo tyttö! hän huudahti. Hän on minun, hän on minun Marianeni! Hän on se, jota olen kaivannut kaikki elämäni päivät, hän on se, joka minulle yhä on ylinnä kaikkien muiden naisten maailmassa! Menkää edes hänen luokseen, sanokaa hänelle, että minä olen täällä, että se ihminen on täällä, joka ensimmäisen rakkautensa ja nuoruutensa koko onnen yhdisti häneen. Hän tahtoo puhdistautua hänen edessään siitä, että hän hänet niin tylysti jätti, hän tahtoo pyytää häneltä anteeksi, hän tahtoo hänelle antaa anteeksi sen, mitä hän on minua vastaan rikkonut, hän ei edes tahdo enää häneltä mitään vaatia, kunhan vain vielä kerran saa nähdä hänet, kunhan vain saa nähdä, että hän elää ja on onnellinen!

Philine ravisti päätään sanoen: Ystäväni puhukaa hiljaa! Älkäämme pettäkö itseämme. Ja jos nainen todella on teidän ystävänne, niin meidän on häntä säästettävä, sillä hän ei aavista tapaavansa teitä täällä. Aivan toisenlaiset seikat ovat hänet tänne saattaneet, ja tietänettehän, että usein mieluummin näkee sopimattomalla hetkellä edessään kummituksen kuin vanhan rakastajan. Minä kysyn häneltä, minä valmistan häntä edeltäpäin, ja me tuumimme, mitä on tehtävä. Kirjoitan teille huomenna kirjelipun ja ilmoitan milloin teidän on tultava tai saatteko tulla. Totelkaa minua täsmälleen, sillä vannon, ettei kukaan ole vastoin minun ja ystävättäreni tahtoa näkevä silmillään tätä suloista olentoa. Oveni olen pitävä visusti suljettuina, ettekä aikone käydä minua katsomassa kirveillä ja kangilla varustettuina.

Wilhelm pyytämällä pyysi häntä, Serlo koetti häntä taivuttaa, mutta turhaan. Miesten täytyi lopuksi suostua lähtemään tiehensä huoneesta ja koko talosta.

On helppo ajatella, kuinka levoton oli Wilhelmin yö. On ymmärrettävissä, kuinka verkkaan päivän tunnit kuluivat hänen odottaessaan Philinen kirjettä. Kaiken pahan lisäksi hänen oli esiinnyttävä samana iltana. Hän ei koskaan ollut kokenut pahempaa kidutusta. Näytelmän loputtua hän riensi Philinen luo edes kysymättäkään, oliko hänet kutsuttu. Hän löysi hänen ovensa suljettuna, ja talonväki sanoi neidin varhain aamulla matkustaneen pois erään nuoren upseerin seurassa. Hän oli tosin sanonut palaavansa muutaman päivän perästä, mutta se ei ollut luultavaa, koskapa hän oli kaiken maksanut ja ottanut tavaransa mukaansa.

Wilhelm oli perin onneton tämän tiedon saatuaan. Hän riensi Laerteen luo ja ehdotti, että lähdettäisiin ajamaan Philineä takaa ja maksoi mitä maksoi hankittaisiin varmuus siitä, kuka hänen seuralaisensa oli. Laertes moitti ystävänsä intohimoa ja herkkäuskoisuutta. Lyönpä vetoa, ettei toveri ole kukaan muu kuin Friedrich, sanoi Laertes. Nuorukainen on varakkaasta kodista. Hän on silmittömästi rakastunut tyttöön ja on omaisiltaan saanut houkutelluksi niin paljon rahaa, että jälleen voi jonkun aikaa elää hänen kanssaan.

Nämä vastaväitteet eivät saaneet Wilhelmiä vakuutetuksi, joskin ne panivat hänet epäilemään. Laertes koetti hänelle osoittaa, kuinka epätodenmukainen se taru oli, jota Philine heille oli uskotellut, kuinka vartalo ja tukka hyvin sopivat Friedrichiin, kuinka pakolaisia, joilla oli kahdentoista tunnin ennakkomatka, ei voitaisi niinkään helposti tavoittaa, ja ennen kaikkea, kuinka Serlo ei näyttämöllä voisi selvitä ilman heitä molempia.

Näillä syillä Wilhelm vihdoin luopui vain siitä, ettei hän itse lähtisi takaa ajamaan. Laertes sai vielä samana yönä käsiinsä luotettavan miehen, jolle voitiin uskoa tuo tehtävä. Hän oli lyhytkasvuinen mies, joka oli toiminut useiden vallassäätyisten palveluksessa matkoilla sanansaattajana ja oppaana ja sattui juuri olemaan vapaana. Hänelle annettiin rahaa ja kerrottiin tarkoin koko juttu. Hänen tuli etsiä pakolaisten jäljet ja saavuttaa heidät päästämättä heitä sitten näkyvistään ja ilmoittaa Wilhelmille ja Laerteelle, olivatpa he missä tahansa. Mies nousi tunnin sisällä satulaan ja ratsasti epäilyttävän parin jälkeen. Tämän toimenpiteen jälkeen Wilhelm toki hieman rauhoittui.

KUUDESTOISTA LUKU.

Philinen poistuminen ei herättänyt erikoisempaa huomiota, ei näyttämöllä eikä yleisössä. Hän ei ottanut juuri mitään vakavalta kannalta. Naiset vihasivat häntä kaikki, ja miehet olisivat kernaammin nähneet hänet kahdenkesken kuin näyttämöllä. Niin oli hänen oivallinen ja näyttämöllekin edullinen kykynsä mennyttä. Toiset seurueen jäsenet ponnistelivat sitä ahkerammin. Varsinkin rouva Melina herätti huomiota ahkeruudellaan ja tunnollisuudellaan. Hän otti vaarin Wilhelmin periaatteista, noudatti hänen käsitystään ja esimerkkiään, ja hänen olemukseensa tuli tästä alkaen jotakin, mikä teki hänet mielenkiintoisemmaksi. Hän tapasi pian oikean näyttelemistaidon ja luonnollisen keskustelun sävyn täydellisesti, ja hänen esiintymiseensä tuli aitoa tunnetta. Hän osasi noudattaa Serlon oikkuja ja pyrki laulullaan tyydyttämään hänen mielitekojaan ja siinä hän pian oli saavuttanut taidon, joka oli riittävä tavallisen yhdessäolon hauskuttamiseksi.

Seurue oli saanut täydennyksekseen muutamia äskensaapuneita tulokkaita. Wilhelmin ja Serlon toimiessa kumpikin oman erikoislaatunsa mukaisesti, niin että edellinen perehtyi näyteltäväksi otetun kappaleen henkeen ja sävyyn ja jälkimmäinen taas tunnollisesti muovaili yksityiskohdat, virisi myös näyttelijöissä kiitosta ansaitseva innostus, ja yleisö seurasi hartaalla mielenkiinnolla heidän ponnistuksiaan.

Olemme oikealla tolalla, sanoi Serlo kerran, ja jos näin jatkamme, on yleisöstäkin pian sanottava samaa. Ihmiset voi erittäin helposti nurinkurisilla ja taitamattomilla esityksillä saattaa harhaan. Mutta jos heille mielenkiintoisella tavalla tarjotaan järkevää ja oivallista, niin heidät varmasti saadaan mukaan.

Näyttämömme pääasialliset puutteet ja syy siihen, miksi eivät näyttelijät eivätkä katsojat tule järkiinsä, ovat siinä, että kokonaisuus näyttää liian kirjavalta ja ettei missään ole rajaa, josta saisi tukea mielipiteelleen ja arvioimiselleen. Mielestäni ei ole mikään ansio, että olemme laajentaneet näyttämömme niin sanoakseni summattoman suureksi luonnonnäyttämöksi. Mutta ei teatterinjohtaja eikä näyttelijä voi ryhtyä sitä supistamaan, ennenkuin ehkä kansan maku aikaa myöten itse vetää oikeat rajat. Hyvä yhteiskunta voi olla olemassa vain määrätyillä edellytyksillä, niin myös hyvä näyttämö. Määrätyt totunnaisuudet ja puheenparret, määrätyt eleet ja kaavamaisuudet on hylättävä. Siitä ei köyhdy, että talouttaan supistaa.

Näistä seikoista he olivat osittain sekä samaa että osittain myös eri mieltä. Wilhelm ja useimmat muista olivat englantilaisen, Serlo ja eräät toiset ranskalaisen näyttämön puolella.

Sovittiin siitä, että joutohetkinä, joita näyttelijällä valitettavasti on runsaasti, käytäisiin seurueen keskuudessa läpi kummankin näyttämön kuuluisimmat näytelmät ja tehtäisiin huomioita, mitkä niistä olivat parhaimpia ja enimmin esimerkiksi kelpaavia. Yritettiinkin todella eräillä ranskalaisilla kappaleilla. Aurelie poistui aina kun lukeminen alkoi. Aluksi arveltiin hänen olevan sairaan. Mutta kerran Wilhelm, joka oli kiinnittänyt huomiota tähän seikkaan, kysyi häneltä syytä hänen menettelyynsä.

En aio olla läsnä ainoassakaan tällaisessa lukutilaisuudessa, sillä kuinka voisin kuunnella ja arvostella, kun sydämeni on murtunut? Minä vihaan ranskan kieltä kaikesta sielustani.

Kuinka voi olla vihamielinen kielelle, jolle on velkaa suurimman osan sivistyksestään ja jolta meidän vielä täytyy paljon lainata, ennenkuin oma olemuksemme voi saavuttaa muodon?

Ei ole kysymys ennakkoluulosta! vastasi Aurelie. Uskotonta ystävääni ajatellessani en voi tuntea mitään rakkautta tuota kaunista ja hyvin kehittynyttä kieltä kohtaan. Kuinka sitä sydämeni pohjasta vihaankaan! Hellän suhteemme kestäessä hän kirjoitti saksaa, ja kuinka sydämellistä, vilpitöntä ja ytimekästä saksaa! Mutta sitten, kun hän halusi päästä minusta, alkoi hän kirjoittaa ranskaksi, jota hän sitä ennen useinkin oli käyttänyt leikillä. Minä tunsin, minä huomasin, mitä se merkitsi. Sellaista, mitä hän häpesi sanoa äidinkielellään, voi hän nyt hyvällä omallatunnolla kirjoittaa paperille. Oikean ajatuksen kätkemiseen, puolitotuuksien ja valheiden esittämiseen se on oivallinen kieli. Se on perfidi kieli! En Jumalan kiitos löydä mitään saksalaista sanaa, ilmaistakseni kaikessa laajuudessaan perfidin käsitettä. Uskoton, niinkuin me saksalaiset sanoisimme, on sen rinnalla viaton lapsi. Perfidi tarkoittaa mielihyvää tuottavaa, ylimielistä ja vahinkoniloista uskottomuutta. Oi, kuinka sellainen kansa, joka yhdellä sanalla osaa ilmaista niin hienoja vivahduksia, onkaan kadehdittava! Ranska on täydellä syyllä maailmankieli, sopiva yleiskieleksi, jotta kaikki vasta oikein voisivat pettää toisiaan ja puhua valhetta! Hänen ranskankieliset kirjeensä ovat yhä vielä luettavia. Jos osasi asian niin kuvitella, oli niiden sävy lämmin ja jopa intohimoinen, mutta tarkkaan lukien ne sisälsivät pelkkää sanahelinää, kirottavia lauseparsia. Hän on minulta turmellut kaiken harrastukseni koko kieltä ja ranskalaista kirjallisuutta kohtaan, vieläpä kaikkea sitä kohtaan, mitä tällä kielellä jalot henget ovat kaunista ja arvokasta lausuneet. Minua kammottaa kuullessani sanankin ranskaa.

Näin hän voi pitkät hetket purkaa apeata mieltään keskeyttäen kaiken muun keskustelun tai saaden aikaan raskaan mielialan. Serlo kyllä ennen tai myöhemmin ynseästi katkaisi hänen mielenpurkauksensa, mutta tavallisesti oli keskustelu siksi illaksi pilalla.

Yleensä on valitettavasti asian laita sellainen, ettei mikään, mikä on saatava aikaan monien yhdessä toimivien ihmisten ponnistusten ja yhteensattuvien seikkojen kokonaistuloksena, voi täydellisenä säilyä kovinkaan kauan. Teatteriseurueesta samoin kuin valtakunnasta, ystävien piiristä samoin kuin armeijasta voi tavallisesti sanoa sen hetken, milloin ne ovat olleet täydellisyytensä, yksimielisyytensä, tyytyväisyytensä ja toimintansa ylimmällä asteella. Henkilökunta vaihtuu useinkin nopeasti, uusia jäseniä tulee, henkilöt eivät enää ole olojen eivätkä olot henkilöiden mukaisia. Kaikki käy toisenlaiseksi, ja mikä siihen saakka pysyi koossa, menee hajalle. Niinpä voi sanoa, että Serlon seurue jonkun aikaa oli niin täydellinen, ettei mikään saksalainen seurue vetänyt sille vertoja. Useimmat näyttelijät täyttivät hyvin paikkansa. Kaikilla oli yllin kyllin työtä ja kaikki tekivät kernaasti mitä oli tehtävä. Heidän mieskohtaiset suhteensa olivat jotakuinkin hyvät, ja jokainen tuntui taiteessaan lupaavan paljon, koska jokainen astui ensi askeleensa innolla ja ilolla. Pian kuitenkin ilmeni, että osa heistä oli koneita, jotka voivat päästä vain niin pitkälle kuin mihin päästään ilman aitoa tunnetta, ja pian saivat jalansijaa intohimot, jotka tavallisesti ovat kaikkien hyvien yritysten esteenä ja repivät helposti hajalle kaiken, mitä järkevät ja oikein ajattelevat ihmiset tahtovat pitää koossa.

Philinen lähtö ei ollut niinkään merkityksetön kuin alussa luultiin. Hän oli erittäin taitavasti osannut käsitellä Serloa ja pitää toisia pisteinä. Hän sieti Aurelien kiivautta kärsivällisesti, ja hänen erikoisena tehtävänään oli Wilhelmin imarteleminen. Niinpä hän tavallaan oli koko seurueen yhdyssiteenä, ja hänen lähtönsä ei voinut olla pian tuntumatta.

Serlo ei voinut elää ilman pientä lemmenleikkiä. Elmira, joka lyhyessä ajassa oli varttunut, voisi melkein sanoa, oli tullut kauniiksi, oli jo kauan ollut Serlon huomion esineenä, ja Philine oli kyllin viisas edistääkseen tätä intohimoa, jonka hän oli huomannut. Täytyy ajoissa ryhtyä parittajan tehtäviin; kun olemme tulleet vanhoiksi, ei meillä kuitenkaan ole muuta neuvoa, oli hänellä tapana sanoa. Näin olivat Serlon ja Elmiran välit käyneet yhä läheisemmiksi, niin että he Philinen lähdettyä piankin olivat kuin vakka ja kansi. Heidän pienen lemmentarinansa jännittäväisyyttä lisäsi se seikka, että heidän täytyi kaikin mokomin koettaa pitää se salassa tytön isältä, joka ei olisi ymmärtänyt tällaista leikkiä. Elmiran sisar oli heidän uskottunsa, ja Serlon täytyi tuon tuostakin antaa armon käydä oikeudesta. Heidän pahoihin tapoihinsa kuului hillitön makeistensyönti, tai, jos niin tahdotaan sanoa, he olivat hirveitä ahmatteja, missä suhteessa he eivät olleet ollenkaan Philinen kaltaisia, jonka ylle täten levisi uusi sulouden hohde, hän kun melkeinpä eli vain pelkästä ilmasta, söi hyvin vähän ja sirosti ja somasti imaisi vain vaahdon samppanjalasista.

Mutta nyt sen sijaan Serlon täytyi, jos hän tahtoi tehdä kaunottarelleen mieliksi, yhdistää aamiainen päivälliseen ja liittää illallinen siihen välipalalla asianomaisine herkkuineen. Tämän ohella Serlolla oli tuuma, jonka toteuttaminen teki hänet levottomaksi. Hän luuli huomanneensa, että Wilhelmin ja Aurelien kesken oli kehittymässä hellä suhde, ja hän toivoi kovin, että siitä tulisi täysi tosi. Hän halusi sälyttää Wilhelmin hartioille teatterin talouden hoidon ja toivoi saavansa hänestä, kuten ensimmäisestä langostaankin, uskollisen ja ahkeran työjuhdan. Hän oli jo vähitellen huomaamatta siirtänyt suurimman osan hankinnasta ja huolenpidosta Wilhelmille. Aurelie hoiti kassaa, ja Serlo eleli jälleen kuten entisinä aikoina aivan miten häntä halutti. Oli kuitenkin eräs seikka, mikä salaa suretti sekä häntä että hänen sisartaan.

Yleisö kohtelee omalla omituisella tavallaan tunnustetusti ansiokkaita julkisen elämän henkilöitä. Se alkaa vähitellen käydä välinpitämättömäksi heitä kohtaan ja suosii paljoa vähäpätöisempiä, joskin äskensaapuneita kykyjä. Edellisille se asettaa ylenmääräisiä vaatimuksia ja jälkimmäisiin nähden se tyytyy mihin tahansa.

Serlolla ja Aureliella oli yllin kyllin tilaisuutta havaita, kuinka totta tämä on. Uudet tulokkaat, varsinkin nuoret ja kaunismuotoiset, olivat vetäneet puoleensa kaiken huomion, kaikki suosionosoitukset, ja veli ja sisar saivat enimmäkseen, huolimatta ahkerista ponnistuksistaan, poistua näyttämöltä saamatta osakseen näyttelijälle niin mieluista käsien taputusta. Tosin oli olemassa muitakin syitä. Aurelien ylpeys oli silmiinpistävä, ja monet olivat saaneet tietää, että hän halveksi yleisöä. Serlo imarteli kyllä kaikkia erikseen, mutta hänen kokkapuheensa teatteriyleisöstä olivat kuitenkin usein levinneet kulkupuheena ja niitä oli tuon tuostakin kerrottu kaupungilla. Uudet jäsenet sitävastoin olivat osaksi outoja ja tuntemattomia, osaksi nuoria, herttaisia ja avuntarpeessa ja olivat niin ollen kaikki saaneet suosijoita.

Pianpa myös syntyi sisäisiä levottomuuksia ja tyytymättömyyttä. Sillä tuskin oli huomattu, että Wilhelm oli ryhtynyt näyttämöohjaajan toimeen, kun useimmat näyttelijät alkoivat käydä samassa määrin kiukutteleviksi kuin hän puolestaan koetti saada jonkin verran enemmän järjestystä ja täsmällisyyttä koko hommaan ja varsinkin vaati, että kaiken koneellisen ennen kaikkea tuli sujua täsmälleen ja kunnolleen.

Lyhyessä ajassa olivat asiat, jotka todella jonkun aikaa olivat pysyneet ihanteellisina, niin alhaisella kannalla, että olisi luullut näkevänsä jonkin kiertelevän teatteriseurueen. Ja valitettavasti juuri silloin, kun Wilhelm puuhalla, ponnistuksilla ja ahkeruudella oli tutustunut ammatin kaikkiin vaatimuksiin ja harjoittanut sekä itsensä että taitonsa kokonaan sen palvelukseen, hänestä synkkinä hetkinä vihdoin alkoi näyttää siltä, että tämä toimiala vähemmän kuin mikään muu oli siihen käytetyn ajan ja voimankulutuksen arvoinen. Työ oli raskasta ja palkkio vähäinen. Hän olisi mieluummin ryhtynyt mihinkä muuhun tahansa, jossa toki työn loputtua saa nauttia sielunrauhaa, kuin tähän, jossa koneellisen vaivannäön jälkeen vasta on saavutettava päämäärä mitä suurimmilla sielun ja tunnevoiman ponnistuksilla. Hänen oli kuultava Aurelien valituksia veljen tuhlaavaisuudesta, hänen piti ummistaa silmänsä Serlon viittauksille, kun tämä kiertäen kaartaen koetti järjestellä avioliittoa sisaren kanssa. Hänen oli samalla salattava omat huolensa, jotka häntä raskaina painoivat, kun lähetetty tiedustelija ei palannutkaan eikä myöskään antanut itsestään mitään tietoja ja ystävämme näin pelkäsi kadottaneensa Marianensa toistamiseen.

Samoihin aikoihin julistettiin yleinen suru, minkä vuoksi oli pakko sulkea teatteri muutamaksi viikoksi. Wilhelm käytti tätä väliaikaa käydäkseen papin luona, jonka hoidossa harpunsoittaja oli. Pappi asui kauniissa seudussa, ja ensinäkemäkseen hän kohtasi pappilassa vanhuksen antamassa soittokoneellaan opetusta eräälle pojalle. Vanhus oli suuresti iloissaan tavatessaan jälleen Wilhelmin. Nousten seisomaan ja ojentaen hänelle kätensä hän sanoi ystävällemme: Te näette, että minusta maailmassa toki on jotakin hyötyä. Sallinette minun jatkaa, sillä tunnit ovat määrätyt.

Pappi tervehti Wilhelmiä mitä ystävällisimmin ja kertoi, että vanhus jo oli varsin hyvällä tolalla ja että oli toiveita hänen täydellisestä parantumisestaan.

He johtuivat tietenkin puhumaan siitä, miten mielisairaita parannettaessa oli meneteltävä.

Lukuunottamatta ruumiillista puolta – sanoi pappi – joka usein asettaa tiellemme voittamattomia vaikeuksia ja josta neuvottelen erään tunnollisesti harkitsevan lääkärin kanssa, ovat mielisairauden parantamiskeinot mielestäni erittäin yksinkertaiset. Keinot ovat samat, joilla estetään terveitä ihmisiä tulemasta mielisairaiksi. Heidän itsetoimintaansa on kiihdytettävä, heitä on totutettava järjestykseen, heille on annettava se käsitys, että heidän olonsa ja kohtalonsa on heillä yhteinen monen monien muiden kanssa, että erinomainen lahjakkuus, suurin onni ja syvin onnettomuus ovat vain pieniä poikkeuksia tavallisuudesta, silloin ei mielisairaus pääse heihin hiipimään, ja jos se on olemassa, se häviää jälleen vähitellen. Minä olen tarkalleen jakanut vanhuksen päivän, hän opettaa eräitä lapsia soittamaan harppua, hän auttaa puutarhatöissä ja on jo paljoa iloisempi. Hän haluaa saada syödä sitä kaalia, jota hän istuttaa, ja uutterasti opettaa poikaani, jolle hän kuolemansa varalta on lahjoittanut harppunsa, että poika sitä myös pystyisi käyttämään. Pappina minä koetan puhua niin vähän kuin suinkin hänen kummallisista epäilyksistään, mutta toimelias elämä tuo mukanaan niin paljon tapahtumia, että hänen pian täytyy oivaltaa, että epäilykset, olkoot ne mitä laatua tahansa, ovat poistettavissa vain työllä ja toiminnalla. Minä käyn sievästi asiaan. Mutta jos vielä saan hänet luopumaan parrastaan ja kaavustaan, olen paljon voittanut. Sillä ei mikään saata meitä lähemmäksi mielipuolisuutta kuin se, että jollakin tavoin erottaudumme toisista, eikä mikään siinä määrin ylläpidä tavallista ymmärrystä, kuin tavallinen seurustelu ihmisten kanssa ja parissa. Kuinka paljon onkaan valitettavasti kasvatuksessamme ja porvarillisissa laitoksissamme sellaista, millä me valmistamme itseämme ja lapsiamme hulluuteen.

Wilhelm viipyi muutamia päiviä tämän järkevän miehen luona ja sai kuulla mielenkiintoisia kertomuksia ei ainoastaan järkensä menettäneistä ihmisistä, vaan sellaisistakin, joita on tapana pitää viisaina, jopa järkevinä ja joiden omituisuudet ovat lähellä mielipuolisuuden rajaa.

Mutta kolminkerroin vilkkaammaksi kävi keskustelu, kun sisään astui lääkäri, jolla oli tapana usein käydä tervehtimässä ystäväänsä pappia ja auttaa häntä hänen ihmisystävällisissä ponnistuksissaan. Hän oli vanhanpuoleinen ja terveydeltään heikko mies, joka jo useita vuosia oli elänyt hyväntekeväisyyttä harjoittaen. Hän oli maalaiselämän suuri ihailija ja viihtyi tuskin muualla kuin ulkoilmassa. Hän oli lisäksi erittäin seuraa rakastava ja toimelias ja jo pitkät vuodet hän oli erikoisesti pyrkinyt maalaispappien ystävyyteen. Jokaista, jolla hän tiesi olevan jonkin hyödyllisen homman, hän koetti kaikin keinoin auttaa; toisia, jotka vielä olivat epätietoisia, hän koetti kehoittaa ryhtymään johonkin erikoisharrastukseen. Kun hän samalla kertaa oli suhteissa aatelisiin, virkamiehiin ja tuomareihin, oli hän kahdenkymmenen vuoden kuluessa kaikessa hiljaisuudessa edistänyt maatalouden eri haarojen kehitystä ja saanut aikaan aloitteita kaikessa sellaisessa, mikä oli hyödyksi pellolle ja ihmisille. Ihmiselle, hän sanoi, oli onnettomuudeksi vain se yksi ainoa seikka, että hän tarrautuu johonkin ajatukseen, jolla ei ole mitään suhdetta käytännölliseen elämään tai mikä hänet suorastaan vieroittaa käytännöllisestä elämästä. Minulla on, hän sanoi, parhaillaan hoidettavanani tällainen tapaus, ylhäinen ja rikas aviopari, johon nähden taitoni tähän saakka on epäonnistunut. Tämä tapaus, hyvä pastori, melkein kuuluukin teidän alaanne, ja tämä nuori mies ei varmaankaan ole kertova asiaa sen kauemmaksi.

Erään ylhäisen miehen poissa ollessa puettiin eräs nuorukainen mainitun herran arkipukuun leikinpäiten, – pila ei ollut niinkään viatonta laatua. Oli tarkoituksena täten narrata hänen puolisoaan. Ja vaikka asia minulle kuvattiin pelkäksi pilanteoksi, pelkään kuitenkin pahoin, että tarkoituksena oli saada tuo jalo, suloinen nainen houkutelluksi hyveen tieltä. Mies saapui odottamatta takaisin, astuu huoneeseensa, luulee näkevänsä itsensä ja vaipuu siitä hetkestä alkaen synkkämielisyyteen, uskotellen itselleen, että hän pian on kuoleva.

Hän turvautuu henkilöihin, jotka viihdyttelevät häntä uskonnollisilla ajatuksilla, enkä ymmärrä, kuinka voin estää häntä puolisoineen yhtymästä herrnhutilaisiin ja riistämästä omaisuuttaan sukulaisiltaan, hän kun on lapseton.

