Titus

TITUS

5-näytöksinen näytelmä

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

WSOY, Porvoo, 1927.

HENKILÖT.

TITUS FLAVIUS, Jerusalemin hävittäjä.
VESPASIANUS, hänen isänsä.
DOMITIANUS, Vespasianuksen toinen poika.
DOMITIA, Domitianuksen puoliso.
BERENIKE, juutalainen ruhtinatar.
LYSIMAKOS, kreikkalainen lääkäriorja.
CEREALIS, Vespasianuksen sotatoveri.
CASSIUS veljekset.
AULUS CAECINA.
PREFEKTI (praefectus urbi).
FILOSOFI.
RUNOILIJA.
CALLIAS, henkilääkäri.
I-VIII SENTTURIOTA.
VANKEJA JERUSALEMISTA.
VANGITTUJA KRISTITTYJÄ.

Senaattoreja, pretoriaaneja, patriiseja, yleisöä, kansaa, orjia,
tanssijattaria, soittajia, sotilaita, liktoreja.

Ensimmäinen näytös: leirissä Jerusalemin edustalla. Toinen:
keisarillisessa huvilassa, päivänmatkan päässä Roomasta. Kolmas:
Rooman keisaripalatsissa. Neljäs: Kolosseumissa. Viides: samassa
paikassa kuin toinen.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Roomalaisten piiritysjoukkojen esikuntateltta Jerusalemin lähistöllä.
Teltan vaateseinämiä peittävät legionain kenttämerkit (insignia) ja
aseet, joista osa sikin sokin siellä täällä. Kovaksi polkeutunut
maaperä on permantona. Teltan vasemmalla (katsojasta käsin)
peräseinällä riippuu suuri metallilevy joukkojen hälyytystä varten.
Oikealla perällä valtava puunkanto, jota käytetään matalana pöytänä ja
jonka koukerot juuret ovat näkyvissä. Vaateovet vasemmalla ja oikealla,
mutta ei peräseinässä, jonka keskus on ripusteista vapaa ja voidaan
tarvittaessa irroittaa telttapaaluista vasemmalta oikealle.
Vespasianus istuu kannon ääressä, tarkastellen siihen levitettyä
piirityskarttaa. Kartan nappulat ilmaisevat joukkojen asemia piiritetyn
kaupungin ympärillä. Päivystävä sentturiolähetti seisoo perällä.

Teltan ulkopuolelta kuuluu toimivien muurinmurtimien kaukaista,
tasaista jyskettä.

VESPASIANUS (Siirreltyään joitakuita nappuloita ja siten saatettuaan
piirityskehän entistäkin täydellisemmäksi, tyytyväisenä.)

Kas noin! Noin! Kuoleman vyönä me jo kuristamme Jerusalemia! Otan sen
käsiini ehjänä ja elävänä... (Hän naurahtelee)... kullat, hopeat,
temppelien aarteet, tytöt, pojat – vien kaikki Roomaan. Siis
varovasti. (Hän heristää sormeansa ikäänkuin ulkona sotiville.)...
Rikkomatta mitään!

    (Perääntymistoitotus.)

Seisahdus? Kenen käskystä?! (Jälleen hymyillen.) Titus poikani sen on
käskenyt, uneksija, armahtaja. Olkoon. Olihan tuo oikeastaan minunkin
tahtoni.

    (Melu taukoaa.)

(Lähetille.) Mikä hetki on?

LÄHETTI (SENTTURIO). (Katsahtaa ulos telttavaatetta syrjäyttämällä.)
Kohta puoliyö, herra. Kuu nousee. Jerusalemin tulet sammuvat.

VESPASIANUS (Haukotellen.) "Jerusalemin tulet sammuvat"... Minäkin
menen levolle. (Hän venyttelee ähkien jäseniänsä.) Maata... maata...

    (Kapinallista melua, ensin kaukaa, sitten yhä äänekkäämpää
    ja lähenevää.)

VESPASIANUS (Hihittää itseksensä.)

CEREALIS (Syöksyy telttaan sentturioiden seuraamana oikealta,
hengästyneenä ja kiihoittuneena.) Poikasi on antanut peräytymiskäskyn!

VESPASIANUS. Vai on. Minä hyväksyn.

CEREALIS (Toisten sentturioiden seistessä tyrmistyneinä hänen
takanaan.) Olivatko nuo kuulun sotapäällikkömme Vespasianuksen sanoja?

VESPASIANUS. Olivat.

CEREALIS. Rooman aseiden häpeäksi olemme jo kaksi vuotta turhaan tätä
kaupunkia piirittäneet.

I SENTTURIO. Jos nyt annamme juutalaisten hengähtää...

II SENTTURIO. Oi jalo päällikkömme, älä salli muurinmurtimien pysähtyä!
Nouse, tee jo loppu ikuisesta vitkailusta!

III SENTTURIO. Kuule nuoriakin! Yöllä on vilpoinen peuroa! (Mennen
hälyytyslevyn luo ja vetäen miekan huotrasta.) Lyönkö rynnäkköön?
Lyönkö?

MUUT SENTTURIOT. Rynnäkköön! Rynnäkköön!

    (He vaikenevat äkkiä, kun Vespasianuksen vastaus viipyy.)

VESPASIANUS (Pudistaa hitaasti päätänsä.)

CEREALIS. Enpä enää tunne sinua entiseksi, vanha sotaveikko.
Huhuillaan, ettet sinä, vaan joku toinen tässä johtaa sodan menoa...

VESPASIANUS. Puhu, puhu, sinun on sananvuoro.

CEREALIS. Kauniin ruhtinattaren tähden sanotaan Tituksen Jerusalemia
armahtavan. On muka Jerusalem tämän sulottaren kotikaupunki.

VESPASIANUS. Ystävämme ruhtinatar Berenike ei ole ainoastaan kaunis,
vaan on myös rikas – oo! Hän on pohjattoman rikas!

CEREALIS. Varoitan Berenikestä. Tosin luo hän kuninkaita kuin
leikillänsä, mutta kuin leikillänsä hän myös niitä myrkyttää. Vähän
Aasian hoveista ei yksikään ole hänen jälkiänsä vaille jäänyt. Siveetön
avionrikkoja, sukurutsaaja, velho, jonka mustiin silmiin ken kerrankin
vain katsahtaa, on avuton kuin hyttynen hämähäkin verkossa. Titus on
haaveilija. Olkoon. Mutta älä anna legioniemme sotkeutua tähän häpeään.

VESPASIANUS. Tituksen haaveiluista olkoon jokaisella valta ajatella
mitä tahtoo. Haaveilija on narri. Olkoon niin. Mutta jos haaveilijaa
raha ja legioonat tukevat, on hän maailman valtias. Haaveilijoita he
ovat kaikki olleet. (Hän nousee istuviltaan.) Mitä taas siihen tulee,
että annan rakkauteni Titukseen vaikuttaa sotasuunnitelmaani, niin on
moitteenne ainoastaan siinä tapauksessa oikeutettu, että todistatte
vitkastelusuunnitelmani heikoksi. (Osoittaen kartalta legioonain
sijoitusta.) Katsokaahan. Kuolemanvyönä kuristavat legioonaimme joukot
Jerusalemia; muonavarain kuljetus on sinne mahdoton, siellä jo rutto
riehuu, nälkätaudit raivoo, ihmiset sokaistuvat, vaimot tuskissaan jo
tappavat rintalapsiansa, omia sikiöitään syövät. Ei voi kestää kauan
ennenkuin kaupunki antautuu. Vitkastelulla on siis suuret etunsa.
Ajatelkaapa vain niitä aarteita, jotka menisivät käsistämme, jos
hävittäisimme Jerusalemin. Ei, ei. – Hyvää yötä. – Mutta – jos
nuoret toverini pitävät liian nolona mennä maata ilman virvoitusta, kas
tässä avain omaan viinikellariini. Maistelkaapa! Hauskaa yötä! (Menee
haukotellen vasemmalle.)

II SENTTURIO (joka on ilmasta tavoittanut käsiinsä Vespasianuksen
heittämän avaimen.) Totta totisesti, tuo ei ollut tyhmää puhetta!
Pojat!

NUOREMMAT SENTTURIOT (Marssivat meluten oikealle, kantaen avainta kuin
lippua edessään.)

CEREALIS (Kääntyneenä vasemmalle.) Voi, vanha Vespasianus veikko,
kansakuntia olet pannut eteesi polvistumaan, nyt tottelet kuin heikko
mummo omaa poikaasi, haaveilijaa, unissakävijää!

III SENTTURIO. Asemamme näyttää vähitellen selviävän...

IV SENTTURIO. Niin, Titus on legioonain tiellä.

III SENTTURIO. Siis on hän tavalla tai toisella...

CEREALIS. Tieltä raivattava.

    (Huomattuaan Tituksen he äkkiä kiiruhtavat oikealle.)

TITUS (Vasemmalta Lysimakon seurassa.) No, vanha opettajani, sinä olet
valkoista Jerusalemia itkenyt. Nyt iloitse! Muurinmurtimeni ovat
vaienneet ikipäiviksi. Sydämeni itkee päivän veritöitä. Tahdon pestä
käteni. Ah Lysimakos! Kun kerran tulen imperaattoriksi, tahdon koko
maailmalle näyttää, että armo voi sentään enemmän kuin väkivalta.

LYSIMAKOS. Iloitsen, herra; iloitsen sinun puolestasi ja iloitsen myös
maailman puolesta, koska Neeron ja muiden veripetojen jälkeen jälleen
laupeus ja armo astuu valtaistuimelle.

TITUS. Kasvoin lapsena Neeron hovissa. Isoäiti, Vespasia Polla, otti
minut kerran mukaansa kilpa-ajoihin. Caesar viipyy... Odottelemme
Caesarin aitiossa, ja minä, paremmin yleisöä nähdäkseni, isoäidin
kädestä pidellen, tulen kaiteelle. Katson ja kuulen liikkeen kahinata,
kun kaikki hymyhuulin toisillensa supattaen osoittavat meihin päin.
"Isoäiti" – sanon minä – "miksi he hiljaa, hiljaa paukuttavat
käsiänsä?" – "Ettei kateellinen Neero kuulisi", vastaa isoäiti –
"sillä sinulle he käsiänsä paukuttavat, tulevaksi Rooman
imperaattoriksi tervehtien." Siitä saakka on mieleni sytyksissä ollut.
Siitä saakka on Rooma minulle kuin kirkas metallinpinta, johon tahdon
kuvastua.

LYSIMAKOS. Sekin pinta kerran tummenee, herra.

TITUS. Teille kuolevaisille – niin, mutta Caesarille avaa kuolema
vielä kirkkaamman elämän, sillä kuoltuansa astuu Caesar jumalien
joukkoon. Mitä sanot sinä kreikkalainen tästä minun roomalaisesta
uskostani?

LYSIMAKOS. Vaikea on ajatella, herra, että jumalat kuolemattomuudella
palkitsisivat esimerkiksi – äidinmurhaajaa.

TITUS (Naurahtaen.) Tarkoitat Neeroa? – Ole huoletta Lysimakos, Titus
ei ole Neero. Maailman kuuluisin ennustaja on unelmani vahvistanut.
Kävin Kyprossa, Pathon temppelissä. Uhrasin kalliit uhrit jumalille. Ja
kun seisoin alttarin ääressä ja savu suorana patsaana nousi tyyntä
taivasta kohden, katsoi ylipappi Sostratos sen mustia kierteitä ja
puhui minulle ja ennusti tulevaisuuteni juoksun: "Sinusta tulee suuri
hallitsija", sanoi hän; "sinä olet täyttävä maailman hyvillä töillä; ei
ole niin rakastettua ollut kuin sinä olet oleva – ja jotka sinun
jumalaiset kasvosi nähdä saavat, rupeavat vapaaehtoisesti sinun
orjiksesi, ja maat, joihin sinun jalkasi koskee, antautuvat itsestänsä
sinun alamaisiksesi. Itä ja Länsi ovat sinua herranansa ylistävät ja
Rooma on sinun nimeäsi jumaloiva!" – Lysimakos, tämä sotani Judean
kansaa vastaan antakoon kuvan siitä, mitä olen maailman hallitsijana
oleva.

LYSIMAKOS (On vetänyt teltan liepeen vasemmalta oikealle, joten
leiritelttain ääriviivat kuutamon valaisemina tulevat näkyviin ja
himmeten edempänä katoavat rinteen taa, jonka ylitse Jerusalem vain
himmein piirtein näkyy taivaanrantaa vasten.)

TITUS. Oi, mikä ihana yö!

LYSIMAKOS. Herra! Mikä ihmeellinen yhteensattuma!

TITUS. Mikä niin?

LYSIMAKOS. Juuri tällä paikalla, missä nyt nuoruutesi loistossa ja
kukoistuksessa maailman herruudesta uneksit, tuolla noin – ei,
katsohan enemmän vasemmalle, tuolla kivikkomäellä noin neljäkymmentä
vuotta sitten surmattiin suuri juutalainen profeetta. Hänkin
tahtoi tehdä maailman onnelliseksi, mutta sai palkaksensa
ristiinnaulitsemisen.

TITUS. Ken oli hän?

LYSIMAKOS (Kiinnittää teltanliepeen jälleen paaluun.) Köyhä
puusepänpoika vain, mutta suuri profeetta.

TITUS (Naurahtaen.) Hänellä ei ollut valtaa, mutta minulla on valta
oleva maailman yli. Niinkuin sanoin, tahdon armahtaa Jerusalemin.

LYSIMAKOS. Oh, ettei mikään sinua enää saisi horjumaan!

TITUS. Ja jo tänä yönä odotin juutalaisia lähettiläitä Jerusalemista,
joille olisin armahduksen ehdot ilmoittanut. Mutta eipä heitä kuulu. On
jo myöhäinen.

    (Ulkoa kuuluu valvojain meteliä.)

Vaietkaa, vaietkaa! Antakaa leirin levätä. Nouseva kuu tahtoo rauhaa
taivaankaaren kulkeakseen. Niin tahtoo sydämenikin. Tule, Lysimakos.

    (Titus ja Lysimakos poistuvat vasemmalle.)

NUOREMMAT SENTTURIOT (Oikealta maljoineen, viinitynnyri mukana, josta
he aika ajoin täyttävät maljansa, nousuhumalassa, vallattomuuksiin
valmiina.)

II SENTTURIO (Ensimmäisenä sisään tultuaan, ulospäin kääntyneenä.)
Tuokaa tänne juutalaiset!

IV SENTTURIO (Jäljessään tuleville.) Tänne juutalaiset! Järjestämme
heille arvokkaan vastaanoton.

V SENTTURIO (Muita pahemmin juopuneena.) Jonkun meistä täytyy esiintyä
Tituksena, Minä... minä...

II SENTTURIO (Huutaa ulkonaoleville.) Sanokaa heille, että Titus jo
maltittomana odottaa heitä täällä. (Hän huitaisee nappulat kartan
päältä.) Rauhaa me haluamme, helvettiin koko kartta! (Hän hulmuttelee
karttaa ilmassa.)

VI SENTTURIO (Tempaa kartan käsiinsä.) Kirjoittakaamme rauhanehdot
tähän nurjalle puolelle!

MUUT SENTTURIOT. Bravo, bravo! Kirjuri, missä sinä olet! Kirjuri tänne!

VII SENTTURIO. Hi-hi, pelkäänpä vain, että leikkimme on kovin
vaarallinen.

II SENTTURIO. Rauhoitu. Titus on nukkumassa. Kas tässä hiilipalanen.
Joutuin!

VII SENTTURIO (Istuutuu kannon ääreen kirjoittamaan kartan nurjalle
puolelle. II sentturio ynnä V ja VI asettuvat VII:n ympärille,
auttaakseen tätä neuvoillaan.)

PÄIVYSTÄVÄ LÄHETTI (Sisälle oikealta.) Juutalaiset ja Berenike ovat
saapuneet.

II SENTTURIO. Äh, vanha noita! Varropas! (Kirjurille.) Pannaanpas pari
sanaa hänenkin laskuunsa.

V SENTTURIO (Nousee.) Kuka saa näytellä Titusta, kysyn minä.

VIII SENTTURIO. Joku kiharapää, tiemmä.

V SENTTURIO. Siis minä itse, häh?

MUUT SENTTURIOT. Sinä! Sinä! Hurraa!

V SENTTURIO (Matkien Tituksen eleitä.) "Ah, sydämeni vuotaa verta"...

MUUT SENTTURIOT (Nauraa hohottavat.) Juutalaiset tänne!

II SENTTURIO. Seis pojat! Vastaanoton pitäisi tapahtua ratsain! Tuokaa
tänne jokin ratsukoni!

IV SENTTURIO. Joutavia! Kas tässä Tituksen tamma ihka elävänä! (Hän
asettuu VIII sentturion taa ja eteenpäin kumartuen kiertää kätensä
hänen vyötäistensä ympäri. Heidän yllensä heitetään valkoinen tooga.)
Hyppää selkään!

VIII SENTTURIO (Polkien jalkaa kuin hevonen.) Ii-ha-ha-ha!

V SENTTURIO (Nousee ratsun selkään.)

VII SENTTURIO (Antaa kartan V sentturion käteen, kokoonkieritettynä.)
Äläpäs huoju, mies! Älä pudota käsistäsi!

II SENTTURIO. Päästäkää juutalaiset sisään! Kunniaa Titukselle!

JUUTALAISET JA BERENIKE (Oikealta, vartijain esiinpakottamina. Berenike
on hunnutettuna.)

SENTTURIOT (Seisovat teeskennellyssä rintama-asennossa "Tituksen"
edessä, mutta eivät kauankaan malta olla naurahtelematta ja
hypistelemättä juutalaisten pitkiä kauhtanoita tupsuinensa ja
kirjailtuine liepeineen. Jotkut eivät voi olla nykäisemättä heitä
parrasta tai korvakiharoista.)

V SENTTURIO. Tervetuloa, meidän rakkaat, rakkaat – vihollisemme.
Antakaa minulle anteeksi päivän verityöt ja armahtakaa minua, minun
sydämeni vuotaa verta – sillä – sillä minä olen juuri pessyt käteni
– ja kuukin paistaa... (itkee katkerasti). Tahdon olla jalomielinen,
tahdon rauhaa ja erittäinkin a-armoa, niin a-a-armoa!

BERENIKE (Astuu muiden juutalaisten etupäähän.)

V SENTTURIO. Hetkinen malttia, kuninkaallinen, armas keijukaiseni.
Rauhanehtoihimme tulemme kohta. (Hän koettaa oikaista kierteeseen
mennyttä karttaa.) Rakkaat rabbiinit ja pyhän Jerusalemin lähettiläät!
Saatte pitää Jerusaleminne. Emme pyydä muuta, kuin että jätätte
leiriimme tämän tyttöletukan. Viekää siis ylimmäisille papeillenne tämä
rauhan- ja sovinnonkirja, johon olen varmemmaksi vakuudeksi
omakätisesti piirtänyt nimeni, Titus Itkijä, kuten näette, ja varustan
sen nyt vielä sinetilläni, näin! (Hän sylkee nimen kohdalle.)

SENTTURIOT (Hurraavat ja nauraa hohottavat.)

VIII SENTTURIO. Piru sinua kantakoon! (Hän pudottaa V sentturion
selästään, jolloin tämä hukkaa käärönsä.)

BERENIKE (Sieppaa käärön haltuunsa.)

VII SENTTURIO (Tahtoo ottaa käärön Berenikeltä.) Äläpäs, äläpäs! (Kun
ei onnistu saamaan Berenikeltä, huutaa sentturioille.) Tämä tyttö
sieppasi asiakirjan! Hän näyttää sen Titukselle!

MUUT SENTTURIOT (Meluten ja Berenikeä peloitellen aikovat väkisin
riistää häneltä kartan.)

BERENIKE (Paljastaa kasvonsa.)

SENTTURIOT (Perääntyvät ja jäävät hetkeksi seisomaan tyrmistyneinä,
sanattomina tuijottaen Berenikeen, hänen ylpeän ryhtinsä ja kauneutensa
lyöminä.)

TITUS (Vasemmalta, Lysimakon seuraamana.) Ah, vihdoinkin!

LYSIMAKOS (Tarttuu kauhistuneena Titukseen ikäänkuin suojellakseen
häntä ja estääkseen häntä näkemästä Berenikeä.)

SENTTURIOT (Bereniken aikoessa mennä vasemmalle tekevät viimeisen
yrityksen pelastaa käärön joutumasta Tituksen nähtäväksi.)

BERENIKE (Menee nopeasti Tituksen puolelle vasemmalle.)

TITUS. Berenike! Ah, he ovat tuoneet sinut rauhanhinnaksi...
(Juutalaisten puoleen kääntyen.) Tiedän Jerusalemissa vihattavan tätä
heroodilaista ruhtinatarta. Olette tahtoneet hänestä päästä tarjoomalla
hänet meille rauhanehdoksi. Mutta tietäkää: ensimmäinen rauhanehtoni
on, että saatatte hänet takaisin Jerusalemiin ja tunnustatte hänet
kuningattareksenne.

