← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 125
Nuoruus
Joel Lehtonen
Joel Lehtosen 'Nuoruus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 125. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
NUORUUS
Runoja
Kirj.
JOEL LEHTONEN
Otava, Helsinki, 1932.
SISÄLLYS:
Heräävä Psykhe.
Satu ontosta puusta Mielikin lahja Kesäilta Tammi Meren äänet Syysmaisema Sumuritari
Mykkä Eros.
Helmenpyytäjä Yksin Ulapan ylin Simpukka Undina Unen ilve Hinc illae lacrimae... Maljakko Viulu Luomistaru Gladiaattori Avemaria
Leikkivä Amor.
Tervehdys Sydän Kohteliaisuus Kuutamo Kuollut lempi Kyynel
Vapaus.
Nuoruus Savon jääkärit "Sininen nauha" "Valkonauha" Rukous
Minne?
Yötuuli Predestinaatio Ketun tarina Tuomipiha Myrsky Minne?
NUORUUS
Runoja
HERÄÄVÄ PSYKHE.
SATU ONTOSTA PUUSTA.
Kun astelin metsän helmassa,
puu ontelo sattui vastaan.
Ma kolkutin pökköä sauvalla,
se kumisi ainoastaan.
"Pum – pum!" se pökkelö kumisi,
ja sitten narahti lukko
ja aukesi uksi salainen:
oli eessäni musta ukko!
Mies musta, ja punainen nenänpää.
Hän kyttyräselkänä kulki,
mua tirkisti, vuoroin kumpaakin
hän silmäänsä aukoi ja sulki.
Ja sitten pökkelön sisältä
myös asteli – sininen kukko.
Se kukko lauloi: "Kukkelikuu",
mut haastaa ei osannut kukko.
Mut ukko se haasteli paljonkin:
"Mul-mallia, poika, mulla
on punaiset puksut ja kullasta ukset,
jos tahdot luokseni tulla."
Ma tahdoin, ja mentiin pökkelöön.
Hän pikkuista pilliä soitti ...
minut kukkokin lumosi laulullaan,
uni poikasen kohta voitti.
Näin unta, – niin, mitä unta näin?
En muistaa taida tätä,
kai siellä en mitään nähnytkään,
kun oli niin pimeätä.
Mut ukkoa, pilliä helisevää
ja kukkoa yhäti muistan.
Ja niidenpä vuoksi uudestaan
nyt jälleen metsään luistan.
Mut ainako kuulla ja nähdä ne saan?
En, vaikka päivin ja öisin
ma kulkisin, puihin kolkkaisin
ja – pääni pökköihin löisin!
1899.
MIELIKIN LAHJA.
Kulki poika metsätiellä
keihäs, jousi olallaan.
Kulki, lauloi kukkulalla,
kaiku kiersi kautta maan.
Mielikki, se metsän muori,
saapui erämiehen luo.
Valkoisilla kätösillä
tervehti, ja kysyi tuo:
"Minkä lahjan tahdot, poika,
aitasta nyt Tapion?
Mesikämmenenkö annan?" –
"Sillä syli kova on."
"Entä Mikko Repolaisen?" –
"Kavalat on silmät sen,
kärsiä en sitä saata,
vaikka jousin ampunen."
"Entä jänö Jussilaisen,
se on pehmyt, viaton." –
"Mutta silt' on äly mennyt,
kun se juoksi pakohon."
Mielikki, se metsän muori,
naurahtaa ja katoaa.
Poika kulkee kukkulalla,
laulaa, laaksoon vaeltaa.
Sieltä vastaa kirkas kaiku,
luota kauniin haaviston
sinisenä nousee haiku.
Paimentyttö siellä on!
Tyttö, pieni sinipiika,
lahja Mielikiltä kai!
Metsän muori poikaselta
monet kalliit uhrit sai.
1899.
KESÄILTA.
Kun aurinko laskee,
niin humahdus käy yli maan.
Rannat järven siimes-helmaan
kuvastelee salaperäisin puin,
metsien satukätköt.
Pitkänä rivinä rannoilla loistaa
valkeat nuottaruohot, –
ja ruskossa illan, laskevan päivän,
hyttyset hyrrää.
Kun aurinko laskee,
niin luonnossa humahdus käy.
Ensin ääntää korkea koivu,
lausuu rukousta, juhlallisesti
kuin papitar; –
sitten alkavat hongat ja kuuset
veisata iltavirttä,
verkkaan, syvästi huokuen, – virttä
pakanallista, pyhää.
Haapa värähtää, itkee
kuin ehtoollisella neito kalvas.
Mut onnensa punassa hymyy järvi:
poikanen tuo, jota ilta ja yö,
koi, päivätär rakastavat, –
sen silmiin ja sieluun hellän
hymy-kuvansa painaen.
Niin, nyt lähtee pois
taas Aurinko-jumalatar,
käy taakse järven ja kaukaisen vaaran
kotiinsa yöksi,
töin uutterin päivän liikuttuaan
valtavainiotaan.
Kiirein hän käy
alas kirkkaalta taivaan-sillaltaan.
Nyt ehti jo taloonsa hän
rannoille ilman, –
ja pistäysi pirttiin.
Maa tummenee.
Ja hetken tuikkii vielä
tuli päivän talosta,
rannoilta ilman,
kun Päivätär vuoteelle valmistautuu:
ruskojen punaverhot
vetää ikkunainsa eteen,
sitten riisuksen, kääntää
lamppunsa sydäntä itsekseen
hiljaa tuikkien himmenemään, –
ja pilvivuoteelle
purppurasilkkiselle
mukavasti asettuu ja uneen vaipuu.
Kauan hohtaa vielä
uutimet Auringon ikkunain,
punaiset, hienot verhot,
lamppu kun sammuu verkalleen,
sen liekki himmenee.
Ja sitten on yö;
humu luonnossa vaiennut.
Ei luiskahdusta.
Vain haapa, lemmestä uneksiva impi,
unissa puhelee,
kun lahorastas laulaa.
Soutaja huopaa hitaasti purtta,
kolkkavin airoin
rantaleppäin varjoon,
missä jo armas paadella odottaa
vaaleana hahmona seisten.
Ja yli kasteisten niittyjen vie
kotia päin nyt angervo-polku, –
heilimö-laihojen piennarta,
hyräillen hiljaa hämyistä virttä:
"Läksin minä kesäyönä käymään..."
Niin käsi kädessä vieritse tähkäin,
jotka tien yli nuokkuu.
1901.
TAMMI.
Luo ylhäisen, tuuhean tammipuun
ja huipulle vaaranteen
kesämajoihin asetuin.
Se puu mua auringolt' usein
kovin anteliaalta peitti,
myös rajusateilta, ilmain
pilvistä pohisevilta.
Monet sadut se suhisi mulle;
oli armasta juurelta sen
alas katsella aavoille ulapoille,
ja Aurinko-äidin kättä,
kuinka se laineille karehtiville
kirkkaita hopeita kylvi.
Ja elokuun kuutamo-öinä
puun varjossa haaveita tiukkui
kuin kastetta, yön-pisaroita, –
palsami mielelle murheiselle.
Mutta syksyn tullen
muutin sieltä kauas
suureen kaupunkiin,
kivimuureihin,
yhä aatellen armasta kesäistä aikaa,
suven suloisuutta.
Ja noustessa syysmyrskyn
öisen jyskeen
sitä muistelin kaunista vaaran puuta:
kuinka se nyt,
kun myrsky käy,
henkensä hinnalla kamppailee,
tuo vankka, kaunis puu,
yksin, ystävän loitolla ollen.
Kuin jättiläinen
vankoin käsivarsin
syysmyrskyn törmäykset torjuu, –
ja murisee vihaa
kuin iki-korven kontio,
vastarinnassa pystypäin,
sotii sitkeästi, nurkumatta.
Vain joskus tuskasta karjuu,
kun tyly myrsky taittaa sen oksat,
jättiläiskäsivartten luut.
Ja syysmyrsky-öinä
sit' aatellen sydämeni paisui
ylpeydestä ja rakkaudesta.
Ja tahdoin avuksi rientää
nyt kauniille, uljaalle puulle,
luo lähettää rohkaisulaulun.
Ja lauloin ma sotilaulun,
korskan sotavirren
hänen kunniakseen.
