Markkinoilta maalle; Kevätsymfonia

MARKKINOILTA MAALLE; KEVÄTSYMFONIA

Kirj.

Joel Lehtonen

Otava, Helsinki, 1932.

SISÄLLYS:

MARKKINOILTA MAALLE. "Rakkaiden muistojen" sarjaa

  Viimeisenä markkinapäivänä
  Torilla
  Tuttavia
  Lähtöön
  Katukuva
  Jäälle
  Matkanaukkausta
  Kilpa-ajo jäällä
  "Kapakan" kievarissa
  Pirtissä
  Kammarissa
  Lähtöön taas
  Ilta ja Himala

KEVÄTSYMFONIA "Rakkaiden muistojen" sarjaa

  Maaserkku Helsingissä
  Menosta maalle
  Maaliskuulla
  Huhtikuu
  Toukokuu
  Kesän-unelma

MARKKINOILTA MAALLE

"RAKKAIDEN MUISTOJEN" SARJAA

(Julkaistu kokoelmassa "Markkinoilta" 1912)

VIIMEISENÄ MARKKINAPÄIVÄNÄ.

    Maaliskuinen armas päivä paistaa
    yllä kaupungin, miss' ennen muinoin
    nuorukaisena, yl'oppilaana
    monet riemut keväiset ma nautin.
    Monet riemut punssikullan kanssa
    "Liikemiesten Klubilla", – se löyhki
    suruisesti tomult', tupakalta, –
    ollen sihteerinä vanhoillisen
    lehden, jossa pakanuutta puolsin,
    vastustin pakanalähetystä,
    autoin pakanoita, neekereitä
    minä, oiva lehtineekeri.
    Maaliskuinen armas päivä paistaa.
    Tuttu on tuo matalainen kylä,
    jossa elääkseen ei ihmislapset
    muuta voi kuin juoda kuollakseen;
    tuttu siell' on tuoksu oluen,
    karvarien parkkinahkan, ynnä
    neitosien liinatukkaisten
    helmain kölninvedet hempeät.
    No niin. Päivä armas puolin paistaa:
    puoli taivasta on kirkas, mutta
    toisen puolen kätkee siimes pilvi,
    joka seuloo lunta hiljalleen,
    heittelee kuin kyyhkyn valkean
    untuvia torin-aukealle,
    jossa kirjavat nyt karusellit
    ja muut markkina-metelit pauhaa.
    Vaan ne karusellit, verkalleen ne
    elämöi jo tuolla suruisella,
    talvisella torin aukealla,
    sillä viimeinen on riemun päivä:
    kolmen ilon päivän laitimmainen
    näillä Mikkelimme markkinoilla.
    Soivat pilven alla kaikenlaiset
    pillit, rummut. Karusellit kiertää,
    kolme koreata "heijakkaa":
    yksi torin päässä, pohjoisessa,
    keikkuu, kiljuelee "Glada änkaa",
    toinen, etelässä, elämöiden
    vetää villin "Vegetariaanin";
    kolmas lännessä taas, koivujen
    alla, jonkin oudon marssin puhkuu,
    niinkuin elehvantti toitottaisi. –
    Mutta keskimailla heijakkain,
    siell' on teltat, kojut markkinain.




    TORILLA.


    Siellä kansa verkalleen jo kulkee, –
    sillä viimeinen on riemun päivä!
    Verkalleen ja aivan laiskan-tahtiin,
    ohi punapartain leluryssäin,
    kovin kirpeältä haisevain,
    punapartain niinkuin ketunnahkat
    hartioilla hoikan turkissaksan.
    Ohi rinkeleitten, kuormien
    vajavaisten, joissa paistaa rippeet
    kellertävät, oljen-tuoksuvat.
    Ohi tattarien vinosilmäin,
    jotka idän karttuuneja kauppaa, –
    vakaana myös ohi eläintelttain,
    joista inhakka käy ketunhaisu; –
    ohi länkien ja rattaiden
    liikkuu kansa, – noiden kolmen verkan
    karusellin rummutessa, sillä
    viimeinen on nyt jo riemun päivä.
    Tuskin katsoo rahvas enää tuossa
    rengaskorvaa Italian miestä,
    joka huutaa tekokukkasia,
    vihreitä ja ruusunpunaisia, –
    kaikki puhtahinta selluloosaa.
    Niinpä raukeasti, laiskan-tahtiin,
    kulkee huokaellen kansa vieno
    lumihiutaleiden keskellä,
    jotka kiiluu päivän paistaessa, –
    kun on toinen puoli taivaasta
    sininen, mut toinen pilvessä.




    TUTTAVIA.


    Niinpä kuljen minäkin nyt verkkaan,
    rinnall' ystäväni, urhon oivan,
    Oski Himalaisen, sankarin,
    jonka sarkaisilla ryntähillä
    loistaa selluloosakukka. Kuljen
    pystypään tuon poikamiehen kanssa.
    Ette häntä ehkä tunne? Hän on
    Himalaisten talon melkoisen
    pariveljeksistä nuorempi,
    ja on mua maalle noutamaan
    tullut oikein eri hevosella.
    Hänellä se juuri on se oiva
    raudankarva, tumma orhi: siitä
    on sen kunnan kaikki kauniit varsat,
    raudikot ja kultakiharaiset.
    Hänen kanssaan laiskan-tahtiin siellä
    kuljeskelen, katson miettein haikein
    entispaikkaa, torin ikävyyttä,
    jonka koivikossa ennen muinoin,
    joulukuisten iltain hämärässä,
    kanssa kultani me kuherreltiin, –
    paikkaa, missä nuorukaisena
    monet riemut keväiset ma nautin.
    Sillävälin Oski Himalainen,
    nuori, kukkarinta, pystypää,
    piikasien eteen seisahtuu,
    salaa jonkun kättä puristaa,
    sillä kaksikymmentä jo vuotta
    painaa hänen niskojaan, ja äiti
    toruu poikaa useasti, ettei
    hänkin miniää jo taloon nouda, –
    siit' on Oskarilla aika harmi.

    Sitten siellä kohtaan tuttuja.
    Tuossapa on Tasavaisen muori
    tummasilmä, hellä, hymysuu,
    pullea kuin papinrouva parhain.
    Kädet paksut kirjokintaissa
    sievoisesti pääll' on kelpo vatsan,
    kun hän katsoo aasivaljakkoa,
    kahta karvasuuta, viippakorvaa,
    hymyellen, miettiväisin mielin, –
    suruisin ja kaunein silmin, sillä
    viimeinen on tässä riemun päivä.
    Mutta kun nyt muorin olkaan hiljaa
    kopsahutan, hälle mörähdän:
    "Ei saa koskea!" niin muorikos
    säpsähtää! Kai luuli, että ehkä
    poliisi tai jokin sälli siinä
    töykkinee! Hän aivan tuijotellen
    kauan katsoo, sitten virkkaa: "Siekös
    näillä mailla! Vai et koskea anna!"
    Sitten kättä kintaineen
    pistää hän ja kuulumiset kysyy,
    saa ne minulta; ja sitten kertoo
    omansa, ja nauraa: "Poliisiksi
    luulin... Katsoin hevosia noita.
    Kyll' on pienet nuo, ja laihat on."
    Silloin alan hälle selitellä,
    etteivät ne taida ollakaan
    hevosia, ne on serkkuja hevosen,
    ne aaseja on vain,
    sit' ei usko muori, katsoo pitkään,
    tummat silmät nauraa veitikkoina:
    – Kyllä taidat syöttää pajuköyttä.
    Vaan kun väitän, että justiin noilla
    Jeesus ajoi Jerusaalemiin,
    körötti, niin, jos ei justiin näillä,
    niin sentapaisilla kumminkin,
    hän kun tahtoi nöyrä olla, siksi
    ajoi tuollaisilla surkeilla
    karvasuilla, viippakorvilla,
    silloin uskoo muori Tasavaisen:
    aasivaljakkoa hyväilee.
    Kohta käy myös itse Tasavainen
    siihen, pitkä mies ja reuhkahattu:
    matalaisen kurttuotsan alta
    pienet, virkut siansilmät kiiluu.
    Hänen leukansa ne niintä kasvaa,
    taikka mäyrän niskan kaunistusta,
    metsäsian harjaa. Hänkin mulle
    iloisesti kättä pitkää lyö,
    kysyy kuulumiset, jotka saa,
    kertoo omansa, ja herttaisesti
    alkaa patistella mua käymään
    kartanossaan, jossa ennen muinoin
    myöskin eräät kevätviikot vietin.
    
