Villikissa

VILLIKISSA

Kolminäytöksinen kevyt komedia

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Otava, Helsinki, 1928.

HENKILÖT:

TOHTORI WELLE.

NEITI IRJA IHALA.

 ROUVA GRÖNBERG, kesätäysihoitolan emäntä.
 NEITI KALTIMO, yhteiskoulun johtajatar.
 NEITI NEULANEN, pankin kassanhoitajatar.
 TOIMITTAJA KALLIO,
 TAITEILIJA KAARTO, musiikkeri.
 PROFESSORI REPONEN.
 ESITTELIJÄNEUVOS BERG.
 KIRJAILIJA TAMMINEN.
 MIINA, täysihoitolan keittäjätär.

Tapahtuu muutamina kesäisinä päivinä saaristossa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Huvilankuistilla.

Lasikuisti saaristohuvilassa. Ikkunoista näköala merelle. Huvila on rakennettu rantatöyräälle, joka loivasti laskeutuu vedenrajaan.

Keskipäivä. Kirkas kesäinen auringonpaiste.

Kuistin vasemmalla puolella on ruokapöytä. Muu osa kalustettu korihuonekaluilla. Kukkia amppeleissa ja ikkunalaudoilla. Ruokapöydän yläpuolella kattolamppu. Ilmavat, valkoiset verhot ikkunoissa, lattialla punareunaiset, valkeat käytävämatot. Sivuseinillä ovet, vasemmalla sisähuoneisiin, oikealla ulos.

Tohtori Welle istuu nojatuolissa pienen pöydän ääressä ja panee patience'a. Hän on puettuna valkoisiin housuihin, siniseen takkiin, pehmeään kaulukseen ja valkoisiin kenkiin. Tämä asu tekee hänet nuorekkaan näköiseksi. Kun harmahtava tukkakin on lyhyeksi leikattu, luulisi häntä 40-vuotiaaksi, vaikka hän jo onkin viisissäkymmenissä.

Toisessa tuolissa istuu neiti Kaltimo kädessään Sininen kirja. Hän on arviolta 40 vuoden ikäinen. Huolellisesti puettu. Kakkulat nenällä, sileä (pitkä) tukka, Ilmeinen opettajatartyyppi.

Ruokapöydän ääressä taiteilija Kaarto ja toimittaja Kallio pelaavat shakkia. Taiteilija Kaarto on hauskan ja hyväntahtoisen näköinen, avokatseinen nuori mies; pitkä tukka, kuten säveltaiteilijoilla vielä toisinaan meidänkin päivinämme; samettihousut, liehuva kravatti värikkäässä paidassa, ilman takkia. Toimittaja Kallio on teräväpiirteinen, porvarillisen korrekti 27-vuotias herrasmies; vaaleanharmaa kesäpuku, kova kaulus, huolellisesti jakaukselle harjattu tukka.

TOIMITTAJA KALLIO: Miksi asetatte vaaraan kuningattarenne, vaikka voisitte pelastua uhraamalla kaksi moukkaa?

KAARTO: En tiedä itsekään. Kai se johtui siitä, että olen niin perin demokraattinen luonteen laadultani...

TOIMITTAJA KALLIO: Shakkipelissä ei saa olla demokraatti. Se on kuningaspeliä.

KAARTO: Siksi kai minä en sitä koskaan kunnolleen opikaan.

TOIMITTAJA KALLIO: Oletteko toden teolla yrittänytkään sitä oppia?

KAARTO: En. Matematiikka on minulle aina ollut kauhistus.

TOIMITTAJA KALLIO: Sepä ihmeellistä! Väittäväthän asiantuntijat, että musiikki on läheistä sukua matematiikalle.

KAARTO: Parjausta ja panettelua! Yhtä hyvin voisi sanoa, että musiikki on sukua – tilastotieteelle.

TOHTORI WELLE (jatkaen patience'aan): Mutta sehän onkin sukua sille!

KAARTO (nauraa): Millä tavoin?

TOHTORI WELLE: Katsokaa nuotteja! Eiväthän ne ole muuta kuin määrättyihin sarekkeihin sijoitettuja erisuuruisia matemaattisia arvoja. Äänen pituus- ja korkeusnumeroita.

KAARTO: Perin merkillisiä numeroita!

TOHTORI WELLE: Miksi merkillisiä? Eivätkö ne muka ole yhtä yksinkertaisia kuin arabialaiset ja roomalaiset numerot? Teille niiden pitäisi olla paljon selvempiäkin.

TOIMITTAJA KALLIO: Tästä pelistä ei tule mitään. Kahden siirron perästä olette matti.

TOHTORI WELLE: Oikeaan aikaan! Kymmenen minuutin kuluttua soitetaan, ellei keittiön kello taas ole jätättänyt.

NEITI KALTIMO (laskee Sinisen kirjan kädestään): Puhuiko tohtori kahvista?

TOHTORI WELLE: Puhuin kellosta, mutta tarkoitin tietysti kahvia. Täysihoitolaelämässähän kello ei näytäkään muuta kuin ruokaa ja juomaa.

TOIMITTAJA KALLIO: Kas niin. Pelinne on menetetty. Eilen hävisitte kolme ja toissapäivänä neljä kertaa.

KAARTO (katsoo häntä ihmetellen): Jaksatteko todellakin pitää muistissanne minun häviöni? Mitä hyötyä siitä on?

TOIMITTAJA KALLIO: Jos katselee asiaa hyödyn kannalta, niin eihän koko peliäkään pitäisi viljellä. – Miksi te pelaatte, kun ette edes ole siitä huvitettu?

KAARTO: Vain tappaakseni aikaa.

NEITI KALTIMO: Ei aikaa pidä tappaa – sitä ei muutenkaan ole liian paljon.

TOHTORI WELLE: Eikö neiti Kaltimolle aika koskaan ole käynyt pitkäksi?

NEITI KALTIMO: Ei koskaan. Päivät loppuvat aina kesken.

KAARTO (tulee heidän luokseen): Kesälläkinkö?

NEITI KALTIMO: Myöskin kesällä.

TOHTORI WELLE: Taivas varjelkoon! Vaikkei muita vuorokaudenaikoja olekaan kuin pelkkää päivää! Se mahtaa olla aivan kauheata.

NEITI KALTIMO: En ainakaan minä ole sitä kauheaksi havainnut. Ihmiselämä on siksi lyhyt, ettei siitä kannata hukuttaa hetkeäkään turhanpäiväisyyteen.

TOHTORI WELLE: Minusta se taas on niin pitkä, että täytyy käyttää koko keksimiskykynsä lyhentämiskeinojen löytämiseen.

NEITI KALTIMO: Säälin tohtoria.

TOHTORI WELLE: Kiitän. Sääli tekee ain hyvää.

TOIMITTAJA KALLIO (järjestellen shakkinappuloita): Sääli on alentavaa.

TOHTORI WELLE: Minusta se on kaikkein ylentävintä maailmassa. Sillä ihminen ei koskaan muulloin tunne olevansa yhtä korkealla siveellisellä tasolla kuin silloin, kun hän osoittaa lähimmäistään kohtaan niin välitöntä myötätuntoa, että rupeaa häntä säälimään. Säälijä kasvaa aina omissa silmissään.

TOIMITTAJA KALLIO: Mutta säälin vastaanottaminen on yhtä nöyryyttävää kuin almun saanti.

TOHTORI WELLE: Epäilemättä. Mutta ihminen ei saa olla niin itsekäs, että hän kieltäytyy suomasta lähimmäiselleen antamisen autuutta.

KAARTO (on viimeisien vuorosanojen aikana tähyillyt merelle): Kohtapuoleen heidän jo pitäisi tulla...

NEITI KALTIMO: Keitä taiteilija tarkoittaa?

KAARTO: Kaupungissakävijöitä. Neiti Kaltimo ei taida tietääkään, että esittelijäneuvos Berg ja kirjailija Tamminen eilisiltana suinpäin lähtivät kaupunkiin...

NEITI KALTIMO (happamasti hymähtäen): Olihan lähtö odotettavissa – tänäänhän neiti Ihalan piti palata Tallinnan matkaltaan.

TOHTORI WELLE: Ja neiti Kaltimon mielestä oli kunniavahdin vastaan lähettäminen pienin kohteliaisuus, minkä me voimme osoittaa Hänen Herttaisuudelleen.

NEITI KALTIMO: Aivan niin. Ihmettelen vain, etteivät herrat ole rakentaneet kunniaporttia laivasillalle.

TOHTORI WELLE: Siitä oli kyllä puhetta, mutta päätimme luopua tuumasta, kun kuulimme professori Reposen tulevan samassa laivassa ja tiedämme kunniaportit hänen suuren henkensä pieneksi heikkoudeksi. Siksi olemme tyytyneet kukittamaan neiti Ihalan huoneen ja tilaamaan kaksinkertaiset mansikka-annokset päivällispöytään. Herra Kaarto on myöskin säveltänyt juhlapoloneesin, jonka kaikuessa neiti Ihala riemusaatossa johdatetaan huoneeseensa.

TOIMITTAJA KALLIO (on pannut syrjään shakkipelin, tulee toisten luo): Ja illaksi on tilattu harmonikansoittaja laivasillalle...

NEITI KALTIMO: Tietysti sytytetään myöskin paperilyhdyt...

TOHTORI WELLE: Kello 12 poltetaan suuri ilotulitus, ja sitten pitää toimittaja Kallio isänmaallisen puheen, jonka jälkeen ammutaan kuninkaalliset kunnialaukaukset kalastaja Karlssonin ruostuneella rihlapyssyllä. Sen jälkeen olemme ajatelleet pyytää neiti Kaltimoa seppelöimään Irja neidin kesämme kuningattareksi...

TOIMITTAJA KALLIO: Seppelrunon on Tamminen kirjoittanut jo viime viikolla ja se julkaistaan ensi sunnuntailiitteessä...

TOHTORI WELLE (kokoaa kortit): Ja se alkaa näin:

    Pois mielistä kateus, katkeruus,
    rumat aatokset, pahat sanat!

Enempää en muista!

NEITI KALTIMO (nousee suuttuneena): On sitä jo siinäkin!

    (Menee äkäisenä ulos puutarhanovesta ja paukahuttaa sen kiinni.)

HERRAT (purskahtavat nauruun).

TOIMITTAJA KALLIO: Taisi saada tarpeekseen tämän päivän osalle.

    (Käy istumaan.)

KAARTO: Miksi viitsitte häntä aina kiusata?

TOIMITTAJA KALLIO: Siksi, että hän on niin harmittavan hyveellinen.

TOHTORI WELLE: Se oli oikea sana! Hyveellisyys on hänen paheellisuutensa. Ja meidän velvollisuutemmehan on aina ja joka paikassa taistella pahetta vastaan. Se mitä taiteilija Kaarto suvaitsee sanoa kiusaamiseksi, on kristillistä kurittamista, joka, kuten tiedetään, on kaikkein terveimpiä rakkauden ilmaisuja.

KAARTO: Tohtori on sofisti!

TOIMITTAJA KALLIO: Eipä niinkään. Sofisti puolustaa huonoa asiaa, mutta tohtori hyvää.

KAARTO: Miksi te vihaatte neiti Kaltimoa?

TOIMITTAJA KALLIO: Emme me vihaa neiti Kaltimoa, vaan hänen tyyppiään.

TOHTORI WELLE: Minun täytyy sanoa, etten vihaa edes tyyppiä. Se vain herättää minussa vastaansanomisen halun. On aina herättänyt. Jos minulla kouluaikanani olisi ollut hänenlaisensa opettaja, niin olisin varmasti saanut joka toiseen todistukseen alennetun käytöksen röyhkeydestä – vaikkakin vääryydellä, koska röyhkeys tässä tapauksessa olisi ollut tahtoni ulkopuolelle lankeava patolooginen ilmiö.

NEITI NEULANEN (tulee sisähuoneista. Hän on hyvin säilynyt 35-vuotias eternelli, nuorekas puvultaan, liikkeiltään ja koko keimailevalta olemukseltaan): Mistä herrat keskustelevat?

TOIMITTAJA KALLIO: Naistyypeistä.

NEITI NEULANEN (menee tarkastamaan seinällä olevaa ilmapuntaria); Älkää antako minun häiritä – minusta olisi hauskaa ja ehkä opettavaistakin kuulla herrojen valistuneita mielipiteitä.

TOHTORI WELLE: Oletteko aivan varma, että se olisi hauskaa?

NEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä): Tietysti. Naiselle ei mikään ole hauskempaa kuultavaa kuin kanssasisarien panettelu.

TOIMITTAJA KALLIO: Entäpä ellemme puhuneetkaan määrätystä henkilöstä?

NEITI NEULANEN (naurahtaa): Kyllä nainen aina osaa antaa yksilöllisen osoitteen!

TOHTORI WELLE: Myöskinkö silloin, kun puhutaan hänen omasta tyypistään?

NEITI NEULANEN: Myöskin silloin, vaikkei hän näytäkään yskää ymmärtävänsä.

ROUVA GRÖNBERG (tulee sisähuoneista. He on varsin vaatimaton ruokarouva, aina ystävällinen ja huomaavainen. Leveä esiliina ja helisevä avainkimppu hänen kädessään ilmaisevat hänet talon emännäksi): Kahvi tulee aivan heti. Olen antanut kattaa pöydän lehtimajaan, kun nyt on niin siunatun kaunis ilma. Herrasväki saakin tänään oikeata nimipäivärinkeliä ja Miinan parhaita piparkakkuja.

TOHTORI WELLE: Kenen kunniaksi korput on vaihdettu piparkakkuihin keskellä viikkoa?

ROUVA GRÖNBERG (panee sormen suulleen): Hyst hiljaa! Tällä kertaa minun omaksi kunniakseni. Mutta sitä ei saa kenellekään sanoa.

    (Nauraa makeasti.)

TOIMITTAJA KALLIO: Eihän meidän arvoisa emäntämme vain täyttäne vuosia minun ja lehteni tietämättä?

ROUVA GRÖNBERG: En. Siitä on jo kaksi vuotta, kun täytin puolenvuosisatani, niin että seuraavaan kertaan on vielä kahdeksan. Välivuosia ei kannata ottaa lukuun yksityiselämässäkään, niistä on vain menoja ja ylimääräistä touhua, mutta ei hyötyä ollenkaan, kun ihmiset kuitenkin säästävät lahjansa niiksi päiviksi, jotka mainitaan lehdissä.

    (Nauraa taas.)

TOHTORI WELLE: No mutta, mikä merkkipäivä tämä heinäkuinen keskiviikko sitten on? Ei sitä ennen ole vietetty.

ROUVA GRÖNBERG: Suoraan sanoen: minun kolmaskymmenes hääpäiväni. Ei sen kummempi. Eikähän se näin leski-ihmiselle mitään merkitsekään, joten siitä ei kannata sen enempää puhua. Mutta rinkelin ja piparkakut sille kuitenkin voi kustantaa.

NEITI NEULANEN: Herättää kai se sentään eloon kaihoisia muistoja?

ROUVA GRÖNBERG (katsoo häntä veikeästi): Hui hai! Minun muistoni kantavat jo omia muistojaan käsivarrella... On sitä toki maailmassa mukavampaakin ajattelemista kuin viimevuotinen lumi...

TOHTORI WELLE: Etehen elävän mieli!

ROUVA GRÖNBERG: No, mitä taas siihen tulee, niin tuskinpa tulevaisuus on sen kummempaa kuin nykyisyyskään...

NEITI NEULANEN: Tulevaisuudelta eivät yllätyksien mahdollisuudet koskaan lopu...

TOHTORI WELLE: Neiti Neulanen on säilyttänyt lapsuutensa uskon.

ROUVA GRÖNBERG: Kyllähän se säilyy aikansa, mutta kun täytyy tunnustaa täyttäneensä viisikymmentä, niin on lopullisesti luovuttava toivostakin.

TOHTORI WELLE: Vaeltakaa, neiti Neulanen, niin kauan kuin valoa on, jottei pimeä saisi teitä valtaansa!

MIINA (tulee sisään. Hän on reheväruhoinen, topakka keittiökarhu): Kahvi jäähtyy, jos ei sitä kohtapuoleen jo aleta juoda. Ja laivakin tuntui jo äsken huutavan tuloaan.

TOHTORI WELLE: Mikä on Miinan mielipide avioliitosta?

MIINA (pyyhkii esiliinansa kulmalla nenänvarttaan): Mikä tuon tiennee, kun ei koskaan ole kokenut. Mutta minkä on muista nähnyt, niin taitaa se olla vähän arveluttava yritys ainakin meidän iällämme.

    (Viittaa neiti Neulaseen.)

NEITI NEULANEN: Kiitos!

    (Heilauttaa niskojaan ja menee kiireesti ulos.)

MIINA (ällistyneenä): Mistähän tuo tupsahti?

TOHTORI WELLE: Ei kestänyt kuulla totuutta.

MIINA: No, ei suinkaan hän nyt enää aikone avioliittoon, kun on näinkin kauan tullut miehettä toimeen!

TOHTORI WELLE: Miksei? Kaikkihan me olemme kutsutut, vaikka muutamat ovatkin jääneet häähuoneen kynnykselle.

MIINA: No, kyllä ainakin me kaksi olisimme perälle päässeet, jos oikein olisimme yrittäneet.

ROUVA GRÖNBERG: Eikö Miina sitten ole koskaan koettanut?

MIINA: En minä silloin kahville hoputtaisi ventovieraita ihmisiä!

    (Kääntyy ja menee sisään.)

TOIMITTAJA KALLIO (on noussut seisomaan, Katselee ulos ikkunasta): Laiva näkyy jo Koivuniemen nenässä, on aika mennä rantaan.

    (Kiiruhtaa ulos.)

KAARTO (kääntyy tohtori Wellen puoleen): Eikö tohtori tule neiti Ihalaa vastaan?

TOHTORI WELLE (jää istumaan): Säästän käsisuudelmani kahvipöytään. (Hymähtää.) Kun en käytä sokeriakaan...

KAARTO (menee ulos).

ROUVA GRÖNBERG: Taitaa olla parasta soittaa kahville vasta laivan tultua. Eivät he kuitenkaan malta olla sillalle menemättä.

TOHTORI WELLE: Eivät. (Vilkastuen): Neiti Ihala oli teille, rouva Grönberg, suoraan sanoen suurenmoinen löytö; ilman häntä olisi tämä kesä jäänyt sangen lohduttomaksi. Muistan aina suuren sotasuven, jolloin ette ollut hankkinut mitään varsinaista vetonumeroa: päivät matelivat kuin raajarikkoiset onkimadot, ja monet muuttivat pois neljäntoista vuorokauden kuluttua. Ellei sotaa olisi tullut, niin olisi ollut pakko sulkea jo ennen elokuun viidettätoista.

ROUVA GRÖNBERG (huokaisee): Se oli vaikea kesä. – Mutta vahingosta ihminen viisastuu. Ja täytyyhän tohtorin myöntää, että sen jälkeen olenkin pitänyt varani.

TOHTORI WELLE: Myönnän sen mielelläni ja täydestä sydämestäni. Esimerkiksi toiskesäinen koreasilmäinen näyttelijätär tuotti täydet huoneet koko suveksi. Eikä viimevuotistakaan primadonnaa sovi moittia – tavalliseksi pankkineidiksi hän hoiti asiat erittäin näppärästi –, vaikkei tietysti kyennytkään koroittamaan talon osakkeita siihen huippukurssiin, johon neiti Ihala ne nyt on saanut. Mutta hänhän onkin oikea ihanne.

