Punaista ja mustaa

PUNAISTA JA MUSTAA

Kirj.

Stendhal

Suom. Joel Lehtonen

Alkuperäinen teos: Le rouge et le noir.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1929.

LUKIJALLE

Mikä tekee romaanista klassikon? Miksi juuri Punaista ja mustaa on säilynyt ja säilyy sadoista 1800-luvulla kirjoitetuista teoksista? Aluksi tuntuu siltä, että Punaista ja mustaa sotii eräitä klassikkojen perusedellytyksinä pidettyjä piirteitä vastaan. Hyvin harvoinhan klassikko on aikaansa niin vahvasti sidottu kuin kyseinen teos. Napoleonin jälkeisen ajan tavat ja arvot eivät heti tunnu nykyajan lukijasta luonnollisilta. Käsittääkseni kuitenkin perusedellytys siihen, että jotakin teosta luetaan vuosikymmenestä- ja sadasta toiseen on, että ihminen siinä tunnistaa ihmisen. Ihmisen perusolemushan on sama, hän tuntee rakkautta, vihaa, ystävyyttä, kunnianhimoa. Kun nämä ja muut ominaisuudet erottuvat aitoina ajan ja paikan kehyksistä, lukija tuntee eräänlaista tunnistamisen iloa ja mielihyvää. On turvallista saada muistutus siitä, että muuttuvassa maailmassa ihminen pysyy olennaisesti samana.

Punaista ja mustaa onkin nimenomaan inhimillinen teos. André Gide on sanonut sitä ensimmäiseksi psykologiseksi romaaniksi. Teoksen aito inhimillisyys johtuu siitä, että Punaista ja mustaa on peittelemätön ja rehellinen kuvaus erään miehen toiveista, elämänkatsomuksesta ja arvoista. Tämä mies on Marie-Henri Beyle eli Stendhal.

Kirjailijat perustavat yleensä romaaninsa ainakin jossain määrin omille kokemuksilleen. Tämä on tavallisesti kuitenkin vain lähtökohta, jonka pohjalta kirjailija rakentaa mielikuvituksensa avulla romaanin oman maailman. Stendhal oli sikäli harvinainen kirjailija, ettei hänellä ollut sanottavasti mielikuvitusta. Kaikki hänen romaaninsa perustuvat joko aikaisemmin julkaistuihin teoksiin tai tositapahtumiin. Näihin kehyksiin hän sitten vuodatti oman sielunsa. Henri Beylen elämäkerta antaakin syvyyttä Punaista ja mustaa romaanille, ja se selventää päähenkilön tekojen vaikuttimia.

Marie-Henri Beyle syntyi vuonna 1783 Grenoblessa varakkaan asianajajan poikana. Beylen äiti kuoli pojan ollessa seitsemän vuotias, ja täti muutti Henrin ja tämän sisarten kasvattajaksi. Täti oli hurskas ja ankara ja isä vakava ja tunnontarkka. Kodin ilmapiiri oli ahdistava ja vakava. Asiaa ei suinkaan auttanut se, että Henrin opettajaksi otettiin jesuiittapappi. Henri alkoi vihata isäänsä, tätiänsä ja opettajaansa sekä kaikkia arvoja, joita nämä kunnioittivat. Stendhal kasvatti mielessään tätä vihaa koko elämänsä ajan ja puhui ja kirjoitti siitä ahkerasti.

Isä oli kuningasmielinen, joten Henristä tuli luonnollisesti tasavaltalainen. Koska Beyle vihasi jesuiitta-opettajaansa ja hurskasta tätiään, hänestä tuli kirkon vihaaja. Hän ei uskonut, että uskonnollinen ihminen voisi missään tilanteessa olla rehellinen. Stendhalin viha lapsuutensa auktoriteetteja kohtaan tuntuu dramaattisen liioitellulta. Loppujen lopuksi hänen lapsuutensa ei ollut onnettomampi kuin muiden samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien lastenkaan.

Vuonna 1799 Henri lähti Pariisiin pyrkiäkseen kuuluisaan Ecole polytechniqueen, mutta ei viitsinytkään mennä pääsykokeeseen. Kouluun pyrkiminen olikin nähtävästi tekosyy. Beyle tahtoi vain pois kotoaan. Hän sai sukulaisensa Pierre Darun myötävaikutuksella kirjurin paikan sotaministeriössä, ja vuotta myöhemmin hän pääsi Daru-veljesten kanssa Napoleonin toiselle Italian retkelle. Hän ei ottanut osaa sotatoimiin, vaikka myöhemmin väittikin taistelleensa Italiassa.

Italiasta palattuaan Beyle päätti tulla näytelmäkirjailijaksi ja suureksi rakastajaksi. Kumpikaan pyrkimys ei ottanut onnistuakseen. Kuten edellä mainitsin Stendhalilla ei ollut mielikuvitusta. Hän pystyi kyllä arvostelemaan toisten näytelmiä, mutta ei keksinyt juonta omaansa. Rakkausrintamalla hänellä oli myös huonot edellytykset, sillä hän oli lyhyt, lihava ja ruma. Hänellä oli suuri pää, paksu nenä ja lyhyet jalat. Vaikka hän pukeutui erittäin koristeellisesti, hän pysyi kuitenkin salongeissa taka-alalla, sillä hän oli ujo ja kömpelö ja pelkäsi tulevansa naurunalaiseksi.

Päästäkseen ujoudestaan Stendhal meni teatterikouluun. Siellä hän tapasi itseään vanhemman Mélanie Guilbertin, johon päätti rakastua. Hän seurasi Mélanieta Marseilleen, mutta suhde päättyi muutaman kuukauden kuluttua.

Vuodesta 1806 lähtien Stendhal toimi virkamiehenä ja pääsi aina välillä mukaan Napoleonin sotaretkille Saksaan, Itävaltaan ja Venäjälle. Stendhal oli erittäin etevä virkamies ja nautti työtään vastaavaa palkkaa. Näihin aikoihin hän arveli asemansa nyt olevan siksi korkean, että hänen velvollisuutensa oli hankkia itselleen arvoaan vastaava rakastajatar. Tuntematta vähäisintäkään kiitollisuuden velkaa hyväntekijäänsä Pierre Daruta kohtaan hän päätti vallottaa tämän vaimon itselleen. Hän kysyi ystäviltään neuvoa kuinka menetellä ja teki sotasuunnitelmia kuin sotapäällikkö, harkiten etukäteen joka sanan ja liikkeen. Tämä sotaretki päättyi kuitenkin Stendhalin suureksi pettymykseksi musertavaan tappioon.

Napoleon luopui vallasta vuonna 1814, ja Stendhalin virkaura päättyi. Hän pyrki kyllä Bourbonien palvelukseen, mutta häntä ei huolittu.

Vapauduttuaan näin tehtävistään Stendhal palasi ihailemaansa Italiaan, jossa hän jälleen solmi suhteen entisen ystävättärensä Angela Pietragruan kanssa. Juttu loppui kuitenkin lyhyeen, kun Stendhal sai kuulla, että Gina oli ollut hänelle uskoton. Seuraava ihastus oli kreivitär Dembrowski, mutta taaskaan Stendhalilla ei ollut onnea rakkaudessa.

Tänä aikana Stendhal kirjoitti useita matkakertomuksia ja tutkielmia säveltäjien ja kirjailijoiden elämästä ja julkaisi ne omalla kustannuksellaan.

Stendhalilla oli Milanossa laaja tuttavapiiri ja ystäviä kaikista yhteiskuntaluokista. Tämä herätti itävaltalaisten viranomaisten epäluuloja, ja Stendhal karkoitettiin Milanosta. Syyksi ilmoitettiin, että hän oli ollut yhteydessä Italian itsenäisyystaistelijoihin.

Pariisissa Stendhal kulutti aikaansa salongeissa. Hän oli jo päässyt ujoudestaan ja monopolisoi yleensä keskusteluja. Nainen Stendhalin elämässä tänä aikana oli kreivitär Clémentine de Curial. Suhde kesti kaksi vuotta, ja sinä aikana kreivitär kirjoitti rakastajalleen 215 kirjettä. Clémentinen aviomies oli hyvin mustasukkainen, ja Stendhal joutui usein pakenemaan kreiviä tikapuiden avulla kellariin. Punaista ja mustaa romaanin tikapuukohtauksilla on siis vastineensa todellisuudessa.

Kun Louis Philippe nousi valtaan vuonna 1830, Stendhallillekin löytyi taas virka. Hänet nimitettiin Triesten konsuliksi, mutta itävaltalaiset eivät hyväksyneet nimitystä, joten hänet siirrettiin Civita Vecchiaan. Stendhal ei ottanut konsulin tehtäviään kovin vakavasti, vaan matkusti paljon ja kirjoitti ahkerasti.

Hän oli jo aikaisemmin kirjoittanut teoksen De l'Amour ja myöhemmin ensimmäisen romaaninsa Armance. Punaista ja mustaa ilmestyi vuonna 1831 ja Stendhalin toinen varteenotettava romaani La Charteuse de Parme muutamaa vuotta myöhemmin. Teosten menekki oli heikko. Esimerkiksi De l'Amouria myytiin seitsemäntoista vuoden aikana yksitoista kappaletta. Tämä ei kuitenkaan masentanut Stendhalia. Hän ennusti, että hänen teoksistaan tulisi kuuluisia vasta 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa, ja nämä ennustukset toteutuivat.

Stendhal sai ensimmäisen sydänkohtauksen kadulla Civita Vecchiassa ja siirtyi toivuttuaan Pariisiin. Siellä hän sai nopeasti toisen kohtauksen vuonna 1842, ja tämä osoittautui kohtalokkaaksi.

Stendhalin romaaneissa on useita vaikutteita kirjailijan omasta elämästä. Punaisen ja mustan päähenkilö Julien Sorel vihaa silmittömästi isäänsä, ja ukko Sorel onkin kuvattu aikamoiseksi hirviöksi. Stendhalin käsitys kirkonmiesten ulkokultaisuudesta tulee esiin, kun Julien valitsee pappisuran (papin mustan kaavun) täysin väärin perustein. Julien ihailee Napoleonia ja haluaisi ryhtyä upseeriksi (upseerin punainen takki), mutta keisarin kukistuttua upseereilla ei enää ole yhtä suurta valtaa kuin aikaisemmin. Hän päättelee, että kirkon valta-asema on taas nousussa, ja köyhä talonpoika saattaa päästä elämässä pitemmälle sen riveistä. Julien perustaa siis koko elämänsä epärehelliselle pohjalle ja joutuu aina näyttelemään todellista luontoaan vastaan.

Stendhalin tasavaltalaiset mielipiteet ilmenevät myös voimakkaasti teoksessa. Julien on suorastaan yliherkkä, kun hän arvelee tulleensa loukatuksi yhteiskunnallisen asemansa vuoksi. Aateliset taas kuvataan tahdottomiksi tyhjäntoimittajiksi. Heidän keskustelunsa on tyhjänpäiväistä sanahelinää. Ennen kaikkea heiltä puuttuu voimaa.

Beyle kunnioitti eniten tunteissa ja teoissa ilmenevää voimaa. Hänestä oli yhdentekevää ilmenikö tämä energia rakkauden tai vihan, myönteisen tai kielteisen toiminnan muodossa. Tässä suhteessa hän ihaili italialaisia, ja tahtoi samaistaa itsensä heihin mieluummin kuin omaan kansaansa. Hän kirjoitti jopa oman hautakirjoituksensa varmistuakseen siitä, että jälkipolvi olisi tietoinen hänen syntyperästään. Kirjoitus kuului:

    Qui giace
    Arrigo Beyle Milanese
    Visse, scrisse, amo.

    [Tässä lepää
    milanolainen Arrigo Beyle,
    joka eli, kirjoitti ja rakasti.]

Hän oli vakuuttunut siitä, että enää vain alemmilla kansanluokilla oli Ranskassa energiaa. Siksi vallankumous oli oikeutettu, eli jos on voimaa on myös oikeus valtaan. Aateliset ja keskiluokka olivat Stendhalin mielestä muuttuneet 1820-luvun Ranskassa täysin apaattisiksi. He tekivät kyllä suunnitelmia, mutta tekoihin heiltä ei koskaan riittänyt voimaa. He eivät olisi pystyneet puolustamaan itseään ja asemaansa uutta vallankumousta vastaan.

Julien Sorel on monessa suhteessa Stendhalin kaltainen. Hän on turhamainen, helposti loukkaantuva ja epäluuloinen. Julienilla on esikuvansa tavoin hyvä muisti, ja hän on hyvä keskustelija. Rohkeus, kunnianhimo ja laskelmallisuus ovat myös yhteisiä piirteitä. Kumpaakin voi lisäksi moittia kiittämättömyydestä ja röyhkeydestä.

Mutta Julien on myös kaikkea sitä, mitä Stendhal itse tahtoi olla. Julien on ensiksikin kaunis ja lisäksi hän menestyy poikkeuksetta naismaailmassa, vaikka käyttääkin nimenomaan samoja valloituskeinoja, jotka useimmiten toivat Stendhalille itselleen tappion. Kun Julien ottaa puutarhassa yllättäen rouva de Rénalin käden omaansa hän onnistuu ilman muuta yrityksessään. Stendhal taas sai erittäin kylmän vastaanoton yrittäessään samaa temppua rouva Darun puutarhassa. Samoin kuin Stendhalkin Julien pyytää ystävältään yksityiskohtaisia neuvoja kuinka valloittaa ihailtu nainen itselleen. Julienin kohdalla neuvot tepsivät, mutta Stendhalia itseään ne eivät auttaneet.

Punaista ja mustaa perustuu ranskalaisia vuonna 1827 kuohuttaneeseen oikeudenkäyntiin. Syytetty Antoine Berthet oli ollut kotiopettajana kahdessa perheessä, ja vietellyt ensin rouva Michoudin ja sitten neiti de Gordonin. Jouduttuaan lähtemään kummastakin perheestä Berthet piti rouva Michoudia kaikkien onnettomuuksiensa perussyynä ja ampui tämän kirkossa.

Tämän tapauksen pohjalta Henri Beyle on pystynyt luomaan syvän ja inhimillisen romaanin, joka jää pysyvästi lukijan mieleen.

I

PIKKUKAUPUNKI

    Put thousands together
    Less bad,
    But the cage less gay.

                   Hobbes.

    [Pankaa tuhansia yhteen,
    vähemmän huonoja,
    mutta häkki vähemmän korea.
    – Suom.]

Verrièresin pieni kaupunki on ehkä kaikkein kauneimpia Franche-Comtéssa. Sen valkeat talot, joissa on suipot, punaiset tiilikatot, levittäytyvät pitkin kummun rinnettä, jolla vankat kastanjat tuuheina metsikköinä näyttävät pienimmätkin alanteet. Doubs-joki juoksee muutamia satoja metrejä alempana kaupungin linnoituksia, jotka espanjalaiset aikoinaan rakensivat, mutta jotka ovat nyt raunioina.

Verrièresiä suojaa pohjoisen puolelta korkea vuoriseinä, eräs Juran haara, Verra. Lumi peittää sen särmäiset huiput jo lokakuun ensimmäisillä kylmillä. Vuoristosta syöksyvä puro kulkee Verrièresin läpi matkallaan Doubsiin ja käyttää monia sahoja; tuo sangen yksinkertainen teollisuudenala hankkii kohtalaisen toimeentulon enimmälle osalle seudun asukkaita, jotka ovat paremminkin talonpoikaisia kuin porvareita. Mutta tätä pikkukaupunkia eivät ole rikastuttaneet rahat, vaan eräänlaisen värillisen kankaan, niinsanotun Mülhausenin karttuunin valmistus, joka on tuottanut sille sellaista varakkuutta, että Napoleonin kukistumisen jälkeen on voitu rakentaa uudestaan melkein kaikki Verrièresin talot.

Heti kun tullaan kaupunkiin, kuuluu hirvittävää jyskettä, joka on lähtöisin eräästä koneesta. Se lyö korvat aivan lukkoon. Kaksikymmentä raskasta vasaraa takoo tahdissa, niin että maa tärisee; niitä kohottelee puron voimalla käyvä vesiratas. Jokainen noista vasaroista valmistaa päivittäin ties kuinka monta tuhatta rautanaulaa. Nuoret, terveet ja kauniit tytöt syöttävät näitä valtavia vasaroita pienillä raudanpalasilla, jotka nopsasti muuttuvat nauloiksi. Tämä niin ankaralta tuntuva työ hämmästyttää ensinnä matkustajaa, joka ei ennen ole käynyt Ranskaa ja Sveitsiä toisistaan erottavassa vuoristossa. Ja jos matkustaja Verrièresiin saapuessaan kysyy, kenen tuo kaunis, korvakalvoja tärisyttävä naulatehdas on, vastaavat Isoakatua nousevat kaupunkilaiset hitaasti, venyttelevällä äänellä: – No, sehän on määrin.

Jos matkalainen sitten pysähtyy tuokioksikin tuolle Verrièresin Isollekadulle, joka ylenee Doubsin rannalta kummun laelle, niin saattaa lyödä vetoa, että hän pian näkee erään kookkaan ja tärkeän touhukkaasti liikkuvan miehen.

Sen miehen edessä lentävät kaikilta hatut päästä. Hänen tukkansa on jo harmahtava, ja hän on harmaisiin puettu. Hän on monien tähdistöjen ritari; hänellä on korkea otsa, kotkannenä, ja yleensä hänen kasvonsa ovat muodoltaan säännölliset. Noissa kasvoissakin huomaa ensi silmäyksellä paitsi maalaismäärin virkaan kuuluvaa arvokkuutta myös jonkinlaista miellyttävyyttä, jota joskus tapaa vielä neljäkymmentäkahdeksan- tai viisikymmenvuotiaissakin; mutta eräänlainen itsetyytyväisyyden ja itsekylläisyyden ilme loukkaa sitten pian pariisilaista matkustajaa. Kasvoilla on jotakin rajoitettua ja epäkekseliästä. Tarkastelija tuntee, että miehen kyvyt rajoittuvat loppujen lopuksi siihen, että hän osaa tarkoin vaatia kaikki saatavansa ja itse kieltäytyä niin kauan kuin suinkin mahdollista suorittamasta maksettaviaan.

Sellainen on Verrièresin määri, herra de Rénal. Käytyään arvokkain askelin kadun poikki hän menee raatihuoneelle ja katoaa matkustajan silmistä. Mutta jos pariisilainen jatkaa kävelyään hän näkee satasen askelta ylempänä ensin hyvin kauniin talon ja talon kulmassa olevan rautaportin läpi komean puutarhan. – Bourgognéin kukkulat muodostavat niin ihanan viivan kuin ihminen saattaa uneksia, ja se maisema saa matkustajan unohtamaan kaupungin yleensä pikkumaisen, rahanhimon myrkyttämän ilman, joka on jo alkanut hänestä vaikuttaa tukahduttavalta.

Hänelle mainitaan, että tuo talo on herra de Rénalin. Suuren naulatehtaansa tuottamia voittoja Verrièresin määrin on kiittäminen kauniista, hakkukivistä rakennetusta asumuksestaan, joka juuri on valmistumaisillaan. Sanotaan hänen olevan vanhaa espanjalaista sukua, joka on muka muuttanut maahan jo ennen Ludvig XIV:n valloitusta.

Vuodesta 1815 saakka hän on hävennyt olla tehtailija, sillä v. 1815 hänestä tuli Verrièresin määri. – Puutarha, joka ulottuu pengerminä Doubsin rantaan asti, ja muurit, jotka erottavat sen eri jaksoja toisistaan, ovat niinikään palkinto herra de Rénalin kyvyistä rautaliikkeen alalla.

Älkää luulkokaan löytävänne Ranskassa sellaisia viehättäviä puutarhoja kuin saksalaisten tehdaskaupunkien, esimerkiksi Leipzigin, Frankfurtin, Nürnbergin ym. ympäristössä. Franche-Comtéssa mies saavuttaa sitä enemmän lähimmäistensä kunnioitusta mitä enemmän hän rakentaa muureja ja sulloo palstansa täyteen kiviä, jotka on järjestetty päälletysten. Lisäksi ihaillaan herra de Rénalin muureilla täytettyjä puutarhoja vielä senkin vuoksi, että hän on maksanut eräistä niihin käytetyistä maakaistaleista suorastaan niiden painon kultaa. Esimerkiksi saha, jonka omituinen asema Doubsin rannalla pisti silmäänne Verrièresiin tullessanne ja jonka katolla näitte lankkuun jättiläiskirjaimin maalattuna nimen Sorel, oli kuusi vuotta sitten sillä paikalla, johon nyt rakennetaan herra de Rénalin puutarhojen neljännen pengermän muuria.

Ylpeydestään huolimatta täytyi määrin taipua tekemään paljon myönnytyksiä ukko Sorelille, joka on itsepäinen ja tuima talonpoika; hänen oli pakko maksaa sievoiset summat ennen kuin mies suostui muuttamaan tehtaansa toiseen paikkaan. Mitä tulee yleiseen puroon, joka käytti sahaa, onnistui herra de Rénalin saada se Pariisissa nauttimansa suosion avulla johdetuksi uuteen uomaan. Sen edun hän saavutti vuoden 1820-luvun vaalien jälkeen.

Hän antoi Sorelille yhdestä tynnyrinalasta neljä tynnyrinalaa maata viisisataa askelta kauempaa, Doubsin rannalta. Ja vaikka tämä uusi paikka oli Sorelin kuusilankkuliikkeelle entistä paljon parempi, niin osasi Sorel – ukko Sorel, kuten häntä alettiin nimittää, kun hän rikastui – kiskoa ovelilla tempuilla maanomistukseen kärsimättömästi himoitsevalta naapuriltaan hintaa kokonaista 6000 frangia.

Seudun terävät päät ovat kylläkin kylmästi arvioineet tätä kauppaa, ja kerran, neljä vuotta tapahtuman jälkeen herra de Rénal näki tullessaan eräänä sunnuntaina määrinpuvussaan kirkosta, ukko Sorelin kolmen poikansa kanssa hiukan kauempaa hymyilevän hänelle. Se hymy heitti herra määrin sieluun synkän varjon: siitä asti hän on ajatellut, että hän olisi ehkä saanut maat vaihdetuksi huokeammallakin.

Saavuttaakseen Verrièresissä yleisen arvonannon, täytyy näitä aina välttämättömiä puutarhamuureja rakentaessaan ennen kaikkea varoa, ettei noudata mitään sellaisia suunnitelmia, joita keväisin Juran vuorisolien kautta Pariisiin kulkevat italialaiset muurarit ehdottavat. Moiset uutuudet antaisivat ajattelemattomalle rakennuttajalle huonopäisen miehen maineen ja tekisivät hänet ainaiseksi arvottomaksi niiden viisaiden ja järkeväin ihmisten silmissä, jotka määräävät Franche-Comtéssa yleisen mielipiteen.

Toden totta nuo järkevät ihmiset siellä harjoittavat mitä kiusallisinta hirmuvaltaa. Tämä ruma sana selittää, miksi ihmisen, jos hän on elänyt siinä suuressa tasavallassa, jota sanotaan Pariisiksi, käy aivan sietämättömäksi oleskella pikkukaupungeissa. Yleinen mielipide – ja minkälainen yleinen mielipide! – on yhtä typerä Ranskan maaseutukaupungeissa kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissakin.

II

MÄÄRI

    Yleinen arvonanto, eikö se ole mitään, hyvä herra?
    Kunnioitusta hölmöiltä, ihastelua lapsilta, kateutta
    rikkaalta, halveksumista viisaalta.

                                         Barnave.

Onneksi herra de Rénalin maineelle hallintomiehenä kaivattiin yleiselle kävelypaikalle, joka kulkee kummun reunaa noin sata askelta Doubsin uomaa ylempänä, valtavaa tukimuuria. Ihailtavan asemansa vuoksi se kävelypaikka on kauneimpia maisemia koko Ranskassa. Mutta joka kevät vesisateet kyntivät siihen syviä halkeamia ja tekivät sen kelvottomaksi, ja tämä kaikkien tuntema epäkohta tuotti herra de Rénalille miellyttävän pakon ikuistaa hallituskautensa kuusi ja puoli metriä korkealla muurilla.

Tuossa muurissa, jonka tähden herra de Rénalin täytyi tehdä kolme kertaa matka Pariisiin, sillä viimeistä edellinen sisäministeri oli Verrièresin yleisen kävelypaikan vannoutunut vihollinen, on kaide, joka kohoaa melkein puolitoista metriä maasta. Ja ikään kuin kaikkien nykyisten ja menneiden ministerien uhmalla koristetaan kaidetta parhaillaan sileiksi hakatuilla kivilaatoilla.

Kuinka monesti olenkaan nojannut rintaani noita suuria, kauniin harmaita, siniseen vivahtavia kivilaattoja vasten ja katsellut joitakin eilisiä Pariisin tanssiaisia muistellen alas Doubs-joen laaksoon! Kauempana vasemmalla rannalla mutkittelee viisi, kuusi muuta laaksoa, joiden pohjalta silmä juuri ja juuri erottaa pieniä puroja. Ne virtaavat kuohuen putouksesta toiseen ja laskevat viimein Doubsiin. Auringonpaiste on tulinen siellä vuoristossa, mutta tällä pengermällä uljaat plataanit siimestävät uneksivaa matkalaista, vaikka päivä säteilee korkeimmillaan. Niiden nopea kasvu ja kaunis, sinertävälle vivahteleva vihreys johtuvat mullasta, jota herra määri vedätti täytteeksi valtavan tukimuurinsa taakse, levittäen kaupunginvaltuuston vastarinnasta välittämättä kävelypaikkaa kolmatta metriä. Ja joskin hän on vanhoillinen, ja minä vapaamielisiin lukeutuva, niin annan hänelle siitä täyden kiitokseni! Tuon leventämisen vuoksi kestää tämä pengermä herra määrin ja herra Valenodin, Verrièresin köyhäintalon johtajan, mielestä vertailun vaikkapa Saint-Germain-en-Layen terassin kanssa.

En tiedä muuta kuin yhden ainoan vian tuossa Uskollisuuden tiessä, – sellaisen nimen näkee kävelypaikalla viidessätoista tai parissakymmenessä marmoritaulussa, jotka ovat hankkineet herra de Rénalin rintaan vieläkin yhden uuden kunniamerkin; ainoa, mistä Uskollisuuden tietä moitin, on se, että viranomaiset ovat antaneet niin barbaarisella tavalla leikellä nuo tuuheat plataanit, silpoa ne pelkiksi alastomiksi oksiksi. Sen sijaan että ne mataline, pyöreine ja latuskoine paineen nyt muistuttavat keittiötarhan tavallisinta vihannesta, saattaisivat ne mainiosti kasvaa yhtä mahtavamuotoisina puina kuin Englannissa. Mutta herra määrillä on despoottinen mieli, ja kaksi kertaa vuodessa typistellään nyt armotta kaikkien kaupungin puiden jäsenet. Seudun vapaamieliset väittävät, liioitellen kyllä, että kaupungin puutarhurin käsi on tullut entistäkin ankarammaksi sitten kun herra apupappi Maslon on ottanut tavakseen siepata itselleen tuon typistelyn tuottaman oksasadon.

Mainittu nuori pappismies lähetettiin tänne muutama vuosi sitten Besançonista tarkastamaan kirkkoherra Chélanin ja eräiden toisten seudun pappien viranhoitoa. Muuan vanha sotilaskirurgi, joka oli kuulunut Italian-armeijaan ja vetäytynyt yksityiselämään Verrièresiin ja oli määrin mielestä yhtaikaa sekä Jakobiini että bonapartisti, uskalsi kerran nureksia noiden kauniiden puiden aina säntillisesti uudistuvaa silpomista.

– Minä pidän varjosta, vastasi herra de Rénal, äänessään niin kopea sävy kuin ainakin sopii puhuteltaessa kirurgia ja kunnialegionan jäsentä; minä pidän varjosta, ja minä annan leikata puuni hankkiakseni varjoa, enkä ymmärrä, mitä muuta varten puu olisikaan, jos ei se, kuten esimerkiksi hyödyllinen pähkinäpuu, tuota mitään tuloa.

Siinäpä mahtisana, joka ratkaisee kaikki Verrièresissä: tuottaa tuloa! Se yksinään ilmaisee, mitä kolme neljännestä kaupungin asukkaista tavallisimmin ajattelee.

Tuottaa tuloa on syy, joka määrää kaikki tuossa pikkukaupungissa, joka ensin näytti teistä niin kauniilta. Kun vieras ympäristön rehevien ja syvien laaksojen houkuttelemana saapuu sinne, hän arvelee, että asukkaat varmaankin olisivat herkkiä kauniille. Ja he puhuvatkin sangen usein seutunsa kauneudesta: ei voi kieltää, että he pitävät siitä suorastaan melua, mutta he tekevät niin siksi, että kauneus vetää sinne jonkin verran vieraspaikkalaisia, joiden rahat rikastuttavat majatalojen omistajia, mikä jälleen, välillisen verotuksen avulla, tuottaa tuloja kaupungille.

Eräänä kauniina syyspäivänä herra de Rénal käveli Uskollisuuden tiellä rouvansa käsipuolessa. Kuunnellen miestään, joka puheli vakavia asioita, rouva de Rénal katseli levottomin silmin, mitä hänen kolme pikku poikaansa puuhailivat. Vanhin heistä, siinä yhdentoista vuoden ikäinen, meni liian usein kaiteen ääreen ja näytti aikovan kiivetä sille. Äidin lauhkea ääni lausui silloin nimen Adolf, ja poika luopuikin kunnianhimoisesta hankkeestaan. – Rouva de Rénal oli noin kolmikymmenvuotias, mutta vielä varsin kaunis.

– Hän voi saada kalliisti maksaa sen, tuo korea Pariisin herra, virkkoi herra de Rénal loukatun näköisenä ja kasvot tavallistakin kelmeämpinä. – Minulla on toki eräitä ystäviä linnassa...

Mutta enpä henno kiusata lukijoita selostelemalla maaseutuihmisten puhelun kaikkea pitkäpiimäisyyttä ja pikkumaista oveluutta, vaikka aionkin kertoa maaseudusta parisen sataa sivua!

Se korea Pariisin herra, jota Verrièresin määri näin vihasi, oli herra Appert, joka oli kaksi päivää aikaisemmin uskaltanut tunkeutua ei ainoastaan Verrièresin vankilaan ja köyhäintaloon, vaan sairaalaankin, jonka hoidon määri ja eräät seudun talonomistajat kustansivat.

– Mutta mitä pahaa tuo Pariisin herra sinulle voisi tehdä, sinulle, joka valvot niin omantunnon tarkasti köyhien etua? kysyi rouva de Rénal arastellen.

– Hän tuli tänne vain tekemään skandaalia, ja kohta hän kirjoittelee vapaamielisiin lehtiin.

– Ethän sinä niitä koskaan lue, rakas ystävä.

– Mutta meille puhutaan aina noista jakobiinilaisista kirjoituksista; se häiritsee meitä ja estää meitä tekemästä hyvää. Mitä minuun tulee, en anna sellaista koskaan kirkkoherralle anteeksi.

III

KÖYHIEN ETU

    Kunniallinen pappi on seurakunnalleen hyvä sallimus.

                                       Fleuby.

On tiedettävä, että Verrièresin kirkkoherralla, joka oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, mutta jonka terveys ja luonne olivat vuoriseudun ilmastossa säilyneet rautaisina, oli oikeus milloin tahansa käydä vankilassa, sairaalassa ja köyhäintalossakin. Herra Appert, joka oli lähetetty Pariisista kirkkoherran puheille, oli tullut uteliaaseen pikku kaupunkiin täsmälleen kello kuusi aamulla, – viisas menetelmä kylläkin. Ja heti hän oli mennyt pappilaan.

Kun kirkkoherra Chélan oli lukenut suosituskirjeen, jonka markiisi de la Mole, Ranskan pääri ja maakunnan rikkain tilustenomistaja, oli hänelle lähettänyt, vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa.

– Minä olen vanha ja minusta pidetään täällä, hän supisi vihdoin itsekseen; he eivät uskalla! Ja hän kääntyi kohta pariisilaisen herran puoleen ja loi häneen katseensa, jossa ikävuosista huolimatta liekehti se pyhä tuli, joka ilmaisee, että ihminen ilokseen tekee hyvän ja hieman vaarallisenkin teon:

– Tulkaa mukaani, herra Appert, mutta pyydän, älkää ilmaisko millään tavoin mielipidettänne vankilanhoitajan eikä varsinkaan köyhäinhoidon valvojan läsnäollessa.

Herra Appert huomasi päässeensä tekemisiin kunnon miehen kanssa; hän seurasi arvoisaa kirkkoherraa, kävi vankilassa, sairaalassa ja köyhäintalossa, teki monenmoisia kysymyksiä, mutta ei ilmaissut saamistaan kummallisista vastauksista huolimatta eleelläkään minkäänlaista moitetta.

Sitä kiertelyä kesti monta tuntia. Kirkkoherra pyysi, että herra Appert tulisi hänen luokseen päivälliselle, mutta kutsuttu vastasi, että hänen täytyi kirjoittaa kirjeitä: hän ei tahtonut enää saattaa jalosydämistä opastaan tukalaan asemaan. Kolmen tienoissa herrat olivat saaneet tarkastetuksi köyhäintalon ja palasivat taas vankilaan. Siellä portilla he tapasivat vanginvartijan, joka oli suorastaan jättiläinen, 180 senttimetriä pitkä ja länkisäärinen; hänen raa'at kasvonsa oli pelko tehnyt tavallistakin rumemmiksi.

– Kirkkoherra, sanoi hän, kun näki heidät, eikö tuo herra, joka tulee kanssanne, ole herra Appert?

– Entä mitä sitten? kysyi kirkkoherra.

– Sitä, että santarmi, jonka oli käsketty ajaa täyttä neliä, toi minulle keskellä yötä prefektiltä ankaran kiellon, etten saa päästää herra Appertia vankilaan.

– Kyllä, Noiroud, tämä vieras, joka on kanssani, on herra Appert, sanoi kirkkoherra. Mutta myönnättekö, että minulla on oikeus mennä vankilaan mihin aikaan päivällä tai yöllä vain tahdon ja ottaa sinne mukaani ketä haluan?

– Se on totta, kirkkoherra, mutisi vanginvartija ja painoi päänsä alas niinkuin verikoira, joka tottelee siksi, että pelkää keppiä. Mutta, kirkkoherra, minulla on vaimo ja lapset; jos minut annetaan ilmi, niin minut pannaan viralta, eikä minulla ole muuta millä elää kuin tämä paikkani.

– Minullekin kävisi vaikeaksi menettää paikkani, vastasi kunnon kirkkoherra äänellä, joka oli yhä liikutetumpi.

– Siinä on suuri ero, tokaisi vanginvartija. – Teillä, kirkkoherra, kuuluu olevan 800 livreä korkoja, talo ja maatila...

Tällaiset tapahtumat, kerrottuina ja liioiteltuina kymmenillä eri tavoilla, olivat nyt kaksi päivää kuohuttaneet pienen Verrièresin kaupungin kaikkia vihaan valmiita intohimoja. Tällä hetkellä ne joutuivat aiheeksi tuolle pikku väittelyllekin herra ja rouva de Rénalin kesken. Aamulla määri oli mennyt herra Valenodin, köyhäintalon johtajan, kanssa kirkkoherran luo ilmaisemaan jyrkän paheksumisensa äskeisistä tapahtumista. Kirkkoherra Chélanilla ei ollut ketään suojelijaa; hän tiesi, mitä näiden herrain sanat oikeastaan merkitsivät.

– No niin, hyvät herrat, minusta tulee tällä seudulla kolmas kirkkoherra, joka erotetaan kahdeksankymmenen vuoden iässä. Olen ollut täällä viisikymmentäkuusi vuotta; olen kastanut melkein kaikki asukkaat tässä kaupungissa, joka oli vasta kauppala, kun tänne jouduin. Saan joka päivä vihkiä täällä nyt avioliittoon nuoria, kuten olen aikoinani heidän isovanhempansakin vihkinyt. Verrières on minun perheeni. Mutta kun näin herra Appertin ilmestyvän luokseni, ajattelin: tuo Pariisista tullut mies saattaa tosin olla vapaamielinen, sillä onhan niitä sellaisia liiankin paljon, mutta mitä pahaa hän silti voisi tehdä meidän köyhillemme ja vangeillemme?

Ja kun herra de Rénal ja etenkin herra Valenod, köyhäintalon johtaja, moittivat yhä vihaisemmin pappia, huudahti vanhus vapisevalla äänellä:

– No niin, herrat, pankaa viralta minut! Kuitenkin jään asumaan tänne. Kuten tiedetään, minä perin neljäkymmentäkahdeksan vuotta sitten kappaleen maata, joka tuottaa minulle 800 livreä; minä voin elää niillä tuloillani. Minulla ei ole tosiaan mitään taloudellisia etuja virastani, hyvät herrat, ja siksipä minä en pelästynekään, kun minulta uhataan ottaa se pois.

Herra de Rénal eli hyvässä sovussa vaimonsa kanssa. Mutta nyt, kun rouva toisti: Mitä pahaa tuo Pariisin herra voi tehdä vangeille? ja kun mies ei tiennyt, mitä vastata tähän arkaan kysymykseen, hän oli tosiaan suuttumaisillaan. Mutta samassa rouva kirkaisi: toiseksi vanhin hänen pojistaan oli noussut pengermän muurin kaiteelle, joka oli yhdeksän metriä korkeammalla sen toisella puolella kasvavaa viinitarhaa. Poika juoksi kaidetta pitkin. Rouva de Rénal pelkäsi, että jos hän olisi puhunut sanankin, olisi poika saattanut säikähtää ja pudota, ja niinpä hän ei sanonut mitään. Viimein lapsi joka nauroi rohkeuttaan, katsahti äitiinsä ja huomasi, että tämä oli kalpea, hypähti alas tielle ja juoksi äitinsä luo. Ja sai ankarat torut.

Tämä pikku tapahtuma käänsi keskustelun aiheen toisaalle.

– Minun täytyy välttämättä ottaa meille lankkusahuri Sorelin poika pitämään silmällä lapsia, nehän alkavat tulla meille itsellemme liian villeiksi, lausui herra de Rénal. – Hän on melkeinpä valmis pappi, hyvä latinan taitaja, ja lapset edistyvät varmaan hänen opastuksellaan, sillä hän on vakava luonne, kertoi kirkkoherra. Annan hänelle 300 frangia vuodessa ja ruuan. Epäilin ensin hänen moraaliaan, sillä tuo vanha kirurgi ja Kunnialegioonan jäsen, joka työntyi asumaan Sorelien luokse sillä verukkeella, että oli heille serkku, piti pojasta ja lellitteli häntä. Se mies oli varmaankin vain vapaamielisten salainen agentti; hän väitti vuoristoilman täällä tekevän hyvää hengenahdistukselleen, mutta sitähän ei ole todistettu. Hän oli ollut mukana kaikilla Bonaparten sotaretkillä Italiassa, ja kerrotaanpa hänen äänestäneen aikoinaan, kun keisarikunnasta oli kysymys, kieltävästi. Tuo vapaamielinen opetti Sorelin pojalle latinaa ja jätti hänelle perinnöksi koko kirjavarastonsa, jonka toi mukanaan tänne. Minun itseni päähän ei olisi pälkähtänytkään ottaa kirvesmiehen poikaa meidän lastemme pariin; mutta kirkkoherra sanoi juuri päivää ennen sitä kohtausta, joka rikkoi välimme ainaiseksi, että tuo Sorel on lukenut teologiaa kolme vuotta ja aikoo pyrkiä pappisseminaariin; siis hän ei ole vapaamielinen, ja hän osaa latinaa.

– Tällainen järjestely on monelta muultakin kannalta katsoen sopiva, jatkoi herra de Rénal vilkaisten vaimoonsa diplomaattisen näköisenä. Herra Valenod ylpeilee kahdella normandialaisella hevosellaan, jotka hän on ostanut vaunujensa eteen, mutta hänen lapsillaan ei ole kotiopettajaa!

– Hän voisi napata nuorukaisen meiltä pois.

– Sinä siis hyväksyt suunnitelmani? kysyi herra de Rénal, kiittäen hymyllä vaimoaan erinomaisesta ajatuksesta. – Hyvä, asia on siis päätetty.

– Voi, herrajumala, rakas ystävä, kuinka sinä aina päätät nopeasti!

– Se johtuu siitä, että minulla on tarmokas luonne, sen sai kirkkoherra kokea. Älkäämme salatko totuutta: me elämme täällä vapaamielisten saartamina. Kaikki nämä palttinakauppiaat kadehtivat minua, siitä olen varma; parista kolmesta heistä tullee upporikkaita. No niin, luulenpa, että heille tekisi hyvää nähdä, miten herra de Rénalin lapset kulkevat kävelyllä kotiopettajansa kanssa! Se tekee vaikutuksen! Isoisä kertoi usein, että hänellä oli nuorena ollut kotiopettaja. Homma saattaa maksaa minulle sata écun-rahaa, mutta sitä täytyy pitää välttämättömänä menona arvomme vuoksi.

Tämä yhtäkkiä tehty päätös sai rouva de Rénalin hyvin aprikoivaksi. – Hän oli kookas nainen, hänen vartalonsa oli kaunis, ja aikoinaan hän oli ollut "sen puolen kaunotar", kuten siellä vuoristossa sanotaan. Hänessä oli jotakin korutonta ja pariisilaisen silmillä katsoen hänen liikkeissään oli jonkinlaista nuorekkuutta, itsetiedotonta suloutta, suurta viattomuutta ja vilkkautta, joka olisi ehkä voinut herättää suloisen hekuman pyyteitäkin. Jos hän olisi ymmärtänyt, että hänellä oli tällaistakin menestystä, hän olisi syvästi hävennyt. Keimailulla ja teeskentelyllä ei ollut pienintäkään sijaa hänen sydämessään. Kerrottiin, että herra Valenod, köyhäintalon rikas johtaja, oli pyrkinyt hänen sydämensä suosioon, mutta ilman menestystä, seikka, joka antoi erikoista loistetta rouvan kunniallisuudelle, sillä herra Valenod, nuori, kookas, vankka, punakasvoinen mies, jolla oli poskissa tuuhea musta parta, oli noita karkeita, hävyttömiä ja häliseviä olentoja, joita maaseudulla arvioidaan muhkeiksi miehiksi. Rouva de Rénalia, joka oli hyvin kaino ja jonka luonne tuntui pinnalta katsoen häilyväiseltä, loukkasi etenkin herra Valenodin ainainen touhuaminen ja hoilottava ääni. Rouva kartteli kaikkea sellaista, mitä Verrièresissä sanotaan iloksi, ja siitä hän oli saanut maineen, että hän oli muka ylpeä sukuperästään. Hän ei tästä arvostelusta välittänyt, vaan oli hyvin tyytyväinen, kun näki kaupunkilaisten yhä harvemmin käyvän vierainaan. Emme salaile, että heidän naisensa pitivät rouva de Rénalia tyhmänä, koska hän antoi kaikkien tilaisuuksien, jolloin olisi voinut taitavalla politiikalla saada mieheltään kauniita hattuja Pariisista tai Besançonista, livahtaa käsistään. Kun rouvan vain sallittiin harhailla yksinään vanhassa kauniissa puutarhassaan, ei hän valittanut mitään.

Hän oli yksinkertainen sielu, hänen päähänsä ei ollut koskaan edes pälkähtänyt arvostella miestään eikä tunnustaa itselleen, että herra de Rénal oli hänestä ikävä. Hän oletti aivan luonnollisena asiana, ettei miehen ja vaimon välillä saata olla hellempiä suhteita. Hän piti herra de Rénalista etenkin silloin kuin mies puhui hänen kanssaan lapsia koskevista suunnitelmistaan. Hän aikoi yhden pojista sotilasuralle, toisen lakimieheksi ja kolmannen kirkon palvelukseen. Kaiken kaikkiaan herra de Rénal oli hänestä paljon vähemmän ikävä kuin muut hänen tuntemansa miehet.

Tällainen arviointi aviopuolisosta oli varsin ymmärrettävä. Verrièresin määriä pidettiin sen vuoksi, että hän oli perinyt eräältä enoltaan puolen tusinaa hauskoja juttuja, melkoisen sukkelana ja etenkin käytöstavoiltaan hienona miehenä. Vanha kapteeni de Rénal oli ennen vallankumousta palvellut Orleansin herttuan jalkaväkirykmentissä ja jouduttuaan Pariisiin hän oli päässyt seurustelemaan prinssin salongissa. Hän oli nähnyt siellä M:me de Montessonin, kuuluisan M:me de Genlisin ja herra Ducretin, Kuninkaallisen palatsin luojan. Nuo henkilöt esiintyivät sangen usein herra de Rénalin jutuissa. Mutta vähitellen tällaisten arkatuntoisen hienosti esitettävien asiain hyvä muistaminen oli käynyt hänelle suureksi vaivaksi, ja niinpä hän ei myöhemmin toistanutkaan Orleansin sukua koskevia juttuja muuta kuin erikoisen juhlallisissa tilaisuuksissa. Ja kun hän lisäksi oli sangen kohtelias, paitsi raha-asioiden ollessa kyseessä, pidettiin häntä täydellä syyllä Verrièresin aristokraattisimpana henkilönä.

IV

ISÄ JA POIKA

    E sarà mia colpa,
    Se cosi è?

         Machiavelli.

    [Ja onko se minun syyni,
    jos niin on? – Suom.]

Vaimoni on tosiaan hyvin älykäs, ajatteli Verrièresin määri, kun hän seuraavana aamuna kello kuusi asteli alas ukko Sorelin sahalle. – Vaikka mainitsinkin hänelle asiasta arvoni vaatimana suunnitelmana, en tullut ajatelleeksi, että jos en ota tuota pikku abbé Sorelia, joka kuuluu osaavan latinaa kuin enkeli, niin köyhäintalon johtaja, se rauhaton sielu, voi yhtäkkiä saada päähänsä siepata hänet minulta. Miten pöyhkeänä hän puhuisi lastensa kotiopettajasta!... Käyttääköhän tämä kotiopettaja sitten minun talossani papinkaapua?

Tätä viimeksimainittua seikkaa herra de Rénal aprikoi, kun näki loitompana talonpojan, 180 senttimetriä pitkän miehen, joka oli varmaankin aamuhämärästä asti mittaillut niin kuin nytkin hirsiä Doubsin rannalla, tiellä, jota myöten hevosilla vedettiin proomuja ylävirtaan. Isäntä ei näyttänyt olevan määrin tulosta kovinkaan hyvillään, sillä hirret oli vedetty siihen paikkaan vastoin yleistä kieltoa ja ne tukkivat tietä.

Kun ukko Sorel, sillä hän se oli, kuuli, mitä kummaa herra de Rénal esitti, hän ällistyi kovasti ja tuli iloiseksi. Mutta siitä huolimatta hän kuunteli määriä muka jörön tyytymättömänä ja välinpitämättömänä, kuten yleensä kaikki sen vuoriston asukkaat vastaavassa tilaisuudessa olisivat tehneet, sillä aina he osaavat kätkeä oveluutensa. Espanjan-vallan orjamaisista ajoista asti heillä on säilynyt egyptiläisen fellahin ilme.

Ukko Sorelin vastaus oli ensin ainoastaan pitkä jono kaikenmoisia ulkoa ladeltuja kunnioituksen lauselmia. Mutta hokiessaan noita joutavia sanoja, huulillaan kömpelö hymy, joka yhä vain lisäsi hänen kasvojensa luontaista kavaluutta ja melkeinpä konnamaisuutta, hän ponnisteli salaa ovelia vanhan maalaisen aivojaan saadakseen selville, mistä syystä tuollainen arvohenkilö oikein halusi ottaa luokseen hänen kelvottoman poikansa. Ukko oli kovin tyytymätön Julieniin, ja nyt herra de Rénal tarjosi pojalle 300 frangia vuodessa palkkaa, ruuan ja vaatteetkin! Tähän viimeksimainittuun vaatimukseen, jonka ukko Sorel synnynnäisenä nerona heti teki, oli herra de Rénal kohta suostunut.

Mutta se vaatimus säikähdytti kuitenkin määriä. – Koska ehdotukseni ei olekaan ukon mielestä edullinen eikä hän siitä ihastu, kuten piti, niin on selvää, että joku toinenkin on tehnyt hänelle tarjouksia, ajatteli herra de Rénal. – Ja kukapa muu se toinen olisi ellei Valenod?

Turhaan koetti herra de Rénal ahdistaa ukko Sorelia päättämään asian heti: siitä viekas talonpoika kieltäytyi itsepintaisesti; hän tahtoi muka ensin neuvotella poikansa kanssa, ikään kuin maaseudulla mikään rikas isä neuvottelisi koskaan sellaisen poikansa kanssa, jolla ei ole kolikkoa taskussa, mistään, ainakaan muuten kuin vain muodon vuoksi!

Tuollainen vesisaha on joen rannalle pystytetty vaja. Kattoa kannattaa neljän paksun pylvään varaan rakennettu puinen teline. Keskellä vajaa, noin kaksi ja puoli tai kolme metriä korkealla kohokkeella, liikkuu sahan terä ylös ja alas, kun taas hyvin yksinkertainen mekanismi sysää tukkia terään. Joki pyörittää ratasta, joka panee käyntiin tämän kaksoismekanismin: koneen, joka vetää sahanterää luokseen lankuiksi viillettäväksi.

Mennessään sahaansa huutaa karjaisi ukko Sorel Julienia kovalla äänellä; ei kuulunut vastausta. Hän näki ainoastaan vanhemmat poikansa, jotka olivat kuin niitäkin jättiläisiä ja veistivät parhaillaan raskailla kirveillä nelikulmaisiksi kuusia, jotka sitten oli kannettava sahaan. Tukkiin vedettyä mustaa viivaa tarkoin noudattaen he sivaltelivat jokaisella piiluniskulla irti valtavia lastuja. He eivät kuulleet isänsä ääntä. Ukko meni vajaan, mutta sinne jouduttuaan hän tähysteli turhaan paikkaa, missä Julienin olisi pitänyt olla, nimittäin sahakoneen vieressä. Hän huomasi tämän sitten noin viisi metriä ylempänä, istumassa hajareisin katonkannatinhirrellä. Julien luki, sen sijaan, että hän olisi vartioinut huolellisesti konetta. Mikään ei tuntunut ukko Sorelista ilkeämmältä; hän olisi kenties antanut anteeksi Julienille hänen heikon ruumiinrakenteensakin, joka ei soveltunut työläisen hommiin ja oli aivan erilainen kuin vanhempien veljien, mutta tätä lukuvimmaa hän vihasi: ukko ei osannut itse lukea.

Kaksi, kolme kertaa hän huusi nyt Julienille, mutta vastausta ei tullut. Tarkkaavaisuus, jolla nuorukainen oli painunut tutkimaan kirjaansa, esti hänet enemmän kuin sahan hurina kuulemasta isänsä julmaa ääntä. Viimein ukko hyppäsi, vaikka olikin vanha, keveästi tukille, joka oli asetettu sahattavaksi, ja siitä kattoa tukevalle poikkihirrelle. Raju isku lennätti kirjan Julienin kädestä jokeen; toinen ja yhtä kova lätkäys pojan päälakeen heitti Julienin tasapainosta. Julien olisi pudonnut neljä, viisi metriä korkealta alas koneen vipuihin ja murskautunut, mutta isä hiljensi toki vasemmalla kädellään hänen putoamistaan:

– Kas niin, vetelys, taasko luet kirottuja kirjojasi, kun sinun tulisi pitää silmällä sahaa? Lue niitä, hitossa, illalla kirkkoherran luona lorvaillessasi.

Vaikka Julien oli rajusta iskusta pökerryksissään ja verille loukkaantunut, hän meni työpaikalleen sahan viereen. Hänellä oli kyynelet silmissä, ei niin paljon ruumiillisesta kivusta kuin surusta, että oli menettänyt jumaloimansa kirjan.

– Tule alas, elukka, minulla on sinulle puhuttavaa!

Sahan jyrinä esti Julienia nytkin kuulemasta. Isä, joka oli laskeutunut permannolle, ei viitsinyt enää nähdä vaivaa ja nousta korokkeelle, vaan otti pitkän seipään, jolla ravistellaan pähkinöitä puusta maahan, ja löi sillä poikaa olkapäähän. Tuskin Julien ennätti alas, kun isä jo tyrkki häntä edellään asuinrakennukselle. – Jumala tietää, mitä hän nyt minulle tekee, ajatteli nuorukainen. Ohimennen hän katseli suruissaan jokeen, johon kirja oli pudonnut; se oli hänen mieluisin kirjansa, Muistelmia S:t Helenan saarelta.

Julienin posket hehkuivat punaisina ja hän katseli maahan. Hän oli kahdeksan-, yhdeksäntoista ikäinen nuorukainen, kooltaan pieni, heikonnäköinen; kasvonpiirteet epäsäännölliset, mutta hienot, nenä kotkannenä. Suuret mustat silmät, jotka tavallisilla tyynillä hetkillä hohtivat ajatuskykyä ja ilmaisivat tulista luonnetta, säkenöivät nyt raivokasta vihaa. Tummanruskea tukka alkoi alhaalta otsalta, joka sen vuoksi näytti matalalta ja antoi hänelle, kun hän suuttui, ilkeän ilmeen. Tuskin tavannee lukemattomien ihmiskasvojen joukossa mitään niin järkyttävällä tavalla omituista kuin moinen otsa. – Hoikasta ja kauniista vartalosta voi päätellä, että hän oli paremminkin notkea kuin väkevä. Jo aivan nuorena hänen kasvonsa olivat olleet niin tavattoman kalpeat ja harvinaisen miettiväiset, että isä oli ajatellut, ettei hän eläisi kauan, tai että jos hän eläisi, tulisi hänestä muulle perheelle risti. Koska koko perhe halveksi häntä, hän vihasi isäänsä ja veljiään ja poikien leikeissä torilla sunnuntaina hän sai aina selkäänsä.

Vasta vajaa vuosi sitten hänen sievä ulkomuotonsa alkoi saada toki joskus ystävällisen maininnan nuorten tyttöjen taholta. Kaikki paitsi tuo vanha rykmentinkirurgi, joka kerran oli uskaltanut puhua määrille plataaneista, halveksivat Julienia, koska hän oli niin heikko voimiltaan; ja siksipä hän kiintyikin kirurgiin koko sydämestään.

Kirurgi oli joskus maksanut ukko Sorelille, että poika saisi olla päivän vapaana, ja oli opettanut Julienille latinaa ja historiaa, nimittäin sen minkä historiasta tiesi: vuoden 1796 sotaretken Italiaan. Kuollessaan hän testamenttasi Julienille Kunnialegioonan ristinsä, eläkkeensä jäännösrahat ja kolme, neljäkymmentä kirjaa, joista nyt arvokkain oli lentänyt tuohon mahtavan määrin entisestä uomastaan kääntämään yleiseen jokeen.

Tuskin oli tultu sisään, kun Julien jo tunsi isänsä lujan kouran tarttuvan olkapäähänsä; ja hän vapisi odottaen uutta pieksämistä.

– Vastaa äläkä valehtele, huusi vanha talonpoika hänelle korvaan raa'alla äänellä ja pyöräytti pojan ympäri niinkuin lapsi tinasotamiehen. Ja Julienin suuriin, mustiin ja kyyneleisiin silmiin suuntautuivat vanhan kirvesmiehen pienet harmaat silmät ikään kuin yrittäen lukea pojan sielun syvyyksiä.

V

NEUVOTTELU

    Cunctando restituit rem.

                Ennius.

    [Pelasti valtion vitkastelulla.
    – Suom.]

– Vastaa, äläkä valehtele, jos osaat olla valehtelematta, kelvoton lukutoukka, miten sinä tunnet rouva de Rénalin? Milloin sinä olet puhellut hänen kanssaan?

– Minä en ole puhellut hänen kanssaan koskaan, vastasi Julien, en ole nähnyt tuota rouvaa muualla kuin kirkossa.

– Mutta olet katsellut häntä, hävytön heittiö?

– En milloinkaan! Tehän tiedätte, etten kirkossa näe mitään muuta kuin Jumalan, lisäsi Julien tekeytyen ulkokultaiseksi, sillä siten hän luuli parhaiten välttävänsä selkäsaunan.

– Jotain siinä vain on, vastasi talonpoika ilkeästi ja oli sitten tuokion vaiti. – Mutta minä en saa sitä sinusta irti, vietävän teeskentelijä! Joka tapauksessa pääsen nyt sinusta, ja saha käy sen paremmin. Kirkkoherra tai joku muu on ruvennut puolellesi ja hankkii sinulle hyvän paikan. Kasaa kamppeesi, niin minä vien sinut herra de Rénalin luo, pääset siellä lasten opettajaksi.

– Ja mitä minä siitä saan palkkaa?

– Ruuan, vaatteet ja 300 frangia.

– Minä en tahdo olla mikään palvelija!

– Raavas, kuka sanoo, että sinä joudut palvelijaksi? Luuletko sinä, että minä antaisin poikani palvelijaksi?

– Mutta kenen kanssa minä siellä aterioin?

Tämä kysymys saattoi ukko Sorelin ymmälle; hän ajatteli, että voisi tehdä tyhmyyksiä, jos puhuisi, ja sen tähden hän vain suuttui Julienille, sätti poikaa, sanoi ahmatiksi ja lähti hänen luotaan neuvotellakseen toisten poikiensa kanssa.

Pian Julien sitten näki kaikkien neuvottelevan keskenään, seisoen paikallaan kirveittensä varsiin nojaten. Katseltuaan heitä pitkän aikaa ja ajatellen, ettei voisi heidän aikeitaan kuitenkaan arvata, hän pujahti sahan toiselle puolelle, josta toiset eivät häntä huomaisi. Hän koetti pohtia tätä odottamatonta uutista, joka muuttaisi kokonaan hänen kohtalonsa, mutta tunsi, ettei hänen järkensä siihen kyennyt: hänen mielikuvituksensa karkasi vain haaveilemaan, mitä kaikkea hän näkisi herra de Rénalin kauniissa kodissa.

Parempi luopua kaikesta kuin alentua samaan pöytään palvelusväen kanssa, hän mietti. – Jos isä koettaa minua siihen pakottaa, niin ennen vaikka kuolen! Minulla on viisitoista frangia neljäkymmentä centimea säästössä, minä pakenen täältä ensi yönä. Kahdessa päivässä ehdin Besançoniin, jos kuljen oikotietä, joilla ei ole pelkoa santarmeista. Siellä annan värvätä itseni sotamieheksi, tai menen pahimmassa tapauksessa Sveitsiin. Mutta silloin saankin jättää koko tulevaisuuteni, kauniin pappisuran varmoine mahdollisuuksineen.

Moinen kauhu palvelusväen kanssa aterioimista kohtaan ei ollut Julienille luonteenomaista; menestyäkseen maailmassa hän olisi taipunut monenmoiseen paljon kiusallisempaankin. Ei, hän oli tartuttanut itseensä tuon vastenmielisyyden Rousseaun Tunnustuksista. Se oli ainoa kirja, jonka avulla hänen mielikuvituksensa muodosti käsityksensä maailmasta. Suureen armeijan raporttikokoelmat ja Muistelmat S:t Helenan saarelta täydensivät hänen koraaninsa. Noiden kolmen teoksen puolesta hän olisi antanut itsensä vaikka tappaa, ja mihinkään muihin kirjoihin hän ei uskonut. Eräistä vanhan rykmentinkirurgin sanoista johtui, että hän piti kaikkia muita valheina, joita lurjukset olivat kirjoittaneet saadakseen joitakin etuja.

Julienissa yhtyi tulisieluun hämmästyttävän tarkka muisti, joka tyhmillä ihmisillä hyvinkin usein on. Saadakseen iäkkään kirkkoherra Chélanin, josta hän tiesi koko vastaisen kohtalonsa riippuvan, suosijakseen, hän oli opetellut ulkoa latinankielisen Uuden testamentin, ja samoin hän osasi de Maistren Kirjan Paavista, ja uskoi yhtä vähän näihin kumpaankin.

Ikään kuin yhteisestä sopimuksesta ukko Sorel ja hänen poikansa karttoivat sinä päivänä joutumista keskenään puheisiin. Illalla Julien meni jumaluusopintunnille kirkkoherran luo, mutta arveli, että oli viisainta olla mainitsematta mitään kummallisesta ehdotuksesta, joka oli tehty hänen isälleen. – Ehkäpä se on ansa, hän ajatteli; parasta kenties, että olen unohtavinani koko asian.

Seuraavana aamuna herra de Rénal lähetti hyvissä ajoin kutsumaan puheilleen ukko Sorelia, joka viimein lähtikin sinne, annettuaan odottaa itseään pari tuntia. Ovella hän pyysi myöhästymistään tuhannesti anteeksi ja kumarteli yhtä monta kertaa. Kaikenmoisten keskusteluun pistämiensä vastaväitteitten avulla hänelle selvisi sitten, että hänen poikansa saisi syödä herrasväen kanssa samassa pöydässä, ja sellaisina päivinä, jolloin tulisi vieraita, lasten kanssa eri huoneessa. Sorel oli kovin epäluuloinen ja ihmeissään tästä kaikesta, ja yhä halukkaampi juonittelemaan nähdessään määrin tahtovan saada asian ehdottomasti ratkaistuksi, ja niinpä hän nyt pyysi, että hänelle näytettäisiin pojan makuukamari. Se oli iso, sangen siististi kalustettu huone, ja sinne siirrettiin jo noiden kolmen lapsen sänkyjä: siis taas seikka, joka sai vanhan talonpojan huomaamaan jotakin; nyt hän oli niin varma asiastaan, että tahtoi nähdä, millaiset vaatteet hänen pojalleen annettaisiin. Herra de Rénal veti auki kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä sata frangia.

– Tällä rahalla poikanne saa mennä tilaamaan Durandin pukuliikkeestä mustan puvun.

– Ja jos minä otan hänet täältä takaisin, sanoi ukko Sorel unohtaen yhtäkkiä kaikki kohteliaisuuden muodot, – niin saako hän pitää sen mustan pukunsa?

– Tietysti.

– No hyvä, virkkoi Sorel venytellen, – sitten ei meillä enää ole muuta kuin yksi asia sovittavana: mitä hänelle maksatte?

– Mitä kummaa huudahti de Rénal kiukuissaan, – johan sovimme siitä eilen: annan 300 frangia; luulisin, että se riittää ja on ehkä liikaakin.

– Se oli teidän tarjouksenne, sitä en kiellä, vastasi ukko Sorel, yhä enemmän vitkastellen. Ja neronvälähdyksestä, joka hämmästyttää ainoastaan niitä, jotka eivät tunne Franche-Comtén talonpoikia, hän lisäsi, katsellen herra de Rénalia tiukasti: – Me löydämme muualta parempaa.

Nämä sanat saivat määrin häkeltymään. Hän rauhoittui kuitenkin, ja kun oli hierottu kokonaista kaksi tuntia kauppaa, päästämättä julki ainoaakaan sanaa umpimähkään, talonpojan viekkaus voitti rikkaan miehen, joka ei henkensä pitimiksi viekkautta tarvitse. Määriteltiin tarkoin kaikki pykälät, joiden mukaan Julienin uusi elämä järjestettäisiin; hänen palkkansa päätettiin neljäksi sadaksi frangiksi, ja sitä paitsi se piti maksaa ennakolta, aina kuukauden ensimmäisenä päivänä.

– No hyvä, minä lähetän nyt hänelle kolmekymmentäviisi frangia, virkkoi herra de Rénal.

– Kai sellainen rikas ja antelias mies kuin meidän herra määrimme suostuu pyöreään summaan, korottamaan palkan kolmeenkymmeneenkuuteen frangiin, sanoi talonpoika mairittelevasti.

– Olkoon menneeksi, vastasi herra de Rénal. – Mutta sitten jo riittää!

Tällä kertaa suuttumus teki hänen äänensä lujaksi. Talonpoika näki, ettei voisi päästä pitemmälle. Silloin herra de Rénal alkoi vuorostaan hyökkäillä. Millään ehdolla hän ei suostunut antamaan ensimmäisen kuukauden kolmeakymmentäkuutta frangia ukko Sorelille, joka välttämättä vaati niitä poikansa puolesta. Herra de Rénalin mieleen oli juolahtanut, että hän joutuisi kertomaan vaimolleen, millaista osaa hän oli näytellyt koko tässä neuvottelussa.

– Antakaa minulle takaisin ne sata frangia, jotka saitte, virkkoi määri suutuksissaan. Durand on minulle velkaa. Lähden itse poikanne kanssa tilaamaan pukua.

Tämä voimannäyte vaikutti niin, että Sorel vetäytyi viisaasti takaisin kohteliaaseen puhuttelutapaan; sitä kesti hyvinkin neljännestunnin. Ja kun hän vihdoin huomasi, ettei tosiaan enää voittaisi mitään, hän lähti talosta. Hänen viimeinen kohteliaisuutensa kuului:

– Lähetän nyt poikani linnaan.

Näin nimittivät herra määrin käskynalaiset hänen taloaan, kun tahtoivat olla hänelle mieliksi.

Tultuaan tehtaalleen ukko Sorel etsiskeli turhaan poikaansa. Julien oli lähtenyt sieltä keskellä yötä, peläten, mitä hänelle tapahtuisi. Hän oli tahtonut viedä varmaan talteen kirjansa ja Kunnialegioonan ristinsä. Hän oli kuljettanut ne erään ystävänsä, nuoren Fouqué-nimisen puutavarakauppiaan luo, joka asui Verrièresin seudun korkeimmilla vuorilla.

Kun hän tuli takaisin kotiin, isä sanoi:

– Jumala tietää, tuleeko sinusta koskaan niin kunniallinen, että maksat minulle ruokasi, jonka olen kustantanut sinulle ennakolta niin monta vuotta, senkin vetelys! Ota lumppusi ja laputa määrin taloon.

Julien ihmetteli, ettei häntä lyöty, ja joudutti lähtöään. Mutta tuskin hän oli päässyt hirveän isänsä näkyvistä, kun hän jo hidastutti askeliaan. Ulkokultaisuudessaan hän arveli, että olisi eduksi poiketa ohimennen kirkkoon.

Hämmästyttääkö teitä sana "ulkokultaisuus"? Ennen kuin talonpoikaisnuorukaisen sielu oli omaksunut tämän kauhean käsitteen, hänen oli täytynyt kestää monet vaiheet.

Aivan lapsena Julien oli hullaantunut sotilasuraan, kun oli nähnyt 6:nnen rakuunarykmentin [Kertomuksen kirjoittaja palveli v. 1800 aliluutnanttina 6:nnessa rakuunarykmentissä] sotilaita, jotka palasivat Italiasta ja pitkät valkeat viitat hartioilla ja mustilla hevonhännillä koristetut kypärät päässä sitoivat ratsujaan hänen isänsä ikkunan rautaristikkoihin. Myöhemmin hän kuunteli hurmautuneena, miten vanha rykmentinkirurgi kertoi hänelle Lodin-sillan, Arcolen ja Rivolin taisteluista. Ja hän huomasi, miten leimuavin silmin vanhus vilkaisi kunniamerkkiään.

Mutta Julienin täyttäessä neljätoista ikävuottansa alettiin Verrièresissä rakentaa kirkkoa, näin pienen kaupungin kirkoksi aivan suurenmoista. Etenkin neljä marmoripatsasta vaikutti Julieniin valtavasti. Ne tulivat seudulla kuuluisiksi siitä vihasta, jota ne herättivät rauhantuomarin ja nuoren, Besançonista lähetetyn apupapin välille. Jälkimmäistä pidettiin seurakunnan vakoilijana. Rauhantuomari oli vähällä menettää paikkansa, ainakin yleinen mielipide vaati sitä. Eikö hän ollutkin uskaltanut mukista pappia vastaan, joka kävi joka toinen viikko Besançonissa itsensä korkea-arvoisen herra piispan puheilla, sanottiin?

Sillä välin oli rauhantuomari, suuren perheen isä, päästänyt suustaan kaikenmoisia sopimattomina pidettyjä sanoja, jotka kohdistuivat niihin asukkaisiin, jotka lukivat Constitutionnel-lehteä. Oikea puolue voitti. Kysymyksessä oli ainoastaan kolmen tai neljän frangin summa; mutta yhtä sellaista pikku sakkoa joutui maksamaan myöskin muuan naulaseppä, Julienin kummi. Kiukuissaan tuo mies huudahti: – Millainen muutos! Ajatella, että rauhantuomaria on kolmattakymmentä vuotta pidetty kunnon miehenä! Rykmentinkirurgi, Julienin ystävä, oli kuollut.

Äkkiä Julien herkesi puhumasta Napoleonista; hän sanoi nyt tahtovansa papiksi, ja hänen nähtiin aina isänsä sahalla opettelevan ulkoa latinankielistä raamattua, jonka kirkkoherra oli hänelle lainannut. Kelpo vanhus hämmästyi hänen nopea edistymistään, ja ryhtyi lukemaan hänen kanssaan usein kokonaisia iltoja teologiaa. Julien ei näyttänyt hänelle tunteistaan muita kuin jumalisia. Kuka olisi aavistanut, että noiden niin tyttömäisten, kalpeiden ja lempeiden kasvojen takana piili järkkymätön päätös vaikka kuolla ennen kuin luopua maailmassa menestyksestä?

Menestymisellä Julien tarkoitti kaikkein ensiksi sitä, että hänen oli päästävä pois Verrièresistä; hän inhosi kotikaupunkiaan. Kaikki, mitä hän siellä näki, vaikutti hänen mielikuvitukseensa hyytävästi.

Lapsesta asti Julien oli toisinaan tuntenut haltioitumisen hetkiä. Silloin hän oli haaveillut sellaista autuutta, että joutuisi kerran tekemisiin kauniiden naisten kanssa Pariisissa; kääntäisi heidän huomionsa puoleensa jollakin loistavalla teolla. Miksi ei joku tuollainen nainen rakastuisi häneen niinkuin häikäisevä M:me de Beauharnais aikoinaan köyhään Bonaparteen? Moneen vuoteen Julien tuskin kulutti hetkeäkään ajattelematta, että Bonaparte, köyhä luutnantti, jota siihen saakka ei ollut tunnettukaan, oli tehnyt itsensä miekallaan maailman herraksi. Se ajatus tuotti Julienille lohdutusta hänen onnettomuuksissaan, joita hän luuli hyvinkin suuriksi ja se muutti muutamien hetkien ilon kaksinkertaiseksi.

Kirkon rakentaminen ja rauhantuomarin lausunnot tekivät hänelle yhtäkkiä asian päivänselväksi. Hän sai aatteen, joka teki hänet muutamiksi viikoiksi suorastaan höperöksi ja se valtasi hänet lopulta niin täydellisesti kuin yleensä ensimmäinen aate, jonka intohimoinen luonne luulee itse keksineensä:

"Siihen aikaan kuin Bonaparten nimi tuli kuuluksi, Ranska pelkäsi joutuvansa ulkomaisten vihollisten jalkoihin: silloin sotilasansiot olivat välttämättömiä ja muodissa. Nyt nähdään nelikymmenvuotiaiden pappien nauttivan sadantuhannen frangin palkkaa, siis kolme kertaa enemmän kuin Napoleonin kuuluisimmilla divisioonakenraaleilla oli. Ja papit tarvitsevat muita henkilöitä tuekseen. Kas vain tuota rauhantuomaria! Hän on niin hyväpäinen ja on ollut kunniallinen mies tähän asti, mutta nyt vanhana hän nöyrtyy ollakseen mieliksi nuorelle, kolmikymmenvuotiaalle apupapille. Täytyy ruveta papiksi."

Kerran, kun Julien oli lukenut jumaluusoppia jo kaksi vuotta, sattui, että hän keskellä uutta jumalisuuden kauttaan antoi sieluaan kalvavan salaisen tulen johtaa itsensä tyhmyyksiin. Se tapahtui kirkkoherra Chélanin luona, pappispäivällisillä, joilla tuo kelpo vanhus oli esittänyt hänet oikeana hyväpäisyyden ihmeenä. Julien erehtyi nimittäin ylistämään Napoleonia aivan raivokkaasti. Sitten hän sitoi oikean käsivartensa kaulaansa kiinni, väittäen nyrjähdyttäneensä sen jotain kuusipölkkyä käännellessään, ja kantoi kättään siinä vaikeassa asennossa kaksi kuukautta. Rangaistuaan siten itseään hän antoi viimein itselleen anteeksi. Sellainen oli tämä kahdeksantoistavuotias nuorukainen, jota hänen heikon ulkonäkönsä vuoksi olisi luullut enintään seitsemäntoista vuoden ikäiseksi, nuorukainen, joka nyt pikku käärö kainalossa pujahti Verrièresin mahtavaan kirkkoon.

Kirkko oli pimeä ja tyhjä. Erään juhlan johdosta kaikki temppelin ikkunat olivat verhotut karmosiininpunaisella kankaalla; auringon paistaessa niiden läpi ne loivat häikäisevän väkevän ja syvästi uskonnollisen valotunnelman. Julienia vavisutti. Hän oli kirkossa yksin ja istuutui kauneimpaan penkkiin; siinä näkyi herra de Rénalin vaakuna.

Rukousjakkaralla Julien huomasi kirjan kappaleen, ikään kuin vartavasten siihen luettavaksi jätettynä. Hän tarkasteli sitä ja luki:

Yksityiskohtia Besançonissa mestatun Louis Jenrelin teloituksesta ja viimeisistä hetkistä vuonna...

Lehti oli rikki revitty. Toisella puolella näkyivät yhden rivin ensimmäiset sanat: Ensi askelet.

– Kuka tuon paperipalan on tähän pistänyt? ajatteli Julien. – Ihmis-parka! lisäsi hän sitten huokaisten; hänen nimensä loppu on samanlainen kuin minun... Ja hän rutisti paperin.

Kun Julien poistui kirkosta, hän oli näkevinään verta vihkivesimaljan vieressä maassa. Se oli siihen räiskähtänyttä vihkivettä: ikkunoihin ripustettujen punaisten verhojen heijastus teki sen veren näköiseksi.

Sitten Julien häpesi salaista kauhuaan.

– Olisinko minä pelkuri? hän kysyi itseltään. – Aseisiin!

Tämä sana, jota hän oli kuullut vanhan kirurgin niin usein toistavan taisteluja kuvatessaan, oli Julienille sankarisana. Hän nousi penkiltä ja lähti nopeasti herra de Rénalin talolle.

Mutta rohkeista päätöksistä huolimatta hänet valtasi voittamaton arkuus, kun hän huomasi joutuneensa kahdenkymmenen askelen päähän talosta. Rautainen säleportti oli auki; se oli hänestä suurenmoinen. Hänen täytyi mennä siitä sisälle.

Julien ei ollut ainoa, jonka mieli tuli tästä majanmuutosta levottomaksi. Ei, myöskin äärimmäisen kainoa rouva de Rénalia kiusasi ajatella tuota vierasta, joka virkansa tähden alinomaa tulisi hänen ja lasten väliin. Hän oli tottunut siihen, että pojat nukkuivat hänen huoneessaan. Aamulla hän oli vuodattanut runsaita kyyneleitä, kun näki lasten pikkusänkyjä kannettavan kotiopettajalle määrättyyn huoneeseen. Turhaan hän pyysi mieheltään, että nuorimman, Stanislas-Xavierin, sänky tuotaisiin takaisin hänen kamariinsa.

Naisellinen hienotunteisuus oli rouva de Rénalissa suunnattoman voimakas. Hän kuvitteli kotiopettajaa karkeaksi ja pörröpäiseksi olennoksi, jonka tehtävänä olisi toruskella hänen lapsiaan ainoastaan sen vuoksi, että hän osasi latinaa, barbaarista kieltä, jonka tähden hänen poikiaan piiskattaisiin.

VI

IKÄVÄ

    Non so piu cosa son,
    Cosa faccio.

                 Mozart, Figaro.

    [En tiedä enää, mitä olen, mitä teen.
    – Suom.]

Vilkkaana ja viehättävänä niinkuin aina milloin oli kaukana miesten näkyvistä, aikoi rouva de Rénal juuri lähteä ulos salin lasiovesta, joka oli puutarhaan päin, kun hän huomasi portilla talonpoikaispojan, joka näytti vielä melkein lapselta. Poka oli hyvin kalpea ja varmaankin äsken itkenyt. Pojalla oli puhdas valkea paita ja kainalossa siisti, punaisensinertävä villajakku.

Maalaispojan iho oli niin valkea ja hänen silmänsä niin lempeät, että rouva de Rénalin hieman romanttiseen mieleen johtui ensin, että siellä seisoikin nuori, pojaksi pukeutunut tyttö, joka tuli muka pyytämään jotakin suosionosoitusta herra määriltä. Rouvan kävi sääliksi tuota portille pysähtynyttä pikku raukkaa, joka ei nähtävästikään uskaltanut kohottaa kättänsä soittokellolle. Rouva meni hänen luokseen, unohtaen hetkiseksi kotiopettajan tulosta johtuneen surunsa. Julien seisoi selin porttiin eikä huomannut hänen lähestyvän. Hän vavahti, kun lempeä ääni virkkoi hänen korvansa vieressä:

– Mitä asiaa, lapseni?

Julien käännähti yhtäkkiä ja unohti rouva de Rénalin viehättävän katseen yllättämänä, hiukan arkuuttaan. Ja pian hän unohti rouvan kauneuden vuoksi aivan kaikki, asiansakin. Rouva de Rénal uudisti kysymyksensä.

– Minä tulen tänne kotiopettajaksi, vastasi Julien viimein, kovin häpeissään kyynelistään ja koettaen pyyhkiä niitä pois.

Rouva de Rénal joutui aivan avuttomaksi; he olivat seisahtuneet toisiaan katselemaan. Julien ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään niin hyvin puetun naisen, ja varsinkaan naisen, jolla oli niin häikäisevän kaunis iho, puhelevan hänelle näin lempeästi. Rouva de Rénal katseli talonpoikaispojan äsken niin kalpeille ja nyt punaisina hehkuville poskille pysähtyneitä suuria kyyneliä. Pian hän alkoi nauraa, hillittömän iloisesti kuin nuori tyttö; hän pisti asian mielessään pilaksi eikä osannut aavistaakaan, kuinka onnellinen hän oikeastaan oli. Tämäkö nyt oli se kotiopettaja, jota hän oli ajatellut likaisena ja rumasti puettuna pappina, joka toruskeli ja piiskasi hänen lapsiaan!

– Hyväinen aika, herra, osaatteko te latinaa? hän kysyi viimein. "Herra" kummastutti Julienia niin kovasti, että hän mietti hetkisen.

– Kyllä osaan, rouva, hän vastasi arasti.

Rouva de Rénal tunsi itsensä niin onnelliseksi, että uskalsi jatkaa:

– Ettehän kovin pahasti toru lapsi-raukkojani?

– Minäkö toruisin, tokaisi Julien hämmästyneenä. – Ja mistä syystä?

– Niin, herra, lisäsi rouva de Rénal oltuaan hetkisen vaiti ja äänellä, jossa tuntui lisääntyvä liikutus, – olettehan heille hyvä, lupaattehan sen minulle?

Kuulla kutsuttavan itseään jälleen herraksi, ja aivan vakavasti, ja kuulla se niin hienosti puetun naisen suusta oli enemmän kuin Julien oli saattanut uneksikaan: lapsuutensa tuulentupia rakennellessaan hän oli kuvitellut, että ainoakaan oikea nainen ei edes tervehtisi häntä ellei hänellä olisi kaunis univormu! Rouva de Rénal taas puolestaan lumoutui petollisesti Julienin kauniista ihosta, suurista mustista silmistä ja somasta tukasta, joka sillä hetkellä oli entistäkin kiharaisempi, koska Julien oli kaupungilla vilvoitellakseen kastanut päänsä suihkulähteen altaaseen. Suureksi ilokseen hän huomasi, että tuo kauhea kotiopettaja, jonka jöröyttä ja kovuutta hän oli pelännyt lastensa puolesta, näyttikin kainolta kuin nuori tyttö. Rouva de Rénalin rauhalliselle sielulle olikin nyt näytetty hänen pelkonsa täydellinen vastakohta, ihmeellinen tapaus! Viimein hän selvisi hämmästyksestään. Hän kummastui, kun huomasi seisovansa kotinsa portilla nuoren miehen kanssa, joka oli melkeinpä paitahihaisillaan ja niin hänen lähellään.

– Mennään sisään, herra, hän virkkoi hyvin hämillään.

Koskaan ei rouva de Rénal ollut tuntenut tällaista puhdasta ja syvää liikutusta; koskaan ei näin mieluisa ilmestys ollut vastannut niin järkyttävään pelkoon kuin nyt. Hänen suloiset lapsensa, joita hän sydämestään helli, eivät siis joutuisi minkään likaisen ja marmattavan papin käsiin! – Tuskin he kaksi tulivat eteiseen, kun rouva kääntyi Julienin puoleen, joka kainosti oli seurannut hänen mukanaan. Julien katseli kaunista kotia hämmästyneenä, ja se katse oli uusi viehätys rouva de Rénalin silmille. Hän ei tahtonut uskoa silmiään: ennen kaikkea hän ajatteli, että kotiopettajalla pitäisi olla musta puku.

– Mutta ihanko totta, herra, hän virkkoi seisahtuen uudestaan ja peläten kuolemakseen erehtyneensä, niin onnellinen hän oli uskostaan, – ihanko totta te osaatte latinaa?

Nämä sanat loukkasivat pahoin Julienin ylpeyttä ja haihduttivat heti ihastuksen, jonka vallassa hän oli saanut olla neljännestunnin.

– Kyllä, rouva, hän vastasi koettaen saada kasvoilleen kylmän ilmeen; – minä osaan latinaa yhtä hyvin kuin kirkkoherra, ja joskus hän ystävällisyydessään on sanonut minun osaavan sitä paremminkin kuin hän itse.

Rouva de Rénalista Julien näytti nyt varsin ilkeältä. Julien oli pysähtynyt kahden askelen päähän. Rouva meni vielä lähemmäksi ja kysyi hiljaa:

– Ettehän ensimmäisinä päivinä anna vitsaa lapsilleni, vaikkeivät he osaisikaan läksyjään, eikö niin?

Sellainen hellä ja melkein aneleva puhe näin kauniilta naiselta sai Julienin kohta unohtamaan, mitä hänen arvonsa latinantaitajana vaati. Rouva de Rénalin kasvot olivat lähellä hänen omiaan, hän tunsi vallasnaisen kesävaatteiden tuoksun; ihmeellinen asia talonpojalle. Julien lensi punaiseksi ja virkkoi huoaten, epävarmalla äänellä:

– Älkää olko peloissanne, rouva, minä tottelen teitä kaikessa! Nyt vasta, kun rouva de Rénalin levottomuus lastensa puolesta täysin katosi, nyt hän oikein huomasi, miten tavattoman kaunis Julien oli. Julienin melkein naiselliset kasvonpiirteet ja hänen nolonneuvoton ilmeensä eivät tästä rouvasta, joka itsekin oli kovin kaino, olleet suinkaan mitään naurettavaa. Miehekäs ulkonäkö, jota tavallisesti pidetään välttämättömänä miehen kauneudelle, olisi rouva de Rénalia pelottanut.

– Kuinka vanha olette, herra? hän kysyi Julienilta.

– Täytän kohta yhdeksäntoista.

– Vanhin poikani on yhdentoista, jatkoi rouva de Rénal nyt aivan rauhoittuneena. – Hän sopii teille melkein toveriksi, te voitte rauhoittaa häntä. Kerran isä yritti antaa hänelle selkään, mutta silloin lapsi tuli kipeäksi koko viikoksi, eikä isä ollut kuitenkaan lyönyt häntä kuin aivan keveästi.

Julien ajatteli: Toista on minun. Viimeksi eilen isäni löi minua. Kuinka onnellisia rikkaat ovat!

Rouva de Rénal koetti nyt päästä selville kaikesta, mitä kotiopettajan mielessä liikkui; hän luuli surua, joka varjosi Julienin kasvoja, kainoudeksi ja tahtoi siksi rohkaista nuorukaista.

– Mikä on nimenne? hän kysyi sellaisella sävyllä ja niin viehkeästi, että Julien tunsi koko hänen vetovoimansa, vaikkakin sitä sen enempää ajattelematta.

– Nimeni on Julien Sorel, hyvä rouva; minua niin pelottaa, kun nyt ensi kertaa tulen vieraaseen taloon; tarvitsen suojelustanne ja pyydän, että antaisitte minulle ensimmäisinä päivinä anteeksi yhtä ja toista. En ole käynyt yhtään koulua, olen ollut liian köyhä; en ole koskaan saanut puhella muiden kuin serkkuni, joka on rykmentinkirurgi, Kunnialegioonan jäsen, ja kirkkoherra Chélanin kanssa. Hän antaa minusta teille hyvän lausunnon. Veljeni ovat minua aina lyöneet; älkää uskoko heitä, jos he parjaavat minua. Antakaa anteeksi erehdykseni, hyvä rouva, en tarkoita milloinkaan niillä mitään pahaa.

Julien rauhoittui tällä tavoin pitkästi jutellessaan; hän tarkasteli nyt rouva de Rénalia, sellainen vetovoima on todellisella, synnynäisellä suloudella, etenkin, jos henkilö, jota se kaunistaa, ei itse ole siitä tietoinen. Julien, joka osasi erinomaisesti antaa arvon naiselliselle kauneudelle, olisi sillä hetkellä vannonut, ettei rouva de Rénal ollut kahtakymmentä vuotta vanhempi. Hänelle tuli huima ajatus suudella rouvaa kädelle. Samassa se ajatus kuitenkin peloitti häntä, ja sitten hän päätteli taas: Olisin pelkuri, jos en tekisi sellaista, mistä minulle ehkä on hyötyä ja mikä voi haihduttaa halveksumista, jota tämä kaunis vallasnainen varmaankin tuntee suoraan sahalta lähtenyttä köyhää työläistä kohtaan. – Kenties Julienia rohkaisi sekin, että hän oli nyt puolen vuoden ajan kuullut eräiden nuorten tyttöjen pyhäisin mainitsevan häntä kauniiksi pojaksi. – Sillä välin kun Julien taisteli haluaan vastaan, rouva de Rénal neuvoi parilla sanalla, miten lasten opetus olisi alettava. Julien teki tunteilleen väkivaltaa niin, että tuli aivan kalpeaksi; jäykällä äänellä hän sanoi:

– Koskaan en lyö lapsianne, rouva, sen vannon Jumalan nimessä. – Ja näin sanoen hän tohti tarttua rouva de Rénalin käteen ja kohottaa sen huulilleen. Rouva kummastui tätä tekoa ja loukkaantuikin, kun ennätti sitä ajatella. Koska oli hyvin kuuma ilma, rouva de Rénalilla oli ainoastaan huivi hartioillaan, mutta käsivarret olivat paljaat, joten liike, jolla Julien kohotti hänen kätensä huulilleen, paljasti hänen käsivartensa aivan täydellisesti. Tuokion kuluttua rouva de Rénal moitti itseään; hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt suuttua pikemmin.

Herra de Rénal oli kuullut puhetta ja tuli nyt huoneestaan. Samaan majesteettiseen ja isälliseen sävyyn kuin vihkiessään pareja raatihuoneella hän lausui:

– Minun pitää itseni keskustella kanssanne ennen kuin lapset saavat teidät nähdä.

Hän vei Julienin erääseen huoneeseen ja pidätti siellä rouvaansakin, joka tahtoi jättää heidät kahden kesken. Suljettuaan oven herra de Rénal asettui arvokkaasti istumaan.

– Kirkkoherra kehui teitä; kaikki täällä tulevat kohtelemaan teitä kunnioittavasti, ja jos olen teihin tyytyväinen, autan sitten teitä maailmassa eteenpäin. Tahdon, ettette tästä lähtien seurustele enää omaistenne ja ystävienne kanssa, heidän käytöksensä ja puhetapansa eivät sopisi lapsilleni. Tässä on kolmekymmentäkuusi frangia ensimmäisestä kuukaudesta; mutta minä vaadin, ettette anna kolikkoakaan tästä rahasta isällenne.

Herra de Rénal oli ärtynyt ukolle, joka oli tässä jutussa ollut ovelampi kuin hän.

– Nyt, herra Sorel, sillä käskyni mukaan tulevat kaikki täällä sanomaan teitä herraksi, ja te saatte nähdä, mitä etua on päästä arvokkaan perheen kotiin; niin, herra, teidän on sopimatonta näyttäytyä lapsilleni paitahihasillanne. Ovatko palvelijat nähneet hänet? kysäisi herra de Rénal vaimoltaan.

– Eivät ole, ystäväni, vastasi rouva de Rénal ja näytti vaipuneen mietteisiin.

– No se on hyvä. Pukeutukaa tähän, sanoi herra de Rénal nuorukaiselle ja antoi hänelle yhden omia pitkiä takkejaan. Ja sitten mennään Durandin pukuliikkeeseen.

Kun herra de Rénal tunnin kuluttua palasi kaupungilta kotiopettajan kanssa, joka oli nyt puettu kokomustiin, tapasi hän vaimonsa istumassa yhä samalla paikalla. Rouva tunsi Julienin läsnäollessa itsensä rauhalliseksi; nuorukaista tarkastellessaan hän unohti pelkäävänsä hänen läheisyyttään. – Julien ei ollenkaan ajatellut rouva de Rénalia; vaikka hän epäilikin katkerasti kohtaloa ja ihmisiä, hän oli tällä hetkellä kuin viaton lapsi; ja hänestä tuntui kuin olisi kokonainen iankaikkisuus siitä, kun hän kolme tuntia sitten seisoi vavisten kirkossa. Rouva de Rénal näytti hänestä kylmältä, ja hän ajatteli rouvan olevan vihoissaan siitä, että hän oli uskaltanut suudella tämän kättä. Mutta tuntiessaan yllänsä uuden pukunsa, joka oli aivan erilainen kuin mihin hän oli ennen tottunut, hän oli niin ylpeä ja hämmentynyt, että käyttäytyi ja liikkui kömpelösti ja hassunkurisesti koettaessaan salata iloaan. Rouva de Rénal katseli häntä kummissaan.

– Enemmän arvokkuutta, herra Sorel, jos tahdotte kunnioitusta lapsiltani ja muualta väeltäni, huomautti herra de Rénal.

– Herra määri, vastasi Julien, – uusi puku vaivaa minua; olen köyhä ja talonpoikanen, en ole tottunut kuin tavallisiin takkeihin; jos sallitte, poistun huoneeseeni.

– Miltä tämä kauppa sinusta tuntuu? kysyi herra de Rénal vaimoltaan.

Jonkinlaisesta melkein vaistomaisesta tunteesta, josta varmaan ei ollut itsekään tietoinen, rouva de Rénal salasi mieheltään totuuden.

– En ole tuohon pikku talonpoikaan niin ihastunut kuin sinä. Auttavaisuudellasi teet hänestä niin julkean, että olet ennen kuukauden loppua pakotettu lähettämään hänet pois talosta.

– No, jos niin käy, niin lähetetään! Siinä en menetä kuin satasen frangia, mutta Verrières on nähnyt herra de Rénalin lapsilla pidettävän kotiopettajaa. Siihen ei olisi päästy, jos olisin antanut Julienin käydä työläisen runtuissa. Kun lähetän hänet pois, otan tietysti takaisin häneltä sen mustan kokopuvun, jonka äsken tilasin hänelle pukuliikkeestä. Hän saa pitää ainoastaan tämän puvun, jonka ostin valmiina räätäliltä ja jonka hänelle nyt annoin.

Tunti, jonka Julien oli huoneessaan, kului rouva de Rénalilta kuin tuokio. Lapsille oli ilmoitettu uuden kotiopettajan tulosta, ja he ahdistelivat nyt äitiä kaikenlaisilla kysymyksillä. Vihdoin Julien ilmestyi toisten joukkoon. Olisi ollut valhe sanoa, että hän oli vakava: hän oli itse ruumiillistunut vakavuus! Hänet esitettiin lapsille, ja hän puhui heille niin arvokkaasti, että itse herra de Rénalkin hämmästyi.

– Minun tehtäväni täällä, lopetti Julien puheensa lapsille, on opettaa teille latinaa. Tiedätte varmaan, mitä tarkoitan kun sanon, että teidän tulee osata läksy ulkoa? Tässä on Pyhä Raamattu, hän virkkoi ja näytti heille pientä mustakantista kirjaa. – Se on erikoisesti Herramme Jeesuksen Kristuksen historia, se osa raamattua, jota kutsutaan Uudeksi testamentiksi. Minä kuulustelen hyvin usein läksyjä teiltä; kuulustelkaapa nyt siis te minun läksyni.

Adolf lapsista vanhin, oli ottanut kirjan.

– Avatkaa se mistä paikasta sattuu ja lukekaa minulle jonkin uuden kappaleen ensimmäiset sanat. Minä luen silloin teille ulkoa pyhää kirjaa, joka on kaikkien meidän elämämme ojennusnuora, kunnes keskeytätte lukuni.

Adolf avasi kirjan, luki pari sanaa, ja Julien lasketteli koko sivun ulkoa aivan yhtä helposti kuin olisi puhunut ranskaa. Herra de Rénal vilkaisi voitonriemuisesti vaimoonsa. Kun lapset huomasivat vanhempiensa kummastuksen, he katselivat silmät pyöreinä. Eräs palvelijoista tuli salin ovelle, ja Julien puhui yhä vain latinaa. Palvelija seisoi hetken liikkumatta ja katosi sitten. Pian tulivat rouvan kamarineito ja keittäjätärkin oven pieleen; silloin Adolf oli jo avannut kirjan kahdeksasta kohtaa, ja Julien luki ulkoa aina yhtä helposti.

– Herra Jumala, kuinka kaunis pikku pappi, huudahti keittäjätär, joka oli hyvin jumalinen kelpo tyttö.

Itserakkaus oli tehnyt määrin levottomaksi; hän ei suinkaan pyrkinyt kuulustelemaan kotiopettajaa, vaan pohti päänsä puhki, eikö osaisi yhtään sanaa latinaa; lopulta hän muistikin erään säkeistön Horatiusta. Julien osasi ainoastaan raamatun latinaa; hän vastasi kulmiaan rypistellen:

– Pyhä virka, johon valmistaudun, kieltää minua lukemasta niin maallista runoutta.

Herra de Rénal luki nyt koko joukon runoja, joita hän väitti Horatiuksen sepittämiksi. Hän selitti lapsilleen, kuka Horatius oli, mutta lapset olivat niin ihastuksissaan, etteivät kuunnelleetkaan mitä hän sanoi. He katselivat vain Julienia.

Kun palvelijat seisoivat yhä ovella, arveli Julien sopivaksi vielä jatkaa koetta:

– Myöskin Stanislas-Xavier saa avata minulle yhden paikan Pyhästä Raamatusta.

Pikku Stanislas oli mielissään ja luki, sen verran kuin osasi lukea, erään kappaleen alkua, ja Julien jatkoi sitten koko sivun. Ja ikään kuin tehdäkseen herra de Rénalin voiton tuiki täydelliseksi tulivat silloin, Julienin parhaillaan lukiessa, taloon Valenod, tuo herra, jolla oli ne kauniit normandialaiset hevoset, ja herra Charcot de Maugiron, piirikunnan aliprefekti. Tämä näytös takasi Julienille herra-nimityksen lopullisesti; palvelijatkaan eivät uskaltaneet häneltä sitä enää kieltää.

Illalla vaelsi sitten koko Verrières määrin luo ihmettä näkemään. Julien vastaili kaikille kovin tuikean näköisenä pitäen heidät siten tarpeellisen loitolla. Hänen maineensa kaupungilla kasvoi muutamassa päivässä sellaista vauhtia, että herra de Rénal alkoi pelätä, että Julien vietäisiin häneltä, ja tahtoi sen vuoksi nuorukaisen allekirjoittavan sopimuksen kahdeksi vuodeksi.

– Ei, herra määri, vastasi Julien kylmästi, – jos tahtoisitte lähettää minut pois, olisi minun pakko mennä. Sopimus, joka sitoisi minut, mutta ei velvoittaisi teitä mihinkään, olisi yksipuolinen, siihen en suostu.

Julien osasi käyttäytyä niin taitavasti, ettei kulunut kuukauttakaan hänen taloon tulemisestaan, kun jo itse herra de Rénalkin antoi hänelle täyden arvon. Koska kirkkoherra oli huonoissa väleissä herra de Rénalin ja herra Valenodin kanssa, ei ollut ketään ilmaisemassa, miten intohimoisesti Julien ennen oli ihaillut Napoleonia, ja itse hän puhui nyt Napoleonista suorastaan inhoten.

VII

VALIKOIVA HENGENHEIMOLAISUUS

    He eivät osaa koskettaa sydämeen sitä loukkaamatta.

                    Eräs nykyaikainen kirjailija.

Lapset jumaloivat Julienia, mutta hän ei välittänyt heistä rahtuakaan; hänen ajatuksensa liikkuivat muualla. Tekivätpä nuo penikat mitä tahansa, siitä hän ei huolinut. Pysyen kylmänä, oikeudenmukaisena ja taipumattomana, hän oli kuitenkin rakastettu, koska oli tulollaan jollakin tavoin karkoittanut talosta ikävyyttä ja hän onnistui kotiopettajana. Hän puolestaan vihasi ja inhosi tuota vallasväen seuraa, johon hänet oli päästetty ja jossa hän itse asiassa sai pysyä ainoastaan ikäänkuin pöydän alapäässä; seikka, joka sen vihan ja inhon selittääkin. Etenkin eräillä juhlapäivällisillä hän tuskin jaksoi hillitä vihaansa ympäristöään kohtaan. Kerrankin Pyhän Ludvigin päivänä, jolloin herra Valenod istui ylimpänä kukkona orrella de Rénalin luona, oli hän melkein paljastaa itsensä; mutta hän pakeni puutarhaan muka pitämään silmällä lapsia. – Sielläkös ylistetään rehellisyyttä! hän huudahti; luulisi, että se on heidän korkein hyveensä, ja kuitenkin: miten kunnioittavasti, madellen kohdellaan miestä, joka ilmeisesti on rikastunut kaksin-, kolminkertaisesti sillä, että sai tehtäväkseen hoitaa köyhien omaisuutta! Lyönpä vetoa, että hän ottaa niistäkin rahoista, jotka on määrätty löytölapsille, noille onnettomille, joiden kurjuus on vieläkin pyhempi kuin toisten köyhien. Voi minkälaisia hirviöitä! Ja minäkin olen tavallani löytölapsi, isäni, veljieni, koko perheeni vihaama.

Muutama päivä ennen Pyhän Ludvigin juhlaa oli Julien, kun käveli yksinään breviariumiaan lukien Belvedereksi kutsutussa metsikössä Uskollisuuden tien yläpuolella, koettanut turhaan välttää kahta veljeään, joiden hän oli huomannut tulevan vastaansa syrjäpolkua. Julienin hieno musta puku, tavaton siisteys ja hänen peittelemätön halveksumisensa heitä kohtaan yllytti noiden työmiesten kateutta niin, että he karkasivat hänen kimppuunsa ja pieksivät häntä, kunnes hän makasi pyörtyneenä ja verissään maassa. Rouva de Rénal herra Valenodin ja aliprefektin seurassa sattui kävellessään tulemaan metsikköön; hän näki Julienin maassa ja luuli, että hän oli kuollut. Hän oli niin järkytyksissään, että herra Valenod tuli mustasukkaiseksi.

Herra Valenodin pelko oli liian aikaista. Julienista rouva de Rénal oli kyllä kaunis, mutta hän vihasi tuota naista juuri hänen kauneutensa tähden: olihan Julien ollut vähällä tuhota menestyksensä tähän ensimmäiseen salakariin! Hän puheli rouvalle yleensä mahdollisimman vähän: siten hän tahtoi saada hänet unohtamaan tunteenpuuskan, joka oli ensimmäisenä päivänä kiihottanut hänet suutelemaan rouvan kättä.

Elisa, rouva de Rénalin kamaripalvelijatar, oli heti rakastunut nuoreen kotiopettajaan; hän puheli usein tunteestaan emännälleen. Tytön rakkaus oli hankkinut Julienille erään palvelijan vihan. Kerran Julien kuuli tuon miehen sanovan Elisalle: – Sen jälkeen kun tuo kurja kotiopettaja tuli taloon, et ole sanonut minulle sanaakaan. – Julien ei mitenkään ansainnut tällaista arvostelua, mutta halu esiintyä hienosti yllytti nyt häntä pitämään kahta vertaa tarkempaa huolta ulkoasustaan. Myöskin herra Valenodin viha yltyi. Hän sanoi kursailematta, julkisesti, että sellainen keimaileva käytös ei sovi papinalokkaalle. Julienin puku olikin melkein papinasu, vain kauhtana puuttui.

Rouva de Rénal huomasi Julienin puhelevan enemmän kuin ennen Elisan kanssa, ja hän sai kuulla keskustelujen koskevan Julienin kurjan pientä vaatevarastoa. Hänellä oli niin vähän liinavaatteita, että hänen täytyi sangen usein pesettää niitä kaupungilla, ja näissä pikku huolissa oli Elisasta hänelle apua. Moinen rajaton köyhyys, sellainen, ettei rouva de Rénal ollut saattanut sitä aavistaakaan, liikutti häntä. Hän olisi tahtonut lahjoittaa Julienille jotain, mutta ei uskaltanut; se sielullinen epävarmuus oli ensimmäinen tuskallinen tunne, jonka Julien hänelle tuotti. Siihen asti Julienin nimi ja olemus olivat merkinneet hänelle pelkkää puhdasta henkistä iloa. Julienin köyhyys kidutti nyt rouva de Rénalia, kunnes hän puhui miehelleen, eikö Julienille olisi hankittava lahjaksi liinavaatteita.

– Lorua, vastasi de Rénal. – Minkä tähden antaisin lahjoja miehelle, johon olemme täysin tyytyväiset ja joka niin hyvin palvelee meitä? Toista olisi, jos hän löisi tehtävänsä laimin, joten hänen intoaan täytyisi kiihottaa.

Rouva de Rénalista tällainen kanta tuntui halpamaiselta; hän ei ollut ennen Julienin tuloa huomannut sellaista miehessään. Hän ei voinut olla ajattelematta, kun katseli nuoren papin ihmeellisen siistiä, joskin kovin köyhää ulkoasua: Miten tuo poika-parka sellaisesta selviää?

Vähitellen hän alkoi sääliä Julienia kaiken vuoksi, mitä häneltä puuttui, eikä ollut siitä enää itselleen loukkaantunut.

Rouva de Rénal oli tuollaisia maaseudun naisia, joita ensin parisen viikkoa, kun heihin tutustuu, varsin helposti luulee tyhmiksi. Hänellä ei ollut mitään elämänkokemuksia, eivätkä juttuseurat huvittaneet häntä. Kaikille olennoille yhteinen onnenkaipuu sai hänet, hienotunteisen ja ylpeän luonteen, välttämään kiinnittämästä huomiotaan niihin yleensä karkeisiin ihmisiin, joiden joukkoon sattuma oli hänet heittänyt.

Jos hänelle olisi aikoinaan annettu vähänkin oppia, hänen luontevan vilkas älynsä olisi saanut aikaan ihmeitä. Mutta suuren omaisuuden tulevana perijättärenä hänet oli kasvatettu Jeesuksen pyhän sydämen nunnakunnan kiihko-uskonnollisten sisarten parissa, jotka vihasivat vimmatusti kaikkia jesuiittain vastustajiin kuuluvia ranskalaisia. Rouva de Rénal oli kyllin viisas unohtaakseen pian typeryytenä kaiken luostarissa oppimansa, mutta hänellä ei ollut mitään asettaa unohdetun sijaan, ja lopulta hän ei tiennyt mitään. Liian varhaiset imartelut, joita hänelle tuhlattiin perijättärenä, ja ilmeinen taipumus intohimoiseen jumalisuuteen olivat saattaneet hänet viettämään täydellisesti sisäänpäin kääntynyttä elämää. Vaikka hän ulkonaisesti oli taipuvainen ja harvoin piti oman päänsä, seikka, johon vedoten Verrièresin aviomiehet esittivät hänet mallina puolisoilleen ja josta herra de Rénal ylpeili, niin johtui tämä pohjaltaan sittenkin vain hänen erikoisen ylpeästä luonteestaan. Jokin pöyhkeäksi tunnettu ruhtinatar kiinnittää äärettömän paljon enemmän huomiota siihen, mitä ylimykset hänen ympärillään puuhailevat, kuin tämä nähtävästi niin lempeä ja vaatimaton nainen mihinkään, mitä hänen miehensä sanoi tai teki. Julienin tuloon asti hän oli oikeastaan huomannut ainoastaan lapsensa. Heidän pikku sairautensa, tuskansa ja pikku ilonsa täyttivät koko hänen herkkätunteisen sydämensä, joka ei sitä ennen, elettyään pitkät ajat Pyhän sydämen luostarissa Besançonissa, ollut rakastanut koskaan ketään muuta kuin Jumalaa.

Jos jollekin hänen pojalleen tuli kuumetta, hän joutui, vaikkei välittänytkään siitä kenellekään kertoa, samanlaiseen sieluntilaan kuin jos lapsi olisi kuollut. Aina milloin hän oli ilmaissut tällaisia surujaan miehelleen, – ja siihen oli kaipuu avioliiton ensi vuosina hänet välistä houkutellut, – hän sai palkaksi karkeaa naurua ja olankohotuksen, jota seurasi jokin tavallinen huomautus naisten hulluttelusta. Moinen pilkka, varsinkin kun se koski hänen lastensa sairastumista, tuntui rouva de Rénalista siltä kuin puukko olisi pistetty hänen sydämeensä ja sitä siinä kierrelty. Ja tällaista hänen täytyi sietää sen jälkeen kun jesuiittaluostarissa, jossa hän oli viettänyt nuoruutensa, kaikki olivat touhuten ja imelästi imarrelleet häntä! Tuska oli kasvattanut ja kehittänyt hänet sellaiseksi kuin hän oli. Hän oli liian ylpeä puhuakseen näistä suruistaan edes sellaisellekaan ystävättärelleen kuin rouva Derville, joten hän kuvitteli, että kaikki miehet olivat samanlaisia kuin hänen puolisonsa, herra Valenod ja aliprefekti Charcot de Maugiron. Epähienous, mitä töykein tunteettomuus kaikkea kohtaan, mikä ei koskenut rahaa, arvoasteita tai kunniamerkkejä; sokea viha kaikkia todisteluja vastaan, jotka asettuivat näiden tielle, se oli hänen mielestään toisessa sukupuolessa yhtä luonnollista kuin että sillä oli saappaat ja huopahattu.

Näinä pitkinä vuosina ei rouva de Rénal vielä ollut mukautunut noihin rahaihmisiin, joiden keskuudessa hänen täytyi elää.

Siinä syy Julienin, työläisnuorukaisen menestykseen. Sympatiasta, jota rouva de Rénal sai odottamatta ylpeältä ja jalolta sielulta, hän löysi suloista nautintoa, jolla oli uutuuden koko kiehtova viehätys. Rouva de Rénal antoi pian anteeksi Julienille hänen tavattoman tietämättömyytensä, sillä siitä tuli nyt vain lisäviehätys, ja hänen kömpelöt tapansa, joita hän ryhtyi parantamaan ja onnistuikin siinä. Hän huomasi, että maksoi vaivaa kuunnella Julienia silloinkin kun puhuttiin kaikkein tavallisimmista asioista, jopa sellaisista kuin että esimerkiksi kadun poikki kulkeva koira oli murskautunut jonkin maalaisen täyttä ravia hyrräävien rattaiden alle. Moisesta surullisesta, tapahtumasta hänen miehensä purskahti karkeaan nauruun, kun taas rouva de Rénal näki Julienin rypistävän tummia ja kauniin kaarevia kulmakarvojaan. Vähitellen rouva de Rénalista alkoi tuntua siltä, että ainoastaan Julien hänen seurapiirissään oli jalo ja omasi sielun aateluutta ja inhimillisyyttä. Ainoastaan Julienia kohtaan hän tunsi sellaista täydellistä sympatiaa ja ihailuakin, jota nuo avut ylevissä hengissä herättävät.

Pariisissa olisi Julienin asema rouva de Rénaliin nähden yksinkertaistunut sangen nopeasti; mutta Pariisissa rakkaus onkin romaanien lapsi. Nuori kotiopettaja ja hänen kaino emäntänsä olisivat siellä löytäneet kolmesta, neljästä romaanista, jopa koululaisten runoistakin valaistuksen suhteeseensa. Romaanit olisivat viitanneet, heille, mitä osaa heidän oli näyteltävä, ne olisivat esittäneet heille mallin; ja turhamaisuus olisi ennemmin tai myöhemmin pakottanut Julienin seuraamaan tuon mallin esimerkkiä, joskin ehkä ilottomasti, jopa kenties nyrpeissäänkin.

Jossakin Aveyronin tai Pyreneitten pikkukaupungissa ilmaston tulisuus olisi tehnyt pienimmänkin sattuman käänteen ratkaisevaksi. Meidän synkemmän taivaamme alla näkee köyhä nuorukainen, joka haluaa nauttia joistakin rahanomistamisen tuottamista nautinnoista, yleensä vain naisista, jotka kolmikymmenvuotiaina ovat todellakin järkeviä, omistautuvat lapsilleen eivätkä suinkaan etsi romaaneista elämälleen esikuvia. Täällä maalla kaikki kehittyy niin hiljalleen, tapahtuu vähitellen; täällä on kaikki luonnollisempaa.

Joskus rouva de Rénal heltyi aivan kyyneliin, kun hän ajatteli, miten köyhä nuori kotiopettaja oli. Eräänä päivänä Julien tapasi hänet kummakseen ihan itkemässä.

– Voi, rouva, onko teille tapahtunut jotakin?

– Ei, ystäväni, vastasi rouva de Rénal. – Kutsukaa lapset tänne, niin menemme kävelemään.

Rouva sovitti kätensä Julienin kainaloon ja nojasi hänen käsivarteensa omituisella tavalla. Ja ensi kertaa hän oli kutsunut Julienia ystäväksi.

Kävelyretken lopulla Julien huomasi, että rouva de Rénal oli hyvin punastunut. Ja lisäksi hän alkoi kävellä hitaammin.

– Kenties teille on kerrottu, hän sanoi Julieniin katsomatta, että minä olen erään Besançonissa asuvan upporikkaan tädin ainoa perijä. Hän lähettää minulle yhtä mittaa lahjoja... Poikieni luvut edistyvät... niin hämmästyttävästi... että pyytäisin teitä ottamaan pikku lahjan kiitollisuuteni ilmaisuksi. Tarkoittaisin vain hieman rahaa teille liinavaatteisiin... Mutta... lisäsi hän yhä enemmän punastuen ja jääden sitten sanattomaksi.

– Mutta mitä, rouva de Rénal? Julien kysyi.

– Teidän ei tarvitsisi puhua tästä miehelleni, rouva jatkoi katsellen maahan.

– Minä olen halpaa syntyperää, rouva, mutta en halpamainen, Julien vastasi suuttumuksesta säkenöivin silmin, seisahtuen paikalleen ja ryhdistäytyen koko pituuteensa. – Sitä ette ole tullut ajatelleeksi. Olisin kamaripalvelijaa kehnompi, jos yrittäisinkään salata herra de Rénalilta mitään, mikä koskee minun rahojani!

Rouva de Rénal aivan masentui.

– Herra määri on antanut minulle viisi kertaa kolmekymmentäkuusi frangia sen jälkeen kuin tulin hänen taloonsa, Julien jatkoi; olen valmis näyttämään luettelon menoistani hänelle tai kenelle tahansa, vaikkapa herra Valenodille, joka minua vihaa.

Tätä Julienin viimeistä mielenpurkausta kuunnellessaan rouva de Rénal seisoi kalpeana ja vapisi. Ja sillä kävelyretkellä ei heistä kumpikaan keksinyt enää sitten mitään veruketta, joka olisi auttanut keskustelun uudestaan käyntiin. Rakkaus rouva de Rénaliin tuntui nyt Julienin ylpeästä sydämestä yhä mahdottomammalta; mitä rouvaan tulee, hänen kunnioituksensa ja ihailunsa Julienia kohtaan oli suuri; siitä hän oli nyt saanut torut! Pyrkien hyvittämään nöyryytystä, jonka oli muka Julienille tahtomattaan tuottanut, rouva sitten piti kaikin tavoin Julienista kovin hellää huolta. Moiset puuhat olivat hänelle jotakin aivan uutta ja tekivät hänet viikon päiviksi kovin onnelliseksi. Ja niistä oli tuloksena, että ne hieman rauhoittivat Julienin suuttumusta, mutta niiden nojalla hän ei päätellyt, että rouva de Rénal olisi ollut häneen millään tavoin persoonallisesti mieltynyt.

Julien ajatteli: Rikkaat ovat sellaisia; he nöyryyttävät meitä ja luulevat sitten voivansa korjata tekonsa jollakin teeskentelevällä mairittelulla!

Rouva de Rénalin sydän oli liiaksi tunteiden täyttämä ja hän oli lisäksi liian viaton ollakseen kertomatta miehelleen, vaikka ensin päättikin toisin, minkä tarjouksen hän oli Julienille tehnyt ja miten Julien oli sen torjunut.

– Kuinka, vastasi herra de Rénal hyvin tuohtuneena, – suvaitsitko sinä palvelijan kieltäytyä sellaisesta?

Ja kun rouva de Rénal vastalauseeksi huudahti jotakin näihin sanoihin, hänen miehensä jatkoi:

– Minä sanon niinkuin prinssi Condé-vainaja esitellessään nuorikolleen kamariherrojaan: Kaikki nuo ihmiset, sanoi hän, ovat meidän palvelijoitamme. Olenhan lukenut sinulle tuon paikan Besenvalin muistelmista. Se on kaikille arvohenkilöille tyypillistä. Jokainen, joka ei ole aatelismies ja oleskelee kodissanne ja nostaa palkkaa, on palvelija. Lausunpa pari sanaa tuolle herra Julienille, ja annan hänelle sata frangia.

– Voi, ystäväni, vastasi rouva de Rénal vavisten, älä tee sitä ainakaan palvelijain läsnäollessa!

– Niin, tulisivathan he ehkä kateellisiksi ja syystäkin, sanoi hänen miehensä ja poistui, ajatellen aikomansa summan suuruutta.

Rouva de Rénal oli tuskasta melkein pyörtyä ja vajosi tuolille. Mies loukkaisi Julienia, ja se olisi rouva de Rénalin syy! Hän tunsi nyt inhoavansa puolisoaan, hän peitti kasvonsa käsiinsä. Hän lupasi itselleen pyhästi, ettei koskaan enää puhuisi näin luottavaisesti.

Kun hän jälleen näki Julienin, hänen koko ruumiinsa vapisi; hänen rintaansa ahdisti niin, ettei hän voinut lausua ainoaakaan sanaa. Hämmentyneenä hän otti Julienia käsistä ja puristi niitä.

– No, ystäväni, hän sanoi Julienille viimein, – oletteko te mieheeni tyytyväinen?

– Miksipä en olisi? Julien vastasi huulillaan katkera hymy. Antoihan hän minulle sata frangia.

Rouva de Rénal katseli häntä ensin neuvottomana.

– Tarjotkaa minulle käsivartenne, hän lausui viimein niin päättäväiseen sävyyn, ettei Julien ollut hänessä sellaista milloinkaan ennen nähnyt.

Rouva de Rénal uskalsi lähteä jopa Verrièresin kirjakauppaankin, vaikka kirjakauppias oli vapaamielisen maineessa. Siellä hän valitsi kirjoja antaakseen ne pojilleen. Mutta kirjat olivat sellaisia, joita hän tiesi Julieninkin haluavan. Rouva de Rénal tahtoi, että lasten oli siellä, kirjakaupassa, kirjoitettava nimensä kirjoihin, sen mukaan mikä niistä oli kullekin annettu. Sillä välin kun rouva nautti ostoksistaan, hämmästeli Julien puolestaan kirjakaupassa näkemiensä kirjojen paljoutta. Koskaan hän ei ollut tohtinut mennä näin maalliseen paikkaan; hänen sydämensä jyskytti. Ajattelemattakaan, mitä rouva de Rénalin sydämessä liikkui, Julien aprikoi kiihkeästi, miten hänenlaisensa nuori jumaluusopin lukija voisi hankkia itselleen muutamia tällaisia kirjoja. Viimein hänen päähänsä pälkähti, että hän saattaisi ehkä uskotella herra de Rénalille ovelasti, että lapsille täytyisi antaa ainekirjoituksen aiheiksi seudulla syntyneiden kuuluisien aatelisherrojen elämäkertoja. Valmisteltuaan asiaa huolellisesti kuukauden, Julien näki suunnitelmansa onnistuvan, jopa siinä määrin, että hän vähän sen jälkeen uskalsi esittää herra de Rénalille tekoa, joka oli jalolle määrille mitä tuskallisin: hänen piti tilata kirjoja kirjakauppiaalta ja edistää siten vapaamielisen miehen menestystä! Herra de Rénal myönsi kernaasti, että hänen vanhemmalle pojalleen olisi hyödyksi, kun hän myöhemmin menisi sotakouluun, tutustua nyt omin silmin eräisiin teoksiin, joita siellä keskusteluissa tultaisiin mainitsemaan; mutta varsinaisiin toimenpiteisiin ei määri tahtonut ryhtyä, sen Julien huomasi, ja hän aavisteli jotain salaista syytä, mutta ei päässyt siitä perille.

– Olen ajatellut, Julien sanoi sitten eräänä päivänä, – että sellaisen arvokkaan aatelisnimen kuin de Rénal olisi varsin sopimatonta joutua kirjakaupan tilauslistalle. – Määrin otsa kirkastui. – Samoin todistaisi köyhästä jumaluusopin lukijasta hyvin pahaa, jos huomattaisiin, että hänen nimensä on esiintynyt kirjoja vuokraavan kirjakauppiaan luettelossa, Julien jatkoi. Vapaamieliset saattaisivat syyttää minua, että olisin muka lainaillut hävyttömiäkin kirjoja; ja kuka tietää, vaikka he kirjoittaisivat siellä minun nimeni alle epäsiveellisten kirjojen nimiä.

Mutta siinä Julien eksyi jäljiltä. Hän näki määrin kasvojen saavan jälleen äskeisen neuvottoman ja harmistuneen ilmeensä. Julien vaikeni. – Nyt hän on kynsissäni, hän ajatteli.

Muutama päivä myöhemmin, kun vanhin lapsista herra de Rénalin läsnäollessa kysyi jotakin eräästä kirjasta, josta La Quotidienne lehdessä oli ilmoitus, nuori kotiopettaja sanoi:

– Jottei jakobiinipuolueelle annettaisi minkäänlaista syytä riemuun ja minä saisin kuitenkin mahdollisuuden vastata Adolfille, voitaisiin tilaus tehdä jonkun palvelijanne nimellä.

– Se ei ole tyhmä ajatus, sanoi herra de Rénal ilmeisesti tyytyväisenä.

– Joka tapauksessa täytyisi pitää huolta, sanoi Julien kasvoillaan tuollainen vakava, melkein onneton ilme, joka niin hyvin sopii eräille ihmisille, kun he huomaavat viimeinkin päässeensä kauan toivomaansa päämäärään, – täytyisi pitää huolta, ettei palvelija saa ottaa yhtä ainoaakaan romaania. Jos tuollaiset vaaralliset kirjat joutuvat taloon, ne voivat turmella rouvan palvelijattaret ja asianomaisen palvelijan.

– Unohdatte valtiolliset häväistyskirjoitukset, lisäsi herra de Rénal tärkeän näköisenä. – Hän tahtoi salata, miten hän ihaili lasten kotiopettajan keksimää viisasta ehdotusta.

Julienin elämä oli niin ollen ainaista pikku juonien punomista, ja niiden menestys miellytti häntä paljon enemmän kuin se selvä suopeus, jonka hän olisi nähnyt rouva de Rénalin sydämessä, jos olisi kiinnittänyt siihen huomiota.

Sama tilanne, jossa hän oli elänyt koko ikänsä, jatkui edelleen Verrièresin määrin luona. Täällä niinkuin isänsä sahallakin, hän halveksi syvästi ihmisiä, joiden seurassa eli, ja oli itse vihattu. Päivästä päivään kuunnellessaan aliprefektin, herra Valenodin ja muiden talon ystävien juttelua tapauksista, joita he olivat nähneet, hän näki yhä selvemmin, kuinka vähän heidän näkemyksensä vastasi todellisuutta. Juuri sellaiset teot, joita hän piti ihailtavina, saivat moitetta osakseen noilta ihmisiltä, joiden keskuudessa hän eli. Ja hänen salattu sisäinen vastauksensa heille kuului aina: Minkälaisia julmureita ja hölmöjä! – Huvittavinta oli, ettei hän kaikessa pöyhkeydessäänkään usein ymmärtänyt kerrassaan mitään siitä, mistä nuo muut puhuivat.

Koko elämässään Julien oli ollut vilpitön ainoastaan vanhalle rykmentinkirurgille. Julienin maailmankatsomus supistui Napoleonin sotaretkeen Italiassa tai kirurgiaan; hänen nuorekas uljuutensa nautti tuskallisten leikkausten kuvauksista. Hän ajatteli: Minä en olisi silmääni räpäyttänyt!

Ensi kerran, kun rouva de Rénal koetti puhella hänen kanssaan asioista, jotka eivät koskeneet lasten kasvatusta, Julien alkoi puolestaan kertoa kirurgisista leikkauksista. Rouva kalpeni ja pyysi, että hän lopettaisi.

Julien ei tiennyt mitään mistään muusta. Ja niinpä hänen seurustelunsa rouva de Rénalin kanssa, milloin he jäivät kahden kesken, oli mitä kummallisinta vaitioloa. Vaikka Julienin käytös olisi ollut miten nöyrää, rouva de Rénal huomasi älyllisen ylemmyyden ilmeen hänen silmissään kaikkia niitä kohtaan, jotka istuivat salissa rouvan vieraina. Jos hän jäi tuokioksikin Julienin kanssa yksin, hän näki, että Julien oli kiusaantunut. Ja siitä rouva de Rénal tuli levottomaksi, sillä hänen naisellinen vaistonsa sanoi, ettei kiusaantuneisuus suinkaan johtunut mistään hellemmistä tunteista.

Jos Julien joutui seuraan, jossa oli mukana nainen, ja keskustelu kitui, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi niin kuin se vaitiolo olisi ollut nimenomaan hänen vikansa. Tämä johtui siitä, että hänellä oli varsin merkillinen käsitys hienoista seuratavoista: sellaisina vanha rykmentinkirurgi oli ne nähnyt ja kuvannut hänelle. – Tuo tunne kävi kahden kesken oltaessa Julienille vieläkin tuskallisemmaksi. Hänen mielikuvituksensa kuhisi mahdottoman liioiteltuja, espanjalaisenromanttisia kuvitteluja siitä, mitä miehen on sanottava, kun hän jää naisen kanssa kahden, eikä se tarjonnut hänelle häkeltymisen hetkellä muita ajatuksia kuin sellaisia, joita ei mitenkään voinut käyttää. Hänen mielensä häilyi pilvissä ja kuitenkaan hän ei osannut irtautua tällaisesta ilkeän nöyryyttävästä vaiti mököttämisestä. Ja siten mitä julmin sielullinen kärsimys lisäsi vielä hänen kasvojensa ainaista ankaraa ilmettä, kun hän lähti kävelylle rouva de Rénalin ja lasten kanssa. Hän halveksi itseään kauheasti. Jos hän pakotti itsensä sanomaan jotain, niin seurasi kohta onnettomuus: hän lasketteli pelkkiä naurettavuuksia. Ja kaiken onnettomuuden lisäksi hän oli tietoinen karkeudestaan ja liioitteli sitä; mutta omien silmiensä ilmettä hän ei nähnyt. Ne olivat niin kauniit ja todistivat sellaisesta sielun tulesta, että ne antoivat joskus hänen sanoilleen, ikään kuin hyvät näyttelijät huonolle tekstille, hurmaavan merkityksen, jota niissä ei todellisuudessa ollut. Rouva de Rénal huomasi, ettei Julien hänen kanssaan kahden kesken onnistunut ilmaisemaan ajatuksiaan hyvin koskaan muulloin kuin jos sattui jotakin odottamatonta, mikä esti häntä ajattelemasta kohteliaita puheenkäänteitä. Ja kun talon tuttavat eivät suinkaan hemmotelleet rouva de Rénalia uusilla, loistavilla ajatuksilla, niin hän nautti erikoisesti noista Julienin älyn leimahduksista.

Napoleonin kukistumisen jälkeen on kaikki kohteliaisuuteen vivahtavakin ankarasti tuomittu maaseutulaisten tavoista. Pelätään arvon ja viran menettämistä. Veijarit etsivät tukea kirkosta, ja ulkokultaisuus on tehnyt kauniita edistysaskeleita vapaamielisissäkin kansanluokissa. Elämä käy yhä ikävämmäksi. Ei jää muuta huvia kuin lueskeleminen ja maanviljelys.

Rouva de Rénal, jumalisen tädin tuleva rikas perijä, joka oli joutunut vaimoksi arvokkaalle aatelismiehelle kuusitoistavuotiaana, ei ollut eläessään kokenut eikä nähnyt mitään, vähänkään rakkauden asioihin vivahtavaa. Kukaan ei ollut puhunut hänelle kerrassaan mitään rakkaudesta kuin hänen rippi-isänsä, kelpo kirkkoherra Chélan. Tämä oli katsonut aiheelliseksi puhua Valenodin vihamielisistä juonista ja oli antanut rakkaudesta niin inhottavan kuvan, että se sana merkitsi rouva de Rénalille mitä törkeintä elostelua. Sellaista rakkautta, jota hän oli nähnyt eräissä sangen harvoissa romaaneissa, jotka jollakin tavoin eksyivät hänen käsiinsä, hän piti poikkeuksena tai suorastaan epätodellisena. Ja tästä tietämättömyydestä seurasi, että rouva de Rénal, vaikka hän alinomaa ajattelikin Julienia, oli täysin onnellinen eikä hänen tarvinnut rahtuakaan moittia itseään.

VIII

PIKKU TAPAHTUMA

    Then there were sighs, the deeper for suppression,
    And stolen glances, sweeter for the theft,
    And burning blushes, though for nor transgression.

                      Don Juan, I laulu, 74. säe.

    [Sitten huokauksia, sitä syvempiä, koska ne tukahdutettiin,
    ja salaisia katseita, sitä suloisempia, koska ne luotiin varkain,
    ja punastumista, mutta ei rikoksesta. – Suom.]

Rouva de Rénalin enkelimäinen lempeys, joka johtui hänen luonteestaan ja nykyisestä onnestaan, häiriytyi rahtusen ainoastaan silloin kun hän ajatteli kamarineitoaan Elisaa. Tuo tyttö sai periä erään sukulaisensa, meni kirkkoherra Chélanin luo ripille ja tunnusti hänelle haluavansa naimisiin Julienin kanssa. Kirkkoherra oli tosiaan iloissaan ystävänsä menestyksestä; mutta kummastui tavattomasti, kun Julien sanoi hänelle jyrkästi, ettei voinut suostua Elisa-neidin tarjoukseen.

– Varokaa sydämenne aivoituksia, poikani, kirkkoherra sanoi kulmiaan rypistäen. – Onnittelen teitä elämänkutsumuksenne johdosta, jos teillä kieltäytyessänne omaisuudesta, joka olisi teille enemmän kuin kyllin suuri, ei ole muuta syytä kuin tuo kutsumus. Kokonaista viisikymmentä kuusi vuotta olen ollut Verrièresin kirkkoherrana, ja kuitenkin minut kaiken todennäköisyyden mukaan pannaan viralta. Se on minulle tuskallinen asia, vaikka minulla onkin kahdeksansataa livreä korkoja. Ilmaisen teille tämän pikku asian, ettei teille jäisi harhakuvitelmia siitä, mikä teitä pappisuralla odottaa. Jos ajattelette mairitella mahtihenkilöltä, on iankaikkinen kadotuksenne varma. Te saatatte menestyä, mutta sillä ehdolla, että tuotatte vahinkoa onnettomille, imartelette aliprefektiä, määriä, kaikkia arvohenkilöitä ja palvelette heidän paheitaan; tuollainen käytöstapa, jota maailma kutsuu tahdikkuudeksi, saattaa maallikosta ehkä soveltua yhteen hänen sielunsa pelastuksen kanssa, mutta meidän asemassamme ihmisen täytyy valita joko toinen tai toinen, menestyä joko tässä maailmassa tai toisessa, keskitietä ei ole olemassa. Menkää, rakas ystäväni, ajatelkaa tätä ja tulkaa kolmen päivän kuluttua antamaan minulle ratkaiseva vastauksenne. Murheekseni näen luomeenne syvyydessä synkän hehkun, joka ei takaa sellaista kohtuullisuutta ja täydellistä kieltäytymistä maallisista eduista kuin papille on tarpeen. Ennustan kaikkea hyvää älystänne, mutta suvaitkaa minun lausua teille, lisäsi kunnon kirkkoherra kyynelsilmin, että pelkään, miten pelastuksenne käy, jos pysytte pappisuralla.

Julien häpesi mielensä liikutusta; ensi kertaa elämässään hän näki, että häntä rakastettiin. Hän itki onnen kyyneliä ja meni salaamaan niitä suuriin metsiin lähelle kaupunkia.

– Miksi minä olen tällaisessa tilassa? hän ajatteli viimein. – Tunnen, että saattaisin uskaltaa vaikka sadasti henkeni tuon hyvän kirkkoherra Chélanin puolesta, ja kuitenkin on hän juuri osoittanut minulle, että minä olen hölmö. Minulle on tärkeää pettää ennen kaikkea juuri häntä, ja hän näkee lävitseni. Tuo synkkä hehku, josta hän puhui, on tahtoni menestyä maailmassa. Hän pitää minua papiksi sopimattomana, ja nimenomaan siksi, että minä kuvittelin antavani hänelle kauneimman käsityksen hurskaudestani ja elämänkutsumuksestani uhraamalla nuo viidenkymmenen louisdorin korot. – Tulevaisuudessa en luota muihin luonteeni puoliin kuin niihin, joista minulla on jo kokemus ja Julien jatkoi. Kuka olisi uskonut, että minä nautin kyynelistäni ja rakastan ihmistä, joka todistaa minut hölmöksi.

Kolme päivää myöhemmin Julien keksi verukkeen, jota hän oli etsinyt ensimmäisen päivän tapahtumien jälkeen. Verukkeeseen sisältyi tosin parjaus, mutta minkäpä sille voi? Julien tunnusti kirkkoherralle hyvin arkaillen, että syy, jota hän ei voinut mainita, koska hän siten vahingoittaisi erästä kolmatta henkilöä, oli jo alunpitäen estänyt hänet aiotusta avioliitosta. Moinen loukkasi tietysti Elisan kunniaa. Kirkkoherra Chélanin mielestä Julienin käytöksessä ilmeni eräänlaista maailmallista kiihkoa, joka ei laisinkaan soveltunut nuorelle kirkonmiehelle.

– Ystäväni, kirkkoherra sanoi vielä kerran, pyrkikää mieluummin kunnioitettavaksi ja oppineeksi kelpo maalaisporvariksi kuin papiksi, jolla ei ole kutsumusta.

Julien vastasi näihin uusiin varoituksiin, sangen hyvin hän löysi sanat, joita nuori innostunut pappisseminaarin oppilas olisi käyttänyt; mutta ne lausuttiin sellaiseen sävyyn ja hänen silmissään hehkui huonosti salattuna sellainen tuli, että herra Chélan säikähti kovasti.

Julienia ei saa tuomita kovin ankarasti. Hän löysi ovelaa ja varovaista teeskentelyä täysin vastaavat sanat, eikä se ole huono saavutus kun ottaa huomioon hänen ikänsä. Mitä äänensävyyn ja eleihin tulee, hän oli maalaisympäristössä, joten hän ei ollut nähnyt arvokkaita esikuvia, ja niinpä hänen oli mahdoton päästä lähellekään noita suuruuksia: esiintyä sekä eleiden että sanojen puolesta mallikelpoisesti.

Rouva de Rénal kummasteli, ettei kamarineito tuon enempää iloinnut äkkiä perimästään omaisuudesta. Hän näki Elisan käyvän yhtä mittaa papin puheilla ja tulevan sieltä kotiin kyynelet silmissä. Ja lopulta Elisa puhuikin hänelle naimisaikeistaan.

Rouva de Rénal tunsi aivan sairastuvansa. Hänellä oli ikään kuin kuume, se ei antanut hänen nukkua; hän ei voinut elää, ellei nähnyt kamarineitsyttään tai Julienia silmiensä edessä. Hän ajatteli yhtä mittaa ainoastaan heitä ja miten onnellisia he olisivat pikku kodissaan. Moisen majan köyhyys, siinä kun täytyisi elää viidenkymmenen louisdorin koroilla, kuvasteli hänen mielessään hurmaavassa väriloistossa. Julien saattoi helposti päästä asianajajaksi Brayhin, aliprefektinpiiriin, joka oli peninkulman päästä Verrièresistä. Jos niin kävisi, hän saisi joskus nähdä Julienia.

Rouva de Rénal luuli tosiaan tulevansa hulluksi; hän kertoi siitä pelosta miehelleen, ja viimein hän sairastui. Kun kamarineitsyt samana iltana tuli häntä palvelemaan, hän huomasi, että tyttö itki. Hän inhosi tällä hetkellä Elisaa ja näytti hänelle pahaa tuultaan. Mutta samassa hän jo pyysi tytöltä anteeksi. Elisan silmistä virtasivat kyynelet yhä vuolaammin ja hän sanoi, että jos rouva sallisi, hän kertoisi koko onnettomuutensa.

– Kerro nyt, vastasi rouva de Rénal.

– Niin, rouva, hän ei huoli minusta! Ilkeät ihmiset ovat panetelleet minua, ja hän uskoo heitä.

– Kuka ei huoli teistä? kysyi rouva de Rénal ja saattoi tuskin hengittää.

– Kukapas muu kuin Julien-herra, vastasi kamarityttö nyyhkien. – Rovasti ei ole saanut häntä taipumaan, vaikkei hänen rovastin mielestä pitäisi halveksia kunniallista tyttöä vain siitä syystä, että tyttö on ollut kamaripalvelijana. Eihän herra Julieninkaan isä, jos sitä katsotaan, ole muuta kuin kirvesmies. Ja mitenkä hän itse sitten elätti itsensä ennen kuin tuli tänne teidän kotiinne, rouva?

Rouva de Rénal ei kuunnellut enää. Hän oli niin onnellinen, että tuli melkein tylsäksi. Hän houkutteli tytön vakuuttamaan moneen kertaan, että Julien oli todellakin kieltäytynyt ja että järkevämpi päätös hänen puoleltaan näytti mahdottomalta.

– Minäpä teen viimeisen yrityksen, hän sanoi kamaripalvelijattarelleen, minä puhun herra Julienin kanssa.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen rouva de Rénal hankki itselleen sen suloisen nautinnon, että puhui Julienille kilpailijattarensa puolesta, ja hän sai kuulla Julienin tunnin ajan torjuvan jyrkästi Elisan tarjoamaa kättä ja omaisuutta.

Vähitellen Julienin kärsivällisyys loppui ja hän vastasi sen sijaan rouva de Rénalin viisaisiin esityksiin vain sutkauksilla. Rouva de Rénal ei jaksanut kestää onnen myrskyä, joka nyt kuohahti hänen sieluunsa näiden monien epätoivon päivien jälkeen: hän voi todellakin pahoin. Kun hänet oli viety huoneeseensa ja asetettu vuoteeseen, hän lähetti kaikki pois luotaan. Hän oli ymmällä.

– Rakastaisinkohan Julienia? hän kysyi lopulta itseltään.

Tämä keksintö, joka olisi muulloin syössyt hänet tunnonvaivoihin ja levottomaan tuskaan, tuntui hänestä nyt ainoastaan omituiselta, mutta täysin yhdentekevältä ilmiöltä. Hänen sielunsa oli liian väsynyt kaikesta, mitä hän äskettäin oli kokenut, joten se jäi tunteettomaksi intohimojen iskuille.

Rouva de Rénal yritti tehdä työtä, mutta vaipuikin sikeään uneen. Kun hän heräsi, hän ei pelästynyt niin kuin hänen olisi pitänyt. Hän oli liian onnellinen pahastuakseen mistään. Tuo kelpo maaseutulaisrouva oli niin viaton ja lapsellinen, ettei ollut koskaan yrittänyt kiristää sielustaan esille mitään, joka olisi vivahtanut rahtusenkaan johonkin uuteen ilon- tai suruntunteeseen. Ennen kuin Julien tuli taloon, hänen aikansa oli aina mennyt työhön, kuten kaikkien kunnon perheenäitien velvollisuus Pariisin ulkopuolella vaatii, ja hänen käsityksensä intohimosta oli ikään kuin meidän arpajaisistamme: se on narrien leikkiä, onnea, jota ainoastaan hullut hakevat.

Päivälliskello kilisi. Rouva de Rénal punastui, kun kuuli lapsia sisään tuovan Julienin äänen. Hän oli nyt, kun rakasti, hieman kömpelö osatakseen selittää punastumistaan, joten hän sanoi sen johtuvan kauheasta päänsärystä.

– Sellaisia kaikki naiset ovat, vastasi herra de Rénal karkeasti nauraen. – Heidän koneistossaan on aina jotakin korjailtavaa!

Vaikka rouva de Rénal oli tottunut tämänlaatuisiin älynilmauksiin, miehen äänikin loukkasi nyt häntä. Nähdäkseen jotain miellyttävämpää hän katseli Julienin kasvoja; vaikka Julien olisi ollut maailman rumin ihminen, hän olisi tällä hetkellä miellyttänyt rouva de Rénalia.

Herra de Rénalin intohimona oli matkia hoviväen tapoja, joten hän muutti ensimmäisinä kauniina kevätpäivinä Vergyhin. Se on sama kylä, jonka Gabriellen traaginen seikkailu on tehnyt kuuluisaksi.

Herra de Rénal omistaa siellä muutamien satojen askelten päästä, muinaisen goottilaisen kirkon runollisista raunioista vanhan nelitornisen linnan ja puutarhan, joka on laadittu samanlaiseksi kuin Tuileriein puutarhat: siellä kulkee pitkiä käytäviä, joita kaksi kertaa vuodessa leikatut pensasaidat ja hevoskastanjat reunustavat. Läheinen kenttä, jolle on istutettu omenapuita, sopi mainiosti kävelypaikaksi. Puiston perällä kasvaa kymmenkunta komeaa pähkinäpuuta; niiden valtavat latvukset suhisevat jopa kahdeksankymmentä jalkaa korkealla.

– Jokainen noista kirotuista pähkinäpuista, sanoi herra de Rénal, kun hänen vaimonsa niitä ihaili, – maksaa minulle puolen tynnyrinalan sadon; vilja ei viihdy niiden varjossa.

Maaseutu näytti rouva de Rénalista nyt aivan uudelta; hänen ihastuksensa kiihtyi suorastaan hurmioksi. Tunne, jonka vallassa hän eli, antoi hänelle kekseliäisyyttä ja päättäväisyyttä. Kohta toisena päivänä sen jälkeen kun he olivat tulleet Vergyhin, ja kun herra de Rénal oli mennyt käymään kaupungissa hoitaakseen määrinviraston asioita, rouva de Rénal hankki itselleen työväkeä omilla rahoillaan. Julien oli antanut hänelle sellaisen idean, että puutarhaan pitäisi avata kapea hiekkakäytävä, joka kulkisi suurten pähkinäpuitten alitse ja jota myöten lapset voitaisiin viedä kävelylle jo aamulla aikaisin tarvitsematta pelätä, että heidän kenkänsä kastuisivat kasteessa. Idean syntymisestä sen toteuttamiseen ei kulunut vuorokauttakaan. Rouva de Rénal ohjaili Julienin kanssa iloisena kaiken päivää ulkona työtä.

Kun Verrièresin määri tuli takaisin kaupungista, hän hämmästyi aika tavalla, nähdessään että puutarhaan oli tehty uusi käytävä. Myöskin rouva de Rénal yllättyi puolisonsa tulosta: hän oli unohtanut, että määrikin oli olemassa. – Kahden kuukauden ajan sen jälkeen herra de Rénal puhui usein pahantuulisesti, että oli uskallettu ryhtyä sellaiseen tärkeään reparatsioniin hänen kanssaan neuvottelematta; mutta olihan rouva de Rénal tehnyt sen omalla kustannuksellaan, ja se tuntui miehestä sentään hiukan lohduttavalta.

Rouva de Rénal juoksenteli kaiket päivät lasten kanssa kilpaa puutarhassa ja ajeli perhosia. Oli ommeltu isot haavit harsokankaasta ja niillä nyt pyydettiin Lepidoptera-parkoja; Julien oli opettanut tuon barbaarisen nimen rouva de Rénalille, sillä rouva oli antanut lähettää Besançonista Godartin kauniin teoksen, ja Julien kertoi hänelle sen mukaan pikku eläinten ihmeellisistä elämäntavoista.

Hyönteisiä pistettiin armotta neuloihin ja isoon pahvilaatikkoon, jonka Julien niinikään oli järjestänyt.

Viimeinkin rouva de Rénal ja Julien olivat siis saaneet keskinäisen puheenaiheen; kotiopettajan ei tarvinnut enää kärsiä vaikenemisen kidutusta.

He puhelivat yhdessä alinomaa ja tavattoman innostuneina, mutta aina täysin viattomista asioista. Moinen toimelias, touhukas ja hauska askartelu miellytti kaikkia muita paitsi Elisa-neitiä, joka alkoi valittaa nääntyvänsä työn paljouteen. Hän sanoi, ettei rouva ollut milloinkaan ennen, ei edes Verrièresin karnevaaleissa, pitänyt näin tarkkaa huolta puvuistaan; muuttihan rouva nyt pukua kaksi kolme kertaa päivässä.

Kun aikomuksemme ei ole mairitella ketään, emme kiellä, että rouva de Rénal, jolla oli kaunis iho, ompelutti itselleen leninkejä, joissa käsivarret ja rinta jäivät varsin paljaiksi. Hän oli sangen kaunis, ja sellainen puku teki hänet aivan hurmaavaksi.

– Te ette ole koskaan ollut niin nuori, rouva, ystävät sanoivat hänelle, kun he tulivat Verrièresistä päivälliskutsuille Vergyhin.

Omituinen seikka, jota meidän on vaikea uskoa, oli että rouva de Rénal tuskin huomasi, millaista huolta hän piti ulkoasustaan. Hän teki sen pelkästään huvikseen; ja sen enempää asiaa ajattelematta hän ompeli kaiken aikaa Elisan avustamana leninkejä, milloin ei ollut lasten ja Julienin kanssa perhosia ajelemassa. Häntä ei mikään muu innostanut käymään Verrièresissä kuin halu ostaa uusia kesäpukuja, joita nyt oli tullut Mülhausenista kauppoihin.

Hän toi maalle palatessaan mukanaan erään rouvan, joka oli hänelle sukua. Jouduttuaan naimisiin rouva de Rénal oli tullut erittäin hyväksi ystäväksi rouva Dervillen kanssa, joka oli hänen toverinsa Pyhän sydämen luostarissa olon ajoilta.

Rouva Derville nauroi makeasti ystävättärensä hassutuksille, kuten hän niitä nimitti. – Jos olisin yksinäni, ei päähäni pälkähtäisikään mitään tuollaista, hän väitti. – Moisia äkkiä mieleen johtuneita ajatuksia, joita Pariisissa olisi kutsuttu päähänpistoiksi, rouva de Rénal häpesi miehensä seurassa ikään kuin joitakin typeryyksiä, mutta rouva Dervillen läheisyys rohkaisi häntä. Hän ilmaisi ystävättärelleen ajatuksensa ensin kainolla äänellä; mutta kun he saivat olla pitemmän aikaa yhdessä, rouva de Rénal innostui, ja pitkä yksinäinen aamupuhde mennä vilahti kuin tuokio ja ystävättäret olivat kovin iloisia. Tällä matkalla puhelias rouva Derville huomasi serkustaan, että tämä oli paljon vähemmän iloinen ja paljon onnellisempi kuin ennen.

Julien puolestaan oli täällä maalla kuin lapsi; hän oli yhtä onnellinen kuin hänen oppilaansakin saadessaan ajella perhosia. Kärsittyään niin kauan ulkonaista ja oman oveluuden säätämää pakkoa hän antautui, koska hän täällä oli poissa ihmisten näkyvistä, ja rouva de Rénalia hän ei pelännyt lainkaan. Nyt täällä vuoristoseudun kauneimmalla seudulla, hän ryhtyi aivan vaistomaisesti nauttimaan pelkästä olemisen riemusta johtuvasta onnesta, joka ihmiselle Julienin iässä on niin luonnollinen asia.

Kohta, kun rouva Derville tuli sinne, Julien tunsi saavansa hänestä ystävän; joutuin hän tahtoi näyttää vieraalle maiseman, joka avautui uuden käytävän päästä suurien pähkinäpuiden alta ja oli yhtä kaunis kuin ikinä Sveitsi tai Italian järvet, ellei ehkä ihanampikin. Kun kiivetään jyrkkää rinnettä kukkulalle, joka on siinä aivan lähellä, tullaan piankin syvien rotkojen partaalle, joita aina joen rannalta saakka alkavat tammistot reunustavat. Näiden kukkuloiden teräville kalliohuipuille, Julien nyt kuljetti onnellisena ja vapaana, jopa tuntien olevansa kuningas talossa, nuo kaksi ystävätärtään ja iloitsi, kun he nauttivat mahtavista näköaloista.

– Ne ovat minulle kuin Mozartin musiikkia, sanoi rouva Derville.

Veljien kateus ja hirmuvaltaisen ilkeän isän läsnäolo olivat aina ennen turmelleet Julienin silmiltä kaikki Verrièresin ympäristön maisemat. Täällä Vergyssä hän sai rauhan näiltä katkerilta muistoiltaan; ensi kertaa elämässään hän ei nähnyt ympärillään mitään itselleen vihamielistä. Kun herra de Rénal lähti kaupunkiin, ja sellaista sattui usein, uskalsi Julien jo lueskellakin. Pian hän saattoi rauhassa nukkua öisinkin, sen sijaan että hän ennen oli lukenut kaiket yöt, peittäen lukiessaan lamppunsa ylösalaisin asetetun kukkamaljakon alle. Ja päivällä hän meni lasten lukutuntien lomassa metsään kallioille ja vei sinne mukaansa tuon kirjan, joka oli hänen ainoa elämänohjeensa ja rajattoman hurmionsa kohde. Siitä kirjasta hän löysi masennuksen hetkellä onnea, lohdutusta ja haltioitumusta.

Eräät Napoleonin sanat naisista ja lukuisat lausunnot hänen hallituskautenaan muodissa olleista romaaneista antoivat Julienille nyt ensi kerran ajatuksia, joihin kaikki muut nuorukaiset hänen iässään olisivat perehtyneet jo kauan sitten.

Tuli vuoden kuumin aika. Otettiin tavaksi viettää iltoja valtavan suuren lehmuksen alla muutaman askelen päässä asuinrakennuksesta. Siellä oli hyvin hämärää. Eräänä iltana Julien pakinoi erikoisen vilkkaasti, hän nautti tavattomasti, että osasi puhua hyvin ja sai puhella nuorille naisille; ja kädellään viittoillessaan hänen kätensä sattui siinä sipaisemaan rouva de Rénalin kättä, joka lepäsi värilliseksi maalatun säletuolin selustalla.

Rouva de Rénalin käsi vetäytyi heti takaisin. Mutta Julien ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli järjestää niin, ettei se käsi vetäytyisi pois, kun hän siihen koskettaisi. Ja moinen ajatus, että se velvollisuus oli täytettävä ja että olisi naurettavaa tai se todistaisi hänen halpaa yhteiskunnallista asemaansa, jos hän ei pystyisi sitä velvollisuuttaan täyttämään turmeli heti ilon koko hänen sydämestään.

IX

ILTA MAALLA

    Guérinin Dido, hurmaava luonnos!

                   Strombeck.

Kun Julien seuraavana aamuna näki rouva de Rénalin, hän katseli rouvaa merkillisin ilmein; katseli kuin vihollista, jonka kanssa täytyi antautua taisteluun. Nuo silmäykset olivat niin erilaisia kuin eilen, ne saivat rouva de Rénalin aivan sekaisin. Rouva de Rénal oli ollut Julienille kiltti, mutta Julien näytti nyt vihaiselta. Rouva ei saanut katsettaan irti hänen silmistään.

Rouva Derville oli tilaisuudessa läsnä, joten Julien ei voinut puhua paljoa, mutta saattoi sen sijaan aprikoida enemmän omia ajatuksiaan. Koko päivänä hän ei tehnyt mitään muuta kuin vahvisti itseään lukemalla sitä innoituksesta syntynyttä kirjaa, jolla hän karkaisi sieluaan.

Hän lyhensi vahvasti lasten koulutunteja, ja kun rouva de Rénal sitten tuli lehmuksen alle, ja Julienin täytyi pakostakin muistaa yksinomaan kunniaansa, hän päätti mielessään, että rouvan käden oli tänä iltana ehdottomasti pysyttävä hänen kädessään.

Auringon laskiessa ja ratkaisevan tuokion lähestyessä Julienin sydän jyskytti omituisesti. Tuli hämärä. Julien huomasi ilokseen, joka oli niin suuri, että tuntui kuin olisi ahdistava paino laskeutunut hänen rintansa ympäriltä, että yö olisi hyvin pimeä. Taivas lepäsi sakeiden pilvien peitossa, joita paahteinen tuuli kuljetti, ja se näytti ennustavan myrskyä. Rouvat kävelivät käsikynkkää puutarhassa sangen myöhään. Kaikki, mitä he sinä iltana tekivät, tuntui Julienista joltakin erikoiselta. Naiset nauttivat ilmasta: eräissä herkkätunteisissa luonteissa sellainen sää näyttää lisäävän rakastamisen iloa.

Viimeinkin he asettuivat istumaan, rouva de Rénal Julienin viereen ja rouva Derville lähelle ystävätärtään. Julien, joka ajatteli yhtä mittaa, mitä aikoi tehdä, ei keksinyt mitään puhumista. Keskustelu sujui hyvin raukeasti.

Julien ajatteli: Vapisenkohan yhtä pahasti ja olen yhtä onneton, kun ensi kertaa joudun kaksintaisteluun? Sillä hän epäili liiaksi itseään ja muita ollakseen näkemättä sielunsa tilaa.

Hänelle tuli sellainen kauhea tuska, että hän olisi antautunut mieluummin mihin vaaroihin tahansa. Kuinka monta kertaa hän toivoikaan, että rouva de Rénalin olisi täytynyt jostakin syystä mennä sisään, poistua puutarhasta! Väkivalta, johon Julienin täytyi itsensä alistaa, oli niin kova, ettei hänen äänensä voinut olla kuulostamatta oudolta; pian alkoi myös rouva de Rénalin ääni vavista, mutta Julien ei sitä huomannut. Kauhea taistelu, johon velvollisuus oli joutunut arkuutta vastaan, oli niin tuskallinen, ettei Julien kyennyt tarkkailemaan mitään, mikä oli hänen itsensä ulkopuolella. Linnan kello soitti jo neljännestä yli yhdeksän, eikä Julien ollut vielä uskaltanut tehdä mitään. Täsmälleen silloin kuin kello lyö kymmenen minä teen, mitä koko päivän olen suunnitellut ja mitä minä olen itselleni luvannut, tai sitten menen kamariini ja ammun kuulan kallooni!

Tuli viimeinen odotuksen ja ahdistuksen hetki; se sai Julienin jännityksestä ja liikutuksesta aivan suunniltaan; ja sitten kello löi hänen päänsä päällä kymmenen. Jokainen kohtalokas kellonlyönti kajahti hänen rinnassaankin ja järisti hänen olemustaan aivan ruumiillisesti.

Vihdoin, kun viimeinen kymmenestä kellonlyönnistä vielä värisi ilmassa, Julien ojensi kätensä ja tarttui rouva de Rénalin käteen. Se vetäytyi heti takaisin. Tietämättä oikein mitä teki Julien tavoitti käden uudestaan. Vaikka hän oli itsekin hyvin häkeltynyt, hän huomasi kummakseen, että käsi, jonka hän tapasi, oli kylmä kuin jää; hän puristi sitä rajusti, kouristuksenomaisella otteella; viimeisen kerran käsi yritettiin vetää häneltä pois, mutta lopulta se jäin hänen käteensä.

Julienin sieluun tulvahti suuri onni, ei siitä syystä, että hän olisi rakastanut rouva de Rénalia, mutta olihan kauhea kidutus nyt loppunut! Jottei rouva Derville olisi huomannut mitään, Julien arveli välttämättömäksi puhua; ja hänen äänensä kajahti selvänä ja voimakkaana. Rouva de Rénalin äänessä sitä vastoin tuntui niin ilmeinen mielenliikutus, että ystävätär luuli hänen voivan pahoin ja esitti, että he menisivät sisälle. Julien vaistosi vaaraa: jos rouva de Rénal menee sisälle, joudun takaisin samaan julmaan asemaan, jota sain sietää koko päivän. Olen pidellyt kädessäni tuota kättä liian vähän aikaa, joten en voi katsoa sitä vielä täysin saavutetuksi voitokseni.

Hetkellä, jolloin rouva Derville uudisti ehdotuksensa, että mentäisiin sisälle, Julien puristi taas lujasti rouvan kättä, ja hänen annettiin puristaa.

Rouva de Rénal oli jo noussut pystyyn, mutta istuutui jälleen ja sanoi heikosti.

– Tunnen tosiaan voivani hiukan pahoin, mutta raitis ilma virkistää minua.

Nämä sanat vahvistivat Julienin onnea; se paisui tällä hetkellä suorastaan äärettömiin. Hän puhui vilkkaasti, unohti teeskentelynsä ja vaikutti noista kahdesta kuuntelevasta ystävättärestä kovin herttaiselta. Ja kuitenkin piili tuossa kaunopuheisuudessa, jonka valtaan Julien yhtäkkiä näytti joutuneen, vielä rahtunen rohkeuden puutetta. Hän pelkäsi kauheasti, että rouva Derville kyllästyisi tuuleen, joka oli alkanut puhaltaa ja ennusti myrskyä, ja lähtisi sisälle. Silloin hän jäisi kahden kesken rouva de Rénalin kanssa. Ikään kuin sattumalta hän oli saanut hetkeksi silmittömän rohkeuden ja oli toiminut; mutta nyt hän tunsi, ettei hän pystyisi enää sanomaan kaikkein yksinkertaisintakaan sanaa rouva de Rénalille. Vaikka rouva miten keveästi moittisi, hän olisi masennettu, ja äsken saavutettu etu menisi hukkaan.

Julienin onneksi hänen liikuttavat ja mahtipontiset sanansa saivat kuitenkin tänä iltana rouva Dervillen armon, vaikka hän usein piti Julienia kömpelönä kuin lasta ja hiukan ikävänä. Mitä jälleen rouva de Rénaliin tulee, hän antoi kätensä levätä Julienin kädessä eikä ajatellut kerrassaan mitään. Niin, hän salli itsensä kerrankin elää! Ja nämä tuokiot, jotka istuttiin tuon suuren lehmuksen alla, jota muistitieto väittää Kaarle Rohkean istuttamaksi, nämä tuokiot olivat hänelle onnen aikaa. Hän kuunteli hurmion vallassa, miten tuuli valitteli lehmuksen sakeassa lehvistössä ja miten sadepisaroita alkoi harvakseen rapista alimmaisille lehdille. Julien ei huomannut erästä asianhaaraa, joka olisi ollut omiaan häntä rauhoittamaan: tuskin oli rouva de Rénal – jonka täytyi ottaa kätensä hänen kädestään, kun hänen piti nousta auttamaan ystävätärtään asettaakseen hänen kanssaan paikoilleen kukkamaljakkoa, jonka tuuli oli kaatanut heidän jalkojensa eteen, – istahtanut jälleen paikalleen, kun hän ojensi kätensä takaisin Julienille melkein vaivattomasti ja ikään kuin se olisi ollut heidän keskensä jo luonnollinen asia.

Kello oli lyönyt jo kauan sitten kaksitoista. Piti viimeinkin lähteä puutarhasta, ja erota. Rouva de Rénal oli onnellinen ja haltioissaan, että rakasti, ja oli niin kokematon, että tuskin ollenkaan moitti itseään. Hän ei voinut nukkua onnesta. Mutta Julien vaipui sikeään uneen, hän oli niin perinpohjin väsynyt koko päivän kestäneestä taistelusta, arkuus ja ylpeys olivat kamppailleet hänen sydämessään.

Seuraavana aamuna hänet herätettiin jo kello viideltä. Rouva de Rénalista olisi kai tuntunut julmalta, jos hän olisi tiennyt, että Julien silloin tuskin ajattelikaan häntä. Julien oli tehnyt velvollisuutensa, ja tehnyt sankarillisen teon! Se tunne sai hänet niin onnelliseksi, että hän sulkeutui pian lukkojen taakse huoneeseensa ja antautui nyt aivan uudella nautinnolla lukemaan sankarinsa mainetöitä.

Kun aamiaiskello soi, Julien oli suuren armeijan raportteihin syventyen unohtanut kaikki eilen voittamansa edut. Hän sanoi saliin laskeutuessaan itselleen keveästi: – Minun täytyy nyt sanoa tuolle naiselle rakastavani häntä.

Aistillista onnea hehkuvien silmien asemasta, joiden luuli itseään ruokasalissa kohtaavan, hän tapasikin herra de Rénalin ankarat kasvot. Määri oli palannut kaksi tuntia sitten Verrièresistä eikä nyt suinkaan salannut tyytymättömyyttään siitä, ettei Julien koko aamuna ollut välittänyt lapsista mitään. Ei maailmassa ole rumempaa miestä kuin tuo rehentelijä, kun hän oli pahalla tuulella ja luuli voivansa näyttää tuulensa!

Jokainen puolison tuima sana viilsi läpi rouva de Rénalin sydämen. Mitä tulee Julieniin, hän oli vielä niin haltioitunut, niin innostunut historiallisista suurtapahtumista, jotka olivat äsken monta tuntia liikkuneet hänen sielunsa silmien editse, että hänen huomiokykynsä ensin tuskin saattoi keskittyä kuuntelemaan herra de Rénalin hänelle lausumia kirpeitä sanoja. Lopulta hän vastasi melkoisen jörösti:

– Minä olin sairas.

Tuon vastauksen sävy olisi ärsyttänyt arkatuntoisempaakin miestä kuin Verrièresin määriä. Aluksi hänen päähänsä vilahti ajaa Julien heti pois talosta. Ainoastaan se periaate, ettei liikeasioissa pitäisi koskaan liiaksi hätäillä, hillitsi häntä.

Tämä narrimainen nulikka, hän ajatteli itsekseen, on hankkinut itselleen jonkinmoisen arvovallan kodissani. Valenod voi nyt ottaa hänet luokseen, tai sitten hän menee naimisiin Elisan kanssa, ja molemmissa tapauksissa joudun lopultakin hänen narrikseen.

Viisaasta aprikoinnista huolimatta herra de Rénalin tyytymättömyys purkautui kuitenkin monina karkeina sanoina, ja niistä Julien vähitellen ärtyi. Rouva de Rénal oli puhjeta itkuun. Tuskin oli päästy aamiaiselta, kun hän pyysi Julienia antamaan hänelle käsivartensa ja lähtemään hänen kanssaan kävelylle; hän nojautui lempeästi Julienin kylkeen. Kaikkeen, mitä rouva de Rénal sanoi, ei Julien voinut muuta kuin mutista:

– Sellaisia ne rikkaat ovat!

Herra de Rénal oli tullut mukaan ja käveli aivan lähellä heitä; hänen läsnäolonsa kiihdytti Julienin kiukkua. Hän huomasi äkkiä, että rouva de Rénal nojasi hänen käsivarteensa jonkinlaisella erikoisella tavalla, ja se tapa inhotti häntä, hän työnsi rouvan kiivaasti loitommaksi ja vetäisi kätensä pois.

Onneksi herra de Rénal ei huomannut tätä uutta julkeutta; sen huomasi ainoastaan rouva Derville. Hänen ystävättärensä, rouva de Rénal, purskahti itkuun. Juuri silloin herra de Rénal alkoi nakella kivillä pientä talonpoikaistyttöä, joka aikoi oikotietä mennä erään puutarhan nurkan poikki, vaikka se oli kielletty.

– Herra Julien, rauhoittukaa, pyydän; ajatelkaa, että onhan meillä kaikilla huonotuuliset hetkemme, virkahti rouva Derville.

Julien katsahti häneen kylmästi, silmissään jäätävä ylenkatse.

Se katse kummastutti rouva Dervillea, ja olisi kummastuttanut vieläkin enemmän, jos hän olisi aavistanut, mitä se oikeastaan sisälsi: hän olisi nähnyt siinä epämääräisen toivon mitä julmimmasta kostosta! Joku Robespierre on epäilemättäkin sellaisten nöyryytyshetkien tuote.

– Sinun Julienisi on hyvin väkivaltainen, minä pelkään häntä, kuiskasi rouva Derville ystävättärelleen.

– Hän vihastui syystä, vastasi rouva de Rénal. – Kun hän on saanut lapset niin hämmästyttävällä tavalla edistymään, ei merkitse mitään, vaikkei hän yhtenä aamuna puhuisikaan heidän kanssaan; täytyy myöntää, että miehet ovat liian tylyjä.

Ensi kertaa elämässään rouva de Rénal tunsi halua kostaa miehelleen. – Julienin hillitön viha rikkaita kohtaan oli vähällä puhjeta ilmituleen. Onneksi herra de Rénal käski puutarhuria luokseen ja jäi sitten hänen kanssaan tukkimaan orjantappuroiden oksilla puutarhan poikki vievää kiellettyä oikopolkua. Julien ei vastannut ainoallakaan sanalla ystävällisyyteen, jota hänelle kävelyretken lopputaipaleella koko ajan tarjottiin; tuskin oli herra de Rénal eronnut heistä hiukan loitommalle, kun molemmat naiset pyysivät saada nojata hänen käsivarteensa, väittäen olevansa väsyneitä.

Julienin kopea kalpeus, hänen synkkä ja päättäväinen ilmeensä olivat aivan toista kuin noiden kahden naisen kasvot, jotka hehkuivat punaisina mielenjärkytyksestä ja avuttomuudesta. Julien halveksi näitä naisia ja kaikkia herkkiä tunteita.

Hän ajatteli: Ettei minulla ole edes viittäsataa frangia voidakseni päättää opintoni! Silloin antaisin heidän mennä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa!

Hänen näin ajatellessaan tuntuivat noiden kahden ystävättären kohteliaat sanat, mikäli hän niitä suvaitsi kuunnella, epämieluisilta, koska niissä ei ollut muka järkeä, vaan ne olivat typeriä, heikkoja, lyhyesti sanoen: naisellisia.

Rouva de Rénal sattui sanomaan, jotakin vain puhuakseen, jottei keskustelu olisi katkennut, että hänen miehensä oli kiirehtinyt Verrièresistä takaisin ostamaan täältä eräältä vuokratilalliselta maissinolkia. (Sielläpäin käytetään maissinolkia vuodepatjojen täytteenä.)

– Mieheni ei tule enää meidän seuraamme, lisäsi rouva de Rénal. – Hän menee puutarhurin ja kamaripalvelijansa kanssa täyttämään patjoja uusilla oljilla. Tänä aamuna hän pani maissinolkia kaikkien ensimmäisen kerroksen sänkyjen patjoihin, ja nyt hän puuhaa toisessa kerroksessa.

Väri Julienin kasvoilla muuttui merkillisesti. Hän katsoi rouva de Rénaliin kummallisesti ja vei hänet kiireemmin kävellen pian erilleen ystävättärestä. Rouva Derville antoi heidän loitota.

– Pelastakaa minut pahasta kohtalosta, sanoi Julien rouva de Rénalille; ainoastaan te voitte sen tehdä; sillä te tiedätte, että kamaripalvelija vihaa minua kuin verivihollista. Minä tunnustan teille, rouva, että minulla on eräs muotokuva, jonka piilotin sänkyyn patjaani.

Nyt rouva de Rénal vuorostaan kalpeni.

– Ainoastaan te, rouva, voitte päästä minun huoneeseeni. Kaivakaa sitä patjan kulmaa, joka on lähinnä ikkunaa, niin löydätte sieltä pienen, sileän pahvirasian.

– Ja siinä on kuva? kysyi rouva de Rénal tuskin pysyen jaloillaan.

Julien huomasi hänen syvästi masentuneen ilmeensä ja käytti kohta sitä hyväkseen:

– Ja toinenkin pyyntö minulla on, hyvä rouva: rukoilen, ettette katselisi sitä kuvaa, se on minun salaisuuteni.

– Se on salaisuus! toisti rouva de Rénal aivan voimattomana. Mutta vaikka hän oli kasvanut ihmisten joukossa, jotka ylpeilivät omaisuudestaan ja välittivät ainoastaan rahoista, oli rakkaus jo tehnyt hänen sielunsa yleväksi. Julmasti haavoitettunakin hän kyseli nyt aivan koruttoman uhrautuvasti Julienilta yhtä ja toista, mitä hänen tarvitsi tietää voidakseen hoitaa tuon asian.

– Siis pieni pyöreä rasia, mustaa, sileää kartonkia, hän sanoi lähtiessään.

– Niin, rouva, vastasi Julien, ja hänen ilmeensä oli yhtä kova kuin aina miehillä vaaran hetkellä.

Rouva de Rénal nousi linnan toiseen kerrokseen, kalpeana kuin kuolemaan lähtevä. Kaiken surkeuden lisäksi hän tunsi alkavansa voida pahoin, mutta pakko auttaa Julienia antoi hänelle voimia.

– Minun täytyy saada se rasia, hän sanoi itsekseen ja kulki nopeammin.

Hän kuuli miehensä puhelevan kamaripalvelijansa kanssa juuri Julienin huoneessa. Mutta sitten he siirtyivät onneksi lasten huoneeseen. Rouva de Rénal nosti patjaa ja työnsi kätensä täyteolkiin niin rajusti, että nahka raapiutui sormista. Mutta vaikka hän yleensä oli kovin herkkä kärsimään sellaisista pikku kivuista, ei hän nyt sitä huomannutkaan, sillä samassa hän tunsi tavoittaneensa sileän pahvirasian. Hän otti sen ja katosi.

Nyt hän pääsi pelosta, että mies tulisi ja näkisi, mitä hän teki, inho tuota rasiaa kohtaan sai hänet todella voimaan pahoin:

– Julien on siis rakastunut, ja tässä on sen naisen kuva, jota hän rakastaa!

Istuen yläkerran huoneiston eteisessä rouva de Rénal kärsi kaikkia mustasukkaisuuden kauheita tuskia. Täydellinen kokemattomuus auttoi häntä kuitenkin jälleen; kummastelu hillitsi tuskaa. Julien tuli, otti rasian, ei kiittänyt, ei sanonut muutenkaan mitään, ja juoksi huoneeseensa, sytytti siellä tulen ja poltti rasian heti. Hän oli kalpea, tunsi itsensä aivan murskatuksi, liioitteli mahdottomasti äskeistä uhkaavaa vaaraa.

– Napoleonin muotokuva minunlaisellani miehellä, joka julistaa muka niin rajatonta vihaa tuota vallankaappaajaa kohtaan! – hän ajatteli päätänsä pudistaen. – Ja herra de Rénal, joka on äärimmäistä toista suuntaa ja nyt lisäksi niin vihainen, olisi sen löytänyt! Ja kaiken varomattomuuden kukkuraksi kuvan valkeaan kartonkiselustaan oli kirjoitettu minun käsialallani sanoja, joita lukiessa ei voi jäädä epäilystäkään ihailuni määrättömyydestä! Ja jokaisen tuollaisen rakkaudenpurkauksen alla on päiväys! Viimeinen toissapäivältä. – Koko arvoni kukistettu, tuhottu yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä, ajatteli Julien katsellen miten rasia paloi. – Ja arvoni on ainoa, mitä omistan; ainoastaan sen varassa elän... ja kuitenkin, minkälaista elämää, hyvä Jumala!

Tuntia myöhemmin väsymys ja itsesääli olivat tehneet hänet hiukan lempeämmäksi. Hän tapasi rouva de Rénalin, otti häntä kädestä ja suuteli sitä niin vilpittömin mielin, ettei koskaan ennen. Rouva punastui onnesta, mutta sysäsi kohta Julienin luotaan mustasukkaisuuden puuskassa. Julienin ylpeys, jota aivan äsken oli loukattu, teki hänestä nyt narrin. Hän ei nähnyt rouva de Rénalissa muuta kuin rikkaan naisen; halveksuen hän antoi rouvan käden pudota kädestään ja meni pois. Hän lähti puutarhaan ja käveli siellä ajatuksissaan; pian katkera hymy ilmestyi hänen huulilleen:

Tässä minä kävelen kaikessa rauhassa niin kuin olisin mies, jolla on aikaa. En hoida lapsia, teen itseni uhriksi herra de Rénalin halveksiville sanoille, ja hän saa nauttia olevansa oikeassa.

Ja Julien kiiruhti lasten huoneeseen.

Nuorin lapsista, josta Julien piti paljon, hyväili häntä ja lauhdutti siten hiukan hänen kirvelevää tuskaansa.

Hän ei ainakaan minua vielä halveksi, ajatteli Julien. Mutta pian hän soimasi itseään tuskansa lievenemisestä ikään kuin uudesta heikkoudesta. – Nuo lapset hyväilevät minua kuin jotakin eilen ostettua ajokoiran pentua.

X

PIENI OMAISUUS JA SUURI SYDÄN

    But passion most dissembles, yet betrays,
    Even by its darkness: as the blackest sky
    Foretells the heaviest tempest.

                   Don Juan, I laulu, 73. säe.

    [Mutta intohimo, joka eniten teeskentelee,
    ilmaisee kuitenkin itsensä juuri synkkyydellään,
    aivan kuin mustin taivas ennustaa ankarinta myrskyä.
    – Suom.]

Herra de Rénal, joka oli kulkenut linnan kaikkien huoneiden läpi, tuli nyt takaisin lasten huoneeseen patjoja kantavien palvelijoiden kanssa. Tuon miehen odottamaton ilmestyminen oli Julienille pisara, joka saa maljan läikähtämään yli reunojensa.

Kalpeana, synkempänä kuin tavallisesti Julien syöksähti herra de Rénalia kohti. Määri pysähtyi ja vilkaisi palvelijoihin.

– Herra, sanoi Julien, – luuletteko te, että lapsenne olisivat jonkun muun kotiopettajan johdolla edistyneet niin kuin minun? Jos vastaatte myöntävästi – Julien jatkoi, sallimatta herra de Rénalille aikaa puhua – niin kuinka uskallatte moittia minua siitä, että minä muka lyön heidät laimin?

Herra de Rénal ei ennättänyt tointua pelästyksestään, ja pikku talonpojan omituisesta sävystä hän päätteli, että Julien oli kai saanut jostakin edullisen tarjouksen ja että Hän lähtisi talosta. Sitä mukaa kuin Julien puhui, kiihtyi hänessä vihakin.

– Minä voin elää ilman teitäkin, herra de Rénal, hän lisäsi.

– Pahoittelen kovin, että olette noin hermostunut, vastasi herra de Rénal hieman änkytellen.

Palvelijat järjestelivät vuoteita siinä aivan lähellä.

– Se ei ole sillä hyvä, herra, vastasi Julien vimmoissaan; ajatelkaa, miten hävyttömästi te minulle puhuitte, ja vielä naisten läsnäollessa!

Määri ymmärsi liiankin hyvin, mitä Julien tahtoi, ja taisteli sielussaan katkeran taistelun. Ja Julien sattui nyt vielä silmittömässä vihassaan huudahtamaan:

– Tiedän, hyvä herra, minne menen, kun lähden teiltä. Samassa herra de Rénal näki mielessään Julienin Valenodin palveluksessa.

– No niin, hän virkkoi viimein huokaisten ja sen näköisenä kuin olisi pyytänyt kirurgia tekemään tuskallista leikkausta; minä suostun pyyntöönne. Ylihuomisesta alkaen, kuukauden ensimmäisestä päivästä, maksan teille viisikymmentä frangia kuussa.

Julienin teki mieli purskahtaa nauruun ja hän oli aivan ällistynyt: koko vihakin siinä hälveni.

En osannut halveksia tuota elukkaa vielä tarpeeksi, hän ajatteli. Ei keksinyt, halpamainen raukka, parempaa anteeksipyyntöä!

Lapset, jotka olivat suu ammollaan katselleet tätä kohtausta, juoksivat puutarhaan kertomaan äidille, että herra Julien oli oikein vihainen, mutta että hän saisi viisikymmentä frangia kuussa.

Julien lähti vanhasta tottumuksesta lasten jälkeen, mutta ei enää katsonutkaan herra de Rénaliin, joka jäi hyvin ärtyneeseen mielentilaan.

– No nyt Valenod aiheutti minulle sadan kuudenkymmenenkahdeksan frangin menot, ajatteli määri. – Pitääpä sanoa hänelle pari purevaa sanaa hänen hankinnoistaan orpokodin tarpeisiin.

Tuokion kuluttua Julien palasi herra de Rénalin luo:

– Minun täytyy lähteä puhumaan omantunnon asioista kirkkoherra Chélanin kanssa. Minulla on kunnia ilmoittaa teille, että viivyn kaupungissa muutaman tunnin.

– Tietysti, rakas herra Julien, vastasi määri makeasti hymyillen, – olkaa vaikka koko päivä, vaikka koko huomispäivä, ystäväni. Ottakaa puutarhurilta hevonen ja antakaa ajaa itsenne sillä Verrièresiin.

Herra de Rénal ajatteli: Nyt hän menee viemään vastauksensa Valenodille. Hän ei ole luvannut minulle mitään, mutta täytyypä sallia tuon nuoren tuittupään hiukan rauhoittua.

Julien lähti kaikella kiireellä retkelle ja joutui suureen metsään, jonka kautta Vergystä pääsee Verrièresiin oikotietä. Hän ei tahtonut niinkään pian tulla kirkkoherra Chélanin luo: hän ei suinkaan halunnut uutta teeskentelykohtausta, vaan sen sijaan hän kaipasi tutkia omaa sieluaan ja kuunnella tunteita, jotka hänen sydämessään hyrskysivät.

– Minä voitin taistelun, hän ajatteli heti, kun pääsi metsään ja syrjään ihmisten silmiltä. – Minä siis voitin taistelun!

Nuo sanat saivat hänet näkemään asemansa sangen kauniina ja rauhoittivat hiukan hänen sieluaan.

– Nyt minulla on viisikymmentä frangia palkkaa kuussa. Herra de Rénal siis pelkää. Mutta mitä hän pelkää?