Sanat marssivat liehuvin vaipoin,
ryntäillä panssarit raskaat,
keihäät olalla, –
ne soittivat pauhaavin vaskitorvin
yli öisen, nukkuvan maan,
värisyttäen kuulijain selkää
ihanuudella kammottavalla:
miten seisoo se puu,
jalo, vehmas, raudankova tammi,
seisoo kuin mies,
tai taittuu kuin ainakin taittuu tammi
ylivoimia vastaan!
Ja tammeni varmaan kuuli sen,
sai siitä rohkaisun, voiman,
sillä kohtapa erotin yöstä
nyt myrskyssä suhinan oudon,
kaukaa saapuvaisen.
Se oli kiitollisuutta, ja ystävyyttä,
niin, uljuuden naurava vala!
Kuink' omituista:
se minua jälleen rohkaisi!
Kas, opi tammesta, mies,
miten kauniisti, tunnoton, sotii! –
Ja jylistessä syys-yön
ma supisin itsekseni hiljaa:
"Ah, jalo tammi,
siten tahdoin vain sua kiittää,
ihailtu puu,
iki-armaasta kesästä, jonka sain sulta,
luonasi, vierillä välkkyväin vetten,
laell' ylhäisen vaaranteen!"
1900.
MEREN ÄÄNET.
Kuljin meren rannalla,
illalla, yön tullessa.
Kuulin kuinka kuohut soi, –
mutta murhe mulle toi
laulun meren aalloilta, –
aallotarten laulua:
"Onneton, onneton
ihmislasten elo on, –
niinkuin merten valtavain
kulkijain ja harhaajain.
Aina uhkaa kohtalo,
milloin ajaa aallokko,
milloin liioin tuuleen luotti,
harhan tähtimerkit tuotti, –
kammoa saa suurta aavaa,
kareista ei karttaa, kaavaa.
Kenpä merten oikut huomaa:
arvoituksen oudon luomaa!
Harva väisti turmion,
löysi onnen-saarennon.
Ah, kuin merten harhaajain
elo ihmislasten vain!
"Mutta heitä merten pinta,
alhaalla on tyynet säät,
syvyydessä onnen häät.
Nyt, kun vaivaa katkerinta
pakenet, kun mieltäs kalvaa
epätoivo, voiman halvaa, –
konsa päätäs polttelee,
aatos päivää pakenee,
katso tyyntä totisinta!
Laulaa aallot vaahtopäät,
niitä kuulemaan jos jäät:
"Liian kallis voiton hinta,
vaikka joskus voittaisit!
Tääll' on merten palatsit,
välkkyvät kuin kristallit!
"Tääll' on aallotarten maat,
vihreät ja varjokkaat.
Täällä lilja lumena,
ruusu tumman-purppura, –
merten sadat palatsit
välkkyvät kuin kristallit.
"Täällä aurinkoiset maat, –
unhotuksen onnen saat.
Palatseissa tuutuset
uinua on pehmyet,
tuutusia immet veen
liekuttavat hiljalleen.
Laulu, soitto sulle soi:
– Nuku, nurmilintu, oi! –
Liekuttavat hiljalleen
tuutusia immet veen.
Yllä aallot kohinoi:
– Niinkuin merten harhaajain
ihmislasten elo vain!
"Nuku, nurmilintu, oi!
Merten sadat palatsit
välkkyvät kuin kristallit, –
tuutusiin ken uneen taipuu,
oitis kaikki murhe haipuu, –
tuutusia immet veen,
liekuttavat hiljalleen.
Tääll' on lilja lumena,
ruusu tumman-purppura.
Merten sadat palatsit
välkkyvät kuin kristallit."
Niinpä meren rannalla
illalla, yön tullessa
aallot mulle laulun toi.
Milloin vaieta se voi
sielussani mustassa?
1899.
SYYSMAISEMA.
Syksypäivän taivas kirkkaan-harmaa,
pilvikatto raskas, matalalla.
Itsekseen ja totisina talot
kuumottavat syksykunnahilla.
Viidakkoihin mataa märkä polku,
äänetön ja uupunut on metsä, –
lepata ei lehti, joskus lintu
yksin jäänyt oksalla vain tirskuu.
Paimen istuu luona ison auman,
kietoi väljän vaipan ympärilleen.
Karjankello kalkkaa tuolla, täällä.
Tuuli tuossa viholaista tuutii.
1901.
SUMURITARI.
Keskellä aavaa niittyä
on ryhmä koivuja korkeita,
ja kaukaa katsoen, usvassa illan,
se ratsumieheltä näyttää.
Kuin Troian-hepo on ratsu,
kuin faarao-patsas ratsumies, –
kuin Killi, tuo istuja kirkonharjan,
vankka jättiläinen.
On ylhäällä pilvissä kypäripää
ja korkea, ylpeä otsa,
jalkoterät jalustimissa,
ja ponteessa rautaiset sääret.
Hän tanaan laski peitsen,
vankan kuin mastopuu.
Ei hän liiku, ei mitään hiisku,
heilu ei kypäritöyhtö.
Vain hymynsä kärsimätön on
niinkuin koko maailman impensä nimeen
tahtoisi taisteluun
tuimaan hän manata.
Näin hän on haaveillut kesän menneen,
ah, kesän kauniin, se keihäspukari!
Vaan syksy saapuu, niitty harmenee,
kukkaset kuolee, ja soturin korvissa
kuuluu jo lähteväin kurkien soitto
ja siipien suhina.
Silloin yht'äkkiä
mies herää todellisuuteen,
viluiseen ja kovaan:
eivät tulleet immet
itse heitä etsimättä, –
urhot kaarsi kaukaa,
sodanhaluista tuntematta,
kassapäiden luo.
Niin ne ovat menneet
unten ajat armaat!
Kas, kuinka sankarin
utuisen nyt kasvot
keltaisiksi lentävät,
verta vaille valahtavat,
pää alas rintaan painuu,
peitsi putoaa,
kun hän käden oikean
sydäntänsä vasten
panssarin alle painaa. –
Kuinka on kumaraksi
käynyt jäykkä varsi,
koukussa rautaiset sääret!
Ja hepo kaulaansa riiputtaen
seisoallaan torkkuu.
Jo vihuri harjasta sen
kulonkeltaisia jouhia kiskoo.
1901.
MYKKÄ EROS.
(1901-02.)
HELMENPYYTÄJÄ.
Ma orpo ja harmaa kuin tiira,
sylilapsonen surutarten,
alas syviin ja synkkihin meriin
olen kadottanut helmeni parhaan –
jalohelmen:
sydämeni rauhan.
Laki taivaan niin ahtahan raskas
yllä aavain autio-vetten,
vilu vihuri pyörtää ja kiitää
yllä auhtojen, vuolaiden vetten,
hajahattara hädässä liitää
meren harmaiden ilmojen periin,
levon rantaa turhaan pyyten.
Ja nyt helmiä etsien harhaan,
vilun varassa katselen alas
meren outohon pohja-tarhaan,
ja etsien väsyn jo tyyten,
vilu rinnassa harhaan
yllä aavain autio-vetten,
vilu rinnassa itken:
"Jalohelmeni parhaan
sai syvyys synkkien vetten."
Ei lohduta itkussa ilma,
ei vienointa kirkastusta.
Vain hattarat haastaa, ja hyrsky:
"On eessäsi pitkä myrsky."
Meri kylmä on, tunnoton, musta,
ja kuitenkin, luulen, siellä
näen helmeni kimallusta!
On kaikki niin kuollutta, mykkää,
vain yks sydän lämmin sykkää
yllä auhtojen, vuolaiden vetten,
mun orvon, kun etsin ja harhaan:
"Jalohelmeni parhaan
sai syvyys synkkien vetten!"
Meri, naissydän tyyni-pinta!
Meri pohjaton, tumma-rinta!
Jalohelmeni haudattu siellä!
Ken etsijä tohtisi syviin
meren hautoihin synkentyviin,
sydänongelmiin tylyn-hyviin?
Ne kauhistaa: ne ei kiellä,
ei antaisikaan ihaninta!
Niin lemmin, emmin ja harhaan, –
vilu rinnassa harhaan,
vilu rinnassa itken:
"Jalohelmeni parhaan
sai syvyys synkkien vetten!"
YKSIN.
Tulkaa, te harmajat laulut taas!
Tulkaa, te riutuvan ainoa lohtu!
Kauan jo pelkäsin teitä ja vuotin.
