Hiidenlampi
George Sand (1804–1876)
Nuori leskimies Germain lähtee kosiomatkalle vieraaseen kylään pienen poikansa ja naapurin nuoren Marien kanssa. Matka saa odottamattoman käänteen, kun seurue joutuu eksyksissä viettämään yön Hiidenlammen rannalla, mikä saa Germainin näkemään seuralaisensa uudessa valossa.
George Sandin 'Hiidenlampi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1437. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
HIIDENLAMPI
Kirj.
George Sand
Suom. Edwin Hagfors
Hämeenlinnassa Arvi A. Karisto Oy, 1924.
SISÄLLYS:
Johdanto.
Huomautus.
I. Tekijä lukijalle.
II. Kyntö.
III. Ukko Maurice.
IV. Germain kyntäjämestari
V. Muori Guillette.
VI. Pikku Pierre.
VII. Nummella.
VIII. Suurten tammien alla.
IX. Iltarukous.
X. Kylmästä huolimatta.
XI. Taivasalla.
XII. Kylän kaunotar.
XIII. Isäntä.
XIV. Vanha eukko.
XV. Kotiintulo.
XVI. Muori Maurice.
XVII. Pikku Marie.
Liite.
I. Talonpoikaishäät.
II. Vaatelahjat.
III. Vihkiäiset.
IV. Kaali.
JOHDANTO.
George Sand on yhdeksännentoista vuosisadan keskikymmenien ranskalaisen romaanikirjallisuuden kaikkein kuuluimpia kirjailijanimiä. Tällä salanimellä saavutti laajan maineensa Napoleon I:n armeijassa palvelevan Maurice Dupin nimisen upseerin tytär Aurore Dupin, joka oli syntynyt Pariisissa vuonna 1804. Hänelle oli kohtalo varannut pitkän, vaiherikkaan ja enimmältä osaltaan levottoman elämän.
Jo varhaisessa lapsuudessa osoitti hänen mielikuvituksensa vilkasta ja voimakasta toimintaa se, että hän näkemiensä kuvien, kuulemiensa satujen tahi uskonnollisten kertomusten ja oppimiensa lastenlaulujen tarjoamista aiheista sommitteli kokoon fantastisia tarinoita ja näytelmiä, joita leikkiessään kertoili ja esitti. Luontoon, joka teki hänen herkkään mieleensä hurmaavan vaikutuksen, hän ensiksi tutustui isänsä äidin Nohant nimisellä maatilalla Berryn maakunnassa Keski-Ranskassa, missä hän, menetettyään varhain isänsä, enimmäkseen oleskeli. Siellä hän myöskin sai jonkun verran alkeisopetusta ja käytti sitä hyväkseen sillä menestyksellä, että kahdentoista vanhana kirjoitteli aineita, joita isoäiti piti hänen ikäisensä kyhäämiksi mestariteoksina. Opintojaan hän sitten jatkoi kolmen vuoden ajan eräässä naisluostarissa Pariisissa ja palasi sieltä jälleen Nohantiin. Maaseutuelämän hiljaisuudessa oli hänen päähuvikkeenaan lueskeleminen. Hän perehtyi edellisen vuosisadan ranskalaisten valistusfilosofien teoksiin ja Miltonin, Danten, Vergiliuksen, Shakespearen runoihin. Varsinkin Rousseauta hän intohimoisesti ihaili. Isoäidin kuoltua v. 1821 hän tutustui virasta eronneeseen eversti Dudevantiin, jonka kanssa hän seuraavana vuonna, siis 18-vuotiaana, meni naimisiin, asettuen asumaan isoäidiltä perimäänsä Nohantiin.
Avioliitto muodostui kaikkea muuta kuin onnelliseksi. Mies oli lahjaton, hienostumaton ja juopotteleva. Hän kulutti aikaansa enimmäkseen metsästysretkillä. Yksin jätettynä nuori rouva haihdutti ikäväänsä lueskelemalla hyvin paljon. Pian hän huomasi kirjailijalahjansa ja tunsi kirjailijakutsumuksensa. Seuraten mielenkiinnolla aikansa kirjallisia rientoja hän tutustui kolmeen hänen kotiseudultaan kotoisin olevaan nuoreen kirjailijaan (Alphonse Fleury, Felix Pyat, Jules Sandeau), jotka usein kokoontuivat hänen luokseen keskustelemaan kirjallisista ja esteettisistä kysymyksistä. Vuosi vuodelta avioelämä kävi Aurorelle sietämättömämmäksi. Kahdeksan vuotta, joiden kuluessa hän oli tullut kahden lapsen äidiksi, hän sitä kuitenkin kesti; mutta alussa vuotta 1831 hän lähti miehensä luota, purkamatta kuitenkaan juriidisesti avioliittoaan, ja siirtyi Pariisiin.
Siitä hetkestä alkoi hänelle väsymättömän kirjallisen työskentelyn ja harvinaisen runsaan tuotannon aika, samalla myöskin katkeamaton sarja lyhemmän tahi pitemmän aikaa kestäviä intohimoisia rakkaussuhteita. Ensimmäinen, jonka kanssa hän eli yhdessä, oli Jules Sandeau. Muutamassa viikossa he kirjoittivat Rose et Blanche nimisen romaanin, joka julkaistiin salanimellä Jules Sand. Kustantajan rohkaisemana Aurore sitten v. 1832 salanimellä George Sand julkaisi kaksi ensimmäistä omaa romaaniansa Indiana ja Valentine. Menestys oli täydellinen. Muutamassa kuukaudessa hänestä oli tullut kuulu kirjailijatar. Hänet kiinnitettiin Revue des Deux-Mondes aikakauslehden toimitukseen ja hän tutustui useihin aikansa kirjallisiin merkkihenkilöihin.
Samoihin aikoihin olivat George Sandin ja Jules Sandeaun välit kylmenneet. Ne suhteet, joihin edellinen sitten joutui, ensin kirjailija Prosper Mériméehen, sitten kriitikko Gustave Plancheen, olivat lyhytaikaiset eivätkä tyydyttäneet hänen suurta ja täyttä rakkautta kaipaavaa sydäntänsä. Hän tarvitsi hellyyttä, hän tarvitsi tukea aloittamallaan elämänuralla. Silloin sattuma vei hänen tielleen miehen, josta hän luuli löytäneensä kauan etsimänsä heimolaissielun, rakkautensa arvoisen hengen. Hän tutustui runoilija Alfred de Mussetiin, ja seurauksena oli piankin molemminpuolinen intohimoinen rakastuminen. Onnellisina he viettivät kesän ja syksyn Pariisissa ja Fontainebleaussa ja lähtivät lopulla vuotta (1833), jonka kuluessa George Sand oli julkaissut Lélia romaaninsa, Italiaan, asettuen Venetsiaan. Matka sinne oli ollut ihana, mutta talvi siellä ei muodostunut onnelliseksi. Ensin sairastui George Sand lyhemmäksi aikaa; ja hänen toivuttuaan Musset, joka oli alkanut viettää hyvin irstailevaa elämää, sai ankaran ja vaarallisen hermotaudin. Raha-asiat olivat sangen kireät, puute useinkin kova. Uljaana ja uhrautuvana George Sand hankki varoja Revue des Deux-Mondesiin lähettämillään kirjoitelmilla ja hoiti sairasta Mussetia, tuskin hetkeksikään väistyen hänen vuoteensa äärestä, huolimatta siitä, että tämä ei ollut salannut häneltä rakkautensa laimenemista. Mussetin lääkärinä toimi nuori italialainen Pietro Pagello. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen ja George Sandin välille syntyi hellä suhde. Tämän johdosta Mussetin ja George Sandin välit rikkoutuivat ja Musset palasi Pariisiin maaliskuussa 1834. Hänen lähdettyään George Sand antautui kiihkeään työskentelyyn. Hän kirjoitteli kymmenen, kaksitoista tuntia päivässä. Häneltä valmistuivat romaanit Léone Léoni, André ja Jacques, ja hän kuvaili kirjeissään Lettres d'un voyageur matkojaan Venetsian ympäristöissä. Mutta kauan ei hänkään enää viihtynyt Italiassa. Kesällä hänkin palasi Pariisiin yhdessä Pagellon kanssa, joka siellä pian huomasi itsensä tarpeettomaksi ja lähti takaisin kotimaahansa.
Tehtyään vuonna 1835 juriidisestikin eron miehestään, George Sand joutui seuraavina vuosina uusien taiteellisten ja filosofisten vaikutusten alaiseksi. Hän seurusteli vuonna 1836 ahkerasti Franz Lisztin kanssa, joka tutustutti hänet F. Lamennaisiin. Tämän jyrkästi kansanvaltaiseen yhteiskunnalliseen kantaan ja moraalisiin aatteisiin George Sand kovasti innostui. Hän julkaisi Lamennaisin perustamassa Le Monde-lehdessä useita kirjoitelmia, lausuen mielipiteitä, jotka olivat vielä paljon radikaalisempia kuin Lamennaisin omat. Siitä syystä hänen avustajatoimensa tämän lehdessä ei tullut pitkälliseksi; nuo kaksi kirjailijaa lähtivät kulkemaan eri teitään. Suhde Lamennaisiin oli kuitenkin saanut vireille George Sandin harrastuksen sosialisiin probleemeihin ja valmistanut maaperää sille voimakkaalle vaikutukselle, jonka Pierre Leroux vähäistä myöhemmin sai häneen.
Mutta ennenkuin siitä puhumme, on mainittava, että rakkaus vielä kerran kietoi hänet kokonaan valtoihinsa. Se mies, johon hän nyt tunteensa koko tulisuudella kiintyi, oli säveltäjä Frédéric Chopin. Tätä hänen elämänsä toista suurta rakkautta ei suosinut parempi onni kuin ensimmäistäkään. Vuonna 1837 se alkoi; seuraavaksi talveksi hän matkusti Chopinin kanssa Majorkan saarelle. Siellä, sopimattomassa ilmanalassa, heikkorintainen Chopin tuli vaarallisesti sairaaksi. George Sand palasi hänen kanssaan Nohantiin, ja kahdeksan vuoden ajan hän sitten siellä ja Pariisissa äidillisellä hellyydellä hoiteli arkahermoisen säveltäjän heikkoa terveyttä. Sairaalloisella ärtyisyydellään Chopin vihdoin teki heidän yhdyselämänsä mahdottomaksi.
George Sandin näihin asti kirjoittamissa romaaneissa vallitsee Chateaubriandin ja Byronin mallinen romanttinen lyyrillisyys, hillitön tunteellisuus. Niiden yksinomaisena aiheena on rakkaus. Mutta rakkautta niissä on vain suuri, koko olemuksen valtaava ja täyttävä tunne, intohimo. Ja tämän intohimon oikeudet ovat pyhät. George Sand tuomitsee näissä romaaneissaan yhteiskunnan, joka kahlehtii tämän intohimon vapauden ja laeillaan rakentaa sulkuja sen tielle.
Samoin kuin George Sandin suhde Lamennaisiin, oli myöskin hänen suhteensa sosialifilosofiin Pierre Lerouxiin yksinomaan intellektualista laatua. Se avarsi hänen näköalojaan ja siirsi sosialiset kysymykset etualalle hänen harrastuksissaan. Ihaillen hän antautui Lerouxin opetuslapseksi, omaksuen innolla ja luontaisen hyväsydämisyytensä lämmöllä hänen ihmisystävälliset aatteensa ja koettaen pukea ne kaunokirjalliseen ja yleistajuiseen muotoon siihen aikaan kirjoittamissaan romaaneissa Consuelo, La comtesse de Rudolstadt, Le meunier d'Angibault y.m., joissa hän esittää unelmansa tulevasta kultaisesta aikakaudesta ihmiskunnan elämässä, yhteiskunnasta, jossa ihmisten kesken vallitsee tasa-arvoisuus ja veljeys ja eri luokat ovat sulautuneet toisiinsa. Hänestä oli tullut sosialisti sanan senaikuisessa merkityksessä, ja hänestä tuli siten ranskalaisen sosialisia aiheita käsittelevän romaanin alkuunpanija.
Tällaisen puhtaasti kaunokirjallisen osan näyttelemiseen sosialisten kysymysten käsittelyssä hän ei kuitenkaan ajan pitkään tyytynyt. Helmikuussa 1848 hän riensi Pariisiin ja heittäytyi kiihkoisana vallankumouksen pyörteeseen. Hän oli kansanvaltaisen propagandan tekijäin eturivissä. Kirjoittamissaan Lettres au peuple (Kirjeitä kansalle) ja toimittamassaan La cause du peuple (Kansan asia) nimisessä sanomalehdessä hän häikäilemättä ajoi äärimmäisen radikaalisia sosialistisia, jopa kommunistisiakin mielipiteitä. Katkera oli senvuoksi hänen pettymyksensä, kun reaktioni pian kaikkialla pääsi valtaan. Epätoivoisena hän palasi Nohantiin ja kirjoitteli sieltä surumielisiä kirjeitä hengenheimolaisilleen.
Mutta omituista kyllä Napoleonin valtaanpääseminen ei enää saanut häntä mitenkään kuohuksiin. Nohantissa hän piankin oli muuttunut vallankumousintoilijasta rauhalliseksi maaseutulaiseksi. Hän oli lopullisesti vetäytynyt syrjään suuren maailman kiihkeästä hyörinästä, ja hänen senjälkeen kirjoittamissaan romaaneissa La mare au diable, La petite Fadette ja François le Champi eivät enää riehu suuret intohimot eivätkä pauhaa filosofiset ja sosialistiset teoriat, vaan hän on niissä muuttunut sosiologista maaseudun, kotiseutunsa Berryn luonnon ja sen yksinkertaisten talonpoikain idyllisen elämän kuvaajaksi. Hänen elämänsä ehtoopuoli Nohantissa muodostui yhtä rauhalliseksi kuin sen aamu- ja keskipäivä olivat olleet levottomat ja myrskyisät. Hyväsydämisyys oli aina ollut hänen luonteensa perusominaisuus, ja se pääsi hänen vanhoilla päivillään entistä paremmin oikeuksiinsa. "La bonne dame de Nohant" (N:n hyvä rouva), jolla nimellä häntä ympäristössä mainittiin, kuoli kirjallisen maailman ihailemana kirjailijana ja kotiseutunsa kansan kunnioittamana ja rakastamana ihmisenä vuonna 1876.
Ominaisinta George Sandille kirjailijana oli hänen mielikuvituksensa vilkkaus ja rikkaus sekä se kerrassaan verraton helppous, jolla hänen mielikuvansa pukeutuivat kielelliseen muotoon, se täydellinen vaivattomuus, jolla hänen kynänsä työskenteli. Hänen istuutuessaan työpöytänsä ääreen aloittamaan jotakin romaania ei hänellä usein ollut mitään suunnitelmaa valmiina: juonen vaiheet, henkilöiden toimet ja tunteet syntyivät toinen toisistaan, liittyivät jaksoksi hänen mielikuvituksessaan; hänen tarvitsi vain ikäänkuin katsella ja selostaa toimintaa, joka itsestään kehittyi hänen henkensä silmäin edessä. Työskentelyn helppoudesta saa selityksensä hänen tavaton tuotteliaisuutensa, sen suunnitelmattomuudesta johtuvat eräät puutteellisuudet monien hänen teostensa taiteellisessa kokonaissommittelussa ja luonteiden kuvauksen johdonmukaisuudessa.
Kuten ylempänä annettujen elämäkerrallisten tietojen yhteydessä jo olemme koettaneet osoittaa, voidaan George Sandin romaanit jakaa kolmeen ryhmään niiden aatepiirien mukaan, joista hän elämänsä eri ajanjaksoina otti teostensa aiheet. Näille ryhmille voisi lyhyesti panna nimiksi: rakkausromaanit, sosialiset romaanit ja talonpoikaisromaanit.
Taiteellisessa suhteessa ovat viimeksi mainitun ryhmän romaanit epäilemättä George Sandin eheimmät ja täysipitoisimmat tuotteet, kauneimmat ja kuihtumattomimmat lehvät hänen teostensa seppeleessä. Niissä kuvatut talonpojat ovat tosin idealisoituja, mutta kuitenkin todellisten näköisiä, heidän vuoropuhelunsa tosin hienostuneita, mutta kuitenkin luontevia. Nämä romaanit eivät paljasta, eivät valokuvaa meille todellisuutta, mutta ne antavat meille siitä runollisen näkemyksen, joka kirkastaa todellisuuden väärentämättä sitä. Gustave Lanson sanoo niitä Ranskan kirjallisuuden historiassaan ranskalaisen idyllikirjallisuuden mestariteoksiksi.
Ja onnistuneimpana niistä lienee pidettävä ensimmäistä, La mare au diable (Hiidenlampi). "Hiidenlampi on suorastaan pikku mestariteos", sanoo George Sandin aikalainen, kriitikko Sainte-Beuve. Alussa tosin kertomus ei tahdo oikein päästä vauhtiin. Sen tuntuu olevan vaikea selviytyä ja kirvota irti eräänlaisista filosofisista ja humanitäärisistä mietelmistä, joita tekijä johdannoksi lausuu ja jotka olisivat paremmin paikallaan jossakin tutkielmassa kultuurista ja elämänonnesta. Mutta alkuun päästyään sujuu se sitten mutkattomana, koruttomana ja mitä herttaisimpana. Henkilöt samoin kuin luontokin ovat oivallisesti huomioidut ja elävästi kuvatut. "Tässä ei olla tekemisissä amatöörimaalaajan kanssa", lausuu Sainte-Beuve, "joka on kulkenut seuduilla ottaakseen niistä näköaloja; kuvaaja on elänyt niillä, asunut niillä vuosikausia, hän tuntee niillä jokaisen esineen ja tuntee niiden sielun". Ja "Suurten tammien alla" sekä "Iltarukous" nimisistä luvuista hän lausuu, että ne sisältävät "sarjan herkullisia, hienon hienoja kohtauksia, joilla ei ole vastinettaan eikä malliaan missään muinais- eikä nykyajan idyllissä". Kertomuksessa pikku Pierren ja Marien pakinasta nuotion ääressä on luontevuus ja sattuvaisuus, joka, kuten Sainte-Beuven sanat kuuluvat, "on enemmän kuin äitien taito ja vain nerolle suotu".
"Hiidenlampi" on tarina Germainin ja Marien lemmestä, ja herttaisessa puhtoisuudessaan tämä tarina on aina säilyvä ihastuttavana kuin villiruusun tuoksu.
E. H.
HIIDENLAMPI
HUOMAUTUS
Kun kirjoittamalla Hiidenlammen aloitin sarjan talonpoikaisromaaneja, joille aioin antaa yhteisnimitykseksi Hampunloukuttajan iltatarinoita, ei minulla ollut mielessä minkäänlaista järjestelmää, minkäänlaista kumouksellista pyrkimystä kirjallisuuden alalla. Kukaan ei saa aikaan kumousta aivan yksin, ja on kumouksia, varsinkin taiteiden alalla, jotka ihmiskunta saa syntymään tuskin tietäen miten, syystä että ne ovat kaikkien ihmisten työtä. Mutta tämä ei ole sovellettavissa talonpoikaiselämää kuvaavaan romaaniin: se on ollut olemassa jo ammoisista ajoista ja kaikissa muodoissa, milloin komeilevissa, milloin teeskentelevissä, milloin yksinkertaisen luonnollisissa. Olen sen jo ennen sanonut ja tahdon sen tässä toistaa: unelmoitu maalaiselämä on kaikkina aikoina ollut kaupunkien, jopa hovienkin ihanteena. Ei ole mitään uutta se, mitä olen tehnyt noudattaessani sitä taipumusta, joka vetää sivistynyttä ihmistä takaisin alkuperäisen elämän viehättävyyteen. En ole tahtonut luoda uutta kieltä enkä etsiä itselleni uutta esitystapaa. Monissa sanomalehtikyhäelmissä on kuitenkin vakuutettu minun sitä tahtoneen, mutta tiedän itse paremmin kuin kukaan muu, miten on laita omien suunnitelmieni, ja kummastelen aina sitä, että arvostelu etsii niitä niin kaukaa, kun mitä yksinkertaisin ajatus, mitä jokapäiväisin seikka ovat ainoat herätteet, joita taiteen luomat saavat kiittää synnystään.
Mitä erikoisesti Hiidenlampeen tulee, niin esipuheessa kertomani tosiseikka, eräs Holbeinin piirros, joka oli herättänyt huomiotani, eräs todellisen elämän näky, joka samalla hetkellä sattui silmäini eteen kylvötöiden aikana, oli kaikki mikä sai minut kirjoittamaan tämän vaatimattoman kertomuksen, tapahtumapaikkanaan niiden yksinkertaisten maisemain piiri, joissa käyskentelin joka päivä. Jos minulta kysytään, mitä olen tahtonut aikaansaada, niin vastaan, että olen tahtonut aikaan saada jotakin hyvin liikuttavaa ja hyvin yksinkertaista ja että mielestäni en ole onnistunut. Olen kyllä nähnyt, olen kyllä tuntenut sen, mikä yksinkertaisessa on kaunista, mutta näkeminen ja kuvaaminen ovat eri asioita! Paras, mitä taiteilija voi toivoa, on että hän saisi ne, joilla on silmät, myöskin käyttämään niitä. Tarkatkaa siis sitä, mikä on yksinkertaista, tarkatkaa taivasta ja vainioita ja puita, ja ennen kaikkea sitä hyvää ja totta, mikä maalaisissa on: te saatte nähdä heitä jonkun verran kirjassani, saatte nähdä heidät paljon paremmin luonnossa.
Nohant, 12 p. huhtikuuta 1851.
George Sand.
I
TEKIJÄ LUKIJALLE
A la sueur de ton visaige tu gagnerais ta pauvre vie après long
travail et usaige, voicy la mort qui te convie.
[Otsasi hiessä tulee sinun ansaita niukka leipäsi; katso, pitkän
työn ja vaivan jälkeen kutsuu sinut luokseen kuolema.]Tämä vanhalla ranskankielellä sepitetty säkeistö, joka on allekirjoituksena eräässä Holbeinin piirroksessa, on naiivisuudessaan peräti surullinen. Piirroksessa näkyy peltomies kyntämässä keskellä peltoa. Laaja maisema leviää kauas etäisyyteen, siinä näkee köyhiä mökkejä; aurinko laskee mäen takana. Se on ankaran työpäivän ilta. Tuo maamies on vanha, tanakka, ryysyihin verhottu. Nelivaljakko, jota hän ajaa, on laiha, uuvuksissa; aurankärki kyntää kivistä kovapintaista maata. Yksi ainoa olento on hilpeä ja reipas tässä hien ja vaivan kuvassa. Se on eriskummainen henkilö, luuranko, joka ruoska kädessä astuu vakoa pitkin pelästyneiden hevosten vieressä ja lyö niitä, ollen siten tuon vanhan peltomiehen kyntörenkinä. Se on kuolema, tuo kummitus, jota Holbein on ottanut allegorisesti kuvatakseen siinä filosofisten ja uskonnollisten, samalla kertaa surullisten ja karkeankoomillisten aiheiden sarjassa, jolla on nimenä Kuoleman kuvia.
Tässä kokoelmassa tahi oikeammin laajassa teoksessa, jossa kuolema, näytellen osaansa joka sivulla, on yhdyssiteenä ja valta-ajatuksena, Holbein panee esiintymään ruhtinaat, ylimmäiset papit, rakastajat, pelaajat, juopot, nunnat, ilonaiset, rosvot, köyhät, sotilaat, munkit, juutalaiset, matkustavaiset, kaikki oman aikansa ja meidän aikamme ihmiset; ja kaikkialla kuolema-kummitus laskee pilaansa, uhkaa ja voittaa. Yhdestä ainoasta kuvasta se puuttuu. Se on se, jossa Latsarus-parka, viruen tunkiolla rikkaan miehen oven edessä, selittää, ettei hän sitä pelkää, varmaankin siksi, ettei hänellä ole mitään menetettävää ja että hänen elämänsä on ennakoitua kuolemaa.
Onko tämä renessanssiajan puolipakanallisen kristinuskon stoalainen ajatus oikeastaan lohdullinen, ja löytävätkö uskonnolliset sielut siitä mitä tarvitsevat? Kunnianhimoinen, konna, tyranni, irstailija, kaikki nuo ylpeät syntiset, jotka käyttävät väärin elämää, tulevat tosin kyllä saamaan rangaistuksensa; mutta entä sokea, kerjäläinen, mielisairas, köyhä talonpoika, saavatko he korvauksen pitkällisestä kurjuudestaan vain siitä ajatuksesta, että kuolema ei ole yksin heitä uhkaava kärsimys? Lohduton surullisuus, peloittava sallimus painaa raskaana taiteilijan teosta. Se on ikäänkuin ihmiskunnan kohtalosta lausuttu katkera kirous.
Holbeinilla kyllä oli silmämääränään kirvelevä satiiri, totuuspitoinen kuvaus yhteiskunnasta. Rikos ja onnettomuus, se hänen huomiotansa herätti; mutta entäs me, toisen aikakauden taiteilijat, mitä me kuvaamme? Etsimmekö mekin kuoleman ajatuksesta nykyisen ihmiskunnan palkintoa? Rukoilemmeko mekin sitä rangaistukseksi vääryydestä ja hyvitykseksi kärsimyksestä?
Emme. Meidän mieltämme ei enää kiinnitä kuolema, vaan elämä. Me emme usko enää haudan tyhjyyteen emmekä väkinäisellä kieltäytymisellä ostettuun lunastukseen; me tahdomme, että elämän tulee olla hyvää, sillä me tahdomme, että sen tulee olla hedelmällistä. Latsaruksen täytyy voida päästä pois tunkioltaan, jotta köyhä ei enää iloitsisi rikkaan kuolemasta. Kaikkien tulee olla onnellisia, jotta muutamain onni ei olisi rikoksellinen ja Jumalan kiroama. Peltomiehen tulee kylväessään viljaansa tietää, että hän tekee elämän työtä, eikä iloita siitä, että kuolema astuu hänen rinnallaan. Lyhyesti, kuoleman ei tule enää olla elämänonnen rangaistuksena eikä kurjuuden lohdutuksena. Jumala ei ole määrännyt sitä rankaisemaan eikä hyvittämään elämää; sillä hän on siunannut elämän, eikä haudan tule olla pakopaikka, johon sopii lähettää ne, joita ei tahdota tehdä onnellisiksi.
Eräät meidän aikamme taiteilijat, kun luovat vakavan katseen ympäristöönsä, kiintyvät kuvaamaan kurjuuden surkeutta ja viheliäisyyttä, Latsaruksen tunkiota. Tämä saattaa kuulua taiteen ja filosofian alaan; mutta ovatko he, kuvatessaan kurjuuden niin rumaksi, niin halpamaiseksi, joskus niin paheelliseksi ja niin rikolliseksi, saavuttaneet tarkoituksensa, ja onko sillä terveellinen vaikutus, niinkuin he tahtoisivat? Me emme uskalla väittää siitä mitään. Meille voidaan sanoa, että he, näyttämällä sen pohjattoman kuilun, joka on uurrettuna rikkauden hauraan maaperän alle, peloittavat häijyä rikasta, samoin kuin kalmantanssin aikoina hänelle näytettiin hänen ammottava hautansa ja kuolema valmiina kietomaan hänet saastaisiin käsivarsiinsa. Nykyään hänelle näytetään rosvo tiirikoimassa hänen ovensa lukkoa ja murhamies vaanimassa hänen untaan. Tunnustamme, ettemme oikein ymmärrä, miten hänet saadaan tekemään sovinto halveksimansa ihmiskunnan kanssa, miten hänessä herätetään myötätuntoa pelkäämänsä köyhän kärsimyksiä kohtaan, näyttämällä hänelle tämä köyhä karanneen kuritusvangin ja hiiviskelevän pahantekijän muodossa. Tuo kamala kuolema, joka Holbeinin ja hänen edeltäjänsä kuvissa kiristelee hampaitaan ja soittelee viulua, ei ole, tältä kannalta katsottuna, kyennyt käännyttämään turmeltuneita eikä lohduttamaan kovan onnen uhreja. Eiköhän kirjallisuutemme tässä suhteessa menettele vähän samaan tapaan kuin keskiajan ja renessansin taiteilijat?
Holbeinin juomarit täyttävät ikäänkuin raivoissaan maljansa päästäkseen ajattelemasta kuolemaa, joka heille näkymättömänä toimii heidän juomanlaskijanaan. Nykyajan häijyt rikkaat vaativat linnoituksia ja tykkejä päästäkseen ajattelemasta talonpoikaiskapinaa, jonka taide heille näyttää työskentelemässä salakähmää, vähitellen, odottaen otollista hetkeä hyökätäkseen yhteiskuntajärjestyksen kimppuun. Keskiajan kirkko vastasi maan mahtavain peloituksiin myymällä aneita. Nykyaikainen hallitus tyynnyttää rikasten levottomuuden antamalla heidän kustantaa paljon santarmeja ja vanginvartijoita, painetteja ja vankiloita.
Albert Durer, Michelangelo, Holbein, Collot, Goya ovat luoneet voimakkaita satiireja aikakautensa ja maansa epäkohdista. Ne ovat kuolemattomia teoksia, kieltämättömän arvokkaita historian lehtiä; me emme siis tahdo kieltää taiteilijoilta oikeutta tutkia yhteiskunnan haavoja ja paljastaa ne silmäimme eteen; mutta eikö nyt ole muuta tehtävää kuin kauhun ja uhkauksen kuvaaminen? Tässä salaperäisten rikosten kirjallisuudessa, jonka taidokkuus ja mielikuvitus ovat saattaneet muotiin, me pidämme enemmän lempeistä ja suloisista henkilöistä kuin draamallisesti vaikuttavista konnista. Edelliset voivat yrittää ja saada aikaan käännytyksiä, toiset peloittavat, ja pelko ei paranna itsekkyyttä, se kartuttaa sitä.
Me uskomme, että taiteen kutsumus on tunteen ja rakkauden kutsumusta, että nykyajan romaanin tulisi astua naiivisten aikojen opettavan vertauksen ja sadun sijalle, ja että taiteilijalla on laajempi ja runollisempi tehtävä kuin ehdottaa eräitä varovaisuus- ja sovintotoimenpiteitä, lieventääkseen kuvaustensa herättämää kauhua. Hänen tarkoitusperänään tulisi olla herättää rakkautta harrastuksensa esineisiin, enkä moittisi häntä siitä, että hän tarvittaissa hiukan kaunistelee niitä. Taide ei ole positiivisen todellisuuden tutkimista, se on aatteellisen totuuden etsimistä, ja Wakefieldin pappi oli hyödyllisempi ja sielulle terveellisempi kirja kuin Turmeltunut talonpoika tahi Vaaralliset lemmensuhteet.
Lukijani, suo minulle anteeksi nämä mietelmät ja anna hyväntahtoisesti niiden käydä jonkinlaisesta esipuheesta. Niitä ei tule olemaan siinä pikkutarinassa, jonka olen sinulle kertova, ja se on oleva niin lyhyt ja niin yksinkertainen, että tunsin tarvetta pyytää sitä ennakolta anteeksi, sanoen samalla sinulle, mitä ajattelen hirvittävistä kertomuksista.
