Kuolema

KUOLEMA

3-näytöksinen näytelmä

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

WSOY:n Näytelmäsarja N:o 110

WSOY, Porvoo, 1927.

HENKILÖT:

PAAVALI.

PAAVALIN ÄITI.

LÄÄKÄRI.

TUNTEMATON.

AUTTAJA-MATAMI.

ELSA.

ELSAN ÄITIPUOLI.

 ELSAN YSTÄVÄTTÄRIÄ, (1.-4. neitonen.)
 PAPPI.
 OPETTAJA.
 PALVELUSTYTTÖ.
 KERJÄLÄISIÄ.

   I näytös: Huone Paavalin äidin asunnossa.
  II näytös: Elsan äitipuolen suruhuone ja Elsan terassi.
 III näytös. Sama Paavalin huone ja kauppalan tori.

Ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä on kulunut useita vuosia,
samoin toisen ja kolmannen välillä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Lavea, matala, kodikas huone. Köyhtyneen perheen sisustus. Harvoja
huonekaluja seinäin vierustoilla. Vasemmalla [vasen ja oikea
määritellään kaikkialla katsomosta päin nähtynä] sivuseinällä kaksi
ikkunaa, oikealla: lähempänä katsomoa kaakeliuuni ja laatikkokaappi,
taaempana ovi toiseen huoneeseen. Kaksi avonaista oviaukkoa
peräseinässä, joista vasemmanpuolinen johtaa näkyvän välikäytävän
kautta keittiön ovelle ja oikeanpuolinen johtaa näkyvän eteisen kautta
ulosvievälle katuovelle. Sisäisten oviaukkojen välissä on verhoilla
suljettava, nyt avonainen, pimeä makuualkoovi. Ikkunalaudoilla
"verenpisaroita". Lähemmän ikkunan edessä pieni pöytä, jonka päällä
vaatteella peitetty linnunhäkki. Oikeanpuoleisessa eteisessä palaa
pieni seinälamppu.

On puoliyön aika. Hiljaisuus vallitsee.

Alkoovissa makaa vuoteellaan lakanain välissä Paavalin äiti ankarassa
kuumeessa, silloin tällöin heitellen päätään puolelta toiselle
tajuttomassa unen houreessa. Pään puolella on rohtopöytä, jolla palaa
viheriäkupuinen lamppu. Sen valo jakaa huoneen siten, että permanto ja
seinäin alaosa on kirkkaassa valaistuksessa, mutta huoneen yläosa
joutuu vihertävään pimentoon. Lamppuun on kiinnitetty varjostin
estämään äidin kasvoista valon häikäisyä. Vuoteen jalkapuolella
korinojatuoli mattoineen ja jakkaroineen.

Vuoteen ääressä seisoo lääkäri, toisella kädellään tunnustellen sairaan
käsirannevaltimoa, toisessa pidellen taskukelloa, johon liikahtamatta
katsoo. Hänellä on yllään pitkä, kiiltävän musta verkatakki ja silmillä
kultareunaiset rillat.

Vuoteenlaidalla istuu Paavali, 18-ikäinen nuorukainen, pää painuksissa
käsien varassa, pitkä kiharainen tukka vähän epäjärjestyksessä.

LÄÄKÄRI (Laskee äidin käden hiljaa alas, panee kellon taskuunsa ja
tulee mietteissään hitaasti pois vuoteen luota.)

PAAVALI (Kavahtaa pystyyn, rientää lääkärin luo, käy molemmin käsin
tämän käsivarteen, katsoo silmiin, aikoo kysyä, mutta näkee jo ennen
kysymistä lääkärin pitävän sairaan tilaa toivottomana; kääntyy pois,
itkua hilliten nostaa kädet kasvoilleen.)

LÄÄKÄRI. No-no, Paavali ystäväni, enhän minä sano: se on luultavaa,
minä sanon ainoastaan: se on mahdollista.

PAAVALI (Yhä poispäin kääntyneenä.) Miksi pitää ihmisen kuolla?!

LÄÄKÄRI. Niin sanot ainoastaan siksi, että nyt on kysymys omasta
äidistäsi. Minä taas lääkärinä näen jokapäivä kuolevia ihmisiä. Ja
kaikilla heillä on äitejä tai lapsia tai muita rakkaita omaisia.
Kaikkien on tämä suru kestettävä. Nyt on tullut sinun vuorosi. Ole
mies!

PAAVALI. Voi, herra tohtori, tässä on sentään niinkuin jotakin
erikoista, aivan – aivan erikoista...

LÄÄKÄRI. Niin sanovat kaikki.

PAAVALI. Mutta – huomatkaa – me olemme äidin kanssa aina olleet
yhdessä – minä pienestä asti, ja yksin ajatuskin, että hän nyt –
tällä hetkellä juuri... Ei-ei, minä en voi elää ilman häntä... En voi!

LÄÄKÄRI. No mutta Paavali, Paavali! Sopiiko tuo sinulle! Katsopa kuinka
sinä olet jo suuri. Totisesti olet jo aikamies.

PAAVALI. Onko elämää kuoleman jälkeen?

LÄÄKÄRI. Kysytkö minulta?

PAAVALI. Sanokaa uskotteko?

LÄÄKÄRI. Niin, hyvä ystäväni, minä en rakasta näissä asioissa ihmisiä
makeisilla hemmotella. Jos kysyt minulta, sanon suoraan niinkuin
ajattelen. (Pudistaa päätänsä.) Luonnontieteiden täytyy tappaa yksilö.
– Mutta – eläthän sinä äidin jälkeen, sinä jatkat hänen elämäänsä,
sinä itse!

PAAVALI. Minä?

LÄÄKÄRI. Sinä juuri, ja sinun jälkeesi sinun tulevat lapsesi ja niin
edespäin loppumattomiin. Iloitse elämästä niinkauan kuin se sinulla on.

PAAVALI. Minä en itsestäni... äidistäni minä...!

LÄÄKÄRI. Tjah, Paavali – voithan kysyä muilta. Jotkut sanovat, että
ihminen kuoltuaan elää teoissaan. Karma. (Katsoo Paavaliin.) Et
ymmärrä? – En minäkään. On toisia, jotka sanovat, että ihminen
kuoltuansa – jotenkin noin – "viimeisenä päivänä" – nousee ylös
haudastaan...

PAAVALI (Tekee torjuvan liikkeen.) Ei-ei-ei...

LÄÄKÄRI. No siinäpä sen näet itse!

PAAVALI (Huokaa syvästi.)

LÄÄKÄRI. Kun emme tiedä, niin emme tiedä. Ylpeänä kantakoon ihminen
surunsa. Sekin on kehittävää ja terveellistä ihmiselle. (Laskien
kätensä takaa Paavalin hartioille.) Myönnä, että voi olla hauskaa myös
päästä irti äidin helmasta päästä avaraan maailmaan? – liikkumaan
vapaasti, olemaan niinkuin itse tahdot – miehenä, itsenäisenä miehenä?
Mitä?

PAAVALI (Hymähtää lääkärin mieliksi.)

LÄÄKÄRI. No, kas niin, ystäväni, johan naurahdit! – Ja nyt... Minua
odottaa tänä yönä muuan toinenkin sairas, näetkö. Täytyy kiirehtiä. –
Tulen huomenna jälleen. Rohkaise mielesi, Paavali! Tietysti olet jo
aika lailla väsyksissä, mutta näytä minulle sentään, että voit valvoa
vieläkin yön niinkuin mies. Tai jos nyt torkahdatkin, niin ainoastaan
istuillesi, muista, ainoastaan istuillesi – että heti heräät, jos äiti
sinua tarvitsee.

PAAVALI. Kuinka voisin nukkua tämmöisenä yönä!

LÄÄKÄRI. No niin, niin. Sinusta tulee – sinä olet jo mies, kuten
sanoin. Hyvää yötä, Paavali. Muista siis, jos torkahdatkin, niin
ainoastaan istuallasi!

    (Menee eteiseen.)

PAAVALI (Auttaa lääkärille päällystakin ylle.)

LÄÄKÄRI (Poistuu vielä kerran toivotettuansa hyvää yötä.)

PAAVALI (Sammuttaa eteisessä palavan seinälampun, tulee tuskaisena
vasemmalle puolelle huonetta, valitsee paikan, josta äiti ei häntä
näkisi, jos heräisi, laskeutuu arasti ja tottumattomasti polvilleen,
panee kätensä ristiin, kavahtaa hetken kuluttua hätäisesti
rukousasennosta, kun epäilee äidin heräävän ja näkevän hänet.)

ÄITI. Paavali – Paavali – missä olet? Tule tänne, pian, pian!

PAAVALI (Juoksee äidin luo ja painaa päänsä tämän syliin.) Äiti kulta,
tässähän minä olen, tässä!

ÄITI. Voi, mitä kauheata unta olenkaan nähnyt! Paavali, älä jätä minua.
Puhele kanssani, etten nuku. Pelkään sen unen uudistuvan. Paavali
kulta, mistä me puhelisimme? Kas niin, istu tuonne tuolille, niin me
juttelemme. Kerron sinulle sen unen. Ajatteles! Olin olevinani
tanssiaisissa. Minä – tanssiaisissa! Paavali, milloin minä olen ollut
tanssiaisissa?! Mutta niin nyt vain olin, ja siellä oli niin hienoa, ja
niin paljon tuttuja, ah, oikein minua naurattaa, kun muistan, mitä
kaikkea ne sanoivat minulle että minä muka en ole vielä ollenkaan vanha
– ja se suuri runoilija oli siellä ja sanoi: te olette jumalainen,
teihin eivät vuodet pysty, niin hän liehakoitsi minua, ha-ha... "vuodet
eivät pysty"... Älkää vain menkö, minä sanoin – olkaa tässä aamuun
asti, muuten se tulee... Eivät, eivät pysty... Jos milloinkaan niin
nyt, ha-ha... Aamuun asti olkaa – tanssitaan, tanssitaan, muuten se
tulee...

    (On vähitellen sekaantunut ja sanoo viimeiset sanat silmät
    ummessa houraillen, sitten vaikenee ja nukkuu hengästyneenä.)

PAAVALI (Kuuntelee äidin hengitystä, päättää hänen nukkuvan, aikoo
sammuttaa pöytälampun.)

ÄITI (Herää kiljahtaen.) Se tulee taas, se tulee taas! Apuun! Paavali!

PAAVALI (Jälleen äidin vuoteen luona.) Tässä olen, äiti. Sehän oli vain
unta, älä pelkää, äiti kulta, se oli unta – unta!

ÄITI. Ah, se on unta, ja se on kuitenkin kaikki totta. En tahdo enää
nähdä sitä unta, en, en! Tule, minä pitelen sinusta, etten jälleen
nuku. Oma, armas poikani! En tahdo, en tahdo!

PAAVALI. Mitä siis tapahtui siinä unessa, äiti? No, sinä olit
tanssiaisissa, siellä oli se suuri runoilija, ja mitä sitten?

ÄITI. Sitten tuli kuolema, rakas Paavali.

PAAVALI. Kuolema?

ÄITI. Niin. Kuolema koputti ovelle, ja kaikki jättivät minut. Mutta
minä en avannut, en. Minä, mitä ikinä minussa oli voimaa, sydämessä,
rinnassani – voi, rakas lapseni, kaikki voimani minä ponnistin – ja
heräsin, ja tässä nyt olen luonasi eikä se ole vielä vienyt minua
pimeään yöhön. Mutta jos vielä kerran nukun, en enää jaksa herätä.
Pitele siis minusta, puhu koko ajan, pidä valveilla...

PAAVALI. Äiti, sinä hourailet. Olet vain nähnyt unta...

ÄTTI. Kuule minua, Paavali; jos niin käy, etten enää heräisi, ja jos
tämä siis olisi viimeinen kerta, että kuulet oman äitisi ääntä... ah,
en jaksa paljon puhua – mutta yksi on minulle selvinnyt tänä yönä, se
on tärkeintä kaikesta: kaikki tämä näkyväinen se ei ole mitään, se
kuolee ja mätänee, mutta rakkaus, Paavali, katsos, se on kaikesta
tärkeintä, se ei kuole milloinkaan...

PAAVALI. Niin, niin, äiti, olethan siitä kyllä ennenkin puhunut.

ÄITI. Hiljaa, hiljaa – mitä lienenkin ennen puhunut kuule minua nyt.
Isäsi, kuten tiedät, jakoi omaisuutensa köyhille. Olen hänet ymmärtänyt
liian myöhään. Vasta nyt ymmärrän. Paavali, rakasta kaikkia, kaikkia,
vieraitakin, niinkuin olet minua rakastanut. Ymmärsitkö, Paavali? –
Vieraita juuri niinkuin rakastat minua. Nyt kuiskaan sinulle suuren
salaisuuden: silloin saan olla näkymätönnä luonasi. Annan sinulle
merkin olemisestani, nyykäytän sinulle päätäni aina, kun teet niinkuin
nyt käskin. Pane mieleesi. Toista. Mitä sanoin siis sinulle?

PAAVALI. Että sittenkuin sinua ei enää ole sinä nyykäytät minulle
päätäsi aina kun teen niinkuin käskit.

ÄITI. Olet ymmärtänyt. Älä milloinkaan unohda... (Huomaamattaan
ummistaa silmänsä, mutta heti jälleen kavahtaa valveille.) Ei, ei, ei!
Ei minua ollenkaan nukuta, olen aivan virkeä, näethän! Minulla on
hirveän paljon vielä sanomista sinulle. Ihan varmaan tulee aamu
ennenkuin saan kaikki sanotuksi. Mutta se luulee, että olen muka jo
kaikki sanonut eikä ole enää puhumista...

PAAVALI. Äiti kulta, etköhän puhukin vasta huomenna... huomennakin on
päivä.

ÄITI. Tyhmä poika! Ymmärräthän, tanssiaiset voivat alkaa milloin
hyvänsä, ja silloin se tulee ja vie minut, enkä minä näe enää huomista.
Paljon, paljon on minulla vielä selittämistä sinulle. Asetun vain
mukavammin, kas näin. Paavali, älä koskaan unohda, mitä sinulle sanoin:
rakasta niinkuin minua rakastit. Voi, jospa vain jaksaisin selittää
sinulle tätä asiaa aamuun asti! Katsos, katsos – se on niin tärkeätä
– ja minä nyykäytän – aamuun asti – minä nyykäytän – nyykäytän...

    (Nukkuu.)

PAAVALI (Kuuntelee nukkuvan hengitystä, etenee varpaillaan, laskeutuu
ensin toisella sitten toisella jalallaan polvilleen, mutta äidin
liikahtaessa kääntää päätänsä ja menee taas kuuntelemaan; sammuttaa
pöytälampun ja heittäytyy polvilleen korituolin ääreen, jolloin hänen
äänettömän rukouksensa intohimoisuus ja hartaus käy ilmi ainoastaan
hänen ylösnostetusta katseestaan ja ristiin pantujen, kohotettujen
käsiensä pyytävästä nytkäyksestä. Kaksi kertaa hänet tapaa väsymys ja
hän vaipuu nojatuolia vasten, sitten uudestaan rukoukseen kavahtaen.
Kolmannella kerralla nukkuu lattialle, pää ja kädet tuolilla.)

    (Pimeydessä alkaa tuntua salaperäistä punertavaa valoa, joka
    kasvamistaan kasvaa. Samalla alkaa myös kuulua hiljaista
    viuluorkesterin soittoa, joka valon mukana selvenee ja muodostuu
    vihdoin vienon sulavaksi valssisäveleksi.)

ÄITI (On tämän aikana aavemaisesti kohonnut pystyyn. Hän on valkeassa
tanssiaispuvussa. Astuu kevyesti ja kuulumattomasti keskelle huonetta,
nyykäyttelee päätänsä joka suunnalle tanssisoiton poljentaa
jäljitellen.)