Tulkaa, te harmajat laulut!
Missä nyt kruunujen kristalliset liekit,
eilinen viulujen soinnutus kirkas,
kitarain ja luuttujen kumuääni-helske,
väreilevät maljat jaloutta täynnä?
Poissa on riemuni, kun hän on mennyt.
Tulkaa, te harmajat laulut taas,
tulkaa, te riutuvan ainoa lohtu!
Käyskelen huoneessa, hyräilen yksin
jotakin kaihoista, mitä, sit' en tiedä.
Seisahdun hetkeksi, ikkunaan katson:
talvipäivä hämärtyy, hiljainen, harmaa, –
ilmanrannan ruskotus kalvaana kuultaa,
himmentyy, lumihiutuja lentää.
Katselen, kuuntelen: ulkona tuuli
huokaa, ikkunassa kuiskii:
"Yksin, yksin, oi, yksin!"
Kasvoni hiljaa käsiini painan,
rinnassani jälleen herää tuska,
rinnasta huulille pyrkii,
huulilta valittavaan huutoon,
mutta en nyt edes hiiskua jaksa:
niin olen kaipuusta – kuollut!
Kun poissa on hän,
niin on koko maailma kuollut!
Kuuntelen jälleen: tuuliko humisee?
Eikö ole niinkuin soisivat kellot,
tukahtuen joskus tuulien huminaan,
kohta taas selvinä, kirkkaina helähtävät,
kaukaa, sielukellot!
Ja eikö ole niinkuin urkujensoitto
säestäisi suruisen-suruista virttä?
Nyt näen: vieritse kirkon tuolta
harmaja hautasaatto kulkee,
kolkossa hämärässä lepattavin lyhdyin.
Katsojat vaipuvat maahan, –
virrenveisuu on vaiennut,
hiljaa vain kuiskaa polvilleen vaipuva:
"Rakkauteensa kuollutta
armahda, armahda taivas!"
Hautasaatto kirkkomaalle kulkee.
Ketä siinä viedään?
Mua siinä viedään
kolkkoon ja kylmään hautaan.
Ketä on saatossa? Ei ole monta:
sieluni yksin paarien jälkeen
harhaa ja vaikertaa:
"Poissa on armas, siksi
nyt olen kaipuusta kuollut!"
Jäisen ja routaisen hiekan alle
pian minut lasketaan.
Ummessa silmin nyt lepään siellä,
sielussani väikkyvät vaivaten muistot,
autuudet elon menneen,
kymmenet hymyilevät, armaat katseet,
ruusuiset huulet, säteilevät silmät, –
hetket niin suloiset olleet,
kirjavina kuplina iäisyyteen hajonneet,
palaamattomat, kaipuuta luovat, –
poissa nyt kaikki on, poissa.
Kun hän on poissa,
niin on koko maailma kuollut.
Tuisku mun hautani
lumen alle peittää.
Kohta en edes tuulen
huminaa maailmasta kuule.
Kylmässä haudassani kipuani vapisen,
rintaani käsilläni puserran ja itken.
"Yksin, yksin!" ma itken.
ULAPAN YLI.
Seisoin niemen kärjellä,
himmeni sateinen ilta.
"Tullos!" laulunko tuuli toi
armaani rantamilta?
Aalto on yltyvä, hyrskyvä,
heikko mun kaipuuni silta.
Kaksi veen yli vaikeroi.
Himmeni sateinen ilta.
SIMPUKKA.
Sa olet meri,
mun armahain.
Meri pinnalta kirkas
ja hymyä vain, –
mut alla yö, uskojen pirstat
elon tuhoamain.
Meri nähnyt kauniit
ja kolkot maat, –
kuvastusta nyt aavaa, –
ja myrskyt on sulla niin oikukkaat.
Meri julma ja hyvä
yhdellä haavaa, –
meren ei näe pohjaa. –
Ma olen ruma simpukka vain,
joka erehtyy,
jota kohtalo ohjaa, –
ma olen ruma simpukka vain
sun aalloissasi,
oi armahain!
Meri oikukas niin
se myrskyillään
repi simpukan rinnan, –
miks simpukka kerran syntyikään?
Niin syöksi hän heikon syvyyksiin!
Ja nosti pinnan
kuohuihin ylpeän-hohtaviin!
Meri raastoi simpukan rinnan:
ma olen niin oudon sairaaksi tullut
sun aalloissasi,
oi armahain!
Miks täytyi ne tuskat mun sietää?
Meri, hymyilet mulle
vain, kiusatulle:
– Merisimpukan sairaus helmiä tietää!
Ah, lisää murhetta siitä sain:
merisimpukat helmiä harvat vain
luo, harvat vain!
Meri suuri niin
mua suosi, vihki mun syvyyksiin, –
meren aarteet, kauhut, kaikkihan sain.
Mut helmiä simpukat harvat vain
luo, harvat vain.
Meri, epäileväksi uskomani,
mik' eksytti moista sun uskomaan?
Miten simpukka saikaan pahaa, hyvää, –
se vaikkakin sorvaa hiekkajyvää,
ei puhkea sairaasta rinnastaan
jalohelmet kaunihit milloinkaan.
En milloinkaan
meren kunniaa
jalohelmin kuuluta kautta maan. –
Ma olen sairas simpukka vain,
sun aalloissasi,
oi armahain!
UNDINA.
Keväinen koivikko kuiskien tummentuu.
Illan on kullassa aukea virran suu,
kun meren rauhaisen aurinko vaipuu taa.
Sieltä, ah, liekkeinä säihkyy onnen maa.
Merten Undinan
on asuinseutu tuo,
aallotar-immen, ken sydän-synkeille
orvoille lohdun suo.
Murheeseen vaivuin,
maan nainen mursi mun.
Nyt tahdon kuolohon.
Vellamo armias tulkoon, tulkohon,
rientäköön, noutakoon
maahansa mun.
Auringon liekintä ruskoksi himmentyy.
Virralla nousee harmaana usvan hyy,
aavojen pinnalla päilyvi kevät-yö.
Ah, pian kaivattu onneni hetki lyö.
Tuolta Undina
luokseni rientää, käy,
valkea aallotar-rintansa aaltoaa,
huntunsa häilyy,
jalkansa tietä ei kosketa kuultavaa,
vain syvyys päilyy,
siinä ei askel näy.
Kas, miten kirkkaasti silmät sen hymyilee,
tukkansa kultana hohtaa ja värisee,
kas, miten katseen luo
kauniisti korkeuteen,
laulunsa rauhan tuo
sieluuni myrskyiseen:
"Poikanen, poikanen, kaikki jos katoaa
pois, kevät, kukkaset,
riemut ja toivehet,
lempi ja lämpö, niin ikuista on
ihmisen sielu uskoton!
Rauhaton muistosi
tuskaa tuottaa:
missä on pyhää niin,
että voisi uskoa,
missä niin syvää,
johon voi luottaa?
Niin sydän-hyvää,
jota voi rakastaa?
Kaikki on pettymys, harha ja katkeruus.
Yksi on mieluisuus:
tuolla se punertaa haaveiden maana, –
illoin se kohoaa,
vaipuvi
jälleen syvyyksiin,
Fata Morgana.
Sieltä nyt vilkuttaa huntu ja liina:
kauan on vuottanut sua Undina.
Siksi hän saapuu luo,
kiharat säihkyen,
kiehtoen, laulaen, –
kas, mitkä lahjat tuo!
Otsalles kiertää hän lummetta viihtävää, –
miksi niin pelkäät? Käärme ei lumme lie,
kieppuva, vihreä,
myrkky suin kiertyvä
huulilles, ilkeä...
Turmion silmistä vain hyvyys hymyää.
Tullos, ja tänne jää, –
allit kun kutsuu soitellen, huudellen ...
usvissa harhaten etsivät valkamaa,
värjyen, säikkyen, –
kuuletko laulunsa tuon epätoivoisen,
huutonsa viimeisen:
Undina!..."
Merta yön ruskotus myöhään purppuroi...
Tuoltapa unhoon kulkea kyllä voi,
aaltojen armaus aukee kuin ruusumaa,
sinne kun raukee, niin kuolee ja unhottaa.
UNEN ILVE.
Ketä kulkee tummassa yössä?
Vain varkahat, – piilokkain
ne kulkevat, hiipien vievät
mitä kallista löytävät vain.