JUUTALAISET (Osoittavat levottomuutta ja nurjamielisyyttä.)

TITUS. Oi, uppiniskainen kansa! Miksi ette tahdo armahdustani
vastaanottaa! Vaadimmeko teitä ikeen alle? Häpeäporttiko teitä odottaa?
– Tulkaa toki järkiinne! Väkevämmän voimaa ettekö tunnustaisi,
taistelisitteko sallimusta vastaan!

I JUUTALAINEN. Paitsi sinun voimaasi on vielä voima Jehovan, Israelin
Herran.

TITUS. Jumalat kaikki taistelevat Rooman joukkoin rintamissa. Lapsetkin
sen ymmärtävät; te yksin olette sokaistuina. Avatkaa silmänne ja
nähkää: edessänne voi seistä se, joka kerran on maailman herra oleva.

II JUUTALAINEN. Puheesi kuuluu herjaukselta. Israelin Jumala on
valitulle kansallensa valan vannonut: Israel ylitse kaikkein pakanain!
Kuin heikko ruohonkorsi olet sinä Titus Hänen käsissänsä murtuva.
Jerusalemista on maailman herra tuleva!

TITUS (Sisällisesti levottomana.) Jerusalemista –?! On olemassa toisia
ennustajia – on toisia temppelejä! (Tarmokkaan varmasti.) Siinäkö siis
kaikki, mitä teillä oli minulle sanomista? Kaupunkinne olisi poroksi
palanut vielä tänä yönä, ellen olisi teitä armahtanut. – No? Miksi
ette itämaiseen tapaanne maahan lankea ja kiittäen minun jalkojani
suutele?

JUUTALAISET (Vartijain asein uhkaamina lankeavat maahan Tituksen
eteen.)

TITUS. Rauhanehtoni ilmoittakaa Jerusalemiin ja lähettäkää tänne
kunniavahti kuningatartanne sinne saattamaan. Varoitan viivyttelemästä.

JUUTALAISET (Poistuvat oikealle vahtien pakottamina.)

SENTTURIOT (Pyrkivät uudestaan esille yhä tuon onnettoman käärön
vuoksi, mutta kun Titus katsoo heihin ylimielisen käskevästi,
perääntyvät he askel askeleelta ja poistuvat oikealle.)

LYSIMAKOS. Herra rakas, minä varoitan... (Kun Titus ei kuitenkaan
huomaa hänen kosketustaan, poistuu hän pahaa aavistaen ja päätänsä
pudistaen oikealle.)

TITUS (Intohimoisesti.) Berenike!

BERENIKE (Vaikenee liikahtamatta, hymyilee arvoituksellisesti.)

TITUS. Oi, Berenike, kauan ovat silmäni toivoneet sinua näkevänsä. Olet
jo unohtanut Kypron kukkiin upotetun temppelin, olet jo unohtanut sen
leppoisan merituulen – ja heräävän keväthehkun omissa rinnoissamme.
Vaikeneva sfinksi, katsot minuun niinkuin jotain suurta, suurta
valmistelisit, mutta jäät yhä, yhä arvoitukseksi.

BERENIKE. Päättyneet ovat leikin päivät, Titus. Tullut on täysi tosi.

TITUS. Täydellä todella, Berenike, olen Jerusalemin armahtanut. Kautta
taivaan ja maan vannon tekeväni sinut Jerusalemin kuningattareksi. En
leiki, Berenike, vaan heti kun olen Roomaan saapunut, täytän jokaisen
sanani.

BERENIKE. Niin, niin, heti kun olet tullut Rooman imperaattoriksi. –
Kunpa siellä vain uskottaisiin sellaisten ihmeiden voivan tapahtua.

TITUS. Sinä näytät epäilevän tulevaisuuttani. Ei niin roomalaiset.

BERENIKE. Kuitenkaan eivät roomalaiset omassa leirissäsikään semmoisiin
usko.

TITUS. Ei omassa leirissäni? – Se on, täällä –? (Naurahtaa salaten
loukkaantumisensa.) Enpä paljonkaan perusta näihin nurkkalegiooneihin.
Voimani riippuu Rooman pretoriaaneista.

BERENIKE. Tunnen sinun perustuksesi, Titus. Galbaan ensin luotit. Hänet
murhattiin, ennenkuin hän ehti tehdä sinut ottopojakseen. Eikö ollut
niin? Sittemmin olet paljon pretoriaanein suosiosta toivonut, ja
viimeinen tukesi on ollut salainen liitto Caesar Othon kanssa...

TITUS. Syvimpään sydämeenikin ovat urkkijasi löytäneet!

BERENIKE (Jatkaen.) ... mutta nyt...

TITUS. "Mutta nyt"... Mitähän vielä salannetkaan minulta!

BERENIKE. Tiedäthän itse, että Senaatin lähettiläät ovat tänään
juutalaisten vangeiksi joutuneet. Tiedä siis lisäksi: he ovat tuoneet
sanan Roomasta, että Otho on siellä saanut surmansa.

TITUS. Otho – surmansa!?

BERENIKE. Pretoriaanit ovat sinusta luopuneet ja imperaattoriksi
Vitelliuksen huutaneet.

TITUS. Vitelliuksen – verivihollisemme! Jumalat! Jumalat! Riistätte
viimeisen pohjan minulta! Maa horjuu jalkojeni alla! (Sortuen.) Ah,
edessäni on nyt kaiken loppu...

BERENIKE (Hitaasti, täysin tietoisesti.) Kuitenkin... paitsi
pretoriaaneja on vielä toinen voima, joka imperaattoreja luo.

TITUS. Toinen voima...? Paitsi pretoriaaneja? – Mikä voima?

BERENIKE. Juuripa nuo halveksimasi "nurkkalegioonat", nuo tuolla.

TITUS (Tuijottaa häneen ymmällä.)

BERENIKE. Niin juuri, nämä maakunnan legioonat. Jos Galba,
espanjalaisiin legiooneihinsa nojautuen, saattoi nousta kapinaan ja
kukistaa itse Neeron, miksi ei joku toinen voisi nousta Aasiasta ja
kukistaa legiooneillansa vaivaista Vitelliusta?

TITUS (Suurta kiihtymystä salaten.) Ah, mikä lapsekas tuuma! Noilla
legiooneilla...!

BERENIKE. Eikö sovi laskuihisi? – No niin, ehkä oletkin oikeassa,
sillä niinkuin itse halveksit näitä legiooneja, niin nämäkin legioonat
halveksivat sinua.

TITUS. Halveksivat minua?! (Otsaansa rypistäen.) Berenike!

BERENIKE. Enkö saisi sinulle totuutta ilmaista?

TITUS. Valheita olisi parempi olla ilmaisematta.

BERENIKE. Onneksi minulla on tässä asiakirja, joka on puhuva todistus
sanojeni totuudesta. Katsohan itse, missä arvossa ne sinua täällä
pitävät.

TITUS (Avaa käärön.) Tämähän on sotasuunnitelmamme, oma tekemäni.

BERENIKE. Sinunkin suunnitelmillasi voi olla nurjat puolensa.
(Keveästi.) Käännähän.

TITUS (Lukematta loppuun.) Jumalat! (Hän tempaa äkkiä tikarinsa esille
iskeäkseen Berenikeen, joka kuitenkin väistää, kyyristyen polvilleen ja
kiertäen kätensä Tituksen jalkojen ympäri.)

BERENIKE (Katsoo ylös, Tituksen pistäessä tikarinsa jälleen huotraan.)
Tartuit tikariisi... minua tähtäsit... ajattelit: Berenike on nähnyt
lävitseni, Bereniken täytyy kuolla...

TITUS (Pitkän vaikenemisen jälkeen, synkkänä.) Niin, minussa on täällä
mykkä peto, jota en pysty hillitsemään. Jumalat suojelkoot sitä, ken
joskus joutuu tielleni.

BERENIKE (Syleillen Tituksen polvia, sitten vetäen tikarin uudelleen
huotrasta ja katsellen sitä kaikilta puolin.) Tämä tikari miellyttää
minua. Se näytti sinulla olevan voimaa, jota ei kukaan Jerusalemissa
aavista sinulla olevan, josta ei tiedä kukaan Roomassa, ei myös täällä
leirissä, vaan minä yksin koko maailmassa. Pane piiloon, kohta
tarvitaan... (Hän asettaa tikarin takaisin huotraan ja kohoaa, yhä
ylempää Tituksesta pidellen.) Ei suosio, ei lempeys ole sinua
imperaattoriksi tekevä, vaan sinun oma voimasi, sinun äskeinen
tikarimielesi, jolloin olet julma, tunteeton vihollisiasi kohtaan –
jolloin voit nähdä verta hymyhuulin – jolloin ihmistuska ei sinua
liikuta eikä silmäsi kyyneliä tunne. Kukistamaan, hajoittamaan olet
sinä syntynyt, hävityksen raunioissa on sinun oikea maaperäsi. Titus!
– Legioonasi odottavat sinua!

TITUS. Olet oikein arvannut luontoni, lempeyteni on valhetta. Ja jos
maailman raunioiksi laskeminen minun unelmani toteuttaisi, en viipyisi,
se on syvintä totta, en viipyisi, Berenike. (Naurahtaa katkerasti.)
Mutta juuri äsken joku sai minut vakuutetuksi, etten legiooneiltani voi
mitään kannatusta odottaa. Miten siis luulet minun voivan panna
maailman raunioiksi?

BERENIKE. Ennen sinua isäsi Vespasianus huudettakoon imperaattoriksi.

TITUS (Bereniken ajatuksen ollessa hänelle täydellinen yllätys.)
Isäni?... Berenike, hän voi olla luotettava verojen tilittäjä, ehkäpä
hyvä sotaherrakin, mutta Caesariksi Roomaan...

    (Vaikenee kauan, jolloin ajatus muuttuu hänelle yhä
    mahdollisemmaksi.)

BERENIKE. Hän ei ole saanut hovikasvatusta, se on totta, mutta hänellä
on kaksi verratonta etua: legioonat tottelevat häntä sokeasti, ja...
hän on vanha, sinä seuraat häntä.

TITUS. Oikein sanoit, että hän on legioonain suosikki. He jumaloivat
häntä. Berenike, ken on sinulle tuon ajatuksen kirkastanut? Yön
äänettömyydessä se nousee pauhaten kuin maat ja taivaat asemissaan
järkkyisivät. Tulena se on legiooneissamme syttyvä. – Olenko unelmissa
elänyt? Kaukana, jossakin kaukana... On kuin olisin vasta herännyt...
Tässä, tässä on ilmielävänä kaikki, se suuri, kauan odotettu tosi... Ah
Berenike, kuinka äärettömän hiljaista on tällä hetkellä kaikki!
Tahtoisin puhua vanhan opettajani Lysimakon kanssa.

BERENIKE (Levottomana.) Hän on varmaan jo levolla.

TITUS. Niin, niin, nuku leiri, nuku... Aamun koittaessa herätän sinut
uuteen ajatukseen ja mielet liekkeihin sytytän.

BERENIKE. Aamun koittaessa, niin. Mutta ennen aamun koittoa, vielä tänä
yönä –?

TITUS. Vielä tänä yönä?

BERENIKE. Vielä tänä yönä näyttäös maailmalle, että se on turhaan sinua
nauranut.

TITUS. Miten voin sen vielä tänä yönä näyttää?

BERENIKE. Olethan parhaillaan sotaretkellä.

TITUS. Sinun heimoasi vastaan, Berenike!

BERENIKE. Voimakas ei tunne sääliä. Voimakas uhraa kaikki yhteen
tarkoitukseen. Hävitä Jerusalem! Niinkuin olet tähän asti pitänyt tätä
sotaa lempeytesi kuvana, niin olkoon se tästä hetkestä hirmumielesi
kuvana.

TITUS (Ottaa haltioituneena päähänsä kypärän.)

BERENIKE. Hävitä Jerusalem! Maan tasalle, maan tasalle, ettei jää kiveä
kiven päälle!

TITUS (Ottaa kilven.)

BERENIKE. Ja kun seisot sen savuavien raunioiden keskellä, tiedä
silloin, että sinussa täyttyy minun kansani suuri ennustus:
Jerusalemista on maailman herra tuleva!

TITUS (Tarttuu miekkaan.) Ah, se ennustus on täyttyvä! Niinpä se nyt
tapahtukoon! (Lyöpi miekan lappeella kumahtavan iskun metallilevyyn.)

    (Hälyytystoitotukset, ensin lähellä, sitten edeten ikäänkuin
    Jerusalemin ympäri. Leirimelu alkaa.)

VESPASIANUS (Vasemmalta.) Kuka rynnäkköön hälyyttää?

TITUS. Valveille, isä! Roomasta on sana tullut: Vitellius on
imperaattoriksi huudettu.

VESPASIAMJS. Vitellius? No, se asia ei olisi mitään hätätoitotusta
kannattanut. Huomenna vannotan legiooneillamme uskollisuuden valan
uudelle imperaattorille.

TITUS. Vitellius on kukistettava!

VESPASIANUS. Hiljaa, poikani, vaatteesta ovat tämän teltan seinät!

TITUS. Kaikki suunnitelmani ovat särkyneet. Yksi on vielä pelastus.
Ei valaa Vitelliukselle. Aasialaisten legioonain täytyy huutaa
vasta-imperaattoriksi sinut, isä!

VESPASIANUS. Minut – imperaattoriksi!

TITUS. Jokainen hetki on kallis.

VESPASIANUS. Poikani, kaikki olen valmis sinun hyväksesi tekemään,
mutta rupeamaan päähenkilöksi moiseen komediaan, se on toki liiaksi
vaadittu – ja koko tuuma muutenkin mahdoton.

TITUS. Legioonamme marssivat Roomaan, sinä lyöt Vitelliuksen joukot,
sinä perustat Flaviusten dynastian.

VESPASIAMJS. Povesi kuohuu, Titus; kasvosi hehkuvat, silmäsi palavat.
Sammuta tuli, ennenkuin se ilmiliekkiin leimahtaa. Kas niin, olkaamme
niinkuin nuo sanat eivät olisi ikinä tässä teltassa kajahtaneet. Sillä
kaikki tuo on mahdotonta. Malta mielesi ja kuule minua, syyt luettelen
järjestänsä. Ensiksikin: Nykyisen sotaretken merkitys on suurempi kuin
luuletkaan. Juutalaisten menestys voisi saada kaikki Aasian maakunnat
Rooman vallasta luopumaan. Mutta jos minä marssitan joukkoni länteen,
niin kuka lopettaa tämän valtakuntaa järkyttävän kapinan idässä? Kuka?

TITUS. Sen olen minä tekevä! (Lyö kahdesti metallilevyyn.)

    (Melu leirissä kiihtyy. Sotamerkit noudetaan juosten.)

VESPASIANUS. Mikä hänen on? En ole koskaan häntä sellaisena ennen
nähnyt. Luulen todellakin, että uni lähtee silmistäni.

CEREALIS JA SENTTURIOT (Juoksevat hämmästyneinä telttaan.)

VESPASIANUS (Kääntyy pelästyneenä heistä.)

BERENIKE (Koettaa parhaansa mukaan rauhoittaa häntä.)

CEREALIS. Legioonain etujoukot ovat valmiina rynnäkköön. Odotamme
käskyjäsi, Vespasianus.

TITUS. Minulle ylipäällikkyys on uskottu. (Tyytymättömyyden nurinaa
sentturioiden joukossa. Titus nostaa käärön maasta ja lähestyy
sentturioita, jotka pahinta odottaen vetäytyvät kokoon.) Taitaisipa
"lempeyteni" nyt olla teidänkin mieleenne, te huonot, malttamattomat
soturit. Mutta narrimainen käytöksenne on auttanut minua, uskottaen
juutalaisillekin lempeyttäni. Nyt voimme yllättää heidät, milloin he
vähimmin aavistavat. Tahdon unohtaa tämän, jos näen teidät tänä yönä
urhoollisiksi. Nyt on hetki lyönyt. Muuttakaa Jerusalem soraläjäksi.

VESPASIANUS (Koettaa hätääntyneenä hillitä Titusta.) Ei, ei, ei –
taivaiden nimessä...

CEREALIS. Käskysi täyttyköön, Titus!

SENTTURIOT. Hurraa, Titus! Rynnäkköön!

    (Haltioissaan karjuen he hyökkäävät teltasta.)

TITUS (Heidän jälkeensä huutaen.) Sytyttäkää! Poroksi polttakaa!

CEREALIS. Terve, Titus! Olen aina todella vainunut salaista voimaa
sinun unelmoimisesi takana...

TITUS (Raivokkaana.) Mene tehtäviisi! Murtaudu sisään ja sytytä!

CEREALIS (Tekee kunniaa, juoksee ulos oikealle.)

TITUS (Seuraa häntä oikealle.)

VESPASIANUS (Murtuneena.) Hän tekee minut kapinoitsijaksi. Olemme
hukassa.

BERENIKE. Hukassa niin, jos peräydymme. Siis eteenpäin!

VESPASIANUS. Terve järki on ihmiselle kai käytettäväksi annettu. Jos
tuo poika nyt polttaa poroksi Jerusalemin rikkaudet, niin millä
varoilla me viemme legioonamme Roomaa vastaan? Hä?

BERENIKE. Aarteeni kaikki lasken sinun jalkaisi juureen, Vespasianus.

VESPASIANUS. Aarteesi kaikki – sanoitko aarteesi?

BERENIKE. Soaemus ja Antiochos ovat liittolaisemme. Vologesus
kuninkaasta vastaan myös. Tiberius Aleksander Egyptistä ja itse
Mucianus Syriasta nousevat ensi merkin saatuansa.

VESPASIANUS. Sinä puhuit aarteistasi? Etkö juuri äsken sanonut:
aarteeni kaikki annan sinulle? Aarteesi tunnen. Niillä veisin vaikka
kolminkertaiset joukot Roomaan. Ruhtinattareni, meidän täytyy tehdä
lähempiä laskelmia. Tulehan, niin saamme puhua häiritsemättä...
ymmärräthän: tämä on hirmuinen salaisuus! (Kuiskaten.) Niillä voisi
ostaa kaiken viljan Egyptistä! Niillä lahjoisi kaikki puolueet
Roomassa! Tulehan, tule. (Menee vasemmalle.)

TITUS (Oikealta.) Berenike!

BERENIKE. Heti. (Tehden vaikenemisenmerkkiä menee vasemmalle.)

LYSIMAKOS (Kauhistuneena vasemmalta, pysähtyy, katsoo kysyvästi
Titukseen.)

TITUS. Niin, minä olen sen tehnyt.

LYSIMAKOS. Entä... entä... hyvätteot –?

TITUS. Tänä hetkenä tarvitsen koko voimani, älä häiritse! (Kun
Lysimakos sittenkin viipyy.) Ah, etkö käsitä, että tarvitaan valtaa
hyviinkin töihin!

LYSIMAKOS (Valmistuu syvämietteiseen vastaukseen.)

BERENIKE (Vasemmalta, säteilevänä, voitonriemussa.) Hän on mukanamme!

TITUS (Työntää Lysimakon syrjään.) Oi, Berenike, tänä hetkenä niinkuin
kaksi voimakasta virtaa juoksi kohtalomme yhteen.

BERENIKE (Tituksen sylissä.) Nyt olet sfinksin arvoituksen arvannut.

TITUS. Vannon tekeväni sinut Rooman Augustaksi! Ah, muurinmurtimeni
soikaa! Sotaorhini hirnukaa! Vihellä myrsky! Ah, Berenike, jo loiskuu
palonliekit Jerusalemista! (Hän halkaisee miekallansa teltan
peräseinän, joka repeää kahtia ylhäältä alas. Palava Jerusalem näkyy.)
Katso! (Hän juoksee ulos aukon kautta.)

LYSIMAKOS (Aikoo seurata Titusta, multa nähdessään palavan Jerusalemin
kaatuu polvilleen ja nyyhkyttää, valitellen kaupungin kohtaloa.)

BERENIKE (Ojennetuin käsin suojellen silmiänsä liekkien häikäisyltä.)
Hyvästi Jerusalem, hyvästi valkea kotikaupunkini! En sinua vähästä
myynyt: maailmanvaltaan sinut vaihetin!

TOINEN NÄYTÖS.