TANSSI (Minne äiti nyykäyttelee, sieltä ilmestyy tanssivia olentoja:
herrat hännystakeissa ja avoliiveissä, kädet hansikoituina; tiaiset
valkeissa puvuissa. He ilmestyvät tanssiaskelin, yksitellen, mutta
yhtyvät vähitellen pareiksi, tuontuostakin sulavasti, pysähtymättä
vaihtuen. Tanssiaskeleet ovat aivan kuulumattomia. Äiti tanssii
keskustassa. Milloin hän joutuu oikeanpuoleisen peräoven läheisyyteen,
rientää hän sieltä, parinsa jättäen, taakseen katsahdellen,
pelästyneenä etupuolelle huonetta, yhtyen toiseen tanssijaan. Iloa
teeskennellen hän koettaa levottomana pysyttää tanssijajoukkoa
ympärillään. Vihdoin hän sisällisen levottomuuden vuoksi väsyy ja
melkein tajuttomana nojautuu seinää vasten. Soitto silloin myös
hiljentyy, valaistus kadottaa voimansa ja tanssijat alkavat heti,
vuorotellen esiintyen ja yhä valssin poljennossa tehdä hänelle syviä
jäähyväiskumarruksia, painuen yhä peremmälle. Äiti havahtuu.
Kauhuissaan hän tekee rajun voimainponnistuksen ja jälleen yltyneen
soiton mukana alkaa uudelleen tanssin. Koko huone täyttyy hetkeksi
tanssijoista.)

    (Koputus ovelle, kolmasti, harvaan.)

ÄITI (tyrmistyneenä pelästyksestä, juoksee pois oven luota, johon oli
tanssin aikana joutunut, ja pysähtyy kuin kivettyneenä vasemmalle
etualalle.)

    (Valaistus muuttuu kelmeän vihertäväksi, kirkkaan
    kuutamon kaltaiseksi.)

    (Kaikki tanssijat ovat samassa hetkessä kuin pois puhalletut.)

    (Toinen koputus ovelle.)

ÄITI (Kolkon epätoivoisesti ja ikäänkuin silmistänsä unta pyyhkien.)
Tiesinhän minä sen, tiesin! Voi teitä huonoja tanssijoita! Ette
jaksaneet. Kun vähänkin valkenee, jo teidän on aika lähteä, yö
lamauttaa voimanne, teitä uuvuttaa, teitä nukuttaa! Jätitte! jätitte!

    (Kolmas koputus ovelle.)

ÄITI (Säpsähtää, mutta hänen vastauksensa on kohtelias ja
ystävällinen.) Heti paikalla – siinä silmänräpäyksessä!

    (Ottaa pöydältä lampun ja lähtee aukaisemaan ovea, on
    vääntävinään lukkoa, työntää oven molemmat puoliskot
    yht'aikaa kuulumattomasti auki.)

TUNTEMATON (Seisoo avatun kaksoisoven pimeässä taustassa,
liikkumattomana, kokonaan valkoisessa puvussa, pidellen maahan
nojautuvaa valkeavartista ja valkeateräistä viikatetta.)

ÄITI (Tekee semmoisen hymyn, jolla tavallisesti otetaan vastaan
vieraita. Kohteliaasti kumartaen hän osoittaa Tuntemattoman astumaan
sisälle ja menee itse asettamaan lamppua takaisin pöydälle, jolloin
hänen salattu kammonsa tulee näkyviin lampun rämisevästä tärisemisestä
hänen vapisevassa kädessään.)

TUNTEMATON (Jättää viikatteen eteiseen ja lähestyy kuulumattomin
askelin äitiä.)

ÄITI (Osoittaa hänelle tuolia toisella puolella huonetta ja istuisi
itse toiselle puolelle, mutta Tuntematon on seurannut hänen
kintereillään ja hän pysähtyy säpsähtäen.)

TUNTEMATON (Kättänsä äidille ojentaen, hiljaa, leppeästi.) Katariina –
tule!

ÄITI (Voimatta enää ylläpitää kohteliaisuutta.) Älkää teeskennelkö! Te
ette ole minun miesvainajani, vaikka äänenne onkin sama ja vaikka
olette koettanut tehdä itsenne hänen näköisekseen. Silmänne
valehtelevat, ja pelkkää petosta on myös lempeä hymynne. Ihan suotta
aikoja ilveilette. Minä tunnen teidät. Te olette – kuolema!

TUNTEMATON. Siksi minua sanotaan.

ÄITI. Mutta minä vihaan teitä! Minua inhottaa teidän lempeytenne ja
teidän muka sovittava hymyilynne. "Sovittava!" Mitä sovitusta te voitte
tarjota? Niinkuin ryöväri, niinkuin raateleva peto te iskeydytte
ihmiselämään – ja hymyilette! Ojennatte kättä! Vihaan teitä kaikesta
sydämestäni, ja voimastani, ja mielestäni!

TUNTEMATON. Katariina, ei ole kenkään tehnyt sinun kanssasi sopimusta
elämäsi pituudesta.

ÄITI. Sopimusta? Minä en tahdo kuolla, ymmärrättekö?!

TUNTEMATON. Se syy ei kelpaa. Luulin sinulla olleen jotakin pätevämpää.

ÄITI. Ikäänkuin te minun syitäni kuulisitte!

TUNTEMATON. Sano sentään.

ÄITI. Syitä! Ha-ha – niitä on tuhansia. Mikä lapsellinen puhe! Syitä!

TUNTEMATON. Sano jokin.

ÄITI. "Syitä!" "Syitä!" Olenko minä mikään vanha ikäkulu, että minun
pitäisi jo kuolla?!

TUNTEMATON. Muutamat kuolevat jo lapsenakin. Tuo ei ole mikään syy.
Mutta – lieneekö sinulla syitä ollenkaan. Tule, Katariina!

ÄITI (Hädissään.) Voi, uskokaa minua, pääni on vain satunnaisesti niin
sekaisin – en voi mitään ajatella. Tietysti, tietysti minulla on
syitä, tällä hetkellä vain kuin suotta en voi keksiä. Voi minua!

TUNTEMATON. Mene sydämeesi, sano suoraan.

ÄITI (Rukoilevasti, ojennetuin käsin, sitten polvillaan.) Eikö
ihmistahto ole teille mikään syy? Mekin ihmiset joskus säälistä
jätämme kukan taittamatta, ettekö te? – Armoa minä rukoilen sinulta!
Sinä olet henki, etkö siis voi nähdä, kuinka sieluni kaikki voimat
kärjistyvät ja ojentuvat sinua kohti janoiseksi rukoukseksi: älä
katkaise elämäni lankaa, älä sammuta silmieni valoa! Sinun jäisessä
johdonmukaisuudessasi täytyy sentään olla jokin sopukka, jossa lämmin
sydän sykkii – joka palavan rukoukseni kuulee. Jos sinä oikeutta
rakastat, olet sinä varmaan myös hyvä – osaat heltyä, etkö osaakin?
Osaathan? Tiedät, mitä kyynel on, mitä ihmissurun mittaamaton syvyys –
sinä hyvä, sinä hellä – annathan, annathan minun elää? Annathan?

TUNTEMATON (Vaikenee niinkuin yhä kysyisi pätevämpää syytä.)

ÄITI. Voi minua! Aivoni, aivoni, miksi kiellätte minulta palvelustanne
tärkeimmällä hetkellä!

TUNTEMATON. Katariina, sinä tuskailet. Tiesithän sinä, että kerran –
ennen tai myöhemmin – tämä hetki kuitenkin tulee. Eikö ole
yhdentekevää milloin?

ÄITI. Yhdentekevää! Ah, nyt autoit itse minut jäljille! (Juoksee
korituolin luo, osoittaa kädellään nukkuvaa Paavalia.) Tässä! Tässä on
minun syyni, sinä armoton, sinä säälimätön, kylmä kuolema! Tässä!

TUNTEMATON. Se kuuluu joltakin.

ÄITI. Niin, eikö totta, se kuuluu joltakin. Mitäpä minä itsestäni!
Mutta häntä en voi jättää. Hänen tähtensä minun täytyy elää.

TUNTEMATON. Katariina, sinä olet hänen tähtensä valmis kaikkeen. Se on
hyvä kuulla.

ÄITI (Toivehikkaasti.) Saan siis elää.

TUNTEMATON. Mutta jospa hänenkin tähtensä sinun olisi kaikkein parasta
juuri nyt, tällä hetkellä...

ÄITI (Puraisee huuleensa.)

TUNTEMATON. Jospa minä tarvitsisin sinua juuri häntä varten...

ÄITI. Niin – – jos häntä varten...

TUNTEMATON. Tule, Katariina!

ÄITI (Säpsähtää.) Nytkö heti? Salli minun vielä viimeisen kerran puhua
hänen kanssaan.

TUNTEMATON. Minä johdan sinut sinne, missä saat puhua hänelle
ensimmäisen kerran. Minä johdan sinut häneen itseensä!

ÄITI. Niin, niin, minä saan antaa hänelle merkin olemisestani. Mutta
sentäänkin: salli suullani sanoa orvolle vielä viimeiset sanat elämän
pitkälle taipaleelle!

TUNTEMATON. Viimeiset sanasi olivat: "rakasta vieraita niinkuin minua
rakastit" – olisiko sinulla jotakin vielä tärkeämpää sanottavaa?

ÄITI. Ei kyllä, mutta – mutta –

TUNTEMATON. Jos jotakin vielä sanoisit, unohtaisi hän ehkä tämän
tärkeimmän.

ÄITI. Ah, sinä olet minut voittanut. Kaikki syyt olet minulta
riistänyt, antautuneena seison edessäsi. – Ota siis minut! En jaksa
enää. Tässä olen! (Peittää silmänsä käsiin.) Missä on viikatteesi? Tee
pian, minkä teet.

TUNTEMATON. Viikatteeni on niitä varten, joita en ole saanut
vapaaehtoisesti tulemaan.

ÄITI (Ottaa kädet hitaasti silmiltään, katsoo ihmetellen, kirkastuvasti
tuntemattomaan, joka on avannut sylinsä.) Jos vain uskaltaisin! –
Oletko sinä kylmä, niinkuin sanotaan? Onko kaikki tuo valkea jäätä?
Varros, kun katson kerran suoraan silmiisi. – Totisesti olet sinä
niinkuin miesvainajani – sinä olet... Tämä on sinun Paavalisi! Sinä
rakastat minun Paavaliani – sinä olet minun lämmin, lämmin elämäni –!
(Heittäytyy ojennetuin käsin kuoleman syliin.)

    (Täysi pimeys.)

    (Aamun valkeneminen.)

ÄITI (Makaa liikkumattomana vuoteessaan, peitteen alla, selällään,
kädet ristissä rinnan päällä.)

PAAVALI (Nukkuu entisessä asennossaan korituolin luona.)

    (Kuuluu vasemmalla, kuinka avain pannaan lukkoon ja ovi hiljaa
    avataan. Vähäistä kolinaa, niinkuin keittiötoimissa oltaessa.)

AUTTAJA-MATAMI (Astuu varovasti varpaisillaan käyden sisälle, kädessä
maitokannu ja vihanneksilla täytetty torikori, jotka asettaa
ovensuuhun. Katsoo ympärilleen, tulee sisemmäs.) Nukkuvat molemmat.
(Menee yhä varpaisillaan ikkunoille, avaa uutimet niin, että aurinko
paistaa sisään, muodostaen kukkainvarjot lattialle. Nostaa pois häkin
päällä olevan vaatteen.) Tyi-tyi, pikku lintu... (Lintu alkaa hypellä
ja päästellä yksinäisiä viserryksiä. Menee uunin luo, panee puut
pesään, sytyttää, puhaltaa tuleen, viipyy, kunnes kuuluu iloinen palon
rätinä ja kohina. Nousee, korjaa lampun ja rohtopullot pöydältä, jonka
nostaa syrjemmäs ja kattaa valkealla liinalla. Katsahtaa äitiin.)
Herranen aika, kuinka kalpea! (Lähestyy vuodetta, koskettaa hiljaa
äidin kättä.) Kylmä! Hyi kuinka säikähdin! (Herättäen.) Rouva! Rouva!
– Siunatkoon! – Kuollut! Paavali! Paavali! Ettekö kuule? – Siinä se
nukkuu ja oma äiti on kuollut! – Kuuletteko? Äitinne on kuollut!

PAAVALI (Unisena.) Mitä sinä puhut?

MATAMI. "Mitä sinä puhut!" Äitinne on kuollut!

PAAVALI. Äiti kuollut? Minunko äitini?

MATAMI. Voi poika raukkaa! Katsokaa itse.

PAAVALI (Ottaa molemmin käsin päästänsä, niinkuin kootakseen
ajatuksensa, kääntyy päin äitiä ja hyökkää mielettömänä häntä
herättelemään pudistellen ja hellitellen.) Äiti kulta, pikku äiti
kulta, herää jo, herääthän? (Raivokkaasti matamille.) Se ei ole totta!
Valehtelet! Valehtelet! (Tuskaisesti rukoillen, hyvin nopeasti.)
Menethän tohtoria hakemaan, menethän viipymättä, mene joutuin, joutuin,
joutuin (viimeinen "joutuin" kohoo jälleen raivoksi). Ah!

MATAMI. Mitä tässä enää tohtori auttaa! Ettekö näe itse: sydän ei enää
lyö, rinta ei hengitä. Tunnustelkaa: hän jo kylmenee.

PAAVALI. Ei, ei, ei, ei! (Hyökkää mielettömänä eri paikkoihin huonetta,
ikäänkuin hakien. Eteisessä hän selailee vaatenauloissa riippuvia
päällysvaatteita.) Hän ei ole lähtenyt.

MATAMI. Siunatkoon tuota poikaa! Hän on järjiltänsä! (Puoleksi säälien
ja puoleksi nuhdellen.) Saako noin malttiansa menettää? Ensi kertaako
tapahtuu, että ihminen kuolee! Pitäisi jo toki olla vähän
ymmärtäväisempi.

PAAVALI. Hän ei ole mennyt ulos. Hän on täällä sisällä. – Äiti, äiti,
missä sinä olet? Oletko sinä ilmassa! – Taivaassako? Vastaa! Vastaa
minulle! Vastaa!

MATAMI (Koskettaa Paavaliin ja osoittaa kädellään äitiin päin.)

PAAVALI (Katsoo sinnepäin, tulee tuntoihinsa, menee hiljaa äidin
vuoteen luo ja sortuu itkien sen ääreen.) Nukuin! Nukuin! Nukuin!

MATAMI. Surku minun tulee tuota poika raukkaa...

    (Nostaa esiliinan kulman silmilleen ja nyyhkyttää hiljaa.)

PAAVALI (Hiljaa valitellen.) Jäähyväiset jäivät sanomatta sinulle!
Viimeinen sana jäi kuulematta sinun hyviltä huuliltasi. Olet
pahoillasi... Olet pahoillasi, minä näen sen. (Katsoen kauhulla äidin
kasvoihin.) Miksi ovat kasvosi noin totiset ja liikkumattomat?
Äiti, äiti, minä en voi tätä kestää! (Taas hiljaa, hellän
rukoilevasti, silitellen äidin tukkaa.) Äiti kulta, miksi et hymähdä
anteeksiantavasti Paavalillesi? Etkö voi hymähtää? Kerran vain vielä,
yhden ainoan kerran, aivan hiukan vain, hiukan... Tai ellet voi
hymähtää, niin anna jokin muu merkki olemisestasi... (Muistaa,
kavahtaa.) Merkki?! Mitä sinä sanoitkaan minulle? "Annan merkin
olemisestani"... "nyykäytän päätä sinulle aina kun"... Käskit
rakastamaan vieraita... Ketä, äiti, ketä?...

    (Katsoo ympärilleen, tähystää epätietoisena matamia, joka
    itkee – nousee, lähestyy häntä ujostellen, ja vähän
    kömpelösti taputtaa olalle.)