Sinä myöskin niin kuljet yössä:
uni eteeni sinut toi, –
sinä hymyilet, tukkasi välkkyy:
sen kasteella yö pisaroi.
On hymysi mulle autuus,
jota päivin et varmaan sois, –
kunis naurusi jälleen viiltää,
taas herään, ja hälvenet pois!
Niin kuljet sa tummassa yössä...
mitkä tunnetkaan salatiet!
Ja kalleinta et, vaan kaikki,
unelmissakin onneni viet!
HINC ILLAE LACRIMAE...
Ma nyyhkytin maassa maaten,
niin luokseni tuli piru:
"Olet heitetty alas taivaasta."
"Niin", vastasin.
"Päistikkaa", nauroi hän hauskasti.
"Päistikkaa", nyyhkien toistin.
"Ken on alas heitetty taivaasta,
on piru", hän jatkoi.
Ma kuuntelin tarkkaavasti.
"Ja se, ken on piru, hän vihaa!"
Ma ponnahdin ylös maasta:
"Niin, vihata tahdon! Kavahtakoot
mua ihmiset ja maa,
nyt tahdon tuhota, polttaa, –
tuli nurkkiin, sieluihin katkeruus."
Hän kuunteli hetken vaiti.
Ja kysyi ilveillen vielä:
"Mut jospa taivas aukeaa
taas sinulle?" Silloin huusin:
"Ah, jos se jälleen aukeaa,
mun armaani suosio, silloin
en vihata voi, vaan siunaan!"
Hän löi mua nyrkillä rintaan,
ja porhalsi pois ja nauroi:
"Sen arvasin: raukka kuin muutkin!
Et ole alas taivaasta heitetty siksi,
ett' olisit piru,
kapinoitseva enkeli Lucifer,
valontuoja Prometheus.
Sa olet piru vain siksi,
ett' olet alas taivaasta heitetty, –
hinc illae lacrimae!"
MALJAKKO.
Jalo maljakko nainen on muodoltaan,
ja rakkaus on malja, jossa
on myrkkyä viinin joukossa, –
kyy piilee maljakossa.
Sen maljan ääressä juopuen
monet vietin päiväni, yöni.
Ja kalliisti maksaa riemuni sain,
kun uhrasin järkeni, työni.
Mut missä nyt katkera katumus?
Ah, jälleen hurmiossa
vain kaipaan kauniin maljakon luo, –
kyy piilee maljakossa.
VIULU.
Oli niinkuin viulu parhain
mun sieluni, – kohtalo toi
sinut soittajaks, – sinua varhain
se kaipasi, unelmoi.
Miten soitat nyt, – koskemalla
sen kieliin, oi, mitä teet? –
Sydänkielet on odottavalla
niin herkät ja kärsineet.
Oi, et hyvin tahdo soittaa,
sinä leikkivä, naurusuu, –
sua, tiedän, vain ilakoittaa,
jos soitin tuhoutuu.
Ja et hyvin soittaa voinut:
sen turmelit, tunnoton! –
Ja silti se kauniisti soinut
jo särkyessään on.
LUOMISTARU.
Alussa sydämeni
oi' autio ja tyhjä,
ja pimeys syvyyden päällä.
Mut sitten jumalani
mun sydämeeni astui,
ja lemmen henki liikkui
syvyyden synkän päällä.
Hän sinne, armas, astui
sinisin silkkivaipoin,
upeine palmikkoineen,
ja vyötärönsä notkui.
Ja heti kohta alkoi
hän siellä luomistyönsä.
Mit' alussa siis loikaan
jumala, joutsenkaula?
Ah, ensin sinne taivaan
ja valkeuden hän loi.
Eik' edes luomissanaa
hän tarvinnut, tuo luoja:
vain katse sinisilmäin,
niin sieluun valkeus syttyi,
vain hymy punahuulten,
niin taivas mulle alkoi.
Ja sitten loi hän muuta:
loi myöskin helvetin,
kun liian ylpeäksi
ilossa taivaan kiihdyin.
Ja kun hän oli luonut
ne kaksi, kohta aivan,
niin luonutkaan ei muuta!
Maan luomatta hän jätti:
ei suosinut hän varmaan
ois maata, majaa siellä, –
ei majaa, jossa ollut
ois keittiö ja huone,
niin, todellakin, huone
ja priimuskeittiö.
GLADIAATTORI.
Ma poikanen fenni-nimisestä kansasta,
josta jo Tacitus niin kauniita kertoo,
poikanen pieni, pörröpäinen, partasuu,
olen nyt taistellut villipetoja vastaan:
rakkaudenhulluutta vastaan.
Kun hän, oi armas,
ylväs kuin keisarinna muinaisen Rooman,
lähetti mun luokseni orjavoudit viisaat,
mun, joka lempeä en ymmärtänyt vielä,
viemään minut villipetoja vastaan.
Viekkaasti hiipivät luokseni ne orjavoudit:
hänen puna-hymynsä,
hänen sulo-naurunsa,
lahjoilla oivilla ansaan vietellen,
suun sulo-nauruilla
hopeana helisevillä.
Luulin jo saavani, poika-parka, silloin
paljonkin hyvää,
paljonkin aarteita, sydämensä kultaa,
silmäinsä sinisiä helmiä paljon.
Mutta tuli pettymys:
vangiksi ne löivät raukan
kovin lemmenkahlein!
Kyllä niiden aikeet huomasin silloin,
mutta liian myöhään!
Kauaksi ne veivät minut
sorron valtakuntaan,
kahlitun barbaariorjan, –
aavalle arenalle, jylhään pyöröön,
missä väki kullassa, silkissä kuhisi.
Paeta en voinut,
parku ei auttanut:
taistelin järki-kullan vuoksi.
Petohäkit avattiin, –
kas, kuinka ryntäsi päin pahat hirviöt,
häijyt torahampaat
kidoin punan-paistavin,
yksi-, monisarviset.
Paeta en voinut, parku ei auttanut.
Mitä taisin muuta?
Temmata fenni-aseet esiin:
sanoilla taistelin, sanoilla, joita
moni fenni muinoin niin taitavasti käytteli,
Samaani tai noita.
Sanojani kuvittelin kiiltäväksi kilveksi,
panssariksi vahvaksi,
teräväksi kalvaksi.
Niinpä marssin arenalle,
jylhään pyöröön,
editsensä astelin,
missä hän purppurassa istui
kunniapaikalla
silkkiteltan alla,
otsalla näköharhan kruunu.
Päätäni pöyhistin,
rintaani röyhistin, – keikautin kalpaa
kunniaa tehden,
kilautin kilpeen,
huikean kolkosti huusin:
"Ave, sydän-herttarouva, –
moriturus te salutat!
Sua tervehtii hän,
ken kulkee kolkkoon kuoloon!" –
Hurjana ryntäsin hirviöitä vastaan, –
kas, miten huidoin,
löin umpimähkään!
Mitä sillä voitin?
Mitäkään en voittanut:
kieroksi vääntyi kilpi, kalpa tylsyi,
kirjavat katselijat, peukalot maata päin,
nauroivat, huusivat, vihelsivät, kirkuivat.
Päässyt en tuskien nälkäisten suista,
pedot minut kaatoivat, panssarini puhkoivat
tonkeilevin torahampain.
Tässä nyt makaan,
pureksima lemmen,
avutonna, verissäni,
rinnassa seitsemän reikää.
Mut yhä vieläkin, jos niin tahdot,
yhdellä ainoalla hymyllä huulten
voit minut nostaa, haavoittuneenakin,
taisteluun hassupäisin lauluin.
Niin, olen valmis nousemaan taas, –
pöyhkänä editsesi astelen, missä
viel' ihanimmassa hohteessa istut,
astelen hurmeisin, kärsivin rinnoin.
Vielä kerran korskasti rintaani röyhistän,
keikautan kalpaa
kunniaa tehden,
kilautan kilpeen,
huikean kolkosti huudan:
"Ave, oi herttainen
sydämeni herttarouva,
moriturus te salutat, –
sua tervehtii hän,
ken kulkee kolkkoon kuoloon."
AVEMARIA.
Rinnassani on haava.
Ken sen rintaani pisti?
Ave Maria, ave Maria!
Yksin kuljen nyt yössä,
ympäri autiot hanget,
ave Maria!
Hurmehelmiä tippuu
rinnasta hankien helmaan.
Jokainen sydämen sykkäys
helmensä kalliin antaa.