Puolisonsa kera? huudahti Wilhelm rajusti, sillä kertomus oli häntä säikyttänyt.

Ja valitettavasti – jatkoi lääkäri, joka Wilhelmin huudahduksessa luuli kuulevansa vain ihmisystävällistä sääliä – painaa tätä naista vielä syvempi murhe, joka saa hänet mielihalulla luopumaan maailmasta. Juuri tämä sama nuorukainen on sanomassa hänelle jäähyväisiä; nainen ei ole kylliksi varovainen salatakseen herääviä helliä tunteitaan. Nuorukainen käy rohkeaksi, hän sulkee naisen syliinsä ja puristaa puolison suurta, hohtokivillä reunustettua muotokuvaa rajusti hänen poveansa vasten. Hän tuntee ankaraa kipua, joka vähitellen häviää: ensin näkyy lievä punoitus ja sitten se katoaa jäljettömiin. Ihmisenä olen vakuutettu siitä, ettei naisella ole sen enempää omallatunnollaan. Lääkärinä olen varma siitä, ettei tästä merkistä ole oleva mitään pahoja seurauksia, mutta häntä ei saa siitä luulosta, että hänen povessaan on kovettuma. Ja kun koskettamalla ja tunnustamalla tahtoo vapauttaa hänet tuosta harhaluulosta, väittää hän, ettei vain sillä hetkellä mitään tunnu. Hän kuvittelee varmasti, että tämä vamma vie lopulta syöpään ja näin on hänen nuoruutensa, hänen suloutensa kokonaan hukassa sekä häneltä itseltään että muilta.

Minua onnetonta! huudahti Wilhelm lyöden otsaansa ja juosten ulos. Hän ei ollut vielä koskaan ollut sellaisessa mielentilassa.

Lääkäri ja pastori hämmästyivät tästä kovin, ja heillä oli illalla täysi työ häntä rauhoittaessaan, kun hän tuli takaisin ja juurta jaksain kertoi tapahtumasta samalla itseään ankarasti syyttäen. Molemmat ystävät osoittivat häntä kohtaan mitä syvintä osanottoa, varsinkin kun hän kuvasi heille muunkin tilansa hetken mielialan mukaisilla mustilla väreillä.

Seuraavana päivänä lääkäri oli valmis lähtemään hänen kanssaan kaupunkiin ollakseen hänen seuranaan ja, mikäli mahdollista, auttamaan Aurelieta, jonka tila Wilhelmin lähtiessä oli ollut arveluttava.

He tapasivatkin Aurelien todella huonompana kuin he luulivat. Hänellä oli jonkinlainen vuorotteleva kuume, jota oli sitä vaikeampi parantaa, kun hän tahallaan kiihdytti kohtauksia. Vierasta ei tuotu sairaan luo lääkärinä, ja lääkäri puolestaan tiesi käyttäytyä erittäin ystävällisesti ja viisaasti. Puhuttiin hänen ruumiinsa ja sielunsa tilasta, ja uusi ystävä kertoi useita tapauksia, kuinka ihmiset tällaisesta sairaalloisuudesta huolimatta voivat elää korkeaan ikään; mutta että mikään ei ollut tällaisissa kohtauksissa vahingollisempaa kuin intohimoisten tunteiden uudistaminen. Varsinkaan hän ei salannut, että hän oli huomannut sellaiset ihmiset erittäin onnellisiksi, jotka sairastaen tautia, joka ei ollut kokonaan parannettavissa, olivat tosi uskonnollisuuteen taipuvaisia. Hän sanoi tämän erittäin hienotunteisesti ja ikäänkuin historiallisesti, luvaten samalla toimittaa uusille ystävilleen erittäin mielenkiintoista luettavaa, muutaman käsikirjoituksen, jonka hän oli saanut eräältä nyt jo kuolleelta, hyvältä ystävättäreltä. Se on minulle äärettömän kallis, hän sanoi, ja minä uskon teidän käsiinne itse alkuperäiskappaleen. Vain sen nimi on minun kirjoittamani: Kauniin sielun tunnustuksia.

Paitsi ruokajärjestystä ja lääkkeellistä käsittelyä lääkäri lisäksi neuvoi Wilhelmille parhaimpansa mukaan, kuinka onnetonta ja hermostunutta Aurelieta oli hoidettava, lupasi kirjoittaa ja mikäli mahdollista itse vielä käydä katsomassa. Wilhelmin poissa ollessa olivat olot alkaneet käydä suuntaan, jota hän ei ollut voinut aavistaa. Hän oli näyttämönjohtajana olonsa aikana hoitanut koko liikettä jokseenkin vapaasti ja avokätisesti. Hän oli ensi sijassa pitänyt silmällä itse asiaa ja eritoten hankkinut runsaasti pukuja, koristeita ja näyttämötarpeita, ja kaikki kunnollista. Hän oli myös ylläpitääkseen henkilökunnassa hyvää tahtoa antanut myöten heidän omanvoitonpyyteilleen, kun hän ei voinut jalommilla vaikuttimilla pitää heitä lämpiminä. Ja hän katsoi olevansa tällaiseen menettelyyn sitäkin oikeutetumpi, kun Serlo ei itsekään tahtonut käydä tarkasta isännästä, mielellään kuuli teatteriaan ylistettävän ja oli tyytyväinen, kun Aurelie, joka piti huolta koko taloudesta, vähennettyään kaikki menot vakuutti, ettei hänellä ollut mitään velkoja, ja vielä suoritti lisäksi sen, mikä tarvittiin niiden velkojen vähennykseen, joita Serlo kaunottariaan anteliaasti liehakoidessaan itselleen hankki.

Melina, joka oli pitänyt huolta puvustosta, oli kaikessa hiljaisuudessa katsellut asiain menoa syrjästä, sillä hän oli tyly ja salakavala, ja antoi Wilhelmin poissa ollessa ja Aurelien käydessä yhä sairaalloisemmaksi Serlon tietää, että oikeastaan voitaisiin lisätä tuloja ja vähentää menoja ja joko toki panna jotakin säästöön tai sitten ainakin viettää iloisempaa elämää. Serlo kuunteli tällaista puhetta kernaasti, ja Melina sai siitä rohkeutta esittää suunnitelmansa.

En tahdo väittää, hän sanoi, että jollakin näyttelijöistä nyt olisi liian suuri palkka. He ovat kyvykkäitä ihmisiä, ja heidät otettaisiin mielellään vastaan missä tahansa. Mutta siihen tuloon katsoen, jonka he meille tuottavat, he saavat kuitenkin liikaa. Ehdottaisin siis, että perustaisimme oopperan. Ja mitä puhenäyttämöön tulee, niin minun täytyy sanoa, että teissä on miestä täyttämään kokonainen näytelmä. Mutta eikö ole niin, että teidän ansioitanne kovasti väheksytään? Ei sen vuoksi, että teidän kanssanäyttelijänne ovat oivallisia, vaan siksi, että he ovat hyviä, ei teidän erinomaiselle kyvyllenne enää anneta sitä tunnustusta, joka sille oikeudenmukaisesti on tuleva.

Asettukaa siis vain yksin etunenään kuten aikaisemmin, koettakaa saada keskinkertaisia, uskallanpa sanoa, kyvyttömiä näyttelijöitä, joille maksatte mitättömän palkan. Antakaa väellenne koneellinen koulutus, jonka opettamisessa te olette niin taitava. Kaikki muu muuttakaa oopperaksi, ja saatte nähdä, että samalla vaivalla ja samoilla kustannuksilla herätätte suurempaa tyytyväisyyttä ja ansaitsette verrattomasti paljon enemmän rahaa kuin tähän saakka.

Serloa tämä puhe suuresti mairitteli, joten hänen vastasyynsä eivät paljoakaan painaneet. Hän tunnusti mielellään Melinalle, että hänen soitannolliset harrastuksensa jo kauan olivat kaivanneet jotakin sentapaista. Hän kyllä ymmärsi, että yleisön mieli täten yhä enemmän ohjautuisi harhaan ja että näyttämöaloja näin yhteensekoittaessa, mistä olisi tuloksena jotakin, joka ei oikein ole ooppera eikä puhenäytelmä, häviäisi yleisöltä tyystin viimeinenkin mahdollisuus oivaltaa, mikä on huolellista ja hyvää taidetta.

Melina teki karkeata pilaa Wilhelmin tähän suuntaan käyvistä ihanteista, hänen itserakkaasta luulostaan, että hän voisi kasvattaa yleisöä sen sijaan, että mukautuisi yleisön mukaan. Molemmat he olivat samaa mieltä siitä, että oli vain ansaittava rahaa, tultava rikkaaksi tai vietettävä iloisia päiviä, ja tuskin salasivat toisiltaan, että he vain halusivat päästä eroon henkilöistä, jotka olivat heidän aikeidensa tiellä. Melina valitti, ettei Aurelien heikko terveys luvannut hänelle pitkää ikää, mutta ajatteli aivan päinvastoin. Serlo tuntui olevan pahoillaan siitä, ettei Wilhelm ollut laulaja, ja antoi täten ymmärtää, että hän piankin katsoi hänen olevan liikaa. Melina esitti kokonaisen luettelon asioita, joissa voitaisiin säästää, ja Serlon mielestä hän kolmin kerroin pystyi korvaamaan hänen ensimmäisen lankonsa. Heillä oli tunto siitä, että he tässä keskustelussa olivat paljastaneet toisilleen salaisuutensa ja että he siten olivat panneet tuumansa tukkuun. He neuvottelivat salaa keskenään kaikesta, moittivat kaikkea, mitä Aurelie ja Wilhelm tekivät, ja kehittelivät ajatuksissaan yhä enemmän uutta suunnitelmaansa.

Niin vaiteliaita kuin he koettivatkin olla ja niin vähän kuin asiasta puhuivatkin, eivät he kuitenkaan kyllin viisaasti osanneet salata aikeitaan esiintymisessään. Melina vastusti Wilhelmiä monissa asioissa, jotka kuuluivat hänen alaansa, ja Serlo, joka ei koskaan ollut hellien kohdellut sisartaan, kävi vain katkerammaksi, kuta enemmän sisaren sairaalloisuus yltyi ja kuta enemmän hänen oikullinen, intohimoinen mielialansa olisi ansainnut säälivää kohtelua.

Juuri näihin aikoihin otettiin näyteltäväksi Emilie Galotti. Osien jako oli erittäin onnistunut, ja kaikilla oli tilaisuus tämän murhenäytelmän ahtaassa piirissä osoittaa näyttelemistaitonsa mahdollisuudet. Serlo oli Marinellina paikallaan, Odoardo esitettiin erittäin hyvin, rouva Melina näytteli taidolla äidin osaa, Elmire kunnostautui erikoisesti Emilien osassa, Laertes näytteli Appiania moitteettomasti ja Wilhelm oli käyttänyt useita kuukausia prinssin osan tutkimiseen. Hän oli tällöin sekä itsekseen että Serlon ja Aurelien kanssa pohtinut sitä kysymystä, mikä ero oli olemassa jalon ja ylhäisen käytöksen välillä, ja missä määrin edellinen yleensä sisältyi jälkimmäiseen, mutta missä määrin päinvastainen suhde ei lankea luonnostaan.

Serlo, joka itse Marinellina esitti hovimiehen osan oikein ja liioittelematta, lausui tästä seikasta montakin hyvää ajatusta. Ylhäinen käyttäytyminen, hän sanoi, on vaikea jäljitellä, se kun oikeastaan on laadultaan kielteinen ja edellyttää pitkällistä, sitkeää harjaantumista. Ei näet tule käyttäytymistavallaan esittää jotakin, mikä ilmaisee arvokkuutta, sillä helposti silloin horjahtaa muodolliseen kopeiluun. Tulee päinvastoin vain välttää kaikkea, mikä on arvotonta, arkipäiväistä ja alhaista. Ei tule koskaan unhottaa itseään, tulee aina ottaa vaarin itsestään ja muista, ei tule antaa itselleen mitään anteeksi, ei tule tehdä toisille liikaa eikä liian vähän, ei tule heltyä eikä järkkyä mistään, ei tule koskaan menettää mielenmalttiaan, tulee osata joka hetki hillitä itsensä ja siten säilyttää ulkonainen tasapaino, käyköön ihmisen sisässä kuinka ankara myrsky tahansa. Jalo ihminen voi hetkellisesti unohtaa itsensä, ylhäinen ei koskaan. Ylhäinen on kuin erittäin hyvin puettu mies: hän ei nojaa itseään mihinkään, ja jokainen varoo hipaisemasta häneen. Hän eroaa muista, ja kuitenkaan hän ei saa jäädä yksin seisomaan. Sillä kuten kaikessa taidossa on tässäkin se, mikä on vaikeata, suoritettava helposti ja vaivatta. Niin tulee ylhäisen, huolimatta kaikesta eristäytymisestä, aina näyttää olevansa toisiin läheisesti yhdistetty, hänen ei tule milloinkaan olla kankea, ja kaikkialla hänen tulee liikkua kuin kotonaan, hänen tulee aina olla kuin hän olisi ensimmäinen eikä koskaan tunkeutua ensimmäiseksi.

On siis selvää, että täytyy todella olla ylhäinen, jotta näyttäisi ylhäiseltä. On selvää, miksi naiset yleensä helpommin voivat esiintyä ylhäisesti kuin miehet, miksi hovimiehet ja sotilaat nopeimmin omaksuvat ylhäisen käytöstavan.

Wilhelm oli nyt melkein epätoivoissaan osastaan. Mutta Serlo auttoi hänet jälleen pulasta antaen hänelle yksityiskohdista mitä tarkimpia ja osuvimpia ohjeita ja sonnusti hänet, niin että hän esittämistilaisuudessa, ainakin yleisön silmissä, oli oikein hieno prinssi.

Serlo oli luvannut esittävänsä hänelle näytöksen loputtua ne huomautukset, joita hänellä vielä ehkä olisi hänen näyttelemisestään tehtävänä. Mutta ikävä riita veljen ja sisaren välillä teki kaiken keskustelun mahdottomaksi. Aurelie oli näytellyt Orsinan osan tavalla, jollaista ei tultane näkemään koskaan. Hän tunsi osan yleensä erittäin hyvin ja oli sitä käsitellyt harjoituksissa välinpitämättömästi. Mutta itse esittämistilaisuudessa hän niin sanoaksemme avasi kaikki omakohtaisen murheensa sulut selälleen, ja siitä tuli esitys, jollaista ei mikään runoilija tunteensa ensi hehkussakaan olisi voinut kuvitella. Rajattomat yleisön suosionosoitukset palkitsivat hänen tuskalliset ponnistuksensa, mutta niinpä hän lojuikin puolipyörtyneenä tuolissa, kun häntä näytännön loputtua käytiin katsomassa.

Serlo oli jo ilmaissut tyytymättömyytensä hänen liioiteltuun näyttelemiseensä, kuten hän sitä nimitti, sekä siihen, että hän oli paljastanut sisimmät tunteensa yleisön edessä, joka kuitenkin enemmän tai vähemmän oli selvillä hänen onnettomasta elämäntarinastaan. Hän oli tapansa mukaan kiristänyt hampaitaan ja polkenut jalkaa. Antakaa hänen olla, hän sanoi, nähdessään sisarensa tuolissa toisten ympäröimänä, hän vielä pian astuu näyttämölle aivan alasti, ja silloin vasta yleisön suosio on täydellinen.

Kiittämätön! huudahti Aurelie. Julmuri! Minut kannetaan pian alastomana sinne, missä eivät mitkään suosionosoitukset korviinne kanna. Näin sanottuaan hän hypähti ylös ja riensi ovelle. Palvelijatar oli unohtanut tuoda hänelle hänen vaippansa, kantotuoli ei ollut tullut, oli satanut, ja kolea viima puhalsi pitkin katuja. Turhaan kehoitettiin häntä jäämään, sillä hän oli kovin palavissaan. Hän kulki tahallaan hitaasti ja kiitti ilman viileyttä, jota hän tuntui hengittävän erittäin halukkaasti. Tuskin oli hän päässyt kotia, kun jo käheys oli niin täydellinen, että hän tuskin voi puhua sanaakaan. Hän ei kertonut kenellekään, että hän tunsi niskansa ja selkänsä kokonaan kangistuvan. Ei kestänyt kauaa, kun jo jonkinlainen halvaus lamautti hänen kielensä, niin että hän ei löytänyt oikeita sanoja. Hänet pantiin vuoteeseen. Kuume oli ankara ja hänen tilansa vaarallinen.

Seuraavana aamuna hänellä oli rauhallinen hetki. Hän antoi kutsua luokseen Wilhelmin ja jätti hänelle kirjeen. Tämä lippu, hän sanoi, on jo kauan odottanut tätä hetkeä. Tunnen elämäni lopun pian olevan käsissä. Luvatkaa minulle, että itse toimitatte kirjeen perille ja että muutamin sanoin kostatte tuolle uskottomalle minun kärsimykseni. Hän ei ole tunteeton, ja ainakin on kuolemani tuottava hänelle hetkeksi tuskaa.

Wilhelm otti kirjeen samalla kuitenkin lohduttaen häntä ja koettaen torjua kuolemanajatusta.

Ei, hän vastasi, älkää riistäkö minulta lähintä toivoani. Olen kuolemaani kauan odottanut ja tahdon sen ilolla sulkea syliini.

Pian sen jälkeen saapui lääkärin lupaama käsikirjoitus. Aurelie pyysi Wilhelmiä lukemaan sen hänelle. Lukija voi itse parhaiten kuvitella, minkä vaikutuksen se teki, tutustuttuaan siihen, mitä seuraavassa esitetään. Ystävätär raukkamme kiivas ja uhmaileva mielentila talttui yht'äkkiä. Hän otti kirjeen takaisin ja kirjoitti toisen, jonka sävy ilmeisesti oli toisenlainen. Hän pyysi myös Wilhelmiä, jos hänen ystävänsä saatuaan tiedon hänen kuolemastaan tulisi murheelliseksi, lohduttamaan häntä, vakuuttamaan hänelle, että hän oli antanut hänelle anteeksi ja että hän toivotti hänelle mitä parhainta menestystä ja onnea.

Tästä lähtien Aurelie oli erittäin hiljainen ja näytti kiintyneen vain muutamiin harvoihin ajatuksiin, jotka hän käsikirjoituksesta koetti omikseen omaksua. Tuon tuostakin täytyi Wilhelmin lukea hänelle siitä kappaleita. Hänen voimiensa huononeminen tapahtui huomaamatta, ja eräänä aamuna Wilhelm aikoessaan käydä häntä tervehtimässä tapasi hänet vainajana.

Wilhelm oli oppinut kunnioittamaan häntä ja tottunut olemaan hänen kanssaan, ja siksi tämä tapahtuma oli hänelle tuskallinen. Aurelie oli oikeastaan ainoa, joka soi hänelle hyvää. Serlon viimeaikainen kylmyys oli häntä liiankin suuresti pahoittanut. Hän tahtoi sentähden nopeasti suorittaa saamansa sanansaattajan tehtävän ja halusi päästä pois joksikin aikaa. Toiselta puolen Wilhelmin lähtö oli Melinalle erittäin tervetullut, sillä hän oli heti antautunut laajaan kirjeenvaihtoon erään tuntemansa laulajan ja laulajattaren kanssa, joiden tuli toistaiseksi välinäytöksillä valmistaa yleisöä tulevaa oopperaa varten. Aurelien kuolema ja Wilhelmin poissaolo oli ensi aikoina korvattava tällä tavoin, ja ystävämme oli mielissään kaikesta, mikä helpotti hänen lomansaantiaan muutamaksi viikoksi.

Wilhelm oli kuvitellut ajatuksissaan tehtävänsä aivan erikoisen tärkeäksi. Ystävättären kuolema oli syvästi häneen koskenut ja nähdessään hänen niin ennenaikaisesti poistuvan näyttämöltä hän väkisinkin kävi vihamieliseksi sitä henkilöä kohtaan, joka oli lyhentänyt hänen elämänlankansa ja tehnyt tämän lyhyen elämän hänelle niin tuskalliseksi.

Huolimatta kuolevan viimeisistä lempeistä sanoista hän kuitenkin päätti ojentaessaan kirjeen vetää uskottoman ystävän ankaraan edesvastuuseen, ja kun hän ei luottanut tilapäiseen mielialaan, suunnitteli hän puhetta, joka lopullisessa muodossaan oli mahtipontisempi kuin kohtuudenmukainen. Päästyään täyteen varmuuteen siitä, että hänen kyhäelmänsä oli oivallisesti sommiteltu, opetteli hän sen ulkoa. Sitten hän hankkiutui matkaan. Mignon oli mukana tavaroita kokoon säälimässä ja kysyi häneltä, matkustaisiko hän etelään vai pohjoiseen. Ja saatuaan kuulla matkan vievän viimeksimainittuun suuntaan, sanoi hän: Jään siis tänne sinua odottamaan. Hän pyysi Wilhelmiltä Marianen helminauhaa, jota ystävämme ei tuolta suloiselta olennolta voinut kieltää. Kaulaliinan hän jo oli saanut. Sitävastoin Mignon pani haamun harson hänen matkalaukkuunsa, vaikkakin Wilhelm väitti, ettei hänellä ollut mitään hyötyä tuosta vaatteesta.

Melina otti hoitoonsa näyttämönjohdon, ja hänen vaimonsa lupasi äidillisesti pitää silmällä lapsia, joista Wilhelm vastenmielisesti erosi. Felix oli erotessa erittäin hilpeä, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän tahtoi tuliaisiksi, sanoi hän: Kuule! Tuoppas minulle isä muassasi! Mignon tarttui Wilhelmiä kädestä ja nousten varpailleen painoi hänen huulilleen lämpimän ja raikkaan suudelman, jossa kuitenkaan ei ollut hellyyttä, sanoen: Meister, älä unohda meitä ja tule pian takaisin. Ja niin annamme ystävämme tuhansine ajatuksineen ja tunteineen lähteä matkalle ja piirrämme tähän vielä lopuksi erään runon, jota Mignon silloin tällöin oli lausunut erittäin tunteellisesti ja jolle emme ole tätä ennen saaneet tilaa keskellä esitettävien kummallisten tapahtumien vilinää.

    Äl' utele, mun suuni sulki
    salainen, syvä velvoitus;
    ah, sisimpäni sulle toisin julki,
    jos ei sit' estäis sallimus.

    Ain' aikanansa valta auringon
    yön varjot häätää, valon maille luopi;
    povesta puhkee kovan kallion
    salattu lähde, maille tuoreutta tuopi.

    Jokainen toivoo huoltaan huojentaa
    povella ystävän ja löytää suojan;
    mun huuleni ne vala vaientaa,
    ne auki saada voi vain lupa Luojan.

KUUDES KIRJA.

KAUNIIN SIELUN TUNNUSTUKSIA.

Kahdeksanteen ikävuoteeni saakka olin aivan terve lapsi, mutta minulla on tuolta ajalta yhtä vähän muistoja kuin syntymästäni. Kahdeksannen vuoteni alkaessa sain verensyöksyn, ja sillä hetkellä sieluni oli pelkkää tunnetta ja muistia. Tämän tapahtuman pienimmätkin yksityiskohdat ovat vielä silmieni edessä, kuin olisivat ne eilen tapahtuneet.

Yhdeksän kuukautta viruin kärsivällisesti tautivuoteella. Minusta tuntuu, että tuona aikana laskettiin minun koko ajatustapani perustus, sillä silloin minulle annettiin ensimmäiset apuneuvot kehittyäkseni niiden avulla oman erikoislaatuni mukaan.

Minä kärsin ja rakastin: siinä sydämeni varsinainen olemus. Kun yskäkohtaukset olivat ankarimmillaan ja kuume heikensi voimat, olin hiljaa kuin etana, joka vetäytyy kuoreensa. Niin pian kuin hiemankaan toivuin, halusin tuntea jotakin mieluista, ja kun minulta oli kielletty kaikki muu nautinto, koetin korvata vahingon silmilläni ja korvillani. Minulle tuotiin nukkia ja kuvakirjoja, ja ken vain halusi istahtaa vuoteeni ääreen, hänen täytyi minulle jotakin kertoa.

Kuulin mielelläni äitini kertovan Raamatun kertomuksia. Isä huvitti minua luonnon asioilla. Hänellä oli koko sievä kokoelma. Siitä hän toi silloin tällöin laatikon toisensa jälkeen, näytti minulle esineitä ja selitti ne totuudenmukaisesti. Kuivattuja kasveja ja hyönteisiä sekä monenlaisia anatomisia valmisteita ja muuta sellaista tuotiin pienokaisen sairasvuoteelle. Linnut ja muut eläimet, jotka hän metsällä käydessään oli surmannut, näytettiin minulle, ennenkuin ne joutuivat keittiöön. Ja että maailman ruhtinas olisi saanut sijansa tässä kokoelmassa, kertoi tätini rakkausjuttuja ja keijukaissatuja. Kaikki putosi hyvään maahan ja juurtui. Minulla oli hetkiä, jolloin täydellä todella seurustelin näkymättömän olennon kanssa. Osaan vielä eräitä säkeitä, jotka äitini saneluni mukaan kirjoitti.

Usein kertasin isälle sen, mitä häneltä olin oppinut. En hevin nauttinut lääkettä kysymättä, missä ne aineet kasvavat, joista se on valmistettu. Miltä ne näyttävät? Mikä on niiden nimi? Mutta eivät myöskään tätini kertomukset olleet kalliolle pudonneet. Kuvittelin olevani kauniisiin vaatteisiin puettu ja kohtasin suloisimman prinssin, joka ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin saatiin tietää, kuka tuo tuntematon kaunotar oli. Samanlaista seikkailua hurmaavan ihanan valkopukuisen ja kultasiipisen enkelin kanssa, joka minusta piti erittäin hyvää huolta, minä pitkitin niin kauan, että mielikuvitukseni kohotti hänen kuvansa melkeinpä ilmestykseksi.

Vuoden kuluttua olin jokseenkin täydelleen parantunut, mutta lapsuudestani ei minulle ollut jäänyt jäljelle mitään rajuutta. En voinut edes leikkiä nukilla, minä kaipasin olentoja, jotka vastasivat rakkauteeni. Koirat, kissat, linnut y.m. sellaiset, joita isälläni oli, tuottivat minulle suurta huvia. Mutta mitä olisinkaan antanut, jos olisin saanut omakseni erään luontokappaleen, jolla tätini kertomuksissa oli erittäin tärkeä sija. Se oli karitsainen, jonka eräs talonpoikaistyttö oli metsässä saanut kiinni ja ottanut elätikseen, mutta tähän somaan eläimeen kätkeytyi lumottu prinssi, joka vihdoin jälleen vapautui kauniiksi nuorukaiseksi ja palkitsi hyväntekijättärensä tarjoamalla hänelle itsensä ikiomaksi. Sellaisen karitsaisen olisin minäkin kernaasti omistanut.

