Historiallinen romaani sijoittuu 1800-luvun lopun Ouluun ja kertoo kahden eri taustoista tulevan päähenkilön avioliittotarinan. Kertomus seuraa heidän elämänpolkujaan ja asettumistaan tervaporvarien kaupunkiin. Alussa seurataan myös haaparantalaisen puusepänperheen vaiheita 1850-luvulta alkaen.
Erkki Kivijärven 'Tervaporvari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1250. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
TERVAPORVARI
Romaani vanhasta Oulusta
Kirj.
ERKKI KIVIJÄRVI
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1933.
I
1.
Tämän kirjan varsinainen kertomus on avioliittotarina. Ei sen vuoksi, ettei kirja voisi olla 'romaani', vaikk'ei siinä rakkautta olisikaan, vaan siksi, että tuo tarina on välttämätön, koska ilman sitä lukijalle jäisi arvoitukseksi, miten ne ihmiset, joiden maallinen vaellus on romaanin punaisena lankana, joutuivat siihen omalaatuiseen ympäristöön, jonka kuvaaminen on kertomuksen tarkoituksena.
On nimittäin huomattava, että molemmat tarinan päähenkilöt olivat syntyneet ja kasvaneet aivan toisenlaisissa oloissa kuin olivat ne, joissa he joutuivat yhteisen taipalensa kulkemaan. Sattumalta ristivät heidän elämänpolkunsa toisensa, ja tämä sattuma tuli määräämään heidän kohtalonsa.
Tämän avioliittotarinan kulku on sangen mutkaton. Mutta koska sen suoraviivaisuus on kuvaava oloille ja elämänkatsomuksille puoli vuosisataa sitten, on se selostettu aivan koristelematta, sellaisena, jollaiseksi sen asianomaiset itse havaitsivat. Selostuksessa on rajoituttu yksinomaan tapahtumiin. Niiden syvällisempiin syihin ja seurauksiin on viittailtu vain sen verran, että lukijan oma mielikuvitus, joka elämän ja kirjojen lukemattomista avioliittotarinoista saamiensa vaikutelmien varassa vaikeuksitta voi täydentää rivien välit, löytää viitteistä tarpeelliset tukikohdat.
Oikeastaan pitäisi kertomuksen alkaa kauempaa kuin se nyt alkaa.
Sen pitäisi viedä lukija 1850-luvun Haaparantaan, Ruotsin pieneen, valkeaan ja valoisaan rajakaupunkiin Tornionjoen suussa, kaupunkiin, joka silloin vielä hohti uutuuttaan, mutta häveliäästi kainosteli nuorta vähäpätöisyyttään.
Siellä asui viime vuosisadan alkupuoliskolla eräs puuseppä, jolla, kuten niin monella muullakin rajan tuonpuoleisella miehellä, oli selvä suomalainen nimi. Hän oli kätevä ja tarkka ammatissaan. Ja kun hän meni naimisiin, osti hän itselleen kaupungin laidasta pienen punaisen talon, jonka pihalla oli pihlaja ja kesäisin pari multapenkkiä valmuineen ja keisarikruunuineen sekä kukkiva perunamaa.
Puusepän vaimo oli myöskin toimelias ihminen, ja perheen olo kävi vuosi vuodelta paremmaksi. Heille syntyi neljä lasta, kolme poikaa ja yksi tytär, ja kun pojat tulivat kouluikään, pantiin heidät "isoon kouluun". Mutta ennenkuin he olivat ehtineet koulunkäyntinsä lopettaa, kuoli isä. Ja nyt koitti leskelle ja hänen lapsilleen kova aika. Pienet säästöt eivät pitkälle riittäneet. Ja niin oli käytävä ankaraan elämänkamppailuun. Puusepänleskellä oli tarmoa. Aamusta iltaan hän ahersi. Ja pojat saivat käydä koulunsa. Kesäiseen aikaan heidän kuitenkin oli kättensä töillä koottava talvea varten opintorahat. Mutta kun sitten se aika koitti, että he pystyivät elatuksensa hankkimaan, oli opinnot jätettävä sikseen ja lähdettävä ansiotyöhön.
Vanhin poika, Oskar, pääsi kuninkaallisen postin kirjeenkantajaksi; tuonnempana hänestä tuli matkapostiljooni, joka virkalakki päässä ja messinkinen postitorvi riippumassa rinnallaan kuljetti hevoskyydillä postia Haaparannasta Luulajaan. Tässä toimessaan hän tutustui Säivin kylän suurimman talon, Lesken, perijättäreen, sillä siinä talossa oli postin kyytiasema. Tuttavuus johti ennen pitkää avioliittoon ja ison talon isännyyteen.
Keskimmäinen veljeksistä, hyväpäinen Karl, jolla aina oli ollut mainiot todistukset ja josta opettajat olivat toivoneet lukumiestä, sai kuusitoistavuotiaana palveluspaikan kotikaupunkinsa suurimmassa kauppaliikkeessä.
Nuorin poika, Gustaf, oli syntymästään asti ollut viallinen, kyttyräselkäinen. Häntä oli sen vuoksi aina hemmoteltu. Hänet pantiin kellosepän oppiin, ja synnynnäisen – kai isältä perityn – kätevyytensä avulla hän oppi ammatin perusteellisesti ja pian. Mutta kunnollista kelloseppää hänestä ei koskaan tullut. Sen sijaan hänestä tuli hulttio, joka tuotti paljon surua äidilleen ja monta harmia veljilleen. Hän vajosi juoppouteen ja muihin paheisiin eikä hänestä koskaan tullut miestä.
Tytär, Anna, jäi äitinsä luo pieneen punaiseen taloon, jonka pihalla oli pihlaja ja kukkiva perunamaa, jäi siksi, kunnes meni naimisiin kunniallisen suutarimestarin kanssa ja tuli toimeliaaksi ja hurskaaksi käsityöläisrouvaksi, joka hoiti hyvin talonsa ja kasvatti lapsensa Jumalan pelossa ja Herran nuhteessa.
Ja apuahan tarvitsikin puusepänleski, joka armottomassa aherruksessa oli ennen aikojaan vanhentunut, käynyt köyryselkäiseksi ja vapisevakätiseksi. Mutta pienen kotinsa hän piti mallikelpoisessa järjestyksessä. Tuvan lattialta ei pitänyt löytymän pienintäkään rikkaa. Ja hänen miesvainajansa höyläpenkki, joka oli uuninnurkassa jonkinlaisena muistoalttarina, oli kiiltävän puhdas eikä sen pinnalla saanut olla pölynhiukkastakaan. Tuosta höyläpenkistäköhän lienee johtunut, että puusepänlesken pojanpoika, joka pienenä palleroisena joskus kävi isänsä ja äitinsä kanssa tervehtimässä koukistunutta ja tutisevaa, mutta viimeiseen asti hengeltään virkeätä ja sydämeltään kultaista muoria, kuunnellessaan kertomusta Natsaretin puusepänperheestä mielikuvituksessaan antoi Jesuksen äidille isoäitinsä piirteet.
Tästä pienestä punaisesta haaparantalaisesta talosta pitäisi kertomuksemme oikeastaan lähteä jatkumaan Tornionjoen toiselle puolelle. Mutta se on mahdotonta, kun muistiinpannut tiedot eivät ulotu niin pitkälle taaksepäin ajassa, ja ne, jotka aikoinaan olisivat voineet antaa tietoja ja ehkä olisivat osanneet kertoa, mistä juontuivat puusepän sukujuuret – kiertyivätkö kenties Kiannan korpiin, jossa vieläkin kuuluu elävän samannimisiä ihmisiä –, lepäävät jo aikoja sitten nurmen alla. Puusepän vaimo – se tiedetään – oli Ruotsin puoleista sukua, kotoisin jostakin etelämpää Pohjanlahden rannalta. Ja meillä on syytä olettaa, että häneltä olivat pojat saaneet suoniinsa verta, joka virtasi keveämpänä kuin Länsipohjan ja Kiannan sydänmaitten kansan raskas veri ja antoi heille sen verran älyllistä joustavuutta, että se riitti sen yhteiskunnallisen harppauksen onnistumiseen, joka nosti heidät heidän lapsuutensa varjosta heidän miehuutensa päivänpaisteeseen. Ilman tätä avua olisi heistä luultavasti kehittynyt umpimielisiä, juroja, ehkäpä katkeriakin miehiä, sellaisia, jollaisiksi useimmiten kasvavat näillä seuduin lapset, joilla ei nuoruutta ole. Sillä eiväthän hekään olleet saaneet kokea sitä poikaiän hurmion täyttämää viattoman huolettomuuden kautta, jonka vesille elämänpurret veikaten lasketaan.
Se kansa, jonka parissa he kasvoivat ja jonka keskellä vanhin veljeksistä joutui viettämään koko elämänsäkin, oli ilotonta sukukuntaa, jolle suru oli autuuden avain, koskapa se sanalla "suruton" ankarasti tuomitsevassa laestadiolaisuudessaan poltti Kainin merkin "maailmanlasten" otsiin. Se oli myöskin – ja on vielä tänäkin päivänä – isänmaatonta kansaa. Mutta tuskinpa se sitä ajatteli, ei ainakaan ymmärtänyt isänmaattomuudestaan kärsiä, sillä alistuen kohtaloonsa se piti osaansa Jumalan sallimuksena, saman Jumalan, joka oli antanut Israelinkin lapsille Egyptin vankeuden. Mutta se ei osannut kaivata Kaanaata ja se oli ripustanut kanteleensa pajuihin ikipäiviksi. Ei läikähdellyt vähällä tämän surumielisen kansan raskas veri, mutta kun se alkoi lainehtia, oli aallonkäynti peloittavan voimakasta. Se ilmeni uskonnollisten "liikutusten" valtavassa väkevyydessä. Ja se ilmeni myöskin viinan antaman juopumuksen väkivaltaisessa villiintymisessä.
Tällaisista oloista lähti maailmalle toinen tämän tarinan kahdesta päähenkilöstä, puusepän lesken keskimmäinen poika.
Toinen päähenkilö – naispuolinen – on vanhaa sukua.
Isän puolella ei sukutaulua tosin voida seurata pitemmälle kuin 1700-luvun ensimmäisille vuosikymmenille, jolloin tiedetään syntyneen suvun kantaisän, joka eli Oulussa ja kävi siellä viimeisen kerran Pyhällä Ehtoollisella helmikuun 2 p:nä 1763. Hänen poikansa olivat käsityöläisiä, kahden tiedetään harjoittaneen värjärin ammattia, toisen Oulussa ja toisen Torniossa. Torniolaisen värjärin vanhimmasta pojasta tuli pappi; hän meni naimisiin papintyttären kanssa, ja heidän vanhimmasta pojastaan tuli myöskin pappi, kun taas kolme nuorempaa poikaa valitsi itselleen merimiehen ammatin. Sitä ei olekaan ihmeteltävä, sillä Kempeleestä, jonka pappilassa he kasvoivat ja varttuivat miehiksi, ei ole kuin niukan peninkulman matka Ouluun, ja Oulu oli siihen aikaan maan ensimmäinen kaupunki laivojen lukuun ja suuruuteen nähden. Keskimmäinen näistä kolmesta merimiehestä jäi teille tietymättömille eikä koskaan antanut tietoja vaiheistaan, nuorin kuoli Rio Janeirossa kaksikymmenvuotiaana, mutta vanhimmasta tuli kapteeni, joka kynnettyään meriä neljännesvuosisadan ajan ja kuljetettuaan vuosikymmenen oululaisia laivoja – "Robert", "Wänskapen", "Mathilda" – sai tehtäväkseen rakennuttaa höyrysahan saarelle Kemijoen suuhun ja jäi sahan valmistuttua sitä hoitamaan "Laitakarin kapteenina".
Äidin puolella voi sukujuuria seurata paljon pitemmälle. Ne johtavat nimittäin vanhoihin kulttuurisukuihin, Löthmanien kautta Roséneihin, Freidenfelteihin ja Carlborgeihin. Ja me tapaamme esi-isissä sekä miekan miehiä että lain ja evankeliumin julistajia samoin kuin myöskin käytännöllisen elämän toimissa työskenteleviä arki-ihmisiä.
Näin oli siis sillä naisella, jonka elämänpolun varrelta tämän kertomuksen kuvaukset oloista ja elämästä viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla on poimittu, verissään monenlaiset sukuperinnöt. Oli enemmän tai vähemmän kuuman soturiveren läikettä, oli merimieslevottomuutta ja ikävää, oli hengenmiesten tiedonhalua ja sanavalmiutta, mutta oli myöskin käytännöllisen elämän saroilla ahertelevain ihmisten ulospäin suuntautuvaa toiminnantahtoa, vieläpä taiteilijaverenkin kauneuden kaipuuta – sitä oli jo kempeleläinen pappi koettanut omalta kohdaltaan tyydyttää viulunsoitolla – ja luomishalua. Tällaisista monisyisistä rakennusaineista oli kokoonpantu hänen olemuksensa, jonka vastakohtaisuuksien tasoittamisessa hänen oli kamppailtava pitkä elämänsä. Mutta hänellä oli tahdonlujuutta, joka auttoi häntä vastamäissä ja jonka avulla hän koulutti itseään, ja hänellä oli tarkkanäköiset silmät, joilla hän näki elämän sellaisena kuin viisaan ihmisen on se nähtävä – ja nämä molemmat ominaisuudet hän oli perinyt viime kädessä äidiltään.
Kun nyt tarina alkaa siitä, miten nämä kaksi ihmistä, joiden elämän edellytyksiä tässä on yritetty valaista, joutuivat kulkemaan yhdessä ja rinnakkain parhaimman osan taivaltaan, niin on muistettava, että heidän tavatessaan toisensa miehen olemus jo oli kiteytynyt luonteeksi, niin eheäksi ja varmaviivaiseksi persoonallisuudeksi kuin hänestä voi tulla – jäljellä oli vain jonkin särmän hioutuminen ja jonkin vähäpätöisemmän ominaisuuden korostuminen –, sillä iän suoman etumatkan lisäksi oli häntä kypsentänyt varhainen miehistyminen. Nainen taas, vaikkakin omalla tavallaan varhaiskypsä hänkin ja älyltään kehittynyt, ei ollut enempää vuosiltaan kuin elämänkokemukseltaankaan täysi-ikäinen; hänessä olivat vielä melkein kaikki särmät hiomatta, tasapaino saavuttamatta, yksilöllisyys vasta kehkeytymässä.
Näiden tosiasiain valossa saavat selityksensä eräät tarinan käänteet, jotka ehkä muuten voisivat tuntua yllättävän äkillisiltä.
2.
Pappilan puutarha ulottui joenrantaan asti. Toisella puolella taloa oli pihamaa, jonka erotti maantiestä matala kiviaita. Sen vieressä kasvoi rivi korkeita puita, kolme kummallakin puolella porttia, joka oli vastapäätä lasikuistin ovea. Puutarhassa kasvoi orjantappuraruusuja, niiden kukat olivat kaksinkertaiset ja suuret kuin ansariruusut.
Puutarhassa oli myöskin tuuhea humalasali. Sen pyöreän pöydän ääressä istui nuori neitonen, tummatukkainen, vilkassilmäinen. Hänellä oli valkopunaraitainen suvileninki, jonka helma oli "tärkätty", sillä sellainen oli kuosi siihen aikaan.
Humalasalin pöydällä oli levällään papereita, ja neitonen pureskeli lyijykynän mustaa vartta. Hänen olisi pitänyt kirjoittaa. Mutta kirjoittamisesta ei tahtonut tulla mitään, kun ajatukset eivät malttaneet pysyä määrätyssä uomassa, vaan lentelivät milloin minnekin, aivan kuin olisivat seuranneet surisevia kimalaisia kukasta kukkaan.
Tämä nuori neitonen oli "pappilan ryökkinä".
Mutta hän ei ollut rovastin oma tytär, vaan hänen velivainajansa lapsi. Oma tytär oli jo viidettä vuotta naimisissa, ja molemmat pojat olivat aikamiehiä, toinen kirkkoherrana Halikossa, toinen tuomarintutkinnon suorittaneena virkamiehenä Turussa. Niin oli veljentytär, joka jo seitsenvuotiaana oli perheeseen joutunut, jäänyt ainoaksi nuoren polven edustajaksi hiljaiseen pappilaan Etelä-Pohjanmaan peltolakeuden laidassa.
Pappilan ryökkinä oli yksinäisyytensä ikävissä ruvennut purkamaan paperille mielikuvittelujaan. Niistä piti rakentua romaani... Kirjoittaminen, jota hän harjoitti suurimmassa salaisuudessa, tuotti jonkinlaista lohdutusta siihen lakeuden alakuloisuuteen, joka täällä alinomaa valui sieluun.
Hän ei ollut lakeuden lapsia, vaan vieras näillä seuduin. Varhaisimman lapsuutensa hän oli viettänyt Pohjanlahden pohjoisen perukan äärellä, meren saarella, jonka suuren sahan hoitajana hänen isänsä oli ollut. Eikä hän koskaan ollut lakannut ikävöimästä aavoja sinisiä ulappoja, joita hän veljiensä venheessä oli saanut viilettää siitä lähtien kuin oli jaloillaan pysynyt. Kun hän niitä muisteli, tuntui vieläkin sieraimissa tuoreitten lautatapulien tuoksu ja väikkyivät silmissä kotilahden laiturissa nytkähtelevän "Pampun" lepattelevat purjeet.
Mutta lyhyeen olivat lapsuuden leikit loppuneet. Eräänä päivänä isä ei ollutkaan noussut vuoteestaan, ja iltaan mennessä Laitakarin kapteeni oli ollut vainajana. Hänet oli kaatanut kauhea tauti: kolera, jonka tartunnan hän oli saanut lautoja lastaavasta laivasta. Leskeksi jäätyään äiti oli muuttanut Ouluun lapsiaan kouluttamaan, mutta hänet, vanhimman tyttären, oli setä ottanut kasvattaakseen. Niin hän oli joutunut ensin Töysään, sitten Tampereelle, sieltä Pälkäneelle ja vihdoin tänne.
Kimalaiset surisivat humalistossa, ja silloin tällöin lehahti ruusupensaasta lentoon korean kirjava perhonen. Kesä oli kauneimmillaan.
Mutta eihän se ollut samaa suvea kuin olivat olleet suvet hymyilevässä Hämeessä.
Oudolta oli ensin tuntunut tulo Tampereelle. Suoraviivaiset kadut ja yhteen ahdetut talorykelmät olivat ikäänkuin kahlinneet ajatuksia. Ja ankaran asiallinen mamselli Collander, jonka ohjattavaksi opin tielle hänet oli uskottu, ei ollut lainkaan leikkiä ymmärtänyt. Mutta vähitellen hän oli tottunut koulunkäyntiin. Hänellä oli ollut tovereina kolme suunnilleen samanikäistä tyttöä – sedän hyvän tuttavan, leskeksi jääneen kapteenin lapsia –, ja heidän kanssaan hän oli saanut viettää kesänsä Längelmäellä. Siellä oli elämä muistuttanut Laitakarin aikoja: oli saanut tulla ja mennä niinkuin itse tahtoi, oli saanut uida ja soudella... Ja vain sunnuntaiksi oli tarvinnut pukea ylleen tärkätty leninki ja sitoa tukkaansa rusetti. Mutta senpä olikin tehnyt mielellään, sillä matka kirkolle kahden järven ylitse pitkissä, juhlallisissa kirkkovenheissä oli ollut niin sanomattoman hauska. Silloin olivat toverukset kuvitelleet olevansa ylhäisiä neitejä: olivat puhuneet keskenään siansaksaa, etteivät muut olisi ymmärtäneet, ja olivat kantaneet rimssuhameittensa helmoja hienosti käsivarrella, vaikk'eivät ne kantamattakaan olisi lähipitäenkään maahan ylettyneet.
Valoisimmat olivat sentään olleet Pälkäneen vuodet. Huoletonta ja iloista oli elämä ollut kauniissa pappilassa, johon lukukausienkin aikana sunnuntaisin ja lupapäivinä oli päässyt pistäytymään. Siellä kävi alinomaa vieraita, ja iltapuhteina laulettiin ja soitettiin ja luettiin ääneen runoja: Tegnériä ja Runebergiä. Setä oli silloin vielä niin iloinen, ja täti, joka oli saanut kasvatuksensa kuuluisassa tukholmalaisessa "pensionissa", niin hieno ja hauska. Ja loma-aikoina serkut toivat kotiinsa ylioppilastovereitaan, toivat jouluna ja toivat suvella; talvisin tehtiin rekiretkiä, kesäisin soudeltiin järvellä. Salin taffelipianon kansi oli aina auki, ja laulut kaikuivat aikaiseen ja myöhään.
Olipa Pälkäneen pappilan valoisuus niin lähtemättömästi tarttunut mieleen, että se valaisi tamperelaisen koulukortteerinkin viihtyisäksi, jopa iloiseksikin. Ja oli sitäpaitsi kaupungissakin huvituksia ja ilonpitoja. Tulivathan toisinaan itsensä patruuna Nottbeckin, kaupungin mahtavimman miehen, pojat ponihevosellaan ja pienoisreellään hakemaan komean puistonsa kelkkamäkeen, jonka radan varsille hämärän tullen sytytettiin "marshallien" loimuavat soihtuvalot. Silloin tahtoi ylpeyden henki väkisinkin kohottaa päätään. Sillä toverit ja tuttavat saivat vain puiston rauta-aidan raoista kurkistella komeutta, jonka huippuna oli se hetki, jona ylhäinen "patrunessa" palvelijoineen tuli tuomaan mäenlaskijoille makeasti höyryävää "mantelimaitoa". Mutta oli sentään ehkä vieläkin hauskempaa muualla – yksinkertaisissa perhekutsuissa, joissa leikittiin piirileikkejä, kudottiin sarkaa ja kätkettiin sormusta – missä sai olla oma itsensä eikä tarvinnut niiata yhtä syvään kuin patrunessalle.
Rovastin oma tytär oli kymmentä vuotta serkkuaan vanhempi, ja jo heti Pälkäneelle muuton jälkeen oli pappilaan ilmestynyt sulhasmies, tietysti papinpoika, mutta lainoppia lukenut ja tulevaisuuden miehen maineessa oleva varatuomari. Ja sitten tulivat häät, kaksipäiväiset komeat pidot, joissa nuori ilo oli ylimmillään. Nuoren parin lähdettyä oli veljentyttärestä tullut "pappilan ryökkinä", ja sen nimen hän oli saanut pitää senkin jälkeen, kun Pälkäneeltä oli muutettu tänne.
Muutto oli tuntunut pappilan ryökkinästä perin murheelliselta. Eikä hän muiden mukana ollut tänne tullutkaan, vaan oli toisten lähtiessä matkustanut vierailulle serkkujensa luo Turkuun ja Halikkoon.
Halikon kirkkoherra ei ollut vielä täyttänyt kolmeakymmentä, kun hänet oli valittu virkaansa. Hän sai kiittää siitä, paitsi loistavia puhujalahjojaan, kaunista messuääntään ja hienoa maailmanmieskäytöstään, joihin Joensuun kreivi, joka Halikon papinvaalit ratkaisi, oli Turussa käydessään huomionsa kiinnittänyt. Ja grandseigneurinä hän eli ja liikkui seurakunnassaan ja seurusteli kreivillisessä perheessä. Parivaljakolla hän ajeli, ja Kalle Soukalla, joka istui kyytimiehenä kuskipukilla, oli hopeanappinen virkapuku ja valkoiset hansikkaat. Eikä Kalle Soukka kotioloissakaan, joissa hän hoiti pikentin virkaa, unohtanut hansikkaita käsistään; hän ymmärsi niiden avulla alleviivaavansa arvoaan arkisimmissakin toimituksissa, ja siksipä nähtiin hänen esimerkiksi varhaisina huomenhetkinä hansikoituna kantavan herransa yöastiaa tyhjennettäväksi. – Halikon kirkkoherra piti paljon nuoresta serkustaan. Ei kukaan osannut täyttää hänen piippuansa paremmin – siihen oli täyttäjä tottunut jo Tampereella – eikä kukaan paremmin kirjoittaa sanelun mukaan saarnaa. Hänelle sanellessa sai vain maata lekotella sohvalla, eikä ollut varsin vaarallista, jos lauseitten välillä joskus tuokioksi torkahtikin, sillä serkku osasi, jos niikseen tuli, kirjoittaa omastakin päästään... Hauskasti kesä oli kulunut Turussa ja Halikossa. Mutta syksyn tullen oli lähdettävä uuteen kotiin Pohjanmaalle.
Tulomatkaansa tänne muisteli nyt humalasalin pyöreän pöydän ääressä istuva, punavalkoraitaiseen pumpulileninkiin puettu tummakulmainen neitonen.
Pitkän matkan alkutaival oli mukavasti vietereittensä varassa keinahtelevissa matkavaunuissa tuntunut hauskalta. Vanhat viljelysseudut vauraine asutuksineen ja vaihtelevine maisemanäkymineen olivat tarjonneet ravintoa silmälle ja mielikuvitukselle. Mutta kuta kauemmaksi pohjoista kohti oli ehditty, sitä ahdistavammalta oli olo vaunuissa tuntunut. Oli jouduttu pitkille erämaantaipalille, joilla ei ollut muuta kuin molemmin puolin tietä syksyisen surumielisesti kohisevaa korpea. Ja kun vihdoin oli päästy lakeuden laitaan, oli taivas ollut paksussa pilvessä ja vähitellen oli alkanut sataa. Yhtämittaa ja yksitoikkoisesti kuomun kattoon ropsahdellen olivat raskaat pisarat putoilleet. Kun siinä oli yritellyt raotella kuomun etusuojaa, ei ollut näkynyt muuta kuin keltasänkistä peltoa, aina vain keltasänkistä peltoa, jonka yläpuolella matalalla kulkevat pilvet riippuivat kuin suruharson siekaleet. Iltaan mennessä oli kyllä taivas seestynyt, mutta hämärän mukana oli lakeudelle hiipinyt alakuloisuus, jota ei päässyt pakoon.
Entä perilletulo – kuinka outoa ja omituista kaikki olikaan ollut! Tutut huonekalutkin olivat ikäänkuin vierastaneet ympäristöään ja huutaneet toisilleen joutuneensa väärille paikoille. Ja mikä oli tuo joki tuossa puutarhan reunassa: matala oja, kivikkoinen ja mutkitteleva, – mitä oli sen ruskea vesi Pälkäneen sinisten ja makeitten vetten rinnalla! Kummallinen kukkula, alaston ja tummahiekkainen, nousi joesta, ja sen huipulla törrötti taivasta kohti vinoon sortunut korkea puuristi. Sanottiin siihen haudatun sotilaita, mutta pappilan ryökkinän mielestä se ensi näkemästä asti oli ollut jonkinlainen kammottava Golgata.
Häntä puistatti nytkin, kun hän sitä ajatteli, vaikk'ei sitä tänne humalasaliin näkynytkään, puistatti kuin vilun värjyntä keskellä heinäkuun hellettä, sillä risti oli muuttunut hänen mielikuvituksessaan hänen oman ikävänsä peloittavaksi vertauskuvaksi. Eikä ollut ensi hetken vaikutelma ottanut hälventyäkseen. Hänellä oli aina ikävä. Ja hänestä tuntui, että täällä oli ikävä kaikilla ihmisillä.
Harvoin tapahtui enää, että setä ja täti iltapuhteilla menivät pianon ääreen laulamaan nuoruutensa duettoja, kuten he Pälkäneellä niin usein tekivät. Taffelipianon kansi pysyi suljettuna. Harvoin täällä luettiin runojakaan. Setä oli käynyt niin totiseksi ja harvasanaiseksi, tädin ohkaisilta huulilta oli hieno hymy häipynyt. Harvoin täällä kävi vieraita – vieraiksihan ei voinut sanoa niitä sedän puheilla pistäytyviä körttitakkisia miehiä, joiden katseet aina olivat yhtä ankaran totiset, eikä keittiön ovensuussa istuvia mustahuivisia naisia, joiden silmistä ilon välähdykset olivat sammuneet ja huulilta sanat kuolleet –, ja nekin vieraat, jotka kävivät, olivat vain vanhoja ja vakavia ihmisiä.
Humalasalissa istuja painoi päänsä käsiensä varaan ja tuijotti eteensä:
– Miksi, miksi tänne ja kuinka pitkäksi aikaa?
Vasta kun maantieltä alkoi kuulua vaununpyörien jyminä, suoristi hän itsensä. Setä ja täti tulivat kotiin naapuripitäjän pappilasta, jossa he olivat olleet käymässä. Hän kokosi nopeasti paperinsa ja lähti kiireesti viemään niitä ullakkokamarinsa piiloon.
Tämä tapahtui heinäkuun 17 p:nä 1877, jolloin pappilan ryökkinä täytti kahdeksantoista vuotta.
3.
Alkupuolella vuotta 1864 haaparantalainen konsuli Liljebäck oli kirjoittanut Oulun suurimman kauppahuoneen omistajalle, joka oli hänen hyvä tuttavansa, että hänellä oli palveluksessaan seitsentoistavuotias nuorukainen, jolla oli hyvin kehittyneet ruumiinvoimat, nopea laskutaito ja muutenkin hyvä äly, mutta jonka varojen puutteessa oli täytynyt alkeisopiston käytyään ruveta ansaitsemaan leipänsä. Kun tällä nuorukaisella tuntui olevan huomattavia kehitysmahdollisuuksia, oli konsuli tahtonut kysyä, oliko ehkä hänen Korkeasti Kunnioittamalla Veljellään Kauppaneuvoksella suuressa liikkeessään puheenaolevalle nuorukaiselle jokin toimi, jossa nuorella miehellä olisi tilaisuus päästä pitemmälle kuin pienessä syntymäkaupungissaan.
Tämä kirje oli saanut aikaan sen, että haaparantalaisen puusepänlesken keskimmäinen poika oli päässyt Oulun mahtavimman toiminimen palvelukseen aikana, jona Pohjois-Pohjanmaan pääkaupungin kauppa- ja meriliikenne olivat leveimmillään. Yli kolmenkymmenen oli omia laivoja kaupungin porvareilla, niiden joukossa monia suuria parkkeja ja täysirikisiä frekatteja, jotka veivät terva- ja puutavaralasteja kaukaisimpiinkin satamiin, Amerikkaan, Länsi- ja Itä-Intiaan, ja toivat pitkiltä matkoiltaan suolaa ja siirtomaantavaraa kotikaupunkiinsa. Tervaa tuotiin ylimaasta monia kymmeniä tuhansia tynnyreitä joka kesä Oulun tervahoviin, maailman suurimpaan, jonka laajoista varastosuojista tavara ei päässyt loppumaan, vaikka omien laivojen lisäksi vieraatkin alukset sitä ahnaasti ruumiinsa nielivät. Ja jokien suissa suuret sahalaitokset yötä päivää halkoivat lankuiksi ja laudoiksi tukkipuita, joita virtojen varsilta laskettiin lauttoina tahi irrallaan teräshampaitten purtaviksi. Kysyttyä oli tämä pohjalainen puutavara maailmanmarkkinoilla, ja tuotantoa lisättiin alinomaa muuttamalla vanhoja vesisahoja höyryllä käyviksi ja rakentamalla uusia, entisiä suurempia, moniraamisia laitoksia.
Tällaisten kuumeisten kiireitten keskelle haaparantalainen nuorukainen oli joutunut hiljaisesta syntymäkaupungistaan, johon suuren maailman touhu oli tunkenut vain kaukaisena kaikuna. Hän oli tullut ujona, arkana, ehkä vähän umpimielisenäkin miehenalkuna, mutta hänet oli pantu töihin ja toimiin, jotka olivat terästäneet tarmoa ja kohottaneet itseluottamusta.
Eikä ollutkaan nuoren miehen kauan tarvinnut toisten apulaisena kierrellä suuren toiminimen hakkuu- ja lastauspaikkoja, ennenkuin hänelle jo oli uskottu itsenäistä työn valvontaa ja metsäkasöörin tehtäviä. Tehtävien mukana hän oli kasvanut, ja hänessä olivat heränneet kunnianhimo ja eteenpäinpyrkimisen halu.
Niin oli tapahtunut, että toisinaan, kun hän oli nukkunut kaukaisten hakkuupaikkojen havumajoissa taikka rakovalkeain vierellä, hän oli voinut äkkiä herätä sellaiseen uneen, että hän olikin oma isäntänsä, joka teetti töitä omaan laskuunsa. Ja ensimmäistä kertaa istuessaan iloisissa kekkereissä lastauspaikan redille ankkuroineen laivan kapteeninkajuutassa hän oli yhtäkkiä kuullut korvissaan humisevan äänen, joka oli huutanut: "Pitää se vielä olla sinullakin oma laiva, joka vie sinun tervaasi ja jonka kapteeni tuo sinulle makeaa viiniä ja tuoksuavaa rommia!" Hän oli tuntenut veren syöksähtävän päähänsä ja oli rientänyt kannelle. Mutta yhä oli korvissa tuo huutava ääni humissut. Silloin hän oli riisunut vaatteensa, kavunnut nopeasti köysitikkaita suurmaston raakapuulle, keinotellut itsensä sen nokkaan ja hypännyt päälaelleen mereen. Ja ennenkuin kannella olleet miehet olivat ehtineet irroittaa venhettä, oli hän jo ollut pinnalla ja heiluttanut heille kättään.
Arkuus oli hänestä karissut. Tukkimiehet olivat sen ensiksi huomanneet. Olihan hän kerrankin, kun oli ollut saavutettava joen vartta alaspäin kiiruhtava häntäroikka eikä rannalla ollut näkynyt venhettä, siepannut käteensä rantamäntyyn unohtuneen keksin, työntänyt tukin virtaan, hypännyt sen selkään ja laskenut pyörähtelevän puun varassa vihaisen ja pahakivisen kosken.
Niihin aikoihin kuin Laitakarin kapteeni oli kuollut koleraan ja hänen leskensä muuttanut Ouluun oli siellä jo vakinaisesti asunut myöskin kauppaneuvoksen metsäkasööri, joka kohottuaan asteesta asteeseen vähitellen oli päässyt konttorimieheksi suurliikkeen keskukseen.
Konttoristi oli tuttava Laitakarin kapteenin perheessä niiltä ajoilta, joina hän toiminimen asioissa tuon tuostakin oli käynyt sen sahalaitoksissa. Ja hän oli sahanhoitajan kodissa aina saanut osakseen vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, joka oli lämmittänyt hänen sydäntään. Niinpä olikin aivan luonnollista, että kun kapteenska oli joutunut taistelemaan perheensä toimeentulon puolesta, nuori konttoristi oli auttanut ja tukenut häntä mahdollisuuksiensa mukaan. Ja kun kapteenska – ensin elätettyään perhettään valmistamalla perunajauhoja ja leipää myytäväksi – oli hankkinut itselleen kahvin- ja teentarjoilun oikeudet – ensimmäiset laatuaan Oulussa – sekä ruvennut pitämään täysihoitolaisia, oli nuori mies, joka itse sen ajan tavan mukaan oli asunut ja syönyt isäntänsä talossa, hankkinut hänelle toveripiiristään liiketuttavia. Toisinaan hän itsekin oli iltaisin istunut kapteenskan pienessä kamarissa juttelemassa maailman asioista, ja kapteenska, luonteeltaan iloinen ihminen, oli unohtanut huomiset huolet ja tämänpäiväiset murheet.
Aivan usein ei nuori konttoristi kuitenkaan ollut joutanut tällaisille tuttavallisille iltavierailuille, vaikka hän niiden kodikkuudelle olikin antanut suuren arvon. Työpäivät korkean konttoripulpetin ääressä olivat olleet pitkät; kiireellisimpänä kesäaikana ei lepoon montakaan tuntia ollut jäänyt. Sitäpaitsi nuori mies tahallaankin oli pidentänyt konttoriaikaansa, koska hän kerta kaikkiaan oli päättänyt päästä selville kaikista liikealan salaisuuksista. Työnsä ohella hän myöskin oli kohennellut vajamittaiseksi jäänyttä tietopuolista sivistystään hankkimalla itselleen perusteelliset tiedot historiassa ja niin laajan matemaattisen taidon, että hän vielä myöhemmällä iällään huvikseen ratkaisi keväisten ylioppilaskirjoitusten tehtävät. Englannin kielestä hän oli oppinut kotitarpeet seurustellessaan merikapteenien kanssa, ja saksaa olivat pakottaneet ymmärtämään vilkkaat liikesuhteet Lyypekin ja Hampurin kanssa.
Kauppaneuvos oli mielihyvin pannut merkille nuoren konttoristinsa ahkeruuden ja työinnon. Yhä useammin hän oli ruvennut kutsumaan häntä sekä neuvotteluihin että pitopöytiin ja uskomaan hänelle laajakantoistenkin liiketoimien itsenäisen hoidon. Ja niin oli hänestä ennen pitkää tullut liikkeen ensimmäinen mies, konttoripäällikkö.
Siihen aikaan, kun kauppaneuvoksen nuoresta konttoristista tuli hänen konttoripäällikkönsä, valui siis ylimaan terva valtavana vuona etäisiltä Venäjän rajoilta asti Oulujoen mahtavaa väylää myöten maailmanmarkkinoille, ja korpien hongat kulkivat sahojen kautta kaukaisiin satamiin rakennuspuiksi. Oululaisten porvaripatriisien rikkaudet kasvoivat kuin itsestään. Vanhojen kauppiassukujen pojat antautuivat isiensä kokoamien varallisuuksien turvissa perittyjä omaisuuksiaan kartuttamaan, tyynemmät ja tasaisemmat liikkeitten johtajina, raisummat ja seikkailuhaluisemmat merikapteeneina. Ja terva ja puutavara muuttui heidän käsissään kiliseväksi kullaksi.
Tervamiehet tulivat soukilla, pitkillä, "räveitä", varppeita, myöten kuormitetuilla venheillään Merikoskea viilettäen, tulivat pitkinä jonoina ja koskesta päästyään kääntyivät Toppilansalmeen, jonka möljälle kaivovinttien tapaisten vipujen avulla tynnyrit nostettiin, vieritettiin "räkärien" tutkittaviksi ja sijoitettiin sitten laatunsa mukaan eri riveihin. Kun venhe tyhjeni, sai tuoja paperin ja lähti soutamaan kaupunkiin. Porvarin pirtissä sai yösijan. Mutta tervahovista saatu paperi oli vietävä konttoriin, jossa summat merkittiin kirjoihin entisen velan kuittaukseksi, ja sitten tehtiin tulevan kesän tervaa vastaan uutta velkaa, jolla ostettiin kotiin vietävät tarpeet ja tuomiset ja maksettiin kaupunkimatkan huvitukset. Konttoripäällikkö tuli hyvin toimeen tervamiesten kanssa. Hän tunsi heidän olonsa ja elämänsä, koska oli ylimaan metsiä kierrellessään niihin tutustunut. Hän osasi keskustella heidän kanssaan heidän omilla puheenparsillaan ja sanakäänteillään. Siitä oli seurauksena, että he mielellään tekivät kauppoja hänen kanssaan ja että hän voitti heidän luottamuksensa.
Mutta Toppilansalmen suusta, Hietasaaren takaa, alkoi Oulun redi, johon laskivat ankkurinsa suuret laivat, jotka veivät tervan ja lankut maailmalle ja toivat sieltä kaikenkarvaiset kauppatavarat ja hienot herkut. Kaupunginrantaan asti näkyi uljas mastometsä matalan Hietasaaren ylitse, kuuluipa tyyninä kesäiltoina merimiesten iloinen laulukin, kun he pitkältä – vuoden tai kahden kestäneeltä – matkalta palanneesta laivasta lähtivät soutamaan kotikaupungin rantaan. Silloin arvailtiin kaupungissa, mikä mahtoi tulija olla: oliko Bergbomin vaiko Franzénin, Candelinin vaiko Snellmanin laivoja? Ja merimiesten vaimot ja lapset Heinätorin puolen pienistä taloista tai Kakaravaaran matalista majoista kiiruhtivat Heikolanniemen rantaan katsomaan, oliko ehkä "meidän isäkin" tulijain joukossa, sillä kulovalkean tavoin levisi aina tieto laivan tulosta laitakaupunkia myöten.
Ja laivanvarustajan kodissa valmisteltiin tulokemuja. Ison laivan onnellinen kotiutuminen maailmanmeriltä merkitsi liikevoittoa, joka oli juhlimisen arvoinen.
Kauppaneuvos, jonka konttoripäällikön elämänpolkua olemme seuranneet, oli naimaton. Mutta hänen sisarensa, joka niin ikään oli ylenkatsonut aviosäädyn, hoiti suurta taloutta.
Kuinka kiire olikaan hänellä, puuhakkaalla Henriette-neidillä, tuollaisina laivojen tulopäivinä! Piti miettiä, mitä tarjoaisi ja mistä tarjottavan hankkisi, vaikka viimeksimainitun seikan tiesikin jo edeltäpäin, koska valinnanvara supistui siihen, mitä makasiinien ja kellarien varastoissa oli. Tosin olivat nämä varastot runsaat, niin runsaat ja valikoidut kuin vain suinkin oli mahdollista sille, joka "rahalla sai ja hevosella pääsi", mutta siitä huolimatta oli hyvän Henriette-neidin pitoruokien lista jo aikoja sitten vakiintunut varmoihin kaavoihin. Ja keittäjätär oli luotettava, hän tiesi tarkalleen, minkä verran oli liemeen sherryä kaadettava ja kuinka paksuksi oli säilykelintupaistin kermakastike suurustettava. Mutta siitä huolimatta Henriette-neiti oli hermostunut. Sillä häntä painoi raskaana edesvastuu siitä, että pitojen piti olla komeammat kuin muiden laivanvarustajani pidot.
Kauppaneuvos itse suhtautui asiaan näköjään pienimmättä mielenliikutuksetta. Kuultuaan laivansa tulosta hän oli aivan rauhallisesti pyytänyt konttoripäälliköltään numerotiedot sen viemästä ja sen vieraissa satamissa ottamasta lastista ja vilkaistuaan papereita mennyt konttorinikkunaan katsomaan kadulle. Siinä kotvan seisottuaan ja sivelleltyään hyvinhoidettua harmaata partaansa valkohipiäisellä, laiskanlihavalla kädellään hän sitten oli alkanut hiljaa rummutella ikkunaruutua. Siitä oli konttoripäällikkö päätellyt, että nyt isäntä oli saanut voittonsa arvioiduksi.
Hetken perästä kauppaneuvos kääntyi konttoripäällikön puoleen:
– Ole hyvä ja ota joku rengeistä mukaasi viinikellariin ja vie Henriettelle viinit. Ajattelen, että me paitsi geneveriä tarvitsemme tänään moselia, burgundilaista, portoa ja sitten tietysti konjakkia sekä alkutotiin että kahvin kanssa...
Konttoripäällikkö kysyi aivan kuin olisi kuullut väärin:
– Moseliako?
Kauppaneuvos hymähti:
– Niin moselia... ja sitten sitä vanhinta portviiniä.
Ei ollut enää epäilystäkään voiton suuruudesta: tavallisesti tarjottiin kauppaneuvoksen pöydässä Reinin viiniä loheen, sillä hänen moselinsa oli aivan erikoisluokkaa, ja nyt vielä kaikkein vanhinta portviiniä!
Kun konttoripäällikkö ja makasiinimies tulivat kantamuksineen ruokasaliin, istui neiti Henriette pyöreän pöydän ääressä ja pyyhki itäintialaista posliinimaljakkoa, johon eivät koskaan palvelijattaret saaneet koskea. Ja keittiöstä kuului messinkimorttelin kilinää.
– Asettakaa pullot tuonne, sanoi neiti Henriette viitaten pyyheliinallaan ikkunapöytään päin ja huokaisi syvään.
Konttoripäällikön asema oli aukaissut ovet piireihin, joihin tavallisella konttoristilla ei ollut pääsyä.
Vanhojen kauppiassukujen nuoremmat jäsenet kohtelivat konttoripäällikköä vertaisenaan, sillä istuivathan useat heistä vielä isäinsä konttoreissa. Mutta myöskin sellaiset itsenäiset kauppamiehet, jotka kauppaneuvoksen kauppahuoneeseen verrattuina olivat vain toisen luokan tähtiä, kiiruhtivat veljeytymään, koska moni heistäkin oli aloittanut uransa toisten palveluksessa... ja saattoihan jonakin kauniina päivänä tämäkin konttoripäällikkö alkaa tehdä kauppoja omaan laskuunsa. Niin varttui ja vahvistui vuosi vuodelta konttoripäällikön yhteiskunnallinen asema. Yhteisistä klubi-illoista ravintolassa ja kauppaseurassa ei sitten enää ollutkaan pitkää askelta kotien herrakutsuihin eikä perhepitoihinkaan, joihin pääsy oli seurapiirien hyväksymisen merkkinä. Niin tuli konttoripäälliköstä oululainen porvari, säätyyn otettu ja säädyssä tunnustettu – huolimatta siitä, että hän oli syrjästä tullut, taikka ehkäpä juuri sen tähden, sillä niin ruotsalaista oli tämä porvaristo, että ruotsalainen syntyperä ja Ruotsin alamaisuus, josta konttoripäällikkö ei vielä ollut irtautunut, peittivät "hienoudellaan" senkin kieltämättömän tosiasian, että uusi tulokas oli lähtöisin köyhän käsityöläislesken vaatimattomasta mökistä.
Ihminen, jonka alituisesti täytyy pyrkiä ja ajatella vain eteenpäin, unohtaa helposti entisyytensä. Eikä ollut konttoripäällikölläkään alkuaikoina ollut aikaa usein pysähtyä menneitä muistelemaan. Olihan hän sentään muistanut köyhää äitiään ja yhdessä vanhemman veljensä kanssa pitänyt huolta siitä, ettei äiti puutetta kärsinyt. Olipa jonkin kerran pikavierailullekin Haaparantaan pistäytynyt.
Ei hän myöskään ollut ehtinyt paljon omia huvejaan ajatella – lukuunottamatta oululaisia kutsuja ja illanistujaisia, mutta niitä hän piti pikemmin velvollisuuksina sekä muita että itseään ja tulevaisuuttaan kohtaan kuin varsinaisina huvituksina. Oli vuodesta vuoteen lykkäytynyt Tukholman matkakin, joka oli kangastellut vaellusvuosilta lähtien korkeimpana lomaunelmana.
Mutta saman kesän syksynä, jonka heinäkuussa pappilan ryökkinä oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ehdotti kauppaneuvos konttoripäällikölleen, että hän matkatuumansa toteuttaisi. Kesä oli ollut kiireinen, sen tulos edullisempi kuin moniin vuosiin, ja konttoripäällikön osuus tulokseen oli kauppaneuvoksenkin mielestä tunnustuksen arvoinen.
Matkanhan saattoikin tehdä mukavasti, kun höyrylaivalla pääsi pitkin rannikkoa etelään ja sieltä säännöllisellä vuorolaivalla meren poikki.
Höyrylaivat tunkivat jo tieltään purjelaivoja, ja harvoin enää Oulunkaan veistämöillä uusia kölejä veistettiin. Mutta kyntivätpä kuitenkin edelleenkin frekatit ja parkit, vieläpä prikit ja skuunaritkin meriä, sillä ei ollut sentään vielä ruvettu tervaa ja puutavaraa maailmanmerille höyryn voimalla vetämään.
Kun siis kesän viimeiset tervalastit oli saatu ruumiin, lankut kansille surratuiksi ja lähtijät olivat nostaneet purjeensa, lähti konttoripäällikkökin matkalle, jolla hänellä oli seuranaan pari nuoremman polven liikemiestä, elämänhaluisia ja eteenpäin pyrkiviä ensi polven porvareita, kuten hänkin.
4.
Syksy oli käynyt koleaksi ja sateiseksi. Aamusta iltaan tihkui vettä matalalla riippuvista harmaista pilvistä, ja lakeuden tiet olivat liuenneet lokaisiksi ja savisiksi.
Kun pappilan ryökkinä meni postia hakemaan tai sedän asioille kirkolle, jonne oli melkein virstan matka, oli hänen vedettävä varsisaappaat jalkaan, ja vaivalloista ja raskasta oli kuraisen tien kahlaaminen. Mutta mielellään hän siitä huolimatta tuon taipalen teki etenkin postintulopäivinä.
Hän oli syksyyn tultaessa saanut valmiiksi romaaninsa, lähettänyt sen Vaasassa ilmestyvän – tietysti ruotsinkielisen – sanomalehden toimitukseen, ja lehti oli ruvennut sitä painattamaan numerosta toiseen jatkuvana 'nurkkanovellina'.
Kun se numero lehteä, jossa otsikkosivu ja alkukappale olivat painettuina, oli saapunut, oli hänet vallannut raju riemu. Kun hän postista tullessaan matkalla kotiin oli avannut lehden ja huomannut suurin kirjaimin painettuna oman salanimensä, oli veri rynnännyt poskiin, ja oli tehnyt mieli huutaa. Mutta hänen oli täytynyt hillitä itsensä, sillä tiellä oli tullut vastaan nimismiehen väki, joka oli pysähtynyt puhuttelemaan. Oh, kuinka pitkäpiimäisiä he olivat olleet ja kuinka paljon kyselemistä ja kertomista heillä oli ollut! Ties mitä hän olikaan heille vastannut, sillä kaiken aikaa siinä maantiellä seisoskeltaessa oli sanomalehti polttanut hänen kättään. Sitäpaitsi jo pelkkä sana "nimismies" herätti hänen mielikuvituksessaan eloon vanhan lapsuudenmuiston, joka teki hajamieliseksi. Jossakin siellä etelässä oli ollut juoppo vallesmanni, josta oli tehty laulu, ja kerran kun nimismies oli tullut vieraisille, oli isäntäväen viisivuotias tytär vieraitten pyynnöstä laulaessaan tädeille ja sedille yht'äkkiä ruvennut vetämään täyttä kurkkua:
Där låg en länsman
i en rännsten
och han svor.
Då kom en rackare
och sade: "Stackare,
god dag, bror.
Bror mår illa
av bara fylla
som jag tror."(Vallesmanni makasi katuojassa kiroillen. Silloin tuli veijari ja sanoi: "Päivää, hyvä veli! Veli on kipeä, luulen mä, pelkästä humalasta.")
Eihän lapsi parka ollut ymmärtänyt, mitä hän teki. Mutta vallesmanni oli lähtenyt hyvästelemättä. Ja pappilan ryökkinä oli ajatellut, että kunpa olisi hänelläkin ollut laulu, joka olisi saanut tämän nimismiehen pötkimään tiehensä yhtä äkkiä kuin viisivuotiaan laulu oli karkottanut sen toisen...
Kun hän sitten vihdoinkin oli päässyt eroon vallesmannilaisista, oli hän levittänyt lehden ja astellessaan kuin unissa ihmetellyt omia lauseitaan, jotka painetussa asussa olivat tuntuneet niin omituisen epätodellisilta, aivan kuin ne eivät enää olisikaan olleet hänen sanojaan, vaan jonkun toisen. Vasta pappilan portilla hän oli käärinyt lehden kokoon, ja ojentaessaan sedälle postin hän oli koettanut olla mahdollisimman välinpitämätön. Koko aamupäivän hän sitten oli kuljeskellut huoneesta huoneeseen ja pitänyt salavihkaa silmällä, kuka kulloinkin oli lehteä lukenut ja oliko lukija kiinnittänyt huomiota siihen, mikä hänen mielestään oli tärkeämpää kuin mikään muu. Mutta päivällispöydässä hän oli ollut vähällä häkeltyä. Täti oli yht'äkkiä kysynyt sedältä:
– Huomasitko sinä, Wilhelm, että lehdessä alkaa uusi romaani?
– Minä jo luinkin alkuluvun; se täytyy leikata talteen, sillä se ei lainkaan tuntunut hulluimmalta.
– Minustakin se vaikutti oikein hyvältä, oli Lina-täti vastannut. – Joko sinä sen luit? oli hän sitten kysäissyt kasvattinsa puoleen kääntyen.
Ja tämä oli vain nyökännyt vastaukseksi.
Eikä siitä sitten sen enempää ollut puhuttu. Mutta se oli riittänyt nuorelle kirjailijalle, joka keskustelun ajan oli istunut polttavin poskin tuijottaen lautaseensa. Riemu ei ollut enää ollut yhtä rajua kuin aamupäivän postimatkalla, se oli jollakin tavoin seestynyt, siihen oli tullut jonkinlainen sanomattoman tyydytyksen tunne, joka oli tyynnyttänyt palon liekkejä.
"Zelian päiväkirjasta" oli novellin nimi. Eikä se sisältänyt muuta kuin nuoren tytön ajatuksia ja mielialoja. Ne olivat sellaisia, jollaisina niiden kirjoittaja oli ne ikävänsä ja kaipuunsa herkässä kuvastimessa nähnyt. Hän oli vain projisoinut valkoiselle paperille oman mielensä ailahteluja. Mutta Zeliaa – mistä hän lieneekään nimen saanut! – ei hän ollut kuvannut oman itsensä mukaan, oli vaan tehnyt hänestä eräänlaisen ihannekuvansa: nuoren tytön, joka oli juuri sellainen, jollainen hän itse olisi tahtonut olla. Tuon päivän iltana ei uni ollut tahtonut tulla pappilan ryökkinän silmiin. Hän oli istunut kauan ullakkokamarinsa ikkunan ääressä ja ajatellut vuoroin itseään ja Zeliaansa. Miks'ei hänestä voinut tulla Zeliaa, sellaista, jollainen hän tahtoi olla? Ulkona oli syysmyrsky kohissut, sade oli rapissut ikkunaan, mutta hän oli vain tuijotellut pimeään. Eikä se ollut peloittanut häntä, kuten se ennen oli tehnyt, sillä hän oli kuvitellut tuulen tohinasta ja sateen soitosta erottavansa uusia säveliä, jotka olivat rohkaisseet häntä ja ikäänkuin sytyttäneet valot tähdettömäänkin pimeyteen.
Niin oli tästä harmaasta ja sadesynkästä syksystä tullut kahdeksantoistavuotiaalle pappilan ryökkinälle satoisampi syksy kuin monesta kauniimmasta ja kirkkaammasta. Hänellä oli oma salaisuutensa, joka antoi elämänuskoa ja sytytti arkeenkin juhlakynttilöitä samoin kuin tähdettömyyteen tähtiä, ei vain siksi, että se oli salaisuus, vaan sen tähden, että tuohon salaisuuteen sisältyi – niin hän ainakin oli vaistoavinaan – koko elämän salaperäisyyden vertauskuva. Siksi hän kuvitteli sitä voiman lähteeksi ja uskoi sen avulla saavuttaneensa elämänkäänteen, josta täytyi löytyä johonkin päämäärään johtava tie.
Ja kun hän varsisaappaat jaloissaan oli talsinut liejuista tietä postista pappilaan lukien lehdestä päivä päivältä edistyvää kertomustaan, oli hänestä elämä, syksyn lohduttomuudesta huolimatta, tuntunut satumaisen rikkaalta. Hänen aivoissaan oli alkanut itää uusien romaanien aiheita, elämän satuja, jotka – niin hän kuvitteli – eivät olleet ainoastaan kertomisen ja kirjoittamisen vaan myöskin elämisen arvoisia.
Oli tultu marraskuun loppupuolelle.
Hiljaisessa pappilassa elettiin kaikkein hiljaisinta arkielämää. Meni päiviä, ettei siellä näkynyt muita ihmisiä kuin oman talon väkeä, ei edes körttitakkisia asiakkaita rovastin puolella eikä mustahuivisia eukkoja keittiön ovensuussa.
Oli pimeä päivä.
Kun tultiin aamiaispöytään, oli niin hämärää, ettei olisi nähnyt kynttilättä lukea. Rovasti risti kätensä, muut seurasivat hänen esimerkkiään ja painoivat alas päänsä. Hiljaisuuden vallitessa ateria aloitettiin. Kun ei rovasti virittänyt keskustelua, ei siihen toisillakaan ollut rohkeutta, tuskinpa edes haluakaan.
Mutta samana hetkenä, jona sisäkkö tuli keittiön ovesta vaihtamaan lautasia, kilahti eteisen ovitiuku.
– Mene aukaisemaan ja jätä lautaset minulle, virkahti ruustinna palvelijattarelle. – Kukahan sieltä nyt tulee?
Palvelijatar meni aukaisemaan. Ja pöydässä istujat jäivät uteliaina odottamaan tietoa vieraasta.
– Pitääköhän meidän pyytää hänet pöytään? ihmetteli ruustinna. – Kun tuleekin juuri aterian aikaan...
– Riippuu tietysti siitä, kuka hän on, vastasi rovasti.
Samassa tuli palvelijatar eteisestä:
– Siellä on eräs herra, joka kysyy ryökkinää...
– Minuako? Kuka hän on?
– En tunne... ei ole täällä ennen käynyt...
– Käskitkö hänet edes sisään? kysyi rovasti.
– Käskin saliin, ja siellä hän nyt istuu odottamassa...
– Hyvä on, sanoi rovasti sekä lisäsi veljentyttärensä puoleen kääntyen: – Mene nyt pian, ettei hänen tarvitse odottaa!
– Eikö setä menisi... Enhän minä... Mitä asiaa hänellä voisi minulle olla –?
– Sinun on tietysti mentävä, sinuahan hän kysyi eikä minua.
Setää oli toteltava, sen tiesi veljentytär. Ja hän tiesi myöskin, että setä vaati vain sellaista, mikä oli oikeaa, välttämätöntä.
Mutta häntä ujotti. Ja epävarmasti hän astui hämärään saliin.
Siellä istui pöydän ääressä herrasmies, jonka vaaleaverisyyden neitonen heti pani merkille samoin kuin hänen kaupunkilaisesti huolitellun asunsa ja vantteran, hiukan etukumaraisen ruumiinrakenteensa.
Kun hän oli astunut kynnyksen ylitse, oli odottaja kohteliaasti noussut paikaltaan; nyt hän, tarttuen neitosen ojentamaan käteen, virkahti hymyillen:
– Sinä et voi tuntea minua, mutta minä tunnen sinut hyvin niiltä ajoilta, joina kävin sinun kodissasi Laitakarissa, vaikka sinä vielä silloin olit aivan pikkuinen tyttö. Ja nyt olen tullut sinua tapaamaan voidakseni viedä terveisiä sinulta äidillesi...
Neitonen ei ensi hetkellä tiennyt, mitä sanoa. Eikä hän myöskään päässyt selville siitä, kuka vieras oli, vaikka koettikin pinnistää muistiaan. Mutta hän oli pannut merkille vieraan hyvän hymyn, hyväntahtoiset sinisenharmaat silmät, syväsointuisen äänen ja harvinaisen kauniin ja huolitellun ruotsin kielen ääntämisen jo ennen kuin pyysi häntä istumaan ja itse istuutui vastapäätä. Ja nyt hän katseli vierasta entistä tarkemmin, kun tämä jatkoi tarinointiaan:
– Ne terveiset, jotka minä tuon äidiltäsi, ovat jo hiukan vanhentuneita. Olen nimittäin paluumatkalla Tukholmasta. Mutta lähtiessäni Oulusta voi äitisi oikein hyvin ja oli hyvällä mielellä ja iloinen, kuten tiedät hänen aina olevan, paitsi silloin, kun hän ikävöi sinua.