Kunnes mun uupua täytyy
helmaan hankien, kuolla,
ave Maria.
Ave Maria! Ave Maria!
Kun kevät kirkas saapuu,
kukkia päivistä nousee,
missä mun hurmeeni hersyi!
Helmistä hervonneista
uhkeat ruusut ja liljat,
ave Maria!
Armaani keväällä kulkee,
kukkasen kauniin hän huomaa,
kummastuu ja sen poimii, –
mielensä lämpöä läikkyy.
Oudosti hän minut muistaa.
Ah, kevätkukkasen kauniin
silloin hän rintaansa painaa.
Kaihosta ihmeellisestä
kyynelen sille itkee.
Ma olen kauan jo kuollut.
Ave Maria! Ave Maria!
Ave Maria!
LEIKKIVÄ AMOR.
(1902-03.)
TERVEHDYS.
Oi terve, tyttönen kaunis, ken nyt
käyt voittaen lempeni kaupunkiin!
Et miekoilla, keihäillä sinne mennyt:
hymys tenholla tie avattiin.
Nyt sinulla siellä on valta ja voima
ja kunnia, kai iankaikkiseen!
Lait laatia, kauneuden valtikoima,
saat siellä nyt uudelleen.
Vain yhtä viel' anelen, tyttönen, sulta:
oi, ethän kuin entinen valtias vie
kovin kyynelveroja voitetulta?
Niin köyhä et enää lie...
SYDÄN.
Kuin pienoinen lapsi mun sydämeni on:
niin itki se katkerasti
jo entistä mennyttä armastaan,
se itki uneensa asti.
Mut kauanko nukkui se onneton,
kun heräsi lempeen uuteen!
Se pettyykö jälleen, se katkeraan
vain herääkö toivottomuuteen?
KOHTELIAISUUS.
"Miks hymyilet, kullan-kukka?
En hymyäs nähnekään,
viel' unhossa ei se toinen,
joka sai minut itkemään.
Hymys turhaksi arvata voinen.
Sokeaksi nyt aina jään,
vei näköni kyynelhukka.
En hymyäs nähnekään!"
KUUTAMO.
Kuu paistaa, pilvet liitelee,
on kuljettu kanssa armaan.
Kuun pilvi varjoo, yö pimenee.
Yks ilta taas meni varmaan.
Se tieto viiltää, – on kauheaa
näin hukkua tyhjyyden mereen!
Kuin hukkuva korteen kurkottaa,
niin kiihkon se antaa vereen!
Ja sitten virkkaa nainenkin, –
kuun luodessa taas valon täyden, –
hän virkkaa huulin värisevin
ja kalpeaksi käyden:
"Oi, kerran et, ihminen, lapsi maan,
näin katsele kirkasta kuuta.
Jääkylmänä uinut, oot multaa maan, –
hyy peittää lämpöistä suuta."
Niin viiltää rintaani miete tuo.
Miks aika vie kaikki haaveet?
Mut silloin jo tultiin oveni luo,
ma nauroin: "Ah, pois aaveet!
"Käy luokseni, ihminen. Kuoleva, syö,
juo, nauti, kun elo tarjoo!"
Kuin marttyyrituskaa on onnemme yö, –
kuu paistaa, sen pilvi taas varjoo.
KUOLLUT LEMPI.
On lempemme kuollut, ystävä, oi!
Kuin lapsonen nukkuu se ikuista unta.
Syys vei kesän lemmikit, talvi toi
jo menneen haudalle lunta.
Se lapsonen hento kuoli pois.
Se kuinka niin oudon sairaaksi kääntyi?
Kun oikkuilimme, jos sanoa vois,
se, orpo, unhotettuna nääntyi.
Nyt käymme vain yhdessä haudalleen
ja laskemme laulun ja kaihon kukat.
Ja annamme kättä, – ja yksikseen
taas kumpikin poistumme, ihmisrukat.
KYYNEL.
Kun kuljimme lehdon polkua,
miten haavoitin häntä, en muista.
Hän oli niin haikean kalpea, –
syyslehdet lenteli puista.
Syyslehdet lenteli, – vielä loi
hän katseen hellimmän ystäväänsä,
ja, ah, kesän viimeisen kukkasen toi
hän mulle, ja painui päänsä.
Näin kukkasessa kyynelen,
se hohti kirkkaana niinkuin kulta.
Kun lähdin, niin ummusta kukkasen
se vierähti, – sen sai maantien multa.
VAPAUS.
NUORUUS.
Niinkuin vanhukset harmaahapset
olkoot muut lukuhuoneissaan,
tutkien viisaista kirjoista niitä,
jotka ei selviä milloinkaan.
Ah, nuo onnekkaat isot lapset,
miksi he aikaansa tuhlaavat niin?
Mulle ei mietityt, miettehet riitä,
käyn elon kukkivan kauneuksiin.
Siis – näkemiin, te harmaahapset!
Keskellä maailman ruusumaan
katselen kukkia, karta en piitä...
Yks sama, ruusutko haudalle saan.
1901.
SAVON JÄÄKÄRIT.(Omistettu v. 1905 savolaisille nuorsuomalaisille ylioppilaille, joista eräät suunnittelivat seuraa nimeltä "Savon Jääkärit".)
Ken tietää, eikö haudastaan
voi nousta, käydä voittohon
se aate, joka unholaan
Sprengtportenissa mennyt on?
Ett' oisi Suomi suuri maa,
myös Suomi valtakunta ois,
ei etsis armonantajaa
ei idän, lännen, kalskahtaa
myös täällä malmi vois!
Mit' ovat "Savon Jääkärit"?
Sen nimen meille jättäneet
Sprengtportenin on soturit,
ja nimen myötä ihanteet.
Sprengtporten oman armeijan
loi meille, uljaan, mainion...
Hän sortui liittoon Anjalan,
ja, väitetään, myi kunnian
ja Suomen kohtalon...
Siks kammottu on nimi tuo:
hän leikki kohtalolla maan,
hän siirtyi milloin minkin luo,
hän luotti selkään notkeaan...
Mut silti häness' aina näin
vain aatteen, jonka aika kaas...
Syys virran kyllä kahlii jäin...
Se aate nousta hyrskypäin
voi jalompana taas!
Jo humisseet on vanhat puut
niin kauan, kosket kuohuneet,
sanella saaneet salmensuut,
ja meidän vaarat virkkoneet!
Mut milloin kansan nähdä saan
sen vankan, jota verrattais
ei kitukasviin, katajaan?
On aika, että ummustaan
jo kukka puhkeaisi
Me kyllin oomme lainanneet
jo lännen päivät, idän yöt, –
takaisin emme maksaneet.
Nyt tulkoot omat aatteet, työt.
Ei kansan työstä, pajastaan
jos vieraita ei saa se pois
ja pääse luomaan aatettaan,
niin, omaa ihmesampoaan,
jost' antaa muille vois!
Ja kaiken ehto: isännyys
pois meiltä vieraskielisten:
maan turma monikielisyys, –
se rikkoo kansan yhteyden.
Siis korkealle kaikumaan
se kieli, joka meidän on!
Se nouskoon linnaan varakkaan,
ja tieteen, taiteen kunniaan,
ja johtoon valtion.
Ma lienen chauvinistinen,
ja sitä oisi moni muu,
jos tapa vanha sallis sen,
ja sydämestä haastais suu.
Monilla muilla laajat maat,
meill' on vain nurkka pohjolaa,
sen veivät vieraat, voimakkaat.
"On voima oikeus", – milloin saat
sen opin, synnyinmaa?
Uus usko tulkoon nuorisoon!
Pois viiri sinivalkea,
uus lippu meille kohotkoon, –
sen väri olkoon punaista:
koin purppura sen ympäröi, –
ja kuvatkoon se leijonaa,
jok' alleen vieraan säilän löi,
kun oma kalpa säkenöi
ja uhkaa sortajaa.
Ken näkee aikaan tulevaan?
Mut yks on varmaa kuitenkin:
me jääkäreitä tarvitaan,
ja aatetta Sprengtportenin!
Ei lepoon siis, kuin kaikki ois
jo tehty, nuoret, rintamaan!
Lainmuodot, uskot vanhat pois,
ja sijaan uutta, joka lois
tien uuteen, uljaampaan.
Sprengtporten – olkoon petturi:
ei meitä pettänyt hän lie,
se uskoni, se haaveeni,
jonk' aika kerran voittoon vie.
