Lapsuus poika-ikä nuoruus

LAPSUUS, POIKA-IKÄ, NUORUUS

Kolme novellia

Kirj.

LEO TOLSTOI

Suom. Arvid Järnefelt

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, Päivälehden kirjapainossa 1904-1905.

SISÄLLYS:

Lukijalle.

Lapsuus:

I. Kotiopettaja Karl Ivanovitsh.

II. Äiti.

III. Isä.

IV. Oppitunnit.

V. Mielipuoli.

VI. Metsästysretken valmistukset.

VII. Metsästys.

VIII. Leikit.

IX. Vähä niinkuin ensimäisen rakkauden tapaista.

X. Mikä ihminen oli isäni?

XI. Työhuoneen ja vierashuoneen toimia.

XII. Grisha.

XIII. Natalia Savishna.

XIV. Ero kodista.

XV. Lapsuus.

XVI. Runoelma.

XVII. Ruhtinatar Kornakova.

XVIII. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.

XIX. Iivinit.

XX. Tulee vieraita.

XXI. Ennen masurkkaa.

XXII. Masurkka.

XXIII. Masurkan jälkeen.

XXIV. Vuoteella.

XXV. Kirje.

XXVI. Mikä meitä maalla odotti.

XXVII. Suru.

XXVIII. Viimeiset surulliset muistot.

Poika-ikä:

I. Kyytimatka.

II. Ukkonen.

III. Uusi katsantotapa.

IV. Moskovassa.

V. Vanhempi veljeni.

VI. Masha.

VII. Haulia.

VIII. Karl Ivanovitshin historia.

IX. Edellisen luvun jatko.

X. Jatko.

XI. Yksikkö.

XII. Pikku avain.

XIII. Pettäjä.

XIV. Pimennys.

XV. Mietteitä.

XVI. Kun survotaan, niin saadaan jauhoja.

XVII. Viha.

XVIII. Piikainkamari.

XIX. Poika-ikä.

XX. Volodja.

XXI. Katinka ja Lubotshka.

XXII. Isä.

XXIII. Mummo.

XXIV. Minä.

XXV. Volodjan ystäviä.

XXVI. Keskusteluja.

XXVII. Ystävyyden alku.

Nuoruus:

I. Mitä pidän nuoruuteni alkuna.

II. Kevät.

III. Mietteitä.

IV. Perhepiirimme.

V. Periaatteet.

VI. Rippitunnustus.

VII. Lähtö luostariin.

VIII. Toinen rippitunnustus.

IX. Miten valmistun ylioppilastutkintoon.

X. Historian tutkinto.

XI. Matematiikan tutkinto.

XII. Latinan tutkinto.

XIII. Aikaihmisenä.

XIV. Volodjan ja Dubkovin toimia.

XV. Minua onnitellaan.

XVI. Kina.

XVII. Valmistun visiittejä tekemään.

XVIII. Valahinit.

XIX. Kornakovit.

XX. Iivinit.

XXI. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh.

XXII. Sydämmellinen keskustelu ystäväni kanssa.

XXIII. Nehljudovit.

XXIV. Rakkaus.

XXV. Alan tutustua.

XXVI. Minä esiinnyn edullisimmalta puolelta.

XXVII. Dmitri.

XXVIII. Maalla.

XXIX. Meidän ja tyttöjen väliset suhteet.

XXX. Minun toimeni.

XXXI. Comme il faaut.

XXXII. Nuoruus.

XXXIII. Naapurit.

XXXIV. Isän naiminen.

XXXV. Mitä me uutisesta arvelimme.

XXXVI. Yliopisto.

XXXVII. Sydämmen asioita.

XXXVIII. Tanssiaisissa.

XXXIX. Juomingit.

XL. Ystävyys Nehljudovin perheen kanssa.

XLI. Ystävyys Nehljudovin kanssa.

XLII. Äitipuoli.

XLIII. Uusia tovereita

XLIV. Minä saan reput.

LUKIJALLE.

Tästä Leo Tolstoin teoksesta ilmestyi Venäjällä ensimäinen osa. "Lapsuus", jo vuonna 1852, ja oli kirjailijan ensimäisiä julkaisuja. Sittemmin ilmestyi teoksen toinen osa, "Poika-ikä", v. 1854, ja vihdoin kolmas osa, "Nuoruus" yhdessä edellisten osien kanssa eli siis koko teos yhtenäisenä kolmiosaisena kertomuksena v. 1857. Leo Tolstoin nimi tuli sen johdosta heti tunnetuksi yli koko Venäjän, vieläpä laajalti sen ulkopuolellakin.

Vaikka tällä elämänkuvauksella, katsoen sen tavattomaan vilkkauteen ja syvällisiin sielullisiin analyyseihin, helposti saattaisi otaksua olevan autobiograafisen luonteen, ei asianlaita ole kuitenkaan sellainen, – kuten myöskin tekijän läheinen ystävä N. Strahow asiantuntijana vakuuttaa. Tämä koskenee erittäinkin kertomuksen muutamia etualalla olevia sivuhenkilöitä. Niinpä esimerkiksi tekijän äiti on kuollut paljoa aikasemmin kuin kertomuksessa kuvataan. Kertomuksen "isän" mallina lienee myös ollut juku toinen henkilö kuin kirjailijan isä.

Mutta mitä päähenkilöön tulee, joka ensimäisessä personassa kertoo tässä elämäkertaansa, niin voinee erehtymättä sanoa, että tekijän omat syvimmät ja voimakkaimmat lapsuuden vaikutukset ovat ainoastaan siirretyt objektiivisesti kuviteltuun ja piirreltyyn romaanihenkilöön.

Kertoja vie lukijan valoisaan, tunteista rikkaaseen, lämpimään lapsuuteensa; sitten yhtä elävästi kuvaa poika-ikänsä levottomampaa, ristiriitaisuuksia sisältävää ja jo vähän kylmyyttä huokuvaa kehityskautta, sekä tekee vihdoin tiliä nuoruutensa ajoista, joihin lapsuuden valoisat vaikutukset ovat peräti sammuksissa ja hän seisoo – vaikka kotolaisten, ystäväin ja seurapiirin ympäröimänä – sittenkin ypö yksin täydellisen turmeltumisen ja oman siveellisen tunnon tienhaarassa. Tässä kaikessa on niin paljon elettyä ja koettua, niin paljon yleisinhimillistä, että, huolimatta kertomuksessa esitetyn aitovenäläisen ylimyselämän oudoista ulkonaisista puitteista, jokainen lukija, joka tämän kertomuksen lukee, on uudestaan elävä oman muinaisen lapsuutensa muistoja, onpa hänessä ehkä heräävä semmoisiakin muistoja, jotka muuten olisivat ikuisiksi painuneet unhotukseen.

Ainoastaan elettyä ja koettua voi niin kuvata. Ja siitäpä riippuukin tämän teoksen suuri ansio kirjallisena tuotteena yleensä, sekä sen erikoinen merkitys juuri Leo Tolstoin kynästä lähteneenä kuvauksena.

Virkby 22 p. lokak. 1904.

Arvid Järnefelt.

LAPSUUS

Novelli

I

KOTIOPETTAJA KARL IVANOVITSH.

Elokuun 12 päivänä vuonna 18– eli juuri kolme päivää syntymäpäivästäni, jolloin täytin kymmenen vuotta ja sain niin mainioita lahjoja, kello 7 aamulla, heräsin siihen että Karl Ivanovitsh sokeripaperista tehdyllä ja kepin päähän kiinnitetyllä letkaimella napautti kärpäsen juuri pääni yläpuolelta. Hän teki sen niin taitamattomasti, että keppi kävi suojelus-enkelini kuvaan, joka riippui vuoteen tammiselustassa, ja että kärpänen putosi suoraan päähäni. Unisena minä kurottauduin lämpimän peitteen alta asettamaan heiluvaa enkelinkuvaa, karistin tapetun kärpäsen lattialle ja aukasin silmäni juuri sen verran, että sain isketyksi vihasen katseen maisteriin. Tämä ei ollut ollakseenkaan. Kirjavassa, pumpulivuorisessa yönutussaan, samanverkaiseen vyöhön vyötettynä, päässä punanen, kudottu tupsumyssy, ja lämpimät pukinnahkasaappaat jalassa hän vaan jatkoi pyydystystään, väijyen kärpäsiä seinävierillä ja letkautellen niitä kuoliaaksi.

"Vaikka olenkin vielä pieni, mutta miksi hän kiusaa minua?" – ajattelin. – "Eipäs se tapa niitä Volodjan vuoteen luona; siellähän niitä on paljon! Ei, Volodja on minua vanhempi, minä olen nuorin kaikista, siinä se on koko asia. Ei se muuta mietikään, kuin vaan miten saisi minua kiusata. Se näkee ihan hyvin, että olen hereillä, mutta ei vaan ole mitään huomaavinaan, inhottava ihminen! Yönuttu, ja päähine, ja tupsu, – kaikki ne ovat yhtä inhottavia."

Sillaikaa kuin ajatuksissani näin harmittelin Karl Ivanovitshille hän oli jo mennyt oman vuoteensa ääreen, katsahtanut kelloonsa, joka lasihelmillä kirjaillussa kenkäsessä riippui hänen vuoteensa yläpuolella, pannut kärpäsletkaimen naulaan, ja nyt kääntyi meihin päin, ollen nähtävästi mitä paraimmalla tuulellaan.

– Auf Kinder, auf!... s'ist Zeit. Die Mutter ist schon im Saal! hän huusi tuolla hyvänsuovalla saksallaan, lähestyi minua, istahti jalkojeni puolelle ja veti taskustaan esille nuuskarasian. Minä olin nukkuvinani. Karl Ivanovitsh ensin nuuskasi, pyyhki nenänsä, näpähytti tupakin sormistaan ja vasta sitten kävi käsiksi minuun. Naurahdellen hän alkoi kutkutella varpaitani. – Nun, nun, Faulenzer! hän puheli.

Vaikka olin hyvin kutkun-arka, en kiusallakaan hypähtänyt vuoteeltani enkä ruvennut vastaamaan hänelle, vaan piilotin pääni yhäkin syvemmäksi tyynyjen alle, sätkäyttelin kiivaasti jalkojani ja ponnistin kaikki voimani ollakseni nauramatta.

– Kuinka hyvä hän sentään on ja kuinka hän meitä rakastaa, ja minä kun niin pahaa hänestä ajattelin!

Hermostutti sekä omat ajatukseni että Karl Ivanovitsh, – yhtaikaa sekä nauratti että itketti.

– Ach, lassen Sie, Karl Ivanovitsh! huusin kyyneleet silmissä, pistäen pääni esille tyynyjen alta.

Karl Ivanovitsh hämmästyi, jätti kutkutuksen sikseen ja levottomana rupesi kyselemään, mikä minun on? olenko pahaa unta nähnyt?... Hänen miellyttävät saksalaiset kasvonsa, se osanotto, jolla häh koetti arvata kyynelteni syytä, saivat ne virtanaan vuotamaan: minua hävetti, enkä voinut ymmärtää miten hetki sitten saatoin olla rakastamatta Karl Ivanovitshiä ja inhota hänen yönuttuaan, päähinettään ja sen tupsua; nyt tuo kaikki päinvastoin tuntui sangen suloiselta, ja tupsu se juuri selvästi todistikin hänen hyvyyttänsä. Sanoin itkeväni siksi että olin muka nähnyt pahaa unta – mamma oli muka kuollut ja viety haudattavaksi. Sen kaiken minä keksin, sillä en lainkaan muistanut mitä unia olin yöllä nähnyt; mutta kun Karl Ivanovitsh kertomuksestani liikutettuna alkoi rauhotella minua, minä aloin kuvailla todellakin nähneeni tuon hirveän unen, ja kyyneleet vuotivat jo muusta syystä.

Kun Karl Ivanovitsh jätti minut rauhaan ja minä nousin istumaan vetääkseni sukat pieniin jalkoihini, lakkasivat kyyneleet hetkeksi vuotamasta, mutta keksityn unen synkistä ajatuksista en päässyt. Huoneeseen tuli palvelijamme Nikolai – pieni, puhtonen mies, aina totinen, tarkka töissään, Karl Ivanovitshin nöyrä ja uskollinen ystävä. Hän toi meidän vaatteemme ja kenkämme: Volodjalle oikeat saappaat, mutta minulle toistaiseksi nuo iänikuiset puolikengät, joissa oli pienet rusetit. Hänen nähtensä en olisi ilennyt itkeä; sitäpaitsi aurinkokin niin ilosesti säteili ikkunassa, ja Volodja seisten kumartuneena pesuvadin ylitse matki Maria Ivanovnaa (sisaren kotiopettajaa) nauraen niin makean raikkaasti, että sai totisen Nikolainkin hymyilemään. Sillä oli pyyhinliina olalla, toisessa kädessä suipot ja toisessa vesikannu, ja hilliten vallatonta Volodjaa se puheli:

– Kas niin, Vladimir Petrovitsh, jo riittää, peskäähän nyt itsenne.

Minä reipastuin kokonaan.

– Sind sie bald fertig? kuului luokkahuoneesta Karl Ivanovitshin ääni.

Se ääni oli nyt ankara eikä siinä enää ollut sitä hyvyyden sävyä, joka oli minut saanut liikutuksesta itkemään. Siellä luokkahuoneessa hän jo oli kokonaan toinen mies, siellä hän oli päällikkö. Minä puin ja peseydyin kiireimmän kautta ja harja kädessä märkää tukkaani silittäen ilmestyin hänen eteensä.

Karl Ivanovitsh istui lasit nokalla kirjaa lukien tuolla ainaisella paikallaan ikkunan ja oven välillä. Oven vasemmalla puolella oli kahdet hyllyt, toinen meidän, lasten, toinen Karl Ivanovitshin, oma. Meidän hyllyllämme oli kaiken lajisia kirjoja, sekä oppikirjoja että muita, toiset niistä olivat pystyssä toiset kumollaan. Ainoastaan kaksi suurta punakantista nidosta Histoire des voyages nojasi vankasti seinään; sitten seurasi pitkiä ja paksuja ja suuria ja pieniä kirjoja, kansia ilman kirjoja ja kirjoja ilman kansia: jotka kaikki aina sikin sokin koottiin, painettiin läjään ja työnnettiin hyllylle, kun ennen väliajan alkamista tuli käsky järjestää kirjasto, kuten Karl Ivanovitsh kuuluvalla äänellä tätä hyllyä nimitti. Kirjakokoelma hänen omalla hyllyllään oli ehkä vähän pienempi, mutta ainakin yhtä monipuolinen. Muistan niistä kolme: saksalainen kirja puutarhan lannoittamisesta kaaliviljelykseen, – sitomaton, nidos seitsenvuotisen sodan historiaa – nahkakansissa, joiden yksi kulma oli kärventynyt, ja täydellinen hydrostatikin oppikurssi. Karl Ivanovitsh pani suuren osan aikaansa lukemiseen, jopa tärveli siihen silmänsäkin; mutta paitsi näitä kirjoja ja Pohjan Mehiläistä ei hän mitään lukenut.

Karl Ivanovitshin hyllyllä olevien esineiden joukosta eräs minua enin kaikista muistuttaa hänestä. Se oli kartongista leikattu ja puujalkuseen pistetty pyöreä paperi, johon oli liimattu pilakuva jostakin rouvasta ja tukanlaittajasta. Karl Ivanovitsh liimaili suurella taidolla: tämä laitos oli hänen oma keksimänsä ja sen tarkotus oli suojella hänen heikkoja silmiänsä liian kirkkaalta valolta.

Niinkuin olisi tänäpäivänä näen edessäni tuon pitkän olennon, pumpulisessa yönutussa ja punasessa myssyssä, jonka alta pistäytyvät hänen harvat harmaat hapsensa. Hän istuu pikku pöydän ääressä, jolla on tuo paperipyörä tukanlaittajineen. Se heittää varjon hänen kasvuilleen. Toisessa kädessään hän pitää kirjaa, toinen lepää nojatuolin kädensijalla; hänen vieressään on paitsi taskukelloa, jonka taululla näkyy pieni jääkärin kuva, myös ruudukas nenäliina, musta, pyöreä nuuskarasia, viheliäinen silmälasikotelo. Kaikki tämä niin arvokkaasti ja tarkasti asetettuna lepää määräpaikallaan, että yksin tästä järjestyksestäkin jo voisi päättää Karl Ivanovitshin omantunnon olevan puhtaan ja hänen sielunsa rauhallisen.

Joskus kun olin kyllikseni juoksennellut alhaalla salissa ja sitten varpaisillani hiipinyt ylös luokkahuoneeseen, näin Karl Ivanovitshin yhä istuvan yksinäisyydessä nojatuolissaan, ja rauhallisen ylevä ilme kasvoilla lukevan jotakin lempikirjoistaan. Toisinaan yllätin hänet semmoisinakin hetkinä, jolloin hän ei lukenut: lasit olivat silloin valuneet alemmas pitkin hänen suurta kotkan nenäänsä; merkillisen sammuvasti tuijottivat hänen siniset, puoleksi ummistuneet silmänsä, ja surullisesti hymyilivät huulet. Huoneessa on hiljaa; kuuluu vaan tasainen hengitys ja jääkärikuvalla varustetun kellon naksutus.

Hän ei huomaa minua, mutta minä seison ovella ja ajattelen: ukko, ukko raukka! Meitä on paljon, me leikimme, meidän on hauska, mutta hän on ypö yksin eikä kukaan häntä hyväile. Hän on todella orpo, niinkuin hän on itsestään sanonut. Ja hirveä on hänen elämänsä historia! Muistanhan minä hänen kertoneen itsestänsä Nikolaille, hirveätä olisi olla hänenä! – Ja tuli niin sääli häntä, että täytyi lähestyä, ottaa kädestä ja sanoa: "lieber Karl Ivanovitsh!" Hän piti hyvin siitä, että minä näin sanoin; hän hyväili minua ja näytti liikutetulta.

Toisella seinällä riippuivat maanosien kartat, melkein kaikki reveltyinä, mutta jälleen kokoon liimattuina Karl Ivanovitshin taitavalla kädellä. Kolmannella seinällä, jonka keskeltä meni ovi alakertaan, riippui toisella puolella kaksi viivotinta: toinen leikelty, meidän, ja toinen uuden uutukainen, hänen omansa, jota hän käytti enemmän huomautuksien jakelemiseen, kuin viivottamiseen; toisella puolella taas musta taulu, johon ympyröillä merkittiin meidän suuret rikoksemme ja risteillä pienet. Taulun vasemmalla puolella oli se nurkka, johon meitä käskettiin rangaistukseksi polvistumaan.

Kuinka elävästi muistan tämän nurkan! Muistan uuniovet, niiden ilma-aukon ja sen äänen, joka syntyi tätä avattaissa. Joskus kun oli saanut seista kauan nurkassa, että polvia kirveli ja selkää pakotti, tuli ajatelleeksi, että nyt Karl Ivanovitsh on minut unohtanut; hyvä hänen on pehmosessa nojatuolissa lukea hydrostatikiansa, mutta toista on minun tässä! Ja että hän huomaisi, rupesin tavallisesti hiljaa aukomaan ja taas sulkemaan ilmareikää tai karistelemaan rappauksia seinästä; mutta jos sitten liian suuri pala putosi permannolle, niin totisesti oli pelko yksin pahempi kaikkia rangaistuksia. Katsahdin Karl Ivanovitshiin päin, mutta hän ei ole ollakseenkaan, istuu vaan kirja kädessä eikä ole mitään huomaavinaan.

Keskellä huonetta oli rikkinäisellä, mustalla vahavaatteella peitetty pöytä, jonka reunat monin paikoin tulivat näkyviin ja olivat pännäveitsillä leikellyt. Pöydän ympärillä oli muutamia seluksettomia, maalaamattomia tuoleja, jotka pitkästä käyttämisestä olivat kuitenkin itsestään lakeerautuneet. Viimeisellä seinällä oli kolme ikkunaa. Näistä näkyi ulos ensin aivan ikkunan alla tie, jonka pienimmätkin mutkat ja kivet ja uurteet ovat ammoisista ajoista minulle tutut ja rakkaat; tien takaa näkyi lehmus-alea, jonka välistä siellä täällä pistäysi esiin nivottu säleaita; alean yli näkyi vilja-peltoja ja niiden takaa metsä; kaukana häämötti myös metsävahdin mökki. Oikeanpuolisesta ikkunasta näkyi osa terassia, jossa aikuiset tavallisesti istuivat ennen päivällistä. Usein, Karl Ivanovitshin korjatessa sanelun mukaan tehtyä kirjotustani, tulin katsahtaneeksi sinne päin. Sieltä näkyi äidin musta pää, jonkun muun selkä, ja epäselvästi kuului puhe ja nauru: rupesi niin harmittamaan, ettei saanut olla siellä mukana, ja ajatteli: milloinka minä siis tulenkaan suureksi, lakkaan lukemasta ja pääsen näiden sanelujen äärestä istumaan aina niiden seuraan, joita rakastan? Harmi muuttui kaihoksi ja jumalaties mistä syystä ja minkä johdosta sitä vaipui niin ajatuksiinsa, ettei kuullutkaan kuinka Karl Ivanovitsh kiukutteli tehtyjen virheiden takia.

Karl Ivanovitsh riisui yltänsä yönutun, pukeutui siniseen frakkiin, jonka olat olivat kohennetut ja poimutetut, korjasi peilin edessä kaulahuivinsa ja vei meidät alakertaan äitiä tervehtimään.

II

ÄITI.

Äiti istui ruokasalissa teetä kaadellen: toisella kädellään hän piteli teekannua, toisella teekyökin tappia, josta vettä valui teekannun ylitse tarjottimelle. Mutta vaikka hän koetti katsoa tarkkaan, ei hän sitä huomannut, ei huomannut myöskään, että olimme tulleet.

Kun koettaa mielikuvituksessa loihtia esille rakastetun henkilön piirteet, syntyy niin paljon erilaisia menneisyyden muistoja, että näiden läpi nuo piirteet hämärtyvät niinkuin kyyneleihin. Ne ovat mielikuvituksen kyyneleitä. Koettaessani muistoon johdattaa äitiäni semmoisena kuin hän tähän aikaan oli, näen ensin edessäni ainoastaan hänen ruskeat silmänsä, jotka aina yhtälailla ilmaisivat hyvyyttä ja rakkautta, näen myös syntymämerkin hänen kaulassaan, vähän alempana sitä paikkaa missä hänellä oli pieniä hiuskiharoita, virkatun valkosen kauluksen, hienon, kuivan käden, joka niin usein minua hyväili ja jota niin usein suutelin; mutta hänen kasvojensa yleistä ilmettä en voi kuvitella mieleeni.

Sohvan vasemmalla puolella oli vanha englantilainen flyygeli; sen edessä istui mustahko sisareni Ljubotshka ja soitteli ruusunpunasilla vastikään kylmällä vedellä pestyillä sormillaan ja huomattavasti ponnistellen voimiaan Clementin harjotuksia. Hän oli yhdentoista vuotias, kävi lyhyessä pumpulihameessa, valkosissa pitsireunaisissa pikku housuissa, ja oktaaveja hän saattoi ottaa vaan "arpeggio". Hänen vieressään puolikäänteessä istui Maria Ivanovna, päässä punanauhainen myssy, sininen peleriini hartioilla, kasvot vihasesti tulistuneina; ne saivat vielä ankaramman väreen heti kun Karl Ivanovitsh oli astunut sisään. Hän katsahti tähän uhkaavasti ja vastaamatta hänen tervehdykseensä polki jalallaan tahtia: un, deux, trois, un, deux, trois, entistä kovemmin ja käskevämmin.

Karl Ivanovitsh, panematta tuohon yhtään mitään huomiota, lähestyi tavallisella saksalaisella kohteliaisuudellaan suoraan suutelemaan äidin kättä. Tämä heräsi ajatuksistaan, pudisti päätänsä niinkuin olisi tahtonut karkottaa surulliset ajatukset, antoi kätensä Karl Ivanovitshille ja suuteli häntä ryppyiseen ohimoon, sillaikaa kuin Karl Ivanovitsh suuteli hänen kättään.

– Ich danke, lieber Karl Ivanovitsh, ja kysyi yhä saksaksi:

– Kuinka lapset ovat nukkuneet?

Karl Ivanovitsh oli toiselta korvaltaan vähän kuuro, mutta nyt soittomelun vuoksi ei kuullut mitään. Hän kumartui lähemmäksi sohvaa, nojautui toisella kädellään pöytään ja seisten vaan toisella jalallaan, suu vähän hymyssä (mikä silloin näytti minusta hienouden huipulta), kohautti myssyänsä ja sanoi:

– Anteeksi, Natalia Nikolajevna.

Varjellakseen kaljua päätään vilustumasta Karl Ivanovitsh ei milloinkaan ottanut pois punasta päähinettään, mutta kuitenkin joka kerta ruokasaliin tullessaan pyysi siihen läsnäolijain suostumusta.

– Pankaa vaan päähänne, Karl Ivanovitsh... Minä kysyin teiltä kuinka lapset ovat nukkuneet? sanoi äiti lähempää ja jotenkin kovasti.

Mutta ei se nytkään mitään kuullut, peitti kaljunsa punamyssyllä ja hymyili entistä ehommin.

– Malttakaahan vähäsen, Mimmi, sanoi äiti naurahtaen Maria Ivanovnalle: – ei tässä kuule mitään.

Kun äiti hymyili, niin hänen kauniit kasvonsa tulivat vieläkin paljoa kauniimmiksi, ja ympärillä alkoi kaikki elää. Jospa elämän raskaina hetkinä vilaukseltakaan voisin nähdä tuota hymyä, silloin en tietäisi mitä suru onkaan. Semmoisessa hymyssä näyttää minusta olevan kaikki mitä sanotaan kasvojen kauneudeksi: jos hymy lisää kauneutta niin ovat kasvot kauniit; jos se ei niitä muuta, niin ovat ne tavalliset; jos se niitä rumentaa, niin ne ovat rumat.

Tervehdittyään minua äiti molemmin käsin kävi päähäni ja työnsi sen taaksepäin, sitten katsahti suoraan silmiini ja sanoi:

– Olethan itkenyt tänään?

En minä vastannut. Hän suuteli minua silmiin ja kysyi saksaksi:

– Mitä sinä itkit?

Kun hän kanssamme puhui ystävällisesti, hän aina puhui saksaa, jota taisi täydellisesti.

– Minä vaan unissani itkin, äiti, sanoin minä, muistellen keksimäni unen erikoiskohtia ja vieläkin kauhistuen niitä.

Karl Ivanovitsh vahvisti sanani, vaan ei maininnut itse unesta mitään. Puhuttuaan vielä ilmasta, johon keskusteluun Mimmikin otti osaa, äiti asetti tarjottimelle kuusi sokeripalaa muutamien uskottujen palvelijain varalle, nousi ja meni ikkunalle koruompelukehyksen ääreen.

– No nyt menkää isän luo lapset ja sanokaa hänelle, että hänen on välttämättä tuleminen puheilleni ennenkuin menee elonkorjuulle.

Soitto, tahdin laskeminen ja ankarat katseet alkoivat uudelleen, mutta me menimme isän luo. Kuljettuamme sen huoneen läpi, joka vielä ukkivaarin ajoilta asti sanottiin officiantti-huoneeksi, me tulimme isän työhuoneeseen.

III

ISÄ.

Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja osottaen sormellaan siinä olevia kirjekuoria, papereita ja rahaläjiä, kiivaanlaisesti selitteli jotain voudille, Jaakko Mihailoville, joka seisoi tavallisella paikallaan oven ja ilmapuntarin välissä ja kädet selän takana liikutteli sormiaan sangen nopeasti joka suunnalle.

Mitä enempi isä kiivasteli, sitä nopeammin liikkuivat sormet ja taas päinvastoin, kun isä vaikeni, niin sormetkin pysähtyivät; mutta annas että Jaakko itse alkoi puhua, niin silloin sormet joutuivat mitä levottomimpaan kiemurteluun ja tekivät epätoivoisia hypähdyksiä joka suunnalle. Näiden sormien liikkeiden mukaan minusta saattoi arvata Jaakon salaisimpiakin ajatuksia; mutta hänen kasvonsa olivat aina tyynet – ne ilmaisivat oman arvon tuntoa ja samassa myös alamaisuutta, se on: minä olen oikeassa, mutta tietysti teidän on valta!

Meidät nähtyään isä sanoi vaan:

– Odottakaahan, – heti paikalla!

Ja päänsä liikkeellä osotti oveen, että joku meistä sen sulkisi.

– Hitto tietäköön, mikä sinuun on tullut, Jaakko, jatkoi hän voudille olkapäitänsä kohautellen (kuten hänen oli tapa). – Tähän kirjekuoreen suljetut 800 ruplaa...

Jaakko veti luoksensa nappulataulun, erotti 800 ja alkoi tuijottaa epämääräiseen pisteeseen odotellen mitä seuraa.

– ... ovat talouden tarpeiksi poissaoloni aikana. Ymmärrätkö? Myllystä sinun on saaminen 1,000 ruplaa... eikö niin? Kiinnityksiä sinun on kruunulta saaminen takasin 8,000; heinästä, jonka voi myydä omien laskujesi mukaan 7,000 puutaa – panen 45 kopekkaa puudalta – sinä olet saapa 3,000; siis kuinka paljon sinulla on rahoja kaikkiaan? – 12,000... eikö niin?

– Aivan, aivan, sanoi Jaakko.

Mutta hänen sormiensa nopeasta liikkeestä huomasin hänen aikovan panna vastaan; isä keskeytti hänet.

– Näistä rahoista sinun siis on lähettäminen 10,000 Petrovskin maatilan edestä neuvoskunnalle. – Jotavastoin kassassa olevat rahat, jatkoi isä (Jaakko sekotti entiset 12,000 ja erotti 21,000): – sinun on tuominen minulle ja merkitseminen laskuihin menopuoleen nykyiselle päivämäärälle (Jaakko sekotti nappulat ja käänsi taulun ylös alasin, osottaen kai sillä että noiden 21.000 on käyvä samoin.) – Tämän kirjekuoren sinä taas annat sille, jolle se on osotettu.

Minä kun seisoin lähellä pöytää, näin kirjekuorella osotteen: "Karl Ivanovitsh Mauerille".

Luultavasti isä huomasi minun lukeneen semmoista, mitä en tarvinnut tietää, koska hän pani kätensä olalleni ja kevyellä liikkeellä ohjasi minut pois pöydän luota. En ymmärtänyt hyväilyäkö tämä oli vai oikaisua, mutta joka tapauksessa minä suutelin suurta suonikasta kättä, joka lepäsi olallani.

– Ymmärrän, sanoi Jaakko. – Ja mitä suvaitsette määrätä Habarovkan rahojen suhteen?

Habarovka oli äidille kuuluva maatila.

– Ne ovat jätettävät konttoriin eikä niitä saa mihinkään käyttää minun määräämättäni.

Jaakko oli hetken aikaa vaiti; sitten hänen sormensa äkkiä alkoivat hurjasti kiemurrella, ja vaihdettuaan tottelevaisen tylsyyden, joka hänen kasvoillaan ilmeni kun oli herran käskyjä kuunteleminen, tuohon hänelle omituiseen viekkaaseen ilmeeseen, hän veti taas nappulataulun luokseen ja alkoi selvitellä:

– Älkää pahastuko Pjotr Aleksandrovitsh, mutta minun täytyy ilmottaa että on mahdoton ajoissa suorittaa neuvostolle. – Te äsken sanoitte, jatkoi hän verkalleen: – että rahoja pitäisi saada kiinnityksistä, myllystä ja heinästä. (Luetellen näitä summia hän erotti ne nappulataululla). – Mutta nähkääs, minä pelkään, kun emme vaan laskuissamme vähän erehtyisi, lisäsi hän hetken vaiti oltuaan ja syvämietteisesti isään katsahtaen.

– Miksi niin?

– No nähkääs, ensinnäkin mitä myllyyn tulee, niin se mylläri jo kahteen kertaan on käynyt luonani rukoilemassa maksun lykkäystä, ei sanonut olevan rahaa... se on parastaikaakin täällä, ehkä suvaitsette itse sen kanssa puhua.

– Mitä se sanoo? kysyi isä, osottaen päänliikkeellä, ettei halunnut puhua myllärin kanssa.

– Tietäähän sen mitä se puhuu, ei ole muka yhtään jauhattavia käynyt, ja mitä oli rahoja ne näet meni sulkujen korjuuseen. Ja jos sen ajaa tiehensä, niin eipä siitäkään ole meille apua. – Mitä taas kiinnityksiin tulee, niin johan taisin herralle ilmottaa, ettei meidän rahojamme sieltä niinkään pian saada irti. Minä tuonnoin kuulustelin sitä asiata kaupungista, niin vastattiin, ettei asialle voi nyt mitään ja että kaikesta päättäen rahoja ei ole odotettavissa ennen kuin kahden kuukauden kuluttua – Ja mitä vihdoin heiniin tulee, niin vaikkapa nyt saisimmekin myydyksi 3,000 edestä...

Hän siirsi 3,000 erilleen ja oli hetkisen vaiti katsahdellen vuoroon nappuloihin vuoroon isän silmiin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

"Näettehän itse kuinka vähän tätä on! Ja heinästäkin saamme huonon hinnan jos sitä tähän aikaan rupeamme myymään..."

Näkyi selvästi että hänellä on vielä suuri joukko todistuksia: ja siksipä isä kai hänet keskeyttikin.

– Siitä mitä olen sanonut en muuta mitään, mutta jos rahojen saamisessa todellakin tulee viivytystä, niin ota sitten Habarovkan rahoista mikä puuttuu.

– Ymmärrän.

Jaakon kasvoista ja sormien liikkeistä saattoi huomata, että tämä viimeinen määräys oli hänelle suuresti mieleen.

Jaakko oli maaorja, sangen innokas ja altis mies; kuten kaikki hyvät käskyläiset oli hänkin äärettömän tarkka isäntänsä varojen hoidossa ja hänen käsityksensä herrasväen eduista olivat mitä kummallisimmat. Hän pyrki alituisesti huolehtimaan herran omaisuuden kasvamisesta rouvan omaisuuden kustannuksella ja koetti todistaa välttämättömäksi käyttää kaikki tulot tästä jälkimäisestä maatilasta Petrovskin maatilan hyväksi (missä me asuimme). Siksipä hän nyt oli riemuissaan. Hän oli täydellisesti onnistunut.

Tervehdittyään meitä isä sanoi että kylliksi olimme jo täällä maalla laiskotelleet, että nyt me emme enää olleet pieniä, ja että aika oli ryhtyä tosilukuihin.

– Kuten te jo tietänette minä lähden ensi yönä matkalle Moskovaan ja otan teidät mukaani, sanoi hän. – Te tulette asumaan mummon luona, mutta äiti jää tyttöjen kanssa tänne. Ja te tiedätte myös, että hänen ainoa lohdutuksensa tulee olemaan saada kuulla teidän ahkeruudestanne ja että teihin ollaan tyytyväiset.

Vaikka niistä valmistuksista, joita saattoi muutamien päivien kuluessa huomata, me jo olimmekin odottaneet jotain tavatonta tapahtuvaksi, niin tämä uutinen meitä kuitenkin hirveästi hämmästytti.

Volodja punastui ja vapisevalla äänellä ilmotti isälle mitä äiti oli käskenyt.

– Sitäköhän se minun uneni merkitsikin! ajattelin minä: suokoon vaan Jumala, ettei mitään pahempaa tapahtuisi.

Minun oli niin sääli äitiä, vaikka toiselta puolen minua ilahutti ajatus, että nyt olimme siis tulleet suuriksi.

"Jos me nyt lähdemme, niin varmaankaan oppitunteja ei enää tule olemaan: se on mainiota! ajattelin minä – Sääliksi käy vaan Karl Ivanovitshia. Hän varmaankin erotetaan virasta, sillä eipä hänelle muuten olisi tuota kirjettä valmistettu... Parempi olisi vaikka pitäisi aina lukea, kunhan ei tarvitsisi lähteä täältä ja erota äidistä ja loukata Karl Ivanovitsh raukkaa. Se on muutenkin hyvin onneton!"

Nämät ajatukset vilahtelivat päässäni: minä en liikkunut paikaltani, tuijotin vaan puolikenkieni mustiin nauhaisiin.

Puhuttuaan Karl Ivanovitshin kanssa vielä muutamia sanoja ilmapuntarin laskemisesta, hän käski Jaakon pitää koiria toistaiseksi nälässä, koska tahtoi lähtiäisiksi panna päivällisten jälkeen toimeen metsästyksen nuorilla ajokoirilla. Vastoin odotustani isä lähetti meidät lukemaan lohdutukseksi luvaten kuitenkin ottaa myöhemmin mukaan metsästysretkelle.

Juostessani ylös minä poikkesin terassille. Kynnyksen edessä makasi päivänpaisteessa kokoonkäpristyneenä isän mielikki vinttikoira, Milka nimeltään.

– Sinä Milka kulta, puhelin minä sitä hyväillen ja kuonoon suudellen: – kohta lähdemme täältä pois; hyvästi! emme enää koskaan näe toisiamme!

Minä tulin liikutetuksi ja purskahdin itkuun.

IV

OPPITUNNIT.

Karl Ivanovitsh oli hyvin pahalla tuulella. Sen huomasi hänen rypistyneistä silmäkulmistaan ja siitä miten hän paiskasi takkinsa vaatekaappiin, miten vihasesti kiristi yönuttunsa vyötä, ja miten voimakkaasti painoi kynnellään siihen kohtaan lukukirjaa, johon asti meidän oli oppiminen ulkoa. Volodja osasi jotenkin hyvin, mutta minä olin niin tunteitteni vallassa etten voinut tehdä yhtään mitään. Tuijotin kauan kirjaan näkemättä mitään eteeni enkä voinut lukea kyyneleitten tähden, jotka täyttivät silmäni aina kun muistin matkan; ja kun sitten piti lausua ääneen Karl Ivanovitshille, joka ummistunein silmin minua kuunteli (se oli aina paha merkki), juuri siinä kohden missä toinen sanoo: Wo kommen Sie her? ja toinen vastaa: ich komme vom Kaffe Hause, en voinut estää kyyneleitäni enkä nyyhkytyksiltä saanut mitenkään lausutuksi: Haben sie die Zeitung nicht gelesen? Kun sitten tuli kaunokirjotuksen vuoro, sain kyynelten vuoksi paperini tahratuksi semmoiseksi että näytti kuin olisin vedellä kirjottanut käärepaperille.

Karl Ivanovitsh suuttui, käski minun mennä polvilleni nurkkaan, väitti että se on uppiniskaisuutta, nukkekomediaa (se oli hänen lempisanansa), uhkasi viivottimella ja vaati pyytämään anteeksi, vaikka minä itkun vuoksi en saanut sanaakaan suustani: vihdoin, arvatenkin tuntien vääryyttä tekevänsä, hän läksi Nikolain huoneeseen, paiskaten oven jälkeensä.

Luokkahuoneeseemme kuului mitä Nikolain luona puhuttiin.

– Oletko kuullut, Nikolai, että lapset matkustavat Moskovaan? sanoi Karl Ivanovitsh tullessaan kynnyksen yli.

– Olenpa kyllä kuullut.

Varmaankin Nikolai aikoi nousta seisaalleen, sillä Karl Ivanovitsh sanoi: "istu vaan. Nikolai!" ja sen jälkeen sulki oven. Minä tulin pois nurkasta ja asetuin oven taakse kuuntelemaan.

– Teitpä sinä kuinka paljon hyvänsä hyvää ihmisille, olitpa kuinka kiintynyt tahansa, kiitollisuutta ei vaan näy voivan odottaa, Nikolai! puhui Karl Ivanovitsh kiihottuneena.

Nikolai istui ikkunalla tehden suutarin työtä ja nyökäytti kai myöntävästi päätään.

– Minä olen 12 vuotta elänyt tässä talossa ja voin sanoa Jumalan edessä, Nikolai, jatkoi Karl Ivanovitsh nostaen tietysti silmänsä ja nuuskarasiansa kattoa kohden: – että olen rakastanut heitä ja puuhannut heidän tähtensä enemmän kuin jos olisivat olleet omia lapsiani. Muistathan, Nikolai, silloinkin kun pikku Volodjalla oli kuume, muistathan kuinka minä yhdeksään vuorokauteen silmiäni ummistamatta valvoin hänen vuoteensa ääressä? Niin! silloin olin tietysti hyvä, rakas Karl Ivanovitsh, silloin olin minä tarpeellinen; mutta nyt, lisäsi hän ivallisesti naurahtaen: – nyt lapset ovat tulleet suuriksi, nyt heidän muka täytyy ryhtyä tosityöhön. Aivan kuin eivät he täällä olisi mitään oppineet, Nikolai!

– Mitenkäpäs sitä sitten pitäisi oppia? sanoi Nikolai pannen naskalin pois ja vetäen pikilankoja eri suunnille.

– Niin, nyt olen käynyt tarpeettomaksi, nyt minä ajetaan pois; mutta missä ovat lupaukset, missä kiitollisuus? – Natalia Nikolajevnaa minä kunnioitan ja rakastan, Nikolai, sanoi hän käsi rinnalla: – mutta mitä merkitsee täällä Natalia Nikolajevna?... Hänen tahtonsa tässä talossa merkitsee yhtä paljon kuin tuo tuossa, näin sanoen hän puhuvalla liikkeellä viskasi nahkapalasen lattialle. – Kyllä minä tiedän ketä niistä vehkeistä saa kiittää ja miksi minä olen nyt käynyt tarpeettomaksi; siksi, että minä en imartele enkä myöntele joka asiassa kuten muutamat ihmiset. Minä olen tottunut aina ja kaikkien ihmisten edessä puhumaan totta, sanoi hän ylpeästi. – Olkoot sitten! Eivätpä he siitä rikastu, että minä poistun, mutta minä Jumalan armosta kyllä löydän leipäpalan... vai miten arvelet, Nikolai?

Nikolai nosti päätänsä ja katsahti Karl Ivanovitshiin ikäänkuin päästäkseen selvyyteen todellako se on löytävä leipäpalasen vai ei, – mutta ei sanonut sentään mitään.

Paljon ja kauan puhui Karl Ivanovitsh samaan suuntaan: puhui siitä kuinka hänen ansioitansa oli paremmin osattu arvossa pitää erään kenraalin kodissa, missä hän ennen asui (minun teki kipeätä sitä kuulla), puhui Saksin maakunnasta, vanhemmistaan, räätäliystävästään nimeltä Schönheit j.n.e.

Minä otin osaa hänen suruunsa, ja minun oli paha mieli siitä, ettei isä ja Karl Ivanovitsh, joita rakastin melkein yhtä paljon, ymmärtäneet toisiansa; minä suoriuduin jälleen nurkkaan, istuin kyykylleni ja rupesin ajattelemaan miten heidän välillänsä voisi saada sovintoa syntymään.

Palattuaan luokkahuoneeseen Karl Ivanovitsh käski minun nousta ja ottaa esille sanelukirjotusvihkoni. Kun kaikki oli valmista hän juhlallisesti istuutui nojatuoliinsa ja alkoi ikäänkuin jostain syvyydestä tulevalla äänellä sanella seuraavaa: Von al-len Lei-den-schaf-ten die grau-sam-ste ist... "haben sie geschrieben?" Tässä kohden hän pysähtyi, haisteli hitaasti nuuskaa ja jatkoi uudella voimalla: die grausamste ist die Undankbarkeit... "Ein grosses U." Odottaessani jatkoa, kun olin kaikki kirjottanut, minä katsahdin häneen.

– Punctum, sanoi hän tuskin huomattavasti hymähtäen ja viittasi meitä antamaan vihot hänelle.

Moneen kertaan, erilaisilla äänenpainoilla ja mitä suurinta mielihyvää ilmaisten hän luki tämän lauseen, joka sisälsi hänen sydämmensä salaisen ajatuksen; sitten hän antoi meille historian läksyn ja istui ikkunan ääreen. Hänen kasvonsa eivät olleet enää ankarat, kuten ennen; ne vaan ilmaisivat semmoisen ihmisen mielihyvää, joka on arvokkaalla tavalla saanut kärsimänsä vääryyden kostetuksi.

Kello oli neljännestä vaille yksi, mutta eipä Karl Ivanovitsh näyttänyt aikovankaan päästää meitä pois: antoi yhä vaan uusia läksyjä. Ikävä ja ruokahalu enenivät samassa määrässä. Suurella maltittomuudella minä panin merkille kaikki mikä saattoi osottaa päivällisen lähestymistä. Tuossa menee jo pihavaimo niinitötterö kädessä lautasia pesemään, nyt jo kuuluu astiain kolinaa ruokakaapista, nyt pöytä hajotetaan pitkäksi, tuolit asetetaan, tuossa on jo Mimmi Ljubotshkan ja Katinkan kanssa (Katinka oli Mimmin 12-vuotias tytär), ne tulevat puutarhasta; mutta eipä näy vielä Fokaa – hovin Fokaa, joka aina tulee käskemään päivällisille. Vasta silloin saa viskata kirjat pois ja Karl Ivanovitshista välittämättä juosta alas.

Nytpä jo kuuluu askelia rappusilta; mutta eivät ne ole Fokan askeleita! Ulkoa minä olen oppinut hänen askeleinsa äänen ja aina tunnen hänen saappaittansa narinan. Ovi aukenee ja siinä näyttäytyy minulle kokonaan tuntematon olento.

V

MIELIPUOLI.

Huoneeseen astui noin 50 vaiheilla oleva mies, rokonarpiset, pitkulaiset kasvot kalpeina; tukka oli harmaa, parta punertava. Hän oli niin pitkäkasvuinen, että ovesta tullakseen ei riittänyt pään kumartaminen, vaan piti taivuttaa koko ruumis. Yllään oli hänellä jotain rääsyn tapaista, joka muistutti kauhtanaa tai takkia; kädessä mahdottoman suuri matkasauva, jota hän kynnyksen yli tultuaan kaikin voimin jyskytti lattiaan, ja vääntäen silmäkulmansa ja avaten suunsa selkoselälleen alkoi nauraa hahattaa hirveän luonnottomalla äänellä. Hän oli kiero toiselta silmältään ja sen terä hyppeli alituiseen, mikä teki hänen rumat kasvonsa vieläkin paljoa inhottavammiksi.

– Jaha, siinäpä te olette! hän huusi, tuli lyhyin askelin juosten Volodjan luo, tarttui hänen päähänsä ja alkoi suurella tarkkuudella tutkia päälakea, – sitten ihan totisena poistui hänen luotansa, tuli pöydän ääreen ja alkoi puhaltaa vahavaatteen alle ja tehdä ristinmerkkiä. – Ohhoh, surku tulee! Ohhoh! Ohhoh, ohhoh, kipeätä tekee!... voi polosia... lentävät pois, puhui hän sitten itkusta vapisevalla äänellä ja tuntehikkaasti katsoen Volodjaan, ja alkoi hihalla pyyhkiä todellakin valuvia kyyneleitä.

Hänen äänensä oli raaka ja käheä, liikkeet nopeita ja epätasasia, puhe sekava ja järjetön (hän ei milloinkaan käyttänyt pronomineja), mutta hän pani sanoihinsa painoa niin liikuttavalla tavalla, ja hänen keltaset, mielettömät kasvonsa saivat joskus niin vilpittömän surullisen ilmeen, että häntä kuunnellessa ei voinut olla tuntematta sekasin sekä sääliä, kauhua että surua.

Se oli mielipuoli maantienkuljeksija, Grisha.

Mistä hän oli kotosin? ketkä olivat hänen vanhempansa? mikä oli saattanut hänet maantielle kuljeksimaan? ei sitä kukaan tietänyt. Tiedän ainoastaan, että hän jo 15-ikäisestä alkaen oli tunnettu mielipuolena, joka kesät talvet kävi avojaloin, kuljeskeli luostareissa, lahjotteli pieniä pyhäinkuvia niille, joihin mieltyi, ja puhui arvotuksen tapaisesti, jota toiset selittivät ennustuksiksi. Eikä kukaan muistanut nähneensä häntä toisenlaisena. Vielä tiedän, että hän silloin tällöin käväsi mummoni luona, ja että jotkut sanoivat hänen olevan rikkaiden vanhempain onnettoman pojan ja puhtaan sielun, mutta toiset taas pitivät tavallisena moukkana ja laiskurina.

Vihdoin viimein ilmestyi kauan odotettu täsmällinen Foka, ja me läksimme alas. Grisha kulki takanamme yhä itkien, jatkaen mielettömiä puheitaan ja kolautellen sauvaansa astuimiin. Isä ja äiti kävelivät käsikkäin ruokasalissa, jostakin hiljaa puhellen. Maria Ivanovna istui arvokkaana nojatuolissa, joka kosketti sohvaan symmetrisessä suorassa kulmassa, ja ankaralla vaikka hillityllä äänellä antoi ohjauksia vieressään istuville tytöille. Karl Ivanovitshin astuttua huoneeseen hän katsahti tähän, kääntyi heti pois, ja hänen kasvonsa saivat ilmeen, jonka voisi lausua näin: "minä en näe teitä, Karl Ivanovitsh, te olette minulle ilmaa!" Tyttöjen silmistä näkyi, että he olisivat niin pian kuin mahdollista tahtoneet kertoa meille jonkun hyvin tärkeän uutisen; mutta paikoiltaan hypähtäminen ja meidän luokse töytääminen olisi ollut Mimmin sääntöjen rikkomista. Heidän oli ensin lähestyminen Mimmiä ja sanominen "bonjour, Mimi!" harppaseminen jalalla, ja vasta sitten oli lupa puuttua puheisiin.

Mikä harmillinen olento olikaan tuo Mimmi! Hänen läsnä ollessaan monastikaan ei saanut mistään asiasta puhua: kaikessa se löysi sopimattomuuksia. Sitten se vielä alituiseen kävi päälle: parlez donc français, ja juuri silloin kuin olisi enin tahtonut lörpötellä venättä; taikka päivällisissä, juuri kun pääsi jonkun hyvän ruuan makuun ja tahtoi sitä kenenkään häiritsemättä syödä, hän jo siellä kerkeää: – mangez donc avec du pain, taikka comment-ce que vous tenez votre fourchette? "Ja mitä ihmeen asiata hänellä oikeastaan oli meihin! Opettakoon se siellä niitä tyttöjään, meillä on siihen oma Karl Ivanovitshimme." Minä ymmärsin täydellisesti tämän inhoa muutamiin ihmisiin.

– Pyydä äidiltä, että pääsisimme mukaan metsästykselle, kuiskasi Katinka pysäyttäen minua takin liepeestä, kun aikuiset kulkivat edellä ruokasaliin.

– Hyvä; koetetaan.

Grisha söi ruokasalissa, mutta erikseen pikku pöydän ääressä; hän ei nostanut silmiään lautaselta, huokasi tuon tuostakin, teki hirveitä naamoja ja saneli ikäänkuin itsekseen: surkeata!... lensi pois... kyyhkynen lentää taivaaseen... voi, voi, haudalla on kivi!... j.n.e.

Äiti oli aamusta asti hermostuneessa mielentilassa; Grishan läsnäolo, juttelut ja temput nähtävästi pahensivat vaan tätä hänen mielentilaansa.

– Se on totta, olin unohtaa pyytää sinulta erästä asiaa, sanoi hän antaen isälle liemilautasta.

– Mitä niin?

– Käske etteivät päästä irti sinun kauheita koiriasi; ne olivat syödä suuhunsa Grisha paran, kun se kulki pihan yli. Sillä lailla vielä hyökkäävät lapsienkin kimppuun.

Kuultuaan että puhe oli hänestä, Grisha kääntyi pöytään päin ja alkoi näytellä rikkirevittyjä rääsyjään ja puhua ruoka suussa:

– Tahtoi niitä repimään... Jumala ei suonut. Synti on usuttaa koiria! Suuri synti! Älä lyö miekkonen... Jumala antaa anteeksi... nyt on toiset ajat.

– Mitä se höpisee? kysyi isä visusti ja ankarasti tarkastellen häntä. – Minä en ymmärrä mitään.

– Mutta minä ymmärrän, vastasi äiti: – hän on minulle kertonut, että joku metsästäjä oli tahallaan usuttanut koirat hänen kimppuunsa, niin siihen se nyt sanoo: "tahtoi niitä repimään, mutta Jumala ei suonut", ja pyytää ettet sinä siitä rankaisisi metsästäjää.

– Vai niin! sanoi isä. – Mistäs hän tietää, että minä aijon rangaista sitä metsästäjää?

– Tiedäthän etten ole mikään tuollaisten olentojen ihailija, jatkoi hän ranskaksi: – mutta tämä tässä on minulle erittäinkin vastenmielinen ja on varmaankin...

– Voi, älä puhu niin, ystäväni, keskeytti äiti ikäänkuin olisi jotain säikähtänyt: – mistä sen tietää?

– Luulisipa että olen ollut kyllin tilaisuudessa tutustumaan tuollaisiin olentoihin – niitähän käy luonasi niin lukuisasti – ja kaikki he ovat samaan malliin. Aina vaan sama historia...

Näki selvästi, että äiti tässä asiassa oli aivan toista mieltä eikä tahtonut väitellä.

– Annappa minulle piirakka, sanoi hän. – Ovatko ne hyviä tällä kertaa?

– Ei, minua suututtaa, jatkoi isä ottaen käteensä piirakan, mutta pitäen sitä niin kaukana ettei äiti siihen ylettynyt: – ei, minua suututtaa kun näen, että järkevät ja sivistyneet ihmiset antautuvat mokomiin hullutuksiin.

Ja hän kolahutti kahvelinsa pöytään.

– Minä pyysin sinua antamaan piirakkaa, toisti äiti ojentaen kättänsä.

– Ja parasta onkin, jatkoi isä työntäen kättä syrjään, – että sellaiset olennot pistetään putkaan. Ne saavat aikaan vaan sen hyvän, että hermostuttavat jo ennestäänkin hermostuneita olentoja, lisäsi hän hymähtäen, kun huomasi että tämä keskustelu ei ollut äidille lainkaan mieleen, ja antoi vihdoin hänelle piirakan.

– Minä sanon siihen ainoastaan sen, että on vaikea uskoa, että ihminen, joka 60 ikävuodestaan huolimatta kesät talvet käy paljain jaloin ja vaatteittensa alla kantaa kahden puudan painoisia kahleita, ja joka päälliseksi monta kertaa on kieltäytynyt asumasta huoletonna ja ilman puutteita, – vaikeata on uskoa, – sanon, – että semmoinen ihminen menettelisi näin ainoastaan laiskuudesta. Mitä taas tulee ennustuksiin, lisäsi hän huoahtaen ja vähän vaiti oltuaan: – je suis payée pour y croire; olenhan sinulle kertonut kuinka sekin Kirjusha ennusti isä-vainajan kuolinhetken, joka sitten sattui yhteen ei ainoastaan päivälleen vaan ihan tunnilleenkin.

– Äh, minkä sinä nyt olet minulle tehnyt! sanoi isä hymyillen ja pannen kätensä sille puolelle suuta, jolla Mimmi istui. (Kun hän näin teki, minä aina rupesin jännityksellä kuuntelemaan, odottaen sieltä tulevan jotakin naurettavaa). – Miksi muistutit minulle hänen jalkojansa? minä katsahdin enkä nyt voi enää mitään syödä.

Päivällinen oli loppupuolella. Ljubotshka ja Katinka yhä vaan vilkkuen antoivat meille merkkejä, pyörivät tuoleillansa ja yleensä ilmaisivat mitä suurinta levottomuutta. Tämä vilkkuminen merkitsi: "pyytäkää jo pian että me pääsisimme mukaan!" Minä sysäsin kyynäspäälläni Volodjaa. Volodja sysäsi minua ja vihdoin rohkaisi mielensä: aluksi arasti, sitten jotenkin lujasti ja äänekkäästi hän selitti, että koska me nyt erotaan kotoa, niin eikö tytöt pääsisi mukaan metsästysretkelle, linjaalirattailla. Jonkun aikaa neuvoteltuaan suuret ratkaisivat tämän kysymyksen meidän eduksemme, ja mikä oli vielä parempi, äitikin sanoi tulevansa mukaan.

VI

METSÄSTYSRETKEN VALMISTUKSET.

Jälkiruuan aikana käskettiin Jaakko sisälle ja annettiin määräykset linjaalirattaista, metsäkoirista ja ratsuista – kaikkea tätä suurella tarkkuudella, jokaista hevosta nimeltä nimittäen. Volodjan hevonen ontui, jonka tähden isä käski satuloida metsästyshevosen. Tämä sana "metsästyshevonen" sai kummallisen soinnun äidin korvissa: hänestä näytti että metsästyshevosen täytyi olla jotakin metsäpedon kaltaista, että se tietysti pillastuu ja tappaa Volodjan. Ei auttaneet mitkään isän ja Volodjan vakuutukset; suurella urheudella Volodja selitti, ettei pillastuminen tee mitään ja että hän juuri toivookin hevosen pillastuvan. Äiti raukka sanoi moneen kertaan, että nyt hän koko aikana ei tule muuta kuin tuskailemaan.

Päivällinen päättyi; suuret menivät työhuoneeseen kahvia juomaan, mutta me juoksimme puutarhaan harppailemaan hiekkakäytäviä myöten, joille oli pudonnut keltasia lehtiä, ja puhelemaan. Puhuimme ensin siitä, että Volodja lähtee metsästyshevosella; siitä kuinka suuri häpeä oli että Ljubotshka juoksi hitaammin kuin Katinka; siitä että olisi hauska saada nähdä Grishan kahleita j.n.e.: mutta siitä että kohta eroamme kodista, ei sanottu sanaakaan. Puhelumme keskeytyi, kun kuului lähestyvien linjaalirattaiden räminä. Niiden jälkeen ratsastivat metsästäjät koirien kanssa, metsästäjien jälessä tuli kuski Ignat Volodjalle määrätyn hevosen selässä, johdattaen samalla riimusta minun iänikuista kaakkiani. Ensin me kaikki hyökkäsimme aidan luo, josta saattoi nähdä kaikkia näitä huvittavia asioita, ja sitten ilosta hihkaisten juoksimme melulla ylös pukeutumaan, ja pukeutumaan niin, että olimme niin paljon kuin mahdollista oikeiden metsästäjäin näköiset. Tärkeintä oli sitä varten vetää pitkävartiset saappaat housunlahkeiden päälle. Me pukeuduimme vähääkään viipymättä, koettaen mitä pikemmin päästä takasin verannalle ihailemaan koiria, hevosia, ja juttelemaan metsästäjien kanssa.

Oli kuuma päivä. Aamulla ensin näyttäytyi taivaanrannalla valkosia kummallisen muotoisia hattaroita, sitten tuulonen alkoi niitä ajella yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin että jo toisinaan peittivät auringon. Mutta pilvien liikkumisista ja mustenemisista huolimatta ei näkynyt olevan sallittu niiden kokoontua ukkoseksi ja siten häiritä meidän viimeistä huviretkeämme. Illaksi ne taas alkoivat hajota: toiset vaalenivat, pitenivät ja etenivät taivaanrantaan; toiset noustuaan ihan päämme kohdalle muuttuivat valkoisiksi, läpinäkyviksi; ainoastaan yksi musta suuri pilvi pysähtyi itään. Karl Ivanovitsh aina tiesi mihin päin mikin pilvi suuntautuu, ja hän selitti että tämä pilvi lähtee Maslovkan kylään päin, että sadetta ei tule ja ilma on oleva erinomainen.

Foka vanhuudestansa huolimatta juoksi hyvin ketterästi ja nopeasti alas rappusia, huusi "ajakaa eteen!" ja jalat hajalla tanakasti asettui sisäänkäytävän eteen, semmoisen miehen asennossa, jolle ei tarvitse muistuttaa hänen velvollisuuksiansa. Naiset tulivat alas ja jonkun aikaa neuvoteltuaan siitä, kuka millekin puolelle asettuu ja kuka kestäkin pitelee (vaikka minusta ei olisi tarvinnut yhtään pidellä), istuutuivat, avasivat päivänvarjostimensa ja läksivät liikkeelle. Kun linjaalirattaat liikahtivat, niin äiti, osottaen "metsästyshevosta", kysyi vapisevalla äänellä kuskilta:

– Onko tuo hevonen Vladimir Petrovitshille?

Ja kun kuski vastasi myöntävästi, heilahutti hän toivottomasti kättänsä ja kääntyi poispäin. Minä olin kovasti kärsimätön: kiipesin oman hevoseni selkään, katselin sen korvien väliin ja tein pitkin pihaa kaikellaisia kiertoratsastuksia.

– Älkää suvaitko koiria musertaa, sanoi minulle joku metsästäjistä.

– Ole huoletta: en minä ole ensikertalainen, vastasin ylpeästi.

Volodja istui "metsästyshevosen" selkään, ja vaikka oli uskalias, näkyi hän nyt aristelevan, silitteli sitä ja moneen kertaan kyseli:

– Onko se hiljainen?

Hevosen selässä hän näytti hyvin komealta – oli aivan kuin aikaihminen. Hänen kiristetyt reitensä makasivat satulalla niin hyvin että minun kävi oikein kateeksi, erittäinkin siksi, että mikäli voin varjosta päättää itse en näyttänyt lähimainkaan niin komealta.

Vihdoin kuului isän askeleet rappusilta; koirainhoitaja ajoi esiin nälkäiset ajokoirat; metsästäjät vinttikoirineen kutsuivat luokseen kukin omansa ja alkoivat nousta hevosten selkään. Ratsujääkäri johdatti hevosen eteisen eteen; isän kahlekunnan koirat, jotka ennen makasivat kaikenlaisissa kauniissa asennoissa sen ääressä, töytäsivät nyt hänen luoksensa. Hänen jäljessään tuli ilosena Milka, helmillä ommeltu vyö kaulassa, rautasoljen kilahdellessa. Ulos juostessaan se aina ensin tervehti metsäkoiria: toisten kanssa leikitteli, toisille murahteli haisteltuansa, ja muutamilta etsi kirppuja.

Isä nousi hevosen selkään ja me läksimme.

VII

METSÄSTYS.

Jahtikoirien johtaja, jota sanottiin Turkaksi, ratsasti kaikkien muiden edellä sinertävällä käyräkuonoisella hevosella, pörröinen karvalakki päässä, tavaton metsästystorvi olan takana ja hirmuinen puukko vyöllä. Tämän miehen synkästä ja tuimasta ulkonäöstä olisi pikemmin luullut hänen olevan matkalla johonkin kamppailuun elämästä ja kuolemasta, eikä metsästysretkellä. Hänen hevosensa kintereillä juoksivat yhteenkahlitut ajokoirat kirjavana, temmeltävänä parvena. Surku tuli nähdä minkä kohtalon alaiseksi joutui se onneton, joka sai päähänsä jäädä muista jälelle. Sen piti suurella voimainponnistuksella voittaa kumppalinsa ja kun se siinä onnistui, niin yksi kaitsijoista, jotka ajoivat takana, aina iski siihen ruoskalla huutaen: "parveen!" Portista ulos päästyämme isä käski metsästäjien ja meidän ajaa pitkin tietä, mutta itse käänsi ruispellolle.

Elonkorjuu oli kuumimmillaan. Silmänkantamaton keltasen hohtava pelto rajottui ainoastaan yhdellä suunnalla sinertävään metsäetäisyyteen, jota silloin kuvailin kaikkein kaukaisimmaksi ja salaperäisimmäksi paikaksi, jonka takana joko maailma loppuu taikka asumattomat seudut alkavat. Koko pelto oli täynnänsä kuhilaita ja ihmisiä. Korkean, sakean rukiin seassa näkyi jo leikatulla saralla siellä täällä leikkaajain köyristyneitä selkiä, siteiden huiskauksia, kun ne nostettiin sitomista varten, näkyi varjopaikassa joku vaimo kätkyen yli kumartuneena ja hajalle viskatuita lyhteitä ruiskukkien peittämällä sangolla. Toisella taholla miehet paitahihasillaan seisoivat tehden elokuormia vankkureihin tai ajaa pölyyttivät pitkin paahteista peltoa. Työnjohtaja, pitkävartisissa saappaissa, nuttu hartioilla, mittatangot kädessä, nähtyään jo kaukaa isän, otti päästään haalistuneen lakkinsa, pyyhki käsiliinalla punatukkaista päätään ja partaa ja huuteli akkaväelle. Pikku rautikko, jolla isä ratsasti, kulki kevyen ketterästi silloin tällöin laskien päänsä rinnalle, venyttäen ohjia ja tuuhealla hännällään huiskien paarmoja ja kärpäsiä, jotka ahnaasti sitä söivät. Kaksi vinttikoiraa, hännät kankeassa kiehkurassa ja korkealle jalkoja nostellen sievästi hyppelivät korkeiden sänkikorsien yli, hevosen kintereillä. Milka juoksi edellä ja pää käännettynä isään päin odotteli vehnäspalasta. Väen puhe, hevosten ja kärryjen ratina, peltopyyn iloinen vihellys, hyönteisten surina, jotka liikkumattomissa parvissa seisoivat ilmassa, olkien ja hevosten haju, tuhannet eri värit ja varjot, joita paahtava aurinko levitti vaaleankeltasen laihon yli, metsäisen etäisyyden sinet ja valkean sinertävät pilvet, hämähäkin verkot, joita lenteli ilmassa tai laskeutui maahan sangolle – kaikkea tätä minä näin, kuulin ja tunsin.

Päästyämme Kalinovin metsän luo linjaalirattaat olivatkin jo siellä ja aivan odottamattamme näimme vielä siellä nelipyöräiset työrattaat, joiden keskellä istui ruuantarjooja. Heinien alta näkyi teekyökki, jäätelöpytty ja vielä muita viehättäviä myttyjä ja rasioita. Ei voinut erehtyä: kysymyksessä oli teenjuonti ulkona, jäätelön ja hedelmien syönti. Työrattaat nähtyämme me ilmaisimme meluavaa iloa, sillä saada teetä metsässä, nurmikolla ja yleensä semmoisella paikalla, missä ei vielä kukaan ollut koskaan teetä juonut, se oli pidettävä suurena nautintona.

Turkka ratsasti metsikön rinteelle, pysäytti hevosensa, kuunteli tarkkaavasti isän erikoisia määräyksiä siitä miten kierros oli tehtävä ja missä kohden tuleminen ulos (vaikka eihän se Turkka koskaan noudattanut näitä määräyksiä, vaan menetteli sitten aina omin päinsä), päästi koirat valloilleen, kiirehtimättä sitoi ketjut satulaan, nousi hevosen selkään ja vihellellen hävisi nuoren koivikon taa. Valloilleen päästetyt ajokoirat ilmasivat ilonsa ensiksi häntäin liikkeellä, sitten ne pudistivat itseänsä, suoriusivat ja vasta sitten, hiljalleen ravaillen, nuuskien maata ja häntiänsä heilutellen, juoksivat eri suunnille.

– Onko sinulla nenäliina, kysyi isä.

Minä otin taskustani nenäliinan ja näytin hänelle.

– Sido tuo harmaa koira nenäliinallasi...

– Giraninko? sanoin minä asiantuntijan tavalla.

– Niin: ala sitten laputtaa pitkin tietä. Kun tulee eteen aho, niin pysähdy ja katso eteesi, äläkä tule luokseni ilman jänistä!

Minä tein niinkuin isä oli käskenyt ja aloin kiireimmän kautta juosta määräpaikalle. Isä nauroi ja huusi minun jälkeeni:

– Joudu, joudu, muuton myöhästyt.

Giran vähä väliä pysähtyi, nosti korviansa, ja kuulosteli metsästäjäin huutoja. Kun ei minulla ollut voimia saada sitä liikkeelle, niin huusin: "tuu! atuu!" Silloin Giran riuhtoi eteenpäin niin vimmatusti, että tuskin saatoin sitä kiinni pidellä, ja monta kertaa lankesin ennen kuin pääsin perille. Valitsin korkean tammen juurella varjoisan ja tasasen paikan, pistin pitkäkseni ruohikolle, istutin Giranin viereeni ja aloin odotella. Niinkuin aina tällaisissa tapauksissa, niin nytkin minun mielikuvitukseni meni kauas todellisuuden edelle: minä kuvailin väijyväni jo kolmatta jänistä, vaikka metsässä nyt vasta rupesi käymään ensimäisen ajokoiran haukunta. Turkan ääni kuului jo äänekkäämpänä ja iloisempana metsässä; nyt alkaa ajokoira jo vingahdella ja sen haukunta kuuluu yhä useammin: nyt siihen jo yhtyy toinen, bassoääninen haukunta, sitten kolmas, neljäs... Haukunta joskus vaikeni, toisen kerran taas haukkuivat kaikki yhtaikaa. Äänet yhä kovenivat ja kävivät vihdoin yhtämittaisiksi, kunnes muuttuivat yhdeksi ainoaksi vonkuvaksi ulinaksi. Metsikkö oli kaikuvainen ja ajokoirat eivät ääntä säästäneet.

Tätä kuullessani minä jähmetyin paikoilleni. Tuijottaen metsäaukkoon minä järjettömästi hymyilin, hiki vuoti minusta virtana, ja vaikka pisarat menivät kutkuttaen pitkin leukaani, en minä niitä pyyhkinyt pois. Minusta näytti, että tämän tärkeämpää hetkeä ei elämässä voi olla. Tämä jännityksen tila oli kuitenkin liian luonnoton kestääkseen aivan kauan. Ajokoirat haukkuivat joskus ihan metsän aukeaman luona, joskus taas etenemistään etenivät, jänistä ei näkynyt. Minä aloin katsella puolelta toiselle. Aivan sama oli Giranin laita: alussa se yritti vingahdellen riuhtaista itseänsä irti, mutta sitten laittautui makuulle minun viereeni, pani kuononsa polvilleni ja rauhottui.

Tammen paljastuneiden juurien luona, missä istuin, pitkin harmaata kuivaa maata, kuivien tammenlehtien, terhojen, puolimädänneiden varpujen, kellertävän viheriän sammaleen ja siellä täällä esiin pistävien hienojen ruohonpäiden välissä kiehui kiehumalla muurahaisia. Ne kiirehtivät toinen toisensa jälestä omatekoisilla pikku poluillansa: toiset kuormia kantaen toiset ilman. Minä otin käteeni terhon ja panin sen poikkiteloin polulle. Merkillisesti halveksien vaaraa ne kohta alkoivat kiivetä sen alitse ja ylitse; toiset taas erittäinkin ne, joilla oli kuormat kannettavana, joutuivat kokonaan tolaltaan eivätkä tienneet mitä tehdä: pysähtyelivät, hakivat muuta pääsyä, tai peräytyivät tai terhoa myöten pyrkivät minun kädelleni, varmaankin aikoen päästä hihan sisään. Näistä mieltä kiinnittävistä tarkastuksista kääntyi huomioni keltasiipiseen perhoseen, joka erittäin viehättävästi lenteli edessäni. Heti kun siihen katsahdin, se lensi pari askelta luotani, räpytteli siipiään puolikuihtuneen valkoisen metsäapilaan yläpuolella ja istui sen päälle. En tiedä päiväkö sitä lämmitti vai imikö se tuosta yksinäisestä metsän ruohosta jotain nestettä, – näkyi vaan, että sen oli siinä perin hyvä olla. Tuon tuostakin se levitteli siipiänsä ja likistyi kukkaa vastaan, vihdoin meni kokonaan niinkuin tainnuksiin. Minä panin pääni molempia käsiä vastaan ja katselin sitä hyvilläni.

Yhtäkkiä Giran ulvahti ja riuhtasihe semmoisella voimalla, että olin mennä selälleni. Minä katsoin ympärilleni. Metsänaukeamassa hypähteli paikasta paikkaan jänis, toinen korva pystyssä, toinen pitkin selkää. Veri hyökkäsi päähäni ja unohtaen tällä hetkellä kaikki, minä kiljasin luonnottomalla äänellä, päästin irti koiran ja läksin juoksemaan. Mutta tuskin olin tämän tehnyt, kuin jo kaduin, sillä jänis kyyristyi maahan, teki loikkauksen ja sen koommin en minä sitä elukkaa enää nähnyt.

Mutta mikä häpeä kohtasi minua, kun heti ajokoirien jälessä, jotka vonkuen syöksyivät aukeamalle, ilmestyi pensaikon takaa myöskin Turkka! Hän oli nähnyt minun virheeni (nimittäin sen, etten ollut voinut hillitä itseäni), ja halveksivasti katsahtaen minuun hän sanoi: "voi teitä sentään, herra!" Mutta sitä ääntä, jolla tuo oli sanottu, sitäpä olisi pitänyt kuulla! Minun olisi ollut helpompi, jos hän olisi ripustanut minut niinkuin jäniksen omaan satulaansa.

Pitkän aikaa minä seisoin epätoivoisena samalla paikalla kutsumatta koiraa ja reiteeni lyöden toistin toistamistani:

– Voi, voi, minkä nyt tein!

Kuulin kuinka ajokoirain haukunta eteni, kuinka metsikön toisella puolella halloota huudettiin, kuinka jänis ammuttiin ja kuinka Turkka puhalsi suureen metsästystorveensa koiria kootakseen, – mutta minä vaan en liikkunut paikaltani...

VIII

LEIKIT.

Metsästys päättyi. Nuoren koivikon pimentoon oli levitetty matto ja siinä istui piirissä koko seurue. Tarjoilija Gavrilo puuhasi ruuan laitossa. Hän oli tallannut maahan mehevän ruohon ympärillään, pyyhki kiireesti lautasia ja haki esille rasioista lehtiin käärittyjä luumuja ja persikkoja. Koivujen viheriäisten lehväin välitse paistoi aurinko ja heitti maton kuvioihin samoin kuin minun jaloilleni ja vieläpä Gavrilon hiestyneelle kaljulle pyöreitä vavahtelevia valopilkkuja. Vähänen tuuli lehahdellen lehvissä, tukassani ja kuumentuneilla kasvoillani virvotti minua suuresti.

Kun olimme saaneet jäätelöä ja hedelmiä, ei ollut enää mitään tekemistä maton ääressä, ja huolimatta auringon paahteesta me nousimme ja läksimme leikkimään.

– Mitäs leikitään? sanoi Ljubotshka siristellen silmiään auringon säteiltä ja hypähdellen ruohikossa. – Leikitäänkö Robinsonia.

– Ei... se on ikävää, sanoi Volodja laiskasti heittäytyen ruohikolle, oljenkorsi hampaissa: – aina vaan sitä iankaikkista Robinsonia! Jos välttämättömästi pitää leikkiä, niin ruvetaan sitte vaikka huvimajaa rakentamaan.

Volodja oli selvästi olevinaan: luultavasti hän ylpeili siitä, että oli ratsastanut metsästyshevosella ja oli nyt olevinaan hyvin väsyksissä. Voi niinkin olla, että hänellä jo oli liian paljon tervettä järkeä ja liian vähän mielikuvituksen voimaa voidakseen täydellisesti nauttia Robinson-leikistä. Tässä leikissä me näet näyttelimme kohtauksia Robinsonista, jota olimme lukeneet jo kauan sitten.

– No, älä nyt ole olevinas... miksi et muka voi tehdä mieliksemme? kiusasivat häntä tytöt. – Sinä saat olla Kaarlona taikka Ernestinä taikka isänä – miten vaan tahdot, puhui Katinka koettaen vetää häntä takin hihasta pystyyn.

– Ei todellakaan haluta, – kyllästyttää! sanoi Volodja venytellen jäseniään ja samalla kuitenkin tyytyväisenä hymyillen.

– Olisi sitten voinut kotiinkin jäädä, koskei kuitenkaan kukaan tahdo leikkiä, sanoi Ljubotshka itkuun valmiina.

Hän oli hirveä itkupussi.

– No, mennään sitten, kunhan et vaan rupea itkemään, sitä en voi sietää!

Volodjan alentuvaisuus ei tuottanut meille mitään huvia; päinvastoin hänen laiska ja ikävistynyt ulkonäkönsä vei leikiltä kaiken viehätyksen. Kun istuimme maahan ja kuvaillen soutavamme kalaretkelle aloimme kaikin voimin vedellä muka airoja, niin Volodja istui kädet rinnalla eikä ollut ollenkaan kalastajan näköinen. Minä huomautin häntä siitä; mutta hän vastasi, ettei asia siitä miksikään muutu jos me huidomme enemmän tai vähemmän käsillämme, kaikissa tapauksissa me pysymme paikallamme. Minun täytyi myöntää, Kun minä leikkien metsästäjää läksin keppi olalla metsään, niin Volodja heittäytyi selälleen pistäen kädet päänsä alle ja sanoi muka käyneensä hänkin metsässä. Semmoiset temput ja puheet kylmensivät meitä leikissämme ja olivat hyvin vastenmieliset, erittäinkin kun oikeastaan piti sydämmessä myöntää Volodjan menettelevän järkevästi.

Minä tiedän kyllä itsekin, ettei kepillä voi ampua saati sitten osata lintuun. Mutta tämähän on leikkiä. Jos tuolla tavoin puhuu, eipä silloin myöskään voi tuoleilla ratsastaa; mutta Volodjapa luullakseni hyvin muistaa, kuinka me pitkinä talvi-iltoina, peitettyämme nojatuolin huiveihin, muodostimme sen rattaiksi, kuinka toinen meistä istui kuskiksi, toinen lakeijaksi, tytöt keskelle, kolme tuolia pantiin kolmivaljakoksi, – ja niin läksimme matkalle. Kuinka monenlaisia asioita tapahtuikaan tällä matkalla! ja kuinka nopeasti ja iloisasti kuluivat talvi-illat!... Jos kaikki arvostellaan todellisuuden mukaan, niin eihän silloin leikistä mitään tule. Mutta jos leikistä ei tule mitään, niin mitäpä sitten on jälellä koko elämästä?...

IX

VÄHÄ NIINKUIN ENSIMÄISEN RAKKAUDEN TAPAISTA.

Ollen poimivinaan puusta muka amerikalaisia hedelmiä Ljubotshka tuli repineeksi lehden mukana tavattoman suuren madon, viskasi sen kauhistuen maahan, nosti kätensä ylös ja hypähti syrjään, niinkuin olisi pelännyt että siitä jotakin ruiskahtaa hänen päällensä. Leikki loppui; me kaikki, päät yhdessä, kumarruimme maahan tutkimaan tätä harvinaisuutta.

Minä katselin Katinkan olan yli; hän koetteli saada matoa nostetuksi maasta lehden avulla, jonka asetteli sen tielle.

Minä olin huomannut, että joillakuilla tytöillä on tapana olkapäitä nytkyttämällä koettaa saada avokaulaista olkapäältä laskeutunutta pukua jälleen paikoilleen. Myös muistan, että Mimmi aina torui tästä liikkeestä ja sanoi: "c'est un geste de femme de chambre". Nyt, madon yli kumartuneena, Katinka teki tämän liikkeen, ja tuuli samalla myös nosti suortuvan hänen valkoiselta pikku kaulaltaan. Pikku olkapää oli vaan kahden sormen välin päässä minun huulistani. En minä enää katsonut matoa, katselin – katselin ja koko voimallani suutelin Katinkan olkapäätä. Hän ei katsahtanut taakseen, mutta minä huomasin, että hänen kaulansa ja korvansa punertuivat. Nostamatta päätään Volodja sanoi ylenkatseellisesti:

– Kas niitä hellyyksiä!

Mutta minulla oli kyyneleet silmissä.

Minä en lakannut katsomasta Katinkaan. Jo kauan sitten olin tottunut hänen tuoreihin, valkoverisiin kasvoihinsa, ja olin aina niitä rakastanut; mutta nyt katselin niitä vielä tarkemmin ja rakastuin vielä enemmän. Tultuamme vanhempien luo ilmotti isä suureksi iloksemme, että lähtö oli äidin pyynnöstä lykätty huomisaamuun.

Me ratsastimme paluumatkalla linjaalirattaiden rinnalla, Volodja ja minä kilpailimme keskenämme kuka meistä paremmin ja rohkeammin osaa ratsastaa. Ravailimme vaunujen ympärillä. Varjoni oli entistä pitempi ja sen mukaan otaksuin, että näytin jotenkin pulskalta ratsastajalta; mutta tyytyväisyys, jota tunsin, meni aivan pian myttyyn seuraavan seikan vuoksi. Aikoen lopullisesti hurmata kaikki linjaalivaunuissa istujat minä jätätin itseni hiukan jälkeen, sitten piiskan ja kannuksien avulla ajoin hevoseni lentoon, asetuin huolettoman keikailevaan asentoon ja olisin vihurina kiitänyt heidän ohitsensa siltä puolelta missä Katinka istui. En tiennyt ainoastaan mikä oli parempi: pyyhkäistäkö vaieten vaunujen ohitse vai hihkaista niiden kohdalla. Mutta pahuksen hevonen huolimatta kaikista ponnistuksistani pysähtyi niin odottamattomasti, vaunujen luo ennätettyään, että minä tupsahdin satulan yli sen kaulalle ja olin vähällä lentää maahan.

X

MIKÄ IHMINEN OLI ISÄNI?

Hän oli menneen sukupolven ihmisiä ja hänessä oli tuo sen ajan nuorisolle ominainen sanoin selittämätön ritarillisuuden luonne, omituinen toimeliaisuus, itseluottamus, hyväsydämmisyys ja huikentelevaisuus. Nykyaikaisia ihmisiä hän halveksi, ja tämä katsantotapa oli seuraus sekä synnynnäisestä ylpeydestä että salaisesta harmista, kun ei hänellä meidän aikanamme enää voinut olla sitä vaikutusvoimaa eikä sitä menestystä, mihin hän omalla ajallaan oli tottunut. Hänellä oli kaksi päähimoa elämässään, kortit ja naiset: hän oli iässään voittanut muutamia miljooneja, ja hän oli ollut suhteissa lukemattomiin naisiin kaikista yhteiskunnan kerroksista.

Ulkomuodoltaan hän oli suuri ja komea, käynti oli merkillinen askelten lyhyyden vuoksi, toinen olkapää toisinaan vähän nytkähteli, pienet silmät aina hymyilivät, nenä oli suuri kotkan nenä, huulet epäsäännölliset ja menivät yhteen jollakin lailla taitamattomasti, vaikka kyllä miellyttävästi, ääntämistavassa oli jokin puute – vähäinen sammallus, pää oli melkein kokonaan kalju; semmoinen oli isäni ulkonäkö mikäli häntä muistan, – ulkonäkö, jolla hän osasi tehdä itsensä kuuluisaksi ja miellyttää kaikkia, poikkeuksetta kaikkia, olivatpa ne mistä yhteiskuntaluokasta tahansa, mutta erittäinkin niitä, joita hän tahtoi miellyttää.

Hän osasi aina päästä päällepäin, kenen kanssa ikinä tuli tekemisiin. Kuulumatta koskaan kaikkein ylhäisimmän maailman piiriin hän kuitenkin aina seurusteli sellaisten ihmisten kanssa ja osasi pysyä niiden kunnioittamana. Hän tunsi sen ylpeyden ja itseluottamuksen äärimmäisen määrän, joka muita loukkaamatta kohotti häntä maailman silmissä. Hän oli originelli, ei kuitenkaan aina, vaan käytti sitä keinona, jolla muutamissa tapauksissa korvasi mitä puuttui ylhäisyydestä ja rikkaudesta. Ei ikinä mikään voinut herättää hänessä ihastuksen tunnetta: tulipa hän mihin loistavaan asemaan tahansa, hän tuntui olevan kuin syntynyt siihen. Hän osasi niin mainiosti peittää muilta ja karkoittaa itsestään tuota jokaiselle tunnettua, pikku harmeilla ja katkeruuksilla täytettyä puolta elämästä, että häntä siinä kohden todella piti kadehtia. Hän oli kaikkien mukavuus- ja nautintoseikkain tuntija, ja osasi sitä kaikkea käyttää hyväkseen. Loistavat suhteet olivat hänen keppihevosensa. Niihin hän oli päässyt osaksi äitini miehenä, osaksi nuoruutensa toverien avulla, joita hän sydämmessään panetteli, kun olivat ylentyneet kauas hänen edellensä ja hän ikiajoikseen jäänyt virasta eronneeksi kaartinluutnantiksi. Kuten kaikki entiset upseerit, ei hänkään siviilinä osannut pukeutua muodin mukaan, mutta pukeutui sensijaan omaperäisesti ja ylellisen komeasti. Hänen pukunsa oli aina hyvin leveä ja kevyt, mainiot alusvaatteet, suuret ulospäinkäännetyt mansetit ja kaulukset... muuten hänen suureen kasvuunsa, voimakkaaseen ruumiinrakennukseensa, kaljuun päähänsä ja rauhallisiin, itsetietoisiin liikkeihinsä sopi kaikki, mitä hän puki yllensä. Hän oli tuntehikas, jopa helposti kyyneltyikin. Usein, ääneen luettaessa, kun hän ennätti nousupaikkaan, alkoi ääni vavista, silmät kyyneltyivät, ja hän sai harmistuneena jättää lukemisen. Hän rakasti musiikkia, lauloi säestäen itseänsä pianolla ystävänsä A:n romansseja, mustalaislauluja ja joitakuita oopperan motiiveja; mutta opittua musiikkia ei rakastanut ja viis välittäen yleisestä mielipiteestä avonaisesti tunnusti, että Beethovenin sonatit nukuttivat ja ikävystyttivät häntä, ja ettei hän tiedä mitään parempaa kuin joitakin laulajatar Semjonovan ja mustalaistyttö Tanjushan laulamia varieteelauluja. Hänen luonteensa oli niitä luonteita, joille hyvänteon suorittamista varten yleisö on välttämätön. Ja hyvänä hän pitikin ainoastaan mitä yleisö sanoi hyväksi. Jumala ties oliko hänellä mitään siveellisiä vakaumuksia! Hänen elämänsä oli niin täynnä kaikellaista maallista puuhaa, ettei hänellä ollut aikaa semmoisia vakaumuksia luoda, ja sitä paitsi hän olikin niin onnellinen elämässään, ettei katsonut semmoista edes tarpeelliseksi.

Vanhoina päivinään hänellä tosin muodostui pysyvä mielipide asioista ja muuttumattomia sääntöjä, – mutta yksinomaan käytännöllisyyden perustuksella: se menettely ja se elämäntapa, joka oli tuottanut hänelle onnea eli nautintoa oli hänestä hyvä, ja senvuoksi oli hänen mielestään kaikkien aina niin meneteltävä. Hän puhui hyvin vaikuttavasti, ja tämä hänen taipumuksensa enensi luullakseni hänen sääntöjensä notkeutta: hän osasi kertoa samasta teosta niinkuin se olisi ollut mitä viehättävin pikku kuje ja niinkuin alhaisin ilkityö.

XI

TYÖHUONEEN JA VIERASHUONEEN TOIMIA.

Jo hämärsi kun saavuimme kotiin. Äiti istui pianoa soittamaan, mutta me lapset otimme esiin paperia, kyniä, värejä ja asetuimme piirustamaan pyöreän pöydän ääreen. Minulla oli ainoastaan sinistä väriä; mutta siitä huolimatta aikomukseni oli kuvata metsästystä. Sangen elävästi siveltyäni sinisen pojan sinisen hevosen selkään ja vielä sinisiä koiria, minä vaan en varmaan tietänyt saako maalata myös sinistä jänistä, ja juoksin sentähden työhuoneeseen isän kanssa siitä neuvottelemaan. Isä luki jotain ja kysymykseeni: "löytyykö sinisiä jäniksiä?" nostamatta päätään vastasi: "löytyy, lapseni, löytyy". Palattuani pyöreän pöydän ääreen laitoin siis sinisen jäniksen, sitten katsoin tarpeelliseksi muuttaa sen pensaaksi. Mutta ei pensaskaan ollut mieleeni; minä tein siitä puun, puusta heinäsuovon, heinäsuovosta pilven ja vihdoin tahrasin paperini niin perin pohjin, että vihastuin ja revin sen palasiksi ja menin torkkumaan syvään nojatuoliin.

Äiti soitti oman opettajansa Fieldin toista konserttia. Minä torkuin, ja mielikuvituksessani heräsi jonkinlaisia keveitä valkosia, läpinäkyviä muistoja. Hän rupesi soittamaan Beethovenin pateettista sonattia, ja mieleeni juolahti jotakin surullista, raskasta ja synkkää. Äiti soitteli sangen usein näitä kahta kappaletta; sentähden niin hyvin muistan sen tunteen, jonka ne minussa herättivät. Tämä tunto oli muistojen kaltainen; mutta minkä muistojen? Näytti niinkuin olisi muistellut semmoista mikä ei ollut koskaan tapahtunut.

Minua vastapäätä oli ovi työhuoneeseen, ja minä näin kuinka sinne tuli Jaakko ynnä muutamia muita miehiä, partaniekkoja. Ovi pantiin heti heidän jälkeensä kiinni. "Nyt ne taas alkoivat toimet!" ajattelin. Minusta näytti että tärkeämpiä asioita kuin niitä, jotka toimitettiin työhuoneessa, ei maailmassa voinut olla: tätä käsitystä tuki vielä sekin seikka, että työhuoneen ovia kaikki tavallisesti lähestyivät puhuen kuiskaamalla ja käyden varpaisillaan; sieltä kuului isän äänekäs puhe ja tuntui sikarin haju, joka minua aina jostakin syystä suuresti miellytti. Torkuksissani minä hämmästyksekseni äkkiä kuulin hyvin tutun saappaiden narinan. Karl Ivanovitsh kulki varpaillaan sangen synkän ja päättäväisen näkösenä, joitakin papereita kädessä, ja koputti hiljaa työhuoneen ovelle. Hän päästettiin sisälle ja ovi sulkeutui jälleen.

"Kunhan vaan ei tapahtuisi jotakin onnettomuutta!" ajattelin minä, – "Karl Ivanovitsh on vihoissaan: hän voi tehdä vaikka mitä"...

Minä nukahdin jälleen.

Onnettomuutta ei sentään mitään tapahtunut; tunnin kuluttua minut herätti taas sama saappaiden narina. Karl Ivanovitsh pyyhki tullessaan nenäliinallaan kyyneleitä, jotka huomasin hänen poskillaan. Hän kulki minun ohitseni murahdellen jotakin itsekseen ja hävisi yläkertaan. Sitten tuli isä työhuoneesta vierashuoneeseen.

– Arvaappa mitä olen päättänyt tehdä? sanoi hän iloisella äänellä, pannen kätensä äidin olalle.

– Mitä niin, ystäväni?

– Otan Karl Ivanovitshin mukaan lasten kanssa. Tilaa on kuormavaunuissa. Lapset ovat häneen tottuneet, ja hänkin puolestaan näyttää olevan heihin ikäänkuin kiintynyt: nuo 700 ruplaa vuodessa eivät paljonkaan näy laskuissa, et puis au fond c'est un trés bon diable.

Minä en voinut saada päähäni mistä syystä isä haukkuu Karl Ivanovitshiä.

– Se ilahuttaa minua suuresti, sanoi äiti: sekä lasten että hänen tähtensä: hän on todella kelpo ukko.

– Olisitpa nähnyt kuinka liikutettu hän oli, kun sanoin hänelle että hän saa pidättää nuo 500 ruplaa lahjana... mutta mikä on kaikkein hullunkurisinta, se on tämä lasku, jonka hän minulle esitti. Maksaa todellakin vaivan katsahtaa siihen, lisäsi hän naurahtaen ja antoi äidille Karl Ivanovitshin kirjottaman paperiliuskan: – suuremmoista!

Laskun sisällys oli seuraava:

    "Lapsille kaksi onkea – 70 kopekkaa.

    "Väripaperia, kultapaperia, liisteriä ja pahvia rasiaa varten,
    lahjoituksia – 6 ruplaa 55 kopekkaa.

    "Kirja, lahjana lapsille – 8 r. 16 k.

    "Aluhousut Nikolaille 4 r.

    "Pietari Aleksandrovitshin vuonna 18– Moskovassa lupaama
    kultakello, arvoltaan 140 r.

    "Kaikkiaan summa, minkä Karl Mauer on saapa paitsi palkkaansa
    – 159 r. 79 k."

Jokainen, joka luki tämän laskun, missä Karl Ivanovitsh vaatii kaikki lahjoihin käyttämänsä rahat takasin ja lisäksi vaatii maksamaan hänelle luvatun lahjan hinnan, jokainen olisi ajatellut että Karl Ivanovitsh ei ole mitään muuta kuin epähieno saituri, – mutta jokainen olisi näin sanoen perinpohjin erehtynyt.

Astuessaan työhuoneeseen laskuineen ja edeltäpäin valmistettuine puheineen hän aikoi isälle kaunopuheliaasti esittää kaikki vääryydet, joita hän oli saanut talossamme kärsiä, mutta kun hän sitten oli puheensa alkanut samalla liikuttuvalla äänellä ja samoilla tuntehikkailla painoilla, joilla tavallisesti meille saneli kirjotusta, vaikuttikin tämä hänen kaunopuheliaisuutensa voimakkaimmin häneen itseensä; niin että päästyään siihen kohti, jossa hänen piti sanoa: "niin katkeraa kuin lieneekin minun erota lapsista", hän kokonaan hämmentyi, äänensä alkoi vavahdella, ja – hänen oli vetäminen esille taskustaan ruudukas nenäliina.

Niin, Pietari Aleksandrovitsh, sanoi hän kyyneleet silmissä (tätä kohtaa ei valmistetussa puheessa lainkaan ollut): – minä olen niin tottunut lapsiin, etten tiedä mihin ryhtyä ilman heitä. Ennen vaikka ilman palkkaakin palvelen teitä, lisäksi hän toisella kädellä kyyneleitä kuivaten, toisella tarjoten laskua.

Että Karl Ivanovitsh tällä hetkellä puhui totuuden mukaisesti, sen voin varmasti vakuuttaa, sillä tunnen hänen hyvän sydämmensä; mutta miten tuo lasku soveltuu hänen sanoihinsa, se jää minulle arvotukseksi.

– Jos teistä tuntuu ikävältä erota, niin minun on vieläkin ikävämpi luopua teistä, sanoi isä pudistaen häntä olasta: – minä olen muuttanut aikeeni.

Vähää ennen illallista ilmestyi Grisha sisälle. Siitä saakka kuin hän oli tullut taloomme, hän lakkaamatta huokaili ja itki, niin että niiden mielestä, jotka uskoivat hänen ennustustaitoansa, meidän kotiamme uhkasi joku onnettomuus. Hän rupesi hyvästelemään ja sanoi lähtevänsä huomenaamuna edemmäs. Minä iskin silmää Volodjalle ja läksin huoneesta.

– Mitä?

– Jos tahdomme nähdä Grishan kahleita, niin mennään pian ylös miespalvelijain puolelle. Grisha makaa toisessa huoneessa, viereisessä kopukassa voi mainiosti istua ja me saamme nähdä kaikki.

– Hyvä! Odota tässä: minä kutsun tytöt.

Tytöt juoksivat ulos vierashuoneesta ja me läksimme ylös. Pienen riidan jälkeen ratkaistuamme kenen oli ensimmäisenä astuminen kopukan pimeyteen, me istuuduimme sinne ja aloimme odottaa.

XII

GRISHA.

Meitä kaikkia kauhistutti oleminen pimeässä; me likistyimme toinen toiseemme emmekä puhuneet mitään. Melkein heti sen jälkeen tuli hiljaisilla askelilla sisälle Grisha, toisessa kädessään hän piteli matkasauvaansa, toisessa oli vaskiseen jalustaan pistetty talikynttilä. Me saatoimme tuskin hengittää.

– Herralle Jeesukselle Kristukselle! Pyhälle äidille, neitsyt Marialle! Isälle ja Pojalle ja Pyhälle hengelle... toisti hän moneen kertaan erilaisilla äänenpainoilla ja monenlaisilla lyhennyksillä ja syvästi vetäen henkeä lauseiden välillä.

Tehtyään ristinmerkkejä hän asetti matkasauvansa nurkkaan, tarkasteli vuodettansa ja alkoi riisuutua. Avattuaan vanhan mustan vyönsä hän otti verkalleen yltään rääsyisen takkinsa, pani sen huolellisesti kokoon ja ripusti tuolin selustalle. Nyt ei hänen kasvoissaan näkynyt tuota tavallista hätäisyyttä ja tylsyyttä, päinvastoin hän oli rauhallisen, miettiväisen jopa ylevänkin näkönen. Liikkeet olivat hitaat ja punnitut.

Yllänsä enää ainoastaan alusvaatteet hän hitaasti laskeutui vuoteelleen, siunasi sen ristinmerkeillä joka puolelta ja, kuten näytti, voimain ponnistuksella (sillä hän rypisti silmäkulmansa) kohautti paidan alla olevia kahleita. Istuttuaan hetken ja huolellisesti tarkastettuaan muutamin paikoin repeytyneitä vaatteitaan hän nousi, nosti ristinmerkkiä tehden kynttilänsä jumalankuvaa kohden, ja vielä rukoiltuansa käänsi kynttilän ylös alasin. Se sammui rätisten.

Metsäänpäin antavia ikkunoita vasten paistoi täysikuu. Mielipuolen pitkää valkeata olentoa valaisi toiselta syrjältä kuun hämärät hopeaiset säteet, – toiselta syrjältä sen musta varjo yhtyi ikkunakehyksien varjoihin, kulkien permannon yli seinälle, josta ylettyi kattoon asti. Pihalla kolisteli yövahti rämisevää vaskipeltiään.

Isot kädet rinnalla pää painuksissa ja yhtämittaa raskaasti huokaisten Grisha seisoi äänetönnä jumalankuvien edessä, sitten suurella vaivalla laskeutui polvilleen ja alkoi rukoilla.

Aluksi hän höpisi hiljaa tunnettuja rukouksia, pannen vaan muutamiin sanoihin painoa, sitten toisti samat rukoukset äänekkäämmin ja paljoa elävämmin. Vihdoin hän alkoi käyttää omiakin sanoja, koettaen tällöin parhaansa mukaan käyttää vanhaa raamatun kieltä. Hänen sanansa olivat yhteyttä vailla, mutta siltä liikuttavia. Hän rukoili kaikkien hyväntekijäinsä puolesta (semmoisiksi hän luki niitä, jotka ottivat häntä vastaan taloonsa), niiden joukossa äidin puolesta, ja meidän muiden puolesta; rukoili itsensä edestä, pyysi Jumalaa antamaan anteeksi hänen suuria syntejään ja toisti toistamistaan: "Jumala, anna anteeksi minun vihollisilleni!" Ähkien hän nousi, sitten yhä uudestaan matkien samoja sanoja laskeutui maata suutelemaan, ja taas nousi, välittämättä kahleiden painosta, jotka maahan koskiessa joka kerta kuivasti kilahtivat.

Volodja nipisti minua hyvin kipeästi jalkaan; mutta minä en edes katsahtanut taakseni: hieroin ainoastaan kädelläni sitä paikkaa ja yhä vaan seurasin lapsellisen ihmettelyn, säälin ja hartauden tunteella Grishan kaikkia liikkeitä ja sanoja.

Huvin ja naurun asemesta, joita kopukkaan tullessa olin odottanut, minua nyt vapisutti ja sydämeni pamppaili pelosta.

Kauan oli Grisha vielä tässä uskonnollisen innostuksen mielentilassa ja saneli omia rukouksiaan. Ja huudahduksensa: Herra, herra! hän lausui sellaisella ilmeellä kuin olisi välittömästi odottanut vastausta taivaasta. Sitten kuului ainoastaan valittavia nyyhkytyksiä... Hän nousi polvilleen, pani kätensä rinnalleen ja vaikeni.

Minä pistin hiljaa pääni oven raosta, uskaltamatta hengähtääkään. Grisha ei liikkunut; hänen rinnastaan tuli raskaita huokauksia; vinon silmän himmeässä terässä näkyi kuun valaisema kyynel.

– Tapahtukoon sinun tahtosi! huudahti hän äkkiä, sanoin kuvaamattomalla ilmeellä, lankesi maahan ja itkeä nyyhkytti kuin lapsi.

Siitä pitäen ovat jo monen talven lumet sulaneet, monet muistot ovat minuun nähden kadottaneet merkityksensä ja himmentyneet. Myöskin on kuljeksija Grisha itse jo kauan sitten päättänyt viimeisen matkansa; mutta hänen tekemänsä vaikutus ja herättämänsä tunne eivät koskaan kuole minun muistostani.

Voi sinua, suuri kristitty Grisha! Uskosi oli niin voimakas, että tunsit Jumalan läsnäolon; rakkautesi oli niin suuri, että sanat itsestään tulvasivat sinun huuliltasi, – et sinä niitä tarvinnut järjelläsi harkita... ja minkä ylevän ylistyksen sinä kannoit Hänen eteensä, kun sanoja löytämättä itkien sorruit maahan!...

Liikutuksen tunne, jolla olin kuunnellut Grishaa, ei voinut kestää kauan ensiksikin siitä syystä, että uteliaisuuteni oli tyydytetty, ja toiseksi, koska jalkani olivat kuoleutuneet istumisesta samalla paikalla ja minun teki mieleni yhtyä yhteiseen supatukseen ja hihittämiseen, jotka kuuluivat takanani pimeässä kopukassa. Joku tarttui käteeni ja sanoi kuiskaten: "kenen tämä käsi on?" Kopukassa oli aivan pimeä, mutta kosketuksesta ja äänestä, joka puhui juuri minun korvaani, tunsin heti Katinkan.

Aivan arvelematta minä sieppasin hänen lyhythihaisen kätensä kyynäspäästä ja kumarruin sitä suutelemaan. Katinka kai hämmästyi tätä tekoa, koska hän veti kätensä pois: tällä liikkeellä hän tuli työntäneeksi rikkinäistä tuolia, joka seisoi kopukassa. Grisha nosti päänsä, katsoi hiljaa ympärilleen ja rukouksia lukien alkoi tehdä ristinmerkkejä jokaista nurkkaa kohden. Me juoksimme kuiskutellen ja meluten kopukasta.

XIII

NATALIA SAVISHNA.

Kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla juoksenteli Habarovin kylän taloissa ryysyisenä ja paljasjalkaisena, mutta kuitenkin iloisena, lihavana ja punaposkisena Natashkaksi sanottu tyttö. Hänen isänsä, klarinetisti Savvin ansioiden vuoksi ja pyynnöstä otti isoisäni tytön yläkertaan olemaan yhtenä isoäitini naispalvelijoista. Sisäpiikana Natashka kunnosti itsensä sekä nöyryydellään että ahkeruudellaan. Kun sitten äitini syntyi ja tarvittiin lastenpiikaa, niin tämä toimi uskottiin Natashkalle. Ja tälläkin uudella alalla hän saavutti kiitosta ja tuli palkituksi toimeliaisuutensa, uskollisuutensa ja nuorelle rouvalle osottamansa rakkauden vuoksi. Mutta Fokan puuteroitu pää ja polvisukat – ja kun tämän nuoren, vikkelän kamaripalvelijan oli virkansa puolesta usein tekemistä Natalian kanssa, – saivat tuon alkuperäisen, mutta rakastavan sydämmen vangiksi. Asia meni niin pitkälle, että tyttö itse päätti mennä isoisäni puheille pyytämään lupaa päästä Fokan vaimoksi. Isoisä käsitti hänen pyyntönsä kiittämättömyydeksi, suuttui ja lähetti Natalia paran rangaistukseksi arokylän karjakoksi. Mutta kuuden kuukauden kuluttua käskettiin Natalia takasin taloon entiseen toimeensa, koska ei kukaan saattanut hänen sijaansa täyttää. Palattuaan ryysyisenä maanpaosta hän tuli isoisäni eteen, lankesi polvilleen ja pyysi jälleen päästä armoihin ja suosioon, sekä rukoili unohtamaan sitä hupsuutta, joka muka oli häneen silloin tullut ja jonka hän vannoi ei enää koskaan palaavan. Ja hän todellakin piti sanansa.

Siitä saakka Nataliaa ruvettiin kunnioittaen sanomaan Natalia Savishnaksi ja hän alkoi kantaa päähinettä: kaiken sen rakkauden, mikä hänellä oli sydämmessä, hän siirsi palveltavaansa neitiin.

Kun sitten äidin lähimmäiseksi seuralaiseksi tuli guvernantti, niin Natalialle uskottiin aitan avaimet ja hänen käsiinsä annettiin kaikki vaatteet ja muonavarat. Näitä uusia velvollisuuksiansa hän täytti samalla hartaudella ja rakkaudella. Eläen kokonaan herrasväen keskuudessa hän kaikkialla huomasi tuhlausta, tärvelystä ja varkauksia, ja kaikin voimin koetti sitä vastustaa.

Kun äiti meni miehelään ja tahtoi jotenkin osottaa kiitollisuutensa Natalia Savishnalle tämän kaksikymmenvuotisen uskollisen palveluksen johdosta, ja senvuoksi kutsui hänet eteensä ja sangen ylistävin sanoin ilmaistuaan hänelle tunnustuksensa ja rakkautensa antoi hänelle karttamerkillä varustetun paperin, joka sisälsi Natalia Savishnan vapautuksen orjuudesta, ja sanoi, että riippumatta siitä tuleeko Natalia Savishna palvelemaan edelleen meidän talossamme vai ei, hän on aina nauttiva 300:n ruplan vuotuista eläkettä. Natalia Savishna kuunteli kaikkea tätä sanaakaan sanomatta, sitten otti käteensä paperin, katsahti siihen vihasesti, murahti jotain hampaihinsa ja juoksi ulos huoneesta paiskaten oven jälkeensä. Ymmärtämättä tämmöisen menettelyn syitä äiti jonkun ajan kuluttua meni Natalia Savishnan huoneeseen. Tämä itkettynein silmin istui kirstullansa, hypistellen sormissaan nenäliinaa, ja tuijotti edessään lattialla oleviin paperipalasiin.

– Mikä teidän on, rakas Natalia Savishna? äiti kysyi ottaen häntä kädestä.

– Mikäpä minun olisi, hyvä rouva, vastasi hän: – tietysti minä en ole teidän mieleenne, koska tahdotte nyt ajaa minut ulos talosta... Minkä minä sille taidan, menenhän minä, kun käsketään.

Hän tempasi kätensä äidiltä ja tuskin saattaen pidättää itkua tahtoi lähteä huoneesta. Äiti kuitenkin pidätti hänet, syleili häntä, ja he rupesivat molemmat itkemään.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Natalia Savishnaa, hänen hellyyttään ja hyväilyjään: mutta nyt vasta osaan antaa niille oikean arvon, – silloin ei juolahtanut päähänikään, mikä harvinainen, ihana olento tämä eukko oli. Hän ei milloinkaan itsestänsä puhunut, varmaan ei koskaan edes ajatellut itseänsä: koko hänen elämänsä oli pelkkää rakkautta ja uhrautumista. Olin niin tottunut hänen alttiiseen, hellään rakkauteensa, etten kuvaillut asian muuten voivan ollakaan, en siis ollut millään tavoin hänelle kiitollinen enkä koskaan asettanut itselleni kysymyksiä: onkohan hän onnellinen? tyytyväinen?

Toisinaan oppitunnin päätyttyä juoksin hänen pikku huoneeseensa muka jonkun välttämättömän asian vuoksi, istuuduin ja aloin ajatella ääneen, ollenkaan välittämättä hänen läsnäolostaan. Aina hänellä oli jotain tekeillä: joko kutoi sukkaa taikka kaiveli kirstuissaan – niitä oli hänen huoneensa täynnä, – taikka kirjotti pyykkiä ja kuunnellen kaikkea sitä moskaa mitä minä puhuin, kuten esimerkiksi "miten kenraaliksi tultuani menen naimisiin ihanan kaunottaren kanssa, ostan itselleni voikon, rakennan kristallipalatsin ja kutsun luokseni Karl Ivanovitshin koko suvun Saksin maakunnasta" j.n.e., hän vaan hoki ajatuksissaan: "niinpä kyllä, niinpä kyllä, rakas ystäväni". Tavallisesti kun sitten nousin lähteäkseni hän avasi sinisen kirstunsa, jonka kannen sisäpuolella – sen muistan kuin tämän päivän – oli liimattuna jokin värikuva husaarista, pumaadarasiasta otettu pikku kuvanen ja Volodjan piirustus; – tästä kirstusta hän otti hyvänhajuisen suitsutuspaperin, sytytti sen, ja sitä viuhtoen puhui:

– Tämä hajupaperi on vielä niiltä ajoilta kuin teidän isoisä-vainajanne – autuus hänen sielullensa – kävi Turkin sodassa. Sieltä se sen toi. Tässä on enää viimeinen pala jäljellä, lisäsi hän huokaisten.

Hänen lukemattomissa kirstuissaan oli kaikkea mitä ajatella voi. Vaikka mitä olisi tarvittu, sanottiin aina: "pitää pyytää Natalia Savishnalta", ja todellakin, hetken kaiveltuaan kirstussa hän löysi kuin löysikin vaaditun esineen, ja sanoi: "kas, olipa sentään hyvä, että panin säilöön". Kirstussa oli tuhansia tämmöisiä esineitä, joista paitsi häntä ei talossa kukaan olisi tiennyt eikä huolehtinut.

Kerran minä häneen suutuin. Näin se tapahtui. Päivällisissä minä sahtia itselleni kaataessani pudotin karahvin ja kostutin pöytäliinan.

– Käskekääpä tänne Natalia Savishna, että hän saa nähdä mitä hänen lempipoikansa suorittelee! sanoi äiti.

Natalia Savishna tuli sisälle ja nähtyään pöydällä lätäkön, jonka olin tehnyt, pudisti päätänsä; sitten äiti kuiskasi jotain hänen korvaansa ja hän mennessään heristi minulle sormeaan.

Päivällisen jälkeen olin juuri iloisella mielellä hypellen lähtenyt saliin, kun äkkiä Natalia Savishna hyökkää oven takaa pöytäliina kädessä minua kiinni ottamaan, ja huolimatta hurjasta vastarinnastani alkaa hieroa kasvojani märällä paikalla hokien: "älä toisten likaa pöytäliinoja, älä toisten likaa pöytäliinoja!" Tämä loukkasi minua siihen määrään, että rupesin vihasta itkemään.

"Onko moista nähty!" – puhuin itsekseni, kulkien nyyhkytellen salissa: "Natalia Savishna sinuttelee minua, ja päälliseksi lyö minua kasvoihin märällä pöytäliinalla, ihan kuin olisin mikäkin kyläpoika. Se on jo sentään liikaa!"

Kun Natalia Savishna näki minun itkevän, hän heti katosi, mutta minä jatkoin kävelyäni ja mietin vaan miten saisin röyhkeälle Natalialle kostetuksi hänen loukkauksensa. Jonkun minuutin kuluttua Natalia Savishna palasi arasti luokseni ja alkoi lohdutella:

– Älkäähän nyt rakkahani, älkää itkekö... antakaa minulle hölmölle anteeksi... minun syynihän se oli kaikki... älkäähän olko suutuksissanne, oma ystäväni... tässä on teille!

Hän otti liinan alta punasesta paperista tehdyn torven, jossa oli kaksi karamellia ja yksi viinimarja, ja vapisevin käsin tarjosi lahjan minulle. Minulla ei riittänyt voimia katsahtaakseni hyvän mummon silmiin; pois kääntyen otin vastaan lahjan, ja kyyneleitä alkoi tulvia vielä runsaammin, ei kuitenkaan enää vihasta, vaan rakkaudesta ja häpeästä.

XIV

ERO KODISTA.

Seuraavana päivänä nyt kerrottujen tapahtumien jälkeen, yhdentoista ja kahdentoista välillä aamupäivällä, seisoivat matkavaunut ja vähäisemmät puolikatetut vaunut portaiden edessä. Nikolai oli pukeutunut matkapukuun, hän oli korkeavartisissa saappaissa, vanha takki kireästi vyöllä vyötettynä. Hän seisoi kuomuvaunuissa ja sovitteli päällystakkeja ja tyynyjä istuimelle; huomattuaan istuimen tulevan liian korkeaksi hän istui tyynyjen päälle ja hypähdellen paineli niitä alemmaksi.

– Armahtakaa meitä, Herran tähden, Nikolai Dmitritsh, – ottaisitte edes tämän pienen laatikon sinne teille, – sanoi isän kamaripalvelija hengästyneenä, pistäen päänsä suurista vaunuista: – eihän se suurta tilaa ota...

– Olisitte ennen sanoneet, Mihail Ivanovitsh, vastasi Nikolai kiukustuneena nopeapuheisella tavallaan ja kaikin voimin paiskaten jonkun nyytin pikku vaunujen pohjaan.

– Totisesti menee tässä muutenkin pää pyörälle, ja te siinä vielä laatikoita tuppaatte, lisäsi hän ottaen hatun päästään ja pyyhkien päivettyneeltä otsaltaan suuria hikipisaroita.