Mutta sitä ei vain kuulunut. Ja kun kaikki ympärillä kävi aivan luonnollista menoaan, hävisi minulta pakostakin kaikki toivo, että kerran saisin omakseni niin kalliin aarteen. Sillä välin lohdutin itseäni lukemalla kirjoja, joissa kuvailtiin ihmeellisiä tapahtumia. Rakkain kaikista oli minulle "Kristitty saksalainen Herkules"; tämä harras rakkaustarina oli aivan minun mieleni mukainen. Kun hänen Valiskalleen jotakin tapahtui, ja hänelle tapahtui kauheita asioita, rukoili sankari ensin, ennenkuin hän riensi avuksi, ja rukoukset olivat kirjassa tarkalleen kerrotut. Tällainen oli minun mieleni mukaista. Näkymättömän maailman kaipuuni, josta minulla aina oli epämääräinen tunto, kasvoi täten, sillä Jumala oli kerta kaikkiaan oleva uskottuni.

Kun kasvoin suuremmaksi, luin sekaisin kaikenlaista, mitä käsiini sain. Mutta Roomalainen Oktavia oli mielestäni ylinnä kaikkien. Ensimmäisten kristittyjen vainot, romaanissa esitettyinä, herättivät minussa mitä kiihkeintä mielenkiintoa.

Äiti alkoi nyt moittia minun alituista lukuintoani. Tehdäkseen hänelle mieliksi isäni eräänä päivänä otti minulta kirjat pois ja antoi ne minulle seuraavana päivänä jälleen takaisin. Äiti oli kyllin viisas ymmärtääkseen, ettei asia ollut autettavissa, ja vaati vain, että lukisin Raamattua yhtä ahkerasti. Siihenkään minua ei tarvinnut hoputtaa. Luin pyhiä kirjoja suurella mielenkiinnolla. Äiti piti aina huolta siitä, ettei minun käsiini olisi joutunut mitään vietteleviä kirjoja, ja minä itse olisin viskannut pois jokaisen häpeällisen kirjan, sillä minun prinssini ja prinsessani olivat kaikki erittäin hyveellisiä; minä tiesin muuten ihmissuvun luonnollisista seikoista enemmän kuin annoin huomata, ja sen olin enimmäkseen oppinut Raamatusta. Arveluttavia kohtia minä vertasin lauseisiin ja asioihin, jotka tulivat näkyviini, ja tiedonhaluni ja yhdistämiskykyni avulla pääsin totuudesta onnellisesti perille. Jos olisin saanut kuulla noidista, olisin varmasti perehtynyt noituuteenkin.

Äitiäni ja tätä tiedonhaluani minun oli kiittäminen siitä, että huolimatta siitä, että aina innolla askartelin kirjojen kimpussa, kuitenkin opin keittämään. Mutta siinäpä olikin jotakin nähtävää. Kanan tai porsaan leikkeleminen oli minulle juhla. Isälle vein sisälmykset, ja hän puhui minulle niiden johdosta kuin ylioppilaalle ja nimitti minua usein, sydämessään iloiten, harhaanjoutuneeksi pojakseen.

Kahdestoista ikävuosi oli jo sivuutettu. Opin ranskaa, tanssimaan ja piirustamaan sekä sain tavanmukaista uskonnonopetusta. Viimeksimainittu herätti monenlaisia tunteita ja ajatuksia, mutta ei mitään sellaista, mikä olisi kohdistunut minun sieluntilaani. Kuulin mielelläni puhuttavan Jumalasta, olin ylpeä siitä, että osasin paremmin kuin ikätoverini puhua hänestä. Luin innolla useita kirjoja, joista opin jaarittelemaan uskonnosta. Mutta ei koskaan johtunut mieleeni ajatella, millainen oli oma tilani, oliko sieluni myös sellainen kuin uskonto vaati, oliko se peilin kaltainen, josta ikuinen aurinko voisi heijastua. Olin kerta kaikkiaan edellyttänyt, että näin oli asian laita.

Ranskaa opin suurella mielihalulla. Kielenopettajani oli komea mies. Hän oli hilpeä empiirikko, ei kuiva kieliopin ruotija. Hän oli tutustunut luonnontieteisiin ja oli nähnyt maailmaa. Kielenopetuksen ohella hän tyydytti tiedonhaluani monella tavoin. Rakastin häntä niin ankarasti, että sydämeni aina pamppaili hänen tuloaan odottaessani. Piirustus ei tuottanut minulle vaikeuksia ja minä olisin siinä edistynyt pitemmälle, jos opettajallani olisi ollut älyä ja tietoja; mutta hänellä oli vain kätensä ja harjaantumusta.

Tanssi oli aluksi vain pienin iloni. Ruumiini oli liian herkkä, ja minä opiskelin vain sisareni seurassa. Kun tanssinopettajamme sitten kerran esitti, että hän toimeenpanisi tanssiaiset kaikkien mies- ja naisoppilaidensa kera, tuli tanssiharjoituksiini aivan uutta intoa.

Poika- ja tyttöjoukossa herätti erikoista huomiota kaksi hovimarsalkan poikaa. Nuorempi oli minun ikäiseni, toinen kaksi vuotta vanhempi. Molemmat lapset olivat niin kauniit, että yleisesti tunnustettiin, ettei sen kauniimpia lapsia oltu nähty. Tuskin olin heidät nähnyt, kun en enää nähnyt ketään muuta koko joukossa. Siitä hetkestä koetin tanssia huolellisesti. Miten ollakaan, nuo molemmat pojat kiinnittivät minuun huomionsa edellä kaikkien muiden. – Ensi hetkestä olimme parhaat ystävät, ja ennenkuin pieni huvitilaisuutemme oli lopussa, olimme sopineet, missä ensikerran jälleen kohtaisimme toisemme. Mikä suuri ilo minulle! Mutta aivan huumaantunut olin, kun molemmat seuraavana aamuna, kumpikin kohteliaassa kirjeessä, joita seurasi kukkavihko, tiedustelivat vointiani. En koskaan sen koommin ole tuntenut sellaisia tunteita. Kohteliaisuuksiin vastattiin kohteliaisuuksilla, kirjeisiin kirjeillä. Kirkossa ja kävelyllä käynnit tulivat nyt kohtaamistilaisuuksiksi. Nuoret tuttavamme pyysivät meidät jo aina samalla kertaa kutsuihinsa, mutta me osasimme kyllin viisaasti salata asian, niin etteivät vanhempamme siitä huomanneet sen enempää kuin me suvaitsimme antaa heidän nähdä.

Olin nyt yhdellä kertaa saanut kaksi rakastajaa. En ollut ratkaissut, kumpiko oli etusijalla. He miellyttivät minua molemmat, ja olimme keskenämme mitä parhaimmassa sovussa. Yht'äkkiä vanhempi veljeksistä sairastui ankarasti: Olin itse ollut useinkin kovasti sairas ja osasin ilahduttaa potilasta lähettämällä hänelle tuon tuostakin kohteliaisuudenosoituksia ja sairaalle sopivia herkkuja, niin että hänen vanhempansa antoivat tunnustuksensa huomaavaisuudelleni, suostuivat rakkaan poikansa pyyntöön ja kutsuivat minut ja sisareni hänen luokseen, niin pian kuin hän vain oli päässyt vuoteesta. Se hellyys, jolla hän otti minut vastaan, ei ollut lapsellisuutta, ja siitä päivästä alkaen olin hänet valinnut. Hän varoitti minua salaamaan asian veljeltään. Mutta tunteiden hehkua ei enää voitu salata, ja nuoremman veljen mustasukkaisuus teki romaanin täydelliseksi. Hän teki meille tuhansia kepposia. Nautinnokseen hän turmeli ilomme ja lisäsi siten sitä intohimoa, jota hän koetti hävittää.

Näin olin todella löytänyt toivomani karitsan, ja tällä intohimolla oli, kuten yleensä taudilla, minuun se vaikutus, että se teki minut hiljaiseksi ja sai minut karttamaan meluavaa ilonpitoa. Olin yksin ja tunteeni hehkuivat. Jumala muistui jälleen mieleeni. Hänestä tuli uskottuni ja Hän tietää tarkoin, kuinka monin kyynelin minä alituiseen rukoilin armaan pojan puolesta, jonka kivulloisuus yhä jatkui.

Samassa määrin kuin tämä asia oli lapsellinen, samassa määrin se edisti minun sydämeni kehitystä. Meidän oli lavallisen käännöstehtävän asemesta joka päivä kirjoitettava kirjeitä omasta päästämme. Minä otin aiheeksi lemmentarinani käyttäen nimiä Phyllis ja Damon. Vanha opettaja oivalsi pian asian oikean laidan ja, jottei olisi herättänyt minussa epäluuloja, kiitti suuresti minun työtäni. Minä kävin yhä rohkeammaksi, esitin asiat avomielisesti ja olin yksityiskohtia myöten totuudelle uskollinen. En enää osaa sanoa, millä kohtaa hän kerran katsoi sopivaksi sanoa: Kuinka somasti, kuinka luonnollisesti tämä onkaan sanottu! Mutta Phyllis parka olkoon varuillaan, asia voi pian käydä vakavaksi.

Minua suututti, ettei hän jo pitänyt asiaa vakavana, ja kysyin häneltä loukkaantuneena, mitä hän vakavalla tarkoitti. Häneltä ei tarvinnut asiaa kahdesti kysyä. Hän selitti asian niin selvästi, että tuskin voin salata pelästystäni. Mutta kun suuttumukseni heti jälleen heräsi ja minä olin hänelle nyreissäni siitä, että hän voi sellaista ajatella, hillitsin itseni ja puolustaakseni kaunokaistani sanoin posket tulipunaisina hehkuen: Mutta, hyvä herra, Phyllis on kunniallinen tyttö!

Kurillaan hän alkoi tehdä pilaa minun kunniallisesta sankarittarestani ja ranskaa puhuessamme leikkiä "honnete" sanalla, saattaakseen Phylliksen kunniallisuuden perille kautta kaikkien merkitysten. Minä huomasin asian naurettavuuden ja jouduin kovasti hämilleni. Hän ei tahtonut herättää minussa pelkoa ja keskeytti pilanteon, mutta otti taas tilaisuuden tullen asian esille. Näytelmät ja pikku kertomukset, joita hänelle luin ja käänsin, antoivat hänelle usein aihetta osoittaa, kuinka heikko turva niinsanottu hyve on kiihkotunteen vaatimuksia vastaan. En enää väittänyt vastaan, mutta olin yhä salaa suutuksissani ja hänen huomautuksensa kiusasivat minua.

Damonistani minä vähitellen kokonaan vieraannuin. Nuoremman veljen vehkeilyt ja metkut olivat turmelleet seurustelumme. Pian sen jälkeen kuolivat molemmat kukoistavat nuorukaiset. Minä olin suruissani, mutta pian he olivat unhottuneet.

Phyllis varttui nyt nopeasti. Hän oli aivan terve ja alkoi katsella maailmaa. Perintöprinssi meni naimisiin ja tuli pian sen jälkeen isänsä kuoltua hallitsijaksi. Hovissa ja kaupungissa vietettiin iloista elämää. Uteliaisuuteni sai nyt monenlaista tyydytystä. Oli huvinäytelmiä, tanssiaisia ja kaikkea sitä, mitä niihin liittyy, ja vaikka vanhempamme mikäli mahdollista pitivät meitä syrjässä, täytyi kuitenkin näyttäytyä hovissa, jossa minut oli esitelty. Vieraita saapui tulvimalla. Kaikissa taloissa oli ylhäistä väkeä. Meille oli suositeltu näitä jalosukuisia ja toisia jo majoitettu ja setäni luona oli tavattavana kaikkien kansojen edustajia.

Minun arvoisa opettajani yhä edelleen varoitti minua kiltillä mutta kuitenkin sattuvalla tavallaan, ja minä olin yhä hänelle siitä salaa suutuksissani. Hänen väitteidensä totuudesta en ollenkaan ollut vakuutettu ja kenties olinkin silloin oikeassa, kenties hän oli väärässä, kun hän kaikissa suhteissa piti naisia niin heikkoina. Mutta hän puhui samalla niin tyrkyttäen, että minä kerran kävin levottomaksi peläten hänen olevan oikeassa, jolloin minä kiihkeästi sanoin hänelle: Koska vaara on niin suuri ja ihmisen sydän niin heikko, rukoilen Jumalaa, että hän minua varjelisi.

Lapsellinen vastaukseni tuntui häntä ilahduttavan. Hän kiitti minun aikomustani. Mutta vakavuutta ei sanoissani ollut rahtuakaan. Se oli vain tyhjää puhetta, sillä jumalantunto oli minussa melkein kokonaan sammunut. Se suuri ihmisvilinä, jonka keskellä elin, johti ajatukseni toisaanne ja tempasi minut mukaansa kuin vuolas virta. Nämä olivat elämäni tyhjimmät vuodet. Päivät päästään puhuttava tyhjästä, ei ainoatakaan tervettä ajatusta ja vain olla humussa mukana, siinä minun elämäni sisällys. En edes rakkaita kirjojani joutanut ajattelemaan. Ihmisillä, joiden parissa elin, ei ollut aavistustakaan tieteistä. Elin saksalaisen hoviväen keskuudessa, ja tällä ihmisluokalla ei ollut rahtustakaan sivistystä.

Tällaisen seurapiirin – voisi luulla – olisi täytynyt viedä minut turmion partaalle. Elin aistieni ilossa päivästä toiseen, en koonnut koskaan ajatuksiani, en rukoillut, en ajatellut itseäni enkä Jumalaa. Mutta minä näen kaitselmuksen johdatusta siinä, ettei kukaan noista monista kauneista, rikkaista ja hyvinpuetuista miehistä minua viehättänyt. He olivat irstaita eivätkä sitä salanneet, se herätti minussa kammoa. Puhettaan he koristelivat kaksimielisyyksillä, se loukkasi minua ja minä pysyin kylmänä heitä kohtaan. Heidän hävyttömyytensä oli usein aivan uskomaton, ja minä katsoin saavani olla töykeä heitä kohtaan. Sitäpaitsi vanha opettajani oli minulle kerran kahden kesken vihjannut, että useimmat noista miehistä olivat sellaisia, ettei heidän parissaan ainoastaan tytön hyve ollut vaarassa vaan myös terveys. Nytpä vasta tunsin kammoa heitä kohtaan ja minä olin jo varuillani, kun joku heistä tavalla tai toisella tuli minua liian lähelle. Minä varoin laseja ja kuppeja samoin kuin tuoleja, joilla joku heistä äsken juuri oli istunut. Näin olin siveellisesti ja ruumiillisesti aivan eristetty ja kaikki heidän kohteliaisuutensa, joita he minulle lausuivat, minä ylpeästi otin vastaan pelkkänä suitsutuksena.

Vieraiden joukossa, jotka silloin kävivät meillä, herätti erikoista huomiota eräs nuori mies, jota me leikillä nimitimme Narkissokseksi. Hän oli diplomaattisella uralla saavuttanut hyvän maineen ja toivoi uudessa hovissamme tapahtuvien useiden muutosten johdosta saavansa edullisen paikan. Hän oli pian tullut tuttavaksi isäni kanssa, ja hänen tietonsa ja käytöksensä avasivat hänelle pääsyn arvossapidetyimpien miesten suljettuun seurapiiriin. Isäni kehui häntä paljon, ja hänen kaunis ulkomuotonsa olisi tehnyt vieläkin paremman vaikutuksen, jollei hänen koko olemuksessansa olisi ilmennyt jonkinlaista itsetyytyväisyyttä. Olin hänet nähnyt ja ajattelin hänestä hyvää, mutta me emme olleet koskaan puhelleet keskenämme.

Suurissa tanssiaisissa, joissa hänkin oli mukana, me tanssimme yhdessä menuetin. Sekin kävi meidän tutustumatta lähemmin toisiimme. Kun vilkkaammat tanssit alkoivat, joita tavallisesti vältin tehdäkseni mieliksi isälleni, joka oli huolissaan terveydestäni, menin sivuhuoneeseen ja keskustelin siellä vanhempien naisten kera, jotka istuivat pelipöydän ympärillä.

Narkissos, joka hetkisen oli ollut mukana tanssimassa, tuli myös kerran huoneeseen, jossa olin, ja alkoi keskustella kanssani, saatuaan ensin tanssiessa yllättäneen nenävuodon tyrehtymään. Puolessa tunnissa oli keskustelumme, vaikka siihen sekoitinkin hieman tunteellisuutta, niin mielenkiintoinen, ettemme kumpikaan enää vähintäkään välittäneet tanssista. Toiset meitä siitä pian kiusoittelivat, mutta me emme antaneet sen häiritä itseämme. Seuraavana iltana meillä oli aihetta jatkaa keskusteluamme ja pidimme hyvää huolta terveydestämme.

Nyt oli tuttavuus tehty. Narkissos kunnioitti minua ja sisartani käynneillään, ja nyt vasta jälleen aloin oivaltaa, mitä kaikkea tiesin, mitä olin ajatuksissani hautonut, mitä olin tuntenut ja mitä osasin keskustelussa tuoda esille. Uudella ystävälläni, joka kaiken ikänsä oli elänyt hyvässä seurapiirissä, oli niinhyvin historiassa ja valtiollisella alalla, joita hän hyvin hallitsi, kuin myös kirjallisuudessa erittäin laajat tiedot. Hän perehtyi kaikkeen uuteen, varsinkin ranskalaiseen kirjallisuuteen. Hän toi tai lähetti minulle monta hauskaa ja hyödyllistä kirjaa, Mutta ne oli pidettävä salassa visummin kuin kielletty rakkaudentunnustus. Oppineille naisille naurettiin eikä myöskään tahdottu sietää opinkäyneitäkään, luultavasti siitä syystä, että pidettiin sopimattomana tietämättömien miesten suuren joukon joutua häpeään. Vieläpä isänikin, jolle tämä uusi tilaisuus henkisten kykyjeni kehittämisen oli erittäin mieluinen, vaati nimenomaan, että kirjallisuuden viljeleminen oli pidettävä salaisuutena. Näin kesti yhdessäoloamme melkein vuoden päivät, enkä voinut sanoa, että Narkissos millään tavalla olisi ilmaissut rakkautta tai hellyyttä minua kohtaan. Hän oli aina kohtelias ja hyväntahtoinen, mutta ei osoittanut mitään intohimoa. Päinvastoin silloin kauneutensa kukoistuksessa olevan nuoremman sisareni viehättävyys ei näyttänyt olevan hänelle yhdentekevä. Hän antoi sisarelleni leikillä kaikenlaisia ystävällisiä nimiä vieraista kielistä, joista hän osasi puhua useita ja joiden omituisia käänteitä hän mielellään sekoitti saksankieliseen keskusteluun. Sisareni ei sanottavasti vastannut hänen kohteliaisuuksiinsa, sillä hän tunsi vetoa toisaanne, ja kun hän oli erittäin äkkipikainen ja herkkä, oli heidän kesken tuon tuostakin eripuraisuutta pikkuseikoista. Äidin ja tätien kanssa Narkissos osasi hyvin tulla toimeen, ja näin hänestä oli vähitellen tullut perheemme jäsen.

Me olisimme kukaties kauankin vielä jatkaneet samalla tavalla, jollei suhteemme erikoisen sattuman johdosta olisi yht'äkkiä muuttunut. Olin sisareni kera pyydetty erääseen perheeseen, jossa en mielelläni käynyt. Seura oli liiaksi sekalaista ja siellä oli usein ihmisiä, jotka, mikäli eivät olleet karkeinta, ainakin olivat latteinta lajia. Tällä kertaa oli Narkissos myöskin kutsuttu, ja hänen vuokseen olin halukas lähtemään, sillä olinhan toki varma siitä, että tapaisin jonkun, jonka kanssa voisin seurustella omalla tavallani. Jo ruokapöydässä saimme kestää yhtä ja toista, sillä eräät herroista olivat kovasti juoneet. Aterian jälkeen oli määränä leikkiä panttileikkejä, jotka suoritettiin suurella melulla ja touhulla. Narkissoksen oli lunastettava eräs pantti. Hänelle annettiin tehtäväksi kuiskata jokaiselle läsnäolevalle korvaan jotakin sellaista, mikä kullekin olisi mieluista. Vierustoverini, erään kapteeninrouvan luona hän lienee liian kauan viipynyt. Yht'äkkiä hänen miehensä antoi Narkissokselle korvapuustin, niin että minulle, joka istuin aivan vieressä, puuteri pöllähti silmiin. Saatuani puuterin silmistäni ja toinnuttuani jonkin verran pelästyksestäni näin molemmat miehet miekat kädessä. Narkissoksesta vuoti verta ja toinen viinin, vihan ja mustasukkaisuuden kuohuttamana oli tuskin koko seuran yhteisvoimin hillittävissä. Tartuin Narkissosta käsivarteen ja talutin hänet ovesta ulos, ylös portaita toiseen huoneeseen, ja kun en uskonut ystäväni olevan turvassa hullaantuneelta vastustajaltaan, panin oven heti salpaan.

Emme kumpikaan pitäneet haavaa vakavana, sillä näimme vain vähäisen miekan jäljen kädessä. Mutta pian huomasimme verta virtaavan pitkin selkää ja päässä näkyi iso haava. Nyt kävin levottomaksi. Riensin huoneesta ulos lähettääkseni apua, mutta en saanut ketään käsiini, sillä kaikki olivat jääneet alakertaan tuota rähisevää miestä hillitsemään. Vihdoin viimein tuli eräs talontyttäristä juosten ylös portaita. Hänen iloisuutensa tuntui minusta sanomattoman kiusalliselta, kun hän siinä pakahtuakseen nauroi tälle hurjalle kohtaukselle ja kirotulle seikkailulle. Pyysin häntä kiireimmiten hankkimaan haavalääkärin, ja hurjapäinen tyttö kiiruhti heti itse asiaa toimittamaan.

Menin takaisin haavoittuneen luo, sidoin hänelle nenäliinani käden ympäri ja ovenpielessä riippuvan pyyheliinan pään ympäri. Hänestä vuoti vielä ankarasti verta, haavalääkäriä ei kuulunut, haavoittunut kalpeni ja näytti menevän tainnoksiin. Lähellä ei ollut ketään, joka olisi voinut minua auttaa. Otin sen enempää ajattelematta hänen päänsä syliini ja koetin häntä silittelemällä ja hyväilemällä rohkaista. Tällä näytti olevan henkisen lääkkeen teho. Hän pysyi tajussaan, mutta oli kuolonkalpea.

Vihdoin saapui toimelias emäntä. Suuri oli hänen kauhistuksensa, kun hän näki ystävämme tällaisessa tilassa lepäävän käsivarrellani ja kummankin meistä veren tahraamana. Sillä ei kukaan ollut ajatellut, että Narkissos olisi haavoittunut; kaikki olivat luulleet, että minä hänet vain pelastin pois huoneesta.

Viiniä, hyväntuoksuista vettä ja kaikkea, mikä vain oli omiaan virvoittamaan ja virkistämään, oli nyt runsaasti saatavana. Samassa saapui haavalääkärikin, ja minä olisin hyvin kyllä voinut lähteä. Mutta Narkissos piti lujasti kättäni omassaan ja minä olisin pidättämättäkin jäänyt paikalleni. Haavoja sidottaessa pyyhin häntä koko ajan viinillä enkä välittänyt siitä, että koko seura nyt seisoi ympärillämme. Haavalääkäri oli lopettanut työnsä, haavoitettu sanoi minulle äänettömät, kiitolliset jäähyväiset ja hänet kannettiin kotia.

Emäntä vei minut sitten omaan, makuuhuoneeseensa. Hänen täytyi riisua minulta kaikki vaatteet, enkä voi olla mainitsematta, että Narkissoksen verta siinä ruumiistani pestessä ensi kerran sattumalta peilistä näin, että minä voin verhottomanakin pitää itseäni kauniina. En voinut enää pukea päälleni ainoatakaan pukineistani, ja kun talon naisväestä kaikki olivat joko minua pienempiä tai suurikasvuisempia, saavuin kotia kummallisessa puvussa vanhempieni suurimmaksi hämmästykseksi. Minun pelästykseni, ystävämme haavoittuminen, kapteenin järjetön teko, koko tapahtuma pahoitti kovin heidän mieltään. Ei paljoa puuttunut, ettei isäni itse, kostaakseen heti paikalla ystävänsä puolesta, vaatinut kapteenia kaksintaisteluun. Hän moitti läsnäolleita herroja, jotka eivät olleet heti paikalla rangaisseet tuollaista salakavalaa tekoa, sillä oli aivan ilmeistä, että kapteeni korvapuustin annettuaan oli paljastanut miekkansa ja haavoittanut Narkissosta takaapäin. Käteen sattunut isku oli annettu vasta sen jälkeen kuin Narkissos itse tarttui miekkaan. Olin äärettömästi kiihtynyt ja kuohuksissani, vai kuinka sen sanoisin. Sydämeni pohjalla levännyt intohimo oli yht'äkkiä purkautunut esille niinkuin liekki, joka saa ilmaa. Ja jos ilo ja riemu ovat erittäin taitavia, kun ensin on saatava rakkaus heräämään ja sitä salaa vireillä pidettävä, niin johtaa sen, joka luonnostaan on rohkea, pelästyminen mitä helpoimmin ratkaisuun ja ilmaisemaan tunteensa. Tyttöselle annettiin lääkkeitä ja hänet pantiin vuoteeseen. Aikaisin aamulla isäni riensi haavoittuneen ystävän luo, joka ankaran haavakuumeen vuoksi oli varsin heikkona sairaana.