ROUVA GRÖNBERG: Niin on. (Menee lähemmäksi tohtoria.) Tohtorin kanssa on niin hauska puhua asioista. Tohtori ymmärtää ne niin hyvin – aivan yhtä hyvin kuin minä itse, ehkäpä monet vielä paremminkin. Ja kuinka tohtorilta riittää kaikkeen harrastusta!... sitä minä monasti olen ihmetellyt...

TOHTORI WELLE: Hyvä rouva Grönberg! Ellei ihminen kahdessakymmenessä kesässä opi ymmärtämään edes ahtainta ympäristöään, niin hän on parantumaton pässinpää ja kypsä toisenlaiseen hoitolaan.

ROUVA GRÖNBERG: Joko tämä todellakin on kahdeskymmenes kesä?

TOHTORI WELLE: On. Auttamattomasti. Tulin tänne samana suvena, jona teidän nuorempi tyttärenne oppi tavaamaan ja teillä itsellänne oli taivaansininen pyhäleninki ja sinipunervat syreenit hatussa. Laitos oli vaikuttanut vasta kaksi kesä, mutta oli jo menestynyt niin hyvin, että syksyllä saatoitte pystyttää patsaan miehenne haudalle ja tarjota lopettajaispäivällisillä shamppanjaa...

ROUVA GRÖNBERG (ihaillen): Kaikki se tohtori jaksaakin muistaa!... Sitä päätä, sitä päätä – aivan kuin partaveitsi.

TOHTORI WELLE: Ei liioitella, hyvä rouva Grönberg! Täytyyhän toki jokaisen pitää elämän merkityksellisimmät asiat muistissaan.

MIINA (tulee sisältä): Kyllä se kahvi nyt jo on jäähtynyt aivan piloille. Ties, missä se laivakin laiskottelee, lieneekö ajanut matalikolle, kun ei vieläkään kuulu tukutusta salmensuusta?

ROUVA GRÖNBERG: Parasta on, että Miina vie pannun takaisin keittiöön.

MIINA: Sitä minäkin.

    (Menee sisälle.)

ROUVA GRÖNBERG: Myöhästynyt se tänään onkin.

TOHTORI WELLE: Tietysti on paljon väkeä näin kuumana päivänä.

NEITI NEULANEN (tulee ulkoa): Onko totta, rouva Grönberg, että professori Reponen tulee tänne tänään?

ROUVA GRÖNBERG: Kyllä hänen pitäisi tulla. Tunteeko neiti Neulanen hänet?

NEITI NEULANEN: Jonkun verran. Hän käy toisinaan pankissa. Ja viskaa tiskin yli sanan tahi pari. Olen minä sitäpaitsi tavannut hänet kerran muutamassa iltamassakin...

TOHTORI WELLE: Häntä pidetään varsin etevänä omalla alallaan.

NEITI NEULANEN: Hän on siis tulevaisuuden mies?

TOHTORI WELLE: Kun meidän maassamme tiedemies pääsee professoriksi, niin on hänellä jo tulevaisuus takanaan, koska korkeampaa päämäärää ei enää ole tarjolla.

ROUVA GRÖNBERG: Onko hän myöskin hauska seuramies?

TOHTORI WELLE: Etevät miehet ovat vain poikkeustapauksissa hauskoja, mutta ikävänkin ihmisen saattaa seura toisinaan tehdä hauskaksi. Enkä luule professori Reposelta kehitysmahdollisuuksia puuttuvan, kun hän vain joutuu oikean käsittelyn alaiseksi.

ROUVA GRÖNBERG: No, kyllähän täällä pitäisi olla käsittelijöitä!

NEITI NEULANEN (keveästi ja keimailevasti naurahtaen): Tunteeko tohtori Welle professori Reposen... miten minä nyt sanoisinkaan?... Akilleen kantapään?

TOHTORI WELLE (katsoo häntä hymyillen): Käsittelytarkoitukseenko?

NEITI NEULANEN (veikeästi): Niin juuri. Ajattelin, että sellainen olisi hyvä tietää, ennenkuin käännytystyö pannaan alulle.

ROUVA GRÖNBERG (naurahtaa): Aikooko neiti Neulanen ottaa hänet urakalle? Mitä esittelijäneuvos siitä sanoo?

NEITI NEULANEN (leikkisästi): Luulin, että meidän kaikkien oli kannettava kortemme yhteiseen kekoon.

NEITI KALTIMO (tulee ulkoa): Nyt laiva tul (Rouva Grönbergille.) Voisinkohan minä saada teen omaan huoneeseeni?

ROUVA GRÖNBERG: Kyllähän se käy päinsä.

TOHTORI WELLE (nousee): Aikooko neiti Kaltimo todellakin kieltäytyä yhteisestä ilonpidosta?

ROUVA GRÖNBERG: Joko taas vaivaa päänkivistys?

NEITI KALTIMO: Ei vielä, mutta pelkään, että markkinamelu saa sen syttymään.

    (Ulkoa alkaa kuulua äänten sorinaa ja iloisia huudahduksia.)

TOHTORI WELLE (neiti Neulaselle): Luulen, että meidän on parasta jäädä tänne odottamaan poloneesia.

NEITI NEULANEN: Jäädään vain!

    (Nyt kuuluu ulkoa eläköönhuutoja.)

NEITI KALTIMO (tukkii korvansa ja kiiruhtaa sisähuoneisiin).

KAARTO (tulee puolijuoksua ulkoa).

TOHTORI WELLE: Orkesteri paikoilleen!

KAARTO: Antakaa merkki, kun he lähestyvät rappusia!

NEITI NEULANEN (innostuen): Minä annan, minä annan...

    (Menee ikkunaan.)

KAARTO: Hyvä on. Mutta älkää myöhästykö!

    (Kiiruhtaa sisälle ja jättää oven seposelälleen jälkeensä.)

ROUVA GRÖNBERG (menee ikkunaan): No niin. Nyt sieltä tullaan.

TOHTORI WELLE (menee myöskin ikkunaan): Ja Reposella on kunniapaikka kuningattaren kupeella.

NEITI NEULANEN: Jokohan minä annan merkin?

TOHTORI WELLE: Jo, jo! Peli soimaan! Ja me asetumme rintamaan.

NEITI NEULANEN (rientää ovelle ja huutaa sisään): Alkakaa nyt, herra Kaarto! (Menee takaisin entiselle paikalleen.)

    (Sisältä alkaa kuulua voimakasta pianonsoittoa.)

TOHTORI WELLE (menee aukaisemaan molemmat ulko-oven puoliskot ja huutaa): Tehkäämme ovet avariksi ja portit korkeiksi! (Palaa entiselle paikalleen.)

IRJA IHALA ja PROFESSORI REPONEN (tulevat sisään ja asettuvat keskilattialle).

TAMMINEN (tulee heidän jälessään kantaen Irja Ihalan matkalaukkuja).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG ja TOIMITTAJA KALLIO (tulevat sisään viimeisinä).

    (Pianonsoitto lakkaa.)

KAARTO (tulee sisältä ja asettuu toisten joukkoon).

IRJA IHALA (21-vuotias neitonen, kirkassilmäinen, mustatukkainen, pikemmin etelä- kuin pohjoismaalainen tyyppi, vilkas ja välitön; hauskasti, mutta ei keimailevasti puettu, nyt matka-asussa): Kylläpä oli juhlallista. Melkein taitaisi pitää (rykäisee ja matkii puhujateennäisyyttä) "lausua muutama sana". (Toisella, miltei lapsekkaalla äänellä.) Mutta sitä minä en osaa – niin että (aivan poikamaisesti) "morjens nyt vain", hyvät naiset ja herrat. (Nyökkäilee kaikille tahoille.) Ja paljon terveisiä. (Rientää rouva Grönbergin luo ja ojentaa kätensä.) On niin lysti taas olla täällä, vaikka oli minulla hauskaa sielläkin. (Kääntyy tohtori Wellen puoleen.) Päivää, tohtori! Onko teillä ollut ikävä minua? (Ojentaa kätensä.)

TOHTORI WELLE (tarttuu hänen käteensä): Tietysti on ollut ikävä, mutta on täytynyt koettaa lohdutella itseään. (Suutelee hänen kättään).

KAARTO (Tohtori Wellelle): Tohtori ottikin kahvisokerit etukäteen.

IRJA IHALA (nyökkää eri suunnille): Kaikkia muitahan olenkin jo tainnut tervehtiä... (Huomaa Neiti Neulasen ja kiiruhtaa hänen luokseen ojentamaan kätensä.) Miten olette voinut, neiti Neulanen?

NEITI NEULANEN: Kiitos kysymästä – teidän vointianne ei kai tarvitse kysyäkään?

PROFESSORI REPONEN (neljänkymmenen korvissa oleva likinäköinen ja sankalasinen mies, huolellisesti ja siististi, joskin mielikuvituksettomasti ja arkipäiväisesti puettu, on koko kohtauksen ajan seisonut avuttoman ja onnettoman näköisenä matkalaukut käsissään): Hm!

IRJA IHALA (kääntyy äkkiä): Taivas varjelkoon! Minä vain rupattelen ja unohdan kokonaan Suomen tieteen. – Rouva Grönberg, tässä on teidän perheenne nuorin jäsen, professori Reponen.

ROUVA GRÖNBERG (astuu professorin luo ojennetuin käsin): Terve tuloa, herra professori!

PROFESSORI REPONEN (laskee varovasti molemmat käsilaukut lattialle, tarttuu ojennettuun käteen): Kiitos! – Arvoisa rouva on kai saanut kirjeeni, joten minulle lienee varattu huone auringonpuolelta... rautasängyllä ja kierrekaihtimilla?

ROUVA GRÖNBERG: Kyllä, herra professori.

PROFESSORI REPONEN: Kiitos! Muita erikoisvaatimuksia minulla ei olekaan.

IRJA IHALA: Ja nyt alkaa yleinen kättely – aivan kuin presidentin suurissa vastaanotoissa.

PROFESSORI REPONEN (lähtee kiertokululle, kättelemään ja kumartamaan).

IRJA IHALA (vielä kättelyn kestäessä): Suomen runous!

TAMMINEN (nuori, hauskan ja valveutuneen näköinen mies): Aina palvelukseksenne.

IRJA IHALA: Olkaa hyvä ja antakaa Pegasuksen ravata vähän rappusia ja viekää laukku neitsytkammioon.

    (Lähtee sisähuoneisiin.)

TAMMINEN (lähtee hänen jälkeensä).

TOIMITTAJA KALLIO: Minultahan unohtuikin sanomatta... (Lähtee myöskin.) Sehän oli aivan ihmeellistä!

ROUVA GRÖNBERG: Ehkä minä nyt saan näyttää professorille huoneen...

PROFESSORI REPONEN: Olisin hyvin kiitollinen.

    (Ottaa taas matkalaukut käsiinsä.)

ROUVA GRÖNBERG: Tätä tietä.

    (Aukaisee oven sisälle ja jää seisomaan ovenpieleen.)

PROFESSORI REPONEN (pysähtyy ovelle): Rouva ensiksi. Olkaa hyvä.

ROUVA GRÖNBERG: Hyvänen aika. (Menee.)

PROFESSORI REPONEN (kääntyy kynnyksellä laukkuineen kumartamaan. Menee.)

NEITI NEULANEN: Oliko herroilla hauskaa kaupunginmatkallaan?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (40-vuotias, kalpeahko virkamiestyyppi, vähän kulmikas liikkeissään, jotka hän koettamalla koettaa saada sulaviksi): Olisi voinut olla hauskempaakin.

TOHTORI WELLE: Tapasitteko jo eilisiltana neiti Ihalan?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tamminen oli tavannut... (Epävarmasti ja vilkaisten neiti Neulaseen): Minulla oli eilen vähän asioita hoidettavana... ja sitten... (nopeasti): jouduin toveriseuraan...

NEITI NEULANEN (naurahtaen): Tuliko pitkäkin istunto?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (koettaa tehdä äänensä kevyeksi): Ainahan ne tunnit vierähtävät...

TOHTORI WELLE (naurahtaa): Ai, ai, ai, ai... (Kohottaa sormensa.)

NEITI NEULANEN (kääntyy ikkunaan päin ja alkaa rummuttaa ruutua).

MIINA (ilmestyy sisäoven kynnykselle): Kylläpä tämä talo tänään on mullin mallin, kun ei ole kenelläkään edes kahville kiirettä.

TOHTORI WELLE: Minulla alkaa jo olla, Miina.

MIINA: Tohtori menee vain, minä lennätän pannun lehtimajaan.

    (Menee sisään.)

TOHTORI WELLE: Tervetuloa jälkeenpäin!

    (Menee ulos.)

NEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä; hänessä taistelevat suuttumus ja kyyneleet): Kuinka sinä saatoit tehdä sen, Wilhelm, kuinka sinä saatoit?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tekeytyy tietämättömäksi): Mutta, Anna hyvä, mitä sitten olen tehnyt?

NEITI NEULANEN (kiihkeästi): Etkö sitä muka todellakaan tiedä?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: En.

NEITI NEULANEN: Nyt puhut vasten parempaa tietoasi. Sanaakaan sanomatta sinä lähdit kaupunkiin... livahdit... salakavalasti... karkasit...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Lähtöhän tuli aivan äkkiä, enkä minä sinua missään nähnyt. Koetin kyllä katsella...

NEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun): Vai et nähnyt! Ja lähtö tuli äkkiä. Siis... sinulla... ei mitään muita asioita ollutkaan...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: En ymmärrä, mitä tarkoitat sanoilla muita asioita.

NEITI NEULANEN (itkee edelleen): Ei muita asioita kuin tuon neiti Ihalan vastaanottaminen... Sinä lähdet liehittelemään... muita naisia... Ajattele, vasta kaksi köyhää viikkoa me olemme ehtineet olla salakihloissa... (Suuttuneena): Niin niin: siitä on tänään täsmälleen kaksi viikkoa kun ensi kerran suutelit minua suuren pihlajan alla... (Itkee taas.) Ja nyt sinä jo petät... nuorta morsiantasi...

ROUVA GRÖNBERG (tulee hymysuin sisähuoneista).

NEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä ikkunaan päin ja peittää kasvonsa nenäliinallaan).

ROUVA GRÖNBERG: Professori oli oikein tyytyväinen huoneeseensa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Sepä oli hauskaa!

ROUVA GRÖNBERG: Eikö ollutkin? – Mutta nyt minun täytyy...

    (Ottaa gongongin seinältä ja lähtee ulos.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa pari askelta neiti Neulasta kohti): Anna!

NEITI NEULANEN (polkaisee jalkaa): Pysy paikallasi – minä en siedä sinua!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (alistuvaisesti): No, sitten.

    (Ulkoa alkaa kuulua gongongin helähtelyjä.)

NEITI NEULANEN (käheästi): Että sinä vielä kehtaat!

TAMMINEN (tulee sisältä ja nauraa täyttä kurkkia): Ha-ha-haa! Ha-ha-haa! Kuulehan, veli Berg, kyllä se oli aivan loistojuttu! Ajattele nyt, että oopperalaulaja saattaa olla niin tietämätön...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (Nauraa hyvin väkinäisesti): Hah-hah-haa... Niin todellakin... Mutta tenorit kai ovatkin tyhmempiä kuin muut ihmiset.

TAMMINEN: Kuulkaahan toki tekin, neiti Neulanen.

NEITI NEULANEN (kääntyy; hän on aivan itkettynyt).

TAMMINEN: Laupias taivas! Mikä teitä vaivaa?

NEITI NEULANEN (hätääntyen): Sain vain äsken... (nopeasti): rikan silmääni.

TAMMINEN: No niin. Oopperaan aiottiin ottaa esitettäväksi "Don Quijote". Kun sankaritenori kuuli sen, kysyi hän eräältä toveriltaan, tiesikö tämä, oliko oopperassa hänelle sopivaa osaa. Toveri oli koiranleuka ja sanoi, että siinä oli aivan mainio rooli hänelle. "Mikä sen nimi on?" "Rosinante." Ja seuraavana päivänä tenori menee johtajan luo ja sanoo, että hän eroaa oopperasta, ellei hänelle anneta Rosinanten roolia. Hah-hah-haa!

NEITI NEULANEN (katsoo kertojaan ymmärtämättä mitään).

TAMMINEN (vaitiolon jälkeen pettyneenä): Ettekö te naurakaan?

NEITI NEULANEN (pakottaa itsensä nauruun, mutta kysyy sitten): Mikä se Rosinante sitten on?

TAMMINEN (katsoo häneen hämmästyneenä): Hevoskaakki, jolla ritari ratsasti tuulimyllyjä vastaan. – Voitte käsittää, että Berg ja minä nauroimme itsemme puolikuolleiksi, kun neiti Ihala kertoi meille jutun eilisiltana Kaivohuoneella...

NEITI NEULANEN (parkaisee ja juoksee kiireesti sisähuoneisiin).

TAMMINEN (ihmeissään): Mikä häneen tuli?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Pelkään, että silmään... niin, tuota... että siihen nyt lensi kärpänen...

TAMMINEN: Minä menen kahville. (Menee ulos.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (on aikeissa lähteä sisälle, ottaa jo pari askelta, mutta pysähtyy ja jää mietteissään seisomaan keskilattialle).

NEITI KALTIMO (tulee sisältä): Hyvää päivää, herra esittelijäneuvos!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hyvää päivää, neiti johtajatar! Terveisiä kaupungista.

NEITI KALTIMO: No, herrat toivat tullessaan uusia kesävieraita –?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Me toimme tullessamme neiti Ihalan!

NEITI KALTIMO (pettyneenä): Niin, niin... Mutta eikö myöskin professori Reponen tullut?

IRJA IHALA (on edellisen repliikin aikana tullut sisään; hän on muuttanut matkapuvun kevyeeseen kesäleninkiin): Kyllä hän tuli! Minä otin hänet jo kaupungin rannassa siipieni suojaan.

NEITI KALTIMO (terävästi): Tietysti! Sitä teidän ei olisi tarvinnut sanoa. Tehän olette aina siivet levällään. – Mutta minä pelkään, että tässä tapauksessa turhaan koetatte räpytellä niitä, sillä professori on vakava mies, jolla on aatteellisia harrastuksia.

IRJA IHALA: Niin, hän mainitsi minulle aivan ensi töikseen harrastavansa antikviteetteja, ja silloin minä heti sanoin hänelle, että neiti johtajatarkin on täällä. (Niiaa lapsellisesti.) Suonette sen minulle anteeksi.

NEITI KALTIMO (katsoo häntä murhaavasti ja menee sanaakaan sanomatta nopeasti ulos).

IRJA IHALA: Sanokaahan, esittelijäneuvos, mitä hänelle pitäisi tehdä!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Luulen melkein, että hänet pitäisi naittaa.

IRJA IHALA: Aivan minunkin ajatukseni! Ryhdytäänkö toimiin?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (epäröiden): Minä pelkään, että tehtävä käy ylivoimaiseksi teillekin.

IRJA IHALA: Mitä vaikeampaa, sitä jännittävämpää! Eihän elämällä olisi mitään sisällystä ilman vaikeuksia. – (Siirtyy häntä lähemmäksi.) Suoraan sanoen minusta tuntuu, että elämä täällä alkaa käydä vähän yksitoikkoiseksi. On siis aika ryhtyä johonkin. Ja nyt tarjoutuu tilaisuus – Älkäämme laskeko sitä käsistämme! – Viime kesän olin Karjalassa ja naitin kaksi paria, se oli hirveän hauskaa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Myöskinkö asianomaisille?

IRJA IHALA: Sitä en kysynyt. Pakenin, kun olin päässyt päämaaliin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta mitä sanotte, jos omallatunnollanne nyt on nelinkertainen onnettomuus...