Talon miesorjia mekoissaan ja paidoissaan, lakitta päin, naisia viirullisissa huiveissaan lapsia sylissä kantaen ja avojalkaisia kakaroita seisoskeli portaitten edessä vaunuja katselemassa ja keskenänsä juttelemassa. Yksi kyytimiehistä – kyyryselkäinen äijä, talvilakki päässä, villanutussa, – piteli kädessään vaunujen väliaisaa, käänteli sitä ja syvämietteisesti katseli sen liikettä; toinen, hyvännäkönen nuori renki, punasilla olkatilkuilla varustetussa paidassa, päässä liemenvilloista tehty musta lakki, jota hän valkoista tukkaansa raapien kallisteli milloin toiselle milloin toiselle korvalle, pisti viittansa kuskipukille, heitti sinne myöskin ohjat ja piiskaa huitoen katseli vuoroin saappaitaan, vuoroin kuskeja, jotka rasvasivat kuomuvaunuja. Yksi näistä punaseksi pullistuneena piteli vipusinta; toinen pyörän yli kumartuneena voiteli huolellisesti akselia ja pyöräntulkkaa. Pilalle ajetut kyytihevoset seisoivat aidan luona ja huiskivat hännillään kärpäsiä. Toiset torkkuivat jalkojansa lepuutellen ja silmiänsä ummistellen; toiset ikävissään kihnuttivat vieruskumppaliaan tai hamuilivat sanajalkojen karkeita lehtiä, joita kasvoi portaiden vieressä. Joitakuita kuorsaavia vinttikoiria makasi auringon paisteessa, toisia kuljeskeli vaunujen alla pimennossa nuoleskelemassa rasvaa mutterin päältä. Ilmassa oli jokin pölyinen sumu, taivaanranta oli harmaan ja punertavan sininen, mutta ei ainoatakaan pilveä näkynyt. Kova länsituuli lennätteli tomua teiltä ja pelloilta, taivutteli puutarhan korkeiden vaahteroin ja koivujen latvoja, ja kuljetteli kauas putoavia keltasia lehtiä. Minä istuin ikkunalla ja kärsimättömänä odotin kaikkien valmistuksien päättymistä.

Kun sitten olimme kaikki kokoontuneet vierashuoneen pyöreän pöydän ympärille viimeisen kerran viettääksemme muutamia hetkiä yhdessä, en minä tullut lainkaan ajatelleeksi mikä surullinen tapaus oli edessäni. Päässäni liikkui mitä tyhjänpäiväisimpiä ajatuksia. Niinpä minä esimerkiksi arvottelin, mikä kyytimiehistä ajaa kuomuvaunuja mikä suuria vaunuja, – kuka matkustaa isän, kuka Karl Ivanovitshin kanssa, ja miksi minulle välttämättä tahdotaan panna villaliina kaulaan ja ylimääräinen, pumpulinen alustakki.

"Olenko niinä muka arka paleltumaan! Kunhan tämä vaan kaikki pian loppuisi, että vihdoinkin pääsisimme lähtemään!"

– Kelle käskette antamaan luettelon lasten vaatteista? kysyi äidin puoleen kääntyen Natalia Savishna, joka itkettynein silmin oli tullut sisälle, paperilappu kädessä.

– Antakaa se Nikolaille, ja poiketkaa sitten sanomaan lapsille hyvästi.

Eukko aikoi jotakin sanoa, mutta pysähtyi, peitti kasvonsa nenäliinaan ja epätoivoisesti pudottaen kätensä läksi huoneesta. Minun teki vähän kipeätä, kun näin tämän liikkeen; mutta maltiton halu päästä pian matkalle oli voimakkaampi tätä tunnetta, niin että aivan välinpitämättömänä jäin vaan kuuntelemaan isän ja äidin keskustelua. He puhuivat seikoista, jotka nähtävästi eivät lainkaan kiinnittäneet heidän kummankaan mieltä: mitä muka oli kotia varten ostettava, mitä sanottava ruhtinatar Sophielle ja Madame Julielle, oliko tie oleva hyvä.

Foka astui sisään ja aivan samalla äänellä kuin hänen oli tapana ilmoittaa "päivällinen on valmis", sanoi kynnykselle pysähtyen "hevoset ovat valmiit". Huomasin äidin vavahtavan ja kalpenevan tämän kuultuaan, aivan kuin se olisi ollut hänelle jotain odottamatonta. Fokan käskettiin sulkea kaikki huoneen ovet. Minua tuo suuresti huvitti, "aivan kuin olisivat kaikki piiloutuneet joltakin".

Kun oli istuuduttu, niin Fokakin istui tuolin kulmalle; mutia tuskin hän sen oli tehnyt, kuin ovi narahti ja kaikki kääntyivät sinnepäin. Huoneeseen tuli nopeasti Natalia Savishna ja silmiänsä nostamatta laittautui oven suulle istumaan samalle tuolille kuin Fokakin. Näen kuin tänäpäivänä Fokan kaljun pään, hänen liikkumattomat ryppyisät kasvonsa, näen hyväntahtoisen olennon, jolla on pitsimyssy päässä, näen sen alta esiintyvät harmaat hiukset. Näen kuinka he vääntelevät itseänsä samalla tuolilla ja ovat molemmat yhtä hämillään.

Minä olin yhä vaan välinpitämätön ja maltiton. Ne kymmenen sekuntia, joiden aikana istuttiin suljettujen ovien takana, tuntuivat minusta kokonaiselta tunnilta. Vihdoin kaikki nousivat, tekivät ristinmerkin ja alkoivat jättää hyvästiä. Isä syleili äitiä ja suuteli häntä moneen kertaan.

– Älä nyt huoli, rakkaani! sanoi isä: – emmehän iäksi eroa.

– On niin surullista! sanoi äiti itkusta vapisevalla äänellä.

Kun kuulin tämän äänen, kun näin hänen vapisevat huulensa ja kyyneltyneet silmänsä, minä unohdin kaikki, ja minuun tuli sellainen kaiho, semmoinen kipeä kammo, että olisin ennen juossut pois kuin ruvennut hänelle hyvästiä sanomaan. Tällä hetkellä ymmärsin, että isää syleiltyään äiti oli jo jättänyt hyvästi meidän.

Hän suuteli ja siunasi niin moneen kertaan Volodjaa, että – luullen hänen jo vihdoin kääntyvän minuun, – työntäydyin esiin, mutta hän yhä ja yhä vaan siimasi Volodjaa ja puristi häntä rintaansa vastaan. Silloin minä itse tartuin hänen kaulaansa ja häneen likistyneenä itkin mitään muuta kuin omaa suruani ajattelematta.

Kun me läksimme asettumaan vaunuihin, oli väki ilmestynyt eteiseen hyvästelemään. Heidän: "sallikaa suudella kättänne", heidän äänekkäät suutelunsa olalle ja rasvan haju heidän päistänsä herättivät minussa tunteen, joka ei ollut kaukana inhosta. Tämän tunteen vaikutuksesta minä suutelin hyvin kylmästi Natalia Savishnaa pitsimyssyyn, kun hän uiden kyyneleissä hyvästeli minua.

Merkillistä on, että minä tavattoman elävästi muistan kaikkien kyläläisten kasvot ja voisin kuvata ne pienimpine erikoisuuksineen, jota vastoin äidin kasvot ja asento himmenevät kokonaan mielikuvituksessani; ehkä se tulee siitäkin, etten koko tähän aikaan kertaakaan voinut rohkaista itseäni katsahtaakseni häneen. Minusta tuntui, että silloin hänen ja minun suruni paisuisi mahdottomuuden rajalle.

Minä töytäsin ensimäisenä vaunuihin ja istuin peräistuimelle. Kohotetun etumuksen takaa en mitään voinut nähdä, mutta jokin aavistus sanoi minulle, että äiti on yhä täällä.

"Katsahdanko vielä häneen, vai en?... Olkoon siis, vielä viimeisen kerran!" ajattelin itsekseni ja pistin pääni esille vaunuista. Juuri silloin äiti tuli sama ajatus mielessä vaunujen vastapäiseltä puolelta esille ja kutsui minua nimeltä. Kuultuani hänen äänensä takaani käännyin häneen päin, ja tein sen niin äkkiä, että päämme kolahtivat yhteen; hän hymähti surullisesti ja lujasti, lujasti viimeisen kerran suuteli minua.

Kun olimme lähteneet liikkeelle ja ajaneet muutaman sylen verran, niin minä päätin taas katsahtaa häneen. Tuuli löyhytteli sinertävää kaulahuivia hänen päänsä ympärillä; pää painuksissa ja kädet silmillä hän hitaasti nousi portaita ylös. Foka oli häntä tukemassa.

Isä istui minun rinnallani eikä puhunut mitään; minä purskuin itkusta ja jokin painoi niin minun kurkkuani, että pelkäsin tukehtuvani... Päästyämme suurelle tielle huomasimme valkosen liinan, jota joku huiskutti balkongilta. Minä aloin huiskuttaa omallani ja tämä liike hiukan rauhotti minua. En kuitenkaan herennyt itkemästä, vaan ajatus että kyyneleeni todistavat minun liikutustani, tuotti minulle tyydytystä ja mielihyvää.

Virstan verran ajettuamme asetuin jo rauhallisempaan asentoon ja aloin itsepäisellä huomiolla tarkastella mitä oli lähinnä silmiäni – nimittäin minun puolellani juoksevan hevosen takapuolta... Katselin kuinka tämä sivuhevonen huiski häntäänsä, kuinka se satutti toista jalkaansa toiseen, kuinka kyytimiehen piiska osui sen selkään ja sen jalat alkoivat laukata yhtaikaa; katselin kuinka sen selässä mäkivyö ja helat hyppeli, ja katselin siksi kunnes tämä mäkivyö hännän kohdalla peittyi saippuavaahdolla. Aloin tähystellä ympärilleni: kellastuneen rukiin lainehtivaa pintaa, tummia kesantoja, joilla siellä täällä näkyi sahroja, kyntömiehiä ja hevosia varsoineen; tarkastelin virstantolppia, jopa katsahdin kuskipukillekin nähdäkseni mikä kyytimies ajaa meidän vaunujamme; eivätkä kyyneleet vielä olleet kasvoiltani kuivaneet, ennenkuin ajatukseni jo olivat kaukana äidistä, josta nyt olin ehkä ainiaaksi eronnut. Mutta mitä ikänä muistelinkin, kaikki se johdatti häntä mieleeni. Muistin sienen, jonka äsken olin löytänyt koivu-aleassa, muistin kuinka Ljubotshka ja Katinka riitaantuivat keskenään siitä kuka saisi repiä sienen maasta, ja muistin vielä kuinka he itkivät eron hetkellä.

Ikävä oli heitä! ikävä myöskin Natalia Savishnaa, ikävä koivu-aleaa ja Fokaa! Vihaista Mimmiä – sitäkin oli ikävä. Kaikkea, kaikkea oli ikävä. Entä äiti raukkaa? Ja kyyneleet taas nousivat silmiin, ainakin vähäksi ajaksi.

XV

LAPSUUS.

Onnellinen, onnellinen, iäksi mennyt lapsuuden aika! Kuinka voisi olla rakastamatta, hellittelemättä sen muistoja? Nuo muistot ne virkistävät, ylentävät sieluani ja ovat minun parhainten nautintojeni lähteenä.

Toisinaan, kun olin kyllikseni juoksennellut, nostettiin istumaan teepöydän ääreen omalle korkealle tuolilleni; on jo myöhäistä, jo kauan sitten on maitolasi tyhjennetty ja sokeri syöty, uni panee jo silmät ummistumaan, mutta ei vaan tee mieli lähteä paikalta, pitää istua ja kuunnella. Ja voisiko ollakaan kuuntelematta? Äitihän puhelee jonkun kanssa ja hänen puheäänensä on niin hyvä ja lämmin. Kuinka paljon sanookin yksistään tämä hänen äänensä minun sydämmelleni! Torkkuvin, hämärin silmin minä tuijotan hänen kasvoihinsa, ja yhtäkkiä hän muuttuu aivan-aivan pieneksi, niin että kasvot ovat tuskin napin suuruiset; mutta näen ne sentään selvästi: näen kuinka hän katsahtaa minuun ja hymähtää. Minua miellyttää nähdä häntä tuommoisena hitusena; minä siristän silmiäni vielä enemmän ja hän muuttuu vihdoin niin pieneksi kuin ne kääpiöt, joita voi nähdä silmäterässä; mutta nyt jo liikahdin ja koko kuva hävisi; minä siristän uudelleen silmiäni, kääntelen päätäni, kaikin tavoin koetan uudistaa äskeistä kuvaa, mutta en enää onnistu.

Minä poistun pöydän äärestä, nousen jalkoineni päivineni nojatuoliin, ja asetun siihen mukavasti käppyrään makaamaan.

– Siihen sinä varmaan nukut, pikku Nikolenka! sanoo minulle äiti: – etköhän menisi paremmin ylös.

– Ei minua nukuta, äiti kulta, vastaan minä hänelle ja epäselvät, mutta makeat unelmat täyttävät mielikuvitukseni; terve lapsen uni panee silmät ummistumaan, ja hetken kuluttua unohtuu kaikki ja niin sitä sitten nukkuu siihen asti kuin herätetään. Joskus puolivalveilla ollen tuntuu hellän käden koskettelemiset; tästä koskettelemisesta jo tiedän kenen käsi se on, ja vielä nukuksissakin ehdottomasti tarttuu tähän käteen ja puristaa sitä lujasti, lujasti huulia vastaan.

Kaikki ovat jo menneet omiin huoneihinsa; yksi kynttilä vaan enää palaa vierashuoneessa; äiti oli sanonut herättävänsä itse minut; hän on istuutunut sen nojatuolin kulmalle, jossa minä makaan; hän on ihanalla, hellällä kädellään silittänyt minun tukkaani, ja korvani yläpuolella soi tuttu, rakas ääni:

– Nousehan oma poikaseni: jo on aika mennä maata.

Ei kenenkään väliäpitämättömät katseet häiritse häntä: hän ei pelkää vuodattamasta koko hellyyttään ja rakkauttaan minua kohtaan. Minä en liiku, mutta vielä lujemmin suutelen hänen kättään.

– Nousehan jo, enkelini.

Hän ottaa toisella kädellään minun kaulastani, herättääkseen kutkuttaa minua pikku sormillaan. Huoneessa on hiljainen puolipimeä. Vihdoin minä hyppään pystyyn, pujotan molemmat käteni hänen kaulaansa, painan pääni hänen rintaansa vasten ja sanon:

– Voi, äiti kulta, kuinka minä sinua rakastan!

Hän hymyilee tuolla surullisella ihmeellisellä hymyllään, ottaa minun pääni molempien käsiensä väliin, suutelee minua otsaan ja nostaa minut polvillensa.

– Ettäkö sinä niin rakastat minua? Hän on hetken vaiti ja sanoo sitten: – muista, rakasta aina minua, älä koskaan unohda. Jos sinun äitiäsi ei tule olemaan, niin ethän unohda häntä, ethän Nikolenka.

Ja hän suutelee minua vielä hellemmin.

– Älä sano niin, oma äiti kulta, oma pikku äiti! huudan minä suudellen hänen polviansa; ja kyyneleet vuotavat virtanaan minun silmistäni, – rakkauden ja riemun kyyneleet.

Tämän jälkeen, yläkertaan tultua, mikä ihana tunne kohoaa rintaan, kun pyhän kuvan edessä rukoillen sanon: varjele, Herra, isää ja äitiä. Toistaessa rukouksia, joita ensi kertaa minun lapsihuulet sammaltelivat rakastetun äidin sanelun jälkeen, sulautuu rakkaus häneen ja rakkaus Jumalaan ihmeellisellä tavalla yhdeksi tunteeksi.

Rukouksen jälkeen sitten käpristyin pehmeän peitteen alle, sydämmessä tuntui keveältä, valoisalta ja iloisalta, toiset ajatukset ajelevat toisia, – mutta mitä ajatuksia ne ovat? Ei niitä saa kiinni, mutta puhdasta rakkautta ja valoisata onnen toivoa ne ovat täynnä. Joskus muistui mieleen myös Karl Ivanovitsh ja hänen katkera kohtalonsa – hän oli ainoa ihminen, jonka tiesin onnettomaksi, ja tuli niin surku häntä, niin suuri hellyys häntä kohtaan, että kyyneleet alkoivat vuotaa silmistä, ja mieleen nousi rukous: Jumala, suo hänelle onnea, tee minulle mahdolliseksi auttaa häntä, kevennä hänen suruansa; olen valmis kaikki uhraamaan hänen hyväksensä! – Sitten työnsin posliinisen mielikki-leikkikaluni – pikku jänön tai koirasen – untuvatyynyn nurkkaan ja ihailin kuinka sen on siinä hyvä ja lämmin olla. Vielä rukoilin, että Jumala antaisi onnea kaikille, että kaikki olisivat iloiset, ja että huomenna olisi kaunis ilma kun menemme kävelemään, käännyin toiselle kyljelle, ajatukset ja kuvat sekottuivat, hämmentyivät, ja niin sitten hiljaa nukuin rauhallisena, kasvot vielä kyyneleistä märkinä.

Palanneeko ikinä enää se tuoreus, huolettomuus, rakkauden tarve ja uskonvoima, joita lapsuudessa omisti? Mikä aika voipi olla parempi sitä aikaa, jolloin kaksi suurinta hyvää – viaton iloisuus ja rajaton rakkauden tarve – olivat ainoita elämän vaikuttimia?

Missä ovat nuo kuumat rukoukset? missä tuo parhain lahja – myötätuntoisuuden puhtaat kyyneleet? Lohduttaja-enkeli laskeutui alas, hymyillen kuivasi nuo kyyneleet ja kutoi makeita unihaaveita lapsen turmeltumattoman mielikuvituksen eteen.

Todellako on elämä jättänyt niin raskaita jälkiä sydämmeeni, että minulta ovat ikipäiviksi menneet nämä kyyneleet ja nämä riemut? Todellako on jälellä ainoastaan muistot?

XVI

RUNOELMA.

Melkein kuukaus sen jälkeen kuin olimme muuttaneet Moskovaan minä istuin mummoni talon yläkerrassa kirjotellen suuren pöydän ääressä; minua vastapäätä istui piirustuksen opettaja ja lopullisesti korjasi mustalla liidulla piirustetun turbaanipäisen turkkilaisen päätä. Volodja seisoi opettajan takana ja kaulaansa kurottaen katsoi hänen olkansa ylitse. Tämä turkkilaispää oli ensimäinen Volodjan mustalla liidulla tekemä piirustus, ja se piti nyt mummon nimipäivänä annettaman tälle lahjaksi.

– Eiköhän tuohon kohti tarvittaisi vielä varjoa? sanoi Volodja opettajalle varpailleen kohottautuneena osottaen turkkilaisen kaulaa.

– Ei, ei tarvita, sanoi opettaja pistäen kynät ja muut piirustusvehkeet laatikkoon: – nyt se on mainio, älkääkä te enää siihen kajotko. No, entä te, pikku Nikolenka, lisäsi hän nousten ja yhä vielä syrjittäin katsoen turkkilaista: – ilmaiskaa nyt vihdoin salaisuutenne: – mitä aijotte antaa mummolle lahjaksi? Todellakin, eiköhän olisi jokin pää teiltäkin paras lahja? – Jääkää hyvästi, hyvät herrat! sanoi hän, otti hattunsa, tuntipiletin ja läksi.

Sillä hetkellä minustakin näytti, että pää olisi ollut parempi kuin se mitä olin koettanut saada aikaan. Kun meille ilmotettiin että pian on mummon nimipäivä ja että meidän oli siksi päiväksi valmistaminen hänelle lahjoja, niin minun juolahti mieleeni kirjottaa hänelle runo, ja heti kohta keksin kaksi säettä, joilla oli oivalliset loppusoinnut, ja toivoin yhtä pian keksiväni muutkin tarvittavat säkeet. En lainkaan muista miten olin saanut päähäni näin oudon aikeen, muistan ainoastaan, että olin siitä kovin hyvilläni, ja että kaikkiin tätä asiaa koskeviin kysymyksiin vastasin ihan varmaan antavani mummolle lahjan, mutta en sanovani mitä se tulee olemaan.

Vastoin luuloani kävi niin, että paitsi noita kahta säettä, jotka olin ensi innostuksessa keksinyt, kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut sepittää lisäksi mitään. Minä aloin lukea kirjoissamme löytyviä runoja; mutta Dmitrijev yhtä vähän kuin Derzhavinkaan ei voinut minua auttaa; päinvastoin minä vielä selvemmin huomasin oman kykenemättömyyteni. Tietäen että Karl Ivanovitsh huvikseen joskus jäljenteli paperille kirjojen runoja, minä aloin salaa selailla hänen papereitaan ja löysin saksalaisten runojen seasta myöskin yhden venäläisen, joka nähtävästi oli hänen oman kynänsä tuotteita.

Tämä kauniilla pyöreällä käsialalla, hienolle postipaperille kirjotettu runo miellytti minua liikuttavan tunteensa vuoksi; opin sen kohta ulkoa ja päätin käyttää malliksi. Asia rupesi nyt sujumaan paljon paremmin. Nimipäiviksi valmistui kahdestatoista runosta kokoonpantu onnentoivotus, ja istuen luokkahuoneen pöydän ääressä kirjotin sitä puhtaaksi veliinipaperille.

Kaksi paperiarkkia olin jo tärvännyt... en siksi että olisin tahtonut jotain niissä muuttaa: värssyt olivat mielestäni aivan erinomaiset; mutta kolmannelta riviltä alkoivat säkeitten päät poiketa yhä enemmän ja enemmän ylöspäin, joten jo kaukaa näkyi, että kirjotus oli vino eikä mihinkään kelvannut.

Kolmannella arkilla kävi kirjotus yhtä vääräksi kuin ennenkin; mutta minä päätin että se sai kelvata. Runoelmassani minä toivotin mummolle onnea, terveyttä moniksi vuosiksi ja lopetin näin:

    Sua koetamme lohduttaa
    Kuin äitiämme rakastaa.

Tuohan näytti vallan sievältä, mutta viimeinen säe vaan jotenkin merkillisesti loukkasi minun tuntoani.

– Kuin äi-ti-äm-me ra-kas-taa, toistin minä itsekseni. – Mikä ihmeen loppusäe sopisi paremmin kuin tuo rakastaa? – antakaa! – ilon saa!... Joutavia, kyllä se kelpaa! on se ainakin parempaa kuin Karl Ivanovitshin runo.

Ja minä kirjotin sen niinkuin se oli. Sitten makuukamarissa luin ääneen koko sepustukseni tunteella ja lausujan liikkeillä. Runot olivat aivan ilman mittaa, mutta en minä enää pysähtynyt niitä korjailemaan; sitävastoin viimeinen värssy hämmästytti minua vieläkin enemmän ja pahemmin. Minä istuin vuoteen laidalle ja vaivuin mietteihin...

"Mikä ihme pani minut kirjottamaan: kuin äitiämme rakastaa? eihän häntä täällä ole, eikä siis olisi tarvinnut mainitakaan hänestä; tosin minä kyllä rakastan ja kunnioitan mummoa, mutta ei mummo sittenkään ole samaa kuin oma äiti... miksi minä kirjotin sen, miksi minä valehtelin? Olkoon että ne on vaan runoja, mutta ei sittenkään olisi pitänyt."

Samassa ilmestyi räätäli tuoden meille uudet juhlapuvut.

– Menköön sitten! sanoin minä runoihini harmistuneena, työnsin vihasesti paperin tyynyn alle ja juoksin koettamaan uutta moskovalaista pukua.

Moskovalainen puku näytti erinomaiselta: ruskeat takit pronssinappineen olivat ommellut ruumiinmukaisesti istuviksi, eikä niinkuin ennen meillä maalla ommeltiin muka kasvamisen varalta – mustat kapeat housut myöskin ihmeen sievästi istuivat jalan muotojen mukaan ja lankesivat saappaiden päälle.

"Vihdoin viimeinkin on minun housuissani siis oikeat jalkahihnat!" ajattelin minä, haltioissani tarkastellen kaikilta puolilta sääriäni. – Vaikka minusta tuntui sangen ahtaalta ja epämukavalta uudessa puvussani, salasin sitä kaikilta, sanoin että päinvastoin tuntuu perin suloiselta, ja jos jotain puutetta puvussa on, niin ei muuta kuin että se on kenties vähän liian väljä. Sittemmin minä hyvin kauan seisoin peilin ääressä harjaten runsaasti voideltua päätäni; mutta kaikista yrityksistäni huolimatta en mitenkään saanut päälakeni tupsuja painumaan: heti kun niiden tottelevaisuutta koetellakseni lakkasin painamasta niitä kammalla, ne nousivat ja töröttivät eri suunnille, antaen kasvoilleni mitä naurettavimman ilmeen.

Karl Ivanovitsh pukeutui toisessa huoneessa, ja hänelle kannettiin luokkahuoneen läpi sininen hännystakki ja vielä joitakin valkosia pukutarpeita. Alas vievältä ovelta kuului mummon palvelijoista joku huutavan; minä tulin ulos kysyäkseni mitä asiaa hänellä oli. Hän piteli kädessään kovaksi tärkättyä rintapaitaa ja sanoi tuoneensa sen Karl Ivanovitshille, eikä nukkuneensa yhtään koko yönä ehtiäkseen ajoissa saada sen valmiiksi. Minä lupasin toimittaa rintapaidan perille ja kysyin oliko mummo jo ylhäällä.

– Onpa kyliä! jo on kahvitkin juotu ja on jo pappikin käynyt. – Olettepa tekin pulskan näkönen, lisäsi hän ja naurahtaen katsahti minun uuteen pukuuni.

Tämä huomautus sai minut punastumaan: minä hypähdin toisella jalallani, napsahutin sormillani, tahtoen sillä antaa hänen tuntea, ettei hän edes vielä oikein tiedäkään mikä velikulta minä olen.

Tuotuani rintapaidan Karl Ivanovitshille hän ei sitä enää tarvinnutkaan: hän oli jo pukenut toisen ylleen ja kumartuneena pienellä pöydällä seisovan peilin eteen molemmin käsin piteli rusettinsa uhkeita silmukoita, ja koetteli soveltuuko hänen päänsä vapaasti molempain silmukkain väliin. Nykäisten kaikilta puolilta meidän pukujamme paikoilleen ja pyydettyään että Nikolai samaten oikaseisi hänen omaa pukuansa, hän vei meidät mummon eteen. Naurattaa vieläkin muistellessani kuinka kova pumaadan haju meistä kolmesta läksi, kun me rappusia myöten aloimme laskeutua alakertaan.

Karl Ivanovitshin käsissä oli hänen oma tekemänsä rasia, Volodjalla piirustus, minulla runo; kunkin kielellä oli valmiina sanat joilla asianomainen lahja oli vietävä esille. Juuri silloin kuin Karl Ivanovitsh aukaisi salin ovea, veti pappi ylleen messupukua ja rukouksen ensimäiset äänet kajahtivat.

Mummo oli jo salissa: kumarassa ja tuolin selustimeen nojautuneena hän seisoi seinään päin kääntyneenä ja hurskaasti rukoili; hänen vieressään seisoi isämme. Hän käännähti meihin päin ja hymähti huomattuaan kuinka me hätäillen piilottelemme selän taa lahjojamme ja koettaen olla näkymättöminä asetuimme oven pieliin. Koko se odottamattomuuden yllätys, jota olimme aikoneet saada aikaan, oli mennyt hukkaan.

Kun alettiin jo tulla ristiä suutelemaan, minä äkkiä tunsin joutuvani vastustamattoman, mielettömän ujouden pauloihin, ja ymmärtäen ettei minulla milloinkaan tule riittämään rohkeutta antaa lahjaani esille, piilouduin Karl Ivanovitshin selän taakse. Hän, mitä valituimmin lausein toivotettuaan mummolle onnea, siirsi rasiansa oikeasta kädestä vasempaan, ojensi sen nimipäivän viettäjälle ja meni sitten pari askelta syrjään antaakseen tilaa Volodjalle. Mummo näytti olevan ihastuksissaan kultapaperipäärmeellä varustettuun rasiaan, ja ilmaisi kiitollisuutensa mitä suopeimmalla hymyilyllä. Kuitenkin oli silminnähtävää, ettei hän tiennyt mihin rasiaa panna, ja arvattavasti juuri senvuoksi pyysi isää katsomaan kuinka ihmeen taitavasti se oli tehty.

Tyydytettyään uteliaisuutensa isä vuorostaan antoi sen papille, jota tämä kapine näytti aivan erikoisesti miellyttävän: hän heilutteli päätään puolelta toiselle uteliaasti katsellen milloin rasiaa milloin sen tekijää, joka oli saanut aikaan niin mestarillisen teoksen. Volodja antoi nyt oman turkkilaisensa esille, ja hänenkin osakseen tuli samat kehumiset ja ylistykset kaikilta puolilta. Tuli sitten minunkin vuoroni: mummo kääntyi hyväntahtoisella hymyllä minuun päin.

Jotka ovat kokeneet ujoutta, tietävät että tämä tunne enentyy suorassa suhteessa ajan kulumiseen, jota vastoin päättäväisyys vähenee päinvastaisessa suhteessa, se on, mitä kauemmin tämä ujouden mielentila kestää, sitä mahdottomampi on siitä päästä ja sitä vähemmän päättäväisyyttä on jälellä.

Viimeinenkin rohkeus ja päättäväisyys katosi minulta sillä välin kuin Karl Ivanovitsh ja Volodja antoivat esiin lahjojansa, ja ujouteni kasvoi äärimmäisyyteen asti: tunsin kuinka veri alituiseen pakkaa sydämmestä päähän, kuinka vuoroin punastun ja vuoroin vaalenen, ja kuinka otsalleni ja nenälleni ilmestyy suuria hikipisaroita. Korvat paloivat, väristys kävi läpi koko ruumiini, minä astelin jalalta toiselle liikkumatta paikaltani.

– No, Nikolenka, näytähän nyt sinäkin mitä olet valmistanut – rasianko vai piirustuksen? sanoi minulle isä. – Ei auttanut enää mikään: vapisevin käsin minä ojensin esille rutistuneen onnettoman paperikääröni; mutta ääni petti minut kokonaan ja aivan sanattomana seisoin mummon edessä. En voinut sulattaa ajatusta, että odotetun piirustuksen asemesta luettaisiin kaikkien kuullen minun kelvottomat runoni ja vielä nuo onnettomat sanat: kuin äitiämme rakastaa, jotka selvään osottivat, etten ollut koskaan äitiäni rakastanut, vaan hänet unohtanut. Kuinka voisin ilmaista kärsimyksiäni niinä hetkinä, jolloin mummo oli alkanut lukea minun runoelmaani, jolloin hän, saamatta oikein selkoa, pysähtyi keskelle värssyä ja hymähdyksellä, joka silloin näytti minusta ivalta, katsahti isään, – jolloin hän lausui toisin kuin olisin tahtonut, ja vihdoin heikon näkönsä vuoksi antoi paperin isälle sitä loppuun lukematta, ja pyysi isän lukemaan kaikki alusta alkaen uudestaan! Minusta näytti, että hän teki niin, koska oli kyllästynyt lukemaan noin huonoja ja vinosti kirjotettuja säkeitä, ja myös siksi, jotta isä voisi itse lukea viimeisen värssyn, mikä niin päivän selvästi ilmaisi tunteettomuuttani. Minä odotin hänen läsäyttävän minua nenälle noilla runoilla, sanoen: "ilkeä poika nulikka... siinä sait!" mutta mitään sellaista ei tapahtunut; kun kaikki oli luettu, mummo päinvastoin sanoi: charmant! ja suuteli minua otsaan.

Rasiainen, piirustus ja runo asetettiin vierekkäin kahden batistinenäliinan ja äidin valokuvalla varustetun tupakkarasian kanssa nojatuolin edessä olevalle pikku pöydälle, jonka ääressä mummo aina istui.

– Ruhtinatar Varvara Iljinitshna, ilmotti toinen niistä mahdottoman isoista lakeijoista, jotka tavallisesti seisoivat mummon vaunujen takana.

Mummo katseli mietteihin vaipuneena valokuvaa, joka oli sovitettu kilpikonnan kuoresta tehtyyn tupakkirasiaan, eikä vastannut mitään.

– Suvaitsetteko pyytää sisälle, teidän ylhäisyytenne? toisti lakeija kysymyksensä.

XVII

RUHTINATAR KORNAKOVA.

– Pyydä sisälle, sanoi mummo istuutuen syvemmäksi nojatuoliin.

Ruhtinatar oli noin viidenviidettä ikäinen nainen, pieni kasvultaan, raihnainen, kuiva ja katkera, silmät harmaan viheriäiset ja niiden ilme oli selvässä ristiriidassa luonnottoman viehkeässä asennossa olevan pikku suun kanssa. Kurjensulkaisen samettihatun alta näkyi vaalean punertava tukka; silmäkulmat ja ripset tuntuivat vielä vaaleamman kellertäviltä hänen kivuloisenvärisillä kasvoillaan. Hänen vapaitten, tottuneiden liikkeidensä, pienen pienien käsiensä ja kaikkien piirteiden erinomaisen kuivuuden vuoksi teki hänen yleinen ulkomuotonsa kuitenkin jonkinlaisen jalosukuisuuden ja tarmokkuuden vaikutuksen.

Ruhtinatar oli sangen puhelias ja oli hänen puhetapansa semmoinen kuin ihmisillä, jotka puhuvat aina niinkuin heitä vastustettaisiin, vaikkei kukaan olisi sanallakaan vastustanut; hän joko kohotti äänensä tai verkalleen alensi sitä, alkaakseen sitten yhtäkkiä uudella elävyydellä, jonka ohella hän katsahteli ympärillä oleviin aivan kuin olisi sillä tahtonut sanojaan vahvistaa, vaikkei kukaan ottanut osaa keskusteluun.

Huolimatta siitä että ruhtinatar suuteli mummon kättä ja yhtämittaa nimitti häntä ma bonne tante'ksi, huomasin ettei mummo ollut häneen tyytyväinen, vaan merkillisesti kohautteli silmäkulmiaan kuunnellessaan hänen selvittelyjään syistä miksei ruhtinas Mihailo itse muka mitenkään voinut saapua mummoa onnittelemaan, vaikka tietysti olisi suuresti halunnut; ja vastaten venäjäksi ruhtinattaren ranskalaisiin lauseihin hän sanoi, erityisesti puhettaan venyttäen:

– Olen teille huomiostanne kiitollinen, rakas ruhtinattareni; – mitä taas ruhtinas Mihailoon tulee, niin onhan se ymmärrettävää... hän on aina toimissaan kiinni; ja toiseksi, haluko hänellä on vanhan mummon kanssa istuskella?

Ja antamatta ruhtinattarelle aikaa vastustaa hänen sanojansa hän ennätti jatkamaan:

– No, miten lapsenne voivat, rakas ystäväni?

– Jumalan kiitos, ma tante, kasvavat, opiskelevat, kujeilevat... erittäinkin Etienne – vanhin, siinä se vasta on telmijä, ettei sen vertaista; mutta onpa toiselta puolen viisaskin – un garçon, qui promet – Ajatelkaapa, mon cousin, jatkoi hän kääntyen yksistään isän puoleen, sillä mummo, vähääkään välittämättä ruhtinattaren lapsista ja haluten sen sijaan kehaista omia lapsenlapsiaan, otti huolellisesti esiin runoni rasian alta ja alkoi kääriä paperia auki: – ajatelkaapa, mon cousin, mitä se äskettäin tekasi...

Ja isään päin kumartuen ruhtinatar alkoi suurella innolla hänelle jotakin kertoa. Lopetettuaan kertomuksensa, jota en kuullut, hän rupesi paikalla hahattamaan ja kysyvästi isään katsoen sanoi:

– No mitä ajattelette pojasta, mon cousin? Tietysti hän olisi ansainnut raippoja, mutta keksintö oli niin älykäs ja hullunkurinen, että annoin anteeksi, mon cousin.

Ja ruhtinatar, iskien silmänsä mummoon, jatkoi mitään puhumatta nauruansa.

– Lyöttekö te siis lapsianne, ystäväni? kysyi mummo merkillisesti silmäkulmiansa kohottaen ja pannen erikoista painoa sanaan lyöttekö.

– Ah, ma bonne tante, vastasi ruhtinatar sävyisällä äänellä, heittäen nopean katseen isään; – tiedänhän mitä mieltä te siinä asiassa olette, mutta sallikaahan minun sentään tässä ainoassa kysymyksessä olla eri mieltä kanssanne: kaikesta mitä olen ajatellut, mitä olen lukenut, mitä tästä kysymyksestä neuvotellut, olen sittenkin tullut siihen kokemukseen, että vakaumukseni mukaan on välttämätöntä vaikuttaa lapsiin pelon avulla. – Jotta lapsesta tulisi mies, on pelko välttämätön... vai miten, mon cousin? ja pelkäävätkö lapset mitään enemmän kuin vitsoja, je vous demande un peu?

Tällöin hän kysyvästi katsahti meihin ja tunnustaakseni kävi oloni sillä hetkellä vähän tukalaksi.

– Sanokaa mitä tahdotte, vaan poika on kahdenteentoista, jopa neljänteentoistakin vuoteen asti vielä lapsi; kas tytöt! – se on toinen asia.

"Mikä onni, ajattelin, – etten ole hänen poikansa."

– Se on kaikki erinomaista, ystäväni, sanoi mummo, kiertäen jälleen kokoon minun runoni ja pannen paperin takasin rasian alle, aivan kuin ei olisi nyt enää pitänyt ruhtinatarta kyllin arvokkaana kuulemaan moista nerontuotetta: – se on kaikki mainiota, mutta sanokaapa minulle, mitä hienoja tunteita te tämän perästä voitte lapsiltanne odottaa?

Ja pitäen tätä todistustansa ehdottomasti sitovana mummo päättääkseen keskustelun lisäsi:

– Vaikka voihan siinä asiassa tietysti jokaisella olla oma mielipiteensä.

Ruhtinatar ei vastannut mitään, vaan ainoastaan alentuvasti hymyilemällä ilmaisi antavansa anteeksi nämä kummalliset ennakkoluulot, koska hänen edessään oli henkilö, jota hän piti niin suuressa arvossa.

– Mutta esittäkääpä minulle toki teidän nuorukaisenne, huudahti hän meihin katsoen ja kohteliaasti hymyillen.

Me nousimme ja ruhtinattaren silmiin tuijottaen emme voineet ymmärtää mitä oli tehtävä osottaaksemme olevamme nyt tutustuneet.

– Suudelkaapa ruhtinattaren kättä, sanoi isä.

– Pyydän teitä rakastamaan vanhaa tätiä, puhui ruhtinatar suudellen Volodjan tukkaa: – vaikka olenkin teille kaukainen sukulainen, olen kuitenkin läheinen, sillä minä luen läheisyyttä ystävyyden eikä sukulaisuuden mukaan, lisäsi hän erityisesti mummoa tarkottaen; mutta mummo oli häneen yhä tyytymätön ja vastasi:

– Ohhoh! ystäväni, eihän nykyään sellaista sukulaisuutta kukaan lue!

– Tämä tässä, siitä tulee maailmanmies, sanoi isä osottaen Volodjaa: – mutta tästä tulee runoilija, lisäsi hän minun paraikaa suudellessani ruhtinattaren pientä laihaa kättä ja hyvin elävästi kuvaillessani tässä kädessä olevia raippoja, ja raippojen alla penkkiä j.n.e.

– Kumpi niin? kysyi ruhtinatar pidättäen minun kättäni omassaan.

– Juuri tämä pikkunen tupsuniekka, vastasi isä iloisesti naurahtaen.

"Mitä minun tupsuni häneen kuuluu!... ei taida olla muuta puheenainetta!" ajattelin minä ja siirryin nurkan puolelle.

Minulla oli mitä kummallisimpia käsityksiä kauneudesta. – Pidin esimerkiksi Karl Ivanovitshia maailman kauniimpana miehenä; jonka ohella tiesin itse olevani ruma, enkä siinä lainkaan erehtynyt; sentähden jokainen viittaus minun ulkomuotooni kipeästi loukkasi minua.

Muistan hyvin hyvästi, kuinka kerran päivällispöydässä – silloin olin kuuden vuotias – nousi puhe ulkonäöstäni, kuinka äiti koetti löytää jotain kaunista minun kasvoissani; sanoi minulla olevan sielukkaat silmät, miellyttävän hymyn, mutta vihdoin myöntyen isän sitoviin todistuksiin ja päivän selvyyteen oli pakotettu tunnustamaan että olen kuin olenkin ruma; sitten hän vielä, kun minä kiitin häntä ruuasta, nipisti minua poskesta ja sanoi:

– Tiedä sinä, Nikolenka, että kasvojesi vuoksi ei yksikään rupea sinua rakastamaan, siis sinun täytyy koettaa tulla muuten vaan viisaaksi ja hyväksi pojaksi.

Nämä sanat saivat minut siihen varmaan vakaumukseen, etten minä ole kaunis, mutta myöskin siihen, että minusta ehdottomasti tulee hyvä ja viisas poika.

Kuitenkin minuun usein tuli epätoivon hetkiä, jolloin en luullut onnea maan päällä riittävän ihmiselle, jolla oli niin leveä nenä, niin paksut huulet ja niin pienet harmaat silmät, kuin minulla; pyysin Jumalaa tekemään ihmetyötä, muuttamaan minut kauniiksi, ja kauniiden kasvojen palkaksi olisin antanut kaikki mitä minulla oli kallista nykyisyydessä, ja mitä tulevaisuudessa toivoin saavani.

XVIII

RUHTINAS IVAN IVANOVITSH.

Kun ruhtinatar oli, runon kuultuaan, tuhlaamalla tuhlannut ylistyksiä tekijälle, niin mummo heltyi ja alkoi puhua hänen kanssaan ranskaa, herkesi myös sanomasta, te, rakas ystäväni, ja kutsui tulemaan meille illaksi kaikkine lapsineen, johon ruhtinatar suostui, ja vielä hetken istuttuaan läksi.

Vieraita saapui onnea toivottamaan sinä päivänä niin paljon, että pihalla kaiken aamua seisoi portaiden edessä kokonainen läjä vaunuja.

– Bon jour, chère cousine, sanoi eräs vieraista, astuessaan huoneeseen, mummon kättä suudellen.

Se oli seitsemänkymmenen ikäinen pitkäkasvuinen sotilashenkilö, suuret epoletit olalla. Sotilaspuvun kauluksessa näkyi iso valkonen risti. Hänen kasvojensa ilme oli rauhallisen avonainen. Hänen liikkeittensä vapaus ja yksinkertaisuus hämmästyttivät minua. Vaikka hänellä oli tukkaa ainoastaan hiukan niskassa ja vaikka ylähuulen asema selvään ilmaisi hänen hampaattomuuttansa, oli hän kuitenkin huomattavan kaunis.

Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja vielä hyvin nuorena saavuttanut loistavan menestyksen urallansa. Siihen oli vaikuttanut hänen jalo luonteensa, kaunis ulkomuotonsa, tavaton urhoollisuutensa, kuuluisa ja mahtava sukunsa sekä erittäinkin hyvä onnensa. Hän pysyi edelleen sotapalveluksessa ja hänen kunnianhimonsa tuli pian niin tyydytetyksi, ettei hänellä ollut sillä alalla enää mitään saavutettavaa. Jo nuoresta alkaen hän käyttäytyi niinkuin olisi valmistunut astumaan siihen loistavaan asemaan, mihin kohtalo hänet lopulta sitten asettikin; vaikka siis hänen loistavassa ja vähän kunnianhimoisessa elämässään, kuten kaikissa muissa, sattuikin epäonnistumisia, pettymisiä ja katkeruuksia, ei hän ollut kertaakaan kadottanut rauhallisuuttansa, luopunut ylevästä ajatustavastaan eikä uskonnon ja siveellisyyden perussäännöistä; hän olikin saavuttanut yleisen tunnustuksen ja kunnioituksen, loistavastakin asemastaan huolimatta, ainoastaan johdonmukaisuutensa ja lujuutensa perustuksella. Ei hän myöskään ollut mikään erinomaisen viisas mies, mutta ollen asemassa, jossa sai ikäänkuin yläpuolelta katsella elämän kaikkea kunnianhimoista temmellystä, hänen ajatustapansa pysyi ylevänä. Hän oli sekä hyvänsävyinen että tuntehikas, käytöksessään sentään hiukan kylmä ja kopea. Tämä oli seuraus siitä, että ollen taaskin semmoisessa asemassa, missä hän saattoi olla niin monelle hyödyksi, hän koki kylmyydellään suojella itseään alituisilta anomuksilta ja pyynnöiltä, joilla ihmiset tahtoivat käyttää hyväkseen hänen vaikutustaan. Käytöksen kylmyyttä lievensi kuitenkin alentuva kohteliaisuus, joka on ominainen hyvin ylhäisiin piireihin kuuluville ihmisille. Hän oli myös hyvin sivistynyt ja lukenut; mutta hänen sivistyksensä oli kuitenkin pysähtynyt siihen, mitä hän oli omistanut varhaisessa nuoruudessaan eli kahdeksannentoista vuosisadan lopulla. Hän oli lukenut läpi kaikki mitä merkillistä Ranskassa oli kahdeksannellatoista vuosisadalla kirjotettu filosofian ja kaunokirjallisuuden alalla, perusteellisesti tunsi ranskalaisen kirjallisuuden kaikki parhaimmat tuotteet, niin että osasi ja rakasti usein tuoda esiin kohtia Racineltä, Corneilleltä, Boileaulta, Molièreltä, Montaignelta, Fénelonilta; sitäpaitsi hänellä oli loistavat tiedot mytologiiassa ja hän tutki menestyksellä ranskaksi käännettyjä muinaismuistoja eeppisestä runoudesta, tunsi tyydyttävästi historiaa, jota oli lukenut Segurin teoksista; mutta matematiikasta hänellä ei ollut mitään tietoja luvunlaskua pitemmälle, ei liioin fysiikasta eikä oman ajan kirjallisuudesta: hän taisi puheessa sopivalla tavalla vaieta tai sanoa jonkun yleisen mietelmän Göthestä, Schilleristä tai Byronista, vaan hän ei ollut niitä ikinä lukenut. Tästä ranskalaisklassillisesta sivistyksestään huolimatta, josta muuten löytyi enää ani harvoja esimerkkejä, oli hänen puheensa kuitenkin yksinkertainen, ja se yksinkertaisuus yhtaikaa sekä peitti joitakuita puutteita hänen tiedoissaan että teki hänen puhelunsa miellyttäväksi ja hänet itsensä suvaitsevaiseksi. Hän oli kaiken alkuperäisyyden suuri vihollinen, ja sanoi, että originaliteetti on usein keskinkertaisten ihmisten hätäkeino. Seura oli hänelle ihan välttämätöntä. Missä ikinä hän olikaan Moskovassa taikka ulkomailla, hän eli aina yhtä avonaisesti, ja määräpäivinä otti luonaan vastaan kaupungin koko seurapiirin. Hänen asemansa oli kaupungissa sellainen, että häneltä saatu kutsumakortti kelpasi passiksi mihin hotelliin tahansa, – että monet nuoret ja sievät naiset mielellään asettivat ruusuposkensa hänen eteensä, joita hän suuteli ikäänkuin muka isällisellä tunteella, ja että jotkut nähtävästi sangen mahtavat ja ylhäiset ihmiset joutuivat haltioihinsa, kun pääsivät ruhtinaan pelitovereiksi.

Ei ollut enää paljon sellaisia ihmisiä olemassa, kuin mummo, jotka olisivat olleet ruhtinaan kanssa samaan piiriin kuuluvia, saman kasvatuksen saaneita, samaten ajattelevia ja saman ikäisiä, senvuoksi hän piti erikoisessa arvossa vanhaa ystävyys-suhdettansa mummoon ja osotti hänelle aina suurta kunnioitusta.

En voinut kyllikseni ihailla ruhtinasta: se kunnioitus, jota kaikki hänelle osottivat, hänen tavattoman suuret olkalappunsa, se erikoinen ilo, joka valtasi mummon, kun ruhtinas ilmestyi, ja vielä se, että hän oli ainoa, joka ei näyttänyt pelkäävän mummoa, vaan kohteli sitä aivan vapaasti, jopa uskalsi nimittää häntä ma cousine'ksi, se kaikki pani minut antamaan hänelle saman, ellei vielä suuremmankin arvon kuin minkä annoin mummolle. Kun hänelle näytettiin minun runoni, hän käski minut luokseen ja sanoi:

– Kuka ties, ma cousine, tuosta pojasta vielä tulee toinen Derzhavin.

Tällöin hän nipisti minua poskeen niin kipeästi, että olin kiljaista, mutta onneksi ennätin arvata, että se oli eräs laji hyväilyä.

Vieraat läksivät, isä ja Volodja poistuivat: vierashuoneeseen jäimme ainoastaan ruhtinas, mummo ja minä.

– Mistähän syystä se meidän hyvä Natalia Nikolajevna ei saapunut maalta? kysyi äkkiä ruhtinas Ivan Ivanovitsh hetken vaiti oltuaan.

– Ah! mon cher, vastasi mummo äänensä alentaen ja pannen kätensä hänen hihalleen: – kyllä hän varmaankin olisi tullut, jos olisi saanut tehdä niinkuin tahtoo. Hän kirjottaa minulle, että hänen miehensä muka ehdotti hänenkin matkaansa, mutta että hän itse kieltäytyi, koska heillä ei muka ole ollut mitään tuloja tänä vuonna; ja kirjottaa sitten näin: "paitsi sitä ei minulla ole mitään syytä tänä vuonna siirtää koko kotia Moskovaan. Ljubotshka on vielä liian pieni; ja mitä taas tulee poikiin, jotka tulevat asumaan teidän luonanne, niin olen vielä rauhallisempi kuin jos he olisivat minun kanssani". – Tämä kaikki on hyvä! jatkoi mummo semmoisella äänellä, joka selvästi ilmaisi ettei hän lainkaan pitänyt asiata hyvänä: – pojat olisivat jo kauan sitten olleet lähetettävät tänne, että he olisivat edes jotakin oppineet ja vähäkin tottuneet maailman tapoihin; sillä mitä ihmeen kasvatusta he voivat maalla saada?... onhan vanhempi jo kolmentoista ikäinen, ja toinen yhdentoista! näittehän itse, mon cousin, he ovat täällä kuin villit... eivät osaa edes huoneeseen kunnolla astua.

– Minä en kuitenkaan voi ymmärtää, vastasi ruhtinas: – mitä varten nuo alituiset valitukset taloudellisesta rappiosta? miehellä on erinomaiset tulot, ja mitä taas Natashan Habarovkaan tulee, jossa me muuten ennen muinoin teidän kanssanne teaatteria näyttelimme, niin minä tunnen tuon maatilan kuin omat viisi sormeani – se on erinomainen maatila! ja se tuottaa sievoset tulot.

– Sanon teille kuin todelliselle ystävälle, keskeytti hänet mummo surullisella ilmeellä: – minusta näyttää, että tuo kaikki on tekosyitä ainoastaan sitä varten, että miekkonen saisi elää täällä yksin, vetelehtiä klubeissa, käydä päivällisillä ja Jumala ties mitä tehdä; mutta se raukka siellä maalla ei aavista mitään. Tiedättehän kuinka enkelimäisen hyvä hän on – mutta hän uskoo mieheensä joka suhteessa. Mutta mies on saanut hänen päähänsä, että lapset ovat vietävät Moskovaan, ja hänen yksin jääminen tyhmän guvemantin kanssa maalle, – ja tietysti hän uskoo senkin! jos se sanoisi hänelle, että lapsia täytyy piestä niinkuin niitä pieksee ruhtinatar Varvara Iljinitshna, kyllä kai hän siihenkin suostuisi, sanoi mummo mitä suurimmalla ylenkatseella käännähtäen nojatuolissaan. – Niin se on, ystäväni, jatkoi hän hetken perästä ja otti käteensä toisen nenäliinoista, pyyhkiäkseen silmästä kyyneleen: – minun tulee usein mieleeni, että se mies ei osaa arvostella eikä ymmärtää häntä, ja että hänen hyvyydestään, rakkaudestaan huolimatta hän kätkee salaista surua sydämmessään – tiedän sen aivan hyvin – eikä voi olla onnellinen hänen kanssaan; ja muistakaa minun sanaani jos hän...

Mummo peitti kasvonsa nenäliinaan.

– Eh! ma bonne amie, sanoi ruhtinas nuhtelevasti: – te ette näenmä ole tullut lainkaan entistä järkevämmäksi – olette alituisesti epätoivoinen ja itkette olemattomia suruja. – Kuinka saatattekaan niin sanoa? minä tunnen hänet ja tiedän hänet huomaavaiseksi, hyväksi, erinomaiseksi aviomieheksi ja mitä jaloimmaksi ihmiseksi, – un parfait honnête homme!

Tahtomattani kuultuani näin keskustelun, jota minun ei olisi pitänyt kuulla, minä varpain ja suuressa mielenkuohussa pujahdin huoneesta.

XIX

IIVINIT.

– Volodja! Volodja! Iivinit tulevat! huusin minä nähtyäni ikkunasta kolme poikaa sinisissä majavakauluksisissa turkeissa. He tulivat kadun poikki vastapäiseltä trotuarilta meidän taloamme kohti keikarimaisen, nuoren kotiopettajansa seurassa.

Iivinit olivat meille sukua ja melkein samanikäiset; pian Moskovaan tulomme jälkeen tutustuimme heihin ja aloimme seurustella heidän kanssaan.

Toinen Iivineistä – Serjozha oli mustaverinen, kiharatukkainen poika, vankka nokka pystyssä, huulet hyvin tuoreenpunasina, ja ne harvoin kokonaan peittivät tuon vähän eteenpäin pistävän rivin valkosia hampaita; kauniit silmät olivat tumman siniset ja kasvojen ilme tavattoman reipas. Hän ei milloinkaan hymyillyt, vaan joko katsoi eteensä ihan totisena, taikka sitten nauroi kohtikulkkua sointuvalla, selvällä ja hyvin viehättävällä äänellä. Hänen omituinen kauneutensa ihastutti minua ensi hetkestä asti. Minä tunsin häneen vastustamatonta vetovoimaa. Ollakseni onnellinen en tarvinnut muuta kuin nähdä häntä; ja yhteen aikaan keskittyivät kaikki sieluni voimat tähän toivomukseen: kun kolmeen tai neljään päivään en sattunut häntä näkemään, minun alkoi tulla ikävä, ja kaihoni kasvoi toisinaan kyyneliin asti. Kaikki ajatukseni, sekä unissa että valveilla, liikkuivat hänen ympärillänsä; maata pannessani toivoin näkeväni hänestä unta; silmät ummistettuani näin hänet edessäni ja hellittelin hänen haamuansa, niinkuin parhainta onneani. En yhdellekään ihmiselle maailmassa olisi ilmaissut tätä tunnetta, niin kallis se minulle oli. Voi olla, että hän oli kyllästynyt alituiseen tuntea minun rauhattomat silmäni tähdätyiksi itseensä, tai sitten muuten vaan ei tuntenut minua kohtaan mitään kiintymystä, koskapa hän aivan huomattavasti leikki ja puhui mieluummin Volodjan kanssa kuin minun; mutta minä olin kuitenkin tyytyväinen, en mitään toivonut itselleni, en vaatinut mitään ja olin valmis kaikki hänen hyväksensä uhraamaan. Paitsi tätä suunnatonta vetovoimaa, jonka hän minussa herätti, pani hänen läsnäolonsa minussa liikkeelle vielä toisen, yhtä voimakkaan tunteen – nimittäin pelon pakottaa hänen mieltänsä, jotenkin häntä loukata, olla hänelle vastenmielinen. Ehkä siksi, että hänen kasvoissaan oli ylpeyden ilme, tai siksi, että ylenkatsoen omaa ulkomuotoani panin liian suurta arvoa toisten kauneuteen, tai parhaiten ehkä siksi, että se on rakkauden välttämätön tunnusmerkki, minä tunsin häntä kohtaan yhtä paljon pelkoa kuin rakkauttakin. Ensi kerran kun Serjozha rupesi puhuttelemaan minua, minä hämmennyin tämmöisestä odottamattomasta onnesta siihen määrään, että kalpenin, punastuin enkä voinut vastata hänelle sanaakaan. Hänellä oli paha tapa: kun hän vaipui ajatuksiinsa, hän tuijotteli yhteen pisteeseen yhtämittaa räpytellen silmiään ja samalla myös nytkäytellen nenäänsä ja silmäkulmiaan. Kaikki pitivät, että tämä tapa rumensi häntä, mutta minusta se oli siihen määrään viehättävä, että ehdottomasti aloin tehdä samoin, ja jo muutaman päivän kuluttua tutustumisemme jälkeen mummo kysyi: mikä minua vaivaa, kun räpyttelen silmiä ikäänkuin huuhkain. Välillämme ei koskaan puhuttu sanaakaan rakkaudesta; mutta hän tunsi valtansa minuun ja, vaikka tosin tietämättään, käytti sitä tyrannimaisesti hyväkseen lapsellisissa keskinäisissä suhteissamme; niinkuin halusinkin ilmaista hänelle kaikki mikä oli sydämmelläni, minä pelkäsin häntä liian paljon, että olisin uskaltanut olla avomielinen; koettelin näyttää välinpitämättömältä ja nurkumatta alistuin. Joskus hänen vaikutuksensa tuntui minusta raskaalle, sietämättömälle; mutta siitä pääseminen ei ollut minun vallassani.

Surettaa muistella tätä tuoretta, ihanaa altistuvan ja rajattoman rakkauden tunnetta, joka puhkeamatta ja myötätuntoa löytämättä pääsi sittemmin kuolemaan.

Kumma on miksi lapsena ollessani koetin olla aikuisen näkönen, mutta siitä saakka kuin en enää ollut lapsi olisin usein tahtonut olla lapsen kaltainen. Kuinka monasti tuo halu – olla näyttämättä pieneltä – esti suhteessani Serjozhaan rakkauden tunnetta puhkeamasta, ja pani minun teeskentelemään. Tietysti en uskaltanut suudella häntä, vaikka minun joskus hyvinkin teki mieli; en uskaltanut tarttua hänen käteensä, sanoa kuinka iloinen olen hänen tulostaan enpä edes uskaltanut kutsua häntä hellittelynimellä Serjozha, vaan aina sanoin oikean nimen Sergei: semmoinen oli nyt kerran tapa välillämme. Jokainen tunteiden ilmaus oli muka lapsellisuuden todistus ja osotti että sitä oli vielä poikanulikka. Ehtimättä kokea niitä katkeria koettelemuksia, jotka vievät aikaihmisiä varovaisuuteen ja kylmyyteen toisiansa kohtaan, me luovuimme puhtaista, hellän lapsellisen ystävyyden nautinnoista yksinomaan tuosta merkillisestä halusta matkia suuria.

Minä kohtasin Iivinit jo eteisessä, tervehdin heitä ja syöksyin suin päin mummon luo ilmottamaan, että Iivinit olivat tulleet; ja odotin tietysti tämän uutisen tekevän mummon ylenmäärin onnelliseksi. Sitten, irrottamatta katsettani Serjozhasta, kuljin hänen jäljessään vierashuoneeseen seuraten kaikkia hänen vähimpiäkin liikkeitään. Sinä hetkenä, jolloin mummo sanoi, että hän oli hyvin kasvanut ja iski häneen terävät katseensa, minä tunsin samallaista pelkoa ja toivoa kuin tuntee taiteilija, joka kunnioittamaltaan arvostelijalta odottaa teoksensa tuomiota.

Iivinien nuori kotiopettaja, Herr Frost, tuli mummon luvalla kanssamme puutarhaan, istuutui viheliäiselle penkille, pani taiteellisella aistikkuudella jalkansa ristiin ja pronssinuppuisen keppinsä näiden väliin sekä sytytti sikarinsa semmoisen ihmisen tavalla, joka on kaikkiin omiin temppuihinsa ylen tyytyväinen.

Herr Frost oli saksalainen, mutta ei ollenkaan sitä maata, kuin meidän hyvä Karl Ivanovitshimme: ensiksikin se puhui ihan säännöllistä venättä; äänsi ranskaa huonosti, ja nautti yleensä, mutta erittäinkin naisten keskuudessa, hyvin oppineen miehen mainetta; toiseksi hänellä oli punertavat viikset, rubiinipäinen neula pistettynä mustaan atlassi kaulaliinaan, jonka päät olivat viety henkselien alle, ja vaalean siniset välkähtelevät, jalkahihnoilla varustetut housut; kolmanneksi hän oli nuori, hänellä oli kaunis, itserakas ulkomuoto ja tavattoman näköisät jäntehikkäät jalat. Tätä viimeistä etua hän kaikitenkin näytti pitävän erityisessä arvossa: piti sen suurta vaikutusta epäilemättömänä naisväkeen nähden, ja luultavasti juuri siitä syystä pyrki asettamaan jalkansa aina näkyvimpään paikkaan; joko hän seisoi taikka istui, aina hän piti pohkeitansa liikkeessä. Hän oli nuoren venäjän-saksalaisen tyyppi, joka tahtoo esiintyä uljaana naislemmikkinä.

Puutarhassa oli hyvin hauska. Rosvoleikki sujui paremmin kuin koskaan; mutta eräs seikka oli pilata kaikki. Serjozha rupesi rosvoksi: hyökätessään matkustajain kimppuun hän kompastui ja täydessä juoksussa löi polvensa niin kovasti puuta vasten, että luulin hänen menevän säpäleiksi. Vaikka minä olin santarmina ja asiani olisi ollut ottaa häntä kiinni, minä tulin hänen luoksensa ja aloin huolestuneena kysyä tekikö hänen kipeätä. Serjozha suuttui minuun: hän pui nyrkkiä, polkasi jalkaa ja huusi minulle äänellä, josta selvästi kuului, että hän oli hyvin kovasti satuttanut itseänsä:

– No mitä tuo nyt merkitsee? mitä tästä leikistä tulee! Mikset ota minua kiinni? mikset ota? Näin hän toisti toistamistaan, samalla pitäen silmällä Volodjaa ja vanhempaa veljeänsä, jotka ollen matkustajina edelleen juoksivat pitkin tietä, ja samassa hän hihkasi ja ääneensä nauraen ryntäsi heitä tavottamaan.

En voi sanoin kuvata kuinka tämä sankarillinen teko hämmästytti ja hurmasi minua; hirveästä kivustaan huolimatta hän ei ollut ruvennut itkemään, ei edes osottanut, että häneen oli koskenut, eikä hetkeksikään unohtanut leikkiä.

Kohta tämän jälkeen, kun meidän seuraamme oli yhtynyt vielä Ilinka Grapp, ja me päivällistä odottaessamme läksimme yläkertaan, oli Serjozhalla tilaisuus vieläkin kerran hurmata ja hämmästyttää minua ihmeteltävällä miehuudellaan ja luonteenlujuudella.

Ilinka Grapp oli erään köyhän muukalaisen poika. Isä oli joskus maailmassa asunut ukkovaarini luona, oli tälle jostakin kiitollisuuden velassa ja katsoi nyt ehdottomaksi velvollisuudekseen lähettää poikansa hyvin usein meille. Jos hän luuli, että tuttavuus meidän kanssamme voi tuottaa hänen pojalleen jotain kunniaa taikka iloa, niin hän siinä asiassa suuresti erehtyi, sillä me emme olleet lainkaan ystävyksiä Ilinkan kanssa, vaan käänsimme häneen huomiota ainoastaan mikäli halusimme tehdä hänestä pilaa. Ilinka Grapp oli noin kolmentoista ikäinen, laiha, pitkäkasvuinen, kalpea poika. Hänen naamassaan oli jotain lintumaista ja ilme oli sävyisän nöyrä. Hän oli hyvin köyhästi puettu, mutta sensijaan pää oli aina niin runsaasti voideltu, että me väitimme rasvan sulavan Grappin päässä aurinkoisina päivinä ja vuotavan niskaan takin alle. Nyt häntä muistellessani pidän häntä hyvin avuliaana, hiljaisena ja hyvänä poikana; mutta silloin hän tuntui minusta niin halveksittavalta olennolta, ettei häntä kannattanut surkutella eikä edes muistella.

Kun rosvoleikki oli päättynyt, läksimme kuten sanottu yläkertaan, aloimme telmiä ja kilpailla toinen toistemme edessä kaikellaisilla voimistelutempuilla. Ilinka katseli arasti hymyillen ja ihmetellen meitä, ja kun käskimme hänen yrittämään samoja temppuja, hän kieltäytyi, eikä sanonut hänellä olevan mitään voimaa. Serjozha oli tavattoman miellyttävä; hän oli paitahihasillaan – hänen kasvonsa ja silmänsä paloivat kuumuudesta – hän nauroi herkeämättä ja keksi yhä uusia vallattomuuksia: hyppäsi kolmen vierekkäin asetetun tuolin ylitse, pyöri keränä pitkin lattiata, asettui päälaelleen keskelle huonetta siirrettyjen suurien sanakirjojen päälle, jotka olivat hänelle jalustana, ja teki koivillaan niin hullunkurisia liikkeitä, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Tämän viimeisen tempun jälkeen hän vaipui mietteihinsä, räpytteli silmiänsä ja yhtäkkiä ihan totisena meni Ilinkan luo: "koettakaapa tehdä tuo, ei se ole mitään vaikeata". Grapp nähtyään että yleinen huomio oli häneen kääntynyt, punastui ja tuskin kuultavalla äänellä vakuutti, ettei hän mitenkään semmoista voi tehdä.

– Mitä tuo tuommoinen on, miksei se mitään tahdo ruveta näyttämään? Eihän se ole mikään tyttö... jalat ilmaan vaan, ei auta mikään!

Ja Serjozha tarttui hänen käteensä.

– Jalat ilmaan, jalat ilmaan vaan! me kaikki huudettiin hyökäten Ilinkan ympärille, joka nyt näytti säikähtäneen ja kalpeni; me tartuttiin häneen käsiksi ja raastoimme sanakirjojen luo.

– Päästäkää! takkini repeää! huusi onneton uhrimme. Mutta nämä epätoivoiset huudot vaan yhä enemmän innostuttivat meitä; me olimme kuolla nauruun; viheriäinen takki ritisi kaikissa saumoissaan.

Volodja ja vanhempi Iivin taivuttivat väkisin hänen päänsä ja asettivat sen sanakirjojen päälle; minä ja Serjozha kävimme poika paran hienoihin koipiin, joita hän rimputteli joka suunnalle, käärimme hänen housunsa lahkeet polviin asti ja ääneen nauraen tempasimme jalat ilmaan; nuorin Iivineistä piteli ruumista tasapainossa.

Kävi niin, että meluavan naurun perästä me äkkiä vaikenimme ja huoneessa ei kuulunut muuta kuin onnettoman Grappin raskas huokuminen. Tänä hetkenä en ollut ehdottomasti vakuutettu siitä, että tämä kaikki oli lystiä ja naurettavaa.

– No nyt olet mies! sanoi Serjozha mäiskäyttäen häntä kädellään.

Ilinka oli vaiti ja koetti hurjasti rimpuilemalla päästä meistä erille. Vihdoin hän saappaansa korolla satutti Serjozhaa silmään niin kipeästi, että Serjozha heti päästi hänen jalkansa ja kävi silmäänsä, josta hänen tahtomattaan rupesi vuotamaan kyyneleitä. Hän tuuppasi Ilinkaa minkä jaksoi. Kun ei kukaan enää pitänyt Ilinkaa pystyssä tämä romahti kuin eloton kapine ikään maahan ja itkultaan sai vaan sanotuksi:

– Miksi piinaatte minua?

Ilinka paran onneton, itkettynyt naama, pörröksiin mennyt tukka ja polviin asti käärityt housut, joiden alta näkyi kiillottamattomat saapasvarret, hämmästytti meitä; me kaikki olimme vaiti ja teeskennellen koetimme muka nauraa.

Serjozha malttoi ensimäiseksi mielensä.

– Kylläpä olet ämmä, sanoi hän hiukan kosketellen Ilinkaa jalallaan: – eikö hänen kanssaan saisi leikkiäkään... Mitäs siinä makaatte, nouskaa ylös.

– Johan sanoin, että sinä olet ilkeä poika, rupesi Ilinka vihasesti puhumaan, mutta kääntyi pois ja purskahti äänekkääseen itkuun.

– Jaha! ensin iskee saappaan koroilla, ja sitten vielä haukkuu! huusi Serjozha siepaten käsiinsä sanakirjan ja aikoen sillä lämäyttää onnettoman päähän. Ilinka ei aikonutkaan puolustautua, vaan ainoastaan suojeli päätä käsillään.

– Siinä sait! siinä sait!... Jätetään se tänne; koskei se leikkiä ymmärrä... Mennään me alas, sanoi Serjozha luonnottomasti nauraen.

Minä katsahdin surkutellen poika poloiseen, joka makasi lattialla ja kasvot sanakirjojen väliin piilotettuina itki niin hurjasti että olisi luullut hänen heti kuolevan puistatuksiin, joissa koko hänen ruumiinsa nytkähteli.

– Voi Sergei! minä sanoin, – miksi teit noin?

– Kas sitä vaan!... enpä minä toivoakseni itkenyt tänäänkään, kun rikoin polveni melkein luuhun asti.

"Se on totta", ajattelin, "Ilinka ei ole mitään muuta kuin itkupussi, mutta kas Serjozha – se se vasta on poikaa... se sitten on semmoinen poika että!..."

Minä en tullut ajatelleeksi ettei se polonen suinkaan itkenytkään ruumiillisen kivun vuoksi, vaan luultavasti siitä syystä, että viisi poikaa, joista hän ehkä hyvin piti, ilman mitään syytä olivat kaikin päättäneet vihata ja vainota häntä.

En voi yhtään selittää itselleni, kuinka saatoin menetellä niin julmasti, kuinka olla tulematta hänen luokseen, puolustamatta ja lohduttamatta häntä? mihin oli huvennut se säälintunne, joka ennen muinoin oli saanut minut itkusta vapisemaan nähdessäni pesästä ulos heitettyä naakan poikasta, tai koiranpentua, jota laahataan järveen upotettavaksi, tai kananpoikaa, jota kokki vie soppakeitokseen?

Olikohan tuo hyvä tunne minussa tukehtunut rakkauteni vuoksi Serjozhaan ja haluni vuoksi näyttäytyä hänen silmissään yhtä urhokkaaksi, kuin hänkin oli? vähäarvoisia olivatkin siis sekä tuo rakkaus että tuo urhouden halu! niistä syntyi ainoat mustat tahrat lapsuuteni muistojen lehdille.

XX

TULEE VIERAITA.

Talossa oli jotain erityistä puuhaa ruuanlaitossa, valaistus oli tavallista kirkkaampi ja se teki minulle kaikki kauan sitten tutut vierashuoneen ja salin esineet jollakin tavalla uusiksi ja juhlallisen muotoisiksi. Kun sitten vielä ruhtinatar Ivan Ivanovitsh oli lähettänyt meille oman soittokuntansa, saattoi jo varmasti päättää, että illaksi oli meille kokoontuva suuri joukko vieraita.

Ohi ajavien vaunujen melua kuullessani minä joka kerta kiirehdin ikkunan luo, likistin käteni kiinni ohimoihin ja lasiin ja maltittoman uteliaana katselin kadulle. Ensin ei pimeässä erottanut mitään esineitä, mutta sitten rupesi näkymään: vastapäätä – vanha tuttu pikku puoti lyhtyinensä, vinottain – suuri talo ja sen kaksi valaistua alaikkunaa keskellä katua – jokin Vanjka kuski ja pari vaunussa olijaa, tai tyhjät vaunut, jotka käyden palasivat kotiin; mutta tuossa ajoivat portaiden eteen suljetut vaunut, ja varmana siitä että siinä tuli Iivinit, jotka olivat luvanneet saapua aikaseen, minä juoksen eteiseen heitä vastaanottamaan. Mutta eipä olleetkaan. Oven aukasi ulkopuolelta livreehihainen käsi, jonka jälkeen ovesta astui sisälle kaksi naisolentoa: toinen suurikasvuinen sinisessä salopissa, sopulinnahkaisessa kauluksessa, toinen pikkunen, kokonansa viheliäiseen huiviin käärittynä, jonka alta näkyi ainoastaan pikkuiset turkkinahkakenkiin puetut jalat. Panematta minun läsnäolooni eteisessä mitään huomiota, vaikka minä olin katsonut velvollisuudekseni näiden naisten ilmestyttyä kumartaa heille, se pieni meni vaieten suuren luo ja pysähtyi sen eteen. Suuri kääri huivin auki, päästi salopin napeista, ja kun livreehen puettu lakeija oli saanut nämä vaatteet haltuunsa ja vetänyt hänen jalastaan turkkinahkakengät, tuli kääreistä esille ihana kaksitoista vuotinen tyttö lyhyessä avonaisessa musliiniihameessa, valkeissa pöksyissä ja pienen pienosissa mustissa puolikengissä. Valkean pikku kaulan ympärillä oli musta samettinauha; pikku pää oli tumman ruskeiden kiharien sisässä, jotka edestä niin mainiosti sopivat hänen kauniisiin kasvoihinsa ja takaa – alastomiin olkapäihin, etten olisi uskonut ketään, en edes itse Karl Ivanovitshia, jos hän olisi väittänyt syyksi tähän kiharuuteen sen, että tukka muka oli ollut aamusta asti käärittynä Moskovskia Vjedomostin palasiin, ja että niitä oli kuumilla rautapihdeillä poltettu. Näytti kuin hän olisi ollut syntynytkin tämmöset kutrit päässä.

Hämmästyttävää oli hänen kasvojensa piirteissä tuo mykevien, puoleksi ummistettujen silmien tavaton suuruus. Ne muodostivat omituisen, mutta miellyttävän vastakohdan hänen pikkuruikkuiselle suulleen. Huulet olivat kiinni toisissaan. Mutta silmät katsoivat niin totisesti, että yleiseen kasvojen ilmeeseen nähden ei voinut odottaa hymyilyä, joten hymyily kun se ilmestyi, oli sitä tenhoavampi.

Koettaen jäädä huomaamattomaksi minä pujahdin sisälle salin ovesta ja katsoin tarpeelliseksi alkaa kävellä edestakasin, teeskennellen olevani ajatuksissani enkä ollenkaan tietäväni vieraiden tulosta. Kun vieraat olivat päässeet puoliväliin salia, minä muka äkkiä kavahdin, tein tervehdysharppauksia ja ilmotin mummon olevan vierashuoneessa. Rouva Valahin, jonka kasvot olivat hyvin minun mieleeni, erittäinkin koska huomasin niissä yhtäläisyyttä hänen tyttärensä Sonitshkan kasvojen kanssa, nyykäytti minulle suosiollisesti päätänsä.

Mummo tuntui hyvin iloselta nähdessänsä Sonitshkan, käski hänet lähemmäksi luokseen, korjasi erään hiuskutrin, joka oli valahtanut otsalle ja tarkkaan hänen kasvoihinsa tähystellen sanoi: "quelle charmante enfant!" Sonitshka hymähti, punastui ja tuli niin viehättäväksi, että minäkin punastuin häneen katsoessani.

– Toivon ettei sinulle tule luonani ikävä, armahani, sanoi mummo, kohottaen hänen kasvojansa leuasta: – pyydän mielin määrin leikkimään ja tanssimaan. – Kas niin, nyt on meillä jo yksi daami ja kaksi kavaljeeria, lisäsi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen ja koskettaen minua kädellään.

Tämä lähestyminen oli niin minun mieleeni, että se pani minut toistamiseen punastumaan.

Huomattuani että taas alan tulla ujoksi, ja kuultuani jälleen vaunujen ajaneen portaittemme eteen, minä katsoin parhaaksi poistua. Eteisessä tapasin ruhtinatar Kornakovin poikansa ja uskomattoman monien tyttäriensä kanssa. Tyttäret olivat kaikki samaan näköön, nimittäin ruhtinattaren näköset eli siis rumat: senvuoksi ei yksikään heistä herättänyt huomiotani. Irrottaessaan saloppia ja laahustimia he yhtäkkiä kaikki puhua pajattivat piipertävillä äänillä, hääräsivät ja nauroivat jotakin, – arvattavasti omaa monilukuisuuttansa. Etienne oli noin viidentoista vuotias poika, pitkäkasvuinen, lihakas, kasvot kuihtuneet, silmät sisäänvajonneet ja niiden alapuolella tummat renkaat; kädet ja jalat olivat ikään nähden tavattoman suuret; käytös oli kömpelö, puheääni epämiellyttävä ja epätasainen, mutta tyytyväinen hän näytti itseensä olevan, oli toisin sanoen juuri sellainen, mimmoiseksi saatoin kuvailla poikaa, jota piestään vitsoilla.

Seisoimme jotenkin kauan toinen toistamme vastapäätä ja sanaakaan sanomatta visusti tarkastimme toisiamme; sitten tulimme toisiamme lähemmäksi ja taisimme aikoa tervehtiä suutelolla, mutta vielä kerran katsottuamme toisiamme silmiin, jostakin syystä luovuimme aikeestamme. Kun hänen kaikkien kuuden sisarensa hameet olivat suhahtaneet ohitsemme, kysyin minä jotain sanoakseni häneltä oliko ollut ahdasta vaunuissa.

– Mistä minä tiedän, vastasi hän huolimattomasti: enhän minä milloinkaan aja katetuissa vaunuissa, sillä heti minua alkaa kuvottaa, ja sen mamma tietää. Kun ajamme jonnekin iltasella minä aina istun kuskipukille – siellä on paljon hupaisempi, – näkee kaikki, Filip antaa minun ohjastaa, toisinaan otan piiskankin käteeni. Sillä joskus lyödä hutkaisen ohi ajavia, tiedäthän, noin!... lisäsi hän tehden vastaavan liikkeen: – suurenmoista!

– Teidän ylhäisyytenne, sanoi lakeija tullen eteiseen: – Filip kysyy, minne olette piiskan panneet?

– Kuinka niin? sillehän itselle minä sen annoin.

– Ei se sano antaneenne.

– Sitten taisin ripustaa lyhtyyn.

– Filip ei sano olevan lyhdyssäkään, sanoisitte paremmin, että otitte ja hukkasitte ja Filip maksakoon omista roposistaan teidän vallattomuutenne, jatkoi kiukustunut lakeija yhä enemmän kiihottuen.

Lakeija, joka oli näöltään kunnianarvoinen ja ankara, tuntui kiivaasti pitävän Filipin puolta ja näytti aikovan hinnalla millä hyvänsä selvittää tämän asian. Luonnollisesta hienotunteisuudesta minä en ollut mitään huomaavinani ja siirryin syrjään; mutta läsnä olevat lakeijat menettelivät päinvastoin: ympäröisivät heidät, hyväksyvästi katsahdellen vanhaan palvelijaan.

– Kah, kun hävitin niin hävitin, sanoi Etienne luopuen kaikista enemmistä puolustuksista: – minkä piiska hänelle maksaa, sen minä hänelle annan. – Mokomakin asia! lisäsi hän lähestyen minua ja vetäen minua vierashuoneeseen päin.

– Ei, odottakaapas, hyvä herra, millä te maksatte? kyllä minä ne maksamisenne tunnen: ettepä Maria Vasiljevnallekaan ole kahdeksaan kuukauteen suorittaneet neljääkymmentä kopekkaa, samoin ette minulle – taitaa olla siitä jo toista vuotta, ette Petrushkalle...

– Kitas kiinni, mies! kiljasi nuori ruhtinas, kalveten vihasta: – varros kun kerron kaikki.

– Kerron kaikki, kerron kaikki! matki lakeija. – Kehnosti tehty, teidän ylhäisyytenne! lisäsi hän erityisellä painolla meidän astuessamme saliin, ja kantoi salopit vaatekaappiin.

– Niin sitä pitää! kuului meidän jälkeemme jonkun hyväksyvä ääni eteisestä.

Mummolla oli erikoinen taito antamalla erityistä painoa eri tilaisuuksissa milloin monikon milloin yksikön toiselle personaalipronomenille ilmaista ajatuksensa ihmisistä. Vaikka hän tosin teititteli ja sinutteli päinvastoin kuin yleinen tapa sääsi, niin nuo vivahdukset hänen suussansa saivat ihan toisen merkityksen. Kun nuori ruhtinas tuli hänen eteensä, sanoi mummo sille muutamia sanoja teititellen, mutta samalla katsahti häneen niin ilmeisellä halveksumisella, että olisin puolestani kokonaan hämmentynyt ruhtinaan sijassa; mutta Etienne ei nähtävästi ollut sitä lajia poikia: hän ei pannut yhtään mitään huomiota mummon tervehdykseen, ei välittänyt koko hänen olennostaan, vaan teki yleisen kumarruksen koko seuralle ellei juuri taitavasti, niin ainakin aivan vapaasti. Sonitshka oli koko minun huomioni esineenä: muistan että kun Volodja, Etienne ja minä keskustelimme salissa semmoisella paikalla, missä Sonitshkaa saattoi nähdä, ja hän puolestaan saattoi nähdä ja kuulla meitä, minä puhelin erikoisella mielihyvällä; kun sanottavakseni tuli joku minun mielestäni sukkela tai uljas sana, niin äänsin sen vähän kovemmin ja samalla kurkkasin vierashuoneen oveen: mutta kun sitten siirryimme toiseen paikkaan, mistä ei meitä voinut nähdä eikä kuulla vierashuoneeseen, olin minä vaiti enkä katsonut keskustelua enää lainkaan huvittavaksi.

Vierashuone ja sali vähitellen täyttyivät vieraista: näiden joukossa, kuten lasten iltamissa on tavallista, oli muutamia täysikäisiä lapsia, jotka käyttivät tilaisuutta huvitellakseen ja tanssiakseen ikäänkuin siten muka vaan tehdäkseen talon emännän mieliksi.

Kun Iivinit saapuivat, niin sen ilon asemesta, jota tavallisesti tunsin kohdatessani Serjozhaa, minä nyt omituisesti harmistuin häneen siitä, että hän oli näkevä Sonitshkan ja Sonitshka näkevä hänen.

XXI

ENNEN MASURKKAA.

– Ohoo! tanssithan teillä näkyy tulevan, sanoi Serjozha tullen vierashuoneesta ja vetäen taskustaan esille uuden parin valkosia hansikkaita: – täytyypä tästä panna hansikkaat käteen.

"Mikäs nyt neuvoksi, – ajattelin minä, – eihän meillä hansikkaita olekkaan, – pitää lähteä ylös hakemaan."

Mutta vaikka käänsin ylösalasin kaikki komoodit en löytänyt muuta kuin toisessa viheriät matkalapasemme ja toisessa yhden parittoman valkosen hansikkaan, joka ei mitenkään saattanut minulle kelvata: ensiksikin koska se oli hyvin vanha ja likanen, toiseksi koska se oli minulle liian suuri, mutta erittäinkin siksi, että siitä puuttui keskisormi, jonka luultavasti hyvin kauan sitten Karl Ivanovitsh oli leikannut kipeää kättänsä varten. Minä kuitenkin vedin tämän hansikasrähjän käteeni ja rupesin tähystelemään sitä kohtaa omassa keskisormessani, joka nyt kuten aina oli musteeseen tahrattuna.

– Olisipa täällä Natalia Savishna, kyllä siltä varmaan löytyisi hansikkaatkin! Vieraiden joukkoon en tämmöisessä asussa voi mennä, sillä jos minulta kysytään miksi en tanssi, niin mitä vastaan? enkä voi tännekään jäädä, sillä tietysti minua ruvetaan kysymään. Mitä minun siis on tekeminen?

Volodja juoksi samassa sisään:

– Mitä sinä täällä toimitat? mene ja pyydä joku neiti tanssiin... kohta alotetaan.

– Volodja, sanoin minä hänelle, osottaen likasta hansikasta, ja ääneni ilmaisi, etten ollut kaukana itkusta: – Volodja, sinä et ole tätä asiaa varmaan muistanutkaan!

– Mitä asiaa? sanoi hän kiireissään. – Jaha! Hansikkaitako, lisäsi hän ihan välinpitämättömästi huomattuaan käteni: – eipä niitä taida ollakaan, täytyy kysyä mummolta. Ja sen enempää huolehtimatta koko asiasta hän juoksi alas.

Kylmäverisyys, jolla hän puhui tästä minun mielestäni tärkeästä asiasta, rauhotti minua ja minä kiiruhdin vierashuoneeseen kokonaan unohtaen vaivaisen hansikkaani, joka jäi vasempaan käteeni.

Varovaisesti lähestyin mummon nojatuolia ja kosketin vähän hänen mantiljiansa sekä kuiskasin hänen korvaansa:

– Mummo! mitä on tehtävä? meillä kun ei ole hansikkaita!

– Mitä, poikaseni?

– Meillä kun ei ole hansikkaita, toistin minä työntäytyen yhä lähemmäksi, ja panin molemmat käteni nojatuolin kädensijalle.

– Mikäs tuo sitten on, sanoi hän pian tarttuen vasempaan käteeni. – Voyez, ma chère, jatkoi hän kääntyen rouva Valahinin puoleen: – voyez comme ce jeune homme s'est fait élégant pour danser avec votre fille.

Mummo piteli lujasti minun kädestäni, ja totisena, mutta samalla kysyvästi silmäili läsnäoleviin, kunnes kaikkien vieraiden uteliaisuus oli tyydytetty ja nauru oli muuttunut yleiseksi.

Olisin suuresti katkeroittunut, jos Serjozha olisi nähnyt minua sillä hetkellä, kun minä häpeästä vääntynein kasvoin turhaan riuhdoin kättäni irti, mutta Sonitshkan edessä, joka nauroi niin hillittömästi että kyyneleet tulivat hänen silmiinsä ja kaikki kiharat hyppelivät hänen punastuneiden kasvojensa ympärillä, minua ei lainkaan hävettänyt. Ymmärsin että hänen naurunsa oli liian äänekäs ja luonnollinen ollakseen ivallinen, päinvastoin me nauroimme yhdessä, ja katsoessa toinen toiseemme tulin ikäänkuin häntä lähemmäksi. Tuo hansikasjuttu, joka kyllä olisi voinut päättyä huonosti, tuotti minulle sen hyödyn että teki minut vapaammaksi siinä piirissä, joka aina oli näyttänyt minusta kaikkein pelottavimmalta – nimittäin vierashuoneen piirissä; nyt en tuntenut enää vähintäkään ujoutta täällä.

Ujojen ihmisten kärsimys syntyy epätietoisuudesta siitä, mikä ajatus muilla on heistä: heti kun tämä ajatus tulee selvästi ilmi – olkoon se muuten mikä tahansa – päättyy kärsimys.

Kuinka viehättävä olikaan Sonitshka Valahin, kun hän minua vastaan tanssi ranskalaista kadrillia kömpelön nuoren ruhtinaan kanssa! Kuinka ihanasti hän hymyili, kun "chaine'ssä" tarjosi minulle kättänsä! Kuinka viehättävästi hänen vaaleat kiharansa hyppelivät tahtiin hänen päässänsä, kuinka naiivisti hän teki "jeté-assemblé" pikku jalkasillaan! Viidennessä vuorossa, kun minun naiseni juoksi luotani toiselle puolelle ja minä alkamistahtia odotellen valmistuin soolotanssiin, pani Sonitshka totisena huulet yhteen ja alkoi katsella syrjään. Mutta suotta hän minun tähteni pelkäsi: minä suoritin aivan rohkeasti chassé en avant, chassé en arrière, glissade, ja lähestyessäni häntä osotin leikkisällä liikkeellä hänelle onnettoman hansikkaani. Hän rupesi taas hirveästi nauramaan ja vielä miellyttävämmin tepasteli jaloillaan parkettipermantoa myöten. Vieläkin muistan, kuinka hän tanssiessamme ringissä ja kaikkien otettua toinen toistaan käsistä kumarsi päänsä alas ja ottamatta kättään minun kädestäni hierasi vähän nenäänsä omaan hansikkaansa. Tämä kaikki on niinkuin nyt silmieni edessä, ja vielä nyt kuulen sen kadrillin säveleitä, jota soitettiin tämän tapauksen aikana.

Tuli sitten toinen kadrilli, jota tanssin Sonitshkan kanssa. Ruvettuamme istumaan vierekkäin minä aloin tuntea suurta kömpelyyttä enkä voinut ollenkaan keksiä mistä puhua hänen kanssansa. Kun äänettömyyteni alkoi tulla liian pitkäksi, rupesin pelkäämään, ettei hän vaan pitäisi minua tyhmyrinä, ja päätin hinnalla millä hyvänsä johdattaa hänet sellaisesta harhaluulosta. "Vous êtes une habitante de Moscou?" sanoin hänelle ja saatuani myöntävän vastauksen jatkoin, et moi, je n'ai encore jamais fréquenté la capitale, jossa lauseessa sanan "fréquenter" piti olla loistokohtana. Aavistin kuitenkin, että vaikka alku oli näin komea ja täydellisesti todisti minun suurta ranskankielentaitoani, en olisi pystynyt siinä hengessä pitemmältä keskustelua jatkamaan. Meidän tanssivuoromme ei ollut vielä aivan pian odotettavissa, mutta äänettömyys uudistui jälleen: minä katsahdin rauhattomasti häneen saadakseni tietää minkä vaikutuksen lauseeni oli tehnyt ja toivossa saada häneltä apua.

"Mistä olette tuommosen hassun hansikkaan löytänyt?" kysyi hän minulta äkkiä; ja tämä kysymys tuotti minulle suuren helpotuksen ja ilon. Selitin että hansikas kuului Karl Ivanovitshille, puhuinpa päälliseksi vähän ivallisesti itse Karl Ivanovitshista, siitä kuinka hän on naurettava, kun ottaa päästään punasen myssynsä, ja siitä kuinka hän kerran viheriäisessä turkissa putosi hevosen selästä suoraan lätäkköön j.n.e. Kadrilli kului ilman kompastuksia. Se oli kaikki sangen hyvä; mutta miksi olin ivallisesti puhunut Karl Ivanovitshistä?

Olisinko todellakin kadottanut Sonitshkan suosion, jos olisin kuvannut Karl Ivanovitshia sillä rakkaudella ja kunnioituksella, jota häntä kohtaan tunsin?

Kun kadrilli oli päättynyt, Sonitshka sanoi minulle "merci" semmoisella suloisella ilmeellä, kuin muka todella olisin ansainnut hänen kiitollisuutensa. Olin aivan haltioissani, suuren ilon vuoksi en muistanut itseäni enkä enää tuntenut mikä minä olinkaan: mistä olin saanut tuon rohkeuden, varmuuden, jopa röyhkeyden, jota nyt äkkiä tunsin? "Ei ole sitä asiaa, joka voisi saattaa minut hämilleni! ajattelin minä, huoletonna harhaillen salissa, – nyt uskaltaisin vaikka mitä!"

Serjozha ehdotteli, että olisimme hänen kanssaan vis-à-vis. "Hyvä on, sanoin minä: – eihän minulla kyllä ole naista, mutta tottapa saadaan." Katsahdin varmasti ja mahtavasti yli salin. Huomasin kaikki naiset jo otetuiksi, paitsi yhtä suurta neitiä, joka seisoi vierashuoneen ovella. Mutta hänenkin luokseen oli juuri tulossa eräs pitkä poika nähtävästi aikeessa pyytää häntä parikseen; se herra oli neidistä ainoastaan jonkun askeleen päässä, minä taas olin salin vastaisessa päässä. Siinä tuokiossa viskausin salin yli, taidokkaasti liukuen pitkin parkettia, ja olin samassa neidin edessä sekä harpaten jaloillani pyysin häntä vakavalla äänellä tanssiin. Suuri neiti antoi suojelevasti hymyillen minulle kätensä, mutta nuorukainen jäi kuin jäikin ilman naista.

Minulla oli sellainen varmuus omista voimistani, etten edes huomannut sen herran kiukkua, mutta perästäpäin sain kyllä kuulla hänen kyselleen, kuka se pörröpää poika oli, joka oli töytännyt hänen ohitsensa ja vienyt naisen hänen nokkansa edestä.

XXII

MASURKKA.

Nuorukainen, jonka olin lyönyt laudalta, tanssi sittemmin masurkkaa ensimäisenä parina. Hän hyppäsi paikaltaan pitäen naistaan kädestä, ja sensijaan kuin olisi tehnyt "Pas de Basques", joita Mimmi oli meille opettanut, juoksi yksinkertaisesti vaan eteenpäin; päästyään nurkkaan asti hän pysähtyi, hajotti jalkansa, lyödä kopahutti kantapäänsä yhteen, kääntyi ja hypähdellen läksi taas juoksemaan.

Koska minulla ei ollut naista masurkkaan, olin asettunut istumaan mummon korkean nojatuolin taakse tähystelemään.

"Mitä hittoa se mies tekee? juttelin minä itsekseni. – Eihän Mimmi mitään tuon tapaistakaan ole meille opettanut: hän on aina sanonut, että masurkkaa kaikki tanssivat varpaillaan, tehden sulavia ja pyöreitä jalanliikkeitä; mutta eivätpä nuo näy niin tanssivan. Yhtä hullusti ne Iivinitkin ja Etienne ja kaikki muut näkyvät tanssivan, mutta 'pas de Basques' ei kukaan tee; Volodjakin näyttää jo omistaneen uuden tavan. Ei ole hullumpaa!... Entäs Sonitshka sitten, se kullanmuru! tuolla, tuolla se menee... Minun oli perin hauska olla."

Masurkka oli päättymässä, muutamat iäkkäät miehet ja naiset jo nousivat jättelemään hyvästi mummolle ja tekivät lähtöä; tanssivia vältellen kuljettelivat lakeijat varovasti pukineita takahuoneisiin; mummo näytti väsyneeltä, puhui haluttomasti ja hyvin sanoja venytellen: soittajat alottivat kolmannenkymmenennen kerran laiskasti yhä samaa tanssisäveltä. Suuri neiti, jonka kanssa olin tanssinut, huomasi tanssiessaan minut, hymähti salakavalasti, ja luultavasti tahtoen olla mummon mieleen johdatti minun luokseni Sonitshkan ja vielä yhden noista lukemattomista ruhtinattarista. "Rose ou hortie" sanoi hän minulle.

– Vai täälläkö sinä olet! sanoi mummo käännähtäen nojatuolissansa: – menehän nyt ystäväni, mene.

Vaikka minä tällä hetkellä olisin mieluummin piiloutunut mummon nojatuolin alle, kuin lähtenyt sen takaa, niin eihän käynyt kieltäminen. – Minä nousin, sanoin "rose" ja katsahdin arasti Sonitshkaan. En ehtinyt vielä toipua, ennenkuin jonkun hansikoittu käsi ilmestyi minun käteeni, ja pikku ruhtinatar imelästi hymyillen alkoi juosta eteenpäin, yhtään aavistamatta, etten minä laisinkaan tietänyt mitä minun oli jaloillani suorittaminen.

Tiesinhän minä että "pas de Basques" eivät sovi, jopa voivat suorastaan saattaa minut häpeään mutta masurkan tutut säveleet kuitenkin johonkin määrin auttoivat minua hyppelemään tanssintapaisesti; jalkani rupesivat omin päin ja kaikkien suureksi ihmeeksi tekemään onnettomia, pyöreitä ja sulavia askeleita varpailla. Niin kauan kuin liikuimme suoraan eteenpäin, sujui asia vielä jotakuinkin, mutta käänteessä huomasin varmasti joutuvani edelle, ellen heti keksi jotakin keinoa. Siinä tarkotuksessa minä pysähdyin ja aijoin tehdä samallaisen tempun, jonka tuo äskeinen herra oli niin kauniisti tehnyt. Mutta juuri sinä hetkenä, kun minä hajotin jalkani ja olin tekemäisilläni hyppäyksen, juoksi ruhtinatar yhtäkkiä edelleni ja katsahti äimistyneellä uteliaisuudella ja kummastuksella jalkoihini. Tämä katse tappoi minut. Minä jouduin niin kokonaan suunniltani, että tanssin asemesta aloin polkea jalkojani samalla paikalla mitä kummallisimmalla tavalla, ottamatta lukuun mitään tahtia, ja vihdoin ei auttanut muu kuin kokonaan pysähtyminen. Kaikki katselivat minuun: yksi kummastuksella, toinen uteliaisuudella, kolmas ivalla, neljäs säälillä: ainoastaan mummo katsoi täydellisesti välinpitämättömänä.

– Il ne fallait pas danser, si vous ne savez pas! sanoi isän suuttunut ääni korvani yläpuolella, ja sysäisten minut syrjään hän otti naiseni käden, lopetti hänen kanssaan vuoron vanhaan tapaan, äänekkäiden hyväksymishuutojen kaikuessa katsojain puolelta ja saattoi hänet paikalle. Masurkka päättyi heti.

– Jumalani! miksi olet minua niin kauheasti rangaissut!

Kaikki nyt ylönkatsovat minua ja tulevat aina sitä tekemään... minulta on tie joka suunnalle suljettu: ystävyyteen, rakkauteen, kunniaan... kaikki on menetetty!! Miksi Volodja tekikään minulle merkkejä, joita kaikki huomasivat ja jotka eivät kuitenkaan olisi voineet minua auttaa? miksi tuo inhottava ruhtinatar katsoi tuolla tavalla minun jalkoihini? miksi Sonitshka... hän on suloinen; mutta miksi hänkin hymyili tanssini aikana? miksi isä punastui ja tarttui minun käteeni? Häpesikö siis hänkin minun tähteni? Voi, se on hirmuista! Olisipa mamma ollut täällä, eipä hän olisi punastunut Nikolenkansa tähden... Ja mielikuvitukseni vei minut kauas äidin ihanan kuvan luokse. Minä muistin talomme edessä olevan pellon, puutarhan korkeat lehmukset, puhtaan puron, jonka päällä pääskyset kiitelevät, sinisen taivaan ja sen pysähtyneet valkoiset hattarat, vastaniitetyn heinän, tuoksuavat ruvot, ja vielä monta muuta rauhallista vesikaarenväristä muistoa väikkyi herkistyneessä mielikuvituksessani.

XXIII

MASURKAN JÄLKEEN.

Illallista syödessä se sama ensimäisen parin tanssija istui meidän, lasten pöytään ja käänsi erikoisen huomionsa minuun, mikä seikka olisi muutoin kyllä itserakkauttani kutkuttanut, mutta nyt sen onnettomuuden jälkeen, joka oli tapahtunut, en pystynyt tuntemaan niin mitään. Nuori herra näytti kuitenkin tahtovan hinnalla millä hyvänsä saada minua iloselle tuulelle: hän teki kaikellaista kuria minun huvikseni, sanoi minua aika pojaksi, ja kun vaan ei kukaan suurista nähnyt, kaateli minun lasiini viiniä eri pulloista, väkisinkin tahtoen juomaan. Kun illallisen päättyessä ylikyyppari kaasi minun maljaani ainoastaan neljänneksi osaksi samppanjaa serviettiin kääritystä pullosta, ja kun nuori herra vaati hänen kaatamaan täyteen ja pakotti minut juomaan pysähtymättä, aloin minä tuntea miellyttävää lämpimyyttä koko ruumiissani, erikoista ystävyyttä iloista suojelijaani kohtaan ja rupesin jostakin syystä kohtikulkkua nauramaan.

Samassa kuului salista lähtötanssin säveleet ja vieraat alkoivat nousta pöydästä. Ystävyytemme nuoren herran kanssa ei kestänyt sen kauempaa: hän läksi aikaihmisten joukkoon, mutta minä uskaltamatta seurata häntä siirryin uteliaisuudella kuuntelemaan mitä rouva Valahin puhui tyttärensä kanssa.

– Vielä puolen tunnin verran, pyysi Sonitshka hartaasti,

– Ei, ei armaani, se ei käy päinsä.

– Suostukaa nyt sentään minun tähteni, pyysi hän hyväellen äitiänsä.

– No onko sinun huomenna hauska, jos olen kipeänä? sanoi rouva Valahin ja, varomattomasti kyllä, hymähti.

– Jaha, lupasit! jäämmekö siis? puhui Sonitshka hypähdellen ilosta.

– Minkä sinulle taitaa! Tanssihan sitten vielä... tuossapa on sinulle kavaljeerikin, sanoi hän osottaen minua.

Sonitshka tarjosi minulle kätensä ja me juoksimme saliin.

Juomani viini, Sonitshkan läsnäolo ja iloisuus saivat minut kokonaan unohtamaan onnettoman masurkan. Jalkani kieppuivat mitä hullunkurisimmissa liikkeissä: milloin hevosta matkien ravasin ylpeästi koukistellen ja kohotellen jalkojani, milloin tömistelin niitä paikallani kuin pässi, joka on suuttunut koiralle, ja tätä tehdessäni nauroin sydämmeni pohjasta lainkaan välittämättä siitä minkä vaikutuksen tein katsojiin. Sonitshka myöskin nauroi herkeämättä: hän nauroi sille, että me toinen toistemme kädestä pidellen pyörimme väkkärää, nauroi myös jollekin vanhalle herralle, joka hitaasti nostaen jalkojansa astui huivin yli, ja samassa teki naaman niinkuin tuo temppu olisi ollut hänelle hyvin vaikeata, ja oli aivan kuolla naurusta, kun minä sukkeluuteni osottamiseksi hyppäsin melkein kattoon asti.

Kulkiessani mummon työhuoneen läpi katsahdin peiliin: kasvoni olivat hiestyneet, tukka oli aivan sekasin, tupsut töröttivät päässä pahemmin kuin koskaan; mutta yleensä oli kasvojeni ilme niin ilonen, hyvä ja terve, että miellytin itseänikin.

"Jos aina olisin sellainen kuin nyt, ajattelin minä, niin ehkä voisin muitakin miellyttää".

Mutta kun sitten jälleen näin naiseni suloiset pikku kasvot, niin niissä oli paitsi samaa ilon, huolettomuuden ja terveyden ilmettä, mikä oli miellyttänyt minua omissa kasvoissani, niin paljon komeata ja hienoa kauneutta, että suorastaan harmistuin omaan itseeni: ymmärsin kuinka tyhmä oli toivoni saada joskus semmoinen ihana olento huomaamaan itseäni.

En voinut toivoa vastarakkautta, enkä edes sitä ajatellutkaan: ilmankin oli sieluni täynnä onnea. Minä en ymmärtänyt, että rakkauden tunteen edestä, joka oli täyttänyt sieluni ilolla, olisi voinut vaatia vielä enempää onnea ja haluta vielä jotakin muuta kuin vaan sitä, ettei tämä tunne koskaan päättyisi. Minun oli ilmankin hyvä olla. Sydämmeni pyristeli kuin aristunut kyyhkynen, veri syöksyi lakkaamatta siihen, ja minun teki mieli itkeä.

Kun me käytävässä kuljimme pimeän, rappusten alla olevan kopukan ohitse katsahdin minä siihen ja ajattelin: mikä ääretön onni olisikaan, jos voisi koko ikänsä asua hänen kanssaan tuossa pimeässä kopukassa! ja ettei kukaan, ei kukaan tietäisi, että me siellä asumme.

– Eikö totta, että nyt on hyvin hauska? sanoin minä hiljaisella, vapisevalla äänellä, mutta lisäsin vauhtia, koska pelästyin mitä olin sanonut ja vielä enemmän mitä olin aikonut sanoa.

– On... hyvin! vastasi hän kääntäen päänsä minuun päin, ja hänen kasvonsa olivat niin vilpittömän hyvät, että minä lakkasin pelkäämästä.

– Erittäinkin illallisen jälkeen... Mutta jos tietäisitte kuinka ikävä (aijoin sanoa surullista vaan en uskaltanut), on että te pian lähdette ja me emme enää näe toisiamme.

– Miksi emme näe? sanoi hän tarkasti tähystellen puolikenkäistensä päitä ja samalla vetäen etusormeansa pitkin sermin säleitä, jonka ohi kuljimme: – joka tiistai ja perjantai me mamman kanssa ajamme Tverskoin bulevardille. Ettekö te ajelekaan?

– Ihan varmaan pyydämme päästä tiistaina, ja jos minua ei päästetä, niin juoksen yksin – ilman lakkia. Kyllä minä sinne osaan.

– Tiedättekö mitä? sanoi Sonitshka yhtäkkiä: – minä sanon aina sinä eräille pojille, jotka käyvät meillä; ruvetaan mekin sanomaan keskenämme sinä. Tahdotko? lisäsi hän nyykäyttäen päätänsä ja katsahtaen minua suoraan silmiin.

Olimme juuri tulossa saliin, ja alkamassa oli toinen elävämpi osa loppusoitosta.

– Ruvetaan vaan, sanoin minä hetkenä, jolloin soitto melkein kokonaan saattoi sanani kuulumattomaksi.

Sonitshka nauroi ja sinutteli minua.

Soitto päättyi, mutta minä en ollut ehtinyt käyttää yhtäkään lausetta, jossa olisin päässyt häntä sinuttelemaan, vaikka herkeämättä koetin keksiä semmoisia, joissa tämä pronomeni olisi ollut vaikka useampiakin kertoja. Minulla ei ollut siihen rohkeutta. "Tahdotko?" kaikui korvissani ja sai minut jonkinlaiseen huumeeseen: en mitään enkä ketään nähnyt paitsi Sonitshkaa. Näin kuinka hänen hiussuortuvansa koottiin, pujotettiin korvain taa, niin että otsan ja ohimoin osat, joita en tähän asti ollut nähnyt, tulivat esiin; näin, kuinka hän jälleen kokonaan käärittiin suureen viheliäiseen huiviin, niin tiukasti, että näkyi ainoastaan hänen nenänsä pää; huomasin, että ellei hän olisi ruusunpunasilla sormenpäillään tehnyt pientä aukkoa suun kohdalle, niin hän olisi varmaankin tukehtunut, ja näin kuinka hän, jo laskeutuessaan äitinensä rappusista, äkisti kääntyi meihin päin, nyykäytti päätänsä, ja katosi sitten oven taa.

Volodja, Iivinit, nuori ruhtinas, minä, me kaikki olimme rakastuneet Sonitshkaan, ja seisten rappusilla, silmillämme seuraten saatoimme häntä. Kelle tuo päännyökäytys oli erikoisesti tarkotettu, en minä tiedä, mutta sinä hetkenä olin lujasti vakuutettu, että se oli aijottu minulle.

Hyvästellessäni Iivineitä keskustelin hyvin vapaasti jopa hiukan kylmästikin Serjozhan kanssa ja annoin hänelle kättä. Jos hän oli ymmärtänyt, että tästä päivästä alkaen hän oli kadottanut rakkauteni ja valtansa minun ylitseni, niin hän varmaan sitä pahotteli, vaikka yrittelikin teeskennellä täydellistä välinpitämättömyyttä.

Ensi kerran eläessäni minä olin uskoton rakkaudessa ja ensi kerran tunsin tämän uskottomuuden suloutta. Minun teki hyvää vaihtaa tuo kulunut ja vanhaksi käynyt alttiuden tunto tuoreeseen rakkauden tunteeseen, joka oli täynnänsä salaperäisyyksiä ja aavistuksia. Paitsi sitä, samaan aikaan lakata rakastamasta ja rakastua on yhtä kuin rakastua kahta kertaa voimakkaammin kuin ennen.

XXIV

VUOTEELLA.

"Kuinka saatoinkaan niin kauan ja niin intohimoisesti rakastaa Serjozhaa?" mietiskelin vuoteessani maaten. Ei! hän ei ole koskaan ymmärtänyt eikä osannut arvostella minun rakkauttani... entä Sonitshka? mikä ihana olento hän on! "Tahdotko?" "ala sinä ensin".

Minä hypähdin istuville, elävästi kuvaillen mieleeni hänen pikku kasvojansa, sitten taas sukelsin kokonaan peitteen sisäpuolelle, pistin sen joka puolelta alleni ja makasin niin, tuntien suloista lämpimyyttä sekä vajoutuen ihaniin haaveihin ja muistelmiin. Minä näin hänet yhtä selvästi edessäni nyt kuin tunti sitten; kuvailin puhuvani hänen kanssaan ja vaikkei puheessamme ollut mitään ajatusta, tuotti se minulle sanomatonta nautintoa, sillä sinä, sinulle, sinulta, sinun uudistuivat yhtämittaa.

Nämä kuvailut olivat niin eläviä, etten voinut nukkua ihanan kiihotuksen takia, ja teki niin mieli saada puhua onnestani vielä jonkun muun kanssa.

– Ihana olento! sanoin minä melkein ääneen ja käännähdin samassa toiselle kyljelleni. – Volodja! nukutko sinä?

– En, vastasi hän unisella äänellä: – kuinka niin?

– Minä olen rakastunut, Volodja! auttamattomasti rakastunut Sonitshkaan.

– No, entäs sitten? vastasi hän venytellen jäseniään.

– Voi, sinä Volodja! et aavista mitä minun kanssani tapahtuu... äsken tässä makasin peitteeseeni kääriytyneenä ja niin selvästi, niin selvästi näin hänet edessäni, puhelin hänen kanssaan, että oli ihan kumma. Ja tiedätkö vielä mitä? kun makaan ja ajattelen häntä, niin jumalaties miksi tulee niin surulliseksi ja hirveästi tekisi mieli itkeä.

Volodja liikahti.

– Yhtä ainoata minä toivoisin, jatkoin minä: – se on, että aina saisin olla hänen kanssaan, aina saisin häntä nähdä, ei mitään muuta. Entä sinä, oletko sinä rakastunut? tunnusta vaan, Volodja, – Volodja!

Merkillistä kyllä, minä olisin tahtonut, että kaikki olisivat olleet rakastuneet Sonitshkaan ja kaikki olisivat vaan siitä puhuneet.

– Mitä se sinuun kuuluu? sanoi Volodja kääntyen minuun päin: – ehkä olenkin.

– Ei sinua nukuta, sinä teeskentelet! huusin minä hänen kiiltävistä silmistään huomattuani, ettei hän ollut lainkaan nukkumista ajatellutkaan, ja oli viskannut peitteen luotaan. – Ruvetaan ennen puhumaan hänestä. Hän on ihana, eikö totta?... niin ihana, että jos hän sanoisi minulle: "Nikolenka, hyppää ulos ikkunasta!" taikka: "juokse tuleen!" niin, – sen vannon tässä paikassa! – sanoin minä: – heti hyppäisin, vieläpä suurella ilolla. Voi, mikä ihanuus! lisäsin minä, taas elävästi ajatellen hänen olentoansa, ja rauhassa nauttiakseni hänen kuvastaan muutin taas äkkiä toiselle kyljelleni, sekä pistin pääni tyynyjen alle. – Itkettää kauheasti, Volodja.

– Hölmö! sanoi hän hymyillen, ja sitten, hetken vaiti oltuaan: – minä taas ihan toisella tavalla kuin sinä: minusta tuntuu, – jos vaan kävisi laatuun, – tahtoisin ensin istua hänen viereensä ja puhella...

– Jaha! sinä siis olet kuin oletkin rakastunut! keskeytin minä häntä.

– Sitte, jatkoi Volodja hellästi hymyillen: – sitten suutelisin hänen sormiensa päitä, silmiä, huulia, pikku nenää, pikku jalkoja – koko hänen ruumistansa...

– Joutavia! huusin minä tyynyjen alta.

– Et sinä mitään ymmärrä, sanoi Volodja halveksivasti.

– Ei, minä ymmärrän, mutta sinä juuri et ymmärrä ja puhut tyhmyyksiä, sanoin minä itkien.

– Itkeä ei ainakaan kannattaisi. Ihan kuin mikäkin tyttö!

XXV

KIRJE.

Huhtikuun 16 päivänä, melkein kuusi kuukautta äsken kuvatun päivän jälkeen, tuli isä luoksemme yläkertaan opintojen aikana ja ilmotti, että ensi yönä me hänen kanssaan matkustamme maalle. Sydämmessäni sävähti tämän kuultuani, ajatukseni heti kääntyi äitiin.

Syynä tähän odottamattomaan lähtöön oli seuraava kirje:

    Petrovskin maatilalla, huhtik. 12 p.

    "Juuri ikään, eli vasta kello 10 illalla sain ystävällisen kirjeesi
    huhtikuun 3:lta päivältä, ja vanhan tapani mukaan vastaan siihen
    heti. Teodor toi kirjeen kaupungista jo eilen, mutta kun oli
    myöhäistä, hän antoi sen Mimmille tänä aamuna. Mimmi taas ei
    antanut sitä minulle koko päivänä, sillä minä en ollut terve ja
    olin hyvin alakuloinen. Minulla olikin ikäänkuin pieni kuume, ja
    tunnustaakseni jo neljä päivää olen näin sairastellut enkä ole
    vuoteeltani noussut.

    "Älä vaan säikähdy, rakas ystäväni; tunnen itseni joksenkin
    mahdolliseksi, ja jos Ivan Vasiljitsh lupaa, niin huomenna
    aijon nousta.