Kun Julien siinä aprikoi, miksi tuo onnellinen ja mahtava mies, jota vastaan hän tunti sitten oli kuohunut vihan vallassa, oli pelästynyt, niin hänen mielensä kirkastui. Tuokioksi hän tuli jo melkein herkäksi metsänkin hurmaavalle kauneudelle sen läpi kävellessään. Valtavia, paljaita kallionlohkareita oli muinoin vierinyt vuorelta alas metsään. Suuret pyökit kasvoivat melkein kallioiden korkuisina, ja niitten varjo loi ihanaa viileyttä, vaikka parin askelen päässä siimespaikoista auringon hehkuvien säteiden vuoksi olisi ollut melkein mahdotonta hetkeksikään pysähtyä.

Julien hengähti tuokion korkeiden kallioiden varjossa ja alkoi sitten taas kiivetä ylemmäksi. Pian hän tuli kapeaa, ainoastaan vuohipaimenien käyttämää ja tuskin näkyvää polkua myöten valtavalle kalliohuipulle, missä hän tiesi olevansa varmasti erillään kaikista ihmisistä. Moinen fyysillisesti korkea asema nosti hänen huulilleen hymyn, se sai hänet ajattelemaan moraalistakin korkeutta, johon hän kiihkeästi pyrki. Ylhäisten vuorten puhdas ilma valoi hänen sieluunsa rauhaa, jopa iloakin. Verrièresin määri oli kyllä edelleen hänen mielestään kaikkien maailman rikkaiden ja hävyttömien olentojen ilmentymä, mutta Julien tunsi, että viha, jota hänen sydämensä taannoin oli kuohunut, ei ollut enää mitenkään persoonallista, vaikka se olikin niin rajusti äsken purkautunut. Jos hän olisi päässyt pois herra de Rénalin luota, hän olisi unohtanut viikossa miehen, hänen linnansa, koiransa, lapsensa ja hänen koko perheensä. – Sain hänet pakotetuksi uhraamaan tavattoman paljon, mutta en tiedä, miten se tapahtui. Kas ihmettä: kuudettakymmentä écutä vuodessa! Ja hetkinen sitä ennen pelastauduin suuresta vaarasta! Siis samana päivänä kaksi voittoa, joista toinen järjestyksessä tuli tosin ansiottani, pitäisi koettaa arvata, miten se oikein kävi. Mutta jääkööt nyt ikävät tutkimukset huomiseksi.

Korkealta kallionhuipulta Julien katseli auringonpaisteessa säteilevää elokuun taivasta. Heinäsirkat aholla kallion juurella sirisivät; kun ne kaikki vaikenivat, tuli hiiskumattoman hiljaista. Sieltä näki aina kymmenen peninkulman päähän. Silloin tällöin hänen silmänsä osuivat varpushaukkaan, joka oli lähtenyt lentoon vuoren laelta hänen päänsä yläpuolelta ja piirteli ilmaan suuria väikkyviä ympyröitään. Ajatuksissaan Julien seurasi petolinnun hommia. Sen tyynet ja mahtavat liikkeet herättivät hänen huomiotaan, hän kadehti sen voimaa, kadehti sen yksinäisyyttä.

– Sellainen oli Napoleonin kohtalo. Olisiko se kerran minunkin?

XI

ERÄS ILTA

    Yet Julia's very coldness still was kind,
    And tremulously gentle her small hand
    Withdrew itself from his, but left behind
    A little pressure, thrilling, and so bland
    And slight, so very slight that, to the mind,
    'Twas but a doubt.

                  Don Juan, I laulu, 71. säe.

    [Julian kylmyyskin oli ystävällistä,
    ja lempeästi värähtäen hän veti kätösensä pois,
    mutta jätti sykähdyttävän puristuksen,
    niin heikon, niin aran, että toisessa
    tuskin aavistus heräsi. – Suom.]

Julienin täytyi kuitenkin näyttäytyä kaupungissa. Kun hän tuli pappilasta, sattui niin hyvin, että hän kohtasi herra Valenodin ja kiiruhti nyt kertomaan hänelle palkankorotuksestaan.

Palattuaan Vergyhin ei Julien mennyt puutarhaan ennen kuin illan pimennyttyä. Hän oli väsynyt monista voimakkaista mielenjärkytyksistä, joita hän oli tänään kokenut. – Mitä minä edes sanoisin heille? hän ajatteli rauhattomana, tarkoittaen naisia. Hän ei suinkaan huomannut, että hänen sielunsa askarteli juuri sellaisissa pikkuasioissa, joihin naisten mielenkiinto tavallisimmin kohdistuu. Usein Julien oli rouva Dervillesta, jopa hänen ystävättärestäänkö aivan käsittämätön, ja Julien puolestaan ymmärsi vain osaksi, mitä he hänelle puhuivat. Se johtui nuoren onnenonkijan sydämessä riehuvien intohimojen voimasta ja, jos niin uskaltaisimme sanoa, suuruudesta: tuon erikoisen olennon sielussa pauhasi myrsky melkein joka hetki.

Tullessaan sinä iltana puutarhaan Julien oli päättänyt tarkata kauniiden serkkurouvien ajatuksia. Naiset odottivat häntä kiihkeästi. Julien asettui tavalliselle paikalleen rouva de Rénalin viereen. Pimeys sakeni nopeasti. Hän halusi tarttua valkeaan käteen, jonka oli jo kauan nähnyt lähellään tuolin selkänojalla. Käsi epäröi hetkisen, mutta viimein se vetäytyi takaisin liikkeellä, joka ilmaisi rouvan olevan huonolla tuulella. Julien oli valmis mukautumaan tähän ja juttelemaan yhä edelleen iloisesti, kun hän yhtäkkiä kuuli herra de Rénalin tulevan.

Aamulliset karkeat sanat kaikuivat yhä Julienin korvissa. – Eikö olisi aika kuje mokomalle, joka on saanut niin yllin kyllin onnen antimia, hän ajatteli, jos ottaisin hänen vaimonsa käden hänen läsnäollessaan? Senpä minä teenkin, minä, jota hän niin pahoin halveksii!

Ja samassa pakeni lyhyt, Julienin luonteelle harvinainen rauhan hetki; hän toivoi tuskallisen kiihkeästi, että rouva de Rénal antaisi kätensä hänelle; hän ei jaksanut enää ajatella kerrassaan mitään muuta.

Herra de Rénal puhui vimmastuneena politiikasta: kaksi tai kolme Verrièresin tehtailijaa näytti selvästi tulevan rikkaammiksi kuin hän, ja he aikoivat nyt ryhtyä vastustamaan häntä vaaleissa. Rouva Derville kuunteli. Julienia moinen keskustelu kiusasi, hän siirsi tuolinsa lähemmäksi rouva de Rénalia. Pimeässä hänen liikkeitään ei ollenkaan huomattu. Hän uskalsi asettaa kätensä aivan rouva de Rénalin kauniin käsivarren viereen; rouvalla oli sellainen puku, että käsivarsi oli paljaana. – Julienin pää meni sekaisin, hän ei jaksanut hillitä ajatuksiaan, hän kallisti poskensa lähelle tuota kaunista käsivartta ja uskalsi painaa sille huulensa.

Rouva de Rénal vavahti. Hänen miehensä seisoi parin askeleen päässä. Rouvalle tuli kiire ojentaa kätensä Julienille ja samalla työntää tätä hiukan kauemmaksi. Kun herra de Rénal yhä haukkui tyhjästä kohonneita ja nyt rikastuvia jakobiineja, suuteli Julien suutelemistaan hänen valtaansa annettua kättä intohimoisesti, tai ainakin tuntuivat nuo suudelmat rouva de Rénalista intohimoisilta. Ja kuitenkin naisparka oli tänä samana kohtalon päivänä kokenut, että mies, jota hän rakasti, vaikkei tunnustanut sitä itselleenkään, rakastikin toista. – Koko ajan kuin Julien oli viipynyt poissa kotoa, rouva de Rénal oli tuntenut itsensä kauhean onnettomaksi, ja se oli saanut hänet harkitsemaan asiaansa.

– Olisinko tosiaan rakastunut? hän kysyi itseltään. – Rakastunut, minä, naimisissa oleva nainen, rakastunut? – Mutta, hän jatkoi, minä en ole koskaan tuntenut miestäni kohtaan tällaista synkkää ja huimaavaa tunnetta, jonka vuoksi en saa ajatuksiani Julienista! – Ja kuitenkin hän on ainoastaan lapsi, joka kunnioittaa minua syvästi! Tämä hullutus haihtuu pian. Mitäpä vahinkoa miehelleni olisi tunteista, joita minulla ehkä on tätä nuorukaista kohtaan? Herra de Rénal vain kyllästyisi minun ja Julienin keskusteluihin, sillä ne koskevat mielikuvien maailmoja. Mieheni ajattelee ainoastaan raha-asioitaan. En riistä häneltä mitään antaakseni Julienille.

Minkäänlainen teeskentely ei tahrannut tämän lapsellisen naissielun puhtautta; intohimo, jota hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut, oli vain vienyt hänet harhaan. Hän oli hairahtunut, mutta aavistamattaan; ja kuitenkin siveellisyydenvaisto sai hänet säikähtämään. – Sellaiset ristiriidat taistelivat hänen mielessään, kun Julien ilmestyi puutarhaan. Hän kuuli Julienin puhuvan, ja näki melkein samassa tämän istuutuvan viereensä. Silloin hän jälleen tunsi sielussaan saman suloisen onnen, joka nyt parin viikon ajan oli tuntunut hänestä ei juuri viettelevältä, vaan hämmästyttävältä. Kaikki oli hänelle uutta ja odottamatonta. – Ja kuitenkin, hän ajatteli hetken kuluttua, eikö Julienin tarvitse muuta kuin tulla lähelle, niin unohdan heti, miten väärin hän tekee? Siitä hän säikähti, ja veti Julienilta kätensä pois.

Julienin intohimoiset suudelmat, jollaisia rouva de Rénal ei ollut koskaan kokenut, saivat hänet äkkiä unohtamaan, että Julien ehkä rakastikin toista naista. Pian Julien ei ollutkaan enää syyllinen hänen silmissään. Kun epäluulon viiltävä tuska loppui, syttyi hän läheisestä suuresta onnesta, jonkalaisesta hän ei ollut koskaan saattanut uneksiakaan, rakkauden hurmioon ja oli iloinen kuin vallaton lapsi. Illasta tuli erinomaisen hauska kaikille muille paitsi Verrièresin määrille, joka ei jaksanut unohtaa yhä rikastuvia kilpailijoitaan. Julien ei muistanut enää synkkää kunnianhimoaan eikä vaikeasti toteutettavia suunnitelmiaan. Ensi kertaa elämässään kauneuden valta tempasi hänet täydellisesti lumoihinsa. Vaipuen epämääräisiin ja suloisiin haaveisiin, jotka hänen luonteelleen olivat varsin vieraita, ja puristaen hiljaa kättä, jota hän piti moitteettoman kauniina, hän kuuli ikään kuin puolihorteessa lehmuksen lehtien suhisevan vienossa yötuulessa ja koirien haukkuvan kaukana Doubsin myllyllä.

Mutta liikutus oli hänelle huvia eikä suinkaan intohimoa. Kun hän meni huoneeseensa, hän ajatteli ainoastaan yhtä onneaan: päästä lukemaan lempikirjaansa. Jo kahdenkymmenen vuoden iässä maailma ja hänen tuleva vaikutuksensa se kulkuun olivat hänelle kaikkein tärkeimpiä asioita!

Pian hän kuitenkin laski kirjan kädestään. Ajatellessaan Napoleonin voittoja, hän keksi jotain uutta omassakin voitossaan. – Niin, minä voitin taistelun, hän ajatteli. Minun täytyy nyt käyttää sitä hyväkseni. Minun täytyy murskata tuon pöyhkeän aatelisherran ylpeys, nyt, kun hän vielä on perääntymässä. Se on aitoa Napoleonia! Minäpä pyydän siis kolmen päivän loman mennäkseni katsomaan ystävääni Fouquéta. Jos hän kieltää sen minulta, uhkaan häntä jälleen erolla, mutta kyllä hän taipuu.

Rouva de Rénal ei saanut unta silmäänsä. Tuntui kuin hän ei olisi tätä ennen elänytkään. Hän ei saanut ajatuksistaan, miten onnellinen hän oli ollut äsken, kun Julien oli monta kertaa tulisesti suudellut hänen kättään.

Äkkiä hänen mieleensä ilmestyi kauhea ajatus: aviorikos. Hän kuvitteli kaikkea tuota, mikä antaa aistilliselle rakkaudelle inhottavan, alhaisen elostelun vivahteen. Nämä ajatukset koettivat tahrata suloisen ja jumalallisen kuvan, jonka hän loi itselleen Julienista ja rakastamisen onnesta. Tulevaisuus kuvastui hänelle hirvittävän synkänvärisenä. Hän näki itsensä jo aivan halveksittavana olentona.

Julma hetki; hänen sielunsa joutui harhaamaan tuntemattomia maita. Eilen vielä hän oli nauttinut niin suuresta onnesta, ettei ollut milloinkaan sellaista aavistanut, ja nyt hän huomasi itsensä syöstyksi kauheaan epätoivoon. Hänellä ei ollut mitään aikaisempaa käsitystä tällaisesta kärsimyksestä; se mullisti nyt hänen järkensä sekaisin. Hänen päähänsä pälkähti, että hänen olisi tunnustettava miehelleen, että hän pelkäsi olevansa rakastunut Julieniin. Silloin hänen olisi pitänyt puhua tälle Julienista. Onneksi hän silloin muisti erään ohjeen, jonka hänen tätinsä oli antanut hänelle hääaattona. Tämä oli neuvonut, että oli vaarallista kovin luottavasti uskoa salaisuuksiaan aviomiehelle, sillä onhan mies loppujen lopuksi talon valtias. – Rouva de Rénal väänteli epätoivoissaan käsiään.

Ristiriitaiset ja kiduttavat mielikuvat kiskoivat häntä sinne tänne. Milloin hän pelkäsi, ettei Julien rakastaisi häntä, milloin häntä kiusasi ajatus, että hän oli rikollinen, niin kauheasti, että hän näki itseään jo aivan huomenna kuljetettavan Verrièresin torille häpeäpaaluun, ja näki paalussa kirjoituksen, jossa hänet koko kaupungille julistettiin portoksi.

Rouva de Rénalilla ei ollut mitään kokemuksia elämästä; silloinkin kun hän oli täysin selkeä ja hallitsi koko järkeään, ei hän nähnyt mitään eroa siinä, ollako syyllinen Jumalan edessä tai sitten joutua merkityksi karkeimman yleisen halveksimisen poltinraudalla.

Kun hän sitten hetkeksi sai rauhan aviorikosajatukselta ja kaikelta häpeältä, mitä se rikos hänen mielestään toi mukanaan, hän unelmoi, kuinka onnellista olisi, jos hän voisi elää Julienin seurassa yhtä viattomasti kuin ennenkin; ja sitten hänet taas syöstiin kauheaan luuloon, että Julien rakasti toista naista. Hän näki vielä ilmielävästi, miten kalpea Julien oli ollut, kun hän pelkäsi, että menettäisi tuon muotokuvan tai, että joku näkisi sen. Se oli ainoa kerta, jolloin rouva de Rénal oli noissa ylpeissä ja tyynissä kasvoissa ihmeekseen huomannut pelkoa. Koskaan ei Julien ollut näyttäytynyt hänelle tai hänen lapsilleen niin rauhattomassa mielentilassa. – Tämä tuska lisäsi vielä rouva de Rénalin onnettomuutta, joka jo ennestään tuntui niin suurelta kuin ihmissielu saattaa kestää. Huomaamattaan hän huudahti niin kovasti tuskasta, että kamaripalvelijatar heräsi. Yhtäkkiä hän huomasi sänkynsä vieressä kynttilänvalon, ja siinä seisoi Elisa.

– Teitäkö hän rakastaa? huusi rouva de Rénal hillittömästi.

Elisa ihmetteli, miten omituisen sekavalta hänen emäntänsä näytti, mutta ei onneksi laisinkaan huomannut näitä kummallisia sanoja. Ja rouva de Rénalin päässä selvisi, että hän oli ollut varomaton: – Minulla on kuumetta, hän sanoi, taidan hourailla; jääkää tänne luokseni.

Teeskentelyn pakko herätti hänet todellisuuteen ja hän tunsi nyt itsensä vähemmän onnettomaksi; järki sai takaisin valtansa, jonka horroksen tapainen tila oli anastanut. Vapautuakseen palvelijattarensa tuijottavasta katseesta hän käski Elisan lukea ääneen sanomalehteä, ja kuunnellen, kun tyttö yksitoikkoisesti luki erästä pitkää artikkelia Quotidiennesta, rouva de Rénal teki moraalisen päätöksen, että hän tästä alkaen kohtelisi Julienia aivan kylmästi, milloin hänet näkisi.

XII

MUUAN MATKA

    Pariisissa näkee hienoja ihmisiä, maaseudulla
    välistä sellaisia, joilla on luonteen lujuutta.

                                      Sieyés.

Kello viiden aikaan seuraavana aamuna, ennen kuin rouva de Rénal oli näyttäytynytkään, Julien pyysi hänen mieheltään kolmen päivän loman. Vastoin odotustaan Julien huomasi haluavansa nähdä rouva de Rénalia; hän ajatteli tämän kaunista kättä. Hän meni puutarhaan; rouva antoi odottaa itseään kauan. Mutta jos Julien olisi rakastanut rouvaa, olisi hän huomannut tämän ensimmäisen kerroksen puoliavoimiksi jätettyjen sälekaihtimien takana; siellä tämä seisoi otsa ruutua vasten ja katseli Julienia. Viimein rouva de Rénal päätti, vaikka oli ensin ajatellut aivan toisin, mennä sittenkin puutarhaan. Tavallisesti hän oli kalpea, mutta nyt väri hehkui hänen kasvoillaan. Tuo niin lapsellinen nainen oli ilmeisesti kiihdyksissään: jonkinlainen teeskentelyn ja vihankin tunne samensi sitä syvää ja ikäänkuin kaikkien elämän arkipäiväisten askareiden ulkopuolelta lähtevää kuulauden ilmettä, joka tavallisesti loi hänen taivaallisille kasvoilleen aivan erikoisen sulon.

Julien meni innokkaasti rouvaa vastaan; hän ihaili noita kauniita käsivarsia, jotka vilahtelivat kiireesti olkapäille heitetyn huivin alta. Viileä aamuilma näytti lisäävän kasvojen loistoa, vaikka yön mielenliikutuksetkin olivat jo tehneet ne tavallista herkemmiksi kaikille vaikutteille. Moinen vaatimattoman ja liikuttavan kaunis nainen, jonka pää oli kuitenkin täynnä ajatuksia, joita ei tavata alemmissa yhteiskuntaluokissa, tuntui herättävän Julienin sielussa erään ominaisuuden, josta hänellä itsellään ei ollut milloinkaan ennen ollut tietoa. Hän antautui ihastelemaan rouva de Rénalin suloutta ja nauttimaan siitä niin ahnain silmin, ettei muistanutkaan, miten tuttavallisesti hän oikeastaan oli odottanut rouvan ottavan hänet vastaan. Sitä enemmän hän siis hämmästyi, kun rouva de Rénal koettikin kohdella häntä aivan jääkylmästi; Julien oli tässä huomaavinaan, että hänet haluttiin alentaa takaisin entiselle paikalleen.

Mielihyvän hymy hälveni Julienin huulilta. Hän muisti asemansa yhteiskunnassa, ja varsinkin paikkansa ylhäisen ja rikkaan perijättären silmissä. Hetken kuluttua hänen kasvoillaan ei enää värähtänyt muuta ilmettä kuin jäykkä ylpeys ja viha itseään kohtaan. Hän oli harmissaan itselleen, että oli lykännyt retkeään toista tuntia saadakseen näin nöyryyttävän vastaanoton.

Hän ajatteli: Vain narri kiukuttelee toisille. Kivi putoaa siksi, että se on painava. Olenko iankaikkisesti tällainen lapsi? Milloin pääsen siihen, että annan tuollaisille ihmisille sieluani juuri sen verran kuin he siitä maksavat rahaa? Jos haluan kunnioitusta heiltä ja itseltäni, minun täytyy näyttää heille, että tässä on kysymys kaupanhieronnasta minun köyhyyteni ja heidän rikkautensa välillä, mutta että sydämeni on satojen peninkulmien päässä heidän häikäilemättömyydestään ja elää niin korkeissa ilmakehissä, etteivät heidän halveksimisensa tai suopeutensa pikku ilmaukset sitä tavoita.

Samalla kun tällaiset tunteet hyökkäsivät nuoren kotiopettajan sieluun, hänen kasvonsa kuvastivat kärsivää ylpeyttä ja julmuutta. Rouva de Rénal joutui aivan ymmälle. Kunniallinen viileys, jota hän oli harjoitellut kohtausta varten, katosi, ja sijaan tuli aivan toinen sävy, mielenkiinto, joka heräsi erikoisesti juuri siitä, että hän näki Julienin niin odottamatta muuttuneen. Tyhjät sanat, joita aamuisin vaihdetaan, kysymykset terveydestä ja pakinat kauniista ilmasta tyrehtyivät äkkiä kumpaisenkin huulille. Julien, jonka arvostelukykyä intohimo ei hämmentänyt, keksi pian keinon ilmaista rouva de Rénalille, kuinka vähän hän uskoi tämän ystävyyteen; hän ei sanonut sanaakaan aikomastaan retkestä, vaan kumarsi ja poistui.

Kun rouva de Rénal katseli hänen menoaan ja oli aivan maahan masennettu siitä, että Julienin katse nyt oli ollut niin synkän kylmä, vaikka se vielä eilen oli ollut niin ystävällinen, hänen vanhin poikansa juoksi puutarhan perältä paikalle, suuteli äitiään ja sanoi:

– Meillä on tänään lupa, herra Julien lähtee matkalle.

Rouva de Rénal tunsi ruumiinsa lävitse kulkevan vilunväreitä; hän oli onneton hyveellisyytensä ja vielä onnettomampi heikkoutensa tähden. Tämä uusi tapaus päästi hänen mielikuvituksensa hillittömänä valloilleen. Kaikki hänen viisaat päätöksensä, joita hän oli tehnyt edellisenä hirvittävänä yönä, haihtuivat kauas. Ei ollut enää kysymys, pitikö vastustaa tuota viehättävää miestä, vaan siitä, että saattoi kadottaa hänet ainaiseksi.

Kuitenkin rouvan täytyi olla läsnä aamiaispöydässä. Kaiken surun lisäksi herra de Rénal ja rouva Derville puhuivat koko ajan ainoastaan Julienin matkasta. Verrièresin määri oli huomannut, että Julien oli pyytänyt lomaa jollakin erikoisen päättäväisellä tavalla.

– Pikku moukalla on varmaan taskussaan tarjous, joltakulta. Mutta tuon jonkun, olkoonpa se vaikka Valenod, sopisi hiukan malttaa mieltänsä ja ajatella, että hänen vuosimenoihinsa tulee 600 frangin lisäys. Eilen Julien on nähtävästi pyytänyt kaupungissa kolmen päivän harkinta-aikaa, ja tänä aamuna nuori herra livistää vuoristoon, ettei hänen tarvitsisi antaa minulle vastausta. Siihen tässä nyt on jouduttu: meidän on pakko ottaa huomioon kurja rahvaanlapsi, joka uskaltaa tekeytyä hävyttömäksi.

Rouva de Rénal ajatteli: Kun kerran mieheni, joka ei käsitä, miten syvästi hän on loukannut Julienia, luulee, että hän lähtee meiltä, niin mitä minun sitten pitää ajatella? Se on varmaankin päätetty asia!

Saadakseen edes itkeä rauhassa ja päästäkseen vastaamasta rouva Dervillen kysymyksiin, rouva de Rénal sanoi, että hänellä oli kauhea päänsärky, ja meni vuoteeseen.

– Sellaisia ne naiset ovat, tokaisi herra de Rénal; heidän monimutkaisissa koneistoissaan on aina jotakin rempallaan.

Ja hän poistui pilkallisesti mutisten.

Silläaikaa kuin rouva de Rénal kärsi kaikkein hirveimpiä tuskia mitä intohimo, johon sattuma oli hänet syössyt, saattoi tuottaa, Julien samosi iloisesti ihanien vuoristomaisemien halki omia teitään. Hänen piti kulkea Vergyn pohjoispuolelta vuorenharjanteen poikki. Polku, jota hän käveli, kohosi vähitellen suuriin pyökkimetsiin, tehden lukemattomia epäsäännöllisiä mutkia Doubsin laakson pohjoispuolisella rinteellä. Pian hän saattoi nähdä matalien kukkuloiden yli, joiden välitse Doubs juoksee etelää kohti, aina Burgundin ja Beaujolaisin hedelmällisille alangoille saakka. Vaikka nuoren onnentavoittelijan sielu olikin melkoisen tunteeton tällaiselle kauneudelle, täytyi hänen kuitenkin silloin tällöin pysähtyä moista avaraa ja valtavaa näkyä ihastelemaan.

Viimein hän saapui korkealle vuorelle, jonka lävitse hänen täytyi kulkea päästäkseen oikotietä siihen yksinäiseen laaksoon, missä hänen ystävänsä, nuori halkokauppias Fouqué asui. Julienilla ei ollut mitään erikoisen kiireellistä halua tavata ystäväänsä, enempää kuin hän kaipasi muitakaan ihmisiä. Kuin petolintu piilossa alastomien kallionkärkien keskellä, jotka muodostivat vuoren huipun, hän voi huomata ihmiset jo hyvin kaukaa, jos ketään oli lähestymässä. Erään kalliojyrkänteen miltei pystysuorassa kupeessa hän löysi pienen luolan. Hän meni sitä kohti ja oli pian pujahtanut tähän kätköönsä. – Täällä, hän ajatteli ilosta loistavin silmin, – eivät ihmiset voi tehdä minulle pahaa. – Hänen päähänsä pälkähti ryhtyä kirjoittelemaan paperille ajatuksiaan, jotka kaikkialla muualla olisivat olleet hänelle niin vaarallisia. Neliskulmainen kivi kelpasi pöydäksi. Kynä kulki lentämällä; hän ei nähnyt eikä ajatellut koko ympäristöään. Lopulta hän huomasi auringon jo laskevan Beaujolaisin etäisten vuorten taakse.

Miksikä en jäisi tänne yöksi? hän ajatteli. – Onhan minulla leipää, ja minä olen vapaa! – Tämä viimeinen suuri sana innosti hänet haltioihinsa; hän oli niin teeskentelevä, ettei tuntenut itseään vapaaksi edes Fouquén luona! – Hän jäi siis istumaan yhä luolaan, nojaten otsaansa käsiinsä, ja tunsi olevansa nyt onnellisempi kuin milloinkaan elämässään, niin hurmautunut hän oli unelmistaan ja vapaudenriemusta. – Ajattelematta ympäristöään hän näki hämärän valojen vähitellen sammuvan. Keskellä valtavaa pimeyttä mielikuvitus liiteli valtoinaan ja kuvaili, millaista hänellä kerran olisi Pariisissa. Siellä hän saisi ensinnäkin naisen, paljon kauniimman ja älykkäämmän kuin ainoakaan, minkä saattoi täältä maaseudulta löytää. Julien rakastaisi intohimoisesti, ja olisi itsekin rakastettu. Jos hän eroaisi tästä tuokioksi, niin hän tekisi sen ainoastaan hankkiakseen itselleen lisää kunniaa ja tehdäkseen itsensä yhä ansiollisemmaksi rakkaudelle.

Kylmä ironia olisi herättänyt Pariisin seuraelämän surullisen todellisuuden keskellä kasvaneen nuoren miehen tässä romaanin kohdassa, vaikkapa tällä olisikin ollut Julienin mielikuvitus; sankariteot ja niiden toteuttamisen toivo olisivat väistyneet seuraavaan yleisesti tunnetun mietelmän tieltä. Se poloinen, joka jättää rakastajattarensa, on vaarassa tulla petetyksi pari kolme kertaa päivässä. – Mutta nuori maalaispoika ei vielä nähnyt mainetöiden ja itsensä välillä muuta estettä kuin tilaisuuden puutteen!

Yön pimeys oli siirtynyt päivän valon tilalle, ja alas mökille, jossa Fouqué asui, oli vielä peninkulma matkaa. Ennen kuin Julien lähti luolasta, hän sytytti tulen ja poltti huolellisesti kaiken, mitä oli kirjoittanut.

Ystävä hämmästyi kovasti, kun Julien kello yhden aikaan kolkutti hänen ovellensa. Hän tapasi Fouquén kirjoittamassa laskujaan. Fouqué oli kookas, melkoisen kömpelöruumiinen nuorukainen, piirteet olivat karkeatekoiset, nenä tavattoman pitkä. Mutta vastenmielisen ulkokuoren alle kätkeytyi paljon hyväntahtoista lauhkeutta.

– Oletko joutunut riitoihin herra de Rénalisi kanssa, koska tulet näin odottamatta tänne?

Julien kertoi hänelle, hiukan värittäen, eiliset tapahtumat.

– Jää luokseni, pyysi Fouqué. – Huomaan, että sinä nyt tunnet herra de Rénalin, Valenodin, aliprefekti Maugironin ja rovasti Chélanin; olet nähnyt noiden ihmisten luonteiden ovelat puolet, joten kelpaat puuhuutokauppoihin. Osaat laskentoa paremmin kuin minä, voit pitää minulle kirjaa. Minä ansaitsen hyvin liikkeelläni. Kun en ennätä yksin kaikkialle ja kun pelkään saavani osakkaakseni veijarin, jos ottaisin osakkaan, niin menetän joka päivä hyviä tilauksia. Ei kuukauttakaan kun hankin kuudentuhannen frangin voiton Michaud de Saind-Amandille, jota en ollut nähnyt kuuteen vuoteen ja jonka tapasin sattumalta huutokaupassa Pontarlieressa. Miksi juuri sinä et olisi voinut ansaita noita kuuttatuhatta frangia tai ainakin kolmeatuhatta? Sillä jos sinä silloin olisit ollut apunani, olisin ryhtynyt kilpailemaan tuosta metsälohkosta ja olisin tarjonnut korkeimman huudon. Rupea minun osakkaakseni.

Tämä tarjous suututti Julienia; se häiritsi hänen lennokkaita unelmiaan. Istuttaessa illallisella, jonka ystävykset valmistivat omin käsin kuin Homeroksen sankarit, sillä Fouqué eleli aivan yksinään, isäntä näytteli Julienille tilikirjojaan ja todisteli hänelle, miten paljon puukauppa toi puhdasta voittoa. Fouquélla oli korkea käsitys Julienin älystä ja luonteesta.

Kun Julien viimein jäi yksin pieneen kuusihirsistä rakennettuun huoneeseen, hän ajatteli: Kyllähän täällä voisin ansaita muutamia tuhansia frangeja ja antautua sitten helposti joko sotilas- tai pappisuralle, sen mukaisesti kuin silloinen muoti Ranskassa vaatii. Nuo vähät säästökolikot auttaisivat minut rahallisista vaikeuksista. Täällä vuoriston yksinäisyydessä saattaisin täyttää hirvittävän suuren tietämättömyyteni aukkoja lueskellen asioista, joita kaikki seurustelusankarit pitävät niin tärkeinä. Mutta Fouqué ei mene naimisiin, ja aina hän kuitenkin valittaa olevansa onneton yksinään. Jos hän ottaa osakkaan, joka ei tuo rahaa hänen liikkeeseensä, niin ilmeisesti hän tekee sen siinä toivossa, että saa toverin, joka ei koskaan lähde pois.

– Pettäisinkö sitten ystäväni? Julien huudahti kiivaasti. Hän, joka oli ottanut autuutensa välikappaleiksi teeskentelyn ja kaiken suopeuden kieltämisen ihmisiltä yleensä, ei sietänyt ajatusta, että rikkoisi pienintäkään hienotunteisuuden sääntöä sellaista miestä kohtaan, josta piti.

Mutta äkkiä Julien tunsi itsensä onnelliseksi: hän oli keksinyt tekosyyn, jolla hän voi kieltäytyä Fouquén tarjouksesta. – Minäkö hukkaisin raukkamaisesti seitsemän, kahdeksan vuotta, kun Bonaparte oli jo kaksikymmentäkahdeksan vuotiaana tehnyt valtavimmat suurtyönsä? Olisiko minulla enää sitten, kun olisin koonnut hiljaisuudessa rahtusen rahaa juoksentelemalla puuhuutokaupoissa ja kun olisin onkinut joidenkin alempien vintiöiden suosiota, olisiko minulla enää sitten sitä pyhää tulta, jolla mies luo itselleen nimen?

Seuraavana aamuna Julien vastasi varsin kylmäverisesti kelpo Fouquélle, joka piti osakkuutta hänen kanssaan jo päätettynä asiana, ettei hänen kutsumuksensa pyhään pappissäätyyn sallinut hänen suostua tarjoukseen. Tällaista ei Fouqué voinut käsittää.

– Mutta ajattelehan, hän sanoi, – että otan sinut osakkaakseni tai, jos se sinusta on mieluisempaa, annan sinulle neljätuhatta frangia vuodessa! Ja sinä lähdet kernaammin takaisin herra de Rénalisi luo, joka halveksii sinua pahemmin kuin likaa kenkiensä pohjissa! Kun voit lyödä kaksisataa louista pöytään, mikä sinua estää menemästä pappisseminaariin! Lupaanpa enemmänkin: otan hankkiakseni sinulle parhaan papinpaikan koko seudulla. Sillä, lisäsi Fouqué melkein kuiskaten – minä hankin halot herra... sille ja sille... herra sille ja sille. Minä annan heille tammihirttä, mutta otan ainoastaan halvemman puun hinnan, mutta paremmin en ole milloinkaan rahojani sijoittanut!

Mikään ei voinut voittaa Julienin kutsumuksen tärkeyttä. Fouqué luuli lopulta Julienia vähän hassahtavaksi. Kolmantena päivänä varhain aamulla Julien lähti ystävänsä luota ja vietti sen päivän vuoriston sydänmaassa, kallioitten keskellä. Hän löysi jälleen pikku luolansa, mutta ei enää sielunrauhaansa; ystävän tarjous oli vienyt sen. Hän oli kuin Herkules, hän ei tosin seisonut paheen ja hyveen tienhaarassa, mutta sen sijaan vaatimattoman, mutta varman hyvinvoinnin ja kaikkien nuoruutensa sankariunelmien välillä. – Minulla ei siis ole oikeaa ryhtiä, hän aprikoi, ja se epäilys kalvoikin hänen mieltänsä katkerimmin. – Minä en ole sitä puuta, josta suurmiehet veistetään, koska pelkään kahdeksan vuotta leipätyöhön kuluttamalla kadottavani sen jalon tarmon, mitä suuriin tekoihin tarvitaan.

XIII

LÄPIKUULTAVAT SUKAT

    Romaani on kuvastin, jota kannetaan pitkin maantietä.

                                        Saint-Réal.

Huomatessaan edessään Vergyn muinaisen kirkon romanttiset rauniot, Julien muisti, ettei hän kahteen päivään ollut ajatellut kertaakaan rouva de Rénalia. – Silloin lähtiessäni tuo nainen muistutti minulle, mikä ääretön juopa välillämme on; hän kohteli minua työläisen poikana. Varmastikin hän tahtoi ilmaista katuvansa, että oli edellisenä iltana antanut minun pitää kättänsä... Se käsi on kuitenkin sangen kaunis! Ja mikä sulo, aateluus onkaan tuon naisen silmissä!

Kun Julien oli nähnyt, että hänen olisi mahdollista luoda itselleen tulevaisuus Fouquén kanssa, niin hänen elämänkäsityksensä jossakin määrin kirkastui; hän ei ollut enää niin usein ärtynyt eikä tuntenut niin katkerasti köyhyyttään ja halpuuttaan. Kuin korkealla vuorella seisoen hän saattoi nyt arvioida asemaansa ja vallitsi niin sanoaksemme sekä äärimmäistä köyhyyttä että sitä kohtuullista varallisuutta, jota hän vielä piti rikkautena. Hän ei nytkään suinkaan käsittänyt asemaansa filosofin tavalla, mutta oli kyllin selvänäköinen huomatakseen tuon pienen vuoristomatkansa jälkeen muuttuneensa.

Julienia kummastutti, miten tavattoman levoton rouva de Rénal oli kuunnellessaan pientä matkakertomusta, jota hän oli Julienilta pyytänyt.

Fouqué oli kyllä aikonut naimisiin, hänellä oli onnettomia rakkausjuttuja; ystävykset olivat siinä suhteessa uskoneet toisilleen paljonkin salaisuuksia. Fouqué oli tavannut onnensa nopeasti ja olikin sitten huomannut, ettei hän ollutkaan ihailtunsa ainoa. Tuollaiset tarinat kummastuttivat Julienia; hän oppi niistä monenmoista uutta. Yksinäinen elämä, jossa mielikuvitus ja epäluulo vallitsivat niin suurina tekijöinä, oli vieroittanut hänet kaikista todellisista olosuhteista.

Kun Julien viipyi matkalla, rouva de Rénalin elämä oli ollut pelkkiä tuskia täynnä. Hän oli todellakin sairas.

– Älä ainakaan mene alas puutarhaan tänä iltana, kun olet noin heikko, sanoi rouva Derville hänelle nähdessään Julienin tulevan. – Kostea ilma pahentaisi vointiasi.

Ihmeekseen rouva Derville näki, että hänen ystävättärensä, jota herra de Rénal aina torui siitä, että rouva pukeutui äärimmäisen vaatimattomasti, pani nyt jalkaansa läpikuultavat sukat ja hurmaavat, pienet, äskettäin Pariisista saapuneet kengät. Näinä kolmena päivänä rouva de Rénalin ainoana huvina oli ollut leikata ja ompeluttaa Elisalla kaikella kiireellä uutta kesäpukua hienosta kankaasta, joka nykyään oli muodissa. Se puku valmistui juuri muutamia hetkiä Julienin paluun jälkeen, ja rouva de Rénal pukeutui siihen. Ystävätär saattoi nyt pitää huomioitaan täysin varmoina. – Hän on rakastunut, tuo onneton, ajatteli rouva Derville. Hän käsitti rouva de Rénalin kaikki omituisen sairauden oireet.

Hän näki ystävättärensä puhelemassa Julienin kanssa. Rouva de Rénalin kasvot olivat äsken olleet kalpeat, nyt ne hehkuivat punaisina. Levottomuus näkyi hänen silmistään, jotka katsoivat lakkaamatta nuoren kotiopettajan silmiin. Rouva de Rénal odotti, että Julien viimeinkin puhuisi asiasta: sanoisi, lähtisikö hän talosta vai jäisikö sinne. Julienin ei tarvinnut varoa puhumasta siitä, sillä hän ei muistanutkaan sitä. Hillittyään kauan sydämensä ristiriitaisia tunteita rouva de Rénal uskalsi vihdoin kysyä vapisevalla äänellä, joka paljasti koko hänen intohimonsa:

– Jätättekö oppilaanne ja menette toiseen paikkaan?

Julien hämmästyi rouva de Rénalin äänen epävarmuutta ja katsetta. – Tuo nainen rakastaa minua, hän ajatteli, mutta tämä on hänessä vain heikkouden hetki, jota hänen ylpeytensä ei suvaitse, ja kun hänen ei enää tarvitse pelätä lähtöäni, hän kylmenee jälleen.

Voimasuhteiden arviointi tapahtui Julienin ajatuksissa salamannopeasti, hän vastasi venytellen:

– En tahtoisi jättää niin hyvätapaisia ja hyväsukuisia lapsia, mutta kenties minun täytyy. Minulla on velvollisuuksia itseänikin kohtaan.

Lausuessaan sanan: hyväsukuisia (se oli eräs niitä aristokraattisia puhetapoja, joita Julien oli äskettäin oppinut), hän tunsi voimakasta vastenmielisyyttä. – Tämän naisen silmissä minä en ole mikään hyväsukuinen, hän ajatteli.

Rouva de Rénal kuunteli, ihaili Julienin nerokkuutta ja kauneutta, ja hänen sydäntään vihloi ajatus, että Julien lähtisi pois, kuten tämä hiukan vihjaili. Kaikki hänen ystävättärensä, jotka Julienin matkalla ollessa olivat käyneet Vergyssä päivällisellä, olivat kilvan onnitelleet, häntä, että hänen miehensä oli saanut käsiinsä niin ihmeteltävän kotiopettajan. Tietystikään he eivät voineet sanoa mitään lasten edistymisestä; mutta se, että Julien osasi raamatun ulkoa, jopa latinan kielellä, sai Verrièresin ihmiset sellaisen ihastuksen valtaan, ettei se kai unohdu sataan vuoteen.

Julien, joka ei puhunut kenenkään kanssa, ei tiennyt näistä asioista. Jos rouva de Rénalilla olisi ollut hiukankin mielenrauhaa, hän olisi onnitellut Julienia tämän saavuttamasta maineesta, ja silloin Julienin ylpeys olisi saanut tyydytyksensä ja hän olisi kohdellut rouvaa ystävällisesti ja rakastettavasti, etenkin kun uusi leninki oli hänestä varsin viehättävä. Rouva de Rénal, joka niin ikään oli tyytyväinen kauniiseen pukuunsa ja Julienin lausuntoihin siitä, tahtoi pienelle kävelylle puutarhaan. Ja pian hän sitten tunnusti, ettei hän enää jaksanut kävellä; hän halusi nojata matkaltapalaajan käsivarteen, eikä se suinkaan vahvistanut häntä, vaan Julienin käsivarren kosketus vei häneltä viimeisetkin voimat.

Tuli pimeä. Tuskin oli istuuduttu, kun Julien uskalsi painaa, uutta etuoikeuttaan käyttäen, huulensa kauniin vierustoverinsa käsivarteen ja ottaa hänen kätensä omaansa. Hän ajatteli, mitä kovaa Fouqué oli saanut kärsiä ihailtujensa puolelta, mutta ei rouva de Rénalia. Sana hyväsukuinen kaiveli yhä hänen sydäntään. Hänen kättään puristettiin takaisin, mutta hän ei tuntenut siitä iloa. Hän ei ollut yhtään ylpeä, ei ainakaan kiitollinen tunteista, joita rouva de Rénal selvillä merkeillä sinä iltana ilmaisi häntä kohtaan, päinvastoin: hän pysyi melkein kylmänä tuolle kauneudelle, raikkaudelle ja tyylikkyydelle.

Sielun puhtaus ja sen vieraus kaikille vihamielisille tunteille pidentävät varmaan ihmisen nuoruutta. Kasvot vanhenevat ensinnä useimmilta kauniilta naisilta.

Julien oli koko illan pahalla tuulella. Tähän asti hän oli vihannut ainoastaan yhteiskunnallista mielivaltaa, mutta nyt, kun Fouqué oli tarjonnut hänelle keinon, joskin hänen mielestään halpahintaisen, jolla voi saavuttaa hyvinvoinnin, hän oli vihainen itselleen. Hän painui niin ajatuksiinsa, että vaikka hän silloin tällöin virkkoikin sanasen naisille, hän antoi viimein huomaamattaan rouva de Rénalin käden luisua omastaan. Se teko syöksi naisraukan sielun sekasortoon; hän näki siinä tulevan kohtalonsa oireet.

Jos rouva de Rénal olisi tiennyt, minkälaiset Julienin tunteet häntä kohtaan olivat, hänen kunniallisuutensa olisi ehkä tukenut häntä taistelussa Julienia vastaan. Nyt intohimo vei hänet, koska hän pelkäsi menettävänsä Julienin ainaiseksi, siinä määrin harhaan, että hän otti uudestaan kädestä Julienia, joka hajamielisyydessään oli jättänyt kätensä tuolinselkämykselle. Se teko herätti onnenonkijan ajatuksistaan. Nyt hän olisi tahtonut, että kaikki nuo ylhäiset ja ylpeät, jotka katselivat häntä ruokapöydässä, kun hän istui pöydän alimmassa päässä lasten kanssa suojeleva hymy huulillaan, olisivat nähneet tämän kohtauksen. "Tuo nainen ei voi halveksia minua", hän ajatteli; "niinpä minun täytyy olla herkkä hänen kauneudelleen; minun velvollisuuteni itseäni kohtaan on ruveta hänen rakastajakseen."

Tämäntapainen ajatus ei olisi pälkähtänyt hänen päähänsäkään ennen kuin ystävä Fouqué oli kertonut hänelle viattomia salaisuuksiaan.

Nopeasti tehty päätös tuotti hänelle mielihyvää. Hän ajatteli: "Minun täytyy saada toinen näistä naisista." Hän huomasi, että olisi paljon mieluummin hakkaillut rouva Dervillea, ei silti, että rouva Derville olisi ollut ystävätärtään viehättävämpi, mutta tälle naiselle hän oli aina esiintynyt kunnioitetussa asemassa tietojensa vuoksi eikä sahatyöläisenä työtakki käärössä kainalossa, jollaisena hän ensi kertaa ilmestyi rouva de Rénalin eteen.

Mutta rouva de Rénal muisteli Julienia kaikkein viehättävimpänä juuri tuollaisena työläispoikana, joka seisoi hiusmartoon asti punastuneena portilla eikä uskaltanut soittaa kelloa.

Jatkaen asemansa tarkastusta Julien ajatteli, ettei hänen pitänyt ajatella rouva Dervillen voittamista, sillä rouva Derville oli luultavasti huomannut ystävättärensä mieltymyksen häneen. Julienin täytyi siis palata rouva de Rénalin puoleen. Hän ajatteli: "Mutta minkä verran minä tunnen tämän naisen luonnetta? En mitään muuta kuin että otin ennen matkaani hänen kätensä, ja että hän veti sen takaisin: ja tänään minä vedän käteni pois ja hän ottaa sen ja puristaa sitä. Olisi nyt kelpo tilaisuus maksaa halveksunta, mitä hän on tuntenut minua kohtaan. Jumala tietää, kuinka paljon rakastajia hänellä on ollut; ehkäpä hän on päättänyt taipua minuun ainoastaan sen vuoksi, että nämä kohtaukset ovat niin helppoja järjestää.

"Sellaiset ovat kehittyneen kulttuurin surulliset seuraukset! Jo kahdenkymmenen ikäisenä nuorukainen menettää, jos on saanut vähänkin sivistystä, kaikki välittömät tunteensa, joita vailla rakkaus usein muuttuu velvollisuuksista kuivimmaksi!"

Pikku turhamaisuudessaan Julien jatkoi vielä ajatustaan: "Toisestakin syystä minun täytyy välttämättä saada tämä nainen, nimittäin siksi, että jos vihdoin maailmassa onnistun ja joku silloin herjaa minua, että olen ollut kotiopettajana, niin voin vastata, että rakkaus se minut nakkasi sellaiseen halpaan virkaan."

Julien veti kätensä kauemmaksi rouva de Rénalin kädestä, sitten hän otti uudestaan rouvan käden ja puristi sitä. Kun he menivät puolen yön aikaan saliin, rouva de Rénal kysyi häneltä hiljaa:

– Jätättekö meidät, lähdettekö pois?

Julien huokaisi:

– Niin, minun täytyy lähteä, sillä minä rakastan teitä koko sielustani. Se on hairahdus... ja minkälainen hairahdus nuoressa papissa!

Rouva de Rénal nojasi hänen käsivarteensa niin raskaasti, että tunsi poskeaan vasten Julienin posken lämmön!

Nuo kaksi ihmistä viettivät yönsä eri lailla. Rouva de Rénal oli haltioissaan ylevän moraalinsa hekumasta. Koketti nuori tyttö, joka saa rakastajan ajoissa, tottuu sydämen levottomuuksiin; kun hän sitten joutuu todellisen intohimon pauloihin, ei hänelle enää olekaan tarjolla uutuuden viehätystä. Mutta koska rouva de Rénal ei ollut lukenut edes romaaneja, kaikki hänen onnensa vivahteet olivat hänelle vielä aivan uutta. Mikään murheellinen todellisuus ei jäähdyttänyt hänen mieltään, ei edes tulevaisuuden kolkko aave. Hän uneksi olevansa kymmenen vuoden kuluttua yhtä onnellinen kuin tähänkin aikaan. Kunniankäsitteetkin ja herra de Rénalille vannottu uskollisuus, jotka olivat muutamia päiviä ennen tehneet hänet hyvin levottomiksi, pyrkivät nyt turhaan esille; hän karkoitti ne pois häiritsevinä vieraina. – "En minä myönny mihinkään Julieniin nähden", rouva de Rénal ajatteli, "elämme vastakin niin kuin olemme eläneet jo kuukauden. Hän on ystäväni niin kuin ennenkin."

XIV

ENGLANTILAISET SAKSET

    Kuusitoistavuotiaalla tytöllä oli ruusunpunainen iho,
    ja hän käytti punaväriä poskissaan.

                                         Polidor.

Oikeastaan Fouquén tarjous riisti Julienilta koko sielun onnen; hän ei voinut päättää puoleen eikä toiseen.

"Minulla ei kenties ole luonteenvoimaa; minusta olisi tullut huono sotilas Napoleonille. Mutta ainakin, pikku kujeilu talon rouvan kanssa tuottaa minulle jotakin huvia."

Julienin onneksi hänen todellinen olemuksensa vastasi tässäkin vähäarvoisessa välikohtauksessa huonosti hänen kavaljeerimaisen pöyhkeitä sanojaan. Hän pelkäsi rouva de Rénalia hänen hienon pukunsa tähden. Se puku merkitsi hänelle Pariisin etumakua. Ylpeydessään hän ei tahtonut jättää mitään sattuman tai hetkellisen innoituksen varaan. Fouquén hänelle uskomien salaisuuksien ja sen vähän nojalla, mitä hän oli raamatusta lukenut rakkaudesta, hän laati hyvin perinpohjaisen sotasuunnitelman. Koska hän oli vielä sangen ymmällä, vaikkei sitä itselleen tunnustanut, hän kirjoitti suunnitelmansa paperille.

Seuraavana aamuna rouva de Rénal jäi hänen kanssaan hetkeksi saliin.

– Eikö teillä ole muuta nimeä kuin Julien? rouva kysyi.

Sankarimme ei tiennyt, mitä vastata tähän imartelevaan kysymykseen. Tätä seikkaa ei ollut otettu huomioon hänen suunnitelmassaan. Ellei hän olisi erehtynyt laatimaan suunnitelmaa, hänen vilkas älynsä olisi nyt auttanut hänet kuiville, ja yllätys olisi vain tehnyt hänen ymmärryksensä nopeammaksi.

Nyt hän oli kömpelö ja tuli liioittelullaan entistä kömpelömmäksi. Rouva de Rénal antoi sen hänelle pian kyllä anteeksi: hän piti sitä suloisen viattomuuden ilmauksena. Ja viattomuuttahan rouva juuri kaipasikin tässä nuorukaisessa, jota pidettiin yleensä niin nerokkaana.

– Pikku opettajasi epäilyttää minua niin, sanoi rouva Derville joskus. – Näyttää siltä kuin hän aina miettisi jotain eikä tekisi mitään kuin laskelmoiden. Hän on varmaan ovela.

Julien tunsi itsensä kovin nöyryytetyksi siitä onnettomuudesta, ettei ollut keksinyt sopivaa vastausta rouva de Rénalille.

"Sellainen mies kuin minä on itselleen velvollinen korjaamaan tuon erehdyksen", hän ajatteli. Ja kun siirryttiin huoneesta toiseen, hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja piti velvollisuutenaan suudella rouva de Rénalia.

Mitään sopimattomampaa, mitään vastenmielisempää sekä itselleen että rouva Rénalille, mitään varomattomampaa hän ei olisi voinut tehdä! Vähältä piti, ettei sitä nähty. Rouva de Rénal luuli hänen tulleen hulluksi, ja hän pelästyi ja loukkaantui. "Se oli kuin Valenodin typeryyksiä, rouva de Rénal ajatteli.

"Mitä tapahtuisi, jos jäisin hänen kanssaan kahden?"

Ja kun rakkaus nyt joutui varjoon, rouva sai takaisin koko kunniallisuutensa. Hän piti huolta, että joku lapsista pysyi aina hänen luonaan.

Siitä tuli Julienille ikävä päivä; hän koetti koko ajan kömpelösti toteuttaa viettelysuunnitelmaansa. Hän ei katsahtanut kertaakaan rouva de Rénaliin sisällyttämättä katseeseensa kysymystä. Kuitenkaan hän ei ollut kyllin tyhmä ollakseen huomaamatta, ettei hänen onnistunut tekeytyä rakastettavaksi ja vielä vähemmin lumoavaksi. Rouva de Rénal kummasteli, kuinka Julien saattoi olla samalla kertaa niin kömpelö ja julkea. Vihdoin hän ajatteli äärettömäksi ilokseen, että se johtui tuon lahjakkaan miehen rakkauden kainoudesta. – Olisiko mahdollista, ettei kilpailijattareni olisikaan häntä koskaan oikein rakastanut?

Aamiaisen jälkeen rouva de Rénal meni saliin, sillä herra Charcot de Maugiron, Brayn aliprefekti, oli tullut taloon vieraaksi. Rouva de Rénal kutoi pienillä, korkeilla kangaspuilla gobeliinia. Rouva Derville istui hänen lähellään. Sellaisessa asemassa ja keskellä kirkasta päivää sankarimme luuli sopivaksi ojentaa jalkaansa ja painaa kengällään rouva de Rénalin kaunista jalkaa, jonka läpikuultava sukka ja pariisilaiskenkä vetivät naisasioihin perehtyneen aliprefektin huomion ilmeisesti puoleensa.

Rouva de Rénal säikähti hirveästi; hän pudotti saksensa, lankakeränsä ja neulansa, joten Julienin liikettä voi selittää kömpelöksi yritykseksi estää saksia putoamasta, joiden hän muka oli, nähnyt alkavan liukua paikaltaan. Onneksi nuo pienet englantilaiset terässakset menivät poikki, eikä rouva de Rénal nyt jättänyt soimaamatta, ettei Julien ollut ajoissa joutunut hätään:

– Te näitte niiden putoavan ennen kuin minä, olisitte voinut estää sen, mutta sen sijaan ette saanut muuta aikaan kuin polkaisitte minua jalalle.

Tämä pettikin aliprefektin, mutta ei suinkaan rouva Dervillea, joka ajatteli: "Tuo kaunis poika on tosiaan kovin kömpelö; maaseudun tavatkaan eivät anna anteeksi sellaista virhettä."

Sitten rouva de Rénal sai tilaisuuden sanoa Julienille:

– Olkaa varovainen, minä käsken teitä!

Julien huomasi kömpelyytensä ja joutui pahalle tuulelle. Hän aprikoi kauan, pitäisikö hänen suuttua noista sanoista: Minä käsken teitä. Hän oli tarpeeksi typerä ajatellakseen: Hän voisi sanoa minulle: Minä käsken teitä, jos olisi kysymys jostakin lasten kasvatusta koskevasta asiasta, mutta kun hän vastaa rakkauteeni, hänen täytyisi edellyttää yhdenvertaisuutta. Eihän voi rakastaa ellei tunne itseään yhdenvertaiseksi toisen kanssa...

Ja Julien syventyi hartaasti pohtimaan latteita mietelmiä yhdenvertaisuudesta. Harmissaan hän hoki seuraavia Corneillen säkeitä, jotka rouva Derville oli opettanut hänelle muutamia päiviä sitten:

    ."..............................Lempi
    luo yhdenvertaisuuden eikä sitä etsi."

Julien, joka itsepäisesti tahtoi esiintyä Don Juanina, vaikkei hänellä ollut rakastajattarista mitään omaa kokemusta, käyttäytyi koko päivän naurettavasti tuhmasti. Vain yhdestä asiasta hänellä oli oikea käsitys: kauhuissaan hän tunsi kyllästyneensä itseensä ja rouva de Rénaliin, ja häntä pelotti, että ilta lähestyi ja hän istuisi taas pian rouvan vieressä pimeässä puutarhassa. Hän sanoi herra de Rénalille menevänsä Verrièresiin tapaamaan kirkkoherraa. Ja hän lähti päivällisen jälkeen eikä tullut kotiin ennen kuin yöllä.

Verrièresissä Julien näki kirkkoherra Chélanin muuttopuuhissa. Hänet oli viimeinkin pantu viralta, ja apulaispappi Maslon tulisi hänen sijaansa. Julien autteli kunnon kirkkoherraa, ja hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa Fouquélle, että vastustamaton kutsumus pyhään hengelliseen säätyyn oli kerran estänyt häntä myöntymästä Fouquén ystävälliseen tarjoukseen, mutta että hän nyt oli nähnyt sellaisen vääryydennäytteen, että hänen sielunsa pelastukselle olisi kenties edullisempaa, jos hän ei antautuisikaan pappisuralle.

Julien oli hyvin tyytyväinen älyynsä, kun oli osannut käyttää hyväkseen Verrièresin kirkkoherran viraltapanoa ja jättää auki paluutien liikealalle, jos kerran kuivan järjen piti täällä hänen kotimaillaan murskata kaikki sankarihaaveet.

XV

KUKONLAULU

    Amour en latin faict amor;
    Or donc provient d'amour la mort,
    Et, par avant, soulcy qui mord,
    Deuil, plours, pièges, forfaitz, remord...

                    Keskiaikainen mietelmä rakkaudesta.

    [Rakkaus on latinaksi amor,
    siis johtuu amorista mort (kuolema),
    ja sen edellä kalvava tuska, suru, kyynelet,
    ansat, ilkityöt, tunnonvaivat. – Suom.]

Jos Julien olisi ollut vähänkin terävä, kuten hän aiheetta luuli, hän olisi seuraavana päivänä voinut onnitella itseään Verrièresissä käyntinsä johdosta. Hänen kommelluksensa unohdettiin hänen poissaolonsa vuoksi. Koko päivän hän oli nyrpeällä tuulella; ja illalla hänelle tuli naurettava päähänpisto, jonka hän kummallisen häikäilemättä ilmoitti rouva de Rénalille.

Tuskin oli päästy puutarhaan, kun Julien, edes suojelevaa pimeyttä odottamatta, vei suunsa lähelle rouva de Rénalin korvaa ja sanoi hänelle, ajattelematta, että saattoi johtaa tämän häpeään.

– Ensi yönä kello kaksi tulen huoneeseenne, minulla on teille puhuttavaa.

Julien pelkäsi kovasti, ettei hänen pyyntöönsä suostuttaisi. Viettelijäntehtävä tuntui hänestä niin hirvittävän raskaalta, että jos hän olisi voinut noudattaa oikeaa haluaan, hän olisi mieluummin sulkeutunut huoneeseensa moneksi päiväksi eikä olisi enää tullut näiden naisten silmien eteen. Hän tiesi turmelleensa eilisellä käytöksellään kaikki toiveensa, eikä ymmärtänyt, mihin oikein ryhtyä.

Rouva de Rénal vastasi todella suutuksissaan, ollenkaan teeskentelemättä, tuohon hävyttömään esitykseen, jonka Julien oli uskaltanut hänelle tehdä. Julien oli huomaavinaan halveksimista hänen lyhyessä vastauksessaan. Rouva oli puhunut hyvin hiljaisella äänellä, mutta varmaan hän oli sanonut: – Hävetkää jo! – Julien väitti, että hänellä oli jotakin asiaa lapsille ja meni sisälle. Ja kun hän sitten palasi, hän istahti rouva Dervillen viereen, niin etäälle rouva de Rénalista kuin suinkin. Hän riisti siten itseltään mahdollisuuden tarttua rouva de Rénalin käteen. Puheltiin vakavista asioista, ja Julien selviytyi varsin hyvin paitsi parissa kohtaa, jolloin hän istui vaiti ja aprikoi ja kiusasi itseään. "Enkö nyt keksi mitään temppua", hän ajatteli, "jotta saisin rouva de Rénalin ilmaisemaan minulle hellyyttään samalla varmalla tavalla, joka saattoi minut kolme päivää sitten luulemaan, että hän on minun?"

Julien oli kerrassaan ymmällä, niin toivottomalle tolalle hän oli mielestään asiansa ajanut. Ja kuitenkin hän ei olisi sekaantunut mistään niin pahoin kuin menestymisestä.

Kun keskiyöllä erottiin, hän luuli pessimistisesti, että rouva Derville halveksi häntä ja ettei rouva de Rénalinkaan laita kenties ollut paremmin.

Julien oli hyvin huonolla tuulella ja nolattu eikä saanut unta. Silti hän ei suinkaan aikonut lakata vehkeilemästä ja tuumimasta turhia eikä tyytyä elämään rouva de Rénalin seurassa päivästä päivään kuin lapsi, joka iloitsee siitä, mitä kukin päivä tuo mukanaan.

Hän pingotti aivojaan keksiäkseen sopivia juonia, ja hylkäsi ne kohta yhden toisensa jälkeen mielettöminä. Lyhyesti sanoen, kun linnan tornikello löi kaksi, oli hän aivan onneton.

Se soitto herätti hänet kuin kukonlaulu apostoli Pietarin. Hän huomasi, että mitä kiusallisin ratkaisu oli nyt edessä. Kun hän oli tehnyt tuon hävyttömän esityksensä, hän ei ollut sitä sen enempää sitten ajatellut, olihan se otettu niin pahasti vastaan!

Julien ajatteli: "Sanoin, että menisin hänen luokseen kello kaksi. Vaikka olisin kokematon ja kömpelö kuin ainakin talonpoika, kuten rouva Derville selvästi ilmaisi minulle, niin ainakaan en ole pelkuri!"

Julienilla oli täysi syy kehua rohkeuttaan. Milloinkaan hän ei ollut vapaaehtoisesti heittäytynyt uskaliaampaan yritykseen. Avatessaan ovea hän vapisi niin, että jalat olivat luisua hänen altaan ja hänen täytyi nojautua seinään.

Hän kulki sukkasillaan. Meni kuuntelemaan kerran herra de Rénalin ovelle ja kuuli sieltä kuorsausta. Se saattoi hänet epätoivoiseen asemaan. Nyt hänellä ei ollut mitään tekosyytä olla menemättä rouva de Rénalin luokse. Mutta mitä hän, taivas siunatkoon, siellä tekisi? Hänellä ei ollut mitään aikomusta, ja jos hänellä olisi ollutkin, oli hän niin sekaisin, ettei olisi kyennyt sitä noudattamaan.

Viimein hän tuli, tuskissaan kuin olisi kulkenut mestauslavalle, siihen pieneen käytävään, joka vei rouva de Rénalin huoneeseen. Hän avasi oven vapisevalla kädellään ja piti hirveää kolinaa.

Sisällä oli valoa, siellä paloi verholla peitetty yölamppu takan reunalla. Tätä uutta onnettomuutta Julien ei ollut odottanut. Kun rouva de Rénal näki hänen tulevan, hän hypähti kiivaasti vuoteesta. – Onneton! hän huudahti. Syntyi pientä epäjärjestystä. Julien unohti turhat mietityt suunnitelmansa ja näytteli luonnollista osaansa. Hänestä olisi ollut kauhea onnettomuus, ellei niin hurmaava nainen olisi hänestä pitänyt. Hän ei vastannut rouva de Rénalin soimauksiin muuta kuin heittäytyi hänen jalkoihinsa ja syleili hänen polviaan. Ja kun rouva kohteli häntä tavattoman ankarin sanoin, hän puhkesi kyyneliin.

Lähtiessään muutamia tunteja myöhemmin rouva de Rénalin huoneesta, Julienilla ei, romaanityyliin puhuaksemme, ollut enää mitään enempää toivomista. Totta puhuen hän sai kiittää voitostaan rakkautta, jonka hän oli herättänyt rouva de Rénalissa, ja odottamatonta vaikutusta, minkä viettelevät naiselliset sulot olivat häneen tehneet, sillä avuttomalla oveluudellaan hän ei olisi sitä suinkaan saavuttanut.

Mutta hän kuvitteli, jopa hellimmillä hetkilläänkin, niin merkillisesti hän oli pöyhkeyden vallassa, olevansa mies, joka oli tottunut valloittamaan naisia. Ja hän teki aivan uskomattomia pilatakseen kaikki, mikä hänessä tosiaan oli rakastettavaa. Hän ei tarkannut intohimoa, jonka oli herättänyt, eikä tunnontuskia, jotka sitä intohimoa kiihottivat, vaan ajatteli sen sijaan alinomaan velvollisuuttaan. Pelkäsi saavansa kauheasti katua ja tulevansa eliniäkseen naurettavaksi, jos poikkeaisi ihanteesta, jota oli päättänyt seurata. Lyhyesti sanoen, sama, mikä teki Julienista ihmisenä muita voimakkaamman, esti häntä nauttimasta onnea, joka oli aivan hänen kätensä ulottuvilla. Hän oli kuin kuusitoistavuotias tyttö, jolla on hurmaava iho, mutta kuitenkin tanssiaisiin lähtiessään maalaa kasvojaan punaisella.

Rouva de Rénal kauhistui hirveästi, kun Julien ilmestyi hänen huoneeseensa, mutta pian hän joutui vielä julmempaan hätään. Julienin kyynelet ja epätoivo hämmensivät häntä.

Sittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään kieltämistä, hän sysäsi todella vihastuneena Julienin kauas luotaan, mutta heittäytyi kohta jälleen hänen syliinsä. Hänen menettelynsä ei ollut laisinkaan johdonmukaista. Hän luuli olevansa nyt auttamattomasti kadotuksen oma ja koetti kätkeytyä helvetinnäyiltä siten, että kietoi Julienin tulisiin hyväilyihinsä. Mitään ei olisi puuttunut sankarimme onnesta, ei edes voitetun naisen kiihkeää aistillisuutta, jos Julien olisi vain kyennyt siitä nauttimaan. Julienin poistuttuakaan ei huumaava kiihko, joka järisti rouva de Rénalia vastoin hänen tahtoaankin, eivätkä hänen raatelevat tunnonvaivansa lakanneet.

Tullessaan takaisin huoneeseensa Julien ajatteli aivan ensiksi: "Hyvä Jumala, olla onnellinen, rakastettu, eikö se ole mitään muuta?" Hän joutui tuollaiseen kummastuksen ja pienen avuttoman levottomuuden tilaan kuin ihminen aina saavutettuaan sellaista, mitä on pitkän aikaa toivonut. Mieli on tottunut toivomiseen, ei se sitten ymmärrä, mitä enää toivoisi, ja kuitenkaan ei sillä vielä ole ilonaan muistoja. Kuten paraatista palaava sotamies Julien ryhtyi ajattelemaan yksityiskohdittain, miten hän oli käyttäytynyt. "Enkö tehnyt virhettä jossakin velvollisuudessani itseäni kohtaan? Esitinkö osani hyvin?"

Entä minkä osan! Miehen, joka on tottunut valloittamaan naisia!

XVI

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ

    He turn'd his lips to hers, and with his hand
    Call'd back the tangles of her wandering hair.

            Don Juan, I laulu, 170. säe.

    [Hän käänsi huulensa tämän huulille ja suori
    kädellään hänen sekaantuneet kiharansa.
    – Suom.]

Onneksi Julienin kunnialle rouva de Rénal oli ollut liian kiihtynyt ja hämmästynyt huomatakseen, miten typerä tuo mies, josta hänelle äkkiä oli tullut kaikki kaikessa, oikeastaan oli.

Kun hän näki päivän sarastavan ja pyyteli Julienia lähtemään, hän sanoi:

– Hyvä Jumala, jos mieheni on kuullut kolinaa, olen tuhon oma!

Julien, jolla oli ollut aikaa mietiskellä korulauseita, muisti seuraavan:

– Kadutteko, että olette elänyt?

– Voi, paljonkin tällä hetkellä, mutta en kadu koskaan, että olen saanut tuntea teidät.

Julienin arvo vaati muka, että hänen oli mentävä omalle puolelleen aivan varomattomasti ja päivän jo valjetessa.

Hänen alinomaisella halullaan tutkia tarkoin pienempiäkin tekojaan ja hänen mielettömällä innollaan esiintyä kokeneena ei ollut muuta kuin yksi etu: kun hän aamiaisella tapasi rouva de Rénalin, hänen käytöksensä oli oikea varovaisuuden mestarinäyte.

Rouva de Rénal taas ei voinut vilkaista Julieniin punastumatta silmiin asti eikä elää tuokiotakaan häneen katselematta. Hän huomasi oman levottomuutensa, ja yritykset salata sitä tekivät sen kahta pahemmaksi. Julien ei luonut katsettaan rouva de Rénaliin kuin yhden ainoan kerran. Ensin rouva de Rénal ihmetteli hänen varovaisuuttaan. Mutta kun se Julienin silmäys jäi ainoaksi, hän tuli hyvin rauhattomaksi. "Eikö hän kenties rakastakaan minua enää?" hän ajatteli. "Voi minä olen hänelle liian vanha; olen kymmenen vuotta vanhempi kuin hän."

Ruokasalista puutarhaan lähdettäessä hän puristi Julienin kättä. Hämmästyen sellaista tavatonta rakkaudenilmaisua Julien katsahti häneen intohimoisesti, sillä rouva de Rénal oli näyttänyt aamiaispöydässä hänestä ihmeen kauniilta, ja Julien oli koko ajan tarkastellut hänen sulojaan, vaikka olikin istunut eteensä katsellen. Tuo Julienin silmäys lohdutti nyt hiukan rouva de Rénalia, se ei tosin aivan haihduttanut hänen levottomuuttaan, mutta juuri levottomuus melkein poisti hänen tunnontuskansa siitä, että hän oli ollut uskoton miehelleen.

Mies ei aamiaisella huomannut mitään, eikä myöskään rouva Derville, vaikka hän arvelikin, että ystävätär oli jo alistumaisillaan. Koko päivänä ei rouva Derville sitten säästänyt rouva de Rénalia rohkeilta ja purevilta ystävän vihjauksilta, joiden tarkoituksena oli kuvata hirvittävillä väreillä, mikä vaara tässä uhaksi.

Rouva de Rénal paloi kaipuusta tavata Julienia kahden kesken, hän tahtoi kysyä, rakastiko Julien häntä vielä. Niin tasaisen lauhkea kuin rouva de Rénal luonteeltaan olikin, teki hänen monta kertaa mielensä osoittaa, että ystävätär oli nyt hänen tiellään.

Illalla puutarhassa rouva Derville pujahti taitavasti istumaan rouva de Rénalin ja Julienin väliin. Rouva de Rénal, joka oli kuvitellut, kuinka ihanaa olisi jälleen puristaa Julienin kättä ja vetää se huulilleen, ei nyt saanut virkkaa Julienille sanaakaan.

Tämä vastoinkäyminen kiihdytti hänen levottomuuttaan. Hänen sydäntään kalvoi katumus, hän oli viime yönä niin kovasti torunut Julienia siitä järjettömyydestä, että Julien oli tullut hänen luokseen, ja nyt hän vapisi tuskasta, ettei Julien ehkä enää uudestaan tulisikaan. Hän lähti puutarhasta aikaisin ja sulkeutui huoneeseensa. Mutta sitten hän ei jaksanut hillitä mieltään, vaan meni Julienin oven taakse, painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli siinä. Mutta vaikka epätietoisuus ja intohimo kalvoivat, hän ei uskaltanut mennä sisään. Sellainen teko olisi hänestä ollut karkeinta halpamaisuutta, sitä lajia, josta maaseudulla tunnetaan sananparsikin.

Kaikki palvelijat eivät vielä olleet menneet levolle. Varovaisuus pakotti rouva de Rénalin viimein lähtemään takaisin huoneeseensa. Kahden tunnin odotus oli hänelle kuin sadan vuoden kidutus.

Mutta Julien noudatti uskollisesti sitä, mitä hän kutsui velvollisuudekseen, joten hän suoritti pilkulleen ohjelmansa.

Kun kello löi yksi, hän pujahti hiljaa huoneestaan, otti selvää, että talon isäntä nukkui sikeää unta, ja ilmestyi rouva de Rénalin luo. Tällä kertaa hän sai ystävänsä läheisyydessä enemmän onnea, sillä nyt hän ei alinomaan miettinyt, mitä osaa hänen oli esitettävä, hän näki nyt silmillään ja kuuli korvillaan. Rouva de Rénal mainitsi hänelle jotakin iästään, mitään tarkoittamatta, vain sen vuoksi, että tuo ajatus kiusasi hänen mieltään.

– Oi, kuinka te voitte minua rakastaa, kun minä olen kymmenen vuotta teitä vanhempi?

Julienille tämä kysymys antoi lisää varmuutta. Hän ei laisinkaan käsittänyt moista onnettomuutta, mutta hän aavisti, että se tunne oli rouva de Rénalissa todellinen, eikä hän nyt enää pelännyt olevansa naurettava.

Samoin katosi Julienilta sekin typerä luulo, että häntä pidettäisiin halvan syntyperän vuoksi toisarvoisena rakastajana. Sikäli kuin Julienin kiihkeys sai kainon rakastajattaren rauhoittumaan, tuli rouva de Rénal hiukan onnellisemmaksikin ja kykeni paremmin arvostelemaan Julienia. Onnekseen Julien oli tällä kertaa kokonaan heittänyt pois lainatun naamionsa, joka oli tehnyt eilisestä kohtauksesta voiton, mutta ei suinkaan nautintoa. Jos rouva de Rénal olisi huomannut Julienin koettavan näytellä jonkinlaista teennäistä osaa, hänen onnensa olisi ollut mennyttä. Hän ei olisi jaksanut käsittää siihen muuta syytä kuin että he olivat niin eri-ikäiset.

Vaikkei rouva de Rénal ollutkaan koskaan aprikoinut rakkauden teorioita, jo hänen vaistonsa sanoi, että ikäero on maaseudulla varallisuuseron jälkeen kaikkein tavallisimpia aiheita, joille rakkausasioissa nauretaan.

Muutamassa päivässä Julien rakastui aivan tosissaan, sillä nuoruuden kiihko oli herännyt hänessä.

"Täytyy myöntää", hän ajatteli, "että tuo nainen on taivaallisen hyvä ja verrattoman kaunis."

Julienin päähän pälkähti tuskin enää teeskennellä. Joinakin hetkinä hän tunnusti rouva de Rénalille kaikki surunsakin. Tuollainen luottamus kohotti rouva de Rénalin intohimon Julienia kohtaan huippuunsa. "Minulla ei siis olekaan mitään onnellista kilpailijatarta", ajatteli rouva de Rénal autuaana. Hän uskalsi nyt kysyä, mikä se kuva oli, josta Julien oli ollut niin arka. Julien vannoi, että se oli ollut erään miehen kuva.

Milloin rouva de Rénal sai sen verran mielenmalttia, että hiukankin ajatteli, hän kummasteli äärettömästi, että hänelle oli sallittu tällainen onni ja ettei hän ollut ennen aavistanut sen olemassaoloa.

"Olisinpa tavannut Julienin kymmenen vuotta sitten, jolloin minua vielä voi pitää kauniina", hän ajatteli.

Julienin mieleen ei moisia ajatuksia juolahtanut. Hänen rakkautensa oli vielä kunnianhimoa, se oli iloa siitä, että hän, niin onneton ja halveksittu poloinen, omisti näin kauniin naisen. Ja rouva de Rénalin levottomuus ikäeron johdosta hälveni viimein, kun hän näki, miten Julien häntä jumaloi ja ihaili hänen kauneuttaan. Jos rouva de Rènalilla olisi ollut rahtunen elämänviisautta, kuten kolmikymmenvuotiailla naisilla suuremmissa sivistyspaikoissa, hän olisi kauhistunut ja epäillyt, kuinka kauan rakkaus, kun se näyttää elävän pelkästään yllätyksistä ja turhamaisuuden tyydyttämisestä, mahtaneekaan kestää!

Hetkellä, jolloin Julien unohti kunnianpyyteensä, hän ihaili jopa rouva de Rénalin päähineitä ja pukujakin niin että joutui suorastaan haltioihinsa. Hän veti nauttien sisäänsä niiden tuoksua. Hän avasi rouvan peilikaapin ja seisoi sen edessä pitkän aikaa ihaillen siellä olevien esineiden kauneutta ja järjestelyä. Rouva seisoi vieressä nojaillen häneen ja katsellen häntä. Julien puolestaan katseli rouvan jalokiviä ja muita koristeita, jollaisia tavallisesti annetaan naiselle häälahjaksi.

"Tällaisen miehen kanssa minä olisin mennyt naimisiin", ajatteli rouva de Rénal joskus. "Mikä mahtava henki! Miten sanomattoman onnellinen olisin ollut hänen vaimonaan!"

Julien ei ollut milloinkaan nähnyt näin läheltä naisen pelottavia sota-aseita. "Pariisissa ei voi olla mitään hurmaavampaa", hän ajatteli. – Ja silloin hänen onnensa oli täysin tyydytetty. Usein rakastajattaren vilpitön ihailu ja kiihko saivat hänet unohtamaan tuon joutavan teorian, joka oli tehnyt hänet tämän suhteen alkuaikoina niin epäluontevaksi ja melkein naurettavaksi. Sattui, että hän teeskentelyhalustaan huolimatta nautti syvästi, kun sai tunnustaa tälle vallasnaiselle ja ihailijalleen, miten tietämätön hän oli monenmoisista seuraelämän pikku tavoista. Rakastajattaren yhteiskunnallinen asema ikään kuin nosti hänetkin korkeammalle. Rouva de Rénal puolestaan tunsi itsensä kovin onnelliseksi, kun saattoi kaikenlaisissa pikkuasioissa opettaa moista nerokasta nuorukaista, jolle koko maailma ennusteli niin kaunista tulevaisuutta. Sellaisetkaan kuin aliprefekti ja Valenod eivät voineet olla ihailematta Julienia, ja silloin he eivät näyttäneet rouva de Rénalista niin tyhmiltä kuin ennen. Mitä rouva Dervilleen tuli, hän oli saanut kotiopettajasta varsin toisen käsityksen, eikä hän sitä salaillut. Epätoivoissaan asiasta, minkä uskoi arvaavansa, ja huomatessaan, että hänen järkevät neuvonsa olivat ystävättärelle vastenmielisiä, koska tämä oli jo kirjaimellisesti mennyt sekaisin, hän lähti Vergystä pois selittelemättä tekoaan, eikä niitä selityksiä häneltä pyydettykään. Rouva de Rénal vuodatti vain vähän kyyneliä, ja tunsi onnensa pian kahta vertaa täydellisemmäksi. Ystävättärensä lähdettyä hän sai olla melkein kaiket päivät kahden kesken rakastajansa kanssa.

Julien antautui sitäkin innokkaammin suloiseen seurusteluun rakastajattarensa kanssa sillä aina kun hän sattui jäämään liian kauaksi aikaa yksikseen, hän muisti Fouquén ehdotuksen ja joutui väkisin sitä aprikoimaan. Nykyisen uuden elämänsä ensimmäisinä päivinä tuli hänelle, joka ei ollut koskaan ennen ketään rakastanut ja jota kukaan ei ollut rakastanut, välistä sellainen vilpittömyyden kaipuu, että hän oli vähällä tunnustaa rouva de Rénalille kunnianhimonsa, koko entisen elämänsä ydintunteen. Hän olisi tahtonut kysyä rouva de Rénalilta neuvoa mitä tehdä, kun Fouquén tarjous häntä niin kummallisesti houkutteli. Mutta sitten eräs pikku tapahtuma sai hänet pitämään sen ajatuksen omana salaisuutenaan.

XVII

VARAMÄÄRI

    O, how this spring of love resembleth
    The uncertain glory of an April day;
    Which now shows all the beauty of the sun
    And by and by a cloud takes all away!

           Shakespeare, Kaksi nuorta veronalaista.

    [Oi, tämä lemmen kevät kerrassaan
    Kuin huhtikuinen taivas karvaa vaihtaa:
    Juur' aurinko kun paistaa parhaillaan,
    Niin äkkipikaa pilvi päivän kaihtaa.

                        (P. Cajanderin suomennos.)]

Eräänä iltana auringon laskiessa Julien istui ystävättärensä kanssa puutarhan perukassa kätkössä häiritsijöiltä, ja oli vaipunut syviin unelmiin. "Kestääköhän näitä onnellisia hetkiä aina?" hän ajatteli. Ja hän aprikoi vaikeuksia, joita ihminen aina kohtaa pyrkiessään maailmassa eteenpäin. Hän tunsi haikeasti tuon raskasmielisyyden, joka alkaa lapsuuden loppuessa ja katkeroittaa köyhältä ensimmäiset nuoruuden vuodet.

– Mikä Jumalan lähettämä lahja Napoleon olikaan Ranskan nuorukaisille! Kuka hänen sijansa nyt täyttää? Mihin joutuvat nuo onnettomat, joilla, vaikka olisivatkin hiukan rikkaampia kuin minä, riittää vain parahiksi lantteja kelpo sivistyksen hankkimiseen, mutta ei tarpeeksi, jotta he voisivat ostaa kaksikymmenvuotiaina miehen puolestaan sotapalvelukseen ja päästä itse edistymään aikomallaan elämänuralla! Se surullinen muisto tekee meidät iäksi onnettomiksi, Julien sanoi rouva de Rénalille syvään huokaisten.

Hän huomasi, että rouva de Rénal rypisti yhtäkkiä kulmiaan ja sai kasvoilleen kylmän halveksivan ilmeen. Moinen katsomus sopi rouvan mielestä ainoastaan palvelijalle. Kun hän oli kasvaessaan tottunut ajattelemaan olevansa rikas, hänestä tuntui ikään kuin sovitulta asialta, että myöskin Julien oli rikas. Hän rakasti Julienia tuhat kertaa enemmän kuin omaa elämäänsä eikä voinut alentua ajattelemaan rahoja.

Julienilla ei ollut aavistustakaan, mitä rouva ajatteli, mutta tuo kulmienrypistys veti hänet takaisin todellisuuteen. Hän oli niin maltillinen, että tulkitsi nyt toisin äskeiset lauseensa ja koetti selittää vallasnaiselle, joka istui ruohopenkillä hänen lähellään, että hän oli kuullut nuo sanat matkallaan ystävänsä puukauppiaan luona ja että hän nyt vain toisti niitä. Mutta sekin oli jumalattomuutta.

– No, älkää seurustelko sellaisten ihmisten kanssa, huomautti rouva de Rénal, ja hänen kasvoillaan säilyi yhä vivahde sitä jääkylmää sävyä, mikä niille yhtäkkiä liikuttavan hellyyden jälkeen oli tullut.

Kuvitelmalle, jonka valtaan Julien oli antautunut, tuli tuo kulmienrypistys, tai paremminkin Julienin katumus, että oli puhunut varomattomasti, ensimmäisenä pahana iskuna. Hän ajatteli: "Rouva de Rénal on hyvä ja lempeä, hän rakastaa minua vilpittömästi, mutta hänet on kasvatettu vihollisleirissä! Sen leirin ihmisten täytyy ennen muuta pelätä sitä rohkeiden miesten luokkaa, joka on saanut tarvittavan sivistyksen, mutta jolla ei ole kylliksi rahaa luodakseen itselleen tulevaisuutta. Mihinkä ylhäiset joutuisivat, jos meidän sallittaisiin taistella heitä vastaan samanlaisilla aseilla! Jos minä esimerkiksi olisin Verrièresin määri, jos olisin sellainen pohjaltaan hyvää tarkoittava ja kunniallinen mies kuin herra de Rénal, minkä kyydin antaisinkaan sijaiselleni ja herra Valenodille! Heidän koiruuksistaan tulisi loppu, ja oikeus voittaisi kerrankin Verrièresissä! Heidän lahjakkuutensa ei ainakaan minua estelisi! He hapuilevat koko ajan typeryksinä."

Julien olisi voinut sinä päivänä luoda itselleen pysyvän onnen. Mutta hän pelkäsi olla rehellinen. Hänen olisi täytynyt uskaltautua taisteluun, mutta heti paikalla. Rouva de Rénal kummastui Julienin puhetta siitä syystä, että hänen seurapiiriinsä kuuluvien herrojen oli tapana hokea, että kun alhaisten kansanluokkien nuorukaiset saavat liian hyvän kasvatuksen, heistä saattaa nousta joku Robespierre. Rouva de Rénalin ilme pysyi varsin kauan kylmänä ja se näytti olevan tarkoitettu Julienille. Se johtui siitä, ettei rouva nyt enää tuntenut vastenmielisyyttä Julienin pahoja sanoja kohtaan, vaan pelkäsi lausuneensa hänelle jotain epämieluista. Se onnettomuus kuvastui nyt elävästi hänen kasvoillaan, jotka olivat aina niin puhtaat ja lapselliset, milloin hän sai olla onnellinen ja erillään ikävistä ihmisistä.

Julien ei uskaltanut enää vapaasti ilmaista haaveitaan. Hän oli tyyni eikä niin rakastunut kuin ennen, joten hänestä olisi tuntunut järjettömältä mennä kohtaamaan rouva de Rénalia tämän huoneeseen. Rouvan oli parempi tulla hänen luokseen, jos joku palvelijoista näkisi emäntänsä kuljeskelevan käytävillä, olisi helppo keksiä lukemattomia erilaisia verukkeita sen selitykseksi.

Mutta tästä järjestelystä koitui pahatkin puolensa. Julien oli saanut Fouquélta eräitä kirjoja, joita hän teologina ei ollut uskaltanut pyytää kirjakaupasta. Niitä hän ei uskaltanut avata muuta kuin yöllä. Useinkin olisi ollut mukavampaa, ettei tulija silloin olisi häirinnyt häntä, ja vaikkei eilistä pikku kohtausta puutarhassa olisi sattunutkaan, Julien joutui aina odottaessaan sellaiseen tilaan, ettei kyennytkään lukemaan.

Rouva de Rénalin avulla hän saattoi nyt ymmärtää kirjoja aivan uudella tavalla. Hän oli rohkaissut mielensä ja kysellyt rouvalta monenmoisia pikku asioita, joita alhaissyntyinen nuorukainen ei voi mitenkään käsittää, vaikka hänen luontaiset lahjansa olisivat kuinka suuret.

Tuollainen rakkaudenopetus, vaikkakin saatu naiselta, joka itsekin oli hyvin tietämätön, rikastutti Julienia suuresti. Hän oppi välittömästi näkemään yhteiskunnan sellaisena kuin se nykyään on. Kuvaukset siitä, millainen se oli ennen, tuhat tai ainoastaan kuusikymmentä vuotta sitten, Voltairen tai Ludvig XV:n aikoina, eivät sekoittaneet enää hänen älynsä toimintaa. Julienin sanomattomaksi iloksi suomut putosivat hänen silmiltään; viimeinkin hän ymmärsi, miten Verrièresissä oikeastaan elettiin.

Etualalla näkyivät sangen monimutkaiset juonet, joita Besançonin prefekti oli kaksi vuotta punonut. Niitä tuettiin kirjeillä, jotka olivat lähtöisin Pariisista ja maan kuuluisimpien miesten kädestä. Tarkoituksena oli tehdä herra de Moirodista, seudun jumalisimmasta miehestä, joka siihen asti oli ollut määrin toisena apulaisena, Verrièresin varamääri. Herra de Moirodin kanssa kilpaili eräs hyvin rikas tehtailija, ja hänet täytyi nyt välttämättä saada pysytetyksi toisen apulaisen asemassa.

Julien ymmärsi lopultakin vihjaukset, joita oli sattunut kuulemaan, kun seudun hienostoa kävi herra de Rénalin luona päivällisillä. Tämä etuoikeutettu piiri seurasi tarkoin varamäärin vaalia, vaikkei koko muu kaupunki, eivätkä varsinkaan liberaalit, pitäneet de Moirodin ehdokkuutta edes mahdollisena. Heistä vaalit olivat tärkeät siksi, että Verrièresin Isonkadun itäinen pää oli määrätty, kuten jokainen tietää, yli kolme metriä levennettäväksi, koska siitä oli tullut kuninkaallinen maantie.

No niin, jos herra de Moirod, jolla oli kolme taloa, jotka olisi pitänyt siirtää tienvarrelta loitommaksi, olisi päässyt varamääriksi ja myöskin määriksi siinä tapauksessa, että herra de Rénal valittaisiin edustajakamariin, niin hän olisi sulkenut silmänsä, ja silloin olisi liian lähellä maantietä olevista taloista selvitty pelkillä pikku korjauksilla, ne olisivat saaneet seistä edelleen paikallaan vaikka sata vuotta! Joskin herra de Moirod oli tunnettu hyvin hurskaaksi ja rehelliseksi mieheksi, niin tiedettiin varmaan, että hän oli varsin lupsakka, koska hänellä itselläänkin oli paljon lapsia. Yhdeksän niistä taloista, jotka olisi pitänyt muuttaa kauemmaksi, kuului Verrièresin kermalle.

Julienin mielestä tämä juoni näytti paljon tärkeämmältä kuin historian kuvaus Fontenoyn taistelusta, jonka nimen hän luki ensi kertaa eräästä Fouquén lähettämästä kirjasta. Paljon selkeni nyt asioita, joita Julien oli kummastellut viisi vuotta, aina siitä asti kuin hän oli alkanut illoin käydä kirkkoherran luona, mutta joita teologianoppilaan jaloimmat avut, mielen nöyryys ja vaiteliaisuus, olivat estäneet aina kyselemästä.

Eräänä päivänä rouva de Rénal lausui jonkin käskyn miehensä kamaripalvelijalle, joka oli Julienin vihollinen.

– Mutta nythän on kuukauden viimeinen perjantai, huomautti palvelija katsellen rouvaa omituisella tavalla.

– Saatte mennä, vastasi rouva de Rénal.

– Vai niin, hän lähtee nyt siis tuonne heinälatoon, joka kuuluu ennen olleen kirkko ja on jälleen otettu jumalanpalvelustarkoituksiin. Mutta mitä hän siellä tekee, on minulle arvoitus, jota olen kauan miettinyt, mutta turhaan.

– Sangen tarpeellinen laitos, vaikkapa omituinen, vastasi rouva de Rénal. – Naisia ei sinne huolita. En tiedä siitä mitään muuta kuin että kaikki sinuttelevat siellä toisiaan. Tämä palvelija esimerkiksi kohtaa siellä herra Valenodin, ja Valenod, joka on niin pöyhkeä ja tyhmä, ei ollenkaan suutu, kun Saint-Jean sinuttelee häntä, vaan vastaa hänelle aivan samaan sävyyn. Jos haluatte tietää tarkemmin mitä siellä tehdään, niin kysyn herra de Maugironilta tai Valenodilta. Me maksamme sinne kaksikymmentä frangia kutakin palvelijaa kohti, etteivät he kerran leikkaisi kaulaamme poikki!

Aika riensi. Rakastajattaren sulouden ajattelu oli Julienille miellyttävää hänen synkässä kunnianhimossaan. Se seikka, että Julienin oli pakko olla puhumatta hänelle surullisista ja järkevistä asioista, koskapa he olivat niistä eri mieltä, lisäsi Julienin tietämättä onnea, jota rouva de Rénal hänelle antoi, ja rouva Rénalin hallitsemisvaltaa häneen.

Milloin kehittyneempien lasten läsnäolo hillitsi heitä ja pakotti puhumaan pelkästään kylmän järjen kieltä, Julien kuunteli rouva de Rénalin selityksiä maailman menosta, katsellen samalla häntä rakkaudesta sädehtivin silmin. Usein rouva de Rénalin järki karkasi äkkiä omille teilleen, kun hän kertoi jotain ovelaa koirankoukkua, lieneekö tarina sitten koskenut jotain rautatietä tai valtionhankintaa, jne. Julienin teki silloin mieli torua häntä. Kuinka rouva de Rénal uskaltautui seurustelemaan hänen kanssaan aivan yhtä tuttavallisesti kuin omien lastensa? Se johtui siitä, että rouva de Rénal eräinä päivinä kuvitteli tosiaan rakastavansa Julienia niin kuin omaa lastaan. Eikö hänen joka hetki täytynyt vastata Julienin lapsellisiin kysymyksiin ja selittää asioita, jotka herrasperheen lapsi tietää jo viidentoista ikäisenä? Ja seuraavassa tuokiossa hän taas ihaili Julienia valtiaanaan. Joskus hän aivan säikähti Julienin neroutta. Joka päivä oli hän yhä selvemmin huomaavinaan, mikä suurmies tuosta nuoresta teologian oppilaasta tulisi. Hän näki Julienin paavina, näki hänet sellaisena pääministerinä kuin Richelieu. – Saankohan elää niin kauan, että näen sinut kunniassasi? hän kysyi Julienilta. – Maa on muokattu suurelle miehelle; yksinvalta ja uskonto tarvitsevat häntä.

XVIII

VERRIÈRES SAA VIERAAKSEEN KUNINKAAN

    Ettekö kelpaa muuhun kuin paiskattaviksi kansanraatona tunkiolle,
    kuolleena, jolla ei ole sielua eikä verentilkkaa suonissa?

             Piispan puheesta, jonka hän piti Pyhän Klemensin kappelissa.

Syyskuun 3. päivänä kello kymmenen illalla herätti koko Verrièresin santarmi, joka karautti täyttä laukkaa Isoakatua kaupungille. Hän toi uutisen, että hänen majesteettinsa kuningas saapuisi seuraavana sunnuntaina kaupunkiin, ja nyt oli tiistai. Prefekti antoi luvan, tai oikeammin sanoen, pyysi, että muodostettaisiin kunniavartio. Vastaanotto täytyi saada mahdollisimman komeaksi. Toimitettiin pikalähetti Vergyhin. Herra de Rénal tuli maalta keskellä yötä ja tapasi koko kaupungin täydessä liikkeessä. Jokainen esitti omia vaatimuksiaan. Ne, joilla oli vähiten puuhaa, vuokrasivat itselleen parvekkeita katsellakseen kuninkaan tuloa.

Kuka nimitetään kunniavartion päälliköksi? Herra de Rénal huomasi kohta, miten tärkeää oli antaa päällikkyys herra de Moirodille, nimittäin noiden muutettavien rakennusten vuoksi. Tällainen muokkasi maata hänen varamääriksi pääsylleen. Herra Moirodin alttiiseen hartauteen nähden ei ollut mitään huomauttamista, siinä suhteessa hänellä ei ollut kilpailijaa, mutta hän ei ollut koskaan ratsastanut. Hän oli noin kolmenkymmenenkuuden ikäinen mies, joka suhteessa arka ja pelkäsi yhtä paljon putoamista kuin naurettavaksi joutumistakin.

Määri antoi noutaa hänet luokseen jo kello viisi aamulla.

– Herra de Moirod haluan kuulustella mielipidettänne aivan kuin jo olisitte virassa, jota kaikki kunnon ihmiset teille toivovat. Tässä onnettomassa kaupungissa tehtailijat paisuvat, vapaamielisessä puolueessa on pian miljoona miestä, se kärkkyy valtaa, se osaa käyttää aseenaan mitä hyvänsä. Ajatelkaamme kuninkaan, monarkian ja ennen kaikkea pyhän uskontomme etuja. Kenelle luulette meidän voivan uskoa kunniavartion päällikkyyden?

Vaikka herra de Moirod pelkäsi kauheasti hevosta, hän otti lopulta marttyyrin tavalla tuon kunniatehtävän vastaan.

– Minä esiinnyn niin kuin tilaisuuden arvo vaatii, hän sanoi määrille.

Tuskin jäi enää aikaa tarkastaa univormuja, joita ei ollut käytetty nyt seitsemään vuoteen. Silloin eräs kuninkaallinen prinssi oli matkustanut Verrièresin kautta.

Kello seitsemän rouva de Rénal tuli Vergystä Julienin ja lasten kanssa. Hän näki salinsa täynnä vapaamielisen puolueen naisia, jotka saarnasivat puolueiden yhdistymistä ja olivat tulleet pyytämään, että hän suostuttelisi miehensä antamaan heidän puolisoilleen paikkoja kunniavartiossa. Eräs heistä väitti, että hänen miehensä tekisi vararikon surusta ellei häntä valittaisi. Rouva de Rénal toimitti heidät kaikki pois luotaan. Hän näytti innokkaasti puuhailevan jotain. Julien kummasteli, ettei rouva de Rénal ilmaissut hänelle, mitä salaperäistä aikoi, ja vielä enemmän hän oli siitä harmissaan. "Johan sen arvasin", Julien ajatteli katkerana, "että hänen rakkautensa haihtuu, kun hän saa kunnian vastaanottaa kuninkaan taloonsa. Tietysti tällainen touhu häikäisee häntä. Vasta sitten kun luokka-aate ei enää väännä hänen järkeään sekaisin, hän rakastaa taas minua."

Omituista kyllä, hän rakasti nyt rouva de Rénalia entistä enemmän.

Verhoilijoita alkoi kuhista joka huoneessa. Julien vaani kauan tilaisuutta saadakseen sanoa rouvalle muutaman sanan. Viimein hän tapasi tämän, kun rouva tuli Julienin huoneesta; ja näki erään puvuistaan rouvan käsivarrella. He seisoivat siinä kahden. Julien halusi puhua rouva de Rénalille, joka kuitenkin kiiruhti pakoon eikä tahtonut kuunnella. "Olenpa aika tyhmä, kun rakastan tuollaista naista, hän on kunnianhimosta yhtä narri kuin hänen miehensäkin."

Rouva de Rénal oli vieläkin suurempi narri kuin Julien luuli. Eräs hänen palavimpia toiveitaan, joita hän ei ollut milloinkaan voinut Julienille tunnustaa, koska pelkäsi tämän loukkaantuvan, oli nähdä Julien kerran, vaikkapa vain yhden ainoan päivän, jossakin muussa puvussa kuin tuossa ikävässä mustassa. Taidolla, josta näin korutonta naista saattoi tosiaan ihmetellä, hän hankki ensin herra de Moirodilta ja sitten aliprefekti Maugironilta luvan, että Julien saisi paikan kunniavartiossa syrjäyttäen viisi, kuusi nuorukaista, jotka olivat rikkaiden tehtailijoiden poikia ja joista ainakin kaksi oli moitteettoman uskonnollismielistä. Herra Valenod, joka tahtoi lainata kiesinsä kaupungin kauneimmille naisille ja näytellä kauniita normandilaisia hevosiaan, suostui lainaamaan yhden ratsuistaan Julienille, jota hän vihasi koko sydämestään. Mutta kaikilla kunniavartion jäsenillä oli joko omat tai lainatut taivaansiniset univormut, hopeanvärisine everstinolkaimineen, samat, joissa oli loistettu seitsemän vuotta sitten. Rouva de Rénal tahtoi hankkia aivan uuden univormun, mutta hänellä ei nyt ollut enempää kuin neljä päivää aikaa tilatakseen sen Besançonista. Siihen mennessä sen oli jouduttava valmiiksi vaakunoineen, hattuineen ja kaikkine muine hienouksineen, mitä kunniavartijan varustuksiin kuului. – Huvittavinta oli, että hän piti varomattomana teettää Julienin pukua Verrièresissä. Hän tahtoi valmistaa sekä kaupungille että Julienille yllätyksen.

Kun oli päästy kunniavartiota koskevista asioista ja yleisen mielialan valmistamisesta, määrin täytyi pitää huolta myöskin suuresta kirkollisesta juhlasta, sillä kuningas ei varmaankaan kulkisi Verrièresin kautta käymättä pyhän Klemensin kuuluisilla pyhäinjäännöksillä, joita säilytetään Bray-le-Hautissa, tuskin puolen peninkulman päässä kaupungista. Tilaisuuteen haluttiin koota paljon papistoa, mutta tämä oli vaikea seikka, sillä herra Maslon, uusi rovasti, tahtoi kaikin mokomin estää kirkkoherra Chélania tulemasta sinne. Turhaan herra de Rénal esitti hänelle, että moinen menettely olisi epäviisasta. Markiisi de La Mole, jonka suvussa on monta tämän seudun maaherraa, oli nimitetty seuraamaan kuningasta matkalla. Hän oli ollut kolmekymmentä vuotta abbé Chélanin hyvä tuttu. Hän siis Verrièresiin jouduttuaan tiedustelisi, miten abbé Chélan voi, ja jos hän saisi kuulla, että hänet oli saatettu epäsuosioon, niin hänessä oli miestä lähteä tervehtimään Chélania tämän vaatimattomaan taloon, johon pappi oli vetäytynyt, ja hän veisi sinne mukaansa niin komean seurueen kuin suinkin käsiinsä saisi. Siinäpä vasta korvatillikka!

– Minä joudun häpeään täällä ja Besançonissa, jos hän ilmestyy minun pappieni joukkoon, vastasi abbé Maslon. – Sellainen jansenisti, taivas siunatkoon!

– Väittäkää mitä tahansa, rakas abbé, vaati herra de Rénal, – mutta minä en suostu jättämään Verrièresin hallitusta markiisi de La Molen nolattavaksi. Te ette tunne häntä, hän on oikeinajatteleva mies hovissa, mutta täällä maaseudulla ilkeä pisteliäs pilantekijä, joka haluaa kaikin keinoin nolata ihmisiä. Hän on sellainen mies, että tekisi meidät pelkäksi huvikseen naurettaviksi vapaamielisten silmissä.

Vasta lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, kun oli kolme päivää neuvoteltu asiasta puoleen ja toiseen, määrin rohkeudeksi muuttunut pelko voitti, ja ylpeä abbé Maslon taipui.

Nyt täytyi kirjoittaa makea kirje abbé Chélanille ja pyytää häntä olemaan läsnä Bray-le-Hautin pyhäinjäännösseremonioissa, jos hänen korkea ikänsä ja terveytensä sen sallisi. Herra Chélan anoi ja sai kutsukirjeen Julienille, jonka oli seurattava hänen mukanaan alidiakonina.

Jo varhain sunnuntaiaamuna riensi läheisistä vuorikylistä Verrièresiin talonpoikia niin että kadut olivat tulvillaan. Tuli kaunis, aurinkoinen päivä. Viimein, kello kolmen aikaan, syntyi väkijoukossa levotonta liikettä. Kaukaa, peninkulman päästä Verrièresistä näkyi vuorella tuli. Se tarkoitti, että kuningas oli tullut departementin alueelle. Heti alkoivat kaikki kirkonkellot ja vanha kaupungin omistama espanjalainen tykki yhtä mittaa jyskyttäen ilmaista riemuaan suurtapahtuman johdosta. Puolet kaupungin väkeä oli kiivennyt katoille. Kaikki naiset seisoivat parvekkeilla. Kunniavartio lähti marssimaan. Ihailtiin loistavia univormuja ja jokainen tunsi joukossa jonkun omaisensa tai ystävänsä. Naureskeltiin herra de Moirodille, joka pelkäsi niin, että hapuili koko ajan kädellään takertuakseen kohta vaaran tullessa kiinni satulannuppiin. Mutta muuan huomio sai kaiken muun unohtumaan. Yhdeksännen ruodun ensimmäisenä miehenä ratsasti ihmeen kaunis, solakka poika, jota ei ensin tunnettu. Pian ilmaisivat toiset suuttuneilla huudahduksilla ja toiset kummastuneella vaikenemisella, että tämä oli yleinen skandaali. Nuorukainen, joka ratsasti herra Valenodin normandialaisella ratsulla, oli pikku Sorel, kirvesmiehen poika! Yksimielinen paheksumishuuto määrille, etenkin vapaamielisten parvesta. Johan nyt jotain! Koska tuo pieni, kirkonmiehen asuun puettu työläispoika oli hänen pentujensa kotiopettaja, niin hän oli uskaltanut työntää tämän kunniavartioon ja syrjäyttää hänen vuokseen ne ja ne rikkaat herrat tehtailijat! Eräs pankkiirinrouva julisti, että herrojen täytyisi ainakin antaa pieni läksytys mokomalle liassa syntyneelle nuorelle nokastelijalle. – Hän on ovela vintiö ja hänellä on sapeli vyöllä, vastasi silloin naapuri. Se lurjus saattaisi sivaltaa heitä vasten naamaa.

Hienomman yleisön huomautukset olivat paljon vaarallisempia. Vallasnaiset arvelivat, että johtuikohan moinen loukkaava menettely pelkästään itsestään määristä. Yleensä annettiin halveksumisen alhaista syntyperää kohtaan oikeudenmukaisesti ilmetä.

Julien, josta näin paljon puhuttiin, tunsi sillä välin itsensä maailman onnellisimmaksi ihmiseksi. Hän oli luonnostaan rohkea, joten hän istui satulassa paremmin kuin useimmat tuon vuoristokaupungin nuorukaiset. Naisten silmistä hän näki, että kysymys oli juuri hänestä.

Hänen olkaimensa kiilsivät uljaimmin, nehän olivat aivan uudet. Ratsu kavahti kahdelle jalalle alinomaa, hänen riemullaan ei ollut vertaa!

Hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, kun hevonen vanhan linnoitusvallin kohdalle jouduttaessa säikähti pikku tykin laukausta ja hypähti ulos rivistä. Onni auttoi niin, ettei hän ihmeekseen pudonnut satulasta. Silloin hän tunsi itsensä sankariksi. Hän kuvitteli olevansa Napoleonin ordonanssiupseeri, joka oli määrätty valloittamaan patteri.

Mutta eräs ihminen oli vieläkin onnellisempi kuin Julien. Ensin hän katseli raatihuoneen ikkunasta, kun Julien ratsasti ohitse, sitten hän oli istahtanut vaunuihin ja ehtinyt pitkän kierroksen ajettuaan juuri parhaiksi paikalle, jossa Julienin hevonen, hänen kauhukseen, vei ratsastajansa pois rivistä. Viimein rouva de Rénal tuli vaunuissaan täyttä nelistä ajaen toisen kaupunginportin kautta maantielle, jota kuningas saapuisi, ja saattoi sitten katsella parinkymmenen askeleen päästä komean pölypilven keskellä ratsastavaa kunniavartiota. Kymmenentuhatta talonpoikaa huusi: – Eläköön kuningas! kun määri sai kunnian pitää hänen majesteetilleen puheen. Tunnin kuluttua, jolloin kuningas oli kuunnellut kaikki puheet ja aikoi edetä kaupunkiin, alkoi pikku kanuuna ampua pikatulta. Mutta silloin sattui onnettomuus, ei suinkaan tykkimiehille, jotka olivat oppineet ammattinsa Leipzigissä ja Montmirailissa, vaan tulevalle varamäärille, herra de Moirodille. Hänen hevosensa muksahdutti hänet nimittäin ainoaan rapakkoon, mitä tiellä oli, ja se oli skandaali, koska hänet täytyi kiskoa liasta aivan kuninkaan vaunujen edestä.

Hänen majesteettinsa laskeutui vaunuista kauniin uuden kirkon kohdalla. Temppeli oli sinä päivänä koristettu kaikilla karmosiininpunaisilla verhoillaan. Kuningas aikoi aterioida ja nousta sitten heti kohta jälleen vaunuihin ajaakseen osoittamaan kunnioitustaan pyhän Klemensin, pyhäinjäännöksille. Tuskin kuningas ehti kirkolle, kun Julien lasketti laukkaa herra de Rénalin taloon. Siellä hän riisui huokaillen yltään kauniin taivaansinisen univormunsa, olkaimet ja sapelin ja pukeutui kuluneisiin mustiinsa. Hän kavahti satulaan ja ehti muutamassa hetkessä takaisin Bray-le-Hautiin, joka on ihanan kukkulan laella. "Talonpoikien ihastus saa heidän joukkonsa näyttämään moninkertaiselta", Julien ajatteli. Verrièresissä ei pääse kääntymäänkään, ja täälläkin kuhisee vanhan luostarin ympärillä toistakymmentätuhatta henkeä.

Vallankumouksellisten vandalismi oli vienyt luostarin aivan rappiolle, mutta sitten se oli restauroitu komeaan kuntoon, ja alettiinpa jo kertoa, että siellä tapahtui ihmeitäkin. Julien tapasi abbé Chélanin, joka torui häntä ankarasti ja antoi hänelle messupaidan ja kasukan. Julien pukeutui ripeästi ja lähti Chélanin kanssa Agden nuoren piispan puheille. Piispa oli markiisi de La Molen veljenpoika ja äskettäin virkaansa nimitetty, ja nyt oli hänen tehtäväkseen määrätty näyttää kuninkaalle pyhäinjäännöksiä. Mutta piispaa ei löydetty mistään.

Papit alkoivat tuskastua. He odottivat päämiestänsä muinaisen apottikunnan synkässä goottilaisessa luostarissa. Sinne oli saatu koolle kaksikymmentäneljä kirkkoherraa, joiden tuli vertauskuvallisesti esittää Bray-le-Hautin vanhaa kapitulia, koska sen – ennen vuotta 1789 – oli muodostanut kaikkiaan kaksikymmentäneljä kaniikkia. Kun kirkkoherrat olivat valitelleet kolme neljännestuntia piispan nuoruutta, he arvelivat parhaaksi lähettää dekaanuksen hänen ylhäisyytensä puheille ilmoittamaan, että kuningas saattoi milloin tahansa tulla, joten hänen piti joutua kuoriin. Herra Chélan oli valittu vanhuutensa nojalla dekaanukseksi. Vaikka hän oli Julienille ilmeisesti vihoissaan, hän antoi merkin, että Julien lähtisi hänen kanssaan. Julien osasi esiintyä hyvin messupaitaan puettuna. Jollakin kirkollisella pukeutumistaidolla, jonka salaisuutta en tunne, hän oli saanut sovitetuksi kauniin kiharaisen tukkansa pysymään varsin sileänä; mutta olipa hän unohtanut kuitenkin jotain, mikä harmitti herra Chélania vielä enemmän, nimittäin jalkaansa kunniavartiossa käyttämänsä kannukset, jotka nyt näkyivät pitkän kasukan helmojen alta.

Kun tultiin piispan asuntoon, kookkaat ja koreakaluunaiset lakeijat suvaitsivat tuskin vastata vanhalle kirkkoherralle, ettei hänen ylhäisyytensä ollut tavattavissa. Asia lyötiin pilkaksi, kun hän yritti selittää, että Bray-le-Hautin korkean kapitulin dekaanuksena hänellä oli etuoikeus päästä milloin tahansa jumalanpalvelusta toimittavan piispan puheille.

Lakeijan hävyttömyys loukkasi pahoin ylpeäluontoista Julienia. Hän lähti itse samoamaan läpi vanhan luostarin kaikkien makuusalien ja ravisteli kaikkia ovia mitä eteen sattui. Eräs aivan pieni ovi antoi myöten, ja hän tuli ahtaaseen kammioon, keskelle hänen ylhäisyytensä kamaripalvelijoita, joilla oli mustat puvut ja käädyt kaulassa. Kun hänellä näytti olevan sellainen kiire, nuo herrat luulivat, että piispa oli kutsunut hänet luokseen, ja antoivat hänen mennä. Riennettyään vielä jonkin askelen hän seisoi valtavan suuressa, kovin synkässä goottilaisessa salissa, jonka seiniä verhosivat mustat tammipaneelit. Kaikki salin soikeat ikkunat yhtä lukuunottamatta olivat muuratut tiilillä umpeen. Muuraustyön karkeaa jälkeä ei ollut mitenkään peitelty, joten se muodosti surullisen vastakohdan muinaisen komean puusisustuksen rinnalla. Sivuseinät tuossa burgundilaisten muinaistutkijain piireissä kuuluisassa salissa, jonka herttua Kaarle Rohkea oli vuonna 1470 jonkin syntinsä sovitukseksi rakennuttanut, olivat varustetut runsain puuveistoksin kaunistetuilla kuorituoleilla. Veistoksissa nähtiin monivärisillä puulajeilla esitettyinä kaikki Ilmestyskirjan mysteerit.

Moinen alastomien tiilien ja vielä aivan valkean muurilaastin halventama muinainen loisto vaikutti Julieniin kolkon alakuloisesti. Hän pysähtyi vaiti paikalleen. Toisessa päässä salia, ainoan ikkunan ääressä, josta valoa pääsi sisään hän näki mahonkikehyksisen kuvastimen, jota saattoi käännellä eri asentoihin. Joku nuori mies, yllään sinipunainen kaapu ja pitsitetty messukasukka, seisoi parin kolme askelen päässä kuvastimesta, paljaspäin. Moinen huonekalu tuntui Julienista omituiselta tällaisessa paikassa, ja varmaan se olikin tuotu kaupungista. Julienin mielestä nuorukainen näytti hermostuneelta, ja oikealla kädellään hän jakeli siunauksia kuvastimeen päin.

"Mitähän tuo nyt merkitsee?" hän ajatteli. "Nuori pappi kai harjoittelee seremoniaansa? Ehkäpä hän on piispan sihteeri... Tiettävästi hänkin kohtelee minua yhtä hävyttömästi kuin lakeijat... Mutta siitä en välitä. Koetetaanhan."

Hän meni hitain askelin aivan salin perälle, katsellen koko ajan ainoaa ikkunaa ja nuorta miestä, joka edelleen jakeli verkkaisin kädenliikkein siunauksia, luvuttomin määrin, levähtämättä hetkeäkään.

Kun hän tuli lähemmäksi, hän erotti yhä paremmin herran harmistuneen ilmeen. Mutta kun hän näki, miten komeasti messukasukka oli koristettu pisteillä, hän pysähtyi äkkiä aivan aikomattaan muutaman askeleen päähän hienosta kuvastimesta.

Viimein Julienin päähän pälkähti: "Nyt vaatisi velvollisuus, että minun pitäisi puhua." Mutta hänen mielensä oli liian liikutettu salin kauneudesta, ja sitä paitsi hän ajatteli jo ennakolta närkästyneenä julkeita sanoja, joita saisi kestää.

Tuo nuori mies näki kuvastimestaan hänet ja käännähti, ärtynyt ilme hänen kasvoiltaan haihtui ja hän virkkoi varsin lempeästi:

– No niin, joko se nyt viimeinkin on kunnossa?

Julien jäi ällistyneenä paikalleen. Kun nuori herra kääntyi, Julien näki hänen kaulassaan piispanristin. Hän oli Agden piispa. "Niin nuori vielä", ajatteli Julien. "Enintään kuusi, kahdeksan vuotta minua vanhempi..."

Ja hän häpesi kannuksiaan.

– Teidän ylhäisyytenne, hän vastasi arasti, – kapitulin dekaanus, herra Chélan lähetti minut tänne.

– Vai niin, häntä on minulle sydämellisesti suositeltu, piispa vastasi niin kohteliaasti, että Julienin ihastus yhä kasvoi. – Mutta pyydän anteeksi, luulin teitä erääksi, jonka piti tuoda tänne hiippani. Se pantiin Pariisissa liian huolimattomasti matkatavaroihini, kovikekangas huipussa rutistui kauheasti. Sellainen näyttää hyvin rumalta, nuori piispa lisäsi surullisena. – Ja sitä paitsi he antavat minun odottaa niin kauan!

– Teidän ylhäisyytenne, minä menen noutamaan hiipan, jos teidän armonne sallii.

Julienin kauniit silmät eivät olleet tehoamatta.

– No, menkää, vastasi piispa hurmaavan kohteliaasti. – Minun on saatava se aivan heti. Olen epätoivoissani, kun kapitulin herrojen täytyy odottaa minua.

Kiirehtiessään keskelle salia ja vilkaistessaan siinä vielä piispaan, Julien näki, että hän olijalleen alkanut jaella siunauksiaan. "Mitä tuo nyt merkitsee?" aprikoi Julien. "Varmaankin tulevien seremoniain välttämätöntä harjoittelua."

Siinä huoneessa, jossa kamaripalvelijat oleskelivat, hän näki hiipan heidän käsissään. Vasten tahtoaankin nuo hienot herrat kavahtivat Julienin käskevää katsetta ja luovuttivat hänen ylhäisyytensä hiipan.

Julien oli ylpeä, kun sai kantaa sitä. Hitaasti hän kulki se käsissään salin halki ja piteli sitä kunnioittavasti. Hän tapasi nyt piispan istumassa kuvastimen ääressä, jo kovin väsyneenä, mutta kuitenkin jaellen vielä silloin tällöin oikealla kädellään siunauksia. Julien auttoi häntä pukeutumaan hiippaan. Piispa pudisti päätänsä.

– Se pysyy, hän sanoi Julienille tyytyväisen näköisenä. – Oletteko ystävällinen ja menette vähän syrjemmälle?

Sitten piispa kulki reippaasti keskelle salia ja lähti siitä hitain askelin takaisin kuvastinta kohti, otti kasvoilleen äskeisen ankaran ilmeensä ja jakeli juhlallisesti siunauksiaan.

Julien ei voinut liikahtaa, niin kummalta se näytti. Hän koetti käsittää asiaa, mutta ei uskaltanut. Piispa pysähtyi, vilkaisi häneen, ja vakavuus hänen kasvoiltaan katosi tuossa tuokiossa:

– Mitä arvelette hiipastani, herra, istuuko se hyvin?

– Oikein hyvin, teidän ylhäisyytenne.

– Eikö se ole liiaksi takaraivolla? Se näyttää hieman typerältä. Mutta ei sitä saa kantaa myöskään liiaksi otsalla.

– Minusta se näyttää sangen hyvältä.

– Kuningas on tottunut kunnioitettavaan ja sangen vakavaan pappiskuntaan. En tahtoisi, etenkään ikäni tähden, näyttää liian keveältä.

Ja piispa alkoi kävellä uudestaan siunauksia jaellen.

"Selvästikin hän harjoittelee jakamaan siunauksia", Julien vihdoinkin ymmärsi.

Hetkisen kuluttua piispa sanoi: – Olen valmis. Olkaa hyvä, herra, ja menkää ilmoittamaan herra dekaanukselle ja kapitulin herroille.

Pian tulivat herra Chélan ja hänen perästään kaksi vanhinta rovastia sisään hyvin korkeasta ja komeilla veistoksilla koristetusta ovesta, jota Julien ei ollut vielä huomannut. Mutta nyt Julien jäi arvojärjestyksen mukaan viimeiseksi heistä kaikista, ja hän näki piispan vain toisten kirkonmiesten selän takaa, kun he yhtenä parvena riensivät tuolle ovelle.

Piispa asteli hiljaa salin halki. Kun hän oli joutunut ovelle, järjestyivät kirkkoherrat kulkueeseen. Syntyi hiukan epäjärjestystä, ja sitten kulkue lähti liikkeelle veisaten virttä. Piispa käveli viimeisenä Chélanin ja erään iäkkään kirkkoherran välissä. Julien painautui aivan hänen ylhäisyytensä viereen, ikään kuin abbé Chélanin apulaiseksi. Kuljettiin pitkin Bray-le-Hautin luostarin käytäviä, jotka olivat synkät ja kosteat, vaikka aurinko ulkona säteilikin. Tultiin viimein luostarikirkon porttiholviin. Juhlamenot saivat Julienin sekaisin ihastuksesta. Kunnianhimo, jonka piispan nuoruus hänessä herätti, ja tuon kirkkoruhtinaan erinomainen hienotunteisuus ja kohteliaisuus tekivät hänen sydämensä kovin levottomaksi. Se kohteliaisuus oli jotain kokonaan toista kuin herra de Rénalin silloinkin kun määri oli parhaalla tuulellaan. "Kuta ylemmäksi kohotaan yhteiskunnallisissa arvoasteissa, sitä hienostuneemmiksi tavat muuttuvat", Julien ajatteli.

Kirkkoon mentiin eräästä sivuovesta. Yhtäkkiä hirvittävä jyrinä vavisti ikivanhoja kattoholveja. Julien luuli niiden tuossa paikassa luhistuvan. Syynä oli jälleen tuo pieni kanuuna: kahdeksalla nelistävällä hevosella se oli vedetty paikalle ja tuskin se oli saatu luostariin, kun Leipzigin tykkimiehet asettivat sen paikoilleen ja ampuivat viisi laukausta minuutissa niin kuin preussilaiset olisivat hyökänneet heidän kimppuunsa.

Mutta tämä suurenmoinen jyske ei enää vaikuttanut Julieniin, hän ei ajatellut enää Napoleonia eikä hänen sotaista kunniaansa. "Niin nuori, ja nyt jo Agden piispana", hän ajatteli. "Mutta missä se Agde oikeastaan on? Ja kuinka suuret tulot siitä virasta saa? Kaiketi siinä kaksi-, kolmesataatuhatta frangia?"

Hänen ylhäisyytensä lakeijat kantoivat sisään komean kunniakatoksen. Chélan tarttui yhteen sen kannatussauvoista, mutta oikeastaan Julien kantoi hänen puolestaan. Piispa asettui katoksen alle. Ja hän oli todellakin onnistunut saamaan kasvoilleen vanhusmaisen ilmeen, eikä sankarimme ihailulla ollut enää rajoja. "Mihin kaikkeen viisaudella pystyykään", hän ajatteli.

Kuningas astui sisään. Julienia onnisti niin, että hän näki kuninkaan varsin läheltä. Piispa piti hartaan ja mahtipontisen puheen eikä suinkaan unohtanut siitä tuollaista pientä kohteliasta hämmentymisen vivahdetta, joka kuului asiaan hänen majesteettinsa edessä.

En ryhdy enempää kuvailemaan Bray-le-Hautin juhlamenoja, sillä se olisi tunnettujen asiain toistamista, koska ne täyttivät parin viikon ajan kaikkien departementin lehtien palstat. Julien sai piispan puheesta kuulla, että kuningas polveutui Kaarle Rohkeasta.

Myöhemmin annettiin Julienin tehtäväksi tarkastaa näiden juhlien kustannuslaskut. Markiisi de La Mole, joka oli hankkinut veljenpojalleen piispakunnan, tahtoi kohteliaasti suorittaa kaikki kulut. Pelkästään nämä Bray-le-Hautin kirkolliset juhlamenot maksoivat kolmetuhattasata frangia.

Kun piispa oli pitänyt puheensa, hänen majesteettinsa kuningas vastasi siihen, asettui kunniakatoksen alle ja laskeutui hyvin hurskaasti polvilleen pielukselle alttarin eteen. Pitkin kuorin seinämiä kiersivät korituolit korokkeella pari askelmaa permantoa ylempänä. Julien istui alimmalla portaalla herra Chélanin jalkojen juuressa, ikään kuin mikäkin helmuksenkantaja kardinaalinsa vieressä Sikstiniläisessä kappelissa Roomassa. Siellä kaikui Te Deum, pyhä savu suitsusi, muskettien ja tykkien paukkeesta ei tullut loppua, talonpoikaisrahvas juopui onnesta ja hurskaudesta. Yksi ainoa sellainen päivä tuhoaa sadan jakobiinilehden numeron työn.

Julien seisoi viiden, kuuden askeleen päässä kuninkaasta, joka rukoili tosiaan hartaasti. Nyt vasta hän huomasi joukossa erään pienen miehen, jolla oli sielukkaat silmät ja melkein koristelematon puku. Mutta taivaansininen nauha kulki poikki tuon varsin yksinkertaisen puvun. Hän oli lähempänä kuningasta kuin monet muut herrat, joiden asut olivat niin kullalla kirjailtuja, että – Julienin sanojen mukaan – kangasta tuskin näkyi. Hetkeä myöhemmin Julien sai kuulla, että se herra oli markiisi de La Mole. Julienista hän näytti kopealta, jopa hiukan julkealtakin.

"Tuo markiisi ei varmaankaan ole niin kohtelias kuin minun kaunis piispani", Julien ajatteli. "Hengellinen sääty tekee ihmisen lauhkeaksi ja viisaaksi. Mutta kuningashan on tullut tänne osoittamaan kunnioitustaan pyhäinjäännöksille, eikä niitä jäännöksiä näy täällä. Missä se pyhä Klemens sitten on?"

Eräs pikku pappi, Julienin vierustoveri, sanoi hänelle, että kunnianarvoisa reliikki oli rakennuksen yläkerroksessa, niin sanotussa Palavassa kappelissa.

"Mikä se Palava kappeli lienee?" Julien ihmetteli.

Mutta hän ei tahtonut udella selitystä. Hän odotti yhä suuremmassa jännityksessä.

Etiketti säätää, että hallitsevan ruhtinaan vieraillessa kaniikit eivät kulje piispan mukana. Mutta kun nyt lähdettiin Palavaan kappeliin, kutsuikin hänen ylhäisyytensä kanssaan abbé Chélania, ja Julien rohkaisi luontonsa ja meni Chélanin mukana.

Noustiin korkeat portaat ja tultiin tavattoman pienelle goottilaiselle ovelle, jonka pielet olivat komeasti kullatut. Ne näyttivät aivan eilen kullatuilta.

Oven edustalla maassa oli polvillaan kaksikymmentäneljä nuorta tyttöä Verrièresin hienoimmista perheistä. Ennen kuin piispa aukaisi oven, hän laskeutui polvilleen keskelle noiden kauniiden ja nuorten tyttöjen parvea. Kun hän selvästi kuuluvalla äänellä lausui rukouksen, näytti siltä kuin tytöt olisivat suorastaan ahmineet silmillään hänen kauniita pitsejään, kohteliaita kasvojaan ja hänen koko nuorta ja lempeää olemustaan. Moinen näky vei sankariltamme viimeisenkin järjen rahdun! Tällä hetkellä hän olisi aivan vilpittömästi taistellut vaikka inkvisitiolaitoksen puolesta. Yhtäkkiä ovi sitten avautui. Pikku kappeli säteili täynnä tulia. Alttarilla paloi toista tuhatta vahakynttilää järjestettyinä kahdeksaan riviin, joita kukkakimput erottivat toisistaan. Jalon suitsutuksen lauhkea tuoksu tulvahti pilvenä pyhäkön ovesta. Kappeli, joka oli uudestaan kullattu, oli varsin pieni, mutta hyvin korkea. Julien huomasi alttarilla kuudettatoista jalkaa pitkiä kynttilöitä. Nuoret tytöt eivät jaksaneet hillitä itseään, vaan huudahtelivat ihastuksesta. Kappelin pieneen eteiseen päästettiin ainoastaan nuo kaksikymmentäneljä tyttöä, kaksi kirkkoherraa ja Julien.

Kohta astui sitten kuningas sisään, mukanaan ainoastaan markiisi de La Mole ja ensimmäinen kamariherra. Vartijatkin jäivät ulos, he laskeutuivat polvilleen ja tekivät samalla kiväärillään kunniaa.

Hänen majesteettinsa paremminkin heittäytyi kuin laskeutui rukousjakkaralle. Ja silloin vasta Julien, joka oli joutunut hyvin ahtaaseen tilaan kullattua ovea vasten, huomasi erään nuoren tytön paljaan käsivarren ylitse pyhän Klemensin kauniin kuvan. Pyhimys oli kätkössä alttarin alla, kuvattuna nuoren roomalaisen soturin asussa. Hänellä oli kaulassa ammottava haava, josta veri lämpöisen luonnollisena vuoti. Teos oli taiteilijansa mestarityö; pyhimyksen sammuvat silmät olivat puoli ummessa, mutta kuitenkin niistä hohti lempeys. Alkavat viiksenhaivenet somistivat hänen suloista suutaan, joka jo melkein umpeen sulkeutuneena näytti vielä rukoilevalta. Katsellessaan pyhimystä Julienin vieressä oleva nuori tyttö alkoi itkeä kuumia kyyneliä. Yksi kyynelistä tipahti Julienin kädelle.

Kun kaikki olivat tuokion rukoilleet ja syvässä hiljaisuudessa kuului ainoastaan kirkonkellojen soitto kaukaa jokaisesta kylästä aina viiden penikulman piiristä, Agden piispa anoi kuninkaalta lupaa saada puhua. Hän piti pienen, hyvin liikuttavan puheen, jonka sanat olivat yksinkertaiset, mutta sitä vaikuttavammat:

– Älkää unohtako koskaan, nuoret kristityt, että olette nähneet yhden suurimpia kuninkaita, mitä maailmassa on, polvillaan kaikkivaltiaan ja peljättävän Jumalan palvelijain edessä. Nämä heikot palvelijat, joita maailmassa vainotaan ja murhataan, kuten näette pyhän Klemensin vielä verta vuotavasta haavasta, saavat riemuita voitosta taivaassa. Eikö niin, nuoret kiristyt, että muistatte aina tämän päivän että vihaatte aina jumalattomuutta? Pysytte aina uskollisina Jumalalle, joka on niin suuri, niin pelättävä, mutta niin hyvä?

Näin lausuttuaan piispa nousi arvokkaasti seisomaan.

– Te lupaatte sen minulle? hän sanoi ja kohotti juhlallisesti kättänsä.

– Me lupaamme, vastasivat nuoret tytöt ja purskahtivat itkuun.

– Minä otan vastaan teidän lupauksenne pelättävän Jumalan nimessä! lisäsi pappi jylisevällä äänellä. – Ja siihen seremonia loppui.

Kuningaskin itki. Vasta pitkän ajan kuluttua Julienin mieli kylmeni niin paljon, että hän saattoi kysyä, missä olivat pyhimyksen luut, jotka Burgundin herttua Filip Hyvä oli lähettänyt Roomasta. Selitettiin, että ne olivat suljetut kuvan kauniiden vahakasvojen sisään.

Hänen Majesteettinsa suvaitsi sallia, että nuoret neidit, jotka olivat seuranneet häntä kappeliin, saisivat kantaa punaista nauhaa, johon kirjailtaisiin sanat: VIHA JUMALATTOMUUDELLE, AINAINEN USKOLLISUUS JUMALALLE.

Markiisi de La Mole käski jakaa talonpojille kymmenentuhatta pulloa viiniä. Illalla Verrièresin vapaamieliset keksivät jonkin syyn, jonka nojalla he saattoivat ilotulittaa sata kertaa komeammin kuin monarkistit. Ennen lähtöään kuningas kävi vielä herra de Moirodin vieraana.

XIX

AJATTELU TUO KÄRSIMYSTÄ

    Jokapäiväisten tapahtumien naurettava kummallisuus kätkee
    todellisen onnettomuutemme, johon intohimomme ovat syynä.

                                             Barnave.

Kun Julien vei takaisin paikoilleen niitä huonekaluja, joita tavallisesti pidettiin siinä huoneessa, jossa markiisi de La Mole oli asunut, hän löysi nelinkerroin taitetun arkin karkeaa paperia. Ensimmäisen sivun alareunassa luki:

"Hänen Ylhäisyydelleen markiisi de La Molelle, Ranskan päärille, kuninkaallisten tähdistöjen ritarille ym."

Se oli suurella piian käsialalla kirjoitettu anomus:

    "Herra markiisi.

    Minä olen koko ikäni ollut mieleltäni uskonnollinen. Kärsin
    pommituksesta Lyonin piirityksessä vuonna 93, joka oli katala.
    Minä käyn usein Herran ehtoollisella ja joka sunnuntai messussa
    seurakunnan kirkossa. En ole koskaan jättänyt pääsiäistä
    pyhittämättä, en edes vuonna 93, joka oli katala. Köksäni, sillä
    ennen vallankumousta minulla oli palvelijoitakin, keittää aina
    perjantaina laihaa ruokaa. Minä olen nauttinut Verrièresissä
    yleistä ja, uskallan sanoa, ansaittua kansalaisluottamusta.
    Kirkollisissa kulkueissa on paikkani herra kirkkoherran ja herra
    määrin vieressä. Suurissa kirkollisissa juhlissa kannan paksua
    vahakynttilää, jonka omilla varoillani ostan. Kaikesta tästä voi
    todistukset löytää raha-asiain ministeriöstä Pariisista. Minä
    anon herra markiisilta itselleni Verrièresin arpajaistoimistoa,
    mikä paikka varmaan piakkoin tavalla tai toisella avautuu, koska
    sen nykyinen hoitaja on sangen kivuloinen ja äänestää muuten
    vaaleissa väärällä puolella, jne.

                                               De Cholin."

Anomukseen liittyi reunamuistutus, jonka de Moirod oli allekirjoittanut, ja joka alkoi seuraavalla rivillä:

"Minulla on ollut kunnia puhua Teille tästä kelpo miehestä, joka lähettää tämän anomuksen", jne.

Siis sellainenkin hölmö kuin tuo Cholin näyttää minulle, mitä tietä on kuljettava, ajatteli Julien.

Viikon päivät sen jälkeen kun kuningas kävi Verrièresissä, pysyi kaikkein muiden puheiden pinnalla, – lukemattomien perättömien lorujen, typerien selitysten, naurettavien keskustelujen jne., joiden kohteina olivat vuoroin kuningas, Agden piispa, markiisi de La Mole, kymmenentuhatta viinipulloa ja Moirod-parka, joka hevosen selästä pudottuaan ei sitten, kunniamerkin toivossa, lähtenyt kuukauteen kotoaan, – niin, pysyi se, että Julien Sorel, kirvesmiehen poika, oli mitä skandaalimaisimmasti tungettu kunniavartioon. Olisi kannattanut kuunnella, miten rikkaat karttuunitehtailijat, jotka muulloin aamusta iltaan pauhasivat yhdenvertaisuutta, jauhoivat tätä asiaa! Ja ylpeä rouva de Rénal, hän se oli saanut tämän julkisen häväistyksen aikaan! Entä syy? Pikku abbé Sorelin kauniit silmät ja punaiset posket, siinä kyllin.

Kohta Vergystä tulon jälkeen nuorin lapsista, Stanislas-Xavier sairastui kuumeeseen. Rouva de Rénal joutui yhtäkkiä julmiin tunnontuskiin. Ensi kertaa hän soimasi nyt itseään rakkaudestaan muutenkin kuin hetkellisesti. Näytti kuin hän olisi ajatellut, että ihme oli nyt todistanut hänelle, mihin suunnattomaan rikokseen hän oli antanut itsensä luisua. Vaikka hän oli luonteeltaan syvästi uskonnollinen, ei hän tähän asti ollut huomannut, miten suuri hänen rikoksensa oli Jumalan edessä.

Ennen, Pyhän Sydämen luostarissa ollessaan, hän oli rakastanut kiihkeästi Jumalaa, nyt hän pelkäsi Jumalaa vastaavassa määrin. Ristiriidat raatelivat hänen sieluaan sitäkin kauheammin, koska hänen pelkoonsa ei ollut mitään näkyvää aihetta. Julien sai kokea, etteivät mitkään järkevät puheet rauhoittaneet häntä, vaan ärsyttivät vieläkin pahemmaksi, hän piti sellaisia helvetin houkutteluina. Mutta koska pikku Stanislas-Xavier oli Julienillekin rakas, hän arveli asian käyvän paremmin, jos puhuisi äidille pojan sairaudesta, joka pian saikin vakavan käänteen. Silloin loppumattomat tunnonvaivat tekivät rouva de Rénalin unettomaksi. Ja hän oli aina synkästi vaiti, sillä jos hän olisi avannut suunsa, hän olisi heti tunnustanut rikoksensa Jumalalle ja ihmisille.

– Minä vannotan ja vaadin teitä, Julien sanoi hänelle, kun he pääsivät kahden kesken, – ettette saa puhua tästä kenellekään! Antakaa minun olla kärsimystenne ainoana uskottuna. Jos vielä minua rakastatte, niin älkää puhuko mitään. Teidän sananne eivät voi vapauttaa Stanislas-raukkaa kuumeesta.

Mutta nämä lohduttelut eivät vaikuttaneet. Julien ei tiennyt, että rouva de Rénal oli saanut päähänsä, että hänen täytyi kateellisen Jumalan kiivautta lauhduttaakseen joko vihata Julienia tai antaa poikansa kuolla. Ja hän oli onneton siitä, ettei voinut vihata rakastajaansa.

– Jättäkää minut rauhaan, hän huudahti eräänä päivänä Julienille. – Jumalan nimessä, poistukaa tästä talosta. Teidän läsnäolonne tappaa minun poikani!

– Jumala rankaisee minua, hän supatti vielä. Hän on vanhurskas, minä tunnustan hänen oikeamielisyytensä, rikokseni oli kauhea, ja minä elin ilman tunnonvaivaa. Se oli ensimmäinen merkki, että Jumala oli minut hylännyt. Minun täytyy saada kaksinkertainen rangaistus.

Julien heltyi täysin. "Tämä ei voi johtua teeskentelystä eikä liioittelusta. Hän luulee surmaavansa poikansa, jos rakastaa minua, ja kuitenkin tuo onneton rakastaa minua vielä enemmän kuin poikaansa. Tunnonvaivat siis kiduttavat häntä näin, se on varma. Ja se todistaa, miten vakava hänen tunteensa on. Mutta kuinka minä, köyhä, huonon kasvatuksen saanut, tietämätön ja joskus niin karkeakin raukka, olen saattanut herättää hänessä tällaisen rakkauden?"

Eräänä yönä lapsen vointi kääntyi arveluttavan huonoksi. Kahden aikaan yöllä herra de Rénal tuli katsomaan poikaa. Stanislas punotti kuumeen kourissa eikä tuntenut isäänsä. Yhtäkkiä rouva de Rénal heittäytyi miehensä jalkoihin. Julien näki, että hän tunnustaisi kaikki ja syöksyisi ilmeiseen tuhoonsa.

Onneksi herra de Rénal ei ollenkaan pitänyt tästä vaimonsa omituisesta käytöksestä.

– Hyvästi, hyvästi vain! hän sanoi ja aikoi lähteä.

– Ei, kuuntele minua, huusi rouva polvillaan hänen edessään ja koetti estää häntä poistumasta. – Minä sanon koko totuuden. Minä se olen syyllinen poikani kuolemaan. Minä, joka annoin hänelle hengen, otan sen nyt häneltä. Taivas rankaisee minua. Jumalan edessä minä olen murhaan syyllinen. Minun on pakko taipua omaan tuhooni ja nöyrtyä, kenties se uhri sovittaa Herran.

Jos herra de Rénalilla olisi ollut vähänkin mielikuvitusta, hän olisi arvannut kaikki.

– Romanttisia päähänpistoja, hän huudahti ja työnsi luotaan vaimonsa, joka koetti syleillä hänen polviaan. – Romanttisia päähänpistoja, joutavia! Julien, antakaa noutaa heti aamulla lääkäri.

Ja herra de Rénal meni nukkumaan. Rouva vajosi polvilleen puoli tainnuksissa, mutta sysäsi suonenvetoisilla liikkeillä pois Julienin, joka tahtoi auttaa häntä.

Julien seisoi siinä ihan ymmällä.

"Tällaista siis on aviorikos", hän ajatteli... "Olisivatko tosiaan papit, ne mestariroistot, oikeassa? Olisiko heille, jotka itse tekevät niin paljon rikoksia, annettu etuisuus tuntea synnin tosi teoria? Miten järjetöntä!"

Kahdenkymmenen minuutin ajan sen jälkeen kun herra de Rénal oli lähtenyt omalle puolelleen, Julien näki rakastamansa naisen istumassa lapsen pikku vuoteen ääressä päätänsä siihen nojaten, hievahtamatta ja melkein tiedottomana. "Tuollaiseen kurjuuden kuiluun tämä jalosydäminen nainen on joutunut siitä syystä, että tutustui minuun", ajatteli Julien. "Aika menee liian nopeasti. Mitä minä voin hänelle tehdä? Minun täytyy selvittää asia itselleni. Tässä ei ole kysymys enää minusta. Mitä minä välitän ihmisistä ja heidän ulkokultaisista jutuistaan! Mutta kuinka minä voin auttaa heitä?... Pitäisikö minun jättää hänet. Mutta silloin jätän hänet yksin hirvittävään tuskaan. Hänen miehensä, mokoma automaatti, ei auttaisi häntä, vaan vahingoittaisi. Sanoisi hänelle karkeudessaan jonkin kovan sanan, ja hän tulisi ehkä hulluksi ja heittäytyisi ulos ikkunasta. Jos jätän hänet, jos lähden enkä pidä häntä silmällä, niin hän tunnustaa kaikki. Ja kukapa tietää, vaikka mies, perinnöstä huolimatta, jonka rouva toi hänelle myötäjäisinä, panisi toimeen skandaalin. Ja sitä paitsi saattaa vaimo, hyvä Jumala, puhua kaiken tuolle sialle abbé Maslonille, joka käyttää hyväkseen kuusivuotiaan lapsen sairautta saadakseen istua täällä koko ikänsä, eikä hän sitä tee ilman omia tarkoituksiaan. Tuskissaan ja pelätessään Jumalaa rouva de Rénal unohtaa kaiken, mitä tuosta miehestä jo tietää, ja näkee hänessä pelkästään papin."

– Mene pois, sanoi rouva de Rénal hänelle yhtäkkiä silmänsä avaten.

– Minä antaisin henkeni, jos tietäisin, mikä sinulle olisi hyväksi, Julien vastasi. – Milloinkaan en ole rakastanut sinua niin kuin nyt, oi enkelini, vasta nyt alan rakastaa sinua niin kuin sinä ansaitset. Mihin minä joudun erossa sinusta, ja vielä tunnontuskissa siitä, että sinä olet minun tähteni onneton! Mutta nyt ei ole kysymys minun kärsimyksistäni. Kyllä minä lähden, minä lähden, rakkaani! Mutta jos jätän sinut, jos poistun pitämästä sinua silmällä, enkä ole aina sinun ja miehesi välissä, niin sinä sanot hänelle kaikki, sinä tuhoat itsesi! Ajattele, että hän häpäisee sinut ja ajaa sinut talostaan, koko Verrières, koko Besançon puhuvat siitä skandaalista. Ja sinä saat osallesi kaiken syyn; elämässäsi et pääse siitä häpeästä...

– Sitä minä tahdonkin! huusi rouva de Rénal ja nousi pystyyn.

– Minun täytyy kärsiä, sen parempi.

– Mutta tällä kauhealla skandaalilla sinä teet pahaa hänellekin.

– Mutta minähän nöyrryn, minä heittäydyn lokaan ja ehkä pelastan siten poikani. Sellainen nöyrtyminen on kenties kaikkien silmissä julkisen katumustyön vertainen. Ja eikö se ole, mikäli huonoudessani jaksan ymmärtää, suurin uhri, mitä Jumalalle voin antaa?... Ehkäpä hän ottaa nöyrtymiseni vastaan ja sallii minun pitää poikani? Näytä minulle jokin raskaampi uhri, niin minä teen sen.

– Anna minunkin rangaista itseäni. Olenhan minäkin syyllinen! Tahdotko, että menen trappistien luostariin? Sellainen ankara elämä lepyttää ehkä Jumalasi... Miksi minä en voi ottaa itselleni poikasi sairautta...

– Voi, sinä rakastat häntä, sinä! huudahti rouva de Rénal, nousi paikaltaan ja heittäytyi hänen syliinsä.

Mutta samassa hän työnsi kauhuissaan Julienin luotaan.

– Minä uskon sinua, uskon, hän jatkoi, vaipuen jälleen polvilleen. – Voi, ainoa ystäväni, miksi sinä et ole Stanislas-Xavierin isä! Silloin ei olisi kauhea synti rakastaa enemmän sinua kuin sinun poikaasi.

– Annatko minun jäädä tänne, jos tästä lähtien rakastan sinua niin kuin veli sisartaan? Se on ainoa järkevä sovitusuhri, se voi lepyttää Kaikkivaltiaan vihan.

– Ja minäkö, huudahti rouva de Rénal nousten jälleen, ottaen Julienin kasvot käsiensä väliin ja katsellen niihin matkan päästä, – minäkö voisin rakastaa sinua kuin sisar? Olisiko minun mahdissani rakastaa sinua niin?

Julien puhkesi itkuun.

– Minä tottelen, hän sanoi langeten rouva de Rénalin jalkoihin. – Minä teen kaikki mitä minulta vaadit, muuta en enää voi. Olen aivan sokea avuttomuudesta, en keksi ratkaisua. Jos jätän sinut, sanot sinä kaikki miehellesi ja tuhoat itsesi ja hänet. Kun hän tulee naurunalaiseksi, ei häntä valita koskaan edustajaksi. Jos minä jään, luulet sinä, että minä olen syynä poikasi kuolemaan, ja sinä kuolet suruun. Tahdotko, niin koettelemme, mitä poistumiseni vaikuttaa? Jos tahdot, niin jätän sinut viikoksi, syntimme rangaistukseksi. Vietän sen ajan missä haluat. Esimerkiksi Bray-le-Hautin luostarissa. Mutta sinun täytyy vannoa minulle, ettet poissa ollessani tunnusta mitään miehellesi. Muista, että minä en voi tulla takaisin, jos sinä sillä välin puhut.

Rouva de Rénal myöntyi. Julien lähti. Mutta hänet kutsuttiin jo kahden päivän kuluttua takaisin.

– Minä en jaksa pitää valaani, jos sinä olet poissa. Minä puhun miehelleni elleivät sinun silmäsi aina ole käskemässä minua vaikenemaan. Jokainen minuutti tätä surkeaa elämää on minulle pitkä kuin kuukausi!

Viimeinkin taivas armahti onnetonta äitiä. Vähitellen Stanislas pääsi vaarasta. Mutta vaaka oli horjahtanut. Rouva de Rénal oli huomannut syntinsä koko suuruuden eikä päässyt enää tasapainoon. Tunnonvaivat eivät loppuneet, ja ne olivat niin katkerat kuin aina sellaiselle rehelliselle luonteelle. Hänen elämänsä oli vuoroin autuutta ja helvettiä, helvettiä, kun hän ei nähnyt Julienia edessään, autuutta, kun hän sai levätä hänen jalkainsa juuressa. – Minä en toivo enää sielulleni mitään, hän sanoi sellaisillakin hetkillä, jolloin uskalsi täysin antautua rakkauteensa, – minä olen kadotettu, iankaikkiseen kadotukseen tuomittu. Sinä olet nuori, sinä olet langennut siksi, että minä viettelin sinut. Sinulle voi taivas vielä antaa anteeksi. Mutta minä olen kadotettu. Minulla on siitä varma merkki. Minä pelkään, kuka ei pelkäisi nähdessään helvetin avoinna edessään? Mutta kuitenkaan minä en sydämessäni kadu! Tekisin syntini uudestaan, jos joutuisin tekemään. Kun vaan taivas ei rankaise minua juuri näillä hetkillä ja lapsissani, niin saan enemmän kuin ansaitsen. Mutta oletko edes sinä, Julien, onnellinen? hän huudahti. – Rakastanko minä sinua niin paljon kuin kaipaat?

Epäluuloinen ja arkatuntoisen ylpeä Julien, joka tarvitsi ennen kaikkea uhrautuvaa rakkautta, ei enää kestänyt tällaisen suuren, ilmeisen ja joka hetki uusiintuvan uhrauksen vaikutusta. Hän alkoi jumaloida rouva de Rénalia. – Vaikka hän onkin ylhäinen ja minä vain työläisen poika, niin hän rakastaa minua... Minä en tosiaan ole hänelle pelkkä kamaripalvelija, jolle annetaan rakastajan tehtävä.

Päästyään siitä pelostaan Julien antautui valtoinaan kaikkiin rakkauden hulluuksiin, sen uhkaaviin vaaroihin.

– Jospa minä voisin tehdä sinut onnelliseksi edes niiksi harvoiksi päiviksi, mitkä saamme olla yhdessä! rouva de Rénal huudahti, kun huomasi Julienin epäilevän hänen rakkauttaan. – Kiirehtikäämme, huomenna minä en ehkä enää saa olla sinun. Jos taivas rankaisee minua iskemällä lapsiini, niin turhaan koetan elää vain sinua rakastaakseni, turhaan koetan sulkea silmäni näkemästä, että minun rikokseni tappoi heidät. Sellaista kohtaloa en jaksaisi kantaa, vaan kuolisin. En jaksaisi, vaikka tahtoisinkin. Ei, minä tulisin hulluksi. Voi, jos minä voisin ottaa kantaakseni sinun syntisi, niin kuin sinä jalomielisesti tarjouduit ottamaan pikku poikani polttavan kuumeen!

Tällainen syvä moraalinen ristiriita muutti tyystin Julienin ja hänen rakastajattarensa keskinäisen tunteen luonteen. Julienin rakkaus ei enää ollut pelkästään kauneuden ihailemista eikä ylpeyttä sen omistamisesta.

Heidän onnensa muuttui tästä alkaen paljon suuremmaksi ja tuli, joka heidän sydämissään hehkui, kiivaammaksi. Intohimo purkautui joskus hillittöminä mielettömyyksinä. Ihmisten käsityksen mukaan heidän onnensa olisi pitänyt olla entistä suurempi. Mutta heillä ei ollutkaan enää samaa suloista tyyneyttä, pilvetöntä autuutta eikä keveää onnea kuin niinä heidän rakkautensa ensi aikoina, jolloin rouva de Rénal pelkäsi ainoastaan, ettei Julien oikein rakastaisi häntä. Heidän onnensa sai nyt välillä rikoksen kasvot.

Kaikkein onnellisimmilla ja näköjään rauhallisimmilla hetkillä saattoi rouva de Rénal huudahtaa yhtäkkiä, pusertaen Julienin kättä kuin suonenvedossa: – Voi, kaikkivaltias Jumala, minä näen helvetin edessäni! Miten kauhea rangaistus! Ja minä ansaitsen sen.

Ja hän takertui Julieniin kuin muratti muuriin.

Turhaan koetti Julien rauhoittaa hänen tuskan kiihdyttämää sieluaan. Rouva de Rénal tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä suutelemistaan. Sitten hän vaipui takaisin synkkiin ajatuksiinsa: – Helvetti olisi minulle suuri armo, siten saisin viettää vielä muutaman päivän hänen kanssaan täällä maan päällä! Mutta on toinenkin helvetti, elämän helvetti, lasteni kuolema... Ja kuitenkin, ehkäpä rikokseni annettaisiin sillä hinnalla minulle anteeksi... Voi, hyvä Jumala, älä anna minulle armoa sillä hinnalla. Lapsiparkani eivät rikkoneet mitään sinua vastaan, minä, minä yksinäni olen syyllinen. Rakastan miestä, joka ei ole minun puolisoni.

Julien huomasi, että rouva de Rénalille tuli sitten näennäisesti rauhallisiakin hetkiä. Rouva koetti ottaa kaiken omaksi kuormakseen, hän ei tahtonut katkeroittaa sen ihmisen elämää, jota rakasti.

Kun rakkaus, tunnontuskat ja intohimon onni näin yhtämittaa vaihtelivat, heidän päivänsä vierivät nopeammin kuin virta. Julien menetti tapansa aprikoida asiaa.

Elisa-neiti lähti Verrièresiin seuraamaan pientä oikeusjuttua, joka hänellä siellä oli. Hän näki, että herra Valenod oli hyvin loukkaantunut Julienille, ja kun hän vihasi kotiopettajaa, hän puhui Julienista usein herra Valenodille.

– Te saattaisitte minut turmioon, herra Valenod, jos kertoisin koko totuuden! hän sanoi eräänä päivänä. – Herrasväet vetävät aina yhtä köyttä heidän säätyään koskevissa asioissa, palvelijaraukoille ei milloinkaan anneta eräitä tunnustuksia anteeksi...

Tämän tavanomaisen lavertelun jälkeen, jonka Valenod, niin kiihkeän utelias kuin hän olikin, osasi tarvittavasti lyhentää, sai herra kuulla turhamaisuudelleen aivan murhaavia uutisia. Tuo, seudun kaikkein hienoin nainen, jolle hän kuusi vuotta oli uhrannut kohteliaisuuksia niin paljon kuin ikinä saattoi keksiä, ja kovaksi onneksi koko maailman nähden ja tietäen, tuo niin ylpeä nainen, jonka halveksumista hän oli niin monta kertaa saanut punastua, oli ottanut rakastajakseen kotiopettajan pukuun pukeutuneen työläisen pojan! Ja päälle päätteeksi, ettei köyhäintalon johtajan suuttumus jäisi mitenkään vajanaiseksi, rouva de Rénal oikein jumaloi tätä rakastajaansa. – Ja, lisäsi kamarineito, – Julien-herra ei ole ollenkaan yrittänyt päästä rouvan suosioon, hän on ollut rouvaa kohtaan aina yhtä kylmä kuin muitakin.

Elisa oli tullut asiasta täyteen selvyyteen vasta siellä maalla, mutta arveli, että suhde oli syntynyt jo paljon aikaisemmin. – Siitäpä syystä Julien varmaan kieltäytyikin menemästä minun kanssani naimisiin, hän lisäsi harmissaan. – Ja minä hölmö kun menin neuvottelemaan rouva de Rénalin kanssa ja pyysin häntä puhumaan puolestani kotiopettajalle!

Samana iltana herra de Rénal sai kaupungista sanomalehtensä mukana pitkän nimettömän kirjeen, jossa selostettiin ylen tarkasti, mitä hänen kotonaan tapahtui. Julien näki hänen lukevan tuota sinertävälle paperille kirjoitettua kirjettä, kalpenevan ja sinkauttavan häneen julmia silmäyksiä. Koko sinä iltana määri ei voinut salata mielensä levottomuutta. Turhaan Julien koetti makeilla hänelle pyytäen häneltä selvityksiä Burgundin arvokkaimpien sukujen sukupuusta.

XX

NIMETTÖMÄT KIRJEET

                                Do not give dalliance
            Too much the rein; the strongest oaths are straw
    To the fire i' the blood.

    Shakespeare, Myrsky.

    [.".. liiaksi älä valtaa
         Himolles anna! Kallihinkin vala
         On veren hehkussa kuin oljen korsi."

                    (P. Cajanderin suomennos.)]

Kun salista lähdettiin kahdentoista aikaan, Julien ennätti virkkaa ystävättärelleen:

– On parasta, ettemme tapaa toisiamme tänään, miehenne epäilee jotakin. Voisin vannoa, että se pitkä kirje, jota hän huokaillen luki, on nimetön ilmianto.

Oli onni, että Julien väänsi ovensa lukkoon. Rouva de Rénalille tuli kummallinen päähänpisto, että Julienin varoitus oli vain tekosyy, jolla Julien koetti päästä kohtaamasta häntä. Siitä rouva de Rénal joutui aivan suunniltaan, ja hän tuli tavalliseen aikaan Julienin ovelle. Julien kuuli liikettä käytävästä ja sammutti heti lamppunsa. Ovea koetettiin avata, olikohan siellä rouva de Rénal vai ehkä hänen mustasukkainen miehensä?

Aikaisin seuraavana aamuna toi keittäjätär, joka auttoi Julienia, hänelle kirjan, jonka kanteen oli kirjoitettu italian kielellä: Guardate alla pagina 130.[ Katsokaa sivua 130.]

Julien säikähti tavattomasti tällaista varomattomuutta, etsi sivun 130 ja löysi sen kohdalta neulalla lehteen kiinnitetyn hätäisesti kirjoitetun, kyynelten liottaman ja oikeinkirjoitusvirheitä täynnä olevan kirjeen. Tavallisesti rouva de Rénalin oikeinkirjoitus oli moitteetonta, tämä piirre liikutti Julienia niin, että hän melkein unohti rouvan kauhean varomattomuuden.

"Sinä et tahtonut minua luoksesi viime yönä? Silloin tällöin on hetkiä, jolloin luulen, etten tunne sinua sydämesi pohjiin asti. Joskus pelästyn, sillä tavalla minuun katsot. Minä pelkään sinua. Hyvä Jumala, ehkä et ole minua koskaan rakastanutkaan? Siinä tapauksessa, mitä on väliä, vaikka mieheni saakin tietää suhteemme ja vaikka hän sulkisi minut ainaiseen vankeuteen, lähettäisi maalle, erottaisi minut lapsistani. Kenties se on Jumalan tahto. Silloin kuolisin pian, mutta syy olisi sinun, sinä sydämetön!

"Etkö rakasta minua? Oletko kyllästynyt hulluuksiini, tunnontuskiini, sinä, jolla ei ole Jumalaa? Tahdotko sinä minut aivan tuhota? Neuvon sinulle siihen hyvin helpon keinon. Mene ja näytä kirje kaikille ihmisille Verrièresissä, tai ainoastaan Valenodille, se riittää! Sano hänelle, että minä rakastan sinua. Mutta ei, älä herjaa sillä tavoin rakkauttamme, sano hänelle, että minä jumaloin sinua, että koko elämäni alkoi vasta sinä päivänä, jolloin näin sinut ensi kerran, ja etten edes nuoruuteni mielettömimpinä tuokioina saattanut uneksia onnea, josta minun on sinua kiittäminen, sano hänelle, että olen uhrannut sinulle elämäni, että uhraan sinulle sieluni. Ja sinä tiedät, että minä uhraan sinulle vielä enemmän.

"Mutta ymmärtäisikö tuo mies mitä uhri on? Sano hänelle, ärsytä häntä sillä, että minä uhmaan ihmisten ilkeyttä ja etten näe maailmassa muuta onnettomuutta kuin että ainoa ihminen, joka minua sitoo elämään, ei olisi minua kohtaan enää sama kuin ennen. Mikä onni, jos saisinkin kadottaa elämäni, tarjota senkin uhrina sinulle, eikä minun enää tarvitsisi pelätä lasteni kohtaloa!

"Ole varma siitä, rakas ystäväni, että jos tosiaan on tullut nimetön kirje, se on tuon kelvottoman miehen lähettämä, joka on kuusi vuotta kiusannut minua karkealla äänellään, kuvauksillaan sankarillisista ratsuretkistään, itserakkaudellaan ja iankaikkisella oman itsensä kehumisella.

"Onko se nimetön kirje todella tullut? Oi sinua julmaa, sitä minä hiukan epäilen! Mutta olkoon, olet oikeassa. Silloin kun suljin sinut syliini, ja nyt se on tapahtunut ehkä jo viimeisen kerran, en olisi voinut harkita tyynesti asiaa niin kuin nyt, yksinäni ollen. Tästä lähtien ei onnemme ole niin helppo meidän ottaa kuin ennen. Tuottaakohan se sinulle tuskaa? Kyllä, tietysti sellaisina päivinä, jolloin et saa Fouquélta jotakin hauskaa kirjaa. Mutta uhri on päätetty asia; huomenna, olkoon nimetön kirje tullut tai ei, sanon minäkin miehelleni, että olen saanut nimettömän kirjeen, että täytyy kulkea järkevää, kultaista keskitietä ja lähettää sinut jollakin kunniallisella tekosyyllä takaisin vanhempiesi luo.

"Oi, rakas ystäväni, meidän täytyy elää erossa toisistamme kaksi viikkoa, ehkäpä kuukausikin! Mene siis, minä annan sinulle oikeutetun osasi, sinä saat nyt kärsiä yhtä syvästi kuin minä. Mutta eihän ole muuta keinoa torjua tuon nimettömän kirjeen vaikutusta, mieheni ei saa sellaisia ensi kertaa, ja juuri minun tähteni. Kuinka minä olen ennen niille nauranut!

"Suunnitelmani on uskotella miehelleni, että kirje on Valenodilta, en epäilekään, etteikö hän olisi sitä kirjoittanut. Jos lähdet meiltä, jää välttämättä Verrièresiin, minä koetan järjestää sillä tavoin, että mieheni pitää tärkeänä asettua sinne pariksi viikoksi asumaan, näyttääkseen typerille ihmisille, ettei hänen ja minun välillä ole mitään epäsopua. Ja solmi Verrièresissä ystävyyssuhteita kaikkien, jopa vapaamielistenkin kanssa. Tiedän, että heidän naisensa pyrkivät kilpaa sinun seuraasi.

"Älä tee välejäsi Valenodin kanssa huonoiksi, äläkä leikkaa korvia hänen päästänsä, kuten kerran uhkasit! Ole päinvastoin hänelle hyvin kohtelias. Tärkeintä on, että Verrièresissä aletaan jutella sinun siirtyvän Valenodin tai jonkun muun sikäläisen lasten kotiopettajaksi.

"Sellaista ei mieheni tule ikinä kärsimään. Mutta jos meidän täytyisi siihenkin alistua, niin hyvä niinkin, ainakin asut silloin Verrièresissä ja minä saan tavata sinua välistä, lapseni, jotka sinusta niin paljon pitävät, voivat silloin tällöin käydä siellä luonasi. Voi, hyvä Jumala, tunnen, että he rakastavat sinua. Kuinka tuntoni kalvaa minua sen tähden! Kuinka tämä lopulta päättyykään?... Mutta nyt poikkesin syrjään asiasta... No niin, ymmärrät, mitä sinun on tehtävä. Ole lauhkea, ystävällinen, äläkä halveksi noita halpamaisia ihmisiä, sitä rukoilen sinulta polvillani. He ratkaisevat koko kohtalomme. Saat olla aivan varma siitä, että mieheni suhtautuu sinuun sillä tavoin kuin yleinen mielipide häntä käskee.

"Sinun täytyy nyt tehdä minulle tuo toinen nimetön kirje. Varustaudu kärsivällisyydellä ja saksilla. Leikkele jostakin kirjasta sen sanat, jotka sinulle lähetän, ja liimaa ne lakalla sinertävälle kirjearkille, jonka samoin sinulle lähetän ja jonka olen saanut Valenodilta. Muista, että huoneessasi voidaan tehdä kotitarkastus, joten polta ne kirjan lehdet, jotka leikkelet palasiksi. Ellet löydä tarvittavia kokonaisia sanoja, niin muodostele ne kärsivällisesti erillisistä kirjaimista. Vähentääkseni vaivojasi tein nimettömästä kirjeestäni hyvin lyhyen. Ja kuitenkin, jos et rakasta minua enää, kuten pelkään, niin miten pitkältä sekin kirje jo sinusta tuntunee!"

Nimetön kirje.

    "Arvoisa rouva!

    Kaikki teidän salaiset kujeenne tiedetään, ja niistä on
    ilmoitettu henkilöille, joilla on syytä ne estää. Sen ystävyyden
    nimessä, jota vielä kuitenkin tunnen teitä kohtaan, kehotan teitä
    ehdottomasti lopettamaan seurustelunne tuon rahvaanpojan kanssa.
    Jos olette järkevä ja tottelette neuvoani, niin luulee miehenne,
    että hänen saamansa tiedoitus on väärä, ja jääköön hän siihen
    luuloonsa. Muistakaa, että tunnen salaisuutenne, ja vaviskaa,
    onneton. Nyt teidän on pakko tanssia minun pillini mukaan."

"Kun olet liimannut sanoista yhteen koko tämän kirjeen (tunnetko tästä tirehtöörin puhetavan?), niin lähde ulos, minä tapaan sinut myöhemmin.

"Minä puolestani menen kylään ja palaan sieltä hyvin häkeltyneen näköisenä, eikä minun tosiaan tarvitsekaan näytellä häkeltymistä. Hyvä Jumala, mihin uhkapeliin ryhdynkään, ja pelkästään siitä syystä, että sinä olit luulevinasi, että tuollainen nimetön kirje on tullut. No niin, tyrmistynein ilmein annan miehelleni kirjeen ja sanon, että joku tuntematon henkilö pisti sen käteeni. Sinä menet lasten kanssa kävelylle suureen metsään etkä tule takaisin ennen kuin päivällisaikaan.

"Korkealta vuorelta saatat nähdä kyyhkyslakkamme tornin. Jos kaikki käy hyvin, sidon torniin valkean nenäliinan, päinvastaisessa tapauksessa ei siinä näy nenäliinaa.

"Mutta ennen kuin lähdet ulos, etkö, kiittämätön, keksi mitään keinoa sanoaksesi minulle, että rakastat minua? Tulkoon mitä tahansa, usko minua. Jos meidän täytyy erota ainaiseksi, en jaksa enää elää päivääkään! Voi, miten huono äiti olen, ja nämäkin ovat turhia sanoja, rakas Julien. Eihän minulla ole tunnetta, että ne ovat totta, enhän voi ajatella tällä hetkellä mitään muuta kuin sinua, ja kirjoitan ne ainoastaan siksi, ettet soimaisi minua. Maksaisiko vaivaa salata tätä nyt, kun olen kadottamaisillani sinut? Niin, minä näytän sinusta julmalta, mutta en voi valehdella miehelle, jota mielettömästi rakastan! Olen jo muutenkin elämässäni kylliksi pettänyt. Menen nyt, annan sinulle anteeksi, jos et rakastakaan minua enää, en jouda lukemaan enää kirjettäni. Henkeni olisi halpa hinta niistä onnen hetkistä, jotka olen saanut levätä sylissäsi. Tiedät, että annan niistä paljon enemmänkin."

XXI

VUOROPUHELU MIEHEN KANSSA, JOKA ON ISÄNTÄ TALOSSAAN

    Alas, our frailty is the cause, not we;
    For such as we are made of, such we be.

              Shakespeare, Loppiaisaatto.

    [Ei meissä syy, vaan heikkoudessamme:
    Miks luodut olemme, se luontoamme.

                       (P. Cajanderin suomennos.)]

Lapsellisen innostuneena Julien keräsi koko tunnin sanoja. Kun hän lähti huoneestaan, hän tapasi oppilaansa ja heidän äitinsä. Rouva de Rénal otti kirjeen niin luonnollisesti ja rohkeasti, että Julien säikähti moista tyyneyttä.

– Onko lakka kuivanut hyvin? rouva kysyi.

"Tämä sama nainenko joutui tunnonvaivoista niin järjiltään?" Julien ajatteli. "Mitä hän nyt aikookaan?" Julien oli liian ylpeä kysyäkseen sitä, mutta hän ei liene milloinkaan pitänyt rouva de Rénalista niin paljon kuin nyt.

– Jos tämä ei onnistu, lisäsi rouva de Rénal yhtä rauhallisesti kuin äskenkin, – niin minulta viedään kaikki. Hautaapa nämä esineeni vuoristoon maahan, ehkä ne kerran ovat ainoa turvani.

Hän antoi Julienille punaisen lasikantisen rasian, joka oli täynnä kultaa, joukossa muutamia timantteja.

– Mene nyt, sanoi hän.

Sitten hän syleili lapsiaan, nuorinta kahdesti. Julien seisoi yhä paikallaan. Rouva de Rénal poistui hänen luotaan ripein askelin eikä enää katsonut häntä.

Siitä hetkestä kun herra de Rénal avasi nimettömän kirjeen, hänen elämänsä oli ollut kauheaa. Hän ei ollut tiennyt tällaisesta sielunhädästä kuin eräässä kaksintaistelussa, johon hänen täytyi antautua vuonna 1816, ja, ollaksemme oikeamielisiä, hän ei silloinkaan ollut näin onneton, vaikka luuli hyvin mahdolliseksi, että saisi kuulan ruumiiseensa. Hän tutki ja arvosteli kirjettä joka suhteessa. "Eikö se ole naisen käsialaa?" hän ajatteli. "Ja kuka nainen sen siinä tapauksessa olisi kirjoittanut?" Hän muistutteli tarkoin mieleensä kaikki naiset, jotka hän Verrièresissä tunsi, mutta ei keksinyt ketä epäillä. "Olisikohan joku mies kirjeen sanellut? Ja kuka se mies olisi?" Entinen epätietoisuus! Luonnollisestikin enimmät hänen tuttavistaan kadehtivat ja vihasivat häntä. Minun täytyy keskustella asiasta vaimoni kanssa, hän ajatteli vanhasta tottumuksesta ja kohottautui nojatuolista, johon oli vaipunut.

– Mutta, hyvä Jumala! hän huudahti lyöden otsaansa, kun tuskin oli päässyt jaloilleen, – vaimonihan se juuri on, jota minun nyt täytyy epäillä. Hän on tällä kertaa minun viholliseni.

Ja kiukun kyynelet tulivat hänelle silmiin.

Luonnollisena seurauksena siitä, että herra de Rénal, niin kuin kaikki maaseutulaiset, piti sydämen kuivuutta viisauden huippuna, olivat ne kaksi miestä, joita hän tällä hetkellä pahimmin pelkäsi, hänen kaikkein lähimpiä ystäviään.

"Paitsi heitä minulla on vielä kymmenisen ystävää", hän ajatteli. Hän johdatteli heidät mieleensä ja arvioi, minkä verran hän saisi heiltä kultakin osakseen sääliä. – Kaikki, kaikki he riemuitsevat sydämensä pohjasta kauheasta kohtalostani! hän huudahti vimmoissaan. Onneksi hän uskoi, että häntä kadehdittiin, ja siihen olikin aihetta. Komean kaupunkitalonsa lisäksi, jolle kuningas oli suonut sen ikuisen kunnian, että oli jäänyt sinne yöksi, oli hän järjestänyt Vergyssä olevan linnansa mainioon kuntoon. Linnan julkisivu oli maalattu valkeaksi ja ikkunat varustettu kauniilla vihreillä luukuilla. Tuokion häntä lohdutti tällaisen suuren komeuden ajatteleminen. Linna näkyi jopa puolentoista, kahden peninkulman päähän jättäen varjoon seudun muut kartanot tai niin kutsutut linnat, jotka kaikki olivat yhä edelleen vanhan harmaan värisiä.

Kuitenkin herra de Rénal saattoi luottaa saavansa osanottoa ja kyyneliä eräältä ystävältään, nimittäin seurakunnan kirkonisännältä, mutta hän nyt oli hölmö, joka itkeskeli mistä hyvästä tahansa. Ja muita hänellä ei tosiaan ollut tarjolla.

– Onko onnettomuudelleni vertaa! hän huudahti raivoissaan. – Miten tavattoman yksinäni olen! Onko mahdollista, kysyi tuo todella surkuteltava olento itseltään, – onko mahdollista, etten kovan onnen hetkellä löydä ainoaakaan ystävää, jolta voisin kysyä neuvoa? Sillä oma pääni menee sekaisin, sen tunnen nyt! Falcoz! Ducros! hän huudahti katkerin mielin.

Nämä kaksi olivat hänen lapsuudenystäviään, jotka hän vuonna 1814 kopeudessaan oli työntänyt luotaan. He eivät olleet aatelisia, ja hän oli ilmaissut heille, ettei tuttavallisuus, johon he olivat keskenään lapsina tottuneet, enää heidän seurustelussaan käynyt päinsä.

Toinen heistä, Falcoz, älykäs ja sydämellinen mies, jolla oli paperikauppa Verrièresissä, hankki siihen aikaan kirjapainon departementin pääkaupungista ja ryhtyi julkaisemaan sanomalehteä. Kirkko päätti ajaa hänet vararikkoon, hänen lehtensä pantiin syytteeseen ja häneltä riistettiin julkaisuoikeus. Tällaisessa ahdingossaan hän koetti kirjoittaa vielä herra de Rénalille, silloin ensi kertaa kymmeneen vuoteen. Mutta Verrièresin määri arveli velvollisuudekseen vastata hänelle muinaiseen roomalaistapaan: "Jos kuninkaan ministeri soisi minulle sellaisen kunnian, että kysyisi mielipidettäni, vastaisin: Tuhotkaa armotta kaikki maaseudun kirjanpainajat ja tehkää kirjanpainatuksesta valtionmonopoli niin kuin tupakasta." – Kauhukseen herra de Rénal muisti nyt joka sanan tuosta kirjeestään läheiselle ystävälleen, jota koko Verrières siihen aikaan ihaili. – Kuka olisi aavistanut, että minä, jolla on niin arvokas yhteiskunnallinen asema, suuri omaisuus ja ritarimerkkejä, kerran katuisin tätä?

Herra de Rénal vietti yön hirveissä vihanpuuskissa milloin itseään, milloin koko ympäristöään kohtaan, mutta onneksi hänen päähänsä ei pistänyt lähteä vakoilemaan vaimoaan.

– Minä olen tottunut Lousieen, sanoi hän itselleen, – hän tuntee kaikki minun asiani. Jos esimerkiksi huomenna vapautuisin niin, että voisin mennä toisiin naimisiin, en löytäisi hänen vertaistaan. Silloin hänestä tuntui hyvältä kuvitella, että hänen vaimonsa oli viaton. Jos hän saattaisi sopeutua siihen käsitykseen, hänen ei tarvitsisi ryhtyä mihinkään luonteenlujuutta vaativiin tekoihin, vaan kaikki järjestyisi itsestään. Harvoinkos naisia turhaan parjataan!

– Mutta ei! hän huudahti sitten taas yhtäkkiä, kävellen edestakaisin suonenvetoisesti nytkähtelevin askelin, – kärsinkö minä mokomaa, että hän pitää rakastajansa kanssa minua pilkkanaan, niin kuin olisin pelkkää ilmaa tai mikä tahansa paljasjalkainen kerjäläinen? Annanko koko Verrièresin nauraa täyttä kurkkua joutavalle lauhkeudelleni? Mitä kaikkea puhutaankaan sellaisesta kuin Charmier (mies oli yleisesti tunnettu siitä, että antoi vaimonsa pettää itseään)? Eivätkö kaikki heti hymyile, kun hänen nimensä mainitaan? Hän on pystyvä asianajaja, mutta kuka kiittää kertaakaan hänen puhujataitoaan? – Ahaa, Charmier, sanotaan, se Bernardin Charmier! Hänelle annetaan sen miehen nimi, joka häntä häpäisee.

"Jumalan kiitos", aprikoi herra de Rénal jälleen toisena hetkenä, "minulla ei ole tytärtä, eikä se menettely, jolla rankaisen äitiä, vahingoita lasteni tulevaisuutta. Minä hyökkään yhtäkkiä tuon talonpoikaispojan ja vaimoni kimppuun, kun he ovat yhdessä, ja tapan heidät molemmat! Silloin ehkä traagisuus pyyhkii seikkailusta naurettavuuden." Keksintö sai hänet hymyilemään, ja hän pohti nyt koko asian yksityiskohdittain. "Rikoslaki on puolellani, ja vaikka ei olisikaan, niin kirkko ja valamiehistössä olevat ystäväni pelastavat minut." Hän tarkasteli metsästyspuukkoaan, joka oli hyvin terävä, mutta sitten verenvuodattaminen pelotti häntä.

"Minä voin rökittää tuon hävyttömän kotiopettajan pahanpäiväisesti ja potkaista hänet talosta. Mutta siitäkös aletaan hohottaa Verrièresissä ja koko departementissa! Kun Falcozin lehti lakkautettiin, ja päätoimittaja sitten pääsi vankilasta, minä aiheutin sen, että hän menetti paikkansa, josta hänellä oli kuudensadan frangin tulot. Kertovat, että se tuhertaja vielä uskaltaa nostella päätänsä Besançonissa. Nyt hän saattaisi kirjoittaa minusta niin taitavasti, etten voisi haastaa häntä oikeuteen. Haastaa muka oikeuteen!... Se hävytön vihjailisi tuhannella tavalla, että on puhunut totta. Kaikki alhaisoon kuuluvat vihaavat jalosukuista miestä, joka puolustaa yhteiskunnallista asemaansa niin kuin minä. Ja minä joutuisin noihin hirveisiin Pariisin sanomalehtiin! Oi hyvä Jumala, nähdä de Rénalin vanha nimi naurettavuuden liejuun tallattuna, mikä alennus... Jos sitten lähtisin joskus matkalle, minun täytyisi kulkea väärällä nimellä. Enhän voisi luopua tästä nimestäni, joka on koko kunniani ja voimani! Mikä kurjuuden kuilu!

"Ellen sitä vastoin tapakkaan vaimoani, vaan ajan hänet häväisten talostani, niin hänellä on Besançonissa täti, joka aikoinaan jättää hänelle koko omaisuutensa. Vaimoni lähtee Pariisiin ja asettuu siellä elämään Julienin kanssa. Se saadaan Verrièresissä kuulla, ja taas minä olen narri."