    Maljanenkin kepsuttelee siihen,
    isännäinen hieno asultaan:
    palttoo vaaleaa on kotisarkaa,
    taivaansinertävä kaulahuivi
    komeasti liivinrinnat ristii, –
    hän on oikein maalaiskeikari! –
    Iloisesti nenänsä nyt paistaa,
    hienot huulet hymyy leppeästi,
    sinisilmät ystävyyttä loistaa.
    Kädessään on hällä letkuvarsi
    uusi, tehty Rantasalmella;
    taskun suusta pilkistäiksen uusi
    kukkarokin, täynnä tupakkaa,
    massin sievät sahviaanikorvat
    tököttää kuin yökön korvat sieltä. –
    Pois hän lähtee kanssa Tasavaisen,
    joka sanoo vielä ostoksille
    pitävänsä: "Sitten pannaan ruuna
    puikkoihin ja lähtään kotipuoleen,
    körötellään, saunaan, nukkumaan."
    Eräät muutkin tutut siihen vielä
    sattuu, kun me käydään verkalleen,
    nuoren Oski Himalaisen kanssa
    pakinoiden, alla lumipilven.
    Niin, ja viimein vastaan tulee myöskin
    vanhempi Himalan veljeksistä,
    tumma, hymysuinen, – tulee verkkaan
    kanssa nuorikkonsa valkean. –
    Ja se maaliskuinen armas päivä
    pilvisestä täysin kirkastuu,
    sellaiseksi, jona ennen muinoin
    monet päivät täällä nähdä sain;
    kauas hiljaa painuu siimes pilvi,
    hiuteet liitämästä lakkaa, taivas
    sinisenä näkyy kokonaan.
    Niinpä siinä käydään, säteillessä
    auringon, ja hyrrätessä kolmen
    suuren vonkuvaisen karusellin,
    kaupungissa, missä ennen muinoin
    monet riemut keväiset ma nautin.
    Kun jo päivä vitaiselleen painuu.




    LÄHTÖÖN.


    Kuulkaa siis, te muorit tummasilmät!
    Kuulkaa, isännäiset, jäyhät, viisaat,
    joiden leukapielet karvaa tunkee
    niinkuin niintä kellanruskeaa, –
    kuule, kaikki kansa, nuorempi
    Himalaisten pariveljeksistä:
    jo nyt päivä vitaiselleen painuu!
    Kohta on nyt menneet markkinaiset,
    loppuneet sen ilot, ihmeet kaikki, –
    niinkuin loppuu koko elämämme,
    joss' on työtä, satoa ei liioin.
    Melkoinen on täältä matka maalle,
    mutta tehtävä se silti on,
    kuten itse arvaatte sen, kuomat.
    Lähtään siis! Pois lähtään kotipuoleen,
    kun nyt päivä vitaiselleen painuu!
    Painukaamme mekin täältä, kuomat,
    painukaamme salon hiljaisuuteen,
    kaikki kansa, näiden markkinaisten
    jälkeen sinne, hiljaa, huokaellen, –
    kaupungista, missä ennen muinoin
    monet riemut keväiset ma nautin.




    KATUKUVA.


    Niinpä tehdäänkin. Niin tehdään me
    samankuntalaiset, ynnä muutkin.
    Pian katu suora, aurinkoinen
    matkalaisten jonoa on täynnä.
    Niin, se katu on kuin temppelin
    kreikkalaisen marmorinen friisi:
    hevosia kenokauloin tanssii
    siellä, suitsista niit' urhot ohjaa,
    käsi korkealla, urhot uljaat.
    Tai kuin roomalainen sotasaatto:
    jonot karjaa, muonaa, kestitystä.
    Voittokulku! Mut ei yhtään orjaa
    ollut meissä, vapaat oltiin kaikki.
    Niin me kaupungista sieltä maalle
    mentiin kohta, minä pukkireessä
    kumppalini, hevosurhon oivan,
    pariveljeksistä nuoremman,
    joll' on orhi kultakiharainen.
    Maalle mentiin pitkin katua
    friisinä, joll' oli taustanaan
    talot valkeat: niist' aurinkoinen
    heijasteli silmät huikaisten,
    räystään kulta-tippu kimalteli...




    JÄÄLLE.


    Taivas sininen on, mäenrinne
    hopeana hohtaa, alenee
    kohti järven kaukahisen rantaa,
    jossa hanget keväisinä paistaa.
    Punan-kellervinä ruskossa
    loistaa hongat, joiden juuressa
    pitenevät kevään sinivarjot.
    Sinne ajetaan me, salon helmaan,
    syvään unhotukseen, hiljaisuuteen, –
    kaupungista, missä ennen muinoin
    nautin hullut riemut keväiset.
    Musta matkajono kiitelee
    alas mutkallista rinnetietä
    kulkusin ja laulavaisin kelloin,
    kohti järven äänettömän jäätä.
    Tuolla köröttää nyt Tasavainen,
    harjasparta, vakaa Väinämöinen,
    ajaa ruskealla ruunallansa,
    eipä valkialla varsallansa, –
    toinen saapas reestä ulkosalla,
    toinen käsi ohjaksissa, toinen
    kelpo muori-mummon vyötäröillä,
    heinäruon päällä hyllyväisen.
    Päällä heinäruon ynnä myöskin
    tupsuniskan karhuntaljan, jonka
    kuono musta taakse irvistäiksen,
    joka kynttä käyrää taakse näyttää.
    Niinpä ajaa ukko Tasavainen,
    jonka leuka, kuten tietty, kasvaa
    niintä taikka metsäkarjun harjaa.
    Komeasti ajaa Maljanenkin,
    vento, punanokka, hymyhuuli,
    kumppalina piika naapurin,
    pieni, ruskokiharainen tyttö.
    Varo itseäsi, Maljas-kuoma!
    Jos sen vaimosi, tuo surullinen,
    tietää saa, niin hänpä, jonka nait
    hänen hiustensa pulskain tähden, –
    vaikka nyt on hiukset kuihtuneet, –
    jos sen kuulla saa, niin hänpä polttaa
    sulta jälleen lehdet, aviisit:
    niistä, näet, nurkkanovelleista,
    tarttuu sinuun moinen into, kirma!
    Varo, Maljas-kuoma, – jonka välly
    kirjattu on kuvakärpäsillä,
    kymmenellä puna-kärpäsellä,
    välly hupaisesti liehuva. –
    Uljas mies on myöskin vanhempi
    Himalaisten pariveljeksistä,
    tyynenä hän kuskaa hevostaan.
    Vieressään on hällä kalvas, kelpo
    nuorikkonsa, joka armahissa
    toivehissa istuu ensi poian:
    siksi hän nyt, hymy huulillaan,
    katsoo miestä eessä ajavaa,
    naapuria, joka komeasti
    ohjaa vaihtotammaa kantavaa.
    Katsoo, veikeästi miehelleen
    virkkaa, silmät taivahalle luoden:
    "Parillapa naapurimme ajaa."
    Veikeästi virkkaa, onnekas,
    mukavasti päällä hirvennahkan,
    jonka harjaksia viima pörhii.
    Siihen naurahtaa tuo Himalainen,
    ymmärtäen kalvaan, hellän vaimon
    ylpeän ja viisaan leikinlaskun, –
    ravahuttaa ruunaa ruoskallaan! –
    Monta muuta siellä siten rientää
    kaunista tien kaarta pitkin, kohti
    järven kaukahisen siintoselkää,
    missä punertaen hongat huokaa.
    Mutta kaikkein komein kansasta
    kuitenkin on Oski Himalainen,
    ryntähillä markkinainen kukka!
    Kaikkein komein maantien kiitäjöistä
    kumppalini norja, tumma orhi,
    lautasilla täplät vaaleammat!
    Ylinnä sen kultaharja liehuu,
    ylinnä sen otsatukka huiskii,
    kun me välkkyvällä pukkireellä
    maalle kiidämme, kanss' urhon oivan.