Isäni kertoi minulle varsin vähän siitä, mitä hän oli Narkissoksen kanssa puhunut, ja koetti rauhoittaa minua, etten liioittelisi tapahtuman mahdollisia seurauksia. Keskusteltiin siitä, oliko tyydyttävä anteeksipyyntöön vai oliko asian annettava mennä oikeuteen, ja muusta sellaisesta. Tunsin isäni liian hyvin, jotta olisin uskonut hänen toivovan näkevänsä tämän asian loppuvan ilman kaksintaistelua. Minä olin hiljaa, sillä olin jo aikaisin isältäni saanut sen opetuksen, ettei naisten tullut sekaantua sellaisiin seikkoihin. Muutoin ei näyttänyt siltä, että näiden molempien ystävien kesken olisi tapahtunut mitään, mikä olisi koskenut minua. Isäni kuitenkin pian kertoi äidille, mitä heidän kesken oli puhuttu. Narkissos, hän sanoi, oli erittäin liikutettu antamastani avusta, hän oli syleillyt isääni, sanonut jäävänsä ikuisesti kiitollisuuden velkaan minulle ja vakuuttanut, ettei hän vaatinut itselleen mitään onnea, jollei hän saanut jakaa sitä kanssani. Hän oli pyytänyt saada pitää häntä isänään. Äiti kertoi tämän kaiken avoimesti minulle, mutta oli näistä hyvää tarkoittavista sanoista sitä mieltä, ettei siihen, mitä ensimmäisessä mielenliikutuksessa oli sanottu, saisi kiinnittää kovin suurta huomiota. Ei tietenkään – vastasin koettaen olla kylmä, ja taivas tietäköön, kuinka ylenpalttiset tunteeni olivat.

Narkissos oli sairaana kaksi kuukautta voimatta edes kirjoittaa haavoittuneella oikealla kädellään. Hän osoitti kumminkin mitä kiitollisimmalla huomaavaisuudella, että minä olin hänen ajatuksissaan. Kaikkia näitä erinomaisia kohteliaisuudenosoituksia vertasin siihen, mitä äidiltä olin kuullut, ja aina pääni oli täynnä kuvittelulta. Koko kaupunki puhui tapahtumasta. Minulle puhuttiin siitä aivan erikoisella äänensävyllä, siitä tehtiin johtopäätöksiä, jotka, niin kovin kuin koetinkin niitä torjua, ailahduttivat sydäntäni. Tähänastinen lemmenleikki ja kuhertelu oli muuttunut täydeksi todeksi ja helläksi tunteeksi. Levottomuuteni oli sitä kiihkeämpi, kuta huolellisemmin sitä koetin kaikilta salata. Minua kauhistutti se mahdollisuus, että hänet kadottaisin, ja minä vapisin ajatellessani, että suhteemme vaihtuisi pysyväiseksi liitoksi. Avioliiton ajatuksessa on vielä kehittymässä olevalle tytölle varmasti jotakin peloittavaa.

Nämä ankarat järkytykset muistuttivat minua taas omasta itsestäni. Huvituksissa vietetyn elämän kirjavat kuvat, jotka muutoin yöt ja päivät väikkyivät silmieni edessä, olivat yht'äkkiä poispuhalletut. Sieluni alkoi jälleen elää. Mutta keskeytynyt tuttavuus näkymättömän ystävän kanssa ei ollut niinkään helposti palautettavissa ennalleen. Pysyimme yhä jokseenkin etäällä toisistamme. Jotakinhan oli jälleen välillämme, mutta entiseen verraten oli olemassa suuri ero. Kaksintaistelu, jossa kapteeni pahasti haavoittui, oli ohi minun saamatta siitä kuulla mitään, ja yleinen mielipide oli joka suhteessa rakastettuni puolella, joka jälleen ilmestyi seurapiiriin. Hän kannatutti itsensä pää sidottuna ja käsi kääreessä meille. Sydämeni pamppaili rajusti. Koko perhe oli saapuvilla. Kumminkin puolin rajoituttiin vain ylimalkaisiin kiitoksiin ja kohteliaisuuksiin. Hän sai kuitenkin tilaisuutta antaa minun salaa tuntea hellyyttään, mikä vain yhä enemmän lisäsi levottomuuttani. Täydelleen toivuttuaan hän kävi meillä koko talven aivan samoin kuin sitä ennenkin, ja huolimatta kaikista hiljaisista rakkaudenosoituksista, jotka häneltä sain, pysyi kaikki tarkemmin selvittämättä.

Näin sain olla alituisessa odotuksessa. En voinut avata sydäntäni kenellekään ihmiselle ja Jumalasta olin liian kaukana. Olin hänet rajuina vuosinani kokonaan unohtanut. Nyt ajattelin häntä jälleen silloin tällöin, mutta suhde oli kylmennyt. Ne olivat pelkkiä kohteliaisuuskäyntejä nuo minun vetoamiseni Jumalaan. Ja kun minä lisäksi hänen eteensä käydessäni aina pukeuduin kauniisiin vaatteisiin, tyytyväisenä tarjosin hänen nähtäväkseen hyveeni, kunniallisuuteni ja etevämmyyteni, joita uskoin itselläni olevan edellä muiden, ei hän näyttänyt minua prameudessani ollenkaan huomaavan.

Hovimies tuntisi itsensä erittäin levottomaksi, jos hänen ruhtinaansa, jolta hän odottaa onneaan, kohtelisi häntä sillä tavoin. Mutta minä en siitä ollut millänikään. Minulla oli mitä tarvitsin: terveyttä ja elämän mukavuutta. Jos Jumala suvaitsi minun rukoukseni ottaa huomioon, niin olkoon menneeksi; jollei, uskoin tehneeni velvollisuuteni.

Kevät saapui. Narkissos kävi edeltäpäin ilmoittamatta minua tapaamassa minun ollessani aivan yksin kotona. Nyt hän tuli rakastajana ja kysyi minulta, tahdoinko antaa hänelle sydämeni ja, jos hän saisi kunniakkaan ja hyvin palkatun toimen, kerran myöskin käteni.

Hänet oli kyllä otettu palvelukseen hoviimme. Mutta koska pelättiin hänen kunnianhimoaan, pidettiin häntä pikemmin syrjässä kuin vedettiin esiin ja hänen palkkansa jätettiin koroittamatta, kun hänellä oli omaa varallisuutta.

Huolimatta hellistä tunteistani häntä kohtaan tiesin, ettei hän ollut se mies, jonka kanssa voi selvittää suhteensa kahden kesken. Minä siis maltoin mieleni ja pyysin häntä kääntymään isäni puoleen, jonka suostumuksesta hänellä ei näyttänyt olevan epäilyksiä, ja hän tahtoi ensin heti paikalla sopia asian minun kanssani. Vihdoin annoin myöntävän vastaukseni samalla kuin asetin vanhempana tahdon välttämättömäksi edellytykseksi. Hän puhui pian sen jälkeen molempien kera. He osoittivat olevansa tyytyväisiä. Sovittiin, että pian odotettavissa olevassa tilaisuudessa hän saisi ylennystä. Sisaruksille ja tädeille annettiin tieto asiasta ja käskettiin heitä pitämään asia mitä ankarimmin salassa.

Lemmitystä oli nyt tullut sulhanen. Ero näiden molempien välillä osoittautui erittäin suureksi. Jos joku voisi muuttaa kaikki järkevien tyttöjen rakastajat sulhasiksi, olisi tämä suuri hyväteko sukupuoltamme kohtaan, siinäkin tapauksessa, ettei tätä suhdetta seuraisi avioliitto. Kahden ihmisen välinen rakkaus ei siitä vähene, mutta se muuttuu järkevämmäksi. Lukemattomat pienet hullutukset, kaikki kiemailu ja oikuttelu on samalla tipotiessään. Jos sulhanen sanoo, että me miellytämme häntä enemmän aamumyssyssä kuin kauneimmassakaan tukkalaitteessa, silloin kampaus järkevästi ajattelevalle tytölle käy yhdentekeväksi, eikä mikään ole sen luonnollisempaa kuin että sulhanenkin ajattelee asioita ymmärtävästi ja mieluummin tahtoo kasvattaa itselleen perheenemännän kuin muotinuken maailmaa varten. Ja samaten käy kaikissa kysymyksissä.

Jos tällaisella tytöllä lisäksi on se onni, että hänen sulhasellaan on ymmärrystä ja tietoja, oppii hän enemmän kuin mitä korkeakoulut ja vieraat maat voivat antaa. Hän ei ainoastaan kernaasti omaksu kaikkea sitä sivistystä, minkä hän sulhaseltaan saa, vaan hän koettaa myös tätä tietä päästä pitemmälle. Rakkaus tekee paljon sellaista, mikä on mahdotonta, mahdolliseksi, ja vihdoin alkaa naissukupuolelle niin välttämätön ja sopiva alistuminen ilman muuta. Sulhanen ei vallitse niinkuin aviomies. Hän pyytää vain, ja hänen armaansa koettaa ottaa vaarin siitä, mitä hän haluaa, täyttääkseen sen, ennenkuin hän pyytää.

Näin on kokemus minua opettanut, enkä tahtoisi hinnasta mistään olla sitä opetusta vailla. Olin onnellinen, todella onnellinen, niin onnellinen kuin tässä maailmassa on mahdollista, nimittäin lyhyen aikaa.

Kesä kului tässä hiljaisessa ilossa. Narkissos ei antanut minulle vähintäkään valittamisen aihetta. Hänen rakkautensa yhä kasvoi, minun koko sieluni riippui hänessä, sen hän hyvin tiesi ja osasi pitää sitä arvossa. Ajan oloon punoutui näennäisistä pikkuseikoista jotakin, mikä vähitellen kävi suhteellemme vaaralliseksi.

Narkissos seurusteli kanssani sulhasena eikä hän koskaan rohjennut pyytää minulta sitä, mikä meiltä vielä oli kielletty. Mutta hyveen ja häveliäisyyden rajoista meidän käsityksemme olivat varsin erilaiset. Tahdoin säilyttää turvallisuuteni enkä sallinut mitään vapauksia, joita ei koko maailma olisi voinut saada tietää. Hänestä, joka oli tottunut herkutteluun, tämä elämänjärjestys oli liian ankara. Tästä sai alkunsa alituinen ristiriita. Hän kiitti minun käyttäytymistäni ja koetti järkyttää päätöstäni.

Mieleeni johtui jälleen vanhan kielenopettajani vakava puhe ja samalla se apuneuvo, jonka silloin olin maininnut.

Jumalan kanssa olin jälleen tullut jonkin verran tuttavammaksi. Olihan hän antanut minulle rakkaan sulhasen ja siitä olin hänelle kiitollinen. Maallinen rakkaus keskitti ajatukseni ja herätti sielunelämäni, eikä seurusteluni Jumalan kera ollut sen kanssa ristiriidassa. Aivan luonnollisesti valitin hänelle sitä, mikä teki minut levottomaksi, enkä huomannut, että itse kaipasin ja halusin sitä, mikä teki minut levottomaksi. Olin mielestäni erittäin luja eikä rukoukseni kuulunut: älä johdata minua kiusaukseen! Kiusauksen mahdollisuuden olin omasta mielestäni jättänyt kauas taakseni. Näissä oman hyveen irrallisissa kiiltokoruissa minä astuin rohkeana Jumalan eteen. Hän ei minua työntänyt luotaan. Vähäisinkin liike häntä kohti antoi minulle sen tunnon, että hän oli hiljaa kajonnut sieluuni, ja tämä tunto sai minut yhä uudelleen hänen tykönsä palaamaan.

Narkissosta lukuunottamatta oli koko maailma minulle kuollut, ei mikään muu viehättänyt minua kuin hän yksinään. Vieläpä koreilunhaluni tarkoitti vain armaani miellyttämistä; kun tiesin, ettei hän minua nähnyt, en voinut omistaa puvulleni mitään huomiota. Tanssin mielelläni. Milloin hän ei ollut läsnä, tuntui minusta siltä, kuin en voisi sietää liikuntoa. Loistavaa juhlaa varten, jossa hän ei ollut läsnä, en voinut hankkia itselleni mitään uutta enkä entistä pukuani muodinmukaiseksi sievistää. Toinen oli minulle yhtä mieluinen kuin toinenkin, tahtoisin kuitenkin mieluummin sanoa: toinen yhtä vastenmielinen kuin toinenkin. Luulin viettäneeni iltani varsin hyvin, kun vanhempien ihmisten kanssa jaksoin pelata loppuun pelin, johon minulla muutoin ei ollut vähintäkään halua. Ja kun eräs vanha hyvä ystävä minua siitä piloillaan härnäsi, nauroin luultavasti ensi kerran koko iltana. Näin oli laita kävelyiden ja kaikkien mahdollisten seurahuvien.

Näin olin siis seurassa usein yksin ja täydellinen yksinäisyys oli minulle enimmäkseen mieluisin. Mutta väsymätön henkeni ei voinut nukkua eikä unelmoida. Tunteeni ja ajatukseni olivat toiminnassa, ja minä saavutin vähitellen taidon puhua tunteistani ja ajatuksistani Jumalan kanssa. Silloin kehkesi sielussani toista laatua olevia tunteita, jotka eivät olleet ristiriidassa edellisten kanssa. Sillä rakkauteni Narkissokseen oli koko luomissuunnitelman mukainen eikä missään kohden joutunut velvollisuuksiani vastaan. Ne eivät olleet ristiriidassa ja olivat kuitenkin äärettömän erilaiset. Narkissos oli ainoa kuva, joka väikkyi edessäni ja johon koko rakkauteni kohdistui. Mutta tuo toinen tunne ei kohdistunut mihinkään kuvaan ja oli sanomattoman suloinen. Sitä ei minulla enää ole enkä voi sitä enää itselleni antaa.

Rakkaani, joka muutoin tiesi kaikki salaisuuteni, ei tästä saanut mitään kuulla. Huomasin pian, että hänen ajatuskantansa oli toisenlainen. Hän antoi minulle useinkin kirjoja, jotka sekä kevein että raskain asein vastustivat kaikkea, mitä voi sanoa suhtautumiseksi näkymättömään maailmaan. Luin nuo kirjat siksi, että ne olivat hänen antamiaan, enkä lopuksi tietänyt sanaakaan kaikesta siitä, mitä niissä oli sanottu.

Tieteellisissä ja oppia koskevissa asioissa ei ristiriita myöskään ollut vältettävissä. Hän teki pilaa oppineista naisista ja lakkaamatta valisti minua; kaikista asioista, lainoppia lukuunottamatta, hänellä oli tapana puhua kanssani. Ja tuodessaan alinomaa minulle kaikenlaisia kirjoja hän usein teroitti tuota arveluttavaa oppia, että naisen tulisi pitää tietonsa visummin salassa kuin kalvinilaisen uskoansa katolisessa maassa. Ja kun minä tietenkään en maailman edessä yleensä esiintynyt viisaampana enkä oppineempana kuin muutoin, ei hän tilaisuuden tullen koskaan voinut vastustaa turhamaisuuttaan, vaan puhui minun ansioistani.

Eräs kuuluisa ja vaikutusvaltansa, lahjojensa ja henkevyytensä vuoksi erittäin suuressa arvossa pidetty maailmanmies saavutti hovissamme suurta suosiota. Hän kiinnitti erikoisesti huomionsa Narkissokseen ja piti häntä aina seurassaan. He väittelivät myös naisten hyveestä. Narkissos kertoi minulle seikkaperäisesti heidän keskustelunsa. En salannut huomautuksiani, ja ystäväni pyysi minulta kirjallista esitystä käsityksistäni. Kirjoitin jokseenkin sujuvasti ranskaa. Vanha opettajani oli antanut minulle hyvän perustuksen. Kirjeenvaihto ystäväni kanssa oli tapahtunut tällä kielellä, ja hieno sivistys oli yleensä niihin aikoihin saatavissa vain ranskalaisista kirjoista. Kirjoitukseni oli miellyttänyt kreiviä. Minun täytyi luovuttaa eräitä pieniä lauluja, jotka äsken olin sepittänyt. No niin, Narkissos näytti häikäilemättä herkuttelevan lemmittynsä kustannuksella, ja asia päättyi hänen suureksi tyytyväisyydekseen henkevään runomuotoiseen kirjeeseen, jonka kreivi lähetti hänelle poismatkustaessaan. Siinä palautettiin mieleen heidän ystävällinen kiistansa ja ystävääni lopuksi ylistettiin onnelliseksi, hän kun monien epäilysten ja erehdysten jälkeen saisi viehättävän ja siveän puolison sylissä varmimman kokemuksen siitä, mitä hyve on.

Tämä runo näytettiin ensi sijassa minulle ja sitten myöskin melkein kelle tahansa, ja jokainen ajatteli siitä mitä halusi. Näin kävi useimmissa tapauksissa, ja niin täytyi kaikkien vieraiden, joita sulhaseni piti arvossa, tutustua perheeseemme.

Eräs kreivillinen perhe oleskeli jonkun aikaa paikkakunnalla taitavan lääkärimme vuoksi. Siinäkin talossa Narkissos liikkui kuin oma poika. Hän vei minut sinne. Näiden arvoisien ihmisten parissa sielu ja sydän viihtyivät hyvin, ja seuraelämän tavalliset ajanvietotkaan eivät tässä talossa tuntuneet niin tyhjiltä kuin muualla. Kaikki tiesivät meidän keskinäisen suhteemme. Meitä kohdeltiin tässä kohden niin kuin olosuhteet kulloinkin vaativat kajoamatta kihlaukseemme. Mainitsen tämän tuttavuuden, koska sillä elämäni varrella tuli olemaan monellakin tavoin vaikutusta minuun.

Oli kulunut melkein vuosi kihlauksestamme ja sen mukana myös keväämme mennyt menojaan. Kesä tuli ja kaikki muuttui vakavammaksi ja kuumemmaksi.

Muutamien odottamattomien kuolemantapauksien vuoksi oli joutunut vapaiksi virkoja, joita Narkissos voi tavoitella. Se hetki oli lähellä, jolloin koko kohtaloni ratkaistaisiin. Narkissos ja kaikki ystävät koettivat parhaansa mukaan raivata tieltä eräät hänelle hovissa epäedulliset käsitykset ja hankkia hänelle toivotun paikan. Minä taas käännyin näkymättömän ystävän puoleen. Minut otettiin niin ystävällisesti vastaan, että mielelläni uudistin käyntini. Aivan avomielisesti tunnustin toivovani, että Narkissos saisi paikan. Mutta minun pyyntöni ei ollut kiihkeä enkä minä vaatinut, että se täytettäisiin minun rukoukseni vuoksi.

Paikan sai paljoa vähäpätöisempi kilpailija. Kauhistuin kovasti tiedon saatuani ja riensin huoneeseeni sulkien sen visusti. Ensimmäinen tuska suli kyyneliin. Seuraava ajatukseni oli, ettei mitään ollut tapahtunut sattumalta, ja sitä seurasi heti päätös alistua kohtalooni napisematta, koskapa tämäkin näennäinen onnettomuus koituisi minulle todelliseksi hyväksi. Nyt tulivat esille vienoimmat tunteet, jotka hajoittavat kaikki murheen pilvet. Tunsin, että tässä oli tarjona apu, jonka turvin kaikki oli kestettävissä. Tulin iloisena ruokapöytääni kotiväkeni suureksi hämmästykseksi.

Narkissoksella ei ollut niin paljon voimia kuin minulla. Hänellä oli myöskin omassa perheessään ikävyyksiä, jotka häntä kovasti painoivat, ja välillämme vallitsevaan luottamukseen turvaten hän kertoi minulle kaikki. Hänen ponnistuksensa päästä vieraaseen palvelukseen eivät onnistuneet sen paremmin. Hänen ja itseni tähden tämä kaikki koski minuun syvästi. Kaiken edeskannoin lopuksi siihen paikkaan, missä minun myötä- ja vastoinkäymiseni saivat suopean vastaanoton.

Kuta suloisempia nämä kokemukset olivat, sitä useammin koetin niitä uudistaa etsien aina lohdutusta sieltä, mistä sitä niin usein olin saanut. Mutta en sitä aina löytänyt. Minun kävi kuin sen, joka tahtoo lämmitellä päivänpaisteessa, ja auringon edessä onkin jotakin, mikä luo varjon. Tutkin asiaa innolla ja huomasin selvästi, että kaikki riippui sieluni tilasta. Jollei se aivan suorinta tietä ollut suunnattuna Jumalaan, pysyin kylmänä. En tuntenut Jumalan vaikutusta enkä voinut kuulla hänen ääntänsä. Seuraava kysymys oli: Mikä on tämän välittömän teon tiellä? Olin tässä väljillä vesillä ja syvennyin kysymyksen selvittelyyn, jota kesti lähes koko toinen lemmentarinani vuosi. Olisin sen voinut lopettaa jo aikaisemmin, sillä pääsin pian jäljille, mutta en tahtonut sitä myöntää ja yritin tuhansia kiertoteitä päästä asiasta.

Huomasin varsin pian, että sieluni välitöntä ja suoraa suuntautumista häiritsivät typerät huvitukset ja tyhjänpäiväisiin asioihin kiintyminen. Olin pian selvillä kysymyksistä: miten? ja missä? Mutta kuinka on selviydyttävä maailmassa, missä kaikki on yhdentekevää tai hullusti? Mielelläni olisin jättänyt asian sillensä ja elänyt onnen kaupalla päivästä toiseen kuten muutkin ihmiset, Mutta minä en saanut niin tehdä; liian usein sydämeni asettui minua vastaan. Jos tahdoin vetäytyä pois seuraelämästä ja muuttaa elintapojani, en voinut sitä tehdä. Olin kerta kaikkiaan suljettu ympyrän sisään. Eräistä suhteista en voinut päästä irti, ja mitä tuohon minulle tärkeään asiaan tulee, kävi asemani yhä onnettomammaksi. Nyyhkyttäen menin usein levolle ja nousin unettoman yön jälkeen silmät kyynelissä. Olin vailla voimakasta tukea, ja sitä Jumala ei minulle antanut, niin kauan kuin juoksentelin ympäri narrinkaapu hartioillani.

Nyt alkoi tekojen punnitseminen ja arvioiminen. Vakavimmin otettiin tutkittaviksi tanssi ja leikit. Ei ole näiden asioiden puolesta eikä niitä vastaan koskaan puhuttu, ajateltu tai kirjoitettu mitään, jota minä en hakenut esille, pohtinut, lukenut, punninnut, kartuttanut ja hylännyt, samalla itseäni alinomaa kiusaten. Jos laiminlöin nämä asiat, niin olin varma siitä, että loukkasin Narkissosta, sillä hän pelkäsi kovasti joutuvamme maailman silmissä naurunalaisiksi muka liiallisesta tunnontarkkuudesta. Kaikki kävi minulle hirvittävän vaikeaksi, kun en edes mielihalusta vaan ainoastaan hänen vuokseen tein sitä, mitä pidin hulluutena, vieläpä vahingollisena hulluutena.

En voisi ikävystyttäviin selontekoihin ja toistamisiin eksymättä tässä käydä esittämään, kuinka suurta vaivaa näin suorittaakseni nuo toimitukset, jotka samalla minua viihdyttivät ja häiritsivät sisäistä mielenrauhaani, siten että sydämeni pysyisi avoinna näkymättömän olennon kosketuksille, ja kuinka tuskalliselta minusta tuntui, ettei ristiriitaa tällä tavoin voitaisi sovittaa. Sillä niin pian kuin pukeuduin turhuuden pukuun, ei ollut enää kysymys pelkästä naamioituksesta, vaan narrimaisuus valtasi minut kokonaan.

Minun sallittaneen tässä mennä yli pelkän historiallisen esityksen rajojen ja lausua eräitä mietelmiä siitä, mitä minussa tapahtui: Mikähän mahtoi olla syynä siihen, että mielihaluni ja mielenlaatuni muuttuivat siinä määrin, etten kahdenteenkolmatta ikävuoteeni saavuttuani, enpä edes aiemminkaan tuntenut mitään iloa asioista, jotka senikäisille ihmisille voivat tuottaa viatonta iloa? Voinen kai vastata: Siksi juuri, etteivät ne minulle olleet viattomia, siksi etten, kuten muut vertaiseni, ollut vieras omalle sielulleni. Ei, tiesin kokemuksista, jotka etsimättä olin saavuttanut, että on olemassa korkeampia tunteita, jotka tuottavat meille sitä todellista iloa, jota turhaan etsii huvituksista, ja että näissä korkeammissa iloissa on tarjona aarre, joka antaa voimaa onnettomuuksien varalle.

Mutta nuorison seurusteluun kuuluvat ilot ja huvitukset eivät voineet kuitenkaan olla minua suuresti viehättämättä, koska en voinut olla niissä mukana ikäänkuin en olisikaan mukana. Kuinka paljon onkaan sellaista, johon nyt voisin suhtautua aivan kylmästi, jos vain tahtoisin, ja joka minut silloin saattoi hurmioon, vieläpä uhkasi saada minut valtoihinsa. Tässä ei ollut mikään keskitie mahdollinen: joko minun oli luovuttava hurmaavista huvituksista tai mieltäylentävistä sisäisistä elämänkokemuksista.

Mutta taistelu oli jo sielussani, minun itseni sitä oikeastaan tietämättä, ratkaistu. Joskin minussa oli jotakin,? mikä ikävöitsi aistillisia iloja, en niistä enää kuitenkaan voinut nauttia. Pitäköönpä ihminen viinistä kuinka paljon tahansa, häneltä häviää tyystin juomisen halu, jos hän täysien tynnyrien ääressä on kellarissa, jossa pilaantunut ilma uhkaa hänet tukahduttaa. Raitis ilma on arvokkaampi kuin viini, sen tunsin liiankin elävästi, ja heti alussa minulta olisi kysytty varsin vähän harkintaa Voidakseni asettaa hyvän viehättävän edelle, jollei pelko, että menettäisin Narkissoksen suosion, olisi minua siitä estänyt. Mutta kun vihdoin monien taisteluiden jälkeen, yhä uudelleen asiaa pohdittuani, otin perusteellisesti tarkastaakseni sitä sidettä, joka minut yhdisti häneen, huomasinkin, että se oli varsin hauras, että se olisi katkaistavissa. Yht'äkkiä oivalsin, että vain lasikupu minut sulki ilmattomaan tilaan. Vain rahtunen ponnistusta ja olen pelastettu.

Ajatuksesta tekoon. Riistin naamion kasvoiltani ja menettelin joka kerta sydämeni vaatimuksen mukaan. Narkissosta minä yhä hellästi rakastin. Mutta lämpömittari, joka tätä ennen oli ollut kuumassa vedessä, riippui nyt luonnollisessa ilmassa. Se ei voinut kohota korkeammalle ilman lämpötilaa.