IRJA IHALA (naurahtaa): Vaikenen kuin muuri. (Selitellen:) Minun iälläni ei asioita oteta juhlalliselta kannalta, omatunto nukkuu vielä viattomuuden unta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Entäpä jos joku kaivaisi kuopan teille?

IRJA IHALA: Minä kiertäisin kuopan. Aivan yksinkertaisesti.

TOHTORI WELLE (tulee ulkoa): Täälläkö Hänen Herttaisuutensa suvaitseekin viipyä ja antaa uskollisten alamaistensa turhaan odottaa itseään kahvipöydässä?

IRJA IHALA: Hyst! Hiljaa tohtori! Täällä haudotaan nyt suuria suunnitelmia.

TOHTORI WELLE: Kenenkä pään menoksi... (iskee silmää Irja Ihalalle) tällä kertaa?

IRJA IHALA (tekee selkänsä takana kädellä merkkejä tohtori Wellelle): Tohtori tarkoittaa vain viimekesäisiä hommiani, joista en tietysti ole malttanut olla hänellekään lörpöttämättä.

TOHTORI WELLE (hymähtelee): Niinpä niin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Se olikin näppärä ennätys!

TOHTORI WELLE (purskahtaa sydämelliseen nauruun.)

IRJA IHALA: Nyt me käymme istumaan ja puhumaan asiasta! (Istuutuu.)

TOHTORI WELLE: Se on oikein. Salaliittoa ei koskaan saa tehdä seisoaltaan. (Istuutuu.) Sillä silloin se voi tulla liian hätäisesti harkituksi.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (istuutuu).

IRJA IHALA: Tarkoituksena on siis ripustaa myllynkivi neiti Kaltimon kaulaan ja upottaa hänet avioliiton aaltoilevan meren salaperäiseen syvyyteen. Tämä teko ei ole ainoastaan oikeutettu vaan myöskin välttämätön yhteiskunnallisen rauhan säilymiselle. Sillä nykyisessä hahmossaan hän on yhteiskunnalle alituisena vaaran uhkana; se on tosiasia, jonka, paitsi meitä, hänen oppilaansa voivat todistaa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta mistä mies?

IRJA IHALA: Hän antoi äsken itse osviitan: professori Reponen.

TOHTORI WELLE: Mutta eikö ole pelättävissä, että siinä tapauksessa kaula ja myllynkivi vaihtavat osia?

IRJA IHALA: En usko sitä. Luulen nimittäin tietäväni herra professorin olevan juuri niitä miehiä, joista sanotaan, että tyynessä vedessä suurimmat kalat uivat.

TOHTORI WELLE: Olisikohan hän Lurifaksi?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Johan hänen kettumainen nimensäkin viittaa siihen... (Naurahtaa kuivasti.)

TOHTORI WELLE: Entä toimintasuunnitelma?

IRJA IHALA: Minä saanen asiain johdon käsiini, koska kerskumatta voin sanoa, että minulla on hiukan tottumusta tällaisissa asioissa...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tietysti, tietysti.

TOHTORI WELLE: Me lupaamme sokeaa tottelevaisuutta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ehdottomasti!

IRJA IHALA: Hyvä on. Esittelijäneuvosta minä tarvitsenkin aivan heti: Professori on vielä huoneessaan, teidän on saatava hänet sieltä liikkeelle keinolla millä hyvänsä ja sitten teidän on saatettava hänet neiti Kaltimon luo, joka juuri tähän aikaan vuorokaudesta istuu rantakivillä ja viljelee kuolematonta sieluaan.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ryhdyn heti toimeen.

    (Menee sisähuoneisiin.)

TOHTORI WELLE: Tässä juonessa on muudan mutka, jota minä en jaksa ymmärtää. Miksi kaiken säädyllisyyden nimessä valitsitte juuri esittelijäneuvoksen avustajaksi?

IRJA IHALA: Siihen on kaksikin syytä. Ensinnäkin tahdoin antaa hiukan hyvitystä... tahi sanoisinko pienen palkinnon hänen kärsimästään vääryydestä – sillä olihan kokonaan minun syytäni, että hän päätäpahkaa joutui neiti Neulasen syliin – ja toiseksi tahdoin säästää yllätyksen ilon sellaisille, jotka osaavat siitä nauttia enemmän kuin esittelijäneuvos.

TOHTORI WELLE: Kunniaa teidän hyvälle sydämellenne! (Naurahtaa.) Tiedättekö, kun punotte juonianne, niin ei sydämestä näe pilkahdustakaan! Minun tuli äsken oikein vilu – sieluani rupesi paleltamaan.

IRJA IHALA: Paleleeko teidänkin sielunne? Anteeksi, hyvä tohtori, mutta minä luulin, että se aina elää tasaisessa lämpötilassa. Niin sitä voi erehtyä!

TOHTORI WELLE: Koiraa ei ole karvoihin katsominen.

IRJA IHALA: Eikä kissaakaan.

TOHTORI WELLE: Mitä te sillä tarkoitatte?

IRJA IHALA: Jos te kerran vertaatte itseänne koiraan, niin on minulla oikeus pitää itseäni kissana.

TOHTORI WELLE: Sopisi muuten mainiosti, elleivät kissat ja koirat aina olisi vastakkain.

IRJA IHALA: Ei sääntöä ilman poikkeusta.

TOIMITTAJA KALLIO (tulee sisältä isokokoinen kirjekuori kädessään): Saako udella, mistä herrasväki keskustelee?

IRJA IHALA: Kissoista ja koirista.

TOIMITTAJA KALLIO: Huh! Kissat ovat minulle kauhistus. Ei suinkaan täällä ole niitä näkynyt?

TOHTORI WELLE: On. Saarelle on ilmestynyt Villikissa...

TOIMITTAJA KALLIO: Se täytyy ampua! Tammisella on browningi. Minä ammun sen, ennenkuin se ehtii kynsiä silmät joltakin! Minä osaan ampua.

IRJA IHALA (teeskennellen kauhistusta): Taivas varjelkoon! Tohtori Welle, auttakaa minua... (huutaa:) auttakaa, auttakaa!

TOIMITTAJA KALLIO (aivan ymmällään): Mikä hänen tuli?

MIINA (ilmestyy iso kyökkiveitsi kädessään kynnykselle): Herra Jeesus, onko täällä varkaita vai onko tuli irti?

PROFESSORI REPONEN (tulee kenkä toisessa jalassa ja toinen paljaana; rientää Miinan ohi): Mitä on tapahtunut?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee professorin jäljessä aivan kauhuissaan): Kuka huusi apua... oliko se...?

IRJA IHALA (läähättäen, aivan kuin verkalleen tointuen kauheasta säikähdyksestä): Ei, ei se ollut hän... minä se olin... Ajatelkaa: portaille kiemurteli käärme aivan yhtäkkiä... Se nosti jo päänsä ja sähisi...

PROFESSORI REPONEN: Anteeksi, mutta olikohan sillä myrkkyhammas?

IRJA IHALA: En tiedä, en tiedä... (Värisyttää itseään.) Minun sieluni palelee vieläkin, kun sitä ajattelen...

TOHTORI WELLE (kääntyy ikkunaan; hänen on vaikea pidättää nauruaan).

IRJA IHALA: Kun minä huusin, säikähti se ja lähti pakoon.

PROFESSORI REPONEN: Mihinkähän päin se lähti?

IRJA IHALA: Rantaan, suoraa päätä kohti suurta pihlajaa ja meidän tavallisia istuinkiviämne. Hyvä isä, eihän siellä vain nyt istune ketään... käärme voi säikyttää heikkoon ihmiseen halvauksen...

PROFESSORI REPONEN: Minä kiiruhdan katsomaan! (Ottaa pari askelta, mutta pysähtyy sitten äkkiä.) Mutta onkohan täällä kävelykeppiä... tahi muuta asetta?

MIINA (tulee esille): Herra professori on hyvä ja ottaa tämän.

    (Ojentaa hänelle kyökkiveitsen.)

PROFESSORI REPONEN (ottaa veitsen ja kumartaa): Kiitos. – Kas niin!

    (Rientää ulos.)

MIINA: Kun hän nyt vain saisi sen kiinni!

    (Menee sisään.)

TOIMITTAJA KALLIO (on kaiken aikaa seisonut paikallaan aivan ällistyksissään): Totta tosiaankaan minä en ymmärrä mitään!

IRJA IHALA (aivan tavallisella äänellään): Ei teidän tarvitsekaan. Aikanaan kaikki kyllä kirkastuu. – Mutta teidän on nyt jouduttava laivasillalle, ettei viikkoartikkelinne myöhästy postista. Kai kirjoititte siitä aiheesta, minkä Teille kaupungista tullessani annoin?

TOIMITTAJA KALLIO: Kyllä. Tein työtä käskettyä.

IRJA IHALA: Se on hyvä. Minusta on kerrastaan edesvastuutonta, että meidän nuoria kykyjämme sorretaan vain sen vuoksi, että vanhojen, kalkkiutuneiden herrojen täytyy saada pitää maineensa sädekehät himmentämättöminä. Tilaa nuorelle keväälle!

TOHTORI WELLE (on edellisen repliikin aikana kääntynyt takaisin huoneeseen päin): Miksei nuorimmalle?

IRJA IHALA: Se on turhaa, sillä nuorin kevät ei häikäile käyttäessään kyynärpäitään kehoittamattakin.

TOHTORI WELLE: Saattaa olla.

    (Ulkoa kuuluu laivan huuto.)

IRJA IHALA: Kas niin. Alkakaahan laputtaa!

TOIMITTAJA KALLIO (menee kiireesti ulos).

IRJA IHALA (nauraa sydämensä pohjasta).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Anteeksi, neiti Ihala, mutta oliko tuo käärmejuttu tosi.

IRJA IHALA: Siinä ei ollut totta tavuakaan.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Miksi te sitten –?

IRJA IHALA: Sanoinhan minä, että professori piti saada liikkeelle hinnalla millä hyvänsä... Eihän aikaa saa hukata.

TOHTORI WELLE: Eikä vaatimaton maan matonen ollutkaan kallis liikekannallepanon hinta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ihaillen): Kyllä te osaatte...

TOHTORI WELLE: Samaa sanon minäkin...

    (Ulkoa kuuluu neiti Kaltimon kimakka säikähdyksen huuto.)

IRJA IHALA (voitonriemulla): Kas niin! Nyt löysi Simson Delilansa!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (nyt vasta ymmärtäen juonen): Ahaa!

TOHTORI WELLE: Sanokaahan, neiti Ihala, miksette te ole mennyt teatteriin.

IRJA IHALA: Siksi, ettei minusta ole näyttämölle!

TOHTORI WELLE: Kenestä sitten, ellei teistä?

IRJA IHALA: Sellaisista, jotka osaavat ladella muitten ihmisten keksimiä tyhmyyksiä – minun täytyy saada puhua omiani. Sitäpaitsi minä en koskaan oppisi matkimisen taitoa – oma pukinsorkkani pilkistäisi aina esiin.

ROUVA GRÖNBERG (tulee ulkoa levottoman näköisenä): Mikähän professori Reposelle on tullut; hän juoksi äsken hirveätä kyytiä rantaan, ja sitten sieltä kuului hätähuuto... ei suinkaan vain?... ja kukahan siellä huusi?

IRJA IHALA: Neiti Kaltimo... mutta hän on jo aikoja sitten toipunut säikähdyksestään.

ROUVA GRÖNBERG: Mitä hän sitten säikähti?

TOHTORI WELLE: Professori Reposta. Heidän tutustumisensa tapahtui nimittäin hiukan dramaattisissa olosuhteissa.

ROUVA GRÖNBERG: Kuinka niin?

TOHTORI WELLE: Professorilla sattui olemaan kädessään talon suurin keittiöveitsi.

ROUVA GRÖNBERG: Hyvä Jumala! Eihän hän vain ole tullut...

TOHTORI WELLE: Hulluksiko? Ei, ei. Vakuutan, että hän vielä toistaiseksi on täydessä järjessään.

MIINA (tulee sisään tuoden postin, jonka hän laskee pöydälle – sanomalehtiä ja kirjeitä).

ROUVA GRÖNBERG: Mutta kuka hänelle antoi kyökkipuukon?

MIINA: Tietysti minä.

ROUVA GRÖNBERG (äkäisesti): Ja mitä varten?

MIINA: No, että hän tappaisi sen käärmeen!

ROUVA GRÖNBERG (aivan kauhuissaan, huutaa): Mitä? Neiti Kaltimonko?

TOHTORI WELLE (keskeyttää kysymyksen): ... Ei, ei... aivan päinvastoin: vain pienen viattoman tarhakäärmeen...

ROUVA GRÖNBERG (huoahtaa helpoituksesta): Luojan kiitos! (Pyyhkii hikeä otsallaan.) Minä pelkäsin pahinta.

TOHTORI WELLE: Se oli liian aikaista. – Tuolta he jo näkyvät tulevankin.

NEITI KALTIMO (tulee ulkoa hyvin tyytyväisen näköisenä).

PROFESSORI REPONEN (tulee hänen jäljessään, kyökkiveitsi kädessä).

TOHTORI WELLE: No, miten kävi?

PROFESSORI REPONEN: En nähnyt käärmeen jälkeäkään.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa nenäliinan taskustaan tukahduttaakseen nauruaan).

IRJA IHALA (viattomasti): Ne luikertavat niin liukkaasti.

PROFESSORI REPONEN (viittilöiden veitsellä): Minä koetin kyllä etsiä... lähestyin varovasti rantakiviä... nuuskin jokikisen kolon... ryömin polvillani oikealle ja vasemmalle... kurkotin käteni näin (ojentaa veitsen)...

MIINA (on tullut professorin luo): Taitaa olla varminta että minä nyt saan veitsen.

PROFESSORI REPONEN (katsoo häntä hetken, vielä veitsi ojennetussa kädessään, huomaa sitten asentonsa ja antaa veitsen Miinalle): Niin... niin... aivan oikein. Olkaa hyvä! (Kumartaa): Ja paljon kiitoksia.

MIINA (menee juhlallisesti veitsi kädessä sisälle).

PROFESSORI REPONEN (jatkaa edellistä repliikkiään): Sitten minä vielä tehdessäni rajun loppuhyökkäyksen rannalle, peloitin neiti Kaltimon puolikuolleeksi...

NEITI KALTIMO (hymyillen): Hyvä herra professori, siitä ei kannata puhua. Minä vakuutan...

IRJA IHALA (tuijottaen professorin kengättömään jalkaan): Ei suinkaan professori vain ole hukuttanut toista kenkäänsä mereen?

PROFESSORI REPONEN (tarkastelee ihmetellen paljasta jalkaansa): Voi hyvä isä! (Hyökkää huoneeseensa.) Täällä se on... minä aivan unohdin.

    (Ulos ovesta.)

KAIKKI (nauravat ääneensä).

    Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö kuin edellisessä näytöksessä.

Mutta nyt on varhainen elokuun aamu. Pari ikkunaa on auki.

Miina puuhaa aamusiivouksessa.

Rouva Grönberg istuu ruokapöydän ääressä ja juo kahvia.

MIINA (pyyhkien pölyjä): Kyllä ne jaksavat valvoa. Mitä lienee ollut kello viimekin yönä, kun vielä laivasillalla tanssivat. Ja, hyvä isä, kuinka ne paukuttivat pyssyllä, vielä pahemmin kuin silloin heinäkuussa, kun käärmettä jahdattiin. Se oli vasta metakkaa! Ihan hävetti muitten ihmisten takia, vaikkei tällä saarella muita ihmisiä olekaan.

ROUVA GRÖNBERG: Nuoret ovat nuoria, heidän täytyy saada huvitella...

MIINA (ojentautuu): Kauniita nuoria! Nelikymmenvuotiaita miehiä ja ikäloppuja vanhojapiikoja. Siellähän se tohtorikin ylimpänä kukkona kiekui. Ja prillineiti mennä puikkelehti professorin kanssa polkkaa kuin rippikoulutyttö.

ROUVA GRÖNBERG (hämmästyneenä): Mitä Miina nyt hourailee? Ei suinkaan neiti Kaltimo ollut tanssimassa?

MIINA: Vai ettäkö ei olisi ollut? Sehän se vasta olikin. Tanssi itse kuin viimeistä päivää, yllytti toisia ja oli naamaltaan kuin Naantalin aurinko. Ihan teki pahaa.

ROUVA GRÖNBERG (naurahtaen): Niin, niin, hän on muuttunut aivan ihmeellisesti muutamassa päivässä!

MIINA: Eihän tuota tuntisi entiseksi ollenkaan. Ei äyski eikä ärhentele. Eikä kannata teevettä huoneeseensa, vaan juo oikeaa kristillistä kahvia muitten ihmisten kanssa. (Rupeaa taas pyyhkimään pölyjä.) Mutta kyllä se entinen äkäpussi vain oli parempi, oli ainakin oikea ja luonnonmukainen vanhapiika... (Kohottautuu taas työstään.) Kun taas tämä uusi on ihan yliluonnollinen ja pelottaa lempeydellään... (Taas työhönsä.) Rouva saa uskoa, etteivät tuollaiset äkilliset mielenmuutokset koskaan ole hyvän edellä. Itku se aina tulee pitkästä ilosta.

ROUVA GRÖNBERG: Entäpä neiti Kaltimo on rakastunut...

MIINA (keskeyttää työnsä ja asettuu seisomaan kädet puuskassa): Hävetköön! Koulunjohtajatar, jonka hoitoon ihmiset uskovat viattomia lapsiaan, Menisi häpäisemään itsensä. Sehän olisi jo aivan Sodomaa ja Gomorraa ja maailmanloppua. (Alkaa vihaisesti hangata tahraa ikkunaruudusta.) Hyi hitto!

ROUVA GRÖNBERG (nauraa): No, mutta, hyvä Miina, eihän sille ihminen mitään voi, jos sydän syttyy... Nouseehan se mahla vanhoihinkin puihin.

MIINA (hankaa edelleen ikkunaa): Täytyy toki hillitä himonsa ja pitää veret aisoissa kerran, kun on ikää ja viisautta annettu. (Kääntyy rouva Grönbergin puoleen.) Olisihan sekin kaunista, jos rouva vielä rupeaisi ajattelemaan uusia naimisia, tahi minä alkaisin onkia itselleni sulhasta ja lähtisin yöjalkaan!

ROUVA GRÖNBERG: On kai niitä maailmassa suurempiakin ihmeitä tapahtunut!

MIINA: Lienee tapahtunut. Mutta säädyllisten ihmisten kohdalle ei tapahdu. (Äkkiä hereten työstään ja kääntyen rouva Grönbergin puoleen): Eihän vain rouva ole iskenyt silmiään tohtoriin?

ROUVA GRÖNBERG (nauraa): En, hyvä Miina! (Nauraa.)

MIINA (tyyntyen): Jumalan kiitos! Minä ihan hengästyin, kun se ajatus iski päähäni. Ja tietääkö rouva, mitä minä olisin tehnyt, jos siinä pelossani perää olisi ollut?

ROUVA GRÖNBERG (edelleen naurusuin): En tiedä.

MIINA: Olisin toimittanut paikan Lapinlahteen.

ROUVA GRÖNBERG: Mutta mistä Miina nyt sellaisen päähänpiston sai?

MIINA: En tiedä. Taitaa olla tämä meri-ilma täynnä päähänpistoja.

IRJA IHALA (tulee sisältä. Hän on puettuna sievään ja säädylliseen uimapukuun, uimakaapu ja vaatteet käsivarrella:) Hyvää huomenta, rouva Grönberg; hyvää huomenta, Miina!