MATAMI (Ottaa esiliinan silmiltänsä, hymyilee kyynelten läpi ja
nyykäyttelee päätään Paavalille.)

PAAVALI (Vetää hämmästyneenä kätensä ohimoille, pari askelta
perääntyen.) Miksi nyykäytit päätäsi, sano!

MATAMI (Ihmetellen.) Eikö olisi pitänyt? Pahoitinko mielenne, Paavali?

PAAVALI. Ei-ei. Sinä olet... sinä olet... (Vuoroin levittää kätensä
niinkuin syleilläkseen häntä, vuoroin hillitsee itsensä.) Voi, et sinä
sitä ymmärrä. Mutta katsos, minä aion nyt olla niin hyvä sinulle. Sano
vain mitä sinulta puuttuu, ja jos olet köyhä, niin katso tänne: minulla
on voimakkaat kädet, jaksan tehdä kaikkea, mitä vain tarvitset.
Tarvitsethan, tarvitsethan sinä minua?

MATAMI (Liikutettuna.) Paavali, Paavali, mikä enkeli te olettekaan, kun
tämmöisellä hetkellä minua vierasta ajattelette!

    (Nyykäyttelee taas päätänsä.)

PAAVALI (Haltioissaan.) Niin, niin, sinä ymmärrät... Äiti! (Aikoisi
syleillä matamia, mutta pysähtyy.) Voi, jos sinäkin vain voisit
ymmärtää!

MATAMI. Ajatella vierasta, ennenkuin oma äiti on vielä haudattuna!

PAAVALI. Et, et voi ymmärtää! Mutta minä menen sanomaan Elsalle. Niin
– niin teenkin. Hänenkin äitinsä on kuollut. Hän on ymmärtävä kaiken.

    (Rientää ulos oikealle.)

MATAMI. Kuinka ihmeellistä...! – Mitähän siitäkin pojasta vielä
tulee?! (Huokaisee.) Ohhoh! Kyllä maailma opettaa!

    (Ryhtyy toimiinsa.)

    (Kanarialintu on vähitellen ruvennut visertämään kohti kurkkuaan.)

TOINEN NÄYTÖS.

Tumma, melkein mustaseinäinen huone. Vasemmalla pimeä käytävä, jonka
syvennyksessä häämöttää kaiteilla ympäröity alttarin tai katafalkin
tapainen korotus ynnä sen yläpuolella pyhimystä kuvaava pitkulainen
öljyväritaulu, reunustettuna kehyksien asemesta suruharsoilla ja
harvaan sirotetuilla valkoisilla ruusuilla. Kahden puolen paksut
levottomilla liekeillä palavat vahakynttilät. Käytävä näyttää jatkuvan
kuvan ohitse pimeään. – Oikealla tummilla uutimilla verhottu ikkuna;
pyöreä, raskas, yksijalkainen, koruliinalla katettu pöytä tuolineen,
joista yksi vanhuksen istuttavaksi aiottu nojatuoli mattoineen ja
pallineen, sekä ulosjohtava käytävä. Pöydällä jätettyjä neuleita,
raamattu. – Perällä suuri, verhoilla suljettava seinäaukko
kaareutuvine päätyineen, josta noustaan taiteellisesti koristetulle
terassille. Korupylväät kannattavat kevyttä lasikattoa, jonka päältä
riippuu köynnöskasveja. Terassin takaa näkyy huvilakaupungin kattoja ja
valkoinen kirkontorni. – Perimpänä päilyy avomeren sininen ulappa,
jonka oikeanpuolinen ranta on vuoristoa.

Terassin kukkainen ja iloinen keveys on räikeänä vastakohtana etualan
pimeälle totisuudelle ja surulle.

ELSA (Terassilla, hänen kevätjuhlaansa kokoontuneiden tyttöjen
ympäröimänä, katselee kiinteästi alas kaupungille, silloin tällöin
huiskutellen valkeata liinaa.)

TYTÖT (Huiskutellen liinojaan, kaukoputkella katsoen, naurussa,
ilomielellä.) Uusi profeetta! Uusi profeetta! Eläköön! Eläköön!

1. TYTTÖ. Kuulkaa, kuulkaa, hän puhuu taas!

    (Huiskutus lakkaa.)

2. TYTTÖ. Mutta katsokaapas hänen ryhtiänsä!

3. TYTTÖ. Ja niin pitkä kihara tukka, ah!

4. TYTTÖ. Niin suurisukuinen ja noin köyhät vaatteet'

2. TYTTÖ. Mutta hän on sentään kuin sankari.

TYTÖT. Mitä hän sanoo? Kuulkaa, kuulkaa!

1. TYTTÖ (Sormeansa heristäen.) Ai-ai, ei niin rohkeasti kulta!

2. TYTTÖ. He panevat sinut vankeuteen, rakas!

3. TYTTÖ. Tai vielä mestaavat, ui! Varovammin, kulta, kultanupukkani!

TYTÖT (Kuiskaten alas.) Varovammin! Kulta!

ELSA (Hätäisesti kutsuen yhden tytöistä etualalle, kuiskuttelee, antaa
kukkavihkon.)

1. TYTTÖ (Terassilla.) Kuka olisi luullut, että pikku Paavalista kasvaa

noin suuri profeetta!

2. TYTTÖ. Sinä punastuit!

1. TYTTÖ. Itsepä sinä punastuit...

TOISET TYTÖT. Sinäpä, sinäpä punastuit! – (Toiset.) Sh, hiljaa, kun
profeetta puhuu! (Vaikenevat ja asettuvat jälleen kaiteiden yli
kuuntelemaan.) "Ei ole kuolemaa", hän sanoo...

ELSA. ... ja annettuasi nämä kukat sano hänelle näin: neiti pyytää
Teitä juhlaansa... (Syleillen.) Ah, sinä et voi sanoa hänelle, että
minä olen niin – niin rakastunut häneen...

3. TYTTÖ. En, mutta minä katsahdan häneen sillä tavalla... minä isken

hänelle silmää niin, että hän ymmärtää kaiken.

ELSA. Mene, mene vain, mene nopeasti...

3. TYTTÖ. Tuon hänet mukanani...!

    (Juoksee terassille, laskeutuu alas.)

ELSA (Terassilla olijoille.) Kukilla terassini koristakaa! Värilyhdyt
ripustakaa! Parhaisiin tanssipukuihinne pukeutukaa! Olen juhlaamme
kutsunut profeetan. Hän tulee! Hän tulee!

    (Terassilla syntyy kiirettä: toiset tytöistä rupeavat ripustamaan
    kukkaköynnöksiä seinille ja värilyhtyjä pylväiden väliin, toiset
    tarkastamaan pukujansa. Yleinen riemu.)

TYTÖT. 1. Profeetta, profeetta tulee! 2. Saamme nähdä häntä läheltä!
3. Ai, sydämeni sykähti! 4. Kiirehtikää! Kiirehtikää!

ELSA. Ja minulle parhaimmat helyni! Ja kaikkein kauneinta soitantoa!

    (Kansan hyväksymishuutoja alhaalta kaupungilta.)
    (Uudestaan huiskutuksia ja eläköönhuutoja terassilta.)

1. TYTTÖ. Ah, nyt hän huomasi lähettiläämme!

TYTÖT (Hiljenevät ja jännittyvät katsomaan alas.)

2. TYTTÖ. Tulee alas... kysyy...

4. TYTTÖ. Tarjoo kukkaset... ah...

TYTÖT (Tietämättään tehden matkivan niiauskumarruksen.) "Neiti itse
pyytää"... (Hetken jännityksen ja vaikenemisen perästä äkkiä vetäytyen
kaiteilta, syvästi loukkaantuneina.) Ah!...

ELSA (Itsekseen, poispäin kääntyneenä, käsi sydämellä.) Hän hylkäsi
minun kukkaseni!

TYTÖT (Keskenään.) Että hän uskalsikin!

1. TYTTÖ. Meidän Elsamme kukkaset!

2. TYTTÖ. Mutta eivätkö he olleet jo lapsuudessa ystävyksiä?

4. TYTTÖ. Lapsuudessa niin. Siitähän on pitkä aika.

3. TYTTÖ (Nousee ulkopuolelta terassille, kulkee vaieten kukkineen

Elsan luo.)

ELSA. Mitä hän vastasi?

3. TYTTÖ. Ojensin kukkaset, hän ei ojentanut kättään niitä ottaaksensa.

(Niiaten.) Neiti itse pyysi, sanoin – hän katsoi päivänlaskuun ja
sanoi vielä ennen yötä merelle lähtevänsä. Meren takana, sanoi, minua
odottaa suuri kansa. Neidillenne viekää kiitokset ja terveiset: en
jouda juhlaansa. Niin hän sanoi. Ja tässä olen minä.

ELSA. Voi, minkä hän minulle teki!

    (Pappi rukousnauhoineen ja rinnalla riippuvine kultaristineen
    on arvokkaasti ja hitaasti menossa oikealta vasemmalle.)

ELSA (Rientää papin luo, pysähdyttäen hänet.) Ah, rakas rippi-isäni,
kuinka hyvä, että tulitte... tarvitsen teitä välttämättömästi...

PAPPI. Olen tullut äitipuolesi kutsusta. Menen lohduttamaan häntä
syvässä surussansa. Ajattelehan toki: kadottaa tulipalossa oman
poikansa! (Muille tytöille.) Mutta teitä lapsukaiset minun täytyy
ankarasti nuhdella. Olen nähnyt teidän – teidänkin viskelevän kukkia
tuolle nuorukaiselle, jota ihmiset täällä ovat ruvenneet sanomaan muka
uudeksi profeetaksi. Uudeksi profeetaksi! – Minä sanon teille: hän on
vaarallinen mies, sopimattoman rohkea puheissansa. Kuningas ja
tavallinen suutari, keisari ja joku räätäli – ne ovat kaikki yhtä
vain. Pappeja ei tietenkään ollenkaan tarvita. Sanalla sanoen mies
päätyy vankilaan tai kuolemanrangaistukseen. (Yhä enemmän kiihtyen.)
Mies, joka ei jalallansa pyhään kirkkoon astu – joka käsiä
paukuttaville laumoille toreilla puhuu, katujen lokaan raastaen elämän
syvimmät salaisuudet...

ELSA. Tuo kaikki on vain siksi, että hän ei aio milloinkaan mennä
naimisiin, – Mutta nyt saatte kuulla kauheimman kaikesta ja antakaa
minulle edeltäpäin synninpäästö: käykäämme ripille.

PAPPI. Hiljaa, hiljaa, lapsukainen... (Tytöille.) Menkää te muut
syrjemmäs.

    (Tytöt tosin aluksi väistyvät, mutta kerääntyvät seuraavan
    kuluessa uudelleen kuuntelemaan.)

ELSA. Minä olen profeettaan rakastunut.

PAPPI (Kauhistuneena.) Lapseni! Mitä sinä sanot?!

ELSA. Lapsuudessa jo olimme tuttuja. Mutta profeetaksi tultuaan hän
karttaa minua ja nyt lähetti kukkanikin takaisin!

PAPPI. Lapsi raukka! Rakastunut väärään profeettaan,
maantienkiertäjään, pyhän kirkon viholliseen!

    (Hän aikoo jatkaa matkaansa.)

ELSA. Enkö ole rippilapsenne? Minäkin voin joskus lohdutusta kaivata.
Älkää ohitseni menkö. Ah, rukoilen apuanne: käskekää te hänet tänne.

PAPPI. Kirkon vihollisen!

ELSA. Ah, minä saatan hänet järkiinsä, minä kesytän hänet pyhän kirkon
ystäväksi, kunhan autatte minua...

PAPPI. Yhdessä asiassa olet oikeassa. Jos vain saisimme hänet
naimisiin, ei muuta kesytystä tarvittaisi, ei vankeutta, ei
mestauksia... Mutta lapsi poloiseni, sinä olet rakastunut onnettomasti,
sillä profeetat eivät mene naimisiin eivätkä milloinkaan rakastu.

ELSA. Erehdytte, isä, hänkin on rakastunut minuun.

PAPPI. Mahdotonta!

ELSA. Niin, niin, hänkin on rakastunut. Hän punastui.

PAPPI (Hämmästyen uteliaana.) Hän punastui?

ELSA. Niin, kun me äsken menimme toistemme ohi, hän punastui. Ja kun
hän puhuu väkijoukolle, niin joka kerta kun hänen silmänsä minut
kohtaavat, hän vähän sekaantuu puheessaan ja pitkin hänen poskiansa
nousee hieno puna – ah! – nousee aina ohimoille asti – ah – ah –
minä rakastan häntä!

PAPPI. Vai niin. Sinä siis sanoit: "hän punastuu" ja "hän sekaantuu?"
– Tämä on merkillistä... (Hykertäen käsiänsä.) tämä on – ahhahhaa!
Lapseni, sinä olet ase Herran kädessä.

ELSA. Hän on minun, jos vain tahtoisitte auttaa! Käskisitte tulemaan
ennen auringonlaskua.

PAPPI. Hm... hm...

ELSA. Ah, te ainoa voitte minua auttaa, muuten hän pääsee lähtemään...
Rukoilen... rukoilen!

PAPPI. Odota, lapseni. Minun käskystäni hän ei tule, mutta meidän
täytyy saada äitipuolesi kutsumaan hänet tänne.

ELSA (Suuresti loukkaantuneena.) Ja te luulette, että hän tulee
äitipuoleni kutsusta, kun ei tullut minun!

PAPPI. Et tunne profeettoja, lapseni. Heillä pitää olla aina joku
sairas, tai mielipuoli, tai ainakin joku hyvin vanha ennenkuin tulevat.
Kaunottaria he kammoavat kuin tulta.

ELSA. Mutta äitipuoleni! Hän pilaa minulta kaiken, hän vihaa minua koko
sydämestään, niinkuin minäkin vihaan häntä ja rakastan miestä, joka on
vievä minut kauas hänestä!

PAPPI. Kerron profeetalle, että vanha, mielisairas rouva, joka
aikoinaan on nähnyt oman poikansa palavan tulipalon liekkeihin –
hirveätä! – pyytää häneltä apua ja lohdutusta. Ja niin saamme
profeetan tänne. Hm? – Muuta keinoa ei ole.

ELSA. No jos voitte, rakas isä, tehdä sen hyvin, hyvin pian, ennenkuin
aurinko laskee...

PAPPI. Kas niin, kas niin... (Tytöille.) Vetäytykää, lapsukaiseni,
verhojen taakse, tyyntykää ja hiljetkää, ei tanssia, ei naurahdusta...
(Hän sulkee verhot, jääden itse etualan puolelle.)... hiljaa... ihan
hiljaa... (Hän menee vasempaan käytävään, josta kuuluu koputus oveen ja
hänen äänensä.) Täällä ollaan, arvoisa rouva.

    (Hän tulee jälleen esille ja jää mietteissään odottamaan.)

ÄITIPUOLI (Tulee vasemmalta, ojentaen kättään papille.) Vihdoinkin,
vihdoinkin, herra pastori!

PAPPI (Suudeltuaan hänen kättänsä.) En ole ehtinyt ennen. Tulen
kuolevan luota suoraan...

ÄITIPUOLI. Toisen kuolevan luo.

PAPPI. No, no, rouva... Ja kuinka terveys?

ÄITIPUOLI. Taas uneton yö! Ja jos hetkeksi sainkin silmäni umpeen,
kohta on edessäni tuo kauhea tulipalo, taas samat liekit...

PAPPI. Rakas rouva, puhukaamme jostakin muusta. Koettakaa olla
ajattelematta...

ÄITIPUOLI. Enhän ole teille kertonutkaan, kuinka se kaikki oikein
kävi...

PAPPI. Monesti olette kertonut, rakas rouva.

