Villikissa

VILLIKISSA

Kolminäytöksinen kevyt komedia

Kirj.

ERKKI KIVIJÄRVI

Otava, Helsinki, 1928.

HENKILÖT:

TOHTORI WELLE.

NEITI IRJA IHALA.

 ROUVA GRÖNBERG, kesätäysihoitolan emäntä.
 NEITI KALTIMO, yhteiskoulun johtajatar.
 NEITI NEULANEN, pankin kassanhoitajatar.
 TOIMITTAJA KALLIO,
 TAITEILIJA KAARTO, musiikkeri.
 PROFESSORI REPONEN.
 ESITTELIJÄNEUVOS BERG.
 KIRJAILIJA TAMMINEN.
 MIINA, täysihoitolan keittäjätär.

Tapahtuu muutamina kesäisinä päivinä saaristossa.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Huvilankuistilla.

Lasikuisti saaristohuvilassa. Ikkunoista näköala merelle. Huvila on
rakennettu rantatöyräälle, joka loivasti laskeutuu vedenrajaan.

Keskipäivä. Kirkas kesäinen auringonpaiste.

Kuistin vasemmalla puolella on ruokapöytä. Muu osa kalustettu
korihuonekaluilla. Kukkia amppeleissa ja ikkunalaudoilla. Ruokapöydän
yläpuolella kattolamppu. Ilmavat, valkoiset verhot ikkunoissa,
lattialla punareunaiset, valkeat käytävämatot. Sivuseinillä ovet,
vasemmalla sisähuoneisiin, oikealla ulos.

Tohtori Welle istuu nojatuolissa pienen pöydän ääressä ja panee
patience'a. Hän on puettuna valkoisiin housuihin, siniseen takkiin,
pehmeään kaulukseen ja valkoisiin kenkiin. Tämä asu tekee hänet
nuorekkaan näköiseksi. Kun harmahtava tukkakin on lyhyeksi leikattu,
luulisi häntä 40-vuotiaaksi, vaikka hän jo onkin viisissäkymmenissä.

Toisessa tuolissa istuu neiti Kaltimo kädessään Sininen kirja. Hän on
arviolta 40 vuoden ikäinen. Huolellisesti puettu. Kakkulat nenällä,
sileä (pitkä) tukka, Ilmeinen opettajatartyyppi.

Ruokapöydän ääressä taiteilija Kaarto ja toimittaja Kallio pelaavat
shakkia. Taiteilija Kaarto on hauskan ja hyväntahtoisen näköinen,
avokatseinen nuori mies; pitkä tukka, kuten säveltaiteilijoilla vielä
toisinaan meidänkin päivinämme; samettihousut, liehuva kravatti
värikkäässä paidassa, ilman takkia. Toimittaja Kallio on
teräväpiirteinen, porvarillisen korrekti 27-vuotias herrasmies;
vaaleanharmaa kesäpuku, kova kaulus, huolellisesti jakaukselle harjattu
tukka.

TOIMITTAJA KALLIO: Miksi asetatte vaaraan kuningattarenne, vaikka
voisitte pelastua uhraamalla kaksi moukkaa?

KAARTO: En tiedä itsekään. Kai se johtui siitä, että olen niin perin
demokraattinen luonteen laadultani...

TOIMITTAJA KALLIO: Shakkipelissä ei saa olla demokraatti. Se on
kuningaspeliä.

KAARTO: Siksi kai minä en sitä koskaan kunnolleen opikaan.

TOIMITTAJA KALLIO: Oletteko toden teolla yrittänytkään sitä oppia?

KAARTO: En. Matematiikka on minulle aina ollut kauhistus.

TOIMITTAJA KALLIO: Sepä ihmeellistä! Väittäväthän asiantuntijat, että
musiikki on läheistä sukua matematiikalle.

KAARTO: Parjausta ja panettelua! Yhtä hyvin voisi sanoa, että musiikki
on sukua – tilastotieteelle.

TOHTORI WELLE (jatkaen patience'aan): Mutta sehän onkin sukua sille!

KAARTO (nauraa): Millä tavoin?

TOHTORI WELLE: Katsokaa nuotteja! Eiväthän ne ole muuta kuin
määrättyihin sarekkeihin sijoitettuja erisuuruisia matemaattisia
arvoja. Äänen pituus- ja korkeusnumeroita.

KAARTO: Perin merkillisiä numeroita!

TOHTORI WELLE: Miksi merkillisiä? Eivätkö ne muka ole yhtä
yksinkertaisia kuin arabialaiset ja roomalaiset numerot? Teille
niiden pitäisi olla paljon selvempiäkin.

TOIMITTAJA KALLIO: Tästä pelistä ei tule mitään. Kahden siirron perästä
olette matti.

TOHTORI WELLE: Oikeaan aikaan! Kymmenen minuutin kuluttua soitetaan,
ellei keittiön kello taas ole jätättänyt.

NEITI KALTIMO (laskee Sinisen kirjan kädestään): Puhuiko tohtori
kahvista?

TOHTORI WELLE: Puhuin kellosta, mutta tarkoitin tietysti kahvia.
Täysihoitolaelämässähän kello ei näytäkään muuta kuin ruokaa ja juomaa.

TOIMITTAJA KALLIO: Kas niin. Pelinne on menetetty. Eilen hävisitte
kolme ja toissapäivänä neljä kertaa.

KAARTO (katsoo häntä ihmetellen): Jaksatteko todellakin pitää
muistissanne minun häviöni? Mitä hyötyä siitä on?

TOIMITTAJA KALLIO: Jos katselee asiaa hyödyn kannalta, niin eihän koko
peliäkään pitäisi viljellä. – Miksi te pelaatte, kun ette edes ole
siitä huvitettu?

KAARTO: Vain tappaakseni aikaa.

NEITI KALTIMO: Ei aikaa pidä tappaa – sitä ei muutenkaan ole liian
paljon.

TOHTORI WELLE: Eikö neiti Kaltimolle aika koskaan ole käynyt pitkäksi?

NEITI KALTIMO: Ei koskaan. Päivät loppuvat aina kesken.

KAARTO (tulee heidän luokseen): Kesälläkinkö?

NEITI KALTIMO: Myöskin kesällä.

TOHTORI WELLE: Taivas varjelkoon! Vaikkei muita vuorokaudenaikoja
olekaan kuin pelkkää päivää! Se mahtaa olla aivan kauheata.

NEITI KALTIMO: En ainakaan minä ole sitä kauheaksi havainnut.
Ihmiselämä on siksi lyhyt, ettei siitä kannata hukuttaa hetkeäkään
turhanpäiväisyyteen.

TOHTORI WELLE: Minusta se taas on niin pitkä, että täytyy käyttää koko
keksimiskykynsä lyhentämiskeinojen löytämiseen.

NEITI KALTIMO: Säälin tohtoria.

TOHTORI WELLE: Kiitän. Sääli tekee ain hyvää.

TOIMITTAJA KALLIO (järjestellen shakkinappuloita): Sääli on alentavaa.

TOHTORI WELLE: Minusta se on kaikkein ylentävintä maailmassa. Sillä
ihminen ei koskaan muulloin tunne olevansa yhtä korkealla siveellisellä
tasolla kuin silloin, kun hän osoittaa lähimmäistään kohtaan niin
välitöntä myötätuntoa, että rupeaa häntä säälimään. Säälijä kasvaa aina
omissa silmissään.

TOIMITTAJA KALLIO: Mutta säälin vastaanottaminen on yhtä nöyryyttävää
kuin almun saanti.

TOHTORI WELLE: Epäilemättä. Mutta ihminen ei saa olla niin itsekäs,
että hän kieltäytyy suomasta lähimmäiselleen antamisen autuutta.

KAARTO (on viimeisien vuorosanojen aikana tähyillyt merelle):
Kohtapuoleen heidän jo pitäisi tulla...

NEITI KALTIMO: Keitä taiteilija tarkoittaa?

KAARTO: Kaupungissakävijöitä. Neiti Kaltimo ei taida tietääkään, että
esittelijäneuvos Berg ja kirjailija Tamminen eilisiltana suinpäin
lähtivät kaupunkiin...

NEITI KALTIMO (happamasti hymähtäen): Olihan lähtö odotettavissa –
tänäänhän neiti Ihalan piti palata Tallinnan matkaltaan.

TOHTORI WELLE: Ja neiti Kaltimon mielestä oli kunniavahdin vastaan
lähettäminen pienin kohteliaisuus, minkä me voimme osoittaa Hänen
Herttaisuudelleen.

NEITI KALTIMO: Aivan niin. Ihmettelen vain, etteivät herrat ole
rakentaneet kunniaporttia laivasillalle.

TOHTORI WELLE: Siitä oli kyllä puhetta, mutta päätimme luopua tuumasta,
kun kuulimme professori Reposen tulevan samassa laivassa ja tiedämme
kunniaportit hänen suuren henkensä pieneksi heikkoudeksi. Siksi olemme
tyytyneet kukittamaan neiti Ihalan huoneen ja tilaamaan kaksinkertaiset
mansikka-annokset päivällispöytään. Herra Kaarto on myöskin säveltänyt
juhlapoloneesin, jonka kaikuessa neiti Ihala riemusaatossa johdatetaan
huoneeseensa.

TOIMITTAJA KALLIO (on pannut syrjään shakkipelin, tulee toisten luo):
Ja illaksi on tilattu harmonikansoittaja laivasillalle...

NEITI KALTIMO: Tietysti sytytetään myöskin paperilyhdyt...

TOHTORI WELLE: Kello 12 poltetaan suuri ilotulitus, ja sitten pitää
toimittaja Kallio isänmaallisen puheen, jonka jälkeen ammutaan
kuninkaalliset kunnialaukaukset kalastaja Karlssonin ruostuneella
rihlapyssyllä. Sen jälkeen olemme ajatelleet pyytää neiti Kaltimoa
seppelöimään Irja neidin kesämme kuningattareksi...

TOIMITTAJA KALLIO: Seppelrunon on Tamminen kirjoittanut jo viime
viikolla ja se julkaistaan ensi sunnuntailiitteessä...

TOHTORI WELLE (kokoaa kortit): Ja se alkaa näin:

    Pois mielistä kateus, katkeruus,
    rumat aatokset, pahat sanat!

Enempää en muista!

NEITI KALTIMO (nousee suuttuneena): On sitä jo siinäkin!

    (Menee äkäisenä ulos puutarhanovesta ja paukahuttaa sen kiinni.)

HERRAT (purskahtavat nauruun).

TOIMITTAJA KALLIO: Taisi saada tarpeekseen tämän päivän osalle.

    (Käy istumaan.)

KAARTO: Miksi viitsitte häntä aina kiusata?

TOIMITTAJA KALLIO: Siksi, että hän on niin harmittavan hyveellinen.

TOHTORI WELLE: Se oli oikea sana! Hyveellisyys on hänen
paheellisuutensa. Ja meidän velvollisuutemmehan on aina ja joka
paikassa taistella pahetta vastaan. Se mitä taiteilija Kaarto suvaitsee
sanoa kiusaamiseksi, on kristillistä kurittamista, joka, kuten
tiedetään, on kaikkein terveimpiä rakkauden ilmaisuja.

KAARTO: Tohtori on sofisti!

TOIMITTAJA KALLIO: Eipä niinkään. Sofisti puolustaa huonoa asiaa, mutta
tohtori hyvää.

KAARTO: Miksi te vihaatte neiti Kaltimoa?

TOIMITTAJA KALLIO: Emme me vihaa neiti Kaltimoa, vaan hänen tyyppiään.

TOHTORI WELLE: Minun täytyy sanoa, etten vihaa edes tyyppiä. Se vain
herättää minussa vastaansanomisen halun. On aina herättänyt. Jos
minulla kouluaikanani olisi ollut hänenlaisensa opettaja, niin olisin
varmasti saanut joka toiseen todistukseen alennetun käytöksen
röyhkeydestä – vaikkakin vääryydellä, koska röyhkeys tässä tapauksessa
olisi ollut tahtoni ulkopuolelle lankeava patolooginen ilmiö.

NEITI NEULANEN (tulee sisähuoneista. Hän on hyvin säilynyt 35-vuotias
eternelli, nuorekas puvultaan, liikkeiltään ja koko keimailevalta
olemukseltaan): Mistä herrat keskustelevat?

TOIMITTAJA KALLIO: Naistyypeistä.

NEITI NEULANEN (menee tarkastamaan seinällä olevaa ilmapuntaria); Älkää
antako minun häiritä – minusta olisi hauskaa ja ehkä opettavaistakin
kuulla herrojen valistuneita mielipiteitä.

TOHTORI WELLE: Oletteko aivan varma, että se olisi hauskaa?

NEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä): Tietysti. Naiselle ei mikään ole
hauskempaa kuultavaa kuin kanssasisarien panettelu.

TOIMITTAJA KALLIO: Entäpä ellemme puhuneetkaan määrätystä henkilöstä?

NEITI NEULANEN (naurahtaa): Kyllä nainen aina osaa antaa yksilöllisen
osoitteen!

TOHTORI WELLE: Myöskinkö silloin, kun puhutaan hänen omasta tyypistään?

NEITI NEULANEN: Myöskin silloin, vaikkei hän näytäkään yskää
ymmärtävänsä.

ROUVA GRÖNBERG (tulee sisähuoneista. He on varsin vaatimaton
ruokarouva, aina ystävällinen ja huomaavainen. Leveä esiliina ja
helisevä avainkimppu hänen kädessään ilmaisevat hänet talon emännäksi):
Kahvi tulee aivan heti. Olen antanut kattaa pöydän lehtimajaan, kun nyt
on niin siunatun kaunis ilma. Herrasväki saakin tänään oikeata
nimipäivärinkeliä ja Miinan parhaita piparkakkuja.

TOHTORI WELLE: Kenen kunniaksi korput on vaihdettu piparkakkuihin
keskellä viikkoa?

ROUVA GRÖNBERG (panee sormen suulleen): Hyst hiljaa! Tällä kertaa minun
omaksi kunniakseni. Mutta sitä ei saa kenellekään sanoa.

    (Nauraa makeasti.)

TOIMITTAJA KALLIO: Eihän meidän arvoisa emäntämme vain täyttäne vuosia
minun ja lehteni tietämättä?

ROUVA GRÖNBERG: En. Siitä on jo kaksi vuotta, kun täytin
puolenvuosisatani, niin että seuraavaan kertaan on vielä kahdeksan.
Välivuosia ei kannata ottaa lukuun yksityiselämässäkään, niistä on vain
menoja ja ylimääräistä touhua, mutta ei hyötyä ollenkaan, kun ihmiset
kuitenkin säästävät lahjansa niiksi päiviksi, jotka mainitaan lehdissä.

    (Nauraa taas.)

TOHTORI WELLE: No mutta, mikä merkkipäivä tämä heinäkuinen keskiviikko
sitten on? Ei sitä ennen ole vietetty.

ROUVA GRÖNBERG: Suoraan sanoen: minun kolmaskymmenes hääpäiväni. Ei sen
kummempi. Eikähän se näin leski-ihmiselle mitään merkitsekään, joten
siitä ei kannata sen enempää puhua. Mutta rinkelin ja piparkakut sille
kuitenkin voi kustantaa.

NEITI NEULANEN: Herättää kai se sentään eloon kaihoisia muistoja?

ROUVA GRÖNBERG (katsoo häntä veikeästi): Hui hai! Minun muistoni
kantavat jo omia muistojaan käsivarrella... On sitä toki maailmassa
mukavampaakin ajattelemista kuin viimevuotinen lumi...

TOHTORI WELLE: Etehen elävän mieli!

ROUVA GRÖNBERG: No, mitä taas siihen tulee, niin tuskinpa tulevaisuus
on sen kummempaa kuin nykyisyyskään...

NEITI NEULANEN: Tulevaisuudelta eivät yllätyksien mahdollisuudet
koskaan lopu...

TOHTORI WELLE: Neiti Neulanen on säilyttänyt lapsuutensa uskon.

ROUVA GRÖNBERG: Kyllähän se säilyy aikansa, mutta kun täytyy tunnustaa
täyttäneensä viisikymmentä, niin on lopullisesti luovuttava
toivostakin.

TOHTORI WELLE: Vaeltakaa, neiti Neulanen, niin kauan kuin valoa on,
jottei pimeä saisi teitä valtaansa!

MIINA (tulee sisään. Hän on reheväruhoinen, topakka keittiökarhu):
Kahvi jäähtyy, jos ei sitä kohtapuoleen jo aleta juoda. Ja laivakin
tuntui jo äsken huutavan tuloaan.

TOHTORI WELLE: Mikä on Miinan mielipide avioliitosta?

MIINA (pyyhkii esiliinansa kulmalla nenänvarttaan): Mikä tuon tiennee,
kun ei koskaan ole kokenut. Mutta minkä on muista nähnyt, niin taitaa
se olla vähän arveluttava yritys ainakin meidän iällämme.

    (Viittaa neiti Neulaseen.)

NEITI NEULANEN: Kiitos!

    (Heilauttaa niskojaan ja menee kiireesti ulos.)

MIINA (ällistyneenä): Mistähän tuo tupsahti?

TOHTORI WELLE: Ei kestänyt kuulla totuutta.

MIINA: No, ei suinkaan hän nyt enää aikone avioliittoon, kun on näinkin
kauan tullut miehettä toimeen!

TOHTORI WELLE: Miksei? Kaikkihan me olemme kutsutut, vaikka muutamat
ovatkin jääneet häähuoneen kynnykselle.

MIINA: No, kyllä ainakin me kaksi olisimme perälle päässeet, jos oikein
olisimme yrittäneet.

ROUVA GRÖNBERG: Eikö Miina sitten ole koskaan koettanut?

MIINA: En minä silloin kahville hoputtaisi ventovieraita ihmisiä!

    (Kääntyy ja menee sisään.)

TOIMITTAJA KALLIO (on noussut seisomaan, Katselee ulos ikkunasta):
Laiva näkyy jo Koivuniemen nenässä, on aika mennä rantaan.

    (Kiiruhtaa ulos.)

KAARTO (kääntyy tohtori Wellen puoleen): Eikö tohtori tule neiti Ihalaa
vastaan?

TOHTORI WELLE (jää istumaan): Säästän käsisuudelmani kahvipöytään.
(Hymähtää.) Kun en käytä sokeriakaan...

KAARTO (menee ulos).

ROUVA GRÖNBERG: Taitaa olla parasta soittaa kahville vasta laivan
tultua. Eivät he kuitenkaan malta olla sillalle menemättä.

TOHTORI WELLE: Eivät. (Vilkastuen): Neiti Ihala oli teille, rouva
Grönberg, suoraan sanoen suurenmoinen löytö; ilman häntä olisi tämä
kesä jäänyt sangen lohduttomaksi. Muistan aina suuren sotasuven,
jolloin ette ollut hankkinut mitään varsinaista vetonumeroa: päivät
matelivat kuin raajarikkoiset onkimadot, ja monet muuttivat pois
neljäntoista vuorokauden kuluttua. Ellei sotaa olisi tullut, niin olisi
ollut pakko sulkea jo ennen elokuun viidettätoista.

ROUVA GRÖNBERG (huokaisee): Se oli vaikea kesä. – Mutta vahingosta
ihminen viisastuu. Ja täytyyhän tohtorin myöntää, että sen jälkeen
olenkin pitänyt varani.

TOHTORI WELLE: Myönnän sen mielelläni ja täydestä sydämestäni.
Esimerkiksi toiskesäinen koreasilmäinen näyttelijätär tuotti täydet
huoneet koko suveksi. Eikä viimevuotistakaan primadonnaa sovi moittia
– tavalliseksi pankkineidiksi hän hoiti asiat erittäin näppärästi –,
vaikkei tietysti kyennytkään koroittamaan talon osakkeita siihen
huippukurssiin, johon neiti Ihala ne nyt on saanut. Mutta hänhän onkin
oikea ihanne.