Peltomiehestä puhuessani annoin houkutella itseni poikkeamaan näin aineestani. Juuri erään peltomiehen tarinan aion sinulle kertoa, ja kerron sen sinulle aivan kohta.
II
KYNTÖ
Olin äsken katsellut Holbeinin kyntömiestä kauan ja sangen surumielisenä ja kävelin sitten maaseudulle, ajatellen maalais-elämän ja maatyömiehen kohtaloa. Epäilemättä on surullista kuluttaa voimansa ja elämänsä päivät tuon kateellisen maanpoven viiltämiseen, jolta täytyy väkisin riistää sen hedelmällisyyden aarteet, kun samalla palanen mitä mustinta ja karkeinta leipää on, illan tullen, ainoana niin ankaran vaivan tuottamana palkkana ja ansiona. Nuo maata peittävät rikkaudet, nuo sadot, nuo hedelmät, nuo ylväät karjat, jotka syövät itsensä lihaviksi korkeassa ruohikossa, ovat muutamain harvain omaisuutta ja suuren enemmistön rasittamis- ja orjuuttamisvälineitä. Työtä tekemätön ihminen ei ylimalkaan rakasta niiden itsensä vuoksi peltoja eikä niittyjä eikä luonnon katselemista eikä noita komeita eläimiä, joiden on määrä muuttua hänen käytettävikseen kultakolikoiksi. Työtä tekemätön ihminen tulee saamaan vähän ilmaa ja terveyttä olinpaikastaan maalla, sitten hän palaa kuluttamaan suurissa kaupungeissa alustalaistensa työn hedelmät.
Työtä tekevä ihminen puolestaan on liiaksi väsynyt, liian onneton, ja pelkää liiaksi tulevaisuutta, nauttiakseen maaseudun kauneudesta ja maalaiselämän viehätyksistä. Hänenkin silmissään nuo kullankeltaiset vainiot, nuo kauniit niityt, nuo muhkeat eläimet edustavat rahasäkkejä, joista hän saa vain vähäisen, hänen tarpeisiinsa riittämättömän osan ja jotka kuitenkin tulee täyttää joka vuosi, nuo kirotut säkit, tyydyttääkseen herransa ja ostaakseen oikeuden elää kitsaasti ja viheliäisesti hänen tilallaan.
Ja kuitenkin luonto on iäti nuori, kaunis ja aulis. Se valaa runollisuutta ja kauneutta kaikkiin olentoihin, kaikkiin kasveihin, joiden annetaan siinä kehittyä mielin määrin. Sillä on onnen salaisuus, eikä kukaan ole osannut sitä siltä riistää. Onnellisin ihmisistä olisi se, jolla, samalla kuin hän tuntisi tarkoin työnsä ja tekisi työtä käsillään, ammentaen hyvinvointia ja vapautta älykkään voimansa käyttämisestä, olisi aikaa elää sydämellään ja aivoillaan, ymmärtää oma työnsä ja rakastaa Jumalan töitä. Taiteilija tuntee tämäntapaisia nautintoja katsellessaan ja jäljentäessään luonnon kauneuksia; mutta nähdessään tässä maan paratiisissa asuvain ihmisten kärsimyksen, rehellisellä ja inhimillisellä sydämellä varustettu taiteilija häiriytyy keskellä nautintoansa. Onni olisi siinä, missä äly, sydän ja käsivarsi tekisivät työtä yksimielisesti Jumalan silmäin edessä ja pyhä sopusointu vallitsisi Jumalan anteliaisuuden ja ihmissielun ihastuksentunteiden välillä. Silloin vertauskuvain maalaaja voisi panna maalaisen rinnalle säälittävän ja hirvittävän kuoleman sijalle, joka astuu vakoa pitkin ruoska kädessä, säteilevän enkelin kylvämään täysin käsin siunattua viljaa höyryävään vakoon.
Eikä ole niin vaikea mielessään kuvailla maalaiselle viehättävää, vapaata, runollista, työteliästä ja yksinkertaista elämää, että pitäisi katsoa sellaista unelmaa tyhjien houreiden joukkoon kuuluvaksi. Vergiliuksen surumielinen ja lempeä sana: Oi, onnellinen olisi peltomies, jos hän tuntisi onnensa, ilmaisee kaihoa; mutta kuten kaikki kaihon ilmaukset, se on myöskin ennustus. Se päivä on tuleva, jolloin peltomies voi olla myöskin taiteilija, joskaan ei lausuakseen julki sitä, mikä on kaunista (mikä seikka silloin onkin oleva jokseenkin vähäarvoinen), niin ainakin havaitakseen sen. Ettekö usko hänessä jo olevan tuota salaperäistä runollisuuden sisäistä näkemystä vaiston ja epäselvän haaveen tilassa? Niissä, joilla jo nyt on hiukan varallisuutta turvanaan ja joissa ylen suuri onnettomuus ei tukahduta kaikkea siveellistä ja älyllistä kehitystä, on puhtaan onnen tuntemista ja arvossapitämistä alkeellisessa tilassa; ja sitäpaitsi, jos kerran tuskan ja rasittavan vaivan povesta jo on kohonnut runoilijaääniä, niin miksi väitettäisiin, että kätten työ ei sovi yhteen sielun toimintain kanssa? Epäilemättä tämä yhteensopimattomuus on yleisenä tuloksena liikanaisesta työstä ja suuresta kurjuudesta; mutta älköön sanottako, että kun ihminen on tekevä työtä kohtuullisesti ja hyödyllisesti, niin ei enää ole oleva muuta kuin huonoja työmiehiä ja huonoja runoilijoita. Kenelle runollisuuden tunne tuottaa jaloja nautintoja, se on tosi runoilija, vaikkei hän ikinä olisi sepittänyt ainoatakaan runosäettä.
Ajatukseni olivat lähteneet kulkemaan tähän suuntaan, enkä huomannut, että minussa tätä luottamusta ihmisen kehitysmahdollisuuksiin vahvistivat ulkonaiset vaikutukset. Astuskelin erään pellon reunaan, jota muutamat talonpojat juuri olivat laittamassa kuntoon lähestyvää kylvöä varten. Työmaa oli avara niinkuin Holbeinin taulussa. Maisema oli myöskin avara, ja kehyksen tavoin siinä suuret rivit vihantia puita, lähestyvän syksyn hiukan punertamina, reunustivat tuota laajaa väkevänruskeata peltomaata, johon äskeiset sateet olivat jättäneet muutamiin vakoihin vesijuovia, jotka aurinko pani kiiltelemään kuin kapeat hopeasäikeet. Päivä oli kirkas ja lämmin, ja auranterien vasta avaama maa huokui kepeätä huurua. Pellon päässä vanhus, jonka leveä selkä ja ankarat kasvot muistuttivat Holbeinin vanhusta, mutta jonka vaatteet eivät todistaneet köyhyyttä, työnsi vakavana vanhanmallista auraansa, jota vetämässä oli kaksi levollista kellertävänkarvaista härkää, pari oikeata niityn patriarkkaa, korkeakasvuista, vähän laihaa, pitkä- ja käyräsarvista, noita vanhoja työntekijöitä, joista pitkällinen tottumus on tehnyt veljekset, kuten niitä meidän seuduillamme kutsutaan, ja jotka, jos jäävät toinen toistaan vaille, kieltäytyvät tekemästä työtä uuden toverin kanssa ja näännyttävät itsensä suruun. Ihmiset, jotka eivät tunne maaseudun oloja, väittävät perättömäksi jutuksi härän ystävyyttä valjakkotoveriaan kohtaan. Tulkoot he läävän perälle katsomaan laihaa, riutunutta eläinraukkaa, joka levottomana pieksää hännällään luisia kylkiään, kammoksuen ja halveksien puhaltaa henkeään sille tarjottuun ruokaan, silmät yhä luotuina ovea kohti, kuopien jalallaan vieressään olevaa tyhjää sijaa, haistellen toverinsa kantamia ikeitä ja ketjuja ja kutsuen sitä lakkaamatta surkeasti mylvien. Härkärenki sanoo: "Siinä on mennyt pari härkää hukkaan; sen veli on kuollut ja tuo tuossa ei tee enää työtä. Pitäisi saada se lihomaan teurastettavaksi; mutta se ei tahdo syödä, ja pian se kuolee nälkään."
Tuo vanha kyntömies teki työtä hitaasti, ääneti, tarpeettomasti ponnistelematta. Hänen nöyrä valjakkonsa ei pitänyt enempää kiirettä kuin hänkään; mutta lakkaamatta ja tarkkaamalla työskennellen ja käyttäen kokeneita voimiaan tasaisesti sai hän vakonsa uurretuksi yhtä pian kuin hänen poikansa, joka vähän matkan päässä ajoi neljää vähemmän voimakasta härkää lujemmassa ja kivisemmässä maaperässä.
Mutta se, mikä sitten veti huomion puoleensa, oli todella kaunis näky, ylevä aihe maalarille. Kyntömaan toisessa päässä nuori miellyttävän näköinen mies ajoi komeata valjakkoa: neljää paria nuoria, tummankarvaisia, hallava- ja punertavatäpläisiä eläimiä, jotka lyhyine ja kähäräkarvaisine päineen, suurine, hurjine silmineen ja rajuine liikkeineen vielä muistuttivat villihärkää, tekivät työtä hermostuneesti ja rimpuillen, vielä äkeissään ikeestä ja tutkaimesta, ja tottelivat vain vihasta väristen niiden niskoille vasta laskettua valtaa. Sellaisia kutsutaan vasta yhteenkytketyiksi häriksi. Miehellä, joka niitä ohjasi, oli raivattavana hiljan laitumeksi heitetty ala, täynnä ikivanhoja kantoja; atleetin työ, johon tuskin riitti hänen tarmonsa, hänen nuoruutensa ja hänen kahdeksan melkein kesyttämätöntä eläintänsä.
Kuusi-, seitsenvuotias poikanen, kaunis kuin enkeli, ja olkapäillään puseronsa päällä karitsannahka, joka teki hänet renessansin maalarien pienen Johannes Kastajan näköiseksi, astuskeli auran kanssa yhtäsuuntaisessa vaossa ja pisteli härkien kylkiä pitkällä kepeällä kepillä, jonka päässä oli tylsähkö tutkain. Ylpeät eläimet vavahtelivat pojan pikku käden painaessa ja panivat kirskumaan otsiinsa sidotut ikeet ja hihnat antaessaan väliaisalle rajuja sysäyksiä. Kun jokin puunjuuri pysähdytti auran terän, niin kyntäjä huusi voimakkaalla äänellä, kutsuen jokaista eläintä nimeltään, mutta pikemmin rauhoittaakseen kuin kiihoittaakseen; sillä härät, ärtyneinä tästä äkillisestä vastarinnasta, hyppivät pystyyn, kuopivat maata leveillä sorkkajaloillaan ja olisivat rynnänneet syrjään ja vieneet auran mennessään pitkin peltoja, jollei nuori mies olisi äänellään ja tutkaimella pitänyt kurissa neljää etumaista, pojan hillitessä neljää muuta. Hän huusi myöskin, tuo pahainen, äänellä, jonka hän koetti tehdä peloittavaksi, mutta joka pysyi lempeänä, samoin kuin hänen enkelimäiset kasvonsa. Tuo kaikki oli voimakkaan tahi viehättävän kaunista: maisema, mies, poikanen, härät ikeen alla; ja huolimatta tuosta väkevästä taistelusta, jossa maa voitettiin, siinä lepäsi kaiken yllä lempeyden ja syvän levollisuuden tunne. Kun vastus oli voitettu ja valjakko taas jatkoi tasaista ja juhlallista kulkuaan, niin kyntäjään, jonka teennäinen rajuus oli vain voimain koetusta ja toimitarmon purkausta, palasi äkkiä jälleen yksinkertaisten sielujen tyyneys, ja hän loi isällisen tyytyväisen katseen poikaansa, joka kääntyi hymyilemään hänelle. Sitten tuon nuoren perheenisän miehekäs ääni viritti sen juhlallisen ja surunvoittoisen laulun, jonka seudun vanha perinnäistapa siirtää, ei kaikille kyntäjille eroituksetta, vaan niille, jotka ovat taitavimmat kiihoittamaan ja ylläpitämään työhärkien intoa. Tällä laululla, jota alkuperäisesti ehkä pidettiin pyhänä ja jonka muinoin mahdettiin uskoa tekevän salaperäisiä vaikutuksia, luullaan vielä tänäpäivänä olevan kyvyn ylläpitää noissa eläimissä reippautta, viihdyttää niiden tyytymättömyyttä ja lievittää niiden pitkällisen työn ikävyyttä. Ei riitä, että osaa ohjata niitä hyvin ja piirtää aivan suoran vaon, huojentaa niiden vaivaa kohottamalla tai painamalla terää parahiksi maahan: se ei ole täysin taitava kyntäjä, joka ei osaa myöskin laulaa härille, ja se on erikoinen taito, joka vaatii erikoista aistia ja omia keinojaan.
Tämä laulu ei ole oikeastaan muuta kuin eräänlaista mielinmäärin katkaistua ja jatkettua resitatiivia. Sen epäsäännöllinen muoto ja musiikkitaiteen sääntöjen epäpuhtaat sävelkulut tekevät sen mahdottomaksi mukailla. Mutta se on silti kaunis laulu ja siihen määrin sovellettu säestämänsä työn luonteen, härän askelten, maaseudun levollisuuden, sitä laulavain ihmisten yksinkertaisuuden mukaan, ettei mikään maatöille vieras nero olisi sitä keksinyt, eikä mikään muu laulaja kuin tämän seudun kyntäjämestari osaisi sitä laulaa. Niinä aikoina vuodesta, jolloin ei ole maalla muuta työtä eikä muuta liikettä kuin kyntäminen, tämä niin leppoisa ja mahtava laulu kohoaa kuuluville kuin tuulen ääni, jonka kaltaiseksi sen jossakin määrin tekee sen erikoinen sävelrakenne. Jokaisen lausekkeen loppusävel, jota pitkitetään ja värisytetään, uskomattoman pitkään ja voimakkaasti hengitettyä, kohoaa neljänneksen ääntä, kuuluen säännöllisesti epäpuhtaalta. Se tekee villin vaikutuksen, mutta siinä on sanomaton viehätys, ja kun on tottunut sitä kuulemaan, niin ei voi ajatella, että toisenlainen laulu voisi kaikua näinä hetkinä ja näillä paikoilla häiritsemättä niiden sopusointua.
Sattui siis niin, että minulla oli silmäini edessä kuva, joka oli Holbeinin taulun vastakohta, vaikka se esitti samanlaista kohtausta. Surkean vanhuksen sijalla nuori ja rivakka mies, lopen laihan ja uuvuksiin ajetun hevosvaljakon sijalla kaksois-nelivaljakko rotevia ja raisuja härkiä, kuoleman sijalla kaunis poikanen, epätoivon kuvan ja hävityksen aatteen sijalla tarmon näky ja onnenajatus.
Silloin tuo ranskalainen säkeistö: A la sueur de ton visaige ja Vergiliuksen: O fortunatos... agricolas johtuivat jälleen yhdessä mieleeni; ja nähdessäni tuon niin kauniin parin, miehen ja poikasen, suorittavan niin runollisissa olosuhteissa ja niin viehättävästi ja voimakkaasti suurenmoista ja juhlallista työtä, tunsin syvää sääliä ja samalla vastentahtoista kunnioitusta. Onnellinen on peltomies! Niin, epäilemättä minä olisin onnellinen hänen sijallaan, jos käsivarteni yhtäkkiä tulisivat roteviksi ja rintani voimakkaaksi ja jos voisin niin hedelmöittää luontoa ja laulaa sen ylistystä eivätkä silmäni lakkaisi näkemästä ja aivoni ymmärtämästä värien ja sävelten sopusointua, värivivahdusten hienoutta ja ääriviivain viehkeyttä, sanalla sanoen luonnon salaperäistä kauneutta, eikä varsinkaan sydämeni lakkaisi olemasta yhteydessä sen jumalallisen tunteen kanssa, joka on ollut johtamassa kuolematonta ja ylevää luomistyötä.
Mutta voi! Tuo mies ei ole koskaan ymmärtänyt kauneuden mysteriota, tuo poika ei ole koskaan sitä ymmärtävä!... Jumala minut varjelkoon uskomasta, että he eivät ole hallitsemainsa eläinten yläpuolella ja että heillä ei ole hetkittäin eräänlaista hurmiomaista ilmestystä, joka haihduttaa heidän väsymyksensä ja viihdyttää heidän huolensa! Näen heidän jaloilla otsillaan Herran leimamerkin, sillä he ovat syntyneet maan kuninkaiksi paljoa paremmin kuin ne, jotka sen omistavat siksi, että ovat sen maksaneet. Ja todistus siitä, että he sen tuntevat, on se, että heitä ei rankaisematta siirrettäisi vieraaseen seutuun, että he rakastavat hikensä kostuttamaa maaperää, että tosi talonpoika kuolee koti-ikävään sotamiehen varuksissa, kaukana maatilkusta, joka on nähnyt hänen syntyvän. Mutta tuolta mieheltä puuttuu osa niitä nautintoja, jotka minulla on, henkisiä nautintoja, jotka kyllä olisivat hänelle tulevat, hänelle, sen avaran temppelin työmiehelle, jota ympäröimään taivas yksin on kyllin laaja. Häneltä puuttuu tietoisuus tunteestaan. Ne, jotka ovat tuominneet hänet orjuuteen jo hänen äitinsä kohdusta alkaen, ovat riistäneet häneltä itsensä tarkkaamiskyvyn, kun eivät voineet riistää häneltä haaveilemiskykyä.
No niin, semmoisenaankin, epätäydellisenä ja tuomittuna iäiseen lapsuuteen, hän on sittenkin kauniimpi kuin se, jossa tieto on tukahduttanut tunteen. Älkää ylentäkö itseänne hänen yläpuolellensa te, jotka luulette omistavanne laillisen ja luovuttamattoman oikeuden käskeä häntä; sillä se kamala erehdys, jonka vallassa olette, todistaa, että järkenne on tappanut sydämenne ja että olette ihmisistä epätäydellisimmät ja sokeimmat!... Pidän sittenkin parempana hänen sielunsa yksinkertaisuutta kuin teidän sielunne näennäistä tietorikkautta; ja jos minun olisi kerrottava hänen elämänsä, niin minulla olisi enemmän iloa sen suloisten ja liikuttavien puolien esittämisestä, kuin teillä on ansiokkuutta kuvaamaan sitä alennuksen tilaa, johon teidän ankarat ja halveksivat yhteiskunnalliset säädöksenne saattavat hänet syöstä.
Tunsin tuon nuoren miehen ja tuon kauniin pojan; tunsin heidän historiansa; heillä näet oli historiansa: kaikilla ihmisillä on omansa, ja jokainen voisi herättää mielenkiintoa oman elämänsä romaaniin, jos hän olisi sen ymmärtänyt... Vaikka Germain oli talonpoika ja halpa kyntömies, niin hän oli tehnyt itselleen selviksi velvollisuutensa ja mielenliikutuksensa. Hän oli kertonut sen minulle koruttomasti, selvästi, ja minä olin kuunnellut häntä mielenkiinnolla. Kun olin kylliksi kauan katsellut hänen kyntöänsä, kysyin itseltäni, miksei hänen tarinaansa kirjoitettaisi, vaikka se oli yhtä yksinkertainen, yhtä suora ja yhtä koruton kuin hänen auransa uurtama vako.
Ensi vuonna tuon vaon täyttää ja peittää uusi vako. Niin painuu useimpien ihmisten jälki ihmiskunnan peltoon ja katoaa siitä. Hiukkanen multaa pyyhkii sen pois, ja uurtamamme vaot seuraavat toisiaan niin kuin haudat kirkkomaalla. Eikö kyntäjän vako ole yhtä arvokas kuin työtä tekemättömän, jolla kuitenkin on nimi, pysyväinen nimi, jos hän jollakin omituisuudella tahi järjettömyydellä on saanut aikaan vähän hälinää maailmassa?
No niin! Pelastakaamme, jos mahdollista, unhoon katoamasta Germainin, oivan kyntäjän, vako. Hän ei saa sitä tietää, eikä paljoakaan siitä välitä; mutta minulla on ollut jotakin iloa sitä yrittäessäni.
III
UKKO MAURICE
– Germain, sanoi hänelle eräänä päivänä hänen appiukkonsa, sinun pitää kun pitääkin päättää mennä uusiin naimisiin. Nyt olet jo kohta kaksi vuotta ollut leskenä tyttärestäni, ja vanhin poikasi on seitsenvuotias. Itse lähentelet kolmeakymmentä, poikani, ja tiedäthän, että kun mies on sivuuttanut sen iän, niin häntä näillä mailla pidetään liian vanhana rakentamaan uutta avioliittoa. Sinulla on kolme kaunista lasta, ja tähän asti ei meillä ole ollut niistä mitään vastuksia. Vaimoni ja miniäni ovat hoitaneet lapsiasi parhaansa mukaan ja rakastaneet niitä niinkuin heidän pitikin. Nyt on pikku Pierre melkein täysikasvuinen; hän pistelee jo härkiä koko sievästi, hänellä on kylliksi järkeä paimentaakseen karjaa niityllä ja kylliksi voimia viedäkseen hevosia juottopaikalle. Hän ei siis ole vastuksinamme; mutta molemmista toisista, joista kuitenkin pidämme, Jumala sen tietää, noista viattomista raukoista, on meillä tänä vuonna paljon huolta. Miniälläni on synnytys lähellä, ja hänellä on vielä pienokainen käsivarsillaan. Kun se, jota odotamme, on tullut, niin hän ei enää jouda katsomaan sinun Solange-tyttöäsi eikä varsinkaan Sylvain-poikaasi, joka ei ole neljää täyttänyt eikä paljon pysy hiljaa päivällä eikä yöllä. Hän on vilkasluontoinen niinkuin sinäkin: hänestä tulee hyvä työmies, mutta lapsena hänestä on ainainen pelko, ja eukkoni ei enää ole tarpeeksi nopsa juoksemaan saadakseen häntä kiinni, kun hän livistää kuopalle päin tahi heittäytyy karjan jalkoihin. Ja sitäpaitsi, kun miniäni nyt synnyttää tuon toisen, niin vaimoni saa hänen viimeisen edellisensä ainakin vuodeksi niskoilleen. Niinpä sinun lapsesi meitä huolestuttavat ja liiaksi rasittavat. Me emme kernaasti näe huonosti hoidettuja lapsia; ja kun ajattelee, mitä onnettomuuksia niille saattaa sattua valvonnan puutteessa, niin ei voi olla tyynellä mielin. Sinä tarvitset siis toisen vaimon, ja minä toisen miniän. Ajatteleppas asiaa, poikani. Olen jo useasti huomauttanut sinulle sitä; aika kuluu, vuodet eivät sinua odottele. Lapsiesi vuoksi ja meidän muiden vuoksi, jotka tahdomme, että kaikki käy hyvin talossa, sinun täytyy mennä uusiin naimisiin niin pian kuin suinkin.
– No niin, isä, vastasi vävy, jos ehdottomasti tahdotte, niin täytyy kai täyttää tahtonne. Mutta en voi teiltä salata, että se on minulle kovasti vastenmielistä, ja että yhtä kernaasti menisin järveen. Tietää, kenen menettää, muttei tiedä kenen saa. Minulla oli kelpo vaimo, kaunis vaimo, lempeäluontoinen, reipasmielinen, hyvä vanhemmilleen, hyvä miehelleen, hyvä lapsilleen, hyvä työhön niin pellolla kuin kotonakin, näppärä käsitöissä, lyhyesti, pystyvä kaikkeen; ja kun hänet minulle annoitte, kun hänet otin, niin ehtojemme joukossa ei ollut sellaista, että unohtaisin hänet, jos onnettomuudekseni hänet menettäisin.
– Sanasi lähtevät hyvästä sydämestä, Germain, jatkoi ukko Maurice; tiedän, että rakastit tytärtäni, että teit hänet onnelliseksi, ja että jos olisit voinut tyydyttää kuoleman astumalla Catherinen sijalle, niin hän olisi nyt elossa ja sinä kirkkomaassa. Hän ansaitsi kyllä, että häntä siihen määrään rakastit, ja jos sinä et lakkaa häntä suremasta, niin emme mekään. Mutta ei olekaan puhe siitä, että unohtaisit hänet. Hyvä Jumala tahtoi, että hän lähti luotamme, ja me emme tule elämään päivääkään osoittamatta hänelle rukouksin, ajatuksin, sanoin ja töin, että kunnioitamme hänen muistoansa ja suremme hänen lähtöänsä. Mutta jos hän voisi puhua sinulle toisesta maailmasta ja ilmoittaa sinulle tahtonsa, niin hän käskisi sinua etsimään toista äitiä pikku orvoillensa. Kysymys on siis: mistä löytää nainen, joka olisi ansiokas astumaan hänen sijaansa. Se ei tule olemaan aivan helppoa; mutta mahdotonta se ei ole; ja kun olemme löytäneet hänet sinulle, niin sinä olet rakastava häntä niinkuin rakastit tytärtäni, sillä sinä olet kunnon mies, ja tulet olemaan hänelle kiitollinen siitä, että hän tekee meille palveluksen ja rakastaa sinun lapsiasi.
– Hyvä on, isä Maurice, sanoi Germain, teen tahtonne, niinkuin aina olen tehnyt.
– Sinulle on annettava se tunnustus, poikani, että aina olet ottanut korviisi perheenpäämiehesi ystävälliset sanat ja järkisyyt. Tuumikaamme siis yhdessä uuden vaimosi valintaa. Ensinnäkin minun mielestäni ei pitäisi ottaa nuorta. Sellainen ei ole omiaan sinun tarpeeseesi. Nuoret ovat huikentelevaisia; ja kun kolmen lapsen kasvattaminen on raskas taakka, varsinkin kun ne ovat toisesta aviosta, niin se vaatii hyvänsävyistä, sangen järkevätä, hyvin lempeäluontoista ja hyvin työteliästä ihmistä. Jos vaimosi ei ole suunnilleen saman ikäinen kuin sinä, niin hänellä ei ole kylliksi järkeä voidakseen suostua sellaiseen tehtävään. Hän pitää sinua liian vanhana ja lapsiasi liian nuorina. Hän on tyytymätön ja lapsesi saavat siitä kärsiä.
– Sepä se juuri minua huolestuttaa, sanoi Germain. Mitä jos nuo pikku raukat saisivat osakseen pahaa pitelyä, vihaa, lyöntejä?
– Jumala varjelkoon! jatkoi vanhus. Mutta häijyjä naisia on paikkakunnallamme vähemmän kuin hyviä, ja pitäisipä olla aika hölmö, jos ei saisi käsiinsä sopivaa.
– Totta kyllä, isä: meidän kylässä on hyviä tyttöjä. On Louise, on Sylvaine, on Claudie, on Marguerite... no niin, minkä niistä vain tahdotte.
– Noh, älähän hätäile, poikani, nuo tytöt ovat kaikki liian nuoria tahi liian köyhiä... tahi liian sievännäköisiä; täytyy näet lopulta ajatella sitäkin, poikani. Sievännäköinen nainen ei ole aina yhtä vakavaluontoinen kuin toisenlainen.
– Tahdotte siis, että otan ruman? virkahti Germain hiukan levottomana.
– En, en rumaa; sillä tuosta vaimosta saat vielä lapsia, eikä mikään ole niin surkeata kuin saada rumia, heiveröisiä ja sairaalloisia lapsia. Mutta vielä vehmas nainen, jolla on hyvä terveys, ei kaunis eikä ruma, olisi sinulle juuri omiaan.
– Huomaanpa, sanoi Germain, hymyillen hiukan surumielisesti, että jos mieli saada sellainen, millaista te haluatte, niin se täytyy vartavasten teettää: etenkin kun ette tahdo köyhää, ja rikkaat eivät ole helppoja saada, varsinkaan leskimiehen.
– Entäs jos hän itsekin olisi leski, Germain? Juuri niin, leski se pitää olla, lapseton ja kutakuinkin varakas.
– En tiedä ketään sellaista tällä hetkellä pitäjässämme.
– En minäkään, mutta niitä on muualla.
– Teillä on joku tiedossa, isä; sanokaa sitten kohta, kuka se on.
IV
GERMAIN KYNTÄJÄMESTARI
– Niin, minulla on eräs tiedossa, vastasi ukko Maurice. Se on erään Guérinin leski, omaa sukuaan Léonard, joka asuu Fourchessa.
– En tunne vaimoa enkä paikkaa, vastasi Germain kohtaloonsa alistuen, mutta yhä surumielisempänä.
– Hän on nimeltään Catherine, niinkuin vainajasi.
– Catherineko? Niin, onhan minusta mieluista saada lausua tuo nimi: Catherine! Mutta sittenkin, jos en voi pitää hänestä yhtä paljon kuin toisesta, niin se surettaa minua vielä enemmän, se muistuttaa hänet useammin mieleeni.
– Vakuutan sinulle, että tulet pitämään hänestä: hän on kelpo ihminen, lämminsydäminen nainen; en ole nähnyt häntä moneen aikaan, hän oli koko sievä tyttö silloin; mutta hän ei ole enää nuori, vaan kahdenneljättä ikäinen; hän on hyvää sukua, kaikki kunnon väkeä, ja hänellä on hyvinkin kahdeksan tahi kymmenen tuhannen frangin arvosta maata, jonka hän kernaasti möisi, ostaakseen toista siltä paikkakunnalta, mihin hän perustaisi kotinsa; hän näet ajattelee myöskin uusia naimisia, ja tiedän, että jos luonteesi häntä miellyttäisi, hän ei pitäisi asemaasi huonona.
– Olette siis jo järjestänyt tuon kaiken?
– Niin, paitsi teidän molempain mielipidettänne; ja sitä pitäisi teidän kysyä toisiltanne, tehden tuttavuutta. Tuon naisen isä on vähän minulle sukua ja on ollut vankka ystäväni. Tunnethan sinä hänet, ukko Léonardin?
– Kyllä, olen nähnyt hänen puhelevan kanssanne markkinoilla, ja viime markkinoilla söitte aamiaista yhdessä; siitäkö hän siis haasteli teille niin kauan?
– Niin kyllä; hän katseli sinua, myydessäsi eläimiäsi, ja hänestä näytti siltä, että se kävi sinulta osaavasti, että olit miellyttävän näköinen nuori mies, että näytit toimekkaalta ja ymmärtäväiseltä; ja kun olin kertonut hänelle kaikki ansiosi ja kuinka hyvin olet käyttäytynyt meitä kohtaan niinä kahdeksana vuonna, jotka olemme eläneet ja tehneet työtä yhdessä sanomatta koskaan toisillemme pahan tuulen tahi suuttumuksen sanaa, niin hän sai päähänsä, että sinun piti naida hänen tyttärensä; ja se sopii minustakin hyvin, tunnustan sen sinulle, katsoen tämän hyvään maineeseen, katsoen hänen sukunsa kunnianarvoisuuteen ja niihin hyviin varallisuussuhteisiin, joissa tiedän heidän olevan.
– Huomaan, isä Maurice, että pidätte paljon hyvistä varallisuussuhteista.