Neitonen katseli ja kuunteli. Vieras saattoi olla enintään kolmissakymmenissä; ehkä ei ollut niinkään vanha – tuuheat viikset saattoivat tehdä hänet ikäänsä vanhemman näköiseksi. Ja tuo kaunis kieli kaikui niin tutulta, niinikään sydämellinen puheensävy. Ja yht'äkkiä hän muisti, kuka oli mies, joka istui hänen edessään ja puhui hänen äidistään, muisti hänet Laitakarista ja muisti hänet äidin kirjeistä. Eihän äiti niin usein ollut kirjoittanut, ei ollut joutanut eikä sitäpaitsi ollut luonteeltaankaan niitä ihmisiä, jotka malttavat keskittää itsensä milloin tahansa kirjeitten kirjoittamiseen. Mutta melkeinpä jokaisessa kirjeessään äiti oli puhunut "kauppaneuvoksen konttoristista", ja tytär oli ymmärtänyt, että se tapahtui siksi, että tämä oli ollut äidille hyvä ja uskollinen ystävä vaikeina aikoina. Tällainen hän siis oli! Ja neitonen hymähti:
– Minun täytyy tunnustaa, etten ensi hetkellä tuntenutkaan...
– Arvasinhan minä sen, naurahteli vieras. – Onhan siitä jo toistakymmentä vuotta, kun viimeksi tavattiin.
– Niin, sanoi neitonen. – Enkä minä koko tuona aikana ole nähnyt äitiäni...
Hänelle nousivat kyynelet silmiin. Hänellä oli toisinaan niin kirvelevä kaipuu äidin luokse, ja nyt tuli tietysti ikävä väkevänä ja vetävänä mieleen.
Mutta vieras ehätti lohduttamaan:
– Mutta nyt sinä pian tulet katsomaan äitiäsi. Järjestetään sinulle matkatilaisuus ja luotettavaa seuraa, siitä on jo äitisi kanssa ollut puhettakin.
Neitonen katsoi pitkään vieraaseensa. Hänestä tuntui, että hänen piti jotenkin osoittaa hänelle kiitollisuuttaan. Ja yht'äkkiä hän ojensi kätensä ja sanoi:
– Kuinka hyvä...
Mutta siihen hän pysähtyi. Olihan toinen häntä heti ensi hetkestä sinutellut, mutta voiko hän sittenkään olla hänelle, vieraalle miehelle yhtä tuttavallinen? Hän yritti vetää kätensä takaisin, mutta vieras oli tarttunut siihen lujasti ja kysyi – taaskin tuon hyvän hymyn suupielissä karehtiessa ja äänensävyn käydessä veikeäksi –:
– Kuka on muka hyvä?
Tyttö lensi tulipunaiseksi. Mutta sitten hän sanoi päättäväisesti:
– Sinä olet ollut hyvä äidille ja nyt sinä olet hyvä minullekin.
Sillä oli heidän tuttavallisuutensa vahvistettu. Ja kun setä ja täti tulivat saliin, istuivat he juttelemassa välittömästi ja luonnollisesti kuin vanhat tuttavat ainakin. Esittely sedälle ja tädille kävi helposti, ja pappilan ryökkinästä oli mieluista osoittaa seurustelutaitoaan omaisilleen.
Mutta kun täti uteli, oliko hän huomannut edes kysyä matkalaiselta, eikö ruoka maistuisi, havaitsi hän tehneensä virheen, joka harmitti. Onneksi vieras heti pelasti tilanteen:
– Hyvä rouva ruustinna, ei mitään huolta minun tähteni! Olen juuri syönyt majatalossa. Asia on nimittäin sellainen, että matkatoverini ja minä olimme tullessamme Tukholmasta Vaasaan luulleet voivamme jatkaa matkaa Ouluun asti höyrylaivalla, mutta laivaa ei enää lähtenytkään, ja niin oli meidän vuokrattava Vaasasta matkavaunut ja lähdettävä hevoskyydillä taivalta tekemään. No, eihän siinä ole mitään – mukavastihan sitä maantietäkin matkustaa –, mutta vähän ennen kuin tulimme tänne vääntyi akseli, ja vaunut oli vietävä pajaan korjattaviksi. Kyytimies vakuutti, että vika saataisiin korjatuksi sillä aikaa kuin me söisimme. Mutta vaikka me söimme mahdollisimman pitkään ja perusteellisesti, ei asiaa saatukaan niin pian autetuksi. Ennenkuin lähdin tänne, vakuuttivat sen kuitenkin viimeistään kahden tunnin kuluttua olevan reilassa, joten minun piakkoin täytyykin lähteä. Tahdoin vain käydä hakemassa tuoreet terveiset kapteenskalle.
– Sehän oli perin ystävällistä, sanoi nyt rovasti, johon vieras ilmeisesti oli tehnyt edullisen vaikutuksen. – Olemme kaikki teille siitä erinomaisen kiitollisia, ja yhtä kiitollinen on varmasti myöskin kälyni Feda tästä huomaavaisuudesta.
Kun vielä oli tarinoitu puolituntinen, jonka aikana ruustinna oli saanut kuulla myöskin kertomuksia Tukholmasta, josta saamansa nuoruusvuosien vaikutelmat hän säilytti sydämessään kauneimpien muistojensa aarteena, nousi vieras hyvästelemään.
Kun vieras teki lähtöä, kääntyi rovasti veljentyttärensä puoleen ja sanoi:
– Tietysti sinä menet saattamaan vierastasi majataloon.
– Eiköhän tie sentään liene naisväelle vähän vaikeakulkuinen..., yritteli lähtijä laimeasti estellä, vaikka hän toivoikin saavansa vielä hetkisen kahdenkesken seurustella neitosen kanssa.
– Maria on tottunut maantien saveen eikä ole arkalasta kotoisin, vastaili rovasti maanitellen. – Eikö niin?
Ja pappilan ryökkinä puki päällysvaatteet ylleen. Hetkisen hän epäröi: pitäisi kai vetää saappaat jalkaan... Mutta saappaitta hän kuitenkin lähti, sillä ne olivat kömpelöt ja rumat.
Tie oli todellakin vaikeakulkuinen. Vaikeakulkuisempi nyt kuin koskaan aikaisemmin, kun piti mahdollisimman sirosti kantaa hameen helmoja, varoa suojattomia kenkiä, eikä näille tärkeille toimille kuitenkaan saanut näyttää omistavansa pienintäkään huomiota, koska viimeksimainittu tietysti oli jakamattomana omistettava kohteliaalle puhetoverille.
– Saanko kirjoittaa sinulle? kysyi saatettava majatalon portilla.
– Tietysti. Olen oikein iloinen, jos sinä kirjoitat.
– Ja sinä vastaat minun kirjeisiini?
– Kuinka en vastaisi! sanoi neitonen empimättä, mutta koetti lieventää seuraavassa tuokiossa vastauksensa ehkä liian riemullista sävyä lisäämällä:
– Minullahan on hyvää aikaa kirjeitten kirjoittamiseen...
Kun pappilan ryökkinä palasi saattomatkaltaan ja vei kenkänsä keittiöön kuivumaan, virkahti sisäkkö, jonka suulautta vain rovastin läsnäolo hillitsi:
– Jokohan tuli meidän ryökkinällemme sulhanen?
Neitonen naurahti, mutta siitä huolimatta hän tunsi punastuvansa illallispöydässä, kun Lina-täti alkoi kehuskella vieraan miellyttävää olemusta, ja setä sen johdosta sanoi:
– Minustakin tuntuu, ettei Feda ole häntä turhanpäiten kirjeissään kiitellyt.
Pari viikkoa sen jälkeen tuli kirje. Eihän se sisältänyt mitään erikoista: kiitoksia matkalaisen osaksi tulleesta ystävällisyydestä ja tietoja äidin hyvinvoinnista ja hänen ilostaan suunnitellun Oulun matkan johdosta. Mutta kirjettä seurasi muutaman päivän perästä käärö, jossa oli silkkilangoista punottu nyöri kauniine hopeasolkineen hameenhelmojen kannattamiseksi huonolla säällä – se oli muotiuutuus – ja kristallista hiottu kirjepaino: jalopeura makaamassa kaunissärmäisellä jalustalla, johon oli upotettu kellotaulunmuotoinen lämpömittariympyrä.
Kun setä näki kirjoituspöytäkoristeen, virkahti hän naureskellen:
– Kas vain, nyt makaa Ruotsin leijona sinun edessäsi!
– Miks'ei yhtä hyvin Suomen leijona? ilkamoi tyttö.
– Siksi, vastasi setä, – että Suomen leijona on aina pystyssä, aina takakäpälillään.
Ja sedän silmissä välähti samaa veitikkamaisuutta, jota veljentytär oli kaivannut siitä lähtien kuin tänne Pohjanmaalle tultiin.
5.
Niin tuli sitten talvi.
Ja hanget saarsivat lakeuden pappilan ja kinokset kasvoivat kaupungin kaduilla.
Päivät lyhenivät, puhteet pitenivät. Kauppahuoneiden konttoreissa oli vuoden hiljaisin aika. Korkeitten pulpettien ääressä laskettiin nyt suurten kirjojen pitkiä numerosarakkeita, joiden summista rakentuivat voitot ja tappiot. Mutta pirtit pihojen perillä olivat tyhjinä. Ylimaan kansa torkkui talviuntaan kaukaisilla asuinsijoillaan kuin turtunut karhu pesässään. Vasta kun kevätaurinko alkoi kylvää kilojaan hangille, oli aika havahtua. Ylimaan kansa toi silloin porvarille talvisia tuotteita, toi lintuja, metsoa, teertä, toi porontaljoja, toi minkä mitäkin suolan, jauhojen, kahvin ja sokerin hinnaksi. Se tuli hevoskyydillä ajaen ritisevissä resloissa, joiden kuormien koreina kruunuina paistoivat helakanpunaiset matka-arkut, taikka tuli se pohjoisesta päin johdattaen pororaitoja, porot ja kelkat toisiinsa kytkettyinä pitkäksi jonoksi. Mutta, kuten sanottu, kaikki tuo tapahtui vasta tuonnempana; toistaiseksi sykki elämän valtimo verkkaisesti, ja ihmisillä oli aikaa liiankin paljon.
Porvarien komeissa kodeissa lyhennettiin liiallista aikaa pitämällä pitoja, syöminkejä ja juominkeja, joissa mahtavat rouvat kilpailivat keskenään herkkujen hienoudessa ja kerskuvat patruunat, konsulit ja "komesroodit" viinien jaloudessa. Konstiko oli kilpailla, kun laivat olivat tuoneet maailman ylellisyyttä kukkurakaupalla aitat ja kellarit täyteen!
Kun ei ollut pitoja, oli herroilla klubinsa ja Seurahuone, oli tuoksuvat totit ja makeat arrakkipunssit, oli korttipöydät ja korkeapoviset Hebet, Tukholmasta tuotetut tarjoilijattaret, hienohepeniset pullojen kantajat, joiden kanssa sopi laskea kömpelöäkin leikkiä ja kuherrella kouraantuntuvastikin, kun ei juomarahoja kitsastellut. Ja rouvilla oli kahvikekkerinsä ja ompeluseuransa, joissa laitettiin ja kiitettiin, paneteltiin poissaolevia ja kehuttiin läsnäolevia, juoruttiin ja jaariteltiin, juotiin kahvia ja makeaa bischoffia tai öljyistä malagaa, syötiin Saksan päärynöitä ja kotoisia sokerileipiä.
Olihan kauppaneuvoksenkin konttoripäällikkö toisinaan mukana ilonpidoissa eikä hän silloin istunutkaan tuppisuuna eikä noussut ensimmäisenä korttipöydästä. Mutta ei hän etsimällä etsinyt iltaseuroja – ei enemmän nyt kuin ennenkään –, ja yhä useammin hän puikahti Laitakarin kapteenskan luo sen jälkeen kuin tämä oli sulkenut rautakaupan, jonka hoitajana Feda-muori nyt toimi.
Kapteenskan perhe oli pienentynyt. Jo pari vuotta Ouluun muuton jälkeen 7-vuotias tytär oli kuollut. Ja vanhin poika, joka jo monet vuodet oli ansainnut leipänsä kruununvoutien, henkikirjoittajain ja nimismiesten apulaisena sekä vihdoin lääninhallituksen lääninkonttoristina, oli edellisen vuoden syksynä kuollut vast'ikään kolmekolmatta täyttäneenä, juuri kun äiti oli toivonut saavansa hänestä tuen ja turvan. Kotona olivat enää vain nuorempi veli, joka kävi lyseon viimeistäedellistä luokkaa, ja nuorin lapsista, ruskeasilmäinen ja pitkälettinen tyttönen, joka oli 13-vuotias ja kävi tyttökoulua.
Kovasti oli elämä kolhaissut kapteenskaa, ja ankaraa kamppailua oli kysynyt ja kysyi vieläkin vesojen kasvattaminen "parempain ihmisten lapsiksi", mikä hänellä oli elämän päämääränä. Mutta iloisena ja tyytyväisenä Feda-rouva istui pitkän päivätyönsä päätyttyä keinutuolissaan lepuutellen väsyneitä jalkojaan. Väsyneet hänen jalkansa olivatkin, sillä sen jälkeen kuin hän muutamalla talvisella matkalla Oulunsalosta, jossa hänen lapsuutensa koti oli ollut, oli palelluttanut jalkansa, ei niistä koskaan aivan terveitä ollut tullut. Tuo kohtalokas matka oli tapahtunut eräänä talviaamuna vuonna 1846. Feda oli silloin ollut seitsentoistavuotias. Yksin hän oli lähtenyt ajamaan jään ylitse kaupunkiin tuttua viittatietä. Mutta Kempeleenlahdella oli ankara lumimyrsky yllättänyt. Rajusti oli tuullut ja niin sakeasti oli tullut lunta, että se oli sokaissut silmät sekä ajajalta että hevoselta, joka pian oli kadottanut tien ja ponnisteltuaan kaikki voimansa vihdoin pysähtynyt aivan uupuneena. Vasta iltamyöhällä, myrskyn tauottua, oli apu tullut. Aivan lopussa olivat silloin olleet niin ajaja kuin hänen hevosensakin, joka aikansa kierreltyään myrskyssä jäällä oli uupunut – kotirantaan.
– Vähät siitä! Feda-rouvalla oli tapana sanoa. – Olisihan siinä voinut käydä paljon pahemminkin.
Hän oli saanut hyviltä hengettäriltä harvinaisen lahjan: tyytyväisyyden. Ja se piti häntä pystyssä ja auttoi häntä kantamaan raskaimpienkin kohtaloiden taakat.
– Me olemme sitkeää sorttia, ainakin naiset meidän suvussamme, hän kehuskeli. – Minun äitinikin, joka viimeiset vuosikymmenet on asunut nuorimman sisareni luona Savonlinnassa, kävi vielä neljä vuotta sitten tervehtimässä minua ja sisariani Ettaa ja Emmaa; hän täytti samana vuonna kahdeksankymmentä. Eikä tuo pitkä hevoskyyti sen pahemmin muoria rasittanut, koskapa hän vieläkin pysyy pystyssä yhtä terhakkaasti kuin pysyi samassa iässä hänen äitinsäkin, joka kuollessaan oli 87-vuotias.
Olihan Fedalla juttuja ja tarinoita. Sillä hänellä oli hyvä pää ja kyky pitää auki silmänsä, jotka erityisen herkästi havaitsivat ne ilmiöt, joihin lankesi sovittava auringonpaiste. Ja hänen kertomuksiaan konttoripäällikkö kuunteli mielellään iltansa ratoksi, jos kohta hänelle oli vieläkin mieluisampaa kääntää keskustelu kapteenskan vanhimpaan tyttäreen ja pappilan ryökkinän Oulun matkaan.
Kapteenskalle taas kauppaneuvoksen konttoripäällikkö kertoi kuulumisia siitä maailmasta, johon hänellä itsellään ei ollut pääsyä ja joka, siitä huolimatta, että hän sen rehentelyä ja ylvästelyä ilkkui, kuitenkin herätti hänessä mielenkiintoa tai ainakin uteliaisuutta. Yhteiskunnallisen asemansa takia kapteenska oli jäänyt porvarillisen "herskaapin" ulkopuolelle. Sillä yhtä mahdoton ilmestys kuin oli aikaisemmin ollut kahvilanpitäjä ja ruokarouva oli kaupanhoitajakin "komesrodinnojen" ja "konsulinnojen" saleissa ja "förmaakeissa". Niissä ei syntyperällä ollut muuta mittaa kuin isän tai äidin rikkaus. Ja kapteenska oli vanhaa, mutta vain köyhää kulttuurisukua. Eikä köyhyyttä suinkaan korvannut oppi, jota hän oli saanut enemmän kuin useimmat porvarisrouvat, joista monelle lukeminen oli aivan outo ajanviete ja kirjoittaminen tuotti suoranaista rasitusta.
Kun kapteenska tahtoi lapsistaan "parempain ihmisten lapsia", ei hän pitänytkään päämääränä porvarillista herskaapia, vaan sitä sivistyneistöä, jonka arvo tämän herskaapinkin – niin vastenmielistä kuin se ehkä usein olikin – sentään täytyi tunnustaa ja jonka huomatuimmille edustajille se – jonkinlaisesta vaistotusta velvollisuudentunnosta – avasi ovensakin. Tosin ne virkamiehet lääkärit ja koulunopettajat, jotka porvariskoteihin vastaanotettiin, elleivät itse olleet porvarillista sukuperää tai naimaliittojen kautta porvarissukuihin kuuluvia – vieläpä usein siitäkin huolimatta –, saivat kokea ja todeta, että olivat pikemmin armosta kuin ansiosta piireihin päässeet. Mutta he olivat kyllin viisaita ollakseen sitä huomaamatta ja kieltäytyivät kainosti vaatimasta edes tasa-arvoisuuden tunnustamista, vaikka he sisimmässään olisivatkin katsoneet olevansa kuinka korkealla tahansa isäntäväkensä yläpuolella. Tällä tavoin sopusointu ja rauha säilyivät yhteiskunnassa.
Rauhaa ei rikkonut myöskään porvarien keskinäinen kilpailu ensimmäisistä sijoista. Ne lankesivat luonnostaan niille, jotka ne taksoitusluettelojen mukaan ansaitsivat. Ylinnä olivat vanhojen kauppahuoneiden ja liikkeiden omistajat ja laajentajat, kauppaneuvokset ja kauppaneuvosten pojat. He muodostivat kerman. Ja heidän vaikutusvaltansa oli kiistämätön. Eivätkä heidän piiriinsä nousukkaat pyrkineetkään, koska tiesivät, että portit pysyivät suljettuina. Toisen arvoluokan muodostivat sitten ne konsulit ja patruunat, jotka joko naimiskauppojen taikka perintöjen turvin olivat päässeet huomattujen liikkeitten omistajiksi, sekä muutamat syrjästäkin tulleet, jotka omalla tarmollaan ja hyvällä onnellaan olivat kyenneet kohottamaan liikkeensä edellisten vertaisiksi. Kolmanteen luokkaan oli jo pitempi askel; sen muodostivat maakauppiaista kaupunkilaistuneet ja tavallisen puotikaupan ohella tukkukauppaakin harjoittamaan ryhtyneet kauppiaat, jokunen itsenäistynyt "puukhollari", joka oli käynyt oppinsa jossakin suurliikkeessä, sekä huomattavimmat puoti-kauppamiehet ja teollisuuden harjoittajat.
Tätä arvojärjestystä noudatettiin sangen tarkoin seuraelämässä. Ensimmäisen ja toisen luokan välinen raja ei sentään ollut ylitsepääsemättömänä juopana keskinäisessä kanssakäynnissä. Seurustelu molempain ylinten asteiden perheiden välillä oli osittain sangen vilkastakin. Mutta sitävastoin olivat kolmannen luokan porvarit aivan eristetyt ylemmistä seurapiireistä. Korkeintaan saattoi kauppaneuvos, konsuli tai patruuna vaihtaa jonkin sanan heidän kanssaan aamukävelyllään torilla, ehkäpä puhella kotvasen Seurahuoneellakin, mutta sen pitemmälle ei missään tapauksessa menty.
Varsinaisesta porvaristosta oli sitten pitkä harppaus pikkuporvareihin: pienempien kauppapuotien omistajiin, nahkuri-, värjäri-, maalari-, räätäli-, suutari- y.m. mestareihin, mutta heidänkin keskuudessaan vallitsi samanlainen luokkajärjestys kuin kaupungin mahtavimpien piireissä. Pikkuporvarien ylemmissä piireissä puhuttiin ruotsia, tosin useimmiten vieläkin karkeammin äännettyä kyökkikieltä kuin suurporvarien keskuudessa, mutta "fiiniä" kieltä kuitenkin. Alemmissa piireissä taas, joissa ei ruotsia osattu, sotkettiin ruotsista väännettyjä sanoja viljalti puheeseen: "lossattiin" mennä, "viisattiin" tietä, "friskattiin" itseään, puhuttiin "liusista" langoista, "kroonista" ruohosta, "mörkistä" hameesta, "Pakhuusista", "kungastoolista", "vörsta maista", "klänningeistä", "krääslöökistä", "lakslootasta", "äpyleistä", "flakustangosta", "teeköökistä", "susiteetista" j.n.e. Ja näistä piireistä ja herskaapien "köökeistä" oli samanlainen kielenkäyttö levinnyt pieneläjienkin keskuuteen, Heinätorin äärille, "Vattihuusin" puolelle ja Kuusiluodon kulmille.
Kaupungin asiat määräsi tietysti suurporvaristo. Mutta näön vuoksi se sentään suvaitsi päästää valtuustoon jonkun pikkuporvarin, vieläpä jonkun "hantvärkkärinkin". Asianomainen oli aina tällaisesta huomiosta ylenpalttisen iloinen ja osoitti kiitollisuuttaan uskollisesti tanssimalla mahtavien pillin mukaan. Valtuuston jäsenyys oli suurin arvonylennys, mitä hän saattoi toivoa. Ja niinpä kerrankin, kun eräälle värjärimestarille tuo kunnia oli suotu ja muudan hänen totitovereistaan tuli vastavalittua onnittelemaan, onnittelija tapasi päivän sankarin seisomassa peilin edessä, rinta kohotettuna ja peukalot liivin käsivarsiläpien reunojen alle pistettyinä, ja sai ihmettelevään kysymykseensä, mitä mestari tarkasteli, vastaukseksi: "Ja vii para sii, hur een tasvulmäkti siir uut." (Tahdon vain nähdä, miltä valtuusmies näyttää.)
Näin elettiin ja oltiin kaupungissa, jonka matalissa puutaloissa – sillä sellaisia olivat yksin mahtavimpienkin porvarien asunnot – tähän vuoden aikaan himmeät öljylamput, muutamaa keskipäivän lyhyttä rupeamaa lukuunottamatta, paloivat päivät pitkät.
Vielä paljon hiljaisemmin kuin kaupungissa vierivät talviset viikot lakeuden pappilassa.
Elämä oli yksitoikkoista. Rovasti istui kamarissaan, luki kirjojaan ja sanomalehteään, kirjoitti saarnojaan, poltteli pitkävartista merenvahapiippua. Ruustinna puuhaili taloustoimissa, hoiteli leipomiset, syyslahdin makkaranteot, suolaamiset ja savustamiset, parsi vaatteita ja neuloskeli joululahjoja. Pappilan ryökkinä autteli tätiään, puuhaili hänkin vähin joulukiireissä, mutta istui enimmäkseen yksikseen, luki kirjat, mitkä käsiinsä sai, kirjoitteli päiväkirjaansa ajatuksiaan ja haaveilujaan. Hänestä tuntui, että hän odotti jotakin – mitä, siitä hän ei itsekään ollut selvillä, aavistelihan vain, että jotakin oli tulossa.
Ja olikinhan tulossa Oulun matka.
Sillä tuskin oli hiljaisen ja vieraattoman joulun jälkeen yhtä hiljaisesti siirrytty uuteen vuoteen, niin tuli kirje, joka kehoitti häntä olemaan matkavalmiina kahden viikon perästä, jolloin eräs oululainen pankinjohtaja palaisi Helsingistä kotiin ja ottaisi ohiajaessaan hänet kuomurekeensä.
Tuo kirje toi kiirettä pappilaan. Olihan sellaista matkaa varten tehtävä valmistuksia, joista ei kädenkäänteessä suoriuduttu, oli pantava kuntoon puvut ja vaatteet, ja niiden kuntoonpano kysyi sekä päänvaivaa että kätevyyttä, kun ei lavendelituoksuisissa piironginlaatikoissa suurtakaan valinnanvaraa ollut. Määräpäivänä piti matkalaukun olla sullottuna ja tamineitten valmiina, sillä minä hetkenä hyvänsä saattoi noutajan matkareki pysähtyä kuistin eteen, eikä hänellä – niin kirjeessä nimenomaan sanottiin – ollut odotukseen aikaa.
Määräpäivän aamuna, tulipalopakkasen paukkuessa nurkissa, ryntäsi sisäkkö keittiöstä sisään ilmoittamaan, että nyt kuului pitkänmatkan kulkijan aisakello maantieltä. Ja tuskin oli ehditty ikkunoihin katsomaan, niin jo ajaa karautti matkareki, edessään höyryävä, huurteinen hevonen, pappilan pihaan. Kiire tuntui sudennahkaturkkiin kääriytyneellä matkamiehellä olevan, kun tuskin malttoi sen verran talossa viivähtää, että kahvi hät'hätää ehdittiin kiehauttaa. Pappilan ryökkinän matkalaukku köytettiin kuomun takana jo ennestään olevan matkalaukun päälle, hänet itsensä puettiin tukeviin ja lämpimiin varustuksiin, ja tuskin hän oli ehtinyt selvittää itselleen, että jo oli hyvästitkin sanottu, niin huomasi hän istuvansa reessä, jonka jalaksien alla lumi vikisi, ventovieraan herrasmiehen vieressä.
Ja mieltä rupesi oudosti ahdistamaan: miksi hän olikaan tälle matkalle lähtenyt? Hänen matkatoverinsa oli kyllä kohtelias, mutta perin vakava ja harvasanainen. Neitonen oli aluksi kahdenvaiheilla: oliko hänen yritettävä ylläpitää keskustelua vai voiko hän istua kököttää omissa oloissaan ja ajatuksissaan? Hän yritti aluksi puhella, teki muutaman kysymyksen. Matkatoveri vastasi asiallisesti ja kohteliaasti, mutta ei tehnyt omasta puolestaan varsinaisia aloitteita vuorosanojenvaihdon jatkamiseen. Siitä päätteli neitonen, ettei hänenkään tarvinnut seurustelua ajatella. Ja kun sai istua rauhassa, tuntui olo paljon paremmalta.
Kun pysähdyttiin hevosenvaihtopaikkoihin, oli pankinjohtaja huomaavainen ja huolehtivainen: keitätti heti tultaessa majataloon maitoa tai kahvia lämmikkeeksi. Ja kun hän eräässä kestikievarissa ovenraosta näki emännän pyyhkäisevän laseja alushameensa helmaan, nosti hän siitä sellaisen metakan, että pappilan ryökkinää ihmetytti. Mutta taipalilla hän istui vaiti, näyttipä silloin tällöin torkahtavankin. Ja ennen iltaa oli hänen seuralaisensakin jo oppinut reessä nukkumisen taidon. Hyvä siinä olikin nukkua. Ja hauskaa oli havahtuessa kuomun ikkunoista katsella tuikahtelevia tähtiä, kuutamon kimmeltä ja väikkyviä varjoja hohtavalla hangella.
Niin taittui taival toisen jälkeen, peninkulma peninkulmalta, majatalon väli majatalonväliltä. Mutta kuta lähemmäksi tultiin päämäärää, sitä levottomammaksi kävi 18-vuotias mieli. Minkähänlaiset lienevätkään olot siellä perillä? Uteliaisuus, joka matkaa valmisteltaessa oli tuntunut kiihottavalta jännitykseltä, alkoi muuttua kummallisen kumeaksi rauhattomuudeksi. Hänestä tuntui, että hän oli tulossa vieraitten ihmisten luo, ihmisten, joiden elämä oli aivan loitolla hänen elämästään, ja kuitenkin nämä vieraat ihmiset olivat hänen kaikkein läheisimpiä omaisiaan, paljon läheisempiä kuin ne, joiden luota hän tuli. Sehän siinä olikin peloittavaa. Oma äiti, oma veli ja oma sisar olivat käyneet vieraiksi, niin vieraiksi, että hän mielestään tunsi paremmin kuin heidät yksin sen vieraan miehenkin, joka sattumalta syksyllä oli tullut häntä tervehtimään. Kova oli hänen kohtalonsa, ja vasta nyt, kun hän vihdoinkin kymmenen pitkän vuoden perästä oli tulossa äitinsä ja sisarustensa luo, selveni hänelle sen kovuus koko sen armottomassa ankaruudessa. Hänen mielensä oli synkkä, ruumista pakotti, jalat olivat pitkästä istumisesta puutuneet, kun ajettiin halki Limingan niittyjen loputtoman hankiaukeaman, jonka yksiviivaisuutta eivät matalat ladotkaan taittaneet. Oli kai matkatoverikin huomannut hänen apeutensa, koskapa aikaisessa illansuussa Kempeleeseen tultaessa ikäänkuin lohduttaen virkahti:
– Nyt alkavat heti Oulun valot näkyä.
Hän hätkähti. Joko nyt? Ja niin ahdisti hänen mieltään, että kun kaupungin tulet kohta alkoivatkin näkyä, ensin kuumotuksena taivaalla ja sitten vähitellen jo erillisinä, vilkahtelevina valopilkkuina, kyynelet nousivat silmiin ja hänestä tuntui, että hän kaikkein mieluimmin olisi tahtonut kääntyä takaisin.
6.
Mutta turha oli ollut pappilan ryökkinän mielenankeus Oulun valojen hänelle vilkuttaessa tervetuloa.
Äiti oli osannut heti haihduttaa pelon ja arkuuden. Ja Vihtori-veli, jo kaksikymmenvuotias aikamies, oli ensi hetkestä asti suhtautunut sisareensa sellaisella luontevalla tuttavallisuudella, ettei vierastaminen ollut mieleen juolahtanutkaan. Vain pikku Anna pitkine palmikkoineen ja pitkäripsisine, suurine, tummine silmineen oli ensimmäisen illan katsellut isoa siskoaan hiukan oudoksuen ja ihmetellen, mutta jo seuraavana päivänä koulusta tullessaan hänkin oli heittäytynyt aivan välittömäksi. Toisen päivän iltana oli kauppaneuvoksen konttoripäällikkö tullut vieraisille tuoden mukanaan omenia, rypäleitä ja pullon Espanjan viiniä. Ja silloin oli Feda-kapteenskan pienessä kodissa vietetty tuliaisjuhlaa ja pidetty herttaisen hauskaa. Se ilta oli jäänyt mieleen heleäksi muistoksi.
Mutta olihan niitä muistoja muitakin. Oli ehkä ennen kaikkia muistot hiljaisista arkisista iltapuhteista pyöreän pöydän ympärillä, iltapuhteista, joina koti oli muuttunut kodiksi ja äidin ja sisarusten elämänpiiri sulkenut hänetkin siihen ymmärtämyksen ja sydämellisyyden kehään, jonka sisäpuolella olijat tuntevat kuuluvansa yhteen ja olevansa toisiinsa kytketyt katkeamattomin sitein. Siihen kehään oli vähitellen solunut myöskin kauppaneuvoksen konttoripäällikkö. Melkein huomaamatta, hiljaa ja aivan kuin itsestään hän oli tullut samaan elämänpiiriin, käynyt läheiseksi, perheen jäseneksi.
Eikä pappilan ryökkinä ollut sen tarkemmin tullut ajatelleeksi, millä perusteilla ja minkä vuoksi se oli tapahtunut, ennenkuin mies oli kysynyt, suostuisiko hän hänen vaimokseen. Kosinta oli tullut yllätyksenä, hän ei ollut osannut odottaa sitä, sillä niin yksinomaan omaisena hän jo oli tottunut pitämään tuota kolmenkymmenvuotiasta perheenystävää. Hämmästyneenä hän olikin kääntynyt häntä katsomaan:
– Oletko sinä sitä ajatellut?
– Olen... sitä minä olen ajatellut jo pitemmän aikaa... Etkö sinä ole sitä ajatellut?
Hiljaa ja hienovaraisesti, mutta aivan luonnollisesti ja vakavana oli kysymys tullut. Eikä hän ollut osannut vastata siihen muuta kuin:
– En ainakaan vielä...
Silloin oli tuo hyvä hymy, joka oli jäänyt neitosen mieleen jo syksyisestä tapaamisesta pappilassa, noussut kysyjän huulille, ja hän oli virkahtanut aivan yksinkertaisesti:
– Ehkäpä sinä nyt lupaat sitä ajatella? Ja hän oli vastannut samassa äänilajissa:
– Minä lupaan...
Eikä siitä sitten sillä kertaa ollut sen enempää puhuttu.
He olivat olleet silloin kahden kävelemässä. Oli ollut kevättalven kaunis, päivänkimmelteinen sunnuntai. Ja he olivat menneet "silloille", noille kolmelle sillalle, joita pitkin maantie kulkee pohjoiseen ylitse Merikosken kolmen laskuhaaran, Pokkisen, Ämmän ja Tuiran väylien. Paluumatkalla he olivat pysähtyneet kaupunginrannan Pokkitörmälle katsomaan kaunista näköalaa: toisaalla Pohjanlahti saarineen ja niiden takaisine jäätyneine ulappoineen, joiden hanki auringonpaisteessa kimalteli, toisaalla mahtava joki, jonka koski kuohui rantajäätikköjen välissä ylpeänä voimastaan, jota ei pakkanenkaan pystynyt kahlehtimaan, ja sitten törmän alapuolelle levittäytyvä kaupunki suorine katuineen ja mataline puutaloineen, joiden savupiipuista kiemurteli vaaleita, sinertäviä kiehkuroita tyveneen talvi-ilmaan.
Pappilan ryökkinä ei ollut malttanut olla huomauttamatta näkymän kauneudesta. Ja siihen oli hänen puhekumppaninsa sanonut:
– Ei se nyt ole mitään. Mutta näkisitpä sen kesällä, valkeassa valossa, kun meri on sininen, rannat vehmaat, kun koskenrannan mäntyjen rungot hohtavat punaisina, talojen ikkunat leimuavat ja rantamakasiinien punaiset seinät palavat... Silloin sinun pitäisi seisoa tässä.
– Kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä varjottoman kesävalon; se mahtaa olla ihmeellistä...
– Ihmeellistä se on. Sinun pitääkin se vielä nähdä!
Ja aivan kuin jatkoksi näille sanoille oli sitten tuo kysymys tullut.
Illalla, kun muut jo olivat menneet levolle, oli tytär kertonut äidilleen, mitä oli tapahtunut. Feda-muorin ilo oli ollut ilmeinen ja vilpitön:
– Tietysti sinä teet, mitä sydämesi käskee, lapseni. Muu ei saa tulla kysymykseenkään. Mutta jos neuvoa minulta tahdot, niin sanon sinulle varman vakaumukseni olevan, ettet parempaa miestä koskaan etkä mistään voi saada.
Sillä se asia oikeastaan olikin tullut ratkaistuksi. Äidin tahto, taikka ainakin ilmeinen toivomus, oli hänelle, joka vastikään oli äitinsä saanut takaisin, laki, jota ei saanut ja jota hän ei tahtonutkaan rikkoa. Eikä ollut sydänkään kieltänyt, jos kohta ei käskenytkään. Sillä hänen sydämensä ei ollut rakkautta tuntenut; sitä ei ollut hänen elämässään ollut, se oli jäänyt hänelle yksinomaan mielikuvituksen ja ajatusten asiaksi. Kun hän oli kirjoittanut "romaaniaan", oli hän antanut ilmaisun tälle kuvittelemalleen ja haaveksimalleen rakkaudelle: kiihkeälle, väkevälle, koko olemuksen valtaavalle tunteelle, jossa oli riemua mutta myöskin kärsimystä, kaipuuta, janoa. Lakeuden alakuloisuus oli kirvoittanut hänen herkän sielunsa tunteellisuuden. Ja kun hän oli ajatellut tällaisen rakkauden kohdetta, oli hänen miesihanteensa hahmottunut komeaksi nuorukaiseksi: hienosti sivistyneeksi, vilkasälyiseksi nuoreksi mieheksi, joka hautoi suuria ja korkeita unelmia ja jossa oli maailmanmiestä, runoilijaa ja sankaria samalla kertaa. Vaikkakin tämä kuva oli jäänyt ääriviivoiltaan aivan ylimalkaiseksi, kuten jäävät aina ihannekuvat, etenkin yksinäisyyden riuduttaman ja toiselta puolen varhaiskypsäksi kehittämän tyttömielen unelmissa, niin ei se silti ollut muodostunut miksikään satujen Fritjofiksi, jolla ei ollut vastinetta todellisuudessa. Omissa serkuissaan hän oli nähnyt useimmat noista ominaisuuksista ruumiillistuneina – eivätkä niiden ohella ilmenevät heikkoudet olleet kuvaa himmentäneet, vaan pikemminkin päinvastoin tehneet sen inhimilliseksi, elämän ulottuville ylettyväksi –, ja olipahan hän kerran tai pari serkkujen Pälkäneelle tuomissa tovereissa tavannutkin nuorukaisen, joka oli herättänyt hänen silloin vielä lapsekkaan ihastuksensa ja jäänyt mieleen jonkinlaiseksi häilyväin haaveitten kiinnekohdaksi.
Se mies, joka nyt oli pyytänyt häntä vaimokseen, ei alunkaan vastannut hänen mielikuvittelujensa sankarikuvaa, vaan oli useimmissa suhteissa sen täydellinen vastakohta: arkisen työn ja käytännöllisen elämän ihminen, kylläkin hienovarainen luonteeltaan ja käyttäytymiseltään, jotensakin sivistynyt ja kieltämättä älykäs, mutta tykkänään vailla sitä mielikuvituksen lentoa ja hehkua, joka antaa ajatuksille siivet ja tekee unelman runoksi. Mutta tällä maan kamaralla tukevasti ja määrätietoisesti astelevalla miehellä, joka ei haaveillessaankaan haihatellut eikä edes rakkaudestaan käyttänyt koreita sanoja, vaan ilmaisi tunteensa yhtä asiallisesti ja suorasukaisesti kuin muutkin ajatuksensa – tällä tyynikatseisella, ilmeitä ja liikkeitä säästeliäästi käyttävällä miehellä oli juuri tuossa hillityssä miehekkyydessään ominaisuus, joka vastakohtaisuudellaan veti vilkasta, haaveksivaa ja tunteilemiseen taipuvaa neitosta puoleensa. Hän vaistosi, että realiteettien miehen rinnalla hänkin voisi kehittyä aktiivisuuteen, sillä toiminnan halu kyti hänen mielessään epämääräisten unelmien alla ja kaiken haaveellisuuden uhallakin. Sitäpaitsi: tarjoutuihan nyt tilaisuus vapautua "pappilan ryökkinän" yksinäisestä osasta, joka vuosi vuodelta, ajatusten ja elämänkäsitysten itsenäistyessä, oli alkanut tuntua yhä raskaammalta. Olihan hän armoleivän syöjä, oli, vaikk'ei sitä hänelle koskaan pienimmälläkään tavalla osoitettu, ja se tieto oli jo kauan kalvanut mieltä.
Miellyttävä mies, hyvä ihminen, siitä ei ollut vähäisintäkään epäilystä. Hänen luonaan olisi varmasti hyvä ja turvallinen olo. Sillä hän oli niitä miehiä, jotka "kantavat käsillään" naistaan: hoivaavat, huolehtivat, säästävät huolilta ja ikävyyksiltä.
Ja sitten väikkyi hänen mielessään unelma omasta kodista, pienestä sievästä asunnosta, jossa hän oli emäntänä ja määräsi elämänsävyn, tuo tavallinen, poroporvarillinen unelma, jolla tavallisuudestaan ja poroporvarillisuudestaan huolimatta aina on tehonsa naiselliseen mieleen.
Yhden yön hän oli miettinyt asiaa. Ja ennenkuin äiti aamulla oli mennyt toimeensa, oli hän sanonut:
– Sinä olet oikeassa, äiti, parempaa miestä minä en voi saada.
Ja silloin Feda, joka ei yleensä hyväilyin tunteitaan osoittanut, oli sulkenut tyttärensä syliinsä ja suudellut häntä.
Kolmikymmenvuotiaalle miehelle, joka poikasesta lähtien oli maannut vieraissa vuoteissa ja syönyt muiden pöydissä, oli oman kodin unelma käynyt elämäntarpeeksi. Hän oli siinä iässä, jossa mies alkaa kaivata elämänsä vakiintumista, koska hän tuntee olevansa tulossa voimansa kukkuloille. Lapsi syntyy yhdeksän kuukauden kuluttua, mutta miehen varsinainen, täyteläisin elämä alkaa hänen täytettyään kolmekymmentä. Näin olivat kodin ja perheen perustamisen ajatukset alkaneet askarruttaa kauppaneuvoksen konttoripäällikön mieltä jo ennen kuin hän tapasi pappilan ryökkinän. Näitä ajatuksia kiihotti sitäpaitsi eräs suunnitelma, joka samoihin aikoihin alkoi kehittyä hiljaisesta, epämääräisestä kydöstä mielen paloksi: oman liikkeen perustaminen, irtautuminen riippuvaisuusasemasta, itsenäistyminen. Hän oli tehnyt tarkat laskelmat ja tunsi yksityiskohtaisesti sen alan, jolle hän aikoi antautua. Mutta hänellä piti olla oma talo pihoineen ja pirtteineen ja oma talous voidakseen ruveta tervaporvariksi – tervaan hän oli laskelmansa perustanut –, ja talo ja talous vaativat emännän.
Olihan hän kaikessa salaisuudessa yritellyt katsellakin sopivaa emäntää tulevaan taloonsa. Mutta ei ollut keksinyt, ei ainakaan Oulusta, jossa tarjolla olevat olivat joko ylpeitä niskojensa heittelijöitä tai täydellisiä kanoja. Mieluummin naisi hän vaikka jonkun klubin tai Seurahuoneen komeista tukholmalaisista "buffista", kuten oli tehnyt pari hänen toveriaan – eikä heidän ollutkaan tarvinnut kauppojaan katua, se oli ollut vihdoin myönnettävä neniään aluksi nyrpistelevien konsulinnojen ja komesrodinnojenkin, joiden oli vähitellen täytynyt "tunnustaa heidät" avaamalla heille kotiensa ovet. Mutta kauppaneuvoksen konttoripäälliköllä oli kunnianhimonsa: hän vaati tulevalta vaimoltaan muutakin kuin muodon muhkeutta ja kasvojen kauneutta. Hänen piti mieluimmin olla sellainen, että hänet voisi asettaa kaupungin ensimmäisten rouvien rinnalle – yksin hienoimman, hänenkin, joka oli syntyperältään sveitsiläinen ja älyltään, tiedoiltaan ja taidoiltaan yläpuolella muiden.
Sellaiset ajatukset hänellä oli ollut, kun sattuma oli vienyt hänet lakeuden pappilaan. Todellakin sattuma, sillä eihän hän ilman vaunujen rikkoutumista olisi sinne joutunut, ja edelleen: ellei laivayhteys jo olisi katkennut, ei vaunuja olisi tarvittu. Hänen sitä miettiessään johtui hänen mieleensä syntymäseudun kansan ajatustapa, jonka mukaan jokainen sattuma todettiin sallimukseksi – "se oli niin sallittu". Ensi hetkestä asti pappilan ryökkinä oli herättänyt hänen ihastuksensa. Hän oli pannut merkille neidon vetreän varren, kauniit, miltei ylhäisen hienot kasvonpiirteet, pehmeästi lainehtivan mustan tukan ja eloisain silmien sielukkaan katseen. Ja kuta tuttavallisemmaksi neitonen oli sulanut, sitä viehättävämmäksi hän matkamiehen silmissä oli käynyt. Hänen olemuksessaan oli sitä nuorta naisellisuutta, sitä äsken puhjennutta ja vielä lapsekkuuden viatonta välittömyyttä säteilevää, huomenkasteista tuoreutta, joka miehuutensa kynnyksen ylitse astuneelle miehelle on sekä aistien että hengen väkevimpänä sytykkeenä. Se oli sytyttänyt miehen sydämen pappilan salissa, ja lakeuden syyslokaista maantietä talsittaessa oli hänessä alkanut vakiintua ajatus, että nyt hän oli löytänyt etsimänsä elämänkumppanin.
Mutta hän oli käytännön mies, liikemies, joka ei ryhtynyt epävarmoihin yrityksiin, vaan teki tarkat ennakkolaskelmat ja harkitsi tyyten menestymisen mahdollisuudet, ennenkuin ratkaisi asiat. Neitonen oli kaunis, viehkeä, viehättävä, sivistynyt, hän oli saanut kasvatuksensa hienostuneessa kodissa, oli sitäpaitsi hyvästä ja arvonantoa herättävästä suvusta... kaikki tuo oli miehen vaatimusten mukaista. Mutta "pappilan ryökkinä" oli kehittynyt toisenlaisissa oloissa ja aivan toisenlaisessa ilmapiirissä kuin ihmiset, joiden pariin tervaporvarin vaimo joutui. Oliko hänessä tarpeellisen mukautumisen edellytyksiä? Jaksoiko hän ulottaa mielenkiintonsa sellaisiinkin harrastuksiin, joita kysyttiin kauppatalon emännältä, askareisiin, jotka olivat aivan arkisia, ja arvoihin, jotka saattoivat tuntua karkeilta ja kouraantuntuvilta? Saadakseen vastauksen näihin kysymyksiin hän oli kiirehtinyt järjestämään pappilan ryökkinälle sen Oulun matkan, jonka hän, aluksi asiaa sen tarkemmin ajattelematta, oli ottanut puheeksi heti heidän tavatessaan.
Lieneekö sitten yhdessäolo antanut myönteiset vastaukset noihin kysymyksiin vai olivatko kenties veren hehkuvat kipinät saaneet hänet unohtamaan järkeilyn, sitä hän tuskin oli tullut itselleen selvittäneeksi, ennenkuin kohtalokas kysymys jo oli huulille kohonnut. Elämällä on oikkunsa, kuten muullakin luonnolla, force majeurinsä, jotka yllättävät huolellisimmankin laskijan.
Kohteliain ja kunnioittavin sanoin ja siroin, mutta täsmällisen asiallisin lausein kauppaneuvoksen konttoripäällikkö oli kirjeellisesti Korkea-arvoiselta Herra Lääninrovastilta pyytänyt tämän veljentyttären, holhokin ja kasvatin kättä. Ja kun vastaus tähän kirjeeseen oli tullut, julkaistiin kihlaus ahtaimmassa perhepiirissä – muulta maailmalta se sitävastoin vielä toistaiseksi pidettiin salassa, koska tapahtuman kuuluttaminen olisi vaatinut "visiittien" tekemistä, johon 18-vuotias morsian ei tahtonut alistua, ja vastavierailujen vastaanottoja, jotka taas kapteenskan elämänolot tekivät mahdottomiksi.
Mutta sormus oli jo nuorella morsiamena sormessaan, kun hän palasi lakeuden hiljaiseen pappilaan odottamaan suvea ja häitään.
Häät vietettiin kuumeisimpien kesäkiireitten loputtua, syyskuun toisella viikolla.
Silloin oli touhua lakeuden hiljaisessa pappilassa, sillä rovastin tahto oli, että samassa mittakaavassa kuin oli oman tyttären häät puolikymmentä vuotta aikaisemmin pidetty Pälkäneen pappilassa oli myöskin veljentyttären ja kasvatin häät nyt vietettävä. Ja niin kokoontui pappilaan suku ja suvun suku läheltä ja kaukaa. Tulivat serkut ja serkkujen serkut, tuli tuttavia, tuli ystäviä. Tuli Nyberghejä, tuli Forsmaneja, tuli Rosendaleja ja tuli muita. Oli joukossa viehkeitä morsiustyttöjä, oli komeita morsiuspoikia, oli oppineita herroja, pappeja ja maallikoita, vanhempia ja nuorempia, oli arvokkaita rouvia kahisevassa silkissä ja nuoria neitoja valkeissa leningeissä ja kukkia kutreissaan. Kaunis oli yhdeksäntoistavuotias morsian valkeassa hunnussaan, myrttikruunussaan ja morsiusvihko kädessään, ja varmasti ja kuuluvasti hän vastasi kysymykseen, joka yhdisti hänet mieheen, joka hiukan kalpeahkona mustassa hännystakissaan, pieni myrtinseppele rintapieluksessa, rauhallisena oli polvistunut vihkipallille hänen viereensä ja tyynesti ojensi kultaisen sormuksen siunattavaksi. Seurasi sitten hääateria puheineen ja maljoineen ja sen jälkeen ilonpitoa, joka muistutti Pälkäneen kultaisia ja valoisia päiviä. Nyt oli taffelipianonkin kansi auki, nyt laulettiin ja soitettiin. Ja kun syysilta jo alkoi hämärtää, nousi Valdus, ylioppilas, tuleva tiedemies ja runoilija, puhumaan morsiustytöille ja sitoi kauniista sanoista seppeleen nuoruuden ja rakkauden alttarille.
Kun nuori pari seuraavana päivänä nousi vaunuihin lähteäkseen matkalle uuteen kotiinsa, seurasivat heitä hurraahuudot ja iloiset huiskutukset pitkän matkaa. Sillä vielä oli talossa vieraita, oli pitkämatkaisia sukulaisia ja oli rääpiäisille tulleita pitäjäläisiä, kun vaunut Vähänkyrön pappilan portista maantielle kääntyivät.
II
1.
Outoa uusi elämä oli aluksi ollut nuorelle rouvalle, joka päistikkaa oli viskattu maalaispappilan tyynestä rauhasta ja intellektuaalisesta ilmakehästä oloihin, joissa kaikki harrastukset näyttivät keskittyvän yksinomaan aineellisten saavutusten piiriin ja joissa elämä kulki eteenpäin syöksähdyksin ja ryöpyin.
Hänet oli viety talosta taloon, ja hän oli tuntenut olevansa jonkinlainen näyttelyesine, maistiaispala, mallitilkku, jota typerän koppavat ja omahyväisyydessään harmittavan armolliset porvarisrouvat olivat suvainneet tarkastella ja tutkia.
Ensiksi oli täytynyt käydä kauppaneuvoksen ja hänen sisarensa kodissa. Häntä palelsi, kun hän ajatteli suurta salia, johon hänet oli johdatettu. Se oli kuin erämaa pitkin seiniä asetettuine sohvineen ja tuoleineen, kultakehyksisine korkeine peileineen ja jääkimmelteisine kristallikruunuineen. Kylmyys huokui tulijaa vastaan jo kynnyksellä. Vaikka Henriette-neiti oli tullut ystävällisyyttä säteillen häntä vastaan, suudellut häntä poskelle ja sanonut "rakkaaksi lapseksi", ei mieli ollut lämmennyt. Ja kun sitten itse kauppaneuvos oli ilmestynyt näyttämölle hienoine harmaine partoineen ja kuopistaan pullistuvine suurine, teräskylmine silmineen, oli nöyrästi niiaava konttoripäällikön puoliso tuntenut jäätävän viiman värisyttävän sieluaan. Kauppaneuvos oli hymyillyt suopeasti paksuilla, aistillisilla huulillaan, kysynyt nuoren rouvan terveyttä ja viihtymystä, sanonut puoliääneen jonkin sanan sisarelleen, joka heti oli noussut kiirehtiäkseen ulos huoneesta, ja istahtanut sitten keskustelemaan ilmasta ja tiesi mistä jonnin joutavuuksista – aivan kuin ei hänen kanssaan muusta olisi voinut puhua. Kotvan kuluttua Henriette-neiti oli palannut takaisin, ja hänen jäljessään oli tullut palvelijatar kantaen hopeatarjotinta, jolla oli ollut pullo ja hienosti hiotut kristallilasit. Kun hän oli asettanut tarjottimen pöydälle, olivat lasit helähtäneet kuin jäähileet. Mutta itse oli kauppaneuvos kuorinut kullan pullonsuusta, aukaissut pamahtavan korkin, kaatanut helmeilevän viinin laseihin ja kohottanut maljan nuorelle parille sekä samalla lausunut sen toivomuksen, että nuori rouva viihtyisi talossa ja tuntisi kuuluvansa siihen, koska hänen miehensä jo kauan oli kuulunut heidän huonekuntaansa.
Tämä oli tapahtunut ensimmäisenä sunnuntaina; ja kun nuori pari oli tullut pihalta kadulle, oli mies kysynyt vaimoltaan:
– Sanohan nyt, oliko se niin kauheaa?
– Oli se kauheaa, oli nuori rouva huokaisten vastannut. – Etkö sinä, rakas Karl, voi heti erota tuosta talosta ja ruveta omaksi isännäksesi?
– Kohta, kohta..., mies oli vastannut. – Heti kun huomaan ajankohdan sopivaksi; juuri nyt se ei vielä käy päinsä, lapsi kulta.
Ja sitten oli jonkinlaisessa arvojärjestyksessä joka sunnuntai täytynyt istua uusien salien sohvissa palmujen ja fiikuksien alla ja alistua uteliaitten silmien ja korvien urkittavaksi. Pitkä rivi niitä käyntipaikkoja oli ollut, eikä nuori rouva aina ollut päässyt selville edes siitä, missä suhteessa perhe, jossa juuri oli oltu, oli edelliseen tai seuraavaan, jolla oli sama nimi. Eniten oli Snellmaneja ja Åströmejä, useampia oli myöskin Pentzinejä ja Fellmaneja, kaksittain oli Ravandereita, Candelineja, Tornbergejä, ja sitten oli vielä Höckertit, Siemssenit, Amtmanit, Granbergit, Svendelinit...
Eikä sillä hyvä, että talot saatiin kertaansa käydyksi: jo ennenkuin rivin loppuun oli ehditty, oli täytynyt tehdä uusi visiitti Henriette-neidin luona, oli pitänyt mennä sinne yksin, arkena, konttoriaikaan. Neiti Henriette oli lähettänyt sanan, ja käskyä oli täytynyt totella – siinä ei ollut auttanut itku eikä hammasten kiristys.
Oli ollut neiti Henrietten tavallinen aamupäivävastaanotto.
Aamulla aikaiseen neiti Henriettellä oli tapana nousta vuoteestaan ja pukea hät'hätää ylleen aamuleninki sekä vetää kylmänä vuodenaikana sen päälle vankka turkisnuttu. Näin varustautuneena ja kilisevä avainnippu riippumassa kupeellaan hän lähti tarkastuskierrokselle, joka ei suinkaan rajoittunut vain keittiöpuolen komeroihin, varastohuoneisiin, leivintupaan ja navettaan – sellaisellekin oli tilaa laajan pihamaan, kaupungin laajimman, ulkohuonerivissä – vaan ulottui joka Jumalan huomen kaikkiin kellareihin, makasiineihin, vieläpä väen ja tervamiestenkin pirtteihin asti. Vasta tämän tarkastuksen huolella – tarkkanäköiset silmät kovina – suoritettuaan hän pukeutui, söi aamiaisen ja oli puolenpäivän tienoissa valmis vastaanottamaan vieraita, joita melkein joka päivä ilmestyikin, sillä suku oli laaja – kolme polvea sitä jo oli täällä elänyt – ja oli paljon muitakin kävijöitä, suosion etsijöitä.
Kun nuori rouva onnellisesti oli päässyt paikalleen istumaan – ei tällä kertaa sohvaan, koska vieraiden joukossa oli vanhempia ja arvokkaampia rouvia, joille kunniapaikat kuuluivat –, oli hänen levottomuutensa kuitenkin vähitellen alkanut tyyntyä. Mutta hän oli edelleenkin tuntenut suuren ja komean salin viisine ikkunoineen uhoavan kylmyyttä, ja yhtä viileiltä olivat siellä vaikuttaneet ihmisetkin, vaikka he ilmeisesti olivatkin koettaneet olla hänelle ystävällisiä yritellen vetää hänetkin mukaansa keskusteluun, joka kierteli syyssiivouksista ja palvelijoista kaupungin kuulumisiin ja niistä taas takaisin perheasioihin ja pyykinpesuihin. Kun hän vihdoin oli päässyt lähtemään, oli emäntä erikoista huomaavaisuutta osoittaakseen saattanut hänet eteiseen ja siellä sanonut:
– Nyt minä pyydän, lapseni, että sanot minua tädiksi ja minä sanon sinua Mariaksi ja sinä lupaat käydä täällä minun luonani oikein usein...
Ja täti Henriette oli levittänyt sylinsä, ja Maria oli suudellut tätiä poskelle.
Kun Karl oli tullut konttorista kotiin päivälliselle ja saanut kuulla vierailun tuloksen, oli hän ollut erittäin tyytyväinen. Maria oli tuota tyytyväisyyttä ihmetellyt. Sillä hän ei ollut käsittänyt, taikka ei ollut tahtonut käsittää, mitä täti Henrietten suosio merkitsi.
Mutta Feda, jonka luokse he olivat pistäytyneet illansuussa, oli sen käsittänyt sitä täydellisemmin:
– Katsohan, tyttöni, se on sinetti siinä porvariskirjassa, joka tässä kaupungissa täytyy olla, jos mieli päästä niihin piireihin, jotka hallitsevat ja vallitsevat meidän elämäämme.
– Mutta minäpä en noista piireistä välitä. Tahdon elää omaa elämääni ja hallita ja vallita vain sitä.
Karl oli käynyt vähän levottomaksi. Mutta Feda oli nyökytellyt päätään, jonka ennenaikaista harmautta hän peitti hiuksiinsa kiinnitetyllä pienellä, mustalla pitsimyssyllä, jota hän sanoi "neglisheeksi", ja hänen hymähtelynsä oli ollut ikäänkuin tyynnyttelyä: kyllä nuori vitsa vielä vääntyy. Ääneenhän oli vain virkahtanut:
– Vähitellen, vähitellen sinä uusiin oloihin totut, totutpa ennen kuin itse sitä huomaatkaan.
– Mutta noihin armollisiin, ylpeihin rouviin, joitten puheesta tuoksuu ruoan katku yhtä väkevänä kuin lavendeli ja myski heidän nenäliinoistaan, minä en totu koskaan enkä tahdokaan tottua.
Feda-muori oli edelleen nyökytellyt päätään ja hymyillyt, mutta ei ollut enää virkkanut mitään.
Kaupunkia Maria sitä vastoin alunperin oli katsellut suopein silmin. Olipa oppinut pian siitä pitämäänkin. Usein hän pitkinä aamupäivinä, kun Karl istui konttorissa ja kun hän itse oli saanut kotiaskarensa suoritetuiksi – paljonko ne pienessä kodissa ja kahden hengen perheessä aikaa kysyivätkään, etenkin kun palvelijatar oli työkkyri ja luotettava ihminen! –, lähti yksikseen pitkille kävelyretkille. Tavallisesti hän suuntasi askelensa silloille. Kohiseva, vaahtoava koski alati yhtä väkevästi ryöppyävine aaltoineen veti puoleensa salaperäisesti kiehtovalla voimalla. Siihen ei väsynyt koskaan. Hän saattoi seisoa "kolmannen sillan" kaidepuuhun nojautuneena pitkät rupeamat ja katsella ylhäältä Koskenniskasta alkavan aallokon alamäkeä, jota vesi vaahdoten virtasi lakkaamatta, hetkeksikään herkeämättä laulustaan, joka täytti ilman kumealla mutta silti vienosti sointuvalla kaiullaan. Hänen silmissään koski eli; se oli enemmän kuin elämän vertauskuva: siinä oli itsensä elämän omaa voimaa, ilmaisumuodoiltaan alati samalla tavalla toistuvaa, mutta sittenkin joka hetki uutta ja uudistuvaa. Samassa paikassa kuohahteli aina samanlainen aalto ja kiereskeli samanlainen pyörre, mutta se oli kuitenkin jok'ikinen silmänräpäys uusi aalto ja uusi pyörre. Sen muodostivat aina uudet miljoonain vesipisarain yhtymät, joiden etäiset lähteet eivät milloinkaan ehtyneet, vedet, jotka olivat lähteneet liikkeelle korpien kohduista ja kiitivät ja hyrskysivät vain päästäkseen meren suureen, äärettömään syliin. Kun hän kääntyi ja istahti penkille katsomaan vastakkaiseen suuntaan, näkikin hän kosken voiman raukenemisen, kosken kuoleman, ja hän tiesi, että tuolla Korkeasaaren ja Hietasaaren takana oli jo salojen makea vesi yhtynyt meren suolaiseen.