ROUVA GRÖNBERG: Niin on. (Menee lähemmäksi tohtoria.) Tohtorin kanssa
on niin hauska puhua asioista. Tohtori ymmärtää ne niin hyvin – aivan
yhtä hyvin kuin minä itse, ehkäpä monet vielä paremminkin. Ja kuinka
tohtorilta riittää kaikkeen harrastusta!... sitä minä monasti olen
ihmetellyt...

TOHTORI WELLE: Hyvä rouva Grönberg! Ellei ihminen kahdessakymmenessä
kesässä opi ymmärtämään edes ahtainta ympäristöään, niin hän on
parantumaton pässinpää ja kypsä toisenlaiseen hoitolaan.

ROUVA GRÖNBERG: Joko tämä todellakin on kahdeskymmenes kesä?

TOHTORI WELLE: On. Auttamattomasti. Tulin tänne samana suvena, jona
teidän nuorempi tyttärenne oppi tavaamaan ja teillä itsellänne oli
taivaansininen pyhäleninki ja sinipunervat syreenit hatussa. Laitos oli
vaikuttanut vasta kaksi kesä, mutta oli jo menestynyt niin hyvin, että
syksyllä saatoitte pystyttää patsaan miehenne haudalle ja tarjota
lopettajaispäivällisillä shamppanjaa...

ROUVA GRÖNBERG (ihaillen): Kaikki se tohtori jaksaakin muistaa!... Sitä
päätä, sitä päätä – aivan kuin partaveitsi.

TOHTORI WELLE: Ei liioitella, hyvä rouva Grönberg! Täytyyhän toki
jokaisen pitää elämän merkityksellisimmät asiat muistissaan.

MIINA (tulee sisältä): Kyllä se kahvi nyt jo on jäähtynyt aivan
piloille. Ties, missä se laivakin laiskottelee, lieneekö ajanut
matalikolle, kun ei vieläkään kuulu tukutusta salmensuusta?

ROUVA GRÖNBERG: Parasta on, että Miina vie pannun takaisin keittiöön.

MIINA: Sitä minäkin.

    (Menee sisälle.)

ROUVA GRÖNBERG: Myöhästynyt se tänään onkin.

TOHTORI WELLE: Tietysti on paljon väkeä näin kuumana päivänä.

NEITI NEULANEN (tulee ulkoa): Onko totta, rouva Grönberg, että
professori Reponen tulee tänne tänään?

ROUVA GRÖNBERG: Kyllä hänen pitäisi tulla. Tunteeko neiti Neulanen
hänet?

NEITI NEULANEN: Jonkun verran. Hän käy toisinaan pankissa. Ja viskaa
tiskin yli sanan tahi pari. Olen minä sitäpaitsi tavannut hänet kerran
muutamassa iltamassakin...

TOHTORI WELLE: Häntä pidetään varsin etevänä omalla alallaan.

NEITI NEULANEN: Hän on siis tulevaisuuden mies?

TOHTORI WELLE: Kun meidän maassamme tiedemies pääsee professoriksi,
niin on hänellä jo tulevaisuus takanaan, koska korkeampaa päämäärää ei
enää ole tarjolla.

ROUVA GRÖNBERG: Onko hän myöskin hauska seuramies?

TOHTORI WELLE: Etevät miehet ovat vain poikkeustapauksissa hauskoja,
mutta ikävänkin ihmisen saattaa seura toisinaan tehdä hauskaksi. Enkä
luule professori Reposelta kehitysmahdollisuuksia puuttuvan, kun hän
vain joutuu oikean käsittelyn alaiseksi.

ROUVA GRÖNBERG: No, kyllähän täällä pitäisi olla käsittelijöitä!

NEITI NEULANEN (keveästi ja keimailevasti naurahtaen): Tunteeko tohtori
Welle professori Reposen... miten minä nyt sanoisinkaan?... Akilleen
kantapään?

TOHTORI WELLE (katsoo häntä hymyillen): Käsittelytarkoitukseenko?

NEITI NEULANEN (veikeästi): Niin juuri. Ajattelin, että sellainen olisi
hyvä tietää, ennenkuin käännytystyö pannaan alulle.

ROUVA GRÖNBERG (naurahtaa): Aikooko neiti Neulanen ottaa hänet urakalle?
Mitä esittelijäneuvos siitä sanoo?

NEITI NEULANEN (leikkisästi): Luulin, että meidän kaikkien oli
kannettava kortemme yhteiseen kekoon.

NEITI KALTIMO (tulee ulkoa): Nyt laiva tul (Rouva Grönbergille.)
Voisinkohan minä saada teen omaan huoneeseeni?

ROUVA GRÖNBERG: Kyllähän se käy päinsä.

TOHTORI WELLE (nousee): Aikooko neiti Kaltimo todellakin kieltäytyä
yhteisestä ilonpidosta?

ROUVA GRÖNBERG: Joko taas vaivaa päänkivistys?

NEITI KALTIMO: Ei vielä, mutta pelkään, että markkinamelu saa sen
syttymään.

    (Ulkoa alkaa kuulua äänten sorinaa ja iloisia huudahduksia.)

TOHTORI WELLE (neiti Neulaselle): Luulen, että meidän on parasta jäädä
tänne odottamaan poloneesia.

NEITI NEULANEN: Jäädään vain!

    (Nyt kuuluu ulkoa eläköönhuutoja.)

NEITI KALTIMO (tukkii korvansa ja kiiruhtaa sisähuoneisiin).

KAARTO (tulee puolijuoksua ulkoa).

TOHTORI WELLE: Orkesteri paikoilleen!

KAARTO: Antakaa merkki, kun he lähestyvät rappusia!

NEITI NEULANEN (innostuen): Minä annan, minä annan...

    (Menee ikkunaan.)

KAARTO: Hyvä on. Mutta älkää myöhästykö!

    (Kiiruhtaa sisälle ja jättää oven seposelälleen jälkeensä.)

ROUVA GRÖNBERG (menee ikkunaan): No niin. Nyt sieltä tullaan.

TOHTORI WELLE (menee myöskin ikkunaan): Ja Reposella on kunniapaikka
kuningattaren kupeella.

NEITI NEULANEN: Jokohan minä annan merkin?

TOHTORI WELLE: Jo, jo! Peli soimaan! Ja me asetumme rintamaan.

NEITI NEULANEN (rientää ovelle ja huutaa sisään): Alkakaa nyt, herra
Kaarto! (Menee takaisin entiselle paikalleen.)

    (Sisältä alkaa kuulua voimakasta pianonsoittoa.)

TOHTORI WELLE (menee aukaisemaan molemmat ulko-oven puoliskot ja
huutaa): Tehkäämme ovet avariksi ja portit korkeiksi! (Palaa entiselle
paikalleen.)

IRJA IHALA ja PROFESSORI REPONEN (tulevat sisään ja asettuvat
keskilattialle).

TAMMINEN (tulee heidän jälessään kantaen Irja Ihalan matkalaukkuja).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG ja TOIMITTAJA KALLIO (tulevat sisään viimeisinä).

    (Pianonsoitto lakkaa.)

KAARTO (tulee sisältä ja asettuu toisten joukkoon).

IRJA IHALA (21-vuotias neitonen, kirkassilmäinen, mustatukkainen,
pikemmin etelä- kuin pohjoismaalainen tyyppi, vilkas ja välitön;
hauskasti, mutta ei keimailevasti puettu, nyt matka-asussa): Kylläpä
oli juhlallista. Melkein taitaisi pitää (rykäisee ja matkii
puhujateennäisyyttä) "lausua muutama sana". (Toisella, miltei
lapsekkaalla äänellä.) Mutta sitä minä en osaa – niin että (aivan
poikamaisesti) "morjens nyt vain", hyvät naiset ja herrat. (Nyökkäilee
kaikille tahoille.) Ja paljon terveisiä. (Rientää rouva Grönbergin luo
ja ojentaa kätensä.) On niin lysti taas olla täällä, vaikka oli minulla
hauskaa sielläkin. (Kääntyy tohtori Wellen puoleen.) Päivää, tohtori!
Onko teillä ollut ikävä minua? (Ojentaa kätensä.)

TOHTORI WELLE (tarttuu hänen käteensä): Tietysti on ollut ikävä, mutta
on täytynyt koettaa lohdutella itseään. (Suutelee hänen kättään).

KAARTO (Tohtori Wellelle): Tohtori ottikin kahvisokerit etukäteen.

IRJA IHALA (nyökkää eri suunnille): Kaikkia muitahan olenkin jo tainnut
tervehtiä... (Huomaa Neiti Neulasen ja kiiruhtaa hänen luokseen
ojentamaan kätensä.) Miten olette voinut, neiti Neulanen?

NEITI NEULANEN: Kiitos kysymästä – teidän vointianne ei kai tarvitse
kysyäkään?

PROFESSORI REPONEN (neljänkymmenen korvissa oleva likinäköinen
ja sankalasinen mies, huolellisesti ja siististi, joskin
mielikuvituksettomasti ja arkipäiväisesti puettu, on koko kohtauksen
ajan seisonut avuttoman ja onnettoman näköisenä matkalaukut käsissään):
Hm!

IRJA IHALA (kääntyy äkkiä): Taivas varjelkoon! Minä vain rupattelen ja
unohdan kokonaan Suomen tieteen. – Rouva Grönberg, tässä on teidän
perheenne nuorin jäsen, professori Reponen.

ROUVA GRÖNBERG (astuu professorin luo ojennetuin käsin): Terve tuloa,
herra professori!

PROFESSORI REPONEN (laskee varovasti molemmat käsilaukut lattialle,
tarttuu ojennettuun käteen): Kiitos! – Arvoisa rouva on kai saanut
kirjeeni, joten minulle lienee varattu huone auringonpuolelta...
rautasängyllä ja kierrekaihtimilla?

ROUVA GRÖNBERG: Kyllä, herra professori.

PROFESSORI REPONEN: Kiitos! Muita erikoisvaatimuksia minulla ei
olekaan.

IRJA IHALA: Ja nyt alkaa yleinen kättely – aivan kuin presidentin
suurissa vastaanotoissa.

PROFESSORI REPONEN (lähtee kiertokululle, kättelemään ja kumartamaan).

IRJA IHALA (vielä kättelyn kestäessä): Suomen runous!

TAMMINEN (nuori, hauskan ja valveutuneen näköinen mies): Aina
palvelukseksenne.

IRJA IHALA: Olkaa hyvä ja antakaa Pegasuksen ravata vähän rappusia ja
viekää laukku neitsytkammioon.

    (Lähtee sisähuoneisiin.)

TAMMINEN (lähtee hänen jälkeensä).

TOIMITTAJA KALLIO: Minultahan unohtuikin sanomatta... (Lähtee myöskin.)
Sehän oli aivan ihmeellistä!

ROUVA GRÖNBERG: Ehkä minä nyt saan näyttää professorille huoneen...

PROFESSORI REPONEN: Olisin hyvin kiitollinen.

    (Ottaa taas matkalaukut käsiinsä.)

ROUVA GRÖNBERG: Tätä tietä.

    (Aukaisee oven sisälle ja jää seisomaan ovenpieleen.)

PROFESSORI REPONEN (pysähtyy ovelle): Rouva ensiksi. Olkaa hyvä.

ROUVA GRÖNBERG: Hyvänen aika. (Menee.)

PROFESSORI REPONEN (kääntyy kynnyksellä laukkuineen kumartamaan.
Menee.)

NEITI NEULANEN: Oliko herroilla hauskaa kaupunginmatkallaan?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (40-vuotias, kalpeahko virkamiestyyppi, vähän
kulmikas liikkeissään, jotka hän koettamalla koettaa saada sulaviksi):
Olisi voinut olla hauskempaakin.

TOHTORI WELLE: Tapasitteko jo eilisiltana neiti Ihalan?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tamminen oli tavannut... (Epävarmasti ja
vilkaisten neiti Neulaseen): Minulla oli eilen vähän asioita
hoidettavana... ja sitten... (nopeasti): jouduin toveriseuraan...

NEITI NEULANEN (naurahtaen): Tuliko pitkäkin istunto?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (koettaa tehdä äänensä kevyeksi): Ainahan ne
tunnit vierähtävät...

TOHTORI WELLE (naurahtaa): Ai, ai, ai, ai... (Kohottaa sormensa.)

NEITI NEULANEN (kääntyy ikkunaan päin ja alkaa rummuttaa ruutua).

MIINA (ilmestyy sisäoven kynnykselle): Kylläpä tämä talo tänään on
mullin mallin, kun ei ole kenelläkään edes kahville kiirettä.

TOHTORI WELLE: Minulla alkaa jo olla, Miina.

MIINA: Tohtori menee vain, minä lennätän pannun lehtimajaan.

    (Menee sisään.)

TOHTORI WELLE: Tervetuloa jälkeenpäin!

    (Menee ulos.)

NEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä; hänessä taistelevat suuttumus ja
kyyneleet): Kuinka sinä saatoit tehdä sen, Wilhelm, kuinka sinä
saatoit?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tekeytyy tietämättömäksi): Mutta, Anna hyvä,
mitä sitten olen tehnyt?

NEITI NEULANEN (kiihkeästi): Etkö sitä muka todellakaan tiedä?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: En.

NEITI NEULANEN: Nyt puhut vasten parempaa tietoasi. Sanaakaan sanomatta
sinä lähdit kaupunkiin... livahdit... salakavalasti... karkasit...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Lähtöhän tuli aivan äkkiä, enkä minä sinua
missään nähnyt. Koetin kyllä katsella...

NEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun): Vai et nähnyt! Ja lähtö tuli äkkiä.
Siis... sinulla... ei mitään muita asioita ollutkaan...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: En ymmärrä, mitä tarkoitat sanoilla muita
asioita.

NEITI NEULANEN (itkee edelleen): Ei muita asioita kuin tuon neiti
Ihalan vastaanottaminen... Sinä lähdet liehittelemään... muita
naisia... Ajattele, vasta kaksi köyhää viikkoa me olemme ehtineet olla
salakihloissa... (Suuttuneena): Niin niin: siitä on tänään täsmälleen
kaksi viikkoa kun ensi kerran suutelit minua suuren pihlajan alla...
(Itkee taas.) Ja nyt sinä jo petät... nuorta morsiantasi...

ROUVA GRÖNBERG (tulee hymysuin sisähuoneista).

NEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä ikkunaan päin ja peittää kasvonsa
nenäliinallaan).

ROUVA GRÖNBERG: Professori oli oikein tyytyväinen huoneeseensa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Sepä oli hauskaa!

ROUVA GRÖNBERG: Eikö ollutkin? – Mutta nyt minun täytyy...

    (Ottaa gongongin seinältä ja lähtee ulos.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa pari askelta neiti Neulasta kohti): Anna!

NEITI NEULANEN (polkaisee jalkaa): Pysy paikallasi – minä en siedä
sinua!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (alistuvaisesti): No, sitten.

    (Ulkoa alkaa kuulua gongongin helähtelyjä.)

NEITI NEULANEN (käheästi): Että sinä vielä kehtaat!

TAMMINEN (tulee sisältä ja nauraa täyttä kurkkia): Ha-ha-haa!
Ha-ha-haa! Kuulehan, veli Berg, kyllä se oli aivan loistojuttu!
Ajattele nyt, että oopperalaulaja saattaa olla niin tietämätön...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (Nauraa hyvin väkinäisesti): Hah-hah-haa... Niin
todellakin... Mutta tenorit kai ovatkin tyhmempiä kuin muut ihmiset.

TAMMINEN: Kuulkaahan toki tekin, neiti Neulanen.

NEITI NEULANEN (kääntyy; hän on aivan itkettynyt).

TAMMINEN: Laupias taivas! Mikä teitä vaivaa?

NEITI NEULANEN (hätääntyen): Sain vain äsken... (nopeasti): rikan
silmääni.

TAMMINEN: No niin. Oopperaan aiottiin ottaa esitettäväksi "Don
Quijote". Kun sankaritenori kuuli sen, kysyi hän eräältä toveriltaan,
tiesikö tämä, oliko oopperassa hänelle sopivaa osaa. Toveri oli
koiranleuka ja sanoi, että siinä oli aivan mainio rooli hänelle. "Mikä
sen nimi on?" "Rosinante." Ja seuraavana päivänä tenori menee johtajan
luo ja sanoo, että hän eroaa oopperasta, ellei hänelle anneta
Rosinanten roolia. Hah-hah-haa!

NEITI NEULANEN (katsoo kertojaan ymmärtämättä mitään).

TAMMINEN (vaitiolon jälkeen pettyneenä): Ettekö te naurakaan?

NEITI NEULANEN (pakottaa itsensä nauruun, mutta kysyy sitten): Mikä se
Rosinante sitten on?

TAMMINEN (katsoo häneen hämmästyneenä): Hevoskaakki, jolla ritari
ratsasti tuulimyllyjä vastaan. – Voitte käsittää, että Berg ja minä
nauroimme itsemme puolikuolleiksi, kun neiti Ihala kertoi meille jutun
eilisiltana Kaivohuoneella...

NEITI NEULANEN (parkaisee ja juoksee kiireesti sisähuoneisiin).

TAMMINEN (ihmeissään): Mikä häneen tuli?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Pelkään, että silmään... niin, tuota... että
siihen nyt lensi kärpänen...

TAMMINEN: Minä menen kahville. (Menee ulos.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (on aikeissa lähteä sisälle, ottaa jo pari
askelta, mutta pysähtyy ja jää mietteissään seisomaan keskilattialle).

NEITI KALTIMO (tulee sisältä): Hyvää päivää, herra esittelijäneuvos!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hyvää päivää, neiti johtajatar! Terveisiä
kaupungista.

NEITI KALTIMO: No, herrat toivat tullessaan uusia kesävieraita –?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Me toimme tullessamme neiti Ihalan!

NEITI KALTIMO (pettyneenä): Niin, niin... Mutta eikö myöskin professori
Reponen tullut?

IRJA IHALA (on edellisen repliikin aikana tullut sisään; hän on
muuttanut matkapuvun kevyeeseen kesäleninkiin): Kyllä hän tuli! Minä
otin hänet jo kaupungin rannassa siipieni suojaan.

NEITI KALTIMO (terävästi): Tietysti! Sitä teidän ei olisi tarvinnut
sanoa. Tehän olette aina siivet levällään. – Mutta minä pelkään, että
tässä tapauksessa turhaan koetatte räpytellä niitä, sillä professori on
vakava mies, jolla on aatteellisia harrastuksia.

IRJA IHALA: Niin, hän mainitsi minulle aivan ensi töikseen
harrastavansa antikviteetteja, ja silloin minä heti sanoin hänelle,
että neiti johtajatarkin on täällä. (Niiaa lapsellisesti.) Suonette sen
minulle anteeksi.

NEITI KALTIMO (katsoo häntä murhaavasti ja menee sanaakaan sanomatta
nopeasti ulos).

IRJA IHALA: Sanokaahan, esittelijäneuvos, mitä hänelle pitäisi tehdä!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Luulen melkein, että hänet pitäisi naittaa.

IRJA IHALA: Aivan minunkin ajatukseni! Ryhdytäänkö toimiin?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (epäröiden): Minä pelkään, että tehtävä käy
ylivoimaiseksi teillekin.

IRJA IHALA: Mitä vaikeampaa, sitä jännittävämpää! Eihän elämällä olisi
mitään sisällystä ilman vaikeuksia. – (Siirtyy häntä lähemmäksi.)
Suoraan sanoen minusta tuntuu, että elämä täällä alkaa käydä vähän
yksitoikkoiseksi. On siis aika ryhtyä johonkin. Ja nyt tarjoutuu
tilaisuus – Älkäämme laskeko sitä käsistämme! – Viime kesän olin
Karjalassa ja naitin kaksi paria, se oli hirveän hauskaa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Myöskinkö asianomaisille?

IRJA IHALA: Sitä en kysynyt. Pakenin, kun olin päässyt päämaaliin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta mitä sanotte, jos omallatunnollanne nyt on
nelinkertainen onnettomuus...