ÄITIPUOLI. Malttakaahan... Syttyy tulipalo. Ei, ei, malttakaa...
Keittiöstä se ensin alkoi, putosi kekäle, sanovat, siitä levisi tuli,
kiersi, kiersi, sulki kaikki käytävät, ei vielä kukaan huomaa. Mutta
kun tuli sohahti ilmi liekkiin, oli jo myöhäistä. Tuli loimusi poikani
huoneen ympärillä. Koetan juosta sisälle, en pääse mistään, liekit
lyövät vastaan... Minä huudan hänen nimeänsä hän vastaa liekeistä...
aa... a-aa... hän vas... aa-aa-aa...

PAPPI. Rouva! Rouva! Rauhoittukaa! Herran tiet ovat tutkimattomat.

ÄITIPUOLI. Herranko? Liekit olivat paholaisia, minä näin ne selvästi,
ne tanssivat punaisissa riekaleissa, ne viskelivät liepeitänsä... noin
ja noin... Minä näen ne joka yö uudestaan, näen päivälläkin, kun vain
silmäni ummistan, taas ne tanssivat, tanssivat... Voi, kuinka ne
ulvovat ja kuinka viulut vinkuvat... hah!... hah!... hah!

PAPPI. Rauhoittukaa toki! Tulkaa, tulkaa... (Hän saattaa äitipuolen
oikealle lepotuoliin, istuutuen itse viereen.) Kuinka kauan onkaan jo
siitä onnettomuuden päivästä, ja te yhä noin tuskailette!

ÄITIPUOLI. Eikö se tapahtunut eilen?

PAPPI. Vuosi umpeensa on siitä, rakas rouva, vuosi umpeensa.

ÄITIPUOLI. Vuosiko... (Hän katselee ympärilleen, tunnustelee päätänsä.)
Kärsimykseni ovat sietämättömät. Tähän asiain tilaan en voi tottua, en
suostua. En voi tapahtuneeksi edes uskoa. Koko elämäni on tyhjentynyt
ja kuollut.

PAPPI (Koettaen haihduttaa äitipuolen mieltä.) Ja ympärillänne kevään
ilojuhla...!

ÄITIPUOLI. Pelkkää kiusantekoa, pelkkää suruni pilkkaamista! Missä minä
itken, siellä tytärpuoleni iloitsee. Sanokaa minulle, miksi hyvän pitää
kuolla ja miksi paha, ilkeä saa jäädä elämään? Miksi minulta kuoli se,
jota rakastin, ja miksi minun nyt täytyy elää sidottuna siihen, jota
vihaan? Onko siinä mitään järkeä? Onko edes sääliväisyyttä? Vai
tahtooko kohtalo kiusata minua?

PAPPI. Mutta jos vihaatte, miksi asutte yhdessä? Erotkaa!

ÄITIPUOLI. Viekkaasti, perin viekkaasti, tuhansilla verkonsilmukoilla
on ilkkuva kohtalo ymmärtänyt sitoa meidät yhteen, niin että ette te
eikä mikään voima maailmassa pysty meitä toisistamme erottamaan, meitä,
jotka vihaamme toisiamme! – Mutta sanokaa minulle, olisiko mielestänne
kovin suuri synti, jos vahingossa pudottaisin palavan tulitikun –
epähuomiosta tietenkin ja nyt palaisi poroksi vuorostaan tämäkin talo,
poroksi palaisi, ja tulen uhriksi joutuisi – no, te tiedätte kuka...

PAPPI. Se olisi suuri, suuri synti. On toinen keino.

ÄITIPUOLI. Nähkääs, elämä on tehnyt minulle tuhoa. Jospa minäkin
tekisin elämälle! Jospa minäkin osaisin kohtaloja liikutella ja ihmisiä
tuhkaan haudata!

PAPPI. Kauheata – kauheata, rouva! Sanon teille: on toinen keino.

ÄITIPUOLI. Niinpä siis ei ole mitään keinoa! Kiroukseksi on minulle
tämä elämä! Miksi kaikki pilkkaavat minua? Miksi kaikki repii minua?
Miksi siellä soitellaan? Miksi naputetaan vasaroilla? Miksi laivat
viheltävät?

    (Ulkoa, alhaalta kuuluu joukon iloisia hyväksymishuutoja.)

Ja miksi torilla huudetaan! Vaietkaa, vaietkaa! Sanokaa, Herran
nimessä, miksi he noin huutavat juuri minun ikkunaini alla? Sanokaa!
Tulen hulluksi!

PAPPI. Kuulkaa siis: uusi profeetta on ilmestynyt seudullemme. Siksi
ihmiset kokoontuvat ja huutavat. Uusi ennustaja!

ÄITIPUOLI. Uusi ennustaja? Vieläkö niitäkin ilmestyy? Ja mitä hän
puhuu? Ylösnousemisestako? (Naurahtaen kolkosti.) Kuinka voi poikani
nousta kuolleista, kun hän on tuhkana raunioiden alla?

PAPPI. Ei, rouva. Tämä ihmeellinen profeetta ei puhu haudantakaisista.
Ei, vaan hän kokonaan kieltää kuoleman. "Ei ole kuolemaa", hän sanoo.

ÄITIPUOLI. "Ei ole kuolemaa!" Ha-ha – nauraa täytyy. Missä on siis
minun poikani? – Kieltää kuoleman!!

PAPPI. Kuolema on vain jokin harhakäsite, valheilmiö – hänen
mielestään. Todellisuudessa ei ole kuolemaa, hän sanoo.

ÄITIPUOLI. Onko koko maailma tullut hulluksi?!

PAPPI. Sanokaas muuta! Ja ikävintä on, että huhu kertoo hänen todella
voivan herättää kuolleista.

ÄITIPUOLI (Uteliaana.) "Voivanko herättää kuolleista?"

PAPPI. Niin, eikö se ole harmillista! – Eräältä äidiltä oli kuollut
tytär. Hän puhutteli profeettaa. Jonkin ajan kuluttua nähtiin profeetan
kulkevan vuorelta ja tulevan alas laaksoon. Ja hän piteli kädestä
tyttöä ja toi äidin eteen. Tytön nähtyänsä oli äiti riemusta itkien
huutanut: sinä olet minun tytärvainajani! ja puristanut tytön syliinsä.
Mitä on semmoisesta ajatteleminen?

ÄITIPUOLI. Jospa hän osaisi herättää minunkin poikani eloon?

PAPPI (Tekee ankarasti torjuvan kädenliikkeen, sitten sanoo
loukkaantuneena.) Tunnustaakseni, en olisi odottanut arvoisalta
rouvalta...

ÄITIPUOLI (Huiskauttaen kättään.) Siis riittää profeetasta.

PAPPI. Ah, rouva, onhan se mies hyvinkin mieltäkiinnittävä. Voisi ehkä
tehdä meille näytteeksi jonkin pienemmän ihmeen. Miksei. – Jospa
käskisimme hänet tänne.

ÄITIPUOLI. Ellei hän voi antaa minulle poikaani, pysyköön poissa.

PAPPI. Mutta hän voisi meille näyttää jonkin pienemmän ihmeen. Hän
voisi esimerkiksi – erottaa teidät tytärpuolestanne.

ÄITIPUOLI (Naurahtaen.) Sehän olisi vieläkin suurempi ihme!

PAPPI. Ah, profeetalle on kaikki mahdollista. (Kohottaen
profeetallisesti käsiään.) Oo-oo. – Tulee vain, ottaa ja vie. –
Käskemmekö?

ÄITIPUOLI. En jaksa enää. En halua uusia tuttavuuksia. En usko häneen!

PAPPI. Jättäkää siis kaikki minun huolekseni. Läsnäolonne ei olekaan
aivan välttämätön. Minä johdan hänet tänne, minä vien heidät yhteen, ja
yks-kaks te olette vapaa!

ÄITIPUOLI. Ajatelkaapa: jos profeetta huutaisi oo! mutta ihme ei
onnistuisikaan. Ah, sellaista kohtausta eivät hermoni ikinä kestäisi.
Minä peitän pääni tyynyjen alle. Minä pakenen!

    (Hän poistuu kiireesti vasemmalle.)

PAPPI (Äitipuolen poistuessa.) Kohtalo kutoo, rouva – ja me kudomme
mukana... (Hän avaa verhot terassin edestä, josta heti tulvahtaa Elsa
tyttöineen kysymään, kuinka on käynyt. Tuskin voiden päästä irti
tyttöjen uteluilta.) Malttakaahan... malttakaa! Käyn hänet heti
hakemassa tänne. Pysykää vain aivan, aivan hiljaa. Jos hän ensin
tahtookin rouvan kanssa vähän haastella, johdan hänet sitten kohta
luoksenne.

TYTÖT. Entäpä jos ei tule ollenkaan?

PAPPI. Sanon hänelle: eräs mielisairas, sauvojen varassa kävelevä
ikäkulu eukko anoo apuanne. Ja jos hän on profeetta, niin hän tulee.
Ellei tule, on hän tyhjä tuuleen hamuilija.

    (Poistuu oikealle.)

TYTÖT (Kiivaasti väitellen keskenään, sekaisin.) Tulee! – Ei tule!
Tulee! – Ei tule! (He vetäytyvät terassille katsomaan alas, miten
käy.)

    Alhaalta kuuluu yleisön hyväksymishuutoja, jotka vähitellen
    hiljenevät. Tyttöjen jännitys kasvamistaan kasvaa. Heidän
    liikahduksensa ja yhtäaikaiset pysähtymisensä ilmaisevat
    tapahtumien kehitystä alhaalla, lyhyiden huudahdusten
    merkitessä vain ylimenokohtia, seuraavassa järjestyksessä:

TYTÖT: 1. (osoittaen sormella) Tuossa pastori! – 2. Nyt! – 3.
(matkien) "Hyvää päivää!" – 4. Tulee! – 5. Eipäs tule! – 6. Tuleepas
sittenkin!

ELSA (Loukkaantuneena.) Minun pyynnöstäni ei tullut! Mutta saadaanpas
nähdä! Niinkuin sanoin, terassi koristakaa, värilyhdyt ripustakaa!

TYTÖT. Tuossa he jo tulevat.

ELSA. Sulkekaa! – Sukkelaan, sukkelaan!

    (Tytöt vetävät verhot terassin eteen, ja hiljenevät.)

PAPPI (Johtaen Paavalin sisälle oikealta.) Olemme perillä, herra
Profeetta.

    (Hän viittailee tytöille, ettei saa kurkistella.
    Verhot sulkeutuvat.)

PAAVALI (Vapaaehtoisesti köyhän puvussa, olan yli vaatehihna, joka
kannattaa evässäkkiä. Silmät tottumattomina pimeään.) Missä olemmekaan?
On kuin jokin kappeli – tai hauta kirkon pimeässä kellarissa... Minne
olettekaan minut johtanut?

PAPPI. Kohta silmänne tottuu. Tuonne katsokaa! Sen pimeämpi ei itse
yökään voi olla.

PAAVALI. Sielläkö on se sureva vanhus?

PAPPI (Kuiskaa.) Niinkuin sanoin: mielipuoli.

PAAVALI. Ja hänkö se tahtoi minua puhutella? Entä tuo kuva tuossa
alttarin päällä.

PAPPI. Pyhimyskuva, kuten näette, mutta hän kuvittelee pojaksensa,
jonka kadotti tulipalossa.

PAAVALI. Kadotti tulipalossa?!

    (Laskee säkkinsä päättäen jäädä.)

PAPPI. Vanhus varmaankin nukkuu, koska ei ole tullut esille. Sillävälin
saattaisin teidät talon tyttären juhlaan, siellä valo virtaa, siellä
soitot soi, siellä ilo, kauneus – ja hänkin, jolta teille kukkaset ja
juhlakutsut.

PAAVALI (Joutuu hämillensä.) On lyhyt hetki enää vain, laiva lähtee, en
jouda juhlaan ollenkaan... Olenhan jo hyvästellyt...

PAPPI. Olittehan tuttuja jo lapsuudessa. Olette vieraantunut?
Ylenkatsotteko varakkaita?

PAAVALI (Tuskaisesti.) En, en, en. Ah, uskaltaisinko sanoa! Niin, te
olette hengen mies, te ymmärrätte, teille sanon. En ylenkatso;
ainoastaan pelkään itseäni. Minua elähyttää usko, että ihmisissä täytyy
elämää rakastaa. Se on sama kaikissa, ja jos onkin jossakin suurempi,
niin se on suurempi vähimmissä. Se usko hävittää erotuksen ihmisten
välillä, ja sen eron hävitys on minun tieni ja minun vapauteni. Mutta
minä näin Elsan uudelleen. Ja siitä asti – ah, te sanoitte
"ylenkatson" – ei, vaan tunnen rakastavani ylitse kaikkien muiden
ihmisten... häntä yksin.

PAPPI. Sitä enemmän syytä nähdä hänet vielä viimeisen kerran.

PAAVALI. Ymmärtäkää: minä pelkään itseäni. Pelkään rikkoa oman uskoni.

PAPPI. En näe ristiriitaa.

PAAVALI. Mutta ymmärtäkää toki: hänen tenhonsa on minulle niin suuri,
että kun vain silmäni hänet kohtaavat, tai kun tiedän hänen lähelläkin
vain olevan, tai vain ajattelen häntä, niin se, mikä minulle on pyhää
ja suurta, kadottaa hänen rinnallaan vetovoimansa – häpeän, häpeän
tunnustaa... Tiedän, että vaikka voisin kivetkin elämään herättää, hän
sentään jäisi minulta herättämättä. En ymmärrä, miksi niin rakastan
häntä? Ja miksi olisin valmis hänestä koko maailman antamaan? Ah,
henkeni... kaikki... kaikki...

PAPPI. Ehkä hän ei vähemmästä hinnasta voi pelastua...

PAAVALI (Kauan kuohuksissaan ja epätietoisena katseltuaan pappia.)
Tarkoitatteko mitä sanotte? – Minun siis pitäisi...? – Ei-ei! Antakaa
minun tulla pois tästä talosta!

PAPPI (Pidättäen Paavalia.) Nuori mies, te olette voimakas ja
voimallanne voitte repiä sydämestänne väkevimmän tunteen, minkä luonto
on ihmiseen pannut. Mutta oletteko ajatellut, että hän voi olla
heikompi eikä niin väkivaltaista repäisyä kestä?

PAAVALI (Tuskaisesti, hurmaantuneesti.) Olisiko hänkin –!

PAPPI. Lieventäisitte eron tuskaa! Hän on eroon valmistunut. Viimeistä
hyvästelyä hän pyytää vain. Sekin voi jo suuret haavat lääkitä.

    (Äitipuoli hiipii hiljaa käytävän suulle, kuunnellakseen.)

PAAVALI. Ah, te riistätte minulta kaiken voimani!

PAPPI. Nuori mies, minä tuen teitä!

    (Aikoo johdattaa Paavalia terassille.)

PAAVALI (Äitipuolelle, ikäänkuin johonkin pelastukseen tarttuakseen.)
Eikö teidän luo minua käsketty?

PAPPI (Äitipuolelle.) Esittää suokaa. Kas tässä odotettu vieras.

ÄITIPUOLI. Anteeksi,, että tienne keväiseen riemujuhlaan käy tämän
suruhuoneen kautta!...

PAAVALI. Olette itkenyt...?

ÄITIPUOLI. Surrut kuoleman tihutöitä.

PAAVALI. Ei ole kuolemaa, ei saisi suruakaan olla...

ÄITIPUOLI. "Ei ole kuolemaa?"...

PAPPI (Itsekseen.) Kiusallista!

ÄITIPUOLI. Olen kuullut kerrottavan, että kiellätte kuoleman.
Nuorukainen, ette ole vielä ehtinyt elämässä paljon kadottaa. Äitinne
on elossa?

PAAVALI. Olen kadottanut hänet näkyvistäni.

ÄITIPUOLI. Ihmisten kielellä puhuen siis: – kuollut.