– Tietenkin niistä pidän. Etkös sinäkin pidä niistä?
– Pidän niistä, jos tahdotte, tehdäkseni teille mieliksi, mutta tiedättehän, että omasta puolestani en koskaan ole huolissani siitä, mitä minulle on tuleva tahi ei ole tuleva ansioistamme. En ole asiantuntija jakojen teossa, eikä pääni pysty sellaisiin. Minä tunnen pellot, tunnen härät, hevoset, valjaat, kylvön, puinnin, rehut. Mutta lampaat, viinitarha, puutarhatyö, pikku lisätulot ja hienompain viljelysten hoito, tiedättehän, että se on poikanne asia, ja että minä en siihen paljon puutu. Rahaan nähden muistini on lyhyt, ja jättäisin mieluummin kaikki toiselle, kuin riitelisin siitä, mikä on minun, mikä toisen omaa. Pelkäisin erehtyväni ja vaativani sellaista, mikä ei ole minulle tulevaa, ja jos asiat eivät olisi yksinkertaisia ja selviä, niin en ikinä pääsisi niistä perille.
– Sitä pahempi, poikani, ja juuri senvuoksi näkisin kernaasti, että saisit hyväpäisen vaimon, joka voisi astua sijaani, kun minua ei enää ole. Et ole koskaan tahtonut ottaa selkoa tileistämme, ja siitä saattaisi tulla sinulle ikävyyksiä poikani kanssa, kun teillä ei enää ole minua selvittämässä välejänne ja sanomassa teille, mikä teille kullekin on tulevaa.
– Jospa saisitte elää kauan, isä Maurice! Mutta älkää olko huolissanne siitä, miten kuoltuanne käy; en ikinä riitele poikanne kanssa. Luotan Jacquesiin niinkuin teihin itseenne, ja kun minulla ei ole itselläni mitään omaisuutta, kun kaikki, mikä saattaa olla minulle tulevaa, on perintöä tyttäreltänne ja lastemme omaa, niin voin olla rauhassa, ja te myöskin. Jacques ei tahtoisi kiskoa sisarensa lapsia omiensa eduksi, sillä hän pitää niistä, voi sanoa, yhtä paljon toisista kuin toisistakin.
– Siinä olet oikeassa, Germain. Jacques on hyvä poika, hyvä veli ja totuutta rakastava mies. Mutta Jacques voi kuolla ennen sinua, ennen kuin lapsenne ovat täysikasvuiset, ja perheessä tulee aina pitää huoli siitä, ettei alaikäisiä jää ilman holhoojaa, joka voi antaa heille hyviä neuvoja ja selvitellä heidän riitansa. Muutoin lakimiehet sekaantuvat niihin, rikkovat heidän hyvät välinsä ja panevat heidät kuluttamaan kaikki käräjäin käyntiin. Niinpä meidän siis ei pidä ajatella ottaa luoksemme yksi henkilö lisää, olipa se mies tahi nainen, olematta selvillä siitä, että tuon henkilön ehkä kerran on johdettava parin kolmen kymmenen lapsen, lapsenlapsen, vävyn ja miniän elämää ja asioita... Ei tiedä, kuinka suureksi perhe saattaa kasvaa, ja kun mehiläispesä on liian täynnä ja täytyy lähteä parveilemaan, niin kukin tahtoo viedä mennessään oman hunajansa. Kun otin sinut vävykseni, vaikka tyttäreni oli rikas ja sinä olit köyhä, niin en moittinut häntä siitä, että hän oli valinnut sinut. Näin, että olit hyvä työmies, ja tiesin varsin hyvin, että paras rikkaus meidänlaisillemme maalaisihmisille on pari sellaista käsivartta ja sellainen sydän kuin sinun. Kun mies tuo sen verran mukanaan sukuun, niin hän tuo tarpeeksi. Mutta nainen, se on toista: hänen työnsä talossa on omansa säilyttämään, ei hankkimaan. Sitäpaitsi nyt, kun olet isä ja etsit vaimoa, täytyy muistaa, että uudet lapsesi, joilla ei ole mitään vaadittavana ensimmäisen aviosi lasten perinnöstä, jäisivät köyhyyteen, jos sinä sattuisit kuolemaan, ellei vaimollasi olisi omasta puolestaan mitään omaisuutta. Ja sitten niiden lasten ruokkiminen, joilla tulet lisäämään siirtolamme väkilukua, maksaa myöskin jotakin. Jos se lankeaisi yksin meidän niskoillemme, niin me tietystikin heidät ruokkisimme, ja nurkumatta; mutta kaikkien hyvinvointi siitä vähenisi, ja ensimmäiset lapsesi saisivat siinä kieltäytymyksistä osansa. Kun perheet lisääntyvät ylen määrin eikä omaisuus kartu samassa suhteessa, niin köyhyys on edessä, taistelipa siinä kuinka uljaasti tahansa. Siinä nyt ovat huomautukseni, Germain; harkitse niitä ja koeta viehätellä Guérinin leskeä; sillä hänen hyvästä hoidostaan ja hänen rahoistaan saamme tänne apua nykyhetkellä ja turvallisuutta tulevaisuuteen nähden.
– Se on päätetty, isä. Koetan miellytellä häntä ja mieltyä häneen.
– Sitä varten täytyy saada nähdä hänet ja mennä häntä tapaamaan.
– Sinnekö, missä hän asuu? Fourcheen? Sinne on pitkä matka, eikö niin? Eikä meillä tähän aikaan vuodesta ole aikaa kuljeksimaan.
– Kun on kysymyksessä rakkaus-avioliitto, niin täytyy olla valmis menettämään aikaa; mutta kun on tekeillä järki-avioliitto kahden henkilön välillä, jotka eivät oikkuile, vaan tietävät, mitä tahtovat, niin asia on pian ratkaistu. Huomenna on lauantai; teet vähän lyhemmän kyntöpäivän, lähdet noin kello kahden seuduilla, päivällisen syötyäsi; olet Fourchessa yön tullen; kuu on isolla terällä juuri nyt, tiet ovat hyvät, eikä sinne ole kuin puolitoista penikulmaa. Se on lähellä Magnieria. Sitäpaitsi, voithan ottaa tamman.
– Menisin yhtä kernaasti jalkaisin, kun on näin viileä ilma.
– Niin, mutta tamma on kaunis, ja kosija, joka tulee ajaen niin hyvällä ratsulla, on muhkeamman näköinen. Panet päällesi uudet vaatteesi ja viet vähän kaunista metsänriistaa lahjaksi ukko Leonardille. Tuot terveisiä minulta, puhelet hänen kanssaan, vietät sunnuntaipäivän hänen tyttärensä seurassa ja palaat maanantaiaamuna tuoden myöntävän tahi kieltävän vastauksen.
– Se on sovittu, vastasi Germain tyynesti, ja kuitenkaan hän ei ollut aivan rauhallinen.
Germain oli aina elänyt järkevästi, niinkuin työteliäät talonpojat elävät. Mennen naimisiin kahdenkymmenen vanhana, hän oli rakastanut vain yhtä naista eläissään, ja leskeksi jäätyään hän, vaikka olikin tulinen ja leikillinen luonteeltaan, ei ollut naureskellut eikä ilakoinut kenenkään toisen kanssa. Hän oli pitänyt sydämessään uskollisesti todellista kaipausta, eikä hän nyt pelotta eikä surutta taipunut appiukkonsa tahtoon; mutta appiukko oli aina viisaasti hallinnut perhettään, ja Germain, joka oli kokonaan uhrautunut yhteiselle työlle ja näin ollen sille, jossa se oli ikäänkuin olennoituna, perheenisälle, Germain ei käsittänyt, että hän olisi voinutkaan ruveta tenäilemään päteviä järkisyitä, kaikkein yhteistä etua vastaan.
Siitä huolimatta hän oli suruissaan. Kului harvoja päiviä, ettei hän salaa itkenyt vaimoaan, ja vaikka yksinäisyys alkoi tuntua hänestä raskaalta, niin häntä enemmän pelotti uuden liiton solmiminen kuin halutti päästä surustaan. Hänellä oli kyllä epämääräinen tunne siitä, että rakkaus olisi voinut häntä lohduttaa, jos se olisi tullut ja yllättänyt hänet, sillä muutoin rakkaus ei lohduta. Sitä ei löydä, kun sitä etsii; se tulee meihin, kun emme sitä odota. Nuo kylmät naimiskaupat, jotka isä Maurice oli hänelle esittänyt, tuo tuntematon morsian, vieläpä kenties kaikki se hyvä, mitä hänelle puhuttiin hänen järkevyydestään ja hyveellisyydestään, panivat hänet ajattelemaan. Ja hän lähti, mietiskellen, niinkuin miettivät ne ihmiset, joilla ei ole tarpeeksi paljon ajatuksia, jotta ne voisivat taistella keskenään, se on: rakentelematta itselleen kauniita syitä vastusteluun ja itsekkyyteen, mutta kärsien jumottavaa tuskaa, ja taistelematta kärsimystä vastaan, joka täytyi ottaa kestääkseen.
Sillävälin ukko Maurice oli mennyt taloon, kun taas Germain auringonlaskun ja pimeän tulon välillä käytti päivän viimeisen tunnin aukkojen korjaamiseen, joita lampaat olivat tehneet rakennusten lähellä olevan haan pensasaitaan. Hän nosteli jälleen pystyyn orjapihlajan varret ja tuki ne multakokkareilla, sillävälin kuin rastaat raksuttelivat läheisessä pensaassa ja näyttivät huutavan hänelle, että hän joutuisi, uteliaita kun olivat pääsemään hänen työtänsä tarkastelemaan, heti kun hän olisi lähtenyt.
V
MUORI GUILLETTE
Ukko Maurice tapasi kodissaan erään naapurieukon, joka oli tullut pakisemaan hänen vaimonsa kanssa, samalla kuin hän nouti itselleen hiillosta, sytyttääkseen tulensa. Muori Guillette asui eräässä hyvin köyhässä mökissä parin pyssynkantaman päässä talosta. Mutta hän oli järjestystä rakastava ja lujatahtoinen eukko. Hänen köyhä talonsa oli siisti ja hyvin hoidettu, ja hänen huolellisesti paikatut vaatteensa ilmaisivat hänessä oman arvon tuntoa keskellä köyhyyttä.
– Olette tullut noutamaan iltatulta, muori Guillette, sanoi vanhus hänelle. Tahdotteko jotakin muuta?
– En, isä Maurice, vastasi hän; en mitään tällä kertaa. En käy kerjäilemässä, sen tiedätte, enkä käytä väärin ystävieni hyvyyttä.
– Totta kyllä; niinpä ystävänne ovatkin aina valmiit tekemään teille palveluksia.
– Olin tässä puhelemassa vaimonne kanssa ja kysyin häneltä, aikooko Germain vihdoinkin mennä uusiin naimisiin.
– Te ette ole mikään kielikello, vastasi ukko Maurice, teidän kuullen voi puhua, pelkäämättä juoruja: siispä voin kertoa vaimolleni ja teille, että Germain on tehnyt varman päätöksen; hän lähtee huomenna Fourchen maatilalle.
– No onneksi olkoon! huudahti eukko Maurice. Poika parka! Jumala suokoon, että hän saisi yhtä hyvän ja kelpo vaimon kuin hän itse on!
– Vai niin? Lähteekö hän Fourcheen? virkkoi muori Guillette. Sepä sattuu omituisesti! Se sopii minulle oivallisesti, ja koska äsken kysyitte minulta, halusinko jotakin, niin sanonpa teille nyt, isä Maurice, miten voitte tehdä minulle palveluksen.
– Sanokaa, sanokaa! Palveluksen tahdon teille kyllä tehdä.
– Tahtoisin, että Germain ottaisi vaivakseen viedä mukanaan tyttäreni.
– Mihin? Fourcheenko?
– Ei Fourcheen, vaan Ormeauxiin, jonne hän jää lopuksi vuotta.
– Mitä? sanoi ukko Maurice, eroatteko tyttärestänne?
– Täytyyhän hänen päästä johonkin toimeen ja ansaita jotakin. Ikäväähän se kyllä minusta on ja hänestä myöskin, tyttö parasta! Emme raahtineet erota toisistamme Juhannuksen aikana; mutta nyt on Martin päivä tulossa, ja hän saa hyvän paikan paimentyttönä Ormeauxin talossa. Sen isäntä kulki tästä ohi eräänä päivänä markkinoilta palatessaan. Hän näki pikku Marieni paimentamassa kolmea lammastaan yhteislaitumella. "Eipä sinulla ole paljoakaan työtä, tyttöseni", sanoi hän hänelle; "kolme lammasta yhdelle paimenelle, sehän on tuskin mitään. Jos tahdot paimentaa sataa, niin otan sinut mukaani. Meidän paimentyttömme on sairastunut; hän menee takaisin vanhempainsa luo, ja jos tahdot olla meillä ennen viikon kuluttua, niin saat viisikymmentä frangia lopusta vuotta Juhannukseen asti." Lapsi kieltäytyi, mutta ei voinut olla sitä ajattelematta ja kertomatta sitä minulle, kun hän palatessaan illalla kotiin näki minut suruisena ja huolissani siitä, miten päästä talven yli, josta tulee ankara ja pitkä, kun on nähty kurkien ja villihanhien tänä vuonna lentävän pois hyvinkin kuukautta aikaisemmin kuin tavallisesti. Me itkimme molemmat; mutta lopulta rohkaisimme mielemme. Sanoimme toisillemme, ettemme voineet jäädä yhteen, koska maatilkullamme tuskin on millä elättää edes yhtä. Ja kun Marie on sopivassa iässä (pianhan hän täyttää kuusitoista), niin täytyyhän hänen tehdä niinkuin muut, ansaita leipänsä ja auttaa äitirukkaansa.
– Muori Guillette, sanoi vanha talonpoika, jos ei tarvittaisi muuta kuin viisikymmentä frangia lohduttamaan surujanne ja jottei teidän olisi pakko lähettää tytärtänne kauas pois, niin totisesti toimittaisin ne teille, vaikka viisikymmentä frangia meidänlaisillemme ihmisille alkaa jo tuntua. Mutta kaikessa pitäisi kuunnella järjen yhtä paljon kuin ystävyyden ääntä. Joskin pelastuisitte tämän talven kurjuudesta, niin ette pelastuisi myöhemmin tulevasta, ja kuta kauemmin tyttärenne vitkastelee tekemästä päätöstä, sitä vaikeampi on teidän ja hänen erota. Pikku Marie alkaa olla suuri ja voimakas, ja hänellä ei ole työtä teillä kotona. Hän voisi siellä tottua laiskuuteen.
– Ooh! Sitä minä puolestani en pelkää, sanoi muori Guillette. Marie on yhtä reipas, kuin rikas ja suurta työtä hoitava tyttö konsanaan voisi olla. Hän ei istu hetkeäkään kädet ristissä, ja kun meillä ei ole työtä, niin hän puhdistaa ja hankaa halpoja huonekalujamme, niin että ne kiiltävät kuin peilit. Hän on lapsi, joka vastaa painonsa kultaa, ja olisin paljoa mieluummin nähnyt, että hän olisi päässyt teille paimentytöksi, kuin että hän joutuu niin kauas, ihmisille, joita en tunne. Te olisitte ottaneet hänet Juhannuksen aikaan, jos olisimme osanneet tehdä päätöksemme; mutta nyt teillä on kaikki väkenne palkattuna, emmekä voi ajatella asiaa ennenkuin ensi vuoden Juhannuksena.
– Kah, siihen suostun kaikesta sydämestäni, muori Guillette. Se tulee ilahduttamaan mieltäni. Mutta sillävälin hän tekee viisaasti, kun oppii ammatin ja tottuu palvelemaan muita.
– Niin, epäilemättä; arpa on heitetty. Ormeauxin isäntä tiedusteli hänen tuloaan tänä aamuna; me annoimme myöntävän vastauksen, ja hänen täytyy lähteä. Mutta lapsiparka ei tiedä tietä, enkä minä kernaasti päästäisi häntä menemään niin kauas ypö yksin. Koska vävynne huomenna lähtee Fourcheen, niin voihan hän ottaa hänet matkaansa. Sehän kuuluu olevan aivan sen tilan vieressä, jolle tyttö menee, on minulle sanottu; minä näet en koskaan ole kulkenut sitä matkaa.
– Se on aivan vieressä, ja vävyni kyllä vie hänet sinne. Siihen olemme velvolliset; voihan hän ottaa hänet tarakkaankin tamman selkään, niin tyttö säästää kenkiään. Tuossapa hän tuleekin illalliselle. Kuulehan, Germain, muori Guilletten pikku Marie menee paimentytöksi Ormeauxiin. Otathan sinä hänet mukaasi hevosesi selkään?
– Hyvä on, vastasi Germain, joka oli huolissaan, mutta aina halukas tekemään lähimmäiselleen palveluksen.
Meidän yhteiskuntapiireissämme ei johtuisi kenenkään äidin mieleen moista ajatusta, uskoa kuusitoistavuotias tyttö kahdeksankolmatta vanhan miehen huostaan! Germain näet oli todella vasta kahdeksankolmattavuotias, ja vaikka häntä seutunsa ajatustapojen mukaisesti pidettiin vanhana naimisiin mennäkseen, niin hän vielä oli paikkakunnan pulskin mies. Työ ei ollut ehdyttänyt hänen voimiaan eikä kuihduttanut häntä, niinkuin useimmat talonpojat, joilla on kymmenen vuoden peltotyö niskoillaan. Hänellä riitti voimia kyntämään vielä kymmenen vuotta näyttämättä vanhalta, ja nuoren tytön mielessä olisi pitänyt olla kovin voimakas ennakkoluulo ikää vastaan, jotta hän olisi voinut olla näkemättä, että Germainin hipiä oli verevä, silmät vilkkaat ja siniset kuin toukokuun taivas, huulet punaiset, hampaat muhkeat, ruumis siro ja notkea kuin hevosen, jota ei vielä ole otettu töihin laitumelta.
Mutta tapojen puhtaus on pyhä isäinperintö eräillä maaseuduilla, jotka ovat kaukana suurten kaupunkien turmeltuneesta hyörinästä, ja kaikista Belairin perheistä oli varsinkin Mauricen perheellä nuhteettomuuden ja totuudenharrastuksen maine. Germain lähti etsimään itselleen vaimoa; Marie oli liian nuori ja liian köyhä tyttönen, jotta hän olisi voinut ajatella häntä tässä tarkoituksessa, ja olematta sydämetön roisto ja kehno mies oli hänen mahdoton ajatellakaan mitään rikollista hänen seurassaan. Ukko Maurice ei siis ollut mitenkään huolissaan nähdessään hänen ottavan tarakkaansa tuon sievän tytön; muori Guillette olisi katsonut herjaavansa häntä, jos olisi kehoittanut häntä kunnioittamaan tyttöä kuin sisartaan. Marie nousi itkien tamman selkään, syleiltyään kymmeniä kertoja äitiään ja nuoria ystävättäriään. Germain, joka oli raskaalla mielellä omalta kohdaltaan, otti sitä myötätuntoisemmin osaa hänen suruunsa ja lähti liikkeelle vakavan näköisenä, naapurien huiskuttaessa käsiään jäähyväisiksi Marie-paralle mitään pahaa ajattelematta.
VI
PIKKU PIERRE
Kimo oli nuori, kaunis ja vankka. Se kantoi vaivattomasti kaksinkertaista taakkaansa, luimistellen korviaan ja pureskellen kuolaimiaan niinkuin uljas ja virma tamma ainakin. Sivuuttaessaan niitynkaistaleen se huomasi emänsä, jota sanottiin vanhaksi kimoksi, niinkuin sitä itseään nuoreksi, ja hirnui hyvästiksi. Vanha kimo lähestyi pensasaitaa helistellen liekaketjujaan, koetti laukata niityn reunaa seuratakseen tytärtään; sitten, nähdessään sen lähtevän menemään täyttä ravia, se hirnui vuorostaan ja jäi seisomaan ajatuksiinsa, levottomana, pää pystyssä, suu täynnä ruohoa, jota se ei enää muistanut syödä.
– Tuo eläinparka tuntee aina jälkeläisensä, sanoi Germain haihduttaakseen pikku Marien pahaa mieltä. Siitä muistan, etten suudellut pikku Pierreäni ennen lähtöäni. Se paha poika ei ollut kotosalla! Eilen illalla hän tahtoi saada minut lupaamaan, että ottaisin hänet mukaani, ja itki ainakin tunnin ajan vuoteessaan. Tänä aamuna hän vielä koetti kaikin keinoin saada minut suostumaan. Oh, kuinka hän on viisas ja hempeä! Mutta kun nuori herra näki, että se oli mahdotonta, niin hän suuttui: hän lähti ulos, enkä sitten nähnyt häntä koko päivänä.
– Minä hänet kyllä näin, sanoi pikku Marie, koettaen pidättää kyyneliään. Hän juoksi Soulasin lasten kanssa metsikköön päin, ja minä kyllä arvasin, että hän oli ollut kauan kotoa poissa, sillä hänen oli nälkä, ja hän söi oratuomen marjoja ja karhunvaaraimia. Annoin hänelle välipalaksi saamani leipäpalasen, ja hän sanoi minulle: Kiitos, Marie kultaseni; kun tulet meille, niin annan sinulle kakkua. Siinä on teillä kovin herttainen lapsi, Germain.
– Se on varma, jatkoi kyntömies, enkä tiedä mitä en tekisi hänen tähtensä! Jos hänen isoäidillään ei olisi ollut enemmän malttia kuin minulla, niin en olisi voinut olla ottamatta häntä matkaani, nähdessäni hänen itkevän niin haikeasti, että hänen pikku sydämensä oli siitä pakahtua.
– No miksi ette olisi ottanut häntä mukaanne, Germain? Hänestä teillä tuskin olisi ollut vastusta; hän on niin järkevä, kun tekee hänen tahtonsa.
– Sanovat, että hän olisi ollut liikaa siellä, minne menen. Ainakin isä Maurice oli sitä mieltä... Minä puolestani olisin kuitenkin ajatellut, että päinvastoin olisi soma nähdä, miten hänet otettaisiin vastaan, ja että niin herttaiseen lapseen ei olisi voitu olla mieltymättä... Mutta kotona sanovat, ettei pidä heti ensimmäiseksi johtaa ihmisten huomiota perhe-elämän raskaisiin tehtäviin... En tiedä, miksi puhun tästä sinulle, pikku Marie; sinä et siitä mitään ymmärrä.
– Ymmärränpä kyllä, Germain; tiedän, että olette matkalla mennäksenne naimisiin; äitini sanoi sen minulle ja käski olemaan puhumatta siitä kellekään, ei meillä eikä siellä, minne menen; ja voitte olla huoletta: en hiisku siitä sanaakaan.
– Siinä teet oikein, sillä se ei ole vielä tehty; saattaahan olla, etten olekaan mieleen puheena olevalle naiselle.
– Täytyy toivoa, että kyllä olette, Germain. Miksette olisi?
– Kukapa tietää? Minulla on kolme lasta, ja se on raskasta naiselle, joka ei ole heidän äitinsä!
– Totta kyllä, mutta teidän lapsenne eivät ole niinkuin muut lapset.
– Niinkö luulet?
– Ne ovat kauniita kuin pikku enkelit, ja niin hyvin kasvatettuja, että rakastettavampia ei voi nähdä.
– Mutta Sylvain ei ole kovinkaan mukava pidellä.
– Hänhän on aivan pieni! Eihän hän voikaan olla muuta kuin vallaton, mutta hän on niin älykäs!
– Älykäs hän kyllä on ja rohkea sitten! Hän ei pelkää lehmiä eikä härkiä, ja jos antaisi hänen tehdä tahtonsa, niin hän kiipeisi jo hevosten selkään vanhimman veljensä kanssa.
– Kyllä minä vain olisin teidän sijassanne ottanut mukaani vanhimman. Se, että teillä on niin kaunis lapsi, olisi varmaan hetikohta tehnyt teidät rakastettavaksi.
– Niin kai, jos vaimo pitää lapsista; mutta entä jos hän ei pidä niistä?
– Onko naisia, jotka eivät pidä lapsista?
– Ei paljon, luullakseni; mutta kyllä niitä vain on, ja sepä se minua juuri huolestuttaa.
– Ettekö sitten ensinkään tunne tuota naista?
– En enempää kuin sinäkään, ja pelkään, etten tunne häntä sen paremmin nähtyäni hänet. En minä ole luulevainen. Kun minulle sanotaan kauniita sanoja, niin uskon ne; mutta olen saanut sitä katua useamman kerran, sillä sanat eivät ole tekoja.
– Sanotaan, että hän on sangen kelpo nainen.
– Kuka sen sanoo? Isä Mauriceko?
– Niin, teidän appenne.
– Se on kyllä hyvä; mutta ei hänkään tunne häntä.
– Noh, kohta saatte nähdä hänet, tarkkaatte häntä sitten oikein tarkkaamalla, ja täytyy toivoa, ettette erehdy, Germain.
– Kuulehan, pikku Marie, olisin hyvin iloinen, jos pistäytyisit vähän hänen taloonsa, ennenkuin menet suoraa päätä Ormeauxiin; sinä olet viisas, sinä; olet aina näyttänyt, että sinulla on älyä, ja sinä huomaat kaikki. Jos näet jotakin, mikä sinua arveluttaa, huomautat siitä minulle kaikessa hiljaisuudessa.
– En toki, Germain, sitä en tee! Pelkäisin liian kovin erehtyväni; ja sitäpaitsi, jos jokin ajattelematta lausuttu sana sattuisi viemään teiltä halun tähän naimiskauppaan, niin omaisenne olisivat siitä vihoissaan minulle, ja minulla on kyllä tarpeeksi mieliharmeja ilmankin, tuottamatta niitä vielä uusia rakkaalle äitimuorilleni.
Heidän näin pakistessaan kimo äkkiä käännähti syrjään, höristäen korviaan, palasi sitten tielleen ja lähestyi erästä pensasta, jossa jokin, mitä se nyt alkoi tuntea, ensin oli sitä säikähdyttänyt. Germain silmäsi pensaaseen ja näki ojassa, erään tammentyngän paksujen ja vielä vihantien oksien alla jotakin, jota hän luuli karitsaksi.
– Se on eksynyt eläin, sanoi hän, tahi kuollut, sillä se ei liikahda. Kenties joku sitä etsii; täytyy katsoa!
– Eihän se ole mikään eläin, huudahti pikku Marie: sehän on nukkuva lapsi; se on teidän pikku Pierrenne.
– No jopa nyt jotakin! sanoi Germain astuen hevosen selästä, kas vain sitä pikku nulikkaa, kuinka se nukkuu tuossa, niin kaukana kotoa, ja ojassa, josta käärme helposti voisi sen löytää!
Hän otti syliinsä lapsen, joka hymyili hänelle avatessaan silmänsä ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, sanoen: Isä kiltti, otathan minut mukaasi!
– Kas niin! Aina sitä samaa virttä! Mitä teit tuossa, sinä paha Pierre?
– Odotin isä-murustani kulkevaksi ohi, sanoi lapsi; katselin tielle, ja kauan katseltuani nukahdin.
– Entäs jos olisin mennyt ohi sinua näkemättä, jos olisit jäänyt koko yöksi ulos ja susi olisi syönyt sinut?
– Oho! Minä kyllin tiesin, että näkisit minut, vastasi pikku Pierre varmana.
– No niin, nyt, pikku Pierre, suutele minua, sano minulle hyvästi, ja juokse pian takaisin kotiin, jollet tahdo jäädä illallisetta.
– Etkö sitten tahdokaan ottaa minua mukaasi? huudahti lapsi, alkaen hieroa silmiään näyttääkseen, että aikoi ruveta itkemään.
– Tiedäthän, että isoisäsi ja isoäitisi eivät sitä tahdo, sanoi Germain, vetäytyen isovanhempain arvovallan turviin, niinkuin mies, joka ei paljoakaan luota omaansa.
Mutta lapsi ei huolinut mistään. Hän rupesi itkeämään täyttä totta, sanoen, että koska kerran isä vei mukanaan pikku Marien, niin hän kyllä voi ottaa mukaansa hänetkin. Hänelle huomautettiin, että täytyi kulkea suurten metsien halki, että niissä oli paljon ilkeitä eläimiä, jotka söivät pikku lapsia, että kimo ei tahtonut kantaa kolmea henkeä, että se oli sanonut niin lähtiessään, ja että siinä paikassa, johon nyt mentiin, ei ollut yösijaa eikä illallista poikamosseille. Kaikki nämä erittäin pätevät syyt eivät saaneet pikku Pierreä vakuutetuksi; hän heittäytyi nurmikolle ja kieriskeli siinä huutaen, että hänen isä-murusensa ei enää rakastanut häntä, ja että jos isä ei ottaisi häntä matkaan, niin hän ei palaisi sinä päivänä eikä yönä kotiin.
Germainilla oli isän sydän yhtä hellä ja yhtä heikko kuin naisen. Hänen vaimonsa kuolema, hoito, jota hänen oli ollut pakko yksin antaa pienokaisilleen, myöskin se ajatus, että nuo äidittömät lapsiraukat tarvitsivat paljon rakkautta, kaikki nuo seikat yhdessä olivat tehneet sen sellaiseksi, ja hänessä oli käymässä niin ankara taistelu, varsinkin kun hän punastui heikkouttaan ja koetti kätkeä pikku Marielta tukalaa tilaansa, että hänelle tuli hiki otsaansa, hänen silmänsä punertuivat, ja hän oli vähällä ruveta itkemään hänkin. Vihdoin hän koetti suuttua; mutta kääntyessään pikku Marieen päin, ikäänkuin ottaakseen hänet mielenlujuutensa todistajaksi, hän näki, että tuon hyväsydämisen tytön kasvot olivat aivan itkettyneet; hän menetti kaiken rohkeutensa, hänen oli mahdoton pidättää kyyneliään, vaikka hän vielä torui ja uhkaili.
– Te olette todellakin kovin kovasydäminen, sanoi hänelle vihdoin pikku Marie, ja minä puolestani en vain koskaan voisi noin vastustaa lasta, jonka on noin kovin paha mieli. Kas niin, Germain, ottakaa hänet mukaanne. Tammanne on kyllä tottunut kantamaan kahta henkeä ja yhtä lasta, koskapa lankonne ja hänen vaimonsa, joka on minua paljon painavampi, menevät lauvantaisin markkinoille poikansa kanssa tämän kelpo hevosen selässä. Pankaa hänet istumaan hajareisin eteenne; ja sitäpaitsi minä mieluummin kävelen aivan yksin jalan kuin pahoitan tuon pienokaisen mieltä.
– Olkoon sitten menneeksi, vastasi Germain, joka oli pakahtumaisillaan halusta antaa perään. Kimo on vankka ja kantaisi kaksikin henkeä lisää, jos olisi tilaa sen selkärangalla. Mutta mikä meidät perii tuon lapsen kanssa matkalla? Hänen tulee kylmä, hänen tulee nälkä... ja kuka ottaa hänet hoitaakseen tänä iltana ja huomenna ja panee hänet nukkumaan, pesee hänet ja pukee jälleen? En uskalla sillä vaivata naista, jota en tunne ja jonka mielestä varmaankin olen aikalailla kursailematon häntä kohtaan heti ensi aluksi.