MIINA (palaa työhönsä): Huomenta.

ROUVA GRÖNBERG: Hyvää huomenta! Neiti on näin aikaisin pystyssä eikä itke.

IRJA IHALA: En minä sellaista itke, vaikka minulla ovatkin kyyneleet herkässä.

ROUVA GRÖNBERG: Sitä en olisi osannut uskoa – te ja kyyneleet, se on minusta aivan mahdotonta.

IRJA IHALA: Ettekö tiedä, että itku on naurun kaksoissisar? (Lyhyt vaitiolo.) Eikö neiti Kaltimoa vielä ole näkynyt?

ROUVA GRÖNBERG: Aikooko hänkin mennä mereen?

IRJA IHALA: Aikoo. Minä olen luvannut olla hänelle seurana.

MIINA (katsoo merkitsevästi rouva Grönbergiin): Mitä minä sanoin?

ROUVA GRÖNBERG: Mutta osaako hän edes uida?

IRJA IHALA: Ei. Ja juuri siksi minä otankin hänet siipieni suojaan.

ROUVA GRÖNBERG: Joko nyt siivet kelpaavat?

IRJA IHALA: Eivät vain siivet, vaan myöskin koko pikkuinen ja paha persoonani.

MIINA: Kelpaanhan sille jo minäkin, ja tohtori, jonka kanssa hän ennen tappeli aamusta iltaan, on muuttunut hänen silmissään enkeliksi.

IRJA IHALA: Sen se rakkaus tekee.

ROUVA GRÖNBERG: Niin, niin... usko, toivo ja rakkaus...

IRJA IHALA: Joista rakkaus on suurin.

MIINA: Jos se on rakkautta, niin minä sanon hyi koko roskalle! – Kyllä siinä ovat muut metkut pelissä.

NEITI KALTIMO (tulee sisältä. Hänkin on puettuna uimapukuun ja kylpytakkiin, käsivarrella lakana:) Hyvää huomenta! Ei suinkaan neiti Ihalan ole tarvinnut kauan odottaa?

IRJA IHALA: Ei, hyvä neiti Kaltimo. Tulin itsekin vähän myöhään.

NEITI KALTIMO: Sepä hyvä. Joko me lähdemme?

IRJA IHALA: Minä olen valmis.

NEITI KALTIMO (lähtee ulos).

IRJA IHALA (lähtee hänen jälkeensä, viittaa kädellään hyvästiksi ja kääntyy iskemään silmää Rouva Grönbergille).

ROUVA GRÖNBERG: Oikeastaan minusta on oikein hauskaa, että Herodeksesta ja Kaifaasta on tullut ystävät.

MIINA: Luonnotonta se on. Eikä siitä mitään hyvää seuraa.

ROUVA GRÖNBERG: Ei Miinan pidä ruveta pahan ilman linnuksi.

MIINA: En tahdokaan ruveta... mutta saahan rouva sitten nähdä...

TOIMITTAJA KALLIO (tulee sisällä. Hän on puettuna vaaleihin housuihin ja avokauluksiseen tennis paitaan, jonka hihat on kääritty käsivarrelle): Huomenta.

ROUVA GRÖNBERG: Huomenta.

TOIMITTAJA KALLIO: Kaunis huomen. Täytyy lähteä yrittämään kalaonneaan.

ROUVA GRÖNBERG: Ilmanko aamukahvia? TOIMITTAJA KALLIO: Aurinko ja meri-ilma ovat parasta aamukahvia.

ROUVA GRÖNBERG: Neiti Kaltimo taas on vaihtanut teen meriveteen.

TOIMITTAJA KALLIO (hämmästyen): Mitä? Ei suinkaan neiti Kaltimo ole mennyt veteen??

MIINA: On kuin onkin. – Minä en pyörtyisi, vaikka hän kohta menisi tuleenkin.

TOIMITTAJA KALLIO: Ihmeelliset ovat Herran tiet.

    (Menee ulos.)

MIINA: Pirun teitä ne pikemminkin ovat. Taikka ainakin neiti Ihalan.

ROUVA GRÖNBERG: No, mutta ei Miinan pidä käyttää noin rumia sanoja.

MIINA: En minä osaakaan käyttää niin rumia kuin pitäisi.

    (Pölyyttää vinhaa vauhtia.)

TOHTORI WELLE (on kahden edellisen repliikin aikana tullut sisältä; hän on puettuna "kotitakkiin"): Miksi Miina käyttää rumia sanoja? Niitä pitää aina välttää. Rumat sanat ovat kuin rutto: ne saastuttavat koko ympäristön.

MIINA: Kyllä täällä muu on myrkyttänyt ilman, en minä.

TOHTORI WELLE: Enhän minä ole väittänytkään Miinaa myrkkylähteeksi, vaikka nyt pyydänkin Miinan tuomaan aamumyrkyn itselleni lehtimajaan.

MIINA (menee keittiöön): Sen myrkyn minä aina annan; se ei vie aivoja sekaisin.

ROUVA GRÖNBERG: Miina ihmettelee vain neiti Kaltimon äkillistä mielenmuutosta.

TOHTORI WELLE: Miina sitä voikin ihmetellä! Meille muille kääntymisen syyt sitävastoin ovat aivan luonnolliset, niin: kirjaimellisesti luonnolliset, ettemme sanoisi luonnontieteelliset.

ROUVA GRÖNBERG: Kyllähän minä sen ymmärrän, että neiti Kaltimo on hassahtanut professoriin, mutta sitä minä en ymmärrä, että hän sen johdosta on muuttunut auringonpaisteeksi meitä muitakin kohtaan.

TOHTORI WELLE: Siinä näette, hyvä rouva Grönberg, miehisen sukupuolen jalostavan vaikutuksen.

    (Kumartaa, menee ulos.)

ROUVA GRÖNBERG (korjaa kahvikuppinsa tarjottimelle ja lähtee tarjotin kädessä sisään).

    (Näyttämö on hetkisen tyhjänä.)

PROFESSORI REPONEN (raottaa varovasti sisäovea ja pistää ulos pörröisen päänsä. Kun hän huomaa, että kuisti on tyhjä, tulee hän kokonaan näkyviin. Hän on puettuna uimapukuun ja tohveleihin, käsivarrella hänellä on kylpylakana): Ei ketään. Tie on siis auki.

    (Lähtee ulko-ovea kohti.)

NEITI KALTIMO (tulee ulko-ovesta, kun professori Reponen on ehtinyt ottaa pari askella. Hän on puettuna samaan asuun kuin rantaan mennessään. Hän ehtii ottaa pari askelta, ennenkuin hän huomaa professorin. Kun hän huomaa professorin, kiljahtaa hän:) Taivas varjelkoon!

    (Kääntyy nopeasti ja lähtee nuolena takaisin ulos.)

PROFESSORI REPONEN (kääntyy samalla kertaa salamana ja pakenee sisälle).

    (Näyttämö jää taas hetkiseksi tyhjäksi.)

NEITI KALTIMO (raottaa vuorostaan ulko-ovea ja pistää päänsä raosta).

PROFESSORI REPONEN (raottaa samalla kertaa sisäovea ja pistää päänsä ulos raosta): Anteeksi!

NEITI KALTIMO: Anteeksi!

PROFESSORI REPONEN: Minä menen huoneeseeni – neiti voi vapaasti tulla.

NEITI KALTIMO: Ei professorin pidä minun tähteni vaivautua – minä voin hyvin tulla keittiön kautta.

    (Vetää päänsä takaisin.)

PROFESSORI REPONEN (vetää päänsä takaisin, sulkee oven).

    (Näyttämö on taas tuokion tyhjänä.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee sisältä, aukaisee oven, tähyilee kynnykseltä kaikkiin suuntiin ja kääntyy sisälle puhumaan; hän on jo täysissä pukimissa, joskin vähemmän kaupunkimaisessa asussa kuin ensimmäisessä näytöksessä): Professori voi tulla, täällä ei ole enää ketään, reitti on selvä.

PROFESSORI REPONEN (tulee; hänellä on nyt vaatteet käsivarrellaan:) Tässä talossa on naisväki hyvin aikaista. Oletin, että eilisiltainen tanssiminen toki olisi nukuttanut.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (melkein kuin itsekseen ja vähän katkerasti): Naisväkeä ei mikään nukuta – lienevätkö heidän silmänsä koskaan ummessa?

PROFESSORI REPONEN: Vai niin – sehän on aivan merkillistä.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meidän naisemme ovatkin merkillisiä naisia!

PROFESSORI REPONEN: Niin minustakin tuntuu, etteivät he ole aivan tavallisia.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vai on professorikin sen jo näin lyhyessä ajassa huomannut... Niin... mitä professori sanoo esimerkiksi neiti Kaltimosta?

PROFESSORI REPONEN: Minun yksityisen mielipiteeni mukaan hän on aivan poikkeuksellinen nainen: erinomaisen älykäs, lukenut ja hienostunut, mutta samalla kertaa harvinaisen nuorekas ja hyvin vapaamielinen. Viimeksimainittu yksityiskoulujen opettajamatrikkeli tietää hänen olleen johtajattarena jo kymmenen vuoden ajan. Sitäpaitsi hän niinikään aivan ihmeteltävässä määrässä on säilyttänyt naisellisuutensa...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (hymähtäen): Silmälaseistaan huolimatta... (Huomaa puhuneensa sopimattomia ja koettaa korjata hairahduksensa): Niin... niin... tarkoitan, että silmälasit minun mielestäni yleensä ovat miehisiä attribuutteja...

PROFESSORI REPONEN: Aivan niin. Mutta tässä tapauksessa ne minun ymmärtääkseni eivät millään tavalla häiritse kokonaisvaikutusta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Sama on minunkin mielipiteeni. Koska ja kun ja siihen katsoen, että neiti Kaltimo toimii kasvattajan vakavassa elämäntehtävässä...

PROFESSORI REPONEN: Jaa... Taitaa olla parasta kiiruhtaa rantaan! Eikö esittelijäneuvos viljelekään vettä?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Kyllä, kyllä, mutta tänään vain sisällisesti!

PROFESSORI REPONEN: Vai niin, vai niin... (Hajamielisesti:) Sattuuhan sitä, sattuuhan sitä... Toisinaan tunnen minäkin vesikauhun oireita...

    (Menee ulos.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (kumartuu ulos ikkunasta): Huomenta, huomenta...

IRJA IHALA (huutaa ulkoa): Huomenta!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Maistuiko kylpy?

IRJA IHALA (edelleen ulkoa): Taivaalliselta.

TOHTORI WELLE (myöskin ulkoa): Kahvi maistuu myöskin mainiolta, vaikkakin aivan maalliselta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei menisi minuun.

IRJA IHALA (edelleen ulkoa): Pelkäätte kahvia aivan kuin neiti Kaltimo merivettä. Hän tuli kanssani rantaan, mutta sieltä palasi hän nuolena takaisin.

NEITI NEULANEN (tulee äänettömästi sisäovesta ja jää seisomaan oven luo).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta neiti ui?

IRJA IHALA (ulkoa): Tietysti. Akka tieltä pyörtäköhön – enkä minä vielä ole akka.

TOHTORI WELLE: Se oli hienosti sanottu.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Neiti Ihala sanoo kaikki asiat hienosti.

NEITI NEULANEN (äärimmäisen moittivasti): Wilhelm!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (kohentautuu salaman nopeudella ikkunasta): Sinäkö?

NEITI NEULANEN: Niin, minä! – Et odottanut minua.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Päinvastoin olen odottanut jo pitkän aikaa.

NEITI NEULANEN: Mutta se ei ole estänyt sinua harjoittamasta kurtiisia tuon tyttöletukan kanssa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Pyydän sinua vähän valitsemaan sanojasi.

NEITI NEULANEN: Kyllä ne ovat valitut. – Heti kun silmä välttyy, olet sinä paheen poluilla.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Täytyyhän sinun toki myöntää, että pahe on viatonta, kun seinäkin on välissä.

NEITI NEULANEN: Wilhelm, älä puhu seinästä, kun ikkuna on seposelällään. – Minä aukaisen oven kaikessa viattomuudessani ja – mikä näky kohtaa minua?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vakuutan sinulle, että jos olisin aavistanut sinun tahi vaikkapa jonkun toisenkin tulevan, niin olisin asettunut kauniimpaan asentoon.

NEITI NEULANEN: Siinäpä se onkin! Sinä olet silmäinpalvelija.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (suuttuen): Ja sinä olet... sinä olet...?

NEITI NEULANEN: Sano vain, mikä minä olen!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (miettii vähän): En sano. Koeta itse ajatella.

NEITI NEULANEN: Samoin, hyvä herra!

    (Menee nopeasti sisälle ja läiskäyttää oven kiinni).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (viheltelee itsekseen).

IRJA IHALA (tulee ulkoa; hän on täysissä pukeissa).

TOHTORI WELLE (tulee hänen jäljessään).

IRJA IHALA: Yksinkö esittelijäneuvos onkin?

TOHTORI WELLE: Olimme äsken kuulevinamme verrattain vilkasta keskustelua.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (saa kovan yskänkohtauksen).

IRJA IHALA: Ai, ai... Kesäyskällä ei ole leikkimistä.

TOHTORI WELLE: Ei. Sitä sanotaan yhtä vaaralliseksi kuin vanhoilla päivillä saatua tuhkarokkoa tahi myöhästynyttä rakastumista.

IRJA IHALA: Mutta puhuaksemme asioista tahtoisin todeta meidän vähitellen alkavan olla niin pitkällä, että voimme antaa kohtalon hetken koittaa. Maaperä on muokattu ja vähällä vaivalla se onkin saatu nuoskeaksi.

TOHTORI WELLE: Todellakin! Te olette ollut aivan ihmeellinen, neiti Ihala. Jos olisitte mies, olisitte ilmeinen Mefisto.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin. Muut tekevät, minkä osaavat, te teette, minkä tahdotte.

IRJA IHALA: Pois imartelu! Herrathan ovat auliisti auttaneet minua. Yksin en olisi mitään voinut. Toverillisesti olemme jakaneet suuren tehtävämme vaivat ja vastukset, jakakaamme tasan myöskin kunnia! – Missähän toimittaja Kallio on?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hän sanoi lähtevänsä kalalle.

IRJA IHALA: Mainiota. Hänen kirjoituskoneensa on siis käytettävissämme. (Naksauttaa sormillaan.) Asiat sujuvat hyvin!

TOHTORI WELLE: Emmeköhän me taas istuutuisi neuvospöydän ääreen – minun on niin vaikea seisoaltani määrätä kantaani mihinkään asiaan ja aavistan, että nyt tulee asia.

IRJA IHALA: Tohtori on oikeassa.

    (Käy istumaan.)

TOHTORI WELLE: Kohtalon hetkeen ei valmistuta yhtä kevytmielisesti kuin jokapäiväiseen juonitteluun.

    (Istuutuu.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (käy myöskin istumaan): Ja mikä on sotajuoni?

IRJA IHALA (tekee selittäviä käsiliikkeitä): Olemme saaneet neiti Kaltimon sydämen pehmeäksi kuin vaha ja herättäneet professorin mielenkiinnon etevään, vakavaan ja henkevään naisihmiseen. Mutta ottamalla huomioon uhriemme kokemattomuuden korkeamman koulun rakkaudessa ja professorin vanhoillepojille (katsahtaa tohtoriin ja rykäsee) ominaisen epäröinnin ja saamattomuuden, emme voi toivoa ratkaisevamme lähentelyä Sallimuksen väliintulotta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meidänkö täytyy ottaa hoitaaksemme Sallimuksen virkaa?

TOHTORI WELLE: Niin, silläkin taitaa olla virkavapautta tähän vuodenaikaan.

IRJA IHALA: Olen ajatellut, että kehoitamme neiti Kaltimoa määräaikaan saapumaan tenniskentän laidassa olevalle yksinäiselle penkille...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta hän ei ikänä mene ansaan. Ja jos meneekin, niin emme saa sinne professoria.

IRJA IHALA: Minä taas luulen, että neiti Kaltimo menee lemmessä.

TOHTORI WELLE: Ja mihin perustatte tämän toivorikkautenne?

IRJA IHALA: Aivan yksinkertaisesti hänen nykyiseen mielialaansa. Hän on nyt niin herkässä vireessä, että jos tänne ilmestyisi posetiivari, jolla olisi onnenlehtiä, niin hän varmasti ostaisi sellaisen ja uskoisi siihen.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Entä professori – hän ei ainakaan usko onnenlehtiin!

TOHTORI WELLE: Mutta uskoo käärmeisiin.

IRJA IHALA: Ja kauniisiin sanoihin. (Hymyilee).

TOHTORI WELLE: Kukapa ei niihin uskoisi!

IRJA IHALA: Nyt minä menen kirjoitustöihin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ettekö tarvitse apua?

IRJA IHALA: Kiitos tarjouksestanne, mutta minä kirjoitan parhaiten yksinäisyydessä.

    (Menee sisälle.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ihastuttava ilmestys!

TOHTORI WELLE: Mutta vaarallinen.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Liianko häijy?

TOHTORI WELLE: Liian viisas.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Onko siinä vaaraa?

TOHTORI WELLE: Se on kaikkein vaarallisin ominaisuus naisessa. – Jos luotatte vanhemman miehen neuvoon, niin ette koskaan mene naimisiin viisaan naisen kanssa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: En ole aikonutkaan!

TOHTORI WELLE: Se on oikein. Typerä vaimo on kotionnen varmin kulmakivi: paras sukanparsija ja taitavin ruoankeittäjä, sovinnollisin asuintoveri ja viihtyisin puhekumppani. Tyhmän pistää aina pussiin, mutta viisas pitää itse pussinsuuta auki.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Siksikö tohtori on jäänyt naimattomaksi, ettei ole sattunut tielle tarpeeksi typerää?

PROFESSORI REPONEN (tulee ulkoa täysissä pukimissa): Hyvää huomenta, hyvät herrat! Aamuinen uinti on suurenmoista – ihminen tuntee itsensä sen jälkeen kuin uudestisyntyneeksi.

TOHTORI WELLE: Näkyikö siellä rannassa toimittaja Kalliota?

PROFESSORI REPONEN: Ei näkynyt. Missä hänen pitäisi olla?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hän on ongella.

PROFESSORI REPONEN: Siellä hyppelikin kaloja yhtenään.

TOHTORI WELLE: Silloin ei Kallio saa yhtään. Ne hyppäävät aina sivu suun...

PROFESSORI REPONEN: Onko tohtori kalamies?

TOHTORI WELLE: En.

PROFESSORI REPONEN: En minäkään. Ei ole ollut aikaa. Eikä oikeastaan haluakaan – minusta kala on niin kylmä ja niin liukas, että sitä on ikävä käsitellä.

TOHTORI WELLE: Toisinaan minä kyllä olen ollut hakemassa matoja toisten koukkuihin syötiksi...

    (Katsoo Bergiin.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (hymähtää ja nousee seisomaan, katsoo ulos ikkunasta): Tuolla näkyykin toimittaja Kallio jo soutavan rantaan. Täytyypä mennä katsomaan, mitä hän on saanut...

    (Menee ulos.)

PROFESSORI REPONEN (istuutuu): Tohtorihan on esteetikko...

TOHTORI WELLE: Olen ollut, mutta en ole enää.

PROFESSORI REPONEN: Niin, niin... Tiedän, että nykyisin olette pankkimies...

TOHTORI WELLE: Anteeksi, en pankkimies, vaan pankin virkailija...