IRJA IHALA (naurahtaa): Vaikenen kuin muuri. (Selitellen:) Minun
iälläni ei asioita oteta juhlalliselta kannalta, omatunto nukkuu vielä
viattomuuden unta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Entäpä jos joku kaivaisi kuopan teille?

IRJA IHALA: Minä kiertäisin kuopan. Aivan yksinkertaisesti.

TOHTORI WELLE (tulee ulkoa): Täälläkö Hänen Herttaisuutensa
suvaitseekin viipyä ja antaa uskollisten alamaistensa turhaan odottaa
itseään kahvipöydässä?

IRJA IHALA: Hyst! Hiljaa tohtori! Täällä haudotaan nyt suuria
suunnitelmia.

TOHTORI WELLE: Kenenkä pään menoksi... (iskee silmää Irja Ihalalle)
tällä kertaa?

IRJA IHALA (tekee selkänsä takana kädellä merkkejä tohtori Wellelle):
Tohtori tarkoittaa vain viimekesäisiä hommiani, joista en tietysti ole
malttanut olla hänellekään lörpöttämättä.

TOHTORI WELLE (hymähtelee): Niinpä niin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Se olikin näppärä ennätys!

TOHTORI WELLE (purskahtaa sydämelliseen nauruun.)

IRJA IHALA: Nyt me käymme istumaan ja puhumaan asiasta! (Istuutuu.)

TOHTORI WELLE: Se on oikein. Salaliittoa ei koskaan saa tehdä
seisoaltaan. (Istuutuu.) Sillä silloin se voi tulla liian hätäisesti
harkituksi.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (istuutuu).

IRJA IHALA: Tarkoituksena on siis ripustaa myllynkivi neiti Kaltimon
kaulaan ja upottaa hänet avioliiton aaltoilevan meren salaperäiseen
syvyyteen. Tämä teko ei ole ainoastaan oikeutettu vaan myöskin
välttämätön yhteiskunnallisen rauhan säilymiselle. Sillä nykyisessä
hahmossaan hän on yhteiskunnalle alituisena vaaran uhkana; se on
tosiasia, jonka, paitsi meitä, hänen oppilaansa voivat todistaa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta mistä mies?

IRJA IHALA: Hän antoi äsken itse osviitan: professori Reponen.

TOHTORI WELLE: Mutta eikö ole pelättävissä, että siinä tapauksessa
kaula ja myllynkivi vaihtavat osia?

IRJA IHALA: En usko sitä. Luulen nimittäin tietäväni herra professorin
olevan juuri niitä miehiä, joista sanotaan, että tyynessä vedessä
suurimmat kalat uivat.

TOHTORI WELLE: Olisikohan hän Lurifaksi?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Johan hänen kettumainen nimensäkin viittaa
siihen... (Naurahtaa kuivasti.)

TOHTORI WELLE: Entä toimintasuunnitelma?

IRJA IHALA: Minä saanen asiain johdon käsiini, koska kerskumatta voin
sanoa, että minulla on hiukan tottumusta tällaisissa asioissa...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tietysti, tietysti.

TOHTORI WELLE: Me lupaamme sokeaa tottelevaisuutta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ehdottomasti!

IRJA IHALA: Hyvä on. Esittelijäneuvosta minä tarvitsenkin aivan heti:
Professori on vielä huoneessaan, teidän on saatava hänet sieltä
liikkeelle keinolla millä hyvänsä ja sitten teidän on saatettava hänet
neiti Kaltimon luo, joka juuri tähän aikaan vuorokaudesta istuu
rantakivillä ja viljelee kuolematonta sieluaan.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ryhdyn heti toimeen.

    (Menee sisähuoneisiin.)

TOHTORI WELLE: Tässä juonessa on muudan mutka, jota minä en jaksa
ymmärtää. Miksi kaiken säädyllisyyden nimessä valitsitte juuri
esittelijäneuvoksen avustajaksi?

IRJA IHALA: Siihen on kaksikin syytä. Ensinnäkin tahdoin antaa hiukan
hyvitystä... tahi sanoisinko pienen palkinnon hänen kärsimästään
vääryydestä – sillä olihan kokonaan minun syytäni, että hän
päätäpahkaa joutui neiti Neulasen syliin – ja toiseksi tahdoin säästää
yllätyksen ilon sellaisille, jotka osaavat siitä nauttia enemmän kuin
esittelijäneuvos.

TOHTORI WELLE: Kunniaa teidän hyvälle sydämellenne! (Naurahtaa.)
Tiedättekö, kun punotte juonianne, niin ei sydämestä näe
pilkahdustakaan! Minun tuli äsken oikein vilu – sieluani rupesi
paleltamaan.

IRJA IHALA: Paleleeko teidänkin sielunne? Anteeksi, hyvä tohtori, mutta
minä luulin, että se aina elää tasaisessa lämpötilassa. Niin sitä voi
erehtyä!

TOHTORI WELLE: Koiraa ei ole karvoihin katsominen.

IRJA IHALA: Eikä kissaakaan.

TOHTORI WELLE: Mitä te sillä tarkoitatte?

IRJA IHALA: Jos te kerran vertaatte itseänne koiraan, niin on minulla
oikeus pitää itseäni kissana.

TOHTORI WELLE: Sopisi muuten mainiosti, elleivät kissat ja koirat aina
olisi vastakkain.

IRJA IHALA: Ei sääntöä ilman poikkeusta.

TOIMITTAJA KALLIO (tulee sisältä isokokoinen kirjekuori kädessään):
Saako udella, mistä herrasväki keskustelee?

IRJA IHALA: Kissoista ja koirista.

TOIMITTAJA KALLIO: Huh! Kissat ovat minulle kauhistus. Ei suinkaan
täällä ole niitä näkynyt?

TOHTORI WELLE: On. Saarelle on ilmestynyt Villikissa...

TOIMITTAJA KALLIO: Se täytyy ampua! Tammisella on browningi. Minä ammun
sen, ennenkuin se ehtii kynsiä silmät joltakin! Minä osaan ampua.

IRJA IHALA (teeskennellen kauhistusta): Taivas varjelkoon! Tohtori
Welle, auttakaa minua... (huutaa:) auttakaa, auttakaa!

TOIMITTAJA KALLIO (aivan ymmällään): Mikä hänen tuli?

MIINA (ilmestyy iso kyökkiveitsi kädessään kynnykselle): Herra Jeesus,
onko täällä varkaita vai onko tuli irti?

PROFESSORI REPONEN (tulee kenkä toisessa jalassa ja toinen paljaana;
rientää Miinan ohi): Mitä on tapahtunut?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee professorin jäljessä aivan kauhuissaan):
Kuka huusi apua... oliko se...?

IRJA IHALA (läähättäen, aivan kuin verkalleen tointuen kauheasta
säikähdyksestä): Ei, ei se ollut hän... minä se olin... Ajatelkaa:
portaille kiemurteli käärme aivan yhtäkkiä... Se nosti jo päänsä ja
sähisi...

PROFESSORI REPONEN: Anteeksi, mutta olikohan sillä myrkkyhammas?

IRJA IHALA: En tiedä, en tiedä... (Värisyttää itseään.) Minun sieluni
palelee vieläkin, kun sitä ajattelen...

TOHTORI WELLE (kääntyy ikkunaan; hänen on vaikea pidättää nauruaan).

IRJA IHALA: Kun minä huusin, säikähti se ja lähti pakoon.

PROFESSORI REPONEN: Mihinkähän päin se lähti?

IRJA IHALA: Rantaan, suoraa päätä kohti suurta pihlajaa ja meidän
tavallisia istuinkiviämne. Hyvä isä, eihän siellä vain nyt istune
ketään... käärme voi säikyttää heikkoon ihmiseen halvauksen...

PROFESSORI REPONEN: Minä kiiruhdan katsomaan! (Ottaa pari askelta,
mutta pysähtyy sitten äkkiä.) Mutta onkohan täällä kävelykeppiä... tahi
muuta asetta?

MIINA (tulee esille): Herra professori on hyvä ja ottaa tämän.

    (Ojentaa hänelle kyökkiveitsen.)

PROFESSORI REPONEN (ottaa veitsen ja kumartaa): Kiitos. – Kas niin!

    (Rientää ulos.)

MIINA: Kun hän nyt vain saisi sen kiinni!

    (Menee sisään.)

TOIMITTAJA KALLIO (on kaiken aikaa seisonut paikallaan aivan
ällistyksissään): Totta tosiaankaan minä en ymmärrä mitään!

IRJA IHALA (aivan tavallisella äänellään): Ei teidän tarvitsekaan.
Aikanaan kaikki kyllä kirkastuu. – Mutta teidän on nyt jouduttava
laivasillalle, ettei viikkoartikkelinne myöhästy postista. Kai
kirjoititte siitä aiheesta, minkä Teille kaupungista tullessani annoin?

TOIMITTAJA KALLIO: Kyllä. Tein työtä käskettyä.

IRJA IHALA: Se on hyvä. Minusta on kerrastaan edesvastuutonta, että
meidän nuoria kykyjämme sorretaan vain sen vuoksi, että vanhojen,
kalkkiutuneiden herrojen täytyy saada pitää maineensa sädekehät
himmentämättöminä. Tilaa nuorelle keväälle!

TOHTORI WELLE (on edellisen repliikin aikana kääntynyt takaisin
huoneeseen päin): Miksei nuorimmalle?

IRJA IHALA: Se on turhaa, sillä nuorin kevät ei häikäile käyttäessään
kyynärpäitään kehoittamattakin.

TOHTORI WELLE: Saattaa olla.

    (Ulkoa kuuluu laivan huuto.)

IRJA IHALA: Kas niin. Alkakaahan laputtaa!

TOIMITTAJA KALLIO (menee kiireesti ulos).

IRJA IHALA (nauraa sydämensä pohjasta).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Anteeksi, neiti Ihala, mutta oliko tuo
käärmejuttu tosi.

IRJA IHALA: Siinä ei ollut totta tavuakaan.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Miksi te sitten –?

IRJA IHALA: Sanoinhan minä, että professori piti saada liikkeelle
hinnalla millä hyvänsä... Eihän aikaa saa hukata.

TOHTORI WELLE: Eikä vaatimaton maan matonen ollutkaan kallis
liikekannallepanon hinta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ihaillen): Kyllä te osaatte...

TOHTORI WELLE: Samaa sanon minäkin...

    (Ulkoa kuuluu neiti Kaltimon kimakka säikähdyksen huuto.)

IRJA IHALA (voitonriemulla): Kas niin! Nyt löysi Simson Delilansa!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (nyt vasta ymmärtäen juonen): Ahaa!

TOHTORI WELLE: Sanokaahan, neiti Ihala, miksette te ole mennyt
teatteriin.

IRJA IHALA: Siksi, ettei minusta ole näyttämölle!

TOHTORI WELLE: Kenestä sitten, ellei teistä?

IRJA IHALA: Sellaisista, jotka osaavat ladella muitten ihmisten
keksimiä tyhmyyksiä – minun täytyy saada puhua omiani. Sitäpaitsi minä
en koskaan oppisi matkimisen taitoa – oma pukinsorkkani pilkistäisi
aina esiin.

ROUVA GRÖNBERG (tulee ulkoa levottoman näköisenä): Mikähän professori
Reposelle on tullut; hän juoksi äsken hirveätä kyytiä rantaan, ja
sitten sieltä kuului hätähuuto... ei suinkaan vain?... ja kukahan
siellä huusi?

IRJA IHALA: Neiti Kaltimo... mutta hän on jo aikoja sitten toipunut
säikähdyksestään.

ROUVA GRÖNBERG: Mitä hän sitten säikähti?

TOHTORI WELLE: Professori Reposta. Heidän tutustumisensa tapahtui
nimittäin hiukan dramaattisissa olosuhteissa.

ROUVA GRÖNBERG: Kuinka niin?

TOHTORI WELLE: Professorilla sattui olemaan kädessään talon suurin
keittiöveitsi.

ROUVA GRÖNBERG: Hyvä Jumala! Eihän hän vain ole tullut...

TOHTORI WELLE: Hulluksiko? Ei, ei. Vakuutan, että hän vielä
toistaiseksi on täydessä järjessään.

MIINA (tulee sisään tuoden postin, jonka hän laskee pöydälle –
sanomalehtiä ja kirjeitä).

ROUVA GRÖNBERG: Mutta kuka hänelle antoi kyökkipuukon?

MIINA: Tietysti minä.

ROUVA GRÖNBERG (äkäisesti): Ja mitä varten?

MIINA: No, että hän tappaisi sen käärmeen!

ROUVA GRÖNBERG (aivan kauhuissaan, huutaa): Mitä? Neiti Kaltimonko?

TOHTORI WELLE (keskeyttää kysymyksen): ... Ei, ei... aivan päinvastoin:
vain pienen viattoman tarhakäärmeen...

ROUVA GRÖNBERG (huoahtaa helpoituksesta): Luojan kiitos! (Pyyhkii hikeä
otsallaan.) Minä pelkäsin pahinta.

TOHTORI WELLE: Se oli liian aikaista. – Tuolta he jo näkyvät
tulevankin.

NEITI KALTIMO (tulee ulkoa hyvin tyytyväisen näköisenä).

PROFESSORI REPONEN (tulee hänen jäljessään, kyökkiveitsi kädessä).

TOHTORI WELLE: No, miten kävi?

PROFESSORI REPONEN: En nähnyt käärmeen jälkeäkään.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa nenäliinan taskustaan tukahduttaakseen
nauruaan).

IRJA IHALA (viattomasti): Ne luikertavat niin liukkaasti.

PROFESSORI REPONEN (viittilöiden veitsellä): Minä koetin kyllä etsiä...
lähestyin varovasti rantakiviä... nuuskin jokikisen kolon... ryömin
polvillani oikealle ja vasemmalle... kurkotin käteni näin (ojentaa
veitsen)...

MIINA (on tullut professorin luo): Taitaa olla varminta että minä nyt
saan veitsen.

PROFESSORI REPONEN (katsoo häntä hetken, vielä veitsi ojennetussa
kädessään, huomaa sitten asentonsa ja antaa veitsen Miinalle): Niin...
niin... aivan oikein. Olkaa hyvä! (Kumartaa): Ja paljon kiitoksia.

MIINA (menee juhlallisesti veitsi kädessä sisälle).

PROFESSORI REPONEN (jatkaa edellistä repliikkiään): Sitten minä vielä
tehdessäni rajun loppuhyökkäyksen rannalle, peloitin neiti Kaltimon
puolikuolleeksi...

NEITI KALTIMO (hymyillen): Hyvä herra professori, siitä ei kannata
puhua. Minä vakuutan...

IRJA IHALA (tuijottaen professorin kengättömään jalkaan): Ei suinkaan
professori vain ole hukuttanut toista kenkäänsä mereen?

PROFESSORI REPONEN (tarkastelee ihmetellen paljasta jalkaansa): Voi
hyvä isä! (Hyökkää huoneeseensa.) Täällä se on... minä aivan unohdin.

    (Ulos ovesta.)

KAIKKI (nauravat ääneensä).

    Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama näyttämö kuin edellisessä näytöksessä.

Mutta nyt on varhainen elokuun aamu. Pari ikkunaa on auki.

Miina puuhaa aamusiivouksessa.

Rouva Grönberg istuu ruokapöydän ääressä ja juo kahvia.

MIINA (pyyhkien pölyjä): Kyllä ne jaksavat valvoa. Mitä lienee ollut
kello viimekin yönä, kun vielä laivasillalla tanssivat. Ja, hyvä isä,
kuinka ne paukuttivat pyssyllä, vielä pahemmin kuin silloin
heinäkuussa, kun käärmettä jahdattiin. Se oli vasta metakkaa! Ihan
hävetti muitten ihmisten takia, vaikkei tällä saarella muita ihmisiä
olekaan.

ROUVA GRÖNBERG: Nuoret ovat nuoria, heidän täytyy saada huvitella...

MIINA (ojentautuu): Kauniita nuoria! Nelikymmenvuotiaita miehiä ja
ikäloppuja vanhojapiikoja. Siellähän se tohtorikin ylimpänä kukkona
kiekui. Ja prillineiti mennä puikkelehti professorin kanssa polkkaa
kuin rippikoulutyttö.

ROUVA GRÖNBERG (hämmästyneenä): Mitä Miina nyt hourailee? Ei suinkaan
neiti Kaltimo ollut tanssimassa?

MIINA: Vai ettäkö ei olisi ollut? Sehän se vasta olikin. Tanssi itse
kuin viimeistä päivää, yllytti toisia ja oli naamaltaan kuin Naantalin
aurinko. Ihan teki pahaa.

ROUVA GRÖNBERG (naurahtaen): Niin, niin, hän on muuttunut aivan
ihmeellisesti muutamassa päivässä!

MIINA: Eihän tuota tuntisi entiseksi ollenkaan. Ei äyski eikä
ärhentele. Eikä kannata teevettä huoneeseensa, vaan juo oikeaa
kristillistä kahvia muitten ihmisten kanssa. (Rupeaa taas pyyhkimään
pölyjä.) Mutta kyllä se entinen äkäpussi vain oli parempi, oli ainakin
oikea ja luonnonmukainen vanhapiika... (Kohottautuu taas työstään.) Kun
taas tämä uusi on ihan yliluonnollinen ja pelottaa lempeydellään...
(Taas työhönsä.) Rouva saa uskoa, etteivät tuollaiset äkilliset
mielenmuutokset koskaan ole hyvän edellä. Itku se aina tulee pitkästä
ilosta.

ROUVA GRÖNBERG: Entäpä neiti Kaltimo on rakastunut...

MIINA (keskeyttää työnsä ja asettuu seisomaan kädet puuskassa):
Hävetköön! Koulunjohtajatar, jonka hoitoon ihmiset uskovat viattomia
lapsiaan, Menisi häpäisemään itsensä. Sehän olisi jo aivan Sodomaa ja
Gomorraa ja maailmanloppua. (Alkaa vihaisesti hangata tahraa
ikkunaruudusta.) Hyi hitto!

ROUVA GRÖNBERG (nauraa): No, mutta, hyvä Miina, eihän sille ihminen
mitään voi, jos sydän syttyy... Nouseehan se mahla vanhoihinkin puihin.

MIINA (hankaa edelleen ikkunaa): Täytyy toki hillitä himonsa ja pitää
veret aisoissa kerran, kun on ikää ja viisautta annettu. (Kääntyy rouva
Grönbergin puoleen.) Olisihan sekin kaunista, jos rouva vielä rupeaisi
ajattelemaan uusia naimisia, tahi minä alkaisin onkia itselleni
sulhasta ja lähtisin yöjalkaan!

ROUVA GRÖNBERG: On kai niitä maailmassa suurempiakin ihmeitä
tapahtunut!

MIINA: Lienee tapahtunut. Mutta säädyllisten ihmisten kohdalle ei
tapahdu. (Äkkiä hereten työstään ja kääntyen rouva Grönbergin puoleen):
Eihän vain rouva ole iskenyt silmiään tohtoriin?

ROUVA GRÖNBERG (nauraa): En, hyvä Miina! (Nauraa.)

MIINA (tyyntyen): Jumalan kiitos! Minä ihan hengästyin, kun se ajatus
iski päähäni. Ja tietääkö rouva, mitä minä olisin tehnyt, jos siinä
pelossani perää olisi ollut?

ROUVA GRÖNBERG (edelleen naurusuin): En tiedä.

MIINA: Olisin toimittanut paikan Lapinlahteen.

ROUVA GRÖNBERG: Mutta mistä Miina nyt sellaisen päähänpiston sai?

MIINA: En tiedä. Taitaa olla tämä meri-ilma täynnä päähänpistoja.

IRJA IHALA (tulee sisältä. Hän on puettuna sievään ja säädylliseen
uimapukuun, uimakaapu ja vaatteet käsivarrella:) Hyvää huomenta, rouva
Grönberg; hyvää huomenta, Miina!