Pahaksi onneksi ilma kovasti jäähtyi. Narkissos alkoi karttaa ja vieroa. Tähän hänellä oli täysi vapaus. Mutta lämpömittarini laski sitä mukaa kuin hän vetäytyi takaisin. Omaiseni sen huomasivat. Minua ahdistettiin kysymyksillä ja oltiin ihmeissään. Selitin miehekkäästi, että olin tähän saakka kyllin uhrautunut, että olin valmis vielä edelleen ja elämäni loppuun saakka jakamaan hänen kanssaan kaikki vastoinkäymiset, mutta että vaadin täyttä toiminnan vapautta, että tekojeni täytyisi olla omantuntoni määräysten alaisia, etten kyllä koskaan itsepintaisesti pitäisi kiinni omasta käsityksestäni, vaan päinvastoin mielelläni kuuntelisin vastasyitä, mutta kun oli kysymys minun onnestani, täytyisi ratkaisun riippua minusta enkä sietäisi minkäänlaista pakkoa. Yhtä vähän kuin kuuluisimmankaan lääkärin puhe saisi minut nauttimaan muutoin ehkä aivankin terveellistä ja useiden rakastamaa ruokaa, niin pian kuin oma kokemukseni osoittaisi sen minulle joka tapauksessa olevan vahingoksi, mainitakseni esimerkkinä kahvin käytön, yhtä vähän ja vielä vähemmän sallisin uskotella mitään sellaista tekoa, joka minut saattaisi harhaan, siveellisesti edulliseksi.

Kauan valmistauduttuani hiljaisuudessa tunsin näiden väittelyiden tuottavan minulle pikemmin mielihyvää kuin -pahaa. Annoin sydämeni purkautua ja minulla oli täysin selvä tunto siitä, mikä arvo päätökselläni oli. En väistynyt hivenenkään vertaa, ja ne, joille en ollut velvollinen osoittamaan lapsen kunnioitusta, saivat jyrkän vastauksen. Oman perheen keskuudessa voitto oli pian saavutettu. Äitini oli nuoruudestaan saakka ajatellut samalla tavoin, hänen ajatuksensa eivät vain olleet päässeet kypsymään. Häntä ei mikään pakko ollut ahdistanut eikä lujittanut rohkeutta oman vakaumuksen läpiajamiseen. Hän oli iloinnut nähdessään hiljaisten toiveidensa toteutuvan minussa. Nuorempi sisareni tuntui liittyvän minuun. Kolmas sisko kulki miettien ja oli vaiti. Tädillä oli enimmän huomauttamista. Hänen vastasyynsä olivat hänen mielestään kumoamattomat ja olivatkin, ne kun olivat aivan jokapäiväisiä. Minun oli vihdoin pakko osoittaa hänelle, ettei hänellä missään suhteessa ollut sananvaltaa tässä asiassa, ja hän olikin ainoa, joka läheltä tapahtumain kulkua seuraten pysyi aivan kylmänä. En sano liikaa, kun väitän, ettei hänellä ollut sydäntä ja että hänen käsityksensä oli erittäin ahdas.

Isä menetteli aivan ajatustapansa mukaisesti. Hän puhui vähän, mutta useasti kanssani tästä asiasta, ja hänen perusteensa olivat älykkäät ja hänen perusteinansa kumoamattomat. Vain syvä tunto siitä, että oikeus oli puolellani, antoi minulle voimaa väitellä häntä vastaan. Mutta pian nämä kohtaukset muuttuivat. Minun täytyi vedota hänen sydämeensä. Hänen älynsä ahdistamana aloin puhua syvimmän mielenliikutuksen kieltä. Päästin kieleni ja kyyneleeni täysin valloilleen. Osoitin hänelle, kuinka suuresti rakastin Narkissosta ja minkälaista pakkoa olin kahden vuoden ajan harjoittanut itseäni kohtaan, kuinka varma olin siitä, että menettelin oikein, että olin valmis todistamaan tämän varmuuteni luopumalla rakkaasta sulhasestani ja onnestani, vieläpä, jos niin vaadittaisiin, rahasta ja omaisuudesta. Vakuutin mieluummin luopuvani isänmaasta, vanhemmista ja ystävistä ja ansaitsevani leipäni vieraissa oloissa kuin toimivani parempaa tietoani vastaan. Isä salasi liikutuksensa, oli hetkisen vaiti ja ilmoitti vihdoin julkisesti olevansa puolellani.

Narkissos vältteli siitä lähtien taloamme, ja isäni lakkasi silloin käymästä siinä seurassa, missä sulhaseni oli tavattavana. Asia herätti huomiota hovissa ja kaupungissa. Siitä puhuttiin kuten tavallisesti sellaisissa tapauksissa, joihin yleisö on tottunut ottamaan innolla osaa vaikuttaakseen osaltaan heikkojen sielujen päätöksiin. Tunsin riittävästi ihmiset ja tiesin, että juuri samat ihmiset ovat valmiit moittimaan siitä, mihin heidän on antanut houkutella itsensä. Mutta sitäpaitsi oli sisäinen mielentilani sellainen, että kaikki tuollaiset tilapäiset mielipiteet eivät minulle yhtään mitään merkinneet.

Sitävastoin en voinut kieltäytyä riippumasta kiinni rakkaudessani. Armaani oli kadonnut näkyvistäni, eikä sydämeni ollut häntä kohtaan muuttunut. Rakastin häntä hellästi, ikäänkuin uudestaan ja paljoa vakavammin kuin ennen. Jollei hän tahtonut häiritä minun vakaumustani, olin hänen omansa. Ilman tätä ehtoa olisin hänen kerallaan heittänyt luotani vaikka kuningaskunnan. Useita kuukausia haudoin näitä tunteita ja ajatuksia ja tuntiessani vihdoin itseni kyllin tyyneksi ja voimakkaaksi käydäkseni rauhallisena ja vakavasti asiaan kirjoitin hänelle kohteliaan, kaikkea hellyyttä välttelevän kirjeen kysyen, miksi hän ei enää käynyt luonani.

Kun tunsin hänen luonteensa sellaiseksi, ettei hän pikkuseikoissa itse kernaasti antautunut selityksiin, vaan vaieten menetteli niin kuin hänestä parhaalta näytti, käännyin tahallani hänen puoleensa vastausta vaatien. Sain pitkän, ja kuten minusta tuntui, tyhjänpäiväisen, paljon sanoja ja merkityksettömiä lauseparsia sisältävän vastauksen. Hän ei muka parempaa paikkaa vailla voinut elämäänsä järjestää ja tarjota minulle kättään, että minä parhaiten tiesin, kuinka vastahankaista hänen elämänsä tähän saakka oli ollut, että hän arveli niin pitkän, mihinkään tulokseen johtamattoman tuttavuuden voivan vahingoittaa mainettani ja että minun tulisi sallia hänen pysytellä loitolla kuten tähän asti. Niin pian kuin hän olisi päässyt sellaiseen asemaan, että voisi tehdä minut onnelliseksi, olisi hänen minulle antamansa sana oleva hänelle pyhä.

Vastasin hänelle heti. Kun kerran asia oli koko maailman tiedossa, lienee liian myöhäistä pitää huolta minun maineestani, ja siitä olivat kai omatuntoni ja viattomuuteni varmimpana takeena. Puolestani annoin hänelle hänen sanansa arvelutta takaisin ja toivoin, että hän näin löytäisi onnensa. Tuota pikaa sain lyhyen vastauksen, joka pääasiassa sisälsi samaa kuin ensimmäinen. Hän pyysi siinä, että hän paikan saatuansa kysyisi minulta, tahdoinko hänen kanssaan jakaa onnen ja kohtalon.

Minulle nämä sanat olivat tyhjääkin tyhjemmät. Selitin omaisilleni ja tuttavilleni, että suhteemme oli lopussa, ja niin olikin todella. Sillä kun hän yhdeksän kuukauden kuluttua sai mahdollisimman edullisen paikan, tarjosi hän vielä kerran minulle kättänsä, tosin sillä ehdolla, että minun sellaisen miehen puolisona, jonka tuli elää säätynsä mukaan, oli muutettava mielipiteeni. Kiitin kohteliaasti ja koetin mitä kiiruimmin saada sydämeni ja mieleni irti tästä asiasta, aivan niin kuin riennetään pääsemään teatterista, niin pian kuin väliverho on laskenut. Ja kun hän pian sen jälkeen oli löytänyt rikkaan ja arvolleen sopivan aviosiipan, mikä hänelle nyt olikin erittäin helppoa, ja minä tiesin hänet omalla tavallaan onnelliseksi, olin aivan täydellisesti rauhoittunut.

En saa vaieten sivuuttaa, että minulle jo ennenkuin hän oli saanut paikan, ja senkin jälkeen, tehtiin arvokkaita naimatarjouksia, jotka kuitenkin aivan empimättä hylkäsin, niin suurta myötämielisyyttä kuin isä ja äiti olisivatkin puoleltani toivoneet.

Myrskyisen maalis- ja huhtikuun jälkeen näytti minulle suodun mitä ihanin toukokuu. Terveyteni oli hyvä ja mielenrauhani sanoin kuvaamaton. Katsoinpa asioita mitenkä tahansa, niin sulhaseni menettäessäni olin yhä vain voittanut. Olin nuori ja aistimukseni olivat raikkaat. Luomakunta näytti minusta tuhat kertaa kauniimmalta kuin ennen hakiessani itselleni nyt seuraa ja huvitusta, jottei aika kauniissa puutarhassamme olisi käynyt liian pitkäksi. Kun en hävennyt hurskauttani, en voinut salata rakkauttani taiteisiin ja tieteisiin. Piirustin, maalasin, luin ja löysin yllin kyllin ihmisiä, jotka minua tukivat. Suuren maailman sijalle, jonka olin hylännyt tai pikemmin joka minut oli hylännyt, muodostui ympärilleni toinen pienempi, joka oli paljoa rikkaampi ja huvittavampi. Minä kaipasin seuraelämää enkä voi kieltää, että luopuessani entisistä tuttavistani yksinäisyys minua kauhistutti. Nyt huomasin saaneeni riittävän, ehkäpä liian suuren korvauksen. Nyt vasta sain laajan tuttavapiirin, ei ainoastaan omia kansalaisia, joiden mielipiteet kulkivat samaan suuntaan kuin omani, vaan myös muukalaisia. Elämäntarinani oli tullut kuuluisaksi, ja useat olivat uteliaita näkemään sitä tyttöä, joka antoi suuremman arvon Jumalalle kuin sulhaselleen. Niihin aikoihin oli Saksassa yleensä huomattavissa uskonnollisuutta. Useissa ruhtinaallisissa ja kreivillisissä perheissä oli murhe sielun autuudesta elävä. Ei puuttunut aatelisia, joiden mieli oli suunnattuna samaan asiaan, ja pienissä kaupungeissa tämä uskonnollisuus oli erittäin yleinen.

Eräs ylempänä mainituista kreivillisistä perheistä veti minua lähemmin puoleensa. Se oli tullut monilukuisemmaksi sen jälkeen kuin eräitä sukulaisia oli palannut kaupunkiin. Nämä arvossapidetyt henkilöt etsivät minun seuraani samaten kuin minä heidän seuraansa. Heidän sukulaispiirinsä oli laaja, ja minä tulin tässä talossa tuntemaan suuren osan valtakunnan ruhtinaita, kreivejä ja herroja. Mielipiteeni eivät olleet kenellekään salaisuus, ja olkoonpa että niitä kunnioitettiin tai ainoastaan säälien kohdeltiin, minä saavutin kuitenkin päämääräni ja sain olla rauhassa!

Mutta olinpa vielä toisella tavoin joutuva maailmaan. Juuri niihin aikoihin oleskeli kauan aikaa luonamme eräs isäni velipuoli, joka muutoin aiemmin vain oli käväissyt meillä. Hän oli luopunut hovinsa palveluksesta, missä hän oli ollut arvossapidetty ja vaikutusvaltainen henkilö, ainoastaan siitä syystä, etteivät asiat siellä käyneet hänen mielensä mukaisesti. Hän oli järkevä ja luonteeltaan ankara, ollen siinä suuresti isäni kaltainen. Isäni oli kuitenkin jonkin verran leppoisampi, mikä teki hänelle helpommaksi mukautua ja, joskaan hän ei silti menetellyt vakaumustaan vastaan, antaa tapahtua sellaista, mikä ei sen vaatimuksia täyttänyt. Pahan mielensä hän sitten haihdutti joko hiljaa itsekseen tai perheen suljetussa piirissä. Setäni oli paljoa nuorempi, ja ulkonaiset olot olivat antaneet hänelle koko vankan itsenäisen aseman. Hänen äiti-vainajansa oli ollut erittäin rikas, ja hänellä oli lisäksi vielä odotettavana suuri omaisuus läheisiltä ja kaukaisilta sukulaisilta. Hän ei ollut minkään vieraan avun tarpeessa, kun sen sijaan isäni, jolla ei ollut suurta varallisuutta, oli palkkatulojensa vuoksi sidottu virkaansa.

Setäni oli kotoisten vastoinkäymisten jälkeen muuttunut vieläkin jyrkemmäksi. Hän oli varhain kadottanut herttaisen puolisonsa ja toivorikkaan poikansa ja siitä pitäen hän tuntui tahtovan pitää loitolla itsestään kaiken, mikä ei mukautunut hänen tahtoonsa.

Perheen kesken kuiskailtiin tuolloin tällöin jonkinlaisella itsetyytyväisyydellä, että hän luultavasti ei enää menisi naimisiin ja että me lapset voimme jo katsoa olevamme hänen suuren omaisuutensa perillisiä. En siihen kiinnittänyt sen enempää huomiota, mutta toisten suhtautuminen näihin toiveisiin oli sitä selvempi. Sedällämme oli lujaluonteisena miehenä tapana keskustelussa välttää vastaanväittelyä, päinvastoin hän kuunteli ystävällisesti jokaisen mielipidettä ja itse puolestaan vielä asianhaaroilla ja esimerkeillä koetti saada paremmin esille sen, mitä toinen ajatteli ja tarkoitti. Ken häntä ei tuntenut, luuli aina olevansa hänen kanssaan yhtä mieltä, sillä hänessä oli älyllinen puoli voitolla ja hän osasi asettautua kunkin käsitystavan kannalle. Minuun nähden hän ei yhtä hyvin onnistunut, sillä olihan kysymys tunteista, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Niin hellävaroen, osaaottavasti ja järkevästi kuin hän mielipiteistäni kanssani keskustenkin, oli minulle kuitenkin selvää, ettei hänellä ilmeisesti ollut mitään käsitystä siitä, mihin kaikki menettelyni ja tekoni perustuivat.

Niin salaperäinen kuin hän olikin, kävi hänen harvinaisen vierailunsa lopputarkoitus jonkun ajan kuluttua kuitenkin ilmi. Hän oli, kuten vihdoin saatiin huomata, meistä katsonut nuorimman sisaren naittaakseen ja tehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja itse asiassa sisaremme voikin sekä ruumiillisten että henkisten lahjojensa puolesta, varsinkin kun hänellä oli vielä lisäksi vaakalaudalle pantavana huomattava omaisuus, odottaa mitä parhaimpia naimatarjouksia. Minuun nähden setä toi ajatuksensa ilmi hankkimalla minulle säätiöneidin paikan, josta minä varsin pian aloin saada tuloja.

Sisareni ei ollut hänen huolenpitonsa johdosta yhtä tyytyväinen ja kiitollinen kuin minä. Hän ilmaisi minulle sydämensä tilan, jota hän tähän saakka oli visusti salannut, sillä hän pelkäsi kai, niinkuin olikin syytä, että kaikin mahdollisin tavoin varoittaisin häntä aviosta, joka ei olisi hänen mielensä mukainen. Tein mitä vain voin ja onnistuin. Sedän aikeet olivat liian vakavat ja selvät, ja sisareni maalliselle mielelle olivat toiveet liian houkuttelevat, jotta hänellä olisi voinut olla voimaa luopua halusta, jota hänen oma järkensä ei hyväksynyt.

Kun sisareni ei enää, kuten tähän saakka, vältellyt sedän hiljaisia viittauksia, oli hänen elämänsä suunnan perustus pian laskettu. Hän tuli hovinaiseksi erääseen naapurihoviin, missä setä voi antaa hänet eräälle ystävättärelle, joka ylihovinaisena oli suuressa arvossa, holhottavaksi ja kasvatettavaksi. Seurasin sisartani hänen uuteen olinpaikkaansa. Olimme molemmat saamaamme vastaanottoon erittäin tyytyväiset, ja useastikin täytyi minun salaa hymyillä omalle itselleni, joka nyt esiinnyin hovineitinä, nuorena ja hurskaana hovineitinä suuressa maailmassa.

Entisinä aikoina tällainen asema olisi minua suuresti järkyttänyt, ehkäpä saattanut pääni pyörälle, mutta nyt olin kaikkeen nähden erittäin tyyni. Annoin yksinäisessä hiljaisuudessa kammata itseäni parisen tuntia, pukeuduin enkä ajatellut tällöin muuta kuin että asemani vuoksi olin velvollinen pukemaan päälleni juhlallisen hovipuvun. Täpötäysissä saleissa juttelin kaikkien kanssa, eikä ainoakaan olento tehnyt minuun sen syvempää vaikutusta. Palattuani kotia oli väsymys jaloissa ainoa tunne, jonka toin muassani. Älyllisiä lahjojani edistivät monet ihmiset, joita hovissa tapasin, ja kaikkien inhimillisten hyveiden, hyvän ja jalon vaelluksen esikuvina opin kunnioittamaan eräitä naisia, varsinkin ylihovinaista, jonka kasvattina sisarellani oli onni olla. Kotiuduttuani eivät tämän matkan seuraukset ruumiilliselle hyvinvoinnilleni olleet niinkään suotuisat. Niin pidättyväinen kuin olinkin sekä seuraelämässä että ruokaan nähden, en kuitenkaan saanut samassa määrin kuin ennen vallita aikaani ja ottaa huomioon voimiani. Ravinto, liikunto, makuulta-nousu ja levollemeno, pukeutuminen ja ajeluille lähtö eivät, kuten kotona, riippuneet minun tahdostani ja halustani. Seuraelämän vilinässä ei saa lakkoa tehdä, jottei olisi epäkohtelias, ja olin kernaasti valmis kaikkeen, mikä oli välttämätöntä, koska pidin sitä velvollisuutenani, koska tiesin sen pian olevan ohi ja koska tunsin olevani terveempi kuin koskaan. Siitä huolimatta oli tämä outo levoton elämä varmaankin vaikuttanut minuun voimakkaammin kuin miltä minusta tuntui. Sillä tuskin olin saapunut kotia ja ilahduttanut vanhempiani kaikin puolin tyydyttävällä selonteolla, kun minua kohtasi verensyöksy, joka, vaikk'ei se ollutkaan vaarallinen ja vaikka se nopeasti meni ohi, kuitenkin jätti pitkäksi aikaa huomattavan heikkouden.

Tämä oli minulle jälleen uusi läksy. Opin sen ilolla. Minua ei mikään kiinnittänyt maailmaan, ja minulla oli se vakaumus, etten täällä koskaan saavuttaisi oikeata oloa, ja niin olin mitä iloisimmassa ja rauhallisimmassa mielentilassa ja jäin elämään luovuttuani elämästä.

Uusi koettelemus oli minulla kestettävänä, kun äitiä kohtasi rasittava sairaus, jota hän vielä sai kantaa viisi vuotta, ennenkuin luonto vaati häneltä velkansa. Tämä aika oli harjoituksen aikaa. Useinkin levottomuuden käydessä hänelle liian raskaaksi hän kutsutti meidät vuoteensa ääreen saadakseen edes lievitystä läsnäolostamme, joskaan ei parannusta. Raskaammaksi, melkein sietämättömäksi kävi taakka, kun isä alkoi käydä raihnaaksi. Nuoruudesta lähtien hänellä oli usein ollut ankara päänsärky, joka kerrallaan kesti enintään kolmekymmentäkuusi tuntia. Mutta se kävi pysyväiseksi, ja tuskan kohotessa korkeimmilleen oli sydämeni pakahtua hänen valitustaan kuullessani. Näissä myrskyissä sain ankarimmin kokea, kuinka heikko ruumiillisesti olin, kun heikkouteni esti minua täyttämästä pyhimpiä ja rakkaimpia velvollisuuksiani tai ainakin teki niiden suorittamisen erittäin vaikeaksi ja raskaaksi.

Nyt minulla oli tilaisuus koetella itseäni, oliko sillä tiellä, jolle olin antautunut, totuus vai mielikuvitus, olinko kenties vain muodostanut ajatukseni toisten jälkiä noudattaen, vai oliko uskoni esine todellisuus. Suureksi mieleni vahvistukseksi huomasin uskoni pitävän. Sydämen suoraa suhtautumista Jumalaan olin etsinyt ja sen löytänyt, minulla oli rakkaita henkiheimolaisia, beloved ones, ja tämä teki kaiken minulle keveämmäksi. Niinkuin vaeltaja siimekseen, niin kiiruhti sieluni tähän turvapaikkaan ulkonaisen painon lisääntyessä eikä koskaan tyhjänä palannut.

Viime aikoina ovat eräät uskonnon puoltajat, joilla näyttää enemmän olevan uskonnollista intoa kuin tunnetta, kehoittaneet uskonveljiään saattamaan ihmisten tietoon esimerkkejä siitä, että rukous todella on tullut kuulluksi, ilmeisesti siitä syystä, että he asiakirjat kourassa, oikein laillisesti sitovin muodoin tahtovat päästä vastustajiensa kimppuun. Kuinka tuiki tuntematon onkaan heille todellinen uskonnollinen tunne ja kuinka vähän heillä onkaan aitoja kokemuksia.

Voin sanoa, etten koskaan tyhjänä palannut, kun ahdistuksen ja hädän alaisena olin Jumalaa etsinyt. Tämä on paljon sanottu enkä kumminkaan voi enkä saa enempää sanoa. Niin tärkeä kuin jokainen kokemus aina kulloinkin vaativalla hetkellä minulle oli, kävisi kertomukseni heikoksi, mitättömäksi ja epätodennäköiseksi, jos yrittäisin kuvata yksityisiä tapauksia. Olin äärettömän onnellinen, kun tuhannet pienet tapahtumat yhdessä, yhtä varmasti kuin hengitys on merkkinä elämästäni, minulle todistivat, etten ollut ilman Jumalaa maailmassa. Hän oli minua lähellä, olin hänen kasvojensa edessä. Tämän voin, tahallani välttäen kaikkea jumaluusopillista kaavakieltä, sanoa mitä suurimmalla tunnontarkkuudella.

Toivoin erittäin hartaasti, että minä myös silloin olisin ollut vailla kaikkia kaavoja. Mutta kukapa nuorena saa sen onnen, että välittömästi, ilman vieraita muotoja pääsee omasta itsestään selville? Autuuteni asia oli minulle vakava. Nöyrästi luotin toisten käsityksiin. Antauduin täydelleen hallelaisen [Pietistisen] kääntymisjärjestelmän huomaan, eikä olemukseni ollenkaan tahtonut siihen sopia.

Tämän opinkaavan mukaan tulee sydämen muutoksen tapahtua syvällä synnin kaunistumisella. Sydämen tulee tässä hädässä lievemmin tai ankarammin tuntea ansaittu rangaistus tai kokea helvetin esimakua, joka tekee synnin nautinnon karvaaksi. Vihdoin viimein tulee erittäin selvästi tuntea varmuutta siitä, että on saavuttanut armon, joka kuitenkin uuden sieluntilan vallitessa häviää näkyvistä ja on vakavasti jälleen etsittävä.

Tällaista en minä ollenkaan kokenut. Kun vilpittömästi etsin Jumalaa, oli hän löydettävissä eikä soimannut minua mistään menneistä asioista. Minä kyllä jäljestäpäin huomasin, missä kohden olin ollut kelvoton, ja tiesin myös, missä kohden yhä edelleen näin oli laitani. Mutta syntini tunto oli vailla kaikkea hätää. En hetkeäkään ole kokenut helvetin pelkoa. Enpä edes voinut kuvitella mielessäni pahanhengen ja kuolemanjälkeisten rangaistusten ja kidutusten mahdollisuutta. Mielestäni ihmiset, jotka elivät vailla Jumalaa, joiden sydämessä ei ollut luottamusta ja rakkautta näkymätöntä olentoa kohtaan, olivat jo niin onnettomat, että helvetti ja ulkonaiset rangaistukset minusta näyttivät heille pikemmin lupaavan lievitystä kuin uhkaavan ankarammalla rangaistuksella. Minusta ihmiset vain tässä maailmassa olivat onnettomia, aivan sanomattoman kurjia, ihmiset, jotka povessaan antavat tilaa vihan tunteille, jotka paaduttavat sydämensä kaikelle hyvälle ja pyrkivät itseensä ja toisiin juurruttamaan pahaa, jotka mieluummin päivällä sulkevat silmänsä, voidakseen vain sanoa, ettei aurinko anna mitään valoa. Kukapa olisi voinut luoda helvetin tehdäkseen heidän tilansa vielä kurjemmaksi!

Tällaisena pysyi sieluntilani päivästä toiseen kymmenen vuotta. Se kesti useissa koettelemuksissa, myöskin rakkaan äitini tuskallisen kuolinvuoteen ääressä. Olin siksi avomielinen, etten tässä tilaisuudessa salannut iloista mielentilaani hurskailta, mutta opinkaavan mukaisilta ihmisiltä, ja minä sain siitä monta ystävällistä nuhdetta. He tahtoivat hyvissä ajoin varoittaa minua, kuinka vakava asia oli saada terveyden päivinä lasketuksi hyvä perusta.

Vakavuuden puutteesta en tahtonutkaan itseäni moitittavan. Annoin hetkellisesti taivuttaa itseni tähän käsitykseen ja olisin mielelläni elämäni puolesta ollut murheellinen ja kauhun vallassa. Mutta kuinka ihmeissäni olinkaan, kun se ei ollenkaan ollut mahdollista. Ajatellessani Jumalaa olin iloinen ja tyytyväinen. En edes äitini tuskallisen hengenlähdön edessä kauhistunut kuolemaa. Mutta minä ajattelin näinä suurina hetkinä paljon ja aivan toisenlaisia asioita, kuin kutsumattomat uskonopettajani kuvittelivat.

Vähitellen aloin epäillen katsella monienkin suuressa maineessa olevain ihmisten käsityksiä ja säilytin omat mielipiteeni hiljaa omassa sydämessäni. Eräs ystävätär, jolle aluksi olin liian paljon avannut sydäntäni, tahtoi aina sekaantua asioihini. Minun oli pakko irtaantua hänestäkin ja kerran sanoin hänelle aivan jyrkästi, että hän saisi olla huoletta, en tarvinnut hänen neuvojaan, tunsin Jumalani ja tahdoin saada pitää yksinomaan hänet oppaanani. Hän loukkaantui kovasti ja luulen, ettei hän ole sitä minulle koskaan täysin antanut anteeksi.

Päätökseni kieltäytyä hengellisissä asioissa ystävieni neuvoista ja vaikutuksenalaisuudesta johti siihen, että sain rohkeutta kulkea omaa tietäni myöskin ulkonaisissa elämäni vaiheissa. Ilman uskonnollisen näkymättömän oppaani apua minun olisi voinut käydä huonosti ja minun täytyi yhä ihmetellä tätä viisasta ja siunauksellista johdatusta. Ei kukaan oikeastaan tietänyt, kuinka minun laitani oli, enkä sitä tietänyt itsekään.