Avonainen, katoton atriumi Flaviusten keisarillisessa huvilassa
päivänmatkan päässä Roomasta. Atriumin neliöstä on näkyvissä vain kaksi
sivua, joiden yhtymäkohta on taka-alan keskuksessa. Tästä keskuksesta
atriumineliön molemmat seinälinjat kulkevat laakakattojen peittäminä
pilaristoina etualan oikeaan ja vasempaan kulmaan. Vasemmanpuoleinen
pilaristo johtaa ulos ja on päivänpaisteen valaisema. Sen
päätynä perällä on kiviseinä ja täplätaljoilla peitetty oviaukko.
Oikeanpuoleinen pilaristo on hämärässä, paria astuinta ylempänä, ja
tämän pilariston takana ja päätynä ovat marmoriseinät, joiden
kulmauksessa on avonainen käytävä pimeihin suojiin. Pilaristokatosten
räystäistä riippuu köynnöskasveja. Kattoaukosta näkyy rakennuksen
kupujen ylitse tummansinistä taivasta, ja atriumissa kasvava kypressi
nousee vapauteen kattoja korkeammalle. Taka-alan pyöristetyssä
yhtymäkeskuksessa on veistokuva kylpevästä faunista. Sen edessä,
lämpimän lähteen sisälle rakennettu marmorinen kylpyallas, jonka
pohjaan johtavat oikealta matalat astuimet. Veistoksen alustassa
olevasta vaskisesta leijonanpäästä putoaa altaaseen suihku, virittäen
vedenpinnan. Oikealla perempänä uhrausjalusta, jossa palaa alituinen
tuli, lähempänä etualaa pöytä lääkepulloineen ja lasiastioineen.
Vasemmalla etualalla lepotuoli valkoisesta marmorista.

Titus istuu synkkänä lepotuolilla. Domitianus, Domitia, Aulus
Caecina, prefekti miehineen, sentturiot ja hovilaiset seisovat selin
katsomoon, sisähuoneeseen päin kääntyneinä, asennoissa liikkumattoman
jännittynyt odotus.

LYSIMAKOS (Tulee sisähuoneesta lääkepöytää kohden, huolestunut ilme
kasvoilla.)

LÄSNÄOLIJAT (Liikahtavat askelta lähemmäksi sisähuonetta.) Kuinka on
Caesarin laita?

LYSIMAKOS (Sitten kun täysi hiljaisuus vallitsee.) Poissa on Caesarin
elämänhalu. Tuskistansa päästäkseen vanhus yhä pyytää avauttamaan
valtimonsa...

LÄSNÄOLIJAT (Kiihkeinä.) Estettävä! Tee voitavasi! Valtakunnan parhaat
lääkärit kutsuttakoon!

LYSIMAKOS (Viittaa kädellään, pyytäen hiljaisuutta, menee lääkkeineen
takaisin sairashuoneeseen.)

CASSIUS VANHEMPI (Aulus Caecinalle, naurahtaen.) Katso, Aulus, kuinka
katkerasti Titus suree vanhan isänsä sairautta!

AULUS CAECINA (Kuiskutellen.) Suuri näyttelijä! Siitä saakka kuin
Vespasianus huudettiin imperaattoriksi, on Titus vuosikausia
sydämessään odottanut isänsä kuolemaa – Rooman vallan periäkseen. Voi
teitä tasavaltalaisia, joko on hän saanut teidänkin tarmonne
kukistetuksi? Jos Vespasianus tänään valtasuonensa avauttaa, on kaikki
myöhäistä ja Titus nousee Rooman yksinvaltiaaksi.

CASSIUS NUOREMPI. Oikeassa olet Aulus; lähenemme suurta ratkaisua.

AULUS CAECINA. Te vanhain patriisein jalot jälkeläiset, unohtaisitteko,
mitä verivirtoja Flaviusten dynastia on Roomalle maksanut! Mikä tyranni
on Tituksessa nouseva! Jo ennen nousemistaan hän isänsä nimessä
surmauttaa ja maanpakoon ajaa kaikki, mikä Roomassa on vapaata ja
arvokasta.

CASSIUS VANHEMPI. Neeroa julmempi hänestä on tuleva.

CASSIUS NUOREMPI. Titus on surmattava, ennenkuin Vespasianus on
kuollut.

CASSIUS VANHEMPI. Olemme valmiit, Aulus!

AULUS CAECINA (Antaa pergamentin vanhemmalle Cassiukselle.) Tässä
suunnitelmamme. Tätä hetkeä varten valmistettu.

LYSIMAKOS (Näyttäytyy jälleen perähuoneen portailla.)

CASSIUKSEN VELJEKSET (Poistuvat salaperäisesti.)

LÄSNÄOLIJAT (Jälleen häneen päin kääntyneinä, samassa jännityksessä.)
Kuinka on Caesarin laita?

DOMITIA (Domitianukselle.) Katso, kuinka he pelkäävät Titusta!

LYSIMAKOS. Verenkulku säännöllisempi, kuume vähentynyt.

KAIKKI. Siis toivoa? Siis Caesar paranee? Vastaa Lysimakos?

DOMITIA (Domitianukselle.) Katso, kuinka he iloitsevat, ettei Titus
vielä päässyt seuraajaksi!

LYSIMAKOS. En voi varmaan sanoa. Caesar nukkuu. Vanhalla iällä samat
merkit voivat joskus olla heikontumisenkin oireita. Silloin ei loppu
ole kaukana, ehkä jo ensi yönä. (Syntyy kuumeentapainen levottomuus.)
Elämänhalun kun vain saisimme palaamaan!

TITUS (Menee Lysimakon kanssa sisähuoneeseen.)

DOMITIA (Domitianukselle.) Näitkö? Etkö sinä, Domitianus, ole kuolevan
Caesarin poika yhtä hyvin kuin Titus? Eikö isäsi aikonut tehdä
testamenttia sinun eduksesi? Titus valvoo – valvo sinäkin!

DOMITIANUS. Menen. Sinun käsiisi jätän asiamme täällä. Katso
ympärillesi Domitia. Ymmärrä kaikki, tutki joka liike, joka askel, näe
kaikki ajatukset.

    (Menee perähuoneeseen.)

DOMITIA (Aulus Caecinalle.) Olivatko nuo äskeiset sinun orjiasi?

AULUS CAECINA (Nyökäyttää päätään.) Vakoojiani.

DOMITIA. Aulus, hiuskarvasta riippuu kohtalomme tällä hetkellä. Jos
Vespasianus valtasuonensa avauttaa, joutuu testamentti Tituksen käsiin;
silloin olemme hukassa. Hän sen väärentää. Minä tunnen hänet, hän on
taitava semmoisissa.

AULUS CAECINA. Hiljemmin! Nuo kaksi minun orjikseni merkittyä olivat
Cassiuksen veljekset, tasavaltalaisen salaliiton jäseniä. Tituksen
surmaaminen on siellä päätetty asia. He väijyvät häntä Rooman tiellä.
– Mutta, minä luulen, se on turha hanke: Tituksella on liktorinsa!
Ellei hänellä niitä olisi... tai jos joku voisi aikaansaada, ettei
hänellä niitä olisi – – –

DOMITIA. Ymmärrän – ymmärrän!

AULUS CAECINA. Tee kohta asiata Roomaan, pyydä Tituksen henkivartijat
mukaasi.

DOMITIA. Oo, Aulus – jos onnistumme, ei palkkasi ole vähäinen oleva!

LYSIMAKOS (Tulee sisähuoneesta.) Tuon riemusanoman! Caesar on herännyt.
Pyysi syödä! – Kuulitteko? Pyysi syödä!

LÄSNÄOLIJAT (Ottavat sanoman riemulla vastaan, ympäröiden Lysimakon.)
Sinä voit vakuuttaa? Lupaat varmasti?

LYSIMAKOS (Vastaten kysyjille joka haaralle.) Vakuutan, vakuutan
varmuudella. Nyt vastaan siitä, ettei hän enää valtasuoniansa avauta.
Pahin on voitettu. Ei avauta, ei avauta! Jos hyvin käy, voi Caesar elää
vielä monta, monta rauhaisaa vuotta.

TITUS (Teeskennellen iloa.) Vaara näyttää todella olevan tällä kertaa
voitettu. Kiitos Lysimakon. Ilosanoman toi hän meille kaikille. –
Keisarillinen seurueemme on vapaa lähtemään Roomaan takaisin.

AULUS CAECINA. Salli kysyä, jalo Caesar, milloin itse aiot Roomaan
saapua?

TITUS (Epäluuloisesti.) Miksi se sinulle on tarpeen tietää?

AULUS CAECINA. Liian kauan on Rooma ollut ilman johtavaa päätä. Miksi
viipyisit, Caesar, enää tämän sairasvuoteen ääressä? Onhan vaara
ohitse? Kun isäsi jääpi tänne näkymättömiin, on niinkuin sinä yksin
olisit Rooman herra. Yksinvaltijaakseen himoitsee Rooma sinua
tervehtää!

TITUS (Yhä epäluuloisesti.) Vilpittömyyttäsi, Aulus, ei ole minun syytä
epäillä – kuitenkin, minua sitoo tänne pojan hellät suhteet isään.
Tahtoni on, että poistutte kaikki – ettei vanhuksen rauhaa täällä
Rooman ulkopuolella mikään häiritse. Toivon, että sinäkin Aulus lähdet
– niin, tahdoin sanoa: että sinä yhä edelleen johdat senaatin
istuntoja.

AULUS CAECINA. Toivosi täytän, Caesar. (Poistuu syrjään.)

DOMITIANUS. (Tilukselle.) En lähde täältä. Sinä – sinä – isä aikoo
tehdä testamentin jakaakseen vallan meille molemmille – minä tiedän
sen – näin täyteen kirjoitetun pergamentin hänen vieressänsä. Jos sinä
saat yksin tänne jäädä, niin – –

TITUS. No, no, Domitianus. – Katsos, kun nyt olemme saaneet
Lysimakolta niin varman vakuutuksen isän paranemisesta, voit sinäkin
heittää huolesi – voit rakkaan Domitiasi kanssa panna toimeen vaikka
suuret kestit palatsiumissa. Saatte kutsua sinne ketä vain tahdotte,
saatte soittajat, saatte tanssijat, ja saatte siellä mielin määrin
leikitellä yksinvaltiaita. – Pikku Domitiasi kanssa, mitä?

DOMITIA (Kädet Tituksen rinnalla.) Oli muinoin aika, Titus, jolloin
katsoit hellästi pikku Domitian silmiin. Nyt olet valmis lähettämään
hänet suojatonna Roomaan. Tie on turvaton. Pikku Domitiasi pelkää.

TITUS (Ottaa molemmin käsin Domitian päästä, katselee häntä silmiin
epävarmana ja epäluuloisena.) Omat henkivartijani seuratkoot lähteviä.
(Kärsimättömänä.) Menkää. Kaikki menkää!

    (Kaikki paitsi prefekti menevät.)

TITUS (Prefektille.) Miia vielä?

PREFEKTI (Antaa Titukselle proskriptionilistan.) Tämä vielä.

TITUS (Luettuaan antaa pergamentin pois.) Kaikki siinä luetellut on
heitettävä vankilaan.

PREFEKTI. Vankilamme ovat täynnä, Caesar.

TITUS. Siis teloitamme jok'ikisen. (Hetken kuluttua, istuen
huolettomassa asennossa lepotuolilla, suu hymyssä.) Mitä sanoo Rooman
kansa minusta?

PREFEKTI. Pelkäävät sinua. Odottavat sinusta toista Neeroa.

TITUS. Se on hyvä niin. – Sanopas sinä urkkijain urkkija, mitä
odottavat patriisit minusta – ne vanhat sukuylimykset kodeissaan,
missä ei hovin kulta kimaltele, vaan asuu vanhan Rooman henki
hiljaisessa puolipimennossa. Oletko päässyt tunkeutumaan, ha-ha. Sinä
vaikenet?

PREFEKTI. En tiedä, uskallanko –?

TITUS. Mitä aiotkaan kertoa?

PREFEKTI. Eilen eräässä patriisiseurassa kuulin todella sinua
arvosteltavan, Caesar.

TITUS (Ainoastaan silmänräpäykseksi kadotettuaan hymynsä.) Luulet minua
kai hyvinkin uteliaaksi.

PREFEKTI. Heillä on ihmeellinen käsitys sinusta. Sanovat:
Titus ainoastaan teeskentelee julmuutta – pelkoa ja nöyryyttä
herättääksensä, niinkuin teki suuri Augustus ennen
valtaistuimellenousuansa, mutta...

TITUS (Samoin.) – "Mutta"?

PREFEKTI. Mutta suuren Augustuksen luonnetta ei Titus sentään osaa
matkia –

TITUS (Samoin.)

PREFEKTI. – sanovat. Ei hallitse tunteitansa – ei ole oikea
roomalainen – on nousukas –

TITUS (Kavahtaa seisaallensa.)

PREFEKTI. – sanovat!

TITUS (Ottaa uudelleen käsiinsä pergamentin, katselee sitä hymyillen.)
Ovatko he ehkä nähneet minun itkevän? (Hymy katoo.) Joko sanoin
sinulle? Nuo ovat teloitettavat, jok'ikinen, kaikkine sukuinensa, ettei
jää yksikään ruikuttamaan tämän auringon alle. Saat mennä.

VAKOOJA (On tuonut prefektille pergamentin.)

TITUS (Prefektille, joka viipyy.) No?

PREFEKTI. Tahtoisin varoittaa sinua, Caesar, eräästä vihollisestasi.

TITUS. Sano.

PREFEKTI. Pidä silmällä Aulus Caecinaa.

TITUS. Mitä puhut? Hän on parhain ystäväni!

PREFEKTI. Voi olla. Kuitenkin on hän valmistanut pretoriaaninsa sen
varalle, että isäsi kuolee. Katso tässä on jäljennös hänen
salaliittohankkeistansa. Urkkijani tapasivat sen Cassion veljeksiltä,
jotka juuri ikään Auluksen orjiksi puettuina vangitutin Rooman tiellä
– sinun henkeäsi väijymästä. (Antaa Titukselle toisen pergamentin.)
Valitettavasti he pääsivät karkuun.

TITUS (Lukee yhä enemmän kiihtyen. Viskaa pergamentin raivokkaasti
prefektiä vastaan.) Sen sinä olet itse sepittänyt! Sinä – sinä olet
itse hänen kilpailijansa. Te olette molemmat pyrkineet pretoriaanein
päälliköksi ja kadehtineet sitä virkaa minulta. Te myrkytätte koko
minun elämäni, te pilaatte juonillanne koko minun onneni, ennenkuin sen
olen saavuttanutkaan!

PREFEKTI. Saman asian, Caesar, luulen voivani toisellakin tavoin
todistaa. Saattaisin sinut salaa palatsiumiin Domitianuksen ja Domitian
ilojuhlaan. Siellä saisit omin korvin kuulla ja silmin nähdä kaikki.

TITUS. Toiste, toiste, nyt pois, pois kaikki!

PREFEKTI (Menee.)

TITUS (Tuskailtuansa menee hitaasti vasemmalle oviaukolle, nostaa
kätensä siirtääkseen uutimet syrjään.)

LYSIMAKOS (Tulee sisähuoneesta, menee lääkepöytänsä luo.)

TITUS (Jättäen aikeensa.) Lysimakos, eikö sinun lääketaitosi voisi
määrätä aikaa, kuinka kauan vanha isäni vielä kestää näitä kovia taudin
kohtauksia? – Lähimaille –

LYSIMAKOS. Herra, se ei ole tärkeintä. Tärkeintä on olla erehtymättä
hoidon tavassa.

TITUS. Valtakunnan asioille on kuitenkin perin tärkeätä, että punnitset
kysymystäni.

LYSIMAKOS. Luvallasi sanoen, herra, minun asiani on vain katsoa, että
hoidettavani saa tarpeellista elämänhalua.

TITUS (Kiivastuu, mutta hillitsee mielensä.)

LYSIMAKOS. Kaikki on mahdollista. Mahdollista on, että loppu tulee
äkkiä – milloin emme odotakaan. Mutta yhtä mahdollista on, että Caesar
– hän on nyt seitsemänkymmenenkahden ikäinen – kestää tämän
kohtauksen ja elää vielä kymmenen, miksei vielä parikymmentäkin vuotta.
Sitä hetkeä ei tiedä yksikään. Se on ja sen täytyy olla ihmisille
salaisuus.

TITUS (Tuskin hilliten itseänsä.) Ellet olisi lapsuuteni opettaja ja
ellet olisi jo harmaapäinen –!

LYSIMAKOS (Katsoo Titusta ymmärryksellä kauan, sitten haihduttaakseen
Tituksen mieltä, osoittaen ylös.) Kuule kuinka kiurut iloisesti
visertävät!

TITUS (Huokaisten.) Et lakkaa puhumasta minulle kuin lapselle!

LYSIMAKOS (Poistuu sisähuoneeseen.)

TITUS (Siirtää verhot vasemman oviaukon edestä. Nojaa päätänsä kylmää
marmoripielusta vastaan. Puhuu sisälle.) Sinä aarteeni itäisiltä
mailta, Berenike, sinä pyhä jäännös Jerusalemin raunioilta! Noin näin
sinut silloinkin, noin ihanana, katseessa sama kylmä arvoitus, josta
pelokkaana, epäillen haen rakkauden värettä. (Huokaisten.) Ei ole
päivämme vielä tullut, Berenike, se suuri päivä, jona vihdoin vien
sinut Augustana Rooman kansan eteen. Sillä kuulitko, mitä Lysimakos
sanoi: vielä kymmenen, miksei parikymmentäkin vuotta!? (Ajatuksissaan.)
Siten kuusta kuuhun, siten vuodesta vuoteen. Mitä puuttuu minulta?
Hallitsenhan kaikki virkakunnat, sanelen imperaattorilliset lausunnot
senaatissa, olen ainainen konsuli, olen tribuni, olen pontifex, olen
pretoriaanein päällikkö, olen isäni myötähallitsija. – Tätäkö minä
haaveksin muinoin! – "Sinusta tulee suuri hallitsija. Sinä olet
täyttävä maailman hyvillä töillä; ei ole niin rakastettua ollut kuin
sinä olet oleva, ja jotka sinun jumalaiset kasvosi nähdä saavat,
rupeavat vapaaehtoisesti sinun orjiksesi, ja maat, joihin sinun jalkasi
koskee, antautuvat itsestänsä sinun alamaisiksesi. Rooma on sinun
nimeäsi jumaloiva ja Itä ja Länsi ovat sinua herranansa ylistävät!" –
Mikä haihtuva unelma kaukaisesta menneisyydestä!

BERENIKE (On tullut kuulumattomasti vasemman oviaukon suulle. Hymyilee
sanatonna.)

TITUS. Et uskonut minun nuoruuteeni, nauroit haaveitani, ja nyt: "vielä
kymmenen, miksei parikymmentäkin vuotta!" Tai ei koskaan. Tai yhdessä
Domitianuksen kanssa! – Sinä hymyilet, Berenike. (Kauhistuen.) Tiedän
– tiedän – mutta sitä en voi. Hän on isäni! – Et rakasta minua.
Sillä ken rakastaa, vaikkapa omaa orjaansa, se maat ja taivaat hänen
tähtensä unohtaa ja uhraa, mutta vuodet vierivät ja sinä pysyt kylmänä
ja yhä laskelmissa. Ja ellei hetkeni koittaisi koskaan, niin –
Berenike, älä kiellä – sinä kääntyisit minusta – katso silmiini –
sinä olisit toisen!

BERENIKE. Ellei hetkesi koittaisi – niin, totta on, voimaa sinussa
rakastin, rohkeutesi rajattomuutta, mutta – –

TITUS. "Mutta" nyt olen heikko ja horjun.

BERENIKE. Nyt olisi hetki tullut syrjäyttääksesi sen ainoan, joka on
tielläsi, mutta – niinkuin itse sanoit – rohkeutesi on rajansa
löytänyt. (Käsi Tituksen tikarissa, jota hän hiljaa heiluttelee.) Sinä
säälit. Sinä olet pysähtynyt.

TITUS. Ei, ei, Berenike. Hän on isäni. Täytyy, täytyy olla jokin toinen
tie. Tahdon ensin koettaa mitä muuta tahansa. Ehkäpä hän avauttaa
suonensa, ennenkuin paranee. Jollei lääketiede voi minulle sitä hetkeä
ilmaista, kysyn auguurilta, enteiden lukijalta.

BERENIKE. Jos se vain ei herättäne huomiota. Sanovat: Titus on levoton.

TITUS. Sinä, Berenike, olet itäisiltä mailta; sano, tunnetko enteitä,
joista voi tulevaisuutta arvata?

BERENIKE. Kysy Lysimakolta, joka on sinulle jumalista opettanut.

TITUS. Lysimakos sanoo, ettei Neero muiden Caesarien tavalla tullutkaan
jumalaksi, koska oli äitinsä surmannut. Omituinen ajatus! Mutta
tahtoisinpa tietää, mitä hän sanoisi isän murhaajasta. Kunpa tietäisin,
ettei tule rangaistusta taivailta!