Lampun kalpenevasta valosta poloinen mies huomasi, että aamu alkoi sarastaa. Hän meni puutarhaan hiukkasen raitista ilmaa hengittämään. Silloin hän oli jo melkein päättänyt, ettei tekisi skandaalia, ei etenkään siitä syystä, että hänen ystävänsä Verrièresissä riemuitsisivat koko sydämestään skandaalista.

Kävely puutarhassa rauhoitti hiukan määriä.

– Ei, hän huudahti, – en minä eroa vaimostani, hän on minulle liian hyödyllinen.

Ja hän kuvitteli, miten kauheaa olisi kodissa, jossa ei olisi vaimoa, läheisiä naissukulaisia hänellä ei ollut muita kuin markiisitar de R......, mutta tämä oli jo niin vanha, hölmö ja riidanhaluinen.

Se oli kylläkin varsin järkevä ajatus, mutta sen toteuttaminen vaati paljon vahvempaa luonteenlujuutta kuin mitä määriraukalla oli. "Jos pidän edelleen vaimoni, hän ajatteli, – niin kerran minä kuitenkin, kun hän suututtaa minut, muistutan hänelle tästä hänen syyllisyydestään, minä tunnen itseni. Ja hän on ylpeä, me joudumme sittenkin epäsopuun, ja se tapahtuu tietysti ennen kuin hän on perinyt tätinsä. Silloinkos vasta minulle nauretaan! Vaimoni rakastaa lapsiaan, koko hänen omaisuutensa joutuu heille. Ja minusta puhutaan Verrièresissä kuin mistäkin ihmeolennosta. Sanotaan, että eipäs osannut edes kostaa rouvalleen. Eikö olisi parempi tyytyä pelkkään epäilykseen eikä urkkia, miten asia oikeastaan on? Jos tekisin, niin sitoisin käteni, enkä voisi myöhemmin enää moittia häntä mistään."

Tuokio sen jälkeen herra de Rénalissa heräsi taas loukattu turhamaisuuspa hän kaivoi muististaan kaikki jutut, joita niin moni sukkelasanainen mies Verrièresin Kasinolla tai Aatelisklubilla biljardipelin lomassa oli petettyjen aviomiesten kunniaksi kertonut. Kuinka julmilta tuollaiset ilvehtimiset hänestä nyt tuntuivat!

Hyvä Jumala, miksi ei vaimoni ole kuollut! Silloin olisin päässyt kaikesta pilkasta. Kun saisin olla leski! Menisin kuudeksi kuukaudeksi Pariisiin ja eläisin hienoimmissa piireissä!

Ajatus leskeydestä teki hänet onnelliseksi, mutta kohta hän taas alkoi miettiä keinoja, miten saada varma selko asiasta. Jospa hän riputtelisi keskellä yötä, kun koko talo nukkuu, jotain jauhoa Julienin huoneen oven eteen. Seuraavana aamuna näkyisivät siinä jäljet.

– Mutta se ei auta mitään, hän huudahti äkkiä raivoissaan, – tuo kelvoton Elisa huomaisi sen, ja siitä koko talo tietäisi, että minä olen mustasukkainen.

Erään Kasinolla kerrotun jutun mukaan joku aviomies oli päässyt varmuuteen kovasta onnestaan siten, että oli pienillä vahapalleroilla painanut hiuksen sinetiksi vaimonsa ja vaimon rakastajan oven rakoon.

Tämä keino selvittää kohtalo, näyttikin hänestä pitkien aprikoimisten jälkeen kaikkein parhaalta, ja hän päätti menetellä niin, kun hän yhtäkkiä eräässä puutarhankäytävän kulmassa tapasikin tuon surman suuhun toivomansa naisen.

Rouva de Rénal oli tulossa kylästä. Hän oli käynyt messussa Vergyn kirkossa. Muistitieto, jolle harkitseva filosofi ei anna varmaa arvoa, mutta johon rouva de Rénal kyllä uskoi, väittää, että tuo nykyisin käytetty pikku kirkko on aikoinaan ollut Vergyn ruhtinaan linnankappeli. Se ajatus oli koko ajan messussa kiusannut niin omituisesti rouva de Rénalia, ettei hän voinut oikein rukoillakaan, kuten aikoi. Ja sitä paitsi hän kuvitteli siellä, että hänen miehensä surmaisi Julienin metsästysretkellä, ikään kuin vahingossa muka, ja syöttäisi sitten illalla hänelle Julienin sydämen.

Rouva de Rénal ajatteli: "Kohtaloni riippuu siitä, miten hän nyt suhtautuu juttuuni. Tämän ratkaisevan neljännestunnin jälkeen tuskin pääsenkään enää hänen kanssaan puhumaan. Hän ei ole viisas olento, joka antaisi järjen johtaa itseään. Jos hän olisi, niin minä voisin heikolla järjelläni aavistaa, mitä hän sanoo tai tekee. Hän päättää meidän yhteisen kohtalomme, hänellä on siihen valta. Mutta se kohtalo riippuu kuitenkin siitä, miten taitavasti ja kekseliäästi minä osaan johdella hänen oikullisia ajatuksiaan, jotka raivo on niin sokaissut, ettei hän kykene näkemään toista puolta asioista. Nyt tarvitsen taitoa, kylmäverisyyttä, mutta onkohan minulla?"

Kun hän puutarhaan mennessään näki miehensä kauempaa, hän tuli kohta tyyneksi kuin taikavoimalla. Herra de Rénalin tukka ja puku olivat niin epäjärjestyksessä, että saattoi arvata, ettei hän ollut nukkunut koko yönä.

Rouva de Rénal ojensi hänelle avatun ja jälleen entiseen kokoonsa käännetyn kirjeen. Mies ei avannut sitä, vaan tuijotti vaimoonsa kuin mielipuoli.

– Katso minkälainen inhottava kirje, sanoi rouva de Rénal. – Eräs mies, jolla oli hieno puku ja joka väitti tuntevansa sinut ja olevansa sinulle kiitollisuuden velassa, pisti sen käteeni, kun tulin notaarin puutarhan kulmasta. Minä vaadin nyt, että sinun täytyy heti lähettää tuo herra Julien vanhempiensa luo.

Rouva de Rénal tahtoi kiireesti tämän nimen suustaan. Ehkäpä hän sanoi sen hiukan liian aikaisinkin, mutta hänen piti vapautua siitä kauheasta ajatuksesta, että se kuitenkin täytyi lausua.

Hän riemastui, kun näki, miten iloiseksi mies tuli hänen sanoistaan. Ja herra de Rénalin tiukasta katseesta hän ymmärsi, että Julien oli arvannut oikein. Rouva de Rénal ei ollut nyt tuskissaan siitä, että arvaaminen merkitsi todellakin onnettomuutta, vaan ajatteli: "Miten nerokas, miten hienovaistoinen Julien on! Ja kuitenkin hän on vasta nuorukainen, jolla ei ole paljoa elämänkokemuksia! Mihin hän vielä ehtiikään, kun elää saa? Mutta silloin hän on jo onnessaan unohtanut minut."

Tämä pieni ihailunpurkaus jumaloitua kohtaan haihdutti hänestä viimeisenkin levottomuuden.

Hän oli ylpeä äskeisestä menettelystään. "Minä olen näyttänyt, että olen Julienin arvoinen", hän ajatteli suureksi mielihyväkseen.

Herra de Rénal tutki tätä toista nimetöntä kirjettä, joka oli muodostettu, kuten lukija muistaa, sinertävälle paperille liimatuista sanoista, ja teki sen aivan vaiti, jottei olisi näyttänyt tunteitaan. "Nyt jo minun kustannuksellani ilveillään jos jollakin tavalla", herra de Rénal ajatteli ja tunsi itsensä toivottoman väsyneeksi.

"Uusia hävyttömyyksiä tutkittava, ja kaikki vaimoni tähden!" Hänen teki mielensä haukkua vaimoaan niin karkeasti kuin ikinä osasi. Ajatus, että Besançonista tulisi se perintö, sai hänet vaivoin hillityksi. Purkaakseen raivoisaa kiukkuaan johonkin, hän repi tämän toisen nimettömän kirjeen kappaleiksi ja alkoi sitten harpata poispäin pitkin askelin. Hän tahtoi päästä pois vaimonsa luota. Mutta tuokion kuluttua hän tuli hiukan rauhallisempana takaisin.

– Asia täytyy ratkaista ja lähettää Julien kotiinsa, toisti rouva de Rénal heti. – Hän on loppujen lopuksi vain työläisen poika. Voit korvata hänen vahinkonsa muutamalla kultakolikolla, ja sitä paitsi hän on lahjakas ja löytää itselleen uuden paikan, esimerkiksi Valenodilla tai aliprefekti de Maugironilla, joilla molemmilla on lapsia. Siten ei hänelle tapahdu mitään vääryyttä...

– Sinä puhut niin kuin ainakin tollo, ärjäisi herra de Rénal. – Mutta mitä tolkkua naisten päästä voisi löytää? Te ette huomaa milloinkaan, mikä on järkevää, mistä te sen ymmärtäisittekään? Vetelyydessänne, laiskuudessanne ette pysty muuhun kuin ajelemaan perhosia ja olemaan heikkoja, ja teitä meidän täytyy kärsiä kodissamme!...

Rouva de Rénal antoi hänen puhua, ja hän puhuikin kauan, purki sisuaan, kuten maalla sanotaan.

– Kuule, minä puhun niin kuin ainakin nainen, jonka kunniaa, siis kalleinta mitä hän omistaa, on loukattu, vastasi rouva de Rénal viimein.

Ja hän pysyi järkkymättömän tyynenä koko ajan, kun keskusteltiin kiusallisesta asiasta, josta riippui, saisiko hän vielä elää saman katon alla Julienin kanssa. Hän koetti keksiä asioita, joiden luuli helpommin lauhduttavan miehen silmitöntä vihaa. Hän ei välittänyt herra de Rénalin häpäisevistä vihjauksista, hän ei kuunnellut niitä, hän ajatteli vain Julienia. "Onkohan Julien nyt minuun tyytyväinen?"

– Tuo talonpoikaispoika, jota kohtaan olet ollut niin huomaavainen ja jolle olet antanut lahjojakin, saattaa olla syytön, hän sanoi miehelleen vihdoin, – mutta siitä huolimatta hän on aiheuttanut pahimman solvauksen, mitä eläessäni olen saanut kärsiä... Ja totisesti, kun luin tuon kauhean kirjeen, päätin mielessäni ehdottomasti, että joko hänen tai minun täytyy hävitä tästä talosta.

– Aiotko tehdä skandaalin ja häpäistä minut ja itsesikin? Ilman sitäkin olet jo antanut vettä moneen myllyyn Verrièresissä.

– Se on kyllä totta, sinua yleensä kadehditaan, kun niin viisaalla järjestelytaidolla olet hankkinut menestystä itsellesi, perheellesi ja koko kaupungille... No niin, koetanpa taivuttaa Julienia pyytämään sinulta kuukaudeksi lomaa ja menemään siksi aikaa vuoristoon tuon puukauppiaansa luokse, joka onkin tälle työläispojalle oikein sopiva ystävä!

– Varo ryhtymästä sellaiseen, vastasi herra de Rénal varsin tyynesti. – Ennen kaikkea vaadin, että sinä et saa puhua hänen kanssaan. Sinä sotkisit asiaan kiukkua ja rikkoisit minun välini hänen kanssaan, tiedäthän, miten pikainen tuo pikku herra on närkästymään.

– Se nuori mies ei tunne, mitä säädyllisyys vaatii, jatkoi rouva de Rénal. – Ehkäpä hänellä lienee tietoja, sinä sen asian ymmärrät, mutta luonteeltaan hän on kuitenkin oikea moukka. Minä puolestani en ole arvioinut häntä kovin älykkääksi sen jälkeen kun hän ei tahtonut mennä naimisiin Elisan kanssa, sillä sehän olisi merkinnyt hänelle varmaa tulevaisuutta; ja siitä hän kieltäytyi siksi, että Elisa silloin tällöin käy salaa herra Valenodin luona.

– Ahaa, virkkoi herra de Rénal ja kohotti kulmakarvansa mahdottomaksi kaareksi. – Onko Julien kertonut sinulle niin?

– Ei juuri kertonut; hän on puhunut minulle aina kutsumuksestaan pyhään hengelliseen säätyyn, kuten hän sitä nimittää, mutta usko minua, tärkein kutsumus tuollaisille vähäpätöisille on hankkia itselleen leipä. Kuitenkin hän ilmaisi minulle kyllin ymmärrettävästi, että hän tiesi Elisan käynneistä.

– Ja minä, minä sitten en tiennyt niistä mitään! huusi herra de Rénal korostaen jokaista sanaa ja kiihtyen taas raivoon. – Minun kodissani tapahtuu asioita, joista minä en tiedä mitään... Kuinka on, onko Elisan ja Valenodin välillä jotain?

– Voi, se on jo vanha asia, ystäväni, naurahti rouva de Rénal, ja ehkei mitään pahaa sattunutkaan. Se tapahtui niihin aikoihin, jolloin hyvä ystäväsi Valenod ei olisi pannut pahakseen, jos Verrièresissä olisi luultu, että hänen ja minun välillä kytisi jonkinmoinen pieni platoninen suhde.

– Enkös minä sitä aavistanutkin, huudahti herra de Rénal ja löi vimmoissaan otsaansa, päästen nyt toisen salaisuuden perille toisensa jälkeen. – Ja sinä et kertonut tästä minulle mitään?

– Kannattiko ärsyttää kaksi ystävystä riitaan mokomasta. Rakas tirehtöörimme suvaitsi vain olla jälleen vähän itserakas? Kenellepä täällä asuvalle herrasnaiselle hän ei olisi lähetellyt erittäin henkeviä ja hieman liehuttelevia kirjeitä?

– Sinulleko myös?

– Montakin.

– Näytä ne kirjeet minulle heti, minä vaadin.

Ja herra de Rénal kasvoi vähintään kuusi jalkaa pitemmäksi.

– Sitäpä minä en tee, vastasi rouva de Rénal niin lempeästi, että lempeys tuntui melkein julkeudelta. – Näytän ne joskus sitten, kun olet hiukan järkevämpi.

– Ei, heti pakalla, perhana! huusi herra de Rénal raivosta hulluna, mutta samalla monin verroin onnellisempana kuin koko viimeiseen puoleen vuorokauteen.

– Mutta lupaatko tosiaan minulle, ettet rupea rettelöimään köyhäintalon johtajan kanssa näistä kirjeistä? kysyi rouva de Rénal hyvin vakavana.

– Rettelöimään tai ei, ilman sitäkin minä voin ottaa häneltä löytölapset pois. Mutta kirjeet minä tahdon heti paikalla, hän jatkoi raivoissaan. – Missä ne ovat?

– Kirjoituskaappini laatikossa, mutta missään nimessä minä en anna sinulle avainta.

– Niinpä minä rikon kaapin, huusi herra de Rénal ja ryntäsi vaimonsa huoneeseen.

Ja hän repi tosiaan sorkkaraudalla auki kalliin Pariisista tilatun visamahonkaisen kaapin, jota hän usein, milloin luuli näkevänsä sen pinnassa tahran, muuten hioi takkinsa helmalla.

Rouva de Rénal juoksi sillä välin satakaksikymmentä porrasaskelmaa ylös kyyhkyslakan torniin. Hän solmi valkean nenäliinan nurkasta kiinni yhteen ikkunaluukun rautatangoista. Hän oli niin onnellinen kuin nainen ikinä saattaa olla. Kyynelsilmin hän katseli vuoriston suuriin metsiin päin. "Varmaankin Julien tähystelee tuolta jonkun tuuhean pyökin juurelta tätä onnenmerkkiä." Kauan hän kuunteli korva tarkkana ja vihoitteli sitten mielessään sirkkojen yksitoikkoista sirinää ja lintujen viserrystä. Ellei noita kirottuja ääniä olisi ollut, olisi ilonhuuto kallionhuipulta kuulunut tänne asti. Ahmivin silmin hän tutki erästä kohtaa, jonka puiden latvat muodostivat vuorenrinteille ja joka oli tumman vihreä ja levisi tasaisena kuin suunnaton niitty. "Eikö hän nyt tosiaan ymmärrä keksiä jotakin keinoa ilmaistakseen, että hän on yhtä onnellinen tästä kuin minä?"

Eikä hän lähtenyt kyyhkyslakasta ennen kuin alkoi pelätä, että mies tulisi häntä sieltä etsimään.

Hän tapasi miehensä raivosta sekaisena. Herra de Rénal luki hotkien Valenodin typeriä korulauseita, joita ei ennen liene juuri luettu näin kiihkeän mielenliikutuksen vallassa.

Rouva de Rénal käytti tilaisuutta hyväkseen heti kun sai miehensä rajuilta huudahduksilta äänensä kuuluville:

– Minä pysyn vaatimuksessani, hän sanoi. – Julienin täytyy lähteä täältä vähäksi aikaa pois. Olkoonpa hän miten etevä latinantaitaja tahansa, moukkamainen ja käytöstavoista tietämätön työläispoika hän kuitenkin on. Joka päivä hän lausuu minulle, luullen muka olevansa kohtelias, mauttomia ja liioiteltuja mairitteluja, joita lukee joistakin romaaneista...

– Romaaneja hän ei lue, siitä olen ihan varma! huusi herra de Rénal. – Luuletko sinä, että minä olen niin sokea isäntä talossani, etten näe, mitä ympärilläni tapahtuu?

– No niin, jollei hän ole niitä naurettavia kohteliaisuuksia lukenut, hän keksii niitä itse, mikä vielä pahempi. Luultavasti hän on siihen tapaan puhunut minusta Verrièresissä... Ja ellemme hakisikaan selitystä niin kaukaa, jatkoi rouva de Rénal aivan kuin keksien äkkiä jotain uutta, – hän on voinut puhua sillä tavoin Elisalle, ja sehän on melkein sama kuin hän olisi puhunut Valenodille.

– Kas niin, huudahti herra de Rénal ja iski nyrkkinsä pöytään sellaisella voimalla, ettei huone ollut kai milloinkaan niin tärissyt – painetuista sanoista tehty nimetön kirje ja Valenodin kirjeet ovat samaa paperia.

"Viimeinkin!" ajatteli rouva de Rénal. Hän tekeytyi aivan ällistyneeksi tästä keksinnöstä, eikä voinut enää muka sanoa sanaakaan, vaan meni vaiti istumaan sohvalle salin perälle.

Voitto oli nyt varma. Hänelle tuli täysi työ estää herra de Rénalia lähtemästä heti nimettömän kirjeen oletetun lähettäjän luokse.

– Etkö käsitä, että olisi suunnattoman kömpelöä mennä rettelöimään Valenodin kanssa, kun ei ole kylliksi todisteita? Sinua kadehditaan, tiedä se, ja mistä se johtuu? Sinun avuistasi, viisaasta järjestelytaidostasi, aistikkaista rakennuksistasi, myötäjäisistä, jotka sait, kun menit kanssani naimisiin, ja varsinkin huomattavasta perinnöstä, jota voimme odottaa tädiltäni ja jonka suuruutta tavattomasti liioitellaan. Nämä kaikki seikat ovat tehneet sinusta Verrièresin ensimmäisen miehen.

– Unohdat minun syntyperäni, sanoi herra de Rénal vetäen suunsa hymyyn.

– Sinä olet tosiaan maaseudun arvokkaimpia aatelismiehiä, jatkoi rouva de Rénal nopeasti. – Jos kuningas saisi menetellä mielensä mukaan ja asettaa sinut syntyperäsi oikeuttamaan asemaan, niin olisit varmaan päärienkamarin jäsen jne. Ja tällainen loistava mies kuin sinä tahtoo saattaa itsensä alttiiksi kadehtijain juoruille! Jos puhut Valenodille hänen nimettömästä kirjeestään, on se samaa kuin jos kuuluttaisit koko Verrièresissä ja myös Besançonissa ja kaikkialla ympäristössä, että keksipä tuo pikku porvari mainion keinon häväistä sinut julkisesti! Taisipa olla aika varomatonta päästää moinen olento jonkun de Rénalin läheiseksi tutuiksi! Jos ne kirjeet, jotka odottamatta sait käsiisi, todistavat, että minä olen vastannut Valenodin rakkauteen, niin pitäisi sinun surmata minut, sen olisin satakertaisesti ansainnut, mutta sinun ei pitäisi ilmaista vihaasi Valenodia kohtaan. Muista, että kaikki naapurisi odottavat vain jotain tekosyytä saadakseen kostaa sinulle siitä, että olet joka suhteessa heitä etevämpi, muista, että vuonna 1816 osaltasi vaikutit eräisiin vangitsemisiin. Tuo yksi, joka pakeni talonsa katon kautta...

– Sen ainakin muistan, että sinä et sääli minua etkä ole oikea ystäväni, huudahti herra de Rénal synkän katkerana, sellaiseen mielentilaan se muisto hänet saattoi. – Enkä minä ole päässyt pääriksikään!...

– Ja minä muistan, rakkaani, jatkoi rouva de Rénal hymyillen, – että minusta kerran tulee rikkaampi kuin sinä ja että olen elänyt toverinasi kaksitoista vuotta, joten minulla näiden ansioitteni nojalla pitäisi olla äänivalta kaikissa asioissa ja etenkin tässä asiassa. Jos pidät jotakin Julien-herraa tärkeämpänä kuin minua, hän lisäsi huonosti halveksimaansa salaten, niin olen valmis menemään talveksi tätini luo.

Nuo sanat onnistuivat. Ne olivat lujia, vaikkakin kohteliaisuuteen verhottuja; ne pakottivat herra de Rénalin alistumaan. Mutta niin kuin maaseudulla yleensä on tapana, hän puhui vielä kauan aikaa, hokien kaikki perustelunsa uudestaan, ja rouva antoi hänen puhua, koska hänen äänessään tuntui vielä kiukku. Vihdoin, kaksituntisen joutavan solkkaamisen jälkeen väsyivät koko yön raivossa riehuneelta mies-raukalta viimeisetkin voimat. Hän määritteli nyt, miten hän kohtelisi Valenodia, Julienia ja Elisaakin.

Pari kolme kertaa tämän suuren näytöksen aikana rouva de Rénal tunsi melkeinpä suopeutta tuota miestä kohtaan, joka oli ollut kaksitoista vuotta hänen ystävänsä ja joka nyt oli todellakin onneton. Mutta oikea intohimo on aina itsekäs. Ja sitä paitsi rouva de Rénal odotti joka hetki, että mies kertoisi hänelle eilen saamastaan nimettömästä kirjeestä, mutta sitä tunnustusta ei vain tullut. Voidakseen olla aivan varma, minkä käsityksen hän oikeastaan oli saanut tartutetuksi mieheen, josta hänen kohtalonsa riippui, sillä maaseudulla aviomiehet ovat yleisenkin mielipiteen herroja, rouva de Rénalilta puuttui vielä tämä tieto. Jos aviomies valittaa kohtaloaan, hän joutuu yleisen naurun kohteeksi. Tämä tosin käy Ranskassa päivä päivältä yhä vähemmän vaaralliseksi, mutta ellei hän anna vaimolleen rahaa, vaimo sortuu samaan asemaan kuin jokin frangin päivältä ansaitseva työläisnainen, ja hyväsydämiset ihmiset palveluttavat sitten hänellä itseään säälistä parhaansa mukaan.

Turkkilaisessa haaremissa saattaa odaliski ehkä suurestikin rakastaa sulttaaniaan, mutta kuitenkin sulttaani on kaikkivaltias, nainen ei voi toivoa pystyvänsä ottamaan häneltä itselleen valtaa millään pienillä taitotempuilla. Isännän kosto on siellä kauhea ja verinen, mutta se on sotilaallisen jalo, tikarinpisto tekee kaikesta lopun. Yhdeksännellätoista vuosisadalla aviomies surmaa vaimonsa yleisen mielipiteen luoman halveksumisen iskuilla. Hän sulkee tältä kaikkien salonkien ovet.

Vaaran pelko heräsi taas uhkaavana rouva de Rénalin mielessä, kun hän meni huoneeseensa. Siellä oli sellainen epäjärjestys, että hän tyrmistyi. Kaikkien hänen somien pikkulaatikkojensa lukot oli murrettu, monta parkettilattian ruutua oli revitty paikoiltaan. "Hän ei olisi armahtanut minua rahtuakaan", ajatteli rouva de Rénal. "Että hän tosiaan meni täten turmelemaan värillisestä puusta tehdyn parketin, josta hän niin paljon pitää! Tavallisesti hän suuttuu niin, että lentää punaiseksi, milloin joku lapsista tulee tänne märät kengät jalassa. Ja nyt hän itse hävitti parkettinsa."

Moinen väkivallanilmaus hälvensi rouva de Rénalin mielestä heti katumuksen siitä, että hän oli voittanut muka liian nopeasti.

Vähän ennen kuin päivälliskello soi, Julien tuli takaisin lasten kanssa. Kun oli päästy jälkiruokaan ja kun palvelijat olivat poistuneet, rouva de Rénal sanoi Julienille hyvin kuivasti: – Te sanoitte minulle haluavanne lähteä kahdeksi viikoksi Verrièresiin. Herra de Rénal antaa teille kyllä lomaa. Saatte lähteä milloin parhaaksi näette. Mutta ettei lasten aika kuluisi hukkaan, lähetetään heidän vihkonsa teille joka päivä korjattaviksi.

– Ei, tokaisi herra de Rénal kirpeästi, – en anna teille lomaa enempää kuin viikon.

Julien näki, että määrin kasvot olivat levottomat niin kuin ainakin kärsivän ja aprikoivan ihmisen.

– Hän ei ole vielä tehnyt varmaa päätöstä, Julien sanoi ystävättärelleen, kun he hetkeksi salissa pääsivät kahden kesken.

Rouva de Rénal kertoi hänelle nopeasti kaikki, mitä hän aamusta alkaen oli saanut aikaan.

– Ensi yönä kerron tarkemmin, hän lisäsi hymyillen.

Julien ajatteli: "Tämäpä vasta luonnotonta naisten paatumusta! Mikä nautinto heillä on aina pettää meitä, mikä vaisto heitä ajaa siihen?"

– Huomaan, että rakkaus on tehnyt sinusta selvänäköisen ja samalla sokaissut sinua, hän sanoi hieman kylmentynein mielin. – Menettelysi tänään oli ihailtavan taitavaa, mutta onkohan nyt viisasta kohdata toisiamme tänä iltana? Talo suorastaan kuhisee vihollisia. Muista, miten intohimoisesti Elisa minua vihaa.

– Se viha muistuttaa suuresti sinun intohimoista välinpitämättömyyttäsi minua kohtaan.

– Välinpitämättömyyttä, olkoon, jos niin tahdot, mutta minun täytyy pelastaa sinut vaarasta, johon olen sinut saattanut. Jos herra de Rénal sattuu puhumaan Elisan kanssa, niin Elisa voi ilmaista hänelle yhdellä sanalla kaiken. Mikä estää miestäsi ase kourassa piiloutumasta huoneeni lähistölle...

– Vai niin, pettääkö rohkeuskin? sanoi rouva de Rénal ylen halveksivasti kuin ainakin ylimystön lapsi.

– En alennu kehumaan rohkeuttani, se olisi alentavaa, vastasi Julien kylmästi. – Arvosteltakoon sitä teoista. Mutta, hän lisäsi ottaen rouva de Rénalia kädestä, – sinä et ymmärrä, miten minä sinusta pidän ja miten iloitsen, kun saan hyvästellä sinua vielä ennen kuin julma ero kohtaa meitä!

XXII

KUINKA ASIOITA JÄRJESTETTIIN VUONNA 1830

    Ihminen on saanut puheenlahjan salatakseen ajatuksiaan.

                                   R. P. Malagrida.

Tuskin Julien pääsi Verrièresiin, kun hän jo katui epäoikeudenmukaisuuttaan rouva de Rénalia kohtaan. "Halveksisin häntä niin kuin jotakin tavallista naishupakkoa, jos hän olisi ollut niin heikko, että olisi karttanut kohtausta herra de Rénalin kanssa! Hän suoriutui siitä kuin diplomaatti, ja minä tunnen suopeutta voitettua kohtaan, joka on viholliseni. Minun suhtautumisessani on porvarillista pikkumaisuutta, turhamaisuuttani loukkaa, että herra de Rénal miehenä kuuluu samaan laajaan joukkoon kuin minäkin."

Herra Chélan ei ollut huolinut asuntoa, jota kaikki kaupungin arvokkaimmat vapaamieliset olivat kilvan hänelle tarjonneet, kun hänet virasta erottamalla ajettiin pappilasta. Niissä kahdessa huoneessa, jotka hän oli itselleen vuokrannut, kirjat täyttivät joka paikan. Julien, joka tahtoi näyttää Verrièresin väelle, mitä pappissääty merkitsee, meni ottamaan isältään tusinan kuusilautoja ja kantoi ne itse olallaan pitkin Isoakatua kaupungin läpi. Sitten hän lainasi työkaluja eräältä entiseltä toveriltaan ja sai piankin valmiiksi jonkinmoiset kirjahyllyt, joille latoi herra Chélanin kirjat.

– Minä luulin, että maailman turhuus oli turmellut sinut, sanoi vanhus ilosta itkien, – mutta tämä hyvittää sen lapsellisuutesi, että esiinnyit koreassa univormussa kunniavartiossa, jossa sait niin paljon vihamiehiä.

Herra de Rénal oli määrännyt Julienin asumaan taloonsa. Kukaan ei aavistanut, mitä oli tapahtunut. Kolmantena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen Julien sai vieraakseen henkilön, joka ei ollut sen halvempi kuin itse aliprefekti de Maugiron.

Vasta sitten kun aliprefekti oli hyvinkin kaksi tuntia lörpötellyt kaikenlaista ja vaikerrellut ihmisten ilkeyttä, valtion raha-asioista vastuunalaisten herrojen epärehellisyyttä, Ranska-raukkaa uhkaavia vaaroja jne., Julien huomasi hänen käyntinsä tarkoituksen putkahtavan ilmi. Vieras oli jo lähdössä pois, seisottiin porraskäytävässä, ja puolittain epäsuosioon joutunut kotiopettajaparka saatteli tuota jonkin onnellisen departementin tulevaa prefektiä asiaankuuluvan kunnioittavasti ulos, kun de Maugiron suvaitsi muistaa Julienin elämänuraa, kiitellä hänen vaatimattomuuttaan mitä raha-asioihin tulee jne., jne. Ja viimein de Maugiron sulki hänet ylen isällisen näköisenä syleilyynsä ja ehdotti, että hän luopuisi herra de Rénalin palveluksesta ja siirtyisi erään virkamiehen luo, jolla oli kasvatettavia lapsia ja joka Filip-kuninkaan tapaan kiitti taivasta ei niin paljon siitä, että oli saanut lapsia, vaan siitä, että he olivat syntyneet Julienin läheisyydessä. Heidän kotiopettajansa ansaitsisi kahdeksansataa frangia, jota ei maksettaisi kuukausittain, mikä ei ole hienoa, väitti herra de Maugiron, vaan neljännesvuosittain ja aina vuosineljänneksen alussa.

Nyt oli Julienin vuoro. Puolitoista tuntia hän olikin ikävystyneenä odottanut milloin saisi puhua. Hänen vastauksensa oli mallikelpoinen, ja etenkin se oli pitkä kuin paimenkirje. Se salli aavistaa kaiken, eikä kuitenkaan ilmaissut selvästi mitään. Siinä ilmeni yhtaikaa kunnioitus herra de Rénalia, arvonanto Verrièresin vallasväkeä ja kiitollisuus maineikasta aliprefektiä kohtaan. Samainen aliprefekti, joka ihmeekseen nyt tapasi vielä jesuiittamaisemman olennon kuin hän itse, koetti turhaan onkia ilmi jotain varmaa. Julien ihastui, kun sai harjoitella edelleen taitoaan ja aloitti vastauksensa aivan alusta, uusin sanakääntein. Ministeri, joka tahtoo käyttää hyväkseen parlamentin istunnon loppuhetkiä, jolloin edustajilla näyttää olevan halu herätä, ei ole koskaan ilmaissut vähemmän totuutta niin monilla sanoilla. Herra de Maugironin lähdettyä tiehensä Julien purskahti hurjaan nauruun. Ja saadakseen jesuiitanlahjoistaan jotakin hyötyä hän kirjoitti nyt herra de Rénalille yhdeksän sivun pituisen kirjeen, jossa selosti kaikki, mitä hänelle oli sanottu, ja pyysi häneltä nöyrin mielin neuvoa. "Mutta eipäs tuo vintiö maininnut, kuka minulle tämän tarjouksen tekee! Se saattaa olla herra Valenod, joka arvelee, että karkoitukseni Verrièresiin johtuu hänen nimettömästä kirjeestään."

Lähetettyään epistolansa Julien meni tyytyväisenä kuin metsästäjä, joka tulee yhtäkkiä kello kuuden aikaan kauniina syysaamuna riistaa vilisevälle tasangolle, kaupungille kysymään neuvoa herra Chélanilta. Mutta ennen kuin hän ehti kunnon papin luo, nakkasi sallimus, joka tänään tahtoi koota hänelle suuria nautintoja, herra Valenodin hänen eteensä. Tältä Julien ei suinkaan salannut, että hänen sydämensä oli surun murtama. Hänenlaisensa köyhän pojan olisi tullut omistautua täydellisesti siihen kutsumukseen, jonka taivas oli sijoittanut hänen sydämeensä, mutta tässä matoisessa maailmassa merkitsi eräs seikka enemmän kuin kutsumus. Ken aikoi työskennellä arvokkaasti Herran viinamäessä eikä mielinyt olla varsin kelvoton oppineiden ammattiveljiensä rinnalla, hänen täytyi hankkia koulutus, hänen täytyi lukea kaksi paljon maksavaa vuotta Besançonin pappisseminaarissa. Hänen täytyi siis säästää, mikä seikka kävi päinsä suhteellisesti helpommin kahdeksansadan frangin palkalla, joka maksettiin neljännesvuosittain, kuin kuudensadan frangin palkalla, joka kului kädestä suuhun sitä mukaa kun se saatiin. Mutta toisaalta, eikö taivas, joka oli asettanut hänet herra de Rénalin lapsien valvojaksi ja joka etenkin oli saanut hänet heihin erikoisesti kiintymään, näyttänyt viittaavan hänelle, ettei ollut sopivaa jättää heitä ja mennä toisten ihmisten lapsia kasvattamaan?

Julien saavutti tällaisessa kaunopuheisuudessa, joka on tullut muotiin keisarikunnan aikuisen nopean toiminnan sijaan, niin täydellisen taidon, että häntä viimein itseäänkin inhotti kuulla omia sanojaan.

Kun hän palasi asuntoonsa, siellä seisoi eräs herra Valenodin lakeijoista juhlalivreessa. Mies oli etsinyt Julienia joka paikasta kaupungilta ja toi nyt kutsukortin sinä päivänä pidettäville päivällisille.

Julien ei ollut koskaan ennen käynyt tuon herran luona, ja ainoastaan muutama päivä aikaisemmin hän oli ajatellut, miten voisi kepittää miehen kypsäksi joutumatta tekemisiin rikoslain kanssa. Vaikka päivälliset oli ilmoitettu vasta kello yhdeksi, Julienista tuntui kohteliaimmalta ilmestyä herra köyhäinhoitolan johtajan työhuoneeseen jo puoli yhden tienoissa. Julien tapasi hänet istumassa leveän ja tärkeän näköisenä keskellä asiapaperikasoja. Hänen suuret, mustat poskipartansa, hänen tuuhea tukanpaljoutensa, hänen kreikkalainen myssynsä, joka napotti vinossa päälaella, hänen valtava piippunsa, kirjaillut tohvelinsa ja paksut kultaketjunsa, joita risteili sinne tänne poikki rinnan, ja kaikki muut hänen varustuksensa, joiden tarkoituksena oli näytellä asemansa varmaksi tuntevaa maaseudun rahamiestä, eivät ollenkaan tehonneet Julieniin. Sitä pahemmin hän vain ajatteli, että hänen pitäisi antaa miehelle keppiä.

Julien pyysi kunniaa tulla esitellyksi rouva Valenodille, mutta rouva oli juuri pukeutumassa, joten hän ei voinut ottaa vastaan. Sen sijaan hän sai ilon olla läsnä herra köyhäinhoitolan johtajan pukeutuessa. Sitten mentiin rouvan luo, joka esitti hänelle kyynelet silmissä lapsensa. Tuolla rouvalla, joka oli Verrièresin huomattavimpia, oli kömpelö miehennaama ja siihen hän oli sivellyt tätä suurta esittelyhetkeä juhlistaakseen runsaasti punaväriä. Seremoniassa hän purki koko äidillisen paatoksensa.

Julien ajatteli rouva de Rénalia. Hänen valppaasta epäluulostaan johtui, ettei hän ollut herkkä muille kuin sellaisille muistoille, joita vastakohdat herättävät, mutta nyt juuri ne vastakohdat suorastaan järkyttivät häntä. Ja vaikutelma lisääntyi, kun hän sai nähdä köyhäinhoitolan johtajan kodin. Hänelle näytettiin huoneet. Kaikki siellä oli komeaa ja uutta, ja hänelle kerrottiin, mitä kukin huonekalu oli maksanut. Mutta hänestä siellä kaikessa oli jotain mautonta, ja siellä haiskahti varastetuilta rahoilta. Ihmiset, yksinpä palvelijatkin, tuntuivat ikään kuin röyhistelevän rintaansa, ettei heitä vain halveksittaisi.

Sitten sinne tulivat kruununverojen ja samoin suostuntaverojen kantaja, santarmipäällikkö, pari kolme muuta virkamiestä ja heidän rouvansa. Ja näiden jälkeen muutamia rikkaita vapaamielisiä. Ilmoitettiin, että päivällispöytä oli katettu. Julien, joka jo ennestään oli huonolla tuulella, sattui ajattelemaan, että toisella puolella ruokasalin seinää istuivat nyt hoidokkiraukat, joiden liha-annoksia anastamalla kaikki tämä mauton ylellisyys, jolla hänen päätänsä nyt koetettiin hämätä, oli kustannettu.

He saavat ehkä parastaikaa kärsiä nälkää, hän ajatteli. Ja hänen kurkkuaan alkoi kuristaa, hän ei voinut syödä mitään ja tuskin puhuakaan. Ja vielä ilkeämpää tuli neljännestunnin kuluttua. Silloin kuului seinän takaa vähän väliä muutamia irrallisia loilotuksia jostakin viisusta, jota joku hoidokeista lauloi ja joka oli melko rivo. Herra Valenod katsahti yhteen juhlapukuisista lakeijoistaan, lakeija katosi, ja pian ei sitten laulua enää kuulunut. Juuri sillä hetkellä palvelija tarjosi Julienille Reinin-viinillä täytettyä vihreää lasia, ja rouva Valenod muisti huomauttaa, että viini maksoi suoraan viljelijältä tilattuna yhdeksän frangia pullo. Julien sanoi vihreää lasia kädessään pidellen herra Valenodille:

– Eivät laulakaan enää tuota rumaa laulua.

– Eivät tietenkään, helkkari soi, vastasi tirehtööri voitonriemuisesti, – minä käskin tukkia niiltä retkuilta suun.

Se oli Julienille toki liikaa. Hän oli jo oppinut yhteiskunnallisen asemansa tavat, mutta ei vielä siinä vaadittavaa sydäntä. Vaikka hän oli niin ahkerasti harjoitellut teeskentelyä, hän tunsi kyyneleen vierähtävän poskelleen.

Hän koetti kätkeä sitä vihreällä lasillaan, mutta hänen oli nyt aivan mahdotonta nauttia Reinin-viinistä. "Esti heitä laulamasta!" hän ajatteli. "Ja tällaista sinä, taivaan Jumala, sallit!"

Onneksi ei kukaan huomannut hänen sopimatonta mielenliikutustaan. Kruununverojen kantaja viritti rojalistisen laulun. Kun loppukertoa vedettiin kuorossa niin että katto tärisi, Julien kuuli omatuntonsa kuiskaavan: – Tällaisen saastaisen menestyksen sinä voit saavuttaa, ja ainoastaan tällaisilla ehdoilla ja moisessa seurassa sinä voit siitä nauttia! Saat ehkä kahdenkymmenentuhannen frangin palkan, mutta sillä välin kuin hotkit lihaa, sinun täytyy estää vaivaishoitoon suljettu poloinen laulamasta ratokseen. Sinä pidät päivällisiä rahoilla, joita varastat hänen kurjista annoksistaan, ja sinun herkutellessasi hän on entistäkin onnettomampi! Oi Napoleon, kuinka ihanaa sinun aikanasi oli edistyä! Taistelujen vaarat olivat silloin miehen tie, mutta nyt täytyy raukkamaisesti tuottaa kurjalle vielä lisää kärsimyksiä!

Myönnän, että heikkous, joka tässä Julienin yksinpuhelussa ilmenee, antaa hänestä kieron kuvan. Hän on ikään kuin nuo keltahansikkaiset salaliittolaiset, jotka luulevat voivansa muuttaa kokonaisen maan elämänmuodot haluamatta kärsiä pienintäkään naarmua omassatunnossaan.

Julien herätettiin yhtäkkiä näyttelemään osaansa. Häntä ei ollut kutsuttu niin hyvässä seurassa päivällistä syömään sitä varten, että hän saisi mitään sanomatta unelmoida.

Muuan yksityiselämään vetäytynyt karttuunitehtailija, joka oli Besançonin ja Uzèsin akatemiain kirjeenvaihtojäsen, kääntyi hänen puoleensa kysyen pöydän toisesta päästä, oliko totta, mitä yleensä tiedettiin hänen ihmeellisestä Uuden Testamentin tuntemuksestaan.

Pöydässä syntyi yhtäkkiä tavaton hiljaisuus. Aivan kuin taikatempulla ilmestyi latinalainen Uusi testamentti tuon kahden akatemian jäsenen käteen. Julienin pyynnöstä luettiin siitä alkupuoli latinalaisesta lauseesta, mikä ensinnä silmiin sattui. Julien jatkoi, hänen muistinsa todettiin luotettavaksi, ja sitä kummaa ihailtiin niin pauhaavan tarmokkaasti kuin ainakin kelpo päivällisten lopulla. Julien katseli naisten kasvoja, jotka olivat alkaneet punottaa. Toiset niistä eivät olleet laisinkaan rumia. Etenkin veronkantajan, mainion laulumiehen rouva kiinnitti hänen huomiotaan.

– Olen nolo, kun puhun näin kauan latinaa arvoisien naisten läsnäollessa, hän sanoi vilkaisten mainittuun rouvaan. – Jos herra Rubigneau, – se oli tuo kahden akatemian jäsen nimeltään, – ystävällisesti lukisi latinalaisesta raamatusta jonkin lauseen, niin minä koettaisin kääntää sen aivan valmistelematta, sen sijaan että nyt olen ainoastaan jatkanut latinalaista tekstiä.

Tämä uusi koe nosti hänet kunnian kukkuloille.

Siellä oli läsnä useita rikkaita vapaamielisiä, mutta he olivat onnellisia isiä ja toivoivat lapsilleen vapaapaikkoja, joten he olivat yhtäkkiä muuttaneet mielipidettään, viimeisen paikkojenjakelun jälkeen. Tästä viisaasta poliittisesta keikauksesta huolimatta herra de Rénal ei halunnut heitä vieraikseen kotiinsa. Nämä kunnon ihmiset tunsivat Julienin ainoastaan huhupuheilta eivätkä olleen nähneet häntä muuta kuin silloin ratsun selässä kuninkaan käydessä kaupungissa. He ihailivat nyt Julienia kaikkein äänekkäimmin. "Milloinka nuo hölmöt saavat tarpeekseen raamatullisesta tyylistä, josta he eivät tule hullua hurskaammiksi?" Julien ajatteli. Mutta se tyyli päin vastoin hauskutti heitä kummallisuudellaan, ja he nauroivat sille. Julien itse sitä vastoin kyllästyi.

Kello kuuden aikaan hän nousi seisomaan ja puhui vakavasti eräästä Ligorion kirjoittaman uuden jumaluusopin luvusta, joka hänen oli opittava ulkoa esittääkseen seuraavana päivänä sen kirkkoherra Chélanille. – Ammattini on luettaa ja lukea itse läksyjä, hän tokaisi vaatimattoman herttaisesti.

Naurettiin makeasti ja ihailtiin häntä, moiset sukkeluudet käyvät Verrièresissä täydestä. Julien teki jo lähtöä, ja kaikki muutkin nousivat paikaltaan, niin tapoihin sopimatonta kuin se olikin, nerolla on sellainen mahti. Rouva Valenod pidätti häntä kuitenkin vielä neljännestunnin. Täytyihän Julienin saada kuulla, miten lapset lukivat katkismustaan. He tekivät kovin hassunkurisia virheitä, mutta ainoastaan Julien huomasi ne. Hän ei välittänyt oikaista niitä. "Mikä tietämättömyys uskonnon peruskäsitteistä", hän ajatteli. Viimein hän hyvästeli ja luuli nyt pääsevänsä livistämään. Mutta silloin täytyi hänen vielä sietää erästä de La Fontainen satua.

– Kirjailija on sangen epämoraali, Julien sanoi rouva Valenodille. – Eräässä sadussaan mestari Jean Chouartista hän uskaltaa ilveillä kaikkein pyhimmän kustannuksella. Parhaat arvostelijat paheksuivat häntä jyrkästi.

Ennen lähtöään Julien sai neljät, viidet päivälliskutsut eri tahoille. – Tämä nuori mies tuottaa kunniaa koko departementille, huusivat kaikki vieraat kilpaa. He olivat nyt hyvin remuavalla tuulella. Esitettiinpä sellaistakin, että hänelle olisi myönnettävä kunnallisvaroista avustus, jotta hän voisi jatkaa opintojaan Pariisissa.

Sillä välin kun tästä yhtäkkiä pöllähtäneestä aatteesta hälistiin ruokasalissa, Julien riensi aika vauhtia portille. – Senkin heittiöt, heittiöt! hän huudahti hiljaa kolme neljä kertaa ja veti riemukseen rintaansa raitista ilmaa.

Nyt hän tunsi olevansa suorastaan aristokraatti, hän, joka niin kauan oli närkästellyt siitä, että hänelle herra de Rénalin kodissa muka hymyiltiin halveksuvasti ja että hän siellä muutenkin kaikissa kohteliaissa sanoissa oli huomannut parempien ihmisten jäykkää itsetietoisuutta. Hän ei voinut salata itseltään, että näiden kahden perheen välillä oli suuri ero. Hän ajatteli talosta poistuessaan: "Jos unohtaisinkin, että hotkittiin vankiraukoilta varastettuja rahoja, jopa kiellettiin vankeja laulamastakin, niin olisiko herra de Rénalin päähän sentään koskaan pälkähtänyt luetella vierailleen, miten paljon mikin heille tarjottu viini maksoi? Ja tuo herra Valenod, joka yhtä päätä latelee mitä hän omistaa, ei uskalla vaimonsa läsnäollessa puhua omasta talostaan tai maatilastaan, vaan sanoo: Sinun talosi, sinun tilasi. Rouva, joka ilmeisesti antaa suuren arvon maalliselle omaisuudelle, nosti päivällispöydässä aika metakan, kun palvelija rikkoi kantalasin ja teki yhden hänen tusinoistaan vajaaksi, ja asianomainen palvelija vastasi hänelle hyvin röyhkeästi."

"On siinä seura", ajatteli Julien. "Vaikka he antaisivat minulle puolet kaikesta mitä varastavat, en tahtoisi elää heidän joukossaan. Kerran minä kuitenkin purkaisin sisuni enkä voisi peittää halveksumistani heitä kohtaan."

Mutta rouva de Rénalin kehotuksesta hänen täytyi kuitenkin vielä lähteä monille samanlaisille päivällisille. Julien oli tullut muotiin. Hänelle annettiin anteeksi, että hän oli esiintynyt kunniavartion univormussa, tai oikeastaan hänen menestyksensä olikin sen varomattomuuden ansiota. Pian ei kaupungissa juteltu mistään muusta kuin kumpi voittaisi tuon etevän nuoren miehen omistamisesta käydyssä taistelussa, herra de Rénal vaiko köyhäinhoitolan johtaja. Nämä kaksi herraa ja kolmantena herra Maslon muodostivat triumviraatin, joka oli pitkät vuodet pitänyt kaupunkia hirmuvallassaan. Määriä kadehdittiin, vapaamielisillä oli paljon valittamista häntä vastaan, mutta aatelinen hän ainakin oli, ja siis luotu hallitsemaan, kun taas herra Valenod oli perinyt isältään ainoastaan kuusisataa livreä korkoja. Köyhäinhoitolan johtaja oli kehnossa omenanvihreässä puvussaan, jonka koko maailma tunsi, kohonnut kurjuudesta nykyiseen kadehdittuun onneensa, jossa hänellä oli normandialaiset hevoset, kultaketjut, Pariisista tilatut pukimet ja vaikka mitä.

Kaikkien näiden uusien ihmisten vilinässä Julien huomasi mielestään kuitenkin yhden rehellisen miehen. Hän oli matemaatikko nimeltään Cros, ja ihmiset väittivät häntä jakobiiniksi. Julien, joka oli päättänyt olla koskaan puhumatta muuta kuin sellaista, minkä tunnusti itselleen valheeksi, asettui varmuuden vuoksi herra Crosiin nähden epätietoiselle kannalle.

Vergystä Julien sai suuria pinkkoja lasten harjoitteluvihkoja. Samoin neuvoja, että hänen piti käydä usein isäänsä katsomassa, ja tähän ikävään välttämättömyyteen hän taipui. Lyhyesti sanoen, hän paransi pian maineensa täydellisesti. Ja sitten eräänä aamuna hän heräsi kummakseen siihen, että kaksi tuttua kättä peitti hänen silmiään.

Vieras oli rouva de Rénal. Hän oli tullut kaupungissa käymään ja oli nyt kiireesti juossut ylös Julienin huoneeseen ennen kuin lapset, jotka jäivät puuhailemaan mukaan otetun lemmikkikaniininsa parissa, ehtisivät sinne. Tuokio oli suloinen, mutta liian lyhyt. Kun lapset tulivat kaniinineen ylös näyttääkseen sitä ystävälleen, rouva de Rénal oli jo kadonnut. Julien otti heidät kaikki, kaniininkin, sydämellisesti vastaan. Tuntui kuin hän olisi päässyt takaisin omaan perheeseensä. Hän tiesi nyt pitävänsä näistä lapsista, ja pakinoi mielellään kaikenlaista pientä heidän kanssaan. Hän hämmästyi, kun huomasi, miten heidän äänensä oli lempeä, heidän käytöksensä yksinkertainen ja luontevan ylimyksellinen. Hän tahtoi pestä mielikuvituksestaan pois kaiken matalan, kaikki vastenmieliset ajatukset, joita hänen oli täytynyt kärsiä täällä ympärillään, jopa aivan hengittää sellaista keuhkoihinsa. Täällä jokainen eli pelossa, että jäisi huonommalle osalle, täällä liika ylellisyys ja äärimmäinen köyhyys vetivät aina tukkanuottaa. Ihmiset, joiden luona hän kävi päivällisillä, uskoivat toisilleen paistista salaisuuksia, jotka olivat häpeäksi heille itselleen ja inhoksi ulkopuolisille.

– Teillä hienoilla ihmisillä on tosiaan oikeus ylpeillä, hän sanoi rouva de Rénalille. Ja hän kertoi, mitä kaikkea noilla päivällisillä täytyi sietää.

– Sinä siis olet muodissa! Ja rouva de Rénal nauroi makeasti, kun ajatteli, että rouva Valenod näki velvollisuudekseen pistää punaväriä poskiinsa aina milloin odotti Julienia taloon. – Luulenpa, että hän aikoo valloittaa sydämesi, hän lisäsi.

Aamiaisateriasta tuli ihastuttava. Lasten läsnäolo lisäsi heidän kahdenkeskistä onneaan, vaikka sen olisi luullut sitä häiritsevän. Lapsiparat eivät oikein tienneet, miten ilmaista iloaan siitä, että jälleen pääsivät Julienin seuraan. Palvelusväki oli jo ennättänyt kertoa heille, että Julienille tarjottiin kaksisataa frangia enemmän, jos hän menisi kasvattamaan Valenodin pienokaisia.

Yhtäkkiä kysyi Stanislas-Xavier, joka oli vielä taudistaan kalpea, äidiltään pöydässä, miten paljon hänen hopealautasensa ja pikari, josta hän joi, maksoivat.

– Kuinka niin?

– Minä tahdon myydä ne ja antaa rahat Julienille, ettei häntä petkutettaisi, jos hän jää meille.

Julien sulki pojan syliinsä kyynelet silmissä. Äiti puhkesi oikein itkuun, ja Julien, joka oli ottanut Stanislas-Xavierin polvelleen, selitteli, ettei saa käyttää sanaa petkuttaa, sillä tällaisessa merkityksessä se kuuluu palvelusväen puhetapoihin. Nähdessään ilahduttavansa suuresti rouva de Rénalia hän koetti sitten valaista kuvaavilla ja lapsia huvittavilla esimerkeillä, mitä petkuttaa oikeastaan merkitsee.

– Nyt minä ymmärrän, sanoi Stanislas, korppi, joka tyhmyydessään pudottaa juustopalan imartelevalle ketulle, tulee petkutetuksi.

Rouva de Rénal suuteli ilosta haltioissaan lapsiaan monta kertaa, eikä hän silloin voinut olla hiukan nojautumatta Julieniin.

Yhtäkkiä ovi aukesi ja herra de Rénal astui sisään. Hänen ankarat ja tyytymättömät kasvonsa olivat kuin ilmeinen vastakohta koko äskeiselle onnelliselle ilolle, joka heti katosikin. Rouva de Rénal kalpeni, hän tunsi, ettei jaksaisi nyt valehdella mitään. Julien alkoi silloin puhua, ja kertoi kovaäänisesti määrille hopeapikarista, jonka Stanislas oli tahtonut myydä. Hän oli varma, ettei määri pitäisi siitä asiasta. Ja ensin herra de Rénal rypistikin kulmiaan, pelkästä tottumuksesta. Sehän kuului asiaan milloin hopeasta puhuttiin. "Kun siitä metallista aletaan", hän ajatteli, "on tarkoitus lopulta pyrkiä jollakin tavoin kukkaroni kimppuun. Mutta nyt oli kysymyksessä muukin kuin raha." Hänen epäluulonsa sai lisää vahvistusta. Onnellinen tunnelma, joka täällä ennen hänen tuloaan nähtävästi vallitsi, ei ollut omiaan rauhoittamaan miestä, jonka turhamaisuus oli niin arka ja voimakas.

Kun rouva kiitteli, miten miellyttävällä ja älykkäällä tavalla Julien antoi oppilailleen uusi ajatuksia, määri sanoi:

– Niin, niin, kyllä sen tiedän, hän kääntää lapset vihaamaan minua. Hänen on helppo olla heille tuhat kertaa lempeämpi kuin minä, joka sittenkin olen talon isäntä! Tällä vuosisadalla pyritään kaikessa tekemään laillista auktoriteettia vihattavaksi. Onneton Ranska!

Rouva de Rénal ei kiinnittänyt ollenkaan huomiota vivahteisiin, joita hänen miehensä käytöksessä häntä kohtaan näkyi. Hänen mielessään kuvasteli, että hän saisi ehkä viettää Julienin seurassa kaksitoista tuntia. Hänellä oli paljon ostoksia kaupungilla, ja hän sanoi aikovansa syödä päivällisissä eräässä ravintolassa. Mitä tahansa mies väittikin, rouva pysyi ehdottomasti päätöksessään. Lapset ihastuivat, kun kuulivat pelkän ravintola-sanan, jolla nykyajan tekokainot niin mielellään keikailevat.

Herra de Rénal jätti vaimonsa ensimmäiseen muotiliikkeeseen, minkä rouva de Rénal näki, ja lähti itse eräälle vierailulle. Sieltä takaisin tullessaan oli hän vielä pahemmalla tuulella kuin aamulla. Hän tiesi nyt varmasti, että koko kaupunki puhui hänestä ja Julienista. Oikeastaan ei kuitenkaan vielä kukaan ollut vihjaillut hänelle tämän yleisesti tunnetun puheenaiheen loukkaavaan puoleen. Määrille oli puhuttu ainoastaan niistä jutuista, jotka koskivat sitä, jäisikö Julien vielä hänen kotiinsa kuudensadan frangin palkalla vai ottaisiko hän vastaan köyhäinhoitolan johtajan tekemän kahdeksansadan frangin tarjouksen.

Köyhäinhoitolan johtaja näki herra de Rénalin eräässä suuressa seurassa ja kohteli häntä kylmästi. Sellainen menettely oli tavallaan viisasta, maaseudulla ei hätäillä turhaan, siellä tapahtuu niin harvoin mitään merkillistä, että mielenkiihtymys salataan.

Herra Valenod oli niitä, joita Pariisin ulkopuolella kutsutaan pösöiksi, se merkitsee tökeröä ja julkeaa ihmistä. Hänen menestyksensä, joka vuodesta 1815 alkaen oli loistava, vahvisti vielä hänen synnynnäisiä taipumuksiaan tähän suuntaan. Verrièresissä hän hallitsi niin sanoaksemme herra de Rénalin käskyläisenä, mutta kun hän oli paljon touhukkaampi kuin määri, hän ei hävennyt mitään, sekaantui joka asiaan, juoksi, kirjoitti, puhui yhtä mittaa, ei välittänyt nöyryytyksistä, ei kaivannut kunnioitusta. Niinpä hän oli saanut vastapuolueessa yhtä suuren vaikutusvallan kuin hänen määrillään oli kirkollisissa piireissä. Oli kuin herra Valenod olisi sanonut seudun kieroilijoille: – Näyttäkää minulle kaksi julkeinta joukostanne; lakimiehille hän oli sanonut: – Tuokaa minulle kaksi tietämättömintä keskuudestanne; lääkäreille: – Antakaa minulle kaksi suurinta puoskarianne. Ja kerättyään joka ammattikunnasta hävyttömimmät ympärilleen, hän sanoi heille: – Hallitkaamme nyt yhdessä.

Noiden miesten toiminta- ja esiintymistavat loukkasivat herra de Rénalia. Valenod oli niin moukkamainen, ettei hän hävennyt mitään, ei edes sitä, että pikku abbé Maslon sai hänet usein kiinni selvästä valheesta.

Mutta keskellä menestystäänkin herra Valenod halusi kaikenlaisilla pienillä hävyttömyyksillä karaista itseään kestämään monia kovia totuuksia, joita hän tiesi kaikkien voivan syyllä hänestä sanoa. Kun Appertin käynti kaupungissa oli saanut hänet pelkäämään, hänen puuhailutarmonsa vain lisääntyi. Hän oli sittemmin tehnyt kolme matkaa Besançoniin. Hän oli kirjoittanut useita kirjeitä joka postiin, ja toisia hän lähetti tuntemattomien ihmisten mukana, joita pujahteli hänen luonaan hämärän aikaan. Ehkä hän oli tehnyt väärin siinä, että oli toimittanut vanhan kirkkoherra Chélanin viralta, sillä se kostohomma oli saanut monet hurskaat ja hyväsukuiset naiset pitämään häntä sangen ilkeänä miehenä. Sitäpaitsi apu, jonka suurvikaari de Frilair oli antanut hänelle, alisti hänet täydelliseen riippuvaisuuteen tästä, ja pakotti hänet nyt milloin mihinkin omituiseen palvelukseen. Tällä kannalla hänen taitavat laskelmansa olivat sillä hetkellä, kun hän antoi intohimolleen vallan ja kirjoitti tuon nimettömän kirjeen. Kaikenmoisten huolten lisäksi hänen vaimonsa sanoi sitten, että tahtoi Julienin perheeseen, hänen turhamaisuutensa vaati sitä.

Näissä olosuhteissa herra Valenod odotti ratkaisevaa kohtausta entisen liittolaisensa, herra de Rénalin kanssa. Määri puhui hänelle tuimia sanoja, mutta niistä hän välitti vähät. Sen sijaan määri saattoi kirjoittaa Besançoniin tai vaikkapa suoraan Pariisiin, ja se oli jo paljon pahempaa. Jonkun ministerin serkku voi koska tahansa tulla tupsahtaa Verrièresiin ja riistää Valenodilta köyhäinhoitolan pois. Herra Valenod päätti nyt lähestyä vapaamielisiä. Siitä syystä hän kutsui useita heistä luokseen noille päivällisille, joilla Julienkin oli läsnä. Vapaamielisistä hän etsi sopivaa tukea määriä vastaan. Mutta odottamatta jouduttaisiin tässä ehkä pian vaaleihin, ja niistä oli nyt uusi pulma. Köyhäinhoitolan johtajan, ei mitenkään sopinut äänestää väärällä puolella.

Rouva de Rénal kertoi nyt kaiken tämän helposti ymmärtämänsä politiikan Julienille, kierrellessään hänen käsivarteensa nojaten kaupasta toiseen. Ja vähitellen he sitten joutuivat Uskollisuuden polulle ja viettivät siellä monta onnellista tuntia melkein yhtä rauhassa kuin Vergyssä.

Sillä välin herra Valenod koetti lykätä ratkaisevaa kohtausta entisen isäntänsä kanssa tuonnemmaksi käyttäytymällä häneen nähden pelottomasti. Tällä kertaa hän onnistuikin, mutta menetelmä lisäsi kuitenkin määrin pahaa tuulta.

Turhamaisuus, joka oli joutunut otteluun kaikkein alhaisempien kanssa, ei ollut koskaan saanut ihmistä säälittävämpään mielentilaan kuin herra de Rénal oli ravintolaan tullessaan. Sitä vastoin lapset olivat tavattoman iloisia. Se vastakohta teki määrin yhä katkerammaksi.

– Mikäli huomaan, olen liikajäsen omassa perheessäni! hän huudahti kohta tekeytyen hyvin arvokkaaksi.

Rouva ei vastannut hänelle mitään muuta kuin että vei hänet syrjään ja esitti hänelle vakavana mielipiteenään, että Julien täytyi lähettää jonnekin pois. Onnenhetket, joita hän nyt oli saanut viettää, olivat antaneet hänelle varmuutta ja päättäväisyyttä noudattaa menetelmää, jonka hän oli näinä parina viikkona miettinyt valmiiksi. Määriraukan pään sai aivan pyörälle vielä sekin lisäonnettomuus, että hän tiesi Verrièresissä julkisesti ilveiltävän sillä, että hän muka oli niin rahantunteva. Valenod taas oli antelias kuin varas ja oli esiintynyt loistavasti edukseen viidessä, kuudessa viimeisessä rahankeräyksessä pyhän Joosepin veljeskunnan, pyhän Neitsyen seurakunnan, pyhän Sakramentin seurakunnan ja muidenkin hyväksi.

Herra de Rénalin nimi oli nähty keräyslistalla usein kaikkein viimeisenä, – olivathan munkit niin ovelia, että merkitsivät Verrièresin ja sen ympäristön herrat rahankeräyslistaansa siinä järjestyksessä, miten korkeiksi heidän antamansa lahjat nousivat. Turhaan määri koetti selittää, ettei hänellä ollut mitään ansioita. Papisto ei siinä suhteessa suvaitse leikkiä!

XXIII

VIRKAMIEHEN VAIVOJA

    Il piacere di alzar la testa tutto l'anno è
    ben pagato da certi quarti d'ora che bisogna passar.

                                                  Casti.

    [Mielihyvä pitää päänsä pystyssä kaiken vuotta
    maksetaan hyvin muutamilla neljännestunneilla, jotka
    täytyy sietää. – Suom.]

Mutta jättäkäämme tämä vähäpätöinen mies pikku huoliinsa. Miksi hän ottikaan kotiinsa itsenäisen olennon, kun hän tarvitsi ainoastaan renkisielua? Miksi hän ei valitse paremmin palvelijoitaan? Yhdeksännellätoista vuosisadalla on tavallista, että kun mahtava ja ylhäinen henkilö sattuu löytämään lahjakkaan miehen, niin hän tappaa tämän, ajaa maanpakoon, vangitsee tai nöyryyttää siinä määrin, että toinen heittäytyy kyllin tyhmäksi ja kuolee harmista. Tässä tapauksessa käy kuitenkin niin, ettei lahjakas joudu kärsimään. Suurena onnettomuutena Ranskan pikkukaupungeissa ja muuallakin, missä hallitusmiehet valitaan yleisillä vaaleilla, kuten esimerkiksi New Yorkissa, unohdetaan helposti se, että maailmassa elää sellaisiakin ihmisiä kuin herra de Rénal. Kahdenkymmenentuhannen asukkaan kaupungissa moiset miehet luovat yleisen mielipiteen, ja yleinen mielipide muodostuu yleisen äänioikeuden paikoissa hirvittävän mahtavaksi voimaksi. Ylevämielinen ja hieno sielu, joka on ollut ystävänne, arvostelee teitä, kun hän muuttaa viisi peninkulmaa kauemmaksi. Hän arvostelee sen yleisen mielipiteen mukaan, joka kaupungissamme vallitsee ja joka on sattumalta rikkaina yläluokkalaisina ja maltillisina syntyneiden typeryyksien luomus! Tuho sille, ken erottautuu suuresta laumasta!

Kohta päivällisen jälkeen de Rénalit matkustivat Vergyhin. Mutta jo kaksi päivää myöhemmin Julien näki koko perheen tulevan takaisin Verrièresiin.

Tuskin oli sitten mennyt tuntiakaan, niin Julien huomasi kummakseen, että rouva de Rénal salaili häneltä jotain. Hän lopetti keskustelun miehensä kanssa, kun Julien tuli huoneeseen, ja näytti melkein siltä kuin hän olisi toivonut Julienin poistuvan. Julien ei antanut vihjata tätä itselleen kahta kertaa. Hän muuttui kylmäksi ja oli puheissaan hyvin pidättyvä. Rouva de Rénal näki sen kyllä, mutta ei pyytänyt häneltä minkäänlaisia selityksiä. "Aikooko hän ehkä valita minulle seuraajan?" ajatteli Julien. "Vielä toissa päivänä hän oli minua kohtaan niin läheinen! Mutta väitetäänhän, että ylimysnaiset aina menettelevät siihen tapaan. He ovat ikään kuin kuninkaita. Kenellekään he eivät ole kohteliaampia kuin ministerille, joka kotiin palatessaan löytääkin kirjeen, josta ilmenee epäsuosio."

Julien huomasi, että keskustelu, joka katkesi aina kun hän tuli lähelle, koski erästä suurta, Verrièresin kunnan omistamaa taloa. Se oli vanha, mutta hyvin tilava ja mukava, vastapäätä kirkkoa, kaupungin parhaalla liikepaikalla. – Mitä yhteyttä tuolla talolla ja hänen uudella rakastajallaan on? Julien ajatteli. Harmissaan hän laususkeli mielessään seuraavia Frans I:n kirjoittamia kauniita runosäkeitä, jotka maistuivat hänestä vielä niin uusilta, koska rouva de Rénal oli opettanut ne hänelle vasta kuukausi sitten; mutta kuinka vannoen ja hyväillen nainen olikaan vakuuttanut, etteivät nämä säkeet suinkaan olleet totta!

    Nainen häilyvä kuin tuuli,
    hullu se, ken muuksi luuli.

Herra de Rénal lähti kyytihevosella Besançoniin. Matka päätettiin kello kahden aikaan, ja hän tuntui silloin olevan hyvin huolissaan. Kun hän tuli takaisin, hän heitti pöydälle ison, harmaaseen paperiin käärityn paketin.

– Tuossa se joutavuus nyt on, hän sanoi vaimolleen.

Tunti sen jälkeen Julien näki, että taloon tuli ilmoitusten liisteröijä noutamaan juuri sitä pakettia. Hän kiirehti kaupungille miehen jälkeen. Heti ensimmäisessä kadunkulmassa hän sai salaisuuden ilmi.

Hän odotti kärsimättömästi miehen takana, joka siveli suurella siveltimellä ilmoitusjulisteen taustaa. Tuskin ilmoitus ennätti paikalleen, kun Julien jo tyydytti uteliaisuutensa ja luki yksityiskohdittain tarkan julistuksen, jossa tarjottiin julkisella huutokaupalla vuokralle tuota samaa suurta ja vanhaa taloa, jota oli niin usein mainittu herra de Rénalin ja hänen rouvansa neuvotteluissa. Vuokrasopimus tehtäisiin seuraavana päivänä kello kaksi raatihuoneella "kolmannen tulen sammuttamisaikaan." Julien ei oikein ymmärtänyt asiaa, vaan joutui ymmälleen. Hänestä miettimisaika tuntui liian lyhyeltä. Kuinka kaikki halukkaat saisivat asiasta vielä tiedonkaan? Enempää hän ei käsittänyt koko ilmoituksesta, joka muuten oli päivätty kaksi viikkoa liian aikaiseksi, vaikka hän luki sen uudestaan tarkoin kolmesta eri julisteesta.

Hän meni vuokrattavaan taloon. Ovenvartija, joka ei huomannut hänen tuloaan, vihjaili eräälle läsnäolevalle:

– Pyh, se on turha vaiva. Maslon lupasi sen hänelle kolmestasadasta frangista, ja kun määri pani vastaan, suurvikaari de Frilair kutsutti hänet puheilleen piispantaloon.

Julienin tulo näytti häiritsevän noita ystävyksiä, eivätkä he sitten sanoneet enää sanaakaan.

Julien meni vuokrahuutokauppaan. Huonosti valaistu sali oli täynnä väkeä, mutta kaikki katsahtelivat hiukan omituisella tavalla toisiinsa ja sitten jälleen pöytään, jolla Julien näki kolme pientä sytytettyä kynttilänpätkää tinalautasella. Kaupunginpalvelija huusi:

– Kolmesataa frangia, arvoisat herrat.

– Kolmesataa frangia? Tämä on jo liian paksua, mutisi eräs mies vierustoverilleen. Ja Julien seisoi heidän välissään. – Siitä kannattaa hyvin antaa kahdeksansataa, minä tarjoan enemmän.

– Sama kuin sylkisit tuleen. Mitä hyödyttää, että pullistelet herra Maslonia, Valenodia, piispaa, pelottavaa suurvikaaria de Frilairia ja koko heidän joukkoaan vastaan.

– Kolmesataa kaksikymmentä frangia, huusi kuitenkin toinen.

– Hölmö, vastasi hänen toverinsa. – Ja tuossa on juuri määrin nuuskija, hän tiuskasi osoittaen Julienia.

Julien käännähti aikoen antaa sopivan vastauksen, mutta nuo kaksi eivät näyttäneet välittävän hänestä sen enempää. Ja heidän tyyneytensä teki hänetkin rauhalliseksi. Samassa sammui viimeinen kynttilänpätkä, ja kaupunginpalvelija julisti pitkäveteisellä äänellään, että herra de Saint-Giraud, prefektuuriviraston päällikkö oli saanut talon yhdeksäksi vuodeksi vuokralle, kolmestasadasta kolmestakymmenestä frangista vuodessa.

Kun määri lähti salista, juttu pääsi valloilleen. – Tuottihan tuo peloton Grogeot kunnalle kolmekymmentä frangia, sutkautti yksi. – Mutta kyllä herra de Saint-Giraud hänelle sen kostaa, uskokaa pois, vastasi toinen.

– Tämä sitten on julkeaa, sanoi muuan paksu mies, joka seisoi Julienin vasemmalla puolella. Se on talo, josta minä olisin antanut kahdeksansataa frangia saadakseni sen tehtaalleni, ja silloinkin olisin vielä tehnyt hyvät kaupat!

– Niin, mutta tiedäthän, että herra de Saint-Giraud on seurakunnan neuvoston jäsen, sanoi siihen eräs vapaamielisiin lukeutuva nuori tehtailija. – Eikö hänen lapsilleen ole annettu vapaapaikat? Voi miesrukkaa, nyt täytyy Verrièresin kunnan myöntää hänelle viidensadan frangin lisäpalkka, siinä koko tulos.

– Eikä määrikään voinut estää tätä, huomautti kolmas. – Sillä vaikka hän onkin äärimmäisiä vanhoillisia, hän ei kuitenkaan varasta.

– Eikö varasta? vastasi jälleen toinen. – Kuka nyt varastaisi! Kaikki menee vain suureen yhteiseen kassaan ja se jaetaan sitten vuoden lopulla. Mutta tuossa seisoo tuo Sorel-poika, mennäänpä matkaamme.

Julien tuli kotiin hyvin pahalla tuulella. Hän näki, että rouva de Rénal oli suruissaan.

– Kävitkö sinä huutokaupassa? hän kysyi Julienilta.

– Kävin, rouva. Ja minä sain siellä kunnianimen, määrin urkkija.

– Jos hän olisi ymmärtänyt neuvoani, hän olisi tehnyt matkan. Samassa herra de Rénal tuli sisään. Hän oli synkkä. Päivällistä syödessä ei puhuttu mitään. Sitten herra de Rénal käski Julienia lähtemään lasten kanssa Vergyhin. Matkalla oltiin alakuloisia, rouva de Rénal lohdutteli miestään:

– Täytyisihän sinun olla tällaiseen tottunut, ystäväni.

Illalla istuttiin vaiti kotoisen lieden ääressä, ei puheltu, ainoastaan pyökkihalot rätisivät kaminassa. Kaikki olivat alakuloisia niin kuin joskus onnellisimmissakin perheissä sattuu. Sitten eräs lapsista huusi iloisesti:

– Kello soi, kello soi!

– Perhana, huudahti määri, – jos se on herra de Saint-Giraud, joka tunkeutuu tänne minua nolaamaan, haluten muka kiittää minua, niin puhun hänelle suorat sanat. Tämä on jo liian hävytöntä. Kiittäköön Valenodia, minähän tässä olen saanut nokalleni. Kaunis juttu! Jos nyt jakobiinien sanomalehdet saavat kuulla tämän, he tekevät minusta herra Nonante-cinqin! [Nonante-cinq (95) sisältää erään vihjauksen suuren vallankumouksen (1795) aikuisiin tapahtumiin. – Suom.]

Kaunis mies, jolla oli iso musta poskiparta, astui nyt kohta palvelijan jälkeen sisään.

– Herra määri, minä olen signor Geronimo. Tässä suosituskirje, jonka herra ritari de Beauvaisis, Napolin lähetystön attashea, antoi minulle matkalle lähtiessäni. Siitä on vasta yhdeksän päivää, lisäsi signor Geronimo ja katsahti hymyillen rouva de Rénaliin. – Serkkunne, de Beauvaisis, joka on hyvä ystäväni, kertoi teidän puhuvan italiaa, arvoisa rouva.

Napolilaisen hyvä tuuli teki surullisesta illasta oikein iloisen. Rouva de Rénal tahtoi välttämättä, että hänen oli jäätävä illalliselle. Rouva pani koko talon liikkeelle, sillä hän koetti kaikin mokomin saada Julienin unohtamaan, että häntä oli kaksi kertaa sinä päivänä nimitetty urkkijaksi. Signor Geronimo oli kuuluisa laulaja, seuraelämään tottunut ja kuitenkin varsin iloinen, mitkä kaksi ominaisuutta Ranskassa eivät yleensä sovellu yhteen. Illallisen jälkeen hän lauloi rouva de Rénalin kanssa pienen duetton. Ja hän oli mainio kertoja. Kun Julien kello yhden aikaan yöllä pyysi lapsia menemään nukkumaan, he inttivät kiihkeästi vastaan.

– Kertokaa vielä se tarina, sanoi vanhin.

– Se on minusta itsestäni, signorino, vastasi signor Geronimo. – Kahdeksan vuotta sitten minäkin olin sellainen nuori oppilas kuin te, nimittäin Napolin konservatoriossa. Tarkoitan, että olin teidän ikäisenne, mutta minulla ei ollut kunniaa olla kauniin Verrièresin kaupungin kuuluisan määrin poika.

Nyt herra de Rénal huokasi ja vilkaisi vaimoonsa.

– Signor Zingarelli, jatkoi nuori laulaja ja liioitteli tahallaan italian kielen korostusta niin että lapset olivat tikahtua naurusta, – signor Zingarelli oli ylen ankara opettaja. Hänestä ei pidetä konservatoriossa, mutta silti hän vaatii oppilaita käyttäytymään kaikessa niin kuin he pitäsivät hänestä suuresti. Minä menin kaupungille niin usein kuin suinkin pääsin. Kävin usein San Carlinon pienessä teatterissa, sillä siellä sain kuulla oikein jumalain musiikkia. Mutta, taivas paratkoon, mistä hankkia nuo neljäkymmentä senttiä, jonka seisomapaikka maksoi? Valtava summa, hän huudahti katsellen lapsiin, ja lapset nauroivat heti. – Signor Giovannino, San Carlinon johtaja, kuuli kerran minun laulavan. Olin kuudentoista ikäinen. Tämä poika on suorastaan aarre, hän sanoi.

– Tahdotko sitoutua minun teatteriini, rakas ystävä? hän tuli minulta kysymään.

– Ja mitä annatte palkkaa?

– Neljäkymmentä dukaattia kuussa. Nuoret herrat, se on satakuusikymmentä frangia. Minä näin taivaat avoinna!

– Mutta kuinka saan ankaralta Zingarellilta luvan lähteä? kysyin Giovanninolta.

– Lascia fare a me.

– Jättäkää se minun huolekseni! tulkitsi vanhin lapsista.

– Aivan niin, rakas nuori herra. Signor Giovannino sanoi minulle. – Caro, ensinnä nimesi pikku sopimukseen. – Minä piirrän nimeni. Hän antaa minulle kolme dukaattia. Eläessäni en ollut nähnyt niin paljon rahaa. Ja sitten hän neuvoo, miten minun on meneteltävä.

Seuraavana päivänä pyydän päästä hirvittävän signor Zingarellin puheille. Hänen vanha kamaripalvelijansa johtaa minut sisään.

– Mitä sinä vintiö tahdot? kysyi Zingarelli.

– Maestro, vastasin, – minä kadun erehdyksiäni. Koskaan en enää karkaa konservatoriosta rautapiikkisen portin yli. Minä olen tästä lähtien hyvin ahkera.

– Ellen pelkäisi pilaavani kauneinta bassoääntä mitä olen koskaan kuullut, pistäisin sinut karsseriin vedelle ja leivälle kahdeksi viikoksi, veijari.

– Maestro, jatkoin, – minusta tulee koko koulun mallioppilas, credete a me.[Mestari, luottakaa minuun.] Mutta yhtä armonosoitusta teiltä anon: Jos tullaan ja pyydetään minua kaupungille laulamaan, niin kieltäkää. Olkaa laupias ja sanokaa, ettette voi antaa minua.

– Ja kuka hitto tulisi pyytämään sellaista lurjusta kuin sinä? Luuletko sinä, että minä ikinä lasken sinut konservatoriosta? Pidätkö minua pilkkanasi? Laputa tiehesi, hän lopetti ja koetti potkaista minua takapuoleen. Laputa tiehesi, ja varo karsserin kuivaa kannikkaa!

Tunti sen jälkeen signor Giovannino tuli tirehtöörin luo.

– Minä pyydän, että suvaitsisitte suoda minulle elämänonnen, hän sanoi. – Antakaa minulle Geronimo. Jos hän esiintyisi teatterissani, voisin tänä talvena naittaa tyttäreni:

– Mitä sinä sillä vintiöllä teet? kysyi Zingarelli. – Siihen en suostu, häntä et saa. Ja vaikka minä suostuisinkin, niin hän itse ei lähtisi konservatoriosta, hän vannoi sen itse äsken.

– Jos se hänestä riippuu, vastasi Giovannino vakavasti ja veti taskustaan minun sopimukseni: – Carta canta! Tässä hänen allekirjoituksensa.

Zingarelli tempaisi vimmoissaan kellonnauhaa:

– Geronimo pitää heti erottaa konservatoriosta! hän huutaa raivosta kiehuen. – Ja minut ajetaan pois, ja minä nauran katketakseni. Samana iltana lauloin Moltiplico-aarian. Pulcinella aikoo mennä naimisiin. Hän laskee sormillaan, mitä kaikkia kapineita hän tarvitsee talouteensa, ja sotkeutuu aina laskussaan.

– Oi, laulakaa meille se aaria, pyysi rouva de Rénal. Geronimo lauloi, ja kaikki nauroivat niin että kyynelet vuotivat silmistä. Signor Geronimo meni levolle vasta kello kaksi aamulla, ja koko perhe oli hurmaantunut hänen seuratavoistaan, kohteliaisuudestaan ja iloisesta luonnostaan.

Seuraavana päivänä herra ja rouva de Rénal antoivat hänelle suosituskirjeet, joita hän tarvitsi Ranskan hovissa.

"Kaikkialla siis petosta", Julien ajatteli. "Nyt tuo signor Geronimo lähtee Lontooseen kuudenkymmenentuhannen frangin palkkasopimuksella. Ellei San Carlinon johtaja olisi ollut niin keinokas, ei hänen jumalaista ääntään ehkä olisi tunnettu kuin vasta kymmenen vuotta myöhemmin... Tosiaan olisin mieluummin joku Geronimo kuin joku de Rénal. Geronimolla ei ole sellaista yhteiskunnallista arvoa kuin hänellä, mutta ei myöskään harmia mokomista huutokaupoista kuin tuo tänään pidetty, ja hän viettää iloisia päiviä."

Julien ihmetteli erästä seikkaa. Viikot, jotka hän eli yksinään herra de Rénalin talossa Verrièresissä, olivat hänelle melkein pelkkää onnea. Hän ei joutunut entisiin inhon ja surun mietteisiin muulloin kuin päivälliskutsuilla. Tyhjässä talossa hän saattoi lukea, kirjoittaa ja mietiskellä aivan rauhassa. Siellä hänen ei joka hetki tarvinnut herätä onnellisista unelmistaan siihen, että hänen oli pakko tutkia halpamaisen olennon ajatuksia, jopa aikomuksella pettää häntä teoilla tai teeskentelevillä sanoilla.

Olisikohan onni jo näin lähellä!... Sellainen elämä ei käy kalliiksi. Saatan joko naida Elisan tai suostua Fouquén liiketoveriksi... Mutta olisiko kulkija, joka on päässyt jyrkän vuoren huipulle ja istahtaa sinne lepäämään ja nauttii syvästi levosta, aina onnellinen, jos jäisi iäkseen lepoon?

Rouva de Rénal synkistyi, kun hän ajatteli itseään. Hän oli kertonut Julienille koko huutokauppasalaisuuden, vaikka päätti ensin aivan toisin. "Minä siis unohdan hänen tähtensä kaikki valanikin", hän ajatteli.

Hän olisi arkailematta uhrannut henkensä miehensä puolesta, jos olisi nähnyt miehensä vaarassa.

Hän oli noita yleviä ja romanttisia sieluja, jotka kärsivät melkein yhtä suuria tunnonvaivoja, jos jättävät tekemättä jalon teon, johon kykenevät, kuin jos tekisivät rikoksen. Kuitenkaan hän ei eräinä kolkkoina hetkinä saanut mielestään haavetta, miten äärettömän onnelliseksi hän tuntisi elämänsä, jos yhtäkkiä jäisi leskeksi ja pääsisi naimisiin Julienin kanssa.

Pitihän Julien hänen lapsistaan paljon enemmän kuin heidän isänsä, ja vaikka hän oli niille ankaran oikeamielinen, he rakastivat ja jumaloivat häntä. Rouva de Rénal tiesi hyvin, että jos hän menisi naimisiin Julienin kanssa, hänen täytyisi lähteä ainaiseksi Vergystä, jonka puiden siimestä hän niin suuresti rakasti. Hän kuvitteli jo asuvansa Pariisissa ja antavansa lapsilleen niin hyvän kasvatuksen, että kaikki ihailisivat sitä. Lapset, hän ja Julien, eläisivät kovin onnellisina.

Kuva, jonka yhdeksästoista vuosisata on luonut avioliitosta on tosiaan kummallinen! Äidinaseman yksitoikkoisuus hävittää varmasti rakkauden, jos sitä olisikin ennen naimisiin menoa. Ja kuitenkin se tuo mukanaan, väittää eräs filosofi, ihmisille, jotka ovat niin rikkaita, ettei heidän tarvitse tehdä työtä, auttamattoman kyllästymisen kaikkiin arkisen elämän rauhallisiin nautintoihin. Ja se valmistaa kaikki muut naiset paitsi ne, joiden tunne-elämä on suorastaan kuivunut, alttiiksi rakkaussuhteille.

Filosofin mietelmä ei millään tavoin puolusta rouva de Rénalia, eikä hänelle annettukaan Verrièresissä anteeksi, vaan koko kaupunki puhui hänen rakkausskandaalistaan, vaikkei hän tiennyt siitä. Sen harvinaisen tapauksen tähden ei siellä sinä syksynä ollut niin ikävää kuin tavallisesti.

Syksy ja alkupuoli talvea menivät pian. Vergyn metsille oli jätettävä hyvästi. Verrièresin vallaspiireissä alettiin närkästyä, kun herra de Rénal välitti niin vähän kaupungin kirotuomioista. Melkein joka viikko vakavat henkilöt, jotka koettivat tällaisten roskajuttujen toimittamisella ilahduttaa itseään arkisessa ikävyydessään, herättivät hänessä mitä kauheimpia epäluuloja, mutta tekivät sen hyvin varovaisessa muodossa.

Herra Valenod itse tekeytyi syrjäiseksi ja toimitti Elisan palvelukseen arvokkaaseen ja hienoon perheeseen, johon kuului viisi naishenkilöä. Elisa oli sanonut, että pelkäsi jäävänsä ilman paikkaa seuraavaksi talveksi, ja oli pyytänyt tuolta perheeltä palkkaa ainoastaan kolme neljännestä siitä, mitä oli saanut määriltä. Ja aivan omasta päästään oli tyttö keksinyt sen oivallisen keinon, että meni ripittämään itsensä yhtaikaa sekä entiselle kirkkoherralle, Chélanille, että uudelle. Siten hän saattoi kertoa heille kummallekin perinpohjin Julienin rakkausasiat.

Kun Julien tuli kaupunkiin, abbé Chélan kutsutti hänet kohta seuraavana aamuna kello kuuden aikaan luokseen:

– Minä en kysy sinulta mitään, hän sanoi. – Päinvastoin pyydän ja, jos tarvitaan, käsken sinua olemaan puhumatta mitään; mutta vaadin, että sinun on kolmen päivän kuluttua lähdettävä joko Besançoniin pappisseminaariin tai ystäväsi Fouquén luo, joka on edelleen halukas valmistamaan sinulle loistavan tulevaisuuden. Olen arvannut kaikki, järjestänyt kaikki, mutta sinun täytyy matkustaa pois, etkä saa tulla vuoden kuluessa takaisin Verrièresiin.

Julien ei vastannut. Hän mietiskeli, vaatisiko itsetunto, että hänen pitäisi loukkaantua herra Chélanin huolenpidosta, sillä eihän tuo pappi mikään hänen isänsä ollut.

– Huomenna tähän samaan aikaan minulla on kunnia palata puheillenne, hän vastasi lopuksi kirkkoherralle.

Herra Chélan puhui pitkään, sillä hän toivoi ainakin sitkeällä taistelulla voittavansa tuon nuoren miehen. Mutta joskin Julien kuunnellessaan verhoutui ylen nöyrään naamioon, niin suutansa hän ei avannut.

Viimein hän pääsi lähtemään ja riensi kotiin ilmoittamaan tapahtumasta rouva de Rénalille. Ja siellä hän näki rouvan epätoivoisena. Mies oli puhunut hänen kanssaan melkoisen avomielisesti. Herra de Rénalin luontainen heikko tahto, jota Besançonista tulevan perinnön toivo yllytti, oli saanut hänet päättämään, että hänen pitäisi vaimoaan täysin viattomana. Nyt hän oli tunnustanut puolisolleen, miten yllättäviltä kaupungin yleiset käsitykset hänestä tuntuivat. Tosin ihmiset olivat väärässä, kadehtijat narrasivat heitä sellaiseen, mutta mitä tehdä epäluulojen välttämiseksi?

Rouva de Rénal haaveksi hetkisen, että Julien voisi ehkä myöntyä herra Valenodin tarjoukseen ja jäädä Verrièresiin, mutta hän ei ollutkaan enää sama vilpitön ja kaino nainen kuin vuosi sitten. Tuhoisa intohimo ja omantunnonvaivat olivat tehneet hänestä selvänäköisen. Jo kuunnellessaan miestään hän huomasi katkeraksi surukseen, että Julienin ja hänen täytyisi ainakin toistaiseksi välttämättä erota. "Kun Julien lähtee luotani, hän antautuu jälleen kunnianhimoisille toiveilleen, jotka ovat niin ymmärrettäviä köyhässä miehessä. Entä minä sitten, taivaan Isä! Minä olen rikas, mutta se ei tee minua sen onnellisemmaksi! Hän unohtaa minut. Hän on niin herttainen, että häneen rakastutaan, ja hän itse rakastuu. Oi minua onnetonta... Mutta se on minulle parahiksi! Jumala on vanhurskas, minä en ole edes luopunut synnistäni, se sokaisee järkeni. Olisin helposti voinut saada Elisan puolelleni rahalla, se riippui vain minusta itsestäni. En viitsinyt sitä ajatellakaan, rakkauden sokeassa kiihkossa kulutin turhaan aikani. Ja nyt olen tuhon oma."

Kun Julien kertoi rouva de Rénalille, että hänen oli lähdettävä, hän kummastui, ettei rouva tehnyt mitään itsekkäitä huomautuksia. Tämä näytti kaikin voimin koettavan pidättää kyyneliään.

– Meidän täytyy rohkaista mielemme, ystäväni. Hän leikkasi irti hiuskiehkuran. – Ota tämä muistoksi sanoi hän, – jos kuolen, lupaa, ettet koskaan unohda minun lapsiani. Olitpa kaukana tai lähellä, koeta auttaa heitä kunnon ihmisiksi. Jos uusi vallankumous tulee, niin kaikki aateliset tapetaan, ja lasteni isä joutuu ehkä maanpakoon tuon katolla surmatun talonpojan vuoksi. Pidä huolta perheen eduista... Anna minulle kätesi. Hyvästi, ystävä! Nyt olemme yhdessä viimeistä kertaa. Kun teen tämän suuren uhrin, ehkäpä rohkenen sitten ajatella mainettanikin.

Julien luuli, että rouva de Rénal kiihtyisi epätoivosta. Mutta tämän hyvästely oli liikuttavan koruton.

– Ei, tällä tavalla minä en eroa sinusta. Minä lähden kyllä, ihmiset tahtovat sitä, ja sinäkin sitä tahdot. Mutta kolme vuorokautta sen jälkeen kun olen lähtenyt tulen yöllä luoksesi.

Koko rouva de Rénalin olemus kirkastui yhtäkkiä. Julien rakasti siis häntä hyvin paljon, koska hän itse sanoi tulevansa vielä takaisin! Katkera suru muuttui iloksi ja onneksi, jollaista hän ei ollut ennen aavistanutkaan. Kaikki näytti nyt hänestä helpolta. Kun hän oli varma, että saisi vielä tavata ystäväänsä, sydäntä viiltävä tuska haihtui näistä viime hetkistä.

Nyt rouva de Rénal oli jälleen käytökseltään ja kasvoiltaankin niin arvokas ja tyyni kuin ainakin hyvä tapa vaati.

Herra de Rénal tuli pian taas huoneeseen. Hän oli tavattoman kiihdyksissään ja puhui viimeinkin vaimolleen kaksi kuukautta sitten saamastaan nimettömästä kirjeestä.

– Minä vien sen mukanani kasinolle ja ilmaisen kaikille, että tuo hävytön Valenod, jonka olen auttanut keppikerjäläisestä yhdeksi Verrièresin rikkaimpia porvareita, on lähettänyt sen. Minä annan hänen kuulla julkisesti häpeänsä ja sitten haastan hänet kaksintaisteluun. En jaksa enää sietää tätä.

Rouva de Rénalin päähän pälkähti: "Taivaan Herra, minusta voi tulla leski!" Mutta samassa hän jo ajatteli: "Jos en estä tätä kaksintaistelua, ja siihen pystyn varmasti, olen mieheni murhaaja."

Koskaan hän ei ollut vedonnut miehensä turhamaisuuteen niin taitavasti kuin nyt. Ei mennyt kahtakaan tuntia, kun hän sai herra de Rénalin tekemään itse sellaisen johtopäätöksen, että hänen täytyikin kohdella Valenodia nyt paljon ystävällisemmin kuin ennen, jopa hankkia Elisakin takaisin taloonsa. Rouva de Rénal tarvitsi kaiken mielenmalttinsa jaksaakseen sietää silmiensä edessä tuota tyttöä, joka oli syynä kaikkiin hänen onnettomuuksiinsa, mutta olihan Julien neuvonut niin.

Viimein herra de Rénal päätteli, aivan itse sen jälkeen kun rouva oli ohjannut hänen ajatuksiaan oikeaan suuntaan, miten vastenmielistä olisi, jos Julien menisi nyt, koko Verrièresin hälistessä ja juorutessa, Valenodin lasten kotiopettajaksi. Selvä etu vaati Julienia suostumaan köyhäinhoitolan johtajan tarjoukseen. Mutta taas herra de Rénalin kunniaksi olisi, jos Julien poistuisi Verrièresistä kirjoittautuakseen Besançonin tai Dijonin pappisseminaariin oppilaaksi. Mutta kuinka Julienia voisi taivuttaa lähtemään sinne ja millä hän tulisi siellä toimeen? Herra de Rénal huomasi että oli aivan välttämätöntä uhrata rahaa, ja hän suri sitä paljon enemmän kuin hänen vaimonsa omaa suruaan. Rouva puolestaan oli tämän keskustelun jälkeen samanlaisessa mielentilassa kuin selväjärkinen ihminen, joka päättää elämään kyllästyneenä ottaa annoksen unilääkettä. Hän eli vielä ikään kuin automaattisesti, mutta ei välittänyt oikeastaan enää mistään. Siinä tilassa Ludvig XIV sanoi kuollessaan: – Silloin kun olin kuningas.

Varhain seuraavana aamuna herra de Rénal sai uuden nimettömän kirjeen. Sen sisältö oli hyvin loukkaava. Joka rivillä oli törkeitä sanoja, joita voi soveltaa hänen asemaansa. Kirje oli varmaankin jonkin kateellisen käskyläisasemassa olevan työtä. Se sai hänet ajattelemaan haastaako sittenkin Valenod kaksintaisteluun. Ja hänen vimmansa kasvoi niin, että hän päätti toteuttaa heti aikomuksensa. Hän lähti yksin kaupungille, meni asekauppaan, osti sieltä pistoolit ja käski ladata ne.

"Minun puolestani keisari Napoleonin ankara järjestys voisi tulla takaisin valtaan", hän ajatteli, "minun ei tarvitse syyttää itseäni mistään. Vikani on enintään se, että olen joskus pitänyt silmäni ummessa. Mutta minulla on konttorissani kirjeitä, jotka antoivat minulle siihen vallan."

Rouva de Rénal pelästyi, kun näki, miten kylmällä tavalla hänen miehensä vihoitteli. Taas häntä kauhisti leskeksi joutumisen ajatus, jota hän vaivoin oli jaksanut torjua mielestään. Hän sulkeutui nyt miehensä kanssa kahden kesken huoneeseen. Mutta monta tuntia hän puhui ihan turhaan. Uusi nimetön kirje oli saanut herra de Rénalin tekemään jyrkän päätöksen. Viimein rouvan onnistui kuitenkin muuttaa rohkeus, jota vaadittiin antamaan herra Valenodille korvapuustin, rohkeudeksi tarjota Julienille kuusisataa frangia, joka oli vuosimaksu täyshoidosta ja opetuksesta jossakin seminaarissa.

Tuhannen kertaa herra de Rénal kirosi nyt mielessään sitä onnetonta päivää, jona hänen päähänsä pisti ottaa taloonsa kotiopettaja, ja siinä hän unohtikin tuon nimettömän kirjeen.

Hän lohdutteli itseään ajatuksella, josta ei hiiskunut mitään vaimolleen. Ehkäpä hän saisi nuorukaisen kieltäytymään hiukan halvemmallakin Valenodin tarjouksesta.

Rouva de Rénal näki paljon vaivaa ennen kuin Julien tuli vakuuttuneeksi siitä, että hän voi nyt häpeämättä ottaa jonkinlaisen vahingonkorvauksen siitä, että uhrasi hienotunteisuudesta herra de Rénalia kohtaan kahdeksansadan frangin paikan, jota köyhäinhoitolan johtaja hänelle tarjosi.

– Mutta enhän minä ole edes aikonutkaan suostua tuohon tarjoukseen, Julien väitti yhä. – Olette opettaneet minut liian hienoon elämään, tukehtuisin noiden karkeitten ihmisten joukossa.

Julienin oli kuitenkin pakko ottaa rahat vastaan. Mutta ylpeytensä tyydykkeeksi hän keksi sen, että ottaisi Verrièresin määrin tarjoamat rahat ainoastaan lainaksi, josta hän antaisi velkakirjan, sitoutuen maksamaan sen takaisin viiden vuoden kuluessa korkoineen.

Rouva de Rénalilla oli vielä muutamia tuhansia frangeja piilossa pienessä kallioluolassa.

Vavisten hän tarjosi niitä Julienille, tietäen liiankin hyvin, että Julien suuttuisi eikä huolisi niitä.

– Tahdotko, että minä inhoaisin koko rakkautemme muistoa? Julien sanoi hänelle.

Viimein Julien sitten lähti Verrièresistä. Herra de Rénal ihastui kovin, kun Julien aivan viimeisellä hetkellä, jolloin hänen piti ottaa rahat, piti uhria sittenkin liian vaikeana ja kieltäytyi jyrkästi. Määri kavahti hänen kaulaansa kyynelet silmissä. Julien oli pyytänyt häneltä todistusta, että hänen käytöksensä talossa oli ollut hyvä, eikä herra de Rénal ihastuksensa vallassa tiennyt, miten oikein ylistellä hänen ansioitaan. Sankarillamme oli omia säästörahoja ja Fouquélta hän uskoi saavansa saman verran lisää.

Hän oli hyvin liikuttunut. Mutta kun hän pääsi puolen peninkulman päähän Verrièresistä, jossa hän oli saanut niin paljon rakkautta, hän ei enää muistanut muuta kuin miten hauskaa oli nähdä sellainen departementin pääkaupunki ja suuri sotilaskaupunki kuin Besançon.

Koko sen lyhyen ajan, minkä Julien viipyi poissa, rouva de Rénalia petti rakkauden kaikkein julmin harhakuvitelma. Ulkonaisesti hän kesti elämänsä, sillä hänen ja tulevan täydellisen onnettomuuden välillä oli tuo viimeinen kohtaus, jolloin hän saisi vielä tavata Julienin. Hän laski tunnit ja minuutit, joiden kuluttua Julien tulisi. Vihdoin, kolmannen päivän jälkeisenä yönä, hän kuuli kaukaa merkin, josta he olivat sopineet. Ja kymmenet vaarat vältettyään Julien seisoi hänen edessään.

Siitä tuokiosta alkaen rouva de Rénal ajatteli ainoastaan: "Nyt näen hänet viimeisen kerran." Hän ei voinut vastata ystävänsä kiihkeisiin hyväilyihin, ei, hän oli kuin kuollut ruumis. Joskin hän koetti pakottaa itsensä sanomaan, että hän rakasti Julienia, hän teki sen jäykästi kuin olisi ajatellut aivan päinvastaista. Hän ei jaksanut unohtaa, että nyt tapahtuisi ikuinen ero. Epäluuloinen Julien uskotteli, että hänet jo alettiin unohtaa. Hänen siihen suuntaan vihjailevat loukkaantuneet huomautuksensa otettiin vastaan ainoastaan sanattomilla kyynelillä, jotka virtasivat rouva de Rénalin silmistä, ja melkein kouristuksenomaisella kädenpuristuksella.

– Mutta, taivaan Jumala, kuinka voit vaatia, että minä uskoisin sinua? vastasi Julien, kun ystävätär niin kylmästi kumosi hänen käsityksensä. – Olethan sata kertaa ystävällisempi ja välittömämpi rouva Dervilleakin kohtaan, joka on aivan tavallinen tuttavasi.

Rouva de Rénal tunsi jäykistyvänsä aivan avuttomaksi, hän ei tiennyt mitä vastata.

– Ei ole onnettomampaa ihmistä kuin minä... Toivon, että kuolisin... Sydämeni jäykistyy jääksi...

Sellaiset olivat kaikkein pisimmät vastaukset mitä Julien häneltä sai.

Kun päivä alkoi sarastaa ja pakotti Julienin poistumaan, ei rouva de Rénalin silmistä lähtenyt enää kyyneltäkään. Hän näki Julienin sitovan soinnillista nuoraa ikkunaan, mutta ei puhunut hänelle mitään, ei vastannut hänen suudelmiinsa. Turhaan Julien sanoi:

– Tässä nyt olemme, asemassa, jota niin halusit. Nyt saat elää tunnonvaivoitta! Jos lapsesi hiukan sairastuvat, ei sinun tarvitse pelätä, että he ovat haudan partaalla.

– Olen pahoillani, ettet saa hyvästiksi suudella Stanislasta, sanoi rouva de Rénal kylmästi.

Julien kummastui lopulta suunnattomasti tuon elävän ruumiin suudelmien kylmyyttä. Hän ei voinut ajatella mitään muuta, vaikka oli jo monen peninkulman päässä kaupungista. Hänen sydäntänsä kirveli, ja hän kääntyi usein ja katsoi taakseen niin kauan kuin Verrièresin kirkontorni näkyi, kunnes sitten laskeutui vuorten toiselle puolelle.

XXIV

DEPARTEMENTIN PÄÄKAUPUNKI

    Mikä hurina, kuinka paljon kiireissään kulkevia ihmisiä!
    Kuinka paljon tulevaisuuden ajatuksia kaksikymmenvuotiaan
    aivoille! Mitä nautinnontilaisuuksia rakastuneille!

                                                 Barnave

Viimein hän näki kaukana vuorella mustat muurit, ne olivat Besançonin linnoitus. "Miten toisenlaista olisi", hän huokasi, "jos olisin saanut tulla tähän hienoon sotilaskaupunkiin aliluutnanttina johonkin niistä rykmenteistä, joiden tehtävänä on sitä puolustaa!"

Besançon ei ole pelkästään Ranskan kauneimpia kaupunkeja, siellä on myöskin runsaasti hyviä ja älykkäitä ihmisiä. Mutta Julien oli vain talonpoikaisnuorukainen, joten hänellä ei ollut mitään keinoa päästä arvokkaisiin piireihin.

Hän oli pukeutunut Fouquén luona porvariksi ja siinä asussa hän nyt kulki nostosiltojen yli. Pää täynnä vuoden 1674 piirityksen historiallisia muistoja hän tahtoi nähdä linnoituksen vallit ennen kuin sulkeutuisi seminaariin. Pari kertaa vartijat pidättivät hänet, kun hän tunkeutui paikoille, joissa sotalaitos ei sallinut ihmisten käydä, koska se tahtoi myydä sieltä kahdentoista, viidentoista frangin arvosta heinää vuodessa.

Korkeissa muureissa, syvissä vallihaudoissa ja pelottavissa kanuunoissa riitti katselemista moneksi tunniksi, ja sitten Julien tuli bulevardille suuren kahvilan eteen. Hän pysähtyi hämmästyneenä. Vaikka hän näki sanan "Kahvila" suurin kirjaimin kahden valtavan oven päällä, ei hän jaksanut uskoa silmiään. Hän uskalsi lopulta mennä sisälle ja näki joutuneensa noin kolme-, neljäkymmentä askelta pitkään saliin, joka oli vähintään seitsemän metriä korkea. Kaikki tänä päivänä nähty oli hänelle ihmettä.

Kahden biljardipöydän ääressä pelattiin parhaillaan. Tarjoilijat huusivat pistemääriä, pelaajat juoksivat ympäri biljardipöytiä, joiden lähellä yleisö tungeskeli. Tupakansavu tuprahteli kaikkien herrojen suusta ja peitti heidät siniseen pilveen. Miesten kookkaat vartalot, heidän vankat hartiansa, raskas käyntinsä, valtavat poskipartansa ja pitkät lievetakkinsa, kaikki heissä herätti Julienin huomiota. Nämä muinaisen Bisontiumin jalot jälkeläiset eivät puhuneet, vaan he huusivat. He käyttäytyivät ikään kuin olisivat olleet suuria sotaurhoja. Julien seisoi paikallaan ja ihaili. Hän ajatteli, miten suunnattoman laaja ja komea sellainen suuri keskuskaupunki kuin Besançon saattoi olla.

Hän ei toki uskaltanut pyytää kahvikupposta keneltäkään noista herroista jotka tärkein ilmein huutelivat biljardipelin pisteitä.

Mutta kassaneiti huomasi, että tällä porvarispukuisella maalaisnuorukaisella, joka seisoi pikku käärö kainalossa parin askelen päässä uunista ja ihaili nyt kuninkaan kaunista, hohtavan valkeaa kipsistä rintakuvaa, oli ihastuttavat kasvot. Neiti, kotoisin Franche-Comtésta, kaunisvartaloinen ja joka suhteessa sellainen kuin kahvilan menestykseltä vaaditaan, huudahti jo pari kertaa hiljaisella, ainoastaan Julienille tarkoitetulla äänellä: – Herra, herra! Ja kun Julien kääntyi, hän näki suuret, siniset silmät, joissa hohti ystävällinen ilme, ja huomasi, että sanat olivat tarkoitetut hänelle.

Hän riensi kassan ja kauniin tytön luo nopeasti kuin vihollista vastaan hyökäten. Ja siinä kiireessä käärö putosi.

Kuinka nuoret Pariisin lyseolaiset säälinevätkään meidän maalaisnuorukaisiamme. Hehän osaavat jo viidentoista vanhoina käyttäytyä kahviloissa niin tottuneesti ja arvokkaasti? Mutta nämä lapset, joilla viidentoista iässä on varma tyyli, muuttuvatkin jo kahdeksantoistavuotiaina arkipäiväisiksi! Maaseutulaisten ujoudessa on piileviä intohimoja, jotka ilmenevät tarmona. "Minun täytyy puhua hänelle asiani niin kuin se on", ajatteli Julien lähestyessään nuorta kaunista tyttöä, joka oli suvainnut puhutella häntä. Ja arkuutensa masennettuaan Julien muuttui heti aivan uskalikoksi.

– Neiti, minä olen ensi kertaa eläessäni Besançonissa. Minä tahtoisin, rahasta tietysti, kupin kahvia ja pienen leivän.

Tytön huulet menivät hymyyn, ja sitten hän punastui. Hän pelkäsi, että biljardinpelaajat huomaisivat kauniin nuorukaisen ja alkaisivat laskea tästä pisteliästä pilaansa. Silloin poika säikähtäisi eikä tulisi enää koskaan kahvilaan takaisin.

– Istukaa tuohon lähelleni, hän sanoi viitaten Julienille marmoripöytää, joka oli melkein kätkössä suunnattoman, keskelle salia ulottuvan mahonkitiskin takana.

Ja neiti kurottautui yli tiskin, saaden siten tilaisuuden näyttää komeaa vartaloaan. Julien huomasi hänen kauneutensa, ja hänen ajatuksensa lensivät aivan uusiin asioihin. Kaunis neiti oli asettanut hänen eteensä kahvikupit, sokeria ja pienen leivän. Hän ei tahtonut kutsua tarjoilijaa kahvia antamaan, sillä jos tarjoilija tulisi, seurustelu Julienin kanssa kahden kesken loppuisi.

Julien vertaili ajatuksissaan tätä vaaleaveristä ja iloisennäköistä kaunotarta ja eräitä muistoja, jotka tuon tuostakin palautuivat hänen mieleensä. Ja kun hän ajatteli intohimoa, jonka oli eräässä toisessa henkilössä herättänyt, niin kainous hävisi hänestä melkein kokonaan. Nuorella neidillä ei ollut kuin tuokio aikaa. Hän aavisti Julienin silmistä, mitä Julien ajatteli:

– Teitä alkaa piipunsavu yskittää; tulkaa tänne aamiaiselle huomenna ennen kello kahdeksaa, silloin minä olen melkein yksinäni.

– Mikä neidin nimi on? Julien kysyi ja hymyili hyväilevästi ja kainon onnellisena.

– Amanda Binet.

– Saisinko minä tunnin kuluttua lähettää teille tänne pienen paketin, samankokoisen kuin tämä tässä?

Kaunis Amanda harkitsi asiaa.

– Minua pidetään täällä silmällä. Jos te tekisitte niin, he voisivat ehkä alkaa jutella. Mutta minä kirjoitan kortin, jossa on osoitteeni, ja te kiinnitätte sen pakettiinne. Lähettäkää se ilman muuta minulle kotiin.

– Nimeni on Julien Sorel, nuorukainen sanoi, – minulla ei ole täällä Besançonissa vanhempia eikä ketään tuttujakaan.

– Ymmärrän, olette tullut tänne lukemaan lakia? tyttö huudahti iloissaan.

– Ei, Jumala paratkoon, Julien vastasi, – minut on lähetetty tänne pappisseminaariin.

Amandan kasvot varjosti kovin masentunut ilme. Hän huusi tarjoilijaa, nyt hän uskalsi sen tehdä. Kun tarjoilija kaatoi Julienille kahvia, hän ei vilkaissutkaan Julieniin.

Neiti joutui ottamaan kassassa vastaan maksuja. Julien ylpeili mielessään siitä, että oli uskaltanut puhutella tätä. Toisen biljardipöydän päässä oli syntynyt kiistaa. Pelaajat huusivat, syyttivät toisiaan, ja salissa nousi sellainen meteli, että Julien suorastaan ällistyi. Amanda unelmoi jotain luomet puoliummessa, alas eteensä katsellen.

– Jos suostuisitte, neiti, niin sanoisin, että olen teidän serkkunne, Julien esitti yhtäkkiä varmasti.

Moinen pieni omavaltainen sävy tuntui Amandasta mieluiselta. "Hän ei olekaan mikään tavallinen", tyttö ajatteli. Ja katsahtamatta Julieniin, sillä hänen täytyi pitää varansa, jos joku tulisi kassalle, hän vastasi vilkkaasti:

– Minä olen Genlistä, läheltä Dijonia. Sanokaa, että tekin olette Genlistä ja äitini serkku.

– Muistan sen.

– Herrat seminaristit kävelevät tästä ohitse kesällä joka torstai.

– Kun minä menen tästä, niin pitäkää kädessänne orvokkikimppua, jos ajattelette minua.

Amanda katsahti häneen kummastuneena. Katse kiihdytti Julienia ja hän tuli rohkeaksi, mutta kuitenkin hän lensi punaiseksi, kun sanoi:

– Tunnen, että rakastan teitä hurjasti.

– Puhukaa hiljempaa, sanoi Amanda säikähtyneen näköisenä. Julien alkoi kaivella mielestään sopivia lauselmia Uudesta Héloïsesta, jonka hän oli löytänyt Vergyssä, tosin hyvin vajanaisena niteenä. Hänen muistinsa oli hyvä, ja kymmenen minuuttia hän sitten lausui Amandalle Uutta Héloïsea, ja tyttö oli haltioissaan. Julien ylpeili menestyksestään, kunnes Franche-Comtén kaunottaren kasvot yhtäkkiä näyttivät kylmenevän. Yksi hänen rakastajistaan oli ilmestynyt kahvilan ovelle.

Mies tuli tiskin luo vihellellen ja olkapäitään keikutellen. Hän katsoi Julienia, ja kohta alkoi Julienin mielikuvitus, joka aina häilyi äärimmäisyyksien välillä, kummastella tällaista käytöstä. Hän tekeytyi heti uhittelevaksi ja tuijotti kilpailijaansa takaisin. Kun tuo kilpailija kumartui kaatamaan tiskillä itselleen viinaa lasiin, tehden sen varsin tottuneesti ja huolettomasti, Amanda vilkaisi Julieniin ja käski katseellaan, ettei tämä saanut tuijottaa sillä tavoin. Julien totteli, ja kaksi minuuttia hän sitten istui jäykkänä paikallaan, kalpeana ja päättäväisenä, ajatellen mitä nyt oikeastaan tulisi tapahtumaan. Ja tämä vaikutti Amandaan kaikin puolin Julienin eduksi. Kilpailija oli kummastunut Julienin tuijotuksesta, pisti kätensä väljän lievetakkinsa taskuihin ja lähti vihellellen biljardipöydän luo, mutta katseli yhä Julienia. Julien kavahti vihoissaan paikaltaan, mutta ei tiennyt millä tavoin loukata kilpailijaansa. Hän jätti käsistään käärönsä ja alkoi hyvin huolimattomasti kävellen mennä biljardipöytää kohti.

Turhaan järki kuiskasi hänelle: "Mutta jos nyt heti Besançoniin tultuasi joudut kaksintaisteluun, niin pappisurasi on mennyttä."

– Olkoon, ei ainakaan voida sanoa, että minä annan hävyttömien hyppiä silmilleni.

Amanda näki, miten rohkea hän oli, viehkeä vastakohta miehen koko lapselliselle olemukselle. Ja heti hän alkoi pitää Julienista enemmän kuin tuosta kookkaasta lievetakkisesta nuoresta miehestä. Amanda lähti tiskin takaa ja etsi muka jotakin henkilöä, joka kulki kadulla ohitse, mutta pujahtikin Julienin ja birjardipöydän väliin.

– Älkää tuijottako tuota herraa, hän on minun velipuoleni.

– Entä sitten? Hän katselee minua hävyttömästi.

– Tahdotteko tehdä minut aivan onnettomaksi? Kyllä hän katseli teitä, ehkäpä hän tulee puhumaankin teille. Minä sanoin hänelle, että olette minulle sukua äidin puolelta ja olette tullut tänne Genlistä. Hän on Franche-Comtén väkeä eikä ole koskaan käynyt kauempana Bourgognen puolella kuin Dole. Sanokaa hänelle mitä tahansa, älkää pelätkö häntä.

Julien oli vieläkin kahden vaiheilla. Silloin Amanda lisäsi nopeasti, keksien pikku valheen niin kuin ainakin oikea kahvilaneiti:

– Kyllä hän katseli teitä, mutta ainoastaan kysyessään minulta, kuka te olitte. Hän on yleensä moukkamainen kaikkia muitakin kohtaan, ei hän aikonut teitä loukata.

Julien seurasi tuon velipuoleksi uskotellun herran puuhia. Hän näki tämän lunastavan itselleen numeron peliin, jota pelattiin edempänä olevassa pöydässä. Julien kuuli hänen huutavan kumealla äänellään uhkaavasti:

– Minä otan pelin!

Julien astui nopeasti Amandan editse biljardipöytää kohti. Amanda otti kiinni hänen käsivarrestaan:

– Tulkaa ensin maksamaan minulle, hän sanoi.

"Hän on oikeassa", Julien ajatteli. "Pelkää minun livistävän maksamatta." Amanda oli yhtä kiihtynyt kuin Julienkin ja aivan punainen. Hän antoi Julienille rahaa takaisin niin vitkastellen kuin ikinä saattoi ja supatti hänelle koko ajan:

– Poistukaa nyt heti kahvilasta tai minä en pidä teistä, ja minähän pidän teistä niin kovasti.

Julien poistuikin, mutta hyvin laiskasti. "Eikö minun tehtäväni nyt ele mennä vuorostani tuijottamaan tuohon tolloon?" hän ajatteli yhä. Epätietoisuus vaivasi häntä niin, että hän viipyi kokonaisen tunnin kahvilan lähistöllä bulevardilla, katsellen milloin mies tulisi ulos. Mutta odotettua ei ilmestynyt, ja viimein Julien lähti.

Hän oli ollut Besançonissa vasta muutamia tunteja, mutta oli jo saanut erään tunnonvaivan. Vanha rykmentinkirurgi oli opettanut hänelle muinoin vähän miekkailua niin kihtitautinen kuin olikin. Siinä koko taito, johon Julien olisi voinut turvautua, jos olisi päästänyt vihansa valloilleen. Mutta tämä nyt oli vielä pieni haitta, jos hän vain olisi tiennyt millä muulla tavalla ilmaista loukkautumisensa kuin lyömällä korvalle tuota miestä, joka oli tavattoman kookas ja olisi piessyt hänet pahanpäiväisesti, jos olisi jouduttu nyrkkisille.

Julien ajatteli: "Sellaiselle köyhälle poloiselle kuin minä, jolla ei ole suojelijoita eikä rahaa, on seminaari melkein sama kuin vankila. Minun täytyy jättää siviiliasuni johonkin hotelliin ja pukeutua siellä taas mustiin. Jos onnistun pääsemään ulos seminaarista muutamaksi tunniksi, niin voin mennä arkivaatteissani neiti Amandaa katsomaan."

Suunnitelma oli varsin älykäs, mutta Julien ei uskaltanut sisälle ainoaankaan hotelliin, vaikka niitä oli montakin matkan varrella.

Viimein, kun hän jo toisen kerran kulki Lähettiläshotellin sivuitse, hän huomasi levottomin silmin tähystellessään lihavan, vielä koko nuoren, punakan, iloisen ja tyytyväisen näköisen naisen. Julien meni hänen luokseen ja kertoi hänelle asiansa.

– Kyllä minä otan talteen teidän siviilivaatteenne, kaunis pikku abbé, vastasi Lähettiläshotellin omistajatar, – ja annan usein harjata tomunkin siitä. Tähän vuodenaikaan on parasta tarkastaa sitä vähän väliä.

Rouva otti avaimen, vei Julienin itse erääseen huoneeseen ja pyysi häntä kirjoittamaan siellä lapun, johon oli merkitty, mitä hän jätti hotelliin talteen.

– Taivas miten kaunis te olette, herra abbé Sorel, sanoi lihava rouva lähtiessään keittiöön. – Minä tarjoan teille hyvän päivällisen, eikä se maksa, hän lisäsi hiljaa, – enempää kuin frangin, jota vastoin muilta se maksaisi kaksi ja puoli frangia, sillä meidän täytyy säästää teidän pikku kukkaroanne.

– On minulla kymmenen louista rahaa, Julien vastasi hieman itsetuntoisesti.

– Voi voi, älkää puhuko niin kovaa, rouva varotti hätäisesti.

– Täällä Besançonissa on niin paljon pahoja ihmisiä. Saattavat tyhjentää taskunne tuossa paikassa. Älkää varsinkaan menkö kahviloihin, siellä on niin huonoa seuraa.

– Tosiaanko! Julien sanoi ja alkoi rouvan sanojen johdosta miettiä jotain.

– Käykää aina täällä, kun haluatte kahvia, minä keitän teille. Uskokaa, minussa tapaatte hyvän ystävän, ja täällä saatte päivällisen frangilla. Luulisin senkin jotain merkitsevän! Asettukaahan nyt tuonne pöytään, minä tarjoilen teille itse.

– Ei minulla ole nälkä, Julien vastasi. – Olen liian rauhaton, minun täytyy kirjoittautua seminaariin, kun lähden täältä.

Mutta ystävällinen rouva ei antanut hänen poistua ennen kuin sai täyttää hänen taskunsa kaikenlaisella ruualla. Ja viimein Julien lähti astelemaan tulevaan olinpaikkaansa, joka tuntui hänestä niin hirvittävältä. Hotellin rouva neuvoi portiltaan hänelle tien.

XXV

SEMINAARI

    Kolmesataakolmekymmentäkuusi päivällistä à 83 centimea,
    kolmesataakolmekymmentäkuusi illallista à 32 centimea,
    suklaata sille, jolla on se etuoikeus; kuinka paljon
    urakasta voittaa?

                             Besançonilainen Valenod.

Julien näki jo kaukaa portin päällä olevan kullatun rautaristin. Hän läheni hitaasti. Tuntui kuin jalat olisivat alkaneet pettää. "Tuossa siis on maallinen helvetti, josta en ikinä pääse ulos!" Vihdoin hän rohkaisi luontonsa ja soitti. Kellon ääni kaikui koleasti kuin autiossa talossa. Ja viiden minuutin kuluttua tuli avaamaan kelmeä mies, jolla oli musta puku. Julien vilkaisi häntä ja käänsi kohta katseensa maahan. Porttivahti oli merkillisen näköinen. Kirkkaanvihreitten silmien terät laajenivat ja supistuivat kuin kissalla, luomien reunat pysyivät liikkumatta ja ikään kuin ilmaisivat, että hän oli kaikille suopeille tunteille kuollut. Ohuet huulet muodostivat ulkoneville hampaille puolipyöreän kehän. Kasvoissa ei ollut minkäänlaista rikollista ilmettä, mutta sitä enemmän täydellistä tunteettomuutta, mikä vielä pahemmin kauhistaa nuorta ihmistä. Ainoa tunne, jonka Julien tuolla yhdellä silmäyksellään oli huomaavinaan miehen pitkulaisilta kasvoilta, oli ehdoton halveksuminen kaikkea kohtaan, mitä hänelle puhui, jos ei ollut kysymys taivaallisista asioista.

Julien uskalsi tuskin nostaa katsettaan, ja sydämen jyskytyksestä vapisevalla äänellä hän selitti nyt haluavansa herra Pirardin, seminaarin rehtorin, puheille. Musta mies ei vastannut sanaakaan, vaan viittasi häntä tulemaan perässään. He nousivat kolmanteen kerrokseen leveitä portaita, joissa oli puiset kaiteet ja jotka olivat niin vinossa, että niiden luuli milloin tahansa irtautuvan kiviseinästä. Pieni ovi, jonka päälle oli kiinnitetty iso, karkeasta puusta tehty musta hautausmaan risti, aukesi hankalasti, ja porttivahti johti hänet synkkään, matalaan huoneeseen, jonka valkeiksi rapatuilla seinillä riippui kaksi suurta, mustunutta taulua. Sinne Julien jätettiin yksin. Hän oli vain toivottoman masentunut, sydän jyskytti, ja olisi tuntunut hyvältä, jos hän olisi voinut edes itkeä. Koko talo oli hiljainen kuin hauta.

Neljännestunnin kuluttua, joka tuntui pitkältä kuin kokonainen päivä, synkkäkasvoinen porttivahti ilmestyi huoneen toisessa päässä olevalle ovelle ja viittasi häntä lähestymään, viitsimättä sanoa hänelle sanaakaan. Julien joutui nyt vieläkin isompaan huoneeseen. Se oli hyvin hämärä. Seinät olivat sielläkin kalkitut, mutta huonekaluja ei näkynyt ollenkaan. Ainoastaan ovensuussa Julien huomasi ohimennessään maalaamattoman puusängyn, kaksi olkipohjaista tuolia ja yksinkertaisen kuusipuisen nojatuolin, jossa ei ollut minkäänlaista pehmikettä. Huoneen toisessa päässä, pienen ikkunan ääressä, jonka ruudut olivat kellastuneet ja jonka laudalla näkyi kukkia likaisissa maljakoissa, pöydän ääressä istui repaleiseen papinkauhtanaan puettu mies. Hän näytti vihaiselta lukiessaan papereitaan, hän kirjoitti kuhunkin pari sanaa ja järjesteli niitä eteensä. Hän ei huomannut Julienin tuloa. Julien seisoi paikallaan keskellä huonetta, niin kuin porttivahti oli hänet jättänyt mentyään itse ulos ja suljettuaan oven.

Kului kokonaista kymmenen minuuttia. Kehnosti pukeutunut mies kirjoitti yhä vain. Julien tunsi olevansa niin järkyttynyt ja kauhuissaan, että pelkäsi pyörtyvänsä siihen paikkaan. Filosofi väittäisi ehkä aiheettomasti, että näin rumuus vaikuttaa oudokseltaan sieluun, joka on luotu kauneutta rakastamaan.

Kirjoitteleva mies kohotti päätänsä. Julien ei huomannut sitä heti, ja kun hän sitten huomasi, hän seisoi yhä hievahtamatta kuin salaman iskemänä. Niin hänet tyrmisti miehen tarkastava katse. Julienin silmissä sameni, hän ennätti hämärästi nähdä vain pitkulaiset kasvot, joiden alapuoli oli täynnä punaista ihottumaa, ainoastaan otsa hohti valkeana, mutta valkeana kuin kalma. Ja punaisten poskien ja tuon valkean otsan välillä oli kaksi pientä mustaa silmää, joita uskaliainkin olisi pelästynyt.

Sakea, alas kammattu ja agaatinmusta tukka reunasi vankkapiirteistä otsaa.

– Tuletteko lähemmäksi vai ette? mies kivahti viimein.

Julien meni tutisevin jaloin lähemmäksi ja pysähtyi viimein parin askeleen päähän tuosta pienestä maalaamattomasta pöydästä, joka oli täynnä paperilappuja. Hän oli kaatua, ja oli niin kalpea ettei koskaan ennen elämässään.

– Lähemmäksi, sanoi mies.

Julien totteli ja haparoi kädellään ikään kuin hakien jostakin tukea.

– Nimenne?

– Julien Sorel.

– Olette aika tavalla myöhästynyt, mies sanoi ja iski nuo hirveät silmänsä uudestaan häneen.

Julien ei jaksanut kestää tuijotusta. Hän hamusi kädellään kuin koettaakseen pysyä pystyssä. Ja kaatui pitkälleen lattialle.

Mies soitti kelloa. Julienin silmissä oli pimeys eikä hän voinut liikahtaa, mutta hän kuuli kuitenkin, että joku tuli sisälle.

Hänet nostettiin pystyyn ja vietiin pieneen maalaamattomaan nojatuoliin. Ja kauhea mies sanoi porttivahdille:

– Nähtävästi kaatumatautinen, se tässä vielä puuttui.

Kun Julien alkoi nähdä ympärilleen, punanaamainen mies kirjoitteli yhä, mutta porttivahti oli kadonnut. "Minun täytyy olla rohkea", hän ajatteli "enkä saa missään tapauksessa ilmaista tunteitani." Hänen sydäntään etoi julmasti. "Jos minulle nyt tapahtuu jotain onnetonta, niin Herra ties, mitä minusta luulevat." Viimein mies herkesi kirjoittamasta, ja vilkasi Julieniin.

– Joko nyt voitte vastata?

– Jo, herra, Julien vastasi heikolla äänellä.

– No, sehän hauskaa.

Mustakaapuinen seisoi nyt selkä koukussa pöytänsä ääressä ja kaiveli hätäisesti pöytälaatikkoa, joka oli kitisten auennut, löysi sieltä kirjeen, asettui jälleen hitaasti istumaan, vilkasi taas Julienia ikään kuin viimeinkin hänet tappaakseen ja sanoi:

– Kirkkoherra Chélan on suositellut teitä, hiippakunnan paras pappi, kelpo mies jos kukaan ja kolmikymmenvuotinen ystäväni.

– Minulla on siis kunnia puhutella herra Pirardia, sammalsi Julien hyvin hiljaa.

– Kaikesta päättäen, seminaarinjohtaja vastasi ja vilkaisi häneen tuikeasti.

Tämän pienet silmät välkkyivät entistä terävämmin, ja samalla lihakset suupielissä nytkähtelivät itsestään. Hän oli kuin tiikeri, joka jo ennakolta nauttii saaliinsa syömisestä.

– Chélanin kirje on lyhyt, hän puhui aivan kuin itsekseen. – Intelligenti pauca;[Viisas ymmärtää puolesta sanasta.] aika kuluu niin pian, ettei kukaan voi kirjoittaa kyllin lyhyesti:

    "Lähetän teille Julien Sorelin, joka on tämän seurakunnan
    jäsen ja minun kastamani pian kaksikymmentä vuotta sitten.
    Hän on rikkaan kirvesmiehen poika, mutta isä ei elätä häntä.
    Julienista tulee etevä työmies Herran viinimäkeen. Muistin- ja
    järjenlahjoissa ei ole vikaa, ja arvostelukykyäkin hänellä on.
    Mahtaneeko hänen elämänkutsumuksensa olla pysyväistä laatua?
    Lieneekö hänen aikomuksensa rehellinen?"

– Rehellinen! toisti abbé Pirard kummastuneen näköisenä ja katsahti Julieniin, mutta nyt hänen silmissään näkyi rahtunen jotain inhimillistäkin. – Rehellinen! hän toisti vielä supisten ja jatkoi sitten kirjeen lukua:

    "Anon teiltä Julien Sorelille vapaapaikkaa. Kun kuulustelette
    häntä, niin hän kyllä todistaa sen ansainneensa. Minä olen
    opettanut hänelle hiukan jumaluusoppia, sellaisten miesten kuin
    Bossuetin, Arnaultin ja Fleuryn vanhaa, hyvää jumaluusoppia.
    Ellei ehdokkaani sovellu teille, lähettäkää hänet takaisin
    luokseni. Täkäläinen köyhäinhoitolan johtaja, jonka te hyvin
    tunnette, tarjoaa hänelle kahdeksansataa frangia, jos hän tulee
    hänen lapsilleen kotiopettajaksi. – Sielullani on rauha, kiitos
    Herralle. Totun vähitellen kovaan iskuun, joka minua kohtasi.
    Vale et ma ama." [Voi hyvin ja rakasta minua.]

Abbé Pirard luki hitaammalla äänellä lopun, ja lausui huokaisten sanan: Chélan.

– Hänellä oli rauha, hän sanoi. Tosiaan hän ansaitsee sen palkan kunniallisuudestaan. Antakoon Jumala saman minullekin, kun siihen asemaan joudun! Hän loi silmänsä taivaaseen ja teki ristinmerkin. Kun Julien näki tuon pyhän merkin, hän tunsi, että kauhu, joka oli aivan jäätänyt hänen sydäntään koko ajan, minkä hän oli tässä talossa ollut, alkoi hälvetä.

– Täällä on kolmesataakaksikymmentäyksi tälle kaikkein pyhimmälle elämänuralle pyrkivää, sanoi abbé Pirard viimein ankaraan sävyyn, mutta ei kuitenkaan epäystävällisesti. – Sellaiset miehet kuin abbé Chélan ovat suositelleet minulle ainoastaan seitsemää tai kahdeksaa. Niinpä te tulette noista kolmestasadastakahdestakymmenestäyhdestä yhdeksänneksi. Mutta minun suojeluksessani ei ole mitään suosikkijärjestelmää eikä heikkoutta, se vaatii kaksinkertaista uutteruutta ja paheitten ankaraa karttamista. Menkää lukitsemaan ovi.

Julien koetti totella eikä tosiaan kaatunutkaan. Hän huomasi, että pienestä ikkunasta, joka oli ulko-ovea lähellä, näki maaseudulle päin. Hän näki ikkunasta puita, ja se tuntui hänestä hyvältä kuin hän olisi tavannut vanhoja tuttujaan.

– Loquerisne linguam latinam? (Puhutteko latinaa?) abbé Pirard kysyi, kun Julien tuli takaisin ovelta.

– Ita, pater optime (Puhun, isä hyvä), vastasi Julien ja rauhoittui hiukkasen. Toden totta, pahemmaksi hän ei voinut ihmistä kuvitellakaan kuin mitä abbé Pirard oli tämän viimeisen puolen tunnin aikana näyttänyt.

Keskustelua jatkettiin latinan kielellä. Abbén silmien ilme lauhtui. Julien alkoi tulla jo hiukan tyynemmäksi. "Kuinka heikko minä olen", hän ajatteli, "kun annan tuollaisen näköpyhyyden pelottaa itseäni. Mies on loppujen lopuksi samanlainen lurjus kuin herra Maslon."

Ja Julien oli iloissaan siitä, että oli kätkenyt melkein kaikki rahansa kenkiinsä.

Abbé Pirard kuulusteli hänen jumaluusopintietojaan. Abbé hämmästyi, niin laajat ne olivat. Ja hämmästys kasvoi yhä, kun hän tutki erikoisesti, mitä Julien tiesi raamatusta. Mutta kun jouduttiin kirkkoisän oppijärjestelmään, hän huomasi, ettei Julien tuntenut edes oikein nimeltä sellaisia kuin pyhä Hieronymus, pyhä Augustinus, pyhä Bonaventura, pyhä Basilius ym.

"Kas vain", abbé Pirard ajatteli, "tässä ilmaisu siitä vahingollisesta taipumuksesta protestantismiin, josta olen aina moittinut Chélania, pelkkää raamatun tarkkaa, jopa liian tarkkaa tuntemusta."

(Julien oli sattunut mainitsemaan abbé Pirardille, vaikkei häneltä sitä kysyttykään, milloin Genesis, Mooseksen kirjat jne. olivat historian tutkimuksen mukaan syntyneet.)

"Minnekä muualle tämä loppumaton pyhän kirjan tutkiminen johtaa", abbé Pirard ajatteli, "ellei persoonalliseen arvosteluun, siis jyrkkään protestantismiin? Eikä tämän varomattoman tieteellisyyden vastapainona mitään kirkkoisistä."

Mutta silloinkos vasta seminaarinjohtaja hämmästyi, kun hän kuulusteli Julienilta paavin valtaa. Abbélle, joka odotti vastauksena muinaisen gallikaanisen kirkon perussääntöjä, nuorukainen latelikin koko de Maistren teoksen.

– "Omituinen mies tuo Chélan", ajatteli abbé Pirard. "Lieneekö hän luettanut oppilaallaan sitä teosta neuvoakseen hänet tekemään siitä pilkkaa?"

Turhaan hän koetti saada selville, uskoiko Julien todellakin de Maistren oppeihin. Nuorukainen vastasi vain ulkomuistista. Ja sitten Julien tunsi itsensä oikein varmaksi, tunsi hallitsevansa itseään. Kun pitkä kuulustelu loppui, hänestä näytti, että abbé Pirard nyt oli vain olevinaan ankara hänelle. Ja tosiaankin asia oli niin, että jolleivät kovat periaatteet, joita seminaarinjohtaja oli viisitoista vuotta noudattanut teologianoppilaitaan kasvattaessaan, olisi estäneet häntä sulkemasta Julienia syliinsä, olisi hän nyt sen kaiken logiikan nimessä tehnyt, niin selvät, tarkat ja täsmälliset vastaukset hän sai nuorukaiselta.

Siinä on terve ja rohkea henki, hän ajatteli, mutta corpus débile (ruumis on heikko).

– Kaadutteko te useinkin tuolla tavalla kuin äsken? hän kysyi Julienilta ranskaksi ja viittasi lattialle.

– Sitä ei ole koskaan ennen elämässäni tapahtunut. Minä ihan kivetyin, kun näin porttivahdin, Julien lisäsi ja punastui kuin lapsi.

Abbé Pirardia melkein hymyilytti.

– Siihen se turha maailman koreus vie. Olette varmaankin tottunut näkemään nauravia kasvoja, noita valheen teattereita. Totuus on ankara, hyvä herra. Mutta eikö juuri meidän elämänkutsumuksemme ole ankara? Pitäkää varanne, ettette anna sen heikkouden, liian herkkyyden turhille ulkonaisille suloille, pettää itseänne.

– Ellei sellainen mies kuin abbé Chélan olisi suositellut teitä, jatkoi Pirard nyt jälleen latinaksi, jota kieltä hän tuntui erikoisen mielellään puhuvan, – ellei sellainen mies olisi teitä suositellut, sanoisin teille korealla maailman kielellä, että anomanne täydellisen vapaapaikan saanti on yleensä tavattoman vaikea, mutta vähäisetpä olisivat abbé Chélanin ansiot, ellei hän viisikymmentäkuusi vuotta apostolista kirkkoa palveltuaan saisi määrätä yhtä vapaapaikkaa seminaarissa kenelle tahtoo.

Sitten abbé Pirard neuvoi, ettei Julien saanut liittyä mihinkään salaseuraan ilman hänen suostumustaan.

– Siitä annan kunniasanani, Julien vastasi suoraan kuin rehellinen mies ainakin.

Seminaarin rehtori hymyili ensimmäistä kertaa.

– Nuo sanat eivät ole oikein paikallaan täällä, hän oikaisi. Ne muistuttavat liiaksi maailmanihmisten tyhjiä kunniakäsitteitä, jotka vievät heidät niin usein hairahduksiin, jopa rikoksiinkin. Teidät velvoittaa tottelevaisuuteen minua kohtaan pyhän Pius V:n bulla Unam Ecclesiam. Minä olen teidän kirkollinen esimiehenne. Tässä talossa merkitsee "kuulla" samaa kuin "olla kuuliainen." Paljonko teillä on rahaa?

(Siihen sitä nyt jouduttiin, sen tähden hän nimittikin minua rakkaaksi pojakseen, Julien ajatteli.)

– Kolmekymmentäviisi frangia, hyvä isä.

– Kirjoittakaa tarkoin muistiin, mihin kulutatte rahojanne. Teidän on tehtävä tuon tuostakin niistä tiliä minulle.

Tätä kiusallista kohtausta kesti kolme tuntia. Abbé Pirard kutsui porttivahtia.

– Johtakaa Julien Sorel selliin 103, sanoi abbé Pirard miehelle. Erikoisesta suosiosta hän myönsi Julienille yksinäisen asunnon.

– Viekää sinne hänen matkalaukkunsa, hän lisäsi.

Julien loi katseensa maahan ja huomasi laukkunsa aivan edessään. Hän oli tuijottanut sitä kolme tuntia, mutta ei ollut tuntenut sitä.

Kun tultiin selliin 103, joka oli pieni, noin kaksi ja puoli metriä pitkä ja leveä komero toisessa kerroksessa, Julien huomasi, että sieltä oli näköala valleille päin, ja vallien takaa hän näki kauniin tasangon, jonka Doubs-joki erotti kaupungista.

– Mikä ihana maisema! Julien huudahti. Mutta huudahtaessaan hän ei oikein tuntenut, miten paljon niihin sanoihin mahtui, sillä rajut mielenliikutukset, joita hän oli elänyt tällä lyhyellä ajalla, minkä oli ollut Besançonissa, olivat vieneet häneltä viimeisetkin voimat. Hän istahti ikkunan ääreen sellin ainoalle puutuolille ja nukahti heti sikeään uneen. Hän ei kuullut, kun soitettiin illalliselle ja sitten iltarukoukseen. Hänet unohdettiin kokonaan.

Ja kun aamun ensimmäiset auringonsäteet herättivät hänet, hän huomasi makaavansa lattialla.

XXVI

MAAILMA ELI MITÄ RIKKAAT OVAT VAILLA

    Minä olen yksin maailmassa, kukaan ei välitä minusta.
    Kaikki, joiden näen menestyvän, ovat hävyttömiä ja
    kovasydämisiä, kun taas minä sitä en ole. He vihaavat
    minua lauhkean luonteeni tähden. Ah, pian kuolen joko
    nälkään tai siitä surusta, että ihmiset ovat niin tylyjä.

                                             Young.

Julien harjasi nopeasti vaatteensa ja riensi alas, hän oli myöhästynyt. Aliopettaja nuhteli häntä ankarasti. Julien ei suinkaan koettanut puolustella itseään, vaan pani kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi kuivasti:

– Peccavi, pater optime (Tunnustan vikani, kunnioitettava isä).

Tämä alku oli erinomainen. Älykkäimmät seminaarilaisista näkivät olevansa tekemisissä miehen kanssa, jolle ei enää tarvinnut opettaa ammattialkeita. Kun tuli väliaika, Julien huomasi joutuneensa yleisen uteliaisuuden kohteeksi. Mutta hän vastasi kaikkeen kylmällä käytöksellä ja vaiteliaisuudella. Seuraten menetelmää, jonka oli itselleen määrännyt, hän suhtautui kaikkiin noihin kolmeensataankahteenkymmeneenyhteen toveriinsa aivan kuin he olisivat olleet hänen vihamiehiään. Ja abbé Pirard tuntui vaarallisimmalta viholliselta.

Muutamia päiviä myöhemmin Julienin piti valita itselleen rippi-isä. Hänelle tuotiin luettelo opettajista.

"Minkälaisena he minua pitävätkään?" hän ajatteli. "Luulevatko he, etten minä tiedä, mitä puhuminen merkitsee?"

Ja hän valitsi rippi-isäkseen abbé Pirardin.

Mutta tietämättään hän oli tehnyt itselleen pahan valinnan. Eräs aivan nuori seminaristi, joka oli kotoisin Verrièresistä ja oli kohta ensimmäisenä päivänä lyöttäytynyt hänen ystäväkseen, sanoi nyt hänelle, että hän olisi menetellyt ehkä viisaammin, jos olisi valinnut abbé Castanèden, seminaarin vararehtorin.

– Abbé Castanède vihaa abbé Pirardia, jota epäillään salajansenistiksi, kuiskasi nuori seminaarilainen Julienin korvaan.

Kaikki muutkin sankarimme ensimmäiset teot, vaikka hän luuli itseään niin viisaaksi, olivat samanlaisia hullutuksia kuin rippi-isän valinta. Itsetietoisena kuin ainakin mielikuvitusihminen hän piti aikomuksiaan tekoina ja itseään mestariteeskentelijänä. Hän oli niin yksinkertainen, että soimasikin itseään, kun muka menestyi tuossa paheentaiteessa jo liian hyvin.

"Onhan se minun ainoa aseeni! Jonakin onnellisempana historian aikana olisin ansainnut rehellisesti leipäni seisoen kasvotusten viholliseni kanssa", hän ajatteli.

Julien oli menettelyynsä tyytyväinen ja tarkasteli nyt ympäristöään. Kaikkialla näkyi pinnalta katsoen pelkkää hyveellisyyttä.

Kymmenkunta seminaarilaista eli ainaisessa pyhyyden ilmassa, he saivat näkyjä niin kuin pyhä Teresa tai pyhä Fransiskus Vernian vuorella Apenniineilla. Mutta asiasta ei tiennyt kukaan, ystävät salasivat sen. Nuorukaisraukat, joilla oli noita näkyjä, makasivat melkein aina sairaalassa. Muissa noin sadassa nuoressa miehessä yhtyi ääretön ahkeruus lujaan uskoon. He lukivat itsensä melkein kipeiksi, mutta eivät oppineet liikoja. Vain pari kolme oli tosiaan lahjakasta, eräs heistä oli nimeltään Chazel. Mutta Julien tunsi olevansa heille vieras, ja samoin hekin vieroksuivat häntä.

Loput noista kolmestasadasta kahdestakymmenestäyhdestä seminaarilaisesta olivat pelkkiä tolloja, jotka eivät oppineet oikein ymmärtämään latinalaisia sanoja, vaikka jauhoivat niitä kaiken päivää. Melkein kaikki he olivat talonpoikien lapsia, joista näytti mukavammalta ansaita kannikkansa höpöttäen muutaman sanan latinaa kuin kuokkia maata. Jo ensimmäisinä päivänä Julien teki nämä huomiot ja uskoi niiden nojalla pääsevänsä piankin eteenpäin. "Joka alalla tarvitaan älykkäitä miehiä, sillä työ on aina työtä, hän ajatteli. Napoleonin aikana olisi minusta tullut kersantti. Näiden tulevien kirkkoherrojen joukossa minusta tulee suurvikaari."

"Kaikki nämä kurjat ja köyhät, on määrätty lapsuudestaan saakka ruumiilliseen työhön ja he ovat ennen tänne tuloaan eläneet kovalla leivällä ja happamella maidolla. He eivät ole saaneet lihaa kuin viisi kuusi kertaa vuodessa. Nyt nuo sivistymättömät maalaispojat ovat suorastaan hurmaantuneet seminaarin herkkuihin, aivan kuin roomalaiset sotamiehet pitivät sotaretkeä lepoaikana."

Ainoa ilme, joka Julienin mielestä näkyi heidän kalseissa silmissään, oli ruumiillinen tyytyväisyys aterian jälkeen, ja toinen taas oli ruumiillinen ilo uutta ateriaa odotettaessa. Tällaisten ihmisten joukossa hänen nyt täytyi kehittyä eteväksi oppilaaksi. Mutta olipa eräs seikka, jota hän ei tuntenut ja josta hänelle ei suinkaan hiiskuttu, nimittäin se, että ensimmäiseksi pääsemistä seminaarin kouluaineissa, dogmi- ja historiankurssissa jne. pidettiin pelkkänä ansiokkaana paheena. Kokemuksesta, jonka Voltaire ja kahden kamarin hallitus – joka pohjimmiltaan ei ollut mitään muuta kuin epäilystä ja persoonallista tutkistelua ja joka totutti ihmiset epäilemään itseään – antoivat Ranskan kirkolle, tuntuu kirkko alkaneen ymmärtää, että kirjat ovat vaarallisimpia vihollisia. Sydämen nöyryys on sille kaikkein tärkeintä. Se katselee epäluuloisin silmin, ja hyvällä syyllä, jos joku edistyy vaikkapa teologisissakin opinnoissaan. Sillä mikäpä estää etevää miestä siirtymästä myöhemmin vastaleiriin, kuten Sieyès tai Grégoire! Kirkko takertuu vavisten kiinni paaviin, ainoaan pelastajaansa. Yksin paavilla on voima helpottaa itsearvostelua ja vaikuttaa maailmanihmisten väsyneisiin ja sairaisiin mieliin kirkkonsa hurskaiden hovimenojen juhlallisuudella.

Julien aavisti puolittain nämä keskenään ristiriitaiset tosiasiat, vaikka seminaarissa koetetaan jokaisella sanalla väittää sitä ristiriitaa olemattomaksi, ja hän masentui syvästi. Hän teki lujasti työtä ja oppi pian kaikki, mikä oli papille hyödyllistä, mutta hänen omasta mielestään aivan valheellista ja hengetöntä. Hän luuli, ettei hän tässä muutakaan voinut tehdä.

"Onko koko maailma minut hylännyt?" Julien ei tiennyt, että abbé Pirard oli saanut ja heittänyt tuleen muutamia Dijonissa leimattuja kirjeitä, joissa rivien välissä tuntui syvän intohimon hehku, vaikka sanat olivatkin aivan sovinnaisia. Kirjeen lähettäjällä näytti olevan katkerat tunnonvaivat rakkautensa tähden. "No se on hyvä", ajatteli abbé Pirard, "ettei nuorukainen ole joutunut tekemisiin ainakaan uskonnottoman naisen kanssa."

Kerran abbé Pirard avasi kirjeen, joka oli niin kyynelten liottama, että tuskin sanoja tunsi. Siinä lausuttiin ikuiset jäähyväiset. "Viimeinkin on taivas armossaan opettanut minut vihaamaan, ei syntini aiheuttajaa, sillä hän on minulle kuolemaani asti rakkain, mitä minulla on, vaan syntiäni sellaisenaan", sanottiin kirjeessä. "Uhri on nyt annettu, ystäväni. Kyynelittä en ole siitä selvinnyt, kuten näet. Tein tämän niiden pelastuksen vuoksi, joita kohtaan minun on täytettävä velvollisuuteni ja joita te rakastatte. Vanhurskas, mutta vihassaan kauhistuttava Jumala ei voi enää kostaa äidin syntiä heille. Hyvästi Julien, ole aina oikeamielinen ihmisille."

Kirjeen lopusta sai vaivoin selvää. Siinä pyydettiin kirjoittamaan eräällä osoitteella Dijoniin ja kuitenkin toivottiin, ettei Julien vastaisi tai että hän ainakin käyttäisi sanoja, joita hyveelliseen elämään palannut nainen saattaisi punastumatta lukea.

Alakuloisuus ja lisäksi seminaarin huononlainen ruoka, jonka hankinta oli erään välittäjän käsissä 83 centimestä aterialta, alkoivat jo vaikuttaa turmiollisesti Julienin terveyteen, kun Fouqué eräänä aamuna odottamatta ilmestyi hänen huoneeseensa.

– Vihdoinkin pääsin sisään. Olen käynyt täällä Besançonissa viisi kertaa vartavasten sinua tavatakseni. Aina edessä ihmisiä, joiden kasvot ovat kuin puuta. Sitten asetin erään henkilön vartioimaan seminaarin portille. Minkä hiton tähden sinä et milloinkaan liiku ulkosalla?

– Olen päättänyt asettaa itseni koetukselle.

– Sinä näytät kovin muuttuneelta. Hyvä, että tapasin sinut viimein. Kaksi kaunista viiden frangin rahaa opetti minulle, että olin tyhmä, kun en tarjonnut niitä jo ensimmäisellä käynnillä.

Ystävyksillä riitti puhelemista. Julien kalpeni, kun Fouqué sanoi:

– Erääseen toiseen asiaan: Tiedätkö, että sinun entisten oppilaittesi äiti on tullut syvästi uskonnolliseksi?

Ja hän jatkoi tuollaiseen kevyeen tapaan, joka niin omituisesti loukkaa todella rakastavaa sydäntä, milloin joku aavistamattaan koskee sen arkoja, pyhiä asioita:

– Niin, veliseni, kiihkouskonnolliseksi. Kertovat, että hän tekee pyhiinvaellusretkiä. Mutta, ikuiseksi häpeäksi abbé Maslonille, joka niin kauan vakoili kirkkoherra Chélan-raukan hommia, ei rouva de Rénal tahdo häntä rippi-isäkseen, vaan matkustaa aina Dijoniin tai Besançoniin asti.

– Hän käy täällä Besançonissa! huudahti Julien ja hänen otsansakin tuli aivan punaiseksi.

– Hyvin usein, vastasi Fouqué kummastuneen näköisenä.

– Onko sinulla mukanasi Constitutionnel-lehteä?

– Mitä sinä kysyt? vastasi Fouqué.

– Kysyn vain, onko sinulla joku numero Constitutionnelliä? toisti Julien nyt aivan tyynesti. – Ne maksavat täällä puolitoista frangia numero.

– Mitä kummaa, pappisseminaarissakin liberaaleja! huudahti Fouqué. – Onneton Ranska! hän lisäsi matkien abbé Maslonin hurskastelevaa ja imelää ääntä.

Tämän vieraan käynti olisi tehnyt sankariimme syvän vaikutuksen, ellei hän seuraavana päivänä olisi kuullut tuolta Verrièresin pikku seminaarilaiselta, joka tuntui hänestä niin lapselliselta, erästä hänelle tärkeää sanaa. Koko seminaarissa olonsa ajan Julienin elämä oli ollut pelkkiä harha-askelia. Hän pilkkasi katkerasti itseään.

Kaikissa elämänsä suurissa suunnitelmissa hän noudatti ankarasti järkeä, mutta ei pitänyt kylliksi tarkkaa huolta yksityiskohdista, ja seminaarin taitavat oppilaat ajattelivat ainoastaan yksityiskohtia. Niinpä toverit pitivätkin häntä jo vapaa-ajattelijana. Hän oli paljastanut itsensä monenmoisissa pikkuasioissa.

Toverien silmissä se oli tavaton helmasynti, että hän ajatteli itse ja arvosteli omalla päällään eikä seurannut sokeasti auktoriteettia ja esimerkkiä. Abbé Pirardista ei hänelle koitunut minkäänlaista apua. Tämä ei sanonut Julienille sanaakaan paitsi ripillä, ja silloinkin kuunteli enemmän kuin puhui. Toisin olisi käynyt, jos Julien olisi valinnut abbé Castanèden rippi-isäkseen.

Kun Julien huomasi typeryytensä, ikävystyminen katosi kohta hänen mielestään. Hän tahtoi tuntea heikkoutensa perinpohjin, ja sitä varten hän lähestyi hiukan tovereitaan, jotka oli ennen torjunut luotaan itsetietoisesti ja itsepäisen jörönä. Mutta silloinpa hänelle kostettiin. Lähestymisyrityksiin vastattiin halveksinnalla, melkeinpä ivanaurulla. Hän huomasi, että siitä saakka kun hän oli tullut seminaariin, tapahtui aina ja varsinkin lomahetkillä jotain, josta oli seurauksia joko hänen edukseen tai vahingokseen. Tapahtumat joko lisäsivät hänen vihollistensa lukua tai tuottivat hänelle eräiden sellaisten seminaarilaisten suopeutta, jotka olivat todellakin kunniallisia tai hiukan vähemmän karkeita kuin muut. Vahinko oli suunnaton ja hyvin vaikea korjata. Nyt Julien asettui alinomaa varuilleen vartijoitaan kohtaan. Hänen täytyi laatia itselleen suorastaan uusi luonne.

Hänelle tuli suuri työ esimerkiksi silmiensä asennosta. "Turhaan ei täällä kuljeta aina maahan katsellen. Kuinka itserakas olin Verrièresissä", hän ajatteli. "Luulin eläväni, mutta olinkin vasta lähtemässä elämään. Nyt olen viimein joutunut maailmaan, jossa minun täytyy näytellä osani loppuun asti sellaisissa oloissa kuin ne todella ovat, kaikkialta vihollisten ympäröimänä. Miten äärettömän vaikeaksi kävisi joka hetki teeskennellä. Herkuleksen mainetyöt ovat tämän rinnalla lapsen leikkiä! Nykyajan Herkules on Sixtus V, joka vaatimattomuudellaan on pettänyt kokonaista viisitoista vuotta neljääkymmentä kardinaalia, jotka kuitenkin aikoinaan näkivät, että hän nuorena oli ylpeä ja kuohahtava luonne."

"Tiede ei siis merkitsekään täällä mitään", hän ajatteli nolona. "Dogmiopin, raamatunhistorian jne. kehitykselle ei täällä anneta arvoa muuta kuin silmänlumeeksi. Kaikella, mitä niistä asioista puhutaan, pyritään ainoastaan houkuttelemaan loukkuun moisia typeryksiä kuin minä. Ainoa ansioni oli, että edistyin hyvin, että nämä lorut menivät helposti päähäni. Antavatkohan toiset tosiaan niille niiden todellisen arvon? Punnitsevatko he niitä niinkuin minä? Ja mokomasta olin ylpeä! Siitä, että aina pääsin ensimmäiseksi, ei tullut muuta hyötyä kuin että sain lisää vihollisia kimppuuni. Chazel, joka on taitavampi kuin minä, pistää kirjoituksiinsa aina jonkin kömmähdyksen, jonka nojalla hän joutuu alennetuksi viidenneksikymmenenneksi, ainoastaan erehdyksessä hän eksyy ensimmäiseksi. Oi kuinka abbé Pirard olisi voinut minua auttaa, jos hän olisi lausunut minulle yhdenkin ainoan sanan!"

Kohta kun Julien huomasi hairahduksensa, hän alkoi pitää sangen tarkkaa huolta pitkistä askeettisen hurskauden harjoituksista. Oppilaiden oli esimerkiksi viisi kertaa viikossa luettava rukousnauhansa loppuun ja käytävä kuulemassa kirkkolaulua Pyhän Sydämen luostarissa. Nämä olivat kaikki puuhia, jotka hänestä ennen olivat maistuneet hirvittävän ikäviltä. Tutkien ankarasti itseään ja välttäen kaikin mokomin arvioimasta liian suuriksi mahdollisuuksiaan Julien ei koettanut päästä yhdellä ryntäyksellä tekemään, – kuten ne seminaarilaiset, jotka tunnustettiin mallioppilaiksi, – aina vain huomattavia tekoja, siis sellaisia, jotka ilmaisivat kristillistä täydellisyyttä. Seminaarissa osataan keitetty munakin syödä tietyllä tavalla, joka todistaa edistymistä nimenomaan hurskaudessa.

Lukija ehkä naurahtaa, mutta muistettakoon, mitä kaikkia virheitä abbé Delille teki, kun söi munaa erään Ludvig XVI:n hoviin kuuluvan ylimysnaisen pöydässä.

Julienin ihanteeksi tuli ensinnäkin non culpa [moitteettomuus], nimittäin päästä tuollaiseksi nuoreksi seminaarilaiseksi, jonka käynnissä, käsien liikkeissä, katseessa jne. ei huomaa enää mitään maallista, mutta ei vielä myöskään olentoa, joka jo ajattelee pelkästään toista elämää ja jolle tämä maailma on jo tyhjää.

Vähän väliä Julien näki seminaarin käytävien seinillä tällaisia hiilillä piirrettyjä lauselmia: Mitä merkitsevät kuudenkymmenen vuoden koettelemukset, kun toisessa vaakakupissa on joko iankaikkinen autuus tai iankaikkisuus helvetin kiehuvassa öljyssä! Hän ei halveksinut enää moisia lauseita. Hän käsitti, että ne oli aina pidettävä silmiensä edessä. "Mitä minä joudun tekemään koko elämäni ajan?" hän kysyi itseltään. "Myymään uskovaisille paikkoja taivaassa. Kuinka voin havainnollisesti näyttää heille, että ne paikat ovat olemassa? Erottautumalla ulkonaisella olemuksellani maallikoista."

Monta kuukautta ponnisteltuaan Julien näytti yhä sellaiselta kuin olisi itse ajatellut. Hänen silmiensä liikkeet ja suunsa asento eivät vielä todistaneet yksinkertaisesta uskosta, joka on valmis hyväksymään kaiken ja kärsimään kaiken, jopa marttyyrin osankin. Harmikseen Julien näki, että hölmöimmätkin talonpojat veivät siinä suhteessa hänestä voiton. Siihen, etteivät he näyttäneet ajattelevilta olennoilta, olivat hyvät selityksensä.

Minkä tuskan ja työn hän kesti saadakseen kasvoilleen tuollaisen palavan ja sokean, kaikki uskovan ja kaikkiin kärsimyksiin valmiin ilmeen, jollaista niin usein nähdään Italian luostareissa ja josta Guerchin on meille maallikoille esittänyt niin oivallisia mallikuvia kirkkomaalauksissaan. [Katsokaa Louvren museossa taulua n:o 1130: Akvitanian herttua Frans riisuu panssarinsa ja pukeutuu munkinkaapuun.]

Suurina juhlapäivinä annettiin seminaarilaisille makkaraa ja hapankaalihakkelusta. Julienin vierustoverit huomasivat, että hän oli tunteeton moiselle onnelle, ja se oli hänen pahimpia rikoksiaan. Toverit pitivät sitä ilkeänä ja typeränä teeskentelyn merkkinä. Se hankki hänelle enemmän vihollisia kuin mikään muu. – Kas vain mokomaa porvarisherraa, he sanoivat, – kun on muka inhoksuvinaan pyhäruokaa, makkaraa ja hapankaalia! Hyi pöyhkeää raukkaa, kelvotonta!

– Tosiaan nuo toverini, maalaispojat, saavat kiittää paljosta tietämättömyyttään! huudahti Julien masennuksen hetkillä. – Kun he tulevat seminaariin, ei opettajan tarvitse totuttaa heitä pois siitä pelottavasta määrästä maallisia ajatuksia, jotka minulla oli tänne tullessani ja jotka he näkevät kasvoistani, teinpä mitä tahansa.

Julien tutki melkein kateellisen tarkkaavasti seminaarin moukkamaisimpia uusia oppilaita. Siihen asti kun heiltä otettiin jakku ja heidän käskettiin pukeutua mustaan kaapuun, heidän kasvatuksensa oli rajoittunut siihen, että he kunnioittivat äärettömästi kuivaa ja selvää rahaa, kuten Franche-Comtéssa sanotaan.

Nämä pyhät ja sankarilliset sanat tulkitsevat siellä samaa ylhäistä käsitettä kuin varat puhtaassa rahassa.

Näille seminaarilaisille onni tarkoitti samaa kuin hyvä ateria, niin kuin Voltairen romaanien sankareille. Melkein kaikissa heissä Julien huomasi synnynnäisen kunnioituksen miestä kohtaan, jolla on hienot vaatteet. Moinen näkemys antaa tuomioistuinten ohjenuorana olevalle oikeudelle aivan täyden arvon, jopa yliarvonkin. – Mitä siitä hyötyy, he hokivat usein, – jos rupeaa käräjöimään herrojen kanssa?

Sillä nimityksellä tarkoitetaan Jura-vuoriston laaksoissa rikkaita. Voi arvata, miten he siis kunnioittavat rikkaista rikkainta: Hallitusta!

Franche-Comtén talonpojat pitävät varomattomana tyhmyytenä, jos ei hymyile, kun herra prefektin nimikin mainitaan, ja rangaistaanhan köyhän tyhmyys niin usein leivän puutteella.

Ensin Julien luuli aivan läkähtyvänsä halveksumiseensa, mutta viimein hän alkoi sääliä. Suuremmalla osalla hänen toveriensa isistä ei useinkaan talvisina iltoina kotiin tullessaan ollut mitä suuhunsa pistää, ei leipää, ei kastanjoita tai perunoita. "Ei ole ihme, että poikien mielestä ainoastaan se, joka on saanut hyvin syödäkseen ja jolla on hyvä oma puku, on onnellinen", hän ajatteli. "Toverini ovat varmoja kutsumuksestaan, he näkevät nimittäin hengellisessä säädyssä tuon onnen aina varmassa muodossa. Saavat pappeina kelpo ruokaa ja hyvät vaatteet talvella."

Sattumalta Julien kuuli kerran erään nuoren seminaarilaisen, jolla oli lennokas mielikuvitus, sanovan puhekumppanilleen:

– Miksi ei minustakin tulisi paavi? Olihan Sixtus Viideskin aikoinaan sikopaimenena?

– Paaveja ei tehdä muista kuin italialaisista, vastasi hänen ystävänsä, – mutta varmasti meille arvotaan suurvikaarin, kaniikin ja ehkäpä piispankin paikkoja. Chalonsin piispa P. on tynnyrinvannetekijän poika, samoin kuin minäkin.

Eräänä päivänä abbé Pirard kutsutti keskellä dogmiopin tuntia Julienin luokseen. Nuorukaisraukka oli hyvillään, kun pääsi hetkeksikin pois fyysisesti ja henkisesti vastenmielisestä ilmapiiristä, jossa hän tunsi aivan tukehtuvansa.

Mutta herra rehtori ottikin hänet vastaan yhtä pelästyttävällä tavalla kuin Julienin tullessa ensi kertaa seminaariin.

– Selittäkää, mitä tähän pelikorttiin on kirjoitettu? hän tiuskasi ja iski Julieniin sellaisen katseen, että onnettoman teki mieli vajota maan alle.

Julien luki kortista:

"Amanda Binet, kahvila Kirahvi, ennen kello kahdeksaa. Sanottava olevansa Genlistä ja äitini serkku."

Julien ymmärsi, mikä hirveä vaara häntä uhkasi. Abbé Castanèden nuuskijat olivat varastaneet häneltä tämän osoitteen.

– Silloin kun tulin seminaariin, hän vastasi katsoen abbé Pirardia otsaan, sillä hän ei voinut kestää tämän kauheita silmiä, – minä pelkäsin niin kovasti. Herra Chélan oli sanonut minulle, että täällä tehtiin yhtä mittaa kaikenlaisia salaisia ilmiantoja ja muuta ilkeyttä ja että täällä yllytettiin tovereita urkkimaan ja ilmiantamaan toisiaan. Taivas tahtoo kai näyttää papinalokkaille, minkälainen elämä on, saadakseen heidät inhoamaan maailmaa ja sen menoja.

– Tuletteko latelemaan minulle tuollaisia loruja, vastasi abbé Pirard vimmoissaan. – Varokaa, pikku kettu!

– Verrièresissä veljeni pieksivät minua aina kun heillä mielestään oli syytä kadehtia minua, jatkoi Julien kylmästi.

– Asiaan, asiaan! huusi abbé Pirard kiukusta halkeamaisillaan. Julien ei ollenkaan säikähtänyt, vaan kertoi:

– Kun tuli Besançoniin, oli nälissäni ja menin puolen päivän aikaan erääseen kahvilaan. Inhosin sellaista maallista paikkaa, mutta ajattelin, että saisin siellä päivällisen huokeammalla kuin jossakin hotellissa. Eräs rouva, joka nähtävästi oli kahvilan omistajatar, sääli minua, sillä olin varmaankin kovin kokemattoman näköinen. – Besançonissa on niin paljon kaikenlaisia kelvottomia, pelkään, miten tulette täällä toimeen, hän varoitti minua. – Jos teille sattuu jotain pahaa, niin kääntykää puoleeni, lähettäkää minulle sana ennen kello kahdeksaa illalla. Elleivät seminaarin porttivahdit suostuisi toimittamaan asiaanne, sanokaa olevanne minun serkkuni ja kotoisin Genlistä...

– Otetaanpa selvää, mitä tuossa lorussa on totta! huudahti abbé Pirard, jaksamatta enää pysyä paikallaan ja kävellen kiihkoissaan edes takaisin. – Menkää takaisin selliinne!

Abbé Pirard lähti itse sulkemaan Julienin lukon taakse. Julien tarkasti kohta matkalaukkunsa, jonka pohjalle hän oli tuon kohtalokkaan kortin huolellisesti piilottanut. Laukussa oli kaikki, mitä piti ollakin, mutta monetkin esineet epäjärjestyksessä. Ja Julien piti kuitenkin avainta aina mukanaan.

"Mikä onni, etten silloin, kun vielä olin sokea, lähtenyt koskaan kaupungille, vaikka abbé Castanède tarjosi minulle siihen niin usein lupaa. Nyt ymmärrän, mistä hänen auliutensa johtui. Ehkäpä olisin tehnyt sen tyhmyyden, että olisin muuttanut pukua ja mennyt katsomaan kaunista Amandaa. Siitä olisi seurannut minulle tuho. – Kun huomattiin, ettei minusta hankittua tietoa voitu käyttää sillä tavalla, tehtiin ilmianto, jottei saalis menisi aivan hukkaan."

Kahden tunnin kuluttua kutsui rehtori hänet jälleen luokseen.

– Te ette valehdellut, hän sanoi Julienille, ja hänen silmissään oli jo lempeämpi ilme. – Mutta te ette aavista, miten vaarallista on pitää hallussaan tuollaista korttia. Lapsiparka, kymmenen vuoden kuluttua kenties saatte sitä vielä katua!

XXVII

ENSIMMÄISET ELÄMÄNKOKEMUKSET

    Nykyaika on liitonarkki; onneton, ken siihen koskee.

                                       Diderot.

Lukija suonee anteeksi, että esitämme niin vähän pikkupiirteitä tästä Julienin elämänjaksosta. Ei silti, ettemme tietäisi niitä, päin vastoin. Mutta ehkäpä hänen elämyksensä seminaarissa ovat liian synkkiä sointuakseen siihen hillittyyn väriin, jota haluamme näillä lehdillä säilyttää. Jos muistutamme niistä eräistä seikoista tuskastuneet aikalaisemme menettävät jopa tämän kertomuksen lukemisen ilon.

Julien ei laisinkaan onnistunut, kun koetti esiintyä liikkeiltään teeskentelevänä. Joskus hänet voitti inho, ja hän tuli aivan lohduttomaksikin. Tälläkään halpamaisella alalla hän ei menestynyt. Jos hän olisi saanut rahtusenkin apua ulkoapäin, hän olisi jälleen rohkaistunut, sillä vaikeudet, joita vastaan hänen täytyi taistella, eivät tosiaankaan olleet suuret, mutta nyt hän oli yksinäinen kuin keskelle valtamerta jäänyt laiva. "Ja kun sitten onnistun", hän ajatteli, "minun on kuitenkin pakko tyytyä koko ikäni näin kurjaan seuraan! Ahmatteihin, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin pöydässä hotkimiaan rasvaomeletteja, tai sellaisiin miehiin kuin abbé Castanède, jolle mikään rikos ei ole kyllin musta! He pääsevät valtaan, mutta millä hinnalla."

– Ihmisen tahto on väkevä, vakuutetaan kaikkialla, mutta jaksaako sekään voittaa tällaisen vastenmielisyyden? Suurmiesten työ on ollut helppoa, vaikka heidän tielleen karttui kovia vastuksia, niin ne olivat toki heistä kauniita. Mutta kuka saattaa aavistaa, miten rumaan ympäristöön minä olen joutunut!

Tällaiset tuokiot olivat hänen elämänsä vaikein koettelemus. Hänen olisi ollut helppo ottaa pesti johonkin Besançonin linnaväen komeaan rykmenttiin! Hän olisi voinut ruveta latinan opettajaksi. Elääkseen hän tarvitsi niin vähän! Mutta silloin hän olisi luopunut koko tulevaisuudestaan, eikä hänen mielikuvituksellaan olisi ollut enää mitään uneksimista. Se olisi merkinnyt kuolemaa. Näin hän saattoi synkkinä päivinään ajatella.

"Pöyhkeydessäni olin usein onnellinen siitä, että olin toisenlainen kuin muut talonpoikaisnuorukaiset! No niin, nyt olen elänyt kyllin tietääkseni, että erilaisuus siittää vihaa", hän ajatteli itsekseen eräänä aamuna. Muuan kaikkein harmittavimpia vastoinkäymisiä opetti hänelle tämän suuren totuuden. Hän oli koettanut viikon päivät kaikin tavoin päästä erään pyhyyden ilmakehässä elävän toverinsa suosioon. Hän käveli tämän kanssa pihalla ja kuunteli alistuvaisesti toverin yksitoikkoisia typeryyksiä. Yhtäkkiä ilma muuttui rumaksi, ukkonen jyrähti, ja pyhä seminaarilainen huudahti, sysäten Julienin töykeästi vierestään pois:

– Mene, kukin hoitaa asiansa, minä en halua, että ukkonen iskee minuun. Jumala voi lyödä sinuun salamansa, kun olet jumalaton niin kuin Voltaire.

Julien puri hammasta raivosta ja huusi, silmät auki taivasta kohti, jota salamat halkoivat:

– Ainakaan en nuku seisoalleni myrskyä kuunnellessani! Jos sen teen, ansaitsen surmani. Koetetaanpa nyt saavuttaa jonkun toisen narrin ystävyys.

Soitettiin abbé Castanèden raamatunhistoriatunnille. Talonpoikaisnuorukaisille, jotka elivät sellaisessa ahdistuksessa ankaran työn ja isiensä köyhyyden tähden, abbé Castanède opetti sinä päivänä, että heidän silmissään niin peloittavana valtiomahdilla ei ollut oikeaa ja laillista valtaa muuta kuin sen olennon edusmiehenä, joka on Jumalan sijainen maan päällä.

– Ansaitkaa paavin hyvyys hurskaalla elämällä, kuuliaisuudella, olkaa ikään kuin sauva hänen kädessään, hän lisäsi, – niin saatte erinomaisia paikkoja, joissa teillä on tilaisuus käskeä päällikkönä, vailla tarkastajia, saatte virkoja, joista teitä ei voida erottaa ja joista valtio maksaa kolmanneksen palkasta ja saarnoillanne kasvatetut uskovaiset kaksi kolmannesta.

Kun lähdettiin tunnilta, abbé Castanède tuli vielä pihalle ja sanoi oppilaille, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen:

– Kirkkoherrasta saattaa tosiaan sanoa: Minkäarvoinen mies, sen arvoinen paikka. Minä olen itse nähnyt vuoristoseurakuntia, joissa satunnaiset vuositulot ovat suuremmat kuin monien kaupunkiseurakuntien kirkkoherrojen. Siellä kertyi yhtä paljon rahaa, puhumattakaan lihavista kukoista, kananmunista, tuoreesta voista ja tuhansista muista sivueduista. Ja rovasti on kaikkialla ehdottomasti ensimmäinen, ei kemuja, ei juhlia, joihin häntä ei kutsuttaisi, jne.

Tuskin abbé Castanède oli poistunut huoneeseensa, kun oppilaat jakautuivat eri ryhmiin. Julien ei kuulunut yhteenkään niistä, hänet jätettiin yksikseen kuin kapinen koira. Joka ryhmässä heitti sitten joku oppilaista ilmaan lantin, ja jos hän arvasi oikein, tuliko kruuna vai klaava, niin toverit julistivat, että hän pääsisi pian tuollaiseksi kirkkoherraksi, joka saisi niin runsaat sivutulot.

Sitten alettiin jutella kaikenmoisia hauskoja pikku kaskuja. Se ja se tuskin vuosi sitten papiksi vihitty miekkonen oli päässyt apulaiseksi, kun oli lahjoittanut vanhan rovastin emännöitsijälle kesyn kaniinin. Ja muutama kuukausi myöhemmin hän yleni vielä esimiehensä seuraajaksi hyvään paikkaan, sillä rovasti kuoli sitten pian. Toista oli onnistanut niin, että hänet oli valittu suuren ja hyvin rikkaan kauppalan kirkkoherran seuraajaksi, kun oli käynyt halvautuneen edeltäjänsä luona usein aterioimassa ja leikkaamassa hänelle ystävällisesti kananpoikapaistia palasiksi.

Seminaarilaiset niin kuin muutkin nuoret kaikilla aloilla, liioittelivat tällaisten harvoin tarjoutuvien ja helposti mielikuvitukseen tarttuvien pikku keinojen vaikutusta.

Julien ajatteli "Minun täytyy päästä heidän kanssaan juttusille." Milloin ei puhuttu makkaroista ja hyvistä pastoraateista, pohdittiin kirkon opinkappaleiden maailmaa koskevaa puolta. Mikä ero oli piispan ja prefektin välillä, mikä jälleen määrin ja rovastin. Julien näki, että heidän käsityksissään asui vielä toinen jumalakin, mutta paljon pelättävämpi ja mahtavampi kuin tavallinen Jumala. Se toinen jumala oli paavi. Väitettiin, mutta supatellen ja ainoastaan silloin kun tiedettiin oltavan suojassa abbé Pirardin korvilta, ettei paavi viitsinyt nimittää virkoihinsa kaikkia Ranskan määrejä, vaan oli jättänyt sen tehtävän puolestaan Ranskan kuninkaalle nimittämällä hänet kirkon ensimmäiseksi pojaksi.

Julien luuli siinä asiain vaiheessa esiintyvänsä edukseen sillä tuntemuksella, mikä hänellä oli de Maistren teoksesta Kirja paavista. Ja toverit kummastuivatkin, muuta sekin oli pahaksi. He eivät pitäneet siitä, että hän esitti heidän ajatuksiaan paremmin kuin he itse. – Kirkkoherra Chélan oli ollut yhtä varomaton Julieniin kuin omaan itseensäkin nähden. Hän oli totuttanut Julienin ajattelemaan selvästi eikä antamaan tyhjien sanojen lahjoa itseään. Mutta hän oli jättänyt huomauttamatta, että sellaista tapaa pidetään halvaksi arvioidussa olennossa rikoksena, sillä loogisuus tuntuu loukkaavalta.

Julienin selvyys koitui siis hänelle uudeksi rikokseksi. Toverit, jota aina pitivät häntä silmällä, keksivät viimein pari sanaa, joihin sisältyi kaikki inho, mitä he tunsivat häntä kohtaan. He haukkuivat häntä Martti Lutheriksi, etenkin, kuten he sanoivat, hänen helvetillisen logiikkansa vuoksi, josta hän niin pöyhkeili.

Monienkin nuorten seminaarilaisten ihonväri oli raikkaampi kuin hänen ja heitä voi hyvin pitää häntä kauniimpina nuorukaisina, mutta hänen kätensä olivat valkeat eikä hän voinut salata rakastavansa eräitä arkoja puhtaudentottumuksia. Se avu ei ollut paikallaan tuossa synkässä talossa, johon kova kohtalo oli hänet heittänyt. Likaiset talonpojat, joiden joukossa hän eleli, julistivat hänet tavoiltaan surkean veltostuneeksi. Pelkäämme väsyttävämme lukijaa, jos kertoisimme sankarimme kaikki vastoinkäymiset. Vahvemmat toverit pyrkivät esimerkiksi ottamaan tavakseen lyödä häntä. Hänen täytyi kuljettaa mukanaan rautaharppia ja ilmaista eleillä, että hän aikoi tarpeen tullen käyttää asettaan. Näitä merkkejä ei urkkija voinut esittää ilmiannoissaan yhtä helposti kuin sanoja.