    "Perjantaina, viime viikolla, läksin lasten kanssa ajelemaan; mutta
    tuolla paikalla juuri ennenkuin suurelle maantielle tullaan, sen
    pienen sillan luona, joka on aina ollut minun kauhuni, vajosi
    vaunumme akselia myöten liejuun. Sää oli erinomainen ja minun
    juolahti mieleeni kävellä jalkasin maantielle asti, kunnes miehet
    saisivat pyörät nostetuiksi. Rukoushuoneelle asti tultuani minä
    hirveästi väsyin ja istuin levähtämään, mutta ennenkuin miehet
    joutuivat talosta vaunuja nostamaan, kului puoli tuntia, minun
    tuli kylmä, erittäinkin jalkoihin, sillä minulla oli ainoastaan
    hienopohjaiset kengät ja nekin olivat läpimärät. Päivällisen
    jälkeen minua vilutti ja kuumotti, mutta tapani mukaan pysyin
    pystyssä, ja juotuamme teen istuin Ljubotshkan kanssa soittamaan
    nelikätisiä. (Sinä et ole tunteva häntä: niin hän on edistynyt)!
    Mutta kuvaile hämmästystäni, kun huomaan etten voi laskea tahtia.
    Useaan kertaan yritin laskea, mutta päässäni oli kaikki mennyt
    sekasin, ja korvissani tuntui kovaa pauhua. Minä laskin: yks,
    kaks, kolme, sitten yhtäkkiä: kahdeksan, viisitoista, ja
    merkillisintä kaikesta – vaikka näin, että laskin väärin, en
    sittenkään voinut korjata. Vihdoin tuli Mimmi avukseni ja sai
    minut melkein väkisin vuoteeseen. Kas siinä, ystäväni, tarkka
    selonteko tautini laadusta ja omasta syyllisyydestäni siihen.
    Seuraavana päivänä minulla oli jotenkin kova kuume ja luoksemme
    haettiin vanha hyvä ystävämme Ivan Vasiljitsh, joka yhä vieläkin
    asuu täällä meillä ja lupaa pian päästää minut ihmisten ilmoille.
    Oivallinen ukko on tuo Ivan Vasiljitsh! Kun hourailin kuumeessani,
    istui hän silmiä ummistamatta koko yön vuoteeni ääressä, ja nyt,
    niin kauan kuin kirjotan, hän istuu tyttöjen kanssa viereisessä
    huoneessa ja minä kuulen tänne makuuhuoneeseen asti, kuinka hän
    kertoo heille saksalaisia satuja ja kuinka he ovat nauruun kuolla.
    'La belle Flamande', kuten sinä häntä nimität, vierailee luonani
    jo toista viikkoa, – sillä hänen äitinsä on matkustanut jonnekin
    kyläilemään, – ja huolenpidollaan ilmaisee mitä vilpittömintä
    rakkautta. Hän uskoo minulle kaikki sydämmensä salaisuudet. Hänen
    kauniit kasvonsa, hyvä sydämmensä ja nuoruutensa olisi voinut tehdä
    hänestä kaikissa suhteissa mainion tytön, jos hän vaan olisi
    joutunut parempiin käsiin, mutta siinä seurassa, jossa hän elää,
    menee hän kokonaan hukkaan. Olen usein ajatellut, että tekisin
    hyvän työn jos ottaisin hänet luokseni, – ellei minulla vaan
    olisi omia lapsia niin paljon.

    "Ljubotshka aikoi itse kirjottua sinulle, mutta hän on jo repinyt
    rikki kolmannen kirjeen, ja sanoo: 'minä tiedän millainen
    pilkkakirves isä on: jos tekee vaikka yhdenkin virheen, hän
    näyttää sen kaikille.' Katinka on yhtä suloinen kuin ennenkin,
    Mimmi on yhtä hyvä ja yhtä ikävä.

    "Nyt puhukaamme vähän totisista: sinä kirjotat, että asiasi eivät
    käy hyvin tänä talvena, ja että sinun tulee välttämättömäksi ottaa
    Habarovin maatilan rahoja. Minusta on kummallista, että sinä edes
    kysyt suostumustani siihen. Eikö siis se, joka kuuluu minulle,
    kuulu myös yhtä paljon sinulle?

    "Sinä olet niin hyvä, rakas ystävä, että pelätessäsi katkeroittaa
    mieltäni salaat asioittesi oikeata tilaa; mutta minä arvaan,
    varmaan olet kadottanut pelissä hyvin paljon, enkä ollenkaan,
    Jumala sen tietää, ole siitä pahoillani; sentähden, jos tuo asia
    suinkin on korjattavissa, älä vaan liian paljon sitä huolehdi,
    äläkä kiusaa itseäsi turhaan. Minä olen tottunut olla luottamatta
    lasten tulevaisuuteen nähden sinun mahdollisiin pelivoittoihisi ja
    jos suot minulle anteeksi, en edes koko sinun omaisuuteesikaan.
    Sinun voittosi ilahuttaa mieltäni yhtä vähän kuin tappiosi
    pahottaa; minua pahottaa ainoastaan sinun onneton pelihimosi,
    joka riistää minulta osan sinun hellää rakkauttasi ja pakottaa
    minua puhumaan sinulle tämmöisiä katkeria totuuksia; mutta Jumala
    tietää kuinka kipeästi se minuun koskee! Lakkaamatta rukoilen
    Häneltä yhtä ainoata: että Hän varjelisi meitä... ei köyhyydestä
    (mitä on köyhyys?), vaan siitä hirmuisesta asiain tilasta, jolloin
    lasten edut – niitä tulee minun pakko puolustaa – joutuvat
    ristiriitaan meidän etujemme kanssa. Tähän päivään asti on Herra
    kuullut rukoukseni: sinä et ole astunut erään rajaviivan ylitse,
    jonka tehtyäsi meidän on joko uhraaminen omaisuutemme, joka ei
    enää kuulu meille, vaan lapsillemme, – taikka... kauhistaa
    ajatellakin, mutta tuo hirveä onnettomuus uhkaa meitä aina.
    Niin, raskaan ristin on Herra meille molemmille lähettänyt!

    "Sinä kirjotat minulle vielä lapsista ja palaat vanhaan
    riitakysymykseemme: pyydät suostumustani siihen, että lapset
    pantaisiin kouluun. Tiedäthän minun vastahakoisuuteni tuommoiseen
    kasvatukseen...

    "Sinä tuskin, rakas ystäväni, olet yhtä mieltä kanssani: mutta
    kaikissa tapauksissa rukoilen sinua rakkautesi tähden minuun
    antamaan minulle lupaus, että niin kauan kuin elän, ja
    kuolemanikin jälkeen, jos Jumala tahtoisi meitä erottaa,
    siitä ei tule milloinkaan mitään.

    "Kirjotat minulle sinun olevan välttämätön lähteä Pietariin meidän
    asioissamme. Jumala on kanssasi, ystäväni, lähde ja palaa pian
    takasin. Meidän on kaikkien niin ikävä ilman sinua! Kevät on niin
    ihmeen ihana: balkongin talviovi on jo otettu saranoilta, ansariin
    vievä polku oli neljä päivää sitten aivan kuiva, persikat ovat
    kukoistuksessaan, lunta ei ole enää kuin siellä täällä, pääskyset
    ovat tulleet, ja äsken Ljubotshka toi minulle ensimäisiä
    kevätkukkia. Lääkäri sanoo, että noin kolmen päivän perästä tulen
    ihan terveeksi ja saan hengittää raitista ilmaa ja lämmitellä
    huhtikuun auringonpaisteessa. Jää hyvästi, rakas ystävä, älä ole
    levoton minun sairaudestani eikä omasta tappiostasi: päätä pian
    asiasi ja tule sitten tänne meille lasten kanssa koko kesäksi.
    Minä olen pannut kokoon suuremmoisia suunnitelmia siitä miten me
    kesän vietämme, ja niiden toteutuminen riippuu ainoastaan sinun
    tulostasi."

Seuraava osa kirjeestä oli kirjotettu ranskaksi yhtäjaksoisella epätasaisella käsialalla ja eri paperiarkille. Käännän sen tähän sanasta sanaan:

    "Älä usko mitä sinulle kirjotin taudistani: ei kukaan aavista
    mihin määrään se on vakavaa laatua. Tiedän ainoastaan, etten
    enää nouse tältä vuoteelta. Älä hukkaa hetkeäkään, vaan saavu
    viipymättä ja tuo lapset mukanasi. Ehkä ennätän vielä kerran
    sulkea heitä syliini ja siunata: se on minun viimeinen
    toivomukseni. Tiedän minkä iskun sinulle annan: mutta
    yhdentekevää se on, sillä ennen tai myöhemmin minulta tai
    muilta olisit asian kuitenkin kuullut; koettakaamme
    lujamielisyydellä ja luottamuksella Jumalan armoon kantaa
    tätä onnettomuutta. Alistukaamme Hänen tahtoonsa.

    "Älä luule, että se mitä nyt kirjotan on sairaan mielikuvituksen
    houretta; päinvastoin minun ajatukseni ovat erittäin selvät tällä
    hetkellä ja minä olen täydellisesti rauhallinen. Älä turhaan
    lohduta itseäsi toivolla, että tämä olisi pelkurimaisen sielun
    valheellisia, epäselviä aavistuksia. Ei, minä tunnen, minä tiedän
    – ja tiedän sillä perustuksella, että Jumala on suvainnut sen
    minulle ilmottaa, – minulla on enää hyvin vähän elämisen aikaa.

    "Päättyykö elämäni kanssa myöskin rakkauteni sinuun ja lapsiin?
    Olen ymmärtänyt, että se on mahdotonta. Olen liian voimakkaasti
    tuntenut tänä hetkenä, jotta voisin luulla, että tämä tunne,
    jota paitsi en voi käsittää olemassaoloa, saattaa milloinkaan
    tulla olemattomaksi. Sieluni ei voi olla olemassa ilman rakkautta
    teihin: mutta minä tiedän, että tämä rakkaus tulee pysymään
    ikuisesti, yksistään siitäkin syystä, että sellainen tunne kuin
    rakkauteni, ei olisi voinut syntyä, jos sen olisi joskus ollut
    päättyminen.

    "Minä en tule olemaan teidän kanssanne: mutta olen lujasti
    vakuutettu, ettei rakkauteni milloinkaan ole jättävä teitä,
    ja tämä ajatus ilahuttaa siihen määrään sydäntäni, että
    rauhallisesti ja pelotta odotan lähestyvää kuolemaa.

    "Olen rauhallinen, ja Jumala tietää, että aina olen pitänyt
    ja pidän kuolemaa ylimenona parempaan elämään; mutta miksi
    sittenkin tukehdun kyyneleihini? Miksi lapset jäävät vaille
    rakastettua äitiä? Miksi sinulle on annettava raskas,
    odottamaton isku? Miksi minun on kuoleminen, kun teidän
    rakkautenne on tehnyt elämän minulle rajattoman onnelliseksi?

    "Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa!

    "Kyyneleet estävät enempää kirjottamasta. Ehkä en enää näe sinua.
    Kiitän sinua, kallis ystäväni, kaikesta siitä onnesta, jolla olet
    minua tässä elämässä ympäröinyt; olen siellä rukoileva Jumalaa,
    että Hän palkitsisi sinua. Hyvästi, rakas ystäväni; muista, että
    vaikka minua ei tule olemaan, niin rakkauteni ei milloinkaan eikä
    missään tulo sinua jättämään. Hyvästi Volodja, hyvästi, enkelini,
    hyvästi Benjamin – Nikolenkani!

    "Unohtavatko he todellakin joskus minut?!..."

Kirjekuoreen oli pistetty Mimmin ranskalainen liite, joka sisälsi seuraavaa:

    "Surulliset aavistukset, joista hän puhuu teille, ovat tohtorin
    sanat vahvistaneet. Eilen yöllä hän käski lähettää tämä kirje heti
    postiin. Arvellen hänen puhuneen näin kuumeen houreessa minä
    lykkäsin kirjeen lähetyksen aamuun ja päätin avata se. Juuri kun
    olin avannut, kysyi Natalia Nikolajevna minulta minne kirje oli
    joutunut ja käski minun polttaa se, ellei se vielä ollut lähetetty.
    Hän puhuu yhä siitä ja vakuuttaa että kirje on teidät masentava.
    Älkää viivytelkö tuloanne, jos tahdotte vielä nähdä tätä enkeliä
    niin kauan kuin se ei ole meitä vielä jättänyt. Antakaa anteeksi
    tämä tahraamiseni. Kolmeen yöhön en ole nukkunut. Tiedättehän
    kuinka häntä rakastan!"

Natalia Savishna, joka huhtikuun 11 päivää vastaan koko yön vietti äidin makuuhuoneessa, kertoi sittemmin minulle, että äiti, kirjotettuaan kirjeen ensimäisen osan oli pannut sen viereensä pikku pöydälle ja vaipunut horroksiin.

– "Tunnustaakseni minä itsekin, puhui Natalia Savishna: – nukahdin nojatuoliin ja sukankudinkin valahti käsistäni, Mutta noin yhden aikaan yöllä minä puoliunissani kuulin hänen jotain sopertavan; avasin silmäni ja näin hänen istuvan vuoteella kädet tällä tavalla ristissä, ja kyyneleet vuotivat virtanaan. 'Onko siis kaikki lopussa?' sai hän sanotuksi ja peitti kasvot käsiinsä.

"Minä hyppäsin pystyyn ja rupesin kyselemään: mikä teidän on?

"– 'Voi, Natalia Savishna, jospa tietäisitte kenen äsken näin!'

"Vaikka olisin sitten kuinka kysellyt ei hän minulle enempää puhunut, vaan käski siirtää pikku pöytää lähemmäksi eteensä, kirjotteli vielä jotakin, käski sulkea kirje hänen nähtensä ja laittaa heti menemään. Sitten se alkoi käydä yhä ja yhä huonommaksi."

XXVI

MIKÄ MEITÄ MAALLA ODOTTI.

Huhtikuun 25 päivänä me astuimme alas matkavaunuista ajettuamme Petrovskin maatilan päärakennuksen eteen. Moskovasta lähtiessä oli isä ollut kovasti mietteissään, ja kun Volodja oli häneltä kysynyt: onko äiti sairastunut? hän katsahti surullisesti Volodjaan ja nyykäytti vaan päätänsä. Matkan aikana hän oli huomattavasti rauhottunut, mutta sen mukaan kuin lähestyimme kotia olivat hänen kasvonsa menneet jälleen yhä surullisemman näkösiksi, ja kun hän vaunusta alas tullessaan kysyi meitä vastaan juosseelta hengästyneeltä Fokalta: "missä on Natalia Nikolajevna?" niin hänen äänensä oli epävakainen ja silmissä oli kyyneleitä. Hyväluontoinen ukko Foka katsahti varkain meihin, laski alas silmäluomensa ja avaten ovea meille sanoi poispäin kääntyneenä:

– "Kuuteen päivään ei ole suvainnut makuukamaria jättää."

Milka, joka, kuten sittemmin sain kuulla, oli ensimäisestä äidin sairastumisen päivästä lakkaamatta surkeasti ulvonut, hyökkäsi ilosena isää vastaan – hyppeli hänen päälleen, vingahteli, nuoli hänen käsiään; mutta hän työnsi sen luotaan ja meni vierashuoneeseen, sieltä siihen huoneeseen, josta ovi vei suoraan makuukamariin. Mitä lähemmäksi hän tätä huonetta tuli, sitä selvemmin näkyi levottomuutta hänen ruumiinsa liikkeistä: viereisessä huoneessa hän kulki varpaillaan henkeä vetämättä, ja teki ristinmerkin ennenkuin rohkeni käydä suljetun oven kahvaan. Samaan aikaan juoksi käytävästä tukka hajalla itkettynyt Mimmi. "Voi! Pietari Aleksandrovitsh!" sanoi hän kuiskaten ja todellisesti epätoivoisena, mutta huomattuaan, että isä sittenkin kääntää kahvaa, hän lisäsi tuskin kuuluvasti: "ei tästä päästä pääse – menkää käytävästä."

Oh, kuinka raskaasti tämä kaikki vaikutti kauheita aavistavaan lapselliseen murhemieleeni!

Me läksimme käytävään: siellä tuli vastaamme mielipuoli Akim, joka oli meitä aina huvittanut naamojen teolla; mutta nyt ei hän minua lainkaan naurattanut, vaan hänen järjettömän välinpitämättömät kasvonsa koskivat minuun hyvin kipeästi. Naispalvelijain puolella kaksi työtätekevää tyttöä nousi meille kumartamaan, ja niillä oli niin surullinen ilme kasvoissa että minua alkoi kauhistaa. Tultuaan vielä Mimmin huoneen läpi isä avasi makuuhuoneen oven ja astuimme sisälle. Oven oikealla puolella oli kaksi huiveilla peitettyä ikkunaa; toisen ääressä istui Natalia Savishna sukkaa kutoen, lasit nenällä. Hän ei tullut meitä suutelemaan tervehdykseksi kuten muuten olisi tehnyt, vaan ainoastaan katsahti lasiensa yli meihin ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään. Ei ollut lainkaan mieleeni että kaikki rupesivat itkemään meitä nähdessänsä, vaikka ennen olivat olleet aivan rauhalliset.

Oven vasemmalla puolella oli sermit ja niiden takana vuode, pikku pöytä, pieni kaappi, jonka päällä oli lääkeaineita, ja suuri nojatuoli, jossa lääkäri istui torkkuen; vuoteen ääressä seisoi nuori, hyvin vaaleaverinen ja merkillisen kaunis tyttö, valkosessa aamunutussa ja hihat vähän ylös käärittyinä. Hän asetteli jäätä äidin päähän, jota tällä hetkellä en voinut nähdä. Tämä tyttö oli la belle Flamande, josta äiti oli kirjottanut ja joka sittemmin tuli niin paljon merkitsemään koko meidän perheemme elämässä. Heti kun olimme tulleet sisälle hän otti kätensä äidin otsalta ja korjasi rinnallaan aamunutun poimuja, sitten sanoi kuiskaten: "hän on tainnuksissa."

Olin tällä hetkellä suuressa surussa, mutta kuitenkin tahtomattani panin merkille kaikki pikku seikat. Huoneessa oli melkein kokonaan pimeä, kuuma, haisi mintulle, odekolonille, juhannuksen kukalle, Hoffmannin tipoille. Tämä haju teki niin suuren vaikutuksen minuun, että nytkin vielä, sitä tuntiessani, jopa ainoastaan muistaessani, mielikuvitukseni heti siirtää minut tähän surulliseen, tukehduttavaan huoneeseen ja herättää eloon tämän hirmuisen hetken vähimmätkin pikkuseikat.

Äidin silmät olivat auki, mutta hän ei nähnyt mitään... Voi, en unohda koskaan tuota kauheata katsetta! Siinä näkyi niin paljon kärsimystä!

Meidät saatettiin pois.

Kun sittemmin kyselin Natalia Savishnalta äidin viimeisistä hetkistä, kertoi hän tällä tavalla:

– "Sitten kun te olitte saatettu pois huoneesta, hän heittelihe vielä kauan aivan kuin häntä olisi tuohon noin jokin painanut... sitten laski päänsä tyynyiltä ja vaipui horroksiin, hiljaa, rauhallisesti, aivan kuin taivaan enkeli. Sen kuin vähän pistäysin katsomassa miksei jo tuoda juomaa – niin tullessani hän jo oli viskellyt ympäriltään kaikki hujan hajan ja lakkaamatta vaati luokseen teidän isäänne; tämä kumartui häntä kuuntelemaan, mutta eipä ollutkaan enää voimia sanoa mitä halusi: hän aukasi vaan huulensa ja taas rupesi voihkamaan: 'Herranenaika! Jumalani! Lapset tänne!' Tahdoin juosta teitä hakemaan, mutta Ivan Vasiljitsh kielsi sanoen: 'se vaan pahemmin häiritsee häntä, antaa olla.' Sitten ei hän enää jaksanut kuin vähän vaan nostaa kättänsä ja taas pudotti sen. Mitä se sillä tahtoi sanoa, Jumala yksin tietää! Minä vaan luulen että hän oli teitä siunaavinaan; mutta eipä näy Jumala sallineen hänen ennen viimeistä hetkeä katsahtaa omiin lapsiinsa. Sitten hän kohottautui, pani kätensä näinikään yhteen ja samassa alkoi puhua; sitä ääntä en uskalla muistellakaan – 'Pyhä Jumalan Äiti, älä jätä heitä!...' Nyt näytti kipu käyvän juuri hänen sydämmeensä, silmistä näkyi, että se raukka kärsi suuria tuskia; lankesi tyynyille, tarttui hampain lakanaan; ja kyyneleet ne vaan vuotivat, vuotivat."

– No, ja kuinka sitten? kysyin minä.

Natalia Savishna ei voinut enempää puhua: hän kääntyi poispäin ja rupesi katkerasti itkemään.

Äiti kuoli hirmuisiin kärsimyksiin.

XXVII

SURU.

Seuraavana päivänä myöhään illalla minä tahdoin vielä kerran katsahtaa häneen: karkotettuani ehdottoman kauhun tunteen aukasin hiljaa oven ja astuin varpain saliin.

Keskellä huonetta, pöydällä, oli ruumisarkku, sen ympärillä oli karrelle palaneita kynttilöitä korkeissa hopeajaloissa; peränurkassa istui lukkari ja luki hiljaisella yksitoikkoisella äänellä psalttaria.

Minä pysähdyin oven pieleen ja aloin katsella, mutta silmäni olivat niin itkettyneet ja hermoni niin pilalla, etten voinut mitään nähdä; kaikki sulautui kummallisesti yhteen: valo, kullalla kirjailtu kangas, sametti, suuret kynttiläjalat, ruusunpunanen pitseihin ommeltu tyyny, paperiside pään ympärillä, päähine nauhasineen – ja vielä jotakin läpikuultavaa, vahanväristä. Nousin tuolille voidakseni nähdä hänen kasvojansa; mutta niiden paikalla olin jälleen näkevinäni saman vaalean keltasen läpikuultavan esineen. En voinut uskoa tuota hänen kasvoiksensa. Aloin tarkemmin sitä tähystää, kunnes vähitellen rupesin tuntemaan siinä tuttuja rakkaita piirteitä. Säpsähdin kauhusta, kun pääsin varmuuteen että se oli hän; mutta miksi nuo ummistuneet silmät olivat niin sisäänpainuneet? mistä tuli tuo hirveä kalpeus ja toisella poskella tuo tumma täplä läpikuultavan ihon alla? Miksi kasvojen koko ilme oli ankara ja kylmä? Miksi huulet olivat niin verettömät ja niiden yhtyminen niin ihana, niin ylevä ja puhui niin taivaallisesta rauhasta, että kylmä väre kävi selässäni ja tukassani, kun häneen katsoin?...

Minä katselin ja tunsin, että joku käsittämätön, vastustamaton voima vetää silmiäni noihin elottomiin kasvoihin. En voinut kääntää katsettani pois, mutta mielikuvitukseni samassa piirsi eteeni elämän ja onnen kukkaisia kuvia. Olin unohtanut, että tuo kuollut ruumis, joka edessäni makasi ja johon minä järjettömästi tuijotin niinkuin semmoiseen esineesen, jolla ei ole mitään yhteistä muistojeni kanssa, oli hän. Minä kuvailin häntä milloin missäkin tilassa olevana: ilosena, elävänä, hymyilevänä; sitten äkkiä minua taas hämmästytti jokin piirre noissa kalpeissa kasvoissa, jotka edessäni näin: muistin kauhean todellisuuden, vavahdin, vaan en sittenkään herennyt katsomasta. Ja jälleen haaveet tulivat todellisuuden sijalle, ja jälleen todellisuuden tieto hajotti haaveet. Vihdoin mielikuvitus herpoutui ja lakkasi minua pettämästä, samoin hävisi todellisuudenkin tieto ja minä unohdin kokonaan itseni. En tiedä kauanko aikaa olin semmoisessa tilassa, en tiedä edes mikä se tila oli; tiedän ainoastaan, että joksikin ajaksi kadotin olemiseni tunnon ja koin jotain ylevää selittämättömän suloista ja surullista nautintoa.

Ehkä hänen ihana sielunsa lähtiessään lentoon parempaa maailmaa kohden surulla katsahti taakseen siihen maailmaan, johon hän meidät jätti; hän näki minun suruni, sääli sitä ja rakkauden siivillä säälin taivaallinen hymy huulilla palasi vielä maan päälle lohduttaakseen ja siunatakseen minua.

Ovi narahti ja huoneeseen astui toinen lukkari päästämään entistä. Tämä melu herätti minut, ja ensimäinen ajatus, joka minuun tuli, oli se, että seistessäni siinä aivan itkemättä tuolilla ja semmoisessa asennossa, joka ei ilmaise mitään liikutusta, lukkari voi luulla minua tunteettomaksi pojaksi, joka vallattomuudesta taikka uteliaisuudesta on kiivennyt tuolille: minä tein siis ristinmerkin, kumarsin ja rupesin itkemään.

Muistellessani nyt näitä seikkoja olen sitä mieltä, että ainoastaan tämä itsensä unohtamisen hetki oli todellista surua. Ennen ja jälkeen hautajaisten minä kyllä lakkaamatta itkin ja olin surullinen, mutta tätä surua häpeän muistella, sillä siihen aina sekaantui jokin itserakas tunne: joko halu näyttää, että olen muita enemmän suruissani, taikka huolehtiminen siitä vaikutuksesta, jonka teen muihin, taikka vielä aivan tarkotukseton uteliaisuus, joka pani tekemään havaintoja esimerkiksi Mimmin pitsimyssystä ja läsnäolevista ihmisistä. Minä pidin pahana, etten tuntenut yksinomaan surua, ja koetin peittää kaikkia muita tunteita: siitä syystä ei suruni ollut vilpitön eikä luonnollinen. Paitsi sitä tunsin jonkinlaista nautintoa tietäessäni olevani onneton, koetin tahallani herättää onnettomuuden tuntoa, ja tämä itsekkyys kaikkein enin tukehuttikin minussa todellista surua.

Nukuttuani tämän yön hyvästi ja rauhallisesti kuten aina ankaran ja kovan mielentäristyksen jälkeen, heräsin kyyneleet kuivuneina ja hermot rauhottuneina. Kymmenen aikaan meidät käskettiin sielumessuun, joka pidettiin ennen kuin ruumis kannettiin ulos. Huone oli täynnänsä talonväkeä ja kyläläisiä, jotka olivat kaikki itkien tulleet jättämään hyvästi herrattarellensa. Messun aikana minä sopivalla tavalla itkin, tein ristinmerkkiä ja kumarsin maahan, mutta sydämmessäni en itkenyt, vaan olin jotenkin kylmäverinen: huolenani oli uusi nuttuni, joka oli ensi kertaa pantu ylleni; se kiristi kovasti kainalojen alta; sitten vielä pelkäsin että, polvistuessani, liiaksi likaan housujani. Tein salaa havaintoja kaikista läsnäolevista. Isä seisoi ruumisarkun pääpuolella, oli kalpea kuin lakana ja näytti vaivalla voivan pidättää itkua. Hänen kookas, mustaan frakkiin puettu vartalonsa, kalpeat paljon puhuvat kasvonsa ja nuo aina sulavat ja varmat liikkeet ristinmerkkiä tehdessä, kumartaessa multaa ottamaan, ottaessaan kynttilää papin kädestä taikka lähestyessä hautaa, olivat erittäin komeat, mutta – en tiedä mistä syystä – minua hänessä ei miellyttänyt juuri se, että hän tällä hetkellä koetti näyttää niin komealta. Mimmi seisoi seinään nojautuneena ja näytti tuskin pysyvän jaloillaan; hänen komea pukunsa oli rutistunut, pitsimyssy oli valunut toiselle syrjälle; turvonneet silmät olivat punaset, pää vavahteli; hän nyyhkytti lakkaamatta sydäntä kouristavalla äänellä, vähä väliä peitti kasvonsa nenäliinalla ja käsillä. Minusta nähden hän teki niin siksi, että peitettyään kasvonsa katsojilta saattoi hetkeksi levätä teeskennellyistä nyyhkytyksistään. Muistin hänen toissa iltana puhuneen isälle, että äidin kuolema oli hänelle kauhea isku, jota hän ei muka mitenkään luullut voivansa kestää, että hän oli kaikki kadottanut, että tämä enkeli (kuten hän äitiä nimitti) juuri ennen kuolemaansa oli muistanut häntä ja sanonut aikovansa ainiaaksi turvata hänen ja Katinhan tulevaisuuden. Hän vuodatti katkeria kyyneliä tätä kertoessaan ja ehkä surun tunne lienee ollut todellinen, mutta ei se ainakaan ollut puhdas ja sekottamaton. Ljubotshka oli mustassa suruhuntuihin peitetyssä puvussa, aivan märkänä kyyneleistä, pää painuksissa; hän katsahteli tuon tuostakin ruumisarkkuun ja hänen kasvonsa tällöin ilmaisivat ainoastaan lapsellista pelkoa. Katinka seisoi äitinsä vieressä ja hänen tosin venyneet kasvonsa olivat kuitenkin yhtä punaposkiset kuin aina. Volodjan suora luonne oli surussakin suora: hän seisoi milloin mietteissään tuijottaen johonkin esineesen, milloin taas hänen suunsa äkkiä alkoi vääntyä ja hän rupesi nopeasti tekemään ristinmerkkiä ja kumarruksia. Kaikki syrjäiset, jotka olivat läsnä hautajaisissa, inhottivat minua. Heidän lohdutuksensa, jota he isälle puhuivat – että muka äidin on siellä oleva parempi, – ettei äiti ollut tätä maailmaa varten, – herättivät minussa jonkinlaista kiukkua. Minun mielestäni heillä ei ollut oikeutta puhua hänestä ja itkeä häntä. Jotkut heistä nimittivät meitä orvoiksi. Aivan kuin emme olisi tienneet, että äidittömiä lapsia sillä nimellä mainitaan! Heidän ehkä teki mieli ensimäisinä nimittää meitä tällä nimellä aivan kuin vasta naimiseen mennyttä tyttöä kiirehditään sanomaan ensi kerran rouvaksi.

Salin kaukaisimmassa nurkassa melkein piilossa ruokasalin avatun oven takana oli polvillaan koukkuselkäinen, harmaapäinen mummo. Kädet ristissä, silmät taivaaseen päin kääntyneinä hän ei itkenyt, vaan rukoili. Hänen sielunsa pyrki Jumalan luo, hän pyysi Jumalaa yhdistämään häntä sen kanssa, jota hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja luotti lujasti siihen että näin tulee pian tapahtumaan.

"Kas tuo se oli häntä todellisesti rakastanut!" ajattelin minä ja minua hävetti oma itseni.

Sielumessu päättyi, vainajan kasvot paljastettiin ja kaikki läsnäolijat, meitä lukuunottamatta, alkoivat toinen toisensa perästä lähestyä ruumisarkkua ja suudella ruumista.

Melkein viimeisenä lähestyi vainajata hyvästelemään jokin talonpoikaisvaimo, soma viisivuotinen tyttö sylissä, jonka hän ties mistä syystä oli tuonut tänne. Sillä hetkellä minä vahingossa pudotin märän nenäliinani ja aijoin nostaa sitä; mutta tuskin olin kumartunut, kun kuulin hirmuisen parahduksen, joka oli niin täynnä kauhua, että vaikka eläisin sata vuotta, en milloinkaan sitä unohda, ja kun muistan, niin kylmä väristys käy aina pitkin koko ruumistani. Minä nostin pääni: – vaimo sai vaivalla pidellyksi tyttöänsä tuolilla ruumisarkun ääressä. Käsiänsä huitoen ja viskaten säikähtyneet kasvonsa poispäin tyttö kirkui hirveällä luonnottomalla äänellä. Minä kiljasin nyt itse luullakseni vielä hirveämmällä äänellä kuin tuo lapsi ja juoksin ulos huoneesta.

Vasta nyt ymmärsin, mistä johtui tuo kova raskas haju, joka sekottuen suitsutussavun hajuun täytti huonetta: ja ajatus, että ne kasvot, jotka vielä muutama päivä sitten olivat olleet täynnä kauneutta ja hellyyttä, sen olennon kasvot, jota olin ylitse kaiken rakastanut, saattoivat kauhistaa, se ajatus ensi kerran sai minun näkemään koko todellisuuden, ja täytti sieluni epätoivolla.

XXVIII

VIIMEISET SURULLISET MUISTOT.

Äitiä ei enää ollut mutta elämämme kulki kuitenkin entistä vanhaa latuaan: me panimme maata ja nousimme entisillä tunneilla ja entisissä huoneissa; aamu- ja iltatee, päivällinen, illallinen, – kaikki tapahtui entisellä ajalla: pöydät, tuolit seisoivat entisillä paikoillaan; ei mitään ollut muuttunut talossa eikä elämäntavassamme; ainoastaan että häntä ei ollut...

Minusta tuntui, että moisen onnettomuuden perästä kaiken olisi pitänyt muuttua; tavallinen elämänjärjestyksemme näytti minusta loukkaavan hänen muistoansa, ja muistutti liian elävästi hänen poissaoloa.

Ennen hautajaisia, päivällisen jälkeen minua rupesi nukuttamaan, ja minä läksin Natalia Savishnan huoneeseen heittäytyäkseni hänen vuoteelleen, pehmeälle höyhenalukselle, lämpimän tikatun peitteen alle. Huoneeseen tullessani Natalia Savishna makasi vuoteellansa ja arvattavasti nukkui; kuultuaan minun tulevan hän kohottautui, heitti pois villahuivin, jolla kärpäsien vuoksi oli päänsä peittänyt ja asetellen pitsimyssyänsä paikoilleen istuutui vuoteen laidalle.

Koska ennenkin oli jotenkin usein sattunut, että päivällisen jälkeen tulin hänen huoneeseensa nukkumaan, hän arvasi syyn tulooni ja sanoi vuoteelta nousten:

– Jaha, varmaan tulitte levähtämään, oma ystäväni, pankaa vaan pitkäksenne.

– Älkää toki, Natalia Savishna, sanoin minä; pidättäen häntä kädestä: – enhän minä siksi tullut... tulinpahan muuten vaan... pankaa te vaan maata.

– Eikö mitä, johan minä olen kyllikseni nukkunut, hän sanoi minulle (minä tiesin hänen valvoneen kolme vuorokautta silmiään ummistamatta). Ja eihän nyt unetakkaan, lisäsi hän syvästi huoahtaen.

Minua halutti jutella Natalia Savishnan kanssa onnettomuudestamme; tunsin hänen vilpittömyytensä ja rakkautensa, ja sentähden olisi hänen kanssaan itkeminen tehnyt minulle hyvää.

– Natalia Savishna, sanoin minä hetken vaiti oltuani ja vuoteelle istuutuen; – osasitteko tätä odottaa?

Vanhus katsahti minuun kummastuen ja uteliaasti, varmaankaan ymmärtämättä miksi häneltä semmoista kysyin.

– Kuka olisi tätä aavistanut? toistin minä.

– Voi, oma ystäväni, sanoi hän katsahtaen minuun mitä hellimmällä osanotolla: – ei ainoastaan niin että "aavistanut", vaan en edes nytkään vielä voi sitä ajatella. Johan minun ikäiseni eukon olisi kauan sitten ollut aika korjata vanhat luuni lepoon; mutta nyt sensijaan olen saanut haudata: vanhan herran, teidän äidinisänne – autuas olkoon hänen muistonsa – ruhtinas Nikolai Mihailovitshin, kaksi veljeä, sisar Annushkan, ja kaikki he olivat minua nuoremmat; ja nytpä vielä syntieni tähden olen saanut jäädä hänenkin jälkeensä elämään. Hänen pyhä tahtonsa tapahtukoon! Hän otti luokseen, koska näki hyväksi, mutta Hänelle ovat hyvät sielläkin tarpeen.

Tämä yksinkertainen ajatus hämmästytti ja ilahutti minua ja minä vetäydyin lähemmäksi Natalia Savishnaa. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja katsahti ylöspäin; hänen sisäänpainuneet kosteat silmänsä ilmaisivat suurta mutta rauhallista surua. Hän luotti lujasti siihen, ettei Jumala pitkäksi ajaksi ole erottanut häntä siitä olennosta, johon niin monien vuosien aikana hänen rakkautensa koko voima oli kohdistunut.

– Niinpä niin, oma ystäväni, äsken, ihan äsken minä vielä häntä hoidin, käärin kapaloihin ja hän minua kutsui Nashaksi. Toisinaan juoksi luokseni, kävi pikku kätösillään kaulaani ja suudellen puhui minulle:

– Pikku oma Nashani, oma kulta muruseni. Ja minä siihen leikilläni sanoin:

– Älkää joutavia puhuko, ette te minua rakasta; annas kun kasvatte suureksi ja menette miehelään, niin kyllä Nasha pian unohtuu. – Hän vaipui ikäänkuin mietteisin. Ei, sanoi, en mene lainkaan miehelään, ellen saa ottaa Nashaa luokseni: en minä Nashaa milloinkaan jätä. Mutta jättipäs sittenkin eikä odottanut minua. Ja kyllä hän minua rakasti! Ketä hän ei olisi rakastanut, totta puhuen? Äitiänne ette saa unohtaa, oma ystäväni; hän ei ollut tavallinen ihminen, vaan taivaan enkeli. Kun hänen sielunsa tulee taivaan valtakuntaan, on hän sielläkin teitä rakastava ja sielläkin iloitseva teidän tähtenne.

– Miksi sanotte, Natalia Savishna, kun tulee taivaan valtakuntaan? kysyin minä: – onhan se jo nytkin luullakseni siellä.

– Ei, ystäväni, sanoi Natalia Savishna, alentaen ääntänsä ja istuutuen lähemmäksi minua, – nyt hänen sielunsa on täällä.

Ja hän osotti ylöspäin. Hän puhui melkein kuiskaamalla ja niin tuntehikkaalla vakaumuksella, että minä tahtomattanikin nostin silmäni ylöspäin, katselin kattoon ja hain sieltä jotakin. "Ennenkuin vanhurskaan sielu menee paratiisiin, on sen kulkeminen neljänkymmenen valheen läpi, ystäväni, ja se voi siis neljäkymmentä päivää vielä olla oman kodin sisäpuolella."

Kauan hän vielä puheli samanlaisia asioita sellaisella yksinkertaisuudella ja vakaumuksella kuin olisi kertonut kaikkein tavallisimpia seikkoja, joita itse oli nähnyt ja joita ei kukaan olisi voinut vähimmässäkään määrässä epäillä. Minä kuuntelin häntä henkeäni pidättäen ja vaikken kaikkea täysin ymmärtänytkään, uskoin kuitenkin lujasti kaikkeen.

– Niin, ystäväni, nyt hän on täällä, katselee meitä, ehkä myös kuuntelee mitä puhumme, sanoi Natalia Savishna; ja sitten vaikeni, pää painuksissa.

Hän tarvitsi nenäliinaa pyyhkiäksensä kyyneleitä, hän nousi, katsahti suoraan silmiini ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

– Monta porrasta on Jumala tällä tuonut minut lähemmäksi itseänsä. – Mitä tekemistä minulla enää täällä on? ketä varten eläisin? ketä rakastaisin?

– Ettekö te siis meitä rakastakaan? sanoin minä moittien ja tuskin jaksaen itkuani hillitä.

– Jumala tietää kuinka teitä rakastan, mutta niinkuin häntä en ole ketään rakastanut enkä voikaan rakastaa.

Hän ei saattanut enempää puhua, kääntyi minusta pois ja rupesi ääneensä nyyhkyttämään.

En enää ajatellut nukkumista; puhumatta mitään me istuimme vastakkain ja itkimme.

Huoneeseen ilmestyi Foka; huomattuaan meidän tilamme hän, luultavasti tahtomatta häiritä meitä, pysähtyi ovelle arasti ympärilleen katsahtaen.

– Mikä asiana, Foka kulta, kysyi Natalia Savishna pyyhkien kasvojaan nenäliinalla.

– Rusinoita puolitoista, sokeria neljä naulaa ja riissiryyniä kolme naulaa hautajaispuuroa varten.

– Heti paikalla, ystäväni, sanoi Natalia Savishna ja meni kiireisesti kirstunsa luokse. Viimeisetkin keskustelumme herättämät surun jäljet katosivat heti kun hän ryhtyi askareihinsa, joita piti perin tärkeinä.

– Ei tarvita neljää naulaa! puhui hän toruskellen, noutaessaan ja punnitessaan puntarilla sokeria: – riittää kolme ja puolikin.

Ja hän otti vaa'asta muutaman palan pois.

– Mitä pitää sanoa siitä, että vasta eilen annoin kahdeksan naulaa ryynejä ja tänään jo taas vaaditaan: – sano mitä sanot Foka, mutta ryynejä minä en anna. Onko moista kuultu – kahdeksan naulaa!

– Minkä sille mahtaa? kokki sanoo että kaikki on mennyt.

– No, ota sitten, tuossa, vie!

Minua kummastutti tämä ylimeno liikutuksen tunteesta toruilemiseen ja laskuihin. Jälestäpäin olen selittänyt itselleni asian niin, että sisällisestä surusta huolimatta hänellä oli kuitenkin kylläksi käytännöllistä tarmoa toimittaakseen tehtäviään, mutta totuttu tapa veti häntä jokapäiväisiin askareihin. Suru oli niin voimakkaasti häneen vaikuttanut, ettei hän katsonut tarpeelliseksi salata voivansa huolehtia myöskin syrjäseikoista; mitään semmoista ei voinut hänen mieleensä juolahtaakaan.

Turhamielisyys on tunne, joka ei lainkaan sovellu yhteen todellisen surun kanssa, ja kuitenkin se tunne on niin lujasti ihmisluontoon istutettu, että voimakkainkin suru ani harvoin karkottaa sitä tieltänsä. Surun aikana ilmestyvä turhamielisyys ilmenee haluna näyttäytyä joko epätoivoiselta, taikka onnettomalta, taikka lujalta; ja nämät alhaiset halut, joita emme tunnusta itsellämme olevan, mutta jotka sittenkin – suurimmassakin surussa – melkein eivät koskaan jätä meitä, nuo halut ottavat surultamme voiman, arvokkuuden ja vilpittömyyden. Natalia Savishna oli niin syvästi surunsa lyömä, ettei hänen sielussaan enää ollut jälkeäkään mistään turhamielisistä haluista, ja hän jatkoi elämää ainoastaan tottumuksesta. Annettuaan Fokalle vaaditut ruoka-aineet ja muistutettuaan hänelle piirakasta, joka oli valmistettava saattoväen kestittämiseksi, hän antoi Pokan mennä, otti sukankutimen ja istui jälleen viereeni.

Tuli puhe samasta aineesta, ja me vielä kerran itkimme ja vielä kerran kuivasimme kyyneleemme. Keskustelut Natalia Savishnan kanssa uudistuivat joka päivä; hänen hiljaiset kyyneleensä ja rauhaisat jumalalliset puheensa tuottivat minulle mielihyvää ja helpotusta.

Mutta pian meidän oli eroominen: kolmen päivän kuluttua hautajaisten jälkeen koko kotimme muutettiin Moskovaan, eikä kohtalo sallinut minun enää milloinkaan häntä nähdä.

Mummo sai surusanoman vasta meidän tultuamme ja hänen surussaan oli jotakin tavatonta. Meitä ei päästetty hänen luokseen, sillä hän makasi koko viikon tiedotonna, lääkärit pelkäsivät hänen kuolevan, erittäinkin kun hän ei suostunut ottamaan vastaan mitään lääkkeitä; hän ei edes puhunut kenenkään kanssa, ei nukkunut, eikä huolinut mistään ruuasta. Istuessaan joskus yksin huoneessaan, omassa nojatuolissaan, hän yhtäkkiä alkoi nauraa, sitten nyyhkyttää ilman kyyneleitä, hän sai suonenvetoja ja huusi luonnottomalla äänellä järjettömiä tai hirveitä sanoja. Tämä oli ensimäinen suuri suru, joka oli häntä kohdannut, ja se suru oli saattaa hänet epätoivon partaalle. Hänen täytyi väkisinkin saada syyttää jotakin onnettomuudestansa, ja hän puhui kauhistuttavia sanoja, tavattomalla voimalla uhkasi jotakin, hypähteli nojatuolista, kuljeskeli nopein suurin askelin pitkin huonetta, kunnes tunnottomana kaatui.

Kerrankin minä tulin hänen huoneeseensa; hän istui tavallisuuden mukaan omassa nojatuolissaan ja näytti päältäpäin rauhalliselta; mutta minua hämmästytti hänen katseensa. Hänen silmänsä olivat selko selällään, ja kuitenkin hän katsoi epämääräisesti ja tylsästi: hän katsoi suoraan minuun, mutta arvattavasti ei nähnyt eteensä. Huulet alkoivat vähitellen hymyillä, ja hän sanoi liikuttavalla hellällä äänellä: "tulehan tänne luokseni, ystäväni, tule enkelini". Luulin hänen kääntyvän minun puoleen ja tulin lähemmäksi, mutta ei hän katsellutkaan minuun. "Voi, kunpa olisit tiennyt, rakkaani, kuinka minä olen kärsinyt ja kuinka iloinen nyt olen siitä, että olet saapunut..." Nyt ymmärsin hänen kuvailevan näkevänsä äitiä, ja pysähdyin. – "Ja minulle kun sanottiin, ettei sinua enää ole", jatkoi hän synkistyen, – "mikä valhe! Olisiko mahdollista että sinä kuolisit ennen minua!" ja hän sai kauhistuttavan hysteerillisen naurukohtauksen.

Ainoastaan ihmiset, jotka kykenevät voimakkaasti rakastamaan, voivat kokea myös voimakasta murhetta; mutta sama rakastamisen tarve on heillä surun vastavaikuttimena ja parantaa heitä. Siitä syystä on ihmisen siveellinen luonto vielä ruumiillista luontoakin sitkeähenkisempi. Suru ei milloinkaan tapa.

Viikon kuluttua mummo jo osasi itkeä ja hänen tuli helpompi olla. Hänen ensimäinen huolensa, kun hän palasi tuntoihinsa, olimme me, ja rakkaus meihin suureni hänessä. Me pysyttelimme koko ajan hänen nojatuolinsa luona; hän itki hiljaa, puhui äidistä ja hyväili meitä hellästi.

Ei olisi kukaan nähdessään mummon surua voinut tulla ajatelleeksikaan hänen sitä liiotelleen; mutta en tiedä miksi mieleni oli sittenkin kiintynyt enemmän Natalia Savishnaan, ja tähän päivään asti pysyn siinä vakaumuksessa, ettei yksikään muu ihminen rakastanut äitiä niin vilpittömästi ja puhtaasti kuin tämä yksinkertainen, hellä olento.

Äidin kuolemaan päättyi lapsuuteni onnellinen kausi ja alkoi uusi kehitys joka kuuluu poikaikään; mutta koska muistot Natalia Savishnasta, jota en enää saanut nähdä ja jolla oli niin voimakas ja. hyvä vaikutus tunne-elämäni kehitykseen, kuuluvat ensimäiseen kauteen, niin kerron vielä vähän hänestä ja hänen kuolemastaan.

Lähtömme jälkeen, kuten minulle sittemmin kertoivat maalle jääneet palvelijamme, hän oli hyvin ikävöinyt työttömyyden tähden. Vaikka tosin kaikki kirstut edelleen jäivät hänen käsiinsä ja hän yhä lakkaamatta kaiveli niitä, asetteli niiden sisällyksen milloin ulos milloin jälleen pakkasi sisään, niin hän kuitenkin kaipasi herrasväen elämään kuuluvaa melua ja puuhaa, johon oli lapsuudesta asti tottunut. Suru, elämäntavan muutos ja puuhien loppuminen kehittivät hänessä pian erään vanhuuden vaivan, johon hänellä jo ennestäänkin oli ollut taipumus. Tasaan vuoden kuluttua äidin kuolemasta hän sai vesitaudin ja tuli vuoteen omaksi.

Raskasta oli luullakseni Natalia Savishnan elää ja vielä raskaampi kuolla yksin, suuressa tyhjässä Petrovskin kartanossa, ilman omaisia, ilman ystäviä. Kaikki talon väki rakasti ja kunnioitti Natalia Savishnaa; vaan hänpä ei pitänyt ketään erikois-ystävänään ja ylpeili siitä. Hän arveli, että hänen asemansa taloudenhoitajana, joka nautti herrasväkensä luottamusta ja jonka hallussa oli niin paljon tavaraa sisältäviä kirstuja, ehdottomasti piti antaa aihetta mielistelyihin muiden puolelta ja rikokselliseen anteliaisuuteen hänen omasta puolestaan; senpä vuoksi tai ehkä myöskin siksi, ettei hänellä ollut mitään todellista yhteyttä muiden palvelijain kanssa, hän pysyi loitolla kaikista heistä ja sanoi, ettei hänellä ole tässä talossa kummeja eikä lankoja ja ettei hän herrasväen tavaralla aijo ketään suosia.

Hän haki ja löysi lohdutusta huoliensa uskomisesta Jumalalle lämpimässä rukouksessa; mutta joskus heikkoina hetkinään, joiden alaisina me kyllä kaikki olemme, kun ihminen parhaimpana lohdutuksenaan pitää kyyneleitä ja toisen elävän olennon osanottoa, hän nosti vuoteelleen pienen mopsikoiransa (jolla oli tapana nuolla hänen käsiään ja katsoa häneen keltasilla silmillään), puheli sen kanssa ja hiljaa itki sitä hyväellen. Kun koiranen alkoi ulvoa, alkoi hän sitä rauhotella ja puhui: "vaikene jo, vaikene, ilmankin kyllä tiedän kohta kuolevani".

Kuukautta ennen kuolemaansa hän kaivoi kirstustaan esille kalikoo-vaatetta, valkosta musliinia ja ruusunpunasia nauhoja; apulaisensa avulla hän ompeli itselleen valkosen puvun, pitsimyssyn, ja piti huolen kaikista pienimmistäkin seikoista, mitkä tarvittiin hänen hautaamiseksensa. Myöskin hän erotteli kaikki herrasväen kirstujen sisällykset ja mitä suurimmalla tarkkuudella, luettelon mukaan, antoi sen pehtoorskalle: sitten otti esiin kaksi silkkihametta, iänikuisen huivin, jonka hänelle mummo joskus oli lahjottanut, äidinisän kullalla kirjaillun sotilaspuvun, joka myöskin oli annettu hänelle kokonaan omaksi. Hänen huolenpitonsa vuoksi olivat tämän puvun neulomukset ja kalunat vielä aivan eheät ja kangas koilta säilynyt.

Ennen kuolinhetkeänsä hän ilmotti toivomuksenaan, että yksi näistä puvuista – ruusunpunanen – oli annettava Volodjalle alus- tai yönutuksi, toinen – ruudullinen – minulle, samaa tarkotusta varten; ja huivi – Ljubotshkalle. Sotilaspuvun hän testamenttasi sille meistä, joka ensiksi tulee upseeriksi. Kaiken muun omaisuutensa ja rahat, paitsi 40 ruplaa, jotka hän erotti sielumessun ja hautajaisten menoihin, hän määräsi veljellensä. Hänen veljensä oli jo kauan sitten orjuudesta vapautettu, asui jossakin kaukaisessa maakunnassa ja vietti sangen huonoa elämää, jonka vuoksi Natalia Savishna eläessään ei pitänyt mitään yhteyttä hänen kanssaan.

Kun veli ilmestyi perintöä vastaanottamaan, ja vainajan omaisuutta olikin ainoastaan 25 ruplaa, niin hän ei ottanut sitä uskoakseen ja väitti mahdottomaksi, että muka vanha eukko, joka oli 60 vuotta elänyt rikkaassa talossa, pitänyt kaikkea taloutta käsissään, elänyt aina säästäväisesti päästämättä pienintäkään riepua käsistään, ei muka olisi mitään jälkeensä jättänyt.

Natalia Savishna kärsi tuskia kahden kuukauden aikana ja kesti niitä todellisen kristillisellä kärsivällisyydellä: ei äkäillyt, ei valitellut, vaan ainoastaan tapansa mukaan lakkaamatta muisteli Jumalaa. Tuntia ennen kuolemaansa hän hiljaisella ilolla teki rippitunnustuksen, otti vastaan ehtoollisen ja päänvoitelun.

Kaikilta kotolaisilta hän pyysi anteeksi väärinteot, joita mahdollisesti oli heille saattanut ja pyysi rippi-isäänsä, isä Vasiljia, sanomaan meille kaikille ei tietävänsä kuinka kiittää meitä kaikesta meidän hyvyydestämme ja pyytämään meiltä anteeksi, jos oli tyhmyydessään ketä loukannut; mutta "varkaana" ei sanonut milloinkaan olleensa eikä pienimmällä rihmasellakaan herrasväen omaisuudesta itseään rikastuttaneensa. Tämä oli eräs ominaisuus, jota hän piti suuressa arvossa.

Puettuaan ylleen edeltäpäin valmistamansa kapotin ja pitsimyssyn ja laskeuduttuaan tyynyjen varaan hän viime hetkeen saakka puheli papin kanssa, muisti, ettei ollut köyhille mitään antanut, otti esille 10 ruplaa ja pyysi jakamaan pitäjän vaivaisille; ja siunattuaan paneutui pitkäkseen ja viimeisen kerran huokasi, ilohymyllä mainiten Jumalan nimen.

Hän oli jättänyt elämän kaipauksetta, ei ollut pelännyt kuolemaa, vaan ottanut sen vastaan niinkuin onnen. Usein tämmöistä kerrotaan kuolevista, mutta kuinka harvoin on asian laita semmoinen todellisuudessa! Natalia Savishna saattoi näin olla kuolemaa pelkäämättä, sillä hän oli kuollut horjumattomassa uskossa ja täyttänyt evankeliumin lain. Koko hänen elämänsä oli ollut puhdasta rakkautta ja altistumista.

Olkoonpa, että hänen uskonsa olisi voinut olla ylevämpää, hänen elämänsä suunnattu korkeempiin tarkotuksiin: olisiko tämä puhdas sielu siltä vähemmässä määrässä rakkauden ja ihailun arvoinen?

Hän oli tässä elämässä suorittanut parhaimman ja suurimman työn – oli kuollut nurkumatta ja pelkäämättä.

Hänen omaa toivomustansa seuraten hän haudattiin sen rukouskappelin läheisyyteen, joka seisoo äidin haudalla. Nokkosten ja takkiaisten vallassa oleva kumpu, jonka alla hän lepää, on mustalla aitauksella ympäröity, enkä unohda koskaan rukouskappelista poiketa tämänkin aitauksen luo.

Joskus vaieten pysähdyn rukouskappelin ja mustan aitauksen välille. Sielussani herää raskaat muistot. Rupean ajattelemaan: lieneekö sallimus yhdistänyt minua näihin kahteen olentoon ainoastaan käskeäkseen ikuisesti heitä suremaan?...

POIKA-IKÄ

Novelli.

I

KYYTIMATKA.

Taas on kahdet ajoneuvot Petrovskin portaiden edustalla; toiset niistä on peittovaunut ja niihin istuutuu Mimmi, Katinka ja Ljubotshka, sisäpiika ja itse Jaakko pehtori, kuskipukille; toiset vaunut ovat vähäiset puolikatetut, joissa matkustamme me Volodjan kanssa ja äskettäin palkkapalvelijaksi otettu lakeija, Vasili.

Isä, jonka oli muutaman päivän kuluttua myöskin lähteminen Moskovaan, seisoo hatutta päin portailla ja ristinmerkeillä siunaa lähteviä.

"No, Jumala olkoon kanssanne! anna mennä!" Jaakko ja kuskit paljastavat päänsä ja siunaavat, vaununkoppa alkaa hypähdellä epätasaisella tiellä ja suuren alean koivut yksi toisensa perästä juoksevat meidän ohitsemme. Ei minua lainkaan sureta: henkinen katseeni ei viivy siinä minkä jätämme, vaan siinä mikä minua odottaa. Sen mukaan kuin raskaiden muistojen yhteydessä olevat esineet etenevät, nämä muistot kadottavat voimansa ja nopeasti vaihtuvat täynnä voimaa, tuoreutta ja toivoa oleviin elämänilon tunteihin.

Harvoin olen viettänyt – en sano iloisia, koska minua vielä hävettää antautua iloseksi, – vaan niin miellyttävän hyviä päiviä, kuin tämän matkustuksemme neljä päivää. Edessäni ei ollut äidin huoneen suljettua ovea, jonka ohitse en ollut voinut vavahtamatta kulkea, ei lukittua pianoa, jota ei kukaan lähestynyt ja johon ei kukaan edes katsahtanut ilman jonkinlaista pelkoa, – ei surupukuja (meillä kaikilla oli yllämme tavalliset matkavaatteet), ei mitään niistä esineistä, jotka elävästi muistuttaen ikipäiviksi menettämäämme vainajaa olisivat pakottaneet varomaan jokaista elämän ilmausta, koska sillä olisi ikäänkuin loukannut hänen muistoansa. Nyt sensijaan yhä uudet ihanat paikat ja esineet vetivät huomiotani puoleensa ja virkistivät minua, keväisen luonnon täyttäessä sielun nykyisyyden ilolla ja valoisilla tulevaisuuden toiveilla.

Ani varhain aamulla tuo säälimätön ja uudessa virassaan liiankin harras Vasili jo nykii vuoteen peitettä pois, vakuuttaen että jo on aika lähteä liikkeelle ja että kaikki jo on valmista. Ei enää auta kokoonkäpristyminen, ei viekasteleminen, ei suuttuminen, eikä rukoileminen että saisi edes neljänneksen tuntia jatkaa makeata aamu-unta; Vasilin päättäväisistä kasvoista näkyy selvästi, että hän on taipumaton ja aikoo vähintäin kaksikymmentä kertaa nykäistä peitettä pois. Ei siis muuta kuin vuoteesta ylös ja pian pihalle peseytymään.

Eteisessä kiehuu jo teekyökki, jota eturatsastaja Mitjka, punasena kuin krapu puhaltelee hehkuksiin: pihalla on kosteata ja sumuista, tunkio höyryää; aurinko iloisilla, kirkkailla säteillään valaisee itäistä taivaanpuoliskoa ja laajojen katoksien olkikattoja, jotka kasteesta helmeilevinä ympäröivät pihaa. Katoksien alla näkyvät hevosemme sidottuina appeitten eteen ja kuuluu niiden tasainen rouskunta. Jokin pörröinen halli, joka oli päivännousuksi laittautunut tunkiolle makaamaan, venyttelee laiskasti jäseniään, ja häntäänsä heiluttaen lähtee hiljaa lönköttämään toiselle puolelle pihaa. Toimelias emäntä aukasee narisevan veräjän, ajaa mietteissään olevia lehmiä kylän karjakujalle, josta jo kuuluu karjalauman töminä ja ammunta, ja vaihtaa jonkun sanan unisen naapurivaimon kanssa. Hihat käärittyinä Filip kiertää ylös kiulua syvästä kaivosta ja läikytellen kaataa vettä tammiseen kaukaloon, jonka viereisessä lätäkössä vasta heränneet hanhet pöristelevät itseään; ja mielihyvällä minä katselen Filipin täysipartaisia, merkitseviä kasvoja ja noita paksuja suonia ja lihaksia, jotka jyrkästi piirtäytyvät hänen vankoille paljaille käsilleen, kun hän tekee jonkun voimain ponnistuksen.

Väliseinän takaa, missä Mimmi oli tyttöjen kanssa nukkunut, missä me illalla juttelimme heidän kanssaan, kuuluu myös liikettä. Masha kulkee edestakasin nähtävästi ruuan valmistuksessa kantaen milloin mitäkin esineitä, joita hän koettaa meidän uteliailta katseillamme salata; yhä useammin ja useammin hän juoksee meidän ohitsemme, kunnes vihdoin ovi avataan ja me käsketään teetä juomaan.

Vasili, liiallisen virkainnon puuskassa, tekee tuon tuostakin hyökkäyksen huoneeseen, kantaa sieltä milloin minkin esineen ja kaikin tavoin koettaa saada meitä kiirehtimään lähtöämme. Hevoset ovat jo valjaissa ja maltittomasti jo helistävät kulkusiaan; kapsäkit, kirstut, laatikot ja rasiaiset pakataan uudestaan kokoon ja me asetumme paikoillemme. Mutta joka kerta pikkuvaunuihin tultuamme me löydämme kokonaisen vuoren istuimella, emmekä mitenkään voi ymmärtää kuinka tuo kaikki oli tätä ennen saatu sopimaan ja kuinka nyt voimme saada itsellemme tilaa; erittäinkin eräs pähkinäpuusta tehty kolmikulmaisella kannella varustettu teerasia, joka annettiin meille pikkuvaunuihin ja asetettiin minun alleni, saattoi minut mitä kiivaimpaan vastarintaan. Mutta Vasili sanoi, että se kyllä aikaa myöten painautuu ja minä olin pakotettu uskomaan.

Aurinko oli juuri kohonnut yhtäjaksoisen valkean pilven takaa, joka oli peittänyt idän taivaan, ja koko seutu kirkastui rauhallisen iloisaan valaistukseen. Kaikki oli niin ihanaa ympärillämme, ja sielussa oli niin kevyttä ja rauhallista... Tie kiertelee leveänä nauhana edessämme, kuivuneiden sänkipeltojen ja kasteessa kimaltelevien oraspeltojen välitse; tien syrjässä tapaamme siellä täällä jonkun juron pajupehkon tai jonkun nuoren koivun, jonka lehdet ovat hiirenkorvalla ja joka heittää pitkän, liikkumattoman varjon kuivuneen, savisen tien raitiolle ja lyhyelle ruoholle... Pyörien ja kulkusten yksitoikkoinen melu ei saa kiurujen laulua kuulumattomaksi, jotka visertelevät tien kummallakin puolella. Koin syömän vaunukankaan ja pölyn sekä eräänlaisen hapon haju, joka on ominainen meidän pikkuvaunuillemme, joutuu allekynteen ihanan aamutuoksun rinnalla, ja minä sielussani tunnen iloista levottomuutta, halua jotakin tehdä, – joka on todellisen nautinnon tunnusmerkki.

Minä en ollut ehtinyt suorittaa rukoustani kestikievarissa: vaan kun olen usein huomannut, että sinä päivänä, jolloin olen syystä tai toisesta unohtanut suorittaa tätä menoa, minulle aina sattuu jokin onnettomuus, niin nyt koetan parantaa erehdystäni: otan lakin päästäni, käännyn vaunujen nurkkaan, luen rukouksia, teen ristinmerkkiä takkini alla, ettei kukaan sitä näkisi. Mutta tuhannet eri esineet haihduttavat huomiotani, ja hajamielisesti minä moneen kertaan toistan samoja rukouksen sanoja.

Tuossa maantien vieressä kiertelevällä jalankävijäin polulla näkyy joitakin hitaasti eteenpäin matelevia olentoja: ne ovat toivioretkeläisiä. Heidän päänsä ovat käärityt likasiin huiveihin, selän takana on heillä tuohikontit, jalkojen ympäri on kiedottu likaset, ryysyiset rievut ja raskaat lapikkaat. Tahtiin heilutellen keppejänsä ja meitä tuskin huomaten he hitain, raskain askelin liikkuvat eteenpäin toinen toisensa jäljessä, ja minun mieltäni kiinnittää kysymys: mitävarten ja minne he kulkevat? kauanko heidän vaelluksensa tulee kestämään ja milloinka heidän pitkät varjonsa yhtyvät pajupehkon varjoon, jonka ohi he kohta kulkevat? Tuolla tulee vastaan täyttä kyytiä nelivaljakko. Ei mene kuin silmänräpäys ja nuo kasvot, jotka parin sylen välimatkalla ystävällisen uteliaasti katsoivat meihin, ovat jo sujahtaneet ohitsemme, ja tuntuu niin omituiselta ajatella, ettei näillä kasvoilla ole mitään yhteyttä minun kanssani ja että ehkä en tule niitä milloinkaan enää näkemään.

Tuossa astuu tien syrjässä kaksi hikistä pörhökarvaista hevosta siloineen, vetohihnat mäkivöiden alle pistettyinä ja selässä istuu nuori kyytimies, suurisaappaiset jalat roikkuvat molemmin puolin hevosta, jonka säessä heiluu irtonainen luokka, tiukusen silloin tällöin tuskin kuuluvasti kilahdellessa. Kyytipojalla on lakki toisella korvalla ja hän vetelee jotain pitkää laulusäveltä. Hänen kasvonsa ja koko olentonsa ilmasevat niin perin laiskaa, huoletonta tyytyväisyyttä, että minusta alkaa tuntua onnenhuipulta olla kyytimiehenä, palata kyydistä ja laulaa surullisia lauluja. Tuolla kaukana notkon takana häämöttää vaalean sinistä taivasta vastaan viheriäkattoinen maalaiskukko; tuolla näkyy kylä, herraskartanon punanen katto ja viheriöinen puutarha. Kuka asuu siinä talossa? onko siellä lapsia, isää, äitiä, opettajaa? Miksi emme lähtisi siellä käymään ja tutustuisi isäntäväen kanssa? Tuossa liikkuu eteenpäin pitkä jono tavattoman suuria kuormia, joita vetää paksujalkaiset, kylläiset kolmivaljakkohevoset, ja meidän on väistyminen tien syrjään päästäksemme ohitse. "Mitä viette?" kysäsee Vasili ensimäiseltä kuorma-ajurilta, joka aisalla istuen ja piiskaansa huiskutellen kauan suu auki järjettömästi töllistelee meihin ja vastaa vasta silloin kuin ei enää voi häntä kuulla. "Mitä tavaraa on kuormana?" kysyy Vasili toisen kuorman kohdalla, jossa kuorma-ajuri makaa uuden vuodan alla. Vaaleaverinen, punanaamainen ja -partainen pää pistäytyy hetkeksi vuodan alta, välinpitämättömän halveksivasti katsahtaa meidän vaunuihimme ja vetäytyy jälleen näkyvistä; – ja minä ajattelen, että nämä kuorma-ajurit varmaankaan eivät tiedä keitä me olemme ja mistä ja minne me matkustamme...

Vajonneena noin puolentoista tunnin aikana monenlaisten havaintojen tekemiseen en huomaa lainkaan niitä käyriä numeroita, jotka ovat merkityt virstantolppiin. Mutta jo alkaa aurinko yhä kuumemmin paahtaa päähäni ja selkääni, yhä sakeampi pöly nousee tieltä, kolmikulmainen teerasian kansi alkaa yhä enemmän vaivata minua, muutan tuon tuostakin asemaani, mutta en pääse kuumuudesta, epämukavuudesta ja ikävyydestä. Nyt kääntyy koko huomioni virstantolppiin ja niiden käyriin numeroihin; teen erilaisia matemaattisia laskuja siitä kuinka pian voimme saapua seuraavaan kestikievariin. "Kaksitoista virstaa on kolmasosa kolmestakymmenestä kuudesta, mutta Lipotsin kestikievariin on neljäkymmentäyksi virstaa, siis olomme suorittaneet kolmanneksen matkasta ja kuinka paljon vielä?" j.n.e.

– Vasili hyvä, sanon minä huomatessani että hän alkaa torkkuen nuokkua kuskipukilla, – päästä minut kuskipukille. Vasili suostuu. Me vaihdamme paikkamme: hän alkaa heti kuorsata ja levittää itsensä niin, että vaunuissa ei ole enää paljon kenellekään tilaa; mutta minäpä korkeasta asemastani näen mitä ihanimman kuvan, nimittäin meidän neljä hevostamme, Liinakon, Husaarin, Vasemman aisahevoson ja Apteekkarin, jotka kaikki olen tutkinut vähimpiin erikoisuuksiin ja vivahduksiin asti.

– Miksi Husaari on nyt pantu oikealle puolelle eikä vasemmalle, Filip? kysyin vähän arasti.

– Husaariko?

– Ja Liinakko taas ei mitään vedä, sanoin minä.

– Husaaria ei auta valjastaa vasemmalle, sanoo Filip panematta huomiota jälkimäiseen huomautukseeni: – se ei ole sellainen hevonen, että sitä kävisi vasemmalle valjastaminen. Vasemmalla pitää olla sellainen hevonen, joka sanalla sanoen on toisenlainen, mutta tämä ei ole sellainen hevonen.

Ja näin sanoen Filip kumartuu oikealle puolelle ja ohjia nykien alkaa kaikin voimin piiskata Husaari parkaa häntään ja jalkoihin ja vielä jotenkin omituisella tempulla altapäin, ja vaikka Husaari ponnistaa kaikki voimansa, niin Filip ei lakkaa piiskaamasta ennen kuin tahtoo itse levähtää ja kallistaa lakkinsa käsittämättömästä syystä toiselle korvalle, vaikka se tähän asti oli erittäin hyvästi ja tanakasti hänen päässään istunut. Minäpä käytän hyväkseni tätä onnellista tilaisuutta ja pyydän Filipin antamaan ohjakset minulle. Hän antaa käteeni ensin yhden ohjaksen, sitten toisen; vihdoin siirtyy minulle kaikki kuusi ohjasta, vieläpä piiskakin, ja nyt olen täydellisesti onnellinen. Yritän kaikin tavoin matkia Filipiä ja kyselen kelpaako näin; mutta hän on aina vaan minuun tyytymätön; sanoo että milloin tämä milloin tuo ei vedä mitään, pistää kätensä minun kainaloitteni alta ja ottaa minulta ohjakset. Kuumuus yhä enenee, pikku hattarat alkavat paisua ja yletä yhä korkeammalle, ne yhtyvät ja saavat tumman harmaan varjon. Vaunujen ikkunasta pistetään sisälle pullo ja mytty; Vasili on merkillisen ketterästi hypännyt vaunujen liikkeessä ollessa kuskipukilta ja tuonut meille piirakkaisia ja kaljaa.

Jyrkissä alamäissä me kaikki tulemme ulos vaunuista ja toisinaan juoksemme kilpaa siltaan asti, sillä aikaa kuin Vasili ja Jaakko jarrutettuaan pyöriä, molemmilta puolin tukevat vaunuja; ikäänkuin he saattaisivat pitää vaunuja pystyssä, jos ne ottaisivat kaataakseen! Sitten minä ja Volodja siirrymme Mimmin luvalla peittovaunuihin, mutta Ljubotshka ja Katinka istuutuvat vaihteeksi pikkuvaunuihin. Nämä vaihdokset tuottavat tytöille suurta hupia, sillä heidän mielestään – ja syystä kyllä – pikkuvaunuissa on paljon hauskempi olla. Kuumuuden aikana me joskus, metsän läpi ajaessamme jättäydymme pikkuvaunuinemme isoista vaunuista jälkeen, taittelemme vehreitä lehviä ja laitamme pikkuvaunuihin lehtimajan. Tämä liikkuva lehtimaja nyt täydessä vauhdissa saavuttaa isot vaunut ja Ljubotshka tällöin vinkuu hirmuisen kimakalla äänellä, minkä hän muistaa tehdä jokaisessa tilaisuudessa, joka vaan tuottaa hänelle suurta hupia.

Mutta tuossahan on jo kylä, jossa on aikomus syödä päivällistä ja levähtää. Jo tuntuu tuttu kyläinen tuoksu – haisee savulle, tervalle, lampaille, – alkaa kuulua puheääniä, askeleita, pyörien räminää; kulkustenkin ääni on jo toinen kuin avonaisella kentällä; kummallakin puolen tietä vilahtelee tuparakennuksia olkikattoinensa, veisteltyinä kuisteillensa ja pikku ikkunoineen, joiden punasten tai sinisten ristikkojen takaa siellä täällä pistäytyy uteliaan akan pää. Tuossa on kylän poikasia ja tyttöjä paitasillaan: silmät selällään, kädet hajallaan he joko liikkumatta seisovat paikoillansa taikka paljain jaloin nopeasti vilistävät pölyisellä tiellä, ja Filipin uhkauksista huolimatta juoksevat ajoneuvojen jälessä, pyrkien kiipeämään vaunujen taa sidottujen matkakirstujen päälle. Tuossa juoksee miehiä esille kummallekin puolelle vaunuja, koettaen parhain sanoin ja liikkein vietellä matkustajia kukin omaan taloonsa. Tpruu! portti narahtaa ja me ajamme pihalle. Neljän tunnin levähdys ja vapaus!

II

UKKONEN.

Aurinko kallistuu länteen ja vinoilla kuumilla säteillään sietämättömästi paahtaa kaulaan ja poskiin; mahdotonta oli kajota vaunujen kuumentuneihin reunoihin; sakea tomu kohosi tieltä ja täytti ilman. Ei käynyt vähinkään tuulen henki, joka olisi tomua hajottanut. Meidän edellämme aina saman välimatkan päässä huojui tasaisesti vaunujen pölyttynyt kuomukatto, jonka takaa tuontuostakin näkyi kuskin piiska, hänen hattunsa ja Jaakon lakki. En minä tiennyt minne pääni pistää, eikä mikään voinut mieltäni kiinnittää, ei vieressäni istuvan torkkuvan Volodjan pölystä mustuneet kasvot, ei Filipin selänliikkeet, ei ajoneuvojemme pitkä varjo, joka vinottain juoksi meidän jäljessämme. Koko huomioni oli kääntynyt virstantolppiin, joista jo kaukaa otin vaaria, ja sitten pilviin, jotka oltuansa ensin hajalla taivaanrannassa nyt menivät tummiin varjoihin ja kokoontuivat yhdeksi suureksi mustaksi pilveksi. Joskus kumahteli kaukainen ukon jyrinä. Ja tämäpä viimeinen seikka pani minut ylen maltittomasti odottamaan pikaista pääsyä kestikievariin. Ukkonen herätti minussa sanomattoman raskaita tuskan ja pelon tunteita.

Lähimpään kylään oli vielä noin kymmenkunta virstaa, mutta suuri, tumma, sinisenpunerva pilvi, joka oli ties mistä ilmestynyt, liikkui ilman vähintäkään tuulta nopeasti meitä kohden. Vielä peittymätön aurinko valaisee kirkkaasti sen synkkiä muotoja ja harmaita jonoja, jotka ylettyvät taivaanrantaan asti. Silloin tällöin välähtelee etäisyydessä salama ja kuuluu heikko, yhä kasvava ja lähestyvä jymy, joka vihdoin muuttuu katkonaiseksi yli koko taivaan ulottuvaksi jyrinäksi. Vasili nousee kuskipukilta ja nostaa vaunujen kuomut, kuskit vetävät yllensä sadevaipat ja joka jyrähdyksellä ottavat lakin päästänsä ja siunaavat itseänsä; hevoset pörhistävät korviansa, levittävät sieramiaan ikäänkuin haistaakseen raitista ilmaa, joka tulee lähestyvän pilven puolelta, ja entistä nopeammin vierivät vaunut pölyisellä tiellä. Oloni käy tuskalliseksi ja veri tuntuu nopeammin sykkivän suonissani. Nyt etumaiset pilvet jo alkavat peittää aurinkoa; nyt se jo viimeisen kerran pilkisti esille, valaisi kauhean synkän taivaanrannan ja peittyi. Koko seutu äkkiä muuttaa muotonsa ja synkistyy. Kas kuinka haapametsäkin jo värähtelee; lehdet saavat jonkinlaisen vaalahtavan värin, joka kirkkaasti piirtäytyy punasensinervää pilveä vastaan, ne suhisevat ja pyörivät; suurten koivujen latvat alkavat huojua ja kuivia heinätupsuja lentelee tien yli. Mustat ja valkorintaiset pääskyt, aivan kuin tahtoisivat pysäyttää meidät, liitelevät vaunujemme ympäri lentäen ihan hevosen rinnan alitse; varikset haralla siivin kiitävät vinokaria myötätuuleen; nahkapolstan alareunat, jolla me olemme suojeltu, alkavat kohoella, päästävät luoksemme kosteita tuulispäitä ja lepattavat, Salama välähtää juuri kuin vaunujemme kohdalla, häikäsee näön ja hetkeksi valaisee harmaan kankaan, sen reunustuksen ja nurkkaan painautuneen Volodjan. Samassa tuokiossa jyrähtää ihan päämme kohdalla mahtava ukkonen, joka ikäänkuin yhä korkeammalle ja korkeammalle, laajemmalle ja laajemmalle nousten ja yhä koveten vihdoin korvia tärähyttävästi pamahtaa ja panee jokaisen säikähdyksestä pidättämään henkeä. Se on Jumalan viha! kuinka paljon runollisuutta on tuossa rahvaan ajatuksessa.

Pyörät pyörivät yhä pikemmin: Vasilin ja Filipinkin selästä päättäen he kumpikin myöskin pelkäävät. Vaunut kiitävät nopeasti alamäkeen ja nyt jo kolahtelevat sillan lautoihin; minä en uskalla liikahtaakaan, vaan odotan joka hetki meidän kaikkien perikatoa.

Tpruu! paallikas irtausi ja yhtämittaisista, korvia tärisyttävistä jyrähdyksistä huolimatta me olemme pakotetut pysähyttämään sillalle.

Kurottaen pääni vaunujen ikkunasta minä sydämeni pamppaillessa toivottomana seuraan Filipin paksujen, mustien sormien liikkeitä. Kiirehtimättä hän laittaa silmukan ja oikasee vetohihnat, sysäillen sivuhevosta milloin kyynärpäällään, milloin piiskan varrella.

Tuskan ja pelon tunteet kasvoivat minussa ukkosen mukana, mutta kun sitten tuli tuo jylhä äänettömyyden hetki, joka tavallisesti käy kovimman pamauksen edellä jännityin siihen määrään, että varmaan olisin kuollut mielenkuohuun, jos tämä tila olisi vielä kymmenenkin minuuttia kauemmin kestänyt. Juuri sillä hetkellä ilmestyi sillan alta äkkiä jokin likasen ryysyiseen paitaan puettu ihmisolento, järjettömät kasvot turponeina, pää paljaana, kerittynä, epävakaisesti heiluvana, jalat jänteettöminä ja väärinä, – ja pisti vaunujen sisään jonkinlaisen punasen, kiiltävän kädentyngän.

"Armollinen herra! antakaa roponen raajarikkoiselle! Jumala on teitä palkitseva!" kuului kivulloinen ääni, ja kerjäläinen tekee joka sanallensa ristinmerkin ja kumarruksen.

En voi kielin kertoa sitä värisyttävää kauhua, joka tällä hetkellä tärisytti sieluani. Tukkaani pörhöstytti ja silmäni tuijottivat pelosta sekavina kerjäläiseen...

Vasili, jonka tehtävänä oli almujen jakeleminen matkan aikana, neuvoo Filipiä miten paallikas on kiinnitettävä, ja vasta sitten kun kaikki on valmista ja Filip ohjia käteensä kooten jo kiipee kuskipukille, alkaa Vasili kaivella sivutaskuansa. Mutta juuri kun me lähdemme liikkeelle pysähtyvät hevoset silmiä sokaisevan salaman vuoksi, joka hetkeksi täyttää tulisella valollaan koko notkon. Ja heti senjälkeen seuraa niin armoton ukon jyrähdys, että on kuin koko taivas sortuisi meidän ylitsemme. Tuuli yltyy vieläkin: hevosten harjat ja hännät, Vasilin kauhtana ja polstan liepeet hulmuavat samaan suuntaan ja epätoivoisesti viuhtovat raivokkaiden tuulispäiden puuskauksissa. Kuomun nahkaiselle pinnalle putosi suuri sadepisara... putosi toinen, kolmas, neljäs, ja äkkiä rupesi joku ikäänkuin rummuttamaan päämme päällä ja koko seutuun levisi tasainen sateen kohina. Vasilin kyynäspäiden liikkeistä näin hänen päästävän auki kukkaroansa: kerjäläinen yhä siunaten ja kumarrellen, juoksi ihan pyörien vieressä, että saattoi milloin tahansa ruhjoutua niiden alle. "Anna Kristuksen tähden!" Vihdoin lentää kuparikolikoita ohitsemme ja tuo onneton olento läpikastuneessa paidassansa, joka tuskin peittää hänen laihoja jäseniään, pysähtyy tuulessa huojuen keskelle tietä kolikkoa etsimään ja katoaa näkyvistämme.

Vinosti tuleva sade, jota ankara tuuli ajoi, kaatoi vettä kuin ämpäristä; Vasilin pörhöisestä selästä vuoti vesi mutaiseen lätäkköön, joka oli muodostunut nahkaiselle polstalle. Pöly, joka aluksi oli palleroitunut muuttui veteläksi liaksi, joka tarttui pyöriin, ja savisissa raitioissa alkoivat mutaiset virrat juosta. Salama välähteli leveämmin ja kalpeammin ja ukkosen jyrinä ei sateen tasaisessa kohinassa enää tuntunut niin kauhistavalta.

Mutta nyt sade jo hienonee: pilvet alkavat muodostua lainehtiviksi, ne kuultavat siitä kohden missä auringon pitäisi olla, ja harmaan vaaleiden reunojen läpitse näkyy jo hiukan sinistä taivasta. Hetken kuluttua paistaa auringon arka säde tien lätäkköihin, hienoihin sadejuoviin ja puhdistuneeseen, loistavaan maantieruohoon. Musta pilvi peittää nyt yhtä uhkaavasti vastapäistä taivaan puolta, mutta minä en enää pelkää sitä. Tunnen sanomattoman iloista, toivorikasta elämänonnea, johon raskas pelontunne on äkkiä vaihtunut. Sieluni hymyilee niinkuin virkistynyt, ilahtunut luonto. Vasili kääntää alas kauhtanansa kauluksen, ottaa hatun päästänsä ja pudistaa siitä veden; Volodja irrottaa polstan; minä kurottaudun kuomusta ja ahmin sisääni tuoretta, henkevää ilmaa. Kiiltäväksi puhdistunut katettujen vaunujen katto keikkuilee taas edessämme matkakirstuilleen, hevosten selät, mäkivyöt, ohjat, pyöränvanteet – kaikki on märkää ja kiiltää auringon säteissä, kuin olisi lakeerattu. Toisella puolella tietä on silmänkantamaton kesantopelto, jonka ainoastaan siellä täällä pienet notkelmat katkasevat. Pellon märkä multa ja ruohot loistelevat, ja tummana mattona se ylettyy aina taivaanrantaan asti; toisella puolella on haapametsä sekasin pähkinäpuiden ja tuomien kanssa. Se seisoo ikäänkuin onnesta yltäkylläisenä, ei yksikään lehti liikahda, ja hitaasti putoilevat sen pestyiltä oksilta sateen kirkkaat pisarat toiskesäisille kuivuneille lehdille. Kaikilta puolin kohoilevat iloisesti visertäen ja taas nopeasti laskeutuvat töyhtökiurut; kosteissa pensaikoissa kuuluu pikku lintujen puuhaileva liike ja metsän keskeltä kajahtelee käen kukunta. Niin valtaava on tämä metsän ihana haju kevään ukkosen jälkeen, koivun, orvokin, mädänneen lehden, kantosienen, tuomen kukkain tuoksu, etten enää voi pysyä istumassa, vaan hyppään vaunuista, juoksen pensaikkoon ja välittämättä siitä, että sadepisarat kastelevat minua, taittelen kukkivan tuomen märkiä terttuja, löyhyttelen niitä vasten kasvojani ja nautin niiden hurmaavaa tuoksua. Välittämättä edes siitä, että saappaihini hinautuu suuret likakönttäreet ja että sukkani ovat läpimärät, minä juoksen pitkin läiskyviä lätäköitä katettujen vaunujen akkunalle.

– Ljubotshka! Katinka! huudan minä antaen sinne muutamia kukkaterttuja: – katsokaa kuinka ihanaa!

Tytöt kiljasevat ihastustaan ilmaistakseen; Mimmi huutaen käskee poistumaan, etten joutuisi vaunujen alle.

– Ei, mutta haistahan sinä, kuinka ihanalta se tuoksuaa, huudan minä.

III

UUSI KATSANTOTAPA.

Katinka istui vieressäni pikkuvaunuissa ja sievä pää kumarassa katseli mietteissään pyörien alta pois juoksevaan pölyiseen maahan. Minä silmäilin häntä mitään puhumatta ja ihmettelin sitä surullista ilmettä, jossa ei enää ollut mitään lapsellista, ja jonka ensi kerran näin hänen ruusuisilla pikku kasvoillansa.

– No nythän jo pian pääsemme Moskovaan, sanoin minä: – mimmoisen luulet sen oikein olevan?

– En tiedä, hän vastasi haluttomasti.

– Sanohan nyt sentään: luuletko sen olevan Serpuhovia suuremman vai pienemmän...

– Mitä?

– En minä mitään.

Mutta sen vainun nojalla, jonka mukaan toinen ihminen arvaa toisen ihmisen ajatuksia ja joka on keskustelun johtolankana, Katinka ymmärsi että minua loukkasi hänen välinpitämättömyytensä; hän nosti päänsä ja katsahti minuun.

– Onko isä teille sanonut, että me tulemme asumaan mummon luona?

– On; mummo tahtoo asettua ihan meidän kanssamme asumaan.

– Kaikkienko?

– Tietysti; me tulemme asumaan yläkerrassa toisella puolella, te toisella puolella; mutta isä sivurakennuksessa; päivällistä tulemme syömään kaikki yhdessä, alhaalla mummon luona.

– Äiti sanoo, että mummo on semmoinen ylpeä – vihanen?

– Eikö mitä! Se vaan näyttää niin alussa. Kyllä se on vähän mahtava, mutta ei yhtään vihanen; päinvastoin se on hyvin hyvä ja ilonen. Olisitpa nähnyt millaiset tanssikemut oli hänen nimipäivänään!

– Pelkään häntä sentäänkin, vaikka kuka tietää tulemmeko me ollenkaan... Katinka äkkiä vaikeni ja vaipui jälleen mietteihinsä.

– Mitä niin? kysyin minä levottomana.

– Ei mitään, muuten minä vaan.

– Ei, mutta sinä sanoit "kuka tietää"...

– Niin, mitä sinä sanoitkaan niistä mummon kemuista?

– Jaa-a, paha ettette olleet siellä; vieraita oli hirveästi, noin tuhat ihmistä, soittokunta, kenraaleja, ja minäkin tanssin...Katinka! sanoin minä äkkiä keskeyttäen kuvaukseni – ethän sinä kuuntelekaan!

– Kuuntelenpa; sinä sanoit, että sinäkin tanssit.

– Miksi olet niin ikävä?

– Pitäisikö aina olla ilonen.

– Niin, mutta sinä olet hyvin muuttunut siitä asti kuin tulimme Moskovasta. Sanoppa todenperästä, lisäsin minä päättäväisesti hänen puoleensa kääntyen: miksi olet tullut tuommoiseksi kummalliseksi?

– Mikä kummallinen minä olen? vastasi Katinka vilkkaasti, joka todisti että huomautukseni oli kiinnittänyt hänen mieltänsä: – en minä ole ollenkaan kummallinen.

– Niin, mutta et sinä ole sellainen kuin ennen, jatkoin minä: – ennen näkyi, että olit yhtä meidän kanssamme, ja pidit meitä omaisinasi ja rakastit meitä niinkuin mekin sinua, mutta nyt olet tullut niin totiseksi ja etenet meistä...

– Ei yhtään...

– Ei, annas kun sanon loppuun, keskeytin minä ja aloin tuntea pientä kutkutusta nenässäni, mikä tavallisesti käy minulla kyynelien edellä, jotka kauan pidätetyn sydämmenajatuksen lausuminen aina nostaa silmiini: – sinä etenet meistä, puhelet ainoastaan Mimmin kanssa, aivan kuin et meistä tahtoisi tietääkään.

– No eihän käy laatuun aina pysyä muuttumattomanakaan; pitäähän joskus muuttuakin, vastasi Katinka, jolla oli tapana selittää kaikki jonkinlaiseksi fatalistiseksi välttämättömyydeksi, kun ei tiennyt mistä puhua.

Muistan hänen kerran riitaantuneen Ljubotshkau kanssa, joka oli sanonut häntä tyhmäksi tytöksi. Siihen hän oli vastannut: eipä kaikki voi olla viisaitakaan, pitää olla tyhmiäkin. Mutta minua ei nyt tyydyttänyt tuo vastaus, että pitäähän muka joskus muuttuakin ja minä kuulustelin häntä edelleen:

– Mistä syystä pitää joskus muuttua?

– Emmehän voi aina yhdessä asua, vastasi Katinka hiukan punastuen ja tarkasti tähystäen Filipin selkää. – Äiti kyllä saattoi asua teidän äiti vainajanne luona, joka oli hänen ystävänsä; mutta jumalaties sopivatko he nyt yhteen kreivittären kanssa, joka kuuluu olevan niin vihanen! Ja muutenkin, pitäähän meidän joskus kuitenkin erota: te olette rikkaat – teillä on Petrovskin kartano, mutta me olemme köyhät – mammalla ei ole mitään. "Te olette rikkaat – me olemme köyhät": nuo sanat ja niiden yhteydessä olevat käsitteet näyttivät minusta tavattoman kummallisilta. Köyhiä saattoivat silloisen ymmärrykseni mukaan olla ainoastaan kerjäläiset ja talonpojat, enkä minä voinut mielikuvituksessani mitenkään sovittaa tuota köyhyyden käsitettä sulavaliikkeiseen ja sievään Katinkaan. Jos Mimmi ja Katinka olivat aina meillä asuneet, niin he minusta nähden olivat aina vastakin asuvat meillä ja kaikki oli välillämme tasaan jaettava. Eihän muuten saattanut ollakaan. Mutta nyt alkoi tuhansia uusia, epäselviä ajatuksia heidän asemansa yhdenvertaisuudesta kierrellä päässäni, ja se, että me olemme rikkaita ja he köyhiä, hävetti minua niin, että punastuin enkä voinut edes katsahtaa Katinkaan.

"Suurikin asia että me olemme rikkaita ja he köyhiä!" ajattelin minä, – "ja miten ihmeessä siitä pitää muka olla seurauksena ero! Miksi emme jakaisi tasan kaikkia mitä meillä on?" Mutta samalla ymmärsin, ettei Katinkan kanssa käy puhuminen tästä asiasta ja jokin käytännöllinen vaisto, vastahakaan noille järkiperäisille mietteille, jo puhui minulle, että hän on oikeassa ja että olisi sopimatonta selittää hänelle ajatustani.

– Voiko todella olla että sinä lähdet meiltä? sanoin minä: – kuinka me sitten rupeamme elämään erillämme?

– Minkä sille taitaa, on se minustakin paha; mutta jos niin käy, niin kyllä minä tiedän mitä minä teen...

– Rupeat näyttelijättäreksi... se on hulluutta! sanoin minä väliin, tietäen että näyttelijättäreksi rupeaminen oli hänen lempituumansa.

– Ei, tuota minä puhuin ollessani vielä pieni...

– No mitäs sinä sitten teet?

– Menen luostariin ja rupean elämään siellä, rupean käymään mustassa puvussa, samettimyssy päässä.

Katinka purskahti itkuun.

Oletteko lukija sattunut joskus eläessänne äkisti huomaamaan, että alatte katsoa kaikkia asioita ihan toisin silmin, kaikki siihen asti näkemänne esineet äkkiä kääntyvät teitä kohden toiselta tuntemattomalta puolelta? Sentapainen siveellinen muutos tapahtui minussa ensi kerran juuri tämän meidän matkamme aikana, mistä siis luenkin poikaikäni alkaneen.

Ensi kerran tuli päähäni selvä ajatus siitä, ettemme me yksin, s.o. meidän perheemme, elä maailmassa, etteivät kaikki ihmisten harrastukset pyöri meidän ympärillämme, vaan että on olemassa toinen ihmisten elämä, joilla ei ole mitään yhteistä meidän kanssamme, – jotka eivät huolehdi meidän asioitamme ja joilla ei edes ole mitään käsitystä meidän olemassaolostamme. Tietysti ennenkin tiesin tämän asian; mutta en tiennyt niinkuin nyt sain tietää, en tuntenut sitä niinkuin nyt.

Ajatus muuttuu vakaumukseksi ainoastaan yhdellä määrätyllä tavalla, ja se tapa on usein aivan äkkiarvaamaton ja omintakeinen verraten niihin tapoihin, joilla muut tulevat samaan vakaumukseen. Keskustelu Katinkan kanssa, joka oli kovasti liikuttanut minua ja pakottanut ajattelemaan hänen tulevaisuuttansa oli minulle tämmöisenä ylimenona. Silmäillessäni kyliä ja kaupunkeja, joiden ohi matkustimme, joissa jokaisessa asui ainakin yhtä suuri perhe kuin meidän, – nähdessäni naisia, lapsia, jotka hetken uteliaina katsoivat meidän ajoneuvojamme ja sitten ainiaaksi katosivat näkyvistämme, – talonpoikia, puotilaisia, jotka eivät ainoastaan olleet kumartamatta meille niinkuin olin tottunut näkemään Petrovskissa, vaan eivät edes katsahtaneet meihin, – juolahti ensi kerran mieleeni kysymys: mikä siis voi olla heidän harrastustensa esineenä, elleivät he ollenkaan välitä meistä? Ja siitä kysymyksestä heräsi muita kysymyksiä: miten ja millä he elävät, kuinka kasvattavat lapsiansa, opettavatko heitä, päästävätkö leikkimään, miten rankaisevat j.n.e.

IV

MOSKOVASSA.

Moskovaan tultuani tämä katsantotapani muutos tuli vieläkin tuntuvammaksi.

Ensi kerran kohdatessani mummoa, kun näin hänen ryppyiset, laihat kasvonsa ja sammuneet silmänsä, vaihtui orjamainen kunnioitukseni ja pelkoni säälintunteeseen; mutta kun hän suudellessaan Ljubotshkaa purskahti itkuun aivan kuin hänen edessänsä olisi ollut hänen rakastetun tytär-vainajansa ruumis, vaihtui minussa rakkaudenkin tunne sääliin. Minusta tuntui pahalta nähdä hänen suruansa meitä kohdatessaan; selvästi tuntui, että me itse emme olleet mitään hänen silmissään, – että olimme hänelle rakkaat ainoastaan muiston vuoksi; tunsin, että hänen suudellessaan minun poskiani, hänellä oli vaan yksi ainoa ajatus: häntä ei ole, hän on kuollut, en näe häntä enää milloinkaan!

Isä, joka Moskovassa ei välittänyt meistä melkein ollenkaan ja, aina huolestuneen näkösenä, ilmestyi luoksemme vaan päivällisaikoina mustassa verkanutussa taikka hännystakissa, – isä, ynnä hänen suuret, avonaiset kauluksensa, hänen yönuttunsa, hänen asiamiehensä, voutinsa, kävelynsä ja metsästyksensä, olivat paljon kadottaneet minun silmissäni. Karl Ivanovitsh, joka oli äkkiä ties mistä syystä saanut päähänsä vaihtaa kunnianarvoisen ja minulle tutun kaljunsa punertavaan peruukkiin, jonka, melkein keskeltä päätä, jakoi kahtia rihmasauma, tuntui minusta niin kummalliselta ja naurettavalta, että ihmettelin kuinka en ennen ollut tuota naurettavaa puolta huomannut.

Myöskin tyttöjen ja meidän väleihin ilmestyi jonkinmoinen raja-aita; sekä heillä että meillä oli jo omia salaisuuksiamme; he ikäänkuin ylpeilivät edessämme hameinensa, jotka olivat käyneet pitemmiksi, ja me taas housunlahkeinemme. Mitä Mimmiin tulee, niin hän ilmestyi ensimäisenä sunnuntaina päivällisille niin komeassa puvussa ja semmoisia nauhasia päässä, että heti näkyi että nyt emme enää ole maalla, ja että kaikki on täällä menevä ihan toisin kuin siellä.

V

VANHEMPI VELJENI.

Olin ainoastaan vuotta ja muutamia kuukausia nuorempi Volodjaa; me olimme kasvaneet, opiskelleet ja leikkineet aina yhdessä. Meidän välillämme ei tehty vanhemman ja nuoremman erotusta; mutta juuri niinä aikoina, joista nyt puhun, aloin ymmärtää ettei Volodja kelpaa minulle toveriksi ikänsä, halujensa ja taipumustensa puolesta. Näyttipä vielä siltä kuin olisi Volodja itsekin tuntenut vanhemmuuttansa ja ylpeillyt siitä. Tämmöinen ehkä valheellinenkin vakaumus herätti minussa itsetunnon, joka loukkaantui jokaisesta hänen kosketuksestaan. Jokaisessa asiassa hän oli minun yläpuolellani: huveissa, opinnoissa, riidoissa, käyttäytymisen taidossa, ja kaikki työnsi minua hänen luotansa ja sai minun tuntemaan käsittämättömiä siveellisiä kärsimyksiä. Jos silloin kuin Volodjalle ensi kerran tehtiin hollantilaisia poimupaitoja, olisin suoraan sanonut minua suuresti harmittavan etten minä ole sellaisia saanut, niin varmaan olisi minun ollut helpompi olla enkä olisi kuvaillut, että Volodja suoristaessaan kauluksiensa päitä, teki sitä ainoastaan minua loukataksensa.

Minua kiusasi erittäinkin se, että Volodja näytti toisinaan kyllä ymmärtävän minua, vaan koettavan sitä peittää.

Kuka ei ole huomannut niitä salaisia, sanattomia suhteita, jotka ilmaantuvat jossakin hymyn vivahduksessa, liikkeessä tai katseessa ihmisten kesken, jotka aina yhdessä elävät ja asuvat, kuten veljesten, ystävyksien, miehen ja vaimon, herran ja palvelijan kesken, erittäinkin kun nämät ihmiset eivät ole toisilleen kaikessa avomieliset. Kuinka paljon puoleksi lausuttuja toivomuksia, ajatuksia ja pelkoa tulla ymmärretyksi – ilmeneekään yhdessä ainoassa satunnaisessa katsahduksessa, kun silmä arasti ja epävarmasti kohtaa silmän!

Mutta ehkä minua petti tässä suhteessa liiallinen herkkyys ja eristelemisen taipumus; ehkä Volodja ei lainkaan tuntenutkaan sitä mitä minä, Hän oli äkkipikainen, avomielinen ja harrastuksissaan epävakainen. Innostuen mitä erilaisimpiin seikkoihin hän tavallisesti koko sielullaan antautui niihin.

Toisinaan hän esimerkiksi sai halun pikku kuvien kokoamiseen: hän piirusteli niitä itse, osteli kaikilla rahoillaan, kiusasi niitä piirustuksen-opettajaltaan, isältä, mummolta: toisinaan hän taas innostui esineihin, joilla koristeli työpöytäänsä, ja keräili niitä silloin talon joka nurkasta; joskus taas antautui lukemaan romaaneja, jotka hän salaa hankki käsiinsä ja lueskeli niitä yöt päivät... Minä innostuin ehdottomastikin samoihin asioihin; vaan olin liian ylpeä kulkeakseni hänen jälkiä, ja liian nuori ja epäitsenäinen valitakseni oman tien, mutta en mitään niin kadehtinut kuin Volodjan onnellista, jalomielisen avomielistä luonnetta, joka erittäin selvästi tuli ilmi keskinäisissä riidoissamme. Tunsin hänen menettelevän hyvin, vaan en voinut menetellä niinkuin hän.

Kerran, mitä kovimman pöytäkorukapine-innostuksen aikana, minä tulin hänen pöytänsä luo ja rikoin vahingossa tyhjän kirjavan lasipullosen.

– Kuka on sinua pyytänyt kajoomaan minun tavaroihini, sanoi Volodja tullen huoneeseen ja huomaten epäjärjestyksen, jonka olin aikaansaanut hänen pöytänsä moninaisten koristeiden symmetriassa: – ja missä on pullo?... varmaankin sinä...

– Pudotin vahingossa; se meni rikki, vähät siitä?

– Älä ikinä uskalla kajota kapineihini, sanoi hän pannen kokoon särjettyä pulloa ja murhemielin katsellen sirpaleita.

– Sinä ole vaan niin hyvä, eläkä komenna, vastasin minä. – Jos särin, niin särin; suurikin asia!

Ja minä hymähdin, vaikken ollenkaan tuntenut siihen halua.

– Niin, sinulle se ei ole suurikaan asia, mutta minulle on, jatkoi Volodja nytkäytellen olkaansa, jonka tavan hän oli isältä perinyt: – ensin särkee ja sitten vielä nauraa, inhottava nulikka.

– Minä olen nulikka, mutta sinä olet iso ja tyhmä.

– En aijo kiistellä sinun kanssasi, sanoi Volodja hiukan lykäten minua: – mene matkaasi!

– Älä tuuppaile.

– Mene matkaasi

– Sanoinhan sinulle: älä tuuppaa!

Volodja kävi käteeni ja tahtoi vetää minua pöydän luota: mutta minä olin jo ylimpään huippuun kiihottunut: tartuin pöydän jalkaan ja kaasin nurin koko pöydän: "siinä on sinulle!" – ja kaikki posliini- ja kristalli-esineet lentelivät kilahdellen lattialle.

– Inhottava nulikka!... huusi Volodja koettaen pelastaa putoavia kapineita.

"No nyt on kaikki välillämme loppunut, ajattelin minä tullessani huoneesta: me olemme ikipäiviksi riitaantuneet."

Iltaan asti emme puhuneet toistemme kanssa; tunsin itseni syylliseksi, pelkäsin katsahtaa häneen ja koko päivään en voinut mitään tehdä; Volodjan sitävastoin kävi tunnilla hyvin ja hän tavallisuuden mukaan jutteli ja naureskeli päivällisen jälkeen tyttöjen kanssa.

Heti kun opettaja oli lopettanut tunnin, läksin minä huoneesta: minua kammotti, hävetti ja tuntui epämukavalta jäädä kahden veljen kanssa. Historian iltatunnin jälkeen otin vihot ja suuntausin ovelle. Mennessäni Volodjan ohitse, vaikka minua halutti pysähtyä ja tehdä hänen kanssaan sovinto, minä päinvastoin rypistin silmäni ja tein kasvoni vihasiksi. Volodja samassa nosti päätään ja tuskin huomattava, hyväntahtoinen pilahymy huulilla, rohkeasti katsahti minuun. Meidän katseemme kohtasivat toisensa ja minä ymmärsin hänen ymmärtävän minua ja myös sitä, että minä ymmärrän, että hän ymmärtää, mutta jokin vastustamaton tunne saattoi minut kääntymään pois.

– Nikolenka! sanoi hän minulle aivan yksinkertaisella eikä lainkaan isällisellä äänellä: – ei viitsitä olla vihaset. Anna anteeksi, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä!

Ja ojensi minulle kätensä.

Aivan kuin yhä ylemmäs ja ylemmäs kohoten, alkoi jokin äkkiä painaa rintaani ja ehkäistä hengitystäni; mutta se kesti ainoastaan sekunnin ajan: silmiini nousi kyyneleitä ja tuli helpompi olla.

– Anna... minulle an... teeksi, Vol... dja! sanoin minä puristaen hänen kättänsä.

Volodja katsoi minuun niinkuin ei olisi lainkaan ymmärtänyt mistä syystä silmissäni oli kyyneleitä...

VI

MASHA.

Mutta ei yksikään niistä muutoksista, jotka katsantotavassani tapahtuivat, ollut niin hämmästyttävä minulle itselleni kuin se, jonka johdosta erästä sisäpiioistamme lakkasin pitämästä tavallisena naispalvelijana, ja aloin pitää naisena, josta muutamassa suhteessa rauhani ja onneni saattoi riippua.

Siitä saakka kuin muistan itseäni, muistan myöskin Mashaa, joka oli aina ollut talossamme ja johon en ollut milloinkaan kääntänyt vähintäkään huomiota, kunnes aloin katsella häntä toisin silmin. Masha oli noin viidenkolmatta ikäinen, kun minä olin neljäntoista; hän oli hyvin sievä, mutta pelkään kuvata häntä, pelkään että mielikuvituksessani jälleen herää hänen lumoava ja viettelevä kuvansa, joka siinä oli intohimoni aikana. Ollakseni erehtymättä sanon ainoastaan, että hän oli tavattoman vaaleaihoinen, komeasti kehittynyt, ja oli nainen; mutta minä olin neljäntoista ikäinen poika.

Eräänä semmoisena hetkenä, jolloin lukemisen sijaan mieluummin kävelee kirja kädessä pitkin huonetta ja koettaa astua ainoastaan lattian lautojen rakosia myöten, tai laulaen jotakin tyhmää pätkää, taikka piirtäen lakilla pöydän reunaan, taikka ilman mitään tarkotusta loppumattomasti toistaen jotakin lausetta, – sanalla sanoen eräänä semmoisena hetkenä, jolloin järki kieltäytyy työstä ja mielikuvitus, saatuaan ylivallan, hakee vaikutuksia, läksin luokkahuoneesta ja lystikseni laskeusin rappusten porraslavalle.

Joku kenkäniekka kulki rappusten toisessa käänteessä. Luonnollisesti halusin tietää, kuka se on, mutta äkkiä askelten kopina hiljeni ja minä kuulin Mashan äänen: "voi mikä te olette, entä kun Maria Ivanovna tulee – mitä se sanoo?"

– "Ei tule, puhui Volodjan ääni kuiskaten, ja kohta senjälkeen jokin liikahti, ikäänkuin Volodja olisi tahtonut häntä pidättää."

– "Hyi, mihin pistätte kätenne! hävetkää!" ja Masha juoksi ohitseni, huivi syrjään sysättynä, jonka alta näkyi valkea, täyteläs kaula.

En voi lausua mihin määrin tämän salaisuuden ilmi tuleminen hämmästytti minua, mutta hämmästyksen tunne kuitenkin aivan pian antoi sijaa myötätuntoisuudelle Volodjan menettelyyn nähden: minua ei enää kummastuttanut itse hänen menettelynsä, vaan ihmettelin ainoastaan miten hän oli päässyt sen perille, että semmoinen menettely oli miellyttävää. Ja minua ehdottomasti halutti menetellä samoin.

Tuntikausia saatoin joskus viettää mitään ajattelematta porraslavalla, jännityksellä ottaen vaaria vähimmistäkin liikkeistä, joita kuului ylhäältä; mutta en vaan voinut milloinkaan pakottaa itseäni tekemään samaa kuin Volodja, vaikka sitä olisin halunnut enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Oven taakse piiloutuneena minä joskus raskasta kateutta ja mustasukkaisuutta tuntien kuuntelin teuhaamista, joka tapahtui ylhäällä piikain puolella, ja ajattelin: mimmoiseltahan tuntuisikaan, jos minä menisin ylös ja samoin kuin Volodja rupeisin suutelemaan Mashaa? mitä sanoisin hänelle paksuine nenineni ja törröttävine tupsuineni, kun hän kysyisi minulta mitä tarvitsen? Joskus kuulin Mashan sanovan Volodjalle: kiusan kappale! mitä te oikeastaan tahdotte minusta, menkää tiehenne, vallaton... eipä Nikolai Petrovitshkaan milloinkaan tule tänne kujeilemaan!... Hän ei tiennyt, että Nikolai Petrovitsh istuu tällä hetkellä rappusten alla ja olisi valmis antamaan kaikkensa ollakseen vaan sen vallattoman Volodjan asemassa.

Olin luonteeltani ujo, mutta ujouttani enensi vielä rumuuteni tieto. Ja olen vakuutettu siitä, ettei millään ole niin silmään pistävää vaikutusta ihmisen kehityksen suuntaan, kuin hänen ulkomuodollaan, eikä niin paljon ulkomuodollaan kuin tiedolla sen miellyttäväisyydestä tai epämiellyttäväisyydestä. Olin liian itserakas voidakseni tottua asemaani, lohdutin itseäni ketun lohdutuksella: että viinirypäleet eivät olleet vielä kypsiä s.o. koetin halveksia kaikkia niitä huveja, joita miellyttävä ulkonäkö tuottaa, joita Volodja käytti hyväkseen ja joita koko sydämmessäni kadehdin, sekä ponnistin järkeni ja mielikuvitukseni kaikki voimat löytääkseni nautintoa ylpeässä yksinäisyydessä.

VII

HAULIA.

– Jumalan tähden, ruutia!... huudahti Mimmi säikähdyksestä hengästyneellä äänellä. – Mitä ihmeitä te teette? Tahdotteko polttaa koko talon ja hävittää meidät!

Ja sanomattoman lujamielisen näköisenä Mimmi käski kaikkien syrjäytyä ja suurin askelin lähestyi lattialle varisseita haulia ja, halveksien vaaraa, joka olisi voinut syntyä odottamattomasta räjähdyksestä, alkoi polkea niitä jaloilla. Kun vaara oli hänen käsityksensä mukaan sivuutettu, hän kutsui Mihein esille ja käski hänen viskata kaiken tuon ruudin jonnekin kauas pois mieluimmin veteen, ja ylpeästi pitsimyssyänsä keikuttaen suuntausi vierashuoneeseen. "Todella mainiosti heitä pidetään silmällä", murahteli hän.

Kun isä tuli sivurakennuksesta ja me lähdimme hänen kanssaan mummon luo, niin Mimmi siellä jo istui ikkunan ääressä ja jonkinlainen salaperäisen virallinen ilme kasvoilla katseli ankarasti oven ohi. Hän piteli kädessään jotain, joka oli kääritty moneen paperipalaan. Arvasin, että käärössä oli haulia ja että mummolle oli jo kaikki kanneltu.

Paitsi Mimmiä oli mummon huoneessa vielä sisäpiika Gasha, joka, päättäen hänen punasen vihasista kasvoistaan, oli kovasti kiihottunut, ja tohtori Blumenthal, pieni, rokonarpinen mies, joka koetti rauhottaa Gashaa, tehden silmillä ja päällä salaperäisiä suostuttamisen merkkejä.

Mummo itse istui vähän syrjittäin ja pani pasianssia – niin sanottua "Matkailijaa", mikä oli aina merkkinä arveluttavan epäsuotuisasta mielentilasta.

– Miten voitte tänään, maman? oletteko hyvin nukkunut? sanoi isä kunnioituksella suudellen hänen kättänsä.

– Aivan erinomaisesti, ystäväni, pitäisipä teidän tietää, että olen aina aivan terve, vastasi mummo äänellä ikäänkuin isän kysymys olisi ollut mitä sopimattomin ja loukkaavin. – Saanko minä siis puhtaan nenäliinan, vai en? jatkoi hän kääntyen Gashaan.

– Olen antanut, vastasi Gasha osottaen lumivalkoista batistinenäliinaa, joka oli pantu nojatuolin kädensijalle.

– Viekää pois tämä likanen rääsy ja antakaa minulle puhdas, ystäväni.

Gasha meni vaatekaapin luo, veti auki laatikon ja paiskasi sen jälleen kiinni niin voimakkaasti, että ikkunat tärähtivät huoneessa. Mummo katsahti ankarasti meihin kaikkiin ja yhä seurasi piian kaikkia liikkeitä. Kun tämä antoi hänelle minusta nähden juuri saman nenäliinan, sanoi mummo:

– Milloin vihdoin aijotte hieroa minulle tupakkaa, ystäväni?

– Sittekun joudan.

– Mitä sanotte?

– Teen sen kohta.

– Ellette tahdo palvella minua, ystäväni, niin olisitte suoraan sanonut: olisitte jo kauan sitten ollut vapaa.

– Päästäkää vaan, kukapa sitä itkee, murisi piika puoliääneen.

Silloin tohtori alkoi räpytellä hänelle silmää, mutta hän katsahti niin vihasesti ja varmasti tohtoriin, että tämä meni hämille ja rupesi leikkimään kellonavaimensa kanssa.

– Näettekö ystäväni, sanoi mummo kääntyen isään, kun Gasha yhä muristen meni huoneesta: näettekö kuinka minulle vastataan omassa talossani?

– Sallikaa, maman, että minä itse hieron teille tupakkaa, sanoi isä, joka mummon sanoista oli nähtävästi joutunut hyvin vaikeaan asemaan.

– Ei, paljon kiitoksia: siksihän se onkin niin röyhkeä minulle, että tietää kenenkään muun ei voivan hieroa tupakkaa niinkuin minä tahdon. Onko teillä, ystäväni, tietoa siitä, jatkoi mummo hetken vaiti oltuaan: – että lapsenne olivat äsken polttaa poroksi koko talon?

Isä katsoi kunnioittavalla uteliaisuudella mummoon.

– Niin katsokaa millä he leikkivät! Näyttäkää herralle, sanoi hän kääntyen Mimmiin.

Isä otti käteensä haulit eikä voinut olla naurahtamatta.

– Mutta nuohan on haulia, maman, sanoi hän: – eihän se ole mitään vaarallista.

– Olen teille suuresti kiitollinen, ystäväni, että opetatte minua, olen vaan liian vanha...

– Hermot, hermot! kuiskasi tohtori.

Ja nyt isä paikalla kääntyi meihin:

– Mistä olette saaneet? ja kuinka uskallatte leikkiä semmoisilla kapineilla?

– Turhaa on heitä kuulustella, pitää kysyä lastenhoitajalta, sanoi mummo pannen erityisesti, halveksivan painon sanaan lastenhoitaja: – miksei hän katso paremmin perään.

– Voldemar sanoi, että Karl Ivanovitsh itse on antanut hänelle tämän ruudin, pisti Mimmi väliin.

– No, siitä nyt näette mikä mies se on, jatkoi mummo: – ja missä hän on, tuo lastenhoitaja, mikä hänen nimensä olikaan? käskekää tänne!

– Minä lupasin hänen mennä vieraisiin, sanoi isä.

– Se on aivan sopimatonta; hänen pitää aina olla saapuvilla. Lapset eivät tosin ole minun, vaan teidän, eikä minulla siis ole oikeutta neuvoa teitä, koska te muutenkin olette viisaampi minua, jatkoi mummo: – mutta näyttäisi jo toki olevan aika hankkia heille todellinen kotiopettaja tuon lapsenhoitajan, saksalaisen moukan sijaan. Niin, typerän moukan, joka ei heille voi mitään muuta opettaa kuin huonoja tapoja ja tyroolilaisia renkutuksia. Missä ihmeen tarkotuksessa, kysyn minä, opetetaan lapsille tyroolilaisia lauluja. Vaikka kukapa nyt enää ehtisi näitä asioita ajatella, ja tehkää siis niinkuin tahdotte – se on oma asianne –

Sana "nyt enää" merkitsi "kun ei heillä ole äitiä"; – se herätti mummossa surullusia muistoja: hän laski alas katseensa valokuvalla varustettuun nuuskarasiaan ja vaipui mietteihinsä.

– Olen jo kauan sitten ajatellut tätä asiaa, kiirehti isä sanomaan: – ja olen vaan odottanut tilaisuutta neuvotellakseni teidän kanssanne, maman: eiköhän olisi syytä kutsua kotiopettajaksi St Jérômea, joka nykyään antaa heille opetusta tuntikaupalla?

– Ja mainiosti tekisit, ystäväni, sanoi mummo entistä paljoa tyytyväisemmällä äänellä: – St Jérôme on ainakin oikea gouverneur, joka käsittää kuinka ovat kasvatettavat des enfants de bonne maison, eikä mikään moukkamainen lastenhoitaja, joka korkeintain voi kuljettaa heitä kävelemässä.