BERENIKE. Paljon on taivaalla keinoja tahtonsa ilmaisemiseksi. Jos sen
mieltä tahdot tietää, mikset käske merkiksi sen ukkosena jyrähtämään!
Se enne olisi Caesarille kyllin arvokas.

TITUS. On keskipäivä, taivas pilvetön.

BERENIKE (Käsi jälleen tikarin kahvassa, ojentaa tarmokkaasti toisen
kätensä sisähuonetta kohden, kuitenkaan sinnepäin katsomatta.)

VESPASIANUS (Ilmestyy Lysimakoon nojautuneena oikealta, sisähuoneesta,
pergamentti kädessä.)

BERENIKE (Vetäytyy nopeasti pilarin taa, menemättä kuitenkaan Tituksen
näkyvistä.)

VESPASIANUS. Missä on poikani Titus?

TITUS. Isä, isä, älä vaivaa itseäsi, tässä olen, isä.

VESPASIANUS. Entä poikani Domitianus?

TITUS. Rauhoittuneina sinun terveydestäsi, isä, äsken kaikki lähtivät
takaisin Roomaan.

VESPASIANUS. Tule tänne, Titus. Kuinka komeana sinä olet, Titus! Mutta
annas kun sanon sinulle, ennenkuin kuolen: liian paljon sinä luulet,
liian paljon sinä odotat purppuratoogasta. Ei se ole mitään, ei yhtään
mitään. Kaiken aikaa olen tuntenut itseni suureksi narriksi. Ja enin
silloin kun seisoin triumfivaunussa – minä hölmö! – aamunkoitosta
päivänlaskuun seisoin siinä sekä oman että koko maailman pilkan
esineenä. Narri minä olin, minulle tapahtui mitä olin ansainnut!

TITUS. Taudista parantuvanakin olet parantumaton ivassa!

VESPASIANUS. Pahin näytelmä on sentään vielä jäljellä. Voi minua!
Kuolemani jälkeen te panette toimeen loistavan hautaussaaton ja
julistatte minut jumalaksi!

TITUS (Voimakkaalla, kasvavalla paatoksella.) Hiljaa, isä, hiljaa. –
Jos Caesar menee kuolemata kohden niinkuin tavallinen ihminen, niin
mikä silloin hänet alamaisistansa eroittaa? Kaikki kuolee, yksi on
kuolematon, yksi on ihmisten silta taivaaseen, se yksi on Rooman
Caesar. Et usko, isä. Minä uskon, sillä niin tahdon, eikä ole sitä,
joka Caesarin tahdon tyhjäksi tekee.

VESPASIANUS. Uskonsa olkoon jokaisella. Minä puolestani mielelläni
haluaisin tämän narriuden muille perinnöksi luovuttaa. Mutta on paha
pulma edessäni: minulla on kaksi poikaa, mutta perintö on yksi. Jos
jätän vallan sinulle – sinä tunnet veljesi – hän on sinun henkeäsi
väijyvä, nostava puolueensa sotaan sinua vastaan. Ei, sitä en tahdo.
Kyllin on Flaviusten dynastia kansalaisverta vuodattanut. Hallitkaa
siis yhdessä.

TITUS (Kääntyy pois.)

VESPASIANUS. Sinun rinnallasi on hän mainio: hän täydentää sinua. Usko
minua, Titus – minä yksin tunnen sinut: sisimmässäsi et ole se, miksi
sinut Rooma luulee. Ratkaisevan teon edessä sinua tapaa epäilys, tunnet
sääliä, horjut.

BERENIKE (Nauraa.)

TITUS. Ah, isä, jospa tietäisit mitä sanot!

VESPASIANUS. Sitä ainoata ei saa Caesar milloinkaan tehdä, sitä
ainoata. Ja sitä ei tee veljesi Domitianus; hän iskee kohta.
Sentähden hän on sopiva täydentämään sen, mikä sinulta puuttuu. Ota
hänet vierellesi, se on viimeinen tahtoni. Kas tähän olen
hallitussuunnitelmani kirjoittanut. (Astuu vaivalla Tituksen luo, antaa
hänelle pergamentin.) – Nyt, Lysimakos – onko veitsesi hiottu? –
Ovatko kääreesi valmiina? – Niin, niin Lysimakos, se on viimeinen
imperaattorillinen tahtoni.

TITUS ja BERENIKE (Lähestyvät toisiansa jännittyneessä odotuksessa.)

LYSIMAKOS (Nyökäyttelee Vespasianukselle myöntävästi päätänsä, mutta
Titukselle tekee kädellään rauhoittavia merkkejä.)

VESPASIANUS. Vesi onko tarpeeksi lämmin altaassa?

LYSIMAKOS (Samoin.)

VESPASIANUS. Tee siis tehtäväsi, Lysimakos. (Vespasianus ojentaa
vapisevan kätensä Lysimakolle. Lysimakos menee pöydän ääreen, ottaa
käteensä kirkkaan veitsen ja kääreen käsivarrelleen, lähestyy
Vespasianusta, joka peittää toisella kädellään silmänsä ja nousee
horjuen. Lysimakos tahtoo tukea häntä.)

VESPASIANUS. Ei, ei. Olet kreikkalainen; ei niin roomalainen! Katso,
sinun tukemattas kävelen minä sinne, mistä en elävänä koskaan enää
palaa. (Menee vesialtaan ääreen.)

LYSIMAKOS (Hiljaa Titukselle ja Berenikelle.) Olkaa rauhassa!

VESPASIANUS (Pysähtyy toinen jalka altaan vedessä, alkaa horjua.)

LYSIMAKOS (Vetää hänet hellästi vedestä.)

BERENIKE (On mennyt Lysimakon taakse ja häntä koskettaen kehoittaa
sittenkin tekemään työtä käskettyä.)

VESPASIANUS. Ah, Titus, Titus, kovaa on minunkaltaiseni vanhan soturin,
jolla on valta maailman yli, kadottaa valta itsensä yli niin, ettei
jaksa enää roomalaisen tavoin suoniansa avauttaa ja lämpimään
lähdeveteen kuolla.

LYSIMAKOS (Tukiessaan Vespasianusta jättää leikkausveitsen Berenikelle,
joka ottaa sen käteensä ja tarkastelee synkistynyttä Titusta.)

LYSIMAKOS (Seuraa horjuvaa Vespasianusta sisähuoneeseen, iloisesti
nyökäytellen päätänsä Titukselle.)

TITUS (Tulee hitaasti uhritulen luo, hetken mietittyänsä heittää
kylmästi pergamentin tuleen ja jää katsomaan savua, joka menee alas.)

BERENIKE (Kiihoittuneena Tituksen teosta, päättää antaa hänelle voimaa
viimeisen askeleen ottamiseen.) Mitä katsot, Titus?

TITUS (Synkkänä, matalalla äänellä.) Viskasin tuleen nahkapalasen.
Ajattelin: jos savu nousee, käy niinkuin minä tahdon –. Katso, kuinka
se hiiviskelee pitkin maata!

BERENIKE. Sinä olet Jerusalemin hävittäjä, Titus. Kun piiritit
kaupunkia, raivosi siellä hirmuinen rutto. Sinä tulit muurien yli.
Tuhansia maanmiehiäni upotit verivirtaan. Pyhän temppelin portteihin
olivat viimeiset paenneet, Jehovan apuun luottaen. Sinä tulit, sinä
tulit sinnekin! Jääkylmä hymy huulillasi, sotamiestesi ilkkuessa sinä
surmautit ja liekkeihin poltit kaikki: kokonaisen kansan hävitit maan
päältä. – Etpä silloin katsonut minne päin murhan savu menee!
(Viekkaasti ja varovaisesti.) Kuitenkin, siellä oli paljon vanhuksia,
Titus. Nyt on edessäsi vain yksi ainoa, joka melkein pyytää sinun
apuasi elämästä päästäkseen, ja sinä kysyt enteitä ja pelkäät
rangaistusta taivailta. Maailmanvalta on omankäden tuote. Ei kukaan
sinua siihen auta, ellet itse ota. (Hän näyttää Titukselle
leikkausveitsen, jonka kärjellä tekee kuin leikillään riipaisuliikkeitä
ranteensa kohdalla, sitten sanoo salatulla voimalla.) Nyt on päivä
ylimmillään. Ellet tee nyt, et tee milloinkaan!

TITUS (Ottaa leikkausveitsen käteensä.) Päivä on ylimmillään... Kohta
ei ole...

BERENIKE (Väistyy hitaasti, katsettaan kääntämättä Tituksesta.)

LYSIMAKOS (tulee sisähuoneesta käsissään kaksi lasimaljaa, joita hän,
alastuomatta pysähtyy tarkastelemaan auringonsäteitä vastaan, ollen
kahden vaiheella.)

TITUS (Huomaamatta Lysimakoa.) Epäilenkö yhäkin? Horjunko sittenkin?
Sitä ainoata ei saisi Caesar milloinkaan tehdä. Ja kymmenen vuotta
epäiltyäni, nyt... Niin, ellen nyt, niin en milloinkaan! (Hän kääntyy
sisähuonetta kohden, huomaa Lysimakon, pysähtyy äkkiä, pudottaen
veitsen. Kääntääkseen Lysimakon huomion muuanne ja jotakin sanoakseen
hän huohottaa.) Mitä on... noissa... pulloissasi, Lysimakos?

LYSIMAKOS (Omissa ajatuksissaan.) Näissäkö?

TITUS. Hyvä että tulit.

LYSIMAKOS. Kaksi aivan kummaa lääkeainetta; yhtä kirkkaat kumpikin,
mutta perin erilaiset vaikutuksiltansa. Toinen näet auttaa hitaasti ja
varmaan, toinen taas auttaisi kohta – mutta voi myös kohta tappaa.

TITUS (Pantuaan merkille Lysimakon viimeiset sanat.) Etkö uskalla
jälkimmäistä käyttää?

LYSIMAKOS. Ei-ei-ei... Se olisi ajattelematonta. Tuo on vaarallinen
lääke, herra, voi tappaa muutamassa hetkessä. Vain kaksi pisaraa tuosta
tähän, sekin kun ei vain olisi jo liikaa. (Kaadettuaan hän panee toisen
maljoista lääkepöydälle ja lähestyen Titusta kohottaa pullosen jälleen
päivää vasten.) Katsohan tätä. Se on kirkas kuin vesi ja melkein aivan,
aivan vaaraton...

VESPASIANUS. Lysimakos, kurkkuani polttaa, vettä!

LYSIMAKOS. Taivaan vallat! Se on Caesarin ääni!

TITUS (Ojentaa kätensä Lysimakoa kohden.)

LYSIMAKOS (Jättää kädestään maljan Titukselle ja kiiruhtaa itse veden
kanssa sisähuoneeseen.)

TITUS. Taivas ratkaiskoon! (Vaihtaa maljat, asettuen sitten etäiselle
paikalleen keskelle huonetta.)

LYSIMAKOS (Palaa sisähuoneesta.) Nyt on sopiva aika antaa lääke,
ennenkuin sairas jälleen nukkuu. (Ottaa maljan Tituksen ojennetusta
kädestä, menee sisähuoneeseen.)

TITUS. Jyrähdä siis taivas! Caesar odottaa sinun vastaustasi.
(Kauhistuen.) En kuule mitään, en yhtään mitään. On hiljaista kuin
hautakammiossa. Tämä on viimeinen pahatyö minulta. Sitten täytän
maailman hyvillä töillä!

LYSIMAKOS. Ah, mitä tämä on! (Juoksee ulos, hakee uusia lääkkeitä.)
Caesar on saanut odottamattoman kohtauksen. Pelkään pahinta! (Takaisin
sisään.) Voi minua! Hän meni tainnoksiin. Tämä on hänen loppunsa. Voi
minua, voi minua!

TITUS. Älä huuda, Lysimakos, anna rauhaa kuolevalle. Taivas itse
lopetti hänen elämänsä.

LYSIMAKOS. Ei hänen olisi vielä kuolla pitänyt. Monta rauhaisaa vuotta
toivoin hänen vielä elävän. Voi minua!

TITUS. Minun hetkeni on tullut. Virtaa entinen veri minussa, nosta
minut entinen usko itseeni. Minä otin sen, mikä oli minun. Berenike!
Nyt ratsastan Roomaan. Kuolinsanoman vien itse perille.

LYSIMAKOS (Tarttuen hellästi Titukseen, ikäänkuin johdattaakseen
sisälle.)

BERENIKE. Sinä uskallat viivytellä Caesaria!

LYSIMAKOS. Titus – viimeinen suudelma kuolevan huulille!

TITUS (Voimatta Lysimakoa vastustaa menee levottomana tämän kanssa
sisähuoneeseen.)

BERENIKE (Huutaa vasempaan pilaristoon.) Ratsut satuloikaa –
viipymättä! Viipymättä!

LYSIMAKOS (Tulee valitellen sisähuoneesta.) Voi minua! Vastoin
luulojani, vastoin kaikkea varovaisuuttani! Annoinhan vaarattoman
lääkkeen, mutta hän kuoli, niinkuin olisin myrkkyä juottanut. Voi
minua!

BERENIKE. Turhaan voivottelet, Lysimakos. Mikä on tapahtunut, se on
tapahtunut. Pysy asiassasi. Hoida nuorta Caesaria yhtä hyvin kuin olet
vanhaa hoitanut. Seuraa häntä Roomaan.

LYSIMAKOS (Tutkii maljan.) Jätinhän Caesar Tituksen käteen oikean
maljan, mutta tämä näyttää vähän... Minun täytyy tutkia... Käteni
vapisevat .. (Ottaa pöydältä toisen maljan.) Oi jumalani, olisinko
erehtynyt!

BERENIKE (Huolettomalla liikkeellä lyö maljan Lysimakon kädestä.)
Joutavia!

LYSIMAKOS (Ojentautuu, katsoo Berenikeen hämmästyksen kauhulla.)
Pelkään pahinta, ruhtinatar.

BERENIKE. Orja! Sinun on pelättävä vain yhtä ainoata: ettet joudu minun
tielleni.

LYSIMAKOS. On yksi, jota sinunkin on pelättävä.

BERENIKE (Tempaa maasta leikkausveitsen, satuttaa kätensä veriin,
kiljaisee pudottaen veitsen.) Ah!

LYSIMAKOS (Lähestyy rauhallisena, pyyhkii veren Bereniken kädestä.)

BERENIKE. Oletko sinä velho, Lysimakos?

LYSIMAKOS. Minulla on suojelijani.

BERENIKE. Ja minun olisi pelättävä – ketä? – Sinuako, Lysimakos? (He
katsovat kauan toisiinsa.)

TITUS (Tulee nopeasti sisähuoneesta, jää korokkeelle. Hänen tukkansa ja
vaatteensa ovat epäjärjestyksessä. Huutaa vasemmalle.) Caesar
Vespasianuksen henkivartijat! Tänne! – Tänne! –

VESPASIANUKSEN NUBIALAISET LIKTORIT (Kookkaat, notkeat, puolialastomat,
ruskeaihoiset miehet juoksevat aseineen esille rintama-asentoon.)

TITUS. Tällä hetkellä on caesar Flavius Vespasianus astunut jumalien
joukkoon!

LIKTORIT. Terve caesar Titus, Rooman imperaattori!

TITUS. Roomaan! (Juoksee liktorien muodostaman kujan kautta ulos
vasemmalle.)

LIKTORIT (Juoksevat hänen jäljessään.)

LYSIMAKOS (Kiiruhtaa oikealle.)

BERENIKE (Aikoo mennä vasemmalle, pysähtyy kuuntelemaan.)

ORJAIN SURUHYMNI (Kuuluu vasemmalta.)

    Miljan hiljaa on elo sammunut pois,
    vaiennut sota on, tauonnut asemelske,
    näin mekin matkaillaan tuonelan maita,
    eess' on meilläkin kuolon yö.

ORJAT (Tulevat parittain vasemmalta, kulkevat kukkia kantaen, peitetyin
päin oikealle sisähuonetta kohden.)

BERENIKE (Hätkähtää, sitten peittäen päänsä, yhtyy surukulkueeseen.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Sali Rooman keisaripalatsissa. Taka-alan muodostavat rappuset, jotka
johtavat kaksinkertaisten pylväsrivien rajoittamalle sillakkeelle.
Sillake ylettyy näyttämön koko leveydelle. Pylväiden takana pimeä
tähtiyö. Soihdut palavat loimuavin liekein jalustoissa sivuilla.

Domitianus ja Domitia vasemmalla, muihin läsnäoleviin nähden
hallitsevassa asemassa, loikovat kultamaljat käsissä. Aulus Caecina
lähinnä heitä, myös rakastettunsa keralla. Toisella puolella lähinnä
filosofi, sitten hovirunoilija ja muita pitoihin käskettyjä,
senaattoreja, ritareja sekä näiden naisia. Pidot ovat pitkälle
ehtineet. Kaikki ovat sekä käytöksessään että puheissaan meluavan
vapaat. Keisarilliset orjat suorittavat palvelusta.

Baccanaali, hurjan soiton säestämänä. Soittokoneista ovat ainoastaan
harput näkyvissä.

DOMITIANUS (Yksintanssin aikana tavoittelee paikaltaan tanssijatarta,
joka häntä lähestyessään härnäten viskaa tukkansa kasvoilleen ja yhä
onnistuu pakenemaan.)

VIERAAT (Paukuttavat käsiänsä aina, kun tanssijatar onnistuu
välttämään.)

DOMITIA (Juopuneena, mustasukkaisena häätäen tanssijatarta
Domitianuksen läheisyydestä.) Jo riittää kujeilusi! Pois! – Pois,
sanon minä!

DOMITIANUS (Tanssin keskeydyttyä.) No, runoilija, annapas sinäkin jo
äänesi kuulua.

DOMITIA. Hiljaa sitrat, nyt soitetaan säkkiin!

RUNOILIJA. Olen valmistanut kunniaksesi pitkän heksametrin, Caesar.

DOMITIANUS. Vai valmistanut? Hiiteen heksametrisi!

DOMITIA. Valmistumatta saat piipertää niinkuin käsketään! Juottakaa
häntä!

    (Orjanaiset kaatavat viiniä runoilijan maljaan
    ja seppelöitsevät hänet kukilla.)

AULUS CAECINA. Ahaa, nyt pannaan runoilija koetukselle. Hiljaisuutta!

RUNOILIJA. Odotan määräystäsi, Caesar.

DOMITIANUS. Lausupas julki minulle, mimmoisen soisit Caesarin olevan.

LÄSNÄOLIJAT. Kuulkaa, kuulkaa!

    (Yleinen huomio kiintyy runoilijaan.)

RUNOILIJA (Harppujen säestämänä.) Sinunlaisesi soisin hänen olevan,
ihanan katsoa kuin meren takaa nouseva päivä, vapaan ja onnellisen kuin
nuori jumala!

DOMITIANUS (Nyökäyttelee hyväksyvästi päätänsä vieraiden paukuttaessa
käsiään.) Jatka, jatka...

RUNOILIJA. Katso, suuri orjalauma, jota sanotaan Roomaksi, on sinun
synnyttäjäsi. Oo, Caesar, tuntien kahleita me tahdoimme nähdä yhden
kahleettoman, yhden tahdoimme nähdä yli-ihmisen, jota ei sido säännöt,
ei pykälät, ei filosofein määräykset. Yhden tahdoimme nähdä vapaan,
rikkauden ja onnen ympäröimän, jolle ei ole rajoja pantu, joka tekee
mitä tahtoo, ja semmoiseksi synnytimme sinut, sinä jumalainen,
kuolematon Caesar!

LÄSNÄOLIJAT (Paukuttavat käsiänsä.)

DOMITIANUS. Mainiosti puhuttu. Julistan sinut hovirunoilijakseni, kun
tulen imperaattoriksi. Syöttäkää ja juottakaa häntä.

AULUS CAECINA. Mutta mitä sanoo meidän filosofimme tähän? Runoilija
pahus taisi antaa pienen letkauksen teikäläisille. Hä?

FILOSOFI. Vapaudesta sanansa puhuivat, suustansa löyhkäsi orjan henki.
Mutta meitä filosofeja huvittaa aina elämän vastakohdat. Niinpä tiedän
minä toisen opin, joka myös rehoittaa tulevassa valtakunnassasi, Caesar
– ja on yhtä hullunkurinen kuin mistä runoilija puhui.

DOMITIA. Puhu sinä vuorostasi.

FILOSOFI. Nuo kristityt, joita Neero sirkuksessa pedoilla raatelutti ja
roviolla poltti, ne opettavat, ettei imperaattori ensinkään voi olla
onnellinen.

    (Yleinen hämmästys.)

DOMITIANUS. Mitä? – Onnellisempi imperaattoria? Kuka?

FILOSOFI. Se, joka ei huoli vallasta ja rikkaudesta, sanovat he.

AULUS CAECINA (Nauraen.) Joitako pedot raatelevat?