En vielä ollenkaan tuntenut sitä pahaa, jonka alkujuurta kukaan ei ole pystynyt selittämään ja joka meidät erottaa siitä olennosta, joka meille antaa elämän, olennosta, joka ylläpitää kaiken, mikä elämän nimeä kantaa; en tuntenut ollenkaan sitä, mitä synniksi sanotaan.

Näkymättömän ystävän seurassa minulla oli mitä suloisin tunto kaikkien elämänvoimieni ylenpalttisuudesta. Haluni aina nauttia tätä onnea oli niin suuri, että vältin kaikkea, mikä häiritsi tätä kanssakäyntiä, ja tässä oli kokemus paras opetusmestarini. Mutta minun kävi kuin sairaiden, joilla ei ole mitään lääkkeitä ja jotka koettavat parantaa itseään ravintohoidolla. Siitä on jotakin apua, mutta ei lähimainkaan riittävästi.

Yksinäisyydessäni en alati voinut elää, vaikkakin se oli minulle paras keino minulle niin ominaista hapuilua vastaan. Kun sitten jouduin elämänhälinään, vaikutti se minuun sitä voimakkaammin. Paras apuni oli syvä hiljaisuuden kaipuuni ja alituinen turvautumiseni siihen. Minulla oli ikäänkuin hämärä tunto kurjuudestani ja heikkoudestani ja koetin auttaa itseäni säästämällä itseäni ja pysyttelemällä syrjässä.

Seitsemän vuotta olin noudattanut varovaista elämäntapaani. En ollut mielestäni huono, ja tilani oli minusta toiveitteni mukainen. Jollei olisi sattunut mitään erikoista, olisin jäänyt tälle asteelle, ja vain aivan merkillistä tietä pääsin eteenpäin. Vastoin kaikkien ystävieni neuvoa solmisin uuden suhteen. Heidän vastaväitteensä saattoivat minut aluksi ymmälle. Käännyin heti näkymättömän johdattajani puoleen, ja kun hän antoi minulle myöntymyksensä, jatkoin arveluitta tietäni.

Naapuriksemme oli asettunut asumaan mies, joka oli henkevä, sydämellinen ja lahjakas. Niiden muukalaisten joukossa, joihin tutustuin, tapasin myös hänet ja hänen perheensä. Tapojemme, kotiolojemme ja tottumustemme puolesta me sovimme hyvin yhteen ja voimme sen vuoksi piankin aloittaa kanssakäynnin toistemme kanssa.

Philo – annan hänelle tämän nimen – ei ollut enää mikään nuori mies, ja hän oli eräissä liikeasioissa mitä suurimmaksi avuksi isälleni, jonka voimat alkoivat vähetä. Hänestä tuli pian perheemme läheinen ystävä, ja kun hän, kuten hän sanoi, huomasi minut henkilöksi, jossa ei ollut suuren maailman haihattelua ja tyhjyyttä eikä maan hiljaisten näivettyneisyyttä ja murheellisuutta, olimme pian parhaat ystävät. Hän miellytti minua kovin ja oli minulle suureksi hyödyksi.

Vaikk'ei minulla ollutkaan vähintäkään taipumusta eikä halua sekaantua maallisiin hommiin ja koettaa vaikuttaa niihin, kuulin kuitenkin mielelläni niistä puhuttavan ja tahdoin mielelläni tietää, mitä lähellä ja loitompana tapahtui. Maallisiin asioihin halusin kernaasti jonkin verran perehtyä. Tunteeni, sydämeni ja rakkauteni säästin Jumalalleni, omaisilleni ja ystävilleni.

Viimeksimainitut olivat, jos niin saan sanoa, mustasukkaiset Philon tuttavuuden vuoksi ja he olivatkin täysin oikeassa varoittaessaan minua. Kärsin tästä suuresti yksinäni, sillä en voinut pitää heidän huomautuksiaan aivan tyhjänpäiväisinä tai itsekkäinä. Olin pienestä pitäen tottunut mielipiteissäni alistumaan, mutta sittenkään ei vakaumukseni tällä kertaa tahtonut antaa myöten. Rukoilin Jumalaani, että hän tässäkin asiassa varoittaisi, estäisi ja johdattaisi minua, ja kun sydämeni ei sittenkään minua kieltänyt, kuljin lohdullisena edelleen.

Philossa oli jotakin, mikä muistutti hieman Narkissosta. Hurskas kasvatus oli kuitenkin tehnyt hänen tunne-elämänsä eheämmäksi ja syvemmäksi. Hän oli vähemmän turhamainen, hänessä oli enemmän luonteenlujuutta. Narkissos oli maallisissa asioissa älykäs, tarkka ja väsymätön, Philo taas oli selvä, terävä ja nopea ja työskenteli uskomattoman helposti. Hänen välityksellään tulin tuntemaan melkein kaikkien niiden ylhäisten henkilöiden sisäisimmät asiat, jotka ulkoapäin olin nähnyt seurapiirissämme. Olin iloinen saadessani syrjästä käsin kaukaa katsella ihmisvilinää. Philo ei enää voinut salata minulta mitään. Hän uskoi minulle vähitellen ulkonaiset ja sisäiset asiansa. Pelkäsin hänen puolestaan, sillä aavistin olevan tulossa eräitä seikkoja ja ikävyyksiä, ja onnettomuus tulikin nopeammin kuin olisi luullut. Hän oli aina viivytellyt eräiden asioiden tunnustamista ja lopuksi hän antoi minun tietää vain sen verran, että minun oli syytä aavistaa pahinta.

Kuinka ankarasti koskikaan sydämeeni. Sain tehdä kokemuksia, jotka minulle olivat aivan uusia. Sanomattomalla mielenhaikeudella näin edessäni Agathonin, joka, Delphoin lehdoissa kasvatettuna, vielä ei ollut oppirahaansa maksanut ja nyt sai sen suorittaa ankaralla korolla. Ja tämä Agathon oli läheinen ystäväni. Myötätuntoni oli syvä ja täydellinen. Kärsin hänen kanssaan.

Ajateltuani kauan aikaa hänen sieluntilaansa käänsin katseeni itseeni. Ajatus: sinä et ole parempi kuin hän, kohosi eteeni kuin pieni pilvi, levisi vähitellen ja pimitti koko sieluni.

En nyt enää vain ajatellut: et ole parempi kuin hän; minä tunsin sen, ja tunsin sen niin syvästi, etten tahtoisi uudestaan sellaista tuta. Eikä ollut kysymys mistään lyhyestä vaiheesta. Enemmän kuin vuoden päivät minun täytyi elää sen tunnon alaisena, että minusta, jollei näkymätön käsi olisi minua holhonnut, olisi voinut tulla olento sellainen kuin Girard, Cartouche, Damiens tai mikä tahansa tuommoinen hirviö. Taipumukset tunsin selvinä sydämessäni. Hyvä Jumala, millainen huomio!

Jollen tähän saakka ollut itsessäni kokemuksen tietä voinut huomata lievintäkään synnin todellisuutta, niin oli sen mahdollisuus käynyt aavistuksessani mitä hirvittävimmän selväksi ja kuitenkaan en tuntenut pahaa, minä vain sitä pelkäsin. Tunsin, että voisin olla syyllinen, enkä voinut itseäni syyttää.

Yhtä syvästi kuin olinkin vakuutettu, ettei sellainen sieluntila, jollaiseksi omani pakostakin tunsin, ollut sovelias korkeimman olennon yhteyteen, jota kuoleman jälkeen odotin, yhtä vähän pelkäsin joutuvani tällaiseen eroon. Huolimatta kaikesta pahasta, jota itsessäni huomasin, rakastin Häntä ja vihasin sitä, mitä sisässäni liikkui, vieläpä toivoin yhä vakavammin sitä vihaavani ja kaikesta sydämestäni halusin vapahdusta tästä taudista ja taudin mahdollisuudesta. Ja olin varma siitä, ettei suuri parantaja minulta apuansa kieltäisi.

Ainoa kysymykseni oli: Mikä parantaa tämän vamman? Hyveenharjoituksetko? Niitä en edes voinut ajatellakaan, sillä kymmenen vuotta olin jo harjoittanut vain hyvettä ja nyt kokemani hirmut olivat sillä aikaa olleet sielussani kätkössä. Eivätkö ne olisi voineet, kuten Davidilla hänen nähdessään Bathseban, purkautua esille ja eikö hänkin ollut Jumalan ystävä ja eikö minullakin ollut se sisäinen vakaumus, että Jumala on ystäväni?

Olikohan siis kysymys ihmissuvun välttämättömästä heikkoudesta? Täytyykö meidän tyytyä siihen, että me kerran saamme tuta mielihalujemme ylivaltaa, ja eikö meillä parhaimmallakaan tahdolla ole muuta neuvoa kuin inhota lankeemustamme ja jälleen samanlaisen tilaisuuden sattuessa langeta?

Siveysopista en voinut saada mitään lohdutusta. Ei sen ankaruus, jolla se tahtoo vallita mielihalujamme, eikä sen suopeus, jolla se mielihalumme tahtoisi muuttaa hyveiksi, voinut minua tyydyttää. Niillä peruskäsitteillä, jotka seurustellessani näkymättömän ystävän kanssa olin saanut, oli minulle jo paljoa ratkaisevampi arvo.

Kerran tutkiessani niitä psalmeja, jotka David tuon inhoittavan tapauksen jälkeen oli runoillut, minulle selveni, että hän käsitti itsessään asuvan pahan olevan siinä aineessa, josta hän oli luotu, ja että hän tahtoi päästä vapaaksi synnistä sekä rukoili mitä palavimmin itselleen puhdasta sydäntä.

Mutta kuinka oli siihen päästävä. Tunnustuskirjojen vastauksen tiesin kyllä. Raamatulliseksi totuudeksi tunsin myös, että Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät kaikista synneistä. Mutta nytpä minä huomasin, etten koskaan ollut vielä ymmärtänyt tätä niin usein toistettua lausetta. Kysymykset: Mitä se on? Kuinka se tapahtuu? askarruttivat minua yötä ja päivää. Vihdoin luulin valonpilkahduksena näkeväni, että se, mitä etsin, oli haettava ihmiseksitulleesta iäisestä sanasta, jonka kautta kaikki ja mekin olemme luodut. Etäisyydessä hämärtävänä asiana minulle valkeni, että kaiken alkaja kerran oli tullut asukkaaksi niihin alhoihin, joissa me ihmiset elämme, oli kulkenut läpi ihmisolon aste asteelta, sikiämisestä ja syntymisestä aina hautaan saakka, että hän tämän merkillisen vaelluksen kautta oli jälleen kohonnut niihin valoisiin korkeuksiin, joissa meidänkin tulisi asua ollaksemme onnellisia.

Ah, miksikä meidän täytyy, voidaksemme puhua näistä asioista, turvautua kuviin, jotka ilmaisevat ulkonaisia seikkoja! Mitä on hänen edessään korkeus ja syvyys, pimeys ja valkeus? Meillä ihmisillä vain on käsitteet: ylhäällä ja alhaalla, päivä ja yö. Ja juuri siksi me hänestä käytämme tällaisia vertauskuvia, koska me emme muutoin voisi päästä hänestä osallisiksi.

Mutta kuinka voimme päästä äärettömän kalliista hyvästä teosta osallisiksi? Uskolla, vastaa meille Raamattu. Mitä on sitten usko? Mitä auttaa minua, että pidän totena kertomusta jostakin tapahtumasta? Minun täytyy osata omaksua sen vaikutukset, sen seuraukset. Tämän omaksuvan uskon täytyy olla erikoinen, luonnolliselle ihmiselle outo mielentila.

Kaikkivaltias! Anna minulle usko! rukoilin sydämeni syvimmässä ahdistuksessa. Painauduin pientä pöytää vastaan, jonka ääressä istuin, kätkien kyyneleiset kasvoni käsiini. Tällöin olin siinä tilassa, jossa on oltava, jos tahdomme, että Jumala kuulee rukouksemme, ja jossa ihminen harvoin on.

Kunpa vain voisin kuvata, mitä silloin tunsin! Tunsin, kuinka sieluni vedettiin sen ristin luo, jolla Jeesus heitti henkensä. Vedettiin, on oikea sana, en tiedä toista parempaa; tämä tunne oli aivan samanlaista vetämystä, kuin mikä johtaa sielumme poissa olevan rakkaan henkilön luo, lähentymistä, joka todennäköisesti on paljoa olennaisempi ja todellisempi kuin aavistammekaan. Näin sieluni lähestyi ihmiseksitullutta ja ristillä kuollutta, ja sillä hetkellä tiesin, mitä usko oli.

Tämä on uskoa! sanoin ja hypähdin melkein säikähtyneenä pystyyn. Koetin nyt päästä varmuuteen tunteistani ja näkemyksestäni, ja pian olin vakuutettu siitä, että henkeni oli saavuttanut kyvyn kohota korkeuksiin, kyvyn, joka sille oli aivan uusi.

Tällaisten tunteiden kuvaamiseen eivät sanat enää riitä. Voin erottaa ne aivan selvästi kaikesta mielikuvittelusta; niissä ei ollut mitään mielikuvittelua, ei mitään vertauskuvallista, ja ne antoivat kuitenkin saman varmuuden siitä, että ne kohdistuivat omaan esineeseensä, kuin minkä kuvitusvoima antaa loihtiessaan eteemme poissaolevan rakkaan olennon piirteet.

Ensimmäisen riemastuksen ohimentyä huomasin tämän sieluntilan olevan minulle ennestään tutun. En vain ollut sitä kokenut näin voimakkaasti. En ollut sitä koskaan osannut säilyttää enkä omanani pitää. Luulen yleensä, että jokainen ihmissielu kerran ja toisenkin on saanut sitä jonkin verran tuta. Epäilemättä juuri tämä tällainen kokemus itsekullekin opettaa, että on olemassa Jumala.

Tämä minua aiemmin vain silloin tällöin vallassaan pitänyt voima oli minua tähän saakka suuresti tyydyttänyt, ja jollei erikoisen sallimuksen johdosta minua olisi kohdannut tämä vuoden päivät kestänyt ahdistus, jollei oma voimani ja kykyni olisi tällöin osoittautunut aivan kelvottomaksi, olisin kenties alati pysynyt tyytyväisenä tuossa tilassa.

Mutta nyt olin tuosta suuresta hetkestä lähtien saanut siivet. Voin kohottautua kaiken sen yläpuolelle, mikä minua ennen uhkasi, niinkuin lintu vaivatta lentää vuolaimmankin virran yli, jonka partaalle koira parka hädissään haukkuen pysähtyy.

Iloni oli sanoin kuvaamaton, ja vaikk'en siitä kenellekään mitään kertonut, huomasivat omaiseni kumminkin tavattoman iloisuuteni, voimatta käsittää, mikä oli syynä hyvään mieleeni. Jospa toki olisin alati ollut vaiti ja koettanut säilyttää sielussani tuon puhtaan tunnelman! Kunpa en olisi olosuhteiden antanut johtaa itseäni astumaan esille salaisuuksineni! Olisin taaskin säästynyt ikävyyksiltä.

Edellisinä kymmenenä kristillisen vaellukseni vuotena, sieluni ollessa vailla tätä välttämättömän tarpeellista voimaa, olin ollut samassa asemassa kuin muutkin rehelliset ihmiset. Olin menetellyt siten, että alituisesti täytin mielikuvitukseni kuvilla, jotka kohdistuivat Jumalaan, ja tämäkin on todella hyödyllistä, sillä turmiolliset kuvat ja niiden pahat seuraukset pysyvät siten loitolla. Sitten sielumme useinkin tarttuu johonkin noista henkisistä kuvista ja kohoaa sen avulla jonkin verran kohti korkeuksia, kuten linnunpoikanen lentää räpyttelee oksalta toiselle. Niin kauan kuin ihmisellä ei ole mitään parempaa, ei tämä harjoitus toki ole kokonaan tuomittava.

Jumalaan suuntautuvia kuvia ja vaikutelmia antavat meille kirkolliset laitokset, kellot, urut ja virret ja varsinkin opettajiemme saarnat ja selitykset. Näitä minä aivan sanomattomasti halusin ja etsin. Ei ollut sellaista säätä eikä ruumiillista heikkoutta, joka olisi estänyt minua käymästä kirkossa, ja jo pelkkä kellonsoitto sunnuntaina voi herättää minussa tuskastumista, milloin olin sairaana vuoteessa. Ylihovisaarnaajaamme, joka oli kunnon mies, kuuntelin suurella mielihalulla; myöskin hänen virkatovereitansa pidin arvossa ja osasin löytää jumalansanan kultaiset omenat savimaljoista tavallisten hedelmäin seasta. Julkisiin sananharjoituksiin liittyi kaikenlaisia yksityisiä hartausseuroja, ja niistä mielikuvitus ja hienostuneempi aistielämä vain sai virikettä. Olin tähän menoon siinä määrin tottunut ja pidin tätä tällaista niin suuressa arvossa, etten nytkään osannut ajatella mitään sen korkeampaa. Sillä sielullani on vain tuntosarvet eikä ollenkaan silmiä. Se koskettaa vain eikä näe. Oi, jospa se saisi silmät ja voisi katsella!

Nytkin kävin suurella mielihalulla saarnoissa. Mutta oi kuinka minun kävi! En löytänyt niistä enää sitä, mitä tähän saakka olin niistä saanut. Saarnaajat tylsyttivät hampaansa kuoriin minun nauttiessani hedelmän sydäntä. Oli selvää, että pian väsyin heihin. Mutta olin aivan liiaksi hellitelty pitäytyäkseni yksin häneen, jonka ainakin tiesin löytäväni. Kuvia minulla piti olla, ulkonaisia vaikutelmia minä kaipasin ja luulin tuntevani puhtaasti henkistä tarvetta.

Philon vanhemmat olivat olleet läheisessä yhteydessä herrnhutilaisen veljesseurakunnan kanssa. Hänen kirjastossaan oli vielä useita kreivi Zinzendorfin kirjoituksia. Hän oli muutamia kertoja puhunut tästä suunnasta erittäin valaisevasti ja tasapuolisesti ja pyytänyt minua selailemaan eräitä näistä kirjoituksista, jollei muuta varten, niin ainakin oppiakseni tuntemaan uuden sielutieteellisen ilmiön. Mielestäni kreivi oli hyvinkin paha kerettiläinen; ja siksipä Ebersdorfin virsikirjakin, jonka ystäväni oli samassa tarkoituksessa minulle tyrkyttänyt, saikin lojua pöydälläni.

Ollen tyystin vailla ulkonaisia mielenvirkistyskeinoja otin ikäänkuin sattumalta käteeni mainitun virsikirjan ja löysin hämmästyksekseni siitä todella virsiä, jotka – tosin kyllä oudoin muodoin – näyttivät viittaavan siihen, mitä sydämessäni liikkui. Sanonnan omaperäisyys ja lapsellinen avomielisyys viehätti minua. Omaperäiset tunteet olivat siinä omaperäisellä tavalla ilmilausutut. Siinä ei ollut mitään määrätyn opinsuunnan tavanomaisten sananparsien kaavamaisuutta ja arkipäiväisyyttä. Minulla oli se vakaumus, että virsiseppiä elähdyttivät samat tunteet kuin minuakin ja olin erittäin onnellinen opetellessani ulkoa tuollaisen säkeen ja sitä muutamia päiviä alinomaa muistellessani.

Siitä hetkestä lukien, jolloin totuus minulle oli lahjoitettu, kului tällä tavoin noin kolme kuukautta. Vihdoin rohkaisin mieleni ilmaistakseni ystävälleni Philolle kaiken ja pyytääkseni häneltä niitä kirjoja, joihin nyt olin äärettömän utelias tutustumaan. Tein sen todellakin, joskin jokin sydämessäni minua siitä varoitti.

Kerroin Philolle juurtajaksain koko tarinani, ja kun hän siinä oli päähenkilö ja kun kertomukseni hänellekin oli mitä ankarin parannussaarna, koski se häneen kovasti. Hän suli kyyneliin. Iloitsin ja luulin saaneeni hänessäkin aikaan täydellisen mielenmuutoksen.

Hän hankki minulle kaikki kirjat, mitä vain pyysin, ja nyt minulla oli yllin kyllin ravintoa mielikuvitukselleni. Edistyin nopeasti zinzendorfilaisessa suunnassa niin hyvin ajatus- kuin puhetavassani. Ei uskottu, että minä myös pidin arvossa kreivin opin- ja uskonkäsitystä. Kernaasti teen hänelle oikeutta: hän ei ole mikään tyhjä kuvittelija; hän puhui suurista totuuksista rohkealla mielikuvituksen lennokkuudella, ja ne, jotka häntä ovat pilkanneet, eivät ole pystyneet arvioimaan eivätkä näkemään hänen erikoisuuttaan.

Minulle hän tuli sanomattoman rakkaaksi. Jos olisin ollut oma herrani, olisin varmasti luopunut isänmaasta ja ystävistä ja siirtynyt hänen luokseen. Me olisimme epäilemättä ymmärtäneet toisiamme, mutta tuskinpa olisimme kauan sopineet yhteen.

Kaikeksi onneksi elämäni kulki ahtaissa kotoisissa oloissa. Olin silloin jo pitkällä retkellä, kun sain mennä talon puutarhaan. Vanhan ja heikon isäni tila antoi minulle kyllin työtä, ja virkistyshetkeni vietin ylevissä haaveiluissa. Philo oli ainoa, jota tapasin. Isäni rakasti häntä suuresti. Viimeinen selitykseni oli kuitenkin jonkin verran kylmentävästi vaikuttanut meidän avomieliseen suhteeseemme. Liikutus ei ollut hänessä tunkeutunut syvälle, ja turhaan pari kertaa yritettyään puhua minun äänilajissani hän vältti tätä puheenainetta, semminkin kun hänen oli helppo laajojen tietojensa avulla löytää aina uusia keskustelun aiheita.

Olin siis herrnhutilaissisar omalla vastuullani ja minun oli pidettävä tämä uusi mielen ja harrastuksieni suunta salassa varsinkin ylihovisaarnaajalta, jota minun rippi-isänäni oli erikoisesti pidettävä arvossa ja jonka suuria ansioita ei silloinkaan minun silmissäni vähentänyt hänen jyrkkä vastenmielisyytensä herrnhutilaisseurakuntaa kohtaan. Valitettavasti tämä arvon mies oli saava paljon murhetta minusta ja monista muista!

Hän oli useita vuosia sitten tullut tuntemaan erään aatelisherran, jota hän piti rehellisenä ja hurskaana miehenä, ja oli ollut hänen kanssaan alituisessa kirjeenvaihdossa pitäen häntä henkilönä, joka vakavasti etsi Jumalaa. Kuinka suuri olikaan hengellisen opastajan suru, kun aatelismies sittemmin liittyi herrnhutilaisseurakuntaan ja pitkän aikaa oleskeli veljien parissa. Mutta kuinka mieluista taas, kun hänen ystävänsä erkani veljistä, päätti asettua asumaan hänen läheisyyteensä ja näytti jälleen kokonaan antautuvan hänen johdettavakseen.

Äskensaapunut esitettiin ikäänkuin riemukulussa kaikille ylipaimenen rakkaimmille lampaille. Mutta meidän taloomme häntä ei tuotu, isäni kun ei yleensä ottanut ketään vastaan. Aatelismies saavutti suurta suosiota. Hänellä oli hovissa opittu sivistynyt käytöstapa ja seurakunnan piirissä saavutettu miellyttävyys ja lisäksi vielä useita kauniita oivallisia ominaisuuksia. Hänestä tuli pian suuri pyhimys kaikkien niiden silmissä, jotka oppivat häntä tuntemaan, mikä seikka tuotti suurta iloa hänen hengelliselle suosijalleen. Valitettavasti tulokkaamme oli joutunut veljesseurakunnan kanssa erimielisyyteen vain ulkonaisista seikoista ja oli sydämestään yhä täysi herrnhutilainen. Hän piti tosin kiinni asian todellisesta ytimestä, mutta hänenkin mielestään se korukudos, mihin kreivi oli sen verhonnut, oli aivan kuin ollakin tuli. Hän oli kerta kaikkiaan tottunut noihin ajatus- ja puhetapoihin, ja kun hänen täytyi nyt huolella salata itsensä vanhalta ystävältään, oli hänelle sitä välttämättömämpi, niin pian kuin hän näki ympärillään kourallisen uskotuita, esittää virtensä, litaniansa ja kuvansa, ja hän saavutti, kuten voimme kuvitella, suurta suosiota.

En tietänyt koko asiasta mitään ja jatkoin omalla tavallani aloittamaani tietä. Kauan pysyimme toisillemme tuntemattomina.

Kävin kerran joutohetkelläni katsomassa erästä sairasta ystävätärtä. Tapasin siellä useita tuttuja ja huomasin pian häirinneeni heitä keskellä keskustelua. Olin kuin en olisi mitään huomannut, mutta havaitsin suurimmaksi ihmeekseni seinällä muutamia herrnhutilaisia kuvia siroissa kehyksissä. Oivalsin heti, mitä talossa oli tapahtunut sinä aikana, jona en ollut siellä käynyt, ja tervehdin tätä uutta ilmiötä eräillä soveliailla säkeillä.

Ystävättärieni hämmästys oli suuri. Me avasimme sydämemme toisillemme, ja yhteisymmärrys oli siinä tuokiossa täydellinen.

Koetin siitä lähtien saada useammin tilaisuutta päästä ystäviäni tapaamaan. Valitettavasti tämä oli mahdollista vain joka kolmas tai neljäs viikko. Tutustuin aateliseen apostoliin ja vähitellen koko salaiseen seurakuntaan. Kävin, milloin voin, heidän kokouksissaan, ja minun seuraa rakastavalle olennolleni oli äärettömän mieluista kuulla toisilta ja kertoa toisille, mitä siihen saakka vain olin omassa itsessäni ja itsekseni kehitellyt.

En ollut niin ahdasmielinen, etten olisi huomannut, että vain harvat oivalsivat herkkävivahteisten sanojen ja lausetapojen merkityksen ja että he eivät niistä kostuneet enempää kuin ennen kirkollisesta kuvakielestä. Siitä huolimatta kuljin edelleen heidän mukanaan antamatta saattaa itseäni harhaan. Arvelin, ettei kutsumukseeni kuulunut tutkiminen ja sydänten koetteleminen. Olinhan toki monissa viattomissa harjoituksissani parempaan valmistautunut. Olin osaltani mukana, saatuani sananvuoron pyrin itse sisällykseen, joka näin aroissa asioissa sanoilla pikemmin kätketään kuin ilmaistaan, ja annoin suvaitsevaisesti jokaisen pitää oman mielensä.