– Siitä, osoittaako hän teille ystävällisyyttä vai harmia, voitte heti kohta tuntea hänet, Germain, uskokaa minua, ja muutoin, jos hän ei huoli Pierrestänne, niin minä kyllä otan hoitaakseni hänet. Menen hänen taloonsa pukemaan pojan ja otan hänet mukaani ulos huomenna. Minä olen hänen rattonaan koko päivän ja pidän kyllä huolen siitä, ettei häneltä mitään puutu.
– Ja saat hänestä ikävyyksiä, tyttö-poloiseni, ja vastuksia! Kokonainen päivä, se on pitkä aika!
– Päinvastoin, se on minusta hauskaa, siten saan seuraa enkä ole niin suruissani ensimmäisenä päivänä, joka minun on vietettävä oudolla seudulla. Kuvittelen olevani vielä meillä kotona.
Nähdessään, että pikku Marie piti hänen puoltaan, lapsi oli tarrautunut kiinni hänen hameeseensa ja piteli sitä niin lujasti, että olisi täytynyt tehdä hänelle väkivaltaa saadakseen hänet siitä hellittämään. Huomatessaan isänsä antavan perään hän otti Marien käden molempiin auringon paahtamiin kätösiinsä ja suuteli sitä hypellen ilosta ja vetäen häntä hevoseen päin niin kiihkeän maltittomana kuin lapset aina ovat toiveissaan. – Kas niin, kas niin, sanoi tyttö, nostaen hänet syliinsä, koettakaamme rauhoittaa tuota sydänparkaa, joka hyppelee kuin pikku lintu, ja jos sinusta tuntuu kylmältä, kun yö tulee, niin sano minulle, pikku Pierre, niin minä kiedon sinut päällysviittaani. Syleile isäkultaasi ja pyydä häneltä anteeksi, että olet tehnyt kuin paha poika. Sano, että et enää tee niin, et koskaan, et koskaan, kuuletko?
– Niin, niin, sillä ehdolla, että minä aina teen hänen tahtonsa, eikö niin? sanoi Germain pyyhkien pienokaisen silmät nenäliinallaan. Ah! Marie, sinä pilaat hänet hemmoittelemalla, tuon veitikan... Ja totta tosiaan, sinä olet kovin hyvä tyttö, pikku Marie. En tiedä, mikset ruvennut meille paimentytöksi viime Juhannuksena. Sinä olisit pitänyt huolen lapsistani, ja minä olisin mieluummin maksanut sinulle hyvän hinnan niiden palvelemisesta kuin lähtenyt etsimään vaimoa, joka ehkä luulee osoittavansa minulle suuren suosion olemalla vihaamatta niitä.
– Ei pidä noin katsoa asioita pahalta puolelta, vastasi pikku Marie, pidellen hevosen ohjaksia sillä aikaa kuin Germain asetti poikansa leveän, vuohennahalla päällystetyn satulan nenälle istumaan. Jos vaimonne ei pidä lapsista, niin otatte minut palvelukseenne ensi vuonna, ja olkaa huoletta, minä kyllä toimitan heille niin hauskaa, etteivät he mitään huomaa.
VII
NUMMELLA
– Entäs nyt, sanoi Germain, kun he olivat ajaneet muutaman askeleen, mitä ajattelevat kotona, kun huomaavat, että tämä pikku äijä ei tule takaisin? Isovanhemmat käyvät levottomiksi ja etsivät häntä kaikkialta.
– Te sanotte tuolle maantienkorjaajalle, joka työskentelee tuolla tiellä, että otatte pojan mukaanne, ja pyydätte häntä ilmoittamaan sen omaisillenne.
– Se on totta, Marie, sinä hoksaat kaikki, sinä! Minä en enää muistanut, että Jeannien piti olla tuolla päin.
– Ja hänhän asuu juuri lähellä taloanne; hän kyllä varmaan toimittaa asianne.
Kun oli käytetty tätä varokeinoa, niin Germain pani tamman taas ravaamaan, ja pikku Pierre oli niin iloissaan, ettei hän heti huomannut jääneensä päivällisettä. Mutta kun ratsastaminen oli röykyttänyt hänen vatsansa tyhjäksi, alkoi hän puolen tunnin matkan päähän päästyä haukotella, kalveta ja tunnusti, että oli nääntymäisillään nälkään.
– Kas nyt se alkaa, sanoi Germain. Tiesin kyllä, ettemme pääsisi pitkälle, ennenkuin tämä nuori herra poraisi nälkää tahi janoa.
– Minun on janokin, sanoi pikku Pierre.
– No niin, poiketaanko sitten muori Rebecin ruokalaan Corlayssa, ravintola Aamunkoittoon? Kaunis nimi, mutta köyhä paikka! No, Marie, juothan sinäkin tilkkasen viiniä.
– En, en, minä en tarvitse mitään, sanoi tyttö, minä pitelen tammaa sillaikaa kuin te käytte sisällä pojan kanssa.
– Mutta nytpä muistan, tyttöseni; sinä annoit aamulla välipalasi minun Pierrelleni, ja itse olet syömättä; et huolinut syödä päivällistä kanssamme kotona, sinä vain itkit.
– Oh, minun ei ollut nälkä, olin kovin pahoilla mielin! Ja vakuutan teille, etten vielä nytkään tunne mitään ruuan halua.
– Sinun täytyy pakottaa itseäsi, tyttöseni; muutoin tulet sairaaksi. Meillä on vielä matkaa edessämme, eikä meidän sovi tulla sinne perille nälkäisinä eikä pyytää leipää, ennenkuin olemme hyvänpäivän sanoneet. Näytän itse sinulle esimerkkiä, vaikkei minun ole juuri nälkä; mutta kai siihen kumminkin pystyn, koskapa tarkkaan katsoen en minäkään ole syönyt päivällistä. Näin teidän itkevän, sinun ja äitisi, ja se vei minulta mielenrauhan. Kas niin, kas niin, minä sidon kimon porttiin kiinni; astu alas, minä tahdon sen.
He astuivat kaikki kolme sisään muori Rebecin ruokalaan, ja vajaassa neljännestunnissa sai tuo paksu ontuva eukko toimitetuksi heille pöytään hyvännäköisen munapiiraan, ruisleipää ja punaviiniä.
Talonpoikaisihmiset eivät syö nopeasti, ja pikku Pierrellä oli niin kova ruokahalu, että kului hyvinkin tunti ennenkuin Germain saattoi ajatella matkan jatkamista. Pikku Marie oli aluksi syönyt vain tehdäkseen toisille mieliksi; mutta sitten, vähitellen, oli tullut nälkä, sillä kuudentoista iässä ei voi kauan olla ruuatta, ja maaseudun ilma on hiukaisevaa. Ne ystävälliset sanat, joita Germain osasi sanoa hänelle lohduttaakseen ja rohkaistakseen häntä, tekivät myöskin vaikutuksensa; hän pani parasta vakuutellakseen itselleen, että seitsemän kuukautta kuluisi pian, ja ajatellakseen, kuinka onnellinen hän olisi saadessaan palata jälleen perheensä keskuuteen ja kotikyläänsä, koskapa sekä ukko Maurice että Germain lupasivat ottaa hänet palvelukseensa. Mutta juuri kun hän alkoi käydä iloisemmaksi ja laskea leikkiä pikku Pierren kanssa, tuli Germainin mieleen onneton ajatus panna hänet katsomaan ruokalan ikkunasta kaunista näköalaa laaksoon, joka näkyy tänne ylös kokonaan ja on niin hymyilevä, niin vihanta ja niin hedelmällinen. Marie katseli ja kysyi, näkyivätkö sinne Belairin talot.
– Tietysti, sanoi Germain, ja meidän talomme ja sinunkin kotisi. Katsos tuolla, tuo pieni harmaa piste lähellä Godardin suurta poppelia, alempana kuin kellotapuli.
– Ah! Minä näen sen, sanoi tyttönen, ja sitten hän taas alkoi itkeä.
– Tein pahasti, kun saatoin sinut ajattelemaan tuota, sanoi Germain; minä en tee muuta kuin tyhmyyksiä tänään. Kas niin, Marie; lähtekäämme, tyttöseni; päivät ovat lyhyet, ja tunnin kuluttua, kun kuu nousee, tulee aika viileä.
He lähtivät taas liikkeelle, kulkivat suuren kanervakankaan poikki, ja kun Germain, jottei rasittaisi tyttöä ja lasta liian kovalla ravilla, ei voinut ajaa varsin nopeasti, niin aurinko oli jo laskenut, kun he poikkesivat tieltä, painuakseen metsiin.
Germain tunsi tien Magnieriin saakka; mutta hän tuli ajatelleeksi, että olisi lyhempi matka, jos hän ei ajaisi Chanteloubiin vievää maantietä, vaan laskeutuisi alas Preslesin ja La Sépulturen kautta, jota suuntaa hän tavallisesti ei kulkenut mennessään markkinoille. Hän erehtyi ja menetti vielä vähän aikaa, ennenkuin pääsi metsään; sitäpaitsi hän ei tullut siihen oikealta taholta, ja sitä hän ei huomannut, jotenka hän kääntyi poispäin Fourchesta ja joutui paljon ylemmäs, Ardenten puolelle.
Se, mikä hänet silloin esti huomaamasta oikeata suuntaa, oli sumu, joka nousi yön tullessa, tuollainen syysiltojen sumu, jonka kuutamon valkea valo tekee vielä epämääräisemmäksi ja pettävämmäksi. Suuret vesilätäköt, joita metsän aukeamissa siellä täällä on, huokuivat niin sakeita huuruja, että kun kimo kulki niiden halki, niin niitä ei huomannut muusta kuin sen jalkojen molskutuksesta ja siitä, että sen oli vaikea vetää niitä irti liejusta.
Kun vihdoin oli löydetty kaunis, aivan suora, puitten reunustama tie ja Germain sen päähän päästyä koetti katsoa, missä oli, huomasi hän selvästi eksyneensä; isä Maurice oli näet, selittäessään hänelle tietä, sanonut, että hänen metsien läpi päästyään oli laskeuduttava kappaleen matkaa hyvin jyrkkää rinnettä alas, kuljettava hyvin suuren niityn halki ja kahlattava kahdesta kohtaa joen poikki. Vieläpä ukko oli kehoittanut häntä laskeutumaan tuohon jokeen varovasti, syystä että vuodenajan alussa oli ollut kovia sateita, ja vesi saattoi olla syvänlaista. Kun Germain nyt ei nähnyt rinnettä, ei niittyä eikä jokea, vaan ainoastaan tasaisen nummen, valkeana kuin lumipeitteen, niin hän pysähtyi, etsi jotakin taloa, odotti jotakuta ohikulkijaa, mutta ei voinut saada mistään opastusta. Silloin hän kääntyi takaisin ja palasi metsiin. Mutta sumu kävi vielä sakeammaksi, kuu peittyi siihen kokonaan, tiet olivat kamalan huonot, lokalätäköt syvät. Kaksi kertaa Kimo oli kompastumaisillaan; raskas taakka kun sillä oli, niin se alkoi väsähtyä, ja joskin se pysyi vielä siksi valppaana, ettei puskenut päätään puihin, niin se ei voinut estää selässään istuvia joutumasta tekemisiin paksujen oksien kanssa, jotka sulkivat tien heidän päittensä tasalla ja kävivät heille sangen vaarallisiksi. Eräs sellainen oksa vei lakin Germainin päästä ja hänen oli hyvin vaikea sitä löytää. Pikku Pierre oli nukkunut, ja heittäytyen hervottomaksi kuin säkki hän sitoi isänsä käsivarret siihen määrään, että tämä ei enää voinut kannattaa hevosen askelia eikä ohjata sitä.
– Luulenpa, että meidät on noiduttu, sanoi Germain pysähtyen; sillä nämä metsät eivät ole niin suuret, että niissä saattaa eksyä, ellei ole juovuksissa, ja me olemme nyt kierrelleet niissä jo pari tuntia, löytämättä niistä ulos. Kimolla ei ole muuta ajatusta päässä kuin kotiin palaaminen, ja se vie minut harhaan. Jos tahdomme lähteä pois kotiin, niin meidän ei tarvitse muuta kuin antaa sen mennä omin päin. Mutta kun ehkä olemme parin askeleen päässä siitä paikasta, missä meidän on määrä olla yötä, niin olisimmehan hulluja, jos heittäisimme kaikki sikseen ja lähtisimme taivaltamaan takaisin niin pitkän matkan. Nyt minä vain en tiedä enää, mitä tehdä. En näe taivasta enkä maata, ja pelkään, että tämä lapsi saa kuumeen, jos jäämme tähän kirottuun sumuun, tahi murskautuu meidän allemme, jos hevonen sattuu kompastumaan nenälleen.
– Meidän ei pidä enää itsepäisesti jatkaa ratsastamista, sanoi pikku Marie. Astukaamme alas, Germain. Antakaa minulle lapsi; voin varsin hyvin kantaa häntä ja katsoa paremmin kuin te, ettei päällysviitta joudu epäjärjestykseen ja ettei hän jää paljaaksi. Taluttakaa te tammaa ohjaksista, voimme ehkä nähdä paremmin, kun olemme lähempänä maata.
Tästä keinosta ei ollut muuta apua, kuin että se varjeli heidät putoamasta hevosen selästä, sillä sumu mateli pitkin kosteata maata ja näytti takertuvan siihen kiinni. Käveleminen oli vaivaloista, ja he olivat piankin niin uuvuksissa, että pysähtyivät, tavatessaan vihdoinkin kuivan paikan suurten tammien alla. Pikku Marie oli läpimärkänä, mutta ei valitellut eikä ollut mitenkään levoton. Ajatellen vain lasta, hän istuutui hiekalle ja pani sen nukkumaan polvilleen, sillä välin kun Germain tarkasteli ympäristöä, sidottuaan tamman suitset puunoksaan.
Mutta tamma, jota tämä matka kovasti kyllästytti, ponnisti kerran selällään, kiskaisi suitset irti, katkaisi satulavyöt, ja potkaisten, ikäänkuin kuitiksi, viisi kuusi kertaa takajalkansa päätään korkeammalle, lähti menemään metsän läpi, osoittaen hyvin selvästi, ettei se kaivannut kenenkään apua löytääkseen tiensä.
– Kas niin, sanoi Germain, turhaan koetettuaan saavuttaa sen, nyt olemme jalkamiehiä, eikä oikean tien löytäminen meitä enää hyödyttäisi, sillä meidän täytyisi kulkea joen poikki jalkaisin; ja kun näkee, kuinka nämä tiet ovat vettä täynnä, niin voi olla varma siitä, että niitty on veden alla. Emme tunne toisia teitä. Meidän täytyy siis odottaa, kunnes tämä sumu haihtuu; se ei voi kestää kauempaa kuin tunnin tahi pari. Kun voimme nähdä selvästi, niin koetamme päästä johonkin taloon, mihin tahansa, metsän rinteellä; mutta nyt emme voi lähteä tästä; tuolla meidän edessämme on oja, lampi, en oikein tiedä mikä se on; enkä myöskään osaa sanoa mitä takanamme on, sillä en enää ymmärrä, mistä päin olemme tulleet.
VIII
SUURTEN TAMMIEN ALLA
– No niin, malttakaamme siis, Germain, sanoi pikku Marie. Meidän ei ole paha olla tällä pienellä kummulla. Sade ei pääse noitten suurten tammien lehtien läpi, ja me voimme sytyttää tulen, sillä tunnen vanhoja kantoja, jotka ovat aivan höllässä ja siksi kuivia, että voivat syttyä. Onhan teillä tulta, Germain? Te poltitte äsken piippuanne.
– Kyllä minulla sitä oli! Tulukseni olivat satulassa, laukussani, yhdessä metsänriistan kanssa, jota vein tulevalle morsiamelleni; mutta tuo kirottu tamma vei kaikki mennessään, päällysviittanikin, jonka se tietysti pudottaa ja repii kaikissa oksissa.
– Eipähän, Germain, satula, päällysviitta, laukku, kaikki on tuossa maassa, jalkojenne juuressa. Kimo katkaisi satulavyöt ja heitti kaikki viereensä lähtiessään.
– Jumaliste, niinpä onkin, sanoi talonpoika, ja jos voimme hapuilemalla löytää vähän lahonneita risuja, niin saatamme kuivatella itseämme ja lämmitellä.
– Se ei ole vaikeata, sanoi pikku Marie, risut rusahtelevat joka paikassa jalkojen alla; mutta antakaa minulle ensin satula tänne.
– Mitä sillä teet?
– Laitan vuoteen pienokaiselle: ei niin päin, vaan ylösalaisin; kun hän makaa satulanvaossa, niin hän ei pääse vierimään; ja se on vielä aivan lämmin hevosen selästä. Tukekaa se nyt molemmilta puolilta noilla kivillä, jotka näette tuossa.
– En minä niitä näe. Sinullapa on kissan silmät!
– Katsokaa, nyt se on tehty, Germain! Antakaa minulle päällysviittanne, että käärin sen hänen pikku jalkojensa ympärille ja päällysnuttuni hänen ruumiinsa päälle. Katsokaa, eikö hän makaa tuossa yhtä hyvin kuin vuoteessaan! Ja koettakaa, kuinka hänellä on lämmin!
– Se on totta! Sinä osaat hoitaa lapsia, Marie!
– Tuo nyt ei ole mikään noidan konsti. Etsikää nyt tuluksenne laukustanne, niin minä laitan kuntoon puut.
– Nuo puut eivät ikinä syty, ne ovat kovin kosteita.
– Te epäilette kaikkea, Germain! Ettekö muista olleenne paimenena ja tehneenne suuria tulia ulkona, keskellä sadetta?
– Niin, se taito on lapsilla, jotka ovat paimenessa, mutta minäpä olen ollut härkien ajajana siitä saakka kuin osasin kävellä.
– Siksipä teillä onkin enemmän voimaa käsivarsissanne kuin näppäryyttä käsissänne. No nyt se on rakennettu, tämä rovio; saattepa nähdä, eikö se syty! Antakaa minulle tulineuvot ja kourallinen kuivia sanajalkoja. Hyvä on! Puhaltakaa nyt! Ette kai ole huonorintainen?
– Enpä tietääkseni, sanoi Germain, puhaltaen kuin sepän palkeet. Hetkisen kuluttua liekki leimahti, loi ensin punaista valoa ja loimusi lopuksi sinertävinä kielekkeinä tammien lehväin alla, taistellen sumua vastaan ja kuivattaen vähitellen ilmakehän kymmenen jalan päähän ympäriinsä.
– Nyt minä istuudun pienokaisen viereen katsomaan, ettei hänen päällensä putoa kipinöitä, sanoi tyttö. Lisätkää te puita ja kohentakaa tulta, Germain! Me emme saa tässä kuumetta emmekä nuhaa, sen takaan teille.
– Totta tosiaan, sinä olet älykäs tyttö, sanoi Germain, ja osaat tehdä tulen niinkuin pieni yötaikuri. Tunnen oikein virkistyneeni ja alan jälleen reipastua; sillä kun sääreni olivat märät aina polvia myöten ja kun ajattelin, että saisin olla semmoisena aina aamun koittoon asti, niin olin äsken sangen pahalla tuulella.
– Ja kun on pahalla tuulella, niin ei hoksaa mitään, jatkoi pikku Marie.
– Etkös sinä sitten koskaan ole pahalla tuulella?
– Ka en. En koskaan. Mitäpä siitä on apua?
– No eihän siitä tietenkään mitään apua ole, mutta mitenkäpä sitä voi välttää, kun joutuu ikävyyksiin. Jumala tietää, että sinulta ei ole niitä kuitenkaan puuttunut, tyttöparka: sillä et ole aina ollut onnellinen!
– Se on totta. Me olemme saaneet kärsiä, äitiraukkani ja minä. Me kyllä surimme, mutta emme koskaan antaneet mielemme masentua.
– Minun mieltäni ei saisi masentumaan mikään työ, olipa se millaista tahansa, sanoi Germain; mutta kurjuus mieleni pahoittaisi, sillä minulta ei ole koskaan mitään puuttunut. Avioliittoni kautta tulin rikkaaksi ja olen vieläkin rikas; pysyn rikkaana niin kauan kuin teen työtä talossa, siis aina, toivoakseni; mutta jokaisella tulee olla surunsa; minä olen saanut kärsiä toisella tavoin.
– Niin, olette menettänyt vaimonne, ja sitä on kovin sääli!
– Eikö olekin?
– Oh! Minä olen kovin itkenyt häntä, uskokaa pois, Germain, sillä hän oli niin hyvä! Kas niin, älkäämme puhuko siitä enää, sillä voisin itkeä häntä vieläkin; kaikki suruni ovat taas palaamassa mieleeni tänään.
– Se on totta, että hän piti sinusta paljon, pikku Marie! Hän piti suuressa arvossa sinua ja äitiäsi. No kas nyt! Sinä itket! Älähän toki, tyttöseni; minä en tahdo itkeä...
– Te itkette kuitenkin, Germain! Tekin itkette! Ei kai se ole mikään häpeä, että mies itkee vaimoaan? Älkää sitä toki kainostelko! Tuo suru on minulle yhtä tuskallinen kuin teillekin!
– Sinulla on hyvä sydän, Marie, ja minun tekee hyvää saada itkeä kanssasi. Mutta siirrä toki jalkasi lähemmäs tulta; sinun hameesi ovat myöskin aivan märät, pikku tyttö raukka! Maltahan, minä istuudun sinun paikallesi pikkupojan viereen, lämmittele sinä paremmin.
– Minun on kylliksi lämmin, sanoi Marie, ja jos tahdotte istuutua, niin ottakaa allenne päällysviitan kulma; minun on hyvin hyvä olla.
– Tässä ei todellakaan ole paha olla, sanoi Germain, istuutuen aivan hänen viereensä. Nälkä minua vain vähän pyrkii vaivaamaan. Kello on ainakin yhdeksän illalla, ja minun oli niin vaikea kävellä näillä huonoilla teillä, että voimani tuntuvat oikein heikontuneen. Eikö sinunkin ole nälkä, Marie?
– Minunko? Ei ensinkään. En ole tottunut syömään neljästi päivässä, niinkuin te, ja olen niin monesti mennyt nukkumaan illallisetta, että kerta lisää ei ole minusta mitään outoa.
– Noh, sellainen vaimo kuin sinä on aika mukava; sehän ei kuluta mitään, sanoi Germain hymyillen.
– En minä ole mikään vaimo, sanoi Marie lapsellisen suorasti, huomaamatta, mihin suuntaan peltomiehen ajatukset alkoivat kääntyä. Hourailetteko te?
– Luulenpa tosiaan, että hourailen, vastasi Germain; nälkä se kai panee minut puhumaan päättömiä!
– Kylläpä te sitten olette aika suursyömäri! jatkoi tyttö, ilostuen vuorostaan hiukan; no niin, jos ette voi elää viittä kuutta tuntia syömättä, niin eikös teillä ole tuolla laukussanne metsänriistaa ja tässä tulta, millä paistaa se?
– Hitto soikoon! Se on mainio ajatus! Mutta kuinkas käy tulevalle appiukolleni aiotun lahjan?
– Teillä on kuusi peltopyytä ja jänis! Ette kai tarvinne sitä kaikkea nälkänne tyydykkeeksi?
– Mutta meneppäs ja paista se tässä, ilman varrasta ja rautaristikkoa! Se palaa kaikki karreksi.
– Eipä suinkaan, sanoi pikku Marie; minä otan paistaakseni sen teille tuhassa, ja niin, ettei se saa savun makua. Ettekö koskaan ole saanut kiinni leivosia kentillä ja paistanut niitä kahden kiven välissä? Mutta sehän on totta, unohdan, että ette ole ollut paimenena! Noh! höyhentäkää tämä peltopyy! Ei niin kovaa! Te revitte siitä nahan!
– Voisithan höyhentää toisen ja opettaa minua.
– Aiotte siis syödä kaksi? Sitä jättiläistä! Kas niin, nyt ne on höyhennetty. Nyt minä paistan ne.
– Sinusta tulisi mainio kenttäravintolan emäntä, pikku Marie; mutta, paha kyllä, sulla ei ole pullokopraa, ja minun ei auta muu kuin juoda vettä tuolta lammesta.
– Viiniäkös tahtoisitte? No ei mokomaa! Kahviakin teille kai pitäisi? Luulette olevanne markkinoilla, puistoravintolassa. Kutsukaa ravintoloitsijaa: likööriä Belairin kyntäjämestarille!
– Ahaa! sinä pikku veitikka, teetkö minusta pilaa? Etkös sinä sitten joisi viiniä, jos sitä saisit?
– Minäkö? Join sitä illalla kanssanne muori Rebecin luona toisen kerran eläissäni; mutta jos olette oikein kiltti, niin annan teille sitä melkein täyden pullon, ja hyvää, vielä päällisiksi!
– Mitä, Marie? Sinä olet kun oletkin siis taikojen tekijä?
– Ettekös te hurjastellut ja tilannut muori Rebeciltä kaksi pulloa viiniä? Te joitte toisen poikanne kanssa, ja minä tuskin maistoin muutaman pisaran siitä, jonka asetitte eteeni. Kuitenkin te maksoitte molemmat, ummessa silmin.
– Entäs sitten?
– No niin, minä panin koriini sen, jota ei oltu juotu, sillä ajattelin, että teidän tahi poikanne tulisi jano matkalla; ja tässä se nyt on.
– Sinä olet neuvokkain tyttö, minkä koskaan olen tavannut. Nähkääs, hän itki kuitenkin, tyttöriepu, ravintolasta lähtiessään, mutta silti hän ajatteli muita enemmän kuin itseään. Pikku Marie, se mies, joka sinut nai, ei ole mikään hölmö!
– Toivottavasti ei, sillä minä en pitäisi hölmöstä. Noh, syökäähän nyt peltopyynne; ne ovat parahiksi paistuneet; ja leivän puutteessa te kai tyydytte kastanjoihin?
– Ja mistä hiidestä sinä nyt kastanjoitakin olet saanut?
– Sekös nyt sitten on mikään kumma? Pitkin tietä olen ottanut niitä oksista ohimennen ja pannut taskuni niitä täyteen.
– Ja ovatko nekin paistetut?
– Missä sitten ajatukseni olisivat olleet, jollen olisi pannut niitä tuleen, heti kun se tehtiin? Niin tehdään aina paimenmailla.
– Vai niin, pikku Marie; no nyt me syömme illallisen yhdessä! Tahdon juoda maljasi ja toivottaa sinulle hyvää miestä... niin, sellaista kuin itse tahtoisit. Kerroppa minulle vähän siitä!
– Sitä en osaisi tehdä, Germain, sillä sitä en vielä ole ajatellut.
– Mitä? Etkö ensinkään? Etkö koskaan? sanoi Germain, alkaen syödä oikein kyntömiehen ruokahalulla, mutta leikaten parhaat palat tarjotakseen ne toverillensa, joka itsepintaisesti jätti ne ottamatta vastaan ja tyytyi muutamiin kastanjoihin. Kuulehan, pikku Marie, jatkoi hän, nähdessään, että tyttö ei aikonut vastata hänelle, etkö vielä ole ajatellut avioliittoa? Olet kuitenkin siinä iässä.
– Ehkäpä, sanoi hän, mutta olen kovin köyhä. Pitää olla ainakin kolmisensataa frangia, jos mieli perustaa oma koti, ja saan tehdä työtä viisi kuusi vuotta kerätäkseni ne.
– Tyttöparka! Tahtoisinpa, että isä Maurice olisi hyvä ja antaisi minulle kolmesataa frangia, että saisin lahjoittaa ne sinulle.
– Paljon kiitoksia, Germain. Entä mitäs sanottaisiin minusta?
– Mitäpä sinusta sanottaisiin? Tiedetäänhän, että minä olen vanha enkä voi ottaa sinua vaimokseni. Siispä ei luultaisi, että minä... että sinä...
– Kuulkaahan, kyntömies, nyt teidän lapsenne herää, sanoi pikku Marie.
IX
ILTARUKOUS
Pikku Pierre oli noussut istualleen ja katseli ympärilleen hyvin miettiväisen näköisenä.
– Ahaa! Noin hän aina tekee, tuo mies, kun hän kuulee syötävän, sanoi Germain: tykin pauke ei herättäisi häntä; mutta kun liikuttelee leukojaan hänen läheisyydessään, niin hän avaa silmänsä heti paikalla.
– Te lienette ollut samanlainen hänen iällään, sanoi pikku Marie veitikkamaisesti hymyillen. Noh, pikku Pierre poikani, etsitkö vuoteesi katosta? Tänä iltana se on vihreistä lehdistä tehty, lapseni; mutta isäsi syö yhtä hyvin illallista. Tahdotko syödä illallista hänen kanssaan? Minä en ole syönyt sinun osaasi; arvasin kyllä, että sinä vaatisit sen itsellesi.
– Marie, minä tahdon, että sinä syöt, huudahti kyntömies; minä en syö enää. Minä olen ahmatti, kollomainen mies: sinä kieltäydyt meidän tähtemme; se ei ole oikein; minä häpeän sitä. Näetkös, se vie minulta ruokahalun; en tahdo, että poikani syö, jollet sinä syö.
– Antakaahan meidän olla, vastasi pikku Marie, teillä ei ole meidän ruokahalujemme avainta. Minun on tänään lukossa, mutta pikku Pierrenne ruokahalu on avoinna kuin sudenpennun. Katsokaapa nyt, kuinka hän käy illalliseen käsiksi! Ooh! hänestä tulee myöskin aimo kyntömies!
Pikku Pierre näytti todella kohta, kenen hän oli poika, ja tuskin herättyään, ymmärtämättä, missä oli tahi miten oli sinne tullut, hän rupesi syödä ahmimaan. Sitten, kun hänen ei enää ollut nälkä ja hänen mielensä oli jännittynyt, niinkuin ainakin lasten, jotka joutuvat tavallisista poikkeaviin oloihin, hän oli tavallista pirteämpi, uteliaampi ja viisastelevampi. Hän pyysi selittämään, missä hän oli, ja saatuaan tietää, että oltiin keskellä metsää, hän vähän pelästyi.
– Onko täällä pahoja eläimiä, tässä metsässä, kysyi hän isältään.
– Ei, virkkoi isä, ei niitä ole. Älä yhtään pelkää.
– Valehtelitkos sinä sitten, kun sanoit minulle, että jos lähtisin sinun mukaasi suuriin metsiin, niin sudet veisivät minut mennessään?
– Nähkääs tuota viisastelijaa, sanoi Germain hämillään.
– Hän on oikeassa, vastasi Marie, te sanoitte hänelle niin: hänellä on hyvä muisti, hän muistaa sen. Mutta tiedäppäs, pikku Pierre, että isäsi ei koskaan valehtele. Me kuljimme suurten metsien läpi sinun nukkuessasi, ja nyt olemme pienissä metsissä, joissa ei ole mitään pahoja eläimiä.
– Ovatko pienet metsät hyvin kaukana suurista?
– Jotenkin kaukana; sitäpaitsi sudet eivät lähde pois suurista metsistä. Ja sitten vielä, jos niitä tulisikin tänne, niin isäsi tappaisi ne.