LÄSNÄOLIJAT (Samoin.) Ja joita rovioilla poltetaan?!

DOMITIANUS. Soittoa, enemmän soittoa! Ja missä on tanssijani? Hihhaa,
ann' soida!

DOMITIA. Sano, Aulus, onko meillä täällä Roomassa vielä kristityitä?

AULUS CAECINA. Juuri äsken sieppasimme kiinni kolme heidän miestänsä ja
yhden tytön.

DOMITIA. Tuota ne heti tänne eteemme, Aulus. Tahdon nähdä kuinka he
tanssivat, nuo "onnelliset".

DOMITIANUS. Juuri niin. Tee se, Aulus.

LÄSNÄOLIJAT (Paukuttavat käsiänsä.)

AULUS CAECINA (Lähettää kaksi miehistänsä vasemmalle.) Kaikki hyvä,
mutta – kristityt eivät tanssi.

DOMITIA. Tänne kristityt, sanon minä! Kyllä minä heidät tanssitan!

DOMITIANUS. Mutta ensin egyptiläinen tanssijani vielä kerran! Soittoa!

    (Yksintanssi hetäärien keskellä ja sama vallaton
    leikki kuin näytöksen alussakin.)

NUBIALAISET LIKTORIT (Nousevat hiljaa tanssin kestäessä takaapäin
sillakkeelle, asettuen harvaan riviin kuin väijyksiin, vain yläruumis
näkyvissä.)

TITUS (Kohoaa viimeiseksi takaapäin niinkuin liktoritkin pimeästä
sillakkeelle. Salatakseen läsnäolonsa hän silloin tällöin vetäytyy
pylväiden taa.)

LÄSNÄOLIJAT (Kääntävät huomionsa vasemmalle, nousevat paikoiltaan,
nauravat, osoittelevat vasemmalta tulijoita.) "Onnelliset",
"onnelliset" tulevat! Tuolla! Katsokaa!

KRISTITYT (Vangittuina, kädet sidottuina selän taakse, talutetaan
esille.)

DOMITIANUS (Asettuu vanhan kristityn rinnalle seisomaan.) No, ukkeli,
kumpi meistä on onnellisempi tällä hetkellä, sinäkö vai minä?

KRISTITTY. Jos olet imperaattori, et voi olla onnellinen millään
hetkellä.

DOMITIANUS (Hetkiseksi hölmistyttyään päästää huikean vihellyksen.)

LÄSNÄOLIJAT (Purskahtavat nauruun.)

DOMITIA. (Työntää syrjään tanssijat, raivaa itselleen tien kristityn
tytön luo.) Oletko sinäkin onnellinen? Todistapa. Tanssi, niin pääset
köysistäsi. Päästäkää heidät valloilleen. (Kristityt vapautetaan
siteistä.) No? Eikö haluta? (Tyttö pudistaa päätänsä. Muut kristityt
polvistuvat kädet ojennettuina. Domitia uhkaa lyödä tyttöä kasvoihin.)
Ymmärrätkö sinä? Minä, Domitia, käsken. (Hän tempaa tikarin
Domitianuksen vyöltä.) Eikö sittenkään?!

LYSIMAKOS (Tulee kiireesti vasemmalta, pysähtyy Domitian ja tytön
väliin, liikutuksen vuoksi saamatta sanaakaan suustansa.)

AULUS CAECINA (Vetää Lysimakon syrjään, kuiskuttaa kiihkeästi tämän
kanssa.)

LÄSNÄOLIJAT. Lysimakos täällä?! – Mitä on tapahtunut?

DOMITIA (Domitianukselle.) Katso, katso! – Mitä hän puhuu Aulukselle?

AULUS CAECINA (Lysimakolle.) Älä hiisku sanaakaan, ennenkuin luvan
annan.

DOMITIANUS (Kavahtaa pystyyn, lähestyy Aulus Caecinaa.) Mitä on
tapahtunut?

LÄSNÄOLIJAT (Ryntäävät tanssijoita syrjään sysäten Lysimakoa kohden.)

AULUS CAECINA. Odottamaton taudinkohtaus. – Vespasianus on kuollut!

    (Tanssi ja soitto taukoo. Yleinen sekasorto. Kristityt pakenevat.)

DOMITIANUS. Jumalat!

DOMITIA. Missä Titus?

LÄSNÄOLIJAT. Missä Titus? (Hajoovat kiihkeinä vasemmalle ja oikealle.)

LYSIMAKOS (Poistuu tuskaillen oikealle.)

DOMITIANUS. Testamentti, Aulus!

DOMITIA. Titus, missä Titus on?!

AULUS CAECINA. Hiljaa – Lysimakos sanoo, että Titus ratsasti Roomaan
ennen häntä.

DOMITIANUS. Aulus – minä aavistan –! Tasavaltalaiset!

AULUS CAECINA. Titus on murhattu!

DOMITIA (Huutaa.) Domitianus, hetkemme on tullut! Oo, kun ei sitä
meiltä vain kukaan ottaisi!

DOMITIANUS. Aulus auttaa meitä? Oo, Domitia, Domitia!

AULUS CAECINA. Ei ole hyvä, että Rooma liian aikaisin saa tietää, mitä
me tiedämme. Domitia, hae Lysimakos, tuki hänen suunsa.

DOMITIA (Juoksee vasemmalle.) Niin. Lysimakon täytyy vaieta.

AULUS CAECINA (Domitianukselle.) Berenike on tulossa. On mahdollista,
että testamentti on hänen hallussansa. Sinun täytyy ensimmäiseksi häntä
tavata.

DOMITIANUS (Hätääntyneenä.) Missä Berenike?

AULUS CAECINA. Tuonne päin.

DOMITIANUS (Juoksee vasemmalle.) Testamentti – testamentti!

AULUS CAECINA. Nyt, Aulus, viisaasti ja rohkeasti! (Menee vasemmalle.)

ORJAT (Juoksevat kokoon eri haaroilta.)

ENSIMMÄINEN ORJA. Minä kuulin prefektin sanovan: Titus on murhattu!

MUUT ORJAT (Huudahtavat hämmästyksestä.)

TOINEN ORJA. Hän kielsi ilmoittamasta.

KOLMAS ORJA. Pitääköhän sitä uskoa?

NELJÄS ORJA. Pahako se olisi!

VIIDES ORJA. Suurin onni, suurin onni se olisi. Sh!

ENSIMMÄINEN ORJA. Sh, sh – Rooman orjain ilo se olisi.

TOINEN ORJA. Katsokaa, tuolta tulee Lysimakos itkien.

LYSIMAKOS. Ah, eikö vieläkään! Jumalani, jumalani! Hän on murhattu!

ENSIMMÄINEN ORJA. Lysimakos, tahtoisitko hänen elävän? Etkö sinä orja
olekaan?

KOLMAS ORJA. Rooma riemuitsee, jos se on Tituksesta päässyt.

NELJÄS ORJA. Mutta henkilääkäri huokaa.

LYSIMAKOS. Pienestä lapsesta, pienestä lapsesta olen häntä hoitanut,
monista taudeista olen parantanut. Rakas on minulle hänen elämänsä.
(Menee valitellen.)

KOLMAS ORJA. Tuo on ainoa koko Roomassa.

ENSIMMÄINEN ORJA. Ainoa koko valtakunnassa, Hispaniasta hamaan
Eufratiin asti käy kevennyksen huokaus.

KOLMAS ORJA. Aulus Caecina!

TOINEN ORJA. Berenike!

KAIKKI ORJAT (Juoksevat hajalle.)

AULUS CAECINA ja BERENIKE (Eri haaroilta juosten tapaavat toisensa
keskellä näyttämöä.)

TITUS (On aikonut astua esille, mutta jää kuuntelemaan, seuraavana
aikana milloin vetäytyen pois milloin näyttäytyen.)

BERENIKE (Kiihoittuneena.) Aulus, mitä kuulen!

AULUS CAECINA. Niin se on. Urkkijain kautta tiedän, että
tasavaltalaiset väijyivät häntä.

BERENIKE. Taivaan vallat! Hän on murhattu!

AULUS CAECINA. Se on Cassion veljesten työ.

BERENIKE. Aulus, kohta koko Rooma sen tietää.

AULUS CAECINA. Kohta on myrsky irti.

BERENIKE (Pää pystyssä.) Kuka on hänen seuraajansa, Aulus?

AULUS CAECINA. Berenike! Yksi seikka on sinulle tällä hetkellä yhtä
tärkeä kuin minullekin: Domitianus on syrjäytettävä!

BERENIKE. Niin pitkälle käyvät tiemme yhteen, Aulus!

AULUS CAECINA. Niinkö pitkälle vain? Eikö pitemmälle? Berenike? Ihana
Berenike!

BERENIKE. Minä olen sen, jonka on Rooman valta.

AULUS CAECINA (Ylpeästi.) Silloin olet minun, sillä minun ovat
pretoriaanit.

BERENIKE. Sinä et ole niinkuin Titus – sinulla on usko omaan itseesi.

AULUS CAECINA. Se usko on roomalaisen usko, ja sen ympärillä kiertyy
maailman suuret valtatapaukset niinkuin oman akselinsa ympärillä. –
Domitianus on saatava tieltä.

BERENIKE. Sen ymmärrän.

AULUS CAECINA (Antaa Berenikelle mustan pullosen.) Vain muutama pisara
viinimaljaan.

BERENIKE (Otettuaan pullon vastaan.) Puuttuu vain roomalaisen miehen
vala.

AULUS CAECINA. Valani saat tässä! (Antaa kätensä Berenikelle.)

DOMITIANUS (Tulee, pelokkaasti katsellen taakseen, kiihoittuneena.)
Aulus, auta minua! He tekevät kapinaa minua vastaan! He nauravat vasten
silmiäni!

    (Äskeiset hovi-imartelijat ympäröivät Domitianuksen ivanaurulla.)

AULUS CAECINA. Berenikellä on vihiä isäsi testamentista.

DOMITIANUS. Ah, auttakaa minua. Mitä sanon heille? Neuvo, Aulus –
Berenike!

SENAATTOREJA, RITAREJA, PRETORIAANEJA (tulee oikealta, kiivaasti
keskustellen.) Mitä? Mitä? Mikä huhu se on? Aulus, selitä! Selitä!

AULUS CAECINA. Pelkään pahinta. Rooma on ilman Caesaria. (Senaattorit
y.m. ilmaisevat hämmästystä.)

DOMITIANUS. Mutta minulla on testamentti, jossa minut määrätään
Tituksen myötähallitsijaksi ja seuraajaksi.

SENAATTORIT ja PRETORIAANIT (Nauravat.)

ENSIMMÄINEN SENAATTORI. Senaatin pitäisi saada nähdä se testamentti.

TOINEN SENAATTORI. Jos Tituksesta pääsimme – luuletteko, että
kiirehdämme sinua huutamaan. Pois gallialaiset nousukkaat!

DOMITIANUS. Berenike, onhan testamentti sinulla?

KOLMAS SENAATTORI. Mitä sanomista Berenikellä on, kun Titus on
vaiennut?

TOINEN SENAATTORI. Emme tahdo juutalaisen valituita Roomaan.

NELJÄS SENAATTORI. Pois juutalainen Rooman keisaripalatsista!

MUUT SENAATTORIT. Pois! Pois!

DOMITIANUS. Minä en ole Tituksen kaltainen. En ole näyttelijä, en myös
julma –. Ja minä revitytän maan tasalle hänen triumfiporttinsa ja
kaikki muistot hänestä minä hävitän. Sen saatte nähdä!

ENSIMMÄINEN SENAATTORI. Käske siis ensimmäiseksi Berenike ulos
Roomasta!

DOMITIANUS. Mutta – mutta hänellä on – Aulus, mitä minun on
sanottava?

SENAATTORIT ja PRETORIAANIT (Meluten.) Pois Berenike!

BERENIKE. Taivaan vallat! Titus!

TITUS (Seisoo sillakkeella liktoriensa edessä, jotka, nyt kokonaan
näkyen, muodostavat taajan rivin hänen taakseen.)

MUUT LÄSNÄOLIJAT (Huutavat hämmästyksestä ja tyrmistyvät sanattomiksi,
jolloin laaja tie jää heidän keskellensä Tituksen käydä.)

AULUS CAECINA. Caesar – caesar –. Terve caesar Titus Flavius
Vespasianus, Rooman imperaattori!

LÄSNÄOLIJAT. Terve Rooman imperaattori!

TITUS (Tulee hitaasti alas portaita, käy hovilaisten keskelle, jotka
hänen katsettansa kestämättä vaistomaisesti peräytyvät.)

AULUS CAECINA (Kun Titus joutuu hänen kohdallensa.) Me – minä – me
luulimme – että jokin onnettomuus oli kohdannut –

SENAATTORIT. Mikä onni, Caesarimme on vahingoittumaton!

ORJAT (Tunkeutuvat esille.) Herra, suo suudella toogasi liepeitä, että
orjain ilo saisi purkautua. (Ympäröivät Tituksen polvistuen hänen
ympärillensä ja suudellen hänen vaatteitansa.)

AULUS CAECINA. Tietoihimme oli tullut, että tasavaltalaiset –

BERENIKE. Titus, imperaattori, minun aurinkoni – suo minun orjain
kanssa iloita sinun pelastumisestasi! (Kumartuu suutelemaan Tituksen
vaatteita.)

TITUS. Minua liikuttaa teidän hellä huolestumisenne. Ja miellyttää
ensimmäisenä hallitukseni päivänä nähdä näin elävä todistus
rakkaudestanne. (Osoittaa tahtovansa jäädä yksin.)

LÄSNÄOLIJAT (Hajoovat eri suunnille.)

TITUS (Paikaltaan liikahtamatta viittaa kädellänsä Aulus Caecinaan.)

KAKSI LIKTORIA (juoksee esille ja pistää Aulus Caecinan kuoliaaksi.)

    (Aulus Caecinan huudosta rientävät äsken poistuneet
    kauhistuneina takaisin. Audus Caecina kannetaan ulos.)

TITUS. Ha-ha uskoisiko – hän oli tehnyt salaliittosuunnitelman. Näytän
sittemmin. Nyt menkää. – Kuitenkin: älköön kukaan jättäkö palatsia. –
Tahdon nähdä teidät ympärilläni – rakkaat ystäväni –

LÄSNÄOLIJAT (Hajoavat epätietoisina, pahaa aavistaen.)

    (Sammuvat liekit loimottavat, lattialla on juhlan jäljiltä
    kukkia, kaatuneita maljoja, epäjärjestystä.)

PREFEKTI (Jää yksin seisomaan Tituksen eteen.)

TITUS. Olit oikeassa. Olin narri. Nyt tiedän kaiken. Aulus Caecina
tahtoi myrkyttää tieltään minun veljeni... Domitianus häpäisi
muistoani... Rooman ylimykset pilkkasivat minua... omat kotiorjani
ilkkuivat minulle... – Berenike – meni pettäjäni syliin... Oi
jumalat! Tämmöinenkö oli se hetki, jota elämäni tavoitti! – Kuule
mies... käske urkkijani ja kätyrini kaikki tänne. Toimita tänne koko
minun musta laumani. Kuulitko? Tuossa paikassa, tänne. Pian! Pian!
(Prefekti poistuu juosten vasemmalle.) Maailman herrako minä? Vai
vaivainen hyljätty raukkako? Ei ole ketään minulla, ei missään... Olisi
ollut isäni – (huutaen) ääh!

LYSIMAKOS (Kuultuaan huudon, tulee oikealta kuulumattomasti, jää
perälle.)

TITUS. Voi minua, niinkuin haavoitettu kauris minä mykistyn tähän!
(Huomaa Lysimakon.) Ah, Lysimakos, Lysimakos! (Juoksee hänen luokseen.)

URKKIJAT (Mustiin kaapuihin kääriytyneinä alkavat seuraavan kuluessa
yksitellen hiipiä esiin joka nurkasta, täyttäen vähitellen koko
näyttämön, joka heidän mukanansa pimenee, yhä useampien liekkien
sammuessa.)

LYSIMAKOS. Miten on terveytesi, herra? Ruumiisi vapisee.

TITUS (Peittäen vavistustansa.) Ha-ha –. Olen usein aikonut sinulle
puhua siitä asiasta. Katso, minua vaivaa eriskummallinen tauti.

LYSIMAKOS. Sano minulle se tautisi, niin sen parannan.

TITUS. Se tauti on Caesarille kovin sopimaton. Vastoin tahtoani nousee
näet rinnastani tuska tänne kurkkuun, jäseneni vapisevat ja silmistäni
vuotaa kyyneleet.

LYSIMAKOS. Kovin merkillinen tauti.

TITUS. Voisihan luulla minun itkevän! Katso itse. Roomalaisen
silmissä ei mikään ole häpeällisempää, kuin itku. (Uhkaavasti.) Vaiti
minun taudistani, muista! –

LYSIMAKOS. Kylmimmän lähteen vedellä täytyy huuhdella ruumistasi.
Aluksi tuon sinulle vahvistavan juoman. (Aikoo mennä oikealle.)

TITUS. Lysimakos, nyt annan sinulle vielä tärkeämmän viran, kuin
henkilääkärin; teen sinut salaiseksi uskotukseni. (Katsoen
urkkijoihinsa, ikäänkuin itsekseen.) Ah, te minun mustien ajatusteni
tulkit. En rohjennut teihin uskoa, nyt uskon kaikki luettelonne, nyt
rakastan teitä ja teihin ainoihin luotan. Ah, siinäkö olette kaikki!
Vähäiseksi katson joukkonne. Menkää – tullaksenne tuhatlukuisina
takaisin. Laajentukaa suureksi tiheäksi verkoksi yli koko valtakunnan.
Joka loukko, joka soppi täyttäkää. Tahdon poistaa tieltäni kaiken, mikä
on minua vastaan. Kitken puhtaaksi koko maailman, poltan, hirtän,
revitytän pedoillani. Näytän niin paljon punaista verta, että kaikki
vavisten kytkeytyvät jalkojeni juureen. Menkää!

URKKIJAT ja ILMIANTAJAT (Väistyvät hiljaa takaisin.)

TITUS (Prefektille, joka on ilmestynyt hänen eteensä.) Mene sinäkin.

PREFEKTI (Menee.)

TITUS. Mutta sinut Lysimakos, teen urkkijaini urkkijaksi. Epäilen näet
noitakin. Pidä heitä kaikkia silmällä, missä ikinä tavannetkin – ja
erittäinkin tuota miestä, sillä hänkin on joskus pyrkinyt pretoriaanein
päälliköksi. Kuka tietää?! Sinä olet ainoa luotettava koko
valtakunnassa, sinä Lysimakos. Sinulle ilmaisen hallitsijatuumani.
Katsos – minussa on lempeyttäkin – ja hellyyttä. Sinä hyvin tiedät.
Kun ensin olen ankaruudella valtani vahvistanut, tahdon alkaa
hallitukseni jollakin suurella hyvällätyöllä, niin suurella, ettei ole
sen vertaista nähty. Muistathan – Sostraton ennustuksen minusta –
että tulen suureksi hallitsijaksi – joka täytän maailman hyvillä
töillä – muistathan – muistathan –

LYSIMAKOS (Koettaen rauhoittaa.) Kyllä, kyllä, herra, kunhan rauhoitut,
värisethän kuin haavan lehti.

TITUS (Syleillen Lysimakoa.) Lysimakos, ystäväni, sano sinä, mitä hyvää
imperaattorina tekisit? Sano!

LYSIMAKOS. Antaisin viljaa roomalaisille ja toimittaisin suuria
petonäytelmiä.

TITUS. Sinä olet niin tyhmä, Lysimakos. – Saat mennä. (Itsekseen.)
Minun täytyy, täytyy löytää joku –

LYSIMAKOS (Aikoo mennä.)

TITUS. Odotas – sano minulle Lysimakos, voitko saattaa jonkun
kristityistä tänne – jonkun niistä, jotka kuuluvat väittävän, ettei
imperaattori ensinkään voi olla onnellinen.

LYSIMAKOS. Herra, niitä on paljon, niitä voi olla sinun ympärilläsi –
omien orjiesikin joukossa.

TITUS. Sittenhän voit kohta saattaa jonkun heistä tänne.

LYSIMAKOS. Sen voin.

TITUS. Katso siis, ettei kukaan täällä häiritse minua, ja tuo kristitty
puheilleni. Tarvitsen häntä kohta – kohta! (Liktoreille.) Tämä mies on
nyt päällikkönne. Totelkaa häntä. (Menee oikealle.)

LYSIMAKOS (Osoittaa liktoreista toiset oikealle, toiset portaille.)

BERENIKE (Vasemmalta, aikoo mennä oikealle.)

LYSIMAKOS (Pysäyttäen.) Herrani kielsi ketään luoksensa päästämästä.

BERENIKE (Nähtyään liktorit perääntyy, aikoo juoda myrkkyä, mutta on
voimaton ja viskaa pullon luotansa.)