XXVIII

JUHLAKULKUE

    Kaikki olivat liikuttuneita. Näytti kuin Jumalan henki
    olisi laskeutunut noille joka suuntaan aukeaville, ahtaille
    goottilaisille, uskovaisten huolellisesti hiekoittamille
    kaduille.

                                            Young.

Vaikka Julien koetti tekeytyä kuinka pieneksi ja tyhmäksi hyvänsä, ei hän osannut miellyttää, hän oli liian erilainen kuin muut. "Ja kuitenkin kaikki opettajat ovat varsin älykkäitä, valioita tuhansien joukosta. Miksi he eivät pidä minun nöyryydestäni?" hän ihmetteli. Yksi ainoa näytti taipuisalta uskomaan mitä tahansa ja antoi pettää itseään täydellisesti, niin hyvä hän oli, nimittäin abbé Chas-Bernard, katedraalin juhlamenojen ohjaaja, jota oli viisitoista vuotta houkuteltu sillä, että hänelle lupailtiin kaniikin virkaa. Sitä odotellessaan hän opetti seminaarissa kirkollista puhetaitoa. Julienin sokeuden aikana tämä aine oli niitä, joissa hän tavallisimmin pääsi ensimmäiseksi. Siitä syystä abbé Chas kohteli Julienia suopeasti, ja luennon jälkeen hän usein pisti kätensä Julienin kainaloon ja lähti tämän kanssa puutarhaan kävelemään.

"Mihin hän oikeastaan pyrkii?" Julien kysyi mielessään. Hän kummasteli, kun abbé saattoi tuntikausia jutella, mitä kaikkia kaunistuksia katedraali omisti. Siellä oli seitsemäntoista nauhuksin koristettua messukasukkaa, puhumattakaan suruverhoista. Toivottiin paljon lisää vanhalta presidentinrouva Rubemprélta, joka oli yhdeksänkymmenen vuoden ikäinen ja säilyttänyt hyvinkin seitsemänkymmentä vuotta tallessaan erinomaisen hienoista, kullalla kirjailluista Lyoninkankaista tehtyjä hääpukujaan.

– Ajatelkaa, ystäväni, virkkoi abbé Chas ja pysähtyi yhtäkkiä paikalleen silmät ammollaan, – että ne puvut seisovat aivan itsestään pystyssä. Besançonissa arvellaan yleensä, että presidentinrouvan testamentti kartuttaa katedraalin aarteita enemmän kuin kymmenellä kasukalla, mainitsemattakaan neljää, viittä sellaista kaapua, joita käytetään suurissa juhlissa. Mutta minä menen vielä pitemmälle, lisäsi abbé Chas melkein kuiskaten, – minulla on syytä olettaa, että presidentinrouva testamenttaa meille vielä kahdeksan komeaa kynttilänjalkaa, jotka ovat kullattua hopeaa ja jotka Burgundin herttua Kaarle Rohkea luultavasti aikoinaan osti Italiasta, sillä eräs presidentinrouvan kantaisistä oli herttuan suosituin ministeri.

"Mutta mihin tuo mies oikeastaan pyrkii noilla vanhoilla vaateryntyillään?" ajatteli Julien. "Tätä ovelaa valmistelua kestää iankaikkisesti, mutta hän ei vain puutu itse pääasiaan. Kylläpä hän mahtaa epäillä minua! Muiden salatarkoitukset oppii huomaamaan parissa viikossa, mutta tämä on kaikkia ovelampi. Ymmärrän, hänen kunnianhimonsa on kärsinyt nöyryytyksiä viisitoista vuotta!"

Eräänä iltana kutsutti abbé Pirard keskellä aseopetustuntia Julienin luokseen ja sanoi hänelle:

– Huomenna on Corpus Domini (Kristuksen ruumiin juhla). Abbé Chas-Bernard tarvitsee teitä avukseen ryhtyessään koristelemaan katedraalia. Menkää ja totelkaa.

Sitten abbé Pirard kutsui hänet vielä takaisin ja lisäsi ikään kuin säälien:

– Jää omaksi asiaksenne, haluatteko käyttää hyväksenne tilaisuutta ja pistäytyä vähän kaupunkia katselemassa.

– Incedo per ignes (minulla on salaisia vihollisia), vastasi Julien.

Seuraavana aamuna varhain Julien asteli maahan katsellen katedraaliin. Hänestä tuntui hyvältä nähdä katuja ja niillä heräävää vilkasta liikettä. Kaikkialla koristeltiin verhoilla taloja, joiden ohitse juhlakulkue liikkuisi. Seminaarissa kulunut pitkä aika tuntui Julienista nyt lyhyeltä kuin tuokio. Hänen ajatuksensa karkasivat Vergyhin, ja samassa myöskin kauniin Amanda Binetin luo, jonka hän ehkä tapaisi, sillä kahvila ei ollut kovinkaan kaukana. Jo etäältä hän näki abbé Chas-Bernardin seisovan rakkaan katedraalinsa ovella. Hän oli lihava mies, kasvot iloiset ja avoimet, ja tänä päivänä hän suorastaan ikään kuin juhli voittoa. – Minä odotin jo teitä, rakas poikani, hän huudahti heti, kun huomasi Julienin loitompaa. – Olette tervetullut. Meillä on edessä pitkä ja kova työpäivä, vahvistakaamme itseämme pikku aamiaisella. Varsinaisen aterian saamme korkeamessun aikaan kello kymmenen.

– Minä toivon, herra Chas-Bernard, ettette jätä minua hetkeksikään yksikseni, Julien sanoi hänelle vakavana. – Suvaitkaa painaa mieleenne, että saavuin tänne minuuttia vaille kello viisi, hän lisäsi osoittaen ylös tornikelloon.

– Ahaa, te pelkäätte noita seminaarin pikku häijyläisiä! On joutavaa ajatella heitä, vastasi abbé Chas, – tuleeko tie siitä sen rumemmaksi, että sen varrella on pensaikossa okaita? Matkalainen kulkee tietään ja antaa ilkeiden piikkien odotella turhaan tilaisuutta. No niin, ryhdytäänpä nyt työhön, ystäväni.

Abbé Chas oli oikeassa, edessä oli kova työ. Edellisenä päivänä katedraalissa oli pidetty juhlalliset hautajaiset, joten silloin ei vielä voitu ryhtyä mihinkään valmistuksiin. Ja nyt täytyi yhden aamupäivän kuluessa verhota kaikkien kolmen laivan goottilaiset pilarit punaisiin damastipukuihin aina kolmekymmentä jalkaa korkealle. Piispa oli kutsuttanut Pariisista postikyydillä neljä verhoilijaa, mutta nuo herrat eivät ennättäneet mitenkään tehdä itse kaikkea, eivätkä he laisinkaan rohkaisseet avuttomia besançonilaisia tovereitaan, vaan lisäsivätkin heidän vaikeuksiaan pilkkaamalla heitä.

Julien näki, että hänen oli pakko itsensä kiivetä tikapuille, ja nyt oli hänelle luontaisesta notkeudestaan hyötyä. Hän otti huolekseen ohjailla pariisilaisia verhoilijoita. Abbé Chas ihastui, niin taitavasti Julien hypähti tikapuilta toisille. Kun kaikki pilarit olivat verhotut damastilla, ryhdyttiin aprikoimaan, miten viisi valtavan suurta sulkatöyhtöä saataisiin pääalttarin kunniakatoksen huipulle. Runsailla, kullatuilla puukoristeilla kruunattua katosta kannatti kahdeksan italialaisesta marmorista veistettyä kierrepylvästä. Mutta alttarin keskikohdalla olevan katoksen huipulle ei päässyt muuten kuin erästä vanhaa puulistaa myöten, joka saattoi olla jo lahonnut ja joka oli neljäkymmentä jalkaa korkealla.

Pariisilaisten verhoilijoiden mieliala, joka oli ollut siihen asti varsin iloitteleva, laski äkkiä, kun he katselivat tuota hurjaa kulkutietä. He tähystelivät sitä joka taholta ja aprikoivat vain yhtä asiaa, mutta eivät lähteneet kiipeämään. Julien tempaisi silloin sulkatöyhdöt käteensä ja alkoi juosta ylös tikapuita. Hän asetti töyhdöt kauniisti kruununmuotoiseksi koristeeksi katoksen huipulle. Kun hän laskeutui alas, abbé Chas-Bernard sulki hänet syliinsä.

– Optime, huudahti ystävällinen pappi, – tämän minä kerron hänen ylhäisyydelleen.

Aamiaisella kello kymmenen oltiin kovin iloisia. Milloinkaan ei abbé Chas ollut nähnyt kirkkoaan niin kauniina.

– Rakas, oppilaani, hän sanoi Julienille, – äitini eli aikoinaan tuolien vuokraajana tässä kunnioitettavassa basilikassa, joten minä niin sanoakseni olen saanut täällä kasvatukseni. Robespierren hirmuvalta saattoi meidät taloudellisesti perikatoon, mutta jo kahdeksanvuotiaana minä autoin yksityismessuissa ja ansaitsin niinä päivinä itselleni ruuan. Kukaan ei osannut kääntää kasukoita taitavammin kokoon kuin minä, kertaakaan en murtanut kaluunoita. Kun sitten Napoleon palautti jumalanpalvelusmenot entiselleen, sain onnen päästä johtamaan kaikkia järjestelyjä tässä arvoisassa tuomiokirkossa. Viisi kertaa vuodessa silmäni nauttivat, kun näkevät sen näillä kauniilla koristeilla verhottuna. Mutta koskaan se ei ole säteillyt niin kuin nyt, koskaan eivät damastiverhot ole olleet niin hyvin kiinnitetyt kuin tänään, niin tarkasti pilarien pinnan mukaan asetetut.

Julien ajatteli: "Viimeinkin hän paljastaa minulle salaisuutensa. Nyt hän alkaa puhua itsestään, avaa minulle sydämensä."

Mutta abbé Chas ei sanonutkaan hänelle mitään varomatonta, vaikka hän sillä hetkellä oli ilmeisesti innostunut.

"Ja kuitenkin hän on tehnyt kovasti työtä", Julien ajatteli. "Hän on ylen onnellinen, eikä viiniäkään ole säästetty. Siinä vasta mies, erinomainen malli minulle, ja mikä kunniatöyhtö hänelle itselleen!" (Tämän huonon vertauksen hän oli saanut aikoinaan vanhalta rykmentinkirurgilta.)

Kun korkeamessun Sanctus kajahti kelloista, Julien aikoi pukeutua messukasukkaan ja lähteä piispan johtamaan komeaan juhlakulkueeseen.

– Entä varkaat, ystäväni, varkaat! huudahti abbé Chas, – ettekö muista niitä? Kaikki poistuvat täältä juhlakulkueessa, me jäämme vartijoiksi, te ja minä. Saamme olla onnellisia, ellemme menetä muuta kuin pari kyynärää kaunista nauhaketta pilarien tyvestä. Senkin on rouva Rubempré meille lahjoittanut. Se on hänen isoisänsä isän, herttuan peruja. Se on puhdasta kultaa, ystäväni, kuiskutteli abbé hänelle korvaan, ja lisäsi ilmeisesti aivan haltioissaan:

– Ei väärennettyä tavaraa! Jätän pohjoisen sivulaivan teidän vartioitavaksenne. Minä puolestani vartioin läntistä ja keskilaivaa. Pitäkää silmällä rippituoleja, niiden takaa varkaiden urkkijat vaanivat milloin käännämme selkämme.

Abbén näin puhuessa kello löi neljännestä vaille kaksitoista, ja samassa alkoi suuri kirkonkello soida. Se heilui täydellä voimallaan ja sen mahtava ja juhlallinen sävel liikutti Julienia. Hänen mielensä kohosi.

Ja suitsutuksen tuoksu ja ruusunlehdet, joita pikku lapset, kaikki pyhän Johanneksen asuun puettuina, sirottelivat saivat hänet yhä enemmän hurmion valtaan.

Olisi luullut kirkonkellon vakavan kuminan saaneen Julienin ajattelemaan ainoastaan työtä, jota kaksikymmentä kellonsoittajaa teki tornissa viidenkymmenen centimen maksusta, ehkä viidentoista tai parinkymmenen uskovaisen seurakuntalaisen auttamana. Hänen olisi luullut ajattelevan pelkästään köysien ja puutelineen kulumista ja sitä vaaraa, että ison kellon oli tapana aina kerran kahdessasadassa vuodessa pudota paikaltaan. Ja olisi olettanut hänen harkitsevan, kuinka soittajien palkkaa voitaisiin vähentää tai suorittaa maksu heille kirkon kukkaroa ohentamatta jonakin aneena tai muuna etuna kirkon puolelta.

Mutta Julienin sielu liikkui kaukana näistä viisaista mietelmistä, mahtavien ja täyteläisten sävelten haltioimana se harhaili mielikuvitusten epämääräisissä ilmoissa. Moisesta miehestä ei koskaan tule kelpo pappia eikä hyvää hallitusasiain hoitajaa. Olennot, jotka sillä tavalla heltyvät, kelpaavat enintään taiteilijoiksi. Tässä ilmenee päivänselvänä Julienin omien kykyjensä yliarviointi. Viisikymmentä hänen seminaaritovereistaan olisi katedraalin ison kellon pauhua kuunnellessaan varmasti ajatellut ainoastaan soittajien palkkoja. Niin olivat yleinen, ihmisten, kesken vallitseva vihamielisyys ja jakobiinilaisuus, jota he vainusivat kaikkialla, opettaneet heidät huomaamaan elämän selvät realiteetit. He olisivat laskeneet taidolla, oliko yleisön haltioituminen kyllin suuri korvaamaan soittajille maksetut rahat. Jos Julien olisi kyennyt muistamaan kirkon aineellisia etuja, olisi hänen mielikuvituksensa, joka nyt karkasi tiehensä, aprikoinut, miten säästää neljäkymmentä frangia kirkon kassaan ja miten välttää kahdenkymmenenviiden centimen kulut.

Silläaikaa kun juhlakulkue luikerteli ihanassa auringonpaisteessa hitaasti Besançonin läpi pysähdellen välillä loistavien alttareiden ääreen, joita viranomaiset olivat kilvan sen matkan varrelle pystytelleet, katedraali jäi hiiskumattoman hiljaiseksi. Siellä oli hämärä, melkeinpä pimeä, ja suloisen viileää. Ilmassa leijaili vielä kukkien ja pyhän savun tuoksu.

Syvä hiljaisuus, yksinäisyys ja korkeista holveista huokuva viileys vaivuttivat Julienin vielä syvempiin unelmiin. Hänen ei tarvinnut pelätä, että abbé Chas, joka vartioi kirkon toisella sivulla, häiritsisi. Hänen sielunsa melkein irtautui maallisesta majastaan, joka hitain askelin käyskenteli sen vartioitavaksi uskotussa pohjoisen laivan pilaristossa. Hän oli tyyntynyt yhä enemmän todettuaan, ettei rippituoleissa ollut muita kuin jumalisia naisia, ja hänen silmänsä tosin katselivat, mutta eivät nähneet mitään.

Sitten hän kuitenkin heräsi hajamielisistä ajatuksistaan, kun huomasi kaksi hienosti puettua naista polvillaan rukoilemassa. Toinen heistä oli rippituolissa, toinen rukousjakkaralla aivan lähellä toista. Julien katseli eikä nähnyt mitään. Mutta samassa – lieneekö se sitten johtunut jonkinlaisesta hämärästä velvollisuuden tunteen heräämisestä vai ihailusta, kun nuo naiset olivat niin aistikkaasti ja yksinkertaisesti puettuja, – hän muisti, ettei rippituolissa ollutkaan pappia. "Omituista", hänen päähänsä pälkähti, "etteivät nuo kauniit naiset menneet rukoilemaan johonkin juhlakulkueen pysähdyspaikkaan, jos ovat uskonnollisia, tai asettuneet sitten jollekin parvekkeelle etumaiseen riviin niin, että heidät huomattaisiin, jos he ovat maailmallismielisiä. Kuinka hyvin tehdyt nuo puvut ovat! Ne ovat kuin luodut heille!"

Julien hidastutti askeliaan nähdäkseen naiset lähempää.

Rukoustuoliin polvistunut käänsi hiukan päätänsä, kun kuuli Julienin askelten kaiun kirkon suuressa hiljaisuudessa. Yhtäkkiä hän kirkaisi ja näytti voivan pahoin.

Vallasnaisen voimat loppuivat ja hän horjahti polviltaan taaksepäin. Vieressä oleva ystävätär kavahti häntä auttamaan. Samassa Julien näki selälleen horjahtavan naisen olkapäät. Hän huomasi yhtäkkiä naisen hiuksissa suurista, oikeista helmistä punotun helminauhan. Mutta sitten hän kohta tunsi, että se tukka oli rouva de Rénalin, – rouva de Rénal se oli! Nainen, joka koetti tukea rouva de Rénalin päätä ja estää ystävätärtään aivan pyörtymästä, oli rouva Derville. Julien syöksähti päästään pyörällä hätään. Rouva de Rénal olisi kaatuessaan vienyt mukanaan ystävättärensäkin ellei Julien olisi tukenut heitä molempia. Julien näki rouva de Rénalin kasvot, ne lepäsivät nyt hervottomina hänen olkapäillään. Ne olivat kalmankalpeat. Hän auttoi rouva Dervillea ja asetti tuon ihanan pään nojaamaan olkituolin selustaan. Niin tehdessään Julien oli polvillaan.

Rouva Derville katsahti nyt häneen ja tunsi hänet.

– Menkää heti täältä, herra! rouva Derville sanoi hyvin suuttuneella äänellä. – Missään tapauksessa hän ei saa nähdä teitä. Te lienette syystä hänelle kauhistus, hän oli niin onnellinen ennen kuin tutustui teihin! Teidän sydämenne on hirvittävän julma. Menkää täältä, jos vähääkään häpeätte.

Nämä sanat lausuttiin niin käskevästi, ja Julien oli tällä hetkellä niin heikko, että hän totteli. "Hän on aina vihannut minua", hän ajatteli, tarkoittaen rouva Dervillea.

Juuri silloin alkoi juhlakulkueen ensimmäisten pappien nenä-ääninen laulu kuulua, ja kulkue palasi kirkkoon. Abbé Chas-Bernard huuteli monta kertaa Julienia, mutta Julien ei ensin kuullut. Sitten abbé tuli pilarin taakse, jonne Julien oli melkein puolikuolleena paennut, ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän tahtoi esitellä Julienin piispalle.

– Te voitte pahoin, lapseni, abbé sanoi nähdessään, että hän oli kalpea ja tuskin jaksoi kävellä. – Te ponnistelitte liiaksi täällä työssä. Ja abbé tarjosi hänelle käsivartensa. – Kas niin, istukaa tuohon vihkivedenantajan pikku penkille taakseni, niin teitä ei näe kukaan. He seisoivat suuren oven vieressä. – Rauhoittukaa, kestää vielä parikymmentä minuuttia ennen kuin hänen ylhäisyytensä tulee. Koettakaa saada voimanne takaisin. Kun hän kulkee tästä ohitse, niin nostan teidät seisomaan, sillä olen vielä luja mies, joskin iäkäs.

Mutta kun piispa kulki ohitse, Julien vapisi vielä niin, että abbé Chas luopui aikomuksestaan eikä esitellytkään häntä.

– Älkää olko tästä pahoillanne, hän sanoi. Minä keksin jonkin toisen tilaisuuden.

Illalla abbé Chas-Bernard antoi kantaa seminaarin kappeliin kymmenen naulaa vahakynttilänpätkiä, joiden säästyminen oli ollut Julienin ansiota, hän sanoi, koska Julien oli ne niin sopivaan aikaan sammuttanut. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Nuorukaisparka oli itsekin aivan sammunut. Siitä saakka kuin hän oli nähnyt rouva de Rénalin, hän ei ollut jaksanut ajatella kerrassaan mitään.

XXIX

ENSIMMÄINEN YLENNYS

    Hän tunsi oman aikansa, hän tunsi departementtinsa,
    ja nyt hän on rikas.

                                   Le Précurseur.

Julien ei ollut vielä ennättänyt herätä syvistä unelmistaan, joihin katedraalissa sattunut tapaus hänet vaivutti, kun ankara abbé Pirard eräänä aamuna kutsutti hänet luokseen.

– Tässä on abbé Chas-Bernardilta kirje, jossa hän kiittää teitä. Yleensä olen teidän käytökseenne sangen tyytyväinen. Te olette tavattoman varomaton ja uskalikko, joskaan sitä ei huomaa, mutta tähän saakka sydämenne on säilynyt hyvänä ja ylevänäkin. Älynlahjanne ovat erinomaiset. Kaiken kaikkiaan, näen teissä kipinän, jota täytyy vaalia. Tehtyäni täällä viisitoista vuotta työtä olen nyt lähdössä tästä talosta. Rikokseni on se, että olen jättänyt seminaarilaiset vapaan tahtonsa valtaan ja etten ole enempää suojannut kuin tukehduttanutkaan sitä salaista seuraa, josta puhuitte minulle ripillä. Ennen poistumistani haluan tehdä jotain teidän hyväksenne. Minulla olisi ollut tilaisuus siihen jo kaksi kuukautta aikaisemmin, sillä sen te ansaitsette siitä ilmiannosta huolimatta, joka tehtiin teitä vastaan, kun teiltä löydettiin Amanda Binetin osoite. Määrään teidät nyt Uuden ja Vanhan Testamentin kuulustelijaksi.

Julien oli niin kiitollinen, että aikoi ensin heittäytyä polvilleen ja kiittää Jumalaa, mutta sitten hänessä heräsi rehellisempi tunne. Hän meni abbé Pirardin luo, otti hänen kätensä ja painoi sille huulensa.

– Mitä tämä on? johtaja huudahti ja näytti vihaiselta. Mutta Julienin silmät puhuivat vielä vilpittömämpää kieltä kuin hänen äskeinen tekonsa.

Abbé Pirard katsoi häneen kummastuksissaan, kuten ainakin mies, joka pitkät vuodet on tottunut siihen, ettei saa osakseen helliä tunteita. Julienin huomaavaisuus voitti hänet nyt väkisinkin ja hänen äänensä muuttui.

– Niin, lapseni, olen sinuun kiintynyt! Taivas tietää, että opin pitämään sinusta vasten tahtoani. Minun pitäisi tehdä oikeutta, minä en saisi vihata enkä rakastaa ketään. Saat kerran maailmassa suuria vaikeuksia. Näen sinussa jotain, mikä loukkaa tavallisia ihmisiä. Kateus ja parjaus saartavat sinua aina. Millaiseen paikkaan sallimus sinut asettaakin, toverisi katselevat sinua viha sydämessä. Ja vaikka he teeskentelevät rakastavansa sinua, he tekevät sen pelkästään siksi, että voisivat pettää sinut sitä varmemmin. Tällaista vastaan ei ole muuta kuin yksi keino. Älä turvaa koskaan mihinkään muuhun kuin Jumalaan, joka rankaisee sinua ylpeydestäsi sillä, että sinun on pakko olla vihattu. Menettele aina puhtaasti, muuta neuvoa en saata sinulle antaa. Jos pysyt järkkymättä kiinni totuudessa, niin vihamiehesi joutuvat ennemmin tai myöhemmin häpeään.

Julien ei ollut niin pitkään aikaan kuullut ystävällisiä sanoja, että hänelle täytyy antaa anteeksi eräs heikkous. Hän puhkesi itkuun. Abbé Pirard avasi hänelle sylinsä, ja siitä tuli suloinen tuokio heille molemmille.

Julien oli ilosta hulluna. Tämä oli hänen ensimmäinen ylennyksensä, ja siitä koitui arvaamattomia etuja. Ymmärtääksemme asiaa olisi täytynyt elää hänen asemassaan, tuomittuna monet kuukaudet tovereiden seuraan, joista enimmät olivat typeriä ja muut ainakin kiusallisia. Pelkästään heidän äänensä kiusasivat herkkää korvaa. Noiden hyvin ruokittujen ja vaatetettujen moukkien metelöivä ilo oli sellaista, ettei se tyytynyt koskaan itseensä, vaan saavutti täyden voimansa vasta silloin, kun he saivat huutaa niin paljon kuin keuhkoista lähti.

Nyt Julien voi aterioida melkeinpä yksin, puoli tuntia myöhemmin kuin muut seminaarilaiset. Hänelle annettiin puutarhan avain ja hän sai kävellä siellä, kun siellä oli aivan hiljaista.

Ihmeekseen Julien huomasi, että nyt häntä vihattiinkin vähemmän, vaikka hän oli odottanut entistä katkerampaa vihaa. Hänen salainen, mutta kuitenkin selvästi näkyvä halunsa, etteivät toiset tunkeutuisi puhumaan hänelle ja jonka tähden hän oli saanut niin paljon vihamiehiä, ei ollut enää muista mikään naurettavan pöyhkeyden merkki. Tuon tökerön seurapiirin mielestä se muuttui pelkästään hänen arvonsa ilmaukseksi. Viha lauhtui huomattavasti, varsinkin nuorimmissa toverissa, joista nyt tuli hänen oppilaitaan ja joita hän kohteli erittäin ystävällisesti. Saipa hän vähitellen puoluelaisiakin. Pian pidettiin sopimattomana haukkua häntä Martti Lutheriksi.

Mutta mitä varten luetella hänen ystäviään ja vihamiehiään? Kaikki tämä on niin ikävää, ja sitä ikävämpää, kuta todenmukaisempana se esitetään. Nuo olennot olivat kuitenkin ainoita moraalin opettajia, mitä kansalla on, ja mihin kansa joutuisi ilman heitä? Saattaako sanomalehti koskaan vastata pappia?

Annettuaan Julienille ylennyksen, seminaarinjohtaja piti varansa, ettei puhunut hänen kanssaan milloinkaan muuten kuin todistajien läsnäollessa. Se oli viisasta sekä opettajan että oppilaan kannalta, mutta ennen kaikkea se oli hyvä koetus. Tuon ankaran jansenistin, Pirardin, periaatteena oli: Jos pidät miestä ansiokkaana, aseta esteitä kaikkien hänen toivomustensa, kaikkien hänen yritystensä tielle. Jos hän todellakin ansaitsee arvonantoa, niin hän kyllä osaa kaataa esteet tai kääntää ne omaksi edukseen.

Oli tullut metsästysaika. Fouquén päähän pälkähti lähettää seminaariin hirvi ja villisika lahjana Julienin vanhemmilta. Ammutut eläimet asetettiin keittiön viereiseen käytävään. Päivälliselle mennessään kaikki seminaarilaiset näkivät ne siellä. Niitäkös tarkasteltiin, uteliaisuus oli suuri. Nuorimmat pelkäsivät villisikaa, vaikka se tietysti oli kuollut. He uskalsivat kuitenkin koskettaa sen torahampaita. Viikkoon ei puhuttu muusta kuin tästä tapauksesta.

Moinen lahja nosti Julienin suvun sellaisten yhteiskuntaluokkien rinnalle, joita täytyi kunnioittaa, ja antoi kateudelle surmaniskun. Se tuotti Julienille omistamisen pyhyydestä johtuvan arvon. Chazel ja etevimmät seminaarilaiset koettivat nyt lähestyä häntä, ja heidän teki melkein mielensä moittia häntä siitä, ettei hän ollut puhunut heille vanhempiensa taloudellisista oloista, vaan oli estänyt heitä kohtelemasta kunnioitettavasti rahaa.

Oli armeijan kutsuntatilaisuus, ja seminaarilaisena Julien vapautettiin. Tapaus koski syvästi hänen sydämeensä. "Nyt olisi sankarielämä voinut alkaa minulle, jos olisin elänyt kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja nyt se aika meni minulta iäksi!"

Hän oli yksinään puutarhassa kävelemässä ja kuuli kahden muurarin, jotka korjasivat ympärysmuuria, juttelevan keskenään.

– Lähtö tuli taas, uusi kutsunta.

– Mikäpä hätä meillä olisi, jos olisi sen toisen aika. Muurari saattoi silloin päästä upseeriksi, niin vaikkapa kenraaliksi, sellaista nähtiin kyllä.

– Yritäpäs nyt sitä! Ainoastaan tyhjätaskut sinne nyt viedään. Kenellä on jotain, jää kotiinsa.

– Kuka kurjana syntyy, kurjana pysyy, sillä siisti.

– No onkohan se ihan varmaa, kuten sanovat, että se toinen on kuollut? yhtyi kolmas muurari puheeseen.

– Isoiset väittävät niin, älyätkö? He pelkäsivät häntä.

– Oli siinä ero, kyllä työ luisti hänen aikanaan! Ja hänet marsalkat menevät pettämään! Jo siinä on pettureita!

Tämä juttelu tuntui Julienin lohduttomasta sydämestä hyvältä. Kulkiessaan ohitse hän lausui huoaten:

– Kuningas ainoa hän, joka muistossa kansan säilyy!

Tutkintojen aika tuli. Julien vastasi loistavasti. Hän huomasi, että yksinpä sellainenkin kuin Chazel koetti näyttää kaikki tietonsa.

Ensimmäisenä päivänä olivat suurvikaari de Frilairin määräämät tutkijat hyvin harmissaan, kun heidän täytyi merkitä tuo Julien Sorel, abbé Pirardin Benjamin, kuten heille oli viitattu, listaansa joka kerta ensimmäiseksi tai ainakin toiseksi. Seminaarissa lyötiin vetoa, että Julien saisi yleistutkinnossa parhaan todistuksen, mistä jälleen koituisi se kunnia, että hän pääsisi hänen ylhäisyytensä piispan luo päivällisille. Mutta sitten eräs ovela tutkija, joka oli kuulustellut oppilailta tietoja kirkkoisistä ja kysellyt Julienilta pyhästä Hieronymuksesta ja hänen ihastuksestaan Ciceroon, puhui lopulta Horatiuksesta, Vergiliuksesta ja muista maallisista kirjailijoista. Toveriensa tietämättä Julien oli opetellut ulkoa pitkät kappaleet noita kirjailijoita. Innostuen menestyksestään hän unohti, missä paikassa oli, ja lausui ja selitti haltioissaan, tutkijan kysymykseen vastaten, useita Horatiuksen oodeja. Tutkija antoi hänen ajautua ansaan parinkymmenen minuutin ajan, äkkiä hän sitten muutti naamansa ja moitti ankarasti, että Julien oli tuhlannut aikaansa maallisiin lukuihin ja päästänyt siten päähänsä hyödyttömiä tai rikollisia ajatuksia.

– Minä olen narri, ja te olette oikeassa, vastasi Julien vaatimattomasti, huomaten joutuneensa hyvin harkitun juonen uhriksi.

Tätä tutkijan kavaluutta pidettiin seminaarissakin halpamaisena, mutta se ei suinkaan estänyt abbé de Frilairia, tuota ovelaa miestä, joka oli niin taitavasti järjestänyt Besançonin seurakuntaverkon ja jonka Pariisiin lähettämiä tiedonantoja tuomarit, prefektit, jopa varuskunnan yleisesikuntaupseeritkin vapisivat, piirtämästä mahtavalla kädellään Julienin nimen viereen numeroa 198. Ilokseen hän täten nöyryytti vanhaa vihollistaan, jansenisti Pirardia.

Kymmenen vuotta hän oli kaikin voimin koettanut saada riistetyksi abbé Pirardilta seminaarinjohtajan paikkaa. Abbé Pirard noudatti itse samaa elämänsääntöä kuin oli Julienille neuvonut. Hän oli rehellinen, hurskas, ei juonitellut, vaan piti ainoastaan huolta velvollisuuksistaan. Mutta taivas oli vihassaan antanut hänelle rajun luonteen, johon vääryys ja loukkaukset koskivat syvästi. Hänen kiihkeä mielensä ei koskaan unohtanut kärsittyä solvausta. Sadat kerrat hän oli jo aikonut jättää erohakemuksensa, mutta hän arveli, että häntä vielä tarvittaisiin paikassa, johon sallimus oli hänet asettanut.

"Jarrutanpa jesuiittojen ja epäjumalanpalveluksen edistymistä", ajatteli hän.

Tutkintoaikana, jota kesti kaksi kuukautta, hän oli puhellut Julienin kanssa tuskin pariakaan kertaa, ja kuitenkin hän tuli viikoksi sairaaksi, kun sai virallisen tiedon tutkintojen tuloksista ja näki, että oppilas, jota hän piti koko opiston kunniana, oli merkitty järjestysnumerolla 198. Hänen ankara luonteensa ei sallinut hänelle muuta lohdutusta kuin että hän kaikin mahdollisin keinoin piti Julienia silmällä. Ja suureksi ilokseen hän näki, ettei Julien ollut vihainen, ei alakuloinen eikä hautonut kostoa.

Muutamaa viikkoa myöhemmin Julien sai kirjeen, joka oli leimattu Pariisissa. Hän vavahti, kun näki sen. "Viimeinkin rouva de Rénal muisti lupauksensa", hän ajatteli. Eräs herra, joka väitti olevansa Paul Sorel ja hänen sukulaisensa, lähetti hänelle viidensadan frangin postivekselin, ja lisäsi vielä, että jos Julien yhä edelleen jatkaisi hyvin latinalaisten kirjailijoiden tutkimista, hänelle toimitettaisiin joka vuosi sama summa.

"Tämä on hänen ansiotaan, hän on niin hyvä!" ajatteli Julien itsekseen heltyneenä, "hän tahtoo lohduttaa minua, mutta miksi hän ei lausu ainoatakaan sanaa meidän ystävyydestämme?"

Hän erehtyi kirjeen lähettäjästä. Ystävättärensä, rouva Dervillen vaikutuksesta rouva de Rénal oli aivan sulkeutunut syvään katumukseensa. Vasten tahtoaankin hän ajatteli usein sitä merkillistä ihmistä, jonka tuttavuus oli mullistanut koko hänen elämänsä, mutta Julienille hän ei olisi kuitenkaan kirjoittanut.

Voisimme seminaarin kielellä sanoa, että tämä viidensadan frangin rahalähetys oli ihmetyö, ja että taivas oli sitä lahjaa Julienille antaessaan käyttänyt itse herra de Frilairia välikappaleenaan.

Viisitoista vuotta sitten abbé de Frilair oli tullut Besançoniin, ja silloin hänellä oli nähty sangen hoikka, kronikan mukaan kaiken hänen omaisuutensa sisältävä matkalaukku. Nyt hän oli departementin rikkaimpia maanomistajia. Kun hänen varallisuutensa vähitellen kasvoi, hän osti puolet erästä tilaa, josta toinen puoli joutui perintönä markiisi de La Molelle. Siitä syntyi pitkä oikeudenkäynti noiden kahden herran kesken.

Vaikka markiisi de La Molella oli loistava asema Pariisissa ja tehtäviä hovissa, hän sai kokea, miten vaarallista oli taistella Besançonin suurvikaaria vastaan, jonka väitettiin aivan oman päänsä mukaan erottelevan ja määräävän virkaan prefektejä. Mutta sen sijaan että markiisi olisi anonut viidenkymmenentuhannen frangin lahjapalkkioita, joka olisi sovitettu jollakin tekonimellä valtion budjettiin ja luopunut vaatimattomat viisikymmentätuhatta frangia lupaavasta oikeudenkäynnistä de Frilairia vastaan, hän suuttui. Hän tiesi näet olevansa oikeassa, onpa sekin syy!

No niin, jos uskallamme sanoa, löytyyköhän tuomaria, jolla ei olisi poika tai ainakin serkku, jota on sysittävä maailmassa eteenpäin?

Viikko sen jälkeen kun juttu oli ensi kertaa oikeudessa, abbé de Frilair päätti avata kaikkein sokeimpienkin silmät ja otti sen vuoksi piispan vaunut ja vei itse asianajajalleen Kunnialegioonan ristin. Markiisi de La Mole joutui vastustajansa varmasta käytöksestä hieman päästä pyörälle, ja kun hän huomasi omien asianajajiensa kannan alkavan horjua, hän tiedusteli neuvoa abbé Chélanilta. Ja abbé Chélan esitteli hänet abbé Pirardille.

Niinä aikoina, joissa kertomuksemme liikkuu, oli tuota suhdetta jatkunut jo monta vuotta. Abbé Pirard oli antautunut luonteensa koko intohimolla tähän oikeusjuttuun. Hän tapasi vähän väliä markiisin asianajajia ja tutki juttua, ja kun hän näki markiisin olevan oikeassa, hän asettui julkisesti tämän puolelle kaikkivaltiasta suurvikaaria vastaan. Abbé de Frilair suuttui moisesta julkeudesta, varsinkin kun loukkaaja oli vain vähäpätöinen jansenisti!

– Tästä nyt näette, minkä verran hoviaatelilla on valtaa, vaikka se sillä ylpeilee, sanoi abbé de Frilair läheisille tuttavilleen. – Herra de La Mole ei ole toimittanut asiamiehelleen tänne Besançoniin edes vähäpätöisintä kunniamerkkiä ja antaa mukisematta erottaa tämän virasta. Ja kuitenkin, tuo ylhäinen pääri, kuten minulle kirjoitetaan, käy joka viikko näyttelemässä komeaa sinistä ritaristonnauhaansa kaikkien uusien oikeusministerien salongeissa.

Abbé Pirardin innostuneista toimenpiteistä huolimatta ja vaikka markiisi de La Mole oli aina hyvissä väleissä oikeusministerin ja etenkin hänen virastonsa alaosastojen kanssa, ei markiisi saanut muuta aikaan näiden kuuden vuoden ponnistuksilla kuin ettei ollut vielä aivan lopullisesti hävinnyt oikeusjuttuaan.

Kun markiisi oli yhtämittaisessa kirjeenvaihdossa abbé Pirardin kanssa jutun johdosta, jonka vaiheita he kumpikin intohimoisesti seurasivat, hän oppi lopulta antamaan arvoa abbén erikoiselle älylle, ja vähitellen kirjeenvaihto muuttui sävyltään ystävällisen välittömäksi, vaikka henkilöt olivatkin yhteiskunnallisesti niin suunnattoman kaukana toisistaan. Abbé Pirard kertoi markiisille, että hänet koetettiin halpamaisesti häpäisemällä saada jättämään erohakemuksensa. Ja vihastuneena siitä, että Julien oli hänen mielestään ikävällä tavalla houkuteltu ansaan, hän kertoi markiisille Julienin tarinan.

Joskin ylimys oli hyvin rikas, hän ei suinkaan ollut saita. Millään ehdolla hän ei olisi antanut abbé Pirardin maksaa edes postimaksuja, joita abbélle oikeusjutusta koitui. Ja nyt markiisin päähän pälkähti lähettää abbé Pirardin suosikkioppilaalle viisisataa frangia.

Markiisi de La Mole vaivautui omin käsin kirjoittamaan tuon rahakirjeen. Ja hän tuli siinä ajatelleeksi abbé Pirardiakin.

Pian abbé Pirard sai sitten kirjelapun, jossa häntä pyydettiin käymään viivyttelemättä eräässä hotelissa Besançonin laitamilla neuvottelemassa markiisi de La Molen intendentin kanssa eräästä kiireellisestä asiasta.

– Herra markiisi jätti tehtäväkseni tuoda tänne hänen vaununsa, sanoi mies. – Markiisi toivoo, että suvaitsette tämän kirjeen luettuanne matkustaa neljän, viiden päivän kuluttua Pariisiin. Minä lähden siksi aikaa kuin määräätte tarkastelemaan markiisin maatiloja täällä Franche-Comtéssa, ja sitten lähdemme Pariisiin, milloin teille sopii.

Lyhyt kirje kuului:

"Vapauttakaa itsenne, rakas herra abbé, maaseudun ainaisista rettelöistä ja tulkaa hengittämään Pariisin rauhallista ilmaa. Lähetän teille vaununi, jotka olen määrännyt odottamaan neljä päivää päätöstänne. Itse odotan teitä Pariisissa tiistaihin asti. Vain yksi myöntyvä sana, niin otan nimissänne vastaan erään kaikkein parhaita pastoraatteja, mitä Pariisin ympäristössä on saatavissa. Varakkain seurakuntalaisistanne ei ole vielä koskaan nähnyt teitä, mutta hän on teille uskollisempi kuin saatatte luullakaan, nimittäin markiisi de La Mole."

Aavistamattaan ankara abbé Pirard piti suuresti tästä seminaarista, joka kuhisi hänen vihollisiaan ja jolle hän oli viisitoista vuotta uhrannut parhaat voimansa. Kun markiisi de La Molen kirje tuli, hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut kirurgin eteen, joka vaati heti tuskallista leikkausta. Mutta hänet erotettaisiin nyt varmasti virasta. Ja niinpä hän suostui menemään kolmen päivän kuluttua intendentin puheille.

Kaksi vuorokautta abbé Pirard oli sitten kuin kuumeessa, kun ei tiennyt oikein, mitä päättää. Viimein hän kirjoitti markiisi de La Molelle kirjeen, ja sommitteli toisen piispalle. Tästä tuli oikea kirkollisen tyylin mestarinäyte, joskin hiukan liian pitkä. Kukaan ei olisi pystynyt keksimään moitteettomampia ja syvempää kunnioitusta henkiviä lauselmia. Ja kuitenkin ilmaisi kirje, jonka tarkoituksena oli tuottaa herra de Frilairille ilkeä hetki päämiehensä edessä, kaikki kirjoittajansa oikeutetut valituksen syyt. Se kävi käsiksi jopa pikku juonitteluihinkin, joita abbé Pirard oli alistuvaisesti kärsinyt kuusi vuotta, mutta joiden tähden hän nyt oli pakotettu poistumaan hiippakunnasta.

Hänen halkovajastaan varastettiin puita, hänen koiransa oli myrkytetty, jne, jne.

Saatuaan kirjeensä valmiiksi hän antoi herättää Julienin, joka silloin nukkui kuten kaikki muutkin seminaarilaiset, sillä olihan kello jo kahdeksan illalla.

– Tiedäthän, missä piispan talo on? hän kysyi Julienilta kaunista latinaansa puhuen. – Viekää tämä kirje hänen ylhäisyydelleen. En peittele, että lähetän nyt teidät keskelle susilaumaa. Pitäkää silmänne ja korvanne auki. Pois kaikki valheen vivahteetkin vastauksistanne, mutta muistakaa, että ne, jotka teiltä kyselevät, jotakin iloitsisivat ehkä koko sydämestään, jos voisivat vahingoittaa teitä. Olen tyytyväinen, lapseni, kun saatan antaa teille vielä tämän kokemuksen ennen kuin eroan teistä, sillä en salaa, että tämä kirje on erohakemukseni.

Julien seisoi yhä paikallaan; hän piti abbé Pirardista. Turhaan järki kuiskasi hänelle: Kun tämä kelpo mies täältä lähtee, niin Pyhän sydämen puolue alentaa minut nykyisestä asemastani ja ehkä karkoittaa koko seminaarista.

Hän ei voinut ajatella pelkästään itseään. Hän tahtoi ilmaista erään asian hyvin hienotunteisesti, mutta ei keksinyt sopivia sanoja, ja siksi hänestä tuntui niin tukalalta.

– No niin, ystäväni, ettekö jo lähtisi?

– Kerrotaan, että te ette koko pitkänä johtaja-aikananne ole pannut säästöön yhtään rahaa, Julien sanoi kainosti. – Minulla on kuusisataa frangia.

Ja sitten hän ei enää saanut sanaa suustaan kyyneliltään.

– Sekin merkitään muistiin, seminaarin eroava johtaja vastasi kylmästi. – Menkää nyt piispan taloon, tulee jo myöhä.

Sattumalta abbé de Frilair oli juuri sinä iltana tullut virka-asialle piispan taloon ja odotti siellä salissa. Hänen ylhäisyytensä piispa oli lähtenyt päivälliselle prefektin luo. Niinpä Julien sai antaa kirjeen itselleen suurvikaarille, mutta herra de Frilair ei tuntenut häntä.

Kummakseen Julien näki, että abbé avasi kursailematta piispalle osoitetun kirjeen. Suurvikaarin kauniista kasvoista huomasi kohta, että kirje oli hänelle yllätys ja samalla iloinen uutinen, ja hän tuli entistä juhlallisemmaksi. Silläaikaa kun hän luki kirjettä, sai Julien, jota suurvikaarin tyytyväinen ilme hämmästytti, tilaisuuden tarkastella hänen kasvojaan. Ne kasvot olisivat näyttäneet vieläkin arvokkaammilta ellei eräissä piirteissä olisi piillyt hyvin hienoa oveluutta, mikä yhtä mittaa piti kauniita kasvoja kurissa. Hyvin ulkoneva nenä oli suora kuin viiva, mutta antoi, paha kyllä, profiilille, joka oli erinomaisen hieno, ilmeisesti kettua muistuttavan muodon. Muuten oli tämä suurvikaari, jonka mieltä abbé Pirardin erohakemus näytti kovin kiinnostavan, niin hienosti puettu, ettei Julien ollut koskaan nähnyt sellaista pappia ja siinä suhteessa hän kylläkin miellytti katselijaansa.

Vasta myöhemmin Julien sai tietää abbé de Frilairin erikoisavun. Tämä osasi nimittäin huvittaa piispaansa, herttaista vanhusta, joka oli oikeastaan syntynyt Pariisin elämään ja piti Besançonissa oloaan ikään kuin maanpakona. Piispan näkö oli heikko, mutta hän rakasti tavattomasti kalaa. Abbé de Frilair ruoti hänen ylhäisyytensä ateriaksi tuodut kalat.

Julien tarkasteli vaiti abbéta, joka luki vielä uudestaan erohakemuksen, kun ovi yhtäkkiä lennähti auki. Lakeija, jolla oli komea puku, meni kiireesti ohitse. Julien ennätti tuskin käännähtää katsomaan ovelle, kun hän näki pienikokoisen ukon, jonka kaulassa riippui piispanristi. Julien kumarsi maahan saakka. Piispa soi hänelle lempeän hymyn ja jatkoi kulkuaan. Kaunis abbé de Frilair meni hänen perästään, ja Julien jäi nyt yksinään saliin ja alkoi kaikessa rauhassa ihmetellä sen kirkollisen vakavaa komeutta.

Besançonin piispa, jonka luontaiset lahjat joutuivat pitkän maanpakolaisuuden kiristyksessä kovalle koetukselle, mutta eivät silti sammuneet, oli jo täyttänyt seitsemänkymmentäviisi ikävuottansa, ja välitti äärettömän vähän siitä, mitä kymmenen vuoden kuluttua tapahtuisi.

– Mikä papinkokelas tuolla seisoi? piispa kysyi. – Olin huomaavinani hänellä viisaat silmät. Eikö seminaarilaisten pitäisi määräysteni mukaan tähän aikaan olla jo unessa?

– Tämä on hyvinkin valveilla, sen vakuutan, teidän ylhäisyytenne. Hän tuo suuren uutisen: erohakemuksen piispakuntanne viimeiseltä jansenistilta. Vihdoinkin tuo peloittava abbé Pirard sai suunsa auki.

– No niin, nauroi piispa, – mutta enpä usko teidän löytävän hänen paikalleen miestä, joka olisi hänen veroisensa. Ja ilmaistakseni miten häntä kunnioitan, kutsun hänet huomenna pöytääni päivälliselle.

Suurvikaari tahtoi heti pistää keskusteluun muutaman sanan siitä, kuka abbé Pirardin seuraajaksi olisi valittava. Mutta prelaatti ei välittänyt virka-asioista, vaan sanoi:

– Ennen kuin annamme uuden miehen tulla sisään, ottakaamme hiukan selvää, missä oloissa nykyinen poistuu. Kutsuttakaa tuo seminaarilainen tänne, lasten suusta saamme kuulla totuuden.

Julien kutsuttiin sisään. "Joudun kahden inkvisiittorin väliin", hän ajatteli, mutta tunsi mielensä niin rohkeaksi kuin ikinä saattoi.

Kaksi niin hienoissa asuissa olevaa kamaripalvelijaa, ettei herra Valenodkaan siinä suhteessa ollut heidän veroisensa, riisui paraikaa hänen ylhäisyyttään. Julienin astuessa huoneeseen, piispa arveli sopivaksi kuulustella, ennen kuin ryhtyi puhumaan abbé Pirardista, miten Julienin luvut edistyivät. Hän kyseli jotain dogmioppia koskevaa ja hämmästyi. Pian hän siirtyi humaanisiin tieteisiin, Vergiliukseen, Horatiukseen, Ciceroon. "Niiden nimien tähden sain numeron 198", ajatteli Julien. "En voi enää menettää mitään, koetanpa nyt siis loistaa."

Ja Julienin kävi hyvin. Prelaatti oli itsekin etevä humanisti ja ihastui häneen.

Äskeisillä prefektin päivällisillä eräs nuori tyttö oli lausunut runon Magdalenasta. Piispa innostui puhumaan kirjallisuudesta, unohti siinä abbé Pirardin ja kaikki virka-asiat ja alkoi pohtia seminaarilaisen kanssa, oliko Horatius ollut rikas vai köyhä. Prelaatti lainasi useita oodeja, mutta hänen muistinsa petti välillä, ja silloin Julien heti luki vaatimattoman näköisenä koko oodin. Enimmin piispa ihmetteli sitä, että Julien lausui runoja koko ajan luontevaan puhesävyyn, luki ulkoa pari kolmekymmentä latinalaista säkeistöä aivan kuin olisi jutellut jostakin seminaarissa sattuneesta tapahtumasta. Keskusteltiin pitkän aikaa Vergiliuksesta ja Cicerosta. Lopulta piispa ei malttanut hillitä itseään, vaan lausui nuorelle seminaarilaiselle suuren kohteliaisuuden:

– On mahdotonta edistyä opinnoissa paremmin kuin te.

– Teidän ylhäisyytenne, Julien vastasi, – seminaaristanne löytyy 197 oppilasta, jotka ansaitsevat korkean mainintanne paremmin kuin minä.

– Mitä tarkoitatte? piispa kysyi kummastellen moisia numeroita.

– Saatan tukea virallisilla todistuksilla, mitä minulla on ollut kunnia teidän ylhäisyydellenne sanoa. Kun seminaarin vuositutkinnossa vastasin juuri samoihin kysymyksiin, joiden johdosta nyt saan teidän ylhäisyytenne hyväksymisen, annettiin minulle numero 198.

– Ahaa, tässä siis abbé Pirardin Benjamin onkin, huudahti piispa nauraen ja vilkaisi herra de Frilairiin. – Se minun olisi pitänyt arvatakin, mutta sota on aina sotaa! – Eikö ole totta ystäväni, lisäsi hän kääntyen Julienin puoleen, – että teidät herätettiin unesta ja lähetettiin tänne?

– Niin, teidän ylhäisyytenne. En ole koskaan ennen käynyt yksinäni seminaarin ulkopuolella, paitsi erään kerran, jolloin olin auttamassa abbé Chas-Bernardia, kun hän koristi katedraalia Kristuksen ruumiin juhlaan.

– Optime, piispa sanoi. – Vai niin, tekö siis olitte se rohkea mies, joka kiipesi kiinnittämään töyhdöt alttarikatoksen huipulle? Joka vuosi saan niistä töyhdöistä tuskan. Pelkään, että ne vielä maksavat ihmishenkiä. Ystäväni, te pääsette maailmassa pitkälle! Mutta enpä tahdo katkaista uraanne, josta kehittyy varmaan loistava, tappamalla teitä tällä hetkellä nälkään!

Ja piispan käskystä huoneeseen tuotiin pikkuleipiä ja Malagaviiniä, joita Julien alkoi hyvällä halulla nauttia, ja abbé de Frilair vieläkin paremmalla, sillä hän tiesi piispan pitävän siitä, että hänen alaisensa söivät reippaasti ja iloisesti.

Kirkkoruhtinas tuli yhä tyytyväisemmäksi sitä mukaa kun ilta kului. Hän puhui nyt hetkisen kirkon historiasta. Hän näki, ettei Julien ymmärtänyt. Prelaatti siirtyi puhumaan Rooman valtakunnan siveellisestä tilasta Konstantiuksen vuosisadan keisarien aikana. Pakanuuden lopulla vallitsi samanlainen sielunlevottomuus ja epäilys, joka kalvaa 19:nnen vuosisadan väsyneitä ja ikävystyneitä ihmisiä. Piispa huomasi, että Julien tunsi Tacitusta tuskin nimeltäkään.

Julien selitti vilpittömästi, prelaatin suureksi ihmeeksi, ettei sitä kirjaa ollut seminaarin kirjastossa.

– Sepä sopii erinomaisesti, piispa sanoi hyvillään. – Nyt päästitte minut pulasta. Kymmenen minuttia olen aprikoinut, miten kiittää teitä tästä hauskasta illasta, joka tuli aivan odottamatta teidän ansiostanne. En luullut, että joku seminaarin oppilaista olisi niin oppinut mies. Vaikkei lahjani oikeastaan olekaan kanooninen, annan teille kuitenkin Tacituksen.

Prelaatti lähetti noutamaan teosta, jota oli kahdeksan komeasti sidottua osaa, ja tahtoi kirjoittaa itse ensimmäisen niteen nimisivuille latinankielisen omistuksen Julien Sorelille. Piispa ylpeili latinantaidostaan. Ja lopuksi hän lausui hyvin vakavasti, aivan toiseen sävyyn kuin aikaisemmin keskusteltaessa:

– Nuori mies, jos olette tottelevainen, niin saatte kerran parhaan pastoraatin hiippakunnassani, eikä kaukana piispanpalatsistani, mutta teidän täytyykin olla tottelevainen.

Kovin kummastuneena Julien lähti puolen yön aikaan kirjojaan kantaen piispantalosta.

Hänen ylhäisyytensä ei hiiskunut siellä sanaakaan abbé Pirardista. Etenkin Julien ihmetteli, että piispa oli niin tavattoman kohtelias, sillä hän ei ollut tottunut näkemään sellaista tapojen hienoutta ja luonnollista arvokkuutta toisiinsa yhtyneinä. Julien huomasi sitten eron varsin jyrkkänä, kun näki edessään synkän abbé Pirardin, joka odotteli häntä jännittyneenä.

– Quid tibi dixerunt? (Mitä ne sinulle sanoivat?) tämä huusi hänelle heti kun näki hänet kaukaa.

Julien koetti kääntää latinaksi piispan sanoja, mutta siinä hän hiukkasen sotkeutui.

– Puhukaa ranskaa ja toistakaa ainoastaan hänen ylhäisyytensä sanat, älkää lisätkö niihin mitään tai poistako niistä, seminaarin eroava johtaja sanoi tuimaan tapaansa ja epähienon kömpelösti.

– Onpa tämä omituinen lahja piispalta nuorelle seminaarilaiselle hän jatkoi selaillen komeaa Tacitusta, näyttäen aivan kauhistuvan teoksen kullattuja reunoja.

Kaksi tuntia kului ennen kuin hän päästi suosikkioppilaansa menemään huoneeseensa saatuaan kuulla tältä ensin tarkoin kaiken.

– Jättäkää tänne Tacituksenne ensimmäinen osa, johon hänen ylhäisyytensä piispa kirjoitti omistuksen, hän sanoi. – Ne rivit suojelevat teitä kuin ukkosen johto, kun minä lähden tästä talosta. Erit tibi, fili mi, successor meus tanquam leo quaerens quem devoret. (Sillä sinua kohtaan, poikani, on seuraajani kuin kiljuva jalopeura, joka etsii kenen nielisi.)

Seuraavana aamuna Julien oli huomaavinaan jotain merkillistä toveriensa käytöksessä häntä kohtaan. Mutta sitä varovaisempi hän nyt oli. "Kas niin, abbé Pirardin erohakemuksesta näkyy jo seuraus", hän ajatteli. "Kaikki täällä tuntevat asian, ja minuahan pidetään hänen suosikkinaan."

Hän odotti piankin huomaavansa toisten käytöksessä jotain loukkaavaa, mutta niin ei käynytkään. Päinvastoin, viha oli kadonnut kaikista silmistä, jotka makuusalin käytävällä katselivat häntä. Ja viimein pieni Verrièresin seminaarilainen sanoi hänelle nauraen:

– Cornelii Taciti opéra omnia. (Cornelius Tacituksen kootut teokset.)

Tuskin nämä sanat, jotka monet kuulivat, lausuttiin, kun kaikki riensivät kilvan onnittelemaan Julienia, ei ainoastaan hänen ylhäisyydeltään saadun kauniin lahjan, vaan senkin takia, että hänelle oli suotu kunnia puhella kaksi tuntia piispan kanssa. Kaikki tiedettiin jo pikku seikkoja myöten. Nyt ei kateudesta ollut puhettakaan. Hänelle oltiin suorastaan nöyristeleviä. Abbé Castanède, joka vielä eilen oli kohdellut häntä sietämättömän hävyttömästi, tuli ja pisti kätensä hänen kainaloonsa ja kutsui hänet pöytäänsä aamiaiselle.

Ikävä kyllä Julien oli sellainen luonne, että töykeiden seminaarilaisten julkeus oli syvästi vaivannut häntä, ja nyt hän ei iloinnut heidän yllättävästä käytöksestään, vaan inhosi sitä.

Kello kahdentoista aikaan, päivällä lausui abbé Pirard oppilailleen jäähyväiset, pidettyään kuitenkin heille sitä ennen ankaran puheen.

– Tahdotteko maailman kunniaa, hän sanoi heille, – tahdotteko etuja yhteiskunnassa, iloa, joka johtuu käskyvallasta ja halusta pitää lakeja pilkkananne, ja tahdotteko loukata lähimmäisiänne tarvitsematta pelätä rangaistusta? Vai iankaikkista autuutta sielullenne? Kehittymättöminkin teistä avatkoon vain silmänsä, niin näkee kumpaa tietä on kuljettava.

Tuskin hän ennätti lähteä seminaarista, kun Jeesuksen Pyhän Sydämen jäsenet jo menivät kappeliin ja veisasivat Te Deumin. Kukaan seminaarissa ei ottanut entisen rehtorin puhetta vakavasti. Kaikki vain pistelivät, että hän puhui niin ainoastaan sen tähden, että oli vihoissaan, kun hänet erotettiin virasta. Yksikään seminaarilaisista ei olisi ollut niin typerä, että olisi luullut hänen omasta halustaan luopuneen paikasta, jossa oli erinomainen tilaisuus päästä edullisiin suhteisiin silmäätekevien kanssa.

Abbé Pirard meni pariksi päiväksi asumaan Besançonin komeimpaan hotelliin, väittäen, että hänellä oli siellä muka toimitettavana liikeasioita, joita hänellä ei kuitenkaan todellisuudessa ollut.

Piispa oli kutsunut hänet luokseen päivällisille, ja kiusatakseen suurvikaariaan abbé de Frilairia hän koetti saada abbé Pirardin esiintymään niin loistavassa valossa kuin suinkin. Oli ehditty jälkiruokaan, kun Pariisista tuli omituinen tieto, että abbé Pirard oli nimitetty rikkaan N:n seurakunnan kirkkoherraksi, ainoastaan kahden peninkulman päähän pääkaupungista. Kunnon piispa onnitteli häntä kaikesta sydämestään. Hän ymmärsi tapauksen vain siltä kannalta, että abbé Pirard oli muka pelannut pelinsä hyvin, siitä hän tuli hyvälle tuulelle ja sai yhä paremman käsityksen abbé Pirardin lahjoista. Piispa antoi hänelle komean latinankielisen virkatodistuksen, ja kun abbé de Frilar yritti nurista vastaan, sanottiin hänelle että hänen oli pysyttävä vaiti.

Illalla hänen ylhäisyytensä tunnusti nämä ihailevat tunteensa myöskin markiisitar Rubemprén salongissa. Se oli uutta koko Besançonin hienostolle. Alettiin arvailla, mistä moinen suosio saattoi johtua. Ennusteltiin jo, että abbé Pirardista tulisi kerran piispa. Viisaimmat arvelivat, että kaikki tämä oli markiisi de La Molen ansiota, ja he suvaitsivat siitä alkaen hymyillä abbé de Frilairille, joka liikkui kaikkialla niin itsevaltaisin elein.

Kun abbé Pirard seuraavana aamuna meni neuvottelemaan tuomarien kanssa, jotka olivat käsitelleet markiisin juttua, väki kulki kadulla melkein hänen perässään ja kauppiaat tulivat kauppojensa oville häntä katselemaan. Ensi kertaa tuomarit ottivat hänet nyt kohteliaasti vastaan. Ankara jansenisti vihastui mokomasta käänteestä pahoin, teki pitkän aikaa työtä asianajajien kanssa, jotka oli valinnut markiisi de La Molen juttua hoitamaan, ja matkusti sitten Pariisiin. Hän lankesi siihen heikkouteen, että kertoi parille kolmelle ystävälleen, jotka tulivat seminaarista häntä hyvästelemään ja ihastelivat vaakunoituja vaunuja, joilla hän lähti matkalle, että vaikka hän oli ollut seminaarin johtajana viisitoista vuotta, hänellä ei Besançonista poistuessaan ollut enempää kuin viisisataakaksikymmentä frangia säästöjä. Ystävät sulkivat hänet itkien syliinsä, mutta sanoivat sitten toisilleen:

– Kunnon abbén ei olisi kuitenkaan pitänyt lasketella tuollaista lorua, se on jo liian naurettavaa. – Tavalliset, rahanhimon sokaisemat ihmiset eivät voi ymmärtää, että abbé Pirard oli juuri rehellisyydestään saanut voiman, jota hän tarvitsi jaksaakseen taistella kuusi vuotta Maria Alacoquea, Jeesuksen Pyhää Sydäntä, jesuiittoja, jopa omaa piispaansakin vastaan.

XXX

KUNNIANHIMO

    Ei ole muuta aateluutta kuin herttuanarvo; markiisi on naurettava;
    kun puhutaan herttuasta, niin kaikkien katseet kääntyvät.

                                                 Edinburgh Review.

Kun markiisi de La Mole otti abbé Pirardin vastaan, ei hänen käytöksessään ilmennyt suurten herrojen ulkonaisia kohteliaisuuden muotoja, jotka kuitenkin loukkaavat ihmistä, joka ne oikealla tavalla ymmärtää. Se olisi vain vienyt aikaa, ja markiisi oli liiaksi kiinni liikeasioissa, joten hänellä ei ollut aikaa hukata.

Kuusi kuukautta hän oli nyt vehkeillyt saadakseen kuninkaan ja maan hyväksymään uuden ministeriön, joka sitten kiitollisuudesta tekisi hänestä herttuan.

Monet vuodet markiisi oli pyytänyt turhaan asianajajaltaan Besançonista selvää ja tarkkaa selostusta, millä tolalla hänen oikeusjuttunsa Franche-Comtéssa olivat. Mutta kuinka kuuluisa asianajaja saattoi selvittää ne hänelle, koska tämä ei niitä itsekään ymmärtänyt?

Pikku paperilappu, jonka abbé ojensi hänelle, teki selväksi kaikki.

– Rakas abbé, markiisi sanoi, suoriutuen vähemmässä kuin viidessä minuutissa kaikista kohteliaisuusfraaseista ja abbé Pirardin omia asioita koskevista kysymyksistä: – Rakas abbé, niin onnelliseksi kuin minua väitetäänkin, ei minulla ole aikaa pitää oikeaa huolta kahdesta pikku seikasta, jotka ovat kuitenkin sangen tärkeitä, perheestäni ja liikeasioistani. Minä hoidan sukuni asioita suurisuuntaisesti ja olen onnistunutkin niissä. Mutta huvittelen myös ja se onkin tärkeintä, ainakin minun omissa silmissäni, hän lisäsi, kun huomasi, miten kummastuen abbé Pirard häneen katsahti. – Joskin abbé oli selvä-älyinen mies, hän hämmästyi, että vanhus puhui niin avomielisesti huvituksistaan.

– Kyllä Pariisissa tehdään työtä, ylimys jatkoi, – mutta sitä tehdään ainoastaan viidennen kerroksen huonepahaisissa. Heti kun lähestyn jotakin pystyvää miestä, hän hankkii itselleen huoneiston toisessa kerroksessa ja hänen rouvansa järjestää itselleen salongin. Siitä seuraa, ettei työstä enää sitten voi olla puhettakaan, koetetaan vain kaikin voimin esiintyä hienosti. Se on silloin ihmisille ainoa harrastus, kun he ovat saaneet leipää. Oikeusjuttujani tai paremminkin sanoen kutakin juttua varten minulla on erikoisesti asianajajia, jotka ahertavat itsensä kuoliaiksi. Toissapäivänä yksi heistä sortui rintatautiin. Mutta mitä liikeasioihini yleensä tulee, uskotteko minua, herra abbé, että jo kolme vuotta sitten lakkasin toivomasta miestä, joka kirjoittaisi puolestani kirjeet ja kuitenkin suvaitsisi hiukan ajatellakin mitä kirjoittaa? Muuten, tämä nyt on vain alkulausetta. Minä kunnioitan teitä ja, jos niin uskallan sanoa, koska tapaan teidät nyt vasta ensimmäistä kertaa, pidän teistä. Ettekö tahtoisi tulla minulle sihteeriksi kahdeksantuhannen frangin palkalla tai, minun puolestani, kahta vertaa suuremmallakin? Minulle se koituisi joka tapauksessa voitoksi, vannon sen teille. Ja minä otan pitääkseni teille hyvän pastoraattinne avoinna siltä varalta, että emme kenties myöhemmin sopisikaan yhteen.

Abbé kieltäytyi, mutta kun hän edelleen keskusteltaessa huomasi, että markiisi tuli todella huolestuneeksi, hän keksi erään suunnitelman:

– Minulta jäi pappisseminaarin loukkoihin muuan köyhä nuorukainen, joka joutuu siellä ilkeän vainon uhriksi, ellen pahasti erehdy. Jos hän olisi pelkkä tavallinen pappiskokelas, hän saisi elää siellä in pace. Nykyään nuori mies ei vielä osaa kuin latinaa ja raamattua, mutta ei liene laisinkaan mahdotonta, että hän kerran saattaa näyttää suuret lahjansa joko saarnamiehenä tai muuten sielujen johtajana. En tiedä, mitä hänestä tulee, mutta pyhä kipinä hänessä piilee, ja hän voi päästä pitkälle. Aikomukseni oli antaa hänet piispallemme, jos saamme milloinkaan piispaksi miehen, jolla on hiukankin teidän taitoanne arvioida ihmisiä ja asioita.

– Mistä tuo nuorukaisenne on kotoisin? markiisi kysyi.

– Sanotaan, että hän on kirvesmiehen poika sieltä meidän vuoristostamme, mutta minä luulen häntä oikeammin jonkin rikkaan miehen aviottomaksi lapseksi. Näin hänen kerran saavan nimettömän tai jollakin salanimellä merkityn kirjeen, joka sisälsi viidensadan frangin maksuosoituksen.

– Ahaa, hän on Julien Sorel, markiisi vastasi.

– Mistä te hänen nimensä tiedätte? abbé kysyi kummastuneena, ja hän aivan punastui kysymystään.

– Sitäpä en sano teille, markiisi vastasi.

– No niin, abbé jatkoi, voisitte kokeeksi ottaa hänet sihteeriksenne. Hän on tarmokas ja älykäs. Lyhyesti sanoen kannattaisi yrittää.

– Se käy hyvin, markiisi sanoi. – Mutta kun hän ei vain olisi sellaisia, jotka antavat poliisiprefektin tai jonkun muun, joka haluaa urkkia olojani, voidella itseään?

Abbé Pirard rauhoitti siinä suhteessa markiisia, joka otti nyt esille tuhannen frangin setelin:

– Lähettäkää tämä Julien Sorelille matkarahoiksi ja pyytäkää häntä tulemaan tänne.

– Huomaa hyvin, että olette Pariisin asukkaita, sanoi abbé Pirard. – Te ette tunne hirmuvaltaa, jossa me maaseutulais-raukat elämme. Ja etenkin ne papit, jotka eivät ystävystyneet jesuiittojen kanssa joutuivat ikävyyksiin. Julien Sorelia ei lasketa sieltä niin vain. Keksitään kaikenlaisia ovelia verukkeita, vastataan, että hän on sairastunut, että kirje on kadonnut postissa, jne.

– Minä toimitan pian kirjelmän ministeriltä piispalle, sanoi markiisi.

– Unohdin vielä erään seikan, jota sietää varoa, abbé huomautti. – Tuo nuori mies, vaikka halpaa syntyperää, on sydämeltään ylpeä. Siitä ei ole mitään apua, jos yrittää hänen ylpeyttään nujertaa; tekisitte vain hänet aivan hölmöksi.

– Siitä minä pidän, markiisi väitti, – minä teen hänestä toverin pojalleni, riittääköhän se?

Vähän sen jälkeen Julienille tuli tuntemattomalla käsialalla kirjoitettu ja Chalonsissa leimattu kirje. Se sisälsi erään besançonilaisen kauppiaan suoritettavaksi määrätyn maksuosoituksen ja kehoituksen, että Julienin oli viipymättä matkustettava Pariisiin. Allekirjoituksena oli tekaistu nimi, mutta Julien hätkähti, kun hän avasi arkin, sen välistä putosi hänen jalkoihinsa lehti. He olivat sopineet sellaisesta merkistä abbé Pirardin kanssa.

Tuskin tuntia myöhemmin Julien kutsuttiin piispan linnaan, jossa hänet otettiin isällisesti vastaan. Sovitellen sanoihinsa monia otteita Horatiuksesta hänen ylhäisyytensä onnitteli Julienia loistavan tulevaisuuden johdosta, joka häntä odotti Pariisissa, mutta toivoi häneltä ilmeisesti vastalahjaksi lähempiä selityksiä. Julien ei voinut antaa niitä, koska ei itsekään mitään tiennyt, ja piispa alistui siihen sangen suopeasti. Eräs tuomiokapitulin apulaispapeista kirjoitti nyt kirjeen määrille, ja määri kiirehti itse tuomaan piispan taloon leimatun passin, johon oli jätetty avoin paikka matkustajan nimen merkitsemistä varten.

Samana päivänä ennen puolta yötä Julien ilmestyi Fouquén luo. Luonteeltaan varovainen Fouqué paremminkin hämmästyi kuin ihastui tulevaisuudesta, joka näytti odottavan hänen ystäväänsä.

– Tästä seuraa lopuksi se, että sinulle toimitetaan jokin hallinnollinen paikka, joka pakottaa sinut johonkin toimenpiteeseen, minkä tähden koko sanomalehdistö sättii sinua, tuo vapaamielisen puolueen jäsen varoitti. – Uutisissa, joita sinusta sitten kuuluu, sinua häväistään. Muista, että pelkästään rahallisestikin asiaa ajatellen kannattaa mieluummin ansaita sata louista hyvillä puukaupoilla, joita järjestäessään on oma herransa, kuin ottaa vastaan neljätuhatta frangia miltään hallitukselta, olkoonpa se sitten vaikka kuningas Salomonin.

Julien piti hänen huomautuksiaan vain maaseutulaisen ahdaspiirteisenä viisasteluna. Viimeinkin hän pääsi suurmaailman näyttämölle! Hänen mielestään ei ollut vertaa sellaiselle onnelle, että hän saisi lähteä Pariisiin, jonka ihmisiä hän yleensä kuvitteli lahjakkaiksi, tosin juonitteleviksi ja teeskenteleviksi, mutta yhtä kohteliaiksi kuin Besançonin ja Agden piispa. Hän kuvasi ystävälleen asian sellaisena kuin abbé Pirardin kirje olisi jo vienyt häneltä kaiken valitsemisen mahdollisuuden.

Seuraavana päivänä kello kahdentoista aikaan hän saapui Verrièresiin hyvin onnellisena. Hän toivoi tapaavansa rouva de Rénalin. Ensin hän meni suojelijansa, kunnon abbé Chélanin luo. Siellä hän sai tuiman vastaanoton.

– Luuletteko olevanne minulle kiitollisuuden velkaa? abbé Chélan kysyi häneltä, vastaamatta edes hänen tervehdykseensä. – Nyt syömme yhdessä aamiaista, sillä välin teille lähetetään uusi hevonen, ja te poistutte Verrièresistä näkemättä täällä ketään.

– Kuulla on sama kuin olla kuuliainen, Julien vastasi seminaarilaisen ilme kasvoillaan. Eikä sitten puhuttu muusta kuin jumaluusopista kauniilla latinan kielellä.

Julien nousi ratsun selkään, ajoi puolen peninkulman päähän, näki erään metsikön ja kun hän huomasi, ettei sinne ollut ketään menossa, hän ratsasti sinne itse. Auringon laskiessa hän lähetti hevosen takaisin. Sitten hän meni erääseen talonpoikaistaloon ja suostutteli isännän myymään hänelle tikapuut ja kantamaan niitä siihen pikku metsään asti, joka on Verrièresissä Uskollisuuden tien kohdalla.

"Mikä lie kurja sotilaskarkuri... tai salakuljettaja", ajatteli talonpoika jättäessään hänelle hyvästit. "Mutta välipä sillä, tikapuistani lähti hyvä hinta, ja olenhan itsekin ollut ennen mukana yksissä ja toisissa jännittävissä hommissa."

Yö oli pilkkopimeä. Kello yhden aikaan aamulla Julien puikki tikapuineen kaupunkiin. Hän laskeutui niin kiireesti kuin suinkin saattoi joen uomaan, joka kulkee kymmenen jalkaa syvänä herra de Rénalin komean puutarhan halki, kahden muurin välissä. Julien pääsi tikapuilla helposti muurien ylitse. "Mitähän koirat arvelevat?" hän ajatteli, "siitä riippuu koko juttu."

Koirat haukkuivat ja ryntäsivät kohti, mutta hän vihelsi hiljaa ja ne tulivat heti häntäänsä heiluttaen hänen luokseen.

Nyt hän kiipesi ylemmäksi, aina pengermältä toiselle, ja vaikka kaikki veräjät olivat kiinni, hän pääsi helposti rouva de Rénalin makuuhuoneen ikkunan alle, joka oli puutarhan puolella ja ainoastaan kolme metriä korkealla maasta.

Ikkunaluukuissa oli pienet, sydämenmuotoiset aukot, jotka Julien hyvin muisti. Hän oli pettynyt, ettei niistä pikku aukoista kuultanut yölampun valoa.

"Herra Jumala", hän ajatteli, "rouva de Rénal ei nukukkaan tänä yönä siinä huoneessa! Missä hän mahtanee olla? Perhe on kyllä Verrièresissä, koska koirat tulivat vastaan, mutta tuossa huoneessa, jota ei edes yölamppu valaise, saattaa nukkua herra de Rénal itse tai joku vieras, ja siitäkös meteli nousisi!"

Viisainta olisi ollut jättää koko homma, mutta se päätös ei Julieniesta tuntunut ollenkaan mieleiseltä.

Julien ajatteli: "Jos siellä on vieras, livistän pakoon minkä käpälistä lähtee ja heitän tikapuuni tänne. Mutta jos rouva de Rénal on siellä, kuinka hän ottanee minut vastaan? Ilmeisesti hän on tullut katumuksesta syvästi uskonnolliseksi, mutta kyllä hän vielä muistaa minua, koskapa hän kirjoitti minulle."

Ja tästä syystä Julien päätti yrittää.

Kovasti sykkivin sydämin, ja kuitenkin valmiina joko tapaamaan rouva de Rénalin tai kuolemaan, hän heitti pikku kiviä ikkunaluukkuihin. Ei minkäänlaista vastausta. Hän nosti tikapuunsa pystyyn ikkunan sivulle ja kiipesi koputtamaan luukkuun, ensin hiljaa ja sitten kovemmin. "Vaikka onkin pimeä, minut voidaan ampua", ajatteli Julien. Mutta se ajatus muuttikin koko hullun yrityksen luonteen, nyt hänen täytyi näyttää, ettei pelännyt.

"Huoneessa ei tänä yönä ole ketään", hän ajatteli, "muuten se, joka siellä nukkuu, olisi jo herännyt. Minun ei siis tarvitse arastella rouva de Rénalin vuoksi. Täytyy ainoastaan välttää, etteivät toisissa huoneissa nukkuvat kuule liikkeitäni."

Hän laskeutui alas, sijoitti tikapuunsa toista ikkunaluukkua vasten ja kiipesi jälleen ylös. Pisti kätensä sydämenmuotoiseen aukkoon ja löysikin pian rautalangan, joka oli kiinnitetty luukun hakaan. Hän veti langasta ja huomasi rajattomaksi ilokseen, ettei luukku ollut haassa, vaan aukesi. Hän avasi luukkua sen verran raolleen, että voi pistää päänsä sisään ja sitten hän hoki kuiskaten:

– Täällä on ystävä.

Hän kuunteli korva tarkkana, liikuttaisiinko hiljaisessa huoneessa! ollenkaan. Mutta yölamppu ei tosiaan palanut siellä, ei edes takanreunalle asetettuna ja hyvin pienelle väännettynä. Se oli huono merkki.

"Täytyy varoa kuulaa!" Hän harkitsi vielä hiukan, rohkaisi sitten! luontonsa ja napautti sormellaan ruutuun. Ei vastausta, hän napautti kovemmin.

"Vaikka ruutu halkeaisi, minun täytyy saada tästä selvä." Kun hän naputti oikein kovasti, hän oli näkevinään, että valkea hahmo liukui pimeässä huoneessa lattian poikki. Viimein asiasta ei enää ollut epäilystäkään. Hän näki hahmon lähestyvän hyvin hitaasti. Yhtäkkiä joku nojasi poskeaan ruutuun, josta Julien tuijotti sisään.

Julien säpsähti ja vetäytyi loitommaksi. Mutta oli niin pimeä, ettei hän saattanut näin läheltäkään erottaa, oliko se rouva de Rénal. Julien pelkäsi, että nyt hälytettäisiin koko talo jalkeille. Hän kuuli koirien kiertelevän ulisten tikapuittensa juurella. – Se olen minä, ystävä, hän toisti kovemmin. Ei vastausta, valkea hahmo oli häipynyt ikkunasta. – Olkaa kiltti ja avatkaa, minun täytyy saada puhella kanssanne, minä olen niin onneton!

Ja Julien jyskytti ikkunaa niin, että ruutu oli mennä rikki. Kuului kirisevää ääntä, ikkunan haka vedettiin auki. Julien avasi luukun ja harppasi huoneeseen.

Valkea hahmo väistyi tieltä. Julien tavoitti häntä syliinsä, se oli nainen. Koko Julienin rohkeus haihtui. "Jos se on rouva de Rénal, niin mitä hän sanookaan minulle? Miten tässä nyt käy", hän ajatteli, kun tunsi pikku huudahtuksesta, että se oli rouva de Rénal.

Julien sulki hänet rajusti syliinsä, rouva vapisi ja jaksoi tuskin sysätä hänet takaisin.

– Onneton, mitä te teette?

Tuskin rouva de Rénal sai sanotuksi nämä sanat tukahtuneella äänellä. Julien huomasi, että hän oli todellakin katkeroitunut.

– Tahdoin nähdä teitä, neljätoista kuukautta julmasta erosta kärsittyäni.

– Menkää pois, jättäkää minut heti. Voi, herra Chélan miksi hän esti minua kirjoittamasta teille. Olisihan minun pitänyt aavistaa, mitä kauheaa siitä seuraisi. Hän työnsi Julienin luotaan niin lujasti, ettei hänellä olisi uskonut olevan sellaista voimaa. – Minä kadun rikostani. Taivas armossaan on minua valaissut, hän toisti ja ääni tukehtui nyyhkytyksiin. – Menkää pois, heti!

– Oltuani neljätoista kuukautta niin onneton, en tosiaan lähde täältä saamatta puhua kanssanne. Tahdon tietää kaikki mitä olette sillä aikaa tehnyt. Voi, olenhan rakastanut teitä niin paljon, että ansaitsen tämän luottamuksen... tahdon tietää kaikki.

Väkisinkin vaativa ääni pakotti rouva de Rénalin sydämen taipumaan.

Julien oli intohimoisesti pusertanut rouva de Rénalia rintaansa vasten ja estänyt hänet tempautumasta irti, mutta nyt hän hellitti otettaan, ja se teki rouva de Rénalin hiukan rauhallisemmaksi.

– Minä vedän tikapuut ylös, sanoi Julien, – niin etteivät palvelijat huomaa mitään. He ovat ehkä heränneet kolinasta ja menneet ulos katsomaan.

– Ei, ei, menkää pois, vastasi rouva de Rénal tosiaan niin vakavan vihaisena että täytyi ihailla. – Mitä minä ihmisistä välitän? Tämän kauhean kohtauksen näkee itse Jumala ja hän rankaisee minua. Te käytätte raukkamaisesti väärin menneitä tunteitani teitä kohtaan, joita minulla ei nyt enää ole. Kuuletteko, herra Julien?

Julien veti tikapuut ylös hyvin hitaasti, ettei syntyisi kolinaa.

– Onko miehesi kaupungissa? kysyi Julien pelkästään vanhasta tavasta, ei suinkaan rouva de Rénalia uhmatakseen.

– Voi, olkaa kiltti, älkää puhuko minulle noin, tai minä kutsun mieheni. Tein jo suuren rikoksen, etten ajanut teitä heti pois, olisipa siitä seurannut mitä tahansa. Minun käy sääliksi teitä, hän jatkoi koettaen satuttaa Julienin arimpaan paikkaan, hänen ylpeyteensä.

Se, ettei rouva de Rénal suostunut sinuttelemaan Julienia, ja että hän niin jyrkästi tahtoi rikki entiset hellät siteet, joiden voimaan Julien vielä luotti, kiihdyttivät nuorukaisen rakkauden raivoisaan kiihkoon.

– Onko tosiaan niin, ettette rakastakaan minua enää! hän huudahti välittömällä äänellä, joka tulee suoraan sydämestä ja jota sen vuoksi on niin vaikea kylmästi kuunnella.

Rouva de Rénal ei vastannut. Ja Julien nyyhkytti ja itki. Hän ei todellakaan enää jaksanut puhua.

– Siis ainoa olento, joka minua maailmassa on rakastanut, on nyt minut täydellisesti unohtanut! Maksaako vaivaa enää elää?

Koko rohkeus oli kadonnut Julienin mielestä, kun hänen ei enää tarvinnut pelätä joutuvansa tekemisiin rouva de Rénalin miehen kanssa. Kaikki muut tunteet paitsi rakkaus olivat haihtuneet hänen sydämestään.

Hän itki pitkän aikaa hiljaa ja otti rouva de Rénalia kädestä. Rouva tahtoi vetää kätensä pois, ja kuitenkin hän jätti sen Julienille. Vain muutaman kerran hän yritti epätoivoisesti vastustella. Oli aivan pimeä. He istuivat rinnatusten rouva de Rénalin sängyn reunalla.

Julien ajatteli: "Miten toisenlaista oli neljätoista kuukautta sitten!" Ja hän itki yhä haikeammin. "Niinpä ero siis tappaa ihmisten kaikki entiset tunteet!"

– Kertokaa nyt minulle edes, mitä teille on tapahtunut, Julien sanoi viimein omaan vaikenemiseensa tuskastuneena, saattaen nyyhkytyksiltään vaivoin puhua.

– Minun hairahdukseni tiedettiin kaupungilla varmaan jo silloin kun lähditte täältä, vastasi rouva de Rénal, ja hänen äänessään kuului kova ja kuiva, Julienista loukkaava sointu. – Teidän käytöksenne oli monessa suhteessa järjetöntä! Kun sitten jouduin aivan epätoivoon, kunnioitettava herra Chélan tuli katsomaan minua. Kauan hän koetti saada minua tunnustamaan, mutta ei saanut. Eräänä päivänä hän ajatteli, että hänen olisi vietävä minut Dijonin kirkkoon, jossa pääsin ensi kertaa ripille, ja hän rohkaisi itsensä ja puhui siitä tapahtumasta... – Rouva de Rénal keskeytti ja itki. – Mikä häpeän hetki! Minä tunnustin kaikki. Tuo hyväsydäminen mies ei rusentanut minua kovilla sanoilla. Hän suri kanssani. Siihen aikaan kirjoitin joka päivä teille kirjeitä, joita en kuitenkaan uskaltanut lähettää. Pistin ne aina piiloon, ja milloin olin hyvin onneton, sulkeuduin huoneeseeni ja luin omia kirjeitäni. – Lopulta herra Chélan sai ne minulta... Ainoastaan muutamat, jotka olivat vähän järkevämpiä, lähetettiin teille. Mutta te ette vastannut...

– Minä vannon, että en ole saanut sinulta seminaariin ainoaakaan kirjettä.

– Niinkö, hyvä Jumala? Kuka ne olisi ottanut?

– Ajattele, miten minä kärsin! En tiennyt, elitkö edes, kunnes näin sinut sitten katedraalissa.

– Jumala armossaan näytti minulle syntini Häntä, lapsiani ja miestäni vastaan, jatkoi rouva de Rénal. – Mieheni ei ole rakastanut minua koskaan niin paljon kuin luulin silloin teidän minua rakastavan...

Julien syöksyi syleilemään rouva de Rénalta, välittömästi, mitään ajattelematta, mielettömänä liikutuksesta. Mutta rouva de Rénal työnsi hänet luotaan ja jatkoi jyrkästi:

– Kunnon ystäväni Chélan sai minut ymmärtämään, että mennessäni naimisiin herra de Rénalin kanssa olin luvannut hänelle kaikki tunteeni, sellaisetkin, joita en tiennyt tulevan ja joita en ollut kokenut ennen kuin jouduin tähän julmaan suhteeseen... Sen jälkeen kun uhrasin nuo kirjeeni, jotka olivat minulle niin rakkaat, on elämäni kulunut rauhallisesti, joskaan se ei ole ollut onnellista. Älkää häiritkö sitä nyt, olkaa ystäväni... ystävistäni parhain.

Julien suuteli suutelemistaan hänen käsiään. Rouva de Rénal huomasi, että Julien itki yhä.

– Älkää itkekö, se on minusta niin tuskallista... Kertokaa minulle vuorostanne, millaista teillä on ollut?

Julien ei voinut puhua.

– Tahtoisin tietää, millaista seminaarissa oli, pyysi rouva de Rénal jälleen. – Sitten te lähdette.

Ajattelematta sen enempää mitä kertoisi, Julien jutteli, kuinka siellä oli ensin punottu kaikenlaisia kateellisia juonia häntä vastaan, mutta että hänen elämänsä oli tullut paremmaksi, kun hänet oli nimitetty toisten kuulustelijaksi.

– Juuri siihen aikaan, te, alkoi Julien jälleen, – oltuanne kauan kirjoittamatta, mistä minun kai piti ymmärtää, ettette rakastanut minua enää ja että olin tullut teille aivan yhdentekeväksi, kuten nyt liiankin selvästi huomaan, – juuri siihen aikaan te...

Rouva de Rénal puristi hänen käsiään.

– ... lähetitte minulle ne viisisataa frangia.

– Minäkö? En minä ole lähettänyt, vastasi rouva de Rénal.

– Kirje oli leimattu Pariisissa ja lähettäjäksi merkitty Paul Sorel, epäluulojen välttämiseksi.

He pohtivat nyt hetkisen, mistä se kirje oli mahtanut tulla. Moraaliset kysymykset haihtuivat heidän mielestään. Huomaamattaan olivat rouva de Rénal ja Julien jättäneet juhlallisen keskustelusävyn, he puhelivat nyt entisinä hellinä ystävinä. He eivät nähneet toisiaan ollenkaan, niin pimeä oli, mutta äänen soinnusta he tunsivat, mitä toinen tarkoitti. Julien kietoi kätensä ystävättärensä vyötärölle. Se oli vaarallista. Rouva de Rénal koetti irroittaa Julienin kättä, mutta Julien käänsi silloin taitavasti hänen huomionsa johonkin kertomuksensa erikoisen kiinnostavaan kohtaan ja hänen kätensä ikäänkuin unohdettiin ja sai jäädä ottamaansa asentoon.

Kun oli arvailtu suuntaan ja toiseen, kuka tuon viidensadan frangin kirjeen oli lähettänyt, Julien jatkoi kertomustaan. Ja puhuessaan menneestä elämästään, joka hänestä nyt tuntui, tämän hetken rinnalla, niin vähän merkitykselliseltä, hän hallitsi paremmin itseään. Hänen ajatuksensa pyörivät vain siinä, kuinka tämä käynti päättyisi. – Teidän täytyy lähteä, sanoi rouva de Rénal vähän väliä vaativasti.

Julien ajatteli: "Mikä häpeä, jos minut ajettaisiin pois! Se myrkyttäisi koko vastaisen elämäni! Eikä hän sitten enää kirjoittaisi minulle. Jumala tietää, milloin palaan tähän kaupunkiin!" Ja samassa hänen mielestään katosi kaikki taivaallinen, mitä tähän kohtaukseen liittyi. Vaikka hän istui rakastamansa naisen vieressä ja piteli häntä melkein sylissään, vaikka hän oli huoneessa, jossa hän ennen oli ollut niin onnellinen, vaikka hän pilkkopimeässäkin huomasi, että rouva de Rénal oli alkanut itkeä, ja tunsi hänen rintansa liikkeestä, että hän nyyhkytti, hän jäykistyi onnettoman kylmäksi ja harkitsevaksi, melkein yhtä harkitsevaksi ja kylmäksi kuin seminaarissa, silloin kun joku vahvempi toveri valitsi hänet välitunnilla kömpelön pilkkansa uhriksi. Julien venytteli tarinaansa ja kertoi, miten onneton hän oli ollut koko ajan Verrièresistä lähdettyään.

"Hän on siis elänyt enemmän kuin vuoden pelkästään onnellisten Vergyn päivien muistoista, vaikken antanut itsestäni hänelle elonmerkkiäkään, vaan unohdin hänet", ajatteli rouva de Rénal. Ja hän nyyhkytti kahta surullisempana.

Julien huomasi, mikä teho hänen kertomuksellaan oli. Hän arveli, että oli käytettävä viimeistä keinoa, ja alkoi yhtäkkiä puhua Pariisista saamastaan kirjeestä.

– Minä jätin hänen ylhäisyydelleen piispalle hyvästit.

– Mitä, ettekö menekään enää takaisin Besançoniin? Lähdettekö ainaiseksi näiltä seuduilta?

– Lähden, vastasi Julien päättävästi – lähden seudulta, jossa kaikki, mitä elämässäni olen eniten rakastanut, on minut unohtanut, lähden, enkä tule enää koskaan takaisin. Minä menen Pariisiin...

– Sinä menet Pariisiin! huudahti rouva de Rénal kovalla äänellä.

Hän oli tukehtua kyyneliinsä, niin sekaannuksiinsa hän joutui. Julien kaipasikin tätä rohkaisua. Hän oli näet päättänyt tehdä yrityksen, joka olisi saattanut kääntyä hänen vahingokseen, ja ennen tuota huudahdusta hän ei tosiaan tiennyt, onnistuisiko hän, niin toivottomalta asia näytti. Nyt hän ei enää epäröinyt. Katumuksen pelko antoi hänelle voimaa, joten hän hallitsi itseään täydellisesti. Hän nousi paikaltaan ja lisäsi:

– Niin, rouva, eroan teistä iäksi, olkaa onnellinen. Hyvästi.

Hän meni ikkunaa kohti ja avasi sen. Rouva de Rénal riensi hänen luokseen ja heittäytyi hänen syliinsä.

Niinpä Julien saavutti kolme tuntia puheltuaan sen, mitä hän intohimoisesti toivoi kaksi ensimmäistä tuntia. Jos rouva de Rénalin hellyys olisi herännyt hiukan aikaisemmin, hänen tunnontuskiensa haihduttaminen olisi ollut Julienille taivaan autuutta, mutta näin keinotellen saatuna kaikki muuttui hänelle pelkäksi huvitukseksi. Julien tahtoi sytyttää yölampun, vaikka ystävätär pyytämällä pyysi, ettei hän sitä tekisi.

– Haluatko sinä siis, ettei minulle jää sinusta näkemisen muistoa? Julien kysyi. – Enkö saisi katsella rakkaudesta hohtavia ihania silmiäsi? Menettäisinkö kauniin kätesi valkeuden! Ajattele, että eroan sinusta ehkä hyvin pitkäksi aikaa.

Tähän ei rouva de Rénalilla ollut mitään väittämistä, vaan hän puhkesi hillittömään itkuun. Mutta Verrièresistä itään olevien kukkuloiden kuusimetsien ääriviivat alkoivat jo aamun kajastuksessa näkyä terävinä. Julien ei lähtenyt vieläkään, vaan pyysi hekumasta juopuneena rouva de Rénalilta, eikö hän saisi jäädä koko päiväksi piiloon rouvan huoneeseen ja poistua talosta vasta seuraavana yönä.

– Niin, miksipä ei? vastasi rouva de Rénal. – Tämän viimeisen lankeemuksen jälkeen en enää kunnioita itseäni rahtuakaan, vaan olen ikäni onneton. – Ja hän veti Julienin sydäntään vasten. – Mieheni ei ole samanlainen kuin ennen, hän epäilee nyt. Hän luulee, että olen vetänyt häntä nenästä koko ajan kuin olen tuntenut sinut, ja on minulle hyvin närkästynyt. Jos hän kuulee pienimmänkin kolahduksen, hän ajaa minut talosta kelvottomana raukkana ja sellainen minä olenkin.

– Tuonkin on abbé Chélan ajanut päähäsi, vastasi Julien, – et olisi puhunut minulle näin silloin kuin lähdin seminaariin ja kärsin siitä, että minun täytyi erota sinusta. Silloin sinä vielä rakastit minua!

Julien sai näistä kylmästi lasketuista sanoistaan palkintonsa. Hän näki ystävättärensä heti unohtavan, mikä vaara miehen puolelta saattoi uhata, ja ajattelevan ainoastaan, että Julien sittenkin epäili hänen rakkauttaan. Päivä valkeni nopeasti ja huoneessa alkoi nähdä. Julien nautti nyt niin kuin ennenkin ylpeydestä johtuvasta ilostaan, kun erotti sylissään ja melkein jalkainsa juureen nöyrtyneenä tuon ihanan naisen, ainoan, jota hän elämässään oli rakastanut ja joka vielä kaksi tuntia sitten ei muistanut muuta kuin Jumalan hirvittävää vihaa ja velvollisuuksiaan. Päätökset, jotka rouva de Rénal oli pitänyt koko vuoden, Julienin rohkeus oli tehnyt tyhjäksi.

Sitten alkoi kuulua kolinaa. Rouva de Rénal muisti jotain, mikä ei ollut hänen mieleensä ennen juolahtanut, ja oli hyvin levoton.

– Tuo ilkeä Elisa saattaa tulla tänne. Minne me nyt ne pitkät tikapuut pistämme? hän sanoi ystävälleen. – Missä olisi sopiva piilopaikka? Minä vien ne ullakolle! hän huudahti yhtäkkiä teeskennellyn iloisesti.

– Mutta silloinhan sinun täytyy kulkea kamaripalvelijan huoneen läpi, ihmetteli Julien.

– Jätän tikapuut käytävään, kutsun kamaripalvelijaa ulos ja lähetän jollekin asialle.

– Ajattelehan, mitä vastaat, jos mies huomaa käytävässä ohitse kulkiessaan tikapuut.

– Kyllä, enkelini, vastasi rouva de Rénal ja suuteli Julienia. – Muistathan itse mennä sängyn alle piiloon, jos Elisa tulee tänne sillä aikaa kuin olen poissa.

Julien ihmetteli, miten rouva de Rénal yhtäkkiä saattoi olla niin iloinen. "Ulkonainen vaara ei siis saa häntä sekaannuksiin", hän ajatteli, "vaan tekee hänet iloiseksi, sillä silloin hän unohtaa omantuntonsa vaivat! Todellakin harvinainen nainen! Kannattaapa olla sellaisen sydämen valtiaana!" Julien ihaili rajattomasti rouva de Rénalia.

Rouva otti portaat, vaikka ne olivat varmaan hänelle liian raskaat. Julien meni hänen avukseen. Hän ihaili rouva de Rénalin siroa vartaloa, jota ei olisi luullut erikoisen voimakkaaksi, mutta yhtäkkiä rouva tarttui Julienin auttamatta tikkaisiin ja kohotti ne maasta helposti kuin tuolin. Hän kantoi tikapuut kiireesti kolmannen kerroksen käytävään ja asetti ne siellä seinän viereen. Sitten hän huusi kamaripalvelijaa ja meni kyyhkyslakkaan antaakseen tälle aikaa pukeutua. Kun hän viiden minuutin kuluttua tuli takaisin, ei käytävässä ollut enää tikapuita. Minne ne joutuivat? Ellei Julien olisi ollut talossa, ei rouva de Rénal olisi välittänyt vaarasta. Mutta jos mies nyt näkisi tikapuut! Silloin saattaisi tapahtua kauheita! Rouva de Rénal tutki joka paikan. Viimein hän löysi ne ullakolta, jonne kamaripalvelija oli ne kantanut ja pistänyt vielä piiloonkin. Tämä tuntui kummalliselta, ja ennen muinoin hän olisi sellaisesta pelästynyt, mutta nyt hän ajatteli: "Välitänkö siitä, mitä tapahtuu vuorokauden kuluttua, kun Julien on poistunut? Eikö koko elämäni muutenkin ole silloin synkkää ja kauheaa omantunnontuskaa?" Hän ikään kuin aavisti, että hänen täytyisi kuolla, mutta sillä ei ollut väliä. Hän oli luullut eroa Julienista ikuiseksi, mutta nyt hän olikin saanut Julienin takaisin, saanut nähdä hänet vielä kerran. Ja se, mitä Julien oli tehnyt päästäkseen hänen luokseen, todisti, että Julien rakasti häntä kovasti!

Kerrottuaan Julienille, kuinka tikapuiden oli käynyt, rouva de Rénal sanoi:

– Mitä vastaan miehelleni, jos palvelija ilmoittaa hänelle löytäneensä nuo tikkaat? Tuokion rouva de Rénal aprikoi, ja sitten hän jatkoi: – Heiltä menee vuorokausi ennen kuin he saavat käsiinsä sen talonpojan, joka möi sinulle tikapuut. Ja hän heittäytyi Julienin syliin ja veti hänet rajusti rintaansa vasten: – Kun saisi kuolla näin! hän huudahti ja suuteli Julienia monta kertaa. – Mutta silti sinun ei tarvitse kuolla nälkään, hän pilaili. – Tule nyt, ensin kätken sinut rouva Dervillen huoneeseen, joka on ollut koko ajan lukittuna.

Rouva de Rénal asettui käytävän toiseen päähän vartijaksi ja Julien juoksi sillä välin huoneeseen.

– Älä avaa, jos joku kolkuttaa, varoitti rouva de Rénal ja käänsi oven lukkoon. – Ei tänne muita tule kuin ehkä lapset leikkiessään.

– Vie heidät puutarhaan ikkunan alle, että saan nähdä heidät ja nauttia heidän äänestään.

– Sen teen varmasti, huusi rouva de Rénal rientäen pois.

Hän tuli pian takaisin tuoden appelsiineja, pikkuleipiä ja pullon Malaga-viiniä, mutta leipää hän ei ollut saanut varastetuksi.

– Mitä miehesi hommailee? Julien kysyi.

– Hän järjestelee torikauppoja talonpoikien kanssa.

Mutta sillä välin kello oli lyönyt kahdeksan, koko talo oli jalkeilla ja kuului ääniä. Rouva de Rénalia olisi lähdetty haeskelemaan ellei hän olisi näyttäytynyt, ja niinpä hänen täytyi erota Julienista. Pian hän tuli kuitenkin takaisin ja toi hänelle, varomatonta kyllä, kupin kahvia. Hän oli niin huolissaan, että Julienilla oli nälkä! Aamiaisen jälkeen hän sai johdetuksi lapset rouva Dervillen huoneen ikkunan alle. Julienin mielestä lapset olivat kasvaneet paljon, mutta alkaneet näyttää jokapäiväisiltä, tai ehkäpä hänen omat käsityksensä olivat muuttuneet. Rouva de Rénal puhui lapsille Julienista. Vanhimman vastauksesta näki, että hän muisti ja ikävöi entistä kotiopettajaa, mutta nuorimmat sitä vastoin olivat hänet melkein kokonaan unohtaneet.

Herra de Rénal ei poistunut kotoa koko sinä aamuna, hän ravasi edes takaisin portaita hieroen kauppoja talonpoikien kanssa, joille hän myi perunoitaan. Päivälliseen asti rouva de Rénal ei saanut tuokiotakaan vankinsa hyväksi. Kun päivälliskello soi ja ruoka kannettiin pöytään, hänen päähänsä pisti varastaa Julienille lautasellinen lämmintä keittoa. Hän lähestyi jo lautasta kantaen varovaisesti ovea, jonka takana Julien oli, kun huomasi yhtäkkiä edessään tuon kamaripalvelijan, joka aamulla oli piilottanut tikapuut. Mies hiiviskeli käytävässä ja näytti ikään kuin koettavan kuunnella jotain. Ehkäpä Julien oli liikuskellut huoneessa varomattomasti. Palvelija lähti hiukan nolona matkaansa. Rouva de Rénal meni rohkeasti sisään Julienin luo. Moista menettelyä Julien aivan kauhistui.

– Sinä pelkäät, sanoi rouva de Rénal. – Minä kestäisin silmääni räpäyttämättä minkä vaaran tahansa. Minä en pelkää mitään muuta kuin hetkeä, jolloin sinun lähdettyäsi jään taas yksin.

Ja rouva de Rénal juoksi jälleen pois.

"Tuo jalo sielu ei pelkää mitään muuta vaaraa kuin tunnonvaivoja!" ajatteli Julien.

Viimein tuli ilta. Herra de Rénal meni kasinolle.

Rouva de Rénal väitti, että hänellä oli hirveä päänsärky. Hän poistui omaan huoneeseensa, lähetti kohta Elisan luotaan, nousi vuoteesta ja meni kiireesti avaamaan Julienin oven.

Julienilla oli tosiaankin kova nälkä. Rouva de Rénal lähti noutamaan ruokasäiliöstä leipää. Julien kuuli naisen kirkaisun. Rouva de Rénal tuli takaisin ja kertoi, että kun hän pimeässä, kynttilää sytyttämättä meni ruokakomeroon ja kaapin luo, jossa leipää pidettiin, ja ojensi kätensä, se osui naisen käsivarteen. Se oli Elisa, ja Julien oli kuullut hänen kirkaisunsa.

– Mitä hän siellä teki?

– Oli kai näpistelemässä jotain makeaa tai aikoi vakoilla meitä, vastasi rouva de Rénal tyynenä. – Mutta onneksi sain lihapiirakan ja suuren leivän.

– Mutta mitä sinulla tuossa on? kysyi Julien osoittaen hänen esiliinansa taskuja.

Rouva de Rénal oli unohtanut, että hän oli päivällisellä pistänyt taskunsa täyteen leipää.

Julien kietoi hänet kiihkeästi syliinsä. Koskaan ei rouva de Rénal ollut hänen mielestään ollut niin kaunis kuin nyt. "Pariisissakaan ei voi tavata ylevämpää luonnetta", hän ajatteli. Rouva de Rénal oli näissä puuhissaan avuton kuin ainakin nainen, joka ei ole sellaiseen tottunut, mutta samalla niin rohkea, ettei moista tapaa kuin ihmisissä, jotka pelkäävät aivan toisenlaisia ja paljon pahempia vaaroja kuin tämä.

Kun Julien parhaillaan hyvällä ruokahalulla nautti illallistaan ja ystävätär laski leikkiä aterian vaatimattomuudesta, sillä rouva de Rénalia kauhisti ryhtyä nyt puhumaan vakavista asioista, ravistettiin ovea yhtäkkiä kaikin voimin. Herra de Rénal huusi:

– Miksi olet pannut ovesi lukkoon? Julien ennätti tuskin ryömiä sohvan alle.

– Kas, sinähän ole puettu, sanoi herra de Rénal sisään tullessaan. – Syöt illallistasi, ja ovi on väännetty lukkoon.

Tavallisissa oloissa olisi tuo kysymys, joka tehtiin aviomaisen kuivasti, saanut rouva de Rénalin ymmälle, mutta nyt hän tiesi, että jos mies sattuisi vain vähän kumartumaan, hän huomaisi heti Julienin, sillä herra de Rénal oli heittäytynyt istumaan vastapäätä sohvaa samalle tuolille, jolla Julien oli äsken istunut.

Päänsärky kelpasi tekosyyksi kaikkeen. Sillä aikaa kuin mies puolestaan pitkäveteisesti kertoi biljardipelistä, jonka hän oli voittanut Kasinolla, – voittanut yhdeksäntoista frangia, hemmetti, hän kehui, sillä aikaa rouva huomasi, että Julienin hattu oli jäänyt siihen aivan heidän eteensä tuolille. Pelottavan kylmäverisesti rouva de Rénal alkoi riisuutua ja heitti jollakin sopivalla hetkellä, pujahtaen miehensä eteen, hameensa hatun päälle tuolille.

Viimein herra de Rénal poistui. Rouva de Rénal pyysi Julienia kertomaan lisää elämästään seminaarissa: – Eilen en kuunnellut, ajattelin vain sinun puhuessasi, miten saisin voimaa karkoittaa sinut pois.

Rouva de Rénal oli hämmästyttävän varomaton. He puhelivat keskenään aivan ääneen. Kello saattoi olla siinä kaksi aamulla, kun jysähdys oveen keskeytti heidän pakinansa. Taas herra de Rénal!

– Avaa heti, talossa on varkaita! hän huusi. – Saint-Jean löysi tänä aamuna heidän tikapuunsa.

– Nyt tuli onnettomuus, huudahti rouva de Rénal ja heittäytyi Julienin syliin. – Hän tappaa meidät molemmat, ei hän uskokaan täällä olevan varkaita. Minä saan kuolla syliisi ja olen kuollessani onnellisempi kuin koskaan elämässäni.

Hän ei vastannut sanaakaan miehelleen, joka kiehui kiukkua, vaan ainoastaan syleili tulisesti Julienia.

– Pelastan äidin Stanislas-Xavierille, sanoi Julien ja loi ystävättäreensä vaativan katseen. – Minä hyppään pihalle pukuhuoneen ikkunasta ja pakenen puutarhan kautta. Koirat tuntevat minut. Kiedo vaatteeni kääröön ja heitä se puutarhaan niin pian kuin suinkin. Älä avaa ovea, vaan anna särkeä se. Ennen kaikkea, ei mitään tunnustuksia, sen kiellän. Hänen on parempi jäädä epäilemään kuin päästä varmuuteen.

– Sinä ruhjoudut kuoliaaksi, kun hyppäät alas! vastasi rouva de Rénal, se oli hänen ainoa huolensa.

Rouva de Rénal kiiruhti Julienin kanssa pukuhuoneen ikkunan luo ja piilotti sitten nopeasti Julienin vaatteet. Viimein hän avasi miehelleen, joka oli kiukusta pakahtumaisillaan. Herra de Rénal katseli huonetta ja pukuhuonettakin, mutta ei sanonut sanaakaan, ja katosi sitten. Julienin vaatteet heitettiin hänelle alas, hän sieppasi ne ja juoksi täyttä vauhtia puutarhan halki Doubs-joelle päin.

Juostessaan hän kuuli luodin vinkuvan korvissaan ja sitten pyssyn pamahduksen.

Se ei ollut herra de Rénal, ajatteli Julien, hän ei ampuisi näin huonosti. Koirat juoksivat haukkumatta hänen vieressään, uusi kuula sattui varmaankin yhtä koiraa käpälään, koskapa eläin alkoi surkeasti uikuttaa. Julien kiipesi ja hyppäsi erään pengermän muurin yli, juoksi sen suojassa viitisenkymmentä askelta ja kääntyi sitten pakenemaan toiseen suuntaan. Hän kuuli ajajain huutelevan toisilleen ja näki kamaripalvelijan, pahimman vihollisensa, ampuvan. Eräs tilanvuokraaja alkoi niinikään ammuskella puutarhan toiselta puolelta, mutta Julien oli jo päässyt Doubsin rannalle ja pukeutui siellä.

Tuntia myöhemmin hän samosi puolen peninkulman päässä Verrièresistä, Geneven maantiellä. "Jos minua epäillään, niin minua etsitään Pariisin tieltä", hän ajatteli.

XXXI

MAASEUDUN SULOJA

    O rus quando ego te aspiciam!

                        Horatius.

    [Oi maaseutu, milloin saan sinut nähdä?
    – Suom.]

– Herra aikoo kai postikyydillä Pariisiin? kysyi isäntä, kun Julien poikkesi erääseen majataloon syömään aamiaista.

– Yhdentekevää minulle, pääsenkö tänään vai huomenna, vastasi Julien, tekeytyen välinpitämättömäksi. Mutta samassa tulivatkin postivaunut, ja niissä oli kaksi vapaata paikkaa.

– Kas vain, sinäkö se olet, Falcoz-parka, sanoi eräs matkustaja, joka oli saapunut Genevestä päin, toiselle, joka nousi vaunuihin yhtäaikaa Julienin kanssa.

– Minä luulin sinun asettuneen ainaiseksi Lyonin seudulle, Rhone-joen kauniiseen laaksoon, vastasi Falcoz.

– Asettunut, kyllä kai. Minä olen matkalla karkuun sieltä.

– Mitenkä karkuun? Sinäkö, Saint-Giroud, joka näytät niin viisaita mieheltä, sinäkö olisit tehnyt jotain pahaa? nauroi Falcoz.

– Melkeinpä siltä tuntuu. Maaseudulla eläminen on hirveää. Kuten tiedät, minä pidän raikkaista metsistä ja maaseudun rauhasta. Usein olet väittänyt minua luonteeltani liian romanttiseksi. Minä en tahtonut kuulla siellä jauhettavan politiikkaa, ja politiikka minut nyt ajaa sieltä pois.

– Mihinkä puolueeseen sinä siis kuulut?

– En mihinkään, ja se onkin muka vikani. Siinä koko politiikkani, että pidän musiikista ja maalauksesta ja että hyvä kirja on minulle merkkitapaus. Pian tulen neljänkymmenenneljän vanhaksi. Miten kauan vielä saan elää? Enintään viisitoista, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta. No niin, uskon, että ministerit kolmenkymmenen vuoden kuluttua ovat hiukan pystyvämpiä kuin nykyään, mutta aivan yhtä kunniallisia kuin tänäänkin. Englannin historiasta näen, miten meilläkin asiat kehittyvät. Meillä on aina kuningas, joka tahtoo laajentaa etuoikeuksiaan, aina kunnianhimoisia, jotka pyrkivät kansanedustajiksi, aina Mirabeaun maine ja hänen keräämänsä satasentuhatta frangia riistävät maaseudun rikkailta yön levon. Sellaista he väittävät vapaamielisyydeksi ja kansanrakkaudeksi! Aina viettelee vanhoillisia halu pääriksi tai tavalliseksi aatelisherraksi. Valtiolaivan peräsimessä tahtovat kaikki keikkua, se homma tuottaa hyvin. Eikö tavallinen vaatimaton matkustaja siellä koskaan saa vaivaista rauhallista paikkaansa?

– Asiaan, asiaan! Olisi hauskaa kuulla, mihin vaikeuksiin niini rauhallinen mies kuin sinä sitten olet joutunut? Viimeiset vaalitko ajavat sinut pois maaseudulta?

– Minun vastukseni ovat paljon vanhempia. Neljä vuotta sitten olin neljänkymmenen ikäinen ja viidensadantuhannen frangin omistaja. Nyt olen neljä vuotta vanhempi ja luultavasti viisikymmentätuhatta frangia köyhempi. Menetin rahat, kun möin linnani, Montfleuryn, joka on kerrassaan ihanalla paikalla Rhone-joen seutuvilla. Pariisissa kyllästyin tuohon alinomaiseen komediaan, jota ihmisen täytyy näytellä niin kutsutun 1800-luvun kulttuurin tähden. Kaipasin yksinkertaista ja sopuisaa elämää. Ja menenpä silloin ja ostan maatilan Rhone-joen vuorisilta rinteiltä, ihanimman paikan maailmassa. Kylän vikaari ja naapuruston pikku aateliset kosiskelevat minua puolisen vuotta. Minä kutsun heitä luokseni päivälliselle, sanon lähteneeni Pariisista siksi, etten tahtonut kuulla enää elämässäni puhuttavan politiikkaa. – Kuten näette, sanoin, – en ole tilannut tänne sanomalehteäkään. Kuta vähemmän postinkantaja tuo kirjeitä, sitä tyytyväisempi olen. Mutta sepä ei ollut suinkaan vikaarin mieleen. Pian aletaan minua kiusata kaikenlaisilla tungettelevilla kysymyksillä, sotkea minua juoniin jne. Halusin antaa pari kolme sataa frangia vuodessa köyhille, mutta minua pyydetään antamaan ne hyväntekeväisyysseuroille sellaisille kuin Pyhän Joosepin, Pyhän Neitsyen jne. Minä kieltäydyin. Silloin minulle ruvetaan hävyttömiksi. Minä olin niin tyhmä, että loukkaannuin siitä. Nyt en pääse enää aamuisin nauttimaan vuoriston kauneudesta joutumatta johonkin kiusaan, joka herättää minut unelmistani ja muistuttaa minulle äitelästi, että maailmassa on ihmisiä ja että he ovat ilkeitä. Esimerkiksi kirkollisissa kulkueissa, joita järjestetään hyvän vuodentulon saamiseksi ja joissa käyn mielelläni kuulemassa laulua (sen sävel on luultavasti kreikkalainen), minun peltojani ei enää siunata, koska ne ovat jumalattoman maata, väittää vikaari. Vanhan talonpoikaisakan lehmä kuolee. Hän sanoo, että paha tuli lähellä olevasta lammikosta, joka on minun, jumalattoman pariisilaisen filosofin, ja viikon kuluttua näen kaikki kalani kellottavan maha pystyssä kalkkilipeällä myrkytettyinä. Minua kiusataan sen tuhannella tavalla. Rauhantuomari, joka on kunnon mies, mutta pelkää menettävänsä paikkansa, ei anna minulle koskaan oikeutta. Maaseudun rauha muuttuu minulle oikeaksi helvetiksi. Kun viimein huomaan, että vikaari, kylän seurakunnan esimies, on jättänyt minut eikä eläkkeellä elävä kapteenikaan, vaapamielisten johtaja, tue minua enää, niin kaikki karkaavat kilvalla kimppuuni, yksinpä muurarikin, jota olen elättänyt vuoden, ja vaunuseppä, joka varasti minulta vaunujani korjaillessaan tietäen nyt pääsevänsä kaikesta ilman rangaistusta. Saadakseni jonkinlaista tukea ja voittaakseni käräjäasioistani edes muutaman, tekeydyin vapaamieliseksi. Mutta silloin tulivat nuo vietävän vaalit, kuten arvasit, tahdottiin minun ääntäni...

– Tuntemattomalle?

– Ei suinkaan, vaan miehelle, jonka liiankin hyvin tunnen! Minä kieltäydyin antamasta ääntäni, mutta se oli hirveä typeryys. Kohta sain vapaamielisetkin niskaani, ja asemani tulee aivan sietämättömäksi. Uskonpa, että jos vikaarin päähän olisi pistänyt syyttää minua piikani murhaajaksi, hän olisi saanut kummastakin puolueesta kaksikymmentä todistajaa vannomaan, että minä olin tehnyt sen rikoksen.

– Vai aioit todellakin elää maalla yhtymättä naapuriesi intohimoihin tai edes kuuntelematta heidän lorujaan! Hulluko sinä olet...!

– No niin, siihen löytyi keino: Montfleury on nyt myytävänä, minä menetän mielelläni vaikkapa viisikymmentätuhatta frangia, mutta olen onnellinen, kun pääsen siitä ulkokultailun ja joutavien juonien helvetistä pois. Etsin yksinäisyyteni ja maaseudun rauhani ainoasta paikasta, missä sitä Ranskassa on, nimittäin Pariisista erään talon neljännestä kerroksesta Champs-Elyséen varrelta. Sitä paitsi aprikoin, enköhän ala uutta poliittista uraani lahjoittamalla ehtoollisleipiä Roulen kaupunginkorttelin seurakunnalle.

– Tällaista ei olisi ollut Napoleonin aikaan, sanoi Falcoz surua ja vihaa hohtavin silmin.

– Ehkäpä ei, mutta miksi hän ei osannut pysyä vallassa, se sinun Napoleonisi? Kaikki nykyiset kärsimykseni ovat hänen työtään.

Julienin tarkkavaisuus heräsi entistä enemmän. Jo kohta hän oli ymmärtänyt, että bonapartisti Falcoz oli se herra de Rénalin lapsuudenystävä, jonka määri vuonna 1816 oli hylännyt, ja filosofi Saint-Giraud varmaankin sen prefektuuriviraston päällikön veli, joka oli keinotellut itselleen huutokaupassa kunnan taloja polkuhintaan.

Saint-Giraud jatkoi:

– Rakas Bonapartesi on saanut aikaan sen, että kunniallinen mies, joka ei ahdistele ketään, neljänkymmenen ikäinen, viidensadantuhannen frangin omistaja, ei voi asettua maaseudulle eikä löydä sieltä rauhaa, vaan papit ja aateliset ajavat hänet matkaansa.

– Älä puhu pahaa hänestä, huudahti Falcoz. – Koskaan eivät toiset kansat ole kunnioittaneet Ranskaa niin kuin niinä kolmenakymmenenä vuotena, jolloin Napoleon oli vallassa. Kaikessa, mitä silloin tehtiin, oli suuruutta.

– Tuo sinun keisarisi, piru muuten hänet vieköön, ei ollut suuri kuin taistelukentillä ja silloin kuin järjesti uudestaan raha-asiat, siinä vuoden 1802 tienoilla, jatkoi nelikymmenvuotias matkustaja. – Miten on arvosteltava hänen koko myöhempää esiintymistään? Marsalkkoineen, hovikomeuksineen ja vastaanottoineen Tuileriessä hän julkaisi vain uuden painoksen kaikista entisistä monarkistisista narrituksista. Vanha painos oli jo korjattu, se olisi kelvannut vielä pariksi vuosisadaksi. Aatelisto ja papit tahtoivat palata vanhaan, mutta heillä ei ollut sitä rautakättä, jota tarvittiin vanhaa yleisölle tyrkytellessä.

– Puheestasi huomaa, että olet entinen kirjapainonomistaja!

– Kuka minut ajoi pois maatilaltani? jatkoi kirjanpainaja vimmoissaan. – Papitpa juuri, jotka Napoleon kutsui jälleen konkordaatillaan maahan, kun hänen olisi pitänyt kohdella heitä niin kuin valtio lääkäreitä, asianajajia ja astronomeja: pelkkinä kansalaisina, välittämättä ollenkaan millä keinottelutavalla he koettavat elättää aatelisherroja, ellei Napoleonisi olisi tekaissut uusia kreivejä ja paroneja? Ei, päästiinhän jo kerran siitä muodista. Ja papiston jälkeen ovat pienet maalaisaateliset kiusanneet minua kaikkein eniten ja pakottaneet minut vapaamieliseksi.

Juttua jatkui loputtomiin. Siitä aiheesta riittää Ranskassa väittelyä vielä viideksikymmeneksi vuodeksi. Kun Saint-Giraud yhä hoki, että maaseudulla oli ihmisen aivan mahdoton elää, mainitsi Julien kainosti hänelle esimerkkinä herra de Rénalin.

– Jopa olette viisas, nuori mies, piru vieköön! huudahti Falcoz. – Hän ryhtyi vasaraksi, ettei olisi joutunut alasimeksi, ja aika moukari hän onkin. Mutta nyt jo huomaa, että Valenod lyö hänet laudalta. Tunnetteko sen lurjuksen? Se poika osaa! Mitäs sitten sanotte, kun herra de Rénalinne jonakin kauniina päivänä näkee itsensä viralta pannuksi ja Valenodin kavunneen hänen paikalleen?

– Joutuu vain tilille omista pahoista töistään, sanoi Saint-Giraud.

– Te siis tunnette Verrièresin, nuori mies? No niin, Bonaparte, jota taivas hänen monarkistisista konnankoukuistaan rangaiskoon, sai aikaan sen, että nyt hallitsevat Rénalit ja Chélanit, ja sitten taas vuorostaan Valenodit ja Maslonit.

Nämä synkät valtiolliset pakinat olivat Julienille jotakin uutta ja kummallista ja estivät häntä vaipumasta nautiskeleviin unelmiinsa.

Kun Pariisi ilmestyi kaukaa näkyviin, ei se vaikuttanut häneen oikeastaan siltä eikä tältä. Muisto vuorokaudesta, jonka hän oli viimeksi elänyt Verrièresissä, vaikutti vielä hänen tulevien tuulentupiensa vastapainona. Hän teki mielessään valan, ettei jättäisi koskaan ystävättärensä lapsia oman onnensa nojaan, vaan uhraisi kaikkensa suojellakseen heitä, jos pappien itsevaltaisuus saisi aikaan uuden vallankumouksen ja aatelistoa alettaisiin jälleen vainota.

Kuinkahan olisi käynyt sinä yönä, jolloin hän tuli Verrièresiin ja nosti tikapuunsa pystyyn rouva de Rénalin makuuhuoneen ikkunaa vasten, jos huoneessa olisikin nukkunut joku vieras tai itse herra de Rénal?

Ja miten suloiset siellä olivat olleet ne kaksi ensimmäistä tuntia, kun ystävätär tosissaan aikoi karkoittaa hänet pois ja Julien piti puoliaan, istuen rouva de Rénalin vieressä pimeässä! Sellaisia muistoja ei Julienin tapainen luonne unohda koko elämänsä aikana. Tuon seurustelun muut yksityiskohdat alkoivat sitten jo sulautua tapahtumiin heidän rakkautensa ensi ajoilta, joista oli neljätoista kuukautta.

Julien heräsi äkkiä syvistä unelmistaan, sillä vaunut pysähtyivät. Oltiin saavuttu postitalolle, joka oli J. J. Rousseaun kadun varrella.

– Haluan Malmaisoniin, hän sanoi ajurille, joka ajoi paikalle.

– Tähän aikaan! Mitä te siellä teette, herra?

– Se ei kuulu teille, ajakaa!

Mikään oikea intohimo ei muista muuta kuin itseään. Siksipä intohimot tuntuivatkin Pariisissa naurettavilta, sillä siellähän jokainen naapuri vaatii meitä ajattelemaan paljon häntä itseään. Välttelen kuvailla, kuinka Julien haltioitui Malmaisonissa. Hän itki. Niinkö tosiaan, keskellä noita rumia valkeita muureja, jotka sinne oli sinä vuonna rakennettu ja jotka pirstovat koko puiston pilalle?

Aivan niin, sen vakuutan, herra! Julien oli samanlainen kuin yleensä myöhempikin sukupolvi. Hän ei nähnyt mitään Arcolen, Pyhän Helenan saaren ja Malmaisonin välillä.

Illalla Julien aprikoi, menisikö ehkä teatteriin vai karttaisiko sitä. Hänellä oli merkilliset käsitykset tuosta kadotuksen paikasta.

Syvä epäluulo esti häntä ihailemasta elävää Pariisia. Hän liikuttui ainoastaan milloin näki muistomerkkejä, jotka hänen sankarinsa oli jättänyt jälkeensä.

– Nyt siis olen täällä juonien ja teeskentelyn pääpesässä! Täällä pitävät abbé de Frilairin suojelijat valtaa käsissään.

Kolmannen päivän iltana uteliaisuus voitti ja hän meni sittenkin abbé Pirardin puheille ennen kuin ryhtyi katselemaan perinpohjin kaupunkia. Abbé selitti hänelle kylmästi, minkälainen elämä häntä odotti markiisi de La Molen talossa.

– Jos muutaman kuukauden kuluttua ilmenee, ettette sovellu paikkaan, niin palaatte takaisin seminaariin, mutta kaikin puolin kunniallisella tavalla. Saatte asua markiisin luona, miehen, joka on Ranskan ylhäisempiä herroja. Esiinnytte siellä mustassa puvussa, mutta ei papin puvussa, vaan vähän sellaisessa kuin tavallisten ihmisten surupuku on. Vaadin, että kolmasti viikossa käytte jumaluusopin luennoilla eräässä seminaarissa, jonne hankin teille pääsyn. Joka päivä kello kahdentoista aikaan menette markiisin kirjastoon. Hän aikoo teettää teillä oikeusjuttujaan ja muita liikeasioitaan koskevia kirjeitä. Markiisi merkitsee itse jokaisen saapuneen kirjeen reunaan, mihin suuntaan teidän on vastattava. Minä väitin hänelle, että teistä tulisi kolmessa kuukaudessa niin taitava, ettei hänen tarvitsisi hylätä kahdeksastatoista kirjeestä, jotka tuotte hänen allekirjoitettavikseen, enempää kuin kolme, neljä. Kello kahdeksan aikaan illalla järjestätte hänen työpöytänsä ja kello kymmeneltä olette vapaa. Saattaa sitten sattua, jatkoi abbé Pirard, – että joku vanha rouva tai joku ystävällinen herrasmies esittelee teille tavattomia etuja tai tarjoaa teille kursailematta kultaa, jos näytätte eräitä markiisille tulleita kirjeitä...

– Mitä hittoa! huudahti Julien ja lensi punaiseksi.

– Kummallista, virkkoi abbé ja hänen suunsa meni katkeraan hymyyn, – että te, vaikka olette niin köyhä ja kokonaisen vuoden oleskellut seminaarissa, vielä suututte moraalisesti. Taidatte olla umpisokea! Ehkäpä veren perintöä? jatkoi abbé, puolittain itselleen mutisten. – Merkillistä, että markiisi tuntee teidät, hän lisäsi ja katsoi terävästi Julienia. – Mistä tuntenee, en tiedä. Hän antaa teille aluksi palkkaa sata louista. Hän häilähtelee usein oikkujensa mukaan, se vika hänellä on. Lapsellisuudessa saatte hänestä kilpailijan. Jos hän on teihin tyytyväinen, voi palkkanne vähitellen nousta kahdeksaantuhanteen frangiin. Mutta ymmärrättehän, huomautti abbé kirpeästi, – ettei hän anna teille niitä rahoja pelkästään kauniiden silmienne tähden, teistä täytyy olla hyötyä. Jos olisin teidän asemassanne, puhuisin hyvin vähän enkä ainakaan puhuisi koskaan asioista, joita en ymmärrä.

– Niin, hän jatkoi yhä, – unohdin vielä mainita markiisin perheestä. Olen ottanut siitä teitä varten selvää. Siellä on kaksi lasta, tytär ja yhdeksäntoista ikäinen poika, tavattoman elegantti, huisheikka, joka ei kello kahdentoista aikaan tiedä, mitä hän kello kaksi tekee. Hän on älykäs ja rohkea. Oli mukana Espanjan sotaretkellä. Markiisi toivoo, en tiedä mistä syystä, että teistä tulisi nuoren kreivi Norbertin ystävä. Mainitsin hänelle, että olette etevä latinisti. Ehkäpä hän ajattelee, että te opetatte hänen pojalleen muutamia irrallisia Ciceron tai Vergiliuksen lauselmia. Jos minä olisin teidän sijassanne, en antaisi tuon kauniin nuoren miehen koskaan ryhtyä laskemaan kanssani leikkiä. Ja antaisinpa pyydellä itseäni monta kertaa ennen kuin taipuisin hänen sangen kohteliaihin, mutta hieman ironialla pilattuihin lähentelyihinsä. En salaile teiltä, että nuori kreivi de La Mole tiettävästi ensin halveksii teitä, joka olette vähäistä syntyperää, kun taas hänen kantaisänsä oli hovimiehiä ja sai kunnian tulla mestatuksi Grève-torilla huhtikuun 26. päivänä 1574 sekaannuttuaan erääseen valtiolliseen juoneen. Te olette kirvesmiehen poika Verrièresistä ja sitäpaitsi hänen isänsä palveluksessa. Ajatelkaa, mikä ero siinä on, ja tutkikaa muuten tuon suvun vaiheita Morerin historiasta. Kaikki imartelijat, jotka käyvät siellä päivälliskutsuilla, tekevät sopivan tilaisuuden tullen siihen hienoja viittauksia, kuten he sanovat. Varokaa, miten vastaatte kreivi Norbert de La Molen, tuon husaarirykmentin eskadroonanpäällikön ja tulevan Ranskan päärin, leikinlaskuihin. Älkää sitten tulkokaan valittamaan minulle seurauksista!

– Minun ei mielestäni pitäisi vastatakaan miehelle, joka minua halveksii, sanoi Julien hyvin punaisena.

– Teillä ei ole vielä käsitystä sen halveksinnan laadusta. Se ilmenee pelkästään liioitellun suurena kohteliaisuutena. Jos olisitte tyhmä, ottaisitte sen täydestä. Jos haluaisitte menestyä, teidän täytyisi ottaa se täydestä.

– Pidettäisiinkö minua kiittämättömänä, jos kyllästyisin kerran koko urakkaan ja menisin takaisin seminaarin koppiin numero 103?

– Epäilemättä, vastasi abbé. – Koko talon seurapiiri parjaisi teitä; mutta silloin minä ilmestyisin avuksenne. Adsum qui feci.[Minä, joka sen tein, olen läsnä.] Sanoisin, että menettelitte niin minun käskystäni.

Julienia närkästytti nyt abbé Pirardin ilmeisesti pistävä ja melkein häijy sävy. Se melkein pilasi hänen viimeiset sanansa.

Asia johtui siitä, että abbé käsitti rakkautensa Julienia kohtaan hyvin omantunnon mukaisesti ja että hän pelkäsi melkein uskonnollisesti sekaantua näin ratkaisevasti toisen ihmisen kohtaloon.

– Sitä paitsi näette siellä vielä, hän lisäsi yhtä epäystävällisesti ja kuin kiusallisen velvollisuuden täyttäen, – näette vielä markiisitar de La Molen. Hän on kookas, vaaleaverinen rouva, uskollinen, pöyhkeä, mallikelpoisen kohtelias ja vielä vähäpätöisempi. Hänen isänsä on vanha herttua de Chaulnes, yleensä tunnettu sukuennakkoluuloistaan. Tuo ylimysnainen on ikään kuin yhteenveto, korkoreliefi kaikesta, mikä kuuluu hänen arvoistensa naisten perusluonteeseen. Hän ei salaile, että ainoaa arvokasta hänestä on maailmassa ristiretkellä käyneet kantaisät. Raha tulee vasta pitkän matkaa sen jälkeen. Ihmettelettekö tätä? Katsokaas, emme ole enää maalla, ystäväni. Saatte hänen salongissaan kuulla ylhäisaateliston puhuvan prinsseistämme merkillisen kevyeen tapaan, mutta markiisitar de La Mole alentaa äänensä kunnioituksesta, milloin vain mainitsee jonkun prinssin tai etenkin prinsessan. En neuvoisi teitä hänen läsnäollessaan väittämään, että Filip II tai Henrik VIII olivat hirviöitä. He olivat toki kuninkaita, ja se antaa heille ehdottoman oikeuden vaatia kunnioitusta sellaisilta syntyperättömiltä kuin te ja minä! Mutta me kuitenkin olemme pappeja, sillä pappina hän teitäkin pitää, lisäsi herra Pirard. Ja siksi hän kohtelee meitä kamaripalvelijoina, jotka ovat hänelle välttämättömiä autuuden saavuttamiseksi.

– Herra Pirard, sanoi Julien, – minusta tuntuu, etten viivy kauan Pariisissa.

– Miten vain tahdotte, mutta huomatkaa, ettei ihminen meidän asemassamme menesty muuten kuin suurten herrojen avulla. Teidän luonteessanne on jotakin, jota ainakaan minä en osaa määritellä, mutta joka tekee teidät vainotuksi, ellei se auta teitä eteenpäin. Teille ei ole kultaista keskitietä! Älkää käyttäkö taipumuksianne väärin. Ihmiset näkevät aina, kun tulevat teitä puhuttelemaan, ettette ole siitä hyvillänne. Sellaisessa yhteiskunnallisessa maassa kuin meidän olette tuhon oma, jos ette esiinny arvokkaasti. Mihin olisitte joutunut Besançonissa, jos ei tätä markiisi de La Molen oikkua olisi sattunut? Kerran huomaatte, kuinka tavattoman omituista on, että hän otti teidät suojaansa, ja ellette ole suorastaan epänormaali, niin olette hänelle ja hänen perheelleen ikuisesti kiitollinen. Miten monta paljon oppineempaa köyhää abbéa kuin te, on saanut Pariisissa vuosikaudet tulla toimeen kurjilla ansioilla. Seitsemänkymmentäviisi centimea messusta ja viisikymmentä Sorbonnessa pidetyistä luennoista kappaleelta... Muistakaa, mitä viime talvena kerroin teille kardinaali Duboisin, tuon hirtehisen nuoruusvuosista. Ette kai pöyhkeydessänne luule itseänne lahjakkaammaksi kuin hän? Minä esimerkiksi, keskinkertainen rauhanmies, luulin saavani kuolla seminaarissani. Olin niin lapsellinen, että kiinnyin siihen. Kas kuinka kävi. Minut olisi erotettu, ellen itse olisi jättänyt erohakemustani. Tiedättekö miten varakas silloin olin? Minulla oli viisisataakaksikymmentä frangia, siinä koko pääomani. Ei ainoaakaan ystävää, tuskin pari tuttavaa. Markiisi de La Mole, jota en ollut milloinkaan nähnyt, pelasti minut kiipelistä. Yksi ainoa sana häneltä, ja sain pastoraatin seurakunnassa, jonka väki on varakasta ja karttaa yleensä karkeita paheita. Ja suorastaan häpeän, niin kohtuuttomat tuloni ovat vähäiseen työhöni nähden. Olen tässä puhunut näin kauan naputtaakseni hiukan järkeä päähänne. Ja vieläkin sana, valitettavasti olen hyvin kielteinen, saattaa käydä niin, ettemme kerran puhdekaan keskenämme. Jos talo markiisittaren mahtailun tai hänen poikansa mauttoman ilveilyn vuoksi käy teille aivan sietämättömäksi, niin neuvon teitä täydentämään opintonne jossakin seminaarissa viidentoista peninkulman päässä Pariisista, mieluummin pohjois- kuin eteläosassa maata. Pohjoisessa ollaan sivistyneempiä, ja, lisäsi hän melkein kuiskaamalla, siellä pelkäävät pikku tyrannit läheisen Pariisin sanomalehtiä, se täytyy minun teille tunnustaa. Jos me sitten edelleen saamme iloa toistemme tapaamisesta, ja jos markiisin talo ei teitä miellytä, niin tarjoan teille paikan sijaisenani. Jaamme tulot, jotka saan pastoraatistani, kahtia. Olen teille sen velkaa, ja paljon enemmänkin, sanoi abbé ja katkaisi Julienin kiittelyt, – velkaa omituisesta tarjouksestanne, jonka teitte minulle Besançonissa. Jos ei minulla silloin olisi ollut edes noita viittäsataakahtakymmentä frangia, niin te olisitte pelastanut minut.

Abbén äänestä oli tuimuus kadonnut. Häpeäkseen Julien tunsi kyynelten tulevan silmiinsä. Hänen teki mielensä heittäytyä ystävänsä kaulaan, eikä hän voinut olla sanomatta tälle, tekeytyen niin miehekkääksi kuin liikutukseltaan osasi:

– Isäni vihasi minua jo kätkyessä, se on elämäni katkerimpia onnettomuuksia. Mutta nyt en nurise enää kohtaloani, sillä teissä olen tavannut isän, herra Pirard.

– Hyvä, hyvä, hoki abbé hämmästyneenä. Sitten hän jäykistyi jälleen seminaarinrehtoriksi:

– Ei saa koskaan sanoa "kohtalo", poikani, täytyy aina sanoa "Kaitselmus." Vaunut seisahtuivat ja kuski tarttui valtavan portin pronssiseen kolkuttimeen. Siinä oli de La Molen sukutalo, Hôtel de la Mole. Ja että kulkijat olisivat aivan varmoja asiasta, sanat oli kaiverrettu mustaan marmorilevyyn portin päälle.

Moinen mahtailu oli Julienista vastenmielistä. "He pelkäävät kuin mielettömät jakobiinejä. Robespierre ja hänen mestausvankkurinsa kummittelevat heille joka pensaan takana. He ovat siinä suhteessa aivan naurettavia, ja kuitenkin he rehentelevät tällä tavoin linnoillaan, niin että roskaväki ne helposti huomaisi ja kapinan tullen ryöstäisi." Julien uskoi nämä ajatuksensa abbé Pirardille.

– Oi lapsi-parka, pian teistä tulee minun sijaiseni! Mitä kauheaa mieleenne juolahtaakaan.

– Minusta se oli aivan luonnollinen ajatus, vastasi Julien. Porttivahdin ankara arvokkuus ja etenkin pihan puhtaus ihastuttivat Julienia. Aurinko säteili.

– Kuinka uljasta arkkitehtuuria! hän sanoi ystävälleen.

Hänen arvostelunsa koski Saint-Germainin kaupunginosassa tavallista tyhjänpäiväistä palatsia, jollaisia rakennettiin Voltairen kuoleman aikoina. Milloinkaan muoti ja kauneus eivät ole olleet kauempana toisistaan kuin niissä.

XXXII

KESKELLE MAAILMAA

    Muistan naurettavan ja liikuttavan tapauksen: kun ihminen ensi
    kertaa, yhdeksäntoistavuotiaana joutui yksinään ja turvattomana
    hienoston salonkiin, niin pelkkä naisen katse sai hänet hämilleen.
    Kuta miellyttävämmäksi tahdoin tekeytyä, sitä kömpelömmin
    käyttäydyin. Kaikesta minulla oli väärä käsitys: milloin avasin
    aiheettomasti koko sydämeni, milloin pidin toista miestä
    vihollisenani, jos hän vain oli totisena katsahtanut minuun.
    Mutta kainouden hirveistä tuskista huolimatta, kuinka ihanilta
    aurinkoiset päivät tuntuivat!

                                                    Kant.

Julien pysähtyi ällistyneenä keskelle pihaa.

– Koettakaa toki näyttää järkevältä, sanoi abbé Pirard. – Päässänne kuhisee hirveitä ajatuksia, mutta kuitenkin olette aivan kuin lapsi! Mihin unohtui Horatiuksen nil mirari (ei saa antaa ihastukselleen valtaa)? Ajatelkaa, että kun tuo lakeijalauma näkee, että teille annetaan täällä paikka, se pilkkaisi teitä mielellään. Se käsittää teidät vertaisenaan, joka on ansiottomasti korotettu ylemmäksi heitä muita. Vaikka se näyttää ystävälliseltä, jakaa hyviä neuvoja ja haluaa opastaa teitä, se koettaa kuitenkin houkutella teidät johonkin tavattomaan typeryyteen.

– Sen uskon kyllä, vastasi Julien, puraisi huultaan ja muuttui jälleen epäluuloiseksi.

Teidän mielestänne, ensimmäisen kerroksen salit, joiden kautta herrat kulkivat markiisin työhuoneeseen, olisivat olleet yhtä ikäviä kuin komeitakin. Jos niitä tarjottaisiin teille sellaisina kuin ne ovat, ette suostuisi asumaan niissä. Ne ovat oikeita haukotusten ja turhan viisastelun tyyssijoja. Mutta Julienin ihastusta ne vain lisäsivät. "Kuinka voisi ihminen olla onneton", hän ajatteli, "kun saa asua näin uljaasti."

Viimein herrat tulivat mahtavan huoneiston kaikkein rumimpaan huoneeseen. Siellä oli niin hämärää, että tuskin näki, ja siellä istui pieni laiha mies, jolla oli terävät silmät ja vaalea tekotukka päässä. Abbé käännähti Julienin puoleen ja esitteli hänet markiisille. Julien tuskin tunsi häntä enää, niin kohteliaana hän esiintyi. Hän ei ollut enää mikään Bray-le-Hautin luostarissa nähty pöyhkeäilmeinen ylimys. Julienin mielestä hänellä oli liian tuuhea peruukki. Ja se ajatus hävitti hänen arkuutensa kokonaan. Henrik III:n jälkeläisen vartalo vaikutti hänestä kovin vaivaiselta. Markiisi oli tavattoman laiha ja hänen liikkeensä olivat liian pyörähteleviä. Mutta pian Julien huomasi, että markiisi osasi käyttäytyä puhuteltavaa kohtaan vieläkin miellyttävämmin kuin Besançonin piispa. Vastaanottoa kesti ainoastaan kolme minuuttia. Abbé Pirard sanoi heidän poistuessaan Julienille:

– Te katselitte markiisia kuin olisitte aikonut ruveta maalaamaan hänestä kuvaa. En ole liioin perehtynyt siihen, mitä täkäläiset kutsuvat kohteliaisuudeksi, pian tiedätte siitä asiasta paljon enemmän kuin minä. Mutta tuollainen tuijottelu ei minusta tuntunut ollenkaan kohteliaalta.

Istuttiin jälleen vaunuissa. Kuski seisahdutti lähellä bulevardia, ja abbé vei Julienin johonkin huoneistoon, jossa oli monta suurta salia perätysten. Julien huomasi, ettei siellä näkynyt laisinkaan huonekaluja. Hän katseli komeaa, kullattua pöytäkelloa, joka oli koristettu hänen mielestään hyvin rivoilla pikku veistoksilla, kun muuan hienosti puettu herrasmies tuli hymyillen hänen luokseen. Julien kumarsi hiukan.

Herra hymyili yhä vain ja laski kätensä Julienin olalle. Julien säpsähti ja kimmahti takaisin. Hän lehahti punaiseksi, hän vihastui niin. Abbé Pirard nauroi kyynelet silmissä, vaikka koetti pysyä täysin arvokkaana. Herrahan oli räätäli.

– Päästän nyt teidät taas vapaaksi kahdeksi päiväksi, sanoi abbé, kun he menivät ulos. – Vasta silloin voitte tulla esitellyksi markiisitar de La Molelle. Joku toinen vartioisi teitä kuin nuorta tyttöä näinä ensimmäisinä päivinänne täällä uudessa Babylonissa. Hävittäkää tulevaisuutenne heti, jos aiotte sen hävittää, niin vapaudun siitä heikkoudesta, että minun täytyy ajatella teitä. Ylihuomenna räätäli tuo teille kaksi pukua. Te annatte viisi frangia räätälin apulaiselle, joka tulee niitä sovittamaan. Muuten, älkää ilmaisko noille pariisilaisille edes äänenne sointua. Jos sanotte sanankin, he saavat aiheen ilveillä kustannuksellanne. Se on heidän erikoiskykyjään. Tulkaa ylihuomenna luokseni kello kaksitoista päivällä... Ja menkää nyt ja turmelkaa itsenne...! Unohdin jotain vielä, tilatkaa itsellenne kengät, hattu ja paitoja näistä osoitteista.

Julien tarkasteli käsialaa, jolla osoitteet oli kirjoitettu.

– Markiisi itse kirjoitti ne, selitti abbé. – Hän on toimelias mies, ajattelee kaikkea ja tekee mieluummin itse työtä kuin komentelee muita. Hän on ottanut teidät luokseen sitä varten, että vapauttaisitte hänet käskemisen vaivoista. Onkohan teillä tarpeeksi älyä toimittaa hyvin kaikki, mitä tuo mies teiltä vihjauksellakin pyytää? No, saammehan nähdä. Koettakaa parastanne!

Julien astui sanaakaan sanomatta kauppoihin, joiden osoitteet hänelle oli annettu. Hän huomasi vastaanoton niissä hyvin kunnioittavaksi. Jopa suutari kirjoitti nimiluetteloonsa oikein: herra Julien de Sorel.

Père-Lachaisen hautausmaalla muuan sangen kohtelias ja sanoiltaan tavattoman vapaamielinen herra tarjoutui näyttämään hänelle marsalkka Neyn haudan, jota poliittisista syistä ei ole kunnioitettu muistomerkillä. Mutta kun Julien sitten erosi tuosta vapaamielisestä, joka kyynelet silmissä melkein rutisti hänet syliinsä, hän näki, ettei hänellä enää ollutkaan taskussaan kelloa. Yhtä kokemusta rikkaampana hän ilmestyi sitten kaksi päivää myöhemmin kello kahdentoista aikaan abbé Pirardin luo. Abbé tarkasteli häntä terävästi.

– Teistä taitaa tulla itserakas narri, abbé sanoi ankarasti. – Julien oli tosiaan juhlallinen kuin mikäkin surupukuinen nuorukainen. Hänen kasvonsa eivät näyttäneet suinkaan hullummalta, mutta kunnon abbé oli itse tarpeeksi maalainen huomatakseen, että Julien piti olkapäitään asennossa, jota maaseudulla luullaan kaikkein arvokkaimmaksi ja hienoimmaksi.

Mutta kun markiisi näki Julienin, hän arvioi Julienin ulkonaisia etuja aivan toisin kuin abbé, jolle hän sanoikin:

– Onko teillä mitään sitä vastaan, että herra Sorel ottaisi tanssitunteja?

Abbé aivan hämmästyi.

– Ei, hän vastasi viimein – Julien ei ole pappi.

Markiisi lähti itse, harpaten kaksi askelmaa kerrallaan, joitakin salaportaita, näyttämään sankarillemme kauniin ullakkohuoneen, jonka Julien saisi asuttavakseen. Sen ikkuna oli palatsin valtavan laajaan puutarhaan päin. Siellä markiisi kysyi, kuinka paljon paitoja Julien oli tilannut liinavaateliikkeestä.

– Kaksi, vastasi Julien häpeissään, että niin suuri herra alentui kyselemään tällaisia pikku seikkoja.

– Hyvä, sanoi markiisi totisena lyhyesti ja käskevästi. – Sangen hyvä! Tilatkaa kaksikymmentäkaksi paitaa lisää. Tässä teille ensimmäisen vuosineljänneksen palkka.

Mennessään alas ullakkokamarista markiisi huusi puheilleen erään vanhan palvelijan: – Arsène, hän sanoi – te palvelette herra Sorelia.

Pari minuuttia myöhemmin Julien seisoi yksinään komeassa kirjastossa. Siitä tuli hänelle ihana hetki! Salatakseen mielenliikutustaan hän meni piiloon erääseen pieneen sivukomeroon. Sieltä hän katseli hurmautuneena kirjojen loistavia selkiä. "Minä saan lukea kaikki nuo", hän ajatteli. "Kuinka minä en viihtyisi täällä? Herra de Rénal häpeäisi silmät päästänsä, jos hän tietäisi sadannenkin osan kaikesta hyvästä, mitä markiisi de La Mole on minulle tehnyt. Mutta täytyypä katsella kirjeitä, jotka määrättiin kopioitavaksi."

Sen työn tehtyään Julien uskalsi lähestyä kirjahyllyjä. Hän oli tulla hulluksi ilosta, kun huomasi siellä Voltairen teokset ja sai ottaa niteen käteensä. Hän juoksi avaamaan kirjaston oven, ettei kukaan olisi katsellut salaa. Sitten hän selaili riemukseen jokaista noista kahdestakymmenestä niteestä. Ne olivat komeasti sidotut, Lontoon parhaan kirjansitojan työtä. Vähemmästäkin Julien olisi haltioitunut.

Tunti sen jälkeen markiisi tuli kirjastoon, katsahti Julienin kopioihin ja huomasi kummakseen, että Julien kirjoitti vielä kahdella l:llä, siis viellä. "Olisikohan abbé puhunut minulle satua hänen taidostaan!"

Markiisi masentui aika tavalla, mutta virkkoi lauhkeasti:

– Te ette ole varma oikeinkirjoituksesta?

– En ole, vastasi Julien ajattelematta laisinkaan, että hän siten saattoi vahingoittaa itseään, niin heltynyt hän oli markiisin hyvyydestä, joka oli aivan herra de Rénalin ynseyden vastakohta. Markiisi arveli: "Tällä pienellä Franche-Comtén abbélla kokeileminen taisi olla pelkkää ajanhukkaa. Mutta minähän tarvitsin välttämättä luotettavaa miestä."

– Vielä kirjoitetaan yhdellä l:llä, sanoi markiisi. – Kun saatte kopiot valmiiksi, katsokaa sanakirjaa, jos olette oikeinkirjoituksesta epävarma.

Kello kuusi markiisi kutsutti hänet luokseen. Hänestä oli ilmeisen kiusallista nähdä Julienin kenkiä.

– Tein pahoin, kun unohdin sanoa teille, että teidän täytyy joka päivä kello puoli kuusi muuttaa pukua.

Julien katseli häneen ällistyneen näköisenä.

– Tarkoitan, että teillä täytyy olla polvihousut ja matalat kengät. Arsène saa muistuttaa teitä siitä tarvittaessa. Tällä kertaa esitän puolustuksenne.

Näin sanoen markiisi de La Mole antoi Julienin mennä edellään kultaa säteilevään saliin. Herra de Rénal oli aina harpannut tällaisissa tilaisuuksissa itse ensin sisään. Julienin entisen isännän syytä oli, että hän nyt polki markiisia jalalle, mikä koski kauheasti, sillä markiisilla oli leini. "Hän on kaiken lisäksi vielä kömpelö", ajatteli markiisi. Hän esitteli Julienin kookkaalle, mahtavan näköiselle naiselle. Se oli markiisitar. Julienista hän näytti nenäkkäältä, ja muistutti hiukan rouva de Maugironia, Verrièresin piirin prefektin puolisoa, johon Julien oli tutustunut Pyhän Kaarlen juhlan päivällisillä. Salin tavaton komeus sai Julienin niin päästään pyörälle, ettei hän kuullut, mitä rouva de La Mole hänelle sanoi. Markiisitar suvaitsi häneen tuskin katsahtaakaan. Siellä oli joukko herroja, joista Julien kuvaamattomaksi ilokseen tunsi nuoren Agden piispan, joka oli Bray-le-Hautin kirkollisissa juhlissa alentunut puhumaan hänelle muutaman sanan. Nuori prelaatti pelästyi varmaankin tavattomasti helliä katseita, joita Julien kainoudessaan häneen loi, eikä ollut tuota maalaista tuntevinaankaan.

Julienin mielestä saliin kokoontuneiden seurustelu vaikutti ikävältä ja väkinäiseltä. Pariisissa puhellaan hiljaisella äänellä eikä liioitella pikku asioita.

Kuuden tienoissa tuli joukkoon eräs kaunis viiksekäs, hyvin kalpea ja solakka nuori mies. Hänen päänsä oli tavattoman pieni.

– Te annatte aina odottaa itseänne, sanoi markiisitar, kun herra suuteli tämän kättä.

Julien huomasi, että hän oli kreivi de La Mole. Julien ihastui häneen heti.

Julien ajatteli: "Tuoko karkoittaisi minut tästä talosta loukkaavilla pilapuheillaan?"

Kun Julien katseli kreivi Norbertia, hän näki, että tällä oli kannussaappaat jalassa. "Ja minulla täytyy olla matalat kengät, varmaankin alemmuuteni merkkinä."

Asetuttiin pöytään. Julien kuuli markiisittaren puhuvan hiukan kovemmalla äänellä pari ankaraa sanaa. Ja melkein heti hän huomasi sitten nuoren, erikoisen vaalean ja kaunisvartaloisen naisen, joka asettui pöytään Julienia vastapäätä. Julien ei kuitenkaan pitänyt hänen ulkonäöstään. Katsoessaan naista tarkemmin, hän ajatteli, ettei ollut elämässään nähnyt niin kauniita silmiä. Mutta silmistä kuulsi kylmä sielu. Sitten Julien oli keksivinään, että hänen silmissään oli ikävystynyt, tutkiva ilme, mutta silti ne näyttivät muistavan, että oli esiinnyttävä ylhäisesti. "Olivathan rouva de Rénalinkin silmät kauniit", ajatteli Julien, "kaikki lausuivat niistä kohteliaisuuksia. Mutta hänen silmillään ja näillä ei ollut mitään yhteistä." Julienilla ei ollut tarpeeksi kokemusta huomatakseen, että ainoastaan jokin sukkeluus sai silloin tällöin neiti Mathilden silmät välkähtämään – sillä nimellä hän kuuli neitiä mainittavan. Silloin kun rouva de Rénalin silmät syttyivät, ne hohtivat intohimon tulta tai sitten jaloa suuttumusta, kun jokin halpamainen teko oli tapahtunut. Aterian lopulla Julien keksi mielestään neiti de La Molen kauneudesta hyvin kuvaavan vertauksen. "Hänen silmissään hyppii kipinöitä", hän ajatteli. Muuten neiti de La Mole muistutti kiusallisesti äitiään, josta Julien piti yhä vähemmän, ja Julien lakkasi kokonaan katsomasta neitiä. Sitä vastoin kreivi Norbert tuntui hänestä joka suhteessa sympaattiselta. Julien ihastui häneen niin, ettei hänen päähänsä pälkähtänyt edes kadehtia ja vihata kreiviä, vaikka tämä oli rikkaampi ja jalompaa verta kuin hän itse.

Julienista näytti, että markiisi oli ikävystynyt.

Toista ruokalajia tarjoiltaessa hän sanoi pojalleen: – Norbert, pyydän sinulta ystävällisyyttä herra Julien Sorelia kohtaan, jonka olen ottanut palvelukseeni ja josta haluaisin, jos mahdollista, tehdä vielä miehen.

– Hän on minun sihteerini, jatkoi markiisi vierustoverilleen, ja hän kirjoittaa viellä, kahdella l:llä.

Kaikki katselivat Julienia, ja hän kumarsi Norbertille, ehkä liian syvään. Mutta yleensä hänen ilmeisiinsä oltiin tyytyväisiä.

Varmaankin markiisi oli jo kertonut, minkälaisen kasvatuksen Julien oli saanut, sillä eräs vieraista karkasi hänen kimppuunsa Horatiuksella. "Juuri Horatiuksella saavutin niin hyvän menestyksen puhellessani Besançonin piispan kanssa", ajatteli Julien. Nähtävästi he eivät tunnekaan muita kirjailijoita kuin hänet. Ja nyt Julien hallitsi erinomaisesti itsensä, sitäkin helpommin, kun hän huomasi ja päätteli, ettei neiti de La Mole ollut niitä naisia, joista hän piti. Seminaari oli opettanut hänelle, että ihmiset olivat ilkeitä ja ettei kannattanut heidän tähtensä nolostua. Ja vielä tyynemmin hän olisi käyttäytynyt, ellei sali olisi ollut niin komeasti kalustettu. Siellä oli kaksi kahdeksan jalkaa korkeaa kuvastinta, jotka vaikuttivat häneen yhä pelottavasti, sillä puhuessaan Horatiuksesta hän näki kuvastimesta joskus kysyjän kasvot. Maaseutulaisen puheiksi hänen selityksensä eivät olleet liian pitkiä. Hänen silmänsä olivat kauniit ja niiden onnellinen ja kaino välke teki ne vielä kirkkaammiksi milloin hän tunsi vastanneensa hyvin. Julien arvioitiin miellyttäväksi, ja tämä tilapäinen tutkinto antoi jäykille päivällisille hiukan vilkkautta. Markiisi kehotti pikku merkillä henkilöä, joka puheli Julienin kanssa, innostamaan Julienia yhä lisää. "Olisikohan hänellä sittenkin tietoja?" ajatteli markiisi.

Julien harkitsi tarkoin vastauksiaan, unohti siinä melkein koko arkuutensa ja näytti olevan, ei sukkelan älykäs – sillä siihen ei henkilö, joka ei tunne Pariisin kieltä, kykene, – vaan täynnä uusia ajatuksia, joskin hän esitti ne ilottomasti ja väkinäisesti. Ja seurue huomasi, että hän osasi erinomaisesti latinaa.

Julienin väittelytoveri oli Historian ja kaunokirjallisuuden akatemian jäsen ja sattui osaamaan latinaa. Hän piti Julienia etevänä humanistina, ei enää pelännyt nolaavansa tätä ja koetti siis nyt tosiaan pistää uuden sihteerin pussiin. Taistelun innossa Julien unohti ruokasalin uljaan sisustuksen ja sattui esittämään latinalaisista runoilijoista sellaisia mielipiteitä, joita akateemikko ei ollut nähnyt missään kirjoissa. Rehellisenä miehenä akateemikko kiitti nuoren sihteerin omintakeisuutta. Onneksi keskustelu siirtyi kysymykseen, oliko Horatius köyhä vai rikas, oliko hän herttainen, nautiskeleva hetken lapsi, huvikseen runoileva kuten Molièren ja de La Fontainen ystävä Chapelle, vaiko köyhä poeta laureatus-parka, joka kulki hovin mukana ja teki oodeja ruhtinaan syntymäpäiviksi kuten Southey, lordi Byronin syyttäjä. Keskusteltiin yhteiskunnan tilasta Augustuksen ja Yrjö IV:n aikana. Näiden molempien maissa ylimystö oli ollut kaikkivaltias, mutta Roomassa vei Mecenas, vain tavallinen aatelismies, siltä vallan, ja Englannissa Yrjö IV supisti sen melkein yhtä vähäiseksi kuin Venetsian valtiaalla aikoinaan. Keskustelu näytti tempaavan markiisin ikävästä ja tylsästä mielentilasta, johon hän oli ensin päivällisillä vaipunut.

Julien ei tuntenut sellaisia nykyaikaisia nimiä kuin Southey, lordi Byron tai Yrjö IV, sillä hän kuuli nyt mainittavan heistä ensi kertaa. Mutta jokainen huomasi, että milloin puhuttiin asioista, jotka koskivat Rooman muinaisia vaiheita ja joista Horatius, Martialis tai Tacitus voivat antaa tietoja, niin Julien oli ehdottomasti etevin. Hän ilmaisi kursailematta ominaan monia ajatuksia, jotka oli kuullut Besançonin piispalta silloin kun oli päässyt tuon kirkkoruhtinaan kanssa juttelemaan. Sitä tapausta hän ei koskaan unohtaisi. Ja nämä ajatukset otettiinkin suopeasti vastaan.

Kun oli väsytty puhumaan runoilijoista, markiisitar, joka piti periaatteena ihailla kaikkea, mikä hänen puolisoaan huvitti, suvaitsi katsahtaa Julieniin. – Ehkäpä tuossa kömpelössä nuoressa abbéssa piilee paljon opiskellut mies, sanoi akatemian jäsen vieressään istuvalle markiisittarelle. Ja Julien kuuli osaksi, mitä hän sanoi. Talon rouva otti mielellään omakseen toisten käsitykset. Nyt hän omaksui nämä Julienista lausutut sanat, ja oli hyvillään siitä, että oli kutsunut akateemikon päivällisille. "Hänestä on ollut huvia markiisille", ajatteli rouva de La Mole.

XXXIII

ENSI ASKELEET

    Tuo ääretön, tulia säteilevä ja tuhansia ihmisiä kuhiseva laakso
    häikäisee silmiäni. Minua ei tunne ainoakaan olento, kaikki ovat
    parempia kuin minä. Päätäni huimaa.

                                          Poemi dell' av. Reina.

Kun Julien seuraavana aamuna varhain kopioi kirjastossa kirjeitä, Mathilde-neiti tuli sinne pienestä salaovesta, joka oli hyvin kätkössä hyllyjen takana. Julien ihmetteli moista keksintöä, mutta neiti Mathilde näytti suuresti kummastuvan, että Julien oli siellä, eikä tuntunut siitä suinkaan pitävän. Julienin mielestä neiti oli, papiljotit vielä tukassaan, kylmän ja pöyhkeän näköinen, melkeinpä miesmäinen. Neiti de La Mole vei tavallisesti isänsä kirjastosta kirjoja, niin ettei kukaan huomannut mitään. Tänä aamuna Julienin läsnäolo teki kuitenkin yrityksen mahdottomaksi, ja se harmitti neitiä sitäkin enemmän, kun hän oli aikonut tulla ottamaan toisen osan Voltairen Babylonin prinsessaa, joka muuten sopi mainiosti täydentämään hänen oikeaan Pyhän Sydämen henkeen saamaansa, jyrkästi monarkistista ja uskonnollista kasvatusta. Tuo tyttöparka kaipasi jo yhdeksäntoistavuotiaana jotain älyä piristävää, muunlaisista romaaneista hän ei välittänyt.

Kolmen aikaan iltapäivällä kreivi Norbert ilmestyi kirjastoon. Hän tuli sinne lukemaan jotain sanomalehteä, osatakseen puhua illalla politiikkaa, ja hän oli hyvillään, kun tapasi siellä Julienin, jonka oli jo aivan unohtanut. Kreivi käyttäytyi kuin itse kohteliaisuus. Hän pyysi Julienia kanssaan ratsastamaan.

– Isäni antaa meille lomaa päivälliseen asti.

Julien ymmärsi, mitä tuo meille merkitsi, ja oli ihastunut kreiviin.

– Herra kreivi, vastasi Julien, jos pitäisi katkaista puu kaksikymmentäneljä jalkaa tyvestä, veistää siitä parru tai sahata lankkuja, niin uskallan sanoa, että kyllä selviäisin, mutta hevosen selkään en ole noussut kuin viisi kuusi kertaa eläessäni.

– No niin, tästä tulee seitsemäs, sanoi Norbert.

Oikeastaan luuli Julien, joka muisti kuninkaan käynnin Verrièresissä luuli osaavansa mainiosti ratsastaa. Mutta ajettaessa takaisin Bois de Boulognesta, hän putosi satulasta keskellä Rue du Bacia, kun täytyi yhtäkkiä väistää vaunujen tieltä, ja tuli aivan likaiseksi. Nyt hän oli hyvillään, että hänellä oli kaksi pukua. Päivällisellä markiisi halusi puhella hänen kanssaan ja kysyi, oliko hänellä ollut ajelulla hauskaa. Norbert ehätti vastaamaan hänen puolestaan ylimalkaisin sanoin.

– Herra kreivi on kovin ystävällinen minua kohtaan, huudahti! Julien. – Olen hänelle kiitollinen, tunnen hänen hyvyytensä arvon. Hän antoi minulle suopeasti kaikkein lauhkeimman ja siivoimman hevosen, mutta eipä minua voinut sen selkään kiinnikään sitoa, ja siitä syystä minä putosin keskellä sitä pitkää katua, joka alkaa sieltä sillasta.

Mathilde-neiti koetti vaivoin hillitä nauruaan, eikä hän sitten malttanut olla utelematta tarkempia tietoja tapahtumasta. Julien selviytyi hyvin vaatimattomuudellaan. Tietämättään hän esiintyi varsin herttaisena.

– Ennustanpa tuolle pikku papille menestystä, markiisi sanoi akatemian jäsenille. – Maaseutulainen, joka puhuu tällaisesta asiasta näin luonnollisesti, enpä ole mokomaa ennen nähnyt enkä koskaan näekään. Ja kertoo koko vahinkonsa vielä naisten läsnäollessa!

Julien sai onnettomuudellaan seurueen niin vapaaseen mielialaan, että Mathilde-neiti kysyi ruokailun lopulla, kun keskustelu jo oli siirtynyt toisiin asioihin, vielä veljeltään tarkemmin, miten tuo tapahtuma sattui. Ja sen hän teki sillä tavoin, että Julien, johon hän alinomaan vilkaisi, uskalsi vastata, vaikkei juuri hänelle puhuttukaan, ja sitten kaikki kolme nuorta nauroivat iloisesti kuin olisivat olleet mitäkin metsäkylän luonnollisia ihmisiä.

Seuraavana päivänä Julien kävi kahdella jumaluusopin luennolla ja kopioi sitten kotona parikymmentä kirjettä. Hän näki kirjastossa aivan oman paikkansa vieressä uuden pöydän ja sen ääressä nuoren miehen, joka oli hienosti puettu, mutta näytti pikkumaiselta ja ilmeisesti kateelliselta.

Markiisi tuli kirjastoon.

– Mitä te täällä teette, herra Tambeau? hän kysyi tulokkaalta tuikeasti.

– Minä luulin... luulin, että... koetti nuori herra hokea mairittelevasti hymyillen.

– Ei, herra, te ette luullut. Yrityksenne epäonnistui.

Nuori Tambeau kavahti vimmoissaan paikaltaan ja katosi. Hän oli markiisi de La Molen akateemikkoystävän veljenpoika ja aikoi tiedemieheksi. Akateemikko oli saanut järjestettyä hänet markiisille sihteeriksi. Kun nyt Tambeau, jonka työhuone oli erillään kirjastosta, kuuli, miten Julienia suosittiin, hänkin tahtoi päästä esille ja oli siirrättänyt sinä aamuna pöytänsä kirjastoon.

Kello neljän aikaan Julien uskalsi viimeinkin, kovin arkailtuaan, mennä tapaamaan kreivi Norbertia. Kreivi oli juuri lähdössä ratsastamaan ja joutui pulaan, sillä hän tahtoi aina olla kohtelias.

– Luulen, että pääsette pian ratsastuskouluun, hän sanoi Julienille – ja sitten, muutaman viikon kuluttua, ratsastan mielelläni teidän kanssanne.

– Tahdoin kunnioittavasti kiittää teitä hyvyydestänne minua kohtaan. Vakuutan, herra kreivi, lisäsi Julien varsin totisena – että tarkoitan vilpittömästi sitä mitä sanon. Jos ei hevosenne ole eilen kömpelyyteni tähden vahingoittunut ja jos se on vapaa, niin tahtoisin ratsastaa sillä nyt.

– Siinä tapauksessa, rakas Sorel, saatte yrittää omalla vastuullanne. Olkoon nyt siis niin, että olen tehnyt kaikki varovaisuuden vaatimat vastaväitteet, ja nyt on kello neljä, joten meille alkaa tulla kiire.

Kohta satulaan päästyään Julien kysyi:

– Mitenkä on ratsastettava, ettei putoaisi?

– Siinä on muistettava montakin juttua, vastasi Norbert ja purskahti nauruun. – Esimerkiksi, ruumis on pidettävä eteenpäin kumarassa.

Julien antoi mennä täyttä ravia. Tultiin Ludvig XVI:n torille.

– Ei niin rohkeasti, oikaisi Norbert, täällä vilisee ajoneuvoja, jotka liikkuvat hyvin varomattomasti! Jos putoatte, niin tilburyt kiitävät ylitsenne ja ruhjovat teidät. Kuskit eivät tahdo turmella hevostensa suuta nykäisemällä yhtäkkiä ohjaksista.

Parikymmentä kertaa Norbert näki, että Julien oli aivan vähällä pudota. Mutta retkestä selvittiin kuitenkin onnellisesti. Ja kotona nuori kreivi sanoi sisarelleen:

– Saanko luvan esitellä teille ratsastajan, joka ei pelkää halkaista päätänsä.

Päivällisellä kreivi Norbert, joka istui pöydän toisessa päässä vastapäätä isäänsä, kiitteli markiisille Julienin rohkeutta. Se olikin ainoa, mistä Julienia voi ratsastajana kehua. Aamulla kreivi oli kuullut ratsupalvelijan juttelevan hevosia pihalla sukiessaan Julienin putomisesta ja pilkkaavan tätä karkeasti.

Mutta vaikka Julienille oltiin perheessä niin hyviä, hän tunsi itsensä siellä sittenkin yksinäiseksi. Kaikki tavat olivat siellä hänestä kummallisia, ja hän teki aina tyhmyyksiä. Siksi kaikki kamaripalvelijat ilkkuivat hänelle.

Abbé Pirard oli muuttanut uuteen seurakuntaansa. "Jos Julien on heikko ruoko, niin hän murtuu ja tuhoutuu. Jos hänellä on rohkea sydän, tulee hän toimeen yksinäänkin", ajatteli abbé Pirard.

XXXIV

HOTEL DE LA MOLE

    Mitä hän täällä tekee? Aikooko hän itse huvitella
    vai huvittaa muita?

                                        Ronsard.

Jos kaikki hotel de La Molen hienossa salongissa tuntui hänestä kummalliselta, niin teki hänkin puolestaan mustassa puvussaan ja kalpeine kasvoineen omituisen vaikutuksen niihin, jotka suvaitsivat hänet siellä huomata. Markiisitar de La Mole ehdotti miehelleen, että Julien lähetettäisiin jonnekin asioille sellaisina päivinä, jolloin taloon oli kutsuttu niitä ja niitä henkilöitä päivällisille.

– Minun tekee mieleni jatkaa kokeilua loppuun asti, vastasi markiisi. – Abbé Pirard väittää, että on väärin loukata taloon ottamiemme itsetuntoa. Ainoastaan sellaisesta, joka tekee vastarintaa, voi saada tukea. Tämän sihteerin ainoa vika ovat hänen kasvonsa, jotka ovat meille tuntemattomat. Muuten hän on aivan kuuromykkä.

Julien ajatteli: "Selviytyäkseni täällä minun täytyy painaa mieleeni niiden nimet, joita näen, ja tutkia eräitä heidän luonteittensa pääpiirteitä."

Hän merkitsi muistiinsa ensinnä viisi, kuusi perheen ystävää, jotka varmuuden vuoksi kohtelivat häntä mairittelevasti, koska ajattelivat oikullisen markiisin suojelevan häntä. He olivat kurjia raukkoja, enemmän tai vähemmän matelevia, mutta heille täytyy myöntää, kuten kaikille tämän laatuisille ihmisille, joita aina tapaa nykyaikaisissa ylimystön salongeissa, se ansio, etteivät he olleet yhtä nöyräselkäisiä aivan kaikille. Joku heistä, joka olisi antanut markiisin kohdella itseään halventavasti, olisi kavahtanut jyrkkään vastarintaan, jos markiisitar de La Mole olisi lausunut hänelle loukkaavan sanan.

Perhe ei voinut toivoa oikeita ystäviä, niin ylpeä ja kuivasydäminen se oli ja lisäksi tottunut solvaamaan muita pelkästään ikävystymisestä. Mutta yleensä esiinnyttiin kuitenkin tavattoman kohteliaina, lukuunottamatta sadepäiviä ja erikoisen vaikeita ikävyyden hetkiä.

Jos nuo viisi, kuusi aulista herraa, jotka kohtelivat Julienia niin isällisen ystävällisesti, olisivat lähteneet hotel de La Molesta, olisi markiisittaren täytynyt kestää pitkiä yksinäisyyden aikoja, ja hänen arvoiselleen naiselle yksinäisyys on hirvittävää. Se on suunnilleen samaa kuin jos hän olisi joutunut hallitsijan epäsuosioon.

Puolisoaan kohtaan markiisi oli moitteeton mies. Hän piti huolen siitä, että salongissa kävi tarpeeksi vieraita, ei kuitenkaan päärejä, sillä nuo hänen uudet kolleegansa eivät hänestä olleet kyllin ylhäisiä seurustelemaan ystävyksinä hänen kanssaan eivätkä taasen kyllin hauskoja halvempaan asemaan.

Näiden salaisuuksien perille Julien pääsi vasta myöhemmin. Päivän politiikkaan, josta porvarillisissa perheissä tavallisimmin puhutaan, puututtiin markiisin piireissä ainoastaan silloin kuin jouduttiin aivan pahimpaan ikävystymisen vaivaan.

Huvitteluntarve on niin suuri meidänkin kuivana aikakautenamme, että kaikki livistivät markiisin päivälliskutsuista heti kun isäntä poistui salongista. Kun ei vain laskettu leikkiä Jumalasta, papeista, kuninkaista, virkamiehistä, hovin suosimista taiteilijoista tai muusta, mikä kuuluu nykyiseen maailmanjärjestykseen, kun ei vain puhuttu hyvää Bérangerista, oppositiolehdistä, Voltairesta, Rousseausta eikä muista, jotka uskaltavat puhua hiukankin suoraa kieltä, ja, ennen kaikkea, kun ei puututtu politiikkaan, niin oli lupa jutella vapaasti kaikesta.

Sadantuhannen écun koroilla ja sinisellä ritarinauhalla varustettu henkilökään ei pysty horjuttamaan sellaisia salonkisääntöjä! Pienintäkin elävää ajatusta pidettiin karkeutena. Ja kyllästymisen varjo näkyi kaikkien otsalla, vaikka noudatettiinkin joka suhteessa moitteettomia käytöstapoja, oltiin ylen kohteliaita ja tahdottiin miellyttää toisia. Nuoret miehet lausuivat velvollisuusvierailulle tullessaan muutamia siroja sanoja Rossinista ja vallitsevista ilmoista, mutta sitten he muuttuivat aivan mykiksi, kun pelkäsivät sanovansa jotakin, josta huomaisi, että he ajattelivat itse tai olivat lukeneet kiellettyjä asioita.

Julien näki, että kaksi varakreiviä ja viisi paronia, joihin markiisi de La Mole oli tutustunut maanpakolaisaikanaan, piti tavallisimmin juttua vireillä. Noilla herroilla oli noin kuusi, kahdeksan tuhatta livreä korkoja vuodessa. Neljä heistä kuului Quotidienne- ja kolme Gazette de Frane -lehden kannattajajoukkoon. Eräs heistä tiesi joka päivä uutisen kuninkaallisesta linnasta ja käytti säästelemättä sanoja: "Kerrassaan mainiota." Julien huomasi, että miehellä oli viisi kunniamerkkiä, kun taas muilla oli yleensä ainoastaan kolme.

Hotel de La Molen eteishuoneessa sitä vastoin seisoi kymmenen livreeseen puettua lakeijaa, ja koko illan tarjoiltiin joka neljännestunti jäätelöä tai teetä, ja kello kaksitoista yöllä jonkinlaiset samppanjaillalliset.

Tästä viimeksimainitusta syystä Julien jäi välistä kutsuihin loppuun asti. Muuten hän ei jaksanut ymmärtää, miten kukaan voi oikein vakavissaan kuunnella tämän kullatun salin seurusteluhengelle ominaista keskustelua. Joskus hän tarkasteli seurustelijoita päästäkseen selville, pitivätkö he pilkkanaan omia sanojaan. De Maistre, jonka osaan ulkoa, on ilmaissut samat asiat sata kertaa paremmin, ja sittenkin hän on hirvittävän kuiva.

Julien ei ollut ainoa tästä tukehduttavasta seurustelun hengestä kärsivä. Jotkut korvasivat vahinkonsa syömällä paljon jäätelöä, toiset toivolla, että saisivat sitten sanoa: – Minä olin kutsuilla hotel de La Molessa, ja siellä kerrottiin, että Venäjä jne.

Muuan noista nöyräselkäisistä herroista tiesi kertoa Julienille, että markiisitar de La Mole oli äskettäin, tuskin kuusi kuukautta sitten, palkinnut köyhää parooni Le Bourguignonia, joka oli palvellut alaprefektinä restauratiosta alkaen, toimittamalla hänet oikeaksi prefektiksi.

Se suurenmoinen tapaus kiihdytti kaikkien noiden herrojen intoa. Ennen he olisivat närkästyneet vähästäkin, nyt he sulattivat mitä tahansa.