– Ja sinäkö myöskin, pikku Marie?
– Niin, ja me molemmat myöskin, sillä auttaisit kai sinä meitä? Ethän sinä pelkää? Läimäyttelisithän sinä niitä aikalailla?
– Kyllä, kyllä, sanoi lapsi uljaasti, asettuen sankarimaiseen asentoon, me tappaisimme ne.
– Sinäpä olet verraton mestari puhumaan lapsille, sanoi Germain pikku Marielle, ja saamaan ne taivutetuiksi. Tosinhan ei olekaan pitkää aikaa siitä kuin itse olit pikku lapsi, ja sinä muistat, mitä äitisi sanoi sinulle. Luulenpa, että kuta nuorempi on, sitä paremmin tulee toimeen nuorten kanssa. Pelkään pahasti, että kolmenkymmenen vanha vaimo, joka ei vielä tiedä, mitä äitiys merkitsee, tuskin oppii lepertelemään ja puhumaan järkevästi lasten kanssa.
– Miksikäs ei, Germain? En tiedä, miksi teillä on niin huono käsitys tuosta vaimosta. Saattepa nähdä erehtyneenne!
– Hiisi vieköön koko vaimon! sanoi Germain. Soisin, että olisin hänestä päässyt, ja iäksi päiviksi! Mitä minä tarvitsen vaimoa, jota en tunne?
– Isä hyvä, sanoi lapsi, miksi sinä tänään aina puhut vaimostasi? Hänhän on kuollut...
– Ah! Et siis ole unohtanut häntä, rakasta äitiparkaasi?
– En, sillä näinhän, kuinka hänet pantiin kauniiseen valkopuiseen rasiaan, ja isoäiti vei minut sen ääreen suutelemaan häntä ja sanomaan hänelle hyvästi... Hän oli aivan valkea ja aivan kylmä, ja joka ilta täti panee minut rukoilemaan hyvää Jumalaa, että äiti pääsisi lämmittelemään hänen kanssaan taivaaseen. Luuletko, että hän nyt on siellä?
– Niin toivon, lapseni; mutta pitää aina rukoilla; siitä äitisi näkee, että rakastat häntä.
– Minä luen nyt rukoukseni, jatkoi lapsi; en muistanut lukea sitä illalla. Mutta en minä osaa lukea sitä yksin; minä unohdan siitä aina jotakin. Pikku Marien pitää auttaa minua.
– Kyllä, Pierre hyvä, minä autan sinua, sanoi tyttö. Tule tuohon ja asetu polvillesi eteeni.
Lapsi polvistui tytön hameelle, pani kätösensä ristiin ja alkoi lausua rukoustaan, ensin tarkkaavana ja hartaasti, sillä hän osasi sangen hyvin alun; sitten hitaammin ja epäröiden, ja lopuksi toistaen sana sanalta mitä pikku Marie hänelle saneli, kun hän pääsi siihen rukouksensa kohtaan, jossa uni hänet joka ilta yllätti ja josta alkaen hän senvuoksi ei koskaan ollut voinut oppia loppua. Tälläkin kertaa tarkkaavaisuuden jännittäminen ja hänen oman äänensä yksitoikkoisuus teki tavallisen vaikutuksensa: hän sai lausutuksi viimeiset tavut vain vaivoin ja vasta kun ne oli hänelle toistettu kolmeen kertaan; hänen päänsä kävi raskaaksi ja painui Marien rintaa vastaan, hänen kätensä höltyivät, irtautuivat toisistaan ja hervahtivat avoinna hänen polvilleen. Nuotiotulen valossa Germain katseli pikku enkeliään, joka oli uinahtanut tytön sydämelle; tämä, kannattaen häntä käsivarsissaan ja lämmittäen hänen vaaleita hiuksiaan puhtaalla hengityksellään, oli myöskin vaipunut hartaisiin haaveisiin ja rukoili ajatuksissaan Catherinen sielun puolesta.
Germain heltyi, koetti keksiä, mitä sanoisi pikku Marielle ilmaistakseen hänelle, millaista arvonantoa ja kiitollisuutta hän tunsi häntä kohtaan, mutta ei löytänyt mitään, joka olisi lausunut ilmi hänen ajatuksensa. Hän lähestyi tyttöä suudellakseen poikaansa, jota tämä yhä piti painettuna poveaan vastaan, ja hänen oli vaikea irroittaa huuliaan pikku Pierren otsasta.
– Te suutelette häntä liian kovasti, sanoi Marie hänelle, työntäen hiljaa pois peltomiehen pään, te herätätte hänet. Antakaa minun panna hänet jälleen nukkumaan, kun hän nyt on lähtenyt takaisin paratiisin unimaille. Lapsi antoi panna itsensä nukkumaan, mutta laskeutuessaan satulan vuohennahalle hän kysyi, oliko hän kimon selässä. Sitten, avaten suuret siniset silmänsä ja pitäen ne hetkisen luotuina oksia kohti, hän näytti uneksivan valveillaan tahi kiintyvän johonkin ajatukseen, joka oli hiipinyt hänen mieleensä päivän kuluessa ja nyt unen lähestyessä kiteytynyt sanoiksi. "Isä-muruseni", sanoi hän, "jos aiot antaa minulle toisen äidin, niin minä tahdon, että se pitää olla pikku Marie".
Ja vastausta odottamatta hän painoi silmänsä umpeen ja nukahti.
X
KYLMÄSTÄ HUOLIMATTA
Pikku Marie ei näyttänyt panevan lapsen omituisiin sanoihin sen enempää huomiota, vaan piti niitä ystävyyden todisteena; hän peitti hänet huolellisesti, korjasi tulta, ja kun läheisen lammen päällä uinaileva sumu ei näyttänyt ensinkään olevan hälvenemässä, kehoitti hän Germainia asettumaan tulen ääreen ottamaan vähän unta.
– Näen, että se jo alkaa teidät voittaa, sanoi hän hänelle, sillä ette enää sano mitään, vaan katselette hiillokseen niinkuin lapsenne äsken. Noh, nukkukaa te vain, minä valvon lasta ja teitä.
– Sinunpahan nyt on nukuttava, vastasi peltomies, ja minä vartioitsen teitä molempia, sillä minua ei ikinä ole nukuttanut vähemmin kuin nyt; minulla on kymmenittäin ajatuksia päässä.
– Kymmenittäin, se on paljon, sanoi tyttönen hiukan pilkallisin mielin; on niin paljon ihmisiä, jotka kiittäisivät onneaan, jos heillä olisi yksikin.
– No niin! Jos en kykenekään niitä ajattelemaan viittäkymmentä, niin on niitä ainakin yksi, joka ei tunnin aikaan ole jättänyt minua rauhaan.
– Ja minäpä sanon sen teille samoin kuin nekin, jotka teillä oli sitä ennen.
– No hyvä! Sano se, jos sen arvaat, Marie. Sano se minulle itse; se on minusta hauskaa.
– Tunti sitten, tokaisi tyttö, te ajattelitte syömistä... ja nyt te ajattelette nukkumista.
– Marie, minä tosin olen vain härkäin ajaja, mutta totta tosiaan sinä luulet minua ihan häräksi. Sinä olet häijy tyttö, ja minä huomaan kyllä, ettet tahdo puhella kanssani. Nuku sitten, se on parempi kuin että hammastelet miestä, joka ei ole iloisella mielellä.
– Jos tahdotte puhella, niin puhelkaamme, sanoi tyttönen, laskeutuen puoliksi pitkäkseen lapsen viereen ja nojaten päänsä satulaa vastaan. Te yhä vaan olette huolissanne, ja siinä te ette mieheksi osoita suurtakaan uljuutta. Mitä voisinkaan sanoa minä, jos en parhaan taitoni mukaan puolustautuisi omaa mielipahaani vastaan?
– Niin, epäilemättä, ja sepä se tässä juuri askarruttaakin ajatuksiani, lapsiparkani. Sinä joudut elämään kaukana omaisistasi ja epämiellyttävässä nummi- ja rämeikköseudussa, jossa voit saada syyskuumeita, jossa lampaat eivät menesty, mikä aina on mieliharmiksi paimentytölle, jolla on hyvät tarkoitukset; lopuksi vielä se, että joudut vieraitten ihmisten keskuuteen, jotka kenties eivät ole hyviä sinua kohtaan, jotka eivät ymmärrä sinun arvoasi. Katsos, se surettaa minua enemmän kuin voin sinulle sanoa, ja tekeepä mieleni viedä sinut takaisin äitisi luo, sen sijaan että menisin Fourcheen.
– Sananne todistavat suurta hyvyyttä, mutta eivät ole järkeviä, Germain-parkani; ei pidä olla pelkurimainen ystäviensä puolesta, ja sen sijaan että näytätte minulle kohtaloni huonon puolen, tulisi teidän näyttää minulle sen hyvä puoli, niinkuin teitte syödessämme välipalaa muori Rebecillä.
– Minkäs minä sille voin? Asia näytti minusta semmoiselta tuolla hetkellä, ja nyt se näyttää minusta toiselta. Tekisit viisaammin, kun hankkisit itsellesi miehen.
– Se ei ole mahdollista, Germain, olenhan jo sanonut sen teille; ja kun se ei ole mahdollista, niin en sitä ajattelekaan.
– Mutta entäpä jos kuitenkin se sattuisi löytymään? Jos puhuisit mulle, minkälaisen tahtoisit, niin kenties minun onnistuisi kuvitella jotakuta.
– Kuvitteleminen ei ole vielä saamista. Minä puolestani en ajattele koko asiaa, koska se on turhaa.
– Et kai sinä aikone saada rikasta?
– En tietenkään, koska itse olen köyhä kuin Job.
– Mutta jos hän olisi varakas, niin ei kai sinulla olisi mitään sitä vastaan, että saisit hyvän asunnon, hyvää ruokaa, hyvät vaatteet, ja eläisit kelpo ihmisten suvussa, joka sallisi sinun avustaa äitiäsi.
– Oh! Eipä suinkaan. Äitini avustaminen on hartain toiveeni.
– Ja jos sattuisit saamaan sellaisen miehen, niin et kai sinä tekisi liikoja vaikeuksia, vaikka hän ei olisikaan niin ihan nuoren nuori?
– Ah! Anteeksi, Germain! Juuri sitä katsoisin tärkeäksi. En pitäisi vanhasta.
– Etpä tietystikään vanhasta; mutta esimerkiksi minun ikäisestäni?
– Teidän ikänne on minusta vanha, Germain; pitäisin Bastienin ikäisestä, vaikka Bastien ei ole niin kaunis mies kuin te.
– Pitäisitkö enemmän sikopaimen Bastienista? sanoi Germain pahoillaan. Pojasta, jolla on silmät niinkuin eläimellä, joita hän paimentaa?
– Antaisin hänelle hänen silmänsä anteeksi hänen kahdeksantoista vuotensa tähden.
Germain tunsi olevansa hirvittävän mustasukkainen. Noh! sanoi hän, huomaan, että olet hullaantunut Bastieniin. Se on lystikäs päähänpisto, se täytyy ainakin sanoa.
– Niin, se olisi lystikäs päähänpisto, vastasi pikku Marie, nauraa hihittäen, ja siitä tulisi lystikäs aviomies. Sille saisi uskotelluksi mitä vain tahtoisi. Esimerkiksi tässä eräänä päivänä olin ottanut maahan pudonneen tomaatin kirkkoherran puutarhasta. Sanoin hänelle, että se oli kaunis punainen omena, ja hän puri sitä kuin ahmatti. Olisittepa nähnyt kuinka hän irvisti! Voi Herra, kuinka hän oli ruma!
– Et kai siis pidä hänestä, koska pilkkaat häntä?
– Se ei olisi mikään syy. Mutta en muutoin pidä hänestä: hän on tyly pikku sisarelleen, ja hän on epäsiisti.
– No etkö tunne mieltymystä kehenkään toiseen?
– Mitäpä te siitä, Germain?
– Niin, enhän minä siitä; muuten puhelen vain. Huomaan kyllä, tyttöseni, että sinulla on heila tiedossasi.
– Ei, Germain, te erehdytte, ei vielä; ehkä sen saan myöhemmin; mutta kun nyt kerran en mene naimisiin, ennenkuin olen saanut jotakin kerätyksi, niin kohtaloni on joutua naimisiin myöhään ja vanhan kanssa.
– No ota sitten vanha heti kohta.
– Enkä ota! Kun en ole enää nuori, niin se on minulle yhdentekevää; nyt se olisi eri asia.
– Kyllä näen, Marie, että olen sinulle vastenmielinen, sanoi Germain pahoilla mielin ja punnitsematta sanojaan.
Pikku Marie ei vastannut. Germain kumartui häntä kohti: hän nukkui; hän oli rauennut siihen paikkaan unen voittamana, kuin ukonnuolen iskemänä, niinkuin käy lasten, jotka nukkuvat vielä laverrellessaan.
Germain oli hyvillään siitä, että tyttö ei ollut tarkannut hänen viimeisiä sanojaan; hän huomasi, että ne eivät olleet järkevät, ja hän käänsi selkänsä, suunnatakseen huomionsa muualle ja saadakseen toisia ajatuksia.
Mutta se oli turhaa. Hän ei voinut saada unta eikä ajatella muuta kuin mitä äsken oli sanonut. Hän kiersi kymmenet kerrat tulen ympäri, meni pois, tuli takaisin; vihdoin, tuntien itsensä yhtä levottomaksi kuin jos olisi niellyt ruutia, hän nojautui puuta vastaan, joka suojasi molempia lapsia, ja katseli, kuinka he nukkuivat.
– En tiedä, kuinka en koskaan ollut huomannut, ajatteli hän, että tuo pikku Marie on paikkakunnan sievin tyttö!... Hänen hipiänsä ei ole voimakasvärinen, mutta hänen kasvonsa ovat vehmaat kuin villiruusu! Kuinka siro suu ja soma pikku nenä!... Hän ei ole kookas ikäisekseen, mutta hänellä on varsi kuin viiriäisen poikasella ja hän on ketterä kuin pikku peipponen!... En tiedä, miksi meillä pidetään niin paljon suurista ja lihavista, oikein punaposkisista naisista... Vaimoni oli pikemmin hoikka ja kalpea, ja hänellä ei minusta ollut vertaistaan... Tämä on aivan hento, mutta terve hän silti on ja kaunis katsella kuin valkea vuohenkaritsa!... Ja kuinka suloinen ja siveä on hänen kasvojensa ilme! Kuinka hänen syvä sydämensä loistaa hänen silmistään, silloinkin kun ne ovat suljettuina nukkumaan!... Älyä taas hänellä on enemmän kuin sitä oli rakkaalla Catherine-vainajallani, se täytyy myöntää, eikä tulisi hänen seurassaan ikävä... Hän on iloinen, hän on kiltti, hän on uuttera, hän on hellä ja hän on lystikäs. En tiedä, mitä parempaa saattaisi toivoa...
– Mutta mitäpä minä tuota kaikkea ajattelen? jatkoi Germain koettaen katsella muualle. Appiukkoni ei tahtoisi kuulla siitä puhuttavankaan, ja koko suku pitäisi minua hulluna!... Sitäpaitsi hän itsekään ei huolisi minusta, lapsiparka!... Hän pitää minua liian vanhana: niin hän minulle sanoi... Hän ei katso omaa etuaan; vähät hän välittää siitä, että saa vielä kärsiä kurjuutta ja kestää vaivaa, pitää huonoja vaatteita ja nähdä nälkää pari kolme kuukautta vuodesta, kunhan vain kerran saa sydämensä kaihon tyydytetyksi ja voi antautua miehelle, joka häntä miellyttää...; hän on aivan oikeassa, hänenä minä tekisin samoin... ja jo nyt, jos voisin noudattaa omaa tahtoani, valitsisin tytön oman pääni mukaan, sen sijaan että antautuisin avioliittoon, joka minusta ei tunnu houkuttelevalta.
Kuta enemmän Germain koetti vedota järkeensä ja rauhoittaa mieltänsä, sitä vähemmän se hänelle onnistui. Hän meni pois parinkymmenen askeleen päähän, piilottautumaan sumuun, ja sitten taas hän yhtäkkiä löysi itsensä polviltaan nukkuvien lasten vierestä. Kerran hän aikoi suudellakin pikku Pierreä, joka oli kietonut toisen käsivartensa Marien kaulaan, mutta hän erehtyi, niin että Marie, joka tunsi polttavan kuuman hengityksen käyvän huuliaan vastaan, heräsi ja katseli häntä aivan säikähtyneen näköisenä, ymmärtämättä ensinkään, missä mielentilassa hän oli.
– En nähnyt teitä, lapsi-parkani! sanoi Germain, vetäytyen takaisin hyvin nopeasti. Olin kaatumaisillani päällenne ja loukkaamaisillani teitä.
Pikku Marie viattomuudessaan uskoi sen ja nukahti jälleen. Germain siirtyi toiselle puolelle tulta ja vannoi Jumalalle olevansa liikkumatta, kunnes hän oli herännyt. Hän piti sanansa, mutta helppoa se ei ollut. Hän luuli tulevansa siitä hulluksi.
Lopulta noin puolen yön aikana sumu hälveni, ja Germain saattoi nähdä tähtien kiiltelevän puiden läpi. Kuukin irtautui sitä peittävistä usvista ja alkoi siroitella timantteja kosteille sammalille. Tammien rungot pysyivät majesteettisen tummina, mutta vähän matkan päässä koivujen valkeat varret seisoivat kuin rivi haamuja käärinliinoissaan. Tuli kuvastui lammen veteen, ja sammakot, alkaen tottua siihen, uskalsivat päästellä muutamia kimeitä ja arkoja ääniä; vanhojen puiden kulmikkaat oksat, karkeina kalpeista jäkälistä, kurottautuivat ristiin rastiin matkamiestemme päitten päällä kuin suuret laihat käsivarret; se oli kaunis paikka, mutta niin autio ja surullinen, että Germain, väsyneenä siellä kärsimiinsä tuskiin, alkoi laulella ja heitellä kiviä veteen, koettaakseen unohtaa sydänmaan peloittavan ikävyyden. Hänen teki myöskin mieli herättää pikku Marie; ja kun hän näki hänen nousevan ja katselevan ilmaa, ehdotti hän hänelle, että lähdettäisiin jälleen matkaan.
– Parin tunnin kuluttua, sanoi hän tytölle, päivän valjetessa, ilma käy niin kylmäksi, ettemme enää voi tulla tässä toimeen, vaikka meillä onkin nuotiomme... Nyt näkee jo kulkea, ja me löydämme kyllä talon, jossa meille avataan, tahi ainakin jonkun ladon, jossa voimme viettää lopun yötä katon alla.
Mariella ei ollut omaa tahtoa, ja vaikka häntä vielä kovin nukutti, hankkiutui hän seuraamaan Germainia.
Tämä otti poikansa syliinsä, herättämättä häntä, ja pyysi Marieta tulemaan hänen viereensä hänen päällysviittansa suojaan, tyttö kun ei tahtonut ottaa takaisin päällysnuttuaan, joka oli käärittynä pikku Pierren ympärille.
Tuntiessaan nuoren tytön niin lähellä itseään Germain, joka oli saanut ajatuksensa hetkiseksi kiintymään muualle ja käynyt iloisemmaksi, alkoi jälleen menettää malttinsa. Pari kolme kertaa hän vetäytyi äkkiä syrjään ja antoi Marien kävellä yksin. Sitten, nähdessään, että tytön oli vaikea seurata häntä, hän odotteli, veti hänet voimakkaasti vierellensä ja puristi häntä niin kovaa, että Marie sitä kummasteli ja pahastuikin siitä, uskaltamatta sitä sanoa.
Kun he eivät ensinkään tienneet, miltä suunnalta olivat lähteneet, eivät he myöskään tienneet, mihin suuntaan kulkivat, niin että he nousivat vielä kerran läpi koko metsän, joutuivat uudelleen aution nummen eteen, palasivat takaisin ja kauan kierreltyään ja käveltyään huomasivat valoa oksien välitse.
– Hyvä, sanoi Germain; siinä on talo, ja ihmisiä jo hereillä, koska tuli on jo sytytetty. On siis kai jo hyvin myöhä?
Mutta se ei ollut talo, se oli nuotiovalkea, jonka he olivat peittäneet lähtiessään ja jonka tuulenhenki oli sytyttänyt jälleen...
He olivat kävelleet pari tuntia ja palanneet takaisin lähtöpaikkaansa.
XI
TAIVASALLA
– Tällä kertaa heitän kaikki sikseen! sanoi Germain, polkien jalkaansa. Meidät on noiduttu, se on ihan varma, ja me emme pääse täältä pois ennenkuin selvällä päivällä. Tämä paikka mahtaa olla pirun riivaama.
– Noh, noh! älkäämme suuttuko, sanoi Marie, vaan tyytykäämme kohtaloomme. Me laitamme vielä suuremman nuotion, lapsi on niin hyvin peitettynä, ettei hänellä ole mitään vaaraa, ja me emme kuole siitä, että vietämme yhden yön ulkona. Mihin piilotitte satulan, Germain? Keskelle raudustammia, te hätäkello. Nytkös on mukava saada se takaisin!
– Pidä lasta, ota hänet, niin minä noudan hänen vuoteensa pensaikosta; en tahdo, että risut pistävät sinua käsiin.
– Se on jo tehty. Tässä on vuode, ja muutamat risun pistokset eivät ole sapeliniskuja, vastasi uljas tyttö.
Hän ryhtyi laittamaan uudelleen vuoteeseen pikku Pierreä, joka tällä kertaa oli vaipuneena niin sikeään uneen, ettei hän tiennyt mitään tästä uudesta matkasta. Germain pani niin paljon puita tuleen, että se valaisi koko metsän yltympäri; mutta pikku Marien voimat olivat lopussa, ja vaikka hän ei valittanut, niin hän ei enää jaksanut pysyä jaloillaan. Hän oli kalpea, ja hänen hampaansa löivät vastakkain vilusta ja heikkoudesta. Germain otti hänet syliinsä, lämmittääkseen häntä; levottomuus, myötätunto, vastustamattoman hellyyden tunteet valtasivat hänen sydämensä ja tukahduttivat hänen aistillisuutensa äänen. Hänen kielensä kanta irtaantui kuin ihmeen kautta, ja heittäen kaiken arastelun hän sanoi:
– Marie, minä pidän sinusta ja olen kovin suruissani siitä, että sinä et pidä minusta. Jos tahtoisit ottaa minut mieheksesi, niin ei appiukko eivätkä sukulaiset, eivät naapurit eivätkä kehoitukset saisi minua estetyksi antautumasta omaksesi. Tiedän, että tekisit lapseni onnellisiksi, että opettaisit heitä kunnioittamaan äitinsä muistoa, ja kun omatuntoni olisi rauhassa, voisin tyydyttää sydämeni kaihon. Olen aina tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan, ja nyt olen niin rakastunut, että jos pyytäisit minua noudattamaan koko elämäni sinun oikkujasi, niin vannoisin sen sinulle heti paikalla. Minä pyydän: katso, kuinka sinua rakastan, ja koeta unohtaa ikäni. Ajattele, että se on väärä luulo, kun luullaan, että kolmenkymmenen ikäinen mies on vanha. Sitäpaitsi, minä olen vain kahdeksankolmatta ikäinen. Nuori tyttö pelkää saavansa kuulla moitteita, jos ottaa miehen, joka on kymmentä tahi kahtatoista vuotta häntä vanhempi, koska se ei ole seudulla tapana; mutta olen kuullut sanottavan, että toisilla seuduin sitä ei ensinkään katsota; että päinvastoin mieluummin annetaan nuorelle naiselle tueksi järkevä mies, jonka mielenlaatu on hyvin koeteltu, kuin nuorukainen, joka saattaa heittäytyä huikentelemaan ja kelpo miehestä, joksi häntä luultiin, muuttua heittiöksi. Sitäpaitsi, ikä ei aina riipu vuosista. Se riippuu voimista ja terveydestä. Kun mies on riutunut liiasta työstä ja kurjuudesta tahi huonosta elämästä, niin hän on vanha ennenkuin on viisikolmatta täyttänyt. Minä sitävastoin... Mutta ethän sinä kuuntele minua, Marie!
– Kuuntelen kyllä, Germain, kuulen varsin hyvin puheenne, vastasi pikku Marie, mutta ajattelen sitä, mitä äitini aina on sanonut minulle: että kuudenkymmenen vanha vaimo on hyvin surkuteltavassa asemassa, kun hänen miehensä on seitsemänkymmenen tahi seitsemänkymmenen viiden ikäinen eikä enää voi tehdä työtä elättääkseen häntä. Hän käy raihnaiseksi, ja vaimon täytyy hoitaa häntä iällä, jolloin hän itse alkaisi kovin tarvita itsensä säästämistä ja lepoa. Sillä tavoin sitten lopulta joudutaan puille paljaille.
– Vanhemmat ovat oikeassa noin sanoessaan, sen myönnän, Marie, vastasi Germain; mutta uhraisivathan he lopulta koko nuoruusajan, joka on paras, jos aina vain laskisivat ennakolta, kuinka meidän käy iällä, jolloin ei kelpaa enää mihinkään ja jolloin on yhdentekevää, miten päivämme päättyvät. Mutta minun ei tarvitse pelätä kuolevani nälkään vanhoilla päivilläni. Kykenen keräämään jotakin säästöön, sillä elän vaimoni omaisten luona ja teen paljon työtä, eikä minulla ole mitään menoja. Sitäpaitsi, minä rakastan sinua niin kovin, näetkös, että se estää minua vanhenemasta. Sanotaan, että kun mies on onnellinen, niin hän säilyy, ja tunnen selvästi, että olen Bastienia nuorempi, siksi että rakastan sinua; sillä hän ei rakasta sinua, hän on liian tyhmä, liiaksi lapsi ymmärtääkseen, kuinka kaunis ja hyvä ja rakastettava sinä olet. Kas niin, Marie, älä inhoa minua; en ole häijy mies: tein Catherine-vainajani onnelliseksi; hän sanoi Jumalan edessä kuolinvuoteellaan, ettei hänellä ollut koskaan minusta ollut muuta kuin iloa, ja hän kehoitti minua menemään uusiin naimisiin. Minusta näyttää kuin hänen henkensä olisi illalla puhunut hänen lapselleen juuri tämän nukahtaessa. Etkö kuullut, mitä hän sanoi? Ja kuinka hänen pieni suunsa vavahteli ja silmät katselivat ilmaan jotakin, jota me emme voineet nähdä! Hän näki äitinsä, ole varma siitä, ja äiti se pani hänet sanomaan tahtovansa sinut hänen sijalleen.
– Germain, vastasi Marie hämmästyneenä ja miettiväisenä, te puhutte vilpittömästi, ja kaikki mitä sanotte on totta. Olen varma siitä, että tekisin hyvin rakastaessani teitä, jos se ei kovin pahoittaisi omaistenne mieltä; mutta minkäs minä sille teen? En tunne sydäntäni vetävän puoleenne. Pidän teistä kyllä, mutta vaikka ikänne ei rumenna teitä, niin se peloittaa minua. Minusta tuntuu, että olette minulle sanoisinko setä tahi kummi, että minun tulee kunnioittaa teitä, ja että tulisi hetkiä, jolloin te kohtelisitte minua pikemmin niin kuin pikkutyttöä kuin niinkuin vaimoanne ja vertaistanne. Vihdoin toverini ehkä pilkkaisivat minua, ja vaikka onkin typerää välittää siitä, niin luulenpa kuitenkin, että olisin häpeissäni ja vähän suruissani hääpäivänäni.
– Nuo ovat lapsen syitä; puhut aivan kuin lapsi, Marie!
– Niinpä niin! Lapsi minä olenkin, sanoi tyttö, ja juuri siksi pelkään liian järkevää miestä. Näettehän, että olen liian nuori teille, koskapa jo moittien sanotte, etten puhu järkevästi. Minulla ei voi olla enemmän järkeä kuin ikäni myöntää.
– Voi, hyvä Jumala, kuinka onkaan onnetonta, että olen niin kömpelö ja sanon niin huonosti, mitä ajattelen! huudahti Germain. Marie, te ette rakasta minua, siinä koko asia; te pidätte minua liian yksinkertaisena ja liian kömpelönä. Jos rakastaisitte minua vähän, niin ette näkisi niin selvästi vikojani. Mutta ette rakasta minua, se on selvä!
– No niin, se ei ole minun syyni, vastasi Marie vähän loukkaantuneena, kun Germain ei enää sinutellut; koetan parastani kuunnellessani teitä, mutta kuta enemmän koetan, sitä vähemmän voin saada päähäni, että meidän pitäisi olla mies ja vaimo.
Germain ei vastannut. Hän nojasi päänsä käsiensä väliin, ja pikku Marien oli mahdoton tietää, itkikö hän, oliko hän äkeissään vai oliko hän nukkunut. Hän oli levoton nähdessään miehen niin synkkänä, voimatta arvata, mitä hän hautoi mielessään; mutta hän ei uskaltanut enää puhua hänelle, ja kun hän oli kovin hämmästynyt siitä, mitä juuri oli tapahtunut, voidakseen jälleen nukkua, niin hän odotti päivää kärsimättömästi, hoitaen yhä tulta ja valvoen lasta, jota Germain ei näyttänyt enää muistavan. Germain ei kuitenkaan nukkunut; hän ei ajatellut kohtaloansa, ei koettanut rohkaista mieltään eikä laatinut viettelysuunnitelmia. Hän tunsi tuskaa; hänellä oli kokonainen vuori surua sydämellään. Hän olisi tahtonut olla kuolleena. Ei mikään hänestä näyttänyt ottavan onnistuakseen hänelle, ja jos hän olisi voinut itkeä, niin hän ei olisi tehnyt sitä puoliksi. Mutta hänen suruunsa oli sekaantuneena vähän suuttumusta häneen itseensä, ja hän oli tukahtumaisillaan, voimatta ja tahtomatta valittaa.
Kun oli tullut päivä ja maaseudun äänet ilmaisivat sen Germainille, niin hän nosti kasvonsa käsistään ja nousi. Hän näki, että pikku Marie ei myöskään ollut nukkunut, mutta hän ei osannut sanoa hänelle mitään osoittaakseen siitä huolestusta. Hän piilotti uudelleen kimon satulan pensaisiin, otti laukkunsa olkapäälleen ja sanoi, pitäen poikaansa kädestä kiinni:
– Nyt, Marie, me koetamme päättää matkamme. Tahdotko, että saatan sinut Ormeauxiin?
– Me lähdemme ulos metsästä yhdessä, vastasi tyttö, ja kun saamme tietää, missä olemme, menemme kukin omalle tahollemme.
Germain ei vastannut. Hän oli loukkaantunut siitä, että tyttö ei pyytänyt häntä saattajaksi Ormeauxiin saakka, eikä hän huomannut, että hän oli tehnyt tarjouksensa äänellä, joka näytti kehoittavan kieltäytymään.
Eräs halonhakkaaja, jonka he tapasivat parin sadan askeleen päässä, neuvoi heidät oikealle tielle ja sanoi heille, että heidän, kuljettuaan suuren niityn poikki, ei tarvinnut muuta kuin mennä toinen suoraan eteenpäin, toinen vasemmalle, päästäkseen eri määräpaikkoihinsa, jotka muuten olivat niin lähellä toisiaan, että Fourchen talot näkyivät selvästi Ormeauxin talosta ja päinvastoin.