DOMITIANUS ja DOMITIA (Kiireesti vasemmalta.)

DOMITIANUS (Aikoo mennä oikealle.)

LYSIMAKOS. Herra, liktorit ovat ovella.

DOMITIANUS. Domitia, huomasithan, kuinka hyvillänsä Titus oli meidän
vastaanotostamme? Suuri näyttelijä hän tosin on, mutta niin hän ei
olisi sentään osannut näytellä.

DOMITIA. Berenikellä on toinen ajatus.

BERENIKE. Mitä merkitsee kielto lähteä palatsista? – Ja kielto päästä
hänen puheillensa?

DOMITIA. Verta se merkitsee. Se merkitsee, että jotkut vielä
tänäpäivänä mestataan. Minä pakenen!

    (Rientää vasemmalle.)

DOMITIANUS. Lysimakos – jos huomaat jotakin erinomaista veljessäni –
jos – jos esimerkiksi huomaat, että hän tahtoisi minut vangita –
rukoile puolestani sinä, hän kuulee sinua, hän tulee helposti
liikutetuksi, minä tunnen hänet.

LYSIMAKOS. Rakastan Titusta, herraani. Minä teen kaikki mitä voin hänen
edestänsä. Annan vaikka henkenikin. Minä olen jo vanha mies.

DOMITIANUS. Mutta puhuthan minun puolestani?... Lysimakos, on
mahdollista, että hän tahtoo surmauttaa minut!

LYSIMAKOS. Ah, herra, mitä on kuolla toisen käden kautta! Pahempi sen,
joka tappaa, pahempi sen, joka tappaa! (Hän jättää Domitianuksen.)

DOMITIANUS. Berenike, jos Titus todella on nähnyt ja kuullut kaiken,
niinkuin alan epäillä, silloin – (Ympärilleen tähystellen hän tarjoo
tikariansa salaa Berenikelle.) Sinä yksin voit tällä hetkellä päästä
lähelle.

BERENIKE (Ottaa vastaan tikarin, piiloittaen sen poveensa.)

DOMITIANUS. Vannon kotijumalieni kautta! (Hän katsoo oikealle,
säikähtää ja poistuu juosten vasemmalle)

BERENIKE (Kiiruhtaa oikealle perälle, jää seuraamaan tapahtumia
piilopaikastaan.)

LYSIMAKOS (Lankeaa polvilleen, kädet ristissä rinnallaan, sitten nousee
päättävästi.)

LIKTORIT (Tulevat oikealta ja Lysimakon osoituksesta menevät
vasemmalle.)

TITUS (Tulee oikealta.) Lysimakos, missä on kristittysi?

LYSIMAKOS. Hän on täällä, Caesar.

TITUS. Katso siis, että liktorit ovat paikoillansa ja saata kristitty
eteeni.

LYSIMAKOS (Käy katsomassa sillakkeelle ja vasemmalle.) Liktorit ovat
paikoillansa, Caesar.

TITUS. Entä kristitty?

LYSIMAKOS. Titus, hän seisoo edessäsi.

TITUS. Mitä sanot?! Sinä kristitty?... Etkö olekaan tyhmä Lysimakos?
Aah! (Hän lyö Lysimakon maahan jalkainsa alle, huutaen.) Sinä olet
pettänyt keisarisi!

LYSIMAKOS (Nousee ensin polvillensa, sitten pystyyn ja puhuu kuin
vertaiselleen.) Olen, Titus. Sinun hyväksesi.

TITUS. En tiedä, kuinka katsoisin sinua. Äsken olit orjani, nyt olet
vieras ja puheesi ei ole orjan. Kuka olet? – Ken on sinut vapaaksi
tehnyt?

LYSIMAKOS. Totuus.

TITUS. Sinä tuntisit totuuden! Orjaniko täytyy kumartua minun edessäni
vai minun orjani edessä? (Itsekseen.) Hänen katseensa vangitsee minut!
(Ääneen.) Niin, ken lienetkin – jos tunnet totuuden, sano se minulle.
Vastaa siis minulle siihen kysymykseen, jonka äsken tein Lysimakolle:
Sano minulle hyvätyö, suuri ja laaja, jota ei kukaan keisareista ole
vielä tehnyt. Ajatteles: minulla on suuri valta, valta maailman yli
minulla on, minä voin kaikki.

LYSIMAKOS. Kaikkea voi imperaattori, yhtä ei.

TITUS. Mitä imperaattori ei voi.

LYSIMAKOS. Tehdä hyvää.

TITUS. Imperaattori ei voi tehdä hyvää! Hullumpaa en ole koskaan
kuullut.

LYSIMAKOS. Sanot niin ja kuitenkin lyyhistyt kokoon totuuden lyömänä.

TITUS (Huutaa.) Lysimakos, Lysimakos, sinä olet katsonut lävitseni!

LYSIMAKOS. Olen, Titus. Alusta asti.

TITUS. Turhaan sen sanoit, sillä ennenkuin käsistäni pääset, olet sinä
kuoleman oma! Kuulut niiden joukkoon, joiden täytyy minun tieltäni!

LYSIMAKOS. En pelkää sinua enkä kuolemaa. Tätä hetkeä varten olen
elänyt.

TITUS (Arasti, hiljaa.) Jos imperaattori ei voi tehdä hyvää – sano,
mitä minun siis on tehtävä?

LYSIMAKOS (Lempeästi.) Tahtoisin nähdä sinua suoraan silmiin, kun sen
sanon.

    (Titus ja Lysimakos lähestyvät toisiansa.)

TITUS (Koettaa katsoa Lysimakoa silmiin, nauraa epäluonnollisesti,
sisällistä tuskaansa salaten.)

LYSIMAKOS. Suoraan silmiin, ihan suoraan.

TITUS. Katsonhan minä –.

LYSIMAKOS. Niin, Titus, juuri niin. Sinä ymmärsit ennenkuin olin suuni
aukaissut. Niin juuri: luovu vallastasi.

TITUS. Katso, voihan olla hallitsijoita, jotka ovat minua pahempia,
mutta minä olen hyviäkin töitä harjoittanut. Ja aikomukseni on vielä
suurempiakin töitä tehdä –.

LYSIMAKOS. Olitpa ken tahansa, saman sanon aina: luovu vallasta. Se on
se suuri teko, jonka sinä tahdoit tietää. Sitä ei ole vielä yksikään
hallitsija totuuden tähden tehnyt.

TITUS. Jollen minä tietäisi, että se on niin! Mutta minun järkeni on
hieno, ja minä olen jo aikaa sitten sen itse ymmärtänyt!

LYSIMAKOS. Sinä tahdot koko maailman omistaa. Oikeassa olet, kun sitä
tahdot. Sitä tahtoo myös jokainen kristitty. Kuitenkin: omistaakseen
koko maailman pitää koko maailmata rakastaa. Mutta ketä rakastat sinä,
Titus? Ennenkuin valtasi olet vahvistumaan saanut, on sinun sielusi
käynyt autioksi. Tule pois täältä. Apenniinein yli saatan sinut –
saatan hiljaiseen laaksoon, kaltavan vuorijonon rinteelle vien sinut.
Siellä ovat yhteiset viljelyksemme. Meitä on suuri veljeskunta. Ei
siellä kukaan vihaa sinua, ei kukaan panettele. Vapaina hengitämme,
vapaina elämme. Näytän sinullekin paikkasi, osoitan työn sinun
käsillesi. Niinkuin lapsi sinä tartut siihen, niinkuin lapsi, joka on
pitkästä pimeästä valoon päässyt. Päivä siellä helkkää ja heloittaa.
Mehiläiset siellä surisevat ympärilläsi. Mutta katso – mehiläisistä ja
perhosista on sinun rakkautesi kasvava, se on ulottuva ihmisiin, se on
laajenemistaan laajeneva. Ja niin puhkeaa sinun sielusi kukoistukseen,
ja sinä olet menevä kuolemasta elämään, ja kaikki mitä rakastat on
oleva sinun! Luovu vallasta, Titus. Rauhaan ja onneen sinua kutsun!

TITUS (Antautuu Lysimakon mielentilaan.) Vapaana hengähtäisin, yhdessä
huokauksessa puhaltaisin pois tämän hirmupainon. Voi minua, voi minua!
(Itkee.)

LYSIMAKOS. Siellä, vasta siellä sinä taudistasi paranet. Itke, itke, se
on hyvä niin – itke! (Koskettaa Tituksen olkaan.)

TITUS (Säpsähtää itkustansa.) En ole itkenyt! Sinä olet kuoleman oma!

LYSIMAKOS. Et pääse minusta enää, Titus. Kuoltuani olen oleva lähempänä
sinua kuin eläessä olinkaan.

TITUS (Voimatta pakottaa itseään surmaamaan Lysimakon.) Oh, Lysimakos,
sinä olet tappanut minut! (Lyyhistyy voimatonna ja itkien maahan.)

LIKTORIT (Saatuaan merkin kiiruhtavat Lysimakon luo painunein asein.)

LYSIMAKOS (Kuiskaten liktoreille.) Jos hän tahtoo jättää palatsin,
seuratkaa häntä kaupunginportille. Siellä minä häntä odotan. (Säteillen
sisäisestä riemusta.) Suuria on kohta tapahtuva. Hän on luopuva tästä
valtakunnastaan, sillä uusi valtakunta odottaa häntä – kaukana,
kaukana täältä.

LIKTORIT (Kuunnellessaan höltyvät henkivartija-asennostaan.)

LYSIMAKOS (Titukseen päin.) Hyvästi Titus! Menen veljieni luo. Kerron
heille ilosanoman. Valmistamme ikirauhan paikan sinulle. (Poistuu
vasemmalle.)

TITUS. Mitä hän sanoikaan? "Kerron veljille"... (Hän huomaa liktorit,
jotka vartijapalveluksensa unohtaen naureskelevat ja rupattelevat
keskenään, huutaa raivokkaasti, yhä vielä polviltaan nousematta.) Mitä!

LIKTORIT (Asettuvat hätkähtäen rintama-asentoonsa.)

TITUS (Osoittaen vasemmalle.) Tuo mies ei saa elää! Tuokaa minulle
hänen päänsä.

KAKSI LIKTORIA (Juoksee vasemmalle.)

TITUS. Imperaattoriko tämän teki vai teinkö sen minä itse? Ei, ei,
Lysimakos, minä en tehnyt... ah, ah, ah!

KAKSI LIKTORIA (Palaa vasemmalta, toinen kantaen käsivarrellansa kilpeä
vaakasuorassa asennossa. Kilvellä on Lysimakon pää peitettynä
punaisella vaatteella.)

TITUS (Nousee. Hänen kätensä ojentuu kilven yli ja työntää vaatteen
syrjään. Hän katsoo päätä.) Sinä sanoit: "Kuoltuani olen sinua
lähempänä kuin elämässä olinkaan." Hymy sinulla on kyllä huulillasi,
niinkuin äsken, mutta sinä olet – mykkä. (Hän säpsähtää ja kääntää
päänsä tuonnempana olevien liktorien puoleen.) Kuka teistä mainitsi
minua nimeltäni? Kahdesti etunimeltäni? Uskaltakaapas! Imperaattoria!
(Hän katsoo uudelleen päätä, säikähtäen peittää sen ja kädenliikkein
käskee viedä kilven pois.) Haudatkaa ruumis ja tuo pää syvälle, hyvin
syvälle, ja käskekää orjieni vierittää suuri kivi sen paikan päälle.
Joutukaa, joutukaa.

KAKSI LIKTORIA (Poistuu kilpineen vasemmalle.)

TITUS (Muille liktoreille, jotka seisovat liikkumatta asennossa.) Joko
taas?! (Painaen käsin korviaan.) Vaiti! Vaiti! Ah, minun täytyy päästä
pois täältä. Niin, niin, menkää palatsin portille, odottakaa minua
siellä ja katsokaa, ettei kukaan näe, kun minä lähden... menkää,
menkää...

LIKTORIT (Poistuvat kiireesti vasemmalle.)

TITUS (Menee oikealle paeten harhakuuloansa.)

BERENIKE (Kohdaten hänet.) Titus, viipymättä kutsu liktorit takaisin!

TITUS. Etkö näe mitään?

BERENIKE. Henkesi on vaarassa.

TITUS. Etkö kuule mitään? (Kuiskaten.) Se on Lysimakos, hän se on. Hän
tahtoo antaa minulle anteeksi kaiken, senkin, minkä hänelle äsken tein.

BERENIKE (Koskettaa varovasti Titusta käsipuoleen ja sanoo hänkin
kuiskaten.) Titus, Lysimakosta ei ole enää. (Ääneen.) Titus, herää!
Kokoa voimasi!

TITUS. Ah, sinä et osaa katsoa, et kuulla.

BERENIKE. Surmautit Aulus Caecinan. Se ei ole kylliksi. On
tasavaltalaisia, on paljon muita. Asemasi horjuu enemmän kuin koskaan.
Hetkeäkään menettämättä tarvitaan voimakkaita, musertavia
hallitustoimia – nyt – nyt – tällä hetkellä –

TITUS. Älä puhu noin kovaa. Hän ei kärsi kuulla sanojasi.

BERENIKE. Lysimakos ei ole elossa. Minä ainoa voin auttaa sinua.
Salaliittoverkon jokainen silmukka on tunnettu minulle.

TITUS. Hiljaa, hiljaa... Katso, hänen hymynsä sammuu. Hän jättää minut.
Lysimakos, en päästä sinua, minä pitelen sinusta! – Niin, niin, minä
kuulen taas: "Luovu vallasta, Titus, minä pelastan sinut häviöstä." Ja
hän katsoo niinkuin ajattelisi: sitä et sinä Titus voi ikinä tehdä.

BERENIKE. Ah, armaani, herää... herää...

TITUS. Tässä, juuri tällä paikalla hän seisoi ja kysyi: "Mutta ketä
rakastat sinä, Titus?" (Järkytettynä, haltioissaan.) Sinua, Lysimakos,
sinua ainoata, sinua ikuisesti! Ja sinun sanasi minä täytän! Pois, pois
täältä! (Hän juoksee vasemmalle.)

BERENIKE. Titus, kuule minua!

PREFEKTI (Miehineen vasemmalta, pysäyttää Tituksen.) Caesar! Missä
liktorisi?! (Miehilleen, osoittaen perälle.) Lähettäkää liktorit heti
portaille ja tänne myös Caesarin purppuratooga! (Miehet kiiruhtavat
toiset vasemmalle toiset oikealle.) Teet itsesi suojattomaksi, Caesar.
Cassion veljekset ovat yhä irrallaan. Liittolaiset voittavat aikaa!
Sano, vangitutanko kaikki epäilyksenalaiset?

TITUS. Miksi vaivaat minua? Etkö näe, että minä vapisen kylmästä?

PREFEKTI. Caesar, tällä hetkellä en voi jäädä käskyjäsi vaille.

TITUS. Tee mitä tahdot.

PREFEKTI (Hiljemmin.) Caesar Domitianus? – Käsketkö saattaa hänet
salaisen valvonnan alaiseksi?

TITUS. "Käskenkö?" – En minä mitään käske.

PREFEKTI. Katso, Caesar, aamu jo koittaa. Kansanjoukot kokoontuvat
torille, pretoriaanit leirillensä. Kohta myrsky nousee!

TITUS (Heiskauttaen kättänsä.)

BERENIKE (Prefektille.) Ah, etkö näe? Hän hakee päästäksensä
palatsista. Vangituta omin päin, ennenkuin on myöhäistä – kaikki –
kaikki!

PREFEKTI Luulen, että se todella on välttämätöntä...

BERENIKE. Jo kuuluu pauhu torilta.

PREFEKTI. Ja että se on Caesarinkin oikea tahto.

BERENIKE. Joudu, joudu!

PREFEKTI (Huutaen oikealle.) Caesarin tooga! Tänne Caesarin tooga!
(Poistuu vasemmalle.)

TITUS. Lysimakos, minä tulen!

    (Turhaan haettuaan muuta ulospääsyä hyökkää sillakkeen portaille.)

BERENIKE (Koettaa pysäyttää hänet.) Titus, Titus, älä mene surman
suuhun!

TITUS (Taisteltuaan Bereniken kanssa sysää hänet voimakkaasti luotansa,
juoksee sillakkeelle paetakseen ulkoportaitse.)

LIKTORIT (Kohoavat taajassa rivissä ulkoportaitse Titusta vastaan,
pysäyttäen hänet kuin satimeen.)

ORJATTARET (Oikealta, kiiruhtavat kiinnittämään purppuratoogaa Tituksen
hartioille. He sovittavat myös kultaisen laakeriseppeleen hänen
päähänsä.)

BERENIKE (Itsekseen.) Ah, hän on hylännyt minut ikuiseksi. – Ei,
Titus, nousimme yhdessä, yhdessä myös kaatukaamme! (Poistuu
vasemmalle.)

PREFEKTI (Sillakkeella, antaa merkin liktoreille, jotka avaavat
keskellensä käytävän ulkoportaille alaspäin, ja kahdelle torven
puhaltajalle, jotka antavat ilmoitustörähdyksen.) Caesar Augustus,
Titus Flavius Vespasianus, Rooman Imperaattori – tahtoo näyttäytyä
kansallensa.

    (Alhaalla torilla vallitsee nyt haudan hiljaisuus.)

TITUS (Astuessaan liktorien muodostamaan kujaan ehdottomasti ojentuu
imperaattorin ryhtiin.)

    (Nyt kuuluu alhaalta torilta voimakkaita tervehdyshuutoja
    imperaattorille, jotka saavuttavat huippunsa Tituksen alkaessa
    hitaasti laskeutua ulkoportaita alas.)

    (Nouseva aurinko valaisee sillakkeen yli näkyvien patsaiden
    ja kattojen ääriviivoja.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Keisarillisen aition eteisala Colosseumissa. Näyttämön taka-alan
muodostaa Colosseumin kiviseinä, jonka keskellä aitioon vievä, muutaman
porrasasteen korkeudella oleva ja etusillakkeella varustettu suuri,
pyöreäpäätyinen ovi. Ovi on ylöspäin kohoavan väliverhon peittämä.
Kivinen sillake jatkuu kummallekin puolen ovea pilaristoineen.

Prefekti miehineen portailla ja sillakepylväistössä katselevat ja
merkitsevät luetteloihin heidän editsensä oikealta vasemmalle kulkevaa,
vartioiden saattamaa vangittujen hovilaisten jonoa.

Patriisivanhuksia ilmestyy vasemmalta saattuetta katsomaan. He kulkevat
parittain, salaperäisesti keskenänsä kuiskutellen, kunnes vähitellen
ryhmittyvät oikealle etualalle, yksityisten siirtyessä ryhmästä ryhmään
tärkeän ja salaisen neuvottelun johdosta.

PREFEKTI (Sitten kun vangittujen jono on kulkenut ohitse.)
Kunnianarvoiset isät, Caesar Augustuksen saapuessa tämän paikan täytyy
olla tyhjänä, suvaitkaa...

I PATRIISI. Miksi vangitut ovat juhlaan tuodut? Mikä on heidän
kohtalonsa?

PREFEKTI. Heidänkö kohtalonsa? Se on imperaattorin omissa käsissä.
(Poistuu miehineen vasemmalle.)

II PATRIISI. Luin heitä kaikkiansa lähes kolmeen sataan. Oi, mikä
surullinen saattue! Rooman kukka, Rooman toivo – sekö nyt arenalle
roskajoukon häväistäväksi! (Peittää kasvonsa.) Zeus kaikkivaltias!

III PATRIISI. Kuulimme sanottavan, että nälkäisiä leijonia on
joukottain tuotu arenan holveihin. Oi, näinkö alkaa Rooman suuri juhla!

IV PATRIISI. Ei juhla, vaan ennenkuulumaton teurastus!

I PATRIISI. Jonka rinnalla Neeronkin julmuudet kalpenevat. Oi taivas,
missä ovat ukonnuolesi!

II PATRIISI. Ja missä meidän Cassiomme?!

III PATRIISI. Kuitenkin – hän kulkee aivan suojatonna, liktorinsa hän
on lähettänyt pois – miksi, sanokaa, miksi yksikään ei uskalla häntä
lähestyä?

IV PATRIISI. Tehdäksensä tästä kurjuudesta lyhyen lopun...

V PATRIISI. Iskeäksensä tikarin hänen rintaansa...

VI PATRIISI (Osoittaa oikealle.) Hiljaa, hiljaa! Berenike orjinensa!

III PATRIISI (Ivallisesti.) No, Rooman vanhat patriisit, nyt nöyrä
tervehdys ruhtinattarelle!

BERENIKE (Tulee oikealta Cassion veljesten seuraamana, jotka ovat
pukeutuneina hänen orjikseen, kasvot aluksi peitossa.)