PROFESSORI REPONEN (hymähtää): Onko siinä eroa?

TOHTORI WELLE: Suunnaton, herra professori. Pankkimiehen ja pankin virkailijan välillä on sama ero kuin tiedemiehen ja professorin välillä.

PROFESSORI REPONEN: Tohtori tarkoittaa –?

TOHTORI WELLE: Tiedemies elää tiedettä varten, professori tieteellä, pankkimies pankkia varten, pankin virkailija pankilla.

PROFESSORI REPONEN: Mutta täytyyhän tiedemiehenkin elää...

TOHTORI WELLE: Hyvänen aika. Enhän millään tavalla tahdo kieltää, etteikö professorikin voi olla tiedemies – samoin kuin pankin virkailija pankkimies. Tahdoin vain omalta kohdaltani tehdä aseman selväksi.

PROFESSORI REPONEN (naurahtaen): Tohtori ei elä pankkiaan varten –?

TOHTORI WELLE: En vähimmässäkään määrässä.

PROFESSORI REPONEN (keveässä äänilajissa): Saanko sitten udella, mitä tohtori pitää elämän tehtävänään?

TOHTORI WELLE: Aivan kernaasti. Minulla ei ole minkäänlaista elämäntehtävää.

PROFESSORI REPONEN (vakavammin): Mutta eikö elämä siinä tapauksessa tunnu hiukan köyhältä?

TOHTORI WELLE: Päinvastoin: se tuntuu äärettömän rikkaalta. Elämäntehtävä on vakaumukseni mukaan elämän kaikkein pahin häiritsijä. Se tekee ihmisen yksipuoliseksi, rajoittaa hänen näköpiirinsä ja estää hänen kehitystään. Se on taakka ja kahle, ies ja vankilanmuuri.

PROFESSORI REPONEN: Tohtorin elämänkatsomus on kieltämättä hyvin omintakeinen ja tavallisuudesta poikkeava, mutta mielestäni liian pessimistinen.

TOHTORI WELLE: Elämänkatsomus on yhtä turmiollinen kuin elämäntehtävä – mutta onneksi ne kuuluvatkin erottamattomasti yhteen. Ihmisen, jolla ei ole elämäntehtävää, ei siis myöskään tarvitse kantaa elämänkatsomuksen orjanmerkkiä otsallaan.

PROFESSORI REPONEN: Mutta myöntää kai tohtori toki, että jokaisen ihmisen täytyy katsella asioita ja ilmiöitä jostakin määrätystä näkökulmasta?

TOHTORI WELLE: Se ei suinkaan ole välttämätöntä, vaikkakin minun täytyy myöntää, että se on hyvin yleistä. Ihmiset ovat niin mukavuutta rakastavia ja laiskoja, etteivät viitsi kääntää päätään eivätkä silmiään, vaikka he hyvin tietävätkin, että mitallissa aina on kaksi puolta ja ilmansuuntia on neljä.

NEITI KALTIMO (tulee sisällä. Hän on huolellisesti ja entistä hienommin pukeutunut): Hyvää huomenta!

PROFESSORI REPONEN (nousee): Hyvää huomenta, neiti Kaltimo!

TOHTORI WELLE (nousee myöskin): Huomenta!

NEITI KALTIMO (aivan makeasti): Mistä oppinut maailma keskustelee näin aamutuimaan?

    (Istuutuu.)

PROFESSORI REPONEN: Puhuimme elämäntehtävistä ja elämänkatsomuksista, joista molemmista tohtori Wellellä on aivan jyrkästi omintakeiset mielipiteet. – Olisi hauskaa kuulla neiti johtajattaren ajatuksia näistä suurista asioista...

    (Istuutuu.)

NEITI KALTIMO: Minun elämänkatsomukseni on tietysti aivan elämäntehtäväni mukainen...

TOHTORI WELLE: Mitä minä sanoin, professori! Elämänkatsomus ja elämäntehtävä ovat erottamattomat siamilaiset kaksoiset: pedagoogeilla on pedagooginen elämänkatsomus, kauppiailla kaupallinen ja nokikolareilla nuohoomisen mukainen.

NEITI KALTIMO: Niin. Menemättä nokikolareihin asti olen minäkin aivan samaa mieltä kuin tohtori. Jos ihminen kerran ottaa elämäntehtävänsä vakavalta kannalta ja antautuu siihen koko olemuksellaan, niin täytyy hänen itsensäkin muuttua sen mukaiseksi...

PROFESSORI REPONEN (miettii hetkisen): No, mutta, miten herrasväki sitten selittää, että esimerkiksi opettajien keskuudessa on hyvin monta eri mielipidettä?

TOHTORI WELLE (naurahtaa): Mielipiteet ovat enimmäkseen lainatavaraa, toinen ottaa niitä idästä, toinen lännestä. Elämänkatsomus useimmassa tapauksessa on siksi venyvä, että sen helposti sitaisee nyytiksi minkä tavaran ympäri tahansa.

PROFESSORI REPONEN: Entä poliittiset puolueet? Täytyy kai tohtorin toki myöntää, että valtiollinen vakaumus määrää kannanotot?

TOHTORI WELLE: Puolueet ovat juuri parhaimpana todistuksena omien mielipiteiden puutteesta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee ulko-oven kynnykselle): Tohtori, tohtori... tulkaa katsomaan toimittaja Kallion suurta haukea!

PROFESSORI REPONEN: Mitä minä sanoin tohtori! Suottako kalat lahdella hyppelivät?

TOHTORI WELLE: Ettei se vain ole mätäkuun merikäärme!

    (Lähtee ulos.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (lähtee tohtorin kanssa rantaan).

PROFESSORI REPONEN: Omituinen mies tuo tohtori.

NEITI KALTIMO: Säälittävä mies. Surullinen esimerkki loistavien lahjojen tyhjään raukeamisesta.

PROFESSORI REPONEN: Lienevätkö hänen lahjansa sentään menneet hukkaan – eikö häntä pidetä erinomaisen täsmällisenä pankkivirkailijana?

NEITI KALTIMO: Mutta, hyvä herra professori, onko nyt pankissa palveleminen lahjojen käyttämistä? Minusta ainakin tuntuu, että se on pelkästään koneellista tarkkuustyötä. Eikähän se mitenkään voi tuottaa sisällistä tyydytystä.

PROFESSORI REPONEN: No niin, täytyyhän minun myöntää, että se verrattuna esimerkiksi siihen työhön, jota neiti Kaltimo suorittaa, on perin hengetöntä.

NEITI KALTIMO: Puhumattakaan professorin työstä, jonka merkitys ei rajoitu vain nykyhetkeen.

PROFESSORI REPONEN: Jos kenen työ tähtää tulevaisuuteen, niin pedagoogin! Sehän juuri on tulevaisuuden kylvöä...

NEITI KALTIMO: Niin – sehän siinä on lohdullista. Ja rohkaisevinta on, kun toisinaan saa nähdä kylvönsä kantavan hedelmää... Mutta korkeakoulussahan sen tietysti saa kokea paljon suuremmassa määrässä ja näkyväisemmässä muodossa kuin meidän vaatimattomissa opinahjoissamme.

PROFESSORI REPONEN: Päinvastoin, hyvä neiti. Teillähän on ihmiskevät kukkeimpana ympärillänne. Siinä on ikuinen – nuoruuden lähde!

NEITI KALTIMO (riemastuen): Niin, niin, se on kyllä totta. Sillä työ itsessään on kieltämättä kuluttavaa...

PROFESSORI REPONEN: Ei sitä ainakaan neiti Kaltimosta huomaa.

NEITI KALTIMO: Professori on hyvin kohtelias...

PROFESSORI REPONEN: Vakuutan, että tai koitan totta...

NEITI KALTIMO (ilosta säteillen): Jos niin on... jota minun kyllä suoraan sanoen on vähän vaikea uskoa... niin johtuu se varmaankin siitä, että minä rakastan työtäni ja oppilaitani... Niin, professori voi kenties nauraa minulle, kun sanon, että koetan seurata jokaisen huostaani uskotun ihmistaimen yksilöllistä kehitystä mahdollisimman tarkoin... Minä kuvittelen, että opettajan ja varsinkin koulun johtajattaren tulee olla... miten minä sanoisin... kuin kukkakeppi jokaiselle hennolle vesalle...

KAARTO (tulee suurella kiireellä sisäovesta ja nauraa täyttä kurkkua): No, voi sun tulen perhana! Ha-ha-haa! (Huomaa huoneessaolijat ja keskeyttää äkisti ilonpurkauksensa.) Pyydän tuhannesti anteeksi! Minä taisin tulla sisään aivan väärässä sävellajissa.

NEITI KALTIMO: Niin, täällä puhuttiin hyvin vakavista asioista...

KAARTO: Ja tuolla taas (osoittaa sormellaan olkansa ylitse taakseen) aivan kirjaimellisesti hyvin keveistä.

PROFESSORI REPONEN (ilmeisesti uteliaana): Mitä lystiä siellä sitten oli?

KAARTO (nauraa taas): Miina kiroili ja sadatteli niin, että koko keittiö kärysi tulikiveltä...

NEITI KALTIMO (halveksivasti): Ja tälläinenkö säädyllisyydestä ja sivistyneestä puhetavasta poikkeaminen on taiteilijan mielestä hauskaa?

PROFESSORI REPONEN (edelleen uteliaana): No, mitä Miina sadatteli?

KAARTO (nauraa): Renki-Matti oli unohtanut kaikkein tärkeimmän ostoksen kaupunkimatkallaan.

PROFESSORI REPONEN: Ja mikä se oli?

KAARTO: Vaahtokylpypulveri – Miina on nimittäin päättänyt ruveta laihduttamaan itseään. (Nauraa.)

PROFESSORI REPONEN (nauraa myöskin).

NEITI KALTIMO (miltei loukkautuneena): Minä en vieläkään näe asiassa mitään naurettavaa. (Kääntyen professorin puoleen.) Herrat suonevat sen minulle anteeksi. (Puristaa yhteen huulensa.)

PROFESSORI REPONEN (menee äkkiä vakavaksi).

KAARTO: Ettekö, hyvä neiti, todellakaan ymmärrä sitä?

NEITI KALTIMO (terävästi): En.

KAARTO: Merkitseehän se, että myöskin Miina-parka on rakastunut!

NEITI KALTIMO: Sanoitte: myöskin Miina. Saanko kysyä, kuka muu täällä on rakastunut?

KAARTO (katsoo häntä kotvan aikaa, purskahtaa sitten taas nauruun): Eihän täällä muita olekaan kuin rakastuneita!

NEITI KALTIMO (hymähtäen teennäisesti): Taiteilija unohtaa, että toistaiseksi täällä vielä olemme mekin, professori Reponen ja allekirjoittanut.

KAARTO (hymysuin): En minä herrasväkeäkään unohtanut.

    (Menee ulos.)

NEITI KALTIMO: Ettei häpeä! Tuohan oli suorastaan loukkaavaa. (Puhisee vihasta.) Kaikki täällä rupeavatkin hyppäämään nenälle! Mutta kyllä minä vielä opetan hänelle ihmistapoja.

PROFESSORI REPONEN: Niin, suoraan sanoen tuntui minustakin hänen käytöksensä perin sopimattomalta.

NEITI KALTIMO: Raakaa se oli, rikollisen raakaa.

PROFESSORI REPONEN: Olisiko neiti Kaltimosta syytä kääntyä rouva Grönbergin puoleen suoranaisella valituksella? Tahi olisikohan kenties parempi pyytää neiti Ihalaa puhumaan hänen kanssaan – neiti Ihalallahan on aivan ilmeisesti jalostava vaikutus ympäristöönsä.

NEITI KALTIMO (kohauttaa olkapäitään): Turha vaiva, herra professori. Rouva Grönberg ei ymmärrä muuta kuin sillisalaattia ja leipälaatikkoa. Ja mitä neiti Ihalaan tulee, niin professori ei aavistakaan, kuinka nenäkäs ja ikävä hän oli, ennenkuin professori tänne tuli...

PROFESSORI REPONEN (hämmästyen): Mutta sehän on aivan ihmeellistä! Minusta neiti Ihala on herttaisimpia ja suloisimpia nuoria neitosia, mitä koskaan olen tavannut.

NEITI KALTIMO: Niin onkin – nykyisin. Mutta aikaisemmin –! Niin hän oli suorastaan sietämätön.

PROFESSORI REPONEN (miettien): Anteeksi hyvä neiti Kaltimo, mutta sanoitteko, että hänessä tapahtui muutos samoihin aikoihin kuin minun vähäpätöinen henkilöni ilmestyi tälle saarelle?

NEITI KALTIMO: Juuri samoihin aikoihin.

PROFESSORI REPONEN (epäröiden): Sepä todellakin on merkillistä... aivan ihmeellistä... Olisiko?... Mutta minä en ole huomannut mitään.

NEITI KALTIMO: Eihän professori, joka on nähnyt yksinomaan tämän uuden neiti Ihalan, ole voinutkaan muutosta huomata.

PROFESSORI REPONEN: Niin, tuota... oikeastaan minä ajattelin vain sitä... että olisinko minä millään tavalla voinut aiheuttaa tämän merkillisen uudestisyntymisen?

NEITI KALTIMO (katsoo kotvan professoria, ennenkuin sanoo): Epäilemättä on professorin antama ylevä esimerkki vaikuttanut meihin kaikkiin. Mutta neiti Ihalan kääntymisellä on myöskin omat erikoiset syynsä, jotka asianomainen itse on minulle uskonut. Opettajana olen tottunut puhumaan asiat suoraan ihmisten kanssa ja siksi kysyin kerran neiti Ihalalta itseltään syytä siihen mielenmuutokseen, jonka hän avoimesti myönsi itsessään tapahtuneen. Hän vastasi kysymällä, uskoinko minä kuudenteen aistiin. Kun myönsin uskovani, kertoi hän juuri hiljattain Viroon tekemällään matkalla kolmena yönä peräkkäin nähneensä saman unen, ja tämä uni oli tehnyt hänestä uuden ihmisen.

PROFESSORI REPONEN: Siis jonkinlaista itsesuggestiota...

NEITI KALTIMO: Taikka yliluonnollinen ilmestys.

PROFESSORI REPONEN: Uskooko neiti Kaltimo sellaisiin?

NEITI KALTIMO: Miksi en uskoisi? Mahtuvathan ne meidän luteerilaisen kirkkomme oppiin.

PROFESSORI REPONEN: Mutta tieteeseen niitä on vaikea sovittaa.

NEITI KALTIMO: Tiede selittää ne vain luonnollisiksi, mutta hyväksyy ne aivan samanlaisina kuin uskontokin. Asia ei muutu, vaikka nimi muutetaankin. Eikö niin, herra professori?

PROFESSORI REPONEN (levittää kätensä, mutta ei osaa sanoa mitään).

NEITI KALTIMO: Paras herra professori! onhan elämässä joka askeleella yliluonnollisia asioita, joita selittääksemme järjen avulla meidän täytyy turvautua "itsesuggestion" ja muiden yhtä epämääräisten hätäkeinojen varastoon.

PROFESSORI REPONEN: Esimerkiksi –?

NEITI KALTIMO (hiukan epäröiden): No... onhan esimerkiksi rakkauden alalla... Mehän kyllä voimme selittää sen... niin, miten minä sanoisin... alimmat asteet... luonnontieteen avulla, mutta millä me selitämme sen korkeammat, komplisoidut läikähtelyt?

PROFESSORI REPONEN: Onhan meillä psykologia... sen luotausnuora ulottuu vegetatiivisenkin tunne-elämän syvänteihin.

NEITI KALTIMO: Hyvä professori, kuinka pitkälle me sillä pääsemme? Muutamiin nimiin, jotka korkeintaan luokittelevat kysymykset jollakin tavoin, mutta eivät anna vastausta yhteenkään. Kielimiehenä professori on tottunut liikkumaan tosiasioilla...

PROFESSORI REPONEN: Anteeksi, hyvä neiti: myöskin hypoteeseilla'

NEITI KALTIMO: No, olkoon menneeksi! Mutta ettehän toki voi väittää, että esimerkiksi rakkautta voi ruveta jäsentelemään yhtä täsmällisiin tekijöihin kuin lausetta...

PROFESSORI REPONEN: Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ole perusteellisemmin tullut ajatelleeksi rakkauselämän ongelmia enkä rakastuneiden ihmisten mentaliteettia.

NEITI KALTIMO: Siinäpä se! Mutta kenties ei olisi aivan turhaa niidenkään ajatteleminen...

PROFESSORI REPONEN: En tiedä, mistä olen saanut sellaisen käsityksen, että rakkaus kuuluu niihin elämänilmiöihin, joista on turha rakentaa ennakkoteorioja, koska todellisuus kuitenkin aina tuo yllätyksiä, joita ei edeltäpäin voi ottaa laskelmissa huomioon.

NEITI KALTIMO: Kas niin. Nyt voimme sanoa, että ympäri käydään ja yhteen tullaan. Professorin viimeinen lause sisältää aivan saman ajatuksen kuin minun ensimmäinen väitteeni, että elämässä on paljon sellaista, jota emme järjellämme käsitä.

PROFESSORI REPONEN: Arvoisa neiti, suokaa minun lausua ihaileva tunnustukseni teidän erinomaiselle dialektiselle taidollenne. Mutta sallikaa minun samalla edelleenkin pysyä mielipiteessäni, että vain ennakko teoriat ovat häälyviä hypoteeseja, kun sitä vastoin kokemuksen pohjalta lähtien asiat kyllä täytyy voida selittää tieteellisellä tarkkuudella.

NEITI KALTIMO: Anteeksi, herra professori, mutta saanko tehdä teille aivan suoran kysymyksen?

PROFESSORI REPONEN: Olkaa hyvä'

NEITI KALTIMO: Oletteko koskaan ollut rakastunut?

PROFESSORI REPONEN (hymähtää): Tuskin...

NEITI KALTIMO: "Tuskin" merkitsee samaa kuin jyrkkä kielto. Joka kerran on ollut rakastunut, tietää sen kyllä aivan varmasti. Rakkaus jättää aina jäljet, vieläpä syvät jäljet kokemukseen.

PROFESSORI REPONEN: Tuntuu siltä kuin neiti Kaltimo olisi ollut rakastunut...

NEITI KALTIMO: Kuinka en olisi ollut? Olisihan luonnotonta, jollei nainen minun iässäni tuntisi rakkauden mysteriota.

PROFESSORI REPONEN: Pidättekö yhtä luonnottomana, jos tuo mysterio jää määrättyyn ikään tulleelle miehelle tuntemattomaksi?

NEITI KALTIMO (miettii lyhyen tuokion): En. Sillä rakkaus ei voi tulla miehelle liian myöhään. Hänellä ei ole "määrättyä ikää"... oikeastaan ei ikää ensinkään...

PROFESSORI REPONEN (hymähtäen): Sehän on lohdullista.

NEITI KALTIMO: Mutta siitä huolimatta, herra professori, puuttuu miehen sielusta jotakin, vieläpä hyvin olennaistakin, niin kauan kuin hän ei ole kokenut rakkauden riemua ja tuskaa.

PROFESSORI REPONEN (lyhyen vaitiolon jälkeen): Neiti Kaltimo ottaa rakkauden hyvin vakavalta kannalta... luvalla sanoen, minusta maallikkona tuntuu: aivan liian vakavalta kannalta.

NEITI KALTIMO: Koetan ottaa kaikki asiat vakavalta kannalta – kuinka en silloin ottaisi rakkautta, joka on elämän kaikkein ylevin asia: kastekiilto olemassaolomme kukkaislavan terälehdillä.