    MATKANAUKKAUSTA.


    Ratsut kymmenet niin siellä kiitää,
    satakunta oivaa matkamiestä.
    Viisikymmeniset kellot soittaa!
    Kymmenet on reissä pukkilaudat.
    Mutta varsin monen pukkilaudan
    alla köllöttävi pullikainen,
    kaunis, kellertävä pullikainen!
    Niin, ja joka pullikassa juoma
    holskuu hunajainen, mesi-kulta
    jumalainen, kellertävä punssi!
    Ja kuink' onkin monta matkamiestä,
    jokaisell' on varmaan povitasku,
    mutta useanpa taskussa
    piileskelee pikku taskumatti,
    piilee tilkka pieni, virkistävä
    konjakkia, jolla täälläpäin
    nimenä on myöskin jakki-poika
    taikka ainoastaan Koljatti,
    voimallinen miesten kellistäjä.
    Ja ne pullot hellän muiskun antaa:
    jopa tuolla kolme matkamiestä,
    jotka kuskaa tammaa valkeaa,
    kolme sarka-reuhkaa, rehjanaa,
    selällään he loikovat jo reessä.
    Silmät kirkkaat kohti taivasta
    käännetyt on, kasvot, naaman-nallit
    onnellista keväthurmaa paistaa!
    Ja nuo kolme nuorta mökkiläistä, –
    taikka yksi heist' on Nurkkakankaan
    omistaja, Nurkka-Massi, vauras
    isäntä, mut tarkka hengen-päälle,
    tullut muitten rekeen säästääkseen, –
    selällään he reessä loikovat,
    kiikaroiden päivää maaliskuun
    vuoroin yhteisellä pullikalla.
    Selko-selällään he loikovat,
    rehjallaan kuin rennot rohdinpussit! –
    Niin, ne pullot hellän muiskun antaa!
    Mutta kaikkein parhaan muiskuista
    antaa Himalaisen taskumatti,
    nuoremmaisen pariveljeksistä,
    kelpo kumppalini, urhon oivan.

    Ja kun nyt nuo kolme reuhkapäätä, –
    taikka oikeastaan kaksi vain,
    sillä Massi ryyppäävän ei näykään, –
    kun he katsoo ylös päivän kiekkoon,
    niin se lämmin kiekko päätä huimaa,
    silmät kipristävi riemun nauruun,
    kilvan kirkkaan jumaljuoman kanssa.
    Ja kun saapuu järven rantapenger,
    missä hanget punertaa, niin miesten
    rinnan riemu ilmi aivan ääntyy:
    kimpoaa yht'äkkiä nyt laulu
    kahden urhon suusta, kajahtaa, –
    kimpoaa yht'äkkiä kuin puikko
    Kajanuksen ammumahan oivan
    orkesterin käskee, – niin nyt hymni
    näiden kahden matkalaisen kaikuu.
    Ja se hymni tarttuu, jonon valtaa:
    kohta veisaa koko matkasaatto, –
    Tasavainen yksin vaikenee,
    sekä emännät ja vanhat muorit, –
    veisaa melkein koko matkasaatto
    maaliskuisen illan punaisena
    paistaessa hymnin kaihokkaan.
    Reestä rekeen, suusta suuhun siellä
    virsi vierii riemun-kaihollinen:
    "Virolahden Ala-Urpalasta".
    Ja se laulu huimistaa, jo täyttää
    into taivaalle, joss' säteilee
    aurinko kuin kirkas ryssänpeili,
    tuores vielä, sahviaani-selkä,
    tehtaan fernissalta tuoksuvainen.
    Siis nyt, laulun, innon yltyessä,
    kilpa-ajoon järven hankisjäällä, –
    kun jo sinivarjot tummenee!




    KILPA-AJO JÄÄLLÄ.