– Tahdon vielä huomenna puhua hänen kanssaan, sanoi isä.

Ja todellakin kahden päivän kulutta tämän keskustelun jälkeen Karl Ivanovitsh luovutti paikkansa nuorelle ranskalaiselle keikarille.

VIII

KARL IVANOVITSHIN HISTOORIA.

Myöhään illalla sen päivän aattona, jona Karl Ivanovitshin oli ikuisiksi lähteminen meiltä, hän pumpulisessa yönutussaan ja punasessa myssyssään seisoi vuoteensa vieressä kumartuneena kapsäkin yli, johon hän tarkkuudella pakkasi tavaroitansa.

Karl Ivanovitsh kohteli meitä viimeisinä aikoina erikoisen kuivasti: aivan kuin olisi välttänyt kaikkia suhteita välillämme. Niinpä nytkin, astuessani huoneeseen, hän vaan katsahti minuun kulmiensa alta ja sitten taas uudestaan ryhtyi pakkaamaan. Minä panin pitkäkseni omalle vuoteelleni, mutta Karl Ivanovitsh, joka oli ennen ankarasti kieltänyt näin tekemästä, ei nyt sanonut minulle mitään, ja kun ajattelin, ettei hän enää ole meitä koskaan toruva eikä mistään estävä, – ettei hänellä ole enää oleva meidän kanssamme mitään tekemistä, kävi lähestyvä ero kipeästi sydämmeeni. Minua alkoi surettaa, ettei hän enää rakasta meitä ja halusin ilmaista hänelle tämän tunteeni.

– Antakaahan minä autan teitä, Karl Ivanovitsh, sanoin minä häntä lähestyen.

Karl Ivanovitsh katsahti minuun ja uudestaan kääntyi pois, mutta nopeassa katsahduksessa, jonka hän heitti minuun, luin jotakin muuta kuin välinpitämättömyyttä, joksi olin selittänyt hänen kylmäkiskoisuuttansa; – siinä oli vilpitöntä, syvää surua.

– Jumala näkee ja tietää kaikki, ja kaikki riippuu Hänen pyhästä tahdostansa, sanoi hän suoristaen itseänsä koko pituudelleen ja syvästi huokuen. Niin se on, Nikolenka, jatkoi hän huomattuaan minun katsovan häneen vilpittömällä osanotolla: – kohtaloni on – olla onneton lapsuudestani hamaan ruumisarkkuun saakka. Minulle on aina kostettu pahalla sitä hyvää, jota olen ihmisille tehnyt, enkä odota palkintoa tältä maailmalta, vaan ainoastaan tuolta, sanoi hän viitaten taivaaseen päin. – Jospa tietäisitte elämäkertani ja mitä kaikkea olen saanut tässä elämässä kestää!... Olen ollut suutarina, olen ollut sotamiehenä, olen ollut maanpakolaisena, olen ollut tehtailijana, olen ollut opettajana, ja nyt olen vihdoin päässyt – nollaksi! – ja Jumalan pojan tavalla minä en tiedä mihin päätäni kallistaa, lopetti hän ja silmänsä sulkien vajosi nojatuoliinsa. Huomattuani, että Karl Ivanovitsh on siinä tunteellisessa mielentilassa, jolloin hän välittämättä kuulijoista omaa itseänsä varten lausuu julki sydämmensä ajatuksia, minä vaieten ja yhä hänen hyväntahtoisia kasvojansa tähystäen istuin vuoteelle.

– Te ette ole enää lapsi, te voitte ymmärtää. Minä juttelen teille elämäkertani ja kerron kaikki mitä olen kärsinyt. Joskus muistatte vanhan ystävänne, joka paljon rakasti teitä, lapsukaiset!...

Karl Ivanovitsh nojasi kätensä pöytään, joka oli hänen vieressään, nuuskasi ja kääntäen silmänsä taivasta kohden alkoi kertomuksensa tuolla omituisella vakaalla kurkkuäänellä, jota hän tavallisesti käytti meille sanellessaan:

– Minä olen ollut onneton hamasta äitini kohdusta saakka. Das Unglück verfolgte mich schon im Schosse meiner Mutter! toisti hän vieläkin tunteellisemmin.

Koska Karl Ivanovitsh oli monasti ennenkin samassa järjestyksessä, samoilla sanoilla ja ihan samalla äänenpainolla kertonut minulle elämäkertansa, niin luulen voivani esittää sen melkein sanasta sanaan niinkuin hän sen kertoi. Oliko hänen elämäkertansa todellakin semmoinen, vai oliko kertomus hänen mielikuvituksensa tuotetta, jonka kenties synnytti hänen yksinäisyytensä meidän talossamme, niin että hän vihdoin itsekin alkoi usein toistettua kertomustaan uskoa, vai koristeliko hän ainoastaan mielikuvituksen väreillä todellisia tapauksia elämästään, – sitä en ole tähän päivään asti voinut ratkaista. Todeksi sitä pitäisi uskoa, kun ottaa huomioon sen elokkaan tunteellisuuden ja metoodillisen johdonmukaisuuden, jolla se oli kerrottu ja mikä on todenmukaisuuden päätunnusmerkkejä; toiselta puolen oli kertomuksessa liian paljon runollisia kauneuksia, niin että juuri nuo kauneudet herättivät epäilystä.

"Suonissani virtaa kreivien von Sommerblattien jalo veri! In meinen Adern fliesst das edle Blut der Graven von Sommerblatt! Olen syntynyt kuusi viikkoa häiden jälkeen. Äitini mies (minä nimitin häntä papaksi) oli arendaattorina kreivi Sommerblattilla. Hän ei voinut unohtaa äitini häpeätä eikä rakastanut minua. Minulla oli pieni veli, Johan, ja kaksi sisarta; mutta vieras minä olin omassa kodissani! Ich var ein Fremder in meiner eigenen Familie! Kun Johan teki tyhmyyksiä, sanoi pappa: 'tuo lapsi ei tule antamaan minulle hetkeäkään rauhaa!' ja minua toruttiin ja rangaistiin. Kun sisarukset riitaantuivat keskenään, sanoi pappa: 'Kaarlosta ei tule milloinkaan tottelevaista poikaa!' ja minua toruttiin ja rangaistiin. Hyvä äitini oli ainoa, joka minua rakasti ja hellästi kohteli. Usein hän puhui minulle: 'Karl, tulkaa tänne huoneeseeni', ja hän salaa suuteli minua. 'Karl, Karl raukkani, sanoi hän – ei kukaan rakasta sinua, mutta minä en vaihtaisi sinua kehenkään. Yhtä ainoata pyytää sinulta sinun äitisi, puhui hän minulle: – opi hyvin ja pysy aina rehellisenä, niin Jumala ei ole sinua jättävä! Trachte nur ein ehrlicher Deutscher zu werden – sagte sie – und der liebe Gott wird dich nicht verlassen!' ja minä tein parastani. Kun olin täyttänyt neljätoista vuotta ja pääsin ripille, sanoi mamma papalle: 'Karl on tullut suureksi pojaksi, Gustaf, mitä me hänen kanssansa teemme?' Ja pappa vastasi: 'en minä tiedä.' Silloin mamma sanoi: 'antakaamme hänet kaupunkiin herra Schulzille, tulkoon hänestä suutari!' – ja pappa vastasi: 'hyvä', und mein Vater sagte: 'gut'. Kuusi vuotta ja seitsemän kuukautta asuin minä kaupungissa suutarimestarin luona, ja isäntä rakasti minua. Hän sanoi: 'Karl on hyvä työmies ja pian on hänestä tuleva minulle Geselle!' mutta... ihminen päättää, Jumala säätää... Vuonna 1796 oli määrätty kutsunta, ja kaikki, jotka kelpasivat palvelukseen kahdeksannestatoista kahdenteenkymmenenteen ensimäiseen ikävuoteen saakka kutsuttiin kokoon kaupunkiin.

"Pappa ja veli Johan saapuivat kaupunkiin ja me menimme yhdessä arvannostoon, joka ratkaisi kenen oli sotamieheksi tuleminen kenen ei. Johan veti pahan numeron – ja hän olisi joutunut sotamieheksi, minä vedin hyvän numeron – enkä olisi tarvinnut joutua sotamieheksi. Ja pappa sanoi: 'minulla oli yksi ainoa poika ja siitäkö minun on eroaminen! Ich hatte einen einzigen Sohn und von diesem muss ich mich trennen!'

"Minä otin häntä kädestä ja sanoin: 'miksi niin puhutte, pappa? Tulkaa kanssani, minä sanon teille jotain.' Ja pappa tuli. Pappa tuli ja me istuimme ravintolaan pienen pöydän ääreen. 'Antakaa meille pari seideliä', sanoin minä ja meille annettiin oluet. Me joimme lasillisen kumpikin, ja veli Johan myöskin joi.

– "'Pappa! sanoin minä: – älkää puhuko niin, että teillä on yksi ainoa poika ja siitäkö teidän on eroominen. Minun sydämmeni tahtoo pakahtua, kun semmoista kuulen. Veli Johan älköön tulko sotamieheksi, minä tulen sotamieheksi... Karl ei ole täällä kellekään tarpeellinen ja Karl tulee sotamieheksi.'

– "'Te olette rehellinen mies, Karl Ivanovitsh!' sanoi minulle pappa ja suuteli minua. – 'Du bist ein braver Bursche!' sagte mir mein Vater und küsste mich!

"Ja minusta tuli sotamies."

IX

EDELLISEN LUVUN JATKO.

"Silloin oli hirveä aika, Nikolenka, jatkoi Karl Ivanovitsh, – silloin oli Napoleon. Hän tahtoi vallottaa Saksan ja me puolustimme isänmaata viimeiseen veripisaraan asti! und wir verteidigten unsern Vaterland bis auf dem letzten Tropfen Blut!

"Minä olin Ulmin luona, minä olin Austerlizin luona! minä olin Wagramin luona! ich war bei Wagram!"

– Oletteko todellakin sotinut? – kysyin minä kummastellen katsellen häneen. – Oletteko todellakin tappanut ihmisiä?

Karl Ivanovitsh rauhotti minut heti tämän kysymyksen suhteen.

"Kerran ranskalainen grenadieri jäi omasta joukostaan jäljelle ja kaatui tielle. Minä juoksin kiväärilleni ja tahdoin pistää hänen läpitsensä, aber der Franzose warf sein Gewehr und rief pardon, ja minä päästin hänet!

"Wagramin luona Napoleon ajoi meidät saareen ja piiritti sen, niin ettemme mistään kautta voineet pelastua. Kolme vuorokautta olimme ilman ruokavaroja, seisten polvia myöten vedessä, Napoleon, ilkiö, ei ottanut meitä vangiksi eikä päästänyt vapauteen! und der Bösewicht Napoleon wollte uns nicht gefangen nehmen und auch nicht frei lassen!

"Neljäntenä vuorokautena meidät otettiin jumalankiitos vangiksi ja vietiin linnaan. Jaloissani oli siniset housut, ylläni sotilaspuku hyvästä kankaasta, viisitoista talaria ja hopeakello – lahja papaltani. Ranskalainen sotamies vei kaikki. Onneksi jäi minulle neljä tukaattia, jotka mamma oli ommellut villapaitaani. Niitä ei kukaan löytänyt.

"Linnaan en tahtonut kauan jäädä, vaan päätin paeta. Kerran, suurena juhlapäivänä, sanoin kersantille, joka meitä vahti: 'Herra kersantti, nyt on suuri juhlapäivä, minä tahtoisin sitä viettää. Tuokaapa tänne kaksi pullollista madeiraa, niin juomme yhdessä.' Ja kersantti vastasi: 'hyvä'. Kun kersantti oli madeiran tuonut ja me olimme juoneet lasillisen kumpikin, otin minä häntä kädestä ja sanoin: 'Herra kersantti, onhan teilläkin isä ja äiti?...' Hän vastasi: 'on, herra Mauer...' – 'Minun isäni ja äitini, sanoin minä, – eivät ole kahdeksaan vuoteen nähneet minua eivätkä tiedä olenko elossa vai ovatko luuni jo aikaa sitten kosteassa mullassa. Oo, herra kersantti! minulla on kaksi tukaattia villapaitaani ommeltuina, ottakaa ne ja päästäkää minut. Tulkaa minun hyväntekijäkseni ja minun äitini on koko ikänsä rukoileva teidän edestänne Kaikkivaltiasta Jumalaa!'

"Kersantti joi madeiralasin ja sanoi: 'Herra Mauer, pidän teistä paljon ja surkuttelen teitä, mutta te olette vanki ja minä sotamies!' Minä puristin hänen kättänsä ja sanoin: 'herra kersantti!' ich drückte ihm die Hand und sagte: 'Herr Serjant.'

"Ja kersantti sanoi: 'te olette köyhä ihminen, enkä minä huoli rahoistanne vaan autan teitä. Kun minä menen maata, ostakaa te sangollinen paloviinaa sotamiehille, ja he nukkuvat. Minä en käännä katsettani teihin päin.'

"Hän oli hyvä mies. Minä ostin sangollisen paloviinaa ja kun sotamiehet päihtyivät, vedin minä saappaat jalkaani, puin ylleni vanhan sinellin ja läksin salaa ulos ovesta. Minä menin vallille aikoen hypätä alas, mutta siellä oli vettä enkä minä tahtonut tärvellä viimeistä pukuani: minä menin portille.

"Vahtisotamies käveli pyssyineen edestakasin ja näki minut. 'Qui vive?' sagte er auf ein Mal, mutta minä olin vaiti. 'Qui vive?' sagte er zum zweiten Mal ja minä olin yhä vaiti. 'Qui vive?' sagte er zum dritten Mal. Ja minä läksin pakoon. Minä hyppäsin veteen ja pääsin toiselle puolelle. Ich sprang ins Wasser, kletterte auf die andere Seite und machte mich aus dem Staube.

"Koko yön minä juoksin pitkin tietä, mutta kun tuli päivä, niin pelkäsin että minut tunnetaan ja piilouduin korkeaan ruislaihoon. Siellä laskeusin polvilleni, panin käteni ristiin, kiitin taivaallista Isää pelastuksestani ja nukuin rauhoittuneena. Ich dankte dem Allmächtigen Gott für Seine Barmherzigkeit und mit beruhigtem Gefühl schlief ich ein.

"Heräsin illalla ja läksin eteenpäin. Yhtäkkiä saavuttaa minut suuret saksalaiset kuormarattaat, kaksi pikimustaa hevosta edessä. Rattailla istui hyvin puettu mies poltellen tupakkaa ja katseli minua. Minä kuljin hiljaa eteenpäin, jotta rattaat olisivat ajaneet edelleni, mutta minä kuljin hitaasti ja rattaat ajoivat hitaasti ja mies katseli minua; minä kuljin nopeammin ja rattaat ajoivat nopeammin ja mies katseli minua. Minä istuin tiepuoleen; mies pysäytti hevosensa ja katseli minua. 'Nuori mies, hän sanoi, – minne vaellatte näin myöhään?' Minä vastasin: 'olen matkalla Frankfurtiin.' – 'Istukaahan rattailleni, tässä on tilaa, ja minä vien teidät perille... Miksi ei teillä ole mitään evästä mukananne, miksi partanne ei ole leikelty ja vaatteenne ovat liassa?' sanoi hän minulle, kun minä olin rattaille istunut. 'Minä olen köyhä ihminen, vastasin hänelle, – aikomukseni on hakea työtä jostakin tehtaasta; mutta vaatteeni ovat likaset siksi, että olen tiellä kompastunut.' – 'Tuo ei ole totta, nuori mies, sanoi hän, – tie on nyt kuiva.'

"Ja minä olin vaiti.

"'Sanokaa minulle puhdas tosi, vaati se hyvä ihminen: – kuka olette ja mistä tulette? näkönne miellyttää minua ja jos olette rehellinen mies, autan minä teitä.'

"Ja minä kerroin hänelle kaikki. Hän sanoi: 'hyvä on, nuori mies, lähtekää nyt minun köysitehtaalleni. Minä annan teille työtä, vaatteita, rahoja, ja te tulette asumaan luonani.'

"Ja minä sanoin: 'hyvä.'

"Me tulimme köysitehtaalle ja hyvä mies sanoi vaimollensa: 'tuossa on nuori mies, joka on taistellut isänmaansa puolesta ja karannut vankeudesta; hänellä ei ole kotia, ei vaatteita, ei leipää. Hän on asuva luonani. Antakaa hänelle puhtaita vaatteita, syöttäkää häntä.'

"Puolitoista vuotta olin minä köysitehtaalla ja isäntäni rupesi minusta niin pitämään, ettei tahtonut päästää pois. Ja minun oli hyvä olla. Olin silloin kaunis mies, olin nuori, pitkäkasvuinen, silmät siniset, nenä roomalainen... ja Madame L. (en voi ilmaista hänen nimeänsä) isäntäni vaimo, oli nuori, sievä nainen. Ja hän rakastui minuun.

"Nähtyään minut hän sanoi: 'herra Mauer, kuinka äitinne kutsuu teitä?' Minä vastasin: 'Karlchen.'

"Ja hän sanoi: 'Karlchen, istukaa viereeni.'

"Minä istuin hänen viereensä, ja hän sanoi: 'Karlchen, suudelkaa minua.'

"Minä suutelin, ja hän sanoi: 'Karlchen, minä rakastan teitä niin, etten voi enää kestää, ja hän alkoi vavista'."

Karl Ivanovitsh teki nyt pitkän paussin ja ylöspäin katsellen ja päätänsä keikutellen alkoi hymyillä niinkuin hymyilevät ihmiset suloisten muistojen vallassa ollessaan.

"'Niin', alkoi hän jälleen, oikaisten itseänsä nojatuolissa ja kääräisten yönuttuansa ympärilleen, – 'paljon olen minä kokenut elämässä sekä hyvää että pahaa; mutta tässä on todistajani', sanoi hän katsahtaen kanavavaatteeseen ommeltuun vapahtajan kuvaan, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella, – ei kukaan voi sanoa, että Karl Ivanovitsh olisi epärehellinen mies! Minä en tahtonut mustalla epäkiitollisuudella palkita sitä hyvää, jota herra L. oli minulle tehnyt, ja päätin karata hänen luotansa. Illalla, kun kaikki olivat menneet maata, minä kirjotin kirjeen isännälleni ja panin sen huoneeni pöydälle, otin vaatteeni, kolme talaria rahaa ja läksin salaa ulos. Ei kukaan ollut minua nähnyt ja minä läksin pitkin tietä."

X

JATKO.

"Yhdeksään vuoteen en ollut äitiäni nähnyt, enkä tiennyt oliko hän elossa vai maan mustassa mullassa. Minä saavuin isänmaahani. Kaupunkiin tultuani aloin kysellä missä asuu Gustaf Mauer, joka oli muinoin arendaattorina kreivi Sommerblatilla? Ja minulle vastattiin: 'kreivi Sommerblatt on kuollut ja Gustaf Mauer asuu nyt valtakadun varrella ja pitää liköörikauppaa.' Minä puin uudet liivit ylleni, tehtailijan lahjottaman hyvän verkanutun, kampasin hyvin tukkani ja läksin pappani likööripuotiin. Sisar Mariechen istui puodissa ja kysyi minulta mitä tarvitsen. Minä vastasin: 'saako täällä juoda lasillisen likööriä?' Ja hän sanoi: 'Vater! nuori mies pyytää lasillisen likööriä.' Ja pappa sanoi: 'anna nuorelle miehelle lasillinen likööriä.' Minä istuin pikku pöydän ääreen, join likööriä, polttelin tupakkaa ja katselin pappaa, Mariechenia ja Johania, joka myöskin oli puotiin tullut. Puheensa sivussa pappa sanoi minulle: 'te varmaan tiedätte, nuori mies, missä nykyään armeijamme seisoo.' Minä vastasin: 'minä tulen juuri armeijasta ja se seisoo Wienin luona.' – 'Poikamme, sanoi pappa, – oli sotamies, eikä ole yhdeksään vuoteen meille mitään kirjottanut, ja me emme tiedä onko hän hengissä vai kuollut. Vaimoni itkee häntä alituisesti...' – Minä polttelin tupakkaa ja sanoin: 'mikä oli poikanne nimi ja missä hän palveli? ehkäpä minä hänet tunnenkin...' – 'Hänen nimensä oli Karl Mauer, ja hän palveli itävaltalaisissa jääkärikunnissa', sanoi pappani. – 'Hän on pitkäkasvuinen ja kaunis mies, niinkuin tekin', sanoi sisar Mariechen. Minä sanoin: 'minä tunnen teidän Kaarlonne.' – 'Amalia!' – sagte auf ein Mal mein Vater – 'tulkaa tänne, täällä on mies, joka tuntee meidän Kaarlomme.' Ja minun rakas pikku äitini tulee ulos peräovesta. Minä heti tunsin hänet. 'Tekö tunnette meidän Kaarlomme?' hän sanoi, katsahti minuun, kalpeni ja alkoi vavista! – 'Tunnen, minä olen nähnyt häntä', minä sanoin enkä uskaltanut nostaa silmiäni häneen; sydämmeni oli pakahtua. – 'Minun Kaarloni elää!' sanoi äitini, – 'Jumalankiitos. Missä hän on, minun rakas Kaarloni? Minä kuolisin rauhallisena, jos vielä kerran voisin nähdä häntä, minun rakasta poikaani, mutta Jumala ei sitä tahdo', ja hän alkoi itkeä... Nyt en voinut enää kestää... 'Äiti!' minä sanoin, 'minä olen teidän Kaarlonne!' Ja hän kaatui minun käsiini..."

Karl Ivanovitsh peitti silmänsä ja hänen huulensa vavahtelivat.

"'Mutter!' – sagte ich – 'ich bin ihr Sohn, ich bin ihr Karl!' und sie sturzte mir in die Arme", toisti hän vähän rauhottuneena, ja pyyhki suuria vesikarpaloita poskiltansa.

"Mutta Jumala ei suonut minun päättää päiväni kotona. Minun kohtaloni oli onnettomuus! das Unglück verfolgte mich überall!... Minä sain olla kotonani ainoastaan kolme kuukautta. Eräänä sunnuntaina olin kahvilassa, edessäni oli lasillinen olutta, minä polttelin piippua ja juttelin tuttavieni kanssa politiikkaa, Frans keisarista, Napoleonista, sodasta, ja jokainen lausui ajatuksensa. Vieressämme istui tuntematon herra harmaassa palttoossa, joi kahvia, poltteli tupakkaa, eikä puhunut mitään kanssamme. Er rauchte sein Pfeifchen und schwieg still. Kun yövartija oli huutanut 'kello on kymmenen lyönyt', otin minä lakkini, maksoin ja läksin kotiin. Puoliyön aikaan joku koputtaa ovelle. Minä heräsin ja sanoin: 'kuka siellä?' 'Macht auf!' Minä sanoin: 'ilmaiskaa kuka olette ja minä aukasen.' Ich sagte: 'sagt wer ihr seid und ich werde aufmachen.' 'Macht auf in Nahmen des Gesetzes!' sanoi joku oven takaa. Ja minä aukasin. Kaksi sotamiestä seisoi kiväärineen oven takana ja huoneeseen astui tuntematon mies harmaassa palttoossa, sama, joka oli istunut vieressämme kahvilassa. Hän oli urkkija! Es war ein Spion!... 'Seuratkaa minua!' sanoi urkkija. 'Hyvä on', sanoin minä... Minä vedin saappaat ja housut jalkaani ja pukiessani kävin pitkin huonetta.

"Sisässäni kiehui: minä ajattelin itsekseni – hän on konna! Kun tulin seinän luo, missä miekkani riippui, minä äkkiä tartuin siihen ja sanoin: 'sinä olet urkkija; puolusta itseäsi! du bist ein Spion, verteidige dich!' Ich gab ein Hieb vasemmalle, ein Hieb oikealle, ja yhden iskun suoraan päähän. Urkkija kaatui! Minä sieppasin kapsäkkini ja rahani ja hyppäsin ulos ikkunasta. Ich nahm mein Mantelsack und Beutel und sprang zum Fenster hinaus. Ich kam nach Ems, siellä tulin kenraali Sazinin tuttavuuteen. Hän mieltyi minuun, hankki lähettiläältä passin ja otti minut mukaansa Venäjälle lasten opettajaksi. Kenraali Sazinin kuoltua, pyysi teidän äitinne minut luoksensa. Hän sanoi: 'Karl Ivanovitsh! jätän lapseni teidän huostaanne, rakastakaa heitä, ja minä en ole koskaan jättävä teitä, minä olen teidän vanhuutenne turvaava.' – Nyt ei häntä enää ole ja kaikki on unohdettu. Palkaksi kaksikymmenvuotisesta palveluksestani on minun nyt vanhoina päivinäni meneminen kadulle leipäkannikkaa hakemaan. Jumala tämän näkee ja tämän tietää ja tämä on Hänen pyhä tahtonsa, mutta kovin on minun kuitenkin sääli teitä, lapsukaiset!" päätti Karl Ivanovitsh vetäen minua kädestä luoksensa ja suudellen päähän.

XI

YKSIKKÖ.

Vuosisurun päätyttyä mummo vähän toipui kohdanneesta onnettomuudesta ja alkoi jo vähitellen ottaa vastaan vieraita, erittäinkin lapsia – ikäisiäni poikia ja tyttöjä.

Ljubotshkan syntymäpäivänä 13 päivänä joulukuuta saapui meille jo ennen päivällistä ruhtinatar Kornakov tyttärineen, rouva Valahina Sonitshkansa kanssa, Ilinka Grapp ja kaksi Iivinien nuorinta veljestä.

Puheen, naurun ja häärinän melu kuului jo ylös meille alakerroksesta, mihin koko seurue oli kokoontunut, mutta me emme voineet rientää sinne ennen aamutuntiemme loppumista. Luokkahuoneessa riippuvalle taululle oli merkitty: Lundi, de 2 à 3 maitre d'histoire et de géographie; ja tätäpä maitre d'histoire oli ensin odotettava, kuultava ja saatettava, ennenkuin pääsi vapaaksi. Oli jo kaksikymmentä minuuttia yli kaksi, mutta historian opettajaa ei kuulunut eikä näkynyt edes kadulla, jota myöten hänen oli tuleminen ja jonne minä silmäilin kovasti toivoen, etten häntä ikinä näkisi.

– Lebedef ei näy tulevankaan, sanoi Volodja hetkeksi irtautuen kirjasta, jonka mukaan hän valmistautui tutkintoon.

– Kunpa ei tulisikaan... en osaa yhtään mitään... mutta tuollahan se näyttää sentään tulevan, lisäsin minä onnettomalla äänellä.

Volodja nousi ja meni ikkunan luo.

– Ei, ei se ole hän, tuohan on jokin herra. – Odotetaan vielä puoli kolmeen, lisäsi hän venytellen itseänsä ja samalla raapien takaraivoansa, kuten hän tavallisesti teki hetkeksi levähtäessään luvuistaan. – Ellei tule silloinkaan, niin voimme sanoa St Jérômelle.

– Paras kun pysyisikin poissa, sanoin minä myös venytellen itseäni.

Jotain tehdäkseni minä avasin kirjan siitä kohden, mistä läksy oli, ja aloin lukea. Läksy oli pitkä ja vaikea, minä en osannut mitään, ja näin selvästi, etten enää voi ehtiä mitään mieleeni painamaan, erittäinkin kun olin siinä kiihottuneessa mielentilassa, jossa ajatukset eivät ota pysähtyäkseen mihinkään erityiseen esineeseen.

Edellisen historiantunnin johdosta – historiaa olin aina pitänyt kaikkein ikävimpänä ja raskaimpana aineena – oli Lebedef tehnyt minusta valituksen St Jérômelle ja arvostellut edistystäni kakkosella, mikä katsottiin hyvin huonoksi. St Jérôme oli jo silloin sanonut minulle, että ellen seuraavalla tunnilla saa vähintäin kolmea, niin minua ankarasti rangaistaan. Nyt oli tuo läksy edessäni ja tunnustaakseni minua kovasti pelotti.

Olin niin syventynyt oudon historianläksyn lukemiseen, että eteisestä kuuluva kalossien riisuminen äkkiarvaamatta hätkäytti minua. Tuskin olin ehtinyt katsoa ympärilleni, kuin ovessa näyttäytyi rokonarpinen, inhottavan opettajan kömpelö olento sinisessä takissa, oppineine nappineen.

Opettaja pani hitaasti lakkinsa ikkunalaudalle, vihot pöydälle, hajotti molemmin käsin takkinsa liepeet (aivan kuin se olisi ollut hyvin tarpeellista) ja hengästystään puhallellen istui paikalleen.

— No, hyvät herrat, sanoi hän hieroen yhteen hikisiä käsiään: käykäämme ensin läpitse se, mistä oli puhe viime tunnilla, sitten koetan tutustuttaa teitä keskiajan lähinnä seuraaviin tapauksiin.

Tämä merkitsi: sanokaa läksynne!

Sillä aikaa kuin Volodja vastaili hänelle vapaasti ja varmasti, kuten osaaja ainakin, läksin minä – noin muuten vaan – rappusille, ja koska alakertaan en saanut mennä, niin oli aivan luonnollista, että minä itsenikin huomaamatta ilmaannuin porraslavalle. Mutta juuri kuin aijoin asettua tavalliselle paikalleni oven taakse, josta tein havaintojani, niin Mimmi, tuo alituinen onnettomuuksieni alkulähde, poukahti äkkiä esille. "Mitä täällä teette?" sanoi hän ankarasti katsahtaen minuun, sitten piikainhuoneen ovelle, sitten taas minuun. Minä tunsin itseni kokonaan syylliseksi sekä olemiseeni poissa luokkahuoneesta että olemiseeni tällaisessa kielletyssä paikassa; sentähden olin vaiti, painoin pääni alas ja ilmaisin olennossani liikuttavaa katumusta.

"Ei, tämä menee jo liian pitkälle! sanoi Mimmi, – mitä täällä teette?" Minä olin vaiti. – "Ei, tämä ei saa jäädä tähän, toisti hän naputellen sormenpäillään porraspuihin, – kerron kaikki kreivittärelle."

Oli jo viittä vaille kolme, kun palasin luokkahuoneeseen. Opettaja ei ollut huomaavinaan minun poissaoloani eikä palaamistani. Hän selitteli Volodjalle seuraavaa läksyä. Kun hän oli lopettanut selityksensä, alkanut panna kokoon vihkoja ja Volodja oli mennyt toiseen huoneeseen hakemaan tuntilippua, heräsi minussa ilonen ajatus, että kaikki ehkä onkin loppunut ja minä olen unohdettu.

Mutta äkkiä kääntyi opettaja, pahansuopa hymy huulillaan, minun puoleeni.

– Toivoakseni osaatte läksynne, sanoi hän hieroen käsiään.

– Osaan kyllä, vastasin minä.

– Olkaa hyvä, kertokaa minulle jotain Ludvig Pyhän ristiretkestä, sanoi hän keikuttaen itseänsä tuolilla ja miettiväisenä katsoen jalkoihinsa. – Mainitkaa ensin syyt, jotka saattoivat Ranskan kuninkaan tarttumaan ristiin, sanoi hän silmäkulmiansa kohottaen ja sormellaan mustepulloa osottaen; – antakaa sitten yleinen luonnekuvaus tästä ristiretkestä, lisäsi hän tehden koko kämmenellään sellaisen liikkeen kuin olisi aikonut jotakin ottaa kiinni, – ja vihdoin, kertokaa tämän retken vaikutuksesta Europan valtioihin yleensä, sanoi hän lyöden vihoilla pöydän vasemmalle puolelle, – ja Ranskan kuningaskuntaan erityisesti, päätti hän lyöden pöydän oikealle puolen ja kallistaen päänsä oikealle.

Minä nielasin pari kertaa sylkeä, rykäsin kurkkuni selväksi, kallistin pääni sivulle ja vaikenin. Sitten, otettuani käteen höyhenkynän, joka oli pöydällä, aloin sitä repiä ja olin yhä vaiti.

– Antakaapa kynä tänne, sanoi minulle opettaja ojentaen kätensä. – Se kyllä vielä kelpaa. No?

– Lud... kar... Ludvig Pyhä oli... oli... oli... hyvä ja viisas keisari...

– Mikä?

– Keisari. Hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin ja antoi hallituksen ohjat äidilleen.

– Mikä oli tämän nimi?

– B... b... lanka?

– Kuinka? bulanka?

Minä naurahdin jotenkin vinosti ja kömpelösti.

– No, ehkä tiedätte vielä jotakin muuta? sanoi hän ivallisesti.

Minulla ei ollut enää mitään kadottamista, minä rykäsin ja aloin ladella mitä ikinä mieleeni juolahti. Opettaja kuunteli äänetönnä ja lakasi pölyä pöydältä sillä kynällä, jonka oli minulta ottanut, tuijotti korvani ohitse ja saneli: "hyvä, erinomaisen hyvä". Minä tunsin, etten tiedä mitään, – että puhun puuta heinää, ja minua suuresti kauhistutti, kun opettaja ei pysähyttänyt eikä oikaissut minua.

– Miksi hän sai päähänsä mennä Jerusalemiin, kysyi hän toistaen minun sanojani.

– Siksi... sentähden... senvuoksi, siitä syystä että... Enempää en saanut suustani, ja tunsin että jos tuo opettaja ilkiö vaikka kokonaisen vuoden mykkänä katselee minuun, en sittenkään enää pysty lausumaan ainoatakaan ääntä. Opettaja tuijotti minuun noin kolmen minutin ajan, sitten saivat hänen kasvonsa äkkiä syvän surun ilmeen, ja tunteellisella äänellä hän sanoi Volodjalle, joka samassa astui huoneeseen:

— Antakaapa tänne vihkonne, niin merkitsen arvosanat.

Volodja antoi hänelle vihon ja asetti varovasti tuntilapun sen viereen.

Opettaja avasi vihon ja varovasti kastaen kynänsä mustepulloon kirjotti kauniilla käsialalla Volodjalle viisi edistyksessä ja käytöksessä. Sitten pysäytti kynänsä sen sarekkeen kohdalle mihin minun arvosanani oli merkittävä, katsahti minuun, karisti musteen kynästään ja vaipui mietteihinsä.

Äkkiä hänen kätensä teki tuskin huomattavan liikkeen ja sarekkeeseen ilmestyi kauniisti kirjotettu ykkönen ynnä piste; toinen liike – ja käytöksen sarekkeeseen ilmaantui myöskin ykkönen ynnä piste.

Pantuaan sitten taidokkaasti kokoon arvosanavihon, opettaja nousi ja suuntautui ovelle aivan kuin ei olisi edes huomannutkaan minun epätoivoista, rukoilevaa ja moittivaa katsettani.

– Michael Larionovitsh! sanoin minä.

– Ei, vastasi hän ymmärtäen aikomukseni: – noin ei käy päinsä. Minä en tahdo ottaa vastaan rahoja ilmaiseksi.

Opettaja veti kalossit jalkaansa, pani ylleen kamelinkarvaisen sinellinsä sekä kääri suurella huolellisuudella huivin kaulaansa. Aivan kuin mikään huolellisuus olisi voinut tulla kysymykseen nyt senjälkeen kun minulle oli tämmöistä tapahtunut! Hänelle se merkitsi vaan pientä kynänvetoa, mutta minulle se oli mitä suurin onnettomuus.

– Onko tunti lopussa? kysyi St. Jérôme astuen sisälle.

– On.

– Oliko opettaja tyytyväinen teihin?

– Oli, sanoi Volodja.

– Minkä arvosanan saitte?

– Viisi.

– Entä Nicolas?

Minä olin vaiti.

– Se taisi saada neljä, sanoi Volodja.

Hän käsitti, että minä olin pelastettava, vaikkapa vaan täksi päiväksi. Rangaiskoot, kunhan vaan eivät rankaise nyt, kun meillä on vieraita.

– Voyons Messieurs. (St Jérômella oli tapa joka tilaisuudessa sanoa: voyons!) Faites votre toilette et descendons.

XII

PIKKU AVAIN.

Tuskin olimme alas tultuamme ehtineet tervehtiä kaikkia vieraita kuin me jo käskettiin ruokapöydän ääreen. Isä oli erittäin hyvällä tuulella (hän oli tähän aikaan voiton puolella korttipelissä), oli lahjottanut Ljubotshkalle kalliin hopeaserviisin ja nyt päivällisellä muisti jättäneensä sivurakennukseen vielä makeisrasian, joka oli aijottu nimipäivän viettäjälle.

– Etten tarvitsisi lähettää palvelijaa, meneppä sinä Koko, sanoi hän minulle. – Avaimet ovat suurella pöydällä näkinkengässä, tiedäthän?... Niin ota ne, ja suurimmalla avaimella aukase toinen laatikko oikealla. Sieltä otat rasian, joka sisältää paperiin käärittyjä konvehtia, ja tuo kaikki tänne.

– Tuonko myöskin sinulle sikarit, kysyin minä, kun tiesin että hän aina päivällisen jälkeen lähetti jonkun niitä hakemaan.

– Tuo, mutta katso ettet mitään liikuta minun huoneessani, sanoi hän minun jälkeeni.

Löydettyäni avaimet sanotulta paikalta olin jo avaamassa laatikkoa, kun minua rupesi haluttamaan saada tietää mihin tuo pikkuavain kuului, joka riippui samassa renkaassa.

Pöydällä oli tuhansien erilaisten kapineiden joukossa myöskin eräs ommeltu portfölji, jossa oli pieni riippuvainen lukko, ja minua halutti koettaa sopiiko pikkuavain siihen. Yritykseni saavutti täydellisen menestyksen, portfölji aukesi ja minä löysin siinä koko joukon papereita. Uteliaisuuden tunto semmoisella varmuudella neuvoi minua ottamaan selkoa mitä papereita nuo olivat, etten malttanut kuulla omantunnon ääntä, vaan ryhdyin portföljin sisältöä tutkimaan...

Lapsellinen, ehdoton kuuliaisuus kaikkia vanhempia ja erittäin isää kohtaan oli minuun niin syvälti juurtunut, että järkeni kieltäytyi tekemästä mitään päätelmiä senjohdosta mitä sain nähdä. Minusta tuntui, että isä tietysti elää aivan erikoisessa ihanassa ja saavuttamattomassa ilmapiirissä, ja tunkeutuminen hänen elämänsä salaisuuksiin olisi ollut minun puoleltani jonkinlaista pyhyyden loukkaamista. Sentähden papan portföljissä melkein sattumalta tekemäni havainnot eivät jättäneet minuun minkäänlaista selvää käsitystä, ainoastaan hämärän tunnon siitä, että olin menetellyt väärin. Minua hävetti ja tuntui pahalta.

Tämän tunteen vaikutuksesta tahdoin mitä pikemmin panna portföljin kiinni, mutta nähtävästi oli minun tänä muistettavana päivänä kokeminen kaikki mahdolliset onnettomuudet: Pistettyäni avaimen lukon avainreikään, minä väänsin sitä väärään suuntaan; luullen lukon menneen kiinni minä otin avaimen pois ja – voi kauhistusta! – kädessäni oli ainoastaan avaimen silmukka. Huolellisesti minä yrittelin yhdistää sitä jälleen lukon sisään jääneeseen puoliskoon ja jonkinlaisen taikakeinon avulla vetää sitä sieltä ulos; mutta vihdoin piti kuin pitikin tottua siihen hirveään ajatukseen, että olin entisten rikosten lisäksi tehnyt vielä uuden rikoksen, joka kohta isän palattua työhuoneeseensa oli tuleva ilmi.

Mimmin ilmianto, yksikkö ja avain! Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua. Mummo uhkaa minua Mimmin ilmiannon vuoksi, St Jérôme yksikön vuoksi... vielä tänä iltana on kaikki tuo sortuva minun ylitseni!

– Mitä ihmeitä tästä nyt tulee?! Voi sentään mitä olenkaan tehnyt?! puhelin minä ääneen kävellen työhuoneen pehmeällä matolla. – Mutta olkoon! sanoin itsekseni ottaen esiin konvehdit ja sikarit: – mikä on tuleva se tulkoon... Ja minä juoksin päärakennukseen.

Tämä kohtaloon vetoova lause, jonka olin lapsena kuullut Nikolain sanovan, vaikutti minuun kaikissa elämäni vaikeissa tilaisuuksissa rauhottavasti, ainakin hetkeksi. Saliin tullessani olin tosin vähän hermostuneessa ja epäluonnollisessa mielentilassa, mutta olin kuitenkin erinomaisen iloisella päällä.

XIII

PETTÄJÄ.

Päivällisen jälkeen alkoivat leikit ja minä otin niihin mitä vilkkainta osaa. Leikittäissä "kissaa ja hiirtä" minä juoksin jollakin lailla kömpelösti Kornakovien guvernanttia vastaan, joka leikki meidän kanssamme, ja vahingossa astuin hänen hameelleen niin että se repesi. Huomattuani että kaikille tytöille, mutta erittäinkin Sonitshkalle, oli mieleen nähdä kuinka guvernantti kasvot nurpeina läksi toiseen huoneeseen ompelemaan pukuaan, minä päätin toimittaa heille tämän huvin toistamiseen. Näissä ystävällisissä aikeissa minä rupesin heti guvernantin palattua huoneeseen nelistämään hänen ympärillänsä ja jatkoin näitä hurjistelujani siksi kunnes tulin tilaisuuteen uudestaan satuttamaan korkoni hänen hameeseensa – ja taas se repesi. Sonitshka ja ruhtinattaret saattoivat vaivalla pidättää naurua, mikä seikka erittäin suloisesti kutkutti itserakkauttani: mutta St Jérôme oli nähtävästi huomannut vehkeeni; hän tuli luokseni ja silmät rypyssä (jota en voinut kärsiä), sanoi että itku pitkästä ilosta, ja että ellen käyttäydy siivommin, niin hän juhlasta huolimatta panee minut katumukselle.

Mutta minä olin niinkuin pelaaja, joka pelkää laskea voittonsa ja tappionsa, ja sentähden yhä heittää esille epätoivoisia kortteja, umpimähkään, ainoastaan ollakseen ehtimättä punnita asemaansa. Minä naurahdin röyhkeästi ja läksin hänen luotansa.

"Kissan ja hiiren" jälkeen pani joku toimeen leikin, jota taisimme sanoa nimellä Lange Nase. Tässä leikissä asetettiin tuolit vastakkain kahteen riviin, ja naiset ja herrat jakaantuivat eri joukkoihin ja sitten vuorotellen valitsivat kuka kenenkin tahtoi – jota toisten oli arvaaminen.

Nuorin ruhtinattarista valitsi aina nuoremman Iivinin, Katinka valitsi joko Volodjaa taikka Ilinkaa, mutta Sonitshka valitsi joka kerran Serjozhan eikä suureksi hämmästyksekseni lainkaan hävennyt, kun Serjozha tuli ja suoraan istui häntä vastapäätä. Hän nauroi suloista, raikasta nauruansa ja teki hänelle päällään merkkejä, että hän oli oikein arvannut. Minua ei kukaan valinnut. Suuresti loukkaantuneena minä ymmärsin, että olen se, joka aina jää jälelle, kun kaikki ovat valitut – että minun osakseni aina tuli nuo viimeiset sanavaihdot: "Ketä ei vielä ole valittu?" – "Nikolenka; no ota sinä siis hänet." Senpä vuoksi, kun minun oli vuoroni tulla sisälle, menin suoraan joko sisareni tai jonkun ruman ruhtinattaren luo, enkä paha kyllä milloinkaan erehtynyt. Mutta Sonitshka se näytti olevan niin innoissaan Serjozha Iivinistä, että minä olin hänelle pelkkää ilmaa. En tiedä millä perustuksella nimitin Sonitshkaa ajatuksissani petturiksi, sillä eipä hän ollut milloinkaan sitoutunut valitsemaan minua Serjozhan asemesta; mutta minä olin selvillä siitä, että hän oli menetellyt minun suhteeni "kurjasti".

Leikin jälkeen huomasin, että halveksimani petturi, jota tosin kyllä en voinut olla katselematta, meni Serjozhan ja Katinkan kanssa nurkkaan jostakin salaa supattelemaan. Hiivin pianon alle ottaakseni selon heidän salaisuudestaan. Ja sain nähdä seuraavaa: Katinka piteli batistinenäliinaa kahdesta päästä Serjozhan ja Sonitshkan päiden edessä, ettei kukaan heitä näkisi. – "Ei, kun kerran hävisitte niin suorittakaa panttinne!" sanoi Serjozha. Sonitshka seisoi hänen edessään kädet riipuksissa aivan kuin syyllinen ja puhui punastuneena: "Enpä ole hävittänyt, eikö niin m-lle Catherine?" – "Minä pidän totuudesta, vastasi Katinka, – olette hävittänyt vedon, ma chère." Tuskin oli Katinka tämän sanonut kuin Serjozha kumartui ja suuteli Sonitshkaa. Ihan suoraan vasten hänen ruusunpunasia huuliansa! Ja Sonitshka rupesi nauramaan aivan kuin se ei olisi ollut yhtään mitään, ainoastaan hauskaa. Hirmuista!!! Voi sinua, kavala petturi!

XIV

PIMENNYS.

Äkkiä tunsin halveksumista naisiin yleensä ja Sonitshkaan erityisesti; aloin vakuuttaa itselleni, ettei noissa leikeissä ole niin mitään hauskaa, että ne sopivat ainoastaan tytöille, ja minun teki kovasti mieleni hurjistella ja tehdä vihdoin jokin sellainen temppu, joka olisi lopullisesti jokaista hämmästyttänyt. Tilaisuutta tähän ei tarvinnut kauan odottaa.

St Jérôme läksi huoneesta puheltuaan hetken Mimmin kanssa; hänen askeleensa kuuluivat ensin rappusissa, mutta sitten yläpuolellamme ja tuntuivat menevän luokkahuoneeseen päin. Otaksuin Mimmin hänelle sanoneen missä oli minut nähnyt tunnin aikana, ja St Jérômen nyt menneen päiväkirjaa katsomaan. En voinut ajatella hänellä tähän aikaan voivan olla muuta elämäntarkotusta kuin minun rankaisemiseni. Olen jossain lukenut, että kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä eli siis poikaijän väliasteella olevat lapset ovat erittäin taipuvaiset murhapolttoon, jopa tappoonkin. Muistellen poika-ikääni ja erittäinkin sitä mielentilaa, missä olin tänä onnettomana päivänä, voin sangen hyvästi ymmärtää kaikkein suuremman rikoksen mahdollisuutta, – rikoksen, joka tehdään ilman mitään tarkotusta, ilman vahingoittamisen halua, ainoastaan noin muuten vaan – uteliaisuudesta, epämääräisestä toiminnan tarpeesta. On hetkiä, jolloin tulevaisuus tuntuu olevan niin synkässä valossa, että pelottaa koskettaa siihen ymmärryksen katseella. Silloin ihminen lakkauttaa itsessään ymmärryksen toiminnan ja koettaa kuvailla, että tulevaisuutta ei tule olemaan ja menneisyyttä ei ole ollut. Semmoisina hetkinä, jolloin ajatus ei arvostele edeltäpäin jokaista tahdon esinettä, vaan elämän ainoaksi ponneksi jää lihalliset vaistot, voin ymmärtää, että kokematon lapsi, jolla on erityinen taipumus tulla tähän mielentilaan, voi ilman vähintäkään epäilystä, uteliaisuuden hymy huulilla virittää ja puhaltaa liekkiin tulen oman kotinsa alle, jossa nukkuvat hänen veljensä, isänsä, äitinsä joita hän hellästi rakastaa. — Näin hetkeksi kadotettuaan arvostelevan ymmärryksensä, – melkeinpä vaan tavallisesta hajamielisyydestä, – iskee seitsemäntoista ikäinen talonpoikaispoika, katsellessaan vasta hiotun kirveen terää lavitsan edessä, missä kasvot alaspäin nukkuu hänen isäukkonsa, äkkiä häntä kirveellä, ja sitten tylsän uteliaana katselee kuinka veri ammottavasta haavasta tihkuu lavitsan alle. Saman arvostelevan ymmärryksen puutteesta ja vaistomaisesta uteliaisuudesta ihminen tuntee jonkinlaista nautintoa pysähtyessään pohjattoman kuilun äärimmäiselle partaalle ja ajatellessaan: mitäpä jos viskautuisin tuonne? – tai painaessaan ladatun revolverin ohimoa vasten ja ajatellessaan: mitäpä jos painaisin liipasinta! – taikka nähdessään jonkun ylhäisen henkilön, johon koko seura tuntee orjamaista kunnioitusta ja ajatellessaan: mitäpä jos lähestyisin tuota, tarttuisin sen nenään ja sanoisin: "no miekkoiseni, tuleppa nyt perässä".

Samallaisen sisällisen mielenkuohun vaikutuksesta ja punnitsevan arvostelun puutteesta, kun St Jérôme tuli alas ja sanoi minulle, etten enää saa olla täällä, koska olin niin huonosti käyttäytynyt ja osannut läksyni, ja että heti menisin ylös, minä näytin hänelle kieltä enkä mennyt.

Ensi hetkellä St Jérôme ei voinut sanoa sanaakaan hämmästyksestä ja vihasta.

– C'est bien, sanoi hän saavuttaen minut: – olen jo monasti uhannut teitä rangaistuksella, josta mummonne on tahtonut teitä vapauttaa; mutta nyt näen, että ilman vitsaa teitä ei mitenkään saa tottelemaan, ja vitsaa te siis saattekin.

Hän sanoi tämän niin kovasti, että kaikki kuulivat. Veri syöksähti tavattomalla voimalla sydämmeeni; minä tunsin kuinka kovasti se lyö, kuinka kasvoni kalpenevat ja kuinka huuleni alkavat tahtomattani vavahdella. Taisin olla tällä hetkellä pelottavan näkönen, koska St Jérôme, välttäen katsettani, tarttui äkisti käteeni; mutta tuskin olin tuntenut hänen kätensä kosketuksen kuin minun tuli niin paha olla, että unohtaen koko maailman tempasin käteni irti ja löin häntä koko voimastani.

– Mikä sinua vaivaa? sanoi Volodja, joka kauhistuen ja hämmästyen oli nähnyt tekoni.

– Anna minun olla! huusin minä itku suussa: – ei kukaan teistä välitä minusta eikä kukaan ymmärrä, kuinka onneton minä olen. Kaikki te olette ilkeät, inhottavat, lisäsin minä jonkinlaisessa hurjassa raivossa kääntyen koko seuran puoleen.

Mutta samassa St Jérôme ankarana ja kalpeana tuli uudestaan luokseni enkä ehtinyt vielä valmistautua puolustamaan itseäni, kun hän jo väkevällä liikkeellä aivan kuin ruuvipenkkiin puristi molemmat käteni yhteen ja alkoi raastaa minua jonnekin pois. Päätäni pyörrytti mielenkuohusta; muistan ainoastaan, että minä epätoivoisesti hakkasin päätäni ja viskelin polviani niin kauan kuin oli vähäkin voimia; muistan, että nenäni usean kerran sattui jonkun reisiin, että suuhuni joutui jonkun verkatakki, että ympärilläni joka taholla tuntui jonkun jalkoja, tomun hajua ja violette-veden tuoksua, jota St Jérôme käytti hajuvetenä.

Muutaman minutin kuluttua paiskautui kopukan ovi minun jälkeeni.

– Vasili! sanoi hän inhottavalla, voitonriemuisella äänellä – tuo vitsat tänne! – – –

XV.

MIETTEITÄ.

Olisinko siihen aikaan todella voinut luulla, että jäisin eloon kaikkien näiden minua kohdanneiden onnettomuuksien jälkeen, ja että tulee aika, jolloin voin rauhallisesti niitä muistella?...

Muistaessani mitä olin tehnyt en voinut kuvailla mitä seurauksia tästä kaikesta oli tuleva, mutta hämärästi tunsin auttamattomasti hukkuvani. Aluksi vallitsi ympärilläni täydellinen hiljaisuus, tai ainakin minusta ankaran mielenkuohun tähden niin tuntui, mutta vähitellen aloin erottaa ääniä. Vasili tuli alhaalta ja viskattuaan jonkun luudantapaisen esineen ikkunalle pani haukotellen pitkäkseen. Alhaalta kuului kotiopettajan äänekäs puhe – (luultavasti hän puhui minusta), sitten lasten ääniä, sitten naurua, juoksua, mutta jonkun minutin kuluttua alkoi talossa sen tavallinen liike, aivan kuin ei kukaan olisi tietänyt tai välittänyt siitä, että minä istuin pimeässä kopukassa.

En minä itkenyt, mutta joku kiveä raskaampi paino oli sydämmelläni. Ajatukset ja kuvat kulkivat kiihtyvällä nopeudella häiriytyneessä mielikuvituksessani; mutta minua kohdanneen onnettomuuden muisto yhä katkasi niiden oikullista ketjua ja minä uudestaan jouduin epätietoisuuden, toivottomuuden ja pelon umpisokkeloon.

Toisinaan rupesin ajattelemaan, että täytyy löytyä joku tuntematon syy tuohon kaikkien vihaan minua kohtaan. (Sillä hetkellä olin aivan vakuutettu siitä, että kaikki, alkaen mummosta Filip kuskiin asti. inhoovat minua ja nauttivat minun kärsimyksistäni). Minä varmaan en ole äitini ja isäni poika, enkä Volodjan veli, vaan onneton orpo, armoihin otettu löytölapsi, – ajattelin itsekseni; ja tämä mahdoton ajatus tuotti minulle jonkinlaista surunsekaista lohdutusta ja tuntui aivan todenmukaiselta. Minun teki mieleni ajatella, ettei onnettomuuteeni ollut syynä omat pahat tekoni, vaan se, että kohtaloni oli muka "hamasta syntymästäni saakka" sellainen ollut, ja mielihyvää tuotti myöskin se, että kohtaloni muistutti onnettoman Karl Ivanovitshin kohtaloa.

"Mutta miksi peittäisin tätä salaisuutta, kun kerran olen itse sen perille päässyt?" ajattelen edelleen: – huomispäivänä menen isäni eteen ja sanon hänelle: "isä, turhaan sinä peittelet minulta syntymiseni salaisuutta: minä tiedän kaikki". Hän sanoo siihen: minkä sille taitaa, ystäväni, ennen tai myöhemmin olisit kuitenkin sen saanut tietää, – sinä et ole minun poikani, mutta minä olen ottanut sinut ottopojakseni ja jos sinä olet ansaitseva minun rakkauttani, niin en jätä sinua milloinkaan, ja minä vastaan hänelle: "isä, – vaikka enhän ole oikeutettu nimittämään sinua tällä nimellä, mutta käytän sitä nyt viimeisen kerran, – minä olen aina sinua rakastanut ja tulen rakastamaan, en ole milloinkaan unohtava, että olet hyväntekijäni, vaan taloosi en enää voi jäädä. Täällä ei kukaan minua rakasta, ja St Jérôme on päälliseksi vannonut kukistavansa minut. Joko hänen taikka minun on jättäminen talosi, sillä minä en vastaa omasta itsestäni; siihen määrään inhoan tuota miestä, että olen valmis vaikka mihin. Minä tapan hänet." Niin minun pitääkin sanoa: "isä, minä tapan hänet". Isä alkaa rukoilla minua, mutta minä teen kädelläni kieltävän liikkeen, sanon hänelle: ei, ystäväni, hyväntekijäni, me emme voi elää saman katon alla, anna siis minun mennä: ja sitten minä syleilen häntä ja sanon hänelle jostakin syystä ranskaksi: "Oh, mon père, oh, mon bienfaiteur donne-moi pour la dernière fois ta benédiction et que la volonté de Dieu soit faite!" Ja istuen kirstulla pimeässä kopukassa minä itkeä nyyhkytän näitä ajatellessani. Mutta äkkiä juolahtaa mieleeni minua odottava häpeällinen rangaistus, näen todellisuuden sen oikeassa valossa, ja mietteet siinä silmänräpäyksessä häviävät.

Toisinaan taas kuvittelen olevani jo vapaudessa ulkopuolella kotiamme. Minä tulen husaariksi ja lähden sotaan. Kaikilta tahoilta hyökkää vihollinen kimppuuni, minä huiskutan sapeliani ja tapan yhden, tapan toisen, tapan kolmannen. Vihdoin, nääntyen haavoihin ja väsymykseen kaadun maahan ja huudan: "voitto!" Kenraali kannustaa hevosensa minun luokseni ja kysyy: "missä on hän, meidän vapauttajamme?" Hänelle näytetään minua, hän lankee minun kaulaani ja ilonkyyneleet silmissä huutaa: "voitto!" Minä paranen haavoistani ja käsi mustan vaatteen kannattamana kävelen Tverskoin bulevardilla. Minä olen kenraali! Mutta nyt kohtaa minut Keisari ja kysyy: kuka on tuo haavoitettu nuorukainen? Hänelle vastataan, että se on tunnettu sankari Nikolai. Keisari lähestyy minua ja sanoo: "kiitän sinua. Teen kaikki mitä ikinä sinä minulta pyytänetkin". Minä kumarran kunnioituksella ja miekkaani nojautuen puhun: "olen onnellinen, suuri keisari, että olen saanut vuodattaa verta isänmaani puolesta, ja tahtoisin antaa elämänikin; mutta jos olet niin armollinen, että sallit minun pyytää sinulta, niin pyydän yhtä ainoata asiaa: salli minun kukistaa viholliseni, tuo muukalainen St Jérôme. Minä haluan kukistaa viholliseni St Jérômen." Asetun julman näkösenä St Jérômen eteen ja puhun hänelle: "sinä olet syypää onnettomuuteeni, à genoux!" Mutta äkkiä säikähdän, että millä hetkellä tahansa voi todellinen St Jérôme astua esiin vitsoineen, ja isänmaatansa puolustava kenraali huomaa jälleen olevansa mitä surkein ja onnettomin olento.

Toisinaan taas muistuu mieleeni Jumala ja minä olen röyhkeästi kysyvinäni häneltä, minkätähden hän rankaisee minua? "Tietääkseni en ole unohtanut aamu- ja iltarukouksia, niin minkä vuoksi minun siis on kärsiminen?" Voin erehtymättä sanoa, että ensimäisen askeleen niihin uskonnollisiin epäilyksiin, jotka vaivasivat minua poikuuden iällä, tein juuri nyt, ei siksi, että onnettomuus olisi minua vienyt nurinaan ja epäuskoon, vaan siksi että ajatus kaitselmuksen vääryydestä tuli ensi kerran päähäni tämän täydellisen henkisen häiriön ja vuorokautisen yksinäisyyden aikana. Se tuli minun päähäni kuin rikkaruohon siemen, joka sateen jälestä on pudonnut kuohkeaan maahan ja alkaa nopeasti kasvaa ja levittää juuriansa. Toisinaan taas kuvittelin, että ihan varmaan kuolen ja olin näkevinäni S:t Jérômen hämmästystä, kun hän minun sijaan löytää kopukasta hengettömän ruumiin. Muistellen Natalia Savishnan kertomuksia vainajan sielun vaeltamisesta talossa neljänkymmenen vuorokauden aikana minäkin olin kuolemani jälkeen liitelevinäni näkymättömänä henkenä mummon talon kaikissa huoneissa ja urkkivinani ovatko Ljubotshkan kyyneleet, mummon valitukset todelliset ja mitä isä puhuu St Jérômen kanssa. "Hän oli kelpo poika", sanoo isä kyyneleet silmissä. – "Oli kyllä, vastaa St Jérôme – mutta hyvin vallaton." – "Teidän pitäisi kunnioittaa vainajia, sanoo isä, te olitte syypää hänen kuolemaansa, te säikytitte hänet, hän ei voinut kestää sitä nöyrtymistä minkä te hänelle valmistitte... Ulos talostani, pahantekijä!"

Ja St Jérôme lankeaa polvilleen, rupeaa itkemään ja pyytämään armoa. Neljänkymmenen päivän kuluttua nousee sieluni ylös taivaaseen; näen siellä jotain ihmeellisen ihanata, valkeaa, läpikuultavaa, pitkää, ja tunnen että se on äitini. Tämä jokin valkea kietoutuu ympärilleni ja hyväilee minua; mutta minä olen rauhaton enkä tunne oikein häntä äidikseni. "Jos se olet sinä, sanon minä, niin näyttäydy minulle paremmin, niin että voin syleillä sinua." Ja hänen äänensä vastaa minulle: "täällä olemme kaikki tämmöisiä, en voi sinua paremmin syleillä. Eikö sinun ole näin hyvä olla?" – "On, minun on hyvin hyvä olla, mutta sinä vaan et voi kutkuttaa minua, ja minä en voi suudella sinun käsiäsi..." – "Sitä ei tarvita, täällä on muutenkin ihana olla", puhuu hän ja minä tunnen, että on todellakin ihana olla ja me yhdessä hänen kanssa lennämme yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Tässä kohden minä ikäänkuin herään valveilleni ja tapaan itseni jälleen kirstulla istumassa, pimeässä kopukassa, posket kyynelistä märkänä ja ilman mitään ajatusta toistamassa sanoja: ja me lennämme yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Pitkän aikaa ponnistelen kaikkia mahdollisia voimiani päästäkseni selville asemastani, mutta henkisen katseeni edessä ei nykyisyydessä ole mitään muuta kuin ainoastaan hirveän synkkä, läpipääsemätön seinä. Koetan jälleen palata niihin hauskoihin, onnellisiin haaveihin, joita todellisuuden tieto oli keskeyttänyt; mutta ihmeekseni huomaan, että heti kun pääsen entisten mietteitteni juopaan, näen niiden jatkumisen mahdottomaksi ja, mikä kaikkein ihmeellisintä, ne eivät tuota minulle enää mitään mielihyvää.

XVI

KUN SURVOTAAN, NIIN SAADAAN JAUHOJA.

Vietin yöni kopukassa eikä kukaan käynyt minua katsomassa; vasta seuraavana päivänä, eli sunnuntaina, minä siirrettiin pieneen, luokkahuoneen vieressä olevaan huoneeseen, ja jätettiin jälleen lukon taakse. Rupesin toivomaan, että rangaistukseni rajottuu tähän vankeuteen, ja ajatukseni alkoivat rauhottua, kun sikeä uni oli minua vahvistanut, kun sain nähdä auringon leikkivän jäätyneiden ikkunalasien kuvioissa ja kadulta kuulin jokapäiväistä tavallista melua; yksinäisyys tuntui sentään hyvin raskaalta: olisin tahtonut liikkua, kertoa jollekin kaiken mikä oli sydämmelleni kerääntynyt, mutta ympärilläni ei ollut ainoatakaan elävää olentoa. Tämä asemani oli sitäkin vastenmielisempi, kun huolimatta inhostani en saattanut olla kuulematta kuinka St Jérôme aivan rauhallisena vihelteli joitakin iloisia laulunpätkiä käyskennellen huoneessa. Olin aivan varma siitä, ettei häntä lainkaan haluttanut viheltää, vaan hän teki sitä ainoastaan kiusatakseen minua.

Kahden aikaan St Jérôme ja Volodja menivät alas, ja Nikolai toi minulle päivällisen, ja kun hänelle kerroin mitä olin tehnyt ja mikä minua nyt odottaa, hän sanoi:

– Älkää huoliko surra, herra! – kun survotaan, niin saadaan jauhoja. Vaikka tämä sananparsi, joka joskus myöhemminkin antoi minulle lujuutta ja mielenmalttia, tosin rauhotti minua, niin juuri se seikka, ettei minulle tuotu ainoastaan leipää ja vettä, vaan koko päivällinen, torttuineenkin, sai minut kovasti ajatuksiini. Ellei olisi edes tuotu torttuja, niin se olisi merkinnyt, että minua rangaistaan vankeudella, mutta nyt täytyi ajatella, etten olekaan vielä rangaistu, – että olen ainoastaan vahingollisena ihmisenä erotettu muista, ja että rangaistus on vielä edessäni. Ollessani syventynyt tämän kysymyksen ratkaisemiseen, käännähti avain vankikoppini lukossa ja St Jérôme kasvot synkän virallisina astui huoneeseen.

– Menkäämme mummon luo, sanoi hän katsomatta minuun.

Minä olisin vähän puhdistanut liituun tahraantuneita nuttuni hihoja ennenkuin läksin huoneesta, mutta St Jérôme sanoi minulle, että tuo oli kokonaan tarpeetonta, aivan kuin sieluntilani olisi ollut jo niin surkealla kannalla, ettei ulkonäöstä edes maksanut vaivaa huolehtia.

Katinka, Ljubotshka ja Volodja katsahtivat minuun silloin kuin St Jérôme kädestä pidellen talutti minua salin läpi; aivan samalla ilmeellä he katsahtivat minuun kuin me tavallisesti katselimme vankeja, joita maanantaisin kuljetettiin ikkunamme ohi. Ja kuin lähestyin mummon nojatuolia aikoen suudella hänen kättänsä, kääntyi hän minusta pois ja piilotti kätensä mantiljin alle.

– Jaha, hyvä ystäväni, sanoi hän jotenkin kauan vaiti oltuaan ja kiireestä kantapäähän minua silmäillen, niin etten tiennyt minne katsoa ja minne käteni pistää: – voinpa sanoa, että annatte todellakin suurta arvoa rakkaudelleni ja tuotatte minulle tosi iloa. Mr St Jérôme, joka on pyynnöstäni ottanut pitääkseen huolta teidän kasvatuksestanne, ei tahdo enää jäädä talooni. Minkätähden? Teidän tähtenne, rakas ystävä. Minä toivoin, että tulisitte olemaan kiitollinen, jatkoi hän venyttäen joka sanaansa ja äänellä, joka osotti hänen edeltäpäin valmistaneen puheensa – hänen huolenpidostaan ja vaivoistaan, että te ymmärrätte arvostella hänen ansioitaan, mutta te, maitonaama, poikanulikka olette uskaltaneet kohottaa kättä häntä vastaan! Erittäin kaunista! Mainiota!! Minäkin alan ajatella, ettette pysty käsittämään mitä sivistynyt käytös vaatii, ja että teitä kohtaan täytyy käyttää muita, alhaisempia keinoja... Pyydä paikalla anteeksi, lisäsi hän ankaran käskevällä äänellä osottaen St Jérômeen: — kuuletko?

Minä katsahdin mummon käden suuntaan ja nähtyäni St Jérômen verkanutun, käännyin pois enkä liikahtanut paikaltani, jälleen alkaen tuntea sydämmen tyrmistymistä.

– No? ettekö kuule mitä teille sanon?

Koko ruumiini vapisi, mutta en sittenkään liikkunut.

– Koko! sanoi mummo luultavasti huomattuaan sisälliset kärsimyksen!. – Koko, sanoi hän ei enää käskevällä vaan pikemmin hellällä äänellä: – sinäkö se olet?

– Mummo! minä en pyydä häneltä anteeksi mistään hinnasta... sanoin minä ja keskeytin äkkiä, tuntien etten voi estää kyyneleitä, jos vielä sanankin sanon.

– Minä käsken sinua, minä pyydän. Mikset tee?

– Minä... minä... en... tahdo... en voi, sain minä sanotuksi ja pidätetyt rintaan keräytyneet nyyhkytykset äkkiä puhkasivat esteen ja tulvahtivat esiin epätoivoisella voimalla.

– C'est ainsi que vous obeissez à votre seconde mère, c'est ainsi que vous reconnaissez ses bontés, sanoi St Jérôme traagillisella äänellä: – à genoux!

– Voi Jumalani, jospa hän olisi tämän nähnyt! sanoi mummo kääntyen minusta ja pyyhkien kyyneleitä. – Jospa hän olisi nähnyt!... mutta kaikki on parhaaksi! Ei, hän ei olisi kestänyt tätä surua, ei olisi.

Ja mummo itki yhä kovemmin. Minä itkin myös mutta anteeksi pyytämistä en ajatellutkaan.

– Tranquillisez-vous au nom du ciel, M-me la comtesse, puhui St Jérôme.

Mutta mummo ei enää kuunnellut häntä, vaan oli peittänyt kasvot käsiinsä ja hänen nyyhkytyksensä muuttuivat hysteerilliseksi nikotukseksi. Sisälle juoksi pelästyneenä Mimmi ja Gasha, alkoi tuntua jonkinlaisten spriivesien hajua, ja koko talossa nousi yhtäkkiä juoksua ja kuiskutuksia.

– Nauttikaa nyt teoistanne, sanoi St Jérôme taluttaen minua takasin ylös.

– Voi sentään, mitä olenkaan tehnyt! mikä olenkaan hirmuinen pahantekijä!

Heti kun St Jérôme, käskettyään minun mennä omaan huoneeseni, oli laskeutunut alas, niin minä ymmärtämättä mitä tein läksin juoksemaan suuria rappusia myöten, jotka veivät kadulle.

Oliko aikomukseni kokonaan karata talosta vai hukuttaa itseni en muista; tiedän ainoastaan että kädet painettuina kasvojani vastaan, ollakseni ketään näkemättä, juoksin rappusia myöten yhä kauemmas.

– Seis poika! huusi minulle äkkiä tuttu ääni. – Sinuapa juuri hainkin, poika kulta!

Minä aijoin ensin juosta ohi, mutta isä tarttui käteeni ja sanoi ankarasti:

– Tuleppa tänne, velikulta! – kuinka olet uskaltanut kajota portföljiin minun työhuoneessani? sanoi hän taluttaen minua pieneen vastaanottohuoneeseen. – Mitä? miksi vaikenet? Mitä? lisäsi hän ottaen kiinni korvastani.

– Olen syyllinen, sanoin minä: – en itsekään tiedä mikä minuun oli tullut.

– Vai et tiedä mikä sinuun oli tullut, vai et tiedä, vai et tiedä, vai et tiedä, vai et tiedä, toisti hän joka sanalla nytkäyttäen korvaani: – vieläkö toisten pistät nokkaasi joka paikkaan, vieläkö? vieläkö?

Vaikka tunsin korvassani mitä suurinta kipua en minä itkenyt, vaan koin miellyttävää siveellistä tunnetta. Heti kun isä oli päästänyt minun korvani, tartuin hänen käteensä ja itkien rupesin sitä suutelemaan.

– Lyö minua vielä, puhuin minä itkussa: – kovemmin, kipeämmin, minä olen kelvoton, huono ja onneton ihminen!

– Mikä sinun on? sanoi hän kevyesti lykäten minua luotaan.

– En, en mene pois, sanoin minä ja tartuin hänen nuttuunsa. – Kaikki vihaavat minua, sen tiedän, mutta Jumalan tähden, kuule sinä minua, suojele minua, taikka aja kotoa. Minä en voi elää hänen kanssaan, hän koettaa kaikin tavoin alentaa minua, käskee polvilleen eteensä, tahtoo ruoskia minua. Minä en voi, en minä ole pieni, en minä sitä kestä, minä kuolen, tapan itseni. Hän oli sanonut mummolle, että olen lurjus, nyt mummo on kipeänä ja ehkä kuolee minun tähteni, minä... hä... nen... Jumalan tähden, anna vitsaa... miksi... kiu... kiu... sa... ta... an...

Kyyneleet olivat tukehuttaa minut, minä istuin sohvalle enkä voinut enää puhua, pääni kallistui hänen polvilleen, minä nyyhkytin niin että tuntui kuin minun olisi heti pitänyt kuolla.

– Mikä sinua vaivaa, poika paha, sanoi isä osanottavasti ja kumartui minun puoleeni.

– Hän on tyranni... kiusaajani... kuolen... ei kukaan välitä minusta! sain vaivalla sanotuksi ja senjälkeen minua alkoi puistattaa.

Isä otti minut syliinsä ja vei makuuhuoneeseen. Minä nukuin.

Herättyäni oli jo hyvin myöhäinen, yksinäinen kynttilä paloi vuoteeni vieressä ja huoneessa istuivat kotilääkärimme, Mimmi ja Ljubotshka. Heidän kasvoistaan päättäen he näyttivät pelkäävän minun sairastuvan. Mutta minun olikin niin hyvä ja keveä olla kahdentoista tuntisen nukkumisen jälkeen, että olisin heti hypähtänyt vuoteeltani, ellen olisi pitänyt parempana antaa heidän jäädä siihen luuloon että olin sairas.

XVII

VIHA.

Niin, tämä oli todellista vihan tunnetta, ei semmoista vihaa, josta ainoastaan kirjotetaan romaaneissa ja johon voin olla uskomatta, ei semmoista, joka muka nauttii pahan tekemisestä ihmiselle, vaan semmoista vihaa, jota seuraa vastustamaton inho asianomaiseen ihmiseen, vaikka tämä ihminen näyttäisi ansaitsevan kunnioitusta, – joka tekee vastenmieliseksi hänen tukkansa, kaulansa, käyntinsä, äänensä, kaikki hänen jäsenensä, kaikki hänen liikkeensä, ja samassa kuitenkin jollakin käsittämättömällä voimalla vetää hänen luoksensa ja panee levottomalla tarkkaavaisuudella seuraamaan kaikkia hänen vähimpiäkin tekoja. Semmoista inhoa minä tunsin St Jérômeen.

St Jérôme oli asunut meillä jo puolitoista vuotta. Arvostellen nyt kylmäverisesti tätä miestä, pidän häntä hyvänä ranskalaisena, mutta ranskalaisena mitä suurimmassa määrässä. Hän ei ollut tyhmä, oli jotenkin hyvin oppinut ja täytti hyvin velvollisuutensa meihin nähden, mutta hänessä oli tuo hänen kansalaisilleen omituinen ja venäläiselle luonteelle niin vieras keveän itsekkyyden, kunnianhimon, röyhkeyden ja alkuperäisen itseluottamuksen piirre. Tuo kaikki oli minulle ylen vastenmielistä. On itsestään ymmärrettävää, että mummo oli hänelle selittänyt mielipiteensä ruumiinrangaistuksesta niin ettei hän uskaltanut lyödä meitä; mutta siitä huolimatta hän usein uhkasi antaa selkään erittäinkin minulle, ja lausui sanan fouetter (jotenkin fouatter) niin inhottavasti ja semmoisella painolla, kuin olisi minun pieksämiseni tuottanut hänelle mitä suurinta nautintoa.

En yhtään pelännyt rangaistuksen kipua, en ollut koskaan sitä kokenut, mutta yksin ajatuskin, että St Jérôme voi lyödä minua, saattoi minut tukehutetun epätoivon ja vihan raskaaseen mielialaan.

Olihan joskus sattunut, että Karl Ivanovitsh harmistuessaan oli toiminut linjaalin tai remmin välityksellä, mutta tätä muistelen ilman vähintäkään apeutta. Siihenkin aikaan, josta nyt puhun (jolloin olin neljäntoistavuotias), jos vaan Karl Ivanovitsh olisi sattunut lyömään minua, olisin kylmäverisesti hänen iskujansa kantanut. Karl Ivanovitshia minä rakastin, muistin häntä siitä saakka kuin itseänikin, ja olin tottunut pitämään häntä perheemme jäsenenä; mutta St Jérôme oli ylpeä, itseensä tyytyväinen mies, jota kohtaan minulla ei ollut mitään muita tunteita kuin tuo ehdoton kunnioitus, jota kaikki muutkin suuret minussa herättivät. Karl Ivanovitsh oli lystikäs lastenhoitaja-ukko, jota minä rakastin sydämmestäni, vaikka tosin asetin kuitenkin alapuolelle itseäni, yhteiskunnallista asemaamme lapsellisesti arvostellessani.

St Jérôme sitävastoin oli sivistynyt, kaunis, nuori keikari, joka aina asetti itsensä kaikkien muiden rinnalle.

Karl Ivanovitsh torui ja rankaisi meitä aina kylmäverisesti; näkyi että hän piti tuota tosin välttämättömänä, mutta kaikessa tapauksessa epämiellyttävänä velvollisuutena. St Jérôme sitävastoin rakasti esiintyä rankaisijana; rangastessaan hän näytti sitä tekevän enemmän omaksi huviksensa kuin meidän hyödyksemme. Hän nautti omasta ylevyydestään. Hänen komeat ranskalaiset lauseensa, joissa hän käytti voimakkaita korkoja viimeisellä tavulla, olivat minusta sanomattoman inhottavia. Karl Ivanovitsh käytti suuttuessaan sanoja: "nukkekomedia, vallaton nulikka, espanjalainen laastari". St Jérôme nimitti meitä mauvais sujet, vilain garnement y.m. nimityksillä, jotka loukkasivat oman arvoni tuntoa.

Karl Ivanovitsh käski meitä polvillemme, kasvot nurkkaan päin kääntyneinä, ja rangaistuksena oli se ruumiillinen kipu, jonka tämä asento tuotti; St Jérôme, pullistaen rintaansa ja tehden kädellään mahtavan liikkeen, huusi traagillisella äänellä: "à genoux, mauvais sujet!" käski polvistumaan kääntyneenä häneen päin ja pyytämään armoa. Rangaistus tarkotti nöyryyttämistä.

Minua ei siis rangaistu, eikä kukaan edes muistuttanut minulle mitä oli tapahtunut; mutta en vaan voinut unohtaa kaikkea mitä olin saanut näinä kahtena päivänä kokea: epätoivoa, häpeää, pelkoa ja vihaa. Vaikka St Jérôme siitä pitäen ei näyttänyt minusta mitään välittävän eikä paljon puuhannut minun kanssani, en minä puolestani voinut tottua katsomaan häneen välinpitämättömästi. Joka kerta kun katseemme sattumalta kohtasivat toisensa, näytti minusta, että silmissäni ilmeni liian selvä vihamielisyys ja minä koetin tehdä ilmeeni välinpitämättömäksi, mutta silloin taas näytti, että hän ymmärtää teeskentelyni; minä punastuin ja käännyin kokonaan pois.

Sanalla sanoen minun oli sanomattoman vaikeata olla missään suhteessa häneen.

XVIII

PIIKAINKAMARI.

Tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi, ja päähuvinani olivat yksinäisyydessä tehdyt havainnot ja mietiskely. Mietiskelyni esineestä kerron seuraavassa luvussa; mutta havaintoni näyttämö oli etupäässä piikain kamari, jossa kehittyi mieltäni kiinnittävä ja liikuttava romaani. Tämän romaanin sankarittarena oli tietysti Masha. Hän oli rakastunut Vasiliin, joka oli häntä tuntenut jo silloin kuin hän eli vapaana, ja Vasili oli jo silloin luvannut ottaa hänet vaimokseen. Kohtalo, joka oli erottanut heidät viisi vuotta sitten, oli heidät jälleen yhdistänyt mummon talossa, vaan heidän rakkauteensa tuli nyt este Nikolain puolelta (joka oli Mashan setä). Tämä Nikolai ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Mashan naimisista Vasilin kanssa, jota sanoi maltittomaksi ja holtittomaksi mieheksi.

Tämä este vaikutti, että tuo ennen jotenkin kylmäverinen ja leväperäinen Vasili äkkiä rakastui Mashaan, ja rakastui niinkuin suinkin voi rakastua räätälinammattia harjottava maaorja vaaleanpunasessa paidassaan, tukka voideltuna.

Vaikka hänen rakkautensa ilmestyi jotenkin merkillisellä tavalla (niinpä hän esimerkiksi Mashaa kohdatessaan aina koetti tuottaa tälle kipua, joko nipistämällä taikka lyömällä, taikka puristamalla niin voimakkaasti, että toinen tuskin saattoi hengittää), niin oli hänen rakkautensa kuitenkin vilpitön, jonka osottaa jo sekin seikka, että siitä pitäen kuin Nikolai todenperästä kielsi Mashan häneltä, Vasili alkoi surusta juoda, vetelehtiä kapakoissa, rähistä, sanalla sanoen käyttäytyä niin huonosti, että monta kertaa joutui häpeällisen rangaistuksen alaiseksi poliisikonttoorissa. – Mutta nämä hänen tekonsa ja niiden seuraukset tuntuivat Mashasta olevan pelkkää ansiota ja vielä enensivät hänen rakkauttansa Vasiliin. Kun Vasilia pidettiin poliisiputkassa, niin Masha kaiket päivät silmiä pyyhkimättä itki, valitteli kovaa kohtaloansa Gashalle (joka otti harrasta osaa onnettomien rakastuneiden asiaan) ja ylenkatsoen setänsä haukkumisia ja lyöntejä juoksenteli salaa poliisikonttooriin ystäväänsä tapaamassa ja lohduttelemassa.

Älkääpä paheksuko lukija sitä seuraa, johon teidät saatan. Ellei sielussanne ole laimenneet rakkauden ja osanoton kielet, niin piikain kamarissakin voivat helähdellä äänet, joista ne löytävät vastinetta. Suvainnetteko seurata minua sinne vai ette, kaikissa tapauksissa minä lähden rappusten porraslavalle, josta näen kaikki mitä piikain kamarissa tapahtuu. – Tuossa on pankko ja pankolla näkyy silitysrauta, pahvinukke nenä särkyneenä, pesuamme, pesuastia; tuossa on ikkuna, jonka laudalla seuraavat esineet muodostavat epäjärjestyksen: musta vahapalanen, silkkivyyhti, puoleksi syöty kurkku, ja konfektirasia; tuossapa on myöskin suuri, punanen pöytä, jonka päällä ompelusta painamassa on karttuunivaatteeseen ommeltu tiilikivi ja jonka ääressä istuu hän vaalean punasessa puvussa, joka on minun mielikkipukuni, ja sinisessä huivissa, joka niinikään minua suuresti viehättää. Hän ompelee, silloin tällöin pysähtyen vähän raapimaan neulalla päätänsä tai kynttilänsydäntä korjaamaan, ja minä katselen ja ajattelen: miksi hän ei ole syntynyt säätyläisnaiseksi noine kirkkaine sinisilmineen, tavattoman suurine vaaleine palmikkoineen ja korkeine rintoineen? Kuinka hyvin hänen sopisi istua vierashuoneessa, vaalean punasilla nauhoilla varustettu pitsimyssy päässä ja vadelmanpunanen silkkikapotti yllä, ei semmoisessa kapotissa kuin Mimmillä on, vaan semmoisessa kuin olin nähnyt Tverskoin bulevardilla. Hän ompelisi koruompelusta, ja minä katselisin häntä peiliin, ja mitä ikinä hän tahtoisi, sen minä tekisin; auttaisin hänen ylleen päällysvaatteet, ruuan itse tarjoisin...

Ja mikä juopunut naama ja inhottava muoto on tuolla Vasililla ahtaine takkineen, joka on pingotettu likasen, vaaleanpunasen, housujen ulkopuolelle jätetyn paidan päälle! Jokaisessa hänen liikkeessään, jokaisessa hänen selkänsä kumarruksessa olen näkevinäni selviä tuntomerkkiä inhottavasta rangaistuksesta, joka on häntä kohdannut...

– Mitä, joko Vasili on taas? sanoi Masha pistäen neulan tyynyyn, nostamatta päätä tervehdykseksi huoneeseen astuvalle Vasilille.

– Kuinkas muuten? voiko häneltä mitään hyvää odottaa, vastasi Vasili: – kunpa edes antaisi varman päätöksen; muuten tässä ihan suotta menehdyn, ja ihan vaan hänen tähtensä!

– Tahdotteko teetä? sanoi Nadjozha, toinen sisäpiika.

– Kiitän nöyrimmästi. Ja minkä vuoksi se rosvo sitten vihaa, se sinun setäsi, minkä vuoksi? senvuoksi että minulla on oikeat vaatteet, että kävelen niinkuin pitää. Sanalla sanottu: helvetti! päätti Vasili.

– Pitää olla nöyrä, sanoi Masha puraisten rihman poikki: – mutta te sensijaan aina...

– En jaksa enää, siinä koko syy!

Samassa kuului mummon huoneesta oven paiskaus ja Gashan muriseva ääni. Gasha kuului nousevan ylös rappusia.

– Minkä sille tekee, kun ei se piru itsekään tiedä mitä tahtoo, kirottu akka! Herra antakoon minulle syntini anteeksi, murahteli hän.

– Nöyrin palvelijanne! sanoi Vasili nousten häntä tervehtimään.

– Onpa teitä täällä taas! vastasi Gasha uhkaavasti katsahtaen Vasiliin: – mitä sinä vetelehdit? onko täällä mikä paikka käydä tytöstämässä...

– Aijoin teidän terveyttänne tiedustella, sanoi Vasili arasti.

– Kohta heitän vaivaisen henkeni, siinä on minun terveyteni, huusi täyttä kurkkua vielä vihasempana Gasha.

Vasili rupesi nauramaan.

– Tässä ei ole mitään nauramista, ja kun sanon mene matkaas, niin mars! Katsos heittiötä, tuokin sika menisi muka naimisiin! No, mars matkaas!

Ja polkien jalkaansa Gasha meni huoneeseensa sekä paiskasi oven semmoisella voimalla, että lasit tärähtelivät ikkunoissa.

Väliseinän takaa vielä kauan aikaa kuului kuinka hän yhä pauhaten, kaikkia toruen ja omaa oloansa kiroten paiskeli tavaroitansa ja repi lempikissaansa korvista: vihdoin ovi aukeni ja ulos lensi hännästä viskattu surkeasti naukuva kissa.

– Taidan tulla toisen kerran teetä juomaan, kuiskasi Vasili: – näkemiin asti.

– Annahan olla, sanoi Nadjozha silmää iskien: – minä menen teekyökkiä katsomaan.

– Kyllä minä tästä lopun teen, sanoi Vasili istuutuen lähemmä Mashaa, heti kun Nadjozha oli lähtenyt huoneesta: – joko menen kreivittären puheille ja kerron kuinka asiat ovat, taikka sitten... heitän kaikki ja pakenen niin pitkälle kuin tietä piisaa, jumalauta.

– Mihinkäs minä jään...

– Sinuapa minun tuleekin surku, muuten olisinkin jo aikaa sitten vapaudessa.

– Miksikäs sinä Vasili et ole tuonut minulle paitojasi pestäväksi, sanoi Masha vähän vaiti oltuaan: katsoppas kuinka hihansuut ovat mustina, lisäsi hän.

Samassa kuului alhaalta mummon kellonsoitto ja Gasha tuli jälleen ulos huoneestaan.

– Mitä sinä lurjus tytöstä haet? sanoi Gasha tyrkäten Vasilia oveen päin: – taitaa olla lysti katsella kuinka tyttö itkee. Ulos täältä! Ja mitä hyvää tuokin polonen on hänestä löytänyt? Eikö setä ole sinua jo kylläksi lyönyt hänen tähtensä?

– En huoli kestään muusta, enkä rakasta ketään muuta, vaikka minut siihen paikkaan löisit kuoliaaksi, sanoi Masha äkkiä ruveten itkemään.

Kauan aikaa katselin Mashaa, joka kirstulla loikoen pyyhki huivillaan kyyneleitä, ja minä yrittelin jos joltakin kannalta katsoa Vasiliin, löytääkseni hänessä sen puolen, joka Mashasta näytti niin viehättävältä. Mutta vaikka vilpittömästi otin osaa hänen suruunsa, en kuitenkaan mitenkään voinut käsittää, kuinka niin ihana olento kuin Masha minun silmissäni oli taisi olla rakastunut Vasiliin.

"Kun tulen suureksi", mietiskelin minä palattuani ylös omaan huoneeseeni, – "niin saan Petrovskin kartanon haltuuni ja Vasili ja Masha tulevat olemaan minun maaorjiani. Minä istun työhuoneessani ja poltan piippua, Masha kulkee silitysrauta kädessä kyökkiin. Minä sanon: 'käskekää Masha tänne'. Hän tulee ja huoneessa ei ole ketään... samassa Vasili astuu sisään ja nähtyään Mashan sanoo: 'mennyt on minun onneni!' ja Masha rupeaa myöskin itkemään; mutta minä sanon: 'Vasili! tiedän sinun rakastavan häntä ja hänen rakastavan sinua, tuossa saat 1000 ruplaa, ota ne, nai hänet ja Jumala olkoon kanssasi', mutta itse menen kabinettiin". – Lukemattomien ajatusten ja haaveiden joukossa, jotka mitään jälkeä jättämättä kulkevat ohi ymmärryksessä ja mielikuvituksessa, on myös semmoisia, jotka niihin jättävät syvän, tuntuvan vaon: niin että usein varsinaisen ajatuksen ollessa haihtunut muistosta, siinä on ainoastaan tunto, että jotain hyvää oli päässä liikkunut, – tuntuu ajatuksen jälki, ja sitä koettaa uudestaan eleille herättää. Sellaisen syvän jäljen jätti sieluuni ajatus oman tunteeni uhraamisesta Mashan hyväksi, jota hän saattoi löytää ainoastaan avioliitosta Vasilin kanssa.

XIX

POIKA-IKÄ.

Tuskin uskotaan minua, kun kerron millaiset olivat poika-ikäni rakkaimmat ja alituiset ajatukset, – niin suuressa ristiriidassa ne olivat ikäni ja asemani kanssa. Mutta minun mielestäni ristiriita ihmisen aseman ja hänen siveellisen pyrintönsä kanssa on totuuden varmin tunnusmerkki.

Sen vuoden aikana, jona vietin yksinäisyyden, itseeni keskitettyä siveellistä elämää, ehtivät kaikki abstraktiset kysymykset ihmisen tarkotusperästä, tulevasta elämästä, sielun kuolemattomuudesta astua eteeni; ja lapsellinen heikko ymmärrykseni koetti kokemattomuuden koko kiihkolla päästä niiden kysymysten perille, joiden tekeminen edustaa ihmisjärjen korkeinta astetta, mutta joiden ratkaisu ei ole tämän järjen vallassa.

Ihmisjärki näyttää minusta jokaisessa eri henkilössä kulkevan samaa kehityksensä tietä, jota myöten sen kehitys kulkee kokonaisissa sukupolvissa; eri filosoofisten järjestelmäin perusajatukset näyttävät minusta muodostavan ihmisjärjen erottamattomia osia, mutta jokainen ihminen enemmän tai vähemmän selvästi tietää niistä jo ennen kuin tunsi mitään filosoofisia järjestelmiä.

Nämä ajatukset esiintyivät järjelleni niin hämmästyttävän selvinä, että yritin niitä elämäänikin sovittaa, kuvaellen olevani ensimäinen, joka olen keksinyt niin yleviä ja hyödyllisiä totuuksia.

Kerran sain päähäni, että onni ei riipu ulkonaisista seikoista, vaan meidän suhteistamme näihin seikkoihin, – että ihminen, joka on tottunut kärsimyksiä kestämään, ei voi olla onneton, ja totuttaakseni nyt itseäni kestävyyteen minä tavattomasta kivusta huolimatta pitelin viisi minuttia erältään ojennetuin käsin Tatishtshevin sanakirjoja, tai menin kopukkaan ja pieksin selkääni nuoralla niin tuntuvasti, että kyyneleet väkisinkin nousivat silmiini.

Toisen kerran taas, kun muistin että kuolema odottaa minua joka hetki, joka minutti, ja voimatta käsittää kuinka ihmiset tähän saakka eivät ole ymmärtäneet, että onnellinen voi olla ainoastaan käyttäen hyväkseen nykyisyyttä ja ollen ajattelematta tulevaisuutta, päätin ja kolmen päivän kuluessa toteutinkin sen, että jätin lukuni ja ainoastaan vuoteella viruen luin hauskuudekseni jotain romaania ja söin mesileipiä, joita ostelin viimeisillä rahoillani.

Toisen kerran taas seistessäni taulun edessä ja piirrellessäni siihen liidulla kaikellaisia kuvioita hämmästytti minua yhtäkkiä ajatus: minkä vuoksi sopusuhtaisuus miellyttää silmää? mitä on sopusuhtaisuus? Se on synnynnäinen tunne, vastasin itselleni. Mihin se perustuu? Onko siis elämän jokaisessa kohdassa sopusuhtaisuutta? Päinvastoin, tuossa olkoon elämä – ja minä piirustin taululle soikean kuvion. – Elämän jälkeen sielu siirtyy ikuisuuteen; tuo olkoon ikuisuus – ja minä piirsin soikean kuvion toisesta päästä viivan taulun ääreen asti. Mutta miksi ei ole toisella puolella samallaista viivaa? Ja mitä ikuisuutta voikaan oikeastaan olla yksipuolisesti ainoastaan toiselta puolelta? Me varmaankin olemme olleet olemassa ennen tätä elämää, vaikka olemme sittemmin kadottaneet muiston siitä.

Tämä mietelmä, joka tuntui minusta erinomaisen uudelta ja selvältä ja jonka yhteyttä vaivalla voin nähdä nyt, miellytti minua suuresti ja minä otin paperin esittääkseni sen kirjallisesti; mutta tällöin tuli päähäni niin pohjaton ajatusten paljous, että minun piti nousta ja ruveta kävelemään huoneessani. Tultuani ikkunan ääreen kääntyi huomioni hevoseen, jota kuski paraillaan valjasti vesirattaiden eteen, ja kaikki ajatukseni keskittyivät ratkaisemaan kysymystä: mihin eläimeen tai ihmiseen siirtyy tuon hevosen sielu, kun se kuolee? Samassa kulki Volodja huoneen läpitse ja hän hymähti huomatessaan minun jotain mietiskelleen, ja tämä hymy oli riittävä saadakseen minun ymmärtämään, että kaikki mitä olin ajatellut oli hirveän joutavata.

Olen tämän minulle jostakin syystä muistettavan tapauksen kertonut ainoastaan antaakseni lukijalle käsityksen siitä minkä suuntaiset järkeilemiseni olivat.

Mutta mihinkään filosoofiseen suuntaan en ollut niin innostunut kuin skeptisismiin, joka yhteen aikaan saattoi minut miltei mielisairauteen. Kuvailin, että paitsi minua ei ollut ketään eikä mitään olemassa koko maailmassa, – että esineet eivät ole esineitä, vaan kuviomuotoja, jotka ilmestyvät ainoastaan silloin kuin käännän niihin huomion, ja että nuo kuviot heti häviävät, kun lakkaa niitä ajattelemasta. Sanalla sanoen, minä yhdyin Schellingin kanssa siihen vakaumukseen, etteivät esineet ole olemassa, vaan ainoastaan minun suhteeni niihin. Toisinaan minä tämän alituisen idean vaikutuksesta jouduin sellaiseen mielettömyyteen, että äkkiä katsahtamalla vastakkaiseen suuntaan toivoin äkkiarvaamatta tapaavani tyhjyyden (néant) sieltä missä minua ei ollut.

Mikä surkuteltava, mitätön toiminnan kimmotin onkaan ihmisen ymmärrys!

Heikko ymmärrykseni ei voinut tunkeutua läpitunkemattomaan, mutta ylivoimaisissa yrityksissä kadotti toisen toisensa perästä niistä vakaumuksista, joihin elämäni onnen vuoksi minun ei olisi pitänyt koskaan kajota.

Kaikesta tästä raskaasta siveellisestä ponnistuksesta ei tuloksena ollut muuta kuin turha järjen kekseliäisyyden kehittyminen, joka heikonsi minussa tahdon voimaa, ynnä tottumus alituiseen siveelliseen eristelemiseen, joka hävitti tunteen tuoreuden ja arvostelun selvyyden.

Abstraktiset ajatukset kehittyvät ihmisen taipumuksesta saattaa tietoisuuteensa hetkellistä sieluntilaansa ja siirtää se muistoon. Taipumukseni abstraktisiin mietteihin kehitti minussa siihen määrään luonnottomasti tietoisuuden, että useinkin, alettuani ajatella ihan yksinkertaista asiaa, jouduin pääsemättömiin ajatusteni erittelemisiin; en enää ajatellut kysymystä, joka oli edessäni, vaan ajattelin sitä mitä ajattelin. Kysyin itseltäni: mitä ajattelen? ja vastasin: ajattelen, mitä ajattelen? Mutta mitä minä nyt ajattelen? Minä ajattelen, että ajattelen, mitä ajattelen? j.n.e. Ymmärrys sotki ymmärrystä...

Aika lailla nuo filosoofiset havainnot sentään kutkuttivat itserakkauttani: usein kuvailin olevani suuri mies, joka levittää maailmalle uusia totuuksia ja ylpeänä omasta arvostani silmäilin alas muihin kuolevaisiin, mutta, kumma kyllä, jouduttuani näiden kuolevaisten yhteyteen minä aristelin jokaista heistä, ja mitä ylemmäs usotin itseni sitä vähemmin osasin toisten seurassa ilmaista tätä oman arvon tuntoa, enkä voinut edes päästä ujostelemasta jokaista pienintäkin sanaa ja liikettä.

XX

VOLODJA.

Niin se on, mitä edemmäs siirryn kuvailemaan tätä elämäni kautta sitä raskaammaksi ja vaikeammaksi se minulle käy. Ani, ani harvoin tapaan tämän ajan muistojen joukossa sen todellisen lämpimän tunteen hetkiä, joka niin kirkkaasti ja alituisesti valaisi elämäni alkua. Ehdottomasti haluaisin pian päästä poika-ikäni erämaan ohitse ja saavuttaa sen onnellisemman ajan, jolloin uudelleen todellisesti hieno, hyvä ystävyyden tunne kirkkaasti valaisi tämän ikäkauden loppupuolta ja laski perustuksen uudelle ihanan runollisuuden täyttämälle nuoruuden ajalle.

En rupea tunti tunnilta seuraamaan muistojani, vaan heitän ainoastaan pikaisen katsahduksen niiden tärkeimpiin kohtiin siltä ajalta, johon olen kertomukseni kehittänyt, – siihen aikaan, jolloin läheisesti tutustuin erään harvinaisen miehen kanssa, jolla oli ratkaiseva ja hyvä vaikutus minun luonteeseeni ja kehitykseni suuntaan.

Volodja oli näinä päivinä pääsevä ylioppilaaksi, opettajat kävivät nyt jo erikseen hänen luonansa, ja kateudella ja ehdottomalla kunnioituksella minä kuulin, kuinka hän, reippaasti lyöden liidulla mustaa taulua vasten, puhui funktioneista, siinuksista, koordinaateista j.n.e., jotka minusta tuntuivat olevan saavuttamattoman viisauden merkkejä. Mutta eräänä sunnuntaina päivällisen jälkeen kokoontuivat kaikki opettajat, ynnä kaksi professoria mummon huoneeseen ja isän ja muutamien vieraiden läsnä ollessa toimittivat yliopistollisen tutkinnon kokeen, jossa Volodja mummon suureksi iloksi osotti tavattomia tietoja. Minullekin tehtiin kysymyksiä muutamissa aineissa, mutta minä osottauduin sangen huonoksi ja professorit näyttivät koettavan peittää tietämättömyyttäni mummon edessä, mikä seikka hävetti minua vieläkin enemmän. Minuun ei kuitenkaan pantu suurtakaan huomiota, sillä olin vasta viidentoista ikäinen ja tutkinto oli lupailtava siis vasta vuoden kuluttua. Volodja tuli alas ainoastaan päivällisten ajaksi, kaiket päivät ja illatkin hän vietti yläkerrassa lukien, hän teki sitä omasta halusta eikä pakosta. Hän oli hyvin kunnianhimoinen, ei tahtonut suorittaa tutkintoa tyydyttävästi, vaan kiitettävästi.

Ja niin koittaa ensimäisen tutkinnon päivä. Volodja pukee yllensä pronssinappisen, sinisen frakin, kultakellon ja kiillotetut saappaat; portaiden eteen ajaa isän avovaunut, Nikolai heittää polstan syrjään ja Volodja ajaa St Jérômen kanssa yliopistoon. Tytöt, erittäinkin Katinka katsovat riemuissaan ja ihastuksissaan ikkunasta ajoneuvoihin nousevan Volodjan solakkaa olentoa, isä sanoo: "Jumalaa suokoon hänelle onnea", ja mummo, joka myös kömpii ikkunan ääreen, tekee kyyneleet silmissä ja koko ajan mumisten ristinmerkkiä Volodjan jälkeen, kunnes vaunut katoavat kulman taa.

Volodja palaa takasin. Kaikki hyökkäävät häneltä kysymään: "kuinka kävi? kuinka paljon sait?" mutta hänen ilosista kasvoistaan jo kohta näkee, että kaikki on käynyt hyvin. Volodja oli saanut viisi ääntä. Seuraavana päivänä hän saatetaan samoilla onnentoivotuksilla ja pelolla, ja vastaanotetaan samalla maltittomuudella ja ilolla. Niin menee yhdeksän päivää. Kymmenentenä päivänä on viimeinen, kaikkein vaikein tutkinto, nimittäin – uskonnon. Kaikki seisovat ikkunan ääressä ja vielä suuremmalla maltittomuudella odottavat häntä. Kello on jo kaksi, mutta Volodjaa ei näy.

– Herranen aika! Tuolla, tuolla he tulevat!! huutaa Ljubotshka painautuen ikkunaa vastaan.

Ja todellakin, vaunuissa istuu St Jérômen vieressä Volodja, ei kuitenkaan enää sinisessä hännystakissa ja harmaassa lakissa, vaan ylioppilaan puvussa, sininen vaatekaulus jäykkänä, kolmikulmainen hattu päässä ja kullattu miekka kupeella.

– Kunpa sinä nyt olisit elossa! huudahtaa mummo nähtyään Volodjan ylioppilaspuvussa, ja menee tainnoksiin.

Kasvot loistavina Volodja hyökkää etehiseen, suutelee ja syleilee minua, Ljubotshkaa, Mimmiä ja Katinkaa, joka tällöin punastuu korvia myöten. Volodja on haltioissaan riemusta. Ja kuinka sievä hän on tuossa puvussa! Kuinka tuo sininen kaulus sopii hänen tuskin näkyviin mustiin viiksiinsä! Mitkä hienot pitkät vyötärykset hänellä on, mikä ylevä käynti! Tänä muistopäivänä kaikki syövät päivällistä mummon huoneessa, kaikkien kasvoilta loistaa ilo, ja jälkiruuan aikana ilmestyy hovimestari sopivan juhlallisena ja samalla ilosena, tuoden valkoseen pyyhinliinaan käärityn samppanjapullon. Mummo juo ensi kerran äidin kuoleman jälkeen samppanjaa, juo maljan pohjaan, toivottaen Volodjalle onnea, ja häneen katsoessaan itkee jälleen riemusta. Nyt Volodja saa jo ajella yksin aivan omissa vaunuissa, hän ottaa ystäviä vastaan luonansa, polttaa tupakkaa, ajaa tanssiaisissa ja näinpä kerran hänen juovan omassa huoneessaan tuttujensa kanssa kaksi pulloa samppanjaa, jolloin he joivat joka maljan joidenkin salaperäisten naisolentojen terveydeksi ja kinailivat siitä kenen osaksi tulee le fond de la bouteille. Hän syö kuitenkin päivällistä säännöllisesti kotona ja päivällisen jälkeen entiseen tapaan istuutuu kabinettiin salaperäisesti keskustelemaan Katinkan kanssa: mutta mikäli voin kuulla minä, joka en ota osaa heidän keskusteluihinsa, he ainoastaan puhelevat lukemiensa romaanien sankareista ja sankarittarista, mustasukkaisuudesta, rakkaudesta, enkä mitenkään voi ymmärtää mitä hauskuutta heillä on tämmöisistä keskusteluista ja miksi he niin vienosti hymyilevät ja niin kiivaasti kiistelevät.

Yleensä alan huomata, että Katinkan ja Volodjan välillä on olemassa, paitsi ymmärrettävää lapsuudentoverien keskuista ystävyyttä, vielä joitakin kummallisia suhteita, jotka edentävät heitä meistä ja salaperäisesti yhdistävät heitä toisiinsa.

XXI

KATINKA JA LJUBOTSHKA.

Katinka oli nyt kuudentoista ikäinen; hän oli kasvanut; muotojen kulmikkuus, liikkeiden ujous ja kömpelyys, joita tavataan kasvavilla tytöillä, olivat vaihtuneet vasta puhjenneen kukan sopusuhtaiseen tuoreuteen ja sulavuuteen; mutta hän ei ollut muuttunut. Samat olivat hänen siniset silmänsä ja hymyilevä katseensa, sama myös tuo otsan kanssa melkein yhtenä viivana jatkuva suora nenä kovine sieramineen, ja tuo valoisasti hymyilevä pikku suu, – samat nuo pienen pienet kuoppaset läpikuultavilla punaposkilla, samat valkoiset pikku kädet... ja niinkuin ennenkin hänelle jostakin syystä aivan erikoisesti sopi "puhtosen tytön" nimitys. Uutta oli hänessä ainoastaan paksu, vaalea palmikko, jota hän kantoi suurien tavalla, ja nuori rinta, jonka ilmaantuminen häntä huomattavasti ilahutti ja hävetti.

Vaikka Ljubotshka oli aina hänen kanssaan yhdessä kasvanut ja kasvatettu, niin Ljubotshka oli kuitenkin kaikissa suhteissa toinen tyttö.

Ljubotshka oli lyhyenläntä kasvultaan, ja hänen jalkansa olivat englannintaudin tähden käyrät ja ruumiinrakennus sangen ruma. Koko hänen olennossaan ei ollut muuta kaunista kuin silmät, ja nämät silmät olivat todellakin ihanat, ne olivat suuret, mustat ja ne ilmaisivat niin vastustamattoman miellyttävää arvollisuutta ja lapsekkuutta, että väkisinkin herättivät huomiota. Ljubotshka oli kaikissa asioissa yksinkertainen ja luonnollinen; mutta Katinka ikäänkuin tahtoi olla jonkun toisen näköinen. Ljubotshka katseli aina suoraan ja joskus pysäytti nuo tavattoman suuret, mustat silmänsä johonkin vieraaseen ja katsoi niin kauan, että häntä siitä toruttiin, sanoen, ettei tuommoinen ole kohteliasta; Katinka sitävastoin mielellään laski alas silmäripsensä, siristeli silmiään ja vakuutti olevansa lyhytnäköinen, vaikka varmaan tiedän hänen nähneen erinomaisesti. Ljubotshka ei rakastanut olla vieraiden nähden olevinaan, ja kun joku häntä vieraiden läsnä ollessa rupesi suutelemaan, niin hän nyrpistelikse eikä sanonut voivansa kärsiä hellyyksiä; Katinka sitä vastoin rupesi vieraiden läsnä ollessa hyvin helläksi Mimmille ja rakasti kulkea kaulatusten jonkun tytön kanssa pitkin salia. Ljubotshka oli hirveä naurusuu ja joskus naurukohtauksen saatuaan juoksi käsiä huitoen pitkin huonetta; Katinka sitä vastoin tukki suunsa nenäliinalla tai käsillä, kun alkoi nauraa. Ljubotshka aina istui suorana ja kävi kädet riipuksissa; Katinka piteli päätänsä vähän kallella ja kävi kädet yhdessä. Ljubotshka oli aina hirveän ilonen, kun hänen onnistui päästä puheisiin jonkun täysikäisen herran kanssa, ja sanoi menevänsä välttämättä naimisiin husaarin kanssa, mutta Katinka sanoi kaikkia miehiä pahoiksi, ja ettei hän ikinä mene naimisiin; hän muuttui aina ihanteiseksi aivan kuin olisi pelännyt jotakin, kun joku miespuolinen puhutteli häntä. Ljubotshka alituisesti moitti Mimmiä siitä, että häntä pinnistetään korseteilla niin kovasti, "ettei voi hengittää", ja rakasti hyvää ruokaa; Katinka sitä vastoin usein pisti sormensa liivin alle ja näytti meille, kuinka korsetti oli väljä, ja söi tavattoman vähän. Ljubotshka rakasti piirustella päitä; mutta Katinka piirusteli vaan kukkia ja perhosia. Ljubotshka soitti hyvin selvästi Fieldin konsertteja, muutamia Beethovenin sonaatteja; Katinka soitti variatsioneja ja valsseja, hidastutti omin päin tempoa, hakkusi pianoa, alituisesti painoi pedaalia ja ennen kuin alkoi soiton, otti tunteellisesti kolme akordia arpeggio.

Mutta Katinka oli silloisen ajatukseni mukaan enemmän "suuren" näköinen, ja sentähden myös paljon enemmän minua miellytti.

XXII

ISÄ.

Siitä pitäen kun Volodja pääsi ylioppilaaksi oli isä hyvin ilosella tuulella ja tavallista useammin söi päivällistä mummon luona. Tosin hänen iloisuuteensa, kuten olin saanut Nikolailta tietää, oli syynä se, että hän oli viime aikoina hyvin paljon voittanut. Sattuipa toisinaan niinkin, että hän iltasin ennen klubiin menoa pistäytyi luoksemme, istautui pianon ääreen, kokosi meidät kaikki ympärilleen ja polkien tahtia pehmosilla kengillään (hän ei voinut kärsiä korkoja, eikä koskaan niitä käyttänyt), lauloi mustalaislauluja. Ja olisipa pitänyt silloin nähdä hänen lempilapsensa Ljubotshkan koomillista innostusta! Ljubotshka jumaloi häntä. Joskus saapui isä tunnille ja ankaran näköisenä kuunteli kuinka minä lausuin läksyäni, mutta niistä muutamista sanoista, joilla hän tahtoi minua oikaista, huomasin, ettei hän tunne hyvin sitä ainetta, jota minulle opetetaan. Toisinaan hän salaa iski silmää ja teki merkkejä, kun mummo alkoi torua ja olla kaikille syyttä vihanen. "Kylläpä se nyt löylyytti meitä, lapset", sanoi hän sitten. Yleensä hän vähitellen laskeutui silmissäni siitä saavuttamattomasta korkeudesta, johon lapsellinen mielikuvitukseni oli hänet asettanut. Yhä samalla rakkauden ja kunnioituksen tunteella suutelin hänen suurta valkoista kättänsä, mutta en enää karkoittanut luotani arvostelua hänestä ja hänen toimistaan. Mieleeni tuli ehdottomasti sellaisia ajatuksia hänestä, jotka minua pelottivat. En unohda koskaan erästä tapausta, joka synnytti minussa paljon tuollaisia ajatuksia ja tuotti minulle paljon siveellisiä kärsimyksiä.

Kerran myöhään illalla hän mustaan hännystakkiin ja valkoseen liiviin puettuna tuli vierashuoneeseen ottaakseen Volodjan mukaansa tanssiaisiin. Volodja pukeutui omassa huoneessaan. Mummo odotti makuuhuoneessa, että Volodja tulisi hänelle näyttäytymään (sillä hänellä oli tapana jokaisten tanssiaisten edellä kutsua Volodja luoksensa, siunata häntä, tarkastaa hänen pukuaan ja antaa ohjeita). Ainoastaan yhdellä lampulla valaistussa salissa käyskentelivät Mimmi Katinhan kanssa edestakasin, mutta Ljubotshka istui pianon ääressä ja harjotteli Fieldin toista konserttia, joka oli äiti-vainajan lempikappale.

En ole koskaan kenenkään ulkonäössä tavannut niin suurta sukuyhtäläisyyttä, kuin oli sisareni ja äitini välillä. Tämä yhtäläisyys ei ollut kasvoissa eikä ruumiinrakennuksessa, vaan jossakin sanoin selittämättömässä asiassa: käsissäkö, käyntitavassa, äänen erikoisessa laadussa vai muutamissa lausetavoissa. Kun Ljubotshka suuttuneena sanoi: "ei ikipäivinä", niin tuon sanan ikipäivinä, jota äidinkin oli tapana usein käyttää, hän lausui niin, että pieni "iki" tuntui olevan ainoastaan valmistus ensi tavun kovaan painoon sanassa päivinä; mutta vielä harvinaisempi oli yhtäläisyys hänen pianonsoitossaan ja kaikissa siihen kuuluvissa tempuissa: hän korjasi pukuaan samalla tavalla, samalla tavalla käänsi vasemmalla kädellä lehtiä ylhäältä, samalla tavalla kiukustuneena löi kädellään pianon koskettimia ja sanoi: "herranen aika!" – samaa oli myös tuo sanoin kuvaamaton soiton hienous ja selvyys, tuon ihmeen ihanan fieldiläisen soiton, jota osuvasti sanotaan jeu perlé, ja jonka ihanuutta eivät ole voineet saada unohtumaan mitkään nykyisten pianonsoittajain konstit.

Isä tuli huoneeseen nopein, pienin askelin, – tuli Ljubotshkan luo, joka herkesi soittamasta hänet nähtyään.

– Ei, soita vaan Ljubotshka, soita, sanoi hän istuttaen Ljubotshkaa uudelleen: – tiedäthän kuinka rakastan sinua kuunnella...

Ljubotshka jatkoi soittoa, ja isä istui häntä vastapäätä nojaten päätään kättä vastaan; sitten, äkisti nytkäyttäen olkapäätään hän nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta. Pianon ohi kulkiessaan hän joka kerta pysähtyi ja kauan tarkkaan tähysteli Ljubotshkaa. Hänen liikkeistään ja käynnistään huomasin hänen olevan kiihottuneena. Käveltyään jonkun kerran edestakasin salissa hän pysähtyi Ljubotshkan tuolin taakse, suuteli häntä mustaan päähän ja sitten pian kääntyen rupesi jälleen kävelemään. Kun kappale oli loppunut ja Ljubotshka tuli häneltä kysymään: "kuinka se oli soitettu?" niin hän sanaakaan sanomatta otti hänen päästään ja alkoi suudella häntä otsaan ja silmiin semmoisella hellyydellä, jota en ollut koskaan ennen hänessä nähnyt.

– Voi, herranen aika, sinähän itket! sanoi Ljubotshka äkkiä ja päästäen käsistään hänen kellonketjunsa tuijotti häneen suurilla hämmästyneillä silmillä. – Anna anteeksi, isä kulta, ihan unohdin että se oli äidin kappale.

– Ei, ystäväni, soita vaan useammin, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä: – kunpa tietäisit kuinka minun tekee hyvää saada itkeä sinun kanssasi...