PROFESSORI REPONEN (naurahtaen): Mutta täytyyhän teidän, hyvä neiti, toki myöntää, että siinä saattaa olla myöskin naurettavia puolia –? Subliimista koomilliseenhan on vain kukonaskel.

NEITI KALTIMO: En ainakaan minä koskaan ole nähnyt rakkaudessa mitään kukonaskelta!

PROFESSORI REPONEN (nauraa entistä sydämellisemmin): Jos nyt esimerkiksi Miina todellakin on rakastunut, niin onhan se aivan hullunkurista. Ha-ha-haa.

NEITI KALTIMO (aivan vakavana): Minä en huomaa siinä mitään naurettavaa. (Hetkisen vaitiolo.) Miksi se olisi naurettavampaa kuin minun oma rakastumiseni tahi... vaikkapa... professorin rakastuminen...

PROFESSORI REPONEN (katsoo neiti Kaltimoa silmiin): Mutta eiköhän se olisikin sentään naurettavaa, jos esimerkiksi minä rakastuisin?

NEITI KALTIMO: Päinvastoin, herra professori, on paljon naurettavampaa, ettette te rakastu... teidän arvoiseenne naiseen.

TOHTORI WELLE (tulee ulko-ovesta): Saihan toimittaja hauen kuin saikin!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG ja TOIMITTAJA KALLIO (tulevat ulkoa, he kantavat olkariu'un varassa haukea).

PROFESSORI REPONEN (nousee katsomaan): Kylläpä onkin aika vonkale!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vähintään kolme kiloa..

TOIMITTAJA KALLIO (kalamies-innostuksella): Mutta kyllä se potkikin siimassa ja oli niin vaikea saada veneeseen, että minä jo ajattelin, että mitä sieltä mahtaneekaan olla tulossa.

TOHTORI WELLE: Sellaista se on aina: kolmen kilon kalat potkivat vavassa kuin kolmetoistakiloiset, hauet kuin hait ja lohet kuin valaat!

TOIMITTAJA KALLIO: Ahvenkin on koukussa aikamoinen otus – saatikka sitten hauki.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Eiköhän viedä keittiöön – saa nähdä, mitä Miinakin sanoo –?

PROFESSORI REPONEN: Niin, niin... Ja varmaan rouva Grönbergkin riemastuu –? onhan siinä jo ruoan apua.

NEITI KALTIMO: No, ei yhdellä kalalla sentään ihmeitä tehdä.

TOHTORI WELLE: Ei. Siihen tarvitaan kaksi.

TOIMITTAJA KALLIO: Joka tapauksessa minä nyt vien saaliini Miinan huomaan.

PROFESSORI REPONEN: Ja minä tulen mukaan.

TOIMITTAJA KALLIO: Ehkäpä professori sitten ottaa esittelijäneuvoksen riu'unpään olalleen.

PROFESSORI REPONEN: Sehän on aivan sopivaa.

    (Menee esittelijäneuvos Bergin viereen.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Saahan tämän pään... (Siirtää riu'un pään professorin olalle ja siirtyy itse loitommalle.)

PROFESSORI REPONEN: No niin. Eespäin, pojat kansan urhokkaan!

TOIMITTAJA KALLIO ja PROFESSORI REPONEN (lähtevät marssimaan sisäovea kohti, jonka Kallio aukaisee ja Reponen taas sulkee).

NEITI KALTIMO: Sen minä vain sanon, että minä en koskaan rupeaisi kaloja rääkkäämään...

TOHTORI WELLE: Mutta neiti Kaltimo syö sentään "rääkättyjä" kaloja, vieläpä, mikäli olen ollut huomaavinani, jokseenkin hyvällä ruokahalulla!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meri-ilma antaa ruokahalua.

TOHTORI WELLE: Ja merivesi.

NEITI KALTIMO: Uiko tohtorikin?

TOHTORI WELLE: En. Lopetin sen samalla kertaa kuin tanssimisen.

NEITI KALTIMO: Ja minä aloitin uinnin samalla kertaa kuin tanssimisen.

TOHTORI WELLE: Niin, niin... Toiset alkavat aikaisemmin...

NEITI KALTIMO: ... ja lopettavat myöhemmin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ja parempi myöhään kuin ei ollenkaan!

NEITI KALTIMO: Se pitää paikkansa joka asiassa.

    (Ulkoa alkaa kuulua posetiivin soittoa.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (hypähtää ikkunaan): Miten tuokin on tänne eksynyt?

TOHTORI WELLE: Lantit ovat lujassa suvityhjässä kaupungissa. Kesälesket soitattavat mieluummin gramofoonia kuin posetiiviä.

NEITI KALTIMO: Onko hän italialainen?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Musta kuin yö, nuori poikanen, melkein vielä lapsi... Enempää en eroita, hän on jäänyt niin kauas...

NEITI KALTIMO (nousee, menee avonaiseen ikkunaan, viittilöi kädellään ja huutaa): Bueno giorno, signore! (Sanoo tavallisella äänellään:) Tulisi nyt lähemmäksi!

TOHTORI WELLE (rykäsee merkitsevästi).

NEITI NEULANEN (tulee sisältä): Mikä täällä on?

TOHTORI WELLE: Täällä ei ole mitään, mutta ulkona on posetiivi ja keittiössä kolmen kilon hauki.

NEITI NEULANEN: Posetiivi muistuttaa niin ikävällä tavalla kaupunkia.

NEITI KALTIMO (kääntyy huoneeseen päin): Minusta posetiivin tapa ei ole ikävimpiä.

NEITI NEULANEN: Ei kai olisi minustakaan, jos olisi yhtä pitkä kesäloma kuin koulu-ihmisillä. Mutta kun köyhästä neljästä viikosta jo kolme on kulunut, niin eivät kaupunkilaiskaiut juuri naurata.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (kääntyy myöskin huoneeseen): Se on totta! Pedagoogeihin verraten muilla ihmisillä on aivan liian lyhyet kesälomat.

NEITI KALTIMO: Mutta heillä on myöskin paljon helpompi työ.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Älkää sanoko niin, neiti Kaltimo! Onkohan oikeastaan enemmän hermoille käypää työtä kuin rahojen laskeminen kello kymmenestä neljään? Siinä täytyy olla silmä kovana.

NEITI KALTIMO: Mutta aivot saavat levätä. Sehän on aivan koneellista työtä.

TOHTORI WELLE: Vai niin. Eikö laskentoon enää aivoja tarvitakaan. Minun kouluaikanani väitettiin, että matematiikka oli niin tärkeätä juuri ajatusvoimisteluna.

MIINA (tulee sisältä kovaa kyytiä ja yrittää rynnätä kohti ulko-ovea).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, mihin Miina sellaisella kiireellä –?

MIINA (pysähtyy): Mihinkö? Tulevaisuuttani selville saamaan, tietysti. Posetiivarilla on onnenlehtiä.

NEITI KALTIMO: Miina olisi hyvä ja ostaisi minullekin... (Yhtäkkiä huomaten:) Niin, se on totta... minullahan ei ole rahaa mukanani...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa kukkaron taskustaan): Saanko minä tarjota apuani?

NEITI KALTIMO: Kiitos. Olisin iloinen, jos lainaisitte minulle viisi markkaa.

MIINA: Eivät lehdet maksa kuin markan kappale – minä olen ostanut niitä niin monta kertaa. Ja kolmella markalla saa neljä.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ojentaa neiti Kaltimolle viisimarkkasen).

NEITI KALTIMO (ottaa rahan): Kiitän. (Ojentaa sen Miinalle.) Miina on hyvä ja ostaa minulle yhden lehden ja antaa loput soittopalkaksi.

MIINA: Kyllä. (Kääntyen neiti Neulasen puoleen:) Enkö minä neidille tuokaan tempperamenttia?

NEITI NEULANEN: Jos minulla olisi rahaa käsillä... (Katsoo esittelijäneuvos Bergiin.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa vielä kädessään olevasta kukkarosta toisen viisimarkkasen ja antaa sen Miinalle).

MIINA (ottaa rahan): Entä tohtorille?

TOHTORI WELLE: Kiitos ystävällisyydestä, mutta minä kirjoitan mieluummin itse onnenlehteni.

MIINA (mennessään ulos): Siksi siitä onnesta ei koskaan oikeata tulekaan!

NEITI NEULANEN: Tämä on hirveän hauskaa; minä en koskaan ennen ole kehdannut ostaa itselleni onnenlehteä.

TOHTORI WELLE: Entäpä neiti Neulanen niitä ei ennemmin ole tarvinnutkaan?

NEITI KALTIMO: Onnenlehtiä tarvitsee ihminen aina... Onnea ei maailmassa koskaan ole liian paljon...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta voiko lehti tyydyttää onnen tarpeen? Eikö onni, joka on pelkästään paperilla, sentään jää vähän kuivanlaiseksi?

NEITI NEULANEN: Käyhän paperirahakin kullasta...

 ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta paperirahan takana on Suomen Pankki.

TOHTORI WELLE: Ja paperionnen takana italialainen posetiivinsoittaja.

    (Posetiivin soitto lakkaa kesken kappaletta.)

NEITI KALTIMO: Taikka Sallimus.

TOHTORI WELLE: Uskooko arvoisa neiti todellakin, että Sallimuksen välikappaleiksi kelpaavat posetiivinsoittajain tukuttain painattamat typeryydet?

NEITI KALTIMO: Uskon, että nekin voivat kelvata... Niissäkin voi piillä totuuden kultajyviä.

TOHTORI WELLE: Kyllä sellaisten jyvien jauhamiseen täytyy olla tavallisista aivolaitteista poikkeavat kivet.

NEITI KALTIMO: Niin täytyykin. Arkiset myllyt niitä eivät pysty hienontamaan. Mutta kaikkien aistit eivät rajoitukaan viiteen...

TOHTORI WELLE: Onko neiti Neulasellakin sunnuntaimylly?

NEITI NEULANEN (naurahtaen): Ehkä toisinaan, mutta toisin vuoroin minulla tuskin on arkimyllyäkään.

    (Soitto on taas alkanut.)

MIINA (tulee sisään hengästyneenä ja nauraen): No, voi minun päiviäni. Ha-ha-haa!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, mikä Miinaa naurattaa?

MIINA: Kun se puhui niin metkasti... (Ojentaa lehden neiti Kaltimolle ja toisen neiti Neulaselle.) Se sanoi, että lehti pitää lukea yksinäisessä kammiossa, muutoin se muka ei merkitse mitään.

TOHTORI WELLE: Loruja!

MIINA: Eipä olekaan, sillä niin se sanoi. Niin että neidit menevät nyt vain!

NEITI KALTIMO (nousee ja menee sanaakaan sanomatta ja vakavana sisälle).

TOHTORI WELLE: Kuudes aisti!

NEITI NEULANEN (tekee samoin).

MIINA (menee myöskin, mutta hän nauraa): Täytyy mennä katsomaan, joko professori ja toimittaja ovat saaneet kalansa peratuksi!

TOHTORI WELLE: Miina on viisain kaikista.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, en minä nyt luule neiti Neulasenkaan ottaneen tätä juttua toden kannalta, vaikkei hän tahtonut näyttää Pekkaa pahemmalta.

TOHTORI WELLE: Mutta Pekkaan se upposikin kuin terva puuhun.

    (Posetiivin soitto lakkaa.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Muistatteko, mitä neiti Ihala sanoi? Hän oli oikeassa.

TOHTORI WELLE: Hän on aina oikeassa. Hän tuntee kanssasisarensa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tällä kertaa minä olisin uskaltanut lyödä vetoa, että hän laski liiaksi rohkeasti.

TOHTORI WELLE: Niin minäkin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ja mistä sen posetiivinkin piti eksyä tänne? – Eihän siitä ole aikaisemmin kuulunut ääntäkään.

IRJA IHALA (Tulee ulkoa. Hän on puettu ja naamioitunut posetiivinsoittajaksi ja kantaa soittokonetta selässään. Hän pysähtyy keskelle lattiaa, laskee koneen alas ja sanoo): Saanko esittää itseni, hyvät herrat? Carlo Cavaradossi, Napoli.

    (Nostaa leveälieristä hattuaan ja kiskaisee sitten
    pois irtoparran.)

TOHTORI WELLE: Tekö? Senkin villikissa!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (aivan ällistyneenä): Mitä?

IRJA IHALA: Ei mitään kummempaa kuin onnenlehden kauppias. – Mutta minun pitää viedä posetiivi piiloon; oikea omistaja tulee tunnin perästä perimään omaisuutensa takaisin.

    (Kiskaisee hihnan olalle ja lähtee sisälle.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (nauraa): No, tämä sillä oli tekemättä. Mihin ehtii vielä, jos elää saa?

TOHTORI WELLE: Vaikka mihin!

    Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Tenniskentän laidassa.

Aukeama puistossa. Keskellä näyttämöä iso puu, jonka rungon ympärille on rakennettu penkki. Penkin luona täytetty kastelukannu.

Elokuinen sunnuntai-aamupäivä. Ilma on pilvinen.

Kun väliverho aukeaa, kuuluu kaukaa tuulen kantama kirkonkellojen kaiku.

Näyttämö on lyhyen tuokion ajan tyhjänä.

TOHTORI WELLE ja IRJA IHALA (tulevat oikealla, keskustelevat tullessaan).

IRJA IHALA: Ette aavista, tohtori, kuinka pahalla päällä olen ollut koko aamun...

TOHTORI WELLE: Ja mistä paha tuuli? Hermostusko "suuren tapahtuman" edellä?

IRJA IHALA: Ei, tohtori. Tämä ei ole leikkiä – minun paha tuuleni nimittäin.

TOHTORI WELLE: Mitä se sitten on?

IRJA IHALA: Se on aivan yksinkertaisesti siveellistä suuttumusta.

TOHTORI WELLE: Ja mikä sen on sytyttänyt? Ihmistenkö huonous?

IRJA IHALA: Juuri se. – (Istuutuu penkille.) Ajatelkaa, hyvä tohtori, että neiti Kaltimo yhä edelleenkin on niin katala, että hän menee kaivamaan kuoppaa niinkin hyvälle ihmiselle kuin taiteilija Kaarrolle.

TOHTORI WELLE (hymähtäen): Hyville ihmisille kuopat tavallisesti kaivetaankin, sillä he eivät arvaa niitä välttää yhtä kaukonäköisesti kuin pahat. – (Istuutuu penkille.) Mutta mitä neiti Kaltimo on Kaarrolle tehnyt?

IRJA IHALA: Kaarto on köyhä poika, kotoisin jostakin Kuopion takaa... ja muutamat hyväsydämiset vanhemmat naisihmiset Helsingissä ovat kustantaneet hänen opintonsa ja auttavat häntä edelleenkin. Mutta eilen hän sai kirjeen, jossa nämä auttajat ilmoittivat, etteivät he enää tahdokaan häntä auttaa, koska he ovat luotettavalta taholta saaneet tietää, että hänen käytöksensä viime aikoina on ollut hyvin moitittavaa...

TOHTORI WELLE (viheltää): Vai niin...

IRJA IHALA: Kaarto oli aivan onneton eikä osannut aavistaakaan, mitä pahaa hän oli tehnyt. – Olisihan aivan katkeraa, jos lahjakkaan nuoren ihmisen elämä katkeaisi vain sen vuoksi, että neiti Kaltimo suvaitsee puhua hänestä pahaa.

TOHTORI WELLE: Mutta mistä tiedätte, että juuri neiti Kaltimo on tähän syypää?

IRJA IHALA: Sepä se on, että minä sen tiedän! Kirjailija Tamminen, joka on ollut viikon kaupungissa, kirjoitti nimittäin myöskin Kaarrolle ja kertoi, että juuri neiti Kaltimo oli tuo "luotettava lähde"; hänelle oli muudan asianomainen sanonut sen suoraan.

TOHTORI WELLE: Vai niin. (Hymähtäen.) No siinä tapauksessa teidän kostonne tulee oikeaan aikaan.

IRJA IHALA: Ei puhuta kostosta, tohtori. Kosto on kaikkein ruminta maailmassa. Ja minä vakuutan, etten koko aikana ole kostoa ajatellut.

TOHTORI WELLE (naurahtaen): No, mitä sitten?

IRJA IHALA: Jos sanon sen teille, niin pelkään, että pidätte sitä aivan naurettavana...

TOHTORI WELLE: Mutta nauruhan ei ole pahaa... ei ainakaan itsessään...

IRJA IHALA: Ei. Se on totta. (Lyhyt vaitiolo.) Niin, minä olen ottanut tämän neiti Kaltimon jutun aivan kasvatuksen kannalta. (Naurahtaa.) Se tuntuu minusta itsestänikin perin hullunkuriselta. Mutta niin se joka tapauksessa on. (Katsoo tohtoria pitkään:) Ettekö te naurakaan?

TOHTORI WELLE (aivan vakavana): En. Minä en naura.

IRJA IHALA: Ja miksette?

TOHTORI WELLE (edelleen vakavana): Siksi, ettei siinä minusta ole mitään naurettavaa. (Lyhyt vaitiolo.) Totta puhuakseni olen tähän hetkeen asti luullut, että koko juttu on syntyisin pelkästään – niin, suokaa se minulle anteeksi – kiusanteon halusta, ja minusta se sen vuoksi toisinaan on tuntunut vähän epäilyttävältä... ei minun itseni takia, sillä minä olen jo aivan paatunut... vaan teidän nuoruutenne takia...

IRJA IHALA (katsoo tohtoria herttaisesti): Onko tohtori todellakin pitänyt minua niin pahana?

TOHTORI WELLE: En pahana, mutta... sanokaamme... vähemmän hyvänä.

IRJA IHALA (leikillisesti sormeaan kohottaen): Hyi, hyi, tohtori! (Sitten, äkkiä vakavaksi tullen:) Mutta ei puhuta nyt meistä eikä pikku asioista! Hyvä tohtori, meidän on keksittävä keino Kaarron pelastamiseksi. Hän on aivan liiaksi hyvä poika... Tiedättekö, minun tulee niin sanomattoman paha olla, kun ajattelen, että hänen unelmansa nyt jo olisi lopussa... (Liikutettuna, miltei kyyneleet silmissä:) Katkerinta kaikesta on elämän särkyminen... Ja hänellähän elämä on vasta aivan alullaan...

TOHTORI WELLE (katsoo häntä tutkistellen): Te pidätte paljon taiteilija Kaarrosta –?

IRJA IHALA (vakavasti): Pidän kaikista ihmisistä, jotka rehellisesti pyrkivät toteuttamaan elämänuskonsa...

    (Jää mietteissään tuijottamaan eteensä.)

TOHTORI WELLE (katsoo häntä edelleen, on hetken vaiti, sanoo sitten surumielisesti hymähtäen): Minusta te ette voi pitää...

IRJA IHALA (äkkiä kääntyen tohtorin puoleen): Miksikä en?

TOHTORI WELLE: Siksi, ettei minulla ole elämänuskoa.

IRJA IHALA: Teilläkö ei olisi! (Melkein suojelevasti:) Kyllä teillä, tohtori, on, vaikkette uskalla tunnustaa sitä... edes itsellenne.

TOHTORI WELLE (naurahtaen): Pidättekö minua pelkurina?

IRJA IHALA: Suoraan sanoen, tohtori, siinä asiassa pidän teitä pelkurina. Mutta siinä asiassa ovatkin melkein kaikki miehet pelkureita.

TOHTORI WELLE: Kaarto ei ole!

IRJA IHALA: Ei olekaan... Hän on kai vielä niin nuori, ettei oikein ymmärräkään olla. (Katsoo veikeästi tohtoria.)