Toisinaan hän ulotti matkansa Tuiran puolelle, vieläpä Toppilaankin asti. Hänestä oli mielenkiintoista nähdä satamahyörinää ja panna merkille, miten tervahovin tynnyriröykkiöt kutistumistaan kutistuivat, kun niitä aamusta iltaan vieritettiin möljään kytkettyjen pienempien laivojen lastiruumiin taikka proomuihin redille ankkuroituihin suurlaivoihin vietäviksi. Siellä – salmen rannoilla – oli myöskin tuoreita lankkutapuleita, joiden tuoksu herätti mieleen lapsuuden muistot Raitakarista. Taisi siksikin sinne mieli herkästi vetää.
Harvemmin hän joutui Hupisaarille, kosken kylkeen muodostuneille lehteville pikkusaarille, jotka niiden välisten putaitten ja pienoiskoskien ylitse rakennetuin kävelysilloin oli yhdistetty luonnonpuistoksi. Hän ei viihtynyt siellä, ei ainakaan näin syksyllä, kun kellastuneet lehdet putoilivat puista ja nurmet alkoivat lakastua. Sitäpaitsi läheisten nahkatehtaitten vuotien tuoksu ja parkin lemu ellottivat, ja "lasareetin" vieressä olevan mielisairaalan, "torkhuusin", tyly lankkuaita ja sen yläpuolelta näkyvät ristikkoikkunat tekivät mielen apeaksi.
Saattoipa hän kierrellä vain kaupungin katujakin. Kaupunki oli niin puhdas ja valoisa. Matalat puutalot – kivitaloja oli, kirkkoa lukuunottamatta, vain neljä ja kaksikerroksisia puutaloja kaksi – suorien ja leveitten katujen varsilla olivat vaaleiksi maalatut ja näyttivät pienuudestaan huolimatta hauskoilta ja turvallisilta. Eikä hän vähääkään välittänyt, vaikka tiesi ja huomasikin, että ikkunain uutimien ja ruukkukasvien lomista samoin kuin lukuisista "juorupeileistäkin" yksikseen kävelijää tirkisteltiin ja tarkasteltiin.
Mutta toisin ajoin hän sai sellaisen puhdin, ettei päiväkausiin pistänyt nenäänsä ulos ovesta, vaan hyöri ja pyöri Annin kanssa talouspuuhissa huomenesta ehtooseen. Silloin leivottiin, keitettiin ja paistettiin. Ja Anni opetti nuorelle emännälleen minkä osasi, ja emäntä vuorostaan Annille, vaikk'eiväthän ne opit kummallakaan puolella suuria olleet.
Kun syksy alkoi kallistua talven puolelle, oli pantava "tuplat" ikkunoihin, ja joulun alla oli pyykki pestävä.
– Miksi päiviksi rouva on aikonut ottaa kasakat, sillä kai meillekin kasakoita täytyy ottaa? oli Anni kysynyt.
Mutta siitäkö hänen emäntänsä oli hämmästynyt:
– Mitä Anni sanookaan! Ettäkö tänne tulisi kasakoita?
Nyt oli ollut Annin vuoro hämmästyä:
– Ei suinkaan rouva luule, että suuri pyykki saadaan pestyksi ilman kasakoita.
– Se on saatava. Kasakoita ei ikinä minun talooni tule! oli rouva kimpautuneena vastannut.
Ja silloin Anni oli pillahtanut itkuun:
– En minä mitenkään yksinäni voi tulla suuren pyykin kanssa toimeen...
– Eihän toki ole tarkoituskaan, että Anni yksin pyykin pesisi. Mistä Anni sellaisen luulon on saanut? oli rouva koettanut lohdutella.
– Sanoihan rouva, ettei kasakoita oteta, vastasi Anni pyyhkien kyyneliään esiliinan helmaan.
– Mutta, Anni hyvä, kuinka me nyt ottaisimme pyykin pesuun likaisia ja villejä ryssiä – enhän minä ole tiennyt, että niitä enää pitkiin aikoihin täällä on ollutkaan.
Silloin Anni oli rävähtänyt nauruun:
– Eiväthän kasakat täällä, hyvä rouva, ryssiä ole, eivätkä miehiäkään.
Hän oli nauranut makeasti sydämensä pohjasta.
– Mitä ne sitten ovat? oli rouva kysynyt vähän nolona, sillä hän oli Annin naurun aikana alkanut haamistella, että hänen tietämättömyytensä olikin tainnut pahasti paljastua.
– Kasakoitahan ovat Riika ja Kaisa ja sen semmoiset naisihmiset, jotka käyvät taloissa apureina.
Sattuihan niitä pikku kommelluksia silloin tällöin, mutta ei niistä Anni yrmyksi heittäytynyt eivätkä ne liioin nuoren rouvankaan mieltä sumentaneet.
Ja niin vierivät viikot ja kasvoivat kuukausiksi. Päivät lyhenivät, ja kadunkulmien savuavat lyhtylamput sytytettiin aikaiseen.
Iltaisin he tavallisesti istuivat kahden kotonaan.
Ja viihtyisää oli teekeittiön surina ja kattolampun valo, joka lankesi kirkkaana kehänä pyöreälle pöydälle, kun taas kupu muodosti tumman varjoympyrän valkeaan kattoon. Toisinaan nuori rouva luki ääneen miehelleen, milloin sanomalehteä milloin jotakin uutta kirjaa, jonka mies vartavasten oli käynyt kirjakaupasta hankkimassa, runojakin – eräänäkin päivänä kauppaneuvoksen konttoripäällikkö oli yllättänyt vaimonsa tuomalla kotiin uuden, kauniisti sidotun Tegnérin koottujen teosten laitoksen. Epäilemättä piili tässä kaunokirjallisuuden harrastamisessa pieni sotajuoni: kallistamalla korvansa runoudelle, jota mies tiesi vaimonsa niin suuresti rakastavan, toivoi hän vastavuoroista huomiota omallekin harrastuspiirilleen.
Eikä hän siinä tehnytkään laskuvirhettä. Sillä yhä useammin alkoivat heidän kahdenkeskiset keskustelunsa sivuta liikeasioita, konjunktuureja maailmanmarkkinoilla ja oman liikkeen aloittamisen mahdollisuuksia. Eikä kulunut pitkiäkään aikoja, ennenkuin jo nuori rouva alkoi omastakin aloitteestaan udella näitä aloitteita.
Kävi heillä vieraitakin. Paitsi Feda-muoria, joka tuhkatiheään pistäytyi tytärtään katsomassa, ja Vihtori-veljeä, joka nyt, lyseon lopetettuaan, palveli lääninhallituksessa, kuten aikoinaan oli palvellut hänen velivainajansakin, sekä pikku siskoa, joka lupapäivinä tuli leikkimään aikaihmistä suuresti ihailemansa langon kanssa, kävivät vastavierailuilla ne perheet, joiden luona he olivat "ensivisiitin" tehneet, ja tapahtuipa toisinaan arkenakin, että joku porvarisrouva suvaitsi tulla "lyhentämään nuoren rouvan pitkää aikaa". Mutta näitä viimeksimainittuja armollisia tulijoita Maria melkein inhosi, paitsi jos joskus sattui tulemaan laamannin tytär, hiljaisen ja rauhallisen konsulin viisas ja sivistynyt nuori rouva, jonka kanssa hän jo täti Henrietten vastaanotossa oli huomannut tulevansa hyvin toimeen, ja sitten se todellakin hieno rouva, joka oli sveitsiläistä syntyperää ja jota hän suorastaan ihaili.
Sillä niin oli käynyt kuin Feda oli päätään nyökytellessä ajatellut, vaikk'ei ollutkaan ajatustaan sanoiksi pukenut: Ole huoletta, vävyni, kyllä hän vielä huomaa, että niiden ihmisten joukossa, joita hän nyt nuoressa ylimielisyydessään halveksii, on sellaisiakin, joita hän vielä toivoo ystävikseen.
Vähitellen hän myöskin oppi tuntemaan porvarisperheitten monimutkaiset sukulaisuus- ja muut suhteet ja käyttämään ihmisistä samoja nimiä kuin syntyperäiset paikkakuntalaiset mahtavimmista vähäpätöisimpiin asti käyttivät. Hän lähetti siis Anninsa noutamaan kahvia ja sokeria Peeveeltä, rautanauloja Hooveeltä ja olutta Pikku-Iikan myymälästä, ja kun hänen teki mielensä makeisia eikä niitä sattunut kotona olemaan, pistäysi hän itse Kulta-Aapin puotiin ostamaan "halvaata", jota ei muualta saanut. Hänestä nuo nimet olivat niin hauskan kodikkaita – ja alinomaan hän toisteli oululaista hokemaa: Hoovee käski sanoa Peeveelle, että Peevee tulisi Hooveelle teeveelle.
Mutta saattoi sentään vieläkin toisinaan tapahtua, että Karl päivälliselle tullessaan tapasi vaimonsa ärhäkkäänä ja pahantuulisena.
– Mikä sinut nyt on suututtanut? kysyi mies tyynellä ja asiallisella tavallaan.
– Ihmisten typeryys.
– No, kerrohan siitä minullekin, maanitteli Karl hyväntuulisesti.
Ja hän kertoi:
Hän oli ollut ensimmäistä kertaa ompeluseurassa – siihenkin hän oli liittynyt miehensä ja Fedan hartaista pyynnöistä –, se oli tällä kertaa kokoontunut Lotty-rouvan luona, ja siellä oli tietysti ollut pankinkomissaarin puoliso, Beda-rouva, joka ei kuitenkaan ollut koko aikana pannut tikkua ristiin köyhien lasten vaatteiden hyväksi, vaan yksinomaan soittanut suutaan ja juonut kahvia. Puuta heinää Beda oli jutellut ja vihdoin tullut häneltäkin kysymään, oliko hän lukenut erästä kirjaa – mikä sen nimi lieneekään ollut, no, samapa se! Maria oli vastannut, ettei hän sitä ollut lukenut eikä sitä lainkaan tuntenutkaan. Mutta osoittaakseen mielenkiintoaan hän oli kysynyt, oliko se runoa vaiko proosaa.
– Ja voitko arvata, mitä tuo ihminen vastasi?
– En, rakkaani, en todellakaan voi sitä arvata.
– Hän sanoi, ettei ollut tullut katsoneeksi nimilehdeltä, kumpaako se oli. – Eikö sellainen jo voi raivostuttaa?
Karl nauroi.
– Niin, sinä naurat sille, ja hyvähän sinun on, jonka ei tarvitse tuollaisten ihmisten kanssa istua tuntikaupalla. Minun tekisi pikemminkin mieli itkeä...
– Älä toki, kyynelet olisivat voiteen haaskausta, virkahti Karl leppoisasti.
– Minkälaisesta kodista hän on lähtenyt? kysyi Maria.
– Hyvästä ja kunnioitetusta perheestä, joka aikoinaan oli kaupungin ensimmäisiä, mutta tyttäret eivät onnettomuudekseen ole perineet isänsä järkeä, vaan yksinomaan äitinsä ylpeyden. Mutta äiti oli sitäpaitsi tarkka ja toimelias emäntä, eikä tyttäristä ole sellaisiakaan tullut. Vanha rouva laski jok'ikisen sokeripalan, minkä lukitusta lippaastaan antoi, ja kun talossa alkoivat käydä vävypojiksi pyrkivät nuoret herrat, joille oli kahvit tarjottava, laski hän sormillaan myöskin leipäkoriin ladottavat piparikakut ja sokerileivät: minulle yksi, Almalle yksi, Bedalle yksi, Addelle yksi, Jannelle yksi, pappa ei tahdo eikä Herva tarvitse – Herva oli nimittäin konttoristi. Maria huoahti:
– Ja siihen meni sitten hänen elämänsä.
– Siihen, vastasi Karl. – Mutta hän oli onnellinen, sillä hän ei osannut elämältä muuta odottaakaan. Hän oli tyytyväinen osaansa.
Mutta Maria tuijotti eteensä ja sanoi hiljaa:
– Sehän on kauheaa...
Tulivat talviset illat tähtineen ja kuutamoineen. Lumi kimalteli. Ja kaupunki oli kuin satujen kaupunki.
Usein he sellaisina iltoina menivät kävelemään vielä myöhällä, kun matalien talojen ikkunoista valot jo olivat sammuneet, ihmiset nukkuivat, ja vain he ja tähdet korkeudessaan valvoivat. Suuri hiljaisuus, jota kosken ikuinen kohina ei rikkonut, vaan päinvastoin suurensi, valui heidänkin olemuksiinsa ja täytti ne sillä tyvenellä rauhalla, joka vie ihmiset lähelle onnen unelmia.
2.
Joulupäivänä kauppaneuvoksella ja hänen sisarellaan aina oli suuret päivälliset. Silloin tuli koolle koko suku, ja vieraita saapui Helsingistä saakka.
Suureen saliin oli pitkä pöytä katettu, ja korkeitten kandelaaberien kymmenet kynttilät – kattokruunujen monirivisten liekkien lisäksi – tehostivat damastiliinan häikäisevää valkeutta ja pöytähopean vasta kiilloitettua kirkkautta samalla kuin maljakkojen ja lasien kristallisärmistä heijastuvat säteet sytyttivät hienosti hiottujen karahvien tummanpunaiseen portviiniin rubiinihehkun ja kullankeltaiseen sherryyn kimaltelevan topaasivälkkeen. Pöydän keskeltä kohosi ikäänkuin temppelitornina korkea hedelmäteline vahankeltaisine omenineen, vihertävine päärynineen ja raskaine rypäleterttuineen, kun taas taidokkaasti tötteröiksi taitetut lautasliinat muodostivat pöydän reunustoja kiertävän valkoisen pilariston.
Tämän pöydän ääreen istuutuivat täysikasvuiset ihmiset – herrat juhlallisiin hännystakkeihin puettuina, naiset kahisevissa silkkileningeissä, joiden korkeat kaulukset antoivat ylevän ryhdin kureliivien kahlehtimille täyteläisillekin vartaloille –, mutta suvun lukuisalle nuorelle polvelle oli viereiseen huoneeseen katettu oma pöytä, jolla makea mehu korvasi viinin ja yksinäisten kynttiläin hopeiset jalustat kandelaaberit.
Ateria kesti kauan, sillä ruokalajeja oli yhtä monta kuin vuodessa on kuukausia ja viinejä yhtä monta kuin viikossa on päiviä.
Menot tässä tilaisuudessa olivat vakiintuneet yksityiskohtiaan myöten rikkomattomiksi perimätavoiksi, kiteytyneet rituaaliksi, jota tarkoin noudatettiin alusta loppuun saakka.
Vieraat kokoontuivat "förmaakiin" ja kauppaneuvoksen vastaanottohuoneeseen; naiset istuutuivat edelliseen, mutta herrat juttelivat jälkimmäisessä seisoallaan, kunnes kaikki olivat koolla ja salin ovet avattiin, jolloin juhlallinen jono verkkaisesti alkoi solua saliin odottamaan neiti Henrietten määräyksiä istumajärjestyksestä. Se oli edeltäpäin tarkoin harkittu, ja pöydän päässä seisten emäntä osoitteli rakastettavan sulavalla kädenliikkeellä jokaiselle hänen paikkansa. Kun sitten kaikki seisoivat tuohensa takana, antoi neiti Henriette vielä kerran katseensa kiertää pöydän, ennenkuin siirsi tuolinsa istuutumisen merkiksi.
Sillä välin oli jo nuoriso, joka heti tervehdittyään oli kiiruhtanut omaan huoneeseensa, istuutunut pöytäänsä odottamaan aterian alkua. Odottaminen kävikin pitkähköksi, sillä ennen liemiruokaa ei heille tuotu mitään.
Mutta suureen saliin kannettiin tarjottimia, joilla oli kirpeän suolaisia vihreitä oliiveja ja puristettua sysimustaa venäläistä kaviaaria kristallimaljakoissa sekä tryffelitäpläistä harmaata strassburgilaista hanhenmaksaa vaaleankeltaisissa fajanssiteriineissä. Herroille kaadettiin ryyppylaseihin hollantilaista geneveriä, mutta naisille annettiin vain pieni lasi olutta.
Vasta sen jälkeen tuli pöytään kirkas lihaliemi pienoispiiraineen, ja kauppaneuvos, hymyilevänä ja aurinkoisena, kohotti sherrylasinsa toivottaen vieraat tervetulleiksi. Kun sitten oli päästy mainioon kalamurekkeeseen, oli neiti Henrietten vuoro vihreä reininviinilasi valkeassa kädessään toivottaa kaikille hyvää joulua. Sitten jatkui vakiintunut ohjelma kaksine liharuokineen, monine väliruokineen ja muine valioherkkuineen, joiden veroisia sai etsiä pitkien matkojen takaa.
Kun vihdoin viimein päästiin nousemaan pöydästä, oli yhdeksäs tunti jo kulunut pitkälle. Nuoriso tuli niiaamaan ja kumartamaan, minkä jälkeen se kiiruhti konttoriin odottamaan kello yhdeksäksi sinne tilattuja "tiernapoikia". Mutta täysikasvuiset, jotka eivät enää välittäneet paperikruunuisen Herodeksen, "knihdin" ja noetun "murjaanin" tupsusarvisen tähden edessä esittämästä vanhasta joulunäytelmästä, jakaantuivat taas förmaakiin ja kauppaneuvoksen huoneeseen siten, että naiset jäivät odottamaan mokkaa edellisen sohviin ja nojatuoleihin, kun taas herrat kiiruhtivat jälkimmäiseen asetettujen vihreäverkaisten pelipöytien ympärille.
Kun tiernapojat konttorissa virittivät loppulaulunsa Betlehemin seimen kunniaksi – "On lapsi syntynyt meille..." –, kuului jo sisähuoneista kuppien helinää, lasien kilinää ja kortinläiskettä. Mutta kun tähti oli häipynyt konttorin ovesta ulos talvi-illan pimeyteen, lähetettiin lapset kotiin. Ja kortinpeluuta ja naisten seurustelua jatkui siksi, kunnes teetarjottimet kannettiin sisään, mikä kuitenkin tapahtui vasta keskiyön jälkeen.
Tällaiseksi oli joulupäivän vietto muodostunut kaupungin suurimmassa talossa. Ja tällaista se oli sinäkin jouluna, jona kauppaneuvoksen konttoripäällikön nuori rouva uudessa, mustassa atlasleningissä ensimmäistä kertaa oli kutsuvieraitten joukossa.
Mariahan oli, kuten olemme nähneet, vähitellen koteutunut kaupunkiin ja sen oloihin, tutustunut ihmisiin ja saanut muutamia hyviä ystäviäkin heidän joukostaan. Olipa hän jonkin kerran vapaaehtoisestikin käynyt täti Henrietten vastaanotoissa eikä hän ollut voinut olla panematta merkille, että juuri tämän talon sukulaispiiriin kuuluivat useimmat niistä kaupunkilaisista, joille hän antoi suurimman arvon.
Mutta sittenkin hänen sydänalansa vavahteli, kun hän joulupäivänä täsmälleen kello viisi miehensä kanssa astui ovesta sisään. Eteinen oli täynnä turkkejaan riisuvia tulijoita – täti Henriette vaati vierailtaan ehdotonta täsmällisyyttä –, ja sisähuoneista kuului varmuuden vuoksi vieläkin aikaisemmin tulleitten vieraitten hiljaista puheensorinaa.
Kun he tulivat sisään, Henriette-täti suuteli Mariaa poskelle, ja kauppaneuvos ojensi hänelle hymyillen laiskanlihavan kätensä. Tuota hymyä hän ei sietänyt, sen ystävällisyys tuntui niin teeskennellyltä. Se ei ollut ensinkään sopusoinnussa kuopistaan pullistuvien teräksenharmaitten silmien kylmän katseen kanssa. Tuollainen hymy ei tullut sydämestä; laskevat aivot vain sen nostivat paksuille, kosteanpunaisille huulille, joilla se jähmettyi ja jäätyi elottomaksi tekoilmeeksi. Aina kun Maria näki kauppaneuvoksen, muisti hän, mitä hän oli ajatellut kohdatessaan hänet ensimmäisen kerran kadulla. Kauppaneuvos oli tervehtinyt äärimmäisen kohteliaasti ja ohimennessään kysynyt, tuo samainen hymy huulillaan, nuoren rouvan vointia. Maria oli ollut vaistoavinaan, että hän rakastettavuuteen koetti peittää häikäilemätöntä kyynillisyyttään, ja oli tullut ajatelleeksi, että kauppaneuvoksen ylenmääräisen kohteliaisuuden täytyi olla sukua samanlaiselle nöyrälle palvelevaisuudelle, jollaisella kopeakin kauppapalvelija koettaa pyrkiä asiakkaittensa suosioon. Vaistomaisesti kääntyessään katsomaan taakseen kauppaneuvosta hän oli kuvitellut, että hienon kävelyturkin selkähalkeamasta joka askelella vilahtava karvareunus oli ketunhäntä, jota mies turhaan koetti kätkeä turkin liepeitten alle.
Förmaakissa Maria pääsi istumaan sen nuoren konsulinnan viereen, jonka kanssa hän jo oli solminut ystävyyden liiton, ja tunsi olonsa turvalliseksi. Mutta kun siirryttiin saliin ja täti Henriette osoitti hänelle pöytätoveriksi itsensä hopeahapsisen laamannin, heräsi levottomuus uudestaan. Vaikka laamanni olikin hänen ystävättärensä, konsulinnan, isä ja hauska maailmanmies, jonka seurustelutaito oli tunnettu ja tunnustettu laajalti kotikaupungin ulkopuolellakin, herättivät hänen ikävuotensa ja harmaat hiuksensa yhdeksäntoistavuotiaassa niin pelonsekaista kunnioitusta, että miltei henkeä salpasi.
Päivälliset aloitettiin kaiken lisäksi perin juhlallisen tunnelman vallitessa. Vuorosanat putoilivat vain harvaan ja verkalleen. Ne koskettelivat aivan yleisiä asioita, kuten pakkasta, lunta, lipeäkalaa ja joulunviettoa, ja ne osoitettiin koko pöytäseurueelle. Vasta kun mansikantuoksuinen, tummahehkuinen Nuit Saint-Georges paloi laseissa, pääsi keskustelu vauhtiin ja jakautui jo kaksinpuheluiksikin.
Laamanni kohotti lasinsa nuorta vierustoveriaan kohti, siristi veikeästi vasenta silmäänsä ja sanoi:
– Pyydän saada juoda terveydeksenne, nuori rouva.
Maria kiitti kunnioittavasti katseellaan, kuten Karl oli opettanut, ja vei lasin huulilleen.
Laamanni otti suunsa täyteen hienotuoksuista, täyteläistä viiniä, antoi sen hitaasti valua alas kurkustaan, maiskutti vähän kielellään ja kääntyi sitten uudelleen pöytänaisensa puoleen:
– Bourgogne on jalointa rypälettä, vai mitä te siitä sanotte, hyvä rouva?
Maria vastasi suorasukaisesti:
– Sanotaan, että se on hienoa, minusta se kuitenkin maistuu musteelta ja tekee kurkun karheaksi. Mutta ehkä se johtuu siitä, etten vielä ole siihen tottunut.
Laamanni hymyili hienosti:
– Jos sallitte minun lausua olettamukseni, niin olen vakuutettu, että se johtuu naisellisuudesta. Sillä burgundilainen on yhtä maskuliininen viini kuin samppanja on feminiininen.
Mutta Maria, joka tahtoi näyttää, että kyllä hänkin osasi keskustella, vastasi:
– Herra laamanni, te luulette minusta aivan liian hyvää ja yliarvioitte suuresti minun naisellisuuttani.
– Kuinka niin?
– Minä en pidä erikoisemmin samppanjasta.
– Saanko udella, mikä sitten on lempiviininne?
Maria hymähti:
– En usko, että minulla sellaista onkaan... Mutta parhaimmilta minusta maistuvat reiniläinen ja – eikö se ole aivan kauheaa? – portviini...
Hän teki tämän tunnustuksen keveästi keimaillen ja puoleksi kuiskaten. Mutta hänen toisella puolellaan istuva ruskeapartainen ja sairaalloisen punaposkinen konsuli, jonka hiljainen olemus muistutti pikemmin lähetyssaarnaajaa kuin kauppiasta, vaikka hän olikin rikas ja sitäpaitsi kauppaneuvoksen pääperillinen, joka vain muodon vuoksi piti tupakkakauppaa, virkahti päätään pudistellen:
– Portviini on hyvin petollista.
Sen sattui kuulemaan vastapäätä istuva silmälasinen maisteri, joka yhdessä veljensä pormestarin kanssa edusti suvussa akateemista sivistystä; hän kohotti nyt lasinsa ja sanoi pöydän ylitse:
– Mikä ei olisi petollista tässä maailmassa – teillä on mainio maku, hyvä rouva.
Hän oli asiantuntija, sillä hänellä oli punainen nenä, ja sanottiinkin, että mieltymys rypäleeseen oli saanut teräväpäisen miehen heti laakerin voitettuaan vaihtamaan lukukammion hiljaisen rauhan kauppamiehen vapaampaan elämään. Mutta hän nautti suurta kunnioitusta porvarillisissakin piireissä, sillä huolimatta oppiarvostaan ja uskollisesta aherruksestaan viinamäessä hän menestyi mainiosti liikealalla. Maria oli alunpitäen asettunut suopealle kannalle häntä kohtaan, koska hän tiesi miehensä asettavan tämän tietorikkaan ja taitavan herran myöskin ihmisenä hyvin korkealle. Sen vuoksi hän mielihyvin vastasi maljaan virkahtaen:
– Herra maisteri on epäilemättä oikeassa maailman petollisuuteen nähden...
Maisteri keskeytti hänet mielevästi myhäillen:
– Ja myöskin teihin nähden, koska portviinin arvojen oikea ymmärtäminen edellyttää kehittynyttä makua.
Mutta nyt kääntyi maisterin vierustoveri, leskieverstinna, joka miehensä kuoltua oli perustanut koulun herraslapsien valmentamista varten lyseoon ja "naiskouluun", kavaljeerinsa puoleen ja aloitti hänen kanssaan periaatteellisen keskustelun Turkin sodasta, siten sekä osoittaakseen harrastustaan yleisiin asioihin että estääkseen pöydän ylitse virinneen keskustelun jatkumasta. Kun myöskin laamanni katsoi velvollisuudekseen silloin tällöin kääntyä toisella puolellaan istuvan täti Henrietten puoleen, oli Marialla tilaisuus tuon tuostakin seurata toistenkin keskusteluja. Hienon ja ylhäisen helsinkiläisen yli-intendentin ympärillä puhuttiin politiikkaa. Se ei yleensä kiinnittänyt nuoren rouvan mieltä. Mutta kun hän kuuli yli-intendentin lausuvan professori Forsmanin nimen, rupesi hän seuraamaan keskustelua, sillä olihan fennomaanien päämies suvun sukua hänelle ja Hanna-serkun häissä hän oli tutustunutkin nuoreen professoriin, joka kuitenkin silloin tyttösessä oli herättänyt ihailua enemmän täydellisellä, ryhdikkäällä maailmanmiehisyydellään kuin taipumattoman suomalaisuutensa intomielisellä sankariudella. Maria huomasi yli-intendentin kohottavan ylenkatseellisesti ylähuultaan, kun hän sanoi: – Jos professori Forsmanin ideat, joita hän niin häikäilemättömästi ajaa sekä yliopistossa ja valtiopäivillä että sanomalehdissä, pääsisivät voittoon, niin se ei merkitsisi ainoastaan kulttuurin kuolemaa tässä maassa vaan myöskin sellaista yhteiskunnallista mullistusta, joka veisi meidät täydelliseen sekasortoon. Hän on noita kuumapäisiä fanaatikkoja, jotka eivät lainkaan välitä olevista oloista, tosiasioista, vaan ovat tuijottaneet itsensä sokeiksi johonkin kuvitteluun, jota he sanovat aatteeksi.
– Mutta tuolla aatteella on kuitenkin kannattajia, huomautti pormestari. – Yksin täällä meilläkin näkee jo selvästi kylvön rupeavan itämään...
Kauppaneuvos puuttui nyt puheeseen ja sanoi yliolkaisen huolettomasti:
– Annetaan vain itää, oraalle nousu on kuitenkin mahdoton.
– Kuinka niin? kysyi pormestari. Kauppaneuvos antoi iänikuisen hymynsä vaihtua selvän halveksumisen ilmeeseen:
– Tahtoisinpa nähdä, mitä siitä tulisi, jos renkien ja piikojen ja ylimaan Jussien kielellä hallittaisiin maata ja kansaa! Silloinhan pääsisi kuka talonpoikaistoljake tahansa herraksi, eikä säätyläisten ja alhaisen kansan välillä olevaa rajaa enää kukaan voisi pitää selvillä. Niin nurin maailma ei koskaan voi mennä.
Yli-intendentti purskahti nauruun:
– Ja kuvitelkaa suomenkielistä salonkikonversatsionia! Se olisi sentään irvokkuuden huippu. Tuskinpa edes professori Georg Zacharias Forsman eli Yrjö Koskinen, kuten hän rakastaa itseään nimittää, uskaltaisi sellaista yrittää.
– No, tuskinpa hänellä siihen olisikaan tilaisuutta, sanoi pormestari. – Konversatsionivaatimukset eivät taida olla kovin korkeat niissä salongeissa, joissa hänenlaisensa liikkuvat.
Kun Maria kuuli pormestarin sanat, tunsi hän suuttumuksen kuohahtavan sisässään. Hänen teki mieli sanoa herroille, ettei heistä yksikään kyennyt kilpailemaan salonkikuntoisuudessa heidän ivansa kohteen kanssa, joka oli täydellinen gentlemanni niin puheessaan kuin käyttäytymistavoiltaankin. Maria koetti niellä suuttumustaan; hän tahtoi välttää purkausta jo miehensäkin takia, jonka suunnitelmien toteuttamiselle sellainen tietysti tässä seurassa olisi voinut olla varsin kohtalokas. Sitäpaitsi sattui juuri ratkaisevalla hetkellä hänen kohdalleen tarjoiluvati, ja hänen oli keskitettävä koko huomionsa pitkien ja liukkaitten parsojen onnelliseen siirtämiseen lautaselleen. Tätä tarkkaavaisuutta vaativaa toimitusta suorittaessaan hän kuuli laamanskan, jolla oli itsenäisen ja oma-ajatuksisen naisen maine, sanovan:
– Minä taas olen kuullut, että professori Forsman on hienosti sivistynyt herra, joka voi esiintyä missä tahansa, eivätkähän hänen aatteittensa täkäläisetkään ajajat näytä olevan mitään grobiaaneja.
Maria lähetti salaa laamanskalle ihailevan katseen ja huomasi yli-intendentin puristavan yhteen huuliaan, kun taas pormestari tuijotti lautaseensa. Mutta laamanni sanoi:
– Eihän meitä lainkaan liikuta, minkälainen mies on, koska hän ei kuulu meidän seurapiiriimme, vaan yksinomaan se asia, jota hän ajaa.
Ja kääntyen Marian puoleen hän lisäsi: – Eikö niin?
– Eikö joku ole sanonut, ettei henkilöiden tarvitse tapella, vaikka heidän mielipiteensä riitelevätkin? vastasi Maria diplomaattisesti.
Tämä vastaus miellytti ilmeisesti laamannia, koska hän suopeasti kohotti lasinsa ja syvään kumartaen sanoi:
– Kunnioitukseni.
Mutta kauppaneuvos julisti:
– Joka tapauksessa fennomaanien rynnistys on tuomittu epäonnistumaan. Se on ainakin varmaa.
– Saanko kysyä, miksi se on varmaa? uteli laamanska, eikä hänen äänensä ollut vailla sitä terävyyttä, minkä opposition halu antaa näköjään viattomillekin vuorosanoille.
– Siksi, ettei fennomaaneilla ole rahaa, vastasi kauppaneuvos tällä kertaa yrittämättäkään muuntaa kyynillisyyttään rakastettavuudeksi. – Kulta kuuntelee vain sivistynyttä kieltä.
Mutta nyt kaadettiin kuuluisa mosel vihreihin laseihin, ja puheensorina hiljeni, koska kuului asiaan, että kauppaneuvoksen kellarin kallein aarre – hienosti maanmakuinen Graacher Himmelreich – nautittiin hiljaisella hartaudella, jota ei saanut rikkoa kukaan muu kuin laamanni, jonka yksinoikeutena oli pitää neiti Henrietten sydämeen käyvä puhe sukulaisuudelle ja yhteenkuuluvaisuudelle.
Vasta lintupaistia seuraava Haut-Brion irroitti taas kielenkannat, ja ensimmäinen lasillinen Tawny Portia, joka seurasi vain nimeksi nautittua mantelipitoista brûléetä, antoi keskustelulle vauhtia.
– Te puhuitte kauniisti täti Henriettelle, herra laamanni, sanoi Maria.
Laamanni hymähti:
– On helppo puhua kauniisti, eikähän näin runsailla päivällisillä jaksakaan muunlaista puhetta pitää...
– Minkälaista esimerkiksi?
– Sellaista, jota viitsii kuunnella... jota kuuntelee mielellään eikä vain velvollisuudesta.
– Ja minkälainen sellainen puhe on?
– Sukkela ja tietysti hiukan häijy.
– Pitääkö sen välttämättä olla myöskin häijy?
– Kyllä. Sillä ilman pientä häijyyttä ei kukaan voi olla vaatimattomastikaan henkevä.
Ja vanha koiranleuka kumartui nuoren rouvan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
– Juuri sen vuoksi tällaisessa seurassa onkin varovaisinta pitää henkevyys hampaitten takana, vaikka tuon tuosta tekisikin mieli laskea se irralleen.
Leskieverstinna ja maisteri olivat ilmeisesti päässeet sodassaan Plevnan valloitukseen, koska edellinen jo oli aloittanut uuden periaatteellisen keskustelun yhteiskouluaatteesta toisella kupeellaan istuvan harvasanaisen veljensä kanssa, joka lapsettomana miehenä ei ollut siitä vähimmässäkään määrin huvitettu, ja jälkimmäinen sai tilaisuuden kohottaa portviinilasinsa Mariaa kohti.
– No, nyt on meidän vuoromme, jotka emme pelkää petollista maailmaa! virkahti maisteri.
Tupakkakauppias katsoi viisaimmaksi yhtyä maljaan. Eikä Maria malttanut olla pistelemättä:
– Konsuli taitaa ainakin portviiniin nähden noudattaa sitä periaatetta, että parempi on pettää kuin antaa pettää itseään.
– Juuri niin, ilkkui maisteri. – Hän on rohkea mies.
Nyt tuotiin pöytään täti Henrietten ylpeys, hänen maankuulu viinihyytelönsä, jalosta reiniläisestä tehty. Se kirvoitti ihastuneita huudahduksia – ne kuuluivat rituaaliin yhtä olennaisesti kuin yli-intendentin kiitospuhe kuului hedelmiin ja samppanjaan, jotka päättivät aterian –, mutta laamanni kuiskasi pöytänaisensa korvaan, sillä välin kuin neiti Henriette kuunteli mairittelevia kiitoslauseita, joita sateli joka taholta:
– Sääli hyvää viiniä!
Maria oli aterian kuluessa tuon tuostakin pälyillyt sinnepäin, missä hänen puolisonsa istui. Mutta korkea hedelmäteline oli tiellä, eikä hän ollut nähnyt miehestään muuta kuin toisen olkapään, jollei tämä ollut sattunut kumartumaan sivulle. Silloin tällöin hän sen oli tehnytkin. Ja Maria oli pannut merkille, että hänen katseessaan oli ollut ikäänkuin kehoitus: "Koeta nyt kestää tämä koettelemus!" Maria oli hymyillyt vastaukseksi: "Ei mitään hätää!" Ja hän oli ollut huomaavinaan miehensä ilmeessä sekä tyytyväisyyttä että kiitollisuutta. Kun vihdoin viinihyytelön jälkeen kauppaneuvoksen ylpeys, korkea Stilton-juusto, jota syksystä lähtien oli konjakkiin kastetuin käärein huolellisesti haudottu, oli nautittu ja etenkin herrojen taholta saanut osakseen kiitosta ja kunniaa, ottivat mustapukuiset ja valkoesiliinaiset palvelijattaret hedelmätelineen varmoiksi harjoiteltuihin käsiinsä ja lähtivät kiertämään pöytää. Kun näköala aukeni, kohotti Maria lasinsa miestään kohti, ja he vaihtoivat iloista yhteisymmärrystä ilmaisevan katseen. Sen havaitsi maisteri ja osoitti samanlaista huomaavaisuutta kalpeahipiäiselle ja kaunispiirteiselle rouvalleen, joka hentona ja arkana istui konttoripäällikön pöytänaisena. Maisterin rouva oli kotoisin Tukholmasta, köyhä tyttö, joka oli tullut klubille tarjoilijattareksi, mutta niin älykäs ja hienoluonteinen, että maisterin oli täytynyt häntä kauan suostutella, ennenkuin hän oli kosintaan taipunut. Ei hän ollut pelännyt tarjottua avioliittoa niin paljon siksi, että hän tunsi tulevan miehensä heikkouden väkijuomiin, kuin sen vuoksi, että hän ymmärsi ylpeän suvun tuntevan kunniansa kärsivän siitä, että sen piiriin tuli hänenlaisensa syrjäläinen. Näin oli Karl kertonut Marialle, mutta hän oli myöskin kertonut, kuinka maisteri oli ritarillisesti taistellut rakkautensa puolesta ja pakottanut suvun tunnustamaan vaimonsa, joka pian omankin olemuksensa hienovaraisella vaatimattomuudella ja mielenlaatunsa alistuvaisuudella oli herättänyt arvonantoa ja kunnioitusta. Siitä huolimatta hän ilmeisesti tunsi itsensä vieraaksi tässä ympäristössä, johon hän vaistosi aivan sattumalta tulleensa viskatuksi – muukalainen, hentovarsinen kukka rehevien ja vankkajuuristen kotikasvien parissa. Maria tunsi häntä kohtaan välitöntä myötätuntoa. Hänestä tuntui nimittäin, että he jollakin tavoin olivat kohtalotovereita, vaikkakin hänen osansa tietysti oli paljon keveämpi kuin tuon toisen, jonka alinomaa oli elettävä pelossa miehensä takia ja jota, kunnioituksesta ja arvonannosta huolimatta, edelleenkin arkuutti porvarisrouvien silmissä väikkyvä entisyyden varjo. Mariaa ilahdutti, että Karl oli joutunut maisterin rouvan pöytäkumppaniksi, sillä hän tiesi tuon ujon ja umpimieliseksi käyneen naisen viihtyvän Karlin seurassa, jota hän piti maanmiehenään.
Yli-intendentti oli sillä välin noussut puhumaan. Kuriaalityylisin pitkin lausein hän esiintoi vieraitten kiitollisuuden isäntäväelle, jota hän ei tahtonut kiittää ainoastaan runsaasta ruumiinravinnosta, joka nyt, kuten aina tässä talossa, oli edustanut kulinaarisen taidon ja hienostuneen maun huippusaavutuksia, vaan myöskin sitä lujaa yhteiskunnallista ja sivistyksellistä ryhtiä, joka oli kohottanut suuren kauppahuoneen sen mahtavuuteen ja myöskin antoi pitopöydän ääressä istuville vieraille turvallisuuden tunteen, he kun tämän kodin ilmakehässä olivat turvatut kaikilta häikäilemättömien hyökkäyksien yllätyksiltä, joilla koetettiin kaivaa maata isiltä perityn sivistyksen ja yhteiskuntajärjestyksen alta.
– Yli-intendenttikin on syönyt liian paljon, kuiskasi laamanni.
Samppanjalasit juotiin tyhjiksi.
Ja sitten noustiin pöydästä.
Maria meni nuorison kanssa konttorin puolelle – ei niin paljon tiernapoikien tähden, jotka hän jo jouluaattona oli nähnyt ja kuullut kotonaan, kuin saadakseen nähdä korkean pulpetin, jonka ääressä Karl joka päivä ahersi ja jota kohtaan hän tunsi samalla kertaa sekä jonkinlaista kunnioitusta että jonkinlaista vihaa. Maria pysähtyi tuon pulpetin viereen, joka oli sisemmässä konttorihuoneessa, ja katseli avonaisesta ovesta ulommassa esiintyviä tähtipoikia.
Hänen siinä seistessään tuli Karl, joka oli joutunut odottamaan vuoroaan korttipöydässä, hänen luokseen ja kysyi kuiskaten:
– Miten tulit toimeen laamannin kanssa?
Maria taputti keveästi hänen poskeaan:
– Oikein hyvin. Olitko sinä siitä huolissasi?
– Tietysti. Minähän olen aina huolissani sinun tähtesi.
– Kuinka hyvä sinä olet!
He asettuivat yhdessä ovensuuhun katsomaan, kuinka "Heerootes hän ajoi hevoisilla ja ratsuilla, siihen asti, kun hän tuli Petleheemin maille" ja kuinka murjaanien kuninkaan "piti rukoileman Heerootesta ja lankeemaan hänen eteensä polvillensa, ja lankeemaan hänen eteensä polvillensa". Mutta nyt vaihtuivat vuorot korttipöydässä. Karl kiiruhti odottavaan seuraan, ja Maria meni naisten luo. Hän pääsi taas ystävättärensä konsulinnan viereen ja ehätti ensi töikseen tunnustamaan hänelle, että laamanska äsken rohkeudellaan oli herättänyt hänessä suurta ihailua.
Konsulinna naurahti:
– Mamma pitää kaikissa asioissa oman päänsä, ja useimmiten hänen mielipiteensä käyvät muiden mieltä vastaan, sillä mamma ajattelee eri tavalla kuin toiset hänen ikäisensä rouvat, jotka vain sanovat jaa ja aamen kaikkeen, mitä heidän herransa ja miehensä suvaitsevat sanoa. Maria käänsi nytkin katseensa ylhäispiirteiseen laamanskaan, joka suoraselkäisenä ja kuningatarryhtisenä istui peräseinän sohvassa ja keskusteli täti Henrietten kanssa siitä, kuinka kauan poronpaisti oli liotettava ennen pataan panemista. Ilmeisesti asia ei häntä sen enempää huvittanut, mutta eihän täti Henrietten kanssa sopinut keskustella Saksan keisaria vastaan tehdystä murhayrityksestä eikä Bismarckin sosialistilaista, joista molemmista Maria ihmetellen oli kuullut laamanskan päivällispöydässä vaihtavan mielipiteitä pormestarin kanssa, joka oli valtiopäivämies. Täti Henriette olisi kauhistunut moista sekaantumista miesten asioihin, joista oikean naisen oli pysyttäydyttävä loitolla. Kun Maria katseli laamanskaa, ymmärsi hän, keneltä konsulinna oli perinyt valveutuneisuutensa, älynsä ja halunsa henkisiin harrastuksiin, jotka tekivät hänestä porvarisrouvien enemmistöstä erottuvan persoonallisuuden.
Nyt kääntyi täti Henriette pormestarin rouvan puoleen ja sanoi – äänessään lievän moitteen sävy –:
– Minä odotin aatonaattona Ainaa päiväkahville, mutta Ainaa ei kuulunut eikä näkynyt...
Hyvä pormestarinna joutui ilmeisesti hämilleen ja vastasi hiukan hätäillen:
– Hyvä täti, olisin kyllä tullut, mutta minun täytyi siivota laatikoltani, ja siihen hupeni koko aamupäivä...
Täti Henriette kohotti silmäkulmiaan: – Siivota laatikoita... mitä se on? Laatikkojen täytyy aina olla sellaisessa järjestyksessä, ettei niitä koskaan tarvitse siivota. Eikö Aina sitä tiedä?
Neiti Henrietten ääni oli tiukka.
Ja pormestarinnan silmiin tunkivat kyynelet. Hänen sormensa alkoivat hermostuneesti hypistellä pähkinäpuisen ikkunapöydän pitsiliinan reunaa, ja veri nousi poskipäihin. Hänen vieressään istuva leskieverstinna kävi jo levottomaksi, sillä pormestarinna poti epilepsiaa, ja kohtaukset alkoivat sormien hypistelyllä, suupielten nytkähtelyllä ja silmien räpytyksellä. Mutta täti Henriette ei ollut millänsäkään, vaan kääntyi aivan rauhallisesti tupakkakauppiaan surumielisen näköisen puolison puoleen kysymään, millä asteella hänen nuorimman tyttärensä hinkuyskä nyt oli. Eikä pormestarinnan säikähdys sentään kärjistynytkään kohtaukseen, hän toipui väleen ja saattoi pian jatkaa äsken keskenjäänyttä keskusteluaan leskieverstinnan kanssa, mikä keskustelu koski Lottopeliä, joka oli hänen ainoa mutta sitä voimakkaampi intohimonsa.
Niin kului aika, laahautui etananvauhtia eteenpäin. Sitä koetettiin lyhentää hedelmillä ja lyypekkiläisellä martsipaanilla, mutta jo aikoja ennen vapauttavan teetarjottimen ilmestymistä tuotti rouville pienten haukotusten tukahduttaminen ja salaaminen tuskaa ja vaivaa.
Hätäkö herroilla oli!
Heillä oli korttipelinsä ja sitäpaitsi punssinsa ja konjakkinsa.
Kun Karl joutui pelaamaan maisteria vastaan eivätkä kortit käyneet heidän suuntaansa, huudahti maisteri:
– Eihän sinun kanssasi, hyvä veli, nykyisin pitäisi peliin ruvetakaan.
– Kuinka niin? Karl kysyi.
Maisteri otti pitkän kulauksen ja sanoi nauraa hihittäen:
– Arvaahan sen, että on huono onni pelissä, kun on ollut niin hiivatin hyvä onni rakkaudessa.
Laamanni, joka sattui seisomaan lasi kädessä maisterin tuolin takana kurkistelemassa pelin kulkua, kohotti nyt lasinsa konttoripäällikköä kohti ja virkahti suosiollisesti myhäillen:
– Pyydän saada täydellisesti yhtyä edellisen puhujan loppulausuntoon.
Karl oli tyytyväinen.
Sohvassa istuivat yli-intendentti ja pormestari vakavan näköisinä. Pormestarin otsaa varjosti huolestuneisuuden pilvi. Herrat puhuivat maan yleisistä asioista, koska pormestari piti velvollisuutenaan valtiopäivämiehenä ja porvarissäädyn jäsenenä, joksi hän oli päässyt lupaamalla edustaa rouvansa pientä kotikaupunkia – rouva oli kotoisin etelämpää – ottamatta itselleen mitään palkkiota, niin, hän piti velvollisuutenaan käyttää hyväkseen tilaisuutta kuullakseen sukulaisensa yli-intendentin valistunutta mielipidettä Oulun radan rakentamisen mahdollisuuksista, jota koskeva esitys kaksi vuotta sitten oli valtiopäivillä hylätty. Yli-intendentti oli sitä mieltä, ettei esityksen hylkääminen merkinnyt asian hautaamista, vaan ainoastaan sen siirtämistä jonkin verran eteenpäin ajassa. Ja samaa mieltä oli pormestarikin. Mutta kauppaneuvos, joka isäntänä koko ajan oli liikkuvalla jalalla ja nyt oli pysähtynyt kuuntelemaan rautatiejuttua, oli toista mieltä:
– Ei niin pitkää rataa kannata rakentaa eikä sitä tarvitakaan, me tulemme hyvin toimeen laivaliikenteellä. Käytettäköön valtionvarat hyödyllisempiin yrityksiin.
Kauppaneuvoksen mielipidettä ei määrännyt niin paljon hänen vankka vanhoillisuutensa, jonka mukaan kyllä kaikkikin muutokset oleviin oloihin olivat pahasta, kuin itsesuojeluvaisto, joka herätti hänessä pelkoa, että rautatiestä saattoi tulla uusi kilpailija hänen hitaille purjelaivoilleen, joita jo nyt pahasti uhkasivat höyrylaivat.
Tupakkakauppias istui ovensuussa harvasanaisen konsulin kanssa. Silloin tällöin he vaihtoivat jonkin sanan, mutta enimmäkseen he olivat vaiti ja koettivat kätkeä haukotukset kouriinsa. Heille oli teetarjottimen ilmestyminen perin tervetullut vapautuksen iloinen sanoma.
Nyt alkoivat rouvat raotella ovea huomauttaakseen herroille, että oli aika lähteä. Ensimmäisenä kurkisti ovesta pormestarinna. Kun mies huomasi vaimonsa viittauksen, sanoi hän:
– Aivan heti, hyvä ystävä, aivan heti...
Mutta jäi aivan rauhallisesti paikalleen.
Ja pormestarinna vetäytyi tyyntyneenä takaisin. Sillä pormestarin sanat olivat kuuluneet ihan selvästi. Ääni oli kyllä ollut vähän nuhainen, jollainen se aina oli, kun pormestari joi konjakkia, ja sitä hän teki jok'ikinen Jumalan ilta – kotonaan kaapista, jonka ovelle hän tassutteli tohveleissaan työhuoneestaan yhä lyhyemmin väliajoin, kuta pitemmälle ehtoo ehti. Mutta nuha ei vielä ollut vaarallista; kriitilliseksi tilanne kävi vasta sitten, kun hän alkoi soperrella sanoja, sitä kun seurasi pian lopullinen sammuminen, johon päästyään pormestari ei enää kyennyt sopertamaan muuta kuin: nitshevoo... nitshevoo... – mistä lieneekin venäläisen sanan suuhunsa saanut!
Sitten tuli maisterin rouvan vuoro ilmestyä kynnykselle, mutta huomatessaan miehensä istuvan pelipöydässä katosi hän viittailuttakin, sillä niin kauan kuin kortit pysyivät kädessä ei ollut vaaraa.
Tulipa vihdoin kynnykselle laamanskakin, jolle vanhimpana aloite lähtöön kuului. Ja silloin nousi laamanni paikaltaan. Hänen esimerkkiään seurasivat kaikki muutkin herrat, jotka eivät olleet pelissä mukana. Mutta kun pelit saatiin loppumaan, rupesivat viimeisetkin vieraat hyvästelemään.
Tuntui hyvältä päästä pakkasmakuiseen talviyöhön. Tähdet kiiltelivät, lumi narskahteli anturoitten alla, ja pohjoisella taivaalla välähtivät revontulten salaperäisesti suhahtelevat valkoiset liekit.
Maria tarttui miehensä käsivarteen ja sanoi:
– Kyllä on kaunista!
– Niin on, vastasi hänen miehensä.
Ja molemmat olivat tyytyväisiä ja onnellisia. Maria siksi, että kaikki oli onnellisesti ohitse ja mies sen vuoksi, että hän huomasi vaimonsa alkavan sopeutua niihin oloihin, joihin hän oli hänet tuonut.
Kun he astuivat oman kynnyksensä ylitse, nousi Marian rinnassa lämmin laine – hän tunsi kunnioituksensa ja arvonantonsa sitä miestä kohtaan, jonka rinnalle kohtalo oli hänet asettanut, muuttuneen kiintymykseksi, joka oli katkeamatonta –, ja hän kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä. Ja mies silitteli hiljaa tummatukkaista päätä, joka oli hänelle rakas.
He olivat alkaneet kasvaa kiinni toisiinsa.
3.
Jo ennen naimisiin menoaan Karl oli ostanut oman talon. Se oli keskikokoinen kaupunkilainen kauppakartano hyvällä liikepaikalla, Torikadun varrella, aivan lähellä kauppaneuvoksen isoa taloa. Ja tähän taloon hän oli valmistanut sen kodin, johon hän oli tuonut nuorikkonsa. Mutta asuinrakennuksessa oli liian paljon tilaa kahdelle ihmiselle, ja sen vuoksi oli siitä pari erillistä, omalla eteisellä varustettua huonetta annettu vuokralle. Heidän avioliittonsa toisena syksynä tuli vuokralaiseksi eräs Karlin vanha tuttava, ruukinpatruuna, joka oli muuttanut kaupunkiin sen johdosta, että järvimalmin jalostus kannattamattomana oli lopetettu niissä rautatehtaissa, joita 40- ja 50-luvulla oli perustettu Oulunjärven vesistöjen varsille – Ämmänruukki, Kurimo ja Myllyranta – ja joitten vaiheet olivat olleet moninaiset ja kirjavat. Tämä ruukinpatruuna, verraten nuoresta iästään huolimatta – hän oli vasta neljänkymmenen korvilla – paljon kokenut mies, joka oli viettänyt nuoruutensa Nevan rannoilla ja oppinut tuntemaan suuren maailman leveätä elämää pietarilaisista näkökulmista, oli miellyttävällä ja hiotulla olemuksellaan, hauskoilla tarinoillaan ja runsaalla elämänkokemuksellaan saavuttanut Marian suuren suosion. Sitäpaitsi hänellä oli uljas ja hyväluontoinen bernhardilaiskoira, josta heti oli tullut niin uskollinen ystävä talon nuorelle emännälle, että se seurasi häntä kävelyretkillä ja makasi hänen jalkojensa juuressa, kun hän istui yksikseen kirja kädessä kodikkaan förmaakinsa sohvankulmassa.
Ruukinpatruuna ei suinkaan ollut erämaassakaan unohtanut suurkaupunkilaisia tapojaan, ja kun hän nyt oli joutilaana, huvitti häntä aikansa kuluksi ohjailla ystävänsä nuorta rouvaa korkeamman ruoanlaittotaidon ja muidenkin porvarillisen seuraelämän salaisuuksien perille. Maria oli tarkkaavainen oppilas. Kunnianhimo kannusti häntä saavuttamaan kilpailukuntoisuuden sillä alalla, jolla saavutettuja tuloksia hänen ympäristönsä piti naisellisten kykyjen loistavimpina voittoina. Ja vaikk'ei hän omasta puolestaan tunnustanutkaan lintukastikkeen makua ja väriä taikka viinimarjahyytelön läpikuultavuutta kuolemattomalla sielulla varustetun yksilön avujen päteväksi mitta-asteikoksi, olisi häntä kuitenkin harmittanut alakynteen jääminen, koska tuo mitta kerran oli vakautettu maineen perustaksi.
Jonkinlainen romantiikan hohde ympäröi ruukinpatruunaa. Sillä vielä elivät vereksinä ihmisten huulilla tarinat siitä suurellisesta elämästä, jota herrat nälkämaan keskelle rakennuttamissaan punahonkaisissa palatseissa olivat viettäneet haihduttaakseen ikäväänsä niillä rikkauksilla, joita unelmoitiin järvien raudanruosteen takaavan. Karkelon kaiku oli kiirinyt kauas, ja rahtimiehet olivat raahanneet viinikuormia Kainuun korpiin. Mutta olivatpa petunkuorijat joutuneet, paitsi kemujen ja ilonpidon, päättömien hullutusten, lihanhimon ja silmäin koreuden todistajiksi, myöskin murhenäytelmiä aavistelemaan, vaikk'eivät olleetkaan päässeet niiden perille, kun heidän maailmansa ja vallasväen maailman välillä oli monet raja-aidat ja salaperäisyyden suojamuurit. Eivätkähän nuo vallasväet aina olleet edes oman maan ihmisiä olleet, vaan toisinaan Englannista, toisinaan taas Ryssänmaalta tulleita muukalaisia. Ihmekö, että tarinat olivat saaneet sadun mittasuhteet! Mutta ruukinpatruuna oli istunut noiden ihmisten pitopöydissä ja elänyt heidän elämäänsä. Ja vaikk'ei, tai ehkä pikemminkin siksi, ettei hän kaikkea kertonut mitä tiesi, vaan jätti aavistelujen varaan paljon, hänen tarinointinsa sai Marian mielikuvituksen liikkeelle, ja hän runoili itselleen romaaneja ja draamoja, joissa erämaa ja ihminen olivat vastakkain ja jälkimmäisen oli väistyttävä väkevämmän tieltä.
Yksinpä silloinkin, kun ruukinpatruuna paitahihasillaan keittiössä antoi havainto-opetusta keiton suurustamisessa ja raffinoitujen mausteiden käytössä, saattoi Maria yht'äkkiä ruveta utelemaan noita tarinoita, sellaisenakin hetkenä, jona kertominen olisi käynyt kohtalokkaaksi kiehuvien kuparikasarien sisällykselle, ellei opettaja olisi osannut olla varuillaan.
– Eikö siellä korvessa yksin karaistunutkin ihminen tule synkkämieliseksi? Maria kysyi usein, sillä hänen mieleensä lakeuden alakuloisuus oli jäänyt niin lähtemättömäksi muistoksi, että se muodostui kaiken kaipuun ja ikävän vertauskohdaksi.
Mutta siihen kysymykseen ruukinpatruuna ei koskaan antanut suoraa vastausta, vaan vetosi aina erämaan kauneuteen. Hän oli runollinen mies ja osasi pehmeästi venäläisittäin äännetyillä sanoillaan maalata elävät maisemakuvat, joissa korkeitten vaarojen juhlallisten ääriviivakehysten väliin mahtuivat sekä laajat salomaat salaperäisine huminoineen että mahtavat virrat kuohuvine koskineen ja leppeämpine suvantoineen. Viliseviä virtoja ja vaahtoavia koskia hän rakasti.
– Tervamiehet tuovat tänne tynnyrinsä vaivalloista ja vaarallista tietä, hänellä oli tapana sanoa. – Mutta se tie on maailman kaunein.