Hän suuteli vielä kerran Ljubotshkaa ja koettaen päästä sisällisen liikutuksensa herraksi, olkapäitänsä nytkäytellen meni siihen käytävään, joka vie Volodjan huoneeseen.

– Volodja! etkö jo ala joutua? huudahti hän pysähtyen keskelle käytävää. Samassa kulki hänen ohitsensa sisäpiika Masha, joka herran huomattuaan peräytyi ja tahtoi kiertää. – Sinä se aina vaan kaunistut, sanoi hän kumartuen Mashan luo.

Masha punastui ja kumarsi päänsä vielä alemmaksi. – Älkää, kuiskasi hän.

– Volodja, etkö jo tule? toisti isä nytkähdellen ja yskähdellen, kun Masha oli kulkenut hänen ohitsensa ja hän oli huomannut minut...

Minä rakastan isää, mutta ihmisen ymmärrys elää riippumatta hänen sydämmestään ja usein tuopi sinne ajatuksia, jotka loukkaavat tunnetta, – jotka ovat käsittämättömät ja julmat. Ja vaikka koetin pitää näitä ajatuksia kaukana itsestäni, niin ne tulivat sittenkin...

XXIII

MUMMO.

Mummo heikkoni päivä päivältä; hänen kellonsa, Gashan toruileva ääni ja ovien paiskaaminen yhä useammin kuului hänen huoneestaan päin, eikä hän ottanut meitä puheillensa enää kabinetissaan, istuen voltaire-nojatuolissaan, vaan makuuhuoneessa, maaten korkealla vuoteellaan pitsityynyjensä keskellä. Tervehtiessäni häntä huomasin hänen kädellään vaalean kellertävää, kiiltävää turvotusta, ja hänen huoneessaan tuntui samallainen raskas ilma, jota viisi vuotta sitten tunsin äiti-vainajan huoneessa. Lääkäri kävi kolmasti päiväänsä hänen luonaan, olipa jo pidetty muutamia neuvotteluja useampienkin lääkärien kesken. Mutta hänen luonteensa, hänen ylpeä ja juhlallinen tapansa kaikkia kotolaisia ja erittäinkin isää kohtaan olivat aivan entisellään; yhä entiseen tapaan hän venytteli sanojaan, kohotti silmäkulmiaan ja sanoi: "ystäväni."

Mutta nytpä muutamaan päivään ei meitä oltu päästetty enää hänen luokseen ja eräänä aamuna St Jérôme kesken tuntia ehdotteli että lähtisin Ljubotshkan ja Katinkan kanssa ajelemaan. Vaikka rekeen istuessani kyllä huomasinkin, että mummon ikkunan kohdalla katu oli peitetty olkiin ja että sinisiin takkeihin puettuja miehiä seisoi portillamme, en voinut vieläkään ymmärtää, miksi meitä lähetettiin ajelemaan näin omituisella ajalla. Sinä päivänä ajelun aikana me Ljubotshkan kanssa olimme jostakin syystä tuommoisella erikoisen iloisella tuulella, jolloin jokainen mitättöminkin tapaus, jokainen sana, jokainen liike panee nauramaan.

Kulkukauppias tarttuen päälaella kantamaansa vakkaseen livistää edestämme kadun yli, ja me nauramme. Ryysyinen Vanjka ohjan periä huiskuttaen ja hevosen nelistäessä koettaa ajaa ohitsemme, ja me hahatamme. Filipin piiska tarttuu reen jalakseen; hän käännähtää sitä irrottamaan, ja me olemme kuolla nauruun. Mimmi sanoo tyytymättömänä, että ainoastaan tyhmät nauravat syyttä, – ja Ljubotshka, kasvot hehkuksissa pidätetystä naurusta, katsoo minuun silmäkulmiensa alta. Meidän katseemme kohtaavat toisensa ja me purskahdamme sellaiseen homerolaiseen nauruun, että kyyneleet tulevat silmiimme emmekä me voi hillitä naurun puuskauksia, jotka ovat meidät tukehuttaa. Tuskin olimme ehtineet vähän rauhottua, kun minä katsahdan Ljubotshkaan ja lausun sovitun sanasen, joka oli meillä ollut joku aika sitten muodissa ja joka aina herätti naurua, ja me jälleen purskahdamme nauruun.

Ajaen kotiportin eteen minä olin avaamaisillani suuta tehdäkseni Ljubotshkalle naaman, kun silmiäni kohtasi ruumisarkun musta kansi, joka oli asetettu portaittemme ovenpuoliskoa vasten, ja suuni jäi tuohon vääristettyyn asemaan.

– Votre grand'mère est morte! sanoo St Jérôme tullen kalpeana meitä vastaan.

Kaiken aikaa kun mummon ruumis on talossa, tunnen raskasta kuoleman kammoa, se on: aivan kuin ruumis olisi elävä ja epämiellyttävästi muistuttaisi minua siitä, että minunkin on joskus kuoleminen, jota tunnetta on jostakin syystä totuttu pitämään surun tunteena. En minä kaipaa mummoa, ja tuskinpa häntä kukaan todenperästä kaipaa. Huolimatta siitä, että huone on täynnänsä surupukuisia vieraita, ei hänen kuolemaansa kukaan sure, paitsi yksi henkilö, jonka luonnoton suru sanomattomasti ihmetytti minua. Ja tämä henkilö oli sisäpiika Gasha. Hän piiloutui ylisille, sulkeutui sinne, itki lakkaamatta, kirosi olemassaoloaan, repi tukkaansa, ei tahtonut kuulla mitään neuvoja ja sanoi, että rakkaan rouvan kadotettua on kuolema hänelle ainoa lohdutus.

Toistan uudelleen, että tunteiden asioissa on kaiken todennäköisyyden puute totuuden paras tunnusmerkki.

Mummoa ei enää ollut, mutta yhä vielä meidän kodissamme elivät muistelemiset ja puhelemiset hänestä. Nämä puheet koskivat etupäässä sitä testamenttia, jonka hän oli ennen kuolemaansa tehnyt ja jonka sisältöä ei tuntenut kukaan paitsi hänen testamenttinsa toimeenpanija, ruhtinas Ivan Ivanovitsh. Mummon palvelusväen joukossa huomasin jonkinlaista mielenkiihkoa, kuulin usein arveluita siitä, kuka joutuu kenenkin palvelijaksi, ja itsekin tunnustaakseni ajattelin ehdottomalla ilolla, miten me nyt vastaanotamme perinnön.

Kuuden viikon kuluttua Nikolai, tuo meidän talomme alituinen uutislehti, kertoi minulle, että mummo oli jättänyt koko omaisuutensa Ljubotshkalle, määräten holhoojaksi Ivan Ivanovitshin, eikä isää.

XXIV

MINÄ.

Ylioppilaaksi pääsemiseeni ei ollut enää kuin muutama kuukausi. Lukuni kävivät hyvin. Opettajia odottaessa ei minua vallannut pelko, vaan tunsin päinvastoin jonkinlaista nautintoa oppitunnin alkaessa.

Minua huvitti lausua opittu läksyni selvästi ja kuuluvasti. Valmistuin matemaattiseen tiedekuntaan, ja tämän vaalin, totta puhuakseni, olin tullut tehneeksi ainoastaan siksi, että sanat: siinukset, cosinukset, differentiaalit, integraalit j.n.e. suuresti miellyttivät minua.

Olin kasvultani matalampi Volodjaa, leveäharteinen ja lihava, olin kuten ennenkin ruma, ja kuten ennenkin kärsin siitä. Koetin näyttää originellilta. Eräs seikka lohdutti minua: isä sanoi kerran minusta, että minulla on viisas naama, ja sen minä uskoin täydellisesti.

St Jérôme oli minuun tyytyväinen, kehui minua, enkä minä enää lainkaan vihannut häntä, vaan päinvastoin, kun hän sanoi, että semmoisilla taipumuksilla, semmoisella järjellä varustettuna kuin minä, täytyi helposti voida suorittaa se tai tuo, – niin minusta näytti, että pidän hänestä.

Havaintojen tekeminen piikain kamarissa oli jo aikaa sitten päättynyt, minua hävetti piilottautua ovien taakse, ja sitä paitsi oli Mashan rakkaus Vasiliin hiukan kylmentänyt minua. Mutta lopullisesti paransi minut tästä onnettomasta intohimosta Vasilin naiminen, johon minä itse hänen pyynnöstään hankin isän suostumuksen.

Kun nuoret, kantaen konvehtitarjotinta, ilmestyivät isää kiittämään, ja Masha, sininauhainen pitsimyssy päässä, kiitti jostakin myös meitä kaikkia, olkaan suudellen, tunsin ainoastaan pomaadan hajua hänen hiuksistaan, vaan en vähintäkään kiihtymystä.

Yleensäkin aloin vähitellen vapautua poika-ikäni virheistä, lukuunottamatta tosin yhtä päävirheistä, jonka oli saattaminen minulle vielä paljon vahinkoa elämässä – nimittäin taipumustani järkeilemiseen.

XXV

VOLODJAN YSTÄVIÄ.

Vaikka Volodjan ystävien piirissä minun oli näytteleminen osaa, joka loukkasi itserakkauttani, niin kuitenkin rakastin istua hänen huoneessaan, kun hänellä oli vieraita, ja vaieten tarkastaa kaikkea mitä siellä tehtiin. Kaikista useimmin kävi Volodjan luona ajutantti Dubkov ja ylioppilas, ruhtinas Nehljudov. Dubkov oli pieni, suonikas, ruskeatukkainen mies. Hän ei enää ollut nuoren nuori, ja oli vähän lyhytjalkainen, mutta muuten jotenkin mukavan näköinen, ja aina iloinen. Hän oli niitä rajotettuja ihmisiä, jotka miellyttävät juuri tämän rajallisuutensa vuoksi, – jotka eivät kykene näkemään asioita eri puolilta ja jotka ovat alituisesti innoissaan. Näiden ihmisten arvostelut ovat yksipuoliset ja virheelliset, mutta aina puhdassydämiset ja viehättävät. Tuo heidän ahdas itsekkyytensäkin tuntuu jostakin syystä anteeksiannettavalta ja hyvältä. Paitsi sitä miellytti sekä Volodjaa että minua Dubkovissa kaksi ominaisuutta, – nimittäin hänen sotilaallinen ulkomuotonsa, ja etenkin hänen ikänsä, jota juuri sen ikäisillä miehillä on jostakin syystä tapana yhdistää säädyllisyyden (comme il faut) käsitteeseen, mikä näinä ikävuosina arvostellaan sangen yleväksi. Tosin Dubkov oli todellakin sitä mitä voisi sanoa "un homme comme il faut." Ainoa mikä minua ei miellyttänyt oli se, että Volodja toisinaan ikäänkuin häpesi hänen edessään minun kaikkia viattomimpiakin tekoja ja erittäinkin minun nuoruuttani.

Nehljudov oli rumanpuoleinen: pienet harmaat silmät, matalanlainen jyrkkä otsa, suhteettoman pitkät kädet ja jalat, jota kaikkea ei voinut sanoa juuri kauniiksi piirteiksi. Kaunista oli hänessä ainoastaan hänen tavattoman pitkä kasvunsa, kasvojen hieno väri ja mainiot hampaat. Mutta näissä kasvoissa oli kaikkien huomiota herättävää alkuperäistä tarmokkuutta; – sen vaikuttivat nuo kapeat kiiltävät silmät ja tuo vaihteleva milloin ankara milloin lapsellisen epämääräinen hymyilyn ilme.

Hän tuntui olevan hyvin ujo, sillä vähäpätöisinkin seikka pani hänet korviin asti punastumaan; mutta tämä hänen ujoutensa ei ollut samaa kuin minun. Mitä enemmän hän punastui sitä enemmän hänen kasvonsa ilmaisivat päättäväisyyttä. Aivan kuin hän itse olisi suuttunut heikkouteensa.

Vaikka hän näytti olevan hyvin hyvässä ystävyyden suhteessa Dubkovin ja Volodjan kanssa, saattoi kuitenkin huomata, että ainoastaan sattumus oli heidät yhdistänyt. Heidän kehityssuuntansa olivat kokonaan erilaiset: Volodja ja Dubkov ikäänkuin pelkäsivät kaikkea mikä vivahti totiseen keskusteluun ja tunteellisuuteen; Nehljudov sitä vastoin oli äärimmäinen intoilija ja usein hän ivasta huolimatta antautui keskustelemaan filosoofisista kysymyksistä ja tunteista. Volodja ja Dubkov puhuivat mielellään rakkautensa esineistä (ja he saattoivat yhtäkkiä olla rakastuneet moniin tai kumpikin samoihin); mutta Nehljudov sitävastoin oli aina tosissaan vihanen, kun tehtiin viittauksia hänen rakkaudestansa erääseen punatukkaiseen.

Volodja ja Dubkov laskivat toisinaan hyväntahtoista pilaa omaisistansa: mutta Nehljudov kiivastui ylenmäärin, jos epäedulliselta puolelta arvosteltiin hänen tätiänsä, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista ylevää jumaloimista. Volodja ja Dubkov ajoivat toisinaan illallisen jälkeen jonnekin ilman Nehljudovia, ja sanoivat häntä neitseeksi.

Ruhtinas Nehljudov hämmästytti minua ensi näkemältä sekä puheellaan että ulkomuodollaan. Mutta vaikka meillä oli ajatustavassa paljon yhteistä, – taikka ehkä juuri senvuoksi, – ei hän herättänyt ensi näkemältä minussa suinkaan ystävyyttä.

Minua ei miellyttänyt hänen nopea vilkkuilemisensa, hänen luja äänensä, hänen ylpeä muotonsa, ja erittäinkin tuo täydellinen välinpitämättömyys, jota hän minua kohtaan osotti. Keskustellessamme teki usein tavattomasti mieleni vastustaa häntä; rangaistukseksi hänen ylpeydestään olisin tahtonut puhua hänet pussiin, todistaa hänelle, että olen viisas sittenkin, vaikkei hän olekaan minua huomaavinaan. Ujouteni kuitenkin esti minua siitä.

XXVI

KESKUSTELUJA.

Volodja virui jalat sohvalla ja pää käteen nojautuneena luki jotakin ranskalaista romaania, kun minä iltatuntien päätyttyä tavallisuuden mukaan tulin hänen huoneeseensa. Hän hetkeksi kohautti päätänsä katsahtaakseen minuun – tehden siis aivan yksinkertaisen ja luonnollisen liikkeen, – mutta se pani kuitenkin minut punastumaan. Minusta näytti, että hänen katseessaan oli kysymys: miksi olin tullut tänne, ja pään nopealla kumarruksella takasin entiseen asentoon hän tuntui tahtovan minulta salata tuon katseen merkitystä. Tämä taipumus panna arvoa yksinkertaisimpiinkin liikkeihin oli kuvaavana luonteeni piirteenä tällä iällä. Tulin pöydän ääreen ja myöskin otin kirjan käteeni; mutta ennen kuin aloin lukea, tulin ajatelleeksi, että oli oikeastaan naurettavaa ettemme puhu mitään, vaikkemme koko päivään olleet toisiamme nähneet.

– Kuules, aiotko olla kotona tänä iltana?

– En tiedä, kuinka niin?

– Muuten vaan, sanoin minä, ja huomattuani, ettei keskustelu ala sujua, otin kirjan ja rupesin lukemaan.

Merkillistä oli, että kahden kesken ollessamme saatoimme tuntikausia olla puhumatta keskenämme, mutta ei tarvinnut olla läsnä kuin aivan puhumatoinkin kolmas henkilö, niin Volodjan ja minun välillä saattoi syntyä mitä huvittavimpia ja monipuolisimpia keskusteluja. Oli kuin olisimme liian hyvin toisiamme tunteneet. Mutta tuntea toista liian paljon ja liian vähän on yhdellä tavalla esteenä lähestymiselle.

– Onko Volodja kotona? kuului etehisestä Dubkovin ääni.

– On, sanoi Volodja, laskien jalat sohvalta ja pannen kirjat pöydälle.

Dubkov ja Nehljudov astuivat sisälle päällysnutut yllä ja hatut päässä.

– No, lähdemmekö teatteriin, Volodja?

– Ei, ei minulla ole aikaa, vastasi Volodja punastuen.

– Mitä joutavia! lähdetään nyt vaan.

– Eihän minulla ole pilettiäkään.

– Pilettiä saa ovella niin paljon kuin haluaa.

– Odotas, tulen kohta takasin, vastasi Volodja vältellen ja läksi huoneesta olkaansa kohauttaen.

Tiesin, että Volodjan teki kovasti mieli lähteä teatteriin, johon Dubkov häntä pyysi, – että hän kieltäytyi ainoastaan rahan puutteen vuoksi, ja että hän nyt oli lähtenyt lainaamaan hovimestarilta viisi ruplaa ensi rahansaantiin asti.

– Päivää diplomaatti! sanoi Dubkov antaen minulle kättä.

Volodjan toverit sanoivat minua diplomaatiksi senvuoksi, että kerran päivällisen jälkeen mummo-vainaja oli heidän läsnä ollessaan ruvennut puhumaan meidän tulevaisuudestamme ja sanonut Volodjan antautuvan sotilasuralle, mutta että minun hän toivoi tulevan diplomaatiksi, joka on puettu mustaan frakkiin ja kammattu à la coq, mikä mummon mielestä oli diplomaattisen uran välttämätön ehto.

– Minne se Volodja meni? kysyi minulta Nehljudov.

– Enpä tiedä, vastasin minä ja punastuin sitä, että he varmaankin arvaavat syyn Volodjan lähtöön.

– Varmaan hänellä ei ollut rahaa! niinkö? lisäsi hän selittäen hymyni myöntämiseksi. – Ei minullakaan ole rahaa, tottapa sinulla on, Dubkov?

– Katsotaan, sanoi Dubkov vetäen esiin kukkaronsa ja tunnustellen hyvin tarkkaan siinä olevia muutamia pikkurahoja lyhykäisillä sormillaan. – Tuossa on viisi-kopekkainen, tuossa kaksikymmen-kopekkainen, ja muuten – (hän vihelsi)!

Samassa tuli Volodja sisälle.

– No? lähdetkö mukaan?

– En.

– Kuinka naurettava sinä olet! sanoi Nehljudov: – miksi et voi sanoa suoraan, ettei sinulla ole rahoja? Ota minun pilettini jos tahdot.

– Entä sinä itse?

– Hän lähtee serkkujen loosiin, sanoi Dubkov.

– Taikka en lähde ollenkaan.

– Mikset?

– Siksi että kuten tiedät en rakasta istua loosissa.

– Mikset?

– En vaan rakasta, minua hävettää.

– Taas tuota vanhaa lorua! en voi ymmärtää miksi sinua hävettää olla siellä missä kaikki ovat iloset sinun olemisestasi. Se on naurettavaa, mon cher.

– Minkä sille taitaa, si je suis timide! Ihan varmaan et ole kertaakaan eläessäsi punastunut, mutta minä punastun joka hetki vähimmistäkin syistä! sanoi hän punastuen tätäkin sanoessaan.

– Savez vous, d'où vient votre timidité?... d'un excès d'amour propre, mon cher, sanoi Dubkov isällisellä äänellä.

– Mikä ihmeen excès d'amour propre se olisi! vastasi Nehljudov, johon kalikka oli käynyt. – Päinvastoin, olen ujo siksi, että minulla on liian vähän amour propre; minusta näyttää, päinvastoin, että minun seurassani on tukala, ikävä... juuri senvuoksi...

– Pueppa nyt, Volodja! sanoi Dubkov käyden hänen olkapäihinsä ja riisuen häneltä takkia. – Ignat, tuo herralle vaatteet!

– Ja juuri senvuoksi minulle usein tapahtuu... jatkoi Nehljudov.

Mutta Dubkov ei enää kuunnellut häntä. "Tra-la-ta-ra-ra-la-la", alkoi hän laulaa.

– Et sinä niin vähällä pääse, sanoi Nehljudov: – minä todistan sinulle, ettei ujous lainkaan seuraa itserakkaudesta.

– Todistat sillä että tulet mukaan, et muuten.

– Johan sanoin, etten tule.

– No niin jää sitten tänne ja todista diplomaatille; hän kertoo meille, kun palaamme.

– Todistan kuin todistankin, väitti Nehljudov lapsekkaan itsepintaisesti: – kunhan vaan palaatte pian.

– Mitä sanotte: olenko minä itserakas? sanoi hän istuutuen viereeni heidän lähdettyään.

Vaikka minulla olikin valmis mielipide, hätäännyin tästä odottamattomasta kysymyksestä siihen määrään, etten pitkään aikaan voinut vastata hänelle.

– Luullakseni olette, sanoin minä tuntien kuinka ääneni vapisee ja kuinka punastun ajatellessani, että nyt on aika tullut minun hänelle todistaa olevani viisas: – luullakseni jokainen ihminen on itserakas, ja mitä ihminen tehneekin hän tekee kaikki itserakkaudesta.

– Mikä siis on mielestänne itserakkaus? sanoi Nehljudov hymyillen vähän ylenkatseellisesti, kuten minusta näytti.

– Itserakkaus, sanoin minä, – on vakaumus siitä, että minä olen parempi ja viisaampi kaikkia muita.

– Mutta miten voisivat kaikki olla semmoisessa luulossa.

– En tiedä onko se oikein vai väärin, mutta sitä ei kukaan muu tunnusta; olen vakuutettu, että minä olen viisaampi kuin kukaan muu maailmassa, ja olen myös varma siitä, että tekin olette samasta asiasta vakuutettu itsenne suhteen.

– Ei, minä sanon itsestäni ensimäiseksi, että olen tavannut ihmisiä, joita pidän itseäni viisaampina, sanoi Nehljudov.

– Se on mahdotonta, vastasin minä varmasti.

– Oletteko todellakin sitä mieltä? sanoi Nehljudov tarkasti tähystellen minua.

– Ihan varmaan, vastasin minä.

Ja samassa juolahti mieleeni ajatus, jonka heti paikalla lausuinkin.

– Minä todistan sen teille. Miksi rakastamme itseämme enemmän kuin muita?... Siksi, että pidämme itseämme muita parempina, enemmän rakastettavina. Jos me pitäisimme muita itseämme parempina, niin me myös muita rakastaisimme enemmän kuin itseämme, mutta eihän semmoista koskaan tapahdu. Tai jos tapahtuukin, niin olen sittenkin oikeassa, lisäsin minä, itseeni tyytyväisenä hymyillen.

Nehljudov oli hetken aikaa vaiti.

– Enpä olisi todellakaan luullut, että olette niin viisas! sanoi hän minulle niin hyväntahtoisesti ja miellyttävästi hymyillen, että yhtäkkiä tuntui kuin olisin ollut tavattoman onnellinen.

Kehuminen vaikuttaa niin valtavasti ihmisen mieleen, että sen suloisessa ilmakehässä tuntui todellakin kuin olisin tullut entistä paljon viisaammaksi ja ajatuksia alkoi toinen toisensa perästä hirveän nopeasti tulvata päähäni. Itserakkaudesta me huomaamattamme siirryimme keskustelemaan yleensä rakkaudesta, ja tuosta aineesta riitti keskusteluja pohjattomiin. Vaikka meidän keskustelumme syrjäisestä olisivat voineet näyttää kokonaan järjettömiltä – ja hyvinhän ne olivatkin epäselvät ja yksipuoliset, – niin oli niillä meidän mielestämme kuitenkin suuri merkitys. Sielumme olivat niin yhdensointuisiksi soinnutetut, että vähinkin kosketus toisen soittimelle kajahutti samaa soitinta toisessa. Me nautimme juuri tuosta eri kielien yhteissoinnista, ja koskettelimme niitä tahallamme keskusteluissa. Meistä näytti, ettei riitä sanoja eikä aikaa ilmaistaksemme toisillemme kaikkia niitä ajatuksia, jotka pyrkivät esille.

XXVII

YSTÄVYYDEN ALKU.

Siitä pitäen muodostui minun ja Dmitri Nehljudovin välille vähän kummalliset, mutta silti erittäin miellyttävät suhteet. Muitten läsnä ollessa hän ei kääntänyt minuun melkein mitään huomiota; mutta heti kun satuimme yhtymään kahden kesken, istuuduimme johonkin kodikkaaseen sopukkaan, aloimme keskustella, unohdimme kaikki, emmekä huomanneet kuinka aika lentää.

Me keskustelimme sekä tulevasta elämästä että taiteesta, virkapalveluksesta, avioliitosta, lasten kasvatuksesta, eikä mieleemme milloinkaan juolahtanut, että kaikki mistä puhelimme oli hirveän joutavaa. Varmaankaan se siitä syystä ei juolahtanut mieleemme, että tuo joutavuus oli viisasta ja suloista joutavuutta; ja nuorena sitä vielä antaa arvoa viisaudelle ja uskoo siihen. Nuoruudessa ovat kaikki sielun voimat suunnatut tulevaisuutta kohden; tuo tulevaisuus näyttäytyy monipuolisissa ja ihanissa muodoissa semmoisten toiveiden valaisemana, jotka eivät perustu menneisyyden kokemukseen, vaan kuviteltuun onnen mahdollisuuteen; ja yksistään vaan ymmärretyt, yhteisiksi tunnetut tulevaisuuden haaveet tuottavat jo semmoisinaankin todellista onnea tällä iällä. Metafyysillisissä keskusteluissa, jotka olivat välillämme tavallisimmat, minä erittäin rakastin sitä hetkeä, jolloin ajatukset alkoivat yhä nopeammin seurata toinen toistaan, ja tullen yhä enemmän abstraktisiksi muuttuivat vihdoin niin epäselviksi, ettei tuntunut olevan mitään mahdollisuutta lausua niitä, jolloin tuli lausuneeksi ihan toista kuin ajatteli. Rakastin sitä hetkeä, jolloin kohoten yhä ylemmäs ja ylemmäs ajattelemisen alalla yhtäkkiä saavutti sen koko äärettömyyden ja tunsi siis mahdottomuuden mennä kauemmas.

Kerran pääsiäisenä Nehljudov oli niin kokonaan kaikellaisiin huvituksiin antautunut, ettei kertaakaan puhellut kanssani, vaikka kävi useasti päiväänsä meillä, ja tuo loukkasi minua siihen määrään, että hän uudestaan näytti minusta ylpeältä ja epämiellyttävältä ihmiseltä. Odotin vaan tilaisuutta osottaa hänelle, etten pane vähintäkään arvoa hänen seuraansa ja ettei minulla ole mitään erikoista kiintymystä häneen.

Ensi kerran kun hän laskiaisen jälkeen taas tahtoi virittää keskustelun välillemme, minä sanoin, että täytyy muka lukea läksyjä, ja menin yläkertaan; mutta neljänneksen tunnin kuluttua joku aukasi luokkahuoneen oven, ja Nehljudov lähestyi minua.

– Häiritsenkö? kysyi hän.

– Ette, vastasin minä, vaikka olisin tahtonut sanoa, että minulla todella oli työtä.

– Miksi siis läksitte Volodjan luota? Emmehän ole pitkään aikaan jutelleet keskenämme. Mutta minä olen siihen jo niin tottunut, että tuntuu ikäänkuin jotakin puuttuisi.

Harmini meni siinä silmänräpäyksessä ohitse ja Dmitri muuttui minusta jälleen samaksi hyväksi ja herttaiseksi mieheksi.

– Te varmaankin tiedätte miksi läksin? sanoin minä.

– Saattaa olla, vastasi hän istuutuen viereeni: – mutta jos lähimaille arvaankin, niin en kuitenkaan voi sitä sanoa, jotavastoin te voitte, sanoi hän.

Minä sanonkin: – läksin senvuoksi, että olin suuttunut teihin... en suuttunut, mutta minua harmitti. Sanalla sanoen: pelkään aina, että te halveksitte minua sen johdosta, että olen vielä näin nuori.

– Tiedättekö miksi olemme niin lähestyneet toisiamme? sanoi hän hyväsydämmisellä ja viisaalla katseella vastaten minun tunnustukseeni: – miksi pidän teistä enemmän kuin niistä ihmisistä, jotka ovat minulle tutumpia ja joiden kanssa olen enemmän tekemisissä? Äsken se minulle selvisi. Teillä on merkillinen ja harvinainen ominaisuus – avosydämmisyys.

– Niin, minä puhun aina juuri niitä asioita, joita hävettää tunnustaa, vahvistin minä: – mutta ainoastaan niille, joihin luotan.

– Niinpä kyllä, mutta luottaakseen toiseen täytyy olla hänen kanssaan täydellinen ystävä; me emme kuitenkaan vielä ole teidän kanssanne ystävyksiä, Nicolas; muistatteko mitä puhuimme ystävyydestä: ollakseen todellinen ystävä, täytyy luottaa toisiinsa.

– Luottaa siihen, että sitä minkä teille sanon, sitä ette kellekään ilmaise, sanoin minä. – Mutta juuri kaikkein tärkeimpiä ja mieltäkiinnittävimpiä ajatuksia me emme millään ehdolla sano toinen toisillemme.

Ja mitä inhottavia ajatuksia! niin alhaisia ajatuksia, että jos olisimme tienneet joskus pitävän tunnustaa ne omiksemme, niin emme olisi koskaan uskaltaneet niitä ajatella.

– Tiedättekö mikä ehdotus tuli päähäni, Nicolas? lisäsi hän nousten tuolilta ja hymähdellen hieroen käsiään yhteen. – Tehkäämme se, ja te tulette näkemään kuinka hyödyllistä se on oleva meille kummallekin: päätetään, että tulemme tunnustamaan toisillemme kaikki. Me tutustumme perin pohjin toisiimme, eikä meitä enää hävetä; mutta ettemme tarvitsisi pelätä syrjäisiä, päättäkäämme ettemme koskaan emmekä kenellekään puhu toisistamme. Tehkäämme niin.

Ja me todellakin teimme niin. Mitä siitä seurasi, sen kerron vasta.

Kirjailija Karr on sanonut, että jokaisessa ystävyydessä on kaksi puolta: toinen rakastaa, toinen sallii rakastaa, toinen suutelee, toinen asettaa poskensa suudeltavaksi. Tuo on ihan oikein; ja meidän ystävyydessämme minä suutelin, mutta Dmitri asetti poskensa suudeltavaksi; vaikka tosin kyllä hänkin oli valmis minua suutelemaan. Me rakastimme tasaisesti, sillä molemmin puolin tunsimme ja kunnioitimme toisiamme: mutta tuo ei estänyt hänen vaikuttamasta minuun, ja minun alistumasta hänen vaikutukseensa.

On itsestään selvää, että Nehljudovin vaikutuksen alaisena minä ehdottomasti omistin myöskin hänen ajatussuuntansa, jossa oli pääasiana hyve-ihanteen innokas jumaloiminen, ja vakaumus, että ihmisen tarkotus on alituisesti täydellisentyä. Koko ihmiskunnan parantaminen, kaikkien inhimillisten paheiden ja onnettomuuksien poistaminen tuntui silloin helposti toimeenpantavalta asialta, – hyvin helpolta ja yksinkertaiselta näytti myöskin oman itsensä parantaminen, kaikkien hyveiden omistaminen ja onnelliseksi tuleminen...

Vaikka, – jumala yksin tietää, olivatko nuo nuoruuden jalot haaveet niinkään naurettavia, ja kuka on siihen syypää, etteivät ne toteutuneet...

NUORUUS

I

MITÄ PIDÄN NUORUUTENI ALKUNA.

Olen sanonut, että ystävyyteni Dmitrin kanssa antoi minulle uuden käsityksen elämästä, sen tarkotuksesta ja suhteista. Tämän käsityksen ytimenä oli vakaumus, että ihmisen on määrä pyrkiä siveelliseen täydellisentymiseen, ja että tämä täydellisentyminen on helppo, mahdollinen ja ikuisesti jatkuva. Mutta tähän asti olin ainoastaan nauttinut uusien ajatusten tulvasta, jotka uusi katsantokantani synnytti, – nauttinut myös loistavien tulevaisuuden tuumien tekemisestä; elämäni sitävastoin kulki yhä samaa pikkumaisuuden, hajanaisuuden ja työttömyyden menoa.

Ne jalot, ylevät ajatukset, joista keskustelimme jumaloimani ystävän, Dmitrin kanssa, miellyttivät enää ainoastaan ymmärrystäni, vaan ei tunnettani. Mutta sitten eräänä hetkenä nuo ajatukset tulivat mieleeni niin tuoreina ja niin voimakkaana siveellisenä ilmestyksenä, että todella säikähdin huomatessani kuinka paljon aikaa olin turhaan kadottanut, ja tahdoin heti samasta sekunnista alkaen ruveta sovittamaan ihanteita elämääni, lujasti päättäen olla koskaan enää luopumatta niistä.

Ja siitäpä ajasta katson nuoruuteni alkaneen. Siihen aikaan olin täyttämässä kuusitoista vuotta. Kotiopettajat yhä kävivät luonani; St Jérôme piti lukujani silmällä, ja minä vastoin tahtoani, haluttomasti valmistuin yliopistoon. Milloin en lukenut, oli toimenani hajanainen haaveilu ja mietiskely yksinäisyydessä, voimistelu – tullakseni maailman vahvimmaksi mieheksi, – vetelehtiminen pitkin kaikkia huoneita ilman mitään määrää, erittäinkin piikain käytävässä, ja peiliin katseleminen, jonka luota tosin aina läksin allapäin ja inhollakin. Ulkomuotoni oli – siitä tulin yhä varmemmaksi – ruma, enkä voinut lohduttaa itseäni edes tavallisimmilla lohdutuksilla, joita ihmisillä on semmoisissa tapauksissa tarjona. En voinut sanoa kasvojani paljon puhuviksi, viisaan tai jalosukuisen näköisiksi. Mitään "puhuvaa" ei niissä ollut, vaan piirteet olivat mitä tavallisimmat, raa'at ja pahannäköiset; silmät olivat pienet, harmaat, erittäinkin silloin kuin katselin itseäni peiliin, – pikemmin tyhmät kuin ymmärtäväiset. Miehekästä oli minussa vieläkin vähemmän; vaikka kasvultani en ollut pieni ja ikääni nähden sangen voimakas, kaikki kasvojen piirteet olivat pehmeät, veltot, epämääräiset. Samoin ei ollut edes mitään jalosukuista kasvoissani; päinvastoin ne olivat semmoiset kuin yksinkertaisella moukalla, aivan yhtä suuret kädetkin ja jalat; ja tuo tuntui minusta siihen aikaan sangen häpeälliseltä.

II

KEVÄT.

Sinä vuonna kuin tulin ylioppilaaksi sattui pääsiäinen hyvin myöhään, miltei toukokuun alkuun, joten tutkinnot olivat määrätyt Tuomaan viikoksi heti pääsiäisen jälkeen, ja piinaviikkona minun oli sekä paastoominen että lopullisesti valmistuminen tutkintoihin.

Märän lumirännän jälkeen, josta Karl Ivanovitsh aikoinaan sanoi että "poika oli tullut isäänsä noutamaan", oli sää jo kolmen päivän aikana lämmin ja kirkas. Kaduilla ei näkynyt enää lumen hituistakaan, vaan sen likanen taikina vaihtui märän kiiltävään katuun ja kiirehtiviin rännipuroihin. Katoillakin päivänen sulatteli jo viimeisiä jäännöksiä, aitauksen takana olevissa puissa alkoivat lehtien nuput jo paisua, pihalla oli tunkion ohi kulkeva talliin vievä polku jo kuivana, ja portaiden edessä kivien välissä viherteli sammalruohoa. Oli tuo erikoinen kevään kevät, joka voimakkaimmin vaikuttaa ihmismieleen: kirkasta, kaikkialla loistelevaa, ei kuumaa auringonpaistetta, puroja, päiviä, tuoksuvaa tuoreutta ilmassa ja pitkiä läpinäkyviä pilviä hennonheleällä sinitaivaalla. En tiedä syytä, mutta minusta näyttää, että suuressa kaupungissa on kevään ensimäisellä heräämisellä vielä tuntuvampi ja voimakkaampi vaikutus mieleen kuin maalla ollessa, – tosin näkee vähemmän kuin ollen luonnon helmassa, mutta sitä enemmän aavistaa. Minä seisoin ikkunan luona, jonka kaksoislasien läpi aamu-aurinko heitti permannolle tomuisen valovirran. Olin luokkahuoneessa, johon olin äärettömästi kyllästynyt, ja ratkaisin mustalla taululla jotakin pitkää algebrallista yhtälöä. Toisessa kädessäni minulla oli kulunut Frankerin "Algebra", toisessa pieni liitupalanen, jolla olin jo tahrannut molemmat käteni, kasvoni ja kyynäspääni. Nikolai, esiliinassa, hihat ylös käärittyinä, naputteli pihdeillä pois kittiä ja veti nauloja siitä ikkunasta, joka avautui puutarhaan päin. Hänen toimensa ja siitä syntyvä koputus eksyttivät huomiotani. Sitäpaitsi olin perin huonolla, tyytymättömällä tuulella. Ei minulle mikään oikein luonnistunut: jo laskuni alussa tein virheen, joten oli alkaminen uudestaan, olin kahdesti pudottanut liituni, tunsin kasvoni ja käteni tahrautuneiksi, pyyhin oli joutunut kateisiin. Nikolain askartelemisesta syntyvä melu kidutti kipeästi hermojani. Teki mieli kiukustua ja torua, minä viskasin liidun ja algebran pois ja aloin kävellä edestakasin huoneessa. Silloin muistin, että meidän oli nyt meneminen ripille ja että siis oli välttäminen kaikkea pahuutta; ja yhtäkkiä minuun tuli omituinen nöyryyden mieliala ja minä tulin Nikolain luo.

– Annappas kun autan sinua, Nikolai, sanoin minä, laittaen ääneni mahdollisimman nöyräksi; ajatus, että menettelen hyvin, kun voitin harmini ja autan häntä, saattoi minut vielä nöyrääkin nöyremmäksi.

Kitti oli jo irti naputettu, naulat poistetut; mutta vaikka Nikolai kaikin voimin kiskoi säpeistä, eivät ikkunakehykset sittenkään heltineet irti.

"Jos kehys nyt irtaantuu, kun minä vedän, niin se merkitsee, että on synti jatkaa lukua ja minä lakkaan." Kehys liikahti toiselta syrjältä ja irtaantui.

– Mihin se on vietävä? kysyin minä.

– Antakaahan olla, kyllä minä tässä tulen toimeen, vastasi Nikolai nähtävästi kummastuneena ja arvattavasti tyytymättömänä innostukseeni: – niitä ei saa sekottaa, ne ovat minulla siellä vintikopukassa numerojärjestyksessä.

– Minä merkitsen sen, sanoin minä nostaen kehystä.

Vaikka kopukka olisi ollut parin virstan päässä ja kehys kahta painavampi, olisin minä ollut luullakseni hyvin tyytyväinen. Minun teki mieli näännyttää itseäni palvelemalla Nikolaita. Kun palasin, olivat tiilikivipalaset ja suolatötteröt jo siirretyt ikkunanrinnalle ja Nikolai pyyhki siivellä hiekkaa ja uneliaita kärpäsiä ulos ikkunasta. Tuore, tuoksuva ilma oli jo täyttänyt huoneen. Kaupungista päin kuului liikkeen melua ja puutarhasta varpusten viserrystä.

Kaikki esineet olivat kirkkaassa valaistuksessa, huone sai iloisen ilmeen, kevyt kevättuuli löylytteli algebrani lehtiä ja hiuksia Nikolain päässä. Minä tulin ikkunan ääreen, istuin siihen puutarhaan päin kumartuneena ja vaivuin mietteihin.

Jokin uusi, tavattoman voimakas ja viehättävä tunne oli äkkiä mieleni vallannut. Märkä maa, jonka päällä paikotellen pisti esiin ruohon viherjät neulat, päivän paisteessa kimeltävät vesipurot, joissa pienet sorakivet ja lastut liikahtelivat, punertuneet sireenipensaan raipat paisuneine lehtinuppuineen siinä ihan ikkunan alla, puuhailevien lintujen piiperrys pensaikossa, sulavasta lumesta märkä mustahtava aita, ja erittäinkin tuo tuoksuva, kostea ilma ja ilonen auringonpaiste, – se kaikki kertoi minulle selvän selvästi jostakin uudesta, ihanasta, jota tosin en pysty kuvaamaan semmoisena, kuin se todella oli, vaan ainoastaan semmoisena kuin sen käsitin, ja joka kaikki minulle puhui kauneudesta, onnesta ja hyveestä, puhui, että nuo kolme ovat mahdolliset ja helpot toteuttaa, että ne kuuluvat yhteen, jopa niinkin, että kauneus, onni ja hyve ovat oikeastaan kaikki yhtä ja samaa. "Miten saatoin ennen olla ymmärtämättä tätä asiaa, miten paha olinkaan ennen ollut, ja miten hyväksi ja onnelliseksi olenkaan tulevaisuudessa tuleva!" sanoin itsekseni: – "pitää nyt vaan pian, pian, tällä hetkellä muuttua toiseksi ihmiseksi ja alkaa uutta elämää." Tästä huolimatta minä kuitenkin istuin kauan aikaa ikkunalla miettien ja mitään tekemättä. Onko ehkä lukija sattunut joskus nukahtamaan sumuisen ja sateisen sään aikana ja, herättyään vasta päivän laskiessa, avaamaan silmänsä ja akkunan levenevästä neliöstä, valkosen uudinharson läpi, joka ristivedosta pullistuneena lyö ikkunalautaan, näkemään sateesta märän maan, lehmusalean punervansinisen varjopuolen ja kostean puutarhakäytävän, jota auringon vinot säteet kirkkaasti valaisevat – yhtäkkiä kuulemaan puutarhan lintujen iloisesti elämöivää laulua ja näkemään akkuna-aukossa keijuvaa hyttysparvea, tuntemaan sateenjälkeisen ilman tuoksua ja ajattelemaan: "kuinka olenkaan tainnut nukkua tämmöisen illan yli!" sekä sitten kiiruhtanut puutarhaan nauttiakseen siellä elämästä? Jos semmoista on sattunut niin ei tarvitse tarkemmin kuvata sitä voimakasta sielullista tunnetta, jota tähän aikaan sain kokea.

III

MIETTEITÄ.

"Nyt minä olen menevä ripille ja puhdistun kaikista synneistäni", ajattelin: "enkä ole enää koskaan syntiä tekevä... (Tässä muistelin kaikkia niitä syntejä, jotka minua enin vaivasivat). Tahdon tästä lähin joka sunnuntai välttämättä käydä kirkossa, ja sieltä palattuani luen vielä tunnin ajan Evankeliumia, sitten jaan tietysti köyhille osan (kymmenyksen) eli puolikolmatta ruplaa siitä 100-ruplasesta, jonka tulen saamaan joka kuukausi yliopistoon päästyäni, ja olen sen tekevä niin, ettei kukaan saa tietää, enkä anna kerjäläisille ylimalkaisesti, vaan haen käsiini semmoisia köyhiä, orpoja tai mummoja, joista ei muuten mitään tiedetä.

"Minulla tulee olemaan oma huoneeni (luultavasti St. Jérômen entinen) ja minä aijon itse sitä siivota ja pitää ihmeteltävän puhtaana; palvelijaani en pakota mitään minulle itselleni tekemään. Hän on yhtä hyvä kuin minäkin. Sitten rupean käymään yliopistossa aina jalkasin (mutta jos saan ajoneuvot, niin myyn ne ja erotan nekin rahat köyhien varalle), ja yleensä tulen tarkasti täyttämään kaikki (– mitä tämä 'kaikki' oli, sitä en mitenkään olisi silloin voinut selittää, mutta elävästi tunsin tarkottavani sillä järkevää, siveellistä, moitteetonta elämää). – Kirjotan muistiin kaikki luennot ja luen päälliseksi aineita eteenpäin, joten ensi kurssilla tulen olemaan ensimäinen, ja kirjotan väitöskirjan; toisella kurssilla olen edeltäpäin kaikki tietävä, niin että minä voidaan suoraan siirtää kolmannelle kurssille, joten siis 18-vuotiaana lopetan luvut ensimäisenä kandidaattina ja kahdella kultamitalilla palkittuna; – sitten suoritan maisteritutkinnon, sitten tohtoritutkinnon ja tulen Venäjän etevimmäksi tiedemieheksi... ja miksi en voisi olla Europankin etevin tiedemies." Entä vielä sitten? kysyin itseltäni, – mutta nyt huomasin, että nuo mietteet olivat ylpeyttä, syntiä, joka on vielä tänä iltana tunnustettava papille, ja palasin siis takasin mietteitteni alkupäähän. "Valmistuakseni luentoihin rupean käymään jalkasin Varpusvuorten kävelypuistoon; valitsen siellä itselleni paikan jonkun puun juurella ja luen luentoni: joskus otan evästäkin mukaani, juustoa tai piirakaisen Pedottin leipomosta, tai muuta. Levähdettyäni rupean lukemaan jotakin hyvää kirjaa tai piirustelen näköaloja tai soittelen jollakin soittokoneella (aijoin välttämättä oppia huilua soittamaan). Sitten on tietysti myös hän kävelevä Varpusvuorilla, ja joskus hän lähestyy ja kysyy minulta: kuka minä oikeastaan olen? Minä katsahdan häneen noin vähän surunvoittoisesti ja sanon olevani erään papin poika ja olevani onnellinen ainoastaan täällä, missä voin olla yksin, ypö yksin. Hän tarjoo minulle kätensä, sanoo jotakin ja istuu viereeni. Niin me yhdymme siellä joka päivä, muutumme ikiystäviksi ja minä olen suuteleva häntä... Ei, se ei ole hyvä. Päinvastoin tästä päivästä pitäen en aijo katsoa naisiin. En milloinkaan enää mene piikain puolelle, koetanpa olla menemättä edes ohikaan; ja kun kolmen vuoden kuluttua pääsen holhuunalaisuudesta, niin menen tietysti heti naimisiin. – Rupean alituiseen voimistelemaan ja harjottamaan sopivia liikkeitä, niin että kahdenkymmenen ikäisenä olen väkevämpi kuin kukaan. Ensimäisenä päivänä pitelen puoli puutaa viisi minuttia ojennetuin käsin, toisena päivänä kaksikymmentäyksi naulaa, kolmantena kaksikymmentäkaksi naulaa ja niin edespäin, kunnes pitelen neljä puutaa kummassakin kädessäni, jolloin siis olen väkevämpi kuin kukaan talossamme; ja kun sitten joku saa päähänsä loukata minua tai lausua jotain alentavaa hänestä, minä käyn kiinni noin yksinkertaisesti vaan rinnuksiin, nostan miehen sylen verran maasta yhdellä kädellä ja vaan pitelen häntä siinä, että voimani tuntisi, ja annan sitten mennä; mutta ei tuokaan oikeastaan ole hyvä: – ei, en tietysti tee hänelle mitään pahaa, vaan ainoastaan todistan olevani..."

Älköön moitittako minua siitä, että nuoruuteni mietteet olivat yhtä lapsekkaat kuin lapsuuden ja poikaijän mietteet. Olen varma siitä, että jos kohtalo antaa minun elää hyvin vanhaksi ja tämä kertomus saavuttaa minun ikäni, niin vielä seitsenkymmenvuotisena ukkona olen ajatteleva yhtä mahdottoman lapsellisesti kuin nytkin. Olen haaveksiva jostakin ihanasta Mariasta, joka rakastuu minuun, hampaattomaan vanhukseen, aivan kuin kerran rakastui Maseppaan; siitä, kuinka heikkopäinen poikani pääsee äkkiä ministeriksi, tai siitä, kuinka minulla kerran on oleva miljoonien omaisuus. Olen varma, ettei löydy yhtäkään ihmisolentoa, jolla ei olisi tätä siunattua lohduttavaa haaveilemisen taipumusta. Mutta lukuunottamatta tuota haaveiden mahdottomuutta, ja niiden taikamaisuutta, mitkä ominaisuudet ovat yleisiä kaikille haaveille, voi haaveilla olla kylläkin erilainen luonne eri ihmisiin ja ikiin nähden. Siihen ikäkauteen, johon poika-ikäni katson päättyvän ja nuoruuteni alkavan, oli haaveitteni pohjana neljä tunnetta: rakkaus häneen, ajatuksissa väikkyvään naiseen, josta aina samalla tavalla haaveilin ja jota lakkaamatta odotin jossakin tapaavani. Tämä hän oli vähäksi osaksi Sonitshka, vähäksi osaksi Masha, Vasilin vaimo, silloin kuin se pesee pyykkiä punkassa, ja vähäksi osaksi se nainen, jota jo kauan sitten olin nähnyt teatterissa meidän aitiomme viereisessä aitiossa, ja jonka valkoisella kaulalla oli ollut jalokiviä. – Toinen tunne oli rakkauden rakastaminen. Halutti, että kaikki olisivat minua tunteneet ja rakastaneet. Halutti sanoa nimeni: Nikolai Irtenjev, ja että kaikki olisivat siitä uutisesta ihastuneet, tulleet ympärilleni ja kiittäneet jostakin asiasta. – Kolmas tunne oli jonkun tavattoman, kunniata tuottavan onnen toivo. Tämä toivo oli niin voimakas ja sitkeä, että se lähestyi mielipuolisuutta. Olin niin vakuutettu siitä, että aivan pian, jonkun erikoisen sattuman nojalla tulen äkkiä maailman rikkaimmaksi ja kuuluisimmaksi mieheksi, että alituiseen levottomasti odotin tapahtuvaksi jotain ihmeen tapaista. Joka hetki odotin, että nyt, nyt se alkaa ja että minä heti saavutan kaiken mitä ihminen suinkin voi haluta, ja senvuoksi aina kaikkialla pidin kiirettä, siinä luulossa, että se ehkä jo on alkamassa siellä missä minua ei ole. – Neljäs ja tärkein tunne oli inho omaan itseeni, ja katumus, mutta se katumus oli siihen määrään sulautunut onnentoivoon, ettei siinä itsessään ollut mitään surullista. Näytti niin helpolta ja luonnolliselta irrottautua koko entisyydestäni, muuttaa, muodostaa toiseksi kaikki se, mikä oli tähän asti ollut, ja alkaa elämä kaikissa sen suhteissa aivan uudestaan, että entisyys ei painanut eikä sitonut minua. Päinvastoin melkein nautin inhostani entisyyteen ja koetin kuvailla sitä mustemmaksi kuin se olikaan. Mitä mustempi oli muistojen piiri, sitä puhtaampana ja valoisampana esiintyi nykyisyyden piste ja sitä kirkkaampina säteilivät tulevaisuuden vesikaarivärit. Tämä katumuksen ääni ja täydellisentymyksen intohimoinen halu olikin pääasiallinen sieluntilani puheenalaisena kehityskautena, ja siitäpä saikin pohjansa minun uusi katsantotapani sekä itseeni, ihmisiin, että maailmaan. Siunattu, autuas ääni, sinä, joka niin monta kertaa niinä surullisina hetkinä, jolloin sielu vaieten alistui elämän vääryydelle ja siveettömyydelle, äkkiä rohkeasti nousit kaikkea valhetta vastaan, vihamielisesti paljastit entisyyden ja rakkauteen kehottaen viittasit tuohon kirkkaaseen nykyisyyden pisteeseen lupaillen onnea ja menestystä tulevaisuudessa, – sinä siunattu ja autuas ääni! Onko mahdollista, että joskus lakkaat kuulumasta?

IV

PERHEPIIRIMME.

Isä oli tänä talvena ani harvoin kotosalla. Mutta sen sijaan, kun kerran sattui kotona olemaan, oli mitä iloisimmalla tuulella, rämisytti pianoa soitellen lempikappaleitaan, teki imeliä silmäyksiä ja keksi sukkeluuksia kaikkien meidän ja Mimmin kustannuksella, kuten esimerkiksi: että Grusiniläinen prinssi muka oli ollut yhteisluistelussa, nähnyt siellä Mimmin ja rakastunut niin, että oli heti jättänyt avioerohakemuksensa Synodiin; – että minä muka olen määrätty Wienin lähettilään apulaiseksi, – ja hän ilmotti meille nuo uutiset aivan totisin kasvoin; – säikytteli Katinkaa hämähäkeillä, joita Katinka hyvin pelkäsi; osotti suurta ystävyyttä toverejamme Dubkovia ja Nehljudovia kohtaan, ja alituisesti kertoi meille ja muille ensi vuoden tuumistansa. Vaikka nämä tuumat joka päivä vaihtelivatkin ja olivat keskenään ristiriitaiset, ne olivat kuitenkin niin viehättäviä, että me niitä sanaakaan hiiskumatta kuuntelimme ja Ljubotshka katseli räpäyttämättä silmää suoraan papan suuhun, ettei vaan yksikään sana olisi päässyt hukkaan menemään. Isä suunnitteli milloin jättävänsä meidät Moskovaan yliopistoon ja itse lähtevänsä Ljubotshkan kanssa kahdeksi vuodeksi Italiaan, milloin ostavansa maatilan Krimin etelärannalla ja matkustavansa sinne joka kesäksi, milloin muuttavansa koko perheineen Pietariin j.n.e. Mutta paitsi tätä yleistä ilomielisvyttä tapahtui isässä viime aikoina vielä toinen muutos, joka suuresti ihmetytti minua. Hän teetti itselleen uuden uutukaisen, olivinvärisen puvun, muodikkaat housut ja pitkän turkkipalttoon, joka erinomaisesti sopi hänelle, ja hänestä tuoksahteli usein hajuvedelle, kun hän ajoi vieraisiin ja erittäinkin muutaman naisen luo, jonka nimeä Mimmi ei voinut huokaamatta mainita. Mimmi teki tällöin naaman, josta selvästi saattoi lukea ajatuksen: "Orpo parat! Onneton intohimo! Hyvä, ettei häntä enää ole" j.n.e. Nikolailta sain tietää – sillä isä ei meille milloinkaan puhunut korttipelistään, – että hän oli tämän talven kuluessa voittanut hyvin paljon, pistänyt rahat lainauspankkiin ja keväämmällä kieltäytynyt enää pelaamasta. Luultavasti tästä syystä, – kun hän pelkäsi, ettei voisi päätöstänsä pitää, – hän tahtoi pian päästä maalle. Hän oli päättänyt, odottamatta minun pääsöäni ylioppilaaksi, heti pääsiäisen jälkeen matkustaa tyttöjen kanssa Petrovskin maatilalle, jonne meidän oli Volodjan kanssa myöhemmin saapuminen.

Volodja oli koko talven kevääseen asti erottamattomassa yhteydessä Dubkovin kanssa (jotavastoin Dmitrin kanssa he alkoivat vähitellen kylmentyä). Mikäli saatoin päättää kuulemistani kertomuksista oli heidän ainaisena päähuvituksenansa sampanjan juominen ja ajeleminen erään neidin ikkunain ohi, johon neitiin olivat nähtävästi molemmat rakastuneet. Myöskin he tanssivat vis-à-vis, ei kuitenkaan enää lasten, vaan nyt jo oikeissa aikaihmisten iltamissa. Tämä viimeinen asianhaara suuresti edensi Volodjaa ja minua toisistamme, vaikka me kyllä toisiamme rakastimme. Liian suuri tuntui erotus olevan kotiopettajien edessä lukevan pojan ja oikeissa iltamissa käyvän herran välillä, – jotta olisimme tulleet ajatuksia keskenämme vaihtaneeksi. Katinka oli jo aivan suuri, luki paljon romaaneja, eikä semmoinen ajatus, että hän pian menisi miehelään, enää tuntunut minusta pilalta; mutta vaikka Volodjakin oli suuri, eivät he kuitenkaan pitäneet yhtä, vaan päinvastoin näyttivät ikäänkuin ylenkatsovan toisiansa. Katinkan ollessa kotona ei häntä yleensä huvittanut mikään muu kuin romaanien lukeminen ja hänen oli aina ikävä; mutta kun meille sattui vieraita herroja, niin Katinka heti elpyi ja rupesi sangen miellyttäväksi, sekä teki silmillänsä semmoista, josta en minä ainakaan voinut ymmärtää mitä se sillä tahtoi ilmaista. Vasta myöhemmin, kun olin Katinkan kuullut kerran sanovan, että ainoa neidolle luvallinen koketeeraus on se mikä tapahtuu silmillä, saatoin löytää selityksen noille kummallisen luonnottomille silmäin mulkouksille, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet muita lainkaan kummastuttavan. Ljubotshkakin oli jo alkanut käyttää melkein täysipitkää hametta, niin että hänen hanhenjalkansa olivat melkein kokonaan näkymättömissä, mutta yhtäläinen itkupussi hän oli kuin ennenkin. Nyt hän ei enää haaveksinut mennä husaarin kanssa naimisiin, vaan laulajan tai soittoniekan ja siinä tarkotuksessa kovasti harrasti soitantoa. St. Jérôme, joka, tietäen jäävänsä meille enää ainoastaan tutkintojeni suoritukseen asti, oli hankkinut itselleen paikan erään kreivin luona, alkoi siitä lähtien ikäänkuin ylenkatseellisesti kohdella kotolaisiamme. Hän oli ani harvoin kotosalla, oli ruvennut polttamaan paperosseja, jotka siihen aikaan olivat ainoastaan suurimpien keikarien ylellisyyttä, sekä vihelteli alituiseen joitakin kevytmielisiä pätkiä.

Mimmi oli käynyt päivä päivältä yhä katkerammaksi. Siitä pitäen kuin me kaikki aloimme kasvaa suuriksi hän ei näyttänyt enää odottavan keltään eikä mistään mitään hyvää.

Kun tulin päivällisille, en tavannut ruokasalissa muita kuin Mimmin, Katinkan, Ljubotshkan ja St. Jérômen: isää ei ollut kotona, ja Volodja, joka erään toverinsa kanssa valmistausi tutkintoon omassa huoneessaan. oli vaatinut päivällisen sinne. Yleensäkin näinä viime aikoina oli päivällisissä ensi sijalla Mimmi, jota emme kukaan kunnioittaneet, ja päivällinen oli niinmuodoin paljon kadottanut suloudestaan. Päivällinen ei ollut enää, kuten äidin tai mummon aikana, jonkinlainen juhlameno, joka määrätuntina kokosi yhteen koko perheen ja jakoi päivän kahteen puoliskoon. Me emme pitäneet väliä, vaikka myöhästyimme, saavuimme vasta toiseksi ruuaksi, joimme viiniä laseista (johon itse St. Jérôme antoi esimerkin), retkotimme tuolilla, nousimme paikoiltamme ennen päivällisen päättymistä, ja muuta semmoista. Siitä saakka päivällinen ei ollut enää jokapäiväinen, koko perhettä yhdistävä iloinen juhla. Toista oli ennen muinoin Petrovskissa, kun kahden aikaan kaikki peseytyneinä, puhtaihin pukeutuneina istuivat vierashuoneessa, odottaen sovittua kellonlyömää. Juuri sillä hetkellä kuin välihuoneen seinäkello alkaa korista, lyödäkseen kaksi, astuu Foka hiljaisin askelin sisälle, liina käsivarrella, arvokkaan ja vähän ankarankin näköisenä. "Pöytä on katettu!" ilmottaa hän kuuluvalla, punnitulla äänellä, ja iloisin, tyytyväisin kasvoin, vanhemmat edellä, nuoremmat jäljessä, tärkättyjen hameiden kahistessa, saappaiden ja kenkien naristessa kaikki menevät ruokasaliin, ja hiljaa puhellen istuutuvat kukin omalle paikalleen. Taikka sitten Moskovassa muinoin, kun kaikki kuiskutellen keskenään seisoivat katetun pöydän ääressä odotellen mummoa, jolle Gavrilo oli jo mennyt ilmottamaan päivällisistä; – äkkiä ovi avautui ja kahisevine hameineen sieltä sujahti esille vanha mummo, pitsimyssy ja aina jokin erinomainen sinisenpunanen rusetti päässä. Hän tuli joko hymyillen taikka synkästi sivuilleen katsahdellen (sen mukaan millä kannalla terveys kulloinkin oli). Gavrilo töytää hänen nojatuolinsa luo, tuolit pitävät melua, ja tuntien jonkinlaisia kylmänväreitä selässä (ruokahalun merkkejä) otat käteesi vähän kostean servietin, syöt palasen leivänkuorta ja maltittomalla ahneudella seuraat syvien soppalautasten vaellusta, joita hovimestari jakelee arvon, ikävuosien ja mummon huomaavaisuuden mukaan.

Nyt sitävastoin en enää tuntenut mitään hauskuutta tai kiihkoa päivällisille tullessa.

Mimmin, St. Jérômen ja tyttöjen lorut siitä, mimmoisia kauheita saappaita venäjän opettaja käyttää, mimmoiset ruhtinattarien Kornakovien puvut ovat j.n.e. – tämä heidän loruilemisensa, jota ennen todellisesti ylenkatsoin enkä ainakaan mitä Ljubotshkaan ja Katinkaan tulee suinkaan salannut, ei kuitenkaan horjahuttanut minua uudesta hyväntekeväisyyden mielialastani. Olin tavattoman nöyrä; hymyillen minä kuuntelin heitä hyvin suopeamielisesti, pyysin kunniottavasti antamaan sahtia, ja tein myönnytyksen St. Jérômelle, joka oikasi päivällisten aikana käyttämääni lausetta, arvellen, että on kauniimpaa sanoa je puis kuin je peux. Minun on kuitenkin tunnustaminen olleeni vähän pahoillani siitä, ettei kukaan pannut erityistä huomiota nöyryyteeni ja hyveihini. Päivällisten jälkeen Ljubotshka näytti minulle paperilippua, johon oli merkinnyt kaikki syntinsä; minä sanoin sen olevan erittäin hyvän, mutta että parempi olisi kirjottaa synnit sydämmeensä ja että "tuo kaikki ei ole sitä oikeata."

– Miksei se ole "sitä oikeata?" kysyi Ljubotshka.

– No, onhan tuokin kyllä hyvä; mutta sinä et kumminkaan ymmärtäisi minua, – ja minä läksin huoneeseeni yläkertaan, sanottuani St Jérômelle, että menen lukemaan, mutta aikomukseni oli oikeastaan ennen rippiä, joka oli tapahtuva noin puolentoista tunnin kuluttua, kirjottua koko elinajakseni luettelo velvollisuuksistani ja töistäni, panna paperille oman elämäni tarkotus ja ne periaatteet, joiden mukaan olin aina, milloinkaan poikkeematta, vastaisuudessa toimiva.

V

PERIAATTEET.

Otin paperiarkin ja aijoin aluksi tehdä luettelon velvollisuuksista ja lukutöistä ensi vuodeksi. Paperi oli sitä ennen viivotettava. Mutta kun viivotinta en sattunut löytämään, käytin siihen tarkotukseen latinan sanakirjaa. Vedettyäni mustekynällä viivan pitkin sanakirjan reunaa ja siirrettyäni tämän alemmas näyttäytyi paperilla viivan asemasta pitkulainen mustelätäkkö. Sitä paitsi sanakirjaa ei riittänyt viivan koko pituudelle ja viiva kiertyi sen pehmeän kulman mukaan. Otin toisen paperin ja siirtämällä sanakirjaa sain jotakuinkin viivotetuksi. Jaettuani velvollisuudet kolmeen luokkaan: velvollisuuksiin itseäni, lähimmäistä ja Jumalaa kohtaan, aloin kirjottaa ensimäisiä, mutta niitä ilmaantui olevan niin paljon ja niin monenlaatuisia, että näyttäytyi tarpeelliseksi tehdä selkoa yleensä "elämän periaatteista", ja vasta sitten ryhtyä erittelemiseen. Otin kuusi paperiarkkia, ompelin niistä vihon ja kirjotin päällekirjotuksen "Elämän periaatteita." Nuo kaksi sanaa tuli kirjotetuksi niin vinosti ja epätasaisesti, että olin kauan kahden vaiheilla kirjotanko ne uudestaan, ja kauan tuskailin nähdessäni rikkirevityn arkin ja tuon päällekirjotuksen. Miksi kaikki on päässäni niin selvänä, mutta saa niin kömpelön muodon paperilla ja yleensäkin elämässä, kun tahdon toteuttaa jotakin siitä mitä ajattelen?...

– Pappi on saapunut, tehkää hyvin ja tulkaa alas, ilmotti Nikolai. Piilotin vihon pöytälaatikkoon, katsahdin peiliin, kampasin tukkani pystyyn, mikä vakaumukseni mukaan teki minut miettiväisen näköiseksi, ja menin alas kabinettihuoneeseen, missä pöytä oli jo katettuna ja sen päälle pyhäinkuva sekä palavia vahakynttilöitä asetettu. Isä astui huoneeseen yhteen aikaan toisesta ovesta. Pappi, harmaapäinen munkki, jonka kasvot oli vanhat ja ankarat, siunasi paraillaan isää. Isä suuteli hänen pienenlaista, leveää ja kuivaa kättänsä; minä tein samoin.

– Käskekää Volodja sisälle, sanoi isä. – Missä hän on? Taikka antaa olla, sehän valmistuu ripille yliopistossa.

– Hän lukee ruhtinaan kanssa, sanoi Katinka ja katsahti Ljubotshkaan. Tämä äkkiä punastui jostakin syystä, rypisti silmänsä ikäänkuin muka jokin olisi tehnyt hänelle kipeätä ja meni pois huoneesta. Minä menin hänen perässään. Hän pysähtyi vierashuoneeseen ja kirjotti taas jotakin lyijykynäsellä paperilappuunsa.

– Joko teit taas uuden synnin, kysyin minä.

– En, ei se ole mitään, muuten minä vaan, vastasi hän punehtuen. Samassa kuului eteisestä kuinka Dmitri jätti hyvästiä Volodjalle.

– Sinäpä otat kaikki kiusauksen kannalta, sanoi Katinka tullen huoneeseen ja kääntyen Ljubotshkan puoleen.

En voinut ymmärtää mitä sisarelle oli tullut: hän oli niin hämillään, että silmät kyyneltyivät, ja että tämä hämminki muuttui vihdoin suuttumukseksi häneen itseensä ja Katinkaan.

– Näkyy selvästi, että olet muukalainen (mikään ei voinut niin loukata Katinkaa kuin tämä nimitys, ja juuri siksi Ljubotshka olikin sitä käyttänyt) – edessä on niin suuri asia, jatkoi hän vähän mahtavoiden: – ja sinä tahallasi ärsytät minua... sinun pitäisi ymmärtää, ettei tämä ole mitään leikkiä.

– Arvaappa, Nikolenka, mitä hän kirjotti! sanoi Katinka loukkaantuneena muukalaisen nimitykseen: – hän kirjotti...

– En olisi todellakaan luullut sinua noin ilkeäksi, sanoi Ljubotshka, joka oli kokonaan tullut tolaltaan, ja meni pois: – semmoisena hetkenä, ja ihan tahallaan koko ajan johdattaa syntiin. Enpä minäkään urki enkä kysele sinun tunteitasi ja kärsimyksiäsi.

VI

RIPPITUNNUSTUS.

Näissä ja tämäntapaisissa hajamielisissä ajatuksissa minä palasin kabinettiin, sittenkuin kaikki olivat sinne kokoontuneet ja pappi oli noussut seisaalleen, valmiina lukemaan ripin edellä käypää esirukousta. Mutta heti kun yleisen äänettömyyden keskellä kajahti munkin vaikuttava, ankara ääni, ja erittäinkin kun hän lausui meille rukouksen sanat: ilmaiskaa kaikki syntinne, häpeämättä, salaamatta ja puolustamatta niitä, ja teidän sielunne puhdistun Jumalan edessä, mutta jos jotain salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva, – palasi minuun tuo hurskauden vavistus, jota olin tuntenut aamulla ajatellessani edessä olevaa rippiä. Tunsinpa päälliseksi nautintoa tämän mielentilan tuntemisesta ja koetin sitä viivyttää pysäyttämällä kaikki ajatukset jotka mieleeni juolahtivat, ja koettaen väkisinkin olla jostakin peloissani.

Isä meni ensimäisenä ripille. Hän viipyi hyvin kauan papin kanssa mummon huoneessa, jona aikana me muut istuimme ääneti kabinetissa tai korkeintain supatimme siitä kenen oli ensin meneminen. Vihdoin kuului ovesta taas munkin rukouksen ääni ja isän askeleet. Ovi narahti ja isä tuli sieltä tapansa mukaan yskähdellen ja olkaansa kohautellen sekä katsomatta kehenkään meihin.

– No, Ljubotshka, meneppä nyt sinä, ja muista sanoa kaikki. Sinä veitikka tyttöseni olet suuri syntinen, sanoi isä pilalla nipistäen häntä poskesta.

Ljubotshka sekä vaaleni että punastui, otti paperilappunsa esiliinan alta ja sitten taas piilotti sen sinne takasin. Kumartaen päänsä, jotenkin lyhentäen kaulansa, aivan kuin olisi odottanut ylhäältäpäin tulevaa iskua, hän meni ovesta. Ei hän siellä kauan viipynyt, mutta tultuaan hänen olkapäänsä nytkähtelivät itkun rajupuistatuksista. Vihdoin, sievän Katinkan jälkeen, joka hymyillen palasi ripiltä, tuli minunkin vuoroni. Sama tylsä pelko sydämmessä ja sama halu tahallani kiihottaa tätä pelkoa minä astuin puolihämärään huoneeseen. Pappi seisoi rukouspulpetin ääressä ja käänsi verkalleen kasvonsa minuun päin.

Viivyin korkeintain viisi minuttia mummon huoneessa, mutta tulin sieltä onnellisena ja silloisen luuloni mukaan täydellisen puhtaana, siveellisesti uudestisyntyneenä ihmisenä. Ja vaikka minuun teki oudon ja pahan vaikutuksen elämämme vanha muoto, entiset huoneemme, omat huonekalumme, oma ulkonainen olentoni (olisin suonut, että kaikki ulkonainenkin olisi samoin muuttunut kuin luulin itse sisällisesti muuttuneeni), – niin siitä huolimatta pysyin tässä autuaassa mielentilassa siihen hetkeen asti kuin menin illalla maata.

Olin jo nukkumaisillani, kun vielä kertaalleen luettelin mielessäni kaikkia niitä syntejä, joista olin puhdistunut. Silloin äkkiä muistin erään häpeällisen teon, josta en ollut ripillä mitään maininnut. Ennen rippiä pidetyn esirukouksen sanat muistuivat mieleeni ja alkoivat herkeämättä soida korvissani. Koko rauhani haihtui siinä tuokiossa. "Mutta jos salaatte, niin suuri on teidän syntinne oleva..." kuulin lakkaamatta, ja minä kuvailin olevani niin kauhea syntinen, ettei mikään rangaistus olisi minulle ollut kyllin ankara.

Kauan heittelin itseäni kyljeltä kyljelle sieluntilaani miettien ja joka hetki Jumalan rangaistusta jopa äkkikuolemaakin odottaen, – mikä ajatus hirvitti minua sanomattomasti. Mutta samassa pisti päähäni oiva tuuma: heti päivän valettua menen tai ajan luostariin tuon munkin puheille ja teen uuden rippitunnustuksen. Tähän ajatukseen rauhotuin ja nukuin.

VII

LÄHTÖ LUOSTARIIN.

Heräsin yöllä moneen kertaan kun pelkäsin nukkuvani liian kauan, ja olin jo kuudelta pystyssä. Päivä vasta vähän hämärteli ikkunoissa. Pukeuduin ja vedin jalkaani vuoteen luona olleet puhdistamattomat saapasrähjät, sillä Nikolai ei ollut vielä ehtinyt suorittaa aamutoimiaan. Peseytymättä ja aamurukousta toimittamatta suoriusin ulos ja tulin ensi kerran eläessäni kadulle, jossa ei ollut ketään muuta kuin minä yksin.

Vastaiselta puolelta, suuren rakennuksen viheriäisen katon takaa punotti hämärä aamunkoitto. Jotenkin kova yöllinen kevätpakkanen oli pannut riitaan katulian ja rännipurot; se pisteli jalkoihini ja nipisteli kasvojani ja käsiäni. Meidän poikkikadullamme ei ollut vielä ainoatakaan ajuria, joita olisin tarvinnut päästäkseni pian perille ja sitten palaamaan. Ainoastaan Arbatovan kadulla näkyi jono jotain kuormia ja kaksi kivityömiestä kulki jutellen ohitseni katukäytävällä. Noin tuhat askelta käytyäni alkoi tulla vastaani miehiä ja naisia, jotka kulkivat korit kainaloissa torille, ja myös veden ajajia; katuristeykseen ilmestyi kahvileivän myyjä; jokin pakari avattiin ja Arbatovan portilla tapasin vihdoin ajurin, vanhan ukon, joka nuokkuen torkkui vanhoilla, kuluneilla, paikatuilla, sinertävillä ajoneuvoillaan. Hereille havahtuessaan hän ei huomannut minulta pyytää kuin 20 kopekkaa luostariin ja takasin, mutta sitten äkkiä hoksasi, ja juuri kun olin nousta istumaan, alkoi pieksää hevostaan ohjan perillä ja ajaa tiehensä. "Täytyyhän hevostakin syöttää! ei auta, herra", hän höpisi.

Vaivalla sain hänet houkuteltua pysähtymään, kun tarjosin 40 kopekkaa, Hän pysähtyi, tarkasteli minua huolellisesti, ja sanoi: "istukanhan sitten." Tunnustaakseni hiukan pelkäsin, että hän vie minut syrjäiseen kaupunginosaan ja ryöstää siellä rahani. Päästäkseni ylös, tartuin hänen ryysyisen ajuripukunsa kaulukseen, – jolloin hänen ryppyinen, koukistunutta selkää jatkava kaulansa sääliä herättävästi paljastui, – ja vedin itseni ylös aaltomaiselle, sinertävälle istuimelle, jonka jälkeen me ajaa tärryytimme alas pitkin Vosdvizhenkan katua. Matkalla ehdin huomata, että ajoneuvojen selustin oli vuorattu vihertävällä kangaspalalla, josta ajurin pukukin oli tehty; tuo seikka rauhotti minua jostakin syystä, enkä enää pelännyt joutumista syrjäkadulle ja ryöväyksen alaiseksi.

Aurinko oli noussut jo jotenkin korkealle ja kirkkaasti kuultasi kirkkojen tornikupuja meidän tullessamme luostarin eteen. Varjopaikoissa oli vielä valta pakkasella, mutta pitkin tienkeskustoja virtasi nopeita, mutaisia puroja, ja hevonen juosta läiskäsi sulaneessa loassa. Tultuani luostarin muurien sisälle kysyin ensimäiseltä kohtaamaltani henkilöltä, miten voisin tavata tuota pappia.

– Tuolla on hänen kammionsa, sanoi ohimenevä munkki pysähtyen hetkiseksi osuttamaan pientä rakennusta, jossa oli kuisti oven edessä.

– Kiitän nöyrimmästi, vastasin.

Mutta mitähän ajattelivat minusta munkit, jotka tuossa toinen toisensa jäljessä tulivat kirkosta ja kaikki katselivat minua? En minä ollut aikuinen enkä lapsi; kasvoni eivät olleet pestyt, tukka harjaamaton, vaatteet tomuiset, saappaat puhdistamattomat ja päälliseksi liassa. Mihinkähän ihmisluokkaan nuo munkit kuvailivat minun kuuluvan? Hyvin tarkkaan ne minua vaan tähystelivät. Kaikesta huolimatta kuljin nuoren munkin opastamaan suuntaan.

Kapealla tiellä, joka vei luostarikammioihin päin, kohtasin mustapukuisen vanhuksen, joka katseli minua sankkojen harmaiden silmäkulmainsa alta ja kysäsi: "mitä asiaa minulla oli?"

Vähältä etten sanonut "ei mitään" ja juossut takasin ajurin luo palatakseni kotiin, mutta rypistyneistä kulmakarvoista huolimatta vanhuksen kasvot herättivät luottamusta. Sanoin tahtovani tavata rippi-isääni, ja nimitin hänen nimensä.

– Tulkaahan mukaani, herraskainen, minä saatan teitä, sanoi hän kääntyen ja näytti heti arvanneen asiani: – hän on aamumessulla, kohta hän tulee.

Vanhus avasi oven ja saattoi minut puhtosen porstuan ja eteisen kautta puhdasta liinaista permantomattoa myöten kammioon.

– Odottakaahan täällä, sanoi hän hyvänsuovasti ja rauhottavasti, – ja läksi.

Huone, jossa nyt olin, oli sangen pieni ja merkillisen hyvin siistitty. Huonekaluja oli ainoastaan: vahavaatteella verhottu pikku pöytä, joka seisoi kahden pienen kaksipuolisen ikkunan välissä. Ikkunoilla oli kaksi geraniumi-kukkaa, pyhäinkuvain teline ja niiden edessä riippuva öljylamppunen, yksi nojatuoli ja pari tavallista tuolia. Nurkassa riippui seinäkello, jonka numerotaulu oli kukkapiirroksilla koristettu, ja se kävi vaskisten painopulttien avulla. Väliseinällä, jota yhdisti kattoon puiset, kalkkivärillä valkosiksi pyyhityt säleet (ja jonka takana oli varmaankin vuode), riippui nauloista kaksi pappisviittaa.

Ikkunat antoivat jotakin valkosta seinää vasten, joka oli niistä noin sylen päässä. Välillä oli pieni sirenipehko. Mitään ääntä ei päässyt huoneeseen tunkeutumaan, niin että tässä hiljaisuudessa tuntui heilurin tasainen, miellyttävä naksutus hyvinkin kovalta ääneltä. Heti kun olin jäänyt yksikseni tähän hiljaiseen sopukkaan, hypähtivät kaikki entiset mietteeni ja muistoni äkisti esille päästäni, ikäänkuin niitä ei olisi ennen ollutkaan, ja minä vaivuin johonkin sanomattoman miellyttävään mietiskelyyn. Tuo hiukan kellastunut papinkauhtana ynnä sen kulunut vuorivaate, nuo kirjojen vanhentuneet mustat nahkaselät ja vaskiset helat, nuo tumman viheliäiset kasvit, niiden tarkasti kasteltu multa ja pestyt lehdet, ja erittäinkin tuo yksitoikkoinen katkonainen heilurin naksutus minulle elävästi kertoivat jostakin uudesta, tähän asti tuntemattomasta elämästä, – yksinäisyyden, rukouksen, hiljaisen ja rauhallisen onnen elämästä...

"Kuluu kuukaudet, vierii vuodet, ajattelin minä, mutta tuo munkki pysyy aina yksinäisenä, rauhallisena, hän yhä tuntee omatuntonsa puhtaaksi Jumalan edessä ja rukouksensa Hänen kuulemaksi." Puolen tunnin verran istuin tuolillani, koettaen olla liikkumatta ja hengittämättäkin ääneeni, jottei olisi häiriytynyt niiden äänten sopusointu, jotka niin paljon puhuivat minulle. Ja heiluri yhä vaan naksahteli samoin, oikealle kovemmin, vasemmalle hiljemmin.

VIII

TOINEN RIPPITUNNUSTUS.

Papin lähestyvät askeleet saattoivat minut heräämään mietteistäni.

– Hyvää päivää, sanoi hän korjaten kädellään harmaita hiuksiaan. – Mitä te haluaisitte?

Pyysin häntä siunaamaan minua ja erityisellä mielihyvällä suutelin hänen kellertävää pienenlaista kättään.

Selitettyäni hänelle asiani hän sanaakaan sanomatta meni pyhäinkuvien eteen ja alkoi ripityksen.

Kun se oli päättynyt ja minä olin voittanut häpeäni sekä sanonut kaikki mitä sydämmelläni oli, pani hän kätensä pääni päälle ja lausui sointuvan hiljaisella äänellään: – "Tulkoon taivaallisen Isän siunaus sinun ylitsesi, poikani, ja säilyttäköön Hän sinussa aina uskon, lempeyden ja nöyryyden hengen. Amen."

Olin täydellisesti onnellinen; onnen kyyneleet nousivat kurkkuuni, minä suutelin hänen kaapunsa poimua ja nostin pääni. Munkin kasvot olivat aivan rauhalliset.

Tunsin nauttivani liikutuksesta ja peläten sen haihtumista sanoin rippi-isälleni pian hyvästi. Sivulle katsomatta – ettei mieleni hajaantuisi – tulin muurien ulkopuolelle ja istuin jälleen ajurin horjahteleville rattaille. Mutta ajoneuvojen tärinä, silmien edessä vilahtelevien esineiden kirjavuus pian haihduttivat tunnelmani, ja kuvailin nyt jo sitä, miten rippi-isäni varmaankin ajattelee, ettei hän ole vielä yhdelläkään nuorukaisella tavannut niin ihanaa sielua kuin minulla oli, eikä ole koskaan tapaavakaan, sillä semmoisia ei ole edes olemassakaan. Minä olin varma siitä; ja varmuuteni herätti minussa ilon, joka oli sitä lajia, että vaati jakamista myös muille.

Hirveästi halutti puhella jonkun kanssa; ja kun ketään muuta ei ollut käsillä kuin tuo ajuri, käännyinkin hänen puoleensa.

– Viivyinköhän kauankin? kysyin.

– Olipa sitä kotvanen, ja hevostakin olisi jo pitänyt ruokkia, sillä minähän olen yövosikka, vastasi ajurivanhus. Hän oli auringon noustua nähtävästi entistä virkeämpi.

– Minusta tuntui kuin olisin viipynyt ainoastaan minutin verran, sanoin minä. – Tiedätkös, mitä varten kävin luostarissa? lisäsin minä istuutuen syvennykseen, joka oli lähempänä vanhusta.

– Mitäpä se meikäläiseen kuuluu? Mihin käsketään, sinne ajamme, vastasi hän.

– Ei, mutta sanoppa sentään, mitä luulet? tiedustelin yhä.

– Taisitte olla hautapaikkaa jollekin vainajalle ostamassa, sanoi hän.

– En ollenkaan; arvaappa vielä!

– En voi arvata, herra, toisti hän.

Ajurin ääni tuntui minusta niin suopealta, että päätin tehdä hänen tiettäväkseen syyn luostarissa käyntiini, jopa ilmaista hänelle tunnelmanikin.

– Tahdotko niin kerron sinulle? näes nyt...

Ja niin kerroin hänelle kaikki ja kuvasin kaikki herttaiset tunteeni. Vielä nytkin punastun häpeästä, tätä muistellessani.

– Niin vai, sanoi ajuri epäluuloisesti.

Ja pitkän aikaa hän sen jälkeen oli ääneti, ja istui liikkumatta paikallaan, ainoastaan silloin tällöin korjaten kauhtanansa poimua, joka yhtämittaa pääsi irralleen hänen liian suurissa saappaissa tärähtelevän jalkansa alta. Jo luulin hänenkin ajattelevan minusta samoin kuin rippi-isäni, s.o., että niin ylevää nuorukaista ei ole toista koko maailmassa; mutta hän kääntyi samassa minuun päin.

– Olihan se oikea herras-asia, se teidän asianne.

– Mitä? kysyin minä.

– Asianne, sanon, oli oikea herras-asia, toisti hän mutustellen hampaattomilla huulillaan.

– "Eipä se olekaan minua ymmärtänyt", ajattelin minä, enkä enää puhunut hänen kanssaan kotiportille asti.

Ellei juuri liikutuksen ja hurskauden tunto, niin ainakin tyytyväisyys siihen, että tuon tunteen olin kokenut, pysyi minussa koko matkan, huolimatta siitä, että päivän kirkkaassa paisteessa vilisi kirjavanaan väkijoukkoa kaikkialla kaduilla; mutta heti kotiin tultuani hävisi koko tunnelma jäljettömiin. Minulta näet puuttui 20 kopekkaa maksaakseni ajurille. Hovimestari Gavrilo, jolle jo ennestään olin velkaa, ei ruvennut enempää lainaksi antamaan. Kahdesti näki ajuri minun juoksevan pihan yli rahoja hakemassa. Hän näytti arvanneen asemani, kiipesi alas kuskipukilta, ja vaikka oli näyttänyt niin hyvältä, rupesi nyt, minua pistelläkseen, ääneen kertomaan semmoisista veijareista, jotka jättävät vosikoille maksamatta.

Kotona nukkuivat vielä kaikki, niin etten voinut saada noita 20 kopekkaa muilta kuin palvelijoilta. Vihdoin Vasili maksoi puolestani, sittenkuin olin kunniasanallani luvannut suorittaa takasin, jota sanaani hän tosin ei nimeksikään uskonut (kuten hänen kasvoistansa saatoin päättää), vaan maksoipahan vaan muuten, koska piti minusta ja muisti sen palveluksen, jonka olin hänelle kerran tehnyt. Niin meni tämä tunne kuin tuhka tuuleen. Kun rupesin pukeutumaan mennäkseni yhdessä muiden kanssa herran ehtoolliselle ja kävi ilmi, ettei pukuani oltu korjattu ja että sitä oli siis mahdoton käyttää, niin tulin hirveän paljon syntiä tehneeksi. Puettuani ylleni toisen puvun minä menin kirkkoon jonkinlaisessa kummallisessa ajatusten levottomuudessa, – ja kokonaan luottamatta hyviin ominaisuuksiini.

IX

MITEN VALMISTUN YLIOPPILASTUTKINTOON.

Pääsiäisenä, torstaipäivänä, matkusti isä, sisar ja Mimmi Katinkan kanssa maalle, niin että mummon suureen taloon jäimme ainoastaan Volodja, minä ja St Jérôme. Se mielentila, jossa olin ollut luostarissakäynnin päivänä, oli haihtunut, jättäen jälkeensä ainoastaan hämärän, vaikka tosin miellyttävän muiston, jota jo yhä enemmän tukehuttivat uudet vapaan elämän vaikutukset.

Tuo "Elämän periaatteita" sisältävä vihkonen oli myöskin pantu pois koulussa käytettyjen konseptivihkojen mukana. Huolimatta siitä, että yhä ajattelin mahdolliseksi laatia periaatteet elämän kaikkien tapausten varalle ja aina niitä noudattaa, – että tuo ajatus miellytti minua ja näytti sekä erittäin yksinkertaiselta että ylevältä ja että aikomukseni oli todella panna se elämässä täytäntöön, niin olin jälleen ikäänkuin unohtanut, että asiaan olisi pitänyt ryhtyä heti, vaan olin lykännyt sen johonkin muuhun aikaan. Minua lohdutti kuitenkin se seikka, että jokainen ajatus, joka nyt tuli päähäni, soveltui täsmälleen johonkin periaatteitteni ja velvollisuuksieni jaotelmista: joko periaatteihin lähimmäisiin nähden, tai itseeni taikka Jumalaan nähden. "Sittenpähän minä erottelen tuonkin ajatuksen sen omaan osastoonsa ja vielä monet muut ajatukset, jotka vastaisuudessa tulevat mieleeni tästä asiasta", päättelin minä itsekseni. Nykyjään kysyn usein itseltäni: milloin olin paremmin oikeassa: silloinko kuin uskoin ihmisjärjen kaikkivaltiuteen, vai nyt, jolloin kadotettuani kehittymiskyvyn epäilen ihmisjärjen voimaa ja merkitystä? – enkä voi antaa varmaa vastausta.

Vapauden ja tuon keväisen, epämääräisen odottamisen tunne, josta jo olen puhunut, oli siihen määrään kiihottanut minua, että olin joutunut kokonaan suunniltani ja valmistuin tutkintoon sangen huonosti. Kun joskus aamuin teki työtä luokkahuoneessa ja hyvin tiesi, että se oli välttämätöntä, koska jo huomenna oli tutkinto tuossa aineessa, niin saattoi jokin keväinen haju tuoksahtaa ikkunasta: – tuntui kuin olisi perin tärkeätä heti muistaa jotakin, kädet päästivät kirjan luotansa, jalat omin ehdoin alkoivat kävellä edestakasin huoneessa, ja päässä oli kuin joku olisi painanut vieterinappulaa ja päästänyt koneen liikkeelle; päässä tuntui keveältä ja luonnolliselta, ja kirjavat, iloiset ajatukset alkoivat nopeasti kulkea ohitse, niin ettei ehtinyt panna merkille muuta kuin niiden loistetta. Menee tunti ja toinenkin ihan huomaamatta. Tai sitten myös kirjaa lukiessa, kun koettaa parhaansa mukaan syventyä siihen mitä lukee, äkkiä kuuluu naisaskeleita ja hameen suhahtamista käytävässä, – ja samassa on kaikki tyyni häipynyt päästä eikä voi pysyä paikallaan, vaikka vallan hyvin tietää, että paitsi Gashaa, mummon vanhaa sisäpiikaa, ei kukaan ole saattanut siellä käydä. "Entäpä jos se sittenkin olisi hän?" tulee ajatelleeksi: – "jospa tuo juuri nyt alkaisikin ja minä siten tulen päästäneeksi tilaisuuden käsistäni?" mutta käytävään hypättyä näkee, että se oli kuin olikin vaan Gasha; pitkään aikaan ei sitten enää pääse itsensä herraksi. Vieteri on irrotettu ja kaikki on sotkuksissa, – Taikka iltasin istuessa yksin talikynttilän ääressä omassa huoneessa, kun karsta on poistettava tai muutettava istuma-asentoa, tulee hetkeksi keskeyttäneeksi luvun ja huomaa, että kaikkialla ovissa ja nurkissa on pimeätä eikä koko talossa kuulu mitään, – silloin on taaskin mahdotonta olla kuuntelematta tätä hiljaisuutta, katsomatta avatun oven kautta pimeän huoneen hämärään, kauan-kauan, pysymättä hiljaa paikallaan tai menemättä alas ja kulkematta pitkin kaikkia tyhjiä huoneita. Joskus iltasin viivyin myös pitkiä aikoja huomaamattomana salissa kuunnellen kuinka Gasha kahdella sormella liritteli pianolla, "satakieltä" matkien, yksinäisen talikynttilän ääressä. Mutta kun oli kuutamo, niin en voinut mitenkään pysyä vuoteessani, vaan panin pitkäkseni puutarhaan viettävälle ikkunalaudalle ja katsellen kuun valaisemia kattoja, lähimmän kirkon kellotapulia, aidan ja pensaiden varjoon, joka oli paneutunut puutarhan käytävälle, valvoin niin kauan, että sitten suurella vaivalla heräsin vasta kymmenen aikaan aamulla.

Joten siis ainoastaan opettajien säännölliset käynnit ja St Jérômen yritykset tuon tuostakin kehaista minua, sekä erittäinkin oma haluni esiintyä ystäväni Nehljudovin silmissä ripeänä nuorukaisena, se on: suorittaa loistava tutkinto (mikä hänestä oli hyvin tärkeätä). – ainoastaan nuo seikat vaikuttivat, ettei kevät ja vapaus saaneet minua lopen unohtamaan kaikki entisetkin tiedot, ja etten tutkinnossa saanut loistavia repposia.

X

HISTORIAN TUTKINTO.

Huhtikuun 16 päivänä minä ensi kerran astuin St Jérômen suojeluksen alaisena yliopiston suureen saliin. Olimme ajaneet sinne komeanlaisissa ajopeleissä. Ylläni oli ensi kerran frakkipuku, ja kaikki muutkin vaatteet sukista ja alusvaatteista alkaen olivat uuden uutukaiset. Kun ovenvartija oli riisunut yltäni päällystakin ja minä seisoin hänen edessään pukuni koko komeudessa, minua melkein hävetti, että olin näin sokaisevan komea. Mutta sitten tulin valoisaan parkettisaliin, joka oli täynnänsä väkeä, ja näin satoja kymnaasipuvuissa ja frakeissa olevia nuorukaisia, joista muutamat välinpitämättömästi katsahtivat minuun, ja salin päässä professoreja, jotka mahtavasti liikkuivat pöytien ympärillä tai istuivat suurissa nojatuoleissa. Silloin heitin kaiken toivoni saada yleinen huomio käännetyksi itseeni, ja kasvojeni ilme, joka kotona ja vielä etehisessäkin oli ilmaissut ikäänkuin pahottelua sen johdosta että vastoin tahtoani olin niin komean ja merkitsevän näköinen, vaihtui mitä hirveimpään pelkoon ja mielenmasennukseen. Minä lankesin toiseen äärettömyyteen ja suuresti ilostuin nähdessäni lähimmäisellä penkillä erään huonosti, epäsiististi puetun herran, joka ei ollut vielä tosin vanha, mutta kuitenkin melkeen kokonaan harmaantunut, ja joka istui kaukana muista viimeisellä penkillä. Asetuin heti hänen viereensä ja aloin tarkastella tutkittavia sekä tehdä niistä havaintoja. Paljon oli siinä monenlaisia olentoja ja kasvoja, mutta silloisten käsityksien! mukaan ne olivat helposti jaettavissa kolmeen luokkaan.

Siellä oli minun kaltaisiani, jotka olivat tulleet tutkintoja suorittamaan kotijohtajiensa taikka vanhempainsa kanssa, ja näiden joukossa oli myöskin nuorin Iivineistä, minulle tutun herra Frostin seurassa, sekä Ilinka Grapp vanhan isänsä keralla. Kaikilla tuommoisilla oli leuvassa jo parran alkua, mansetit ja rintapaidat näkyvissä, ja istuivat hiljaa, avaamatta mukaan tuotuja kirjoja tai vihkoja, ja nähtävällä pelolla katselivat professoreita ynnä tutkintopöytiä. Toiseen tutkittavien luokkaan kuului kymnaasipukuiset nuorukaiset, joista useat jo ajelivat partaa. Nämä olivat enimmäkseen tuttuja keskenään, puhelivat ääneen, tiesivät professorien etu- ja liikanimet, valmistuivat nyt viime tingassa kirjallisten kysymyksien vastaamiseen, ojentelivat toisilleen vihkoja, astuivat penkkien yli, kulettelivat eteisestä piirakkaisia ja voileipiä, joita söivät siinä paikassa, ainoastaan vähän päätänsä kumartaen pulpetin tasalle, ettei näkyisi. Ja vihdoin kolmanteen tutkittavien luokkaan, joita tosin ei ollut paljon, kuului aivan vanhoja, jotka olivat frakkeihin tai enimmäkseen tavallisiin nuttuihin puetut – ilman näkyviä alusvaatteita. Nämät olivat hyvin totisia, istuivat yksinäisyydessä ja näyttivät sangen synkiltä. Tuokin, joka oli rauhottanut mieltäni olemalla minua huonommin puettu, kuului tähän viimeiseen luokkaan. Nojaten päänsä molempia käsiänsä vasten, joiden sormien välistä törötti puoliharmaita hiustupsuja, hän luki kirjaa ja katsahti minuun ainoastaan silmänräpäyksen verran vähän pahansuovasti kiiltävillä silmillään, rypisti synkästi silmäkulmansa ja työnsi minun suuntaan kiiltävän kyynäspäänsä, etten voisi siirtyä enää lähemmäksi häntä. Kymnasistit sensijaan olivat liiankin puheliaita ja minä heitä vähän pelkäsin. – Muuan heistä pisti käteeni kirjan, sanoen: "antakaa hänelle tuolla"; toinen kulki ohitseni ja sanoi: "päästäkäähän, veikkonen"; kolmas kiipesi pulpetin yli ja nojautui kädellään minun olkapäähäni aivan kuin olisin ollut penkki. Tuo kaikki tuntui minusta raa'alta ja vastenmieliseltä; minä pidin itseäni noita kymnasistejä paljon ylhäisempänä, enkä arvellut heillä olevan oikeutta käyttäytyä minun suhteeni noin tutunomaisesti. Vihdoin alettiin huutaa nimiä esille; kymnasistit tulivat esiin rohkeasti ja vastasivat enimmäkseen hyvin, sekä palasivat iloisina; meidän sakkimme sitävastoin arkaili paljon enemmän ja taisi vastatakin huonommin. Vanhoista jotkut vastasivat erinomaisesti, toiset taas hyvin huonosti. Kun Semjonovia huudettiin esiin, niin tuo harmaapäinen, kiiltosilmäinen naapurini kömpelösti sysäten minua kiipesi jalkojeni yli ja meni pöydän ääreen. Kuten professorien ulkonäöstä saattoi huomata, oli hän vastannut erinomaisesti ja rohkeasti. Palattuaan paikoilleen hän, tiedustelematta minkä arvosanan oli saanut, otti rauhallisesti vihkonsa ja lähti ulos. Jo olin usean kerran vavahtanut kuullessani esiinhuudettuja sukunimiä, mutta vielä ei ollut aakkosjärjestykseen tehdyn luettelon mukaan minun nimeäni tullut, vaikka jo huudettiin Iillä alkavia nimiä. – "Ikonin ja Tenjev" kuulin samassa huudettavan professorien puolelta. Kylmät väreet juoksivat selässäni ja niskassani.

– Ketä huudettiin? Kuka on Bartenjev? kuului ympärilläni.

– Ikonin, mene, sinua huudettiin; mutta kuka on Bartenjev, Mordenjev? – sitä en tiedä, tunnusta nimesi, puhui pitkä punaverinen kymnasisti, joka seisoi takanani.

– Teitä huudetaan, sanoi St Jérôme.

– Sukunimeni on Irtenjev, sanoin minä punaveriselle kymnasistille: – onko Irtenjeviä huudettu?

– Tietysti; miksi ette mene?... Mokomakin herra! lisäsi hän puoliääneen, mutta kuitenkin niin että mennessäni kuulin hänen sanansa. Edelläni kulki Ikonin, pitkä, noin kahdenkymmenenviiden ikäinen nuori mies, joka kuului kolmanteen, "vanhojen" luokkaan. Hänen yllään oli oliivinvärinen kapea hännystakki, sininen atlassi kaulahuivi, jonka päällä takaa lepäsi pitkät, vaaleat hiukset talonpoikaiseen tapaan tasaisiksi leikattuina. Tuon ulkonäön olin huomannut jo pulpettien ääressä ollessani. Hän oli kauniinpuoleinen, puhelias; ja erittäinkin minua hänessä kummastutti merkillinen kellertävä parta, jonka hän oli antanut kasvaa kaulaansa, ja vielä enemmän hänen kummallinen tapansa tavan takaa avata liiviänsä ja raapia rintaa paidan alta.

Kolme professoria istui sen pöydän ääressä, jota me Ikonin kanssa nyt lähestyimme; ei yksikään heistä vastannut meidän tervehdykseemme. Nuori professori sekotteli kysymyslappuja ikäänkuin korttipakkaa; toinen, rintatähdellä varustettu professori silmäili kymnasistia, joka sangen nopeaan höpisi jotain Kaarle Suuresta, jokaiseen sanaan lisäten "vihdoin", ja kolmas professori, ukko, katsahti meihin pää kallellaan lasiensa yli, sekä osotti lappuja ottamaan. Minä tunsin, että hänen katseensa kohtasi yhteisesti sekä minua että Ikoninia, ja että jokin meissä ei miellyttänyt häntä (luultavasti Ikoninin keltanen tukka), koskapa hän taaskin meihin molempiin yhteisesti katsahtaen teki päällään kärsimättömän liikkeen, että me pikemmin ottaisimme laput. Minua harmitti ja loukkasi ensiksikin se, ettei kukaan vastannut tervehdykseemme, ja toiseksi, että minua nähtävästi yhdistettiin Ikoninin kanssa yhdeksi tutkittavien käsitteeksi, ja oltiin siis jo edeltäpäin vihamielisiä minulle Ikoninin keltasen tukan vuoksi. Otin arkailematta piletin ja valmistuin vastaamaan, mutta professori osotti silmillään Ikoniniin. Minä luin mitä lapussani seisoi, sisältö oli minulle tuttu ja rauhallisesti vuoroani odotellen minä tein havaintoja siitä mitä edessäni tapahtui. Ikonin ei lainkaan häikäillyt, jopa vähän liiankin rohkeasti, toinen kylki jotenkin edellä, ryntäsi lappua ottamaan, pudisti tukkaansa ja nopeasti luki lapun sisällön. Hän avasi muka suunsa ikäänkuin olisi tahtonut ruveta vastaamaan, mutta silloin rintatähdellä varustettu professori, joka juuri oli kehuen päästänyt kymnasistin, katsahti häneen. Aivan kuin olisi jotain muistanut, vaikeni Ikonin. Yleinen äänettömyys kesti pari minuttia.

– No, sanoi silmälasiprofessori.

Ikonin avasi suunsa vastatakseen mutta meni jälleen mykäksi.

– Ette te ole yksin täällä; joko siis vastatkaa taikka menkää, sanoi nuori professori: mutta Ikonin ei edes katsahtanutkaan häneen. Hän tuijotti lappuunsa eikä saanut sanaakaan suustaan. Silmälasi-professori tähysteli häneen sekä lasien läpi että yli että aivan ilman lasia, sillä hän ennätti ottaa ne tällä ajalla silmiltään, tarkasti pyyhkiä ja jälleen panna nenälleen.

Ikoninin puolelta ei vaan kuulunut sanaakaan. Äkkiä välkähti hymy hänen kasvoillaan, hän pudisti tukkaansa, liikahti taas koko kyljellään pöytää kohden, pani lapun pois, katsahti vuorotellen kuhunkin professoriin, sitten minuun, kääntyi ja ripein askelin käsiänsä heilutellen palasi pulpettinsa ääreen. Professorit katsahtivat toisiinsa.

– Kaunis velikulta! sanoi nuori professori: – omilla varoillaan eläjä!

Minä siirryin lähemmäksi pöytää, mutta professorit jatkoivat keskenään keskustelua melkein kuiskaamalla, aivan kuin ei kukaan heistä olisi läsnäoloani aavistanutkaan. Olin silloin varmasti vakuutettu siitä, että kaikkien kolmen professorin mieltä suuresti kiinnitti kysymys suoritanko minä tutkinnon ja suoritanko sen hyvästi, mutta että he vaan noin mahtavuuttansa osottaakseen teeskentelivät sen asian olevan heille muka aivan yhdentekevää, eivätkä olleet huomaavinaan minua.

Kun silmälasi-professori välinpitämättömästi kääntyi puoleeni kehottaen vastaamaan lapussa olevaan kysymykseen, niin minua hävetti katsahtaa häntä silmiin, kun hän noin teeskenteli edessäni, ja alkupuoli vastaustani ei sentähden sujunut aivan hyvin; mutta sitten rupesi käymään yhä helpommin, ja kun kysymys koski Venäjän historiaa, jota erinomaisesti tunsin, niin suoriusin asiasta loistavasti, jopa pääsin niin vauhtiin, että aijoin antaa professorien huomata mikä mies oikeastaan minä olen, ja ettei minua niinkään vaan käy Ikoninin tasalle asettaminen. Tarjouduin ottamaan vielä toisen lapun. Mutta professori nyykäytti päätänsä ja sanoi: "hyvin", ja merkitsi jotain papereihinsa. Palattuani pulpettien luo ilmottivat minulle kymnasistit, jotka jumalaties miten saivat kaikki tietää, että minulle oli merkitty korkein arvosana, viisi.

XI

MATEMATIIKAN TUTKINTO.

Seuraavissa tutkinnoissa minulla jo oli paitsi Grappia, jota en pitänyt tuttavuuttani ansaitsevana, ja Iiviniä, joka jostakin syystä ujosteli minua, paljon uusiakin tuttavuuksia. Muutamat jo tervehtivät minua. Ikonin tuli päälliseksi iloseksi minut nähtyään ja ilmaisi aikovansa uudistaa tutkinnon historiassa. Historian professori oli muka ollut hänelle epäsuotuisa viime vuoden tutkinnosta asti, jolloin se oli myöskin muka tahallaan sekottanut häntä. Semjonov, joka pyrki samaan tiedekuntaan kuin minäkin, nimittäin matemaatiseen, ujosteli yhäkin tutkintojen loppuun asti kaikkia, istui vaieten yksinänsä käsiinsä nojautuen ja sormet pistettyinä harmaaseen tukkaansa, ja osasi erinomaisesti. Hän oli toisena; ensimäisenä oli kymnasisti ensimäisestä kymnaasista. Tuo oli pitkäkasvuinen, laihanlainen, ruskeatukkainen, hyvin kalpea nuorukainen. Hänen poskensa oli sidottu mustalla huivilla ja otsa oli täynnänsä näppylöitä. Kädet olivat laihat ja punaset, sormet tavattoman pitkät ja kynnet purtu niin, että sormien päät näyttivät kuin olisivat rihmasiin käärityt. Se kaikki näytti minusta olevan juuri niin kuin pitikin olla ensimäisellä kymnasistilla. Hän jutteli kaikkien kanssa, ja kuten kaikki muut niin minäkin tutustuin hänen kanssaan, mutta hänen käynnissään, huulten liikkeissä ja silmien mustuudessa taisi huomata jotakin tavatonta, jotakin magneettista.

Matematiikan tutkintoon tulin tavallista aikasemmin. Tunsin tämän aineen jotensakin hyvin, mutta kuitenkin oli kaksi kysymystä algebrassa, joita olin saanut opettajalta salatuksi ja joista en tiennyt niin mitään. Ne kysymykset olivat: yhteenliittämisen teoriia ja Newtonin binomiaaliväite. Minä istuin takimmaisen pulpetin ääreen ja koetin viime hetkellä ottaa selkoa noista hämäristä kysymyksistä; mutta tottumatonna työskentelemään melussa ja ajan lyhyyden tähden en voinut mitenkään syventyä lukuun.

– Tuolla hän on, tule tänne Nehljudov, kuului takanani Volodjan tuttu ääni.

Minä käännyin ja näin veljeni sekä Dmitrin, takit leväällään ja käsiänsä heilutellen, lähestyvän minua pulpettien välitse. Saattoi heti huomata heidät toisen kurssin ylioppilaiksi, jotka ovat yliopistossa kuin kotona. Heidän avatut takkinsa ilmaisivat halveksimista meitä kokelaita kohtaan, ja meissä kokelaissa se herätti kateutta ja kunnioitusta. Minun oli sangen mieluista tietää, että ympärilläni olijat saattoivat nähdä olevani tuttu kahden toisen kurssin ylioppilaan kanssa, ja minä kiireesti nousin heitä vastaan.

Volodja ei edes voinut olla ilmaisematta ylemmyytensä tunteita.

– Voi sinua kova-osaista! sanoi hän: – etkö ole vielä ollut esillä?

– En.

– Mitä luet? Etkö ole valmistanut?

– Kahdesta asiasta en ole selvillä. Tuota en käsitä.

– Mitä? tuotako? sanoi Volodja ja alkoi minulle selittää Newtonin binoomia, mutta niin hätäisesti ja epäselvästi, että luettuaan minun katseessani epäluottamusta tietoihinsa katsahti Dmitriin ja luultavasti tämänkin silmissä luettuaan saman, punastui, mutta kuitenkin lateli edelleen jotakin, jota en ymmärtänyt.

– Ei, odotahan Volodja, annas kun minä koetan selittää, koska vielä ehdimme, sanoi Dmitri katsahtaen professorien puolelle ja istui viereemme.

Minä heti huomasin, että ystäväni oli tuossa itsetyytyväisessä hellyyden mielentilassa, joka aina valtasi hänet, kun hän oli hyvällä päällä, ja jota minä hänessä erikoisesti rakastin. Ollen hyvin taitava matematiikassa ja selväpuheinen, hän osasi niin mainiosti selittää minulle kysymyksen, että muistan sen tähän päivään asti. Mutta juuri kun hän ennätti lopettamaan, kuului St Jérôme kovalla äänellä sanovan: à vous, Nicolas! – ja minä läksin Ikoninin jäljessä pulpetin äärestä, ehtimättä käydä läpi toista epäselvistä kysymyksistä. Minä tulin sen pöydän ääreen, jossa istui kaksi professoria ja seisoi kymnasisti mustan taulun edessä. Kymnasisti johti ripeästi jotakin kaavaa, liitupalanen paukahteli hänen kädessään taulua vastaan, eikä hän vaan lakannut kirjottamasta, vaikka professori oli jo sanonut: "riittää", ja käskenyt meidän ottaa lappumme. "Entäpä jos sattuukin tulemaan yhteenliittämisen teoriia!" ajattelin minä vapisevin käsin ottaen lappua leikattujen lappujen pehmeästä läjästä. Ikonin työntäytyi samalla rohkealla liikkeellä kuin viimekin kerralla koko kyljellään esille ja valitsematta otti ylimmäisen lapun, katsahti siihen ja kohta rypisti vihasesti kasvonsa.

– Aina sattuu tuollaisia perhanan kysymyksiä! murahteli hän.

Minä katsahdin omaani. Voi kauhistusta! Se oli kuin olikin yhteenliittämisen teoriia!...

– Mitä on teidän lapussanne? kysyi Ikonin.

Minä näytin hänelle.

– Tuon kysymyksen tunnen, sanoi hän.

– Vaihdetaanko?

– Ei, se on yhdentekevä, tunnen kuitenkin, etten ole sillä päällä, sai Ikonin kuiskatuksi, kun professori jo käski meidät taulun eteen.

"No, nyt kaikki on hukassa! ajattelin minä, – aijotun loistavan tutkinnon sijaan saan ikäni hävetä pahemmin kuin Ikonin." Mutta samassa Ikonin professorin nähden kääntyi minuun päin, tempasi lapun käsistäni ja antoi omansa minulle. Minä katsahdin lappuun. Siinä oli Newtonin binoomi.

Professori oli nuorenlainen mies, kasvojen ilme miellyttävä ja viisas, minkä saattoi päättää erittäinkin alaotsan tavattomasta kuperuudesta.

– Eihän herrat vaan vaihtaneet lappuja? sanoi hän.

– Emme, muuten se vaan antoi minun katsahtaa omaansa, herra professori, keksi Ikonin, – ja taaskin tuo sana herra professori oli viimeinen sana, minkä hän paikaltaan lausui; ja taas kulkien ohitseni takasin hän samalla tavalla katsahti professoreihin, minuun, hymähti ja kohautti olkapäitään, kuin olisi sanonut:

– Mokomakin asia! (Sittemmin sain kuulla, että, Ikonin jo kolmatta vuotta ilmestyi ylioppilastutkintoa suorittamaan).

Minä vastasin mainiosti kysymykseen, joka oli juuri minulle selitetty, – professorikin arveli, että olin vastannut paremmin kuin saattoi vaatia, ja pani arvo-sanan 5.

XII

LATINAN TUTKINTO.

Kaikki kävi mainiosti latinan tutkintoon asti. Poskeltaan sidottu kymnasisti oli ensimäinen, Semjonov toinen, – minä kolmas. Aloinpa melkein jo ylpeillä ja tosissani arvella, että nuoruudestani huolimatta olen sentään aika mestari.

Jo ensimäisessä tutkinnossa olivat kaikki kauhun vavistuksella kertoneet latinan professorista, joka jonkinlaisen pedon tavalla muka nautti nuorten ihmisten kukistamisesta, erittäinkin omilla varoilla eläjäin, ja joka muka puhui ainoastaan latinaa tahi kreikkaa. St Jérôme, joka oli ollut opettajani latinassa, rohkasi mieltäni, ja minustakin näytti, että kun osaan ilman sanakirjaa kääntää Ciceroa, muutamia Horation oodeja ja hyvin tunnen Zumptin, minulla oli jotenkin hyviä edellytyksiä; mutta niin ei käynyt. Koko aamupuolen kuului vaan puhetta niiden kukistumisesta, jotka olivat olleet esillä ennen minua: eräälle oli pantu nolla, eräälle toiselle ykkönen, kolmatta oli haukuttu ja neljäs ajettu ulos j.n.e. Mutta Semjonov ja ensimäinen kymnasisti tavallisuuden mukaan astuivat rauhallisina esille ja palasivat, saatuaan 5 kumpikin. Minä jo aavistin onnettomuutta, kun meidät huudettiin Ikoninin kanssa esille pienen pöydän ääreen, jossa tuo pelottava professori istui aivan yksin. Pelottava professori oli pieni, laiha, keltanen mies, jolla oli pitkä, rasvanen tukka ja sangen miettiväisen näköinen naama.

Hän antoi Ikoninille Ciceron oratsiot ja käski kääntää.

Suureksi hämmästyksekseni Ikonin luki ja käänsikin muutamia riviä professorin avulla, joka kuiskasi hänelle. Tuntien etevämmyyden noin heikon kilpailijan rinnalla en voinut olla naurahtamatta, vieläpä vähän halveksivasti, kun kysymys tuli lauserakennuksen selittämisestä ja Ikonin jälleen vaipui nähtävästi auttamattomaan äänettömyyteen. Minä olisin tuolla älykkäällä hiukan ivallisella hymylläni miellyttänyt professoria, mutta kävi päinvastoin.

– Varmaankin tiedätte paremmin, koska nauratte, sanoi minulle professori huonolla venäjänkielellä: – saamme nähdä. Vastatkaapa te.

Jälestäpäin sain tietää, että latinan professori suosi Ikoninia, joka päälliseksi asui hänen luonaan. Minä vastasin heti lauseopilliseen kysymykseen, joka oli Ikoninille asetettu, mutta professori teki surullisen naaman ja kääntyi minusta poispäin.

– Hyvä on, tottapa teidänkin vuoronne tulee, että saamme nähdä mitä osaatte, sanoi hän minuun katsomatta ja alkoi Ikoninille selittää omaa kysymystänsä.

– Saatte mennä, lisäsi hän: ja minä näin, kuinka hän arvosanavihkoon asetti Ikoninille 4. "No, ajattelin minä, eipä se näy olevankaan niin ankara kuin sanotaan." Ikoninin lähdettyä hän runsaasti viisi minuttia järjesteli lappuja, niisti nenäänsä, siirteli nojatuoliaan, heittäytyi siihen, katseli saliin, syrjille, kaikkialle muuanne, vaan ei minuun. Koko tuo teeskentely näytti hänestä kuitenkin riittämättömältä; hän avata kirjan ja oli sitä lukevinaan, aivan kuin minua ei olisi lainkaan ollut. Minä otin askeleen lähemmäksi ja rykäsin.