MIINA (palaa työhönsä): Huomenta.

ROUVA GRÖNBERG: Hyvää huomenta! Neiti on näin aikaisin pystyssä eikä
itke.

IRJA IHALA: En minä sellaista itke, vaikka minulla ovatkin kyyneleet
herkässä.

ROUVA GRÖNBERG: Sitä en olisi osannut uskoa – te ja kyyneleet, se on
minusta aivan mahdotonta.

IRJA IHALA: Ettekö tiedä, että itku on naurun kaksoissisar? (Lyhyt
vaitiolo.) Eikö neiti Kaltimoa vielä ole näkynyt?

ROUVA GRÖNBERG: Aikooko hänkin mennä mereen?

IRJA IHALA: Aikoo. Minä olen luvannut olla hänelle seurana.

MIINA (katsoo merkitsevästi rouva Grönbergiin): Mitä minä sanoin?

ROUVA GRÖNBERG: Mutta osaako hän edes uida?

IRJA IHALA: Ei. Ja juuri siksi minä otankin hänet siipieni suojaan.

ROUVA GRÖNBERG: Joko nyt siivet kelpaavat?

IRJA IHALA: Eivät vain siivet, vaan myöskin koko pikkuinen ja paha
persoonani.

MIINA: Kelpaanhan sille jo minäkin, ja tohtori, jonka kanssa hän ennen
tappeli aamusta iltaan, on muuttunut hänen silmissään enkeliksi.

IRJA IHALA: Sen se rakkaus tekee.

ROUVA GRÖNBERG: Niin, niin... usko, toivo ja rakkaus...

IRJA IHALA: Joista rakkaus on suurin.

MIINA: Jos se on rakkautta, niin minä sanon hyi koko roskalle! – Kyllä
siinä ovat muut metkut pelissä.

NEITI KALTIMO (tulee sisältä. Hänkin on puettuna uimapukuun ja
kylpytakkiin, käsivarrella lakana:) Hyvää huomenta! Ei suinkaan neiti
Ihalan ole tarvinnut kauan odottaa?

IRJA IHALA: Ei, hyvä neiti Kaltimo. Tulin itsekin vähän myöhään.

NEITI KALTIMO: Sepä hyvä. Joko me lähdemme?

IRJA IHALA: Minä olen valmis.

NEITI KALTIMO (lähtee ulos).

IRJA IHALA (lähtee hänen jälkeensä, viittaa kädellään hyvästiksi ja
kääntyy iskemään silmää Rouva Grönbergille).

ROUVA GRÖNBERG: Oikeastaan minusta on oikein hauskaa, että Herodeksesta
ja Kaifaasta on tullut ystävät.

MIINA: Luonnotonta se on. Eikä siitä mitään hyvää seuraa.

ROUVA GRÖNBERG: Ei Miinan pidä ruveta pahan ilman linnuksi.

MIINA: En tahdokaan ruveta... mutta saahan rouva sitten nähdä...

TOIMITTAJA KALLIO (tulee sisällä. Hän on puettuna vaaleihin housuihin
ja avokauluksiseen tennis paitaan, jonka hihat on kääritty
käsivarrelle): Huomenta.

ROUVA GRÖNBERG: Huomenta.

TOIMITTAJA KALLIO: Kaunis huomen. Täytyy lähteä yrittämään kalaonneaan.

ROUVA GRÖNBERG: Ilmanko aamukahvia? TOIMITTAJA KALLIO: Aurinko ja
meri-ilma ovat parasta aamukahvia.

ROUVA GRÖNBERG: Neiti Kaltimo taas on vaihtanut teen meriveteen.

TOIMITTAJA KALLIO (hämmästyen): Mitä? Ei suinkaan neiti Kaltimo ole
mennyt veteen??

MIINA: On kuin onkin. – Minä en pyörtyisi, vaikka hän kohta menisi
tuleenkin.

TOIMITTAJA KALLIO: Ihmeelliset ovat Herran tiet.

    (Menee ulos.)

MIINA: Pirun teitä ne pikemminkin ovat. Taikka ainakin neiti Ihalan.

ROUVA GRÖNBERG: No, mutta ei Miinan pidä käyttää noin rumia sanoja.

MIINA: En minä osaakaan käyttää niin rumia kuin pitäisi.

    (Pölyyttää vinhaa vauhtia.)

TOHTORI WELLE (on kahden edellisen repliikin aikana tullut sisältä; hän
on puettuna "kotitakkiin"): Miksi Miina käyttää rumia sanoja? Niitä
pitää aina välttää. Rumat sanat ovat kuin rutto: ne saastuttavat koko
ympäristön.

MIINA: Kyllä täällä muu on myrkyttänyt ilman, en minä.

TOHTORI WELLE: Enhän minä ole väittänytkään Miinaa myrkkylähteeksi,
vaikka nyt pyydänkin Miinan tuomaan aamumyrkyn itselleni lehtimajaan.

MIINA (menee keittiöön): Sen myrkyn minä aina annan; se ei vie aivoja
sekaisin.

ROUVA GRÖNBERG: Miina ihmettelee vain neiti Kaltimon äkillistä
mielenmuutosta.

TOHTORI WELLE: Miina sitä voikin ihmetellä! Meille muille kääntymisen
syyt sitävastoin ovat aivan luonnolliset, niin: kirjaimellisesti
luonnolliset, ettemme sanoisi luonnontieteelliset.

ROUVA GRÖNBERG: Kyllähän minä sen ymmärrän, että neiti Kaltimo on
hassahtanut professoriin, mutta sitä minä en ymmärrä, että hän sen
johdosta on muuttunut auringonpaisteeksi meitä muitakin kohtaan.

TOHTORI WELLE: Siinä näette, hyvä rouva Grönberg, miehisen sukupuolen
jalostavan vaikutuksen.

    (Kumartaa, menee ulos.)

ROUVA GRÖNBERG (korjaa kahvikuppinsa tarjottimelle ja lähtee tarjotin
kädessä sisään).

    (Näyttämö on hetkisen tyhjänä.)

PROFESSORI REPONEN (raottaa varovasti sisäovea ja pistää ulos pörröisen
päänsä. Kun hän huomaa, että kuisti on tyhjä, tulee hän kokonaan
näkyviin. Hän on puettuna uimapukuun ja tohveleihin, käsivarrella
hänellä on kylpylakana): Ei ketään. Tie on siis auki.

    (Lähtee ulko-ovea kohti.)

NEITI KALTIMO (tulee ulko-ovesta, kun professori Reponen on ehtinyt
ottaa pari askella. Hän on puettuna samaan asuun kuin rantaan
mennessään. Hän ehtii ottaa pari askelta, ennenkuin hän huomaa
professorin. Kun hän huomaa professorin, kiljahtaa hän:) Taivas
varjelkoon!

    (Kääntyy nopeasti ja lähtee nuolena takaisin ulos.)

PROFESSORI REPONEN (kääntyy samalla kertaa salamana ja pakenee
sisälle).

    (Näyttämö jää taas hetkiseksi tyhjäksi.)

NEITI KALTIMO (raottaa vuorostaan ulko-ovea ja pistää päänsä raosta).

PROFESSORI REPONEN (raottaa samalla kertaa sisäovea ja pistää päänsä
ulos raosta): Anteeksi!

NEITI KALTIMO: Anteeksi!

PROFESSORI REPONEN: Minä menen huoneeseeni – neiti voi vapaasti tulla.

NEITI KALTIMO: Ei professorin pidä minun tähteni vaivautua – minä voin
hyvin tulla keittiön kautta.

    (Vetää päänsä takaisin.)

PROFESSORI REPONEN (vetää päänsä takaisin, sulkee oven).

    (Näyttämö on taas tuokion tyhjänä.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee sisältä, aukaisee oven, tähyilee
kynnykseltä kaikkiin suuntiin ja kääntyy sisälle puhumaan; hän on jo
täysissä pukimissa, joskin vähemmän kaupunkimaisessa asussa kuin
ensimmäisessä näytöksessä): Professori voi tulla, täällä ei ole enää
ketään, reitti on selvä.

PROFESSORI REPONEN (tulee; hänellä on nyt vaatteet käsivarrellaan:)
Tässä talossa on naisväki hyvin aikaista. Oletin, että eilisiltainen
tanssiminen toki olisi nukuttanut.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (melkein kuin itsekseen ja vähän katkerasti):
Naisväkeä ei mikään nukuta – lienevätkö heidän silmänsä koskaan
ummessa?

PROFESSORI REPONEN: Vai niin – sehän on aivan merkillistä.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meidän naisemme ovatkin merkillisiä naisia!

PROFESSORI REPONEN: Niin minustakin tuntuu, etteivät he ole aivan
tavallisia.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vai on professorikin sen jo näin lyhyessä ajassa
huomannut... Niin... mitä professori sanoo esimerkiksi neiti
Kaltimosta?

PROFESSORI REPONEN: Minun yksityisen mielipiteeni mukaan hän on aivan
poikkeuksellinen nainen: erinomaisen älykäs, lukenut ja hienostunut,
mutta samalla kertaa harvinaisen nuorekas ja hyvin vapaamielinen.
Viimeksimainittu 
yksityiskoulujen opettajamatrikkeli tietää hänen olleen johtajattarena
jo kymmenen vuoden ajan. Sitäpaitsi hän niinikään aivan ihmeteltävässä
määrässä on säilyttänyt naisellisuutensa...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (hymähtäen): Silmälaseistaan huolimatta...
(Huomaa puhuneensa sopimattomia ja koettaa korjata hairahduksensa):
Niin... niin... tarkoitan, että silmälasit minun mielestäni yleensä
ovat miehisiä attribuutteja...

PROFESSORI REPONEN: Aivan niin. Mutta tässä tapauksessa ne minun
ymmärtääkseni eivät millään tavalla häiritse kokonaisvaikutusta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Sama on minunkin mielipiteeni. Koska ja kun ja
siihen katsoen, että neiti Kaltimo toimii kasvattajan vakavassa
elämäntehtävässä...

PROFESSORI REPONEN: Jaa... Taitaa olla parasta kiiruhtaa rantaan! Eikö
esittelijäneuvos viljelekään vettä?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Kyllä, kyllä, mutta tänään vain sisällisesti!

PROFESSORI REPONEN: Vai niin, vai niin... (Hajamielisesti:) Sattuuhan
sitä, sattuuhan sitä... Toisinaan tunnen minäkin vesikauhun oireita...

    (Menee ulos.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (kumartuu ulos ikkunasta): Huomenta, huomenta...

IRJA IHALA (huutaa ulkoa): Huomenta!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Maistuiko kylpy?

IRJA IHALA (edelleen ulkoa): Taivaalliselta.

TOHTORI WELLE (myöskin ulkoa): Kahvi maistuu myöskin mainiolta,
vaikkakin aivan maalliselta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei menisi minuun.

IRJA IHALA (edelleen ulkoa): Pelkäätte kahvia aivan kuin neiti Kaltimo
merivettä. Hän tuli kanssani rantaan, mutta sieltä palasi hän nuolena
takaisin.

NEITI NEULANEN (tulee äänettömästi sisäovesta ja jää seisomaan oven
luo).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta neiti ui?

IRJA IHALA (ulkoa): Tietysti. Akka tieltä pyörtäköhön – enkä minä
vielä ole akka.

TOHTORI WELLE: Se oli hienosti sanottu.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Neiti Ihala sanoo kaikki asiat hienosti.

NEITI NEULANEN (äärimmäisen moittivasti): Wilhelm!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (kohentautuu salaman nopeudella ikkunasta):
Sinäkö?

NEITI NEULANEN: Niin, minä! – Et odottanut minua.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Päinvastoin olen odottanut jo pitkän aikaa.

NEITI NEULANEN: Mutta se ei ole estänyt sinua harjoittamasta kurtiisia
tuon tyttöletukan kanssa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Pyydän sinua vähän valitsemaan sanojasi.

NEITI NEULANEN: Kyllä ne ovat valitut. – Heti kun silmä välttyy, olet
sinä paheen poluilla.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Täytyyhän sinun toki myöntää, että pahe on
viatonta, kun seinäkin on välissä.

NEITI NEULANEN: Wilhelm, älä puhu seinästä, kun ikkuna on
seposelällään. – Minä aukaisen oven kaikessa viattomuudessani ja –
mikä näky kohtaa minua?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vakuutan sinulle, että jos olisin aavistanut
sinun tahi vaikkapa jonkun toisenkin tulevan, niin olisin asettunut
kauniimpaan asentoon.

NEITI NEULANEN: Siinäpä se onkin! Sinä olet silmäinpalvelija.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (suuttuen): Ja sinä olet... sinä olet...?

NEITI NEULANEN: Sano vain, mikä minä olen!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (miettii vähän): En sano. Koeta itse ajatella.

NEITI NEULANEN: Samoin, hyvä herra!

    (Menee nopeasti sisälle ja läiskäyttää oven kiinni).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (viheltelee itsekseen).

IRJA IHALA (tulee ulkoa; hän on täysissä pukeissa).

TOHTORI WELLE (tulee hänen jäljessään).

IRJA IHALA: Yksinkö esittelijäneuvos onkin?

TOHTORI WELLE: Olimme äsken kuulevinamme verrattain vilkasta
keskustelua.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (saa kovan yskänkohtauksen).

IRJA IHALA: Ai, ai... Kesäyskällä ei ole leikkimistä.

TOHTORI WELLE: Ei. Sitä sanotaan yhtä vaaralliseksi kuin vanhoilla
päivillä saatua tuhkarokkoa tahi myöhästynyttä rakastumista.

IRJA IHALA: Mutta puhuaksemme asioista tahtoisin todeta meidän
vähitellen alkavan olla niin pitkällä, että voimme antaa kohtalon
hetken koittaa. Maaperä on muokattu ja vähällä vaivalla se onkin saatu
nuoskeaksi.

TOHTORI WELLE: Todellakin! Te olette ollut aivan ihmeellinen, neiti
Ihala. Jos olisitte mies, olisitte ilmeinen Mefisto.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin. Muut tekevät, minkä osaavat, te teette,
minkä tahdotte.

IRJA IHALA: Pois imartelu! Herrathan ovat auliisti auttaneet minua.
Yksin en olisi mitään voinut. Toverillisesti olemme jakaneet suuren
tehtävämme vaivat ja vastukset, jakakaamme tasan myöskin kunnia! –
Missähän toimittaja Kallio on?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hän sanoi lähtevänsä kalalle.

IRJA IHALA: Mainiota. Hänen kirjoituskoneensa on siis käytettävissämme.
(Naksauttaa sormillaan.) Asiat sujuvat hyvin!

TOHTORI WELLE: Emmeköhän me taas istuutuisi neuvospöydän ääreen –
minun on niin vaikea seisoaltani määrätä kantaani mihinkään asiaan ja
aavistan, että nyt tulee asia.

IRJA IHALA: Tohtori on oikeassa.

    (Käy istumaan.)

TOHTORI WELLE: Kohtalon hetkeen ei valmistuta yhtä kevytmielisesti kuin
jokapäiväiseen juonitteluun.

    (Istuutuu.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (käy myöskin istumaan): Ja mikä on sotajuoni?

IRJA IHALA (tekee selittäviä käsiliikkeitä): Olemme saaneet neiti
Kaltimon sydämen pehmeäksi kuin vaha ja herättäneet professorin
mielenkiinnon etevään, vakavaan ja henkevään naisihmiseen. Mutta
ottamalla huomioon uhriemme kokemattomuuden korkeamman koulun
rakkaudessa ja professorin vanhoillepojille (katsahtaa tohtoriin ja
rykäsee) ominaisen epäröinnin ja saamattomuuden, emme voi toivoa
ratkaisevamme lähentelyä Sallimuksen väliintulotta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meidänkö täytyy ottaa hoitaaksemme Sallimuksen
virkaa?

TOHTORI WELLE: Niin, silläkin taitaa olla virkavapautta tähän
vuodenaikaan.

IRJA IHALA: Olen ajatellut, että kehoitamme neiti Kaltimoa määräaikaan
saapumaan tenniskentän laidassa olevalle yksinäiselle penkille...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta hän ei ikänä mene ansaan. Ja jos meneekin,
niin emme saa sinne professoria.

IRJA IHALA: Minä taas luulen, että neiti Kaltimo menee lemmessä.

TOHTORI WELLE: Ja mihin perustatte tämän toivorikkautenne?

IRJA IHALA: Aivan yksinkertaisesti hänen nykyiseen mielialaansa. Hän on
nyt niin herkässä vireessä, että jos tänne ilmestyisi posetiivari,
jolla olisi onnenlehtiä, niin hän varmasti ostaisi sellaisen ja uskoisi
siihen.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Entä professori – hän ei ainakaan usko
onnenlehtiin!

TOHTORI WELLE: Mutta uskoo käärmeisiin.

IRJA IHALA: Ja kauniisiin sanoihin. (Hymyilee).

TOHTORI WELLE: Kukapa ei niihin uskoisi!

IRJA IHALA: Nyt minä menen kirjoitustöihin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ettekö tarvitse apua?

IRJA IHALA: Kiitos tarjouksestanne, mutta minä kirjoitan parhaiten
yksinäisyydessä.

    (Menee sisälle.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ihastuttava ilmestys!

TOHTORI WELLE: Mutta vaarallinen.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Liianko häijy?

TOHTORI WELLE: Liian viisas.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Onko siinä vaaraa?

TOHTORI WELLE: Se on kaikkein vaarallisin ominaisuus naisessa. – Jos
luotatte vanhemman miehen neuvoon, niin ette koskaan mene naimisiin
viisaan naisen kanssa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: En ole aikonutkaan!

TOHTORI WELLE: Se on oikein. Typerä vaimo on kotionnen varmin
kulmakivi: paras sukanparsija ja taitavin ruoankeittäjä, sovinnollisin
asuintoveri ja viihtyisin puhekumppani. Tyhmän pistää aina pussiin,
mutta viisas pitää itse pussinsuuta auki.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Siksikö tohtori on jäänyt naimattomaksi, ettei
ole sattunut tielle tarpeeksi typerää?

PROFESSORI REPONEN (tulee ulkoa täysissä pukimissa): Hyvää huomenta,
hyvät herrat! Aamuinen uinti on suurenmoista – ihminen tuntee itsensä
sen jälkeen kuin uudestisyntyneeksi.

TOHTORI WELLE: Näkyikö siellä rannassa toimittaja Kalliota?

PROFESSORI REPONEN: Ei näkynyt. Missä hänen pitäisi olla?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Hän on ongella.

PROFESSORI REPONEN: Siellä hyppelikin kaloja yhtenään.

TOHTORI WELLE: Silloin ei Kallio saa yhtään. Ne hyppäävät aina sivu
suun...

PROFESSORI REPONEN: Onko tohtori kalamies?

TOHTORI WELLE: En.

PROFESSORI REPONEN: En minäkään. Ei ole ollut aikaa. Eikä oikeastaan
haluakaan – minusta kala on niin kylmä ja niin liukas, että sitä on
ikävä käsitellä.

TOHTORI WELLE: Toisinaan minä kyllä olen ollut hakemassa matoja toisten
koukkuihin syötiksi...

    (Katsoo Bergiin.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (hymähtää ja nousee seisomaan, katsoo ulos
ikkunasta): Tuolla näkyykin toimittaja Kallio jo soutavan rantaan.
Täytyypä mennä katsomaan, mitä hän on saanut...

    (Menee ulos.)

PROFESSORI REPONEN (istuutuu): Tohtorihan on esteetikko...

TOHTORI WELLE: Olen ollut, mutta en ole enää.

PROFESSORI REPONEN: Niin, niin... Tiedän, että nykyisin olette
pankkimies...

TOHTORI WELLE: Anteeksi, en pankkimies, vaan pankin virkailija...

PROFESSORI REPONEN (hymähtää): Onko siinä eroa?

TOHTORI WELLE: Suunnaton, herra professori. Pankkimiehen ja pankin
virkailijan välillä on sama ero kuin tiedemiehen ja professorin
välillä.