PAAVALI. Totuuden kielellä: – syntynyt elämään.

PAPPI (Yhä koettaen johtaa Paavalia pois.) Kumarrus vain ensin juhlan
sankarittarelle...

ÄITIPUOLI (Paavalille.) Jos ette sentään menisi...

PAAVALI. Ettenkö menisi?

ÄITIPUOLI. Voisi olla, että teille on jokin ansa viritetty...

PAAVALI (Katsoo ihmetellen.)

PAPPI (Itsekseen.) Kiusallista, kiusallista!

PAAVALI. Minä kiitän teitä...

PAPPI (Itsekseen.) Keskustelua ei voida välttää. Täytyy odottaa sen
päättymistä.

    (Menee huomaamatta.)

PAAVALI (Tarttuu liikutettuna äitipuolen käteen, syleillen ja suudellen
sitä.) Niin olisi ainoastaan oma äiti sanonut minulle...

ÄITIPUOLI. Älkää menkö, älkää menkö... Sanoitte: syntynyt elämään? –
Ymmärrän. Te tarkoitatte, että äiti-vainajanne elää teidän omassa
muistissanne ikieläväksi kirkastuneena kuvana. Niin on onnellista
ajatella. Mutta nähkääs, minäkin olen rakkaimpani, ainoan poikani
kadottanut, ja kohtalo on tahtonut leikkiä minun kanssani vielä niin,
että on muistini kokonaan hämmentynyt. Väkisin hiipii sydämeeni kylmä
unhotus. En kuolemakseni voi muistiini palauttaa sitä hänen elävää
hymyänsä, jota tahtoisin jälleennähdä... Oh, he ovat maalauttaneet
kuvan minulle – valokuvasta kaiketi. – Taiteilija on valehdellut, on
tehnyt kasvot liian ankariksi – ei ollut koskaan nähnyt häntä
elävänä... (Katuen, kuvalle.) Ei-ei-ei-ei... sinähän se olet, armas
poikani, anna anteeksi minulle, sinä se olet, sinä, sinä...

PAAVALI (Nousee katafalkille, tarkastelee kuvaa läheltä.) Tämäkö? Tämä
on pelkkää kangasta!

ÄITIPUOLI (Loukkaantuneena.) Pelkkää kangasta?! Siihen ovat ainoat,
ainoat muistoni kiintyneet. Kenpä hänet minulle elävämmäksi tekisi?

PAAVALI. Sen ehkä minä tekisin, jos vain lupaisitte ensin hävittää
kaiken, mikä teidät estää häntä näkemästä.

ÄITIPUOLI. Ah, mitä tehnettekin, kaikkeen suostun.

PAAVALI. Hyvä. Pois siis kaikki tämä! Pois! Pois! Pois!

    (Rikkoo katafalkin, särkee kuvan, viskaa syrjään.
    Kynttilät sammuvat.)

ÄITIPUOLI. Mitä teette?! Mieletön, mitä te teette?! – Voi, missä on
nyt minun poikani!

PAAVALI (Menee nopeasti oikealle, avaa ikkunan, josta laskevan päivän
lempeä hohde valaisee huoneen.) Tuolla, tuolla! Katsokaa tuonne!
Näettekö tuolla etäällä, etäällä häämöttää vuoriston harja. Sen
rinteellä on kyläkaupunki ja sen laidassa yksinäinen, hyljätty asumus.
Siinä on suuri huone, paljon pikku ruutuja ikkunoissa ja verenpisaroita
ikkunanlaudalla, ja niin hiljaista, niin yksinäistä! Joskus tulee
väsyneenä kotiin sen ainoa asukas ja kulkee huoneessa yksin, orpona.
Hän on teidän poikanne. Hän on äitinsä kadottanut.

ÄITIPUOLI. Mutta miksi hän kulkee orpona eikä tule tänne? Olenhan minä
täällä!

PAAVALI. Hän pelkää, ettette tunne häntä. Hän onkin nyt niin
toisennäköinen: tukka on pitkä ja äänikin on toinen... Ette tuntisi...

ÄITIPUOLI. Ettenkö tuntisi! Tuhansien keskeltä, vuosisatojenkin takaa
tuntisin omani... Voi minua, täällä minä istun, ja poikani...

PAAVALI. Hän hakee aina äitiänsä kaikkialla kaupungeissa, kylissä...

ÄITIPUOLI. Eikä edes eksy luokseni...

PAAVALI. Nyt hän on tännekin tullut. Hän on nyt juuri edessänne. Se
olen minä, äiti.

ÄITIPUOLI. Sinäkö?! – Ei! Ei!

PAAVALI. Olen hakenut sinua, äiti, haen lakkaamatta, vuorilta,
laaksoista, yli maiden ja merien, ja kun tulen eteesi, sinä käännyt
minusta... Kuitenkin sanoit: tuntisin tuhansien keskeltä,
vuosisatojenkin takaa tuntisin...

ÄITIPUOLI. Niin, niin, mutta...

PAAVALI. Tämäkö tukka meidät toisistamme erottaa?

ÄITIPUOLI. Ja äänikin oli toinen.

PAAVALI. Äänikin toinen? Mutta kuuntelehan tarkkaan, tarkkaan: Äiti! –
Äiti!

ÄITIPUOLI (Painaa säpsähtäen kädellään sydänalaansa.)

PAAVALI. Etkö muista enää omaa lastasi? Etkö minua näe, vaikka
ilmielävänä seison edessäsi? Oletko unohtanut, kuinka iltaisin tulit
pienen vuoteeni ääreen minun peitettäni korjaamaan ja minä suutelin
sinun armaita käsiäsi ja sinä minun päätäni jäähyväisiksi silitit?

ÄITIPUOLI (Värähtelevällä äänellä.) Ha-ha... Noin hymyili poikani.

PAAVALI. Tai varoitit minua, kun veistelin terävällä veitsellä...

ÄITIPUOLI. Veistelit... veistelit... Ai, ai, ei saa niin terävällä...

PAAVALI. Ja imasit veren pikku haavasesta...

ÄITIPUOLI. Niin...

PAAVALI. Ja valkoisella nauhasella sidoit sormeni...

ÄITIPUOLI. Niin, niin...

PAAVALI. Ja lohdutit minua, jos tekeleeni kesken särkyi...

ÄITIPUOLI. Muistan... muistan... pieni leukasi värähteli...

PAAVALI. Ja sanoit: "Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä! Aloita
uudestaan! Ei saa heittää kesken käsistä!"

ÄITIPUOLI. Niin, sitä aina sinulle sanoin.

PAAVALI. Nyt olen minä tullut vuorostani sanomaan: kärsivällisyyttä,
kärsivällisyyttä, äiti! (Menee polvillensa.) Aloita uudestaan! Älä
heitä elämää kesken käsistäsi!

ÄITIPUOLI. Sinä yksin tunnet kärsimykseni, sinä tiedät sydämeni.

PAAVALI. Tiedän, tiedän, ja tahtoisin, että edes hetkenkin lepäisit...
ja suostuisit muuttamaan tästä pimeydestä minun asuntooni vuoriston
rinteelle...

ÄITIPUOLI (Ottaa Paavalia molemmin käsin päästä, katsoo kauan silmiin,
nyykäyttelee hänelle moneen kertaan päätänsä.)

PAAVALI (Riemuissaan kavahtaa pystyyn.) Sinä annoit minulle merkin!
Äiti!

ÄITIPUOLI. Se olet sinä. Sinä olet minun poikani!

PAAVALI. Äiti! Äiti! (Syleilevät toisiansa.)

    (Merilaivan mörähtävä vihellys.)

PAAVALI. Laivani lähtee!

ÄITIPUOLI. Ei-ei! Minne nyt?!

PAAVALI. Meren yli minun täytyy. Laiva lähtee.

ÄITIPUOLI. Lähtisit sylistäni juuri kun sinut sain! Ei-ei! Ei
milloinkaan! Sinä olet minun ainoa lapseni! Kadotanko sinut jälleen!

PAAVALI. Et, vaan voitat satakertaisesti, sillä kaikki, jotka minä
herätän, ovat sinun lapsiasi. Koko maailman täytyy saada tietää, ettei
ole kuolemaa, kaikkien kansain täytyy kuoleman kahleet luotansa
karistaa. Ei ole kuolemaa! Tunnen maailmansydämen sykähtelevän. Lyö
ihmiskunnan ilon hetki! Soi vapauden soitot!

ÄITIPUOLI. Pelkään, että äitisi on suuri maailma, en minä.

PAAVALI. Haavoitinko sydämesi, äiti? Rakastatko minua vähemmin sanojeni
jälkeen? – Mutta odota! Sinne – sinne, missä on ne pienet ruudut ja
verenpisaroita ikkunoissa ja niin hiljaista ja rauhallista, sinne
palaan minä joskus, ja silloin sinä tulet kynnyksellä minua vastaan...

ÄITIPUOLI (Nyykäyttelee Paavalille päätänsä.)

PAAVALI. Ja avaat sylisi... ja minä sylini...

ÄITIPUOLI. Voi minun poikani, minun poikani!

    (Syleilevät toisiansa.)

    (Laivan vihellys toisen kerran.)

PAAVALI. Hyvästi! Näkemiin! Näkemiin!

ÄITIPUOLI (Sortuu maahan.) Voi poikani, riemun kyyneleillä peitän sinun
askeleesi... Vähemmänkö sinua rakastaisin nyt sanojesi jälkeen? Ei.
Tuhat kertaa enemmän. Minä luotan sinuun kuin kallioon: sinä tulet
takaisin ja viet minut täältä. Näkemiin poikani, mutta älä vain viivy
enää.

    (Hän väsähtää hetkeksi ja itkee painaen päänsä maata vasten.)

PAAVALI (Käyttää tilaisuutta hellästi irroittuakseen äitipuolesta,
ottaa säkkinsä ja suuntautuu oikeaa käytävää kohti.)

PAPPI (Sukeltaa esille verhojen takaa.) Pääsette tätä kautta
nopeammin... suoraan rannalle. (Johtaa hänet verhojen kautta.) Kas
noin!

    (Ikäänkuin pitkän odotuksen jälkeen oikeuksiinsa päästen
     sohahtaa terassilla tyttöjen ilo ja valssin sävel.)

ÄITIPUOLI (Kavahtaa ylös ja suuntautuu perälle.) Ei sieltä kautta pääse
rannalle!

PAPPI (Ehkäisten.) Profeetalle on kaikki mahdollista, olkaa huoletta.

ÄITIPUOLI. Ei hän ollut profeetta, hän oli oma poikani.

PAPPI. Oo! Ihmeellistä! Mutta hän on sittenkin väärä profeetta!

ÄITIPUOLI (Suuntautuu jälleen perälle.) Hän oli oma poikani...

PAPPI (Hätäisesti.) Laiva ei ole vielä kolmatta kertaa viheltänyt;
vielä ehtisitte laiturille – jäähyväisiä huiskuttamaan – jäähyväisiä
huiskuttamaan!

    (Hän johtaa äitipuolen oikean käytävän suulle.)

ÄITIPUOLI. Todellakin! Todellakin! Näkisin hänet vielä viimeisen
kerran! Hän tuntisi minut väkijoukosta... Minä riennän, minä riennän!

    (Poistuu kiireesti oikealle.)

PAPPI. Vihdoinkin! (Hän palaa verhojen luo, raottaa, katsoo.) Siro
kumarrus profeettaseni, ei taida sanoa muuta! Ja kaunis kierros kummin
puolin! Taas kumarrus ja nyt jo puhelevat. – Aivan oikein: sen
kaunottaren ohitse ei mene yksikään! (Äänellään ja kädenliikkeillä
valssin poljentoa matkien.) Niin, niin, niin, ei ole kuolemaa, ei...
(Jättää verhot, menee oikealle.) Malttakaa, arvoisa rouva, minäkin
tulen kuolemalle jäähyväisiä huiskuttamaan, malttakaahan, malttakaa...
(Poistuu.)

    (Tytöt kurkistelevat verhojen takaa, ensin arasti ja yksitellen,
    ikäänkuin epäillen, onko joku peljätty henkilö todellakin poissa.
    Pulppuavan elämänilon ja tanssisävelten viekoittamina he käyvät
    yhä uskaliaammiksi, katselevat ja nostelevat mustan huoneen
    esineitä, nauraa kikattaen näyttelevät niitä toisilleen. Yhä
    useammat yhtyvät riemukkaaseen tanssiin, ikäänkuin omalta
    kannaltaan todetakseen, "ettei ole kuolemaa". – Tanssi päättyy
    siihen, että he nauruun remahtaen juoksevat pois, mennessään
    avaten verhot jättäen ne kokonaan auki.)

    (Päivän viimeiset, punertavat säteet. Illan vaihtuminen yöksi.)

PAAVALI (Seisoo lähtemässä, laskeuneena pari askelta terassin
ulkorappusia, ajatuksissaan, silmät rypyssä hypistellen etusormellaan
jotakin pylvään köynnöskukkaa.)

ELSA (Parhaassa juhla-asussaan, selin vierimmäiseen pilariin
nojanneena, käsin olkainsa takaa, pään yläpuolelta, kiertäen pilarin.)

    (Hetken äänettömyys.)

ELSA (Tahallisen hitaasti.) Sanotaan: sinä palvelet köyhiä, rikkaita
ylenkatsot –?

PAAVALI. En ylenkatso, mutta he eivät tarvitse mitään.

ELSA. Eivät tarvitse? – Ja sinä et tarvitse heitä. Vaikka he sinun
tähtesi purppuraan ja hienoimpaan silkkiin pukeutuisivat, sinä et edes
katsahda heihin...

PAAVALI (Tekee torjuvan liikkeen, katsahtaa Elsaan, mutta luo silmänsä
kohta jälleen alas.)

ELSA. Minä yhtä ihmettelen. Onko totta, mitä sanotaan: että sinä
rakastat kaikkia ihmisiä erotuksetta? Minä tiedän hyvin, ettet
vähintäkään rakasta minua, mutta niin et sentään olisi yhdellekään
muulle tehnyt, että olisit hänen kukkansa takaisin lähettänyt.

PAAVALI (Samoin, mutta vielä kiihkeämmin.)

ELSA. Ymmärränhän minä, se on aina niin: Jos toinen rakastaa ja toinen
ei, niin tämä ylenkatsoo sitä, joka rakastaa... Mutta sinä, Paavali,
joka et tahdo ylenkatsoa ketään, sinun pitäisi toki sääliä minua...
Ajattele: näen sinut viimeisen kerran, eroamme ainiaaksi! Olethan
oppinut asettumaan lähimmäisesi tunnepiiriin, ymmärrä siis minunkin
tuskani... (Muuttaen asentoa, vilkkaammin ja hellemmin.) Ah, jospa minä
tietäisin, mikä se minussa on niin vastenmielistä, joka tekee, ettet
tahdo edes katsahtaa minuun... Ehkä se on tämä käärmekoristus minun
kaulassani? Mutta minä voin sen viskata pois... (Tekee niin.) Kas niin,
nyt sitä ei ole... Ruma käärme, hyi!

PAAVALI (Päin Elsaan.) Mutta sano, Elsa, millä sinua palvella? Kaikkea
sinulla on, on palvelijoita, on auttajia, on ystäviä, on koti lämmin,
on valoa, on soitantoa... Toiset, ihan toiset minua tarvitsevat.

ELSA (On itkevinään.) Niin, toiset sinua tarvitsevat...

PAAVALI. Elsa, sinä itket, sano minulle, sano, millä voin palvella
sinua! Enhän voi jättää itkeväistä! Sano!

ELSA. Ah, en pyydä paljon... Onnettomasti rakastavalle voi jokin
kukkakin olla kaikki kaikessa. Tuon ehkä annat hyvästiksi, tuon, jota
juuri hypistelit...