PATRIISIT (Päästäessään Bereniken välitsensä nostavat kunnioittaen
kätensä, salaten inhonsa, ja poistuvat oikealle.)

BERENIKE (Päästyään varmuuteen, ettei ole syrjäisiä kuulijoita.) Tästä
hän on kulkeva. Tuossa hän pysähtyy ja puhuttelee kansaa. Sitten hän
kääntyy noustaksensa tuonne ylös. – Silloin –!

CASSION VELJEKSET (Paljastaen tikarinsa.) Silloin!

BERENIKE. Kuitenkin – ah – älkää häntä kasvoihin lyökö...

CASSIUS VANHEMPI. Sinä horjut, Berenike.

BERENIKE. Ei, ei. Mutta sanon teille, Cassion veljekset: Ihmeellinen
demooni on mennyt häneen. Hän voi tehdä itsensä näkyväksi minulle,
vaikkei täällä olekaan. Nytkin näen hänet edessäni. Niinkuin auringon
häikäisemänä näen hänen kuvansa kaikkialla, täällä, tuolla, taas täällä
– armaana, majesteetillisen ylevänä. – Ah, hän hylkäsi minut
ikuisesti, minut, joka tein hänet Caesariksi! – Niin, niin, siis tästä
hän tulee, näihin portaihin hänen jalkansa koskettaa, tähän – ja
tähän. Ja tätä vasten hän levähtääkseen nojautuu. (Hän syleilee ja
suutelee pylvästä.)

CASSIUS NUOREMPI. Voinemmeko luottaa sinuun, Berenike, sinä rakastat
häntä!

BERENIKE. Minä tahdon hänen surmaansa – ja omaani hänen kanssaan.
Minä... minä... sanoin vain: älkää häntä kasvoihin haavoittako... ah
älkää kasvoihin...

    (Oikealta kuuluu lähestyvää joukkojen sorinaa.)

BERENIKE (Säpsähtäen.) Hän on tulossa... piiloutukaa!

PATRIISIT (Palaavat oikealta, käyden perääntyvästi taaksepäin ja käsiä
nostamalla äänettömästi tervehtien imperaattoria. Näyttämö täyttyy
yleisöllä, joka samoin perääntyen oikealta pelokkaasti antaa tietä
imperaattorille ja hajaantuen seinävierille jää liikkumattomana
odottamaan.)

    (Berenike ja Cassion veljekset katoavat väkijoukkoon.)

    (Prefekti miehineen asettuu jälleen portaille.)

TITUS (Ympärilleen katsomatta, ajatuksissaan tukkaa käsin haroen kulkee
nopeasti oikealta keskiovea kohden, aikoen nousta keisarilliseen
aitioon. Hän pysähtyy hämmästyneenä tiellänsä seisovan prefektin
eteen.) Mitä nyt? Antakaahan tietä. Aion puhua kansanjoukolle.

PREFEKTI. Caesar...

TITUS. Minä olen – caesar, ja kohta en ole, se on totta, mutta
antakaahan minun sentään puhua kansalle.

PREFEKTI. Ennenkuin juhla alkaa, odotan käskyjäsi, Caesar.

TITUS. Taas "käskyjäsi!" – Tee mitä katsot parhaaksi ja anna minun
olla.

PREFEKTI. Caesar, kolmesataa vangittua salaliittolaista olen tuonut
tänne. He odottavat tuomiotasi.

TITUS. "Vangittua?" (Itsekseen.) Miksi olen tämän tehnyt? Ja milloin?

PREFEKTI. Vai käskettekö johtaa heidät arenalle kansan tuomittavaksi?
Leijonamme ovat käsillä.

TITUS. En muista sellaista käskyä antaneeni. Mutta jos olet vanginnut,
niin vapauta heidät viipymättä, viipymättä!

    (Hämmästyksen ja iloisen yllätyksen sorinaa yleisön keskuudessa.)

PREFEKTI. Caesar, se – se – on mahdotonta.

TITUS. Etkö pyytänyt käskyjäni?

PREFEKTI. Caesar, salli sanoa, käyt pohjattoman kuilun partaalla:
urkkijaimme ja ilmiantajaimme listoilla on merkittynä vielä saman
verran rikollisia.

TITUS (Ajatuksissaan torjuen heiskauttaa kättänsä.)

PREFEKTI. Käsketkö ehkä karkoittaa heidät ainiaaksi Roomasta? Kysyn
imperaattoriltani!

TITUS. Ah, imperaattoriltasi... Hyvä on. Kaikki urkkijat ja ilmiantajat
karkoitetaan ainiaaksi ulos Roomasta.

PATRIISIT (Paukuttavat ihastuneina käsiänsä.)

TITUS. Patriisitko – minulle!

PREFEKTI. Näen, Caesar, sinun valmistuvan suuriin tekoihin. Jalo
käskysi tulkoon heti koko Rooman tiedoksi! (Kiiruhtaen poistuu
vasemmalle.)

    (Yleisö puhkeaa tervehdys- ja ylistyshuutoihin,
    yhtaikaa ja toistaen):

1) "Terve Titus, armon ruhtinas!"

2) "Terve Titus, maailman herra!"

3) "Terve hyväntekijämme!"

TITUS (Itsekseen.) "Armon ruhtinas?!" – Kuinka onkaan sydämeni
janonnut tätä tervehdystä kuullaksensa! Lysimakos, oi Lysimakos! Mitä
olenkaan tehnyt... (Läsnäolevien puoleen kääntyen, lämpimästi.)
Ystävät, jos vain tietäisin, mitä teille antaa, antaisin kaiken. Ah,
sanokaa, mitä odotatte minulta. Vielä on minulla vähän aikaa olla
imperaattorina. Pyytäkää siis mitä tahdotte, ja minä täytän toiveenne.
(Pettyneenä.) No, miksi vaikenette? Astukoon kuka tahansa esiin. Muuten
tämä ihmeellinen päivä menee hukkaan, eikä uusi enää vaikene.
(Ajatuksissaan.) Vai tiedättekö tekin, ettei imperaattori voi tehdä
hyviä töitä...

BERENIKE (Astuu esiin.)

TITUS ja OSA LÄSNÄOLEVISTA (Hämmästyksissään.) Berenike!

BERENIKE. Niin, Caesar.

TITUS. Toiveesi tunnen.

BERENIKE. Täytä siis lupauksesi!

TITUS. Ah, Berenike, se on pulmallinen kysymys.

BERENIKE. Kansan kuullen vannoit jokaisen pyynnön täyttäväsi.

TITUS. Surku minun tulee sinun turvattomuuttasi. Mutta minä annan
sinulle suojeluskirjan. Keisarillinen laiva ja keisarilliset merimiehet
olkoot sinun saattajasi Itämaille.

BKRENIKE. Karkoitat minut Roomasta?!

TITUS. Yhä, yhä etsin ulospääsyä itsekin, vaikka mahdottomuuden muurit
kasvamistaan kasvavat. Mutta tänään, tällä hetkellä aion mennä päähän
asti.

BERENIKE. Et ole menevä.

TITUS. Ah, Berenike, kuinka voisin sinulle antaa sitä, mistä itse aion
luopua. En koskaan, en koskaan voi tehdä sinua Rooman Augustaksi. Kohta
olet sen ymmärtävä.

PREFEKTI. Caesar Augustus, sanoma armahduksestasi ja urkkijain
karkoittamisesta on levinnyt koko yleisöön. Kuule, kuule, heidän
innostuksensa paisuu, kohta esteet murtuvat. Salli alkaa.

TITUS. Odota, odota... Kokoon ajatukseni... Niin niin, aion ilmaista
päätökseni... Tahdon puhua kansalle.

PREFEKTI. Legiooniin rynnäkkö on helpompi torjua kuin tämä kansan
hurmaus!

BERENIKE. Ei, Titus! Tuonne et sinä ole nouseva!

TITUS. Leikit alkakaa,

    (Alkajaismerkkien kajahtaessa aition väliverho kohoaa. Oven läpi
    näkyy etäisyydessä yläosa Colosseumin vastaisesta sisäseinästä
    ja pala sinistä taivasta, amfiteatteriosan ollessa täynnä
    valkopukuista yleisöä. Arena ajatellaan olevan alhaalla
    näkymättömissä.)

TITUS (Menee ajatuksissaan, ikäänkuin puhettansa toistaen, sillakkeen
portaita kohden. Hän ehtii kuitenkin nousta ainoastaan puoliväliin
portaita.)

CASSION VELJEKSET (Hyökkäävät tikareineen Tituksen jäljessä,
takaapäin.)

BERENIKE (Kiljahtaen ennättää väliin, sitten pakenee oikealle.)

PREFEKTI. Seis miehet, Caesarin murhaajat!

PATRIISIT ja MUU YLEISÖ (Kauhuissaan.) Cassion veljekset!

I PATRIISI. Mitä ajattelitte? Mihin asemaan saatoitte meidät!

II PATRIISI. Tämmöiselläkö hetkellä nousi kätenne murhaan!

PREFEKTI (Antaa Cassion veljekset miestensä haltuun.)

TITUS (Raivokkaana.) Berenike! Missä on Berenike? Minä tahdon nähdä
Bereniken paikalla!

PREFEKTI (Menee oikealle.)

III PATRIISI (Muille patriiseille.) Katsokaa, nyt hän peruuttaa kaikki
armahduksensa.

IV PATRIISI (Samoin.) Nyt emme voi muuta kuin vaieta ja pitää
hyvänämme.

PATRIISIT (Keskenään.) Kirotut Cassiot!

PREFEKTI (Oikealta.) Ruhtinatar Berenike kieltäytyy saapumasta.

TITUS. Tänne!

PREFEKTI (Lähtee jälleen oikealle.)

BERENIKE (Ensin prefektin puoliväkisin kädestä taluttamana, sitten
irtautuen ja omin ehdoin asettuen Tituksen viereen.) Tässä minä olen.

TITUS (Berenikelle.) Sinäkö tämän teit? Kalpenetpa, kalpenet, ja kaikki
jäsenesi vapisevat. Itse olet minut kasvattanut: ei ole sinulla armon
toivoa minun rinnastani. Minä hymyilen sinunkin verellesi, kun kohta
näen sen vuotavan. Arenalle leijonani! Revitytän sinut palasiksi koko
Rooman kansan iloksi! Tai tarvitsenko petojanikaan? Ilmaisen sinut
tuolle joukolle, se on sinut raateleva pahemmin kuin leijonani. (Huutaa
kansan puoleen.) Niinpä niin! Tämä juutalainen Berenike... (Äkkiä
tullen tuntoihinsa, itsekseen.) Mitä olinkaan tekemässä... Lysimakos,
armahda minua! (Prefektille, joka on asettanut kaksi miehistään
vahtimaan Berenikeä.) Ei, ei, antakaa hänen olla... (Itsekseen.) Mitä
he odottavat minulta? Se on totta... se on totta... (Hän aikoo mennä
sillaketta kohden.)

PREFEKTI. Cassion veljekset seisovat tässä vangittuina. Käsketkö
tuomiosi heti panna täytäntöön?

TITUS. Cassion veljekset? Se on totta, teistä olen kerran ennenkin
kuullut puhuttavan. Ja vanhan äitinne tunnen hyvin. Vähän ylpeä, mutta
perin hyvä luonteeltaan. (Hän lähestyy veljeksiä, nostaa maasta heidän
tikarinsa, palauttaen ne omistajilleen ja jääden seisomaan veljesten
väliin.) Hienoa terästä, eikö totta? – Syvällä täällä sydämessäni olen
melkein teidän mieltänne. Olen ansainnut kuoleman. – No? – Minun
luvallani! – Minun tahdostani!

    (Läsnäolijat osoittavat kiihkeää levottomuutta.)

PREFEKTI (Valmiina ottamaan Cassiot hyvään talteen.) Mitä käsket,
Caesar?

TITUS. Päästä irti.

PREFEKTI (Ällistyksissään:) Ja mitä sitten on tehtävä? Caesar...
Caesar...

TITUS. Mitäkö tehtävä? – Juoskoon joku heti näiden äidille
ilmoittamaan, ettei hänen pojillensa ole mitään pahaa tapahtunut.
Joutuin, ettei hän saa väärää sanomaa ja ehdi halvaantua.

LÄSNÄOLIJAT (Ihmeissään ja ihastuksissaan, yht'aikaa.)

1) "Mitä, mitä"...

2) "Nuo sanat"...

3) "Imperaattorinko suusta"...

    (Cassion veljekset mennen polvilleen Tituksen eteen,
    nostavat miekkansa valantekoon.)

CASSIUS VANHEMPI. Oi Caesar, emme ole ansainneet sinun armoasi.
Salli...

CASSIUS NUOREMPI. Oi Caesar, jaloin imperaattoreista! Ikivalamme
sinulle vannomme. Katso, vihollisistasi olemme muuttuneet
uskollisimmiksi henkivartijoiksesi!

TITUS. Nouskaa, nouskaa. Ellei teillä ole paikkaa varattuna, käykää
aitiooni.

    (Ihastuksen kohahdus läsnäolijoissa.)

PATRIISIT (Keskenään, yht'aikaa:)

1) "Onko moista ennen nähty!"

2) "Mekin tahdomme uskollisuuttamme osoittaa."

3) "Hankkikaa kukkia... kukkia!"

    (He poistuvat kiirehtien eri suuntiin, osan muusta
    yleisöstä seuratessa heitä.)

PREFEKTI (Tituksen korvaan.) Ja ruhtinatar Berenikeen nähden – mitä
käsket?

TITUS (Berenikelle, lähestyen häntä.) Voitko antaa anteeksi...

BERENIKE (Liikutettuna.) Armahduksesi oli minulle odottamaton, Caesar.

TITUS. Berenike, Lysimakos pelasti meidät.

BERENIKE. Hyvästi Titus. Siunattu olkoon jokainen sinun askeleesi, ja
siunattu se maa, johon jalkasi koskee!

TITUS. Et ymmärtänyt minua, Berenike. Hetki vielä – enkä ole Caesar
enää. Odota, saat itse kuulla...

    (Hän menee nopeasti sillakkeelle, mutta ei pääse
    portaita pitemmälle.)

    (Arenalta kajahtaa ylistyshymni imperaattorille, alkaen
    korkeasta diskantista. Se lähestyy, kasvaa yhä voimakkaammaksi.)

TITUS (Häntä saattavalle prefektille.) Mitä he laulavat?

PREFEKTI. Caesar, he ylistävät sinua "Ihmissuvun Rakkaudeksi ja
Suloksi".

    (Joka suunnalta tunkeutuu kansaa näyttämölle, täyttäen kaiken
    taka-alan. Valkopukuiset pojat ja tytöt nousevat arenalta päin
    keisarilliseen aitioon, heitellen kukkia Titusta kohden ja
    riemukkaasti laulaen: "AMOR AC DELICIAE GENERIS HUMANI")

TITUS (Perääntyy laulajien tieltä etualalle asti ja, äärimmilleen
järkytettynä nojautuen Berenikeen, sanoo hiljaa.) Berenike, he luulevat
minua – hyväksi!

    (Hän kääntyy laulajia kohti, mutta voimatta mitään sanoa
    sortuu rajun itkun puistattamana maahan.)

    (Berenike, hänkin syvästi järkytettynä, kumartuu Tituksen
    puoleen. Laulun ja ylistyshuutojen kaikuessa Titus ja
    Berenike melkein peittyvät kukkiin.)

VIIDES NÄYTÖS.

Toisen näytöksen avonainen atrium. Tuli palaa uhrijalustassa, joka on,
samoin kuin pöytäkin lääkepulloineen, samassa kohden näyttämöä. Päivä
paistaa. Vesi vireilee altaassa.

Domitianus istuu lepotuolissa, jonka selustalla on purppuratooga.
Domitia seisoo Domitianuksen vieressä.

PREFEKTI (Tervehdittyään kädennostolla kääntyy Domitianuksen puoleen,
ilmoittaen.) Lähettiläitä Roomasta, Caesar.

DOMITIANUS (Ilmaisee yliolkaisesti päätänsä nyökkäämällä suvaitsevansa
vastaanottaa.)

    (Joukko lähettiläitä, pretoriaaneja ja muuta Rooman
    ylhäisöä tulee vasemmalta, kiihtyneen levottomina.)

I LÄHETTILÄS. Terve, Caesar Domitianus! Rooman Senaatti tervehtii
sinua.

MUUT LÄHETTILÄÄT (Ääntänsä korottamatta.) Terve Caesar Domitianus!

DOMITIANUS. Tervehdin Senaatin lähettiläitä. Ja pyydän ilmaisemaan
saapumisenne syyn.

II LÄHETTILÄS. Senaatin lähettiläinä pyydämme saada tietoihimme,
miksi Caesar Titus, rakastettu, jumaloitu Imperaattorimme on vetäytynyt
pois Roomasta – tänne yksinäisyyteen? Koko Rooma on kukitettuna,
juhla-asussa, jonka vertaista ei kukaan meistä muista ennen nähneensä.
Huolestuneita huhuja kiertelee Roomassa. Levottomana vaatii kansa
tietoja Caesarinsa mielentilasta.

DOMITIANUS. Mielentilastapa tosiaankin. Meillä on rakkaan veljemme
"mielentilasta" omat ajatuksemme. (Ylös oikealle katsahtaen,) Mutta
mitä sanoo henkilääkäri?

CALLIAS (Tullen sisähuoneesta oikealta.) Paljon olen lääkeammattia
harjoittaessani nähnyt kaikenlaista sairautta, paljon myös saanut
ihmisiä paranemaankin, mutta tämmöistä kuin tämä Caesarin sairaus en
ole vielä ikinäni nähnyt: aina ajatuksissaan, jotakin aina miettii,
jonka perille ei yksikään voi päästä. Toisinaan hän lausuu: Lysimakos,
Lysimakos – niinkuin puhuisi kauas vierailun maailmoihin, ympärilleen
ei katso, ei kuuntele. On kuin olisi kaiken entisyytensä unohtanut eikä
enää muistaisi olevansa Rooman herra. Onko tuo tila kuumeen houretta,
vai onko Caesar tajuissansa, sitä ei ole aina helppo päättää.

I LÄHETTILÄS. Niinpä on Senaatin ja Rooman kansan jyrkkä vaatimus, että
valtakunnan kuuluisimmat lääkärit neuvotteluun kutsutaan.

CALLIAS. Ei riitä lääketaito. Pulma on toisaalla. Ajatustensa salaisuus
olisi arvattava. Olemme tiedustelleet asiata Egyptin viisailta ja
Itämaiden tietäjiltä, mutta kaikki on tähän asti turhaa ollut: ei
kukaan ole voinut antaa tyydyttävää selitystä.

DOMITIANUS. Todellakin – mikä suuri salaisuus! Paha vain, että se
alkaa olla jotensakin "julkinen" salaisuus.

    (Uteliasta hämmästystä läsnäolevissa.)

DOMITIANUS. Niin, niin, älkää yhtään... asia on aivan yksinkertainen:
veljemme Caesar tuntee itsensä sairaaksi ja voimattomaksi ja miettii
testamenttia, jossa hän luopuu korkeimmasta vallasta – minun
hyväkseni.

    (Kiihkeää liikettä ja levottomuutta läsnäolijoissa.)

DOMITIA (Huomauttaen kahdenkeskisesti Domitianukselle.) Katsopas – he
uskaltavat kuiskutella läsnäollessamme!

DOMITIANUS. Ei mitään salaneuvotteluja – pyydän! – Johan
isävainajamme halusi jakaa vallan meidän molempien kesken, vaikka
testamenttinsa – niinkuin sanotaan – "joutui hukkaan"... Älköön
sellaista enää toiste tapahtuko! Vaadin oikeuttani! Tahdon olla läsnä
hänen luonansa.

    (Hän aikoo mennä sisähuoneeseen, mutta läsnäolijat
    estelevät ja vastustelevat häntä.)

PREFEKTI. Mahdotonta. Caesar Augustus on vaatinut ehdotonta
yksinäisyyden rauhaa, olipa puheille pyrkijä ken tahansa.

DOMITIANUS. Mitä? Onhan jo vihdoinkin aika ratkaista korkeimman vallan
kysymys!

TITUS (Joka jo vähää ennen on ilmestynyt sisähuoneen ovelle, tulee
esille, jolloin läsnäolijat äkkiä vaikenevat ja äskentulleet nostavat
kätensä tervehdykseksi.) Todella – juuri korkeimman vallan
kysymyksestä aioinkin ilmaista päätökseni ja siinä tarkoituksessa olen
kutsunut teidät tänne. (Hän nostaa kätensä vastatervehdykseksi.) Mutta
enkö pyytänyt sinua, Domitianus, lähtemään täältä Roomaan? (Hän
lähestyy tyytymätöntä Domitianusta.) Katsopas, veljeni, voi olla hetkiä
ihmiselämässä niin tärkeitä... niin tärkeitä... Katsos, läsnäolosi –
älä pahastu – on tällä hetkellä toimilleni esteeksi, voittamattomaksi
esteeksi.