Näitä salaisen yhdessäolon rauhallisia aikoja seurasivat pian julkisten riitojen ja ikävyyksien myrskyt, jotka herättivät hovissa ja kaupungissa suurta levottomuutta ja aiheuttivat suoraan sanoen paljon pahennusta. Oli tullut se ajankohta, jolloin ylihovisaarnaajamme, tämä herrnhutilaisseurakunnan suuri vastustaja, oli huomaava siunatuksi nöyryytyksekseen, että hänen parhaat ja muutoin hartaimmat kuulijansa kaikki taipuivat veljesseurakunnan puolelle. Hän oli äärettömän loukkautunut, unohti ensi hetkessä kaiken itsehillinnän eikä voinut sitten enää, vaikkapa olisi tahtonutkin, perääntyä. Oli kiivaita väittelyitä, joissa onneksi ei mainittu minun nimeäni, kun olin ollut tilapäisenä jäsenenä noissa vihatuissa seuroissa, ja kun intoileva johtajamme ei voinut porvarillisissa asioissaan olla vailla isäni ja ystäväni apua. Säilytin puolueettomuuteni hiljaisella tyytyväisyydellä, sillä keskustelu sellaisista tunteista ja asioista, vaikkapa vain hyväntahtoistenkin ihmisten kera, oli minulle vastenmielistä, jos nämä eivät voineet käsittää syvintä tarkoitusta ja liikkuivat vain pinnalla. Mutta väittely vastustajien kanssa asiasta, josta ystävien kesken tuskin päästiin yhteisymmärrykseen, näytti minusta suorastaan hyödyttömältä, vieläpä turmiolliselta. Sillä pian tulin huomaamaan, että herttaiset, jalot ihmiset, jotka tässä asiassa eivät voineet pitää sydäntään puhtaana mielenkarvaudesta ja vihasta, muuttuivat väärämielisiksi ja melkeinpä tuhosivat oman parhaimman itsensä puolustaakseen ulkonaista muotoa.

Niin väärässä kuin tuo arvon mies tässä tapauksessa olikin ja niin paljon kuin minua koetetuinkin kiihdyttää häntä vastaan, en kuitenkaan koskaan voinut kieltää häneltä sydämellistä kunnioitustani. Tunsin hänet tarkoin. Osasin tasapuolisesti asettua sille kannalle, jolta hän asioita katseli. En ollut koskaan nähnyt ihmistä vailla heikkouksia, ne ovat vain silmiinpistävämmät lahjakkailla ihmisillä. Me nyt vain kerta kaikkiaan toivomme ja tahdomme, ettei niiden, joilla on suuret erikoisedut, tarvitsisi suorittaa mitään veroja ja maksuja. Kunnioitin häntä etevänä miehenä ja toivoin hiljaisen puolueettomuuteni johtavan jollei rauhaan niin ainakin aselepoon. En tiedä, mitä olisin saanut aikaan. Jumala teki asiassa nopeamman ratkaisun ja otti hänet luokseen. Hänen paariensa ääressä itkivät kaikki, jotka vielä vähää ennen olivat taistelleet häntä vastaan sanoista. Hänen oikeamielisyyttään, hänen jumalanpelkoaan ei kukaan koskaan ollut epäillyt.

Minunkin täytyi näihin aikoihin jättää syrjään tämä leikki, joka mainittujen riitojen vuoksi oli minulle esiintynyt jonkin verran toisenlaisessa valossa. Setä oli kaikessa hiljaisuudessa saanut suunnitelmansa toteutetuksi sisareeni nähden. Hän esitteli hänelle erään säädyltään ja varallisuudeltaan kaikin puolin hyväksyttävän nuoren miehen sulhaseksi ja tarjosi suuret myötäjäiset, jollaisia häneltä sopi odottaakin. Isä suostui ilomielellä, sisareni oli vapaa ja edeltäpäin valmistettu ja vaihtoi mielellään säätyään. Häät valmistettiin sedän linnaan, suku ja ystävät kutsuttiin, ja me saavuimme kaikki mieli iloa täynnä.

Ensi kertaa elämässäni herätti minussa uuteen taloon tulo ihmettelyä. Olin kyllä usein kuullut puhuttavan sedän hyvästä aistista, hänen italialaisesta rakennusmestaristaan, hänen kokoelmistaan ja kirjastostaan. Mutta minä vertasin tätä kaikkea sellaiseen, mitä ennen jo olin nähnyt, ja muodostin ajatuksissani siitä varsin kirjavan kuvan. Suureksi ihmeekseni sainkin taloon astuessani kokea toista: vastaani huokui vakava ja sopusointuinen tunnelma, joka sali salilta ja huone huoneelta kasvoi. Komeus ja koristeet olivat minua tähän saakka vain huvittaneet, mutta täällä tunsin mielenylennystä ja ajatukseni kääntyvän omaan itseeni. Myöskin kaikissa juhlallisuuksien ja kemujen valmisteluissa upeus ja arvokas komeus herättivät hiljaista hyvää mieltä, ja minusta oli yhtä käsittämätöntä, että yksi ihminen olisi voinut tämän kaiken keksiä ja järjestää, kuin että monet voisivat yhtyä näin suurisuuntaisen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Ja kaikessa tässä ympäristössä isäntä ja hänen talonväkensä näyttivät niin kovin luonnollisilta. Ei ollut huomattavissa vähintäkään jäykkyyttä eikä tyhjiä sovinnaisia menoja.

Itse vihkimistilaisuus oli yllättävän mieltäylentävä. Meitä hämmästytti oivallinen lauluesitys, ja pappi osasi antaa tälle toimitukselle vakavuutta ja juhlallisuutta. Seisoin Philon vieressä. Sen sijaan että hän olisi toivottanut minulle onnea, sanoi hän syvään huoaten: Nähdessäni sisarenne ojentavan kätensä minusta tuntui, kuin olisi minua valeltu kiehuvalla vedellä. Miksi niin? kysyin. Niin tuntuu minusta aina katsellessani vihkimistä, hän vastasi. Nauroin hänelle ja sittemmin on minulla useinkin ollut aihetta miettiä hänen sanojaan.

Seura, jossa oli paljon nuorta väkeä, näytti ilossaan kaksin verroin loisteliaammalta tässä arvokkaassa ja vakavassa ympäristössä. Kaikki kalusto, pöytähopea, lautaset ja maljat olivat sopusoinnussa kokonaisuuden kanssa, ja vaikka minusta rakennusmestari ja sokerileipuri yleensä näyttivät olevan lähtöisin samasta koulusta, niin olivat sokerileipuri ja pöydänkattaja tässä tilaisuudessa käyneet arkkitehdin koulussa.

Kun oli oltava yhdessä useita päiviä, oli henkevä ja ymmärtäväinen isäntämme mitä parhaimmin pitänyt huolta seuran hauskuudesta. Minun ei tarvinnut täällä jälleen tehdä sitä surullista kokemusta, joka minulla oli usein ollut elämässäni, että nimittäin suuri sekalainen seurue on surkuteltava, kun sen oman onnensa nojaan jätettynä on pakko turvautua mitä arkipäiväisimpiin ja mitättömimpiin huvituksiin, jolloin pikemmin hyvät kuin huonot ainekset saavat kokea seuran ja huvin puutetta.

Aivan toisin oli setä järjestänyt. Hän oli hankkinut kaksi airutta. Toisella olivat huolenaan nuoren väen huvit. Tanssi, retket ja pienet leikit olivat hänen keksintöään ja hänen johtonsa alaiset, ja kun nuoret kernaasti ovat ulkosalla eivätkä pelkää sään vaikutuksia, oli puisto ja iso puutarha luovutettu heille. Tätä tarkoitusta varten oli sen yhteyteen vielä rakennettu eräitä käytäviä ja huvimajoja, tosin kyllä vain laudoista ja palttinasta, mutta muodoltaan niin jaloja, että niitä katsellessaan tuli ajatelleeksi vain kiveä ja marmoria.

Kuinka harvinainen onkaan sellainen juhla, jossa se, joka kutsuu koolle vieraat, myös tuntee olevansa velvollinen kaikin keinoin pitämään huolta näiden tarpeista ja mukavuudesta.

Metsästys- ja peliseurueita, lyhyitä retkeilyjä, tilaisuutta tuttavalliseen häiritsemättömään keskusteluun oli varattu vanhemmille henkilöille, ja se, joka aikaisimmin meni levolle, oli majoitettu kauimmaksi kaikesta melusta.

Tällaisen järjestelyn turvin näytti se paikka, jossa me olimme, pienoismaailmalta, ja kuitenkaan, kun sitä katseli lähempää, ei linna ollut suuri. Sitä perinpohjin tuntematta ja ilman isännän erikoisia luonteenominaisuuksia tuskin olisi voitu siihen majoittaa niin monta ihmistä ja hoivata kutakin oman erikoisluonteensa mukaan.

Yhtä kernaasti kuin katselemme kaunismuotoista ihmistä, yhtä mieluinen on meille asunnon sisustus, josta meitä vastaan huokuu ymmärtävän, älykkään olennon läsnäolo. On jo suuri ilo astua siistiin ja puhtaaseen taloon, vaikkakin se olisi rakennettu ja koristeltu ilman aistia, sillä se todistaa meille, että siinä asuu ainakin yhdessä suhteessa sivistyneitä ihmisiä. Niinpä onkin kaksin verroin mieluista, kun ihmisasunnosta meitä vastaan huokuu korkeamman, olkoonpa vaikka vain aineellisen kulttuurin henki.

Setäni linnassa sain tätä monella tavoin kokea. Olin paljon kuullut ja lukenut taiteesta. Philo itse oli suuri taidemaalausten ihailija, ja hänellä oli itsellään kaunis kokoelma. Olin myös itse piirtänyt paljon. Mutta osaksi olin kokonaan kiinni omissa aatoksissani ja tavoittelin vain tuota ainoata tarpeellista päästäkseni siitä selvyyteen, osaksi tuntuivat kaikki ne esineet, joita olin nähnyt, samoin kuin muutkin maalliset asiat, häiritsevän uskonnollista mieltäni. Nyt ensi kerran ulkonaiset seikat käänsivät ajatukseni omaan itseeni, ja minä opin nyt vasta suurimmaksi hämmästyksekseni tuntemaan, mikä ero on satakielen kauniin ja luonnollisen laulun ja tuntehikkaiden ihmisäänien virittämän neliäänisen hallelujan välillä.

En salannut iloani tästä uudesta havainnostani sedältäni, jolla oli tapana erikseen keskustella kanssani, sen jälkeen kuin kaikki muut tehtävät oli suoritettu. Hän puhui erittäin vaatimattomasti omaisuudestaan ja aikaansaannoksistaan, mutta suurella varmuudella siitä tarkoituksesta, mitä silmällä pitäen kaikki oli koottu ja esille asetettu, ja minä huomasin kyllä, että hän puhui hellävaroen puolestani, vanhan tapansa mukaan asettaen varjoon kaiken sen hyvän, jonka hän luuli olevan vallassaan, sen rinnalla, mikä minun vakaumukseni mukaan oli oikein ja kalleinta.

Jos me voimme, hän kerran sanoi, pitää mahdollisena, että itse maailman luoja on pukeutunut luomiensa olentojen hahmoon ja elänyt täällä jonkun aikaa näiden elinehtojen alaisena, niin täytyyhän tämän luomuksen meidän silmissämme jo näyttää äärettömän täydelliseltä, kun luoja niin läheisesti on voinut siihen yhtyä. Ihmisen käsitteessä ei siis voine olla mitään, joka on ristiriidassa jumaluuden käsitteen kanssa. Ja joskin me usein tunnemme tavallaan olevamme toisenlaiset kuin hän ja hänestä kaukana, onhan toki meillä sitä suurempi velvollisuus olla noudattamatta pahanhengen asianajajan menettelyä katselemalla vain omaa raihnaisuuttamme ja heikkouttamme; meidän päinvastoin on kiinnittäminen huomiomme kaikkeen siihen täydellisyyteen, jonka avulla voimme osoittaa jumalankaltaisuuttamme.

Vastasin tähän hymyillen: Älkäähän toki saattako minua aivan noloksi, rakas setä, hyväntahtoisuudessanne puhuessanne minun kieltäni! Se, mitä teillä on minulle sanottavana, on minulle niin tärkeää, että toivoisin saavani sen kuulla teidän omalla kielellänne, ja sen, mitä en voi siitä kokonaan itselleni omaksua, koetan parhaani mukaan omaan kieleeni kääntää.

Voin kyllä jatkaa omassakin äänilajissani, hän sanoi, sävyä silti muuttamatta. Ihmisen suurimpana ansiona kai pysynee, että hän niin paljon kuin suinkin vallitsee olosuhteita ja antaa niiden niin vähän kuin suinkin vallita itseään. Koko maailma on edessämme kuin suuri kivilouhos rakennusmestarin edessä, joka vain silloin ansaitsee tämän nimen, kun hän näistä tilapäisistä luonnonaineksista luo omasta hengestään lähteneen perikuvan, noudattaen tässä työssään mitä suurinta huolta, tarkoituksenmukaisuutta ja kiinteyttä. Kaikki, mitä ulkopuolellamme on, on ainoastaan alkuainesta, voinpa sanoa, myöskin kaikki, mitä meissä on. Mutta syvällä meissä on se luova voima, joka pystyy luomaan sen, mikä on oleva, eikä salli meidän levätä, ennenkuin olemme sen ulkopuolella itseämme tai itsessämme tavalla tai toisella saaneet muovailluksi. Te, rakas veljentytär, olette kenties valinnut parhaimman osan. Te olette siveellisen luonteenne, syvän, herttaisen luonteenne koettaneet saada sopusointuun oman itsenne ja korkeimman olennon kanssa. Me toiset emme ehkä ole mekään moitetta ansainneet koettaessamme oppia tuntemaan aisti-ihmistä kaikessa laajuudessaan ja saada hänen toimintaansa yhtenäisyyttä.

Näissä keskusteluissamme me kävimme vähitellen yhä tuttavallisemmiksi, ja minä pyysin, että hän puhuisi kanssani vapaasti kuten itsekseen. Älkää luulko, sanoi setä minulle, että imartelen teitä kiittäessäni teidän katsomustanne ja menettelyänne. Kunnioitan ihmistä, joka selvästi tietää, mitä hän tahtoo, joka yhtämittaa kulkee eteenpäin, tuntee tarkoitusperäänsä varten tarpeelliset keinot, ja osaa niitä käyttää. Onko hänen tarkoitusperänsä suuri vai pieni, ansaitseeko se kiitosta vai moitetta, nämä asiat ovat seikkoja, jotka vasta toisessa sijassa otan huomioon. Uskokaa minua, rakkaani, suurin osa onnettomuudesta ja siitä, mitä maailmassa sanotaan pahaksi, on vain siksi olemassa, että ihmiset ovat liian välinpitämättömiä oppiakseen oikein tuntemaan tarkoitusperänsä ja, jos he sen tuntevat, vakavasti ponnistellakseen sen saavuttamiseksi. He ovat mielestäni kuin sellaiset ihmiset, jotka ovat selvillä siitä, että on rakennettava torni, mutta jotka kuitenkaan eivät perustukseen käytä enemmän kiviä ja työtä kuin jos olisi kysymyksessä pohjan laskeminen pienelle mökille. Jos te, ystäväni, jonka ylimpänä pyyteenä on ollut päästä sopusointuun sisäisen siveellisen luontonne kanssa, olisitte suurten ja rohkeiden uhrauksienne sijaan eläneet päivästä toiseen perheenne, sulhasenne, ehkäpä puolison kera, – te olisitte saanut iäti olla ristiriidassa oman itsenne kanssa ettekä koskaan nauttia ainoatakaan tyytyväisyyden hetkeä.

Te käytätte – puutuin puheeseen – sanaa uhraus. Olen monesti ajatellut, kuinka me korkeamman tarkoituksen vuoksi, ikäänkuin jumalalle, tarjoamme uhriksi sellaista, mikä on vähäpätöisempää, niin kallis kuin se onkin sydämellemme, kuten esim. rakkaan isän terveyden hyväksi kernaasti ja mielellään veisimme uhrialttarille rakkaan lampaan.

Olkoonpa kumpi tahansa, setä jatkoi, järki tai tunne, joka saa meidät luopumaan toisesta asiasta toisen vuoksi, valitsemaan toisen ennen toista, kunnioitettavinta ihmisessä on kuitenkin mielestäni päättäväisyys ja johdonmukaisuus. Jos tahdot tavaran, niin luovuta raha. Ja sen on yhtä huonosti laita, joka alituiseen himoitsee tavaraa raatsimatta luovuttaa rahaa, kuin sen, joka kauppojaan katuu saatuaan tavaran haltuunsa. Mutta olkoon kaukana minusta, että moittisin ihmisiä siitä, sillä syy ei oikeastaan ole heissä, vaan niissä pulmallisissa oloissa, joissa he ovat ja joissa he eivät pysty itseään hoitamaan. Niinpä esim. ylimalkaan tapaamme vähemmän huonoja isäntiä maalla kuin kaupungissa ja samoin pikkukaupungeissa vähemmän kuin suurissa. Ja miksi? Ihminen on syntynyt rajoitettuihin oloihin. Yksinkertaiset, läheiset ja määrätyt tarkoitusperät hän oivaltaa ja hän tottuu käyttämään lähinnä tarjona olevia keinoja. Mutta niin pian kuin hän joutuu laajoihin oloihin, hänellä on suo siellä vetelä täällä, ja silloin on aivan samantekevää, saako asiain moninaisuus hänet ymmälle vai niiden suuri tärkeys ja arvo päästä pyörälle. Aina hän epäonnistuu, jos hänet saatetaan tavoittelemaan jotakin sellaista, missä hän ei voi säännöllisellä itsetoiminnalla olla osallisena.

Totisesti – hän jatkoi – ei maailmassa ilman vakavuutta mikään ole mahdollista, ja niiden keskuudessa, joita sanomme sivistyneiksi ihmisiksi, on oikeastaan tavattavissa vain vähän vakavuutta. He ryhtyvät, tekisi mieleni sanoi, töihin, toimiin, taiteisiin, vieläpä huvituksiin vain ikäänkuin itsepuolustuksekseen. Eletään ja ollaan aivan kuin sanomalehtipinkkaa lukiessa, s.o. jotta vain siitä päästäisiin. Minulle muistuu tässä mieleen se nuori englantilainen, joka Roomassa oleskellessaan eräänä iltana muutamassa seurassa erittäin tyytyväisenä kertoi, että hän sinä päivänä oli ehtinyt kokonaista kuusi kirkkoa ja kaksi taidegalleriaa. Tahdotaan tietää ja oppia tuntemaan moninaisia asioita ja juuri sellaista, mikä itsekutakin vähimmin koskee, eikä huomata, ettei nälkä siitä tyydy, että haukotaan ilmaa. Kun tutustun johonkin ihmiseen, kysyn heti: Mitä hän toimittaa? Miten? Missä järjestyksessä? Vastaus näihin kysymyksiin ratkaisee eliniäksi mielenkiintoni tuohon ihmiseen.

Te olette, rakas setä, vastasin tähän, ehkä liian ankara ja kiellätte siten monelta hyvältä ihmiseltä, jolle voisitte olla hyödyksi, auttavan kätenne.

Eiköhän se ole luvallista sille, hän vastasi, joka niin kauan on tehnyt työtä heidän puolestaan ja hyväkseen? Nuorella iällä saa useinkin paljon harmia ihmisistä, jotka luulevat kutsuvansa meidät hauskaan huvitukseen, kun he lupaavat saattavansa meidät Danaidien tai Sisyphoksen seuraan. Jumalan kiitos! Olen heistä vapautunut, ja kun joku sellainen onnettomuudekseni sattuu tulemaan piiriini, koetan saada hänet mitä kohteliaimmin saatetuksi siitä pois. Sillä juuri tällaisilta ihmisiltä saa kuulla katkerimmat valitukset maailmanmenon sekasorrosta, tieteiden pintapuolisuudesta, taiteilijain kevytmielisyydestä, runoilijoiden tyhjyydestä ja muusta sellaisesta. He kaikkein vähimmin ajattelevat, että juuri he itse samoin kuin se suuri lauma, joka on heidän kaltaisensa, jättäisivät lukematta sen kirjan, joka olisi kirjoitettu heidän vaatimuksiaan noudattaen, että aito runous on heille vieras ja että hyvä taideteos vain ennakkoluulon vuoksi saavuttaisi heidän suosionsa. Mutta lopettakaamme! Ei ole tämä sopiva hetki moitteihin ja valituksiin.

Hän kiinnitti minun huomioni niihin maalauksiin, jotka oli ripustettu seinille. Katseeni pysähtyi niihin, jotka olivat viehättäviä tai aiheeltaan merkillisiä. Hän antoi hetkisen minun näin menetellä, sitten hän sanoi: Suokaa nyt myös jonkin verran huomiota sille nerolle, joka nämä taideteokset on luonut. Hyvät ihmiset näkevät kernaasti Jumalan sormen luonnossa, miksi emme soisi hieman huomiota myöskin hänen jäljittelijänsä kätten töille? Hän ohjasi sitten katseeni vähäpätöisiin kuviin ja koetti saada minut käsittämään, että oikeastaan taiteen historia yksin voi antaa meille käsityksen taideteoksen arvosta ja merkityksestä, että ensin on tunnettava ne koneellisen työn ja tekotaidon vaivalloiset kehitysasteet, joiden kautta ihmisen kätevyys ja taito on vähitellen kohonnut, jotta käsittäisimme, kuinka on mahdollista, että nero vapaana ja huolettomana liikkuu huipulla, jonka pelkkä näkeminen meitä huimaa.

Hän on tätä silmälläpitäen hankkinut kauniin sarjan taideteoksia. Hänen sitä selittäessään en voinut olla näkemättä edessäni siveellistä asianpuolta ikäänkuin vertauksessa. Lausuttuani ilmi ajatukseni hän sanoi: Olette aivan oikeassa, ja me näemme tästä, ettei ole oikein yksinomaan ajaa takaa siveellistä näkökohtaa. Päinvastoin saa huomata, että sillä, jonka sielu pyrkii siveelliseen kulttuuriin, on täysi syy samalla kehittää hienompaa aisti-ihmistään, jottei hän joutuisi vaaraan luisua alas siveellisestä korkeudestaan antautuessaan hillittömän mielikuvituksen houkutusten valtoihin, ja se vaara on tarjona, että hän halventaa jalomman luontonsa mieltymällä turhanpäiväisiin hullutteluihin tai vieläkin pahempaan.

En epäillyt, että hän olisi minua tällä tarkoittanut, mutta tunsin hänen sanojensa sattuneen itseeni, kun ajattelin, että niiden virsien joukossa, jotka minulle olivat tuottaneet mielenylennystä, oli ehkä ollut montakin äitelää ja että ne kuvat, jotka liittyivät hengellisiin mielikuviini, tuskin olisivat saaneet armoa setäni silmissä.

Philo oli tuon tuostakin oleskellut kirjastossa ja vei nyt minutkin sinne mukanaan. Ihailimme kirjojen valintaa ja suurta määrää. Niitä koottaessa oli pidetty silmällä monipuolista valintaa. Sillä kirjastossa oli melkein vain sellaisia kirjoja, jotka edistävät selvää tietoa tai ohjaavat oikeaan elämänkäsitykseen, jotka joko antavat meille oikeat välikappaleet ja ainekset tai vakaumuksen henkemme yhteydestä.

Olin elämässäni lukenut äärettömän paljon ja eräiltä aloilta tunsin melkein kaikki kirjat. Sitä mieluisampaa oli minulle täällä luoda yleiskatsauksia ja huomata aukkoja siinä, missä muutoin olin näkynyt vain epäselvyyttä ahtaissa rajoissa tai ääretöntä ulottuvaisuutta.

Samalla tutustuimme erääseen erittäin mielenkiintoiseen hiljaiseen mieheen. Hän oli lääkäri ja luonnontutkija ja näytti enemmän kuuluvan talon kotijumaliin kuin asukkaisiin. Hän näytti meille luonnonesinekokoelman, joka, samaten kuin kirjastokin, suljetuissa lasikaapeissa samalla sekä koristi huoneen seiniä että teki sen arvokkaaksi herättämättä silti ahdistavaa tunnelmaa. Ilolla muistelin siellä nuoruuteni päiviä ja näyttelin isälleni useita esineitä, joita hän aikoinaan oli tuonut silloin vielä tuskin maailmaan perehtyneen lapsensa sairasvuoteen ääreen. Lääkäri ei tällöin eikä seuraavissakaan keskusteluissamme salannut, että hän uskonnollisissa käsityksissä oli lähellä minun kantaani. Hän ylisti ylenmäärin setääni hänen suvaitsevaisuudestansa ja siitä, että hän antoi arvoa kaikelle, mikä ilmaisi ja edisti ihmisluonnon arvoa ja yhteyttä. Mutta hän vaati myös kaikilta muilta ihmisiltä samaa eikä tuominnut ja vieronut mitään sen ankarammin kuin omahyväistä yli- ja ahdasmielisyyttä.

Sisareni vihkiäisten jälkeen ilo loisti setäni silmistä, ja hän puheli useita kertoja kanssani siitä, mitä hän aikoi tehdä heidän ja heidän lastensa hyväksi. Hänellä oli kauniita maatiloja, jotka olivat hänen omassa hoidossaan ja jotka hän toivoi voivansa luovuttaa mitä parhaimmassa kunnossa veljensä pojille. Siihen pieneen tilaan nähden, jolla me parhaillaan oleskelimme, hänellä näkyi olevan erikoiset aikeet. Aion antaa sen, hän sanoi, vain sellaiselle henkilölle, joka pystyy ymmärtämään, arvossa pitämään ja nauttimaan sen aarteita ja joka käsittää, kuinka suuri rikkaan ja ylhäisen henkilön velvollisuus eritoten Saksassa on asettaa nähtäväksi jotakin mallikelpoista.