Se petturiko, joka vain
maan viholliset kavaltaa?
Kun kasvaa voima seuraajain,
he mielin vapain, innokkain
käy tietä suorempaa.
Sprengtporten, – portinmurtaja
hän meille muinoin ollut lie:
hän vankilamme porttia
löi auki, siitä alkoi tie...
Ja niinpä aikain vastaisten
hän Magnus, Suuri, olla voi:
hän aatteen antoi, – meille sen
käy käsky, kunnes vapauden
on tullut aamunkoi.
Ei lepoon siis, kuin kaikki ois
jo tehty, nuoret, vartioon!
Lainmuodot, uskot vanhat pois!
Uus lippu meille kohotkoon, –
koin purppura sen ympäröi,
ja kuvatkoon se leijonaa,
jok' alleen vieraan säilän löi,
kun oma kalpa säkenöi
ja iskee sortajaa!
"SININEN NAUHA."
(Omistettu Suomen raittiusväelle.)
Se on se vanha ralli:
ei vapaan mieltä ymmärtää
voi orja, eikä salli
hän omin voimin pyrkivää.
Yks onni saiturilla:
vain kalliin kukkaronsa suu
ja rahat prosentilla, –
mit' elämässä tuottais muu?
Ei verta nuken ruumiissa,
ja pääss' on – sahajauhoja!
Jäi lapsenmieli ukkiin!
Kun katsoo olutpukkiin
mies moinen, heti säikähtää
ja huutaa: "Köyttä tuokaa,
se puskee!" Ja hän huokaa:
"Se hengen, järjen viedä
voi multa, – enkä tiedä
ken Suomen suojaks jää."
Hän hauskaa kieltä puhuu:
"On vanha leili ihminen:
jos nuori viina – uhuu! –
sen kerran täyttää vietellen,
se halkeaa kuin rakko!"
No, vahinko ei suuri lie,
jos ihmistä vain pakko
ja sakko kunnon tielle vie!
Niin moni katsoo puteliin
kuin köyhä rikkaan palatsiin,
hän määkii: "Viina tappaa", –
ja salaa viinaa lappaa.
Jos tappaa, miksi vaikeroi
ja vastuun muille siirtää?
Miks nimen tahtoo piirtää
hän kieltolakeistaan?
Näin pääsee paimenistaan, –
jotk' eivät auttaa voi!
En mässää ylenmäärin,
en ole raitis, jumalties,
ja sanoa ois väärin,
ett' oisin keskiteitten mies.
Mut yks on varma: tapaa
ma seuraan terveen nuorison,
ain' olla tahdon vapaa,
syön, juon kuin parhaakseni on!
Jos teette meille kieltolain,
niin korven kohtuun kuljen vain
ja ryhdyn työhön suureen:
ma korpikuusen juureen
vien viinapannun ratteineen.
Ma poltan viinaa pannun,
juon viinaa suuren kannun!
Ken tahtoo tehdä haitan,
sen virkaniskat taitan,
niin, jumaliste, teen.
"Münchener Ölhalle", 1.1.1906.
"VALKONAUHA."
Virttä veisaa neitseet viisaat,
urut soi, ja tuho vinkuu
sävelissä, tuhmain selkään
ankarasti ruoska sinkuu, –
konsa kiivaaks nimitetty
juutalainen Jahve häitä
kristitylle bastardilleen
viettää, vienon-lemmekkäitä.
Oikeastaan vanha Jahve
aikoi kuolla vertaa vailla,
perijättä, valtaamillaan
tuomarien tuimain mailla.
Mutta usein neuvospöytä
vanhan hallitsijan petti:
niinpä kurjan kunniankin
Jahvelta se viimein ketti.
Pappissääty, jolle muinoin
Jahve liian vallan antoi,
äsken tässä Jahven niskaan
myrkyllisen juorun kantoi:
sanoi vakaantuneen Luojan
juosseen öillä, ihmislasta
hyväilleen kuin Zeus tai Ares.
Tää on kaunis juttu vasta!
Tuotiin sitten ukon eteen
proletaarin poika kaita:
"Tälle rintaperijälles
kekkerit, häät, kemut laita, –
juhlat isän, pojan, pyhän
hengen kolmiyhteydelle."
Entä neitsyt? Lapsenruokko,
pyhyyttä, myös neitsyelle!
Moista hullutusta järki
minkään luojan ei voi kestää.
Jahve kyllä nauraa, mutta
dogmeja hän ei voi estää.
Ilohommat tulee eteen
vakavalle kuninkaalle,
juottovasikka nyt tappaa
täytyy Rauhanruhtinaalle.
Rauhanruhtinaaksi ylkä,
Karitsaksi tituloidaan,
kun ei puske eikä potki,
vaikka kuinka rusikoidaan!
Ylkä? Papit eräät väittää:
hän se ihanteeksi saatti,
että parhain naimatapa
sittenkin ois – selibaatti.
Pappissekavuutta varmaan,
kosk' ei morsianta sata
riitä tälle, vaikk' ei huoli
vaimoks yhtään ainoata.
Tuhat naista täytyy olla,
tuhat tuimaa vanhaapiikaa,
tanttaa taivaan sulttaanille.
Yhdessä ois yksi liikaa.
Niinpä sitten juodaan häitä! –
Ajattelin: Ehkä näitten
vesi viiniksi taas muuttuu, –
pistäydynpä saliin häitten!
Tosin olen köyhä, eikä
frakkiin haluakaan mulla, –
mutta kuka käski sinne
aivan kaikenlaisten tulla?
Käski turuilta ja teiltä
tulla rujojen ja rampain,
joita enimmin voi painaa
murhe seikkain korkeampain!
Liioittelin kutsun hengen,
olin tyhmä, vaikk' en konna:
vilpittömin mielin astuin
saliin – aivan alastonna.
Morsiamet kauhistuivat,
mulle saarnattiin: "Häävaatteet
minne heitit? Eivät kelpaa
täällä panteismin aatteet."
Poies minut potkittihin
Yljän häistä taivahasta, –
sanoa jo olin: niinkuin
varas lampokarsinasta.
Hyvä: jäädä karsinoiden
ulkopuolelle on paras! –
Mutta minne pimeydessä
joudunkaan nyt, viinan-varas?
Sieltä portin edustalta
yöstä mulle ääni vastaa
neitseen, joka kyynelillä,
tuhma, lamppuaan jo kastaa.
Terve sulle, neitsyt tuhma!
Viisaampi oot monta muuta
jonka, verettömän, kalvaan,
suudella en tahtois suuta.
Terve! Turmaa, tuomioita
muistamatta annoit palaa
lampun julki, konsa nunna
syntiä vain hautoi salaa!
Terve! Etpä kauhuin katso
miestä suoraa, alastonta.
Minulla on uskottava
sulle murhetta jo monta.
Tullos! Kaksin käymme riemuun,
vastaan poroporvaruutta.
Lamppuasi tyhjäks luulet?
Siihen öljyä saat uutta!
Elämä sen öljyn antaa.
Se ei hylkää omaa lastaan:
sille, joka uljain mielin
ottaa siltä vaarat vastaan,
antaa se myös aarteet suuret,
näyt ja vaiheet, muistot rakkaat,
joita aavista ei viisaat,
vakavat ja kunniakkaat!
1906.
RUKOUS JUMILLE.
"Oi, ukko Jum, jok' olet Herra taivasten ja maan
ja kaikkein isättömäin lasten isäks sanotaan,
ei isää mulla ollenkaan, vain äiti mulla on.
Siis isäni on itse Jum, tuo ukko verraton.
En haasta sua käräjille siitä, mitä teit:
jos myöskin neitsyt Maarialta muinoin jonkin veit,
kuin Ledaa Zeus tai Maiaa itse Brahma hyväili,
niin ihmistyhmyys suureksi tuon turhan paisutti.
Mut kuulepas nyt poikastasi, kuulepas nyt, kun
hän, hänkin kerran rukoilee ja kääntyy puoleen sun.
On siihen mulla moraalinen oikeus, vaikk'ei lain,
ja paljoa en pyydäkään, ei, pientä lahjaa vain.
Siis lainaa mulle tuokioksi luomasanaasi,
niin tuskan meren keskelle luon onnen-saareni,
ja istuttelen sinne elämäni viinapuun, –
saat sitten sanas takaisin, ja pitää kaiken muun!