    Kilpa-ajoon, hei! Reet kymmenkunnat!
    Kymmenkunnat hevot, huisku-harjat!
    Miehet seisoo, ohjat piukallaan,
    kavioit' on sata rintamassa
    niinkuin hyökätessä ratsukaartin,
    vanhan testamentin sotavaunuin.
    Kilpa-ajoon kaikki! Syrjään tieltä,
    toisten ohi porhalluttaa tuossa
    Tasavainenkin, hän, jonka leuat,
    kasvaa, kuten tietty, harjaksia.
    Siitä parrastaan hän huudon päästää,
    iloisesti kiiltää siansilmät
    jäykän, niiniparran Tasavaisen:
    onpa hällä ratsu. Ratsu oiva!
    Kuinka ukon ruuna nelistää!
    Pölkkysäärin, raskahasti niinkuin
    Velasquezin uljaat sotaorhit.
    Eikä sivuitse se monta päästä!
    Taakse Tasavaisen vanhan ruunan
    jäävät melkein kaikki muitten laukit!
    Jääpi Maljanen, ja Himalainen,
    vanhempi, niin että nuorikkonsa
    hoputtaa, ja posket hienot hehkuu,
    puna-ruunaansa hän hoputtaa
    huutamalla: "Juokse, juokse, Rusko!
    Ponnistapas, punarusko, ettei
    paksu pölkkyruuna Tasavaisen
    meitä häpäiseisi, vanha ruuna!"
    Mutta pölkkyruuna häpäisee, –
    häpäisee kuin uljas sotaorhi!
    Tuossa juuri ohitse se pölkkää.
    Ja sen isäntä nyt riemuin nauraa.
    Mutta sitten ukko, kun hän tahtoo
    päästä ohi kaikkein ensimmäisten,
    niiden, jotka virren äsken alkoi,
    törmäiseekin kolmen reuhkan rekeen.
    Reki kaatuu! Miehet kellalleen,
    tamma valkea pois heiltä karkaa.
    Niinkuin Persein kuninkaalta ennen,
    hyökätessä Aleksanteri
    Suuren, vaunut kaatui, valjakot
    karkasi, niin näiltäkin nyt tamma.
    Siihen jäi ne kolme reuhkaa, siihen
    järven hangistolle istumaan,
    sääret harrallaan ja käsiään
    huitoen, – kun heiltä karkasi
    kaunis tamma, – niinkuin Onnetar,
    joka ajajansa usein hylkää,
    jättää hänet voitonseppeleettä.
    Meni voitto, kilpa-ajon voitto!
    Mutta, hihhei: jäihän pullikainen!
    Jäihän heille kirkas jakki-poika!
    Niinpä huutavat he kiitäjille,
    nimittäin ne kaksi, mut ei Massi:
    "Hoi, hoi, miehet! Pankaa kievarissa
    tamma kiinni, tuolla kartanolla!
    Pankaa, hyvät miehet! Kun me täällä
    pussataan nyt tätä pullikaista!" –
    Sitten: voittiko siis Tasavainen
    pölkkyruunallaan? No, eipä totta
    monta ohitseen hän päästänyt.
    Yhden päästi! Päästi heti kohta
    Himalaisen nuoremman, tään Oskin!
    Täällä takana me naureskellen
    oltiin, orhi kirkui kimmoissaan,
    kun ei Oski kilpaan laskenut.
    Haa, me oltiin tänne taakse jääneet,
    huonot! Viimeisiksi! Muut vei voiton!
    Mutta hei! Nyt mennään me, hihhei!
    Hetkeksi vain löysiks ohjakset, –
    ja on jälleen kaikki takanamme, –
    viuhaus, joss' ei näe silmä, kuule
    korva ei, – vaan kaikki takapuolle
    jäi, me yksin ollaan ensimmäiset.
    Niinpä viuhkaisi se meidän orhi,
    jonka kellertävä harja liehuu,
    jonka häntä kultakutri huiskii
    etumaisena nyt, raudankarvan
    orhin, jok' on Oski Himalaisen,
    pariveljeksistä nuoremman.




    "KAPAKAN" KIEVARISSA.


    Sillä tavalla me Oskin kanssa
    tultiin järven yli, kievariin,
    jossa korsku-orhi käyräkaula, –
    käyräkaula niinkuin musta joutsen, –
    orhi, joka niinkuin silkki välkkyy,
    pannaan kiinni rautarenkaaseen.
    Ja kun viimein saapuvat ne muutkin,
    myöskin heidän orhit, ruunat, tammat
    solmitaan me paaluihin ja aitaan,
    peitetähän vällyin ynnä loimin,
    heinät, kaurat eteen heitetähän.
    Kiinni pannaan tamma niittenkin,
    jotka istumaan jäi järven jäälle; –
    yksin tallusteli Nurkkakankaan
    Massi tänne, aivan selvä mies, –
    toiset siellä istuu autuaina
    kiikaroiden kohti taivaan kehrää,
    lauleskellen kaunist' iltavirttä,
    iloisesti naaman-nallit paistaa. –
    Mutta meidän hyv' on kievarissa
    järven tällä puolen ollaksemme.
    Hyv' on lepuutella pihamaalla
    hevosia, itse seisoskella,
    miesten joukon siellä kehuessa
    Oski Himalaisen orhia.
    Hyv' on siellä luona tallin nurkan,
    vanhuudesta aivan vihreän,
    taskumatin mahlat keikistellä.




    PIRTISSÄ.


    Vaan kun aurinkoiseen pirttiin mennään,
    siellä liesi loimuaa, ja kahvi
    kiehuvi ja hiiliin sähisee.
    Kyll' on isäntää ja emännäistä
    täynnä pirtin kirkkaan penkit, konsa
    nyt jo kahvikupit kalisee.
    Siell' on Maljas-kuoma, hieno mies
    vaaleassa kotisarassaan, –
    taivaansinertävä kaulahuivi
    liivinrinnat ristii, piippu suussa
    röyhyää, ja uusi kaunis massi
    taskun pimennosta pilkistää
    niinkuin yökkö paaden rakosesta.
    Tasavaisen muori siellä hiljaa
    matkakahvi-kultaa odottaa.
    Mont' on, monta siellä hyvää kuomaa:
    kaikki, jotka tultiin saattueessa
    tänne asti, tähän kievariin,
    josta pian joukko hajaantuu,
    kukin kylä tielleen omalleen.
    Pysty isännill' on turkinkaulus, –
    niinkuin ennen uljas röyhekaulus
    kaarsi keskiajan herrain kaulaa.
    Emännillä vanhan tyylin hameet,
    sinipunaiset ja komeasti
    kainaloista maahan yltävät,
    vihertävät, kirkkaat vihtoriinit. –
    Hupaisesti juoksee juttu, sankan
    tupakaisen katkun leijuessa,
    kuuman kahvin kiertäessä vatsaa.
    Armas aurinkoinen kuultaa hiukan
    suvipäädyn ikkunasta: raidat
    siniset se piipunsauhuun piirtää,
    kultaruudut lankkulattialle.
    Mistä siellä sitten miekkoisien
    juttu juoksee? Noista juoksee juttu
    markkinoista, torin heijakoista,
    metsänahkain hinnasta ja voista,
    vaihtotammoista ja rinkeleistä,
    mustalaisista ja souvareista.




    KAMMARISSA.


    Mutta hyv' on enitenkin sitten
    meillä kammarissa kauniissa,
    kanssa jäykän vaarin Tasavaisen,
    hänen muorinsa ja Himalaisten
    veljesten, myös kalvaan nuorikon,
    joka meille eväskestit laittaa.
    Hyv' on meidän täällä ollaksemme,
    hetki armas aikaellaksemme!
    Siell' on myrtit, siellä ikäheinä
    kiertää seinää. Siellä aurinkoinen
    kirkastavi kuvaa kahtakin,
    tuonne metsän helmaan laskiessaan:
    keisaria, kanssa keisarinnan,
    jolle juhlaisat on viikset tehty,
    sekä Maariaa, emoa Jeesun.
    Maarian ja pikku Jeesuksen
    takana voi nähdä kuvassa
    myöskin Juosepin, – miks etelästä
    tuotiin hänet tänne vaimoineen?
    Tänne, maahan aivan vieraaseen,
    joss' ei häntä, itse ukkoa,
    paljon tunneta, ei vaimoaankaan;
    enin tuttu on vain poikansa,
    täysikasvuinen jo nykyaikaan,
    paljon rakastettu, kelpo mies. –
    Hyvä siell' on ollaksemme nyt,
    vuolla voita vehnäsleipäselle,
    syödä kiljunpintaa sulavaa.
    Hyvä niiniparran Tasavaisen,
    jonka leukapielet loukuttaa,
    lupsaa, joka lausuu myhäillen
    kursailuja meidän nuorikolle
    omist' eväistänsä antavalle.
    Kursailee myös Tasavaisen muori,
    samoin Ienokki, tuo Maljanen,
    lihava ja pulska, punanokka,
    pulputtava sisään oivaa kaljaa.
    Hyv' on siellä piirtää "kotkankirjat"
    sian pintaan, – niinkuin saksalaiset
    muinaissankaritkin ennen kuului
    selkään voitettujen piirtäneen.
    Sitten siellä kahvit toiset juodaan, –
    ja tuo Himalaisten nuorempi
    kaataa kermaa miesten kupposiin
    pullukastaan, joka nuorta rintaa
    äsken komeasti paisutteli,
    urhon kukkarintaa, – kaataa kermaa,
    jot' ei kissat kuulu maistavan,
    eikä naiset saa kuin haistella.