Suurin osa vieraista oli toinen toisensa jälkeen jo lähtenyt. Me valmistauduimme sanomaan jäähyväiset ja luulimme jo nähneemme juhlan viimeisen näytöksen, kun hän uudelleen hämmästytti meitä toimittamalla yhä vielä arvokasta huvia. Emme olleet voineet salata häneltä ihastustamme, jota olimme tunteneet, kun sisareni vihkimistilaisuudessa olimme kuulleet kuorolaulua ilman mitään säestystä. Annoimme hänen kyllä ymmärtää, että hänen tulisi vielä kerran antaa meidän saada kokea sama nautinto, mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavan. Kuinka hämmästyimmekään, kun hän eräänä iltana sanoi meille: Tanssimusiikki on poissa, nuoret, elämäniloiset ystävämme ovat meidät jättäneet; avioparikin näyttää jo vakavammalta kuin muutamia päiviä sitten, ja ero tällaisella hetkellä, kun emme kenties koskaan saa nähdä toisiamme, herättää meissä juhlallisen mielialan, jota en voi sen paremmin elähdyttää kuin laululla, jonka uudestaan esittämistä te jo aiemmin näytitte toivoneen.

Hän antoi sillä välin vahvistetun ja kaikessa hiljaisuudessa yhä enemmän harjoitetun kuoron esittää meille neli- ja kahdeksanäänisiä lauluja, jotka, uskaltanen sen sanoa, todella antoivat meille autuuden esimaun. Olin tähän saakka tutustunut vain uskonnolliseen virsilauluun, jossa hurskaat sielut useinkin käheällä äänellä, kuten metsänlinnut, luulevat ylistävänsä Jumalaa, koska he itse luovat itselleen tunteellisen mielialan, tai tyhjänpäiväistä konserttimusiikkia, jota kuulemaan joutuu, parhaimmassa tapauksessa ihaillakseen jotakin kykyä, mutta harvoin edes ohimenevää nautintoa saadakseen. Nyt sain kuulla laulua, joka oli lähtöisin syvimmässä mielessä kunnollisimmista esittäjistä ja joka varmojen ja harjaantuneiden äänien välityksellä sopusointuisena yhteisesityksenä vetosi ihmisen syvimpiin ja parhaimpiin tunteisiin, herättäen hänessä sillä hetkellä todellakin elävän tunnon hänen jumalankaltaisuudestaan. Kaikki esitykset olivat latinais-katolisia lauluja, jotka hohtivat kuten jalokivet sivistyneen maallisen seurapiirin kultaisesta kehästä ja niinsanottua uskonnollista rakentumista vaatimatta herättivät minussa henkisen ylennyksen ja onnen tunteen.

Lähtiessämme saimme kaikki jaloja lahjoja. Minulle hän ojensi ritarikuntani ristin taidokkaammin ja kauniimmin tehtynä ja koristettuna kuin sen yleensä sai nähdä. Se oli ripustettu suureen jalokiveen, jolla ne samalla kiinnitettiin nauhaan ja jonka hän sanoi olevan luonnonesinekokoelmansa jaloimman kiven.

Sisareni lähti nyt puolisonsa kanssa hänen maatiloilleen, me toiset palasimme kaikki koteihimme, ja meistä tuntui, että olimme, mitä ulkonaisiin olosuhteisiin tulee, palanneet varsin arkipäiväiseen elämään. Olimme siirtyneet kuin tarulinnasta maan kamaralle, ja meidän oli jälleen elettävä ja oltava omalla tavallamme.

Tuossa uudessa piirissä tekemäni harvinaiset kokemukset jättivät jälkeensä kauniin muiston. Se ei kuitenkaan pysynyt täysin elävänä, vaikka setä koettikin sitä pitää vireillä ja verestää lähettämällä minulle tuon tuostakin parhaita ja miellyttävimpiä taideteoksiaan, jotka jälleen, niistä kyllin nautittuani, vaihdoin toisiin.

Olin liian tottunut pysymään omissa ajatuksissani, pyrkimään selvyyteen oman sydämeni ja mieleni asioissa ja keskustelemaan niistä toisten samoin ajattelevien kanssa, jotta olisin voinut tarkkaavaisesti katsella taideteosta palaamatta pian jälleen omaan itseeni. Olin tottunut katselemaan taulua ja vaskipiirrosta vain samaten kuin kirjan kirjaimia. Kaunis painoasu miellyttää kyllä silmää, mutta kukapa ottaa kirjan käteensä painoasun vuoksi? Niinpä siis kuvallisen esityksen tuli sanoa minulle jotakin, sen tuli minua opettaa, liikuttaa, tehdä paremmaksi. Puhuipa setä kirjeissään, joissa hän taideteoksiaan selitteli, mitä tahansa, pysyi katsantokantani kumminkin ennallaan.

Enemmän kuitenkin kuin oma luontoni minua vieroittivat sellaisista ajatuksista ulkonaiset tapahtumat, muutokset omassa perheessämme – jopa hetkiseksi omasta itsestäni. Minun oli kestettävä ja suoritettava enemmän kuin heikot voimani tuntuivat kestävän. Naimaton sisareni oli tähän saakka ollut oikea käteni. Hän oli terve, vahva ja sanomattoman hyväntahtoinen ja oli senvuoksi ottanut taloudenhoidon huolekseen, kun taas minun osallani oli vanhan isämme vaaliminen. Sisareni sai yskän, josta kehittyi rintatauti, ja kolmen viikon kuluttua hän makasi paareilla. Hänen kuolemansa iski minuun haavat, joiden arpia en nytkään vielä kernaasti katsele.

Makasin sairaana vuoteessa, ennenkuin hänet vielä oli saatettu hautaan. Vanha vika rinnassani näytti verestyvän, yskin ankarasti ja olin niin käheä, etten saanut kuuluvaa sanaa sanotuksi.

Kauhun ja murheen valtaamana naimisissaoleva siskoni synnytti ennen aikojaan. Vanha isäni pelkäsi kadottavansa samalla kertaa lapsensa ja toivon saada suvulleen jatkajan. Hänen vilpittömät kyyneleensä lisäsivät tuskaani. Rukoilin Jumalaa, että hän palauttaisi minulle vaikkapa vain heikon terveyden, ja pyysin häntä antamaan minulle elonpäiviä edes siksi, kunnes hän kutsuisi pois isäni. Paranin ja jaksoin olosuhteisiini nähden hyvin. Voin jälleen täyttää velvollisuuteni, joskin vaivoin.

Sisareni oli jälleen raskaana. Minulle kerrottiin monenlaisia huolia, jotka sellaisissa tapauksissa uskotaan omalle äidille. Hän ei ollut aivan onnellinen miehensä kanssa. Tämä seikka oli salattava isältä. Minun täytyi olla välittäjänä, ja se oli minulle sitä helpompaa, kun lankoni luotti minuun ja molemmat olivat todella hyviä ihmisiä, paitsi että he, sen sijaan että olisivat tehneet myönnytyksiä toinen toiselleen, kiistelivät keskenään ja palavasti halutessaan elää keskenään täydellisessä sovussa eivät koskaan voineet päästä yksimielisyyteen. Nyt opin täydellä todella käymään käsiksi myös maallisiin asioihin ja itse teossa harjoittamaan sellaista, mistä tähän saakka vain olin laulanut.

Sisareni synnytti pojan. Isän huonovointisuus ei estänyt häntä matkustamasta heidän luokseen. Nähdessään lapsen hän oli uskomattoman hilpeä ja iloinen ja ristiäisissä hän mielestäni oli vastoin tapaansa kuin haltioissaan. Tekisi mieleni sanoa, että hän oli kuin kaksikasvoinen jumaluusolento. Toisilla hän iloisena katseli niihin asumuksiin, minne hän pian toivoi pääsevänsä, toisilla uutta, toivorikasta maallista elämää, joka hänen sukujuurestaan lähteneessä pojassa oli versonut. Väsymättä hän paluumatkalla keskusteli kanssani lapsukaisesta, hänen ulkomuodostaan ja terveydestään toivoen, että uuden maailmankansalaisen taipumukset saisivat suotuisasti kehittyä. Hän jatkoi tämän aiheen käsittelyä kotia saavuttuammekin, ja vasta muutaman päivän kuluttua huomattiin hänessä kuumetta, joka ilmeni päivällisen jälkeen, ilman kylmänväreitä, hieman uuvuttavana polttona. Hän ei kuitenkaan paneutunut vuoteeseen, vaan lähti seuraavana aamuna ulos ja hoiti uskollisesti virkatehtävänsä, kunnes vihdoin jatkuvat ja vakavat taudinoireet saivat hänet siitä luopumaan.

En ole koskaan unohtava sitä hengenrauhaa, sitä selvyyttä ja tarkkanäköisyyttä, millä hän mitä suurinta täsmällisyyttä noudattaen järjesti taloudelliset asiat ja hautajaisten pidon kuin toisen ihmisen asian.

Hänelle oudolla ja suorastaan iloksi yltyvällä hilpeydellä hän sanoi minulle: Minne on joutunut kuolemanpelkoni, jota tähän saakka olen tuntenut? Pelkäisinkö kuolla? Minulla on armollinen Jumala, hauta ei herätä minussa kammoa, minulla on iankaikkinen elämä.

Hänen elämänsä sammui pian. Yksinäisyydessäni on minulle mieluisinta ajanvietettä palauttaa mieleeni hänen kuolemansa muisto, eikä kukaan ole saapa minua luopumaan siitä uskosta, että hänen kuolemassaan ilmeni korkeamman voiman näkyvää vaikutusta.

Rakkaan isäni kuolema muutti tähänastisen elämäntapani. Mitä ankarimman kuuliaisuuden ja rajoituksen alaisuudesta minulle avautui mitä suurin vapaus, ja minä nautin siitä kuin ruoasta, jota ilman on kauan saanut olla. Ennen olin harvoin ollut poissa kotoa kahta tuntia kauemmin, nyt vietin tuskin päivääkään huoneessani. Ystäväni, joiden luona olin voinut käydä vain hätäisillä vierailuilla, halusivat minun pysyvästi seurustelevan heidän kanssaan, ja samoin minäkin halusin heidän seuraansa. Tuontuostakin minut kutsuttiin päivällisille, ajelulle ja pienille huviretkille, enkä koskaan ollut menemättä. Mutta kun ympyrä oli kierretty, huomasin, ettei vapauden verraton onni ole siinä, että tekee kaiken, mitä saa tehdä ja mihin olosuhteet meidät johtavat, vaan siinä, että esteittä ja vastuksetta voi suoralla tiellä tehdä, mitä pitää oikeana ja sopivana, ja minä olin kyllin vanha päästäkseni tässä kohden ilman oppirahoja oikeaan vakaumukseen.

Niin pian kuin mahdollista ryhdyin jatkamaan seurustelua herrnhutilaisen seurakunnan jäsenten kera ja riensin perehtymään erääseen heidän lähimpänä olevista laitoksistaan. Mutta en sieltäkään löytänyt mitä olin kuvitellut. Olin kyllin rehellinen antaakseni käsitykseni tulla ilmi, ja minua koetettiin taivuttaa: tämä laitos ei muka ollut mitään oikein järjestetyn seurakunnan rinnalla. Voin tyytyä tähän selitykseen, mutta vakaumukseni mukaan olisi oikean hengen pitänyt päästä näkyviin yhtä hyvin pienessä kuin suuressa laitoksessa.

Eräs heidän piispoistaan, joka oli läsnä, eräs kreivin omista oppilaista, keskusteli paljon kanssani. Hän puhui täydellisesti englannin kieltä, ja kun minä sitä hieman ymmärsin, arveli hän, että tämä seikka oli viittaus siitä, että me kuuluimme yhteen. En ollut ollenkaan samaa mieltä, hänen seuransa ei minua rahtuakaan voinut miellyttää. Hän oli veitsiseppä, syntyään määriläinen, hänen ajatustapansa ei voinut vapautua ammatinharjoittajan mielikuvista. Paremmin tulin toimeen herra L—-:n kanssa, joka oli ollut majurina Ranskan palveluksessa, mutta sellaiseen alistuvaisuuteen, jota hän esimiesten edessä osoitti, en voinut koskaan suostua. Minusta tuntui suorastaan kuin korvapuustilta nähdessäni majurin rouvan ja eräiden enemmän tai vähemmän arvossapidettyjen rouvien suutelevan piispan kättä. Siellä ollessani sovittiin kuitenkin, että tekisin matkan Alankomaihin; siitä ei kuitenkaan koskaan tullut mitään ja se oli varmasti minun onnekseni.

Sisarelleni oli syntynyt tytär ja nyt oli meidän naisten vuoro olla tyytyväisiä ja ajatella, miten tyttönen aikanaan oli kasvatettava meidän kaltaiseksemme. Lankoni sitävastoin oli erittäin tyytymätön, kun vuoden perästä taaskin seurasi tytär. Hän toivoi suurten tilojen omistajana saavansa poikia, jotka kerran avustaisivat häntä niiden hoidossa.

Heikon terveyteni vuoksi elin hiljaista ja rauhallista elämää ja pysyin siten jotakuinkin tasapainossa. En pelännyt kuolemaa, jopa toivoinkin kuolevani, mutta tunsin sydämessäni, että Jumala antaisi minulle aikaa tutkia sieluani ja päästä häntä yhä lähemmäksi. Monien unettomien öiden kuluessa olen varsinkin kokenut sellaista, mitä en voi selvin sanoin kuvata.

Tuntui kuin sieluni olisi ajatellut ilman ruumista. Se katseli ruumista kuten sille outoa olentoa, samoin kuin esim. katsellaan pukua. Se näki erinomaisen elävinä edessään menneet ajat ja tapahtumat ja sai tuntea, mitä oli seuraava. Kaikki nämä ajat ovat olleet ja menneet. Se mitä seuraa, on myös katoava. Ruumis on repeytyvä kappaleiksi kuin puku, mutta minä, minun tunnettu minäni, on ja pysyy.

Tähän suureen, ylevään ja lohdulliseen tunteeseen kokonaan vajoamasta esti minut eräs jalo ystävä, joka kävi minulle yhä läheisemmäksi. Hän oli se lääkäri, jonka olin oppinut tuntemaan setäni luona ja joka oli erittäin tarkoin ottanut selkoa ruumiini ja sielunvoimieni tilasta. Hän osoitti minulle, kuinka pahoin tällaiset tunteet, jos niitä itsessämme haudomme irrallaan ulkonaisista elämänoloista, meitä ikäänkuin kalvavat ja jäytävät elämämme perustaa. Toiminta – hän sanoi – on ihmisen ensimmäinen tarkoitusperä, ja kaikki väliajat, jolloin hän on pakotettu lepoon, hänen tulisi käyttää saavuttaakseen ulkonaisista seikoista selvän tiedon, mikä taas vastaisuudessa helpottaa hänen toimintaansa.

Kun ystäväni tiesi, että minä olin tottunut ajattelemaan omaa ruumistani ikäänkuin ulkokohtaista esinettä, ja kun hän oli selvillä siitä, että tunsin ruumiillisen tilani, vammani ja lääkeopilliset parannuskeinot jokseenkin tarkoin ja olin kokemalla sekä omaa että toisten pitkäaikaista sairautta saavuttanut puolittain lääkärin kokemuksen, ohjasi hän huomioni ihmisruumiin erikoisuuksista ja rohdoksista muihin niille läheisiin luomakunnan, ilmiöihin ja kuljetti minua kuin paratiisissa ja ainoastaan lopuksi – jos saan jatkaa vertaustani – hän antoi minun kaukaa aavistaa illan viileydessä käyskentelevän Luojan läsnäoloa.

Kuinka mielelläni katselinkaan nyt Jumalaa luonnossa, kun hänellä oli niin varma sija sydämessäni, kuinka mielenkiintoisia olivatkaan hänen kättensä työt, ja kuinka kiitollinen olinkaan, että hän oli tahtonut elähdyttää minua suunsa henkäyksellä.

Me toivoimme jälleen sisareni kanssa, että syntyisi poika, jota lankoni suurella kaipuulla odotti ja jonka syntymää hän valitettavasti ei saanut nähdä. Tuo komea mies kuoli pudottuaan tapaturmaisesti hevosen selästä, ja sisareni seurasi häntä synnytettyään maailmaan kauniin pojan. Heidän neljää jälkeenjäänyttä lastansa voin katsella vain murheellisin mielin. Niin moni terve oli eriynyt täältä ennen minua, sairasta, oliko kenties minun nähtävä joidenkin näistä toivehikkaista kukkasista varisevan? Tunsin maailman kyllin hyvin tietääkseni, kuinka monien vaarojen keskellä lapsi, varsinkin ylempään säätyyn kuuluva, kasvaa, ja minusta tuntui, kuin olisivat nuo vaarat minun oman nuoruuteni ajoista nykyiselleen yhä lisääntyneet. Tunsin, että heikolla terveydelläni voisin tehdä tuiki vähän tai tuskin mitään lasten hyväksi. Sitä tervetulleempi oli minulle setäni päätös, joka tietenkin oli hänen maailmankatsomuksensa sanelema, kun hän otti kiinnittääkseen kaiken huomionsa näiden suloisten olentojen kasvatukseen. Ja he ansaitsivat sen todella joka suhteessa. He olivat ruumiiltaan ja ulkomuodoltaan soreat, ja oli syytä odottaa, että heistä kaikista, niin erilaisia kuin he keskenään olivatkin, tulisi hyviä ja älykkäitä ihmisiä.

Kunnon lääkärini kiinnitettyä huomioni asiaan tein kernaasti havaintoja lapsissa ja omaisissa ilmenevistä sukuyhtäläisyyksistä. Isäni oli huolellisesti säilyttänyt esi-isiensä kuvat, antanut taitavien mestarien maalata oman sekä lastensa kuvat eikä ollut unohtanut äitiäni ja hänen omaisiaan. Tunsimme koko suvun luonteet tarkoin, ja kun me olimme niitä usein verranneet toisiinsa, koetimme nyt keksiä lasten sekä ulkonaisia että sisäisiä yhtäläisyyksiä. Sisareni vanhin poika näytti tulevan isänisäänsä, jonka nuoruudenkuva, erittäin hyvin maalattuna, oli setämme kokoelmissa. Samoin kuin hänkin, joka aina oli kunnostautunut rohkeana upseerina, ei pojanpoikakaan rakastanut mitään niinkuin ampuma-asetta, joilla hän, joka kerta kun kävi minua katsomassa, aina askarteli. Isäni oli nimittäin jättänyt jälkeensä erittäin kauniin asekaapin, ja poika ei rauhoittunut, ennenkuin lahjoitin hänelle pari pistolia ja metsästyspyssyn jo ennenkuin hän oli päässyt selville siitä, miten saksalainen pyssynlukko oli viritettävä. Mutta muutoin hänen koko olemuksessaan ei ollut mitään raakaa, vaan hän oli päinvastoin lempeä ja ymmärtäväinen.

Vanhin tytär oli vallannut minut kokonaan ja se lienee kai johtunut siitä, että hän oli minun näköiseni ja että hän noista neljästä enimmän oli minuun kiintynyt. Mutta voinen kai sanoa, että kuta tarkemmin häntä hänen varttuessaan katselin, sitä enemmän hän saattoi minut varjoon, enkä voinut lapsukaista katsella häntä ihailematta, voinpa melkein sanoa, häntä jumaloimatta. Tuskin tapaa jalompia piirteitä, rauhallisempaa olemusta ja toista aina yhtäläistä, mihinkään määrättyyn asiaan yksipuolisesti rajoittumatonta uutteruutta. Hän ei hetkeäkään ollut toimetonna, ja kaikki, mihin hän ryhtyi, muuttui hänen käsissään arvokkaaksi työksi. Kaikki näytti hänestä samanarvoiselta, kunhan hän vain sai suorittaa mitä kullakin hetkellä ja paikalla oli tarjona, ja samaten hän voi pysyä rauhallisena ja kärsivällisenä, milloin hän ei löytänyt mitään tehtävää. Tällaista toimeliaisuutta, joka ei kaipaa mitään erikoista tehtävää, en ole elämässäni sen koommin tavannut. Verraton oli nuoresta pitäen hänen suhtautumisensa hätääkärsiviin ja apua tarvitseviin. Tunnustan kernaasti, etten koskaan ole osannut hyväntekeväisyydestä tehdä ammattia. En ollut saita köyhiä kohtaan, päinvastoin annoin varoihini nähden usein liian paljon, mutta minä niin sanoakseni vain ostin itseni vapaaksi, ja sen, joka tahtoi voittaa minun huolehtivan mielenkiintoni puolelleen, täytyi olla minulle hengenheimolainen. Sisarentyttäreni oli aivan päinvastainen luonne tässä kohden. En ole hänen koskaan nähnyt antavan köyhälle rahaa, ja mitä hän minulta tätä tarkoitusta varten sai, sen hän ensin vaihtoi välttämättömimpiin tarpeisiin. Hän ei mielestäni koskaan ollut herttaisempi kuin myllertäessään puku- ja liinavaatesäiliöissäni. Aina hän löysi jotakin, mitä en enää käyttänyt enkä tarvinnut, ja näiden vanhojen tavaroiden uudelleen ompeleminen ja selvitteleminen jonkun rääsyisen lapsukaisen ylle oli hänen suurin autuutensa.

Hänen sisarensa oli mielenlaadultaan jo toisenlainen. Hänessä oli paljon äidin perintöä, jo aikaisin voi nähdä, että hänestä tulisi komea ja viehättävä nainen, ja tämä näyttää käyvän toteen. Hän kiinnittää suurta huomiota ulkonaiseen olemukseensa ja osasi jo lapsuudesta saakka pukeutua ja käyttäytyä huomiota herättävästi. Muistan yhä vielä, kuinka ihastuksissaan hän pienenä lapsena katseli itseään peilistä, kun minun oli sidottava hänen kaulaansa äidiltäni perimäni helmet, jotka tyttönen sattumalta oli saanut käsiinsä. Näitä erilaisia taipumuksia tarkatessani minusta oli mieluista ajatella, kuinka minun omistamani tavarat kuolemani jälkeen jaettaisiin heidän kesken ja heidän kauttaan jälleen joutuisivat elämään. Näin isäni metsästyspyssyt taas jälleen sisarenpoikani hartioilla vaeltavan kedolla ja hänen metsästyslaukustaan taas jälleen riippuvan peltokanoja. Näin koko puvustoni pääsiäiskonfirmatsionissa nuorten tyttösten päälle soviteltuna tulevan ulos kirkosta ja siveän porvarintyttären kihlajaisasussaan koristettuna parhaimmilla kankaillani, sillä sellaisten lasten ja kunniallisten köyhien tyttöjen pukemiseen Nataliella oli aivan erikoinen halu, joskaan, kuten minun tässä on huomautettava, hän itse ei millään tavoin osoittanut minkäänlaista rakkautta eikä, jos niin saan sanoa, mitään tarvetta turvautua näkyvään tai näkymättömään olentoon, mikä ominaisuus minussa nuoruudessani oli ilmennyt niin elävänä. Kun nyt ajattelin, että nuorin astuisi hoviin aivan samoin kuin minä helmilläni ja jalokivilläni koristettuna, voin rauhallisesti katsella tavaroideni ja korujeni samoin kuin ruumiini joutuvan luonnon säätämään kiertokulkuun.

Lapset varttuivat ja ovat ilokseni terveet, kauniit ja komeat. Kärsivällisesti alistun siihen, että setä heidät on luotani ottanut, ja tapaan heitä harvoin, joko he sitten ovat lähiyöllä tai samassa kaupungissa.

Eräs omituinen mies, jota pidetään ranskalaisena pappina, tuntematta mitenkään tarkoin hänen syntyperäänsä, on asetettu kaikkien neljän valvojaksi. Heitä kasvatetaan eri seuduilla ja heidät on sijoitettu täysihoitoon milloin sinne milloin tänne.

En aluksi voinut nähdä mitään suunnitelmaa tällaisessa kasvatuksessa, kunnes lääkärini minulle vihdoin kertoi, että tuo hengellinen herra oli saanut setäni siihen vakaumukseen, että oli katsottava, mihin suuntaan ihmisen taipumukset ja pyrinnöt käyvät, jos tahtoo hänen kasvatustaan johonkin ohjata. Sitten ihmiselle on annettava tilaisuus tyydyttää ja toteuttaa niitä niin pian kuin mahdollista, jotta hän, jos hän on erehtynyt, ajoissa huomaisi erehdyksensä ja, jos hän on tavannut sen, mikä hänelle sopii, sitä suuremmalla innolla pitäisi siitä kiinni ja sitä uutterammin kehittäisi itseään edelleen. Toivon, että tämä omituinen koe onnistuisi; kun on kysymys niin hyvistä luonteista, se kenties on mahdollista.

Mutta sitä en voinut näissä kasvattajissa hyväksyä, että he koettavat pitää loitolla lapsista kaiken, mikä voisi johtaa heidät omaan itseensä ja seurusteluun näkymättömän, ainoan uskollisen ystävän kanssa. Minua suorastaan suututtaa, kun setäni minua siitä syystä pitää lapsille vaarallisena. Käytännössä ei kukaan ihminen lopulta ole suvaitsevainen! Sillä sekin, joka vakuuttaa antavansa kernaasti kunkin pitää tapansa ja erikoisuutensa, koettaa kuitenkin sulkea pois ne, jotka eivät ajattele samoin kuin hän.

Tällainen lasten minusta vieroittaminen surettaa minua sitä enemmän, kuta enemmän vakaumukseni uskoni todellisuudesta lujittuu. Miksikä ei uskoni olisi jumalallista alkuperää, miksikä sillä ei olisi todellisuudessa vastinetta, kun se käytännössä osoittautuu niin tehokkaaksi? Käytännön kauttahan me vasta todella pääsemme varmuuteen siitä, että olemme olemassa. Miksikä siis emme samaa tietä voisi päästä vakaumukseen siitä olennosta, joka auttaa meitä kaikkeen hyvään?

Että minä aina kuljen eteen- enkä koskaan taaksepäin, että minun tekoni yhä enemmän käyvät sen käsityksen mukaisiksi, jonka itselleni olen muodostanut täydellisyydestä, että minulle päivä päivältä käy yhä helpommaksi tehdä sitä, mitä pidän oikeana, jopa huolimatta ruumiini raihnaisuudesta, joka niin monesti kieltäytyy minua palvelemasta: – onko tämä kaikki selitettävissä johtuneeksi ihmisluonnosta, jonka turmeluksen olen syvästi oivaltanut? Minun kohdaltani on vastaus jyrkästi kieltävä.

Muistan tuskin ainoatakaan käskyä, ei mikään ilmene minulle lain muodossa. Minua ohjaa viettymys ja johtaa aina oikeaan. Noudatan vapaana mielipiteitäni ja tiedän yhtä vähän rajoituksista kuin katumuksesta. Jumalan kiitos, että tiedän, keneltä minulla on tämä onni ja että vain nöyryydellä saan ajatella näitä ylenpalttisia etuja. Sillä en koskaan joudu siihen vaaraan, että ylpeilisin omasta voimastani ja taidostani, kun olen niin selvästi kokenut, mikä hirviö jokaisessa ihmispovessa voi kehittyä ja elää, jollei korkeampi voima meitä varjele.