DOMITIANUS. Tahdot heille jotakin tärkeätä ilmoittaa, ja pyydät minua
poistumaan?!

TITUS. Niin, niin, älä kysy syytä, se on sinun omaksikin parhaaksesi.

DOMITIA (Domitianukselle.) Mikä on sinun parhaaksesi, siitä päätät kai
sinä yksin.

TITUS. Pyydän, Domitianus... pyydän hartaasti teitä molempia: lähtekää
täältä.

DOMITIANUS. Vai pyydät oikein hartaastikin!

TITUS (Kiivastuen.) En ainoastaan pyydä, vaan käsken. Käsken!

DOMITIANUS (Kohauttaa ylenkatseellisesti olkaansa, mutta Tituksen
katseen pakottamana vetäytyy kuitenkin Domitian kanssa vasemmalle.)

TITUS (Itsekseen.) Oi Lysimakos! (Läsnäolijoille:) Minulla on todella
perin tärkeä päätös ilmoitettavana kauttanne Senaatille ja Rooman
kansalle. – Hetkeksi ajatukseni vain häiriytyivät. Pyydän siis vähän
odottamaan. Kohta aurinko kohoo ylimmilleen, silloin palatkaa tänne
kaikki.

LÄSNÄOLIJAT (Huolissaan poistuen vasemmalle, kuiskailevat keskenään.)

1) "Berenike olisi ainoa"...

2) "Missä Berenike viipyy?"

CALLIAS (Lähestyy Titusta.) Lääkärinä katsoisin tarpeelliseksi
tunnustella sydämesi tykintää.

TITUS. Olen terve, Callias. Iloitsen kiurujen viserryksestä, riemuitsen
päivän helkkävästä paisteesta. Tunnustele. No? Enkö ole terve?
(Tarkoittaen Domitianusta ja Domitiaa.) Nuo kaksi tuolla, ne vain eivät
usko elinvoimaani. He kulkevat ja odottavat – odottavat. Sanopas,
Lysimakos – ei, Calliashan sinä olet – sanopas, eivätkö he ole
kysyneet sinulta, kuinka kauan luulet minun vielä elävän? Eikö
Domitianus ole pyytänyt määräämään sitä aikaa... sitä hetkeä.

CALLIAS (Tunnustellessaan Tituksen rannevaltimoa, arasti.) Caesar, mitä
tuo – "Lysimakos" on?

TITUS (Naurahtaa.) Mainitsinko hänen nimensä?

CALLIAS. Pelkkä näkymätön ajatus – kaukainen, tyhjä harhakuva! –
Siitä jos vain voisin sinut vapauttaa! Kunpa voisin sen nyhtää
juurinensa sinun ajatuksistasi!

TITUS. "Kaukainen, tyhjä harhakuva" – ja kuitenkin elävämpi kuin
yksikään eläjistä ja lähempänä kuin kenkään läheisistä... (Hyväillen
Calliasta.) Voi, sinä hyvä mies. Lysimakos pitäisi olla sinun nimesi ja
sinä veisit minut vapauden tantereille.

CALLIAS (Pudistaa huolestuneena päätänsä.) En ymmärrä puhettasi,
Caesar. Pelkään pahoin, että kuume jälleen pääsee valtaan.

TITUS. Ei, Callias. Mutta jos Lysimakoksesta luopuisin, niinkuin sinä
tahdot – ja voihan kaikki tapahtua – silloin... sano, Callias,
tottelisitko minua viimeiseen asti?... Myöskin, jos käskisin valtimoni
avata? Sekin voisi näet tapahtua...

CALLIAS. Jättäisit elämän sinä, joka olet loistosi ja kunniasi
kukkuloilla, – jonka vertaista maailma ei vielä ole tuntenut, eikä ole
tunteva!

TITUS. Sinäkin luulet minua hyväksi. Erehdyt, Callias. Olen vain
etsinyt hetkeä luopuakseni vallasta. Siinä on avain kaikkeen. Siitä
saakka kun en enää hallinnut, olen suurinta hallitsijanonnea kokenut.
Runsain mitoin, yli reunain vuotaen on onni kaikkialta tulvinut minua
vastaan. Nuoruuteni rohkeimmista haaveista ei täyttymättä ole jäänyt
miltei yksikään. Ja tuo on ehkä saattanutkin minut siirtämään yhä
tuonnemmaksi ratkaisevan askeleeni. Mutta tänään, Callias, tahdon
vihdoin sen askeleeni astua, johon olen elämäni parhaat voimat
keskittänyt. Sinua vannotan, Callias: kun aurinko nousee ylimmilleen,
ilmoita minulle ja avaa pääsy prefektille, pretoriaaneille ja Senaatin
lähettiläille. (Hän suuntautuu sisähuoneeseen päin.)

CALLIAS (Hätääntyneenä.) Sitä ennen, Caesar, etkö salli, että
puheillesi astuu ruhtinatar Berenike?

TITUS (Hämmästyy.) Onko Berenike täällä?!

CALLIAS. Senaatin ja Rooman kansan toivon mukaan.

TITUS. Ja sinun valmistelusi johdosta. Oi, Callias, toimesi eivät ole
omansa tehtävääni helpottamaan!

CALLIAS. Olin neuvoton. Yksin en ole voinut saada aikaan mitään... Hän
ainoa voisi auttaa...

TITUS. Tahdon nähdä ruhtinattaren.

CALLIAS (Poistuu vasemmalle.)

TITUS (Itsekseen.) Nähdä tällä hetkellä Berenike... Oi Lysimakos, miksi
tahdoit sitä? Tahdoitko estää toteuttamasta omaa käskyäsi?

BERENIKE (Tulee vasemmalta arasti, yksinkertaiseen, valkeaan
kreikkalaiseen kuosiin puettuna.)

    (Titus ja Berenike katsovat hetken aikaa toisiaan äänettöminä,
    seisten kaukana toisistaan.)

TITUS. Tulet Rooman lähettämänä?

BERENIKE. Hämärä aavistus sinun aikomuksestasi on tehnyt Rooman
levottomaksi. Neuvottomina he ovat Bereniken tänne lähettäneet. Ja
niinkuin he ovat ennen häntä vihanneet, niin he nyt ovat rajattomalla
suosiollaan hänet hyvittäneet, toivoen että hän vaikutuksellansa saisi
Suuren Caesarin aikeet tyhjiksi! Nyt tiedät tulonsa syyn.

TITUS (Pudistaa päätänsä.)

BERENIKE. Tiesin.

TITUS. Nyt olet sinäkin täällä minun kanssani näkemässä elämän
ihmeellistä kiertokulkua. Katso, kaikki on täällä juuri niinkuin oli
silloinkin, kun me tässä samassa paikassa turhaan odotimme sairaan
Vespasianuksen viimeistä hetkeä – kun minä poltin testamentin – ja
savu meni maata kohden – ja joku sanoi: nyt on päivä ylimmillään,
ellei nyt, niin ei koskaan – ja minä vaihetin Lysimakon maljat – ja
oli hiljaisuus kuin hautakammiossa, ei yhtäkään ääntä kuulunut, vain
verensyöksyn omassa rinnassani. – Sama kirkas taivas jälleen, sama
hiljaisuuskin. Ei, Berenike, Lysimakon osoittama tie on minun
kohtaloni, sitä en voi välttää, enkä tahdo. Tänään, nyt kohta, kun
aurinko nousee ylimmilleen, olen minä luopumukseni ilmoittava. Katso –
vähän on enää keskipäivään.

BERENIKE. Tiesin, Caesar, ettei Berenikellä voi olla enää tehtävää
täällä. Lähden siis, niinkuin olen tullutkin, Ah, Titus, en olisi edes
senaatin käskystä rohjennut sinua häiritä, mutta itse minä... en voinut
vastustaa... (Hän heittäytyy itkien Tituksen jalkoihin.)

TITUS. Ensi kerran kuulen äänessäsi rakkaudenväreen, josta korva ei voi
pettyä!

BERENIKE. Suo minun orjana maata jaloissasi!

TITUS. Berenike! Sinä rakastat minua!

BERENIKE. Titus, minun aurinkoni!

TITUS. Muistan hetken, jolloin sinut ensi kerran näin. Muistan
leppoisan merituulen, muistan Kypron kukkiin upotetun temppelin,
muistan heräävän keväthehkun omassa rinnassani – ja vaikka suuni puhui
maailmanvallasta, näin edessäni vain sinun silmiesi hurman. Mutta sinä,
Berenike, nyt vasta – –

BERENIKE. Minä mieletön, nyt vasta näen sinut, johon en maita, en
meriä, en kultaisten kaupunkien loistoa vaihettaisi – jonka orjana on
suurin autuuteni olla...

TITUS. Ei tullut meidän päivämme, Berenike!

BERENIKE. Minulle se on jo tullut, kun koskettelen jälleen sinun
käsiäsi ja sinun armaihin kasvoihisi katson. Oi, Titus, tullut on
suuren onnemme keskipäivä!

TITUS. Nyt vasta, kun jo kaikki vaikenee, meidän päivämme hiljaa nousee
taivaanrannalle, kuin idän tähti yöstä.

BERENIKE. Ei niinkuin idän tähti, vaan niinkuin päivän loistoisa
aurinko...

TITUS. Niin, Berenike, hehkuvissa säteissä...

BERENIKE. Maailmat valoonsa upottaen...

TITUS. Aina ylemmäs ja ylemmäs kohoten...

CALLIAS (Ilmoittaa tulijat.) Aurinko on ylimmilleen noussut!

TITUS (Kavahtaa seisaalle ja tullen tuntoihinsa menee nopeasti
sisähuoneeseen.)

    (Calliaan ilmoituksesta senaatin lähettiläät, pretoriaanit ja
    prefekti tulevat vasemmalta, kokoontuen Bereniken ympärille.)

PREFEKTI. Sinun käsissäsi, Berenike, on nyt Rooman kohtalo. Sinä yksin
tunnet Imperaattorimme aikeet ja todelliset vaikuttimet!

I LÄHETTILÄS. Sinä yksin voit vapauttaa meidät (osoittaen vasemmalle)
tuosta miehestä tuolla!

II LÄHETTILÄS. Olethan hallitsijatar. Käytä vaikutusvaltaasi!

BERENIKE. Caesarin tahtoa johtaa näkymätön Lysimakos, en minä.
Tahtoisin vain tukea häntä minne ikinä hän kulkeneekin.

LÄSNÄOLIJAT (Huomattuaan Bereniken suuntautuvan sisähuonetta kohden,
huudahtavat, ikäänkuin viimeisen kerran vedoten hänen suureen
vaikutusvaltaansa.) Berenike!

BERENIKE (Mennessään sisähuonetta kohden pysähtyy, katsahtaa
läsnäoleviin ja sanoo toivottomuuden ja toivon vaiheilla.) Jospa
voisin... ah, jospa voisin! (Hän menee sisähuoneen ovelle, kohdaten
tässä sisähuoneesta tulevan Tituksen, jolla on pergamenttikäärö
kädessä.)

    (Titus ja Berenike palaavat sisähuoneesta,
    jääden pylvästökorokkeelle.)

PREFEKTI. Oi, jalo Caesar Augustus, Imperaattorimme, salli Senaatin ja
Rooman kansan puolesta lausua tervehdyksemme Sinulle – Sinulle, oi
Caesar, joka hyvillä töilläsi olet maailman täyttänyt, Sinulle
rakastetulle, jonka alamaisiksi kansat vapaaehtoisesti antautuvat,
Sinulle Suurelle, jota Itä ja Länsi herranansa ylistävät ja koko
ihmiskunta "Rakkaudekseen ja Sulokseen" nimittää...

BERENIKE. Kuule! Kuule! Sostraton pyhän ennustuksen täyttymys!

TITUS. Vaikene, vaikene, Berenike... (Hän aukaisee pergamentin.)

    (Domitianus, yllään purppuratooga, ja Domitia lähestyvät
    hitaasti ja varovasti vasempaan pylväistöön asti,
    kuunnellakseen Tituksen puhetta.)

TITUS (Huomaamatta Domitianusta ja Domitiaa.) Niinkuin jo äsken sanoin,
olen kutsunut teidät tänne ilmoittaakseni tärkeän päätökseni, joka
sisältyy tähän julistuskirjaan ja jonka nyt teidän välityksellä lähetän
Senaatille ja Rooman kansalle. – Niin, hyvät ystävät, tästä päivästä,
tästä hetkestä lähtien...

LÄHETTILÄÄT ja PRETORIAANIT (Hätäisesti, rukoilevasti.) Berenike!

BERENIKE. Käännä kasvosi pois, Titus. Hän on täällä. Hänellä on
purppuratooga hartioilla... Ah, hän on jo ottanut, ennenkuin olet
antanutkaan!

TITUS (Kääntyy päin Domitianusta, tyrmistyy, sanoo hiljaa, äänen
kuitenkin vavistessa salatusta raivosta.) Ah, Domitianus... uskalsit
vastustaa Imperaattorin käskyä?! (Hän tulee alas korokkeelta
ja heittää käärön tuleen, sitten kääntyy Domitianuksen puoleen
ja huutaa hillittömässä raivossa.) Niinpä vie siis sinä Roomalle
vastatervehdykseni: Titus on Rooman herra, Titus yksin... Minä!...
Minä!... Minä!

    (Hetken täydellinen hiljaisuus näyttämöllä.)

PREFEKTI (Lähettiläille ja pretoriaaneille.) Tätä sanaa emme ole
myöhäiset Roomalle viemään!

LÄHETTILÄÄT ja PRETORIAANIT (Riemastuneina, hillittömästi, useat
polvillaan ja Tituksen vaatteita suudellen.) Sinä olet Rooman herra,
sinä yksin! Terve, Caesar Titus, Rooman Imperaattori!

    (Ylistystään yhä huutaen he kiirehtivät matkaan,
    poistuen vasemmalle.)

DOMITIANUS (Viskaa ylenkatseellisesti toogan hartioiltaan Domitian
käsivarrelle.) Älä lähde, Domitia. Hän ei vastaa teoistaan...Katso! Hän
on sairas.

TITUS (Vaipuu masentuneena leposohvalle.) En voinut, en voinut
sittenkään... Enkä voine enää koskaan!

PREFEKTI (Berenikelle.) Tästä ikikiitos sinulle, Augusta Berenike! (Hän
poistuu muita seuraten vasemmalle.)

BERENIKE (Kauhistuneena.) Callias, mitä olenkaan tehnyt?!

CALLIAS. Sinä olet pelastanut Caesarin Roomalle.

DOMITIANUS. Callias, anna hänelle vettä. Kaikki tuo oli pelkkää
kuumeenhouretta.

CALLIAS. Caesarin henkilääkärinä vaadin hänelle yksinäisyyden rauhaa.

    (Domitianus ja Domitia vetäytyvät etäämmälle vasempaan, kuitenkin
    edelleen jännittyneinä seuraten Tituksen liikkeitä ja sanoja.)

CALLIAS (Lähestyy Titusta.) Tule lepoon, Caesar.

TITUS (Nousee.) Lepoonko? (Hymyillen.) Kohta. – Kohta.

CALLIAS. Herra, kuume ottaa sinussa vallan. Otsasi on märkä. – Ah
Caesar, vapaudu epäilyksistäsi, hävitä harhakuva mielestäsi, surmaa
Lysimakos rinnastasi!

TITUS. Älä syytä Lysimakosta. Hän osoitti minulle tien rauhaan ja
vapauteen. En voinut mennä kristityn osoittamaa tietä... (Katsellen
uhrijalustasta kohoavaa savua.) On vielä roomalainen tie!

DOMITIA (Kavahtaen jännityksestään.) Ah, hän avauttaa valtimonsa!

DOMITIANUS. Sen hän on tekevä.

BERENIKE (Lähestyy Titusta väristen, hänen häiritsemistään peläten,
rukoilevasti koskettaen hänen olkaansa.) Oi, Titus, sitä ei Lysimakos
olisi toki koskaan sallinut sinun tehdä. Oletko hylännyt Lysimakon?
Sano, sano, mitä hän on sinulle nyt?

TITUS. Roomalainen omatunto.

BERENIKE. Jumalani!

TITUS. Etkö huomaa, Berenike, että puuttuu vain minun kuolemani, jotta
kaikki kävisi niinkuin kävi silloin.

BERENIKE. Titus, tule pois täältä...

TITUS. Tässä istui Vespasianus, isäni, ja Lysimakos – hän haki siteitä
tuolta pöydältä, otti käteensä leikkausveitsen ja lähestyi...
lähestyi... Ja Vespasianus vapisi ajatellessaan valtimonavausta. –
Mutta Titus ja Berenike – missä he olivat? (Osoittaen Domitianusta ja
Domitiaa.) Tuolla he ovat! Katso, tuolla Titus ja Berenike odottavat.
Noin – juuri noin...

BERENIKE. Ah Titus, minä karkoitan heidät pois.

TITUS. Ei, ei, anna heidän olla juuri siinä missä ovat. Olen
ymmärtänyt, että heidän täytyy olla siinä. – No, Callias! "Vesi onko
tarpeeksi lämmin altaassa?" (Berenikelle.) Eikö isä niin kysynyt
Lysimakolta!

BERENIKE (Peittäen käsin silmänsä.) Muistan... muistan...

CALLIAS (Pahaa aavistaen.) Vesikö altaassa? – Mitä vedestä, oi Caesar!

TITUS. Onko veitsesi hiottu?

BERENIKE. Muistan nekin sanat...

CALLIAS (Tuskassa.) Veitsenikö? – On, Caesar.

TITUS. Ovatko valtimositeesi valmiina?

CALLIAS. Ovat, Caesar.

    (Titus aikoo peittää Bereniken pään vaatteella.)

BERENIKE. Ei, Titus, sinun tahtosi on minulle pyhä, ja minä kestän
viimeiseen hetkeen asti.

TITUS (Ojentaa Calliaalle toisen kätensä.) Callias!

BERENIKE. Oi minun suuri, mahtava Caesarini!

CALLIAS. Liian vaikean tehtävän annoit palvelijallesi, Caesar. (Hän
lähestyy Titusta siteet ja leikkausveitsi kädessään.)

TITUS. Tämä on viimeinen imperaattorillinen tahtoni.

    (Hän pitelee toisella kädellään Bereniken päätä,
    suudellen hänen hiuksiaan.)

    (Callias kiinnittää toisen siteen rannetta ylemmäksi
    ja toisen alemmaksi.)

DOMITIANUS (Siirtyy vasemmalta näyttämön oikealle puolelle.)

DOMITIA (Huutaa vasemmalle.) Ratsut satuloikaa! Viipymättä!

BERENIKE. Voi kohtalo, kova on sinun kourasi!

    (Titus menee Berenikeä tukien altaalle, astuu hitaasti
    veteen, katsellen Domitianusta.)

    (Domitianus nousee oikeanpuoleisen pylväistön astuimia
    senmukaan kuin Titus alenee altaan astuimia.)

TITUS. Tee tehtäväsi, Callias. (Hän laskeutuu veteen.)

    (Callias avaa Tituksen rannevaltimon, painaa käden
    veteen ja päästää siteet auki.)

TITUS (Yhä katsellen Domitianusta.) Kuinka komeana sinä olet,
Domitianus. Kuitenkin sanon sinulle: liian paljon sinä odotat
purppuratoogasta. Ei kukaan mene varmemmin kuolemata kohden kuin
Caesar.

DOMITIA. Hän hourailee. (Antaa merkkejä vasempaan pylväistöön.)

DOMITIANUS. Hän kuolee mielipuolena.

TITUS. Ennen hourailin. Nyt kaikki selkenee. Jos tahdot onnellisesti
hallita, älä hallitse ensinkään, vaan anna kaiken tapahtua niinkuin se
itsestään vastaasi virtaa...

    (Joukko ratsusentturioita on asettunut rintama-asentoon
    vasemman pylväistön taa.)

DOMITIANUS. Minun hetkeni on tullut! – Sentturiot ja ratsumiehet!
Tällä hetkellä Caesar Titus Flavius Vespasianus astuu jumalien
joukkoon!

SENTTURIOT (Yhteen ääneen.) Terve Caesar Domitianus, Rooman
Imperaattori!

DOMITIANUS. Roomaan! (Hän juoksee haltioituneena, sentturioiden ja
Domitian seuraamana ulos vasemmalle.)

    (Berenike peittää päänsä.)

TITUS. Noin ratsasti Titus Roomaan... nyt olen nähnyt loppuun asti...
tulen Lysim... (Hänen päänsä vaipuu taaksepäin altaan veistosta
vasten.)

    (Suruhymni kaukaa, aivan hiljaa.)

    (Callias peittää päänsä.)

    (Berenike avaa päänsä, näkee Tituksen kuolleeksi, kaatuu.)