Ja niin hän kuvaili vähän murteellisella mutta värikkäällä kielellään koko tervataipalen Kiannasta Ouluun asti, kuvaili, miten tervavenheet Suomussalmelta lähdettäessä ensiksi joutuivat Emäjoen jylhän komeihin koskiin, jotka alkumatkalla seurasivat toinen toistaan niin lyhyin välimatkoin, että edellisen ämmä tuntui ulottuvan seuraavan nivan niskaan, ja vasta kun oli laskettu viimeinen ja vihaisin alkutaipalen kymmenestä koskesta, Aitto, äkkijyrkkine kallioineen ja korkeine aaltoineen, alkoi yhtäjaksoinen suvanto, pitkä sydänmaantaival matalien ja tasaisten jäkäläsoiden ja kanervikkokankaiden halki. Mutta silläkin oli oma kauneutensa: lakeilla jokivarsilla kasvoi tosin vain matalia pajuja ja vaivaiskoivujen varpuja, mutta edempää hohti suopursujen valkeus, ja koko seudun yllä lepäsi koskemattoman erämaan juhlallinen, suuri rauha. Sitten alkoivat taas virrat, puolittain koskea, puolittain väkevävetoista jokea. Niin jatkui kulku kohti komeata Seittenoikiaa, majesteetillista kuohujen mäkeä, jonka mutkissa ja kivikoissa harva se kesä jokin venekaravaanin alus tuhoutui ja ahnas Ahti korjasi jonkun tai joitakuita ihmisiä saaliikseen. – Kun sitten päästiin Oulujärvelle, niin saattoi tapahtua, että epäsuotuisilla ilmoilla täytyi monet ajat säänpidossa makailla. Mutta kun laajan järven poikki oli päästy Vaalaan, alkoi taas suurenmoinen koskikulku: lyhyen Laiskanselän suvantotaipalen takana Niskakoski heti nielaisi venheet, ja sen seitsemän hyrskeisen korvan aallot kiidättivät seitsemän virstaa lyhyessä tuokiossa, sitten tulivat suvantotaipalen jälkeen Ahmas- ja Utakosket, joitten lasku oli leikkiä, mutta sen jälkeen tuli tosi eteen. Illansuussa kokoontui kymmeniä venheitä Merilän rantaan, josta anivarhain aamulla lähdettiin joukolla valantehneen laskumiehen johdolla liikkeelle. Lyhyen soutumatkan jälkeen alkoi virta niellä. Avonaisessa ja valoisassa maisemassa kohisi, kuohui lyhyt mutta kiukkuinen Sotkakoski. Se oli pian laskettu, ja vene liukui hyvää vauhtia Sotkajärvelle, joka oli viimeinen isompi suvanto ennen Pyhää. – Pyhän alkusoiton kajahdutti kaksi jylhää koskenkorvaa, joissa vesi kiehui kiukkuisesti. Ja sitten alkoikin varsinainen Pyhäkoski. Rannat kahden puolen kohosivat korkeammiksi, vähitellen ne sulkeutuivat jyrkiksi äyräiksi, joiden välissä syvällä koski vaahtoisena ja voimakkaana vieritteli vesiryöppyjään. – Pyhänsivun kohdalla aukeni maisema hetkisen ajaksi avarammaksi ja leppoisammaksi, mutta pian puristui vesi ahtaaseen uomaan, valtava voima viskasi venheen vihaisesti kiehuvaan ja uhkaavasti pauhaavaan Pällin aallokkoon. Taru kertoi, että siinä oli Laurikainen, satujen sankari, hypännyt kallion pengermälle ja sysännyt vihollisvenheen virran vietäväksi. Pällin jälkeen urkeni taas ura ja kulku tasoittui, mutta ei suinkaan verkastunut. Yhtämittaista alamäkeä jatkui ja yhtämittaista kuohukkoa. Rannat olivat juhlallisen kauniit. Häikiön kohdalla koski kiristyi taas karikuohukoksi, ja sitten alkoi penikulman pituinen koskisola korkeitten rantojen lomitse. Metsäiset töyräät, siellä täällä kaunis kallio. Kuljettiin edelleen. Vältettiin Huoseuksen aaltojen vaarat, laskettiin Oksankorvan laineitten lävitse, väistettiin viime tingassa jyrkkä kallio ja tultiin tyynelle ja kauniille Montanlammelle. Kun sitten vielä laskettiin lyhyt Montankoski, tultiin kauniiseen Muhoksenperukkaan, jonka rantaan jätettiin laskumies. Sitten lähdettiin soutamaan Oulua, ja pitkälti olikin airojen avulla kuljettava, sillä ennen Merikoskea ei koko välillä ollut kuin pienoinen Madekoski ja muutamia vetävämpiä virtakohtia.
Maria kuunteli ruukinpatruunan kuvauksia kummissaan, ja vähitellen ne saivat aikaan sen, että hän alkoi katsella toisin silmin "tervahanhia", joiden avuttomalle alkuperäisyydelle hän aluksi oli hymähdellyt yhtä ylimielisesti kuin porvarien nuoret nulikat, joiden oli tapana huudella heille: "Montako kertaa se hanhen kaula solmulle ylettyy?"
Olihan Karl hänelle joskus kertonut, minkä vaivan takana tervamiesten rahat olivat: puut oli kolottava, pilkottava, tervahauta rakennettava ja poltettava, ennenkuin terva tynnyreihin saatiin. Mutta vasta nyt hänelle havainnollistuivat matkojenkin vaivat, vastukset ja vaarat. Ja hän päätteli mielessään, että sitten kun heille alkaa tulla tervamiehiä, niin on heitä toki kohdeltava toisin kuin muualla kohdellaan... Sillä hän uumoili, että porvarien poikien pilkalliset huudot kuvastivat heidän isiensä katsantokantaa ja että siis "hanhi" oli olemassa vain sen vuoksi, että kauppias sai rikastua kynimisestä.
Hän päätti ottaa selville, mitä tervasta maksettiin. Kun Karl oli maininnut hinnan, sanoi hän jyrkästi:
– Sehän on aivan liian vähän – se on suorastaan nylkemistä. Minä en ymmärrä, kuinka he suostuvat myymään tavaransa niin halvalla.
Karl, joka aluksi oli huvitettuna hymyillyt hänen heränneelle kaupalliselle mielenkiinnolleen, vastasi:
– Mikäpä heidän auttaa, kun ei enempää makseta.
Mutta Maria tiukkasi:
– Sano suoraan: eikö tervakauppa kannattaisi, jos maksettaisiin enemmän?
Silloin Karl meni vakavaksi:
– Kyllähän se kannattaisi sittenkin...
– No, miks'ei sitten makseta enempää?
– Siksi, että kauppiaan voitto pienentyisi Ja kun hän kerran on tottunut suureen voittoon, ei hän tietysti vapaaehtoisesti mene sitä pienentämään.
Maria tulistui:
– Mutta miks'eivät tervamiehet pakota pienentämään? Olisivat muutaman kesän tuomatta tervojaan...
– Sitä he eivät voi tehdä, Karl vastasi yksikantaan.
– Miks'eivät?
– He kuolisivat nälkään...
Mutta Maria ei hellittänyt, ennenkuin Karl oli selittänyt koko jutun.
Ja Maria oli ymmärtänyt, että katojen ja puutteiden ahdistama ylimaan tervakansa eli kokonaan tervaporvarien armoilla. Porvarit saattoivat tehdä sen kanssa mitä tahtoivat. He voivat häikäilemättä polkea hintoja ja rikastuivat sitä enemmän, kuta enemmän heidän tervamiehensä köyhtyivät ja velkaantuivat, sillä juuri velkojen avulla he pitivät tervantuojia vallassaan. Velka, joka tervakontrahtia vastaan oli annettu, sitoi velallisen saamamieheen melkein kuin henkiorjuuteen. Ellei velallinen tuonut tervaa, kuten kontrahti määräsi, ei hän saanut jauhoja, ei suoloja, ja hampaat oli pantava naulaan. Saattoipa porvari panna hänen velkansa uloshakuunkin, ja silloin menivät vielä maat ja mannut, kaikki elämisen mahdollisuudet.
Kun Marialle tämä oli selvinnyt, oli hän kauhistunut, ja kapinamieli oli noussut hänessä:
– Ja tuollainen on luvallista ja laillista!
Karl kohautti olkapäitään:
– Se on laillista... luvallista kauppaa.
Karl vaikeni hetkiseksi, sitten hän virkahti:
– Ja kuitenkin olot ovat parantuneet vuosi vuodelta. Vaikka tervakauppa onkin pienentynyt, ovat hinnat nousseet niin, että tervamiehillekin nyt maksetaan paljon enemmän kuin maksettiin esimerkiksi siihen aikaan, jolloin kauppaneuvos alkoi laajentaa isältään perimäänsä liikettä. Silloin sai kauppias tervan melkein ilmaiseksi, mutta ulkomailla maksettiin siitä paljon enemmän kuin mitä nyt maksetaan. Silloin rikastui väkisinkin.
– Mistä johtui, että ylimaalaiselle silloin voitiin maksaa vielä vähemmän kuin nykyään?
– Se johtui useammastakin syystä, Karl selitteli. – Ensinnäkin siitä, että rahan arvo oli nykyistä korkeampi... elintarpeitten hinnat olivat nykyisiä hintoja alhaisemmat. Sitäpaitsi tervaa tuotiin kaupunkiin suhteellisesti enemmän kuin nyt tuodaan ja ulkomaille viejiä oli vähemmän – ei ollut kilpailua. Ja ulkomaille sai menemään kuinka paljon tahansa ilman pienintäkään vaivaa – ei tarvinnut etsiä ostajia, ostotarjoukset tulivat itsestään.
Maria mietti hetkisen:
– Mihin sitä ulkomailla sitten niin rajattomasti silloin tarvittiin, kun ei enää yhtä innokkaasti kysytä?
– Etupäässä laivatelakoille. Suuren osan Suomen tervaa osti Englannin amiraliteetti lukemattomia sota-aluksiaan varten. Mutta nythän rakennetaan laivat raudasta, ja purjealukset, joiden rungot tarvitsevat tervaa, vähenevät vähenemistään.
Maria jäi miettimään asiaa. Mutta hetken perästä Karl jatkoi:
– On muitakin seikkoja, jotka ovat saaneet aikaan sen, ettei kauppiailla täällä enää ole yhtä kultaisia aikoja kuin pari vuosikymmentä sitten. Saimaan kanava teki koko tämän puolen kauppaan suuren loven, kun se aukaisi uudet ja entistä mukavammat liikennetiet useaan sellaiseenkin seuruun, joka sitä ennen oli pakotettu kaupankäyntiin tännepäin, ja rautatiet ovat myöskin omansa jakamaan kaupankäynnin uusiin suuntiin... Kilpailu käy entistä kiivaammaksi.
Maria, joka oli istunut omissa mietteissään eikä sen tarkemmin ollut seurannut viimeistä selitystä, tarttui nyt kilpailu-sanaan:
– Etkö sinä äsken sanonut, että kilpailu on pakottanut kauppaneuvoksenkin maksamaan tervamiehille enemmän?
– Sanoin.
– Merkitseekö se sitä, että kuta useampia tervakauppiaita tulee, sitä vaikeampi on kauppaneuvoksen ja hänenlaistensa polkea hintoja?
Karl tuumi kotvasen:
– Tavallaan se merkitsee sitäkin. Maria innostui:
– Se selventää asiaa...
– Mitä tarkoitat?
– Katsohan... minusta tuntui niin oudolta ajatella, että sinäkin rupeaisit tuollaista kauppaa käymään...
Vähän surumielisesti hymähtäen Karl virkahti:
– Olisiko parempi, että auttaisin koko ikäni vain toista siitä hyötymään, kun samalla kaupalla, jota minun kuitenkin täytyy käydä, itsekin voin hyötyä.
Maria sai uuden ajatuksen päähänsä:
– Mutta sano, millä tavalla sinä voit saada itsellesi tervantuojia, kun juuri äsken sanoit, että he ovat kokonaan nykyisten kauppiaitten vallassa!
– Minä maksan niille, jotka tahdon itselleni, paremman hinnan ja vapautan heidät entisistä veloista... ja sitten tulee tietysti vähitellen uusiakin...
Keskustelu katkesi. Ruukinpatruuna tuli kertomaan uutisia Pietarista, josta hän juuri oli saanut kirjeen ja tietoja nihilistien uusista tihutöistä. Oltiin nimittäin 1880 vuoden helmikuussa, jolloin Talvipalatsi yritettiin räjähdyttää ilmaan ja suuri joukko keisarillisia henkivartijoita sai surmansa.
Eräänä iltana Karl tullessaan konttorista oli sanonut, että hänen muutaman päivän perästä täytyi kutsua kotiinsa läheisimmät tuttavansa illallisille – kaupunkiin oli tullut käymään joku tukholmalainen tukkukauppias, jolle Karlkin tahtoi osoittaa huomaavaisuutta, koska hän tulevaisuudessa, ehkä hyvinkin pian, aikoi ruveta hänen kanssaan liikesuhteisiin.
– Mikä siinä! Maria oli huudahtanut. – Minusta se on oikein hauskaa. Kun vain saan tietää päivän, rupean heti valmistuksiin.
Päivä määrättiin. Ja Maria ryhtyi Anninsa kanssa puuhiin. Olihan siinä miettimistä, ostamista ja touhuamista ensikertalaiselle. Mutta Maria oli innoissaan ja teki parastaan. Varmuuden vuoksi hän neuvotteli ruukinpatruunan kanssa kaikista ruokalajeista, ja kun määräpäivä koitti, vakuutti hän miehelleen, ettei ollut syytä pienimpäänkään levottomuuteen.
Ennenkuin vieraat tulivat, pyysi Maria miestään katsomaan katettua pöytää. Se oli komea. Kaikki kylmät ruoat olivat paikoillaan, kauniisti lautasille ja vadeille järjestettyinä, ja "pikkulämpimille" oli tilat pöydällä varattu ja niiden sijoitus tarkoin määrätty. Aterian pääruokana oli oleva paistetut kananpojat, ja nuoret kanat olivat valmiiksi kynittyinä ja käppyriksi narutettuina keittiössä.
Herrakutsuissa ei emännän tarvinnut lainkaan näyttäytyä vieraille. Maria sai siis omistaa alkuillan, minkä vieraat viettivät totilasiensa ääressä, ruoanlaittohommiin. Kananpoikain paistaminen onnistui mainiosti, niiden pintaan tuli se kaunis kultavivahteinen rusketus, joka on tämän herkun luotettavimpana laatumerkkinä. Mutta yht'äkkiä Maria säpsähti: mistä saadaan kastike? Anni ei sitä tiennyt. Mikä nyt neuvoksi? Tietysti ruukinpatruuna! Hänelle oli siis toimitettava sana, että hän rientäisi apuun. Anni lähetettiin sisään viemään herroille uutta, kuumaa totivettä ja samalla jollakin verukkeella vihjaisemaan ruukinpatruunalle rouvan hätäisen avunpyynnön. Ruukinpatruuna ymmärsi yskän, tuli tuulispäänä keittiöön, kuuli mikä oli hätänä, kiskaisi tuossa tuokiossa takin yltään, irroitti kalvosimet, kääräsi paidanhihat kyynärpäihin ja komensi esille kermat ja muut tarveaineet. Eikä hän pitkää aikaa tarvinnutkaan, ennenkuin sai ihanan vaaleankellertävän kastikkeen valmiiksi.
– Nämä kananpojat ovat niin isoja, että ne täytyy paloitella, sanoi ruukinpatruuna pukiessaan takkia ylleen. – Mutta se on vähän vaikea työ tottumattomalle. On sen vuoksi parasta, että minä teen sen pöydässä. Mutta se edellyttää taas, että isäntä vieraitten kuullen minua siihen toimeen pyytää. Kun siis Karl nyt tulee – minä annan hänelle vihjauksen – katsomaan, joko vieraat saa kutsua ruokasaliin, pitää hänen saada tässä suhteessa tarpeelliset ohjeet.
Hän meni. Mutta vielä ovessa hän kääntyi varoittamaan:
– Se on hyvin tärkeää... sitä ei millään saa unohtaa.
Karl tuli, sai ohjeet, ja herrat kävivät pöydän ääreen. Puheensorina, joka kohoamistaan kohosi, kuului keittiöön, vaikk'ei sanoja voinutkaan erottaa. Mutta Anni, joka tuon tuostakin pistäytyi ruokasaliin tarjoiluasioissa, vakuutti, että tyytyväisiltä näyttivät herrat. Kun sitten kananpojat vietiin pöytään, ei Maria malttanut olla jättämättä ovea vähän raolleen. Hän painoi korvansa ovenrakoon ja toisin vuoroin tirkisti sisään. Kaikki meni nuottien mukaan. Patruuna seisoi pöydän toisessa päässä ja paloitteli lintuja sillä välin kuin Karl toisessa päässä pöytää kaatoi Chateau Latouria heidän uusiin, Tukholmasta tilattuihin punaviinilaseihinsa, jotka jo suvesta saakka olivat kaapissa odottaneet tällaista tilaisuutta. Maria rauhoittui ja rupesi järjestelemään juustotarjotinta – herrathan eivät välittäneet makeasta jälkiruoasta, mutta antoivat portviinin takia sitä suuremman arvon juustolle. Mutta kun Anni hetken perästä tuli sisältä keittiöön, keskeytti hän työnsä, sillä ovi jäi tuokioksi auki Annin jäljessä, ja hän kuuli tukholmalaisen tukkukauppiaan sanovan:
– Se minun täytyy sanoa, etten muista ikänäni syöneeni näin herkullista nuorta kanaa... se on suorastaan syperbiä...
Marja ilostui. Hän oli kestänyt kilvoittelun. Hän tunsi rinnassaan samanlaista riemua kuin oli tuntenut Vähänkyrön maantiellä silloin, kun hän piti kädessään lehteä, jossa oli "Zelian päiväkirjan" alku.
Mutta kun hän tuli ajatelleeksi, että tämän voiton riemu oli samanlaista kuin se silloinen, nousivat kyynelet silmiin, sillä hänestä tuntui, että hän oli myynyt henkisen esikoisuutensa hernerokkaan. Ja se itketti.
4.
Karl oli eronnut kauppaneuvoksen liikkeestä, jota hän kuusitoista vuotta oli uskollisesti palvellut. Hänet oli otettu Suomen alamaiseksi, ja hän istui omassa konttorissaan ja kävi kauppaa omaan tiliinsä.
Kauppaneuvos oli heittäytynyt ivalliseksi kuullessaan konttoripäällikkönsä eroaikeista.
– Jos alkaa tuntua siltä, että sinun laskelmasi eivät pidä paikkaansa, niin tule vain kysymään minulta neuvoja, kauppaneuvos oli sanonut. – Katsohan, kauppamiehelle tahtoo aina tulla yllätyksiä...
Mutta lähtöpäivänä hän kuitenkin oli ojentanut muistoksi komean kultakellon, oikein kaksikuorisen ja muistokirjoituksella varustetun. Olipa vielä toivottanut onneakin, vaikka paksu ylähuuli olikin vavahdellut, kuten Karl oli huomannut sen aina tekevän, kun kauppaneuvos puhui toista kuin mitä ajatteli, ja sitä tapahtui harva se päivä. Ei Karl oikeastaan ihmetellyt, että Maria tunsi niin väkevää vastenmielisyyttä kauppaneuvosta kohtaan. Eiväthän häntä sietäneet muutkaan, vaikka tietysti kumartelivat, koska pelkäsivät hänen miljooniensa mahtia. Ei ollut mies poloisella ainoaa ystävää, ja sukulaisetkin taisivat oikeastaan vain velvollisuudentunnosta ja perinnön takia viljellä hänen tuttavuuttaan Klubissakin, jossa kauppaneuvos toisinaan kävi, vaikk'ei hän yleensä koskaan käynyt missään – paitsi ehkä kaikkein välttämättömimmillä velvollisuusvisiiteillä – kaikki koettivat välttää joutumasta hänen korttipöytäänsä, kaikki muut, paitsi vanha, eläkkeellä oleva tullinhoitaja, jonka hän reserviksi toi mukanaan. Ukko sai uskollisuutensa palkaksi ilmaisen tarjoilun, sillä kauppaneuvos maksoi aina hänen puolestaan. Ja ukko katsoi sitäpaitsi olevansa kauppaneuvoksen läheisimpiä, koska hänen tyttärensä oli avioliitossa kauppaneuvoksen sukulaisen kanssa.
Ja olisipa Maria tiennyt kaikki kulkupuheet, niin sitten vasta hän olisikin sydämensä pohjasta hymyilevää kauppaneuvosta vihannut. Hyvä, ettei tiennyt, sillä turhanpäitenpä vain olisi itseään ärsytellyt.
Miten olikaan käynyt siihen aikaan, kun kauppaneuvoksella vielä oli ollut puotikauppakin ja puodissa verevä ja nuori puotineiti! Aivan yht'äkkiä oli puotineiti kuulutettu ja mennyt naimisiin jostakin Kiimingin puolelta kaupunkiin muuttaneen maakauppiaan kanssa. Kiirettä siinä oli pidetty, mutta kiiminkiläinen oli ostanut talon ja pannut pystyyn kaksi puotia, kun taas kauppaneuvos oli oman puotinsa lopettanut, väittäen kyllästyneensä "nappikauppaan" ja kehoittaen tervamiehiään ostamaan rihkamansa ja muut tavaransa, joita ei suoraan makasiineista mitattu, sen uuden kauppiaan puodeista. Ja kun sitten sangen aikaiseen syntynyt esikoinen oli kasvanut ja varttunut mieheksi, niin oli hänessä huomattu paljon enemmän kauppaneuvoksen kuin äitinsä miehen näköä. Ja kuta enemmän hänelle oli ikää karttunut, sitä silmiinpistävämmäksi yhdennäköisyys oli käynyt.
Puhuttiinhan vielä kauppaneuvoksesta ja tullikirjurinkin rouvasta, jolle oli tulla tupsahtanut tyttölapsi niin pian, etteivät olleet vielä ehtineet äidin myrttikruunun lehdet kuivua. Mutta se juttu saattoi yhtä hyvin olla pelkkää panetteluakin, sillä olihan tyttölapsi sattumaltakin voinut tulla kauppaneuvoksen näköiseksi, ja hyvähän olikin, ettei hän ollut tullut äitiinsä, joka oli ruma kasvoiltaan ja luisevan laiha ruumiiltaan. Ja olihan tullikirjuri sitäpaitsi saattanut saada ne rahat, joilla hän talonsa oli ostanut, muiltakin kuin kauppaneuvokselta.
Mutta se taas oli varmaa, että salaperäisiä hommia kauppaneuvoksella joskus oli ollut omassa tallissaan, jonka avainta säilytettiin kivijalan kolossa, niin että sinne hyvinkin saattoi iltapimeällä puikahtaa. Eikä hän siellä tavallisten piikain kanssa ollutkaan kuhnaillut, sillä kun kerran tallin lattiaa oli täytynyt ruveta korjaamaan, niin oli kahden irtonaisen lankun alta paljastunut kätköpaikka, johon oli unohtunut puoli tusinaa kultakaulaista samppanjapulloa.
Mutta mitäpä naisjutuista! Olihan kauppaneuvos naimaton ja vaikka tekikin mitä tahtoi, niin itsepähän järjesteli seurauksetkin kaikkien asianosaisten ilmeiseksi tyytyväisyydeksi.
Asiallisempaa oli se napina, jonka äänet tuon tuosta laitakaupungilta tunkivat kauppaneuvoksen konttoriin, kun merimiesten vaimot ja lesket tulivat valittamaan hätäänsä. Mies oli ollut komesrootin laivassa pitkällä reissulla – saattoihan olla vuosiakin kestäneellä –, oli ollut puosuna, timperinä, konstaapelina tai tavallisena merimiehenä, ja sillävälin oli hänen joukkonsa ollut tultava toimeen omin neuvoin. Ja kun sitten vihdoin mies oli tullut kotiin, oli hän ollut kokonaan pilalla – keripukki oli syönyt ruumiin koloille ja kihti kiusannut jäsenet niin jäykiksi, ettei enää työhön kyennyt. Ja nyt tultiin komesrootilta rukoustamaan apua. Sillä hänen muonastaanhan keripukki oli tullut, kun makasiineissa huonosti suolatut eväät olivat käyneet toukkaisiksi jo ennen kuin oli kunnolleen lähtemään päästy, ja siellä merellähän oli kihtikin tullut, niin että tuskinpa vain olisi liikaa, jos talo antaisi avustusta vähäiseksi vahingonkorvaukseksi... Ei tietysti kauppaneuvos puheilleenkaan päästänyt – konttorista vain pyörrytettiin akat takaisin sillä sanomalla, että pennilleen oli palkat maksettu. Mutta Kakaravaaran ja Limingan tullin pienistä hökkeleistä kuuluivat sadatukset keskikaupungille asti. Huudettiin, että huonoa oli ollut hoito laivoilla: suolivyötä vain olivat saaneet miehet kiristää, vaikka jokainen reissu oli tuottanut kultaa kukkurakaupalla komesrootille. Ei ollut tosin kapteeneillakaan ollut helpot päivät, kun miehistö oli kiukustunut. Minkä he olivat tehneet? Mistä olivat ottaneet parempaa ruokaa pilaantuneen sijaan? Eivätkähän he laivanvarustajan nälkäpalkkoja olleet voineet omastakaan kukkarostaan parantaa. Ei ollut siinä auttanut muu kuin rautaisen kova komento. Ihmekö, että sitten kotiin tultaessa kapteeneja juhlittiin ja kaikella komeudella syötettiin ja juotettiin! Ja se lisäsi Kakaravaaran ja Limingan tullin katkeruutta.
Mutta vähätpä välitti kauppaneuvos napinasta. Purjelaivojen aika oli ollutta ja mennyttä, eikä laivanvarustaja enää kauankaan tarvinnut merimiehiä; hän myi aluksen toisen jälkeen, koetti päästä niistä minkä kerkisi. Ei ollutkaan enää jäljellä kuin jokunen, ja pian kai häviäisi viimeinenkin. Kapteenit hakeutuivat maamyyriksi, ei vain kauppaneuvoksen laivoja kuljettaneet, vaan muutkin – olihan yksin laulujen ikuistama "Toivon" herra, joka oli kiertänyt kaikki maailmanmeret ja tuonut Intiasta tuliaisina epäjumalankuviakin, antautunut kauppiaaksi, ja aikoja sitten oli Kenkä-Iikkakin laivankannet jättänyt ja perustettuaan maan ensimmäisen kenkätehtaan asettunut myötyriksi maihin. Mutta Kenkä-Iikka oli puhunut suunsa puhtaaksi kauppaneuvokselle, kun oli lopputilinsä ottanut: ei ollut sanojaan säästänyt eikä säästänyt edelleenkään, jos milloin tuli näistä asioista puhe. Toiset kapteenit olivat taas menneet höyrylaivoihin ja kuljettivat vuorolaivoja Pohjan- ja Suomenlahden rannikoilla sekä Itämerellä.
Taisi kauppaneuvos haamistella tervakaupan pienentymistä nykyisestään, koska vuosi vuodelta yhä vain tuntui suurempaa huomiota sahattuun puutavaraan kiinnittävän. Sen vientimahdollisuudethan olivatkin rajattomat, ja metsää sai halvalla, kun oli lyödä rahaa pöytään, ja sahat olivat käynnissä yötä päivää.
Mutta mahtui sitä toki vielä tervaakin maailmaan. Karl oli jo saanut edullisia vientisopimuksia lukkoon, ja ennen kesää tuli varmasti vielä uusia. Ja tervaa hänelle oli tulossa. Sillä kun olivat talvimarkkinain aikana ylimaalaiset tulleet resloineen, niin olipa uuden kauppiaan pihalle kertynyt aimoinen joukko. Makasiineista oli annettu suolat ja jauhot, ja olihan jo talossa oikea puotikin, josta oli saanut kahvin ja sokerin, "puoleks' kumpaakin", Venäjän lehdet, tehtaan langat, navettalyhdyt, "kellonlingat" ja mitä vain oli tarvinnut itselleen ja talouteen. Olipa vielä tuliaisiakin kotiväelle annettu: emännälle "liansietävät" ruskeakukkaiset kahvikupit ja kakaroille "kompiaisia". Hyvin siinä talossa oli kohdeltu. Kun konttorissa oli sovittu tervoista ja puumerkki paperiin piirretty, niin iso konjakkiryyppy ja sikari oli harjakaisiksi tarjottu, ja pirtin puolellakin oli vielä kahvitettu. Paremman oli hinnankin uusi kauppias maksanut talvituomisista kuin toiset. Kehuivat porontaljojen tuojat, että ylöspäin oli summia pyöristelty, ja kesän tervoista oli luvattu enemmän kuin oli uskallettu odottaa.
Karl istui tai, milloin istumiseen väsyi, seisoi korkean konttoripulpettinsa ääressä aamusta iltaan, istui kauan senkin jälkeen kuin konttoristi Jurva oli mennyt kotiinsa, vieläpä toisinaan niinkin kauan, että puotineiti aikoja sitten oli sulkenut kaupan oven ja ikkunaluukut, vaikka puotia pidettiin auki usein sivu yhdeksänkin. Monesti tuli Maria hänen luokseen konttoriin ja kiipesi konttoristin tuolille vastapäätä miestään. Siinä he sitten yhdessä rakentelivat pilvilinnoja – joskus huimaavankin korkeita, sillä alku näytti niin lupaavalta, ettei rakennusaineista ollut puutetta.
Maria seurasi miehensä edesottamuksia todellisella ja hartaalla mielenkiinnolla. Niitä kyyneliä, jotka keittiön pöydän ääressä olivat nousseet hänen silmiinsä sinä iltana, jona heillä oli ollut ensimmäiset vieraspidot, ei hän sen jälkeen koskaan ollut päästänyt valloilleen, vaan oli tukahduttanut itkun heti alkuun. Eikä sitä itkua oikeastaan enää tarvinnut kauan tukahduttaa. Sillä niin täydellisellä antaumuksella hän oli uuteen asemaansa mukautunut, että sen määräämät elämänmuodot ja sen viitoittamat harrastukset jo tuntuivat hänestä aivan luonnollisilta. Hänelle oli selvinnyt, että näissäkin puitteissa avautui elämäntehtävä, jonka suorittamisessa kannatti uhrata panokseksi koko 'minänsä'. Ja kun tämä ajatus oli kiteytynyt vakaumukseksi, oli hän impulsiivisen olemuksensa hehkuvalla innostuksella ja aktiivisen toimintahalunsa tarmolla ryhtynyt hoitamaan taloutta, joka sen jälkeen kuin ruokasalin pöydän ympärille isäntäväen ateriakumppaneiksi olivat tulleet konttoristi ja puotineiti ja kyökin pöydässä söivät renki ja pirtin emännöitsijä, oli laajentunut moninkertaiseksi. Mutta sitäpaitsi hän seurasi miehensäkin askareita ja pysytteli, minkä osasi, suurten konttorikirjojen numeroiden tasalla. Ei hän silti kuitenkaan ollut jättänyt entisiäkään harrastuksiaan; hän seurasi aikaansa ja maailmantapahtumia, luki paljon, panipa toisinaan ajatuksiaan ja tunnelmiaan paperillekin. Mutta hänen suhtautumisensa tällaisiin harrastuksiin oli muuttunut. Hän oli loitonnut niistä sillä tavalla, etteivät ne enää täyttäneet elämän näyttämön etualaa, kuten ennen olivat täyttäneet, vaan olivat siirtyneet sen taustaksi. Etualalla oli nyt reaalinen elämä, arkisempi, aineellisempi, arvoiltaan matalampi – sen hän kyllä tunnusti itselleen ja sanoi miehelleenkin –, mutta toiselta puolen jännittävämpi ja jollakin tavoin hänen mielestään vaativampikin. Ja tämä uusi elämä tyydytti häntä päivä päivältä yhä täydellisemmin. Hän tunsi saavuttaneensa – tai ainakin alkavansa saavuttaa – sen sisäisen tasapainotilan, jonka hän vaistosi tyytyväisyyden edellytykseksi. Kun Karl sulki suuret kirjansa konttorissa, kietaisi hellästi käsivartensa hänen vyötärölleen ja talutti hänet makuuhuoneeseen, oli hänen onnentunteensa ehyt ja suuri.
Tuli sitten kesä.
Ja uuden kauppiaan talossa oli kaikki valmiina tervamiesten vastaanottoon. Vaahtoavaa, ruskeata sahtia oli pantu "alaköökissä", pirtti oli kunnostettu majapaikaksi kymmenille matkamiehille, puodin ja makasiinien varastot oli täydennetty.
Jo ennen juhannusta alkoivat ensimmäiset tervantuojat saapua. He tulivat tervahovista papereineen, saivat tilinsä, tekivät uudet sopimukset, saivat konttorissa ryyppynsä ja tupakkansa, kuten tapa vaati, ja olivat tyytyväisiä. Mutta puodista annettiin vielä jokaiselle mukana olevalle naiselle – ja melkein jokaisessa venheessähän oli soutajana tervantuojan tytär taikka joku muu läheinen naissukulainen, jolle kaupunkimatka merkitsi elämystä – korea karttuunihuivi.
Juhannusaaton illaksi olivat Karl ja Maria kutsutut Latokartanoon, Kempeleen maantien varrella olevaan pieneen maalaistaloon, jonka eräs heidän tuttavansa tervaporvari oli rakentanut kesähuvilaksi perheelleen. Mistä lieneekään johtunut, että Karl oli mennyt sinne aikaisemmin – taisi olla joitakin liikeasioita pohdittavana talon isännän kanssa –, ja Marian oli määrä lähteä vähän myöhemmin. Mutta siitä lähdöstä ei tullutkaan mitään.
Sillä juuri kun Maria oli pukeutunut ja hevonen jo odotti kuistin edessä, pöllähti piha täyteen tervamiehiä. Vuokkilaiset – koko kyläkunta – olivat osuneet saapumaan juhannusaattona, ja saatuaan tynnyrinsä nostetuiksi tervahovin möljälle, jossa eivät räkäritkään juhlan johdosta olleet työssä, olivat he soutaneet tyhjät venheensä kaupungin rantaan ja tulivat nyt viettämään aattoa kauppiaansa taloon.
Maria tiesi, kuinka pitkä ja vaivalloinen matka tulijoilla oli takanaan. Olisi tuntunut perin tylyltä, ellei heidän hauskuudekseen talon puolesta mitään olisi tehty, etenkin kun he nyt toivat ensimmäistä kertaa tervansa uudelle kauppiaalle. Ja niin Maria meni antamaan käskyn rengille ajaa heti yksin latokartanoon:
– Pekka sanoo herralle, että minä en nyt voikaan tulla, mutta että hän vain jää sinne aivan rauhassa. Pekka sanoo, että herra voi olla ihan huoletta ja että minä tulen täällä kotona hyvin toimeen vuokkilaisten kanssa.
Pekka lähti yksin ajamaan keinuvia Turun kiesejään. Ja Maria rupesi Annin kanssa puuhaamaan kestitystä vieraille.
Pihalle katettiin pitkä pöytä, ja kaikki talon kahvipannut pantiin tulelle. Kuistin portaille tuotiin soittolaatikko, ja pian alkoivat sävelet soida. Eikä aikaakaan, niin jopa pyörähtelivät ylimaalaiset iloisessa valssissa piikkisen metallilevyn soittolaatikosta loihtimien Tonavan aaltojen mukaan. Kun sitten kiiltävät kuparipannut kannettiin pöytään ja höyryävä kahvi täytti reunustan pitkän kuppirivin, nousi ilo ylimmilleen ja juhla alkoi tuntua juhlalta. Se tuntui siltä Mariastakin. Hän nautti korpikansan välittömän lapsellisesta ilosta, joka kuvastui silmien loisteessa, naurun remahduksissa, sanasutkauksissa. Kuinka vähän he vaativatkaan ilonsa virikkeeksi, ja kuinka pian he unohtivatkaan pitkän ja vaiherikkaan matkansa voimia kuluttavat vaivat! Eivätkä he lainkaan arastelleet – luontevasti he liikkuivat aivan kuin olisivat kotitanhuviaan tallustelleet.
Maria tiesi, että Vuokki oli kaukana, jossakin siellä Vienan Karjalan rajaseuduilla. Ja tiesi hän senkin, että kapeita vedenuomia pitkin oli tervat kevättulvan aikana saatettu väljemmän veden varrelle, josta vasta tulvan alennuttua, kun aalto suurella joella oli asettunut, uskallettiin kaupunkimatkalle lähteä. Niin olivat sitten vuokkilaisetkin laskuajan alussa yhtenä seurueena peräkunniltaan liikkeelle lähteneet. Parikymmentä tynnyriä oli ladottu venheen pohjalle, kaksi rinnan, ja niiden päälle vielä moniaita puoliskoita. Perämies, tottunut koskenkulkuun, oli tarkastanut, että kaikki oli kunnossa, soutajat, nuorempaa väkeä, olivat asettuneet paikoilleen, ja virran uomaan oli venhe työnnetty. Pitkänä venhejonona oli joukolla kuljettu, samoilla tulilla oli keitetty ja syöty, samoilla nuotioilla nukuttu. Maria katseli vieraitaan. Oli siinä vanhempia ja nuorempia miehiä, oli vaimoja ja tyttäriä. Mutta vanhemmat olivat melkein lapsellisempia kuin nuoret, jotka olivat jollakin tavalla varhaisvakavia ilossaankin.
Ja taas pantiin soittolaatikko soimaan, ja taas tanner tömisi tanssivien kömpelöitten askelten alla.
Mutta olivatpa muutamat ylimaan miehet sillä välin pistäytyneet apteekissa ja tulivat nyt joukkoon tuomisineen. Taskuista vedettiin esiin pulloja, joissa oli koreanpunaista limonaadia, ja pullonsuusta sitä juotiin. Makeaa se oli, mutta pistävää hiilihappoa luultiin väkeväksi, ja pian kuvittelivat varsinkin ensikertalaiset juoman menevän päähän. Siitä tanssi terästyi ja puheet ja naurut kävivät äänekkäämmiksi. Maria ajatteli, että hyväpä toki oli, kun viinapuoti juhlan takia oli kiinni. Sillä hän huomasi muutamien vanhempien miesten tuoksuavan eetteriltä ja arvasi, että oli apteekista sentään ostettu limonaadin terästykseksi vähän "Hokmanniakin".
Kesken kaiken ilmestyi pihalle kuljeksiva harpunsoittaja, hento, hienorakenteinen nainen, joka istahti kuistin rappusille ja alkoi viritellä soitintaan, joka ylimaalaisille oli outo ja ennen näkemätön. Uteliaina he kokoontuivat soittajan ympärille. Heittipä joku hänelle kysymyksenkin, mutta hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, sillä hän oli ruotsalainen. Mutta kun hän hienoilla, valkoisilla sormillaan alkoi näppäillä harpun kieliä ja kuulijat alkoivat erottaa kaihoisan kansanlaulun sävelen, kuuntelivat he soittoa hiljaa ja tarkkaavasti. Herkkää oli ylimaan kansa. Huomasipa Maria kyynelenkin kihoavan jonkun silmäkulmaan. Mutta tuskin soittaja oli kansanlaulun jälkeen ehtinyt kunnolla aloittaa iloista polskaa, niin jo ailahti tunnelma kuulijakunnassa aivan vastakkaiseksi. Iloiset hoilotukset alkoivat säestää soittoa ja ennen pitkää pistettiin taas tanssiksi pihamaan mukulakivillä. Soittaja katseli suurin silmin outoa ja remuisaa menoa ja kääntyi Marian puoleen kysymyksellä:
– Suokaa anteeksi, mutta onko tämä talo kapakka?
Maria vastasi hymähtäen:
– Jokin sen tapainen talo tämä on... Mitäpä hän muutakaan olisi sanonut, sillä pitkät selityksethän olisi asia vaatinut, ennenkuin muukalainen olisi voinut sen käsittää.
Ennenkuin soittaja lähti, koottiin hänelle kolehti, ja miehestä mieheen kiertävään huopahattuun kertyi 10- ja 5-pennisiä niin runsaasti, että soittaja vielä portilla kääntyi nöyrästi niiaamaan.
Niin kuluivat kulumistaan juhannusaaton hohtavan valkeat iltatunnit uuden kauppiaan pihalla. Mutta vähitellen valtasi väsymys matkamiehet. Toinen toisensa jälkeen he laittautuivat levolle pirttiin, pirtin porstuaan, vieläpä pihamakasiinien portaillekin.
Kun Karl tuli kotiin Latokartanosta, vallitsi talossa täydellinen rauha. Kosken kohinan laulu kuului vain hiljaisuuden halki.
– Onko sinulla ollut hauskaa? kysyi Maria mieheltään.
– On. Oli vain ikävä, kun et sinä tullut sinne...
– Tiedätkö, minulla on varmasti ollut tänä iltana paljon hauskempaa täällä kotona kuin sinulla siellä kylässä...
Kun tämä tapahtui, oli ruukinpatruuna jo muuttanut pois talosta, sillä puotia varten oli tarvittu ne huoneet, joissa hän oli ollut vuokralaisena. Sitäpaitsi hän aikoi kohtapuoleen jättää koko Oulunkin, jossa häntä eräät piirit katselivat varsin karsaasti.
Oli nimittäin sattunut muudan pieni välikohtaus, joka oli asettanut sahaliikettä harjoittavat porvarit rintamaan ruukinpatruunaa vastaan.
Näin oli tapahtunut:
Eräänä päivänä oli ruukinpatruuna, joka teetti itselleen joitakin kaappeja ja mitä lieneekään teettänyt, tilannut sahalta muutaman tusinan lautoja. Ne olivatkin tulleet, mutta laskua niistä ei ollut lähetetty. Kun ruukinpatruuna sitten oli mennyt konttoriin kysymään, miks'ei häntä ollut laudoista veloitettu, oli siellä vastattu:
– Emme me nyt viitsi lähettää patruunalle laskua mokomasta pikkuasiasta... Laudat saavat olla ystävyyden kauppaa, koska meidänkin tukkimme niin monena kesänä ovat viruneet patruunan rannoilla.
Konttoristi oli hymyillyt hyvin rakastettavasta mutta ruukinpatruuna oli höristänyt korviaan. Putipuhtaana miehenä hän oli kaupunkiin tullut – rautaruukki oli vienyt koko hänen omaisuutensa – eikä toimeentulo satunnaisten pikkutehtävien varassa ollut helppoa miehelle, joka oli tottunut suurelliseen elämään.
Ja niin olivat konttoristin avomieliset sanat yht'äkkiä aukaisseet näköalan ansiomahdollisuuteen. Tukithan olivat todellakin viruneet hänen rannoillaan, eikä korvauksesta koskaan ollut puhettakaan ollut. Mutta nyt otettiin asia puheeksi. Patruuna kääntyi lakimiesten puoleen, ja rantavuokran saanti menneiltä vuosilta oli selvä asia. Oikeusjuttuhan siitä tuli. Mutta ei auttanut sahanherrain vastaan vikuroiminen. Ruukinpatruunalle tuomittiin maksettavaksi niin suuri korvaus, että hänestä taas tuli varakas mies.
Mutta Oulussa hän ei tietenkään sen jälkeen enää voinut viihtyä. Hän oli astunut mahtavien varpaille, ja varpaat olivat hellät.
5.
Kesäkuun 30 päivä vuonna 1881 oli paahtavan helteinen.
Maria oli ollut aikaisesta aamusta liikkeellä. Hänellä oli työtä ja touhua tavallista enemmän. Talossa oli tervamiehiä, ja herrasväellä oli pitkämatkainen vieras. Vieras oli Hanna-serkun mies, turkulainen hovioikeuden herra, joka oli vartavasten saapunut niihin suuriin juhlallisuuksiin, joilla kaupunki oli valmistautunut viettämään runoilija Franzénin muistopatsaan paljastamista. Kun juhlallisuudet alkoivat jo puolilta päivin, oli emännän oltava varhain toimissaan. Ja aamiaispöytään oli tultava juhlapuvussa, joka oli määrätty patsaan paljastamistilaisuuteen. Mutta Karl ei joutanut tulemaan edes ruokapöytään, sillä konttori oli täynnä ylimaalaisia, joiden kanssa hänen täytyi asiat selvittää, ennenkuin pääsi vetämään hännystakkia ylleen.
Tuomari ja Maria istuivat siis kahden pöydässä, edellinen frakissa, jälkimmäinen jäykässä, korkeakaulaisessa ja pitkähihaisessa taftileningissä. Aamiainen oli hieno, ja pöytä oli kauniisti katettu – tahtoihan emäntä toki näyttää rakkaalle vieraalleen, mihin hän kykeni.
– Kyllä näkyy Oulun maine maan ensimmäisenä ruokakaupunkina olevan hyvin perusteltu, virkahti tuomari hymähtäen ottaessaan lautaselleen toisen läpikuultavan viipaleen tuoreuttaan hohtavaa, herkullista lohta. – Ja minun täytyy tunnustaa, että sinusta, pöytäsi antimien mukaan asiaa arvostellen, on tullut aivan täysiverinen oululainen.
Mariaa kiitos mairitteli, vaikk'ei hän sitä ollut huomaavinaankaan, vaan käänsi puheen toisille tolille:
– Mutta sanohan, hyvä serkku, saitko sinä lainkaan unta tässä meidän valossamme?
– Rehellisesti sanoen en nukkunut viime yönä juuri nimeksikään... en kai malttanut... sillä valo oli ihmeellistä.
– Hyvänen aika, ensi yöksi meidän täytyy ripustaa peite ikkunan eteen. Miten en tullutkaan sitä eilisiltana ajatelleeksi! Sinun täytyy antaa minulle anteeksi ajattelemattomuuteni.
Tuomari naurahti:
– Älä siitä ole huolissasi... olihan minunkin kerran saatava viettää "yötöntä yötä". Ja tiedätkö, kyllä sen takia kannatti uhrata muutaman tunnin uni.
– Me olemme siihen niin tottuneet, ettemme huomaa siinä mitään outoa.
– Niinpä niin, naurahteli edelleenkin tuomari. – Valo ja lohi ovat teille tietysti aivan arkisia asioita. Niin vakuutti minulle tänä aamuna Kivekäskin, jota pistäysin tapaamaan.
Maria meni totiseksi kuullessaan tuon nimen, ja hänen vieraansa pani sen merkille:
– Kai sinä tunnet Kivekkään?
– Tunnen kyllä, ehätti Maria vastaamaan. – Olen tavannut hänet ja hänen rouvansa Rosendalilla...
– Mitä pidät hänestä?
– Minusta he molemmat ovat hyvin miellyttäviä ihmisiä.
– Suurenmoisia! huudahti tuomari.
Maria kävi vakavaksi ja sanoi ikäänkuin vähän arastellen ja hiljentämällä ääntään:
– Mutta... täällä ei heistä yleensä pidetä. Saattaapa sanoa, että maisteri Kivekäs on vihatuin mies tässä kaupungissa...
Vieras innostui:
– Tietysti. Kuinka muuten! Vihattu niissä piireissä, joita vastaan hän taistelee. Katsohan, he pelkäävät häntä, ja siihen heillä onkin syytä.
Tuomari, Yrjö-Koskisen läheinen sukulainen ja innokas fennomaani, ihaili tietysti vilpittömästi sitä herätystyötä, jota K. F. Kivekäs perustamassaan Kaiku-lehdessä muutaman vuoden ajan oli harjoittanut ja joka jo alkoi kantaa hedelmiä. Mutta yhtä luonnollista oli myöskin, että mieleltään ja kieleltään ruotsalainen porvaristo vihasi tätä taistelevan suomalaisuuden herättäjää, joka oli asettunut hyökkäysasenteeseen sitä vastaan ja vaatiessaan suomalaiselle kansallisuudelle isäntävaltaa maassa kääntyi nimenomaan maalaisväestön puoleen teroittaen sen mieliin, ettei sillä ollut yksinomaan velvollisuuksia vaan myöskin oikeuksia. Huutavan ääni kantoi jo pitkälle ylimaan korpiin, ja porvaristo aavisti, että kansallisen ja yhteiskunnallisen itsetunnon herääminen uhkasi varsin vakavasti sen valta-asemaa. Täytyipä sen mielenkarvaudekseen tunnustaa, että suomalaisuutta ajava piiri, johon aluksi oli kuulunut etupäässä vain muutamia Suomalaisen Yksityislyseon opettajia, vuosi vuodelta oli kasvanut. Siihenhän oli liittynyt lasaretinlääkärikin, vieläpä lääninhallituksen virkamiehiä ja pappeja. Ja niin oli täytynyt tämänkin päivän juhlallisuuksissa myöntää suomalaisille pari sananvuoroa – vaikka tätä myönnytystä tosin selitettiin sillä, että juhlille oli kutsuttu maalaiskuntien edustajina isäntiä, jotka olivat ummikoita. Mutta joka tapauksessa se huolestuneisuus fennomaanien kasvavan vaikutuksen johdosta, jolle jo pormestari kauppaneuvoksen joulupäivällisillä pari vuotta sitten oli antanut ilmauksen, ei suinkaan ollut aiheeton.
– K. F. Kivekäs on minun vakaumukseni mukaan mies, jonka elämäntyön merkitys tunnustetaan ja muistetaan vielä sittenkin, kun hänen vastustajansa nimiä ei lueta muualta kuin komeista hautapatsaista, sanoi tuomari. – Ne aatteet, joita hän ajaa, ovat tulevaisuuden aatteita.
Nyt tuli Karl sisään. Hän oli saanut hännystakin ylleen ja kiiruhti hät'hätää haukkaamaan vähän voileipää.
– Siellä on kuumat paikat, virkahti hän. – Helteessä ei ole hauska seisoa tuntikaupalla mustiin puettuna ja silinteri päässä, ja puut puistossa ovat vielä niin pienet, ettei varjoa ole ensinkään.
Tuossa tuokiossa olikin herrojen lähdettävä, sillä klo 11,15 oli virkakuntien, korporatioiden, porvariston ja kutsuttujen herrojen oltava Raatihuoneella, josta juhlakulkueen klo 11,55 oli määrä lähteä liikkeelle.
Hyvissä ajoin ennen kahtatoista Mariakin tuli juhlapaikalle, jossa toimeliaat airueet – heidän joukossaan Vihtori-velikin – osoittelivat tulijoille paikkoja. Maria istui pian "naisten lehterillä" vastapäätä lyseota ja tarkkaili juhlahumua ympärillään. Tuo pieni puistikkoaukea kirkon edessä tarjosi kauniin näyn. Kuusenhavuköynnökset kiertelivät salkojen välejä, joiden päissä liput ja koreat viirit riippuivat hauskoina väriläikkinä. Arkkitehti Lüchou, jonka huolena koristelutyö oli ollut, oli saanut ihmeitä aikaan, mutta niinpä olikin köynnöksiä sidottu viikon ajan, ja laivanvarustajain makasiineista oli merkkilippuja ollut saatavissa. Olisi vain saanut olla sen verran tuulenhenkeä, että liput olisivat levittäytyneet. Mutta hyvä näinkin! Nyt alkoivat ne kutsuvieraat, jotka eivät ottaneet osaa juhlakulkueeseen, asettua paikoilleen omalle lehterilleen. Etupenkillä istui maaherra, ja hänen vierellään juhlapuhujat: professori Leo Mechelin ja rehtori Dahlström, mutta useimmat penkit olivat tyhjinä ja odottivat juhlakulkueen jäseniä. Musiikkilavalla, jonka kahden puolen vapaaehtoisen palokunnan miehet, hohtavan valkoisissa paitapuseroissa ja kiiltävät kypärät päässä, seisoivat suorissa riveissä, välkkyivät messinkitorvet, ja soittajiensa edessä seisoi johtaja valmiina kohottamaan tahtipuikkonsa. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa. Tuskin oli viimeinen kirkontornin kimeän teräskolmion kahdestatoista kilahtelusta kajahtanut, niin alkoi jo juhlakulkueen alkupää näkyä. Ensimmäisenä marssi juhlamenojen ohjaaja, pitkä, komeavartaloinen luutnantti Carlsson, sitten tulivat ylioppilaat ja lyseoitten kolmen ylimmän luokan oppilaat. Ja heti kun juhlamenojenohjaaja ilmestyi näkyviin, kajahtivat juhlamarssin sävelet ilmoille. Opiskelevan nuorison jäljessä tulivat kaupunginvaltuusmiehet, maistraatin ja raastuvanoikeuden jäsenet, papisto, koulunopettajat ja sanomalehtimiehet, kutsuvieraat, lääninhallituksen virkamiehet, sotilashenkilöt ja muut viranomaiset, kauppiaskunta, laivanpäälliköt ja kipparit sekä käsityöläiset ja tehdasliikkeenharjoittajat. Kaikkien niiden ryhmien edessä, joilla oli omat standaarit, kulkivat juhlalliset lipunkantajat, ja valtuusmiesten edessä kannettiin kaupungin lippuja. Nyt tuli airueille kiire; juhlamenojen ohjaajan määräysten mukaan järjestivät he kulkueeseen osaaottaneet paikoilleen. Mustat silinterit kiilsivät paahtavassa päivänpaisteessa, airueiden olkavarsinauhoja vilahteli kaikkialla hännystakkisten rivistöjen lomissa. Ylioppilaista muodostettu kunniavartiosto asettui molemmin puolin peitettyä patsasta ja vapaaehtoisen palokunnan valkopaitaiset rivit molemmin puolin soittolavaa. Kun sitten vähitellen kaikki oli saatu järjestykseen, astui fanfaarien kaikuessa puhujalavalle pitkänä ja komeana Leo Mechelin, otti kiiltävän hatun päästään ja aloitti sointuvalla, kantavalla äänellä muotokauniin ruotsinkielisen juhlapuheensa. Sen päätyttyä lausuttiin Zachris Topeliuksen juhlaruno, joka myöskin painettuna jaettiin yleisölle. Sitten vedettiin patsasta verhonnut peite alas. Ihmiset paljastivat päänsä, lehtereillä istujat nousivat seisomaan, kunnianlaukaukset kajahtivat hurraa-huutojen säestäminä, ja sitten laulettiin Maamme. Mutta taas puhalsivat soittajat merkkitoitotuksen, ja suomalaisen yksityislyseon ruotsinmielinen rehtori nousi puhujalavalle. Kun hän oli sanottavansa suomeksi sanonut, viritti soittokunta "Eläköön armias, rakkahin ruhtinas", sitä yhtyi laulamaan yleisökin, jolle marsalkat jakoivat tämän Franzenin ainoan suomenkielisen runon painettuja tekstejä. Laulun loputtua astui esiin toimikunnan puheenjohtaja, laamanni K. Hildén, ja jätti äsken paljastetun runoilijapatsaan Oulun kaupungille, jonka edustaja sen kaupungin nimissä vastaanotti. Kun vielä oli laulettu Savolaisen laulu ja "Stå stark, du ljusets riddarvakt", kajahdutti soittokunta loppumarssin, jonka sävelten kaikuessa juhlayleisö alkoi hajaantua.
Maria, Karl ja heidän vieraansa tapasivat toisensa juhlapaikan kirkonpuoleisen portin luona, josta he kolmisin lähtivät kotiin lepäämään. Maria olikin lopen väsynyt. Pitkän ohjelman suoritus oli kestänyt kauan, ja kaiken aikaa aurinko oli helottanut täydeltä terältä.
Illalla oli suuret juhlapäivälliset Seurahuoneessa. Karl ja Maria eivät alkuaan olleet aikoneet ottaa niihin osaa, ja siksi ei Maria ollut tilannut itselleen uutta juhlaleninkiä, kuten olivat tehneet kaikki muut porvarisrouvat. Hänen täytyi siis mennä tilaisuuteen vanhassa leningissä – samassa, jossa hän oli ollut kauppaneuvoksen joulupäivällisillä –, sillä vieraan vuoksi ei sopinut olla menemättä. Kun Maria yritti pukea leninkiä ylleen, huomasi hän kauhukseen, etteivät sen hakaset ja napit yltäneetkään kiinni. Hän oli porvarisrouvaksi tultuaan alkanut lihoa, "komistua", kuten Oulussa sanottiin, ja vartalo oli jo menettänyt tyttömäistä vetreyttään. Mikä neuvoksi? Täytyi lähettää Anni kiireellä hakemaan naapurin rouvaa avuksi. Ja yhteisin voimin kureliiviä kiristämällä ja leninkiä pingottamalla saatiin vihdoin hakaset tarttumaan. Mutta Maria tunsi olonsa tukalaksi, kahleet ahdistivat: "planshetit" puristivat ja "kalanluut" painoivat. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta kestää monta tuntia tällaisessa puristuksessa, mutta yrittää täytyi.
Juhlapäivälliset olivat upeat. Seurahuoneen suojat olivat tulvillaan väkeä. Tukahduttava kuumuus vallitsi juhlahuoneistossa. Ja Maria kärsi tuskia ahtaan leninkinsä kahleissa. Ei hän uskaltanut syödä eikä juoda, tuskin edes liikahtaa tuolillaan. Joka hetki hän pelkäsi pyörtyvänsä, tukehtuvansa, ja yksi ainoa ajatus täytti hänen tuskaisen mielensä: kun tämä pian loppuisi!
Mutta ateria ei loppunut, sitä kesti myöhäiseen iltaan. Ruokalajeja oli lukemattomia, ja puheitten sarja oli pitkä. Eihän Maria jaksanut kuunnella, mitä sanottiin. Puhujain sanat soivat vain epämääräisenä huminana hänen korvissaan. Hänen piti keskittää koko tarmonsa ja tahdonvoimansa pakottaakseen itsensä pysymään pystyssä. "Minä en saa pyörtyä, en saa, en saa, en saa...", hän toisteli itsekseen ajatuksissaan, "sillä jos pyörryn ratkeaa leninki". Mutta kun lasaretinlääkäri nousi puhumaan sointuvalla ja huolitellun kauniilla suomen kielellä, alkoi Maria kuunnella. Oikeastaan hänen tarkkaavaisuutensa herääminen aluksi johtui uteliaisuudesta, sillä Maria tunsi tohtorin ja tiesi, että hän änkytti, vieläpä verraten pahastikin, ja nyt häntä huvitti todeta, kuinka mies suoriutuisi puheenpidosta. Mutta ihme ja kumma! Puhetta pitäessään tohtori puhui aivan sujuvasti, ei toistanut ainoaakaan tavua. Ja kuinka kaunis hänen puheensa olikaan! Lähtien Runebergin kesäkuvauksesta Heinäkuun viidennessä päivässä viittasi hän runon korkeaan isänmaallisuuteen ja sovitti sen nyt vietettyyn kesäisen kirkkaaseen juhlaan. Maria katseli puhujaa ihmeissään. Tohtori kasvoi hänen silmissään – eikö hänen katseensa saanut kiiltoa, eikö hänen äänensä värähdellyt innoituksen paineesta? Tuo mies oli varmaan muutakin kuin lääkäri – hänellä täytyi olla herkkä mieli ja lämmin sydän. Puhe sai osakseen vilkkaat suosionosoitukset, varsinkin läänin maalaiskuntain supisuomalaisten edustajien taholta tulivat taputukset voimakkaina. Maria ei uskaltanut kohottaa käsivarsiaan taputukseen, mutta hän ajatteli itsekseen: "Jos minä milloin lääkäriä tarvitsen, niin tuon miehen puoleen käännyn."
Vihdoinkin loppui juhla-ateria. Ja heti kun pöydästä voitiin nousta, lähtivät Karl ja Maria vieraineen kotiin.
– Siellä oli vähän liian paljon puheita, naurahteli Karl heidän astuessaan kadulle. – Minua alkoi jo haukotuttaa.
– Mutta tohtorin puhe oli mainio, virkahti Maria.
Ja heidän vieraansa sanoi:
– Se oli ehdottomasti paras kaikista!
Seuraavana päivänä tehtiin vielä laivamatka merelle, ja sen jälkeen oli aamiaispäivälliset Toppilassa, tervahovin takana olevassa ulkoravintolassa, Bellevue'ssä, jota yleisemmin kuitenkin Pellepyyksi sanottiin. Mutta matkamiehellä oli muita kiireitä, ja konttorissa oli tervamiehiä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, joten Maria, Karl ja heidän vieraansa jäivät pois jälkijuhlilta.
6.
Oli siellä Oulussa omituisia olijoita!
Eräänä päivänä, kun Maria tuli keittiöön, istui oven suussa merkillinen naisihminen, istui ja keinui edestakaisin, edestakaisin... Kun Maria kääntyi häntä katsomaan, nousi hän tuolilta, niiasi syvään ja ojensi kätensä.
– Kas, minä olen vain Äärante-Maija, hän sanoi ikäänkuin pyytäen anteeksi ei vain keittiöön tuloaan, vaan myös koko olemassaoloaan. – Frouva ei minua vielä tunne, vaikka minä kyllä olen käynyt täälläkin jo muutamia kertoja, ja aina tämä Anni on minulle jotakin syömisen apua antanut. Minä en juuri käy uusissa taloissa, minulla on vanhat ja vakiintuneet käymäpaikkani, joissa minut tunnetaan ja joissa minä tunnen kaikki talonväet...