En pyydä kultaa, vaikk'en toivo olla köyhäkään:
suo mulle osa kohtuullinen, neuvo tyytymään.
Ken kultaa saa, hän lisää tahtoo, saadun väheksyy
ja kullasta on hullu, kulta suussa – läkähtyy.
En pyydä myöskään mainetta: se eikö turha työ,
kun huomenna jo toisen suuruus herkun meiltä syö?
Ja mitä tehdä maineella, kun pian kuollut on:
ei mainetta voi muistella pääkallo aivoton.
En perhettä, en lapsia: on kurja paikka maa,
jonk' annoit meille, tuhat tuskaa siellä ahdistaa,
loit murhaajaksi ihmisen, hän milloin paranee?
Ken jälkeläistään armahtaa, ei jälkeläistä tee.
Vie multa kaikki turha pois, oi, kaikki toivo vie,
niin näen, enkö kaltaisesi, Isä ylhä, lie:
sa olet Brahma, Vishnu, Shiva, – leikitellen luot,
teet hyvää, pahaa, – nirvanaan vain harvain mennä suot.
Ei, anna mulle pelkästään se saari, viinapuu!
Ja ehkä joku ystävä, – jo pyyntö laajentuu, –
yks ystävä, jok' uskollinen kuoloon asti ois, –
mut yksikin jos liikaa lie, niin pyyhi pyyntö pois.
Jos onnesta sen saareni ei mikään Perjantai
voi nauttia, niin yksinkin saan toimeen tulla kai:
ma olen poika Jumalan, en mikään Robinson,
mun isäni on itse Jum, tuo ukko verraton.
Maan päällä viinapuustani juon voimaa viisauden,
ma saareltani merten myrskyt, tyynet katselen.
Ma katson puoleen isäni, ma katson Jumalaan, –
ei, Jumilaan, niin Jumin asunto kai mainitaan?
Se asunnoista, linnoista on kaikkein auvokkain,
sen portilla Yö vartioi, sen autuus unta vain!
Maapallolta kuin ulkomailta palaan sinne taas, –
vain hetki, Jum, niin valmistaa saat juottovasikkaas!"
Sen tekee Jum, ja nauraen hän tulomaljan tuo, –
maan viiniä ei janoa ken sitä kerran juo,
se nektari on parempaa kuin mikään morphium.
Niin astun saliin autuuden, jonk' antaa isä Jum.
1902.
MINNE?
YÖTUULI.
Yö on syvä, suuri, outo, tuuli lakkaamatta huokaa,
joskus ääni valtaan nousee surunvoittoisena niinkuin
suuren kirkonkellon soitto, loitot kaiut sumusäässä, –
tai kuin aalto raskas hiljaa raukeaisi meren rantaan.
Niin se huokaa öinen tuuli, pilvet kuutamossa kulkee.
Lieden hiili hohtaa hiljaa, tummuu tuhkaan risahdellen,
hetket väistyvät kuin pilven varjot, jotka valon peittää. –
Yössä tuskallisin silmin tuijottelen lieden kiiluun,
kuulen syvät huokaukset öisen tuulen, rinnan raskaan.
Tunnen, kuink' on vuodet menneet, vaivan-entein uudet kohti
kulkee, ajat toisenmoiset sille, jonka riemut jättää.
Näitä öinen tuuli haastaa, moinen outo kellonsoitto,
soinnut tuulis-säässä, niinkuin sielu nuori aavistaisi,
kuinka kuolo luokse kulkee, uhkaavana, koetellen.
Miksi kauhistat, oi, kuolo? Koetatko, leikitsetkö,
ystäväinen, vaimentaja kerran vaivan raskahimman?
Kuolo, joka luokse kuljet tiedustellen, tiedät kyllä,
etten sua, kuolo, karta, poistumaan en kerran pyydä.
Kyllin näin jo, kyllin sain jo, osan runsaan elämästä,
riemut, tuskat, näyt ja retket, joiden kauneutta tuskin
tiennee taivaan enkelitkään, matkat pääskysen ja allin.
Keveät näin taivaankaaret, sini-syvät merten suurten, –
kyllin mannulla, joll' armaat elon kevätpäivät astuin.
Mitä riistäväsi uhkaat, kuolo? Muistot, mennehistä
kuiskivaiset, mua kerran viihdyttävät: menneet lemmen,
runon, riemun hetket, joita usein silmin syvin katsoo,
joita sieluin hiljaisin ja rauhoittuvin öisin muistaa.
Niiss' on onni viihdykkeeksi muuttuvaisten, tyhjäin päiväin;
kunnes kuolo, ystäväni, saavut siirtäjäksi maille
muille, joit' en nähnyt vielä, joita tahdon nähdä: uutta.
Tuskin virkat kysymystä, miksi kaikki tehty, nähty;
tunnen kätes otsallani, kuolo, syvän unhotuksen,
luottaen ja uupuneena painan pääni vasten rintaas.
Niin me elon leikinnälle hymyellen mennään kohti
usvarantaa, missä vienot kellot uudet soittaa mulle.
Ah, niin suuren öisen tuulen huokailevan myöskin kuulen,
hellän ystäväni äänen, lohduttavan kuiskutuksen, –
niinkuin nuori sielu murheitaan nyt hyräilisi yksin, –
tai kuin aalto raskas hiljaa raukeaisi meren rantaan.
Miksi kuitenkin tuo tuuli vaivaa, huokaa lakkaamatta?
Surunvoittoisena niinkuin suuren kirkonkellon soitto,
loitot kaiut sumusäässä? Ah, en unta saa! Vain suuren
öisen tuulen huokailevan oudosti ma yhä kuulen, –
konsa lieden hiili sammuu, tummuu tuhkaan risahdellen,
hetket väistyvät kuin pilven varjot, jotka valon peittää.
1901-11.
PREDESTINAATIO.
Joka puolella pimeyden peikkojen suut,
tuhon-enteillä uhkaa synkät puut,
yön taivas mustana kuumottaa,
teräskylminä tähdet leimuaa.
Yön helmassa sielujen saattueen
näen kulkevan tyynesti, hiljalleen.
Sitä joukkoa synkkyys öisen sään
ei kauhista, kolkot ei enteetkään.
Se käy, ja se ei kysy, minne se käy,
ja se määränsä löytää, jos ei sitä näy.
Sen kulku on piirretty taivaaseen,
ja tähtiin, tuonelan syvyyteen!
Se on piirretty kirjoihin kohtalon!
Veri on se, ja luonne, ja luonto se on,
se on käsky polvien menneiden:
"Käy kaipuumme määrää etsien!
"Käy eksyen, – eksyä silti et saa:
olet yksilö, et näe armeijaa,
jota päällikkö voittoon johtelee, –
mitä siitä, jos soturi sortunee?
"Mitä siitä, jos eksyt ja hairahdut?
Ovat tekosi ammoin jo lasketut.
Jos kaadut vaikkapa lokaankin:
sen teet esivaltasi määräyksin.
"Jos valtias lienet ja voittoja saat,
tai narri, jot' ilkkuu taivaat ja maat, –
Mohammed tai Sokrates, Tamerlan:
sua käyttää sallima aseenaan!
"Ah, täynnä hairahduksia vain
on elämä, vaikkapa loistokkain, –
se entiset arvot tuhota voi,
niin, hurmeessa joskus se ruhtinoi.
"Mut työmme ja hulluutemmekin
vie maailman uusiin voittoihin, –
siten vaivalla tärkein muodostuu:
yhä kasvaa vapautemme puu!
"Siks tahrainenkin valkea on, –
jos katsot sielujen saattohon.
Kun taivut alle ankaran lain,
syypäänäkin kuljet riemuiten vain!"
Yön helmassa sielujen saattueen
näen kulkevan tyynesti, hiljalleen, –
se joukko ei kysy, minne se käy,
ja se määränsä löytää, jos ei sitä näy!
1902
KETUN TARINA.
On povessani kettu,
niin luulen, hupaisasti
pää tassuilla se makaa.
Kai sisältäni vilkkuu
sen häntä tavan takaa?
Ja itse lauhkeasti
se uskoillensa ilkkuu,
se pieni, vento kettu.
Niin on jo alust' asti
se luotu, rakennettu.