Sitten, kun he olivat kiittäneet halonhakkaajaa ja sivuuttaneet hänet, tämä huusi heitä takaisin ja kysyi, eikö heiltä ollut joutunut hevonen hukkaan.
– Löysin, sanoi hän heille, kauniin harmaan tamman pihaltani, josta ehkä susi lie pakottanut sen etsimään pakopaikkaa. Koirani haukkuivat yöllä, ja päivän koittaessa näin hevosen vajassani; siellä se on vieläkin. Menkäämme sinne, ja jos sen tunnette omaksenne, niin viekää se pois.
Mainittuaan ennakolta kimon tuntomerkit ja tultuaan vakuutetuksi, että puhe oli siitä, Germain lähti liikkeelle noutamaan satulansa. Pikku Marie tarjoutui silloin viemään hänen poikansa Ormeauxiin, josta Germain tulisi noutamaan hänet, käytyään ensin esittäytymässä Fourchessa.
– Hän ei ole oikein siistissä kunnossa sellaisen yön jälkeen, kuin juuri olemme viettäneet, sanoi hän. Minä puhdistan hänen vaatteensa, pesen hänen sievän naamansa, kampaan hänet, ja kun hän on taas sievän ja pulskan näköinen, niin voitte esittää hänet uusille sukulaisillenne.
– Ja kuka sinulle sanoo, että aion mennä Fourcheen, vastasi Germain pahantuulisena. Ehkä en menekään.
– Kyllä, Germain, teidän pitää mennä sinne, te kyllä menette, vastasi tyttö.
– Sinun kai on aika kiire saada minut menemään naimisiin toisen kanssa, ollaksesi varma siitä, etten sinua enää kiusaa?
– Kas niin, Germain, älkää enää ajatelko sitä: tuo tuuma pisti päähänne yöllä, siksi että tämä harmillinen seikkailu oli häirinnyt mielenne tasapainoa. Mutta nyt teidän täytyy palata järkiinne; lupaan teille, että unohdan kaikki, mitä olette minulle sanonut, enkä koskaan hiisku siitä kellekään.
– Puhu siitä vain, jos tahdot. Minun ei ole tapana kieltää sanojani. Mitä sinulle sanoin, oli totta, vilpitöntä, enkä sitä punastu kenenkään edessä.
– Niin, mutta jos tuleva morsiamenne tietäisi, että juuri kun olitte saapumassa hänen luokseen, ajattelitte toista, niin se ei tekisi häntä suosiolliseksi teitä kohtaan. Niinpä tarkatkaa siis, mitä nyt tulette puhumaan; älkää katselko minua ihmisten nähden noin, aivan omituisen näköisenä. Ajatelkaa isä Mauricea, joka odottaa teiltä kuuliaisuutta ja olisi aikalailla vihoissaan minulle, jos viekoittelisin teidät tekemästä niin kuin hän tahtoo. Hyvästi, Germain; otan mukaan pikku Pierren pakottaakseni teidät menemään Fourcheen. Pidän hänet panttina teiltä.
– Tahdot siis mennä hänen mukaansa? sanoi peltomies pojalleen, nähdessään tämän takertuvan pikku Marien käsiin ja seuraavan häntä päättäväisesti.
– Niin, isä, vastasi lapsi, joka oli kuunnellut ja omalla tavallaan ymmärtänyt, mitä oli sanottu avomielisesti hänen kuultensa. Minä menen Marie-kultani kanssa: sinä tulet noutamaan minut, kun olet saanut valmiiksi naimisiinmenosi; mutta minä tahdon, että Marie jää minun pikku äidikseni.
– Siinä nyt näet, että hän sen tahtoo! sanoi Germain tytölle. Kuulehan, pikku Pierre, minä kyllä haluan, että hän olisi äitisi ja olisi aina kanssasi; mutta hän ei sitä tahdo. Koeta saada hänet lupaamaan sinulle, minkä hän minulta kieltää.
– Ole vain huoletta, isä, minä kyllä panen hänet myöntymään: pikku Marie tekee aina niinkuin minä tahdon.
Hän lähti menemään tytön mukana. Germain jäi yksin, surullisempana, neuvottomampana kuin koskaan.
XII
KYLÄN KAUNOTAR
Mutta saatuaan jälleen järjestetyksi matkalla epäkuntoon joutuneen pukunsa ja korjattuaan hevosensa valjaat, noustuaan kimon selkään ja otettuaan selville Fourcheen vievän tien, hän ajatteli, ettei enää käynyt peräytyminen, vaan että täytyi unohtaa tämä mielenliikutusten yö niinkuin vaarallinen uni.
Hän tapasi ukko Léonardin valkean talonsa kynnyksen ääressä istumassa kauniilla, heleänvihreäksi maalatulla puupenkillä. Siinä oli kuusi pengermäksi järjestettyä kiviporrasta, mikä osoitti, että rakennuksen alla oli kellari. Puutarhan ja hamppumaan muuri oli kalkkilaastilla rapattu. Se oli kaunis asumus; sitä olisi helposti voinut luulla herrastaloksi.
Tuleva appiukko astui Germainia vastaan, ja tiedusteltuaan häneltä viiden minuutin ajan koko hänen perheensä kuulumisia, hän lisäsi tuon vakiintuneen lauseen, jota on tapana käyttää kohteliaasti kysyttäessä paikkakunnalle tulleilta vierailta heidän matkansa tarkoitusta: Olette siis lähtenyt kävelemään näille seuduille?
– Olen tullut tervehtimään teitä, vastasi peltomies, ja tuomaan teille tässä vähän metsänriistaa lahjaksi apeltani sekä samalla sanomaan teille, myöskin hänen puolestaan, että kai tietänette, missä tarkoituksessa tulen luoksenne.
– Aha, vai niin! sanoi ukko Léonard nauraen ja taputtaen pyylevää vatsaansa, näen, kuulen, ymmärrän! Ja iskien silmää hän lisäsi: Te ette ole ainoa tervehdyksille tulija, nuori mies. Niitä on jo kolme talossa odottamassa niinkuin tekin. Minä en käske ketään pois enkä osaisi sanoa kenestäkään, että hänellä on tahi ei ole toiveita, sillä ne ovat kaikki hyviä tarjokkaita. Ukko Mauricen vuoksi ja katsoen asumienne maitten laatuun näkisin kuitenkin mieluummin, että te hänet saisitte. Mutta tyttäreni on täysi-ikäinen ja omaisuutensa haltija; hän tekee siis niinkuin itse tahtoo. Astukaa sisään, esittäkää itsenne; toivon, että teidän numeronne voittaa.
– Anteeksi, vastasi Germain, kovin hämmästyneenä siitä, että oli joukon jatkona siinä, missä oli odottanut olevansa yksin. En tiennyt, että tyttärellänne jo oli kosijoita, enkä ole tullut kilpailemaan hänestä toisten kanssa.
– Jos luulitte, vastasi ukko Léonard yhtä hyväntuulisena, että tyttäreni oli puutteessa siksi, että teitä ei kuulunut tulevaksi, niin erehdyitte suuresti, poikaseni. Catherinessa kyllä on vetovoimaa kosijoihin, eikä hänen tarvitse muuta kuin valita joukosta. Mutta astukaa sisään, sanon minä, älkääkä nolostuko! Hän on nainen, josta kannattaa kilpailla.
Ja työntäen Germainia olkapäistä hän sisään astuessaan karkean iloisesti huudahti: Catherine, hoi! Tästä saat yhden lisää!
Tämä hilpeä, mutta epähieno tapa esittää hänet leskelle, vieläpä toisten kosijain läsnäollessa, sai peltomiehen kokonaan hämilleen ja huonolle tuulelle. Hän tunsi itsensä noloksi ja seisoi jonkun hetken uskaltamatta kohottaa katsettaan kaunottareen ja hänen hoviväkeensä.
Leski Guérin oli soreavartinen ja jokseenkin nuorekas. Mutta hänen kasvojensa ilme ja hänen pukunsa olivat alun alkaen Germainille vastenmieliset. Hän oli kainostelemattoman ja itseensä tyytyväisen näköinen, ja hänen kolminkertaisella pitsirivillä koristettu hilkkansa, hänen silkki-esiliinansa ja hänen hieno mustapitsinen kaulahuivinsa eivät oikein olleet sopusoinnussa sen käsityksen kanssa, jonka hän oli muodostanut itselleen vakavasta ja turhamaisuutta karttavasta leskestä. Tämä ylen hieno puku ja tämä ujostelematon esiintyminen saivat hänet pitämään naista vanhana ja rumana, vaikkei hän ollut kumpaakaan. Hän ajatteli, että niin siro asu ja niin iloiset elkeet sopisivat pikku Marien iälle ja hienolle älykkäisyydelle, mutta että tämä leski laski kömpelöä ja uskallettua pilaa eikä osannut pitää aistikkaasti kauniita tamineitaan.
Hänen kolme kosijaansa istuivat pöydän ääressä, joka oli täynnä viinejä ja ruokia; niitä pidettiin siinä heitä varten yhtä mittaa koko sunnuntai-aamupäivä; sillä ukko Léonard näytteli kernaasti rikkauttaan, eikä leskelläkään ollut mitään sitä vastaan, että sai levitellä näkyviin kauniin pöytäkalustonsa ja pitää tarjona ruokaa niinkuin pohatan rouva. Germain, vaikka hän olikin yksinkertainen ja luottavainen, tarkkasi kuitenkin asioita jokseenkin teräväkatseisesi, ja ensi kertaa elämässään hän pysyi estelevällä kannalla maljoja maisteltaessa. Ukko Léonard oli pakottanut hänet istuutumaan kilpailijainsa seuraan ja asettuen itse häntä vastapäätä kestitsi häntä miten parhaiten taisi ja omisti huomionsa erityisellä mielihalulla hänelle. Metsänriistalahja oli, huolimatta lovesta, jonka Germain oli siihen tehnyt omia tarpeitaan varten, vielä riittävän runsas tekemään vaikutuksensa. Leski näytti panevan siihen arvoa, ja kosijat loivat siihen halveksivan silmäyksen.
Germainista tuntui tukalalta olo tässä seurassa, eikä ruoka häntä oikein maittanut. Ukko Léonard laski hänestä senvuoksi pilaa: – Tepä olette kovin alla päin, sanoi hän hänelle, ettekä muista lasianne. Älkää antako rakkauden viedä itseltänne ruokahalua, sillä tyhjävatsainen naisten armastelija ei osaa keksiä sieviä sanoja, niinkuin se, joka on selvittänyt ajatuksensa pienellä viinitilkkasella. Germainia loukkasi, että hänen jo luultiin rakastuneen, ja lesken teeskentelevä kasvojen ilme, tämä kun hymyillen loi silmänsä maahan, niinkuin olisi ollut varma asiastaan, nostatti hänessä halun panna vastalause luullun antaumisensa johdosta; mutta hän pelkäsi näyttävänsä epäkohteliaalta, hymyili ja malttoi mielensä.
Lesken kosiskelijat näyttivät hänestä kaikki kolme moukilta. Kai he mahtoivat olla hyvin rikkaita, koska hän suvaitsi heidän kosintansa. Yksi oli yli neljänkymmenen vanha ja melkein yhtä paksu kuin ukko Léonard; toinen oli silmäpuoli ja joi niin, että oli aivan tylsistyneenä; kolmas oli nuori ja jokseenkin pulska poika; mutta hän tahtoi olla sukkelapuheinen ja lasketteli sellaisia typeryyksiä, että sääliksi kävi. Leski kuitenkin nauroi niille, kuin jos olisi ihaillut kaikkia noita mitättömyyksiä, ja siinä hän ei osoittanut hyvää aistia. Germain luuli hänen pitävän tästä nuoresta miehestä, mutta pian hän huomasi, että häntä itseään aivan erikoisella tavalla rohkaistiin ja toivottiin, että hän esiintyisi vähemmin pidättyvästi. Tämä antoi hänelle aihetta tuntemaan ja osoittamaan vielä suurempaa kylmäkiskoisuutta ja arvokkuutta.
Messun aika tuli, ja kaikki nousivat pöydästä mennäkseen yhdessä kirkkoon. Täytyi mennä Mersiin asti, parin kilometrin päähän, ja Germain oli niin väsynyt, että olisi kovin toivonut saavansa aikaa ensin vähän nukahtaa; mutta hänen ei ollut tapana jäädä pois messusta, ja hän lähti liikkeelle muitten mukana.
Tiet olivat täynnä väkeä ja leski astuskeli ylpeän näköisenä kolmen kosijansa saattamana, milloin toisen, milloin toisen käsikynkässä, pöyhistellen ja pystyssä päin. Hänen olisi kovin tehnyt mieli saada näytellä neljättäkin ohikulkijoille; mutta Germainin mielestä oli niin naurettavaa antaa naisen kuljettaa itseään noin joukossa kaikkien nähden, että hän pysytteli sopivan matkan päässä, haastellen ukko Léonardin kanssa ja osaten kylliksi suunnata hänen ajatuksensa ja mielenkiintonsa muualle, jotta he eivät näyttäneet kuuluvan koko tuohon sakkiin.
XIII
ISÄNTÄ
Kun he saapuivat kylään, pysähtyi leski odottamaan heitä. Hän tahtoi kaikin mokomin marssia sisään kaikkine väkineen; mutta Germain ei suonut hänelle sitä tyydytystä, vaan erosi ukko Léonardista, puhutteli useita tuttuja henkilöitä ja astui kirkkoon toisesta ovesta. Leski oli siitä harmissaan.
Kirkonmenojen jälkeen hän näytteli itseään voitonriemuisena nurmikentällä, missä tanssittiin, ja aloitti tanssin kolmen ihailijansa kanssa vuoron perään. Germain katseli häntä, ja hänen mielestään hän tanssi hyvin, mutta teeskentelevästi.
– Noh! sanoi ukko Léonard hänelle, lyöden häntä olkapäälle, ettekö viekään tytärtäni tanssiin? Te olettekin kovin arka!
– En tanssi enää, siitä pitäen kun menetin vaimoni, vastasi peltomies.
– No mutta, koska kerran etsitte toista, niin suru on lopussa sydämestä niinkuin vaatetuksestakin.
– Se ei ole mikään syy, isä Léonard; sitäpaitsi katson itseäni liian vanhaksi; en enää pidä tanssista.
– Kuulkaahan, jatkoi Léonard vetäen hänet yksinäiseen paikkaan, te panitte pahaksenne tullessanne talooni, kun näitte linnoituksen jo piirittäjäin saartamana, ja huomaan, että olette hyvin arka arvostanne; mutta tämä ei ole järkevää, poikaseni. Tyttäreni on tottunut olemaan liehittelyn esineenä, varsinkin näinä parina vuonna sen jälkeen kun hänen suruaikansa päättyi, eikä ole hänen asiansa tulla teitä houkuttelemaan.
– Onko tyttärenne jo kaksi vuotta ollut kosittavana, tekemättä vielä päätöstänsä? sanoi Germain.
– Hän ei tahdo pitää kiirettä, ja oikeassa hän siinä onkin. Vaikka hän on vilkkaan näköinen eikä ehkä teistä tunnu paljon ajattelevan, niin hän on sangen järkevä nainen, joka varsin hyvin tietää, mitä tekee.
– Minusta ei näytä siltä, sanoi Germain avomielisesti; hänellähän on kolme armastelijaa seurassaan, ja jos hän tietäisi, mitä tahtoo, niin hän pitäisi ainakin kahta heistä liikana ja pyytäisi heitä pysymään kotona.
– Miksi niin? Te ette ollenkaan ymmärrä asiaa, Germain. Hän ei huoli tuosta vanhasta, eikä silmäpuolesta, eikä nuoresta, siitä olen jokseenkin varma; mutta jos hän käskisi heidät luotaan, niin luultaisiin hänen tahtovan pysyä leskenä, eikä tulisikaan toisia.
– Niinpä niin! Nämä ovat kylttinä!
– Niinkuin sanotte. Mitäpä pahaa siinä on, jos se soveltuu heille.
– Mikä mistäkin pitää, sanoi Germain.
– Huomaan, että te ette siitä pitäisi. Mutta älkäähän huoliko, voidaanhan asiasta sopia, edellyttämällä, että te miellytätte parhaiten: voitaisiinhan päästää teidät näitten toisten sijalle.
– Niin, edellyttämällä! Ja kauaksiko aikaa pitäisi jäädä tänne sitä vainuskelemaan, ennenkuin sen saisi tietää?
– Se riippuu teistä itsestänne, luulen ma, siitä, osaatteko puhua ja saada vakuutetuksi. Tähän saakka tyttäreni on varsin hyvin ymmärtänyt, että paras aika hänen elämäänsä olisi se, jonka hän viettäisi antamalla liehitellä itseänsä, eikä hän pidä kiirettä joutumaan yhden miehen palvelijattareksi, kun hän kerran voi olla useampien käskijättärenä. Siispä, niin kauan kuin leikki häntä miellyttää, hän voi sillä huvitella; mutta jos te miellytätte enemmän kuin leikki, niin leikki saa lakata. Teidän pitää vain olla hellittämätön. Tulkaa yhä uudelleen joka sunnuntai, tanssikaa hänen kanssaan, näyttäkää, että tahdotte olla mukana kilpailemassa, ja jos teidät huomataan muita rakastettavammaksi ja hienostuneemmaksi, niin se kyllä jonakin päivänä teille sanotaan.
– Anteeksi, isä Léonard, tyttärellänne on oikeus menetellä mielensä mukaan, ja minulla ei ole oikeutta moittia häntä. Hänenä minä menettelisin toisin; olisin avomielisempi enkä antaisi miesten kuluttaa aikaansa hukkaan, kun varmaan on parempaa tekemistä kuin liehua naisen ympärillä, joka välittää heistä viis. Mutta tietysti, jos se häntä huvittaa ja tekee hänet onnelliseksi, niin asia ei liikuta minua. Minun vain täytyy sanoa teille eräs seikka, jonka ilmoittamiseen minun kaiken aamua on ollut vähän vaikea saada tilaisuutta, te kun alussa erehdyitte minun tarkoituksiini nähden ettekä antanut minulle aikaa vastata teille, jotenka nyt olette väärässä luulossa. Tietäkää siis, että en ole tullut tänne pyytämään tytärtänne vaimokseni, vaan ostamaan teiltä parin härkiä, jotka aiotte viedä ensi viikolla markkinoille ja joita appeni luulee itselleen sopiviksi:
– Ymmärrän, Germain, vastasi Léonard hyvin tyynesti; olette muuttanut mieltä nähdessänne tyttäreni ihailijoineen. Niinkuin tahdotte. Mikä toisia miellyttää, näyttää toisia tympäisevän, ja teillä on oikeus peräytyä, koskapa ette vielä ole puhunutkaan. Jos täydellä todella tahdotte ostaa härkäni, niin tulkaa katsomaan niitä laitumelle; saamme haastella asiasta ja teemmepä tämän kaupan tahi emme, niin tulette syömään päivällistä kanssamme, ennenkuin palaatte täältä.
– En tahdo häiritä teitä, jatkoi Germain, teillä ehkä on täällä asioita; minusta käy vähän ikäväksi katsella tanssia ja olla aivan toimetonna. Lähden katsomaan elukoitanne ja tulen piakkoin kotiinne tapaamaan teitä.
Ja sitten Germain hiipi tiehensä ja lähti menemään niityille päin, mistä Léonard todella oli kaukaa näyttänyt hänelle osan karjaansa. Oli totta, että ukko Mauricen oli ostettava elukoita, ja Germain ajatteli saavansa helpommin anteeksi, että oli omapäisesti palannut matkaltansa tyhjin toimin, jos toisi mukanaan kohtuhinnasta parin kauniita härkiä.
Hän käveli nopeasti ja oli pian vain lyhyen matkan päässä Ormeauxista. Hän tunsi silloin tarvetta mennä tervehtimään poikaansa ja myöskin saada jälleen nähdä pikku Marien, vaikka hän olikin menettänyt sen toivon ja karkoittanut mielestään sen ajatuksen, että tämä tahtoisi tehdä hänet onnelliseksi. Kaikki, mitä hän äsken oli nähnyt ja kuullut, tuo keimaileva ja turhamielinen nainen, tuo samalla kertaa ovela ja matalajärkinen isä, joka kehoitteli tytärtään ylpeisiin ja vilpillisiin tapoihin, tuo kaupunkilais-ylellisyys, joka näytti hänestä loukkaavan maaseutuelämän arvokkuutta, tuo ajan hukkaaminen joutaviin ja typeriin puheisiin, tuo hänen omastaan niin eroava koti ja ennen kaikkea se peräti tukala olo, jota maalainen tuntee poiketessaan työteliäistä tavoistaan, kaikki se harmi ja hämmästys, mikä hänessä muutamana lähituntina oli vallinnut, nostatti hänessä halun päästä jälleen lapsensa ja pikku naapurinsa pariin. Vaikkei hän olisikaan ollut rakastunut tähän viimemainittuun, niin hän olisi kuitenkin etsinyt hänen seuraansa haihduttaakseen ikävät muistonsa ja palauttaakseen mielensä taas tavalliseen tilaansa.
Mutta turhaan hän katseli ympärillään olevilta niityiltä; hän ei niiltä löytänyt pikku Marieta eikä pikku Pierreä; oli kuitenkin se aika, jolloin paimenet ovat liikkeellä. Eräällä kesannolla oli suuri lammaslauma; hän kysyi sitä paimentavalta nuorelta pojalta, olivatko ne Ormeauxin talon lampaita.
– Ovat, sanoi lapsi.
– Oletko sinä niiden paimen? Paimentavatko tällä paikkakunnalla pojat talojen lampaita?
– Eivät. Minä paimennan näitä tänään sentähden, että paimentyttö lähti pois; hän oli sairas.
– Mutta eikös teillä ole uusi paimentyttö, tänä aamuna tullut?
– On, onpa kyllä, mutta hän on jo lähtenytkin.
– Mitä, lähtenytkö? Eikös hänellä ollut lapsi mukanaan?
– Oli kyllä: pikku poika, joka itki. He lähtivät molemmat parin tunnin kuluttua.
– Lähtivät, minne?
– Sinne kai, mistä tulivatkin. En kysynyt sitä heiltä.
– Mutta miksi he sitten lähtivät pois, kysyi Germain yhä levottomampana.
– En minä vain sitä tiedä.
– Eikö lie sovittu palkasta? Pitihän sen kuitenkin olla ennakolta sovittu asia.
– Siitä en osaa sanoa teille mitään. Näin heidän tulevan ja menevän pois, siinä kaikki.
Germain meni taloon ja kuulusteli talonväkeä. Ei kukaan voinut selittää hänelle asiaa; mutta varmaa oli, että tyttö, puheltuaan isännän kanssa, oli lähtenyt pois, mitään sanomatta, vieden mukaansa lapsen, joka itki.
– Onko poikaani kohdeltu pahoin? huudahti Germain, jonka silmät iskivät tulta.
– Oliko se siis teidän poikanne? Mitenkäs hän oli tuon tyttösen seurassa? Mistä te sitten olette, ja mikä on nimenne?
Nähdessään, että maan tavan mukaan aiottiin vastata hänen kysymyksiinsä toisilla kysymyksillä, Germain polki kärsimättömänä jalkaansa ja pyysi saada puhutella isäntää.
Isäntä ei ollut siellä: hänen ei ollut tapana jäädä koko päiväksi, kun hän tuli taloon. Hän oli noussut ratsaille ja lähtenyt jollekin toiselle talolleen, ei tiedetty mille.
– Mutta hyväinen aika, sanoi Germain, yhä kiivaammin levottomuuden valtaamana, ettekö voi sanoa syytä tuon tytön lähtöön?
Arentimies ja hänen vaimonsa hymyilivät omituisesti toisilleen. Sitten edellinen vastasi, ettei hän tiennyt asiasta mitään, että se ei koskenut häntä. Germainin ei onnistunut saada tietää muuta kuin että tyttö ja lapsi olivat menneet Fourcheen päin. Hän riensi Fourcheen: leski ja hänen ihailijansa eivät olleet palanneet enempää kuin ukko Leonardkaan. Palvelijatar sanoi hänelle, että eräs tyttö ja eräs lapsi olivat käyneet häntä kysymässä, mutta että hän, kun ei heitä tuntenut, ei ollut tahtonut ottaa heitä vastaan, vaan oli neuvonut heitä menemään Mersiin.
– Ja miksi ette tahtonut ottaa heitä vastaan? sanoi Germain pahastuen. Kylläpä täällä päin ollaan kovin epäluuloisia, kun ei avata ovea lähimmäiselleen.
– Kyllä maar rikkaassa talossa niinkuin tässä, vastasi palvelijatar, vain on syytä pitää hyvin varansa! Minä olen vastuunalainen kaikesta, kun isäntäväki on poissa, enkä minä voi avata kelle tahansa tulijalle.
– Se on ruma tapa, sanoi Germain, ja olisin ennemmin köyhä kuin eläisin niin pelon alaisena. Hyvästi, tyttö! Pois lähden ilkeältä seudultanne!
Hän tiedusteli lähitaloista. Paimentyttö ja lapsi oli nähty. Kun poika oli lähtenyt Belairista äkkiarvaamatta, arkivaatteissaan, pusero vähän revenneenä ja pikku karitsannahkansa yllään, ja pikku Mariekin oli syystä kyllä aina sangen halvasti puettuna, niin heitä oli luultu kerjäläisiksi. Heille oli tarjottu leipää; tyttö oli ottanut sitä vastaan palasen lapselle, jonka oli nälkä, sitten hän oli lähtenyt hyvin nopeasti hänen kanssaan ja mennyt metsiin.
Germain mietti hetkisen, sitten hän kysyi, eikö Ormeauxin isäntä ollut käynyt Fourchessa.
– Oli, vastattiin hänelle; hän ratsasti ohi vähän aikaa sen jälkeen kun tyttö oli mennyt.
– Ajoiko hän tyttöä takaa?
– Aha! Te kai siis tunnette hänet, sanoi nauraen kylän ravintoloitsija, jota Germain puhutteli. Kyllä, varmaankin; hän on pirunmoinen pukari juoksentelemaan tyttöjen perässä. Mutta enpä usko, että hän on saanut kiinni tuon; vaikka kukapa tietää, jos hän olisi nähnyt hänet...
– Riittää! Kiitoksia! Germain pikemmin lensi kuin juoksi Leonardin talliin. Hän heitti satulan kimon selkään, hyppäsi siihen ja lähti ajamaan täyttä laukkaa Chantelouben metsiä kohti.
Hänen sydämensä jyskytti levottomuudesta ja vihasta, hiki valui hänen otsaltaan. Hän kannusti verille kimon kyljet, ja tätä, kun se huomasi olevansa omaan talliinsa vievällä tiellä, ei kuitenkaan tarvinnut houkutella juoksemaan.
XIV
VANHA EUKKO
Germain oli pian jälleen sillä paikalla, missä oli viettänyt yön lammen rannalla. Nuotio savusi vielä; eräs vanha eukko oli poimiskelemassa loppuja risuista, jotka pikku Marie oli sinne kasannut. Germain pysähtyi kyselemään häneltä. Hän oli kuuro ja vastasi, kuullen väärin hänen kysymyksensä:
– Kyllä, poikani, tämä on Hiidenlampi. Se on paha paikka, eikä pidä lähestyä sitä heittämättä kolme kiveä siihen vasemmalla kädellä ja tekemättä samalla ristinmerkkiä oikealla: se ajaa pahat haltiat. Muutoin tapahtuu onnettomuuksia niille, jotka ovat sen kiertäneet.
– En puhu teille siitä, sanoi Germain lähestyen häntä ja huutaen täyttä kurkkua: Ettekö ole nähnyt ketään tyttöä ja lasta kulkevan ohitsenne täällä metsässä?
– Kyllä, sanoi eukko, siihen on hukkunut eräs pieni lapsi.
Germainia pöyristytti kiireestä kantapäähän asti; mutta onneksi eukko lisäsi:
– Siitä on hyvin pitkä aika; sen onnettomuuden muistoksi oli siihen pystytetty kaunis risti; mutta eräänä oikein myrskyisenä yönä pahat haltiat paiskasivat sen veteen. Sen päätä vielä vähän näkyy. Jos joku onneton jäisi tähän yöksi, niin hän voisi olla aivan varma siitä, ettei hän ikinä pääsisi täältä pois ennen päivää. Hän voisi kulkea vaikka sata penikulmaa metsissä ja tulisi aina takaisin samalle paikalle.
Peltomiehen mielikuvitukseen vaikutti vastoin hänen tahtoaankin se, mitä hän kuuli, ja sen onnettomuuden ajatus, jonka piti tulla lopullisesti osoittamaan oikeiksi eukon väitteet, valtasi hänen mielensä siihen määrään, että hän tunsi koko ruumiinsa olevan kylmänä. Voimatta toivoa saavansa muita tietoja, hän nousi taas ratsaille ja alkoi jälleen samoilla läpi metsän, huutaen kaikin voimin Pierreä ja vihellellen, paukutellen piiskaansa, taitellen oksia, pannakseen metsän kaikumaan kulkiessaan pitämästänsä melusta, kuunnellen sitten, vastasiko mikään ääni hänelle; mutta hän ei kuullut muuta kuin metsässä siellä täällä liikkuvien lehmäin kellojen kalketta ja tammenterhoista riitelevien sikojen villiä kirkumista. Vihdoin Germain kuuli takaansa hänen jälkiään myöten juoksevan hevosen kavioiden kopsetta, ja keski-ikäinen mies, tummaverinen, roteva, puoliksi herrasmaisesti puettu, huusi hänelle, että hän pysähtyisi. Germain ei ollut koskaan nähnyt Ormeauxin isäntää; mutta raivon herättämä vaisto sai hänet heti päättämään, että se oli hän. Hän kääntyi ympäri ja katsellen häntä halveksivasti kiireestä kantapäähän odotti, mitä miehellä oli hänelle sanottavaa.
– Ettekö ole nähnyt viiden-, kuudentoista vuotiaan tytön kulkevan tästä ohi yhdessä pienen pojan kanssa? sanoi isäntä tekeytyen välinpitämättömän näköiseksi, vaikka hän silminnähtävästi oli levoton.
– Ja mitä te hänestä tahdotte? vastasi Germain koettamatta peitellä suuttumustaan.
– Voisin sanoa teille, ettei se kuulu teihin, veliseni! Mutta kun minulla ei ole mitään syytä salata sitä, niin sanon teille, että hän on paimentyttö, jonka olin palkannut täksi vuodeksi, tuntematta häntä... Kun näin hänen tulevan, niin hän näytti minusta liian nuorelta ja heikolta talon työhön. Annoin hänelle eron, mutta tahdoin maksaa hänelle hänen pienen matkansa kulut, ja hän lähti pois suuttuneena, sillaikaa kun olin käännähtänyt vähän toisaalle päin... Hän piti niin kovaa kiirettä, että unohti osan tavaroistaankin ja kukkaronsa, joka varmaankaan ei sisällä paljoa; muutaman soun luultavasti!... Mutta oli miten oli, kun minun piti kulkea tämän kautta, niin arvelin tapaavani hänet ja aioin antaa hänelle, minkä hän on unohtanut ja minkä olen hänelle velkaa.