PROFESSORI REPONEN: Tohtori tarkoittaa –?

TOHTORI WELLE: Tiedemies elää tiedettä varten, professori tieteellä,
pankkimies pankkia varten, pankin virkailija pankilla.

PROFESSORI REPONEN: Mutta täytyyhän tiedemiehenkin elää...

TOHTORI WELLE: Hyvänen aika. Enhän millään tavalla tahdo kieltää,
etteikö professorikin voi olla tiedemies – samoin kuin pankin
virkailija pankkimies. Tahdoin vain omalta kohdaltani tehdä aseman
selväksi.

PROFESSORI REPONEN (naurahtaen): Tohtori ei elä pankkiaan varten –?

TOHTORI WELLE: En vähimmässäkään määrässä.

PROFESSORI REPONEN (keveässä äänilajissa): Saanko sitten udella, mitä
tohtori pitää elämän tehtävänään?

TOHTORI WELLE: Aivan kernaasti. Minulla ei ole minkäänlaista
elämäntehtävää.

PROFESSORI REPONEN (vakavammin): Mutta eikö elämä siinä tapauksessa
tunnu hiukan köyhältä?

TOHTORI WELLE: Päinvastoin: se tuntuu äärettömän rikkaalta.
Elämäntehtävä on vakaumukseni mukaan elämän kaikkein pahin häiritsijä.
Se tekee ihmisen yksipuoliseksi, rajoittaa hänen näköpiirinsä ja estää
hänen kehitystään. Se on taakka ja kahle, ies ja vankilanmuuri.

PROFESSORI REPONEN: Tohtorin elämänkatsomus on kieltämättä hyvin
omintakeinen ja tavallisuudesta poikkeava, mutta mielestäni liian
pessimistinen.

TOHTORI WELLE: Elämänkatsomus on yhtä turmiollinen kuin elämäntehtävä
– mutta onneksi ne kuuluvatkin erottamattomasti yhteen. Ihmisen,
jolla ei ole elämäntehtävää, ei siis myöskään tarvitse kantaa
elämänkatsomuksen orjanmerkkiä otsallaan.

PROFESSORI REPONEN: Mutta myöntää kai tohtori toki, että jokaisen
ihmisen täytyy katsella asioita ja ilmiöitä jostakin määrätystä
näkökulmasta?

TOHTORI WELLE: Se ei suinkaan ole välttämätöntä, vaikkakin minun täytyy
myöntää, että se on hyvin yleistä. Ihmiset ovat niin mukavuutta
rakastavia ja laiskoja, etteivät viitsi kääntää päätään eivätkä
silmiään, vaikka he hyvin tietävätkin, että mitallissa aina on kaksi
puolta ja ilmansuuntia on neljä.

NEITI KALTIMO (tulee sisällä. Hän on huolellisesti ja entistä hienommin
pukeutunut): Hyvää huomenta!

PROFESSORI REPONEN (nousee): Hyvää huomenta, neiti Kaltimo!

TOHTORI WELLE (nousee myöskin): Huomenta!

NEITI KALTIMO (aivan makeasti): Mistä oppinut maailma keskustelee näin
aamutuimaan?

    (Istuutuu.)

PROFESSORI REPONEN: Puhuimme elämäntehtävistä ja elämänkatsomuksista,
joista molemmista tohtori Wellellä on aivan jyrkästi omintakeiset
mielipiteet. – Olisi hauskaa kuulla neiti johtajattaren ajatuksia
näistä suurista asioista...

    (Istuutuu.)

NEITI KALTIMO: Minun elämänkatsomukseni on tietysti aivan
elämäntehtäväni mukainen...

TOHTORI WELLE: Mitä minä sanoin, professori! Elämänkatsomus ja
elämäntehtävä ovat erottamattomat siamilaiset kaksoiset: pedagoogeilla
on pedagooginen elämänkatsomus, kauppiailla kaupallinen ja
nokikolareilla nuohoomisen mukainen.

NEITI KALTIMO: Niin. Menemättä nokikolareihin asti olen minäkin aivan
samaa mieltä kuin tohtori. Jos ihminen kerran ottaa elämäntehtävänsä
vakavalta kannalta ja antautuu siihen koko olemuksellaan, niin täytyy
hänen itsensäkin muuttua sen mukaiseksi...

PROFESSORI REPONEN (miettii hetkisen): No, mutta, miten herrasväki
sitten selittää, että esimerkiksi opettajien keskuudessa on hyvin monta
eri mielipidettä?

TOHTORI WELLE (naurahtaa): Mielipiteet ovat enimmäkseen lainatavaraa,
toinen ottaa niitä idästä, toinen lännestä. Elämänkatsomus useimmassa
tapauksessa on siksi venyvä, että sen helposti sitaisee nyytiksi minkä
tavaran ympäri tahansa.

PROFESSORI REPONEN: Entä poliittiset puolueet? Täytyy kai tohtorin toki
myöntää, että valtiollinen vakaumus määrää kannanotot?

TOHTORI WELLE: Puolueet ovat juuri parhaimpana todistuksena omien
mielipiteiden puutteesta.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee ulko-oven kynnykselle): Tohtori,
tohtori... tulkaa katsomaan toimittaja Kallion suurta haukea!

PROFESSORI REPONEN: Mitä minä sanoin tohtori! Suottako kalat lahdella
hyppelivät?

TOHTORI WELLE: Ettei se vain ole mätäkuun merikäärme!

    (Lähtee ulos.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (lähtee tohtorin kanssa rantaan).

PROFESSORI REPONEN: Omituinen mies tuo tohtori.

NEITI KALTIMO: Säälittävä mies. Surullinen esimerkki loistavien
lahjojen tyhjään raukeamisesta.

PROFESSORI REPONEN: Lienevätkö hänen lahjansa sentään menneet hukkaan
– eikö häntä pidetä erinomaisen täsmällisenä pankkivirkailijana?

NEITI KALTIMO: Mutta, hyvä herra professori, onko nyt pankissa
palveleminen lahjojen käyttämistä? Minusta ainakin tuntuu, että se on
pelkästään koneellista tarkkuustyötä. Eikähän se mitenkään voi tuottaa
sisällistä tyydytystä.

PROFESSORI REPONEN: No niin, täytyyhän minun myöntää, että se
verrattuna esimerkiksi siihen työhön, jota neiti Kaltimo suorittaa, on
perin hengetöntä.

NEITI KALTIMO: Puhumattakaan professorin työstä, jonka merkitys ei
rajoitu vain nykyhetkeen.

PROFESSORI REPONEN: Jos kenen työ tähtää tulevaisuuteen, niin
pedagoogin! Sehän juuri on tulevaisuuden kylvöä...

NEITI KALTIMO: Niin – sehän siinä on lohdullista. Ja rohkaisevinta on,
kun toisinaan saa nähdä kylvönsä kantavan hedelmää... Mutta
korkeakoulussahan sen tietysti saa kokea paljon suuremmassa määrässä ja
näkyväisemmässä muodossa kuin meidän vaatimattomissa opinahjoissamme.

PROFESSORI REPONEN: Päinvastoin, hyvä neiti. Teillähän on ihmiskevät
kukkeimpana ympärillänne. Siinä on ikuinen – nuoruuden lähde!

NEITI KALTIMO (riemastuen): Niin, niin, se on kyllä totta. Sillä työ
itsessään on kieltämättä kuluttavaa...

PROFESSORI REPONEN: Ei sitä ainakaan neiti Kaltimosta huomaa.

NEITI KALTIMO: Professori on hyvin kohtelias...

PROFESSORI REPONEN: Vakuutan, että tai koitan totta...

NEITI KALTIMO (ilosta säteillen): Jos niin on... jota minun kyllä
suoraan sanoen on vähän vaikea uskoa... niin johtuu se varmaankin
siitä, että minä rakastan työtäni ja oppilaitani... Niin, professori
voi kenties nauraa minulle, kun sanon, että koetan seurata jokaisen
huostaani uskotun ihmistaimen yksilöllistä kehitystä mahdollisimman
tarkoin... Minä kuvittelen, että opettajan ja varsinkin koulun
johtajattaren tulee olla... miten minä sanoisin... kuin kukkakeppi
jokaiselle hennolle vesalle...

KAARTO (tulee suurella kiireellä sisäovesta ja nauraa täyttä kurkkua):
No, voi sun tulen perhana! Ha-ha-haa! (Huomaa huoneessaolijat ja
keskeyttää äkisti ilonpurkauksensa.) Pyydän tuhannesti anteeksi! Minä
taisin tulla sisään aivan väärässä sävellajissa.

NEITI KALTIMO: Niin, täällä puhuttiin hyvin vakavista asioista...

KAARTO: Ja tuolla taas (osoittaa sormellaan olkansa ylitse taakseen)
aivan kirjaimellisesti hyvin keveistä.

PROFESSORI REPONEN (ilmeisesti uteliaana): Mitä lystiä siellä sitten
oli?

KAARTO (nauraa taas): Miina kiroili ja sadatteli niin, että koko
keittiö kärysi tulikiveltä...

NEITI KALTIMO (halveksivasti): Ja tälläinenkö säädyllisyydestä ja
sivistyneestä puhetavasta poikkeaminen on taiteilijan mielestä hauskaa?

PROFESSORI REPONEN (edelleen uteliaana): No, mitä Miina sadatteli?

KAARTO (nauraa): Renki-Matti oli unohtanut kaikkein tärkeimmän ostoksen
kaupunkimatkallaan.

PROFESSORI REPONEN: Ja mikä se oli?

KAARTO: Vaahtokylpypulveri – Miina on nimittäin päättänyt ruveta
laihduttamaan itseään. (Nauraa.)

PROFESSORI REPONEN (nauraa myöskin).

NEITI KALTIMO (miltei loukkautuneena): Minä en vieläkään näe asiassa
mitään naurettavaa. (Kääntyen professorin puoleen.) Herrat suonevat sen
minulle anteeksi. (Puristaa yhteen huulensa.)

PROFESSORI REPONEN (menee äkkiä vakavaksi).

KAARTO: Ettekö, hyvä neiti, todellakaan ymmärrä sitä?

NEITI KALTIMO (terävästi): En.

KAARTO: Merkitseehän se, että myöskin Miina-parka on rakastunut!

NEITI KALTIMO: Sanoitte: myöskin Miina. Saanko kysyä, kuka muu täällä
on rakastunut?

KAARTO (katsoo häntä kotvan aikaa, purskahtaa sitten taas nauruun):
Eihän täällä muita olekaan kuin rakastuneita!

NEITI KALTIMO (hymähtäen teennäisesti): Taiteilija unohtaa, että
toistaiseksi täällä vielä olemme mekin, professori Reponen ja
allekirjoittanut.

KAARTO (hymysuin): En minä herrasväkeäkään unohtanut.

    (Menee ulos.)

NEITI KALTIMO: Ettei häpeä! Tuohan oli suorastaan loukkaavaa. (Puhisee
vihasta.) Kaikki täällä rupeavatkin hyppäämään nenälle! Mutta kyllä
minä vielä opetan hänelle ihmistapoja.

PROFESSORI REPONEN: Niin, suoraan sanoen tuntui minustakin hänen
käytöksensä perin sopimattomalta.

NEITI KALTIMO: Raakaa se oli, rikollisen raakaa.

PROFESSORI REPONEN: Olisiko neiti Kaltimosta syytä kääntyä rouva
Grönbergin puoleen suoranaisella valituksella? Tahi olisikohan kenties
parempi pyytää neiti Ihalaa puhumaan hänen kanssaan – neiti
Ihalallahan on aivan ilmeisesti jalostava vaikutus ympäristöönsä.

NEITI KALTIMO (kohauttaa olkapäitään): Turha vaiva, herra professori.
Rouva Grönberg ei ymmärrä muuta kuin sillisalaattia ja leipälaatikkoa.
Ja mitä neiti Ihalaan tulee, niin professori ei aavistakaan, kuinka
nenäkäs ja ikävä hän oli, ennenkuin professori tänne tuli...

PROFESSORI REPONEN (hämmästyen): Mutta sehän on aivan ihmeellistä!
Minusta neiti Ihala on herttaisimpia ja suloisimpia nuoria neitosia,
mitä koskaan olen tavannut.

NEITI KALTIMO: Niin onkin – nykyisin. Mutta aikaisemmin –! Niin hän
oli suorastaan sietämätön.

PROFESSORI REPONEN (miettien): Anteeksi hyvä neiti Kaltimo, mutta
sanoitteko, että hänessä tapahtui muutos samoihin aikoihin kuin minun
vähäpätöinen henkilöni ilmestyi tälle saarelle?

NEITI KALTIMO: Juuri samoihin aikoihin.

PROFESSORI REPONEN (epäröiden): Sepä todellakin on merkillistä... aivan
ihmeellistä... Olisiko?... Mutta minä en ole huomannut mitään.

NEITI KALTIMO: Eihän professori, joka on nähnyt yksinomaan tämän uuden
neiti Ihalan, ole voinutkaan muutosta huomata.

PROFESSORI REPONEN: Niin, tuota... oikeastaan minä ajattelin vain
sitä... että olisinko minä millään tavalla voinut aiheuttaa tämän
merkillisen uudestisyntymisen?

NEITI KALTIMO (katsoo kotvan professoria, ennenkuin sanoo): Epäilemättä
on professorin antama ylevä esimerkki vaikuttanut meihin kaikkiin.
Mutta neiti Ihalan kääntymisellä on myöskin omat erikoiset syynsä,
jotka asianomainen itse on minulle uskonut. Opettajana olen tottunut
puhumaan asiat suoraan ihmisten kanssa ja siksi kysyin kerran neiti
Ihalalta itseltään syytä siihen mielenmuutokseen, jonka hän avoimesti
myönsi itsessään tapahtuneen. Hän vastasi kysymällä, uskoinko minä
kuudenteen aistiin. Kun myönsin uskovani, kertoi hän juuri hiljattain
Viroon tekemällään matkalla kolmena yönä peräkkäin nähneensä saman
unen, ja tämä uni oli tehnyt hänestä uuden ihmisen.

PROFESSORI REPONEN: Siis jonkinlaista itsesuggestiota...

NEITI KALTIMO: Taikka yliluonnollinen ilmestys.

PROFESSORI REPONEN: Uskooko neiti Kaltimo sellaisiin?

NEITI KALTIMO: Miksi en uskoisi? Mahtuvathan ne meidän luteerilaisen
kirkkomme oppiin.

PROFESSORI REPONEN: Mutta tieteeseen niitä on vaikea sovittaa.

NEITI KALTIMO: Tiede selittää ne vain luonnollisiksi, mutta hyväksyy
ne aivan samanlaisina kuin uskontokin. Asia ei muutu, vaikka nimi
muutetaankin. Eikö niin, herra professori?

PROFESSORI REPONEN (levittää kätensä, mutta ei osaa sanoa mitään).

NEITI KALTIMO: Paras herra professori! onhan elämässä joka askeleella
yliluonnollisia asioita, joita selittääksemme järjen avulla meidän
täytyy turvautua "itsesuggestion" ja muiden yhtä epämääräisten
hätäkeinojen varastoon.

PROFESSORI REPONEN: Esimerkiksi –?

NEITI KALTIMO (hiukan epäröiden): No... onhan esimerkiksi rakkauden
alalla... Mehän kyllä voimme selittää sen... niin, miten minä
sanoisin... alimmat asteet... luonnontieteen avulla, mutta millä me
selitämme sen korkeammat, komplisoidut läikähtelyt?

PROFESSORI REPONEN: Onhan meillä psykologia... sen luotausnuora ulottuu
vegetatiivisenkin tunne-elämän syvänteihin.

NEITI KALTIMO: Hyvä professori, kuinka pitkälle me sillä pääsemme?
Muutamiin nimiin, jotka korkeintaan luokittelevat kysymykset jollakin
tavoin, mutta eivät anna vastausta yhteenkään. Kielimiehenä professori
on tottunut liikkumaan tosiasioilla...

PROFESSORI REPONEN: Anteeksi, hyvä neiti: myöskin hypoteeseilla'

NEITI KALTIMO: No, olkoon menneeksi! Mutta ettehän toki voi väittää,
että esimerkiksi rakkautta voi ruveta jäsentelemään yhtä täsmällisiin
tekijöihin kuin lausetta...

PROFESSORI REPONEN: Minun täytyy tunnustaa, etten koskaan ole
perusteellisemmin tullut ajatelleeksi rakkauselämän ongelmia enkä
rakastuneiden ihmisten mentaliteettia.

NEITI KALTIMO: Siinäpä se! Mutta kenties ei olisi aivan turhaa
niidenkään ajatteleminen...

PROFESSORI REPONEN: En tiedä, mistä olen saanut sellaisen käsityksen,
että rakkaus kuuluu niihin elämänilmiöihin, joista on turha rakentaa
ennakkoteorioja, koska todellisuus kuitenkin aina tuo yllätyksiä, joita
ei edeltäpäin voi ottaa laskelmissa huomioon.

NEITI KALTIMO: Kas niin. Nyt voimme sanoa, että ympäri käydään ja
yhteen tullaan. Professorin viimeinen lause sisältää aivan saman
ajatuksen kuin minun ensimmäinen väitteeni, että elämässä on paljon
sellaista, jota emme järjellämme käsitä.

PROFESSORI REPONEN: Arvoisa neiti, suokaa minun lausua ihaileva
tunnustukseni teidän erinomaiselle dialektiselle taidollenne. Mutta
sallikaa minun samalla edelleenkin pysyä mielipiteessäni, että vain
ennakko teoriat ovat häälyviä hypoteeseja, kun sitä vastoin
kokemuksen pohjalta lähtien asiat kyllä täytyy voida selittää
tieteellisellä tarkkuudella.

NEITI KALTIMO: Anteeksi, herra professori, mutta saanko tehdä teille
aivan suoran kysymyksen?

PROFESSORI REPONEN: Olkaa hyvä'

NEITI KALTIMO: Oletteko koskaan ollut rakastunut?

PROFESSORI REPONEN (hymähtää): Tuskin...

NEITI KALTIMO: "Tuskin" merkitsee samaa kuin jyrkkä kielto. Joka kerran
on ollut rakastunut, tietää sen kyllä aivan varmasti. Rakkaus jättää
aina jäljet, vieläpä syvät jäljet kokemukseen.

PROFESSORI REPONEN: Tuntuu siltä kuin neiti Kaltimo olisi ollut
rakastunut...

NEITI KALTIMO: Kuinka en olisi ollut? Olisihan luonnotonta, jollei
nainen minun iässäni tuntisi rakkauden mysteriota.

PROFESSORI REPONEN: Pidättekö yhtä luonnottomana, jos tuo mysterio jää
määrättyyn ikään tulleelle miehelle tuntemattomaksi?

NEITI KALTIMO (miettii lyhyen tuokion): En. Sillä rakkaus ei voi tulla
miehelle liian myöhään. Hänellä ei ole "määrättyä ikää"... oikeastaan
ei ikää ensinkään...

PROFESSORI REPONEN (hymähtäen): Sehän on lohdullista.

NEITI KALTIMO: Mutta siitä huolimatta, herra professori, puuttuu miehen
sielusta jotakin, vieläpä hyvin olennaistakin, niin kauan kuin hän ei
ole kokenut rakkauden riemua ja tuskaa.

PROFESSORI REPONEN (lyhyen vaitiolon jälkeen): Neiti Kaltimo ottaa
rakkauden hyvin vakavalta kannalta... luvalla sanoen, minusta
maallikkona tuntuu: aivan liian vakavalta kannalta.

NEITI KALTIMO: Koetan ottaa kaikki asiat vakavalta kannalta – kuinka
en silloin ottaisi rakkautta, joka on elämän kaikkein ylevin asia:
kastekiilto olemassaolomme kukkaislavan terälehdillä.

PROFESSORI REPONEN (naurahtaen): Mutta täytyyhän teidän, hyvä neiti,
toki myöntää, että siinä saattaa olla myöskin naurettavia puolia –?
Subliimista koomilliseenhan on vain kukonaskel.