PAAVALI (Taittaa vaaleanpunaisen ruusun, ojentaa ihmeissään hitaasti
Elsalle.)

ELSA (Suutelee kukkaa ja panee rinnallensa, hymyilee.) Kukka-raukka
kuihtuvainen, voi jos olisit ikuinen, sinua suutelisin aamuin illoin,
suutelisin päivin, öisin, suutelisin aina, aina: sinua on hän pidellyt.
Mutta sinä kukka kuihtuvainen: kun menee hän, sinäkin lakastut...!

    (Kyynelissä, nyyhkyttämättä.)

PAAVALI. Tuolla vuoristossa – tuolla – on atsaleoja niin ihania...
niin ihania...

ELSA. Ah, ne ovat lempikukkiani... ne, jotka punertavat...

PAAVALI. Jospa menisimme hakemaan niitä!

    (Hän huomaa äkkiä olevansa tunteiden vallassa.)

ELSA (Jälleen alakuloisena.) Silloinhan myöhästyisit, Paavali, ja
silloin vihaisit minua vieläkin enemmän.

PAAVALI (Hiljaa, tuskaisesti.) Elsa! Etkö siis mitään muuta minulta
pyydä?

ELSA. Tule lähemmäksi, minä kuiskaan sinun korvaasi jotakin...

PAAVALI (Tulee Elsan lähelle.) Mitä niin?

ELSA. Jos sinulla olisi kultainen linna, ja minä pyytäisin sitä
omakseni, antaisitko?

PAAVALI. Antaisin varmasti. Mitä minä kultaisella linnalla?

ELSA. Tuolla vuoristossa, niin, tuolla vuoristossa... sen
etelärinteellä...

PAAVALI. Sen etelärinteellä?... on pieni kauppakylä. Oletko ollut
siellä?

ELSA. Olenko ollut?! – Monesti. – Syrjimpänä on – ei tosin mikään
linna, vaan pieni asumus...

PAAVALI. Pieni asumus?

ELSA. Sen ovi on aina lukossa...

PAAVALI. Ah, Elsa...!

ELSA. Ja minä olen käynyt monta kertaa sen asunnon ympäri ja ajatellut:
tässä on hän kulkenut, ja vihdoinkin – anna anteeksi minulle –
kurkistin sisälle pienistä ikkunaruuduista. Niin, anna anteeksi!
Aurinko paistoi sisälle ja lattialla oli ruutujen varjot, seinäkello
oli seisahtunut, toinen ovista oli vähän raollaan, mutta ei ketään, ei
ketään sisällä, kaikki liikkumattomana, jätettynä yksin...

PAAVALI. Kaikki on siellä niinkuin se äitivainajan jälkeen jäi.

ELSA. Minulla oli pienenä nukkekaappi, se oli juuri samanlainen. Nyt
näin sen todellisuudessa, mutta – lukittuna...

PAAVALI (On hurmasta ja tuskasta menehtyä.)

ELSA. Jos siis paitsi tätä lakastuvaa kukkaa vielä jotakin tahdot
hyväkseni tehdä, niin älä kiellä minua kurkistamasta ikkunoihin, tai
jos se on sinulle kovin vastenmielistä, ainakin istumasta portailla ja
painamasta ohimoa lukittua ulko-ovea vasten...

PAAVALI. Minä haen sinulle avaimet...

    (Laivan vihellys kolmannen kerran.)

ELSA. Ei-ei, sinä myöhästyt! Se oli kolmas varoitus! Viimeinen!

PAAVALI. Minä haen avaimet! Ja sinä saat mennä sisälle ja tehdä tulen
pesään ja kastella kuihtuneet kukat...

ELSA. Paavali, sinä myöhästyt!

PAAVALI. Minä annan sinulle sen asunnon, sinulle, sinulle...!

ELSA. Voi, Paavali, sinä olet jo myöhästynyt! Laiva on jo irti
rannasta! Voi minua, nyt et ole koskaan antava minulle anteeksi, nyt
olet aina vihaava minua!

PAAVALI. Minä rakastan sinua!

ELSA. Aah!

    (He heittäytyvät toistensa syliin.)

Oikealta kuuluu äitipuolen ja papin lähenevää puhelua.

Tytöt, tuntien itsensä rakastuneiden vartijoiksi, juoksevat terassin
kummaltakin puolelta kuuntelemaan, onko vaara tarjona. He kuulostelevat
sormi suulla oikealle päin. Kun lähestyvien äänet kovenevat, niin tytöt
hurahtavat takaisin terassille, yhtä äänettömästi kuin tulivatkin, ja
tyystin sulkevat verhot jälkeensä.

Äitipuoli ja hänen jäljessään pappi tulevat oikealta, jatkaen
keskusteluansa.

Terassilla alkaa hiljainen, hämyisä soitanto.

ÄITIPUOLI. Voitteko ymmärtää? Voitteko selittää? – Ettenkö olisi
kyllin tarkkaan katsonut? Silmäni hakivat kaikkialta, en nähnyt
missään: juoksen etukannelle, ei ole, juoksen peräkannelle, ei
sielläkään. Ei hyteissä, ei laiturilla, ei missään, ei missään...

PAPPI. Ainoa selitys voi olla vain se, ettei hän olekaan lähtenyt...

ÄITIPUOLI. Etteikö lähtenyt?! Hän on lähtenyt. Koko maailma on kuoleman
kahleista vapautettava, sanoi hän – ja sitä varten on hän minun, oman
äitinsä, sylistä riistäytynyt! Hänen täytyi, nähkääs!

PAPPI. Jos taas täytyi maailmalle, niin ennemmin tai myöhemmin kuulette
hänen joutuneen vankilaan – tai tulleen mestatuksi.

ÄITIPUOLI. Elämälläni on jälleen tarkoitus. Minä menen odottamaan häntä
siihen huoneeseen, missä on pienet ruudut...

PAPPI (Raottaa verhoja.) Olen kuin olenkin ankaran järjestysvallan
edelle mennyt, niinkuin kunnon kirkonmiehen sopii. Olen rakkaudella
kaiken järjestänyt: profeetta on vaaraton.

ÄITIPUOLI (Jatkaen omiansa.) ... pienet ruudut ja verenpisaroita
ikkunoissa...

PAPPI (Vetää verhot rauhallisesti syrjään.)

Näky verhojen takaa: Paavali ja Elsa, vuoristoon päin kääntyneinä,
seisovat kaulatuksin, liikkumattomina. Kuutamo. Välkkyvä valojuova
meren halki. Muutamat värilyhdyt ovat sytytetyt. Tytöt kulkevat saman
hämyisen sävelen tahdissa, jonkin matkaa toisistaan, piirissä
rakastuneiden ympäri, välillään kannatellen kuhaverkkoa, joka
kimaltelee eri väreissä kuun säteissä.

PAPPI (Menee hitaasti ajatuksiinsa vaipuneen äitipuolen luo, koskettaa
häntä, sitten sanoo rauhallisella ja hiljaisella äänellä.) Kuten
sanoin, hän ei ole lähtenyt. Hän on täällä.

ÄITIPUOLI. Eikö ole sittenkään hennonut oman äitinsä sylistä
irroittua...

PAPPI. Katsokaa itse.

ÄITIPUOLI (Kääntyy katsomaan, hämmästyksestä ja kauhusta rusahtaen
kokoon.) Mitä näen? Mitä tuo on?

PAPPI. Se on – kuolema.

ÄITIPUOLI (Hädissään tarttuen rukoilevasti pappiin.) Oi, kuoleeko
tämäkin poikani?!

PAPPI. Ei hän kuole, hän on elävä ja hänen sukunsa on lisääntyvä. Mutta
kuolee väärä profeetta. Katsokaa, kuinka morsiusneidot hiljaa
tuudittavat häntä ikuiseen lepoon.

ÄITIPUOLI (Työntyen pois papista.) Mitä olettekaan tehnyt!

PAPPI. Korskean kotkan olemme maahan kytkeneet.

ÄITIPUOLI. Poikani, poikani, minä olen sinut jälleen lentoon laskeva.
En kysy enää neuvojanne, pastori. Keinot ovat minun omiani. Vannon
teille: Minä olen heidät toisistaan erottava!

PAPPI. Hiljaa, hiljaa, suokaa rauhaa rakastaville. Ettekö käsitä hetken
suurta juhlallisuutta? Vankeudesta, ehkäpä mestauksestakin pelastaen
tuon ihanan nuorukaispään, katsokaahan, millä onnen autuudella Herra
siunaa profeetan hautajaisia. Suuri on Herra taivaissa!

ÄITIPUOLI (Sortuu hiljaa itkien maahan.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama huone kuin ensimmäisessä näytöksessä. Vasemmalla etualalla
kirjoituspöytä. Vasemmalla sivuseinällä sanomalehtitukku, sahoja,
kirveitä, vähän epäsoinnussa huoneen oikealla puolella vallitsevan
salonkisisustuksen kanssa.

ELSA (Oikealla olevan kaappinsa ääressä, polvillaan maassa, ottaa
laatikoista pojan- ja tytönvaatteita, asettelee niitä takaisin ja ottaa
taas, surullisesti tarkastellen, tunnustellen ja suudellen.)

ÄITIPUOLI (Istuu alkovin verhojen eteen asetetussa nojatuolissa,
milloin kaukomielin, tunnottomin katsein eteensä tuijottaen, milloin
vaipuen uneen, milloin havahtuen tutisevin käsin ja sisällisesti
kiihtyneenä sukkaa kutomaan.)

PAAVALI (Kaupunkilaisessa kotipuvussa, tukka lyhemmäksi kerittynä,
kirjoittaa työpöytänsä ääressä.)

KERJÄLÄISET (Vaimo pojan ja tytön kanssa, ryysyissä, tulevat ujostellen
ja viivytellen kyökistä huoneeseen, jääden ovensuulle.)

PAAVALI (Heristää heille sormea ja viittaa Elsaan päin.) Shhh...

PALVELUSTYTTÖ (Tulee keittiöstä, varpaisillaan käyden lykkii heidät
edellänsä huoneesta; palaa yksin takaisin, aikoo mennä ensin Elsalle
sanomaan, mutta epäröi, ja sanoo hiljaa Paavalille.) Pyytäisivät
apua... niiltä on kaikki palanut.

PAAVALI (Nostamatta katsettaan paperista ottaa liivintaskusta
rahakolikolta antaen ne palvelustytölle.)

PALVELUSTYTTÖ (Menee.)

PAAVALI (Jatkaa työtänsä, lukee kirjoitustaan, nousee, aikoen mennä
näyttämään Elsalle, mutta huomattuaan Elsan mielentilan laskee paperin
kädestään pöydälle ja menee hitaasti oikealle; suutelee Elsaa
päälaelle.)

ELSA (Purskahtaa itkuun.)

PAAVALI. Aina vain, aina vain! Rakas, pikku Elsa, jo olisi aika
pudistaa suru mielestä.

ELSA. Voi, elämä on niin tyhjää! Mitä varten kaikki?!

PAAVALI. Mitäkö varten pienokaisemme kuolivat? Mitäkö varten molemmat?
Ja mitäkö varten juuri silloin, kun heitä enin rakastimme? –
Sitävarten, että... (Muuttaa aikeensa.) Elsa! Vainajat hymyilevät
meille: he elävät enemmän kuin me, mutta me pidämme heitä – kuolleina!
Ymmärrä, ei ole kuolemaa, ei ole kuolemaa, Elsa!

ELSA. Missä ovat siis lapsi vainajani?

PALVELUSTYTTÖ (Tietämättään vastaten Elsan kysymykseen.) He ovat
keittiössä ja kysyvät, eikö olisi jotakin vanhoja vaatteita ruumiin
verhoksi.

PAAVALI (Palvelustyttöä pois viittoen.) Odota, odota! (Elsalle.)
Kuulitko, mitä hän sanoi? Sinä kysyit, missä ovat lapseni, ja hän
vastasi: he ovat keittiössä. Sinun lapsesi ovat keittiössä. He
kuolivat, että me ymmärtäisimme, ettei ole erotusta lasten ja lasten
välillä.

ELSA. Tuo on jo suorastaan loukkaavaa! Minulla oli lapsia, nyt ei
ole...! Vieraita kohtaan minulla ei ole tunnetta! Mistä minä otan sen
rakkauden, kun sitä ei kerran ole?! En tahdo teeskennellä: kun ei ole,
niin ei ole.

PAAVALI. Nyt kerron sinulle jotakin, jota en ole vielä yhdellekään
sielulle eläessäni kertonut.

ELSA. No?

PAAVALI. Äiti kuollessaan – hän kuoli juuri tässä samassa huoneessa –
tuossa noin – lupasi antaa minulle merkin olemassaolostaan kuolemansa
jälkeen...

ELSA. Ah, Paavali, sata kertaa olet minulle tuosta kertonut.

PAAVALI. Hän ilmaisee itsensä aina, kun vain voin teossa osoittaa
rakkautta ihmisiä kohtaan, erittäin kaikkein köyhimpiä kohtaan. Minä
näen hänet heidän silmissään, kun he minua kiittävät – aina, hän on
kaikkialla –

ELSA (Ei ilman mustasukkaisuutta.) Aina olenkin huomannut, että sinä
sydämesi syvimmässä sittenkin rakastat äiti vainajaasi enemmän kuin
minua. Mutta minä sanon sinulle: minä olen sinun pelastajasi; äitiäsi
seuraamalla olisit aikaa ollut vankilassa tai henkesi menettänyt...

ÄITIPUOLI (Itsekseen.) Minä erotan – minä erotan – –

ELSA (Yhä kiihtyen.) "Minä erotan" ja "minä erotan." Hyi, kuinka minua
inhottaa tuo ihminen!

PAAVALI. Yksikin lempeä sana sinun puoleltasi, ja hän on sulava
niinkuin vaha.

ÄITIPUOLI. Liekit... liekit...

PAAVALI. Katsahda kerran hänen silmiinsä, sieltä on sinunkin äitisi
vastaava.

ELSA. Uskallat samalla suulla heidän nimiänsä mainita! – Pidät
huoneessamme mielipuolta, joka on minun taloni ja omaisuuteni
polttanut!

PAAVALI. Elsa, se ei ole todistettu.

ELSA. Hän aikoi polttaa minut.

PAAVALI. En usko ikinä.

ELSA. Et kyllä usko.

PAAVALI. Ah, Elsa, minäkin annan sinulle päännyökkäyksellä merkin, jos
vain kuolen ennen sinua...

ELSA. Hyi, älä puhu kuolemasta. Lähden koko tästä talosta, kun sinä
aina puhut kuolemasta ja kuolemasta. Miksi – miksi olemmekaan sitoneet
itsemme tähän pikku kaupunkiin!

PAAVALI. Toimeni vuoksi, Elsa, joka antaa minulle tuloja.

ELSA. Ah! Minä tahtoisin ulos maailmalle, minä kuolen tähän
yksitoikkoisuuteen, tähän tukehtuu! Aina vain samat kasvot ja samat
äänet! Ja sinäkin, Paavali! Kuinka haaveilitkaan ennen matkoja merien
ja maiden yli! Mutta nyt olet jäänyt paikoillesi homehtumaan kuin sieni
puunkuoreen. Kaikki matkustavat, me yksin vain istumme paikallamme.

KERJÄLÄINEN (Entinen sotamies, nuoralla vyötetty, vasen jalka puinen,
tulee kyökistä kolistellen.)

ELSA. Mikä sitoo meitä? Sano. Mikä sitoo meitä?

PALVELUSTYTTÖ (Ilmestyy hätyyttämään kerjäläistä pois.) Kyökkiin,
kyökkiin, ei saa tulla sisälle!

    (Poistuu kerjäläisen mukana.)

ELSA. Minä sanon sinulle, mikä meitä sitoo: juuri nuo sinun
kerjäläisesi, aina vain nuo kerjäläiset, joita sinä rakastat enemmän
kuin ketään muuta. Eivätpä ahdista muita taloja, tänne vain tulevat
kuin korpit haaskan ympärille...