    LÄHTÖÖN TAAS.


    Sitten? No, me noustaan, mennään pirttiin.
    Hyv' on sielläkin, kaikk' ilomiellä!
    Ainoastaan Risto nurkassaan
    suree, laiha, kalvas tukkimies.
    Tumma, kiharainen otsatukka
    häll' on hurrin-harrin, synkkä on
    mieli. Markkinoilla hukkasi
    rahansa ja kukkaronsa Risto,
    hukkasipa kellonsakin vielä,
    hopeisen, kun siellä Mikkelissä
    tutki kaksi päivää ynnä kaksi
    yötä kahden hevosryssän kanssa
    neljän kuninkahan raamatuita,
    kammarissa Vahvaselän lesken.

    Mutta päivä tosiaan nyt laskee!
    Lähdetään siis tästä kievarista, –
    pois jo kievarista, jonka nimi
    paikallensa sattui: Kapakka.
    Lähdetään! Jo tuolta järven jäältä
    tulee myös ne kaksi miestä, jotka
    valkotamma jätti voittelussa, –
    sylitysten käy he, kaulatusten,
    ja he iloansa, rennot niinkuin
    rohdinpussit, yhä rallattaa. –
    Niin, kun kaikki nyt jo ollaan valmiit,
    Himalaiset me, ja Tasavaiset,
    ja tuo Ienokki, tuo Maljanen:
    lähdetään siis tästä kievarista.
    Armas aurinko jo aivan painuu!
    Taivon hellä kansi tummenee,
    palavammin honganlatvat paistaa.
    Antakaamme kättä isännille,
    mammoille ja mamman-tyttärille,
    sillä tästä eroamme, kukin
    kylä tielleen omalleen. – Niin orhit
    pian otettiinkin, lähdettiin.




    ILTA JA HIMALA.


    Siten kiidämme pois kievarista,
    meidän kylän miehet ynnä muorit, –
    kiitelemme poikki peltojen,
    painuellen metsän hiljaisuuteen.
    Mutta kiivakammin muita kiitää
    meidän nuori, raudankarva orhi, –
    rekeämme aivan lennättää
    kevyttä se, Oski Himalaisen
    orhi, Oskin, kumppalini oivan,
    nuoremmaisen pariveljeksistä!

    Illan taivas, siintävä kuin meri,
    himmenee, ja kuu jo istuimelleen
    kultaiselle käy, kun aurinkoinen
    laski metsiin. Jälleen kultaiselle
    istuimelleen, metsän hiljaisuuden
    valtiaaksi nousee kirkas kuu,
    taikka paimeneksi tähtilaumain.
    Ja kun tunti vielä kiidetään, –
    siinä alkoi illasta jo yö, –
    niin jo eestä koiranhaukku kuuluu,
    Himalasta tuttu Hurrin luske,
    johon kiukkuisesti yhtyy ääni
    toisen koiran, sepelkaulan Urhon, –
    kun me lähestymme Himalaa,
    kartanoa tumman-rauhallista,
    josta tulet lämpöiset jo loistaa.
    Myöskin loisti paasikakluunista
    tuli kammarista valkeasta,
    josta kirjoitan nyt sulle, ainut
    ystäväni, salon sydämestä.
    Vuotti kammarini, sauna lämmin.
    Herkut: piirakkaat ja uunipaisti. –
    Vaan nyt lienen ruuist' aivan veltto,
    laiska saunasta ja rauennut
    retkestäkin. Mutta tuossa mulle
    vällyvuode sylin hellän tarjoo,
    unholassa korven hiljaisuuden.

    Niinpä ajoin kerran kaupungista
    pienoisesta, missä ennen muinoin
    monet riemut keväiset ma nautin.






    KEVÄTSYMFONIA

    "RAKKAIDEN MUISTOJEN" SARJAA

    (Julkaistu kokoelmassa "Markkinoilta". 1912)




    MAASERKKU HELSINGISSÄ.


    Oi velisein,
    täss' istumme nyt
    paviljongissa Korkeasaaren,
    kun kevät-ilta jo viilenee.
    Maaserkkuna näin
    tulin käymään Helsingissä,
    vähän vaihteeksi toukokuun.
    Nyt kohdaten, kuomat, iltaa
    me vietämme haastellen, maljoin myös.
    Ei: hämyn-kuulautta yön.

    Meit' tänne toi
    tuul' uupuva, purtesi pieni,
    kun aurinko tään kevätlauantain
    meren helmaan äsken vaipui.
    Siluettina tummana kuulsi
    jo silloin kaupunki armas;
    vain Uspenskin kirkon huipuissa kiilsi
    enää rusko, sen sipuleissa,
    kuin missäkin korvarenkaissa
    tuon ryssänmatroonan, kirkon,
    korskean, barbaarisen
    veripurppurassaan. –
    Nyt täällä jo lehdot uinuu.
    Sun purtesi lepää laiturissa,
    odotellen, purjeet löysällään
    värähdellen kuin siivet perhon,
    joka nukkuu. Karhut ne konnuissa kuorsaa,
    mut häkkinsä vuorella valkeat
    ketut vilkkuen juoksee, ja haikara
    se yhdellä säärellä torkkuu.

    Jaa, hyvä on
    täss' olla nyt meidän, huopiin
    kapaloituina, Korkeasaaren
    lasikuistilla, oi velisein!
    Tuoss' ikkunan alla on kukkasmaa,
    yön varjoon tuoksuen himmeneväinen...
    Kaks' eessämme kynttilää
    on kirkasta. Ja mikä ihanuus
    ylin! Mikä runous tuoss' aseteilla,
    kun joutuu jo mainio voileipäpöytä,
    tämän kantama pulskean buffan,
    tämän korinttolaisen kolonnan! –
    Asetettuina liinalle valkealle
    on leipää, mustaa ja valkeaa, –
    ruisleipää, reimalta maistuvaa
    työn tehneille kuin iso aate-romankka, –
    tuon raikkaan purjehdusretken jälkeen.
    Ja kuminaleipää, pikanttia
    kuin taidolla tehty lemmennovelli
    työst' aivojen uupuneille.
    Palasilliä, sardiineita,
    tosin sokeita kyllä kuin aatteet,
    mut neitsyt-puhtaita,
    hopeisina, pehmoisin suomuin ne
    ui paksussa öljyssään.
    Fennia kirkas kuin lähde vain:
    se viina, se kristallisessa
    karahviinissa kiiluu kuin Parnassolla
    runolähde, mutta on voimakkaampi.
    Perunaiset pienet höyryää.
    On kinkkua, ruusunpunaista
    kuin rakkaus nuoren naisen.
    Siansorkkaa, vasikkahyytelöä,
    joka tutisee kuin sielu.
    On ryssänkurkkua narskuvaa!
    Aladoobihauki se uinailee
    selatiinin peitossa kalvaana tuossa
    kuin muinoisin lasiarkussaan
    sadun prinsessa kuollut, Lumikki.
    On lohta! On munaskuuta mateen.
    Mut hummerit: kuin verisimpukat
    ne on vankeina ahtaan purkin,
    me siitä ne vapauttakaamme!
    Kai vankeuden-häpeäänsä
    ne tuossa noin punastellee.
    Me ollaan simpukanpyytäjät:
    me ongimme pois ne kuin simpukoita
    pyys' ennen Tyyron ja Siidonin ääret,
    ja niitten herkukas hurme
    saa purppuraiseksi sielumme painaa!
    Ihanaa. Ihanteellista aivan!
    Eletään siis ihanteista,
    mahapuolelta alkaen, niinkuin maha
    useasti on syy ihanteitten:
    mies, jolla on pyytävä maha tai puute,
    on useimmin aatteiden mies.
    On hanhenmaksaa, – niin, kuka ties
    nimen kaikille noille, ja millä vielä
    meit' ilahduttaa se lämmin ruoka?
    Myös punssi on tilattu valmiiksi,
    tämän kannettavaksi buffan,
    joll' on hiuskruunu kuin kapiteeli
    kolonnalla korinttolaisella.
    Siis seuraa pikkinen spiritus-autuus
    elon ruumiillisen, maan materian jälkeen,
    Palmroosin vaalea punssi,
    vihrein kapselein.