Ja harvoin heitä oltiinkin suoranaisesti huomioon ottamatta, mutta pari kertaa Julien kuuli kuitenkin ihmeekseen markiisin ja hänen puolisonsa vaihtavan pöydässä muutamia sanoja, jotka mahtoivat koskea kipeästi heitä lähellä istuvien sydämeen. Talon ylhäinen isäntäväki ei salannut selvää halveksimistaan sellaisia kohtaan, joiden esi-isät eivät olleet istuneet kuninkaan vaunuissa. Julien huomasi, että sana ristiretki oli ainoa, joka teki markiisin perheen kasvot niin vakaviksi, että ilme tuntui oikein todelliselta kunnioitukselta. Tavallisesti kunnioituksessa oli mukana rahtunen alentuvaisuutta.

Tässä loistossa ja ikävyydessä Julienin mieltä ei kiinnostanut kukaan muu koko seurueesta kuin itse markiisi de La Mole. Ilokseen hän kuuli markiisin eräänä päivänä väittävän, ettei hänellä ollut mitään ansiota Le Bourguignon-raukan virkaylennyksessä. Se oli tapahtunut pelkästä huomaavaisuudesta markiisitarta kohtaan. Julien oli jo kuullut abbé Pirardilta koko asian.

Eräänä aamuna, kun abbé ja Julien selvittelivät markiisin kirjastossa tuota iankaikkista oikeusjuttua de Frilairia vastaan, Julien kysyi odottamatta:

– Herra abbé, kuuluuko velvollisuuksiini syödä aina päivällistä rouva markiisittaren seurassa, vai onko se minulle suopeudenosoitus?

– Se on verraton kunnia teille, abbé vastasi aivan närkästyen. – Herra N., tuo akatemian jäsen, joka on viisitoista vuotta kumarrellut hartaasti perhettä, ei ole saanut hankituksi sitä oikeutta veljenpojalleen, herra Tambeaulle.

– Minulle se on kiusallisin puoli koko virassani. Seminaarissakaan ei minulla ollut niin ikävää. Välistä itse neitikin haukottelee, ja hänen nyt luulisi tottuneen perheen rakastettaviin ystäviin. Joskus olen nukkua siellä istualleni. Armahtakaa minua, koettakaa hankkia lupa, että saan mennä johonkin nurkkaravintolaan syömään kahden frangin päivällisiä.

Abbé oli todellinen nousukas ja piti siis erikoisena kunniana päästä jonkun ylhäisen herran luo päivällisille. Kun hän nyt koetti selittää tätä hänelle arkaa asiaa Julienille, jokin pikku kolina sai hänet katsahtamaan taakseen. Ja Julien näki, että neiti de La Mole seisoi siinä ja kuunteli. Julien punastui. Neiti oli tullut etsimään erästä kirjaa ja oli kuullut kaikki. Nyt hän alkoi tuntea kunnioitusta Julienia kohtaan. "Tuo ei ainakaan ole sellainen polvilleen syntynyt kuin abbé-vanhus", hän ajatteli. "Jumala varjelkoon, miten ukko on ruma!"

Päivällispöydässä ei Julien sitten uskaltanut katsahtaakaan neitiin, mutta neiti ryhtyikin ystävällisesti itse puhumaan hänen kanssaan. Sinä päivänä odotettiin paljon vieraita, ja neiti suostutti Julienin jäämään kutsuihin. Nuoret Pariisin tytöt eivät liioin pidä miehistä, jotka ovat vanhoja, eivätkä varsinkaan, jos herrat pukeutuvat huolimattomasti. Julienin ei olisi tarvinnut olla kovinkaan tarkkanäköinen huomatakseen, että herra Le Bourguignonin kohtaloveljet saivat tavallisesti kunnian joutua neiti de La Molen pilkkatauluksi, kun jäivät saliin. Nyt neiti de La Mole kohteli, joko aikomuksella tai tahtomattaan, noita ikäviä herroja erikoisen julmasti.

Neiti de La Mole istui keskushenkilönä pienessä ryhmässä, joka aina illalla kokoontui markiisittaren suunnattoman ison nojatuolin taakse. Siihen kuului markiisi de Croisenois, kreivi de Caylus, varakreivi de Luz ja pari kolme muuta nuorta upseeria, Norbertin tai hänen sisarensa ystäviä. Herrat asettuivat pitkälle siniselle leposohvalle. Julien pysytteli kainosti vaiti sohvan alapään puolella, äärimmäiseni loitolla Mathilde-neidistä, pienellä matalalla olkituolilla. Kaikki muut vieraat kadehtivat tuota vaatimatonta paikkaa. Norbert pidätti näet isänsä nuorta sihteeriä säälivän ystävällisesti siellä, puhuen hänelle silloin tällöin pari sanaa tai mainiten hänet jonkun kerran illan kuluessa. Tänä iltana neiti de La Mole kysyi Julienilta, kuinka korkea se vuori mahtoi olla, jolle Besançonin linnoitus oli rakennettu. Julien ei kuolemakseen tiennyt, oliko se korkeampi vai matalampi kuin Montmartren kukkula. Usein hän nauroi katketakseen seurueen jutuille, mutta itse hän ei osannut mitenkään keksiä sellaisia. Ne olivat kuin vierasta kieltä, jota saattoi ymmärtää, mutta ei puhua.

Tänä iltana Mathilde-neidin piiri suhtautui vihamielisesti kaikkiin vieraisiin, joita valtavaan saliin ilmestyi. Perheen läheiset ystävät, jotka tarkemmin tunnettiin, joutuivat ensimmäisinä pilan uhreiksi. Saattaa arvata, kuinka valppaasti Julien kuunteli. Kaikki kiinnosti hänen mieltään, sekä itse asiat että tapa, jolla niistä laskettiin leikkiä.

– Kas tuolla tulee herra Descoulis, Mathilde sanoi – hänellä ei ole enää peruukkia päässä. Taitaa aikoa prefektiksi neroudellaan? Sen tähden hän näyttelee kaljuaan, väittäen sen olevan täynnä korkeita ajatuksia.

– Se mies tuntee koko maailman, sanoi markiisi de Croisenois. – Hän käy usein myöskin enoni, kardinaalin luona. Hän osaa saada jokaisen ystävänsä vuosikausia hellimään yhtä valhettaan, ja hänellä nyt on ystäviä kaksi-, kolmesataa. Kyky säilyttää ystävänsä on hänen erikoiskykynsä. Tuollaisena viheliäisenä vintiönä, hän seisoo ystäviensä ovilla jo kello seitsemältä talviaamuina. Joskus hän riitaantuu eräiden kanssa ja kirjoittaa heille seitsemän, kahdeksan kirjettä välien katkaisemisesta. Sitten hän sopii jälleen, ja kirjoittaa seitsemän kahdeksan kirjettä ystävyydenjulistuksia. Mutta kauneimmin hän loistaa rehellisenä ja suorasukaisena miehenä, joka ei salaile mitään totuuksia. Se menettely sopii, milloin hän kaipaa jotakin palvelusta. Eräs enoni on suorastaan mainio, kun hän kertoo herra Descoulisin vaiheista restauroinnin jälkeen. Minä tuon hänet kerran tänne.

– No niin, en usko tuollaisiin juoruihin, ne johtuvat halvan väen keskinäisestä kateudesta, virkkoi kreivi de Caylus.

– Herra Descoulisin nimi ikuistuu historiaan, jatkoi markiisi.

– Hän oli järjestämässä restaurointia abbé de Pradtin, de Talleyrandin ja Pozzo de Borgon mukana.

– Sen miehen käsien läpi on luistanut miljoonia, enkä ymmärrä, miksi hän tulee tänne kärsimään isältäni useinkin kauheita pistoksia, sanoi Norbert. – Kuinka monta kertaa te olette pettänyt ystävänne, rakas herra Descoulis? isä huudahti hänelle äskettäin pöydän toisesta päästä toiseen.

– Mutta onko hän tosiaan pettänyt? huomautti neiti de La Mole – Ja kuka sitten ei ole pettänyt?

– Mitä kummaa, ihmetteli kreivi de Caylus Norbertille, onko herra Sainclair, tuo kuulu vapaamielinen, täällä teidän vieraananne? Ja mitä lempoa hän täällä tekee? Minun täytyy mennä hänen luokseen, puhutella häntä, saada hänet puhumaan. Väitetään, että hän on hyvin sukkela.

– Mutta kuinkahan äitisi ottaa hänet vastaan? kysyi herra de Croisenois. – Herra Sainclairilla on niin kummallisia, vapaita ja itsenäisiä ajatuksia.

– Katsokaa nyt, tuo itsenäinen mies kumartaa maahan asti herra Descoulisille, ja miten hän puristaa tämän kättä! Luulinpa melkein, että hän suutelisi tuota kättä.

– Descoulis lienee nykyään mahtihenkilöiden kanssa paremmissa väleissä kuin arvaammekaan, huomautti herra de Croisenois.

– Sainclair tulee tänne päästäkseen akatemiaan, Norbert sanoi. – Katsokaas, Croisenois, kuinka hän tervehtii parooni L:ää...

– Seisoisi suorempana, jos heittäytyisi polvilleen, pisti väliin herra de Luz.

– Rakas Sorel, sanoi Norbert – te, joka olette niin lahjakas, mutta tulette tänne vuorimailtanne, älkää vain koskaan tervehtikö siten kuin tuo suuri runoilija, älkää itse isä Jumalaakaan.

– Tuolla saapuu maan älykkäin mies, paroni Baton, huudahti neiti de La Mole ja matki parilla sanalla, millä äänellä lakeija oli vieraan saapumisen ilmoittanut.

– Luulenpa, että palvelijannekin pitävät häntä pilkkanaan, sanoi herra de Caylus. – On siinäkin nimi: paroni Baton [Keppi]!

– Ei nimi miestä pilaa, hän väitti meille äskettäin, jatkoi Mathilde. – Ajatelkaahan vain, miltä kuuluu, kun herttua de Bouillon [Lihaliemi] esitellään jossakin ensi kertaa! Yleisö ei huomaa mitään, kun se vain vähän tottuu...

Julien lähti leposohvalla istuvan seurueen luota pois. Hän oli vielä niin tottumaton keveän ilveilyn hurmaaviin älyllisiin käänteisiin, ettei osannut nauraa pilalle ellei se pohjautunut asioihin. Hän piti täkäläisen nuoren väen sutkauksia pelkkänä alhaisena parjauksena ja oli loukkaantunut. Maalaismaisessa tai englantilaisessa tekomoraalissaan hän luuli näiden juttujen johtuvan silkasta kateudesta, ja siinä hän varmasti erehtyi. Hän ajatteli: "Jos kreivi Norbert, jonka huomasin tekevän kolme konseptia, kun hänen oli lähetettävä kirje everstilleen, olisi kirjoittanut yhdenkin sivun niin kelvollista tekstiä kuin mihin herra Sainclair pystyy, hän saisi olla hyvillään."

Vähäpätöisenä henkilönä Julienia ei paljon huomattu, joten hän saattoi siirtyä ryhmästä ryhmään. Hän katseli paroni Batonia loitompaa ja tahtoi kuulla, mitä tämä puhui. Tuo älykäs mies näytti levottomalta, ja Julienin mielestä hän rauhoittui vasta sitten kun sai sanotuksi kolme, neljä purevaa sutkausta. Hänen neroutensa näytti Julienista vaativan runsaasti tilaa! Paroni ei osannut puhua sutkauksia, loistaakseen hän tarvitsi ainakin neljä kuuden rivin pituista lausetta.

– Se herra ei puhele, hän puhetaiteilee, sanoi joku Julienin selän takana. Julien käännähti ja lehahti punaiseksi ilosta, kun kuuli mainittavan, että siinä seisoi kreivi Chalvet, aikansa terävä-älyisin mies: Julien oli usein lukenut hänen nimensä Muistelmissa P. Helenan saarelta ja Napoleonin sanelun mukaan kirjoitetuissa historian katkelmissa. Kreivi Chalvet puhui lyhyesti. Hänen sutkauksensa olivat kuin oikeaan osuvia, leikkaavia, syvämietteisiä salamia. Kun hän yhtyi johonkin keskusteluun, hän vei heti sitä askelen eteenpäin. Hän perusti väitteensä tosiasioihin, sellaista kuunteli mielikseen. Poliitikkona hän oli muuten julkea kyynikko.

– Minä olen vapaa olento, hän sanoi ilmeisesti pilkallisesti eräälle herralle, jolla oli kolme kunniamerkkiä. – Kuinka minä olisin tänään samaa mieltä kuin kuusi viikkoa sitten? Silloinhan olisin mielipiteeni orja.

Neljä nuorta miestä, jotka seisoivat hänen ympärillään, näyttivät paheksuvan näitä sanoja. He eivät pitäneet leikittelevästä tyylistä. Ja kreivi huomasi puhuneensa liian varomattomasti. Onneksi hän huomasi silloin rehellisen herra Ballandin, jota kutsuttiin nimellä: rehellisyyden Tartuffe. Kreivi meni juttelemaan hänen kanssaan, muut seurasivat perästä. Aavistettiin, että Balland-parka joutuisi pian tuhon omaksi. Todellisen moraalinsa ja moraalisten mielipiteittensä avulla oli herra Balland, vaikka hän oli hirveän ruma, nainut, otettuaan tässä maailmassa ensin eräitä askeleita, joita on vaikea kertoa, hyvin rikkaan naisen, joka sitten kuoli. Ja sen jälkeen vielä toisen, myöskin rikkaan naisen, joka ei sittemmin näyttäytynyt milloinkaan missään. Kaikessa vaatimattomuudessa hän eli kuudenkymmenentuhannen livren koroillaan, ja hänellä oli omat erikoiset imartelijansa. Kreivi Chalvet esitti nyt hänelle nämä asiat armotta kaikkien kuullen. Pian kerääntyi siihen ympärille kolmisenkymmentä henkeä. Kaikki hymyilivät, yksinpä nuoret miehetkin, aikakauden toivot.

Julien ajatteli: "Miksi hän tuleekaan tänne markiisiin palatsiin, kaikkien koiranleukojen hampaisiin?" Ja hän meni kysymään abbé Pirardilta, mistä se mahtoi johtua.

Herra Balland puikki sillä välin pakoon.

– Hyvä, sanoi Norbert – yksi niitä, jotka urkkivat isääni lähti tiehensä. Ei ole enää muita jäljellä kuin pieni nilkuttava Napier.

"Siinäköhän oli arvoituksen selitys?" ajatteli Julien. "Mutta miksi sitten markiisi ollenkaan kutsuu herra Ballandin tänne?"

Ankara abbé Pirard rypisti nurkassaan otsaansa, kun lakeijat ilmoittivat jonkun uuden vieraan tulevan.

– Onpa tämä tosiaan rosvojen luola, hän sanoi niinkuin Basileius – täällä käy ainoastaan huonomaineisia.

Totuus on se, ettei ankara abbé tiennyt, mitä kaikkia aineksia ylhäisiin piireihin mahtuu. Jansenistiystäviltään hän oli kuullut tarkoin, mitkä kaikki näistä miehistä olivat päässeet salonkeihin ainoastaan siitä syystä, että olivat taitavasti heiluneet kaikkien puolueiden välillä tai hankkineet itselleen häpeällisillä keinoilla rikkauksia. Vähän aikaa hän vastaili nyt sydämensä halusta avomielisesti Julienin innokkaisiin kysymyksiin, mutta sitten hän keskeytti äkkiä, niin tuskissaan hän oli, kun hänen täytyi puhua kaikista pahaa, ja soimasi siitä itseään kuin rikoksesta. Katkeroituneena ja kuitenkin jansenistina, joka vaati ihmiseltä kristillistä lähimmäisenrakkautta, hän joutui joka hetki elämässä vaikeisiin sisäisiin ristiriitoihin.

– Mikä hirviö tuo abbé Pirard onkaan! huudahti neiti de La Mole juuri kun Julien tuli sohvalla istuvan ryhmän luo.

Julienia kiukutti, mutta täytyi myöntää, että neiti de La Mole tavallaan oli oikeassa. Herra Pirard oli epäilemättäkin rehellisin mies koko vieraslaumasta, mutta kun omantunnonvaivat noin vääristivät hänen kasvojaan, jotka lisäksi olivat täynnä punaista ihottumaa, hän näytti suorastaan kauhistuttavalta. "Tuomitsepa sitten ihmisiä kasvonpiirteitten mukaan", ajatteli Julien. Abbé Pirard näyttää kamalalta silloin kun hän hienotunteisuudessaan syyttää itseään jostakin pikku synnistä, kun taas Napierin, tuon kaikkien tunteman urkkijan, naama paistaa tyyntä ja puhdasta onnea.

Abbé Pirard oli kuitenkin nykyisen asemansa vuoksi paljon mukautunut, hän oli hankkinut itselleen kamaripalvelijan ja pukeutui hyvin.

Sitten Julien huomasi vieraiden joukossa erikoista liikehtimistä. Kaikki katsoivat ovelle ja puhelivat keskenään melkein supatellen. Lakeija ilmoitti vapaaherra de Tollyn, joka viime vaaleissa oli herättänyt erikoista huomiota. Julien meni lähemmäksi ja sai tarkastella miestä. Paroni oli erään vaalilautakunnan puheenjohtaja. Hän oli saanut sellaisen neronleimauksen, että hän kähvelsi piiloon vaaliliput, joissa oli vastapuolueen miesten nimet. Mutta korvaukseksi hän pisti niiden sijaan toiset pienet paperilaput, joihin oli merkitty hänelle mieleinen nimi. Jotkut valitsijat huomasivat tempun ja kiiruhtivat paroni de Tollya onnittelemaan. Herra oli vielä aivan kalpea merkkitapauksesta. Muutamat säädyttömät olivat maininneet sanasen kaleereistakin. Markiisi de La Molen vastaanotto oli kylmä. Paroni-parka pujahti tiehensä.

– Hänellä oli kai kiire herra Comtea [tunnettu taikatemppujen tekijä] tutkimaan, sutkautti kreivi Chalvet, ja kaikki nauroivat.

Eräiden vähäpuheisten ja juonistaan kuuluisien ylhäisten herrojen keskellä, joita tänä iltana liukui aina uutena virtana markiisi de La Molen salongin läpi (markiisista puhuttiin nykyään erään avoimeksi joutuvan ministeripaikan yhteydessä), suoritti nuori Tambeau ensimmäistä tulikoettaan. Useimpien näiden herrojen maine oli huono, mutta yleensä heidät tunnustettiin hyvin viisaiksi miehiksi. Vaikkei Tambeau ollut vielä saavuttanut heidän terävää näkemystään, hän paransi puutteellisuuttaan tarmokkailla sanoilla, kuten nyt huomaamme.

– Miksi ei sitä miestä tuomita kymmeneksi vuodeksi vankeuteen? hän kysyi juuri kun Julien lähestyi tätä ryhmää. – Sellaiset kyyt täytyy tukkia johonkin maanalaiseen luolaan, niiden on kuoltava varjossa, muuten ne paisuvat yhä myrkyllisemmiksi ja vaarallisemmiksi. Sillä mitä tuhannen écun sakko auttaa? Hän on kyllä itse köyhä, mutta puoluehan maksaa hänen puolestaan. Olisi pitänyt antaa viisisataa frangia sakkoa ja kymmenen vuotta kuritushuonetta.

"Jumala varjelkoon, kukahan se peto on, josta hän puhuu?" Julien ajatteli, ihaillen virkaveljensä haltioitunutta ääntä ja kädenliikkeitä. Akatemian jäsenen veljenpojan laihat ja kapeansuikeat kasvot olivat tällä hetkellä ilkeän rumat. Julien huomasi pian, että keskusteltiin maan suurimmasta runoilijasta.

– Sinä epäsikiö! huudahti Julien melkein ääneen, ja ylevän suuttumuksen kyyneleet tulivat hänelle silmiin. "Mokomakin nakertelija, kyllä sinulle kerran tästä annan! Tuollaisia heittiöitä on siis puolueessa, jonka johtajiin markiisi kuuluu", jatkoi Julien ajatustaan. "Ja kuinka helposti tämä nyt haukuttu mies olisi voinut saada kunniamerkkejä ja laiskanvirkoja, jos olisi myynyt itsensä, eikä hänen olisi tarvinnut myydä itseään edes Nervalin ministeriölle, vaan jollekin toiselle, kohtuullisen kunnialliselle, jollaisia viime aikoina on tuon tuostakin istunut ohjaksissa."

Abbé Pirard viittasi Julienia luokseen. Markiisi de La Mole oli äsken puhunut jotain abbén kanssa. Mutta kun Julien, joka sillä hetkellä maahan katsellen kuunteli erään piispan ruikutuksia, pääsi lähtemään ystävänsä luo, olikin ilkeä pikku Tambeau jo siepannut abbé Pirardin itselleen. Tuo kavala heittiö vihasi Pirardia Julienin suosimisesta ja koetti nyt imarrella häntä.

– Milloinka kuolema pelastaa meidät siitä vanhasta mätäpaiseesta? – Näillä raamatullisen väkevillä sanoilla tiedemiehenalku tarkoitti arvoisaa lordi Hollandia, sillä Tambeaun kykyjä oli, että hän tunsi perinpohjin kaikkien suuruuksien elämäkerrat, ja nyt hän esitti pikakuvana kaikki miehet, jotka saattoivat päästä vaikuttavaan asemaan Englannin uuden kuninkaan valtaistuimelle noustessa.

Abbé Pirard lähti toiseen saliin ja Julien seurasi häntä.

– Sanon teille, ettei markiisi pidä kynäilijöistä. He ovat ainoat; joita hän ei siedä. Osatkaa vain latinaa, kreikkaa, jos haluatte, Egyptin, Persian historiaa ym., ja hän kunnioittaa teitä kuin ainakin oppinutta miestä. Mutta älkää kirjoittako ainoaakaan sivua ranskan kielellä, älkää ainakaan vakavista asioista tai sellaisista, jotka ovat ylempiä kuin teidän yhteiskunnallinen asemanne oikeuttaa. Silloin hän sanoo teitä musteentuhraajaksi ja joudutte hänen silmätikukseen. Mitä kummaa, ettekö te, vaikka asutte ylimyksen talossa, tunne herttua de Castriesin sanoja d'Alembertista ja Rousseausta: Sellaiset tahtovat vätystellä kaikesta, vaikkei heillä ole tuhattakaan écutä korkoja?

Kaikkea täällä oppii, aivan kuin seminaarissa, ajatteli Julien. Hän oli kirjoittanut itsekseen kymmenisen sivua jonkinlaista mahtipontista muistopuhetta tuosta vanhasta rykmentinkirurgista, joka oli tehnyt hänestä miehen, kuten hän luuli. "Ja se pikku vihko on vain lukon takana", ajatteli hän. Hän riensi huoneeseensa, poltti käsikirjoituksen ja tuli sitten takaisin saliin. Lahjakkaat lurjukset olivat sillä välin lähteneet kutsuista pois, salissa oli enää ainoastaan kunniamerkeillä koristeltuja herroja.

Pöydässä, jonka lakeijat olivat kantaneet valmiiksi katettuna sisään, istui seitsemän, kahdeksan hyvin ylhäistä, sangen uskonnollista, ylen teeskentelevää vallasnaista. He olivat siinä kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenviiden ikäisiä. Loistava marsalkatar de Fervaques ilmestyi vielä vieraaksi, pyydellen anteeksi myöhästymistään. Kello kävi jo yhtä. Hän asettui markiisittaren rinnalle. Ja Julien tunsi mielensä liikutetuksi. Marsalkattarella oli samanlaiset silmät ja niissä sama ilme kuin rouva de Rénalilla.

Neiti de La Molen seurue ei ollut vielä aivan hajonnut. Nyt laskettiin leikkiä onnettoman kreivi de Thalerin kustannuksella. Tuo herra oli erään kuuluisan juutalaisen ainoa poika. Isä oli hankkinut suuret rikkaudet lainaamalla rahaa kuninkaille, jotka kävivät niillä sotaa toisia kansoja vastaan. Juutalainen oli äskettäin kuollut ja jättänyt pojalleen satatuhatta écutä korkoja kuukaudessa, ja kovaksi onneksi liian tunnetun nimen! Tällainen omituinen perintö olisi vaatinut omistajaltaan harvinaista luonteen koruttomuutta tai suurta tahdon ja älyn voimaa. Pahaksi onneksi kreivi oli ainoastaan tavallinen ihminen, pää täynnä imartelijain luomaa itserakkautta.

Herra de Caylus väitti, että kreivi de Thaler aikoi nykyään toisten neuvosta kosia neiti de La Molea, jota markiisi de Croisenois, tuleva herttua ja sadantuhannen livren omistaja, hakkaili.

– Älkää syyttäkö häntä siitä, että hän tahtoisi mitään, väitti kreivi Norbert ivallisesti säälitellen.

Sillä tahdonpuute olikin poloisen kreivi de Thalerin vahvin ominaisuus. Siinä suhteessa hän olisi soveltunut vaikka kuninkaaksi. Hän kuunteli kaikkien neuvoa, eikä hänellä ollut ryhtiä noudattaa kenenkään neuvoa loppuun asti.

Neiti de La Mole sanoi, että kreivi de Thalerin ulkomuoto oli hänelle ikuinen ilonlähde. Kreivin kasvoissa oli jotakin rauhatonta ja pettynyttä, mutta yhtäkkiä niistä saattoi pilkistää selvästi luja itsetunto. Hän oli muka Ranskan rikkain mies ja lisäksi kauniskin, eikä vielä kolmeakymmentäkuutta vuotta vanhempi.

– Hän on kainon häikäilemätön, huomautti markiisi de Croisenois.

Kreivi Caylus, Norbert ja pari muuta viiksellistä nuorta herraa pilkkasivat kreivi de Thaleria aivan päin naamaa, mutta hän ei huomannut mitään. Ja lopulta, kun kello löi yksi, he ajoivat hänet talosta pois. Norbert nimittäin kysyi:

– Kuulut arabialaiset hevosenneko teitä tuolla portilla tähän aikaan odottavat?

– Ei tällä kertaa. Tämä pari on uusi ja paljon halvempi, vastasi kreivi de Thaler. – Vasen aisahevonen maksoi viisituhatta frangia, ja oikea ainoastaan sata louista. Mutta arvaattehan, että käytän viimeksimainittua ainoastaan yöllä. Se juoksee niin hyvin toisen tahtiin.

Norbertin huomautuksesta kreivi sai päähänsä, että hänenlaisensa miehen tuli olla innostunut hevosista ja ettei sopinut antaa niiden kastua. Hän siis lähti, ja muutkin herrat poistuivat hetken kuluttua naureskellen yhä hänelle.

Julien ajatteli, kun kuuli heidän laskevan leikkiä portaissa: "Nyt olen nähnyt, millaista olisi asemassa, joka on aivan äärimmäinen vastakohta minun asemalleni! Minulla ei ole korkoja kahtakymmentäkään louista, ja kun seisoin miehen vieressä, jolla oli korkoja kaksikymmentä louista tunnissa, niin häntä pidettiin pilkkana... Sellainen kohtalo parantaa ihmisen kateuden taudista!"

XXXV

TUNTEELLISUUS JA HURSKAS YLIMYSNAINEN

    Vähänkin raikas ajatus näyttää siellä karkeudelta, niin
    siellä on totuttu värittömiin sanoihin. Onneton se,
    jonka puheessa mielikuvitus vallitsee.

                                            Faublas.

Oltuaan monta kuukautta virassa harjoittelijana Julien oli sinä päivänä, jolloin talon intendentti suoritti hänelle vuosipalkan kolmannen neljänneksen, seuraavanlaisessa asemassa. Herra de La Mole oli määrännyt hänen tehtäväkseen valvoa Bretagnessa ja Normandiessa omistamiensa tilusten hallintoa. Julien teki sinne usein matkoja. Hänen huolekseen oli jätetty johtaa kirjeenvaihtoa tuossa kuuluisassa oikeudenkäynnissä abbé Frilairia vastaan. Herra Pirard oli perehdyttänyt hänet juttuun.

Lyhyiden merkintöjen mukaan, joita markiisi hätäisesti ja epäselvästi pisteli kaikkien hänelle lähetettyjen paperien marginaaleihin, Julien laati kirjeet, jotka sitten melkein kaikki hyväksyttiin ja allekirjoitettiin.

Jumaluusopillisessa seminaarissa opettajat olivat valittaneet, ettei hän ollut ahkera, mutta olivat kuitenkin pitäneet häntä yhtenä kaikkien parhaista oppilaistaan. Nykyinen raskas työ, johon hän antautui koko sairaalloisella kunnianhimollaan, kalvensi pian Julienin kasvoilta maaseudulta tuodun raikkaan värin. Hänen kalpeutensa oli nuorten seminaaritoverien silmissä ansio. Hän huomasi, etteivät he täällä olleet niin ilkeitä eivätkä ryömineet kolikon tähden niin paljon polvillaan kuin Besançonin seminaarilaiset. Toverit luulivat, että Julienia vaivasi rintatauti.

Markiisi oli antanut hänelle hevosen. Kun Julien pelkäsi, että toverit näkisivät hänet ratsastusretkillä, hän kertoi lääkärin määränneen hänelle tällaista ruumiinliikuntoa. Abbé Pirard vei hänet kanssaan useihin jansenistisiin seuroihin. Siellä Julien hämmästyi. Uskontokäsite oli hänen mielessään erottamattomasti yhdistynyt käsitteisiin ulkokultaisuus ja rahanhimo, mutta täällä hän ihmetteli tavatessaan hurskaita ja ankaria miehiä, jotka eivät ajatelleet raha-asioita. Monet jansenistit tulivat hänen ystävikseen ja antoivat hänelle hyviä neuvoja. Hänelle aukesi kokonainen uusi maailma. Hän tutustui jansenistien joukossa erääseen kreivi Altamiraan. Tuo satakahdeksankymmentä senttimetriä pitkä mies oli omassa isänmaassaan kuolemaantuomittu liberaali ja mielipiteiltään uskonnollinen. Moinen vastakohtien yhdistelmä, jumalanpelko ja vapaudenrakkaus yhdessä, hämmästyttivät Julienia suuresti.

Nuoren kreivin ja Julienin välit olivat viileät. Norbert oli huomannut, että Julien uskalsi vastata liian kiivaasti eräiden hänen ystäviensä leikinlaskuihin. Kun Julien oli pari kertaa loukannut sopivaisuuden sääntöjä, hän teki mielessään sellaisen päätöksen, ettei enää milloinkaan puhuttele neiti de La Molea. Hänelle oltiin hotel de La Molessa aina täysin kohteliaita, mutta hän tunsi, että hänen arvonsa oli siellä alentunut. Terveellä maalaisälyllään hän muisti tämän seikan selitykseksi yleisesti tunnetun sananparren: kaikki kaunista alussa.

Ehkäpä hän olikin jo tullut hiukan selvänäköisemmäksi kuin ensiaikoina, tai hänen ensimmäinen ihastuksensa hienoihin pariisilaistapoihin oli hälvennyt.

Aina, kun hän lopetti työnsä, hirvittävä ikävä alkoi kiduttaa. Ylimystön keskuudessa vallitseva mestarillinen, mutta aina tarkoin laskettu ja asianomaisten yhteiskunnallisen aseman mukaan sanallisesti arvioitu kohteliaisuus vaikutti häneen niin lamauttavasti. Vähänkin herkkätuntoinen ihminen huomaa koko menon teennäisyyden.

Maaseutua voidaan kylläkin moittia arkipäiväisestä tai epäkohteliaastakin käytöksestä, mutta siellä toki innostutaan keskusteltaessa toisten kanssa jostakin. Hotel de La Molessa Julienin itserakkautta ei koskaan loukattu, mutta kuitenkin hänen mielensä teki usein päivän päättyessä melkein itkeä. Maaseudulla tuntee jokin kahvilantarjoilija mielenkiintoa teitä kohtaan, jos teille on sattunut tapaturma ja menette kahvilaan. Mutta jos tuossa tapaturmassa on jotakin turhamaisuuttanne loukkaavaa, hän hokee teitä säälitellessään kymmenen kertaa juuri sitä sanaa, joka teitä kiusaa. Pariisissa pidetään tarkka huoli siitä, että nauru salataan, mutta siellä olette aina myöskin täysin vieras.

Jätämme mainitsematta kokonaisen joukon pikku seikkailuja, jotka olisivat tehneet Julienin hieman naurettavaksi ellei hän jollakin tavoin olisi ollut alapuolella naurettavuuden. Ääretön tunteellisuus sai hänet kömmähtämään sen tuhannen kertaa. Kaikki hänen huvituksensa olivat varovaisuustoimenpiteitä. Hän harjoitteli joka päivä ampumaan pistoolilla ja hänestä tuli kuuluisimpien miekkailunopettajien parhaita oppilaita. Heti, kun hän sai hetkenkin vapaata, hän juoksi maneesiin ja pyysi itselleen kaikkein oikullisimpia hevosia. Hän ei käyttänyt enää aikaansa lukemiseen, kuten ennen. Lähtiessään ratsastamaan ratsastuksen opettajan kanssa hän putosi melkein aina satulasta.

Markiisi piti Julienia varsin käyttökelpoisena hänen sitkeän työteliäisyytensä, vaiteliaisuutensa ja älykkyytensä vuoksi, ja uskoi vähitellen hänen hoitoonsa kaikki liikeasiansa, joita oli hiukankin sotkuista selvittää. Milloin ankara kunnianhimo jätti markiisin hetkeksikään rauhaan, hän antautui laskelmallisiin liiketoimiin. Ja koska hän sai aina helposti kaikki uutiset tietoonsa, hän teki onnistuneita kauppoja pörssissä. Hän osti taloja ja metsiä. Mutta hän oli hyvin herkkä suuttumaan. Hän antoi satojen kultarahojen mennä helposti, ja käräjöi muutamien satojen frangien vuoksi. Rikkaat, joilla on ylpeä luonne, etsivät liikeasioista huvitusta eivätkä rahallista voittoa. Markiisi tarvitsi ylijohtajaa, joka järjestäisi kaikki hänen raha-asiansa sellaiseen kuntoon, että hän pääsisi itse niistä selvästi ja helposti koska tahansa perille.

Rouva de La Mole, vaikka olikin tarkoin itsensä hillitsevä luonne, ilveili joskus Julienin kustannuksella. Kaikki mielenherkkyydestä johtuva ennakolta aavistamaton oli ylimysnaiselle kauhistus. Se on kaikkien soveliaisuussääntöjen selvä vastakohta. Pari kolme kertaa markiisi joutui puolustamaan Julienia. – Jos hän onkin naurettava teidän salongissanne, niin sen sijaan hän kunnostautuu konttorissa. Julien puolestaan luuli päässeensä selville markiisittaren salaisuudesta. Heti kuin paroni de La Joumate ilmoitettiin vieraaksi, markiisitar suvaitsi antaa tylsänä nukkuvan mielenkiintonsa herätä. Paroni oli kylmä herra, kasvoissa kaikesta välinpitämätön ilme. Hän oli pitkä, laiha, ruma, sangen hienosti puettu, eleli linnassaan, eikä yleensä puhunut mistään mitään. Sellainen oli hänen ajattelutapansa. Markiisitar de La Mole olisi tullut intohimoisen onnelliseksi, ensi kertaa koko elämässään, jos olisi saanut hänestä miehen tyttärelleen.

XXXVI

ÄNKYTTELEVÄ ÄÄNTÄMISTAPA

    Jos itserakkaus on anteeksiannettavaa, on se sitä ainoastaan
    varhaisnuoruuden vuosina, sillä silloin se on jonkin
    rakastettavan ominaisuuden liioittelua. Se kaipaa rakkauden
    kimaltelua, elämäniloa, huolettomuutta. Mutta itsetietoinen
    itserakkaus! Juhlalliseksi tekeytyvä ja omahyväinen itserakkaus!
    Se ääretön typeryys varattiin 1800-luvun ominaisuudeksi. Ja
    tällaiset ihmiset tahtovat muka kahlita vallankumousten
    lohikäärmeen!
                                  Johannisberg, Pamfletti.

Alokkaaksi Julien ei tehnyt varsin paljon tyhmyyksiä, sillä hän oli niin ylpeä, ettei koskaan kysellyt mitään. Eräänä päivänä yhtäkkiä alkanut rankkasade ajoi hänet erääseen Saint-Honorén-kadun varrella olevaan kahvilaan, ja siellä muuan kookas mies, joka oli puettu kastoriinikankaiseen pitkään takkiin, kummastui, miksi Julien katsoi häneen niin synkästi, ja iski puolestaan häneen katseensa aivan samalla tavoin kuin Amanda-neidin rakastaja Besançonissa.

Julien oli liian usein katunut, että jätti silloisen loukkauksen kostamatta, ja niinpä hän ei nyt kärsinytkään tällaista katsetta. Hän vaati selitystä. Pitkätakki alkoi silloin heti syytää hänelle karkeita haukkumasanoja. Kaikki kahvilavieraat kerääntyivät heidän ympärilleen, kadulla kulkevat pysähtyivät ovelle. Varovaisena kuin maalainen ainakin Julien piti aina taskussaan paria pikku pistoolia. Nyt hänen kätensä puristi niitä kouristuksenomaisesti. Kuitenkin hän hallitsi järkensä ja tyytyi ainoastaan hokemaan vastustajalleen yhtä mittaa:

– Hyvä herra, osoitteenne? Minä halveksin teitä.

Sitkeys, jolla hän takertui näihin kuuteen sanaan, herätti viimein ihmisten kunnioitusta:

– Peijakas, kyllä tuon toisen, joka puhuu yksinään koko ajan, täytyy antaa hänelle osoitteensa!

Kun pitkätakki kuuli tätä päätöstä hoettavan kaikkialta ympäriltään, hän heitti Julienille vasten kasvoja viisi, kuusi käyntikorttia. Yksikään niistä ei koskenut juuri kasvoihin, onneksi kyllä, sillä Julien oli päättänyt, että käyttäisi pistoolejaan ainoastaan siinä tapauksessa, jos häneen koskettaisiin. Mies meni matkaansa, mutta pyörähti vähän väliä ympäri, pui hänelle nyrkkiään ja kiroili.

Julien tunsi koko ruumiinsa olevan hiessä. "Kaikkein joutavimmat ihmiset siis pystyvät järkyttämään minua tällä tavalla", hän ajatteli raivoissaan. "Miten pääsisin tästä surkeasta herkkähermoisuudesta?"

Mistä saada sekundantti? Hänellä ei ollut ainoaakaan ystävää. Hän oli kyllä tutustunut moniinkin, mutta kaikki ne vetäytyivät säännöllisesti hänestä erilleen, kun olivat seurustelleet hänen kanssaan puolentoista kuukautta. "Minä olen seuraan mukautumaton ja siitä saan nyt katkeran rangaistuksen", hän ajatteli. – Viimein hänen päähänsä pälkähti mennä erään entisen luutnantin puheille, joka oli palvellut 96:nnessa rykmentissä. Hän oli nimeltään Liéven, köyhä piru, jonka kanssa Julien usein harjoitteli miekkailua. Julien kertoi hänelle peittelemättä asiansa.

– Minä tulen kyllä todistajaksenne, sanoi Liéven – mutta ainoastaan yhdellä ehdolla. Jos ette saa haavoitetuksi tuota miestänne, niin teidän täytyy tapella minun kanssani heti ensimmäisen kaksintaistelun jälkeen.

– Siihen suostun, vastasi Julien iloissaan, ja he lähtivät nyt etsimään herra ritari de Beauvoisista faubourg Saint-Germainista. Sehän osoite oli merkitty käyntikortteihin.

Kello oli siinä seitsemän aamulla. Vasta joutuessaan taloon ja antaessaan ilmoittaa herralle nimensä, Julien tuli ajatelleeksi, että ehkäpä mies oli se sama rouva de Rénalin nuori sukulainen, joka oli aikoinaan palvellut lähetystössä Roomassa tai Napolissa ja joka oli antanut suosituskirjeen laulaja Geronimolle.

Julien oli jättänyt kookkaalle kamaripalvelijalle yhden noista eilen nakelluista käyntikorteista ja yhden oman korttinsa.

Hänen ja sekundantin annettiin odottaa runsaat kolme neljännestuntia. Viimein heidät johdatettiin äärettömän hienoon huoneistoon. Siellä heitä vastassa seisoi pitkä nuori herra joka oli puettu kuin nukke. Hänen kasvonsa olivat kauniit kuin kreikkalaisen jumalan, yhtä moitteettomat piirteiltään kuin köykäiset ilmeiltään. Hänen päänsä oli erikoisen pieni, ja vaalea tukka oli kammattu niin huolellisesti, ettei ainoakaan haituva mennyt toisen päällitse ristiin. "Tuolla tavalla itsensä kammatakseen se vietävä odotutti näin kauan", ajatteli 96:nnen luutnantti. Herra de Beauvoisisin kirjava aamunuttu, hänen aamuhousunsa, kaikki hänessä aina kirjailtuihin tohveleihin saakka, oli erinomaisen moitteetonta ja hienon huolehdittua. Hänen ylhäiset ja tyhjät kasvonsa ilmaisivat pelkkiä soveliaita ja harvinaisia ajatuksia. Hän oli diplomaatti-ihannetta á la Metternich. Napoleon niinikään ei kärsinyt läheisyydessään ajattelevia upseereita.

Julien, jolle 96:nnen luutnantti äsken selitti, että tällainen pitkä odotuttaminen, kun herra ensin oli heittänyt Julienille käyntikorttinsa karkeasti vasten kasvoja, oli uusi loukkaus, hyökkäsi herra de Beauvoisisin eteen. Hän aikoi olla hävytön, mutta olisi tahtonut samalla olla sitä hyvään käytökseen soveltuvalla tavalla.

Julien hämmästyi niin herra Beauvoisisin lauhkeasta kohteliaisuudesta, tämän samalla kertaa pyöristetystä, arvokkaasta ja itsetyytyväisestä ilmeestään ja ympäristön ihmeteltävästä hienoudesta, että unohti tuossa paikassa kokonaan halunsa olla hävytön. Tämä ei ollut laisinkaan hänen eilinen miehensä. Hän ällistyi siinä määrin, kun kohtasi moisen hienon olennon sen karkean olion asemasta, jota oli tullut etsimään, ettei saanut sanaa suustansa. Hän ojensi herralle yhden käyntikorteista, jotka hänelle oli heitetty.

– Se on nimeni, virkkoi nuori diplomaatti, jossa se seikka, että Julien kello seitsemän aamulla oli puettu mustiin, herätti sangen vähän arvonantoa. – Mutta en ymmärrä, mikä tuottaa minulle kunnian...

Tapa jolla nämä viimeiset sanat lausuttiin, sai Julienin taas vähän kiukustumaan. – Minä tulin tänne taistelemaan kanssanne, hyvä herra, hän sanoi ja selitti lyhyesti koko jutun.

Kun herra Charles de Beauvoisis kypsemmin harkitsi asiaa, hän oli melkoisen tyytyväinen Julienin mustan puvun kuosiin. "Se on ilmeisestikin Staubilta", ajatteli hän Julienin sanoja kuunnellessaan. "Liivit ovat aistikkaat, kengät samoin, mutta toisaalta, musta puku näin aikaisin aamulla!... Varmaankin sitä varten, että pelastuisi paremmin kuulalta", päätteli ritari de Beauvoisis.

Saatuaan itselleen tämän selityksen, hän palasi jälleen moitteettomaan kohteliaisuuteensa ja alentui melkeinpä Julienin vertaiseksi. Keskustelusta sukeutui suhteellisen pitkä, juttu oli arkaluontoinen. Mutta Julien ei saattanut kieltää ilmeisiä tosiasioita. Tämä täydellisen hieno nuori mies, jonka hän näki edessään, ei missään suhteessa muistuttanut sitä ruokotonta olentoa, joka eilen oli häpäissyt häntä.

Julien tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä lähteä matkaansa, ja venytteli selitystä. Hän huomasi, kuinka turhamainen ritari de Beauvoisis oli. Ritariksihan herra itseään kutsui, närkästyneenä siitä, että Julien sanoi häntä pelkästään herraksi.

Julien ihaili tämän tuokioksikaan hälvenemätöntä vakavuutta, jossa tuntui eräänlaista vaatimatonta itsetyytyväisyyttä. Hän kummasteli, miten omituisella tavalla herra liikutteli kieltään sanoja lausuessaan... Mutta kaikesta tästä ei löytynyt pienintäkään syytä haastaa riitaa.

Nuori diplomaatti tarjoutui mielellään kaksintaisteluun hänen kanssaan, mutta 96:nnen entinen luutnantti, joka oli istunut siinä kokonaisen tunnin jalat levällään, kädet lantioilla ja kyynärpäät ulkona, väitti, ettei hänen ystävänsä, herra Sorel, ollutkaan sellainen mies, joka välttämättä ja moukkamaisesti tahtoi turhaa riitaa toisen kanssa vain siitä syystä, että tuolta toiselta oli varastettu käyntikortit!

Julien lähti pois sangen pahalla tuulella. Ritari de Beauvoisisin vaunut odottivat tätä pihalla portaitten edessä. Sattumalta Julien katsahti vaunuihin ja tunsi kuskipukilla eilisen miehensä!

Julien näki hänet, iski kiinni hänen pitkään nuttuunsa, kiskaisi hänet alas istuimelta ja löylytti hänet ratsupiiskalla, se oli tuokion työ. Kaksi lakeijaa koetti auttaa toveriaan. Julien sai muutamia nyrkiniskuja. Silloin hän yhtäkkiä viritti toisen pienistä pistooleistaan ja ampui heitä, ja he livistivät pakoon. Se oli minuutissa tehty.

Ritari de Beauvoisis laskeutui alas portaita ylen huvittavan arvokkaasti ja hoki ylhäisesti sammaltaen: – Mikä siellä, mikä siellä? Hän oli ilmeisesti hyvin utelias, mutta diplomaattinen tärkeys ei sallinut hänen ilmaista vilkkaampaa mielenkiintoa. Kun hän kuuli, mistä oli kysymys, ylhäinen itsetietoisuus taisteli hänen piirteissään vielä tuota hiukan pilkallista kylmäverisyyttä vastaan, joka ei saa koskaan kadota diplomaatin kasvoilta.

96:nnen luutnantti tunsi, että herra de Beauvoisis halusi taistella. Sitä paitsi hän tahtoi varata ystävälleen aloitteen edut, joten hän huudahti:

– Tällä kertaa on aihetta kaksintaisteluun.

– Niin kyllä luulen, vastasi diplomaatti. – Minä ajan tuon lurjuksen pois talosta, hän sanoi lakeijoilleen. – Nouskoon toinen kuskipukille.

Avattiin vaunujen ovet. Ritari tahtoi ehdottomasti, että Julienin ja hänen sekundanttinsa oli ajettava taistelupaikalle hänen vaunuissaan. Mentiin noutamaan eräs herra de Beauvoisisin ystävä, joka neuvoi heille sopivan, rauhallisen paikan. Keskustelu sinne ajettaessa oli todellakin hauska. Näytöksessä ei ollut muuta omituista kuin se, että diplomaatti esiintyi aamutakissa.

Julien ajatteli: "Nämä herrat, vaikka ovatkin ylhäisiä, eivät ole läheskään niin ikäviä kuin ne henkilöt, jotka käyvät herra de La Molen päivällisillä. Ja minä tiedän, mistä se johtuu. Nämä sallivat suuhunsa säädyttömyyksiä." Herrat höystivät puhettaan kaksimielisillä jutuilla, joista Julienilla ja hänen todistajallaan, 96:nnen luutnantilla ei ollut hienointakaan aavistusta. Julien ei sallinut itsensä tuntea niitä, vaan tunnusti herttaisesti täyden tietämättömyytensä. Se suoruus miellytti ritarin ystävää, joka nyt kertoi Julienille nuo anekdootit yksityiskohtaisesti ja sangen hupaisalla tavalla.

Julienia hämmästytti erikoisesti muuan seikka. Alttari, jota rakennettiin keskelle katua "Kristuksen ruumiin juhlan" kulkuetta varten, pakotti vaunut hetkeksi pysähtymään, ja nämä herrat laskivat silloin monia uskallettuja sutkauksia. Muun muassa he sanoivat kirkkoherraa arkkipiispan pojaksi. Koskaan ei markiisi de La Molen luona, joka tahtoi päästä herttuaksi, olisi uskallettu hiiskua mitään sellaista.

Kaksintaistelu käytiin tuossa tuokiossa: Julien sai kuulan käsivarteensa, käsivarsi sidottiin nenäliinoilla, jotka kostutettiin paloviinassa, ja ritari de Beauvoisis pyysi sitten sangen kohteliaasti saattaa Julienin tämän kotiin samoilla vaunuilla kun oli tultukin. Kun Julien sanoi, että hänen osoitteensa oli hotel de La Mole, nuori diplomaatti ja hänen ystävänsä vaihtoivat keskenään silmäyksiä... Julienilla oli itselläänkin ajoneuvot mukana, mutta hänestä tuntui äärettömän paljon hauskemmalta puhella näiden herrojen kanssa kuin 96:nnen rykmentin kunnon luutnantin.

"Taivaan isä, tätäkö kaksintaistelu vain onkin", ajatteli Julien. "Miten onnellinen olen, että jouduin tekemisiin tuon kuskin kanssa! Kuinka onnetonta olisi ollut, jos minun olisi täytynyt vielä kärsiä siellä kahvilassa tapahtunut hävyttömyys."

Hauska pakina ei keskeytynyt matkalla juuri tuokioksikaan. Julien ymmärsi, että diplomaattisella teeskentelylläkin tekee jotain. "Ikävystyneisyys ei siis olekaan aivan luonnostaan ylhäissyntyisten seurusteluun kuuluvaa! Nämä laskevat leikkiä 'Kristuksen ruumiin juhlan' kulkueesta, he uskaltavat kertoa hyvin rohkeita juttuja ja tekevät sen maalauksellisen pikkupiirteisesti. Ainoa, josta he eivät puhu, on politiikka, mutta sen puutteen korvaa monin verroin heidän kaunis ilmaisutapansa ja heidän kielenkäyttönsä moitteettomuus."

Julien tunsi suurta mieltymystä heitä kohtaan. "Miten onnellinen olisin, jos saisin seurustella usein heidän kanssaan!"

Tuskin herrat olivat eronneet toisistaan, kun ritari de Beauvoisis riensi hankkimaan tarvittavia tietoja. Ne eivät suinkaan olleet loistavia.

Hän olisi tahtonut välttämättä tutustua paremmin vastustajaansa. Voisiko hän sopivaisuuden lakeja loukkaamatta lähteä hänen luokseen vieraisille? Vähät tiedot jotka hän sai, eivät olleet rohkaisevaa laatua.

– Tämä on kauheaa! hän sanoi sekundantilleen. – En voi ilmaista olleeni kaksintaistelussa herra de La Molen tavallisen sihteerin kanssa, vieläpä taistelussa siitä syystä, että kuskini varasti minulta käyntikortit.

– Niin, tässä on todellakin paljon naurettavuuden mahdollisuuksia.

Samana iltana ritari de Beauvoisis ja hänen ystävänsä kertoivat kaikkialla, että herra de Sorel, muuten mallikelpoisen moitteeton nuori mies, oli erään markiisi de La Molen läheisen ystävän luonnollinen poika. [Luonnollinen tarkoittaa äpärää.– Suom.] Se kävi täydestä ilman vaikeuksia. Ja kun juttuun oli totuttu, nuori diplomaatti ja hänen ystävänsä suvaitsivat käydä niiden kahden viikon aikana, jolloin Julien oleskeli sisällä huoneessaan, muutamia kertoja vierailulla hänen luonaan. Julien uskoi siellä heille, ettei ollut käynyt oopperassa koko elämässään kuin yhden kerran.

– Tämähän on kamalaa, hänelle sanottiin, – kaikki käyvät siellä. Kohta, kun pääsette ulos, teidän täytyy mennä sinne ja nähdä Kreivi Ory.

Oopperassa ritari de Beauvoisis esitteli Julienin kuuluisalle laulaja Geronimolle, jolla siihen aikaan oli suunnaton menestys.

Julien melkein rakastui ritariin. Moinen sekoitus itsekunnioitusta, salaperäistä tärkeäksi tekeytymistä ja nuoren ihmisen typerää itserakkautta aivan lumosivat hänet. Tuo ritari esimerkiksi änkytti hiukkasen siitä syystä, että oli saanut usein kunnian seurustella erään ylhäisen herran kanssa, jolla oli sama vika. Missään Julien ei ollut nähnyt samassa henkilössä yhtäaikaa sellaista naurettavuutta ja täydellistä maailmanmiehen hienoutta, jota poloisen maalaisraukan toki täytyy koettaa matkia.

Hänet nähtiin oopperassa ritari de Beauvoisisin seurassa. Moinen läheinen suhde sai hänen nimensä yleisesti puheenaiheeksi.

– Jaha, sanoi herra de La Mole hänelle eräänä päivänä – te olette siis erään rikkaan aatelisen, erään hyvän ystäväni luonnollinen poika Franche-Comtésta?

Hän keskeytti kohta, kun Julien vastasi jyrkästi, vakuuttaakseen, ettei hän itse mitenkään ollut levitellyt tuollaista huhua:

– Herra de Beauvoisis ei halunnut, että olisi joutunut kaksintaisteluun kirvesmiehen pojan kanssa.

– Tiedän, tiedän, vastasi herra de La Mole. – Minun tehtäväni on nyt vahvistaa tuota juttua, joka soveltuu hyvin tarkoituksiini. Mutta erästä ystävällisyyttä teiltä pyydän, eikä se vie teiltä aikaa kuin puoli tuntia kerrallaan. Asettukaa kaikkina oopperapäivinä kello puoli yhden aikaan eteishalliin, kun hienosto poistuu teatterista. Olen huomaavinani teissä vielä hiukan maaseutulaista, teidän täytyisi vapautua siitä. Muuten, teille ei olisi vahingoksi tuntea, ainakin ulkonäöltä, niitä korkeita henkilöitä, joiden luo saatan teidät joskus lähettää asioille. Menkää lipputoimistoon ilmoittamaan itsenne. Teille on järjestetty vapaapaikka.

XXXVII

LEININPUUSKA

    Ja minä sain virkaylennyksen, en mistään ansiosta,
    vaan siitä syystä, että esimiestäni vaivasi leini.

                                      Bertolotti.

Lukijaa ehkä hämmästyttää markiisin vapaa ja melkeinpä ystävällinen käytös. Olemme tässä unohtaneet mainita, että markiisin oli täytynyt pysytellä leininsä vuoksi kuusi viikkoa sisällä.

Neiti de La Mole ja hänen äitinsä olivat matkustaneet Hyèresiin, markiisittaren äidin luo. Kreivi Norbert kävi vain harvoin isäänsä katsomassa. He olivat varsin hyvissä väleissä, mutta heillä ei ollut keskenään mitään puhumista. Jäädessään kaksin Julienin kanssa, herra de La Mole kummastui, että Julienilla oli ajatuksia. Hän luetti itselleen ääneen lehtiä. Pian nuori sihteeri osasi valita hänelle kiintoisimmat kohdat. Oli alkanut ilmestyä eräs uusi lehti, jota markiisi inhosi. Hän oli vannonut, ettei lukisi sitä milloinkaan, mutta joka päivä hän puhui siitä. Julien naureskeli tälle. Markiisi, joka oli tyytymätön nykyaikaan, luetti itselleen Titus Liviusta. Hänestä oli hauskaa kuulla latinalaisesta tekstistä improvisoitua käännöstä.

Eräänä päivänä markiisi sanoi tuohon luonnottoman kohteliaaseen tapaansa, joka välistä suututti Julienia:

– Suvaitkaa, rakas Sorel, ottaa minulta lahja, sininen puku. Silloin kun teidän sopii tulla luokseni, katselen teitä kreivi de Chaulnesin nuorempana veljenä, siis vanhan ystäväni herttuan poikana.

Julien ei oikein ymmärtänyt, mitä markiisi tarkoitti, mutta jo samana iltana hän koetti esiintyä sinisessä puvussa. Markiisi kohteli häntä aivan vertaisenaan. Julienilla oli sydän, joka kykeni antamaan arvon todelliselle kohteliaisuudelle, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan vivahteista. Ennen tätä päähänpistoakin markiisi oli käyttäytynyt häneen nähden niin hienotunteisesti, että Julien olisi pitänyt enempää suorana mahdottomuutena. "Mikä ihailtava kyky", Julien ajatteli. Kun hän nousi ja aikoi poistua, markiisi pyyteli anteeksi, ettei voinut leininsä vuoksi saattaa häntä huoneesta.

Julien aprikoi tätä markiisin kummallista tekoa. "Pilkkaako hän minua?" Julien ajatteli. Ja hän meni kysymään neuvoa abbé Pirardilta. Ystävä ei ollut kuitenkaan niin kohtelias kuin markiisi, vaan vastasi hänelle viheltelemällä ja alkaen puhella muista asioista. Seuraavana aamuna Julien ilmestyi markiisin luo mustassa puvussa, mukanaan salkku ja allekirjoitettavat kirjeet. Hänet otettiin nyt vastaan niin kuin aikaisemminkin. Illalla, kun hän esiintyi sinisessä puvussa, markiisin käytös oli aivan toista ja hän oli täysin yhtä kohtelias kuin edellisenä päivänä.

– Koska vierailut, joita ystävällisesti teette sairaan vanhusraukan luokse, eivät teistä ole voittamattoman ikäviä, niin teidän pitäisi kertoa hänelle kaikenlaisista elämänne pikku tapahtumista, sanoi markiisi. – Mutta avomielisesti ja ilman muuta tarkoitusta kuin kertoa selvästi ja huvittavasti. Sillä ihmisen täytyy huvitella, se on vain elämässä oleellista. Toinen ihminen ei voi joka päivä pelastaa henkeäni taistelussa tai lahjoittaa minulle päivittäisin miljoonan omaisuutta, mutta jos tässä lepotuolini vieressä istuisi Rivarol, niin hän vapauttaisi minut edes tunniksi kivuista ja ikävyydestä. Me olimme hyviä tuttuja Hampurissa, maanpakolaisaikoina.

Ja markiisi kertoi Julienille hauskoja pakinoita Rivarolista ja hampurilaisista, jotka lyöttäytyivät aina neljän ryhmään voidakseen ymmärtää jotakin sukkeluutta.

Ollessaan yksin Julienin seurassa herra de La Mole tahtoi kiihdyttää tätä juttelemaan. Vedoten Julienin kunniantuntoon hän yllytti tämän ylpeyttä. Koska markiisi nyt tahtoi kuulla tosia tarinoita, Julie päätti kertoa hänelle kaikki. Mutta ei kuitenkaan kahta seikkaa: sokeaa ihailuaan sitä nimeä kohtaan, joka sai markiisin niin pahalle tuulelle, ja täydellistä uskonnottomuuttaan, joka ei liioin soveltunut tule van kirkkoherran olemukseen. Hänen pikku seikkailunsa ritari de Beauvoisisin kanssa tuli hyvään tarpeeseen. Markiisi nauroi vedet silmissä kohtaukselle, joka Julienille oli sattunut hävyttömiä haukkumasanoja syytävän kuskin kanssa kahvilassa Saint-Honoré-kadun varrella. Ne olivat päiviä, jolloin isännän ja hänen suojattinsa välit olivat täysin vilpittömät.

Luonteeltaan omituinen Julien oli alkanut kiinnostaa markiisia. Alussa hän tahtoi hauskutella Julienin kustannuksella ja yllytti siitä syystä tämän naurettavia puolia, mutta pian hänestä tuntui kiintoisammalta oikaista lauhkeasti nuorukaisen väärää elämännäkemystä. "Kun muut maaseutulaiset tulevat Pariisiin, he ihailevat kaikkea", ajatteli markiisi. "Tämä vihaa kaikkea. Toiset ovat liiaksi tekoihastuneita, tämä ei laisinkaan, ja tyhmyrit luulevat, että hän on tyhmä."

Talvi oli kovin kylmä ja piti yllä kihdinpuuskaa monta kuukautta.

Markiisi ajatteli: "Kiintyyhän ihminen kauniiseen koiraankin, miksi minä siis häpeän kiintyä tähän pikku pappiin? Hän on originelli. Kohtelen häntä kyllä kuin omaa poikaani, mutta mitäpä hankaluutta siitä on? Tämä oikkuni, jos sitä kestää pitkälti, maksaa minulle ainoastaan viiden sadan louisin arvoisen timantin, jonka määrään hänelle testamentissani."

Kun markiisi oppi täysin tuntemaan suojattinsa tarmokkaan luonteen, hän jätti Julienin hoitoon joka päivä uusia tehtäviä.

Julien huomasi kauhukseen, että tuo korkea herra saattoi antaa hänelle silloin tällöin aivan ristiriitaisia määräyksiä samasta asiasta.

Moinen voisi tehdä sihteerin aseman välistä sangen tukalaksi. Siitä syystä Julien alkoi markiisin kanssa työskennellessään aina pitää päiväkirjaa, johon hän merkitsi päätökset, ja markiisi vahvisti ne allekirjoituksellaan. Julien otti itselleen kirjurin, joka kopioi kutakin eri asiaa koskevat päätökset erikoiseen luetteloon. Siihen luetteloon kopioitiin myöskin kaikki kirjeet.

Tämä keksintö tuntui markiisista ensin suunnattoman naurettavalta ja ikävältä. Mutta ei kulunut kahta kuukauttakaan, kun hän huomasi sen edut. Julien ehdotti, että olisi hankittava pankkiasioihin tottunut kirjanpitäjä, joka kaksinkertaista kirjanpitoa noudattaen pitäisi selvää kaikista niiden tilusten tuloista ja menoista, joiden hoitoa Julien oli määrätty johtamaan.

Nämä toimenpiteet tekivät markiisille hänen omat liikeasiansa niin selviksi, että hän saattoi suoda itselleen huvin ryhtyä pariin uuteen keinotteluun ilman apurinsa apua, jolla oli tapana varastaa häneltä.

– Ottakaa itsellenne kolmetuhatta frangia, hän sanoi eräänä päivänä nuorelle auttajalleen.

– Se menettely saattaisi herättää panettelua.

– Mitä te sitten tahdotte? markiisi kysyi harmissaan.

– Tahtoisin, että suvaitsisitte merkitä minua varten tuon maksumääräyksen omin käsin luetteloon. Sillä määräyksellä saan ne kolmetuhatta frangia. Muuten abbé Pirard keksi koko tämän laskujärjestelmän.

Markiisi kirjoitti määräyksen yhtä ikävystyneen näköisenä kuin markiisi de Moncade kuunteli intendenttinsä, herra Poissonin laskuja.

Illalla, jolloin Julien esiintyi sinisessä puvussa, ei koskaan puhuttu liikeasioista. Markiisin hyvyys imarteli niin kovasti sankarimme ainaista sairaaloisen kipeää turhamaisuutta, että hän pian tunsi väkisinkin kiintyvänsä tuohon herttaiseen vanhukseen. Ei silti, että Julien olisi ollut tunteileva siinä mielessä kuin se sana Pariisissa ymmärretään, mutta hän ei ollut mikään hirviökään, ja vanhan rykmentinkirurgin kuolemasta saakka ei kukaan ollut puhellut hänelle näin suopeasti. Kummakseen hän huomasi, että markiisilla oli tarjota hänen itserakkaudelleen paljon enemmän kohteliasta hellävaraisuutta kuin mihin kirurgivanhus oli koskaan pystynyt. Sitä paitsi hän näki, että kirurgi ylpeili enemmän kunniamerkistään kuin markiisi sinisestä nauhastaan. Markiisin isähän oli ylhäinen mies.

Eräänä päivänä aamuvastaanoton jälkeen, jossa Julien oli esiintynyt mustassa puvussa ja järjestellyt liikeasioita, hän hauskutti markiisia niin suuresti, ettei päässyt tämän luota pois kahteen tuntiin. Sitten markiisi tahtoi välttämättä antaa hänelle muutamia seteleitä, jotka hänen apurinsa juuri oli tuonut pörssistä.

– Toivon, herra markiisi, etten poikkea syvästä kunnioituksesta, jota tunnen teitä kohtaan, jos pyydän että sallitte minun sanoa pari sanaa.

– Puhukaa, ystäväni.

– Pyytäisin että herra markiisi suvaitsisi minun kieltäytyä ottamasta vastaan tätä lahjaa. Se ei ole tarkoitettu mustassa puvussa esiintyvälle, ja se turmelisi täydellisesti vapauden, jota sinipukuisen käytöksessä ystävällisesti sallitaan.

Julien kumarsi ylen kunnioittavasti ja poistui katsomatta enää markiisia.

Tämä piirre huvitti markiisia. Hän kertoi tapahtuman illalla abbé Pirardille.

– Minun täytyy viimeinkin tunnustaa teille eräs asia, rakas abbé. Minä tiedän Julienin syntyperän, ja annan teille valtuutukseni, ettei teidän tarvitse säilyttää sitä keskinäistä luottamusasiaamme enää salaisuutena.

Markiisi ajatteli: "Hänen käytöksensä oli tänä aamuna aatelinen, ja minä aateloin hänet."

Vähän sen jälkeen markiisi pääsi liikkumaan ulkona.

– Menkää pariksi kuukaudeksi virkistysmatkalle Lontooseen, hän sanoi Julienille. – Kirjeet, jotka tulevat tänne minulle, saatte sinne pikalähettien mukana tai jotenkin muuten, varustettuina huomautuksillani. Laaditte siellä niihin vastaukset ja lähetätte ne minulle, asettaen kunkin kirjeen ja siihen tulevan vastauksen yhteen. Olen laskenut, että viivytys olisi ainoastaan viisi päivää.

Ajaessaan postivaunuissa Calaisin tiellä, Julien ihmetteli, kuinka joutavanpäiväisiä ne asiat olivat, joiden väitettiin vaativan hänen matkaansa.

Emme kuvaile, millaisin vihan ja melkein kauhun tuntein hän laski jalkansa Englannin kamaralle. Tunnetaanhan hänen intohimoinen ihailunsa Bonapartea kohtaan. Jokainen upseeri oli hänestä sir Hudson Lowe, jokainen ylhäinen herra lordi Bathurst, joka järjesti julkeuksia pyhän Helenan saarella ja sai siitä palkinnoksi kymmeneksi vuodeksi ministerin paikan.

Lontoossa hän oppi sitä paitsi tuntemaan sikäläisen hienon itsekylläisyyden. Hän oli joutunut nuorten venäläisten herrojen seuraan, ja he opettivat hänelle asian.

– Te olette valittuja, rakas herra Sorel, he sanoivat. – Teillä on luonnostaan tuo kylmä ja kaikille päivän tapahtumille äärettömän välinpitämätön ilme, johon me kaikin voimin pyrimme.

– Te ette ymmärrä vielä aikaanne, sanoi ruhtinas Korasoff hänelle. – Tehkää aina päinvastoin kuin teiltä odotetaan. Kautta kunniani, se on aikakautemme ainoa uskonto. Älkää olko hullu älkääkä teennäinen, sillä silloin teiltä odotetaan hullutuksia tai teennäisyyksiä, ja se menettelynne poikkeaisi heti yleisestä reseptistä.

Julien kunnostautui eräänä päivänä loistavasti herttua de Fitz-Folken salongissa, jonne hänet oli kutsuttu päivällisille kuten myöskin ruhtinas Korasoff. Odotettiin kokonainen tunti. Yhä vieläkin muistetaan nuorten lähetystösihteerien pakinoissa Julienin esiintymistapa parin kymmenen odottavan vieraan joukossa. Hänen ilmeensä oli verraton.

Vastoin dandy-ystäviensä mielipiteitä hän halusi nähdä kuuluisan Filip Vanen, ainoan filosofin, joka Englannilla on ollut Locken jälkeen. Hän tapasi miehen vankilassa, jossa tämä istui jo seitsemättä vuotta.

"Ylimystö tässä maassa ei laske leikkiä", ajatteli Julien. "Ei tosiaan, Vanelta on riistetty kunnia, hänet on häpäisty jne."

Julien tapasi Vanen varsin reippaalla tuulella. Ylimystön raivo oli tälle huvitus.

Vankilasta lähtiessään Julien ajatteli: "Siinä ainoa iloinen mies, minkä olen Englannissa nähnyt."

– Hyödyllisin käsite tyranneille on jumala-käsite, oli Vane sanonut hänelle...

Emme puhu enempää tästä järjestelmästä, sillä se on kyyninen. Kun Julien tuli takaisin Englannista, herra de La Mole kysyi:

– Mitä hauskoja huomioita tuotte minulle Englannista? Julien ei vastannut mitään.

– Mitä tuotte, hauskoja tai ei? toisti markiisi innokkaasti.

– Pro primo, sanoi Julien, – viisain englantilainen on tunnin päivässä hullu. Silloin häntä riivaa itsemurhan paholainen, joka on sen maan jumala. Pro secundo, älykkyys ja nerous kärsivät kahdenkymmenenviiden prosentin tappion matkustaessaan Englantiin. Pro tertio, maailmassa ei ole mitään kauniimpaa, ihailtavampaa ja surullisempaa kuin englantilaiset maisemat.

– Nyt on minun vuoroni, virkkoi markiisi. Pro primo, miksi te sanoitte Venäjän lähettilään tanssiaisissa, että Ranskassa on kolmesataatuhatta kahdenkymmenenviiden vuoden ikäistä nuorta miestä, jotka toivovat kiihkeästi sotaa? Luuletteko te sen olevan kuninkaille imartelevaa?

– Ei tiedä mitä tehdä, kun joutuu puheisiin suurten diplomaattien kanssa, Julien vastasi. – Heillä on vimma takertua vakaviin asioihin. Jos rajoittautuu sanomalehtien tavallisiin fraaseihin, niin pidetään typeränä. Jos uskaltaa puhua jotakin totta tai uutta, niin he ällistyvät, eivät tiedä mitä vastata, ja seuraavana päivänä kello seitsemän he ilmaisevat ensimmäisen lähetystösihteerinsä kautta, että on käyttäydytty epäsoveliaasti.

– Eipä varsin väärin, markiisi nauroi. – Muuten, lyönpä vetoa, te syvämietteinen, ettette aavistanut, mitä varten matkustitte Englantiin.

– Anteeksi, vastasi Julien, – matkustin sinne aterioidakseni kerran viikossa kuninkaallisen lähettiläämme luona, joka on maailman kohteliain mies.

– Te matkustitte sinne hankkimaan rintaanne kunniamerkkiä, joka on tässä, sanoi markiisi. – En halua teidän luopuvan mustasta puvustanne, mutta olen tottunut siihen hauskempaan sävyyn, joka on tullut tavaksi sinipukuisen seurassa. Kunnes toisin määrätään, muistakaa tämä: kun näen tämän kunniamerkin, olette ystäväni herttua de Chaulnesin nuorempi poika, joka palveli tietämättään kuusi kuukautta diplomaattikunnassa. Huomatkaa, lisäsi markiisi hyvin vakavan näköisenä ja keskeyttäen kohta kaikki Julienin kiitollisuudenosoitukset, etten suinkaan tahdo teidän luopuvan säädystänne. Sellainen on aina hairahdus ja onnettomuus sekä suojelijalle että suojatille. Kun käräjöintini alkavat kyllästyttää teitä tai kun en voi enää käyttää teitä, hankin teille hyvän pastoraatin, kuten ystävämme abbé Pirardillekin. Ja siinä kaikki, lopetti markiisi hyvin kuivasti.

Tämä ritarimerkki ruokki kovin Julienin turhamaisuutta. Hän tuli avomielisemmäksi kuin ennen. Hän ei epäillyt enää niin paljon loukkauksia eikä luullut aina olevansa pilkkatauluna, kun vilkkaassa keskustelussa, jossa kenen suusta hyvänsä saattaa luiskahtaa harkitsematon sana, lausuttiin jotakin, minkä voi tulkita pieneksi epäkohteliaisuudeksi.

Kunniamerkki toi hänelle merkillisen vieraankin, nimittäin herra paroni de Valenodin, joka tuli Pariisiin kiittämään ministeriötä paroninarvostaan ja solmimaan asianomaisten kanssa ystävyyttä. Hänet oli äskettäin, herra de Rénalin jälkeen, nimitetty Verrièresin määriksi.

Julien nauroi mielessään makeasti, kun herra Valenod selitti hänelle tulleen ilmi, että herra de Rénal oli jakobiini.

Asia oli niin, että uusintavaaleissa, joita nykyään valmistettiin, vastaleivottu paroni oli ministeriön ehdokkaana ja herra de Rénal vapaamielisten ehdokkaana suureen departementtineuvostoon, joka oli pohjaltaan pikivanhoillinen.

Turhaan Julien koetti saada tietoonsa jotakin rouva de Rénalista. Paroni tuntui muistelevan heidän entistä kilpailija-asemaansa eikä ilmaissut mitään. Lopulta hän pyysi Julienilta tämän isän ääntä tulevien vaalien varalta. Julien lupasi kirjoittaa isälleen.

– Herra ritari, teidän pitäisi esitellä minut herra markiisi de La Molelle.

Julien ajatteli: "Minun pitäisi tosiaankin. Mutta – Valenod on tuollainen roisto!"

– Valitettavasti minä olen liian vähäpätöinen henkilö hotel de La Molessa uskaltaakseni esitellä ketään, hän vastasi.

Julien kertoi illalla kaiken markiisille. Mainitsi hänelle Valenodin pyynnön ja kuvaili hänen elämäänsä ja puuhiansa vuoden 1814 jälkeen.

Herra de La Mole lausui hyvin vakavan näköisenä:

– Paitsi että teidän on huomenna esitettävä tämä uusi paroni minulle, kutsun hänet luokseni ylihuomenna päivällisille. Hän on tulevia prefektejämme.

– Siinä tapauksessa, Julien vastasi kylmästi, – pyydän köyhäinhoitolan johtajan paikkaa isälleni.

– Olkoon menneeksi, markiisi virkkoi ja tuli iloisen näköiseksi. – Minä odotin teiltä saarnaa. Te ilmeisesti edistytte.

Herra de Valenod kertoi Julienille, että Verrièresin arpajaistoimiston johtaja oli äskettäin kuollut. Julienia huvitti hankkia tämä paikka herra de Cholinille, tuolle vanhalle pölkkypäälle, jonka anomuskirjelmän hän kerran löysi herra de La Molen huoneesta. Markiisi nauroi makeasti, kun Julien luki sen hänelle, Julien jätti samalla hänen allekirjoitettavakseen kirjeen, jossa tuota paikkaa pyydettiin, valtiovarainministeriltä.

Tuskin herra de Cholin oli nimitetty paikkaansa, kun Julien sai kuulla, että departementin lähetystö oli anonut tätä virkaa Grosille, kuuluisalle geometriantutkijalle. Tuo antelias mies, jolla oli vain tuhatneljäsataa frangia korkoja, oli joka vuosi lainannut kuusisataa frangia äskettäin kuolleelle toimistonhoitajalle, jotta tämä voisi kouluttaa lapsiaan.

Julien oudoksui nyt tekoaan. – Ei se ole mitään, hän sanoi sitten. – Minun täytyy tehdä paljon suurempia vääryyksiä, jos aion onnistua, ja lisäksi minun pitää osata peittää tekoni kauniiden ja sydämellisten sanojen verhoon. Gros-raukka, hän sen kunniamerkin ansaitsi, mutta minä sen sain, ja minun täytyy toimia sen hallituksen toivomusten mukaan, joka sen minulle antoi.

XXXVIII

MIKÄ KUNNIAMERKKI ON KUNNIAKSI

    Ei virvoita vetesi minua, sanoi janoinen henki.
    – Tämä on kuitenkin koko Diar-Bekirin raikkain lähde.

                                          Pellico.

Eräänä päivänä Julien palasi komealta Villequier-nimiseltä maatilalta, joka oli Seine-joen rannalla. Herra de La Mole oli siihen erikoisesti kiintynyt, sillä kaikista hänen tiluksistaan se oli ainoa, jonka kuuluisa Boniface de La Mole oli omistanut. Julien tapasi markiisittaren ja hänen tyttärensä kotona. He olivat tulleet takaisin Hyèresistä.

Julien oli nyt dandy ja tiesi, miten Pariisissa piti elää. Hänen käytöksensä neiti de La Molea kohtaan oli moitteettoman kylmää. Hän ei näyttänyt enää yhtään muistavan aikaa, jolloin neiti oli niin iloisesti kysynyt häneltä, miten hän oli putoillut ratsun selästä.

Neiti de La Molesta hän näytti kookkaammalta ja kalpeammalta. Hänen vartalossaan ja asennoissaan ei ollut enää mitään maalaismaista. Toisin oli hänen sanojensa laita. Niissä huomasi vieläkin liian paljon vakavaa, liiaksi positiivista. Mutta tästä järkeilevästä puolesta huolimatta ei Julienin puheissa ollut mitään alamaista, mikä seikka johtui hänen ylpeydestään. Voi vain aavistaa, että hän vieläkin arvioi eräitä asioita kovin juhlallisesti. Mutta samalla hänet huomasi mieheksi, joka osasi puolustaa mielipiteitään.

– Hän on vailla notkeutta, mutta ei järkeä, sanoi neiti de La Mole isälleen laskien tämän kanssa leikkiä ritarimerkistä, jonka markiisi oli antanut Julienille. – Veljeni on pyytänyt sitä ritarimerkkiä kahdeksantoista kuukautta, ja hän on toki sentään de La Mole!...

– Kyllä, mutta Julienissa on jotakin yllättävää. Sellaista en ole milloinkaan huomannut tässä de La Molessa, josta minulle puhutte.

Tultiin ilmoittamaan vieras, herttua de Retz.

Mathilde-neidin teki mieli kauheasti haukotella. Hän huomasi jälleen vanhempiensa kodin salongin antiikkiset kultaukset ja vanhat tavat. Hän kuvitteli, kuinka suunnattoman ikävää hänellä taas tulisi olemaan Pariisissa. Ja kuitenkin oli hän Hyèresissä ikävöinyt Pariisiin!

"Ja minä olen vasta yhdeksäntoista vuoden ikäinen", hän ajatteli Se on ikä, jolloin ihminen kaikkien noiden kultareunaisten tyhmien kirjojen mukaan on onnellinen.

Hän katseli uusia runoteoksia, joita oli kasaantunut kymmenisen kappaletta salin kuvastinpöydälle sillä aikaa kun he olivat olleet matkalla Provencessa. Onnettomuudeksi hän oli älykkäämpi kuin herra de Croisenois, de Caylus, de Luz ja muut hänen ystävänsä. Ajatuksissaan hän kuuli jo selvästi, mitä he latelisivat Provencen kauniista taivaasta, runoudesta, ihanasta etelästä jne.

Hänen kauniit silmänsä, joissa kuulsi mitä syvin kyllästyminen ja, mikä vielä pahempi, epätoivo ettei hän löytäisi iloa milloinkaan, kohdistuivat Julieniin. Ainakaan Julien ei ollut samanlainen kuin muut.

– Herra Sorel, hän sanoi kiivaalla, nopealla ja erikoisen epänaisellisella tavalla, joka on ylhäisten luokkien nuorille naisille ominaista, – herra Sorel, tuletteko tänä iltana herra de Retzin tanssiaisiin?

– Neiti, minulla ei ole ollut kunnia tulla esitellyksi herttualle. (Tuntui kuin nämä sanat ja arvonimi olisivat lausuttaessa raadelleet pöyhkeän talonpoikaisnuorukaisen kurkkua.)

– Hän pyysi veljeäni tuomaan teidät kanssaan sinne. Ja jos tulisitte, voisitte selostaa minulle, millainen maatila Villequier on. Aiomme mennä sinne kevääksi. Haluaisin kuulla, onko linna asuttavassa kunnossa ja seutu tosiaan niin kaunista kuin väitetään. Puheistahan ei aina tiedä.

Julien ei vastannut mitään.

– Tulkaa tanssiaisiin veljeni kanssa, neiti lisäsi kuivasti.

Julien kumarsi syvään. "Minun täytyy siis tanssiaisissakin tehdä tiliä kaikille tämän perheen jäsenille. Olenhan palkattu liikeasiain hoitaja!"

Paha tuuli sai hänet lisäämään: "Jumala tietää, eivätkö sanani tyttärelle sitä paitsi ehkä ole ristiriidassa isän, veljen tai äidin aikeiden kanssa! Tämä on tosiaan kuin mikäkin itsevaltaisen ruhtinaan hovi. Täytyisi osata tekeytyä pelkäksi nollaksi, eikä kuitenkaan antaa kenellekään aihetta nurkumiseen."

Nähdessään neiti de La Molen, jota hänen äitinsä oli kutsunut luokseen esitelläkseen hänet joukolle ystävättäriään, lähtevän huoneesta, Julien ajatteli: "Kuinka tuo pitkä tyttö onkaan minusta vastenmielinen! Hän menee liiallisuuksiin, käyttäköön minkälaista pukua tahansa. Leninki melkein putoaa olkapäiltä alas... ja hän on vielä kalpeampi kuin ennen matkaansa... Minkälainen väritön tukka, ja sitä väitetään vaaleaksi! Siitä paistaa päivä ihan läpi!... Kuinka itsetietoisesti hän tervehtii ja katselee! Entä nuo kuningattaren eleet!"

Neiti de La Mole oli salista poistuessaan pyytänyt veljeään puheilleen.

Nyt kreivi Norbert lähestyi Julienia:

– Rakas Sorel, hän sanoi, tahdotteko, että noudan teidät puoliyön tienoissa herttua de Retzin tanssiaisiin? Hän jätti erikoisesti huolekseni tuoda teidät kanssani sinne.

– Tiedän hyvin, ketä saan tästä ystävyydestä kiittää, vastasi Julien kumartaen maahan saakka.

Kun hän ei löytänyt mitään moitittavaa kreivi Norbertin esityksessä, sillä Norbert oli puhutellut häntä kohteliaasti, hän alkoi harmissaan pohtia omaa vastaustaan, jonka oli tuohon kohteliaaseen puhutteluun antanut. Ja hän huomasi vastauksessaan nöyristelyn vivahteen.

Saapuessaan illalla tanssiaisiin, hän hämmästyi hotel de Retzin komeutta. Piha valtaoven edessä oli katettu suunnattomalla karmiininpunaisella ja kultatähdin koristellulla kankaalla. Se oli tavattoman hienoa. Tuon teltan alle jäänyt piha oli muutettu kukkivaksi appelsiini- ja laakerimetsäksi. Kun kukkaruukut oli upotettu tarpeeksi syvälle multaan, näytti siltä kuin laakerit ja appelsiinipuut olisivat kasvaneet siinä luonnostaan. Käytävä, jota myöten vaunut ajoivat ovelle, oli hiekoitettu.

Tämä teki maalaiseemme ihmeellisen vaikutuksen. Hän ei ollut voinut kuvitellakaan sellaista loistoa, ja hän tuli niin liikutetuksi, että mielikuvitus vei hänet kauas kaikista pahantuulen aiheista. Tänne vaunuissa ajettaessa oli Norbert ollut onnellinen ja Julien oli nähnyt kaikki synkissä väreissä, mutta tuskin he olivat päässeet pihalle, kun osat vaihtuivat.

Norbert ei huomannut nyt muuta kuin yksityiskohtia, joissa tietystikin pilkahteli laiminlyöntejä kaikenmoisen komeuden lomassa. Hän arvioi, mitä mikin asia oli maksanut, ja kun hän pääsi korkeaan yhteissummaan, Julien huomasi, että hän näytti melkein kateelliselta ja vihaiselta.

Julien taas astui ensimmäiseen saliin suorastaan lumottuna, ihailun vallassa ja mielenliikutuksesta melkeinpä nöyränä. Siellä tanssittiin, ja tungeteltiin toisen salin ovella, jossa väkeä oli niin paljon, että hänen oli mahdoton päästä sisään. Toinen sali oli koristettu esittämään Granadan Alhambraa.

– Hän on näiden tanssiaisten kuningatar, se täytyy myöntää, sanoi viiksekäs nuori mies, jonka olkapää töykki Julienin rintaan.

– Neiti Fourmont, joka oli kaiken talvea kaunein, huomaa nyi joutuvansa yhtä astetta alemmaksi, vastasi viereinen herra. – Katsopas, kuinka merkilliseltä hän näyttää.

– Todellakin, hän levittää kaikki purjeensa hurmatakseen. Katso, katso hänen siroa hymyään, kun hän nyt on yksinään toisella puolella kontratanssissa. Totisesti, tämä on rahan arvoista.

– Neiti de La Mole näyttää osaavan hillitä iloansa, minkä tämä voitto hänelle tuottaa, vaikka hän hyvin huomaakin voittonsa. Tuntuu melkein siltä kuin hän pelkäisi miellyttää sitä, joka puhelee hänen kanssaan.

– Siinä juuri lumoamistako onkin.

Julien yritti turhaan nähdä tuota lumoavaa naista. Seitsemän, kahdeksan herraa, jotka olivat häntä pitempiä, seisoi tiellä estäen häntä näkemästä mitään.

– Tuossa ylhäisessä erilleen vetäytymisessä on jotakin kokettia, jatkoi nuori, viiksekäs herra. – Entäpä sitten hänen suuret siniset silmänsä, jotka luovat katseensa hitaasti alas heti kuin luulisi niiden paljastavan jotakin, jatkoi toinen.

– Tosiaan, siinä on taitoa.

– Näitkö, kuinka jokapäiväisen kaunis neiti Fourmont on hänen rinnallaan? huomautti kolmas.

– Hänen hillitty ilmeensä ikään kuin sanoo: Miten rakastettava voisin teille olla, jos olisitte minun arvoiseni mies!

– Ja kukapa sitten olisi ylhäisen Mathilden arvoinen? kysyi ensimmäinen. – Ainoastaan joku hallitsija, kaunis, nerokas, uljas, sankari sodassa, ja enintään kaksikymmenvuotias.

– Venäjän keisarin luonnollinen poika... jolle sellaisen avioliiton vuoksi luotaisiin oma valtakunta, tai hyvin yksinkertaisesti kreivi de Thaler, joka on kuin herraksi puettu moukka...

Nyt tungos väheni ja Julien pääsi sisään.

"Koska hän näiden salonkileijonien mielestä on niin huomattava, niin ehkä häntä maksaa vaivaa tutkia", hän ajatteli. "Pääsenhän perille, mitä nuo tuollaiset tarkoittavat täydellisyydellä."

Julienin katsellessa, minne neiti de La Mole asettui, Mathilde katsoi häneen. "Velvollisuuteni vaatii minua", Julien ajatteli, mutta nyt näkyi harmia enää ainoastaan hänen ilmeestään. Uteliaisuus vei Julienia eteenpäin, ja hän tunsi iloa, jota Mathilde-neidin puku, joka jätti olkapäät paljaiksi, yhä lisäsi, – eikä se ilo tosiaan ollut liioin imartelevaa Julienin itserakkaudelle. "Hänen kauneudessaan on nuorekkuutta", hän ajatteli.

Viisi, kuusi nuorta herraa, joukossa nekin, joiden Julien oli kuullut pakinoivan ovella, seisoi nyt Julienin ja Mathilde-neidin välissä.

– Te, joka olette ollut täällä koko talven, virkkoi Mathilde hänelle, – sanokaapa, eivätkö nämä tanssiaiset ole sesongin parhaimmat?

Julien ei vastannut.

– Tämä Coulonin katrilli on minusta ihailtava, ja naiset tanssivat sen mallikelpoisesti.

Nuoret miehet kääntyivät katsomaan, kukahan tuo onnellinen kuolevainen oli, jolta neiti de La Mole välttämättä toivoi vastausta. Mutta vastauksesta ei tullut kovin rohkaiseva:

– Minä en pysty tuomariksi, neiti. Minun aikani menee kirjoitellessa. Nämä ovat ensimmäiset loistotanssiaiset, joissa olen ollut.

Viiksekkäät nuoret herrat pitivät moista käytöstä skandaalina.

– Te olette viisas mies, herra Sorel, jatkoi neiti de La Mole, ja hänen mielenkiintonsa tuntui selvästi lisääntyneen. – Te katselette näitä tanssiaisia filosofina, kuten J. J. Rousseau. Nämä hulluttelut kummastuttavat teitä, mutta eivät sokaise.

Lausuttu nimi herätti Julienin mielikuvituksen ja karkoitti häneltä kaikki turhat kuvitelmat. Hänen suunsa sai ilmeen, jossa näkyi halveksimaa, ehkä hiukan teeskenneltyäkin.

– J. J. Rousseau on minun mielestäni narri, kun ryhtyi muka tuomitsemaan hienostoa, Julien vastasi. – Hän ei ymmärtänyt sitä, ja hän esiintyi siinä piirissä nousukkaan ja lakeijan mielin.

– Hän on sentään Contrat Socialin kirjoittaja, Mathilde sanoi kunnioittavaan sävyyn.

– Saarnatessaan tasavaltaa ja monarkististen arvojen kukistamista tuo nousukas humaltuu onnesta, jos joku herttua ilta-ajelullaan suvaitsee saattaa jonkun hänen ystävistään kotiin.

– Tosiaan, Luxemburgin herttua saattoi Montmorencystä erään herra Coindetin lähemmäksi Pariisia, vastasi neiti de La Mole, jolle tällainen tuotti uutuuden iloa ja nautintoa. Hän huumautui tiedoistaan, kai samoin kuin se akateemikko, joka keksi, että kuningas Feretrius oli ollut olemassa. Julienin katse pysyi yhä yhtä ankarana ja terävänä. Mathilde haltioitui tuokioksi, mutta puhetoverin kylmyys sai hänet kovin ymmälle. Hän kummastui sitäkin enemmän, kun oi tottunut siihen, että hän itse sai yleensä toisissa aikaan tällaisen vaikutuksen.

Samassa markiisi de Croisenois riensi neiti de La Molea kohti. Hän jäi hetkeksi kolmen askelen päähän, pääsemättä tungokselta eteenpäin. Hän katsoi neitiin ja hymyili esteelle. Nuori markiisitar de Rouvray, Mathilde-neidin serkku, seisoi hänen lähellään. Hän tarjosi käsivartensa miehelleen, joka oli ollut hänen kanssaan naimisissa vasta kaksi viikkoa. Markiisi de Rouvray, hänkin varsin nuori, oli niin rakastunut kuin sellaisen miehen kannattaakin olla, joka notaarien välityksellä sovinnaisavioliiton tehdessään saa vaimokseen todellisen kaunottaren. Markiisi de Rouvraysta tulisi erään varsin iäkkään enon kuoltua herttua.

Sillä aikaa kun markiisi de Croisenois katseli, tungoksen läpi pääsemättä, hymyillen Mathilde-neitiä, pysähdytti Mathilde suuret taivaansiniset silmänsä häneen ja ympärillä oleviin. "Onko ikävämpää joukkoa olemassa kuin nämä tässä", hän ajatteli. "Tuossa seisoo herra de Croisenois, joka arvelee ansaitsevansa minut vaimokseen. Hän on lauhkea ja kohtelias, tavoiltaan yhtä moitteeton kuin herra de Rouvray. Elleivät nämä herrat olisi niin ikäviä, he olisivat kylläkin sangen rakastettavia. Ja hän on aikoinaan saattava minua tanssiaisiin kasvoillaan tuo ainainen typerä ja itsetyytyväinen ilme. Vuosi häittemme jälkeen ovat vaununi, hevoseni, pukuni, kymmenen peninkulman päässä Pariisista oleva linnani ja kaikki niin erikoisen hienoa kuin ikinä olla saattaa, täysin siinä kunnossa, että nousukkaat, joku sellainen kuin herttuatar de Roiville, tukehtuvat kateuteensa. Mutta entä sitten?..."

Näitä tulevaisuutensa kuvia ajatellessaan Mathilde tunsi syvää kyllästymistä. Markiisi de Croisenoisin onnistui viimein päästä hänen lähelleen, mutta kun hän alkoi puhella, ei Mathilde kuunnellut, vaan oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Markiisin sanat sekoittuivat hänen korvissaan tanssiaisten huminaan. Mathilde seurasi vaistomaisesti silmillään Julienia, joka oli poistunut hänen luotaan kunnioittavin, mutta ylpein ja tyytymättömin elein. Neiti de La Mole huomasi eräässä salin kulmauksessa, syrjässä kuhisevasta laumasta, herttua Altamiran, joka oli tuomittu isänmaassaan kuolemaan, kuten lukija jo tietää. Ludvig XIV:n aikana eräs hänen sukulaisensa oli mennyt naimisiin kreivi Contin kanssa. Sen tapauksen muisto suojasi häntä rahtusen kirkon poliiseilta.

Mathilde ajatteli: "En tiedä mitään muuta kuin kuolemantuomion, joka tekisi miehen muita arvokkaammaksi. Siinä ainoa seikka, jota ei saa ostamalla. Mutta nythän keksin sukkeluuden! Vahinko, ettei se sattunut tavalla, jolla olisin saanut siitä kunniaa!"

Mathilde-neidillä oli makua, joten hän ei seurustelussa koskaan sinkauttanut ennakolta mietittyä sukkeluutta, mutta niin turhamainen hän kuitenkin oli, että ihasteli mielessään älykkyyttään. Ikävystynyt ilme hälveni siis hänen kasvoiltaan ja hän näytti onnelliselta. Markiisi de Croisenois, joka edelleen jutteli, luuli tätä voitoksi itselleen ja jatkoi puhumista entistä innokkaammin.

"Mitähän teräväkieliset huomauttaisivat leikinlaskustani" Mathilde ajatteli. "Minä vastaisin heidän arvosteluunsa: Paronin tai varakreivin arvonimen voi ostaa, kunniamerkki annetaan ilmaiseksi. Minun veljenikin sai sen, ja mitä hyvää hän nyt on tehnyt? Virkaylennyskin on hankittavissa. Kymmenen vuotta garnisoonipalvelusta tai sotaministeri sukulaisena, ja mies nousee eskadroonanpäälliköksi kuten Norbert. Paljon varallisuutta, se on jo vaikeampaa, ja siis ansiokkaampaa. Hullunkurista kyllä, aivan päinvastoin kuin kirjoista voi lukea... No niin, rikkaaksi päästäkseen mies nai Rothschildin tyttären. Sutkauksessani on todellakin syvyyttä. Lisäksi kuolemantuomio on sellaista, jota ei kenenkään päähän pälkähdä pyytää."

– Tunnetteko kreivi Altamiran? hän kysyi de Croisenoisilta.

Näytti siltä kuin neidin ajatukset olisivat palanneet jostakin niin kaukaa, ja kysymyksellä oli niin vähän yhteyttä kaikkeen siihen, mitä markiisiparka oli kokonaista viisi minuuttia jutellut, että ystävällinen markiisi joutui aivan ymmälle. Mutta hän oli älykäs mies, niin kuin yleensä tunnustettiinkin. Hän ajatteli: "Mathilde on joskus sangen omituinen. Se on hankalaa, mutta hän nostaa puolisonsa komeaan yhteiskunnalliseen asemaan. En ymmärrä, kuinka tuo markiisi de La Mole oikein menettelee. Hänellä on suhteita kaikissa puolueissa. Hän on mies, jonka on mahdoton upota pinnalta. Ja sitä paitsi Mathilde-neidin omituisuuksia saatetaan pitää nerokkuutena. Yhtyneenä korkeaan sukuperään ja suureen varallisuuteen ei nerokkuus ole naurettavaa, vaan päin vastoin kunnia! Hänellä on lisäksi, kun hän vain tahtoo, sekoitus älyä, tarmokkuutta ja oikullisuutta, joka on herttaisuuden koko salaisuus..."

Koska on vaikea suorittaa kahta tehtävää yhtäaikaa, markiisi vastasi neiti de La Molelle välinpitämättömän näköisenä, ikään kuin ladellen ulkoa opittua läksyä:

– Kukapa ei tuntisi tuota Altamira-parkaa?

Ja markiisi kertoi kreivin epäonnistuneesta, naurettavasta, mahdottomasta salaliitosta.

– Se oli tosin mahdoton, Mathilde sanoi kuin itsekseen. – Mutta joka tapauksessa hän teki jotakin. Tahdon nähdä oikean miehen. Tuokaa hänet tänne, hän jatkoi hyvin loukkaantuneelle markiisille.

Kreivi Altamira oli neiti de La Molen itsetuntoisen ja melkein julkean käytöstavan vannoutuneimpia ihailijoita. Neiti oli hänen mielestään Pariisin kaikkein kauneimpia naisia.

– Kuinka kaunis hän olisi valtaistuimella? hän sanoi markiisille ja antoi vastustelematta viedä itsensä neiti de La Molen luo.

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka väittävät kerta kaikkiaan, ettei mikään ole mauttomampaa kuin salavehkeily 19:nnella vuosisadalla. Se tuoksuu jakobiinilaisuudelta. Ja onko mitään rumempaa kuin jakobiini, joka ei onnistu?

Mathilde ja markiisi vaihtoivat silmäyksiä, ja heidän katseissaan vilahti ilveilyä kreiviä kohtaan. Mutta Mathilde kuunteli mielellään kreivin sanoja.

"Kapinoitsija tanssiaisissa, on sekin vastakohta", ajatteli Mathilde. Mustaviiksinen kreivi oli hänestä kuin mikäkin lepäävä leijona; mutta sitten hän piankin huomasi, että kreivin henkeen mahtui vain yksi ainoa asenne, hyöty ja hyödyn kunnioitus. Kreivin mielestä ei kannattanut kiinnittää huomiota mihinkään muuhun kuin sellaiseen, mikä saattoi hankkia hänen maalleen kaksikamarisen hallintojärjestelmän. Hän lähti ilokseen neiti de La Molen, tanssiaisten kaunottaren luota, kun näki erään perulaisen kenraalin tulevan saliin. Toivottomana Euroopan tilasta sellaisena, kuin miksi herra Metternich oli sen järjestänyt. Altamira-raukan täytyi tyytyä uskomaan, että Etelä-Amerikan valtiot voimakkaiksi ja mahtaviksi päästyään antaisivat varmaankin Euroopalle takaisin sen vapauden, jonka Mirabeau oli niille lähettänyt. [Tämä arkki, joka ladottiin heinäkuun 25 p:nä 1830, painettiin elokuun 4 p:nä samana vuonna. (Alkutekstin julkaisijan huomautus.)]

Nuoria viiksiherroja kerääntyi Mathilde-neidin ympärille. Hän oli kyllä huomannut, ettei Altamira lumoutunut, ja oli närkästynyt tämän poistumisesta. Nyt kreivin mustat silmät loistivat, kun hän puheli perulaisen kenraalin kanssa. Neiti de La Mole katseli nuoria ranskalaisia herroja hänelle ominaisin syvästi vakavin ilmein, jossa suhteessa hän oli kilpailijattariensa rinnalla aivan voittamaton. "Kuka näistä", ajatteli Mathilde, "saattaisi antaa tuomita itsensä kuolemaan, vaikka hänen olisi mahdollista pelastua?"

Hänen omituinen katseensa tuntui pikkusieluisista mairittelevalta, mutta teki muut levottomiksi. He pelkäsivät räjähdystä, jonka jokin pistos tai ymmälle saattava vastaus saisi aikaan.

Mathilde ajatteli: "Ylhäinen syntyperä antaa satoja ominaisuuksia, joiden puute loukkaisi minua. Sen näen esimerkiksi Julienista. Mutta kuitenkin se on mitätön niihin ominaisuuksiin verrattuna, joista seuraa kuolemantuomio."

Joku hänen vieressään sanoi: – Tuo kreivi Altamira on ruhtinas San Nazaro-Pimentelin toiseksi vanhin poika. Mainittu Pimentel koetti pelastaa Corradinoa, joka mestattiin 1268. Pimentelit ovat Napolin hienoimpia sukuja.

Mathilde ajatteli: "Kas tässä jälleen kaunis todistus väitteelleni. Ylhäinen syntyperä riistää luonteenvoiman, jota vailla ihminen ei anna tuomita itseään kuolemaan! Mutta olenko tänä iltana aivan noiduttu aprikoimaan järjettömiä? No niin, koska olen vain nainen, kuten muutkin, minun täytyy tanssia!"

Hän myöntyi lähtemään markiisi de Croisenoisin kanssa galoppadiin, jota markiisi oli pyytänyt häneltä kokonaisen tunnin. Unohtaakseen epäonnistuneen filosofiansa Mathilde koetti olla erikoisen lumoava, ja herra de Croisenois hurmaantuikin.

Mutta Mathildelle tanssi ei tuonut tyydytystä sen enempää kuin halu viehättää hovin kauneimpia miehiäkään. Suurempaa menestystä kuin Mathilden oli enää mahdotonta toivoa. Hän oli näiden tanssiaisten kuningatar, hän näki sen, mutta ei lämmennyt siitä.

Kun markiisi tunnin kuluttua johti hänet takaisin istumaan, hän ajatteli: "Kuinka mitätöntä elämäni olisikaan tällaisen olennon rinnalla kuin de Croisenois! Mistä löydän iloni", hän lisäsi surullisena, "ellen nyt enää, kuusi kuukautta syrjässä pysyttyäni, edes tanssiaisistakaan, joita kaikki Pariisin naiset kadehtien himoitsevat? Ja kuitenkin minua ympäröi täällä seura, jota valitumpaa en saata kuvitella. Täällä on pelkkiä porvareita, puhumattakaan muutamista pääreistä ja ehkä parista kolmesta sellaisesta kuin Julien. Ja kuitenkin", hän ajatteli vielä, ja hänen tuskansa kasvoi, "mitä kaikkea hyvää kohtalo onkaan minulle suonut! Kunniaa, rikkautta, nuoruutta, kaikkea, mutta ei onnea. Ansioistani kaikkein epämiellyttävimmät ovat kuitenkin ne, joita muut ovat minulle täällä koko illan kehuneet. Älykäs kyllä olen, sen uskon, koska kaikki ilmeisesti pelkäävät minua. Jos he uskaltavat puuttua johonkin vakavaan asiaan, niin viisi minuuttia keskusteltuamme he sekaantuvat, niin että henki tukkeutuu, ja näyttää siltä kuin he olisivat itse yhtäkkiä tehneet ihmeellisen keksinnön, kun ymmärtävät viimein jonkin asian, jota olen jankuttanut heidän päähänsä tunnin ajan. Olenhan kaunis, siis minulla on tuo etu, josta Madame de Staël olisi uhrannut aivan kaikkensa, ja silti tunnen kuolevani ikävystymiseen. Onko mitään syytä olettaa, että ikävystymiseni laisinkaan vähentyisi, jos vaihdan nimeni markiisi de Croisenoisin nimeen? Mutta, taivaan Jumala, eikö hän sitten ole mallikelpoinen mies?" lisäsi Mathilde melkein ahdistuneena. "Hän on aikakautensa kasvatuksen malliesimerkki. Häneen tarvitsee tuskin vilkaista, kun hän jo keksii heti jotakin rakastettavaa ja henkevääkin sanomista. Ja hän on komea... Mutta tuo Sorel on hyvin omituinen", hän ajatteli, ja synkkä ilme hänen silmissään vaihtui tyytymättömäksi. "Minä ilmaisin hänelle toivovani puhella hänen kanssaan, mutta hän ei suvaitse ilmestyä tänne!"

XXXIX

TANSSIAISET

    Ylellisiä pukuja, kynttilöiden säteilyä, hajuvesien tuoksua;
    kauniiden käsivarsien, kauniiden olkapäiden vilinää; kukkien
    tulvaa, Rossinin tenhoavia aarioita, Cicerin tauluja!
    Pääni menee pyörälle!

                                             Uzertin matkat.

– Te annatte huomata, että olette huonolla tuulella, sanoi markiisitar de La Mole tyttärelleen. – Minun täytyy huomauttaa teille siitä, se on sopimatonta tanssiaisissa.

– Minua kiusaa vain päänsärky, vastasi Mathilde halveksivan näköisenä. – Täällä on liian kuuma.

Ikään kuin vahvistaakseen tätä neiti de La Molen väitettä, vanha paroni de Tolly pyörtyi siinä samassa. Hän voi pahoin, ja hänet täytyi kantaa pois. Puhuttiin halvauskohtauksesta, sangen epämiellyttävä tapaus.

Mathilde ei välittänyt koko asiasta. Hän oli kerta kaikkiaan sellainen, ettei koskaan vilkaissutkaan vanhoihin ukkoihin tai miehiin, jotka tunnettiin siitä että he puhuivat surullisista asioista.

Hän tanssi päästäkseen keskustelemasta halvauskohtauksesta, joka ei muuten ollutkaan mikään halvaus, sillä jo kaksi päivää sen jälkeen paroni ilmestyi takaisin seuraelämään.

Kun Mathilde jätti tanssin, hän ajatteli jälleen: "Sorel ei vain tule!" Ja hän etsi melkein salailematta Julienia silmillään ja huomasikin tämän sitten eräässä toisessa salissa. Kummallista, Julienin ilme ei ollut niin järkkymättömän kylmä kuin hänelle oli yleensä luonteenomaista. Hän ei enää näyttänyt englantilaiselta.

"Hän keskustelee kreivi Altamiran, tuon minun kuolemaantuomittuni kanssa", ajatteli Mathilde. "Hänen silmissään palaa synkkä leimu. Hän on kuin salapukuinen prinssi. Hänen katseensa on kaksin verroin ylpeämpi kuin ennen."

Julien lähestyi kreivi Altamiran kanssa puhellessaan sitä paikkaa, jossa Mathilde istui. Mathilde katseli häntä tarkkaavasti, tutkien, olisiko hänen piirteissään niitä jaloja ominaisuuksia, joiden tähden mies ansaitsee tulla kuolemaan tuomituksi.

Mennessään neiti de La Molen ohitse Julien sanoi Altamiralle:

– Niin, Danton olikin mies.

Mathilde ajatteli: "Taivaan Jumala, olisiko hän Danton? Mutta hän on niin ylhäisen näköinen, ja Danton oli hirvittävän ruma, teurastaja muistaakseni."

Julien ei ollut vielä ennättänyt kauas, Mathilde ei epäröinyt, vaan mainitsi hänen nimensä. Hän tiesi hyvin, että hän teki Julienille kysymyksen, jollaisia nuoret tytöt harvoin tekevät.

– Eikö Danton ollut teurastaja? hän kysäisi.

– Kyllä, eräiden henkilöiden mielestä, vastasi Julien salaamatta juuri ollenkaan halveksimistaan, silmissä vielä leimu, joka niissä oli palanut hänen keskustellessaan Altamiran kanssa. – Mutta, ikävä juttu ylhäissyntyisille: Danton toimi asianajajana Mery-sur-Seinessä. Hän alkoi siis samalla tavoin kuin useat pääreistä, joita täällä näemme, arvoisa neiti, hän lisäsi ilkeän näköisenä. – Kaunottarien kannalta Dantonilla kyllä oli eräs valtava vajavaisuus, hän oli sangen ruma.

Nämä viimeiset sanat lausuttiin nopeasti, omituisin ilmein ja selvästi epäkohteliaasti.

Julien odotti tuokion, seisoen hiukan neidin puoleen kumartuneena ja ylpeällä tavalla nöyrän näköisenä. Ilme ikäänkuin sanoi: Minä saan teille vastaamisesta maksun, minä elän palkastani. Hän ei suvainnut luoda katsetta neiti de La Moleen. Mathilde katseli häntä kauniilla, nyt omituisen suuriksi avautuneilla silmillään tarkkaavasti kuin orjatar. Viimein, kun jäätiin pitkäksi aikaa aivan sanattomiksi, Julien katsoi neitiä ikään kuin käskyä odottava palvelija isäntäänsä. Ja vaikka hänen katseensa osui suoraan Mathilden silmiin, jotka pysyivät hänessä kiinni merkillisen näköisinä, hän poistui nopeasti, ikään kuin mieltään osoittaen.

"Kuinka Sorel, joka on todellakin niin kaunis, ylistää tuolla tavoin rumuutta", mietti Mathilde, heräten ajatuksistaan. "Koskaan hän ei muista itseään! Hän ei ole sellainen kuin de Caylus tai de Croisenois. Sorelin ilmeessä on jotakin samanlaista kuin isäni, kun isä esiintyy tanssiaisten Napoleonina." Mathilde oli unohtanut koko Dantonin. – Tänä iltana minulla on yhä auttamattoman ikävää. Hän pisti kätensä veljensä kainaloon ja pakotti hänet, Norbertin suureksi harmiksi, lähtemään kanssaan vähän jaloittelemaan. Hänelle tuli päähänpisto, että täytyisi kuulla, mitä Julien ja kuolemaantuomittu juttelivat keskenään.

Väentungos oli tavaton. Neidin onnistui kuitenkin päästä lähelle heitä, hetkellä, jolloin Altamira, joka oli pari askelta hänen edessään, pyrki pöydän luo ottaakseen jäätelöä. Altamira puheli Julienille puolittain taakseen, hän huomasi oman kätensä vieressä kirjaillun takinhihan ja käden, joka otti jäätelöä. Hihan kirjailu näytti herättävän hänessä jonkin ajatuksen, ja hän kääntyi aivan ympäri nähdäkseen henkilön, jonka käsi se oli. Ja yhtäkkiä hänen yleviin ja lapsellisiin silmiinsä ilmestyi halveksiva vivahde.

– Näittekö tuon herran, hän melkein kuiskasi Julienille. – Hän on ruhtinas Araceli, erään maan lähettiläs. Tänä aamuna hän pyysi teidän ulkoministeriltänne herra de Nervalilta, että minut luovutettaisiin hallitukselleni. Tuo tuolla, hän, joka pelaa whistiä.

Herra de Nerval on varsin valmis luovuttamaan minut, sillä me luovutimme Ranskalle pari kolme salaliittolaista vuonna 1816. Jos minut annetaan minun kuninkaalleni, niin minut hirtetään ennen kuin kaksikymmentäneljä tuntia on loppuun kulunut. Ja joku noista somista viiksiherroista vangitsee minut.

– Ne raukat! huudahti Julien puoliääneen.

Mathilde kuuli heidän jokaisen sanansa. Ikävystyminen häipyi hänen mielestään.

– Ei niinkään raukat, vastasi kreivi Altamira. – Puhuin teille minusta itsestäni antaakseni kyllin havainnollisen kuvan. Katsokaa ruhtinas Aracelia. Joka viides minuutti hän vilkaisee Kultaiseen Taljaansa, hän ei väsy ihastelemasta tuota koristusta, jonka on saanut rintaansa. Miesparka on oikeastaan pelkkä anakronismi. Sata vuotta sitten Kultainen Talja oli vielä tosiaan suuri kunnianosoitus, mutta silloin se olisi riippunut hänenlaiselleen liian ylhäällä. Nykyään täytyisi kaikkien todella hienojen mielestä olla vain Araceli hurmautuakseen tuosta ritarimerkistä. Mutta hän olisi hirtättänyt vaikka kokonaisen kaupungin saadakseen sen itselleen.

– Siihen hintaanko hän sen sai? Julien kysyi tuskastuneena.

– Ei juuri siihen, vastasi Altamira kylmästi, – lienee vain heitättänyt kotimaassaan virtaan kolmisenkymmentä varakkaaseen luokkaan kuuluvaa, joita pidettiin vapaamielisinä.

– Mikä luonnoton hirviö! Julien huudahti.

Neiti de La Mole kumarsi kovin tarkkaavaisena päätänsä ja seisoi niin lähellä Julienia, että hänen kaunis tukkansa melkein kosketti Julienin olkapäähän.

– Te olette sangen nuori, vastasi Altamira. – Mainitsin teille, että minulla on sisar naimisissa Provencessa. Hän on vielä sangen sievä, kiltti, lempeä, erinomainen perheenäiti, velvollisuutensa tarkoin muistava, hurskas, eikä ulkokullattu.

Minne hän tällä pyrkinee? ajatteli neiti de La Mole.

– Hän on hyvin onnellinen, jatkoi kreivi Altamira. – Sitä hän oli myöskin vuonna 1815. Silloin piileskelin hänen luonaan, maatilalla, joka on lähellä Antibesia. No niin, kun hän sai tiedon marsalkka Neyn mestauksesta, hän alkoi tanssia!

– Kuinka se on mahdollista? Julien ällistyi.

– Sellainen johtuu puoluehengestä, Altamira vastasi. – Yhdeksännellätoista vuosisadalla ei ole enää todellisia intohimoja, siksi koko Ranskassa on niin ikävää. Suoritetaan kauheita julmuuksia, vaikkei julmuutta ole mielessä.

– Sitä pahempi, huomautti Julien. – Jos tekee rikoksia, täytyy siitä tuntea edes iloa, ainoastaan se on hyvää rikoksissa, eikä niitä voi puolustaakaan kuin tästä syystä, jos siitäkään.

Neiti de La Mole oli aivan unohtanut arvokkuutensa ja melkeinpä tunkeutunut Altamiran ja Julienin väliin. Veli, jonka käsivarteen hän nojasi, oli tottunut tottelemaan sisartaan ja katseli nyt muualle saliin, ollakseen muka kuin ei olisi tiennyt mitään hän koetti käyttäytyä niin kuin tungos olisi hänet siihen pysähdyttänyt.

– Te olette oikeassa, sanoi Altamira, – ihmiset tekevät kaikki tuntematta iloa ja muistelematta tekojaan, rikoksiaankaan. Saattaisin näissä tanssiaisissa näyttää teille varmaankin kymmenisen miestä, jotka kerran joutuvat tuomiolle murhasta. He ovat unohtaneet tekonsa, ja maailma samoin. [Tyytymätön näin puhuu. (Molièren huomautus näytelmään "Tartuffe.")] Monet vuodattavat heltymyksen kyyneliä, jos heidän koiransa katkaisee jalkansa. Kun sitten Père-Lachaisen hautausmaalla heidän haudalleen "heitetään kukkia", kuten täällä Pariisissa hauskasti sanotaan, niin pidetään puheita, että vainajissa olivat yhtyneinä kaikkien uljaiden ritarien avut, ja kerrotaan suurista töistä, joita heidän esi-isänsä suorittivat Henrik IV:n aikoina. Jos minua ei ruhtinas Aracelin kaikista hartaista toimenpiteistä huolimatta hirtetä, vaan annetaan rauhassa nauttia varallisuudestani Pariisissa, niin kutsunpa teidät kerran päivällisille kahdeksan, yhdeksän murhamiehen mukana, joita kunnioitetaan ja jotka eivät tiedä mitä tunnonvaiva on. Te ja minä olemme noilla päivällisillä ainoat, jotka eivät ole verellä tahratut. Mutta minua halveksitaan ja melkein vihataan verenhimoisena hirviönä tai jakobiinina, ja teitä halveksitaan hyvin yksinkertaisesti kansanlapsena, joka on työntäytynyt parempaan seuraan.

– Se on täysin totta, sanoi neiti de La Mole.

Altamira katsoi häneen kummastuen. Julien ei viitsinyt vilkaistakaan häneen.

– Muistakaa, että se vallankumous, jonka johtajana olin, jatkoi kreivi Altamira, – jäi onnistumatta pelkästään siitä syystä, etten tahtonut antaa katkaista päätä kolmelta henkilöltä, enkä jakaa omille puoluelaisilleni niitä seitsemää, kahdeksaa miljoonaa, joita säilytettiin kassa-arkussa, jonka avain oli minun hallussani. Meidän kuninkaamme, joka nyt kiehuu innosta saada hirttää minut, ja jonka kanssa ennen kapinaa olimme sinut, olisi antanut minulle ritaristonsa suuren nauhan, jos minä olisin sallinut noiden kolmen pään pudota ja jakaa nuo rahastomme varat. Silloin olisin saavuttanut edes puolittaisen menestyksen ja isänmaani ainakin jonkinmoisen perustuslain... Se on maailmanmeno, se on kuin shakkipeliä.

– Siihen aikaan, Julien jatkoi hehkuvin silmin, – siihen aikaan ette osannut pelin sääntöjä. Nyt sen sijaan...

– Antaisitte päitten pudota, niinkö tarkoitatte? Enkä olisi enää girondisti, kuten suvaitsitte minua erään kerran nimittää?... Minä vastaan teille sitten kun olette tappanut jonkun kaksintaistelussa. Sehän ei kuitenkaan ole niin rumaa kuin antaa joku pyövelin tapettavaksi, Altamira vastasi alakuloisen näköisenä.

– Vai niin! Julien huudahti. – Se joka tietää päämääränsä, omaksuu myöskin keinot. Jos minulla olisi valtaa, jos en olisi halpa atomi, niin hirtättäisin kolme ihmistä pelastaakseni neljän hengen.

Hänen silmistään näkyi tulinen vakaumus ja halveksima ihmisten pintapuolisia arvosteluja kohtaan. Hänen katseensa osui aivan lähellä seisovan neiti de La Molen silmiin, ja halveksiva ilme ei suinkaan muuttunut kohteliaaksi ja hienostelevaksi, päinvastoin.

Mathilde tunsi loukkaantuvansa syvästi, mutta hänen vallassaan ei enää ollut jättää Julienia mielestään. Hän lähti harmissaan pois, vetäen veljensä mukanaan. Hän ajatteli:

"Minun täytyy nauttia lasi likööriä ja tanssia paljon. Nautin nyt kaikesta, mitä juhlat voivat tarjota, ja tahdon herättää kaikin mokomin huomiota. Kas niin, tuolla on tuo tunnettu nenäkäs mies, kreivi de Fervaques."

Mathilde suostui kreivin pyyntöön ja he tanssivat.

"Koetetaanpas nyt", ajatteli Mathilde, "kumpi meistä on pisteliäämpi. Mutta saadakseni hänet oikein pilkkani kohteeksi, minun täytyy tehdä hänet puheliaaksi."

Pian kaikki tanssivat kontratanssia ainoastaan näön ja kohteliaisuuden vuoksi, ei nimittäin tahdottu jättää kuulematta ainoaakaan neiti de La Molen pisteliästä vastausta. Herra de Fervaques meni sanoissaan sekaisin, ja kun hän ei keksinyt minkäänlaisia ajatuksia, vaan pelkkiä hienoja fraaseja, hän ilmaisi happamuutensa. Mathilde, joka oli nyt pahalla tuulella, kohteli häntä julmasti ja teki hänestä itselleen vihollisen.

Mathilde tanssi päivännousuun asti ja lähti viimein hirvittävän väsyneenä pois. Mutta vaunuissa meni sekin vähäinen voima masennukseen mitä hänellä vielä oli. Julien oli halveksinut häntä, eikä hän jaksanut halveksia Julienia.

Julien oli ylen onnellinen. Tietämättään hän nautti soitosta, kukkasista, kauniista naisista, hienoudesta, ja etenkin omasta mielikuvituksestaan, jossa liehui kunnianosoituksia hänelle itselleen ja vapautta kaikille.

– Mitkä ihanat tanssiaiset! Näistä ei puutu mitään, hän sanoi kreiville.

– Puuttuu ajatuksia, vastasi Altamira, ja hänen kasvoillaan näkyi ylenkatse, joka oli sitäkin karvaampi, kun toinen huomasi puhujan koettavan salata sitä kohteliaisuudesta.

– Mutta olettehan te, herra kreivi, täällä. Siinähän on ajatuksia, ja vielä vallankumouksellisia päälle päätteeksi.

– Olen täällä nimeni takia. Teidän salongeissanne vihaan ajatuksia. Ne eivät saa kohota operetin kupletteja korkeammalle, ainoastaan silloin ne hyväksytään. Mutta jos mies ajattelee ja jos hänen sutkauksissaan on ryhtiä ja alkuperäisyyttä, niin häntä väitetään kyynikoksi. Eikö Courier saanut sen nimen makutuomareiltanne? Te pistitte hänet vankilaan, ja Béranger sai saman kohtalon. Jokaisen, jolla on älyllisesti jotakin arvoa, yhteiskunta heittää joukostanne poliisin kynsiin, ja kunnioitettavat yhteiskuntaluokat taputtavat ihastuksesta käsiään. Se johtuu siitä, että vanhuuttaan raihnastava yhteiskuntamme pitää suurimmassa arvossa ulkonaista säädyllisyyttä... Te ette pääse milloinkaan sotilaallista kunnollisuutta korkeammalle. Teillä on sellaisia miehiä kuin Murat, mutta Washingtonia ei teille koskaan synny. En näe Ranskassa mitään muuta kuin pintapuolisuutta. Jos vieras, jolla on ajatuksia, sattuu keskustelussa purkamaan niitä varomattomasti, niin talon isäntä pitää itseään häväistynä.

Siinä samassa, kreivin saattaessa Julienia kotiin, vaunut pysähtyivät hotel de La Molen edustalle. Julien oli ihastunut kapinalliseen tuttavaansa. Altamira oli näet lausunut hänelle seuraavan kauniin kohteliaisuuden, varmaankin vilpittömästä vakaumuksesta:

– Te ette ole kevytluonteinen niin kuin ranskalaiset yleensä, te käsitätte hyödyn periaatteen.

Sattui vielä niin, että Julien kaksi päivää sitä ennen oli nähnyt Marino Falieron, Casimir Delavignen murhenäytelmän.

– Eikö Israel Bertuccio ole korkeampi luonne kuin kaikki Venetsian ylimykset? sanoi kapinamielinen plebeijimme. – Ja kuitenkin nuo ylimyssuvut aivan selvien todisteiden nojalla polveutuvat jo vuodelta 700, elivät siis Kaarle Suurta sata vuotta aikaisemmin, kun taas hienoimmatkaan herttua de Retzin eilisissä tanssiaisissa olleista eivät pääse kuin vuoteen 1200, ja silloinkin on sukutaulun pätevyyden laita epävarma. No niin, noiden Venetsian, syntyperältään niin ylhäisten aatelisten keskuudessa jää ainoastaan Israel Bertuccio mieleen. Vallankumous pyyhkäisee pois kaikki yhteiskunnallisten oikkujen suomat tittelit. Silloin mies ottaa itselleen arvoaseman, jonka hän sen nojalla saa, mikäli hän uskaltaa katsoa kuolemaa kasvoihin. Järkikin menettää hyvän osan valtaansa. Mitähän Danton olisi nykyään, näiden Valenodien ja de Rénalien aikana? Tuskinpa virkaatekevä kuninkaallinen prokuraattori... Mitä hulluudenkaan? Hän olisi myynyt itsensä, hän olisi noussut ministeriksi, sillä suuri Danton oli kertakaikkiaan varas. Mirabeau möi itsensä. Napoleon varasti miljoonia Italiassa, muuten köyhyys olisi piankin katkaissut hänen tiensä, kuten kävi Pichegrun. Ainoastaan La Fayette oli mies, joka ei kertaakaan varastanut. Täytyykö ihmisen välttämättä varastaa, täytyykö hänen myydä itsensä? Julien ajatteli. Ja siihen ajatukseen hän yhtäkkiä pysähtyi. Lopun yötä hän luki Ranskan vallankumouksen historiaa.

Kun hän seuraavana päivänä kirjastossa laati kirjeitä, pyörivät kreivi Altamiran kanssa pohditut asiat yhä hänen mielessään. Pitkän aikaa aprikoituaan hän ajatteli:

"Espanjan liberaaleja ei todellakaan olisi lakaistu pois tieltä niin helposti, jos he olisivat häpäisseet kansan asiaa rikoksilla. He olivat ylpeitä ja lapsellisia. Suunsoittajia... Kuten minä! huudahti Julien yhtäkkiä aivan kuin unesta valveille kavahtaen. Mitä huomattavaa minä olen tehnyt, jotta minulla olisi oikeus tuomita näin tylysti noita poloisia piruja, jotka kuitenkin kerran elämässään uskalsivat jotakin heitä, jotka edes alkoivat työn? Olenhan kuin entinen mies, joka ruokapöydästä noustessaan huusi: Huomenna minä en syö päivällistä ja kumminkin minä olen ihan yhtä voimissani ja iloinen kuin tänäänkin. Kuka tietää, mitä eteen tulee, kun suurtyössä joutuu puoliväliin?" Julienin korkealentoiset ajatukset häiriytyivät, sillä neiti de La Mole ilmestyi odottamatta kirjastoon. Julien oli vielä tuntemansa ihailun vallassa Dantonin, Mirabeaun ja Carnotin korkeita ominaisuuksia kohtaan koska he osasivat pysyä aina voittajina. Hän tuskin näki neiti de La Molea, vaikka katsoikin tähän. Eikä hän ajatellut neitiä, ei edes tervehtinyt. Ja kun omituisen suuriksi avautuneet silmät olivat huomanneet neidin läsnäolon, niistä sammui tuli. Neiti de La Mole huomasi sen katkerin mielin.

Turhaan Mathilde pyysi häneltä niteen Vélyn Ranskan historiaa, joka oli ylimmällä hyllyllä. Julienin täytyi mennä noutamaan pisimmät tikapuut. Hän kantoi tikapuut paikalle, etsi niteen ja vei sen neidille, vieläkään ajattelematta tätä. Kuljettaessaan tikapuita takaisin, hän tönäsi kiiressään kyynärpäänsä erääseen kirjaston peiliin. Ja sirujen helinä parkettilattiaan herätti hänet viimein. Hänelle tuli kiire pyydellä anteeksi neiti de La Molelta. Hän koetti olla kohtelias, mutta oli todellakin pelkästään kohtelias. Mathilde näki selvästi tulleensa häiritsemään ja että Julien olisi mieluummin pohtinut asioita, joihin oli ennen hänen tuloaan keskittynyt, kuin puhellut hänen kanssaan. Mathilde katseli Julienia pitkään ja meni sitten hiljaa pois. Julien katseli, kun hän meni. Ilokseen hän huomasi, miten yksinkertainen puku neiti de La Molella oli, ja miten ylellinen se taas edellisenä iltana oli ollut. Kasvonilmeidenkin erilaisuus oli melkein yhtä yllättävä. Tuon nuoren tytön silmissä, joka eilen herttua de Retzin tanssiaisissa oli niin itsetietoinen, kuulsi nyt melkeinpä jotakin anelevaa. "Tuo musta puku tehostaa hänen vartalonsa kauneutta", ajatteli Julien. "Hänen ryhtinsä on kuin kuningattaren. Mutta miksikä hän nyt käy surupuvussa? Jos kysyn joltakulta tämän surun syytä, niin ehkä teen taas tyhmyyden." Julien selvisi haltiotilastaan. Nyt minun täytyy lukea kaikki kirjeet, jotka tänään kirjoitin. Taivas tietää, kuinka paljon olen jättänyt niistä sanoja pois ja mitä kömpelyyksiä sieltä löydän.

Pakottaessaan ajatuksensa työhön ja alkaessaan lukea ensimmäistä kirjettä, hän kuuli vierestään silkkihameen kahinaa. Hän käännähti katsomaan. Neiti de La Mole seisoi parin askeleen päässä pöydästä ja hymyili. Tämä uusi keskeytys saattoi Julienin pahalle tuulelle.

Mathilde puolestaan oli tuntenut selvästi, ettei hän merkinnyt nuorukaiselle kerrassaan mitään. Hymyllään hän koetti salata rauhattomuuttaan, ja siinä hän onnistuikin.

– Te ajattelette varmaan jotakin hyvin mielenkiintoista, herra Sorel. Luulen, että ajattelette jotakin tarinaa vallankumouksen vaiheista, joka toi kreivi Altamiran tänne Pariisiin? Kertokaa toki, minullekin! Minä näännyn uteliaisuudesta, ja minä pidän salaisuuden, vannon sen!

Mathilde kummastui sanojaan, kun kuuli äänensä. "Mitäs tämä oli, ryhtyikö hän suorastaan anelemaan olennolta, joka oli halvemmassa asemassa kuin hän itse?" Hän sekaantui yhä pahemmin, ja lisäsi, keveyttä teeskennellen:

– Mikä on voinut saada teidät, joka tavallisesti olette niin kylmä, haltioitumaan ikään kuin jokin Michelangelon profeetta?

Tuo terävä ja epähieno kysymys loukkasi Julienia syvästi ja sai hänet jälleen kuohuksiin.

– Menettelikö Danton oikein, kun varasti? hän kysyi yhtäkkiä ja hänen kasvonsa tulivat yhä hurjemman näköisiksi. – Olisiko Piemonten tai Espanjan vallankumouksellisten pitänyt halventaa kansan asia rikoksilla, antaa kaikki virat armeijassa ja kaikki kunniamerkit miehille, joilla ei ollut pienintäkään arvoa? Eivätköhän nuo, jotka olisivat saaneet ne merkit, olisi pelänneet kuningasvallan palauttamista? Olisiko Torinon rahastot pitänyt jättää kahmijoitten käsiin? Lyhyesti sanoen, neiti, Julien sanoi ja astui neitiä kohti hirvittävä ilme kasvoillaan – täytyykö miehen, joka tahtoo hävittää tietämättömyyden ja rikollisuuden maan päältä, kulkea tietään kuin myrsky ja tehdä pahaa ikään kuin ummessa silmin?

Mathilde pelästyi, ei voinut kestää hänen katsettaan ja peräytyi muutaman askelen. Hän katsoi Julieniin tuokion. Sitten hän häpesi pelkoaan ja poistui kevein askelin kirjastosta.

XL

KUNINGATAR MARGARETA

    Rakkaus, mistä hullutuksista osaatkaan meille luoda onnea?

                       Portugalilaisen nunnan kirjeistä.

Julien tarkasti laatimansa kirjeet. Kun päivälliskello soi, hän ajatteli: "Kuinka naurettavalta mahdoinkaan näyttää tuon pariisilaisen nuken mielestä! Miten typerästi tein ilmaistessani hänelle, mitä oikein ajattelin! Mutta ehkäpä se ei ollutkaan niin tyhmää. Totuuden puhuminen siinä tilaisuudessa kuului arvooni. Miksi hän kyselee minulta niin henkilökohtaisia asioita! Se oli neidin puolelta epähienoa. Hänellä ei ole hienotunteisuutta. Minun ajatukseni Dantonista eivät kuulu siihen työhön, josta hänen isänsä minulle maksaa."

Julienin tullessa ruokasaliin hävisi hänen paha tuulensa kun hän näki neiti de La Molen tuossa täydellisessä surupuvussa, mikä seikka pisti silmään sitäkin enemmän, kun kukaan muu perheenjäsenistä ei esiintynyt mustissa.

Päivällisen jälkeen hän huomasi kokonaan vapautuneensa siitä innostuksen puuskasta, joka oli vainonnut häntä kaiken päivää. Onneksi päivällisellä oli myöskin akateemikko, joka osasi latinaa. Julien ajatteli: "Tuossa on mies, joka vähimmin pilkkaa minua, jos neiti de La Molen surua koskeva kysymykseni on kömpelyyttä, kuten oletan."

Mathilde katseli Julienia omituinen ilme silmissään.

Julien ajatteli: "Tuo on varmaankin sitä täkäläisten naisten keimailua, jota rouva de Rénal minulle kuvaili. Minä en ollut hänelle tänä aamuna kohtelias, en suostunut puhelemaan hänen kanssaan. Siksi arvoni on kohonnut hänen silmissään. Tiettävästi piru ei tässä asiassa silti menetä mitään häneen nähden. Myöhemmin hänen halveksiva ylimielisyytensä osaa kyllä kostaa. Tehköön mitä tahansa. Kuinka toisenlainen olikaan se nainen, jonka kadotin! Miten luontevan herttainen, miten lapsellinen! Minä tiesin hänen ajatuksensa jo ennen kuin hän itse, näin suorastaan niiden syntymisen. Hänen sydämessään ei ollut minua vastaan muuta kuin pelko, että hänen lapsensa kuolisivat, ja sehän oli luonnollinen ja ymmärrettävä tunne, mieluisa minustakin, vaikka se tuotti minulle kärsimyksiä. Olen ollut kovin typerä. Silloinen kuvitelmani Pariisista esti minua antamasta tuolle jalolle naiselle hänen täyttä arvoaan. Hyvä Jumala, mikä ero! Mitä minä tältä saankaan? Kuivaa ja pöyhkeää turhamaisuutta, itserakkautta sen kaikissa vivahteissa, en kerrassaan mitään muuta."

Noustiin pöydästä, ja Julien ajatteli: Enpä anna akateemikon luiskahtaa käsistäni!

Ja kun lähdettiin puutarhaan, Julien meni akateemikon luo, tekeytyi kiltin ja nöyrän näköiseksi ja kiihtyi tämän mallin mukaan moittimaan Hernanin menestystä.

– Olisipa meillä vielä käytännössä lettres de cachet [Kuninkaalliset vangitsemiskäskyt. – Suom.], Julien sanoi.

– Siinä tapauksessa hän ei olisi uskaltanutkaan tehdä mitä teki, huudahti akateemikko ja teki sellaisen eleen kuin olisi itse Talma.

Kun satuttiin puhumaan jostakin kukkasesta, Julien siteerasi eräitä säkeitä Vergiliuksen Georgicasta ja väitti, ettei abbé Delillen runojen vertaisia ollut luotu. Lyhyesti, hän imarteli akateemikkoa kaikin mahdollisin tavoin. Ja sen jälkeen hän sanoi kovin välinpitämättömästi:

– Neiti de La Mole on kai perinyt jonkun sukulaisen, jonka kuoleman takia hän esiintyy nyt surupuvussa.

– Mitä kummaa, vastasi akateemikko ja seisahtui siihen paikkaan, – te olette talon väkeä ettekä tunne vielä tuota hänen hassutustaan? Merkillistä tosiaan, että äiti sallii tyttären kummitella näin, mutta, meidän kesken sanoen, ei tässä perheessä loistetakaan erikoisesti vahvalla tahdolla. Mathilde-neidillä on tarmoa muittenkin osalta ja hän kuljettelee heitä minne tahtoo. Nythän on huhtikuun 30. päivä!

Akateemikko pysähtyi ja katsoi Julienia merkitsevästi silmiin. Julien hymyili niin ymmärtävästi kuin ikinä osasi ja ajatteli: "Mitähän yhteyttä sellaisilla seikoilla on keskenään, että hän kuljettaa koko taloa minne tahtoo, esiintyy mustassa puvussa ja että nyt on huhtikuun 30. päivä? Taidanpa olla paljon tyhmempi kuin aavistinkaan."

– Minun täytyy myöntää... hän aloitti, silmissään yhä kysyvä ilme.

– Lähdetään hiukan puutarhaan kävelemään, vastasi akateemikko, joka riemukseen huomasi tässä erinomaisen tilaisuuden esittää pitkän ja taidokkaan kuvauksen. – Onko todellakin mahdollista, että te ette tiedä, mitä vuonna 1574 huhtikuun 30. päivänä tapahtui?

– Ja missä? Julien kysyi ällistyneenä.

– Grève-torilla.

Julien oli niin kummastunut, ettei nimi sanonut hänelle vielä kerrassaan mitään. Uteliaisuus ja traagisesti mielenkiintoisen tarinan odotus, jollainen kuului hänen mieliharrastuksiinsa, saivat hänen silmänsä hohtamaan. Se oli kertojalle mieluinen huomio. Ihastuksissaan siitä, että oli löytänyt näin alttiin kuuntelijan, akateemikko kertoi Julienille perinpohjin, kuinka sen vuosisadan kaunein nuorukainen, Boniface de La Mole, ja hänen ystävänsä, Annibal de Coconasso, piemontelainen aatelismies, mestattiin huhtikuun 30. päivänä 1574 Grève-torilla. La Mole oli Navarran kuningattaren Margaretan lemmitty. – Ja huomatkaa, lisäsi akateemikko, – että neiti de La Molen ristimänimet ovat Mathilde Marguerite. La Mole oli samalla Alençonin herttuan suosikki ja rakastajattarensa puolison, sittemmin Henrik IV:n suosikki. Laskiaistiistaina mainittuna vuonna 1574 hovi oleskeli Saint-Germainissa onnettoman kuningas Kaarle IX:n luona, joka oli kuolemaisillaan. La Mole tahtoi vapauttaa nuo prinssit, ystävänsä, joita kuningatar Katarina de Medici pidätti hovissa vankeinaan. Hän vei kaksisataa ratsumiestä Saint-Germainin muurien edustalle. Alenconin herttua alkoi pelätä, ja La Mole jätettiin pyövelin käsiin. Mutta eräs seikka järkyttää tässä tapauksessa erikoisesti Mathilde-neidin mieltä, kuten hän minulle tunnusti seitsemän, kahdeksan vuotta sitten, jolloin hän oli kaksitoistavuotias, sillä hänellä on älyä, ihmeellisesti älyä...! Ja akateemikko loi katseen taivaalle. – Niin, tässä poliittisessa katastrofissa järkyttää hänen mieltänsä se, että Navarran kuningatar Margareta, joka oli kätkeytynyt mestauksen ajaksi erääseen Grève-torin varrella olevaan taloon, oli uskaltanut pyytää pyöveliltä itselleen rakastajansa päätä. Ja seuraavana yönä kello kahdentoista aikaan hän vei sen pään vaunuissaan Montmartreen ja hautasi sen itse siellä erääseen kappeliin, joka oli aikoinaan mainitun kukkulan juurella.

– Niinkö todella? Julien huudahti liikuttuneena.

– Mathilde-neiti halveksii veljeään, kun Norbert ei välitä koko tästä historiallisesta tapauksesta eikä pukeudu, niin kuin itse hyvin näette, suruasuun huhtikuun 30. päivänä. Kuuluisasta mestauksesta asti, muistaen La Molen läheisen ystävyyssuhteen Coconassoon, joka italialaisena oli ristimänimeltään Annibal, ovat kaikki suvun miehiset jäsenet Annibaleja. Ja samainen Coconasso oli, lisäsi akateemikko ääntänsä hiljentäen, julmimpia murhamiehiä elokuun 24:nä 1572, kuten Kaarle IX itse kertoo. Mutta mitenkä on mahdollista, että te, rakas Sorel, joka kuulutte tämän perheen pöytäpiiriin, ette näitä asioita tunne?

– Siksipä neiti de La Mole onkin sanonut pari kertaa päivällisillä veljeään Annibaliksi. Luulin kuulleeni väärin.

Se oli moite. Omituista, että markiisitar kärsii tällaisia hullutuksia. Tuon pitkän tytön tuleva mies joutuu vielä sotkuiseen leikkiin!

Näitä sanoja seurasi vielä viisi, kuusi satiirista lausetta. Akateemikon silmien kiiluva ilo ja vihamielisyys tympäisivät Julienia. "Kas tässä me kaksi palvelijaa panettelemme isäntiämme", hän ajatteli. "Mutta onko se kumma, mitäpä tuolta herra akateemikolta muuta voisikaan odottaa!"

Eräänä päivänä Julien oli nimittäin joutunut yllättäen näkemään hänet polvillaan markiisitar de La Molen jalkojen juuressa. Akateemikko aneli rouvalta tupakkakauppaa eräälle maalla asuvalle veljenpojalleen.

Illalla muuan neiti de La Molen nuori kamarineito, joka liehitteli Julienia samoin kuin Elisa ennen muinoin, selitti Julienille asian valaisemiseksi, ettei hänen emäntänsä suinkaan esiintynyt surupuvussa mitään huomiota herättääkseen. Ei, tuo ele johtui hänen pohjimmaisesta omituisesta luonteestaan. Hän rakasti nimittäin todellakin tuota de La Molea, joka oli kuollut aikakauden nerokkaimman kuningattaren rakastajana, koska tahtoi auttaa ystävänsä vapauteen. Ja mitä ne ystävät olivatkaan! Ylhäisin prinsseistä ja Henrik IV.

Tottuneena luonnollisuuteen, joka ilmeni rouva de Rénalin koko elämässä, Julien ei nähnyt Pariisin naisissa muuta kuin teeskentelyä, eikä hänellä ollut, milloin hän vain vähänkin oli alakuloinen, heille mitään puhumista. Neiti de La Mole oli hänestä ainoa poikkeus.

Hänestä alkoi tuntua, ettei tuollainen kauneus, joka johtuu ylevästä ryhdistä enää merkitsekään ainoastaan sydämen kuivuutta. Hän antautui pitkiin keskusteluihin neiti de La Molen kanssa, joka välistä päivällisen jälkeen lähti kävelemään hänen seurassaan puutarhaan salin avonaisten ikkunoiden edustalle. Mathilde kertoi hänelle eräänä päivänä lukevansa nykyään d'Aubignén ja Brantomen historiaa. "Merkillistä luettavaa", Julien ajatteli. "Ja markiisitar ei antaisi hänen lukea edes Walter Scottin romaaneja!"

Eräänä päivänä neiti kertoi vilpittömästä ihailusta ja ilosta säteilevin silmin Julienille erään piirteen Henrik III:n aikaan eläneestä nuoresta naisesta, josta hän äskettäin oli lukenut Étoilen Muistelmista: Kun tuo nainen huomasi miehensä uskottomaksi hän pisti miehensä tikarilla kuoliaaksi.

Julienin itserakkaus nautti suuresti siitä, että vallasnainen, jota kaikki niin tavattomasti kunnioittivat ja joka kuljetti kaikkia muita perheenjäseniä minne tahtoi, kuten akateemikko sanoi, suvaitsi puhella hänen kanssaan melkein ystävyyteen vivahtavalla tavalla.

Mutta sitten Julien ajatteli: "Minä erehdyin, ei se olekaan läheistä ystävyyttä, minä olen vain uskottu palvelija tragediassa, hän tarvitsee ainoastaan puhetoveria. Minua pidetään tässä perheessä oppineena. Ryhdynpä lukemaan Brantomen, d'Aubignén ja Étoilen teoksia, jotta voin keskustella ainakin joistakin tapauksista, joita neiti de La Mole minulle kertoo. Minä tahdon päästä tästä passiivisesta uskotun asemasta."

Vähitellen keskustelut tuon nuoren tytön kanssa, jonka käytös oli samalla kertaa itsetietoista ja luontevaa, alkoivat Julienin mielestä muuttua yhä kiintoisimmiksi. Hän unohti halunsa näytellä kapinoivan plebeijin surullista osaa. Hän huomasi, että neidillä oli paljon tietoja, jopa järkevyyttäkin. Neidin mielipiteet osoittautuivat puutarhassa aivan toisiksi kuin ne, joita hän julisti salongissa. Joskus hän innostui Julienin seurassa niin vilpittömäksi, ettei häntä voinut oikein entisekseen tuntea, niin jäykkä ja kylmä hän tavallisesti oli.

– Liigan sotien aika on Ranskan sankarikautta, hän lausui kerran Julienille nerokkuutta ja innostusta loistavin silmin. – Siihen aikaan jokainen taisteli jonkin asian puolesta, joka tuotti hänen puoluelleen voittoa, eikä vain saadakseen kunniamerkin rintaansa, kuten teidän keisarinne aikana tehtiin. Myöntäkää, että siinä taistelussa oli vähemmän itsekkyyttä ja pikkusieluisuutta. Minä rakastan sitä aikaa.

– Ja Boniface de La Mole oli sen ajan suurin sankari, jatkoi Julien.

– Ainakin hän sai sellaista rakkautta, joka mahtaa olla ihaninta! Kuka nykyajan nainen ei kauhistuisi koskettaa mestatun rakastajansa päätä?

Rouva de La Mole kutsui nyt tytärtään luokseen. Teeskentely täytyy salata, muuten siitä ei ole hyötyä, ja Julien oli jo puolittain uskonut neiti de La Molelle Napoleonin ihailunsa.

Jäätyään yksinään puutarhaan Julien ajatteli: "Nyt näen, missä suhteessa he ovat voitolla meistä. Kanta-isien historia kohottaa heidät arkipäiväisten tunteiden yläpuolelle, ja sitä paitsi heidän ei aina tarvitse muistella toimeentuloaan. Kuinka epäoikeudenmukaista", hän lisäsi katkerasti. "Minä en kelpaa puhelemaan moisista suurista kysymyksistä. Minun elämäni on pelkkää teeskentelyä päivästä päivään siitä syystä, ettei minulla ole tuhatta frangia korkoja, joilla saisin varmasti leipäni."

– Mitä siinä uneksitte, herra Sorel? Mathilde kysyi rientäen juoksujalkaa takaisin.

Julien oli väsynyt itsensä halveksimiseen. Ylpeydestä hän puhui asiansa suoraan. Hän punastui pahanpäiväisesti kertoessaan näin rikkaalle ihmiselle köyhyydestään. Ylpeällä sävyllään hän koetti ilmeisesti todistaa, ettei suinkaan pyytänyt mitään. Koskaan ennen hän ei ollut näyttänyt Mathilde-neidistä niin kauniilta kuin nyt. Tämä taas löysi Julienin kasvoista herkkätuntoisuuden ja vilpittömyyden ilmeitä, joita niissä ei usein ollut.

Eräänä päivänä, ei aivan täyttä kuukautta näiden tapahtumien jälkeen, Julien käyskenteli ajatuksissaan hotel de La Molen puutarhassa, mutta hänen kasvoissaan ei näkynyt enää sitä vakavaa ja miettiväistä uhmaa, joka oli johtunut hänen ainaisesta alemmuudentunteestaan. Hän oli äsken saattanut neiti de La Molen salin ovelle. Tämä väitti loukanneensa jalkansa juostessaan veljensä kanssa. Julien ajatteli: "Hän nojasi käsivarteeni niin omituisella tavalla. Olenkohan itserakas narri, vai olisiko hän hieman ihastunut minuun? Hän kuuntelee minua niin kovin lempeän näköisenä silloinkin kun tunnustan hänelle, miten katkerasti ylpeyteni tähden kärsin! Vaikka hän on kaikille muille niin ylimielinen! Salongissa tosiaan hämmästyttäisiin, jos hänet nähtäisiin siellä sellaisena. Se on varmaa, ettei hän kohtele ketään näin ystävällisesti ja lempeästi."

Julien koitti olla liioittelematta tämän merkillisen ystävyyden arvoa. Hän piti sitä jonkinlaisena aseellisena rauhana. Aina, kun uutena päivänä kohdattiin, tehtiin ikään kuin kysymys: Ollaanko nyt ystäviä vai vihollisia? Ja vasta sitten antauduttiin eilispäivän melkein tuttavalliseen sävyyn. Julien ymmärsi, että jos hän antaisi tuon ylpeän tytön vain kerrankin rankaisematta loukata itseään, hän menettäisi koko pelin. "Jos minun täytyy joutua riitaan hänen kanssaan, eikö ole parempi, että se tapahtuu jo heti alussa, oikeutettua ylpeyttäni puolustaen, kuin että kärsisin sitten hänen puoleltaan halveksumisen-ilmauksia, joita saisin osakseni heti kun vähänkin tinkisin persoonallisesta arvostani?"

Monta kertaa Mathilde koetti pahalla tuulella ollessaan käyttäytyä Julienia kohtaan ylhäisen vallasnaisen tavoin. Niissä yrityksissä hän oli ihmeellisen kekseliäs, mutta Julien torjui ne aina armotta.

Kerran Julien keskeytti jyrkästi tuollaisen yrityksen: – Onko neiti de La Molella jokin määräys hänen isänsä sihteerille? Julien kysyi. – Hänen täytyy kuunnella neidin määräyksiä ja toteuttaa ne kaikella kunnioituksella; mutta muuten ei hänellä ole neidille sanaakaan puhuttavaa. Hänen palkattuun tehtäväänsä ei sisälly ilmaista neidille ajatuksiaan.

Tällaiset olosuhteet ja Julienin omat merkilliset epäluulot tekivät hänen elämänsä tuossa komeassa ja ikävässä salongissa, jossa arasteltiin kaikkea ja jossa ei sopinut laskea mistään leikkiä, paljon entistä hauskemmaksi. Hän jatkoi ajatustaan: "Hupaisa juttu, jos hän olisi rakastunut minuun! Olkoonpa tai ei, minulla on ainakin hyvin läheisenä uskottuna lahjakas tyttö, jonka edessä koko talo vapisee, etenkin markiisi de Croisenois, tuo niin kohtelias, lauhkea ja uljas mies, jolla sitä paitsi on kaikki sukuperän ja rikkauden edut. Minä olisin onnellinen, jos minulla olisi niistä yksikin! Hän on aivan hullaantunut neitiin, hän menee aikoinaan hänen kanssaan naimisiin. Kuinka monta kirjettä herra de La Mole on teettänyt minulla kahdelle notaarille, joiden toimeksi aviosopimuksen sommittelu on jätetty! Ja minä, joka istun vähäpätöisenä käskettävänä kynä kädessä, sieppaan pari tuntia sen jälkeen puutarhassa voiton niin miellyttävästä kosijasta! Sillä neidin suopeus minua kohtaan on ilmeistä, peittelemätöntä. Ehkäpä hän vihaakin markiisia, tulevaa puolisoaan. Hänen ylpeytensä vuoksi voisi hyvin olettaa asian olevan niin. Mutta minä saan osakseni lempeyttä siitä syystä, että olen hänelle alemman arvoasteen uskottu! Mutta ei asia niinkään ole. Hän pitää minusta tosiaan, tai sitten olen pähkähullu! Mitä kylmemmäksi tekeydyn ja mitä kunnioittavammin kohtelen häntä, sitä enemmän hän pyrkii luokseni. Tämä voisi olla ennakolta laskettua teeskentelyä, mutta näenhän, kuinka hänen silmänsä alkavat loistaa, kun yhtäkkiä ilmestyn hänen eteensä. Osaisivatkohan Pariisin naiset noin tavattomasti teeskennellä? Mutta väliäpä sillä! Minulla on näennäinen mahdollisuus, nauttikaamme kuvitelmasta! Mutta kuinka kaunis hän onkaan! Kuinka ihanat hänen suuret siniset silmänsä ovat, kun näen ne aivan läheltä ja kun hän katselee minuun sillä tavoin kuin hän usein katselee! Miten toisenlainen tämä kevät onkaan minulle kuin viime vuosi samaan aikaan, jolloin olin niin onneton, ja ainoastaan vahvan luonteeni varassa jaksoin sietää elämää noiden kolmen sadan ilkeän ja likaisen teeskentelijän keskellä! Muutuin melkein yhtä kehnoksi kuin hekin."

Vaipuen välillä epäluulojen valtaan Julien ajatteli: "Tuo tyttö pitää minua pilkkanaan! Hän on sopinut veljensä kanssa, ja he vetävät minua yhdessä nenästä. Mutta kuinka hän sitten tuntuu niin halveksivan veljensä velttoutta? Hän sanoo minulle, että Norbert on kyllä urhoollinen, mutta ei mitään muuta, ettei tällä ole ainoatakaan ajatusta, joka poikkeaisi yleisestä muodista. Minun asiakseni jää aina puolustaa hänen veljeään. Ja Mathilde on vasta yhdeksäntoistavuotias! Voiko siinä iässä ajatella päivätolkulla ja joka hetki pelkää ennakolta harkittua teeskentelyä? Toisaalta taas, silloin kun neiti de La Mole katsoo minua jollakin erikoisella tavalla noilla suurilla sinisillä silmillään, niin kreivi Norbert poistuu luotamme. Tämä näyttää minusta epäilyttävältä. Eikö hänen pitäisi suuttua, kun sisar niin erityisesti tuhlaa arvonantoaan perheen palvelijalle. Sillä arvonimellä olen kuullut herttua de Chaulnesin mainitsevan minusta."

Näin ajatellessaan Julien ärtyi ja kaikki muut tunteet haihtuivat. "Sanoikohan herttua, tuo vanha tapoihin piintynyt hupsu, häntä palvelijaksi ainoastaan mieltymyksestä entiseen ja vanhentuneeseen kielenkäyttöön?" hän pohti.

"Hyvä on, hän on kaunis!" Julien jatkoi, silmissä vihainen katse. "Minä otan hänet ja menen sitten matkaani, ja voi onnetonta, joka koettaa estää pakoani!"

Se aikomus tuli nyt Julienille ainoaksi ja tärkeimmäksi. Hän ei voinut ajatella enää mitään muuta. Päivät lensivät kuin tunnit.

Milloin hän vain yrittikin pohtia jotakin vakavaa asiaa, ajatukset karkasivat tiehensä, ja neljännestunnin kuluttua hän heräsi unelmistaan siihen, että sydän jyskytti, pää oli sekaisin ja hän ajatteli vain: "Rakastaako hän minua?"

XLI

NUOREN NEIDON MAHTI

    Ihailen hänen kauneuttaan, mutta pelkään hänen älyään.

                                          Mérimée

Jos Julien olisi käyttänyt salonkielämän tutkimiseen sen ajan, joka häneltä meni Mathilde-neidin kauneuden ihastelemiseen tai tälle perheelle ominaisen itsetietoisuuden vihaamiseen, – jonka piirteen Mathilde hänen tähtensä oli unohtanut – hän olisi ymmärtänyt, mistä talon tyttären valta koko ympäristöön johtui. Milloin joku ei ollut neiti de La Molen mieliksi, tämä osasi kohta rangaista asianomaista sutkauksella, joka oli niin punnittu, niin harkitusti valittu, näennäisesti niin viaton ja ikään kuin sattumalta syntynyt, että isketyn pilkan haava suureni yhä pahemmaksi. Vähitellen hänestä kehittyi oikea julmuri loukattua itserakkautta repimään. Koska hän ei antanut mitään arvoa monille sellaisille asioille, jotka olivat tärkeitä muille perheen jäsenille, hän näytti heistä parantumattoman kylmäluontoiselta. Aristokratian salongeista on hauska kertoa, kun niissä on käynyt ja päässyt sieltä pois, mutta siinä se kaikki sitten onkin. Ihminen voi antaa arvoa pelkälle kohteliaisuudelle ainoastaan ensimmäisinä päivinä. Julien sai kokea tämän. Ensi ihastusta seurasi kummastus. "Kohteliaisuus ei ole muuta kuin merkki siitä, ettei tunneta vihaa, jonka huonosti kasvatettu ihminen peittelemättä ilmaisisi", hän ajatteli. Mathilde oli hyvin usein ikävystynyt, ehkäpä hänellä olisi ollut ikävä kaikkialla. Ja niinpä pistävän sutkauksen keksiminen tuottikin hänelle ajankulua ja todellista iloa.

Mahdollisesti hän oli antanut markiisi de Croisenoisille, kreivi de Caylukselle ja parille kolmelle muulle ylimpään hienostoon kuuluvalle nuorukaiselle toiveita ainoastaan siksi, että saisi itselleen huvittavampia uhreja kuin entiset, nimittäin hänen vanhempansa, tuo akateemikko ja viisi, kuusi halpa-arvoisempaa, jotka liehakoivat häntä. Nämä uudet henkilöt eivät olleet hänelle muuta kuin uusia pilkankohteita.

On mainittava – ikävä kyllä, sillä me pidämme Mathildesta – että hän oli saanut kirjeitä useilta näistä ja oli joskus vastannut heille. Kiiruhdamme lisäämään, että hän oli poikkeus aikakauden tavoista. Yleensä Sacré-Coeurin jalon luostarin oppilaita ei voida syyttää ainakaan varovaisuuden puutteesta.

Eräänä päivänä markiisi de Croisenois jätti neiti de La Molelle kirjeen, jonka oli saanut häneltä edellisenä päivänä ja joka oli neidille moraalisesti varsin alentava. Markiisi luuli tällä hienotunteisella ja varovaisella menettelyllään edistävänsä paljonkin menestystään. Mutta Mathilde pitikin juuri mielettömyyksistä kirjeissä! Hänen suurin huvinsa oli ärsyttää kohtaloa. Siksi hän ei sitten sanonut markiisille kuuteen viikkoon sanaakaan.

Nuorten herrojen kirjeet olivat hänestä kylläkin huvittavia, mutta ne olivat kaikki samanlaisia, hän väitti. Kaikissa sama syvä, ylen alakuloinen intohimo.

– He ovat kaikki samanlaisia moitteettomia ja pelottomia ritareja, kypsiä Palestiinaan, hän sanoi eräälle naisserkulleen. – Onko teistä mikään ikävämpää? Ja sellaisia kirjeitä tulen saamaan kaiken ikäni! Ne muuttavat muotoaan ainoastaan joka kahdeskymmenesviides vuosi, sikäli kuin muoti tässä asiassa muuttuu. Näin haalistuneita ne tuskin olivat keisarikunnan aikoina. Silloin kaikki suuren maailman nuorukaiset olivat nähneet tai suorittaneet tekoja, joissa tosiaan oli suuruutta. Enoni, herttua oli mukana Wagramin taistelussa.

– Mitä älyä siinä tarvitaan, että osaa iskeä toista sapelilla? vastasi neiti de Sainte-Hérédité, neiti de La Molen serkku. – Ja jos joku sen tekee, puhuu hän siitä kaiken ikänsä!

– On asia tietysti niinkin, mutta sellaiset tarinat ovat minusta mielenkiintoisia. Todistaahan sekin rohkeutta, että on ollut oikeassa taistelussa, jossakin Napoleonin taistelussa, jossa tapettiin kymmenentuhatta sotamiestä. Vaaraan uskaltautuminen vapauttaa sielun ja pelastaa sen ikävystymiseltä, johon ihailija-poloiseni näyttävät hukkuvan. Ja ikävystyminen on tarttuvaa laatua. Kenenkään heidän päähänsä ei pälkähtäisi tehdä jotakin harvinaista! He koettavat saada käteni, onpa sekin urotyö! Olenhan rikas, ja isäni auttaa kyllä vävypoikaansa ylenemään maailmassa. Löytäisinpä edes yhden, joka olisi hiukkasen huvittava!

Neiti de La Molen selvä, elävä ja maalauksellinen näkemistapa vaikutti pahoin hänen kielenkäyttöönsä, kuten huomaamme. Usein säädylliset ystävät arvioivat hänen puhetapaansakin anteeksiantamattomaksi. He olisivat melkein tunnustaneet, jos hän olisi ollut vähemmän suosittu, että hänen juttunsa olivat hiukan liian värikkäitä ollakseen naiselle soveliaita.

Hän puolestaan teki vääryyttäkin noille siroille kavaljeereille, joita Bois de Boulognen puisto kuhisee. Hän katseli tulevaisuuteen, ei kauhun tuntein, mikä olisi ollut elinvoimainen tunne, vaan hänen ikäänsä nähden harvinaista kyllästymistä tuntien.

Mitä hän enää saattoi toivoa itselleen? Sattuman käsi oli kasannut hänelle rikkautta, suvun ylhäisyyttä, älyä, kauneutta, kaikkea, kuten väitettiin ja kuten hän itse uskoi.

Tällä tavoin Saint-Germainin kadehdituin perijätär arvosteli asioita silloin kuin hän alkoi saada iloa kävelyistä Julienin kanssa. Hän kummastui Julienin ylpeyttä. Hän ihaili tuon nuoren porvarin nokkeluutta. "Hän hankkii itselleen vielä piispanistuimen kuten abbé Maury", Mathilde ajatteli.

Pian hän alkoi aprikoida, miksi sankarimme otti vastaan hänen ajatuksiaan niin vastahakoisesti, ollenkaan mieltään peittelemättä. Hän kertoi serkulleen pienimpiä yksityiskohtia myöten keskusteluistaan Julienin kanssa, ja kuitenkin hänestä tuntui, ettei hän osannut tarpeeksi hyvin tulkita niitä.

Yhtäkkiä hänelle valkeni eräs ihmeellinen seikka: "Minua on kohdannut se onni, että rakastan häntä", hän ajatteli eräänä päivänä. "Minä rakastan, rakastan, se on totta! Mistä muusta nuori, kaunis, lahjakas tyttö minun iässäni löytäisi elämyksiä kuin rakkaudesta? Parhaalla tahdollanikaan sellaiset kuin de Croisenois, de Caylus ja tutti quanti [ketkä tahansa. – Suom.] eivät voi saada minun rakkauttani. He ovat kyllä moitteettomia, kenties aivan liian moitteettomia, mutta he ovat minusta ikäviä."

Hän muisteli kaikkia intohimon lajeja, joita sellaiset kirjat kuin Manon Lescaut, Uusi Héloïse, Portugalilaisen nunnan kirjeet y.m. kuvailivat. Kysymykseen tuli ainoastaan suuri intohimo, se oli luonnollista. Tytöstä, joka oli hänen iässään ja sellaista syntyperää kuin hän, kevyt rakkaus oli halpaa. Hän ei suvainnut rakkauden nimeä muuta kuin sille sankarilliselle tunteelle, jota Ranskassa tavattiin Henrik III:n ja Bassompierren aikoina. Se rakkaus ei väistynyt raukkamaisesti esteitä kohdatessaan, päinvastoin, se kiihotti suurtekoihin. "Mikä onnettomuus minulle, ettei maailmassa ole enää todellista hovia niin kuin Katarina de Medicin tai Ludvig XIII:n aikana! Minä tunnen kelpaavani kaikkein rohkeimpaan ja suurimpaan hoviin. Mitä voisinkaan tehdä sellaisesta uljassydämisestä kuninkaasta kuin Ludvig XIII:sta, jos hän laskeutuisi pyytämään kättäni! Minä johtaisin hänet Vendéhen, kuten paroni de Tolly niin usein sanoo, ja sieltä käsin hän valloittaisi itselleen valtakuntansa takaisin. Silloin ei enää olisi kysymystäkään mistään perustuslaista... ja Julien seisoisi rinnallani. Mikä vika hänessä on? Puuttuu vain nimeä ja rahaa. Hän tekisi itselleen nimen, loisi itselleen varallisuuden. De Croisenoisilla on kumpiakin, ja kuitenkin hän on koko ikänsä pelkkä puolirojalisti ja puoliliberaali, aina epäröivä, aina äärimmäisyyksiä karttava, ja jää siis luonnollisesti aina toiselle arvosijalle! Mikä suurteko ei olisi äärimmäisyysteko silloin kun siihen ryhdytään? Vasta sitten kun se on suoritettu, se näyttää arkipäiväisestä ihmisestä mahdolliselta. Niin, rakkaus on kaikkine ihmeineen tekevä sydämestäni jotain suurta. Tunnen sen liekistä, joka hehkuu sielussani. Taivas olikin velvollinen antamaan minulle tämän onnen! Turhaan se ei koonnut yhden ainoan ihmisen osaksi kaikkea parastaan. Ja onnestani tulee sellainen kuin sen minulle pitää olla. Jokainen uusi vastaisen elämäni huomen ei olekaan minulle samanlainen harmaa kuin eilinen päivä. Jo siinä, että uskaltaa rakastaa miestä, joka yhteiskunnallisen asemansa puolesta on niin kaukana minusta, on suuruutta. Katsotaanhan, ansaitseeko hän minut edelleen? Kohta, kun huomaan hänessä pienimmänkin heikkouden, jätän hänet. Tyttö, joka on sellaista sukua kuin minä ja luonteeltaan ritarillinen, kuten minun vakuutetaan olevan (hänen isänsä vakuutti niin), ei saa heittäytyä höperöksi. Ja heittäytyisinkö esittämään sellaista osaa, jos rakastaisin markiisi de Croisenoista? Saisin uuden painoksen tuota serkkujeni onnea, jollaista niin syvästi halveksin. Tiedän jo ennakolta kaiken, mitä markiisi-rukka minulle puhuisi ja mitä minä hänelle voisin vastata. Mitä on rakkaus, jos se haukotuttaa? Yhtä hyvä ruveta nunnaksi. Saisin omakseni allekirjoitetun aviosopimuksen, samanlaisen kuin serkuistani nuorempi, ja vanhempani heltyisivät kyllä siitä liitosta, elleivät ehkä olisi joutuneet pahalle tuulelle, kun vastapuolueen notaari olisi eilisen kohtaamisen jälkeen pistänytkin sopimukseen vielä jonkin aivan uuden ja kaikkein viimeisimmän ehdon."

XLII

ONKO HÄN JONKINLAINEN DANTON?

    Jännityksen tarve, se oli huomattavin luonteenpiirre kauniilla
    Marguerite de Valoisilla, tädilläni, joka sitten pian meni
    naimisiin Navarran kuninkaan kanssa, jonka nyt näemme Ranskan
    hallitsijana Henrik IV:n nimellä. Pelihimo, siinä koko tämän
    herttaisen prinsessan luonteen salaisuus; siitä riidat ja niitä
    seuranneet sovinnot veljien kanssa, kun hän oli kuudentoista
    vuoden ikäinen. Mutta mistäpä nuori tyttö saattaa pelata?
    Kalleimmasta, mitä hän omistaa: kunniastaan, koko elämänsä
    maineesta.

    Angoulemen herttuan, Kaarle IX:n aviottoman pojan muistelmista.

"Julienin ja minun välilläni ei tehdä mitään sopimusta, joka allekirjoitetaan. Emme tarvitse mitään notaaria. Kaikki on sankarihenkistä, kaikki jätetään kohtalon ohjattavaksi. Rakkauteni häntä kohtaan olisi aivan samanlaatuista kuin Marguerite de Valoisin rakkaus nuoreen de La Moleen, aikansa ylväinpään mieheen. Jos Julien vielä olisi aatelinen, muuta tuskin puuttuisi. Onko minun vikani, että nuoret hovimiehet ovat piintyneitä sovinnaisuuden kannattajia ja kalpenevat ajatellessaankin jotakin hiukankin epätavallista seikkailua? Pistäytyminen Kreikkaan tai Afrikkaan on heille urhoollisuuden huippu, ja silloinkaan he eivät uskalla matkustaa kuin joukossa. Kun he näkevät joutuneensa yksikseen, he pelkäävät, eivätkä suinkaan beduiinin keihästä, vaan joutuvansa naurunalaisiksi, ja pelko tekee heidät kaistapäisiksi. Minun pikku Julienini sitä vastoin tahtoo toimia ainoastaan yksin. Koskaan hänen mieleensä ei johtuisi hakea toisten tukea ja turvaa, niin lahjomaton hän on! Hän halveksii muita, ja siinä syy, miksi minä en halveksi häntä. Jos Julien köyhänäkin olisi aatelinen, minun rakkauttani voitaisiin kutsua tavalliseksi mauttomaksi höperyydeksi. Sellaista en tahtoisi. Siinä ei olisi mitään suurille intohimoille ominaista; äärettömiä vaikeuksia, jotka on voitettava, ja synkkää epävarmuutta tulevaisuudesta."

Neiti de La Mole syventyi näihin kauniisiin ajatuksiinsa niin, että hän seuraavana päivänä huomaamattaan kiitteli tavattomasti Julienia markiisi de Croisenoisille ja veljelleen. Ylisti siinä määrin, että he loukkaantuivat.

– Varo sitä nuorukaista, hän on hyvin tarmokas, huudahti veli. – Jos vallankumous puhkeaa uudestaan, hän toimittaa meidät mestauslavalle.

Mathilde ei vastannut, vaan rupesi kujeilemaan, että veli ja markiisi de Croisenois pelkäsivät erikoisesti kaikkea tarmoa. Sellainen ei hänen mielestään ollut pohjaltaan muuta kuin yllätyksen pelkoa, pelkoa, ettei pystyisi selviytymään mistään odottamattomasta...

– Aina vain, hyvät herrat, pelätään naurettavuutta, sitä kummitusta, joka kovaksi onneksi kuoli vuonna 1816.

– Maassa, jossa on kaksi puoluetta, ei mikään ole enää naurettavaa, sanoi herra de La Mole.

Tytär ymmärsi hänen ajatuksensa.

– Niinpä siis, hyvät herrat, saatte pelätä kaiken ikänne, hän sanoi Julienin vastustajille. – Ja sitten sanotaan teistä:

    Ei ollut susi se, vain suden varjo.

Mathilde poistui pian heidän seurastaan. Hän kauhistui kyllä veljensä varoitusta, mutta seuraavana päivänä hän arvioi sen Julienille kaikkein korkeimmaksi kiitokseksi.

Meidän aikanamme, jolloin tarmo on suorastaan kuollut, hänen tarmokkuutensa pelottaa heitä. Kerronpa hänelle, mitä veljeni sanoi hänestä. Haluan kuulla, mitä hän vastaa. Mutta teen sen hetkellä, jolloin hänen silmissään on tuo loiste. Silloin hän ei saata valehdella minulle.

Mathilde vaipui pitkäksi aikaa epämääräisiin haaveisiin ja ajatteli sitten: "Olisikohan hän Danton? No niin, jos siis tulisi uusi vallankumous, mitä osaa de Croisenois ja veljeni siinä näyttelisivät? Se nyt on selvää, ylevää alistuneisuutta. Antaisivat sankarillisina lampaina, ääntä päästämättä teurastaa itsensä. Pelkäisivät ainoastaan, että käyttäytyisivät kuollessaan sillä tavoin kuin hyvä maku ei salli. Minun pikku Julienini ampuisi heti pään jakobiinilta, joka yrittäisi tulla vangitsemaan hänet, vaikka hänellä olisikin toivoa päästä pakoon. Hän ei pelkää poiketa hienon käytöksen tieltä."

Nämä viimeiset sanat tekivät Mathilde-neidin jälleen miettiväiseksi. Ne herättivät kiusallisia muistoja ja lamauttivat koko hänen päättäväisyytensä. Ne palauttivat hänen mieleensä, mitä leikkiä de Caylus, de Croisenois, de Luz ja hänen veljensä olivat Julienista laskeneet. Nuo herrat olivat yksimielisesti väittäneet, että Julien näytti nöyrältä ja teeskentelevältä papilta.

Mathilde jatkoi mietteitään yhtäkkiä riemusta säteilevin silmin. – "Mutta heidän pilassaan ilmenevä karvaus ja heidän väitteensä itsepintaisuus todistaa, että tuo nuori mies sittenkin on etevin mitä me tänä talvena olemme nähneet. Mitä väliä hänen virheillään ja hänen käytöksensä naurettavilla puolilla on? Hänessä on jotakin suurpiirteistä, ja se närkästyttää niitä, jotka muuten ovat arvostelussaan niin kilttejä ja sääliväisiä. On kyllä totta, että hän on köyhä ja lukenut papiksi. He ovat eskadroonanpäälliköitä, joten heidän ei ole tarvinnut lukea ja sehän on ollut heille varsin mukavaa. Huolimatta siitä epäedullisesta seikasta, että Julien esiintyy tuossa ainaisessa mustassa puvussa ja että hänellä on papin kasvot, kuten pakko häneltä vaatii, sillä muutenhan poika-raukka kuolisi nälkään, he sittenkin pelkäävät Julienia, hänen henkisen ylemmyytensä vuoksi, se on päivänselvää. Ja se papillinen ilmekin häviää hänestä heti, kun me joudumme tuokioksikin kahden kesken. Ja kun nämä herrat sanovat sanankin, jota arvelevat sukkelaksi ja sattuvaksi, he katsahtavat kohta Julieniin, sen olen hyvin huomannut. Vaikka he tietävät, ettei hän koskaan puhu heille mitään, elleivät he kysy. Hän puhuu ainoastaan minulle. Hän pitää minua henkevämpänä. Hän vastaa heidän huomautuksiinsa kuin täyttääksensä kohteliaisuuden vaatimukset. Sitten hän heti vetäytyy arvonannon kylmään kuoreen. Mutta minun kanssani hän keskustelee pitkät tunnit, hän ei ole varma ajatuksistaan niin kauan kuin minä vähänkin väitän niitä vastaan. Täällä ei ole nyt koko talvena ammuttu yhtäkään laukausta kaksintaistelussa, joten seuraihmisten on täytynyt vetää huomiota puoleensa sanoilla. Ja isäni, joka on lahjoiltaan etevä mies ja kohottaa sukumme arvon korkealle, kunnioittaa Julienia. Kaikki muut vihaavat häntä, kukaan muu kuin äitini uskonnolliset ystävät eivät halveksi häntä."

Kreivi de Caylus piti tai oli muka pitävinään intohimonaan hevosia. Hän vietti kaiket päivät tallissa ja söi siellä usein aamiaisensakin. Ystäväpiireissä häntä kunnioitettiin suuresti tämän erikoisen harrastuksen vuoksi, ja lisäksi siitä syystä, ettei hän koskaan nauranut. Hän oli tuossa pikku piirissä oikea kotka.

Ja kun piiri seuraavana päivänä kokoontui rouva de La Molen nojatuolin ympärille – tilaisuus, jossa Julien ei ollut läsnä – alkoi herra de Caylus ahdistella de Croisenoisin ja Norbertin säestämänä Mathilde-neidin hyvää käsitystä Julienista. Ja he tekivät sen aivan kesken muuta puhetta ja melkein heti kun neiti de La Mole astui sisään. Mathilde ymmärsi kohta yskän ja oli hyvillään.

Hän ajatteli: "Kas niin, nyt he lyöttäytyivät liittoon nerokasta miestä vastaan, jolla ei ole kymmentä louista korkoja eikä hän voi antaa heille sanaa sanasta ellei häneltä kysytä. He pelkäävät häntä jo nyt, kun hän on mustapukuinen. Kuinka he pelkäisivätkään, jos hänellä olisi sotilaan olkaimet."

Koskaan ei neiti de La Molen äly ollut säkenöinyt niin terävänä kuin tässä tilaisuudessa. Hän torjui hyökkäykset, hukuttaen de Cayluksen ja hänen liittolaisensa naurua herättäviin pistoksiin. Kun komeiden upseerien ilotulitus oli sammutettu, Mathilde sanoi herra de Caylukselle:

– Jos joku maalaisaatelisherra Franche-Comtén vuoristosta äkkiä huomaa Julienin pojakseen ja antaa hänelle nimen ja muutamia tuhansia frangeja, niin kuudessa kuukaudessa hänelle kasvavat yhtä pitkät viikset kuin teilläkin on, hyvät herrat. Kuudessa kuukaudessa hänestä tulee sellainen husaariupseeri kuin teistäkin herrat. Ja silloin hänen luonteensa suurpiirteisyydessä ei suinkaan näy enää mitään naurettavaa. Pakotan nyt teidät, tuleva herra herttua, turvautumaan vanhaan ontuvaan sananparteen, että hoviaateli on hienompaa kuin maalaisaateli. Mutta mitäpä siihen hiiskutte, jos yhä ilkeästi kärjistän asiaa ja annan Julienin isäksi erään espanjalaisen herttuan, joka oli Napoleonin aikana sotavankina Besançonissa ja joka tunnontuskissaan kuolinvuoteellaan myöntää hänet pojakseen?

Herrat de Caylus ja de Croisenois pitivät kaikkia moisia oletuksia Julienin aviottomasta syntyperästä huonona sukkeluutena. Muuta he eivät Mathilde-neidin puheesta ymmärtäneet.

Vaikka Norbert kulki aina sisarensa talutusnuorassa, sisaren sanat näyttivät nyt niin selviltä, että hän otti kasvoilleen vakavan ilmeen, mikä sangen huonosti sopi hänelle. Hänen kasvoillaanhan oli aina totuttu näkemään hymy. Hän uskalsi huomauttaa pari sanaa.

– Oletteko sairas, ystäväni, Mathilde vastasi tekeytyen huolestuneeksi. – Varmasti hyvin huonovointinen, koskapa vastaatte moraalilla sutkauksiini. Te moraalisaarnaaja! Tavoitteletteko jotakin prefektin virkaa?

Mathilde unohti pian kreivi de Cayluksen närkästyneet, Norbertin pahantuuliset ja herra de Croisenoisin hiljaiset, mutta epätoivoiset kasvot. Hänen oli ratkaistava eräs kysymys, joka nyt kohtalokkaana nousi hänen mieleensä:

"Julien on varsin vilpitön minulle", Mathilde ajatteli. "Hän tarvitsee hyvää ystävätärtä, koska hän on nuori, köyhä ja harvinaisen kunnianhimoinen. Ehkäpä minä olen se ystävätär. Mutta en voi olla varma, että hän on rakastunut minuun. Jos hän olisi, hän puhuisi minulle rakkaudestaan, rohkeutta häneltä ei suinkaan puutu."