NEITI KALTIMO: En ainakaan minä koskaan ole nähnyt rakkaudessa mitään
kukonaskelta!

PROFESSORI REPONEN (nauraa entistä sydämellisemmin): Jos nyt
esimerkiksi Miina todellakin on rakastunut, niin onhan se aivan
hullunkurista. Ha-ha-haa.

NEITI KALTIMO (aivan vakavana): Minä en huomaa siinä mitään
naurettavaa. (Hetkisen vaitiolo.) Miksi se olisi naurettavampaa
kuin minun oma rakastumiseni tahi... vaikkapa... professorin
rakastuminen...

PROFESSORI REPONEN (katsoo neiti Kaltimoa silmiin): Mutta eiköhän se
olisikin sentään naurettavaa, jos esimerkiksi minä rakastuisin?

NEITI KALTIMO: Päinvastoin, herra professori, on paljon naurettavampaa,
ettette te rakastu... teidän arvoiseenne naiseen.

TOHTORI WELLE (tulee ulko-ovesta): Saihan toimittaja hauen kuin saikin!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG ja TOIMITTAJA KALLIO (tulevat ulkoa, he kantavat
olkariu'un varassa haukea).

PROFESSORI REPONEN (nousee katsomaan): Kylläpä onkin aika vonkale!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Vähintään kolme kiloa..

TOIMITTAJA KALLIO (kalamies-innostuksella): Mutta kyllä se potkikin
siimassa ja oli niin vaikea saada veneeseen, että minä jo ajattelin,
että mitä sieltä mahtaneekaan olla tulossa.

TOHTORI WELLE: Sellaista se on aina: kolmen kilon kalat potkivat
vavassa kuin kolmetoistakiloiset, hauet kuin hait ja lohet kuin valaat!

TOIMITTAJA KALLIO: Ahvenkin on koukussa aikamoinen otus – saatikka
sitten hauki.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Eiköhän viedä keittiöön – saa nähdä, mitä
Miinakin sanoo –?

PROFESSORI REPONEN: Niin, niin... Ja varmaan rouva Grönbergkin
riemastuu –? onhan siinä jo ruoan apua.

NEITI KALTIMO: No, ei yhdellä kalalla sentään ihmeitä tehdä.

TOHTORI WELLE: Ei. Siihen tarvitaan kaksi.

TOIMITTAJA KALLIO: Joka tapauksessa minä nyt vien saaliini Miinan
huomaan.

PROFESSORI REPONEN: Ja minä tulen mukaan.

TOIMITTAJA KALLIO: Ehkäpä professori sitten ottaa esittelijäneuvoksen
riu'unpään olalleen.

PROFESSORI REPONEN: Sehän on aivan sopivaa.

    (Menee esittelijäneuvos Bergin viereen.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Saahan tämän pään... (Siirtää riu'un pään
professorin olalle ja siirtyy itse loitommalle.)

PROFESSORI REPONEN: No niin. Eespäin, pojat kansan urhokkaan!

TOIMITTAJA KALLIO ja PROFESSORI REPONEN (lähtevät marssimaan sisäovea
kohti, jonka Kallio aukaisee ja Reponen taas sulkee).

NEITI KALTIMO: Sen minä vain sanon, että minä en koskaan rupeaisi
kaloja rääkkäämään...

TOHTORI WELLE: Mutta neiti Kaltimo syö sentään "rääkättyjä" kaloja,
vieläpä, mikäli olen ollut huomaavinani, jokseenkin hyvällä
ruokahalulla!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Meri-ilma antaa ruokahalua.

TOHTORI WELLE: Ja merivesi.

NEITI KALTIMO: Uiko tohtorikin?

TOHTORI WELLE: En. Lopetin sen samalla kertaa kuin tanssimisen.

NEITI KALTIMO: Ja minä aloitin uinnin samalla kertaa kuin tanssimisen.

TOHTORI WELLE: Niin, niin... Toiset alkavat aikaisemmin...

NEITI KALTIMO: ... ja lopettavat myöhemmin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ja parempi myöhään kuin ei ollenkaan!

NEITI KALTIMO: Se pitää paikkansa joka asiassa.

    (Ulkoa alkaa kuulua posetiivin soittoa.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (hypähtää ikkunaan): Miten tuokin on tänne
eksynyt?

TOHTORI WELLE: Lantit ovat lujassa suvityhjässä kaupungissa. Kesälesket
soitattavat mieluummin gramofoonia kuin posetiiviä.

NEITI KALTIMO: Onko hän italialainen?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Musta kuin yö, nuori poikanen, melkein vielä
lapsi... Enempää en eroita, hän on jäänyt niin kauas...

NEITI KALTIMO (nousee, menee avonaiseen ikkunaan, viittilöi kädellään
ja huutaa): Bueno giorno, signore! (Sanoo tavallisella äänellään:)
Tulisi nyt lähemmäksi!

TOHTORI WELLE (rykäsee merkitsevästi).

NEITI NEULANEN (tulee sisältä): Mikä täällä on?

TOHTORI WELLE: Täällä ei ole mitään, mutta ulkona on posetiivi ja
keittiössä kolmen kilon hauki.

NEITI NEULANEN: Posetiivi muistuttaa niin ikävällä tavalla kaupunkia.

NEITI KALTIMO (kääntyy huoneeseen päin): Minusta posetiivin tapa ei ole
ikävimpiä.

NEITI NEULANEN: Ei kai olisi minustakaan, jos olisi yhtä pitkä kesäloma
kuin koulu-ihmisillä. Mutta kun köyhästä neljästä viikosta jo kolme on
kulunut, niin eivät kaupunkilaiskaiut juuri naurata.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (kääntyy myöskin huoneeseen): Se on totta!
Pedagoogeihin verraten muilla ihmisillä on aivan liian lyhyet
kesälomat.

NEITI KALTIMO: Mutta heillä on myöskin paljon helpompi työ.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Älkää sanoko niin, neiti Kaltimo! Onkohan
oikeastaan enemmän hermoille käypää työtä kuin rahojen laskeminen kello
kymmenestä neljään? Siinä täytyy olla silmä kovana.

NEITI KALTIMO: Mutta aivot saavat levätä. Sehän on aivan koneellista
työtä.

TOHTORI WELLE: Vai niin. Eikö laskentoon enää aivoja tarvitakaan. Minun
kouluaikanani väitettiin, että matematiikka oli niin tärkeätä juuri
ajatusvoimisteluna.

MIINA (tulee sisältä kovaa kyytiä ja yrittää rynnätä kohti ulko-ovea).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, mihin Miina sellaisella kiireellä –?

MIINA (pysähtyy): Mihinkö? Tulevaisuuttani selville saamaan, tietysti.
Posetiivarilla on onnenlehtiä.

NEITI KALTIMO: Miina olisi hyvä ja ostaisi minullekin... (Yhtäkkiä
huomaten:) Niin, se on totta... minullahan ei ole rahaa mukanani...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa kukkaron taskustaan): Saanko minä tarjota
apuani?

NEITI KALTIMO: Kiitos. Olisin iloinen, jos lainaisitte minulle viisi
markkaa.

MIINA: Eivät lehdet maksa kuin markan kappale – minä olen ostanut
niitä niin monta kertaa. Ja kolmella markalla saa neljä.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ojentaa neiti Kaltimolle viisimarkkasen).

NEITI KALTIMO (ottaa rahan): Kiitän. (Ojentaa sen Miinalle.) Miina on
hyvä ja ostaa minulle yhden lehden ja antaa loput soittopalkaksi.

MIINA: Kyllä. (Kääntyen neiti Neulasen puoleen:) Enkö minä neidille
tuokaan tempperamenttia?

NEITI NEULANEN: Jos minulla olisi rahaa käsillä... (Katsoo
esittelijäneuvos Bergiin.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (ottaa vielä kädessään olevasta kukkarosta toisen
viisimarkkasen ja antaa sen Miinalle).

MIINA (ottaa rahan): Entä tohtorille?

TOHTORI WELLE: Kiitos ystävällisyydestä, mutta minä kirjoitan
mieluummin itse onnenlehteni.

MIINA (mennessään ulos): Siksi siitä onnesta ei koskaan oikeata
tulekaan!

NEITI NEULANEN: Tämä on hirveän hauskaa; minä en koskaan ennen ole
kehdannut ostaa itselleni onnenlehteä.

TOHTORI WELLE: Entäpä neiti Neulanen niitä ei ennemmin ole
tarvinnutkaan?

NEITI KALTIMO: Onnenlehtiä tarvitsee ihminen aina... Onnea ei
maailmassa koskaan ole liian paljon...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta voiko lehti tyydyttää onnen tarpeen? Eikö
onni, joka on pelkästään paperilla, sentään jää vähän kuivanlaiseksi?

NEITI NEULANEN: Käyhän paperirahakin kullasta...

 ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Mutta paperirahan takana on Suomen Pankki.

TOHTORI WELLE: Ja paperionnen takana italialainen posetiivinsoittaja.

    (Posetiivin soitto lakkaa kesken kappaletta.)

NEITI KALTIMO: Taikka Sallimus.

TOHTORI WELLE: Uskooko arvoisa neiti todellakin, että Sallimuksen
välikappaleiksi kelpaavat posetiivinsoittajain tukuttain painattamat
typeryydet?

NEITI KALTIMO: Uskon, että nekin voivat kelvata... Niissäkin voi piillä
totuuden kultajyviä.

TOHTORI WELLE: Kyllä sellaisten jyvien jauhamiseen täytyy olla
tavallisista aivolaitteista poikkeavat kivet.

NEITI KALTIMO: Niin täytyykin. Arkiset myllyt niitä eivät pysty
hienontamaan. Mutta kaikkien aistit eivät rajoitukaan viiteen...

TOHTORI WELLE: Onko neiti Neulasellakin sunnuntaimylly?

NEITI NEULANEN (naurahtaen): Ehkä toisinaan, mutta toisin vuoroin
minulla tuskin on arkimyllyäkään.

    (Soitto on taas alkanut.)

MIINA (tulee sisään hengästyneenä ja nauraen): No, voi minun päiviäni.
Ha-ha-haa!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, mikä Miinaa naurattaa?

MIINA: Kun se puhui niin metkasti... (Ojentaa lehden neiti Kaltimolle
ja toisen neiti Neulaselle.) Se sanoi, että lehti pitää lukea
yksinäisessä kammiossa, muutoin se muka ei merkitse mitään.

TOHTORI WELLE: Loruja!

MIINA: Eipä olekaan, sillä niin se sanoi. Niin että neidit menevät nyt
vain!

NEITI KALTIMO (nousee ja menee sanaakaan sanomatta ja vakavana
sisälle).

TOHTORI WELLE: Kuudes aisti!

NEITI NEULANEN (tekee samoin).

MIINA (menee myöskin, mutta hän nauraa): Täytyy mennä katsomaan, joko
professori ja toimittaja ovat saaneet kalansa peratuksi!

TOHTORI WELLE: Miina on viisain kaikista.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: No, en minä nyt luule neiti Neulasenkaan
ottaneen tätä juttua toden kannalta, vaikkei hän tahtonut näyttää
Pekkaa pahemmalta.

TOHTORI WELLE: Mutta Pekkaan se upposikin kuin terva puuhun.

    (Posetiivin soitto lakkaa.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Muistatteko, mitä neiti Ihala sanoi? Hän oli
oikeassa.

TOHTORI WELLE: Hän on aina oikeassa. Hän tuntee kanssasisarensa.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Tällä kertaa minä olisin uskaltanut lyödä vetoa,
että hän laski liiaksi rohkeasti.

TOHTORI WELLE: Niin minäkin.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ja mistä sen posetiivinkin piti eksyä tänne? –
Eihän siitä ole aikaisemmin kuulunut ääntäkään.

IRJA IHALA (Tulee ulkoa. Hän on puettu ja naamioitunut
posetiivinsoittajaksi ja kantaa soittokonetta selässään. Hän pysähtyy
keskelle lattiaa, laskee koneen alas ja sanoo): Saanko esittää itseni,
hyvät herrat? Carlo Cavaradossi, Napoli.

    (Nostaa leveälieristä hattuaan ja kiskaisee sitten
    pois irtoparran.)

TOHTORI WELLE: Tekö? Senkin villikissa!

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (aivan ällistyneenä): Mitä?

IRJA IHALA: Ei mitään kummempaa kuin onnenlehden kauppias. – Mutta
minun pitää viedä posetiivi piiloon; oikea omistaja tulee tunnin
perästä perimään omaisuutensa takaisin.

    (Kiskaisee hihnan olalle ja lähtee sisälle.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (nauraa): No, tämä sillä oli tekemättä. Mihin
ehtii vielä, jos elää saa?

TOHTORI WELLE: Vaikka mihin!

    Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Tenniskentän laidassa.

Aukeama puistossa. Keskellä näyttämöä iso puu, jonka rungon ympärille
on rakennettu penkki. Penkin luona täytetty kastelukannu.

Elokuinen sunnuntai-aamupäivä. Ilma on pilvinen.

Kun väliverho aukeaa, kuuluu kaukaa tuulen kantama kirkonkellojen
kaiku.

Näyttämö on lyhyen tuokion ajan tyhjänä.

TOHTORI WELLE ja IRJA IHALA (tulevat oikealla, keskustelevat
tullessaan).

IRJA IHALA: Ette aavista, tohtori, kuinka pahalla päällä olen ollut
koko aamun...

TOHTORI WELLE: Ja mistä paha tuuli? Hermostusko "suuren tapahtuman"
edellä?

IRJA IHALA: Ei, tohtori. Tämä ei ole leikkiä – minun paha tuuleni
nimittäin.

TOHTORI WELLE: Mitä se sitten on?

IRJA IHALA: Se on aivan yksinkertaisesti siveellistä suuttumusta.

TOHTORI WELLE: Ja mikä sen on sytyttänyt? Ihmistenkö huonous?

IRJA IHALA: Juuri se. – (Istuutuu penkille.) Ajatelkaa, hyvä tohtori,
että neiti Kaltimo yhä edelleenkin on niin katala, että hän menee
kaivamaan kuoppaa niinkin hyvälle ihmiselle kuin taiteilija Kaarrolle.

TOHTORI WELLE (hymähtäen): Hyville ihmisille kuopat tavallisesti
kaivetaankin, sillä he eivät arvaa niitä välttää yhtä kaukonäköisesti
kuin pahat. – (Istuutuu penkille.) Mutta mitä neiti Kaltimo on
Kaarrolle tehnyt?

IRJA IHALA: Kaarto on köyhä poika, kotoisin jostakin Kuopion takaa...
ja muutamat hyväsydämiset vanhemmat naisihmiset Helsingissä ovat
kustantaneet hänen opintonsa ja auttavat häntä edelleenkin. Mutta eilen
hän sai kirjeen, jossa nämä auttajat ilmoittivat, etteivät he enää
tahdokaan häntä auttaa, koska he ovat luotettavalta taholta saaneet
tietää, että hänen käytöksensä viime aikoina on ollut hyvin
moitittavaa...

TOHTORI WELLE (viheltää): Vai niin...

IRJA IHALA: Kaarto oli aivan onneton eikä osannut aavistaakaan, mitä
pahaa hän oli tehnyt. – Olisihan aivan katkeraa, jos lahjakkaan nuoren
ihmisen elämä katkeaisi vain sen vuoksi, että neiti Kaltimo suvaitsee
puhua hänestä pahaa.

TOHTORI WELLE: Mutta mistä tiedätte, että juuri neiti Kaltimo on tähän
syypää?

IRJA IHALA: Sepä se on, että minä sen tiedän! Kirjailija Tamminen, joka
on ollut viikon kaupungissa, kirjoitti nimittäin myöskin Kaarrolle ja
kertoi, että juuri neiti Kaltimo oli tuo "luotettava lähde"; hänelle
oli muudan asianomainen sanonut sen suoraan.

TOHTORI WELLE: Vai niin. (Hymähtäen.) No siinä tapauksessa teidän
kostonne tulee oikeaan aikaan.

IRJA IHALA: Ei puhuta kostosta, tohtori. Kosto on kaikkein ruminta
maailmassa. Ja minä vakuutan, etten koko aikana ole kostoa ajatellut.

TOHTORI WELLE (naurahtaen): No, mitä sitten?

IRJA IHALA: Jos sanon sen teille, niin pelkään, että pidätte sitä aivan
naurettavana...

TOHTORI WELLE: Mutta nauruhan ei ole pahaa... ei ainakaan itsessään...

IRJA IHALA: Ei. Se on totta. (Lyhyt vaitiolo.) Niin, minä olen ottanut
tämän neiti Kaltimon jutun aivan kasvatuksen kannalta. (Naurahtaa.)
Se tuntuu minusta itsestänikin perin hullunkuriselta. Mutta niin se
joka tapauksessa on. (Katsoo tohtoria pitkään:) Ettekö te naurakaan?

TOHTORI WELLE (aivan vakavana): En. Minä en naura.

IRJA IHALA: Ja miksette?

TOHTORI WELLE (edelleen vakavana): Siksi, ettei siinä minusta ole
mitään naurettavaa. (Lyhyt vaitiolo.) Totta puhuakseni olen tähän
hetkeen asti luullut, että koko juttu on syntyisin pelkästään – niin,
suokaa se minulle anteeksi – kiusanteon halusta, ja minusta se sen
vuoksi toisinaan on tuntunut vähän epäilyttävältä... ei minun itseni
takia, sillä minä olen jo aivan paatunut... vaan teidän nuoruutenne
takia...

IRJA IHALA (katsoo tohtoria herttaisesti): Onko tohtori todellakin
pitänyt minua niin pahana?

TOHTORI WELLE: En pahana, mutta... sanokaamme... vähemmän hyvänä.

IRJA IHALA (leikillisesti sormeaan kohottaen): Hyi, hyi, tohtori!
(Sitten, äkkiä vakavaksi tullen:) Mutta ei puhuta nyt meistä eikä pikku
asioista! Hyvä tohtori, meidän on keksittävä keino Kaarron
pelastamiseksi. Hän on aivan liiaksi hyvä poika... Tiedättekö, minun
tulee niin sanomattoman paha olla, kun ajattelen, että hänen unelmansa
nyt jo olisi lopussa... (Liikutettuna, miltei kyyneleet silmissä:)
Katkerinta kaikesta on elämän särkyminen... Ja hänellähän elämä on
vasta aivan alullaan...

TOHTORI WELLE (katsoo häntä tutkistellen): Te pidätte paljon taiteilija
Kaarrosta –?

IRJA IHALA (vakavasti): Pidän kaikista ihmisistä, jotka rehellisesti
pyrkivät toteuttamaan elämänuskonsa...

    (Jää mietteissään tuijottamaan eteensä.)

TOHTORI WELLE (katsoo häntä edelleen, on hetken vaiti, sanoo sitten
surumielisesti hymähtäen): Minusta te ette voi pitää...

IRJA IHALA (äkkiä kääntyen tohtorin puoleen): Miksikä en?

TOHTORI WELLE: Siksi, ettei minulla ole elämänuskoa.

IRJA IHALA: Teilläkö ei olisi! (Melkein suojelevasti:) Kyllä teillä,
tohtori, on, vaikkette uskalla tunnustaa sitä... edes itsellenne.

TOHTORI WELLE (naurahtaen): Pidättekö minua pelkurina?

IRJA IHALA: Suoraan sanoen, tohtori, siinä asiassa pidän teitä
pelkurina. Mutta siinä asiassa ovatkin melkein kaikki miehet
pelkureita.

TOHTORI WELLE: Kaarto ei ole!

IRJA IHALA: Ei olekaan... Hän on kai vielä niin nuori, ettei oikein
ymmärräkään olla. (Katsoo veikeästi tohtoria.)

TOHTORI WELLE (katsoo hymyillen Irja Ihalaa): Teillä on hyvä sydän,
villikissa!