    Siis, velisein,
    hyvä meidän on tässä olla.
    No, fennia kirkas, kippis! –
    Ja, velisein,
    sinä, jonka työsi pääkaupunkiin
    on kytkenyt, armaaseen kyllä
    näin, nähtynä kuistilta Korkeasaaren,
    ken uupuen kaduilla käyt,
    tomupilvissä, kun kevät täällä
    jo kuivuu kuin Saharassa, –
    ja puistoissa tervehtinyt
    liet kaihoten jokaista kevään kukkaa, –
    sinä kysyit äsken,
    miten maalla voinut oon?
    Mitä aikaillut, mitä tehnyt?
    Miten saapui taas kevät seudulle maan,
    jota myös sinä rakastat.
    Veet aukesi milloin,
    ja puhkesi hiirenkorvalle puut?
    Noh, velisein,
    nyt juttelen, maalaisserkkuna, jolla
    hitonmoinen on juttelutuuli
    parin kuukauden paaston jälkeen,
    Himalastani, keväästä siellä.




    MENOSTA MAALLE.


    On Himala unhon ja rauhan maa...
    Mut alusta! Sinnehän lähdin noin
    kuukausia kolme sitten, silloin,
    jos muistanet, kun itä alkoi
    kovimmilleen maatamme kurjaa
    taas ahdistella, se vainooja vanha.
    Tosin raukat ne lie,
    tylyt, itsekkäät,
    jotk' onnen- ja rauhankaipuunsa vuoksi
    pois kysymyksistä päivän väistyy,
    kuin korpeen lappalaiset!
    Mut pois mua vaan veti, pois! –
    Ah, Himalan kartano tuo:
    ei oudot huhut sinne
    voi päästä, ei maailman raivo!
    Ei löydä korpit uhriaan,
    nuo tuskan korpit, kun sinne painuu.
    Jumalainen siell' ihminen on, –
    tai kätkössä riidoilta, lappalainen.




    MAALISKUULLA.


    Ja maaliskuu:
    sisaruksista kuukauden kahdestatoista
    se kaikista armahin on.
    Niin kirkas, häikäisevä,
    ja kylmä, tyyni ja voimakas aika.
    Maaliskuu!
    Sinitaivas! Valkea maa!
    Rusotellen huokui rantojen hongat, –
    kuin vartijat hiljaisen järven jään.
    Tein suksilla silloin
    sujutellen käyntejä kyliin, –
    talot kultana auringonpaisteessa hohti.
    Siell' loistosta kuuraisen metsän
    toi koivuja urhot kartanolle.
    Öin, kuulahin tähti-öin,
    he kaatoivat kuvastimelta
    urosmetson, oksalta puun, –
    sinimustan ja muhkean,
    pää-korskan ja purppurakulman.
    Mut heleinä päivinä pirteissä siellä
    rukit hyrräsi, helskyi kangaspuut,
    kun kammariloissa ikkunoilla
    jo myrtit ja muut kukat elpyi.
    Mitä tein? Ylen tärkeitä: loimilla loioin
    ja kuuntelin, kuinka kertoivat
    maamiehet markkinaretkistään
    ja muistakin seikkailuista,
    reenjalasta veistäen; suutari löi
    vasaralla tilkkejä, kapsutti.
    Mut piikainen, ilo-veitikka tuo,
    mullea tuo,
    pullea, sievä ja lullea tuo,
    boccacciolaisia kaskuja kertoi,
    kun istui ja kangasta loi.
    Suin nauravin hän, suin tuorein hän
    tarinoitsi, ja kujeillen loi
    alas silmänsä huimimman kohdan tullen.
    Ja pirtti se naurua raikui.

    Mut pihoilla Himalassa,
    kuun kolmannen kauniilla kartanolla,
    siell' ääretön oli hiljaisuus.
    Tai ääntää alkoi vain kanan lapsi:
    munan laitettuaan kai Herralle lauloi
    se kiihkeitä aarioita.
    Miten lauloi, tärkeä seikka se sille,
    kell' on musikaalista korvaa!
    Miten tiesikin laulaa hän?
    Sa muistathan ooppera "II Trovatoren"?
    Ja muistathan siinä kohdan tään,
    pajakohtauksen, jossa alasin helskyy
    ja kiivaasti soi klarinetti, – tai mistä
    sen tiedänkään, mikä soinee, –
    näin vain sävel kaikuu siinä:
    "Kat-kat-kara-kii!" Niin lauleli
    myös maalla se höyheninen primadonna
    nyt touhuten, ylväänä astellessaan
    siellä palkeilla läävän, kun oli taas
    munan uuden se laittanut:
    "Kat-kat-kara-kii." Se on tärkeä seikka!

    Ja entä musiikkia muuta?
    Joka päivä läävässä siellä
    pikot, porsahat, kaikki lehmät,
    koko läävän suuri luomakunta
    se Luojaansa palveli, veisaellen,
    enin piikojen tuodessa kerppuja sille.
    Niin, läävän seurakunta se siellä
    kovin piteli kirkonmeininkiään.
    Päälehmä suurin taustassa läävän
    niin ynyi juhlaisasti
    kuin kirkon katolisen pappi.
    Jyryäänellä veisasi ylväällä jälleen,
    ja hoiteli urkujen virkaa
    tuolla pehkuisen parven alla
    iso sonni. Oi' apuna hällä
    myös kuoropoikaset, koristetut
    ne olivat olkitupsuilla,
    nuo suurisilmäiset mullikka-poiat.
    Kun pappi ja lukkari luritti,
    niin pääpapin messuun seurakunta
    ain' yhtyi kimein vuonanäänin
    ja määkiväisin lampaanäänin;
    kuin kirkossa katolisessa
    latinaiseen messuun vastaellaan,
    niin janoten, isoten täälläkin nyt, –
    kun ruokaa enkelit kantoi,
    punanpallukka-piikojen hahmossa
    ja helmoin käärityin, –
    niin täälläkin vastattiin: "Pää, pää!"
    Mut mullikka nuorin, se pörhöpää,
    tuo kuoripoikien sievin,
    hän erehtyi, veti väärän nuotin:
    hän virtehen veisasi hellän: Amuur.
    Se ol' Amuri nimeltään, –
    kai ranskan kieltä: Amour.
    Se seikka on tärkeä!