Hän huokasi syvään ja siirteli tiukasti sidottua huivia ylös otsaltaan. Ja Maria pani merkille, että hänen silmissään oli omituisen arka ja kaihtava katse. Mutta "Ärende-Maija" jatkoi:
– Mutta kun tässä tapahtui sellainen mullistus, että menivät nurin rikkaat ja tekivät konkurssin, niin täytyy etsiä uusiakin paikkoja. Sillä ymmärrän minä toki niin paljon, vaikk'enhän minä juuri mitään ymmärräkään, ettei konkurssissa olevaan taloon enää sovi mennä pyytämään. Sehän olisi kerjäämistä, ja minulle on jo mamma-vainajani opettanut, että kerjääminen on häpeällistä. Ja mamma oli ihan viisas ja aivan tavallinen ihminen. Mutta tietääkö frouva, miksi minusta tuli tällainen?
Eihän Maria sitä tiennyt, ja siksi hän istahti pöydän kulmalle kuuntelemaan tarinaa.
– Katsokaahan, aloitti Maija, joka oli ristinnyt kätensä ja pyöritti peukaloitaan. – Katsokaahan, hyvä frouva, se oli sillä tavalla, että minä olin hyvin vilkas lapsi, oikein sellainen vintiömäinen sikiö, vaikka olinkin tyttö. Enkä minä paljon perään ajatellut, mitä milloinkin tein. Sen kuin vain juoksentelin. Ja kevyt minä olin kintuiltani, aivan kuin sukkula sukeltelin joka paikkaan. Mutta kaunein paikka minusta oli kirkkomaa, ja siellä minä kesällä leikin kaiket päivät. Taisi sekin olla synti, sillä eihän kirkkomaa, joka on Herran tarha, ole sopiva leikkipaikaksi. Mutta en minä siellä mitään pahaa tehnyt, en taittanut kukkia enkä hypellyt haudoilla. Ja puut olivat niin korkeita, tuuheita ja kauniita, kun auringon säteet kiiltelivät lehdillä, ja linnut lauloivat kuin enkelten äänillä... Eihän frouvakaan usko Jumalan suuttuneen siitä, että minä hänen puistossaan juoksentelin, kun minun mieleni kuitenkin aina oli niin nöyrä, niin nöyrä...
Maria koetti lohdutella:
– Eihän toki Jumala sellaisesta voi suuttua.
Maijan suupielet värähtivät, kun hän jatkoi kertomustaan:
– Mutta eräänä päivänä Jumala kuitenkin suuttui. Ja kyllä hänellä olikin vihaan syytä... niinkuin tietysti Jumalalla aina on syytä, kun hän vihastuu. Minä raukka eksyin silloin sellaiseen syntiin, että nyt täytyy sovittaa sitä koko elämän ikä. Ja sehän tässä on kauheata, että pitikin silloin se suuri synti tapahtua...
Maija huokasi taas ja alkoi keinutella kuihtunutta ruumistaan edestakaisin, edestakaisin, mutta ei virkkanut mitään. Vihdoin Maria kysyi:
– No, mikä se suuri synti sitten oli?
– Kas, se oli sellainen teko, että kun eräänä päivänä aurinko oli oikein kirkas ja kirkkomaa oikein kaunis, niin minun yhtäkkiä tuli niin hyvä ollakseni, etten voinut malttaa mieltäni, vaan menin kiikkumaan niille rautaketjuille, jotka kivien väliin on ripustettu erottamaan kuvernööri Laakerporin hautakumpua tavallisten ihmisten lepopaikoista. Tietäähän frouva sen haudan – sehän on aivan suuren kongin päässä ja siinä on raudasta valettu patsaskin. No, niin, minä onneton lapsi rupesin siinä kungaamaan kettingeillä ja taisinpa vielä kungatessani lauleskellakin, kun kerran linnutkin lauloivat... Niin, ja silloin se tapahtui.
Taas piti Maija niin pitkän tauon, että Marian oli kysyttävä:
– Ja mitä silloin tapahtui?
– Niin, niin... eihän frouva sitä tiedäkään. Silloin tapahtui, että Jumala pudotti minut alas kettingiltä. Aivan selälleni minä siinä retkahdin ja takaraivoni sattui kiveen ja silmät iskivät tulta, mutta sitten aukeni minulle taivas, ja minä näin Jumalan ja enkelit ja kuulin Herran äänen, joka sanoi aivan pitkäisen jylinällä: Siinä sait, Maija, kun menit kungaamaan hautakettingille! Ja ymmärsinhän minäkin, ettei hautakettinki ollut mikään kungastooli, mutta se oli jo liian myöhäistä, teko oli tapahtunut, ja nyt minun täytyy kantaa kuormani nurkumatta hautaan asti.
Mariaa liikutti Ärende-Maijan kertomus; sen avuton yksinkertaisuus ja säälitön suoraviivaisuus kouristivat sydänalaa. Ja hän meni mummon luokse, taputti häntä olalle ja sanoi:
– Kai Maija tästä puoleen pitää tätäkin taloa käyntipaikkanaan...
– Kyllähän minä voin pitää, jos frouva vain niin tahtoo.
– Ja nyt Anni antaa Maijalle oikein hyvät kahvit.
Ärende-Maija niiasi syvään. Ja siitä päivästä lähtien hänestä tuli uskollinen talon ystävä.
Yhtä uskollinen ei ollut Lunkvistin Villu, laulaja ja panoraaman näyttäjä. Hän oli suuri filuri.
Villu ilmestyi taloon toisinaan useammin, toisinaan harvemmin, tuli milloin konttoriin, milloin taas keittiön puolelle – soittipa hän siihen aikaan, kun hänellä oli uusi panoraama, joskus eteisenkin kelloa. Hänen panoraamansa oli perin alkeellinen laitos: pakkalaatikko, jonka kupeeseen oli tehty pari pyöreää reikää ja ne varustettu jonkinlaisilla suurennuslaseilla, laatikon sisällä oli kaksi kynttilänpätkää ja kirjakaupasta ostettuja värillisiä maisemakuvia, jotka saatiin vaihtumaan puurullaan kiinnitettyä kampia vääntämällä. Mutta ylpeänä Villu kantoi olkaremmillä selässään laitettaan, ja ylpeänä hän antoi rikkiviisaita selityksiä kuviin, jotka esittivät Islannin kuumia lähteitä, etelän tulivuoria ja aarniometsien villejä eläimiä.
Suurimmat voittonsa Villu sentään saavutti laulajana. Ääntä hänellä ei ollut paljoakaan – senkin vähän, mitä sitä joskus ehkä oli ollut, oli hän jo aikoja sitten juonut –, mutta Villun laulussa olivatkin pääasiana sanat ja sitten aivan merkillinen "trilli", jonka hän aikaansai kummallisen hölliä poskilihaksiaan värisyttämällä ja jolla hän koristeli kaikkien viisujensa värssynloput.
Villulla oli ohjelmistossaan sekä suomalaisia että ruotsalaisia lauluja, osaksi omatekoisia, osaksi Chr. Edw. Barckin kirjapainon julkaisemia arkkiviisuja. Mehevimmät olivat hänen omaa tekoaan, ja hävittömimpiä lauloi hän vain pihoilla, pirteissä ja joskus konttoreissakin, kun herrat sattuivat olemaan sillä päällä, että viitsivät Villun viisuja kuunnella; keittiöitä ja naisväen korvia varten säästettiin säädyllisemmät. Mutta harvoin olivat herrat sellaisella päällä – useimmiten ärjäsivät, että mene vain tiehesi, eivätkä aina edes kymmenpennistä kouraan sujauttaneet. Keittiöissä oli menestys taattu, mutta jos olivat piiat yksikseen, niin täytyi laulaa viidellä pennillä, ainoastaan jos rouvakin sattui maille halmeille, tuli "suutarin markka". Eivätkähän ne pirttienkään kuulijakunnat suurempia rahoja antaneet, ellei sattunut laulaja tulemaan sellaisena päivänä, että oli jo kotimatkan eväsviinat ostettu ja lekkereitä maistiaisryyppyjen verukkeella verotettu, mutta tulo oli kuitenkin varma. Mariaa huvitti Lunkvistin Villu enemmän omalla olemuksellaan kuin ohjelmistollaan, jonka vetonaulana rouville oli laulu kuvernöörskan kahvikekkereistä – "Guvernörskan kafedoria" –, jonka lopputrillit venähtivät sitä pitemmiksi, kuta anteliaammaksi laulaja arvioi kuulijansa. Villu oli Marialle arvoitus. Oliko hän päästään vialla vai oliko hän niin ovela, että teeskennellyllä avuttomuudellaan herätti sääliä ja ansaitsi mukavasti elatuksensa? Hän heittäytyi aina raukaksi – "Villu stackare" oli se nimi, jota hän itsekin itsestään käytti –, mutta hänen älynsä oli nopea, ja sanasutkaukset osoittivat miehen ajatuskulun terveeksi ja teräväksi.
Mutta oli toisenkinlaisia kummittelijoita, sellaisia, jotka eivät kulkeneet kyökin rappusia, vaan hankkiutuivat perhetuttaviksi, ja joita oli herrasväen puolella kestitettävä.
Heitä oli esimerkiksi Saaru.
Saaru oli vanha, köyhä ikäneito, joka jo Fedan muuttaessa Ouluun oli yrittänyt tyrkyttäytyä sukulaiseksi, koska hänellä sattui olemaan sama sukunimi. Mutta köyhästä Fedasta ei ollutkaan hänelle hyötyä, eikä Laitakarin kapteenska sitäpaitsi ollut niitä ihmisiä, jotka malttoivat kuunnella tuntikaupalla jonninjoutavaa jaaritusta. Ja niin käänsi Saaru hänelle selkänsä. Saarulla oli jokin pieni eläke tai liekö ollut sen verran perittyä omaisuutta, että nipin napin tuli toimeen. Hänen ei siis tarvinnut henkensä pitimiksi kerjätä. Mutta jokapäiväisen leivän lisäksi ei mitään liiennyt, ei vaatimattomimpaankaan ylellisyyteen. Hän kuului siis noihin "kainoihin köyhiin" – pauvres honteux –, joiden avustaminen oli porvarisperheiden kunnia-asiana.
Ei ollut Maria montakaan päivää ollut kotinsa emäntänä, kun jo Saaru ilmestyi näköpiiriin. Hän tuli eteiseen ja sanoi itsensä ja sukulaisuutensa esiteltyään:
– Tahdoin vain tulla tervehtimään rakasta serkkua...
Sitten hän alkoi tulla säännöllisesti kerran viikossa, tuli aikaiseen aamupäivällä ja viipyi myöhäiseen iltaan asti.
Saarun elämässä oli kaksi suurta merkkitapahtumaa. Kerran hän oli ollut huvimatkalla Raahessa. Sinne oli menty eräänä sunnuntaina sillä siipilaivalla, "Vellamolla", joka välitti säännöllistä vuoroliikennettä Oulun ja Tornion välillä. Eikä Raahen "puurokaupunki" ollut häneen erityisempää vaikutusta tehnyt, mutta sitä valtavammaksi elämykseksi itse matka oli muodostunut, laivalla oli ollut paljon väkeä, mutta ystävällinen päällikkö, kaikkien oululaisten tuntema, joviaalinen kapteeni Halleen, oli sanonut perämiehelleen, punapartaiselle Kokolle, että hän pitäisi hyvää huolta Saarasta, ja niin oli Saara saanut rauhassa istua merta ihailemassa ja voileipiään syömässä aivan siipien kohdalla. Ja juuri tuo siipien kohdalla istuminen oli hänestä ollut kaikkein ihmeellisintä, niin ihmeellistä, ettei hän matkasta kertoessaan muusta osannut puhuakaan. "Ajatella, että nuo suuret siivet pyörivät aivan lakkaamatta, ja vesi kohisi koskena, ja laiva kulki eteenpäin, kulki varmasti ja kertaakaan pysähtymättä, ja minä siinä vain istua kökötin ja söin voileipiäni, enkä edes osannut noita siipiä pelätäkään..." Toinen merkkitapaus Saaran elämässä oli sellainen, että hän aina siitä puhuessaan punastui. Mariaa huvitti tuo punastuminen, ja huomattuaan Saaran itsensäkin nauttivan sekä punastumisesta että sen aiheuttamasta asiasta hän tavan takaa käänsi siihen puheen. Saaralla oli nimittäin toinenkin perhe, jossa hän oli samanlaisena vieraana kuin Mariankin luona. Se oli Toppilan olutpanimon – lopetettuaan kenkätehtaansa, joka ei ottanut menestyäkseen, Kenkä-Iikka oli perustanut olutpanimon Toppilaan – panimomestarin perhe. Kerran tämän perheen emäntä oli sairastunut hyvin vakavasti, ja Saara kutsuttiin pitämään seuraa lapsille. Rouvan maatessa sairasvuoteessaan Saara koetti huvittaa lapsilaumaa parhaimman taitonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja panimomestari oli siitä syvästi kiitollinen ja koetti olla mahdollisimman ystävällinen Saaralle. Mutta Saaralle oli tämä miehinen ystävällisyys niin uutta ja outoa, että hän yksinkertaisuudessaan alkoi kuvitella siihen sisältyvän paljon muutakin kuin kiitollisuutta. Ja niin hän vähitellen keinuttautui noina parina kolmena viikkona, jotka hän lasten seuralaisena panimomestarin kodissa vietti, elämänsä suureen haaveeseen:
– Minä luulen melkein, että siinä tapauksessa, että Hilda olisi kuollut, olisi ollut sangen mahdollista, että Fredrik olisi pyytänyt minua vaimokseen...
Mutta olisi aivan väärin luulla, että Saara olisi tuntenut katkeruutta sen johdosta, että Hilda parani ja taas rupesi hoitamaan taloaan ja lapsiaan. Saaran vaatimattomalle elämänkaipuulle oli tuo pelkkä kuviteltu mahdollisuus riittävänä onnena, jolla hän eli eteenpäin ja jonka autuus oli niin suuri, että sen muisto vielä vuosien jälkeen sai sydämen kiihkeästi sykkimään ja veren nousemaan kurttuisiksi kuivuneisiin kasvoihin.
Eräänä helteisenä heinäkuun päivänä Saaru tuli Marian luo kysymään, tulisiko "rakas serkku" seuraavana päivänä juomaan kahvia vihreän luonnon helmaan.
– Missä Saaru on aikonut kahvikutsunsa pitää?
– Ei sen kauempana kuin "Plaanalla" Ison Uudenkadun ja Kirkkokadun välillä – siellä on niin kaunista ja rauhallista...
Todellakin: niin patriarkaaliset olivat olot, ettei "Plaanan" ruohikolle leiriytymisestä järjestysviranomaisten puolelta ollut sakkoa tai muuta rangaistusta säädetty.
– Olen ajatellut kutsua sinne muutamia tuttaviani ja naapureitani, selitti Saaru. – Samanlaisia ihmisiä kuin minä...
– Sehän sopii hyvin, virkahti Maria. – Ja kyllä minäkin tulen sinne teitä katsomaan...
Saaru vääntelihe tuolillaan, ja Maria huomasi, että hänellä vielä oli sydämellään jotakin. Vihdoin Saaru peukaloitaan pyöritellen saikin sanotuksi:
– Kas, rakas serkku, kaikkihan on muuten hyvin, mutta nyt on niin hullusti, ettei minulla ole... ollenkaan kahvia.
– No, ei Saarun tarvitse siitä olla huolissaan, minä kyllä toimitan kahvin.
– Kiitos, kiitos, rakas serkku!
Mutta ei Saaru sittenkään vielä rauhoittunut, pyöritteli vain edelleenkin peukaloitaan ja tuijotti eteensä lattiaan. Vasta pitkän tuokion perästä hän kysyi hiljaa ja nöyrästi:
– Ei suinkaan mitenkään kävisi päinsä, että rakas serkku kahvin mukana lähettäisi sokeriakin, kun on niin hullusti, että minulta sokerikin juuri on sattunut loppumaan.
– Tietysti, hyvä Saaru, ehätti Maria lohduttelemaan. – Enhän minä toki ollut aikonutkaan lähettää kahvia ilman sokeria, nehän kuuluvat yhteen.
Kun ei Saaru vielä sittenkään tuntunut rauhoittuvan, täytyi Marian kysyä:
– Vieläkö Saaru luulee jotakin tarvitsevansa? Saaru on hyvä ja sanoo minulle aivan suoraan.
– Minä vain tulin ajatelleeksi..., sanoi Saaru, mutta keskeytti siihen lauseensa ja alkoi nyökytellä päätään.
– Mitä Saaru tuli ajatelleeksi?
Ilmeisesti Saarun oli vähän vaikeata sanoa sitä, mutta vihdoin kuitenkin asia tuli hänen suustaan empien ja katkonaisin lausein:
– Tulin vain ajatelleeksi, että... niin tuota... että voikohan sitä sentään kutsua ihmisiä... niin tuota... kutsua ihmisiä aamupäiväkahville...
– No, mikä siinä, ettei voisi?
– Minä ajattelen vain sitä, ettei minulla ole... ei ole...
– Mitä Saarulla ei ole?
– Minulla ei ole kahvileipää.
– No, mutta, hyvä Saaru, kyllähän meiltä sitä saa, Anna leipoo juuri tänään, ja minä lähetän Saaralle lämpiäisiä vieraidenkin varalle.
Silloin Saaru nousi onnellisena tuoliltaan:
– Kiitos, rakas serkku! Nyt onkin kaikki kunnossa, sillä kerman minä kyllä itse hankin.
Ja Saaru meni tyytyväisenä kutsumaan vieraitaan seuraavaksi päiväksi "Plaanalle", Kaupunginojan viereiselle puistikkonurmelle.
Kun Maria seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän meni kävelemään, päätti hän pistäytyä Saarua ja hänen vieraitaan katsomaan.
Plaanan nurmikolle oli leiriytynyt puolisen kymmentä vanhempaa naista kiiltävän kuparipannun ja sankakorien ympärille. Vanhoja, kutistuneita ikäneitoja ja leskivaimoja, sellaisia, joita Oulussa sanottiin "puolivillaisiksi", millä nimityksellä tarkoitettiin sitä, etteivät he olleet herrasväkeä eivätkä myöskään varsinaisesti "alempaakaan kansaa" – "sämre folk" –, vaan noin niinkuin siltä väliltä. Saaru tuli Mariaa vastaan. Hän oli aivan riemuissaan ja esitteli "rakkaan serkkunsa" ylpeydellä vierailleen. Ruutuinen shaali levitettiin nurmelle, ja siihen oli Marian istuuduttava.
Mutta Plaanalla oli muitakin ihmisiä. Tehtiin heinää. Kelloseppä Åhman renkeineen katkoili välkkyvin viikattein nurmikon korsia – Åhman oli huutokaupassa ostanut itselleen kaupungin puistojen niitto-oikeuden.
Yht'äkkiä Saaru huomasi, että Åhman lepäili työstään viikatteen varteen nojaten ja pyyhki hikeä otsaltaan.
– Täytyy, täytyy..., hän soperteli ja kompuroi pystyyn.
Ja ketterästi hän puikkelehti Åhmanin eteen ja niiasi syvään. Mitä hän sanoi, sitä ei kahvileirille kuulunut, eikä myöskään, mitä kelloseppä vastasi. Maria oli panevinaan merkille jälkimmäisen estelleen. Mutta Saaru niiasi uudemman kerran, ja Åhman asetti viikatteensa puunrunkoa vasten. Sitten hän lähti Saaran seurassa tulemaan.
– Åhman on nyt hyvä ja ottaa öörfiiloja ja piparikakkuja.
Mutta tuskin Åhman oli ehtinyt saada leivät ladotuksi teevadille, niin Saaru taas lähti liikkeelle.
– Täytyyhän toki heidänkin saada jotakin, hän sanoi mennessään.
Ja pian olivat Åhmanin rengitkin kahvipannun ympärillä.
Saaru oli mielissään ja piti seuraa vierailleen unohtamatta ketään. Hän nauroi ja rupatteli kuin lapsi.
Mutta seurue Plaanan nurmikolla alkoi herättää ohikulkijani huomiota – yhä useammin pysähtyi ihmisiä kadulla aidan viereen seuruetta tähyilemään. Ja se kiusasi Mariaa; hänen yläluokkalaisvaistonsa heräsivät, ja hän pelkäsi joutuvansa koomilliseen valoon ja hymynalaiseksi. Niin hän nousi lähteäkseen. Kun hän hyvästeli Saarua, sanoi tämä:
– Kiitos, kiitos, että rakas serkku tuli. Toivottavasti minä vastakin saan nähdä rakkaan serkun vieraanani.
7.
Kun kesän kiireet vihdoin olivat loppuneet, vei Karl vaimonsa kotipuoleensa.
Syksyisen kirkas ja kirpeä oli ilma, kun he mukavissa matkavaunuissa lähtivät ajamaan Pohjanlahden perukan rantatietä Haaparantaa kohti.
Muuttuneet olivat olot Haaparannassakin.
Äiti asui pienessä punaisessa talossaan, ja Anna-sisar, jolla oli palveluspaikka erään sekatavarakaupan myyjättärenä, oli hänen apunaan. Mutta Gustaf oli maailmalla; yritettyään kelloseppänä ja saatuaan monet hairahdukset anteeksi oli hänet vihdoin ajettu kirjaimellisesti pellolle: hän yritteli nyt maantöitä Säivissä.
Maria ihastui tuohon pieneen punaiseen taloon, jossa kaikki oli niin valoisaa ja puhdasta. Siellä hän oppi ymmärtämään, mistä Karl oli perinyt hiljaisen hienovaraisuutensa ja täsmällisyytensä. Ah, kuinka hyvin hän tuli toimeen kultaisen muorin kanssa! Hän saattoi istua kuinka pitkät rupeamat tahansa kuuntelemassa hänen hiljaista rupatteluaan. Varsinkin kertomukset "poikien" lapsuusvuosilta olivat näiden tarinahetkien mieluisimmat aiheet sekä kertojalle että kuuntelijalle. Kuinka loistivatkaan muorin silmät, kun hän jutteli poikiensa kouluvuosien seikkailuista! Ja kyynel kihosi hänen silmäkulmaansa, kun hän tuli koskettaneeksi heidän yhteistä kovaa elämänkamppailuaan. Marian sydämestä kirvoittivat nuo kertomukset sen naisellisuuden, joka siellä aina oli ollut, mutta joka tähän asti oli ollut ikäänkuin jään peitossa. Kun kirsi nyt lähti, suli se polttavan ikävän tunteeseen. Hän havahtui huomaamaan, että hänen elämästään puuttui jotakin. Se ei vielä ollut todellista, täyteläistä elämää. Mutta kun hän havaitsi, mikä siitä puuttui, lensi hän aivan punaiseksi. Lapsi, lapsi! Eihän elämä ilman lasta oikeastaan merkinnyt mitään. Vasta sitten, kun oli joku, joka takasi elämän jatkuvaisuuden ja johon saattoi keskittää herkimmän hellyytensä, hauraimmat unelmansa, puhtaimmat ajatuksensa, vasta sitten oli onni onnea. Ja niin hän meni hellästi hyväilemään vanhaa naista, jonka silmien kostea kiilto oli herättänyt hänet. Kutistunut ja kuivettunut oli mummo, mutta Maria koetti kuvitella häntä sellaiseksi – nuoreksi ja vereväksi vaimoksi –, jollaisena hän vuosikymmeniä sitten oli pitänyt lapsosiaan täyteläisillä rinnoillaan. Ja aivan kuin kainostellen ja arastellen omia ajatuksiaan, vaikka hän ymmärsikin ne luonnollisiksi, vieläpä aivan oikeutetuiksikin, vilkaisi hän salavihkaa kuvaansa peilistä. Hänestä oli kehittynyt kookas ja rehevä nuori nainen, hänen povensa oli kohonnut, hänen lanteensa voimistuneet – hän kestäisi varmasti synnytyksen ja hänestä tulisi varmasti terve äiti. Ja ehkä vielä enemmän kuin sanat ja ulkonaiset ystävyyden osoitukset kiinnittivät nämä ajatukset ja unelmat, jotka Maria visusti kätki omaan sydämeensä, nuoren miniän vanhaan anoppiin.
Parivaljakolla Oskar vei veljensä ja kälynsä Säiviin. – Niin, niin, se on totta... sinullahan on lapsesi... – Entä mikä nuoremmasta tulee? – Mutta mitä hän siellä voi tehdä? epäili Karl. – Eikö se ole liiaksi armotonta? sanoi Maria kuultuaan päätöksen. – Ei mikään ole hänelle kyllin ankaraa, virkahti Oskar. Mutta Lesken emäntä hymähti: – Sieltä ei sentään ole niin helppo tulla takaisin, arveli Karl. Ja niin jäi veljesten päätös voimaan. Syys oli jo ehtinyt myöhälle. Ja niin lähtivät matkavaunut vierimään kohti etelää. – Onko tukkeja tullut viime aikoina? hän kysyi lauttamiehiltä. – Onko teillä keksiä? – Kaksi on lautalla. – On meillä ollut neljäkin hevosta... – Keksi tänne! huusi hän. – Valaiskaa lyhdyillä virtaa vastaan. Karl oli vielä järkyttynyt istuessaan vaunuissa. – Mutta matkalaukkua me emme silti jätä, sanoi hän. Kevättalven kuukaudet kuluivat. Kevät, kevät, ja pitkät siintoiset illat! Sillat olivat mustinaan väkeä. Karl kävi jo levottomaksi. – Nyt me luemme Jäänlähdön Oulujoesta, eikö niin, Karl? Kummallinen kesä. Ukkosta ja salamointia, sateita ja tuulispäitä alituiseen. Ja hän meni hakemaan emännälleen ruokasalista mukavan tuolin. – Rouva pysyy nyt vain aivan rauhallisena, aivan rauhallisena... – Miten sinä voit? kysyi hän levottomasti vaimoaan tähyillen. – Minä voin hyvin, minulla ei ole mitään hätää, vastasi Maria. Maria istui eteisen nurkassa vielä, kun Karl palasi. – Missä sinä olet ollut? kysyi Maria. – Kaikkea sinä ajattelet, rakas Karl, sanoi Maria. Ja muutaman tunnin perästä tuli lasimestari. Hän sanoi: – Vielä vähän malttia, veli hyvä! Mutta yhtäkkiä hän heräsi. – Tulipalo, tulipalo! Maria kääntyi nopeasti ikkunasta ja herätti miehensä. Karl ponnahti pystyyn: – Mikä on? – Suuri tulipalo, koko taivas loimottaa aivan punaisena... Karl rupesi nopeasti pukemaan vaatteita ylleen. Karl kiiruhti ulos. Mennessään hän vielä huusi: – Olkaa rauhassa siksi kunnes tulen sanomaan... Poni, pom, pom... pom, pom, pom... – Jumalan kiitos mamma ei koskaan sinne joutunut, vastasi tytär. – Joko me olemme vaarassa? hätäili Maria. Uteliaat akat katujen kulmissa siunailivat: Ja nyrkit nousivat vihaisesti poloista kohti. Karl juoksi taas kotiin, jossa häntä levottomuudella odotettiin. – Joko meidän täytyy ruveta valmistamaan lähtöä? Karl meni konttorin puolelle. Ja taas Karl lähti. – Missä vanha rouva on? kysyi Maria palvelijattareltaan. Anni meni häntä etsimään. Mutta Fedaa ei löytynyt mistään. – Miltä siellä näyttää? hän kysyi tulijalta. Samassa tuli kauppaneuvos pitkässä aamutakissaan ovelle: – Tule sisään juomaan lasi viiniä! – Tällä hetkellä näyttää hyvin uhkaavalta, vastasi Karl. Hän joi viininsä yhtenä kulauksena ja riensi kiireellä palopaikalle. Vihdoin Feda palasi karkuretkeltään. – Mitä mamma oikein ajattelee, torui Maria äitiään itku kurkussa. Eikä kitkerä palon haju lähtenyt kaupungista moneen päivään. Vuodet kuluivat. – Tietääkö rouva, että se on niin hullunkurista... – Mikä sitten? – Mitä? Pelaavatko he korttia? Ja siitä päivästä alkaen tervehtyminen oli käynyt entistä nopeammin. – Eihän nyt ole rumpukaan käynyt, sanoi äiti. Seuraavana syksynä piti kauppiaan pojan aloittaa koulunkäyntinsä. – Kuinka sinä tervehdit heitä? – Minähän tunnen heidät, vastasi Maria hämmästyen. – Kaikenlaisten kanssa sinäkin olet tuttava! tiuskasi rouva. – Mitä sinä tarkoitat? kysyi Maria, joka myöskin oli suuttunut. – Kuule, oletko sinä lukenut noita kirjoituksia? – Mutta mistä sinä sitten tiedät, minkälaisia nuo kirjoitukset ovat? – Olen kuullut sellaisilta, jotka ovat lukeneet... Maria ei voinut olla naurahtamatta: Nyt tuli toinen aivan raivoihinsa: Ennenkuin koulu alkoi, tapahtui kuitenkin vielä paljon. – Opeta minut uimaan, sanoi poika eräänä päivänä isälleen. Isä mittasi alastonta vesaansa silmillään: – No, johan sinussa sen verran mittaa onkin, että voit oppia. – Nyt sinä tulet minun kanssani uimaan syvälle vedelle. Monet muistot jäivät tuosta kesästä pojan mieleen. – Mutta istuihan äitikin kuninkaan tuolissa. Karl menestyi liiketoimissaan jatkuvasti. Elämä leveni levenemistään. – Osta rapa, hyvä rapa! Ja olivathan ne huvinsa herroillakin. Kun Karl seuraavana aamuna heräsi, kysyi Maria: – No, ehdittekö te saada kaikki tavaranne tullatuiksi? – Tuota... emme... emme oikein kaikkia. – No, nyt on sitten kaikki tavarat tullattu. Usein oli talossa vieraita. Mutta nyt pidettiin tietysti kutsut suviaikaan huvilalla. – Kuka lyö vetoa minun kanssani siitä, että minä kiipeän mastoon? – Joko myönnätte hävinneenne? – Myönnämme, myönnämme... – Hyvä on! – Mitä ihmettä sinä naurat? olivat ystävät kyselleet. – Ei se nyt tällä kertaa ollut turhaa. – Luuleeko tohtori, että minä pääsen taivaaseen, jos nyt kuolen? – Kyllä, kyllä sinä pääset... – Onko se aivan varma? – On se varma, sanoi tohtori. – Eikö minun vielä tarvitsekaan kuolla? Tohtori hymähti: – Ei, pikku ystäväni, nyt sinä tulet terveeksi. – Olen veljelle ikuisessa kiitollisuuden velassa. – Nyt menemme kaikki levolle. Oli talvinen lupapäivä. – Miten se Liisa silloin kerran joutuikaan keisarin hoviin? Niin päästiin nytkin asian alkuun: Silloin virkahti apteekkarin Leopold: – Eiväthän ne Esteriä käännykään katsomaan! – Hänkö se sitten Liisan keisarin hoviin vei? – Eikö siellä muuta tarjottukaan? – Jollette usko, niin olkaa uskomatta! Eihän se uskonkappale olekaan. Hetkisen vaiti oltuaan hän huokasi syvään ja jatkoi: Mutta aivan odottamatta sanoi nyt pikkuinen Vili-poika: Toisinaan kävi Mariaa tervehtimässä "Professuurska". Mutta eihän poika tullut siitä selityksestä hullua hurskaammaksi. – Sydämen kanssa ei koskaan ole leikkimistä. – Täällä on liian kova pohja, selitti ranskalainen insinööri. – Ilmeisesti, tuumivat kaupungin isät. – Mutta mitä nyt tehdään? Ranskalainen ei ollut neuvoton, vaan sanoi: – Mitä minun nyt olisi tehtävä? oli Sundström kysynyt. – Mitä varten? – Terveisiä Amerikasta... Karl oli tietysti suuttunut silmittömästi: – Kulta rouva, mistä minä tietäisin... – Minä tiedän, että Paakkerska nyt valehtelee. – No, Pekka tuo hänet sisään, Maria oli sanonut. Mutta renki oli raapinut korvallistaan ja käskenyt: Gustafin juoppous oli johtanut deliriumiin. Siitä tuli tragikoomillinen matka. Tuon tuostakin Gustaf tarttui ajomiehen käsivarteen ja huusi: – Ptruu, ptruu... pysäytä toki! – Kylläpä tämä on hullunkurista! – Mikä? Vihdoin oltiin perillä. Ja Gustaf parka jäi telkien taakse muutamaksi viikoksi. – Älä sitä sure, onhan sinulla poika, joka tuo ilon elämääsi... – Tiedätkö, mitä minä ajattelen? hän kysyi siinä istuessaan. Maria koetti tehdä äänensä mahdollisimman iloiseksi: – Meidänkö? kysyi Karl aivan kuin yllättyneenä. – Tietysti, rakas. Mutta Karl puisteli päätään: – Ei enää silloin meidän... mutta kyllä sinun... Hän pyysi paperia ja kynää ja rupesi kirjoittamaan pojalleen kirjettä. – Paranen, paranen... mutta, mutta... Kun he sitten istuivat huoneessaan, sanoi Karl yht'äkkiä: – Eräs asia sinun täytyy luvata minulle... – Mikä sitten, rakas? Maria katsoi miestään ihmetellen: – Miksi sinä noin puhut? Karl vastasi vakavasti: – Siksi, että minä niin ajattelen... Ja hetken perästä hän sanoi melkein kärsimättömästi: – Voit kai sinä sen minulle luvata? Karl mietti hetkisen: – Entä sinun torvesi? kysyi hän kotiin ajettaessa... – Se on jo... mennyt rikki, vastasi poika arastellen. Mutta isä vain naurahti: Näin kuluivat kuukaudet, synkän enteelliset, pitkät kuukaudet. – Sitä eivät minun varani kestä, minä joudun vararikkoon... – Niin, Maria, nyt on minun satuni sitten lopussa... Konsuli oli koettanut lohdutella: Mutta Karl oli pudistanut päätään: – Kyllä minä tiedän... Sitten hän oli retkahtanut vuoteeseen ja jäänyt sanattomaksi. – Voiko sitä kestää kauan? Heistä tuntui, että se oli paras sovitusuhri. Niin onkin sitten tervaporvarin tarina lopussa. Tervaporvarien vanha Oulu oli siirtynyt historiaan.Haaparantakin oli kasvanut. Eikä se tervan ja puutavaran viennin
kultainen aika, jota pohjoiset kaupungit elivät, ollut voinut olla
ulottamatta vaikutuksiaan tännekään. Elämä oli täälläkin porvarien
piireissä leveätä. Kun Karl vei vaimonsa vierailulle siihen taloon,
josta hän nuorukaisena oli uralleen lähtenyt, oli vastaanotto yhtä
komeata kuin konsanaan oululaisen kauppaneuvoksen talossa. Samppanja
tuotiin heti pöytään, mutta siihen sekoitettiin portteria, ennenkuin
se aamupäiväisenä tervetuliaisjuomana tarjottiin – sellainen oli
tapa täälläpäin. Seuraavana päivänä oli sitten vielä juhlapäivälliset
tulijain kunniaksi, eivätkä pöydästä puuttuneet parsat eivätkä
hanhenmaksat.
Lesken isäntä ei enää useinkaan joutanut olemaan yhä komistuvassa
kartanossaan, vaan oli enimmäkseen matkoilla. Hän oli ruvennut
liikemieheksi. Länsipohjan metsistä sahattiin kultaa, ja
metsäkaupoilla rikastui sekä nopeasti että vielä toistaiseksi
varmastikin.
Kartanoa hoiti hänen vaimonsa. Merkillinen suuren kartanon emäntä!
Anivarhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan hän rehki työssä, rehki kuin
palkkapiika – raidallinen alushame polvien korkeudelle kietaistuna
ja piipunnysä suussaan. Itse hän pesi maitokamarinsa monien hyllyjen
katajaiset viilipytyt, itse kaatoi niihin maidon, itse kuori kerman
ja itse kirnusi voin. Ja sillä välin hän hyöri navetassa, vieläpä
otti omin kourin osaa ulkotöihinkin ja valvoi kaikki miesten puuhat.
Ei siinä talossa pehtoria tarvittu. Mutta sunnuntaisin hän pukeutui
mustaan silkkiin, ripusti moninkertaiset kultaiset kellonperät
kaulaansa, luki aamupäivän Laestadiuksen postillaa ja iltapäivän
Tukholman lehtiä, poltti "Rettinkiä" ja puheli maailmanasioista,
joiden tasalla hän aina tarkasti pysytteli. Ruotsia hän kyllä
käytteli esteettömästi, mutta puhui mieluummin suomea, joka oli
hänen äidinkielensä ja paikkakunnan koko väestön kieli. Mutta kun
hänen miehensä lauantaisin toi mukanaan kaupungista vieraita, osasi
hän olla pitopöydässä sellainen emäntä, ettei häntä suurimpienkaan
herrojen edessä tarvinnut hävetä.
Ja suuria herroja liikkuikin runsaasti. Milloin Kainuun mahtavia
sahanpatruunoja, milloin haaparantalaisia pomoja, milloin taas
etelänpuolen porvareita. Sillä Säivin kautta kulki valtatie, ja
maanteitse oli näillä seuduin kuljettava. Parivaljakot vilahtelivat
tiheään, ja niissä istui miehiä, joilla oli paksut kellonperät
pyylevillä vatsoillaan ja jotka olivat tottuneet suurelliseen
elämään. Lesken emäntä – emännäksi hän vaati itseään sanottavan
– oli tietorikas ja sanavalmis ihminen, jonka nenälle ei
rehentelevimmänkään nousukkaan ollut hyvä hypätä, sillä jos yritti,
niin sai suorasukaisen sanan takaisin. Mutta kun tuli taloon maaherra
tai piispa tai Kainuun kauppaneuvos, joka oli hieno herra, niin kyllä
osasi silloinkin Lesken emäntä sanansa oikein asetella.
Oskar rakasti Säiviä ja kartanoaan, vaikk'ei hän siellä
viihtynytkään. Mutta hän osoitti rakkauttaan sillä tavoin, että
hän laajennutti viljelyksiä, perkautti kivikkomäkiä ja kuivautti
jänkiä. Ja ylpeänä hän näytteli veljelleen näitä laajennuksia.
Myöskin uuden kaksikerroksisen asuinrakennuksen hän oli rakentanut.
Se oli muhkea valkoinen talo, joka hallitsi koko seutua, vaikka
kartano olikin laakson pohjassa. Mutta mäet eivät olleet korkeat,
ja vallintapaiseksi muodostunut rantatöyräs oli niin matala, että
yläkerroksen ikkunoista näkyi meri: Pohjanlahden pohjoisimman perukan
aava ulappa aina kaukaisen Seittenkaaren saarta myöten.
Mariasta ja hänen kälystään tuli hyvät ystävät – kenties ei niin
paljon sydämellisen kiintymyksen kuin molemminpuolisen kunnioituksen
nojalla. Mariaa huvitti seurata talon emännän askareita ja olla
mukana hänen puuhissaan, ja emäntä taas oli kiitollinen siitä, että
hänellä oli puhekumppani, joka ymmärsi häntä ja jonka kanssa saattoi
vaihtaa ajatuksia sellaisistakin asioista, joiden pohtimiseen häneltä
suurimman osan vuotta puuttui tilaisuutta. Sillä paitsi kartanoa
ei kylässä ollut kuin pari kolme aivan maalaista taloa ja pieniä
mökkejä, joiden asukkaat suurimmaksi osaksi olivat kartanon töissä.
– Eikö sinun koskaan tule ikävä täällä yksinäisyydessäsi? kysyi
Maria kälyltään.
– Ei tule. Minulla on työni, ja tämä talohan on sitäpaitsi minun
syntymäsijani, jossa aina olen ollut, ja sittenhän minulla vielä on
lapseni.
– Vanhempihan ei tosin enää ole kotona muulloin kuin lupa-aikoina,
mutta nuorempi on, ja hänestähän minulla vielä muutaman vuoden aikana
on jokapäiväistä seuraa.
Kaksi poikaa heillä oli. Nuorempi kulki vielä koltussa kotona,
vanhempi oli koulussa Haaparannassa.
– Hänestä tulee isäntä taloon minun jälkeeni, naurahteli
Lesken emäntä. – Sillä vaikka hänellä vielä on muutama vuosi
rippikouluunkin, tekee hän jo täällä kotona kaiket kesät miesten
töitä. Ja niin on poika roteva ja vankkarakenteinen, että hänestä
varmasti tulee oikea "maan jussi".
Äidin äänessä oli ylpeyttä, kun hän puhui vanhemmasta pojastaan.
Mutta sittenkin Maria huomasi, että nuorempi, hintelä ja
heikkorakenteinen lapsonen, oli lähempänä äidin sydäntä.
– Sitä en tiedä... tuleepa mikä tulee, vastasi äiti ja oli
syventyvinään työhönsä. – Eiköhän tuosta tulle lukumiestä...
Karl neuvotteli Oskarin kanssa Gustafista. Hänen elämästään ei
näyttänyt tulevan mitään. Olihan hän yritellyt tehdä keveämpää työtä
kartanossa, mutta muutaman päivän yriteltyään hän aina karkasi –
milloin Kainuun kirkonkylään, jossa oli kapakka, milloin Nikkalaan
tai Koivukosken sahalle, josta hän löysi juomatovereita. Nytkin
oli ollut kadoksissa toista viikkoa, eikä kukaan tiennyt, missä
hän taaskin vierteli. Kun hän tuollaisilta retkiltä palasi, oli
hän tietysti katumapäällä ja hyvin surkeana, mutta kohmelosta
parannuttuaan unohti hän heti katumuksensa. Hänen olonsa kartanossa
kävi vaaralliseksi sen huonon esimerkin vuoksi, minkä hän antoi
rengeille ja päivätyöläisille, jotka eivät hekään olleet Jumalan
kilteimpiä lapsia. Johonkin hänet piti koettaa saada. Joskus hän itse
oli puhunut Amerikasta, ja Oskarin mielestä piti yrittää lähettää
hänet sinne.
– Tiedätkö, hän on niin hyväpäinen ja sitäpaitsi niin kätevä, että
hän voi tehdä mitä tahansa, kun vain pakko panee hänet tekemään.
Ja niin päätettiin, että Oskar ja Karl yhteisesti kustantaisivat
hänen matkansa sillä ehdolla, että hän jäisi Amerikkaan. Heti kun
mies taas ilmestyi ihmisten ilmoille, oli hänet lähetettävä matkaan
suorinta tietä.
– Sopiihan sitä koettaa, ja sinnehän tuo itsekin sanoo haluavansa,
mutta luuletteko hänen myöskin pysyvän siellä?
Ja matkalaisten oli ajateltava kotiinpaluuta ennen kuin joet
jäätyivät ja maantiet muuttuivat iljankoisiksi.
Mutta lähtö Haaparannasta myöhästyi. Siitä pienestä punaisesta
talosta oli niin vaikea irtautua.
Siksi oli jo pimeä ilta, kun saavuttiin Kemijoen lossille. Karl oli
ilmeisesti levoton.
– Ainahan niitä tulee, mutta ei sentään tänä iltana vielä ole
näkynyt.
Ja niin ajettiin vaunut lautalle. Varmuuden vuoksi riisuttiin hevonen
valjaista. Juuri kun rannasta aiottiin irtautua, ajoi törmää alas
kärrykyyti, joka vielä otettiin lautalle.
– Eihän lastia ole liikaa? kysyi Karl, jonka levottomuus ei
tyyntynyt.
Ja niin lähdettiin joelle. Ilta oli pilvinen, oli pilkkosen pimeä.
Mutta aluksi sujui meno hyvin. Maria istui vaunuissa ja katseli
vaunulyhtyjen himmeässä valossa aaveilta näyttäviä varjo-olentoja
lautalla. Kyytimies piteli hevosta. Karl istui aivan vaiti ja
tuijotti pimeyteen.
Kun oli päästy keskivaiheille valtavaa vuota, kuului äkkiä kumea
pamahdus lautan kupeeseen, ja koko alus tärähti kovasti. Hevoset
säikähtivät ja yrittivät nousta takajaloilleen. Maria näki, että Karl
aivan kalpeana kasvoiltaan hyppäsi hänen viereltään lautalle.
Hän tempasi keksin, ja joku toinen mies otti toisen. Ja sitten
alkoivat he molemmat työnnellä minkä jaksoivat ja ehtivät lautan
laitaa vastaan syöksyviä tukkeja. Mutta huolimatta heidän
ponnistuksistaan osui kuitenkin silloin tällöin tukin pää lautan
laitaan, ja jymähdys kajahti kuin tykinlaukaus. Maria vaistosi, että
nyt oli vaara todellakin suuri ja pälyili levottomasti mieheensä
päin. Kun hän joskus näki kasvot lyhdyn kelmeässä ja levottomassa
valossa, huomasi hän ne valkeiksi kuin palttina ja havaitsi silmien
suurentuneen melkein luonnottomiksi. Ja yhä vain liikkuivat
käsivarret ja heiluivat keksit.
Marian mielestä kesti lauttamatka kokonaisen iäisyyden. Mutta vihdoin
alkoi edestäpäin pimeydestä häämöttää musta varjo, ja Maria ymmärsi,
että lähestyttiin rantaa. Pian Karl heittikin keksin kädestään,
ja Maria näki himmeässä valossa, että hän pyyhki hikeä otsaltaan.
Samassa lautta töksähti rantasiltaan, ja miehet kiiruhtivat
kiinnittämään kettingeitä. He olivat pelastetut!
– Sinulla, rakas, ei voi olla aavistustakaan, kuinka iloinen minä
nyt olen, hän sanoi. – Meillä oli äsken tuho hyvin lähellä.
Maria, joka ei koko aikana ollut täydelleen tajunnut vaaran
suuruutta, kysyi:
– Mitä meille sitten olisi voinut tapahtua? Karl tuijotti häntä
melkein kuin hämmästyneenä:
– Etkö ymmärrä, että tukit olisivat helposti voineet työntää lautan
mennessään, särkeä sen säpäleiksi...
– Mutta nythän on vaara ohitse, Maria virkahti ja kumartui miehensä
puoleen.
– Niin on, Jumalan kiitos! vastasi Karl ja kietoi hellästi kätensä
vaimonsa vyötäisille.
Hetken perästä he huomasivat, että heidän matkalaukkunsa oli kadonnut
vaunuista. Maria tuli aivan onnettomaksi. Mutta Karl sanoi:
– Anna sen olla – mitä merkitsee matkalaukku sen rinnalla, että me
vielä olemme hengissä!
Vasta silloin käsitti Maria täydelleen, kuinka suuri äskeinen vaara
oli ollut.
He kääntyivät siis takaisin, ja matkalaukku löytyi rantavedestä; se
oli pudonnut sillan ja lautan väliin.
Maria oli nukahtanut vaunuihin ja näki unta: hän makasi vuoteessaan
kotona, ja lapsi oli hänen vierellään, pieni avuton olento, joka
tapaili hänen rintaansa ja jonka pieniä, pehmeitä ja pyöreitä
käsivarsia hän hyväili...
Hän heräsi siihen, että vaunut pysähtyivät. Maria hieroi unen
silmistään – äskeinen näky oli ollut niin elävä, että se, mitä
hän nyt näki, tuntui epätodelliselta: kirkkaan syysaamun valossa
maalaisen kestikievarin pihamaa, johon oli pysähdytty hevosta
vaihtamaan. Mutta kuistin ikkunan takana istui nuori vaimo ja
antoi rintaa lapselleen. Ja se oli Marian mielestä sillä hetkellä
ihmeellisin asia maailmassa.
8.
Aavistiko Maria uudenvuodentinoja valettaessa, että hänen elämänsä
ihmeellisin vuosi oli alkamassa?
Aivan vakavana hän valahdutti sulan tinan valinkauhasta vesisankoon.
Ja tuskin olivat sangosta lehahtavat valkeat höyrypilvet haihtuneet,
niin hän jo yritti haroa "onneaan" pohjalta. Varsin merkillinen teos
poreilevasta vedestä nousikin. Jos sitä piti pystyssä kämmenellään
ja tarkasti varjokuvaa seinällä, oli se kuin heiveröinen puu,
jota tuuli taivutti, taikka kallistunut pilari... Mutta jos sitä
katseli pitkittäin, saattoi se olla vaikkapa suippo, notkahteleva
koskivenhe... Ei siitä saanut selvää. Eikä ymmärtänyt sitä
Maria itsekään, mutta hän vaistosi sen kohtalon salaperäiseksi
vertauskuvaksi – vaikkapa venheeksi virran viedä, vaikkapa
merkkipylvääksi tien käänteessä. Ja hän pysyi vakavana koko illan,
sillä hän oli kaiken aikaa kuulevinaan ilmassa outojen siipien
suhinaa.
He viettivät uudenvuodenillan tuttavassa porvariperheessä, hyvien
ystävien luona, kodissa, joka oli tunnettu hyvästä ruoastaan ja jossa
aina vallitsi iloinen mieliala. Mutta toisten ilo ei ottanut nyt
Mariaan tarttuakseen.
Jouluaattona he olivat olleet kotona. Käytyään katsomassa Fedaa,
joka makasi sairasvuoteessa Vihtorin kodissa – Vihtori oli mennyt
naimisiin syksyllä ja perustanut oman kodin –, olivat he tulleet
kotiin ja sytyttäneet kuusensa kynttilät. Anna-sisar oli ollut heidän
luonaan, ja myöhemmin oli Vihtori vaimoineen myöskin tullut heille.
Hiljainen, rauhallinen jouluaatto, jonka tyyni kotitunnelma lämmitti
mieltä, oli jättänyt Mariaan jollakin tavalla – ehkä lähinnä
kuusenkynttiläkirkkautta muistuttavan – pyhäloisteisen muiston.
Joulupäivänä olivat taas olleet kauppaneuvoksen päivälliset.
Olihan heidät edelleenkin niille kutsuttu, vaikka kauppaneuvos ei
koskaan voinutkaan antaa entiselle apulaiselleen anteeksi sitä,
että hän oli uskaltanut ryhtyä omaa liikettä harjoittamaan. Mutta
kauppaneuvoksen luonteeseen kuului suuttumuksenkin kätkeminen tuohon
hymyilevään rakastettavuuteen, joka Mariasta ensi hetkestä asti oli
tuntunut vastenmielisen äitelältä, mutta jota yleensä pidettiin
hienostuneen olemuksen urbanisuutena. Kohtelias oli kauppaneuvos
ollut nytkin, ja täti Henriette oli suudellut häntä poskelle
kuten ennenkin. Mutta Mariaa oli tuo suudelma värisyttänyt vielä
enemmän kuin ennen – siinähän täytyi olla Juudaksen suunannon
sukulaisuutta. Sillä tiesihän Maria, miten viekkaan ivallisesti
kauppaneuvos oli puhutellut heille tulleita tervamiehiä tavatessaan
heidät kävelyillään rannassa tai kadulla, ja tiesi hän myöskin täti
Henrietten sanoneen, että "me odotamme vain, milloin routa porsaat
kotiin ajaa, mutta silloin onkin jo läävän ovi kiinni". Mutta taas
oli Maria istunut laamannin vieressä, taas oli yli-intendentti
pitänyt puheensa, taas olivat fennomaanit saaneet kuulla kunniansa ja
taas oli kaikki käynyt ohjelman mukaan.
Kun Maria havaitsi, että hän oli tulemassa äidiksi, täyttivät
kummallisen ristiriitaiset tunteet hänen nuoren sielunsa. Rajattomaan
riemuun sekaantui outo arkuus, vapisuttava pelko sen edesvastuun
edessä, jonka hän vaistosi nyt osakseen tulevan. Olihan hänen
naisellisuutensa kiihkein kaipuu toteutumassa, hänen pyhin toiveensa,
hänen syvällisin unelmansa. Mutta oliko hän sisäisesti kypsä siihen
korkeaan tehtävään, jonka hän ymmärsi äitiyteen sisältyvän? Oliko
hän valmistunut siihen vakavissaan? Jaksoiko hän täyttää ne uudet
velvollisuudet, jotka hänen hartioilleen nyt sälytettiin? Nuo
kysymykset risteilivät hänen riemun täyttämässä mielessään. Ja ne
vavahduttivat koko hänen olemustaan.
Karl oli iloissaan. Hänkin oli kaivannut lasta, ikävöinyt elämänsä
jatkajaa. Ja tuohon ikävään oli tullut lisäksi pelko siitä,
että ehkäpä hänen olikin sovitettava nuoruutensa vaellusvuosien
hetkelliset hairahdukset sillä, ettei hän koskaan saisi nähdä
olentoa, jossa hänen oman olemuksensa väkevimmät voimat ja
elämänmyönteisimmät vaistot jatkuisivat sen jälkeen kuin ne hänessä
itsessään olivat sammuneet. Tuo ajatus oli häntä ahdistanut,
se oli tiivistynyt eräänlaiseksi syyllisyydentunnoksi, joka ei
vain vaimentanut elämäniloa, vaan myöskin joskus jo oli uhannut
herpaannuttaa yksin sitä toiminnan tarmoakin, joka kuului hänen
luonteeseensa ja luonnollisen kunnianhimon kannustamana oli vienyt
hänet eteenpäin elämässä.
Niin tulikin hänelle tieto uuden elämän alkamisesta kevätheräämisen
valtavana humahduksena, rajuna, riemullisena tuulispäänä, jossa
oli pyörteen voimaa ja joka sai aikaan jäittenlähdön hänen
sielussaan. Toinnuttuaan ensimmäisen riemunsa väkevästä hurmiosta
hän keskitti kaikki voimansa työhön. Nyt piti liikettä laajentaa,
nyt kannatti yrittää, nyt oli uusi päämäärä ponnistuksille. Hänen
yritteliäisyytensä moninkertaistui. Hän keksi uusia mahdollisuuksia.
Eikä hän arkaillut astua kauppaneuvoksen ja muiden häntä moninverroin
mahtavampien porvarien varpaillekaan. Hän sai muodostetuksi
osakeyhtiön, joka osti Iijoen suussa olevan höyrysahan, ja rupesi
tämän yhtiön toimitusjohtajaksi. Ja erään toverinsa kanssa yhdessä
hän osti uhkean parkkilaivan – he olivat kaimamiehiä, ja laivankin
nimi oli Karl –, ja tervakauppansa hän laajensi kaksinkertaiseksi.
Näin tuli tervaporvarista myös puutavaramies ja laivanvarustaja;
hän pääsi siis yrittämään kaikilla niillä aloilla, joihin hän
kauppaneuvoksen palveluksessa oli perehtynyt. Hän teki työtä olan
takaa, ja hän menestyi yrityksissään.
Aina Karl oli kohdellut Mariaa hienovaraisella hellyydellä – ei
heidän välillään koskaan ollut vaihdettu vihan sanaa, ei edes
katsettakaan –, mutta näinä kuukausina, joina he odottivat
lastaan, mies suorastaan kantoi vaimoaan käsillään. Pienimmänkin ja
salaisimmankin Marian toiveen hän koetti arvata ja mahdollisuuksiensa
mukaan täyttää. Ja nämä odotuksen kuukaudet jäivät ainiaksi Marian
mieleen hänen avioliittonsa ihanimmaksi ajaksi. Niitä hän ajatteli
usein jälkeenkinpäin ja niiden valossa hän aina näki miehensä sielun
puhtaimpana ja ehjimpänä.
Pitkät pimeät alkoivat lyhetä, salaperäiset revontulet sammuivat ja
tähtitaivaitten tummat sinet vaalenivat vaalenemistaan.
Hiljaista oli heidän elämänsä noina kuukausina. Koti oli sen
keskuksena, koti ja sen tuleva uusi asukas, joka täytti kodin
olemuksellaan jo aikoja ennen kuin tätä olemusta oli olemassakaan.
Feda toipui vähitellen vaikeasta sairaudestaan ja muutti vanhimman
tyttärensä luokse. Hän istui päivät pitkät ruokasalin pyöreän pöydän
ääressä ja teki käsitöitä, kutoi pieniä sukkapareja, pehmeitä kätkyen
peitteitä ja pallisteli lämpimiä kapalovöitä. Mitäpä olisi Feda-muori
muutakaan tehnyt: hänen pesästään olivat jo kaikki poikaset lähteneet
lentoon omien siipiensä varassa. Uudelta vuodelta oli nuorinkin tytär
jo maailmalla; hän – Anna – oli saanut palveluspaikan turkulaisessa
kirjakaupassa. Mutta ei aikonut Feda sentään vielä myötyriksi toisten
elätettäväksi antautua. "Kyllähän minä tässä nyt voin istua niin
kauan kuin olen toipilas ja niin kauan kuin minun apuani täällä
tarvitaan", hän ajatteli sinisen langan liukkaasti juostessa kerästä
puikkoon, "mutta kunhan voimani palaavat ja tämän talon uusi asukas
onnellisesti on tullut maailmaan, niin silloin lähden minäkin".
Eipä suinkaan sen vuoksi, ettei Feda olisi viihtynyt tyttärensä
ja vävynsä kodissa – päinvastoin: hän viihtyi siellä mainiosti.
Hän rakasti vanhinta tytärtään ehkä enemmän kuin muita lapsiaan jo
senkin vuoksi, ettei ollut saanut häntä hänen lapsuutensa päivinä
hoivata, ja vävyynsähän hän oli kiintynyt vanhoin ystävyydensitein.
Mutta Feda oli tottunut elämään itsenäistä elämää ja itse pitämään
huolta olostaan. Sitäpaitsi hänellä oli pieni ylpeytensä, joka kielsi
ottamasta vastaan toisilta sitä, mitä kunkin ihmisen tuli itselleen
hankkia niin kauan kuin hän siihen pystyi. Ja Feda uskoi, että hän
vielä kauankin kykeni leipänsä ansaitsemaan, sillä hän oli sielultaan
säilynyt nuorena kaikista kohtalonsa kolahduksista huolimatta.
Eräänä aamuna Karl tuli konttorista ilmoittamaan Marialle, että nyt
lähtevät jäät ja heidän on mentävä silloille.
Pokkitörmälle noustessaan he huomasivatkin, että Merikoulun katolla
olevan lipputangon pyöreä merkkipallo, joka tavallisesti oli
tangon juuressa, oli nostettu salkoon. Se oli merkinanto kaupungin
asukkaille Merikosken jokakeväisen valtavan luonnonnäytelmän
alkamisesta. Maikkulan kohdalta olivat jäät silloin lähteneet
liikkeelle; ne painuivat painumistaan alaspäin, patoutuivat kapeihin
kohtiin ja nousivat valleiksi ja muureiksi, jotka nostattivat veden
ja kohottivat sen paineen niin, että pato pian murtui ja jäälautat
ryskyen lähtivät ryntäämään eteenpäin murtaen itselleen tien, kunnes
taas patoutuivat ja hetken perästä jälleen mursivat oman patonsa.
Näin jatkui kulku eteenpäin saavuttaakseen vihdoin Merikoskessa
huippukohtansa.
Merikoulun lipputangon musta merkkipallo toi Marian nyt tavallistakin
herkistyneempään mieleen sen kimmelteisen talvipäivän, jona Karl
oli pyytänyt häntä ajattelemaan sitä asiaa, katsoiko hän voivansa
tulla hänen vaimokseen. Sillä vähän ennen kuin kohtalokas kysymys
oli tehty, oli Maria kysynyt mitä merkitsi tuo omituinen pallo
lipputangon juuressa. Kun Maria nyt, miehensä varmasti tukiessa joka
askelta, verkalleen nousi mäkeä, ei hän voinut olla hymähtämättä
silloiselle kokemattomalle lapsekkuudelleen, joka melkein heti ja
aivan empimättä oli taipunut. "Ja sittenkin se oli minun onneni", hän
ajatteli, mutta liitti siihen heti lisäajatuksen: "sattui olemaan,
sillä eihän minulla minkäänlaisia onnentakeita ollut!"