Germain oli liiaksi lähimmäisestään hyvää ajatteleva mies, jottei hän olisi menettänyt varmuuttaan kuullessaan tämän jutun, joka, joskaan ei ollut kovin todennäköinen, ainakin oli mahdollinen. Hän loi läpitunkevan katseen isäntään, joka kesti tämän tutkistelun hyvin häikäilemättömän tahi viattoman näköisenä.
– Tahdonpa saada tästä selvän, ajatteli Germain, ja pidättäen suuttumustaan hän sanoi:
– Hän on meidän puolen tyttöjä; minä tunnen hänet; hän lienee kyllä täälläpäin... Menkäämme yhdessä eteenpäin... Kai me hänet löydämme.
– Aivan oikein, sanoi isäntä. Menkäämme eteenpäin... mutta jos emme tapaa häntä ajotien päähän mennessä, niin heitän kaikki sikseen... sillä minun täytyy poiketa Ardentesiin päin.
– Oho! ajatteli peltomies, minäpä en sinua päästä kynsistäni, vaikka saisin kierrellä kanssasi vuorokauden Hiidenlammen ympäri!
– Malttakaahan! sanoi Germain yhtäkkiä, tarkastellen erästä väriherne-pensasta, joka liikkui omituisella tavalla, hoi! hoi! pikku Pierre! sinäkö siellä olet, lapseni?
Tuntien isänsä äänen, lapsi tuli esiin väriherneistä, hypellen kuin metsäkauris, mutta nähdessään hänet isännän seurassa pysähtyi ja jäi seisomaan epävarmana.
– Tule, Pierre, tule; minä täällä olen! huudahti peltomies, rientäen hänen jälkeensä ja hypäten hevosensa selästä ottaakseen hänet syliinsä, ja missä on pikku Marie?
– Tuolla hän on piilossa, sillä hän pelkää tuota ilkeätä mustaa miestä, ja minä myöskin.
– Kah! olehan huoletta; minä olen paikalla... Marie, Marie! Minähän täällä olen!
Marie ryömi esiin ja nähtyään Germainin, jota isäntä seurasi, riensi heti hänen syliinsä; ja syleillen häntä niinkuin tytär isäänsä tyttö sanoi hänelle:
– Ah! te uljas Germain, te puolustatte minua; en pelkää teidän seurassanne.
Germainia pöyristytti. Hän katseli Marieta; tämä oli kalpea, risut, joissa hän oli juoksennellut, etsien tiheikköä, kuin metsästäjien ahdistama naarashirvi, olivat repineet hänen vaatteensa. Mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt häpeää eikä epätoivoa.
– Isäntäsi tahtoo puhua kanssasi, sanoi Germain tarkaten yhä hänen kasvojaan.
– Isäntäni? sanoi tyttö ylpeästi; tuo mies ei ole eikä koskaan tule olemaan minun isäntäni!... Te, Germain, olette minun isäntäni. Tahdon, että viette minut mukananne takaisin... Palvelen teitä ilmaiseksi!
Isäntä oli tullut lähemmäksi, tekeytyen vähän kärsimättömäksi.
– Hoi! tyttönen, sanoi hän, olette unohtanut meille jotakin, ja minä tuon sen teille takaisin.
– En suinkaan, herra, vastasi pikku Marie, en ole unohtanut mitään, eikä minulla ole mitään teiltä pyydettävää.
– Tulkaahan vähän tänne puheilleni, jatkoi isäntä, minulla on jotakin teille sanottavaa... Kas niin! Älkää pelätkö!... Pari sanaa vain...
– Voitte sanoa ne ääneen... Minulla ei ole salaisuuksia kanssanne.
– Tulkaa ainakin ottamaan rahanne,
– Rahani? Ette ole minulle mitään velkaa, Jumalan kiitos!
– Sitä kyllä aavistin, sanoi Germain puoliääneen; mutta yhdentekevää, Marie... kuule, mitä hänellä on sinulle sanottavaa... sillä minäpä olen utelias tietämään sen. Sanot sen minulle sitten, minulla on omat syyni siihen. Mene hänen hevosensa viereen... minä kyllä pidän sinua silmällä.
Marie astui muutaman askeleen isäntää kohti, joka sanoi hänelle, kumartuen satulansa nupin yli ja hiljentäen äänensä:
– Tyttöseni, kas tässä on sinulle kaunis kultaraha! Et saa sanoa mitään, ymmärrätkö? Minä sanon, että huomasin sinut liian heikoksi taloni töihin... Ja sitten ei puhuta siitä enää... Lähipäivinä kuljen taas asuntosi ohitse, ja jos et silloin ole mitään sanonut, niin annan sinulle vielä jotakin... Ja sitten, jos olet myöntyväisempi, niin tarvitsee sinun vain ilmoittaa se: otan sinut takaisin luokseni tahi tulen puhelemaan kanssasi hämärissä niityille... Mitä soisit tuovani sinulle lahjaksi?
– Kas tässä, herra, lahja, jonka minä annan teille! vastasi pikku Marie ääneen, heittäen hänelle hänen kultarahansa vasten naamaa, vieläpä jokseenkin rajusti. Kiitän teitä kauniisti ja pyydän teitä ilmoittamaan minulle, kun taas tulette käymään meillä päin: kaikki kyläni pojat tulevat teitä vastaanottamaan, sillä meillä pidetään kovin herroista, jotka tahtovat petkuttaa tyttöparkoja. Saatte sen nähdä, kyllä teitä odotetaan!
– Sinä olet valehtelija ja typerys! sanoi isäntä vimmoissaan, nostaen keppinsä uhkaavan näköisenä. Tahtoisit uskotella olemattomia; mutta et saa kiskotuksi minulta rahaa, kyllä sinun tapaisesi tunnetaan!
Marie oli säikähtäen vetäytynyt takaperin; mutta Germain oli rientänyt tarttumaan isännän hevosen ohjaksiin ja ravistaen niitä voimakkaasti sanoi:
– Nyt se on kuultu, ja näemme kyllin selvästi, mistä on kysymys... Astuppa alas, mies hoi, astu alas! Ja puhelkaamme, me kaksi!
Isäntä ei ollut halukas lähtemään leikkiin: hän kannusti hevostaan päästäkseen irti ja tahtoi lyödä kepillään peltomiehen käsiä, saadakseen hänet hellittämään otteensa; mutta Germain väisti iskun ja tarttuen hänen sääreensä kiskaisi hänet satulasta, niin että hän putosi nurmikolle, ja siinä Germain löi hänet maahan, vaikka isäntä oli päässyt jälleen jaloilleen ja puolustautui voimakkaasti. Saatuaan hänet allensa, Germain sanoi hänelle: – Sinä katala mies! Voisin pehmittää sinut pahanpäiväiseksi, jos tahtoisin! Mutta en kernaasti tee pahaa, ja sitäpaitsi, ei mikään kuritus parantaisi sinun omaatuntoasi... Mutta sinä et hievahda täältä mihinkään, ennenkuin olet pyytänyt anteeksi, polvillasi, tältä tytöltä.
Isäntä, joka tunsi tällaiset asiat, koetti kääntää kaikki leikiksi. Hän väitti, ettei hänen rikoksensa ollut niin vakavaa laatua, koskapa se oli vain sanoissa, ja sanoi kyllä tahtovansa pyytää anteeksi sillä ehdolla, että saisi suudella tyttöä, että mentäisiin lähimpään kapakkaan juomaan tuopillinen viiniä ja erottaisiin hyvinä ystävinä.
– Minä inhoan sinua! vastasi Germain hänelle, painaen hänen kasvonsa maata vastaan, ja minun täytyy pian päästä näkemästä sinun häijyä naamaasi. Kas niin! punastu, jos voit, ja muista kulkea kiertäen, kaartaen, kun tulet käymään meillä päin.
Hän otti maasta isännän raudustammisen kepin, taittoi sen polveaan vastaan, näyttääkseen hänelle käsivoimansa, ja heitti halveksien sen palaset kauas pois.
Sitten, taluttaen toisella kädellään poikaansa, toisella pikku Marieta, hän poistui vihasta vavisten.
XV
KOTIINTULO
Neljännestunnin kuluttua he olivat kulkeneet kanervakankaitten poikki. Kimo ravasi nyt valtamaantielle ja hirnui jokaiselle tutulle esineelle. Pikku Pierre kertoi isälleen, mitä oli voinut ymmärtää siitä, mitä oli tapahtunut.
– Kun olimme saapuneet perille, sanoi hän, niin se mies tuli puhumaan minun Marielleni lammasläävään, jonne heti olimme menneet katsomaan kauniita lampaita. Minä olin kiivennyt seimeen leikkimään, ja se mies ei nähnyt minua. Niinpä hän sitten tervehti Marietani ja suuteli häntä.
– Annoitko suudella itseäsi, Marie? sanoi Germain, vihasta vavisten.
– Luulin, että se oli kohteliaisuutta, paikkakunnan tapa vastatulleita kohtaan, samoin kuin teillä isoäiti suutelee tyttöjä, jotka tulevat hänen palvelukseensa, osoittaakseen heille ottavansa heidät ikäänkuin lapsikseen ja tulevansa olemaan heille äidin sijalla.
– Niin, ja sitten, jatkoi pikku Pierre, ylpeänä saadessaan kertoa seikkailusta, se mies sanoi sinulle jotakin rumaa, jotakin, jotakin, jota sinä kielsit minua koskaan toistamasta ja muistamasta: minä unohdinkin sen hyvin pian. Mutta jos isäni tahtoo, että sanon hänelle, mitä se oli...
– En, pikku Pierre, en tahdo kuulla sitä, vaan tahdon, ettet ikinä sitä muista.
– Siinä tapauksessa minä unohdan sen vielä kerran, jatkoi lapsi. Niin, ja sitten se mies näytti suuttuvan, kun Marie sanoi hänelle lähtevänsä pois. Hän sanoi Marielle antavansa hänelle mitä hän vain tahtoisi, sata frangia! Ja minun Marieni suuttui myöskin. Silloin mies astui häntä kohti, kuin olisi tahtonut tehdä hänelle pahaa. Minä säikähdin ja heittäydyin Marien eteen, huutaen. Silloin se mies sanoi näin: "Mitä tämä on? Mistä tuo lapsi tulee? Ajakaa se ulos!" Ja hän kohotti keppinsä, lyödäkseen minua. Mutta minun Marieni esti sen ja sanoi hänelle näin: "Me saamme puhella keskenämme myöhemmin, herra; nyt minun täytyy viedä tämä lapsi Fourcheen, ja sitten palaan takaisin." Ja heti kun mies oli mennyt ulos läävästä, minun Marieni sanoi minulle näin: "Paetkaamme, Pierre kulta, lähtekäämme pois täältä hyvin pian, sillä tuo mies on häijy, ja hän tekisi meille vain pahaa." Silloin me kuljimme riihien taitse, menimme pienen niityn poikki ja kävimme Fourchessa sinua etsimässä. Mutta sinä et ollut siellä, eikä tahdottu antaa meidän odottaa sinua. Ja sitten se mies, joka oli noussut mustan hevosensa selkään, tuli meidän perässämme, ja me pakenimme kauemmas, ja sitten me menimme piiloon metsään. Ja sitten hän tuli sinne myöskin, ja kun kuulimme hänen tulevan, niin me kätkeydyimme. Ja sitten, kun hän oli mennyt ohi, me aloimme taas juosta mennäksemme kotiin; ja sitten lopuksi sinä tulit ja löysit meidät; ja kas niin tuo kaikki tapahtui. Eikö totta, Marieni, että en ole unohtanut mitään?
– Et, Pierre kulta, ja kaikki tuo on totta. Nyt, Germain, te olette minun todistajani ja sanotte kaikille meikäläisille, että jos en voinut jäädä tuonne Ormeauxiin, niin syynä ei ollut rohkeuden puute eikä haluttomuus työhön.
– Ja sinä, Marie, sanoi Germain, pyydän sinua kysymään itseltäsi, eikö kahdeksankolmatta vuotias mies ole liian vanha, kun on puolustettava naista ja rangaistava röyhkeätä miestä? Tahtoisinpa tietää, eikö se mies, kuten Pierre sanoo, olisi nujertanut Bastienia tahi ketä tahansa muuta kaunista poikaa, joka on kymmentä vuotta minua nuorempi: mitä arvelet?
– Arvelen, Germain, että olette tehnyt minulle suuren palveluksen ja että olen teille koko elämäni ajan siitä kiitollinen.
– Siinäkö kaikki?
– Isämuruseni, sanoi lapsi, en ole muistanut sanoa pikku Marielle sitä, mitä sinulle lupasin. Minulla ei ollut siihen aikaa, mutta sanon sen hänelle kotona, ja sanon sen myöskin isoäidille.
Tämä hänen lapsensa lupaus pani vihdoin Germainin ajattelemaan. Nyt hänen oli puhuttava asiansa selväksi omaistensa kanssa, ja samalla kun hän kertoisi, mitä hänellä oli leski Guérinia vastaan, täytyisi hänen olla kertomatta heille, mitkä muut tuumat olivat tehneet hänet niin selvänäköiseksi ja ankaraksi arvostelussaan. Kun on onnellinen ja ylpeä menestyksestään, niin ei näytä vaikealta olla siksi rohkea, että saa muutkin suostumaan onneensa; mutta kun saa osakseen toiselta puolen hylkäävän vastauksen, toiselta puolen moitteita, niin ei ole kovinkaan miellyttävässä asemassa.
Onneksi pikku Pierre nukkui heidän saapuessaan taloon, ja Germain laski hänet alas hänen vuoteelleen, herättämättä häntä. Sitten hän ryhtyi antamaan kaikki selitykset, jotka hän saattoi antaa. Ukko Maurice, joka istui talon oven edessä kolmijalkaisella jakkarallaan, kuunteli häntä vakavana, ja vaikka hän oli tyytymätön tämän matkan tulokseen, niin kuitenkin, kun Germain kertoi hänelle lesken keimailujärjestelmästä ja kysyi, oliko hänellä aikaa käydä vuoden kahtenakuudetta sunnuntaina kosiskelemassa, saadakseen kenties vuoden lopussa rukkaset, appiukko vastasi, nyökäyttäen päätään hyväksymisen merkiksi: "Oikeassa olet, Germain; se oli mahdotonta." Ja sitten, kun Germain kertoi, kuinka hänen oli ollut pakko tuoda kiireimmän kautta takaisin pikku Marie, varjellakseen hänet konnamaisen isännän loukkauksilta, kenties väkivaltaisuuksilta, ukko Maurice taas nyökäytti hyväksyen päätänsä ja sanoi: "Oikeassa olit, Germain, se oli velvollisuutesi." Kun Germain oli päättänyt kertomuksensa ja esittänyt kaikki syynsä, niin appi ja anoppi päästivät samalla kertaa syvän, kohtaloonsa alistumista osoittavan huokauksen ja katsahtivat toisiinsa. Sitten perheenisä nousi ja sanoi: "No niin! Ystävyys ei synny käskemällä!"
– Tule illalliselle, Germain, sanoi anoppi. Onnetonta, ettei tuo asia luonnistunut paremmin; mutta oli miten oli, Jumala kai ei sitä tahtonut. Täytynee katsoa muualta.
– Niin, lisäsi ukko, niinkuin vaimoni sanoo, saadaan katsoa muualta.
Muuta hälinää talossa ei syntynyt, ja kun seuraavana päivänä pikku Pierre nousi yhtä varhain kuin leivoset, päivän koittaessa, niin hän, kun edellisten päivien tavattomat tapaukset eivät enää häntä kiihoittaneet, vaipui jälleen ikäistensä pikku maalaisten välinpitämättömyyteen, unohti kaikki, mikä oli pyörinyt hänen päässään, eikä ajatellut enää muuta kuin mitä leikkisi veljiensä kanssa ja miten kävisi täydestä miehestä härkien ja hevosten ajossa.
Germain koetti myöskin unohtaa, antautuen jälleen kokonaan työhönsä; mutta hän kävi niin suru- ja hajamieliseksi, että kaikki sen huomasivat. Hän ei puhunut pikku Marielle, eipä edes katsonut häneen; ja kuitenkin, jos häneltä olisi kysytty, millä niityllä hän oli ja mitä teitä hän oli kulkenut, niin ei ollut sitä hetkeä päivästä, jolloin hän ei olisi voinut sitä sanoa, jos olisi tahtonut vastata. Hän ei ollut uskaltanut pyytää appivanhempiaan ottamaan tyttöä taloon talveksi, ja kumminkin hän hyvin tiesi, että Marie mahtoi kärsiä kurjuutta. Mutta hänen ei tarvinnut sitä kärsiä, ja muori Guillette ei voinut koskaan ymmärtää, kuinka hänen pieni polttopuuvarastonsa ei vähentynyt ja kuinka hänen vajansa oli täynnä aamulla, kun se häneltä oli jäänyt melkein tyhjäksi illalla. Samoin oli jyvien ja perunain laita. Joku kulki ullakon ikkunan kautta ja tyhjensi säkin lattialle herättämättä ketään ja jättämättä jälkiä. Eukko oli siitä sekä huolissaan että iloissaan, hän kehoitti tytärtään olemaan siitä puhumatta, sanoen, että jos tultaisiin tietämään, mikä ihme hänen talossaan tapahtui, niin häntä pidettäisiin noitana. Hän kyllä ajatteli, että paholainen siinä piti peliään, mutta hän ei pitänyt kiirettä riitautumaan sen kanssa kutsumalla pappia manaamaan taloansa; hän arveli, että olisi kyllä aika sitten, kun Saatana tulisi vaatimaan hänen sieluaan palkinnoksi hyvistä töistään.
Pikku Marie ymmärsi paremmin asian oikean laidan, mutta ei uskaltanut puhua siitä Germainille, peläten, että tämä taas saisi päähänsä tuon avioliitto-tuumansa; Germainin seurassa tyttö ei ollut mistään tietävinään.
XVI
MUORI MAURICE
Eräänä päivänä muori Maurice, ollessaan yksin Germainin kanssa hedelmäpuutarhassa, sanoi hänelle ystävällisen näköisenä: "Vävyparkani, luulenpa, että et voi oikein hyvin. Et syö yhtä hyvällä ruokahalulla kuin tavallisesti, et naura enää, puhelet yhä vähemmän. Onko joku talonväestä tahi olemmeko me itse tietämättämme ja tahtomattamme pahoittaneet mielesi?"
– Ette, äitiseni, vastasi Germain, te olette aina ollut yhtä hyvä minua kohtaan kuin se äiti, joka minut synnytti maailmaan, ja minä olisin kiittämätön heittiö, jos moittisin teitä tahi miestänne tahi ketään talonväestä.
– Siinä tapauksessa, lapseni, se on suru vaimosi kuoleman johdosta, joka sinut valtaa uudelleen. Sen sijaan että mielesi apeus ajan oloon haihtuisi, se vain äityy, ja sinun pitää ehdottomasti tehdä, mitä appesi on sangen viisaasti sinulle sanonut: sinun pitää mennä uusiin naimisiin.
– Niin, äiti, niin arvelisin itsekin; mutta ne naiset, joita olette neuvoneet minua tavoittelemaan, eivät sovellu minulle. Sensijaan että heitä nähdessäni unohtaisin Catherineni, ajattelen häntä kahta enemmän.
– Se tulee siitä, Germain, että me kai emme ole osanneet arvata sinun mieltäsi. Sinun täytyy siis auttaa meitä ja sanoa meille, miten asia oikein on. Ihan varmaan on jossakin nainen, joka on luotu sinua varten, sillä hyvä Jumala ei luo ketään, varaamatta hänelle hänen onneaan toisessa henkilössä. Jos siis tiedät, mistä saat hänet, tuon vaimon, jota tarvitset, niin ota hänet; ja olipa hän kaunis tai ruma, nuori tahi vanha, rikas tahi köyhä, niin olemme valmiit, ukkoni ja minä, antamaan sinulle suostumuksemme; sillä olemme väsyneet näkemään sinut suruisena emmekä voi elää levollisena, jollet sinä ole levollinen.
– Äitiseni, te olette yhtä hyvä kuin hyvä Jumala, ja niin on isänikin, vastasi Germain; mutta myötätuntonne ei voi poistaa huoliani: se tyttö, jonka tahtoisin, ei huoli minusta.
– Hän on kai sitten liian nuori? Jos kiinnyt nuoreen tyttöön, niin et menettele järkevästi.
– No niin, äiti hyvä, olen niin hupsu, että olen kiintynyt nuoreen tyttöön, ja soimaan itseäni siitä. Koetan parastani ollakseni enää sitä ajattelematta; mutta teinpä työtä tahi lepäsin, olinpa kirkossa tahi vuoteessani, lasteni seurassa tahi teidän seurassanne, niin ajattelen sitä aina, en voi ajatella muuta.
– Sittenhän on kuin olisi sinut noiduttu, Germain. Siinä ei auta muu kuin että tuo tyttö muuttaa mieltä ja suostuu sinuun. Minun kai täytynee puuttua asiaan ja katsoa, onko se mahdollista. Sano minulle, missä hän on ja mikä hänen nimensä on.
– Oi, äiti rakas! sanoi Germain. En uskalla, sillä te pilkkaatte minua.
– En aio pilkata sinua, Germain, sillä olet suruissasi, enkä tahdo tehdä sinua vielä suruisemmaksi. Olisikohan se Fanchette?
– Ei, äitiseni, ei se ole hän.
– Vai Rosetteko?
– Ei.
– No sano sitten, kuka se on, sillä eihän tästä tule loppua, jos minun pitää luetella kaikki paikkakunnan tytöt.
Germain painoi päänsä alas eikä saanut vastatuksi.
– No niin, sanoi muori Maurice, jätän sinut rauhaan täksi päiväksi, Germain; ehkä huomenna olet luottavaisempi minua kohtaan, tahi ehkä kälysi on taitavampi kyselemään sinulta.
Ja hän otti korinsa, mennäkseen levittelemään liinavaatteitaan pensaille.
Germain teki niinkuin lapset, jotka tekevät päätöksensä vasta sitten, kun näkevät, ettei heistä enää välitetä. Hän meni anoppinsa perässä ja mainitsi hänelle vihdoin muori Guilletten pikku Marien.
Suuri oli muori Mauricen yllätys: tätä hän kaikkein vähimmin olisi tullut ajatelleeksi. Mutta hän oli siksi hienotuntoinen, ettei päästänyt mitään hämmästyksen huudahdusta, vaan teki muistutuksensa vain ajatuksissaan. Sitten, nähdessään vaitiolonsa vaikuttavan masentavasti Germainiin, hän ojensi hänelle korinsa ja sanoi: – No, onko se nyt mikään syy olla auttamatta minua työssäni? Kannahan tätä taakkaa ja tule puhumaan kanssani. Oletko tarkoin ajatellut, Germain? Onko päätöksesi varma?
– Ah! äiti rakas, noin ei pidä puhua: päätökseni olisi varma, jos voisin toivoa onnistuvani; mutta kun kosintaani ei otettaisi kuuleviin korviin, niin en ole päättänyt muuta kuin koettaa parantaa tautini, jos voin.
– Entä jos et voi?
– Kaikki päättyy aikanaan, äiti Maurice; kun hevoselle pannaan liian raskas taakka, niin se kaatuu; ja kun härällä ei ole mitään syötävää, niin se kuolee.
– Tahdotko sillä sanoa, että kuolet, jos asiasi ei onnistu? Jumala varjelkoon, Germain! En pidä siitä, että sinun laisesi mies puhuu sellaisia, sillä kun hän niin puhuu, niin hän myös ajattelee niin. Sinulla on paljon rohkeutta, ja heikkous on vaarallista voimakkaissa miehissä. Älähän toki heittäydy toivottomaksi! En voi käsittää, kuinka peräti köyhä tyttö, jolle on suureksi kunniaksi, että pyydät häntä omaksesi, saattaa olla sinusta huolimatta.
– Tosiasia kuitenkin on, että hän ei minusta huoli.
– Ja mitä hän sanoo sinulle siihen syyksi?
– Että te olette aina tehnyt hänelle hyvää, että hänen perheensä on suuressa kiitollisuuden velassa teidän perheellenne, ja että hän ei tahdo pahoittaa teidän mieltänne estämällä minut menemästä rikkaisiin naimisiin.
– Jos hän niin sanoo, niin hän osoittaa ajattelevansa oikein ja on hienotuntoinen. Mutta sanoessaan sinulle niin, hän ei auta sinua paranemaan, Germain, sillä tietäväthän hänen sanansa sitä, että hän pitää sinusta ja ottaisi sinut miehekseen, jos me niin tahtoisimme.
– Siinäpä se pahin kohta juuri onkin! Hän sanoo, ettei hänen sydämensä vedä häntä minun puoleeni.
– Jos hän sanoo sinulle toista kuin mitä ajattelee, vieroittaakseen sinut siten paremmin itsestään, niin hän on lapsi, joka ansaitsee rakkautemme, ja me voimme olla välittämättä hänen nuoruudestaan hänen suuren järkevyytensä tähden.
– Niinköhän? sanoi Germain, jonka mieleen välähti uusi toivo: siinä hän tekisi oikein viisaasti ja oikein hienosti! Mutta jos hän on niin järkevä, niin pelkäänpä pahasti, että syynä on se, että hän ei pidä minusta.
– Germain, sanoi muori Maurice, nyt lupaat minulle, että pysyt levollisena koko tämän viikon, et piinaa itseäsi, syöt, nukut ja olet iloinen niinkuin ennen vanhaan. Minä puhun asiasta ukolleni, ja jos saan hänet suostumaan, niin hanki sitten tieto siitä, mitä tunteita tuolla tytöllä oikein on sinua kohtaan.
Germain lupasi, ja viikon kuluessa ukko Maurice ei sanonut hänelle sanaakaan kahdenkesken eikä näyttänyt tietävän mistään. Peltomies koetti näyttää rauhalliselta, mutta hän oli yhä kalpeampi ja huolestuneempi.
XVII
PIKKU MARIE
Vihdoin, sunnuntaiaamuna, messusta palattaessa, hänen anoppinsa kysyi häneltä, mitä hän oli saanut tietää mielitietyltään heidän puhelunsa jälkeen hedelmäpuutarhassa.
– Kah! en mitään, vastasi Germain. En ole puhunut hänen kanssaan.
– Mitenkäs sitten aiot saada hänet suostumaan, jos et puhu hänen kanssaan?
– Olen puhunut hänen kanssaan vain kerran, vastasi Germain. Se oli silloin, kun olimme yhdessä Fourchessa; ja siitä pitäen en ole sanonut hänelle sanaakaan. Hänen kieltävä vastauksensa suretti minua niin kovin, etten enää toistamiseen tahdo kuulla hänen sanovan minulle, ettei hän minusta pidä.
– No niin, poikani, nyt täytyy sinun puhua hänen kanssaan; appesi antaa sinulle luvan tehdä sen. Tee siis päätöksesi! Minä sanon sen sinulle, ja jos tarvitaan, vaadin sitä; sillä et voi enää olla noin epätietoisena.
Germain totteli. Hän tuli muori Guilletten mökkiin alla päin ja masentuneen näköisenä. Pikku Marie istui yksin uunin nurkassa, niin mietteissään, ettei kuullut Germainin tulevan. Nähdessään hänet edessään, hän hypähti hämmästyksestä tuoliltaan ja tuli aivan punaiseksi.
– Pikku Marie, sanoi Germain hänelle, istuutuen hänen viereensä, minä tulen pahoittamaan mieltäsi ja kiusaamaan sinua, sen kyllä tiedän; mutta meidän isäntä ja emäntä tahtovat, että puhun kanssasi ja pyydän sinua ottamaan minut mieheksesi. Sinä et tahdo tehdä sitä, olen valmis kuulemaan sen.
– Germain, vastasi pikku Marie, onko sitten aivan varmaa, että rakastatte minua?
– Se pahoittaa mieltäsi, tiedän sen, mutta se ei ole minun syyni: jos voisit muuttaa mieltä, niin olisin kovin iloinen, ja epäilemättä minä en ansaitse, että niin kävisi. Katsohan nyt minua, Marie; kai minä olen hyvin hirvittävän näköinen?
– Ette, Germain, vastasi tyttö hymyillen, olette kauniimpi kuin minä.
– Älä tee pilkkaa; katsele minua suopeasti; minulta ei vielä puutu yhtään hiusta eikä yhtään hammasta. Silmäni sanovat sinulle, että rakastan sinua. Katsohan minun silmiini, se on kirjoitettuna niihin, ja kaikki tytöt osaavat lukea sitä kirjoitusta.
Marie katseli Germainia silmiin hilpeän luottavaisena kuten tavallisesti; sitten hän yhtäkkiä käänsi pois päänsä ja alkoi vavista.
– Ah! Hyvä Jumala! Sinä pelästyt minua, sanoi Germain; katselet minua kuin olisin Ormeauxin isäntä. Rukoilen sinua, älä pelkää minua, se koskee minuun kovin kipeästi. En sano sinulle pahoja sanoja, minä en suutele sinua vastoin tahtoasi, ja kun tahdot, että lähden pois, niin sinun tarvitsee vain osoittaa minulle ovea. Kas niin, pitääkö minun mennä, jotta lakkaisit vapisemasta?
Marie ojensi kätensä peltomiehelle, mutta kääntämättä päätään, joka oli kallellaan liettä kohti, ja sanomatta sanaakaan.
– Ymmärrän, sanoi Germain; sinä surkuttelet minua, olet hyväsydäminen, olet pahoillasi siitä, että teet minut onnettomaksi, mutta et voi rakastaa minua?
– Miksi puhutte minulle tuollaisia, Germain? vastasi vihdoin pikku Marie, tahdotteko siis saada minut itkemään?
– Tyttöraukka, sinulla on hyvä sydän, tiedän sen, mutta et rakasta minua ja kätket minulta kasvosi sen tähden, että pelkäät näyttää minulle vastenmielisyyttäsi ja inhoasi. Ja minä, minä en uskalla edes puristaa kättäsi! Metsässä, kun poikani nukkui ja sinäkin nukuit, olin vähällä suudella sinua aivan hiljaa. Mutta olisin kuollut häpeästä ennen, kuin olisin pyytänyt sitä sinulta, ja kärsin tuona yönä yhtä paljon kuin mies, joka poltettaisiin hiljaisella tulella. Siitä pitäen olen nähnyt unta sinusta joka yö. Ah! kuinka minä suutelin sinua, Marie! Mutta sinä nukuit sillä aikaa unta näkemättä. Ja tiedätkö, mitä nyt ajattelen? Sitä, että jos kääntyisit katselemaan minua samanlaisilla silmillä kuin millä minä katselen sinua ja jos lähentäisit kasvosi minun kasvoihini, niin luulen, että kaatuisin kuoliaana maahan ilosta. Ja sinä, sinä ajattelet, että jos moinen seikka sinulle tapahtuisi, niin kuolisit suuttumuksesta ja häpeästä!