PAAVALI (Alla päin.) Sehän on luonnollista: kun en minä mene heidän
luoksensa, tulevat he minun luokseni.

    (Ovikello soi oikealla.)

PAAVALI. Ah, se on opettaja – hän lupasi.

ELSA. Kas, kuinka iloiseksi sinä tulit! – Menen kävelemään. En voi
sietää sitä miestä.

PALVELUSTYTTÖ (Vasemmalta oikealle.)

PAAVALI. Maailman lempein ja vaarattomin olento.

ELSA. Se "lempeä", on puhunut jossakin seurassa, että sinä olet muka
siipesi katkaissut. No – tietenkin minä olen ne leikannut. Enemmän
kuin kukaan toinen juuri hän yllyttää sinua omaa kotiasi vastaan.

    (Hän on sovittanut suruhatun päähänsä.)

PALVELUSTYTTÖ (Ilmoittaa.) Herra Opettaja.

PAAVALI (Tytölle.) Pyydä sisälle. (Elsalle, huoaten.) Milloin
vaihtuukaan surupukusi iloisempiin väreihin!

OPETTAJA (Tulee kumarrellen, olkihattu toisessa kädessä, toisessa
paperiarkki.) Tässä minä nyt olisin taas sen saman kouluasian kanssa...

PAAVALI. Istukaa.

ELSA. Suokaa anteeksi, sanon suoraan: jos aiotte esittää sitä
kannatuslistaa, niin siihen emme ole tilaisuudessa merkitsemään.

SAHURIKERJÄLÄINEN (Tulee keittiöstä, epäröi.)

PAAVALI (Nyykäyttää sahurille myöntävästi päätään.)

SAHURI (Ottaa seinältä sahan ja poistuu.)

ELSA. Te katsotte kummastellen. Mutta me annamme todellakin kaikki
liikenevät pennit suoraan kerjäläisille, tarvitsematta välittäjiä.
Kuten näette, meillä on täällä kerjäläisiä ja holhokkeja joka nurkassa,
niitä tulee ja menee, jokunen mielipuoli istuu aina huoneessa...

    (Menee kävelylle kumarreltuaan opettajalle.)

OPETTAJA (Paavalille.) Kysymyksessä olisi vain tuo kannatussumma joko
kerrallaan tai vuosittain lastentarhaa varten...

PAAVALI. Olen vaimolleni luvannut, etten kirjoita enää nimeäni
mihinkään sitoumukseen.

OPETTAJA. Mutta? – lastentarhaa varten!

PAAVALI. Niin, niin, vaikkapa itse lastentarhaakin varten.

OPETTAJA. Kaksikymmentä vuotta olen minä opettanut kansakoulussa. En
vain voi saavuttaa toivottavia tuloksia. Mistä syystä? Jo ennen
kouluikää lapset ehtivät oppia kaduilta niin paljon pahaa, ettei
kansakoulu enää saa sitä poishiotuksi. Se on myöhäistä. Mutta kas
lastentarha! Niinkuin tiheäsilmäinen suuri haavi se keräisi itseensä
pohjakerrosten lapset, nuo kaikkein pienimmät, nuo suurisilmäiset,
joiden sielu on vielä niinkuin vaha valmis vastaanottamaan mitä siihen
ensimmäiseksi painetaan. Ja tunnustaakseni ei minua olekaan tänne
ajanut ainoastaan toivo saada nimenne kannatuslistaan, vaan sain
kuulla... kuinka sanoisin... tietoihini on tullut, että te olitte
eräässä tilaisuudessa lausunut mahdolliseksi... tuota noin... että
johtajattareksi tähän pyhään laitokseen tulisi teidän oma arvoisa rouva
vaimonne...

PAAVALI. Laskette leikkiä!

OPETTAJA. ... joka seikka antaisi aivan uuden, mahtavan käänteen
asiallemme. Kaikki tietävät, mikä erinomainen kasvattaja arvoisa
rouvanne oli omille lapsillensa...

PAAVALI. Ei siitä tule mitään.

OPETTAJA. Siinä tapauksessa pyydän ainoastaan ettette virka halkaistua
sanaa kenellekään minun käynnistäni täällä, sillä jos tulee ilmi, ettei
huhussa olekaan perää, ja vielä, etten ole onnistunut saada teidän
nimeänne kannattajien joukkoon, voi koko suuri asiamme mennä pilalle.

PAAVALI. Minulla ei ole rahaa.

OPETTAJA (Kumartaen.) Täysin riittävä syy.

PAAVALI. Se tahtoo sanoa – minä en sanonut teille totuutta. (Näyttää
opettajalle suurta sinistä kirjekuorta.) Tässä on minulla niin paljon
arvopapereita, että niillä voisi taata lastentarhanne olemassaolon
kymmeniksi vuosiksi...

OPETTAJA (Innostuen.) No niin, niin, kunhan kolmeksikin... vai niin!...

PAAVALI. Mutta rahat on määrätty toiseen tarkoitukseen.

OPETTAJA. Tietysti – ymmärrän aivan hyvin, että teidän kaltaisellanne
miehellä saattaa olla paljon muitakin hyviä tarkoituksia, kuten
esimerkiksi paikkakuntamme...

PAAVALI. Pyydän anteeksi. Meitä kohdanneitten perhesurujen jälkeen
tahdon, että – vaimoni on tekevä virkistysmatkan merentakaisiin
maihin. Olen vuosien kuluessa hänen tietämättään vähitellen koonnut
hänelle. Nyt on summa täysi.

OPETTAJA (Hetken ällistelyn jälkeen.) Aivan riittävä syy, aivan
riittävä syy!

PAAVALI. Te tulitte hämillenne?

OPETTAJA. Mitäs minä... enhän minä...

PAAVALI. Sanokaa vain!

OPETTAJA. Herra varjelkoon! Mitäs minä tämmöinen... Voiko olla sen
kauniimpaa tarkoitusta? Virkistystä kaipaa jokainen ihminen...
merentakaisiin maihin... suuret kaupungit, näköalat...
matkailijaravintolat korkeilla vuorilla...

PAAVALI (Kuiskaamalla.) Mutta minä pyydän teitä, sanokaa sentään ihan
avonaisesti.

OPETTAJA (Oikaisten itsensä, heittäen nöyryytensä.) No niin, miksipä en
sanoisikin! Olitte kerran toinen. Ja toista olemme me teistä
odottaneet.

PAAVALI. Toista olitte odottaneet. (Sortuu tuolille pöytänsä ääreen.)
Niin, niin, niin!

OPETTAJA. Valmistuittehan itse merentakaisiin maihin. Siellä odotti
teitä suuri kansa. Niinkuin aamun nousu oli meille teidän
herätyshuutonne. Pidimme teitä aikamme suurena profeettana, joka
vihdoinkin oli hämyisille maillemme noussut. Ihmetellen, ihaillen
katsoimme teihin; koko maailma kuunteli teitä. Mutta nyt...

PAAVALI. Mutta nyt!

OPETTAJA. Siipenne ovat katkaistut. – Minkä vuoksi?

PAAVALI. Puhukaamme avonaisesti: sen vuoksi, että olen naimisissa.
Senvuoksi, että on olemassa rakkaus vaimoon – niin sitova, niin
vangitseva, niin autuas, niin kiduttava, niin repivä, niin
kaikkivoipa...

OPETTAJA. Omituinen tunnustus teiltä!

PAAVALI. Puhukaamme vieläkin avonaisemmin. Te ette rakasta vaimoani. Te
tahdotte, että minä pakottaisin häntä tai että minä jättäisin hänet –
niin, niin, sitä te tahdotte, sitä te kaikki keskenänne hiljaa
supatatte... Mutta ei kukaan teistä ole oikeassa.

OPETTAJA. Nöyrimmästi pyydän anteeksi... Ihminen vain niin tahtoisi,
että olisi jokukin, joka on jotakin toista kuin me kaikki, kaikki
muut...

PAAVALI. Kuin laumaihmiset, tarkoitatte.

OPETTAJA. No juuri, siinäpä oli osuva sana!

PAAVALI. Katsokaa sentään vieläkin tarkemmin. Hän on rikkaasta kodista,
(ajatuksissaan) ja köyhäksi hän on joutunut ehkä juuri minun
syystäni... (Ryhdikkäästi.) Olkoon kuinka tahansa! Kokonaisen maailman
asemesta on minulla nyt yksi ainoa ihminen, jonka herättämistä
tavoittelen. Entä sitten?! Minua tyydyttää se tehtäväni, uskokaa minua.
En kadu vaihtoani!

OPETTAJA. Tämä on sentään jotakin toista kuin mitä oli.

PAAVALI. Että jotakin kapinallista on tähän sieluuni tullut, jota ei
siinä ollut ennen – ha-ha – miksi en sitä tunnustaisi! Miksi en
tunnustaisi! Siipeni ovat katkaistut: olkoot! En lentoon pyrikään!

OPETTAJA. Kuten sanoin, nöyrimmästi anteeksi! Nöyrimmästi anteeksi ja
kaikki ennalleen. – Ja nyt takaisin pieneen paikalliseen asiaamme:
Olisimme kovin, kovin kiitolliset teille, jos tahtoisitte vaivautua
tarkastamaan kanssamme sitä rakennusta, jota olemme aikoneet
vastaiseksi lastentarhaksi. Siellä ovat parhaillaan asianharrastajat
koolla ja olisi kovin hyödyllistä, että he näkisivät teidät ja
ajattelisivat: hänkin harrastaa tätä asiaa!

PAAVALI (Itsekseen.) Äh! (Ääneen.) Tietysti tulen. – Mielelläni.
Lähtekäämme.

OPETTAJA (Iloisesti.) Lähtekäämme, lähtekäämme.

    (Aikovat lähteä.)

ÄITIPUOLI. Minä vapautan sinut...

OPETTAJA (Katsahtaa hämmästyen äitipuoleen.)

PAAVALI (Pysähtyy äkkiä.) Se on totta! – Olinhan aivan unohtaa.

OPETTAJA. No, mikä nyt?

PAAVALI. Niin, nähkääs – talossamme on omituinen sairas. (Osoittaa
äitipuoleen, hiljennetyin äänin.) Emme koskaan uskalla jättää häntä
yksikseen, ja vaimoni ei ole nyt kotona. Me voimme liikkua ulkona vain
vuorotellen.

OPETTAJA (Osoittaa kysyvästi päähänsä.)

PAAVALI. Niin – kuinka sanoisin – arvatenkin mielipuoli, raukka. Hän
näkee näkyjä, kuulee viulunsoittoa... huutaa kauhusta... Yksin jäätyään
hän ehkä voisi sytyttää kaikki tuleen.

OPETTAJA. Sytyttää tuleen? Omituista. –

ÄITIPUOLI. Kun hän on ensin suljettu.

OPETTAJA. Huu –. No niin, näkemiin!

PAAVALI. Näkemiin, näkemiin!

OPETTAJA (Menee.)

PAAVALI (Itsekseen.) Oh, jospa olisit tiennyt! Yksi sana vielä – ja
ehkä kaikki olisi ollut ratkaistu...

PALVELUSTYTTÖ. Täällä olisi ne kerjäläiset.

PAAVALI. Taas "ne kerjäläiset"! Johan olen sen kuullut!

PALVELUSTYTTÖ. Niiltä on kaikki palanut...

PAAVALI. Sinäpä nyt kiusaat minua!

PALVELUSTYTTÖ (Menee.)

ÄITIPUOLI (Höpisee itsekseen kuiskaten, yhä kiihtyvämmin.)

PAAVALI (Istuu kirjoituspöytänsä ääreen, alkaa kirjoittaa, panee kynän
pois, kääntyy puhumaan äitipuolelle.) Tiedän, mitä tahdot sanoa:
Kirjoittaa kerjäläisistä, yhdenvertaisuudesta, mutta kerjäläisiä ajaa
keittiöstäänkin. Ei, Paavali, tämä menee jo liian pitkälle! Ajaa
luotansa niitä ainoita, niitä ainoita, joita pitäisi palvella. – Ei,
Paavali! Ei, Paavali! (Soittaa pöytäkelloa.) Paadun paatumistani!

PALVELUSTYTTÖ (Tulee.)

PAAVALI. Mitä sanoitkaan minulle niistä kerjäläisistä?

PALVELUSTYTTÖ. Että niiltä on kaikki palanut, vaatteetkin, rääsyt vain
on jäljellä – poika kahdeksanikäinen, tyttö kuuden...

PAAVALI. Käske tänne, tänne sisälle.

PALVELUSTYTTÖ. Jos vain enää saavutan. –

    (Juoksee ulos.)

PAAVALI. "Poika kahdeksanikäinen, tyttö kuuden"... (Äitipuolelle.) Olet
oikeassa, rakas. Ne olivat minun lapseni. Olivat keittiössä, ja minä en
käskenyt heitä edes sisälle, omia, armaita lapsiani. Olivat avojaloin,
ryysyissä, ja minä en antanut heille vaatteita! (Menee vaatekaapille,
avaa laatikot, yhä samassa haltioituneessa mielentilassa ottaa esille
lastensa vaatteita, ensin tytön, painaa syliinsä; ottaa esille lasten
kengät, jotka ovat vähän kuluneet.) Ah, mitkä muistot! Ja tuossa vielä
pikku reikäkin. – Jos Elsa vain ymmärtäisi, niinkuin minä, niin hänkin
varmaan varmaan antaisi. (Suutelee intohimoisesti moneen kertaan kenkiä
ja vaatteita.) Hän on ymmärtävä sitten, sitten!

ÄITIPUOLI. Tuhaksi!... Tuhaksi!...

PALVELUSTYTTÖ. En saavuttanut enää, mutta minä tiedän, missä he asuvat,
jos niin että...

PAAVALI (Antaa vaatteet tytölle.) Vie heille nämä, ja nämä, ja vielä
nämä...

PALVELUSTYTTÖ (Käärii vaatteet paperiin.)

ÄITIPUOLI. Minä erotan – minä erotan – –

PAAVALI (Ottaa käsiinsä sinisen kirjekuoren, vaipuu ajatuksiinsa,
riuhtaisekse irti, vaipuu uudelleen.) Ja samalla kertaa tapahtukoon
kaikki, kaikki! Mikä tulee, se ei ole minun asiani!

    (Ovikello.)

PALVELUSTYTTÖ (Hätkähtäen.) Rouva!

PAAVALI (Päättävästi, hitaasti, rauhallisesti.) Odota. Se on rouva.
Oven aukaisen minä itse. Mutta sinä viet samalla tämän näin
(sinisen kirjekuoren) Rantakadulle 20, anna opettajalle, sano,
että se on "tuntemattomalta" – lastentarhaa varten. Niin, niin,
"tuntemattomalta".

PALVELUSTYTTÖ. Mitenkä?

PAAVALI. – että se on tuntemattomalta antajalta lastentarhaa varten.
Toistapas.

PALVELUSTYTTÖ. Tuntemattomalta... lastentarhaa varten...

PAAVALI. No, no, kyllä sinä osaat, mutta varohan: siinä on paljon
arvopapereita.

PALVELUSTYTTÖ (Ottaen mukaan paperiin käärimänsä vaatteet ja sinisen
kirjekuoren mennessään toistaa.) Tuntemattomalta lastentarhaa varten –
(Poistuu vasemmalta.)

    (Ovikello soi vihaisesti.)

PAAVALI. Niin on siis ratkaisun hetki tullut.

    (Menee oikealle aukaisemaan ovea.)

ELSA (Eteisessä.) No, miksi ei palvelija?

PAAVALI. Lähetin asialle.

    (Tulee eteisestä, menee vasemmalle etualalle asti.)

ELSA. Mitä asiaa sinulla oli?