Näytelmä oli jo ehtinyt ratkaisevaan loppukohtaukseensa, ja ryske
ja humu kuuluivat tavallisen koskenpauhun ylitse Ämmän väylästä
"köyhäin sillalle" asti. ("Köyhäin silta" oli kaupungista päin lukien
ensimmäinen, se, joka yhdisti Pokkitörmän Linnansaareen ja jolle
pääsy oli maksuton, mutta ken pitemmälle pyrki, hänen oli kuljettava
pyörivän rautaveräjän kautta, joka ei auennut, ellei "jalkamieskin"
vahtituvan ikkunaan sovitettuun kassaluukkuun viskannut viispennistä
ja pujahduttanut sillä saamaansa pahvilippua tuvan seinässä olevaan
puupönttöön.)Karl ja Maria tulivat Linnansaarelle ja jo Oulunlinnan vallien
viereen rauniokivijalustalle rakennetun Tähtitornin kohdalla he
kuulivat hurraahuutoja "toiselta sillalta" ja kiirehtivät askeliaan.
Molempien reunojen kaidepuita vastaan kumartuneina tuijottivat
ihmiset jäätelien mahtavaa rynnistystä. Se olikin näytelmä, joka
jännitti mieltä ja saavutti huipennuksissaan järkyttävän draamallisen
tehon. Luonnon voimien näytelmä, vapautumisen valtava vertauskuva!
Kuinka komeasti nuo telit tulivatkaan ja kuinka vihaisesti ne
ryntäsivät toisiaan vastaan tai lohkaisivat rantajään reunasta
rytinällä kaistaleen! Ryskeet ja kumahtelut täyttivät ilman
juhlallisella kaiulla.
Koski, jota Maria ensi hetkestä asti oli rakastanut, oli nyt
melkein peloittava villiintyneessä voimassaan. Eikä Maria malttanut
irroittautua sen katselemisesta.
– Sinä väsyt, rakas, kuiskasi hän vaimonsa korvaan. – Ja sinunhan
täytyy varoa väsymystä...
Ja hellällä otteella tarttui hän Marian käsivarteen ja lähti
taluttamaan häntä takaisin kaupunkiin.
Mutta kun he tulivat kotiin, meni Maria jouluksi saamalleen kauniille
kirjakaapille, aukaisi sen lasioven ja etsi käsiinsä Topeliuksen
Kanervankukat.
Ja äskeisen valtavan näytelmän muisto tuoreena mielessään hän lausui
isänmaallista vapauden paatosta uhkuvan runon sisäisellä hehkulla ja
iskevällä voimalla.
Karl istui ja kuunteli häntä ihaillen. Mutta ei hän malttanut
kokonaan olla ajattelematta sitäkään jäittenlähtöä, joka hänessä
itsessään hiljattain oli tapahtunut. Niin väkevät olivat ne keväiset
virrat hänen olemuksessaan, joitten kahleet nyt olivat katkenneet.
Eräänä päivänä – Karl sattui juuri silloin olemaan pankissa, jonka
valvojaksi hänet oli valittu – pimeni ilma äkkiä niin sakeaksi, että
saattoi luulla yön yllättäneen keskellä päivää. Kuului kova jyrähdys,
niin kova, että maa tärähti ja ikkunanruudut helähtelivät. Maria
pelkäsi ukkosta, hän tuli aivan kuin sairaaksi aina, kun jymähteli
ja salamat välkkyivät. Kun nyt ensimmäinen häikäisevä valkea, pitkä
tulinen nuoli, repeytyi mustista pilvistä ja sinkosi halki ilman,
juoksi hän puolipimeään eteiseen, jonka kaksi kapeaa puoli-ikkunaa
antoivat umpikuistiksi rakennettuun rappukäytävään. Hän painautui
pimeimpään nurkkaan, kaakeliuunin suojaan ja peitti silmät käsillään.
Samassa tuli Anni keittiöstä hänen luokseen.
– Rouva ei nyt pelkää, tyynnytteli palvelijatar. – Rouva koettaa
olla aivan rauhallinen, sillä tässä ei ole mitään vaaraa.
Mutta tuskin hän oli ehtinyt takaisin, niin repesi taivas ja
alkoi tulla rakeita, aivan kuin tykinluotien tuiskuna, ja samassa
hetkessä nousi rajumyrsky niin vinha, että nurkissa vihelsi. Rakeet
rummuttivat kuistin peltikattoa niin rajusti, että Annin ja hänen
emäntänsä täytyi huutaa toisilleen. Ja rummutukseen sekoittui
särkyvien ikkunoiden yhtämittaista helinää.
– Anni koettaa mennä pelastamaan papereita herran kirjoituspöydältä,
huusi Maria palvelijattarelleen, joka itsekin pelosta vavisten koetti
rauhoitella suunniltaan säikähtänyttä emäntäänsä.
Anni koetti avata oven talon isännän huoneeseen, mutta tuskin hän
oli saanut sen raolleen, niin tuiskusi häntä vastaan jäänsiruja ja
lasin sirpaleita niin rajusti, että hänen täytyi ponnistaa kaikki
voimansa saadakseen oven jälleen kiinni. Ei siinä auttanut muu kuin
odottaminen. Hitaasti laahautui aika eteenpäin, minuutti minuutilta,
ja yhä jatkui rajuilma heltiämättömällä voimalla.
Uskollinen Anni seisoi Marian vieressä, taputteli häntä hiljaa olalle
ja hoki yhtä mittaa:
Vihdoin viimein ilma alkoi asettua. Mutta Anni, joka pelkäsi sen
uudistumista, pidätteli Mariaa edelleenkin puolipimeän eteisen
nurkassa.
Sieltä löysi Karl heidät tullessaan läähättäen juoksujalkaa kotiin
pankista.
– Minä tulen heti takaisin, virkahti Karl hät'hätää ja lähti
nopeasti ulos eteisen ovesta.
– Juoksin lasimestarin luokse ja olinkin ensimmäinen. Katsohan,
meidänhän täytyy saada eheät ikkunat ja nyt saammekin ne ennen muita.
Yhdessä he sitten menivät katsomaan hävityksen kauhistusta. Kaikki
ikkunat olivat säpäleinä, paperit ja pikkuesineet huoneissa olivat
hujan hajan, ja lattioilla oli sulamattomia rakeita, suuria kuin
kananmunat, niin että täytyi varoa niihin kaatumasta.
Anni alkoi kantaa vinniltä sisäikkunoita, joita soviteltiin
väliaikaisiksi varusteiksi.
– Kyllä nyt on työtä meidän ammatissamme, sillä tuskin on sitä taloa
kaupungissa, missä eivät ikkunat olisi säpäleinä... Ja taitavatpa
lasivarastot kauppiailta loppua aivan kesken.
Hän oli oikeassa. Varastot loppuivat kesken. Tuhansia ruutuja
tarvittiin jo ensi hätään.
Ja viikon perästä tuli toinen hätä. Silloin särki uusi ankara
raekuuro vasta korjattuja ikkunoita kymmenittäin. Se ei kuitenkaan
ollut yhtä kovakourainen kuin ensimmäinen eikä herättänyt samanlaista
pelkoa ja kauhistusta.
Syyskuu ehti loppupuolelleen, ennenkuin neiti Purasen tarvitsi tulla
taloon.
Neiti Puranen oli toinen niistä viisaista ja kokeneista naisista,
jotka musta käsilaukku mukanaan haettiin porvariskoteihin, kun uutta
kansalaista oululaiseen yhteiskuntaan odotettiin; toinen oli neiti
Takku.
Ja kun sitten erään syyskirkkaan päivän sammuessa hämärään neiti
Puranen sanoi, että nyt läheni hetki, lähetti Karl hakemaan lääkäriä,
samaa, jonka Maria oli kuullut pitävän puhetta Franzén-juhlassa.
Karl oli levoton. Hän kulki jännityksissään edestakaisin huoneesta
toiseen ja pysähtyi tuon tuostakin makuuhuoneen oven taakse. Hänen
sydäntään vihloivat Marian valitukset ja tuskanhuudot. Tohtori koetti
miestä rauhoitella, ja heistä tuli noina muutamina tunteina hyvät
ystävät. Synnytys oli vaikea, ja kun tohtori kutsuttiin sisään Marian
luokse, ei Karl enää tiennyt, mitä tehdä; hänen levottomuutensa
muuttui ruumiilliseksi kivuksi, ja tuskan hiki kihosi hänen
otsalleen. Kellon viisarit liikkuivat hitaammin kuin koskaan. Ja
odotusta kesti kauan.
Vihdoin tuli tohtori sänkykamarin ovesta; hän ojensi tuskaisasti
odottavalle miehelle kätensä ja sanoi:
– Onnittelen – veljellä on pulska poika. Karl tahtoi heti rynnätä
katsomaan, mutta lääkäri esteli:
Vihdoin Karl pääsi katsomaan vaimoaan ja lastaan. Hän hiipi
varpaisillaan vuoteen viereen. Siinä Maria makasi kalpeana ja
raukeana, silmät vielä ummessa. Mutta kun hän horroksensa lävitse
huomasi miehensä seisovan vuoteen vieressä, väikähti onnen hymy hänen
raukeilla kasvoillaan ja katseella osoitteli hän käsivarrelleen
asetettua pientä kääröä, josta Karl erotti vastasyntyneen poikansa
punaiset kasvot pienen, valkean pitsimyssyn kehystäminä.
Mitä hän sillä hetkellä tunsi, ei hän koskaan osannut itselleenkään
– saatikka sitten muille – selvittää. Mutta hän lankesi polvilleen.
Ja itki elämänsä ensimmäiset ilon kyynelet.
Piltistä tuli tietysti talon tärkein olento. Isän ylpeys ja äidin
silmäterä. Ei lapsi ollut vielä viikonkaan vanha, niin eikö tullut
jo isä ottamaan syliinsä viedäkseen hänet konttorissa sikarejaan
käryyttävien ylimaan ukkojen ihailtavaksi. Maria kauhistui, mutta
Feda sanoi:
– Ei poika siitä pahaksi mene – tottuu vain hyvissä ajoin miesten
tavoille.
Tietysti poika alunpitäen oli ihmelapsi. Viisas, sen näki jo
naurusta. Ja kiltti: nukkui yönsä eikä itkenyt päivisinkään, se
täytyi Fedankin myöntää, vaikk'ei hän muuta ihmeellistä lapsessa
nähnytkään. Ei itkenyt poika edes, kun kastettiin, tuijotteli vain
eteensä suurilla, ruskeilla silmillään. Kummeja hänellä oli pitkä
rivi, niiden joukossa myöskin kauppaneuvos ja täti Henriette,
jotka kuitenkaan eivät tulleet ristiäisiin, vaan lähettivät vain
kummilahjansa: edellinen hopeisen veitsen, haarukan ja lusikan,
jälkimmäinen elfenluuvartisen hopeakalistimen. Isänsä ja isoisänsä
ristimänimet poika kasteessa sai, mutta vain haaparantalaisen
puusepän etunimellä häntä vanhemmat sanoivat. Siitä oli sovittu jo
ennen hänen maailmaan tuloaan. Ja Feda hänet papin eteen kantoi.
Ei ollut poikanen vielä kuuden viikon ikäinen, kun syttyi se suuri
tulipalo, josta Lunkvistin Villu sitten lauloi: "Voi sitä hirmuista
paloa, – kun kolmattakymmentä taloa – tuhkana lensi ilmassa."
Marraskuun 3 p:nä 1882 piti Oulun puhelinlaitoksen aloittaa
varsinainen toimintansa. Keskusasema oli laitoksen perustajan,
apteekkari Nordforsin talossa, erillisessä pienessä rakennuksessa,
johon kuljettiin Kirkkokadun puoleisesta pikkuportista. Sinne oli
sijoitettu 50 numeroa käsittävä keskuspöytä, neljällä jalalla
seisova ja kaunis kuin piano. Fedan piti tulla tämän keskusaseman
hoitajaksi. Hän oli tointa hakenut ja hänet oli siihen valittu.
Mutta hän sairastui juuri, kun hänen piti ruveta uuteen virkaansa
valmistautumaan, ja niin tuli hänen tilalleen toinen.
Marraskuun 2 p:nä olivat telefonilaitoksen juhlalliset vihkiäiset.
Oulun tarkk'ampujapataljoonan soittokunta oli tuotu keskusasemalle
antamaan konsertti, ja puhelinkoneiden omistajat saivat kuunnella
ohjelmaa kotonaan langan ja kuulotorven välityksellä. Paitsi
soittokuntaa oli keskusasemalla läsnä pataljoonan upseereita ja
pieni valittu seurue kaupungin 'kermaa'. Läsnäolijoille, samoin
kuin puhelinkuuntelijoillekin, apteekkari Nordfors piti pienen
puheen suuren merkkitapauksen johdosta. Ja niissä kodeissa, joissa
puhelinkone oli, todettiin ihmetellen ja ihastellen, kuinka hyvin
ääni kuului lankaa pitkin.
Karl, joka innolla oli ottanut osaa puhelinlaitoksen
perustamispuuhiin, oli mukana keskusaseman vihkiäisissä, mutta Maria
istui kotona kuuntelemassa konserttia. Maria ei ollut erikoisemmin
innostunut puhelimeen. Jo silloin kun johtolankoja vedettiin
katolta katolle hän oli saanut koko puuhaa kohtaan jonkinlaisen
vastenmielisyyden. Hänestä oli tuntunut, että nyt harsittiin talot ja
kodit ja perheet yhteen, kytkettiin toisiinsa rautaisin kahlein, eikä
tuo mielikuva ollut lähtenyt hänestä, vaikka järki olikin sanonut,
että se oli aivan nurinkurinen. Kun "puhelininsinööri", herra Haglind
apumiehineen oli tullut kiinnittämään konetta seinään, Maria ei ollut
välittänyt tulla toimitusta seuraamaan, vaikka Karl parikin kertaa
oli tullut hakemaan. Nytkin kun kello oli kilissyt merkiksi konsertin
alkamisesta, Maria oli hätkähtänyt: siinä sitä oltiin – tuo konehan
kimeällä kilinällään hävitti kodin rauhan – ja varmaan se vielä
monet kerrat tuli herättämään lapsenkin! Eikä hän olisi mennyt
nostamaan kuulotorvea, ellei olisi miehelleen luvannut. Ja aivan
vastenmielisesti hän sen oli tehnytkin.
Minkälaistako se oli ollut? No, olihan se menetellyt. Tietysti oli
ollut mukavaakin kuulla musiikkia. Kaikuihan se kauniisti. Mutta kun
sitten apteekkari oli alkanut puhua, oli hänestä koko juttu alkanut
tuntua melkein peloittavan aavemaiselta.
Herrat olivat menneet keskusasemalta Seurahuoneeseen jatkamaan
juhlaa. Ja oli myöhäinen ilta, kun Karl tuli kotiin. Maria oli
jo silloin nukahtanut eikä ollut huomannut, kun hänen miehensä
pienokaisen vuoksi sukkasillaan hiipi makuuhuoneeseen.
Mikä siellä ulkona niin kumeasti ulvoi? Tuu... tuu... tuu... Ja taas:
tuu... tuu... tuu...
Eikö pihaltakin kuulunut liikettä? Kuului aivan varmasti. Maria
nousi kyynärpäänsä varaan kuuntelemaan. Nyt avattiin pihan perällä
tallinovi, ja nyt talutettiin hevonen ulos... Mustan Koiton kaviot
kopsahtelivat siltaan... Ja aina tuokion perästä kuului tuo kaamea
ulvonta: tuu... tuu... tuu...
Maria sytytti yöpöytänsä kynttilän. Karl nukkui sikeästi sängyssään
ja lapsi hengitti tyynesti pienet silmät ummessa sinipeitteisessä
vuoteessaan. Mutta Maria nousi tilaltaan ja meni kohottamaan pihalle
antavan ikkunan tummaa kierrekaihdinta. Hän hätkähti ja hampaat
alkoivat kalista suussa. Pihalla oli valoisaa kuin päivällä, mutta
valo oli ihmeellisen punertavaa, ja Pekka valjasti kiireellä hevosta
vesikärryjen eteen.
– Te pysytte täällä kotona aivan rauhassa, hän määräsi. – Minä
tulen heti varoittamaan, jos alkaa näyttää uhkaavalta.
Samassa ilmestyi Feda, joka vasta pari päivää oli ollut jalkeilla
sairautensa jälkeen, ilmestyi yöpukimissaan ja shaali hartioillaan
kynnykselle:
– Nordforsin apteekki palaa ja tuli on jo tarttunut viereisiinkin
taloihin!
– Mamma menee nyt pukemaan päälleen, sanoi Maria. – Noinhan mamma
vilustuu.
Feda meni. Ja Maria kumartui lapsensa vuoteen ylitse. Poika nukkui.
Pieni käsi oli irroittunut kapalosta, ja Maria siirsi varovasti
pehmeän, pyöreän ja rusohohteisen käsivarren peitteen alle. Sitten
hänkin rupesi pukemaan ylleen.
Kun Maria oli pukeutunut, meni hän miehensä huoneeseen, jonka ikkunat
antoivat kadulle. Siellä istuivat jo ikkunan ääressä Feda ja Anni,
molemmat täysissä pukimissa.
Taivas helotti aivan punaisena. Näytti siltä kuin se olisi palanut
koreassa iltaruskossa, mutta palo oli levotonta – tuon tuostakin
leimahteli kuin suurten salamain valoja, toisin vuoroin taas tuli
leimahtelevaan loimuun tummia varjoja.
Ikkunan ohitse ajoivat rämisten issikan "roskat", selin kuskipukkiin
seisoi mies, joka löi takaistuimelle asetettua isoa rumpua.
– Siellä on nyt hätä, sanoi Feda, joka tiesi, että silloin kun iso
rumpu tuotiin värjäri Holmin vinniltä – värjäri Holm oli myöskin
sekä palomestari että huutokauppa-toimitsija –, silloin oli tosi
kysymyksessä.
Ihmisiä liikkui kadulla, hätääntyneitä, pelokkaita hahmoja. Fedan oli
vaikea hillitä itseään.
– Kyllä minä nyt taidan mennä katsomaan, miltä siellä oikein
näyttää...
– Mamma ei mene mihinkään, tiuskasi Maria. – Se vielä puuttuisi,
että mamma, joka juuri on ollut sairaana, lähtisi juoksentelemaan
pitkin katuja. Siitä ei nyt tule mitään!
Feda puri huultaan ja oli ilmeisesti ylen nyrpeissään. Hetken perästä
hän virkahti:
– Mutta mitä sinä sanoisit, jos minä nyt olisin ollut siellä
sentraalissa?
Ja samassa iski Marian päähän ajatus, jonka hän kyllä itsekin ymmärsi
järjettömäksi, mutta joka siitä huolimatta tunki tajuntaan: siinä sen
telefonin kirous nyt on – juuri sieltähän palo alkoi!
Nyt tuli Karl kotiin. Hän oli hyvin vakavan näköinen, mutta aivan
tyyni.
– Näyttää pahalta, hän sanoi. – Tuli leviää leviämistään, tarttuu
talosta taloon, eikä sitä voida estää.
– Emme ensinkään... emme ainakaan vielä... Mutta kaiken varalta
on nyt lapsen tavarat pantava kokoon ja pakattava huolellisesti
matkalaukkuun. Ja sitten on parasta tuoda tyhjät pyykkikorit alas
vinniltä. Mutta niihin ei vielä panna mitään, ennenkuin taas tulen
sanomaan. Ei siis mitään muuta kuin lapsen tavarat toistaiseksi!
Hän kiiruhti jälleen ulos. Ja Maria ja Feda alkoivat koota
pienokaisen tavaroita ja järjestellä niitä matkalaukkuun, sillä
välin kuin Anni ja pirttipalvelija toivat ullakolta tyhjiä koreja ja
säkkejä ruokasaliin.
Palopaikalla käytiin epätoivoista taistelua tulen valtaa vastaan.
Ei ollut tarpeeksi tehokkaita sammutusvälineitä, ei riittämiin asti
ruiskuja, ja vedensaantikin matalasta Plaananojasta, joka kaupungin
vesihalkaisijana kyllä oli lähellä, tuotti vaikeuksia, kun oja oli
melkein kuivillaan.
Sammutustyötä ei kukaan enää ajatellutkaan. Liekkien voima oli niin
mahtava, että taistelijani oli peräännyttävä ja vain koetettava
suojata purjein ja vesisuihkuin niitä taloja, jotka vielä olivat
koskemattomia. Mutta suojelutyökin näytti tuloksettomalta. Vaikka
kuinka ponnisteltiin, tarttui tuli kuiviin puutaloihin kuin
tervaksiin. Palosolat olivat liian kapeita.
– Jestandeera, jestandeera! Kyllä nyt menee koko kaupunki niinkuin
meni kuusikymmentä vuotta sitten.
Ja kun liekit riistäytyivät yli kadunkin, jonka poikki vedetyt
puhelinlangat kimaltelivat tulenvälkkeessä, huusivat he:
– Kas vain, lankoja pitkin tuli kulkee. Telefooni sitä kuljettaa
pytingistä pytinkiin.
Aina kun apteekkari, joka tietysti hääräsi palopaikalla minkä jaksoi,
ilmestyi akkojen näköpiiriin, syntyi kadunkulmissa oikea rähäkkä:
– Siinä se menee, siinä se menee! Sen syytä se on, että koko
kaupunki nyt palaa.
Lapsikin oli herännyt, melu kadulta tunkeutui huoneisiin. Maria
koetti hyssytellen tyynnytellä poikaa.
Hän huomasi heti, kun Karl ilmestyi kynnykselle, että tilanne oli
kärjistynyt, ja kysyi hätäisesti:
– Ei vielä, vastasi Karl ja koetti pysyttää äänensä levollisena. –
Mutta kyllä varmuuden vuoksi paperit ja konttorikirjat täytyy sulloa
koreihin.
Maria, lapsi sylissä, kulki edestakaisin miehensä huoneessa. Hänellä
olivat kyynelet silmissä – tuntui niin armottomalta ajatus, että
koti joutuisi tuhon omaksi.
Karl huusi Annia avukseen, ja hetken kuluttua he tulivat konttorista
kantamuksineen.
– Kas niin, nyt te järjestätte nämä koreihin, paperit pohjalle
ja kirjat niiden päälle. Hopeatavarat sinä myöskin voit järjestää
johonkin. Mutta anna kaiken muun olla paikoillaan toistaiseksi.
Maria ja Anni rupesivat järjestelemään koreihin ja säkkeihin
konttorista kannettuja tavaroita. Mutta yhtäkkiä Maria tuli
havainneeksi, ettei Feda ollutkaan heidän mukanaan.
Maria meni eteiseen ja huomasi Fedan päällystakin olevan poissa
naulakosta.
– Tietystikään vanha rouva ei ole malttanut olla menemättä ulos,
Maria sanoi Annille. – Hyvä isä, mitä siitä tulee, sairas ihminen!
Palavissa kortteleissa jatkui epätoivoista taistelua tulen riehuntaa
vastaan.
Palatessaan kotoaan palopaikalle Karl poikkesi kauppaneuvoksen
taloon. Hänestä tuntui, että hänen piti mennä sinne. Konttorin
portailla seisoi neiti Henriette ja tähyili loimottavaa taivasta.
– Pahalta, vastasi Karl. – Olisi parasta, että ainakin arvopaperit
ja konttorikirjat pantaisiin valmiiksi säkkeihin ja koreihin.
– Kiitos neuvosta, sanoi neiti Henriette ja ojensi kätensä. –
Täytyy heti ryhtyä toimiin.
He menivät kolmisin konttoriin. Korkealla pulpetilla oli
puoleksi tyhjennetty viinipullo; Karl pani merkille, että se oli
kauppaneuvoksen vanhinta portviiniä.
– Sano, luuletko, että se tulee tänne asti? kysyi kauppaneuvos
kaataessaan viiniä laseihin.
Hän oli kalpea, silmät räpyttelivät ja käsi vapisi niin, että viiniä
läikähti pulpetille.
– Mitä tässä voi ajatella, vastasi Feda ja alkoi kertoa näkemiään ja
kuulemiaan niin vilkkaasti, että Maria unohti suuttumuksensa.
Paljon Feda tiesikin. Hän oli jo aivan selvillä siitäkin, miten
palo oli alkunsa saanut. Apteekin kellarista oli iltamyöhällä
menty hakemaan jotakin öljyä, bensiiniä, mitä lieneekään ollut, ja
lyhdyn lasi oli ollut rikki. Kun isosta astiasta oli kaadettu öljyä
pienempään, niin oli tuli lyhdystä päässyt karkuun tulenarkoihin
aineisiin, ja samassa oli koko kellari leimahtanut ilmituleen. Hädin
tuskin oli bensiinin hakija sieltä ulos päässyt. Ja ennen kuin mitään
oli ehditty tehdä, oli koko apteekki jo ollut liekkien vallassa.
Niin nopeaan tuli oli levinnyt koko taloon, että Anna Messman, joka
oli ollut sentraalissa – hänestä oli Fedan sairastuttua tullut
keskusaseman hoitaja –, hädintuskin oli ehtinyt saada päällystakin
ylleen ja juosta ulos, kun jo koko talo oli ollut yhtenä tulimerenä.
Särkemällä ovia ja seiniä oli keskuspöytä suurella vaivalla ja
kiireellä saatu pelastetuksi. Talosta taloon oli tuli sitten
tarttunut aivan kuin kuivaan taulaan, ja talo talon perästä oli
palanut poroksi. Yli katujen ja palosolien hyppelivät liekit niin
nopeasti, ettei sammutusväki ehtinyt niitä seurata. Niin valoisaa
siellä oli kuin päivällä, ja tukahduttava kuumuus hohti pitkän matkan
päähän.
Aamu oli aikoja valjennut, kun Karl tuli kolmannen kerran kotiin
käymään. Jo ovelta hän sanoi:
– Nyt olemme saaneet palon rajoitetuksi. Ellei mitään odottamatonta
tapahdu, ei se enää pääse leviämään. Te voitte rauhassa mennä levolle.
Todellakin: valtava palo oli vihdoinkin alkanut vaimeta, liekkien
voima heikkeni. Purjein ja ruiskuin saatiin leveneminen estetyksi.
Mutta silloin oli jo kokonainen kaupunginosa savuavina raunioina.
Kaikki talot Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmasta, Plaananojaa
myöten toiselta puolen, rantaan asti olivat palaneet poroksi.
Jälkisammutusta kesti kauan. Vielä seuraavan päivän iltapuolella,
kun Maria meni hävityksen kauhistusta katsomaan, oli miehiä työssä
törröttävien raunioiden lomissa.
Sellainen oli se vuosi, jonka alkajaisissa Maria oli saanut
merkillisen tinan, joka saattoi olla yhtähyvin vaappera venhe kuin
tuulen pudistama puu tai kallistuva pilari.
III
1.
Poika kasvoi, oppi kävelemään, rupesi puhumaan ja sai yksikseen tai
samanikäisten kanssa leikkiä kotipihalla taikka mennä naapurien
pihoille leikkimään. Ja kauppaliike kasvoi; se laajeni vuosi
vuodelta ja tuotti yhä parempia tuloksia. Tulihan tietysti toisinaan
vahinkojakin: meni nurin joku maakauppias tai jätti tuomatta tervansa
joku ylimaalainen. Mutta kasvavassa tavaranvaihdossa vähäisiä
vaurioita tuskin huomasikaan. Eipä tehnyt suurempaa haittaa sekään,
että joku kaupungin porvarikin, jonka puolesta Karl oli muiden mukana
mennyt sitoumuksiin, teki konkurssin.
Konkurssi! Se oli kammottava sana. Mitä se oikeastaan merkitsi,
sitä kauppiaan poika ei pitkiin aikoihin ymmärtänyt. Mutta sen hän
tiesi, että se oli hirveän häpeällistä, surullista, säälittävää,
melkein samaa kuin kuolema. Ja samalla tavalla kuin kauppiaan kuolema
ilmoitettiin konkurssi: molemmissa tapauksissa jäivät puodinovet
aukaisematta arkenakin.
Pari kertaa oli tuollaista tapahtunut, ennenkuin kauppiaan poika
oli täyttänyt viisi vuotta. Ja toisella kerralla hän oli kuullut
konkurssintehneen vielä joutuneen vankilaankin; siitä olivat
vanhemmat keskenään supatelleet, kun olivat luulleet pojan jo
nukahtaneen, mutta hänpä olikin kuullut kaikki. Ja se, minkä hän oli
kuullut, oli vuosikausiksi jäänyt hänen muistiinsa.
Niin olivatkin jääneet vähän kummallisiksi käsitykset kauppiaan
pojalla kaupanteosta; se muuttui hänen mielikuvituksessaan mitä
vaarallisimmaksi ja jännittävimmäksi ammatiksi. Aina oli uhkana tuo
hirvittävä konkurssi, saattoipa olla vankilakin. Ja kauppias, joka
vältti vaaran, oli sankari.
Sellaisia asioita mietiskeli kauppiaan poika jo siihen aikaan kuin
Oulun rata vihittiin ja hän oli nelivuotias.
Suuret ja komeat olivat rautatien vihkiäiset, vaikka eihän niistä
kauppiaan poika nähnytkään muuta kuin kunniaportit asemalta kaupungin
sydämeen johtavalla kadulla, loimuavat tali- ja rasvasoihdut
katukäytävien reunoilla, lepattelevat kynttilävalot kaikissa
ikkunoissa ja komeasti räiskyvän, sähisevän ja silmiä huikaisevan
ilotulituksen Linnansaarella.
Fedan kanssa hän tätä komeutta kävi katsomassa. Feda oli tulipaloyön
jälkeen sairastunut uudelleen ja jäänyt taloon vakituiseksi
asukkaaksi eikä enää ajatellutkaan muuta tointa kuin vanhimman
tyttärensä auttamista yhä laajenevassa taloudessa, Vihtorinkin
perheen jo muutettua Helsinkiin.
Kauppiaan poikaan juhlan ihmeellinen loisto teki niin valtavan
vaikutuksen, että hän vielä vuosikymmenien jälkeen muisti
kunniaportit ja ilotulituksen tulta tuiskivat tähdet aivan kuin olisi
ne eilispäivänä nähnyt.
Karl ja Maria olivat tietysti juhlilla mukana, olivat vastassa
juhlajunaa, kun se porhalsi asemalle ja sen vaunuista juhlavieraat
astuivat punaisella veralla peitetylle ja köynnöksin koristetulle
asemasillalle, ja olivat illalla suurilla juhlapäivällisillä vasta
valmistuneessa uudessa Seurahuoneessa.
Ensimmäisiä huolia suuren tulipalon jälkeen oli Oulun porvareilla
ollut uuden Seurahuoneen rakentaminen. Ja kun kerran uusi
rakennettiin, niin se tehtiinkin niin komeaksi, ettei sille maassa
vertaa ollut. Ja komea siitä oli tullut. Laajuutta oli talossa niin
paljon, että se hyvin olisi tyydyttänyt kolme vertaa Oulua suuremman
kaupungin hotellintarpeet, ja italialaista renessanssityyliä
mukailevan julkisivun kaksi tornia kohosi korkealle taivasta kohti.
Tilaa ei ollut tarvinnut säästää, ja porraskäytäväkin oli rakennettu
niin leveäksi, että kokonainen pataljoona olisi mahtunut samalla
kertaa sitä nousemaan. Sähkövalo oli talossa – missään muualla
kaupungissa sitä ei vielä silloin ollut, ja omasta voimalaitoksesta
tuli virta –, ja portaitten edessä pulpahteli suihkukaivo.
Ulkomailta – ei tosin kauempaa kuin Virosta – oli kivijalan
sileiksi hakatut lohkareet tuotu, ei näet ollut kyllin hienosyistä
kotikallion kivi. Ja ruotsinmaalainen oli tietysti ravintoloitsija
samoin kuin tarjoilijattaretkin.
Mutta näitä suuria päivällisiä varten oli tuotettu Helsingistä
ylimääräiset kokit ja kyypparit. Samoin kuin hienoimmat herkutkin.
Ja hieno olikin juhla-ateria – ei sen hienompaa voinut ajatellakaan.
Se oli juhla, josta puhuttiin vielä vuosikausia jälkeenkinpäin.
Kunniavieraiden joukossa oli Yrjö Koskinen, Hän oli silloin
senaattori ja edusti tilaisuudessa maan hallitusta, eikä siis
sopinut vihaisimpienkaan ruotsikkojen nyrpistää hänelle nenäänsä.
Ruotsalaisen porvarin oli kauniisti nieltävä suuttumuksensa,
vieläpä pidettävä huolta siitä, että senaattori sai arvonsa
mukaisen pöytänaisen. Sellaiseksi oli toimikunta valinnut rikkaan
sahanpatruunan komean ja ylpeän rouvan. Kun hän senaattorin
käsivarressa kulki pöytään, asteli hän pää pystyssä ja arvokkaasti
kuin kuningatar. Mutta kun Yrjö Koskinen aloitti pöytäkeskustelun
suomeksi, joutui hän aivan hämilleen, lensi tulipunaiseksi ja
painoi kainosti päänsä alas. Sillä eihän hän osannut muuta
suomea kuin sitä, jota keittiössä puhuttiin, ja sen hän itsekin
ymmärsi olevan kelpaamatonta sivistyneeseen keskusteluun. Hänen
täytyi siis vastata senaattorin kysymykseen ruotsiksi. Ja silloin
senaattorikin kohteliaana maailmanmiehenä alkoi puhua ruotsia.
Mutta se ei ollutkaan mitään kyökkiruotsia: hämmästyksekseen täytyi
patruunanrouvan todeta, että se oli paljon huolitellumpaa ja
hienommin äännettyä kuin hänen oma kaikkein fiinein juhlakielensä. Ja
se rouvaa hävetti.
Maria oli ollut sairaana ennen vihkiäisjuhlia ja oli vieläkin
verraten heikkona taudin jälkeen. Hänellä oli sitäpaitsi elävänä
muistona Franzenin patsaspäivällisten kärsimys, joten hän nytkin
pelkäsi monituntista pöydässä-istumista. Vain sillä ehdolla hän
Seurahuoneelle lähti, että sai istua jonkun lääkärin vieressä. Ja
niin hän joutui nuoren rautatielääkärin pöytätoveriksi. Mutta eipä
hänen tarvinnutkaan tohtorin ammattiapuun turvautua. Juhlatunnelma
tarttui häneen jo alunpitäen, ja siitä tuli varsin hauska ilta.
Useihin porvarisperheisiin oli juhlavieraita majoitettu. Karl ja
Maria olivat myöskin odottaneet kotiinsa matkustavaisia. Marian
serkku Hanna, jonka mies nyt oli lainvalmistelukunnan jäsenenä,
oli aikonut tulla miehineen sukulaisensa Yrjö Koskisen seuraksi
Oulun matkalle. Ja heidän tuloaan varten Maria oli ryhtynyt suuriin
valmistuksiin. Oli hankittu kotiin herkkuja, ja viinikellarin
varastoa oli täydennetty. Ja tällä kertaa oli myöskin vierashuoneen
ikkuna varustettu tummalla kierrekaihtimella – vaikka eihän valo
nyt syksyllä samaa ollut kuin Ernstin kesäisillä Franzén-juhlilla
käydessä. Mutta aivan viime tingassa, kun jo kaikki valmistelut oli
tehty, saapui sähkösanoma, joka ilmoitti, etteivät Ernst ja Hanna
olleetkaan päässeet lähtemään. Heidän tilalleen oli juhlatoimikunta
majoittanut kaksi nuorta rautatie-insinööriä.
– No, mikä siinä, kun on kerran vieraita valmistuttu
vastaanottamaan, niin otetaan nyt nämä vieraat vastaan samalla
tavalla kuin olisi otettu odotetutkin, oli Karl sanonut.
Ja olivatpa menneet suuriksi nuorten miesten silmät, kun heidät heti
heidän taloon tultuaan oli johdatettu niin koreaksi pantuun pöytään,
etteivät he moista komeutta missään yksityiskodissa aikaisemmin
olleet nähneetkään. Mutta he olivat reippaita ja hauskoja nuoria
miehiä, joista pian tuli isäntäväen hyviä tuttuja.
Sairaus, jota Maria oli potenut sinä syksynä, jona rautatie
vihittiin, oli ollut hyvin ankara. Viikkomääriä hänen oli
täytynyt maata vuoteessa eristettynä muusta maailmasta. Ja
kodissa oli vallinnut tuo jännittävä hiljaisuus, joka aina syntyy
sairaustapauksen ympärille.
Feda oli pitänyt huolta lapsesta, mutta eihän se tietysti ollut
samanlaista huolenpitoa ollut kuin äidin hoivaus. Ja Mariaa oli
tuskien lisäksi ahdistanut alituinen levottomuus. Kuumehoureissaan
hän usein oli kuvitellut kaikenlaisten vaarojen uhkaavan poikaa,
ja usein oli sairaanhoitajattaren keskellä yötäkin täytynyt mennä
katsomaan, oliko lapsen hyvä olla. Hitaasti olivat päivät kuluneet
ja venyneet viikoiksi. Mutta vähitellen oli Marian nuori elämänhalu
päässyt voitolle sairaudesta.
Hän oli ollut jo toipilaana, kun hän muutamana sunnuntaisena
aamupäivänä oli kuullut merkillistä pauketta sairashuoneensa oven
takaa. Sitä oli jo kestänyt kotvan, ennenkuin Maria, joka ei voinut
käsittää, mistä se johtui, oli pyytänyt sairaanhoitajatarta menemään
katsomaan, mikä siellä oli. Sairaanhoitajatar oli tullut takaisin suu
naurussa:
– Siellä istuu Saaru-neiti herran kamarin sohvassa ja häntä
vastapäätä istuu poika, ja he pelaavat korttia...
– Pelaavat. Mutta kun he eivät osaa muuta, niin on peli sellaista,
että se voittaa, joka osaa kovemmin kortin pöytään lyödä...
Mariakin purskahti nauruun. Hän näki selvästi silmissään pikkuisen
palleroisensa, jota hän ei niin pitkään aikaan ollut saanut
hyväillä edes katseellaan, istumassa suuressa rottinki-istuimisessa
nojatuolissa, hiukan varhaisvanha, vakava ilme kasvoillaan,
pitelemässä kortteja viuhkana kädessään, ja häntä vastapäätä Saarun
yhtä toimessaan ja yhtä vakavana ja myöskin yhtä lapsellisena. Ja
Marian tuli hyvä olla – hänen täytyi pian tulla terveeksi ja päästä
poikansa luo.
– Pitää mennä sanomaan, että he kyllä saavat jatkaa peliään, ei se
minua ollenkaan häiritse nyt, kun tiedän mitä se on, sanoi Maria ja
viittasi valkeaksi ohentuneella kädellään sairaanhoitajattarelle.
Ja hetken perästä oli läiskinä alkanut entistä innokkaampana.
Maria oli kuunnellut sitä hymysuin ja koettanut arvailla itsekseen
paukahduksista, milloin poika iski kortin pöytään, milloin taas Saaru.
Sinä päivänä, jona Maria ensimmäistä kertaa oli saanut olla pystyssä
täysissä pukimissa, oli Karl haettanut kellarista pullon samppanjaa.
Se oli ollut hyvin juhlallista. Poikakin oli juhlallisuuden
ymmärtänyt; hän oli saanut kilistää äidin kanssa samanlaisella
korkealla lasilla kuin toisetkin, vaikka hänen lasiinsa olikin
kaadettu apteekista tuotua limonaadia.
Sinä talvena, jonka syksynä poika täytti viisi vuotta, osti Karl
huvilan "Salmesta", jonne huomatuimpien porvariperheiden oli tapana
muuttaa kesäksi. Toppilansalmi oli sopivan matkan päässä kaupungista,
ja sen etelänpuoleisella saarella oli sen verran tilaa ja sen
verran puistikkoa, että siellä tunsi olevansa maalla. Sinne oli
sitäpaitsi mukava pääsy "paketeilla", höyryvenheillä, joista toinen,
vanha "Fritz", jota kuljetti hyväntuulinen Kokko, joka taisi olla
"Vellamon" punapartaisen perämiehen veli, lähti kaupungin rannasta
joka täysi tunti, toinen, vakavan näköisen Timosen kuljettama "Onni",
joka puoli tunti.
Jo talvella käytiin huvilaa katsomassa. Ja varhain keväällä, heti
kun jäät olivat lähteneet ja paketit pääsivät kulkemaan, rupesi
Maria oleilemaan siellä aamusta iltaan. Kesälän puutarha oli
suurin kaikista Salmen huvilain puutarhoista, ja se oli pantava
kuntoon. Maria innostui puutarhatöistä. Fedalle jätettiin nyt
huolenpito kaupunkikodista, ja Maria otti huvilan ikäänkuin omaksi
erikoiskodikseen.
Kun kaikki oli saatu huvilalla kuntoon ja kun ei enää ollut pelkoa
kevätkylmistä, muutettiin sinne asumaan. Feda jäi kaupunkiin, ja
Karl lähti huvilalta joka aamu konttoriinsa, pistäytyi sitten
päivällisaikaan pariksi tunniksi Kesälään, palasi taas kaupunkiin ja
tuli sieltä takaisin yhdeksän aikaan illalla.
Maria ahersi puutarhassaan aikaisesta aamusta siihen asti, kunnes
Karl tuli kaupungista. Ja hänen poikansa leikki päivät pitkät
leikkituvassa, joka oli vanhan purjelaivan kajuuttarakennus ja
jossa oli kaksi huonetta. Hänelle oli hankittu leikkitoveriksi
muutamaa vuotta vanhempi tyttö, Hanna Rundelin, joka oli köyhästä
ja monilapsisesta käsityöläisperheestä. Ja he tulivat hyvin toimeen
keskenään.
Näin muuttuivat kesät vuoden hauskimmaksi ajaksi sekä Marialle että
hänen pojalleen.
Ja aina kun kevät tuli ja illat pitenivät, odotettiin huvilalle
muuttoa jännityksellä.
Tervamiehetkin tiesivät, että rouvalla oli oma talo. Ja toisinaan
he, venheensä tervahovin laituriin tyhjennettyään, soutivat salmen
poikki tullakseen rouvan taloa katsomaan. Silloin heitä kahvitettiin
parvekkeella, taikka, jos joukko oli isompi, katettiin kahvipöytä
talon eteen pyöreälle nurmikolle korkean lippumaston juureen.
Sunnuntaisin tuli myöskin Feda huvilalle vieraisille, mutta hän
ei malttanut edes iltaan asti viipyä. Hänellä oli edesvastuu
kaupunkitalon hoidosta ja taloudesta, ja hän teki itsensä sen
johdosta mielellään vähän tärkeäksi. Kultainen Feda – hän oli niin
tyytyväinen, kun hänelläkin oli tointa ja touhua!
2.
Karl oli matkustanut erään toisen oululaisen kauppiaan kanssa
Pietariin. Taisi olla vähän liikeasioitakin, sillä tuotiinhan
Pietarista paljon kauppatavaroita, tuotiin jauhoja, tuotiin
tupakanlehtiä, lamppuöljyä, Landrinin makeisia, Nevskin kynttilöitä
ja paljon muutakin. Mutta pääasiana taisi sittenkin olla oululaisilla
kauppiailla päästä maailmaa näkemään ja vähän huvittelemaankin
suurkaupungissa.
Ensimmäistä kertaa isä oli poissa kotoa pitemmän aikaa ja pitkän
matkan päässä – kävihän hän vuosittain, kuten muutkin Oulun
suuremmat kauppiaat, Iin markkinoilla puutavaran ostossa, mutta Ii
oli aivan lähellä Oulua, eikä siellä montakaan päivää viivytty –, ja
pojalla oli polttava ikävä.
Mutta sitä suurempi oli riemu, kun isä palasi kotiin. Asemalla
oltiin äidin kanssa vastassa, ja niin oli tulijalla paljon tavaroita
mukanaan, että Pekan oli vaikea saada kaikki rekeen mahtumaan.
Perälaudalle sidottiin matkalaukut, mutta kääröt ja laatikot oli
pidettävä sylissä.
Ja kun tultiin kotiin, alkoi kääröjen aukaiseminen aivan kuin
jouluaattona. Oli siinä tuliaisia! Oli äidille silkkikankaat
ja pehmeät turkikset, oli Fedalle silkkihuivit, oli makeiset
monenlaiset. Mutta kaikkein paras tuliainen oli suurikokoinen
veturi, joka kulkea hyrräsi kovaa vauhtia pitkin lattiaa ja vihelsi
kimakasti, aivan kuin oikea veturi, kiitäessään eteenpäin.
Vaikea oli sinä iltana vuoteeseen meno. Pitihän kuunnella isän
kuvauksia Pietarin loistosta ja komeudesta. Ja veturi oli asetettava
tuolille sängyn viereen.
Pietarin matka oli herättänyt vaurastuneessa kauppiaassa
matkustamisen halun. Hän tahtoi nähdä maailmaa, kun siihen kerran oli
tilaisuus: Pariisin maailmannäyttely viekoitteli häntä ihmeillään.
Ja niin Karl erään hyvän ystävänsä, nuoren kauppaneuvoksen kanssa
kevättalvella lähti pitkälle matkalle Hampuriin, Lyypekkiin,
Pariisiin ja Lontooseen. Mielellään hän olisi ottanut Marian
mukaansa, mutta äiti ei suostunut lähtemään poikansa luota. Pari
kuukautta Karl matkallaan viipyi. Kun hän tuli kotiin, oli jo kevät.
Ja taas tuli tuliaisia – tuli mm. pojalle Eiffeltorni ja äidille
hieno rintaneula Bond Streetiltä – ja kertomista riitti pitkiksi
ajoiksi.
Eräänä aamuna palvelijatar tuodessaan aamukahvin sänkykamariin tiesi
kertoa kummia: jäiden lähtö oli alkanut, ja rytäkkä oli muodostunut
niin väkivaltaiseksi, että telit olivat vieneet keskimmäisen
Merikosken kolmesta sillasta mennessään. Muutamaa hetkeä aikaisemmin
oli sillan ylitse ajanut hevosmies. Ei hän ollut vielä kunnolleen
ehtinyt kolmannelle sillalle, kun oli kuulunut kauhea ryminä; mies
oli kääntynyt taakseen katsomaan: silta, jonka ylitse hän juuri
oli ajanut, oli ollut säpäleinä ja sen keskikohta lauttana jäitten
keskellä Pikisaaren virrassa.
Kauppiaan poika hyppäsi kiirevilkkaa sängystään ja alkoi vetää
housuja jalkaansa. Ja nousivatpa isä ja äitikin vuoteistaan ja
rupesivat tavallista joutuisammin pukeutumaan. Täytyi toki kiirehtiä
katsomaan sellaista.
– Ei ole, isä vastasi ja sukelsi päällään pesuvatiin – se oli hänen
tapansa pestä kasvonsa.
Oulussa rummutettiin siihen aikaan kuulutukset. Rumpalin seurassa
kulki maistraatin palvelija, ja jokaisessa kadunkulmassa
pysähdyttiin. Rumpali päryytti, ja sitten luki maistraatin mies
paperista luettavansa. Ja kun kuulutus oli luettu, pärähti rumpu
taas, jonka jälkeen siirryttiin seuraavaan kadunkulmaan. Kun
jäänlähtö oli erikoisen vaikea, niin että syntyi pato, joka nosti
veden rantatorille ja kaduille, taikka jos joki talvisaikaan laski
suppua, joka tukkesi väylät niin, että tulva uhkasi kaupunkia –
joskushan oli vesi noussut niinkin korkealle, ettei rantakorttelien
taloista päästy venheittä liikkeelle –, rummutettiin uhkaava vaara
kaupungin asukkaille tiedoksi. Silloin oli rumpalilla ja maistraatin
miehellä kova kiire; puolijuosten he kiiruhtivat kulmasta kulmaan, ja
tuskin oli kuuluttaja ehtinyt hengästyneenä huutaa lyhyen lauseensa
loppuun – "Kuuluutus, rumpuutus: vesi nousee, Maistraatti" –, niin
kajahti jo loppupärähdys. Mutta tämä maistraatin rumpu ei ollut sama,
jolla suuriin tulipaloihin väkeä hälytettiin ja jota värjäri Holmin
vinnillä säilytettiin, tämä oli vain pieni rumpu, jota olkahihnassa
kannettiin ja kahdella ohkaisen sirolla palikalla päryytettiin,
kun taas isoa tulipalorumpua oli hevosella kuljetettava ja yhdellä
nuijalla kaiutettava.
Nyt ei ollut rumpu käynyt. Tulva ei uhannut. Mutta ilmeisesti oli
virta joessa niin voimakas ja telit niin valtavat, etteivät sillan
kivikirstut olleet painetta kestäneet.
Mustanaan oli väkeä linnansaaren ranta, kun Karl ja Maria pikku
poikansa kanssa sinne tulivat.
Mutta eihän siinä mitään voitu tehdä, ei muuta kuin ihmetellä. Silta
oli mennyt, tie pohjoiseen oli poikki.
Onneksi oli olemassa toinenkin kulkutie kosken ylitse: rautatiesilta
koskenniskassa. Sillä samalla kertaa kuin Oulun rata rakennettiin
tehtiin myöskin satamarata Toppilaan, ja se kulki komeata rautaista
kaarisiltaa joen ylitse. Nyt täytyi tuota pikaa rautatiensillalle
rakentaa väliaikainen ajotie. Se saatiinkin pian käyttökuntoon.
Mutta heti alettiin myöskin suunnitella uutta siltaa menneen
paikalle. Ja varmuuden vuoksi siitäkin päätettiin tehdä rautainen
kaarisilta, jota eivät jäät päässeet uhkaamaan.
Karl ja Maria olivat jo aikoja sitten päättäneet, että poika oli
pantava suomalaiseen kouluun. Osaltaan lienee tähän päätökseen
vaikuttanut persoonallinen tuttavuus Mauno Rosendalin kanssa, jota
Maria piti suvunsukulaisena ja jonka kasvattajaominaisuuksia Karl
piti hyvin suuressa kunniassa. Mutta tämä tuttavuus ei kuitenkaan
asiaa ratkaissut.
Karl, jonka ruotsalainen syntyperä oli omansa asettamaan hänet
ikäänkuin matkan päähän kieli- ja puolueriitojen likikohtaisimmasta
ristitulesta, näki selvästi ruotsalaisuuden olevan tuomitun häviöön.
Hänen mielestään tällainen tulos oli aivan luonnollinen. Kansan
kielen, joka pyrki oikeuksiinsa, oli niihin päästävä. Sille kuului
tulevaisuus. Hänen oman syntymäseutunsa kieliolot olivat hänelle
havaintoesimerkkinä. Jos joku Länsipohjan mies tahtoi päästä
eteenpäin Ruotsissa – muuallakin kuin omalla kotiseudullaan –,
oli hänen ehdottomasti omaksuttava Ruotsin kansan enemmistön kieli
ja hankittava itselleen oppi ja sivistys tällä kielellä. Ellei hän
sitä tehnyt, jäi hän sidotuksi vain siihen pieneen piiriin, jonka
jäsenenä hän oli syntynyt. Ja Karl oli vakuutettu siitä, että oli
vain ajan kysymys, milloin suomen kieli oli pääsevä valta-asemaan ja
suomalainen sivistys kehittyvä täysipainoiseksi.
– Kun meidän poikamme on täysi-ikäinen, ovat olot maassa ja täällä
Oulussakin aivan toiset kuin nyt, oli hänen tapanaan sanoa, kun
Maria tuli valittelemaan, mitä rouvat ompeluseurassa olivat sanoneet
kuullessaan, että he aikoivat panna poikansa suomalaiseen kouluun.
Ja kauhuissaan olivat porvarit klubilla. He hyökkäsivät kiivaasti
ruotsalaissyntyisen toverinsa kimppuun:
– Sinä petät meidän rintamamme, he sanoivat. – Kun antaa pirulle
yhden sormen, vie se koko käden, ja sinä aiot uhrata oman poikasi...
Ei, kuulehan, hyvä veli, sitä sinulla ei ole oikeus tehdä. Sinun, jos
kenenkään, pitää seisoa lujana ruotsalaisen sivistyksen puolesta.
Oikeimmin tekisit, kun muuttaisit omasi ja poikasi nimenkin
ruotsalaiseksi...
Mutta Karl pysyi järkähtämättömänä. Hän tiesi, että kiivauteen
sisältyi suuri annos pelkoa. Ja siihen pelkoon oli syytä.
Suomalaisuus kulki voittokulkuaan. Sen pääkaupungissa jo saavuttamat
tulokset säteilivät vaikutustaan kaikkialle maahan. Kivekkään
Kaiku ei enää ollut ainoa sanomalehti Oulussakaan, joka ajoi
suomalaisuuden asiaa ja aatteita. Oli jo toinenkin. Eikä porvarien
perustama Oulun Ilmoituslehti, jota ylläpidettiin fennomaanilehtien
vastapainona, vaikuttanut mitään, vaikka sitä koetettiinkin jakaa
ilmaiseksi. Valtuustossakin alkoivat suomalaiset nostaa päitään,
jopa esiintyä vaatimuksinkin. Ja olihan suomalaisten kauppiaidenkin
joukossa jo sellaisia, jotka tarmollaan ja yritteliäisyydellään
alkoivat käydä uhkaaviksi kilpailijoiksi yksin vanhoille ja
mahtaville kauppahuoneille. Sitäpaitsi olivat suomalaiset
saaneet liittolaisikseen työväen. Työväenyhdistys oli perustettu
Ouluunkin, ja sitä johdettiin fennomaanien henkeen. Suomalaisuus
ja demokratia kävivät käsi kädessä hyökkäämään ruotsalaisten
patriisien asemia vastaan. Ja nämä asemat alkoivat jo horjua.
Ei ollut enää ruotsalaisella porvariylimystöllä muuta, minkä se
tunsi ehdottomaksi etuoikeudekseen, kuin "fiinimpi" kielensä ja
"hienostunut kulttuurinsa", jonka suojamuurin taakse se koetti
asettua. Mutta arveluttavia halkeilemisen oireita ilmestyi jo
tähänkin muuriin. Tuo hienostunut kulttuuri osoittautui sisimmältä
olemukseltaan epäilyttävän ontoksi, lukuunottamatta muutamia todella
– opillisestikin – sivistyneitä kauppamiehiä, oli tämä ruotsalainen
porvaristo kokoonpantu aineksista, joiden tietopuolinen sivistys oli
varsin vajanainen, jopa monesti avuttoman alkeellinenkin. Mutta nämä
porvarit olivat kieltämättä hankkineet itselleen sangen huomattavan
muotokulttuurin, pintakiilloituksen, jonka miellyttävä vernissa
peitti muurin rakoja. He eivät olleet kouluttaneet ainoastaan
makuhermojansa pöydän herkkujen ja viinivuosikertojen arvossapitoon
ja ymmärtämiseen, vaan he olivat myöskin hankkineet itselleen sangen
liukkaan salonkikuntoisuuden, jonka turvissa he liikkuivat vapaasti
ja sirosti seuroissa ja kykenivät keskustelemaan eräänlaisella
maailmanmiehisyydellä, joka imponoi vieraspaikkakuntalaisiinkin
ja aiheutti väitteen, että Oulu oli Suomen Pariisi. Mutta
suomalaisella puolella ponnisteltiin tarmokkaasti ja määrätietoisesti
eteenpäin myöskin muodollisen kulttuurin aloilla. Niinpä oli
perustettu erityinen Hupi- ja Hyötyseura suomalaista seuraelämää
vilkastuttamaan; se toimeenpani iltamia, antoi teatteriesityksiä ja
koetti kaikin tavoin edistää suomenkielisiä kulttuuriharrastuksia.
Eräänä päivänä Maria oli kävelemässä muutaman tuttavan porvarisrouvan
kanssa. Ja kadunkulmasta kääntyi heitä vastaan K. F. Kivekäs
rouvineen. Maria tervehti tietysti vastaantulijoita. Mutta silloin
hänen kumppaninsa raivostui:
– No, pitäisihän sinun tietää, että tuo mies nostattaa kansaa meitä,
parempia ihmisiä, vastaan ja että hänen lehdessään on joka päivä
niin hävyttömiä kirjoituksia, ettei niitä sivistynyt ihminen voi
lukeakaan, ja hänen rouvansa auttaa kuulemma kauheata miestään tuon
roskalehden toimittamisessa...
Rouva pysähtyi ja kääntyi tulipunaisena kiukusta mittaamaan
puhekumppaniaan leimuavin katsein:
– Kuinka sinä edes voit ajatella, että minä alentuisin mokomaa likaa
lukemaan – sehän on sitäpaitsi suomea... Tuota lehteä ei tietysti
meidän taloomme tule.
– Sinä siis kuitenkin seurustelet sellaisten ihmisten kanssa, jotka
tuota lehteä lukevat...
– Niin, niin, tietysti sinä vain naurat, sinä, joka panet lapsesikin
suomalaiseen kouluun! Mutta tiedätkö, mikä hänestä siellä tulee?
Katurakki, sivistymätön... sillä eihän suomalaisessa koulussa ole
ainoatakaan oikean herrasväen lasta... ja sen sinä kai toki ymmärrät,
ettei hänen kanssaan sen jälkeen enää kukaan sivistyneen perheen
lapsi rupea toveriksi...
Mutta tuo kunnon rouva erehtyi. Kun koulu syksyllä alkoi, tuli
sinne muitakin herrasväen lapsia. Ei ainoastaan rautakauppiaaksi
ruvenneen merikapteenin poika, jonka isä oli tunnettu omintakeiseksi
ja itsepäiseksi mieheksi, vaan myöskin suomea taitamattoman
pankinjohtajan tytär – mutta pankinjohtaja ei ollutkaan
syntyperäinen oululainen, vaan saksalainen, joka nuorena oli tullut
Suomeen ja jäänyt Ouluun.
Kesä asuttiin tietysti huvilalla, ja se oli aurinkoinen ja hauska
kesä. Leikkituvasta tehtiin – laiva. Tuvan eteen rakennettiin
nimittäin laivan keula, ja maahan kaivettiin lastiruuma. Ja tuvan
tasainen katto oli komentosiltana, jolle pystytettiin tukeva pölkky,
mihin kiinnitettiin vanha kärrynratas mahtavaksi ruoriratiksi. Ja
se laiva teki pitkiä matkoja, kävi Intiat ja Austraaliat, Kiinat
ja Japanit, ja eväinä olivat rabarberinvarret – rabarberia kasvoi
puutarhassa niin runsaasti, että varsia sai melkein mielin määrin
katkoa –, kuiva leipä ja kaivovesi.
Sinä kesänä Karl myöskin opetti poikansa uimaan. Kun hän tuli kello
kahden paketissa kaupungista, poikkesi hän aina ensin uimahuoneelle,
joka oli vähän matkaa kaupunginpuoleisesta möljän päästä
Mustaansalmeen päin, ennenkuin meni päivälliselle. Ja hänen poikansa
oli häntä vastassa Kraakkulan sillalla. Sieltä mentiin sitten yhdessä
uimaan. Karl oli etevä uimari. Hän sukelsi aina päälaelleen veteen ja
ui pitkän matkaa ulos aitauksesta, "basängistä". Mutta hänen poikansa
pulikoi vain matalassa lasten karsinassa.
Ja muutamien päivien uimatunneilla sai poikanen nyt oppia
uintiliikkeet, ensin kuivalla maalla, sitten isänsä käsivarrella
vedessä. Kun isästä näytti, että poika hallitsi liikkeet, sanoi hän:
Mutta poikaa peloitti; hän ei mitenkään uskaltanut laskeutua
kolmannen basängin portaita. Silloin isä tyrkkäsi hänet veteen –
ollen itse valmiina hyppäämään pojan jälkeen, jos niin tarvittiin.
Poika meni umpisokkeloon, mutta nousi pian pinnalle; hän oli aivan
hätääntynyt, eikä älynnyt, mitä tehdä. Mutta isä huusi sillalta: –
Ui, ui!