Epävarmuus ja yksinäiset pohdiskelut jotka toisinaan anastivat hänen kaiken huomionsa ja joihin hän sai lisäaihetta joka kerta, kun Julien keskusteli hänen kanssaan, haihduttivat neiti de La Molen mielestä täydellisen ikävystymisen joka vähän väliä kidutti häntä.

Sacré-Coeurin luostarissa neiti de La Molea oli imarreltu määrättömästi, koska hän oli lahjakkaan miehen tytär. Hänen isänsähän voi kohota ministeriksi ja palauttaa kirkolle takaisin siltä anastetut metsät. Tuo imartelu oli tytölle tuhoksi. Mathilde vakuuttui, että ylhäinen syntyperä, rikkaus ja muut edut tekisivät hänestä monin verroin muita onnellisemman naisen. Tästä johtuu ruhtinaiden ikävystyminen ja kaikki heidän muut hullutuksensa.

Mathilde ei pelastunut moisen päättelyn tuhoisalta vaikutukselta. Vaikka ihminen olisi älykäskin, ei hän kymmenen vuoden ikäisenä pysty pitämään varaansa kokonaisen luostarin mairitteluja vastaan, kun mairittelulla sitä paitsi on näennäisesti luja todellisuuspohja.

Siitä alkaen kun Mathilde oli varma, että rakasti Julienia, hänelle ei enää tullut ikävä. Joka päivä hän riemuitsi siitä, että oli päättänyt laskea suuren intohimon sydämeensä. "Siinä huvissa piilee vaaroja", hän ajatteli. "Sen parempi! Tuhatkertaisesti parempi! Silloin kun en tuntenut suurta rakkautta, olin kuolla ikävään, ja niin menetin turhaan elämän ihanimman ajan, joka on kuudennentoista ja kahdennenkymmenennen ikävuoden välillä. Parhaat vuodet menivät jo minulta. Elämäniloa nauttimatta minun täytyi kuunnella typeriä loruja noiden äitini ystävättärien suusta, jotka vuonna 1792 Koblentzissa eivät kuuluneet olleen moraalisesti suinkaan niin ankaria kuin heidän puheistaan nyt saattaisi päätellä."

Sillä aikaa kun Mathilde kitui tällaisessa tuskallisessa epävarmuudessa, Julien ei ymmärtänyt, mitä neidin häneen luomat pitkät katseet merkitsivät. Hän huomasi kyllä, että kreivi Norbertin käytös muuttui entistä kylmemmäksi ja että herrat de Caylus, de Luz ja de Croisenois kohtelivat häntä taas oikullisen itsetietoisesti. Tätä onnetonta asemaa, johon hän kyllä oli ennestään tottunut, hänen täytyi nyt jälleen silloin tällöin sietää, jos hän vain illan kuluessa sattui loistamaan enemmän kuin hänen asemaansa sopi. Ellei Mathilde olisi ottanut häntä niin erikoisen ystävällisesti vastaan ja ellei nuorukainen itse olisi niin mielellään tahtonut tutkia tätä seurapiiriä, hän ei olisi lainkaan mennyt noiden hienojen viiksekkäiden nuorten herrojen kanssa puutarhaan, kun he päivällisen jälkeen siirtyivät sinne neiti de La Molen mukana.

Julien ajatteli: "Ei, tämä ei saata olla harhakuvitelma, neiti de La Mole katsoo minuun omituisella tavalla! Mutta silloinkin, kun hänen kauniit siniset silmänsä avautuvat minulle kaikkein avomielisimmin, huomaan niiden pohjalla tarkastelevan ilmeen, kylmyyttä ja häijyyttä. Saattaisiko tällainen olla rakkautta? Mikä ero rouva de Rénalin ja hänen silmillään!"

Kerran päivällisten jälkeen Julien meni herra de La Molen kanssa tämän työhuoneeseen, ja kiirehti sitten sieltä puutarhaan. Kun hän aivan huolettomasti tuli lähelle Mathilde-neitiä ja tämän seurapiiriä, hän kuuli äkkiä, miten neiti äänekkäästi pisteli veljeään, ja mainitsi pari kertaa selvästi Julienin nimen. Kun Julien ilmestyi joukkoon, syntyi täydellinen hiljaisuus, jota turhaan koetettiin peittää. Neiti de La Mole ja hänen veljensä olivat liian kiihottuneita keksiäkseen uutta puheenaihetta. Herrat de Caylus, de Croisenois, de Luz ja eräs heidän ystävänsä tuntuivat Julienista kylmiltä kuin jää. Julien poistui heti heidän seurastaan.

XLIII

SALAJUONI

    Irralliset lauseenkatkelmat, sattumasta johtuneet kohtaukset
    muuttuvat selviksi todisteiksi kuvittelijan silmissä, jos
    hänen luonteessaan on hiukankin tulisuutta.

                                                Schiller.

Seuraavana päivänä Julien yllätti jälleen Norbertin puhumassa sisarensa kanssa itsestään. Hänen tullessaan syntyi samanlainen voittamaton äänettömyys kuin edellisenäkin päivänä. Hänen epäluulonsa kasvoi entisestään. "Olisivatkohan nuo herttaiset nuoret päättäneet ottaa minut pilkkansa kohteeksi? Täytyy myöntää, että se on paljon mahdollisempaa, paljon luonnollisempaa kuin että neiti de La Mole muka olisi kiihkeästi rakastunut sellaiseen kirjuriparkaan ja köyhään piruun kuin minä. Ensinnäkin, onko näillä ihmisillä mitään todellisia tunteita? Heidän erikoisalansa on pilanteko. He kadehtivat minua, koska olen sanankäytössä rahtusen heitä etevämpi. Kateuskin on heidän helmasyntejään. Tämän nojalla kaikki käy ymmärrettäväksi. Neiti de La Mole koettaa uskotella minulle pitävänsä minua muka erikoisessa arvossa. Sen hän tekee siksi, että saisi hauskuttaa mielitiettyään minun narrimaisuudellani."

Tästä katkerasta epäluulosta johtui, että Julien suhtautui aivan uudella tavalla asiaan. Hän huomasi kyllä sydämessään rakastumisen oireita, mutta niitä hänen ei ollut vaikea tukahduttaa. Hänen rakkautensa oli syntynyt ainoastaan Mathilde-neidin harvinaisen kauneuden vaikutuksesta, tai vieläkin enemmän tämän kuningatarmaisen käytöksen ja ihastuttavien pukujen vuoksi. Näissä asioissa Julien oli vielä täydellinen nousukas. Väitetään, että kaunis ylimysnainen on hämmästyttävintä mitä lahjakas talonpoikainen mies huomaa, kun pääsee hienojen piirien seuraan. Neiti de La Molen henkiset ominaisuudet eivät suinkaan tehneet Julienia näinä päivinä haaveelliseksi. Hän oli kyllin älykäs tajutakseen, ettei hän vielä laisinkaan tuntenut niitä ominaisuuksia. Kaikki mitä niistä näkyi, saattoi olla pelkkä naamio.

Mathilde-neidin päähän ei esimerkiksi koskaan pälkähtänyt jäädä sunnuntaina pois messusta. Hän kävi äitinsä kanssa kirkossa melkein joka päivä. Mutta jos joku hotel de La Molen salongissa oli niin typerä, että unohti, missä puhui, ja rohkeni hiiskahtaa vähänkin siihen suuntaan, että vihjauksen saattoi käsittää leikinlaskuksi valtaistuimen tai kirkon todellisten tai oletettujen etujen kustannuksella, niin Mathilde muuttui kohta vakavaksi ja kylmäksi kuin jää. Hänen tavallisesti vilkkaan terävät silmänsä saivat samanlaisen tunteettoman ja ylpeän ilmeen kuin vanhat perhemuotokuvat.

Julien sai selville, että Mathilde piti huoneessaan aina luettavana pari Voltairen kaikkein filosofisinta teosta. Julien itse lainasi usein varkain muutamia niteitä tuota komeihin kansiin sidottua painosta. Hän hajotti hyllyillä olevia osia hiukan erilleen toisistaan, jotta salasi ottamansa osan puuttumisen. Mutta pian hän huomasi, että joku toinenkin luki Voltairea. Hän turvautui silloin pieneen seminaarivuosiensa temppuun. Hän asetti muutamia hiuksenhaituvia niiden osien päälle, joiden arveli herättävän neiti de La Molen mielenkiintoa. Ne osat katosivatkin kirjastosta kokonaisiksi viikoiksi.

Markiisi de La Mole oli suuttunut kirjakauppiaalleen siitä, että hänelle lähetettiin kaikenlaisia vääriä muistelmateoksia, ja hän pyysi nyt Julienia ostamaan kaikki hiukankin sisällöltään mielenkiintoiset uutuudet. Mutta ettei myrkky leviäisi koko taloon, käskettiin sihteeriä järjestämään nämä kirjat erikoiseen pieneen kirjakaappiin markiisin omaan huoneeseen. Julien näki pian, että vaikkeivät nämä uudet kirjat hyökänneetkään valtaistuimen ja alttarin etuja vastaan, ne katosivat usein kaapistaan. Ainakaan Norbert ei niitä lukenut.

Julien antoi tälle kokemukselleen suuremman arvon kuin se ansaitsikaan. Hän luuli, että neiti de La Molella oli Machiavellin kaksoisluonne. Tällainen uskoteltu halpamaisuus lisäsi vain Mathilde-neidin viehätysvoimaa hänen silmissään. Se jopa oli hänestä neidissä ainoa henkisesti mielenkiintoinen piirre. Kyllästyminen ainaiseen teeskentelyyn ja siveydestä puhumiseen aiheutti sen, että Julien ajatteli äärimmäisellä tavalla.

Julien ärsytti mielikuvitustaan, ja se johtikin häntä paljon enemmän kuin todellinen rakkaus.

Sitten vasta kun Julien oli alkanut haaveilla ja uneksia neiti de La Molen hienostuneesta vartalosta, tämän aistikkaista puvuista, tämän valkeasta kädestä, tämän käsivarsien kauneudesta, kaikkien tämän liikkeiden luontevuudesta hän huomasi rakastuneensa. Silloin hän, lisätäkseen vielä noiden sulojen vetovoimaa, kuvitteli, että Mathilde oli jokin Katarina de Medici. Mikään ei ollut kyllin syvää tai liian rikollista sille luonteelle, jonka hän neiti de La Molelle sommitteli. Siitä tuli ihanne, jollaista Maslon, de Frilair tai Castanède rakastivat ja hän itsekin oli nuorena rakastanut, lyhyesti sanoen, hänen ihannekuvansa pariisilaisnaisesta.

Mikä on hullunkurisempaa kuin luulo, että pariisilaisen luonteessa olisi syvyyttä tai konnamaista rikollisuutta?

Julien ajatteli: "Tämä trio ei saa ilvehtiä kustannuksellani." Tunnemme huonosti Julienin luonnetta, ellemme jo nyt näe, miten synkällä ja kylmällä ilmeellä hän vastasi Mathilde-neidin katseisiin. Katkeran ivallisesti hän torjui ystävyydenvakuutukset, kun hämmästynyt neiti de La Mole uskalsi pari kertaa tarjota niitä hänelle.

Julienin yhtäkkiä muuttunut käytös vaikutti nuoren tytön sydämeen, joka tavallisesti oli kylmä, ikävystynyt ja älyllisyyteen taipuva niin, että Mathilde rakastui koko luonteensa kiihkolla. Mutta Mathilde-neidin luonteessa oli myöskin suurta ylpeyttä, ja kun hän huomasi itsessään tunteen, joka alistaisi hänen onnensa kokonaan toisesta ihmisestä riippuvaksi, rakastumista seurasi myöskin synkkä surumielisyys.

Julien oli jo tarpeeksi edistynyt Pariisissa ymmärtääkseen, ettei tuo surullisuus ollut kuivaa ikävyyden mielialaa. Ennen Mathilde vielä tahtoi kiihkeästi illanviettoihin, teattereihin ja kaikenlaisiin muihin huvituksiin, nyt hän karttoi niitä.

Mathilde piti ranskalaisten laulajien esityksiä kauhean ikävystyttävinä, ja kuitenkin Julien, joka sananmukaisesti velvollisuutensa täyttääkseen kävi aina oopperassa, huomasi näytäntöjen loppuessa että Mathilde-neiti ajoi nyt oopperaan niin usein kuin suinkin saattoi.

Julien ajatteli, että Mathilden käytös oli menettänyt mallikelpoista tahdikkuuttaan. Joskus hän vastasi ystävilleen pilalla, joka oli loukkaavaa, hän lausui ajatuksensa niin peittelemättä. Julienista tuntui kuin markiisi de Croisenois olisi tullut neidistä vastenmieliseksi. "Tuo nuori herra tuntuu raivoisasti himoitsevan rahaa, koska ei jätä jo tuohon paikkaan moista tyttöä, olkoonpa kosittava miten rikas hyvänsä!" Julien ajatteli. Ja hän puolestaan suuttui näistä miehenarvoa haavoittavista loukkauksista niin, että kohteli neiti de La Molea kahta vertaa kylmemmin kuin ennen. Välistä hän vastaili neidille epäkohteliaastikin.

Mutta vaikka hän oli lujasti päättänyt, ettei antaisi neidin mielenkiinnon ilmausten pettää itseään, ne näyttivät toisinaan niin vilpittömiltä, ja Mathilde oli Julienista, jonka silmät alkoivat yhä enemmän avautua, niin kaunis, että hän tuli joskus aivan neuvottomaksi. Hän mietti mielessään: "Lopulta noiden nuorten suuren maailman ihmisten viisaus ja väsymättömyys saa riemuita voitosta minun, kokemattoman kustannuksella. Minun täytyy vetäytyä pois pelistä, lähteä täältä jonnekin."

Markiisi oli äskettäin uskonut hänen hoitoonsa joukon Languedocissa omistamiaan pikku tiluksia ja taloja. Matka sinne oli nyt kyllä tarpeen, mutta markiisi de La Mole ei tahtonut millään siihen suostua, sillä kaikissa muissa asioissa paitsi niissä, jotka koskivat hänen suurinta kunnianhimoaan, Julienista oli tullut suorastaan hänen oikea kätensä.

Julien ajatteli matkalle valmistuessaan: "Kun oikein ajattelen, eivät he ole minulta saaneetkaan mitään. Olkoon pila, jota neiti de La Mole minusta tekee noille herroille joko todellinen hyökkäys tai sitten ainoastaan yritys tehdä minut avomieliseksi, joka tapauksessa he ovat hauskuttaneet minua. Jos salajuonta kirvesmiehen poikaa vastaan ei ole tekeillä, on neiti de La Mole suorastaan käsittämätön. Mutta sitä hän on ainakin yhtä paljon myöskin markiisi de Croisenoisille kuin minulle. Eilen esimerkiksi neidin pahatuulisuus oli täyttä totta, ja minä sain hänen suosiostaan ilon nöyryyttää toista nuorta miestä, joka on yhtä hienoa sukua ja yhtä rikas kuin minä köyhä ja alhaissyntyinen. Ihanin voitoistani! Se pitää minua hauskalla tuulella vielä postivaunuissakin, kiitäessäni halki Languedocin tasankojen."

Julien aikoi jättää matkansa salaisuudeksi, mutta Mathilde tiesi jo liiankin tarkoin, että hän lähtisi Pariisista seuraavana päivänä ja pitkäksi aikaa. Mathilde keksi, että hänellä oli muka kauhea päänsärky, joka yhä yltyi salin tukahduttavasta ilmasta, ja lähti puutarhaan. Siellä hän käveli kauan edestakaisin ja kiusasi purevilla pistoksillaan niin pahoin Norbertia, markiisi de Croisenoista, Caylusta, de Luzia ja eräitä muita nuoria herroja, jotka olivat tulleet hotel de La Moleen päivällisille, että sai ajetuksi heidät tiehensä. Ja hän katseli omituisesti Julienia.

Julien ajatteli: "Tuo katse on ehkä vain teeskentelyä ja vehkeilyä. Mutta entä sitten hänen kiivas hengityksensä, levottomuus, jonka huomaa koko hänen olemuksestaan? Joutavia! Minäkö pystyisin arvostelemaan näitä asioita. Tässä on kysymys Pariisin naisten vaikeatajuisimmista ja erikoisen hienosyisistä ominaisuuksista. Ehkäpä neiti de La Mole on tutkinut ja opetellut tuon nopean hengityksensä Léontine Faylta, jota hän niin suuresti ihailee."

He olivat jääneet kahdenkesken. Keskustelu pyrki katkeamaan.

"Ei, Julienilla ei ole mitään tunteita minua kohtaan", Mathilde ajatteli tosiaan onnettomana.

Kun Julien aikoi hyvästellä, Mathilde puristi lujasti hänen kättään:

– Saatte tänä iltana minulta kirjeen, hän sanoi niin oudolla äänellä, että sitä tuskin tunsi entiseksi.

Julien tuli heti neuvottomaksi.

– Isäni osaa antaa oikean arvon palveluksille, joita hänelle teette. Teidän täytyy jättää huominen matkanne. Keksikää jokin veruke.

Ja Mathilde riensi juoksujalkaa pois.

Hänen vartalonsa oli ihastuttava, askeleen keveydelle ei ollut vertaa, ja hän juoksi niin sirosti, että Julien suorastaan häkeltyi. Mutta arvatkaapa, mitä hän ajatteli kohta kun Mathilde katosi hänen näkyvistään? Hän oli loukkaantunut, että Mathilde niin käskevästi lausui nuo sanat: Teidän täytyy. Ludvig XV närkästyi niin ikään pahoin kuolinvuoteellaan sanasta täytyy, kun henkilääkäri erehtyi kömpelösti moista käyttämään, eikä Ludvig XV toki ollut mikään nousukas.

Tunti sen jälkeen yksi lakeijoista toi Julienille kirjeen. Se oli selvä rakkaudentunnustus.

"Tyyli ei tunnu kovinkaan teennäiseltä", Julien ajatteli koettaen näillä kirjallisilla huomautuksilla hillitä iloaan. Hänen ilonsa oli tosiaankin niin suuri, että hänen poskilihaksensa värähtelivät ja hän vasten tahtoaankin nauroi. Yhtäkkiä hän huudahti, kun tunne paisui niin väkeväksi, ettei hän jaksanut enää hillitä sitä:

– Kas niin, nyt viimeinkin minä, talonpoikaraukka, sain rakkaudentunnustuksen vallasnaiselta! Sitten hän lisäsi, tyynnytellen mieltään minkä jaksoi:

– Mitä minuun tulee, en ole esiintynyt huonosti. Olen koko ajan osannut säilyttää arvokkuuteni. En ole koskaan sanonut rakastavani häntä.

Sitten hän alkoi tarkistaa neidin kirjainten muotoa. Neiti de La Molella oli pieni sievä englantilainen käsiala. Julienin täytyi keksiä jotakin ulkonaista toimintaa hillitäkseen iloaan, joka pyrki kiihtymään vimmaksi.

"Matkanne pakottaa minut puhumaan... En jaksaisi sietää ajatusta, etten näe enää teitä koskaan..."

Eräs uusi ajatus leimahti Julienin päähän kuin jokin ihmeellinen keksintö. Se katkaisi Mathilde-neidin kirjeen lukemisen ja kiihdytti hänen ilonsa kaksinkertaiseksi.

– Minä olen hänestä parempi kuin markiisi de Croisenois, hän huudahti. – Minä, joka en puhu hänen kanssaan muusta kuin vakavista asioista! Ja kuitenkin markiisi on niin komea mies! Hänellä on nuo viikset ja korea univormu, ja hän keksii aina juuri sopivalla hetkellä jotakin erikoisen älykästä ja hienoa sanomista.

Se hetki oli Julienille oikea autuus. Hän kuljeskeli hulluna onnesta sinne tänne puutarhassa.

Sitten hän meni konttoriinsa ja pyysi ilmoittamaan, että hän halusi tavata markiisi de La Molen, joka onneksi olikin kotona. Julienin oli helppo vakuuttaa hänelle, näyttämällä eräitä Normandiasta juuri saapuneita leimattuja papereita, että normandialaiset käräjäasiat vaativat lykkäämään Languedocin-matkaa toistaiseksi.

– Olen mielissäni, että jätätte matkanne, markiisi sanoi kun he lopettivat liikeasioitten pohtimisen. – Minusta on hauskaa pitää teidät täällä.

Julien poistui; markiisin viimeiset sanat tekivät hänet hieman noloksi. Hän ajatteli:

"Ja minä aion vietellä hänen tyttärensä! Kenties tehdä mahdottomaksi avioliiton markiisi de Croisenoisin kanssa, joka on markiisi de La Molen suurin toive. Jos hän ei itse pääsekään herttuaksi, ainakin hänen tyttärensä saa taburetin." [Oikeuden istua kuninkaallisen parin läsnäollessa. – Suom.]

Ajateltuaan asiaa, Julien aikoi sittenkin matkustaa Languedociin, vastoin Mathilde-neidin kirjettä ja markiisin ystävyydenilmausta. Mutta kunniallisuudenpuuska haihtui pian.

"Mitä varten minun, alhaissyntyisen, täytyisi sääliä tuollaista ylhäisöperhettä", hän ajatteli. "Minun, jota herttua de Chaulnes on sanonut palvelijaksi! Millä keinoin markiisi kartuttaa jo ennestään suunnattomia rikkauksiaan? Myymällä obligaatioita aina kun kuulee hovissa pelättävän, että lähiaikoina tulee jokin valtiokeikaus. Ja minut, jota kohtalo on murjonut kuin äitipuoli, hän on heittänyt yhteiskunnan alimpaan asemaan, minut, jolle hän on antanut ylimysmielen, mutta ei ole hennonut antaa tuhatta frangia korkoja, jolta on kieltänyt leivän, kirjaimellisesti sanoen leivän. Ja minun olisi luovuttava huvista, kun se kerrankin tarjoutuu! Luovuttava kirkkaasta lähteestä, joka sammuttaisi janoni tässä keskimittaisuuden paahteisessa erämaassa, jota niin vaivalloisesti taivallan! Totisesti, sellainen hölmö en ole. Jokainen pitäköön puolensa siinä itsekkyyden aavikossa, jota nimitetään elämäksi."

Ja sitten hän muisti, kuinka halveksivasti rouva de La Mole ja varsinkin eräät hänen aatelisystävättärensä olivat joskus katsoneet häneen.

Ja lopuksi ilo, että hän voittaisi ja syrjäyttäisi markiisi de Croisenoisin, sai hänet peräytymään takaisin kaikista kunniallisista ajatuksista. Hän ajatteli:

"Kuinka haluaisin, että hän oikein suuttuisi! Miten tietoisesti antaisinkaan hänelle tepsivän miekanpiston." Ja Julien teki ajatuksissaan miekkailijan sekunti-iskun. "Ennen tätä olin tökerö kirjatoukka ja käytin huonosti sitäkin vähää rohkeutta, mikä minulla on. Tämä kirje taskussa olen hänen vertaisensa."

"Niin", Julien jatkoi hitaammin ja hekumoiden, "markiisin ja minun ansiot joutuivat vaakalaudalle, ja Juran köyhä kirvesmiehen poika voitti! Hyvä, nyt keksin, millä allekirjoituksella merkitsen vastaukseni. Älkää kuvitelkokaan, neiti de La Mole, että unohdan säätyni. Minä annan teidän ymmärtää ja selvästi tuntea, että te petätte kuuluisan Ludvig Pyhän ristiretkellä mukana olleen Guy de Croisenoisin jälkeläistä kirvesmiehen pojan hyväksi."

Julien ei enää jaksanut kantaa ilonsa suuruutta. Hänen täytyi lähteä alas puutarhaan. Oma huone, johon hän ensin oli sulkeutunut lukon taakse, tuntui hänestä liian ahtaalta, suorastaan tukahduttavalta.

Hän hoki lakkaamatta: – Minä, Juran köyhä talonpoikaispoika, olen iäksi tuomittu tähän surkeaan mustaan pukuun! Ah, jos olisin elänyt parikymmentä vuotta aikaisemmin, olisi ylläni loistanut sotilaspuku niin kuin heilläkin! Silloin sellainen mies kuin minä olisi joko kaatunut tai ylennyt kolmenkymmenenkuuden ikäisenä kenraaliksi!

Kirje, jota hän piti rutistettuna kädessään, antoi hänelle sankarin ryhdin ja eleet. "No niin, tällä mustalla puvulla saa kyllä neljänkymmenen ikäisenä sadantuhannen frangin palkan ja sinisen ritarinauhan kuten Beauvaisin piispa. Siis minun älyni on terävämpi kuin heidän. Minä osaan valita omaan aikaani soveltuvan univormun", hän jatkoi Mefistofeleen nauru huulillaan, ja tunsi kunnianhimonsa ja rakkautensa papintakkiin kiihtyvän. "Kuinka monta kardinaalia, jotka aikoinaan olivat paljon köyhempiäkin kuin minä, onkaan päässyt vallan korkeimmille huipuille! Esimerkiksi Granvelle, joka on syntyisin samoilta seuduilta kuin minä."

Vähitellen Julienin kiihtymys asettui ja varovaisuus voitti taas. Hän sanoi itselleen niin kuin hänen oppi-isänsä Tartuffe, jonka osan hän muisti ulkoa:

    Vain kohteliast' oveluutta olla
    puheenne voi – – – – –
    En luota yhtään sieviin sanoihinne,
    jos, kuten kaipaan, vahvistamaan niitä
    myös suopeutta teilt' ei hiukan riitä.

            (Tartuffe, IV näytös, 5. kohtaus.)

"Myöskin Tartuffe joutui perikatoon naisen tähden, eikä hän sentään ollut mikään tyhmä mies... Minun kirjeeni voitaisiin näyttää muille... Mutta siihenpä keksitäänkin seuraava keino. Aloitanpa kirjeeni juuri tuon ylevämielisen Mathilde-neidin omilla kaikkein kiihkeimmillä sanoilla.

"Mutta entä jos kolme neljä markiisi de Croisenoisin lakeijaa karkaa kimppuuni ja ryöstää minulta neiti de La Molen kirjeen?

"Eivät he karkaa, sillä minä olen aseistettu ja he tietävät, että tapani on antaa lakeijoille laukaus.

"Mutta eräs heistä on kyllä rohkea. Hän ehkä uskaltaa käydä minuun käsiksi. Ymmärtäähän sen, sillä hänelle on luvattu sata kultarahaa. No niin, minä joko tapan hänet tai haavoitan, jos sitä tahdotaan. Lakipykälien nojalla minut pannaan vankeuteen. Minut viedään Rikosoikeuden eteen ja lähetetään herrojen Fontanin ja Magalonin seuraan Poissyhin. Se on tuomarien tasapuolinen ja varsin kohtuullinen päätös. Siellä saan maata rojottaa kolmen neljän sadan retkun kanssa samoilla pahnoilla. – Ja minun pitäisi sitten armahtaa tällaisia ihmisiä! hän huudahti ja kavahti kiivaasti pystyyn. – Tuntevatko he mitään sääliä kolmatta säätyä kohtaan, kun saavat jonkun sen jäsenistä kynsiinsä!"

Näihin sanoihin loputkin hänen kiitollisuudestaan herra de La Molea kohtaan sammui.

– Malttakaahan mielenne, herrat aatelisherrat, minä käsitän tuon teidän machiavelliläisen aikeenne. Abbé Maslon tai herra Castanède siellä seminaarissa eivät olisi oivaltaneet sitä nopeammin kuin minä. Te tahtoisitte riistää käsistäni tämän provokaatiokirjeen. Ja minusta tulisi toinen eversti Caron, joka joutui Colmariin. Odottakaahan, hienot herrat, lähetänpä tämän arveluttavan kirjeen huolellisesti sinetöitynä pakettina abbé Pirardin talteen. Hän on kunnian mies, joten rahan viettelykset eivät pysty häneen. Niin, mutta hän availee kirjeitä... Minun täytyykin lähettää kirjeeni Fouquélle.

Julienin katse näytti julmalta, hänen kasvonsa hirvittäviltä. Niistä puhui rikollisuus, ei mikään muu. Hän oli onneton mies, taistelussa koko yhteiskuntaa vastaan.

– Aseisiin!. Julien huudahti ja riensi parilla harppauksella alas linnan portaita. Hän juoksi katukirjurin kojuun ja oli sen näköinen, että kirjuri aivan pelkäsi.

– Kopioikaa tämä, hän sanoi ja antoi kirjurille neiti de La Molen kirjeen.

Sillä aikaa kun kirjuri kopioi, hän laati itse kirjeen Fouquélle ja pyysi tätä tallettamaan erään kalliin lähetyksen. Mutta, hän huomasi ja keskeytti, postisensuuri avaa kirjeeni ja antaa sen teille, mitä haluatte, hyvät herrat... Älkäähän luulko, odottakaahan!

Julien meni ja osti eräältä protestanttiselta kirjakauppiaalta tavattoman ison raamatun, kätki taitavasti Mathilde-neidin kirjeen sen kanteen, kääri raamatun kirjeineen pakettiin, ja paketti lähti sitten postin mukana maalle, osoitettuna eräälle Fouquén työmiehistä, jonka nimeä ei kukaan Pariisissa voinut tuntea.

Kun se oli tehty, Julien palasi iloissaan ja keventynein mielin hotel de La Moleen.

– Nyt on meidän vuoromme! hän huudahti, sulkeutuen kamariinsa lukon taakse ja siepaten takin hartioiltaan.

Kuinka ihmeessä, hän kirjoitti Mathilde-neidille, ylhäinen neiti de La Mole lähettää Arsènen, isänsä lakeijan, käsien kautta köyhälle Juran kirvesmiehen pojalle, tiettävästi pilkatakseen hänen typeryyttään, kirjeen, joka on hänelle aivan liian mairitteleva... Ja sitten hän kopioi kaikki selvimmät lauseet neidiltä saamastaan kirjeestä.

Julienin kirje olisi ollut kunniaksi vaikkapa sellaiselle varovaiselle diplomaatille kuin herra ritari de Beauvoisis. Kello oli vasta kymmenen. Juopuneena onnesta ja voimantunnosta, joka oli jotakin aivan uutta sellaiselle köyhälle pirulle kuin Julien, hän lähti italialaiseen oopperaan. Siellä esiintyi hänen ystävänsä, laulaja Geronimo. Koskaan ennen ei Julien ollut haltioitunut musiikista niin kuin nyt. Hän tunsi itsensä suorastaan jumalaksi.

XLIV

NUOREN TYTÖN AJATUKSIA

    Kuinka sekaannuksissa olen! Kuinka monta yötä olen viettänyt
    unettomana! Hyvä Jumala, minä teen itsestäni halveksittavan
    raukan! Hänkin alkaa halveksia minua. Mutta hän lähtee pois
    täältä, jättää minut!

                                         Alfred de Musset.

Mathilde kamppaili kyllä itseään vastaan ennen kuin kirjoitti tällaisen kirjeen. Hänen mielenkiintonsa Julienia kohtaan kukisti pian ylpeyden, joka oli ollut ylimpänä hänen sydämessään siitä saakka kun hän oli syntynyt. Ensi kertaa intohimo valtasi nyt tuon ylpeän ja kylmän sielun. Mutta vaikka intohimo hallitsikin ylpeyttä, Mathilde jäi vielä kiinni totuttuihin ylpeyden tapoihin.

Kaksi kuukautta kestäneet sieluntaistelut ja uudet elämykset muovasivat niin sanoaksemme koko hänen olemuksensa toisenlaiseksi.

Mathilde uskoi nyt tulevansa onnelliseksi. Tuon uskon, joka on uljaissa luonteissa voittamaton, etenkin jos he ovat paitsi uljaita myöskin erikoisen teräväjärkisiä, täytyi taistella kauan omanarvon ja kaikkia arkipäiväisten velvollisuuksien tunteita vastaan. Kerran hän tuli kello seitsemältä aamulla äitinsä luo ja pyysi lupaa lähteä joksikin aikaa Villequierhen. Markiisitar ei suvainnut vastatakaan hänelle, neuvoi vain tytärtä menemään takaisin nukkumaan. Se oli neiti de La Molen viimeinen yritys noudattaa järkeä ja pysyä kiinni opitussa elämänkatsomuksessa.

Hänelle merkitsi sangen vähän, että hän ehkä loukkasi ja rikkoi käsityksiä, joita jotkut sellaiset kuin herrat de Caylus, de Croisenois ja de Luz pitivät pyhinä. Tuollaiset olennot eivät hänen mielestään kyenneet ymmärtämään häntä. Hän olisi kysynyt heiltä neuvoa, jos olisi pitänyt ostaa vaunut tai maatila. Hän pelkäsi ainoastaan sitä, että Julien olisi tyytymätön häneen.

Mutta ehkäpä hän vain kuvitteli Julienia erikoisen suureksi luonteeksi?

Mathilde inhosi henkevyyden puutetta, muuta huomauttamista ei hänellä ollutkaan noissa kauniissa nuorissa herroissa, jotka häärivät hänen ympärillään. Kuta lauhkeammin he laskivat pilaa kaikesta, mikä poikkeaa totutusta muodista tai matkii sitä huonosti, sitä enemmän heidän arvonsa hänen silmissään aleni.

He olivat kyllä rohkeita, mutta eivät mitään muuta. Entä millä tavoin rohkeita? Mathilde mietti. Kaksintaistelussa. Mutta sellainenhan on pelkkää seremoniaa. Kaikki mikä koskee sitä tiedetään jo ennakolta, sekin mitä voitetun on kaatuessaan sanottava! Nurmella maaten täytyy antaa kätensä sydämelleen painaen jalomielisesti anteeksi vastustajalleen ja lähettää tervehdys armaalleen, joka usein on pelkkä kuviteltu olento tai joka lähtee tanssiaisiin samana päivänä kun sankari kuolee, etteivät ihmiset alkaisi turhaa juoruta.

Ja kyllähän vaaraa sopii uhmata, jos saa johtaa rynnäkköön eskadroonaa, joka välkkyy pelkkää terästä! Mutta kuinka käy, kun vaara tulee yksinäisyydessä, erikoisena, aavistamattomana, todellakin rumassa muodossa?

Mathilde ajatteli: "Henrik III:n hovissa oli sekä luonteeltaan että syntyperältään suuria miehiä! Voi, jos Julien olisi ollut mukana Jarnacissa tai Moncontourissa, en epäilisi hiventäkään! Niinä todellisen voiman aikoina eivät ranskalaiset olleet mitään nukkeja. Taistelupäivä näytti heistä melkeinpä kaikkein pulmattomimmalta. Heidän elämänsä ei kääriytynyt aina kaikille yhteiseen ja kaikille samanlaiseen kuoreen kuin mikäkin egyptiläinen muumio. Silloin vaadittiin todellakin enemmän rohkeutta lähteä jonakin iltana kello yhdentoista aikaan yksinään kotiin hotel de Soissonsista, jossa Katarina de Medici asui, kuin matkustella nykyään Algeriassa. Miehen elämä oli pelkkiä sattuman oikkuja. Nyt kulttuuri on poistanut kaikki sattumat, eikä meille satu enää mitään odottamatonta. Jos aatteet ovat yllättäviä emme tiedä kuinka oikein pilkata niitä. Jos tapahtumat ovat yllättäviä pelkäämme niitä rajattoman raukkamaisesti. Mitä naurettavuuksia peloissamme teemmekin, ne annetaan meille kyllä anteeksi. Kuinka rappeutunut ja yksitoikkoinen aika! Mitähän Boniface de La Mole olisi sanonutkaan, jos hän vuonna 1793 olisi nostanut mestatun päänsä haudasta ja nähnyt, kuinka seitsemäntoista hänen sukunsa jälkeläistä antoi siepata itsensä kiinni kuin lampaat ja viedä kaksi päivää myöhemmin itsensä mestauslavalle? Varma kuolema odotti heitä, mutta olisihan heistä ollut mautonta puolustaa henkeään ja tappaa ainakin pari jakobiinia. Ranskan sankariaikoina, Boniface de La Molen eläessä, Julien olisi palvellut eskadroonanpäällikkönä, mutta minun veljeni olisi ollut silloin nuori, tavoiltaan säädyllinen pappi, silmissään järkevyyttä ja kielellään viisaita sanoja."

Pari kuukautta aikaisemmin Mathilde luuli epätoivoissaan, ettei löytäisi ainoaakaan olentoa, joka vähänkin eroaisi yleisen kaavan mukaan valetuista. Hän oli saanut itselleen jonkinlaista nautintoa siitä, että uskalsi lähetellä kirjeitä eräille ylhäisten seurapiirien nuorille herroille. Moinen sopimaton ja tyhmänrohkea käytös, moinen mahdoton varomattomuus nuoressa tytössä oli vähällä turmella iäksi hänen maineensa herra de Croisenoisin, tämän isän, herttua de Chaulnesin ja koko Chaulnesin suvun silmissä. Luulivathan he koko avioliiton menevän myttyyn ja tiedustelivat syytä siihen. Mathilde ei saanut unta, kun oli kirjoittanut jonkin kirjeistään. Ja kuitenkin nuo hänen kirjeensä olivat ainoastaan vastauksia toisille. Nyt hän uskalsi tunnustaa rakastuneensa. Ja hän oli kirjoittanut itse ensimmäisenä (miten kauheaa!) miehelle, jonka paikka oli yhteiskunnan halvimpia.

Jos tämä tulisi ilmi, seuraisi siitä varmasti ikuinen häpeä. Ei kukaan niistä naisista, jotka kävivät hänen äitinsä luona, uskaltaisi puolustaa häntä? Mikä selitys voitaisiinkaan keksiä ja pistää heidän suuhunsa, niin että salonkien rajaton inho todellakin hälvenisi? Jospa hän olisi edes vain puhunut! Mutta hän oli tehnyt sen kauheuden, että oli kirjoittanut! – Eräistä asioista ei koskaan kirjoiteta, huudahti Napoleon saadessaan tiedon Baylen antautumisesta. Ja juuri Julien oli kertonut hänelle tämän historiallisen lauseen, ikään kuin antaen hänelle jo varoituksen.

Mutta tämä kaikki nyt oli vielä varsin vähäistä! Mathilde oli levoton aivan toisista syistä. Unohtaen kokonaan, miten hänen menettelynsä vaikuttaisi seurapiireihin, unohtaen halveksumisen lähtemättömän tahran, sillä hän loukkasi omaa säätyluokkaansa, hän oli lisäksi kirjoittanut ihmiselle, joka oli aivan toisenlainen kuin joku de Croisenois, de Luz, de Caylus.

Julienin luonteen syvyys, sen tuntemattomat puolet olisivat pelottaneet häntä, vaikka kysymyksessä olisi ollut pelkkä tavallinen tuttavuussuhdekin. Ja nyt Mathilde aikoi saada hänet rakastajakseen, tehdä hänestä ehkäpä itselleen valtiaankin!

Mitä kaikkea hän alkaakaan vaatia minulta, jos hän joskus saa tuntea valtansa pystyvän minuun? No niin, sanonpa silloin kuten Medea: Monien vaarojen keskellä jää minulle yksi turva, minä.

Mathilde arveli, ettei Julien tuntenut rahtuakaan kunnioitusta sukuylimyksellisyyttä kohtaan. Vielä pahempaa oli, että Mathilde tunsi, ettei hänellä ollut edes paikkaa Julienin sydämessä.

Näinä epätietoisuuden viimeisinä kiduttavina hetkinä Mathilde-neidin naisellinen ylpeys nousi vastarintaan. – Mutta täytyyhän kaiken ollakin erikoista minun kohtalossani! Mathilde huudahti sitten, malttamattoman kiihkoissaan. Ja kun nyt ylpeys, johon hänet oli totutettu kehtolapsesta asti, taisteli yhä vain kunniallisuutta vastaan, Julienin matka syöksi tapahtumat ratkaisukohtaansa.

(Tällaiset luonteet ovat, onneksi, hyvin harvinaisia.)

Myöhään illalla Julien keksi sen ilkeyden, että päätti lähettää yhden oikein painavan matka-arkun porttivahdin huostaan. Sitä kantamaan hän kutsui erään lakeijan, jolla oli tapana pyrkiä hyviin väleihin neiti de La Molen kamarineidon kanssa. "Tästä tempusta en hyödy ehkä mitään", Julien ajatteli, "mutta jos se onnistuu, neiti de La Mole luulee, että minä olen jo matkustanut."

Ja hyvillään kujeestaan Julien sitten nukkui. Mutta Mathilde ei sinä yönä ummistanut silmiään.

Seuraavana päivänä Julien lähti jo päivän noustessa kenenkään huomaamatta kotoa, mutta tuli takaisin ennen kello kahdeksaa.

Tuskin hän oli menossa kirjastoon, kun neiti de La Mole jo ilmestyi ovelle. Julien antoi hänelle vastauskirjeensä. Hän ajatteli, että velvollisuus vaati nyt häntä puhumaan neidin kanssa, mikä olisikin ollut varsin helppoa. Mutta neiti de La Mole ei tahtonut kuulla, vaan riensi pois. Julien oli siitä iloissaan. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut neidille. Julien ajatteli: "Ellei tämä koko meno ole pelkkää hänen ja kreivi Norbertin kesken sovittua pilaa, niin varmaankin kylmät ilmeeni ovat tuossa ylhäissyntyisessä tytössä herättäneet sen kummallisen rakkauden, jota hän alentuu tuntemaan minua kohtaan. Olisinpa hölmö, jos innostuisin mieltymään mokomaan pitkään vaaleatukkaiseen nukkeen."

Ja täten asiaa harkittuaan hän tuli entistäänkin kylmemmäksi ja harkitsevammaksi. Hän ajatteli edelleen:

"Taistelussa, johon joudun, sukuylpeys on ikään kuin korkea kukkula, sotilaallisesti tärkeä asema hänen ja minun välillä. Sitä kukkulaa vastaan liikkeet täytyy keskittää. Tein sangen tyhmästi, kun jäin Pariisiin. Tällainen matkan lykkääminen halventaa ja paljastaa minut, jos tämä on vain leikkiä. Mikä vaara siinä olisi ollut, jos olisin lähtenyt matkalle? Minä olisin vetänyt heitä nenästä, jos he kerran aikovat vetää minua nenästä. Mutta jos neiti de La Mole on aivan tosissaan, niin olisin vain lisännyt hänen kiinnostustaan monin verroin."

Turhamaisuudessaan Julien oli tullut niin imarrelluksi neiti de La Molen kirjeestä, että hän tästä tapahtumasta iloitessaan unohti vakavasti pohtia, pitikö hänen matkustaa vai ei.

Hänen luonteensa vaarallisia puolia oli sekin, että hän oli erittäin arka huomaamaan erehdyksensä. Nyt hän harmitteli kovasti tätä erehdystään, niin kovasti, että tuskin muistikaan enää sitä suurta voittoa, jonka oli saanut ennen tätä vähäistä tappiota. Sitten neiti de La Mole yhdeksän tienoissa illalla äkkiä jälleen ilmestyi kirjaston ovelle, heitti hänelle kirjeen ja pakeni pois.

Julien otti kirjeen maasta ajatellen: "Tästähän näyttää tulevan romaani kirjemuodossa. Vihollinen tekee valheliikkeitä, minun täytyy torjua ne kylmyydellä ja päättäväisyydellä."

Häneltä pyydettiin ratkaisevaa vastausta niin kiihkeässä tuskassa, että hänen sisäinen ilonsa yhä vain yltyi. Huvikseen hän teki vastauskirjeessään parin sivun verran pilaa henkilöistä, jotka muka yrittivät ilveillä hänen kustannuksellaan, ja kirjeen lopussa hän vielä ilvehtien ilmoitti päättäneensä lopultakin lähteä matkalle seuraavana aamuna. Saatuaan kirjeen valmiiksi hän ajatteli:

"Puutarhassa keksin tilaisuuden antaa sen hänelle."

Ja hän meni puutarhaan ja katseli neiti de La Molen huoneen ikkunaan.

Huone oli ensimmäisessä kerroksessa, neidin äidin huoneiston vieressä, mutta alla oli korkea välikerros.

Ensimmäinen kerros oli niin ylhäällä, että kun Julien käveli lehmuskujassa kirje kädessä, häntä ei voitu nähdä neiti de La Molen ikkunasta. Lehmusten huolellisesti leikattu lehväkatto oli esteenä. Sitten Julien ajatteli harmissaan:

"Kas niin, nyt olin taas tehdä tyhmyyden! Jos minua aiotaan pitää pilkkana, niin autanpa vihollisiani, kun näytän itseni heille kirje kädessä."

Norbertin huone oli juuri hänen sisarensa huoneen kohdalla, kerrosta ylempänä, ja jos Julien olisi poistunut leikattujen lehmusten muodostamasta holvikäytävästä, kreivi olisi ystävineen nähnyt hänen kaikki puuhansa.

Neiti de La Mole ilmestyi ikkunaan. Julien näytti hänelle kirjettään. Mathilde kumarsi vähän päätänsä. Silloin Julien riensi heti huoneeseensa ja kohtasi sattumalta suuressa porraskäytävässä kauniin Mathilde-neidin, joka otti nyt hänen kirjeensä vastaan, aivan tyynenä ja kirkkain, hymyilevin silmin. Julien ajatteli:

"Mikä intohimo rouva de Rénal-raukan silmissä kuulsikaan, kun hän uskalsi tehdä sen mielettömyyden, että otti minulta kirjeen, ja sellainen hän oli silloinkin kun olimme olleet hänen kanssaan läheisissä suhteissa jo puoli vuotta! Kertaakaan hän ei, muistaakseni, katsonut minuun hymyilevin silmin."

Julien ei voinut yhtä selvästi tunnustaa itselleen, miten hänen ajatuksensa sitten jatkui. Häpesikö hän vaikutintensa halpamaisuutta? Hän lisäsi ajatuksissaan: "Mutta mikä ero onkaan aamutakeilla, koko käytöksellä ja muotojen eleganssilla! Kun hienoaistinen mies näkee neiti de La Molen parinkymmenen askeleen päästä, hän arvaa jo, mikä asema tällä naisella on yhteiskunnassa. Sitä voi tosiaan sanoa eittämättömäksi arvoksi."

Näin leikkiä laskiessaan Julien ei tunnustanut itselleen vielä kaikkein sisintä ajatustaan, sitä, ettei rouva de Rénalilla ollut uhrata hänelle ketään sellaista kuin markiisi de Croisenois. Julienilla oli ollut siellä kilpailijanaan ainoastaan tuo moukkamainen aliprefekti Charcot, joka oli ottanut itselleen nimen Maugiron, koska Maugironien suku oli sammunut.

Kello viisi Julien sai kolmannen kirjeen. Se heitettiin hänelle kirjaston oven raosta. Itse neiti de La Mole juoksi niin kuin ennenkin pakoon.

"Mikä hullu päähänpisto kirjoitella, kun voitaisiin aivan mukavasti puhellakin!" Julien nauroi itsekseen. "Vihollinen tahtoo minulta ehdottomasti kirjeitä, se nyt on varmaa, ja mieluimmin monta kirjettä!"

Hän ei liioin kiirehtinyt avaamaan tätä kirjettä. "Lisää tietysti kauniita korulauseita", hän ajatteli. Mutta kun hän sitten luki hän kalpeni. Kirjeessä ei ollut kuin muutama rivi:

"Minä kaipaan puhua kanssanne. Minun täytyy saada puhua teille tänä iltana. Tulkaa puutarhaan, kun kello lyö yksi yöllä. Ottakaa puutarhurin pitkät tikapuut kaivon luota, nostakaa ne seinää vasten ja tulkaa ikkunasta luokseni. On kuutamo, siitä ei väliä."

XLV

SALAJUONIKO SITTENKIN?

    Ah, kuinka tuskallista on odottaa suuren suunnitelman toimeenpanoa,
    kun se on jo päätetty! Mikä outo pelko, mikä horjuminen! Koko elämä
    on pantu vaakaan. – Paljon enemmänkin: kunnia!

                                                       Schiller.

"Tämä alkaa käydä vakavaksi", Julien ajatteli... "Ja hiukan liian läpinäkyväksi", hän lisäsi hetken asiaa pohdittuaan. "Jopa nyt merkillistä. Tuo kaunis vallasneiti saattaa puhella kanssani kirjastossa niin vapaasti, ettei sille ole vertaa. Jumalalle kiitos, koska markiisi ei tule sinne milloinkaan, kun pelkää minun vetävän hänen tarkastettavakseen laskuja. Tosiaan merkillistä! Herra de La Mole ja kreivi Norbert, ainoat, jotka välistä käyvät täällä, ovat melkein koko päivän poissa kaupungilla. On helppoa pitää silmällä, milloin he tulevat takaisin kotiin. Ja nyt tämä jalo Mathilde, jonka kättä ylhäisinkään ruhtinas ei ole kyllin hieno saamaan, vaatisi minua tällaiseen mahdottomaan varomattomuuteen! Varmasti minut joko tahdotaan tuhota tai ainakin tehdä minusta huonoa pilaa. Ensin minut yritettiin pistää ansaan omilla kirjeilläni, mutta nepä osasivatkin pysytellä viisauden ohjissa. No niin, nyt heidän on pakko ryhtyä yritykseen, joka on päivääkin selvempi. Nuo somat pikku herrat luulevat minua liian hölmöksi tai liian itserakkaaksi. Hyi hitto, kiivetä kirkkaimmassa kuutamossa sillä tavoin tikapuilla tuonne ensimmäiseen kerrokseen, joka on seitsemän ja puoli metriä korkealla. Minuthan ennätetään nähdä lähitaloistakin. Siinäpä hojotan kauniisti tikapuillani!"

Julien meni huoneeseensa ja alkoi viheltäen täyttää matkalaukkuaan. Hän oli päättänyt matkustaa eikä edes vastata kirjeeseen.

Mutta viisas päätös ei tuonutkaan sielunrauhaa. Yhtäkkiä hän ajatteli, kun oli jo sulkenut matkalaukkunsa: "Mutta jospa Mathilde sittenkin tarkoittaa täyttä totta? Silloin olen hänen mielestään oikea raukkojen raukka. Ja koska olen halpaa sukua, minulta vaaditaan luonnetta. Ikään kuin käteistä rahaa, itsestään puhuvien tekojen todisteita, tekojen, jotka eivät tarvitse tuekseen mitään suopeita otaksumia."

Neljännestunnin hän mietti asiaa.

"Miksipä kieltäisin sitä itseltäni. Olisin hänen mielestään suuri raukka!" hän päätteli viimein. "Ja siten menettäisin, paitsi koko ylimystön ihanimman tähden, kuten herttua de Retzin tanssiaisissa kaikki sanoivat, myöskin sen jumalaisen ilon, että saisin nähdä, kuinka markiisi de Croisenois, herttuan poika ja itsekin kerran tuleva herttua, minun tähteni hylätään. Hurmaava nuori herra, jolla on kaikki sellaiset hyvät puolet, joita minulla ei ole, hieno seurustelutaito, aatelinen sukuperä, rikkautta... Niinpä saisin kärsiä koko ikäni katkeraa katumusta, en juuri neiti de La Molen tähden, sillä tuleehan niitä miehille aina rakastajattaria!

    Mutta kunnia on yksi vain,

sanoi aikoinaan don Diego, ja nyt väistyisin selvästi ja selittämättä ensimmäistä vaaraa, joka minulle on tarjoutunut, sillä kaksintaistelu herra de Beauvoisisin kanssa oli paremminkin pilaa. Tämä on jotakin aivan toista. Joku lakeija saattaa ottaa minut maalitaulukseen. Mutta se on sentään pikku vaara, sillä minä voin menettää tässä kunnianikin. Niin niin, tämä alkaa käydä vakavaksi, poikaseni, tässä on kysymyksessä honur, lisäsi hän gascognelaisella murteella ironisesti. "Milloinkaan ei sellainen köyhä piruparka kuin minä, jonka sattuma on potkaissut maailmassa niin alas, saa näin mainiota tilaisuutta. Kyllähän minulla menestystä voi olla, mutta ainoastaan alamittaisempien seurassa..."

Hän harkitsi asiaa tarkoin, käveli kiireesti edestakaisin ja töksähti silloin tällöin äkkiä istualleen. Hänen huoneeseensa oli tuotu komea kardinaali de Richelieun marmorinen rintakuva. Se veti nyt väkisin hänen silmiään puoleensa. Rintakuva näytti tarkastelevan häntä ankara ilme kasvoillaan, ikään kuin moittien, että hän oli tuollainen pelkuri, aivan vastakohta Ranskan kansan yleiselle luonteelle. – Olisinkohan epäröinyt tällä tavoin sinun aikanasi, sinä suuri mies? Sitten hän pohti:

"Olettakaamme nyt kaikkein pahinta, nimittäin, että tämä olisi ansa. Sellainen on melkoisen rumaa nuoren tytön käytökseksi ja hyvin häpeällistä. Ja tiedetäänhän, etten minä ole niitä miehiä, jotka pitävät suunsa kiinni. Minut olisi siis pakko tappaa. Moinen kävi kyllä päinsä 1574, Boniface de La Molen aikaan, mutta nykyään ei sellaista sentään uskallettaisi. Nämä ihmiset eivät ole samaa maata kuin silloin. Ja neiti de La Molea kadehditaan kovasti! Jo seuraavana päivänä huudettaisiin hänen häpeäänsä suurella riemulla neljässäsadassa salongissa! Olen huomannut, että palvelusväki täällä juoruaa keskenään, että minut on otettu talossa niin etuoikeutettuun asemaan... Sen olen omin korvin kuullut... Toinen seikka sitten, nuo kirjeet... Ehkä he olettavat, että ne ovat minulla mukanani. Minut kaapataan kiinni hänen huoneessaan ja kirjeet ryöstetään. Kimppuuni karkaa kaksi, kolme, neljä, vaikka kuinka monta miestä! Mutta mistäpä he saisivat sopivat kätyrit? Löytyisikö Pariisista miehiä, jotka pitäisivät suunsa kiinni? Niin ollen he pelkäävät oikeudenkäyntiä... Mutta hitto soikoon, unohdanhan, että siellä ovat he itse, nuo herrat de Caylus, de Croisenois ja herra de Luz. Näin erinomainen tilaisuus ja se seikka, että he saisivat nähdä minut keskellään narrina, ovat houkutelleet heidät leikkiin. Varo Abélardin kohtaloa, herra sihteeri! Mutta, perhana soi, olkoon menneeksi. Saattekin sitten minulta leiman otsaanne, isken teitä suoraan vasten kasvoja niin kuin Caesarin soturit Pharsalan kentällä!... Mitä taas kirjeisiin tulee, niin voinhan jättää ne varmaan paikkaan."

Julien kopioi kaksi viimeistä kirjettä, piilotti ne erääseen tuon kauniin Voltaire-painoksen niteeseen ja jätti kirjastoon. Alkuperäiset kirjeet hän vei itse postiin.

Palattuaan kotiin hän huudahti yhtäkkiä kummastuneena ja kauhistuen:

– Mutta mihin mielettömyyteen minä aionkaan syöksyä! Neljännestuntiin hän ei ollut katsellut oikein kasvoista kasvoihin tekoa, johon aikoi seuraavana yönä ryhtyä.

– Mutta jos minä nyt väistyn, niin minä halveksin sitten koko elämäni itseäni. Se menettely kiusaisi aina epäluuloani, ja minulle on sellainen epäluulo onnettomuuksista kaikkein katkerin. Enkö epäillyt jo Amandan rakastajaakin? Helpommin antaisin kai anteeksi vaikkapa todistetun rikoksen. Jos sen kerran tunnustaisin rikokseksi, unohtuisi koko asia ajatuksistani. Missä olisi enää tälle vertaa. Minulla on kilpailijana ehkä eräs Ranskan loistavimpia nimiä, ja minäkö myöntäisin vapaaehtoisesti itseni häntä huonommaksi! Suoraan sanoen, jos en mene, se on pelkuruutta. Tässäpä sana, joka ratkaisi asian! huudahti Julien ja nousi pystyyn. – Muuten: hän on sitä paitsi sangen kaunis! Jos tämä ei ole petturuutta, niin mihin mielettömyyteen hän minun tähteni heittäytyykään!...Jos se jälleen on petkutusta, niin, pernana vie, hyvät herrat, ainoastaan minusta riippuu, tehdäänkö leikistä totta vai ei! Ja minä teen siitä totta.

Sitten hän lisäsi: – Mutta jospa he sitovat minulta kädet heti kun kiipeän kamariin? Ovat voineet järjestää sinne jonkinlaisen pyydystyskojeen!

Häntä nauratti: – Tämä on kuin kaksintaistelua. Jokaisen hyökkäysliikkeen torjumiseksi tiedetään väistöliike, sanoi miekkailunopettajani, mutta Jumala, joka tahtoo, että kaksintaistelijat lopettaisivat, panee toisen heistä unohtamaan väistöliikkeensä. Sitä paitsi minulla on paras vastaus heille täällä. Ja hän veti taskustaan pikku pistoolit, ja vaikka ruuti oli aivan kuivaa, hän työnsi sankkiin uutta.

Vielä jäi monta tuntia odotusaikaa. Ajan kuluksi Julien kirjoitti Fouquélle:

"Ystäväni, älä avaa tässä sisällä olevaa kirjettä muuta kuin siinä tapauksessa, että kuulet minulle sattuneen jotakin, esimerkiksi tapaturman. Raaputa silloin käsikirjoituksesta, jonka sinulle lähetän, pois kaikki nimet, ota käsikirjoituksesta kahdeksan kopiota ja lähetä ne Marseillen, Bordeauxon, Lyonin, Brysselin ynnä muihin sanomalehtiin. Kymmenen päivää myöhemmin anna painattaa käsikirjoitus ja lähetä siitä ensimmäinen kappale herra markiisi de La Molelle, ja kaksi viikkoa sen jälkeen heittele muut vedokset Verrièresin kaduille."

Tässä pienessä puolustusmuistelmassa, joka oli laadittu kertomuksen muotoon ja jota Fouqué ei saisi avata ennen kuin jonkin onnettomuuden sattuessa, Julien loukkasi niin vähän kuin mahdollista neiti de La Molen mainetta, mutta antoi kuitenkin kyllin asiallisen kuvan omasta asemastaan.

Julien sai parhaaksi kirjepakettinsa valmiiksi, kun päivälliskello kilisi. Ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää. Kertomuksen sommittelusta kiihtynyt mielikuvitus pelkäsi traagisia kohtalon iskuja. Hän näki, miten palvelijat sieppaisivat hänet kiinni, sitoisivat köysiin, veisivät vankiluolaan kapula suussa. Siellä yksi vartija pitäisi häntä aina silmällä. Ja jos ylimysperheen kunnia vaatisi seikkailulle traagisen lopun, se olisi helppo toteuttaa sellaisilla myrkyillä, jotka eivät jätä ruumiiseen mitään jälkeä. "Voitaisiin väittää, että olen kuollut johonkin tautiin, ja ruumis kannettaisiin vainajana huoneeseensa."

Julien heltyi omasta kuvitelmastaan niin kuin draamakirjailija näytelmästään, ja ruokasaliin tullessaan hän todellakin pelkäsi. Hän tähysteli kaikkia palvelijoita, jotka liikkuivat siellä juhlapuvuissaan. Hän tarkasteli heidän kasvojensa ilmeitä. "Ketkähän heistä on valittu ensi yön toimitukseen", hän ajatteli. "Tässä perheessä muistetaan Henrik III:n aikuiset tapahtumat niin elävästi ja niistä jutellaan niin usein, että ollaan paljon päättäväisempiä kuin muut saman arvoiset ihmiset, jos luullaan itseään solvatuksi." Julien katseli neiti de La Molea, lukeakseen hänen silmistään perheen aikomukset. Mathilde oli kalpea, hänen kasvoillaan oli aivan keskiaikainen ilme. Milloinkaan hän ei ollut näyttänyt Julienista niin ylhäiseltä. Hän oli todellakin kaunis ja kunnioitusta herättävä. Julien melkeinpä rakastui. Pallida morte futura, [Hänen kalpeutensa ilmaisee suuria aikeita.] hän ajatteli.

Turhaan Julien lähti päivällisen jälkeen tahallaan pitkäksi aikaa puutarhaan kävelemään. Neiti de La Mole ei tullut sinne. Jos Julien olisi saanut tällä hetkellä puhella hänen kanssaan, oli raskas paino pudonnut hänen sydämeltään, sillä hän tunnusti itselleen pelkäävänsä. Koska hän nyt oli päättänyt antautua yritykseen, hän myönsi häpeämättä tunteensa. "Mitäpä haittaa, millaisella mielellä nyt olen, kunhan vain toiminnan hetkellä rohkeuteni säilyy", hän ajatteli.

Ja hän meni tutkimaan taisteluasemiaan ja koettelemaan, kuinka raskaat tikapuut olivat.

Itsekseen hän naureskeli: – Täällä kohtalo antaa minulle samat välineet kuin Verrièresissäkin. Mutta mikä ero! Silloin, – ja hän huokasi, – ei minun tarvinnut epäillä olentoa, jonka tähden uskaltauduin vaaraan. Ja vaarakin oli aivan erilainen! Jos minut olisi surmattu herra De Rénalin puutarhassa, ei kunniani olisi siitä mennyt. Olisi ollut helppo sanoa, ettei kuolemani syytä kyetty selittämään. Mutta täällä! Minkälaisia inhottavia tarinoita hotel de Chaulnes, hotel de Caylus, de Retz jne. yleensä kaikki, minusta sitten sepittävätkään! Minusta tulee jälkimaailmalle hirviö. Niin, pariksi kolmeksi vuodeksi enintään, hän jatkoi sitten nauraen ja itseään ivaten. Mutta kuitenkin ajatus pyrki hänet aivan lannistamaan. – Ja kuinka minä voisi puhdistaa itseni? Jos oletetaan, että Fouqué painattaa jälkeenjättämäni pamfletin, siitä koituu vain lisätodistus halpamaisuudestani. Se on selvä. Minut otetaan perheeseen, ja saamani vieraanvaraisuuden ja hyvyyden, jota minulle siellä tuhlataan, minä palkitsen painattamalla häväistyskirjeen talon tapahtumista, mustaa naisten kunniaa! Ei, antakaamme tuhat kertaa mieluummin heidän vetää minua nenästä!

Illasta tuli Julienille todella tuskallinen.

XLVI

KELLO YKSI YÖLLÄ

    Puutarha oli varsin suuri; se oli järjestetty hyvin aistikkaasti
    muutamia vuosia sitten, mutta puut olivat toistasataa vuotta
    vanhoja. Sen sävy oli ikään kuin maalainen.

                                                   Massinger.

Hän aikoi jo kirjoittaa Fouquélle vastamääräyksen, kun kello löi yksitoista. Hän käänsi huoneensa oven lukkoa niin kovasti, että kaikki luulisivat hänen menneen levolle. Mutta sitten hän lähtikin hiipien tarkastamaan koko taloa, etenkin neljättä kerrosta, jossa palvelijat asuivat. Missään hän ei huomannut mitään erikoista. Joku rouva de La Molen kamarineideistä piti kekkereitä, palvelusväki naukkii iloisesti punssia.

"Koska he noin nauravat, heitä ei ainakaan ole määrätty ensi yön seikkailuun, muuten he olisivat vakavampia", Julien ajatteli.

Viimein hän meni puutarhaan ja asettui sinne erääseen pimeään kulmaukseen. "Jos he aikovat salata asian talon omilta palvelijoilta, niin he antavat niiden miesten, joiden on karattava kimppuuni, kiivetä puutarhaan muurin ylitse. Ja jos herra de Croisenois jaksaa harkita asiaa selvin päin, niin hänestä on parhainta sitä naista kohtaan, jonka kanssa hän aikoo mennä naimisiin, että minut otetaan kiinni ennen kuin pääsen neiti de La Molen huoneeseen."

Sitten hän teki erittäin tarkan tiedusteluretken. "Kunniani on vaarassa", hän ajatteli, "jos teen virheen, en suinkaan anna itselleni anteeksi sanomalla, etten minä aavistanut tällaista."

Yö oli aivan epätoivoisen valoisa. Kuu nousi yhdentoista tienoissa, ja puoli yksi se valaisi koko puutarhapuolen taloa. "Hän on ilmeisesti hullu", Julien ajatteli. Kello yhden aikaan näkyi vielä valoa kreivi Norbertin ikkunoista. Koskaan ei Julien ollut pelännyt niin. Hän näki yrityksessä pelkkiä vaaroja eikä ollut siihen ollenkaan innostunut.

Hän meni ottamaan nuo tavattoman raskaat tikapuut, odotti vielä viisi minuuttia, tulisiko vastakkainen käsky, ja viisi minuuttia yli kello yksi hän nosti tikapuut Mathilde-neidin ikkunalautaa vasten. Sitten hän kiipesi hiljaa ylös, pistooli kädessä, ja ihmetteli, ettei hänen kimppuunsa hyökätty. Kun hän pääsi lähemmäksi ikkunaa, se aukesi aivan äänettömästi:

– Te tulitte, herra Sorel, kuiskasi Mathilde peloissaan. – Minä olen täältä tunnin katsellut teitä.

Julien tunsi asemansa hyvin kiusalliseksi, hän ei tiennyt, miten oikein menetellä, hän ei ollut yhtään rakastunut. Mutta noloudessaan hän ajatteli, että oli uskallettava, ja yritti syleillä neiti de La Molea.

– Hyi! Mathilde tuhahti ja työnsi hänet luotaan.

Julien oli tyytyväinen, kun hänet torjuttiin, ja tarkasteli sitten nopeasti neiti de La Molen huonetta. Kuu paistoi niin kirkkaasti, että varjot nurkissa näyttivät pikimustilta. "Täällä voi kyllä piileskellä miehiä, heitä ei voi täällä ollenkaan erottaa", Julien ajatteli.

– Mitä teillä on takkinne ulkotaskussa? Mathilde kysyi iloissaan siitä, että keksi jonkin puheenaiheen. Hänen tuli kauhean paha olla. Kaikki hyvän perheen tyttärelle niin tyypilliset kainouden ja häveliäisyyden tunteet olivat jälleen päässeet vallalle ja kiduttivat häntä julmasti.

– Minulla on pistoolit ja muita aseita mukanani, Julien vastasi, hänkin yhtä tyytyväisenä, kun sai sanoa jotakin.

– Tikapuut täytyy laskea takaisin alas, Mathilde sanoi.

– Ne ovat kovin raskaat, saattavat rikkoa alasalin tai välikerroksen ikkunat.

– Ei saa rikkoa ikkunoita! Mathilde jatkoi koettaen puhua aivan tavallisella äänellä, mutta onnistumatta. – Ettekö voisi laskea tikapuita nuoran avulla, joka solmittaisiin ylimmäiseen puolapuuhun? Minulla on aina paljon köysiä huoneessani.

Julien ajatteli: "Ja tämä nainen on muka rakastunut! Hän uskaltaa väittää rakastavansa minua! Moinen kylmäverisyys ja älykkäät varokeinot todistavat liiankin selvästi, etten minä olekaan mikään herra de Croisenoisin voittaja, kuten typerästi luulin, vaan ainoastaan hänen seuraajansa. Olkoon, mitä minä siitä? Olenko minä muka rakastunut? Ainakin siinä minä voitan markiisin, että hän varmasti suuttuu, kun saa seuraajan, ja vielä pahemmalla syyllä, kun se seuraaja olen minä. Kuinka pöyhkeästi hän katseli minua eilisiltana kahvila Tortonissa, ei ollut muka tuntevinaan! Ja kuinka ilkeän näköisenä hän sitten viimeinkin tervehti minua, kun ei voinut enää olla sitä tekemättä!"

Julien oli solminut nuoran tikapuiden ensimmäiseen puolapuuhun ja laski sitten tikapuut varovasti alas, kumartuen sitä tehdessään parvekkeelta ulos niin pitkälle kuin suinkin voi, ettei olisi kolauttanut tikapuita ikkunoihin. "Mainio tilaisuus tappajilleni, jos niitä piileksii täällä neidin huoneessa", hän ajatteli. Mutta mistään ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Tikapuut laskeutuivat maahan, Julien sai asetetuksi ne seinän juurelle kukkapenkkiin, jossa kasvoi eksoottisia kukkia.

– Mitähän äiti sanoo, kun näkee kauniit kukkansa aivan katkottuina! Mathilde sanoi. – Nuorakin täytyy heittää alas, hän jatkoi tavattoman rauhallisesti. – Jos sen nähtäisiin riippuvan parvekkeelta, olisi vaikea keksiä tekosyitä selitykseksi.

– Mutta miten minä sitten täältä mennä? kysyi Julien matkien kreolien puhetapaa. (Yksi perheen kamarineidoista oli San Domingosta kotoisin.)

– Tekö? Te mennä ovesta, vastasi Mathilde ja ihastui, kun sai puhua edes virheellistä kieltä. Ja hän ajatteli: "Tämä mies ansaitsee tosiaan kaiken minun rakkauteni."

Julien oli juuri parahiksi päästänyt nuoran putoamaan puutarhaan. Mathilde puristi hänen käsivarttaan: Julien luuli, että nyt vihollinen karkaisi häneen käsiksi, pyörähti ympäri ja veti tikarin esille. Mathilde oli ollut kuulevinaan, että jossakin avattiin ikkuna. He seisoivat hievahtamatta, hengittämättä paikallaan. Molemmat kirkkaassa kuun valossa. Ääntä ei sitten enää kuulunut ja he rauhoittuivat.

Mutta sitten alkoi taas äskeinen tukala tunnelma, joka oli molemmille yhtä vaikea. Julien tutki, oliko ovi tarkoin lukossa. Hän aikoi vilkaista sängyn allekin, mutta ei kuitenkaan kehdannut. Sinne olisi voitu piilottaa lakeija tai parikin. Viimein hän kuitenkin pelkäsi saavansa katua varomattomuuttaan ja katsoi sängyn alle.

Mathilde kärsi jälleen kaikkia suunnattoman häveliäisyyden ahdistavia tuskia. Hänen asemansa oli kauhea.

– Mitä teitte kirjeilleni? hän kysyi viimein.

Julien ajatteli: "Nyt tuli mainio tilaisuus ällistyttää noita herroja, jos he piileskelevät kuuntelemassa, ja välttää tappelu."

– Ensimmäinen niistä on kätketty ison protestanttisen raamatun sisään, jonka posti eilen vei täältä hyvin pitkän matkan päähän.

Hän puhui erikoisen kovalla äänellä ja yksityiskohtaisen tarkasti tästä asiasta, niin että jos jotkut olisivat piiloutuneet noihin kahteen suureen mahonkikaappiin, joita hän ei ollut uskaltanut tarkastaa, he olisivat kuulleet nämä sanat.

– Toiset kaksi on viety postiin ja lähtevät samaa tietä kuin ensimmäisetkin.

– Mutta, hyvä Jumala, miksi tällaiset varovaisuustoimet? Mathilde kysyi säikähtäen.

Julien ajatteli: "Mitä varten minä valehtelisin?" Ja hän ilmaisi kaikki epäluulonsa syyt.

– Siksipä sinun kirjeesi olivatkin niin kylmiä, Mathilde huudahti äänellä, josta vivahti raivo ja uusi kylmyys. Julien ei huomannut vivahteiden eroa. Neiti de La Molen sinuttelu sai hänet päästä pyörälle tai ainakin se haihdutti hänen epäluulonsa. Hän uskalsi nyt kietoa tuon ihanan tytön, jota hän niin kunnioitti, syliinsä, ja Mathilde torjui vain heikosti.

Julien turvautui nyt, kuten Besançonissa Amanda Binetin seurassa, hyvään muistiinsa ja lausui useita kauniimpia kohtia Uudesta Héloïsesta.

– Sinulla on miehen sydän, Mathilde sanoi hänelle, sen enempää hänen lausuntaansa kuuntelematta. – Tunnustan, että tahdoin koetella rohkeuttasi. Päätös, jonka teit siitä huolimatta, että ensin epäilit, todistaa sinut paljon uljaammaksi kuin luulinkaan.

Mathilde koetti pakottaa itsensä sinuttelemaan Julienia. Se kävi niin vaikeasti, että hänen täytyi pitää huolta siitä paljon enemmän kuin ajatella mitä puhui. Julienia taas ei ilahduttanut lainkaan moinen sinuttelu, jossa ei tuntunut hellyyden hiventäkään. Hän ihmetteli, ettei ollut laisinkaan onnellinen. Ja tunteakseen itsensä onnelliseksi täytyi hänen lopulta turvautua selittelyihin. Hän näki, että tämä nuori nainen, joka oli niin ylpeä, ettei koskaan tuhlannut ylistyksiään muuten kuin suurin rajoituksin, antoi hänelle erikoisen arvon. Ja se järkevä todistelu tyydyttikin lopulta hänen itserakkautensa.

Tyydytys ei tosin ollut samaa haltioitumista kuin se, joka oli välistä vallannut hänet rouva de Rénalin sylissä. Julienin ja neiti de La Molen kohtauksessa ei Julienilla ensin ollut mitään helliä tunteita. Se oli ainoastaan kunnianhimon suurinta tyydytystä, ja Julienhan oli ennen kaikkea kunnianhimoinen. Hän alkoi jälleen puhua henkilöistä, joita oli epäillyt, ja varokeinoista, joihin oli ryhtynyt. Ja jutellessaan hän harkitsi mielessään, millä tavoin käyttäisi voittoaan hyväkseen.

Mathilde oli vielä täysin häkeltynyt ja näytti aivan lannistuneen teostaan. Mutta hän tuntui ihastuvan, kun sai jälleen puheenaiheen. Neuvoteltiin, miten voitaisiin taas tavata. Ja Julien nautti omasta älystään ja rohkeudestaan, jotka tulivat tässä keskustelussa taas selvästi ilmi. Oltiin tekemisissä sangen teräväpäisten miesten kanssa, pikku Tambeau oli varmasti vakoilija, mutta osasivatpa Mathilde ja Julienkin tarvittaessa viekastella.

Missä olisikaan helpompi kohtauspaikka kuin kirjasto ja siellä he voisivat sopia kaikesta?

– Minä voin epäluuloa herättämättä liikkua kaikkialla koko talossa, Julien lisäsi. – Melkeinpä mennä itsensä markiisittarenkin huoneeseen. Sen kauttahan täytyi kulkea tyttären huoneeseen. Mutta jos Mathilde pitäisi enemmän siitä, että Julien tulisi vastakin tikapuilla, niin riemusta juopuen Julien antautuisi moiseen vähäpätöiseen vaaraan.

Mathilde-neitiä loukkasi Julienin sanojen sävy. "Hän on siis nyt minun käskijäni", Mathilde ajatteli, ja katumus alkoi kalvaa hänen sydäntään. Järki kauhistui päätöntä hulluutta, johon hän oli ryhtynyt. Jos hän olisi voinut, olisi hän tuhonnut itsensä ja Julienin. Milloin hän, koko tahdonvoimansa ponnistaen, jaksoi hillitä katumuksen ääntä, silloin kainous ja kauhea häpeä tekivät hänet aivan onnettomaksi. Hän ei ollut aavistanut, mihin julmaan asemaan hän joutuisi. Viimein hän ajatteli:

"Täytyyhän minun kuitenkin puhua hänelle. Tapa on sellainen, rakastajan kanssa puhellaan."

Ja täyttääkseen nyt velvollisuutensa Mathilde alkoi kertoa, miten monenlaisia päätöksiä hän oli viimeisinä päivinä Julienin suhteen tehnyt, mutta hänen sanoissaan oli paljon enemmän hellyyttä kuin hänen äänensä sävyssä.

Mathilde kertoi päättäneensä, että jos Julien uskaltaisi tulla hänen luokseen puutarhurin tikapuitten avulla, kuten hän oli Julienia käskenyt, niin hän olisi aivan Julienin oma. Mutta milloinkaan ei näin intiimejä sanoja ole lausuttu kylmemmin ja muodollisemmin. Tähän asti kohtauksessa oli vallinnut jäisen hyytävä tunnelma, sellainen, että rakkaus saattoi koska tahansa muuttua vihaksi.

Mikä siveellinen varoitus nuorelle ymmärtämättömälle tytölle! Maksaako vaivaa tuhota koko elämänsä moisen tuokion vuoksi?

Vasta pitkän epävarmuuden jälkeen, jota ajattelematon katselija olisi pitänyt ilmeisenä vihan merkkinä, – niin vaikea oli tunteiden, joita nainen on velvollinen omaa itseään kohtaan muistamaan, alistua kaikkein lujimpaankaan tahdonponnistukseen, – Mathilde saattoi olla Julienille hellä rakastajatar.

Tosin hänen hyväilynsä olivat hieman tahdottuja, intohimoinen rakkaus oli vielä hänelle paremminkin malli, jota hän koetti jäljitellä, kuin todellisuus.

Neiti de La Mole uskoi täyttävänsä velvollisuutensa itseään ja rakastajaansa kohtaan. "Poika-raukka on ollut erinomaisen rohkea, joten hänen täytyy saada onnensa, tai sitten minun luonteeni on huono."

Mutta kuitenkin koko ikuisen elämänsä hinnalla hän olisi tahtonut päästä tästä kauheasta todellisuudesta ja pakosta, johon oli joutunut.

Mathilde tunsi hallitsevansa täysin sanansa, koettipa hän sitten miten tahansa pakottaa itseään toisenlaiseen sävyyn.

Heidän yötään ei häirinnyt minkäänlainen katumus tai omantunnon vaiva. Se tuntui Julienista enemmänkin omituiselta kuin onnelliselta. "Hyvä Jumala, kuinka toisenlaisia ne kaksikymmentäneljä tuntia olivat, jotka hän viimeksi viipyi Verrièresissä! Pariisin sievistelevät tavat ovat keksineet keinon turmella kaiken, yksinpä rakkaudenkin", hän ajatteli katkerasti.

Näitä asioita hän mietti seisoessaan toisessa suurista mahonkikaapeista, jonne hänet oli pistetty, kun ensimmäisiä ääniä alkoi kuulua neiti de La Molen huoneen naapurihuoneistosta. Mathilde meni sitten äitinsä kanssa aamumessuun, kamarineidot poistuivat pian koko kerroksesta, ja Julien pääsi helposti pujahtamaan tiehensä ennen kuin he tulivat sinne takaisin viimeisiin aamutöihinsä.

Julien nousi satulaan ja ratsasti kaikkein yksinäisimpiin paikkoihin eräässä Pariisin lähellä olevassa metsässä. Hän tunsi itsensä paljon hämmästyneemmäksi kuin onnelliseksi. Kun onnen tunne ajoittain valtasi hänet, se oli samantapaista kuin nuoren aliluutnantin, kun armeijakunnan kenraali jonkin hämmästyttävän ansioteon johdosta nimittää hänet yhtäkkiä ja odottamatta suoraa päätä everstiksi. Julien tunsi itsensä tavattoman korkealle ylennetyksi. Kaikki, mikä eilen oli ollut hänen yläpuolellaan, oli nyt hänen tasallaan tai ehkäpä alempanakin.

Mitä enemmän Julien muisteli menneiden päivien onnea, sitä enemmän hänen tunteensa kasvoi.

Se, ettei Mathilde ollut tuntenut sielussaan mitään hellyyttä Julienia kohtaan, johtui kummallista kyllä siitä, että Mathilde oli koko kohtauksessa ainoastaan täyttänyt velvollisuutensa. Menneen yön tapahtumista hän ei löytänyt muuta yllättävää kuin surkean mielialan ja häpeän. Ne tunteet hän oli saanut palkaksensa, eikä sitä autuaallista onnea, josta romaanit kertoivat. Ja hän ajatteli: "Olisinkohan erehtynyt, enkö rakastakaan häntä?"

XLVII

VANHA MIEKKA

    1 now mean to be serious; – it is time,
    Since laughter now-a-days is deem'd too serious
    A jest at vice by virtue's called a crime.

                          Don Juan, XIII laulu.

    [Nyt aion olla vakava: – siihen on aika,
    koska naurua nykyään pidetään liian vakavana asiana;
    jos hyve laskee leikkiä paheen kustannuksella,
    sanotaan sitä rikokseksi.]

Mathilde ei tullut päivälliselle. Illalla hän pistäytyi salissa, mutta ei edes vilkaissut Julieniin. Moinen käytös tuntui Julienista kummalliselta, mutta hän ajatteli: Enhän tunne heidän tapojaan; kaiketikin hän selittää minulle tämän jollakin tavoin.

Julien tarkasteli kuitenkin Mathilde-neidin kasvojen ilmeitä, niin kiihkeän utelias hän oli. Eikä hän voinut salata itseltään, että tämä näytti kuivalta ja ilkeältä. Mathilde ei ollut laisinkaan enää sama nainen, joka edellisenä yönä teeskenteli onnen haltioitumista niin kiihkein ilmauksin, ettei se onni saattanut olla totta.

Seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä oli neiti de La Mole yhä yhtä kylmä. Hän ei katsahtanutkaan Julieniin, ei ollut muka huomaavinaankaan, että Julien oli olemassa. Julienia kalvoi levottomuuden tuska, ja voitonriemu, joka oli vallannut hänen sydämensä ensimmäisenä päivänä, oli hänestä nyt kaukana. Hän ajatteli: "Voisikohan tämä olla palaamista entiseen hyveellisyyteen?" Mutta moinen ajatus oli liian porvarillinen soveltuakseen Mathilde-neidille, ja Julien jatkoi: "Tavallisissa oloissa hän ei usko uskontoonkaan, hän suosii sitä ainoastaan sen vuoksi, että siitä on hyötyä hänen säätyluokalleen. Mutta voisiko Mathilde pelkästä arkuudesta katua syvästi harha-askeltaan?" Julien luuli olevansa ensimmäinen, johon Mathilde oli rakastunut.

Toisinaan Julien taas ajatteli: "Mutta täytyy tunnustaa, ettei hänen koko olemuksessaan ilmene mitään lapsellista, välitöntä, hellää. Milloinkaan hän ei ole ollut ylpeämpi kuin nyt. Ehkäpä hän halveksii minua? Hänen luonteeseensa soveltuisi kyllä soimata itseään hyvyydestä minua kohtaan, jo pelkästään siitä syystä, että olen niin halpasyntyinen."

Sillä välin kun Julien kirjoista saatujen harhaluulojen ja Verrièresin muistojen voimakkaasta vaikutuksesta haaveksi itselleen rakastajatarta, joka olisi hellä eikä ajattelisi enää itseään sitten kun oli tehnyt rakastajansa onnelliseksi, vihoitteli Mathilde turhamaisuudessaan Julienille.

Kun neiti de La Mole ei enää kahteen kuukauteen tietänyt ikävästä mitään, hän ei pelännytkään ikävystymistä. Ja siten Julien kadotti hänen silmissään parhaan ansionsa aavistamatta sitä laisinkaan. Mathilde ajatteli synkän katkerana:

"Olen nyt hankkinut itselleni käskijän. Hän on kyllä kunniallinen, myönnettäköön, mutta jos minä panen hänen itserakkautensa koetukselle, niin hän kostaa paljastamalla meidän suhteemme laadun."

Neiti de La Molella oli nyt ensi kertaa elämässään rakastaja, mutta tällaisissakin olosuhteissa, jolloin kaikkein kylmimmätkin sydämet toki lämpenevät, hänen mieltänsä kalvoi katkeraakin katkerampi harkinta. Hän aprikoi: "Olen joutunut lujasti Julienin valtaan, sillä hän voi hallita minua kauhulla ja rangaista julmasti, jos ärsytän häntä."

Yksinomaan tämä ajatus riitti ärsyttämään neiti de La Molea loukkaamaan Julienia. Rohkeushan oli ilmeisin piirre hänen luonteessaan. Mikään ei niin suuresti antanut hänelle edes jonkinlaista jännitystä ja hälventänyt hänen sielustaan sitä ikävyyttä, joka vähän väliä alkoi uudestaan vaivata, kuin se ajatus, että hän pelasi kruunaa ja klaavaa koko elämällään.

Kun neiti de La Mole ei vielä kolmantenakaan päivänä suvainnut katsahtaa Julieniin, Julien lähti päivällisen jälkeen hänen perässään biljardihuoneeseen, vaikka Mathilde selvästi ilmaisi, ettei halunnut hänen seuraansa.

– Nyt tiettävästi luulette saaneenne suuretkin oikeudet minuun, koska vastoin suoria sanojani vaaditte puhella kanssani? sanoi Mathilde, tuskin jaksaen enää hillitä vimmaansa. – Tiedättekö, ettei ainoakaan ihminen maailmassa ole ennen uskaltanut tehdä niin?

Rakastavaisten välillä syntyneestä keskustelusta tuli mahdottoman naurettava. Molemmissa oli heidän itsensä aavistamatta syttynyt syvä viha toista kohtaan. Ja kun kumpaisenkin luonne oli horjuvainen ja he molemmat totuttujen seuratapojen orjia, he julistivat pian toisilleen suoraan, että heidän välinsä saisivat olla tästä lähtien iäksi poikki.

– Minä vannon, että en ikinä, hiisku salaisuudestanne, Julien sanoi. – Ja lisäisinpä, etten koskaan sanoisi teille ainoaakaan sanaa, ellei sellainen liian näkyvä muutos saattaisi vahingoittaa mainettanne.

Ja Julien kumarsi kaikella kunnioituksella ja poistui.

Se ei ollut hänelle vaikeaa, hän luuli siinä täyttävänsä velvollisuutensa, ja sitä paitsi hän ei aavistanut ollenkaan, että oli sittenkin rakastunut neiti de La Moleen. Hän ei tosin ollut rakastunut kolme päivää sitten, kun hänet pistettiin piiloon suureen mahonkikaappiin.

Mutta nyt, kun hän ajatteli suhteensa Mathildeen iäksi katkenneen, hänessä tapahtui yhtäkkiä täydellinen muutos.

Hänen ainainen kiusaajansa, tarkka muisti, alkoi piirrellä hänen sielunsa silmien eteen kuvia tuosta yöstä, joka oikeastaan oli jättänyt hänet aivan kylmäksi, ja kuvastella sen pienimpiäkin yksityiskohtia.

Jo seuraavana yönä tuon päätöksen jälkeen, jolla välit iäksi purettiin, Julien tunsi, että hän tulisi aivan hulluksi, ellei saisi nyt tunnustaa rakastavansa neiti de La Molea.

Tämä havainto aiheutti hirveän henkisen ristiriidan. Julienin tunne-elämä meni aivan sekaisin.

Kaksi päivää myöhemmin hän olisi jo mielellään heittäytynyt markiisi de Croisenoisin jalkoihin ja itkenyt, kun taas ennen hän oli tuntenut itsensä tämän pöyhkeäksi voittajaksi.

Sitten hän hieman tottui onnettomuuteensa, ja tottumus antoi hänelle välähdyksen selvää järkeä. Hän päätti lähteä Languedociin. Ja niin hän varustikin kuntoon matkalaukkunsa ja meni asemalle.

Kun lipputoimistossa sanottiin, että Toulouseen lähtevissä postivaunuissa oli vielä – merkillinen sattuma – yksi vapaa paikka, hän oli vähällä pyörtyä. Hän tilasi tuon paikan itselleen ja palasi hotel de La Moleen ilmoittamaan markiisille matkastaan.

Markiisi oli lähtenyt kaupungille. Paremminkin, kuolleena kuin elävänä Julien meni kirjastoon odottamaan tätä. Mutta miltä hänestä tuntuikaan, kun hän tapasi siellä neiti de La Molen?

Huomatessaan Julienin tulevan, Mathilde tekeytyi niin ilkeän näköiseksi, että hänen mielialansa saattoi tulkita vain yhdellä tavalla.

Julien oli niin onneton ja niin sekaisin tästä yllätyksestä, että erehtyi heikkoudessaan lausumaan Mathildelle suoraan sydämestä purkautuvaa hellyyttä.

– Te ette siis rakasta minua?

– Minä inhoan itseäni, että olen antautunut ensimmäiselle miehelle, joka eteeni sattui, Mathilde vastasi, ja itki raivosta, niin hän vihasi itseään.

– Ensimmäiselle, joka eteenne sattui! Julien huudahti ja hyökkäsi tempaamaan vanhan keskiaikaisen miekan, joka riippui kirjaston seinällä muistoesineenä.

Jo silloin kun hän lausui nuo sanansa neiti de La Molelle, hän luuli tuskaansa aivan rajattomaksi, mutta nyt se syventyi vielä satakertaiseksi, kun hän näki neidin vuodattavan häpeän kyyneliä. Hän olisi ollut maailman onnellisin mies, jos olisi saanut tappaa tuon ihmisen.

Mutta samassa kun hän hieman vaivalla sai miekan kiskotuksi vanhasta tupesta, Mathilde riensi ylpeänä hänen luokseen, niin onnelliseksi hän tuli tästä uudesta oudosta elämyksestä. Kyyneleet kuivuivat siihen paikkaan.

Julienin päähän pälkähti markiisi de La Mole, hänen hyväntekijänsä. "Ja minä surmaisin hänen tyttärensä!" Miten kauheaa! hän ajatteli. Ja hän teki jo liikkeen heittääkseen miekan kädestään. Mutta samassa hän jatkoi: Mathilde puhkeaa varmasti nauruun, jos näkee mokoman melodramaattisen tempun. Ja silloin Julien muuttui jälleen täysin tyyneksi. Hän katseli vanhan miekan terää tarkkaavasti, ikään kuin olisi etsinyt siitä ruostepilkkua, työnsi sen sitten takaisin huotraan ja sovitti sen aivan rauhallisena paikoilleen kullattuun pronssinaulaan.

Tähän meni aikaa runsas minuutti, Julienin liikkeet hidastuivat yhä. Neiti de La Mole katseli häntä hämmästyneenä ja ajatteli mielessään:

"Rakastajani aikoi siis surmata minut."

Ja se ajatus vei hänet Kaarle IX:n ja Henrik III:n kaikkein ihanimpiin aikoihin.

Hän seisoi nyt liikahtamatta Julienin edessä, joka oli sovittanut miekan takaisin naulaan, ja katseli tätä silmin, joista viha oli kokonaan hälvennyt. Täytyy tunnustaa, että hän oli sillä hetkellä hyvin lumoava. Varmaankaan nainen ei koskaan ole vähemmän muistuttanut pariisilaista nukkea (sehän oli Julienin suurin syyte Pariisin naisia vastaan).

Mathilde ajatteli: "Minä lankean jälleen ja tulen heikoksi Julienia kohtaan. Ja jos nyt juuri, kun olen ollut hänelle niin kova, lankean heikkouteen, niin silloinpa hän vasta luuleekin olevansa minun herrani ja käskijäni."

Ja Mathilde juoksi pois hänen luotaan.

– Hyvä Jumala, kuinka hän on kaunis! huudahti Julien itsekseen nähdessään Mathilden rientävän tiehensä. "Ja tuo sama olento heittäytyi tuskin viikko sitten niin intohimoisesti syliini... Eivätkä ne hetket enää koskaan tule takaisin, ja se on minun oma syyni! Ja vaikka hän teki minua itseäni nimenomaa niin läheisesti koskevan teon, minä en osannut antaa sille arvoa!... Ei auta muu kuin tunnustaa, että olen todella heittiö ja kurjan onneton luonne."

Markiisi tuli kirjastoon, ja Julien ilmoitti hänelle heti aikovansa lähteä matkoille.

– Ja minne sitten? kysyi herra de La Mole.

– Languedociin.

– Suokaa anteeksi, mutta siitä ei tule mitään. Teidät on varattu tärkeämpiin tehtäviin. Jos matkustatte niin matkustatte pohjoiseen päin... Sotilastermiä käyttääkseni, määrään teidät kotiarestiin. Olisin teille kiitollinen, jos ette milloinkaan poistuisi talosta enempää kuin pariksi kolmeksi tunniksi kerrallaan, minä voin tarvita teitä millä hetkellä hyvänsä.

Julien kumarsi ja poistui sanaakaan sanomatta ja jättäen markiisin ymmälle. Julienin olisi ollut mahdoton puhua kenellekään mitään, hän sulkeutui huoneeseensa. Siellä hän sai aivan vapaasti liioitella kohtalonsa kauheutta. Hän ajatteli:

"Kas niin, nyt en pääse edes pois täältä! Taivas tietää, kuinka moneksi päiväksi markiisi kytkee minut Pariisiin. Hyvä Jumala, miten minun vielä käy? Eikä täällä ole ainoaakaan ystävää, jonka kanssa saisin neuvotella. Abbé Pirard ei antaisi minun puhua ensimmäistä lausettani loppuun, kreivi Altamira esittäisi, että liittyisin jäseneksi johonkin salaliittoon. Ja minä itse olen hullu, minä tunnen sen. Minä olen hullu! Kuka minua voisi auttaa? Kuinka minun tässä käy?"

XLVIII

TUSKAN HETKIÄ

    Ja hän tunnustaa sen minulle itse! Hän kuvailee kaikki
    yksityiskohdatkin! Hänen kauniissa silmissään, kun ne
    katselevat minua, näkyy yhä hänen rakkautensa toista kohtaan.

                                                  Schiller.

Neiti de La Mole ajatteli ihastuneena vain sitä onnea, että oli ollut vähällä saada surmansa. Hän ajatteli jopa: "Julien ansaitsee sen, että saa olla valtiaani, koska hän oli melkein tappaa minut. Kuinka monta näitä kauniita seuramaailman herroja pitäisi pistää yhteen nippuun ennen kuin syntyisi niin hillitön intohimo? – Täytyy myöntää, että hän näytti hyvin kauniilta, kun hän nousi tuolille ja sovitti miekan takaisin paikoilleen, täsmälleen samaan asentoon kuin koristetaiteilija oli sen alun perin pannut! Ehkäpä en menetellytkään tyhmästi rakastuessani häneen."

Jos nyt olisi tarjoutunut jokin sopiva tilaisuus päästä entisiin suhteisiin Julienin kanssa, Mathilde olisi ilolla takertunut siihen. Mutta Julien pysyttäytyi lukon takana huoneessaan, katkeran epätoivon raatelemana. Hän oli niin mielettömän sekaisin, että ajatteli jo lähteä ja heittäytyä neiti de La Molen jalkoihin. Ellei hän olisi painunut yksinäisyyteensä, vaan olisi kuljeskellut siellä täällä puutarhassa tai talon huoneissa, jotta olisi voinut ottaa tilaisuudesta vaarin, hänen julma onnettomuutensa olisi ehkä tuossa tuokiossa muuttunut autuudeksi.

Mutta terävyys, jonka ominaisuuden puutetta me hänen luonteessaan moitimme, olisi tehnyt mahdottomaksi koko sen hetken, jolloin hän ylevällä liikkeellä tempaisi miekan naulasta ja sai itsensä niin kauniiksi neiti de La Molen silmissä. Sitä Julienille suopeaa oikkua kesti kaiken sen päivää. Mathilde palautteli hurmautuneena mieleensä niitä lyhyitä tunteja, joina hän oli Julienia rakastanut, ja kaipasi niitä. Hän ajatteli:

"Poika-parka luulee varmaankin, ettei intohimoni häntä kohtaan kestänyt kauempaa kuin kello kahdeksaan aamulla kello yhdestä yöllä, jolloin näin hänen kiipeävän tikapuilla luokseni taskut täynnä aseita. Vasta neljännestunti yli kahdeksan, kuunnellessani aamumessua Sainte-Valère-kirkossa, ajattelin, että hän kenties ryhtyisi vaatimaan minulta tottelevaisuutta ja käyttäisi siten hyväkseen minun pelkoani."

Päivällisen jälkeen neiti de La Mole ei laisinkaan karttanut Julienia, vaan tuli hänen puheilleen ja johdatti hänet jollakin tekosyyllä kanssaan puutarhaan. Julien ei vastustellut, tämä kärsimys häneltä vielä puuttui! Mathilde heittäytyi mitään ajattelematta rakkauden valtaan, joka hänessä oli uudestaan syttynyt. Hän nautti saadessaan kävellä Julienin rinnalla ja tarkastella uteliaana käsiä, jotka aamulla olivat tarttuneet miekkaan hänet tappaakseen.

Sellaisen tapahtuman ja kaiken muun siihen liittyvän jälkeen ei tietystikään voitu keskustella samaan tapaan kuin ennen. Vähitellen Mathilde kertoi Julienille salaisuuksiaan. Sellaisten tunnustuksien teko tuotti neiti de La Molelle omituista hekumallista tunnetta. Hän ryhtyi selostamaan Julienille, kuinka de Croisenois ja sitten de Caylus olivat hänen sydämessään herättäneet hetkellisiä tunteita.

– Myöskö de Caylus! Julien huudahti, ja niissä sanoissa purkautui hylätyn rakastajan koko synkkä mustasukkaisuus. Mathilde huomasi hänen ajatuksensa, eikä loukkaantunut niistä ollenkaan.

Hän kiusasi edelleen Julienia, kuvaillen tälle entisiä rakastumisiaan hyvin tarkoin ja maalaillen, sävyyn, jonka totuudenmukaisuutta ei saattanut epäillä. Julien näki, että hän kuvaili omia elämyksiään, jotka hän vielä selvästi muisti. Ja tuskakseen Julien huomasi, että Mathilde kertoessaan teki uusiakin huomioita omista tunteistaan.

Mustasukkaisuus ei voi enää tulla katkerammaksi.

Tuskallista on jo epäilläkin, että rakastettu on ihastunut kilpailijaan, mutta kun kuulee jumaloidun naisen tunnustavan ja tarkoin kuvailevan, miten hän tuota kilpailijaa rakastaa, niin tuska yltyy aivan epätoivoksi.

Kuinka kovan rangaistuksen Julien nyt saikaan siitä, että oli pöyhkeyden hetkillään luullut itseään paremmaksi kuin de Caylus tai de Croisenois! Miten kiihkeästi ja vilpittömästi hän nyt onnettomuudessaan liioitteli heidän vähäisiä ansioitaan. Kuinka tosissaan ja tulisesti hän halveksi itseään! Mathilde oli hänestä jumalainen, sanat eivät pystyneet kuvailemaan hänen ihailunsa rajattomuutta. Kävellessään neiti de La Molen vieressä Julien katseli salaa tämän käsiä, olkapäitä ja kuningatarryhtiä. Paljon ei olisi puuttunut, ettei Julien olisi heittäytynyt hänen jalkoihinsa ja huutanut rakkaudesta ja onnettomuudesta murtuneena: – Armoa!

Ja de Caylus saa varmaankin pian tämän niin kauniin ja kaikkia muita ylemmän naisen rakkauden, vaikka hän kerran jo rakasti minua!

Julien ei voinut epäillä neiti de La Molen rehellisyyttä. Kaikessa, mitä Mathilde puhui, tuntui selvä todellisuuden sävy. Ja jotta Julienin onnettomuus paisuisi aivan kukkuroilleen, sattui vielä hetkiä, jolloin Mathilde puhui herra de Cayluksesta siihen tapaan kuin rakastaisi tätä yhä vieläkin. Niin hän eläytyi entisiin tunteisiinsa, joita hänellä oli ollut de Caylusta kohtaan. Julien oli huomaavinaan neiti de La Molen sanoissa yhä selvän rakkauden soinnun.

Julien ei olisi kärsinyt näin julmasti, vaikka hänen rintaansa olisi valettu sulaa lyijyä. Kuinkapa siis tällaisen tuskan sekaannuttama nuorukaisraukka olisi saattanut aavistaa, että neiti de La Mole puhui entisistä rakastumisistaan herroihin de Caylus tai de Luz ainoastaan siitä syystä, että nautti saadessaan kertoa niistä juuri Julienille?

Julienin epätoivolla ei ollut rajaa. Hänen täytyi kuunnella tarkkoja kuvauksia rakkaudesta toisia kohtaan tällä samalla lehmuskäytävällä, jolla hän vielä muutama päivä sitten oli odottanut kello yhtä yöllä kiivetäkseen neiti de La Molen huoneeseen. Ei kukaan jaksa kantaa sellaista onnettomuutta.

Tätä kidutusta kesti kahdeksan pitkää päivää. Mathilde näytti milloin haluavan hänen seuraansa, milloin taas vältti joutumasta hänen kanssaan puheisiin. Ja keskustelun aiheena olivat aina tunteet, joita neidillä oli ollut toisia kohtaan. Siihen aiheeseen he molemmat ikään kuin hekumallisesti nauttien pyrkivät. Mathilde kertoi, minkälaisia kirjeitä hän oli noille toisille kirjoittanut, hän esitti ulkomuistista joukon sanojakin, jopa kokonaisia lauseitakin noista kirjeistä.

Ja viime päivinä hän näytti tarkastelevan Julienia ikään kuin pahansuovasti iloiten. Julienin tuskat tuottivat hänelle suloista nautintoa.

Huomaamme, ettei Julienilla ollut kokemusta elämästä. Hän ei ollut lukenut edes romaaneja. Jos hän ei olisi ollut näin avuton, hän olisi ehkä sanonut tyynesti tuolle jumaloimalleen tytölle, joka teki hänelle moisia omituisia tunnustuksia: – Puhukaa mitä tahansa, vaikken olekaan noiden herrojen vertainen, minua te kuitenkin rakastatte... Ja silloin Mathilde olisi kenties tullut vain onnelliseksi siitä, että hänen salaiset sielulliset syynsä ymmärrettiin. Ainakin asioiden kallistuminen Julienin eduksi olisi riippunut kokonaan siitä, miten miellyttävällä tavalla hän olisi ilmaissut tämän ajatuksensa, ja hetkestä, minkä hän olisi sen ilmaistakseen valinnut. Joka tapauksessa hän olisi selvinnyt voittajana vaikeasta asemasta, joka nyt alkoikin jo käydä neiti de La Molesta hieman yksitoikkoiseksi.

Mutta Julien sanoi eräänä päivänä, rakkaudesta ja kovasta kohtalostaan mielettömänä:

– Ja te ette tosiaan pidä minusta, vaikka minä suorastaan jumaloin teitä.

Tyhmemmin hän tuskin olisi voinut menetellä. Ne sanat hävittivät silmänräpäyksessä kaiken nautinnon, jota sydämenasioista keskustelu Julienin kanssa neiti de La Molelle tuotti. Hän oli jo ensin kummastellut, ettei Julien loukkautunut hänen tarinoistaan. Niin, hänpä oikein kuvitteli, ettei Julien kenties rakastaisikaan häntä. Siihen tulokseen hän oli tullut juuri vähää ennen kuin Julien ilmaisi hänelle tämän typeryytensä. Mathilde oli ajatellut: "Ylpeys on varmaankin sammuttanut hänen rakkautensa. Hän ei ole mies, joka antaa noin vain syrjäyttää itsensä de Cayluksen, de Luzin tai de Croisenoisin kaltaisten tieltä, vaikka myöntääkin heidät muka itseään paremmiksi. Koskaan en enää näe Julienia jalkojeni juuressa."

Edellisinä päivinä Julien oli nimittäin usein ylistänyt noiden herrojen erinomaisia ansioita, niin lapsellinen hän oli onnettomuudessaan. Hän oli ylistänyt heitä suorastaan mahdottomuuksiin saakka. Neiti de La Mole kyllä huomasi liioittelevan vivahteen. Hän kummasteli sitä, mutta ei arvannut sen syitä.

Julienin raivokas sielu oli onnellinen hänen onnestaan, kun hän ylisti kilpailijaa, jonka hän luuli saavan osakseen rakkautta.

Nyt Julienin suora, mutta älytön tunnustus hävitti yhtäkkiä kaikki. Kun Mathilde oli varma Julienin rakkaudesta, hän halveksi syvästi tätä.

Julien tunnusti sen kerran kömpelösti heidän ollessaan puutarhassa kävelyretkellä. Mathilde lähti heti tiehensä, ja hänen viimeinen silmäyksensä ilmaisi syvää halveksuntaa. Salissa hän ei sitten koko iltana katsahtanut Julieniin. Seuraavanakaan päivänä hänen sydämensä ei tuntenut muuta kuin halveksuntaa. Ei rahtuakaan siitä heltymisestä, joka oli saanut hänet viikon ajan kohtelemaan Julienia kaikkein lähimpänä uskottunaan. Hänestä oli vastenmielistä nähdäkin Julienia. Vastenmielisyys kasvoi suorastaan inhoksi. Mikään taito ei pystyisi kuvailemaan hänen halveksimisensa rajattomuutta, kun hän vain näkikin Julienin läheisyydessään.

Julien ei kyennyt aavistamaan, mitä näinä kahdeksana päivänä oli tapahtunut Mathilde-neidin sielussa, mutta halveksimisen hän selvästi huomasi. Onneksi hänellä oli sen verran järkeä, että hän meni neiti de La Molen lähettyville niin harvoin kuin mahdollista eikä katsonut tähän kertaakaan.

Mutta kun Julienin näin täytyi riistää itseltään neiti de La Molen näkeminen, hän kärsi helvetillisesti. Onnettomuus tuntui siitä yhä vain lisääntyvän. "Mies ei voi enää vaatia itseltään suurempaa rohkeutta", hän ajatteli. Ja hän vietti kaikki aikansa erään ullakkohuoneen ikkunan ääressä. Sälekaihtimet oli laskettu tarkoin ikkunan eteen, mutta raoista saattoi nähdä neiti de La Molen ainakin silloin kun tämä ilmestyisi puutarhaan.

Miltä Julienista tuntuikaan, kun hän päivällisten jälkeen näki neidin kävelevän puutarhassa herra de Cayluksen, de Luzin tai jonkin muun kanssa, johon neiti oli kertonut ennen muinoin olleensa rakastunut? Julien ei ollut aavistanut, että ihminen saattaisi koskaan tulla näin hirvittävän onnettomaksi. Hänen teki mielensä huutaa kivusta. Luonne, jolle lujuus oli niin ominaista, järkkyi nyt aivan pohjimmaisiin syvyyksiinsä saakka.

Hän vihasi ajatellakin mitään muuta kuin neiti de La Molea. Hän ei pystynyt enää kirjoittamaan kaikkein yksinkertaisintakaan kirjettä.

– Hulluhan te olette, sanoi markiisi hänelle.

Julien kauhistui, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi, ja väitti olevansa sairas. Ja hän saikin markiisin uskomaan.

Onneksi Julienille, markiisi sattui kerran päivällispöydässä laskemaan leikkiä Julienin tulevasta matkasta. Mathilde huomasi, että siitä matkasta saattoi tulla varsin pitkä. Julien oli karttanut häntä jo monta päivää, eivätkä nuo loistavat nuoret herrat kaikkine niine ansioineen, jotka puuttuivat siltä kalpealta ja synkältä olennolta, jota Mathilde tiesi hetken rakastaneensa, saaneet enää neitiä hereille hänen mietteistään. Mathilde ajatteli:

"Joku tavallinen tyttö olisi haeskellut valittunsa niiden nuorten miesten joukosta, johon kaikkien katseet salongissa kiintyvät. Mutta neron tunnusmerkkejä on juuri se, etteivät hänen ajatuksensa kulje arkipäiväisiä teitä. Jos menen sellaisen miehen elämäntoveriksi kuin Julien, jolta ei puutu mitään muuta kuin varallisuutta, ja sitähän minulla puolestani on, niin herätän koko ikäni huomiota, minä en jää varjoon niin kuin muut. Sen sijaan etten pystyisi muuhun kuin alinomaa pelkäämään vallankumousta, kuten serkkuni, jotka eivät uskalla moittia taitamatonta kuskiaan rahvaan pelosta, minä olen varma, että joudun näyttelemään elämässä jotakin suurta osaa, sillä minun valitsemani mies on persoonallisuus ja hänen kunnianhimonsa rajaton Mitä häneltä puuttuu? Ystäviä, rahaa? Minä annan ne hänelle."

Ja kuitenkin hän kohteli kuvitelmissaan Julienia hieman alempana olentona, joka saa rakastaa häntä ainoastaan milloin hän itse sitä tahtoo.

XLIX

ITALIALAINEN OOPPERA

    O how this spring of love resembleth
    The uncertain glory of an April day;
    Which now shows all the beauty the sun
    And by and by, a cloud takes all away!

                          Shakespeare.

    [Oi, kuinka tämä lemmenkevät muistuttaa
    huhtikuisen päivän epävarmaa loistoa,
    jolloin auringon koko kauneus näyttäytyy,
    mutta vähitellen pilvi pimentää kaikki!]

Pää täynnä unelmia tärkeästä asemastaan tulevaisuudessa Mathilde pian katui, että he keskustelivat Julienin kanssa usein niin kuivasti ja metafyysisesti. Toisinaan hän väsyi omiin juhlallisiin ajatuksiinsa ja kaipasi onnen hetkiä, jotka olisi saanut Julienin seurassa. Näihin muistoihin sekaantui aina tunnontuskiakin, joskus ne kiduttivat kauheasti.

Sitten hän ajatteli: "Mutta jos ihminen antaa vallan heikkoudelleen, ainakin menettelyssäni on se ansio, ettei minun arvoiseni tyttö unohtanut velvollisuuksiaan arvottoman miehen tähden. Ei voi väittää, että Julien olisi vietellyt minut kauniilla viiksillään tai siroilla hyppäyksillään ratsun satulaan, vaan syvillä ajatuksillaan Ranskan tulevaisuudesta ja meitä kohtaavien tapahtumien ja vuonna 1688 puhjenneen Englannin vallankumouksen mahdollisista läheisistä vertauskohdista. Minut vieteltiin", hän vastasi omantuntonsa äänelle, "koska minä olin heikko nainen. Mutta ainakaan en antanut miehen ulkonaisten asioiden sekoittaa päätäni. Jos vallankumous puhkeaa, miksi ei Julien näyttelisi siinä sellaista osaa kuin aikoinaan Roland, ja minä rouva Rolandin osaa? Minä pidän siitä enemmän kuin M:me de Staëlin osasta. Epänormaali käytös on nykypäivinä este. Varmaankaan minua ei voida syyttää muusta heikkoudesta, muuten häpeäisin niin, että kuolisin."

Kaikki Mathilden mietteet eivät kumminkaan olleet näin vakavia kuin tässä esitetyt, se on myönnettävä.

Hän katseli Julienia ja huomasi tämän pienimmänkin teon puoleensavetäväksi. Mathilde ajatteli:

"Olen varmaan saanut hävitetyksi hänestä kaikki luulot, että hänellä olisi jonkinlaisia oikeuksia minuun. Sen huomaa siitäkin, että poikaparka silloin, toista viikkoa sitten, puhui minulle rakkaudestaan niin onnettomana ja intohimoisen kärsivästi. Tunnustanpa menetelleeni kummallisesti, kun suutuin noista hänen sanoistaan, jotka henkivät pelkkää kunnioitusta ja syvää intohimoa. Enkö ole hänen vaimonsa? Hänen sanansa olivat siis varsin luonnollisia ja kieltämättä hyvin helliä. Julien rakasti minua vielä sittenkin, kun en noissa iänikuisissa jutteluissa hänen kanssaan puhunut muusta kuin entisistä hetken rakastumisistani näihin hienon maailman herroihin, joille hän on niin mustasukkainen, ja lisäksi puhuin niistä hyvin julmalla tavalla, se minun täytyy tunnustaa. Jospa hän nyt tietäisi, kuinka vähän vaarallisia he minulle ovat! Kuinka haalistuneilta ja yhdentekeviltä he minusta näyttävät hänen rinnallaan!"

Näin mietiskellen Mathilde piirteli lyijykynällä lehtiöönsä mitä, sattui. Ihmispään profiili ihastutti piirtäjäänsä. Se oli aivan hämmästyttävästi Julienin näköinen.

– Taivaan viittaus! Mathilde huudahti haltioissaan. – Siinäkin rakkauden ihmeteko, aavistamattani piirsin kuvan hänestä.

Hän juoksi huoneeseensa, sulkeutui sinne ja koetti nyt tosissaan piirtää Julienin kuvaa, mutta ei enää onnistunut. Tuo sattumalta syntynyt profiili oli kaikkein onnistunein. Mathilde ihastui, hän näki piirroksessa ilmeisen todistuksen suuresta rakkaudestaan.

Hän istui lehtiönsä ääressä kunnes markiisitar kutsutti hänet luokseen, koska oli lähdettävä Italialaiseen Oopperaan. Siellä hän ei ajatellut mitään muuta kuin saada nähdä Julienin, kehottaakseen sitten äitiään kutsumaan tätä heidän seuraansa. Julien ei tullut sinne, vaan vallasnaiset saivat tyytyä aitiossaan tavallisten ihmisten seuraan. Oopperan ensimmäisen näytöksen aikana Mathilde ei kuullut mitään. Hän vain uneksi tuosta miehestä, jota hän tunsi intohimoisen kiihkeästi rakastavansa. Mutta toisessa näytöksessä oli eräs lemmenaaria, jonka sävellys oli tosiaan Cimarosan arvoinen, suoraan hänen sydämensä arimpaan. Oopperan sankaritar lauloi: – Minun täytyy kärsiä rangaistus rajattomasta rakkaudestani, minä rakastan häntä liian paljon! Tuskin Mathilde oli kuullut tämän ylevän laulun, kun koko maailma ikään kuin hävisi hänen ympäriltään. Sanoihin, joita hänelle puhuttiin, hän ei vastannut. Äiti nuhteli häntä, mutta hän tuskin jaksoi irtautua haaveistaan sen vertaa, että olisi katsahtanut äitiinsä. Ja hänen hurmionsa kasvoi sellaiseksi liioitelluksi kiihkoksi ja intohimoksi, että hänen tunteensa olivat yhtä vakavat kuin Julieninkin rakkaus muutamina viime päivinä. Joka hetki, milloin hän ei ajatellut yksinomaan Julienia, hänen sielussaan kaikui, tuo jumalaisen herkkä laulu, jonka sanat niin hyvin tuntuivat soveltuvan hänen omaan asemaansa. Ja rakkaudesta musiikkiin Mathilde joutui sinä iltana samanlaiseen sieluntilaan, jollaisessa rouva de Rénal eli aina Julienia ajatellessaan. Älyllisistä syistä johtuva rakkaus on epäilemättä henkevämpää kuin sydämen syistä johtuva rakkaus, mutta sen sijaan se kohoaa vain harvoin hurmioksi. Se tuntee itsensä liian hyvin, se arvostelee joka hetki. Se ei hälvennä ajatusta, vaan päinvastoin rakentuu nimenomaan ajatuksen perustalle.

Kun sitten palattiin oopperasta kotiin, Mathilde ei välittänyt yhtään äitinsä, rouva de La Molen puheista, väitti vaan olevansa kuumeessa ja harjoitteli myöhään yöhön pianollaan tuota laulelmaa. Ja hän lauloi sydämensä hurmanneen aarian sanoja:

    Devo punirmi, devo punirmi,
    Se troppo amai.

    [Minun täytyy, täytyy rangaista itseäni,
    jos liiaksi rakastin.]

Tuloksena tästä järjettömästä yöstä oli, että Mathilde uskoi nyt vihdoinkin voittaneensa rakkautensa.

Tämä kohta teoksessamme koitunee monellakin tapaa tekijäraukalle epäedulliseksi. Tapoihin jäykistyneet sielut syyttävät häntä varmaan hävyttömästä väärentelystä. Mutta eihän suinkaan moisen olettamuksen, että joku ja yksi ainoa Pariisin naisista voi joutua sellaisten hullujen päähänpistojen valtaan, jotka alentavat Mathilde-neidin kuvaa, pitäisi loukata niitä naisia, jotka loistavat Pariisin salongeissa. Onhan meidän sankarittaremme kokonaan mielikuvitusluomus. Häntä on suorastaan mahdotonta kuvitella niiden yhteiskunnallisten tapojen yhteydessä, jotka ikuisiksi ajoiksi takaavat niin erikoisen arvoaseman 1800-luvun sivistykselle.

Niiltä neitosilta, jotka leijailevat tämän talven tanssiaisten ihanimpina kaunistuksina, ei todellakaan puutu ainakaan järkevyyttä. Ja samoin ajattelen, ettei heitä saateta syyttää myöskään siitä, että he halveksivat liian paljon rikkautta, hevosia, kauniita maatiloja, yleensä kaikkea tuollaista, mikä tuo ihmiselle mukavan olon tässä maailmassa. Kaukana siitä, että he pitäisivät näitä etuja, sanomattoman ikävinä, he yleensä himoitsevat niitä vakavasti, ja jos heidän sydämessään elää mikään intohimo, kohdistuu se juuri näihin kaipuun kohteisiin.

Nuoret miehet taas, jos heillä on vähänkin sellaisia lahjoja kuin Julienilla, eivät suinkaan perusta onneaan rakkausseikoille. He liittyvät katkeamattoman lujilla siteillä toisiinsa nurkkaklikiksi, ja kun klikki saa voiton, niin kaikkea maailman hyvää sataa satamalla sen jäsenien syliin. Oi onnetonta sivistynyttä mies-raukkaa, jos hän ei liity mihinkään ryhmään. Hänen vähäisintäkin menestystään pidetään ansaitsemattomana, ja muiden korkea moraalinen kunto ylenee voittajaksi, samalla kun se varastaa itselleen hänen menestyksensä. No niin, hyvät lukijat, romaani on kuvastin, jota kuljetetaan pitkin maantietä. Milloin se heijastaa silmiinne sinisen taivaan, milloin tien saviset rapakot. Ja te syytätte miestä, joka pitelee tuota kuvastinta kourassaan, moraalittomaksi kyynikoksi! Hänen kuvastimensa näyttää teille lian, ja te haukutte kuvastinta! Syyttäisitte paremminkin valtamaantietä, jossa on rapakoita, ja vieläkin suuremmalla syyllä maanteiden tarkastajaa, joka on antanut sinne syntyä rapakoita ja sallinut mädän veden seisoa niissä!

Ja nyt, kun olemme sopineet keskenämme, että Mathilden luonne on mahdoton nykyaikana, joka on yhtä varovainen kuin kunniallinenkin, en enää pelkää ärsyttäväni ketään, vaikka jatkankin tämän suloisen tytön kuvaamista.

Koko seuraavan päivän Mathilde vaani tilaisuutta saadakseen varmuuden, että oli voittanut mielettömän intohimonsa. Hän pyrki käyttäytymään Julienia kohtaan joka suhteessa epämiellyttävästi. Ja siitä huolimatta hän seurasi tarkoin jokaista Julienin liikettä.

Julien oli liian onneton ja varsinkin liian kiihtynyt ymmärtääkseen, että intohimo saattoi ilmetä niin monimutkaisissa muodoissa, ja vielä vähemmän hän saattoi aavistaa, että siinä intohimossa piili paljon hänelle edullista. Ei, hänestä tuli pelkkä kärsimyksen uhri. Hän lienee tuskin koskaan ennen tuntenut itseään niin onnettomaksi. Älyllä oli niin vähän valtaa hänen tekoihinsa, että jos joku synkkämielinen filosofi olisi sanonut hänelle: – Muistakaa käyttää heti hyväksenne mielentiloja, jotka alkavat kääntyä teille suopeiksi, sillä tällaisessa pariisilaisessa älyvoittoisessa rakkaudessa ei samaa metkua koskaan kestä kahta vuorokautta kauemmin, niin Julien ei olisi ymmärtänyt häntä. Mutta vaikka hän olikin luonteeltaan hieman liian tunteellinen, hänellä oli myös arvokkuutta. Hän piti nyt ensimmäisenä velvollisuutenaan vaiteliaisuutta, se oli hänestä selvä asia. Jos hän olisi saattanut neuvotella jonkun kanssa, kertoa tuskastaan kenelle hyvänsä, joka eteen sattui, hän olisi ollut onnellinen kuin ihmisraukka, joka hehkuvaa erämaata hoippuessaan saa taivaasta pisaran raikasta vettä. Hän tunsi, että vaara väijyi alinomaa edessä, hän pelkäsi itsehillintänsä pettävän vastatessaan jollekin epähienolle henkilölle, joka tulisi utelemaan hänen mielentilaansa. Ja niinpä hän sulkeutuikin lukon taakse omaan huoneeseensa.

Hän näki sieltä, että Mathilde käveli pitkän aikaa puutarhassa. Kun Mathilde viimein poistui, Julien laskeutui sinne ja meni ruusupensaan luo, josta neiti oli ottanut kukkasen.

Yö oli aivan pimeä, joten hän saattoi antautua onnettomuutensa pohtimiseen pelkäämättä että joku näkisi hänet. Hän ajatteli, että Mathilde ilmeisesti rakasti jotakuta noista nuorista upseereista, joiden kanssa hän oli täällä niin iloisesti jutellut. Häneenkin Mathilde oli jo ollut rakastunut, mutta oli sitten nähnyt hänet itselleen liian halvaksi. "Tosiaan, eihän minulla paljon ansioita olekaan!" Julien vakuutti itselleen. "Minä olen kaiken kaikkiaan mitätön, kovin jokapäiväinen olento. Olen ikävä muille ja aivan sietämätöntä seuraa itselleni."

Hän inhosi julmasti kaikkia hyviä ominaisuuksiaan, kaikkea sellaista, josta hän oli ennen itsessään pitänyt. Ja tällaisessa mielentilassa, mielikuvitus väännettynä ylösalaisin, hän ryhtyi arvioimaan elämää aivan uudella tavalla, mielikuvituksensa nojalla. Se on valiomiesten tavallinen erehdys.

Monta kertaa hän jo ajatteli itsemurhaa. Ajatus tuntui kiehtovalta, se lupasi suloista lepoa, se oli pikari jääkylmää vettä onnettomalle, joka hiekka-aavikolla nääntyy janoon ja auringonpaisteeseen.

– Mutta jos kuolen sillä tavoin, hän halveksii minua vielä enemmän! hän huudahti sitten. – Minkä kurjan muiston jättäisinkään itsestäni!

Moiseen epätoivon kuiluun syöksyvillä ei ole enää muuta apua kuin rohkeus. Julienilla ei ollut kylliksi älyä sanoakseen itselleen: – Täytyy uskaltaa vielä jotakin! Mutta kun hän katseli neiti de La Molen huoneen ikkunaa ja näki tämän kaihtimien läpi sammuttamassa lamppuaan, hän kuvitteli taas tuota ihanaa huonetta, jonka oli saanut nähdä vain kerran elämässään. Pitemmälle hänen mielikuvituksensa ei kuitenkaan uskaltanut mennä! Kello löi yksi yöllä, ja tuskin se kumahti kun hänen päähänsä pälkähti: Minä kiipeän sinne tikapuilla! Se ajatus syttyi yhdessä ainoassa sekunnissa.

Se oli odottamaton neronleimaus. Ja sitten ilmaantui tulvimalla hyviä syitä sen puolustukseksi. "Voiko minusta missään tapauksessa tulla enää onnettomampaa kuin nyt?" hän ajatteli ja juoksi ottamaan tikapuita. Puutarhuri oli kytkenyt ne ketjuilla kiinni. Julien mursi ketjun irti pikku pistoolillaan ja väänsi sillä yhden silmukan auki ketjuista, joilla tikapuut oli kytketty paikalleen, sellaiset yli-inhimilliset käsivoimat hän äkkiä sai. Tuossa tuokiossa hän suoriutui puuhasta ja nosti tikapuut pystyyn Mathilden ikkunaa vasten. Hän ajatteli:

"Hän kyllä vihastuu ja ilmaisee minulle syvän halveksuntansa, mutta mitäpä sillä väliä? Minä suutelen häntä, suutelen viimeisen kerran, ja sitten menen huoneeseeni ja tapan itseni... Huuleni toki koskettavat hänen poskeansa ennen kuolemaani!" Julien kiiti ylös tikkaita, hän koputti ikkunaluukkuun, hetkisen kuluttua Mathilde kuuli, aikoi avata luukun, mutta tikapuut olivat tiellä. Julien tarttui käsillään rautahakaan, jolla luukkua pidettiin avattuna, ja vaikka hän oli syöksymäisillään siinä paikassa alas syvyyteen, hän nykäisi rajusti tikapuita sivummalle, ja onnistuikin. Mathilde sai luukun auki.

Paremminkin kuolleena kuin elävänä Julien heittäytyi sisälle.

– Viimeinkin sinä tulit! Mathilde huudahti ja heittäytyi hänen syliinsä.

Kuinka Julienin onnea voisi kuvata? Myös Mathilde oli melkein yhtä onnellinen.

Hän puhui omaa itseään vastaan, hän tuomitsi itsensä ankarasti:

– Anna minulle rangaistus hirvittävästä ylpeydestäni, hän sanoi rusentaen Julienin syliinsä niin että oli tukehduttaa tämän. – Sinähän olet minun valtiaani, minä olen sinun orjasi, polvillani tahdon rukoilla sinulta armoa siitä, että kapinoin sinua vastaan. Ja hän hellitti kätensä tahtoen vaipua Julienin eteen polvilleen. – Niin, sinä olet minun käskijäni, hän hoki yhä, juopuneena rakkaudesta ja onnesta. – Tee minulle aina mitä tahdot, rankaise armottomasti orjaasi, milloin hän pyrkii kapinoimaan sinua vastaan!

Hetken kuluttua hän sitten riistäytyi Julienin sylistä, sytytti kynttilän, ja vain äärettömällä vaivalla Julien sai hänet estetyksi leikkaamasta päästään suurta tukkua hiuksia. Mathilde väitti:

– Minä tahdon aina muistaa olevani sinun orjattaresi. Ja jos vielä sattuu, että onneton ylpeyteni vie minut harhateille, voit näyttää minulle hiuksiani ja sanoa: – Nyt ei ole kysymys pelkästä rakkaudesta, ei siitä minkälaiset tunteesi tällä hetkellä ovat, vaan siitä, että olet vannonut tottelevasi minua, ja tottelekin nyt, koska lupasit.

Mutta viisainta lienee olla yrittämättä kuvailla tällaista hillitöntä mielenhäiriötä ja ääretöntä onnea.

Julien todisti kunniallisuutensa yhtä suureksi kuin onnensa.

– Minun täytyy poistua täältä tikapuilla, hän sanoi Mathilde-neidille, kun näki aamun sarastuksen alkavan kuultaa idästä kaukaisten savupiippujen ja puutarhan takaa. – Uhraus, jota vaadin itseltäni, johtuu kunnioituksesta sinua kohtaan. Minä riistän itseltäni muutamia tunteja käsittämättömintä onnea mitä kuolevainen ikinä voi saada. Sen uhrin annan maineesi tähden. Jos tuntisit sydämeni, ymmärtäisit, miten minun täytyy tehdä sille väkivaltaa. Oletkohan nyt aina minua kohtaan sellainen kuin tällä hetkellä? Mutta olethan luvannut, se riittää. Kuitenkin sinun täytyy saada tietää, etteivät ensimmäisen kohtauksemme herättämät epäluulot ole suinkaan kaikki suuntautuneet varkaisiin. Markiisi de La Mole on määrännyt vartijan puutarhaan. Herra de Croisenoisin kintereille on lähetetty urkkijoita, tiedetään tarkoin, mitä hän puuhailee öisin...

Tämän kuullessaan Mathilde purskahti äänekkääseen nauruun. Äiti ja yksi kamarineidoista heräsivät viereisessä huoneessa, ja yhtäkkiä tehtiin oven takana kysymyksiä. Julien katsahti neiti de La Moleen, Mathilde nuhteli kalpeana kamarineitoa eikä suvainnut vastata äidilleen sanaakaan.

– Mutta jospa he älyävät avata ikkunan ja näkevät tikapuut! Julien sanoi.

Vielä kerran hän pusersi neiti de La Molen syliinsä, heittäytyi sitten tikapuille ja paremminkin solahti kuin laskeutui niitä myöten puutarhaan. Muutamassa sekunnissa hän pääsi maahan.

Ja kolme sekuntia sen jälkeen tikapuut olivat jälleen lehmuskäytävällä, ja Mathilde-neidin kunnia pelastettu. Rauhoituttuaan Julien huomasi olevansa aivan veressä ja melkein alasti: hän oli repinyt itsensä haavoille luisuessaan varomattomasti maahan.

Onnenhurmio toi takaisin kaiken entisen luonteenvoiman. Vaikka kaksikymmentä miestä olisi ilmestynyt ja karannut hänen kimppuunsa, hän olisi vain nauttinut saadessaan hyökätä heitä vastaan. Onneksi ei hänen sotaista kuntoaan nyt pantu koetukselle. Hän laski tikapuut niiden tavalliselle paikalle, kiinnitti ne ketjuihin, joihin ne olivat olleet kytketyt, eikä unohtanut myöskään tasoitella jälkiä, jotka tikapuut olivat jättäneet kukkia kasvavaan lavaan Mathilde-neidin ikkunan alle.

Kun hän pimeässä tunnusteli kädellään löysää multaa tutkiakseen, olivatko jäljet täysin poistetut, hän tunsi ylhäältä putoavan jotakin käsilleen. Sieltä tuli tukku hiuksia, jotka Mathilde oli leikannut päästään ja heitti nyt hänelle.

Mathilde seisoi ikkunan ääressä.

– Ne ovat orjaltasi, hän sanoi aivan ääneen. – Ne ovat ikuisen uskollisuuden merkki. Minä en enää koskaan käytä järkeäni, ole sinä minun hallitsijani.

Julien liikuttui niin, että aikoi jo ottaa uudestaan tikapuut ja kiivetä takaisin. Viimein hänen järkensä kuitenkin voitti.

Puutarhasta sisälle pääseminen ei ollut varsin helppoa. Julien sai kiskotuksi auki erään kellarin oven, ja sisällä hänen oli pakko sitten niin hiljaa kuin mahdollista murtaa oman huoneensa ovi. Hermostuksissaan hän oli nimittäin jättänyt huoneeseen, josta äsken niin kiireesti poistui, huoneensa avaimenkin, joka oli ollut hänen takkinsa taskussa. "Kunhan nyt Mathilde vain huomaisi pistää vaarallisen sotasaaliinsa piiloon", Julien ajatteli.

Lopulta kuitenkin väsymys voitti onnen, ja auringon noustessa Julien vaipui sikeään uneen.

Hän tuskin heräsi aamiaiskellon soittoon. Hän kiiruhti ruokasaliin. Pian Mathilde-neitikin tuli sinne. Julienin ylpeys sai ensin tuntea onnen hetken, sillä hän näki rakkauden säteilevän tuon niin kauniin ja kaikkien palveleman naisen silmistä. Mutta pian hänelle tuli täysi syy pelästyä.

Mathilde oli näet, sillä verukkeella, ettei ollut ennättänyt oikein järjestää tukkaansa, kammannut hiuksensa niin, että Julien huomasi jo ensi silmäyksellä koko sen uhrin suuruuden, jonka Mathilde edellisenä yönä oli tukkansa leikkaamalla antanut. Jos yleensä jokin voi turmella niin kaunista olentoa oli Mathilde siinä suhteessa onnistunut. Kokonainen läiskä kauniita, vaaleankellertäviä hiuksia oli leikattu poikki puoli tuumaa juuresta.

Aamiaispöydässä Mathilde-neidin koko käytös vastasi tätä hänen uhkarohkeaa menettelyään. Näytti kuin hän olisi ottanut velvollisuudekseen ilmaista koko maailmalle mielettömän rakkautensa Julieniin. Onneksi markiisi de La Molen ja markiisittaren huomio oli sinä päivänä kiintynyt äskettäin tapahtuneeseen kunnialegioonan sinisen nauhan jakeluun, jossa herra de Chaulnes oli jäänyt osattomaksi.

Aterian loppupuolella Mathilde sattui Julienin kanssa puhellessaan sanomaan: – Valtiaani. Julien lensi tulipunaiseksi.

Mathilde ei päässyt hetkeksikään koko päivänä yksikseen, lieneekö se sitten ollut sattuma vai rouva de La Molen tarkoitus. Kun illalla siirryttiin ruokasalista salonkiin, Mathilde sai kuitenkin kuiskatuksi Julienille:

– Ethän luule minun etsivän verukkeita? Äiti sanoi, että yksi hänen kamarineidoistaan tulee yöksi minun huoneeseeni nukkumaan.

Se päivä meni kuin vilahdus. Julienin onnelle ei ollut vertaa. Seuraavana aamuna hän istui jo kello seitsemältä kirjastossa ja toivoi, että neiti de La Mole suvaitsisi ilmestyä sinne. Ja hän kirjoitti neidille aivan loputtoman pitkän kirjeen.

Mutta hän sai nähdä Mathilde-neidin vasta parin tunnin kuluttua aamiaisella. Mathilde oli sinä päivänä järjestänyt tukkansa erinomaisen huolellisesti. Tavattomalla taidolla hän oli saanut kätketyksi läiskän, josta tukka oli leikattu pois. Hän vilkaisi pari kertaa Julieniin, mutta kohteliain ja rauhallisin silmin. Nyt ei ollut kysymystäkään siitä, että hän olisi sanonut: – Valtiaani.

Julienin hengitys aivan salpautui, niin hän kummastui... Mathilde näytti melkein soimaavan itseään kaikesta siitä hyvästä, mitä oli Julienille suonut.

Tyynesti asiaa pohdittuaan hän oli tullut siihen päätökseen, että vaikka Julien ei ollut aivan tavallinen ihminen, ei hän myöskään kohonnut kylliksi keskitason yläpuolelle, joten hän ei ansainnut niitä omituisia hullutuksia, joihin Mathilde oli hänen tähtensä uskaltautunut. Kaiken kaikkiaan, Mathilde ei nyt enää ollenkaan ajatellut rakkautta. Sinä päivänä hän oli väsynyt rakastamiseen.

Mitä taas Julieniin tuli, hänen tunteensa olivat kuin kuusitoistavuotiaan lapsen. Kauheat epäilykset, ihmettely, epätoivo riehuivat vuorotellen hänen sydämessään koko aamiaisen ajan, joka tuntui hänestä loputtoman pitkältä.

Pian, kun hän jotakuinkin kunnolla pääsi pöydästä, hän paremminkin ryntäsi kuin juoksi talliin, satuloi itse hevosensa ja lasketti kaupungille täyttä laukkaa. Hän pelkäsi häpäisevänsä itsensä ilmaisemalla jollakin tavalla heikkoutensa. "Minun täytyy turruttaa sydämeni ruumiillisella ponnistuksella", hän ajatteli ratsastaessaan neliä Meudonin metsässä. "Mitä minä olen tehnyt, mitä minä olen sanonut ansaitakseni tällaista ynseyttä?" Kotiin palattuaan hän ajatteli: "Minun ei pidä tehdä mitään, ei sanoa sanaakaan tänään. Minun täytyy olla kuollut fyysisesti niin kuin sielullisestikin. Julienia ei ole enää olemassa, vain hänen ruumiinsa harhailee elävien keskellä."

L

JAPANILAINEN MALJAKKO

    Hänen sydämensä ei ensin ymmärrä tuskansa suuruutta; hän on enemmän
    neuvoton kuin järkyttynyt. Mutta sitä mukaa kun järki jälleen
    herää, hän alkaa aavistaa onnettomuutensa syvyyttä. Kaikki elämän
    ilot ovat häneltä tuhotut, hän ei tunne muuta kuin raatelevan
    epätoivon terävät okaat. Mutta miksi puhua fyysisestä tuskasta?
    Mikä ruumiillinen tuska olisi läheskään niin julma kuin tämä?

                                                 Jean Paul.

Soitettiin päivälliselle. Julien ehti parhaiksi pukeutua. Ruokasalissa hän tapasi Mathilde-neidin joka pyyteli innokkaasti veljeltään ja markiisi de Croisenoisilta, etteivät he lähtisikään viettämään iltaa Suresnesiin marsalkatar de Fervaquesin luokse.

Mathilde tekeytyi niin herttaiseksi kuin ikinä saattoi. Päivällisen jälkeen ilmestyivät herrat de Luz ja de Caylus ja useita heidän ystäviään vieraiksi. Näytti kuin neiti de La Mole olisi sisarellisen rakkauden palvelukseen taas omistauduttuaan alkanut vaatia itseltään myöskin mitä ankarimpia sovinnaisten tapojen muotoja. Vaikka ilta oli kovin kaunis, hän ei millään ehdolla tahtonut lähteä puutarhaan eikä sallinut että rouva de La Mole jätettäisiin yksin nojatuoliinsa. Sinisestä sohvasta tuli nyt, niin kuin talvellakin, pakinoitsijoiden piirin keskipiste.

Mathilde moitti puutarhaa, tai ainakin se tuntui hänestä ikävältä. Siihenhän liittyi muisto Julienista.

Onnettomuus vähentää älyä. Sankarimme oli niin avuton, että istahti tuolle pienelle olkituolille, joka ennen oli ollut niin monien hänen loistavien voittojensa todistajana. Tänään ei kukaan puhunut hänelle sanaakaan. Tuntui kuin häntä ei olisi nähtykään, tai vielä paljon pahempaakin. Ne neiti de La Molen ystävättäret, jotka istuivat Julienin rinnalla sohvan äärimmäisessä päässä, koettivat kaikin keinoin saada käännetyksi hänelle selkänsä, tai ainakin Julien käsitti asian niin.

Julien ajatteli ilmeisesti joutuneensa ylhäisten epäsuosioon. Hänen päätti tutkia noita ihmisiä, jotka koettivat murskata hänet halveksunnallaan.

Herra de Luzin eno oli tärkeässä virassa kuninkaan hovissa, ja siitä johtui, että tuo korea upseeri alkoi keskustelunsa aina seuraavalla mielenkiintoisella erikoistiedolla: Hänen enonsa oli lähtenyt kello seitsemältä Saint-Cloudhun ja aikoi jäädä sinne yöksi. Tämä pikku seikka esitettiin ulkonaisesti muka täysin vaatimattomasti, mutta se ei jäänyt milloinkaan esittämättä.

Kun Julien tarkasteli – silmin, jotka onnettomuus oli tehnyt teräviksi – herra de Croisenoista, hän huomasi, että tuo herttainen ja hyväsydäminen nuori mies antoi tavattoman arvon yliluonnollisten voimien vaikutukselle. Hän tuli melkein surulliseksi tai suuttui, jos jollekin hieman tärkeälle tapahtumalle annettiin yksinkertainen ja luonnollinen selitys. "Jotakin hulluutta tuokin on", Julien ajatteli. "Hänen luonteensa muistuttaa suuresti keisari Aleksanteria sellaisena kuin ruhtinas Korasoff hallitsijaansa kuvasi."

Ensimmäisenä Pariisin-vuotenaan oli Julien, joka joutui paikalle suoraan seminaarista, häikäistynyt näiden rakastettavien nuorten miesten hienosta käytöksestä niin, että ei pystynyt muuta kuin ihailemaan heitä. Sellainen käytöshän oli hänelle jotakin aivan uutta. Nyt hän oli alkanut ymmärtää heidän todellista luonnettaan.

Yhtäkkiä hän ajatteli: "Näyttelenpä tässä halpaa osaa!" Hänen täytyi päästä pois tuolta olkituolilta sillä tavoin, ettei näyttäisi kovin nolatulta. Hän mietti keinoa ja vaivasi mielikuvitustaan, joka liiteli aivan muualla, keksimään jotakin uutta. Täytyi turvautua kokemukseenkin. Mutta hänen kokemuksensa olivat, se täytyy myöntää, hyvin vähäisiä. Poika-raukka oli niin vähän liikkunut seurapiireissä. Ja niinpä kaikki huomasivatkin hänen erikoisen kömpelyytensä, kun hän nousi paikaltaan ja poistui salista. Koko hänen olemuksestaan paistoi ilmeinen onnettomuus. Kokonaista kolmeneljännestuntia hän oli täällä esittänyt jonkinlaista hienompien seuraan tunkeutuneen alempiarvoisen osaa, jolta ei maksa vaivaa salata, mitä hänestä oikein ajatellaan.

Arvostelut, joita Julien kilpailijoistaan teki, estivät häntä nyt kuitenkin ottamasta onnettomuuttaan kovin traagisesti. Ja muisto kaksi päivää sitten tapahtuneista tosiseikoista tuki lisäksi hänen ylpeyttään. "Olkootpa vaikka kuinka paljon parempia kuin minä", hän ajatteli poistuessaan yksinään puutarhaan, "Mathilde ei ole ainoallekaan heistä ollut sitä, mitä hän on kaksi kertaa elämässäni suvainnut olla minulle."

Mutta siihenpä hänen viisautensa loppuikin. Hän ei ymmärtänyt yhtään tuota luonteeltaan omituista ihmistä, josta sattuma oli tehnyt hänen kohtalonsa itsevaltiaan määrääjän.

Seuraavanakin päivänä hän kiusasi hevostaan ja itseään luonnottomalla ponnistelulla. Illalla hän ei enää koettanutkaan mennä tuon sinisen sohvan luo, johon Mathilde oli pesiytynyt. Ja Julien huomasi, ettei kreivi Norbert suvainnut enää katsahtaakaan häneen, kun he joskus tulivat vastatusten. "Hän on luonteeltaan kohtelias, ilmeisesti hänen täytyy nyt toimia vastoin parempaa tahtoaan", Julien ajatteli.

Julien olisi tuntenut itsensä onnelliseksi, jos olisi voinut edes nukkua, mutta ruumiillisesta väsymyksestä huolimatta suloiset muistot ruokkivat hänen mielikuvitustaan. Hän ei tajunnut, että kun hän näin ratsasteli ja samosi Pariisin ympäristöjen metsissä, hän jätti kohtalonsa sattuman käsiin, koska syventyi vain omaan itseensä, eikä yrittänyt vaikuttaa Mathilde-neidin sydämeen tai järkeen.

Hänestä tuntui kuin hänelle olisi tullut suunnattoman paljon helpompi olo, jos hänen ainoa toivomuksensa olisi täyttynyt, jos hän olisi saanut puhella neiti de La Molen kanssa! Mutta mitä hän olisi uskaltanut silloin sanoa?

Niissä raskaissa ajatuksissa hän istui eräänä aamuna kello seitsemän aikaan kirjastossa, kun hän äkkiä huomasi Mathilden tulevan sisään.

– Minä tiedän, herra Sorel, että tahdotte puhella kanssani.

– Hyvä Jumala, kuka teille sen on sanonut?

– Tiedän vain, mitä se teihin kuuluu! Jos olette kunniaton, voitte tuhota minut tai ainakin yrittää tuhota minut. Mutta se vaara, jota en muuten pidä yhtään uskottavana, ei suinkaan estä minua puhumasta rehellisesti. Minä en rakasta teitä enää, hyvä herra, se oli vain typerä päähänpisto...

Saadessaan tällaisen kauhean iskun, Julien koetti rakkaudesta ja surusta suunniltaan puolustella itseään. Typerintä mitä hän saattoi tehdä! Puolustellako itseään sillä, ettei miellytä toista? Mutta järjellähän ei ollut enää mitään osuutta Julienin teoissa. Sokea vaisto neuvoi häntä vain edes hiukan viivyttämään kohtalon ratkaisua. Tuntui kuin kaikki ei olisi vielä ollut mennyttä niin kauan kun hän sai puhua. Mathilde ei kuunnellut Julienin sanoja, niiden sointukin kiusasi häntä, eikä hän ymmärtänyt, kuinka Julien uskalsi keskeyttää hänen sanansa.

Mathilde oli sinä aamuna onneton yhtä paljon siitä, että oli loukannut ylpeyttään, kuin siveytensä menettämisen tunnontuskista. Hän masentui aivan toivottomaksi ajatellessaan moista kauheutta, että oli antanut jollekin pikku abbélle, talonpojan pojalle, oikeuden itseensä. "Se on melkein samaa kuin jos minun täytyisi syyttää itseäni rakastumisesta johonkin lakeijaan", hän tuumi silloin, kun oikein erikoisesti liioitteli onnettomuutensa suuruutta.

Ylpeillä ja vakavilla luonteilla ei ole kuin lyhyt askel itsesoimauksesta ihmisvihaan, ja sellaiset vihanpuuskat tuottavat heille ilmeistä nautintoa.

Tuokiossa neiti de La Mole kiihtyi niin, että ilmaisi kaikkein rajattomimman halveksuntansa Julienia kohtaan. Hän oli tavattoman älykäs olento, ja äly näyttäytyi taidossa kiusata toisen itserakkautta ja iskeä siihen syviä haavoja.

Ensi kertaa elämässään Julienin täytyi alistua siihen, että etevämpi henki, joka vihasi häntä mitä julmimmasti, hyökkäsi hänen kimppuunsa. Hän ei suinkaan koettanut sillä hetkellä puolustautua, vaan alkoi päinvastoin halveksia itseään. Kuullessaan kuinka hänet murskattiin nöyryyttävillä sanoilla, jotka sitä paitsi olivat niin taitavasti lasketut, että pystyivät hävittämään viimeisenkin itsetunnon, mitä hänellä vielä oli, Mathilde tuntui hänestä olevan oikeassa. Hänestä tuntui vieläpä, että Mathilde ei ollut tarpeeksikaan häntä moittinut.

Mathilde puolestaan nautiskeli ilkeydestään, kun sai näin kurittaa itseään ja Julienia siitä, että oli muutamaa päivää aikaisemmin jumaloinut Julienia.

Hänen ei tarvinnut suinkaan mietiskellä ja valmistaa ennakolta kaikkia noita julmuuksia, joita hän Julienille koko ajan sinkosi. Hän vain luki sanoja, joita rakkaudelle vastakkaiset voimat olivat jo viikon päivät kuiskutelleet hänen sydämessään.

Jokainen uusi sana viilsi Julieniin sata kertaa kauheammin kuin entiset. Hän koetti paeta, neiti de La Mole esti hänet siitä käskevällä kädenliikkeellä.

– Pyydän, muistakaa että puhutte kovaa, sananne voidaan kuulla toiseen huoneeseen, Julien sanoi.

– Entä sitten? neiti de La Mole jatkoi ylpeästi. – Kuka uskaltaisi ilmaista kuunnelleensa minua? Minä haluan ikipäiviksi parantaa teidän pikku turhamaisuutenne päähänpistoista, joita teillä ehkä on ollut minun suhteeni.

Kun Julien viimeinkin pääsi pois kirjastosta, hän oli niin ihmeissään, ettei tuntenut onnettomuuttaan niin kovaksi kuin aikaisemmin. – Hyvä on, hän ei rakasta minua enää, hän hoki, puhuen itsekseen ääneen, kuin vakuuttuakseen asemastaan. – Hän tuntuu rakastaneen minua kahdeksan, kymmenen päivää, ja minä en koskaan lakkaa rakastamasta häntä. – Eikö hän vain muutama päivä sitten tosiaan merkinnyt sydämelleni mitään, ei kerrassaan mitään!

Mathilde-neidin sydän tulvi tyydytetyn ylpeyden riemua. Hän oli siis jaksanut rikkoa välit ainaiseksi! Jos hän tosiaan kykenisi kukistamaan niin väkevän tunteen, olisi hän jälleen täysin onnellinen. – Siten täytyisi tuon pikku herran kerta kaikkiaan ymmärtää, ettei hänellä koskaan tule olemaan mitään valtaa minuun.

Mathilde oli sillä hetkellä niin onnellinen, että tunsi todellakin olevansa aivan vapaa rakkaudesta.

Jos Julien olisi ollut vähemmän intohimoinen luonne, hänen rakkautensa olisi näin julman, näin nöyryyttävän kohtauksen jälkeen käynyt suorastaan mahdottomaksi. Unohtamatta hetkeksikään käytöstä, jota arvokkuus vaati, neiti de La Mole oli lausunut Julienille epämiellyttäviä asioita niin taitavasti harkitussa muodossa, että ne saattoivat näyttää totuuksilta silloinkin, kun niitä arvosteltiin rauhallisesti.

Julien päätteli tästä kovasti hämmentävästä kohtauksesta, että Mathilde oli äärettömän ylpeä. Julien luuli kaiken heidän välillään nyt varmasti loppuneen, ja kuitenkin hän esiintyi seuraavana päivänä aterialla neiti de La Molen edessä kovin nöyränä ja kömpelönä. Siinä virhe, jollaisesta Julienia ei tätä ennen ole voitu syyttää. Niin pienissä kuin suurissakin asioissa hän tavallisesti tiesi tarkoin, mitä hän tahtoi ja mitä hänen täytyi tehdä, ja toteutti päätöksensä.

Kun rouva de La Mole saman aamiaisaterian jälkeen pyysi, että Julien antaisi hänelle erään kapinamielisen ja kuitenkin melkoisen harvinaisen kiertokirjeen, jonka markiisittaren rippi-isä oli aamulla tuonut salaa taloon rouvan luettavaksi, Julien pudotti kiertokirjettä peilipöydältä ottaessaan lattialle vanhan sinisen posliinimaljakon, joka muuten oli erikoisen ruma.

Rouva de La Mole nousi paikaltaan, huudahti pahastuneena ja tuli katsomaan lähempää rakkaan maljakkonsa sirpaleita.

– Se oli vanhaa japanilaista posliinia, hän sanoi – se oli isäni tädin, Chellesin abbedissan perintöä. Hollantilaiset olivat antaneet sen lahjana Orleansin hallitsijaprinssille, joka sitten antoi sen tyttärelleen...

Mathilde oli äitinsä tavoin tullut paikalle ja iloitsi siitä, että tuo sininen maljakko, joka hänestä oli hirvittävän ruma, oli nyt mennyt pieniksi sirpaleiksi. Julien ei sanonut sanaakaan eikä ollut millänsäkään. Hän huomasi neiti de La Molen seisovan aivan vierellään.

– Maljakko on nyt ainaiseksi mennyt, Julien sanoi hänelle – samoin se tunne, joka eli aikoinaan sydämessäni. Suvaitkaa ottaa vastaan anteeksipyyntöni kaikista niistä mielettömyyksistä, joihin se minut saattoi.

Ja Julien poistui.

– Näyttää melkeinpä siltä kuin herra Sorel ylpeilisi ja olisi tyytyväinen teostaan, rouva de La Mole sanoi, kun Julien oli mennyt.

Sanat iskivät suoraan Mathilde-neidin sydämeen. "Se on totta", hän ajatteli, "äitini on oikeassa, Julienin luonne on sellainen."

Ja nyt vasta Mathilde-neidin eilisestä kohtauksesta saama riemu katosi.

– Niin, kaikki on lopussa, hän sanoi itsekseen näennäisen tyynenä. – Olkoon opiksi minulle. Erehdykseni oli kauhea, nöyryyttävä. Se vaatii minulta viisautta koko loppuikäni.

Julien ajatteli: "Miksi en saanut äsken puhua totta? Miksi rakkaus, jota tunsin tuota mieletöntä naista kohtaan, kiduttaa minua yhä?"

Rakkaus ei suinkaan sammunut, kuten hän toivoi, vaan kiihtyi ja kasvoi. "Hän on tosin hullu", Julien ajatteli, "mutta ei hänen suloisuutensa vähene siitä. Onko maailmassa kauniimpaa naista kuin hän? Eivätkö kaikki ilot, mitä hienostunein kulttuuri ikinä voi tarjota, ilmenneet neiti de La Molessa?"

Menneen onnen muistot valtasivat Julienin ja tuhosivat piankin kaikki järjen rakennelmat.

Sellaisia muistoja vastaan järki taistelee turhaan. Sen ankarat hyökkäykset ainoastaan lisäävät muistojen suloa.

Kaksikymmentäneljä tuntia tuon vanhan japanilaisen maljakon särkymisen jälkeen Julien oli kuin olikin onnettomin ihminen maailmassa.

LI

SALAINEN KIRJELMÄ

    Sillä kaikki, mitä kerron, olen itse nähnyt; ja jos silmäni
    silloin pettivät, niin en nyt kertoessani todellakaan petä
    teitä.

                       Eräästä tekijän saamasta kirjeestä.

Markiisi kutsutti Julienin luokseen. Herra de La Mole näytti nuorentuneelta, hänen silmänsä sädehtivät.

– Keskustellaanpa hiukan teidän muistinlahjoistanne, hän sanoi Julienille. – Väitetään, että ne ovat suunnattomat! Voisitteko opetella ulkoa neljä sivua ja sitten lausua ne Lontoossa? Mutta ainoaakaan sanaa ei saisi muuttaa?...

Markiisi rutisti harmissaan kasaan päivän numeron La Quotidienne-lehteä, koettaen turhaan salata hyvin huolestunutta mielialaansa. Julien ei ollut koskaan nähnyt häntä sellaisessa tilassa, ei edes silloin kuin käsiteltiin oikeusjuttua abbé de Frilairia vastaan.

Julien oli jo kyllin kokenut tietääkseen, että hänen täytyi näytellä, että hän antoi tämän keveän puhuttelutyylin pettää itseänsä.

– Tuo La Quotidiennen numero ei varmaankaan ole kovin mielenkiintoinen, mutta jos herra markiisi sallii, minulla on huomisaamuna kunnia lukea se teille ulkoa alusta loppuun.

– Mitä, ilmoituksetko myös?

– Aivan kaikki, jättämättä pois sanaakaan.

– Lupaatteko kunniasanallanne? markiisi jatkoi muuttuen yhtäkkiä hyvin totiseksi.

– Kyllä, herra markiisi, ainoa, mikä saattaisi sekoittaa muistini, olisi pelko, etten pitäisi sanaani.

– No niin, oikeastaan unohdin tehdä teille tämän kysymyksen eilen. En pyydä teiltä valaa ettette milloinkaan kerro, mitä nyt saatte kuulla. Tunnen teidät liian hyvin loukatakseni teitä sillä tavoin. Olen mennyt vastuuseen teistä, vien teidät erääseen salonkiin, jonne kokoontuu kaksitoista henkilöä. Te merkitsette paperille, mitä kukin puhuu. Älkää olko levoton, siitä ei tule mitään sekavaa keskustelua, jokainen siellä puhuu vuorollaan, joskaan ei ehkä täysin täsmällisessä järjestyksessä, markiisi lisäsi jälleen tuolla keveällä ja taitavan viisaalla sävyllä, joka oli hänelle hyvin luontaista. – Meidän keskustellessamme te kirjoitatte parisenkymmentä sivua. Sitten palaamme tänne ja lyhennämme ne parikymmentä neljäksi. Ja nuo neljä te luette minulle ulkoa huomisaamuna ettekä siis La Quotidienne-lehteä. Sen jälkeen lähdette kohta matkalle. Postivaunuissa esiinnytte nuorena herrana, joka matkustelee huvikseen. Ensisijaisesti pidätte huolta, ettei käytöksenne herätä kenenkään huomiota. Aikanaan saavutte erään korkean henkilön luo. Siellä tarvitsette vielä enemmän viisautta. Teidän täytyy hämätä hänen koko ympäristönsä, sillä hänen sihteereissään ja palvelusväessään on vihollistemme lahjomia henkilöitä, jotka väijyvät agenttejamme ehkäistäkseen heidän toimiaan. Teille toimitetaan suosituskirje, jonka sisällöllä ei ole mitään merkitystä. Silloin, kun hänen ylhäisyytensä katsoo teihin, vedätte taskustanne tämän minun taskukelloni, jonka lainaan teille matkalle. Ottakaa se nyt, onpahan sekin tehty, ja antakaa minulle omanne. Herttua itse tulee saneluni mukaan kirjoittamaan muistiin ne neljä sivua, jotka opettelette täällä ulkoa. Sen jälkeen, mutta ei ennemmin, huomatkaa se, voitte kertoa, jos hänen ylhäisyytensä sitä pyytää, kokouksesta, johon nyt pääsette mukaan. Matka ei teille suinkaan käy yksitoikkoiseksi, sillä Pariisin ja ministerin asuinpaikan välillä liikkuu henkilöitä, jotka kaikesta sydämestään haluaisivat ampua kuulan herra Sorelin kalloon. Siinä tapauksessa hänen toimivelvollisuutensa päättyy, ja minua tuskastuttaa asiain liika viivästyminen, sillä, rakas ystäväni, kuinka saamme tiedon kuolemastanne? Eihän teiltä voida vaatia, että voisitte ilmoittaa meille kuoltuanne tapauksesta. No niin, pistäytykää nyt kohta ostamassa itsellenne toinen puku, markiisi jatkoi muuttuen vakavaksi. – Noudattakaa vanhentunutta, kaksi vuotta sitten seurattua muotia. Teidän täytyy tänä iltana näyttää hiukan huolimattomasti puetulta. Matkalla sitä vastoin esiinnytte niin kuin tavallisestikin. Tämä kummastuttaa teitä, epäluulonne herää? Niin, ystäväni, eräs niistä arvoisista henkilöistä, joiden keskustelun saatte kuulla, pystyy lähettämään tiedonannon, jonka nojalla teille ehkä tarjotaan, kun jossakin kelpo ravintolassa pyydätte illallista, vähintään annos oopiumia.

– Taitaa olla parempi kiertää viisitoista peninkulmaa syrjäteitä kuin yrittää suoraan, Julien sanoi. – Matka vie nähtävästi Roomaan...

Markiisi muuttui niin torjuvan ja tyytymättömän näköiseksi, ettei Julien ollut huomannut häntä sellaisena Bray-le-Hautin päivien jälkeen.

– Sen saatte kuulla, hyvä herra, sitten kun katson tarpeelliseksi sanoa sen teille. En pidä kysymyksistä.

– Se ei suinkaan ollut kysymys, Julien vastasi. – Vakuutan teille, herra markiisi, minä vain ajattelin ääneen, aprikoin, mikä tie olisi turvallisin.

– Niin, ajatuksenne näyttivät todellakin karanneen teiltä. Älkää koskaan unohtako, ettei lähettiläs, varsinkaan teidän iässänne, saa esiintyä sellaisena kuin hän koettaisi kiristää itselleen luottamusta.

Julien tunsi itsensä harmillisen nöyryytetyksi, tunsi olevansa väärässä. Turhamaisuudessaan hän koetti nyt puolustautua, mutta ei onnistunut. Markiisi vastasi:

– Tietäkää, että ihminen aina vetoaa hyvään sydämeensä silloin kun tekee tyhmyyksiä.

Tunti sen jälkeen Julien seisoi markiisin odotushuoneessa kuin mikäkin vähäpätöinen virkamies. Puku oli vanhanaikainen ja kaulassa oli liina, jonka valkeus oli epäilyttävä. Koko hänen olemuksessaan oli jotain konttorirottamaista.

Kun markiisi näki hänet, hän purskahti nauruun, ja leppyi vasta silloin täydellisesti Julienille.

Herra de La Mole ajatteli: "Jos tämä nuori mies pettää minut, niin kehenkä sitten voin luottaa? Ja täytyyhän kuitenkin luottaa johonkin, kun joutuu suureen tehtävään. Omalla pojallani ja hänen erinomaisilla ystävillään on kyllä samanlainen sydän kuin tälläkin, uskollisuutta heillä riittäisi tuhannenkin osalle. Jos kysymykseen tulisi taistelu, niin he antaisivat tuhota itsensä valtaistuimen portaille. Kaikkea he osaavat... paitsi yhtä, mitä juuri tällä hetkellä tarvitaan. Johan on piru, jos heissä olisi ainoaakaan, joka oppisi ulkoa neljä isoa sivua tekstiä ja kykenisi tekemään viisikymmentä peninkulmaa matkaa joutumatta ilmi. Norbert antaisi vain tappaa itsensä niin kuin hänen kantaisänsäkin antoivat, ja se onkin salaliittolaisen ensimmäinen avu..."

Markiisi vaipui syviin ajatuksiin ja huokasi sitten: "Ja sitäpaitsi, ehkäpä Sorel antaisi tappaakin itsensä yhtä hyvin kuin hän..."

– No niin, mennäänpä vaunuihin, markiisi sanoi sitten, ikään kuin vastenmielistä ajatusta karkoittaakseen.

– Herra markiisi, sillä välin kun minulle järjestettiin tätä pukua, opettelin ulkoa ensimmäisen sivun tämän päivän La Quotidienne-lehteä, Julien ilmoitti.

Markiisi otti häneltä lehden, ja Julien luki ulkoa ensimmäisen sivun erehtymättä ainoastakaan sanasta. "Hyvä", markiisi ajatteli menetellen tänä iltana ylen diplomaattisesti. "Lukekoon nuori mies, eipähän lukiessaan huomaa, mitä katuja me ajamme."

He tulivat nyt suureen, synkänlaiseen saliin, jonka seinät olivat paikoittain peitetyt vihreillä verhoilla. Keskelle salia oli nyrpeännäköinen lakeija juuri sijoittanut ison ruokasalin pöydän, jonka hän sitten pian muutti virkapöydäksi peittäen sen valtavalla vihreällä liinalla, joka oli täynnä mustetahroja. Luultavasti se oli jostakin virastosta. Talon isäntä oli tavattoman kookas mies. Hänen nimeään ei lausuttu. Julienin mielestä sekä hänen kasvonsa että puhetapansa olivat kuin märehtivän naudan.

Markiisin viittauksesta Julien asettui pöydän alapäähän. Näyttääkseen muka luontevalta hän alkoi vuoleskella kyniä kirjoituskuntoon. Syrjäsilmällä hän kuitenkin laski, että läsnä oli seitsemän henkilöä, mutta hän näki heidät vain selkäpuolelta. Kaksi heistä tuntui puhuttelevan herra de La Molea samanarvoisena, toiset enemmän tai vähemmän alamaisesti.

Nyt tuli sisään uusi henkilö, lakeijan ilmoittamatta mitään. "Tämäpä omituista, tässä talossa ei ilmoiteta vieraita", Julien ajatteli. "Minunkohan läsnäolostani tuo varovaisuus johtuu?"

Kaikki nousivat paikoiltaan ottamaan tulijaa vastaan. Hänellä oli samat korkeat arvomerkit kuin kolmella muullakin paikalla olevalla herralla. Puheltiin melkoisen hiljaisella äänellä. Arvioidessaan uutta tulokasta Julienin täytyi tyytyä siihen vähään, mitä saattoi päätellä hänen kasvonpiirteistään ja käytöksestään. Hän oli lyhyt ja paksu, kasvot olivat punakat, silmät kiiltävät ja ilmeettömät, mitä niissä oli nyt jotain metsäsikaa muistuttavaa ilkeyttä.

Sitten eräs aivan toisenlainen herra, joka pian astui sisään siirsi Julienin huomion tästä henkilöstä. Hän oli pitkä, kovin laiha, ja hänellä oli yllään neljät liivit. Liikkeet olivat kohteliaat, katse hyväilevä. Julien ajatteli: "Tuohan on ihan kuin Besançonin vanha piispa."

Herra kuului varmaankin kirkonmiehiin. Hän oli noin viidenkymmenen tai korkeintaan viidenkymmenenviiden ikäinen ja käytökseltään kovin isällinen.

Nuori Agden piispakin ilmestyi sinne ja näytti suuresti kummastuvan, kun hänen katseensa osui seurueesta Julieniin. Hän ei ollut puhunut Julienille sanaakaan Bray-le-Hautin juhlien jälkeen. Nyt hänen kummasteleva katseensa kiusasi ja ärsytti Julienia. "Ainako minulle seuraa pelkkää pahaa siitä, että tunnen jonkun henkilön? Nämä toiset herrat, joita en ole koskaan ennen nähnyt, eivät yhtään kainostuta minua, mutta tuon nuoren piispan silmät jäätävät minua. Täytyy tunnustaa, että olen sangen omituinen ja epäonnistunut raukka."

Muuan harvinaisen tummaverinen mies astui pian meluten sisään ja alkoi puhua jo ovella. Hänen ihonsa oli keltainen, ja hän näytti hiukan tärähtäneeltä. Tuon mahdottoman suupaltin saapuessa toiset alkoivat painautua ryhmiin, ilmeisestikin päästäkseen kuulemasta hänen jaarituksiaan. Ja kun siirryttiin loitommaksi takan luota, jouduttiin pöydän alapäähän, jossa Julien istui. Hänen kävi yhä vaikeammaksi säilyttää välinpitämätöntä ilmettään, sillä vaikka hän kuinka koetti, hän ei voinut enää olla kuulematta toisten puhetta, ja vähän kokeneenakin hän käsitti, että täällä pohdittiin tärkeitä asioita aivan peittelemättä, ja nämä ylhäiset herrat, jotka seisoivat tuossa aivan hänen edessään, vaatisivat ehdottomasti, että nämä asiat pidettäisiin salassa.

Julien oli jo vuollut parikymmentä kynää, tehden sen niin hidastellen kuin suinkin. Nyt sekin hätäkeino loppui. Turhaan hän odotti, että markiisi antaisi hänelle jonkin merkin. Markiisi näytti täysin unohtaneen hänet. Julien ajatteli kyniä vuoleskellessaan:

"Tämä tehtävä on naurettava, mutta nuo herrat, joiden kasvot ovat noin latteat ja jotka joko toisten puolesta tai omasta aloitteestaan käsittelevät näin suuria asioita, ovat varmasti hyvin epäluuloisia. Minun onnettomissa silmissäni näkyy kyselevä ja sangen vähän kunnioittava ilme, joka heitä tietysti ärsyttäisi. Jos katsoisin yhteen paikkaan eteeni, näyttäisi siltä kuin painaisin heidän sanojaan muistiini."

Hän tunsi asemansa sietämättömän tukalaksi, hän sai kuulla merkillisiä asioita.

LII

KESKUSTELU

    Tasavalta! – Jokaista sellaista aikalaistamme kohti, joka
    uhraisi kaikkensa yhteiseksi hyväksi, on tuhansia ja miljoonia
    olentoja, jotka eivät välitä mistään muusta kuin nautinnoista,
    turhamaisuudestaan. Pariisissa arvioidaan ihmistä sen mukaan,
    minkälaiset hänen vaununsa ovat, eikä hänen kuntonsa perusteella.

                                       Napoleon, Muistelmia

Lakeija riensi sisään ja sanoi:

– Herttua de...

– Hiljaa, tyhmyri, huomautti herttua hänelle sisään tullessaan. Ja hän lausui nämä sanat niin tottuneesti ja majesteettisesti, että Julien pakostakin alkoi ajatella: "Tuon suuruuden ainoa taito ja tieto on siinä, että hän osaa suuttua lakeijalle." Julien vilkaisi tulijaan ja katseli sitten jälleen alas. Hän oli aavistanut niin erinomaisen hyvin tulokkaan ulkomuodon, että pelkäsi katseellaan paljastavansa epäkunnioittavan asenteensa.

Herttua oli viisissäkymmenissä, puettu kuin dandy ja hän käveli ponnahdellen kuin joustimilla. Hänen päänsä oli pieni, nenä suuri, profiili kyömyinen ja kaula eteenpäin kurotteleva. Jalosukuisempia ja tyhjempiä kasvoja oli mahdoton kuvitella.

Hänen saapuessaan kokous avattiin lopullisesti.

Markiisi de La Molen ääni keskeytti yhtäkkiä Julienin fysionomiset tutkimukset. Hän sanoi:

– Esittelen tässä teille herra abbé Sorelin. Hänellä on hämmästyttävän hyvä muisti. Ei ole vielä tuntia siitä kun puhuin hänelle tehtävästä, johon hän ehkä saisi kunnian ryhtyä, ja todistaakseen muistinsa pätevyyden hän opetteli heti ulkoa Quotidiennen koko etusivun.

– Siinähän oli kirjoitus N-raukasta, sanoi talon isäntä. Hän otti kärkkäästi lehden ja jatkoi, vilkaisten Julieniin ilveilevästi, vaikuttaakseen muka mahtavalta:

– Alkakaa lukea, hyvä herra.

Oli aivan äänetöntä, kaikkien silmät olivat suunnatut Julieniin. Hän luki läksynsä niin sulavasti, että herttua parikymmentä riviä kuunneltuaan sanoi: – Kyllä riittää.

Pieni mies, jolla oli metsäsian silmät, istuutui. Hän toimi puheenjohtajana, sillä tuskin hän pääsi paikalleen, kun hän jo osoitti Julienille erästä pelipöytää ja kehotti viittauksella häntä tuomaan sen lähelleen. Julien asettui sen ääreen kirjoitusvälineineen. Hän laski, että vihreällä peitetyn pöydän ympärillä istui kaksitoista henkeä.

– Herra Sorel, olkaa hyvä ja menkää toiseen huoneeseen, teidät kutsutaan sitten tänne, herttua sanoi.

Talon isännän kasvoille tuli varsin levoton ilme: – Ikkunaluukut eivät ole siellä kiinni, hän sanoi matalalla äänellä vierustoverilleen. – Ei ole tarpeen kurkistella ulos ikkunasta, hän huusi Julienille tyhmästi. Julien ajatteli:

"Kas niin, nyt olen sotkeutunut johonkin salaliittoon. Onneksi tämä liitto ei ole sellainen, joka johtaa Grève-torille. Ja vaikka tämä olisikin vaarallista, pidän velvollisuutenani uhrata sen verran ja paljon enemmänkin markiisin hyväksi. Kuinka tyytyväinen olisin, jos minun suotaisiin hyvittää kaikki suru, mitä mielettömyyteni ehkä kerran tuottavat hänelle"!

Samalla kun hän ajatteli näitä mielettömyyksiään ja syvää onnettomuuttaan, hän tarkasteli ympäristöään, painaakseen sen iäksi mieleensä, ja silloin vasta hän huomasi, ettei hän ollut kuullut tämän kadun nimeä ilmoitettavan lakeijalle ja että markiisi oli ajanut paikalle vuokra-ajurilla, mitä hän ei koskaan pitänyt tapanaan.

Julien jätettiin pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä. Salissa, johon hän oli joutunut, seinät olivat peitetyt punaisilla samettiverhoilla, joissa oli leveät kultareunustat. Peilipöydällä oli iso norsunluinen krusifiksi ja uunin reunalla de Maistren Kirja Paavista komeana kultareunaisena niteenä. Julien avasi tuon kirjan, ettei näyttäisi siltä kuin hän yrittäisi kuunnella. Viereisessä huoneessa puhuttiin toisinaan kovalla äänellä. Viimein ovi avattiin ja hänet kutsuttiin takaisin sisään.

– Muistakaa, arvoisat herrat, lausui puheenjohtaja, – että herttua on tällä kertaa kuulijamme. Tämä herra, hän jatkoi viitaten Julieniin, – on nuori, pyhälle asiallemme uskollinen leviitta, jonka on ihmeellisen muistinsa avulla helppo toistaa kaikkein vähäisimmätkin lausuntomme. Teillä, arvoisa herra, on nyt puheenvuoro, hän lausui antaen merkin tuolle isällisen näköiselle miehelle, jolla oli yllään kolmet liivit. Julienin mielestä tätä olisi hyvin voinut nimittää liiviherraksi. Julien otti eteensä paperia ja alkoi uutterasti kirjoittaa.

(Tähän romaanin tekijä aikoi pistää kokonaisen sivun pisteitä. Mutta kustantaja väitti sitä mauttomaksi, ja tällaiselle hävyttömälle kirjalle mauttomuus on kuolemansynti.)

– Politiikka, vastasi kirjailija, – on riippukivi kirjallisuuden kaulassa. Vähemmässä kuin puolessa vuodessa se hukuttaa meidät unohduksen syvyyteen. Politiikka, mielikuvituksen maailman sijoitettuna paukahtaa kuin pistooli keskellä hienoa konserttia. Räjähdys repii korvia eikä kuitenkaan tehoa mihinkään. Se ei soinnu ainoankaan soittimen säveleeseen. Politiikka tietysti loukkaa osaa lukijoita leppymättömiksi, ja ikävystyttää toisia, jotka lukevat asiantuntemuksella kirjoitettuja artikkeleita samasta aiheesta aamulehdissä...

– Niin mutta, jos teidän sankarinne eivät käsittele politiikkaa, vastasi kustantaja, – he eivät olekaan vuoden 1830 ranskalaisia eikä myöskään kirjanne sen kuvastin, joksi sitä väitätte...

Julienin pöytäkirjasta paisui kaksikymmentäkuusi sivua pitkä. Tässä esitämme siitä varsin kalpean lyhennyksen, sillä olihan meidän pakko jättää nyt kuten tavallisesti pois kaikkein törkeimmät typeryydet, koska ne näyttäisivät epämiellyttäviltä tai suorastaan mahdottomilta. (Gazette de Tribuneaux selostaa teille asiat kaikessa laajuudessaan).

Liiviherra, jolla oli isällinen ilme (hän oli varmaankin piispa), hymyili tavan takaa, ja silloin hänen silmänsä, joiden luomet räpyttelivät yhtä mittaa, saivat omituisen loisteen ja tavallista varmemman ilmeen. Tämä henkilö, jonka annettiin puhua ensimmäisenä herttuan läsnäollessa ("mutta mikä tuo herttua oli?" Julien ajatteli), nähtävästi eri mielipiteitten selostajana ja jonkinlaisena kanneviskaalina, tuntui Julienista silloin tällöin hapuilevan epävarmana, pystymättä tekemään horjumattomia päätöksiä, aivan niin kuin oikea kanneviskaali. Siitähän noita virkailijoita yleensä moititaan. Herttuan täytyi huomauttaakin häntä tästä viasta keskustelun lomassa.

Sorvattuaan monia siveellisiä ja pintapuolisia filosofisia korulauseita liiviherra puhui:

– Jalo Englanti on suuren miehensä, kuolemattoman Pittin johdolla uhrannut neljäkymmentä miljardia frangia vallankumousliikkeen vastustamiseen. Jos tänne kokoontuneet arvoisat henkilöt sallivat minun käsitellä avomielisesti erästä surullista asiaintilaa, tahdon huomauttaa, ettei Englanti käsittänyt tarpeeksi selvästi, että sellaista miestä vastaan kuin Bonaparte ei löydy muita tehokkaita keinoja kuin henkilöön kohdistuvat toimenpiteet, varsinkaan kun muut teot olivat pelkkiä kauniita aikeita...

– Ahaa, taasko te suosittelette murhia, talon isäntä sanoi levottoman näköisenä.

– Säästäkää meitä hellätunteisilta saarnoiltanne, huudahti puheenjohtaja harmistuen, ja hänen metsäsiansilmänsä kiiluivat vimmatusti. – Jatkakaa, hän sanoi liiviherralle. Ja hänen poskensa ja otsansa lensivät tulipunaisiksi.

– Jalo Englanti on nykyään murskattu, puhuja jatkoi, – sillä jokaisen englantilaisen täytyy maksaa, ennen kuin ajattelee omaa leipäänsä, niiden neljänkymmenen miljardin frangin korkoja, jotka menivät jakobiinilaisuutta vastaan taisteltaessa. Englannilla ei ole enää Pittiä.

– Mutta heillä on herttua Wellington, huomautti eräs sotilashenkilö ryhdistyen tärkeän näköiseksi.

– Hiljaa, hyvät herrat, pyydän! huudahti puheenjohtaja. – Jos väittelemme tässä edelleen, oli tarpeetonta tuoda herra Sorel tänne.

– Me tiedämme, että arvoisalla herralla on paljon nerokkaita aatteita huomautti herttua närkästyneen näköisenä keskeyttäjään, joka oli eräs Napoleonin entisiä kenraaleja. Julien tunsi näiden sanojen viittaavan hyvin loukkaavasti johonkin henkilökohtaiseen asiaan. Kaikki muut hymyilivät. Asiasta poikennut kenraali kiehui kiukkua.