Oi sydänkerä, kettu,
kai muistisi voi kantaa
viel' aikaan, jolloin kieroon
sa lähdit kiertoon, mieroon
ja juoniin näillä mailla,
maailman pitkää rantaa?
Kun jänönpojan lailla,
emosta päässeen varhain,
sa jouduit korven syliin,
ja yksin suuriin kyliin.
Vei polut kautta harhain, –
ja aivos pienet vielä!
Kuin jänis pallopäinen
sa tulit kylään, siellä
niin leikit iloisesti
kuin koiranpentu, kuomas.
Sit' ehkä kauan kesti?
Sun pian hurtta huomas!
Nyt saitkos luudanvartta
miniäin, mummoin, – miesten
hymyilless' ajoi piesten
sua monta raivotarta.
Taas kuinka pakenitkaan?
Mitenkä kupsehditkaan!
Ah, miltä maistui raudat,
ja hauskat tassulaudat?
Oliko syvät haudat, –
ja saitkos häntääs purra,
ja, poikkohäntä, surra?
Mitenkä säästit peräs
ja pienen sydänkeräs?
Nyt ehkä hiukan opit? –
Mut paljon vielä puutuit
ennenkuin tieltäs myöskin
makeat marjat nopit.
Oi, vanha juoksukettu,
jos kurin sait, niin kiitä:
sun älys norjui siitä!
Sen jälkeen mitä näitkään,
ja mitä vaille jäitkään?
Nyt erotat kai hukat
ja koirat, lammasrukat?
Nyt ehkä osaat mettä
ja muuta hyvää maistaa,
kun ensin myrkyt haistaa
ja juosta einehettä.
Oliko neiti Ankka
suloinen? Kesti vankka
pesällä käenpiian?
Mut korppi, viisas liian,
sun parhaan palas tahtoi:
mut minne sitten mahtoi
palansa mennä oma?
Oliko rinta soma
ylevän rouva Hanhen, –
ah, pian herkku vanhen'
isosta herkkusuusta!
Ja hurskas, kiero jäärä
sun kuopasta pois nosti,
niin omaa hyvääns' osti,
se oli avun määrä! –
Mut kaikkeen kerskumalla
vain vastaat! Siksi muusta
nyt puhun. Kohta laulaa
saat ääntä muuttamalla, –
nyt tehdään sulle paulaa!
Niin, mitä sillä voitit,
jos kuinka sipakoitit?
Ei enää sulla hupaa,
ei tyytyväisen tupaa:
on povi tyhjä ainut
se luola, johon painut, –
niin kurjaa pidät majaa!
Ja sieltäkin jo, luulen,
sun eräs outo ajaa, –
jonk' askelet jo kuulen.
Oi, varo, vanha kettu!
Jos hiukan kiersit, viistit,
ja hiukan nautit, riistit, –
niin että kerääntyvin
jo taidoin kannuksissa
kävelet yhtä hyvin
kuin moni saapas-kissa,
ja kumarruksin syvin
sua eräät kierot pukit
jo aivan aplodeeraa, –
jos oman suusi tukit,
ettei se chicaneeraa, –
niin, vaikka hiukan voitit,
et yhtä voita, luulen, –
sen askelet jo kuulen!
Et yhtä metsämiestä,
ken alastomin povin
risoissa kulkee kovin,
mut tietää paulan parhaan,
ja laukaise ei harhaan!
Kai luulit jo: ei miestä,
ken sinuun enää tepsis.
Erehdys, pikku kettu,
oot aivan harhautettu!
Se mies on herra Skepsis.
Halaatko onnen majaa?
Ken kuuli moista hupaa,
ett' tahtois kettu tupaa!
On onni aina vajaa...
Siis karttaa ahdistajaa
et viitsi, annat ajaa.
Niin onko, etkö huoli,
tai viitsi, – parhaas kuoli?
Hän nahkasi saa riistää,
et tahdo vastaan kiistää? –
Mut minkätähden sitten
on salot tepsutettu,
ja oppimestaritten
luo kyllin kepsutettu?
Tuo kettu koreainen,
jok' alla poven makaa,
se vastaa ilve suulla,
jos liekin mieli vakaa:
"On totta: hän mun surmaa
se pahint' ei lie turmaa,
kun elää eräs nainen,
maan päällä suloimmainen.
Jos Skepsis minut kettää,
niin yksi ei voi pettää:
ma olen tulikettu,
tai ehkä sinikettu,
ja minusta se muuan
saa kaulaan kauniin buuan.
Hän onkin näet tyttö
tuon saman Skepsis-herran, –
ja hänessä on syttö!
Ja moisen lahjan kerran
kun saa hän, sekös hurmaa!
Hän koristeensa selkää
sivelee, puna-pintaa.
Ja nöyrän pikku ketun
hän painaa vasten rintaa, –
ja povin lämpenevin
hän kuiskuttaa, hän laulaa,
kun kettu häntä kaulaa:
– Oi, älä mitään pelkää,
en jätä sua hevin,
ma tiedän, mill' on hintaa,
mun tietoni on syvin.
Ei täällä välttää surmaa
voi koskaan moinen kettu.
Ma ymmärrän sun hyvin,
ja kyllin mukavasti:
näin olit alust' asti
jo luotu, rakennettu,
oi vanha, viisas kettu."
1910.
TUOMIPIHA.
Nyt on mun entisen lauluni
ääni muuttunut ihan,
ennen oli mun sieluni
kuin syys, korpi myrsky-öin,
temmellys tuskan ja vihan.
Korvessa julki äänsin
tuskaani, kättä väänsin,
nyrkeillä rintaani löin,
taistellen sieluni kauhuja vastaan, –
lohtua ainoastaan,
laulusta löysin, tuskin ja töin.
Eipä nyt enää niin. –
Yö ja syksy vaihtui
kuin kesän kirkkauksiin,
aukeni korpi, haihtui
temmellys myrsky-öin,
jolloin ma tuskan ja vihan
vallassa huusin ja rintaani löin.
Löysinhän onneni tuvan,
korvessa tuomipihan:
pienessä kauniin ainoan kuvan.
Niinpä nyt tyynenä ihan
rauhassa hyräjöin.
Laulusta onnea hain,
laulun nyt onnesta sain.
Oi, minun helpompihan
onkin katseeni pieneen luoda, –
muu hyvän onneni haltuun –
Siispä nyt tyynenä ihan
rauhassa hyräjöin.
Mihin nyt verrata sieluni?
Pihalla aurinko paistaa,
nurmi on kirjattu kukkasvöin ...
perhoset siivin ketteräin
liitää, ne kukista maistaa
helpoin huolin ja hunajatöin.
Niinkuin ne perhot on lauluni,
liitäjät kukissa pihan.
Ei kuin ennen, kun myrsky-öin
temmelsin vallassa vihan.
Niinpä siis tyynenä ihan
rauhassa hyräjöin!
1911.
MYRSKY.
Mik' yössä synkässä nyt pauhaa, ryskää?
Niin myrskyn jättikansa karkeloi.
Maan kansi vaappuvi, kun jalat jyskää,
ja taivas tärisee, kun huuto soi.
Käy maailmassa taisto, toinen toista
lyö, leppyy, jälleen lyö ja – katoaa!
Maan kansat riehuu, – kunnes auringoista
tää ehkä pienin sammuu: miss' on maa?
Siis myrsky maailman ei huolta tuone!
Sen opin kirjoistakin saanut oon:
kun on vain viiniä ja nainen, huone,
en innostu kuin sääliin, nautintoon...
1902.
MINNE?
Talvinen taivas pakkastuu.
Ilmoista sähköisen kirkas kuu
hangille valonsa tenhoisan valaa.
Kinoksen harja kiteinä palaa.
Minne haaveeni harhailee,
hento, tummasilmäinen lapsi,
hangella vilun-vinkuvalla?
Minne, armas, se pyrkinee,
paljasjalkainen, kultahapsi,
kirkkaan talvisen kuutamon alla?
Sinne pyrkii se etelään,
missä kypsyvät rypäleet,
missä tarhoissa ruusut aukee,
hohtaa auringon autereet.
Oi, se lapsonen pakkassään
sinne ehdi ei milloinkaan!
Täällä varmaan se hankeen raukee,
kinos-arkkuunsa valkeaan.
Yksin kylmään se kuolla voi, –
siitä kukaan ei tiedä, oi, –
näkee taivaalta kirkas kuu,
kun se kuolee ja kalventuu.
1907.