Ja poika totteli, ja ihmeekseen hän huomasi pysyvänsä pinnalla ja
pääsevänsä eteenpäin. Eikä häntä enää sen kerran jälkeen tarvinnut
kehoittaa syvälle vedelle lähtemään, pikemminkin oli varoitettava,
ettei liian kauas loittonisi.
Nuo yhteiset uimaretket lähensivät poikaa isään. Etenkin sen jälkeen
kuin poika oli oppinut uimaan vallitsi heidän välillään ikäänkuin
entistä välittömämpi luottamus, jossa jo oli hiven toveruuttakin.
Muutamanakin sunnuntaiaamuna he aamiaista odoteltaessa olivat
isän kanssa kävelemässä huvilan puistossa. Isällä oli kävelykeppi
kädessään, ja yhtäkkiä sai poika päähänsä, että keppi piti olla
hänelläkin.
– Katsotaanhan, isä sanoi. – Ehkäpä löydämme sopivan ja suoran
puun...
Pian löytyikin nuori pihlajan vesa, joka sopi tarkoitukseen aivan
mainiosti. Mutta isällä ei ollut veistä taskussaan. Poika juoksi
hakemaan. Parvella oli aamiaispöytä katettuna. Ja poikanen tempasi
juustokuvun lautaselta uuden, kirkkaan kaarevan juustoveitsen, jonka
isä oli tuonut Lontoosta.
– No, ei tämä nyt juuri vuolemiseen ole luotu, virkahti isä ja
tarkasteli veistä, joka päättyi kolmeen terävään haarukkamaiseen
piikkiin. – Mutta kai tällä sentään saa kepin tehdyksi.
Ja saihan sillä. Mutta juuri kun keppi oli valmistumaisillaan, sattui
veitsi johonkin oksantynkään ja luiskahti niin, että yksi piikeistä
katkesi.
Täytyihän rötös tietysti äidille aamiaispöydässä tunnustaa. Mutta kun
äiti alkoi heitä torua, virkahti isä:
– Sattuuhan se joskus vahinko viisaallekin. Ja pojasta tuntui niin
hauskalta, kun hän sai toria yhdessä isän kanssa.
Syyskesällä lähdettiin kolmisin Tukholmaan. Karl tahtoi välttämättä
viedä edes Tukholmaan vaimonsa, joka ei ollut keväällä voinut lähteä
pitkälle matkalle. Mutta eihän poikaakaan hennottu jättää ikävöimään
kotiin, ja niin hänet otettiin mukaan. Ja siitä matkasta tuli valtava
elämys poikaselle.
Junalla ajettiin ensin Hankoon, ja sieltä vei "Uleåborg"-laiva
suoraan Tukholmaan. Laivassa oli tuttu kapteenikin, oululainen Herman
Julie Granberg, joka monet talvi-illat oli istunut korttipöydässä
isän vieraana ja läimäytellessään kortteja pöytään pitänyt niin
suurta ääntä, että siihen oli herännyt väkisinkin... Mutta hän oli
herttainen ja hauska herra, ja hänen laivallaan tunsivat matkalaiset
olonsa kotoisen viihtyisäksi. Poika sai seisoskella komentosillalla
aamusta iltaan, ja tietysti hän kuvitteli olevansa laivan kapteeni,
joka johdatti alustaan vaarallista väylää pitkin vieraaseen satamaan.
Kun tultiin Tukholman saaristoon, osoitteli Karl Marialle kaikki
kauniit paikat. Mutta pojan mieltä kiinnitti eniten linnoitus,
joka oli kapean salmen rannalla ja jonka valleilla sotamiehillä
parast'aikaa oli harjoitus.
Perillä oli paljon ihmeitä: oli vahakabinetti, jossa sai nähdä kaikki
maailman kuuluisuudet aivan kuin ilmielävinä, oli jättiläispanoraama,
suuri pyöreä rakennus, ja kun sen sisällä nousi parvekkeelle, näki
ranskalais-saksalaisen sodan taistelut niin luonnollisina, että
saattoi kuvitella olevansa mukana tuoksinassa, mutta ennen kaikkia
oli kuninkaallinen linna, mahtava, koko korttelin täyttävä rakennus,
vielä paljon suurempi ja muhkeampi kuin Oulun Seurahuone. Käynti
kuninkaan linnassa kaupungissa ja käynti kuninkaan kesälinnassa
maalla, Drottningholmassa, muodostuivatkin tapahtumiksi, jotka pojan
matkamuistojen joukossa melkein kilpailivat ensisijasta yksin sen
illan järkyttävien elämysten kanssa, jona hän ensimmäistä kertaa
elämässään oli istunut teatterissa – samassa, jossa Anckarström oli
ampunut murhaluotinsa Kustaa III:een – ja nähnyt paholaisen ilmestyvän
tulenlieskassa ukon eteen, jota sanottiin Faustiksi. Kaupunkilinnan
suurista ja komeista saleista jäi mieleen ennen muita valtioneuvoston
istuntosali. Sillä kun sinne tultiin, selitti kultakaluunainen
vahtimestari, että vast'ikään oli loppunut istunto, jossa kuningas
oli johtanut puhetta, ja pojasta tuntui, että majesteetin ylevä
henki vieläkin viipyi huoneessa. Mutta Maria, jota kävely huoneesta
huoneeseen ja kerroksesta kerrokseen väsytti, kysyi, saiko istua
ja levähtää kuninkaan tuolissa. "Olkaa hyvä", sanoi kohtelias
vahtimestari ja riensi vetämään kruunukoristeista nojatuolia
loitommalle pitkän punaverkaisen pöydän päästä. Ja äiti istahti
kuin istahtikin kuninkaan tuolille. Kun he tulivat linnanpihalle,
kehoitti sinne asti saatteleva ja ilmeisestikin runsaita juomarahoja
kumarteleva vahtimestari herrasväkeä odottamaan muutamia minuutteja,
sillä kuningas oli juuri lähdössä ajelulle. Ja niin saivat he nähdä
itsensä kuninkaankin, hienon, valkopartaisen, komearyhtisen vanhan
herran, joka astuessaan uljaan parivaljakon vetämiin vaunuihin nosti
kohteliaasti kiiltävää korkeata hattuaan ja huomatessaan poikasen
heitti hänelle lentosuudelman. Siitä lähtien pojan oli vaikea
kuvitella muita kuninkaita toisenlaisiksi.
Eräänä kauniina päivänä lähdettiin sitten Mälarin laivalla
Drottningholmaan. Ja Karl selitteli vaimolleen ja pojalleen tuon
hohtavan huvilinnan kustavilaisia muistoja. Oli juuri pistäydytty
Kiinassa ja käveltiin kauniin puiston käytävää, kun eräässä
tienmutkassa tulivat vastaan nuoret prinssit, kruununprinssin pojat.
Nuorin heistä, Erik, oli vielä niin pieni, että häntä lykättiin
lastenvaunuissa. Mutta Gustaf Adolf ja Wilhelm juoksentelivat omin
jaloin. Kauniita poikia. Ja yhtä hienosti puettuja kuin oululaisen
kauppiaan poika, jolle juuri oli ostettu uusi merimiespuku.
Viimeksimainitun vanhemmat siirtyivät kunnioittavasti syrjään, ja
Karl, jonka kuninkaallinen ruotsalainen syntyperä kai sai sydämen
tavallista kiivaammin tykkimään, nosti hattuaan. Mutta hänen perin
porvarillisessa Oulussa syntynyt ja kasvanut esikoisensa meni
reilusti poikia vastaan ja tarkasteli heitä kiireestä kantapäähän
kuten ikäkumppaneita ainakin. Eikä hän salannut tarkastuksensa
tulostakaan, vaan huudahti varsin suorasukaisesti ja sangen
äänekkäästi:
– Ettehän te ole sen kummempia kuin muutkaan pojat, ja aivan
samanlaisethan teillä ovat vaatteetkin kuin minulla!
Pojan isä hätkähti, äiti lensi tulipunaiseksi, mutta vaunuja lykkäävä
hoitajatar purskahti iloiseen nauruun. Se vapautti oululaisetkin
heidän tyrmistyksestään. Ja kun hoitajatar vielä vakuutti, ettei
tämä etiketin rikos millään tavalla ollut raskauttavaksi katsottava,
tyyntyi mieliala kokonaan. Enemmän muodon vuoksi kuin sisällisestä
pakosta yritteli Maria kuitenkin toruskella poikaansa, mutta lopetti
tämän lievänkin tönimisensä heti, kun poika sanoi:
Kun Tukholman matkalta palattiin, ei enää menty huvilalle, vaan
jäätiin kaupunkiin, sillä koulu oli jo alkanut. Kauppiaan poika
aloitti koulunkäyntinsä viikkoa myöhemmin kuin muut. Mutta se ei
tehnyt mitään, sillä hän osasi jo kouluun tullessaan lukea ja
kirjoittaa.
3.
Oli kutsuja ja komeita päivällisiä. Ja syksyisin toi viimeinen
etelästä tuleva vuorolaiva talven varaksi kellarit ja varastohuoneet
täyteen tavaroita. Saksasta tulivat makeat omenat, grafensteinerit ja
nonnenit, tuoksuvissa tynnyreissään, tulivat päärynät ja rypäleet,
hanhenmaksat, parsatölkit ja pitkäkaulaiset valkoviinipullot,
Ranskasta tulivat sardiinit, punaviinit, liköörit ja konjakit, ja
Pietarista tulivat marmeladilaatikot ja pyöreät puristetun kaviaarin
peltirasiat.
Kun viimeinen vuorolaiva oli tullut, oli kauppiaan pihalla vilkasta
liikettä. Sillä paitsi sitä, mikä tuli omiksi tarpeiksi, tuli myöskin
puotia varten talven varat. Ja rannasta vedettiin makasiineihin
jauhot, suolat, kahvit, sokerit. Eihän niitä kaikkia oman talon
voimin kotipihalta katon alle saatu, vaan oli turvauduttava
Pakkahuoneen liepeillä maleksivien jätkien apuun. Heitä oli
Puran-Kustu ja Simppa ja monet muut. Keveästi kohosi jauhosäkki
hampuusin hartioille ja lähti nousemaan makasiinin portaita. Mutta
kun sokeritopat tulivat, muodostettiin ketju, ja mieheltä miehelle
lentelivät keot.
Kauppiaan poika tunsi tietysti kaikki hampuusit. Puran-Kustua kohtaan
hän tunsi suurinta kunnioitusta. Tuo pitkänhuiskea mies mahtoi olla
väkevä kuin karhu! Kun hän veti päähänsä aukiratkotun säkin niin,
että sen nurkkaus muodosti terävän piippalakin, muun osan suojatessa
niskaa ja haalistuneen sinipuseron selkää, ja juoksujalkaa kiikutti
kantamuksensa makasiininovesta sisään, niin täytyi häntä ihailla
senkin, joka paheksui hänen parantumatonta juoppouttaan, mistä olivat
seurauksena lukemattomat "korttikaarireissut" ja rettelöt poliisien
kanssa. Kun Puran-Kustu oli työssä, puski hän kuin härkä, mutta kun
hän joi, niin hän vierteli viikkokaupalla. Niinä aikoina, joina ei
ollut varsinaista hampuusi-sesonkia, harjoitti Puran-Kustu pienen
rihkaman kaupustelua ylimaalaisten kortteeripaikoissa. Etenkin
markkinapäivinä liikkui hän ahkerasti heidän kuormiensa välissä ja
otti tuon tuostakin takkinsa liepeen alta hevosravan hokien yhtä
mittaa:
Toisinaan, kun hampuuseilla oli ollut hyvä ansio ja sitä seurasi
yleinen ja yhteinen juominki, saattoi tapahtua, että väkevä
"holipompeli" pani veret niin valtavaan liikkeeseen, että kaverien
kesken syntyi kiivas tappelu. Jos kahakka kehittyi oikein
ensiluokkaiseksi, oli poliiseilla täysi työ saada tappelijat erilleen
toisistaan. Eikä sellaisessa nujakassa iskuja säästetty. Mutta kun
sitten taas päästiin pahnoilta ja ulos korttikaarin portista, niin
oltiin parhaimmat ystävät maailmassa, eikä riitaa ollut ensinkään.
Huviahan se tappelu vain oli ollut.
Muutamanakin syksynä päättivät herrat itse lähteä tullauttamaan
viimeisellä vuorolaivalla tulleita tavaroitaan.
Hyvissä ajoin aamupäivällä valjastettiin hevoset ja herrat lähtivät
ajaa köröttämään Toppilansalmen merenpuoleiseen päähän, jossa
purki lastiaan äsken saapunut "Jakobstad" – vai lieneekö ollut
kolmimastoinen "Vega", jota Ville Roos kuljetti, taikka Tornbergin
"Torneå". Ensi töikseen rupesivat herrat syömään laivalla aamiaista,
ja siitä tuli tietysti pitkä ja perusteellinen ateria. Ja kun se
oli vihdoin viimein päättynyt, lähdettiin lähellä olevaan Bellevuen
ravintolaan kahville. Mutta sitä ennen lähetettiin kuitenkin rengit
varmuuden vuoksi viemään rouville kirjelippuja, joissa ilmoitettiin,
että tullauttamista vielä jatkui, joten ei tarvinnut odottaa kotiin
päivälliselle. Kun kahvi oli juotu, marssittiin takaisin laivalle,
ravintolan soittokunta etunenässä. Ja taas lähetettiin sanan viejät
kotiin kertomaan, että yhä vain jatkui tavarain tullikäsittely.
Kotvan kuluttua marssivat herrat taas musiikin tahtiin ravintolaan.
Ja niin jatkui juhlan pitämistä. Mutta kun rengit palasivat
kolmannelta sananvientimatkaltaan, kertoivat he, että rouvat olivat
sanoneet, ettei tarvitse tulla enää kaupunkiin ennen kuin isännätkin
tulevat. Ja se tapahtui vasta myöhään yöllä.
Silloin Maria käski rengin valjastaa hevosen ja lähti Toppilaan. Ja
kun hän tunnin parin perästä sieltä palasi, meni hän konttoriin,
ojensi paperit miehensä eteen pulpetille ja virkahti:
Ja aina kun tuli kaupunkiin joku huomattavampi sellaisen ulkomaisen
kauppahuoneen edustaja, jonka kanssa oltiin liikesuhteissa, pidettiin
komeat kutsut.
Nämä edustajat eivät olleetkaan tavallisia kauppamatkustajia, vaan
joko edustamiensa liikkeitten ensimmäisiä miehiä, taikka osakkaita,
vieläpä usein isäntiäkin. Tulihan Lyypekistä monesti vapaakaupungin
senaattoreitakin, eivätkä tukholmalaisetkaan tukkukauppiaat pitäneet
itseään liian hyvinä matkustaakseen itse näytevarastoineen Ouluun.
Ennenkuin Karl oli ostanut huvilan, oli Maria joskus huvittanut näitä
ulkolaisia vieraita varsin omalaatuisella tavalla, jolle he olivat
antaneet suuren arvon. Hän oli nimittäin vienyt vieraansa Raatin
lohipadolle. Kaupungista oli tuotu hevosella saaren rantaan muut
ateriatarpeet, mutta rannalla oli keitetty vieraiden silmien edessä
pyydyksestä nostettu kala. Ja mainiolta se oli maistunutkin.
Kerrankin oli siellä suuret herrapäivälliset jonkun lyypekkiläisen
suurkauppiaan ja senaattorin kunniaksi. Tilaisuus oli kaikin puolin
hieno ja arvokas: ruoat ja juomat olivat valikoidut, ja herrat
olivat pukeutuneet hännystakkeihin kesähelteestä huolimatta. Aterian
jälkeen mentiin puistoon vähän jaloittelemaan, ennenkuin käytiin
kahvipöytiin. Silloin keksi yhtäkkiä kunniavieras, että lippumasto
oli aivan kuin laivanmasto "vanteilla" tuettu.
Vedonlyöjiä ilmestyi runsaasti. Eihän kukaan uskonut 40-vuotiaan
miehen kykenevän suorittamaan näytettä, joka tuotti vantterille
poikasillekin vaikeuksia. Mutta senaattoripa olikin voimistelija,
joka vieläkin joka-aamuisin harjoituksin piti ruumistaan kurissa
ja lihaksiaan kunnossa. Hän viskasi hännystakin ja liivit yltään,
irroitti kauluksen kaulastaan ja lähti ketterästi kuin laivan
jungmanni kiipeämään tervattua köyttä pitkin. Vedonlyöjät katsoivat
menoa ihmeissään. Mutta kiipijä ei jäänyt matkan puoliväliin,
vaan jatkoi yhtä kyytiä köyden yläpäähän asti, josta maston jatko
alkoi, ja jossa oli, kuten laivoissakin, poikkipuu. Kun hän oli
tullut perille, heilautti mies itsensä notkeasti kuin orava tälle
poikkipuulle istumaan. Ja silloin kohottivat alhaalla olijat huikean
hurraan. Mutta voittaja huusi:
Ja sitten hän laskeutui käsien ja jalkojen varassa alas samaa köyttä
pitkin.
Housut ja paidanetu olivat kurjassa kunnossa, kun hän laskeutui
maahan, mutta mitä se merkitsi! Hän haki lautasen ja rupesi heti
kokoamaan voittorahojaan. Ja kaupungin köyhille jaettavaksi kertyi
hänen lautaselleen kolmattasataa markkaa.
Mutta kun illat pimenivät ja elokuiset sateet rapisivat huvilan
pärekattoon, alkoi jo tehdä mieli kaupunkiin. Kesän työt oli tehty,
suven leikit leikitty loppuun.
Ei kaupunkiin kuitenkaan muutettu ennen kuin koulu alkoi. Mutta ei
huvilan ikkunaluukkuja vielä silloinkaan ruuvattu kiinni, sillä sinne
jäi asumaan Stiina, puutarha-apulainen, siksi kunnes kaikki maan
tuotteet oli saatu korjatuiksi. Ja jos oli kaunis syksy, mentiin
sunnuntaisin usein huvilalle koko päiväksikin. Silloin oli hauska
kiivetä tuomissa, joita siellä kasvoi pitkä rivi, ja syödä marjoja,
jotka tekivät huulet mustiksi ja kurkun karheaksi.
Joskus käytiin vielä paleltuneita pihlajanmarjojakin joukolla
syömässä. Jos olivat niin äkkiä tulleet syyspakkaset, että vedet
jäätyivät kantavaksi sileäksi pinnaksi ennen lumen tuloa, niin
lähtivät koulupojat roikalla pyhäaamuisin luistelemaan Salmeen.
Olipa muutaman kerran tuollaisella retkellä mukana Karlkin. Poikansa
luisteluinnostus oli herättänyt hänessä halun koetella, vieläkö
leikkaisi luistin jäätä niin kuin oli nuoruuden päivinä leikannut.
Ja leikkasihan se. Siitä tuli riemukas retki. Karl luisteli
ensimmäisenä, luisteli varmasti voimakkain potkaisuin, ja perässä
seurasi pikkupoikien pitkä rivi. Siinä huudettiin ja hurrattiin.
Mutta Karl tahtoi kulkea kappaleen matkaa edellä ollakseen varma
siitä, että jää kestäisi eikä pettäviä railoja olisi. Perillä
levähdettiin, syötiin janoon pihlajanmarjoja ja katseltiin laivoja
– hinaaja-aluksia –, jotka oli nostettu salmen rannalle talvisille
teloilleen. Sitten lähdettiin kotimatkalle. Mutta Raatinsaaren
laivasillan kohdalla sanoi Karl, että nyt mennäänkin ravintolaan
juomaan kuumaa kahvia, ettei vilustuta. Ja niin riisuttiin taas
luistimet ja noustiin Raattiin. Ja harvoinpa oli Klara Fritzbergillä
sellaisia vieraita ollut ravintolassaan. Pitkään pöytään siellä
asetuttiin, ja kahvipullalla ja pikkuleivillä oli menekki. Karl istui
pöydänpäässä hyväntuulisesti hymyilevänä isäntänä, ja hänen poikansa
oli isästään sanomattoman ylpeä – eivätpä vain toisten poikain isät
sellaisia olleet, eivät luistelemaan pystyneet eivätkä kahvituttaneet
hienossa aikaihmisten ravintolassa!
Luisteltiinhan sitä talvellakin. Kiikelinsaaren takana oli
luistinrata, iso olikin ja kuusiaidalla suojattu. Siellä oli sekä
soittokoppero että tarjoilukoju, josta sai ostaa kymmenen pennin
paakelseja. Ja kerran viikossa oli yhteisluistelua pataljoonan
soittokunnan säestyksellä. Silloin loimusivat tervasoihdut radan
reunoilla, ja vanhemmatkin ihmiset tulivat jäälle kävelemään.
Luistinradan päämiehenä oli "Fritzin Kokko" ja hän piti hyvää huolta
pikkupojista.
Mutta hauskempaa oli sittenkin käydä hiihtelemässä Holmin poikien
kanssa tai laskea kelkkamäkeä kotipihalla, jonne Pekka kelkkamäen
oli rakentanut alaköökin seinää vastaan ja radan huolellisesti
jäädyttänyt.
Toisinaan Karl talvisunnuntaisin otti poikansa seuraksi
aamukävelyilleen. Silloin voitiin tehdä pitkiäkin retkiä. Kerrankin
– pääsiäisaamuna – käveltiin Salmen suussa olevaan Staffan Storen
kodikkaaseen ulkoravintolaan. Varhaisena talviaamuna ei ravintolassa
ollut muita vieraita kuin Ringvallin Nikke, jättiläisruhoinen
konsuli, jonka sanottiin voivan syödä kuinka paljon tahansa. Hän
istui leveänä ja rehevänä aamiaispöytänsä ääressä ja söi munan
toisensa jälkeen – tarjoilijatar kertoi hänen heti tullessaan
tilanneen kokonaisen tiun.
Ringvallin Nikke oli vanhaa, varakasta porvarissukua, mutta
kuuluisuutensa hän oli saavuttanut koollaan. Monet jutut hänestä
tiedettiin. Kerrankin Nikke jollakin liikematkalla oli joutunut
yöpymään maalaiskievariin. Naapureikseen hän oli sattunut saamaan
pari nuorta matkamiestä, jotka istuivat seinän takana pörräämässä
pullon ääressä puolen yötä ja häiritsivät Niken yöunta. Nikke sieti
sitä jonkin aikaa, mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä loppui ja
hän kutsui palvelijattaren huoneeseensa ja käski hänen mennä sanomaan
herroille, että he pitäisivät suunsa kiinni. Kun herrat eivät
tästä varoituksesta välittäneet, vaan jatkoivat keskusteluaan yhtä
äänekkäästi kuin ennenkin, kutsui Nikke palvelijattaren uudelleen
huoneeseensa ja sanoi: – Ottakaapa oven nurkasta toinen minun
kalosseistani käteenne ja menkää näyttämään sitä noille herroille ja
sanokaa samalla, että jolleivät heti ole hiljaa, niin tulee kalossin
omistaja perässä.
Yksinkertainen kievarinpiika katsoa tollotti sängyssä makaavaa
jättiläistä tietämättä tarkoittiko tämä totta vai oliko puhe
käsitettävä vain leikiksi. Mutta kun jättiläinen uhkaavasti kohotti
itsensä istualleen vuoteeseen, niin että sänky ritisi, sai tyttö
jalat alleen. Ja kun hän hetken perästä palasi, vallitsi seinän
takana jo täydellinen hiljaisuus.
Kerran Karl oli kutsunut Niken illallisille kotiinsa; herroilla oli
neuvottelemista jostakin liikeasiasta, eikä muita vieraita ollut.
Maria oli ollut aivan onneton – osasiko hän varata tarpeeksi ruokaa
kuuluisalle ahmatille? Varmuuden vuoksi hän oli antanut määräyksen
keittiöön, että ruokaa oli valmistettava kuudelle hengelle, vaikka
syöjiä olikin vain kolme. Kun Nikke oli tullut pöytään, oli hän
purskahtanut helakkaan nauruun:
– Kyllä sen näkee, mitä tässäkin talossa minun syömisestäni
ajatellaan!
Ja Nikke oli selittänyt, että hän kyllä voi, jos tahtoi, syödä
kuinka paljon tahansa, mutta tavallisesti hän ei tahtonut syödä sen
enempää kuin muutkaan. Tämä selitys ei kuitenkaan ollut estänyt häntä
latomasta lautaselleen sellaisia kukkura-annoksia, että tavallinen
ihminen tuskin yhtä olisi jaksanut saada loppuun.
Hyväntuulinen ja hauska mies! Kerran hän oli sairastunut kovaan
tautiin, ja lääkäri oli arvellut, ettei hänen rasvoittunut sydämensä
jaksa kuumetta kestää. Siksi oli tullut pari hänen kaikkein
läheisintä ystäväänsä sairasvuoteen ääreen sanomaan viimeisiä
jäähyvästejä. Heikkona Nikke oli ollut, mutta kun ystävät olivat
ruvenneet aivan vakavia puhumaan, niin oli Nikke ruvennut itsekseen
nauraa hytkyttämään.
– Sitä vain, että mitenkähän he saavat minun ruumiini täältä ulos,
kun portaat ovat niin jyrkät ja mutkikkaat...
(Kun Nikke sitten kuoli, niin ei häntä uskallettukaan "liikvaunulla"
hautaan viedä, vaan arkku asetettiin lujalle liistereelle.)
Karl seurasi pienen poikansa kehitystä yhtä suurella mielenkiinnolla
kuin Mariakin. Kuinka ylpeinä vanhemmat olivatkaan tulleet kotiin
lapsensa ensimmäisestä vuositutkinnosta, jossa pikkuinen mies oli –
opettajansa tuolille nostamana – ponnella ja paatoksella lausunut
runon! Ja eräs tämän runon säe oli jäänyt väräjämään isän mieleen ja
antanut hänelle paljon ajattelemisenkin aihetta: "Hän, Henrik Gabriel
Porthan, lahjoitti sulle Suomenmaan."
Sen jälkeen kuin poika oli aloittanut suomalaisen koulunkäyntinsä oli
hänen isänsä suomalaisuusmieli vahvistunut ja varmistunut. Aluksi hän
ehkä sittenkin enemmän vaiston varassa kuin harkinnan perusteella
oli kallistanut korvansa suomalaisuuden vaatimusten oikeutukselle,
mutta vähitellen hän oli alkanut mietiskelläkin asiaa ja punnita
syitä ja vastasyitä. Eikä hän ollut voinut olla tulematta muuhun
tulokseen kuin siihen, että suomalainen isäntävalta oli luonnollinen.
Se määräsi myöskin hänen suhteensa moneen muuhun asiaan. Huolimatta
siitä, että hän vanhasta tottumuksesta joka ilta luki Nya Pressenin,
joka kävi kiivasta taistelua fennomaanien valtapyrkimyksiä vastaan
ja moittien pilkkasi heidän "Pietarin teitä" kulkemistaan, osoitti
hän ilmeistä ymmärtämystä heidän politiikalleenkin. Niinpä hän
ei lainkaan ihmetellyt sitäkään, että Yrjö Koskinen ja hänen
aatetoverinsa käyttivät hyväkseen niitä "konjunktuureja", jotka
heille tarjoutuivat, kun kenraalikuvernöörinä oleva kreivi Heiden
suosi fennomaaneja, murtaakseen ruotsalaisuuden ylivallan,
vaikkakin se johtui siitä, että kenraalikuvernööri ilmeisesti piti
ruotsalaisuutta venäläisille pyrkimyksille vaarallisempana kuin
suomalaisuutta. Keisarikuntaa kohtaan Karl sitäpaitsi – koska
hän kerran oli suuriruhtinaan alamaiseksi ruvennut ja uudelle
hallitsijalleen uskollisuutta luvannut – katsoi olevansa velvollinen
osoittamaan ehdotonta lojaalisuutta. Niinpä hän ei koskaan suostunut
nostamaan huvilansa mastoon muita värejä kuin Venäjän valtakunnan,
vaikka melkein kaikissa muissa Salmen lipputangoissa liehuivat
toisenlaiset: konsulien huviloissa heidän muka edustamiensa maiden
värit ja niiden porvarien saloissa, jotka eivät olleet itselleen
konsulin arvoa hankkineet, 'fantasialiput'.
Lumivyörynä fennomania oli vierinyt kautta maan. Mutta maaseudulla
se oli muodostunut koko lailla erilaiseksi kuin Helsingissä, missä
sen "vanhat" johtajat – luonteiltaan ja maailmankatsomuksiltaan
oikeastaan aivan konservatiivisia miehiä – eivät antaneet sille
samanlaista sosiaalista korostusta kuin maaseudun kannattajat,
joiden joukossa oli lukuisasti ensipolven miehiä. Helsingin herrojen
päämääränä oli oikeuden periaatteen toteuttaminen suomenkielistä
rahvasta kohtaan ja heidän ihanteenaan suomenkielisen sivistyneistön
luominen, sivistyneistön, joka hienoudessa kykeni kilpailemaan
ruotsalaisen yläluokan kanssa. Ja niin pitkälle Karlkin antoi
fennomanialle siunauksensa, antoi sen vilpittömästi ja sydämensä
pohjasta. Mutta sellaisena ei fennomania maaseudulla pysynyt, vaan
muuttui muuttumistaan yhä selvemmäksi ryntäykseksi yhteiskunnallista
tasa-arvoisuutta vaativan demokratian puolesta.
Niin kävi Oulussakin. Fennomaanit alkoivat taistelussaan suomalaisen
rahvaan oikeuksien puolesta yhä kiivaammin käydä sen järjestelmän
kimppuun, jolle tervaporvaristo oli vaikutusvaltansa rakentanut.
Eivätkä he enää tyytyneet alkuaikojen aatteellisiin herätyshuutoihin,
vaan kävivät kiinni kouraantuntuviin asioihin. Kun ottaa huomioon,
minkälaisen suuttumuksen ylpeässä porvaristossa oli saanut aikaan
jo se Kaiun kirjoitus, jossa oli todettu suuri tulipalo sellaiseksi
onnettomuudeksi, että "kaikki oululaiset muuttuivat hetkeksi
ihmisiksi" ja unohtivat säätyrajat – mikä loukkaus parempia
ihmisiä kohtaan sisältyikään tuohon rinnastavaan huudahdukseen! –,
niin ymmärtää myöskin, että nousi hirmumyrsky, kun suomalaiselta
taholta aivan peittelemättä ruvettiin käymään porvarien kimppuun ja
sillä syyllä, että tahdottiin vapauttaa suomalainen rahvas siitä
riippuvaisuudesta, jossa se oli, ruvettiin julkisesti arvostelemaan
tervakaupan vakiintuneita muotoja ja puhumaan kohtuuttomista, jopa
kiristystäkin hipovista kaupankäyntitavoista. Porvariston varpaille
"suomalaiset pölhöt ja tomppelit" astuivat, eikä siitä heille kunnian
kukko laulanut.
Ei jaksanut Karlkaan sulattaa kauppiaskuntaa ja sen laillista
elinkeinoa vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä. Mutta hän ei tahtonut
viedä niitä fennomanian tiliin, vaan katsoi niiden pikemminkin
johtuvan paikallisten piirien kateudesta ja persoonallisesta
katkeruudesta. Mutta joka tapauksessa hänen mielensä kävi
myrtyneeksi, ja hän asettui muiden porvarien yhteisrintamaan
puolustamaan heidän 'elinkeinovapauttaan'. Mutta siitä huolimatta
hänen henkilökohtainen suhtautumisensa niihin oululaisiin
fennomaaneihin, joiden kanssa hän oli joutunut läheisempään
kosketukseen, säilyi entisellään. Mauno Rosendalia hän edelleenkin
kunnioitti suurpiirteisenä kasvattajana ja ihaili eheäluonteisena
ihmisenä, ja lasaretinlääkäriä hän piti ystävänään, vaikka tiesikin
hänet kiukkuisen aggressiivisesti tervaporvarien kimppuun käyvän
Kaiun toimittajan läheisimmäksi toveriksi.
Sattui vielä eräs tapahtuma, joka oli omansa kiinnittämään
ruotsalaissyntyisen tervaporvarin sydämen entistäkin välittömämmin
kiitollisuudensitein taistelevan suomalaisuuden rivimieheksi
tunnustautuvaan tohtoriin.
Eräänä talvi-iltana Maria tuli miehensä luokse konttoriin, jossa tämä
istui tilikirjojensa ylitse kumartuneena, ja sanoi:
– Olen vähän huolissani pojan tähden. Hänen yskänsä on minusta
käynyt uhkaavaksi, ja kurkussa korisee pahasti, kun hän hengittää...
Karl sulki kirjansa ja tuli katsomaan levottomaan uneen nukahtanutta
poikaansa. Lapsen hengitys oli kummallisen katkonaista, ja hänen
poskillaan paloivat kuumeen punaiset läikät.
– Meidän täytyy heti kutsua lääkäri. Käske Pekan valjastaa
viipymättä ja lähteä noutamaan tohtoria. Minä menen hänelle
telefonoimaan...
Kun Maria palasi makuuhuoneeseen, oli poika herännyt. Hän vääntelehti
vuoteellaan, ja katse oli samalla kertaa pelokas ja kärsivä. Oli
aivan ilmeistä, että hänen oli tuskaisen vaikea hengittää. Äiti
siirsi lapsen isän sänkyyn, ja poika hymähti tyytyväisesti – isän
sängyssä oli niin hauska maata – ja sanoi tuntuvan paremmalta.
Hetken perästä Karl tuli ilmoittamaan, että lääkäri oli luvannut
tulla mahdollisimman pian.
– Ehkä sentään oli turhaa vaivata häntä näin iltamyöhällä, sanoi
Maria.
Mutta Feda, joka sillä välin myöskin oli tullut huoneeseen ja katseli
sairasta tutkivasti, vakuutti:
Ja Feda oli oikeassa. Sillä jo ennenkuin tohtori ehti tulla, tuli
ensimmäinen tukehtumiskohtaus. Kurkussa korahteli, kun poika
koetti haukkoa ilmaa, ja kasvot menivät sinisiksi. Karl väänteli
käsiään sängyn päässä, mutta Maria, joka kriitillisissä tilanteissa
tarmokkaalla tahdonlujuudellaan aina osasi säilyttää mielenmalttinsa
paremmin kuin Karl, koetti auttaa sairasta istualle hengityksen
helpottamiseksi. Kohtaus ei ollut vielä ohitse, kun lääkäri tuli.
Tohtori oli hyvin vakava ja kiiruhti antamaan lapselle väkevää
kuparinruosteista oksennusainetta. Oksennusten avulla pojan kurkku
vähitellen aukenikin ja hengitys kävi helpommaksi. Mutta lääkäri
näytti edelleenkin levottomalta:
– En ole vielä aivan varma siitä, onko tämä todellista vaiko
valekruppia; jos se on edellistä, täytyy meidän ryhtyä leikkaamalla
avaamaan henkitorvea... Joka tapauksessa on meidän ryhdyttävä
varokeinoihin kohtausten uudistumisen varalta. Sänkykamarin
kaakeliuuniin sytytettiin tuli, jossa kuumennettiin tiilikiviä, ja
sängyn viereen varattiin vesisangot.
Hetken perästä alkoikin kuristus uudelleen, ja kohtaus kehittyi
edellistä ankarammaksi. Poika huusi hengenhädässä:
Lääkäri seisoi vuoteen vieressä, ja hänen leukansa vavahteli
liikutuksesta, kun hän vastasi:
Mutta äiti ja isä, jotka seisoivat sängyn päädyn luona, kääntyivät
poispäin, ja poikakin huomasi, että isä purskahti itkuun.
Kun kuristus näytti hiukan lievittävän otettaan, rakennettiin
huovista ja peitteistä sängyn ja vesisankojen ylitse teltta ja kuumat
tiilikivet pudotettiin vesisankoon. Kuuma höyry tekikin tehtävänsä;
hengitys kävi helpommaksi, kurkusta alkoi irtaantua limaa.
– Nyt on vaara ohitse, sanoi tohtori. – Tänä yönä eivät kohtaukset
enää uudistu, mutta seuraavina ne vielä voivat tulla, vaikkakin aina
yhä lievempinä. On kuitenkin parasta olla varuillaan ja heti alussa
ryhtyä höyrykäsittelyyn.
Kun poika pääsi ulos telttasaunastaan, huudahti hän pelonsekaisella
ilolla:
Karl puristi tohtorin kättä, ja hänen kasvonsa kuvastivat rajatonta
kiitollisuutta, kun hän sanoi:
Ja poika katseli ihmetellen lääkäriä, joka seisoi siinä vuoteen
vieressä. Tohtori oli pelastanut hänet sielun ahdistuksesta ja
kuolemasta, jonka kauhut olivat kouristaneet hänen pientä sydäntään.
Ja pojan mieleen painui sillä hetkellä iäksi tohtorin kuva: hänen
tukevan turvallinen olemuksensa, hänen miehekkäät kasvonpiirteensä,
korkea, hiukan kalju otsa, punertavat viikset ja leuan partatupsu,
Dickensin aikuinen pystykaulus, kukalliset samettiliivit, kultaiset
kellonperät berlokkeineen ja etusormen vaakunasormus...
Maria puuhaili kaiken aikaa kuumeisella kiireellä sairashuoneen
kuntoonpanemiseksi. Hänen oma pyhättönsä, förmaaki, jossa hänellä oli
kirjoituspöytänsä, kirjakaappinsa aarteineen, koko hänen sisimmän
minänsä valtakunta, sisustettiin nyt keskellä yötä sairasta varten.
Sieltä nostettiin liiat huonekalut saliin ja sinne vietiin sekä pojan
että äidin vuode.
Kun tohtori oli mennyt ja poika nukkui rauhallisesti uudessa
ympäristössä, sanoi Maria tyynesti ja varmasti:
Karl suuteli häntä kynnyksellä – mies vavahteli vieläkin
järkytyksestä. Mutta Maria säilytti edelleenkin mielenmalttinsa.
Vasta kun hän puolipukimissa heittäytyi sängylleen, tulivat kyynelet,
tulivat kuumina ja valtoinaan. Ja hän risti kätensä ja kiitti
sydämensä pohjasta Jumalaa, joka oli pelastanut sekä pojan että
hänet, sillä hän oli vakuutettu siitä, ettei hän olisi jaksanut
kestää lapsensa menetystä. Niin lujasti poika oli kasvanut kiinni
äidin sydämeen.
Ja yhä lujemmiksi kävivät äidin ja pojan toisiinsa yhdistävät siteet,
kuta pitemmälle aika ehti.
Poika parani pian taudistaan. Ja tohtorin viisaitten neuvojen
mukaan häntä alettiin karaista. Hänelle teetettiin sarkavaatteet ja
pitkävartiset pieksusaappaat. Ja päällystakitta ja kaulahuivitta hän
sai teutaroida mielin määrin lumihangessa ja kelkkamäessä. Niin tuli
hänestä terve ja vanttera miehenalku.
Mutta iltaisin, kun Karl oli kokouksissaan – niitä hänellä oli
tuhkatiheään sen jälkeen kuin hän oli joutunut valtuustoon,
taksoituslautakuntaan ja kaikenlaisiin kunnallisiin luottamustoimiin
–, Maria istui käsityö sylissään poikansa kanssa sänkykamarin
sohvassa kodikkaan, hiljaa kehräävän pöytälampun ääressä. Ja kun
poika oli lukenut läksynsä, kertoi äiti hänelle tarinoita, luki
Topeliuksen satuja taikka vain keskusteli sellaisista asioista, joita
lapsi jaksoi käsittää.
4.
Ja porvarien lapset olivat joukolla laskemassa mäkeä Pokkitörmällä.
Siellä oli iloista elämää. Kelkat kiitivät, huudot kaikuivat, posket
punoittivat ja silmät kiilsivät nuorta kirkkauttaan.
Mutta yht'äkkiä joku keksi Tippana-Liisan katukäytävältä, pysähdytti
hänet ja rupesi hänen kanssaan juttusille, ja pian kokoontuivat
siihen ympärille muutkin mäenlaskijat.
Tippana-Liisa oli "kummallinen", lyhytjärkinen, olematta silti
varsinaisesti vähämielinen. Hänen äänensä oli kolkon matala,
kaiuttoman kumea. Silmät tuijottivat jäykästi eteensä, ja hyvin
harvoin hymy valaisi kasvoja. Hänellä oli yllään vihreäksi kulunut
"sirkkelinuttu" ja päässään samettihilkka, sellainen, jollaisia
pienet lapset käyttävät. Lapsellisista kehyksistä erottuivat iän
kurttuisiksi uurtamat ja keltaisiksi kuivaamat akankasvot omituisen
irvokkaina.
Mistä hän oli nimensä saanut, sitä tuskin kukaan tiesi – ei myöskään
sitä, mikä nimi hänellä kirkonkirjoissa oli –; Tippana-Liisaksi
häntä vain sanottiin, nimittäin takanapäin, hänelle itselleen ei
saanut sanoa muuta kuin Liisa.
Hän pysähtyi mielellään juttelemaan lasten kanssa, jotka uteliaina
kuuntelivat hänen tarinoitaan. Oli erittäinkin eräs tarina, jota
kuunneltiin mieluummin kuin muita, ja se oli kertojankin lempijuttu.
Ei häntä tarvinnutkaan monta kertaa kehoittaa sitä esittämään; riitti
kun joku vain kysäisi:
Leveä tyytyväisyyden hymy kirkasti Liisan tavallisesti aina kuoleman
vakavat kasvot, ja hiukan kurkkuaan karisteltuaan hän aloitti
kertomuksensa, joka alunpitäen lähti hyvällä vauhdilla luistamaan; se
oli kuin katkismuksen ulkolukua.
– Siihen aikaan minä olin nuori ja nätti kuin karamelli...
ja minulla oli punakukkainen kläninki ja taivaansininen nauha
hatussani... ja minä olin vielä pulskempi ja lihavampi kuin konsulin
Esteri... ja kaikki kääntyivät minua kadulla katsomaan...
– Eivät... hi-hi-hii... mutta minuapa kääntyivät... Kysykää vaikka
keneltä sen ajan ihmiseltä.
– Uskommehan me kysymättäkin, vakuuttivat kuulijat yhteen ääneen. –
Mutta miten sitten kävi?
– Niin sitten... sitten tuli kaupunkiin sotaherra, joka oli pitkä ja
komea ja kaunis kuin Herran enkeli... Hänellä oli sysimustat viikset
ja purppuranpunaiset posket, punaisemmat kuin Pyhtisen Pekalla, kun
hän jouluna on tiernapoikien kuninkaana.
– Hän. Hän katsoi mielihyvällä palvelijattarensa puoleen ja vei
hänet mukanaan keisarin kiiltävään kaupunkiin. Ja siellä me elimme
onnessa ja autuudessa puoli vuotta. Ja me kävimme usein keisarin
luona kahvilla. Hoviherrat kumarsivat portaissa niin syvään, että
parilta aina selkä nyrjähti, mutta keisarinna itse tuli kruunu päässä
kahvitarjotinta tuomaan ja jutteli minulle kuin ainakin vanhalle
tuttavalle. Sattuipa toisinaan, kun keisari oli oikein hyvällä
tuulella, että hän hienolla valkoisella kädellään taputteli minua
poskellekin... silloin minä tietysti niiasin niin syvään, että polvet
naksahtivat kuin taittuvat päreet. Ja silloin sanoi keisarinna aina:
"jestas!" ja komensi kamariherran hakemaan kyökistä vettä, joka
tuoksui paremmalta kuin Maria Fariina...
– Kaikkea häntä vielä kysyykin! Tarjottiinhan toki. Pääsiäisenä
annettiin mämmiä kultalautasilta ja jalokivillä koristettuja
kananmunia, jotka olivat yhtä suuria kuin Merikoulun maapallo...
– Eivät kai ne nyt sentään varsin niin suuria olleet? uskalsivat
kuulijat epäillä.
Ja sen sanottuaan hän pyörähti väkkäränä lähimpään porttiin päin,
mutta heltyi taas, kun rukoiltiin:
– Älä, hyvä Liisa, vielä lähde, vaan kerro meille, mihin se sinun
kaunis sotaherrasi joutui!
Silloin Liisa nielasi pari kertaa – ikäänkuin olisi häntä äkkiä
ruvennut nikottamaan – ja oli kätensä selkäpuoleen pyyhkivinään
jotakin silmistään, ennen kuin vastasi:
– Hän kuoli ja hänet kuopattiin keisarin käskystä pääkirkon
permannon alle.
– Minä, nuori leski-parka, itkin silmäni puolisokeiksi ja pääni
kokopökeröksi...
Viimeiset sanat tulivat melkein parkaisemalla. Ja sitten tapahtui
ihme: oikeat kyynelkarpaleet alkoivat tippua hänen silmistään ja
valuivat virtana kellertäville, ryppyisille poskille.
Juuri sillä hetkellä sattui Maria, joka oli lähtenyt kävelemään,
tulemaan Pokkitörmälle. Hän pysähtyi matkan päähän kuuntelemaan
lasten keskustelua Liisan kanssa.
Mutta lapsista Liisan itku oli niin hullunkurista, etteivät he Marian
tuloa huomanneetkaan. Ei Liisalle sentään hennottu nauraa vasten
kasvoja, vaan käännyttiin selin ja tirskuttiin salaa. Vaistomaisesti
kai aavistettiin, että Tippanan itkettäminen jollakin tavalla saattoi
olla vähän epäilyttävää...
– Isäpä sanoo, että Tippana valehtelee, sillä niin suuria munia
eivät keisarinkaan kanat muni.
Liisa kuunteli häntä suu auki, ja näytti siltä, ettei hän tahtonut
omia korviaan uskoa. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi omituiseen
irvistykseen: toinen puoli aivan kuin halpaantui ja jäi hervottomana
retkottamaan, mutta toisesta suupielestä sanat syöksähtivät ryöppynä:
– Senkin kirottu penikka! Kysy sinä isältäsi, oliko hän keisarin
kanojen vahtina linnassa ollessaan.
Useimmat ympärillä olijat purskahtivat hillittömään nauruun, mutta
Vili punastui korviaan myöten ja hiipi häpeissään tiehensä, sillä
hän tiesi, ettei Liisa linnalla keisarin palatsia tarkoittanut, vaan
vankilaa. Vilin isä oli nimittäin juuri se kauppias, jonka konkurssin
jälkeen Karl ja Maria kerran olivat supatelleet keskenään, kun he
luulivat poikansa jo nukahtaneen.
Mutta Maria vei poikansa syrjään ja sanoi, ettei Liisan tapaista,
sairasmielistä raukkaa koskaan saanut ärsyttää.
Häntä ei koskaan sanottu muulla nimellä eikä tarvinnutkaan sanoa,
sillä toista professorinrouvaa ei kaupungissa ollut.
Professuurska oli hyvin erikoinen ihminen. Hän puhui kummallisen
muukalaista kieltä, jonka murteellisuutta vielä alleviivasi vähän
jylhähkön miesmäinen ääni. Mutta ei murteellisuus ollut ainoana
omituisuutena hänen puheessaan; se oli myöskin niin suorasukaista,
että porvarisrouvat punastuivat. Kerran kuuli kauppiaan poika isän
ja äidin keskenään supattelevan Professuurskasta. Äiti sanoi:
"Voitko ajatella, että hän sanoi..." Mitä hän oli sanonut, sitä ei
poika kuullut, sillä äiti hiljensi äänensä kuiskaukseen, mutta isä
vastasi: "Hollitupakieltä!" Eikä poikaa koskaan laskettu sisään, kun
Professuurska oli vieraana.
Mutta komea ja kaunis ihminen hän oli. Sanottiin, että hän nuorena
oli ollut aivan kuvankaunis. Kun hänen miehensä oli tuonut hänet
Suomeen Hannoverista, josta hän oli kotoisin, oli Turussa ollut
suuret tanssiaiset, joihin tulijatkin oli kutsuttu. Ja kun nuori
rouva puettuna taftileninkiin ja kiiltävän mustaan atlastakkiin oli
astunut saliin, oli humahdus käynyt kautta huoneen. Sillä niin ylevän
kaunista ilmestystä ei ollut ennen nähty. Nyt hänen tukkansa jo oli
harmaantunut. Mutta ryhti oli kuningattaren. Ja korvissa kimmelsivät
korvarenkaat, joita ei siihen aikaan kukaan muu käyttänyt.
Professuurska oli leski; hänellä oli kaksi poikaa ja yksi
tytär. Toinen pojista – niin väitti äiti itse – oli tyhmä,
"ja siksi hänestä piti tulla pappi". Professuurska ei ollut
tyhmä; päinvastoin hän oli harvinaisen älykäs, ja sen vuoksi kai
hänen terävän kielensä suorasukaisuutta pelättiinkin oikeastaan
enemmän kuin hollitupamaisuuksia. Hänen avioliittonsa oli ollut
aivan onneton. Mies oli ollut harvinaisen etevä lääkäri. Eivätkä
aikoinaan torniolaiset – hän oli ennen Ouluun tuloaan vaikuttanut
Perä-Pohjolassa – suotta olleetkaan ihmetelleet, kun joku
vieraspaikkakuntalainen ei ollut tuntenut häntä: "Ettekö todellakaan
tunne häntä, hänhän on maailmankuulu täällä Torniossa!" Ja he
väittivät, että hän Torniossa oli keksinyt hermotkin, joita siellä ei
ollut aikaisemmin ollut. Oli miten oli. Etevyys oli kieltämätön ja
niin huomattava, että se oli hankkinut hänelle professorin arvonimen.
Mutta avioliitto oli muodostunut niin mahdottomaksi, että riidat,
torat, jopa käsikähmäiset tappelutkin olivat alituiseen uudistuvia
ilmiöitä. Erillään olivat aviopuolisot lopulta asuneetkin, sillä
tavalla, että professorilla oli huoneensa toisessa päässä taloa
ja rouvalla toisessa päässä. Mutta olivathan he siitä huolimatta
toisinaan tavanneet toisensa ja – tapelleet. Naapurit olivat
usein nähneetkin ja vielä useammin kuulleet noita kohtauksia.
Mutta sitten oli professori lähtenyt matkoille ulkomaille, ja
Tukholmasta oli tullut tieto, että hän oli siellä sairastunut ja
kuollut Serafimer-lasaretissa. Niin oli tämä avioliitto päättynyt.
Mutta jonkin ajan kuluttua oli alkanut liikkua ihmeellisiä huhuja
professorin kuolemasta: ei hän muka ollutkaan kuollut Tukholmassa,
vaan vasta paljon myöhemmin Pariisissa, jossa hänen veljensä asui ja
johon hänkin oli salaa paennut kotoista rauhattomuuttaan... Sellaiset
olivat olleet huhut, mutta kukapa niiden todenperäisyyttä oli osannut
mennä tutkimaan. Joka tapauksessa ne olivat olleet omansa tekemään
Professuurskan tarinan jollakin tavalla salaperäisemmäksi kuin se
todellisuudessa oli.
Oli kaupungissa eräs toinenkin yksin jätetty rouva, jonka
elämäntarinasta kauppiaan poika jo aivan peukaloisena oli kuullut
kuiskailtavan epämääräisiä salaisuuksia, joiden perille hän ei
kuitenkaan ollut päässyt. Tämä rouva oli asunut miehensä kanssa
aivan kauppiaan kodin lähellä olevassa suuressa talossaan.
Mutta ihmeellistä oli ollut, ettei heidän kanssaan kukaan ollut
seurustellut. Heidän kodissaan ei ollut käynyt vieraita, eivätkä he
olleet käyneet missään. Kadulla heidän vain oli nähty kävelevän, eikä
heitä silloinkaan kukaan koskaan ollut tervehtinyt.
Kun kauppiaan poika oli yrittänyt isoäidiltään udella, miksi
nämä ihmiset elivät niin yksinään, ettei kukaan heidän kanssaan
puhunutkaan, oli Feda vastannut yksikantaan:
– Mies on muukalainen, ei häntä kukaan täällä tunne eikä ymmärrä
edes hänen kieltään.
Eikä Feda ollut sanonut muuta, vaikka hän hyvinkin oli tuntenut
noiden ihmisten tarinan ja olisi osannut sen kertoa.
Rouva oli varakkaan oululaisen porvarisperheen tytär, nuoruudessaan
juhlittu kaunotar, jonka elämänpolku oli näyttänyt olevan ruusuin
kylvetty. Mutta sitten hän oli jäänyt orvoksi. Ja suruvuoden
yksinäinen ikävä oli painanut raskaasti elämänhaluisen ja
kuumaverisen neitosen mieltä. Eräänä päivänä oli hänen luokseen
tullut italialainen kipsinvalaja, joka oli eksynyt Ouluun ja
korit käsivarsillaan oli kuljeskellut talosta taloon kaupitellen
kipsisiä Amoreita, Venuksia ja Kristuksia. Komea, mustanpuhuva;
tummahipiäinen ja tulisilmäinen mies. Neiti oli ostanut häneltä
jonkin kuvan ja pitkitellyt kaupantekoa, sillä etelämaalainen hehku
mustakiharaisen miehen silmissä oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.
Mies oli katsellut häntä pitkään, tuijottanut aivan kuin outoon
ilmestykseen. Mutta neitonen oli hymyillyt hänelle ja kehoittanut
tulemaan toisenkin kerran kaupantekoon. Mies olikin tullut toisen
kerran, olipa pian käynyt kolmannen ja neljännenkin. Ja tuskin oli
suruvuosi ollut lopussa, niin oli jo uutinen kierrellyt kaupunkia:
neidillä oli sormus sormessaan ja Rinaldi esiintyi herran pukimissa.
Se oli tietysti ollut sellainen uutinen, että koko kaupunki oli
ollut kauhuissaan. Syksyllä olivat sitten olleet häät, ja monet
olivat olleet kutsutut, mutta ei kukaan ollut tuntenut itseään
valituksi. "Hänhän on hullu", oli sanottu aivan yleisesti. Mutta
pappi oli kuin olikin liittänyt heidät yhteen, vaikkakin hän
oli nyyhkyttänyt kaavaansa aivan kuin ruumiinsiunausta. Aivan
kuin erämaa olisi auennut heidän eteensä, niin olivat jääneet
yksinäisiksi vastavihityt. Kun vanhat tuttavat olivat tulleet nuorta
rouvaa vastaan kadulla, olivat he kääntyneet toisaalle katsomaan.
Elämä oli siirtynyt loitolle noista kahdesta ihmisparasta, ja
jääkylmä ilmakehä oli syntynyt heidän ympärilleen. Vuodet olivat
verkalleen vierineet, mutta heidän kohdaltaan ne eivät olleet mitään
muuttaneet. Mutta sitten eräänä päivänä he taas olivat yht'äkkiä
joutuneet juorukellojen puheenaiheeksi. Tuo mustanpuhuva mies oli
matkustanut tiehensä ja jättänyt vaimonsa. Hän ei ollut kauemmin
kestänyt pakkasta, pimeää ja yksinäisyyttä – kuin tuli oli ikävä
polttanut, ja niin hän oli lähtenyt sinne, minne veri veti. Rouva
oli taittunut aivan kokonaan; oli aivan kuin hänen järkensäkin valo
olisi himmentynyt, ja varreltansa hän oli alkanut käydä köyryiseksi.
Yksinäisen erakkoelämänsä lohduttajiksi hän oli koonnut ympärilleen
kaksitoista kissaa, ne olivat ainoat elävät olennot, joiden kanssa
hän seurusteli. Ränsistyneissä, vanhanaikaisissa vaatteissa, joista
kävi väkevä katinlöyhkä, hänen nähtiin toisinaan hämärissä hiipivän
kadulla. Hän oli kuin pellonpelätti, ja lapset häntä kauhistuen
pakenivat.
Kerran kun kauppiaan poika näki hänen illansuussa tulevan ulos
portistaan, juoksi hän Fedan luo kysymään, oliko tuo kummallinen
rouva tehnyt jotakin pahaa, kun hänestä oli tullut sellainen kuin hän
oli.
Feda nyökytteli pitsimyssyistä päätään, kuten hänen tapansa oli,
hymyili viisasta hymyään ja virkahti verkalleen:
– Hän poimi kerran elämän puutarhasta sellaisia punaisia kukkia,
joihin nuori tyttö ei saa omin lupinsa koskea, ja siksi Jumala
rankaisi häntä ja teki hänestä varoittavan esimerkin muille...
Karl oli alkanut tuntea sydäntaudin oireita. Hän oli lihonnut ja
pöhöttynyt, ja rinnan vasempaan puoleen oli ilmestynyt painostusta ja
pistäviä tuskiakin.
Ei hän koskaan ollutkaan säästänyt itseään. Aamusta iltaan hän oli
kovassa työssä konttorissaan ja iltaisin oli kokouksia, kutsuja,
vieraita tai muita menoja, jotka usein venähtivät hyvinkin pitkälle.
Tohtori neuvoi hoitoa Nauheimissa. Mutta Karl ei halunnut lähteä
niin pitkälle, ei ainakaan yksin, eikä Maria taas tahtonut
jättää poikaansa. Silloin Karl päätti lähteä Ruotsin kuuluisan
"ihmelääkärin", tohtori Westerlundin luokse Enköpingiin.
Maria oli hiukan levoton tämän matkan johdosta, sillä kun hän oli
heidän uskolliselta perhelääkäriltään kysynyt miehensä tilaa, jota
sairas itse aina peitteli, oli tohtori rypistänyt otsaansa ja sanonut:
Kun Maria poikansa kanssa palasi asemalta matkalaista saattamasta,
oli hänen vaikea hallita levotonta mieltään. Ja kun Koitto kääntyi
kotiportista pihaan, valahtivat kyynelet molempien reen perässä
istuvien silmiin. Maria itki pelosta, poika ikävästä.
Mutta pian solui elämä uomiinsa. Päivä meni ja toinen tuli. Ja
jokaisella päivällä oli omat askarensa ja omat huolenpitonsa.
Ensimmäisten päivien ikävä häipyi tottumukseen. Ja rauhoittavat
kirjeet tyynnyttivät Marian levottomuuden. Karl oli ihastunut
ruotsalaisen lääkärin sytyttävään persoonallisuuteen, joka kaikissa
potilaissa herätti ehdotonta luottamusta.
Kun Karl sitten neljän, viiden viikon kuluttua palasi kotiin, olikin
hän huomattavasti tervehtynyt. Ja enköpingiläisen tohtorin ohjeet,
joihin ennen kaikkia sisältyi kohtuullisuus ruoassa ja juomassa,
muuttivat hänen elämäntapansa varovaisiksi. Nyt tilattiin ohkaista
Bergmanin näkkileipää Tukholmasta, päivällispöydän olutpuolikas
punaisine Toppilan nimilippuineen vaihtui punaviinilasiin, tukevain
Sevilla-paperossien tilalle tulivat ohkaiset Superfinat, arkisissa
oloissa mentiin levolle jo yhdeksän aikaan illalla, ja jokaviikkoiset
kortti-illatsut lopetettiin kokonaan.
Iltahetkistä tuli juhlahetkiä pojalle. Valo sai palaa, ja isä makasi
sängyssään ja luki ääneen tuoreimpia Helsingin lehtiä, ja poika
makasi omassa sängyssään ja kuunteli korvat höröllään. Kuuntelipa
hän vielä, kun äiti ja isä luetun johdosta keskustelivatkin. Ja niin
hän vähitellen rupesi muodostelemaan itselleen omia mielikuvia ja
käsitysten ituja maailmanmenosta ja elämänkulusta.
5.
Edelleen valui tervaa ylimaasta, jonka lähteet tuntuivat olevan
ehtymättömät, ja edelleen sitä kysyttiin ja ostettiin ulkomaille.