– Ei ole enää Pittiä, arvoisat herrat, jatkoi selostaja masentuneesti, niin kuin ainakin mies, joka ei usko saavansa järkeä toisten päähän. – Ja vaikka Englannissa olisikin uusi Pitt, ei kansakuntaa enää uudestaan petettäisi samoilla keinoilla.

– Siksipä olisikin joku sotavoittoja saavuttanut kenraali, sellainen kuin Bonaparte, nykyään ja vastaisuudessa Ranskassa mahdoton, huudahti sotilas, joka juuri oli keskeyttänyt toisen puhujan.

Tällä kertaa puheenjohtaja ja herttua eivät uskaltaneet ilmaista huonoa tuultaan, vaikka Julien huomasi heidän silmistään, että heillä oli siihen kova halu. He loivat katseensa maahan, ja herttua tyytyi huokaisemaan niin äänekkäästi, että kaikki kuulivat sen.

Mutta nyt selostaja kiihtyi.

– Minua kiirehditään lopettamaan, hän sanoi rajusti ja jätti koko hymyilevän kohteliaisuutensa ja maltillisen puhetapansa, joita Julien oli luullut hänen luontaisiksi avuikseen. – Minua kiiruhdetaan lopettamaan! Ei välitetä yhtään siitä, että olen koettanut säästää kaikkien korvia loukkauksilta, – olkootpa nuo korvat miten pitkät tahansa. Hyvä siis. Minä esitän asiat lyhyesti. Ja minä sanon teille suoraan, että Englannilla ei ole enää uhrattavana penniäkään hyvälle asialle. Vaikka itse Pitt nousisi haudasta, hän ei koko nerokkuudellaankaan saisi puijatuksi Englannin pienomistajien luokkaa, sillä he tietävät, että pelkästään lyhyt Waterloon sotaretki maksoi heille miljardi frangia. Koska halutaan kuulla selvä totuus, lisäsi selostaja tulistuen yhä enemmän, – niin sanon teille: – Auttakaa itse itseänne, sillä Englannilla ei ole antaa penniäkään avuksenne. Ja kun Englanti ei maksa, eivät myöskään Itävalta, Venäjä ja Preussi, joilla on ainoastaan rohkeutta mutta ei rahaa, voi tehdä Ranskaa vastaan kuin yhden, tai korkeintaan kaksi sotaretkeä. Saatetaan toivoa, että jakobinismin kokoamat nuoret sotajoukot lyödään ensimmäisessä taistelussa ja ehkäpä toisessakin. Mutta kolmannessa, sen vakuutan, vaikka nyt ennakkoluulossanne pitäisitte minua vallankumouksellisena, on vastassanne vuoden 1794 kaltaisia sotilaita, jotka eivät enää olleet samoja kuin ne, joita vuonna 1792 otettiin rykmentteihin.

Nyt puhuja keskeytettiin kolmelta, neljältä taholta yhtaikaa.

– Herra Sorel, puheenjohtaja sanoi Julienille, – menkää tuonne viereiseen huoneeseen kirjoittamaan puhtaaksi alkamanne pöytäkirja.

Julien poistui kovin vastahakoisesti, sillä esittäjä oli käsitellyt mahdollisuutta, jota hän itsekin oli usein aprikoinut. Hän ajatteli: "He pelkäävät, että minä pidän koko heidän kokoustaan pilkkanani."

Kun hänet sitten kutsuttiin takaisin, hän kuuli markiisi de La Molen lausuvan niin vakavana, että Julienista, joka tunsi hänet, tuntui hullunkuriselta:

–... Niin, arvoisat herrat, juuri tästä onnettomasta kansasta saattaa sanoa, kuten saturunojen sepittäjä:

    Tulleeko tästä jumala, pöytä vai pesupunkka?

Ja runoilija vastaa: –Jumala hänestä tulee! Teidän tehtävänne, herrat on omistaa tunnuslauseeksenne nämä ylevät ja syvät sanat, se on mielipiteeni. Ryhtykää asiaan itse, niin jalo Ranska palautuu suunnilleen siihen tilaan, jollaiseksi esi-isämme olivat sen luoneet ja jollaisena me näimme sen ennen Ludvig XVI:n kuolemaa. Englanti, ainakin sen ylevät lordit, inhoavat yhtä paljon kuin mekin tätä jakobinismia. Ilman Englannin rahoja eivät Itävalta ja Preussi voi suoriutua useammasta kuin kahdesta, kolmesta taistelusta. Riittääkö tämä takamaan onnellisen valloituksen, sellaisen, jonka herra de Richelieu typerästi jätti käyttämättä hyväkseen vuonna 1817? Sitä en todellakaan usko.

Tässä keskeytettiin jälleen, mutta toiset palauttivat hiljaisuuden. Keskeytys tuli nytkin tuon entisen keisarillisen kenraalin suusta. Hän himoitsi näet sinistä ritarinauhaa ja tahtoi kohota merkittäväksi tämän salaisen kirjelmän laatijoiden joukossa.

– Minä en sitä usko, jatkoi herra de La Mole, kun melu loppui. Hän korosti Minä-sanaa niin hävyttömästi, että Julien aivan ihastui. "Kas tuo on hyvää peliä", Julien ajatteli antaen kynänsä juosta melkein yhtä nopeasti kuin markiisi puhui. "Yhdellä ainoalla sattuvalla sanalla herra de La Mole nolaa tuon keskeyttäjän ja kaikki hänen kaksikymmentä sotaretkeään."

Markiisi jatkoi aivan tyynenä:

– Me voimme toivoa uutta sotilaallista valtausta muualtakin kuin ulkomailta. Tuosta suuresta nuorisojoukosta, joka kirjoittaa kiihkeitä artikkeleita Globe-lehteen, nousee meille kolme-, neljätuhatta nuorta kapteenia, joista saattaa ilmestyä joku Kleber, Hoche, Jourdan, Pichegru, mutta joiden tarkoitukset eivät ole yhtä hyvät kuin viimeksimainitun.

– Me emme ymmärtäneet antaa hänelle oikeaa arvoa, virkkoi puheenjohtaja. – Hänet olisi täytynyt korottaa kuolemattomaksi.

Markiisi jatkoi:

– Lopuksi: Ranskassa täytyy olla kaksi puoluetta, ei ainoastaan nimellisesti, vaan niiden välillä tulisi olla selvä ja jyrkkä raja. Muistakaamme, mikä meidän pitää murskata. Toisella puolella seisovat sanomalehtimiehet, valitsijat, yleinen mielipide, lyhyesti koko nuoriso kaikkine ihanteineen. Mutta sillä välin kun nuoriso antaa tyhjien korusanojen huumata päänsä, meille jää se etu, että valtionvarat ovat meidän kulutettavissamme.

Taas puhuja keskeytettiin.

– Te, hyvä herra, huomautti markiisi de La Mole keskeyttäjälle ihailtavan tyynesti ja itsetietoisesti, – te ette tosiaan käytä, koska sana ilmeisesti loukkaa teitä, niitä neljääkymmentä tuhatta frangia, jotka on määrätty teille valtion budjettiin, ja niitä kahdeksaakymmentä tuhatta, jotka saatte siviililistalta, vaan te todellakin kulutatte ne, – hotkitte. – No niin, hyvä herra, seuraan nyt häikäilemättä esimerkkiänne, koska minut pakotettiin siihen. Teidän pitäisi kuten niiden jalojen esi-isiennekin, jotka seurasivat Ludvig Pyhää hänen ristiretkellään, varustaa noilla sadalla kahdellakymmenellä tuhannella frangilla meille vähintään yksi rykmentti tai yksi komppania, niin, vaikkapa vain puoli komppaniaa, jossa olisi edes viisikymmentä miestä, jotka olisivat valmiit antamaan hyvän asian puolesta uskollisesti henkensä ja elämänsä. Nyt teillä on ainoastaan lakeijoita, joita teidän asennekin täytyy vallankumouksen tullessa pelätä. Valtaistuin, kirkko ja aatelisto saattavat tuhoutua milloin tahansa, hyvät herrat, niin kauan kun ette ole järjestäneet jokaiseen departementtiin joukkoja, joissa on viisisataa altista miestä. Sanalla altis tarkoitan paitsi ranskalaista rohkeutta myöskin espanjalaista horjumatonta uskollisuutta. Meidän omia lapsiamme ja miehisiä sukulaisiamme, siis todellisia ylimyksiä, täytyisi olla toinen puoli näistä joukoista. Heidän jokaisen rinnalla tulisi seistä, ei haihatteleva pikkuporvari, joka on kohta valmis kohottamaan trikolorin, jos vuosi 1815 uudistuu, vaan yksinkertainen ja rehellinen talonpoika, sellainen kuin Cathelineau. Aatelismies opettaisi häntä ja olisi hänelle mikäli mahdollista kuin oma veli. Uhratkoon jokainen meistä viidenneksen tuloistaan luodaksemme tuollaisen viisisataa miestä käsittävän uskollisten pikku joukon jokaiseen departementtiin, silloin voitte todellakin toivoa ulkoa päin tulevaa valtausta. Ulkomainen sotilas ei tunkeudu edes Dijoniin saakka ellei tiedä varmasti tapaavansa viittä sataa hänelle suopeamielistä sotamiestä jokaisessa departementissa. Ulkomaiset kuninkaat eivät välitä sanoistanne, jollette voi ilmoittaa heille, että teillä on kaksikymmentä tuhatta aatelismiestä valmiina tarttumaan aseisiin ja avaamaan heille Ranskanmaan portit. Raskasta puuhaa, sanotte varmaan. Niin mutta, arvoisat herrat, ainoastaan siten pelastamme päämme. Sanomalehdistön painovapauden ja meidän aatelisten olemassaolon välillä käydään nyt taistelua hengestä ja elämästä. Tarttukaa kivääriin, tai ruvetkaa liikemiehiksi, talonpojiksi. Tyytykää pelkuruuteenne, jos tahdotte, mutta älkää olko typeriä. Avatkaa silmänne kerrankin! Nyt kalpaan tarttukaa, kehoitan teitä jakobiinilaisen marssin [Marseljeesi. – Suom.] sanoin. Silloin löytyy kyllä joku ylevä Kustaa Aadolf, joka järkyttyy monarkistisen periaatteen äärimmäisen vaarallisesta asemasta ja syöksyy tänne maastaan satojen peninkulmien takaa ja tekee hyväksenne saman kuin Kustaa Aadolf protestanttisten ruhtinaiden hyväksi. Yhäkö ajattelette puhua ettekä ryhtyä toimeen? Siinä tapauksessa Euroopassa ei enää viidenkymmenen vuoden kuluttua ole ainoatakaan kuningasta, vaan pelkkiä presidenttejä.

Ja noiden kahdeksan kirjaimen mukana, jotka muodostavat sanan Kuningas, katoavat myöskin papit ja aatelismiehet. En näe jäljelle jäävän muita kuin edustajaehdokkaita, jotka mairittelevat viheliäistä enemmistöä. On turha väittää, ettei Ranskalla ole nykyään ainoatakaan yleisesti eteväksi tunnustettua kenraalia, jonka kaikki tuntevat ja jota kaikki rakastavat, että armeija on järjestetty ajamaan pelkästään valtaistuimen ja kirkon asiaa ja että siltä on riistetty kaikki sen entiset sotakarhut, kun taas jokaisessa preussilaisessa ja itävaltalaisessa rykmentissä on viisikymmentä aliupseeriakin, jotka ovat tulen tuttuja. Turhaa, sillä kaksisataa tuhatta pikku porvariston nuorukaista haluaa tulisesti sotaa...

– Tuossa on jo tarpeeksi epämiellyttäviä totuuksia, lausui eräs vakavan näköinen herra itsetietoisesti. Ilmeisesti hän oli joku sangen korkea kirkonmies, koskapa markiisi de La Mole ei suuttunut, vaan hymyili hänelle kohteliaasti. Se oli Julienin mielestä varsin selvä merkki. – Tuossa on jo tarpeeksi epämiellyttäviä totuuksia. Tehkäämme nyt päätös. Jos miehellä on jalassa luumätää, jonka tähden jalka täytyy sahata pois, hänelle ei koidu apua siitä, että hän väittää lääkärille: – Tämä kipeä jalkani on ihan terve. Hyvät herrat, suokaa minun käyttää tällaista vertausta: Jalo herttua on meidän kirurgimme.

Julien ajatteli: "Kas niin, nyt lausuttiin se suuri sana, jonka luokse minun täytyy tänä yönä laskettaa täyttä laukkaa."

LIII

PAPISTO, METSÄT, VAPAUS

    Kaiken olevaisen ensimmäinen laki on itsensä säilyttämisen,
    elämisen vaisto. Te kylvätte katkojuurta ja luulette saavanne
    niittää vehnää.

                                          Macchiavelli.

Vakava mies jatkoi. Hän näkyi tuntevan asiansa hyvin. Julien piti lauhkean kauniista ja maltillisesta tavasta, jolla hän ilmaisi seuraavat suuret totuudet:

– 1) Englannilla ei ole antaa penniäkään avuksemme, siellä ovat nyt moodissa säästäväisyys ja Hume. Itse Pyhätkään eivät antaisi meille rahaa, ja herra Brougham pitää meitä pilkkanaan.

2) Koska englantilaista rahaa ei saada, Euroopan kuninkaat eivät voi järjestää enempää kuin kaksi sotaretkeä, ja kahdella sodalla ei pikku porvaristoa pystytä kukistamaan.

3) Ranskan täytyy perustaa aseistettu puolue, sillä ilman sitä ei Euroopan monarkistinen periaate uskalla ryhtyä edes näihin kahteen sotaretkeen.

Ja neljäs kohta, jonka uskallan väittää itsestään selväksi, kuuluu: Ilman papistoa Ranskan on mahdotonta perustaa aseistettua puoluetta. Lausun tämän näin jyrkästi, koska osaan todistaa sen, arvoisat herrat. Papistolle täytyy myöntää kaikki, ensiksikin koska papisto, joka yötä päivää valvoo asioitaan ja jota etevät miehet, jotka elävät kaukana aikamme myrskyistä, satojen kilometrien päässä maanne rajoilta...

– Ahaa, Rooma, Rooma! huudahti talon isäntä.

– Niin, Rooma, hyvä herra! vahvisti kardinaali ylpeästi. – Huolimatta enemmän tai vähemmän onnistuneista sukkeluuksista, jotka nuoruudessanne olivat muodissa, minä julistan nyt, vuonna 1830, että Rooman johtama papisto on ainoa, jolla on vaikutusvaltaa suureen kansanjoukkoon. Viisikymmentätuhatta pappia toistaa johtajiensa määräämänä päivänä yhtaikaa samaa asiaa, ja kansa, jonka riveistä sotamiehet kuitenkin kootaan, heltyy paljon enemmän pappiensa saarnoista kuin koko maailman pienistä runonpätkistä... (Tämä persoonallinen hyökkäys herätti hiljaista mutinaa.)

– Papisto on henkisesti ylempänä teitä, jatkoi kardinaali korottaen yhä ääntänsä. – Kaikki ne toimenpiteet, joihin te nyt pyritte saadaksenne aikaan aseistetun puolueen Ranskaan, ovat meidän keksimiämme. Tosiasiat vahvistavat sen... Kuka nostatti kahdeksankymmentätuhatta sotilasta Vendeessä?... Jne, jne.

– Mutta niin kauan kun papisto on vailla metsiään, jatkoi kardinaali, – se ei kykene tekemään mitään. Jo ensimmäisessä sodassa raha-asiain ministeri joutuu kirjoittamaan asiamiehilleen, ettei rahaa ole enää muuhun kuin kirkkoherrojen palkkaan. Pohjimmiltaan Ranska ei ole uskonnollinen maa, ja se pitää sodasta. Tuokoon sodan kuka tahansa, niin hänestä tulee suosikki, sillä sota merkitsee samaa kuin tappaa jesuiitat nälkään, puhuaksemme rahvaan tyyliin, sota merkitsee samaa kuin pelastaa nämä ylpeyden hirviöt, ranskalaiset, ulkomaisen sekaantumisen vaarasta.

Kardinaalin esitys sai osakseen suosiota... – Herra de Nervalin täytyisi erota ministerinvirastaan, sillä hänen nimensä ärsyttää tarpeettomasti, kardinaali sanoi.

Nyt kaikki kavahtivat pystyyn ja alkoivat puhua yhtä suuta. "Pian minut lähetetään täältä pois", Julien ajatteli. Mutta itse varovainen puheenjohtajakin oli täydellisesti unohtanut, että Julien oli siellä tai yleensä olemassakaan.

Kaikkien silmät olivat sillä hetkellä suunnatut erääseen mieheen, jonka Julien tunsikin. Hän oli herra de Nerval, pääministeri, jonka hän oli nähnyt herttua de Retzin tanssiaisissa.

Sekasorto kehittyi huippuunsa, kuten sanomalehdet sanovat edustajakamarin istunnoista puhuessaan. Meni hyvinkin neljännestunti ennen kuin hiukan rauhoituttiin.

Silloin herra de Nerval nousi apostolisen arvokkaasti.

– Minä en aio vakuuttaa teille, hän lausui kireällä äänellä, – että en muka olisi mielelläni ministerinä. Minulle on kyllä todistettu, herrat, että nimeni lisää jakobiinien voimia kaksinkertaisesti, koska se kääntää paljon maltillisiakin aineksia meitä vastaan. Minä siis vetäytyisin mielelläni syrjään, mutta Herran tiet ovat käsittämättömät paitsi muutamille harvoille. Ja minulla, hän lisäsi luoden kardinaaliin tiukan katseen, – minulla on kutsumukseni, taivas on määrännyt sen minulle. Joko lasken pääni mestauspölkylle tai sitten pystytän uudelleen kuningasvallan Ranskaan ja supistan parlamentin vallan sellaiseksi, mikä se oli Ludvig XV:n aikana, ja sen tehtäväni, arvoisat herrat, minä täytän.

Hän lopetti ja istuutui. Syntyi syvä hiljaisuus.

Julien ajatteli: "Kas tuossa hyvä näyttelijä."

Mutta Julien erehtyi, kuten aina, milloin luuli ihmisillä olevan kovinkaan paljon älyä. Illan vilkkaiden väittelyjen ja varsinkin käytettyjen suorasukaisten sanojen kiihoittamana herra de Nerval tosiaan sillä hetkellä uskoi kutsumukseensa. Vaikka hän olikin rohkea mies, älyä häneltä kuitenkin puuttui.

Keskellä sitä hiljaisuutta, jonka nuo sanat: – Sen minä täytän, saivat aikaan, kello löi kaksitoista. Julienista tuntui kuin kellonlyönneissä olisi kajahtanut jotakin juhlallisen uhkaavaa. Hän aivan järkyttyi.

Pian jatkettiin väittelyä entistä kiihkeämmin ja uskomattoman lapselliseen tapaan. Toisinaan Julien ajatteli: "Tämän jälkeen he myrkyttävät minut. Kuinka tällaista saattaa puhua rahvaanihmisen kuullen?"

Vielä kahden aikaan yöllä puhuttiin. Talon isäntä oli kauan sitten mennyt nukkumaan, herra de La Molen täytyi soittaa palvelijoita ja pyytää heitä tuomaan uudet kynttilät. Ministeri de Nerval oli lähtenyt pois neljännestä vaille kaksi, tarkasteltuaan sitä ennen monta kertaa Julienin kasvoja peilistä, joka oli hänen tuolinsa vieressä. Kaikki näyttivät tuntevan helpotusta kun hän poistui.

Palvelijoiden asetellessa uusia kynttilöitä, liivimies sanoi hiljaa vierustoverilleen:

– Jumala ties, mitä tuo herra nyt puhuu kuninkaalle. Hän voi tehdä meidät naurettaviksi ja tuhota koko tulevaisuutemme. Täytyy myöntää, että tuolla ihmisellä tänne tullakseen on enemmän kuin tarpeeksi itsetuntoa, jopa julkeutta. Hänellä oli tapana ilmestyä joka paikkaan ennen kuin hänestä tuli ministeri, mutta salkkuhan muuttaa aina koko suhtautumisen, tukahduttaa henkilökohtaiset edut, se hänen olisi pitänyt tietää.

Tuskin ministeri oli lähtenyt, kun Bonaparten kenraalin silmät painuivat umpeen, sitten hän puhui terveydestään, haavoistaan, katseli kelloaan ja meni matkaansa.

– Lyönpä vetoa, liivimies sanoi, – että kenraali juoksee ja koettaa saada ministerin kiinni. Hän pyytää anteeksi, että oli täällä, ja väittää osaavansa johtaa meitä.

Kun puoliunessa liikkuvat palvelijat olivat saaneet kynttilät paikoilleen, puheenjohtaja sanoi:

– Hyvät herrat, älkäämme enää koettako kumota toistemme käsityksiä. Meidän täytyy laatia kirjoitelma, joka neljänkymmenenkahdeksan tunnin sisällä esitetään ulkopuolella oleville ystävillemme. Täällä on puhuttu ministereistä. Nyt, kun herra de Nerval jätti meidät tänne, voimme sanoa: – Mitä ministerit meitä liikuttavat? He saavat noudattaa tahtoamme.

Kardinaalin huulilla värähti pieni hyväksyvä hymy.

– Minusta mikään ei ole helpompaa kuin määritellä selvästi ja suppeasti asemamme, sanoi nuori Agden piispa keskitetyn tulisesti ja hillityn lujasti, kuten ainakin raju fanaatikko. Tähän saakka hän ei ollut puhunut ollenkaan, mutta Julien oli huomannut, että kokouksen ensimmäisen tunnin kestäessä hänen silmänsä olivat muuttuneet lempeistä ja levollisista hehkuviksi. Nyt hänen tunnelmansa purkautui kuin Vesuviuksen laava.

– Vuosien 1806 ja 1814 välillä Englanti teki vain yhden ainoan virheen, hän sanoi, – nimittäin sen, ettei kohdistanut toimintaansa suoraan Napoleonin persoonaan. Sitten kun tuo mies oli ryhtynyt nimittämään herttuoita ja marsalkkoja, sitten kun hän oli pystyttänyt uudestaan valtaistuimen, loppuikin tehtävä, jonka Jumala oli hänelle määrännyt, eikä hän enää kelvannut muuhun kuin uhrattavaksi. Pyhä raamattu opettaa meille useammassa kuin yhdessä kohtaa, kuinka tyranneista tulee päästä. (Seurasi monta latinalaista sitaattia.) Nykyään, herrat, ei ole kysymys siitä, että tuhottaisiin pelkästään yksi ainoa mies, vaan Pariisi. Koko Ranska matkii Pariisia. Mitä hyödyttäisi aseistaa joka departementissa nuo viisisataa miestänne? Uskalias yritys, joka ei onnistuisikaan. Miksi sekoittaa koko Ranska kysymykseen, joka koskee yksinomaan Pariisia? Ainoastaan Pariisi, sen sanomalehdet ja salongit ovat syyllisiä, hävitköön tämä uusi Babylon. Syttyköön ratkaiseva taistelu alttarin ja Pariisin välillä. Se katastrofi on valtaistuimen maallistenkin etujen mukainen. Miksi Pariisi ei uskaltanut hiiskahtaakaan Bonapartea vastaan? Kysykää Saint-Rochin kanuunoilta...

Vasta kello kolmen aikaan aamulla Julien lähti paikalta markiisi de La Molen kanssa.

Markiisi näytti vaivautuneelta ja väsyneeltä. Ensi kertaa Julien tunsi nyt markiisin äänessä anelevan soinnun. Hän pyysi kunniasanaa, ettei Julien koskaan ilmaisisi sitä innon ylenpalttisuutta, näitä sanoja hän käytti, – jonka todistajaksi hän oli äsken sattumalta joutunut.

– Älkää puhuko siitä tuolle ulkomaalaiselle ystävällemme, ellei hän sitä nimenomaan vaadi tutustuakseen nuoriin hupsuihimme. Mitä nämä siitä välittävät, että valtio joutuisi sekasortoon? He pääsevät kardinaaleiksi ja pakenevat Roomaan. Mutta meidät talonpojat murhaavat linnoihimme.

Salainen kirjelmä, jonka markiisi sitten laati Julienin pitämän kaksikymmentäkuusi sivua pitkän pöytäkirjan mukaan ei tullut valmiiksi ennen kuin neljännestä vaille viisi.

– Minä olen kuolemanväsynyt, markiisi sanoi, – ja sen huomaa hyvin nootistakin, sillä sen loppu on hieman sotkuinen. Niin tyytymätön en ole ollut mihinkään työhöni elämässäni. Tästä sen nyt saatte, ystäväni, hän lisäsi, menkää muutamaksi tunniksi lepäämään, ja jottei teitä vietäisi täältä ryöstämällä, lukitsen huoneenne ulkoa päin. Seuraavana päivänä markiisi saattoi Julienin erääseen syrjäiseen linnaan, joka oli melkoisen loitolla Pariisista. Siellä oli omituisia vieraita, joita Julien arveli papeiksi. Hänelle annettiin väärällä nimellä varustettu passi ja ilmoitettiin lopultakin hänen matkansa oikea määräpaikka, jota hän ei siihen saakka muka ollut tietävinään. Ja Julien nousi yksinään ajoneuvoihin.

Markiisi ei ollut suinkaan huolissaan hänen muistinlahjoistaan, sillä Julien oli jo monta kertaa lukenut hänelle ulkoa tuon salaisen kirjelmän. Mutta markiisi pelkäsi, että lähettilään matka, estettäisiin.

– Ennen kaikkea, koettakaa esiintyä kuin narri, joka matkustelee tappaakseen aikaansa, hän sanoi ystävällisesti viimeisinä sanoinaan, kun Julien lähti salista. – Eilisessä kokouksessamme saattoi olla montakin petollista veikkoa.

Julienin matka oli nopea ja hyvin ikävä. Tuskin hän pääsi markiisin lähettyviltä, hän unohti koko tuon salaisen kirjelmän ja lähettilääntehtävänsä eikä muistanut enää muuta kuin miten Mathilde oli halveksinut häntä.

Eräässä kylässä, muutaman kilometrin päässä Metzistä, postinhoitaja tuli ilmoittamaan hänelle, ettei hevosia ollut nyt saatavissa. Kello oli kymmenen illalla. Julien harmitteli ja pyysi illallista. Hän meni sillä välin kävelemään oven edustalle ja pujahti huomaamatta tallipihalle. Siellä ei tosiaan ollut hevosia.

"Mutta mies näytti niin merkilliseltä", Julien ajatteli, "minusta tuntui kuin hän olisi tutkinut minua kotkansilmillään."

Huomaamme, ettei hän enää sanatarkasti uskonut, mitä hänelle puhuttiin. Siispä hän päätti illallisen jälkeen livistää talosta omia teitään, ja tutustuakseen hieman seutuun, hän lähti nyt huoneestaan ja meni lämmittelemään keittiön lieden ääreen. Kuinka hän ihastuikaan, kun tapasi siellä kuuluisan laulajan signor Geronimon.

Napolilainen istui nojatuolissa, jonka oli siirrättänyt aivan lieden eteen, siunaili ja valitti ääneen ja puhui yksinään enemmän kuin kaikki ne parikymmentä saksalaista talonpoikaa yhteensä, jotka ällistyneenä olivat kerääntyneet hänen ympärilleen kuuntelemaan.

– Nämä ihmiset saattavat minut vararikkoon, hän huusi Julienille, – minä olen luvannut laulaa huomenna Mainzissa. Seitsemän hallitsevaa ruhtinasta on rientänyt sinne minua kuuntelemaan. Mutta nyt olisi syytä mennä henkäisemään hiukan raitista ilmaa, hän lisäsi merkitsevästi silmää iskien.

Kun he olivat päässeet noin satasen askelta talosta loitommalle, niin että kukaan syrjäinen ei voinut kuulla heidän puhettaan, hän sanoi Julienille:

– Ymmärrättekö mitä tämä oikein merkitsee? Tuo postinhoitaja on lurjus. Kävellessäni ulkona annoin kahdenkymmenen lantin rahan eräälle pienelle pojanvintiölle ja hän kertoi minulle totuuden. Toisessa tallissa kylän päässä seisoo kaksitoista hevosta. He koettavat pysähdyttää täällä jonkun kuriirin.

– Älkää nyt? sanoi Julien ja tekeytyi hyvin viattoman näköiseksi. Mutta ei riittänyt ainoastaan, että petos oli nyt huomattu, vaan täytyi päästä lähtemään. Ja se ei onnistunut Geronimolle ja Julienille.

– Odotetaan huomiseen, laulaja ehdotti viimein, – meitä epäillään. Ehkäpä he vaaniskelevat teitä tai minua. Mutta huomisaamuna tilaamme hyvän aamiaisen, ja silläaikaa kun sitä valmistetaan, menemme kävelemään, jäämme sille tiellemme, vuokraamme hevoset ja ajamme seuraavaan kyytipalkkaan.

– Entä tavaranne? Julien kysyi ajatellen, että kenties juuri tuo Geronimo oli lähetetty kaappaamaan hänet kiinni.

Tuli illallisaika ja miesten täytyi mennä nukkumaan. Mutta kun Julien oli parhaiksi vaipunut uneen, hän heräsi hätkähtäen valveille, sillä hän kuuli kahden ihmisen juttelevan huoneessaan melkoisen kursailematta ääneen.

Hän tunsi heistä postinhoitajan, jolla oli kädessä lyhty. Valolla tarkastettiin vaunulipasta, jonka Julien oli antanut tuoda huoneeseensa. Postinhoitajan vieressä seisoi toinen mies, joka penkoi kaikessa rauhassa avattua lipasta. Julien ei erottanut hänestä muuta kuin hihat, jotka olivat mustat ja hyvin tiukat.

Papin kaapu, hän ajatteli ja otti hiljaa käsiinsä kaksi pikku pistooliaan, jotka oli asettanut valmiiksi tyynynsä alle.

– Kirkkoherran ei tarvitse pelätä, että hän heräisi, sanoi postinhoitaja. – Viini, jota heille aterialla annettiin, oli teidän itsenne valmistamaa.

– Ei täältä löydy paperin kappalettakaan, vastasi pappi. – Paljon liinavaatteita, hajusteita, ihovoiteita, joutavia turhuuksia. Hän on maailman lapsi, joka ajattelee pelkkiä huvituksia. Lähetti on varmaankin tuo toinen, joka teeskentelee, ettei muka osaa ranskaa, vaan murtaa italiaksi.

Miehet tulivat Julienin sängyn päädyn ääreen ja kaivelivat hänen matkapukunsa taskuja. Julienin teki mieli tappaa heidät varkaina. Siitä ei olisi ollut sen pahempia seurauksia. Hänen teki kovasti mieli... "Mutta enpä olekaan niin tyhmä", hän harkitsi sitten, sotkisin ehkä tehtäväni.

– Ei tämä mikään diplomaatti ole, sanoi pappi nuuskittuaan Julienin vaatteet.

Ja pappi lähti matkaansa, onnekseen, sillä Julien ajatteli: "Jos hän vain uskaltaa koskettaa minuun, niin piru hänet periköön! Sitä minä en salli että tuollainen saattaa työntää minuun tikarin."

Pappi käänsi vielä päätänsä, ja Julien katsoi häntä silmät raollaan. Ajatelkaa hänen kummastustaan. Se oli abbé Castanède. Julien olikin ollut tuntevinaan äänestä toisen heistä, vaikka he puhuivatkin supattamalla. Ja nyt hänelle tuli hillitön halu pelastaa maailma ainakin yhdestä oikein raukkamaisesta roistosta...

– Mutta, tehtäväni! rauhoitti hän itseään. Kirkkoherra ja hänen apurinsa poistuivat.

Neljännestunti sen jälkeen Julien oli muka äkkiä heräävinään, hän kirkui ja herätti koko talon.

– Minut on myrkytetty! hän huusi. Minulla on kauheat tuskat. Hän tahtoi jonkin tekosyyn päästäkseen Geronimon avuksi. Ja hän löysikin laulajan puolipökerryksissä oopiumiliuoksesta, jota hänen viiniinsä oli sekoitettu.

Julien oli pelännyt jotakin tuollaista, joten oli nauttinut illalla vain Pariisista tuomaansa suklaata. Hänen ei onnistunut saamaan Geronimoa niin valveille, että mies olisi ymmärtänyt lähteä pois.

– Vaikka minulle annettaisiin koko Napolin kuningaskunta, vastasi laulaja, – en nyt luopuisi nukkumisen hekumasta.

– Mutta ajatelkaa, nuo seitsemän ruhtinasta!

– Odottakoot.

Julien lähti yksinään matkaan ja joutuikin ilman mitään seikkailuja asianomaisen suuren henkilön luo. Koko aamupäivän hän koetti turhaan saada vastaanottoa. Onneksi herttua tuli kello neljän tienoissa ulos hiukan virkistyskävelylle. Julien näki hänen lähtevän linnasta jalkaisin ja meni kursailematta pyytämään häneltä almua. Parin askeleen päässä suuresta henkilöstä hän otti taskustaan markiisi de La Molen kellon ja osoitti sitä merkitsevästi.

– Seuratkaa minua kauempana, herttua vastasi katsahtamatta häneen.

Matkan käveltyään herttua pujahti yhtäkkiä erääseen pieneen kahvilaan. Ja tässä kolmannen luokan ravintolassa Julien sitten sai kunnian lukea herttualle ulkoa nuo neljä sivua. Kun hän lopetti, hänelle sanottiin: – Alkakaa alusta ja lukekaa hitaammin.

Ruhtinas kirjoitti muutamia asioita muistiin. – Menkää jalkaisin seuraavalle postiasemalle. Jättäkää tänne tavaranne ja ajoneuvonne. Hankkiutukaa jotenkin Strassburgiin ja kahdentenakymmenentenätoisena tätä kuuta (silloin oli kymmenes) saapukaa kello puoli yksi päivällä samaan kahvilaan. Älkää poistuko täältä ennen kuin puolen tunnin kuluttua. Vaiteliaisuutta!

Herttua lausui Julienille vain nämä sanat. Mutta ne riittivät herättämään hänessä syvää ihailua. "Näin pitää tärkeitä asioita käsitellä, hän ajatteli. Mitä tämä suuri valtiomies arvelisi, jos hän kuulisi noita kolme päivää sitten esiintyneitä lörpöttelijöitä?"

Julienilta meni kaksi päivämatkaa ennen kuin hän pääsi Strassburgiin. Hän kulki syrjäteitä ja päätteli, ettei hänellä olisi perillä mitään tekemistä. Jos tuo paholaisen Castanède tunsi minut, hän ei ole sellainen mies, joka niin vain menettää jälkeni... Ja kuinka hän nauttisi, jos saisi ilvehtiä kustannuksellani ja tehdä lähetintoimeni tyhjäksi.

Onneksi abbé Castanède, kirkon poliisin päällikkö maan pohjoisosan rajalla, ei ollut tuntenut Julienia. Ja Strassburgin jesuiitat, vaikka olivatkin kovin innokkaita, eivät tulleet ajatelleeksi Julienia, joka ritarimerkillä koristetussa sinisessä takissaan näytti keikaroivalta nuorelta upseerilta.

LIV

STRASSBURGISSA

    Mikä noitajuoni, että sinulla on sydämessäsi rakkauden koko voima,
    sen kyky tuntea onnettomuus, mutta sen suloiset ilon ihanat
    nautinnot, ne yksinään jäävät sfäärisi ulkopuolelle. Minä en
    voinut sanoa kun näin hänet uneen vaipuneena: hän on kokonaan
    minun, kauniina kuin enkeli armaine heikkouksineen. Tuossa hän
    lepää aivan vallassani, sellaisena kuin taivas armosta hänet
    miehen sydäntä hurmatakseen loi.

                                                 Schiller.

Koska hänen oli pakko olla Strassburgissa viikon päivät, Julien koet ajatella sotilaallista kunniaa ja isänmaanrakkautta. Oliko hän tosiaan rakastunut? Sitä hän ei tiennyt, hän vain tunsi sielunsa ahdistukseksi, että Mathilde oli koko hänen elämänsä onnen ja kaikkien hänen ajatustensa hallitsija. Hän tarvitsi kaiken luontaisen tarmonsa, ettei olisi vaipunut epätoivon kuiluun. Oli mahdotonta ajatella mitään, mikä ei jollakin tavoin olisi koskenut neiti de La Molea. Muinoin olivat kunnianhimo ja pienet turhamaiset menestykset hälventäneet tunteita, jotka rouva de Rénal oli hänessä herättänyt, mutta nyt Mathilde anasti hänet kokonaan itselleen, täytti koko hänen tulevaisuutensa.

Kaikkialla siinä tulevaisuudessa Julien näki pelkkiä vastoinkäymisiä. Tuo olento, jonka näimme Verrièresissä niin erikoisen omahyväisenä ja ylpeänä, raukesi nyt toiseen äärimmäisyyteen, tuli naurettavan araksi.

Kolme päivää sitten hän olisi ilokseen tappanut abbé Castanèden, mutta jos nyt täällä Strassburgissa joku lapsi olisi haastanut riitaa hänen kanssaan, hän olisi myöntänyt lapsen olevan aivan oikeassa. Muistellessaan elämässään kohtaamiaan vastustajia ja vihamiehiä, hänestä tuntui aina, että hän, Julien, oli ollut väärässä.

Se johtui siitä, että hän nyt sai ankaraksi vihollisekseen juuri saman mahtavan mielikuvituksensa, joka ennen oli hänen apulaisenaan kuvastellut tulevaisuuden täyteen loistavia voittoja.

Matkaelämän yksinäisyys antoi tälle synkälle mielikuvitukselle yhä lisää voimaa. Miten ihanaa, jos hänellä olisi siellä ollut joku ystävä! "Mutta", arveli Julien, "kukapa maailmassa pitäisi minusta? Ja vaikka minulla olisikin ystävä, eikö kunnia vaatisi minua pysymään iäti ja ainaisesti vaiti?"

Hän ratsasteli suruissaan Kehlin ympäristössä. Se on Desaixin ja Gouvion-Saint-Cyrin rakennuttama kauppala Rheinin rannalla. Eräs saksalainen talonpoika näytti hänelle ne purot, tiet ja Rheinin pikku saaret, joiden nimet nuo suuret kenraalit ovat tehneet kuuluisiksi. Julien ohjasi ratsua vasemmalla kädellään ja piti oikeassa levällään marsalkka Saint-Cyrin muistelmissa olevaa karttaa. Yhtäkkiä jostakin kuului iloinen huudahdus, ja Julien kohotti päätänsä.

Siinä tuli ruhtinas Korasoff, tuo Lontoossa saatu ystävä, joka muutama kuukausi sitten opetti Julienille ylhäisen lavertelutaidon ensimmäiset säännöt. Tuolle suurelle ammatilleen uskollisena Korasoff, joka oli saapunut Strassburgiin vasta äskettäin ja Kehliin tunti sitten ja joka ei ollut elämässään lukenut riviäkään vuoden 1796 piirityksestä, alkoi nyt selitellä Julienille silloisia tapahtumia. Saksalainen talonpoika katseli ällistyneenä herraa, sillä hän osasi tarpeeksi ranskaa ymmärtääkseen, mitä tavatonta pajunköyttä ruhtinas syötti. Julien ei ollenkaan arvostellut, niin kuin talonpoika, kaukana siitä. Hän katseli kummastuneena tuota komeaa nuorukaista, ihaili hänen siroa ratsastustaitoaan.

Ja hän ajatteli: "Mikä onnellinen luonne! Kuinka hänen housunsa istuvatkaan hyvin. Miten elegantisti hänen tukkansa on leikattu. Kunpa minä olisin ollut tuollainen, niin ehkä minä en olisi tullut Mathildelle vastenmieliseksi jo parin päivän kuluttua."

Lopetettuaan tarinansa Kehlin piirityksestä, ruhtinas sanoi Julienille:

– Te näytätte synkältä kuin trappistimunkki, te menette liiallisuuksiin vakavuuden periaatteissa, joita opetin teille Lontoossa. Surullinen ulkomuoto ei ole hyvän maun mukaista, on näytettävä ikävystyneeltä. Sillä jos näytätte surulliselta, toinen ajattelee, että teiltä puuttuu jotakin, että olette jossakin asiassa epäonnistunut. Ja silloin joudutte alempiarvoiseksi. Mutta jos esiinnytte ikävystyneen näköisenä, niin sen sijaan toinen henkilö, joka on turhaan koettanut miellyttää teitä on alempi. Ymmärrättekö, rakas ystäväni, kuinka pahasti olette erehtynyt?

Julien heitti kultarahan talonpojalle, joka kuunteli heitä suu ammollaan.

– Hyvä, ruhtinas sanoi – se oli tehty miellyttävällä tavalla, hienoa ylenkatsetta. Sangen hyvin.

Ja hän kannusti hevosensa laukkaan. Julien ratsasti perässä tylsän, ihailun vallassa.

Hän ajatteli: "Jos minä olisin ollut tuollainen, Mathilde ei olisi valinnut de Croisenoista."

Kuta enemmän ruhtinaan narrimaisuudet loukkasivat hänen järkeään, sitä enemmän hän halveksi itseään siitä, että hän ihaili niitä, ja piti itseään onnettomana, koska ei pystynyt sellaiseen. Itsensä inhoaminen ei voinut siitä enää lisääntyä.

Kun ruhtinas näki, että Julien oli yhä suruissaan, hän kysyi Strassburgiin saavuttaessa:

– No mutta, rakas ystäväni, oletteko hukannut kaikki rahanne vai ehkä olette rakastunut johonkin pikku näyttelijättäreen?

Venäläiset matkivat ranskalaisten tapoja, mutta kulkevat siinä suhteessa aina viisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä. Nyt he elävät Ludvig XV:n aikaa.

Ruhtinaan leikinlasku rakkaudesta nosti kyyneleet Julienin silmiin. "Miksi en kysyisi tältä rakastettavalta mieheltä neuvoa?" hän ajatteli yhtäkkiä.

– Niinpä niin, ruhtinas, hän sanoi – näette nyt minut täällä Strassburgissa tosiaan syvästi rakastuneena, ja mikä pahempi, hyljättynä. Eräs viehättävä nainen, asuu täällä läheisessä kaupungissa, jätti minut oman onneni nojaan tunnettuaan minua kohtaan heikkoutta kolme päivää, ja tämä muutos kiduttaa minua kuin kuolema.

Ja Julien kuvaili ruhtinaalle valenimien verhossa Mathilden menettelyn ja luonteen.

– Teidän ei tarvitse kertoa lisää, Korasoff keskeytti, – herättääkseni teissä luottamusta lääkäriinne, minä esitän itse tunnustuksenne lopun. Tuon nuoren naisen puoliso on suunnattoman rikas tai sitten hän itse, rouva, kuuluu maan ylimpään aateliin. Varmaan hän ylpeilee jostakin erikoisesta?

Julien nyökkäsi, hän ei uskaltanut enää hiiskahtaa sanaakaan.

– Mainiota, ruhtinas sanoi – nyt nautitte viivyttelemättä seuraavat kolme sangen katkeraa pilleriä:

1) Teidän täytyy joka päivä käydä rouva... mikä hänen nimensä on?

– Rouva de Dubois.

– Onpa se nimi! ruhtinas huudahti ja purskahti nauruun. – Mutta se on tietysti teille pyhä. Teidän täytyy joka päivä käydä rouva de Duboisin luona vieraisilla, mutta älkää menkö sinne kylmänä ja loukkaantuneena. Muistakaa aikakautenne tärkein periaate. Olkaa päinvastaista kuin teiltä odotetaan. Esiintykää aivan sellaisena kuin viikkoa ennen sitä aikaa, jolloin hän kunnioitti teitä suopeudellaan.

– Mutta silloin minä olin rauhallinen, Julien huudahti epätoivoissaan, – minä luulin silloin voivani sääliä häntä.

– Perhonen polttaa itsensä kynttilässä, vertaus on vanha kuin tämä maailma, ruhtinas jatkoi. – Siis:

1) Te käytte hänen luonaan joka päivä.

2) Te alatte hakkailla jotakin hänen seurapiiriinsä kuuluvaa naista, mutta näyttämättä olevanne totisesti rakastunut, ymmärrättekö? Myönnän, ettei osanne ole helppo. Te näyttelette komediaa, mutta jos hän aavistaa, että te vain näyttelette, teidät perii tuho.

– Hän on niin kovin älykäs ja minä en. Minua ei auta mikään, Julien sanoi surullisesti.

– Eipä toki niin, te olette vain rakastuneempi kuin luulinkaan. Rouva de Dubois on tavattomasti kiintynyt omaan rakkaaseen itseensä, kuten kaikki sellaiset naiset, joille taivas on suonut liian korkean syntyperän tai liian paljon rahaa. Hän siis katselee itseään eikä teitä. Niin ollen ei hän teitä tunnekaan. Noiden parin kolmen rakkaudenpuuskan hetkillä, jolloin hän erikoisilla mielikuvituksen ponnistuksilla kallistui teille suopeaksi, hän näki teissä sankarin, jollaisesta hän on uneksinut, eikä teitä itseänne sellaisenaan... Mutta, lempo soi, tämähän on aivan alkeisopetusta, rakas Sorel. Oletteko vielä täysi koulupoika?... Peijakas, menkäämme tuohon kauppaan. Tuossa on hyvä musta kaulaliina, aivan kuin John Andersonin liikkeestä Burlington Streetiltä. Suvaitkaa minun antaa se teille ja heittäkää kaulastanne pois tuo inhottava musta nauha.

– No niin, jatkoi ruhtinas, kun tultiin Strassburgin parhaan kaulaliinatehtailijan kaupasta, – mihin piireihin rouva de Dubois kuuluu? Jumala siunatkoon minkälainen nimi. Älkää suuttuko, rakas Sorel. Minä en voi mitenkään hillitä itseäni... Mikä tuo valtiatar, jota tahdotte lähestyä, on asemaltaan?

– Erikoisen tekosiveä, äärettömän rikkaan sukkakauppiaan tytär. Hänellä on maailman ihanimmat silmät, ja olen hullaantunut niihin. Tosin hän kuuluu seudun ylimpiin piireihin, mutta keskellä suurta onneaan hän punastuu ja menee aivan sekaisin, jos joku sattuu hiiskumaan sanankin kauppaliikkeestä ja puodista. Onnettomuudeksi hänen isänsä oli Strassburgin kaikkein tunnetuimpia liikemiehiä.

– Jos siis alatte puhua teollisuudesta, niin voitte olla varma, että ihasteltunne ajattelee itseään eikä teitä, ruhtinas nauroi. – Moine narrimainen piirre käy jumalallisen hyödylliseksi. Se estää teitä horjahtamasta hetkeksikään hulluuteen noiden ihanien silmien edessä. Voitte olla varma menestyksestä!

Julien oli kuvitellut mielessään marsalkatar de Fervaquesia, joka usein kävi markiisi de La Molen talossa. Hän oli kaunis, vierasmaalainen nainen, joka oli mennyt marsalkkansa kanssa naimisiin vuosi ennen tämän kuolemaa. Hänen elämänsä ainoana suruna näytti olevan vain unohtaa, että hän oli tehtailijan tytär, ja päästäkseen jollakin tavoin esille Pariisissa, hän oli heittäytynyt ankaraksi siveyden harrastajaksi.

Julien ihaili vilpittömästi ruhtinasta. Mitä hän olisikaan antanut, jos olisi saanut itselleen tämän naurettavat ominaisuudet! Heidän keskustelunsa venyi määrättömän pitkäksi. Korasoff aivan hurmaantui. Milloinkaan kukaan ranskalainen ei ollut kuunnellut häntä niin kauan. "Viimeinkin olen siis päässyt niin pitkälle", ruhtinas ajatteli mielissään, "että entiset oppimestarini kuuntelevat minua ja minä voin antaa heille tunteja!"

– Olemme siis täysin yhtä mieltä siitä, ruhtinas hoki kymmenennen kerran – ettei teissä saa näkyä intohimon häivääkään, kun rouva de Duboisin läsnäollessa puhuttelette tuota nuorta kaunotarta, Strassburgin sukkakauppiaan tytärtä. Sitä vastoin hehkukoon kirjeissänne tulinen kiihko. Tekosiveälle naiselle tuottaa hyvin muovatun rakkauskirjeen lukeminen mitä ihanimman ilon, se on hänelle vapautuksen tuokio. Silloin hän ei näyttele komediaa, vaan uskaltaa kuunnella sydämensä ääntä. Lähettäkää siis kaksi kirjettä päivässä.

– Ei, ei, mahdotonta! Julien huokasi lohduttomana. Antaisin mieluummin survoa itseni huhmaressa kuin piirtäisin kolmeakaan lausetta. Minä olen kuollut ruumis, hyvä ystävä, älkää odottako mitään minulta. Sallikaa minun kuolla tien sivuun.

– Ja kuka vaatii teitä piirtämään kolmea lausetta? Minun matkalaukkuni sisältää kuusi nippua käsin kirjoitettuja rakkauskirjeitä. Niistä löydämme sopivan kaikkia naisluonteita, erittäin siveellisiäkin, varten. Eikö Kalisky liehitellyt Richmondla-Terrassessa koko Englannin sievintä kveekarinaista?

Kun Julien kello kahden aikaan aamulla lähti ystävänsä luota, hän tunsi elämänsä vähemmän onnettomaksi kuin ennen.

Seuraavana päivänä ruhtinas hankki kopioijan, ja kaksi päivää sen jälkeen Julien sai viisikymmentäkolme huolellisesti numeroitua rakkauskirjettä. Ne olivat valitut vaikuttamaan niin ylevään ja ikävään siveellisyyteen kuin ikinä saattaa kuvitella.

– Niitä ei ole viittäkymmentäneljää, selitti ruhtinas, – koska Kalisky sai rukkaset. Mutta mitäpä te siitä välitätte, jos sukkakauppiaan tytär pahoinpitelee teitä, koska toivotte tehoavanne ainoastaan rouva de Duboisin sydämeen?

Käytiin joka päivä ratsastelemassa, ruhtinas oli hullaantunut Julieniin. Tietämättä miten osoittaa Julienille yhtäkkiä syttynyttä ystävyyttään hän tarjosi tälle lopulta erään serkkunsa, rikkaan moskovalaisen perijättären kättä.

– Ja kun pääsette naimisiin, ruhtinas lisäsi, – teistä tulee eversti kahdessa vuodessa minun vaikutusvaltani ja rinnassanne riippuvan kunniamerkin avulla.

– Mutta minun ristini ei ole Napoleonin antama, kaukana siitä.

– Ei se mitään haittaa, ruhtinas vastasi, – kun hän vain on perustanut tuon ritariston. Se on kuitenkin yhä hienoin koko Euroopassa.

Julienin teki jo melkein mieli suostua, mutta sitten velvollisuus vaati häntä lähtemään tuon ylhäisen herran luo. Erotessaan Korasoffista hän lupasi tälle kuitenkin kirjoittaa. Julienille annettiin vastaus salaiseen kirjelmään, jonka hän oli tuonut, ja hän lähti nopeasti palaamaan Pariisiin. Mutta tuskin hän ennätti oleskella siellä pariakaan päivää, kun Ranskasta muuttaminen ja siis Mathilden jättäminen olisi tuntunut hänestä kuolemaakin kauheammalta. Hän ajatteli: "Minä en nai noita Korasoffin tarjoamia miljoonia, mutta seuraanpa hänen neuvojaan. Onhan viettelytaito oikein hänen ammattinsa, hän ei ole viiteentoista vuoteen ajatellut mitään muuta kuin sitä, sillä hän on nyt kolmenkymmenen ikäinen. Ei voi väittää miestä lahjattomaksi. Hän on teräväsilmäinen ja ovela, intomielisyys ja runous ovat tuollaiselle luonteelle mahdottomuus. Hän on asianajajaluonne, siinä jälleen syy, miksei hän voi erehtyä. Minun täytyy todellakin ruveta hakkailemaan rouva de Fervaquesia. Tietysti hän käy minulle aika lailla ikäväksi, mutta katselenpa hänen kauniita silmiään. Nehän muistuttavat niin suuresti niitä, jotka ovat eniten minua tässä maailmassa rakastaneet. Hän on ulkomaalainen, siis taas uusi luonne tutkittavana. – Mutta olenko hullu? Minä itsehän turmelisin kaikki, minun täytyy ainoastaan totella varman ystävän neuvoja eikä yhtään luottaa itseeni."

LV

SIVEYDEN MINISTERIÖ

    Mutta jos ryhdyn tähän huviin niin viisaasti ja varovasti,
    ei se olekaan minulle enää mikään huvitus.

                                             Lope de Vega.

Heti kun Julien pääsi Pariisiin ja pois markiisin luota, joka näytti tulevan kovin neuvottomaksi saamistaan tiedoista, hän riensi tapaamaan kreivi Altamiraa. Tuolla kauniilla ulkomaalaisella oli sen edun lisäksi, että hän oli kuolemaantuomittu, myöskin varsin vakava luonne ja uskonnollinen mieli. Nämä ansiot ja ennenkaikkea kreivin korkea suku olivat juuri sellaista, mistä rouva de Fervaques piti, joten kreivi kävi usein hänen vieraanaan.

Julien tunnusti nyt totisena kreiville olevansa syvästi rakastunut rouva de Fervaquesiin.

– Hän on itse siveys, ylevä ja moitteeton, vastasi Altamira, – ainoastaan hieman jesuiittamainen ja moraalia saarnaava. Välistä ymmärrän jokaisen hänen tavanomaisen sanansa, mutta en lauseita kokonaisuudessaan. Hän saa minut tuntemaan, etten osaakaan ranskaa niin hyvin kuin vakuutetaan. Tämä tuttavuus tekee nimenne huomatuksi. Se antaa teille arvoa sopivissa piireissä. Mutta mennäänpä Bustosin puheille, hän on aikoinaan hakkaillut marsalkatarta, lopetti kreivi Altamira, joka oli tarkka järjestyksen ihminen.

Don Diego Bustos selitytti asian itselleen perinpohjin ennen kuin sanoi mitään, hän istui vain sanattomana kuin asianajaja konttorissaan. Hänellä oli lihavat munkinkasvot, mustat viikset ja hän oli muutenkin verrattoman arvokas, muuten harras carbonaro.

– Ymmärrän, hän lausui viimein Julienille, – kysymyksemme koskee sitä, onko marsalkatar de Fervaquesilla rakastajia vai eikö hänellä niitä ole ollut? Voitteko siis toivoa onnistuvanne? Minun täytyy sanoa, että itse en ole onnistunut. Nyt, kun en enää ole närkästynyt, saatan myöntää sen itselleni. Hän on usein huonolla tuulella ja, kuten pian teille kerron, melkoisesti kostonhimoinen. Minä en ole huomannut hänessä tuollaista sapekasta temperamenttia, joka on neron ominaisuus ja sivelee intohimoa ikään kuin vernissaksi kaikkiin neron tekoihin. Päinvastoin, hän voi tosiaan olla kiitollinen harvinaisesta kauneudestaan ja ihonsa raikkaasta väristä ja hollantilaisen flegmaattisesta ja tyynestä luonteestaan.

Julien menetti malttinsa, niin sitkeän hitaasti ja flegmaattisesti tuo espanjalainen puhui. Vasten tahtoaankin muutama keskeyttävä sana pujahti Julienin suusta.

– Haluatteko kuunnella minua vai ette? kysyi don Diego Bustos totisena.

– Suokaa minulle anteeksi tämä Juria francese, olen pelkkää korvaa, vastasi Julien.

– Marsalkatar de Fervaques on siis kovin taipuisa fanatismiin. Hän vainoaa armottomasti henkilöitä, joita ei ole koskaan kohdannut, asianajajia, köyhiä kirjailijaparkoja, jotka sepittävät sellaisia lauluja kuin Collé, tiedättehän?

    Mieltäni hullaa lempiä Ullaa jne.

Ja Julienin täytyi sietää kuunnella koko laulu loppuun. Espanjalainen nautti saadessaan laulaa ranskaksi.

Milloinkaan ei tätä nerokasta laulua ole kuunneltu näin kärsimättömästi. Kun se päättyi, don Diego Bustos sanoi:

– Hän toimitti leivältä seuraavan laulun runoilijan:

    Kerran kapakassa impein kanssa.

Julienia kauhistutti, laulaisiko espanjalainen tämänkin, mutta mies tyytyikin ainoastaan analysoimaan sen. Todellakin se oli jumalaton ja hiukan rivo runo.

– Kun marsalkatar vihastui tästä viisusta, don Diego jatkoi, – niin huomautin hänelle, ettei hänen arvoisensa naisen pitäisi lukea kaikkia tyhmyyksiä, mitä julkaistaan. Tuleehan Ranskassa aina ilmestymään kapakkakirjallisuutta, vaikkakin vakavuus ja hurskaus tekevät suuria edistysaskeleita. Kun rouva de Fervaques sitten sai järjestetyksi asiat niin, että kirjailija, vaivainen poloinen, jolla oli tuhatkahdeksansataa frangia tuloja, menetti paikkansa, sanoin hänelle: – Varokaahan itseänne, te ahdistelitte tuota riiminrustaajaa omalla tavallanne, hän saattaa antaa teille takaisin riimeillään, tekee vielä laulun moraalista! Kultaiset salongit ovat puolellamme, mutta naurunrakastajat ehkä alkavat hokea hänen epigrammejaan. Arvatkaapas, herra Sorel, mitä marsalkatar vastasi? – Jumalan asian puolesta kärsisin mielelläni marttyyrikuoleman koko Pariisin nähden. Se olisi täällä Ranskassa jotakin uutta. Kansa saisi oppia kunnioittamaan hyvettä. Pitäisin sitä elämäni ihanimpana päivänä. – Ja hänen silmänsä olivat silloin niin kauniit, etten ollut koskaan nähnyt niitä sellaisina.

– Hänellä on tosiaan hurmaavat silmät, Julien huudahti.

– Näenpä että olette rakastunut... No niin, jatkoi don Diego Bustos, – sapekas luonne ei suinkaan aja marsalkatarta kostopuuhiin. Mutta kun hän kuitenkin tahtoo tehdä pahaa, se johtuu siitä, että hän on onneton, sisäistä surua, luulen. Kenties hänessä piilee puuhaansa kyllästynyt siveysintoilija?

Espanjalainen katseli Julienia pitkän aikaa vaiti.

– Siinä ongelma onkin, hän lisäsi sitten juhlallisesti, – ja siinä syy, joka sallii teidän hieman toivoa. Aprikoin itse paljon tätä kysymystä niinä kahtena vuotena, jolloin esiinnyin hänen nöyränä palvelijanaan. Koko menestyksenne, te, rakastunut herra, riippuu tästä ratkaisevasta arvoituksesta. Onko hän siveysintoilija, ja ilkeä sen tähden, ettei ole onnellinen?

– Tai johtuisikohan se, virkkoi Altamira viimeinkin, oltuaan koko ajan vaiti, – vain ranskalaisesta turhamaisuudesta, kuten olen kymmenen kertaa sanonut. Tuota synnynnäisen synkkää ja kuivaa luonnetta kiusaa se muisto, että hänen isänsä oli kuuluisa vaatekauppias. Hänen ainoa autuutensa olisi asua Toledossa ja saada rippi-isä, joka tulisi joka päivä häntä kiusaamaan näyttämällä hänelle helvetin avoinna.

Julienin hyvästellessä don Diego sanoi:

– Altamira mainitsi, että te olette meikäläisiä. Kerran autoitte meitä saamaan takaisin vapautemme, ja niinpä tahdon puolestani auttaa nyt teitä tässä pikku huvittelussa. Ei liene pahaksi tuntea marsalkattaren tyyliä. Tässä neljä hänen omin käsin kirjoittamaansa kirjettä.

– Minä kopioin ne ja tuon ne sitten teille takaisin, Julien huudahti.

– Ettekä koskaan puhu kenellekään, mitä olen täällä teille sanonut?

– En kenellekään, kunniasanallani! Julien huudahti.

– Jumala siis teitä auttakoon, toivotti espanjalainen ja saattoi kreivi Altamiran ja Julienin ulkoportaille asti.

Äskeinen näytös huvitti sankariamme. Hän melkein nauroi ja ajatteli:

"Ja tuo hurskas Altamira auttaa minua aviorikosyrityksessä."

Koko ajan, kun don Diego Bustosin kanssa käytiin tätä vakavaa keskustelua, Julien kuunteli tarkasti hotel d'Aligren tornikellon lyöntejä. Nyt tulikin päivällisaika, hän saisi siis taas nähdä Mathilden! Hän meni huoneeseensa ja pukeutui hyvin huolellisesti.

– Ensimmäinen tyhmyys, hän totesi sitten kuitenkin ollessaan jo menossa alas portaita. – Ei, täytyy totella ruhtinaan ohjeita kirjaimelleen.

Ja hän nousi takaisin kamariinsa ja muutti ylleen kaikkein yksinkertaisimman matkapukunsa.

Nyt täytyy osata hallita silmänsä, hän ajatteli.

Kello oli vasta puoli kuusi, ja päivällinen syötiin kuuden aikaan. Hän meni seurustelusaliin. Siellä ei ollut ketään. Kun hän näki tuon sinisen sohvan, hän heltyi niin, että kyyneleet tulivat hänelle silmiin, sitten hänen poskiaan alkoi polttaa.

"Täytyy masentaa tämä typerä tunteellisuus", hän ajatteli itselleen vihaisena. "Tällainen pettäisi minut."

Ja hän otti muodon vuoksi erään sanomalehden, pujahti puutarhaan ja tuli sieltä takaisin, niin hän kuljeskeli kolme, neljä kertaa.

Ainoastaan suuren tammen kätkössä vapisten hän uskalsi luoda katseensa neiti de La Molen ikkunaan. Se oli auttamattomasti kiinni. Julienia pyörrytti niin, että hän tunsi tuossa paikassa kaatuvansa, hän nojautui tammeen ja seisoi kauan siinä. Sitten hän hoiperteli vielä katselemaan puutarhurin tikapuita.

Sitä vitjojen silmukkaa, jonka hän oli rikkonut niin toisenlaisissa olosuhteissa, ei oltu vielä korjattu. Mielettömässä rakkaudenpuuskassa Julien painoi huulensa vitjoihin.

Kuljeksien täten pitkän aikaa salista puutarhaan ja taas saliin, Julien tunsi itsensä suunnattoman väsyneeksi, ja hän piti sitä ensimmäisenä ilmeisenä voittonaan: "Ovatpahan silmäni sammuneet, joten ne eivät petä minua."

Vähitellen vieraat kerääntyivät saliin. Joka kerta, kun ovi avautui, kauhea tuska kouristi Julienin sydäntä.

Asetuttiin pöytään. Viimein Mathildekin tuli sinne, antaen kuten aina toisten odottaa itseään. Hän punastui kovasti, kun näki Julienin. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että Julien oli palannut matkalta. Ruhtinas Korasoffin suositteleman neuvon mukaan Julien katseli vain omiin käsiinsä. Hänen kätensä vapisivat, ja hän sekaantui siitä huomiosta pahanpäiväisesti, mutta sitten hän ilokseen näki, ettei kukaan luullut muuta kuin että hän oli matkasta väsynyt.

Markiisi de La Mole ylisteli Julienia. Vähän myöhemmin markiisitarkin kääntyi puhuttelemaan häntä ja valitteli kohteliaasti, että hän näytti niin matkasta väsyneeltä. Julien toisti koko ajan mielessään: "Minä en saa katsella neiti de La Moleen, mutta en myöskään karttaa hänen silmiään. Minun täytyy välttämättä näyttää sellaiselta kuin olin viikko ennen onnettomuuteni alkua..."

Julien sai huomata onnistuneensa, ja jäi saliin aterian jälkeen. Ensi kertaa hän pakottautui nyt hyvin huomaavaiseksi talon emäntää kohtaan ja koetti kaikin mokomin tehdä herrat puheliaiksi ja pitää vilkkaasti keskustelua vireillä.

Hänen ylenpalttinen kohteliaisuutensa palkittiin pian. Kello kahdeksan aikaan ilmoitettiin nimittäin rouva marsalkatar de Fervaques vieraaksi. Julien pujahti kiireesti pois salista ja ilmestyi pian takaisin tavattoman huolellisesti uuteen asuun pukeutuneena. Markiisitar de La Mole tuli hänelle moisesta kunnioituksen ilmauksesta kovin kiitolliseksi ja tahtoi osoittaa hänelle tyytyväisyytensä siten, että alkoi puhua rouva de Fervaquesille Julienin matkasta. Julien asettui lähelle rouva de Fervaquesia, kuitenkin niin, ettei Mathilde voisi nähdä hänen silmiään. Täten hän kohdisti rouva de Fervaquesiin ihastuksen tulvan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ensimmäinen ruhtinas Korasoffin antamista viidestäkymmenestäkolmesta kirjeestä käsitteli näitä Julienin osoittamia ihastuksen tunteita.

Marsalkatar de Fervaques mainitsi menevänsä italialaiseen oopperaan. Julien riensi nyt sinne. Siellä hän tapasi ritari de Beauvoisisin ja tämä vei hänet kamariherrojen aitioon, joka oli marsalkatar de Fervaquesin aition vieressä. Julien katseli rouva de Fervaquesia koko ajan.

"Minun täytyy ryhtyä pitämään piirityspäiväkirjaa", hän ajatteli kotiin tullessaan, "muuten unohdan, mitkä kaikki hyökkäykset olen jo tehnyt."

Ja hän pakotti itsensä kirjoittamaan kaksi, kolme sivua tästä kuivasta aiheesta ja onnistuikin, kumma kyllä, siinä niin, että melkein unohti ajatella neiti de La Molea.

Mathilde oli miltei unohtanut Julienin tämän ollessa matkalla. "Hän on vain varsin tavallinen ihminen", Mathilde ajatteli, "hänen nimensä tuo aina mieleeni elämäni suurimman erehdyksen. Minun täytyy jälleen tulla järkiini, nainen voi tuhota itsensä, jos hän unohtaa kunniansa."

Mathilde ilmaisi nyt viimeinkin, että hän olisi oikeastaan taipuvainen kauan suunniteltuun naimakauppaan markiisi de Croisenoisin kanssa. Markiisi meni ilosta päästään pyörälle. Hän olisi hämmästynyt, jos hänelle olisi sanottu, että Mathilden tunteissa, joista hän niin ylpeili, piili pohjalla alistuneisuutta.

Mutta kun neiti de La Mole nyt näki Julienin, hänen ajatuksensa muuttuivat kohta. "Loppujen lopuksi hän on minun puolisoni", Mathilde ajatteli. "Jos minä tosiaan vakavasti palaan järkiini, hänen kanssansa minun tietysti on mentävä naimisiin."

Hän odotti, että Julien alkaisi pyrkiä hänen seuraansa ja näyttäisi onnettomalta, ja hän valmisteli jo, mitä vastaisi, sillä tietysti Julien päivällisen jälkeen koettaisi puhua hänelle muutaman sanan. Mutta johan nyt! Julien jäi yhä salonkiin eikä edes vilkaissutkaan puutarhaan päin. Jumala tietää, ettei se onnistunut häneltä ilman tuskaa!

"On helpointa suoriutua selvityksistä heti", neiti de La Mole ajatteli ja meni yksinään puutarhaan. Mutta Julien ei vain tullut sinne. Mathilde alkoi kävellä aivan salin lasiovien edustalla. Hän kuuli, kuinka Julien kuvaili innokkaasti rouva de Fervaquesille vanhoja linnanraunioita, joita näkee kaikkialla Rheinin rantakukkuloilla ja jotka antavat maisemille siellä niin ominaisen leiman. Julien alkoi jo melko hyvin selvitä tunteellisista ja maalauksellisista korusanoista, joita eräissä salongeissa ylistetään nimellä esprit.

Jos ruhtinas Korasoff olisi sinä iltana ollut Pariisissa, hän olisi saanut ylpeillä. Kaikki kävi aivan hänen ohjeidensa mukaan.

Ja hän olisi täysin hyväksynyt Julienin menettelyn seuraavinakin päivinä.

Salaisen hallitsevan piirin juonien toteuttamiseksi oli nyt päätetty jakaa muutamia sinisiä ritarinauhoja. Rouva marsalkatar de Fervaques vaati, että hänen enostaan tehtäisiin ritari. Markiisi de La Mole esitti saman vaatimuksen appensa puolesta. Puuhailijat ajoivat yhdessä asiaansa, ja marsalkatar kävi melkein joka päivä de La Molen talossa. Ja marsalkattarelta Julien kuuli, että markiisi de La Molesta voisi tulla ministeri. Markiisi tarjosi näet käytettäväksi erästä erinomaisen kekseliästä suunnitelmaa, jolla perustuslait kolmen vuoden kuluessa kaikessa hiljaisuudessa kumottaisiin.

Jos markiisi de La Mole pääsisi ministeriksi, Julien voi toivoa itselleen piispan arvoa. Mutta kaikki tällaiset suuretkin toiveet peittyivät nyt hänen silmissään ikään kuin sumuun. Hän näki ne nykyään vain hämärästi ja kuin jostakin hyvin kaukaa. Oma onnettomuus teki hänestä hullun, joka ei välittänyt mistään koko elämässä, ellei saisi olla neiti de La Molen läheisyydessä. Julien laski, että jos hän yrittäisi viisi, kuusi vuotta kaikilla voimillaan, ehkä Mathilde sitten alkaisi pitää hänestä uudestaan.

Näemme, että ennen niin kylmäpäinen Julien oli joutunut aivan järjettömyyden partaalle. Entisistä ominaisuuksista hänelle jäi enää ainoastaan hiukan tahdonlujuutta. Ikään kuin pelkällä ruumiillaan noudattaen ruhtinas Korasoffin ohjesääntöä hän asettui joka ilta rouva de Fervaquesin nojatuolin lähistölle, mutta sanaakaan hän ei saanut suustaan.

Häneltä meni kaikki voima siihen, että hän koetti teeskennellä Mathildelle parantuneensa rakkaudestaan. Niinpä hän istui marsalkattaren vieressä kuin jokin hengetön kuvatus. Hänen silmistäänkin sammui kaikki hehku, kuten tapahtuu, kun kärsii tuskallisia ruumiillisia kärsimyksiä.

Koska markiisitar de La Mole oli vain ilmeinen uusintapainos kaikesta, mihin hänen miehensä, joka saattoi tehdä hänestä herttuattaren, pyrki, niin muutaman päivän kuluttua hänkin alkoi ylistää Julienin ansioita maasta taivaaseen.

LXVI

SIVEELLINEN RAKKAUS

    There also was of course in Adeline
    That calm patrician polish in the address,
    Which ne'er can pass the equinoctial line
    Of any thing which Nature would express,
    Just as a Mandarin finds nothing fine,
    At least his manner suffers not to guess,
    That any thing he views can greatly please.

                               Don Juan, XIII laulu.

    [Adelinen käytöksestä oli tietenkin myös
    sitä tyyntä patriisilaista hienostuneisuutta,
    joka ei milloinkaan poikkea luonnollisesta kohtuudesta,
    samoin kuin mandariini ei havaitse mitään hienoksi
    tai ainakaan ei salli sävynsä ilmaista,
    että mikään hänen katselemansa voi miellyttää suuresti.
    – Suom.]

Marsalkatar de Fervaques ajatteli: "Koko tämä perhe näkee asiat hieman hullusti; he ovat hurmaantuneet tuohon nuoreen pappiinsa, joka ei osaa muuta kuin kuunnella, vaikka hänellä tosin on kauniit silmät." Julien puolestaan piti marsalkattaren käytöstä melkeinpä mallinäytteenä tyynestä ylimyshengestä, joka on moitteettoman kohtelias, mutta ei kykene elävään mielenliikutukseen. Rouva de Fervaques olisi nolostunut ja loukkaantunut kaikista tunteellisuuden ilmauksista ja itsehillinnän puutteesta yhtä paljon kuin majesteettisuuden puutteesta alempiarvoisia kohtaan. Pieninkin herkkyys näytti hänen silmissään siveelliseltä päihtymykseltä, jota täytyi punastua ja joka vastasi sangen huonosti niitä vaatimuksia, jotka arvohenkilö on itselleen velkaa. Hänen suurin nautintonsa oli puhua kuninkaan viimeisestä metsästysretkestä ja lempikirjastaan Saint-Simonin herttuan muistelmat, varsinkin sen sukujuuria käsittelevästä osasta.

Julien tiesi, missä valaistuksessa rouva de Fervaquesin kauneus oli eniten edukseen. Hän asettui valitsemalleen paikalle ihailemaan rouvaa, mutta käänsi aina tuolinsa sillä tavoin, ettei nähnyt Mathildea. Mathilde kummastui, että Julien alinomaa vetäytyi pois hänen näkyvistään, ja eräänä päivänä hän siirtyi tuolta siniseltä sohvalta työskentelemään pikku pöydän ääreen lähemmäksi markiisittaren nojatuolia. Julien näki Mathilden melkoisen läheltä rouva de Fervaquesin hatun alitse. Ensin Julien pelästyi silmiä, joiden vallassa koko hänen elämänsä oli, ja sitten ne ravistivat hänet hereille hänen tavanomaisesta tylsyyden tilastaan, joten hän alkoi puhua ja teki sen sangen hyvin.

Julien puheli marsalkattarelle, mutta hänen koko tarkoituksensa oli vaikuttaa Mathildeen. Hän innostui niin, ettei rouva de Fervaques enää käsittänyt, mitä hän oikeastaan sanoi.

Tämä koitui jo voitoksi. Jos Julien vielä olisi keksinyt täydentää voittoaan muutamilla fraaseilla, joissa olisi ollut saksalaista mystiikkaa, ylevää uskonnollisuutta ja jesuiittamaisuutta, marsalkatar olisi lukenut hänet niiden valiohenkien joukkoon, jotka ovat määrätyt uudistamaan aikansa elämänkatsomuksen.

Mutta neiti de La Mole ajatteli: "Koska hänellä on niin huono maku, että hän puhuu näin kauan ja noin innokkaasti rouva de Fervaquesille, en välitä kuunnella häntä enää."

Ja koko loppuillan Mathilde pitikin sanansa, joskin se onnistui vaivalla.

Kun hän sitten kello kahdentoista aikaan otti kynttilän ja saattoi äitiään tämän huoneeseen, rouva de La Mole pysähtyi portaissa ja alkoi ihastellen ylistää Julienia. Mathilde tuli siitä niin pahalle tuulelle, ettei voinut nukkua. Ainoastaan seuraava ajatus tyynnytti hänet: "Markiisittaren mielestä on suuri ansio juuri se, mitä minä syvimmin halveksin."

Mitä taas Julieniin tulee, hän ei tuntenut itseään yhtä onnettomaksi kuin ennen, koska hän nyt oli ryhtynyt toimeen. Sattumalta hänen silmänsä osuivat salkkuun, jossa ruhtinas Korasoff oli lahjoittanut hänelle nuo viisikymmentäkolme rakkauskirjettä. Ensimmäisen kirjeen alareunassa Julien näki huomautuksen: N:o 1 lähetetään viikko ensimmäisen kohtauksen jälkeen.

– Nyt kirje lähtee liian myöhään, Julien huudahti, – on jo kauan siitä kun tutustuin rouva de Fervaquesiin.

Ja hän ryhtyi heti kopioimaan tätä ensimmäistä rakkauskirjettä. Se oli oikea ikävä pappissaarna täynnä korulauseita. Onni auttoi Julienia niin, että hän nukkui jo toiselle sivulle ennätettyään.

Parin tunnin kuluttua hän heräsi siihen, että aurinko paistoi hänen päälleen, kun hän nukkui nojaten pöytään. Aamut olivat hänen elämänsä tuskallisimpia hetkiä, kun hän heräsi unesta ja muisti onnettomuutensa. Mutta nyt hän lopetti kirjeen kopioimisen melkeinpä naureskellen. "Onko maailmassa tosiaan ollut nuori mies, joka on kirjoittanut tällä tavoin!" kummasteli hän itsekseen. Hän laski, että siinä oli useampia yhdeksän rivin pituisia lauseita. Alkuperäisen kirjeen alareunaan oli lyijykynällä piirretty seuraava huomautus:

Nämä kirjeet asianomainen vie itse perille. Ratsain, musta kaulaliina, sininen lievetakki. Kirje jätetään porttivahdille, murtuneen näköisenä, silmissä syvää alakuloisuutta. Jos asianomainen näkee jonkin kamarineidon, hän pyyhkii silmiään ja puhuttelee kamarineitoa.

Kaiken tämän Julien toimitti täsmälleen ohjeiden mukaisesti.

Ja poistuessaan hotel de Fervaquesista Julien ajatteli: "Kylläpä olen ryhtynyt uskaliaaseen hommaan, mutta se on Korasoffin syy! Uskaltaa nyt kirjoittaa niin hyveellisyydestä kuuluisalle naiselle! Saan vastaukseksi musertavinta halveksintaa, mutta sepä minusta olisikin hauskaa. Se olisi loppujen lopuksi ainoa komedia, joka elähdyttäisi minua. Niin, minua huvittaa kukkuroida naurettavuudella se vihattava olento, jota minun täytyy nimittää minuksi itsekseni. Siinä suhteessa onnistuakseni tekisin vaikkapa jonkin rikoksen."

Kuukauden päivät Julien oli tuntenut itsensä kovin onnelliseksi aina silloin kun hän vei ratsunsa takaisin talliin. Korasoff oli nimenomaan kieltänyt, ettei hän saanut millään tekosyyllä vilkaistakaan tuohon naiseen, joka oli hylännyt hänet. Mutta Mathilde tunsi hyvin Julienin hevosen askeleet ja Julienin tavan koputtaa ratsupiiskallaan tallin oveen kutsuakseen miehen vastaanottamaan hevosta, ja sepä houkutteli Mathilden toisinaan katsomaan ikkunaverhojen takaa. Musliiniverhot olivat kuitenkin niin ohuet, että Julien saattoi nähdä niiden läpi, ja kun hän katseli hattunsa reunan alitse, hän saattoi nähdä Mathilden vartalon, joskaan ei tämän silmiä. "Hän ei tietysti siis näe minunkaan silmiäni, joten en ole katsellut häntä", Julien ajatteli.

Rouva de Fervaques käyttäytyi illalla Julienia kohtaan aivan niin kuin hän ei olisikaan saanut tuota filosofista, mystillistä ja uskonnollista tutkielmaa, joka aamulla jätettiin hänen porttivahdilleen niin alakuloisin ilmein. Eilen sattuma oli opettanut Julienille, miten kaunosanaiseksi saattoi kiihtyä. Nyt hän asettui siten, että näki Mathilden silmät. Mathilde puolestaan jätti sinisen sohvan melkein kohta, kun marsalkatar tuli saliin. Se oli teko, joka osoitti, että hän hyljeksi tavallista seuraansa. Herra de Croisenois näyttikin ällistyvän moista uutta oikkua, ja hänen ilmeinen tuskansa hälvensi Julienin onnettomuudesta pahimman katkeruuden.

Tämä odottamaton tapaus Julienin elämässä teki hänet kaunopuheiseksi kuin enkeli. Ja koska itserakkaus pujahtaa niihinkin sydämiin, jotka ylevin hyveellisyys valitsee temppelikseen, marsalkatar ajatteli noustessaan kotimatkalle vaunuihinsa: "Rouva de La Mole on todellakin oikeassa, tuolla nuorella papilla on omat hienot puolensa. Ehkäpä hän alussa kainosteli minun läsnäoloani. Loppujen lopuksi, henki on tuossa perheessä melkoisen kevyttä. Näen siellä ainoastaan vanhuuden tukemaa hyvettä, joka tarvitsee avukseen ikävuosien lunta. Kenties tämä nuori mies on huomannut, minkälainen ero saattaa olla. Hän kirjoittaa hyvin, mutta pelkäänpä kovasti, että hän kirjeissään pyytää minua valistamaan häntä neuvoillani. Se johtuu tunteesta, jonka laadusta hän ei ole täysin selvillä. Mutta kuinka monesti kääntymys onkaan alkanut juuri tällä tavoin! Eräs seikka saa minut ennustamaan hyvää tässä tapauksessa, nimittäin se, että hänen tyylinsä poikkeaa niin suuresti noiden muiden nuorten miesten kirjeistä, joita olen sattunut näkemään. Tämän nuoren leviitan proosa henkii ilmeistä syvää vakaumusta, pyhää hartautta ja vilpitöntä vakuutusta. Ehkäpä hänessä ilmenee aikanaan Massillonin ihana moraali."

LXVII

KIRKON PARHAAT ARVOPAIKAT

    Kyky, ansiot, palvelusvuodet – roskaa!
    Lyöttäytykää sen sijaan johonkin klikkiin.

    Fénelon, Télémaque.

Siispä tuo nainen, joka ennemmin tai myöhemmin jakelisi Ranskan kirkon parhaita arvopaikkoja, yhdisti ensi kertaa päässään hiippakunnan ja Julienin. Tällainen menestys ei kuitenkaan olisi liikuttanut Julienia yhtään, sillä nykyään hänen ajatuksensa eivät päässeet irtautumaan mihinkään, mikä ei liittynyt hänen onnettomuuteensa. Kaikki tuntui lisäävän tuota onnettomuutta. Hän ei esimerkiksi sietänyt enää edes nähdä huonettaan. Kun hän illalla tuli sinne kynttilä kädessä, hän oli melkein kuulevinaan jokaisen huonekalun, jokaisen pikku koristeen alkavan puhua ja huomauttavan hänelle uusia katkeria asioita hänen onnettomuudestaan.

"Tänään minulla on edessäni ikävä työ", ajatteli hän itsekseen astuessaan huoneeseensa. Ja vilkkaudella, jollaista hän ei ollut pitkään aikaan itsessään tuntenut, hän lisäsi: "Toivokaamme, että tämä toinen kirje on yhtä ikävä kuin ensimmäinen."

Se oli vieläkin ikävämpi. Teksti tuntui hänestä niin mielettömältä, että hän pian jäljensi sitä aivan mekaanisesti rivi riviltä, yrittämättäkään käsittää sen ajatusta.

"Tämä on vielä ontompaa ja komeilevampaa kuin ne Münsterin sopimuksen pöytäkirjat, joita diplomatianopettajani kopioitti minulla Lontoossa."

Nyt vasta hän muisti rouva de Fervaquesin alkuperäiset kirjeet, jotka hän oli unohtanut viedä takaisin tuolle totiselle espanjalaiselle, don Diego Bustosille. Hän haki ne nyt käsiinsä. Ne olivat todellakin melkein samaa sekasotkua kuin nuoren venäläisen ruhtinaankin kirjoittamat kirjeet. Kirjeet olivat voittamattoman epäselviä, pyrittiin sanomaan kaikkea, eikä pystytty ilmaisemaan mitään. "Oikea tyylillinen tuulikannel", Julien ajatteli. "Kaikissa näissä ylevissä ajatuksissa elämänturhuudesta, kuolemasta, ikuisuudesta jne. en huomaa mitään muuta todellista kuin naurettavuuden pelon."

Julien toisteli näitä monologeja, joita tähän olemme lyhentäneet, joka päivä kahden viikon ajan. Julienin yksitoikkoinen elämänrytmi oli näinä päivinä seuraava: Hän nukahtaa kopioidessaan jotakin tuollaista Ilmestyskirjan selitystä, kuljetti seuraavana päivänä alakuloisen näköisenä kirjeen perille, vei hevosen talliin toivossa, että näkisi vilahdukselta edes Mathilden puvun, teki työtään, ilmestyi illalla oopperaan, nimittäin jos rouva de Fervaques ei tullut hotel de La Moleen. Sitä virkisti sentään hiukan se, että rouva de Fervaques tuli markiisitar de La Molen vieraaksi. Silloin Julien saattoi toisinaan nähdä Mathilden silmät marsalkattaren hattua kaunistavan linnunsiiven alta, ja hän alkoi heti puhua hyvin. Hänen maalaukselliset ja tunnelmalliset lauseensa saivat vähitellen sattuvamman ja siloitellumman muodon.

Hän tiesi hyvin, että kaiken, mitä hän puhui, täytyi tuntua Mathildesta suorastaan mielettömältä, mutta hän tahtoi hämmästyttää tämän esitystapansa eleganssilla. "Kuta enemmän puhun perättömiä, sitä varmimmin jään hänen mieleensä", Julien ajatteli. Ja silloin hän alkoi aivan häikäilemättä esittää eräitä elämänilmiöitä yksipuolisesti ja liioitellen. Hän huomasi pian, että piti ennen kaikkea karttaa yksinkertaisia ja järkeviä ajatuksia, muuten vaikutti marsalkattaren silmissä arkipäiväiseltä. Hän jatkoi siis juhlallista latua tai lyhenteli esitystään sen mukaan, huomasiko noiden kahden hienon naisen silmistä, joita hänen täytyi miellyttää, menestyvänsä vai herättävänsä välinpitämättömyyttä.

Kokonaisuudessaan hänen elämänsä ei tuntunut nyt niin tuskalliselta kuin silloin, kun hän antoi päivien mennä joutilaisuudessa.

Eräänä iltana hän ajatteli: "Mutta minähän kopioin tässä jo viidettätoista saivartelukirjettä. Neljätoista ensimmäistä on uskollisesti toimitettu marsalkattaren porttivahdin käteen. Olen saanut kunnian täyttää kaikki marsalkattaren kirjoituspöydän laatikot kirjeilläni. Ja kuitenkin hän käyttäytyy minua kohtaan niin kuin en olisi kirjoittanutkaan hänelle! Mitä tästä oikein tulee? Ehkä hän on yhtä kyllästynyt minun uskollisuuteeni kuin minä itse? Täytyy myöntää, että tuo Korasoffin venäläinen ystävä, joka oli rakastunut Richmondin kauniiseen kveekarinaiseen, oli kauhea mies. Ihminen ei voi olla häntä ikävämpi."

Kuten kaikki lahjoiltaan keskinkertaiset ihmiset, jotka sattumalta joutuvat näkemään suuren kenraalin taistelusuunnitelmia, Julien ei ymmärtänyt sitäkään hyökkäystä, jonka nuori venäläinen teki englantilaisen nuoren naisen sydäntä vastaan. Neljänkymmenen ensimmäisen kirjeen tarkoitushan oli ainoastaan hankkia anteeksianto siitä, että kirjeitä ollenkaan uskallettiin lähettää. Tuo suloinen henkilö, jolla ehkä oli äärettömän ikävää, piti tällä tavoin totuttaa ottamaan vastaan sellaisia kirjeitä, jotka ehkä olivat hiukan vähemmän tyhjiä kuin hänen jokapäiväinen elämänsä.

Eräänä aamuna Julienille tuotiin kirje. Hän näki heti rouva de Fervaquesin vaakunan ja mursi sinetin niin kiireesti, että se olisi tuntunut hänestä suorastaan mahdottomalta muutamaa päivää aikaisemmin. No niin, kirje oli vain kutsu päivällisille.

Julien turvautui nyt ruhtinas Korasoffin ohjeisiin. Valitettavasti nuoren venäläisen tyyli oli keveää kuin Doratin, kun sen olisi täytynyt olla yksinkertaista ja helppotajuista. Julien ei ymmärtänyt, mitä taktiikkaa hänen tuli noudattaa marsalkattaren päivällisillä.

Marsalkattaren salonki oli ylen loistava ja kullattu kuin Dianan-galleria Tuileriesissa. Kattopaneeleissa oli öljymaalauksia. Mutta noissa maalauksissa näkyi vaaleita läiskiä, joista Julien myöhemmin kuuli, että kun kuvissa esitetyt aiheet olivat näyttäneet talon valtiattaresta hieman sopimattomilta, hän oli antanut peitellä ja korjailla niitä. "Moraalin aikakausi!" Julien ajatteli.

Päivällisillä Julien tunnisti kolme herraa, jotka olivat mukana salaista kirjelmää laatimassa. Yhdellä heistä, hänen armollaan piispalla, marsalkatar de Fervaquesin enolla, oli vallassaan kirkollisverorästien kerääminen, ja väitettiin, ettei hän voinut kieltää sisarentyttäreltään mitään. "Kuinka valtavasti olen edistynyt menestyksen polulla", Julien ajatteli alakuloisesti hymyillen. "Ja miten välinpitämättömältä nyt tämä kaikki minusta tuntuu! Vaikka istun päivällisillä kuuluisan piispan kanssa."

Ateria ei ollut kovinkaan loistelias, ja keskustelut koettelivat kärsivällisyyttä. "Täällä on samanlaista kuin lukisi kehnoa kirjaa", Julien ajatteli. "He käsittelevät täällä kaikkia suuria inhimillisiä asioita, mutta kun heitä kuuntelee pari minuuttia, sitä ihmettelee, kumpi heissä esiintyy voimakkaampana, taito käyttää sanahelinää vai tietämättömyys."

Lukija lienee jo unohtanut pikku kirjailijan nimeltä Tambeau, akateemikon veljenpojan ja tulevan professorin, joka näytti valinneen elämäntehtäväkseen saastuttaa kurjilla parjauksillaan de La Molen salongin ilmaa.

Tältä pikku herralta Julien sai ensi kertaa vähän vihiä, että ehkäpä rouva de Fervaques, vaikkei vastannutkaan hänen kirjeisiinsä, kuitenkin suhtautui anteeksiantavasti tunteeseen, josta nuo kirjeet johtuivat. Herra Tambeaun mustaa sydäntä raateli kateus, kun hän ajatteli Julienin menestystä. Mutta koska toisaalta lahjakas mies, enemmän kuin typeryskään, ei voi olla kahdessa paikassa yhtaikaa, niin tuleva professori ajatteli, että jos Julienista tulisi yleväsieluisen marsalkattaren rakastaja, tämä nainen sijoittaisi hänet johonkin edulliseen kirkon virkaan: "Ja niin minä pääsen hänestä vapaaksi markiisi de La Molen talossa."

Myöskin abbé Pirard piti Julienille vakavia saarnoja hänen de Fervaquesissa saavuttamansa menestyksen johdosta. Jonkinlainen lahkolaiskateus vallitsi tuon ankaran jansenistin ja siveellisen marsalkattaren välillä, joka suosi jesuiittoja, uskonnollista uudistusta ja monarkiaa.

LVIII

MANON LESCAUT

    Kun hän nyt siis pääsi selville priorin tyhmyydestä ja
    aasimaisuudesta, hän suoriutui tavallisesti oikein hyvin
    nimittämällä valkeaa mustaksi ja mustaa valkeaksi.

                                            Lichtemberg.

Venäläisen ohjeissa määrättiin tärkeänä ehtona, ettei koskaan pitänyt huomattavasti vastustaa henkilöä, jolle lähetti kirjeitä. Ei saanut missään nimessä unohtaa haltioituneen ihailijan osaansa. Tämä oli kirjeiden perusta.

Eräänä iltana oopperassa, rouva de Fervaquesin aitiossa Julien ylisti maasta taivaaseen Manon Lescaut balettia. Hän teki tämän yksinomaan siitä syystä, että hän piti sitä kehnona.

Marsalkatar vastasi, että baletti ei ollut abbé Prévostin romaanin arvoinen.

Julienia kummastutti ja huvitti: "Kuinka noin moraalinen nainen kiittää jotakin romaania!"

Rouva de Fervaquesilla oli muulloin tapana ilmaista ainakin pari kolme kertaa viikossa syvin halveksumisensa kirjailijoita kohtaan, koska he tahtoivat viheliäisillä teoksillaan turmella nuorisoa, joka valitettavasti oli liiankin herkkä aistiensa houkutuksille.

– Sanotaan, että Manon Lescaut on epäsiveellisten ja vaarallisten kirjojen joukossa kaikkein ensimmäisiä, marsalkatar jatkoi. Kerrotaan, että rikollisen sydämen heikkoudet ja ansaitut tuskat on siinä kuvattu todenmukaisesti ja syvästi. Se ei kuitenkaan estänyt teidän Bonaparteanne St Helenan saarella sanomasta, että se on lakeijoita varten kirjoitettu romaani.

Tämä viimeinen huomautus herätti heti Julienin henkisen vilkkauden. "Minua on yritetty panetella marsalkattarelle. Hänelle on kerrottu, että jumaloin Napoleonia! Se lienee loukannut häntä kovasti, koska hän ei voi vastustaa kiusausta pistellä minua siitä."

Tämä uusi havainto huvitti Julienia koko illan ja teki hänestä oivallisen seuranpitäjän. Kun hän hyvästeli marsalkatarta oopperan eteisessä, tämä sanoi:

– Muistakaa herra Sorel, ettei saa rakastaa Bonapartea, kun rakastaa minua. Täytyy enintään suvaita hänet Sallimuksen antamana välttämättömänä pahana. Muuten tuo mies ei ollut sielultaan niin joustava, että olisi ymmärtänyt taiteen mestariteoksia.

– Kun rakastaa minua! toisti Julien itsekseen. – Sen ei tarvitse merkitä mitään, tai se merkitsee kaikkea. Kas siinäkin kielenkäytön salaperäisyyksiä, joihin me maaseutulaisraukat emme pysty.

Ja kopioidessaan sitten hirvittävän pitkää kirjettä marsalkattarelle, hän muisteli koko ajan rouva de Rénalia.

– Miten se on selitettävä, kysyi marsalkatar häneltä seuraavana päivänä muka huolettomasti, vaikka ilmeisesti huonosti näytellen, – että te tuossa kirjeessä, jonka kirjoititte luultavasti eilen oopperasta tultuanne, puhutte Lontoosta ja Richmondista?

Julien joutui pahaan pulaan. Hän oli kopioinut kirjeen sellaisenaan, ajattelematta yhtään mitä kirjoitti, ja nyt hän oli selvästi unohtanut muuttaa sanat Lontoo ja Richmond, Pariisiksi ja Saint-Cloudiksi. Hän soperteli sitä ja tätä, mutta ei voinut vastata oikein mitään. Hän oli väkisinkin purskahtaa hurjaan nauruun. Viimein hän keksi selitystä miettiessään ajatuksen:

– Lienen niin haltioitunut keskustelustamme, joka koski ihmissielun ylevimpiä, korkeimpia pyrkimyksiä, että olin teille kirjoittaessani hajamielinen.

Hän ajatteli: "Olen jo tehnyt vaikutuksen, voin siis säästää itseäni illan jatkuvalta ikävyydeltä." Ja hän lähti aika kiireellä pois hotel de Fervaquesista.

Kun hän sitten illalla katseli alkuperäistä kirjettä, jonka oli edellisenä päivänä kopioinut ja missä nuori venäläinen puhui Lontoosta ja Richmondista, Julien hämmästyi, kun huomasi, että tämä kirje olikin sävyltään melkeinpä hellä.

Hänen juttujensa ilmeisen keveyden ja näiden kirjeiden ylevän ja melkein ilmestyskirjamaisen syvyyden suuri ero sai aikaan, että marsalkatar kiinnitti häneen huomionsa. Marsalkatar piti varsinkin pitkistä lauseista. Tuo ei toki ollut sellaista hyppelevää tyyliä, jonka Voltaire, tuo epäsiveellinen kirjailija, oli saattanut muotiin. Vaikka sankarimme teki kaiken, mihin ikinä pystyi, kärsiäkseen keskustelusta tuiki tarkkaan selvän järjen, siihen jäi kuitenkin antimonarkinen ja epäuskoinen vivahde, jonka rouva de Fervaques vainusi. Keskellä ympäristöä, jonka henkilöt olivat kovin moraalisia, mutta eivät voineet usein koko iltana esittää ainoaakaan ajatusta, marsalkatar huomasi erikoisesti kaiken, mikä tuntui uudelta, mutta samalla hän piti velvollisuutenaan loukkaantua sellaisesta. Hän sanoi, että tämän vian omaavien tarkoituksena oli säilyttää aikakauden keveyden ulkopuolinen leima...

Mutta kukapa haluaisi tietoja näistä salongeista ellei tavoittele itselleen joitakin etuja. Varmasti lukijammekin ymmärtää, miten tämä tarkoitukseton elämä ikävystytti Julienia! Valitamme näitä kertomuksemme tyhjiä kohtia.

Koko sen ajan, minkä de Fervaques-episodi vei Julienin elämästä, neiti de La Molen täytyi hillitä itsensä, ettei olisi ajatellut Julienia. Hän kävi ristiriitaista taistelua. Toisinaan hän ylpeili siitä, että muka halveksi tuota synkkää nuorukaista, mutta kuitenkin Julienin puheet herättivät hänessä syvää mielenkiintoa. Etenkin hän kummasteli, että Julien puhui niin määräämättömän valheellisesti. Hän ei lausunut marsalkattarelle ainoaakaan sanaa, joka ei olisi ollut valhe tai ainakin hänen omien ajatuksiensa hirvittävää vääristelyä. Tunsihan Mathilde hänen ajatustapansa melkeinpä kaikista asioista. Moinen macchiavellismi tuli hänelle nyt ilmeisenä yllätyksenä. "Siinä on syvyyttä!" hän ajatteli. Miten eri lailla pateettiset typerykset tai sellaiset yleiset lurjukset kuin esimerkiksi Tambeau puhuvat samoista asioista!

Kuitenkin Julienille tuli toisinaan kauheita päiviä. Ainoastaan täyttääkseen kaikkein tuskallisinta velvollisuuttaan hän ilmestyi joka päivä marsalkatar de Fervaquesin salonkiin. Mutta ainaisen näyttelemisen pakko lamautti lopulta hänen sielunsa voimat. Usein kun hän yöllä kulki hotel de Fervaquesin valtavan pihan poikki, hän jaksoi vain luonteensa ja järkensä koko tarmolla varjella itseänsä vaipumasta äärimmäiseen epätoivoon. Hän ajatteli: "Voitinhan toivottomuuden seminaarissakin, vaikka tulevaisuuteni näytti niin hirvittävän synkältä. Olisihan minun ollut pakko viettää koko ikäni, sellaisten ihmisten seurassa, joita halveksin ja inhoan enemmän kuin mitään muuta taivaan alla! Ja kuitenkin minusta tuli seuraavana keväänä, vain kaksitoista lyhyttä kuukautta myöhemmin, onnellisempi ihminen kuin kukaan ikäisistäni saattaa olla."

Mutta usein nämäkään kauniit ja järkevät mietelmät eivät auttaneet julmaa todellisuutta vastaan. Joka päivä hän sai nähdä Mathilden aamiais- ja päivällispöydässä. Monista kirjeistä, jotka hän itse markiisi de La Molen sanelun mukaan kirjoitti, hän tiesi, että Mathilde pian menisi naimisiin herra de Croisenoisin kanssa. Tuo rakastettava mies kävi jo kaksi kolme kertaa päivässä hotel de La Molessa, ja hylätty mustasukkainen rakastaja seurasi tarkoin hänen jokaista askeltaan.

Milloin Julien oli huomaavinaan, että neiti de La Mole kohteli hyvin sulhastaan, hän ei huoneeseensa päästyään voinut olla katselematta ihailevin silmin pistooleitaan. Ja hän ajatteli: "Eikö olisi viisaampaa poistaa nimimerkkini liinavaatteistani ja mennä johonkin yksinäiseen metsään, Pariisista viidenkymmenen kilometrin päähän ja lopettaa tämä surkea elämä! Kukaan ei tuntisi minua siellä. Vasta kahden viikon kuluttua tiedettäisiin juuri minun kuolleen, ja kuka minua enää kahden viikon kuluttua muistaisi!"

Ajatus oli kylläkin selvä. Mutta tuskin nuori filosofimme oli seuraavana päivänä nähnyt vilahduksen Mathilden käden hipiää tämän hihan ja hansikkaan välistä, kun hän joutui julmien muistojen valtaan, ja kuitenkin ne muistot kytkivät hänet elämään. "Menköön sitten", hän ajatteli jo silloin, "minä jatkan tätä venäläistä politiikkaa loppuun asti. Mihin tämä vie? Marsalkattarelle minä en kirjoita enää muita kirjeitä, kun olen saanut nämä viisikymmentäkolme kopioiduksi, se on varmaa. Mitä taas neiti de La Moleen tulee, hänen vihamielisyytensä ei lauhdu, tai sitten sovimme keskenämme vain lyhyeksi hetkeksi, siinä koko tulos näiden kuuden viikon tuskallisesta ilveilystä. Jos sopisimme, taivaan Jumala, kuolisin onnesta..."

Eikä hän uskaltanut kuvitellakaan sellaista loppuun.

Kun hän sitten pitkän aikaa epämääräisesti haaveiltuaan kykeni jatkamaan, hän ajatteli: "Minä saisin ehkä yhden onnellisen päivän, mutta sitten taas samaa tylsyyttä kuin ennenkin, sillä surkeushan johtuu pohjaltaan siitä, ettei hän voi oikein todella pitää minusta. Ja sen jälkeen en keksisi enää mitään keinoja, olisin tuhottu, ainaiseksi mennyttä miestä... Hänen kaltaisestaan luonteesta ei voi koskaan olla varma. Käytökseni olisi hänen seurassaan kömpelöä, puheeni raskasta ja yksitoikkoista. Taivaan Jumala, miksi minun täytyy olla minä?"

LIX

IKÄVYSTYMINEN

    Uhrautua intohimojaan toteuttaakseen, miksikä ei; mutta
    uhrautua olemattomille intohimoilleen – voi surullista
    yhdeksättätoista vuosisataa!

                                             Girodet.

Rouva de Fervaques ei ensin Julienin pitkiä kirjeitä lukiessaan tuntenut mitään iloa, mutta sitten hän alkoi kiinnostua niistä. Eräs asia vain suretti häntä. Vahinko, ettei herra Sorel ollut varsinainen pappi! Silloin olisi saattanut antaa asioiden kehittyä jollakin tavoin läheisiksi, mutta nyt, melkein porvariasussa ja ritaristontähti rinnassa, Julienin vuoksi voisi joutua kiusallisten kysymysten uhriksi, ja mitä silloin vastata? Marsalkatar ei uskaltanut edes jatkaa ajatustaan loppuun. Joku pahansuopa ystävätär voisi olettaa ja levitelläkin sellaisia huhuja, että Julien oli eräs hänen vähäpätöinen pikkuserkkunsa, sukulainen isän puolelta tai joku liikemies, jolle kansalliskaarti oli antanut kunniamerkin.

Ennen, kun rouva de Fervaques ei vielä tuntenut Julienia, hänen suurin ilonsa oli piirtää nimensä viereen sana marsalkatar. Ja nyt nousukkaan turhamaisuus, joka sairaalloisesti närkästyi kaikesta, joutui pahaan ristiriitaan hänen alkavan suosionsa kanssa.

"Minun olisi helppo järjestää hänet suurvikaariksi johonkin Pariisin naapuripiispakuntaan", marsalkatar pohti. "Mutta hän on vain herra Sorel ja vielä lisäksi markiisi de La Molen vähäpätöinen sihteeri. Tämä on aivan lohdutonta."

Ensi kertaa tuo naissielu, joka pelkäsi kaikkea, kiinnostui nyt asiasta, jolla ei ollut mitään tekemistä arvoaseman tavoittelun eikä yhteiskunnallisen paremmuuden kanssa. Hänen vanha ovenvartijansa huomasi, että kun hän toi marsalkattarelle kirjeen tuolta kauniilta ja niin murheellisen näköiseltä nuorukaiselta, emännän kasvoilta hälveni tavallinen hajamielinen ja tyytymätön ilme, joka niillä poikkeuksetta oli aina kun joku palvelusväestä tuli hänen eteensä.

Siitä saakka kun marsalkatar alkoi ajatella Julienia, hän kyllästyi yhä enemmän elämäänsä, jonka tarkoituksena oli ollut vain kunnian ja maineen saavuttaminen ja kuitenkaan hän ei ollut tuntenut minkäänlaista tosi nautintoa tällaisista voitoista. Tunne kävi niin sietämättömäksi, että jos hän ei edellisenä iltana saanut seurustella edes tuntia tuon merkillisen nuoren miehen kanssa, hän kohteli koko seuraavan päivän kamarineitojaan huonosti. Julienin alkava vaikutus ei horjunut salanimellä tulleista kirjeistäkään, olivatpa ne sitten vaikkapa kuinka hyvin sommiteltuja. Turhaan Tambeau syötti herroille de Luz, de Croisenois ja de Caylus kaksi, kolme hyvin keksittyä juorua, joita mainitut herrat mielellään levittelivät surematta oliko parjauksessa perää vai ei. Marsalkatar, jonka äly ei ollut luotu kestämään tyynenä tällaisia halpahintaisia hyökkäyksiä, kertoi huolensa neiti de La Molelle ja sai häneltä aina lohdutuksen.

Eräänä päivänä rouva de Fervaques tiedusteli kolme kertaa, mutta turhaan, oliko hänelle tullut kirjettä, ja silloin hän päätti heti vastata Julienille. Julienin voitto oli ikävystymisen tulos. Toinen kirje jäi marsalkattarelle melkeinpä kesken siitä syystä, että hänestä tuntui aivan sopimattomalta kirjoittaa omin käsin näin vaatimaton osoite: Herra Sorel, herra markiisi de La Molen luona.

– Teidän täytyy tuoda minulle kirjekuoria, joihin osoitteenne on merkitty valmiiksi, hän sanoi illalla Julienille hyvin ynseän näköisenä.

Julien ajatteli: "Kas niin, nyt minut sovitetaan palvelijarakastajan asemaan." – Ja hän kumarsi syvään ja hänen kasvoillaan oli samanlainen ilme kuin vanhalla Arsène-palvelijalla.

Hän toi kirjekuoret jo samana iltana, ja varhain seuraavana aamuna hän sitten sai kolmannen kirjeen. Hän luki siitä viisi, kuusi riviä alusta ja pari kolme lopusta. Se oli neljän sivun pituinen, vieläpä hyvin pientä käsialaa.

Ja sitten vähitellen marsalkattarelle tuli suloinen tottumus kirjoittaa melkein joka päivä. Julien vastasi huolellisilla venäläisten kirjeittensä kopioilla. Ja mahtipontisella tyylillä oli se hyvä puoli, ettei rouva de Fervaques ollenkaan hämmästynyt, miten vähän hänen kirjeensä ja niihin tulleet vastaukset oikeastaan sopivat yhteen.

Minkä kolauksen marsalkattaren turhamaisuus olisikaan saanut, jos pikku Tambeau, joka oli ryhtynyt omasta alotteestaan urkkimaan Julienin puuhia, olisi saanut tietoonsa, että kaikki marsalkattaren lähettämät kirjeet heitettiin avaamatta Julienin pöytälaatikkoon.

Eräänä aamuna porttivahti toi jälleen Julienille kirjastoon kirjeen marsalkattarelta. Mathilde tuli miestä vastaan, näki kirjeen tämän kädessä ja sen kuoressa Julienin käsialalla kirjoitetun osoitteen ja nimen. Tuskin porttivahti oli poistunut kirjastosta, kun Mathilde jo astui sisälle, kirje oli vielä pöydän reunalla. Julien, jolla oli kiireisiä töitä, ei ollut ennättänyt vielä panna kirjettä laatikkoon.

– Tätä en enää jaksa sietää, huudahti Mathilde ja sieppasi kirjeen. – Te unohdatte kokonaan minut, joka olen teidän vaimonne. Menettelynne on kauheaa, hyvä herra.

Samassa hän kummastui käytöksensä suunnatonta sopimattomuutta ja ylpeys tukahdutti sanat hänen kurkkuunsa. Hän puhkesi itkemään ja nyyhkytti niin, että Julien luuli hänen menehtyvän kyyneliinsä.

Julien hämmästyi ja joutui niin tavattomasti ymmälle, ettei heti huomannut, miten edullinen ja onnellinen tämä käänne hänelle oli. Hän auttoi Mathilden istumaan. Mathilde heittäytyi melkein tahdottomana hänen syliinsä.

Kun Julien huomasi tämän, hänessä syttyi ensin ääretön ilo. Mutta sitten hän heti muisti Korasoffin neuvot. "Minä voin hävittää kaikki yhdellä ainoalla sanalla."

Pakollista viisautta oli niin vaikea noudattaa, että hänen käsivartensa jäykistyivät kouristuksen omaisesti. "Minä en saa edes hetkeksi painaa sydäntäni vasten tuota suloista ja notkeaa ruumista, muuten hän heti joko halveksii tai kohtelee minua julmasti. Mikä hirveä luonne!"

Ja sadatellessaan Mathilden luonnetta hän rakasti tätä juuri sen tähden satakertaisesti enemmän. Hänestä tuntui kuin hän saisi pidellä sylissään kuningatarta.

Julienin järkkymätön kylmyys kiihdytti kauheaa nöyryytyksen tuskaa, joka raateli Mathildea. Sillä hetkellä hän ei ollut suinkaan niin tyyni, että olisi pystynyt tutkimaan Julienin silmistä, mitä laatua Julienin tunteet oikeastaan olivat. Hän ei uskaltanut katsahtaakaan Julieniin. Hän pelkäsi saavansa vastaukseksi syvästi halveksivan katseen.

Hän istui kirjaston sohvalla hievahtamatta kasvot Julienista pois päin käännettyinä. Hän kärsi julminta tuskaa, mitä ylpeys ja rakkaus ikinä ihmissielulle saattavat tuottaa. Kuinka kauheaan tekoon hän olikaan alentunut.

"Minun kurjan ja onnettoman osaksi oli määrätty, että kaikkein nöyryyttävimmätkin sovintotarjoukseni hylättäisiin. Ja kuka on hylkääjä? Eräs isäni palvelijoista!" hän ajatteli mielettömänä loukatun ylpeyden tuskasta.

– Sitä minä en koskaan kärsi, Mathilde sanoi ääneen. Ja hän nousi vimmoissaan pystyyn ja avasi Julienin pöytälaatikon, joka oli parin askelen päässä hänestä. Mutta hän aivan kuin jäätyi kauhusta, kun hän näki siellä kahdeksan, kymmenen avaamatonta kirjettä, kaikki samanlaisia kuin se, jonka porttivahti oli äsken tuonut. Kaikissa kirjekuorissa hän tunsi Julienin käsialan, enemmän tai vähemmän muuteltuna.

– Ei siis vielä sekään riitä, Mathilde huudahti suunniltaan, – että te olette läheisessä suhteessa hänen kanssaan, mutta lisäksi te vielä halveksittekin häntä. Te, mies, joka ette ole kerrassaan mitään, te halveksitte marsalkatar de Fervaquesia!

– Anna anteeksi, ystäväni, hän lisäsi sitten yhtäkkiä ja heittäytyi polvilleen Julienin jalkoihin. – Halveksi minua, jos tahdot, mutta pidä minusta, minä en jaksa enää elää ilman sinun rakkauttasi.

Ja neiti de La Mole pyörtyi.

"Siinä hän nyt makaa jaloissani tuo pöyhkeilijä", Julien ajatteli itsekseen.

LX

OOPPERA-AITIOSSA

    As the blackest sky
    Foretells the heaviest tempest.

                      Don Juan, IV laulu.

    [Kuten mustin pilvi ennustaa ankarinta myrskyä.
    – Suom.]

Julienin suuressa mielenliikutuksessa hämmästys oli voimakkaampi kuin varsinainen onnentunne. Mathilden loukkauksista hän huomasi, miten venäläinen taktiikka piti paikkansa:

"Ei saa puhua paljoa eikä juuri tehdä mitään, siinä ainoa pelastukseni."

Hän nosti Mathilden maasta ja vei hänet sanaakaan sanomatta sohvalle. Vähitellen kyyneleet alkoivat vuotaa neidin silmistä.

Näyttääkseen luontevalta Mathilde otti rouva de Fervaquesin kirjeet ja availi niitä hitaasti. Hän vavahti selvästi kun tunsi marsalkattaren käsialan. Hän käänteli lehtiä, mutta ei lukenut niitä. Useimmat kirjeet olivat kuuden sivun pituisia.

– Vastatkaa minulle edes jotakin, Mathilde pyysi viimein nöyrän anelevasti, mutta uskaltamatta vilkaista Julieniin. – Tiedättehän, että minä olen ylpeä, se on säätyni ja luonteeni onnettomuus, minä myönnän sen. Rouva de Fervaques on siis ryöstänyt minulta teidän sydämenne... Onko hän antanut teille kaikki ne uhritkin, joihin kohtalo minut rakkaudesta vei?

Vastaukseksi Julien vaikeni. "Millä oikeudella Mathilde vaatii minulta moisia paljastuksia, jotka eivät kunnialliselle miehelle sovi", hän ajatteli.

Mathilde koetti lukea kirjeitä, mutta silmät tulivat niin kyyneliä täyteen ettei hän voinut.

Hän oli tuntenut itsensä onnettomaksi jo kokonaisen kuukauden, mutta ylpeydessään hän ei myöntänyt sitä itselleen. Äskeinen sydämen purkautuminen johtui pelkästään sattumasta. Tuokioksi mustasukkaisuus ja rakkaus voittivat ylpeyden. Siinä hän nyt istui sohvalla, aivan lähellä Julienia. Julien näki hänen hiuksensa ja alabasterinvalkean kaulansa. Sekunniksi hän unohti, miten hänen täytyi menetellä. Hän pani kätensä neiti de La Molen vyötärölle ja melkein jo painoi hänet rintaansa vasten.

Mathilde käänsi hitaasti kasvonsa häneen päin ja Julien hämmästyi syvää tuskaa, jonka huomasi Mathilden silmissä. Hän tunsi vaivoin noita kasvoja enää samoiksi mitä ne ennen olivat olleet.

Julien luuli voimiensa loppuvan, niin tuskalliseksi hänen kävi pakottaa itseään. Hän ajatteli: "Jos minä antaudun herkästi rakkauden onneen, niin kohta hänen silmänsä puhuvat vain kylmintä halveksuntaa."

Mutta Mathilde vakuutteli nyt tuskin kuultavilla sanoilla ja sammuvalla äänellä katuvansa kaikkia tekojaan, joihin hän ylpeydestä kenties oli erehtynyt.

– Minäkin olen ylpeä, Julien sanoi epävarmuudesta tuskin kuuluvalla äänellä, ja hänen kasvoistaan näkyi ääretön fyysinen väsymys.

Mathilde käännähti nopeasti Julieniin päin. Hän oli melkein lakannut toivomasta sellaista onnea, että saisi vielä kuulla tämän ääntä. Nyt hän ajatteli ylpeyttään ainoastaan tuomitakseen sen ankarasti, ja hän olisi tahtonut keksiä mitä uskomattomia, tavattomia keinoja tahansa todistaakseen Julienille, että rakasti tätä rajattomasti ja inhosi itseään vielä enemmän.

Julien sanoi:

– Ehkäpä te juuri vain minun ylpeyteni vuoksi piditte minua vähän aikaa jonkinlaisessa arvossa. Ja varmaankin te nyt tällä kertaa kunnioitatte minua ainoastaan selvän ja miehelle sopivan päättäväisyyteni vuoksi. Jospa nyt rakastan marsalkatarta...

Mathilde alkoi vapista. Hänen silmiinsä tuli omituinen ilme. Hän saisi pian kuulla tuomionsa. Julienilta nuo eleet eivät jääneet huomaamatta, ja hänen mielenmalttinsa oli pettämäisillään. Hän ajatteli, kuunnellen omien turhien sanojensa onttoa sointua ikään kuin jotakin vierasta ääntä. "Jos saisin suudella yhä uudestaan kalpeita poskiasi, niin että sinä itse et sitä huomaisi!"

– Ehkä rakastan marsalkatarta, Julien jatkoi... ja hänen äänensä aleni yhä heikommaksi. – Mutta en kyllä ole saanut mitään ratkaisevaa näytettä hänen mielenkiinnostaan...

Mathilde katsoi häneen. Julien kesti tuon katseen, tai ainakin hän toivoi, etteivät hänen omat ilmeensä kavaltaneet häntä. Hän tunsi rakkauden järkyttävän sydäntään aivan pohjia myöten. Milloinkaan hän ei ollut rakastanut tuota naista niin syvästi kuin nyt. Hän oli melkein yhtä järjiltään kuin Mathilde. Jos Mathilde olisi kyennyt kylmäverisesti tutkimaan miehen ilmeitä, Julien olisi heittäytynyt hänen jalkojensa juureen ja paljastanut koko tyhjän ilveilynsä. Mutta nyt Julien jaksoi jatkaa ja puhua entiseen tapaan. – Voi Korasoff, hän huudahti mielessään, – kunpa olisitte täällä! Nyt tarvitsisin välttämättä neuvon miten menetellä!

Ja sillä välin hänen suunsa puhui:

– Kaikista muista tunteista puhumattakaan riittäisi jo kiitollisuus kiinnittämään minut marsalkattareen. Hän on ollut hyväntahtoinen minua kohtaan, lohduttanut minua silloin, kun minua halveksittiin... Ehkäpä minulla ei ole rajatonta luottamusta eräänlaisiin toiveisiin, jotka saattavat näyttää lupaavilta, mutta ovat varmaan varsin häilyviä.

– Hyvä taivaan Jumala! huudahti Mathilde.

– No niin, mitä takeita nyt minulle annatte? Julien jatkoi päättävästi, ikään kuin hyläten hetkeksi varovaiset diplomaattiset muodot. – Mitä takeita, sillä kuka vastaa, että saan pitää kahta päivää kauemmin sen aseman, johon tunnutte olevan taipuvainen minut tällä hetkellä palauttamaan?

– Rajattoman rakkauteni ja tuskani, ellette enää rakasta minua, Mathilde vastasi ja takertui hänen käsiinsä ja kääntyi häneen päin...

Hänen pelleriininsä meni hänen kiivaasti käännähtäessään hiukan vinoon. Julien näki hänen ihanat olkapäänsä. Ja tuo hiukan epäjärjestykseen mennyt tukka toi hänen mieleensä rakkaat muistot...

Julien alkoi jo antautua. "Yksi ainoa varomaton sana", hän mietti, "niin saan taas alulle entiset loputtomat epätoivon päivät. Rouva de Rénal keksi alinomaa vain syitä menetelläkseen niin kuin hänen sydämensä pyysi, mutta tämä nuori hienoston nainen ei salli sydämensä puhua muulloin kuin huomatessaan järkisyillä, että sen täytyy heltyä."

Silmänräpäyksessä hän huomasi tämän totuuden, ja tuli samalla yhtä lujaksi kuin ennenkin.

Hän veti pois kätensä, joita Mathilde puristeli omissaan, ja väistyi kylmin, kunnioittavin elein hiukan loitommaksi. Mies ei voi koskaan pysyä lujemmin päätöksessään. Sitten hän kokosi kaikki rouva de Fervaquesin kirjeet, jotka olivat hajallaan pitkin sohvaa, ja mikä julminta, hän lisäsi äärimmäisen kohteliaasti:

– Neiti de La Mole suvainnee minun harkita hieman tätä asiaa.

Julien lähti nopeasti neidin luota ja poistui kirjastosta. Mathilde kuuli, kuinka hän mennessään sulki oven toisensa jälkeen.

"Se hirviö ei heltynyt yhtään", Mathilde ajatteli... "Mutta mitä minä sanonkaan, hirviökö?" hän jatkoi. "Julien on viisas, varovainen, hän on hyvä. Minulla ne vain on kaikki viat mitä kuvitella saattaa."

Ja tässä käsityksessään hän pysyikin. Sen päivän hän olikin melkein onnellinen, sillä hän antautui tosiaan sydämelleen. Tuntui aivan siltä kuin ylpeys ei olisi milloinkaan määrännyt tuon ihmisen tekoja, ja miten hillitön ylpeys!

Mathilde hätkähti kauhusta, kun lakeija illalla salissa ilmoitti rouva de Fervaquesin vieraaksi. Miehen äänikin kuului hänestä tuhon enteeltä. Hän ei jaksanut nähdä marsalkatarta, hän pysähtyi äkkiä paikalleen.

Julien, joka ei kovin ylpeillyt vaivalla saadusta voitostaan, pelkäsi omia silmiään eikä tullut kotiin päivälliselle. Sitä mukaa kun voiton hetki jäi kauemmaksi, hänen rakkautensa ja onnenhurmionsa vain lisääntyivät. Nyt hän alkoi jo syytellä itseään. "Kuinka saatoinkaan sillä tavoin asettua vastustamaan!" hän ihmetteli. "Jospa Mathilde nyt lakkaakin rakastamasta minua. Yksi ainoa hetki voi muuttaa tuon ylpeän sielun ja täytyy tunnustaa, että minä kohtelin häntä inhottavalla tavalla."

Julien päätteli, että hänen täytyy välttämättä illalla ilmestyä oopperassa rouva de Fervaquesin aitioon. Marsalkatar oli nimenomaan kutsunut hänet sinne. Mathilde saisi kyllä kuulla, oliko hän ollut siellä vai jäänyt epäkohteliaasti pois. Mutta vaikka tämä harkinta oli aivan looginen, Julien ei mitenkään jaksanut aivan alkuillasta mennä muiden ihmisten joukkoon. Keskustellessaan heidän kanssaan hän olisi menettänyt puolet suuresta onnestaan.

Kello löi kymmenen, ja silloin hänen täytyi viimeinkin lähteä.

Onneksi hän näki marsalkattaren aition täynnä naisia, ja sai paikan aivan oven vieressä, jopa hattujen takana täysin piilossa. Se paikka pelasti hänet joutumasta naurettavaksi. Carolinen jumalallinen epätoivontulkinta Matrimonio segretossa järkytti hänet itkuun. Rouva de Fervaques näki nuo kyyneleet. Ne olivat niin jyrkkä vastakohta, kun muisti Julienin tavallisesti miehekkään järkkymättömiä kasvoja, että ylimysnainen, joka kauan sitten oli kyllästynyt kaikkiin nousukasylpeyden kalvaviin tunteisiin, liikuttui. Se vähä, mikä hänessä vielä eli naisellista sydäntä, tahtoi nyt puhua. Hän tahtoi tällä hetkellä nauttia omasta äänestään.

– Oletteko nähnyt täällä hotel de La Molen naisia? hän kysyi. – He istuvat kolmannessa aitiossa.

Julien kumartui kohta katsomaan saliin ja epäkohteliaasti aitionreunaan nojaten hän näki Mathilden, jonka silmissä kimaltelivat kyyneleet.

"Eikä tämä ole edes heidän oopperapäivänsä", Julien ajatteli. "Olipas hänellä nyt kiire tänne!"

Mathilde oli houkutellut äitinsä lähtemään oopperaan, vaikka aitio, jonka muuan perheen ystävätär oli kiiruhtanut heille tarjoamaan, ei oikein sopinut heidän arvolleen. Mathilde tahtoi nähdä, viettäisikö Julien sen illan marsalkattaren seurassa.

LXI

HÄNET TÄYTYY PITÄÄ PELOSSA

    Kas tässä kaunis ihmetyö, jonka sivistyksenne on saanut aikaan!
    Te olette tehneet rakkaudesta tavallista kaupankäyntiä.

                                                       Barnave.

Julien riensi markiisitar de La Molen aitioon. Ensiksi hän näki Mathilden kyyneleiset silmät. Tämä itki salailematta. Seurassa ei ollut muita kuin alempiin arvoluokkiin kuuluvia, tuo ystävätär, joka oli lainannut aitionsa, ja eräitä herroja hänen tuttavapiiristään. Mathilde laski kätensä Julienin kädelle, hän näytti unohtaneen kaiken pelon äitiään kohtaan. Kyyneleet tukahduttivat hänen kurkkuaan niin, ettei hän saanut lausutuksi muuta kuin tämän yhden ainoan sanan: Takeet!

"Kunhan en vain nyt puhuisi hänelle", Julien ajatteli. Hän oli itsekin kovin liikuttunut ja suojasi kädellään silmiään, niitä muka näihin kolmansiin aitioihin pahasti osuvalta lampunhäikäisyltä. "Jos puhun, niin hän aavistaa järkytykseni, äänensointini pettää minut, ja minä menetän ehkä jälleen kaiken."

Nyt hänen taistelunsa kävi vaikeammin kuin aamulla, sillä hänen tunteensa olivat ennättäneet päästä valloilleen. Hän pelkäsi, että Mathilden turhamaisuus jälleen heräisi. Rakkaus ja onnenhuuma juovuttivat, mutta hän pakotti itsensä pysymään vaiti.

Meidän mielestämme tämä on hänen luonteensa kauneimpia piirteitä. Moiseen itsehillintään kykenevä ihminen saattaa päästä pitkälle, si fata sinant [jos kohtalo sallii].

Neiti de La Mole vaati ehdottomasti, että Julien tulisi heidän vaunuissaan kotiin. Onneksi satoi kaatamalla. Mutta markiisitar sijoitti hänet itseään vastapäätä, puhui hänelle kaiken aikaa ja esti siten häntä sanomasta sanaakaan tyttärelleen. Näytti ihan siltä kuin markiisitar olisi tahtonut vaalia Julienin onnea, ja koska Julien ei nyt pelännyt hävittävänsä rajuilla tunteenpurkauksilla voittoaan, hän antautui täysin onnellensa.

Uskallammekohan mainita, että Julien huoneeseensa päästyään heittäytyi polvilleen ja peitti ruhtinas Korasoffin lahjoittamat rakkauskirjeet suudelmilla.

– Oi suuri mies, miten kiitollinen olenkaan sinulle? hän huudahti mielettömänä.

Vähitellen hän tuli kuitenkin tyyneksi ja kylmäveriseksi. Hän vertasi itseään kenraaliin, joka voittaa ankaran taistelun. "Menestykseni oli selvä ja niin valtava", hän ajatteli, "mutta kuinkahan huomenna käy? Yksi ainoa silmänräpäys voi tuhota kaiken."

Intohimoisen kiivaasti hän tarttui Muistelmiin, jotka Napoleon oli sanellut St Helenan saarella, ja pakotti itsensä lukemaan niitä kaksi pitkää tuntia. Mutta ainoastaan hänen silmänsä lukivat, ei hän itse. Mitäpä siitä, hän pakotti itsensä! Ja tuon omituisen lueskelun aikana hänen päänsä ja sydämensä tekivät hänen tietämättään työtä, ylenivät luettavan jättiläissuurten tapausten tasolle. "Tämä sydän on aivan toisenlainen kuin rouva de Rénalin", Julien sattui ajattelemaan, mutta ei päässyt sen pitemmälle.

– Hänet täytyy pitää pelossa! hän huudahti sitten äkkiä ja sinkautti kirjan kauas käsistään. – Vihollinen ei ota totellakseen ellen osaa pitää sitä pelossa, silloin se ei uskalla halveksia minua.

Julien käveli pikku huoneessaan riemun huumassa edestakaisin. Totta puhuen se onni johtui enemmän ylpeydestä kuin rakkaudesta.

– Pitää hänet pelossa! hän hoki itsekseen ylpeästi, ja hänellä oli syytä ylpeillä. – Rouva de Rénal suri kaikkein onnellisimmillakin hetkillään, rakastaisinko häntä yhtä paljon kuin hän minua. Nyt jouduin tekemisiin demonin kanssa, ja demoni täytyy kukistaa.

Hän arvasi hyvin, että Mathilde tulisi seuraavana aamuna kahdeksalta kirjastoon. Hän itse meni sinne vasta kello yhdeksän aikaan, hehkuen rakkautta, mutta pää kylmänä. Sekunniksikaan hän ei unohtanut vakuuttaa itselleen: "Hänet täytyy koko ajan pitää tietoisuudessa, rakastanko minä vielä vai en. Mathilden loistava yhteiskunnallinen asema, imartelut, joita kaikki hänelle tuhlaavat, ovat omiaan tekemään hänet hiukan liian varmaksi."

Julienin tullessa Mathilde istui jo sohvalla kalpeana, tyynenä, mutta ilmeisesti niin lamassa, että tuskin saattoi jäseniään liikuttaa. Hän ojensi Julienille kätensä:

– Ystävä, minä olen loukannut sinua, se on totta. Ehkä sinä vihaat nyt minua?...

Julien ei ollut odottanut näin korutonta sävyä. Hän oli vähällä ilmaista itsensä.

– Te haluatte takeita, ystäväni, Mathilde jatkoi odotettuaan hiljaa, mutta turhaan, että Julien vastaisi hänelle. – Teillä on siihen oikeus. Ryöstäkää minut, menkäämme Lontooseen... Silloin olen tuhottu, ainaiseksi häväisty...

Hän jaksoi vetää kätensä Julienin kädestä ja peittää silmänsä. Naisellinen arkuus ja kunniallinen häveliäisyys olivat tuossa olennossa heränneet jälleen eloon.

– Niin, häväiskää minut, huokasi hän viimein, – siinä takeet. Julien ajatteli: "Eilen sain olla onnellinen siksi, että jaksoin kohdella itseäni ankarasti."

Lyhyt hiljaisuus. Julien hallitsi jo sen verran itseään, että saattoi vastata jääkylmällä äänellä:

– Ja kun olemme matkalla Lontooseen ja teidät on häväisty, kuten suvaitsette sanoa, kuka takaa, että te pidätte minusta vielä silloin, eikä läsnäoloni vaunuissa käy teille kiusaksi? En ole hirviö, onnettomuuteni yhä vain lisääntyisi, jos turmelisin teidän maineenne. Esteenämme ei ole suinkaan teidän yhteiskunta-asemanne, vaan, raskasta sanoa, teidän oma luomeenne. Voitteko vastata siitä, että rakastaisitte minua edes viikon?

Julien ajatteli mielessään: "Jos hän rakastaisi minua viikon, ainoastaan lyhyen viikon, niin kuolisin onnesta! Mitä minä välitän tulevaisuudestani, mitä koko elämästä? Ja sellaisen taivaallisen onnen saan nyt juuri tällä hetkellä, jos vain itse tahdon, se riippuu pelkästään minusta!"

Mathilde näki hänen mietiskelevän.

– Minä olen siis teistä täydellisesti arvoton, hän sanoi ja otti Julienia kädestä.

Julien kietoi hänet syliinsä, mutta samassa pakon rautakäsi tarttui hilliten hänen sydämeensä. "Jos hän huomaa, miten häntä jumaloin, niin menetän hänet!"

Ja ennen kuin Julien päästi hänet sylistään, hän osasi jo käyttäytyä kuten miehen arvolle sopii.

Sen ja lähinnä seuraavatkin päivät hän jaksoi salata onnensa suuruuden. Toisinaan hän kielsi itseltään senkin ilon, että olisi sulkenut Mathilden syliinsä.

Mutta joskus onnen äärettömyys tukehdutti kaikki viisauden neuvot.

Puutarhassa, kuusamapensaista kasvatetussa lehtimajassa, jonne tikapuutkin sopi piilottaa, Julienilla oli tapana istua katsellen kaukaa Mathilde-neidin ikkunan kaihtimia, istua ja itkeä hänen häilyväisyyttään. Siinä vieressä oli suuri tammi, sen runko kätki hänet vieraiden uteliailta silmiltä.

Kun hän kerran tuli Mathilden kanssa tuolle paikalle, se toi mieleen entiset epätoivoiset tuskat, niin ettei hän kestänyt ajatella menneen toivottomuuden ja nykyisen autuuden vastakohtaa, vaan kyyneleet puhkesivat hänen silmiinsä ja hän kohotti rakastajattarensa käden huulilleen sanoen:

– Täällä minä elin saadessani ajatella teitä, täällä minä katselin ikkunanne kaihtimia, odotin tuntikausia onnen hetkeä, jolloin näkisin tämän käden aukaisevan ne...

Hänen heikkoutensa näyttäytyi kokonaan. Hän kuvaili koko silloisen epätoivonsa sellaisilla totuuden väreillä, joita ei voi keksiä. Lyhyet huudahdukset ilmaisivat, kuinka onnellinen hän nyt julmasta kidutuksesta päästyään oli.

"Hyvä Jumala mitä teenkään?" Julien huomasi yhtäkkiä ja tuli järkiinsä. "Tuhoan itseni."

Liioitellen vaaraa hän oli jo huomaavinaan neiti de La Molen silmissä rakkauden heikkenemistä. Se oli mielikuvitusta, mutta Julienin kasvot muuttuivat heti, tulivat kalmankalpeiksi. Hänen silmiensä hohde sammui tuossa tuokiossa, ja alttiin tosirakkauden ilmeen sijaan tuli kylmäkiskoisuuden, jopa suorastaan ilkeyden leima.

– Mikä teidän on, ystäväni? Mathilde kysyi hellästi ja levottomana.

– Minä valehtelen, Julien vastasi synkästi, – ja valehtelen teille. Siinä teen pahoin, sillä Jumala tietää, että kunnioitan toki teitä niin paljon, ettei minun pitäisi valehdella. Tehän rakastatte minua, olette uskollinen ystäväni, minun ei tarvitse keksiä korulauseita miellyttääkseni teitä.

– Suuri Jumala, olivatko kaikki ihanat sanat, mitkä puhuitte minulle kymmenen minuuttia sitten, vain korulauseita?

– Kyllä. Ja minä moitin ankarasti niistä itseäni, rakas ystävätär. Minä sepustin ne aikoinani eräälle naiselle, joka piti minusta, mutta joka kyllästytti minua kauheasti... Sellainen on minussa synnynnäinen luonteenvika, ilmaisen sen nyt suoraan teille ja moitin itseäni siitä, suokaa minulle anteeksi.

Katkerat kyyneleet alkoivat vuotaa pitkin Mathilden poskia.

– Kun jokin minua loukannut pikku seikka saa minut antautumaan mietteisiini, niin hyvä muistini, jota nyt kiroan, tarjoaa minulle heti selvänä koko aikaisemman tapauksen, enkä voi olla käyttämättä sitä hyväkseni.

– Olenko siis tietämättäni tehnyt jotakin, mistä ette pitänyt? Mathilde kysyi hurmaavan viattomasti.

– Niin, mieleeni johtui, että kerran kulkiessanne näiden kuusamien ohitse taitoitte niistä kukan, jonka herra de Luz otti teiltä, ja te annoitte hänen ottaa sen. Minä seisoin vain parin askelen päässä.

– Herra de Luz? Mahdotonta, Mathilde huudahti välittömän ylpeästi niin kuin hänenlaiseltaan luonteelta saattoi odottaa. – Sellainen menettely ei kuulu tapoihini.

– Mutta se oli totta, Julien vastasi kiivaasti.

– No niin, olkoon sitten totta, ystäväni, Mathilde vastasi ja loi katseensa surullisena maahan. Hän tiesi enemmän kuin hyvin, ettei hän ollut moneen kuukauteen sallinut herra de Luzille sellaista.

Julien katseli Mathildea rajattoman hellästi. "Ei", hän mietti, "hänen rakkautensa ei ole nyt vähentynyt."

Illalla Mathilde torui leikitellen Julienia siitä, että Julien muka oli rakastunut rouva de Fervaquesiin:

– Kuinka porvari voi nousukasnaiseen rakastua! Sellaiset sydämet ovat ehkä ainoat, joita minun Julienini ei voi saada ihastumaan. Hän on tehnyt teistä oikean pikku keikarin, hän lopetti leikitellen Julienin hiuksilla.

Niinä aikoina, jolloin Julien luuli itseään Mathilden halveksimaksi, hänestä oli kehittynyt Pariisin aistikkaimmin puettuja herroja. Mutta lisäksi hänellä oli eräs etu, jota ei tuollaisilla herroilla yleensä ole: Pukeuduttuaan hän ei enää ajatellut asuaan.

Muuan seikka loukkasi Mathildea. Julien kopioi yhä noita venäläisiä kirjeitä ja lähetti niitä marsalkattarelle.

LXII

TIIKERI

    Miksi näitä asioita eikä toisia!

                         Beaumarchais.

Muuan englantilainen matkailija kertoo, miten läheisissä suhteissa hän eli tiikerin kanssa. Hän oli kasvattanut sen isoksi ja hyväili sitä, mutta hän piti aina valmiina pöydällään ladattua pistoolia.

Julien antautui rajattoman onnensa lumoihin ainoastaan sellaisilla hetkillä, jolloin Mathilde ei voinut nähdä sitä hänen silmiensä ilmeestä. Hän täytti tarkoin tehtävänsä puhuen silloin tällöin kovia sanoja Mathildelle.

Jos Mathilden hellyys, jonka hän kummakseen näki säilyvän, tai tämän syvä kiintymys pyrki viemään häneltä maltin, hän karaisi luontonsa ja poistui kiireesti.

Mathilde oli nyt rakastunut ensi kertaa elämässään.

Aika, joka oli tuntunut hänestä aina hitaalta kuin kilpikonna, lensi nykyään siivillä.

Mutta koska hänen ylpeytensä piti kuitenkin jollakin tavoin ilmetä, hän tahtoi uhkarohkeasti uhmata kaikenlaisia vaaroja, joita hänen rakkaudestaan saattoi johtua. Julien noudatti silloin varovaisuutta. Mathilde taipui Julienin kaikkiin toivomuksiin paitsi ei silloin, kun tuli kysymys jostakin vaajasta. Sitä vastoin tämä Julienille alistuvainen ja melkeinpä nöyrä tyttö käyttäytyi kaikkia niitä kohtaan, jotka kotona joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, nimittäin vanhempiaan ja palveluskuntaa kohtaan, hyvin ylpeästi.

Iltaisin salongissa hän kutsui Julienin kuudenkymmenen henkilön läsnäollessa luokseen ja puheli hänen kanssaan kahden kesken pitkät ajat.

Kerran pikku Tambeau asettui heidän viereensä. Silloin Mathilde pyysi, että hän menisi kirjastoon noutamaan sen niteen Smollettia, joka käsittelee vuoden 1688 vallankumousta, ja kun Tambeau vitkasteli Mathilde lisäsi niin loukkaavan pöyhkeästi, että se tuntui hunajalta Julienin sydämessä:

– Eikä teillä ole sieltä mitään kiirettä.

– Huomasitteko miten tuo pikku elukka katseli? Julien kysyi.

– Hänen enonsa on toimittanut tässä salongissa kymmenen, kaksitoista vuotta palvelusta, muuten ajattaisin hänet heti pois.

Neiti de La Molen käytös herroja de Croisenoista, de Luzia jne. kohtaan oli pohjaltaan yhtä ärsyttävää, joskin muodoltaan täysin moitteetonta. Mathilde katui nykyään kovasti, että oli kertonut heistä Julienille, ja katui varsinkin, kun ei uskaltanut tälle tunnustaa että oli liioitellut niiden oikeastaan aivan viattomien mielenkiinnon ilmausten laatua, joiden vastaanottajiksi nuo herrat olivat päässeet.

Naisellinen ylpeys esti Mathildea aina, kauniista päätöksistä huolimatta, sanomasta Julienille: – Kerroin teille ainoastaan, etten tahtonut vetää pois kättäni, kun herra de Croisenois kerran sattui sipaisemaan siihen laskiessaan kätensä marmoripöydälle, koska minulle tuotti nautintoa puhua asiasta juuri teille.

Nykyisin nuo herrat eivät saaneet puhua hänen kanssaan juuri hetkeäkään. Hänelle tuli aina jotakin tiedusteltavaa Julienilta, ja sellaisilla tekosyillä hän piti Julienin lähellään.

Hän huomasi olevansa raskaana ja ilmoitti sen riemuiten Julienille.

– Epäilettekö nyt yhä minua? Eikö siinä ole ainaiset takeet? Minä olen nyt teidän vaimonne lopullisesti.

Tämä tieto pani Julienin aivan päästään pyörälle. Hän melkein unohti menettelyohjeensa. "Kuinka voin tieten tahtoen kohdella näin kylmästi ja loukkaavasti tuota tyttö-raukkaa, joka syöksee itsensä minun tähteni onnettomuuteen?"

Jos Mathilde näytti hiukan sairaalta, ei Julien edes niinä päivinä, jolloin julma viisaus vaatimalla vaati, enää voinut kolhia rakastajatartaan niillä tylyillä sanoilla, joita hän kokemuksesta piti heidän rakkautensa elinehtona.

– Minä kirjoitan koko asian isälleni, Mathilde sanoi hänelle eräänä päivänä. – Hän on minulle enemmän kuin isä, hän on ystäväni, ja niin ollen menettelisimme sekä te että minä arvottomasti, jos koettaisimme pettää häntä, vaikkapa vain vähän aikaa.

– Hyvä Jumala, mitä aiottekaan tehdä? pelästyi Julien.

– Velvollisuuteni, vastasi Mathilde, ja hänen silmänsä loistivat ilosta.

Mathilde tunsi olevansa ylevämpi kuin rakastajansa.

– Mutta hän ajaa minut häväisten pois talosta!

– Se on hänen oikeutensa, sitä täytyy kunnioittaa. Minä nojaan käsivarteenne ja me lähdemme ulos suuresta portista keskellä kirkasta päivää.

Julien hämmästyi ja pyysi, että Mathilde miettisi tätä päätöstään vielä viikon.

– En voi, Mathilde vastasi, – kunnia vaatii, tiedän nyt velvollisuuteni, sitä täytyy totella ja heti.

– No niin, minä käsken teitä lykkäämään päätöksenne toistaiseksi, Julien sanoi viimein. – Minä olen teidän puolisonne, minun täytyy suojella kunniaanne. Tuo ratkaiseva askel muuttaa meidän molempien elämän. Minullakin on oikeuteni. Tänään on tiistai, ensi tiistai on herttua de Rezin päivä. Kun herra de La Mole tulee sitten illalla kotiin, porttivahti saa antaa hänelle tuon kohtalokkaan kirjeen... Hän unelmoi voivansa tehdä teistä herttuattaren, se on varmaa. Kuvitelkaa, miten onnettomaksi hän tulee!

– Tarkoitatte kai, kuvitelkaa miten hän kostaa?

– Minä osaan sääliä hyväntekijääni, kärsiä siitä, että tuotan hänelle vahinkoa, mutta minä en pelkää enkä tule milloinkaan pelkäämään ketään!

Mathilde taipui. Ensimmäistä kertaa Julien puhui nyt käskyvallan oikeudella sen jälkeen kun Mathilde oli ilmoittanut hänelle tilansa. Milloinkaan Julien ei ollut rakastanut Mathildea niin syvästi kuin nyt. Hänen hellimmät tunteensa iloitsivat, kun hän sai Mathilden nykyisestä tilasta tekosyyn päästä runtelemasta Mathildea pahoilla sanoilla. Tunnustus, joka oli tehtävä herra de La Molelle, teki Julienin kovin levottomaksi. Erotettaisiinko hänet nyt Mathildesta? Ja muistaisiko Mathilde sitten häntä enää edes kuukauden kuluttua, joskin hän nyt ehkä surisikin hänen talosta poistumistaan?

Melkein yhtä paljon Julien kauhistui mielessään niitä oikeutettuja moitteita, joita markiisi hänelle ehkä sinkoaisi.

Illalla hän tunnusti Mathildelle tämän toisen surunaiheensa ja sitten, rakkautensa houkuttelemana, ensimmäisenkin.

Väri Mathilden kasvoissa muuttui.

– Todellako, hän huudahti, – olisitteko onneton, jos teidän täytyisi viettää kuusi kuukautta erillänne minusta?

– Määrättömän onneton, se on ainoa suruni maailmassa, ajattelen sitä kauhulla.

Mathilde tuli hyvin onnelliseksi. Julien oli tähän asti noudattanut ohjelmaansa niin huolellisesti, että oli saanut Mathilden luulemaan, että hän oli heistä kahdesta rakastuneempi.

Sitten tuli tuo uhkaava tiistai. Kun markiisi puolen yön aikaan palasi kaupungilta kotiin, hän sai kirjeen, jonka kuori oli varustettu sellaisella merkinnällä, että hän ymmärsi voivansa aukaista sen vain itse ja ainoastaan ollessaan yksin.

    "Isäni!

    Kaikki yhteiskunnalliset siteet välillämme ovat katkenneet,
    ja ainoastaan luonnon siteet ovat jääneet. Lähinnä puolisoani
    te olette ja pysytte aina ihmisenä, jota rakastan eniten
    maailmassa. Kyyneleet puhkeavat silmiini, kun ajattelen, minkä
    surun teille tuotan, mutta jottei häpeäni pääsisi julkisuuteen
    ja antaakseni teille aikaa harkita asiaa ja varustautua, en voi
    enää lykätä tuonnemmaksi tunnustusta, joka minun täytyy teille
    tehdä. Jos lempeydessänne, jonka tiedän rajattomaksi minua
    kohtaan, suvaitsette myöntää minulle pienen eläkkeen, lähden
    mieheni kanssa minne tahdotte, esimerkiksi Sveitsiin. Hänen
    nimensä on niin vähäpätöinen, ettei kukaan aavista, että rouva
    Sorel, erään verrièresiläisen kirvesmiehen miniä, on teidän
    tyttärenne. Siinä nyt nimi, jota minun oli niin vaikea saada
    paperille. Pelkään Julienin puolesta teidän näennäisesti aivan
    oikeutettua vihaanne. Minusta ei tule herttuatarta, isä, mutta
    sen tiesin jo rakastuessani Julieniin, sillä minä se rakastuin
    häneen ensimmäiseksi, minä se hänet viettelin. Olen perinyt
    teiltä ylhäisen mielenlaadun joten en voi kiinnittää huomiotani
    seikkoihin, jotka minusta ovat arvottomia tai näyttävät
    sellaisilta. Minä koetin turhaan teitä tyydyttääkseni ajatella
    herra de Croisenoista. Miksi opetitte minut näkemään omin silmin
    oikeat arvot? Sanoittehan itse, kun palasin Hyèresistä: – Tuo
    nuori Sorel on ainoa, joka pystyy huvittamaan minua. Poika-parka
    suree nyt ainakin yhtä syvästi kuin minä tuskaa, jonka tämä kirje
    teille tuottaa. En voi estää teitä vihastumasta isänä, mutta
    pitäkää minua toki yhä ystävänänne.

    Julien käyttäytyi minua kohtaan aina kunnioittavasti. Jos hän
    toisinaan puhutteli minua, hän teki sen pelkästään suuresta
    kiitollisuudesta teitä kohtaan. Sillä hänen luonteensa
    synnynnäisestä ylpeydestä johtuu, ettei hän koskaan tunkeudu
    vastaamaan itseään ylemmille muuten kuin virallisesti.
    Hänellä on elävä luontainen tieto yhteiskunnallisten asteiden
    eriarvoisuudesta. Minä se, – tunnustan tämän häveten parhaalle
    ystävälleni, ja ikinä en kertoisi sitä kenellekään muulle –
    minä se eräänä päivänä puutarhassa menin ja puristin hänen
    käsivarttansa.

    Miksi olisitte enää katkeroitunut hänelle harkittuanne asiaa
    vuorokauden ajan? Eihän erehdystäni voi tehdä tekemättömäksi.
    Jos vaaditte, tuon teille hänen puolestaan hänen vakuutuksensa,
    että hän kunnioittaa teitä syvästi ja on epätoivoissaan, että
    pahastuttaa mielenne. Te ette saa nähdä häntä enää. Minä
    taas lähden hänen luokseen minne tahansa hän tahtoo. Siihen
    minulla on oikeus, se on velvollisuuteni, sillä hän on lapseni
    isä. Jos hyvyydessä myöntäisitte meille kuusituhatta frangia
    tullaksemme toimeen, ottaisin ne kiitollisuudella vastaan. Ellei
    se ole mahdollista, Julien aikoo asettua Besançoniin latinan
    ja kirjallisuuden opettajan toimeen. Miten vähäpätöisestä hän
    aloittaneekin, olen varma, että hän nousee asemassaan. Hänen
    rinnallaan en pelkää vaipuvani vähäpätöiseen asemaan. Jos
    vallankumous tulee, niin hän varmasti näyttelee siinä tärkeää
    osaa. Saatatteko väittää samaa ainoastakaan niistä, jotka
    ovat pyytäneet kättäni? Heillä on komeita tiluksia? Sitä en
    pidä minkäänlaisena syynä, jonka tähden minun pitäisi ihailla
    heitä. Minun Julienini kohoaisi korkeaan asemaan nykyisenkin
    hallitusjärjestelmän aikana, jos hänellä olisi miljoona ja jos
    hän saisi isältäni suojelusta..."

Mathilde tiesi, että markiisi ryhtyi toimenpiteisiin aina ensimmäisten vaikutelmien puuskassa, ja siksi hän oli kirjoittanut kahdeksan sivua pitkälti.

Silläaikaa kuin markiisi luki tätä kirjettä, Julien ajatteli: "Mitä minä nyt teen? Mitä vaatii 1) velvollisuuteni, 2) etuni? Olen markiisille äärettömässä kiitollisuudenvelassa. Ilman hänen apuaan olisin halpa-arvoinen lurjus, enkä kuitenkaan niin suuri lurjus, etteivät toiset minua vihaisi, vainoaisi. Hän teki minusta maailmanmiehen. Siitä syystä välttämättömät lurjuksentemppuni ovat nyt 1) harvinaisempia ja 2) hienostuneempia. Se hänen ansionsa, ja merkitsee enemmän kuin jos hän olisi antanut minulle miljoonan. Saan kiittää häntä myöskin tästä ritarimerkistäni ja diplomaatinurastani, jota ihmiset luulevat todeksi ja joka kohotti minut vertaisteni joukosta. Jos hän nyt tällä hetkellä tarttuu kynään ja määrää, mitä minun on tehtävä, niin mitä hän määrännee?..."

Julienin ajatukset keskeytti yhtäkkiä herra de La Molen vanha kamaripalvelija.

– Markiisi käskee teitä heti luoksensa, olittepa pukeutunut tai ette.

Kulkien Julienin rinnalla kamaripalvelija kuiskasi:

– Hän on raivoissaan, varokaa itseänne!

LXIII

HEIKON TAHDON HELVETTI

    Hioessaan tätä timanttia taitamaton tekijä hukkasi siitä eräitä
    sen kirkkaimpia säteitä. Keskiajalla, ei, mitä sanonkaan, vielä
    Richelieun aikana ranskalainen tiesi tahdon voiman.

                                                    Mirabeau.

Kun Julien tuli sisään markiisi oli raivoissaan. Kenties ensi kertaa elämässään tuo ylhäinen herra käyttäytyi nyt epähienosti. Hän syyti Julienille suut silmät täyteen kaikkea karkeaa, mitä ikinä suuhun sattui. Sankarimme ällistyi ja kiihtyi, mutta kiitollisuutensa tunnetta hän ei silti unohtanut. "Kuinka monet kauniit suunnitelmat, joita tuo miesraukka on pitkät ajat sydämensä pohjasta unelmoinut, nyt yhtäkkiä raukeavat! Mutta täytyyhän minun vastata hänelle. Jos olen vaiti, niin hänen vihansa yhä vain yltyy." Ja Julien keksi Tartuffen sanoista:

– En ole enkeli... Minä palvelin teitä hyvin, ja te palkitsitte minut anteliaasti... olin teille kiitollinen, mutta olen kaksikymmentäkaksivuotias... Tässä talossa en tavannut ainoaakaan, joka olisi ymmärtänyt minua, paitsi te ja tuo rakastettava olento...

– Hirviö! markiisi huudahti. – Rakastettava, rakastettava! Silloin kun huomasitte, että hän oli rakastettava, teidän olisi pitänyt paeta.

– Juuri niin yritin toimia, juuri silloin pyysin teiltä lupaa päästä Languedociin.

Markiisi heittäytyi vimmoissaan nojatuoliin. Hän oli kävelemisestä väsynyt ja tuskissaan. Julien kuuli hänen supattavan itsekseen:

– Tuo ei ole kuitenkaan kehno ihminen.

– Ei, sitä minä en olekaan teitä kohtaan, Julien huusi ja lankesi polvilleen hänen eteensä. Mutta äkkiä hän häpesi tätä tekoaan ja kavahti pystyyn.

Markiisi oli todellakin aivan neuvoton. Nähdessään Julienin viimeisen liikkeen, hän alkoi taas haukkua tätä kuin karkea ajuri. Haukkumasanojen tuottama uutuudenviehätys näytti viihdyttävän häntä.

– Vai niin, minun tyttärestäni tulee siis rouva Sorel! Minun tyttärestäni ei tule herttuatarta.

Joka kerta kun nämä kaksi vastakohtaa vilahtivat selvinä herra de La Molen päässä tuska kidutti häntä niin, ettei hän tietänyt mitä teki. Julien luuli hänen karkaavan kimppuunsa.

Ja kirkkaampina hetkinä, jolloin markiisi alkoi jo hieman tottua onnettomuuteensa, hän syytti Julienia varsin oikeutetulla tavalla.

– Teidän olisi pitänyt paeta, hyvä herra, hän sanoi... Teidän velvollisuutenne olisi ollut paeta... Te olette miehenä miesten kehnoin...

Julien meni pöydän luoja kirjoitti:

– Jo kauan on elämäni ollut minulle sietämätön taakka. Minä teen siitä lopun. Pyydän esittää herra markiisille rajattoman kiitollisuuteni lisäksi anteeksipyyntöni vaikeuksista, joita kuolemani hänen talossaan mahdollisesti tuottaa.

– Suvaitkaa, herra markiisi, vilkaista tätä paperia, Julien lausui. – Surmatkaa minut tai antakaa kamaripalvelijanne tappaa minut. Kello on nyt yksi yöllä, minä menen kävelemään puutarhaan perimmäisen muurin luo.

– Menkää helvettiin! markiisi huusi hänelle, kun hän poistui.

Julien ajatteli: "Sen nyt arvaa, että hän mielellään soisi minun kuolevan niin, että hänen kamaripalvelijansa säästyisi koko jutusta. Välipä sillä, tappakoon minut, sen hyvityksen olen hänelle velkaa!... Mutta, lempo soi, minä rakastan elämää... Ja minä olen velvollinen säilyttämään sen pojalleni."

Tämä ajatus pälkähti nyt ensi kertaa näin selvästi hänen päähänsä ja sai hänet kokonaan valtoihinsa, jota vastoin hän ensin kävellessään oli ajatellut vain uhkaavaa vaaraa.

Ja tämä uusi varoitus teki hänet varovaiseksi. "Minun täytyisi saada neuvoja, miten selvitä tuosta raivopäästä... Hän on järjiltään, hän voi tehdä mitä hyvänsä. Fouqué on täältä liian kaukana, sitä paitsi hän ei käsittäisikään sellaisen miehen tunteita kuin markiisin. Kreivi Altamira...? Voisinko luottaa siihen, että hän aina pitäisi suunsa kiinni? Neuvonpyyntöni ei saa viedä sellaiseen tekoon, joka yhä vaikeuttaisi asemaani. Minulla ei ole muuta kuin tuo synkkä abbé Pirard... jansenismi on kutistanut hänen älynsä... Joku jesuiittakonna tuntisi maailman paremmin ja ymmärtäisi tämän asian... Tuskin ennätän abbé Pirardille mainitakaan rikokseni laatua kun hän voi jo lyödä minua, sellainen hän on. Tartuffen neuvo tuli avuksi."

– Hyvä on, menenpä siis ja ripitän itseni hänelle.

Näin hän viimeinkin päätti, käveltyään puutarhassa kaksi pitkää tuntia. Hän ei enää muistanut, että hänet kenties voitaisiin yhtäkkiä ampua. Häntä alkoi nukuttaa.

Seuraavana aamuna hän kolkutti jo anivarhain monen kilometrin päässä Pariisista tuon ankaran jansenistin oveen. Kummakseen hän näki, ettei abbé Pirard suinkaan hämmästynyt hänen tunnustuksestaan.

– Ehkäpä minun täytyy soimata tästä itseäni, abbé sanoi enemmän huolissaan kuin vihastuneena. – Minä melkein aavistin tämän rakkausjutun. Mutta ystävyyteni teitä kohtaan, te pahanilman lintu, sai aikaan, että minä en varoittanut isää...

– Mitä te luulette hänen tekevän? Julien kysyi kiihkeästi.

(Hän rakasti tällä hetkellä abbéta, ja riita olisi tuntunut hänestä kovin tuskalliselta.)

– Näen kolme mahdollisuutta, Julien jatkoi. – 1) Markiisi de La Mole saattaa tappaa minut. Ja Julien kertoi tuosta markiisille jättämästään kirjeestä, jossa oli puhunut itsemurhasta. 2) Hän käskee kreivi Norbertin haastaa minut kaksintaisteluun ja ampua minut.

– Ja te myöntyisitte sellaiseen kaksintaisteluun? kysyi abbé ja kavahti raivoissaan pystyyn.

– Sallikaahan minun lopettaa. Luonnollisesti minä en ikinä ampuisi hyväntekijäni poikaa. 3) Hän voi karkoittaa minut jonnekin kauas. Jos hän sanoo minulle: – Menkää Edinburgiin, New Yorkiin, niin tottelen. Silloin neiti de La Molen tila voidaan salata, mutta sitä minä en kärsi, että poikani syrjäytettäisiin.

– Olkaa varma, että juuri sellaista tuo turmeltunut mies ensinnä suunnittelee...

Mathilde jäi Pariisiin epätoivon valtaan. Hän oli tavannut isänsä kello seitsemän aikaan. Isä oli näyttänyt hänelle Julienin kirjeen, ja Mathilde pelkäsi, että Julien oli pitänyt jaloimpana tekona lopettaa päivänsä: "Ja ilman minun lupaani?" hän ajatteli ja suuttumuksen tuska kalvoi hänen sydäntään.

– Jos hän on kuollut, niin kuolen minäkin, hän sanoi isälleen. – Ja te olisitte syypää hänen kuolemaansa... Kenties te iloitsisitte siitä, mutta minä vannon hänen kuolemansa kautta, että minä pukeudun ensin suruasuun ja sitten esiinnyn julkisesti leskirouva Sorelina, minä lähetän kaikkialle sellaiset kuolemanilmoituskirjeet, uskokaa se... Saatte nähdä, että minä en ole pelkuri enkä raukka.

Neiti de La Molen rakkaus kiihtyi aivan hulluuden vimmaksi. Markiisi oli nyt puolestaan aivan ymmällä.

Hän alkoi arvostella asiaa järkevämmin. Mathilde ei ilmestynyt aamiaiselle, ja markiisin sydämeltä putosi ikään kuin raskas paino, kun hän huomasi, ettei Mathilde ollut kertonut äidilleen mitään, ja ennen kaikkea hän oli tästä imarreltu.

Julien tuli ratsuineen kotiin. Mathilde kutsutti hänet luokseen ja heittäytyi hänen syliinsä kamarineidon melkeinpä seisoessa vieressä. Julien ei ollut kovinkaan kiitollinen tästä hellyydenpurkauksesta. Pitkä neuvottelu abbé Pirardin kanssa oli tehnyt hänet hyvin valmiiksi diplomaattiseen menettelyyn ja harkintaan. Mahdollisuuksia laskiessa oli mielikuvituksen kiihko sammunut. Mathilde kertoi hänelle kyyneleet silmissä lukeneensa hänen itsemurhakirjeensä.

– Isäni mieli voi muuttua. Lähtekää nyt, pyydän, heti paikalla Villequieriin. Nouskaa satulaan, poistukaa täältä ennen kuin he lopettavat aterian.

Kun Julien yhä pysyi hämmästyneen ja kylmän näköisenä, Mathilde puhkesi hillittömään itkuun.

– Jätä koko tämä meidän asiamme minun hoitooni! hän huudahti intohimoisesti ja sulki Julienin syliinsä. – Sinä tiedät hyvin, etten minä halua erota sinusta. Kirjoita minulle sieltä kamarineitoni nimellä. Pyydä joku vieras kirjoittamaan osoite, minä kirjoitan sinulle jatkuvasti. Jää hyvästi! Pakene.

Viimeinen sana loukkasi kyllä Julienia, mutta kuitenkin hän totteli. "Onpa väistämätöntä", hän päätteli, "että nuo ihmiset löytävät aina keinon loukata minua, silloinkin, kun he tahtovat minulle pelkkää hyvää."

Mathilde torjui jyrkästi kaikki isänsä järkevät ehdotukset. Hän ei mitenkään suostunut neuvottelemaan muuten kuin seuraavalta pohjalta: Hänestä tulisi rouva Sorel ja hän eläisi köyhyydessä miehensä kanssa Sveitsissä tai isänsä luona Pariisissa. Hän kieltäytyi nimenomaan piilottautumasta synnytysaikana. – Silloin minua vasta alettaisiin häväistä ja parjata! Mutta kaksi kuukautta häiden jälkeen lähden matkoille mieheni kanssa, ja sen jälkeen meidän on helppo puhua niin, että ihmiset uskovat poikani syntyneen säädylliseen aikaan.

Moinen taipumattomuus, johon markiisi ensin vastasi vihanpurkauksilla, teki isän viimein arvelevaiseksi.

Ja eräällä heltymyksen hetkellä hän sanoi tyttärelleen:

– No niin, tässä lupakirja kymmenentuhannen livren koroista, lähetä se Julienellesi, ja pitäköön huolta siitä, että minun käy mahdottomaksi ottaa sitä häneltä takaisin.

Totellakseen Mathilde-neitiä, jonka intohimo oli käskeä, Julien lähti tälle tarpeettoman pitkälle matkalle, puolentoistasadan kilometrin päähän Pariisista. Hän oleskeli Villequierissä järjestellen vuokramiesten tilejä. Markiisin lahjan takia hän palasi pois sieltä. Hän meni pyytämään kattoa päänsä päälle abbé Pirardilta, joka oli hänen poissa ollessaan ryhtynyt Mathilde-neidin parhaaksi liittolaiseksi. Aina milloin markiisi kysyi häneltä neuvoa, abbé vakuutti, että kaikki muut keinot kuin julkinen avioliitto olivat Jumalan edessä rikos.

– Ja onneksi maallinen viisaus johtaa tässä asiassa samaan kuin uskonto, lisäsi abbé Pirard. – Voitaisiinko olettaakaan, että niin kiivas luonne kuin neiti de La Mole ei ilmaisisi salaisuutta, kun hän ei tahdo pitää sitä salaisuutena? Jos ei sallita rehellistä julkista avioliittoa, yleisö puhuu vain yhä kauemmin tästä merkillisestä eriarvoisten avioliitosta. Täytyy ilmaista kaikki yhdellä kertaa, salailematta ja kaunistelematta mitään.

– On totta, markiisi vastasi mietteissään, – että jos seuraamme teidän neuvoanne, ainoastaan joku hölmö, jolla ei ole yhtään omaa ajatusta päässään, voisi puhua tästä avioliitosta kolmea päivää kauemmin. Meidän täytyisi käyttää hyväksemme jotakin suurta, hallituksen toimeenpanemaa jakobiinien ahdistelua ja vaimentaa tämä meidän asiamme sillä melulla.

Pari kolme herra de La Molen ystävää oli samaa mieltä kuin abbé Pirard. He pitivät pahimpana haittana Mathilde-neidin taipumatonta luonnetta. Mutta järjellisistä päätelmistä huolimatta markiisi ei kuitenkaan tahtonut luopua toivostaan, että voisi tehdä tyttärestään herttuattaren.

Hänen muisti- ja mielikuvitusmaailmansa oli vielä täynnä noita valheellisia ja kieroja keinoja, jotka hänen nuoruudessaan voitiinkin toteuttaa. Välttämättömyyteen alistuminen ja lainpelko tuntuivat markiisista hänen asemassaan olevalle miehelle luonnottomilta ja häpeällisiltä. Hän sai nyt kalliisti maksaa kauniit unelmat, joita oli kymmenisen vuotta rakkaan tyttärensä tulevaisuudesta hellinyt.

– Kuka olisi saattanut aavistaa tällaista? kysyi hän itseltään. Niin ylpeäluontoinen, niin erikoisen älykäs tyttö, ja vielä tietoisempi kuin minä sukunsa niinestä! Tyttö, jonka kättä kaikki Ranskan loistavimmat henkilöt olivat minulta kauan pyytäneet! Mikään viisaus ei pidä enää paikkaansa. Tämä aika sotkee kaikki, sellaista se on. Kuljemme kaaosta kohti.

LXIV

ÄLYKÄS MIES

    Prefekti ajatteli ratsastellessaan: "Miksikä minusta ei tulisi
    ministeriä, ministeripresidenttiä, herttuaa? Nyt tiedän, miten
    minun pitää yrittää... Sillä tavoin minä panen uutuusintoilijat
    rautoihin..."

                                                   Le Globe.

Mitkään todistelut eivät voi kukistaa kymmenen vuoden unelmien valtaa. Markiisista ei tuntunut järkevältä vihoitella, mutta anteeksikaan hän ei jaksanut antaa. "Jospa sattuisi jokin tapaturma ja tuo Julien kuolisi", pälkähti välistä hänen päähänsä... Tällaiset mahdottomat haaveet lohduttivat rahtusen hänen kiusaantunutta mielikuvitustaan. Ne lamauttivat abbé Pirardin viisaiden päätelmien vaikutusta. Ja niin meni kuukausi eivätkä neuvottelut edistyneet askeltakaan.

Tässä perhejutussa samoin kuin poliittisissakin asioissa markiisi keksi loistavia suunnitelmia ja innostui niistä pariksi kolmeksi päiväksi. Silloin ei mikään suunnitelma tyydyttänyt, jos se pohjautui järkisyihin, vaan järkisyyt saivat hänen silmissään armon ainoastaan mikäli ne tukivat hänen aikomuksiaan. Kolmisen päivää hän puuhasi runoilijan tulisella innolla kehittääkseen jonkin asian määrättyyn suuntaan, mutta neljäntenä päivänä hän ei enää muistanutkaan suunnitelmaansa.

Ensin Julien joutui ymmälle markiisin hitaudesta, mutta muutaman viikon kuluttua hän alkoi ymmärtää, ettei herra de La Molella ollut tässä asiassa mitään varmaa suunnitelmaa.

Rouva de La Mole ja koko talo luulivat, että Julien matkusteli maaseudulla järjestelemässä tilusten asioita, mutta hän piileskelikin abbé Pirardin pappilassa ja kohtasi Mathildea melkein joka päivä. Mathilde vietti joka aamu tunnin ajan isänsä seurassa, mutta toisinaan he eivät viikkokausiin keskustelleet tuosta asiasta, jota he molemmat mielessään hautoivat.

– Minä en tahdo tietää, missä tuo mies oleilee, markiisi sanoi eräänä päivänä tyttärelleen. – Lähettäkää hänelle tämä kirje.

Mathilde luki:

    "Languedocissa olevat maatilat tuottavat 20600 frangia. Annan
    10600 frangia tyttärelleni ja 10000 frangia herra Julien
    Sorelille. Itse tiluksetkin kuuluvat tietysti lahjaan. Teettäkää
    notaarilla kaksi eri lahjoituskirjaa ja tuokaa ne minulle
    huomenna, ja sen jälkeen suhteemme on lopussa. Herra Sorel,
    kuinka olisin saattanut aavistaa jotakin tällaista?

                                      Markiisi de La Mole."

– Minä kiitän teitä sydämellisesti, Mathilde huudahti iloisena. – Me asetumme asumaan Aiguillonin linnaan, joka on Agenin ja Marmanden välillä. Väitetään, että siellä on yhtä kaunista kuin Italiassa.

Julienille tämä lahjoitus tuli tavattomana yllätyksenä. Hän ei ollut enää sama kylmä ja ankara olento, jollaisena olemme hänet nähneet. Hän kohdisti nykyään kaikki ajatuksensa siihen, miten hänen pojalleen kävisi. Moinen odottamaton ja niin köyhälle miehelle huomattava omaisuus teki hänet kunnianhimoiseksi. Hän huomasi yhtäkkiä, että hänellä vaimonsa kanssa oli 36000 livreä korkoja. Mathilde ei puolestaan ajatellut muuta kuin jumaloi puolisoaan, kuten hän nyt aina ylpeillen nimitti Julienia. Hänen ainoa ja suuri kunnianhimonsa oli tehdä tämä avioliitto julkisuudessa tunnetuksi. Hän vietti päivänsä haaveillen yhtä mittaa, miten viisas hän oli ollut, kun yhdisti kohtalonsa näin etevän miehen kohtaloon. Yksilölliset ansiot olivat nyt hänen arvoasteikossaan ensimmäisellä sijalla.

Melkein ainainen ero Julienista, monenlaiset järjestelyt ja se seikka, ettei ollut tilaisuutta puhua paljoa rakkaudesta, lisäsivät vielä sen viisaan politiikan vaikutusta, jonka Julien aikoinaan keksi.

Lopulta Mathilde tuli kärsimättömäksi, kun sai niin vähän seurustella miehen kanssa, jota hän viimein oli oppinut todella rakastamaan.

Kerran hän kirjoitti isälleen ollessaan pahalla tuulella alkaen kirjeensä kuin Othello:

    "Valintani on tarpeeksi todistanut,
    että Julien miellyttää minua enemmän kuin kaikki ne edut,
    joita piirit markiisi de La Molen tyttärelle tarjoavat. Niiden
    arvoasemiin tähtäävät ilot ja pikku turhamaisuudet ovat minulle
    tyhjää. Nyt olen kohta kuusi viikkoa elänyt puolisostani erossa.
    Se riittäköön ilmaukseksi kunnioituksestani. Ennen tulevaa
    torstaita jätän isäni kodin. Hyvyytenne on tehnyt meistä
    rikkaita. Kukaan paitsi kunnianarvoisa abbé Pirard ei tiedä
    salaisuuttani, minä menen hänen luokseen, hän vihkii meidät, ja
    tunti seremonian jälkeen me olemme matkalla Languedociin emmekä
    ilmesty sitten Pariisiin muulloin kuin teidän nimenomaisesta
    käskystänne. Mutta minun sydämeeni koskee ajatellessani, mitä
    juoruja tämä nostaa minua vastaan ja teitä vastaan. Ehkäpä
    typerän yleisön parjaukset vielä pakottavat hyvän Norbertimme
    haastamaan riitaa Julienin kanssa? Tässä suhteessa minä tunnen
    puolisoni, minulla ei ole mitään voimaa taltuttaa häntä.
    Kapinoiva plebeiji kavahtaisi hänen sielussaan vastarintaan.
    Sen tähden rukoilen teitä polvillani, rakas isä, tulkaa
    vihkimätilaisuuteeni abbé Pirardin kirkkoon ensi torstaina.
    Ilkeät juorut menettäisivät siten kärkensä, eivätkä ainoa
    poikanne ja puolisoni joutuisi sellaiseen hengenvaaraan", jne.

Tämä kirje sai markiisin hyvin tukalaan tilanteeseen. Nyt siis täytyi tehdä lopullinen päätös. Mitkään entiset pikku tottumukset, mitkään tavanomaiset ystävät eivät tässä auttaneet.

Näissä omituisissa olosuhteissa ne luonteen pääpiirteet, jotka nuoruuden ajat olivat hänessä kehittäneet pääsivät täydellisesti voitolle. Siirtolaiselämän onnettomuudet olivat tehneet hänestä mielikuvitusihmisen. Saatuaan nauttia kaksi vuotta suunnattoman rikkauden etuja ja hovin kaikkea mahdollista arvonantoa, hän oli yhtäkkiä 1790 joutunut maanpakolaisuuden surkeaan kurjuuteen. Kaksikymmentäkaksivuotiaan mieli muuttui tässä kovassa koulussa. Nykyään rikkaudet eivät oikeastaan hallinneet häntä, vaan hän eleli niiden keskellä ikään kuin pelkästään tilapäisesti. Mutta tuo sama mielikuvituksen voima, joka esti kullan syöpätaudin tarttumasta hänen sieluunsa, oli tehnyt hänestä erään toisen intohimon uhrin. Hän toivoi aivan mielettömästi, että hänen tyttärellään olisi jokin komea titteli.

Näinä viimeksi kuluneina kuutena viikkona markiisi häilyi oikusta oikkuun, Milloin hän aikoi tehdä Julienin hyvin rikkaaksi, sillä köyhyys näytti hänestä epäjalolta, häpäisevältä hänelle itselleen, de La Molelle, ja mahdottomalta hänen tyttärensä miehelle. Ja silloin hän tuhlasi kultaa. Milloin hän taas, kun mielikuvitus lennähti toisaalle, toivoi, että Julien ymmärtäisi hänen anteliaisuutensa sanattoman tarkoituksen, muuttaisi nimensä, lähtisi Amerikkaan maanpakolaisuuteen ja kirjoittaisi Mathildelle olevansa tälle kuollut. Herra de La Mole kuvitteli sellaista kirjettä tosiasiana ja sen vaikutusta tyttärensä luonteeseen...

Mutta nyt, kun Mathilde nimenomaisella kirjeellä hävitti nämä kauniit unelmat, markiisi aikoikin, aprikoituaan ensin pitkät ajat, eikö Julien pitäisi surmauttaa tai jollakin tavalla poistaa, rakentaa Julienille loistavan tulevaisuuden. Hän ajatteli, että hän antaisi Julienille uuden nimen jonkin tiluksensa mukaan. Ja miksikä hän ei tekisi tästä päärinarvonsakin perijää? Hänen appensa, herttua de Chaulnes, oli puhunut monta kertaa haluavansa jättää arvonimensä Norbertille, koska hänen ainoa poikansa oli kaatunut Espanjassa...

Markiisi ajatteli: "Ei voi kieltää, että Julien on merkillinen ja rohkea, kenties lahjoiltaan loistavakin... Mutta kuitenkin aavistan jotakin pelottavaa hänen luonteensa syvyydessä. Saman vaikutuksen ovat kaikki muutkin hänestä saaneet, jotakin pohjaa siinä siis on (kuta vaikeampi se pohja oli ymmärtää, sitä enemmän se pelotti vanhan markiisin mielikuvitelmille herkkää sielua.) Tyttäreni ilmaisi eräänä päivänä asian erinomaisen osuvasti (kirjeessä, jonka hävitin): 'Julien ei ole työntäytynyt mihinkään salonkiin, liittynyt mihinkään nurkkakuntaan.' Hän ei ole hankkinut itselleen mitään tukea minua vastaan, ei pienintäkään keinoa siltä varalta, että hylkään hänet oman onnensa nojaan... Johtuisiko se yhteiskunnallisten tosiasioiden tuntemattomuudesta?... Pari kolme kertaa olen sanonut hänelle: – Ei ole mitään muuta oikeaa ja tehokasta mahdollisuutta päästä edistymään kuin salonkien antaman kannatuksen kautta. Ei, hän ei käsitä asianajajan näppäryyttä ja oveluutta, joka ei anna ainoankaan hyödyllisen tilaisuuden mennä hukkaan... Hän ei ole mikään Ludvig XI:n tapainen luonne. Toisaalta taas näen hänessä kaikelle jalomielisyydelle nyrpeitä periaatteita... Järkeni ei tätä ymmärrä... Koettaako hän päntätä näitä periaatteita päähänsä siitä syystä, että ne hillitsisivät hänen rajuja pyyteitään?

"Muuten yksi ominaisuus hänessä näkyy ylinnä. Hän ei kärsi halveksimista, siinä seikka, jolla voin ohjata häntä. Hän ei tunne mitään uskonnollista arvonantoa ylhäistä syntyperää kohtaan, se on totta, hän ei kunnioita meitä vaistosta... Se on vika, mutta toisaalta, jos hän olisi tavallinen pappissielu, hän ei kärsisi muusta kuin nautintojen ja rahan puutteesta. Mutta hän onkin aivan erilainen, hän ei suvaitse halveksimista mistään hinnasta."