TOHTORI WELLE (katsoo hymyillen Irja Ihalaa): Teillä on hyvä sydän, villikissa!

IRJA IHALA: Kiitos, tohtori! Mutta ei minun sydämeni sentään ole rahtuistakaan parempi kuin muidenkaan villikissojen. (Tarttuen tohtori Wellen käteen:) Mutta lupaattehan auttaa minua tekemään jotakin Kaarron hyväksi?

TOHTORI WELLE: Lupaan. (Puristaa hänen kättään.)

IRJA IHALA: Nyt olen tyytyväinen. (Keveästi). Ja nyt me taas voimme siirtyä kujeeseemme, josta minä jo totta puhuakseni aioin luopua, kun sain kuulla Kaarron asian.

TOHTORI WELLE (naurahtaa): Ei pidä koskaan luopua mistään hyvästä ja hyödyllisestä aikeesta. "Akka tieltä pyörtäköhön."

IRJA IHALA (nauraa sydämestään): Mutta hyvä tohtori, akaksihan minäkin aion.

TOHTORI WELLE: Ihanko totta? Sitä en olisi uskonut.

IRJA IHALA: No, olisitteko sitten mieluummin uskonut, että minä aikoisin katkeroitua – neiti Kaltimoksi? Sillä enhän minä enää missään tapauksessa monta vuotta voi näytellä viatonta villikissan osaa.

TOHTORI WELLE (vakavasti): Sitä minä en äsken tullut ajatelleeksi.

IRJA IHALA (suojelevasti): Te mies-poloiset tulette yleensä ajatelleeksi niin vähän...

TOHTORI WELLE: Saattaa olla, saattaa olla... (Äkkiä, ikäänkuin keskeyttäen omat ajatuksensa:) Mutta sanokaa minulle, mitä nyt tulee tapahtumaan.

IRJA IHALA (salaperäisesti): Nyt tulee esitettäväksi pieni huvinäytelmä, kolminäytöksinen, mutta ilman sanottavampia väliaikoja. Tapahtumapaikka on tämä verraton metsäaukea. Henkilöt te tunnette. Enkä minä enempää sano.

TOHTORI WELLE: Onko minulla osaa näyttämöllä?

IRJA IHALA (miettii hetken): Oletteko hyvä kiipijä?

TOHTORI WELLE: Olen pysynyt samalla vaatimattomalla paikalla pankissa kymmenen vuotta eikä minulla ole edes Valkoista ruusua...

IRJA IHALA: Äh! En minä nyt sellaista tarkoittanut. Mutta osaatteko kiivetä puuhun?

TOHTORI WELLE (hämmästyen ja pelokkaana): En todellakaan uskalla luottaa taitooni siinä suhteessa... Minulla ei ole ollut tilaisuutta suunnitelmalliseen harjoitteluun.

IRJA IHALA: No niin. Tohtori saa siis jäädä katsomoon.

TOHTORI WELLE: Ja missä se on?

IRJA IHALA: Minä näytän paikan. (Katsoo rannekelloaan:) Mitä ihmettä! (Nousee.) Nyt onkin jo aika mennä. Tulkaa. Minä pidän teille seuraa ensimmäisen näytöksen ajan, sillä se on aivan viaton.

TOHTORI WELLE (nousee).

IRJA IHALA (lähtee vasemmalle): Tännepäin hyvä tohtori.

    (Menee kulissiin.)

TOHTORI WELLE (seuraa Irja Ihalaa).

    (Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä.)

MIINA (tulee oikealta. Hän on puettuna sunnuntaiasuun. Tulee verkalleen ja arvokkaasti astellen, pysähtyy keskinäyttämölle ja alkaa tähyillä ympärilleen. Seisoo kotvan aikaa paikallaan. Kun ei mitään näy, ottaa hän poveltaan onnenlehden ja alkaa sitä itsekseen lukea:) "Ensimmäisenä sunnuntaina täsmälleen puolen päivän aikaan on kiertotähti siinä asemassa, että metsässä onnenpuusi alla tapaat sen, joka sinulle valittu on." (Katsoo taas ympärilleen. On epätietoisen ja odottavan näköinen.) Ei ketään. Ei hiiren hiiskahdustakaan. (Seisoo taas hiljaa kuunnellen.) Ei elävän olennon hengähdystä. (Saaden äkkiä ajatuksen.) Mutta ehkäpä minun onnenpuuni onkin muualla? (Jää seisomaan mietteihinsä vaipuneena).

IRJA IHALA (tulee esiin vasemmalta): Onko Miina sunnuntaikävelyllä?

MIINA (hätkähtäen): Herra jestas, kun minä säikähdin!

    (Kätkee onnenlehden povelleen.)

IRJA IHALA (naurahtaa): En minä Miinaa syö. (Menee hänen luokseen.) Ei Miina ole sattunut näkemään esittelijäneuvosta?

MIINA: Siellähän tuo tuntui kuhkivan laivasillan puolella taiteilijan kanssa. (Levottomana:) Täytyy tästä lähteä minunkin vähän jaloittelemaan...

IRJA IHALA: Onko Miinalla niin kiire?

MIINA: Minunlaisellani ihmisellä on aina kiire.

    (Pyörähtää, lähtee takaisin sinne, mistä tulikin.)

IRJA IHALA (katsoo hymyillen hänen jälkeensä ja puistaa päätään).

TOHTORI WELLE (nauraa näyttämön ulkopuolella).

IRJA IHALA (kääntyy nopeasti sinne päin): Pysykää paikoillanne, tohtori, ja aivan hiljaa. Tämä oli vasta vaaratonta alkua.

TOHTORI WELLE (ulkoa): Hyvä on.

IRJA IHALA (menee puun luo. Ottaa maasta nuoran ja sitoo sen pään kastelukannun sankaan. Katsahtaa puuhun. Pistää sitten päättäväisesti nuoran toisen pään hampaittensa väliin, menee puun taakse ja nousee puuhun. Kun hän on päässyt oksalle istumaan, hilaa hän varovasti kastelukannun ylös. Asettuu oksien ja lehvien peittoon, niin että vain pää on näkyvissä.)

    (Näyttämö on taas lyhyen hetken tyhjänä.)

NEITI NEULANEN (tulee oikealta. Pysähtyy, aivan kuin äsken Miina, keskinäyttämölle ja tähyilee ympärilleen. Seisoo kotvan aikaa paikallaan. Kun ei mitään näy, menee hän penkille istumaan. Hänellä on rinnassaan päivänkukka, jonka hän ottaa käteensä alkaen nyppiä lehtiä ja mutista itsekseen): Jaa... ei... jaa... ei... jaa... ei... jaa... ei...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee oikealta): Huomenta.

NEITI NEULANEN: Huomenta. – On niin ikävä, että tänään piti tulla pilvinen päivä, tämähän on minun viimeinen lomasunnuntaini.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (lähestyy, ojentaa kätensä): Mutta tulethan sinä vielä ensi sunnuntainakin täällä käymään...

NEITI NEULANEN (vetää hänet kädestä vierelleen istumaan): Tulen... mutta eihän se enää ole samaa...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei tietenkään... (Lyhyt vaitiolo; he katsovat toisiaan.) Mutta sittenhän me kaupungissa tapaamme toisemme...

NEITI NEULANEN: Tapaamme milloin tapaamme... Tiedätkö, minulla on sellainen aavistus... (Huokaisee raskaasti.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Millainen aavistus?

NEITI NEULANEN (surumielisesti): ... että sinä siellä työssäsi ja kaupungin hälinässä unohdat minut aivan kokonaan...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (kietaisee käsivartensa neiti Neulasen vyötäreille): Kuinka sinä voit sellaista kuvitella?

NEITI NEULANEN (surullisesti): Eihän sitä koskaan voi tietää... (Nojautuu esittelijäneuvoksen käsivarteen, mutta tuijottaa eteensä:) Olen pettynyt jo niin monta kertaa elämässä, että minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että onnenunelma tälläkään kertaa voisi kestää... (Huokaisee:) "Pilvet on pilviä vaikka ne kuinkakin kullassa ruskotelkoot..." Ja unelmat on saippuakuplia...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (katsoo neiti Neulasta säälien, sanoo välittömästi): Pikku tyttö...

NEITI NEULANEN (edelleen eteensä tuijottaen): Sano mieluummin: raukka. Sillä se minä olen. Valitan aina ja ikävöin. Pitäisihän minun nytkin olla iloinen, onnellinen ja kiitollinen... Mutta en osaa. Minun osani on suru. Yksinäisyys on minut sellaiseksi tehnyt...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (lohduttaen): Mutta nythän sinun ei enää tarvitse olla yksin. Nythän meitä on kaksi...

NEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä hänen puoleensa): Onko se aivan totta?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: On. Kuinka se ei olisi?

NEITI NEULANEN: Oi, kuinka ihanaa! Sinä et tiedä, kuinka onnellinen minä nyt olen. Rakas! – Kuule, ostammehan heti, kun sinä tulet kaupunkiin, sormukset?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (huomattavan epävarmasti): Emmeköhän...

NEITI NEULANEN: Rakas, rakas... (Painautuu hänen olkapäätään vastaan ja ojentaa huulensa suudeltaviksi).

IRJA IHALA (työntää esiin kastelukannun ja pirauttaa muutamia vesipisaroita.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (levottomasti): Taitaa ruveta satamaan...

NEITI NEULANEN: Mitä sillä on väliä! (Onnenhuumeessa.) Rakas, rakas... (Kurkottaa päätään yhä lähemmäksi.) Suutele minua, rakas, suutele!

IRJA IHALA (pirskauttaa kastelukannusta entistä tuntuvammin).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tempautuu suoraksi): Kyllä nyt sataa!

NEITI NEULANEN: Mutta eihän se, rakas, tee mitään!

IRJA IHALA (pirskauttaa uudelleen vettä).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei, ei, mutta nyt sataa oikein kovasti... (Nousee.)

NEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun): Että nyt pitikin ruveta satamaan! Juuri nyt! (Nousee.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin, rakas, mutta sillehän me emme voi mitään. – Lähdetään sisälle, ennenkuin kastumme kokonaan.

NEITI NEULANEN (lähtee): Ihminen on syntynyt joko onneen tai onnettomuuteen.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Älä ole niin onneton... Kyllä ilma vielä selkenee... (He menevät ulos näyttämöltä.)

IRJA IHALA (kurkottaa päätään ja huutaa puoliääneen sivulle): Tohtori, hoi!

TOHTORI WELLE (piilopaikastaan): Minä kuulen.

IRJA IHALA: Se oli toinen näytös!

TOHTORI WELLE: Te olette hirveä!

IRJA IHALA: Päinvastoin. Minähän pelastin esittelijäneuvoksen. – Mutta hst, hiljaa! Nyt alkaa heti kolmas näytös.

    (Piilottautuu taas.)

NEITI KALTIMO (tulee oikealta. Menee kiireesti istumaan penkille. Istuu yhdessä kohden ja miettii.)

    (Hetkisen kestävä vaitiolo.)

PROFESSORI REPONEN (tulee oikealta; hänellä on kalossit jalassa ja sateenvarjo kädessä:) Hyvää päivää, armollinen neiti.

NEITI KALTIMO: Hyvää päivää, herra professori. – Professori tulee jo aamukävelyltään...?

PROFESSORI REPONEN (asettuen neiti Kaltimon eteen): Niin, tulen tavalliselta kierrokseltani. Mutta tänään on meri niin ikävän harmaa...

NEITI KALTIMO: Minä olen sisämaan lapsi enkä koskaan ole voinut sietää merta.

PROFESSORI REPONEN: Sepä on ihmeellistä.

NEITI KALTIMO: Minusta meri on niin epäluotettava, milloin viettelijä, milloin uhkaaja, milloin lempeä, milloin ankara.

PROFESSORI REPONEN: Juuri niin. Aivan kuin suuri näyttelijä, erilainen joka osassa.

NEITI KALTIMO: Kaikki asiat voi ottaa niin monelta kannalta. – Mutta eikö professori tule hetkeksi huokaisemaan?

PROFESSORI REPONEN: Mielelläni. (Käy istumaan.) Tämä onkin hauska ja rauhallinen paikka.

NEITI KALTIMO: Niin. Tällä saarellahan ei monta sellaista olekaan. Mutta täällä saa olla rauhassa ainakin silloin, kun ei tennispeliä harjoiteta. Siksi minä olen ottanut sen piilopirtikseni.

PROFESSORI REPONEN: Onko neiti täällä joka päivä?

NEITI KALTIMO: En joka päivä. Mutta aina silloin tällöin...

PROFESSORI REPONEN: Neiti harrastaa yksinäisyyttä?

NEITI KALTIMO: En oikeastaan. Luulisin päinvastoin, että koko luonteenlaadultani olen hyvinkin seuraarakastava. Mutta olosuhteet ovat pakottaneet minut yksinäisyyteen...

PROFESSORI REPONEN: Se minua oikeastaan ihmetyttää, sillä muistaen neiti Kaltimon kauniit sanat rakkaudesta, jotka muuten minulle ovat antaneet paljon ajattelemisen aihetta, en ymmärrä, miksei neiti Kaltimo ole yhdistänyt elämäänsä jonkun toisen elämään...

NEITI KALTIMO (hymähtäen): Professori tarkoittaa: miksen ole mennyt naimisiin?

PROFESSORI REPONEN: Niin. Juuri sitä minä rohkenin tarkoittaa.

NEITI KALTIMO: Suoraan sanoen, herra professori: minä en ole löytänyt miesihannettani.

PROFESSORI REPONEN: Mutta ehkä te olette asettanut liian suuret vaatimukset?

NEITI KALTIMO: Ihannettaan ei koskaan aseta liian korkealle.

PROFESSORI REPONEN: Ei teoriassa, hyvä neiti, mutta käytännössä täytyy tinkiä... useimmiten... (Lyhyt vaitiolo.) Muuten, kuten jo sanoin, olen minäkin vähitellen tullut siihen päätökseen, että hankin itselleni elämänkumppanin ja kodilleni emännän.

NEITI KALTIMO: Ja mitä vaatii professori tulevalta puolisoltaan?

PROFESSORI REPONEN (miettii hetkisen): Oikeastaan minä olen hyvin vaatimaton luonteeltani. En tiedä, vaadinko muuta kuin hiukan samansuuntaisia harrastuksia ja yhteenkäypiä mielipiteitä... (Nopeammin:) Ja sen lisäksi tietysti erinäisiä ulkonaisia edellytyksiä, sanoisinko avuja...

NEITI KALTIMO (ylenkatseellisesti): Tietysti nuoruutta ja säteilevää kauneutta –?

PROFESSORI REPONEN: Ei, hyvä neiti! Minun tyylitajuni sanoo, että säteilevä ja ehkä ylimielinenkin nuoruus ei sopisi minun rinnalleni – se tekisi minut itseni helposti hymynalaiseksi – muotopuoliset pariskunnathan ovat aina naurettavia...

NEITI KALTIMO: Herra professori, te olette se mies, joksi teidät alunpitäen luulin... (Innostuen:) Te tahdotte elämänkumppaniksenne vakavan, vakiintuneen ja täysin kypsyneen naisen – eikö niin?

PROFESSORI REPONEN: Jotakuinkin siihen tapaan...

IRJA IHALA (pistää taas esiin päänsä ja pirskahuttaa muutamia pisaroita kastelukannusta).

NEITI KALTIMO: Alkaakohan nyt sataa? (Levottomasti katsellen taivasta.) Minusta tuntui...

PROFESSORI REPONEN: Niin tuntui minustakin... Jokohan meidän olisi lähdettävä?

NEITI KALTIMO: Ei mitenkään minun tähteni! (Katsahtaa professorin sateenvarjoon.) Onhan professorilla sitäpaitsi sateensuoja.

PROFESSORI REPONEN: Se on totta. Varustauduin kaiken varalta, kun ilma näytti niin uhkaavalta, olen hiukan arka vilustumiselle...

    (Aukaisee sateenvarjonsa.)

IRJA IHALA (Pärskähyttää taas muutamia pisaroita niin, että sateenvarjo rapisee).

NEITI KALTIMO (leikkisästi): Kas niin, professori, nyt istumme me saman katon alla.

PROFESSORI REPONEN: Niin, ja sovimme oikein hyvin. Eikö totta?

NEITI KALTIMO: Aivan erinomaisesti.

PROFESSORI REPONEN: Entäpä jos me yrittäisimmekin...

    (Keskeyttää itsensä.)

NEITI KALTIMO (innokkaasti): Mitä niin?

PROFESSORI REPONEN (arasti): En minä sentään taida rohjeta...

IRJA IHALA (ripsauttaa taas vettä)..

NEITI KALTIMO: Rohjetkaa vain, herra professori!

PROFESSORI REPONEN: Niin... koska neiti Kaltimo ystävällisesti kehoittaa minua sanomaan... ajattelin, että, miten olisi, jos arvoisa neiti suostuisi jakamaan elämän kohtalot minun vähäpätöisen henkilöni kanssa...

NEITI KALTIMO (lentää hänen kaulaansa niin, että sateenvarjo putoaa maahan): Waldemar!

IRJA IHALA (pirskahuttaa taas vettä kannustaan).

PROFESSORI REPONEN: Kiitos! (Puristaa hänen kättään.) Kiitos, Elviira!

    (Kumartuu ottamaan ylös sateenvarjon.)

NEITI KALTIMO: Minä olen niin onnellinen.

    (Vesi rapisee sateenvarjolle.)

PROFESSORI REPONEN: Niin minäkin. Mutta nyt tuntuu todellakin rupeavan satamaan – emmeköhän lähde sisälle?

NEITI KALTIMO: Nyt minäkin luulen, että on aika lähteä.

NEITI KALTIMO ja PROFESSORI REPONEN (nousevat ja lähtevät kulkien käsikoukussa sateenvarjon alla ulos näyttämöltä.)

IRJA IHALA (pudottaa tyhjän kastelukannun maahan; huutaa:) Se on täytetty!

    (Tulee alas puusta.)

    (Aurinko pilkistää esiin pilvenraosta;
    ilma seestyy seestymistään.)

TOHTORI WELLE (tulee esiin piilopaikastaan): Työ tehty on!

IRJA IHALA: Oksalla istuminen tuntui ajan mittaan vähän epämukavalta.

    (Menee verrytellen jäseniään penkille istumaan.)

TOHTORI WELLE: Eivät tämän teatterin permantotuolitkaan ole uneliaita varten. (Menee myöskin penkille, potkaisee mennessään tyhjää kastelukannua.) Hyvä, että tuo jo on tyhjänä! (Istuutuu.)

IRJA IHALA (naurahtaen): No, ei se niin vaarallinen kapine ole, sillä ei vesi yksin mitään aikaansaa.

TOHTORI WELLE (katsahtaa Irja Ihalaan): Niin, nyt istumme me kaksi tällä kohtalokkaalla penkillä.

IRJA IHALA (naurahtaen): Mutta mehän osaamme olla varuillamme. Vahingostahan väitetään viisastuttavan.

TOHTORI WELLE: Niin omasta vahingosta, vaan ei muiden.

IRJA IHALA (katsoo tohtoria teeskennellyn vakavasti): Pelkääkö tohtori?

TOHTORI WELLE: Tehän olette sanonut minua pelkuriksi.

IRJA IHALA: Taisin siis osata oikeaan?

TOHTORI WELLE (katsoo Irjaa): Ehkä... ei se ainakaan ole mahdotonta. (Lyhyt paussi; tohtori kääntää poispäin katseensa.) Kun te ette vain olisi niin hirvittävän nuori!