    Eikä ihmekään, että kuorot lauloi
    ja veisasi kaipuuta luomakunta,
    näet aurinko yhäti lämpeni vain,
    ja räystäät kultia tippui.
    Jo "kaatuivat" tiet. Jo selkääni sain
    hien kiivaasti hiihtäessä.
    Miten ruusunpunaisin läikin
    jo loistivat vaaroilla koivuviidat!
    Kuin näkyyn taivaiseen
    nyt niihin katseli: kun ne kuulsi
    noin verhossa lämpöisen autereen,
    ihanammat ei vaarat Toscanan
    violetteina paistavat kuunaan!
    Vain castelloja näillä ei ollut,
    ei linnoja korkeita, tornikkaita
    sakaraisine muureineen. –
    Siten saapui huhtikuu.




    HUHTIKUU.


    Se huhtikuu!
    Siell' armahan Himalan kartanolla
    kuul' luomakuntansa rukoukset
    jo osaksi taivas!
    Näet, karju ja lutti jo pääsivät ulos.
    Ja tanhuan aukean kaunisteena
    jo asteli laulava Chantecler.
    Se ol' oikea Chantecler!
    Ei mikään näyttämön narri, ei trikoot
    sen sääriä vaivanneet.
    Mut vielä se koukussa varpain
    nyt lumessa seisoi, kuurussa kauloin, –
    perähöyhenet vastatuuleen
    se levitti hauskasti tupruamaan,
    runo-raikkaaseen kevättuuleen.
    Niin seisoi se säärellä yhdellä,
    ja ummessa toinen silmä
    se toisella päivään niinkuin särki
    ylös pilkisti lämpöiseen;
    se kunnes sai sisunpuuskan, silloin
    se tinkaisi eukolleen
    ja läheni, kierteli ritarin lailla.
    Minä taas: minä vaan
    siell' lämmössä huhtikuun pihamaan
    tein kesää, touhuten paljaspäin
    ja paitahihasillani aivan,
    löin iljangon selkää tuuralla kuin
    lohikäärmettä löi pyhä Yrjänä muinoin.
    Myös emäntä tanhuall' askaroi,
    ja miettivin hymyin ja ruskein silmin
    hän seisahtui kevättaivaan
    ihanuutta katselemaan,
    kun tuhkia hankeen toi
    ja rikkoja luuti ja pois lapioi.
    Kuin kuningatar,
    povin pystyin, hän oikaisi selkää,
    ja keikahti sitten ketterin kannoin...
    Kuin ruhtinatar,
    pää paksuissa palmikoissa,
    kävi sitten hän jälleen toimeen,
    tuo veitikka-silmä.

    Viel' läiskivät pirteissä kangaspuut.
    Mut urhot ne auringonpaisteessa
    sahapukilla ulkona heiluivat,
    niin tehtiin lankkuja rakennuksiin, –
    tai toiset pilkkoivat kesäpuita.
    Oli toivojen aika nyt
    potattienkin:
    ne saunaan kannettiin itämään. –
    Mut illoin pintaa karskuvan jään
    vei orhimme kuuliaistansseihin
    kylävaaroille, tähtisin öin. –
    Ah, autuutta siell' oli vaipua silloin,
    sen kuukauden öillä, kyliltä tullen,
    unen helmaan, puhtaaseen kammioon,
    teerien huhueluun.

    Ja kerran sitten, –
    kun aamulla pirtistä kuistilleen
    meni kuomani, Maljasen Ienokki,
    elegantti ja lauhkea mies,
    niin nostipa päätä,
    ja pörhisti pienoista korvaa,
    ja kuunteli, katseli, riemastui.
    Mitä kuuli? "Tirili-virili-vit!"
    soi siinnosta taivahan nyt.
    "Kah, kiuru!" hän huusi ja katseli
    pää keikassa taivaalle. Hajalle säärin
    hän seisahtui, kädet lanteille löi,
    ja kielensä riemuiten ränniksi
    hän väänsi ja kukahti: "Kukkuu!"
    "Kuu kiurusta kesään", hän ennusti.
    Niin huomasi kevään, se Maljas-kuoma,
    lauhkea mies, elegantti aivan.

    Hän turhaan vuottanut ei
    kesän koittoa. Pelloilla pälvet
    yhä laajeni ruskeakokkareiset.
    Jo aukesi viileät veet.
    Kuti särki ja helmillä mähnän
    se kaunisti tuoksukkaat havut mertain.
    Rysät myöskin runsaasti
    veden hopeariistalla täyttyi. –
    Ulapoilla itkivät allit. –
    Miten hienon vihreyden viidakko sai!
    Siell' aamuin ja illoin jo kilvan
    kovin rastaat räiski ja peipposet lauloi.
    Mut toukopeltojen kumpareilla
    ja niityillä liehuen leijasi nyt
    kevätär à la Botticelli:
    hius-kultainen, häilyvät harso-helmat
    siroteltuina kukkasin!
    Se liehuili kummuilla toukomaan,
    ja vaippaansa vihreään
    Se verhosi maat, simapillillään
    se soitteli, liiteli pois.
    Oli tullut toukokuu.




    TOUKOKUU.


    Oi toukokuu!
    Se kaipuiden, haaveiden kuu!
    Nyt oli aika astuttaa
    Oskarin, – kartanon veljeksistä
    nuoremman, – tammat orhillaan,
    tannerta ukkosin jyristävällä.
    Myös sika tarhan ympäri
    sai sydän kurkussa juosta,
    röhkien, silmät killallaan
    tahtoi se avuksi veikolleen,
    epätoivoista hätäänsä huutavalle
    kourissa miehen,
    joka liian julmasti leikki sen kanssa.[1]

[1] Kuten Aleksis Kivi lauloi:

  "Katsos: läätin oven alla
  Mikon veitsi vilkkuu."

    Oi toukokuu,
    se kaipuiden, haaveiden kuu.
    Avojärvi kuin sininen vyö!
    Lahorastas ja turtturikyyhky lauloi
    jo niemien siimeksessä, –
    ja rentukka niityillä kukki ja kylpöi.

    Nyt oli aika jo päästää
    pois navetasta ne Paapelin vangit.
    Käy läävään emäntä, piikaiset
    lavit kädessä, kelloin kalkattavaisin.
    Ja tuskin kellojen äänen kuuli
    takaseinustalla Mansikki-rouva,
    se hermostui, vesisilmin se lauloi.
    Hän pölötti-kellon kaulaansa sai.
    Mut kaksitalvias hieho, jolla
    on purppurasuu,
    se hyppi kuin tyttökoululainen,
    joka tahtovi naimisiin.
    Mut sonni, nuo urut Himalan läävän, –
    nimi hällä on Agaton Möyrymies,
    ei suinkaan akaton mies,
    hän hieho Hiljalleen
    punasieraimet kurtistaa,
    ja köykistyy, nenä pitkällä irvii
    kuin ruukinpatruuna,
    ja iskee silmää, kun kylkehen
    saa koskea hienon Hiljan;
    ja pään-ravistellen, inhoksuen
    hän pärskyy nyt, tekohurskas,
    vaan nauravi sonnin-sydämessään,
    kun loikkii vapaana Hilja,
    tuo lapsonen hullu. –
    Ja mullikat? Heist' iloitkaamme!
    Ne onnea, syntiä aavista ei,
    ne silmät pöllällä katsoo vain,
    kun lehmien kaulahan kellot pannaan.
    Ne katsovat pyörein päin.
    Mut pörhössä korvin ne kuulee sitten,
    kun pörähti sisään ampiainen.
    Ens' kerran ne kuulee, ykstalviaat,
    tään sävelen: "Pörö-rörö sum-sum."
    Ja ulkosalle kun ampiainen
    taas poistuu läävästä, paisteeseen päivän,
    niin kummastellen sen lentoa seuraa
    nyt katsehet mullikkain,
    joist' Amuri nuorin on, pyöreäpää,
    kai ranskan kieltä: Amour.