IRJA IHALA: Kiitos, tohtori! Mutta ei minun sydämeni sentään ole
rahtuistakaan parempi kuin muidenkaan villikissojen. (Tarttuen tohtori
Wellen käteen:) Mutta lupaattehan auttaa minua tekemään jotakin Kaarron
hyväksi?

TOHTORI WELLE: Lupaan. (Puristaa hänen kättään.)

IRJA IHALA: Nyt olen tyytyväinen. (Keveästi). Ja nyt me taas voimme
siirtyä kujeeseemme, josta minä jo totta puhuakseni aioin luopua, kun
sain kuulla Kaarron asian.

TOHTORI WELLE (naurahtaa): Ei pidä koskaan luopua mistään hyvästä ja
hyödyllisestä aikeesta. "Akka tieltä pyörtäköhön."

IRJA IHALA (nauraa sydämestään): Mutta hyvä tohtori, akaksihan
minäkin aion.

TOHTORI WELLE: Ihanko totta? Sitä en olisi uskonut.

IRJA IHALA: No, olisitteko sitten mieluummin uskonut, että minä
aikoisin katkeroitua – neiti Kaltimoksi? Sillä enhän minä enää missään
tapauksessa monta vuotta voi näytellä viatonta villikissan osaa.

TOHTORI WELLE (vakavasti): Sitä minä en äsken tullut ajatelleeksi.

IRJA IHALA (suojelevasti): Te mies-poloiset tulette yleensä
ajatelleeksi niin vähän...

TOHTORI WELLE: Saattaa olla, saattaa olla... (Äkkiä, ikäänkuin
keskeyttäen omat ajatuksensa:) Mutta sanokaa minulle, mitä nyt tulee
tapahtumaan.

IRJA IHALA (salaperäisesti): Nyt tulee esitettäväksi pieni huvinäytelmä,
kolminäytöksinen, mutta ilman sanottavampia väliaikoja. Tapahtumapaikka
on tämä verraton metsäaukea. Henkilöt te tunnette. Enkä minä enempää
sano.

TOHTORI WELLE: Onko minulla osaa näyttämöllä?

IRJA IHALA (miettii hetken): Oletteko hyvä kiipijä?

TOHTORI WELLE: Olen pysynyt samalla vaatimattomalla paikalla pankissa
kymmenen vuotta eikä minulla ole edes Valkoista ruusua...

IRJA IHALA: Äh! En minä nyt sellaista tarkoittanut. Mutta osaatteko
kiivetä puuhun?

TOHTORI WELLE (hämmästyen ja pelokkaana): En todellakaan uskalla
luottaa taitooni siinä suhteessa... Minulla ei ole ollut tilaisuutta
suunnitelmalliseen harjoitteluun.

IRJA IHALA: No niin. Tohtori saa siis jäädä katsomoon.

TOHTORI WELLE: Ja missä se on?

IRJA IHALA: Minä näytän paikan. (Katsoo rannekelloaan:) Mitä ihmettä!
(Nousee.) Nyt onkin jo aika mennä. Tulkaa. Minä pidän teille seuraa
ensimmäisen näytöksen ajan, sillä se on aivan viaton.

TOHTORI WELLE (nousee).

IRJA IHALA (lähtee vasemmalle): Tännepäin hyvä tohtori.

    (Menee kulissiin.)

TOHTORI WELLE (seuraa Irja Ihalaa).

    (Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä.)

MIINA (tulee oikealta. Hän on puettuna sunnuntaiasuun. Tulee verkalleen
ja arvokkaasti astellen, pysähtyy keskinäyttämölle ja alkaa tähyillä
ympärilleen. Seisoo kotvan aikaa paikallaan. Kun ei mitään näy, ottaa
hän poveltaan onnenlehden ja alkaa sitä itsekseen lukea:)
"Ensimmäisenä sunnuntaina täsmälleen puolen päivän aikaan on
kiertotähti siinä asemassa, että metsässä onnenpuusi alla tapaat sen,
joka sinulle valittu on." (Katsoo taas ympärilleen. On epätietoisen ja
odottavan näköinen.) Ei ketään. Ei hiiren hiiskahdustakaan. (Seisoo
taas hiljaa kuunnellen.) Ei elävän olennon hengähdystä. (Saaden äkkiä
ajatuksen.) Mutta ehkäpä minun onnenpuuni onkin muualla? (Jää seisomaan
mietteihinsä vaipuneena).

IRJA IHALA (tulee esiin vasemmalta): Onko Miina sunnuntaikävelyllä?

MIINA (hätkähtäen): Herra jestas, kun minä säikähdin!

    (Kätkee onnenlehden povelleen.)

IRJA IHALA (naurahtaa): En minä Miinaa syö. (Menee hänen luokseen.) Ei
Miina ole sattunut näkemään esittelijäneuvosta?

MIINA: Siellähän tuo tuntui kuhkivan laivasillan puolella taiteilijan
kanssa. (Levottomana:) Täytyy tästä lähteä minunkin vähän
jaloittelemaan...

IRJA IHALA: Onko Miinalla niin kiire?

MIINA: Minunlaisellani ihmisellä on aina kiire.

    (Pyörähtää, lähtee takaisin sinne, mistä tulikin.)

IRJA IHALA (katsoo hymyillen hänen jälkeensä ja puistaa päätään).

TOHTORI WELLE (nauraa näyttämön ulkopuolella).

IRJA IHALA (kääntyy nopeasti sinne päin): Pysykää paikoillanne,
tohtori, ja aivan hiljaa. Tämä oli vasta vaaratonta alkua.

TOHTORI WELLE (ulkoa): Hyvä on.

IRJA IHALA (menee puun luo. Ottaa maasta nuoran ja sitoo sen pään
kastelukannun sankaan. Katsahtaa puuhun. Pistää sitten päättäväisesti
nuoran toisen pään hampaittensa väliin, menee puun taakse ja nousee
puuhun. Kun hän on päässyt oksalle istumaan, hilaa hän varovasti
kastelukannun ylös. Asettuu oksien ja lehvien peittoon, niin että vain
pää on näkyvissä.)

    (Näyttämö on taas lyhyen hetken tyhjänä.)

NEITI NEULANEN (tulee oikealta. Pysähtyy, aivan kuin äsken Miina,
keskinäyttämölle ja tähyilee ympärilleen. Seisoo kotvan aikaa
paikallaan. Kun ei mitään näy, menee hän penkille istumaan. Hänellä on
rinnassaan päivänkukka, jonka hän ottaa käteensä alkaen nyppiä lehtiä
ja mutista itsekseen): Jaa... ei... jaa... ei... jaa... ei... jaa...
ei...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tulee oikealta): Huomenta.

NEITI NEULANEN: Huomenta. – On niin ikävä, että tänään piti tulla
pilvinen päivä, tämähän on minun viimeinen lomasunnuntaini.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (lähestyy, ojentaa kätensä): Mutta tulethan sinä
vielä ensi sunnuntainakin täällä käymään...

NEITI NEULANEN (vetää hänet kädestä vierelleen istumaan): Tulen...
mutta eihän se enää ole samaa...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei tietenkään... (Lyhyt vaitiolo; he katsovat
toisiaan.) Mutta sittenhän me kaupungissa tapaamme toisemme...

NEITI NEULANEN: Tapaamme milloin tapaamme... Tiedätkö, minulla on
sellainen aavistus... (Huokaisee raskaasti.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Millainen aavistus?

NEITI NEULANEN (surumielisesti): ... että sinä siellä työssäsi ja
kaupungin hälinässä unohdat minut aivan kokonaan...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (kietaisee käsivartensa neiti Neulasen
vyötäreille): Kuinka sinä voit sellaista kuvitella?

NEITI NEULANEN (surullisesti): Eihän sitä koskaan voi tietää...
(Nojautuu esittelijäneuvoksen käsivarteen, mutta tuijottaa eteensä:)
Olen pettynyt jo niin monta kertaa elämässä, että minusta tuntuu aivan
mahdottomalta, että onnenunelma tälläkään kertaa voisi kestää...
(Huokaisee:) "Pilvet on pilviä vaikka ne kuinkakin kullassa
ruskotelkoot..." Ja unelmat on saippuakuplia...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (katsoo neiti Neulasta säälien, sanoo
välittömästi): Pikku tyttö...

NEITI NEULANEN (edelleen eteensä tuijottaen): Sano mieluummin: raukka.
Sillä se minä olen. Valitan aina ja ikävöin. Pitäisihän minun nytkin
olla iloinen, onnellinen ja kiitollinen... Mutta en osaa. Minun osani
on suru. Yksinäisyys on minut sellaiseksi tehnyt...

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (lohduttaen): Mutta nythän sinun ei enää tarvitse
olla yksin. Nythän meitä on kaksi...

NEITI NEULANEN (kääntyy äkkiä hänen puoleensa): Onko se aivan totta?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: On. Kuinka se ei olisi?

NEITI NEULANEN: Oi, kuinka ihanaa! Sinä et tiedä, kuinka onnellinen
minä nyt olen. Rakas! – Kuule, ostammehan heti, kun sinä tulet
kaupunkiin, sormukset?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (huomattavan epävarmasti): Emmeköhän...

NEITI NEULANEN: Rakas, rakas... (Painautuu hänen olkapäätään vastaan ja
ojentaa huulensa suudeltaviksi).

IRJA IHALA (työntää esiin kastelukannun ja pirauttaa muutamia
vesipisaroita.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (levottomasti): Taitaa ruveta satamaan...

NEITI NEULANEN: Mitä sillä on väliä! (Onnenhuumeessa.) Rakas, rakas...
(Kurkottaa päätään yhä lähemmäksi.) Suutele minua, rakas, suutele!

IRJA IHALA (pirskauttaa kastelukannusta entistä tuntuvammin).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (tempautuu suoraksi): Kyllä nyt sataa!

NEITI NEULANEN: Mutta eihän se, rakas, tee mitään!

IRJA IHALA (pirskauttaa uudelleen vettä).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Ei, ei, mutta nyt sataa oikein kovasti...
(Nousee.)

NEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun): Että nyt pitikin ruveta satamaan!
Juuri nyt! (Nousee.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin, rakas, mutta sillehän me emme voi mitään.
– Lähdetään sisälle, ennenkuin kastumme kokonaan.

NEITI NEULANEN (lähtee): Ihminen on syntynyt joko onneen tai
onnettomuuteen.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Älä ole niin onneton... Kyllä ilma vielä
selkenee... (He menevät ulos näyttämöltä.)

IRJA IHALA (kurkottaa päätään ja huutaa puoliääneen sivulle): Tohtori,
hoi!

TOHTORI WELLE (piilopaikastaan): Minä kuulen.

IRJA IHALA: Se oli toinen näytös!

TOHTORI WELLE: Te olette hirveä!

IRJA IHALA: Päinvastoin. Minähän pelastin esittelijäneuvoksen. – Mutta
hst, hiljaa! Nyt alkaa heti kolmas näytös.

    (Piilottautuu taas.)

NEITI KALTIMO (tulee oikealta. Menee kiireesti istumaan penkille. Istuu
yhdessä kohden ja miettii.)

    (Hetkisen kestävä vaitiolo.)

PROFESSORI REPONEN (tulee oikealta; hänellä on kalossit jalassa ja
sateenvarjo kädessä:) Hyvää päivää, armollinen neiti.

NEITI KALTIMO: Hyvää päivää, herra professori. – Professori tulee jo
aamukävelyltään...?

PROFESSORI REPONEN (asettuen neiti Kaltimon eteen): Niin, tulen
tavalliselta kierrokseltani. Mutta tänään on meri niin ikävän harmaa...

NEITI KALTIMO: Minä olen sisämaan lapsi enkä koskaan ole voinut sietää
merta.

PROFESSORI REPONEN: Sepä on ihmeellistä.

NEITI KALTIMO: Minusta meri on niin epäluotettava, milloin viettelijä,
milloin uhkaaja, milloin lempeä, milloin ankara.

PROFESSORI REPONEN: Juuri niin. Aivan kuin suuri näyttelijä, erilainen
joka osassa.

NEITI KALTIMO: Kaikki asiat voi ottaa niin monelta kannalta. – Mutta
eikö professori tule hetkeksi huokaisemaan?

PROFESSORI REPONEN: Mielelläni. (Käy istumaan.) Tämä onkin hauska ja
rauhallinen paikka.

NEITI KALTIMO: Niin. Tällä saarellahan ei monta sellaista olekaan.
Mutta täällä saa olla rauhassa ainakin silloin, kun ei tennispeliä
harjoiteta. Siksi minä olen ottanut sen piilopirtikseni.

PROFESSORI REPONEN: Onko neiti täällä joka päivä?

NEITI KALTIMO: En joka päivä. Mutta aina silloin tällöin...

PROFESSORI REPONEN: Neiti harrastaa yksinäisyyttä?

NEITI KALTIMO: En oikeastaan. Luulisin päinvastoin, että koko
luonteenlaadultani olen hyvinkin seuraarakastava. Mutta olosuhteet ovat
pakottaneet minut yksinäisyyteen...

PROFESSORI REPONEN: Se minua oikeastaan ihmetyttää, sillä muistaen
neiti Kaltimon kauniit sanat rakkaudesta, jotka muuten minulle ovat
antaneet paljon ajattelemisen aihetta, en ymmärrä, miksei neiti Kaltimo
ole yhdistänyt elämäänsä jonkun toisen elämään...

NEITI KALTIMO (hymähtäen): Professori tarkoittaa: miksen ole mennyt
naimisiin?

PROFESSORI REPONEN: Niin. Juuri sitä minä rohkenin tarkoittaa.

NEITI KALTIMO: Suoraan sanoen, herra professori: minä en ole löytänyt
miesihannettani.

PROFESSORI REPONEN: Mutta ehkä te olette asettanut liian suuret
vaatimukset?

NEITI KALTIMO: Ihannettaan ei koskaan aseta liian korkealle.

PROFESSORI REPONEN: Ei teoriassa, hyvä neiti, mutta käytännössä täytyy
tinkiä... useimmiten... (Lyhyt vaitiolo.) Muuten, kuten jo sanoin, olen
minäkin vähitellen tullut siihen päätökseen, että hankin itselleni
elämänkumppanin ja kodilleni emännän.

NEITI KALTIMO: Ja mitä vaatii professori tulevalta puolisoltaan?

PROFESSORI REPONEN (miettii hetkisen): Oikeastaan minä olen hyvin
vaatimaton luonteeltani. En tiedä, vaadinko muuta kuin hiukan
samansuuntaisia harrastuksia ja yhteenkäypiä mielipiteitä...
(Nopeammin:) Ja sen lisäksi tietysti erinäisiä ulkonaisia edellytyksiä,
sanoisinko avuja...

NEITI KALTIMO (ylenkatseellisesti): Tietysti nuoruutta ja säteilevää
kauneutta –?

PROFESSORI REPONEN: Ei, hyvä neiti! Minun tyylitajuni sanoo, että
säteilevä ja ehkä ylimielinenkin nuoruus ei sopisi minun rinnalleni –
se tekisi minut itseni helposti hymynalaiseksi – muotopuoliset
pariskunnathan ovat aina naurettavia...

NEITI KALTIMO: Herra professori, te olette se mies, joksi teidät
alunpitäen luulin... (Innostuen:) Te tahdotte elämänkumppaniksenne
vakavan, vakiintuneen ja täysin kypsyneen naisen – eikö niin?

PROFESSORI REPONEN: Jotakuinkin siihen tapaan...

IRJA IHALA (pistää taas esiin päänsä ja pirskahuttaa muutamia pisaroita
kastelukannusta).

NEITI KALTIMO: Alkaakohan nyt sataa? (Levottomasti katsellen taivasta.)
Minusta tuntui...

PROFESSORI REPONEN: Niin tuntui minustakin... Jokohan meidän olisi
lähdettävä?

NEITI KALTIMO: Ei mitenkään minun tähteni! (Katsahtaa professorin
sateenvarjoon.) Onhan professorilla sitäpaitsi sateensuoja.

PROFESSORI REPONEN: Se on totta. Varustauduin kaiken varalta, kun ilma
näytti niin uhkaavalta, olen hiukan arka vilustumiselle...

    (Aukaisee sateenvarjonsa.)

IRJA IHALA (Pärskähyttää taas muutamia pisaroita niin, että sateenvarjo
rapisee).

NEITI KALTIMO (leikkisästi): Kas niin, professori, nyt istumme me saman
katon alla.

PROFESSORI REPONEN: Niin, ja sovimme oikein hyvin. Eikö totta?

NEITI KALTIMO: Aivan erinomaisesti.

PROFESSORI REPONEN: Entäpä jos me yrittäisimmekin...

    (Keskeyttää itsensä.)

NEITI KALTIMO (innokkaasti): Mitä niin?

PROFESSORI REPONEN (arasti): En minä sentään taida rohjeta...

IRJA IHALA (ripsauttaa taas vettä)..

NEITI KALTIMO: Rohjetkaa vain, herra professori!

PROFESSORI REPONEN: Niin... koska neiti Kaltimo ystävällisesti
kehoittaa minua sanomaan... ajattelin, että, miten olisi, jos arvoisa
neiti suostuisi jakamaan elämän kohtalot minun vähäpätöisen henkilöni
kanssa...

NEITI KALTIMO (lentää hänen kaulaansa niin, että sateenvarjo putoaa
maahan): Waldemar!

IRJA IHALA (pirskahuttaa taas vettä kannustaan).

PROFESSORI REPONEN: Kiitos! (Puristaa hänen kättään.) Kiitos, Elviira!

    (Kumartuu ottamaan ylös sateenvarjon.)

NEITI KALTIMO: Minä olen niin onnellinen.

    (Vesi rapisee sateenvarjolle.)

PROFESSORI REPONEN: Niin minäkin. Mutta nyt tuntuu todellakin rupeavan
satamaan – emmeköhän lähde sisälle?

NEITI KALTIMO: Nyt minäkin luulen, että on aika lähteä.

NEITI KALTIMO ja PROFESSORI REPONEN (nousevat ja lähtevät kulkien
käsikoukussa sateenvarjon alla ulos näyttämöltä.)

IRJA IHALA (pudottaa tyhjän kastelukannun maahan; huutaa:) Se on
täytetty!

    (Tulee alas puusta.)

    (Aurinko pilkistää esiin pilvenraosta;
    ilma seestyy seestymistään.)

TOHTORI WELLE (tulee esiin piilopaikastaan): Työ tehty on!

IRJA IHALA: Oksalla istuminen tuntui ajan mittaan vähän epämukavalta.

    (Menee verrytellen jäseniään penkille istumaan.)

TOHTORI WELLE: Eivät tämän teatterin permantotuolitkaan ole uneliaita
varten. (Menee myöskin penkille, potkaisee mennessään tyhjää
kastelukannua.) Hyvä, että tuo jo on tyhjänä! (Istuutuu.)

IRJA IHALA (naurahtaen): No, ei se niin vaarallinen kapine ole, sillä
ei vesi yksin mitään aikaansaa.

TOHTORI WELLE (katsahtaa Irja Ihalaan): Niin, nyt istumme me kaksi
tällä kohtalokkaalla penkillä.

IRJA IHALA (naurahtaen): Mutta mehän osaamme olla varuillamme.
Vahingostahan väitetään viisastuttavan.

TOHTORI WELLE: Niin omasta vahingosta, vaan ei muiden.

IRJA IHALA (katsoo tohtoria teeskennellyn vakavasti): Pelkääkö tohtori?

TOHTORI WELLE: Tehän olette sanonut minua pelkuriksi.

IRJA IHALA: Taisin siis osata oikeaan?

TOHTORI WELLE (katsoo Irjaa): Ehkä... ei se ainakaan ole mahdotonta.
(Lyhyt paussi; tohtori kääntää poispäin katseensa.) Kun te ette vain
olisi niin hirvittävän nuori!

IRJA IHALA (hymyilee veikeästi): Minkä tiellä minun nuoruuteni on?

TOHTORI WELLE (melkein kuin itsekseen): Se on minun tielläni!