– Jaha! teitähän minun pitikin vielä kuulustaa. No, kääntäkäähän jotain tästä kirjasta, sanoi hän antaen minulle erään kirjan, – tai ei, paremmin tästä. – Hän selaili Horatiusta ja avasi kirjan siltä kohti, mistä minun käsittääkseni ei kukaan olisi voinut koskaan kääntää.

– Tuota en ole lukenut, sanoin minä.

– Vai niin. Te tahdotte siis semmoisen paikan, jonka olette ulkoa oppinut, – mainiota! Ei, mutta kääntäkääpä sentään tuosta.

Jotenkuten aloin pyrkiä ajatuksen perille, mutta professori pudisti päätään jokaiseen kysyvään katseeseeni ja vastasi huokaisten vaan: "ei". Vihdoin hän sulki kirjan niin hermostuneen äkillisesti, että oma sormensa jäi väliin; kiukkuisesti vetäisten sen pois hän antoi minulle lapun, jossa oli kieliopillinen kysymys ja heittäytyen selkänojaan meni pahinta uhkaavalla tavalla mykäksi. Aloin vastata, mutta hänen kasvojensa ilme kytki kieleni, ja kaikki mitä aijoin sanoa, tuntui minusta väärältä.

– Ei ollenkaan, ei ollenkaan, ihan väärin, rupesi hän äkkiä sanomaan huonolla murteellaan ja nopeasti asentoaan muutellen, kumartui sitte pöytää vasten ja alkoi leikkiä kultasormuksella, joka väljänä tuskin pysyi hänen vasemman kätensä laihassa etusormessa. – Ei sovi tuommoisilla tiedoilla pyrkiä korkeimpaan oppilaitokseen; te kantaisitte vaan ylioppilaspukua ja sinikaulusta, luette aineenne pintapuolisesti ja luulette kelpaavanne ylioppilaaksi, ei, hyvät herrat, tätä ainetta on perusteellisesti tutkittava j.n.e., j.n.e.

Tämän runnellulla kielellä lausutun puheen aikana minä tylsällä huomiolla katselin hänen alaspainuneita silmiään. Aluksi minua vaivasi, etten siis suoritakaan tutkintoa kolmantena, sitten se, etten lainkaan ehkä saa tutkintoa suoritetuksi, ja lopuksi siihen vielä liittyi loukkaantuminen tehtyyn vääryyteen, loukatun itserakkauden ja ansaitsemattoman alennuksen tunne; sitä paitsi ylenkatse professoria kohtaan, tämä kun minun käsitykseni mukaan ei kuulunut comme il faut ihmisiin, – minkä keksin nähdessäni hänen lyhyet, kovat ja pyöreät kyntensä, – teki nuo tunteet vielä enemmän polttaviksi ja myrkyllisiksi. Katsahdettuaan minuun ja huomattuaan vapisevat huuleni ja kyyneltyneet silmäni, hän lienee käsittänyt mielenliikutukseni pyynnöksi korottaa arvosanaa, ja ikäänkuin säälien minua sanoi (ja vielä päälliseksi toisen professorin läsnä ollessa, joka oli juuri tullut paikalle):

– Olkoon menneeksi, annan teille välttävän arvosanan (se merkitsi 2), vaikka ette olekaan sitä ansainneet, vaan ainoastaan katsoen nuoruuteenne ja siinä toivossa, että yliopistossa olette vähemmän kevytmielinen.

Vieras professori katseli minua ikäänkuin olisi myös sanonut: "siinä sen nyt näette, nuori mies!" Tuo viimeinen lause saattoi minut lopullisesti suunniltani. Oli hetki jolloin silmäni menivät usvaisiksi: pelottava professori pöytineen näytti istuvan jossain kaukaisuudessa ja hirveän, yksipuolisen selvänä tuli minuun villi ajatus: "mitäpä jos...? ja mitä siitä tulisi?" Mutta en sitä kuitenkaan tehnyt, vaan päinvastoin tahtomattani kumarsin erityisellä kunnioituksella molemmille professoreille ja hiukan naurahtaen, luultavasti samaan tapaan kuin Ikonin, poistuin pöydän luota.

Tämä vääryys vaikutti minuun silloin siihen määrään voimakkaasti, että jos vaan olisin saanut menetellä niinkuin tahdoin, olisin keskeyttänyt tutkinnot. Kadotin kaiken kunnianhimon (ei ollut enää mitään mahdollisuutta päästä kolmantena), ja kaikki muut tutkinnot suoritin ilman mitään ahkeroimista tai edes levottomuutta. Yleinen arvosanani oli kuitenkin yli 4, mutta tämä ei enää lainkaan huvittanut minua; olin itsekseni päättänyt ja hyvin selvään todistanutkin, että on sangen tyhmää vieläpä "mauvais genre" koettaa olla ensimäinen, vaan pitää tehdä niin, ettei olisi liian huono eikä liian hyvä, kuten Volodja. Tätä sääntöä aijoin noudattaa myöskin vastedes yliopistossa, vaikka tässä asiassa olinkin ensi kertaa eri mieltä ystäväni kanssa.

Ajattelin nyt ainoastaan ylioppilaspukuani, kolmikulmaista hattua, omia ajoneuvoja, omaa huonetta ja erittäinkin omaa vapautta.

XIII

AIKAIHMISENÄ.

Vaikka kyllä näilläkin ajatuksilla oli kauneutensa.

Toukokuun 8 p:nä, palattuani viimeisestä, uskonnon tutkinnosta, tapasin kotona tutun räätälikisällin Rosanovin räätäliliikkeestä. Hän oli jo ennen käynyt koettelemassa mustaa, kiiltoverkaista pukua, joka oli silloin ainoastaan valkosella rihmalla harsittu, ja tehnyt liidulla merkkejä, kultanapit kiiltävinä ja silkkipapereihin käärittyinä.

Puettuani tuon puvun ylleni ja huomattuani sen erinomaiseksi, vaikka tosin St Jérôme vakuutti selässä olevan poimuja, minä menin alakertaan tyytyväisyyden hymy huulilla, joka aivan tahtomattani levisi kasvoilleni, ja pistäysin Volodjan luo, koko ajan tuntien päälläni kotolaisten katseita, jotka eteisestä ja käytävistä minuun ahnaasti tähdättiin. – Gavrilo, hovimestari, saavutti minut salissa, toivotti onnea, ojensi isän käskystä minulle neljä valkoista paperirahaa, ja sanoi, niinikään isän käskystä, että tästä päivästä alkaen kuski Kuisma, kevyet nelipyöräiset ja tummanruskea hevonen Sorja olivat koska hyvänsä käytettävänäni. Minä ilostuin siihen määrään tästä melkein odottamattomasta onnesta, etten mitenkään kyennyt teeskentelemään välinpitämättömyyttä Gavrilon edessä, vaan vähän hämmentyneenä ja hengästyneenä sanoin sen, mikä ensimäiseksi tuli kielelleni, – muistaakseni, että "Sorja on mainio juoksija." Nähdessäni päät, jotka pistivät esille eteisen ja käytävän ovista en enää voinut pidättää, vaan läksin juoksuun salin läpi uudessa kultanappisessa puvussani. Avatessani Volodjan huoneen ovea, kuului takanani Dubkovin ja Nehljudovin äänet. He olivat tulleet onnittelemaan minua ja ehdottivat, että lähtisimme jonnekin päivällisille ja joisimme samppanjaa ylioppilaaksitulemiseni kunniaksi. Dmitri sanoi nyt lähtevänsä mukaan, vaikkei hän pidäkään samppanjan juomisesta, ainoastaan juodakseen minun kanssani sinun maljan. Dubkov sanoi minun olevan jostain syystä noin ylimalkaan överstin näkönen; Volodja ei onnitellut minua, sanoipahan vaan jotenkin kuivasti, että nyt voimme ylihuomenna matkustaa maalle. Aivan kuin hän, vaikka kyllä iloisena ylioppilaaksi-pääsemisestäni, kuitenkin olisi tuntenut jonkinlaista mielikarvautta siitä, että nyt minäkin olin samanlainen aikaihminen kuin hän. St. Jérôme, joka myöskin oli tullut luoksemme, sanoi sangen korkealentoisesti, että hänen tehtävänsä oli nyt loppunut, ettei hän tiennyt, hyvinkö vai huonosti hän oli sen suorittanut, vaan että oli tehnyt kaiken voitavansa ja että hän huomenna oli muuttava kreivinsä taloon. Vastaukseksi kaikkeen mitä minulle puhuttiin, tunsin kuinka vastoin tahtoani kasvoilleni puhkesi imelä, onnellinen, vähäsen tyhmän itserakas hymy, vieläpä huomasin saman hymyn tarttuvan kaikkiin muihinkin, joiden kanssa puhuin.

Ja niinpä minulla siis ei ole enää kasvatusjohtajaa, minulla on omat ajopelit, nimeni on painettu ylioppilasluetteloon, kupeellani on portepee-miekka, putkavahdit erehtyvät joskus tekemään minulle kunniaa... minä olen nyt "suuri", – ja luultavasti onnellinen.

Päivällistä päätimme syödä Jahrin suuressa ravintolassa viiden aikaan, mutta koska Volodja oli lähtenyt Puhkovin luo ja Dmitri myöskin tapansa mukaan jonnekin, sanoen olevan ennen päivällistä jotain asiaa toimitettavana, niin minulla oli kahden tunnin aika käytettävänäni mihin tahdoin. Jotenkin kauan käyskentelin pitkin huoneita ja katselin itseäni jokaiseen peiliin, takki milloin kiinni, milloin auki, milloin ainoastaan ylimäinen nappi kiinni, ja kaikki näytti minusta erinomaiselta. Sitten, niin kuin minua hävettikin osottautua liian iloiseksi, en voinut pidättää, vaan menin talliin ja vaunuliiteriin, tarkastelin Sorjaa, Kuismaa ja ajoneuvoja, jonka jälkeen taas palasin ja aloin kävellä huoneissa, katsella peiliin ja laskea kukkarossa olevia rahoja, yhä sama onnellinen hymy kasvoillani. Mutta ei mennyt tuntiakaan kun jo rupesin tuntemaan ikävää, eli oikeastaan mielipahaa siitä, ettei kukaan nähnyt minua tässä loisto-asemassani, ja minua halutti senvuoksi päästä liikkeelle, – toimimaan. Sen johdosta käskin valjastaa hevosen ja päätin parhaaksi ajaa keskikaupunkiin Kuznetskin kadulle tekemään ostoksia.

Muistin, kuinka Volodja päästyään ylioppilaaksi oli ostanut itselleen kivipainokset Viktor Adamin hevosista, tupakkaa ja piippuja, ja minustakin nyt näytti välttämättömältä menetellä samoin.

Kaikilta puolen ihmisten katseiden esineenä, auringon kirkkaasti kimallellessa napeissani, hattuni kokardilla ja miekkani kahvassa minä saavuin Kuznetskin kadulle ja pysäytin vaunut Daciaron taulumyymälän eteen. Katsellen joka suunnalle astuin puotiin. Viktor Adamin hevosia en aikonut ostaa, ettei olisi voitu syyttää minua Volodjan apinoimisesta. Häveten sitä vaivaa, minkä tuotin auliille myyjälle, koetin valita kiireesti ostokseni, ja niin tulin ottaneeksi gvashilla tehdyn naisenpään, joka oli asetettu nähtäväksi ikkunaan, ja maksoin siitä kaksikymmentä ruplaa. Mutta maksettuani nuo kaksikymmentä ruplan minusta sittenkin tuntui hävettävältä, että olin noin vähäpätöisillä ostoksilla vaivannut kahta niin kauniisti puettua myyjää, ja he näyttivät sitä paitsi liian välinpitämättömästi katsovan minuun. Tahtoen antaa heidän tuntea kuka minä oikeastaan olin, käänsin huomioni erääseen hopeakaluun, joka oli lasikotelossa, ja saatuani tietää että se oli porte-crayon, joka maksoi kahdeksantoista ruplaa, pyysin käärimään sitä paperiin ja maksoin rahat. Tiedusteluuni minulle vastattiin, että hyviä piippuja ja hyvää tupakkaa oli saatavana viereisestä tupakkapuodista; kohteliaasti kumartaen molemmalle myyjäherralle tulin kadulle, kuva kainalossa. Viereisessä puodissa, jonka kylttiin oli maalattu sikaria polttava neekeri, ostin – myöskin haluten olla ketään matkimatta – en Zhukovin, vaan Sulttaanitupakkaa, stampuulipiipun ja kaksi niini- ja ruusupuista piipunvartta. Tullessani makasiinista ja astuessani ajoneuvoihin huomasin Semjonovin, joka tavallisessa nutussa, pää kallellaan, nopein askelin kulki käytävällä. Minua harmitti, ettei hän tuntenut minua. Jotenkin kovalla äänellä komensin kuskin ajamaan esille, ja istuttuani saavutin Semjonovin.

– Päivää, sanoin hänelle.

– Päivää, päivää, vastasi hän mennen edelleen.

– Miksi ette ole ylioppilaspuvussa? kysyin minä.

Semjonov pysähtyi, siristi silmiään ja paljasti valkoiset hampaansa, ikäänkuin olisi tehnyt kipeätä katsoa aurinkoa vasten, mutta oikeastaan vaan osottaakseen välinpitämättömyyttä minun vaunuihini ja pukuuni. Sanaakaan sanomatta hän katsahti minuun ja meni edelleen.

Kuznetskin sillalta poikkesin kondiittoriin Tverskajan kadulla, ja vaikka halusin teeskennellä, että minua oli kondiittoriin tuonut ainoastaan halu lukea sanomalehtiä, en voinut kuitenkaan pidättää, vaan aloin syödä makeita torttuja toisen toisensa perästä. Huolimatta siitä, että vähän hävetti sen herran edessä, joka sanomalehtensä takaa uteliaasti minua silmäili, söin tavattoman nopeasti noin kahdeksan torttua joka lajia mitä kondiittorissa oli.

Kotiin palattuani tunsin pientä pahoinvointia; mutta siitä vähääkään välittämättä aloin tarkastaa ostoksiani, joista kuva oli minulle siihen määrään vastenmielinen, etten ainoastaan ollut sitä raameihin ja huoneen seinälle panematta, kuten Volodja, vaan visusti piilotin sen komoodin taakse, mistä sitä ei kukaan voinut nähdä. Porte-crayon ei minua täällä kotona myöskään miellyttänyt; pistin sen pöytälaatikkoon lohduttaen itseäni sillä, että tuo kapine oli hopeinen, siis pysyvän arvoinen ja ylioppilaalle tavallaan sangen tarpeellinen. Tupakkavehkeet sitä vastoin päätin paikalla panna käytäntöön ja koetella. Avattuani tupakkipaketin, tarkasti täytettyäni piipun pesän punasenkellertävällä hienolla sulttaanitupakalla, panin sen päälle kytevän taulan ja pidellen piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä (se asento oli erikoisesti mieleeni), aloin vetää savua.

Tupakin haju oli erinomaisen miellyttävä, mutta suussa tuntui katkeralta ja hengitystä ahdisti. Rohkaisten itseäni minä kuitenkin aika kauan vetelin savuja, yrittelin tehdä rinkejä ja "vetää sisään". Pian oli sinertävä savupilvi täyttänyt huoneen, piippu alkoi korista, kuuma tupakki hypähteli, mutta suussa tuntui polttoa ja päässä pientä pyörrytystä. Minä aijoin jo lopettaa ja vielä tahdoin vaan katsahtaa miltä näytän piippuineni peilissä, kun ihmeekseni jalat horjahtivat; huone alkoi pyöriä ja kun vilkasin peiliin, jonka ääreen vaivalla pääsin, huomasin olevani kalpea kuin lakana. Tuskin ennätin kaatua sohvalle kuin tunsin sellaista kuvotusta ja niin suurta heikkoutta, että luulin olevani myrkytetty ja jo kuolemaa tekeväni. Pelästyin kauheasti, olin huutamaisillani apua ja käskemäisilläni lääkäriä hakemaan.

Mutta tämä säikähdys ei kestänyt kauan. Pian ymmärsin, mistä oli kysymys, ja hirveässä päänkivistyksessä, perin heikontuneena makasin pitkän aikaa sohvalla, tylsästi tuijottaen Bostandjoglon vaakunaan, joka oli kuvattu tupakkikäärön kylkeen, – tuijotin permannolla makaavaan piippuun, uloskarisseeseen tuhkaan ja torttujen jäännöksiin, ja surullisella pettymyksellä ajattelin: "en kai sitten olekaan vielä ihan suuri, koska en voi polttaa muiden tavalla, ja eipä minun näy olevan sallittu myös muiden tavalla pidellä piipunvartta keskisormen ja nimettömän välissä, vedellä savuja ja puhaltaa sitä ulos ruskeiden viiksien läpi." Dmitri tapasi minut tässä epämiellyttävässä tilassani, tultuaan meille viiden ajoissa, kuten oli sovittu. Juotuani lasillisen vettä minä kuitenkin melkein kokonaan virkistyin ja olin valmis lähtemään hänen seurassaan.

– Ja mikä halu teidän on polttaa! sanoi hän silmäillen tupakoimiseni jälkiä; – se on kaikki joutavaa rahanhukkaa. Minä olen päättänyt olla polttamatta... Mutta lähdetäänpä nyt, täytyy vielä hakea käsiimme Dubkov.

XIV

VOLODJAN JA DUBKOVIN TOIMIA.

Heti Dmitrin astuessa huoneeseeni huomasin hänen kasvoistaan, hänen käyntitavastaan ja tuosta hänelle omituisesta tavasta huonon tuulen aikana silmää siristäen ja kasvoja rumasti vääntäen nykäistä päätä syrjälle, ikäänkuin kaulusta korjatakseen, – että hän oli tuossa kylmän itsepäisessä mielentilassa, joka oli vallalla silloin kuin hän ei ollut tyytyväinen itseensä, ja joka aina vieroitti minua hänestä. Viime aikoina olin jo alkanut tehdä havaintoja ja arvosteluja hänen luonteestaan, mutta ystävyyteemme ei sillä ollut mitään vaikutusta: ystävyytemme oli vielä niin nuori ja voimakas että katsoinpa minä Dmitriä miltä puolelta tahansa aina hän näytti minusta yhtä täydelliseltä. Hänessä oli kaksi eri ihmistä, jotka kumpikin ihastuttivat minua yhtä paljon. Toinen, jota kiihkeästi rakastin, oli hyväsydämminen, hellä, nöyrä, iloinen ja tiesi itse näistä hyvistä ominaisuuksistaan. Hänen ollessa tässä mielentilassa, näytti koko hänen ulkomuotonsa, äänensä, kaikki liikkeensä ikäänkuin puhuvan: "olen nöyrä ja hyvä, nautin siitä, että olen nöyrä ja hyvä, ja te voitte sen kaikki nähdä." Toinen – johon vasta nyt aloin tutustua ja jonka suuruutta ihastelin – oli kylmä, itseänsä ja muita kohtaan ankara, ylpeä, kiihkoisuuteen asti uskonnollinen ja yksipuolisuuteen asti siveellinen mies. Tällä hetkellä hän oli tuo toinen ihminen.

Sillä avomielisyydellä, joka oli suhteittemme välttämätön peruste, sanoin hänelle istuessamme vaunuihin, että minua suretti nähdä häntä tänä onneni päivänä noin raskaalla ja minulle epämiellyttävällä tuulella.

– Varmaan on jokin teitä pahottanut: miksi ette sano sitä minulle? kysyin minä.

– Nikolenka! vastasi hän kiirehtimättä, hermostuneesti kallistaen päätään syrjälle ja tehden naamaa. – Jos olen luvannut olla mitään salaamatta teiltä, niin ei teilläkään ole syytä epäillä minussa umpimielisyyttä. Eihän saata aina olla yhtä valmis avomielisyyteen, mutta jos jokin on saanut minut pahalle tuulelle, niin en itsekään tiedä mikä.

"Mikä ihmeellisen avomielinen, rehellinen luonne", ajattelin minä enkä puhunut enempää hänen kanssaan.

Näin sanaakaan sanomatta me saavuimme Dubkovin luo. Dubkovin kortteeri oli tavattoman komea, taikka ainakin näytti minusta sellaiselta. Kaikkialla oli mattoja, tauluja, uutimia, kirjavia seinäpaperia. muotokuvia, taivutettuja keinutuoleja, voltaire-nojatuoleja; seinillä riippui pyssyjä, pistooleja, metsästyslaukku ja jonkinlaisia kartongista tehtyjä eläinten päitä. Tämän työhuoneen nähtyäni ymmärsin heti ketä Volodja oli matkinut omaa huonetta sisustaessaan. Me tapasimme Dubkovin ja Volodjan kortinpeluussa. Jokin minulle tuntematon herrasmies (luultavasti ei kovinkaan paljon merkitsevä, päättäen hänen ujosta asennostaan) istui pöydän ääressä ja katseli hyvin hartaasti peliä. Dubkov itse oli silkkisessä nutussa ja pehmeissä kengissä. Volodja istui takki riisuttuna vastapäätä häntä sohvalla ja päättäen punehtuneista kasvoistaan ja tyytymättömästä, vilkkuilevasta katseestaan, jonka hän hetkeksi korteista irrottuen heitti meihin, hän oli hyvin kiinni pelissä. Nähtyään minut hän punastui vielä enemmän.

– No, sinun on vuoro sekottaa, sanoi hän Dubkoville. Huomasin, ettei hänen mieleensä ollut minun saavan tietää, että hän pelaa korttia. Mutta hänen katseessaan ei näkynyt hämmennystä, se ikäänkuin puhui minulle: "niin, minä pelaan, mutta sinä sitä ihmettelet ainoastaan siksi, että olet vielä nuori. Se ei ole mitään pahaa, vaan on meidän iällämme välttämätön asia."

Minä heti vainusin ja ymmärsin asian.

Dubkov ei ruvennutkaan jakamaan kortteja, vaan nousi, puristi käsiämme, pyysi istumaan ja tarjosi piippuja, joista me kuitenkin kieltäysimme.

– Jaha, siinäkö nyt on siis meidän diplomaattimme, joka on vikapää alkavaan juhlaan, sanoi Dubkov. – Piru vieköön, överstin näköinen se on kuin onkin!

– Hm! panin minä tuntien jälleen kuinka kasvoilleni puhkeaa tuo tyhmän itserakas hymy.

Minä kunnioitin Dubkovia niinkuin vaan voi kuudentoista ikäinen poika kunnioittaa seitsemänkolmatta ikäistä ajutanttia, jota kaikki aikuiset sanovat hyvin eteväksi nuoreksi mieheksi, joka mainiosti tanssii, puhuu ranskaa, ja joka sydämmessään halveksien nuoruuttani nähtävästi koettaa sitä peittää.

Kunnioituksestani huolimatta oli minun koko tuttavuuteni aikana jumalaties mistä syystä vaikea ja epämukava katsoa häntä silmiin. Myöhemmin tein sen huomion, että minun on kolmenlaisten ihmisten silmiin vaikea katsoa: niiden, jotka ovat minua paljon pahemmat, niiden, jotka ovat minua paljon paremmat, ja niiden, joiden kanssa me emme ota toisillemme sanoaksemme mitä kumpikin tiedämme. Ehkä Dubkov oli parempi, ehkä myös huonompi minua, mutta varmaa vaan on, että hän sangen usein valehteli, tunnustamatta valhettaan, – että minä olin tuon hänen heikkoutensa huomannut enkä tietysti uskaltanut hänelle siitä puhua.

– Pelataan vielä yksi kuningas, sanoi Volodja nytkäytellen olkaansa, niinkuin isä, ja sekotellen kortteja.

– Kas kuinka se nyt siihen peliin takertui! sanoi Dubkov: – lopetetaan toinen kerta. No, taikka sama se, jaa kortit.

Heidän pelatessaan minä tarkastelin heidän käsiään. Volodjalla oli suuri kaunis käsi, peukalon etäisyys muista sormista ja näiden taivutus hänen korttia pidellessään, muistutti siihen määrään isän kättä, että olin hetkeksi valmis luulemaan Volodjan tahallaan pitelevän korttia niin, että olisi aikaihmisen näköistä; mutta heti kun katsahti hänen kasvoihinsa, näki selvästi, ettei hän mitään muuta ajatellut kuin kortteja. Dubkovin kädet sitä vastoin olivat pienet, ikäänkuin ajettuneet, sisäänpäin kääntyvät, erittäin sukkelat ja hienosormiset, – juuri semmoiset kädet, jotka ovat tavallisesti sormuksilla koristetut ja joita tavataan käsitöihin halukkailla ja kauniita esineitä rakastavilla ihmisillä.

Luultavasti Volodja jäi tappiolle, sillä se herra, joka katseli hänen kortteihinsa teki huomautuksen, että Vladimir Petrovitshilla on hirveän huono onni, ja Dubkov otti portföljinsä, kirjotti sinne jotain sekä näytti kirjotetun paikan Volodjalle sanoen: "näinkö?"

– Niin! sanoi Volodja teeskennellyn hajamielisesti katsahtaen kirjaan. – Nyt lähtekäämme.

Volodja otti ajoneuvoihinsa Dubkovin, minä ajoin Dmitrin kanssa hänen vaunuissaan.

– Mitä ne oikein pelasivat? kysyin minä Dmitriltä.

– Pikettiä. Se on tyhmä peli, ja yleensäkin on peli tyhmää.

– Pelaavatko he suurienkin rahojen päälle?

– Eivät hyvin suurien, mutta on se sittenkin paha.

– Ettekö te pelaa?

– En, minä olen päättänyt olla pelaamatta; mutta Dubkovin pitää aina saada toinen voitetuksi.

– Eikö se ole huonosti tehty hänen puoleltaan, sanoin minä. – Volodja pelaa varmaankin häntä huonommin?

– Tietysti ei se ole hyvä, mutta ei siinä erikoista pahaakaan ole. Dubkov pitää pelaamisesta ja osaa pelata, mutta sittenkin hän on erinomainen ihminen.

– Enhän minä ollenkaan aikonutkaan... sanoin minä.

– Eikä saakaan hänestä mitään pahaa ajatella, sillä kyllä hän on hyvä mies. Ja minä häntä hyvin rakastan ja olen aina rakastava huolimatta hänen heikkouksistaan.

Minusta vähän näytti, että juuri se kuumuus millä Dmitri puolusti Dubkovia, osotti hänen jo lakanneen rakastamasta ja kunnioittamasta tätä, vaikkei hän sitä tunnustanut itsepäisyytensä vuoksi ja siksi ettei kukaan voisi häntä moittia vaihtelevaisuudesta. Hän oli yksi niitä ihmisiä, jotka rakastavat ystäviään koko elämän ajan, ei niin paljon siksi, että nämä ystävät alituisesti pysyisivät heille ystävinä, kuin siksi, että kerran vaikkapa erehdyksestäkin kiinnyttyään johonkin ihmiseen he pitävät epärehellisenä enää lakata häntä rakastamasta.

XV

MINUA ONNITELLAAN.

Dubkov ja Volodja tunsivat Jahrin ravintolassa kaikki tarjoilijat nimeltä, ja ovenvartiasta isäntään kaikki osottivat heille suurta kunnioitusta. Meille osotettiin heti erityinen huone ja tarjottiin merkillisesti kokoonpantu päivällinen, jonka Dubkov oli valinnut ranskalaisen ruokaluettelon mukaan. Jäädetty samppanjapullo, johon koetin katsoa mahdollisimman välinpitämättömästi, oli jo pantu esiin. Päivällinen sujui hauskasti huolimatta siitä, että Dubkov tapansa mukaan kertoi mitä kummallisimpia juttuja, muka tositapauksia, – muun muassa kuinka hänen mummonsa oli kiväärillä tappanut kolme hänen kimppuunsa hyökännyttä ryöväriä, (jolloin minä punastuin ja silmät alas luotuina käännyin hänestä pois), ja huolimatta myös siitä, että Volodja nähtävästi pelkäsi minun puolestani joka kerta kun rupesin jotain sanomaan, (joka oli aivan turhaa, koska minä muistaakseni en sanonut mitään häpeällistä). Kun samppanja oli tarjottu, onnittelivat minua kaikki ja minä join Dubkovin ja Dmitrin kanssa sinunmaljan, jonka jälkeen me suutelimme toisiamme. Kun en tiennyt kelle tuo samppanjapullo oikein kuului (sittemmin sain tietää sen olleen yhteisen), ja kun minä tahdoin kestitä ystäviäni omilla rahoillani, joita alituisesti tunnustelin taskustani, vedin salaa esille kymmenruplasen, käskin luokseni tarjoilijan, annoin hänelle rahat, ja kuiskaten – kuitenkin niin että kaikki kuulivat, sillä he vaieten katsoivat minuun – sanoin hänelle että toisi vielä puolipullollisen samppanjaa. Volodja punastui, alkoi nytkytellä olkaansa ja katsoi niin pelokkaasti minuun ja muihin, että selvään tunsin kuinka suuren virheen olin tehnyt, mutta puolipullonen tuotiin ja se juotiin suurella mielihyvällä. Tuntui yhä sangen hauskalta. Dubkov lateli valheita väsymättä ja Volodja myöskin kertoi niin naurettavia juttuja ja niin hyvästi, etten olisi ikinä odottanut, ja me nauroimme paljon. Pääasia Volodjan ja Dubkovin hassutuksissa oli tämmöinen sukkeluus: "oletteko olleet ulkomailla?" kysyi muka toinen. – "En, en ole ollut", vastasi toinen, "mutta veljeni soittaa viulua." He olivat tämänlaisessa järjettömyyden komismissa saavuttaneet semmoisen täydellisyyden, että lyhentäen panivat sukkeluuden uusiin muotoihin, sanoen: "minun veljeni myöskään ei ole koskaan viulua soittanut", – ja täydellisesti ymmärsivät toisiansa. Jokaiseen toistensa kysymykseen he vastasivat samaan tapaan, mutta joskus toisen kysymättäkin koettivat yhdistää kahta mahdollisimman vierasta lausetta, sanoen tuon lauseen aivan totisen näköisinä, – ja se nauratti kovasti. Minä aloin vähitellen ymmärtää mistä oli kysymys, ja tahdoin myös kertoa jotain naurettavaa, mutta kaikki katsahtivat arasti minuun, taikka koettivat olla minuun katsomatta niin kauan kuin puhuin, joten sukkeluus meni myttyyn. Dubkov sanoi: "älä vätystele, veli diplomaatti", mutta minusta tuntui olo niin mieluiselta samppanjan perästä ja suurien seurassa, että tuo huomautus ainoastaan pikkuruikkusen raapasi minua. Dmitri, vaikka joikin rinnan meidän kanssamme, pysyi yksin yhä vaan ankaran totisessa mielentilassaan, joka hiukan jarrutti yleistä iloisuutta.

– Kuulkaapa, hyvät herrat, sanoi Dubkov: – päivällisen jälkeen on diplomaatti tietysti aikamieheksi vihittävä. Emmeköhän lähdekin tätikullan luokse, kyllä hän sitten siellä antautuu käsiimme.

– Eihän Nehljudov kuitenkaan lähde, sanoi Volodja.

– Sietämätön erakko! sinä olet sietämätön erakko! sanoi Dubkov kääntyen hänen puoleensa. – Ajetaan yhdessä, saat nähdä että täti on mainio nainen.

– En lähde itse enkä laske häntä, vastasi Dmitri punastuen.

– Ketä? diplomaattiako? Tahdothan sinä, diplomaatti? Katso kuinka hän kirkastui heti kun alettiin tädistä puhua.

– Ei niin, etten laske, jatkoi Dmitri nousten paikaltaan ja alkaen minuun katsomatta käydä edes takasin: vaan en kehota häntä enkä haluaisi hänen lähtevän. Nyt hän ei ole enää alaikäinen ja jos tahtoo voi hän lähteä ilman teitäkin. Mutta sinä Dubkov varmaan häpeät, että menettelet huonosti, siksi tahdot että muutkin tekisivät samoin.

– Mitä pahaa siinä on, sanoi Dubkov iskien silmää Volodjalle, – että minä kutsun teitä kaikkia tädin luo juomaan lasillisen teetä? Mutta jos sinulle on vastenmielistä, että lähdemme, niin olkoon: me ajamme Volodjan kanssa. Lähdetkö Volodja?

– Hm, hm! pani Volodja myöntävästi, – ajetaan vaan, mutta sitten palataan meille ja jatketaan pikettiä.

– Sanoppa aijotko lähteä heidän kanssaan vai etkö? kysyi Dmitri lähestyen minua.

– En, vastasin minä antaen hänelle tilaa sohvalla, johon hän istui: – minä en muutenkaan tahdo, mutta jos sinä et kehota, niin en mistään hinnasta lähde.

– Ei, lisäsin minä senjälkeen, – se ei ollut totta, ettei minua haluta lähteä heidän mukaansa; mutta olen hyvilläni etten lähde.

– Ja mainiosti teet: – elä oman tahtosi mukaan, äläkä tanssi kenenkään pillin mukaan, se on kaikkein parasta.

Tämä pieni kina ei häirinnyt meidän iloisuuttamme, vaan päinvastoin enensi sitä. Dmitri siirtyi äkkiä siihen hellyyden mielentilaan, jota eniten hänessä rakastin. Kuten jälestäpäinkin moneen kertaan huomasin, vaikutti tehty hyvätyö häneen aina sillä tavalla. Hän oli nyt tyytyväinen itseensä sen johdosta, että oli pidättänyt minut. Hän tuli perin iloiselle tuulelle, käski vielä pullollisen samppanjaa (mikä oli vastoin hänen sääntöjänsä), kutsui huoneeseemme jonkun tuntemattoman herran ja alkoi sitä juottaa, lauloi Gaudeamus igitur, vaati meidän toistamaan säkeitä, ja ehdotti, että lähtisimme Sokolnikiin ajelemaan, jota Dubkov puolestaan piti liian aistillisena.

– Nyt pojat iloitkaamme, puhui Dmitri hymyillen: – tämän miehen ylioppilaaksi pääsemisensä kunniaksi minä ensi kerran juon itseni humalaan, olkoon menneeksi. – Tuo iloisuus sopi Dmitrille kummallisen hyvin. Hän muistutti jotain kasvattajaa tai hyvää isää, joka tyytyväisenä lapsiinsa on tullut hyvälle tuulelle ja tahtoo yhtaikaa sekä naurattaa heitä että todistaa heille, että voi sitä kunniallisestikin ja säädyllisesti huvitella; mutta siitä huolimatta vaikutti sekä minuun että luultavasti muihinkin tämä odottamaton iloisuus tarttuvasti; erittäinkin kun olimme nauttineet miestä kohti melkein puolipullollisen samppanjaa.

Tämmöisessä suloisessa mielentilassa minä siirryin suureen huoneeseen polttaakseni paperossin, jonka Dubkov oli minulle antanut. Paikaltani noustua huomasin, että päätäni vähän pyörryttää, ja että jalat kulkivat ja kädet olivat luonnollisessa asennossa ainoastaan silloin kuin niitä tarkkaan ajattelin. Muussa tapauksessa jalkani harhailivat syrjään ja kädet suorittelivat jonkinlaisia omintakeisia liikkeitä. Minä kiinnitin näihin jäseniini koko huomion, käskin käsien kohota panemaan takkini kiinni, silittää tukkaa, (jolloin ne kohottivat kyynäspäitä aivan liian korkealle), mutta jalkojen käskin mennä ovelle päin, jonka ne täyttävätkin, mutta polkivat vaan ikäänkuin liian kovasti, taikka sitten liian hellävaroin, erittäinkin vasen jalka yhtämittaa kohosi varpailleen. Joku ääni huusi minun takanani: "Minne sinä menet? kyllä kynttilä tuodaan." Minä arvasin, että tämä ääni kuului Volodjalta ja minua huvitti suuresti se, että olinpahan arvannut, mutta vastaukseksi hänelle minä ainoastaan vähän hymähdin ja läksin edelleen.

XVI

KINA.

Suuressa huoneessa, johon tulin, istui pikku pöydän ääressä lyhyenläntä, lihava, punertavaviiksinen siviiliherra jotakin syöden. Hänen vieressään istui pitkäkasvuinen, ruskeaverinen, viiksetön herra. He puhelivat ranskaa. Heidän katsahduksensa arvelutti minua, mutta päätin kuitenkin sytyttää paperossini kynttilästä, joka seisoi heidän edessään pöydällä. Katsellen syrjään ollakseni heidän silmäyksiään kohtaamatta minä lähestyin pöytää ja aloin sytytellä paperossia. Kun se oli syttynyt, en malttanut olla katsahtamatta syövään herraan. Hänen harmaat silmänsä tähystivät minua kiinteästi ja vihamielisesti. Juuri kun aijoin kääntyä poispäin, alkoivat hänen punertavat viiksensä liikkua ja hän lausui ranskaksi: – en rakasta että poltellaan päivällistä syödessäni, hyvä herra.

Minä änkytin siihen jotakin epäselvästi.

– Niin, en rakasta, jatkoi ankarasti viiksiniekka herra vilkaisten viiksettömään vieruskumppaniinsa niinkuin olisi kehottanut ihailemaan miten hän kohta oli löylyyttävä minua: – en rakasta, hyvä herra, ja niitä, jotka ovat niin epäkohteliaita, että tulevat polttelemaan toisen nenän eteen, en myöskään rakasta.

Ymmärsin heti, että tuo herra toruu minua, mutta ensi hetkellä tunsin niin kuin olisin ollut hyvin syyllinen heidän edessään.

– En luullut sen teitä häiritsevän, sanoin minä.

– Jaha, te ette luulleet olevanne moukka, mutta minä luulen! kiljasi herra.

– Mikä oikeus teidän on huutaa, sanoin minä tuntien, että hän loukkaa minua ja alkaen itsekin suuttua.

– Se oikeus, etten ikinä anna kenenkään hypätä nokalleni; ja aijon aina opettaa teidän kaltaisia sankareja. Mikä on nimenne, hyvä herra? ja missä asutte?

Minä olin hyvin suutuksissani, huuleni vavahtelivat ja henkeäni ahdisti. Mutta sittenkin tunsin itseni syylliseksi, luultavasti sen johdosta että olin juonut paljon samppanjaa, enkä siis sanonut tälle herralle mitään hävyttömyyksiä, vaan huuleni päinvastoin mitä nöyrimmällä tavalla nimittivät sukunimeni ja osotteemme.

– Nimeni on Kolpikov, hyvä herra, koettakaapa olla vastedes kohteliaampi. Me tapaamme vielä toisemme (vous aurez de mes nouvelles), päätti hän, niinkuin koko puhekin oli käynyt ranskaksi.

Minä vastasin ainoastaan: "sangen hauskaa", koettaen antaa äänelleni mahdollisimman enemmän lujuutta, sitten käännyin ja palasin paperossineni, joka oli ehtinyt sammua, huoneeseemme.

Tästä tapahtumasta en puhunut mitään veljelle enkä ystäville, erittäinkin koska he näyttivät olevan kiivaassa keskustelussa, vaan istuuduin yksin nurkkaan miettimään tuota kummallista tapausta. Sanat: "te olette moukka, hyvä herra" (un mal élevé, Monsieur) soivat yhä korvissani, yhä enemmän kiihottaen mieltäni. Humala oli minulta kokonaan kadonnut. Kun ajattelin miten olin tässä asiassa menetellyt, tuli minuun kauhea aavistus, että olin ehkä esiintynyt pelkurina. "Mikä oikeus hänen oli hyökätä kimppuuni?! Miksi hän ei voinut yksinkertaisesti sanoa vaan minulle, että tupakinsavu häntä häiritsee? Siis syyllinen oli hän? Miksen minä, kun hän sanoi minua moukaksi, vastannut hänelle: hyvä herra, moukka on se, joka käyttäytyy röyhkeästi; – tai miksi en kiljaissut hänelle vaan: suu kiinni! – se olisi ollut parasta; miksi en vaatinut häntä kaksintaisteluun? Ei! minä en tehnyt mitään semmoista vaan niinkuin raukkamainen pelkuri pidin vääryyden hyvänäni." – "Te olette moukka, hyvä herra!" kaikui kaikumistaan repivästi minun korvissani. "Ei, tätä ei saa näin jättää", ajattelin minä ja nousin, vakaasti päättäneenä mennä uudestaan tuon herran eteen ja sanoa hänelle jotain kauheata, tai ehkä iskeä häntä kynttiläjalalla päähänkin, jos niikseen tulee. Suurimmalla nautinnolla ajattelin tätä viimeistä mahdollisuutta, mutta sittenkin astuin pelokkaasti uudestaan tuohon isoon huoneeseen. Onneksi herra Kolpikovia ei ollutkaan enää salissa, siellä oli ainoastaan lakeija, joka korjasi jätteitä pöydältä. Minä olin ilmaisemaisillani lakeijalle mitä oli tapahtunut, olisin selittänyt hänelle, etten ollut lainkaan syyllinen, mutta en siltä kuitenkaan tehnyt. Sangen synkässä mielentilassa palasin uudestaan huoneeseemme.

– Mikä ihme nyt on diplomaatillemme tullut? sanoi Dubkov: – varmaan se on paraikaa ratkaisemassa Europan kohtaloa.

– Anna minun olla, sanoin minä synkästi, kääntyen pois. Kävellessäni edestakasin huoneessa minä sitten jostakin syystä rupesin ajattelemaan, ettei Dubkov ole lainkaan mikään hyvä mies. Riittää jo noita ikuisia sukkeluuksia ja "diplomaatin" arvonimiä – mitä ystävyyttä se on olevinaan. Ei hän muusta kunhan voittaisi vaan rahoja Volodjalta, ja ajelisi sen tätinsä luo... Ei ole mitään miellyttävää koko miehessä. Valetta tai alhaisuutta on kaikki mitä se puhuu, mutta toisia se on kylläkin valmis pilkkaamaan! Minusta hän on lyhyesti sanoen tyhmä, ja lisäksi huono ihminen. Näitä mietiskelin noin viiden minutin ajan, tuntien jostakin syystä yhä suurempaa vihamielisyyttä Dubkovia kohtaan. Mutta Dubkov ei pitänyt minusta mitään väliä ja se se kiukutti minua vieläkin enemmän. Vieläpä olin suutuksissani Volodjalle ja Dmitrille, koska he puhelivat mokoman miehen kanssa.

– Tiedättekö mitä, hyvät herrat? – diplomaatin pää on vedellä huuhdeltava, sanoi äkkiä Dubkov katsahtaen minuun suu naurussa, mikä minusta näytti ivalta, vieläpä petolliselta ivalta: – Sen on paha elämä! Jumalauta, sen on paha elämä!

– Te olisitte myöskin huuhdottava vedellä, itse olette paha, vastasin minä vihamielisesti hymyillen ja unohtaen että olisi ollut sanominen "sinä."

Tämä vastaus luultavasti hämmästytti Dubkovia, mutta väliäpitämättä hän kääntyi minusta ja jatkoi keskusteluaan Volodjan ja Dmitrin kanssa.

Minä yritin yhtyä heidän keskusteluunsa, mutta tunsin että oli kerrassaan mahdoton teeskennellä ja siirryin jälleen nurkkaani, missä sitten pysyinkin lähtöön saakka.

Kun oli maksettu ja alettiin panna päällysnuttua ylle, niin Dubkov kääntyi Dmitrin puoleen: – No, minne Orestes ja Pilades nyt ajaa? varmaankin kotiin keskustelemaan rakkaudesta; mutta mepä lähdemme sen suloisen tädin luokse, – se on parempaa kuin teidän hapan ystävyytenne.

– Kuinka uskallatte puhua ja nauraa meille? sanoin minä äkkiä, tullen hyvin likelle häntä ja huiskien käsilläni: kuinka uskallatte nauraa tunteita, joita ette ymmärrä? Sitä en salli. Suu kiinni! kiljuin minä ja tietämättä mitä enää sanoa sekä kovin hengästyneenä mielenkiihkosta itsekin vaikenin. Dubkov ensin hämmästyi; sitten aikoi hymähtää ja ottaa asian leikin kannalta, mutta vihdoin suureksi ihmeekseni säikähti ja katsoi maahan.

— Enhän minä olleenkaan naura teille ja teidän tunteillenne, muuten minä vaan puhun, sanoi hän vältellen.

– Sepä! kiljasin minä, mutta juuri samaan aikaan minua alkoi hävettää oma itseni ja tuli sääli Dubkovia, jonka punaset, hämmästyneet kasvot ilmaisivat todellista mielipahaa.

– Mikä sinun on? rupesivat Volodja ja Dmitri yhtaikaa sanomaan minulle: – eihän sinua kukaan tahtonut loukata.

– Vai ei! tuo tuossa tahtoi loukata minua.

– Kylläpä on tuo veljesi hurja mies, sanoi Dubkov mennessään jo ovesta, ettei voisi enää kuulla mitä hänelle vastaan.

Ehkä olisin syössyt häntä tavottamaan ja vielä häntä haukkunutkin, mutta se sama lakeija, joka oli ollut läsnä jutussani Kolpikovin kanssa, tarjosi minulle samassa päällysnuttua ja minä heti rauhotuin, ainoastaan Dmitrin edessä enää teeskennellen olevani vihanen – sen verran kuin oli välttämätöntä, ettei äkillinen rauhottumiseni olisi tuntunut oudolta. Seuraavana päivänä tapasin Dubkovin Volodjan luona, me emme puhuneet tästä jutusta, mutta jäimme kuitenkin teitittelemään toisiamme, ja sen jälkeen meidän tuli vielä vaikeammaksi katsoa toisiamme silmiin.

Riita Kolpikovin kanssa, joka tosin ei seuraavana päivänä eikä koskaan myöhemminkään antanut minulle de ses nouvelles, oli monta vuotta tavattoman elävänä ja raskaana muistossani. Minä nytkähtelin ja kiljahtelin sen jälkeen viiden vuoden aikana joka kerta kun muistin kostamattoman loukkauksen, ja lohdutin itseäni muistellessani millaisena sankarina olin sen sijaan ilokseni esiintynyt Dubkovin jutussa. Vasta paljon myöhemmin aloin kokonaan toisin silmin katsoa tätä asiaa: minua nauratti muistella riitaa Kolpikovin kanssa ja kadutti tuo ansaitsematon loukkaus, jonka olin tuottanut kelpo Dubkoville.

Kun saman päivän illalla kerroin Dmitrille kohtauksen Kolpikovin kanssa, jonka ulkonäön hänelle tarkkaan kuvasin, hämmästyi hän suuresti.

– Aivan oikein, se on sama mies! sanoi hän: – ajatteleppas, että tämä Kolpikov on tunnettu roisto, ja päälliseksi pelkuri, jonka toverit ovat ajaneet rykmentistä, koska hän oli saanut korvapuustin eikä uskaltanut tapella; mistä ihmeestä se nyt lie niin vauhtiin päässyt? lisäsi hän hyväntahtoisesti hymyillen ja minuun katsoen: – eikö hän mitään muuta sanonut kuin "moukka?"

– Ei, vastasin minä punastuen.

– Se on ikävä juttu, mutta ei se vielä mitään tee! lohdutti minua Dmitri.

Vasta paljon myöhemmin, jo rauhallisesti tätä seikkaa miettiessäni tein sen jotenkin todenmukaisen johtopäätöksen, että Kolpikov monen vuoden kuluttua keksittyään että minun kimppuuni saattoi hyökätä, kosti minun kustannuksellani sen viiksettömän herran läsnäollessa saamansa korvapuustin, aivan niinkuin minä juuri äsken olin kostanut tuon hänen "moukkansa" viattoman Dubkovin kustannuksella.

XVII

VALMISTUN VISIITTEJÄ TEKEMÄÄN.

Seuraavana päivänä herättyäni oli ensimäinen ajatukseni Kolpikovin juttu; jälleen minä aloin rauhattomana kävellä pitkin huonetta, mutta asiaan ei enää mahtanut mitään; sitäpaitsi oli tämä viimeinen päivä, minkä vietin Moskovassa, ja isän käskystä piti nyt tehdä muutamia visiittejä, jotka hän itse minulle merkitsi paperilapulle. Isän huolet meidän suhteemme eivät koskeneet niin paljon siveyttämme ja sivistystämme kuin suhteitamme ylhäiseen seurapiiriin. Paperilapulle oli hänen epätasaisella, nopealla käsialallaan kirjotettu: 1) ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo välttämättä; 2) Iivinien luo välttämättä; 3) ruhtinas Mihailin luo; 4) ruhtinatar Nehljudovin ja rouva Valahinin luo, jos ehdit. Ja tietysti kanslerin, rehtorin ja professorien luo.

Viimeksi mainittuja visiittejä Dmitri ei kehottanut tekemään, sanoen että se olisi ei ainoastaan tarpeetonta, vaan sopimatontakin: mutta kaikki muut olivat vielä tänään tehtävät. Näistä minua erittäin pelotti kaksi ensimäistä visiittiä, joiden jälkeen oli kirjotettu välttämättä. Ruhtinas Ivan Ivanovitsh oli kenraali en-chef, rikas ja yksinäinen vanhus; siis minun, kuudentoistavuotiaan ylioppilaan oli oleminen hänen kanssaan suorissa suhteissa, jotka – sen tiesin edeltäpäin – eivät saattaneet asettaa minua edulliseen valoon. Iivinit olivat myöskin upporikkaita, ja heidän isänsä oli jokin mahtava siviilikenraali, joka mummon eläessä oli kaikkiaan ainoastaan yhden kerran ollut luonamme. Mutta mummon kuoleman jälkeen huomasin, että nuorin Iivineistä vierasteli meitä ja oli ikäänkuin olevinaan. Vanhin kuului jo lopettaneen lakitieteelliset opintonsa ja palvelevan Pietarissa; toinen, Sergej, jota minä muinoin olin jumaloinut, oli myöskin Pietarissa suurena, lihavana kadettina Paasiopistossa.

Nuoruudessani en pitänyt suhteista ihmisiin, jotka katsoivat itseänsä minua ylemmiksi, semmoiset suhteet olivat minulle sietämättömän tuskallisia alituisen loukkaamisen-pelon vuoksi ja kun piti ponnistaa kaikki henkiset voimansa oman itsenäisyytensä todistamiseksi. Mutta kun isän määräämät viimeiset visiitit jäivät täyttämättä, olivat nyt ensimäiset sitäkin tärkeämmät täyttää. Kävelin huoneessani tarkastellen tuolille pantua pukua, miekkaa ja hattua, ja valmistuin jo lähtöön. kun luokseni tuli onnittelulle ukko Grapp, mukanaan Ilinka. Isä Grapp oli venäläistynyt saksalainen, sietämättömän äitelä, imartelevainen ja sangen usein epäraitis; hän kävi luonamme enimmäkseen vaan pyytääkseen jotakin, ja isä istutti hänet joskus työhuoneeseensa, mutta päivällisille ei häntä koskaan istutettu yhteen seuraan. Hänen alennuksensa ja pyyteliäisyytensä oli sulanut niin kokonaan jonkinlaiseen ulkonaiseen ystävyyteen ja tottumukseen käydä talossamme, että kaikki lukivat hänelle suureksi ansioksi hänen kiintymystänsä meihin, mutta minä jostakin syystä en rakastanut häntä ja hänen puhuessaan aina häpesin hänen puolestaan.

Olin hyvin tyytymätön näiden vieraiden tuloon enkä koettanut tyytymättömyyttäni edes peittääkään. Ilinkaan olin tottunut katsomaan ylhäältä päin ja hän oli tottunut antamaan meille siihen oikeutta; jonka vuoksi minua vähän harmitti hänen nyt olevan samallaisena ylioppilaana kuin minäkin. Ja näytti kuin hänkin puolestaan olisi edessäni vähän hävennyt tätä pakollista yhdenvertaisuutta. Tervehdin häntä kylmästi ja käskemättä istumaan, sillä häpesin sitä tehdä, kun arvelin heidän voivan käskemättänikin istua, sekä annoin sanan hevosen valjastamisesta. Ilinka oli hyvä, sangot rehellinen ja viisaanlainen nuorukainen, mutta hän oli vähäsen höllämäinen: hänet valtasi alituiseen ja nähtävästi syyttä jokin äärimmäisyyden sieluntila – milloin itku milloin naurutauti milloin loukkaantuvaisuus pienimmistäkin syystä: ja nyt hän taisi olla tässä viimemainitussa mielentilassa. Ei hän puhunut, katsahteli vaan vihamielisesti milloin minuun milloin isäänsä, ja ainoastaan kun hänen puoleensa käännyttiin, hän suoritti tuon nöyrän pakollisen hymähdyksensä, johon oli jo tottunut kätkemään kaikki tunteensa ja erittäinkin häpeämisen isänsä puolesta, jota aina tunsi meidän seurassa ollessaan.

– Niin vainenkin, Nikolai Petrovitsh, puhui ukko minulle seuraten minua pitkin huonetta sillaikaa kuin pukeuduin ja kunnioittavan hitaasti pyörittäen lihavien sormiensa välissä mummon lahjottamaa hopeaista nuuskarasiaa: – heti saatuani pojalta tietää että olitte suvainneet niin mainiosti suorittaa tutkinnon, – onhan viisautenne kaikille tuttu, – kohta kiirehdin teitä onnittelemaan; olenhan minä muinoin olallani teitä kantanut ja Jumala tietää rakastavani teitä kaikkia kuin omiani, ja kun Ilinkakin yhä pyysi päästä luoksenne. – Näkyypä hänkin jo teihin kiintyneen.

Ilinka istui tällä aikaa puhumatta mitään ikkunan luona muka tarkastaen kolmikulmaista hattuani ja tuskin kuultavasti murahteli jotain itsekseen.

– Ellette pahastu, olisin teiltä tiedustanut, jatkoi ukko: – mitenkä se minun Ilinkani oikein tutkintonsa suoritti? hän olisi tahtonut pysyä teidän seurassanne, niin älkääpä te nyt häntä jättäkö, pitäkää häntä silmällä ja neuvokaa.

– Hyvinhän se tutkintonsa suoritti, vastasin minä katsahtaen Ilinkaan, joka tunsi häneen katsovani, punastui ja lakkasi huuliansa liikuttamasta.

– Saisiko hän jäädä luoksenne päiväksi tai pariksi? sanoi ukko niin arasti hymyillen kuin olisi suuresti pelännyt minua, ja mihin ikänä minä liikahdin hän yhä pysyttelihe niin lähellä minua, että tupakan ja viinan haju lakkaamatta löyhkäsi hänestä. Minua harmitti, että hän asetti minut poikansa suhteen noin kieroon asemaan, ja myöskin se, että hän häiritsi minua silloisessa sangen tärkeässä toimessani – nimittäin pukeutumisessa; mutta kaikkein enin sapetti minua tuo viinan löyhkä, joten sanoin hänelle hyvin kylmästi, etten voi olla Ilinkan seurassa, koska koko päivään en tule olemaan kotona.

– Mutta tehän aijotte lähteä sisarenne luokse, isä, sanoi Ilinka hymyillen ja minuun katsomatta: – sinne on minullakin asiaa.

Minua vielä enemmän alkoi harmittaa ja hävettää, ja antaakseeni jonkun selityksen kiellolleni kiiruhdin ilmottamaan, etten tule olemaan kotona, koska täytyy lähteä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luo, ruhtinatar Kornakovan luo, sen Iivinin luo, jolla on niin korkea asema, ja että luultavasti tulen olemaan päivällisillä ruhtinatar Nehljudovin luona. Minusta näytti, että saatuaan tietää kuinka ylhäisten ihmisten luona aijoin käydä, he eivät enää voi asettaa vaatimuksia minun suhteeni. Kun he rupesivat lähtemään, pyysin minä Ilinkaa käymään luonani jonkun toisen kerran; mutta Ilinka änkytti vaan jotain ja hymähti teeskennellysti, näkyi selvästi, ettei hänen jalkansa ole koskaan enää astuva tähän huoneeseeni.

Heti heidän lähdettyään minä ajoin omille visiiteilleni. Volodja, jota olin vielä aamulla pyytänyt mukaan, että olisi ollut helpompi, kieltäysi sillä tekosyyllä, että olisi muka ollut liian tunteellista kahden velimiehen ajaa samoilla ajopeleillä.

XVIII

VALAHINIT.

Niinpä läksin siis yksin. Lähin visiitti oli asuntopaikan mukaan Valahinit. Minä en ollut kolmeen vuoteen nähnyt Sonitshkaa, ja rakkauteni häneen oli tietysti aikaa sitten haihtunut, mutta sielussa eli vielä elävä ja liikuttava muisto menneestä lapsuuden rakkaudesta. Olin näiden kolmen vuoden aikana muistellut häntä sellaisella voimalla ja selvyydellä, että vuodatin kyyneleitä ja olin todellakin kuin uudestaan rakastunut, mutta tuota oli kestänyt ainoastaan muutamia minuttia eikä se sitten piankaan uudistunut.

Tiesin Sonitshkan äitinsä kanssa käyneen ulkomailla, missä he olivat viipyneet kaksi vuotta ja missä heille oli sattunut semmoinen tapaturma, että dilishanssi oli kaatunut ja lasit leikelleet Sonitshkan kasvoja, josta hän olisi muka suuresti rumentunut. Matkalla heidän luoksensa minä elävästi muistelin entistä Sonitshkaa ja koetin mielessäni kuvailla millaisena hänet nyt tapaan. Hänen kaksivuotisen ulkomailla-olon vuoksi kuvailin häntä jostakin syystä hyvin pitkäksi, erittäin solakkavartaloiseksi, totiseksi ja ylimysmieliseksi, mutta tavattoman viehättäväksi. Mielikuvitukseni kieltäysi kuvaamasta hänen kasvojaan naarmujen runtelemiksi. Päinvastoin. Olinhan jossain kuullut kerrottavan intohimoisesta rakastajasta, joka oli pysynyt rakastetulleen uskollisena, vaikka tämä oli tullut rokonarpiseksi. Koetin kuvailla olevani rakastunut Sonitshkaan voidakseni lukea ansiokseni, että naarmuista huolimatta olin pysynyt hänelle uskollisena. Yleensä puhuen, lähestyessäni Valahinien taloa, en ollut rakastunut, mutta olin saanut itsessäni liikkeelle rakkauden vanhoja muistoja, ja olin senvuoksi hyvin valmistunut rakastuakseni uudestaan, ja hyvin sitä halusin; erittäinkin kun jo kauan sitten, katsoen kaikkia rakastuneita ystäviäni, häpesin että olin jäänyt heistä niin jälkeen.

Valahinit asuivat puhtosessa pikku puurakennuksessa, jonne mentiin pihan kautta. Ovi avattiin minulle kellonsoittoon, mikä silloin vielä oli Moskovassa suuri harvinaisuus. Aukasija oli aivan pikkuinen puhtaasti puettu poika. Hän ei osannut tai ei tahtonut sanoa minulle oliko herrasväki kotona ja jätti minut yksin pimeään eteiseen, juostuaan itse vielä pimeämpään käytävään.

Olin jotenkin kauan yksin tässä pimeässä huoneessa, jossa paitsi ulko-ovea ja käytävää oli vielä yksi suljettu ovi, – ja vähän niinkuin ihmettelin tuota talon synkkyyttä, osaksi myös arvelin, että se ehkä kuuluu asiaan niiden elämässä, jotka ovat käyneet ulkomailla. Noin viiden minutin kuluttua aukesi salin ovi sisäpuolelta saman pojan toimesta, ja hän saattoi minut siistiin, mutta ei rikkaasti sisustettuun vierashuoneeseen, johon heti ilmestyi myöskin Sonitshka.

Hän oli seitsemäntoistavuotias. Oli hyvin pieni kasvultaan, hyvin laiha ja kasvojen väri sairaaloisen kellertävä. Mitään naarmuja ei kasvoissa voinut huomata, mutta ihanat, kuperat silmät ja valoisa, hyväsydämmisyyden iloinen hymyily oli sama, jota tunsin ja rakastin lapsena ollessani. En ollut lainkaan odottanut näkeväni häntä tuollaisena, ja senvuoksi en mitenkään voinut heti vuodattaa häneen sitä tunnetta, jonka olin matkalla valmistanut. Hän tarjosi minulle kätensä englantilaisella tavalla, joka oli silloin yhtä suuri harvinaisuus kuin ovikellokin, puristi vilpittömästi kättäni ja istutti viereensä sohvalle.

– Voi, kuinka on hauska nähdä teitä, hyvä Nicolas, sanoi hän katsoen kasvoihini, niin vilpittömällä ilon ilmeellä, että sanoissa: hyvä Nicolas, huomasin todella ystävällisen eikä suojelevan vivahduksen. Ulkomaamatkansa jälkeen hän ihmeekseni oli vieläkin yksinkertaisempi tavaltaan, suloisempi ja tuttavallisempi käytökseltään kuin ennen. Huomasin tosin kaksi pientä naarmua nenän luona ja silmäkulmien päällä, mutta ihanat silmät ja hymy pitivät ihan yhtä muistojeni kanssa ja loistivat kuten ennenkin.

– Kuinka te olette muuttunut! puhui hän: – ihanhan te olette tullut jo suureksikin. No, entä minä, – mitä sanotte minusta?

– Ah – enpä olisi teitä tuntenut, vastasin minä, vaikka juuri samalla hetkellä ajattelin, että olisin aina tuntenut hänet. Tulin uudestaan sille huolettoman iloiselle tuulelle, jossa viisi vuotta sitten tanssin hänen kanssaan mummon nimipäivillä.

– Sanokaapa olenko hyvinkin rumentunut? kysyi hän päätänsä nyykähyttäen.

– Ette, ette ollenkaan, olette vaan vähän kasvanut, tullut vanhemmaksi, kiirehdin minä vastaamaan: – vaan päinvastoin... ja vieläpä...

– No, olkoon vaan: mutta muistatteko tanssejamme ja leikkejämme, St Jérômea. M-me Doratta (en muistanut mitään M-me Doratta; hän oli nähtävästi innostunut lapsuuden muistoistaan ja sekotti niitä toisiinsa). Ah, mikä ihana aika! jatkoi hän ja sama hymy. vieläpä parempi sitäkin, jota kannoin muistossani, ja yhä samat silmät loistivat edessäni. Hänen puhuessaan ehdin ajatella sitä mielentilaa, jossa olin tällä hetkellä ja päätin itsekseni, että tällä hetkellä olin kuin olinkin rakastunut. Heti kun olin sen päätökseni tehnyt katosi tuo onneton, huoleton tunnelmani, jonkinlainen usva peitti kaikki mikä oli edessäni, – jopa hänen silmänsäkin ja hymynsä; minua alkoi jokin hävettää, minä punastuin ja kadotin puhekykyni.

– Nyt on toiset ajat, jatkoi hän huokaisten ja vähän silmäkulmiaan kohottaen: – paljon pahemmaksi on kaikki tullut, ja mekin olemme pahentuneet, eikö totta Nicolas?

Minä katsoin vaieten häneen enkä voinut sanoa mitään.

– Missä ovat nyt kaikki silloiset Iivinit, Kornakovit? Muistattehan? jatkoi hän vähän uteliaasti katsoen minun punastuneihin ja pelästyneihin kasvoihini: – se oli ihana aika!

Minä en sittenkään voinut vastata.

Tästä painostavasta hetkestä pelasti minut tuokioksi vanhan rouva Valahinin saapuminen. Minä nousin, kumarsin ja sain takasin puhekykyni: mutta sen sijaan tapahtui Sonitshkassa äidin tultua merkillinen muutos. Koko hänen iloisuutensa ja tuttavallisuutensa heti katosi, hymykin kävi toiseksi, ja hän samassa muuttui tuoksi ulkomailta palanneeksi neidiksi, jonka olin kuvaillut tapaavani. Tuohon muutokseen ei näyttänyt olevan mitään syytä, sillä hänen äitinsä hymyili yhtä miellyttävästi ja kaikissa liikkeissään osotti yhtä suurta hellyyttä kuin ennenkin muinoin. Rouva Valahina istui suureen nojatuoliin ja osotti minut istumaan viereensä. Tyttärelleen hän sanoi jotakin englannin kielellä, jonka jälkeen Sonitshka heti läksi huoneesta, mikä seikka kevensi tilaani vielä enemmän. Rouva Valahina kyseli sukulaisista, veljestä, isästä, sitten kertoi minulle omasta suvustaan – miehensä kuolemasta, ja tuntien vihdoin, ettei minun kanssani synny mitään keskustelua, alkoi äänettömänä tuijottaa minuun aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "jos sinä nyt nouset, kumarrat ja lähdet, niin teet mainiosti, ystäväni", – mutta minulle tapahtui merkillinen seikka: Sonitska oli palannut takasin käsityön kanssa ja istunut vierashuoneen toiseen nurkkaan, niin että tunsin päälläni hänen katseensa. Rouva Valahinan kertoessa miehensä kuolemasta minä vielä kerran muistin olevani rakastunut ja arvelin, että nyt äitikin varmaan on päässyt asian perille, joten minä sain uuden ujouden-kohtauksen, ja niin voimakkaan, etten tuntenut kykenevän jäsentäkään luonnollisesti liikahuttamaan. Tiesin että noustakseni seisaalleni ja lähteäkseni minun on edeltäpäin ajatteleminen mihin jalkani on asetettava, miten pää käännettävä, mihin käsi pantava, sanalla sanoen, olin melkein samassa mielentilassa kuin eilen juotuani puoli pulloa samppanjaa. Minä aavistin, etten tuota kaikkea voi suorittaa ja sentähden en voinut nousta, suorastaan en voinut. Rouva Valahina luultavasti ihmetteli katsoessaan minun tulipunasia kasvojani ja liikkumattomuuttani; mutta minä päätin paremmaksi jäädä istumaan tähän tyhmään asentoon kuin uskaltaa kömpelösti nousta ja lähteä. Näin istuin jotenkin kauan, odottaen että joku äkillinen tapaus johtaa minut tukalasta asemastani. Semmoinen tapaus esiintyikin. Eräs mitättömän näköinen nuori mies tuli kotolaisen tavoin huoneeseen ja kohteliaasti kumarsi minulle. Rouva Valahina nousi, pyysi anteeksi että hänen oli asioitsijansa kanssa puheleminen, ja katseli minuun ihmettelevästi, ikäänkuin olisi sanonut: istukaa nyt sitten siinä vaikka koko ikänne, en minä teitä aja ulos! Jollakin lailla tehtyäni hirveän voimainponnistuksen minä nousin, mutta en voinutkaan enää kumartaa ja minua surkutelevan äidin ja tyttären katseiden seuraamana rupesin lähtemään. Silloin takerruin tuoliin, joka ei lainkaan ollut tielläni, – mutta takerruin siksi, että olin koko huomioni kiinnittänyt siihen etten takertuisi mattoon, joka oli jalkojeni alla. Ulkoilmaan päästyäni, – puistelin itseäni ja ärjyin niin kovaan, että kuskinikin moneen kertaan kysäsi: "mitä suvaitsette?" Silloin vasta haihtui ujouteni tunne ja minä aloin jotenkin rauhallisesti miettiä rakkauttani Sonitshkaan sekä tämän kummallisia suhteita äitiin. Kun sitten kerroin isälle huomioni, että rouva Valahinan ja tyttären väli ei ollut hyvä, hän sanoi:

– Niin, äiti kiusaa sitä tyttö raukkaa hirveällä ahneudellaan, ja merkillistä se on, lisäsi hän tuntehikkaammin kuin on tapana jostakin sukulaisesta puhuttaissa: – mikä kaunis, suloinen, ihana nainen hän oli ennen! En voi käsittää, kuinka hän on niin muuttunut. Etkö nähnyt siellä jotakin hänen sihteeriänsä? Ja mikä merkillinen tapa tuo oikeastaan on: pitää sihteeriä? sanoi hän mennen vihaisesti vähän kauemmas minusta.

– Näin, vastasin minä.

– Onko se edes kaunis mies?

– Ei, ihan ruma.

– Käsittämätöntä! sanoi isä, ja vihasesti nytkytti olkaansa ja ryiskeli.

"Nyt olen siis minäkin rakastunut", ajattelin minä, vaunujen vieriessä edelleen.

XIX

KORNAKOVIT.

Toinen visiitti oli Kornakovien luo. Ne asuivat suuren kivimuurin toisessa kerroksessa Arbatin kadulla. Rappuset olivat erinomaisen juhlalliset ja siistit, vaikkei kyllä ylellisen koreat. Joka paikassa oli porrasmattoja, jotka olivat kiinnitetyt kiiltäviksi hiotuilla vaskitankosilla, mutta ei ollut kukkia eikä peilejä. Sali, jonka vaaleaksi kiillotetun permannon yli minä kuljin vierashuoneeseen, oli yhtä jäykästi, kylmästi ja siististi järjestetty, kaikki loisteli vankan varmana, vaikkei tosin aivan uutenakaan, mutta tauluja tai uutimia tai mitään koristuksia ei näkynyt missään. Muutamia ruhtinattaria oli vierashuoneessa. He istuivat niin täsmällisesti ja työttömästi, että saattoi heti päättää: – eivät he noin istuisi, elleivät vierasta odottaisi.

– Maman tulee heti, sanoi minulle vanhin heistä istuutuen lähemmäksi minua. Neljänneksen tuntia tämä ruhtinatar neiti ylläpiti keskustelua kanssani erittäin vapaasti ja niin taitavasti, ettei keskustelu hetkeksikään tauonnut. Mutta olipa liian huomattavaa, että hän "ylläpiti" keskustelua, ja sen vuoksi hän ei minua miellyttänyt. Hän kertoi minulle muun muassa, että heidän veljensä, Stepan, jota he sanoivat Etienneksi ja joka pari vuotta sitten oli lähetetty junkkarikouluun, oli jo päässyt upseeriksi. Puhuessaan veljestä ja erittäin siitä, että tämä oli vastoin äidin tahtoa ruvennut husaariksi, hän teki pelästyneen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaretkin, jotka istuivat äänettöminä, tekivät myös pelästyneet naamat; puhuessaan mummon kuolemasta hän teki surullisen naaman, ja kaikki nuoremmat ruhtinattaret tekivät samoin; kun hän muisteli miten minä olin lyönyt St. Jérômea ja miten minua vietiin huoneesta, niin hän rupesi nauramaan ja näytti huonot hampaansa ja kaikki ruhtinattaret rupesivat myös nauramaan ja näyttivät huonot hampaansa.

Astui sisälle pääruhtinatar; sama pieni kuihtunut nainen, jonka silmät vilkkuilivat ja jolla oli tapana vetoavasti katsahdella muihin puhuessaan jonkun kanssa. Hän otti kädestäni ja nosti oman kätensä minun suudeltavakseni, jota minä muuten en olisi pitänyt välttämättömänä enkä olisi missään tapauksessa tehnyt.

– Kuinka hauska on teitä nähdä, alkoi hän tavallisen puhetulvansa, katsahdellen tyttäriinsä! – Ah, kuinka hän on äitinsä näköinen! eikö totta, Lise?

Lise vastasi sen olevan totta, vaikka varmaan tiedän, ettei minussa ollut vähintäkään yhtäläisyyttä äitini kanssa.

– Ja kuinka suureksikin olette jo tullut! ja minun Etienneni, muistattehan häntä, onhan hän pikkuserkkunne?... ei, ei pikkuserkkunne, vaan kuinka Lise? äitini oli Varvara Dmitrievna, Dmitri Nikolajevitshin tytär, mutta teidän mummonne oli Natalia Nikolajevna.

– Siis pikku pikkuserkku, Maman, sanoi vanhin ruhtinattarista.

– Ah, sinä aina sekotat, ärjäsi hänelle äiti vihasesti: – ei mikään pikkuserkku, vaan issus de germains – se te olette minun Etiennelleni. Tiedätte kai, että hän on jo upseeri? Paha vaan, että hän on liiaksi vapaudessa. Teitä nuorisoa täytyy pitää kovissa kourissa, kas noin... Älkää pahastuko, että vanha tätinne puhuu teille totuutta. Minä pidin Etienneä kurissa ja katsoin sen välttämättömäksi.

– Niin, näinpä me olemmekin sukua, jatkoi hän: – ruhtinas Ivan Ivanovitsh on minun oikea setäni ja oli myös teidän äitinne setä. Siis olimme serkuksia äitinne kanssa, ei, kun pikkuserkuksia, niin, pikkuserkuksia. No, mutta sanokaapa, ystäväni, oletteko käynyt ruhtinas Ivanin luona.

Minä vastasin, etten vielä, mutta että aijon nyt mennä.

– Ah, onko se mahdollista! huudahti hän: – teidänhän olisi pitänyt tehdä ensimäinen visiitti jo aikaa. Tiedättehän, että ruhtinas Ivan on teille yhtä kuin isä. Hänellä ei ole lapsia, siis hänen perillisensä olette te ja minun lapseni. Teidän on häntä kunnioittaminen sekä hänen ikänsä että asemansa ja kaiken muun vuoksi. Minä tiedän, että te nykyajan nuoriso ette enää pidä sukulaisuutta arvossa, ettekä välitä ukoista; mutta kuulkaa minua, vanhaa tätiänne, sillä minä pidän teistä ja pidin myös teidän äidistänne, ja mummostannekin pidin hyvin, hyvin paljon. Ei, teidän on välttämättä, ihan välttämättä lähteminen sinne.

Minä sanoin varmaan lähteväni ja kun tämä visiitti oli mielestäni kestänyt jo kylläksi kauan, niin nousin ja aijoin mennä tieheni, mutta hän pidätti minut.

– Ei, malttakaahan hetkinen. Missä on isänne, Lise? käskekää tänne; hän on oleva niin iloinen saadessaan nähdä teitä, jatkoi hän minun puoleeni kääntyen.

Noin parin minutin kuluttua ilmestyi todellakin ruhtinas Mihailo. Hän oli lyhyenläntä, vantera herra, hyvin huolimattomasti puettu, parta ajelematon ja kasvot niin välinpitämättöminä, että näyttivät tyhmiltä. Hän ei lainkaan ilostunut tulostani, ainakaan ei osottanut sitä. Mutta ruhtinatar, jota hän nähtävästi suuresti pelkäsi sanoi hänelle:

– Eikö totta, Voldemar on kovasti äitinsä näkönen (oli varmaankin unohtanut nimeni) – ja teki silmillään sellaisen liikkeen, että ruhtinas heti huomasi mitä hän tahtoi, lähestyi minua ja aivan välinpitämättömänä jopa tyytymättömän näkösenä kurotti minulle ajelemattoman poskensa, johon minun oli häntä suuteleminen.

– Mutta sinähän et ole vielä pukeutunut, vaikka jo pitäisi lähteä, alkoi ruhtinatar heti puhua vihasella äänellä, joka nähtävästi oli hänen tavallinen äänensä suhteissa kotolaisiin: – taas saat minut suuttumaan itseesi, sitä varmaan tahdotkin!

– Heti paikalla mamma kulta, sanoi ruhtinas Mihailo. Minä tein kumarrukseni ja myöskin läksin.

Olin ensi kertaa saanut kuulla olevamme ruhtinas Ivan Ivanovitshin perillisiä, ja tämä uutinen teki minuun epämiellyttävän vaikutuksen.

XX

IIVINIT.

Vielä pahemmalta tuntui ajatella jäljellä olevaa välttämätöntä visiittiä. Mutta ennen kun tuli lähtö ruhtinaan luo, sopi matkaan poiketa Iivineille. He asuivat Tverskajan kadulla kauniissa, tavattoman suuressa talossa. Vähän peläten minä astuin pääportaille, jonka edessä seisoi ovenvartija, komentajansauva kädessä.

Kysyin häneltä oltiinko kotona.

– Ketä tahdotte tavata? kenraalin poika on kotona, sanoi minulle ovenvartija.

– Entä itse kenraali? kysyin minä urhoollisesti.

– Täytyy ilmoittaa. Nimenne – jos suvaitsette? sanoi ovenvartija ja soitti kelloa. Lakeijan jalat puolisaappaissa näyttäytyivät rappusilla. Minä aristuin, en tiedä itsekään mistä syystä, ja sanoin lakeijalle, ettei hän ilmoittaisikaan kenraalille, vaan että minä lähden ensin kenraalin poikaa tapaamaan. Kun aloin astua ylös noita suuria rappusia myöten, näytti minusta, että olin tullut hirveän pieneksi (tämän sanan varsinaisessa merkityksessä). Samaa olin tuntenut ajaessa vaunuillani pääportaiden eteen: minusta näytti, että vaunut, hevonen ja kuski, kaikki muuttuivat pieniksi. Iivinien kasvatusjohtaja, herra Frost, joka yhä oli pysynyt heidän talossaan, astui keikarimaisesti keikahdellen jäljessäni huoneeseen, ja herätti kasvattinsa. Iivin ei ilmaissut mitään erikoista iloa minua nähdessään ja minä huomasin, että puhellessaan kanssani hän katsoi minua kulmakarvoihin. Vaikka hän oli hyvin kohtelias, näytti minusta, että hän ylläpiti keskustelua samalla tavalla kuin äskeinen ruhtinatar oli tehnyt, ja ettei hän tuntenut mitään erikoista kiintymystä minuun; tuttavuuteni ei ollut hänelle missään suhteessa tarpeellinen, koska hänellä tietysti oli toinen, oma tuttavapiirinsä. Kaiken tämän minä päättelin erittäinkin sen perustuksella, ettei hän katsonut minua silmiin, vaan kulmakarvoihin. Sanalla sanoen, hänen suhteensa minuun olivat, niin vaikea kuin onkin sitä tunnustaa, melkein samat kuin minun välini Ilinkan kanssa. Minä aloin tulla vähän hermostuneeksi, tavotin lennosta joka ikistä Iivinin katsetta, ja kun hänen ja Frostin katseet tapasivat toisensa, niin minä selitin sen kysymykseksi: "ja miksi hän oikeastaan on tullut tänne?"

Puheltuaan jonkun aikaa kanssani Iivin sanoi, että hänen isänsä ja äitinsä olivat kotona ja kysyi enkö haluaisi tulla alas heitä tervehtimään.

– Heti paikalla pukeudun, lisäsi hän mennen toiseen huoneeseen, vaikka hän kyllä tässäkin huoneessa oli puettu hyvään uuteen verkatakkiin ja valkoisiin liiveihin. Muutamien minuttien kuluttua hän ilmestyi luokseni ylioppilaspuvussa, kaikki napit kiinni, ja me menimme yhdessä alas. Vastaanottohuoneet, joiden läpi kuljimme, olivat erinomaisen suuret, korkeat ja taisivat olla komeasti sisustetut, jotain marmorista siellä oli, ja kultaista ja musliinikankaaseen käärittyä ja peililasista tehtyä. Rouva Iivin astui samalla kertaa kuin mekin toisesta ovesta pieneen vierashuoneen vieressä olevaan huoneeseen. Hän otti minut vastaan ystävällisen tuttavallisesti, istutti viereensä ja osanotolla kyseli koko meidän perheestämme.

Rouva Iivin, jota olin pari kertaa ennen vilaukselta nähnyt ja jota nyt huomiolla tarkastelin, miellytti minua suuresti. Hän oli pitkäkasvuinen, laiha, hyvin vaalea ja näytti alituisesti surulliselta ja tuskaantuneelta. Hänen hymynsä oli alakuloinen, mutta erittäin ystävällinen, silmät olivat suuret, väsyneet ja vähän vinot, mikä antoi hänelle vielä surullisemman ja viehättävämmän ilmeen. Hän ei istunut kumarruksissa, vaan jotenkin koko ruumis riipuksissa, kaikki hänen liikkeensä olivat putoavia. Hän puhui veltosti, mutta hänen äänensä ja tuo r:n ja l:n epäselvä lausuminen olivat hyvin miellyttävät. Hän ei "ylläpitänyt" keskustelua. Hänen mieltänsä nähtävästi surullisesti kiinnitti minun tiedonantoni omaisista, aivan kuin hän minua kuunnellessaan olisi kaipauksella muistellut parempia aikoja. Hänen poikansa häipyi jonnekin, hän katseli pari minuttia äänetönnä minua ja purskahti yhtäkkiä itkemään. Minä istuin hänen edessään enkä mitenkään voinut keksiä mitä nyt oli sanominen ja tekeminen. Hän yhä itki minuun katsomatta. Aluksi hän minua säälitti, sitten ajattelin: "pitäneekö ruveta lohduttamaan, ja miten se olisi tehtävä?" ja vihdoin minua alkoi harmittaa, että hän oli asettanut minut noin tukalaan asemaan. "Olenko minä todellakin siis niin surkuteltavan näkönen?" ajattelin minä, "tai ehkä se suotta niin tekee, saadakseen tietää mitä minä tässä tapauksessa teen."

"Paha on nyt poiskin mennä; näyttäisi siitit kuin pakenisin hänen kyyneleitään", ajattelin minä. Käännähdin tuolillani edes muistuttaakseni läsnäolostani.

– Voi, kuinka tyhmä minä olen! sanoi hän katsahtaen minuun ja koettaen hymyillä: – on päiviä, jolloin itken ilman mitään syytä.

Hän rupesi hakemaan nenäliinaa vierestään sohvalta ja yhtäkkiä purskahti vielä kovempaan itkuun.

– Hyvä Jumala! kuinka tämä alituinen itkuni on naurettavaa. Minä rakastin niin äitiänne, me olimme niin hyvät ystävät – ja –

Hän löysi nenäliinansa, peitti sillä silmänsä ja jatkoi itkua. Taas tuli asemani tukalaksi ja sitä kesti jotenkin kauan. Minua sekä harmitti että kävi rouvaa sääliksi. Hänen kyyneleensä tuntuivat todellisilta ja minä ajattelin, ettei hän itke niin paljon minun äitiäni kuin sitä, ettei hänen itsensä ollut nyt hyvä olla ja että oli joskus entisinä aikoina ollut paljon parempi. Ties mihin tämä olisi loppunut, ellei nuori Iivin olisi tullut sisälle ja sanonut vanhan Iivinin kysyvän äitiä. Rouva nousi ja aikoi lähteä, kun samassa itse Iivin astui sisälle. Tämä oli pieni, lujarakenteinen, harmaapäinen herra, jolla oli mustat, sakeat kulmakarvat, mutta lyhyeksi ajeltu pää aivan harmaana. Suun ympärillä oli ankara ja luja ilme.

Minä nousin ja kumarsin hänelle, vaan Iivin, jonka viheliäisellä frakilla oli kolme tähteä, ei vastannut kumarrukseeni, tuskinpa edes katsahti minuun, niin että minusta yhtäkkiä tuntui kuin en olisikaan ollut mikään ihminen, vaan jokin huomiota ansaitsematon esine – nojatuoli tai ikkuna, taikka joskin ihminen, niin sellainen, joka ei missään suhteessa eroa nojatuolista eli ikkunasta.

– Ja te ette vieläkään ole kirjottanut kreivittärelle, rakkaani, sanoi hän vaimolleen ranskaksi, rauhallinen mutta kova ilme kasvoilla.

– Hyvästi M-r Irtenjev, sanoi minulle rouva Iivin, samassa ylpeästi kohauttaen päätänsä ja, samoin kuin poika, katsoen minua kulmakarvoihin. Minä kumarsin vielä kerran hänelle ja hänen miehelleen, ja taaskin vaikutti kumarrukseni vanhaan Iiviniin yhtä paljon kuin jos olisi ikkunaa avattu tai suljettu. Ylioppilas Iivin saattoi minut kuitenkin ovelle asti ja matkalla kertoi siirtyvänsä Pietarin yliopistoon, koska hänen isänsä on siellä saanut paikan (hän nimitti minulle erään hyvin ylhäisen paikan).

"No, sanokoon isä mitä tahtoo", murahtelin minä itsekseni, istuessani vaunuihin: – "mutta tähän taloon ei ole jalkani koskaan enää astuva; tuo itkupussi vetistelee minua katsellessaan aivan kuin olisin mikäkin poloinen raukka, ja Iivin sika ei edes tervehdi; kyllä minä sille vielä näytän..." Mitä minä olin hänelle näyttävä, en todellakaan tiedä, mutta niin minä vaan ajattelin.

Jälkeenpäin minun oli monasti vaikea olla myöntämättä isän kehotuksiin, joka sanoi, että tuota tuttavuutta on "kultiveerattava", ja ettenhän minä muka voi vaatia, että Iivinin asemassa oleva henkilö huomaa minun kaltaistani poikanulikkaa; mutta minä pidin pääni jotenkin kauan.

XXI

RUHTINAS IVAN IVANOVITSH.

– "No, nyt vielä viimeinen visiitti Nikitskajan kadulle", sanoin minä Kuisma kuskille ja me ajoimme ruhtinas Ivan Ivanovitshin asunnolle.

Tehtyäni jo muutamia visiittikokemuksia olin päässyt tavalliseen itseluottamukseeni, ja lähestyin nyt ruhtinaan asuntoa jotenkin rauhallisena, kun äkkiä taas muistin ruhtinatar Kornakovin sanat, että olin perillinen; paitsi sitä näin portaiden edustalla kahdet vaunut ja rupesin tuntemaan entistä arkuuttani.

Minusta näytti, että vanha ovenvartija, joka avasi minulle ovea, samoin kuin lakeija, joka otti minulta päällysnuttua, ja myös ne kolme naista ja kaksi herraa, jotka tapasin vierashuoneessa, ja erittäinkin itse ruhtinas Ivan Ivanovitsh, joka siviilipuvussa istui sohvalla, – minusta näytti, että kaikki nuo katsovat minuun niinkuin perilliseen ja siis epäsuopeasti. Ruhtinas kohteli minua sangen leppeästi, suuteli minua, se on, asetti hetkeksi omat pehmeät, kuivat ja kylmät huulensa poskeani vastaan, kyseli minun töitäni, aiheitani, laski leikkiä minun kanssani, tiedusteli kirjottelenko yhä runoja, sellaisia kuin ne, jotka olin kirjottanut mummon nimipäiviksi, ja käski luokseen päivällisille. Mutta mitä suopeampi hän oli, sitä enemmän minusta näytti, että hän pitää minua hyvänä vaan antaakseen minun huomata kuinka vastenmielinen hänelle on se ajatus, että olen hänen perillisensä. Hänellä oli tapana – ja se tapa oli seuraus hänen tekohampaistaan, joita hänellä oli suun täydeltä, – sanottuaan jotakin nostaa alahuulen avulla ylähuulta vasten nenää ja keveällä kuohahduksella ikäänkuin vetää tätä huulta sieramiinsa, ja kun hän nyt tätä teki, niin minusta näytti kuin hän olisi itsekseen sanonut: "sinä poikanulikka, kyllä minä tiedän: sinä olet perillinen, perillinen!"

Lapsina nimitimme ruhtinas Ivan Ivanovitshia sedäksi; mutta nyt perillisenä ollessani ei kieleni kääntynyt sanomaan häntä sedäksi, mutta taas sanoa häntä ylhäisyydeksi, kuten joku läsnäolijoista teki, näytti minusta alentavalta, niin että koko keskustelun aikana koetin olla häntä millään nimellä nimittämättä. Mutta eniten kaikesta vierastelin vanhaa ruhtinatarta, joka niinikään oli ruhtinaan perillinen ja asui hänen talossaan. Päivällistä syödessä istuin tämän ruhtinattaren vieressä ja kuvailin, että ruhtinatar välttää keskustelua kanssani, koska vihaa minua, joka olen samallainen perillinen kuin hänkin, ja että ruhtinas ei käännä huomiota meidän puolelle pöytää senvuoksi, että me – minä ja ruhtinatar – olimme hänelle yhtä vastenmieliset.

– Et voi uskoa, kuinka epämiellyttävää se oli, juttelin minä saman päivän iltana Dmitrille, tahtoen hänen edessään kerskailla siitä, että minua inhotti tuo perintökysymys (se inhoni näytti minusta hyvin kiitettävältä): – et voi uskoa, kuinka minua inhotti olla kokonaista kaksi tuntia ruhtinaan luona. Hän on mainio mies ja kohteli minua sangen hellästi, sanoin minä tahtoen saada ystäväni käsittämään muun muassa, etten puhu tätä suinkaan siksi, että muka tuntisin itseni alhaisemmaksi ruhtinaan rinnalla; mutta jatkoin minä, – ajatus että minuun voitaisiin katsoa samoilla silmin kuin tuohon ruhtinattareen, joka asuu hänen luonaan ja keimailee hänen edessään, on hirveä. Hän on oivallinen ukko ja kohtelee kaikkia erinomaisen hyvästi ja hienosti, mutta tekee oikein pahaa nähdä, kuinka hän halveksii tuota ruhtinatarta. Nuo inhottavat rahat turmelevat kaikki suhteet!

– Tiedätkö, lisäsin minä, luullakseni olisi selvintä puhua asiasta suoraan ruhtinaan kanssa, sanoa hänelle, että kunnioitan häntä ihmisenä, mutta perintöä en ajattele ja pyydän hänen olemaan minulle mitään jättämättä, ja että ainoastaan siinä tapauksessa rupean käymään hänen luonaan.

Dmitri ei purskahtanut nauruun kun minä tämän sanoin, päinvastoin vaipui mietteihinsä ja hetken vaiti oltuaan sanoi minulle:

– Kuuleppa, veliseni! Sinä olet väärässä. Joko sinun ei ole lainkaan otaksuminen, että sinusta ajateltaisiin samoin kuin tuosta teidän ruhtinattarestanne, tai jos kerran otaksut sitä, niin otaksu vielä enemmän, se on: että tiedät sinusta niin ajateltavan, mutta että nuo ajatukset ovat hyvin kaukana sinusta ja ettet siis niiden perustuksella mihinkään ryhdy. Sinä kuvailet, että he kuvailevat, että sinä kuvailet sitä... mutta sanalla sanoen, lisäsi hän tuntien menevänsä puheessaan sekasin: – paljon parempi on olla mitään sellaista kuvailematta.

Ystäväni oli aivan oikeassa; vasta paljon, paljon myöhemmin toi elämä minut siihen kokemukseen, että on sangen haitallista ajatella ja vielä haitallisempaa puhua monesta asiasta, joka näyttää jalolta, mutta jonka silti täytyy ainiaaksi kätkeytyä sydämmeen ja pysyä kaikille näkymätönnä, – ja vielä siihen kokemukseen, että jalot sanat harvoin sattuvat yhteen jalojen tekojen kanssa. Olen vakuutettu siitä, että jo yksistään hyvän aikomuksen ilmilausuminen vaikuttaa jopa suurimmaksi osaksi tekee mahdottomaksikin tämän hyvän aikeen toteuttamisen. Mutta kuinka on pidättyminen lausumasta julki nuoruuden jalon itserakkauden intoiluja? Vasta paljon myöhemmin ne muistuvat mieleen ja niitä tulee surku niinkuin kukkaa, jonka on malttamattomuudessaan puhkeamatonna repinyt irti ja sitten näkee maassa näivettyneenä ja tallattuna.

Seuraavan päivän aamuna, vaikka äsken olin Dmitrille puhunut kuinka rahat pilaavat suhteita, lainasin häneltä kaksikymmentäviisi ruplaa, jotka hän minulle tarjosi. Rahat olivat minulle tarpeen maalle-matkan varalle, sillä omat rahani olin kaikki tuhlannut kuviin, piippuihin ja muuhun turhuuteen. Olin sitten hyvin kauan aikaa hänelle velkaa.

XXII

SYDÄMMELLINEN KESKUSTELU YSTÄVÄNI KANSSA.

Äskeinen keskustelumme tapahtui vaunuissa matkalla Kuntsovoon. Dmitri ei kehottanut lähtemään aamupuolella visiitille äitinsä luokse, vaan ajoi päivällisen jälkeen minua noutamaan viedäkseen koko illaksi jopa yöksikin huvilaan, missä hänen kotiperheensä asui. Vasta kun olimme ajaneet kaupungista ulos ja likasen kirjavat kadut ja kiusallinen korviin koskeva kivikadun räminä vaihtui avariin peltoihin ja pyörien pehmeään hypähtelemiseen pölyisellä maantiellä, ja kun kevään tuores lemu ja avaruus oli kaikkialla ympärillämme, vasta silloin minä ikäänkuin havahdin siitä uusien vaikutusten moninaisuudesta ja saavutetusta vapaudesta, jotka näinä kahtena päivänä olivat saaneet minut kokonaan tolalta. Dmitri oli hyvin puhelias ja lempeä, ei korjannut kaulustansa, ei rypistänyt eikä siristänyt hermostuneesti silmiään; olin tyytyväinen niihin jaloihin tunteihin, jotka olin hänelle lausunut ilmi, arvellen hänen senjälkeen kokonaan antavan minulle anteeksi tuon häpeällisen juttuni Kolpikovin kanssa, eikä halveksivan minua sen johdosta; ja me jouduimme ystävälliseen keskusteluun monista sydämmen asioista, joita ei kaikissa tilaisuuksissa sanota toiselle. Dmitri kertoi minulle kotolaisistaan, joita en vielä tuntenut, äidistä, tädistä, sisaresta, ja siitä olennosta, jota Volodja ja Dubkov pitivät ystäväni flammana ja sanoivat punatukkaiseksi. Äidistään hän puhui vähän kylmänlaisella ja juhlallisella ylistyksellä, aivan kuin olisi edeltäpäin tahtonut kumota mahdolliset vastaväitteet; tätiä hän ylisteli innokkaasti, mutta myöskin vähän alentuvasti, sisarestaan hän puhui hyvin vähän ja ikäänkuin häveten puhua hänestä minulle; mutta tuosta punatukkaisesta, jonka oikea nimi oli Ljubov Sergejevna, ja joka oli vanhanpuoleinen neiti, joka joidenkin perhesuhteiden vuoksi asui Nehljudovien kodissa, hän puhui suurella vilkkaudella.

– Niin, hän on merkillinen tyttö, sanoi hän häveliäästi punastuen, mutta sitä rohkeammin katsoen minua silmiin: – hän ei ole enää mikään nuori tyttö, pikemmin ehkä vanha, eikä lainkaan kaunis, mutta kuinka tyhmää, kuinka järjetöntä onkaan rakastaa kauneutta! – se on niin tyhmää, etten voi sitä ymmärtää (hän puhui tätä aivan kuin olisi juuri ikään keksinyt ihan uuden, harvinaisen totuuden), vaan semmoista sielua, semmoista sydäntä ja semmoisia periaatteita... sanalla sanoen, olen vakuutettu, ettet sellaista tyttöä löydä nykyisestä maailmasta (en tiedä keitä Dmitri lienee lainannut tavan sanoa, että kaikki hyvä on harvinaista nykyisessä maailmassa; hän mielellään toisti tätä lausetapaa ja se erikoisesti sopi hänelle).

– Pelkään ainoastaan, jatkoi hän rauhallisesti sittenkuin oli puheillansa perin pohjin kukistanut kaikki ne tyhmät ihmiset, jotka rakastivat kauneutta: – pelkään, ettet sinä tule aivan pian häntä käsittämään etkä häneen tutustumaan: hän on vaatimaton jopa vähän suljettu, eikä rakasta näyttää hyviä, ihastuttavia ominaisuuksiaan. Esimerkiksi äiti, joka kuten tulet näkemään, on hyvä ja etevä nainen, – hänkin, vaikka tuntee Ljubov Sergejevnaa jo useita vuosia, ei voi eikä tahdo ymmärtää häntä. Niin että minä eilen... nyt sanon sinulle miksi olin pahalla tuulella silloin kun kysyit. Toissa päivänä Ljubov Sergejevna tahtoi, että olisimme lähteneet yhdessä Ivan Jakovlevitshin luo, – sinä olet varmaan kuullut Ivan Jakovlevitshista, jota sanotaan muka hulluksi, mutta joka itse asiassa on mitä merkillisin mies. Ljubov Sergejevna on erinomaisen uskonnollinen, täytyy sanoa, ja ymmärtää täydellisesti Ivan Jakovlevitshia. Hän käy usein sen luona keskustelemassa ja jättämässä ansaitsemiansa rahoja köyhiä varten. Hän on ihmeellinen nainen, saat nähdä. No, minä siis olin hänen kanssaan Ivan Jakovlevitshin luona ja kiitän häntä suuresti siitä, että olen saanut nähdä tätä merkillistä miestä. Mutta äiti ei mitenkään tahdo sitä ymmärtää ja pitää sitä taikauskoisuutena. Ja eilen oli minulla äidin kanssa ensi kerran eläessäni riita, ja päälliseksi jotenkin kiivas, lopetti hän tehtyään suonenvedontapaisen liikkeen kaulallaan, ikäänkuin olisi muistellut sitä tunnetta, joka hänellä oli tuon riidan aikana ollut.

– No, ja mitä sinä luulet siitä suhteestanne tulevan? se on: miten kuvailet asiaa, kun ajattelet tulevaisuutta... taikka kun te hänen kanssaan keskustelette tulevaisuudesta, ja mihin teidän rakkautenne oli ystävyytenne on päättyvä? kysyin minä haluten irrottaa häntä epämiellyttävästä muistosta.

– Sinä tarkotat kysyä, aijonko mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi hän, jälleen punastuen, mutta rohkeasti kääntyen ja katsoen minua silmiin.

"Mitäs se tekee, ajattelin minä rauhottaen itseäni – me olemme jo suuret, me kaksi ystävystä ajamme vaunuissa ja keskustelemme tulevaisuudestamme. Jokainen mielellään syrjästä kuuntelisi meitä ja katselisi."

– Miksei? jatkoi hän, kun olin myöntävästi vastannut: – onhan tarkotukseni sama kuin jokaisella järkevällä ihmisellä – olla onnellinen ja hyvä mikäli mahdollista; ja hänen kanssansa, jos hän vaan sitä tahtoo ja kun tulen täydellisesti riippumattomaksi, – hänen kanssaan minä tulen onnellisemmaksi ja paremmaksi kuin maailman kauniimman naisen miehenä.

Näin keskustellen me emme huomanneetkaan ennen kuin olimme Kuntsovossa, emme myöskään huomanneet, että taivas oli vetäytynyt pilveen ja ennusti sadetta. Oikealla puolella näkyvä aurinko ei ollut enää korkealla Kuntsovon puutarhan puiden latvain yläpuolella, ja oli jo peittymäisillään punareunuisten harmaiden pilvien sisään; ruiskun tapaan siitä tuliset säteet hajosivat ja hämmästyttävän kirkkaasti valaisivat vanhoja puita, joiden viheliäiset, tuuheat latvat liikkumattomina loistivat vielä kirkasta taivaan sineä vastaan, Tämän taivaan puoliskon loiste ja valaistus oli jyrkkänä vastakohtana toisen puoliskon mustalle, punertavansiniselle, raskaalle pilvelle, joka painui eteemme nuoren, etäisyydessä näkyvän koivikon kohdalle.

Vähän oikeammalle näkyi jo pensaikkojen ja puiden takaa huvilarakennuksien monivärisiä kattoja, joista muutamat heijastivat silmiimme auringon häikäiseviä säteitä, muutamat taas kuvastivat toisen taivaanpuoliskon synkkää luonnetta. Vasemmalla, alhaalla sinersi liikkumaton lammikko vaalean viheriäisten sananjalkain ympäröimänä, jotka tummina kuvastuivat sen kiillottomaan, ikäänkuin kuperaan pintaan. Lammen takaa, ylämäkeen, levisi tumma kesantopelto, ja kirkkaan viheriäinen rajalinja, joka kulki sen poikki, eteni kaukaisuuteen ja tuli lyijynsinistä, uhkaavaa taivaanrantaa vastaan. Molemmin puolin pehmeätä tietä, jota myöten vaunumme tasaisesti vieri, vihersi mehukkaana ruislaiho, joka oli paikotellen jo mennyt terälle. Ilmassa oli täydellinen hiljaisuus ja tuore lemu; puiden lehtien ja rukiin vehreys oli liikkumaton ja tavattoman puhdas ja kirkas. Näytti kuin jokainen lehti, jokainen ruoho olisi elänyt omaa erikoista, täyteläistä ja onnellista elämäänsä. Tien vieressä huomasin tumman polun, joka kierteli ruislaihon reunassa ja tämä polku muistutti minulle jostakin syystä tavattoman elävästi elämää maalla, ja muistettuani maallaoloa, muistin jonkun merkillisen ajatusyhteyden kautta hyvin elävästi Sonitshkan ja siitä sen, että olin häneen rakastunut.

Huolimatta kaikesta ystävyydestäni Dmitriä kohtaan ja siitä mielihyvästä, minkä hänen avonaisuutensa minulle tuotti, ei minua enää haluttanut mitään kuulla hänen tunteistaan ja aikeistaan Ljubov Sergejevnan suhteen, vaan sen sijaan kovasti halutti kertoa omasta rakkaudestani Sonitshkaan, joka rakkaus tuntui minusta paljon ylemmän-laatuiselta kuin ystäväni. Mutta minä en kuitenkaan uskaltanut hänelle suoraan esittää mielikuvituksiani siitä, kuinka mainiota tulee olemaan, kun minä Sonitshkan naituani asetun maalle, kun minulla tulee olemaan lapsia, jotka lattialla ryömien sanovat minua isäkseen, ja kuinka minä ilostun, kun hän, Dmitri, vaimonsa Ljubov Sergejevnan kanssa saapuu luokseni matkapuvussa... vaan sanoin kaiken tämän sijaan, laskevaa aurinkoa osottaen: "Dmitri, katsohan kuinka tuo on ihanaa!"

Dmitri oi vastannut minulle mitään, nähtävästi tyytymättömänä siihen, että hänen tunnustukseensa, joka oli tainnut olla hänelle hyvin vaikea, minä vastasin kääntämällä hänen huomionsa luontoon, jonka suhteen hän yleensä oli väliäpitämätön. Luonto vaikutti häneen aivan toisin kuin minuun, häneen ei vaikuttanut sen kauneus, vaan sen merkillisyys, hän rakasti sitä enemmin järjellä kuin tunteella.

– Olen hyvin onnellinen, sanoin minä hänelle heti sen jälkeen, kääntämättä huomiota siihen että hän näytti olevan omissa ajatuksissaan ja aivan välinpitämätön siitä mitä minä saatoin hänelle sanoa: – muistathan minun kertoneen sinulle eräästä neidistä, johon olin lapsena rakastunut; näin hänet äsken, jatkoin minä innostuneena, – ja nyt olen lopullisesti häneen rakastunut...

Ja minä kerroin hänelle, vaikka hänen kasvonsa yhä olivat välinpitämättömän näköiset, rakkaudestani ja kaikista tulevan avio-onnen haaveista. Merkillistä oli, että heti kun olin hänelle tarkkaan ilmaissut koko tunteeni voiman, niin samassa hetkessä tunsin, kuinka tämä tunne laimentui.

Sade saavutti meidät jo kun käännyimme huvilaan vievälle koivualealle. Mutta ei se kastanut meitä. Tiesin sateesta ainoastaan siksi, että muutamia tippoja oli pudonnut nenälleni ja kädelleni, ja että jokin rapisi nuorilla liimaisilla koivunlehdillä, jotka liikkumattomina ja kiharaisina riippuivat alas. Tuntui kuin koivut olisivat ilmaisseet nautintonsa sillä voimakkaalla tuoksulla, jolla he täyttivät alean, ottaessaan vastaan noita puhtaita läpikuultavia pisaroita. Me astuimme alas vaunuista joutuaksemme juosten pikemmin taloon puutarhan kautta. Mutta juuri sisäänkäytävän edessä kohtasimme neljä naishenkilöä, joista kahdella oli käsityöt mukana, yhdellä kirja ja toisella sylikoira, ja jotka nopein askelin tulivat toiselta puolelta. Dmitri esitti minut heti äidilleen, sisarelleen, tädilleen ja Ljubov Sergejevnalle. He pysähtyivät hetkeksi, mutta sade alkoi pisaroida yhä taajemmin.

– Mennään balkongille, siellä sinä esität hänet vielä kerran, sanoi se, jota olin otaksunut Dmitrin äidiksi, ja me nousimme naisten kanssa rappusia myöten.

XXIII

NEHLJUDOVIT.

Ensi näkemältä koko tästä seurasta herätti suurinta huomiotani Ljubov Sergejevna, joka kantaen sylissään sylikoiraa tuli muiden takana paksuissa, kudotuissa kengissä, tuli ylös rappusia ja pariin kertaan pysähtyen visusti tarkasti minua, jonka jälkeen heti suuteli pikku koiraansa. Hän oli hyvin ruma, punaverinen, laiha, pienenläntä, vähän vinokylkinen. Mikä hänen rumia kasvojaan vielä enemmän rumensi oli hänen merkillinen kampauksensa syrjäjakauksella (yksi niitä kampaustapoja, joita käyttävät kaljupäiset naiset). Niinkuin ystäväni tähden koetinkin, en voinut löytää hänessä ainoatakaan kaunista piirrettä. Myöskin hänen ruskeat silmänsä, vaikka ilmaisivatkin hyväsydämmisyyttä, olivat liian pienet ja himmeät ja kerrassaan rumat; vieläpä kädetkin, tuo luonnetta kuvaava piirre, vaikkei suuret eikä rumanmuotoiset, olivat punaset ja karheat.

Jokainen naisista, ennen kuin otti jälleen esille työnsä, sanoi minulle jonkun sanan, kun minä heidän jälkeensä tulin terassille, – paitsi Varinkaa, Dmitrin sisarta, joka ainoastaan huomiolla katsahti minuun suurilla, tummanharmailla silmillään. Hän rupesi ääneen lukemaan kirjaa, jota piteli polvillaan.

Ruhtinatar Maria Ivanovna oli korkea, solakka, noin neljänkymmenen ikäinen nainen. Häntä olisi voinut pitää iäkkäämpänä, päättäen niistä puoliharmaista suortuvista, jotka rehellisesti olivat vedetyt esille pitsimyssyn alta. Mutta päättäen tuoreista, hyvin hienoista, melkein rypyttömistä kasvoista ja erittäinkin suurten silmäin elävän iloisesta kiillosta olisin häntä pitänyt paljon nuorempana. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja hyvin avonaiset, huulet hienot, vähän ankaranlaiset, nenä jotenkin säännöllinen ja hiukan vasemmalle päin kallistuva, käsi hänellä oli sormukseton, suuri, melkein miehen käden kokoinen, sormet kauniin pitkulaiset. Hän oli puettu korkeakauluksiseen pukuun, joka kireästi ympäröi hänen solakkaa ja vielä nuorekasta vartaloaan, mistä hän näytti olevan itsetietoinen. Hän istui tavattoman suorana ja ompeli jotakin vaatetta. Kun tulin terassille, otti hän minua kädestä, veti luoksensa ikäänkuin olisi tahtonut lähemmältä tarkastaa minua ja sanoi katsahtaen minuun samantapaisella vähän kylmällä avonaisella katseella kuin oli hänen pojallaan, että hän on minua jo kauan tuntenut poikansa Dmitrin kertomuksista ja että voidakseni tulla heidän kanssaan hyväksi tutuksi hän pyytää minua jäämään heille kokonaiseksi vuorokaudeksi, ja "tehkää mitä ikinä mieleenne juolahtaa, älkääkä meitä ollenkaan vierastelko, niinkuin emme mekään tule teitä vierastamaan, – kävelkää, lukekaa, kuunnelkaa puheitamme tai nukkukaa, jos se teitä enemmin huvittaa."

Sofia Ivanovna oli vanha neiti ja ruhtinattaren nuorempi sisar, mutta näöltään hän oli tätä vanhempi. Hänellä oli tuo omituinen, ylen täyteläs ruumiin rakennus, jota tavataan ainoastaan lyhytkasvuisilla, hyvin lihavilla, korsetteja käyttävillä vanhoillapiioilla. Aivan kuin koko hänen terveytensä olisi semmoisella voimalla noussut ylöspäin, että joka hetki uhkasi tukehuttaa hänet! Hänen lyhyet, paksut kätensä eivät voineet yhtyä kuristettua vyötärystä alempana, ja itse vyötärystä hän ei voinut milloinkaan nähdä.

Vaikka ruhtinatar Maria Ivanovna olikin tummaverinen ja tummasilmäinen, jotavastoin Sofia Ivanovna vaaleaverinen, silmät suuret, elävät ja samalla (mikä on harvinaista) rauhallisen siniset, olivat sisarukset kuitenkin kovasti toistensa näköiset: heillä oli sama kasvojen ilme, sama nenä, samat huulet; Sofia Ivanovnalla oli sekä nenä että huulet vähän paksummat ja kääntyivät oikealle puolelle, kun hän hymyili, jota vastoin ruhtinattarella ne kääntyivät vasemmalle. Sofia Ivanovna, päättäen puvusta ja kampaustavasta, näytti lukevan itsensä vielä nuoreksi eikä olisi missään tapauksessa pannut esille harmaita suortuvia, jos hänellä olisi sellaisia ollut. Hänen silmäyksensä ja käytöksensä tuntuivat minusta ensi hetkellä hyvin kopeilta ja hämmensivät minua; jota vastoin ruhtinattaren suhteen tunsin itseni aivan vapaaksi. Mahdollisesti hänen paksuutensa ja jonkinlainen yhtäläisyys Katariina Suuren muotokuvan kanssa antoivat hänelle silmissäni kopean näön; mutta minä aristuin kokonaan, kun hän tarkkaan katsoen minuun sanoi: "ystäviemme ystävät ovat meidänkin ystäviämme". Rauhotuin ja samassa kokonaan muutin ajatukseni hänestä vasta silloin kuin hän nämät sanat sanottuaan vaikeni, avasi suunsa ja päästi raskaan huokauksen. Luultavasti lihavuutensa johdosta hänellä oli tapana muutaman sanan sanottuaan aina syvästi huokaista, jolloin suu meni vähän auki ja suuret siniset silmät muljahtivat nurin. Tämä tapa ilmaisi jostakin syystä niin suloista sydämmellisyyttä, että heti huokauksen perästä pelkoni haihtui ja hän tuli minulle hyvin miellyttäväksi. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniit, ääni sointuisa, jopa nuo liian pyöreät linjatkin eivät minusta silloin enää tuntuneet olevan kauneutta vailla.

Ljubov Sergejevna, ollen ystäväni ystävä, aikoi kohta sanoa minulle jotain ystävällistä ja sydämmellistä, kuten odotin, ja hän katseli minuun jotenkin kauan äänetönnä, aivan kuin epävarmana siitä onko se, jota hän aikoo sanoa, ehkä liian tuttavallista; mutta hän keskeyttikin äänettömyytensä ainoastaan kysyäkseen mihin tiedekuntaan kuulun. Sitten hän alkoi uudestaan jotenkin kauan tähystellä minua, ollen nähtävästi kahden vaiheilla: sanoisiko vai eikö sanoisi tuota sydämmellistä, ystävällistä sanaa, ja minä puolestani sen huomattuani koetin kasvojeni ilmeellä pyytää, että hän sanoisi kaikki, mutta hän sanoi: "nythän ei kuuluta yliopistossa enää tieteitä paljonkaan harrastettavan", ja kutsui luokseen pikku koiransa.

Ljubov Sergejevna puhui koko illan tuollaisia enimmäkseen asiaan kuulumattomia ja yhteyttä vailla olevia mielipiteitä; mutta minä uskoin Dmitriä, joka kaiken aikaa suurella huolellisuudella katseli vuoroon minuun, vuoroon häneen, ikäänkuin olisi tahtonut minulta kysyä: "no, mitä sanot?" Vaikka olin sydämmessäni vakuutettu siitä, ettei Ljubov Sergejevnassa ole mitään erinomaista, niin, kuten usein tapahtuu, olin vielä hyvin kaukana siitä, että olisin edes itsellenikään tätä ajatusta lausunut.

Tämän perheen viimeinen henkilö vihdoin, Varinka, oli noin kuudentoistaikäinen, hyvin lihava neiti.

Ainoastaan tumman harmaat, suuret silmät, jotka iloisuutta ja rauhallista huomiota yhdistävällä ilmeellään olivat suuresti hänen tätinsä silmien näköiset, hyvin suuri ruskea palmikko ja sangen hieno ja hyvänmuotoinen käsi – olivat hänessä kaunista.

– Varmaankin teitä ikävystyttää, M-r Nicolas, kuunnella kirjaa keskeltä, sanoi minulle Sofia Ivanovna hyväntahtoisella huokauksellaan kääntäen ompelustaan, joka oli hänen edessään.

Lukeminen oli hetkeksi keskeytynyt, sillä Dmitri oli jonnekin poistunut huoneesta.

– Tai ehkä olette jo lukenutkin tämän kirjan?

Siihen aikaan pidin velvollisuutenani, jo siitäkin syystä, että kaunoin ylioppilaspukua, vastata vähemmin tutuille ihmisille jokaiseen yksinkertaisimpaankin kysymykseen hyvin viisaasti ja odottamattomasti, ja pidin mitä suurimpana häpeänä lyhyitä ja selviä vastauksia, semmoisia kuin: niin, ei, on ikävä, ei ole ikävä, ja muuta sellaista. Katsahtaen uusiin, muodikkaihin housuihin ja takin kiiltäviin nappeihin, vastasin, etten ollut lukenut tätä kirjaa, vaan että kuunteleminen suuresti kiinnitti mieltäni, koska minä enemmän rakastin lukea kirjoja keskeltä kuin alusta.

– Se on kaksinkertaisesti kiinnittävää: on tilaisuus arvata mitä ennen on ollut ja mitä vasta on tuleva, lisäsin minä tyytyväisesti hymähtäen.

Ruhtinatar naurahti vähän luonnottomasti (myöhemmin huomasin, ettei hänellä muunlaista naurahdusta ollutkaan).