    Jo ommeltu on
    lavit kaulaan kelloineen,
    pari katkesi siinä neulaa.
    Ja karja metsähän lasketaan.
    Ulos rynkäävät vanhat sarvekkaat,
    ja tarhassa käy
    karuselli, loikkiva pyörtö,
    perät pölkkäävät, piiri kiertää.
    Soi kellot, ja taivasta kohti
    suut ammuu ja ammuilee.
    Vain mullikat ei ulos tahdokaan
    pois turvallisesta suojastaan,
    ei auringonhurmaa ne ymmärrä.
    Ne kauhuissaan
    kai arvelee,
    mikä riivasi karjan viisahan muun
    nyt moiseen ulkomaanmatkan-kiihkoon!
    Kun tarhaan ne saadaan työnnetyiksi,
    ne seisovat haralla säärin
    ja silmissä synkeys yön,
    ja läävään ne jälleen aikovat pyörtää.
    Mut siitäkös
    nyt suuttui piiat, ja armotta kiinni
    Amurin ne hännästä kaappasi,
    ne kiskoi ja vei,
    ja nauroi ja noitui ja pusseille löi,
    peräpuolesta puukki kuin pukkia.
    Voi sua, Amuri,
    kun et ymmärrä, mikä on kevät ja Amor!
    Jokos aavistit viimein
    ja kentälle juoksit
    kuin mullikat muutkin,
    sillä pellolla lentää ne nyt kuin leijat,
    kaikk' kansa vaskain! Ja liput liehuu,
    nuo häntien toivon-viirit,
    urheillessa nuorison. –
    Mut läävän ylpeys ja kenraalibasso,
    mun urhoni Möyrymies,
    kas, kuinka nyt kauniina hän
    povin paisuvin turnaukseen
    käy kanssa nuoren ja hienoisen Hiljan.
    Viel' entisvoimissaan
    on urhoni mun, el Cidini oiva!
    Sitä riemuitsee
    kai koko navetan seurakunta,
    kun laulusaatossa metsään se poistuu.
    Miten viidasta haan
    nyt ammuu ja soi
    kevätriemujen symfonia!...
    Mut hiljaiseks Himala jää.

    Oi toukokuu!
    Avojärvi kuin sininen vyö, –
    ja vehmaiden niemien siimeksessä
    se turtturikyyhky illoin lauloi.
    Kevät kauniisti pukeutui.
    Jo vaaroilla korkeilla peittyi
    talot viitain vihreyteen, –
    kuin kukkaset keskeltä seppeleen
    monet punaiset päädyt vilkkui.
    Mikä kauneus, jumalten yrttitarha!
    Noroniittyjen viileissä lammikoissa
    jalo keltainen trollius keinui,
    niin tuoksui puhtaalta
    se viileä kukka.

    Maamies: hän peltojen kumpareilla
    nyt asteli, pusero ruskea yllä,
    jälest' auran ja liinakkotamman,
    joll' oli häntä kuin keskiaikaan
    lie ollut linnanrouvilla tukka,
    niin tälläkin liehui se hajallaan; –
    tai niinkuin kultainen hius
    mun entisell' oli armaallani,
    yltävä pohkeisiin.
    Siten maamies astui pellon harjaa,
    ja vaolla tuttuna hyppi
    jo västäräkki. Pääskysenkin
    kertoivat nähneensä. Missä sitten?
    Sen nähneensä renki väittää
    tuolla räystäällä Palpan Killin.
    Ja kun nauraa muut,
    hän ällistyy, hän nolostuu,
    ja nauruun purskahtaa ja loikkii.
    Sillä onhan nyt toukokuu!

    Ja sänkynsä neidot siirtää
    ulos aittoihin, siellä he rustaa
    pian kirjeitä sulhoilleen, –
    kun käki kukkuu
    taas niemillä kultaisilla,
    ja välkkeessä salmien suun
    raisuina sirmakat soi.




    KESÄN-UNELMA.


    Hm, velisein,
    täten kertonut lienen
    mitä tein, – jota tehnyt en.
    Niin suli siellä aika pois
    kuin suli hangetkin.
    Nyt meillä jo kahdeksaskolmatta
    on vierivän toukokuun...
    Nyt siellä on täysi lehti,
    ja tuomissa kukkaset aukee...
    Pian siellä myöskin kirsikkain
    kukat hentoina hohtelee...
    Yli salmien lasten ääni
    soi päivänpaisteessa rannikoilta,
    kun helmassa loiskii he lämpöisen järven...
    Ja illoin kuuntelee
    väki, kuinka taas satakieli
    on saapunut, harvinainen,
    vaan saapunut kuitenkin, niinkuin joskus
    ja laulaa lehdossa ihmeellisesti...
    Mikä ihanuus!
    Kokot roihuvat juhannusöin,
    soi sirmakat, nauru raikuu...
    Ja niityt tuuheat kukkiin
    varustautuvat:
    värit ylväät, keisarilliset,
    niin valkeita auringonkukat,
    ja kämmekät sini-purppuraa,
    itämaisessa loistossa horsma
    se jäykkänä seisoo raunioilla...
    Myös herttuallisen hieno ruoka
    on pöydällä: tuoksuvat mansikat...
    Ja sitten, – sitten on lauluni
    ruiskukkia jälleen, ja nuokuntaa
    jo kypsyvän tähkän. –
    Ah, sinne pois
    taas tahdon, luo
    sinivaarojen autereen!...

    Mut älköön hurmion tähden
    toki jääkö koskaan unhoon
    fennia-tilkka tuo,
    – kippis! – juo!
    joka välkkyy kristallipullossaan
    kuin kristallitemppelissä
    runolähde Parnassolla. Kippis!
    Ja nyt, velisein,
    joka vaieta sait, –
    ja ehdit ennen,
    söit chateaubriandin,
    ideaalisi: maalaisuutta
    ihannoi myös sielukas Chateaubriand,
    ja viillät jo juustoa Sveitsin,
    nyt vihdoinkin saat sananvuoron.
    Ala pakista!
    Kas, tuossa jo viinurityttö,
    tämä korinttolainen kolonna,
    tämä ardennilainen muhkea tamma,
    tuo lauhkean Palmroosin punssin,
    vihrein kapselein, –
    niin, ehdottomasti vihrein.
    Nyt alkaakin juhlamme vasta!
    Siis kerro ja juttele. Sillä
    hyvä meidän nyt on
    paviljongissa Korkeasaaren, –
    hyvä kohdaten, kuomat, iltaa
    näin viettää, haastellen, maljoin myös.
    Ei: hämyn-kuulautta yön!