Karl oli tyytyväinen liikkeensä tuloksiin, ja hänellä olikin
siihen syytä. Vuosi vuodelta asema oli vahvistunut ja vakiintunut,
ja ne laajennukset, joihin oli ryhdytty, olivat osoittautuneet
onnellisiksi. Eikähän Karl ollutkaan tehnyt ylen uskallettuja
ennakkolaskuja – sellaiset eivät olisi olleet hänen aina
realiteeteille rakentavan luonteensa mukaisia.
Sitä myöten kuin liike oli laajentunut ja varallisuus lisääntynyt,
oli elämä talossa vuosi vuodelta leventynyt ja porvarillistunut.
Mariaankin oli porvarillisuus tarttunut; se oli ikäänkuin jollakin
patinalla peittänyt sen Marian, joka aikoinaan oli kärsinyt uuden
ympäristönsä yksipuolisen aineellisista harrastuksista ja yrittänyt
kapinoida niitä vastaan. Alkuaikoina hän oli jakanut miehensä
kanssa huolenpidon kauppaliikkeestä sillä tavoin, että hän itse oli
hoitanut ison kauppakartanon talouden. Sitten oli poika syntynyt,
ja pienokaisen hoito oli vienyt hänen aikansa ja harrastuksensa.
Ja kun poika oli varttunut niin suureksi, ettei hän enää joka
askelellaan tarvinnut äitinsä tukea ja turvaa, oli Marialle tullut
uusia intressejä: huvila laajoine puutarhoineen, joka vaati työtä
ja huolenpitoa, ja seuraelämä, johon Karl tahtoi, että he entistä
enemmän ottaisivat osaa, ja jossa Mariakin oli alkanut viihtyä
ja tuntea itsensä koteutuneeksi. Perhekutsujen poroporvarillinen
ilmakehä ja yksinomaan ruokien ja juomien ylenpalttisuuden mukaan
mitattava hienous eivät kauemmin loukanneet häntä, kun hän ei enää
noissa tilaisuuksissa kaivannutkaan muuta kuin mitä tarjolla oli.
Olihan hän kerran – se oli tapahtunut jo vuosia sitten – yrittänyt
tuoda heidän omassa kodissaan toimeenpantuihin illalliskutsuihin
hiukan henkistäkin ravintoa, mutta tulos ei ollut kehoittanut
yrityksiä jatkamaan.
Jonkin vierailevan ruotsalaisen teatteriseurueen näyttelijä –
Karlhan harrasti lämpimästi teatteria ja heillä oli aina tilatut
paikat Maneesissa, kun siellä jokin seurue esiintyi – oli jäänyt
kaupunkiin antamaan lausuntaopetusta. Ja Maria, jonka runouden
rakkautta Karl suuresti kunnioitti, oli miehensä kehoituksesta mennyt
hänen oppilaakseen ja innostunut lausuntaan, johon hänellä oli suuret
luontaiset lahjat ja jota hän sitäpaitsi jo lapsuudestaan saakka
oli itsekseen harrastanut. Hän oli lausunut näyttelijän johdolla
Rydbergiä ja Snoilskya, ja opettaja oli kiitellyt hänen esityksiään
suuresti.
Niinpä hän olikin sitten kerran, kun heillä oli ollut illalliskutsut,
ottanut Snoilskyn runot kirjakaapistaan ja lausunut vierailleen
Firenze-kuvauksen mustan surman päiviltä. Vieraat olivat tällaista
aloitetta aivan ilmeisesti hämmästelleet. Mutta kun Maria
urhoollisesti oli jatkanut loppuun asti, oli heidän tietysti
täytynyt alistua kuuntelemaan, vieläpä osoittamaan suosiotaankin.
Se oli kuitenkin ollut niin väkinäistä ja pakotettua, että Maria
oli ymmärtänyt kaikki yritykset samaan suuntaan toivottomiksi. Ja
niin hän oli tyytynyt siihen – jopa aivan tottunutkin –, että
hänenkin kodissaan vieraita vain syötettiin ja juotettiin ja sillä
välin puhuttiin latteita jokapäiväisyyksiä, jotka eivät vaatineet
tarkkaavaisuuden tai aivojen rasittamista.
Itsekseen hän kyllä edelleenkin oli viljellyt sieluaan, lukenut
vapaahetkinään rakkaita kirjojaan, joita Karl hänelle aina silloin
tällöin toi, ja kirjoitellut mietelmiään päiväkirjaansa. Mutta
vapaahetket olivat käyneet vuosi vuodelta yhä niukemmiksi, ja hän
itse oli tuntenut laiskistuvansa... ajatukset olivat kiintyneet yhä
enemmän ja lujemmin arkisiin askareihin.
Mutta kun poika oli aloittanut koulunkäyntinsä, olivat Marian entiset
harrastukset taas virinneet uuteen vauhtiin. Hän oli jälleen ruvennut
istumaan pitkät rupeamat förmaakinsa kirjoituspöydän ääressä, ja
kirjakaapin hyllyt olivat alkaneet käydä ahtaiksi.
Mariasta tuntui, että hän oli velvollinen kehittämään itseään
voidakseen seurata ja omalta osaltaan edistää lapsensa kehittymistä.
Ja niin hän uudella innolla antautui niihin harrastuksiin,
jotka olivat hänelle olleet rakkaimpia hänen porvarisrouvaksi
tullessaan. Olihan hänellä ympärillään yllin kyllin varoittavia
esimerkkejä siitä tietämättömyydestä, joka vallitsi niissä
piireissä, jotka itsekylläisyydessään ylpeilivät olevansa kaupungin
sivistyneimpiä. Kun Maria sitä ajatteli, saattoi hän yksinkin
istuessaan purskahtaa äänekkääseen nauruun. Mitä olikaan esim.
pankinkomissaarin rouva sanonut, kun Karl ja Maria viimeksi
teatterista tullessaan olivat kohteliaisuuden vuoksi kysyneet,
mitä hän piti näytelmästä – pankinkomissaarin rouva piti itseään
teatteriin nähden asiantuntijana! "Olihan se hauska kappale, vaikka
en minä näyttämöllä nähnyt mitään – kenkiä." Ruotsalainen seurue
oli esittänyt Sabiinitarten ryöstön – Sabinskornas bortrövande –,
ja koska arvon rouva ei tiennyt mitä sabiinittaret olivat, oli hän
luullut, että "sabinskorna" (skorna = kengät) tarkoitti jonkinlaisia
safiaanikenkiä. Entä kunnon kunnallisraatimies, joka vakavalla
naamalla puhui Don Guanosta tarkoittaessaan Don Juania, jonka hän
joskus oli nähnyt oopperan esittävän! Kyllä olivat sentään ihmisparat
herttaisen yksinkertaisia huolimatta hienoudestaan.
Maria ei lukenut vain kaunokirjallisuutta, vaan myöskin tietokirjoja.
Hänellä oli ikäänkuin kiire... ettei vain poika ajaisi hänen ohitseen
eikä saattaisi häntä häpeään kysymyksillään ja selityspyynnöillään.
No, eihän siinä suhteessa vielä hengen hätää ollut – vastahan
miehenalku tallusteli valmistavaa koulua –, mutta vuodet vierivät
nopeasti. Poikansa koulunkäyntiä vanhemmat seurasivat tarkkaan.
Loistavastihan se oli toistaiseksi sujunutkin. Ei ollut pelkoa muusta
kuin laskennosta, jossa viime aikoina oli ollut "vain" yhdeksän –
kaikissa muissa aineissa oli aina kymmenen. Tämä yhdeksikkö loukkasi
vanhempain ylpeyttä. Mutta vielä katkerammaksi se kävi pojalle, jonka
sen vuoksi täytyi koko kesä käydä kaksi kertaa viikossa laskutaitoaan
kartuttamassa täti Edith Holmin luona Mustassasalmessa, jossa
värjärimestarin lukuisa perhe asui kesäisin heinäladosta laitetussa
vaatimattomassa suviasunnossa.
Heidän omaa huvilaansa oli laajennettu ja se oli varustettu tilavilla
avokuisteilla ja mukavilla parvekkeilla. Olipa leikkituvan kattokin
yksin tein varustettu uudella komealla kaiteella. Se muistutti nyt
entistä enemmän laivan komentosiltaa, etenkin kun otsikkoon oli
maalattu korkeilla kirjaimilla laivan nimi: Courbet. Tämä nimi oli
otettu merimieslakista, jonka isä oli tuonut tuliaisiksi Pariisista.
Mutta oli ranskalaisuuteen toinenkin syy.
Toppilansalmi mataloitui mataloitumistaan. Joki työnsi alinomaan
mutaa ja hiekkaa, jonka virta kuljetti ahtaaseen salmensuuhun.
Ja vedenalaiset pankit kasvoivat. Eivät päässeet enää vähänkään
suuremmat laivat möljän ääreen, vaan niiden oli jäätävä redille,
ja uhkasipa väylä jo tukkeutua vuorolaivoillekin. Niinpä eräänäkin
keväänä, kun ruotsalaisen lyseon ylioppilaskokelaat olivat
päättäneet lähteä meriteitse Helsinkiin valkoisia lakkejaan
hakemaan, "Jakobstad" oli jäänyt mutapankkiin, ja kokelaat saivat
istua kököttää puoli vuorokautta salmensuussa, kunnes lastia
oli saatu puretuksi proomuihin sen verran, että laiva liukui
matalimman kohdan ylitse. Eikähän sellaista voitu sietää. Sen vuoksi
päättivät kaupungin isät, että Ouluun oli hankittava uudenaikainen
mutauslaitos, jonka avulla salmi saataisiin syvennetyksi ja rediltä
johtava mutkainen väylä oiotuksi. Ja kuten aina silloin, kun
oululaiset päättivät jotakin hankkia, niin päättivät he nytkin
hankkia sellaisen laitoksen, jonka vertaista ei muualla maassa
ollut. Sen vuoksi tilattiin tuo uusi "mutaproomu" Ranskasta. Pian
alkoivatkin sieltä saapua aluksen osat ja koneet ja ranskalaiset
insinöörit ja värkmestarit. Ja Salmeen, lähelle möljänpäätä,
rakennettiin telakka ja komea umpivaja, jossa uusi ihmelaitos
pantiin kokoon. Nyt seurasi jännittävä aika. Alinomaa käytiin vajan
ikkunoista kurkistelemassa tämän merkillisen laitoksen valmistumista.
Merkillinenhän se todellakin oli. Höyryn voimalla sen piti imeä muta
pohjasta ja puhaltaa se sitten pitkin paksua torvea pitkien matkojen
päähän. Vihdoin laitos oli valmis; se työnnettiin telakalta veteen ja
ristittiin juhlallisesti. Se sai nimekseen Boulanger: – ranskalaisen
kenraalin ja monarkisti-poliitikon mukaan. Sitä myöten oli siis
kaikki valmista. Mutta kun "Pulansseerin" sitten piti näyttää, mihin
se kykeni, niin tapahtuikin, ettei torvesta tullutkaan mutaa, vaan
yksinomaan silkkaa vettä.
– Boulanger täytyy varustaa erityisellä pohjan pehmittämiskojeella.
– Sen avulla vika kyllä saadaan korjatuksi.
Mikä siinä muukaan auttoi. Boulanger vedettiin telakalleen, Ranskasta
alkoi tulla uusia koneita, ja taas kalkuteltiin salaperäisessä
vajassa, joka sillä välin oli punamullattukin. Kun uusi koje –
insinööri käytti siitä nimeä découpeur – oli kunnossa, tapahtui
uusi telakalta lasku. Mutta – voi kauhistus! – tulos oli aivan sama
kuin edellisellä kerralla; "tekupööri" ei auttanut. Nyt ei auttanut
enää mikään. Pulansseerista oli tullut susi. Se nostettiin vajaan,
ovet suljettiin isoilla lukoilla, eikä koko jutusta sitten enää
puhuttu mitään.
Karl oli perinpohjin korjauttanut myös kaupunkitalonsa. Sekä ulkoa
että sisältä. Se oli ollut lystiä aikaa hänen pikkuiselle pojalleen,
joka timperi Pattisen isällisen silmälläpidon alaisena silloin
tällöin oli saanut nousta rakennustelineille ja pienellä puunuijalla
paukutella tappuroita ja sammalia hirsien rakoihin.
Saliin ja äidin förmaakiin oli hankittu uudet huonekalut. Salissa
oli kaunein puuleikkauksin koristetut sohvat ja nojatuolit, jotka
saksalaissyntyinen ukko Scheinpflug, kirkas teräsvasara kädessään
ja suu täynnä nupinauloja, oli päällystänyt ruskeanvihertävällä
kukkasellisella kankaalla, ja samaa kangasta olivat ikkunoiden
tupsuilla varustetut "draperiiat". Lattian peittivät ruskeapohjaiset,
punaraitaiset karvalankamatot. Ja ikkunain välissä oli lattiasta
kattoon ulottuva kaksiosainen peili, "trymoo". Mahonkisen
taffelipianon yläpuolella riippui isokokoinen, ovaalin muotoinen
öljymaalaus: hyvin avokaulaiseen vihertävään leninkiin puetun
uneksivasilmäisen hienostonaisen muotokuva paksuissa kultaraameissa,
tuntemattoman mestarin käsialaa. Tuntemattoman taiteilijan tuotteita
olivat niin ikään ne kaksi lasille maalattua merimaisemaa, jotka
koristeleikkelein varustetuissa pähkinäpuukehyksissä riippuivat
peräseinällä sohvan yläpuolella, – ne oli kauppaneuvos antanut
häälahjaksi. Mutta kaikkein kauneimpina koristeina olivat
seinäpeilin hyllyllä lasikuvun alla oleva "pendyyli", valkeasta
alabasterista tehty goottilainen temppelitorni kullattuine
pronssisine kellotauluineen, kaksi samasta aineesta tehtyä korkeata
koristeuurnaa, jotka oli asetettu "konsooleille" molemmin puolin
trymoota, ja pronssinen, hiotuin taidelasikoristein varustettu
kynttiläkruunu.
Mutta salissa ei oleskeltu arkioloissa, ellei sattunut olemaan
vieraita. Sen sijaan perhe istui toisinaan arkioloissakin
Marian förmaakissa, joka - huolimatta sinisestä pietarilaisesta
plyyshikalustostaan - oli kodikas ja persoonallinen huone. Sille
antoivat leiman kaunis, punamahonkinen kirjakaappi, jonka lasiovesta
näkyivät kaunissiteiset kirjat, siromuotoinen kirjoituspöytä, katossa
riippuva amppeli ja lattian peittävä hauskakuvioinen brysselimatto.
"Etashäärillä" oli sieviä pikkuesineitä, seiniä koristivat Edelfeltin
Kuningatar Blancan jäljennös ja Thorvaldsenin medaljongit Aamu ja
Ilta.
Förmaakista johti ovi talon isännän huoneeseen, jossa oli hänen
shifonjeensa ja mahonkinen vaatekaappinsa, mukava, pehmeä sohva,
pari nojatuolia, keinutuoli, pelipöytä j.n.e. Ruokasali oli
sangen yksinkertaisesti kalustettu: rottinkituolit, pyöreä pöytä
keskellä lattiaa, toisella pitkällä seinällä moniosainen korkea
"shenkki", leveän, umpikuistiin antavan ikkunan alla tarjoilupöytä
ja peräseinällä sohva. Ruokasalin pyöreä pöytä oli ateriain
väliaikoinakin, etenkin iltapäivisin, perheen kokoontumispaikkana.
Feda istui sen ääressä melkein kaiket päivät käsitöineen, ja kun
pimeä esti ulkonaolon ja läksyt oli luettu, ilmestyi sen ääreen
hänen tyttärenpoikansakin paperinukke-teattereineen tai muine
leikkikaluineen, joista laivat olivat eniten käytännössä. Ja sitten
tuli Maria ja useimmiten myöskin joku talon "arkivieraista". Eihän
tuo nelikulmainen ja hämärävaloinen huone, jonka uunikin oli vain
rautapellillä päällystetty, ollut edes kodikas, mutta kattolampun
kirkas valokehä teki olon pyöreän pöydän ympärillä viihtyisäksi.
Suunnilleen samanlaiset olivat muutkin oululaiset porvariskodit
80- ja 90-lukujen taitteessa. Pietarilainen plyyshi ja trymoot
hallitsivat salonkeja ja rottinkituolit ruokasaleja. Taideteokset
olivat harvinaisuuksia. Taulut olivat enimmäkseen oululaisten
laivojen kuvia, joissa 'todellisuuden' valokuvatarkkuus "plokeja" ja
"staakeja" myöten oli pääasiana. Kuvanveistotaitoa edustivat vain
Rinaldin aikoinaan kaupittelemat Amorit, Kristukset, Venukset ja
Pariisilaispojat, joitten kipsi hohti salien palmujen ja fiikusten
lomissa. Öljymaalauksia oli runsaammin tuskin muualla kuin Vanhan
Apteekin omistajan kodissa, johon sitäpaitsi oli ymmärretty
koota antikviteetteja suuret määrät – mutta niinpä olikin Pelle
Westerlund enemmän taide-entusiasti kuin pillerienpyörittäjä:
musiikkimies, kokoilija ja kouliutunut asiantuntija. Mihin lienevät
muotokuvamaalauksetkin hävinneet vanhojen kauppiassukujen kodeista –
ehkäpä olivat piilossa vinttikomeroissa –, sillä olihan aikoinaan
porträttimaalareita liikkunut Oulunkin puolessa. Mutta heidän
teoksilleen ei enää annettu arvoa. Vanhemmat ihmiset suorastaan
häpesivät nuoruutensa kuvia. Niinpä kerrankin vanha kapteenska
Fellman kutsutti maalarimestari Sundströmin luokseen ja pyysi häntä
parantamaan seinällään riippuvaa muotokuvaa, joka esitti kapteenskaa
soreana, nuorena rouvana, avokaulaiseen pukuun puettuna. Nuori rouva
oli ollut komea ihminen, ja kuvassa näkyi hänen povensa pyöristys.
– Vähän vain korjattava leninkiä... nostettava sitä hiukan
ylemmäksi...
– No, ymmärtäähän Sundström, että minua, vanhaa ihmistä, hävettää,
kun lastenlapset jo ovat niin suuria, että hekin alkavat ymmärtää...
Mutta Sundström oli niin viisas mies, ettei hän sitä ollut ymmärtänyt
eikä ollut moiseen urakkaan suostunut.
Teatteria harrastettiin sen sijaan porvarien piireissä sangen
vilkkaasti, ja aina kun Maneesissa vieraili jokin seurue, oli sillä
hyvä huone. Hyvät huoneet olivat myöskin konserttien antajilla,
jotka esiintyivät Seurahuoneen upeassa juhlasalissa. Kodeissakin
viljeltiin musiikkia, ja olipa kaupungissa sellainenkin piiri, jossa
tämä taiteenharrastus oli kehitetty huomattavan korkealle. Eihän
se piiri tosin suuren suuri ollut, mutta siksi huomattava se oli,
että ympäristönkin täytyi tajuta musiikin olevan hienoa. Ja niin
menivät konsertteihin kiltisti nekin porvarit, jotka eivät tienneet
aarioista mitään, ja koettivat olla hartaannäköisiä, vaikka salaa
haukottelivatkin ja odottivat kiihkeästi ohjelman loppumista – sillä
tavaksi oli tullut, että konsertin päätyttyä mentiin ravintolan
puolelle syömään "seksa". Ja jos konsertti oli ollut sellainen,
että se oli saanut "tavallisenkin ihmisen" haltioitumaan –; kuten
sai esimerkiksi Hjalmar Frey laulaessaan "Om Gud så vill..." taikka
ihmelapsi Kostja Dumtsheff, joka soitti viulua pitsikauluksisessa
samettipuvussa, rinnassaan keisarin kruunatut nimikirjaimet –,
niin paukahtelivatpa samppanjapullojen korkit tiheään Seurahuoneen
pöydissä. Mutta pataljoonan soittokunnan – ukko Sandströmin johdolla
– antamat "kävelykonsertit" taisivat sentään useimpien mielestä
olla kaikkein hauskimmat, kun pyöreille pöydille sai jo alkuillasta
tilata totin eikä tarvinnut ylen juhlallisenakaan istua, vaan sai
torvisoiton säestyksellä keskustellakin.
Eräänä kauniina kevätpäivänä kyttyräselkäinen Gustaf oli yllättänyt
veljensä ja kälynsä ilmestymällä heidän taloonsa.
Hän oli tullut konttoriin, astunut reippaasti veljensä luo, hymyillyt
aurinkoisinta hymyään ja ojentanut kätensä:
– Mitä ihmettä sinä ajattelet? Miksi sinä olet tullut sieltä
takaisin?
– Sain siitä maasta jo enemmän kuin tarpeekseni ja minun tuli ikävä
teitä kaikkia...omaisiani...
Eikähän siinä mikään auttanut. Tosin Karl oli uhannut lähettää hänet
heti takaisin saman tien. Mutta silloin oli miesparka pillahtanut
itkuun ja uhannut hirttää itsensä.
Ja niin Gustaf oli saanut jäädä taloon. Häntä varten oli nostettu
ulompaan konttorihuoneeseen "ulosvedettävä" sohva. Aluksi hän oli
saanut auttaa makasiinimiestä tämän töissä ja kantaa keveämpiä
tavaroita varastoista puotiin. Hän oli hoitanut tehtävänsä niin
huolellisesti ja hyvin, että hänelle sitten vähitellen oli uskottu
makasiinien ja varastojen avaimetkin; hänestä oli tullut puukhollari.
Ja tässäkin edesvastuullisessa toimessa hän oli menestynyt. Olipa
menestynyt aivan erinomaisestikin, kunnes – oli langennut vanhaan
helmasyntiinsä. Lankeemuksesta oli tietysti ollut seurauksena
hirmuinen kohtaus hirmuisine uhkauksineen. Mutta kun Gustaf oli
osoittanut vilpitöntä katumusta ja luvannut parannusta, niin hän
tietysti oli saanut syntinsä anteeksi. Toisella kertaa Maria oli
käynyt hakemassa hänet kapakasta, ja siitä asti Gustafin respekti
kälyään kohtaan oli hyvin suuri.
Tällä toisella kerralla Gustaf oli ollut näkymättömissä kolme päivää.
Renki Pekka oli kierrellyt häntä etsimässä, mutta tuloksetta. Silloin
oli illansuussa Paakkerska ilmestynyt keittiöön ja pyytänyt saada
puhutella rouvaa.
Paakkerska oli onneton ihminen. Melkein aina kun hän ilmestyi taloon,
hän oli juovuksissa. Ja hänen paheensa teki sitäkin säälittävämmän
vaikutuksen, kun hänen kasvonsa olivat kauniit, hienopiirteiset ja
puhdashipiäiset, ja hänen esiintymisensä ja puhetapansa sivistynyttä.
Mutta silmät tuijottivat kummallisesti, kieli kääntyi kankeasti
ja askelet olivat horjuvan epävarmat. Hän olikin saanut hyvän
kasvatuksen. Kunnioitettuun viinapolttimon omistajan perheeseen
hän oli joutunut jo pikkuisena tyttönä ja siellä häntä oli pidetty
enemmän kasvatin kuin palvelijattaren asemassa. Koulun hän oli
saanut käydä ja muutenkin oli oppia annettu. Ja kun hän sitten oli
mennyt naimisiin, oli talosta annettu kapiot, vieläpä oli patruuna
sisustanut nuorelle parille sievän kodinkin Oulujoelle. Mies oli
merimies; harvinaisen komea ja hyvin kunnollinen, kerrottiin. Kun
oli tullut kevät, oli mies lähtenyt merille, pitkälle reissulle. Se
oli ollut haikeata, mutta minkä sille oli tehnyt. Ja nuori vaimo
oli jäänyt ikävissään yksinäisyyteen, ja yksinäisyytensä ikävää
haihduttaakseen hän oli langennut viinaan. Makuun hän oli päässyt
jo patruunan kasvattina ollessaan, vaikk'ei sitä silloin ollut
huomattu. Patruuna oli joka aamu ottanut ryypyn huomenrohdoksi,
tytön oli ollut kaadettava viina pikariin ja tuotava se isännälleen,
ja tätä juomanlaskijan tointa hoitaessaan hän oli ruvennut salaa
maistelemaan. Kun Paakkari oli palannut parin vuoden perästä
kotiinsa, ei kotia enää ollutkaan ollut; vaimo oli juonut kaikki. Ja
mies oli lähtenyt uudelleen ja ainiaksi.
Kun nyt Paakkerska – aivan juovuksissa, kuten tavallisesti – oli
tullut keittiöön ja pyytänyt saada tavata rouvaa, olikin palvelijatar
mennyt hakemaan emäntäänsä, koska palvelijatar tiesi, että rouva
usein oli hoivaillut tuota onnetonta naista ja vienyt hänet monet
kerrat hevosella Oulujoelle, jossa hän edelleenkin asui. Rouva oli
tullut keittiöön, ja Paakkerska oli aloittanut tavallisen litaniansa:
– Hyvä kulta rouva, pieni, pieni lasillinen, sormustimen suuruinen
vain, kultaista konjakkia...
Mutta Maria oli mennyt hänen luokseen, katsonut häntä tiukasti
silmiin ja sanonut:
– Ennenkuin mistään muusta puhutaan, on Paakkerskan sanottava
minulle, missä meidän puukhollarimme on.
Ääni oli ollut niin ankara, että Paakkerska oli hätkähtänyt ja
häkellyksissään tunnustanut Gustafin olevan siinä kapakassa, josta
hän juuri oli tullut.
Hevonen oli valjastettu. Paakkerska oli kyyditty tuota pikaa
kotiinsa. Mutta kun Oulujoelta palattaessa rouva oli käskenyt
seisottamaan kapakan eteen ja hän itse oli lähtenyt portaita
nousemaan, oli Pekka ehdotellut, että rouva pitelisi hevosta ja hän
menisi hakemaan puukhollaria. Mutta itse oli Maria kapakkaan mennyt,
eikä Gustaf ollut uskaltanut mukistakaan, kun hän oli sanonut, että
nyt lähdetään. Pitkään olivat juomatoverit katsoneet, mutta mitä
siitä!
Eräänä päivänä Pekka oli tullut sanomaan, että hän oli löytänyt
puukhollarin kellarista, jossa hän oli maannut konjakkitynnyrin
vieressä.
– Se on niin kummallinen... Puhuu vain päättömyyksiä ja taitaa nähdä
pikku-ukkojakin... Minä lukitsin hänet alaköökin takaiseen kamariin...
Soitettiin tohtorille. Ja tohtori käski heti toimittaa hänet
sairaalaan.
Karl oli raivoissaan. Mutta Maria käski valjastaa hevosen ja lähti
viemään Gustafia "torkhuusiin".
Milloin hän oli näkevinään heinäkuorman, jota kohti muka ajettiin,
milloin taas jonkin muun esteen tiellä. Vihdoin hän purskahti
äänekkääseen nauruun:
– No, ettekö näe: mammahan on kiivennyt härän selkään ja tulee
ratsastaen meitä vastaan... tuossa... no, eihän vain nyt käy muorille
hullusti...
Kun hän sitten pääsi sairaalasta, lähetti Karl hänet Turvaan,
alkoholistiparantolaan, joka siihen aikaan oli Orimattilassa.
Karl ja Maria olivat tyytyväisiä, kun tiesivät Gustafin joutuneen
silmälläpidon alaiseksi. Mutta heidän poikansa kaipasi setäänsä –
jota hän tosin ei koskaan ollut tottunut sedäksi sanomaan, vaan aina
sinutteli, kun setä oli niin vähäinen varreltaan – sillä Gustaf,
joka aina pureksi neilikoita, oli hyvin lapsirakas ja oli aina
auliisti levitellyt veljenpoikansa eteen Niagara-kirjojaan, joista
toisessa oli punaiset, toisessa siniset kannet ja jotka olivat hänen
ainoat muistonsa Amerikasta.
Mutta eihän Gustaf Turvassakaan parantunut. Jo paluumatkalla Ouluun
hän joi itsensä sikahumalaan. Hänet lähetettiin nyt Haaparantaan ja
pantiin sisarensa miehen luo suutarinoppiin. Hän oppi suutarinkin
ammatin pian ja perusteellisesti. Mutta vaikka Gustafin lanko
ja mestari oli pitkämielinen ja kärsivällinen mies, täytyi
hänenkin ennen pitkää ajaa juoppo pois talostaan. Ja sen jälkeen
kyttyräselkäinen Gustaf parka joutui teille tietymättömille.
6.
Karlin ensimmäinen konttoristi Jurva, erinomaisen taitava
kirjanpitäjä ja hyväpäinen mies, oli muuttanut pois Oulusta jonnekin
etelämmäksi. Ja hänen korkealle konttorituolilleen oli noussut
harvasanainen ja vakava Aku Ramberg, joka ei syönytkään perheen
pöydässä, vaan pysytteli yksinomaan konttorin puolella.
Aku Ramberg oli hiljainen työmyyrä, nukkavieruksi kulunut
pulpettirotta, kaljupäinen, likinäköinen ja luokkaselkäinen, mutta
ahkera ja tunnollinen työmies, tavoiltaan ja tottumuksiltaan
konttorin tarkkaa seinäkelloakin säännöllisempi. Hän oli kai vähän
yli neljänkymmenen, mutta häntä olisi luullut hyvinkin kymmentä
vuotta vanhemmaksi, sillä korvallisilta olivat harvat hiustupsut
aivan harmaat, ja sileiksi ajetuissa kasvoissa oli vakoja ja ryppyjä.
Hän asui parissa huoneessa Ison ja Pikku Uudenkadun välisen
poikkikadun varrella olevassa pienessä talossa, jonka ikkunat olivat
niin matalalla, että ohikulkijain oli helppo sisään kurkistaa. Mutta
eihän niillä main paljon ohikulkijoita ollut, sillä Pikku Uudenkadun
takaa alkoivat jo porvarien pellot ja laidunmaat. Vanha ja kuuro
puusepänleski kävi siivoamassa huoneet ja keittämässä aamukahvin;
aamiaisen ja päivällisen hän söi ruokapaikassa ja illallisen hän
laittoi itse.
Päivätyönsä päätyttyä Aku Ramberg meni aina suoraan kotiin. Pitkän
matkan hän asteli verkalleen ja juhlallisin askelin, katsomatta
ympärilleen ja huomaamatta vastaantulijoita; näytti melkein siltä
kuin hän olisi unessa kulkenut. Kun hän tuli kotiin, vaihtoi hän
kiiltäväksi kuluneen takkinsa harmaaseen aamunuttuun, sytytti –
kylmänä vuodenaikana – tulen molempiin uuneihin, joihin siivoojatar
jo aamulla oli halot asettanut, veti ison nojatuolinsa salin uunin
luo ja alkoi miettiä elämän suuria kysymyksiä. Aku Rambergin
elämänfilosofia ei ollut kovinkaan monimutkainen, sen pääasiallinen
sisällys mahtui muutamaan lauseeseen, jota hän tuon tuostakin kertasi
pöytätovereilleen ruokapaikassa: Ihmisen on elettävä siksi kunnes
hän kuolee! Sillä totuudella oli se kiistämätön etu, että sen voi
sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa ja että se sopi valiolauseeksi
kenelle hyvänsä, se kun yhtä hyvin ilmaisi optimistisen kuin
pessimistisenkin elämänkatsomuksen. Kumpaisenko Aku Ramberg siihen
sisällytti, jäi ratkaisemattomaksi arvoitukseksi, sillä ani harvoin
hänen kasvonsa toimivat sielun kuvastimena.
Toisinaan hän kiersi ison amerikkalaisen soittolaatikkonsa käyntiin
ja soitatti sillä mielikappaleitaan. Silmät ummessa Aku Ramberg
silloin istui nojatuolissaan ja lämmitteli jalkapohjiaan. Ikäänkuin
vanha konttorirotta olisi muuttunut uuninkupeella kehrääväksi
kissaksi! Mutta kun hiillos alkoi tummua, sytytti hän kattolamppunsa
ja haravoi hiiliä teekeittiöön. Ja odotellessaan veden, kiehumista
hän saattoi ottaa hyllyltään jonkin jo moneen kertaan lukemansa
matkakertomuksen selailtavakseen.
Mutta toisinaan Aku Ramberg vietti pieniä juhliakin
yksinäisyydessään. Silloin hän sekoitti tuoksuavan totijuoman
hienosta rommista, jota hän aina jouluksi sai muutaman
olkitötteröisen pullon isännältään. Ja sellaisina iltoina hän kaivoi
vanhan mahonkisen seinäkaapin helposti löydettävästä salalokerosta
esille nahkakoteloisen huilunsa. Ja kun makeasti höyryävä juoma oli
lämmittänyt veret nopeammin kiertämään hänen suonissaan, asettui
hän salinsa ison seinäpeilin eteen ja alkoi soittaa. Syrjäisen
olisi kenties ollut vähän vaikea ymmärtää tuota soittoa, mutta sitä
selvemmin ymmärsi sen Aku Ramberg itse. Hänen mielestään siinä
huokaili hänen nuoruutensa polttava kaipuu, siinä kimmelsivät hänen
aurinkoiset unelmansa, kunnes ne särkyivät niinkuin saippuakupla
särkyy; ja lopuksi siitä virisi tähtikirkkaan talviyön tyyni ja
rauhallinen virsi. Mutta kun hän oli soittonsa lopettanut, kumarsi
hän syvään, ikäänkuin hän olisi kiittänyt näkymätöntä kuulijakuntaa,
ja hänen suupielensä värähtelivät liikutuksesta.
Kaksikymmenvuotiaana Aku Ramberg oli säveltänyt "Nuoruuden unelmat",
samoihin aikoihin, joihin hänen täytyi oman nuoruutensa unelmasta
luopua. Hän oli nimittäin, kuten jotkut muutkin epäkäytännölliset
nuorukaiset, tahtonut ruveta taiteilijaksi. Ja kun hän oli huomannut,
ettei hän osannut kirjoittaa runoja eikä maalata tauluja, oli
hän alkanut kuvitella koko maailman olevan musiikkia; hän oli
kuullut sitä ilmassa, tuulessa, aalloissa, hän oli nähnyt sitä
päivänpaisteessa ja kuutamon hohteessa, hän oli tuntenut sitä
suonissaan, rinnassaan... Mutta onneksi vanha Ramberg oli ollut
erittäin tervejärkinen mies. Hän oli näyttänyt poikansa sävellykset
ystävälleen sotilaskapellimestarille, ja kun tämä vain oli
kohauttanut olkapäitään ja hymyillyt, niin oli nuori mies muitta
mutkitta kytketty korkean pulpetin ääreen. Eikä ollut hänellä sitten
ollut voimia siitä irtipäästäkseen. Nyt isä oli jo aikoja sitten
kuollut, ja vanha kapellimestarikin heilutti puikkoansa siivekkäille
soittajille. Ja Aku Rambergin elämä oli – Jumalan kiitos! – solunut
varmasti viitoitetuille reiteille ja turvallisille porvarillisille
poluille. Eikä noista taiteilijahaaveista enää ollut muuta jäljellä
kuin huilu, "Nuoruuden unelmat" ja soittolaatikko.
Hiljalleen olivat vuodet vierineet päivästä toiseen, viikosta
viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen. Pelloilla oli kylvetty ja
niitetty, pihan kahdessa pihlajassa oli ollut kukkia ja marjoja,
lumi oli tullut ja sulanut. Aku Rambergin tukka oli harventunut ja
hänen selkänsä köyristynyt, ja vanha puusepänleski oli käynyt yhä
kuurommaksi. Mutta pienessä kodissa ei ajankulku ollut muuttanut
mitään. Sänkykamarin piirongilla olivat parranajovehkeet kahden
puolen laatikkopeiliä samassa täsmällisessä järjestyksessä, jossa
ne jo toistakymmentä vuotta olivat olleet, vuodetta verhosi
kirjava ommeltu peite, ja seinältä tarkasteli kultapuitteinen
Napoleon hallitsijakatseellaan sinisen kierrekaihtimen kulunutta
alppimaisemaa. Salin suurikukkaisen sohvan yläpuolella komeili
Beethovenin kipsikuva, leveällä uuninreunustalla pullisteli maapallo
pyöreitä muotojaan kahden kirkkaan messinkisen kynttiläjalan
välissä, ja mahonkisen seinäkaapin päällä oli strutsinmunasta tehty
maljakko, jossa suurennuslasin lävitse katseltavia maisemavalokuvia
säilytettiin. Mutta verenpisaroilla ja piikkisillä kaktuksilla
koristettujen ikkunain välissä hohti iso seinäpeili ja sen
alapuolella komea soittolaatikko, ja se oli aivan kuin alttari –
etenkin silloin kuin Aku Ramberg papillisen näköisenä sen edessä
seisoi.
Aku Rambergia ei, kuten sanottu, koskaan näkynyt hänen isäntänsä
talon asuinhuoneissa: hän tuli tuolilleen ja meni tuoliltaan, teki
työnsä, mutta ei sekaantunut mihinkään muihin asioihin.
Mutta kun Karlin taas huonontuneen terveytensä takia oli ollut
pakko matkustaa Helsinkiin lääkärinhoitoon ja hänen poikansa oli
ikävää haihduttaakseen alkanut käydä konttorissakin, jossa siihen
aikaan vuodesta oli ollut hiljaista, oli Aku Rambergista ja pojasta
vähitellen tullut hyvät ystävät. Maria oli seurannut Helsinkiin
miestään, jonka tilan heidän perhelääkärinsä nyt oli todennut varsin
vakavaksi, ja poika oli jäänyt Fedan hoitoon.
Veipä Aku Ramberg joskus mukanaankin pojan, kun hän iltapäivisin
lähti konttorista kotiinsa, pani soittolaatikon soimaan ja näytti
strutsinmunan ja muut ihmeelliset asiat. Mutta kun hän sitten kerran
otti esille huilunsa, asettui peilin eteen ja rupesi puhaltamaan,
oli tuo näky niin outo, että poikaa peloitti. Ja huilun ääni
vihloi korvia. Sen koommin hän ei Aku Rambergin luokse mennytkään.
Mutta konttorissa hän kyllä edelleenkin pistäytyi hänen kanssaan
juttelemassa.
Karl ja Maria jäivät pitkäksi aikaa Helsinkiin. Lääkäri ei tahtonut
laskea potilasta käsistään, ennenkuin hän saattoi todeta hoidon
tehonneen. Ja niin oli viivyttävä myöhäiseen kevääseen asti. He
asuivat Kämpissä. Ja Maria istui sairaan miehensä luona kaiket
päivät. Usein Karl koetti saada vaimoaan menemään teatteriin,
vieraisille tuttavien luokse tai huvitilaisuuksiin. Mutta Marian ei
tehnyt mieli. Hän ei tahtonut jättää miestään yksin. Vain joskus
noudatti hän Karlin hartaita pyyntöjä, ja silloinkin pikemmin halusta
tehdä sairaalle mieliksi kuin huvittelun kaipuusta.
– Mikä hätä minun täällä on! hän sanoi. – Tästä ikkunastahan näen
koko Helsingin elämän.
Hän nautti todellakin siitä eloisan elämän näystä, joka ikkunasta
hänen eteensä aukeni. Ja vain sairaan lähettyvillä hän tunsi olonsa
turvalliseksi – jos hänen oli kuinka lyhyeksi ajaksi tahansa
pistäydyttävä ulos, oli mieli levoton.
Verkalleen vierivät viikot, ja paraneminen kävi hitaasti. Sekä Karl
että Maria ikävöivät kotiaan ja pientä poikaansa, mutta koettivat
salata ikävänsä toisiltaan. Joka päivä kirjoitti Maria kotiin, ja
joka päivä toi posti hänelle sieltä tietoja. Fedalla oli ankara
määräys pitää huolta siitä, ettei saanut mennä päivääkään ilman
kirjettä – olivatpa sitten kirjeet kuinka lyhyitä tahansa. Ja
lyhyitähän ne enimmäkseen olivatkin. Mutta sai niistä toki tietää,
että kotona oli kaikki hyvin.
Karl oli alakuloinen. Hän ymmärsi, että hän vähitellen alkoi kulua
loppuun. Hän oli aloittanut elämänsä nuorena, ja hän tunsi, että se
oli nuorena päättyvä.
Usein hän yritteli ruveta puhumaan siitä ajasta, jolloin häntä ei
enää olisi – silloin oli tehtävä niin ja niin... Ja kun Maria koetti
keskeyttää hänen puhettaan ja kääntää sitä muille tolille, hymähti
hän surumielisesti hyvällä hymyllään:
Tuollaiset hetket olivat raskaat Marialle, sitäkin raskaammat, kun
hän itsekin jo alkoi olla vakuutettu siitä, ettei hänen miehensä enää
koskaan tulisi entiselleen.
Mutta oli sentään iloisempiakin hetkiä. Sellaisia oli varsinkin niinä
päivinä, joina posti toi kirjeen heidän pojaltaan. Tavallisesti nuo
kirjeet olivat saman kaavan mukaan kirjoitettuja, mutta lapsellisen
käsialan koukerot tuottivat kuitenkin joka kerta uutta iloa
vanhemmille.
"Rakas isä ja rakas äiti!
Me voimme täällä kaikki hyvin. Ja koulussa on käynyt hyvin.
Minä toivon, että isä pian paranee ja te tulette kotiin. Minä
olen käynyt Aku Rambergin luona. Ja nyt minä tahtoisin sellaisen
torven, jolla oikein voi soittaa. Jumala teitä siunatkoon,
toivoo teidän oma poikanne."Lumi suli, ja kevät alkoi tehdä tuloaan. Ja uuteen elämään heräävän
luonnon keralla Karlkin alkoi vähitellen toipua. Ahdistus alkoi
helpottaa, väsymys verkalleen hellittää otettaan.
Ja poika voi edelleenkin hyvin ja uteli kirjeissään, milloin se torvi
tulee.
Vapunpäivänä Karl jo sai istua ikkunassa. Yhdessä Marian kanssa hän
seurasi valkolakkisten ilonpitoa aurinkoisella kadulla.
– Tietysti tiedän, rakas, vastasi hänen vaimonsa. – Sinä ajattelet
sitä aikaa, jolloin meidänkin poikamme on valkolakkisten joukossa.
– Sitä minäkin olen ajatellut koko aamun... ja kuvitellut, kuinka
hauskaa meidän silloin on katsella ylioppilaita...
Kun sitten muutamien päivien perästä Karl ensi kerran sai mennä ulos,
ostettiin myöskin pojan pyytämä torvi ja lähetettiin Ouluun.
– Katsohan, rakas Karl, nyt sinä paranet, virkahti Maria, kun he
siltä matkalta palasivat hotelliin. – Kohta me jo voimme ajatella
Ouluun palaamistakin.
– Se, että kävi minun miten tahansa, niin ei meidän pojastamme saa
tulla tervaporvaria... eikä yleensäkään kauppiasta...
– Kyllä, vastasi Maria ja ojensi hänelle kätensä. – Oletko sinä
sitten katunut sitä, että rupesit kauppiaaksi?
– Katunutko?... En... Minullahan ei ollut mitään muuta
mahdollisuutta...
Karl parani paranemistaan. Lääkäri, joka päivittäin kävi häntä
katsomassa, oli hyvin tyytyväinen. Mutta Karl itse oli edelleenkin
alakuloinen. Hän oli jollakin tavalla muuttunut, sielullisesti
murtunut, ja se huolestutti Mariaa, vaikka hän tietysti koetti salata
huolestumistaan.
Mutta sinä päivänä, jona lääkäri sanoi, ettei kotimatkaa enää
tarvinnut siirtää kauemmaksi, ilostui hän niin huomattavasti, että
Maria jo alkoi toivoa parhainta. Ja kun tuliaisia käytiin ostamassa
ja matkavalmistuksiin ryhdyttiin, otti Karl puuhiin osaa sellaisella
innolla, ettei Maria muistanut nähneensä miestään pitkiin aikoihin
niin innostuneena.
Matka oli vaivalloinen. Kaksi pitkää päivää junassa ja välillä
yöpyminen Seinäjoen rauhattomassa rautatiehotellissa. Mutta hyvin
Karl kesti matkan Ja kun hän kotikaupungin asemasillalla sulki
tulijoita vastassa olevan poikansa syliinsä, säteili hän ilosta...
– No, ei surra sitä, sillä tuskinpa sinusta torvensoittajaa
olisikaan tullut.
– Ei olisikaan, vastasi poika. – Niin sanoi Aku Rambergkin, kun hän
yritti opettaa minua sillä soittamaan.
Pian sitten taas muutettiin huvilalle. Ja elämä solui tavallisiin
uomiinsa. Karl oli päivät kaupungissa ja tuli vain päivällisen ajaksi
ja yöksi Salmeen. Kun hänen hahmonsa ilmesty veräjälle – yhteisistä
uimamatkoista oli tietysti täytynyt luopua –, juoksi poika vastaan
ja Maria huusi keittiöön, että ruoan sai tuoda pöytään.
Tervahovin möljältä kaikuivat vieläkin tervamiesten laulut
varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, mutta rediltä olivat
purjelaivat jo alkaneet väistyä suurten lastihöyryjen tieltä.
7.
Tervakauppa jatkui. Mutta alkoipa siinä jo ilmetä heikentymisen
oireita. Yhä useampi Oulun porvareista rupesi supistamaan
tervaliikettään ja kiinnittämään suurempaa huomiota propsiin, jonka
kysyntä ja myyntimahdollisuudet kasvoivat kasvamistaan.
Karl pysyi kuitenkin uskollisena tervalleen. Eikä hänellä omalta
kohdaltaan vielä toistaiseksi ollutkaan kaupallista syytä ruveta sitä
rajoittamaan, vaikka olivathan harmit ja ikävyydet siinä jo hänenkin
tielleen tulleet.
Kun hänen oli täytynyt jättää muutamain välipuheittensa rikkoneiden
tervantuojain kontrahdit lääninhallitukseen asianomaisia
toimenpiteitä varten, niin kuvernööri, joka oli kiivas fennomaani ja
sellaisena oli yhtynyt tervakaupan vastustajien hyökkäysrintamaan,
oli merkinnyt sanan "koronkiskomista" ja kysymysmerkin siihen kohtaan
paperia, jossa määrättiin että kontrahdinrikkojan oli korkojen
lisäksi suoritettava myös sakko välikirjan rikkomisesta.
Tällainen merkintä loukkasi sitäkin syvemmin, kun Karl ei ollut
koskaan noita sakkoja, jotka olivat samat kaikkien kauppiaitten
välikirjoissa, edes perinytkään.
Hän nosti syytteen kuvernööriä vastaan. Siihen kehoitti häntä koko
tervakauppiaskunta, joka piti kuvernöörin tekoa ennenkuulumattomana
ammattinsa häpäisemisenä. Ja lakimiehet, joiden puoleen käännyttiin,
selittivät yhdestä suusta, että asia oli selvä eikä kuvernööri voinut
päästä jutusta rangaistuksetta.
Mutta kaikesta huolimatta Karl kärsi tuosta jutusta. Se sai hänet
itsensäkin epäilemään tervakaupan metodien oikeutusta. Olkoon vain,
että järjestelmä täytti lain vaatimukset – saattoihan se silti
olla moraalisesti tuomittava. Tällaiset ajatukset painoivat hänen
mieltään ja rasittivat hänen sairasta sydäntään. Hän kävi yhä
alakuloisemmaksi, jopa synkkämieliseksikin. Ja samaan aikaan sydän
huononemistaan huononi. Maria oli levoton. Hän huomasi selvemmin kuin
muut, millaiseksi hänen miehensä tila alkoi kehittyä.
Mutta minkäpä hän sille voi! Karl ei tahtonut kuulla puhuttavankaan
Nauheimin matkasta, jota perhelääkäri taas suositteli. Ja
hädin tuskin hän alistui siihen kotihoitoon, jota tohtori piti
välttämättömänä.
Karl raatoi konttorissaan kuten ennenkin, mutta työnilo oli
häipynyt. Ei Maria enää koskaan kuullut miehensä puhuvan
tulevaisuudensuunnitelmista, tuskinpa muistakaan toimistaan. Kun hän
tuli työstään, näytti hän selvästi tahtovansa unohtaa kaikki sen
yhteydessä olevat asiat.
Myöskin seuraelämästä Karl vähitellen vetäytyi syrjään. Hän oli
lopen väsynyt, ja valvomisen pelkkä ajatuskin oli ruvennut häntä
kammottamaan.
Hiljaiseksi oli elämä muuttunut kodissa. Maria nautti kyllä tästä
muutoksesta, vaikka se toiselta puolen häntä peloitti. Siinä oli
oudon odotuksen kumeaa tuntua – eikä Maria saanut ajatuksistaan
sitä tosiasiaa, että nyt odotettiin Kuolemaa. Ensiksi sen toteaminen
oli melkein huumannut hänet kauheudellaan. Mutta vähitellen hänen
oli täytynyt siihen totuttautua. Hän oli koettanut karaista itseään
sillä ajatuksella, että mikä oli "sallittu", se oli sallittu, eikä
kohtaloaan kukaan voinut välttää. Ja sitä paitsi hänen täytyi
poikansa vuoksi koettaa säilyttää mielentyyneytensä. Sillä eihän
ollut lapseltakaan jäänyt huomaamatta, ettei isä enää ollut sama kuin
ennen.
Oltiin vihdoin päästy syksyyn, marraskuuhun. Aamuhämärissä poika,
joka nyt kävi valmistavan koulun viimeistä luokkaa, oli noussut
sängystään, peseytynyt ja pukeutunut, sanonut hyvästit vanhemmilleen,
jotka vielä olivat jääneet vuoteisiinsa, ja kiiruhtanut kahdeksaksi
kouluun.
Kun hän sitten kymmeneltä tuli kotiin ja kiiruhti aamiaispöytään, ei
ruokasalissa ollutkaan ketään. Poika meni sisähuoneisiin – tyhjää
kaikkialla – tuli konttoriin – siellä istui Aku Ramberg yksikseen.
Mitä tämä merkitsi? Hän palasi takaisin. Kun hän tuli eteiseen, jonka
poikki ruokasaliin oli mentävä, tuli äiti sänkykamarin ovesta.
– Isä on hyvin sairas, hän sanoi. – Sinun ei tarvitse tänään enää
mennä kouluun.
Poika meni sairasvuoteen viereen. Siinä isä makasi kalpeana ja
oudon näköisenä. Silmät olivat auki, mutta ne tuijottivat aivan
katseettomina eteensä. Toinen käsivarsi liikuskeli peitteen
päällä levottomasti, mutta aivan konemaisesti, ja toinen suupieli
nytkähteli, mutta toinen käsivarsi ja toinen puoli suutakin olivat
aivan elottomat.
Aamulla Karl oli noussut vuoteestaan, pukeutunut ja mennyt konttorin
puolelle. Hetken perästä Maria oli kuullut hänen keskustelevan jonkun
kanssa omassa huoneessaan ja oli mennyt katsomaan, kuka vieras siellä
oli ollut. Kun hän oli avannut oven, oli hän kuullut miehensä sanovan:
Maria oli mennyt sisään. Siellä oli ollut eräs hänen miehensä ystävä,
konsuli, ja Maria oli heti arvannut, mistä oli ollut puhe. Konsuli ja
Karl olivat yhteisesti suuressa takuussa erään ystävänsä puolesta,
ja Karl oli jo kauan ollut levoton sen johdosta, sillä tuon ystävän
asiat olivat vuosi vuodelta huonontuneet.
Karl oli ollut aivan kalpea, ja hänen sieraimensa olivat
värähdelleet, kun hän oli kääntynyt vaimonsa puoleen sanomaan:
– Sinä liioittelet, hyvä veli, kyllä sinä tämän kestät... saatpahan
nähdä... nyt sinusta vain kaikki tuntuu niin pimeältä...
Kun konsuli oli mennyt, oli Karl sanonut tuntevansa pahoinvointia ja
haluavansa mennä vuoteeseen. Maria oli auttanut häntä riisuutumaan.
Karl oli ollut aivan raukea. Eikä hän ollut sanonut muuta kuin:
– Pojasta ei saa tulla kauppiasta... muistathan, että olet sen
minulle luvannut?
Kun lääkäri oli tullut, oli hän heti todennut sairaan tilan
toivottomaksi: verenvuoto aivoihin, koko vasen puoli ruumista
halvaantunut.
Maria oli parkaissut. Mutta kun tohtori oli ruvennut puhumaan
sairaanhoitajattaren hankkimisesta, oli hän karaissut itsensä ja
kysynyt:
– Kyllä voi, mutta toivotaan, ettei niin käy, sillä parantumisen
mahdollisuutta ei ole.
Ei tarvinnut pojan mennä kouluun moniin päiviin. Hän sai jäädä
kotiin. Ja renki nosti hänelle ison tyhjän pakkalaatikon pihalle
leikkituvaksi. Se oli muka kauppapuoti. Mutta enimmäkseen kauppias
piti puotiaan kiinni. Hän laskeutui tuon tuostakin tiskinsä taakse
polvilleen ja rukoili, että Jumala antaisi tapahtua sellaisen ihmeen,
että isä tulisi terveeksi.
Aina silloin tällöin hän pistäytyi sänkykamariin katsomaan, oliko
Jumala kuullut hänen palavan rukouksensa. Ja joskus näytti siltä
kuin olisi isä hänet tuntenutkin. Kerran, kun hän oli hyväillyt sitä
kättä, joka vielä liikkui, olivat kyynelet nousseet isän silmiin...
Viisi päivää kesti kamppailua. Maria, joka yöt päivät pysytteli
miehensä sairasvuoteen lähettyvillä ja tiesi taistelun
toivottomuuden, tunsi melkein helpotusta, kun vapauttaja tuli.
Hän oli jo täydellisesti totuttautunut siihen ajatukseen, että hänen
oli jäätävä yksin poikansa kanssa. Ja vaikka hänen surunsa olikin
syvällinen ja suuri, hillitsi hän sen purkautumiset. Vasta kun
hautajaispäivänä arkun kansi ruuvattiin kiinni, lyyhistyi hän kokoon
ja purskahti hillittömään itkuun, joka vain yltyi, kun poika koetti
häntä lohduttaa.
Mutta hautajaissaatossa hän taas istui tyynenä ja rauhallisena.
Ja keskellä suruaan hän tunsi ikäänkuin tyydytystä siitä, että
hänen miesvainajalleen osoitettiin niin suurta kunnioitusta, sillä
saattojoukko oli harvinaisen lukuisa, seppeleitä oli paljon, ja
haudalla lausuttiin sydämellisiä ja kauniita sanoja, joista Marian
mieleen jäi varsinkin se tunnustus, että vainaja oli ollut hyvä
ihminen. Kauppaneuvos vain ei ollut muistanut entistä uskollista
palvelijaansa edes kukkasilla.
Katujen kulmissa seisoivat uteliaat ja "räknäsivät", montako oli
hevosta "prosessissa", seisoivat Tippanat, Äärante-Maijat, Lunkvistin
Villut ja monet muut, ja taisivatpa heistäkin jotkut uhrata
kaipauksen, ehkäpä kiitollisuudenkin ajatuksen vainajalle, jonka
makasiinista monen joulun aattona olivat ryynit puuroonsa saaneet.
Kun Maria poikansa kanssa iltapäivän jo hämärtyessä palasi
hautuumaalta kotiin, ei hän antautunut surunsa valtaan, vaan rupesi
suunnittelemaan tulevaisuutta. Hänestä tuntui, että hän sillä tavalla
parhaiten kunnioitti miehensä muistoa ja täytti velvollisuutensa
heidän lastaan kohtaan.
Heti hautajaisten jälkeen Maria alkoi ottaa selvää liikeasioista.
Häntä auttoi tässä hänelle oudossa työssä sama saksalaissyntyinen
pankinjohtaja, jonka pankissa Karl oli ollut valvojana ja joka hänkin
oli pannut lapsensa suomalaiseen kouluun. Osoittautui, että konsuli
tuona kohtalokkaana aamuna oli ollut oikeassa sanoessaan, että Karl
varmasti maalasi tilanteen liian mustaksi. Liikkeen tilaa ei tuo
takaussumma horjuttanut, ja vaikkapa kauppa heti olisi lopetettu,
olisivat saatavat hyvin vastanneet velkoja, vieläpä olisi jäänyt
ylijäämääkin.
Mariaa, joka asioita selvitettäessä oli osoittanut helposti voivansa
perehtyä liikeasioihinkin, kehoittivat monet hänen miesvainajansa
ystävät jatkamaan liikettä. Mutta Maria ei kallistanut heille
korvaansa. Päinvastoin hän ponnisti kaikki voimansa ja koko
tarmonsa saadakseen liikkeen mahdollisimman pian loppumaan. Ja hän
onnistuikin ponnistuksissaan: tuskin oli kahta vuotta kulunut hänen
miehensä kuolemasta, niin oli kaikki selvää. Silloin hän myöskin myi
liiketalon – hänelle tuotti suoranaista riemua saada maksaa sitä
rasittanut kiinnityslaina kauppaneuvokselle viimeistä penniä myöten
– ja muutti poikansa kanssa pieneen vuokrahuoneistoon. Feda oli jo
aikaisemmin matkustanut poikansa luokse Turkuun.
Jo heti miehensä kuoleman jälkeen Maria oli ilmoittanut hovioikeuteen
keskeyttävänsä oikeusjutun kuvernööriä vastaan. Se oli suututtanut
tervaporvareita, jotka hinnalla millä hyvänsä olisivat tahtoneet
nujertaa vastustajansa, mutta Maria oli moittijoille vastannut, että
kuolema sovittaa kaikki riidat eikä haudan takaa enää käydä käräjiä.
Kun Maria ja hänen poikansa viimeistä iltaa istuivat vanhassa
kodissaan, polttivat he yhdessä kaikki ne tervakontrahdit, jotka
olisi ollut jätettävä ulosmittaukseen.
Sillä se Maria, joka yhdessä poikansa kanssa lähti aloittamaan uutta
elämäntaivalta, ei enää kuulunut tervaporvariston piiriin. Hän
irtautui sen elämästä, jopa sen useimmista ihmisistäkin, säilyttäen
vain muutamat parhaat ystävänsä läheisinään. Poroporvarillisuuden
patinan alta tuli esiin hänen alkuperäinen olemuksensa. Hän keskitti
harrastuksensa aatteellisten pyrkimysten ajamiseen ja suuntasi
käytännöllisen aktiivisuutensa yhteiskunnalliseen työhön. Mutta ennen
kaikkia hän omistautui poikansa kasvattamiseen siinä hengessä, jonka
hän katsoi sairaalle miehelleen antamansa lupauksen mukaiseksi.
Ja pianhan päättyi koko tervaporvaristonkin satu. Samoihin aikoihin
kuin Marian poika sai päähänsä sen valkoisen lakin, josta hänen
isänsä kerran vappuna oli hänelle kirjoittanut, paloi Oulun tervahovi
eikä sitä enää entiselleen rakennettu.
Silloin olivat jo vanhat kauppahuoneet alkaneet hävitä:
puutavaraliikkeet olivat sulautuneet yhtiöiksi ja monet vanhat
kauppiaat sulkeneet iäksi konttoriensa ovet.
Uusi sukupolvi ryntäsi eteenpäin. Sillä oli terveen ja tuoreen
veren voima suonissaan ja uuden ajan aatteet aivoissaan. Se
kaatoi tieltään esteet ja aidat. Eivätkä sen ryntäystä kestäneet
enempää vanhojen porvarissukujen heikentyneet vesat kuin ammoin
aikansa eläneet traditiotkaan. Edelliset hajaantuivat kaikkiin
ilmansuuntiin, jälkimmäisten tilalle alettiin luoda uusia. Ja niin
muuttui vuosikymmenessä, parissa kaupungin ilmakehä aivan uudeksi:
suomalaiseksi ja kansanvaltaiseksi.