Tyttären kirje pakotti markiisi de La Molen jouduttamaan päätöstään: "Tässä on nyt ratkaistava kysymys. Olikohan Julien niin julkea, että alkoi lähennellä tytärtäni ainoastaan siitä syystä, että tiesi minun rakastavan tytärtäni enemmän kuin mitään muuta ja että minulla on satatuhatta écutä vuotuisia korkoja? Mathilde väittää aivan toista... Mutta ei, herra Julien, tässä suhteessa minä en anna kuvitelmieni pettää itseäni. Johtuiko se todellisesta, äkkiä leimahtaneesta rakkaudesta? Vaiko alhaisesta himosta pyrkiä uljaaseen asemaan? Mathilde on selvänäköinen, hän aavisti, että moinen epäilys voisi tuhota Julienin minun silmissäni, ja siksi hän tunnusti, että hän itse oli ensiksi rakastunut Julieniin... Mutta olisiko hänenlaisensa ylpeä tyttö unohtanut arvonsa siinä määrin, että olisi suorastaan tyrkytellyt toiselle hyväksyntäänsä!... Puristaa eräänä iltana puutarhassa Julienin käsivartta, miten kauheaa! Aivan kuin ei olisi voinut keksiä hienostuneempia keinoja ilmaistakseen, että piti Julienia arvossa. Se, joka puolustelee itseään, syyttää itseään. Minä epäilen Mathildea..."

Varsinkin sinä päivänä mietiskely johti selvempiin päätelmiin kuin tavallisesti. Mutta vanhat tottumukset voittivat kuitenkin. Markiisi piti parhaana vielä lykätä asiaa ja kirjoittaa tyttärelleen, nykyään he näet kirjoittelivat keskenään talon toisesta päästä toiseen. Herra de La Mole ei uskaltanut keskustella Mathilden kanssa, sillä hän ei silloin olisi voinut vastustaa tytärtään. Hän pelkäsi tuollaisen keskustelun päättyvän siihen, että hän erehtyisi äkkiä antamaan myöten.

Kirje.

    "Varokaa tekemästä mitään uusia hullutuksia. Tässä seuraa ritari
    Julien Sorel de La Vernayelle husaarirykmentin luutnantin
    valtakirja. Näette, mitä teen hänen hyväksensä. Älkää vastustelko
    minua, älkää kyselkö minulta mitään. Pitäkää huoli, että hän
    kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa lähtee Strassburgiin, jonne
    hänen rykmenttinsä on sijoitettu. Mukana seuraa maksuosoitus
    pankkiirilleni. Toteltakoon minua."

Mathilde oli aivan suunniltaan rakkaudesta ja ilosta; hän tahtoi käyttää hyväkseen tätä voittoa ja vastasi heti isälleen:

    "Herra de La Vernaye lankeaisi rajattomasta kiitollisuudesta
    eteenne, jos aavistaisi, mitä kaikkea suvaitsette hänen hyväkseen
    tehdä. Mutta keskellä jalomielisyyttä isäni unohtaa minut.
    Tyttärenne kunnia on vaarassa. Yksi ainoa varomattomuus voi
    tehdä sellaisen tahran, että kahdenkymmenen tuhannen korot eivät
    kykene sitä ikinä poistamaan. Minä en siis lähetä herra de La
    Vernayelle hänen valtakirjaansa, jollette sanallanne lupaa, että
    hääni vietetään julkisesti ensi kuussa Villequierissä. Kohta
    sen jälkeen, ja pyydän nimenomaan, ettei sitä tapahtumaa lykätä
    tuonnemmaksi, saattaa tyttärenne esiintyä julkisuudessa rouva de
    La Vernayen nimellä, ei muulla. Kuinka kiitänkään teitä, rakas
    isäni, siitä, että pelastitte minut tuosta Sorel-nimestä."

Mathilde sai aivan odottamatta vastauksen:

    "Totelkaa tai minä peruutan kaikki. Varokaa itseänne, nuori
    uskalikko. Minä en vielä tiedä, mikä tuo teidän Julieninne
    oikeastaan on, ja te tiedätte siitä vielä vähemmän kuin minä.
    Lähteköön hän vain Strassburgiin ja totelkoon. Ilmoitan vastaiset
    vaatimukseni kuuden viikon kuluttua."

Mathilde hämmästyi suuresti tästä jyrkästä vastauksesta. "Minä en tiedä, mikä tuo teidän Julieninne on", ne sanat saivat hänet vaipumaan ajatuksiin, jotka lopulta kirkastuivat mieltä hiveleviksi oletuksiksi. Mutta Mathilde piti unelmiaan ilmeisenä totena. "Minun Julienini henki ei tahdo pukeutua salonkien viheliäiseen takkiin, ja jos isäni ei usko hänen etevyyteensä, se johtuu syistä, jotka juuri todistavat hänet eteväksi. Mutta jos en nyt tottele isäni oikkua, saatan ajaa asiamme siihen, että tulee julkinen häväistysjuttu. Skandaali riistää minulta aseman seuraelämässä, voi jopa tehdä minut vähemmän mieluiseksi Julieninkin silmissä. Ja sitten skandaalin jälkeen... kymmenen vuotta kovaa köyhyyttä, ja ainoastaan häikäisevä rikkaus voi pelastaa minut siitä naurettavuudesta, että valitsin itselleni miehen hänen sisällisten arvojensa mukaan. Jos joudun elämään kaukana isästäni, hän ehkä unohtaa minut, vanha kun on... Norbert nai jonkun rakastettavan ja ovelan naisen. Viettelihän Bourgognen herttuatarkin vanhan Ludvig XIV:n..."

Mathilde päätti totella, mutta varoi kertomasta Julienille isänsä kirjeestä. Julien olisi kiivaudessaan saattanut tehdä jonkin tyhmyyden.

Kun Mathilde sitten illalla kertoi Julienille, että hän nyt oli husaariluutnantti, Julien riemastui rajattomasti. Sen nyt tietää, kun muistaa, mihin hänen kunnianhimonsa oli aina tähdännyt ja miten kiihkeästi hän nykyään ajatteli poikaansa. Nimenmuutos tuntui hänestä kummalliselta.

Hän ajatteli: "Romaanini näyttää joka tapauksessa loppuvan, ja sen onnistumisesta saan kiittää pelkästään itseäni. Osasin hankkia itselleni tuon ilmeisen ylpeydenhirviön, Mathilden rakkauden", hän lisäsi vilkaisten neiti de La Moleen. "Hänen isänsä ei voi elää ilman tytärtään eikä Mathilde ilman minua."

LXV

MYRSKY

    Taivaan Jumala, tee minusta keskinkertaisuus.

                                  Mirabeau.

Julien vastasi vain puolittain hellyyteen, jota Mathilde hänelle tuhlasi. Hän näytti syviin ajatuksiin vaipuneelta, oli vaitelias ja synkkä. Koskaan hän ei ollut neiti de La Molesta näyttänyt niin suurelta ja jumaloitavalta. Mathilde pelkäsi, että Julien oli joutunut jonkinlaisen ylpeydenongelman valtaan, joka tuhoaisi nyt koko asian suotuisan käänteen.

Melkein joka aamu Mathilde näki abbé Pirardin tulevan taloon. Lieneekö Julien saanut häneltä vihiä isän aikeista? Tai ehkä markiisi itse oli kirjoittanut hänelle? Kuinka voi muuten selittää sen, että Julien näin suuren menestyksen jälkeen saattoi näyttää niin ankaralta? Mathilde ei uskaltanut kysyä häneltä mitään.

Mathilde ei uskaltanut! Hän, Mathilde! Tästä alkaen hänen rakkaudessaan Julienia kohtaan heräsi jotakin epämääräistä, uutta, melkeinpä kauhulta vivahtavaa. Mathilde tunsi nyt intohimon kaikki puolet, sikäli kuin kuivettunut, Pariisin ihailemassa ylikulttuurissa kasvatettu sielu voi tuntea.

Seuraavana aamuna varhain Julien tuli abbé Pirardin pappilaan. Lähimmästä postipaikasta vuokratut hevoset vaunureuhkoineen ajoivat pihalle.

– Tuollaiset kulkuneuvot eivät enää teille sovi, ärähti abbé Pirard. – Tästä saatte kaksikymmentätuhatta frangia, herra de La Mole lahjoittaa ne teille. Hän vaatii, että kulutatte ne ennen vuoden loppua, mutta koetatte esiintyä niin vähän naurettavana kuin suinkin. (Moisen summan heittämistä nuorelle miehelle pappi piti pelkkänä syntiinviettelemisenä.)

– Markiisi lisää: – Herra Julien de La Vernaye esiintyy kuin olisi saanut nämä rahat isältään, jota muuten on tarpeetonta nimeltä mainita. Herra de La Vernaye nähnee soveliaaksi antaa jonkin lahjan herra Sorelille, Verrièresin kirvesmiehelle, joka häntä lapsena vaali... Minä voisin ottaa tämän puolen tehtävästä huolekseni, jatkoi abbé Pirard. – Minä taivuttelin viimeinkin herra de La Molen sopimaan tuon jesuiittamaisen abbé de Frilairin kanssa. Hänen vaikutusvaltansa on meille todellakin liian voimakas. Tulevan suhtautumisemme hiljaisena ehtona on se, että tuo koko Besançonia hallitseva mies tunnustaa vaikenemalla teidän korkean syntyperänne.

Julien ei enää jaksanut hillitä sydäntään, vaan kavahti syleilemään abbéa. Nyt hän uskoi, että hänet tunnustettaisiin.

– Voi teitä, abbé sanoi ja työnsi hänet luotansa, – mitä tuollainen maailmallinen turhamaisuus merkitsee?... Kirvesmies Sorelille ja hänen pojilleen minä tarjoan omissa nimissäni vuotuisen viidensadan frangin eläkkeen, jonka jokainen heistä saa, jos voin olla häneen tyytyväinen.

Julien oli jo tyyntynyt ja yhtä kopea kuin ennenkin. Hän kiitti abbéa, mutta epämääräisin sanoin ja sitoutumatta mihinkään. "Olisikohan mahdollista", hän aprikoi, "että olisin jonkun suuren herran äpäräpoika, jonkun tuollaisen, jonka pelottava Napoleon ajoi maanpakoon vuoristojemme loukkoon?"

Ja tämä ajatus alkoi nopeasti tuntua hänestä yhä vähemmän keksityltä. "Se, että vihaan isääni, tuntuisi todistukselta siitä... Silloin en olisikaan enää mikään hirviö!"

Muutama päivä tämän yksinpuhelun jälkeen seisoi 15:s husaarirykmentti, joka oli kaikkein loistavimpia koko armeijassa, taistelujärjestyksessä Strassburgin harjoituskentällä. Herra ritari de Vernaye nousi kauneimman ratsun selkään, mitä Elsassista saattoi löytää ja josta hän oli maksanut kuusituhatta frangia. Hänet otettiin vastaan luutnanttina. Hän oli muka palvellut aliluutnanttina jossakin rykmentissä, josta hän ei ollut kuullut koskaan edes puhuttavankaan.

Hänen kasvojensa järkkymätön ilme, hänen ankarat ja melkeinpä ilkeät silmänsä, hänen kalpeutensa ja häiriytymätön levollisuutensa tuottivat hänelle arvonantoa jo heti ensimmäisenä päivänä. Sitten hänen moitteeton ja täysin hillitty kohteliaisuutensa ja hänen tottumuksensa pistoolin ja miekan käyttöön, jonka taitonsa hän antoi näkyä laisinkaan rehentelemättä, veivät kaikilta halun laskea ääneen pilaa hänen kustannuksellaan. Rykmentin yleinen mielipide häilyi viisi, kuusi päivää, mutta sitten se kääntyi ehdottomasti hänen puolelleen. – Tuossa nuoressa miehessä on kaikkea paitsi nuoruutta, sanoivat ilkikuriset vanhat upseerit.

Strassburgista Julien kirjoitti Chélanille, Verrièresin entiselle kirkkoherralle, joka horjui jo haudan partaalla:

    "Lienette ilolla, jota en epäile, kuullut tapahtumista, jotka
    ovat saaneet perheeni tekemään minusta rikkaan miehen. Tässä
    lähetän viisisataa frangia jotta voisitte jakaa ne kaikessa
    hiljaisuudessa, mainitsematta mitenkään nimeäni, niille
    onnettomille, jotka nykyään ovat yhtä köyhiä kuin minä ennen ja
    joita te epäilemättäkin autatte niin kuin ennen autoitte minua."

Julien juopui kunnianhimosta eikä turhamaisuudesta. Siitä huolimatta hän kiinnitti paljon huomiota ulkonaiseen esiintymiseensä. Hänen hevosensa, sotilaspukunsa, hänen palvelijoidensa asut pidettiin sellaisessa järjestyksessä, että moinen olisi tuottanut kunniaa kaikkein täsmällisimmälle englantilaiselle ylimykselle. Tuskin hän oli ollut kaksi päivää toisten suosiosta luutnantti, kun hän jo arvioi, että päästäkseen ainakin kolmenkymmenen vuoden iässä kenraaliksi, kuten kaikki suuret soturit siinä iässä, hänen täytyisi olla kahdenkymmenenkolmen ikäisenä enemmän kuin luutnantti. Hän ei ajatellut muuta kuin kunniaa ja poikaansa.

Keskellä näitä rajattomia kunnianhimon unelmia hänen luokseen tuli äkkiä eräs hotel de La Molen nuori kamaripalvelija, joka oli lähetetty matkaan kovalla kiireellä.

"Kaikki on hukassa", Mathilde kirjoitti hänelle. "Rientäkää tänne niin pian kuin suinkin, jättäkää kaikki, paetkaa jos tarvitsee. Kun pääsette perille, odottakaa minua ajoneuvoissa pienen puutarhaportin luona..." (Mathilde mainitsi, millä kadulla ja minkä numeron kohdalla.) "Tulen sinne keskustelemaan kanssanne ja ehkäpä voin viedä teidät sisälle puutarhaan. Kaikki on mennyttä, ja, pelkään, auttamattomasti. Luottakaa minuun, näette, että pysyn uskollisena ja lujana vastoinkäymisissä. Minä rakastan teitä."

Muutamassa minuutissa Julien sai everstiltä loman ja lähti Strassburgista ratsain, mutta julmasti kalvava levottomuus ei sallinut hänen matkustaa tällä tavoin Metziä kauemmaksi. Siellä hän siirtyi postivaunuihin, ja melkein uskomattomalla nopeudella hän saapui pyydettyyn paikkaan, hotel de La Molen puutarhan pikku portin luo. Portti aukesi, ja samassa Mathilde heittäytyi hänen syliinsä välittämättä mitä muut siitä sanoisivat. Onneksi kello oli vasta viisi aamulla ja katu oli vielä aivan tyhjä.

– Kaikki on hukassa. Isäni pelkäsi kyyneliäni ja matkusti täältä pois edellisenä yönä. Minne, sitä ei kukaan tiedä. Tässä hänen kirjeensä, lukekaa se.

Mathilde nousi Julienin rinnalle ajoneuvoihin.

    "Minä voisin antaa anteeksi kaikki, mutta en sitä, että hän
    tahtoi vietellä teidät rikkautenne tähden. Tässä kuulette nyt,
    onneton tyttäreni, kauhean totuuden. Vannon kunniasanallani, että
    minä en milloinkaan suostu siihen, että menisit naimisiin tuon
    miehen kanssa. Takaan hänelle kymmenentuhatta livreä korkoja,
    jos hän haluaa siirtyä elämään Ranskan rajojen ulkopuolelle,
    mieluimmin Amerikkaan asti. Lukekaa tämä kirje, jonka sain
    vastauksena tiedusteluihini. Se häpeämätön pyysi minua itseäni
    kirjoittamaan rouva de Rénalille. En lue kirjeitänne, jos
    hiiskutte niissä sanankin tuosta heittiöstä. Minä inhoan nyt
    Pariisia ja teitä. Vaadin teitä pitämään sen, mikä pian tapahtuu,
    suurimpana salaisuutena. Luopukaa rehellisesti arvottomasta
    miehestä, niin saatte takaisin isänne."

– Missä rouva de Rénalin kirje on? Julien kysyi kylmästi.

– Tässä. En tahtonut näyttää sitä sinulle ennen kuin olin valmistanut sinua.

Kirje.

    "Velvollisuuteni uskonnon pyhää asiaa ja moraalia kohtaan
    pakottaa minut, herra markiisi, siihen tuskalliseen
    toimenpiteeseen, johon nyt ryhdyn. Käsky, jota minun täytyy
    totella, vaatii minua tuottamaan vahinkoa lähimmäiselleni, mutta
    sen tarkoituksena on estää vielä suurempi onnettomuus. Sydämeni
    tuskan on väistyttävä velvollisuuden tunteen tieltä. On liiankin
    totta, herra markiisi, että sen ihmisen käytös, josta pyydätte
    minulta kaikkia todenmukaisia tietoja, on voinut näyttää oudolta
    tai ehkä kunnialliseltakin. Katsottiin parhaaksi salata tai
    ainakin kaunistella osa totuutta, siihen neuvoivat sekä viisaus
    että uskonto. Mutta todellisuudessa hänen käytöksensä, josta
    haluatte tietoja, oli mitä suurimmassa määrin tuomittavaa,
    paheksuttavampaa kuin voin sanoakaan. Teeskentelemällä ja
    viettelemällä heikon ja onnettoman naisen tuo köyhä ja ahne
    olento koetti hankkia itselleen hyvän aseman ja kohota joksikin.
    Tuskiatuottavaan velvollisuuteeni kuuluu, että minun pakostakin
    täytyy uskoa, ettei herra J:lla ole mitään uskonnollisia
    periaatteita. Minun on pakko olettaa, kunniani ja omantuntoni
    nimessä, että eräs niitä keinoja, joihin hän turvautuu perheissä
    menestyäkseen, on koettaa vietellä se naisista, jolla on suurin
    vaikutusvalta. Epäitsekkääksi tekeytyen ja romaaneja siteeraten
    hänen syvimpänä ja ainoana tarkoituksenaan on saada talon
    isäntä ja hänen rahansa valtaansa. Hän jättää jälkeensä ikuista
    onnettomuutta ja katumusta, missä tahansa hän kulkee."

Tämä hyvin pitkä kirje, jonka kyyneleet olivat kastelleet niin, että siitä vaivoin sai selvää, oli epäilemättäkin rouva de Rénalin käsialaa. Olipa se kirjoitettu huolellisemminkin kuin rouvan aikaisemmin kirjoittamat kirjeet.

– En voi moittia herra de La Molea, Julien sanoi lopetettuaan lukemisen. – Hän on oikeudentuntoinen ja varovainen. Kuka isä antaisi rakkaan tyttärensä sellaiselle miehelle! Hyvästi!

Julien hyppäsi pois ajoneuvoista ja juoksi postivaunuihin, jotka seisoivat kadun päässä. Mathilde, jota Julien ei näyttänyt muistavan, lähti jo pari askelta hänen peräänsä, mutta kauppiaita ilmestyi liikkeittensä oville. He tunsivat hänet, ja hänen täytyi nopeasti vetäytyä takaisin puutarhaan.

Julien lähti Verrièresiin. Kiireisellä matkalla hän ei voinut kirjoittaa Mathildelle sillä tavoin kuin oli aikonut, vaan hänen sormensa raapustelivat paperille käsialaa, josta tuskin sai selvää.

Hän pääsi Verrièresiin eräänä sunnuntaiaamuna. Hän meni kaupungin asesepän luo, joka lausui hänelle määrättömiä kohteliaisuuksia hänen menestymisensä johdosta. Sehän oli nykyään seudun suurin uutinen.

Julien sai hänet ymmärtämään, että hän halusi kaksi pistoolia. Aseseppä latasi pistoolit hänen pyynnöstään.

Kirkonkellot soittivat kolmannen kerran, Ranskan kylissä tunnettu merkki, jolla seurakunnalle ilmoitetaan erilaisten aamusoittojen jälkeen messun alkavan. Julien astui Verrièresin uuteen kirkkoon. Temppelin kaikki korkeat ikkunat olivat verhotut karmosiininpunaisilla kankailla. Julien meni penkin taakse, jossa rouva de Rénal istui, vain muutaman askeleen päässä. Rouva de Rénal näytti hänestä palavasti rukoilevan. Kun Julien nyt katseli tuota naista, joka oli rakastanut häntä niin paljon, hänen kätensä alkoi kovasti vapista, eikä hän ensin voinut toteuttaa aikomustaan. "Minä en voi", hän ajatteli. "Minä en voi."

Samassa nuori, messussa aputehtäviä toimittava pappi antoi kellolla kalkinnostamismerkin, élévation. Rouva de Rénal laski päänsä kumaraan, hetkeksi se melkein peittyi hartiahuivin laskoksiin. Nyt ei Julien enää nähnyt häntä niin hyvin kuin äsken. Hän tähtäsi ja ampui. Laukaus ei osunut, hän ampui toisen kerran, ja rouva de Rénal kaatui lattialle.

LXVI

SURULLISIA PIKKU SEIKKOJA

    Älkää luulko, että olen heikko. Minä olen kostanut! Ansaitsen
    kuoleman ja tässä olen. Rukoilkaa sieluni puolesta.

                                                    Schiller.

Julien ei liikahtanutkaan paikaltaan, hän ei nähnyt enää mitään. Kun hän sitten hiukan selvisi, hän huomasi seurakunnan ryntäävän pakoon kirkosta. Pappikin oli poistunut alttarilta. Julien lähti hitain askelin naisten jäljessä, jotka pakenivat kirkuen. Eräs nainen, joka tahtoi päästä pakoon ennen muita, töytäsi häntä kovasti, ja hän kompastui. Hänen jalkansa olivat sotkeutuneet tuoliin, jonka väki oli mennessään kaatanut. Kun Julien nousi pystyyn, hän huomasi, että hänen kimppuunsa käytiin. Santarmi täysissä aseissa hyökkäsi vangitsemaan häntä. Vaistomaisesti Julien tavoitteli pikku pistooleitaan, mutta toinen santarmi tarttui hänen käsiinsä.

Hänet vietiin vankilaan. Tultiin johonkin huoneeseen, hänelle pantiin raudat käsiin, hänet jätettiin yksin, ovi väännettiin kahteen lukkoon. Kaikki kävi hyvin nopeasti, ja hän ei tuntenut mitään.

– Totta totisesti, kaikki on lopussa, hän sanoi itsekseen ääneen, kun jälleen tuli tajuihinsa. – Niin, kahden viikon kuluttua giljotiini... tai sitten itsemurha sitä ennen.

Pitemmälle hänen ajatuksensa eivät kyenneet. Tuntui kuin hänen päätänsä olisi kauhealla painolla puristettu. Hän katseli ympärilleen, pitelikö joku häntä kiinni. Ja hetken kuluttua hän nukahti sikeään uneen.

Rouva de Rénal ei ollut haavoittunut kuolettavasti. Ensimmäinen kuula meni hänen hattunsa läpi, ja kun hän kääntyi, tuli toinen. Kuula sattui olkapäähän, ja, kummallista kyllä, kimmahti takaisin lapaluusta. Luoti rikkoutui goottilaiseen pilariin, josta se repäisi valtavan kiviliuskan.

Kun kirurgi, joka oli vakavaluontoinen mies, viimeinkin sai kovia tuskia tuottavan sitomisen tehdyksi ja sanoi rouva de Rénalille:

– Vastaan hengestänne kuin omastani, rouva de Rénal tuli hyvin surulliseksi.

Kauan hän oli jo toivonut saavansa kuolla. Kirje, jonka hän kirjoitti herra de La Molelle nykyisen rippi-isänsä vaatimuksesta, antoi tuolle ainaisen onnettomuuden heikontamalle ihmisraukalle viimeisen iskun. Suurin onnettomuus oli ollut ero Julienista. Rouva de Rénal itse kutsui sitä tunnonvaivoiksi. Mutta rippi-isä, nuori, siveä ja kiihkomielinen hengenmies, joka äskettäin oli tullut Dijonista, ei suinkaan erehtynyt rouvan tunteen laadusta.

Nyt rouva de Rénal ajatteli: "Saada kuolla tällä tavoin, turvautumatta omaan käteeni, se ei toki ole synti. Ehkäpä Jumala antaa minulle anteeksi, että iloitsen kuolemastani."

Hän ei uskaltanut lisätä: "Ja kuolla Julienin käden tuhoamana on minulle suurin autuus."

Tuskin hän pääsi kirurgista ja kaikista ystävistään, jotka riensivät kilvan häntä katsomaan, kun hän kutsutti luokseen kamarineitonsa Elisan. – Vanginvartija, hän sanoi Elisalle kovasti punastuen, – on tyly mies. Hän kohtelee varmaankin Julienia pahoin siinä uskossa, että minä muka pitäisin sellaisesta... Sitä ajatusta en jaksa sietää. Ettekö voisi ikään kuin omin päin mennä viemään vangivartijalle tätä pikku kääröä, jossa on vähän kultarahoja? Sanoisitte hänelle, että uskonto kieltää kohtelemasta vankia pahasti. Tärkeintä on, ettei vanginvartija juttele missään tästä rahalähetyksestä.

Tätä nyt kertomaamme seikkaa Julien sai kiittää siitä, että Verrièresin vanginvartija kohteli häntä inhimillisesti. Mies oli sama Noiroud, mallikelpoinen alivirkailija, jonka muistamme niin pelästyneen, kun herra Appert tuli vankilaan tarkastukselle.

Eräs tuomari astui vankikoppiin. – Minä tein harkitun murhan, Julien sanoi hänelle. – Minä ostin pistoolit täällä eräältä asesepältä ja annoin hänen ladata ne. Rikoslain 1342. pykälä on selvä, olen ansainnut kuoleman ja odotan sitä.

Tuomari hämmästyi suuresti tällaista vastausta ja tahtoi tehdä lisää kysymyksiä saadakseen syytetyn puhumaan ristiin.

– Mutta ettekö kuule, Julien kysyi hymyillen, että tunnustan itseni niin syylliseksi kuin ikinä voitte toivoa? Arvoisa herra, te ette nyt kadota ajamaanne saalista. Saatte ilon tuomita minut kuolemaan. Säästäkää minut läsnäololtanne.

Sitten Julien ajatteli: "Vielä yksi ikävä velvollisuus, minun täytyy kirjoittaa neiti de La Molelle."

    "Olen kostanut", Julien kirjoitti. "Valitettavasti nimeni
    julkaistaan sanomalehdissä enkä pääse poistumaan tästä maailmasta
    huomaamatta. Kahden kuukauden kuluttua kuolen. Kosto oli julma,
    niin kuin se surunikin, että minun täytyy erota teistä. Tästä
    alkaen en enää kirjoita teille ja kieltäydyn lausumasta teidän
    nimeännekin. Älkää koskaan puhuko minusta, älkää edes pojalleni.
    Vaitiolo on ainoa tapa kunnioittaa minua. Tavalliset ihmiset
    pitävät minua alhaisena murhaajana... Sallikaa minun lausua
    teille eräs totuus tällä vakavalla hetkellä: Te unohdatte minut
    pian. Tämä suuri onnettomuus, josta pyydän, ettette koskaan
    kerro ainoallekaan ihmiselle, on hävittänyt moniksi vuosiksi sen
    romanttisen ja seikkailuja kaipaavan puolen luonteestanne, jonka
    olen teissä nähnyt. Te olitte luotu elämään keskiajan ritarien
    parissa. Olkaa järkkymätön kuin sankarit. Se, mikä tapahtuu,
    tapahtukoon kaikessa salaisuudessa ja teitä häpäisemättä.
    Esiintykää valenimellä, älkää ottako itsellenne ketään uskottua
    ystävää. Mutta jos välttämättä tarvitsette ystävän apua, neuvon
    teitä kääntymään abbé Pirardin puoleen.

    Älkää puhuko siitä kenellekään muulle, älkää varsinkaan oman
    luokkanne henkilöille, sellaisille kuin esimerkiksi de Luz ja de
    Caylus.

    Kun vuosi on kulunut kuolemastani, menkää naimisiin herra de
    Croisenoisin kanssa. Puolisonanne vaadin sitä teiltä. Älkää
    kirjoittako minulle, minä en missään tapauksessa vastaa teille.
    Vaikka en mielestäni ole läheskään niin paha kuin Jago, sanon
    kuitenkin kuin hän: From this time forth I never will speak
    word. [Tästä hetkestä lähtien en puhu sanaakaan.]

    Minä en enää puhu enkä kirjoita. Nämä viimeiset sanat ovat teille
    ihailuni viimeinen ilmaus.

                                                    J. S."

Kun Julien oli lähettänyt tämän kirjeen, hän pystyi nyt hiukan selvittämään ajatuksiaan ja ensi kertaa hän tunsi itsensä hyvin onnettomaksi. Riistihän yksi ainoa sana kaikki kunnianhimoiset toiveet hänen sydämestään, tuo suuri sana: Kuolema! Kuolema itsessään ei suinkaan kauhistuttanut Julienia. Olihan hänen koko elämänsä ollut pelkkää ja ainaista valmistautumista onnettomuuteen, eikä hän toki ollut unohtanut sitä onnettomuutta, jota pidetään suurimpana.

Hän ajatteli: "Jos minun kahden kuukauden päästä pitäisi ryhtyä kaksintaisteluun oikein etevän aseidenkäyttäjän kanssa, olisinko niin heikko, että ajattelisin tuota tapahtumaa yhtä mittaa, jopa pelkäisin sitä? Johan nyt!"

Hän koetti kuvitella, miltä sellaisessa asemassa tuntuisi, ja min hän kulutti useita tunteja.

Kun hän pääsi perille sielustaan ja näki totuuden yhtä selvänä kuin vankilansa pilarit edessään, hän ajatteli katumusta!

"Miksi katumuksen tuskia? Minua loukattiin julmasti. Minä tapoin, minä olen ansainnut kuoleman, mutta siinä onkin kaikki. Kuolen tehtyäni tilini selväksi koko ihmiskunnan kanssa. En jätä mitään velvollisuuksiani keskeneräisiksi, en ole velkaa kenellekään mitään. Kuolemassani ei ole muuta häpeällistä kuin kuolintapani. Se riittääkin Verrièresin porvarien silmissä mainiosti minulle häpeäksi, mutta jos heitä arvostelee älyllisesti, onko maailmassa mitään halveksittavampaa kuin he? Ja saan vähällä vaivalla takaisin heidän kunnioituksensa heittelemällä mestauslavalle mennessäni kansalle kultarahoja. Kun muistoni liittyy käsitteeseen kulta, niin se loistaa komeana heidän mielessään!"

Päädyttyään tällaisiin ajatuksiin, jotka tuossa tuokiossa näyttivät hänestä aivan päteviltä, Julien ajatteli: "Nyt minulla ei ole tässä maailmassa mitään tekemistä. Ja hän vaipui sikeään uneen."

Noin yhdeksän tienoissa illalla vanginvartija herätti hänet, tuodessaan illallisaterian sisään.

– Mitä Verrièresissä puhutaan?

– Herra Julien, vala, jonka vannoin ristiinnaulitun kuvan edessä kuninkaallisessa ylioikeudessa, kun minut asetettiin virkaan, kieltää minua puhumasta.

Hän oli vaiti, mutta jäi kuitenkin koppiin. Moinen kömpelö teeskentely tuntui Julienista huvittavalta. "Annanpa hänen nyt odottaa kauan niitä viittä frangia, jotka hän haluaa ennen kuin myy minulle omantuntonsa."

Kun vartija näki Julienin lopettavan ateriansa yrittämättä houkutella häntä, hän alkoi ovelasti ja liehitellen:

– Ystävyyteni teitä kohtaan, herra Julien, saa minut puhumaan, vaikka sitä sanotaankin oikeudenkäynnille vahingolliseksi, koska se saattaa auttaa teitä puolustautuessanne. Herra Julien kun on kelpo mies, tulee varmaankin iloiseksi, jos mainitsen hänelle, että rouva de Rénal voi paremmin.

– Mitä, eikö hän kuollut? Julien huusi tyrmistyen.

– Mitä, ettekö te sitä sitten tiennyt! vartija vastasi ällistynyt ilme kasvoillaan. Se muuttui pian iloiseksi rahanahneudeksi. – Olisi vain oikeus ja kohtuus, jos herra antaisi jotakin kirurgille, joka ei lain mukaan saisi oikeastaan puhua. Mutta herraa ilahduttaakseni minä menin hänen luokseen, ja hän kertoi minulle koko asian...

– Haava ei siis ollut kuolettava? Julien kysyi kiivaasti. – Vastaatko hengelläsi, että se on totta?

Vartija, melkein kahden metrin pituinen jättiläinen, säikähti ja peräytyi ovelle. Julien huomasi nyt, ettei hän tätä tietä pääsisi perille totuudesta, joten hän siis istuutui ja heitti Noiroudille napoleoninrahan.

Ja kun Julien sitten vakuuttui tuon miehen kertomuksesta, ettei rouva de Rénalin haava ollut kuolettava, hän tunsi itkun kohoahan kurkkuunsa. – Menkää pois! hän sanoi vartijalle tuimasti.

Vartija totteli. Tuskin ovi sulkeutui, kun Julien huudahti: – Herrajumala, hän ei olekaan kuollut. Ja Julien lankesi polvilleen ja itki kuumia kyyneliä.

Tällä vakavalla hetkellä hän tunsi itsensä uskovaiseksi. Mitä siitä, että papit olivat ulkokullattuja? Pystyvätkö he riistämään arvoa ylhäiseltä jumaluusaatteelta?

Nyt vasta Julien alkoi katua rikostaan. Sattuma, joka tuli näin myöhään ja vapautti hänet epätoivosta, lopetti viimein fyysisen paineen ja hulluuden tilan, jonka huumeessa hän oli ollut siitä saakka kun oli lähtenyt Pariisista Verrièresiin.

Kyyneleet virtasivat. Hän tiesi aivan varmasti, mikä tuomio häntä odotti. Hän sanoi itsekseen:

– Rouva de Rénal siis elää! Hän elää ja voi antaa minulle anteeksi ja rakastaa minua...

Kun vartija seuraavana aamuna hyvin myöhään herätti Julienin, hän sanoi:

– Teillä mahtaa olla tavattoman luja sydän, herra Julien. Olen käynyt täällä kaksi kertaa, mutta en tahtonut herättää teitä. Tuon teille tässä kaksi pulloa erinomaista viiniä. Herra Maslon, meidän rovastimme lähetti ne teille.

– Mitä, onko se roisto yhä täällä? Julien kysyi.

– On, hyvä herra, vartija vastasi nyt melkein kuiskaamalla. – Mutta älkää puhuko niin kovaa, se voisi vahingoittaa teitä.

Julien purskahti nauruun:

– Nykyisessä asemassani, ystäväni, minua voi vahingoittaa ainoastaan se, että te ette olisi minulle lempeä ja inhimillinen... Saatte tästä kelpo maksun, Julien jatkoi muuttaen sävyä ja tekeytyen käskeväksi. Käytöksensä hän todisti oikeutetuksi antamalla vartijalle rahakolikon.

Noiroud kertoi nyt uudestaan tarkoin kaikki, mitä oli kuullut rouva de Rénalista, mutta ei maininnut Elisan käynnistä vankilassa.

Mies oli inhottavan tökeröjä mateleva. Yhtäkkiä Julienin päähän pälkähti: "Tuo jättiläismöhömaha ansainnee täällä palkkaa vaivaiset kolme-, neljäsataa frangia, sillä hänen vankilansa on usein tyhjillään. Minä voisin taata hänelle kymmenen tuhatta frangia, jos hän karkaisi kanssani Sveitsiin... Ainoa vaikeus olisi saada hänet vakuutetuksi, että minä tosiaan pitäisin sanani."

Mutta kun Julien kuvitteli mielessään, että hänen täytyisi ehkä kauankin neuvotella mokoman raukkamaisen olennon kanssa, inho löi vastaan, ja hän alkoi ajatella muita asioita.

Ja sitten illalla se olikin jo liian myöhäistä. Puoliyön aikaan hänet tultiin noutamaan postivaunuilla muualle. Hän oli hyvin tyytyväinen matkatovereihinsa, santarmeihin. Kun aamulla tultiin Besançoniin, hänet sijoitettiin suopeasti erään goottilaisen tornin ylimpään kerrokseen. Hän arvioi arkkitehtuurin XIV:n vuosisadan tyyliksi, ihaili sen siroutta ja keveyttä. Kapeasta solasta, joka oli kahden muurin välissä, hän näki syvän pihan ylitse kaistaleen komeaa maisemaa.

Seuraavana päivänä pidettiin lyhyt kuulustelu, jonka jälkeen hänet jätettiin moneksi päiväksi rauhaan. Hänen mielensä oli aivan tyyni. Hän näki asiansa varsin yksinkertaisena: "Tahdoin tappaa, siis minut tulee tappaa."

Hän ei mietiskellyt enää sen enempää koko asiaa. Oikeudenistunto, ikävä pakko ilmestyä yleisön eteen, puolustautuminen... kaikkia tuollaisia hän piti vähäisinä harmeina, ikävystyttävinä muodollisuuksina, joita ennättäisi kyllä aikanaan ajatella. Kuolemanhetkeään hän ei sen enempää myöskään miettinyt: Sitä ajattelen sitten, kun olen saanut tuomioni. Nykyinen elämä ei tuntunut ikävältä, hän katseli kaikkia ilmiöitä uudesta näkökulmasta, hänellä ei ollut enää kunnianhimoa. Neiti de La Molea hän muisti harvoin. Tunnonvaivat kiduttivat häntä. Ne toivat hänen sieluunsa usein rouva de Rénalin kuvan, etenkin yöllä, kun täällä ylhäällä oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin tornin ympärillä lentelevän merikotkan viheltelyä.

Hän ylisti taivasta siitä, ettei haavoittanut kuolettavasti rouva de Rénalia. "Omituista", hän ajatteli itsekseen, "luulin, että hän olisi markiisi de La Molelle lähettämällään kirjeellä ainaiseksi tuhonnut elämäni onnen, mutta nyt, kaksi viikkoa tapahtumasta, en enää laisinkaan ajattele sitä, mikä silloin täytti mieleni... Pari, kolme tuhatta livreä korkoja, olisin saanut elää rauhassa ihanassa Vergyn vuoristossa... Olin onnellinen siihen aikaan... En tuntenut onneani."

Toisinaan hän saattoi yhtäkkiä kavahtaa tuoliltaan: "Jos minä olisin tappanut rouva de Rénalin, olisin sitten tehnyt itsemurhan... Tarvitsen välttämättä tämän rauhoittavan tiedon, muuten inhoaisin äärimmäiseen asti itseäni."

"Tehdäkö itsemurha, siinä pulma", hän ajatteli. "Nuo saivartelevat, poloista syytettyä raivoisasti vainoavat tuomarit, jotka hirtättäisivät parhaimmankin kansalaisen ainoastaan saadakseen kunniamerkin rintaansa... Luiskahtaisin heidän kynsistään, pääsisin kuulemasta heidän huonolla ranskankielellä sepusteltuja häväistyksiään, joita departementinlehti ylistelee kaunopuheisuudeksi... Saanen elää vielä viisi, kuusi viikkoa suunnilleen... Itsemurhako? Ei, sitä en tee, hän päätti muutaman päivän kuluttua; Napoleon eli..."

"Sitäpaitsi ei oloni ole ollenkaan epämiellyttävä. Asuinpaikka on rauhallinen, ei tarvitse kärsiä ikäviä ihmisiä", hän lisäsi naureskellen ja ryhtyi tekemään luetteloa kirjoista, joita halusi itselleen Pariisista.

LXVII

LINNANTORNI

    Ystävän hauta.

           Sterne.

Julien kuuli kovaa hälinää käytävästä. Tähän aikaan ei tavallisesti vankilassa tultu käymään. Merikotka lensi kirkuen tiehensä, ovi aukesi, ja kunnioitettava kirkkoherra Chélan heittäytyi keppi kädessä ja vapisten hänen syliinsä.

– Hyvä Jumala, kuinka se on mahdollista, lapseni... Hirviö! pitäisi minun sanoa.

Eikä kelpo vanhus voinut enää puhua. Julien pelkäsi hänen kaatuvan. Hänet täytyi taluttaa istumaan. Ajan raskas käsi oli runnellut tuon ennen niin ryhdikkään miehen. Julienin mielestä hän oli pelkkä varjo entisestään.

Kun kirkkoherra Chélan jälleen sai ääntä kurkustaan, hän jatkoi:

– Vasta eilen tuli kirjeenne Strassburgista, jossa lähetitte viisisataa frangia Verrièresin köyhille. Se tuotiin minulle Liverun vuoristoon, missä elän syrjässä veljenpoikani Jeanin luona. Eilen kuulin, mitä on tapahtunut... Hyvä Jumala onko se mahdollista!

Eikä vanhus edes itkenyt. Hän oli kuin puulla päähän lyöty, mekaanisesti hän lisäsi:

– Tarvitsette nyt itse rahanne, tuon ne teille.

– Tahdon ainoastaan nähdä teidät, isä! Julien huudahti liikutettuna. – Minulla on kyllä itselläni rahaa.

Mutta minkäänlaista järkipuhetta Julien ei enää saanut kuulla. Vähän väliä abbé Chélanin silmiin puhkesivat kyyneleet jotka valuivat hitaasti hänen poskiaan pitkin. Sitten hän katseli Julienia ja joutui aivan päästään pyörälle, kun Julien otti hänen kätensä ja kohotti ne huulilleen. Muuten hänen kasvonsa, jotka ennen niin vilkkaasti heijastivat kaikkia hänen jalon sydämensä tunteita, eivät enää näyttäneet kirkastuvan apaattisesta sammuneisuudestaan. Pian jokin talonpoika tuli sitten hakemaan vanhusta pois. – Ei saa väsyttää häntä, talonpoika sanoi Julienille, joka tästä ymmärsi hänet kirkkoherran veljenpojaksi.

Kohtaus teki Julienin sanomattoman surulliseksi, hän ei voinut edes itkeä. Kaikki tuntui hänestä masentavalta ja rajattoman lohduttomalta, sydän aivan hyytyi.

Se oli raskain hetki hänen rikoksensa jälkeen. Hän oli nähnyt kuoleman sen kaikessa rumuudessa. Viimeisetkin kuvitelmat sielun suuruudesta ja ylevyydestä hälvenivät kuin pilvi myrskyn tieltä.

Moista kauheaa sieluntilaa kesti monta tuntia. Henkisen myrkytyksen tapahtuessa tarvitaan ruumiillisia lääkkeitä ja Champagne-viiniä. Julien olisi halveksinut itseään raukkana, jos olisi turvautunut niihin. Hirvittävän päivän iltapuolella, kun hän oli yhtä mittaa kävellyt edes takaisin ahtaassa tornikammiossaan, hän huudahti:

– Kuinka typerä olinkaan! Tuon vanhusraukan näkemisen ei pitäisi syöstä minua tällaiseen kauheaan alakuloisuuteen muuten kuin siinä tapauksessa, että kuolisin toisten ihmisten tavalla. Mutta minähän kuolenkin parhaassa nuoruudessani, ja se, että elämäni katkeaa äkkiä parhaassa nuoruusiässäni, pelastaa minut tuollaisesta surkeasta vanhuudenraihnaudesta.

Mutta kuinka tahansa Julien koettikin järkeillä, hän tunsi itsensä surulliseksi kuin mikäkin raukka, ja niinpä äskeisen vieraan käynti teki hänet onnettomaksi.

Hänessä ei ollut enää mitään uljasta eikä suurta, ei roomalaista kuntoa. Kuolema näytti hänestä juhlalliselta, ikään kuin vaikeammalta kuin ennen.

Hän ajatteli: "Nämä mielentilani vaihtelut saavat olla lämpömittarini. Tänä iltana mittari näyttää kymmenen astetta alle sen rohkeuden, joka vie mestauslavalle tyynenä. Tänä aamuna minulla oli tarvittava rohkeus. Mutta mitäpä tämä vielä merkitsee, kunhan saan sen ratkaisevalla hetkellä."

Vertailu lämpömittariin tuntui hauskalta ja sai ajan kuluinaan rattoisammin.

Herätessään seuraavana aamuna hän häpesi edellistä päivää:

– Olipa onneni ja tyyneyteni vaarassa!

Hän aikoi jo melkein kirjoittaa kenraaliprokuraattorille ja pyytää, ettei ketään saisi päästää hänen luokseen. "Mutta entäpä Fouqué?" hän ajatteli sitten. "Jos hänen päähänsä pälkähtää lähteä Besançoniin, miten pahoilleen hän tulisi!"

Pariin kuukauteen hän ei ollut muistanut Fouquéta. "Miten lapsellinen olin Strassburgissa, ajatukseni eivät ylettyneet takkini kaulusta pitemmälle."

Hän kiintyi muistelemaan Fouquéta ja tuli hellemmälle mielelle. Hän käveli kiihtyneenä edes takaisin:

– Nyt olen varmasti kaksikymmentä astetta alle kuoleman viivan... Jos tätä heikkoutta vielä jatkuu, on parempi tehdä itsemurha. Kuinka sellaiset kuin abbé Maslon ja Valenod iloitsisivat, jos kuolisin niin kuin mikäkin porvarispelkuri!

Fouqué tuli sittenkin. Tuo rehellinen ja hyvä mies oli aivan sortua tuskaan. Hän ei ajatellut muuta, jos hän yleensä pystyi ajattelemaan mitään, kuin myydä omaisuutensa ja lahjoa vanginvartija pelastaakseen Julienin. Hän kertoi kauan Julienille de La Valetten paosta.

– Saatat minut vain pahalle mielelle, Julien vastasi, – de La Valette oli viaton, mutta minä olen rikollinen. Tahtomattasi näytät minulle, mikä ero meillä on... Mutta oikeinko totta möisit minun tähteni koko omaisuutesi? Julien jatkoi sitten, tullen äkkiä epäluuloiseksi ja tarkkaavaksi.

Fouqué ihastui, kun näki ystävänsä nyt viimeinkin kuuntelevan hänen intohimoista suunnitelmaansa, ja esitteli seikkaperäisesti, sadan frangin summia myöten, mitä hän mistäkin omaisuudestaan saisi.

Julien ajatteli: "Mihin ylevään uhraukseen tuo mies tarjoutuukaan! Millä tavoin säästetyt pikku summat, vaivalla kokoonkäärityt roposet, joiden kerääntymistapaa nähdessäni häpesin, hän antaisi puolestani! Ainoakaan noista nuorista herroista, joihin tutustuin hotel de La Molessa ja jotka lukevat Renétä, ei hairahtuisi tällaisiin naurettavuuksiin, mutta kukahan noista koreista pariisilaisista – paitsi joku harva, joka on vielä liian nuori, rikkautensa perintönä saanut eikä ole vielä kokenut rahanarvoa – kykenisi uhrautumaan tällä tavoin?"

Julien ei enää ajatellut Fouquén kovin virheellistä kieltä, eikä tämän kömpelöä käytöstä, vaan heittäytyi ystävänsä syliin. Maaseutu ei ikinä Pariisiin verraten ole saanut kauniimpaa kiitosta. Fouqué aivan ihastui, sellaisen haltioituneen loisteen hän näki nyt ystävänsä silmissä ja luuli sen ilmaisevan, että Julien suostui pakenemaan.

Kohdatessaan tällaista ylevyyttä Julien sai takaisin koko tarmonsa, jonka kirkkoherra de Chélanin näkeminen oli häneltä vienyt. Hän oli tosin vielä nuori, mutta käsityksemme mukaan erinomaisen kaunis nuori ihminen. Tavalliset ihmiset kehittyvät helläsydämisistä viekkaiksi, mutta jos Julien olisi saanut elää vanhemmaksi, ikä olisi antanut hänelle hyvyyttä, joka olisi ollut hyvinkin liikuttavaa, ja hän olisi parantunut hillittömästä epäluuloisuudestaan... Mutta miksikä ennustelemme sellaista, mikä ei voinut toteutua.

Kuulusteluja toimitettiin nyt yhä useammin, vaikka Julien koitti kaikin voimin lyhentää juttua, vastaten aina vain: – Minä tein murhan tai ainakin tahdoin tehdä murhan, harkitun murhan! Sitä hän toisti yhtä mittaa. Mutta tuomari oli ennen kaikkea tarkka muodollisuuksien mies. Julienin tunnustukset eivät suinkaan lyhentäneet kuulusteluja, närkästyttiväthän ne tuomarin itserakkautta.

Julien ei tiennyt, että hänet oli aiottu muuttaa inhottavaan vankiluolaan ja että hän oli saanut ainoastaan Fouquén toimesta pitää kauniin huoneensa täällä, satakahdeksankymmentä porrasaskelta korkealla. Abbé de Frilair oli niitä vaikutusvaltaisia miehiä, joille Fouqué hankki polttopuut. Kunnon kauppias sai pääsyn kaikkivaltiaan suurvikaarin puheille. Hänen kuvaamattomaksi ilokseen herra de Frilair ilmoitti, että hän aikoi antaa tuomareille puoltolauseen Julienista, niin syvän vaikutuksen häneen olivat tehneet Julienin hyvät ominaisuudet ja palvelukset, joita hän oli aikoinaan tehnyt seminaarille. Fouqué uneksi jo voivansa pelastaa ystävänsä, ja kun hän poistui, kumartaen maahan saakka, hän pyysi herra suurvikaaria ottamaan vastaan kymmenen louisdoria, joilla piti luettaa messuja syytetyn vapauttamiseksi. Tässä Fouqué kuitenkin suuresti erehtyi. Herra de Frilair ei ollut mikään Valenod. Hän kieltäytyi ottamasta vastaan rahoja, koetti selitelläkin talonpojalle, että hänen olisi parempi vain pitää rahansa. Mutta kun hän huomasi, ettei voinut puhua kyllin suoraan ellei aikonut päästää suustaan varomattomia, hän neuvoi Fouquéta antamaan tuon summan almuna köyhille vanki-raukoille, joiden elämä tosiaan oli pelkkää puutetta.

Abbé de Frilair ajatteli: "Tuo Julien on kummallinen olento, hänen tekoaan on mahdoton käsittää, ja minun pitäisi käsittää kaikki... Ehkäpä hänestä voisi tekaista marttyyrin... Joka tapauksessa saan pian tietää tämän jutun ytimen ja ehkä tilaisuuden pelotella rouva de Rénalia, joka ei anna meille arvoa ja pohjaltaan inhoaa minua... Ja kenties löydän tästä selkkauksesta keinon sopia julkisesti herra de La Molen kanssa, joka suosii tuota pikku seminaarilaista." Oikeusriidat olikin sovittu muutamia viikkoja sitten, ja abbé Pirard oli lähtenyt Besançonista, missä hän ei muuten suinkaan unohtanut puhua Julienin salaisesta syntyperästä. Se oli tapahtunut samana päivänä, jona tuo onneton murhayritys rouva de Rénalia vastaan Verrièresin kirkossa tehtiin.

Julien näki kuoleman ja itsensä välillä enää ainoastaan yhden vastenmielisen asian: Hänen isänsä tulisi todennäköisesti käymään vankilassa. Hän pyysi Fouquélta neuvoa, kirjoittaisiko hän kenraaliprokuraattorille ja pyytäisi, kuten aikoi, ettei ketään päästettäisi hänen luokseen. Puukauppiaan kunniallista ja porvarillista sydäntä loukkasi kovin, että Julien inhosi oman isänsä kohtaamista, vieläpä tällaisessa tilanteessa. Hän uskoi nyt ymmärtävänsä, miksi monet ihmiset vihaavat kaikesta sielustaan ystäviään. Mutta kunnioituksesta onnettomuutta kohtaan hän ei tahtonut ilmaista käsityksiään.

– Missään tapauksessa, hän vastasi Julienille kylmästi, – sellainen määräys ei tulisi koskemaan sinun isääsi.

LXVIII

MAHTAVA MIES

    Mutta tuon naisen liikkeissä on niin paljon salaperäistä,
    ja hänen vartalonsa on niin siro! Kuka hän lienee?

                                                 Schiller.

Tornin ovet avattiin seuraavana aamuna hyvin varhain. Julien herätettiin äkkiä unesta.

"Hyvä Jumala, nyt isäni tuli", hän ajatteli. "Miten inhottava kohtaus!"

Samassa talonpoikaispuvussa oleva nainen heittäytyi hänen syliinsä. Julien tuskin tunsi häntä, hän oli neiti de La Mole.

– Miten paha olit, vasta kirjeestäsi sain tietää minne jouduit. Siitä, mitä kutsut rikokseksi, vaikkei se ole muuta kuin korkeaa kostoa, ja mikä osoittaa, kuinka ylevä sydän rinnassasi sykkii, kuulin vasta Verrièresissä...

Vaikka Julienilla oli neiti de La Molea vastaan epäilyksensä, joita hän ei muuten suoraan tunnustanut itselleenkään, hän ihasteli nyt tämän kauneutta. Kuinka hän ei olisi huomannut, että Mathilden sanoissa ja teoissa puhui jalo ja epäitsekäs tunne, ylevämpi kaikkea, mitä joku tavallinen pikkusielu olisi uskaltanut yrittääkään? Julien tunsi taas olevansa rakastunut oikeaan kuningattareen, ja tuokion kuluttua hän vastasikin seuraavilla niin ajatuksen kuin muodon puolesta harvinaisen ylhäisillä sanoilla:

– Tulevaisuus kuvastui selvänä edessäni. Kuolemani jälkeen annoin teidät puolisoksi herra de Croisenoisille, joka siis saisi vaimokseen lesken. Tuon kauniin lesken jalo, mutta hiukan liian romanttinen luonne olisi tyrmistynyt tästä kummallisesta ja hänelle traagisesta ja suuresta tapauksesta ja oppinut, näkemään nuoren markiisin todella huomattavat ansiot. Te olisitte alistunut tyytymään tavalliseen maailman onneen, kunnioitettuun aseinaan, rikkauteen, ylhäiseen arvoon... Mutta nyt, rakas Mathilde, teidän tulonne Besançoniin, jos se saadaan tietää, koituu surmaniskuksi herra de La Molelle. Sitä en antaisi itselleni anteeksi. Olen jo tuottanut hänelle tarpeeksi surua. Akateemikko sanoo piankin, että markiisi on elättänyt kyykäärmettä povellaan.

– Minun täytyy tunnustaa, etten oikein odottanut teiltä näin viileää harkintakykyä ja huolenpitoa tulevaisuudesta, neiti de La Mole sanoi vähän harmissaan. – Kamarineitoni, joka on melkein yhtä varovainen kuin tekin, hankki itselleen passin, ja minä tulin nyt rouva Micheletin passilla postivaunuissa.

– Ja rouva Michelet pääsi näin helposti tänne minun luokseni?

– Aina sinä olet sama ylivoimainen mies, jonka vertaista en näe missään! Ensinnäkin tarjosin sata frangia eräälle oikeudenkirjurille, kun hän väitti, että minun on mahdotonta päästä tähän torniin. Mutta saatuaan rahat tuo siisti mies antoi minun odottaa ja lateli lisää vaikeuksia. Luulin, että hän aikoi varastaa rahani...

Mathilde keskeytti.

– Niin? Julien kysyi.

– Älä nyt suutu, rakas pikku Julien, Mathilde jatkoi sulkien hänet syliinsä, – minun täytyi silloin ilmoittaa tuolle sihteerille nimeni, koska hän piti minua jonakin Pariisin työläistyttösenä, joka oli muka rakastunut kauniiseen Julieniin... Juuri niitä sanoja hän käytti. Minä vannoin hänelle, että olen sinun vaimosi, ja nyt minulla on lupa tulla luoksesi joka päivä.

Julien ajatteli: "Tyhmyys on tehty, minä en voinut estää sitä. Mutta onneksi markiisi de La Mole on niin suuri herra, että yleinen mielipide ryhtyy kyllä puolustamaan nuorta everstiä, joka nai näin hurmaavan lesken. Ja kuolemani painaa kaikki unhoon."

Ja niinpä Julien antautui rakkauden onneen, jota Mathilde hänelle tarjosi. Siinä oli hulluutta, sielun ylevää korkeutta, kaikkea ihmeellisintä. Mathilde tarjoutui tosissaan tekemään itsemurhan hänen kanssaan.

Ensimmäisten hellyydenpurkauksien jälkeen ja saatuaan nauttia siitä onnesta, että näki vielä Julienin, Mathilde tuli äkkiä rajattoman uteliaaksi. Hän tutki ja tarkasteli rakastajaansa ja huomasi tämän paljon arvokkaammaksi kuin oli aavistanutkaan. Hänestä tuntui kun hän olisi nähnyt edessään itsensä Boniface de La Molen kuolleista nousseena, mutta tässä olennossa oli vieläkin enemmän sankaruutta.

Mathilde meni maan etevimpien asianajajien puheille ja loukkasi heitä tarjoamalla heille liian kursailematta rahaa, mutta lopulta he kuitenkin ottivat rahat vastaan.

Pian hänelle selvisi, että kaikki epäilyttävät ja merkittävät asiat Besançonissa riippuivat abbé de Frilairin määräysvallasta.

Vähäpätöisenä rouva Micheletinä hänen oli ensin voittamattoman vaikeata päästä tuon kaikkivaltiaan miehen puheille. Mutta samassa levisi kaupungissa huhu, että eräs tavattoman kaunis nuori muotiliikkeen omistajatar oli rakkaudesta hullaantuneena tullut Pariisista Besançoniin lohduttamaan nuorta abbé Sorelia.

Mathilde kulki aivan yksinään, jalkaisin Besançonin katuja. Hän halusi, ettei tiedettäisi, kuka hän oikeastaan oli. Joka tapauksessa hänestä ei ollut aivan hyödytöntä, että hän tekisi väestöön syvän vaikutuksen. Mielettömyydessään hän haaveili, että hän yllyttäisi kansan meteliin ja pelastamaan Julienin kuolemasta. Neiti de La Mole luuli asuansa yksinkertaiseksi, sellaiseksi, kuin ainakin surupuvussa esiintyvälle naiselle sopi, mutta oikeastaan hän siinä suhteessa pisti kaikkien silmään.

Hän oli joutunut yleisen huomion kohteeksi, kun hän vihdoin, viikon ponnistusten jälkeen, pääsi herra de Frilairin puheille.

Vaikka hän olikin rohkea, hänen mielessään liittyivät sittenkin käsitteet vaikutusvaltainen kirkon mies ja perinpohjainen ja ovela roisto niin läheisesti yhteen että hän aivan vapisi piispantalon ovikelloa soittaessaan. Hän tuskin pysyi seisoallaan, kun hänen täytyi nousta ensimmäisen suurvikaarin huoneistoon johtavia portaita. Piispanpalatsi tuntui niin autiolta, että selkää karmi. "Jos istun tuohon nojatuoliin, tuoli voi tarttua minuun käsipuolesta, ja sitten katoan ainaisesti. Mistäpä kamarineitoni osaisi minua tiedustella? Santarmiston päällikkö varoisi ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin... Olenhan aivan yksinäni tässä suuressa kaupungissa!"

Mutta kun hän loi silmäyksen huoneistoon, hän rauhoittui. Ensinnäkin hienoon asuun puettu lakeija oli tullut avaamaan hänelle oven. Sali, jonne hänet pyydettiin odottamaan, ei ollut lainkaan prameileva vaan hyvin aistikkaasti sisustettu. Sellaista näkee ainoastaan Pariisin kaikkein parhaissa kodeissa. Heti kun neiti de La Mole näki herra de Frilairin, joka tuli hänen luokseen isällinen ilme kasvoillaan, hänen mielestään haihtuivat kaikki ajatukset paikan ilkeästä rikollisuudesta. Hän ei huomannut noissa kauniissa kasvoissa edes sitä lujaa, hiukan ärtyisää moraalisuuden leimaa, jollaisesta pariisilaiset eivät pidä. Hienoinen hymy, joka väreili tuon kaikkia Besançonin asioita hallitsevan papin huulilla, ilmaisi, että hän oli hyvä seuramies, oppinut prelaatti, suuri johtajakyky. Mathilde alkoi tuntea olonsa kotoiseksi kuin Pariisissa.

Lyhyessä ajassa herra de Frilair sai Mathilden johdelluksi tunnustamaan olevansa hänen mahtavan vastustajansa, markiisi de La Molen tytär.

– Minä en ole mikään rouva Michelet, Mathilde sanoi ja ryhdistäytyi jälleen – ja se minun on helppo ilmaista, sillä tulin tänne neuvottelemaan kanssanne, teidän ylhäisyytenne, mahdollisuudesta järjestää asiat niin, että herra de La Vernaye karkaisi. Ensinnäkin hänen rikoksensa oli pelkkää ajattelemattomuutta. Nainen, jota hän ampui, voi nykyään hyvin. Toiseksi minä saatan antaa alavirkailijan lahjomiseksi heti viisikymmentätuhatta frangia ja sitoudun myöhemmin maksamaan saman verran lisää. Ja lopuksi, minun ja perheeni kiitollisuus ei tule pitämään mitään mahdottomana, kun on palkittava herra de La Vernayen pelastajaa.

Herra de Frilair tuntui kummastelevan tätä nimeä. Mathilde näytti hänelle useita sotaministeriöstä Julien Sorel de La Vernayelle osoitettuja kirjeitä.

– Teidän ylhäisyytenne huomaa, että isäni piti huolta hänen tulevaisuudestaan. Olen mennyt salaa hänen kanssaan avioliittoon. Isäni toivoi, että hän olisi huomattava upseeri ennen kuin solmittaisiin tämä hiukan merkillinen avioliitto de La Molen-suvun jäsenen kanssa.

Mathilde näki, että sitä mukaa kun herra de Frilair sai tietää näitä hänelle tuntemattomia, tärkeitä asioita, ystävällinen ja iloinen ilme haihtui hänen kasvoiltaan nopeasti. Sijaan tuli oveluus ja ilmeinen petollisuus.

Abbé epäili, miten asiat oikeastaan olivat. Hän luki hitaasti sotaministeriön kirjeitä. "Mitenkähän minä voisin käyttää näitä merkillisiä tunnustuksia edukseni?" hän ajatteli. "Tässä nyt pääsen yhtäkkiä läheisiin suhteisiin kuuluisan marsalkatar de Fervaquesin ystävättären kanssa. Tuo rouva de Fervaques on piispan kaikkivaltias sisarentytär. Piispa on mahtimies, joka määrää Ranskassa piispanpaikat. Tähän asti vain hyvin kaukaa tulevaisuudesta kangastelevat toiveeni astuvat nyt odottamatta aivan eteeni. Tämä voi auttaa minut tarkoitusteni perille."

Ensin Mathilde pelästyi, kun huomasi eräänlaisen muutoksen tuon mahtavan miehen kasvoissa ja tiesi olevansa hänen kanssaan kahden kesken syrjäisessä huoneessa. Mutta sitten hän ajatteli: "Vielä pahempi olisi, jos en olisi tehnyt minkäänlaista vaikutusta tämän vallasta ja nautinnoista turtuneen papin kylmään, itsekkääseen luonteeseen."

Herra de Frilair ei osannut oikein pitää varaansa, niin hän kiihottui kuvitelmasta, että tie häikäisevälle piispanistuimelle aukeaisi hänelle näin nopeasti ja odottamatta, ja hämmästyi neiti de La Molen terävyyttä. Mathilde näki hänet kunnianhimoisena ja kiihtymyksestä vapisevana, melkeinpä jalkainsa juuressa.

Mathilde ajatteli, että kaikki käy hyvin, rouva de Fervaquesin ystävättärelle täällä ei mikään ole mahdotonta.

Ja vaikka mustasukkaisuus yhä kalvoi hänen sydäntään, hän karaisi luontonsa ja selitti, että Julien oli marsalkattaren läheinen ystävä ja tapasi tämän luona miltei joka päivä hänen ylhäisyytensä piispan.

Suurvikaari sanoi nyt, silmät kunnianhimosta tuimina, jokaista sanaa korostaen:

– Jos tämän departementin huomattavista henkilöistä valittaisiin arvalla kolmekymmentäkuusi jäsentä valamiehistöön, vaikkapa neljä, viisi kertaa perätysten, niin luulisinpä erityisen kovan onnen seuraavan itseäni, ellei jokaiselle listalle tulisi kahdeksan, kymmenen älykkäintä ystävääni. Saisin melkeinpä aina enemmistön, valtavankin enemmistön, langettavaa tuomiota vastaan. Huomaatte, neiti, kuinka helppo minun olisi järjestää vapautus...

Abbé keskeytti äkkiä aivan kuin omia sanojaan oudostellen. Ilmaisihan hän nyt asioita, jotka maallikoilta pidetään visusti salassa.

Mutta sitten hän hämmästytti Mathildea kertomalla, että besançonilaisia kummastutti ja kiinnosti Julienin seikkailussa kaikkein eniten se, että hän oli aikoinaan herättänyt rouva de Rénalissa intohimoisia tunteita ja rakastanut itsekin kauan tuota rouvaa. Herra de Frilair huomasi helposti, miten rajattoman rauhattomaksi neiti de La Mole tästä tuli.

– Jopa kostin! abbé Frilair ajatteli. – Ja nyt löysin keinon, miten hallita tätä päättäväistä pikku naista. Pelkäsinkin, etten onnistuisi siinä.

Neiti de La Molen kasvojen ylhäinen ja vaikeasti taivuteltava ilme vain lisäsi abbé Frilairin silmissä hänen harvinaista kauneuttaan, ja nyt hän näki tuon naisen melkeinpä anelevana edessään. Abbé tuli jälleen kylmäveriseksi ja alkoi armotta vääntää tikaria neiti de La Molen sydämessä.

– En ollenkaan kummastuisi, hän sanoi keveään tapaan, – jos kerrottaisiin, että herra Sorel ampui mustasukkaisuudesta kaksi laukaustaan tuohon muinoin niin ihailemaansa naiseen. Rouva de Rénal on vielä varsin viehättävä, ja viime aikoina hän kuuluu seurustelleen usein erään abbé Marquinotin kanssa, joka on Dijonista ja epäsiveellinen kuten ainakin jansenistit.

Abbé de Frilair nautti kiduttamalla mielin määrin tuota kaunista naista, jonka heikkoudesta hän oli päässyt selville.

– Miksi herra Sorel olisi valinnut tapahtumapaikaksi kirkon, ellei siitä syystä, että hänen kilpailijansa toimitti siellä juuri silloin messua? abbé de Frilair kysyi katsoen Mathildea hehkuvin silmin. – Kaikki myöntävät, että tuo onnenpoika, jota te suojelette, on erikoisen älykäs, jopa varovainen mies. Eikö hänen olisi ollut mukavampaa piiloutua herra de Rénalin puutarhaan, jonka hän niin hyvin tunsi? Siellä, varmasti turvassa näkijöiltä, kiinniottajilta, epäilyksiltä, hän olisi voinut helpommin surmata naisen, josta hän oli mustasukkainen.

Moiset, näennäisesti oikeat päätelmät kiihdyttivät Mathilden aivan suunniltaan. Hän oli pohjimmiltaan ylevä sielu, johon oli kuitenkin päässyt syöpymään järkevyyttä, jota suuressa maailmassa luullaan ihmissydämen tunteiden virheettömäksi kuvastajaksi, ei noin vain kyennyt ymmärtämään, että ihminen, jolla on tulinen luonne, voi ilokseen antaa palttua kaikelle viisaudelle! Niissä ylhäisissä Pariisin piireissä, joissa Mathilde oli elänyt, ei intohimo useinkaan pääse vapaaksi viisaudesta, ja ainoastaan viidennen kerroksen asukkaat heittäytyvät suin päin ikkunasta kadulle.

No niin, abbé de Frilair tiesi nyt, millä keinoin voisi hallita tilannetta. Hän vihjaili neiti de La Molelle (hän varmaan valehteli), että hän voisi taivutella mielensä mukaan yleistä syyttäjää, jonka piti esiintyä Julienia vastaan.

Kun nuo kolmekymmentäkuusi valamiestä olisi valittu arvalla tätä juttua varten, hän kävisi vartavasten ja henkilökohtaisesti ainakin kolmenkymmenen valamiehen puheilla.

Ellei Mathilde herra de Frilairin mielestä olisi ollut niin kaunis, ei hän olisi puhunut näin suoraan ennen kuin vasta viidettä tai kuudetta kertaa neuvoteltaessa.

LXIX

SALAISET KEINOT

    Castres, 1676. – Naapuritalossani veli tappoi äskettäin
    sisarensa; sama aatelismies oli jo ennen tehnyt murhan.
    Isä pelasti hänen henkensä toimittamalla salaa viisisataa
    écutä tuomioistuimen jäsenille jaeltaviksi.

    Locke, Matka Ranskassa.

Kun Mathilde pääsi piispantalosta hän lähetti kursailematta pikakirjeen rouva de Fervaquesille. Hän ei välittänyt ollenkaan siitä, että mahdollisesti saattoi itsensä huonoon valoon. Kirjeessään hän rukoili, että kilpailijatar pyytäisi piispaa lähettämään omakätisen kirjelmän abbé Frilairille. Hän meni jopa niinkin pitkälle, että pyysi marsalkatarta itseään kiirehtimään Besançoniin. Mustasukkaisen ja ylpeän naisen teoksi tämä oli sankarillista.

Totellen Fouquén viisasta neuvoa, Mathilde varoi hiiskumasta mitään näistä puuhistaan Julienille. Muutenkin Julien oli tullut hänen läsnäolostaan levottomaksi. Kuoleman läheisyys oli tehnyt hänet kunniallisemmaksi kuin hän eläessään oli ollut, niin että hän nyt kärsi tunnonvaivoja ei ainoastaan herra de La Molen, vaan myöskin Mathilden tähden. Hän pohti: "On merkillistä, että tulen hänen seurassaan hajamieliseksi ja toisinaan ikävystynkin. Mathilde tuhoaa itsensä minun vuokseni, ja tällä tavallako sen palkitsen? Olenko halpamainen luonne? Moinen kysymys ei olisi johtunut hänen mieleensäkään siihen aikaan, kun hän oli kunnianhimoinen. Silloin hän ei olisi hävennyt mitään muuta kuin epäonnistumista."

Julienin kyllästyminen Mathilden seuraan näyttäytyi yhä jyrkempänä vastakohtana siitä syystä, että Mathilden rakkaus oli nyt kiihtynyt aivan mielettömäksi, rajattomaksi intohimoksi. Hän puhui yhtä mittaa vain, mitä kaikkea hän aikoi tehdä pelastaakseen Julienin hengen.

Mathilde ei olisi nyt tahtonut menettää ainoatakaan elämänsä tuokiota yrittämättä jotakin tavatonta toimenpidettä. Niin rakkaus, joka oli hävittänyt hänestä viimeisenkin ylpeyden rahdun, oli saanut hänet valtaansa. Koko ajan, kun hän puhui Julienin kanssa, hän sommitteli mitä merkillisempiä ja hänelle itselleen hyvin vaarallisia suunnitelmia. Vanginvartijat, joille oli maksettu hyvin, antoivat hänen tulla vankilaan mielensä mukaan. Eikä Mathilde tyytynyt pelkästään siihen, että uhrasi maineensa, ei, hän melkein halusi julistaa koko maailmalle, missä tilassa oli. Tuon rohkean naissielun salaisimpia haaveita oli heittäytyä polvilleen kuninkaan täyttä laukkaa kiitävien Hevosten eteen ja pyytää armoa Julienille ja kiinnittää ruhtinaan huomio itseensä vaikkapa antaen sata kertaa murskata ruumiinsa. Kuninkaan seurueeseen kuuluvien ystäviensä avulla hän luuli varmasti pääsevänsä Saint-Cloudin puiston osiin, joihin yleisöä ei laskettu.

Julien tunsi, ettei hän ansainnut tällaista suurta uskollisuutta. Totta puhuen, hän oli kyllästynyt sankaruuteen. Nyt hän olisi pitänyt kalliina ainoastaan korutonta, lapsellista ja melkein arkaa hellyyttä, jota vastoin neiti de La Molen korkealentoinen sielu aina välttämättä ajatteli yleisöä ja toisia ihmisiä.

Mathildella oli keskellä kaikkia näitä tuskiaankin, eläessään ainaisessa pelossa rakastajansa puolesta, jonka kuolema saisi merkitä hänenkin kuolemaansa, kuitenkin salainen halu hämmästyttää yleisöä rakkautensa suuruudella ja uhraavaisten toimenpiteittensä ylevyydellä!

Julien harmitteli itsekseen, ettei liikuttunut tällaisesta sankaruudesta. Kuinka hän olisikaan harmitellut, jos olisi saanut kuula, mitä kaikkia mielettömyyksiä Mathilde esitteli uskolliselle, mutta silti kovin selväjärkiselle ja rajoitetulle Fouquélle? Fouqué ei oikein ymmärtänyt, että Mathilden alttiudessa oli moittimista, sillä hän itsekin olisi mielellään uhrannut kaiken omaisuutensa ja pannut henkensä mihin vaaraan tahansa Julienin pelastukseksi. Häntä hämmästytti, miten paljon rahaa Mathilde syyteli ympärilleen. Alussa täten käytetyt suuret summat herättivät Fouquéssa kunnioitusta, koska hän maalaisena tietysti aina piti rahaa arvossa. Mutta sitten hän huomasi, että neiti de La Molen suunnitelmat muuttuivat milloin miksikin, ja lopuksi hän suureksi ilokseen keksi sanan, jolla hän saattoi moittia tuota niin väsyttävää luonnetta: Neiti de La Mole oli häilyväinen. Tällaisesta päätelmästä ei ole kuin lyhyt askel siihen, mikä maalaisten mielestä ansaitsee jyrkimmän paheksumisen, nimittäin siihen, että ihminen on typerä.

"Omituista", Julien ajatteli eräänä päivänä, kun Mathilde lähti vankilasta, "että olen niin tunteeton minulle tuhlattua kiihkeää rakkautta kohtaan. Ja kuitenkin jumaloin tuota naista vain kaksi kuukautta sitten! Tosin olen lukenut, että kuoleman lähestyminen hälventää mielenkiinnon kaikkeen, mutta on kauheaa tietää itsensä kiittämättömäksi voimatta asialle mitään. Olenko siis täydellinen egoisti?" Ja Julien soimasi ja halveksi tässä suhteessa itseään.

Kunnianhimo oli kuollut hänen sydämestään, toinen intohimo noussut. Hän nimitti tätä tunnonvaivoiksi siitä, että oli tahtonut murhata rouva de Rénalin, mutta oikeastaan hän nyt vain rakasti äärettömästi rouva de Rénalia! Hän nautti, kun hänet jätettiin yksin ja hän sai kenenkään häiritsemättä vaipua muistelemaan niitä onnellisia päiviä, jotka muinoin oli viettänyt Verrièresissä tai Vergyssä. Noiden, liian nopeasti kadonneiden aikojen pienimmätkin tapahtumat hän muisti selvästi ja vastustamattoman ilmielävinä. Nykyään hän ei ajatellut laisinkaan Pariisissa saavuttamiaan voittoja. Ne olivat hänestä kyllästyttäviä.

Mathilde aavisti osittain, että Julienin tunteet yhä muuttuivat. Mustasukkaisuus sai hänet arvaamaan sen. Hän huomasi selvästi, että hänen täytyi nyt taistella Julienin yksinäisyydenrakkautta vastaan. Joskus hän mainitsi kauhukseen rouva de Rénalin nimen ja näki Julienin vavahtavan. Silloin ei Mathilden rakkaus tiennyt rajaa. Hän päätti, että jos Julien kuolee, niin hänkin kuolisi. "Mitähän Pariisin salongit arvelisivat, jos tietäisivät sellaisen ylimystytön kuin minun jumaloivan kuolemaantuomittua näin? Täytyy mennä muinaisiin sankariaikoihin asti ennen kuin löytää niin voimakkaita tunteita kuin minun. Täten rakastettiin ainoastaan Kaarle IX:n ja Henrik III:n aikakausina."

Toisinaan, kun hän kiihkeän palavasti painoi Julienin päätä sydäntään vasten, hän kauhistui ajatusta: "Onko mahdollista, että tämä ihana pää on tuomittu putoamaan mestauskirveen iskusta? No hyvä!" hän lisäsi leimahtaen sankaruuden tuleen, jossa oli suurta onnentuntoa, "minun huuleni, jotka nyt suutelevat näitä kauniita hiuksia, kylmenevät silloin ennen kuin vuorokausi on kulunut siitä tapahtumasta."

Näiden sankaruuden ja kauhistavan hurmion hetkien muisto otti hänet vastustamattomalla voimalla valtoihinsa. Itsemurha-ajatus syöpyi hänen sieluunsa ja vallitsi siinä joka hetki, tuo yleensä niin sokaiseva ajatus, joka oli hänenlaiselleen ylpeälle luonteelle aina ollut täysin vieras. Itsetietoisesti Mathilde ajatteli: "Ei, kanta-isieni veri ei ole jäähtynyt vielä suonissani."

– Minulla on teille eräs suuri pyyntö, hänen rakastajansa sanoi eräänä päivänä. – Antakaa lapsenne imettäjän hoitoon Verrièresiin, rouva de Rénal pitää huolen, että imettäjä hoitaa tehtävänsä hyvin.

Mathilde tuli aivan kalpeaksi: – Nuo ovat kovia sanoja...

– Se on totta, pyydän sinulta tuhatkertaisesti anteeksi, Julien huudahti heräten unelmistaan ja kietoen hänet syliinsä.

Pyyhittyään Mathilden kyyneleet hän jatkoi ajatustaan, mutta nyt taitavammin. Hän käänsi keskustelun alakuloiseen filosofiseen suuntaan. Hän puhui tulevaisuudesta, joka pian katkaistaisiin häneltä. – Täytyy myöntää, että rakkaus on vain sivuseikka elämässä, mutta kuitenkin seikka, joka tapahtuu ainoastaan valiosieluille... Poikani kuolema olisi ylpeälle suvullenne onni, ja palvelijat kyllä kerran huomaavat sen mielialan. Niinpä tuo onnettomuuden ja häpeän lapsi saa huolimatonta hoitoa osakseen... Minä toivon, että hetkellä, jota en tahdo määrätä, joskin olen kyllin rohkea tietämään, että se hetki kyllä tulee, seuraatte minun viimeisiä toivomuksiani. Menette naimisiin markiisi de Croisenoisin kanssa.

– Minä, kunniani menettänyt!

– Häpeä ei pysty sellaiseen nimeen kuin teidän. Te olette leski, mielipuolen leski! Väitänpä niinkin, ettei rikostani pidetä suinkaan häpäisevänä, kun se ei johtunut rahallisista pyyteistä. Ehkäpä joku filosofi-lainsäätäjä siihen aikaan jo on voittanut aikalaistensa ennakkoluulot ja saanut kuolemanrangaistuksen poistetuksi. Ja joku ystävällinen sielu sanoo kenties esimerkiksi: – Kuulkaa, neiti de La Molen ensimmäinen mies oli tosin hullu, mutta ei mikään heittiö eikä rikollinen. Oli järjetöntä mestata hänet... Ja minun muistoni ei olekaan enää häpeäksi, kun vain sopiva aika on kulunut... Teidän asemanne maailmassa, teidän varallisuutenne, ja sallikaa minun sanoa, myös älynne auttaa herra de Croisenoista puolisonanne näyttelemään sellaista osaa, johon hän yksinään ei mitenkään pystyisi. Eihän hänellä ole muita ansioita kuin syntyperänsä ja rohkeutensa. Vaikka nämä ominaisuudet riittivät täysin vuonna 1729, ne ovat nykyään, vuosisataa myöhemmin vanhanaikaisia ominaisuuksia. Niiden perusteella moni tosin vaatii itselleen oikeuksia, mutta mieheltä, joka pyrkii Ranskan nuorison johtajaksi, tahdotaan nykyään vielä jos jotakin muuta. Te annatte sille puolueelle, johon liitätte miehenne, huomattavana tukena lujan ja toiminnanhaluisen luomeenne. Teistä voi kehittyä jokin Fronden aikojen Chevreusen ja Longuevillen seuraaja. Mutta silloin, rakas ystävätär, se taivaallinen liekki, joka sydämessänne nyt palaa onkin tainnut hieman viilentyä...

– Suokaa anteeksi, jos sanon tämän teille suoraan, Julien jatkoi vielä samaa väitettään monin lausein valmistelujaan, – suokaa anteeksi, viidentoista vuoden kuluttua te pidätte rakkauttanne minua kohtaan anteeksiannettavana hulluutena, mutta hulluutena joka tapauksessa...

Julien keskeytti yhtäkkiä ja vaipui unelmiinsa. Sitten hän päätyi taas tähän Mathildea syvästi loukkaavaan väitteeseensä:

– Viidentoista vuoden kuluttua rouva de Rénal jumaloi minun poikaani, mutta te olette unohtanut hänet!

LXX

RAUHA

    Olen nyt viisas siksi, että silloin olin hullu. Oi sinua,
    filosofi, joka näet ainoastaan hetken asiat, kuinka lyhyen
    matkan silmäsi kantavat! Ne eivät ole luodut huomaamaan
    intohimojen maanalaista työtä.

                                               Goethe.

Tämän keskustelun keskeytti kuulustelu ja sitten neuvottelu puolustusasianajajan kanssa. Tällaiset hetket olivat Julienin täysin huolettomassa, haaveiden täyttämässä elämässä ainoita vastenmielisiä tapauksia.

– Se oli murha ja harkittu murha, Julien toisti sekä tuomarille että asianajajalle. – Pahoittelen, että niin on, hyvät herrat, mutta se supistaa teidän työnne hyvin vähiin, hän lisäsi hymyillen.

Ja hän ajatteli itsekseen, kun pääsi noista kahdesta otuksesta irti. "Taidanpa olla peloton mies ja ilmeisesti pelottomampi kuin nuo kaksi herraa. He pitävät pian tulevaa kaksintaisteluani, jossa varmasti joudun alakynteen, onnettomuuteni huippukohtana, oikeana kauhujen kuninkaana. Ja kuitenkaan minä en ajattele sitä asiaa ennen kuin juuri sinä päivänä. Sillä minä olen kokenut suuremmankin onnettomuuden", hän jatkoi filosofisesti. "Minähän kärsin paljon katkerammin silloin ensimmäisellä matkallani Strassburgiin, kun luulin, että Mathilde oli hylännyt minut... Kummallista, että minä kerran niin koko intohimollani toivoin, että saisin olla Mathilden kanssa kahden. Nyt olen aivan välinpitämätön... Toden totta, nyt tunnen itseni onnellisemmaksi silloin, kun tuo ihana tyttö ei tule yksinäisyyteeni..."

Asianajaja, mahdoton saivartelija luuli, samoin kuin ihmiset yleensä, että Julien oli hulluja että hän oli tarttunut pistooliin mustasukkaisuudesta. Eräänä päivänä hän koetti vihjailla Julienille, että tällainen selitys, olipa sille pohjaa tai ei, tarjoaisi erinomaisen aseen puolustajalle. Mutta silloin syytetty silmänräpäyksessä kavahti kiivaaseen vastarintaan.

– Varokaa henkeänne, Julien huudahti vimmoissaan, – jos vielä uskallatte päästää sellaisen hirvittävän valheen.

Ja arka puolustaja pelkäsi Julienin tappavan hänet siihen paikkaan.

Hän valmisteli nykyään puolustuspuhettaan, sillä ratkaiseva hetki lähestyi. Koko Besançon ja departementti puhui nyt aina vain tästä kuuluisasta jutusta. Julien ei tiennyt siitä mitään. Hän oli pyytänyt, ettei hänelle puhuttaisi koko asiasta. Ja kun Fouqué ja Mathilde samana päivänä aikoivat kertoa hänelle eräitä yleisiä huhuja, jotka heidän mielestään herättivät toiveita, Julien keskeytti heidät heti alkuun:

– Antakaa minun elää ihanteellisessa rauhassani. Teidän pikku puuhanne, elävän elämän joutavuudet, jotka loukkaavat minua aina enemmän tai vähemmän, raastavat minut alas taivaastani. Ihminen kuolee niin kuin kuolee ja minä tahdon nähdä kuoleman omalla tavallani. Mitä muut minuun kuuluvat? Minun suhteeni noihin muihin joutuvat äkkiä katkeamaan. Armahtakaa minua, älkää hiiskuko enää noista ihmisistä. Saan tarpeekseni siitäkin, että minun täytyy nähdä tuomareita ja asianajajia.

Ja hän mietti mielessään: "Näyttää todella siltä kuin kohtalokseni olisi sallittu kuolla unelmieni helmassa. Sellainen vähäpätöinen olento kuin minä, joka kaksi viikkoa kuolemansa jälkeen unohdetaan, olisi tosiaan aika narri, jos viitsisi näytellä komediaa... Kummallista kuitenkin, etten tiennyt, miten elämästä nautitaan, ennen kuin elämäni loppu tuli minua niin lähelle."

Hän vietti nämä viimeiset päivät kävellen ylhäällä tornin kaidalla parvekkeella, poltellen sikareita, jotka Mathilde oli tuottanut erikoisella pikalähetillä Hollannista asti, eikä laisinkaan aavistanut, että kaikki kaupungin kiikarit käännettiin parvekkeelle aina hänen ilmestyessään sinne. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana Vergyssä. Koskaan hän ei puhunut Fouquélle rouva de Rénalista, mutta pari kertaa ystävä mainitsi hänelle, että rouva de Rénal parani nopeasti, ja sanat jäivät omituisena kaikuna hänen sydämeensä.

Sillä aikaa kun Julienin sielu majaili melkein aina filosofien maailmoissa, Mathilde järjesteli käytännön asioita, kuten ylimysolennon sopii. Hän oli saanut rouva de Fervaquesin ja herra de Frilairin tuttavallisen kirjeenvaihdon kehittymään niin pitkälle, että siinä lausuttiin jo tuo tärkeä sana: hiippakunta.

Korkea-arvoinen kirkkoruhtinas, joka hoiti luetteloa avoimista paikoista, kirjoitti sisarensa tyttärelle lähettämäänsä kirjeeseen: Tuo Sorel parka on vain huimapää, toivon että hänet annetaan meille takaisin.

Nähdessään nämä sanat herra de Frilair oli riemusta pakahtua. Hänestä näytti varmalta, että Julien voitaisiin pelastaa.

Ellei olisi tuota jakobiinilakia, joka määrää valittavaksi määrättömän monta valamiestä ja jolla vain koetetaan hävittää kaikki jalosukuisten ihmisten vaikutusvalta, niin vastaisin päätöksestä, hän sanoi neiti de La Molelle päivää ennen kuin arvalla valittiin kolmekymmentäkuusi valamiestä. – Sainhan aikaan senkin, että kirkkoherra N. vapautettiin...

Ilokseen herra de Frilair näki seuraavana päivänä arpauurnasta nousseiden nimien joukossa viisi Besançonin seurakuntalaista ja vieraspaikkakuntalaisista nimet Valenod, de Moirod ja de Cholin. – Vastaan näistä kahdeksasta valamiehestä, hän vakuutti neiti de La Molelle. – Viisi ensimmäistä ovat ajatuksettomia koneita. Valenod on apurini, de Moirod saa kiittää minua kaikesta, de Cholin on hölmö, joka pelkää kaikkea.

Sanomalehti levitti valamiesten nimet koko departementille, ja rouva de Rénal tahtoi miehensä kuvaamattomaksi kauhuksi lähteä Besançoniin. Herra de Rénal sai hänet kuitenkin lupaamaan, että hän pysyisi siellä edes vuoteessa, muuten hänet kutsuttaisiin todistajaksi, ja siitä tulisi omat haittansa. – Sinä et ymmärrä minun asemaani, hoki Verrièresin entinen määri, – minä kuulun nyt vapaamielisiin luopiona, kuten he sanovat, joten tuo lurjus de Valenod ja abbé de Frilair saavat yleisen syyttäjän ja tuomarin taipumaan kaikkeen sellaiseen, mistä minulle koituu kiusaa.

Rouva de Rénal myöntyi helposti miehensä vaatimuksiin, sillä hän ajatteli: "Jos ilmestyisin oikeuteen, näyttäisi siltä kuin tahtoisin kostoa."

Mutta huolimatta siitä, että hän lupasi monta kertaa rippi-isälleen ja miehelleen, että olisi varovainen, hän kirjoitti heti Besançoniin saavuttuaan omin käsin kullekin valamiehistön jäsenelle:

    "Arvoisa herra, minä en tule oikeuden eteen, koska läsnäoloni
    voisi vaikeuttaa herra Sorelin asiaa. Minä en toivo maailmassa
    mitään muuta kuin, että hänet vapautettaisiin. Se on ainoa
    toivomukseni. Jos viaton tuomittaisiin kuolemaan minun tähteni,
    se synkistäisi koko elämäni ja varmasti lyhentäisikin sitä.
    Kuinka voisitte tuomita hänet kuolemaan, kun minä kerran elän?
    Ei, yhteiskunnalla ei ole oikeutta riistää kenenkään henkeä,
    ei varsinkaan sellaisen ihmisen henkeä kuin Julien Sorel.
    Kaikki ihmiset Verrièresissä tietävät, että hänellä on ollut
    silloin tällöin mielenhäiriön hetkiä. Tuolla onnettomalla
    nuorukaisraukalla on mahtavia vihollisia, mutta kuka heistä
    (ja kuinka tavattoman paljon hänellä niitä onkaan!) väittäisi,
    ettei hän ole ihmeellisen lahjakas ja syvästi oppinut? Ette
    nyt astu tuomitsemaan mitään tavallista ihmistä, arvoisa
    herra. Kahdeksantoista kuukautta me olemme nähneet hänet
    hurskaana, hyvätapaisena, uutterana miehenä. Vain pari kertaa
    vuodessa hänelle tuli alakuloisuuden puuska, joka kehittyi
    jopa mielenhäiriöksi. Koko Verrières, kaikki meidän naapurimme
    Vergyssä, jossa vietämme kesäämme, koko minun perheeni, itse
    aliprefekti tunnustavat, että hän on ollut moitteettoman
    jumalaapelkääväinen. Hän osaa koko Pyhän Raamatun ulkoa. Olisiko
    jumalaton mies vuosikausia lukenut ja opetellut pyhää kirjaa?
    Pojillani on kunnia tuoda teille tämä kirje, he ovat vielä
    lapsia, suvaitkaa kuulustella heitä. He kertovat teille tuosta
    nuorukaisraukasta kaikki lisäseikat, joita vielä ehkä tarvitsette
    tullaksenne vakuutetuksi siitä, että hänen rikolliseksi
    tuomitsemisensa olisi raakalaisuutta. Siten ette kostaisi minun
    puolestani, vaan surmaisitte minutkin.

    Mitä viholliset voivat väittää tätä tosiasiaa vastaan? Haava,
    seuraus eräästä heikkopäisyyden puuskasta, jollaisia lapsenikin
    huomasivat opettajassaan, on niin vaaraton, että voin jo kahden
    kuukauden kuluttua tapauksesta tulla tavallisissa postivaunuissa
    Verrièresistä Besançoniin. Jos saan kuulla, arvoisa herra, että
    te edes epäröitte pelastaa barbaarimaisten lakien käsistä niin
    vähäisestä rikoksesta syytettyä henkilöä, lähden vuoteestani,
    jossa pysyn ainoastaan mieheni nimenomaisesta käskystä, ja tulen
    luoksenne rukoilemaan teitä polvillani.

    Toivon, arvoisa herra, että lausunnostanne ilmenee, ettei rikos
    teidän mielestänne ollut harkittu, niin teidän ei tarvitse
    syyttää itseänne viattoman veren vuodattamisesta."

LXXI

TUOMIO

    Koko maa muistaa pitkät ajat tämän kuuluisan oikeusjutun.
    Syytetylle suopea mieliala kohosi kiihtymykseksi, sillä hänen
    rikoksensa oli hämmästyttävä eikä kuitenkaan raaka; ja vaikka
    se sitä olisi ollutkin, niin olihan nuori mies tavattoman
    kaunis! Se, että hänen oivallinen asemansa maailmassa loppui
    näin pian, hellytti ihmisiä lisää. Saako hän langettavan tuomion?
    kysyivät naiset miehiltä, jotka olivat heidän tuttaviaan, ja
    odottivat kalpeina vastausta.

                                            Sainte-Beuve.

Viimein tuli sitten se päivä, jota rouva de Rénal ja Mathilde niin kovasti pelkäsivät.

Omituinen liikehtiminen kaupungissa sai heidät vielä suuremman kauhun valtaan, ja myös tyyni Fouqué tuli hieman levottomaksi. Koko maaseutu oli rynnännyt Besançoniin kuulemaan tämän romanttisen rikoksen käsittelyä.

Moneen päivään ei enää ollut löytynyt tyhjiä huoneita majataloissa. Oikeuden puheenjohtajaa pommitettiin anelemalla pääsylippuja. Kaikki kaupungin naiset tahtoivat olla läsnä oikeussalissa. Kaduilla kaupattiin huutaen Julienin muotokuvia, jne.

Mathilde piti viimeisenä varakeinona hänen ylhäisyytensä piispan omakätistä kirjettä. Tuo kirkkoruhtinas, joka hallitsi Ranskan kirkkoa ja jakeli piispanpaikkoja, suvaitsi pyytää, että Julien saisi vapauttavan tuomion. Päivää ennen oikeuden istuntoa Mathilde vei kirjeen kaikkivaltiaalle suurvikaarille.

Heidän keskustelunsa päätteeksi, kun Mathilde itkuun puhjeten aikoi lähteä, herra de Frilair sanoi vihdoinkin hieman avomielisemmin ja melkeinpä itsekin heltyen:

– Vastaan valamiesten päätöksestä. Niiden kahdentoista henkilön joukossa, jotka on määrätty tutkimaan katuuko suojattinne rikostaan ja ennen kaikkea oliko hänen rikoksensa harkittu, on kuusi henkilöä, joille menestykseni on tärkeä. Ja heille olen vihjannut, että piispaksi pääsyni riippuu heistä. Paroni de Valenod, jonka toimitin Verrièresin määriksi, pitää täydellisesti vallassaan kahta alavirkailijaansa, de Moirodta ja de Cholinia. Tosin arpa osui kahteen sellaiseen valamieheen, jotka eivät ole kirkon ystäviä. Mutta vaikka he ovat äärimmäisiä liberaaleja, he tottelevat kaikissa tärkeissä asioissa minun määräyksiäni, ja minä olen pyytänyt heitä äänestämään niin kuin herra de Valenod. Sain tietää, että kuudes valamies, tavattoman rikas, räyhäävä liberaali, havittelee salaa itselleen sotaministeriössä erästä hankintasopimusta, joten hän ei varmastikaan halua joutua huonoihin väleihin minun kanssani. Olen ilmoittanut hänelle, että herra de Valenodin mielipide on minunkin mielipiteeni.

– Ja kuka tuo herra de Valenod sitten on? Mathilde kysyi rauhattomana.

– Jos tuntisitte hänet, uskoisitte, että kaikki käy hyvin. Hän on häikäilemätön suunpieksijä, julkea, raaka, oikein sopiva saamaan typerykset mukaansa. Vuosi 1814 nosti hänet vähäpätöisestä asemasta, ja nyt minä teen hänestä prefektin. Hän on mies, joka kykenee karkaamaan nyrkein toisten oikeuden jäsenten kimppuun elleivät he äänestä niin kuin hän.

Mathilde tunsi itsensä hieman levollisemmaksi.

Uusi hankaluus ilmeni illalla. Päästäkseen nopeasti vastenmielisestä näytöksestä, jonka tulos oli muka varma, Julien oli päättänyt, ettei puhuisi oikeuden edessä sanaakaan.

– Puhukoon asianajaja, hän sanoi Mathildelle. – Muutenkin minun täytyy liian kauan seistä vihollisteni töllisteltävänä. Nämä maaseutulaiset kadehtivat nopeaa menestystäni, joka on teidän ansiotanne, ja uskokaa minua, heissä ei ole ainoaakaan, joka ei toivoisi kuolemaani. Mutta jokainen tulee itkemään kuin narri, kun minua viedään mestauslavalle.

– He tahtovat kyllä nähdä teitä nöyryytettävän, se on varsin totta, mutta en luule, että he ovat julmia, Mathilde vastasi. – Minun oleskeluni täällä Besançonissa ja suruni on herättänyt kaikissa naisissa mielenkiintoa. Teidän kasvojenne kauneus vaikuttaa myös. Jos puhutte sanankin tuomarien edessä, kuulijat asettuvat puolellenne.

Kun Julien seuravana aamuna kello yhdeksän aikaan laskeutui vankihuoneestaan mennäkseen oikeuspalatsin suureen saliin, santarmit saivat vaivoin avatuksi hänelle tietä valtavan ihmislauman läpi, joka oli kokoontunut pihalle. Julien oli nukkunut hyvin. Hän oli tyyni eikä tuntenut muuta kuin filosofista sääliä tuota laumaa kohtaan, joka kateudesta, mutta ei julmuudesta, riensi iloitsemaan hänen kuolemantuomiostaan. Hän kummastui suuresti, kun hänen täytyi myöntää itselleen huomanneensa, joutuessaan seisomaan neljännestunnin tungoksen keskellä, että yleisössä heräsi lämmin sääli. – "Nämä maaseutulaiset eivät olekaan niin ilkeitä kuin luulin", Julien ajatteli.

Istuntosalin komea arkkitehtuuri oli hänelle pieni yllätys. Puhtainta gotiikkaa ja runsaasti hyvin huolellisesti muovailtuja pieniä kivipylväitä. Hänestä tuntui kuin hän olisikin Englannissa.

Mutta pian Julienin koko huomio kiintyi noin kahteen- tai viiteentoista kauniiseen naiseen, jotka olivat ottaneet kaikki paikat kolmella tuomarien ja valamiesten kohdalla olevalla parvekkeella, vastapäätä syytetyn aitausta. Ja kun hän kääntyi katselemaan yleisöä, hän näki amfiteatterin taustalla puolipyöreän lehterinkin täynnä naisia. Heistä suurin osa oli nuoria ja hänestä varsin kauniita. Heidän silmänsä hohtivat suurta mielenkiintoa. Alhaalla salissa tungos oli tavaton, ovilla tapeltiin, eivätkä vartijat voineet hillitä melua.

Kun lukemattomat Julienia etsivät silmät näkivät hänet hieman korkeammalla olevalla syytetyn paikalla, kuului ihmetyksen ja hartaan mielenkiinnon mutinaa. Tänään olisi luullut, ettei hän ollut vielä kaksikymmenvuotiaskaan. Hän oli pukeutunut hyvin yksinkertaisesti, mutta moitteettoman aistikkaasti. Hänen tukkansa ja otsansa olivat ihmeen kauniit. Mathilde oli itse pitänyt huolta hänen ulkoasustaan. Julien näytti tavattoman kalpealta. Hän oli tuskin asettunut penkilleen, kun hän kuuli joka taholta:

– Hyvä Jumala, kuinka nuori hän on!... – Hänhän on aivan lapsi vielä... Hän on vieläkin kauniimpi kuin kuvansa.

– Syytetty, kysyi santarmi, joka istui hänen oikealla puolellaan, – näettekö nuo kuusi naista tuolla parvekkeella?

Ja santarmi osoitti hänelle pientä ulkonevaa parveketta amfiteatterin ja siinä olevain valamiesten paikkain yläpuolella.

– Siellä on prefektin rouva, santarmi jatkoi, – hänen vieressään markiisitar de M..., hän pitää teistä paljon, kuulin hänen puhelevan tutkintotuomarin kanssa. Sitten rouva Derville...

– Rouva Derville! Julien huudahti ja hänen otsansa lehahti aivan punaiseksi. Hän ajatteli: "Hän kirjoittaa rouva de Rénalille, mitä on nähnyt täällä."

Julien ei tiennyt rouva de Rénalin tulosta Besançoniin.

Todistajien kuulustelu tapahtui pian. Tuskin yleinen syyttäjä oli alkanut esittää vaatimustaan, kun kaksi pikku parvekkeella vastapäätä Julienia istuvaa naista jo purskahti itkuun. "Rouva Derville ei ainakaan helly", Julien ajatteli, mutta huomasi kuitenkin, että rouva Derville oli tullut hyvin punaiseksi.

Yleinen syyttäjä pauhasi kehnolla ranskankielellään tehdyn rikoksen raakuutta. Julien oli näkevinään, että rouva Dervillen parveketoverit kovin paheksuivat hänen sanojaan. Monet valamiehet, jotka ilmeisesti olivat noiden vallasnaisten tuttavia, puhelivat heidän kanssaan ja varmaankin rauhoittelivat heitä. "Tämä on kaikesta päättäen hyvä merkki", Julien ajatteli.

Siihen saakka hän oli tuntenut pelkkää syvää halveksuntaa kaikkia noita miehiä kohtaan, joiden piti tuomita hänet. Yleisen syyttäjän lattea mahtipontisuus vain syvensi hänen inhoaan. Mutta vähitellen Julienin nyrpeys hälveni, kun hän huomasi itseensä kohdistuvan mielenkiinnon.

Hän oli tyytyväinen puolustusasianajajan jäykkään ryhtiin. – Ei onttoja sananparsia, hän sanoi hiljaa, kun asianajaja alkoi puhua.

– Koko Bossuetin teitä vastaan suunnattu tuulesta temmattu sanaryöppy vaikutti eduksenne, asianajaja sanoi. Ja tosiaan, tuskin hän oli ehtinyt puhua viittä minuuttia, kun kaikki naiset jo vetivät nenäliinansa esille. Puolustaja rohkaistui ja suuntasi tuomareihin eräitä hyvin tuimia iskuja. Julien vavahti, hän tunsi melkeinpä heltyvänsä kyyneliin. "Armollinen Jumala, mitähän viholliseni nyt sanovat?"

Julien oli jo heltyä, kun hän äkkiä onneksi huomasi, kuinka julkeasti herra paroni de Valenod katsahti häneen. Silloin hän ajatteli: "Tuon roiston silmät leimuavat; kuinka se halpamainen raukka nyt riemuitsee! Pelkästään tästä syystä minun täytyisi kirota rikostani. Taivas tietää, mitä hän minusta sitten lavertelee rouva de Rénalille!" Ja tämä ajatus hukutti kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Pian hän heräsi siihen, että kuuntelijat ilmaisivat hänelle suosiotaan. Asianajaja oli lopettanut puolustuspuheensa. Julien muisti, että kuului tapoihin puristaa asianajajan kättä. Aika oli mennyt hyvin nopeasti.

Tuotiin virvokkeita puolustajalle ja syytetylle. Nyt vasta Julien huomasi erään kummastuttavan seikan, nimittäin, ettei kukaan naisista ollut lähtenyt istuntosalista syömään päivällistään.

– Minulla on tosiaan kauhea nälkä, asianajaja sanoi, – entä teillä?

– Niin on minullakin, Julien vastasi.

– Katsokaa, tuolla tuodaan prefektinrouvallekin hänen päivällisensä, asianajaja jatkoi viitaten pikku parvekkeelle. – Rohkeutta vain, hyvin menee.

Ja istunto alkoi uudestaan.

Oikeuden puheenjohtajan tehdessä yhteenvetoa kuulustelusta, kello löi kaksitoista yöllä. Hänen täytyi keskeyttää, ja kellonlyönnit kajahtivat oudosti ahdistavan jännityksen vallassa olevassa hiljaisessa salissa.

"Nyt siis alkaa elämäni viimeinen päivä", Julien ajatteli. Pian hän sitten tunsi, että hänellä oli velvollisuuksia omaa itseään kohtaan. Siihen saakka hän oli pitänyt liikutustaan kurissa ja pysynyt päätöksessään olla puhumatta mitään. Mutta kun oikeuden puheenjohtaja kysyi häneltä, oliko hänellä mitään lisättävää, hän nousi pystyyn. Aivan edessään hän näki rouva Dervillen silmät. Valossa ne näyttivät tavattoman hohtavilta. "Itkeekö hän?" Julien ajatteli.

– Herrat valamiehet!

Halveksittavaksi joutumisen pelko, jota luulin voivani kuolemani hetkellä uhmata, saa minut puhumaan. Hyvät herrat, minulla ei ole kunniaa kuulua teidän yhteiskuntaluokkaanne. Näette minussa talonpojan, joka nousi kapinaan halpaa säätyään vastaan.

Minä en pyydä armoa teiltä, Julien jatkoi kireämmällä äänellä. – Minä en kuvittele enkä toivo mitään, minua odottaa kuolema, ja se on oikein. Minä olin niin rikollinen, että tahdoin riistää hengen naiselta, joka ansaitsee paremmin yleistä kunnioitusta kuin kukaan. Rouva de Rénal oli ollut minua kohtaan kuin äiti. Rikokseni on raskas, ja se oli harkittu. Olen siis ansainnut kuoleman, herrat valamiehet. Mutta vaikka olisinkin vähemmän rikollinen, joka tapauksessa näen täällä edessäni miehiä, jotka eivät ole sitä mieltä, että nuoruuteni ehkä ansaitsisi sääliä, sillä he tahtovat tuomita minut varoittavaksi esimerkiksi koko sille nuorisojoukolle, joka halvasta ja köyhyyden painamasta luokka-asemastaan huolimatta on kyennyt hankkimaan itselleen hyvän kasvatuksen ja uskaltanut liittyä joukkoon, jota rikkaat pöyhkeydessään nimittävät seurapiireiksi.

– Siinä oikea rikokseni, hyvät herrat, ja se tuomitaan nyt sitäkin ankarammin, kun tuomitsijat eivät ole arvoltaan samaa kuin minä. En näe täällä valamiesten penkeillä ainoaakaan asemastaan kohonnutta rahvaanmiestä, vaan pelkkiä vihastuneita porvareita...

Kokonaista kaksikymmentä minuuttia Julien puhui tähän tapaan. Hän purki kaikki, mitä hänellä oli sydämellään. Yleinen syyttäjä, joka pyrki ylimystön suosioon, ponnahteli tuolillaan. Mutta vaikka Julien antoikin asian käsittelylle hieman abstraktisen käänteen, kaikki naiset nyyhkyttivät ja itkivät. Myöskin rouva Derville piti nenäliinaa silmiensä edessä. Ennen puheensa lopettamista Julien vakuutti vielä, että murha oli harkittu, ja puhui katumuksestaan, rajattomasta kunnioituksestaan, jota hän oli tuntenut ennen, elämänsä onnellisimpina päivinä, rouva de Rénalia kohtaan, kiintymyksestään, joka oli ollut kuin lapsen rakkautta äitiinsä... Rouva Derville kirkaisi ja pyörtyi.

Kello tuli yksi, kun valamiehet vetäytyivät huoneeseensa. Kukaan naisista ei ollut poistunut paikaltaan. Monien miesten silmissä näkyi kyyneliä. Alettiin ensin vilkkaasti keskustella, mutta vähitellen, kun valamiesten päätöstä saatiin odottaa kauan, alkoi yleinen väsymys vaikuttaa kuuntelijoihin ja tyynnyttää heitä. Tilaisuus sai juhlallisen tunnelman, kynttilät paloivat himmenevällä liekillä. Julien, joka oli hyvin väsynyt, kuuli lähellään keskusteltavan merkitsiköhän tämä viivytys hyvää vai pahaa. Ilokseen hän huomasi, että yleinen mielipide suosi häntä. Valamiehet eivät vieläkään tulleet takaisin, ja silti ei ainoakaan naisista poistunut salista.

Kun kello löi kaksi, salissa kävi humahdus. Valamiehistön huoneen pieni ovi aukeni. Herra paroni de Valenod astui sisään juhlallisena ja teatraalisesti, kaikkien valamiesten seuraamana. Hän ryki ja julisti sitten, että valamiehistö oli omantuntonsa mukaan harkinnut asiaa ja huomannut Julien Sorelin syylliseksi murhaan, jopa harkittuun murhaan, josta seurasi kuolemanrangaistus. Kuolemantuomio luettiin kohta tämän jälkeen. Julien katsoi kelloaan, ja herra de La Valette tuli hänen mieleensä. Kello oli neljännestä yli kaksi. "Tänään on perjantai", hän ajatteli. "Niin, mutta oikea onnen päivä de Valenodille, joka nyt tuomitsi minut... Minua vartioidaan liian hyvin, joten Mathilde ei voi pelastaa minua niin kuin rouva de La Valette pelasti miehensä... Siispä kolmen vuorokauden kuluttua, juuri tällä samalla hetkellä tiedän, mitä se suuri tuntematon on."

Samassa hän kuuli parkaisun ja heräsi jälleen tämän maailman asioihin. Naiset nyyhkyttivät hänen ympärillään, ja hän näki, että kaikkien kasvot olivat kääntyneet erästä pientä parveketta kohti. Myöhemmin hän sai tietää, että Mathilde oli istunut siellä kätkössä. Kun huutoa ei enää kuulunut, kaikki alkoivat jälleen katsella Julienia, jolle santarmit koettivat raivata tietä tungoksen läpi.

Julien ajatteli: "Yritetäänpä nyt käyttäytyä niin, ettei tuo de Valenod-lurjus saa tilaisuutta nauraa. Miten hän murtunutta teeskennellen ja makeasti lausui tuon päätöksen, josta seuraa kuolemanrangaistus, kun taas oikeuden puheenjohtajallakin, joka on palvellut tuomarina koko ikänsä, oli kyyneleet silmissä tuomiotani lukiessaan. Kuinka de Valenod-nauttikaan saadessaan kerrankin kostaa, koska olimme aikoinaan kilpailijoita rouva de Rénalin rakkaudesta!... En siis saa enää nähdä rouva de Rénalia! Kaikki lopussa... Ei edes viimeisiä jäähyväisiä, tunnen sen... Miten onnellinen olisin, jos saisin puhua hänelle, miten kauheasti inhoan rikostani! Haluaisin lausua ainoastaan nämä lyhyet sanat: Olen ansainnut rangaistukseni."

LXXII

Kun Julien vietiin takaisin vankilaan, hänet pantiin kuolemaantuomittujen huoneeseen. Tavallisesti hän huomasi kaikki pienimmätkin asiat, mutta nyt hän ei huomannut, ettei häntä oltukaan tuotu takaisin torniin. Hän oli vaipunut mietteisiinsä, mitä hän sanoisi rouva de Rénalille, jos saisi ennen viimeistä hetkeään onnen nähdä tämän. Hän pelkäsi, että rouva de Rénal keskeyttäisi hänen selityksensä, ja yritti keksiä sanat, jotka heti kuvaisivat hänen katumuksensa. Kuinka osaan tällaisen teon jälkeen vakuuttaa hänelle, että rakastan ainoastaan häntä? Sillä tahdoinhan kuitenkin silloin tappaa hänet joko kunnianhimosta tai rakkaudesta neiti de La Moleen.

Asettuessaan makuulle hän huomasi, että lakanat olivat karkeaa kangasta. Silloin hänen silmänsä aukenivat. "Olenkin vankiluolassa", hän mutisi, "kuten kuolemaantuomittu ainakin. Oikein tehty... Kreivi Altamira kertoi minulle kerran, että Danton ennen kuolinpäiväänsä sutkautti rämeällä äänellään: – Merkillistä, verbiä mestata ei voi taivuttaa kaikissa aikamuodoissa. Voidaan kyllä sanoa: Minut mestataan, sinut mestataan, mutta ei: Minä olen mestattu."

"Mutta miksipä ei, jos on elämää haudan toisella puolen?" Julien jatkoi... "Jumaliste, jos joudunkin kristittyjen Jumalan eteen, niin paha minut perii. Hän on hirmuvaltias ja hautoo siis aina kostoa. Hänen raamattunsa on täynnä julmia rangaistuksia. En ole rakastanut häntä milloinkaan, en edes saattanut uskoa, että häntä kukaan rehellisesti rakastaisi. Hänellä ei ole armontunnetta (ja Julien johdatteli mieleensä useita raamatunkohtia). Hän rankaisee minua hirvittävällä tavalla...

"Mutta ehkäpä kohtaan siellä Fénelonin jumalan! Hän sanonee minulle: – Sinulle pitää paljon anteeksi annettaman, sillä sinä olet paljon rakastanut... Mutta olenko sitten paljon rakastanut? Rakastinhan rouva de Rénalia, mutta sitten olin hänelle julma. Siinä kuten kaikissa muissakin asioissa hylkäsin koruttomuuden ja kainouden ja tavoittelin sellaista, mikä loistaa... Mutta minua houkuttelikin melkoinen tulevaisuus!... Sodan sattuessa husaarieversti, rauhan aikana lähetystösihteeri, ja sitten ministeri... Sillä pian olisin perehtynyt asioihin... Ja vaikka olisin ollut ilmeinen pöllö, olisiko minun markiisi de La Molen vävynä tarvinnut pelätä mitään kilpailijaa? Kaikki tyhmyyteni olisi annettu anteeksi, tai niitä olisi paremminkin pidetty ansioina. Mahtavana herrana olisin elänyt komeasti Wienissä tai Lontoossa...

"Eipä käynyt aivan niin, hyvä herra, vaan giljotiinille kolmen päivän kuluttua."

Julien nauroi makeasti tätä ajatuksen syrjähyppyä. "Todellakin, ihminen on kaksoisolento", hän päätteli. "Kuka nyt keksi tuollaisen ilkeän letkauksen? – No niin, ystäväni, siis giljotiinille kolmen päivän kuluttua", vastasi hän äskeiselle keskeyttäjälle. "Herra de Cholin vuokraa ikkunan yhdessä abbé Maslonin kanssa, niin tulee halvemmaksi. Mutta kumpihan noista herroista siinä ikkunanvuokrausjutussa varastaa toiselta?"

Seuraava katkelma Rotroun Venceslasia johtui äkkiä hänen mieleensä:

LADISLAS.

    ... mun sieluni on aivan valmis

    KUNINGAS, Ladislasin isä.
    Myös mestauspölkky, päänne sille viekää.

– Terävästi vastattu, myönsi Julien ja nukkui.

Seuraavana aamuna hän heräsi siihen, että joku kietoi hänet rajusti syliinsä.

"Nytkö jo!" Julien kysyi aukaisten kauhistuneena silmänsä. Hän luuli olevansa pyövelin käsissä.

Se oli Mathilde. "Onneksi hän ei tiedä, mitä ajattelin." Ja tämä päätelmä teki Julienin jälleen aivan tyyneksi. Hän näki, että Mathilde oli muuttunut niin kuin olisi ollut puoli vuotta sairaana. Häntä tuskin enää tunsi.

– Se halpamainen Frilair petti minut, Mathilde sanoi väännellen käsiään niin vimmoissaan, ettei voinut edes itkeä.

– Enkö ollut eilen komea, kun pidin puheeni? Julien vastasi. – Sepitin sellaisen ensi kertaa elämässäni valmistelematta! Tosin on syytä pelätä, että se oli myöskin viimeiseni.

Julien kosketteli nyt Mathilden tunteita yhtä kylmästi kuin taitava pianisti soittimensa näppäimiä. – Minulla ei ole etuna korkeasyntyisyyttä, se on kyllä totta, hän lisäsi, – mutta Mathilden ylväs sielu on nostanut rakastajansa tasolleen. Luuletteko, että Boniface de La Mole esiintyi paremmin tuomariensa edessä?

Mathilde oli tänään niin teeskentelemätön ja hellä kuin viidennessä kerroksessa asustava köyhä tyttö, mutta hän ei saanut Julienilta ainoaakaan luonnollisempaa sanaa. Julien maksoi hänelle tietämättään kaiken tuskan, jota usein oli häneltä saanut.

Julien ajatteli: "Niilin lähteitä ei tunneta. Ainoakaan ihmissilmä ei ole nähnyt virtojen kuningasta tavallisena purona. Samoin ei ainoakaan ihmissilmä näe Julienia heikkona, hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että hän ei ole heikko. Mutta silti sydämeni on herkkä heltymään. Arkipäiväisinkin sana, jos se lausutaan todellisella tunteella, voi saada ääneni helläksi, jopa kyyneleet silmiini. Kuinka monesti kuivat sydämet ovat minua tuon vikani tähden ylenkatsoneet! He luulivat, että minä pyytäisin armoa, ja sellaista minä en ikinä kärsi. Kerrotaan että Danton liikuttui mestauslavan juurella, kun muisti vaimoaan, mutta Danton olikin tehnyt mitättömien raukkojen kansasta rohkean ja ehkäissyt vihollisen tulon Pariisiin... Minä taas tiedän hyvin, mihin olisin pystynyt... Muille ihmisille olen enintään vain jokin kenties. Olisinko voinut olla varma itsestäni, jos rouva de Rénal, eikä Mathilde, olisi astunut tänne vankiluolaan? Sellaiset kuin de Valenod ja muut seudun ylimykset olisivat pitäneet ääretöntä tuskaani ja katumustani surkeana kuolemanpelkona. Nuo heikot sielut ylpeilevät siitä, että rahallisen asemansa ansiosta säilyvät kiusauksilta. – Tästä nyt nähdään, olisivat herrat de Moirod ja de Cholin, jotka tuomitsivat minut kuolemaan, sanoneet, – miten käy, kun syntyy kirvesmiehen poikana! Kyllähän ihmisestä voi tulla oppinut, älykäskin, mutta entä sydän. Sydäntä ei saa opiskelemalla. Sama vika tuolla Mathilde-raukallakin, joka nyt itkee... tai joka ei enää jaksa itkeäkään", Julien sanoi katsoen tämän punaisia silmiä... Ja Julien sulki hänet syliinsä. Todellisen tuskan näkeminen saattoi hänet unohtamaan äskeiset päätelmänsä. Hän ajatteli: "Mathilde on varmaankin itkenyt koko yön, mutta kuitenkin, miten hän kerran häpeää sitäkin muistoa! Hän syyttää, että plebeijin halvat ajatustavat veivät hänet parhaassa nuoruusiässä harhaan... De Croisenois on kyllin heikko mennäkseen hänen kanssaan naimisiin, ja siinä hän totisesti tekee oikein. Mathilde auttaa hänet näyttelemään suurta osaa:"

    "Sill' oikeudella, jonka sielu vahva, laaja
    saa hallitakseen arkisielut karkeat.

– Kas vain kuinka hullunkurista. Nyt kun minun täytyy kuolla, mieleeni johtuvat kaikki runot, joita en eläessäni kunnolla osannut. Se on kai rappeutumisen merkki."

Mathilde toisti yhä uudestaan, murtunein äänin:

– Hän on tuolla toisessa huoneessa.

Vihdoin Julien kuuli hänen sanansa "Hänen äänensä on heikko", hän ajatteli, "mutta sävyssä tuntuu vielä käskevä luonne." Mathilde puhui hiljempaa, ettei vihastuisi.

– Ja kuka siellä on? Julien kysyi lauhkeasti.

– Asianajaja, jotta voisitte vedota tuomiosta, allekirjoittaa anomuksen.

– En minä aio vedota.

– Mitä tarkoitatte? Mathilde vastasi ja loi nyt häneen vihasta säkenöivät silmänsä, – te ette vetoa, ja miksikä ette, jos saan luvan kysyä?

– Siksi, että tunnen tällä hetkellä uskaltavani kuolla niin, ettei kustannuksellani voida nauraa. Kukapa tietää, olenko siihen yhtä valmis sitten kun olen kaksi kuukautta makaillut täällä kosteassa vankikomerossa? Sitäpaitsi aavistan, että saan nähdä täällä pappeja, isäni... Maailman vastenmielisin asia minulle. Kuollaan pois!

Tällainen odottamaton vastarinta ärsytti Mathilden koko ylpeyden ennalleen. Hän ei ollut voinut tavata abbé Frilairia ennen kuin Besançonin vankilan kopit avattiin, joten hänen raivonsa purkautui nyt Julieniin. Hän ihaili Julienia kuin jumalaa, ja kuitenkin Julien näki Mathildessa, kun tämä nyt hyvinkin neljännestunnin sadatteli Julienin luonnetta ja soimasi itseään siitä, että oli rakastanut Julienia, aivan saman pöyhkeän olennon, joka aikoinaan hotel de La Molen kirjastossa oli solvannut häntä niin julmalla tavalla.

– Velvollisuudesta sukusi kunniaa kohtaan taivaan olisi pitänyt luoda sinut mieheksi, Julien sanoi.

Itsekseen hän ajatteli: "Mutta mitä minuun tulee, olisin narri, jos eläisin vielä kaksi kuukautta tässä inhottavassa kolossa, alttiina kaikelle, mitä halpamaista ja nöyryyttävää ylimysjoukkio voi keksiä (tässä puhuu jakobiini), ainoana lohtunani tuon hullun naisen sadattelut... Hyvä, ylihuomisaamuna suoritan pikku kaksintaistelun sen herran kanssa, joka on tunnettu kylmyydestään ja huomattavasta näppäryydestään... Sangen huomattavasta, hänen mefistotelinen minänsä vahvisti. Hän ei iske koskaan harhaan! Hyvä, antaa mennä siis." (Mathilde jatkoi yhä kaunista vakuutteluaan).

– Ei, hiisi vieköön, minä en vetoa tuomiosta!

Tämän päätöksen tehtyään hän vaipui unelmiinsa. "Postimies tuo ohiajaessaan sanomalehden kello kuuden aikaan kuten tavallista. Kello kahdeksan, kun herra de Rénal on lukenut sen, Elisa vie sen varpaillaan sipsutellen hänelle sänkyyn ja laskee peitteelle. Vähän myöhemmin hän herää. Yhtäkkiä hän lukiessaan menee aivan sekaisin, hänen kaunis kätensä vapisee, hän lukee näihin sanoihin asti: Kello viisi minuuttia yli kymmenen hänen elämänsä päättyi. Hän itkee kuumia kyyneleitä. Minä tunnen hänet. Vaikka aktinkin murhata hänet, hän unohtaa kaiken. Ja se ihminen, jolta tahdoin riistää hengen, jää ainoaksi, joka vilpittömästi itkee kuolemaani."

"Kas, se oli antiteesi!" hän huomasi. Ja koko sen neljännestunnin, minkä Mathilde vielä syyti hänelle soimauksia, hän ajatteli vain rouva de Rénalia. Vastaten kyllä useinkin neiti de La Molelle hän ei saanut mielestään muistoa tutusta, Verrièresissä olevasta makuuhuoneesta, ja hän näki, miten tuo Besançonin lehti oli siinä oranssinkeltaisella silkkipeitteellä ja miten tuo niin valkea käsi rutisti kouristuksenomaisesti lehden kasaan. Hän näki rouva de Rénalin itkevän... tarkkasi jokaisen kyynelpisaran valumista tämän ihanille kasvoille.

Kun neiti de La Mole itse ei saanut Julienia taipumaan, hän kutsui asianajajan sisään. Onneksi mies oli entinen Italian-armeijassa vuonna 1796 palvellut kapteeni, Manuelin tovereita.

Muodon vuoksi hän nyt vastusti tuomitun päätöstä. Julien tahtoi olla kohtelias ja esitti hänelle kaikki vaikuttimensa.

– Toden totta, käsitän että voi olla aivan samaa mieltä kuin te, herra Felix Vaneau myönsi lopulta. Mutta teillä on vielä kolme päivää aikaa vedota ylemmäksi, ja minun velvollisuuteni on käydä täällä joka päivä. Jos tulevina kahtena kuukautena tulivuori purkautuisi vankilan alla, niin olisitte pelastettu. Ja saatattehan kuolla tautiinkin, hän lopetti katsoen Julienia.

Julien puristi hänen kättänsä: – Kiitän teitä, te olette kelpo mies. Ajattelen tätä.

Ja kun Mathilde viimein asianajajan kanssa poistui, Julien tunsi itsensä paljon suopeammaksi tuota herraa kuin neiti de La Molea kohtaan.

LXXIII

Kolme tuntia myöhemmin hän heräsi syvästä unesta, kun tunsi kyynelien tippuvan kädelleen. "Se on taas Mathilde", hän ajatteli unenhorteessaan. "Tulee jälleen, uskollisena periaatteilleen, hellyydellään järkyttämään päätöstäni."

Tämä uusi pateettinen kohtaus kyllästytti häntä niin, ettei hän avannut silmiään. Hänen mieleensä tulivat vaimoaan pakenevan Belphegorin säkeet.

Hän kuuli omituisen huokauksen ja avasi silmänsä. Siinä oli rouva de Rénal.

– Saanko nähdä sinut ennen kuolemaani, vai onko tämä unta? huudahti Julien ja heittäytyi rouva de Rénalin jalkoihin. – Mutta anteeksi rouva, olenhan vain murhaaja teidän silmissänne, hän jatkoi heti malttaen mielensä.

– Minä tulin rukoilemaan, että vetoaisitte ylempään oikeuteen, tiedän, että te ette sitä tahdo...

Rouva de Rénal ei voinut puhua, ääni tukehtui kyyneliin.

– Antakaa minulle anteeksi.

– Jos tahdot, että annan sinulle anteeksi, rouva de Rénal vastasi ja heittäytyi hänen syliinsä, – niin vetoa viivyttelemättä kuolemantuomiostasi.

Julien vastasi hänelle loputtomilla suudelmilla.

– Tuletko katsomaan minua joka päivä noiden kahden kuukauden aikana?

– Sen lupaan. Joka päivä, ellei mieheni nimenomaan estä.

– Minä lähetän vetoamisanomuksen! Julien huudahti. – Aivanko totta, sinä annat minulle anteeksi? Onko se mahdollista!

Julien kietoi hänet ilosta hulluna rajusti syliinsä. Rouva de Rénal huudahti silloin kivusta.

– Ei se mitään, se vain vähän koski, hän rauhoitti Julienia.

– Niin, olkapäähäsi, Julien huudahti ja alkoi itkeä. Hän vetäytyi rouva de Rénalista hiukan erilleen ja suuteli suutelemistaan tulisesti tämän kättä. – Kuka aavisti tällaista, kun viimeksi näin sinut huoneessasi Verrièresissä?

– Kuka aavisti silloin, että kirjoittaisin tuon halpamaisen kirjeen markiisi de La Molelle?

– Olen aina rakastanut sinua, en ketään muuta kuin sinua.

– Voiko se olla totta! rouva de Rénal huudahti vuorostaan riemun hurmiossa. Hän kumartui Julienin puoleen, joka oli heittäytynyt polvilleen hänen eteensä, ja he itkivät kauan yhdessä.

Milloinkaan elämässään Julien ei ollut kokenut tällaista hetkeä.

Kun he viimein saivat puhutuksi, rouva de Rénal sanoi:

– Entäpä sitten se nuori rouva Michelet tai oikeammin neiti de La Mole, sillä alan todellakin uskoa tuota ihmeellistä tarinaa!

– Se on ainoastaan näennäisesti tosi, Julien vastasi. – Hän on vaimoni, mutta ei rakastajattareni...

Keskeyttäen toisiaan monen monta kertaa he saivat toki sittenkin kerrotuksi kaikki, mitä toinen ei tiennyt. Kirjeen herra de La Molelle oli laatinut nuori pappi, rouva de Rénalin rippi-isä, ja rouva oli sen sitten kopioinut.

– Minkä kauheuden teinkään uskonnon tähden! rouva de Rénal huudahti. – Ja kuitenkin lievensin sen kirjeen pahimmat kohdat.

Julienin kiihkeät onnenpurkaukset todistivat, että hän antoi täydellisesti anteeksi. Koskaan hän ei ollut tuntenut rinnassaan näin rajatonta rakkautta.

– Ja kuitenkin luulen, että olen hurskas, rouva de Rénal sanoi sitten keskusteltaessa. – Minä uskon Jumalaan, ja uskon myöskin, että synti, jota nyt teen, on kauhea, mutta kun sittenkin, vaikka sinä ammuit kaksi kertaa minua, tulen luoksesi...

Vasten rouva de Rénalin tahtoa Julien hukutti hänet suudelmiin.

– Anna minun puhua, jatkoi rouva de Rénal, minä tahdon kertoa, ettei se vain unohtuisi minulta... Kun tulen luoksesi, niin kaikki velvollisuudet unohtuvat mielestäni, en tiedä muuta kuin että rakastan sinua, tai sana rakkaus on liian heikko. Tunnen sinua kohtaan samaa kuin minun pitäisi tuntea ainoastaan Jumalaa kohtaan. Se on yhtä aikaa kunnioitusta, rakkautta, tottelevaisuutta... En edes ymmärrä, mitä minä oikeastaan tunnenkaan... Jos sinä käskisit minua iskemään vanginvartijaa tikarilla, niin tekisin sen ennen kuin edes ehtisin ajatella mitään. Selitä minulle, mitä se on ennen kuin lähden luotasi. Minä haluan tuntea sydämeni, sillä täytyyhän meidän kahden sitten kuukauden kuluttua erota... Niin, eroammeko me? rouva de Rénal kysyi hymyillen.

– Minä peruutan sanani, Julien huudahti ja nousi maasta, – minä en vetoa kuolemantuomiosta, jos sinä aiot riistää henkesi tai vahingoittaa itseäsi myrkyllä, pistoolilla, teräaseilla, surmaamalla itsesi häkään tai jollakin muulla tavalla.

Rouva de Rénalin kasvojen ilme muuttui äkkiä. Eloisa hellyys hälveni, ja sijaan tuli syvä unelmoiva katse.

– Jospa me kuolisimme nyt heti? hän sanoi viimein.

– Kuka tietää, mitä toisessa elämässä kohtaamme, Julien vastasi. – Ehkä siellä on ikuista tuskaa, ehkä ei mitään. Emmekö viettäisi näitä kahta ihanaa kuukautta yhdessä? Kaksi kuukautta, se on monta päivää. Milloinkaan en olisi uneksinut sellaista onnea.

– Todellako?

– Aivan todella, Julien vahvisti ikionnellisena. Minä puhun niin kuin ajattelen. Jumala varjelkoon minua nyt liioittelemasta sinulle.

– Nuo sanasi ovat minulle käsky, rouva de Rénal sanoi arasti ja alakuloisesti hymyillen.

– No niin, sinä siis vannot minulle niin totta kuin rakastat minua, että sinä et vahingoita itseäsi millään suoranaisella etkä välillisellä tavalla... Muista, hän jatkoi, – että sinun täytyy elää poikani vuoksi, jonka Mathilde hylkää palvelusväelle heti kuin hänestä tulee markiisitar de Croisenois.

– Minä vannon, rouva de Rénal sanoi tyynesti, – mutta tahdonkin nyt saada anomuksesi, jonka itse laadit ja allekirjoitat omin käsin. Menen henkilökohtaisesti viemään sen prokuraattorille.

– Varo, sinä häpäiset nimesi.

– Kun tulin katsomaan sinua tänne vankilaan, koko Besançon ja France-Comté pitää minua seikkailijattarena, vastasi rouva de Rénal syvästi tuskissaan. – Olen polkenut jalkoihini kaikki kunniallisuuden lait... Olen kunniaton nainen, tosin mielelläni sinun tähtesi...

Ääni kuului niin surulliselta, että Julien sulki hänet syliinsä aivan uudella tavalla onnellisena. Tämä ei ollut enää rakkauden juopumusta, vaan ääretöntä kiitollisuutta. Nyt hän huomasi ensi kerran, miten paljon rouva de Rénal oli hänelle uhrannut.

Joku armelias sydän ilmoitti varmaankin herra de Rénalille hänen vaimonsa pitkistä käynneistä Julienin vankikopissa, koskapa mies kolmen päivän kuluttua lähetti rouva de Rénalille vaununsa ja jyrkän käskyn, että tämän täytyi heti tulla takaisin Verrièresiin.

Tuskallinen ero oli alkuna kaikin puolin huonolle päivälle. Pari kolme tuntia myöhemmin Julienille ilmoitettiin, että eräs vehkeilevä pappi, joka ei ihme kyllä vielä ollut päässyt huomattavaan asemaan Besançonin jesuiittojen joukossa, oli aamusta asti aikaillut vankilan portilla kadulla. Satoi kaatamalla, ja tuo ulkokullattu näytteli marttyyriä. Julien tunsi ennestään itsensä masentuneeksi ja tämä hölmöys tympäisi häntä syvästi.

Hän oli jo aamulla kieltäytynyt ottamasta tuota pappia vastaan, mutta mies oli itsepäisesti päättänyt, että hänen täytyi saada ripittää Julien. Tunnustuksilla, joita hän väittäisi sitten saaneensa kuulla, hän hankkisi itselleen Besançonin nuorten naisten suosion.

Nyt hän julisti jyrkästi, ettei hän poistuisi vankilan portilta koko päivänä eikä seuraavana yönäkään:

– Jumala on lähettänyt minut tänne hellyttämään tuon uskonluopion sydäntä...

Ja suurta yleisöä, joka on aina utelias töllistelemään kohtauksia, alkoi kerääntyä portille.

– Niin, rakkaat veljet, pappi sanoi, – minä vietän tässä koko päivän, vietän tulevan yön ja niin monta päivää ja yötä kuin tarvitaan. Pyhä henki puhuu minulle, minulle on annettu tehtävä ylhäältä. Minun täytyy pelastaa tuon nuoren Sorelin sielu. Rukoilkaa minun kanssani...

Julien inhosi julkista hälinää ja kaikkea, mikä käänsi yleistä huomiota häneen. Hän aikoi jo käyttää hyväkseen tätä tilaisuutta ja pujahtaa huomaamattomasti tästä maailmasta, mutta hän toivoi vielä sittenkin näkevänsä rouva de Rénalin ja hän oli sokeasti rakastunut.

Vankilan portti oli kaikkein vilkasliikenteisimmälle kadulle päin. Julienia kidutti ajatus, että siellä tuo likainen pappi keräsi väkeä ja puhui roskaa. "Tietysti hän hokee nimeäni joka sekunti!"

Sellaiset hetket tuntuivat kuolemaakin julmemmilta.

Pari kolme kertaa, aina tunnin kuluttua, hän kutsui luokseen erään vahtimestarin, joka oli hänelle ystävällinen, ja lähetti tämän katsomaan, jos pappi yhä odotteli vankilan portilla.

– Herra, vahtimestari vastasi aina, – pappi makaa siellä polvillaan liassa, rukoilee ääneensä ja lukee litanioita sielunne pelastukseksi...

"Senkin hölmö!" Julien ajatteli. Ja samassa kuului todellakin epäselvää äänten surinaa. Kansa vastasi litanioihin. Kaiken harmittavan lisäksi vahtimestarikin liikutteli huuliaan höpötellen latinalaisia sanoja.

– Ihmiset alkavat luulla, että teidän sydämenne on hirveän paatunut, kun ette huoli hurskaan miehen apua, vahtimestari lisäsi.

– Isänmaani, miten barbaarinen yhä olet! Julien huudahti suuttumuksesta suunniltaan. Ja hän jatkoi ajatustaan ääneen, välittämättä vahtimestarin läsnäolosta:

– Tuo tyyppi tahtoo vain saada itsestään uutisen sanomalehteen, ja nyt hän onnistuu siinä. Vietävän maaseutulaiset! Pariisissa ei minua olisi kiusattu näin määrättömästi. Siellä on huijauskin hienompaa.

– No tuokaa nyt se pyhä pappinne sisään, hän sanoi viimein vahtimestarille, ja hiki virtasi hänen otsallaan. Vahtimestari teki ristinmerkin ja lähti iloissaan täyttämään tätä määräystä.

Hurskas pappi oli hirvittävän ruma mies, mutta vielä hirvittävämmän likainen. Kylmä sade teki kopista tavallista pimeämmän ja kosteamman. Pappi tahtoi syleillä Julienia ja tekeytyi hellämieliseksi, kun hän alkoi puhua. Hän oli selvästi mitä kehnoin ulkokullattu. Julien ei ollut koskaan elämässään tuntenut sielussaan tällaista suuttumusta.

Kun pappi oli puhunut neljännestunnin, Julien muuttui täydelliseksi raukaksi. Ensi kertaa kuolema tuntui hänestä kauhealta. Hän ajatteli, miten hänen ruumiinsa kaksi päivää mestauksen jälkeen alkaisi mädäntyä.

Hän oli vähällä pettää itsensä jollakin heikkouden ilmauksella, ja samalla hänen mielensä teki hyökätä papin kimppuun ja kuristaa tämä kahleilla, kun hänen päähänsä äkkiä pälkähti pyytää tuota pyhää miestä menemään ja lukemaan heti samana päivänä hänen sielunsa puolesta neljänkymmenen frangin arvoinen messu.

Silloin pappi lähti. Kello oli lähes kaksitoista päivällä.

LXXIV

Papin lähdettyä Julien alkoi itkeä ja itki sitä, että hänen täytyi kuolla. Hän ajatteli, että jos rouva de Rénal olisi ollut Besançonissa, hän olisi tunnustanut tälle heikkoutensa...

Juuri kun hän suri syvimmin, ettei tuo rakas nainen ollut paikalla, hän kuuli neiti de La Molen askeleet. Pahinta vankilassa on, ettei saa lukita oveaan, hän ajatteli.

Kaikki mitä Mathilde puhui, yhä vain ärsytti Julienia.

Mathilde kertoi, että herra de Valenod, jolla nyt oli taskussaan paperit, että hänet oli nimitetty prefektiksi, uskalsi oikeuspäivänä pitää abbé de Frilairia pilkkanaan kerskumalla tuomitsevansa Julienin kuolemaan.

– Ystävänne perhe, jossa hän herätti ja uhitteli tuon porvariaristokraatin pikku turhamaisuutta, oli todella huono keksintö, abbé de Frilair sanoi minulle. – Miksi hän puhui sillä tavoin yhteiskuntaluokista? Siten hän neuvoi heille itse, mitä poliittinen etu vaati heitä tekemään. Nuo typerykset eivät ajatelleetkaan sitä, vaan olivat valmiit puhkeamaan itkuun. Mutta luokkaetu kaunisti heidän silmissään julman kuolemantuomion. Täytyy myöntää, että herra Sorel on sangen kokematon maailman asioissa. Jos emme saa pelastetuksi häntä armoteitse, hänen kuolemaansa voi sanoa jonkinlaiseksi itsemurhaksi... Mathilde ei tiennyt kertoa Julienille erästä asiaa, koska hänellä ei vielä ollut siitä aavistustakaan: Abbé de Frilair piti nimittäin kunnianhimonsa vaatimusten mukaisena koettaa päästä Julienin seuraajaksi, kun hän kerran näki Julienin tuhoutuvan.

Aivan menehtyneenä voimattomaan raivoon ja ikävystymiseensä Julien sanoi neiti de La Molelle:

– Menkää kuulemaan messua, joka luetaan puolestani, ja jättäkää minut hetkeksi rauhaan.

Mathilde oli jo ennestään hyvin mustasukkainen rouva de Rénalin käyntien takia. Hän oli kuullut rouvan lähteneen kaupungista, ja ymmärsi, miksi Julien oli niin huonolla tuulella, ja puhkesi itkuun.

Mathilden tuska oli todellista. Julien tiesi sen, ja se kiusasi hänen mieltään yhä enemmän. Hän kaipasi ehdottomasti yksinäisyyttä, mutta miten se kävisi päinsä? Viimein Mathilde koetettuaan kaikin tavoin suostutella häntä lauhkeammaksi, jätti hänet yksin. Melkein samassa Fouqué tuli vankilaan.

– Minä haluan olla yksin, Julien sanoi tuolle uskolliselle ystävälleen... Ja kun Fouqué näytti olevan kahden vaiheilla, hän jatkoi. – Minä luonnostelen armonanomustani... Muuten, ole ystävällinen äläkä puhu minulle mitään kuolemasta. Jos sinä päivänä tarvitsen jotakin erikoista apua, salli minun itseni mainita siitä.

Kun Julien viimeinkin jäi yksin, hän tunsi itsensä murtuneemmaksi ja pelokkaammaksi kuin ennen. Vähät voimat, mitä hänen heikontuneella hengellään oli, hän oli kuluttanut peitellessään sielunsa tilaa neiti de La Molelta ja Fouquélta.

Illalla hän keksi jotakin lohduttavaa. Hän ajatteli: "Jos minulle tänä aamuna, hetkellä, jolloin kuolema näytti minusta niin rumalta, olisi ilmoitettu, että teloitus tapahtuisi kohta, yleisön katseltavaksi joutuminen olisi kyllä kannustanut minut muistamaan kunniaani. Vaikkapa käytökseni olisi kenties ollutkin hiukan teennäistä, kuten aran kömpelyksen, kun hän astuu hienoon salonkiin. Eräät tarkkasilmäiset ihmiset, jos heitä nyt yleensä on maaseutulaisten joukossa, olisivat ehkä aavistaneet heikkouteni... Mutta kukaan ei olisi sitä varsinaisesti nähnyt."

Tämä ajatus tuntui hieman helpottavan. Olen nykyään pelkuri, lauleskeli hän itselleen, – mutta kukaan ei saa sitä tietää.

Seuraavana aamuna häntä odotti melkein vielä ilkeämpi tapaus. Isä oli jo aikaa sitten ilmoittanut käyvänsä hänen luonaan, ja nyt, ennen kuin Julien oli vielä herännyt unestaan, vanha, valkotukkainen kirvesmies ilmestyi vankikomeroon.

Julien tunsi olevansa heikko. Hän odotti hyvin epämiellyttäviä soimauksia. Ja kiusallisen tunnelman lisäksi hän kärsi sinä aamuna tunnonvaivoja juuri siitä, ettei rakastanut isäänsä. Sillä välin kun vahtimestari järjesteli vähän koppia kuntoon, Julien ajatteli: "Sattuma työnsi meidät tässä maailmassa toistemme rinnalle, ja me olemme tehneet toisillemme yleensä niin paljon pahaa kuin suinkin. Ja nyt hän tulee antamaan minulle kuoleman hetkellä viimeisen armottoman iskun."

Kohta, kun he jäivät kahden kesken, ukko alkoi katkerasti syytellä Julienia.

Julien ei jaksanut hillitä itseään, vaan itki. "Miten surkean heikko olen!" hän ajatteli vimmoissaan. Nyt hän kiertelee joka paikassa kertomassa, miten rohkeuteni petti. Valenod ja kaikki vaivaiset teeskentelijät, jotka hallitsevat Verrièresissä iloitsevat siitä! He ovat Ranskan mahtavia, he keräävät itselleen kaikki yhteiskunnalliset edut. Tähän asti saatoin toki ylpeillä. Heillä on rahaa, se on totta, ja heidät kukkuroidaan kaikilla kunnianosoituksilla, mutta minulla on hengen aateluutta. Mutta nyt tämä todistaja, jota kaikki uskovat, vakuuttaa koko Verrièresille, että minä olin heikko kuoleman edessä, liioittelee jopa omasta päästään ja värittää tuota heikkouttani! Sanotaan, että olinkin raukka, kun tosi tuli.

Julien tunsi nääntyvänsä toivottomuuteen. Hän ei tiennyt, miten saisi isänsä pois. Hän ei jaksanut teeskennelläkään niin, että olisi voinut pettää tuota tarkkasilmäistä ukkoa. Se oli tällä hetkellä hänelle aivan liikaa.

Hän mietti päänsä puhki jotakin keinoa.

– Minä olen tallettanut rahaa säästööni hän huudahti äkkiä. Tämä neronleimaus muutti ukon ilmeen ja paransi Julienin asemaa.

– Minne minä ne nyt annan? Julien jatkoi rauhallisemmin. Äskeisten sanojen vaikutus teki hänet jälleen varmemmaksi itsestään.

Vanha kirvesmies paloi himosta, etteivät nuo rahat pääsisi hänen kynsistään. Näytti siltä kuin Julien olisi aikonut antaa osan niistä veljilleen. Ukko innostui puhumaan ja puhui kauan. Julien salli itselleen ilon ilveillä isänsä kustannuksella:

– Kas niin, Herra valaisi minua, miten määrään testamentissani. Annan tuhat frangia kummallekin veljelleni ja loput teille.

– Hyvin tehty, ukko vastasi. – Minulle ne loput onkin annettava. Mutta koska Jumala armossaan hellytti sydämesi, niin täytyy sinun, jos aiot kuolla kunnon kristittynä, maksaa velkasikin. Vielä et ole muistanut menoja, joita minulla on ollut ruoastasi ja kasvatuksestasi...

– Siinä näkyy isän rakkaus! hymähti Julien katkerasti itsekseen, kun viimein sai jäädä yksin. Sitten vanginvartija tuli pian sisään.

– Herra Sorel, kun läheiset omaiset käyvät vankeja katsomassa, minulla on tapana tuoda hyvää samppanjaa. Se on kalliinlaista, kuusi frangia pullo, mutta se ilahduttaa mieltä.

– Tuokaa tänne kolme lasia, Julien vastasi malttamattoman innokkaana kuin lapsi, ja antakaa noiden kahden vangin, joiden kuulen kävelevän käytävässä, tulla tänne.

Vanginvartija toi sisään kaksi kaleereihin tuomittua, jotka olivat tehneet jonkin uuden rikoksen ja odottivat takaisin kaleereihin joutumista. He olivat varsin iloisia konnia ja oveluutensa, rohkeutensa ja kylmäverisyytensä vuoksi aivan erikoisia.

– Jos annatte minulle kaksikymmentä frangia, yksi heistä esitti Julienille, niin kerron teille tarkkaan koko elämäni. Se on jännä juttu.

– Mutta latelette tietysti minulle valheita? Julien kysyi.

– Enpäs, vastasi mies. – Kaverini kadehtii minulta kahtakymmentä frangia ja antaa minut ilmi jos valehtelen.

Hänen tarinansa oli hirvittävä. Se näytti sydämen, jossa ei enää ollut muuta kuin yksi ainoa intohimo: rahanhimo.

Heidän mentyään Julien oli kuin toinen mies. Hän ei nyt vihannut itseään niin raivoisasti kuin äsken. Syvä suru, sen katkerana lisänä vielä rohkeuden puute, jonka valtaan hän rouva de Rénalin lähdettyä joutui, muuttui nyt melankoliaksi. "Ellei ulkokuori olisi pettänyt minua, olisin huomannut, että Pariisin salongeissakin kuhisee samanlaisia kunniallisia ihmisiä kuin isäni tai samoja viekkaita roistoja kuin nuo kaleerivangit, hän ajatteli. Nämä puhuivat totta, mutta milloinkaan ei salonkien herrasväen tarvitse aamulla noustessaan hädissään ajatella: Mistä saan tänään ateriani? Ja he pöyhkeilevät sitten nuhteettomuudellaan, ja kun heidät valitaan valamiehiksi, he langettavat itsetietoisesti rangaistuksen ihmiselle, joka varastaa hopealautasen siksi, että on kuolla nälkään! Mutta jos on kysymyksessä korkea virka, mahdollisuus menettää tai saada salkku, niin nuo kelpo salonkiherrani tekevät aivan yhtä suuria rikoksia kuin nämä kaksi kaleerivankia syömisen pakon neuvomina..."

Julien jatkoi: "Ei ole mitään luonnollista oikeutta. Se on ikivanha typeryys, joka sopii yleisen syyttäjän kaltaiselle typerykselle, joka ahdisteli minua äskettäin saaliikseen ja jonka kantaisä rikastui Ludvig XIV:n aikuisten takavarikoimisten avulla. Ei ole kerrassaan mitään oikeutta, ennen kuin tulee laki, joka rangaistuksen uhalla estää keinottelemasta. Lakia luonnollisempi on ainoastaan leijonan ruumiillinen voima tai lyhyesti sanoen nälkää ja vilua kärsivän olennon tarve... Tosiaankin ne ihmiset, joita yleensä kunnioitetaan, ovat pelkkiä roistoja, joille onni on ollut niin suopea, etteivät he ole joutuneet kiinni itse teossa. Yleinen syyttäjä, jonka yhteiskunta lähettää kimppuuni, on tullut rikkaaksi häpeällisen teon avulla... Minä tein murhan ja siitä ansaitsen tuomioni, mutta tätä tekoani huomioonottamatta tuo Valenod, joka minut tuomitsi, on sata kertaa vahingollisempi yhteiskunnalle kuin minä."

"Loppujen lopuksi", Julien lopetti surullisena, mutta ilman vihaa, "vaikka isäni on saituri, hän on paljon parempi kuin kaikki nuo toiset. Hän ei ole koskaan rakastanut minua. Minä häpäisen hänet vielä kaiken päällisiksi häpeällisellä kuolemallani. Rahanpuutteen pelko, liioiteltu käsitys ihmisten pahuudesta, jota nimitetään saituudeksi, saa hänet pitämään niitä kolmea-, neljääsataa louisdoria, jotka voin hänelle jättää, erinomaisena lohdutuksena ja turvallisuuden perusteena. Jonakin sunnuntaina päivällisaterian jälkeen hän näyttelee tuota kultaansa kaikille kateellisille Verrièresissä. Ja hänen silmäyksensä puhuvat: Kukapa ei teistä tällä hinnalla ilokseen ajattelisi, että poikanne on mestattu?"

Tämä ajattelu voi olla totta, mutta se sai toivomaan kuolemaa. Niin kului viisi pitkää päivää. Julien oli kohtelias Mathilde-neidille, jota hän huomasi julman mustasukkaisuuden kiduttavan. Eräänä iltana Julien aikoi todellakin tehdä itsemurhan. Hänen sielunsa voimat olivat lamaantuneet syvästä surusta, koska rouva de Rénal oli lähtenyt pois. Mikään ei enää huvittanut, ei mikään todellisessa eikä mielikuvituksen elämässä. Ruumiinliikunnan puute alkoi käydä hänen terveydelleen vahingolliseksi tehden hänen luonteensa kiihoittuneeksi kuin nuoren saksalaisen ylioppilaan. Hän menetti sen miehekkään lujuuden, joka tarmokkaasti vannoen, torjuu kaikki nuo alentavat ajatukset, jotka kiusaavat onnettomien sielua.

"Minä rakastin maailmassa totuutta... Missä se nyt on? Kaikkialla pelkkää ulkokultaisuutta tai ainakin säälittävää itsepetosta parhaimmissakin, suurimmissakin..."

Ja hänen huulensa vääristyivät syvästä inhosta: "Ei, ihminen ei voi koskaan luottaa toiseen. Kun eräs rouva järjesti keräyksen orpolasten hyväksi, hän väitti, että se ja ruhtinas oli antanut kymmenen louista. Valhetta! Mutta mitä vaadinkaan? Minkälainen Napoleon oli Pyhän Helenan saarella? Hänen julistuksensa Rooman kuninkaan hyväksi oli pelkkää teeskentelevää silmänlumetta. Taivaan Jumala, jos sellainen mies, vieläpä hetkellä, jolloin onnettomuuden pitäisi muistuttaa hänelle, mitä velvollisuus vaatii, alentuu tuollaisiin huijauksiin, niin kannattaako koko ihmiskunnalta odottaa muuta?... Missä on totuus? Uskonnossako... Kyllä", hän lisäsi huulillaan kaikkein syvimmän halveksunnan katkera hymy, "totuus sellaisten miesten suussa kuin Maslon, Frilair ja Castanède! Ehkäpä se löytyisi todellisesta kristillisyydestä, jolloin papeille ei maksettaisi palkkaa enempää kuin apostoleillekaan aikoinaan!... Mutta Pyhä Paavalikin sai palkkansa, ilon käskeä, puhua, tietää olevansa kuuluisa... Jospa olisi olemassa todellinen uskonto... Höperö, mitä kuvittelenkaan. Näen tuossa goottilaisen katedraalin juhlalliset väri-ikkunat, ja heikko sydämeni haaveilee niihin ikkunoihin sopivaa pappia... Hänet sieluni ymmärtäisi, sellaista sieluni tarvitsisi... Ja sitten kohtaankin tavallisen hölmön, jolla on likainen tukka, miehen, joka on vain jonkinmoinen ritari de Beauvoisis, sillä erotuksella, että ritari on hienompi maailmanmies. Mutta oikea pappi, joku Massillon, Fénelon... Massillon vihki piispaksi Duboisin. Saint-Simonin Muistelmat turmelivat minulta Fénelonin... Mutta olisipa oikea pappi! Silloin vilpittömät sielut löytäisivät yhteisen kiinnekohdan tässä maailmassa... Emme olisi enää niin yksinäisiä... Tuo hyvä pappi puhuisi meille jumalasta. Minkälaisesta? Ei suinkaan raamatun jumalasta, julmasta ja verenjanoisesta pikku hirmuvaltiaasta... Vaan Voltairen jumalasta, joka on oikeamielinen, hyvä, ääretön..."

Julien tuli levottomaksi ja kiihtyi, kun muisteli eräitä kohtia raamatusta, jonka osasi ulkoa. "Mutta kuinka voisi uskoa tuohon suureen sanaan JUMALA sen jälkeen kun pappimme ovat sitä niin hirvittävästi väärinkäyttäneet?"

"Vetäytyä yksinäisyyteen!... Mikä kidutus sekin!..."

"Minä olen tulossa hulluksi ja harkitsen asioita väärin", ajatteli Julien ja löi kädellään otsaansa. "Minä elän täällä vankilassa yksinäisenä, mutta minä en elänyt yksinäisenä maailmassa. Minun seuranani oli velvollisuudentunto. Velvollisuus, jonka määräsin itselleni, olipa se sitten oikea tai väärä, oli minulle kuin vankkarunkoinen puu, johon nojasin myrskyssä. Minä heilahtelin, huojuin sinne tänne, olinhan vain ihminen. Mutta myrsky ei jaksanut riistää minua paikaltani."

"Tämän kopin kostea ilma saa minut ajattelemaan auttamatonta yksinäisyyttä..."

"Ja miksipä enää teeskennellä, jos kerran inhoan ulkokultaisuutta? Ei, minua ei vaivaa kuoleman läheisyys, ei vankila, ei kostea ilma, vaan se, ettei rouva de Rénal ole täällä. Valittaisinko, vaikka minun täytyisi oleskella viikkokausia piilossa hänen talonsa kellarissa, jos vain saisin nähdä hänet?"

"Aikalaisteni vaikutus pääsee minussa voitolle", ajatteli hän ja nauroi katkerasti itselleen. "Minä puhun itsekseni, kuolema aivan silmieni edessä, mutta kuitenkin teeskentelen... Voi tätä yhdeksättätoista vuosisataa!"

.".. Metsästäjä laukaisee pyssynsä metsässä, saalis putoaa, hän syöksyy tempaamaan sitä, saapas survaisee kyynärää korkeaan muurahaispesään, hävittää muurahaisten kammiot, hajoittaa ne ja niiden munat sinne tänne... Filosofisinkaan muurahaisista ei ymmärtäisi, mikä tuo musta, valtavan suuri, hirvittävä hahmo oli, nimittäin miehen saapas, joka uskomattoman nopeasti tunkeutui heidän pesäänsä, kun ensin kuului kauhea jyrinä ja punainen tulisuihku leimahti. Kuolema, elämä, ikuisuus, varsin yksinkertaisia asioita henkilölle, jolla olisi kyllin kelvolliset aistit käsittääkseen ne... Päivänkorento syntyy kesän lämpöisinä kuukausina kello yhdeksän aamulla ja kuolee jo kello viisi illalla. Kuinka se ymmärtäisi sanaa yö? Mutta anna sille vielä viisi tuntia lisää aikaa, niin se näkee ja käsittää, mikä yö on."

"Samoin minäkin, kuolen kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä. Antakaa minulle vielä viisi vuotta elääkseni rouva de Rénalin kanssa!"

Hän purskahti Mefistoteleen nauruun. – Kuinka joutavaa tutkistella näitä suuria arvoituksia!

1) Teeskentelen aivan kuin joku olisi minua kuuntelemassa. 2) Unohdan elää ja rakastaa, vaikka minulla enää on niin vähän elämän päiviä... Onhan rouva de Rénal poissa. Kenties hänen miehensä ei annakaan hänen enää tulla Besançoniin, häpäisemään yhä itseään.

"Tämä saa minut tuntemaan itseni yksinäiseksi eikä suinkaan se, ettei ole olemassa Jumalaa, vanhurskasta, hyvää, kaikkivaltiasta, Jumalaa, joka ei olisi ilkeä, kostonhimoinen..."

"Jospa hän olisi olemassa... Lankeaisin hänen jalkoihinsa, anelisin: Olen ansainnut kuoleman, mutta suuri Jumala, hyvä Jumala, laupias Jumala, anna minulle vielä hänet, jota rakastan!"

Yö oli kulunut pitkälle. Kun Julien oli nukkunut tyynesti parisen tuntia, Fouqué tuli vankilaan.

Julien tunsi nyt itsensä lujaksi ja päättäväiseksi kuin ainakin ihminen, joka näkee selvästi oman sielunsa.

LXXV

– En tahdo tehdä tuolle abbé Chas-Bernard-raukalle sellaista kepposta, että pyytäisin hänet luokseni, Julien sanoi Fouquélle. – Hän ei voisi syödä kolmeen päivään sen jälkeen. Mutta koeta hankkia minulle joku jansenisti, abbé Pirardin ystäviä, mies, joka ei ole vehkeilevä luonne.

Fouqué odotti jo malttamattomana tätä ehdotusta. Julien täytti siivosti kaikki, mitä maaseutulaisten käsitys vaatii. Abbé de Frilairin suojelemana Julienista oli tullut vankikopissaan seurakunnankin suojatti, vaikka hän valitsikin ripittäjäkseen tuollaisen papin. Jos hän olisi menetellyt viisaasti hän olisi nyt voinut paeta sieltä. Mutta vankikomeron huono ilma vaikutti, heikonsi hänen järkensä. Sitäkin onnellisempi hän oli, kun rouva de Rénal tuli hänen luokseen.

– Minun ensimmäinen velvollisuuteni on sinua kohtaan, rouva de Rénal sanoi syleillen Julienia. – Minä pakenin Verrièresistä...

Julien luopui pienistä turhamaisuudentunteistaan. Hän ei nyt salannut rouva de Rénalilta mitään, vaan tunnusti tälle kaikki heikkoutensa. Ja rouva de Rénal oli Julienille hyvin hellä ja hienotunteinen.

Kun rouva de Rénal sitten illalla lähti vankilasta, hän järjesti heti tuon papin, joka tavoitteli Julienia kynsiinsä kuin mitäkin saalista, puheilleen tätinsä luo. Koska pappi kaikin keinoin pyrki Besançonin ylimpiin piireihin kuuluvien nuorten naisten suosioon, rouva de Rénal sai hänet helposti lähtemään Bray-le-Hautin luostariin, jossa pappi lukisi yhdeksänpäiväisen messun.

Millään sanoilla ei voi kuvata, kuinka syvästi ja mielettömästi Julien nyt rakasti rouva de Rénalia.

Kylväen runsaasti kultaa ympärilleen ja käyttäen ja väärinkäyttäen hyväkseen, yleisesti kunnioitetun ja rikkaan jumalisen tätinsä vaikutusta rouva de Rénalin onnistui päästä Julienin luo kaksi kertaa päivässä.

Kun Mathilde sai kuulla tästä, hänen mustasukkaisuutensa ärtyi aivan hulluudeksi. Abbé de Frilair oli tunnustanut hänelle, ettei uskaltaisi, niin vaikutusvaltainen kuin olikin, uhmata sovinnaisia tapoja siinä määrin, että sallisi hänen mennä katsomaan ystäväänsä useammin kuin yhden kerran päivässä. Mathilde alkoi nyt pitää rouva de Rénalia silmällä, tahtoen tietää kaikki mitä tämä puuhasi. Herra de Frilair ponnisti koko terävän älynsä saadakseen neiti de La Molen vakuuttuneeksi siitä että Julien oli hänelle arvoton. Suunnattomassa tuskassaankin Mathilde rakasti Julienia yhä vain enemmän ja purki hänelle melkein joka päivä vimmaansa.

Julien koetti kohdella tuota tyttöraukkaa viimeiseen hetkeensä asti niin hyvin kuin suinkin. Hänhän oli täysin turmellut Mathilden aseman. Mutta rajaton rakkaus rouva de Rénaliin sai hänet sittenkin valtaansa. Kun hän ei keksinyt tekosyitä, miten uskottelisi Mathildelle, että kilpailijattaren käynnit olivat viatonta laatua, hän ajatteli: "Draaman loppu on lähellä. Se lieventää sitä, etten osaa paremmin teeskennellä."

Neiti de La Mole sai odottamatta sanoman, että markiisi de Croisenois oli kuollut. Upporikas herra de Thaler oli uskaltanut hiiskua jotakin sopimatonta siitä, että Mathilde oli kadonnut kotoaan. Herra de Croisenois vaati tätä peruuttamaan sanansa, mutta de Thaler näytti hänelle silloin joukon hänelle lähetettyjä nimettömiä kirjeitä, joissa kuhisi niin paljon taitavasti yhteensovitettuja yksityiskohtaisia todisteita, että markiisiparka lopulta aavisti ja uskoi totuuden. Herra de Thaler suvaitsi laskea asiasta epähienoa pilaa. Suunniltaan vihasta ja onnettomuudesta markiisi de Croisenois vaati nyt niin ankaria hyvityksiä, että miljonääri piti kaksintaistelua parempana. Typeryys voitti. Ihminen, joka enemmän kuin moni muu olisi ansainnut rakkautta, kuoli ennen kuin oli täyttänyt kaksikymmentäneljä ikävuottaan.

Kuolemantapauksella oli sairaalloinen vaikutus Julienin heikontuneisiin sielunvoimiin.

– Tuo Croisenois-raukka käyttäytyi meitä kohtaan todellakin hyvin järkevän ja kunniallisen miehen tavalla, hän sanoi Mathilde-neidille. – Hänen olisi luullut vihaavan minua siihen aikaan, kun te puhuitte varomattomasti äitinne salongissa, ja pyrkivän haastamaan riitaa kanssani, sillä kun viha johtuu siitä, että on tullut halveksituksi, se on tavallisesti raivoisa.

Markiisi de Croisenoisin kuolema muutti kaikki Julienin suunnitelmat Mathilden tulevaisuudesta. Monta päivää Julien koetti saada hänet vakuuttumaan, että hänen täytyisi myöntyä herra de Luzin tarjoukseen: – Hän on ujo mies, ei kovinkaan jesuiittamainen, Julien sanoi. – ja hän tulee epäilemättä kosimaan teitä. Hänen kunnianhimonsa on synkkävärisempää ja johdonmukaisempaa kuin onnettoman de Croisenoisin, ja kun hänellä ei ole suvussa herttuoita, hän ei epäröi naida Julien Sorelin leskeä.

– Ja leskeä, joka nyt halveksii suuria intohimoja, Mathilde vastasi kylmästi. – Sillä se leski on elänyt tarpeeksi nähdäkseen, että hänen rakastajansa ottaa kuuden kuukauden kuluttua mieluummin toisen naisen joka oli syynä kaikkiin onnettomuuksiimme.

– Teette minulle vääryyttä. Pariisilainen asianajaja, joka hoitaa armonanomustani, löytää rouva de Rénalin käynneistä itselleen erinomaisen kauniita lauseita. Hän kuvailee, kuinka murhan uhrikin kunnioittaa ja vaalii murhaajaa. Se voi tehdä uljaan vaikutuksen, ja ehkäpä kerran vielä näette minut jonkin melodraaman sankarina.

Raivoisa mustasukkaisuus, jota ei voinut mitenkään tyydyttää kostamalla, ainainen suru, jossa ei ollut toivoa (sillä vaikka Julien olisikin pelastunut, kuinka valloittaa hänen sydämensä takaisin?), häpeä ja tuska, kun rakasti tuollaista uskotonta enemmän kuin koskaan ennen. Kaikki nämä seikat tekivät neiti de La Molen aivan sanattomaksi synkkyydestä. Ei herra de Frilair kaikella innollaan eikä Fouqué suorasukaisuudellaan voinut häntä siitä vapauttaa.

Mitä Julieniin tulee, hän eli vain rakkautensa hurmassa ja melkeinpä tulevaisuutta muistamatta, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin Mathilde tuli häiritsemään. Äärimmäisen ja vilpittömän rakkauden vaikutuksesta johtui, että myöskin rouva de Rénal vietti aikaansa melkeinpä yhtä huolettomana ja iloisena kuin Julien.

– Ennen muinoin, Julien sanoi hänelle, – kun olisin voinut olla niin onnellinen käyskennellessäni kanssasi Vergyn metsissä, hillitön kunnianhimo veti kaipuutani mielikuvitusten maille. Minun olisi pitänyt painaa tätä kättä sydäntäni vasten, joka oli silloin niin lähellä huuliani, mutta tulevaisuuden haaveet tempasivat minut luotasi pois. Minähän tahdoin lukemattomiin taisteluihin, tuodakseni itselleni valtavan onnen... Ja siitä syystä olisin kuollut edes aavistamatta, mitä onni on, ellette olisi tullut minua tänne vankilaan katsomaan.

Sattui kaksi tapausta, jotka häiritsivät tätä rauhallista elämää. Julienin rippi-isä, vaikka olikin jansenisti, ei pelastunut jesuiittojen juonilta, vaan joutui tietämättään heidän apurikseen.

Eräänä päivänä, hän sanoi, että Julienin täytyisi yrittää kaikki mahdollinen hankkiakseen armahdus, muuten hän tekisi itsemurhan hirveän synnin. Ja nyt tarjoutui helppo keino. Papistolla oli suuri vaikutusvalta Pariisin oikeusministeriössä, Julienin tulisi tehdä kääntymys erikoista huomiota herättävällä tavalla.

– Huomiota herättävällä! Julien toisti. Näyttelettekö tekin, isäni, ilveilijää aivan kuin lähetyssaarnaaja...

– Teidän nuoruutenne, jatkoi jansenisti tosissaan, – sallimuksen teille antamat miellyttävät kasvot, rikoksenne syy, jota ei voi käsittää, sankarilliset uhraukset, joihin neiti de La Mole on ryhtynyt puolestanne, suorastaan kaikki, jopa sekin, että uhrinne on teidän kanssanne niin hämmästyttävän ystävällisissä väleissä, on tehnyt teistä Besançonin nuorten naisten sankarin. He ovat teidän asianne vuoksi unohtaneet kaikki, politiikankin... Kääntymyksenne herättäisi heidän sydämissään syvää vastakaikua. Teistä voisi koitua arvaamatonta hyötyä uskonnolle, ja minä teidän sijassanne en olisi niin kevytmielinen, että epäröisin, vaikkakin jesuiitat tekisivät samoin kuin te samanlaisessa asemassa! Vai pitäisikö heidän saada vahingoittaa oikeaa asiaa tässäkin harvinaisessa tapauksessa, johon heidän kyntensä eivät ole ylettäneet? Älköön sitä sallittako... Kyyneleet, jotka teidän kääntymyksenne saa virtaamaan, huuhtovat pois kymmenen Voltaire-painoksen salaa turmelevaa vaikutusta.

– Ja mitä minulle itselleni sitten jää, jos halveksin itseäni? Julien vastasi kylmästi. – Minä olin kunnianhimoinen enkä moiti siitä itseäni ollenkaan. En poikennut siinä ajan yleisestä hengestä. Nykyään elän päivästä toiseen. Mutta tunnen, että tekisin maalleni pahaa, jos antautuisin johonkin raukkamaiseen...

Rouva de Rénal sai aikaan toisen välikohtauksen. Se oli Julienille vieläkin tuskallisempi. Mikä vehkeilevä ystävätär lieneekään tuolle naiiville ja kainolle olennolle uskotellut, että hänen velvollisuutensa oli lähteä Saint-Cloudhun ja heittäytyä kuningas Kaarle X:n jalkojen juureen.

Rouva de Rénal oli tehnyt senkin uhrin, että oli eronnut Julienista, ja kun hän kerran oli voittanut itsensä niin suuressa asiassa, ei hänestä olisi enää tuntunut miltään, vaikka hän olisikin joutunut koko maailman ällisteltäväksi, mikä asema hänestä olisi ennen ollut kauhea kuin kuolema.

– Minä menen kuninkaan luo ja tunnustan suoraan, että sinä olet minun rakastajani. Sellaisen ihmisen henki kuin sinun, on kaikkia muita tärkeämpi. Sanon, että sinä koetit murhata minut mustasukkaisuudesta. Tiedetään monia tapauksia, joissa nuorukaisraukkoja on pelastunut samanlaisesta asemasta, kun inhimillisyys on herännyt valamiehistössä tai kuninkaassa...

– Minä en ota sinua vastaan, järjestän niin, että vankilan ovet suljetaan sinulta, Julien huudahti, – ja minä teen varmasti huomenna itsemurhan, jos et lupaa minulle pyhästi, ettet ryhdy mihinkään sellaiseen, mikä saattaisi meidät yleisen huomion kohteeksi. Sinä et ole itse keksinyt tätä päähänpistoa lähteä Pariisiin. Sanopa, kuka vehkeilijä sinut siihen houkutteli? Olkaamme onnellisia ne harvat päivät, mitä meillä vielä on jäljellä. Pysykäämme omassa hiljaisessa elämässämme. Rikokseni on liian kiistaton. Neiti de La Molella on suuri vaikutusvalta Pariisissa. Saat uskoa, että hän tekee siellä kaikki, mitä ihminen voi. Täällä maaseudulla kaikki rikkaat ja paremmat ihmiset vihaavat minua. Sinun tekosi vain ärsyttäisi nuo rikkaat minua vastaan ja etenkin kaikki maltilliset ihmiset, jotka eivät ymmärrä elämän monimutkaisuutta... Älkäämme menetelkö niin, että Maslon ja Valenod, jopa tuhannet heitä paremmatkin saisivat nauraa.

Vankikopin huono ilma alkoi vaikuttaa Julieniin sietämättömän tuhoisasti. Onneksi aurinko säteili luonnossa kauniisti sinä päivänä, jona hänelle ilmoitettiin, että nyt hänen oli kuoltava, ja hän tunsi olevansa täysin rohkea. Hän nautti siitä, että pääsi liikkumaan ulkona raittiissa ilmassa, aivan kuin pitkät ajat purjehtinut merimies astuessaan maankamaralle.

"Hyvä on, kaikki käy niin kuin pitää, minä olen nyt rohkea", Julien ajatteli.

Milloinkaan hän ei ollut tuntenut olleensa niin runollinen kuin ennen sitä silmänräpäystä, jolloin hänen päänsä katkesi. Suloiset, muinoin Vergyn metsissä vietetyt hetket tulvivat hänen mieleensä ihmeellisellä voimalla.

Kaikki kävi yksinkertaisesti, Julienin käytöksessä ei ollut vähäisessäkään määrin teennäisyyttä.

Kaksi päivää sitä ennen hän oli sanonut Fouquélle:

– En lupaa etten liikutu. Tämä ruma, kostea koppi saa minut joskus ikään kuin kuumeiseen tilaan, jossa en ole tietoinen itsestäni. Mutta pelkoa en tunne, minun ei nähdä kalpenevan.

Hän oli jo ajoissa sopinut, että Fouqué viimeisen päivän aamuna veisi neiti de La Molen ja rouva de Rénalin pois kaupungista.

– Järjestä heidät samoihin ajoneuvoihin, Julien sanoi. – Pidä huoli, että hevoset kiitävät koko ajan laukkaa. He heittäytyvät toistensa syliin tai ilmaisevat toisiaan kohtaan kuolemankatkeraa vihaansa. Kummassakin tapauksessa se lauhduttaa heidän julmaa suruaan.

Julien oli vaatinut rouva de Rénalilta valan, että tämä eläisi hoitaakseen Mathilde de La Molen poikaa.

– Kukapa sen niin varmasti tietää, ehkäpä meillä on vielä kuolemammekin jälkeen aistimuksia, Julien puhui eräänä päivänä Fouquélle. – Lepäisin, kuten sitä sanotaan, mielelläni pikku luolassa sen vuoren rinteellä, jonne koko Verrières näkyy. Olenhan kuvaillut sinulle, että monta kertaa, kun yöllä istuin yksinäni siinä luolassa ja näin edessäni Ranskan rikkaimman maakunnan niin avarana kuin silmä kantoi, kunnianhimo sytytti sydämeni leimuamaan. Se oli siihen aikaan suurin tunteeni... No niin, se luola on minulle rakas, ja täytyy myöntää, että se on paikalla, josta moni filosofikin voisi tulla kateelliseksi. Hyvä, koska nyt nämä Besançonin kirkonmiehet hyötyvät kaikesta, niin luulen, että jos taidolla yrittäisit, he möisivät sinulle maalliset jäännökseni.

Fouqué onnistuikin tässä murheellisessa kaupanteossa. Hän valvoi yöllä kotonaan ystävänsä ruumiin ääressä, kun hän odottamatta näki neiti de La Molen astuvan sisään. Muutama tunti aikaisemmin he olivat eronneet toisistaan kymmenen kilometrin päässä Besançonista. Neidin silmissä oli sairas loiste.

– Tahdon nähdä hänet, hän sanoi.

Fouquén uskallus petti, hän ei voinut puhua eikä nousta paikaltaan. Hän osoitti suurta sinistä vaippaa, joka oli lattialla. Siihen oli kiedottu kaikki, mitä Julienista oli jäljellä. Neiti de La Mole heittäytyi polvilleen. Boniface de La Molen ja Marguerite de Valoisin muisto antoi varmaankin hänelle yliluonnollisen rohkeuden. Vapisevin käsin hän avasi vaipan. Fouqué käänsi kasvonsa pois.

Hän kuuli Mathilden juoksentelevan huoneessa. Mathilde sytytteli kynttilöitä. Kun Fouqué uskalsi katsoa häneen, hän näki, että Mathilde oli asettanut Julienin pään eteensä pienelle marmoripöydälle ja suuteli sitä otsalle...

Mathilde saattoi rakastajaansa hautaan asti, jonka Julien oli itselleen valinnut. Suuri joukko pappeja kulki ruumisarkun perässä, mutta neiti de La Mole istui yksinään mustiin verhotuissa vaunuissa ja kantoi kenenkään tietämättä sylissään sen miehen päätä, jota hän oli niin paljon rakastanut.

Kun siten tultiin vuorenhuipulle, joka oli Jura-vuoriston korkeimpia, kaksikymmentä pappia toimitti sydänyöllä tuossa lukemattomilla kynttilöillä loistavasti valaistussa pienessä luolassa kuolinmessun. Kaikki väki pikku vuoristokylistä, joiden läpi hautaussaatto kulki, oli tullut näiden omituisten juhlamenojen houkuttelemana mukaan.

Mathilde seisoi siellä muiden keskellä pitkässä surupuvussa ja jumalanpalveluksen päätyttyä hän heitätti kansalle tuhansittain viiden frangin rahoja.

Jäätyään Fouquén kanssa kahden kesken hän tahtoi omin käsin haudata rakastajansa pään.

Fouqué oli tulla hulluksi surusta.

Neiti de La Molen toimesta tuo kallioluola kaunistetun marmoriveistoksilla, jotka teetettiin suurin kustannuksin Italiassa.

Rouva de Rénal piti uskollisesti lupauksensa. Hän ei koettanut riistää henkeään, mutta kolme päivää Julienin kuoleman jälkeen hän kuoli lapsiaan syleillen.

Yleinen mielipide, joka muuten hankkii vapauden, puuttuu siihen, minkä kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, esimerkiksi yksityiseen elämään. Siitä johtuu ikävä tila Amerikassa ja Englannissa. Välttääkseen käsittelemästä yksityistä elämää tekijä on keksinyt pienen Verrièresin kaupungin ja tarvitessaan piispaa, valamiehistöä, tuomioistuinta sijoittanut ne kaikki Besançoniin, jossa hän ei ole koskaan käynyt.