– Se saattaa hyvinkin olla totta, sanoi hän: – muuten, viivyttekö täällä kauankin, Nicolas? Ettehän pahastu, että nimitän teitä ilman monsieur. Milloin aijotte lähteä?

– En tiedä, ehkä huomenna, ehkä viivymme jotenkin kauan, vastasin minä jostakin syystä, vaikka meidän oli varmaan lähteminen huomenna.

– Minä olisin tahtonut teitä jäämään sekä teidän itsenne että Dmitrin vuoksi, huomautti ruhtinatar katsoen jonnekin kauas: – teidän iällänne on ystävyys mainio asia.

Huomasin, että kaikki katsoivat minuun ja odottivat mitä siihen sanon, vaikka Varinka oli katselevinaan tädin työtä: tuntui kuin minua olisi tavallaan pidetty jonkinlaisessa tutkinnossa ja että piti esiintyä mahdollisimman edulliselta puolelta.

– Niin, minulle, sanoin minä: – on Dmitrin ystävyys hyödyksi, mutta itse en voi olla hänelle hyödyksi: hän on tuhat kertaa minua parempi. (Dmitri ei voinut kuulla mitä sanoin, muutoin olisin pelännyt hänen vainuavan sanojeni epärehellisyyttä).

Ruhtinatar rupesi taas nauramaan luonnottomalla, hänelle luonnollisella naurullaan.

– No, ja jos taas häntä uskoo, sanoi hän: – niin c'est vous qui êtes un petit monstre de perfection.

"Monstre de perfection – se on mainiota, täytyy panna muistiin", ajattelin minä.

– Vaikka toiselta puolelta, puhumatta teistä, hän on semmoiseen arvosteluun hyvin valmis, jatkoi hän alentaen ääntänsä (mikä oli hyvin mieleeni) ja viitaten silmillään Ljubov Sergejevnaan: – hän on keksinyt täti parassa (näin sanottiin heillä Ljubov Sergejevnaa), jota olen kahdenkymmenen vuoden aikana tuntenut sylikoirinansa, semmoista täydellisyyttä, jota en olisi aavistanutkaan... Varja, käske tuomaan lasi vettä, lisäsi hän taas katsahtaen etäisyyteen, luultavasti huomaten, että oli liian aikaista tai kokonaankin tarpeetonta vihkiä minua perheellisiin suhteihin: – taikka ei, lähteköön ennemmin hän (nimittäin minä). Hänellä ei ole mitään tekemistä, mutta jatka sinä lukemista. Menkää ystäväni suoraan ovesta ja, kuljettuanne viisitoista askelta, pysähtykää ja sanokaa kovalla äänellä: "Pjotr, tarjoo Maria Ivanovnalle lasillinen vettä jään kanssa", sanoi hän minulle ja taaskin naurahti luonnottomalla naurullaan.

"Varmaankin hän nyt aikoo puhua minusta, ajattelin minä huoneesta lähtiessäni: – varmaankin aikoo sanoa huomanneensa, että olen ihan merkillisen viisas nuori mies." En ollut vielä ehtinyt kulkea viittätoista askelta, kun lihava, hengästynyt Sofia Ivanovna saavutti minut.

– Merci, mon cher, sanoi hän: – minä olen juuri menemässä sinne, kyllä minä sanon.

XXIV

RAKKAUS.

Sofia Ivanovna, semmoisena kuin häneen myöhemmin tutustuin, oli yksi niitä harvinaisia, vanhanpuoleisia, perhe-elämää varten syntyneitä naisia, joilta kohtalo on tuon onnen riistänyt ja jotka sen vuoksi vuodattavat koko rakkautensa, joka oli heidän sydämmessään niin kauan säilynyt, kasvanut ja vahvistunut lasten ja miehen varalle, yhtäkkiä muutamiin valittuihin. Ja tämä varasto on senlaatuisilla vanhoilla neideillä niin loppumaton, että vaikka valituita on paljon, jää vielä paljon jäljelle rakkautta, jota he kohdistavat kaikkiin ympärillä olijoihin, kaikkiin hyviin ja pahoihin ihmisiin, joita he elämässä tapaavat.

On kolmea lajia rakkautta:

    1) Kaunis rakkaus,
    2) uhrautuvainen rakkaus ja
    3) toimiva rakkaus.

En puhu nuoren miehen rakkaudesta nuoreen naiseen ja päinvastoin, minä pelkään näitä hellyyksiä, olen ollut niin onneton elämässäni, etten milloinkaan ole tuollaisessa rakkaudessa huomannut kipinätäkään totuutta, vaan ainoastaan valhetta, jossa aistillisuus, aviopuolisojen suhteet, rahat, halu joko sitoa tai päästää vapaaksi kätensä, ovat siihen määrään sekottaneet koko tunteen, ettei siitä ole ollut mahdollista mitään selvää saada. Minä puhun rakkaudesta ihmiseen, joka rakkaus, riippuen suuremmasta tahi vähemmästä sielun voimasta, kohdistuu yhteen, muutamiin taikka moniin, – rakkaudesta äitiin, isään, veljeen, lapsiin, toveriin, elämänkumppanin, kansalaiseen, – rakkaudesta ihmisiin.

Kaunis rakkaus on itserakkauden tunteen ja sen ilmenemisen rakastamista. Ihmisille, jotka näin rakastavat, on rakas esine rakastettu ainoastaan mikäli se herättää sen miellyttävän tunteen, jonka tiedosta ja ilmenemisestä he nauttivat. Ihmiset, jotka rakastavat kauniilla rakkaudella, eivät pidä paljon väliä vastarakkaudesta, jolla ei ole mitään merkitystä tunteen kauneuteen ja miellyttäväisyyteen nähden. He usein vaihtavat rakkautensa esineitä, koska heidän päätarkotuksensa on vaan siinä, että rakkauden miellyttävä tunne olisi alituisesti hereillä. Voidakseen itsessään kannattaa tätä miellyttävää tunnetta he lakkaamatta mitä komeimmilla lauseilla puhuvat rakkaudestaan sekä sen esineelle itselleen että kaikille niille, joilla ei ole tuon rakkauden kanssa mitään tekemistä. Meidän maassamme erään piirin ihmiset, jotka rakastavat kauniisti, eivät ainoastaan puhu kaikille rakkaudestaan, vaan puhuvat siitä välttämättä ranskaksi. On naurettavaa ja outoa sanoa, mutta olen vakuutettu, että on ollut ja on vieläkin paljon ihmisiä eräässä yhteiskuntapiirissä, erittäinkin naisia, joiden rakkaus ystäviin, miehiin, lapsiin heti haihtuisi, jos he vaan kiellettäisiin siitä ranskaksi puhumasta.

Toinen laji rakkautta, eli uhrautuvainen rakkaus, on siinä, että rakastetaan menetellä uhrautuvaisesti rakastetun esineen hyväksi lainkaan ottamatta lukuun tuleeko rakastetun esineen asema siitä paremmaksi vai huonommaksi. "Ei ole niin pahaa asiaa, jota en olisi valmis itselleni tekemään todistaakseni koko maailmalle ja myös hänelle rakkauttani." Kas siinä on tämän lajisen rakkauden kaava. Tällä tavoin rakastavaiset ihmiset eivät koskaan usko vastarakkauteen (sillä onhan vielä ansiokkaampaa uhrautua sen edestä, joka ei edes ymmärrä minua), ovat aina sairaaloiset, mikä myöskin enentää uhrautumisen ansiota, – ovat enimmäkseen pysyviä rakkaudessaan, sillä heidän olisi raskasta kadottaa niiden uhrautumisten ansiota, jotka he jo ovat rakastetulle tehneet, – ovat aina valmiit kuolemalla todistamaan hänelle koko rakkautensa, mutta halveksivat pieniä jokapäiväisiä rakkauden todistuksia, milloin ei kysytä erikoisia uhrautumisia. Heille on yhdentekevää oletteko te hyvin syönyt, hyvin nukkunut, onko teidän hauska, oletteko terve, eivätkä he pane tikkua ristiin toimittaakseen teille näitä mukavuuksia, jos se on heidän tehtävissään; mutta asettua kuulan eteen, heittäytyä veteen, tuleen, läkähtyä rakkauteen, – siihen ovat heti valmiit, kun tilaisuus vaan tarjoutuu. Paitsi sitä, uhrautuvaiseen rakkauteen taipuvaiset ihmiset ovat tavallisesti aina rakkaudestaan ylpeitä, vaativaisia, kateellisia, epäluuloisia, ja – outoa sanoa – toivovat esineittensä joutuvan vaaroihin, voidakseen heitä sitten vaaroista pelastaa, tai voidakseen lohduttaa, jopa haluavat, että heidän esineensä olisivat rikoksellisia, että he voisivat heitä parantaa.

Te esimerkiksi asutte yksinään maalla vaimonne kanssa, joka rakastaa teitä "uhrautuvaisesti". Te olette terve, rauhallinen, teillä on mieluista työtä; – teitä rakastava vaimonne on niin heikko, ettei voi tehdä taloustöitä, mitkä ovat annetut palvelijain käsiin, ei hoitaa lapsia, jotka istuvat hoitajain sylissä, ei edes tehdä mitään työtä, jota rakastaisi, sillä hän yleensä ei rakasta mitään muuta kuin teitä. Hän näyttää sairaalta, mutta ollakseen mieltänne pahottamatta hän ei tahdo teille siitä puhua; hän näyttää ikävöivän, mutta teidän tähtenne hän on valmis ikävöimään koko ikänsä; häntä näyttää vaivaavan se, että te olette niin syventynyt töihinne (olipa se mikä tahansa: metsästys, luku, talous, virka), hän näkee, että nuo työt rasittavat teitä, mutta hän on vaiti ja kärsii. Mutta silloin te satutte sairastumaan, – teitä rakastava vaimonne unohtaa oman sairautensa eikä luovu vuoteenne äärestä, edes huolimatta pyynnöistänne ja rukouksistanne, ettei hän turhaan rasittaisi itseään; ja joka hetki te tunnette päällänne hänen myötätuntoisen katseensa, joka sanoo: "enkö minä sitä sanonut, mutta mitä sille tekee, en minä sinua kuitenkaan jätä." Aamulla tunnette itsenne vähän paremmaksi ja tulette toiseen huoneeseen. Huone ei ole lämmitetty eikä siistitty; ainoa soppa, jota voitte syödä, ei ole valmistettu; lääkkeitä ei ole lähetetty noutamaan; mutta valvomisesta väsynyt, rakastava vaimonne katsoo yhä samalla myötäkärsimisellä teihin, kulkee varpaillaan ja kuiskaamalla tekee tottumattomia määräyksiä palvelijoilleen. Te tahdotte lukea, – rakastava vaimonne sanoo huoaten, että teidän on paras olla lukematta; te tahdotte kävellä huoneessanne, – paras on sitäkin olla tekemättä: te tahdotte jutella luoksenne tulleen ystävän kanssa – paras on olla puhumattakin. Yöllä saatte uudestaan kuumeen, te haluaisitte nukkua, mutta teitä rakastava vaimonne, kalpeana, huokailevana istuu yölampun himmeässä valossa teidän edessänne nojatuolissa ja vähimmilläkin liikkeillään ja rasahduksillaan saa teidät kärsimättömästi hermostumaan. Teillä on palvelija, joka on teitä palvellut jo kaksikymmentä vuotta, johon olette tottunut, joka mielihyvällä ja erinomaisesti teitä palvelisi, koska on päivällä nukkunut ja saa palveluksestaan palkan, mutta vaimonne ei salli hänen palvella teitä. Hän tekee kaiken itse heikoilla tottumattomilla sormillaan, jota ette voi nähdä sisällisesti kiukustumatta, kun nuo valkoset sormet turhaan yrittävät ottaa korkkia pullosta, sammuttavat kynttilän tai kaatavat lääkkeen. Jos te olette kärsimätön, kuumaverinen ihminen ja pyydätte hänen lähteä niin saatte sairaalla korvakalvollanne kuulla kuinka hän oven takana nöyrästi huokailee ja itkee ja lörpöttelee jotakin palvelijallenne. Vihdoin, ellette kuole, niin teitä rakastava vaimonne, joka ei ole "kahteenkymmeneen yöhön ummistanut silmiään" (jota hän on lakkaamatta teille toistava), sairastuu, kärsii ja tulee vielä vähemmän kykeneväiseksi mihinkään työhön, ja teidän ollessanne terveenä ilmaisee uhrautuvaista rakkauttansa ainoastaan nöyrällä ikävöimisellä, joka väkisinkin tarttuu teihin ja koko ympäristöön.

Kolmas laji rakkautta, toimiva rakkaus on se, joka pyrkii tyydyttämään rakastetun olennon kaikkia tarpeita, kaikkia toivomuksia, mielihaluja, jopa himojakin. Ihmiset, jotka näin rakastavat, rakastavat aina koko elämäksi; sillä mitä enemmän he rakastavat sitä paremmin he oppivat tuntemaan rakastamaansa esinettä ja sitä helpompi on heidän rakastaa eli tyydyttää hänen halujaan. Heidän rakkautensa tulee harvoin sanoilla ilmaistuksi, ja jos tuleekin, niin ei tavalla, joka heitä tyydyttäisi, ei kauniisti, vaan ujosti, kömpelösti, sillä he aina pelkäävät rakastavansa liian vähän. Nämä ihmiset rakastavat rakastetun olennon pahojakin puolia, sillä tämän pahat himot antavat heille tilaisuutta tyydyttää vielä uusia hänen toivomuksiaan. He hakevat vastarakkautta, mielellään pettävätkin itseään, uskovat siihen ja ovat onnelliset jos sen omistavat; mutta rakastavat sentään päinvastaisessakin tapauksessa, eivätkä ainoastaan toivo rakastetulleen onnea, vaan kaikin henkisin ja aineellisin voimin, kaikella suurella tai pienellä voitavallaan alituisesti koettavat sitä hänelle hankkia.

Ja tämäpä toimiva rakkaus sisarenpoikaa, sisarentytärtä, sisarta, Ljubov Sergejevnaa, jopa minuakin kohtaan, koska kerran Dmitri rakasti minua, loisti Sofia Ivanovnankin silmistä, jokaisesta hänen sanastaan ja liikkeestään.

Vasta paljon myöhemmin minä ymmärsin antaa täyden arvon Sofia Ivanovnalle, mutta silloinkin tuli mieleeni seuraava kysymys: minkä tähden Dmitri, joka koetti käsittää rakkautta toisin kuin tavallisesti kaikki muut nuoret miehet, ja jolla aina oli edessään tuo suloinen, hellä Sofia Ivanovna, oli yhtäkkiä ruvennut rakastamaan kummallista Ljubov Sergejevnaa, ja myönsi ainoastaan, että myöskin hänen tädissään oli hyviä ominaisuuksia. Tässä näytti pitävän paikkansa sananlasku: "ei kukaan ole profeetta omalla maallaan." Jompikumpi kahdesta: joko jokaisessa ihmisessä todellakin on enemmän pahaa kuin hyvää, taikka on ihminen vastaanottavaisempi pahalle kuin hyvälle. Ljubov Sergejevnaan hän oli tutustunut äskettäin, mutta tätinsä rakkautta hän oli kokenut syntymisestään saakka.

XXV

ALAN TUTUSTUA.

Kun palasin terassille ei siellä puhuttukaan minusta, kuten olin luullut, mutta ei Varinka myöskään lukenut, vaan pantuaan kirjan syrjään väitteli kiivaasti Dmitrin kanssa, joka kulkien edestakasin koko ajan oikoili kaulallaan kaulustansa ja rypisteli silmiään. Riidan esineenä oli muka Ivan Jakovlevitsh ja taikausko; mutta riita oli liian kiihkeä, ettei sen varsinainen merkitys olisi ollut aivan toinen, ja paljon lähempi koko perheelle. Ruhtinatar ja Ljubov Sergejevna istuivat äänettöminä kuulostaen jokaista sanaa ja nähtävästi haluten joskus ottaa osaa väittelyyn, mutta he pidättivät itsensä ja antoivat väittelijäin puhua puolestaan, toinen Varinkan, toinen Dmitrin. Kun astuin sisälle, katsahti Varinka minuun sellaisella välinpitämättömyydellä, että selvään näkyi, kuinka väittely kiinnitti hänen huomiotansa ja hänelle oli yhdentekevää rupeanko minä kuuntelemaan mitä hän puhuu, vai en. Samallainen ilme oli ruhtinattaren katseessa, joka nähtävästi oli Varinkan puolella. Mutta Dmitri alkoi väitellä vielä kiivaammin minun läsnä ollessani, Ljubov Sergejevna taas ikäänkuin kovasti säikähti minun tuloani, ja sanoi kehenkään erityisesti kääntymättä: – Totta puhuvat vanhat – si jeunesse savait, si vieillesse pouvait.

Mutta tämä sananparsi ei keskeyttänyt väittelyä, vaan saattoi minut ainoastaan ajattelemaan, että Ljubov Sergejevnan ja ystäväni puolue oli väärässä. Vaikka tosin vähän hävetti olla läsnä pienessä perhekahakassa, niin toiselta puolelta oli hauska nähdä tämän perheen todellisia suhteita, joita riita toi ilmi, ja tuntea, ettei läsnäoloni häirinnyt heitä.

Kuinka usein sattuukaan, että tulee nähneeksi jotakin perhettä vuosikausia saman valheellisen säädyllisyysverhon läpi, ja sen jäsenten todelliset välit jäävät salaisuudeksi. (Olenpa päälliseksi huomannut, että mitä läpinäkymättömämpi ja siis kauniimpi tämä verho on, sitä raaemmat ovat todelliset salatut suhteet). Mutta kun sitten aivan odottamatta sattuu tämän perheen keskuudessa nousemaan joku näöltään vähäpätöinenkin kysymys esimerkiksi jostakin kaunottaresta taikka visiitistä taikka miehen hevosista, – niin silloinpa ilman mitään näkyväistä syytä alkaa väittely yhä enemmän kuumeta, verhon takana olo alkaa jo tuntua liian ahtaalta, ja yhtäkkiä, itse riitelijäinkin kauhistukseksi ja läsnäolijain hämmästykseksi, kaikki todelliset raa'at suhteet paljastuvat esille, verho, joka ei enää mitään peitä taakseen, liehuu tyhjänpäiväisesti taistelevien puolueiden keskellä, enää vaan muistuttaen siitä, kuinka kauan aikaa se on teitä pettänyt. Usein ei tunnu niin kipeälle pudota suinpäin vasten seinää, kuin hiukankin kajota ärtyneeseen kipeään paikkaan. Ja tämmöisiä ärtyneitä kipeitä paikkoja on melkein jokaisessa perheessä. Nehljudovien perheen ärtynyt paikka oli tuo Dmitrin kummallinen rakkaus Ljubov Sergejevnaan, joka rakkaus herätti äidissä ja sisaressa – ellei suoraan mustasukkaisuutta – niin ainakin loukattua sukulaisuustunnetta. Senpä vuoksi tuolla Ivan Jakovlevitshia ja taikauskoa koskevalla väittelyllä oli kaikkiin heihin nähden niin painava merkitys.

– Sinä koetat aina nähdä kaikessa mitä muut nauravat ja halveksivat, – puhui Varinka soinnukkaalla äänellään ja selvästi lausuen jokaisen kirjaimen: – juuri siinä sinä tahallasi koetat aina löytää jotakin tavattoman hyvää.

– Ensiksikin ainoastaan suuresti kevytmielinen ihminen voi puhua niin merkillisen miehen kuin Ivan Jakovlevitshin halveksimisesta, vastasi Dmitri suonenvedontapaisesti nytkäytellen päätään sisaresta pois päin, ja toiseksi päinvastoin juuri sinä koetat tahallasi olla näkemättä sitä hyvää, joka töröttää sinun silmiesi edessä.

Palattuaan huoneeseen Sofia Ivanovna monta kertaa säikähtyneenä katsahti milloin sisarenpoikaan milloin sisarentyttäreen milloin minuun, ja pariin kertaan ikäänkuin ajatuksissaan jotain sanottuaan avasi suunsa ja huokasi raskaasti.

– Varinka kulta, lue nyt pian, sanoi hän tarjoten hänelle kirjaa ja ystävällisesti pudistaen häntä hihasta, – tahtoisin välttämättä saada tietää löysikö se sen jälleen. (Luullakseni romaanissa ei ollut lainkaan puhetta siitä, että kenenkään olisi pitänyt toista löytää). – Ja sinä, Dmitri, tekisit hyvin, jos sitoisit poskesi, kun on näin kostea ilma, muuten rupee jälleen hampaitasi kivistämään, sanoi hän sisarenpojalleen välittämättä siitä tyytymättömästä katseesta, minkä tämä iski häneen kai sen johdosta, että hänen väitteittänsä loogillinen johde oli katkaistu. – Ruvettiin lukemaan.

Tuo pieni riita ei lainkaan häirinnyt sitä perheellistä rauhaa ja järkevää sopua, joka vallitsi tässä naispiirissä.

Tällä piirillä, jolle ruhtinatar Maria Ivanovna näytti antavan suuntansa ja luonteensa, oli minusta jonkinlaisen loogillisuuden minulle aivan uusi ja viehättävä luonne ja samalla jokin yhteys yksinkertaisuuden ja komeuden välillä. Tämä luonne ilmeni esineiden kauneudessa, puhtaudessa ja kelvollisuudessa, jommoisia esineitä olivat soittokello, nidotut kirjat, nojatuoli, pöytä ja ruhtinattaren suora korsetin kannattama vyötärys sekä hänen näkyviin asetetut harmaat hiuskiehkuransa ja hänen tapansa sanoa heti ensi näkemältä minua vaan Nicolas'ksi, ynnä vielä heidän lukunsa ja ompeluksensa ja naisten käsien tavaton valkeus. (Kaikkien heidän käsissään oli koko perheelle yhteinen piirre, nimittäin että kämmenen pehmyt osa oli ulkoapäin katsottuna alagon värinen ja erottautui jyrkästi käden yläpuolen harvinaisesta vaaleudesta). Mutta ennen kaikkea tämä luonne tuli ilmi heidän kaikkien kolmen tavassa puhua erinomaista venäjän ja ranskan kieltä, selvästi lausua jokainen kirjain ja lopettaa jokainen sana ja pääte pedantillisella tarkkuudella. Tämä kaikki ja erittäinkin se, että minua tässä seurassa kohdeltiin aikaihmisenä, luonnollisesti ja totisesti, lausuttiin minulle mitä ajateltiin, ja kuunneltiin myös minunkin ajatuksiani, – tähän kaikkeen olin niin vähän tottunut, että kiiltävistä napeista ja sinisistä takinkäänteistä huolimatta joka hetki pelkäsin, että minulle sanotaan: "Luuletteko todellakin, että teidän kanssanne keskustellaan totisesti! menkääpä läksyjänne lukemaan". – Se kaikki vaikutti, etten tässä seurassa tuntenut itseäni lainkaan ujoksi. Minä nousin paikoiltani, muuttelin tuolilta tuolille ja rohkeasti juttelin kaikkien kanssa, lukuunottamatta Varinkaa, jonka kanssa tuntui jostakin syystä sopimattomalta tai kielletyltä puhella näin ensi kerralla.

Lukemisen aikana kuunnellessani hänen sointuvaa, miellyttävää ääntänsä minä katsahdin milloin häneen milloin kukkapuutarhan hiekkakäytävään, johon oli muodostunut pyöreitä, tummia täpliä sateesta, katselin lehmuksia, joiden lehville sade yhä rapisteli pisaroitaan vaaleasta, läpinäkyvästä pilvestä, ja sitten taas häneen sekä viimeisiin laskevan auringon punaisiin säteihin, jotka valaisivat sateesta märkiä tuuheita vanhoja koivuja, ja viimeksi taas Varinkaan. Ja rupesin ajattelemaan, ettei hän olekaan niin ruma kuin oli ensin näyttänyt.

"Paha kun olen jo rakastunut", ajattelin minä: – "ja paha ettei Varinka ole Sonitshka; olisipa hauska yhtäkkiä tulla tämän perheen jäseneksi: yhtäkkiä minulla olisi äiti, täti ja vaimo". Samaan aikaan kuin tätä ajattelin, katselin herkeämättä lukevaan Varinkaan ja kuvailin magnetiseeraavani häntä ja että hän kohta katsahtaa minuun. Varinka nostikin päänsä kirjasta, katsahti minuun ja kohdattuaan katseeni kääntyi pois.

– Eipä se sade olekaan vielä lakannut, sanoi hän.

Ja samassa tunsin omituisen tunteen: muistui mieleeni, että juuri kaikki se, mikä nyt minulle tapahtui, oli sen toistumista mikä oli minulle tapahtunut kerran ennen: että silloinkin oli juuri näin vähän satanut ja aurinko laskenut koivujen taa ja minä katsonut häneen, ja hän oli lukenut ja minä magnetiseerannut häntä ja hän katsahtanut minuun.

"Onko hän todellakin hän?" ajattelin minä. – "Alkaako se nyt todellakin?" Mutta pian päätin, ettei hän sittenkään ole hän, ja ettei se siis vielä ala. "Ensiksikin hän ei ole kaunis", ajattelin minä: – "ja toiseksi hän on vaan tavallinen neiti, jonka kanssa olen ihan tavallisella tavalla tutustunut, mutta se oikea ei tule olemaan tavallinen, sen minä olen kohtaava jossain paljon erikoisemmassa paikassa; ja ehkä tämä perhe minua miellyttääkin vaan siksi, että yleensä olen kovin vähä vielä maailmaa nähnyt, päättelin minä, – mutta semmoisia perheitä varmaankin tulee olemaan aina, ja hyvin paljon minä niitä vielä tapaan elinaikanani".

XXVI

MINÄ ESIINNYN EDULLISIMMALTA PUOLELTA.

Lukeminen päättyi teenjuonnin ajaksi, ja naiset rupesivat keskenänsä keskustelemaan minulle tuntemattomista henkilöistä ja asioista, kuten minusta näytti – ainoastaan senvuoksi, että ystävällisestä vastaanotosta huolimatta kuitenkin tahtoivat antaa minun tuntea, mikä erotus iässä ja yhteiskunnallisessa asemassa oli minun ja heidän välillään. Mutta yhteisissä keskusteluissa, joihin saatoin ottaa osaa ja hyvittää äskeisen vaitioloni, koetin ilmaista tavatonta järkeäni ja orginaliteettia, mihin erityisesti katsoin itseni velvolliseksi ylioppilaspukuni johdosta. Kun tuli puhe huviloista, niin minä yhtäkkiä kerroin muka ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan Moskovan lähellä sellaisen huvilan, että Lontoosta ja Parisista asti käy matkustajia sitä katsomassa, että siellä on aita, joka maksaa kolmesataakahdeksankynnnentä tuhatta, ja että ruhtinas Ivan Ivanovitsh on hyvin läheinen sukulainen minulle ja minä olin hänen luonaan päivällisillä ja hän tahtoi minua välttämättä luokseen tuohon huvilaan asumaan koko kesäksi, vaan minä en suostunut, koska tunnen hyvin tuon huvilan, useasti olen siellä ollut, eivätkä nuo aidat ja sillat minua lainkaan huvita, sillä minä en voi kärsiä ylellisyyttä erittäinkään maalla. Minä tahdon, että maalla olisi kaikki todella niinkuin maalla... Sanottuani tämän hirveän, monimutkaisen valheen, hämmennyin ja punastuin niin, että varmaankin kaikki huomasivat minun valehdelleen. Varinka, joka sillä hetkellä ojensi minulle teekupin ja Sofia Ivanovna, joka puhuessani katseli minua silmiin, kääntyivät molemmat poispäin ja rupesivat puhumaan muusta. Heidän kasvoillaan oli tällöin eräs ilme, jota olen myöhemmin usein tavannut hyvillä ihmisillä, kun joku nuorukainen alkaa lasketella kouraantuntuvaa valhetta, ja joka merkitsee: "tiedämme mainiosti hänen valehtelevan, ja miksi ihmeessä se poloinen sitä tekee!..."

Että olin sanonut ruhtinas Ivan Ivanovitshilla olevan huvilan – se tapahtui siitä syystä, etten löytänyt parempaa tekosyytä ilmaistakseni sukulaisuuteni Ivan Ivanovitshin kanssa, ja että olin ollut äsken päivällisillä hänen luonaan; mutta minkä ihmeen vuoksi minä olin kertonut aidasta, joka oli maksanut kolmesataakahdeksankymmentä tuhatta ja että muka niin usein olin käynyt hänen luonaan, vaikka en ollut kertaakaan siellä ollut enkä olisi voinutkaan käydä ruhtinas Ivan Ivanovitshin huvilassa, koska hän asui ainoastaan Moskovassa taikka Neapelissa; sen Nehljudovit hyvin hyvästi tiesivät. Minkä vuoksi olin tämän valheen sanonut, siihen en voi mitään vastausta antaa. En lapsuudessa, en poikaiässä enkä sittemmin enemmän kypsyneessä iässänikään ollut huomannut itsessäni valehtelemisen pahetta: päinvastoin olin pikemmin liiankin rehellinen ja avomielinen; mutta tässä ensimäisessä nuoruudessa minuun usein tuli merkillinen halu ilman mitään näkyvää syytä valehdella mitä hurjimmalla tavalla. Sanon nimenomaan "hurjalla tavalla" sentähden, että valehtelin semmoisia seikkoja, joista minua oli hyvin helppo saada kiinni. Minusta näyttää, että kunnianhimoinen halu esiintyä ihan toisena kuin olin, yhdessä sen seikan kanssa, etten ollut vielä koskaan tullut valheesta kiinni, oli pääsyynä tähän kummalliseen taipumukseen.

Kun teenjuonnin jälkeen sadekin oli loppunut ja ilma oli auringonlaskun jälkeen hiljainen ja selvä, ehdotti ruhtinatar kävelymatkaa alaryytimaahan ihaillaksemme hänen lempipaikkaansa. Noudattaen yhä originaalisuuden periaatetta ja arvellen, että niin viisaat ihmiset kuin minä ja ruhtinatar tietysti seisomme yläpuolella kaikkia porvarillisia kohteliaisuuden vaatimuksia, vastasin, etten voi kärsiä kävelemistä ilman tarkotusta, ja että jos kävelen, niin kävelen yksin. En yhtään huomannut, että tuohan oli puhdasta röyhkeyttä; mutta siihen aikaan kuvailin, että niinkuin ei ole mitään häpeällisempää kuin inhottavat imartelut, niin ei ole mitään sievempää ja originellimpaa kuin joku määrä epäkohteliasta avomielisyyttä. Kuitenkin kaikitenkin sangen tyytyväisenä vastaukseeni läksin kuin läksinkin kävelemään yhdessä koko seurueen kanssa.

Ruhtinattaren lempipaikka oli ihan alhaalla puutarhan syvimmässä tiheikössä pikku sillalla, joka kulki kapean suolätäkön yli. Näköala oli hyvin rajotettu, mutta myös hyvin haaveellinen ja suloinen. Olemme niin tottuneet sekottamaan taidetta ja luontoa toisiinsa, että sangen usein ne luonnon ilmiöt, joita emme ole koskaan maalauksessa tavanneet, näyttävät meistä luonnottomilta, ikäänkuin luonto voisi olla luonnoton, ja päinvastoin ne ilmiöt, joita liian usein tavataan maalauksessa, näyttävät meistä kyllästyttäviltä, muutamat näköalat taas, joita luonnossa kohtaamme ja jotka ovat liiaksi yhden ainoan ajatuksen ja tunteen valtaamat, näyttävät meistä kauniilta. Näköala ruhtinattaren lepopaikasta oli viimemainitunlainen. Se oli tällainen: edessä oli pieni reunoiltaan ruohottunut suolampi: heti sen takaa nousi jyrkkä vuori, jonka rinteellä oli tavattoman suuria, vanhoja puita ja pensaita, ja jonka monet erilaiset vehreydet sekottuivat toisiinsa; lammen yli levittäysi vanha koivu, joka pysyen muutamilla paksuilla juurillaan lammen rantaturpeissa nojasi latvansa korkeaan, solakkaan haapaan, lehväin riippuessa lammen sileän pinnan yläpuolella ja kaiken tämän vehreyden selvästi kuvastuessa veteen.

– Mikä ihanuus! sanoi ruhtinatar päätänsä kallistaen ja kääntymättä kenenkään puoleen erikoisesti.

– Todellakin ihanaa, muistuttaa vaan liiaksi jonkinlaista koristemaalausta, sanoin minä tahtoen osottaa, että minulla on jokaisessa asiassa oma mielipide.

Aivan kuin ei olisi kuullut huomautustani jatkoi ruhtinatar ihailuaan ja kääntyen sisarensa ja Ljubov Sergejevnan puoleen, osotteli erikoisuuksia: käyrää riippuvaa oksaa ja sen kuvastusta, joka häntä erityisesti miellytti. Sofia Ivanovna sanoi kaikkea tätä ihanaksi ja kertoi sisaren viettävän tuntikausia tässä paikassa, mutta näytti kuin hän olisi tätä kaikkea puhunut ruhtinattaren mieliksi. Olen huomannut, että rakkauden kyvyllä varustetut ihmiset ani harvoin välittävät luonnon kauneudesta. Ljubov Sergejevna ihaili myöskin, kyseli muun muassa: "millä tuo koivu pysyy? kauanko se tulee siinä seisomaan?" ja lakkaamatta katseli sylikoiraansa, joka tuuheata häntäänsä heiluttaen juoksenteli väärillä jaloillaan edestakasin pitkin siltaa kovin puuhailevan näköisesti, aivan kuin olisi ollut ensi kertaa ulkopuolella huonetta. Dmitri pani alkuun äitinsä kanssa sangen loogillisen keskustelun siitä, ettei mikään näköala voi olla kaunis, jossa horisontti on rajotettu. Varinka ei puhunut mitään. Kun minä katsahdin häneen, seisoi hän nojautuen sillan kaidepuihin sivuttain minuun ja katseli eteensä. Jokin varmaankin kovasti kiinnitti hänen huomiotansa, jopa liikuttikin häntä, sillä hän oli nähtävästi vaipunut ajatuksiinsa eikä lainkaan huomannut katsotaanko häneen vai ei. Hänen silmänsä ilmaisivat tarkistettua huomiota ja rauhallisia, selviä ajatuksia; hänen asennossaan oli niin paljon luonnollisuutta, ja ylevyyttäkin, että minua uudestaan hämmästytti ikäänkuin joku muisto hänestä, ja kysyin uudestaan itseltäni: "alkaakohan se sittenkin?" Ja uudestaan vastasin itselleni, että minähän olen jo rakastunut Sonitshkaan, ja että Varinka on vaan yksinkertaisesti neiti, ystäväni sisar. Mutta hän miellytti minua tällä hetkellä, ja sen johdosta tunsin vastustamatonta halua tehdä tai sanoa hänelle jotakin pientä ilkeyttä.

– Tiedätkö mitä, Dmitri, sanoin ystävälleni, tullen lähemmäksi Varinkaa, että tämä kuulisi puhettani: minun mielestäni on asia niin, että jollei täällä olisi hyttysiä, niin ei tässä paikassa sittenkään olisi mitään hyvää, mutta nyt, lisäsin minä mäiskäyttäen kädelläni otsaan ja todellakin tappaen hyttysen, – ovat asiat vallan huonosti.

– Te ette taida pitää luonnosta, sanoi minulle Varinka kääntämättä päätä.

– Minun mielestäni on luonnon ihaileminen tyhjänpäiväistä, hyödytöntä ajanhukkaa, vastasin minä hyvin tyytyväisenä siihen, että olin kuin olinkin saanut hänelle sanotuksi pienen ilkeyden, ja päälliseksi originellin ilkeyden. Varinka kohautti vaan hiukkasen kulmakarvojaan sääliä ilmaisten ja yhä edelleen rauhallisesti katsoi suoraan eteensä.

Hän harmitti minua, mutta siitä huolimatta nuo harmaanväriset, virttyneet kaidepuut, joihin hän nojasi, vedenpinnan yli laskeutuneen koivunoksan kuvastus tummaan lammikkoon, suon haju, itikan pureman tunto otsallani, ja hänen kiintynyt katseensa ja ylevä asentonsa usein myöhemminkin aivan odottamattani tulivat eteeni.

XXVII

DMITRI.

Kun kävelyn jälkeen palasimme kotiin, ei Varinka tahtonutkaan laulaa, kuten hän tavallisesti iltasin teki, ja minä otin sen omaan laskuuni, kuvaellen että syynä siihen oli se, minkä olin sillalla sanonut. Nehljudoveilla ei ollut tapana syödä illallista, vaan he hajaantuivat aikasin ja tänä päivänä, jolloin Dmitrillä, kuten Sofia Ivanovna oli ennustanut, todellakin oli hammaskipua, me läksimme vieläkin varhemmin hänen huoneeseensa. Arvellen, että olin täyttänyt kaikki mitä sininen kaulukseni ja napit minulta vaativat, ja että olin kaikkia suuresti miellyttänyt, olin erinomaisen hyvällä tuulella; mutta Dmitri oli sitävastoin riidan ja hammaskivun tähden vaitelias ja murjottavainen. Hän istui pöytänsä ääreen, otti esiin vihkonsa, – päiväkirjan ja sen vihon, johon hänellä oli tapana iltasin kirjottaa vastaisia aiheitaan ja menneitä toimiaan; alituisesti naamaansa rypistellen ja kosketellen poskiaan hän kirjotteli hyvin kauan papereihinsa.

– No, jättäkää minut vihdoinkin rauhaan, huusi hän sisäpiialle, jonka Sofia Ivanovna oli lähettänyt kysymään miten hampaiden laita oli ja eikö olisi syytä toimittaa kuumaa haudetta. – Sitten hän sanoi minulle, että vuoteeni laitetaan kohta kuntoon ja että hän itse pian palaa, sekä läksi Ljubov Sergejevnan luo.

"Onpa sentään paha, ettei Varinka ole kaunis ja yleensä se, ettei hän ole Sonitshka", mietiskelin minä jäätyäni yksin huoneeseen; – "kuinka hyvä muuten olisi yliopistosta päästyä saapua tänne heidän luokseen ja tarjota hänelle kätensä. Minä olisin sanonut: ruhtinatar, en ole enää nuori – en voi rakastaa intohimoisesti, vaan tulen aina rakastamaan teitä niinkuin hyvää sisarta." Äidille olisin sanonut: "Teitä minä kunnioitan", ja Sofia Ivanovnalle: "uskokaa että pidän teitä suuressa arvossa." Sitten, kääntyen taas Varinkan puoleen, olisin sanonut: "Siis sanokaa yksinkertaisesti ja suoraan: haluatteko olla minun vaimoni?" – "Haluan", olisi hän vastannut ja ojentanut minulle kätensä, jota minä olisin puristanut lausuen sanat: "rakkauttani en tule osottamaan sanoissa, vaan töissä." – Entäpä, juolahti mieleeni, kun sitten vielä ystäväni Dmitri rakastuu Ljubotshkaan, – onhan Ljubotshkakin häneen rakastunut! Silloinhan jommankumman meistä pitäisi luopua naima-aikeista (Venäjällä lanko ei saa naida lankonsa sisarta. Suom. muist.). Ja sehän olisi mainiota. Silloin minä menettelisin näin. En puhuisi asiasta mitään, ennenkuin tulisin Dmitrin luo ja sanoisin: "turhaan, ystäväni, salaamme toisiltamme totuutta: sinä tiedät, että rakkauteni sisareesi voi loppua ainoastaan elämäni kanssa; minä tunnen asiat, sinä olet riistänyt minulta parhaan toivoni, sinä olet tehnyt minut onnettomaksi: mutta tiedä, että Nikolai Irtenjev kostaa onnettomuuden uhraamalla elämänsä. – Tuossa on sinulle sisareni", – ja antaisin hänelle Ljubotshkan käden. Hän vastaisi: "ei, ei millään muotoa!..." Mutta minä sanoisin: "ruhtinas Nehljudov! turhaan koetatte olla Nikolai Irtenjeviä ylevämielisempi. Ei ole maailmassa häntä ylevämielisempää ihmistä." Kumartaisin ja läksisin. – Dmitri ja Ljubotshka juoksisivat kyyneleet silmissä jäljessäni rukoillen ottamaan vastaan heidän uhraustansa. – Ja minä olisin voinut suostua ja tulla hyvin onnelliseksi, jos vaan olisin ollut rakastunut Varinkaan... Nuo mietteet olivat niin suloiset, että suuresti halutti ilmaista ne ystävälleni, mutta avomielisyyden lupauksesta huolimatta tunsin kuitenkin fyysillisestikin mahdottomaksi sitä ilmaista.

Dmitri palasi Ljubov Sergejevnan luota saatuaan tältä joitakin tippoja hampaihinsa, mutta oli nyt vielä sairaampi ja siis vielä pahemmalla tuulella. Vuoteeni ei ollut laitettu ja Dmitrin palvelijapoika tuli kysymään, minne se oli laitettava.

– Mene hiiteen! kiljasi Dmitri polkaisten jalkaa maahan. – Vasjka! Vasjka! Vasjka: huusi hän heti pojan jälkeen, joka kerralla korottaen ääntään: – Vasjka! laita minulle vuode lattialle.

– Ei, anna minun maata lattialla, sanoin minä.

– No, sama se, laita mihin tahdot, jatkoi Dmitri samalla vihasella äänellä. – Vasjka! miksi viivyt?

Mutta Vasjka ei näyttänyt käsittävän mitä häneltä vaadittiin ja seisoi liikkumattomana.

– Mitäs töllötät? laita vuode! Vasjka! Vasjka! kiljui Dmitri, yhtäkkiä joutuen jonkinlaiseen raivoon.

Mutta Vasjka ei sittenkään ymmärtänyt ja jähmettyi pelosta.

– Tahdotko sinä senkin vietävä, että minä sinut...

Ja hypähtäen tuolilta Dmitri juoksi pojan luo, kaikin voimin iskien sitä nyrkillä päähän. Poika juoksi huoneesta. Pysähtyen ovelle Dmitri katsahti minuun ja julman raivon ilme, joka hetki sitten oli hänen kasvoillaan, vaihtui niin nöyrään, nolattuun ja lapselliseen ilmeeseen, että minun tuli häntä sääli, ja vaikka kuinka halutti kääntyä pois, en sitä tehnyt. Hän ei sanonut minulle mitään, vaan käveli kauan pitkin huonetta, tuon tuostakin anteeksi anovasti katsahdellen minuun, sitten otti pöytälaatikosta vihon, kirjotti siihen jotain, otti yltään takkinsa, pani sen täsmällisesti kokoon, meni nurkkaan, missä pyhänkuva riippui, asetti suuret, valkoset kädet ristiin rinnalleen ja alkoi rukoilla. Hän rukoili niin kauan, että Vasjka ennätti tuoda aluksen ja laittaa vuoteen lattialle, kuten minä hänelle kuiskaamalla selitin; minä riisuuduin ja panin maata lattialle laitettuun vuoteeseen, mutta Dmitri yhä vielä jatkoi rukoilemistaan. Tarkastellessani Dmitrin vähän käyrää selkää ja hänen saapaspohjiansa, jotka merkillisen nöyrällä tavalla kääntyivät minuun päin hänen polvistuessaan maahan, minä rakastin häntä vielä entistäkin voimakkaammin ja ajattelin yhä: "sanonko vai enkö sano hänelle, mitä olen miettinyt sisaristamme?" Lopetettuaan rukouksensa Dmitri pani pitkäkseen viereeni ja, nojautuen käteensä, kauan vaieten hellästi ja häveliäästi katseli minuun. Tämä oli hänelle nähtävästi raskasta, mutta hän ikäänkuin rankaisi itseänsä. Minä hymähdin katsoessani häneen. Hän hymähti myöskin.

– Mutta miksi sinä et sano minulle, alkoi hän, – että olen menetellyt huonosti? sitähän sinä juuri äsken ajattelit?

– Sitä minä ajattelin, vastasin minä, sillä vaikka olin muuta ajatellut, näytti minusta, että olin sitä ajatellut: – niin, se oli todellakin huonosti tehty, en olisi sitä sinulta odottanut, sanoin minä tuntien tällä hetkellä erikoista mielihyvää siitä, että sinuttelin häntä. – Kivistääkö vielä hampaitasi? lisäsin minä.

– Ei kivistä. Voi, Nikolenka, ystäväni! rupesi Dmitri puhumaan niin hellästi, että näytti kuin kyyneleet olisivat ruvenneet nousemaan hänen kiiltäviin silmiinsä: – tiedän ja tunnen, kuinka huono olen, ja Jumala näkee, kuinka minä tahtoisin olla toinen, ja rukoilen Häntä, että Hän tekisi minut paremmaksi; mutta minkä sille taitaa, kun minulla on niin onneton, inhottava luonne? mitä pitää minun tekemän? Koetan hillitä itseäni, parantua, mutta eihän se ole mahdollista äkkiä eikä sitä voi yksin, tarvitsee jonkun tukea, kannatusta. Kas, Ljubov Sergejevna – hän ymmärtää minua ja on minua paljon tässä asiassa auttanut. Tiedän muistiinpanojeni nojalla vuoden kuluessa paljon parantuneeni. Voi sinä, Nikolenka, oma ystäväni! jatkoi hän erikoisen harvinaisella hellyydellä ja jo rauhallisemmalla äänellä tuon tunnustuksen jälkeen: – kuinka paljon merkitseekään sellaisen naisen vaikutus kuin hänen! Jumalani, kuinka hyväksi voivat asiat muuttua, kun tulen itsenäiseksi sellaisen ystävän rinnalle kuin hän on! Hänen seurassaan olen ihan toinen ihminen.

Ja sen jälkeen Dmitri alkoi kuvailla minulle naima-aikeitansa, vastaista maalaiselämää ja alituista työtä itsensä kanssa.

– Minä tulen asumaan maalla, sinä matkustat minun luokseni, ehkä sinäkin olet naimisissa Sonitshkasi kanssa, puhui hän: – meidän lapsemme rupeavat leikkimään. Tuo kaikki on tietysti naurettavaa ja tyhmää, mutta voihan se tapahtua.

– Totta kai! hyvinkin voi tapahtua, sanoin minä hymyillen ja samalla ajatellen, että vieläkin parempi olisi, jos menisin naimisiin hänen sisarensa kanssa.

– Tiedätkö mitä sinulle sanon, sanoi hän minulle hetken vaiti oltuaan: – sinä vaan kuvailet olevasi rakastunut Sonitshkaan; kuten näen, tuo ei ole totisempaa laatua, etkä sinä vielä tiedä mitä oikea rakkaus onkaan.

Minä en väittänyt vastaan, sillä olin melkein samaa mieltä. Me olimme vähän aikaa vaiti.

– Varmaankin huomasit, että olen ollut pahalla tuulella ja riitelin Varinkan kanssa. Minua sitten kovasti kadutti se asia, etenkin kun sinä olit ollut läsnä. Vaikka hän monessa asiassa ajatteleekin toisin kuin pitäisi, on hän sentään mainio tyttö, erinomaisen hyvä, kyllä sinä vielä opit häntä tuntemaan.

Hänen siirtymisensä siitä, etten ollut rakastunut, siihen, että rupesi sisartaan kehumaan, suuresti ilahutti minua ja pani punastumaan, mutta minä en sittenkään sanonut mitään hänen sisarestaan, ja me jatkoimme puhumista muista asioista.

Niin me loruilimme kukon toiseen lauluun asti ja vaalea aamukoi hämärsi jo ikkunassa, kun Dmitri siirtyi omaan huoneeseensa ja sammutti kynttilän.

– No, nyt nukkumaan, sanoi hän.

– Hyvää yötä, vastasin minä: – mutta vielä yksi sana.

– No.

– Eikö ole sentään ihanaa tämä elämä? sanoin minä.

– Ihanaa on tämä elämä, vastasi hän semmoisella äänellä, että minä pimeässäkin luulin näkeväni hänen iloiset, hellät silmänsä ja lapsellisen hymynsä.

XXVIII

MAALLA.

Seuraavana päivänä me Volodjan kanssa matkustimme kyytihevosilla maalle. Ajatellessani erilaisia moskovalaisia muistoja, muistin myöskin Sonitshka Valahinin, mutta vasta illalla, kun olimme ajaneet jo viiden majatalon välit. "Onpa sentään kummallista, ajattelin minä, että olen rakastunut ja kuitenkin olen sen kokonaan unohtanut; pitääpä ajatella häntä enemmän." Ja minä aloin ajatella häntä niinkuin matkalla ajatellaan, ilman yhteyttä, mutta elävästi, ja pääsin niin pitkälle, että tultuamme perille pidin jostakin syystä välttämättömänä näyttää surulliselta ja haaveksivalta kaikkien kotolaisten silmissä ja erittäinkin Katinkan, jota pidin tämänlaatuisten asiain erikoisena tuntijana ja jolle jo olin tehnytkin muutamia viittauksia sydämmeni tilasta. Mutta huolimatta kaikista teeskentely-yrityksistäni muiden ja itseni edessä, huolimatta siitä, että tahallani omistin kaikki tuntomerkit, joita olin toisissa rakastuneissa huomannut, tulin kaikkiaan ainoastaan kahden päivän kuluessa – eikä sittenkään alituisesti, vaan etenkin iltasin muistaneeksi olevani rakastunut, ja vihdoin, kun olin päässyt maalaisen elämän tavalliseen kulkuun, kokonaan unohdin rakkauteni Sonitshkaan.

Me saavuimme Petrovskin maatilalle yöllä ja minä nukuin niin sikeästi, etten nähnyt rakennusta, en koivualeaa enkä ketään kotolaisista, jotka olivat jo kaikki panneet maata. Köyryselkäinen ukko Foka tuli avojaloin, jonkinlainen naisväen pumpulinuttu hartioilla, kynttilä kädessä aukasemaan oven säppiä. Nähtyään meidät hän alkoi vavista ilosta, suuteli meitä olkaan ja rupesi hätäisesti pukeutumista puuhaamaan. Ulkoeteisen rappuset minä nousin puolinukuksissa, mutta sisäeteisessä oli oven lukko, säppi, vino lattiamatto, halkolaatikko, vanha, entisellä tavalla taliin tuhrautunut kynttiläjalka, kynttilän tekemät varjot, tuo aina tomuinen kaksoisikkunain välys – sen ikkunan takana kasvoi muistaakseni pihlaja, – kaikki tuo oli niin tuttua, niin täynnä muistoja, niin lämpimässä ystävyydessä keskenään, että yhtäkkiä tunsin itsessäni ikäänkuin tämän suloisen, vanhan talon hyväilyä. Eteeni tuli ehdottomasti kysymys: kuinka olimme me, minä ja tämä talo, saattaneet olla niin kauan erossa toisistamme? – ja kiiruhtaen minä juoksin katsomaan ovatko muut huoneet yhä samat. Kaikki oli entisellään, oli ainoastaan tullut pienemmäksi, matalammaksi, mutta minä itse olin tullut ikäänkuin pitemmäksi, raskaammaksi ja törkeämmäksi; kuitenkin semmoisenakin kuin olin, otti talo minut iloisesti syliinsä ja jokainen sen lattialauta, jokainen ikkuna, jokainen astuin rappusissa, jokainen ääni herätti minussa äärettömän joukon kuvia, tunteita, tapahtumia palaamattomasta, onnellisesta menneisyydestä. Me tulimme entiseen lastenkamarimme: kaikki lapsuuden satuhirviöt uudestaan häämöttivät nurkkien ja ovien pimeydestä; kuljimme vierashuoneen kautta – sama hiljainen, hellä äidinrakkaus värjyi kaikissa esineissä, jotka olivat huoneissa; menimme salin läpi – meluava, huoleton lapsen-ilo näytti pysähtyneen tähän huoneeseen ja odotti vaan, että se uudestaan elähytettäisiin. Työhuoneessa, mihin Foka meidät saattoi ja mihin hän laittoi meille vuoteet, tuntui kuin olisi kaikki – peili, sermit, vanha puinen pyhäinkuva, jokainen epätasaisuus valkosella paperilla verhotussa seinässä – puhunut kärsimyksistä, kuolemasta, siitä mitä ei enää tule koskaan olemaan.

Me panimme maata ja Foka toivotettuaan hyvää yötä jätti meidät.

– Mutta tässähän samassa huoneessa kuoli äiti, sanoi Volodja.

Minä en vastannut hänelle, vaan olin nukkuvinani. Jos olisin jotain sanonut, olisin ruvennut itkemään. Kun seuraavan päivän aamulla heräsin, istui isä vielä puolipukeissa, aamunutussa ja sikari hampaissa Volodjan vuoteella ja naureskeli hänen kanssaan. Iloisesti nytkäytellen olkaansa hän hypähti Volodjan luota minun luokseni ja mäiskäytettyään minua suurella kädellään selkään, painoi poskensa huuliani vastaan.

– No, kiitos ja kunnia diplomaatti, puhui hän erikoisella leikkisällä hyväilyllä, katsoen minuun pienillä, kiiltävillä silmillään. – Volodja sanoo sinun suorittaneen hyvästi tutkinnon, – se on mainiota. Kun et vaan hassuttele, niin oletpa sentään koko kelpo poika. Kiitos ja kunnia, ystäväni. Nyt me täällä alamme viettää hauskaa elämää, ja talveksi ehkä muutamme Pietariin; paha vaan, että metsästys on päättynyt, muuten olisi meillä ollut lysti; no, Volodja, osaathan pyssyä käyttää? lintuja on äärettömästi, minä tulen ehkä itse joskus mukaan. Ja jos hyvin käy, niin talvella muutamme Pietariin, siellä te saatte tavata ihmisiä, teette tuttavuuksia, nythän olette jo suuria poikia; tässä äsken Volodjalle jo puhuin, – nyt te seisotte jo tiellä ja minun tehtäväni on päättynyt, voitte itse kulkea, mutta minun kanssani jos tahdotte neuvotella, niin neuvotelkaa, en ole enää teidän kasvattajanne, vaan ystävänne, ainakin tahtoisin olla ystävänä ja toverina, ja neuvonantajana, missä voin, eikä mitään muuta. No, miltä tämä nyt kuulostaa sinun filosofiasi mukaan, Koko? Hä? kelpaako vai ei? mitä?

Minä tietysti sanoin, että se oli erinomaisesti puhuttu ja todellakin pidin sitä sellaisena. Isällä oli tänäpäivänä jokin erikoisesti puoleensa vetävä ilonen, onnellinen ilme, tuo uusi suhde minuun niinkuin vertaiseen, niinkuin toveriin, pani minun vielä enemmän rakastamaan häntä.

– No, kerrohan minulle olitko kaikkien sukulaisten luona, olitko Iivineillä? näitkö ukkoa? mitä hän sinulle sanoi? kyseli hän kyselemistään. – Olitko ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona?

Ja me juttelimme niin kauan pukeutumatta, että aurinko jo meni pois työhuoneen ikkunoista ja Jaakko (joka oli yhä samalla tavalla vanha, yhä samoin pyöritteli sormiaan selän takana ja käytti sanaa nähkääs) – tuli huoneeseemme ja ilmotti isälle, että hevonen oli valjaissa.

– Minne sinä lähdet? kysyin minä isältä.

– Ah niin, ihanhan minä unohdin, sanoi isä harmistuneesti nytkäytellen ja yskähdellen: – minä olen luvannut lähteä Epifanovien luo. Muistathan rouva Epifanovaa, la belle Flamandea? – joka vielä kävi äitinne luona. Ne ovat erinomaisia ihmisiä. – Ja isä, kuten minusta näytti, vähän hämillään nytkytellen olkaansa läksi huoneesta.

Ljubotshka oli juttelumme aikana jo moneen kertaan käynyt oven takana kysymässä: "saako tulla?" – mutta joka kerta oli isä huutanut hänelle oven läpi, että "ei millään muotoa, sillä me emme ole pukeutuneet".

– Kas sepä nyt jotakin! olenhan ennenkin nähnyt sinua yönutussa.

– Et saa nähdä veljiäsi nimittämättömissä, huusi hän Ljubotshkalle: – koputtakoot he lohdutukseksi sinulle oveen, se riittää. Koputtakaa nyt! Mutta tämmöisessä asussa on puhuminenkin sinun kanssasi sopimatonta.

– Ilkiöt! Tulkaa edes pian vierashuoneihin, Mimmi tahtoo välttämättä teitä nähdä, huusi Ljubotshka oven takaa.

Heti kun isä oli mennyt, minä pian pukeuduin ylioppilaspukuuni ja tulin vierashuoneeseen; Volodja sitä vastoin ei kiirehtinyt, vaan istui kauan ylhäällä, jutellen Jaakon kanssa siitä, missä taivaanvuohet ja isot kurpat parhaiten oleskelivat. Hän, kuten jo olen sanonut, ei kammonut mitään maailmassa niinkuin hellyyksiä "velimiehen, papan tai siskon kesken", ja välttäessään jokaista tunteen ilmaisua joutui siten toiseen äärimmäisyyteen – kylmyyteen, joka usein kävi kipeästi niihin ihmisiin, jotka eivät sen syytä ymmärtäneet. Eteisessä satuin yhteen isän kanssa, joka nopein lyhkäisin askelin kulki noustakseen vaunuihin. Hänen yllään oli uusi muodikas, moskovalainen verkanuttu ja hän tuoksui hajuvesille. Huomattuaan minut hän ilosesti nyykäytti minulle päätään, niinkuin olisi sanonut: "no, kelpaanko?" ja taas minua ihmetytti tuo hänen silmiensä onnellinen ilme, jonka olin pannut merkille jo aamulla.

Vierashuone oli yhä entinen valoisa, korkea huone, jossa oli tuo keltanen englantilainen piano ja suuret, avonaiset ikkunat. Niihin iloisesti katsoivat viheriäiset puut ja kellertävän punaset puutarhan käytävät. Suudeltuamme Mimmin ja Ljubotshkan kanssa toisiamme minä lähestyin Katinkaa ja yhtäkkiä huomasin, ettei enää sovikaan suudella häntä, ja sanatonna pysähdyin ja punastuin. Lainkaan hämmentymättä Katinka ojensi minulle valkosen pikku kätensä ja toivotti onnea ylioppilaaksi pääsöni johdosta. Kun Volodja saapui vierashuoneeseen, kävi hänen samaten Katjan tervehtimisessä. Oli todellakin vaikea päättää, sen jälkeen kun olimme yhdessä kasvaneet ja joka päivä aina nähneet toisiamme, miten nyt ensimäisen eron jälkeen oli kohtaaminen toisiamme. Katinka punastui paljon enemmän kuin me muut; Volodja sitävastoin ei tullut lainkaan tolaltaan, vaan vähän kumarrettuaan Katinkalle meni Ljubotshkan luo, jonka kanssa myöskin jutteli aivan vähäsen ja puoli piloilla, sekä meni sitten yksin jonnekin kävelemään.

XXIX

MEIDÄN JA TYTTÖJEN VÄLISET SUHTEET.

Volodjalla oli semmoinen kummallinen mielipide tytöistä, että häntä kyllä huvitti tietää olivatko he kylläiset, olivatko hyvin nukkuneet, olivatko säädyllisesti puetut, osasivatko välttää virheitä ranskankielessä, jottei hänen tarvinnut syrjäisen edessä hävetä; mutta hän ei pannut kysymykseenkään, että he muka olisivat voineet ajatella tai tuntea jotain inhimillistä, ja vielä vähemmin piti mahdollisena mitään keskustelua heidän kanssaan. Kun he sattuivat kääntymään hänen puoleensa jollakin totisella kysymyksellä (jota he muuten jo koettivat välttääkin), kun he esimerkiksi kysyivät mitä hän ajatteli jostakin romaanista tai kysyivät hänen luvuistaan yliopistossa, niin hän teki heille vaan jonkun irvinaaman ja mitään sanomatta läksi pois, taikka vastasi jollakin väännetyllä ranskalaisella lauseella, kuten: kom si tri sholi t.m.s., tai tehtyään totiset, tahallisen tyhmät kasvot sanoi jonkun sanan, jossa ei ollut niin mitään järkeä eikä yhteyttä kysymyksen kanssa, lausui, tehtyään silmänsä sameiksi, esimerkiksi sanan: pullo, taikka markkinoille, taikka hapankaali, tai jotain semmoista. Kun minä joskus toistin Ljubotshkan taikka Katinhan sanomat sanat, niin hän vastasi minulle aina:

– Hm! Yhäkö sinä vielä niiden kanssa keskustelet! Ei, kylläpä olet vielä takapajulla.

Olisipa pitänyt kuulla ja nähdä häntä sinä hetkenä ymmärtääkseen kuinka pohjatonta halveksimista tämä hänen lauseensa sisälsi. Volodja oli jo kaksi vuotta ollut "suurena", rakastuen alituisesti kaikkiin sieviin naisiin, joita tapasi; mutta vaikka joka päivä näki Katinkaa, joka myöskin jo kahden vuoden aikana oli kantanut pitkää hametta ja kävi päivä päivältä yhä sievemmäksi, ei Volodjan juolahtanut mieleenkään rakastua häneen. Tapahtuiko se sen johdosta, että proosalliset lapsuuden muistot, kuten viivotin, lakana, juonitteleminen, olivat vielä liian tuoreessa muistossa, taikka oliko se seuraus siitä vastenmielisyydestä, jota hyvin nuoret miehet tuntevat kaikkea kotoista kohtaan, taikka yleisinhimillisestä heikkoudesta laiminlyödä sitä hyvää, joka ensi askeleella tulee vastaan, ja ajatella: "kyllä minä tämmöistä vielä paljon elämässäni tapaan", – olipa kuinka tahansa, Volodja ei pitänyt Katinkaa vielä "naisena".

Volodja näytti koko tämän kesän aikana olevan hyvin ikävissään, syynä hänen ikäväänsä oli se, että hän halveksi meitä eikä edes koettanut sitä peittää. Hänen kasvoissaan oli alituisesti luettavana: "huh! mikä ikävyys, kun ei edes kenenkään kanssa voi jutella!" Toisinaan hän jo aamulla läksi pyssyineen metsästykselle tai luki jotain kirjaa huoneessaan, pukeutumatta, päivällisiin asti. Jos isä ei ollut kotona, niin hän päivällisillekin ilmestyi kirjoineen ja jatkoi lukuansa, puhumatta sanaakaan kenenkään meidän kanssa, jonka johdosta meistä kaikista tuntui kuin olisimme olleet syylliset hänen edessään. Iltasin hän myöskin toisinaan pisti pitkäkseen vierashuoneen sohvalle, nukkui pää käden varassa taikka lasketteli loruja kasvot ihan totisina, toisinaan ei aivan sopivaakaan lorua, josta Mimmi kiukutteli, sai punasia täpliä kasvoihinsa, mutta me olimme kuolla nauruun; mutta muuten hän ei suvainnut puhua totisesti yhdenkään meidän perheemme jäsenen kanssa, lukuunottamatta isää ja joskus minua. Minä puolestani aivan tahtomattanikin matkin veljeäni tyttöjen kohtelemisessa, vaikken tosin välttänyt hellyyksiä siihen määrään kuin hän, ja vaikkei tyttöjen halveksiminen minun puoleltani ollut vielä läheskään niin varmaa ja syvää. Ikävä pani minut tänä kesänä päälliseksi usean kerran koettamaan lähestyä ja keskustella Ljubotshkan ja Katinkan kanssa, mutta joka kerta huomasin heissä niin täydellistä kykenemättömyyttä loogilliseen ajattelemiseen ja sellaista tietämättömyyttä kaikkein yksinkertaisimmissa ja tavallisimmissa seikoissa, kuten esimerkiksi mitä raha on, mitä yliopistossa luetaan, mitä sota on j.n.e., ja vielä sellaista välinpitämättömyyttä kaikkien näiden kysymysten selvittelyyn, että yritykseni ainoastaan vahvistivat huonoa käsitystäni heistä.

Muistan, kerran illalla Ljubotshka sadatta kertaa alkoi uudestaan soittaa pianolla erästä sietämättömän kyllästyttävää juoksutusta. Volodja makasi torkkuen vierashuoneen sohvalla, ja tuon tuostakin ilkeän ivallisesti, kenenkään puoleen erityisesti kääntymättä, murahteli: "kylläpä laskettelee!... taiteilijatar!... Bethóóven!... (tuon nimen hän lausui erikoisen ivallisesti), vielä... vielä kerta... annahan tulla vielä kerta... noin" j.n.e. – Katinka ja minä jäimme istumaan teepöydän ääreen, enkä muista, mitenkä Katinka oikein pääsi lempiaineeseensa, keskusteluun rakkaudesta. Minä olin filosoofisella tuulella ja aloin noin ikäänkuin ylhäältäpäin määritellä mitä rakkaus on: rakkaus on halu saada toiselta sitä mitä itseltä puuttuu j.n.e. Mutta Katinka vastasi minulle, että päinvastoin ei ole mitään rakkautta, jos tyttö esimerkiksi toivoo päästä rikkaisiin naimisiin (!) ja että hänen mielestään omaisuus on ihan mitätön asia, vaan että todellinen rakkaus on se, joka voi kestää eron (ymmärsin hänen tuolla tarkottavan rakkauttaan Dubkoviin). Volodja, joka luultavasti oli kuullut keskustelumme, kohottautui kyynäspäilleen ja kysyvästi huudahti: onko Katinka venäläisiä?

– Aina vaan joutavia! sanoi Katinka.

– Pippurirasiaan! jatkoi Volodja korottaen ääntänsä joka tavulla. Enkä minä voinut olla ajattelematta, että Volodja oli aivan oikeassa.

Erillään yleisistä, ihmisten keskuudessa enemmän tai vähemmän kehittyneistä järjen, tunteen, taiteellisen vaiston taipumuksista on olemassa yksityinen, eri seurapiireissä ja erittäinkin perhepiireissä kehittynyt taipumus, jota sanon ymmärtämiseksi. Tämän taipumuksen muodostaa määrän tunteminen, ja edeltäpäin sovittu yksipuolinen katsantotapa asioihin. Kaksi saman piirin taikka saman perheen jäsentä, joilla on tuo taipumus, sallivat aina juuri samaan määräpisteeseen asti tunteen tulla ilmaistuksi, jonka määrän ulkopuolella he molemmat näkevät jo ainoastaan korulauseen; ihan samalla hetkellä he molemmat näkevät, missä kohden ylistys päättyy ja iva alkaa, missä päättyy tosi innostus ja missä alkaa teeskentely, – seikka, joka toisen piirin ihmisille saattaa näyttää aivan toiselta. Saman ymmärryksen ihmisille pistää jokainen esine samalla tavalla silmiin joko etupäässä naurettavalta puolelta, taikka kauniilta taikka likaiselta puolelta. Tämän yhtäläisen ymmärtämisen helpottamiseksi muodostuu saman piirin taikka perheen jäsenien kesken oma kieli, omat puheenparret, jopa omat sanat, jotka määrittelevät noita muille ihmisille olemattomia käsitevivahduksia. Meidän perheessämme oli isän ja meidän, veljesten, kesken tämä ymmärtäminen kehittynyt mitä suurimmassa määrässä. Dubkov myöskin omituisen hyvin soveltui meidän piiriimme ja ymmärsi, mutta Dmitri, vaikka oli paljon viisaampi häntä, oli tälle asialle ihan tylsä. Emme kuitenkaan kenenkään niinkuin Volodjan kanssa, jonka kanssa kehityksemme kulki yksissä oloissa, olleet päässeet tässä taidossa sellaisiin hienouksiin. Jo isäkin oli kauan sitten jäänyt meistä jäljelle eikä ymmärtänyt enää monta asiaa, jotka meille olivat niin selvät kuin kaksi kertaa kaksi on neljä. Niinpä oli meillä Volodjan kanssa muodostunut eri sana merkitsemään kunnianhimoista halua kerskailemaan rahoista, eri sana merkitsi meillä myöskin jotain, joka oli tuoretta, tervettä, komeata, vaan ei keikarimaista; nimisana, käytettynä monikossa, merkitsi väärää himoa tähän esineesen j.n.e. Mutta muuten merkitys riippui enemmän kasvojen ilmeestä, yleisestä puhealueesta, niin että minkä uuden ilmaisutavan uudelle vivahdukselle joku meistä olisikin keksinyt, toinen ensi viittauksesta jo ymmärsi sen ihan samalla tavalla. Tytöillä ei ollut osaa meidän ymmärtämisessämme, ja tuo oli pääsyynä siihen, että me tunsimme siveellistä etenemistä heistä ja ylenkatsoimme heitä.

Ehkä heillä oli oma ymmärtämisensä, mutta se siihen määrään ei mennyt yhteen meidän ymmärtämisemme kanssa, että siellä missä me jo näimme korulausetta, he näkivät vielä tunnetta, meidän ivamme oli heistä tosissaanolemista j.n.e. Mutta silloin en ymmärtänyt, etteivät he olleet syylliset tähän asiaan, ja että tämä ymmärtämisen puute ei estänyt heitä silti olemasta sekä sieviä että älykkäitä tyttöjä, vaan ylenkatsoin heitä. Sitä paitsi, kun olin kerran omistanut tuon avomielisyyden aatteen ja toteuttanut sitä äärimmäisyyksiin asti itsessäni, niin syytin umpimielisyydestä ja teeskentelystä rauhallista, umpimielistä Ljubotshkaa, joka ei pitänyt ollenkaan välttämättömänä kaivaa esille ja seuloa kaikkia ajatuksiaan ja sisällisiä vaikuttimiaan. Niinpä esimerkiksi se, että Ljubotshka joka kerta siunasi ristinmerkillä isää yöksi, se, että hän ja Katinka itkivät rukoushuoneessa, kun kävivät pitämässä jumalanpalvelusta äiti-vainajan muistoksi, se, että Katinka huokaili ja muljahutti silmänsä nurin soittaessaan pianoa, kaikki tuo tuntui minusta hirveältä teeskentelyltä enkä minä voinut olla kysymättä itseltäni: milloin he ovatkaan oppineet noin teeskentelemään "suuria", ja kuinka he eivät sitä häpee?!

XXX

MINUN TOIMENI.

Huolimatta siitä minä tänä kesänä enemmän kuin entisinä vuosina olin neitosiamme lähestynyt, sillä minuun oli ilmestynyt soitannollinen intohimo. Keväällä näet kävi maalla luonamme eräs naapurimme, nuori mies, joka heti vierashuoneeseen tultuaan alkoi katsahdella pianoon ja salaa siirsi tuoliaan yhä lähemmäksi sitä, muka keskustellessaan Mimmin ja Katinkan kanssa. Puheltuaan vähän ilmasta ja maalaiselämän sulosta hän taitavasti johti keskustelun pianon virittäjään, musiikkiin, pianoon ja vihdoin ilmotti osaavansa soittaa, sekä istui hyvin pian sen jälkeen soittamaan kolmea valssia, jolloin Ljubotshka, Mimmi ja Katinka seisoivat pianon ääressä ja katselivat häntä. Nuorukainen ei sen jälkeen käynyt kertaakaan meillä, mutta minua oli hänen soittonsa suuresti miellyttänyt, hänen asentonsa pianon ääressä, tukan puistaminen ja erittäinkin hänen tapansa ottaa vasemmalla kädellä oktaaveja oikasemalla nopeasti peukalon ja pikkusormen oktaavin leveydelle ja sitten hitaasti vetämällä yhteen ja taas nopeasti hajottamalla. Tuo siro liike, tuo huolimaton asento, tukan puistaminen ja se huomio, minkä naisemme osottivat hänen kyvylleen, herättivät minussa ajatuksen ruveta soittamaan pianoa. Tämän ajatuksen johdosta päästyäni varmuuteen, että minulla on taipumuksia ja halua musiikkiin, rupesin opettelemaan. Tässä asiassa toimin niinkuin miljoonat sekä mies- että erittäinkin naispuoliset oppilaat, joilla ei ole hyvää opettajaa ei todellista kutsumusta eikä vähintäkään käsitystä siitä, mitä taide voi antaa, ja kuinka siihen on suhtautuminen että se jotain antaisi. Minulle oli musiikki tai pikemmin pianonsoitto ainoastaan keino viehättää tunteillani neitosia. Katinkan avulla opittuani tuntemaan nuotteja ja pehmitettyäni hiukan paksuja sormiani, johon tosin käytin kahden kuukauden harrasta ahkeroimista, niin että päivällistenkin aikana rummuttelin polvellani ja vuoteella maatessani tyynyn päällä harjottelin kankeata nimetöntä, ryhdyin heti soittamaan kappaleita, ja soitin niitä tietysti tunteellisesti, avec âme, minkä Katinkakin myönsi, mutta aivan ilman tahtia.

Kappaleiden valinta oli tuo tunnettu: – valsseja, galoppeja, romansseja, sovitteluja j.n.e., – kaikki sellaisten säveltäjien teoksia, joita jokainen vähänkin terveaistinen ihminen kokoisi nuottimakasiinista pienen pinkan erinomaisten sävellyksien joukosta ja sanoisi: "kas tuossa on se, mitä ei pidä soittaa, sillä mitään huonompaa, mauttomampaa ja järjettömämpää ei ole nuottipaperille koskaan pantu". – ja joita luultavasti juuri senvuoksi voi tavata jokaisen venäläisen neitosen pianolla. Tosin meillä oli onnettomat ja ikipäiviksi neitosten turmelemat "Sonate Pathetique" ja Ciss-moll sonaatit Beethovenilta, joita Ljubotshka soitti äidin muistoksi, ja vielä muita hyviä kappaleita, joita hänen moskovalainen opettajansa oli antanut hänelle läksyksi, mutta oli myöskin tämän opettajan omia sävellyksiä, mitä surkeimpia marsseja ja galoppia, joita Ljubotshka myöskin soitti. Me Katinkan kanssa emme pitäneet totisista kappaleista, vaan rakastimme enin kaikesta kappaleita "Le Fou" ja "Satakieli", joita Katinka soitti niin, että sormia ei voinut erottaa, ja minäkin aloin soittaa jo jotenkin kovaa ja sulavasti. Minä olin omistanut nuorukaisen liikkeen ja olin usein pahoillani siitä, ettei kukaan syrjäinen ollut tilaisuudessa katsomaan kuinka minä sätkäyttelin oktaaveja. Mutta pian Liszt ja Kalkbrenner osottautuivat minulle liian vaikeiksi ja minä huomasin mahdottomaksi saavuttaa Katinkaa. Tämän johdosta päätin, että klassillinen musiikki on helpompaa ja originellisuudenkin vuoksi aloin yhtäkkiä rakastaa tieteellistä saksalaista musiikkia; tulin intoihini, kun Ljubotshka soitti "Sonate Pathetique'ä", vaikka totta puhuen tämä sonaatti oli jo kauan sitten suuresti kyllästyttänyt minua: – rupesin itse soittamaan Beethovenia ja lausuin hyvin pitkään Bee-et-hoven. Kaiken tämän sekamelskan ja teeskentelyn keskellä oli minussa kuitenkin muistellakseni jotain taipumuksen tapaista, sillä musiikki teki minuun usein kyyneliin asti voimakkaan vaikutuksen ja niitä kappaleita, jotka olivat mieleeni, saatoin jotakuinkin itse ilman nuotteja ottaa pianolla selville; niin että jos silloin joku olisi opettanut minua arvostelemaan musiikkia itsenäiseksi tarkotukseksi, itsenäiseksi nautinnoksi, eikä keinoksi viehättää neitosia soiton nopeudella ja tunteellisuudella, olisin ehkä todellakin tullut kelpo soittoniekaksi.

Ranskalaisten romaanien lukeminen, joita Volodja oli tuonut paljon mukanaan, oli toisena toimenani tänä kesänä. Siihen aikaan juuri alkoivat ilmestyä Montecristot ja kaikellaiset "Salaisuudet", ja minä uppouduin Dumas'n ja Paul de Coquen romaaneihin. Kaikki luonnottomimmatkin olennot ja tapaukset olivat minusta yhtä eläviä kuin todellisuudessa, enkä uskaltanut epäillä tekijän valehtelevan, – tekijää ei minusta ollut olemassakaan, vaan itsestään tuli painopaperista esille eläviä todellisia ihmisiä ja tapauksia. Ellen ollutkaan missään tavannut senkaltaisia ihmisiä kuin ne, joista luin, niin en hetkeäkään epäillyt, että sellaisia vielä tapaan.

Itsessäni löysin kaikki kuvatut intohimot ja yhtäläisyydet kaikkien luonteiden, kaikkien sankarien ja kaikkien pahantekijöiden kanssa jokaisessa romaanissa, aivan niinkuin luulosairas löytää itsessään kaikkien mahdollisten tautien tuntomerkit lukiessaan lääkeopillista kirjaa. Mieleeni oli näissä romaaneissa nuo viekkaat ajatukset, nuo hehkuvat tunteet, nuo salaperäiset tapaukset ja kokonaiset luonteet; – jos joku oli hyvä, niin hän oli kokonaan hyvä, jos paha, niin kokonaan paha, juuri niinkuin minä olin kuvaillut ihmisiä varhaisimmassa nuoruudessani; mieleeni oli myöskin suuresti se, että tämä kaikki oli kirjotettu ranskan kielellä ja että ne jalot sanat, joita jalot sankarit lausuivat, minä saatoin panna muistiin ja sopivassa tilaisuudessa toistaa. Kuinka paljon erilaisia ranskalaisia lauseita olinkaan romaanien avulla keksinyt Kolpikovin varalle, jos hänet niinkuin vielä joskus tapaisin, ja sen nais-ihanteeni varalle, jonka myös joskus vihdoin tapaan ja jolle rakkauteni ilmaisen! Valmistuin sanomaan heille sellaista, että he olisivat kukistuneet minun kuultuaan. Olipa romaanien perustuksella syntynyt minulle uusia siveellisiäkin ihanteita, joita halusin saavuttaa. Ennen kaikkea tahdoin olla kaikissa toimissani ja menettelyissäni "noble" (sanon "noble" enkä "kunniallinen", koska ranskalaisella sanalla on toinen merkitys, minkä muuten saksalaisetkin ovat ymmärtäneet omistaessaan sanan "nobel" ja antaen sille eri merkityksen kuin on heidän sanallaan "ehrlich"), sitten vielä tahdoin olla intohimoinen, ja vihdoin – mihin minulla jo ennestäänkin oli taipumusta – olla mikäli mahdollista "comme il faut". Koetinpa ulkomuodoltanikin ja tavoiltani olla niiden sankarien kaltainen, joilla oli joku näistä ansioista. Muistan, että eräässä tänä kesänä lukemistani sadoista romaaneista oli muuan hyvin intohimoinen sankari, jolla oli sangen tuuheat kulmakarvat, ja minun rupesi nyt tekemään mieleni olla hänen kaltaisensa ulkomuodoltani (siveellisesti tunsin kyllä olevani aivan samallainen kuin hän). Katsellessani kulmakarvojani peilissä minä päätin siis niitä vähän leikellä, että ne kasvaisivat tiheämmiksi, mutta kerran tapahtui niin, että leikellessäni leikkasin yhdestä kohden enemmän, – piti tasottaa, ja vihdoin kävi niin, että kauhukseni näin peilistä olevani kulmakarvaton ja tietysti siis hyvin ruma. Siinä toivossa kuitenkin, että ne pian kasvavat yhtä tuuheiksi kuin tuolla intohimoisella miehellä, minä rauhotuin ja olin huolissani ainoastaan siitä, mitä oli sanottava muille, kun he näkevät minut kulmakarvatonna. Hankin Volodjan laatikosta ruutia, hieroin sillä silmäkulmiani ja koetin sytyttää. Vaikkei ruuti syttynytkään olin kuitenkin kylliksi kärventyneen näköinen, joten ei kukaan päässyt viekkauteni perille, ja, sittenkuin jo olin unohtanut koko tuon intohimoisen miehen, kasvoivat kulmakarvani todellakin sangen tuuheiksi.

XXXI

COMME IL FAUT.

Jo monasti tämän kertomuksen aikana olen viitannut siihen käsitteeseen, jota yllä oleva ranskalainen otsakirjotus vastaa, ja nyt tunnen velvollisuudekseni pyhittää kokonainen luku tuolle käsitteelle, joka elämässäni oli yksi kaikkein turmiollisimpia, valheellisimpia kasvatuksen ja yhteiskunnan istuttamia käsitteitä.

Ihmissukua voi luokitella monella eri tavalla: – rikkaihin ja köyhiin, hyviin ja pahoihin, sotilaihin ja siviileihin, viisaihin ja tyhmiin j.n.e., mutta jokaisella ihmisellä on sitäpaitsi hänen oma mieliluokittelunsa, jota hän tiedottomasti käyttää uutta henkilöä kohdatessaan. Minun mieli- ja pääjaotteluni sinä aikana, josta kirjotan, oli ihmisiin comme il faut ja ihmisiin comme il ne faut pas. Toinen näistä luokista jakaantui vielä ihmisiin, jotka varsinaisesti olivat comme il ne faut pas, ja ihmisiin, jotka kuuluivat rahvaaseen. Comme-il-faut-ihmisiä minä kunnioitin ja pidin kyllin arvokkaina lukeakseni heitä yhdenvertaisiksi itseni kanssa; toisen luokan ihmisiä olin halveksivinani, mutta oikeastaan suoraan vihasin, tuntien heihin nähden jonkinlaista personallista loukkaantumista; kolmannen luokan ihmisiä ei ollut minulle lainkaan olemassa – minä ylenkatsoin niitä täydellisesti. Minun comme il faut vaati ennen kaikkea hyvää ranskankielen taitoa ja erittäinkin hyvää ääntämistä. Huonosti ranskaa ääntävä ihminen herätti minussa vihamielisyyttä. "Miksi pyrit puhumaan niinkuin me, kun et kuitenkaan osaa?" olin minä semmoiselta ihmiseltä pisteliäästi kysyvinäni. Toinen semmoinen ehto oli pitkät, hoidetut ja puhtaat kynnet; kolmas ehto oli tervehtimisen, tanssimisen ja keskustelemisen taito: neljäs ja hyvin tärkeä ehto oli välinpitämättömyys yleensä kaikkeen ja jonkinlaisen komean, halveksivaisen ikävän alituinen ilmaiseminen. Paitsi sitä minulla oli yleisiä tunnusmerkkejä, joiden mukaan, antautumatta keskusteluun, saatoin päättää mihin luokkaan kukin kuuluu. Tärkein näistä tunnusmerkeistä, paitsi huoneen sisustusta, hansikkaita, käsialaa, ajoneuvoja, – oli jalat. Kenkien suhde housuihin heti ratkaisi silmissäni ihmisen aseman. Korottomat saappaat ja kulmalliset kärjet sekä kapeat housut – kas se ei ollut comme il faut; kapea ja pyöreäkärkinen, korollinen kenkä sekä alhaalla kapenevat, jalkahihnoilla varustetut housut taikka hyvin leveät jalkahihnoilla varustetut, melkein koko kengän peittävät housut – se kuului ihmisille mauvais genre j.n.e.

Merkillistä on, että juuri minuun, jolla itselläni ei ollut mitään edellytyksiä comme il faut'hon, tämä käsite oli niin juurtunut. Tai oli se ehkä juuri senvuoksi niin juurtunut minuun, että olin sen niin tavattomalla vaivalla saanut omistetuksi. Hirveätä on muistaa, kuinka paljon kallisarvoista, elämän parasta, kuudentoistaikäisen aikaa minä hukkasin tuon ominaisuuden hankkimiseen. Kaikille, joita matkin, – Volodjalle, Dubkoville ja enimmille tutuilleni näytti sen hankkiminen olevan helppoa. Kateudella minä tarkastelin heitä ja salaa työskentelin oppiakseni ranskankieltä, oppiakseni oikein kumartamaan, s.o. katsomatta siihen, jolle kumarran, oppiakseni keskustelemaan, tanssimaan, saadakseni itseni välinpitämättömäksi kaikkeen ja aina ikävöimään, antaakseni oikean muodon kynsilleni, jolloin leikkelin saksilla kynsilihaakin, – ja sittenkin tunsin vielä paljon puuttuvan, ennenkuin tarkotus on saavutettu. Mutta huonettani, kirjotuspöytääni, ajoneuvojani ja kaikkea muuta sellaista en mitenkään osannut saada vastaamaan comme il faut'n vaatimuksia, vaikka huolimatta vastenmielisyydestäni tämmöisiin töihin pakotin itseni niihin. Muilla näytti kaikki tuo sujuvan erinomaisesti, ilman mitään vaivaa, aivan kuin ei muuten olisi voinut ollakaan. Niinpä muistan kerran, kovasti ja turhaan koetettuani tehdä työtä kynsieni kanssa, kysyin Dubkovilta, jonka kynnet olivat aina erinomaisessa kunnossa, olivatko ne hänellä jo kauankin olleet sellaiset, ja kuinka hän oli asiassa menetellyt. Dubkov vastasi minulle: – "siitä saakka kuin itseäni muistan, en ole niille mitään koskaan tehnyt, enkä ymmärrä miten kunniallisella ihmisellä muunlaisia kynsiä voi ollakaan." Tämä vastaus kovasti katkeroitti minua. En silloin vielä tiennyt, että yksi comme il faut'n pääehtoja oli niiden puuhien tarkka peitteleminen, joiden avulla tuo comme il faut saavutetaan. Comme il faut ei ollut minun silmissäni ainoastaan tärkeä ansio, erinomainen ominaisuus, täydellisyys, jota tahdoin saavuttaa, vaan pidin sitä elämän välttämättömänä ehtona, jota paitsi ei voinut olla mitään onnea, mitään mainetta, mitään hyvää maailmassa. En olisi pitänyt arvossa kuuluisaa taiteilijaa tai tiedemiestä tai ihmiskunnan hyväntekijää, joka ei olisi ollut comme il faut. Comme il faut ihminen seisoi yläpuolella ja ulkopuolella kaikkea vertailua näiden kanssa; hän antoi näiden maalata tauluja, kirjottua nuotteja, kirjoja, harjottaa hyväntekeväisyyttä, – jopa saattoi kehuakin heitä siitä, ja miksi ei hyvää kehuisi kessä sitä oli, – mutta hän ei voinut asettua niiden kanssa samalle tasalle, sillä hän oli comme il faut, mutta he eivät olleet, ja sillä hyvä. Minusta tuntuu, että jos meillä olisi ollut veli, äiti taikka isä, joka ei olisi ollut comme il faut, olisin pitänyt sitä suurena onnettomuutena, mutta kuitenkin katsonut, että minun ja hänen välillään ei voi olla mitään yhteistä. Mutta kultaisen ajan hukka, jonka tuotti alituinen huoli vaikeiden comme il faut vaatimusten täyttämisestä, ne kun eivät antaneet tilaisuutta mihinkään totiseen innostukseen, tai vihamielisyys ja halveksiminen yhdeksään kymmenesosaan kaikesta ihmissuvusta, tai kaiken sen kauniin huomaamatta jääminen, joka löytyy ulkopuolella comme il faut ihmisten pikku piiriä, kaikki tuo ei ollut vielä se pääpaha, jonka tuo käsite minulle tuotti. Pääpaha oli siinä vakaumuksessa, että tuo comme il faut edustaa itsenäistä asemaa yhteiskunnassa, että semmoinen ihminen ei tarvitse mihinkään muuhun pyrkiä, – että saavutettuaan tämän comme il faut aseman hän jo täyttää tarkotuksensa, jopa on yläpuolellakin enimpiä ihmisiä.

Monien virheiden ja harhailujen perästä tulee jokainen ihminen nuoruudessaan vihdoin semmoiseen asemaan, että hänen on välttämätöntä ryhtyä ottamaan osaa yhteiskunnalliseen toimintaan, valita joku toimiala ja omistaa se; mutta comme il faut ihminen tulee ani harvoin näin menetelleeksi. Olen tuntenut ja tunnen hyvinkin paljon vanhoja, ylpeitä, itseensä luottavia, arvosteluissaan ankaria ihmisiä, joilta jos tulevassa elämässä kysyttäisiin: "mitä sinä olet miehiäsi, ja mitä olet siellä toimittanut?" he eivät voisi vastata muuten kuin: "je fus un homme très comme il faut". Tämä kohtalo odotti minua.

XXXII

NUORUUS.

Päässäni olevasta sekamelskasta ja käsitteiden hämmennyksestä huolimatta olin tänä kesänä nuori, viaton, vapaa, ja siis – melkein onnellinen.

Toisinaan ja jotenkin useinkin minä nousin hyvin myöhään. (Nukuin avotaivaan alla terassilla ja kirkkaat, vinot aamuauringon säteet olivat minun herättäjäni). Pukeuduin nopeasti, otin kainalooni pyyhinliinan ja ranskalaisen romaanin ja menin uimaan jokeen, koivikon pimentoon, joka uimapaikka oli puolen virstan päässä kotoa. Siellä heittäysin pitääkseni ruohikkoon ja luin, katsahdellen kirjastani milloin varjoisan, virtaavan joen tummansiniseen pintaan, joka alkoi väreillä aamutuulesta, milloin kellastuvaan ruislaihoon, joka oli toisella rannalla; näin vaaleanpunaisten aamusateiden valaisevan yhä alempaa ja alempaa koivujen valkeita runkoja, jotka toinen toisensa taakse piiloutuen etenivät minusta puhtaan metsän etäisyyteen, ja nautin tuntiessani itsessäni juuri samallaista tuoretta, nuorta elämänvoimaa, jota luonto kaikkialla ympärilläni hengitti. Kun taivaalla sattui olemaan harmaita aamupilviä ja minua vilutti uinnin jälkeen, niin usein tahallani eksytin itseni tieltä kulkeakseni pitkin peltoja ja metsiä, ja nautin siitä, että kenkäni tulivat läpimäriksi tuoreessa kasteessa. Samaan aikaan minä elävästi haaveksin viimeksi luetun romaanin sankareista ja kuvailin itseäni milloin rykmentin päälliköksi, milloin ministeriksi, milloin tavattoman voimakkaaksi milloin intohimoiseksi mieheksi, ja jonkinlaisella vavahduksella katsahdin yhä ympärilleni toivoen äkkiä jossain niityllä tai puun takaa kohtaavani hänet. Kun tämmöisillä kävelyretkillä tapasin talonpoikaisia työmiehiä tai naisia, niin huolimatta siitä, että rahvasta ei minulle ollut olemassa, minä aina tunsin ehdotonta suurta häpeää ja koetin pysyä heille näkymättömänä. Kun päivä jo kuumeni, mutta naisemme eivät vieläkään olleet nousseet teetä juomaan, minä usein menin ryytimaahan tai puutarhaan syömään niitä vihanneksia tai hedelmiä, jotka jo olivat kypsyneet. Ja tämä toimi oli minulle suurimpia huveja. Tunkeuduin keskelle omenapuutarhaa, sisimpään villiytyneeseen korkeaan vatukkoon. Pääni päällä oli kirkas, kuuma taivas, ympärilläni vaaleanvihreä pistelevä vatukko sekasin rikkaruohojen kanssa. Tummanviheriät viholaiset hienoine, kukkivine terttuineen pyrkivät solakasti ylös, pistelevä takiainen luonnottoman sinertävine kukkineen kasvoi raa'asti yläpuolella vattuja jopa päätänikin, paikotellen viholaisten mukana ylettyen riippuviin omenapuunoksiin asti, joiden ylimmillä lehvillä kiiltävät, pyöreät raakuleet jo tekivät kypsymistä. Puun alla oli nuori vattupensas, joka melkein kuivaneena ja lehdettömänä sekä pahoin vääntyneenä kurottautui aurinkoa kohden, mutta viheriä neulamainen ruoho, joka oli lävistänyt viime vuotisen maatuneen lehtikerroksen, viheriöi mehevästi kasteessa ja tuossa ikuisessa pimennossa, aivankuin aavistamatta, että omenapuun lehdillä auringonsäteet kirkkaasti leikkivät.

Tässä pimennossa oli aina kosteata, haisi kostealle, alituiselle varjolle, hämähäkin verkoille, pudonneille omenille, jotka mustenevina jo maatuivat, vatuille, joskus metsäluteillekin, jonka sattui yhdessä marjan kanssa vahingossa nielemään ja sitten koetti muilla marjoilla tukehuttaa. Eteenpäin liikahtaissa tuli peljättäneeksi varpuset, jotka aina elivät tässä pimennossa; silloin kuului niiden hätäinen viserryksensä ja pienten räpyttelevien siipiensä lyönnit oksia vastaan, jossain kuului myös mehiläisen surina ja jossain käytävällä puutarhuri Akimin askeleet. Silloin ajattelin: ei! ei Akim eikä kukaan maailmassa voi minua täältä löytää... molemmin käsin oikealta ja vasemmalta riipsin kouraan meheviä marjoja ja nautinnolla nielin yhden toisensa perästä. Jalat olivat jo polviin asti läpimärät ja päässä oli jotain hirveän järjetöntä lorua (toistin esimerkiksi tuhat kertaa peräkkäin y-yk-si-i ka-ak-si-i), housutkin olivat jo märät ja nokkosten polttelemat, aurinko alkoi paahtaa päähän, missä vaan sen säteet pääsivät pimentoon, marjatkaan eivät enää maittaneet, mutta sittenkin yhä vaan istuin puun alla, katselin, kuuntelin, mietiskelin ja kuumeentapaisesti yhä vaan poimin ja nielin parhaita marjoja.

Yhdentoista aikaan tulin tavallisesti vierashuoneeseen teenjuonnin jälkeen, jolloin jo naiset istuivat töitä tehden. Ensimäisen ikkunan luona, jonka eteen oli laskettu valkasemattomasta vaatteesta tehty uudin ja jonka raoista aurinko tekee kaikkeen mihin se sattuu niin häikäiseviä täpliä, että silmiin koskee niitä katsoa, seisoi ompelukehys, jonka valkoista kangasta pitkin kärpäset hiljaa kuljeskelivat. Kehyksien takana istui Mimmi yhtämittaa vihasesti päätänsä puistaen ja siirtyen paikasta paikkaan, aurinkoa pakoon, joka milloin mistäkin aukoista alkaa tulisella voimalla paistaa hänen kasvoilleen tai kädelleen. Toisten kolmen ikkunan kautta laittoi aurinko maalaamattomalle vierashuoneen permannolle kokonaiset, kirkkaat neliskulmaiset valot: yhdellä tämmöisellä neliöllä makasi tavallisuuden mukaan Milka ja korvat koholla tuijotti toisilla neliöillä käveleviin kärpäsiin. Katinka neuloi taikka luki sohvalla, ja kärsimättömästi ajoi pois kärpäsiä valkoisilla, kirkkaassa valossa ikäänkuin läpinäkyvillä kätösillään, taikka kasvot rypyssä puisteli päätänsä karkottaakseen kullankarvaisesta tukastaan sinne sekaantunutta kärpästä. Ljubotshka joko käveli edestakasin huoneessa kädet selän takana odotellen milloin mennään puutarhaan, taikka soitteli pianolla jotain kappaletta, jonka jokaisen nuotin tunnen ulkoa. Minä istuin jonnekin kituutelemaan tätä soittoa tai lukua, ja odotin milloin itse saan istua soittamaan. Päivällisen jälkeen joskus menin armosta tyttöjen kanssa ratsastamaan (jalkakävelyjä en pitänyt itselleni sopivina ikääni ja yhteiskunnalliseen asemaani nähden). Ja nuo retkemme, joissa minä saattelin heitä harvinaisille ja rotkoisille paikoille, olivat hyvin hauskoja. Meille sattui toisinaan tapauksia, joissa olin tilaisuudessa osottamaan urheuttani, ja naiset kehuivat ajoani ja rohkeuttani ja pitivät minua suojelijanaan. Ellei illalla ollut vieraita, niin minä teenjuonnin jälkeen, varjoisalla terassilla ja käveltyäni isän kanssa talouskatsastuksella, panin pitkäkseni vanhaan paikkaani nojatuoliin kuuntelemaan Katinkan tai Ljubotshkan soitantoa, lukemaan ja yhtaikaa haaveksimaan, entiseen tapaan. Toisinaan, jäätyäni yksin vierashuoneeseen ja Ljubotshkan soittaessa jotain vanhanaikaista kappaletta, vaipui kirja tahtomattani kädestäni, ja katsellessani balkongin avonaisesta ovesta kiharaisiin riippukoivun lehtiin, jotka jo alkoivat verhoutua illan varjoon, ja puhtaaseen taivaaseen, ja kuunnellessa yhtaikaa sekä salista kuuluvia soiton säveliä että veräjien narinaa, vaimoväen ääniä ja kylään palaavaa lehmäkarjaa, minun mieleeni tuli äkkiä elävästi Natalia Savishna, äiti, Karl Ivanovitsh, ja minun tuli hetkeksi surullinen olla. Mutta sieluni oli tällä hetkellä niin täynnä elämää ja toivoja, että nämä muistot ainoastaan siivenpäällä kevyesti koskettivat minua ja lensivät edelleen.

Illallisen jälkeen ja joskus ennen maatapanoani käveltyäni jonkun kanssa puutarhassa – yksin en uskaltanut kävellä pimeillä käytävillä – läksin yksin nukkumaan balkongin lattialle, mikä lukemattomista itikoista huolimatta tuotti minulle suurta hauskuutta. Täysikuun aikana vietin usein kaikki yöt läpeensä istuen vuoteeni alustalla ja katsellen valoja ja varjoja, kuunnellen rasahduksia hiljaisuudessa, kaikellaista haaveksien, erittäinkin runollista, hekumallista nautintoa, jota silloin pidin elämän suurimpana onnena, ja kaihoten sitä, että tähän asti olin saanut tyytyä ainoastaan haaveihin. Toisinaan, kun kaikki olivat menneet makuulle ja tulet olivat siirtyneet vierashuoneista yläkerran huoneihin, mistä alkoi kuulua naisten puhelua ja ikkunain sulkemisia ja aukasemisia, minä läksin kävelemään balkongille ja ahnaasti kuuntelin nukkuvan talon kaikkia ääniä. Niinkauan kuin oli vähänkään, vaikkapa aiheetontakin toivoa siihen että tämä haaveksimani onni edes osaksi toteutuisi, en minä voinut vielä antautua haaveilemaan tulevaisuuden onnea.

Heti kun vaan kuulin paljain jaloin astumista, yskähdyksiä, huokauksia, hameiden suhahduksia, minä hyppäsin vuoteeltani, salaa kuulostellen, koettaen jotain nähdä ja näkemättä mitään jouduin kiihkoihini. Mutta nyt jo häviävät yläkerran ikkunoista tulet, askeleiden ja puheiden äänet vaihtuvat kuorsaamiseen, yövahti alkaa koputella lautaan; puutarha käy sekä synkemmäksi että valoisammaksi heti kun punaset ikkunatulien juovat ovat siitä kadonneet, viimeinen tuli kulkee ruokasalista eteiseen, heijastuen puutarhan kasteiselle nurmelle, ja minä näen ikkunan läpi Fokan kumaran vartalon, kun hän kynttilä kädessä, yönuttu hartioilla menee vuoteensa luo. Usein tunsin suurta, mieltäkiihottavaa nautintoa siitä, että hiivin talon mustassa varjossa märkää ruohoa myöten eteisen ikkunan alle ja henkeä pidättäen kuuntelin siellä nukkuvan pojan kuorsaamista, Fokan rykimistä, joka ei aavistanut että kukaan kuunteli häntä ja hänen ukkomaista ääntään, kun hän kauan, kauan luki rukouksiaan. Vihdoin sammui hänenkin kynttilänsä valo, ikkuna pantiin kiinni, minä jäin yksin ulos, ja arasti ympärilleni tarkastellen näkyisikö jossain kukkalavan tahi vuoteeni luona valkoista naista, – juoksin nopeasti balkongille. Ja silloinpa panin vihdoin maata vuoteelleni, kasvot käännettyinä puutarhaan päin, ja, mikäli mahdollista peittäen itseni hyttysiltä ja yölepakoilta, tuijotin puutarhaan, kuuntelin yöllisiä ääniä ja haaveksin rakkaudesta ja onnesta.

Silloin kaikki silmissäni sai toisen muodon ja merkityksen: ja vanhojen koivujen näkö, jotka loistivat toiselta puoleltaan kuutamotaivasta vasten ja toiselta puolen synkästi peittivät mustilla varjoillaan pensaita ja teitä, ja rauhallinen, häikäsevä, tasasesti kasvava kiilto puutarhalammen kalvolla ja kuun loiste kukkien kastepisaroissa balkongin edessä, jotka myöskin tekivät siroja varjojaan harmaan kasvilavan ohitse, ja ruisrääkän ääni lammen takana, ja ihmisääni maantieltä, ja hiljainen, tuskin kuuluva narahtava ääni, joka syntyi kahden vanhan koivun kihnutuksesta toinen toistansa vastaan, ja itikan hyrinä korvani kohdalla, ja omenan putoaminen kuiville lehdille, ja sammakkojen hyppelemiset, jotka joskus kiipesivät terassin astuimille asti ja vihertävine selkineen salaperäisellä tavalla loistivat kuutamossa, – kaikki tämä sai minun silmissäni ihmeellisen merkityksen – liian suuren kauneuden ja jonkinlaisen lopettamattoman onnen merkityksen. Ja niin sitten ilmestyy hän pitkine mustine palmikkoineen, rinta täyteläisenä, aina kaihomielisenä ja ihanana, kädet paljaina, syleilyt intohimoisina. Hän rakasti minua, ja minä uhrasin koko elämäni nauttiakseni yhden minutin hänen rakkauttansa. Mutta yhä korkeampana, yhä valoisampana seisoi kuu taivaalla, lammikon komea loiste kävi yhä selvemmäksi, varjot muuttuivat yhä mustemmiksi, kuun valo yhä kuultavammaksi ja kuunnellessani ja katsoessani kaikkeen tähän jokin puhui minulle, että hän noine paljaine käsineen ja kuumine syleilyineen ei ole lähimainkaan vielä koko onni, ettei rakkauskaan häneen ole vielä lähimainkaan korkein hyvä; ja mitä enemmän minä katsoin korkeata täyttä kuuta, sitä korkeammalta, sitä puhtaammalta näytti minusta todellinen kauneus ja onni, sitä lähemmältä Häneen, kaiken kauneuden ja hyvyyden lähteeseen, – ja jonkinlaisen tyydyttämättömän, mutta nostattavan ilon kyyneleet kiertyivät silmiini.

Ja minä olin yhä yksin, ja näytti, että tuo salaperäisen suuremmoinen luonto, tuo luoksensa vetävä valoisa kuu, joka oli tietymättömästä syystä pysähtynyt yhteen korkeaan, korkeaan epämääräiseen paikkaan vaaleansiniselle taivaalle ja kuitenkin oli joka paikassa, ikäänkuin täyttäen itsellään ääretöntä avaruutta, tuo luonto, tuo kuu – ja minä, mitätön maan mato, jo kaikkien matalien, kurjien ihmisintohimojen turmelemana ja sittenkin sisältäen itsessäni rajatonta, kaikkivoipaa rakkauden voimaa, – minä tunsin näinä hetkinä kuin olisimme luonto, kuu ja minä olleet yhtä ja samaa.

XXXIII

NAAPURIT.

Ensimäisenä tulomme päivänä oli minua suuresti kummastuttanut se, että isä oli sanonut naapuriamme Epifanoveja "hyviksi ihmisiksi", ja vielä enemmän se, että hän oli ajanut heidän luokseen. Meillä oli Epifanovien kanssa kaukaisista ajoista asti vireillä jokin maariita. Lapsena ollessani moneen kertaan sain kuulla isän kiukuttelevan tämän riidan vuoksi ja sättivän Epifanoveja; myös kutsui hän luokseen kaikellaisia herroja puolustautuakseen – kuten silloin luulin – heitä vastaan; olin kuullut Jaakon nimittävän Epifanoveja vihollisiksemme ja pimeiksi ihmisiksi, ja muistan myös äidin pyytäneen, että hänen talossaan ja hänen läsnä ollessaan ei mainittaisi näiden ihmisten nimeä.

Näiden seikkojen perustuksella muodostin itselleni lapsuudessa vankan ja varman vakaumuksen siitä, että Epifanovit olivat vihollisiamme, jotka olivat valmiit palottelemaan tai kuristamaan sekä isän että kaikki hänen poikansa, ja että he sanan täydessä merkityksessä olivat pimeitä ihmisiä. Sentähden nähtyäni äidin kuolinvuonna, kuinka Audotja Vasiljevna Epifanov, la belle Flamande, hoiti äitiä, saatoin tuskin uskoa hänen kuuluvan pimeiden ihmisten perheeseen; minulle jäi tästä perheestä sittenkin mitä alhaisin käsitys. Vaikka tänä kesänä usein tapasimme toisiamme, oli minulla yhä merkillisiä ennakkoluuloja koko perhettä vastaan. Epifanovit olivat todellisuudessa tämmöisiä ihmisiä: heidän perheeseensä kuului viidenkymmenen vuotinen leski-äiti, joka oli vielä virkeä ja ilonen eukko, tytär, kaunotar Audotja Vasiljevna, ja poika, änkyttäjä Pjotr Vasiljevitsh, joka oli virasta eronnut, naimaton luutnantti, luonteeltaan sangen totinen.

Leskirouva Anna Dmitrievna Epifanov oli kaksikymmentä vaotta ennen miehensä kuolemaa elänyt tästä erillään, toisinaan Pietarissa, missä hänellä oli sukulaisia, mutta enimmäkseen omalla maatilallaan, joka oli kolmen virstan päässä meiltä. Seudullamme puhuttiin hänen elämäntavoistaan niin kauheita juttuja, että itse Messalinakin olisi ollut häneen verraten viaton lapsi. Tämänpä johdosta äiti olikin pyytänyt, että hänen talossaan Epifanovien nimeä ei edes mainittaisi; mutta leikittä puhuen ei saattanut uskoa todella kymmenettä osaakaan noista juorupuheista maalaisnaapurusten välillä, jotka juorut ovat aina kaikista juoruista ilkeimmät. Mutta siihen aikaan kuin tutustuin Anna Dmitrievnan kanssa, vaikka hänen talossaan tosin olikin maaorjien joukossa eräs konttoristi, jonka tukka oli aina voideltu ja käherretty ja joka tsherkessiläisessä takissa seisoi päivällisen aikana Anna Dmitrievnan tuolin takana ja tämä konttoristin läsnä ollessa usein ranskaksi kehotti vieraita huomaamaan sen kauniita silmiä ja suuta, niin eipä muuten ollut mitään sen näköistäkään, mistä alituisesti huhuiltiin. Totta puhuen, jo kymmenen vuotta sitten, eli juuri siitä pitäen kuin Anna Dmitrievna oli käskenyt poikansa eroamaan sotapalveluksesta ja asettumaan hänen luoksensa, oli hän tainnut kokonaan muuttaa elämäntapansa. Anna Dmitrievnan maaomaisuus ei ollut suuri, kaikkiaan hän omisti noin vähän päälle sadan sielun, mutta menoja oli hänen iloisen elämänsä aikana ollut paljon, niin että noin kymmenen vuotta sitten tuo ennestään pantattu maatila oli joutunut velkaha'un alaiseksi ja uhkasi tulla myytäväksi pakkohuutokaupalla. Näissä perin vaikeissa oloissa ollen, ja arvellen, että holhuunalaseksi joutuminen, takavarikkoon kirjotus, matkustus tänne ja muut semmoiset ikävyydet eivät olleet seurauksia korkojen maksamatta jättämisestä, vaan siitä, että hän oli nainen, kirjotti Anna Dmitrievna rykmenttiin pojallensa, että tämä tulisi pelastamaan äitiänsä tästä surkeasta asiaintilasta. Huolimatta siitä, että Pjotr Vasiljevitshin palvelus oli onnistunut niin hyvin, että hän toivoi jo pian saavansa oman leipäkannikan, hän jätti kaikki, otti virkaeron ja kunnioittavaisena poikana, joka pitää ensimäisenä velvollisuutenaan turvata oman äitinsä vanhuutta (niinkuin hän aivan rehellisesti oli kirjeessään kirjottanutkin), saapui maalle.

Pjotr Vasiljevitsh, huolimatta rumuudestaan, kömpelyydestään ja änkytyksestään, oli sangen lujaperiaateinen ja harvinaisen käytännöllinen mies. Joten kuten pikku lainojen, uudistusten, pyyntöjen ja lupausten avulla hän esti maatilan joutumasta huutokaupalla myytäväksi. Tultuaan maanomistajaksi Pjotr Vasiljevitsh puki ylleen isän lammasnahkaturkin, joka oli säilynyt aitassa, hävitti vaunut ja tallihevoset, vierotti vieraat maatilaltaan, ojitti pellot, suurensi kylvön, vähensi arentimaita, omalla väellä kaadatti ja edullisesti möi metsän ja paransi niin asiat. Pjotr Vasiljevitsh oli tehnyt ja pitänyt sellaisen päätöksen, että kunnes kaikki velat tulevat maksetuiksi hän ei käytä muita vaatteita kuin isän turkkia talvella ja omaa ompelemaansa palttinanuttua kesällä, eikä ajele muuten kuin työrattailla ja työhevosilla. Tätä stoalaista elämäntapaa hän koetti saada käytäntöön koko perheessä, mikäli semmoista salli hänen jumaloiva kunnioituksensa äitiin. Vierashuoneessa hän änkyttäen, orjan tavalla kumarteli äitinsä edessä, täytti kaikki hänen toiveensa, torui niitä, jotka eivät noudattaneet Anna Dmitrievnan käskyjä; mutta omassa työhuoneessaan ja konttorissa hän pani hyvin lujille siitä, että hänen tietämättään oli tapettu ankka, taikka mies lähetetty Anna Dmitrievnan käskystä tiedustelemaan naapurin rouvan terveyttä, taikka tyttöjä laitettu ryytimaan kitkennästä metsään vattuja poimimaan.

Noin neljän vuoden kuluttua olivat kaikki velat maksetut ja Pjotr Vasiljevitsh teki matkan Moskovaan sekä palasi sieltä uudessa puvussa ja uusilla ajopelillä. Mutta tästä asiain kukoistavasta tilasta huolimatta hän pysyi entisissä stoalaisissa taipumuksissaan, joilla hän näytti kovasti ylpeilevän omaistensa ja vieraiden edessä, ja usein änkyttäen sanoi, että "joka todella tahtoo minua nähdä, hän tulee luokseni, vaikka olen lammasnahkaturkkiinkin puettu, ja syö minun hapankaaliani ja minun puuroani, niinkuin minäkin sitä syön". Hänen joka sanassaan ja liikkeessään ilmeni synkkä ylpeys, joka perustui siihen tietoon, että hän oli uhrautunut äitinsä vuoksi ja lunastanut maatilan, ja tuntui ylenkatse kaikkia muita kohtaan sen johdosta, etteivät nämä olleet mitään sentapaista saaneet aikaan.

Äiti ja tytär olivat keskenään aivan erilaisia luonteita ja muutenkin monessa suhteessa aivan erikaltaiset. Äiti oli yksi noita miellyttävimpiä, aina samalla tavalla seurassa suopean iloisia naisia. Kaikki mikä oli suloista ja iloista ilahutti todellisesti hänen mieltänsä. Vieläpä tuokin piirre, joka tavataan ainoastaan kaikkein hyväluontoisimmilla vanhoilla ihmisillä – nimittäin kyky nauttia iloitsevan nuorison näkemisestä, oli hänellä mitä suurimmassa määrässä vallalla. Hänen tyttärensä Audotja Vasiljevna oli päinvastoin luonteeltaan totinen, taikka oikeammin tuolla omituisella tavalla välinpitämättömän hajamielinen ja ilman mitään syytä kopeileva, jommoisia ovat tavallisesti naimattomat kaunottaret. Kun hän tahtoi olla iloinen, niin hänen ilonsa muodostui jollakin lailla kummalliseksi, ei sitä tiennyt nauroiko hän itselleen vai nauroiko sille, jonka kanssa puhui, vai nauroiko koko maailmalle, jota hän ei sentään varmaankaan aikonut. Usein minä ihmettelin ja kyselin itseltäni, mitä hän lie tarkottanut sanoessaan tällaisiakin lauseita: niin, minähän olen hirveän hyvän näköinen: kuinkas muuten, kaikkihan minuun rakastuvat, j.n.e. Anna Dmitrievna oli aina puuhailevainen: innolla harrasti talon ja pikku puutarhan sieventämistä, rakasti kukkia, kanarilintuja ja sieviä kapineita. Hänen huoneensa ja puutarhansa olivat pienet ja köyhänlaiset, mutta kaikki oli järjestetty ylen tarkasti, puhtaasti, ja kaikessa oli tuon keveän iloisuuden iloinen luonne, jota parhaiten ilmaisee sievä valssi taikka polkka. Sana leikkikalu, jota vieraat usein kehuakseen käyttivät, kuvasi sangen hyvin Anna Dmitrievnan pikku puutarhaa ja huoneustoa. Ja Anna Dmitrievna oli itsekin leikkikalu – pikkunen, heikko, tuorekasvoinen, sieväkätinen, aina iloinen ja aina siististi puettu. Ainoastaan hiukan liiaksi paisuneet tummat suonet hänen pikku käsillään häiritsivät tätä yleistä luonnekuvaa. Audotja Vasiljevna sitä vastoin ei tehnyt koskaan mitään, eikä ainoastaan ollut välittämättä mistään pikku kapineista tai kukkasista, vaan ei välittänyt kylläksi edes itsestään, ja aina juoksi pukeutumaan, kun tuli vieraita. Mutta ilmestyessään sitten pukeutuneena huoneeseen hän oli todella harvinaisen kaunis, lukuunottamatta tuota kaikille kauneille kasvoille yhteistä silmien ja hymyn kylmää, yksitoikkoista ilmettä. Hänen ylen säännölliset, ihanat kasvonsa ja hänen solakka vartalonsa tuntuivat aina puhuvan: "tässä olen, katsokaa nyt minua".