IRJA IHALA (muuttaa äkkiä äänensävyä): Sanokaahan, tohtori, olenko minä
tehnyt väärin huvitellessani noiden ihmisparkojen kustannuksella' Kun
äsken istuin tuolla puussa ja vesikannusta valelin öljyä neiti Kaltimon
liekkeihin, alkoi omatuntoni jo käydä vähän levottomaksi... Mutta
toiselta puolen se oli niin kauhean hauskaa...

TOHTORI WELLE: Kauhean hauskaa todellakin oli, aivan sananmukaisesti.

IRJA IHALA: Ja mikä siinä teidän mielestänne oli kauheaa?

TOHTORI WELLE: Se, että professori-parka aivan ummessa silmin hyppäsi
avantoon.

IRJA IHALA (miettii hetkisen): Mutta, hyvä tohtori, ettekö luule, että
kaikki miehet tekevät tuon saman hypyn ummessa silmin?

TOHTORI WELLE (ei vastaa mitään, vaan on hetken vaiti. Kysyy sitten
äkkiä:) Suokaa anteeks kysymykseni, neiti Ihala, mutta: kuinka nuori te
olette?

IRJA IHALA (naurahtaa): Sepä oli omituinen kysymys – sitä minulta ei
koskaan aikaisemmin ole kysytty. Aina on udeltu vanhuuttani (Lyhyt
paussi.) Minä olen täyttänyt yksikolmatta, olen siis täysi-ikäinen,
sitäpaitsi myöskin rippikoulun käynyt ja rokotettu. Onko se liian
vähän?

TOHTORI WELLE: On. Ikävä kyllä se on liian vähän. – Ja nyt me
puhummekin aivan toisista asioista.

IRJA IHALA: Esimerkiksi –?

TOHTORI WELLE: Esimerkiksi siitä, miten te jouduitte tähän kesäiseen
vanhain kotiin.

IRJA IHALA: Se johtuu aivan yksinkertaisesti kahdesta tosiasiasta:
siitä, että minä olen köyhä, orpo tyttö, ja siitä, että minun tätini,
joka on ainoa elossaoleva sukulaiseni, sattumalta viime kevättalvella
tapasi lapsuutensa ystävän rouva Grönbergin. Kun nämä kaksi asiaa
liittää järkevällä tavalla yhteen, on selitys aivan päivänselvä: halpa
ja helppotöinen kesätoimi.

TOHTORI WELLE: Entä Tallinnan matka?

IRJA IHALA: Tehtiin Espooseen, jossa tätini asuu kesää. Rouva Grönberg
tahtoi, että Espoon nimi vaihdettiin Tallinnaan... se muka häivytti
kaikki epäluulot minun asemastani, jonka rouva Grönberg tahtoo pitää
aivan salassa.

TOHTORI WELLE: Niin, niin... Jotakin sentapaista olen kuvitellutkin...

IRJA IHALA: Tohtori on tarkkanäköinen.

TOHTORI WELLE: Minä kuulun talon kantavieraisiin ja tunnen laitoksen
liikeperiaatteet.

IRJA IHALA: Pelkäsin jo, että minä olisin antanut aihetta epäluuloihin.

TOHTORI WELLE: Onko teissäkin pelkuruutta?

IRJA IHALA (veikeästi): "Ehkä... ei se ainakaan ole mahdotonta."
(Naurahtaa.)

TOHTORI WELLE: Entä teidän tulevaisuussuunnitelmanne?

IRJA IHALA: Valmistun vuoden perästä voimistelunopettajaksi ja sitten
lähden maaseudulle... (naurahtaa) miestä odottamaan.

TOHTORI WELLE: Eivätkö helsinkiläiset kelpaa?

IRJA IHALA: Maaseudulla menekki on parempi.

TOHTORI WELLE: Pikkuinen villikissa on katkera. Katkeruutta pitää
karttaa. Se tekee elämän raskaaksi.

IRJA IHALA: Se on helpommin sanottu kuin tehty. – Sen kai tohtori on
huomannut itsestään...

TOHTORI WELLE: Minun iälläni se ei enää ole niin vaarallista.

IRJA IHALA: Kylläpä tohtori antaa hirmuisen suuren arvon iälle. Minusta
tuntuu, että te ratkaisette kaikki probleemit vuosiluvuilla.
Koettakaapa sijoittaa niiden tilalle muita arvoja elämänekvatsioniin.

TOHTORI WELLE: Ja miksi?

IRJA IHALA: Siksi, että ratkaisu silloin kävisi vähemmän mutkikkaaksi
ja tulema olisi oikeampi.

TOHTORI WELLE: Teettekö itse sillä tavoin?

IRJA IHALA: Aina. Ikäero on minulle olematon käsite... On aina ollut.

TOHTORI WELLE: Onko se aivan totta?

IRJA IHALA: Ehdottomasti.

TOHTORI WELLE (ilmeisesti ilostuen): Siinä tapauksessa...

    (Huomaa äkkiä olevansa aikeessa paljastaa itsensä ja
    keskeyttää lauseensa.)

IRJA IHALA (veikeästi): Eihän tohtorin tapoihin yleensä kuulu ujous...

TOHTORI WELLE: Päinvastoin, hyvä neiti. Minä olen pohjaltani niin ujo
ihminen, että häpeän itseänikin.

IRJA IHALA (purskahtaa hillittömään nauruun): Sitä ei usko kukaan!

TOHTORI WELLE: Jumalan kiitos!

IRJA IHALA (katsoo häntä pitkään): Olisiko sittenkin niin? Ihmiset
taitavatkin aina peittää sisimmän minänsä jollakin asenteella...

TOHTORI WELLE (sydämellisesti): Onhan teilläkin asenteenne, hyvä neiti.

IRJA IHALA: Saanko kysyä, mikä se on?

TOHTORI WELLE: Se on: villikissa.

MIINA (tulee kantaen edessään pöytää, jonka jalat törröttävät
tuntosarvina).

TOHTORI WELLE: Mitä nyt tulee?

IRJA IHALA: Hyvä tohtori, nyt ette saa suuttua minuun...

TOHTORI WELLE (katsoo häntä aivan ihmeissään).

IRJA IHALA: ... sillä minä olen järjestänyt vielä pienen
jälkinäytelmän, joka kohta alkaa.

MIINA (asettaa pöydän puun alle ja kattaa sen valkoisella liinalla,
asettuu sitten katsomaan tohtoria ja Irjaa pää kallellaan ja iskee
silmää Irjalle): Jaa, jaa... (Salaperäisenä:) Kuka senkin olisi
arvannut edeltäpäin... (Naurahtaa.) Ei sitä koskaan tiedä, mitä
kuperkeikkoja elämä ihmislapsille valmistaa!

TOHTORI WELLE (katsoo ihmeissään Irja Ihalaa): Mitä tämä merkitsee?

IRJA IHALA: Se kuuluu näytelmään. (Naurahtaa.)

MIINA (naurahtaa): Aikamoinen näytelmä!

    (Menee takaisin.)

TOHTORI WELLE: Nyt minä olen aivan ymmällä.

IRJA IHALA: Kyllä se siitä selvenee... (hymähtäen:) kunhan tohtori vain
ulvoo susien mukana!

TOIMITTAJA KALLIO ja ROUVA GRÖNBERG (tulevat kantaen suurta boolia ja
sankakoria).

TOHTORI WELLE (tuijottaa hämmästyneenä tulijoita): Kuuluuko tämäkin
näytelmään?

IRJA IHALA: Kuuluu.

TOIMITTAJA KALLIO ja ROUVA GRÖNBERG (asettavat boolin hymyillen
pöydälle).

ROUVA GRÖNBERG (asetellen laseja korista boolin ympärille): Kyllä tämä
oli yllätys! Kuka sitä olisi voinut odottaa. (Tekee merkitsevän ilmeen
tohtorille:) Mutta tyynessä vedessä suurimmat kalat kutevat.

TOHTORI WELLE (on aivan ymmällä).

TOIMITTAJA KALLIO (hymyillen): Niin, niin... Kun osaa varansa pitää,
niin voitolle pääsee ja perii paraimman osan.

PROFESSORI REPONEN ja NEITI KALTIMO (tulevat).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG ja NEITI NEULANEN (tulevat edellisten jäljessä).

ROUVA GRÖNBERG: Kas niin. Nyt alkaa vähitellen väki olla koolla.

TOIMITTAJA KALLIO: Ja nyt annetaan boolille viimeinen voitelu.

    (Kaataa korista ottamansa soodavesipullon sisällyksen
    boolimaljaan sekä rupeaa kauhalla täyttämään laseja.)

    Professori Reponen, Neiti Kaltimo, Esittelijäneuvos Berg
    ja neiti Neulanen (ryhmittyvät pöydän ympärille).

PROFESSORI REPONEN: Mitkä juhlat nämä oikeastaan ovat?

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: Niin, hyvä rouva Grönberg, mitä tämä kaikki
merkitsee?

TOIMITTAJA KALLIO: Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!

MIINA (tulee kantaen suurta kiiltävää kahvipannua ja toisessa kädessä
koria).

NEITI NEULANEN: Sieltä tulee kaikkein paras.

TAITEILIJA KAARTO (tulee kantaen remmissä suurta hanuria).

NEITI KALTIMO: Ja nyt tulee torventekijä!

TOIMITTAJA KALLIO: Torventekijä on aivan toinen.

    (Täyttelee laseja.)

TAITEILIJA KAARTO (tulee pöydän luo): Ovatpa Karrissa komeat häät!

MIINA: No, eivät nämä nyt sentään vielä häitä ole.

TOIMITTAJA KALLIO (täytellen laseja): Eivät taida enää häätkään olla
kaukana. – Kas niin, rouva Grönberg, nyt me voimme aloittaa
toimituksen.

ROUVA GRÖNBERG (asettuu pöydän taakse ja kilistää lasia).

KAIKKI (asettuvat odottavan ja uteliaan näköisinä piiriin pöydän
ympärille. Miina ristii kätensä ja seisoo kuin rippikirkossa).

ROUVA GRÖNBERG: Hyvä herrasväki! – Kesämme kallistuu jo vähitellen
syksyyn. Mutta vaikka sen kiilto sammuukin, niin jää sen aurinko
kuitenkin sydämiimme loistamaan ja lämmittämään. Tänä kesänä onkin
aurinkoa ollut hyvin runsaasti. Ainakin tällä saarella.

NEITI NEULANEN (katsoo hellästi esittelijäneuvosta, joka kuitenkin
tuijottaa vain eteensä).

PROFESSORI REPONEN: Hyvä, hyvä!

ROUVA GRÖNBERG (jatkaa): Me olemme kaikk iloinneet tästä
ylenpalttisesta auringosta, mutta etenkin muutamat meistä ovat olleet
niin onnellisia, että auringonpaiste on antanut heidän elämälleen aivan
uuden merkityksen...

TOIMITTAJA KALLIO (katsoo merkitsevästi tohtori Welleen ja rykäisee):
Hm!

NEITI KALTIMO (katsoo professoria).

PROFESSORI REPONEN (kääntää myöskin päänsä neiti Kaltimoon päin).

NEITI NEULANEN (täynnä innostusta): Hyvä, hyvä, hyvä...! (Taputtaa
käsiään.)

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (katsoo pelolla ja melkein kuin häveten neiti
Neulasta): Ei keskeytetä!

IRJA IHALA (on kaiken aikaa seisonut aivan vakavana kuin "pikku
pyhimys").

TOHTORI WELLE (ihmettelee ihmettelemistä ja katsoo tarkkaan tutkien
vuoron perään kaikkia läsnäolevia).

ROUVA GRÖNBERG (jatkaa): Kun me nyt tänään olemme kokoutuneet tämän
saaremme vihreään helmaan, niin ajatuksemme ensi sijassa suuntautuvat
juuri näihin onnellisiin sunnuntailapsiin. – Me tiedämme kaikki –
useimmat, kuten m.m. minä itse, omasta kokemuksesta –, ettei ihmisen
ole hyvä olla yksin. Nainen tarvitsee tuekseen miehen, ja mies kaipaa
toverikseen naista. Sellainen on ollut luonnonlaki hamasta Eedenin
ajasta alkaen. Kun meidän keskuudessamme nyt on tapahtunut tämän
luonnonlain täyttyminen...

NEITI KALTIMO (keskeyttää suuttuneena): Minun täytyy pyytää rouva
Grönbergiä lopettamaan puheensa. Minusta on enemmän kuin epähienoa,
että täysihoitolan emäntä sekaantuu maksavien vieraittensa
yksityiselämään ja tuo heidän salaisuuksiaan julkisuuteen. Minä en
ymmärrä, millä oikeudella rouva Grönberg tahi hänen apurinsa...
(heittää syrjäsilmäyksen Irja Ihalaan) urkkivat asukkaittensa
yksityisiä asioita. Omasta puolestani panen jyrkän vastalauseen, koska
juuri minä olen joutunut uhriksi...

KAIKKI (katsovat aivan ihmeissään neiti Kaltimoa).

PROFESSORI REPONEN (hämillään ja yskien): Niin... hm... hm... Minä
tietysti yhdyn aivan täydellisesti neiti Kaltimon täysin perusteltuun
ja hyvillä syillä esittämään vastalauseeseen...

ROUVA GRÖNBERG (ihmeissään): Mutta minä en todellakaan ymmärrä tätä...
Minua on pyydetty puhumaan...

PROFESSORI REPONEN: Kuka on pyytänyt?

ROUVA GRÖNBERG: Morsian.

NEITI KALTIMO: Se ei ole totta. Minä en koko päivänä ole vaihtanut
sanaakaan rouva Grönbergin kanssa.

    (Käy ihmettelyn humahdus läpi seurakunnan).

ROUVA GRÖNBERG: Mutta, hyvä herrasväki, enhän minä ole puhunut
sanaakaan neiti Kaltimosta. Minä en todellakaan tietänyt...

TOIMITTAJA KALLIO: ... että neiti Kaltimo on morsian.

MIINA: Mutta minä olen sen aavistanut.

NEITI KALTIMO (kääntyy häpeissään poispäin).

TOHTORI WELLE: Mutta emmeköhän näin ollen ainakin onnittele neiti
Kaltimoa?

IRJA IHALA: Ja professori Reposta.

NEITI KALTIMO: Ei ole tarpeen. (Kääntyy.) Minä pyydän herrasväkeä
pitämään meidän kihlaustamme, joka vielä on aivan ehdottomasti
salainen, ihan olemattomana.

MIINA (lyö kätensä yhteen): No, voi herra jestas!

TOIMITTAJA KALLIO: Eläköön joka tapauksessa, vaikkapa salassakin, nuori
pari! Eläköön!

KAIKKI: Eläköön!

PROFESSORI REPONEN: Kiitän! (Katsoo neiti Kaltimoa, joka on aivan
happamen näköinen.) Kiitän meidän molempien puolesta.

TOIMITTAJA KALLIO: Ja ehkä rouva Grönberg nyt saa jatkaa puhettaan.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (epävarmana): Onkohan se enää tarpeenkaan...

IRJA IHALA: Nythän se vasta onkin. Täytyyhän toki neiti Kaltimon saada
hyvitys.

ROUVA GRÖNBERG: Niin, minä pyydän tuhannesti anteeksi sen häiriön,
jonka aivan tahtomattani olen aikaansaanut...

TOHTORI WELLE: Sitä ei rouva Grönberg aikaansaanut.

ROUVA GRÖNBERG: No, joka tapauksessa tässä on häiriö tapahtunut. Mutta
me unhoitamme sen. Ja nyt toivotamme sydämestämme onnea niille
kahdelle, joiden sydämet minä tiedän löytäneen toisensa ja joiden
puolesta minä olen valtuutettu puhumaan. Olkoon heille elämän taival
tasainen ja paistakoon sen ylitse aina aurinko. Rakkaus heidät on
yhdistänyt, ja meidän horjumaton uskomme on, että rakkaus heidän
välillään on kestävä ja horjumaton.

    (Tarttuu lasiinsa, kääntyy tohtori Welleä ja Irja Ihalaa kohti.)

NEITI NEULANEN (purskahtaa itkuun, rientää rouva Grönbergin luo, niiaa
syvään ja sanoo): Kiitos, rakas, hyvä rouva Grönberg. Te puhuitte niin
kauniisti. Ilman teitä ei tämä minun elämäni suurin päivä olisi ollut
läheskään niin kaunis kuin se nyt on. Minä muistan teitä koko
avioliittoni aikana ja olen teille kiitollinen kuolemaan asti.

    (Yleinen hämmästys).

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (seisoo kuin puulla päähän lyötynä eikä tiedä,
mitä tehdä tai sanoa).

NEITI NEULANEN (menee esittelijäneuvoksen luo, tarttuu hänen
käsivarteensa ja vie hänet rouva Grönbergin luo): Tule sinäkin, rakas,
ensiksi kiittämään rouva Grönbergiä, jonka valtakunnassa me kaksi
olemme tehneet liittomme, jolle nyt niin kauniisti onnea toivotetaan.

ESITTELIJÄNEUVOS BERG (menee hämillään ollen ja epäröiden rouva
Grönbergin luo ja suutelee hänen kättään).

KAIKKI (tarttuvat laseihin ja kilistävät onnea toivotellen neiti
Neulasen ja esittelijäneuvoksen kanssa).

TOHTORI WELLE (kilistellessään neiti Neulasen kanssa): Te hoiditte
hyvin asianne. Onneksi olkoon!

MIINA: No, voi sun taivasten tekijä!

TOIMITTAJA KALLIO: Mutta, hyvä rouva Grönberg, minusta tuntuu, että
teillä vieläkin on valtti kädessänne.

ROUVA GRÖNBERG: Niin minulla onkin.

MIINA: Tuleeko niitä liittoja vielä lisää?... Mitenkähän minun kahvini
riittää?

TAITEILIJA KAARTO: Eikö tämäkään ollut se oikea pari?

ROUVA GRÖNBERG: Ei ollut.

TOHTORI WELLE: Missä se sitten on?

MIINA: Kas, kas vain tohtoria, kun muka heittäytyy leikkisäksi.
(Matkien:) "Missä se sitten on?"

TOHTORI WELLE (katsoo ihmetellen ympärilleen, kääntyy sitten Irja
Ihalan puoleen).

IRJA IHALA (katsoo tohtori Welleä veikeästi hymyillen, iskee silmää ja
kohottaa lasinsa): Annetaanko jo sen oikeankin parin tulla areenalle?

TOHTORI WELLE (nauraa, kilistää): No, annetaan sitten!

MIINA: No, nyt se vihdoinkin pamahtaa!

IRJA IHALA: Niin, hyvä herrasväki, se kihlaus, jota rouva Grönberg
puheessaan tarkoitti, ei vielä ole tapahtunut siitä yksinkertaisesta
syystä, ettei sulhanen tähän hetkeen asti ole tiennyt siitä mitään...
(Katsoo merkitsevästi tohtori Welleen.)

TOHTORI WELLE (katsoo Irja Ihalaan ja hymyilee): Mutta nyt hän ainakin
jo aavistaa kaikki.

IRJA IHALA: No, sitten säästyn minäkin pitemmistä puheista ja –
kosimisesta.

KAIKKI (riemuiten): Eläköön!

    (Lähtevät kilistelemään nauravina ja hyvän tuulen vallitessa.)

TOIMITTAJA KALLIO (esittelijäneuvokselle): En minä ole mokomaa nähnyt,

ESITTELIJÄNEUVOS BERG: En minäkään.

MIINA (itsekseen, suoraan katsomoon): Ainahan minä olen sanonut, että
tämä meri-ilma on ihan täynnä näkymättömiä rakkauden itikoita.

TAITEILIJA KAARTO: Onko Miina huomannut sen itsestäänkin?

MIINA: Ei ole aivan ilmankaan!

TAITEILIJA KAARTO (alkaa soittaa hanurilla reipasta polkkaa).

KAIKKI (aloittavat iloisen tanssin).

    Esirippu.