    (Tarkasteltuaan itseään kuvastimessa tulee samoin eteisestä,
    alkaen riisua tukkaan takertunutta hattuansa, jonka vuoksi
    menee jälleen eteisen kuvastimen eteen.)

PAAVALI (Kääntyen Elsaan päin.) Kuinka sinä olet kaunis ulkoa tultuasi!
Kun sinulla on tuolla lailla punaiset posket... (Avaa sylinsä.) Elsa!
Pitkästä, pitkästä aikaa! Tule!

ELSA (Nauraen.) Niinkö arvelet?

PAAVALI. Tule, minä otan sinut syliini, tule, minä vien sinut halki
maailman! En vie viitoitettuja teitä, en laivareittejä, en rautateiden
määrättyjä linjoja myöten. Vien vapaaseen maailmaan, jossa jokainen
hetki on kynnys salaperäiseen, suureen tulevaisuuteen...

ELSA. Tämähän kuuluu joltakin. Teet minut aika uteliaaksi.

PAAVALI. Älä katso oikeaan, ei vasempaan, vaan tule!

ELSA. No, no, kunhan saan hattuni hyllylle...

PAAVALI. Tule joutuin, tule, minä kuiskaan sinun korvaasi jotakin,
annan kuormallisen atsaleoja kaikkein ihanimpia...!

ELSA (Sormeansa heristäen.) Paavali, Paavali, mitä sinä teet, saat
sydämeni sykkimään niin hurjasti! – (Ojentaa kätensä aikoen juosta
Paavalin syliin.) No, ota vastaan! (Huomaa avatut laatikot.) Ai, mitäs
tämä on? (Tarkastaa nopeasti laatikot.) Paavali?

PAAVALI (Antaa käsiensä raskaasti pudota.) Annoin lapsivainajiemme
vaatteita...

ELSA. Mi-mitä?

PAAVALI. Annoin vaatteet, joita emme enää tarvitse, koska meillä ei
lapsia enää ole...

ELSA. Kenelle annoit?!

PAAVALI. Kerjäläisille...

ELSA. Vai niin.

PAAVALI. ... joilta oli kaikki palanut – vaatteetkin.

ELSA. Sinä annoit pois? – Enkö minä ollut siinä asiassa mitään?

PAAVALI. Elsa, en voinut muuta.

ELSA. Minun kalliit muistoni, minun omien pienoisteni jokapäiväiset
vaatteet – likaisten katulasten yllä! Paavali! Anna minulle ne
takaisin, minä tunnen, että tällä tapauksella voi olla ratkaiseva
merkitys väleissämme. Anna takaisin, ennenkuin on myöhäistä...

PAAVALI (Rauhallisesti.) Olen tehnyt ainoastaan sen, minkä sinä itse
olisit tehnyt, jos olisit ymmärtänyt saman kuin minä... Elsa,
kahdeksanikäinen poika, kuudenikäinen tyttö... Heiltä on kaikki
palanut!

ELSA. Anna takaisin! Anna takaisin!

PAAVALI. No niin, olen tehnyt vielä muuta.

ELSA. Olet tehnyt vielä muuta?

PAAVALI. Olin koonnut rahaa –. Sinä olet sitä ehkä aavistanutkin; nyt
olen antanut kaikki säästöni...

ELSA. Olet antanut...?

PAAVALI. Opettajalle lastentarhan hyväksi.

ELSA. Sinä olet järkesi kadottanut!

PAAVALI. En tiedä. Tiedän vain, etten voinut muuta. (Tunteellisesti.)
Voi, Elsa, koeta ymmärtää: koko elämäni oli äsken kuin vaa'alla.
Yhdessä hetkessä nousi kaikki vuorena eteeni, huutaen minulle: jos nyt
petät itsesi, Paavali, petät ainiaaksi! En voinut... – koeta ymmärtää
en voinut, en voinut muuta! Niin, Elsa, tekisin vieläkin saman, jos se
uudelleen eteeni tulisi.

ÄITIPUOLI. Hah! Odota... Kohta, kohta!

ELSA. Rahat olivat sinun. Siihen sinulla oli laillinen oikeus!

PAAVALI. Oh, Elsa...

ELSA. Mutta anna takaisin ainakin se, mikä oli minun! Anna takaisin
minun muistoni omista lapsistani! (Purskahtaa itkuun.) Kuuletko? Anna
takaisin – anna takaisin...

KERJÄLÄISVAIMO (Kahden lapsensa kanssa näyttäytyy vasemmalta.)

PAAVALI. Mikä nyt? (Kerjäläisille.) Tekö? Tulkaa vain, tulkaa vain...

KERJÄLÄISET (Tulevat sisälle. Lasten yllä on Paavalin antamat
vaatteet.)

PAAVALI (Elsalle.) Elsa, he ovat tulleet vaatteista kiittämään.

ELSA (Vaikenee uhmaavasti.)

PAAVALI. Elsa, ajattele, että nuo olisivat sinun lapsesi: käskisimmekö
heidän pukeutua jälleen ryysyihin?

ELSA. Niin ratkaiskoon siis tämä hetki meidän kohtalomme. Jompikumpi,
Paavali! Kerjäläiset tai minä. Valitse välillämme!

PAAVALI (Tuskaisesti.) Ah!

KERJÄLÄISET (Tunkeutuvat Paavalin ympärille häntä kiittääkseen.)

PAAVALI. Ei-ei, eivät vaatteet olleet minun... (Osoittaa kädellään
Elsaan päin) älkää minua kiittäkö...

KERJÄLÄISET (Suuntautuvat Elsaa kohden.)

ELSA (Työntää lapset luotaan; menee huoneeseensa oikealle.)

PAAVALI. Ei-ei, älkää minua...! Tulkaa toisten, nyt hän ei voi teitä
vastaanottaa... mutta toisten... hän on puristava lapset rintaansa
vasten... hän on suuteleva teitä... Mutta nyt... menkää... menkää...
menkää...!

    (Kääntyy poispäin.)

KERJÄLÄISET (Menevät kumarrellen ja niiaillen.)

PAAVALI (Heittäytyy äitipuolen jalkoihin.) Et ole minun äitini, sillä
jos olisit, niin tietäisit neuvoa minulle pääsyn tästä tukalasta
tilastani!

ÄITIPUOLI (Ottaa Paavalin pään käsiensä väliin ja koettaa painaa
rintaansa vasten.)

PAAVALI. Ei, sinä et ole minun äitini, kuuletko, sinä et ole, sillä
sinä rakastat minua, mutta vihaat (osoittaa oikealle) häntä! Kaikki te
vihaatte häntä ja minä en huoli teidän rakkaudestanne, en huoli! –
(Heltyen antautuu äitipuolen syliin.) Voi minua!

    (Katsovat toisiansa silmiin.)

PAAVALI. Niin, minä tiedän, mitä sinä tahdot sanoa minulle. Sinäkin
sanot niinkuin kaikki muut: Paavali, jätä hänet, irroitu kahleistasi.
Ah, sinä iloitset siitä, mikä tapahtui välillämme, näen sen silmistäsi,
sinä iloitset; sillä sinä ajattelet: nyt lähtee Paavali kotoa ja menee
taas vapauteen. Te ette ymmärrä mitään, ette mitään, ette mitään.
Tylsänä katsoo silmäsi minuun! Etkö äsken itse nähnyt: kun koetin
irroittua, niinkuin te kaikki tahdotte, heräsi viha hänessä, ja nyt
olen kauempana tarkoituksestani kuin koskaan ennen. Etkö kuullut hänen
hirveitä sanojansa: "valitse välillämme!" Se oli vihaa, siis olen minä
menetellyt väärin! Hänen olivat rakkaat muistonsa, lasten vaatteet
olivat hänen – etkö muista, kuinka hänen ahkerat kätensä niitä pitkinä
talvi-iltoina kutoivat ja ompelivat – tuossa, juuri tuossa, lampun
vihreässä valossa, etkö muista? Minä olen häneltä hänen omansa
ryöstänyt. Mitä? Mitä? (Lukien vastausta äitipuolen silmistä.) Sanot,
irroitu kokonaan. – Paljon sinä vaadit, mutta et ymmärrä mitään.
Kauhea olet sinä!

ÄITIPUOLI. Vapautan... kohta vapautan...!

    (Rusahtaa kokoon suuren mielenjännityksen jälkeen.)

PAAVALI. Ahaa, saitpa vihdoin sanat suustasi! Ja väsyit niistä niin,
että nukuit. (Kavahtaa ylös, rintaansa lyöden.) Ei! sanon minä. En
milloinkaan! Itse asetan minä elämäni tarkoituksen, ja hänen parhaansa
on se tarkoitus! Mutta sinä tahdot tehdä sen tyhjäksi! Sinä vihaat
häntä, ja kuitenkin tahdot olla minun omatuntoni! Nousen kapinaan sinua
vastaan, kuuletko, kapinaan nousen minä sinua vastaan, olitpa ken
tahansa! Kapinaan! Kapinaan! Minä tuon vaatteet takaisin, ne rakkaat –
ainoan muiston hänen lastensa kosketuksesta – minä tuon takaisin! Ja
hänen rahansa minä tuon takaisin, sillä ne olivat häntä varten kootut,
ne olivat hänen, hänen ne olivat, hänen, hänen! Tuon takaisin,
kuulitko?! Tuon takaisin!

    (Raivoon asti kiihoittuneena syöksee ulos oikeanpuoleisen
    takaoven kautta.)

ÄITIPUOLI (Sävähtää jonkin ajan kuluttua horroksistaan ja huomaa, että
Paavali on poissa. Heittäen neuleensa luotaan hän äkkiä kumartuu
tuolissaan eteenpäin, kallistellen korvaansa milloin mitäkin suuntaa
kohti, kuullakseen, onko ihmisiä missään muualla kuin Elsan puolella.
Hän auttautuu seisaalleen, tuolista pidellen, hiipii oikealle eteiseen,
asettaa korvansa Elsan huoneen ovea vasten, jonka hiljaa lukitsee, ja
juoksee sitten hoippuen ulos vasemmalle (keittiöön) tuoden sieltä
palavan kekäleen, jonka viskaa eteiseen, paiskaten senjälkeen eteisen
sisäoven kiinni. Nyt hän, kuunneltuaan vielä joka suunnalle, kiireesti
tukkii ikkunat uutimilla. Huone käy puolipimeäksi. Hän juoksee
keittiöön yhä uusia kekäleitä hakemaan, joita viskelee näkymättömiin
nurkkiin ja alkooviin.)

(Seuraavan tulipalon kuvaus näyttämöllä ei saa tavoitella reaalisuutta.
Niinpä ei saa kuulua mitään räiskettä tai muuta pauhua eikä mitään
liekkejä näkyä. Tulipalon tuntu on saatava aikaan vain siten, että 1)
heti kun äitipuoli on peittänyt ikkunat ja huone pimennyt, siinä syntyy
punainen valaistus, joka hetki hetkeltä kasvaa, kunnes lopussa
saavuttaa mahdollisimman väkiperäisen, paikotellen seinien läpikin
loistavan hehkun, ja että 2) kohta kun mielipuoli on heittänyt
ensimmäisen kekäleen, matalat jouhisoittimet alkavat hiljaisen,
nopeasti ja levottomasti vapajavan, tulen syttymistä ja levenemistä
kuvaavan sohinan, joka kasvamistaan kasvaa yhtaikaa valaistuksen
kasvamisen kanssa, korkeiden viulujen vähitellen yhtyessä mataliin.)

ELSA (Epätoivoisesti kiljahdellen kolkuttaa ovea huoneensa
sisäpuolelta.) Avatkaa! Minä tukehdun! Avatkaa! Avatkaa!

ÄITIPUOLI (Nauraa kolkon hurjasti ja noutaa vain uuden kekäleen,
viskatakseen eteiseen.)

    (Elsan huudot vähitellen hiljenevät ja vaikenevat.)

PAAVALIN ÄÄNI (Kaukaa vasemman ulko-oven takaa.) Elsa! Elsa! Avaa ovi!
Avatkaa ovi!

ELSA (Elsa ei vastaa.)

ÄITIPUOLI (Tyrmistyy kuullessaan Paavalin äänen.) Pois Paavali, pois!
Pois! Pois!

    (Kauhuissaan hän juoksee vasemmanpuoleiselle ovelle, jonka
    koettaa sulkea työntämällä huonekaluja eteen. Sen tehtyään
    hän jälleen suuntautuu oikealle, tuskin enää jaksaen liikkua,
    lisätäkseen tulen valtaa eteisessä.)

    (Paavali jyskyttää nyt vasemman sisäoven takana. Kun ovi jo
    on murtumassa, kaatuu äitipuoli kekäle kädessä, kauhusta
    rääkähtäen, keskelle huonetta.)

PAAVALI (Syöksyy sisälle, juoksee oikealle äitipuolen ruumiin ylitse,
murtautuu Elsan huoneeseen ja kantaa hänet eteisen kautta ulos. Hetken
kuluttua hän juoksee jälleen sisälle.) Missä olet, äiti? Hohoi! Hohoi!
(Hän löytää äitipuolen, laahaa hänet vasemmanpuoleiselle ovelle asti,
mutta ei voi enää päästä ulos. Hän koettaa päästä oikealta, mutta
perääntyy jälleen kuumuuden pakottamana, ja sortuu maahan.) Voi äiti,
äiti, sinäkö minulle tämän teit? Eikö ollut kuolemaa? Eikö ollut
kuolemaa!

    (Näyttämö pimenee nyt nopeasti, kunnes syntyy täysi pimeys.)

    (Viulujen soitto muuttaa luonteensa. Ikäänkuin vastaukseksi
    Paavalin epätoivoiseen kysymykseen kuuluu kuin lohduttavan
    tuutulaulun sävel. Soitto käy seuraavan vaihdoksen kuluessa
    yhä lohdullisemman luontoiseksi, jopa saa vihdoin
    auringonpaisteisen, iloisesti leikkivän sävyn, vaikka se
    samalla hiljenemistään hiljeneekin).

    (Samanaikaisesti näyttämö hetki hetkeltä yhä kirkastuu.
    Etualan muodostaa perustuksiaan myöten palaneen rakennuksen
    sammuneet tuhkaläjät. Taka-alana aukeaa rauhallisessa
    aamuvalaistuksessa heloittava pikkukaupungin tori, jonka
    ylitse näkyy kaukaisia, matalia, värikkäitä puurakennuksia
    ynnä valkea pieni kirkko tornineen. Tuhkaläjien takana on
    Elsa polvillaan, liikkumattomana ja kuin kivettyneenä
    suruunsa, pää kumarruksissa. Hänen vierellään oikealla
    seisoo Opettaja, Paavalin sininen arvopaperikotelo kädessään.
    Vasemmalla, perempänä vaimo lapsineen, joilla on yllään
    Elsan lasten vaatteet.)

OPETTAJA (Laskee varovan arasti kätensä Elsan päälaelle, ikäänkuin
kehoittaen jo nousemaan.)

ELSA (Kääntyy ihmetellen päin Opettajaa, ottaa molemmin käsin hänen
kädestään, jota vastaan painaa itkien päänsä, nousematta kuitenkaan
polviltaan.)

VAIMO (Lykkien lapsia edellään lähestyy Opettajan viittauksesta Elsaa,
jääden tämän vasemmalle puolelle.)

ELSA (Kääntyy hitaasti heihin päin, tunnustelee lapsukaisten vaatteita,
syleilee heitä vuorotellen ja nostaa vihdoin päänsä vaimon puoleen.)

VAIMO (On ojentanut molemmat kätensä auttaakseen Elsaa nousemaan. Kun
Elsa katsahtaa vaimoon, nyykäyttelee tämä lohduttavasti päätään
hänelle.)

ELSA (Muistaen Paavalin kertomuksen tarttuu vaimon käsiin, nousee ja
kietoo molemmat kätensä vaimon kaulaan.)