Mutta huolimatta äidin luonteen elävyydestä ja tyttären ulkomuodon hajamielisestä välinpitämättömyydestä, tuntui jokin puhuvan, että edellinen ei ole koskaan, ei ennen eikä nyt mitään rakastanut, paitsi tuommoista sievoista ja hauskaa, jotavastoin Audotja Vasiljevna oli yksi niitä luonteita, jotka kerran rakastuttuaan uhraavat koko elämänsä sille, johon ovat rakastuneet.

XXXIV

ISÄN NAIMINEN.

Isä oli neljänkymmenenkahdeksan vuotias, kun meni toisiin naimisiin Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.

Saavuttuaan keväällä yksin tyttöjen kanssa maalle oli isä, kuten kuvailen, siinä erikoisessa rauhattoman onnellisessa ja avomielisessä mielentilassa, jossa tavallisesti ovat kortinpelaajat keskeyttäessään pelinsä suuren voiton jälkeen. Hän tunsi, että oli vielä paljon käyttämätöntä onnea, jota hän, ellei tahtonut enää pelata, saattoi käyttää yleensä menestyksekseen elämässä. Sitä paitsi oli kevät, hänellä oli odottamattoman paljon rahoja, hän oli aivan yksin ja ikävöitsi. Neuvotellessaan Jaakon kanssa asioista ja muistaen tuon iankaikkisen maariidan Epifanovien kanssa sekä kaunottaren Audotja Vasiljevnan, jota hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt, kuvailen hänen sanoneen Jaakolle: "tiedätkös mitä, Jaakko hyvä, – sensijaan kuin aina vaan jatkamme tuota riitaa, eiköhän olisi parasta luovuttaa koko se peijakkaan maa heille, hä? mitä arvelet?..."

Kuvailen kuinka Jaakon sormet alkoivat kieltävästi kierrellä selän takana tämän kysymyksen kuultuansa ja kuinka hän todisteli, että "nähkääs meillähän se on oikeus puolellamme".

Mutta isä käski valjastaa hevonen, puki ylleen muodikkaan oliivin värisen palttoonsa, suki tukkansa jäännökset, ruiskautti hajuvettä nenäliinaansa, ja mitä parhaimmalla tuulella – kun tunsi menettelevänsä niinkuin ylhäiset herrat, ja erittäinkin, kun toivoi saavansa nähdä kauniin naisen, – ajoi naapuritaloon.

Tiedän ainoastaan, että isä ensi käynnillään siellä ei tavannut Pjotr Vasiljevitshia, joka oli mennyt työmaalle, ja siis seurusteli kahden tunnin ajan naisten kanssa. Voin kuvailla, kuinka hän lie tuhlaillut mairittelujaan, kuinka hän lumosi heitä, pehmeästi painellen permantoa vasten kenkäänsä, kuiskaellen ja tehden imeliä silmiä! Voin myöskin kuvailla, kuinka tuo iloinen eukko äkkiä rupesi hänestä pitämään ja kuinka tuo kylmä kaunotar elpyi hänen seurassaan. Kun piika hengästyneenä tuli juoksussa ilmottamaan Pjotr Vasiljevitshille, että vanha Irtenjev itse oli saapunut, niin kuvailen hänen vihasena vastanneen: – "entä sitten, vaikka onkin saapunut?" – ja kuinka hän sitten läksi kotiinpäin mahdollisimman hitaasti, ehkäpä vielä poikkesi ensin työhuoneeseensa, puki ylleen tahallaan likasimman nuttunsa ja lähetti kaikille sanan, ettei millään ehdoin saisi totella, jos naiset käskisivät valmistamaan päivälliseksi jotain erikoista.

Sittemmin näin usein isän tämän herra Epifanovin seurassa, ja senpä perustuksella elävästi kuvailenkin mielessäni minkälainen tämä ensi tapaaminen lienee ollut. Kuvailen, kuinka Pjotr Vasiljevitsh, huolimatta siitä, että isä ehdotti riidan ratkaistavaksi sovinnolla, pysyi sittenkin tyytymättömänä ja vihasena, kun oli uhrannut asemansa äidin hyväksi, mutta isä ei ollut mitään sentapaista tehnyt, – kuinka ei mikään voinut häntä kummastuttaa ja kuinka isä muka huomaamatta tätä nurpeutta oli leikkisä, iloinen ja kohteli häntä niinkuin ensiluokan pilanlaskijaa, mitä Pjotr Ivanovitsh toisinaan pahotteli, mutta toisinaan tahtomattaankin otti uskoakseen. Osaten kääntää kaiken leikiksi kutsui isä Pjotr Vasiljevitshia jostakin syystä överstiksi, ja vaikka herra Epifanov minun läsnä ollessani tavallista pahemmin änkyttäen ja kiukusta punastuen huomautti ei olevansa ö-ö-ö-översti vaan lu-lu-lu-luutnantti, niin isä viiden minutin kuluttua sittenkin jälleen nimitti häntä överstiksi.

Ljubotshka kertoi minulle, että kun meitä ei vielä ollut maalla, niin he joka päivä tapasivat Epifanoveja ja oli heillä ollut hyvin hauskaa. Isä osasi kaikki järjestää niin originellisesti, leikillisesti ja samalla yksinkertaisesti ja komeasti. Hän pani toimeen milloin metsästyksiä milloin kalastuksia milloin jonkinlaisia ilotulituksia, joissa Epifnnovit olivat läsnä. Ja olisi ollut vieläkin hauskempi, ellei olisi ollut tuota inhottavaa Pjotr Vasiljevitshia, joka murjotteli, änkytteli ja pilasi kaikki, – sanoi Ljubotshka.

Meidän tulomme jälkeen Epifanovit kävivät ainoastaan kaksi kertaa luonamme ja me kävimme kerran heidän luonaan. Mutta Pietarin päivän jälkeen, jolloin isän nimipäiviksi he ja suuri joukko muita vieraita oli kutsuttu luoksemme, keskeytyi seurustelumme Epifanovien kanssa jostakin syystä kokonaan, ja isä ainoastaan yksin kävi heillä.

Sinä lyhyenä aikana, jona näin isän yhdessä Dunitshkan kanssa, (joksi äiti nimitti tytärtään), ehdin tehdä seuraavia havaintoja: Isä pysyi yhä samassa onnellisuuden mielentilassa, jonka olin hänessä ihmeekseni nähnyt tulomme ensi päivänä. Hän oli niin iloinen, nuori, täynnä elämää ja onnea, että tämän onnen säteet levisivät kaikkialle ympäristöön ja ehdottomasti tarttuivat siihen. Hän ei liikahtanut askeltakaan Audotja Vasiljevnan luota, kun tämä oli huoneessa, puhui hänelle alituiseen niin imeliä mairittelusanoja, että minua hävetti hänen puolestaan, tai mykkänä katsoen Audotja Vasiljevnaan yskähteli ja nytkähytteli olkaansa kiihkeänä ja tyytyväisenä, puhuipa toisinaan hänen kanssaan hymyilevillä kuiskauksillakin; mutta kaiken sen hän teki noin vaan, piloilla, eli sillä ilmeellä, mikä hänellä tavallisesti oli kaikkein totisimmissakin asioissa.

Audotja Vasiljevna näytti ottaneen isältä tuon onnen ilmeen, joka tähän aikaan loisti hänenkin suurissa sinisissä silmissään melkein aina, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hänet äkkiä valtasi semmoinen ujous, että hyvin tuntien tämän tunteen, – minun oli häntä sääli ja teki kipeätä häntä nähdä. Semmoisina hetkinä hän näytti pelkäävän jokaista katsetta ja liikettä, hänestä näytti, että kaikkien silmät ovat kääntyneet ainoastaan häneen, että kaikki ajattelevat ainoastaan häntä ja pitävät hänen käytöstään kokonaan sopimattomana. Hän katsahteli kaikkiin pelästyneenä, veri vuoroin nousi vuoroin pakeni hänen kasvoistaan, ja hän rupesi ääneensä ja rohkeasti puhumaan enimmäkseen tyhmyyksiä, tietäen siitä itsekin ja tuntien, kuinka kaikki, isäkin, kuuntelevat hänen sanojaan, ja hän punastui vielä enemmän. Mutta semmoisissa tapauksissa isä ei huomannutkaan tyhmyyksiä, hän yskähteli vaan yhtä intohimoisesti ja iloisella ihastuksella katseli Audotja Vasiljevnaan. Minä panin merkille, että ujouden kohtaukset, joiden valtaan Audotja Vasiljevna tosin joutui ilman mitään syytä, toisinaan seurasivat heti sen jälkeen kuin isän läsnä ollessa oli mainittu jostain nuoresta ja kauniista naisesta. Nopeat ylimenot mietiskelystä siihen hänen outoon kömpelöön iloisuuteensa, josta jo olen puhunut, isän lempisanojen ja lausetapojen matkiminen, isän kanssa alotetun keskustelun jatkaminen muiden kanssa, kaikesta tuosta, ellei päähenkilönä olisi ollut minun isäni ja jos itse olisin ollut vanhempi, olisin voinut päästä perille isän ja Audotja Vasiljevnan välisestä suhteesta, mutta minä en siihen aikaan aavistanut mitään edes vielä silloinkaan, kun isä minun läsnä ollessani sai jonkinlaisen kirjeen Pjotr Vasiljevitshilta ja kovasti siitä sydämmistyi, sekä lakkasi Epifanoveilla käymästä aina elokuun loppuun asti.

Mutta elokuun lopussa hän uudestaan alkoi käydä naapurissa, ja vähää ennen meidän (Volodjan ja minun) lähtöämme Moskovaan ilmotti meille menevänsä naimisiin Audotja Vasiljevna Epifanovan kanssa.

XXXV

MITÄ ME UUTISESTA ARVELIMME.

Jo päivää ennen tätä virallista ilmotusta tiesivät talossa kaikki ja eri tavalla arvostelivat tätä seikkaa. Mimmi ei näyttäytynyt koko päivään huoneestaan ja itki. Katinka istui hänen seurassaan ja esiintyi vasta päivällisiksi, kasvoissa jokin loukkaantunut ilme, joka oli selvästi äidiltä lainattu; Ljubotshka sitä vastoin oli hyvin iloinen ja kertoi päivällisissä tietävänsä mainion uutisen, jota ei kuitenkaan sanonut kellekään ilmaisevansa.

– Ei ole mitään hyvää sinun uutisessasi, sanoi hänelle Volodja olematta lainkaan yhtä tyytyväinen: – jos voisit yleensä ajatella jotakin asiata totisesti, niin ymmärtäisit, että se on päinvastoin hyvinkin paha juttu.

Ljubotshka katsahti merkitsevästi ja ihmettelevästi häneen ja vaikeni. Päivällisen jälkeen Volodja aikoi ottaa minua kädestä, mutta arvatenkin pelästyen, että tuo voisi näyttää jonkinlaiselta hellyydeltä, koskettikin ainoastaan käsivarteeni ja nyykäytti päällään, että tulisin saliin.

– Totta tiedät mistä salaisuudesta Ljubotshka puhui? sanoi hän minulle päästyään varmuuteen siitä, että olimme kahden kesken.

Me puhelimme ani harvoin Volodjan kanssa kahden kesken, ainakin tärkeistä asioista, niin että kun semmoista sattui, me kumpikin tunsimme jonkinlaista keskinäistä kömpelyyttä ja silmissämme alkoivat "jänikset" hyppiä, kuten Volodja sanoi; mutta nyt vastaukseksi minun nolouteeni, joka näkyi silmistäni, hän herkeämättä katsoi totisesti suoraan silmiini, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "ei tässä nyt auta hävetä, veljeksiä me olemme ja meidän täytyy neuvotella keskenämme tärkeästä perheasiasta". Minä ymmärsin hänet, ja hän jatkoi:

– Isä aikoo mennä naimisiin neiti Epifanovin kanssa, tiesitkö?

Minä nyykäytin päätäni, sillä olin jo kuullut asian.

– Sehän on hirveän paha asia, jatkoi Volodja.

– Miksi niin?

– Miksi niin? vastasi hän kiukkuisesti: – on kai hyvin hauskaa saada enokseen tuollaista kaakkia, everstiä, ja tulla kaikkien niiden sukulaiseksi! Ja se Audotjakin saattaa vaan nyt näyttää hyvältä, mutta kuka hänet tietää mikä hänestä vielä tulee. Meille se nyt tosin voi olla yhdentekevää, mutta Ljubotshkan täytyy kohta astua seurapiireihin. Eipä se ole kovinkaan hauskaa, kun on sellainen belle mère, joka ei edes osaa hyvin ranskaa, ja mitä ihmeen tapoja se voi tytölle opettaa!

Niin merkilliseltä kuin tuntuikin, että Volodja näin rauhallisesti arvosteli isän vaalia, näytti hän minusta kuitenkin olevan oikeassa.

– Mistä syystä hän meneekään oikeastaan naimisiin? kysyin minä.

– Ne on pimeitä juttuja, hitto heidät tietää; tiedän ainoastaan, että Pjotr Vasiljevitsh on suostuttanut hänet naimisiin, on sitä vaatinutkin, – ja että isä ensin ei tahtonut, mutta sitten sai päähänsä olla muka ritarillinen; – sanalla sanoen: perin pimeitä juttuja! Vasta minä nyt olen ruvennut isää ymmärtämään, jatkoi Volodja: – näen kyllä, että hän on hyvä ja viisas mies, mutta siihen määrään kevytmielinen ja huikentelevainen, että... se on ihan ihmeellistä! hän ei voi kylmäverisesti nähdä naista. Tiedätkö, ettei hänen tutuistaan ole ainoatakaan naista, johon hän ei olisi ollut rakastunut. Voitko kuvailla, Mimmiinkin –

– Älä nyt?

– Ihan varmaan, vasta minä sen itsekin sain tietää; isä oli rakastunut Mimmiin, kun vielä oli nuori, kirjotteli sille runoja, ja jotain on heidän välillänsä ollut. Mimmi yhä vieläkin kärsii. – Ja Volodja rupesi nauramaan.

– Onko se todella mahdollista! sanoin minä ihmetellen.

– Ja pääasia, jatkoi Volodja uudestaan totisena ja äkkiä ruveten puhumaan ranskaksi: – mitä tulee koko sukumme sanomaan tämmöisestä avioliitosta! Tietysti he tulevat saamaan myös lapsia – –

Minua siihen määrään hämmästytti Volodjan terve järki ja kyky ajatella eteenpäin, etten tiennyt mitä vastata.

Samassa tuli Ljubotshka luoksemme.

– Te siis tiedätte? kysyi hän iloisena.

– Tiedämme, sanoi Volodja: – ihmettelen vaan, Ljubotshka: ethän sinä ole enää kapalolapsi, – mitä iloa sinulle voi olla siitä, että isä menee naimisiin jonkun lörpön kanssa?

Ljubotshkan kasvot menivät äkkiä totisiksi ja hän vaipui mietteihin.

– Volodja! miksi sanot "lörpön" kanssa? kuinka sinä uskallat niin puhua Audotja Vasiljevnasta? Koska isä ottaa hänet vaimokseen, niin eipä hän siis ole lörppö!

– Niin no, ei tosin ole, minä sanoin muuten vaan, mutta kuitenkin...

– Ei ollenkaan "mutta kuitenkin", keskeytti Ljubotshka kiivastuen: enpä minäkään moittinut sitä neitosta, johon sinä olit rakastunut: kuinka sinä siis voit puhua noin isästä ja kunniallisesta naisesta? Vaikka oletkin vanhin veli, mutta älä puhu minulle noin, et saa puhua!

– Miksi ei saa sanoa mielipidettään...?

– Ei saa sanoa mielipidettään, keskeytti Ljubotshka taas: – ei saa arvostella sellaista isää kuin meidän isämme on. Mimmi arvostelkoon, mutta et sinä, vanhin veli.

– Ei, tyttö rukka, sinä et vielä mitään ymmärrä, sanoi Volodja ylenkatseellisesti. Onko siinä mitään hyvää, että joku neiti Epifanov, Dunitshka, tulee sinulle äiti-vainajan asemaan?

Ljubotshka vaikeni hetkeksi, ja äkkiä tuli hänen silmiinsä kyyneleitä.

– Tiesin sinut ylpeäksi, mutta en olisi luullut noin ilkeäksi, sanoi hän ja läksi pois.

– Pulloon, sanoi Volodja, tehden kasvonsa naurettavan totisiksi ja silmänsä sameiksi. – Rupeeppa niiden kanssa väittelemään, jatkoi hän ikäänkuin moittiakseen itseään siitä, että oli alentunut keskusteluun Ljubotshkan kanssa.

Seuraavana päivänä oli huono sää, eikä ollut vielä isä eikä naisetkaan tulleet teenjuonnille, kun minä jo ilmestyin vierashuoneeseen. Yöllä oli ollut kylmä syyssade, taivaalla kulki nopeasti vielä jäännöksiä yöllisistä sadepäivistä, joiden läpi hohti himmeänä valokehänä jo jotenkin korkealla oleva aurinko. Oli tuulista, märkää ja koleata. Puutarhaan vievä ovi oli auki, terassin märkyydestä mustuneella permannolla tekivät yölliset sadelätäköt kuivumista. Tuuli kolisteli avattua ovea sen rautalankakoukusta, käytävät olivat märät ja likaset, vanhat koivut paljastuneine, valkeine oksineen, pensaat ja ruoho, – nokkoset, viinimarjat, seljapuu ja nurinpäin kääntyneet vaaleanviheriäiset lehdet viuhtoivat oksiaan ja olivat juurineen irtautumaisillaan maasta; lehmusaleasta päin lenteli keltasia pyöreitä lehtiä toinen toistaan tavotellen, kunnes kastuneina paneutuivat märkää maata vasten. Ajatuksissani vyörittelin isän tulevaa avioliittoa siltä kannalta kuin Volodja sitä katseli. Ei sisaren, ei meidän oma eikä isänkään tulevaisuus näyttänyt minusta suinkaan valoisalta. Minua vaivasi ajatus, että syrjäinen, vieras ja erittäinkin nuori nainen, olematta siihen lainkaan oikeutettu, äkkiä anastaa monessa suhteessa – kenen aseman? – jokin nuori neitonen anastaa äiti-vainajan aseman! Minua suretti ja isä tuntui yhä enemmän ja enemmän syylliseltä. Silloin kuului hänen ja Volodjan äänet viereisestä huoneesta. Minua ei haluttanut nähdä isää tällä hetkellä ja menin siis pois, mutta Ljubotshka tuli minua hakemaan ja ilmotti isän minua kyselevän.

Isä seisoi vierashuoneessa, nojaten kädellään pianoon. Hänen kasvoillaan ei enää ollut sitä nuoruuden ja onnen ilmettä, jota olin niissä koko aikana huomannut. Hän oli murheellinen. Volodja käveli piippu kädessä pitkin huonetta. Minä tulin isän luo ja me tervehdimme toisiamme.

– No, ystäväni, sanoi hän varmasti, pää pystyssä, ja sillä erityisellä nopealla äänellä, jolla tavallisesti puhutaan epämiellyttäviä, mutta muuttumattomiksi jääviä asioita: – kuten tiedätte, aikomukseni on mennä naimisiin Audotja Vasiljevnan kanssa, – Hän oli hetken aikaa vaiti. – En olisi milloinkaan tahtonut mennä naimisiin äidin jälkeen, mutta... tässä hän vähän pysähtyi: – mutta... mutta kohtalo näyttää tahtovan toisin. Dunitshka on hyväluontoinen, suloinen tyttö, eikä ole enää aivan nuorikaan; toivoakseni te tulette pitämään hänestä, lapset, ainakin hän teitä jo sydämmestään rakastaa, hän on hyvä. – Teidän on jo, sanoi hän kääntyen minun ja Volodjan puoleen ja puhui ikäänkuin kiirehtien, ettemme ennättäisi häntä keskeyttää: – teidän on jo aika matkustaa, mutta minä viivyn täällä uuteen vuoteen asti ja saavun Moskovaan – taas hän alkoi sopertaa – saavun sitten Moskovaan vaimoni ja Ljubotshkan seurassa. – Minun teki kipeätä nähdä isää ikäänkuin pelkäävänä ja syyllisenä edessämme; tulin likemmäksi häntä, mutta Volodja käveli pää painuksissa, yhä poltellen edes takasin.

– Niinpä niin, ystäväni, semmoisia vehkeitä se teidän isä-ukkonne on nyt pannut alkuun, päätti hän punastuen, yskähdellen ja tarjoten minulle ja Volodjalle käsiänsä. Kyyneleitä oli hänen silmissään, kun hän sanoi tätä, ja käsi, jonka hän ojensi huoneen toisessa päässä olevalle Volodjalle, näytti vähän vapisevan. Tämä vapiseva käsi koski kovin kipeästi minuun, ja mieleeni tuli outo ajatus, joka vielä enemmän liikutti minua, nimittäin että isä oli palvellut Napoleonin sotaretken aikana ja kuului olleen sangen urhoollinen upseeri. Minä tartuin hänen suureen, suonekkaaseen käteensä ja suutelin sitä. Hän puristi lujasti minun kättäni ja purskahti itkuun, otti Ljubotshkan mustan pään molempien käsiensä väliin ja alkoi suudella hänen silmiänsä. Volodja oli pudottavinaan piippunsa ja kumartuessaan sitä ottamaan pyyhki salaa nyrkillään kyyneleen silmästään, sekä pujahti kenenkään huomaamatta huoneesta.

XXXVI

YLIOPISTO.

Häät oli vietettävät kahden viikon kuluttua: mutta luennot alkoivat aikasemmin, ja me Volodjan kanssa matkustimme syyskuun alussa Moskovaan. Nehljudovit olivat jo myöskin palanneet maalta. Dmitri (jonka kanssa olimme erotessa päättäneet kirjottua toisillemme, mutta tietysti emme kertaakaan kirjottaneet), ajoi heti luokseni ja me suostuimme niin, että hän seuraavana päivänä saattaa minut yliopistoon ensi kertaa luentoja kuuntelemaan.

Oli kirkas, auringonpaisteinen päivä.

Heti kun astuin luentosaliin, tunsin kuinka olentoni katoaa mitättömäksi tässä ilosessa nuorisolaumassa, joka lainehtii kirkkaassa, suurien ikkunoiden läpi tulevassa päivänpaisteessa, meluten kaikissa ovissa ja käytävissä. Oleminen tämän äärettömän joukon jäsenenä tuntui aika miellyttävältä. Mutta minulla oli hyvin vähän tuttavia kaikkien näiden joukossa, ja niidenkin kanssa, jotka olivat tuttuja, rajottui tuttavuus päännyykäytyksiin ja sanoihin: "päivää Irtenjev!" Ympärilläni tervehdittiin, tungeskeltiin, kuului ystävyyden, hymyn, pilan sanoja joka taholta. Kaikkialla tunsin tuota nuorta seuraa yhdistävää sidettä, ja tunsinpa vielä, että tämä side oli ikäänkuin jättänyt minut ulkopuolellensa. Mutta tuo oli ainoastaan hetkellinen vaikutus. Siitä syntyneen harmin vuoksi minä päinvastoin rupesin pian ajattelemaan, että on hyväkin minun olla kuulumatta koko tähän seuraan, – että minulla pitääkin olla oma erikoinen piirini hienompia ihmisiä, ja istuin kolmannelle penkille, missä istuivat kreivi B., purooni Z., ruhtinas P., Iivin ja muita samallaisia herroja, joista Iivin ja kreivi B. olivat minulle tuttuja. Mutta nämätkin herrat katsoivat minuun niin, etten tuntenut kuuluvan heidänkään joukkoonsa. Aloin tarkastella mitä ympärilläni tapahtui. Semjonov, harmaine hiustupsuineen ja valkoisine hampaineen, istui takin napit auki jotenkin lähellä minua ja pulpettiin nojautuneena pureskeli kynää. Se kymnasisti, joka oli ensimäisenä suorittanut pääsytutkinnot, istui ensimäisellä penkillä poski yhä sidottuna mustalla liinalla ja leikki hopeaisen kellonavaimensa kanssa. Ikonin, joka sittenkin oli kuin olikin tullut ylioppilaaksi, istui ylimmällä penkillä sinisissä reunajuovaisissa housuissa, jotka peittivät koko saappaan. Hän huusi nauraen olevansa parnassilla. Ilinka, joka kumarsi minulle ihmeekseni ei ainoastaan kylmästi, vaan vieläpä ylenkatseellisestikin, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa olevamme täällä yhdenvertaisia, istui ihan edessäni ja pantuaan hyvin tuttavallisesti jalkansa pulpetille (luullakseni minun kustannukselleni), jutteli toisen ylioppilaan kanssa, silloin tällöin katsahdellen minuun. Vieressäni jutteli Iivinin joukkokunta ranskankielellä. Nuo herrat tuntuivat minusta ylen tyhmiltä. Jokainen sana, jonka kuulin heidän keskustelustaan, tuntui minusta ei ainoastaan typerältä, vaan väärin lausutultakin (ce n'est pas français, puhelin minä itsekseni), mutta taas Semjonovin, Ilinkan ja muiden asennot, puheet ja hommat tuntuivat minusta epähienoilta, sopimattomilta, ei "comme il faut".

Minä en kuulunut mihinkään joukkokuntaan, ja tuutien itseni yksinäiseksi ja kykenemättömäksi lähestymiseen, vihottelin itsekseni. Eräs ylioppilas edessäni olevalla penkillä puri kynsiään niin että sormien päät punersivat, ja tuo tuntui minusta niin vastenmieliseltä, että siirryin kauemmaksi hänestä. Muistan tänä ensi päivänä olleeni mieleltäni hyvin surullinen.

Kun professori tuli esille ja kaikki vaikenivat, muistan laajentaneeni satiirisen arvosteluni myöskin professoriin, ja minua oli hämmästyttävinään se, että hän alkoi luentonsa johdatuksella, jossa mielestäni ei ollut mitään järkeä. Olisin tahtonut, että luento olisi ollut alusta loppuun niin järkevä, ettei siitä olisi voinut ottaa pois eikä siihen lisätä ainoatakaan sanaa. Kun petyin, niin piirtelin vihkooni, joka oli kauniisti sidottu ja johon olin kirjottanut "ensimäinen luento", kahdeksantoista profiilia, jotka yhtyivät piiriin kukan tavalla, ja ainoastaan silloin tällöin olin liikuttavinani kättä paperilla, että professori olisi luullut minun kirjottavan muistiin. Tämän luennon kestäessä tulin siihen päätökseen, että on aivan tarpeetonta kirjottua kaikkea, mitä professori tulee puhumaan, ja sitä sääntöä noudatinkin luentojen päättymiseen asti.

Seuraavilla luennoilla en enää tuntenut itseäni niin yksinäiseksi, olin tehnyt tuttavuuksia, puristanut toverien kättä, keskustellut, mutta sittenkään ei minun ja toverien välillä syntynyt todellista lähestymistä, ja vielä useinkin sain siis sydämmessäni surra ja teeskennellä. Iivinien joukkokuntaan eli aristokraatteihin, joiksi heitä yleensä sanottiin, en voinut yhtyä, koska, mikäli nyt muistan, vierastelin heitä, ja tervehdin ainoastaan silloin kuin he minua tervehtivät, mutta he puolestaan näyttivät hyvin vähän kaipaavan minun tuttavuuttani. Enemmistön kanssa taas en yhtynyt aivan toisista syistä. Heti kun tunsin, että joku toveri alkoi minuun kiintyä, minä annoin hänen tietää käyväni päivällisillä ruhtinas Ivan Ivanovitshin luona, ja että minulla on omat vaunut. Tätä puhuin ainoastaan näyttäytyäkseni edullisemmalta puoleltani ja siinä tarkotuksessa, että toveri olisi minuun kiintynyt sen johdosta vielä enemmän; mutta melkein joka kerta kävi päinvastoin, niin että annettuani tietää sukulaissuhteestani ruhtinas Ivan Ivanovitshiin, toveri ihmeekseni muuttui äkkiä ylpeäksi ja kylmäksi.

Olipa joukossamme muiden muassa vapaata paikkaa nauttiva ylioppilas Operov, vaatimaton, hyvin lahjakas ja ahkera nuorukainen, joka tervehtiessään piti kättä aina lautana, kääntämättä sormia ja tekemättä kädellä mitään liikettä, niin että toverit joskus piloilla tarjosivat hänelle kättä samalla tavalla vastaan. Minä istuin meikein aina hänen viereensä ja usein puhelin hänen kanssaan. Operov miellytti minua erittäinkin niiden vapaiden mielipiteiden vuoksi, joita hän lausui professoreista. Hän arvosteli hyvin selvään ja tarkasti jokaisen professorin luennoimista, jopa joskus ivasikin heitä, mikä suuresti oudostutti ja hämmästytti minua, sanottu kun se oli hänen hiljaisella pikku äänellään, joka piiperti hänen pikkuruikkuisesta suustaan. Siitä huolimatta hän kuitenkin hyvin suurella huolella kirjotteli muistiin hienolla käsialallaan poikkeuksetta kaikki luennot. Me aloimme jo tutustua toisiimme, päätimme valmistua yhdessä, ja hänen pienet, harmaat lyhytnäköiset silmänsä alkoivat jo mielihyvällä kääntyä puoleeni, ilmestyessäni paikoilleni hänen viereensä. Mutta minä pidin tarpeellisena kerran keskustellessamme ilmottaa hänelle, että äitini oli kuollessaan pyytänyt isää olemaan panematta meitä valtionkouluun, ja että kaikki valtionkoulujen oppilaat saattoivat kyllä olla oppineita, mutta minusta nähden myös jotain toista, nimittäin ce ne sont pas des gens comme il faut, – sanoin minä änkyttäen ja tuntien jostakin syystä punastuvani. Operov ei vastannut mitään, vaan seuraavilla kerroilla hän ei tervehtänyt minua ensiksi, ei tarjonnut kättään eikä jutellut, ja kun istuin paikoilleni, niin hän, kumartaen päänsä sormen etäisyydelle vihoista, oli niitä tutkivinaan. Minä ihmettelin tätä Operovin aiheetonta kylmenemistä. Mutta pour un jeune homme de bonne maison pidin sopimattomana hieroa sovintoa vapaapaikkaa nauttivan ylioppilas Operovin kanssa, ja jätin hänet siis rauhaan, vaikka hänen kylmenemisensä tunnustaakseni minua suuresti suretti. Kerran saavuin ennen häntä, ja kun eräs mielikki professoreista oli luennoitseva, niin oli kokoontunut paljon semmoisiakin, jotka muuten eivät käyneet luennoilla, ja kaikki paikat näin ollen olivat otetut; minä istuin Operovin paikalle, asetin vihkoni pulpetille ja poistuin. Palattuani luentosaliin huomasin vihkoni muutetuiksi takimmaiselle pulpetille ja Operovin istuvan minun paikallani. Minä huomautin hänelle, että olin pannat siihen vihkoni.

– Mistä minä tiesin, vastasi hän punastuen ja katsomalla minuun.

– Toistan teille, että panin vihkoni tähän, sanoin uudelleen ja aloin tahallani kiivastua, aikoen pelottaa häntä urhoollisuudellani. – Kaikki sen näkivät, lisäsin minä ympärillä oleviin ylioppilaihin katsahtaen, mutta vaikka monet katsoivat uteliaina minuun, niin ei kukaan vastannut.

– Ei täällä paikkoja osteta, vaan se istuu, joka ennen ehtii, sanoi Operov vihasesti liikahtaen ja pahastuneena minuun vilkaisten.

– Se merkitsee, että te olette moukka, sanoin minä.

Operov taisi murahtaa jotakin semmoista kuin: "ja sinä olet tyhmä nulikka", mutta minä en sitä yhtään kuullut. Ehkä olisin sentään jotain vielä lisännyt, mutta samassa ovi aukeni ja professori ilmestyi sinisessä frakissa, kumarsi ja nopeasti meni kateederille.

Mutta ennen tutkintoja, kun minulle tuli luentovihot tarpeellisiksi, tarjosi Operov, muistaen lupauksensa minulle omat vihkonsa ja ehdotti, että lukisimme yhdessä.

XXXVII

SYDÄMMEN ASIOITA.

Sydämmen-asiain kanssa olin tänä talvena hyvinkin paljon tekemisissä. Olin näet kolmeen kertaan rakastunut. Kerran olin kovasti rakastunut erääseen hyvin täyteläiseen naiseen, joka minun läsnä ollessani ratsasti Freitagin manesissa, ja jonka tähden minä joka tiistai ja perjantai, eli niinä päivinä, joina hän ratsasti, ilmestyin manesiin häntä katsomaan, mutta joka kerta minä kovasti pelkäsin, ettei hän vaan huomaisi minua ja asetuin senvuoksi aina hyvin kauas hänestä, nopeasti pakenin sitä paikkaa, mistä hänen oli kulkeminen, ja huolimattomasti käännyin pois, kun hän sattui katsahtamaan minuun päin. Tästä syystä en edes tullut tarkemmin nähneeksi hänen kasvojaan, enkä tähän päivään asti tiedä, oliko hän todella kaunis vai ei.

Dubkov, joka oli sen naisen kanssa tuttu, tapasi minut kerran manesissa piiloutuneena lakeijain ja turkkien taakse, joita nämä pitelivät, ja saatuaan Dmitriltä kuulla tilani, tahtoi esittää minut tuolle amatsoonille, – josta niin pelästyin, että suinpäin hyökkäsin manesista ulos, ja pelosta, että hän oli sille jo maininnut minusta, en uskaltanut enää pistää jalkaani manesiin, en edes tulla lakeijoihin asti.

Kun rakastuin tuntemattomiin ja erittäinkin naimisissa oleviin naisiin, jouduin vielä tuhat kertaa pahemman ujouden alaiseksi kuin se, joka oli minut vallannut Sonitshkan edessä. Minä pelkäsin enin kaikesta maailmassa, että rakkauteni esine saisi tietää rakkaudestani tai edes olemassaolostanikin. Minusta näytti, että jos hän vaan olisi saanut tietää siitä tunteesta, joka minulla häntä kohtaan oli, niin se olisi ollut hänelle semmoinen loukkaus, jota hän ei olisi voinut koskaan anteeksi antaa. Ja kylläpä olikin asian laita semmoinen, että jos tuo amatsooni olisi päässyt perille, millä silmillä minä häntä lakeijain takaa katselin, ja kuinka minä kuvailin ryöstäväni hänet ja vieväni maalle, ehkä hänen loukkaantumisensa olisi ollutkin oikeutettu. Mutta selvästi en voinut käsittää, että tuntemalla minut hän ei vielä tarvinnut tuntea ajatuksiani, ja että ei siis olisi ollut mitään häpeällistä tutustua hänen kanssaan.

Toisen kerran rakastuin Sonitshkaan, kun tapasin hänet sisareni luona. Toinen rakkauteni häneen oli jo kauan sitten haihtunut, mutta minä rakastuin vielä uuden kerran häneen sen johdosta, että Ljubotshka antoi minulle vihkosen runoja, jotka Sonitshka oli jäljentänyt ja jossa vihossa Lermontovin "Demooni" oli muutamissa synkän rakkauden kohdissa alleviivotettu punasella läkillä ja kukkia sivujen väliin pistetty. Muistin, kuinka Volodja oli suudellut viime vuonna neitosensa kukkaroa. Minä koetin tehdä samaa, ja todellakin, kun ollessani illalla yksin huoneessani aloin haaveksien katsella kukkaa ja viedä sitä huulilleni, niin tulin jonkinlaiselle miellyttävälle itkupäälle ja olin uudestaan rakastunut, eli oikeastaan semmoista muutamien päivien kuluessa kuvailin.

Kolmannen kerran vihdoin rakastuin tänä talvena erääseen neitoseen, johon Volodjakin oli rakastunut ja joka kävi meillä. Tässä neitosessa muistaakseni ei ollut yhtään mitään kaunista, ainakaan ei sitä kaunista, joka tavallisesti oli mieleeni. Hän oli erään moskovalaisen etevän ja oppineen naisen tytär, pieni, laiha, päässä pitkät, englantilaiset kutrit ja profiili läpikuultava. Kaikki sanoivat, että tämä neiti on vielä äitiänsäkin oppineempi ja etevämpi; mutta tätä asiaa en minä voinut arvostella, sillä tuntien jonkinlaista jumaloivaa pelkoa hänen järkensä ja oppinsa edessä, olin ainoastaan yhden kerran puhunut hänen kanssansa ja silloinkin sanomattomalla vavistuksella. Mutta Volodjan ihastus – ja hän ihastusta osottaessaan ei milloinkaan välittänyt ympäristöstä – tarttui minuun semmoisella voimalla, että kiihkeästi rakastuin neitiin. Kun aavistin, että Volodja pahastuu, jos saa tietää, että "kaksi velimiestä oli rakastunut yhteen ja samaan neitiin", en puhunut hänelle mitään rakkaudestani. Minulle tuotti tässä tunteessa juuri se ajatus tyydytystä, että rakkautemme oli siihen määrään puhdas, ettemme riitaantuneet keskenämme vaikka sen esineenä oli sama ihana olento, vaan olimme kumpikin valmiit uhraantumaan toistemme hyväksi, jos se tulisi välttämättömäksi. Vaikka tosin mitä uhraantumiseen tuli, ei Volodja tainnut olla siihen niinkään valmis, sillä hän oli rakastunut niin kiihkeästi, että oli aikonut antaa korvalle ja vaatia kaksintaisteluun erästä todellista diplomaattia, jonka oli määrä mennä tuon neidin kanssa naimisiin. Mutta minun oli hyvin mieluista uhrata tunteeni, ehkä siksi, ettei se paljon vaivaa maksanut, koska olin ainoastaan yhden kerran antautunut hienoon keskusteluun tämän neidin kanssa klassillisen musiikin arvosta, ja rakkauteni kaikista ponnistuksista huolimatta haihtui seuraavalla viikolla.

XXXVIII

TANSSIAISISSA.

Huvitukset, joihin vanhempaa veljeäni matkien aijoin antautua ylioppilaaksi päästyäni, menivät tänä talvena kokonaan myttyyn. Volodja tanssi hyvin paljon, isä kävi myöskin tanssiaisissa nuoren vaimonsa kanssa; mutta minua luultavasti pidettiin joko liian nuorena taikka kykenemättömänä näihin huvituksiin, eikä kukaan esittänyt minua niille piireille, joissa tanssiaisia pantiin toimeen. Huolimatta avomielisyyden lupauksesta Dmitrille en sanonut hänelle enkä liioin kenellekään muulle, kuinka kovasti mieleni olisi tehnyt tanssiaisiin ja kuinka kipeästi minua kirveli se seikka, että minä unohdettiin ja näyttiin pidettävän vaan jonkinlaisena filosoofina, joksi minä juuri sen pakon vuoksi tekeydyinkin.

Mutta tänä talvena oli illanvietto ruhtinatar Kornakovin luona. Hän itse kutsui meidät kaikki ja muiden muassa minut, joten minun oli nyt ensi kertaa ajaminen tanssiaisiin. Ennen lähtöä tuli Volodja luokseni minun huoneeseeni ja tahtoi nähdä kuinka minä pukeudun. Minua suuresti kummastutti ja arvoitutti tämä hänen menettelynsä. Olin luullut, että halu näyttää kauniisti pukeutuneelta oli hyvin häpeällinen ja että sitä oli peittäminen; hän sitä vastoin piti tuota halua siihen määrään luonnollisena ja välttämättömänä, että ihan avomielisesti sanoi pelkäävänsä, etten minä vaan häpäisisi itseäni. Hän käski minun välttämättä vetää jalkaani kiiltonahkakengät ja kauhistui, kun aijoin panna käteeni säämiskähansikkaita: hän ripusti kellonvitjani jollakin omituisella tavalla, ja vei mukaansa Kuznetskin kadulle parturille. Tukkani kiharrettiin. Volodja astui syrjälle ja katseli minua vähän loitompata.

– Kas nyt on hyvä, mutta ettekö todellakaan voi saada noita tupsuja silitetyiksi? sanoi hän kääntyen tukanlaittajan puoleen.

Mutta vaikka M-r Charles olisi kuinkakin kummallisilla ja limaisilla essensseillä voidellut tupsujani, ne sittenkin kohosivat heti kun panin hatun päähäni, ja yleensäkin näytti minusta kiharrettu pääni paljon rumemmalta kuin ilman kiharoita. Ainoa pelastukseni oli tekeytyä leväperäiseksi ja huolimattomaksi. Ainoastaan siinä muodossa saattoi ulkomuotoni näyttää joltakin.

Volodja taisi olla samaa mieltä, koska pyysi minun hävittää kiharrus, ja kun sen tein, enkä sittenkään näyttänyt kauniilta, ei hän enää katsonut minuun, vaan koko matkan Kornakoviin asti pysyi vaiteliaana ja surullisena.

Kornakoville tulin Volodjan kanssa sangen rohkeana; mutta kun ruhtinatar sitten pyysi minua tanssimaan, ja minä vaikka olin tullut juuri tanssimisen aikeissa, en sanonut tanssivani, niin aristuin sen johdosta taas, ja jäätyäni yksin tuntemattomien ihmisten loukkoon jouduin tuohon tavalliseen mahdottomaan, yhä kasvavaan ujoudentilaan. Minä seisoin mykkänä samalla paikalla koko illan.

Valssin aikana yksi ruhtinattarista lähestyi minua ja tuolla koko perheelle omituisella virallisella ystävyydellä kysyi minulta, miksi en tanssi? Muistan kuinka minä tällöin aristuin, mutta kuinka samalla aivan tahtomattani kasvoilleni levisi itsetyytyväinen hymy ja minä aloin puhua ranskaksi mitä pöyhkeimmillä lauseilla semmoista lorua, jota nytkin vielä kymmenien vuosien kuluttua häpeän muistaa. Varmaankin oli minuun musiikki sillä tavoin vaikuttanut, – oli kiihottanut hermoni ja toivoakseni tehnyt kuulumattomaksi vähemmän selvän osan puheestani. Minä löpisin jotain ylhäisimmästä seurapiiristä, sen miesten ja naisten tyhjyydestä, ja laskettelin sellaista puuta heinää, että piti vihdoin pysähtyä kesken lausetta, jota ei ollut enää mitään mahdollisuutta lopettaa.

Tuo yksin jo rotunsakin puolesta seurusteluun taipuisa ruhtinatar hämmästyi ja katsahti moittien minuun. Minä vaan hymyilin. Tällä kriitillisellä hetkellä Volodja, joka huomattuaan minun kiihkeän puheeni tahtoi luultavasti tietää, millä viisauksilla minä lunastan itseäni vapaaksi tanssista, lähestyi meitä yhdessä Dubkovin kanssa. Huomattuaan minun hymyilevät kasvoni ja ruhtinattaren säikähtyneen ilmeen ja kuultuaan sitten sen kauhean lorun, jolla puheeni lopetin, hän punastui ja kääntyi pois. Ruhtinatar myöskin nousi ja läksi luotani. Minä sittenkin hymyilin, mutta samalla niin kovasti kärsin tästä tyhmyydestäni, että olisin ollut valmis vajoomaan maan alle, ja että minun oli välttämätöntä hinnalla millä hyvänsä ruveta liikkumaan ja puhumaan jotain, tullakseni ulos siitä asemasta, jossa olin. Lähestyin senvuoksi Dubkovia ja kysyin montako valssia hän oli suorittanut hänen kanssaan. Olin näet olevinani muka leikkisä ja iloinen, mutta oikeastaan rukoilin vaan apua siltä samalta Dubkovilta, jolle olin huutanut: "suu kiinni!" päivällisillä Jahrin ravintolassa. Dubkov ei ollut kuulevinaan ja kääntyi toiseen päin. Koetin lähestyä Volodjaa ja sanoin hänelle yli voimain koettaen antaa äänelleni pilan väreen: – "No mitä, Volodja, tokko olet väsynyt?" Mutta Volodja katsahti minuun ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: – "etpä sinä puhu tuolla lailla, kun olemme kahden kesken", ja sanaakaan sanomatta lähti luotani, nähtävästi peläten, etten minä vielä takertuisi hänen seuraansa.

"Nyt siis jo veljenikin hylkää minut!" ajattelin minä.

Minulla ei kuitenkaan riittänyt voimaa lähteä tanssiaisista. Synkkänä seisoin loppuun asti samalla paikalla, ja vasta kun kaikki pois lähtiessä tungeskelivat eteisessä, ja lakeija auttaessaan palttoota ylleni satutti sillä lakkini reunaan, niin että tämä nousi, minä itku kurkussa rupesin luonnottomasti nauramaan, ja kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen sain kuin sainkin sanotuksi: "comme c'est gracieux!"

JUOMINGIT.

Vaikka Dmitrin vaikutuksen alaisena en vielä ollutkaan antautunut tavallisiin ylioppilashuvituksiin, joita sanottiin vifteiksi, tulin jo tänä talvena kerran tilaisuuteen ottamaan osaa siihen iloon, mutta siitä ei jäänyt minulle aivan mieluista muistoa. Näin se oli.

Vuoden alussa, kerran luennolla, paroni Z., pitkä, vaaleaverinen, sangen totisen näköinen, säännöllisen kasvoinen nuori mies kutsui meidät kaikki luokseen viettämään toveri-iltamaa. "Meidät kaikki" merkitsi enemmän tai vähemmän comme il faut vaatimuksia täyttäviä toveruksia, joiden joukkoon tietysti eivät kuuluneet Grappit, ei Semjonovit, ei Operovit, eivätkä nuo muut puolivillaiset herrat. Volodja hymähti ylenkatseellisesti, kun sai kuulla minun lähtevän ensikurssilaisten viftiin: mutta minä puolestani odotin harvinaista ja suurta huvia tästä minulle vielä tuntemattomasta ajanvietosta, ja määräaikana, täsmälleen kello kahdeksan, saavuin paroni Z:n luo.

Paroni Z. otti vastaan vieraita valkosessa liivissä, takin napit auki, pienenlaisen rakennuksen valaistussa salissa ja vierashuoneessa. Hänen vanhempansa olivat luovuttaneet juhlaa varten koko illaksi päähuoneet. Käytävässä näkyi uteliaiden palvelustyttöjen hameita ja päitä ja ruokasalissa vilahti jokin rouva, jonka otaksuin itse paronittareksi. Vieraita oli noin parikymmentä henkeä, kaikki ylioppilaita, paitsi herra Frostia, joka oli tullut yhdessä Iivinien kanssa, ja muuatta pitkää, punatukkaista siviliherraa, joka oli kemujen johtajana ja esitettiin kaikille paronin sukulaisena ja entisenä tarttolaisena ylioppilaana. Liian kirkas valaistus ja tavallinen virallinen huoneiden järjestys vaikuttivat alussa niin kylmentävästi koko nuorisoon, että kaikki pysyttelivät seinämillä, lukuunottamatta muutamia uskalikkoja ja tarttolaista ylioppilasta, joka jo oli avannut liivinsä napit ja näytti olevan läsnä yhtaikaa jokaisessa huoneessa ja joka huoneen joka nurkassa, ja tuntui täyttävän koko huoneen soinukkaalla, miellyttävällä, milloinkaan vaikenemattomalla tenorillaan. Toverit sitä vastoin olivat enimmäkseen vaiti ja sävyisästi keskustelivat professoreista, tieteistä, tutkinnoista tai yleensä totisista ja mieltä kiinnittävistä asioista. Kaikki erotuksetta tirkistelivät tuon tuostakin ruokasalin ovelle päin, ja salaamisesta huolimatta oli kaikkien kasvoilla kysymys: "eiköhän jo olisi aika alkaakin." Minustakin näytti, että oli jo aika alkaa, ja odotin tätä alkua maltittomalla innolla.

Teenjuonnin jälkeen, jota lakeijat kantoivat vieraiden eteen ympäri huonetta, kysyi tarttolainen ylioppilas Frostilta venäjäksi:

– Osaatko laittaa boolia, Frost?

– O ja! vastasi Frost saksaksi, mutta tarttolainen kysyi häneltä taas venäjäksi.

– Ryhdyppä siis laittamaan (he sinuttelivat toisiaan entisinä Tarton ylioppilaina), ja Frost rupesi pitkin askelin kulkemaan vierashuoneesta ruokasaliin ja ruokasalista vierashuoneeseen, ja pian ilmestyi pöydälle suuri soppavati, jonka päällä kolmen ristikkäin asetetun ylioppilasmiekan varassa seisoi kymmenen naulan painoinen sokeritoppa. Paroni Z. kulki tällä välin herkeämättä vieraan luota vieraan luo, jotka olivat kokoontuneet vierashuoneeseen katsomaan soppavatia, ja liikkumattomin, totisin kasvoin puhui kaikille melkein yhtä ja samaa: "hyvät herrat, juokaamme yleinen veljenmalja, eihän meidän kurssillamme muuten synny mitään toveruutta. Avatkaa toki takkinne, tai riisukaa ne kokonaan, niinkuin hän tuolla." Tarttolainen ylioppilas oli todellakin riisunut takkinsa ja käärinyt hihansa valkosia kyynäspäitä ylemmäksi, sekä seisten tanakasti hajareisin paraikaa sytytteli soppavatiin kaadettua rommia.

– Hyvät herrat, sammuttakaa kynttilät! huusi tarttolainen äkkiä niin tarmokkaan äänekkäästi, ettei olisi voinut kuulua kovemmalta, jos olisimme kaikki suu auki yhtaikaa kiljuneet. Mutta me katselimme äänettöminä soppavatia ja tarttolaisen valkoista paitaa, ja tunsimme ratkaisevan juhlahetken tulleen.

– Löschen sie die Lichter aus, Frost! huusi tarttolainen uudelleen, tällä kertaa saksaksi, koska taisi olla ylen innoissaan. Frost ja me muut rupesimme sammuttamaan kynttilöitä. Huoneeseen tuli pimeä, ainoastaan valkoset hihat ja kädet, jotka kannattivat miekkain päällä olevaa sokeritopanpäätä, olivat sinertävän liekin valaisemat. Äänekäs tarttolaisen tenori ei ollut enää yksinäinen, sillä huoneen kaikissa nurkissa oli alettu puhua ja nauraa. Monet riisuivat takkinsa (erittäinkin ne, joilla oli hienot ja moitteettoman puhtaat paidat), minä tein samoin, ja ymmärsin, että nyt se oli alkanut. Vaikka mitään erikoisen hauskaa ei vielä ollut, olin kuitenkin lujasti vakuutettu siitä, että kyllä siitä hyvä tulee jahka vaan juomme lasillisen tuota juomaa.

Juoma kypsyi. Tarttolainen ylioppilas kaateli sitä laseihin, ja kaatelipa paljon syrjäänkin, sekä huusi: "no nyt, hyvät herrat, alkakaamme." Kun olimme jokainen ottaneet käsiimme täyteen kaadetut tahmeat lasit, virittivät ylioppilas ja Frost saksalaisen laulun, jossa usein toistettiin huudahdusta juhhei! me aloimme kaikki epätasaisesti laulaa mukana, kilistelimme laseja, jotain huusimme, ylistimme juomaa, jota joimme käsi kierrettynä toverin käden ympäri, tai ilman tätä temppua. Nyt ei ollut enää mitään odotettavaa, vifti oli täydessä menossa. Olin juonut jo kokonaisen lasin, minulle kaadettiin toinen, ohimoissani jyskytteli, ympärilläni kuului huutoja ja naurua, mutta ei sittenkään tuntunut hauskalta, olinpa päinvastoin vakuutettu siitä, että minun ja muiden oli ikävä, vaan että pidimme jostakin syystä tarpeellisena teeskennellä, että oli hyvin hauskaa. Teeskennellä ei tarvinnut ainoastaan tarttolainen ylioppilas: hänen kasvonsa kävivät yhä punasemmiksi ja hänen äänensä oli yhä kuuluvampi, hän täytteli kaikille tyhjät lasit ja kaateli yhä enemmän pöydälle, joka oli tullut joka paikasta imeläksi ja tahmeaksi. En muista enää, mitkä asiat seurasivat toisiansa, muistan ainoastaan, että minä tänä iltana hirveästi rakastin tarttolaista ylioppilasta ja Frostia, opin ulkoa saksalaisen laulun, ja suutelin heitä molempia imeliin huuliin; muistan myöskin, että samana iltana vihasin tarttolaista ylioppilasta ja aijoin paiskata häntä vastaan tuolin, mutta pidätin itseni; muistan, että paitsi tuota kaikkien ruumiinjäsenten tottelemattomuutta, jota olin kokenut myöskin noissa päivällisissä Jahrin ravintolassa, minun särki ja pyörrytti niin päätäni, että kovasti pelkäsin heti kuolevani; muistan vielä, että me jostakin syystä istuimme kaikki lattialle ja käsiämme huitoen ja laulaen kansanlaulua Volgasta matkimme soutamista, ja että minä silloin ajattelin sitä aivan tarpeettomaksi tempuksi; muistan edelleen että minä permannolla maaten painin mustalaispainia, nyrjäytin jollekin kaulanikaman ja ajattelin, että tuota ei olisi tapahtunut, ellei hän olisi ollut humalassa; muistan, että syötiin illallista ja juotiin vielä jotakin toista juomaa, – että minä kävin pihalla virkistymässä, – että päähäni tuntui kylmältä, – että lähtiessä oli hirveän pimeä, että vaunujeni astinlauta oli tullut viettäväksi ja liukkaaksi, eikä Kuismasta voinut pidellä, koska hän oli tullut heikoksi ja heilui kuin ruoko; mutta myös muistan erittäinkin, että tänä iltana kaiken aikaa tiesin menetteleväni hyvin tyhmästi, kun teeskentelin iloa ja olin muka rakastavinani juomista ja olevinani aivan selvä, ja myöskin lakkaamatta tunsin muidenkin menettelevän hyvin tyhmästi, kun teeskentelivät samaa. Minusta näytti, että jokaisen oli samoin epämieluista olla kuin minunkin, mutta kun jokainen luuli yksin tuntevansa tätä epämiellyttäväisyyttä, niin jokainen myöskin piti velvollisuutenaan teeskennellä iloa ollakseen häiritsemättä yleistä iloa: tämän ohella pidin, ihmeellistä kyllä, velvollisuutenani teeskennellä yksistään siitäkin syystä, että soppavatiin oli ajettu kolme pullollista samppanjaa, à kymmenen ruplaa, ja kymmenen pullollista rommia à neljä ruplaa, mikä teki yhteensä seitsemänkymmentä ruplaa, illallista laskematta. Olin aivan varma, että asian laita oli tämmöinen. Senpä vuoksi minua seuraavan päivän luennolla suuresti kummastutti, kun toverini, jotka olivat illalla olleet paroni Z:n luona, eivät lainkaan hävenneet muistella mitä olivat siellä suoritelleet, vaan päinvastoin kertoivat illan tapahtumista tahallaan niin ääneen, että muut ylioppilaat saattoivat kuulla. He kehuivat juominkeja suuremmoisiksi, sanoivat että tarttolaiset ovat niissä asioissa mestareja, ja että paronin luona oli juotu neljäkymmentä pullollista rommia kahteenkymmeneen mieheen, joista miehistä monet olivat jääneet pöytien alle. En voinut käsittää, minkä vuoksi he tätä kertoivat ja laskettelivat lisäksi vielä valeitakin.

XL

YSTÄVYYS NEHLJUDOVIEN PERHEEN KANSSA.

Tänä talvena tapasin hyvin usein sekä Dmitriä itseään, joka kävi tuon tuostakin meillä, että myös koko heidän perhettään, johon olin alkanut kiintyä.

Nehljudovilaiset – äiti, täti ja tytär – viettivät kaiket illat kotona ja ruhtinatar rakasti, että iltasin hänen luokseen kokoontui nuorisoa, semmoisia miehiä, jotka pystyivät – kuten hän sanoi – viettämään koko illan ilman kortteja ja tansseja. Mutta arvatenkin oli tämmöisiä miehiä harvassa, koskapa minä, joka kävin heidän luonaan melkein joka ilta, harvoin tapasin siellä vieraita. Olin läheltä tutustunut tämän perheen jäseniin, heidän erilaisiin tunnelmiinsa, olin jo päässyt heidän keskinäisten suhteittensakin perille, tottunut heidän huoneihinsa ja huonekaluihin, ja kun ei ketään vieraita ollut, tunsin itseni peräti vapaaksi, lukuunottamatta niitä tilaisuuksia, jolloin jäin kahden kesken Varinkan seuraan. Minusta yhä näytti, että hän, ollen rumanpuoleinen neiti, olisi kovin halunnut, että olisin häneen rakastunut. Mutta jo tämäkin tukaluus alkoi mennä ohitse. Hän osotti kyllin selvään hänelle olevan yhdentekevää puhuiko hän minun, vai veljensä, vai Ljubov Sergejevnan kanssa, niin että vihdoin totuin katsomaan häneen luonnollisesti, niinkuin tavalliseen ihmiseen, joka ei mitenkään häpeä osottaa sitä iloa, minkä hänen seuransa hänelle tuottaa. Tuttavuutemme kestäessä hän kaiken aikaa esiintyi minun silmissäni – päivin: milloin hyvin rumana, milloin rumanpuoleisena neitinä, mutta hänen suhteensa en kertaakaan kysellyt itseltäni, olenko rakastunut vai en. Joskus kyllä puhelin välittömästi hänen itsensä kanssa, mutta useimmiten kuitenkin puhelin hänen kanssaan kääntyen Ljubov Sergejevnan tai Dmitrin puoleen, ja tämä jälkimäinen puhelutapa minua erittäin miellytti. Minulle tuotti suurta tyydytystä jutella hänen läsnä ollessaan, kuulla hänen laulavan ja yleensä tietää hänen olemisestaan samassa huoneessakin, jossa itse olin; mutta ajatus siitä, millaiseksi suhteeni Varinkaan vastaisuudessa muodostuu, ja entinen aikomukseni uhrautua ystäväni hyväksi, jos tämä rakastuu sisareeni, tuli enää harvoin mieleeni. Jos tämmöiset ajatukset juolahtivatkin päähäni, niin tuntien tyytyväisyyttä nykyisyyteen tahtomattanikin karkotin tulevaisuuden ajatukset.

Tästä läheisestä tutustumisesta huolimatta pidin välttämättömänä velvollisuutenani peittää Nehljudovien koko joukkokunnalta ja erittäinkin Varinkalta varsinaisia tunteitani ja mielihalujani, koetinpa päinvastoin osottaa itseäni ihan toiseksi nuoreksi mieheksi kuin oli se, mikä todellisuudessa olin, jopa semmoiseksi joutumista todellisuudessa ei olisi voinut ollakaan. Koetin näyttäytyä tuliseksi, innostuvaksi, huudahtelin ihastuksesta, tein innokkaita kädenliikkeitä, kun jokin minua muka hirveästi miellytti, samalla kun koetin näyttäytyä välinpitämättömäksi jokaiseen todella kummallisempaan asiaan, jonka näin tai josta minulle kerrottiin: koetin esiintyä ilkeänä ivaajana, jolla ei ole mitään pyhää, ja samalla myös hienona havaintojen tekijänä: koetin esiintyä loogillisena kaikissa teoissani, tarkkana ja täsmällisenä elämässä, ja samalla kuitenkin kaikkea aineellista halveksivana. Voin rohkeasti väittää olleeni todellisuudessa paljoa parempi kuin se outo olento, jota koetin itsestäni saada; mutta sittenkin, semmoisenakin miksi tekeydyin, kiintyivät Nehljudovit minuun, eivätkä onnekseni näyttäneet uskovan valheolentooni. Ljubov Sergejevna oli ainoa, joka piti minua mitä suurimpana egoistina, jumalattomana pilkkaajana, eikä tuntunut rakastavan minua. Hän kinaili usein kanssani, suuttui ja hämmästytti minua katkonaisilla, kaikkea yhteyttä vailla olevilla lauseillaan. Mutta Dmitri pysyi häneen yhä entisissä kummallisissa, enemmän kuin ystävällisissä suhteissa eikä sanonut kenenkään ymmärtävän Ljubov Sergejevnaa, joka muka teki hänelle hyvin paljon hyvää. Ja tämä heidän keskinäinen ystävyytensä yhä entiseen tapaan katkeroitti koko perhettä.

Varinka, jutellessaan kerran kanssani tästä kaikille meille käsittämättömästä liitosta, selitti sen näin:

– Dmitri on itserakas. Hän on liian ylpeä, ja niin viisas kuin onkin, pitää hyvin paljon ylistyksestä ja ihailusta, tahtoo aina olla ensimäinen, mutta täti kaikessa viattomuudessaan on hänen ihailijansa eikä ole kyllin hienotunteinen peittääkseen tätä ihailuaan, joten tulee imarrelleeksi Dmitriä, ei kyllä teeskennellysti vaan aivan tosissaan.

Tämä väite painui mieleeni, ja kun myöhemmin sitä seuloin, en voinut olla ajattelematta, kuinka viisas Varinka sentään oli, jonka johdosta mielihyvällä enensin hänelle arvonantoani. Tämmöisiä arvon-enennyksiä havaitun järkevyyden ja muiden siveellisten ansioiden perustuksella tein kyllä mielihyvällä, mutta kuitenkin jonkinlaisella ankaralla punnitsemisella, enkä koskaan päästänyt itseäni innostumaan ja nostamaan arvonantoani huippuunsa. Niinpä kun Sofia Ivanoviin, joka saattoi väsymättä hänestä puhua, minulle kertoi miten Varinka neljä vuotta sitten lapsena maalla oli kerran luvatta antanut kaikki vaatteensa ja kenkänsä talonpoikaislapsille, niin että vaatteita piti sitten hakea takasin, en minä heti pitänyt tätä tapausta arvon-enennystä ansaitsevana, vaan mielessäni ivasin häntä tuommoisen epäkäytännöllisen katsantotavan johdosta.

Kun Nehljudoveilla oli vieraita, joskus muiden muassa myös Volodja ja Dubkov, vetäysin minä tyytyväisenä ja kotolaisen rauhallisella tunteella viimeiselle taka-alalle, en puhellut, vaan ainoastaan kuuntelin mitä muut puhuivat. Ja kaikki mitä muut puhuivat, näytti minusta niin uskomattoman typerältä, että hengessäni ihmettelin, kuinka niin viisas, loogillinen nainen kuin ruhtinatar ja koko hänen perheensä, saattoi kuunnella semmoisia loruja, vieläpä vastata niihin. Jos olisin silloin huomannut verrata näitä loruja, joita muut puhuivat, siihen mitä puhuin itse, kun ei heitä ollut, en varmaankaan olisi ihmetellyt. Vielä vähemmin olisin ihmetellyt, jos olisin päässyt käsittämään, että meidän omat kotolaiset – Audotja Vasiljevna, Ljubotshka ja Katinka – olivat juuri samallaisia naisia kuin kaikki muut, ei ollenkaan ala-arvoisempia, ja olisin muistanut, kuinka Dubkov, Katinka ja Audotja saattoivat pitkinä iltoina jutella keskenään iloisesti hymyillen; kuinka Dubkov melkein joka kerta ja milloin minkin tekosyyn nojalla alkoi tuntehikkaasti deklamoida: "Au bouquet de la vie, infortuné convive..." tai kohtia "Demoonista", ja yleensä millä innolla ja mitä tyhmyyksiä he puhuivat monta tuntia peräkkäin.

Tietysti vieraiden läsnäollessa Varinka tuli minua vähemmin huomanneeksi kuin ollessani kahden kesken, ja silloin ei luettu ääneen eikä soiteltu, joka muuten oli niin hauskaa. Seurustellessaan vieraiden kanssa hän menetti minusta nähden parhaimman puolensa – tuon rauhallisen järkevyytensä ja luonnollisuutensa. Muistan miten hänen keskustelunsa teatterista ja ilmasta veljeni Volodjan kanssa minua oudostuttivat. Tiesin Volodjan välttävän ja halveksivan banaalisuutta enemmän kuin mitään muuta maailmassa, samoin Varinkakin aina nauroi teeskenneltyä mielenkiintoa "ilma"-keskusteluissa y.m., – mutta miksi he yhteen tultuaan molemmat alituiseen puhuivat mitä joutavinta roskaa, ja ikäänkuin häpesivät toistensa puolesta? Joka kerta tämmöisten keskustelujen jälkeen minä itsekseni vihottelin Varinkalle, seuraavana päivänä laskin pilaa eilisistä vieraista, mutta olon Nehljudovien perhepiirissä tunsin vielä hauskemmaksi.

Miten olikaan, aloin tuntea huvittavammaksi seurustella Dmitrin kanssa hänen äitinsä vierashuoneessa, kuin kahden kesken Dmitrin kanssa.

XLI

YSTÄVYYS NEHLJUDOVIN KANSSA.

Juuri tähän aikaan riippui ystävyyteni Nehljudovin kanssa enää vaan hiuskarvasta. Olin jo liian kauan arvostellut häntä ollakseni näkemättä hänessä vikoja; mutta nuoruuden alkuaikoina me rakastamme ainoastaan intohimon perustuksella, ja siksi ainoastaan täydellisiltä näyttäviä ihmisiä. Mutta heti kun intohimon usva alkaa vähitellen häipyä tai sen läpi tahtomattammekin arvostelun selvät säteet välkähtävät ja me näemme intohimomme esineen sen oikeassa valossa, ansioineen ja puutteineen, niin puutteellisuudet, odottamatta esiin tulleina, kouraantuntuvina, liioteltuina pistävät silmiimme, uutuuden viehätys ja toivo, että joku toinen ihminen saattaa silti olla täydellinen, edistävät kylmentymistämme jopa vastenmielisyyttäkin entistä intohimomme esinettä kohtaan, ja säälimättä me heitämme sen luotamme ja kiirehdimme uutta täydellisyyttä hakemaan. Ettei minun käynyt juuri samoin suhteissani Nehljudoviin, siitä saan kiittää hänen itsepintaista, pedantillista, enemmän järkiperäistä kuin sydämmellistä kiintymystänsä minuun, jota en olisi mitenkään kehdannut pettää. Paitsi sitä meitä liitti toisiimme tuo merkillinen avomielisyyden lupauksemme. Erottuamme me ikäänkuin pelkäsimme jättää toinen toisemme valtaan kaikkia noita toiselle uskottuja ja itseä hävettäviä siveys-salaisuuksia. Toiselta puolen taas tuo avomielisyyden periaatteemme, kuten molemmat näimme, ei enää pitkään aikaan tullut välillämme noudatetuksi, vaan päinvastoin häiritsi meitä ja synnytti outoja keskinäisiä suhteita välillemme.

Dmitrin luona tapasin tänä talvena melkein joka kerta hänen ylioppilastoverinsa, Bezobedovin, jonka kanssa hän luki yhdessä. Bezobedov oli pienenläntä, rokonarpinen, laiha mies, jonka kädet olivat aivan pienet ja syyläin peittämät, tavaton tukka aina kampaamatonna, vaatteet aina repaleisina; hän oli likanen, sivistymätön ja huonopäinenkin. Dmitrin välit hänen kanssaan, samoin kuin Ljubov Sergejevnankin kanssa olivat minulle käsittämättömät. Ainoa perustus, jolla hän oli saattanut valita tuon miehen kaikkien toveriensa joukosta ja tehdä sen kanssa ystävyyden liiton, saattoi olla ainoastaan se, että rumempaa ulkonäköä kuin Bezobedovilla ei ollut yhdelläkään ylioppilaalla koko yliopistossa. Mutta arvatenkin juuri siitä syystä halusi Dmitri, kaikille vastahakoon, osottaa juuri tuolle olennolle ystävyyttä. Kaikissa heidän väleissään tuntui Dmitrin ylpeä tunne: "Kas minulle on yhdentekevää mitä miehiä te olette, minulle ovat kaikki yhdenarvoiset, ja kun häntäkin rakastan, niin se merkitsee, että hänkin on hyvä."

Ihmettelin, miten hän jaksoi alituiseen pakottaa itseänsä, ja miten Bezobedov parka kesti tukalaa asemaansa. Koko tuo ystävyys oli minulle ylen vastenmielinen.

Kerran tulin Dmitrin luo viettääkseni illan yhdessä hänen äitinsä vierashuoneessa, jutellaksemme ja kuunnelluksemme Varinkan laulua tai lukua; mutta Bezobedov jo istui ylhäällä. Dmitri vastasi minulle jyrkällä äänellä, ettei voinut tulla alas, koska, kuten näin, hänellä oli vieraita.

– Ja mitä hauskuutta siellä on? lisäsi hän: – paljon parempi on kun jäämme tänne rupattelemaan.

Vaikkei minua lainkaan haluttanut viettää paria tuntia Bezobedovin seurassa, en kuitenkaan rohjennut yksin mennä vierashuoneeseen, ja harmitellen ystäväni omituisuuksille istuin äänetönnä keinutuoliin keinumaan. Hirveästi vihottelin Dmitrille ja Bezobedoville siitä, että he olivat riistäneet minulta ilon oleskella alhaalla; odotin vaan milloin Bezobedov lähtee, ja apein mielin kuuntelin heidän keskusteluaan. "Mainion suloinen vieras! Istu vaan sen kanssa!" ajattelin minä, kun lakeija toi teetä ja Dmitrin oli noin viisi kertaa pyytäminen Bezobedovia ottamaan lasia, koska ujo vieras piti velvollisuutenaan alussa kieltäytyä ja sanoa: "ottakaahan te ensin." Dmitri, ihan selvästi pakottaen itseään, huvitteli vierastaan puhelulla, johon koki kaikin tavoin ja useaan kertaan vetää myös minut osalliseksi. Minä murjotin synkkänä ja vaiteliaana.

"Älä koetakaan tehdä semmoista naamaa, ettei muka kukaan aavistaisi sinun ikävöivän", käännyin minä ajatuksissani Dmitrin puoleen, yhä vaijeten ja tasaisesti kiikkuen edestakasin keinutuolissa. Jonkinlaisella mielihyvällä minä yhä enemmän kiihdytin itsessäni mykkää vihaa ystävääni kohtaan. – "Kylläpä olet pöllö, ajattelin minä hänestä: – voisit viettää hauskasti illan omien kotolaistesi seurassa, mutta ei, siinä se istuu mokomankin elukan seurassa, ja aika vaan rientää, kohta on jo myöhäistä mennä vierashuoneeseen", – ja minä mulkoilin ystävääni puhtainta sappea. Hänen kätensä, koko asentonsa, kaulansa, ja erittäinkin niskansa ja polvensa inhottivat ja loukkasivat minua siihen määrään, että olisin suurella nautinnolla tällä hetkellä tehnyt hänelle vaikka mitä pahaa.

Vihdoin Bezobedov nousi lähteäkseen, mutta Dmitri tietysti ei voinut heti päästää noin miellyttävää vierasta: tarjosi hänelle yösijaa, johon Bezobedov onneksi ei kuitenkaan suostunut, vaan läksi.

Saatettuaan hänet Dmitri palasi ja vähän itsetyytyväisesti hymyillen ja hieroen yhteen käsiänsä, – luultavasti senkin johdosta, että oli kuin olikin pitänyt päänsä, ja myöskin sen johdosta, että oli vihdoin päässyt ikävästä, – alkoi kävellä pitkin huonetta, tuon tuostakin minuun vilkaisten. Hän inhotti minua yhäkin enemmän. "Kuinka se uskaltaa kävellä ja hymyillä!" ajattelin minä.

– Miksi vihottelet? sanoi Dmitri äkkiä, pysähtyen eteeni.

– En lainkaan vihottele, vastasin minä niinkuin aina tällaisissa tapauksissa vastataan: – minua vaan harmittaa, että sinä teeskentelet sekä minun, että Bezobedovin, että itsesikin edessä.

– Mitä joutavia! En teeskentele koskaan kenenkään edessä.

– Minä en ole unohtanut avomielisyyden lupaustamme ja puhun siis suoraan. Olen vakuutettu, sanoin minä, ettet voi sietää tuota Bezobedovia, niinkuin en minäkään, sillä hän on tyhmä ja herraties mitä, mutta sinä vaan haluat kopeilla hänen kustannuksellaan.

– En vähintäkään! Ja ensiksikin, Bezobedov on perin hyvä mies...

– Mutta minä sanon: kopeilet! Sanonpa vielä, että sinun ystävyytesi Ljubov Sergejevnaan perustuu myöskin siihen, että hän pitää sinua jumalana.

– Sanoinhan sinulle, että ei perustu.

– Mutta minä sanon, että perustuu, sillä semmoista olen itsekin kokenut, vastasin minä pidätetyn harmin kiihkeydellä ja haluten avomielisyydelläni saattaa hänet aseettomaksi: olen sanonut ja sanon vieläkin, että aina kuvailen rakastavani niitä ihmisiä, jotka puhuvat minulle miellyttävää, mutta kun tutkin asiaa tarkemmin, niin huomaan, ettei oikeata ystävyyttä välillämme olekaan.

– Ei, jatkoi Dmitri, vihaisella liikkeellä oikaisten kaulustansa: kun minä rakastan, niin eivät ylistykset eikä moitteet voi tunnettani muuttaa.

– Se ei ole totta; olenhan sinulle tunnustanut, että kun isäni sanoi minua heittiöksi, niin minä jonkun aikaa vihasin häntä ja halusin hänen kuolemaansa, samoin sinäkin...

– Puhu sinä vaan omasta puolestasi. Hyvin ikävä on, jos olet sellainen...

– Päinvastoin, kiljasin minä hypähtäen keinutuolista ja raivokkaan urhoollisena katsoen häntä silmiin; tuo oli huonosti sanottu; etkös ole puhunut minulle veljestä, – enpä minä sitä sinulle muistuta, sillä se olisi epärehellistä, etkös ole puhunut... mutta kyllä minä sanon sinulle miten sinua nyt ymmärrän...

Ja haluten pistää häntä vielä enemmän kuin hän oli minua pistänyt, aloin hänelle todistaa, ettei hän rakasta ketään, ja lausuin julki kaiken sen, jossa luulin olevani oikeutettu häntä moittimaan. Olin hyvin tyytäväinen siihen, että olin kaikki sanonut, aivan unohtaen, että tämmöisen paljastuksen ainoa hyväksyttävä tarkotus saattoi olla se, että hän tunnustaisi virheensä, joista minä huomautin, mutta tuo tarkotus ei missään tapauksessa voinut toteutua tällä hetkellä, jolloin hänen mielensä oli kiihottunut. Rauhallisena ollessaan, jolloin hän todella olisi voinut tunnustaa, en olisi koskaan hänelle tätä sanonut.

Väittelymme alkoi jo muuttua riidaksi, kun Dmitri samassa vaikeni ja meni toiseen huoneeseen. Minä rupesin menemään hänen perässään ja jatkoin puhettani, mutta hän ei vastannut minulle. Tiesin, että hänen vikojensa luetteloon oli otettu myöskin pikastuminen, ja nyt hän sitä karkotteli luotaan. Minä kiroilin mielessäni kaikkia hänen luettelojaan.

Siihenpä nyt oli tuonut meidät tuo periaate: sanoa toiselle kaikki mitä tunsimme, eikä koskaan kellekään kolmannelle puhua toisistamme. Innostuen avomielisyyteemme olimme joskus tunnustaneet toisillemme häpeällisimpiäkin seikkoja, omaksi vahingoksemme sekottaen usein pelkkiä mielessä herääviä, ohimeneviä ajatuksia todellisiin pahoihin haluihin ja tuntoihin, kuten oli esimerkiksi se minkä olin äsken hänelle sanonut; silläpä nämä tunnustukset eivät liittäneet meitä lujemmin toisiimme, vaan päinvastoin kuivattivat ystävyyttämme ja edensivät meitä toisistamme. Ja nyt itserakkaus ei sallinut hänen tehdä kaikkein tyhjänpäiväisintä tunnustusta, ja riidan tulessa me käytimme hyväksemme niitä aseita, joita itse olimme ennen toisillemme antaneet ja jotka haavottivat hirmuisen kipeästi.

XLII

ÄITIPUOLI.

Vaikka isä oli aikonut tulla vaimoineen Moskovaan vasta uuden vuoden jälkeen, tuli hän jo lokakuussa syksyllä, jolloin oli vielä erinomainen metsästyksen aika. Isä sanoi muuttaneensa aikeensa, koska hänen asiansa oli tuleva senatissa esille; mutta Mimmi kertoi Audotja Vasiljevnan siihen määrään ikävöineen maalla ja niin usein puhuneen Moskovasta ja tekeytyneen niin sairaaksi, että isä vihdoin oli päättänyt hänen pyyntönsä täyttää. – "Sillä hän ei ollut koskaan isää rakastanut, vaan oli ainoastaan soitellut rakkauttaan kaikkien korviin ja pyrkinyt vaan rikkaihin naimisiin", lisäsi Mimmi haaveksivalla huokauksella, ikäänkuin olisi sanonut: "toista olisi ollut, jos se mies olisi osannut panna arvoa eräille muille naisille."

Nuo eräät muut naiset tekivät kuitenkin vääryyttä Audotja Vasiljevnalle; tämän rakkaus isään, intohimoinen, uhrautumiseen alistuva rakkaus ilmeni joka hänen sanastaan, katseestaan ja liikkeestään. Mutta tämmöinen rakkaus ei häntä lainkaan estänyt, samalla kun hän toivoi pysyä yhdessä jumaloitsemansa miehen kanssa, myöskin toivomasta erikoisempaa päähinekoristetta madame Annetten makasiinista, harvinaisella, sinisellä strutsin sulalla varustettua hattua ja sinistä venetsialaista samettipukua, joka olisi taiteellisesti paljastanut hänen siron, valkean rintansa ja käsivartensa, mitkä olivat tähän saakka olleet näkymättöminä kaikille muille paitsi miehelle ja piijoille. Katinka oli tietysti äitinsä puolella, mutta meidän ja äitipuolemme välillä syntyi heti hänen tulonsa päivästä alkaen jonkinlaiset merkilliset leikkisät välit. Kohta hänen astuttuaan alas vaunuista Volodja, tehden kasvonsa totisiksi ja silmänsä sameiksi, kumarrellen ja lyöden kantapäitänsä yhteen, lähestyi hänen kättänsä ja sanoi ikäänkuin jotakuta matkien:

– Minulla on kunnia sanoa äitikulta tervetulleeksi ja suudella hänen kättään!

– Vai niin, siinähän on oma rakas poikaseni! sanoi Audotja Vasiljevna vetäen suunsa kauniiseen, yksitoikkoiseen hymyyn.

– Älkääpä unohtako toistakaan poikaistanne, sanoin minä, myöskin suudellen hänen kättään ja tahtomattani matkien Volodjan ilmettä sekä puhetta.

Jos me ja äitipuoli olisimme olleet varmat keskinäisestä ystävyydestämme, olisi tämä ilme voinut tarkottaa tavallisten rakkaudenilmaisutapojen halveksimista; jos olisimme päinvastoin olleet jo vihamieliset toisillemme, olisi se voinut tarkottaa ivaa taikka teeskentelyn halveksimista, tai halua peittää läsnäolevalta isältä todellisia suhteitamme; mutta semmoisena kuin tuo ilme nyt esiintyi – joka muuten oli erittäin Audotja Vasiljevnan makuun – ei se merkinnyt yhtään mitään, vaan ainoastaan peitti kaikkien suhteiden täydellistä puutetta. Myöhemmin olen usein huomannut muissakin perheissä, kun jäsenet tuntevat, etteivät välit tule olemaan aivan eheitä, – tuommoisia pilapuheille rakennettuja tekosuhteita; ja juuri nuo suhteet tahtomattammekin vakaantuivat meidän ja Audotja Vasiljevnan välillä. Me emme melkein milloinkaan päässeet niiden ulkopuolelle, olimme aina teeskennellyn kohteliaita hänelle, puhuimme ranskaa, harppailimme, kumartelimme, ja sanoimme häntä nimellä chère maman, johon hän aina vastasi samantapaisilla pienillä pilapuheilla ja kauniilla, yksitoikkoisella hymyllään. Ainoastaan tuo itkupussi Ljubotshka hanhenjalkoinensa ja yksinkertaisine puheineen kiintyi äitipuoleen ja yritteli sangen lapsekkaalla, joskus kömpelölläkin tavalla lähestyttää häntä muuhunkin perheeseemme; silläpä myöskin ainoa henkilö koko maailmassa, johon Audotja Vasiljevnalla lukuunottamatta isää oli pisarakaan kiintymystä, oli Ljubotshka. Audotja Vasiljevna osotti hänelle jonkinlaista kiihkeätä ihailua ja arkaa kunnioitusta, joka suuresti ihmetytti minua.

Alkuaikoina Audotja Vasiljevna nimitti itseään mielellään äitipuoleksi ja viittaili siihen, miten aina lapset ja talonväki tekee vääryyttä äitipuolille ja kuinka tukalaksi tämän olo sen johdosta käy. Mutta vaikka hän edeltäpäin aavisti tämän olon tukaluutta, ei hän tehnyt mitään sen asian hyväksi: ei hellitellyt tätä, ei hyväillyt tuota, ei välttänyt toruilemista, mikä kuitenkin olisi hänelle ollut helppoa, koska hän oli luonteeltaan anteeksiantavainen ja hyvin hyvä. Eikä hän ainoastaan ollut tätä tekemättä, vaan, edeltäpäin peläten asemaansa, asettui kenenkään hyökkäämättä puolustusasemaan, pitäen itseselvänä, että kaikki talonväki oli paneva parastaan saattaakseen hänelle mielikarvautta, ja näki kaikessa tahallista loukkaamisen halua sekä piti parhaana kärsiä nurkumatta; mutta tuolla toimettomuudellaan hän ei niittänyt rakkautta, vaan tylyyttä. Sitä paitsi puuttui häneltä niin täydellisesti tuota meidän kodissamme korkeimpaan määräänsä kehittynyttä ymmärtämisen taitoa, josta jo olen puhunut, ja hänen tapansa olivat niin vastakkaiset niille tavoille, jotka olivat meidän kodissamme juurtuneet, että jo yksistään tämäkin seikka vaikutti hänen vahingokseen. Meidän täsmällisessä, siistissä kodissamme hän eli aina niinkuin olisi vastikään sinne saapunut, nousi ja pani maata milloin varhain milloin myöhään, söi päivällistä milloin yhdessä milloin erikseen, välistä ihasteli välistä taas ei ihastanut, kävi melkein aina, milloin ei ollut vieraita, puolipukeissa, ujostelematta näyttäytymästä meille jopa palvelijoillekin alushameisillaan, ainoastaan vaippa hartioilla, käsivarret paljaina. Alussa tämä tapain yksinkertaisuus miellytti minua, mutta sitten hyvinkin pian juuri tämä yksinkertaisuus vaikutti, että kadotin viimeisenkin kunnioituksen häneen. Vielä enemmän meitä ihmetytti se, että hän oli vieraiden läsnä ollessa ihan toinen nainen kuin ilman vieraita: vieraiden aikana hän oli nuori, terve ja kylmä kaunotar, joka oli komeasti puettu, ei tyhmä eikä älykäs, mutta ilomielinen; kun taas vieraita ei ollut, hän oli vanhanpuoleinen, väsynyt, puvussaan huolimaton, ikävöivä, vaikka tosin rakastava nainen. Usein, kun hän suu hymyssä, posket pakkasesta punasina, onnellisena kauneutensa tiedosta palasi joltakin visiitiltä, ja otettuaan hatun päästään, katsahti peiliin, taikka kun hän suhahteleva, avokaulainen tanssiaispuku yllä, ujostellen ja samassa ylpeillen palvelijain edessä kulki vaunuihinsa, taikka kun hän kotona pikkuiltamissamme esiintyi korkeakaulaisessa silkkipuvussa, jotain hienoja pitsejä vaaleata kaulaa vasten, ja hymyili sivuilleen tuolla kauniilla yksitoikkoisella hymyllään, ajattelin minä häntä katsoessani, mitäpä sanoisivatkaan kaikki hänen ihailijansa, jos olisivat nähneet häntä semmoisena kuin minä häntä näin, kun hän iltasilla jäätyään kotiin, kahdentoista jälkeen odotteli miestään klubista, yllään jokin kapotti, tukka sukimatonna, varjona kulkien heikosti valaistuissa huoneissa! Hän tuli välistä pianon ääreen ja kasvot ponnistuksesta rypyssä soitti ainoan osaamansa valssin, milloin taas otti käteensä romaanin ja luettuaan pari sanaa keskeltä viskasi sen pois, milloin taas, herättämättä palvelijoita, meni ruokakaapin luo, otti sieltä kurkun ja kylmää vasikanpaistia ja söi sitä seisaaltaan, milloin jälleen, väsyneenä, ikävöiden, ilman tarkotusta harhaili huoneesta huoneeseen. Mutta enin kaikesta meitä edensi toisistamme tuo ymmärtämisen puute, joka etupäässä ilmausi hänelle ominaisessa tavassa osottaa alentuvaista huomiota, kun hänen kanssaan puhuttiin asioista, joita hän ei ymmärtänyt. Ei tosin voinut lukea hänen viakseen, että hän oli tietämättään tehnyt itselleen tavan kevyesti hymyillä yksistään huulilla ja kallistaa päätänsä, kun hänelle puhuttiin asioista, jotka eivät kiinnittäneet hänen mieltänsä (ja paitsi häntä itseään ja hänen miestään ei häntä mikään kiinnittänyt), mutta tuo hymy ja tuo pään kallistaminen oli usein toistettuna sietämättömän kyllästyttävää. Myös oli hänen iloisuutensa, jolla hän ikäänkuin teki pientä pilaa hänestä itsestään ja koko maailmasta, vähän kömpelöä eikä tarttunut kehenkään; hänen tunteellisuutensa oli liian äitelää. Ja kiusallisinta oli, ettei hän ujostellut alituisesti puhua kelle tahansa rakkaudestansa mieheensä. Vaikkei hän valehdellutkaan sanoessaan koko elämänsä olevan rakkaudessa mieheensä, ja vaikka hän sen koko elämällään kyllä todistikin, niin meidän käsittääksemme oli tuommoinen ujostelematon, alituinen vatkuttaminen omasta rakkaudestaan inhottavaa, ja me häpesimme hänen puolestaan, kun hän puhui siitä syrjäisten kuullen, häpesimme vielä enemmän kuin häpesimme hänen tekemiään ranskankielen virheitä.

Hän rakasti miestään enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja mies myös rakasti häntä, erittäinkin alku-aikoina ja milloin näki hänen olevan muidenkin mieleen. Hänen elämänsä ainoa tarkotus oli miehensä rakkauden omistaminen; mutta hän näytti aivan kuin tahallaan panevan parastansa tehdäkseen juuri sitä, mikä oli hänen miehelleen vastenmielistä, mutta hän teki sitä kuitenkin tarkotuksessa todistaa juuri rakkautensa ja alttiutensa voimaa.

Isä rakasti koreita pukuja, rakasti nähdä häntä seuroissa kaunottarena, joka herätti ylistystä ja ihailua: mutta hänpä muka isän tähden luopui halustaan korupukuihin ja totutteli itseään istumaan alituiseen kotona harmaassa puserossa. Isä, joka oli aina pitänyt vapautta ja tasa-arvoisuutta kotisuhteiden välttämättömänä ehtona, toivoi, että hänen lempityttönsä Ljubotshka ja hyväluontoinen nuori vaimo todellisesti kiintyvät toisiinsa; mutta Audotja Vasiljevna "altistui" ja piti välttämättömänä osottaa talon oikealle emännälle, joksi hän Ljubotshkaa nimitti, kömpelöä kunnioitusta, joka kipeästi loukkasi isää. Isä oli tänä talvena pelannut paljon, loppupuolella oli paljon kadottanutkin, ja tapansa mukaan, tahtomatta sekottaa peliään perhe-elämän asioihin, salasi sekä voittojaan että tappioitaan kaikilta kotolaisilta. Mutta Audotja Vasiljevna "uhrautui"; joskin aivan kipeänä, jopa lopputalvella raskaudentilassakin ollen, hän piti velvollisuutenaan, harmaa pusero yllä, tukka kampaamatonna, vaikka neljän aikaan aamulla, horjuen mennä isää vastaan, kun tämä toisinaan paljon kadotettuaan väsyneenä, nolona palasi klubista. Audotja Vasiljevna tiedusteli häneltä hajamielisenä oliko hänellä ollut pelionnea ja teeskennellyllä huomiolla, päätä puistaen kuunteli hänen tilintekojaan klubista ja hänen sadannen kerran lausuttuja pyyntöjään, ettei häntä milloinkaan kotona odotettaisi. Siitä huolimatta, ja vaikka voitto tai tappio, josta isän koko omaisuus riippui, ei lainkaan kiinnittänyt Audotja Vasiljevnan mieltä, hän kuitenkin edelleen otti joka yö isää vastaan, kun tämä palasi klubista. Noihin kohtaamisiin saattoi hänet uhrautumishalunsa rinnalla tosin myöskin salainen mustasukkaisuus, josta hän mitä suurimmassa määrässä kärsi. Ei kukaan maailmassa olisi voinut saada häntä uskomaan, että isä palasi noin myöhään todellakin klubista eikä rakastajattaren luota. Hän koetti lukea miehensä kasvoista tämän rakkaussalaisuuksia; mutta voimatta mitään lukea antautui huokaillen jonkinlaiseen surun nautintoon ja onnettomuutensa miettimiseen.

Näiden ja monien muiden alituisten uhraantumisten johdosta alkoi siinä tavassa, millä isä kohteli vaimoaan tämän talven loppukuukausina, jolloin hän oli paljon kadottanut ja siksi oli enimmäkseen pahalla tuulella, tuntua tuontuostakin hiljaista vastenmielisyyttä, sitä hillittyä inhoa rakastettuun olentoon, joka tahtomattakin esiintyy haluna tehdä kaikkia mahdollisia pikku mielenharmia tuolle olennolle.

XIII

UUSIA TOVEREITA.

Talvi oli kulunut huomaamatta ja jo taas lumi alkanut sulaa. Yliopiston ilmotustaululle oli jo naulittu luettelo tutkintojen järjestyksestä, kun äkkiä todella hoksasin, että minun oli annettava vastauksia kahdessatoista eri aineessa, joissa olin kuunnellut luentoja, mutta joista en ollut ainoatakaan todella kuunnellut, sitä vähemmin pannut paperille taikka valmistanut tutkintoa varten. Merkillistä, ettei niin selvä kysymys kuin: miten minun käy tutkinnossa? ollut kertaakaan mieleeni juolahtanut. Mutta tänä talvena olin ollut niin sakeaan usvaan kietoutunut, nauttiessani vaan siitä että olin suuri ja "comme il faut", – että tuon kysymyksen muistuessa minä vaan vertasin itseäni tovereihini ja ajattelin: aikovathan nekin suorittaa, mutta eihän niistä ole vielä puoletkaan "comme il faut", siis minulla on etuja heidän rinnallaan, jotka takaavat, että minun käy hyvin. Menin luennoille ainoastaan siksi, että olin siihen tottunut ja että isä kehotteli minua. Sitäpaitsi oli minulla paljon tuttujakin, joten yliopistossa olo oli usein hauskaakin. Pidin tuosta luentosalien melusta, puhelusta, naurusta, – rakastin luennon aikana, istuen viimeisellä penkillä, professorin yksitoikkoisen äänen uinuttamana mietiskellä jotakin, tai tarkastella tovereita; rakastin myöskin pistäytyä jonkun toverin kanssa ravintolaan ja palata sieltä varovasti raottaen ovea ja pujahtaen takaisin luentosaliin, rakastin myöskin ottaa osaa vallattomuuksiin, kun ylioppilasjoukot nauraen ja meluten tungeskelivat käytävissä. Tuo kaikki oli ylen hauskaa.

Kun kaikki jo alkoivat käydä ahkerammin luennoilla, kun fysiikan professori lopetti luentokurssinsa ja jätti hyvästi tutkintoihin asti, kun ylioppilaat jo kokosivat muistiinpanovihkojaan ja alkoivat eri ryhmissä valmistua tutkintoon, silloin minäkin arvelin, että taitaa olla aika ryhtyä toimeen. Operov, jonka kanssa me yhä tervehdimme toisiamme, mutta olimme muuten mitä kylmimmissä suhteissa, kuten jo olen sanonut, tarjosi minulle omat vihkonsa, vieläpä ehdotti, että kävisimme niiden mukaan kurssin läpi yhdessä muiden ylioppilaiden kanssa. Minä kiitin häntä ja suostuin, toivoen tämän kunnianosotuksen johdosta kokonaan sopivamme hänen kanssaan entiset erimielisyytemme, mutta pyysin ainoastaan, että kokoonnuttaisiin aina minun luokseni, koska minulla oli hyvä kortteeri.

Minulle vastattiin, että ruvetaan valmistumaan vuorotellen milloin yhden milloin toisen luona, mihin vaan on lyhyempi matka. Ensimäisellä kerralla kokoonnuttiin Zuhinin luo. Hänellä oli pieni, väliseinällä erotettu huone suuressa talossa Trubetskoin bulevardilla. Ensi määräpäivänä tulin myöhään, kun luku oli jo alkanut. Pieni huone oli kokonaan tupakin savun, vieläpä mahorkan vallassa, jota Zuhin itse poltti. Pöydällä oli tuoppi viinaa, tirrikka, leipää, suolaa ja lampaan-reisiluu.

Nousematta seisaalleen Zuhin tarjosi minulle viinaa ja kehotti riisumaan takkini.

– Ette taida olla tottunut tämmöiseen kestitykseen, lisäsi hän.

Kaikki olivat likasissa karttuunipaidoissa, irtonaiset rintapaidat näkyvissä. Koettaen olla ilmaisematta ylenkatsettani heihin minä riisuin takkini ja heittäysin toverillisesti sohvalle. Zuhin luki vihkojen mukaan, toiset pysäyttelivät häntä kysymyksillään, joihin hän vastasi ytimekkäästi, viisaasti ja täsmällisesti. Aloin kuunnella, ja ymmärtämättä paljoakaan, kun en ollut edellistä kuullut, tein kysymyksen minäkin.

– Ohhoh, ettehän te voi kuunnella, kun ette tuota tiedä, sanoi Zuhin: – minä annan teille vihot, niin käytte läpi huomiseksi; eihän siitä selittämisestä muuten ole hyötyä.

Häpesin tietämättömyyttäni, ja samalla tuntien Zuhinin huomautuksen olevan paikallaan, lakkasin kuuntelemasta ja aloin tehdä havaintoja näistä uusista tovereista. Luokiteltaessa ihmisiä comme-il-faut ja ei comme-il-faut ihmisiin, nuo näyttivät kuuluvan toiseen luokkaan ja herättivät siis minussa ei ainoastaan ylenkatsetta vaan myöskin personallista vastenmielisyyttä, erittäinkin koska he, olematta comme il faut, sittenkin pitivät minua vaan vertaisenaan, vieläpä hyväntahtoisesti asettuivat jonkinlaisiksi suojelijoikseni. Tuota inhoa herättivät minussa erittäinkin heidän jalkansa ja likaset kätensä purtuine kynsineen, sekä Operovin pikkusormen pitkä kynsi, ja heidän punertavat paitansa, ja irtonaiset rinnustimensa, ja haukkumasanansa, joilla he osottivat, toinen toisilleen hellyyttä, ja likanen huone, ja Zuhinin tapa alituiseen niistää nenäänsä painamalla sormea toista sierainta vasten, ja erittäinkin heidän omaperäinen puhetapansa, jossa sanoilla oli omituiset korkonsa ja sovitut painonsa.

Huolimatta kuitenkin näistä siihen aikaan minulle ylen vastenmielisistä ulkonaisista seikoista minä vainusin noissa ihmisissä jotakin hyvää ja kadehdin sitä iloista toverihenkeä, joka heitä yhdisti. Tunsin heihin vetovoimaa ja pyrin heitä lähestymään, niin vaikeata kuin se minulle olikin. Hiljaisen ja rehellisen Operovin jo tunsin: nyt oli erittäin mieleeni tuo vikkelä, tavattoman älykäs Zuhin, joka näytti olevan tämän piirin päämiehiä. Hän oli pienehkö, ruskeatukkainen, tanakka mies, kasvot vähän turvonneet ja aina kiiltävät, mutta merkillisen viisaat, elävät ja itsenäiset. Tuon ilmeen vaikutti ennen kaikkea hänen ei aivan korkea, mutta mustien, syvien silmien yli käyristyvä otsansa, harjana seisova lyhyt tukkansa, musta, aina ajelemattoman näkönen partansa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseänsä (mikä puoli minua aina kovasti miellytti ihmisissä), mutta hänen järkensä ei tuntunut milloinkaan jäävän työttömäksi. Hänen kasvonsa olivat niitä paljon puhuvia kasvoja, jotka muutaman tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin ensi kerran ne näitte, yhtäkkiä kokonaan muuttuvat silmissänne. Tuo tapahtui minulle lopulla iltaa. Yhtäkkiä näyttäytyi hänen kasvoillaan uusia ryppyjä silmät painuivat syvemmäs, hymy muuttui toiseksi ja koko kasvot saivat niin toisen muodon, että olisin vaivalla tuntenut häntä samaksi.

Kun lukeminen oli loppunut, niin Zuhin, muut ylioppilaat ja minä, osottaakseni toverillisuuttani, joimme kukin lasillisen viinaa, ja tuoppi meni melkein tyhjäksi. Zuhin kysyi kellä olisi ollut antaa suutarinmarkka, että eräs vanha vaimo-ihminen, joka häntä palveli, olisi lähetetty ostamaan lisää. Minä rupesin tarjoomaan omia rahojani, mutta Zuhin ei ollut kuulevinaan ja kääntyi Operovin puoleen, joka antoi hänelle lasihelmikukkarostaan vaaditun kolikon.

– Varo vaan, ettet ratkea juomaan, sanoi Operov, joka itse ei juonut mitään.

– Vielä mitä, vastasi Zuhin imien ydintä lampaan luusta (muistan ajatelleeni silloin, että siksi hän onkin niin viisas, kun syö paljon luunydintä). – Vielä mitä, arveli Zuhin vetäen suunsa hymyyn; mutta hymy hänellä oli sellainen, että sen ehdottomastikin huomasi ja tunsi hänelle siitä hymystä kiitollisuutta. Vaikka ratkeaisinkin, niin ei ole enää hätää, katsotaanpa nyt kumpi meistä voiton ottaa, professoriko minusta vai minä professorista. Kyllä se nyt jo istuu täällä päässä niinkuin nakutettu, lisäsi hän kerskaillen näpäyttäen itseään otsaansa; – kunpa vaan Semjonov läpäseisi, se se kuuluu taas olevan pahalla juomapäällä.

– Missä se kuljeksii? kysyi joku.

– Enpä minäkään ole sitä hyvään aikaan enää nähnyt, jatkoi Zuhin: – jo siitä on aikaa kun me hänen kanssaan yhdessä reuhasimme Lissabonin kapakassa. Taisi siitä syntyä jälkijupakoitakin. – Mutta mikä terävä pää! Mitä tulta siinä miehessä on! Mitä älyä! Paha on, jos se mies hukkuu. Ja hakkuuhan se! ei se ole niitä miehiäkään, että se luonnollaan yliopistossa pysyisi.

Vielä vähän juteltua kaikki alkoivat lähteä ja tehtiin päätös seuraavinakin päivinä kokoontua Zuhinin luo, koska tämän asunto oli lähimpänä kaikkien muiden asuntoja. Ulos tultuamme minua hävetti ajaa yksin hevosella, kun kaikki muut kävelivät, ja arastellen minä pyysin Operovia viereeni, ja lupasin ajaa hänen katunsa kautta. Zuhin oli tullut mukanamme ulos; hän lainasi ruplan Operovilta ja meni koko yöksi jonnekin vieraille. Matkalla kertoi Operov minulle yhtä ja toista Zuhinin elämäntavoista, ja kotiin tultuani minä en pitkään aikaan voinut nukkua, vaan yhä ajattelin noita vasta saatuja uusia tuttavuuksiani. Olin kahden vaiheilla pitikö minun heitä kunnioittaa, johon kehotti heidän tietonsa, yksinkertaisuutensa, rehellisyytensä ja tuo heidän nuoruutensa ja reippautensa runollisuus, – vai pitikö antaa myöten sille vastenmielisyydelle, jota tunsin heidän epäsiisteyttään kohtaan. Kaikesta halustani huolimatta minun oli siihen aikaan sanan täydessä merkityksessä mahdoton lähestyä heitä. Ymmärsimme kaikki asiat ihan eri tavoilla. Oli kokonainen pohjattomuus sellaisia vivahduksia, jotka minusta muodostivat elämän viehättävyyden ja arvon mutta jotka heille olivat aivan käsittämättömiä, ja päinvastoin. Mutta pääsyynä lähestymisen mahdottomuuteen oli verkatakkini 20-ruplan hintainen kangas, ajoneuvoni ja hollantilainen paitani. Tämä syy oli minulle erittäin tähdellinen: minusta tuntui kuin olisin ehdottomasti loukannut heitä noilla varallisuuteni tunnusmerkeillä. Tunsin itseni heidän edessään syylliseksi, ja milloin nöyrtyen milloin taas kapinoiden tätä ansaitsematonta nöyrtymistä vastaan sekä ruveten itseluottavaiseksi, en voinut mitenkään päästä heidän kanssaan tasa-arvoiselle, rehelliselle pohjalle. Mutta raaka ja rikoksellinen puoli Zuhinin luonteessa peittyi silmissäni siihen aikaan niin kokonaan sen runollisen urheuden rinnalla jota hänessä vainusin, ettei siinä ollut minusta yhtään mitään epämiellyttävää.

Parin viikon kuluessa kävin melkein joka ilta lukuja kertaamassa Zuhinin luona. Tein kuitenkin sangen vähän työtä, sillä, kuten sanottu, olin jäänyt tovereistani jälkeen ja kykenemättä yksin lukemaan heidät saavuttaakseni, ainoastaan teeskentelin kuuntelevani ja ymmärtäväni mitä he lukivat. Taisivat toverinikin arvailla minun teeskentelevän ja usein huomasin heidän jättävän pois paikkoja, jotka olivat heille tuttuja, milloinkaan minulta kysymättä.

Päivä päivältä katsoin heidän epäsiisteyttään yhä leppeämmin silmin, perehtyen heidän tapoihinsa ja löytäen niistä paljon runollisuutta. Ja ainoastaan Dmitrille antamani kunniasana, etten milloinkaan mene heidän kanssaan juomaretkille, piti minua heidän huvituksistaan erillä.

Kerran tahdoin kehua heidän edessään tietojani kirjallisuudessa, erittäinkin ranskalaisessa, ja viritin keskustelun tästä aineesta. Ihmeekseni tuli ilmi, että he olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä, tunsivat ja arvostelivat englantilaisia jopa espanjalaisiakin kirjailijoita, puhuivat Lesage'sta, josta en ollut edes kuullutkaan. Pushkin ja Zhukovski olivat heille kirjallisuutta (eikä, niinkuin minulle, ainoastaan keltakantisia pikku kirjoja joita olin lapsena lukenut). Dumas'ta, Sue'ta ja Févalia he halveksivat jo aikaa sitten sekä arvostelivat, erittäinkin Zuhin, kirjallisuuden kysymyksiä paljon paremmin ja selvemmin kuin minä, jota minun oli hyvin vaikea myöntää. En myöskään musikin tuntemisessa ollut heitä etevämpi. Vielä suuremmaksi ihmeekseni sain tietää, että Operov soitti viulua, eräs toinen violonselloa ja pianoa, ja että molemmat soittivat yliopiston orkesterissa, olivat aika eteviä soittoniekkoja ja pitivät hyvää musiikkia suuressa arvossa. Sanalla sanoen, kaikkea, missä olisin heidän edessään kerskaillut, lukuunottamatta ranskan- ja saksankielen ääntämistä, he osasivat paremmin kuin minä, eivätkä sen johdosta lainkaan ylpeilleet. Olisinhan voinut kopeilla käytöstaidostani, mutta sitä taitoa ei minulla ollut, niinkuin Volodjalla. Mitäpä siis oli se ylemmyys, jolta minä heihin katsoin? Oliko se tuttavuuteni ruhtinas Ivan Ivanovitshin kanssa? Oliko se taitoni ääntää ranskaa? vaununi? hollantilainen paitani? kynteni? Kunpa tuo kaikki ei vaan olisi joutavaa turhuutta? – häämötteli minulle joskus jo mielessäni kadehtiessani heidän toverihenkeään ja sitä hyvänsuopaista nuorta iloa, jota edessäni näin. He kaikki sinuttelivat toisiaan. He kohtelivat toisiansa melkein raa'an yksinkertaisesti, mutta tuonkin raakuuden alta tuntui selvästi pelko hiukankaan loukata toista. Roisto, sika, jotka käytettiin heidän keskuudessaan hellittelyniminä, karmivat pintaani ja saattoivat minun heitä itsekseni ivaamaan, mutta nuo sanat eivät loukanneet eivätkä häirinneet läheisintä ystävyyttä heidän välillään. Toisiaan he kohtelivat niin varovasti ja hienotunteisesti, kuin voivat tehdä ainoastaan köyhät ja hyvin nuoret ihmiset. Mutta Zuhinin luonteessa ja hänen juomaretkeilyissään Lissaboniin tuntui vielä jotakin leveää, vapaata. Tuntui kuin heidän juomingeissaan olisi ollut jotakin aivan toista kuin tuossa pelissä poltetun rommin ja sampanjan kanssa, johon olin ottanut osaa paroni Z:n luona.

XLIV

MINÄ SAAN REPUT.

Vihdoin alkoi ensimäinen tutkinto, differentsiaaleissa ja integraaleissa, mutta minä olin yhä jonkinlaisen kummallisen usvan vallassa enkä tehnyt itselleni selvää siitä mikä minua odotti. Iltasin, Zuhinin ja muiden toverien seurassa oltuani, minuun tuli ajatus, että pitäisi muuttaa jotain mielipiteissäni, että jotain oli niissä väärää, mutta aamusin päivänpaisteen mukana rupesin jälleen comme-il-faut ihmiseksi, olin siihen tyytyväinen enkä halunnut mitenkään muuttuvani.

Tämmöisessä mielentilassa ajoin ensimäiseen tutkintoon. Istuin niille penkeille, missä olivat ruhtinaat, kreivit ja paronit, antauduin keskustelemaan ranskankielellä, ja (niin kummalta kuin se kuuluukin) ei juolahtanut mieleenikään, että nythän oli kohta vastaaminen aineissa, joita en nimeksikään osaa. Katselin levollisesti niitä, jotka lähestyivät tutkijain pöytää, jopa otin laskeakseni muutamista pilaakin.

– No, Grapp rukka, sanoin minä Ilinkalle, kun hän palasi pöydän luota: – tokko pelottaa?

– Saammepa nähdä, kuinka teidän itsenne käy, vastasi Ilinka, joka ylioppilaaksi tultuaan oli noussut täydelliseen kapinaan minun vaikutustani vastaan, ei hymyillyt minun häntä puhutellessani ja oli minulle kaikin puolin ynseä.

Minä hymähdin ylenkatseellisesti vastaukseksi Ilinkalle, vaikka hänen lausumansa epäilys panikin minut vähän hätkähtämään. Mutta entinen usva jälleen karkotti pelon ja minä pysyin edelleen hajamielisenä ja välinpitämättömänä, jopa lupasin paroni Z:lle, että heti kun minua on tutkittu, menen hänen kanssaan ravintolaan aamiaiselle. Kun minut huudettiin esille Ikoninin kanssa, oikasin minä pukuni poimut ja hyvin levollisesti menin tutkintopöydän ääreen.

Pieni säikähdyksen väristys kävi pitkin selkääni vasta silloin kuin nuori professori, sama mies, joka oli tutkinut minua pääsytutkinnossa, katsahti suoraan silmiini ja minä kosketin paperiin, johon kysymykset olivat kirjotetut. Ikonin otti lappunsa, samalla rynnäkköliikkeellä, kuin ennenkin; hän antoi sentään jotakuinkin mahdollisia vastauksia, vaikkakin huonoja, mutta minä vuorostani tein nyt sen minkä hän oli tehnyt ensi kerralla, vieläpä pahemminkin, sillä minä otin uuden lapun, enkä edes siihenkään osannut mitään vastata. Professori katsahti säälien minuun ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:

– Te ette voi siirtyä toiselle kurssille, herra Irtenjev. Parasta kun jätätte tutkinnot sikseen. Tiedekunta on puhdistettava. Samoin ette tekään, herra Ikonin, lisäsi hän.

Ikonin pyysi saada uudistaa tutkintonsa, ikäänkuin armosta, mutta professori vastasi hänelle, ettei kahdessa päivässä ehdi korjata semmoista mitä ei kokonaiseen vuoteen ole saanut aikaan, ja kielsi jyrkästi. Ikonin rukoili nöyrästi jälleen armoa; mutta professori ei sittenkään suostunut.

– Saatte mennä, hyvät herrat, sanoi hän yhtä hiljaa ja yhtä varmasti.

Vasta silloin minä rupesin lähtemään pöydän äärestä ja minua hävetti, että olin vaitiolollani ikäänkuin ottanut osaa Ikoninin alentaviin armonpyyntöihin. En muista miten kuljin salin läpi ylioppilaiden ohi, mitä vastasin heidän kysymyksiinsä, kuinka tulin eteiseen ja kuinka kotiin! Olin loukkaantunut, häväisty, olin todellakin onneton.

Kolmeen päivään en liikkunut huoneestani, en ketään nähnyt, tunsin tyydytystä kyyneleistä, kuten lapsuudessa, ja itkin paljon. Hain pistooleja, joilla olisin ampunut itseni, nimittäin siltä varalta, että olisi ruvennut kovasti tekemään mieli ampua. Arvelin, että Ilinka Grapp sylkee minua vasten silmiä, kun tapaa, ja menetteleekin siinä aivan oikein; että Operov iloitsee onnettomuudestani ja kertoo siitä kaikille; että Kolpikov oli aivan oikeassa häväistessään minua Jahrin ravintolassa; että tyhmät puheeni ruhtinatar Kornakovin kanssa olivat tämän saaneet aikaan j.n.e. Kaikki raskaat, itserakkaudelle kiusalliset hetket elämässä tulivat toinen toisensa perästä mieleeni; koetin sysätä onnettomuuteni syyn jonkun toisen niskaan: kuvailin, että joku oli tämän kaiken tahallaan minulle saattanut, keksin kokonaisen salajuonen itseäni vastaan, moitin professoreja, tovereja, Volodjaa, Dmitriä, isää siitä, että hän oli pannut minut yliopistoon, kohtaloa siitä, että se oli antanut minun elää tämmöiseen häväistykseen asti. Arvellen itseni täydellisesti kukistuneeksi kaikkien niiden silmissä, jotka minua tunsivat, pyysin isältä päästä husaariksi taikka Kaukaasiaan. Isä ei ollut minuun tyytyväinen, mutta nähdessään hirmuisen suruni hän lohdutteli minua, sanoen että niin paha asia kuin tuo olikin, saattoi kaikki vielä tulla korjatuksi siirtymiselläni toiseen tiedekuntaan. Volodja, joka myöskään ei voinut ymmärtää tilaani niin erin kauheaksi, arveli, että toisessa tiedekunnassa en ainakaan tarvitsisi hävetä uusien toverien edessä.

Naisemme taas eivät ymmärtäneet eivätkä tahtoneet tai eivät voineet ymmärtää mitä se tutkinto oikeastaan oli, mitä merkitsi jäädä ensimäiselle kurssille, ja he säälivät minua ainoastaan siksi, että näkivät suruni.

Dmitri kävi luonani joka päivä ja oli kaiken aikaa hyvin hellänä ja lempeänä; mutta minusta juuri senvuoksi tuntui, että hän oli kylmennyt minua kohtaan. Tuntui aina loukkaavalta ja pahalta, kun hän tultuaan luokseni vaijeten istui hyvin lähelle minua, vähän samaan tapaan kuin lääkäri istuu sairaan vuoteelle. Sofia Ivanovna ja Varinka lähettivät hänen kauttaan luettavakseni kirjoja, joita olin ennen kysellyt, ja pyysivät minua käymään luonaan, mutta juuri tuossa heidän huomiossaan minä olin keksivänäni ylpeänä, minulle alentavaa ystävyyttä muka jo liian syvälle vajonnutta ihmistä kohtaan. Parin kolmen päivän perästä olin vähän rauhottunut, mutta maalle-lähtöömme asti en liikkunut mihinkään kotoa, vaan yhä kohtaloani ajatellen, tyhjää toimittaen vetelehdin huoneesta huoneeseen, kotolaisiakin vältellen.

Mietin miettimistäni, ja vihdoin kerran myöhään illalla, istuessani yksin alakerrassa ja kuunnellessani Audotja Vasiljevnan valssia, äkkiä hypähdin paikaltani, juoksin yläkertaan, otin esiin vihon, jonka kanteen oli kirjotettu: "Elämän periaatteita", avasin sen ja jouduin katumuksen ja sisällisen innostuksen valtaan. Purskahdin itkuun, mutta nuo eivät olleet enää epätoivon kyyneleitä. Suoriusin ja ojennuin, päätin uudelleen ruveta kirjottamaan elämän periaatteita ja olin lujasti vakuutettu siitä, etten enää milloinkaan tee pahaa, en ole hetkeäkään työttömänä enkä milloinkaan periaatteistani luovu.

Kestikö tätä uutta sisäistä innostusta kauankin, mitä laatua se oli, ja mitä vaikutusta sillä oli henkiseen kehitykseeni, siitä kerron seuraavassa, onnellisemmassa nuoruuteni osassa.