IRJA IHALA (hymyilee veikeästi): Minkä tiellä minun nuoruuteni on?

TOHTORI WELLE (melkein kuin itsekseen): Se on minun tielläni!

IRJA IHALA (muuttaa äkkiä äänensävyä): Sanokaahan, tohtori, olenko minä tehnyt väärin huvitellessani noiden ihmisparkojen kustannuksella' Kun äsken istuin tuolla puussa ja vesikannusta valelin öljyä neiti Kaltimon liekkeihin, alkoi omatuntoni jo käydä vähän levottomaksi... Mutta toiselta puolen se oli niin kauhean hauskaa...

TOHTORI WELLE: Kauhean hauskaa todellakin oli, aivan sananmukaisesti.

IRJA IHALA: Ja mikä siinä teidän mielestänne oli kauheaa?

TOHTORI WELLE: Se, että professori-parka aivan ummessa silmin hyppäsi avantoon.

IRJA IHALA (miettii hetkisen): Mutta, hyvä tohtori, ettekö luule, että kaikki miehet tekevät tuon saman hypyn ummessa silmin?

TOHTORI WELLE (ei vastaa mitään, vaan on hetken vaiti. Kysyy sitten äkkiä:) Suokaa anteeks kysymykseni, neiti Ihala, mutta: kuinka nuori te olette?

IRJA IHALA (naurahtaa): Sepä oli omituinen kysymys – sitä minulta ei koskaan aikaisemmin ole kysytty. Aina on udeltu vanhuuttani (Lyhyt paussi.) Minä olen täyttänyt yksikolmatta, olen siis täysi-ikäinen, sitäpaitsi myöskin rippikoulun käynyt ja rokotettu. Onko se liian vähän?

TOHTORI WELLE: On. Ikävä kyllä se on liian vähän. – Ja nyt me puhummekin aivan toisista asioista.

IRJA IHALA: Esimerkiksi –?

TOHTORI WELLE: Esimerkiksi siitä, miten te jouduitte tähän kesäiseen vanhain kotiin.

IRJA IHALA: Se johtuu aivan yksinkertaisesti kahdesta tosiasiasta: siitä, että minä olen köyhä, orpo tyttö, ja siitä, että minun tätini, joka on ainoa elossaoleva sukulaiseni, sattumalta viime kevättalvella tapasi lapsuutensa ystävän rouva Grönbergin. Kun nämä kaksi asiaa liittää järkevällä tavalla yhteen, on selitys aivan päivänselvä: halpa ja helppotöinen kesätoimi.

TOHTORI WELLE: Entä Tallinnan matka?

IRJA IHALA: Tehtiin Espooseen, jossa tätini asuu kesää. Rouva Grönberg tahtoi, että Espoon nimi vaihdettiin Tallinnaan... se muka häivytti kaikki epäluulot minun asemastani, jonka rouva Grönberg tahtoo pitää aivan salassa.

TOHTORI WELLE: Niin, niin... Jotakin sentapaista olen kuvitellutkin...

IRJA IHALA: Tohtori on tarkkanäköinen.

TOHTORI WELLE: Minä kuulun talon kantavieraisiin ja tunnen laitoksen liikeperiaatteet.

IRJA IHALA: Pelkäsin jo, että minä olisin antanut aihetta epäluuloihin.

TOHTORI WELLE: Onko teissäkin pelkuruutta?

IRJA IHALA (veikeästi): "Ehkä... ei se ainakaan ole mahdotonta." (Naurahtaa.)

TOHTORI WELLE: Entä teidän tulevaisuussuunnitelmanne?

IRJA IHALA: Valmistun vuoden perästä voimistelunopettajaksi ja sitten lähden maaseudulle... (naurahtaa) miestä odottamaan.

TOHTORI WELLE: Eivätkö helsinkiläiset kelpaa?

IRJA IHALA: Maaseudulla menekki on parempi.

TOHTORI WELLE: Pikkuinen villikissa on katkera. Katkeruutta pitää karttaa. Se tekee elämän raskaaksi.

IRJA IHALA: Se on helpommin sanottu kuin tehty. – Sen kai tohtori on huomannut itsestään...

TOHTORI WELLE: Minun iälläni se ei enää ole niin vaarallista.

IRJA IHALA: Kylläpä tohtori antaa hirmuisen suuren arvon iälle. Minusta tuntuu, että te ratkaisette kaikki probleemit vuosiluvuilla. Koettakaapa sijoittaa niiden tilalle muita arvoja elämänekvatsioniin.

TOHTORI WELLE: Ja miksi?

IRJA IHALA: Siksi, että ratkaisu silloin kävisi vähemmän mutkikkaaksi ja tulema olisi oikeampi.

TOHTORI WELLE: Teettekö itse sillä tavoin?

IRJA IHALA: Aina. Ikäero on minulle olematon käsite... On aina ollut.

TOHTORI WELLE: Onko se aivan totta?

IRJA IHALA: Ehdottomasti.

TOHTORI WELLE (ilmeisesti ilostuen): Siinä tapauksessa...

    (Huomaa äkkiä olevansa aikeessa paljastaa itsensä ja
    keskeyttää lauseensa.)

IRJA IHALA (veikeästi): Eihän tohtorin tapoihin yleensä kuulu ujous...

TOHTORI WELLE: Päinvastoin, hyvä neiti. Minä olen pohjaltani niin ujo ihminen, että häpeän itseänikin.

IRJA IHALA (purskahtaa hillittömään nauruun): Sitä ei usko kukaan!

TOHTORI WELLE: Jumalan kiitos!

IRJA IHALA (katsoo häntä pitkään): Olisiko sittenkin niin? Ihmiset taitavatkin aina peittää sisimmän minänsä jollakin asenteella...

TOHTORI WELLE (sydämellisesti): Onhan teilläkin asenteenne, hyvä neiti.

IRJA IHALA: Saanko kysyä, mikä se on?

TOHTORI WELLE: Se on: villikissa.

MIINA (tulee kantaen edessään pöytää, jonka jalat törröttävät tuntosarvina).

TOHTORI WELLE: Mitä nyt tulee?

IRJA IHALA: Hyvä tohtori, nyt ette saa suuttua minuun...

TOHTORI WELLE (katsoo häntä aivan ihmeissään).

IRJA IHALA: ... sillä minä olen järjestänyt vielä pienen jälkinäytelmän, joka kohta alkaa.

MIINA (asettaa pöydän puun alle ja kattaa sen valkoisella liinalla, asettuu sitten katsomaan tohtoria ja Irjaa pää kallellaan ja iskee silmää Irjalle): Jaa, jaa... (Salaperäisenä:) Kuka senkin olisi arvannut edeltäpäin... (Naurahtaa.) Ei sitä koskaan tiedä, mitä kuperkeikkoja elämä ihmislapsille valmistaa!

TOHTORI WELLE (katsoo ihmeissään Irja Ihalaa): Mitä tämä merkitsee?

IRJA IHALA: Se kuuluu näytelmään. (Naurahtaa.)

MIINA (naurahtaa): Aikamoinen näytelmä!

    (Menee takaisin.)

TOHTORI WELLE: Nyt minä olen aivan ymmällä.

IRJA IHALA: Kyllä se siitä selvenee... (hymähtäen:) kunhan tohtori vain ulvoo susien mukana!

TOIMITTAJA KALLIO ja ROUVA GRÖNBERG (tulevat kantaen suurta boolia ja sankakoria).

TOHTORI WELLE (tuijottaa hämmästyneenä tulijoita): Kuuluuko tämäkin näytelmään?

IRJA IHALA: Kuuluu.

TOIMITTAJA KALLIO ja ROUVA GRÖNBERG (asettavat boolin hymyillen pöydälle).

ROUVA GRÖNBERG (asetellen laseja korista boolin ympärille): Kyllä tämä oli yllätys! Kuka sitä olisi voinut odottaa. (Tekee merkitsevän ilmeen tohtorille:) Mutta tyynessä vedessä suurimmat kalat kutevat.

TOHTORI WELLE (on aivan ymmällä).

TOIMITTAJA KALLIO (hymyillen): Niin, niin... Kun osaa varansa pitää, niin voitolle pääsee ja perii paraimman osan.

PROFESSORI REPONEN ja NEITI KALTIMO (tulevat).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG ja NEITI NEULANEN (tulevat edellisten jäljessä).

ROUVA GRÖNBERG: Kas niin. Nyt alkaa vähitellen väki olla koolla.

TOIMITTAJA KALLIO: Ja nyt annetaan boolille viimeinen voitelu.

    (Kaataa korista ottamansa soodavesipullon sisällyksen
    boolimaljaan sekä rupeaa kauhalla täyttämään laseja.)

    Professori Reponen, Neiti Kaltimo, Esittelijäneuvos Berg
    ja neiti Neulanen (ryhmittyvät pöydän ympärille).

PROFESSORI REPONEN: Mitkä juhlat nämä oikeastaan ovat?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin, hyvä rouva Grönberg, mitä tämä kaikki merkitsee?

TOIMITTAJA KALLIO: Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!

MIINA (tulee kantaen suurta kiiltävää kahvipannua ja toisessa kädessä koria).

NEITI NEULANEN: Sieltä tulee kaikkein paras.

TAITEILIJA KAARTO (tulee kantaen remmissä suurta hanuria).

NEITI KALTIMO: Ja nyt tulee torventekijä!

TOIMITTAJA KALLIO: Torventekijä on aivan toinen.

    (Täyttelee laseja.)

TAITEILIJA KAARTO (tulee pöydän luo): Ovatpa Karrissa komeat häät!

MIINA: No, eivät nämä nyt sentään vielä häitä ole.

TOIMITTAJA KALLIO (täytellen laseja): Eivät taida enää häätkään olla kaukana. – Kas niin, rouva Grönberg, nyt me voimme aloittaa toimituksen.

ROUVA GRÖNBERG (asettuu pöydän taakse ja kilistää lasia).

KAIKKI (asettuvat odottavan ja uteliaan näköisinä piiriin pöydän ympärille. Miina ristii kätensä ja seisoo kuin rippikirkossa).

ROUVA GRÖNBERG: Hyvä herrasväki! – Kesämme kallistuu jo vähitellen syksyyn. Mutta vaikka sen kiilto sammuukin, niin jää sen aurinko kuitenkin sydämiimme loistamaan ja lämmittämään. Tänä kesänä onkin aurinkoa ollut hyvin runsaasti. Ainakin tällä saarella.

NEITI NEULANEN (katsoo hellästi esittelijäneuvosta, joka kuitenkin tuijottaa vain eteensä).

PROFESSORI REPONEN: Hyvä, hyvä!

ROUVA GRÖNBERG (jatkaa): Me olemme kaikk iloinneet tästä ylenpalttisesta auringosta, mutta etenkin muutamat meistä ovat olleet niin onnellisia, että auringonpaiste on antanut heidän elämälleen aivan uuden merkityksen...

TOIMITTAJA KALLIO (katsoo merkitsevästi tohtori Welleen ja rykäisee): Hm!

NEITI KALTIMO (katsoo professoria).

PROFESSORI REPONEN (kääntää myöskin päänsä neiti Kaltimoon päin).

NEITI NEULANEN (täynnä innostusta): Hyvä, hyvä, hyvä...! (Taputtaa käsiään.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (katsoo pelolla ja melkein kuin häveten neiti Neulasta): Ei keskeytetä!

IRJA IHALA (on kaiken aikaa seisonut aivan vakavana kuin "pikku pyhimys").

TOHTORI WELLE (ihmettelee ihmettelemistä ja katsoo tarkkaan tutkien vuoron perään kaikkia läsnäolevia).

ROUVA GRÖNBERG (jatkaa): Kun me nyt tänään olemme kokoutuneet tämän saaremme vihreään helmaan, niin ajatuksemme ensi sijassa suuntautuvat juuri näihin onnellisiin sunnuntailapsiin. – Me tiedämme kaikki – useimmat, kuten m.m. minä itse, omasta kokemuksesta –, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Nainen tarvitsee tuekseen miehen, ja mies kaipaa toverikseen naista. Sellainen on ollut luonnonlaki hamasta Eedenin ajasta alkaen. Kun meidän keskuudessamme nyt on tapahtunut tämän luonnonlain täyttyminen...

NEITI KALTIMO (keskeyttää suuttuneena): Minun täytyy pyytää rouva Grönbergiä lopettamaan puheensa. Minusta on enemmän kuin epähienoa, että täysihoitolan emäntä sekaantuu maksavien vieraittensa yksityiselämään ja tuo heidän salaisuuksiaan julkisuuteen. Minä en ymmärrä, millä oikeudella rouva Grönberg tahi hänen apurinsa... (heittää syrjäsilmäyksen Irja Ihalaan) urkkivat asukkaittensa yksityisiä asioita. Omasta puolestani panen jyrkän vastalauseen, koska juuri minä olen joutunut uhriksi...

KAIKKI (katsovat aivan ihmeissään neiti Kaltimoa).

PROFESSORI REPONEN (hämillään ja yskien): Niin... hm... hm... Minä tietysti yhdyn aivan täydellisesti neiti Kaltimon täysin perusteltuun ja hyvillä syillä esittämään vastalauseeseen...

ROUVA GRÖNBERG (ihmeissään): Mutta minä en todellakaan ymmärrä tätä... Minua on pyydetty puhumaan...

PROFESSORI REPONEN: Kuka on pyytänyt?

ROUVA GRÖNBERG: Morsian.

NEITI KALTIMO: Se ei ole totta. Minä en koko päivänä ole vaihtanut sanaakaan rouva Grönbergin kanssa.

    (Käy ihmettelyn humahdus läpi seurakunnan).

ROUVA GRÖNBERG: Mutta, hyvä herrasväki, enhän minä ole puhunut sanaakaan neiti Kaltimosta. Minä en todellakaan tietänyt...

TOIMITTAJA KALLIO: ... että neiti Kaltimo on morsian.

MIINA: Mutta minä olen sen aavistanut.

NEITI KALTIMO (kääntyy häpeissään poispäin).

TOHTORI WELLE: Mutta emmeköhän näin ollen ainakin onnittele neiti Kaltimoa?

IRJA IHALA: Ja professori Reposta.

NEITI KALTIMO: Ei ole tarpeen. (Kääntyy.) Minä pyydän herrasväkeä pitämään meidän kihlaustamme, joka vielä on aivan ehdottomasti salainen, ihan olemattomana.

MIINA (lyö kätensä yhteen): No, voi herra jestas!

TOIMITTAJA KALLIO: Eläköön joka tapauksessa, vaikkapa salassakin, nuori pari! Eläköön!

KAIKKI: Eläköön!

PROFESSORI REPONEN: Kiitän! (Katsoo neiti Kaltimoa, joka on aivan happamen näköinen.) Kiitän meidän molempien puolesta.

TOIMITTAJA KALLIO: Ja ehkä rouva Grönberg nyt saa jatkaa puhettaan.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (epävarmana): Onkohan se enää tarpeenkaan...

IRJA IHALA: Nythän se vasta onkin. Täytyyhän toki neiti Kaltimon saada hyvitys.

ROUVA GRÖNBERG: Niin, minä pyydän tuhannesti anteeksi sen häiriön, jonka aivan tahtomattani olen aikaansaanut...

TOHTORI WELLE: Sitä ei rouva Grönberg aikaansaanut.

ROUVA GRÖNBERG: No, joka tapauksessa tässä on häiriö tapahtunut. Mutta me unhoitamme sen. Ja nyt toivotamme sydämestämme onnea niille kahdelle, joiden sydämet minä tiedän löytäneen toisensa ja joiden puolesta minä olen valtuutettu puhumaan. Olkoon heille elämän taival tasainen ja paistakoon sen ylitse aina aurinko. Rakkaus heidät on yhdistänyt, ja meidän horjumaton uskomme on, että rakkaus heidän välillään on kestävä ja horjumaton.

    (Tarttuu lasiinsa, kääntyy tohtori Welleä ja Irja Ihalaa kohti.)

NEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun, rientää rouva Grönbergin luo, niiaa syvään ja sanoo): Kiitos, rakas, hyvä rouva Grönberg. Te puhuitte niin kauniisti. Ilman teitä ei tämä minun elämäni suurin päivä olisi ollut läheskään niin kaunis kuin se nyt on. Minä muistan teitä koko avioliittoni aikana ja olen teille kiitollinen kuolemaan asti.

    (Yleinen hämmästys).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (seisoo kuin puulla päähän lyötynä eikä tiedä, mitä tehdä tai sanoa).

NEITI NEULANEN (menee esittelijäneuvoksen luo, tarttuu hänen käsivarteensa ja vie hänet rouva Grönbergin luo): Tule sinäkin, rakas, ensiksi kiittämään rouva Grönbergiä, jonka valtakunnassa me kaksi olemme tehneet liittomme, jolle nyt niin kauniisti onnea toivotetaan.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (menee hämillään ollen ja epäröiden rouva Grönbergin luo ja suutelee hänen kättään).

KAIKKI (tarttuvat laseihin ja kilistävät onnea toivotellen neiti Neulasen ja esittelijäneuvoksen kanssa).

TOHTORI WELLE (kilistellessään neiti Neulasen kanssa): Te hoiditte hyvin asianne. Onneksi olkoon!

MIINA: No, voi sun taivasten tekijä!

TOIMITTAJA KALLIO: Mutta, hyvä rouva Grönberg, minusta tuntuu, että teillä vieläkin on valtti kädessänne.

ROUVA GRÖNBERG: Niin minulla onkin.

MIINA: Tuleeko niitä liittoja vielä lisää?... Mitenkähän minun kahvini riittää?

TAITEILIJA KAARTO: Eikö tämäkään ollut se oikea pari?

ROUVA GRÖNBERG: Ei ollut.

TOHTORI WELLE: Missä se sitten on?

MIINA: Kas, kas vain tohtoria, kun muka heittäytyy leikkisäksi. (Matkien:) "Missä se sitten on?"

TOHTORI WELLE (katsoo ihmetellen ympärilleen, kääntyy sitten Irja Ihalan puoleen).

IRJA IHALA (katsoo tohtori Welleä veikeästi hymyillen, iskee silmää ja kohottaa lasinsa): Annetaanko jo sen oikeankin parin tulla areenalle?

TOHTORI WELLE (nauraa, kilistää): No, annetaan sitten!

MIINA: No, nyt se vihdoinkin pamahtaa!

IRJA IHALA: Niin, hyvä herrasväki, se kihlaus, jota rouva Grönberg puheessaan tarkoitti, ei vielä ole tapahtunut siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sulhanen tähän hetkeen asti ole tiennyt siitä mitään... (Katsoo merkitsevästi tohtori Welleen.)

TOHTORI WELLE (katsoo Irja Ihalaan ja hymyilee): Mutta nyt hän ainakin jo aavistaa kaikki.

IRJA IHALA: No, sitten säästyn minäkin pitemmistä puheista ja – kosimisesta.

KAIKKI (riemuiten): Eläköön!

    (Lähtevät kilistelemään nauravina ja hyvän tuulen vallitessa.)

TOIMITTAJA KALLIO (esittelijäneuvokselle): En minä ole mokomaa nähnyt,

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: En minäkään.

MIINA (itsekseen, suoraan katsomoon): Ainahan minä olen sanonut, että tämä meri-ilma on ihan täynnä näkymättömiä rakkauden itikoita.

TAITEILIJA KAARTO: Onko Miina huomannut sen itsestäänkin?

MIINA: Ei ole aivan ilmankaan!

TAITEILIJA KAARTO (alkaa soittaa hanurilla reipasta polkkaa).

KAIKKI (aloittavat iloisen tanssin).

    Esirippu.