Germain puhui kuin unessa, kuulematta, mitä sanoi. Pikku Marie vapisi yhä; mutta kun Germain vapisi vielä enemmän, niin hän ei enää huomannut sitä. Yhtäkkiä Marie kääntyi; hän oli aivan itkettynyt ja katseli Germainia moittivan näköisenä. Peltomiesparka luuli, että se oli viimeinen isku, ja odottamatta hänen päätöstään hän nousi lähteäkseen; mutta nuori tyttö pysähdytti hänet kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, ja kätkien kasvonsa hänen poveensa hän sanoi nyyhkyttäen: – Ah! Germain, ettekö siis ole arvannut, että rakastan teitä?
Germain olisi tullut hulluksi, jos hänen poikansa, joka etsi häntä ja törmäsi mökkiin täyttä laukkaa keppihevosen selässä, tarakassaan pikku sisarensa, joka sivalteli pajun oksalla tuota kuviteltua ratsua, ei olisi palauttanut häntä järkiinsä. Hän nosti pojan syliinsä ja laskien hänet morsiamensa syliin hän sanoi:
– Katsos! Olet tehnyt enemmän kuin yhden onnelliseksi rakastumalla minuun!
LIITE
I
TALONPOIKAISHÄÄT
Tähän päättyy tarina Germainin kihlautumisesta, sellaisena kuin hän itse kertoi sen minulle, tuo kyntäjämestari. Pyydän sinulta anteeksi, hyvä lukijani, etten ole osannut sitä kääntää sinulle paremmin; varsinaista kääntämistä näet todella tarvitsee se vanhanaikuinen ja luonnollisen yksinkertainen kieli, jota talonpojat puhuvat sillä seudulla, mistä minä laulelen (kuten ennen vanhaan sanottiin). Näiden ihmisten kieli on meille liiaksi ranskalaista, ja Rabelaisin ja Montaignen ajoilta lähtien kielen kehitys on heittänyt meiltä hukkaan paljon vanhoja rikkauksia. Niin on laita kaiken kehityksen, sille ei mitään mahda. Mutta vielä on nautinto kuulla noiden kuvaavien kieliomituisuuksien olevan käytännössä Keski-Ranskan vanhalla alueella, varsinkin kun ne ovat aito ilmaus niitä käyttävien ihmisten leikillisen levollisesta ja lystikkään sukkelasanaisesta luonteesta. Tourainessa on vielä säilynyt kallisarvoinen joukko patriarkaalisia puheentapoja. Mutta Touraine on suuressa määrin sivistynyt renessansin aikana ja sen jälkeen. Se on tullut täyteen aateliskartanolta, teitä, muukalaisia ja liikettä. Berry sitävastoin on pysynyt muuttumattomana, ja luulen, että se, lukuunottamatta Bretagnea ja eräitä maakuntia eteläisimmässä Ranskassa, on vanhoillisin seutu, minkä nykyaikana saattaa tavata. Muutamat tavat ovat niin omituisia, että toivon voivani huvittaa sinua vielä hetkisen, rakas lukijani, jos sallit, että kerron sinulle yksityiskohtia myöten talonpoikaishäistä, esimerkiksi Germainin häistä, joissa minulla oli ilo olla läsnä joku vuosi sitten.
Sillä valitettavasti kaikki katoaa. Vain minun elämäni aikana on kyläni ajatus- ja käytäntötavoissa tapahtunut enemmän muutoksia, kuin mitä oli nähty vuosisatojen kuluessa ennen vallankumousta. Jo puolet keltiläisistä, pakanallisista tahi keskiaikaisista, menoista, jotka lapsuudessani vielä näin täydessä voimassaan, ovat nyt joutuneet unohduksiin. Vielä kenties vuosi tahi pari, niin rautatiet rakentavat ratapenkereensä syvien laaksojemme poikki, vieden pois salamannopeasti vanhat perinnäistapamme ja ihmeen ihanat kansantarumme.
Se oli talvella, laskiaisen tienoilla, sinä aikana vuodesta, jolloin meillä on soveliasta ja hyvän tavan mukaista pitää häitä. Kesällä tuskin on aikaa, ja talon työt eivät siedä kolmen päivän lykkäystä, puhumattakaan lisäpäivistä, jotka uhrataan juhlan jälkeensä jättämän henkisen ja ruumiillisen huumauksen enemmän tahi vähemmän vaivalloiseen sulattamiseen. – Olin istumassa vanhanaikaisen keittiönuunin avaran kuvun alla, kun pistoolinlaukaukset, koirien ulvahdukset ja säkkipillin kimeät sävelet ilmoittivat minulle kihlattujen olevan tulossa. Pian sitten ukko ja muori Maurice, Germain ja pikku Marie, Jacquesin ja hänen vaimonsa, kummankin kihlatun lähimpäin sukulaisten sekä mies- ja naiskummien seuraamina, saapuivat pihaan. Kun pikku Marie ei ollut vielä saanut niitä häälahjoja, joita sanotaan vaatelahjoiksi, niin hänellä oli yllään parhaat vaatimattomista pitovaatteistaan: tummasta karkeasta kankaasta tehty hame, valkea, suurilla helakanvärisillä kukkakoristeilla kirjailtu rintahuivi, esiliina eräänlaisesta heleänpunaisesta karttuunikankaasta, joka siihen aikaan oli hyvin muodissa, mutta nyt on halveksittu, sekä hyvin valkeasta musliinista ommeltu hilkka, tehty tuohon onneksi vielä säilyneeseen kuosiin, joka muistuttaa Anne Boleynin ja Agnes Sorelin päähineitä. Hän oli nuorekkaan verevä ja hymyhuulinen, ei ensinkään ylpeä, vaikka siihen kyllä olisi ollut syytä. Germain oli vakavana ja hellänä hänen vierellään, kuin nuori Jakob, joka tervehti Rakelia Labanin kaivolla. Kuka muu tyttö tahansa olisi ollut jotakin olevinaan ja näytellyt voitonriemuaan, sillä kaikissa kansankerroksissa se merkitsee jotakin se, että pääsee miehelään kauniitten silmiensä vuoksi. Mutta tämän nuoren tytön silmät olivat kosteat ja loistivat rakkaudesta; huomasi aivan selvästi, että hän oli syvästi rakastunut ja ettei hänellä ollut aikaa ajatella sitä, mitä muut luulivat. Pieni päättäväinen ilmeensä oli hänellä jäljellä, mutta se oli hänessä sulaa avomielisyyttä ja hyväntahtoisuutta; ei mitään nenäkästä ollut hänessä hänen menestyksessään, ei mitään persoonallista hänen voimansa tunteessa. En ikinä ole nähnyt niin herttaista morsianta kuin hän oli vastatessaan varmasti nuorille ystävättärilleen, jotka kysyivät häneltä, oliko hän tyytyväinen: – Kyllä maar! Ihan varmaan! En moiti hyvää Jumalaa.
Ukko Maurice oli lähetystön puhemiehenä; hän tuli tuomaan tavanmukaiset kunnioittavat tervehdykset ja kutsut. Hän kiinnitti ensin uunin kaapuun nauhoilla koristetun laakerinoksan; tätä nimitetään haasteeksi, se on kutsumakirjeeksi; sitten hän antoi jokaiselle kutsutulle pienen ristin, jonka muodostivat sininen ja sen poikki ristiin kiinnitetty ruusunpunainen nauhanpätkä; ruusunpunainen morsiamen, sininen sulhasen puolesta; ja kummankin sukupuolen kutsuvieraitten piti säilyttää tämä merkki, koristaakseen sillä hääpäivänä toiset hilkkansa, toiset napinläpensä. Se on kuin jäsenkortti, pääsylippu.
Sitten ukko Maurice piti puheensa. Hän kutsui talon isännän ynnä koko hänen seurueensa, nimittäin kaikki hänen omaisensa, kaikki hänen ystävänsä ja kaikki hänen palvelijansa vihkiäisiin, juhla-aterialle, huvitilaisuuteen, tanssiaisiin ja kaikkeen, mikä niihin kuuluu. Hän muisti tarkoin sanoa: – Tulen tuottamaan teille sen kunnian, että kutsun teidät. Vaikka se meistä tuntuu nurinkuriselta, niin se on varsin oikea puheentapa, koskapa sillä lausutaan se ajatus, että osoitetaan kunnioitusta niille, joita pidetään sitä ansaitsevina.
Runsaslukuisista kutsuista huolimatta, jotka siten vietiin talosta taloon koko seurakunnassa, vaatii kohteliaisuus, joka talonpoikien keskuudessa on suuressa määrin hienotuntoinen, että ainoastaan kaksi henkeä kustakin perheestä käyttää niitä hyväkseen: toinen haltijoista kutakin taloutta kohti ja yksi heidän lapsistaan muusta talonväestä.
Kun nämä kutsut oli toimitettu, niin kihlatut ja heidän omaisensa menivät taloon syömään päivällistä yhdessä.
Pikku Marie paimensi kolmea lammastaan yhteislaitumella, ja Germain teki peltotöitä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Häitä varten määrätyn päivän aattona, noin kello kaksi jälkeen puolenpäivän, saapui soittokunta, se on: säkkipillin-puhaltaja ja posetiivin soittaja, soittimet koristettuina pitkillä liehuvilla nauhoilla ja soittaen tilaisuuteen sopivaa marssia, jonka tahti oli hitaanlaista sellaisille jaloille, jotka ehkä eivät ole paikkakunnalta kotoisin, mutta oivallisesti sovellettua seudun lihavan maaperän ja kumpuisten teitten luonteen mukaiseksi.
Nuorukaisten ja lasten ampumat pistoolinlaukaukset ilmoittivat häitten alkavan. Kokoonnuttiin vähitellen, ja tanssittiin nurmikolla rakennuksen edessä, jotta päästäisiin vauhtiin. Pimeän tultua ryhdyttiin omituisiin valmisteluihin, jakauduttiin kahteen joukkueeseen, ja sydänyöllä alettiin toimittaa vaatelahjain antomenoja.
Tämä tapahtui morsiamen asunnossa, muori Guilletten mökissä. Muori Guillette otti mukaansa tyttärensä, tusinan nuoria ja sieviä paimentyttöjä, tyttärensä ystävättäriä ja omaisia, pari kolme kunnianarvoista naapurineukkoa, jotka olivat teräväkielisiä, osasivat antaa sanan sanasta ja olivat vanhojen tapojen ankaria vartijoita. Sitten hän valitsi tusinan rotevia ritareita, omaisiaan ja ystäviään; lopuksi otettiin mukaan seurakunnan vanha hampunloukuttaja, sukkelasanainen ja liukaskielinen mies, jos kukaan.
Sen osan, jota Bretagnessa näyttelee kylänräätäli, le bazvalan, suorittaa meidän seuduillamme hampunloukuttaja tahi villankarttaaja (jotka kaksi ammattia usein ovat yhdistettyinä yhdeksi). Hän on mukana kaikissa suru- tai ilojuhlissa, sentähden että hän olennaisesti on oppinut mies ja hyvä puhumaan, ja noissa tilaisuuksissa hänellä aina on toimenaan puhujana oleminen, kun on arvokkaalla tavalla suoritettava eräitä ikimuistoisista ajoista tavallisia muodollisuuksia. Kuljeksivat ammatit, jotka vievät ihmisen perheitten keskuuteen, sallimatta hänen keskittäytyä omaan perheeseensä, ovat omiaan tekemään hänet puheliaaksi, lystikkääksi, kaskujen kertojaksi ja laulajaksi.
Hampunloukuttaja on ennen kaikkea epäilijä. Hän ja eräs toinen maalaisvirkailija, josta kohta tulemme puhumaan, haudankaivaja, ovat aina paikkakunnan vapaa-ajattelijat. He ovat niin paljon puhuneet kummituksista ja tuntevat niin hyvin kaikki metkut, joita nuo pahat henget osaavat, etteivät he niitä juuri pelkää. Erikoisesti yön aikana nämä kaikki, haudankaivajat, hampunloukuttajat ja kummitukset, harjoittavat taitoaan. Yön aikana hampunloukuttaja myöskin kertoo surullisia tarinoitaan. Sallittakoon minun vähän poiketa aineesta.
Kun hamppu on parahiksi joutunut – riittävästi lionnut virtavassa vedessä ja puoliksi kuivanut rannalla, – tuodaan se takaisin asumusten pihoihin; se asetetaan pystyyn pieniksi lyhteiksi, jotka alhaalta hajalleen levitettyinä ruotineen ja pallonmuotoisiksi sidottuine päineen ovat iltaisin jo kokolailla samannäköiset kuin pitkä jono pieniä valkoisia aaveita, jotka seisovat heiveröisillä jaloillaan ja kävelevät äänettöminä pitkin seinävieruksia.
Syyskuun lopulla, kun yöt vielä ovat lauhkeat, alkaa kuun valjussa valossa loukuttaminen. Päivällä hamppua on lämmitetty uunissa; illalla se otetaan sieltä pois ja loukutetaan lämpimänä. Siihen tarkoitukseen käytetään eräänlaista pukkia, jonka päällä on punainen vipu; tämä, pudotessaan pukissa oleviin uurteisiin, rouhii kasvin, leikkaamatta sitä poikki. Silloin kuuluu öisin maaseuduilla kolmen nopeasti toisiaan seuraavan lyönnin kalkkava ja katkonainen ääni. Sitten seuraa äänetön hetki; se tietää käsivarren liikettä, joka nykäisee hamppukourallista takaisin, rouhiakseen sen toisesta varren kohdasta. Ja taas kuuluu kolme lyöntiä, kun toinen käsivarsi käyttää vipusinta; ja niin yhä edelleen, kunnes aamun ensimmäinen sarastus himmentää kuun valon. Kun tätä työtä kestää vain muutaman päivän vuodessa, niin koirat eivät siihen totu, vaan ulvahtelevat valitellen kaikkiin ilmansuuntiin.
Se on maaseudulla outojen ja salaperäisten äänten aika. Muuttojaan tekevät kurjet kulkevat korkeuksissa, joissa silmä ne selvällä päivällä tuskin voi erottaa. Öisin niitä voi vain kuulla; ja rämeät, valittavat äänet, jotka häipyvät pilviin, ovat kuin piinattujen sielujen hyvästijättö-huutoja, kun ne koettavat löytää tietä taivaaseen, mutta voittamaton sallima pakottaa ne liitelemään maan läheisyydessä, ihmisasuntojen ympärillä; sillä nuo muuttolinnut ovat oudostuttavan epävarmoja ja salaperäisen levottomia ilmamatkansa kestäessä. Joskus sattuu, että ne menettävät vainunsa, kun oikullisia tuulahduksia taistelee vastakkain tahi seuraa toinen toisiaan korkeissa ilmapiireissä. Silloin näkee, jos sellaiset häiriöt tapahtuvat päivän aikana, ruotumiehen lentelevän umpimähkään ilmoissa, sitten tekevän äkkikäännöksen, palaavan takaisin ja asettuvan kolmiomaisen falangin etunenään, sen toverien asettuessa taitavasti liikkuen pian jälleen hyvään järjestykseen sen taakse. Usein, turhaan ponnisteltuaan, uupunut opas luopuu ohjaamasta karavaania; toinen tarjoutuu, koettaa vuorostaan ja luovuttaa paikkansa kolmannelle, joka löytää jälleen oikean suunnan ja panee voittoisana matkan taas alkuun. Mutta kuinka paljon huutoja, kuinka paljon soimauksia, toruja, villejä kirouksia tahi levottomia kysymyksiä nuo siivekkäät vaeltajat vaihtavatkaan keskenään oudolla kielellä!
Kajavassa yössä kuulee noitten kaameitten huutojen väliin jokseenkin kauan kiertelevän talojen yläpuolella, ja kun ei voi nähdä mitään, niin tuntee vastoin tahtoaankin jonkinlaista pelkoa ja myötätuntoista tukalaa oloa, kunnes tuo nyyhkyttävä pilvi on kadonnut äärettömään avaruuteen.
On vielä muita tälle vuodenajalle omituisia ääniä, jotka kuuluvat erikoisesti hedelmäpuutarhoissa. Hedelmiä ei ole vielä poimittu, ja tuhannet oudot rasahdukset tekevät puut kuin eläviksi olennoiksi. Jokin oksa kirskahtaa taipuessaan painon alla, joka yhtäkkiä on saavuttanut kehityksensä viimeisen asteen; tahi omena irtautuu ja putoaa jalkojenne juureen, mätkähtäen kosteaan maahan. Silloin kuulette jonkun olennon, jota ette näe, pakenevan, niin että oksat ja ruohot kahisevat: se on talonpojan koira, tuo utelias kulkuri, levoton, röyhkeä ja samalla pelkuri, joka hiipii kaikkialla, joka ei koskaan nuku, joka aina etsii ties mitä, joka piiloutuneena pensaisiin tähystelee teitä ja lähtee pakoon kuullessaan omenan putoavan, luullen, että heitätte sitä kivellä.
Näinä hämärinä ja harmahtavina öinä hampunloukuttaja kertoo omituisia tarujaan tontuista ja valkeista jäniksistä, rauhattomista sieluista ja susiksi muuttuneista noidista, velhojen kokouksesta tienristeyksessä ja ennustavista kissapöllöistä hautausmaalla. Muistan viettäneeni siten yön ensimmäiset tunnit käynnissä olevien hamppuloukkujen ympärillä, joitten säälimätön kalke, keskeyttäen loukuttajan kertomuksen juuri hirvittävimmällä kohdalla, pani jäätävän pöyristyksen kulkemaan pitkin suoniamme. Ja usein myöskin ukko yhä jatkoi puhettaan loukuttaessaan; ja silloin meni neljä viisi sanaa hukkaan, hirvittäviä sanoja varmaankin, joita emme uskaltaneet pyytää häntä toistamaan ja joitten poisjääminen lisäsi vielä kaameamman salaperäisyyden hänen tarinansa muutoinkin niin synkkiin salaperäisyyksiin. Turhaan palvelijattaret huomauttivat meille, että oli jo aika myöhä ollaksemme enää ulkona ja että maatamenomme hetki oli jo kauan sitten mennyt; heillä itsellään oli vastustamaton halu saada kuulla lisää. Ja kuinka pelkäsimmekään sitten kulkiessamme kylän läpi kotiin! Kuinka kirkon porttiholvi meistä näyttikään syvältä ja vanhojen puitten varjo sankalta ja synkältä! Hautausmaata taasen ei nähtykään; sen ohi kuljettiin silmät kiinni.
Mutta hampunloukuttajan enempää kuin lukkarinkaan yksinomaisena huvikkeena ei ole peloittaminen; kernaasti hän myöskin naurattaa, hän on leikkisä ja hempeätunteinen tarvittaessa, kun on laulettava rakkauden ja avioliiton ylistystä; hän se kokoilee ja säilyttää muistissaan vanhimmat laulut ja siirtää ne perintönä jälkimaailmalle. Hän se siis myöskin saa häissä hoitaakseen sen osan, jota saamme nähdä hänen esittävän vaatelahjoja annettaessa pikku Marielle.
II
VAATELAHJAT
Kun kaikki nämä ihmiset olivat kokoontuneet taloon, niin suljettiin mitä huolellisimmin ovet ja ikkunat; vieläpä mentiin telkeämään ullakon ikkunakin; asetettiin lautoja, pukkeja, pölkkyjä ja pöytiä kaikkien uloskäytävien eteen, niinkuin olisi valmistauduttu kestämään piiritystä; ja tässä linnoitetussa kodissa syntyi jokseenkin juhlallinen odotuksen äänettömyys, kunnes kaukaa kuului lauluja, naurua ja maalaissoittimien ääntä. Se oli sulhasen joukkue, etunenässä Germain, uljaimpien toveriensa, haudankaivajan, omaisten, ystäväin ja palvelijain seuraamana, jotka muodostivat iloisen ja vankan saattueen.
Mutta mikäli he lähestyivät asuntoa, he hidastuttivat kulkuaan, neuvottelivat ja vaikenivat. Asuntoon suljetut nuoret tytöt olivat laittaneet itselleen ikkunoihin pieniä rakoja, joista he näkivät heidän tulevan ja hajautuvan taistelujärjestykseen. Satoi hienoa ja kylmää sadetta joka teki tilanteen vielä jännittävämmäksi, kun sitävastoin asunnon liedellä räiskyi iso valkea. Marie olisi tahtonut jouduttaa tämän kaikkien sääntöjen mukaisen piirityksen välttämätöntä hidasta kulkua; hän ei kernaasti nähnyt sulhasensa noin värjöttelevän ikävissään; mutta hänellä ei ollut sananvaltaa tässä tilaisuudessa, vaan tulipa hänen vielä huomiota herättävällä tavalla olla mukana tässä ystävättäriensä itsepintaisessa julmuudessa.
Kun molemmat joukkueet olivat näin vastakkain, niin ulkoa kuuluva ampuma-aseitten yhteislaukaus pani kaikki ympäristön koirat kovin levottomaan liikkeeseen. Talon koirat syöksyivät haukkuen ovelle, luullen, että todellinen päällekarkaus oli tekeillä, ja pikkulapset, joita niiden äidit turhaan koettivat rauhoittaa, alkoivat itkeä ja vavista. Koko tämä kohtaus näyteltiin niin hyvin, että outo olisi säikähtänyt ja ehkä ryhtynyt asettumaan puolustuskannalle rosvojoukkuetta vastaan.
Silloin haudankaivaja, sulhasen runonlaulaja ja puhuja, asettui oven eteen ja aloitti valittavalla äänellä seuraavan vuoropuhelun hampunloukuttajan kanssa, joka oli asettunut saman oven yläpuolella olevan ullakkoikkunan ääreen:
HAUDANKAIVAJA. Voi hyvät ihmiset, rakkaat seurakuntalaiseni! Avatkaa toki Herran tähden ovi!
HAMPUNLOUKUTTAJA. Keitä te sitten olette ja kenen luvalla kutsutte meitä rakkaiksi seurakuntalaisiksenne? Me emme tunne teitä.
HAUDANKAIVAJA. Me olemme kelpo ihmisiä ja kovassa pulassa. Älkää pelätkö meitä, ystäväni! Olkaa meille vieraanvaraisia! Sataa jäähileitä, jalkaraukkamme ovat jäässä ja me tulemme niin kaukaa, että puukenkämme ovat haljenneet.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Jos puukenkänne ovat haljenneet, niin voitte etsiä maasta; löydätte kyllä pajunvarvun, josta voitte laittaa itsellenne sinkilöitä (pieniä kaarenmuotoisia rautalastuja, jotka pannaan haljenneisiin puukenkiin niitä vahvistamaan).
HAUDANKAIVAJA. Pajusinkilät eivät paljoakaan kestä. Te laskette meistä pilaa, hyvät ihmiset, ja tekisitte paremmin, jos avaisitte meille. Asunnossanne näkyy loistavan kaunis valkea; varmaankin olette panneet paistinvartaan tulelle, ja teillä on millä ilahduttaa sydäntä ja vatsaa. Avatkaa toki pyhiinvaeltajaraukoille, jotka kuolevat ovenne eteen, jollette armahda heitä.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Ahaa! Vai niin! Vai olette te pyhiinvaeltajia. Ette äsken sanoneet sitä meille. Ja miltä pyhiinvaellukselta sitten tulette, jos saa kysyä?
HAUDANKAIVAJA. Sen sanomme teille, kun olette avanneet meille oven; me näet tulemme niin kaukaa, että ette tahtoisi sitä uskoa.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Avatako teille ovi? Kyllä kai! Me emme voi luottaa teihin. No sanokaahan: tuletteko Saint-Sylvain de Poulignysta?
HAUDANKAIVAJA. Olemme olleet Saint-Sylvain de Poulignyssä, mutta olemme olleet vielä paljon kauempanakin.
HAMPUNLOUKUTTAJA Oletteko sitten olleet Sainte-Solangessa asti?
HAUDANKAIVAJA. Sainte-Solangessa olemme olleet, varmasti; mutta olemme olleet vielä paljon kauempanakin.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Valehtelette; ette koskaan ole olleet edes Sainte-Solangessa asti.
HAUDANKAIVAJA. Olemme olleet kauempana, sillä tällä hetkellä tulemme Saint-Jacques de Compostellesta.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Mitä tyhmyyksiä meille latelettekaan? Me emme tunne sellaista seurakuntaa. Kyllä näemme, että olette huonoa väkeä, rosvoja, heittiöitä ja valehtelijoita. Menkää muualle laskettelemaan lorujanne; me olemme varuillamme, ja tänne ette pääse sisään.
HAUDANKAIVAJA. Voi, hyvä mies, säälikää meitä! Emme ole pyhiinvaeltajia, olette sen arvanneet, vaan olemme onnettomia salametsästäjiä, joita metsänvahdit ajavat takaa. Myöskin santarmit ovat kintereillämme, ja jos ette anna meidän piiloutua heinälatoonne, niin meidät otetaan kiinni ja viedään vankilaan.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Ja kuka meille näyttää toteen, että tällä kertaa olette mitä sanotte olevanne? Johan teillä on yksi valhe, jota ette ole voineet puolustaa.
HAUDANKAIVAJA. Jos suvaitsette avata meille, niin näytämme teille kauniin otuksen, jonka olemme tappaneet.
HAMPUNLOUKUTTAJA Näyttäkää se heti, sillä me epäilemme.
HAUDANKAIVAJA. Hyvä! Avatkaa ovi tahi ikkuna, että annamme teille eläimen.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Oho! Eikö mitä! Niin tyhmä en ole! Katselen teitä pienestä reiästä enkä näe joukossanne metsästäjää enkä otusta.
Tässä eräs tanakka ja jättiläisvoimainen härkärenki astui esiin joukosta, jossa hän seisoi näkymättömänä, ja nosti ullakkoikkunaa kohti höyhennetyn hanhen, joka oli pistetty lujaan, olkitukoilla ja nauhoilla koristettuun rautavartaaseen.
– Kylläpä kai! huusi hampunloukuttaja, pistettyään varovasti toisen käsivartensa ulos, koetellakseen paistia; tämä ei ole viiriäinen eikä peltopyy; se ei ole jänis eikä kaniini; se on vähän niinkuin hanhi tahi kalkkuna. Totisesti, olettepa te oivia metsästäjiä! Tuo otus ei ole pannut teitä paljoakaan juoksemaan. Menkää muualle, veijarit! Kaikki valheenne kyllä tunnetaan, ja voitte mennä kotiin paistamaan illallisenne. Meidän illallistamme ette syö.
HAUDANKAIVAJA. Voi, hyvä Jumala, minne menisimmekään paistamaan otuksemme? Se on varsin pieni palanen niin suurelle väkijoukolle kuin meitä on, ja sitäpaitsi, meillä ei ole kotia eikä kontua. Tähän aikaan kaikki ovet ovat suljetut, kaikki ovat nukkumassa; vain te vietätte häitä talossanne, ja varmaan olette hyvin kovasydämisiä, kun voitte jättää meidät tänne ulos paleltumaan. Vielä kerran, avatkaa meille, hyvät ihmiset; meistä ei ole teille mitään kuluja. Näettehän, että meillä on paisti mukanamme; vain hiukan tilaa lietenne ääressä, vähän tulta, millä sen paistamme, niin menemme tiehemme tyytyväisinä.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Luuletteko, että meillä on liikaa tilaa ja että polttopuut eivät maksa meille mitään?
HAUDANKAIVAJA. Meillä on tuossa pieni kupo olkia, millä teemme tulen; me tyydymme siihen; sallikaa meidän vain panna varras tulelle uunissanne.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Siitä ei tule mitään; me teitä inhoamme emmekä yhtään sääli. Luulenpa, että olette humalassa ettekä mitään tarvitse, vaan tahdotte päästä tänne meille ryöstämään meiltä tulemme ja tyttömme.
HAUDANKAIVAJA. Koska ette tahdo ottaa korviinne mitään järkisyitä, niin me tulemme sisään taloonne väkisin.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Koettakaa, jos tahdotte. Talomme on kylliksi hyvin suljettu, jottei meidän tarvitse teitä pelätä. Ja koska rupeatte röyhkeiksi, niin emme vastaa teille enää.
Sitten hampunloukuttaja rämäytti ullakon ikkunan kovasti kiinni ja astui jälleen alas sen alla olevaan huoneeseen tikapuita myöten. Sitten hän tarttui morsiamen käteen, kummankin sukupuolen nuori väki liittyi heihin, ja kaikki alkoivat iloisesti tanssia ja huudella, eukkojen laulaessa kimeällä äänellä ja kovasti nauraa hohottaessa, ylenkatseen ja uhman merkiksi ulkona oleville, jotka yrittivät väkirynnäkköä.
Piirittäjät puolestaan raivosivat: he laukaisivat pistoolinsa oviin, panivat koirat murisemaan, lyödä jyskyttivät seiniin, ravistelivat ikkunain luukkuja, päästivät hirvittäviä huutoja; lyhyesti: melu oli sellainen, ettei voinut toisiaan kuulla, pölyä ja savua oli niin paljon, ettei voinut toisiaan nähdä.
Kuitenkin he olivat vain hyökkäävinään: ei ollut vielä aika rikkoa sovinnaissääntöjä. Jos onnistui hiiviskellessään ympäri löytämään vartioimattoman kohdan, minkä tahansa aukon, niin saattoi koettaa äkkiarvaamatta tunkeutua sisään, ja silloin, jos paistinvartaan kantajan onnistui asettaa paistinsa tulelle, oli asunnon valtaus siten todettu, leikki lakkasi, ja sulhanen oli voittaja.
Mutta uloskäytäviä asumuksesta ei ollut niin monta, että olisi unohdettu tavanmukaiset varokeinot, eikä kukaan olisi anastanut oikeutta käyttää väkivaltaa, ennenkuin taistelua varten määrätty hetki oli tullut.
Kun oli väsytty hyppelemään ja huutamaan, niin hampunloukuttajan pisti päähän antautua. Hän kiipesi jälleen ullakkoikkunansa ääreen, avasi sen varovasti ja tervehti toiveissaan pettyneitä piirittäjiä ääneen nauraen.
– No, poikaseni, sanoi hän, nytpä saitte pitkän nenän! Luulitte, ettei mikään ollut helpompaa kuin päästä tänne sisään, ja nyt näette, että puolustuksemme oli luja. Mutta meidän alkaa tulla teitä sääli, jos tahdotte alistua ja suostua ehtoihimme.
HAUDANKAIVAJA. Puhukaa, hyvät miehet; sanokaa, mitä tulee tehdä päästäkseen lietenne ääreen.
HAMPUNLOUKUTTAJA. Tulee laulaa, ystäväiseni, mutta laulaa laulu, jota me emme tunne ja johon emme osaa vastata paremmalla.
– Olkoon menneeksi! vastasi haudankaivaja ja alkoi laulaa voimakkaalla äänellä
Keväällä, kuusi kuuta sitten...
Kun nuori nurmi vihannoivastasi hampunloukuttaja hiukan käheällä, mutta pelottavan kovalla äänellä. – Piloillanneko te, mies-parat, laulatte meille moista vanhaa renkutusta? Näettehän, että pysäytämme teidät ensimmäiseen sanaan!
Hän oli prinssin tytär
Ja mieli mieheläänvastasi hampunloukuttaja. – Ottakaa, ottakaa toinen! Tuo on meille vähän liian tuttu.
HAUDANKAIVAJA. Tahdotteko tämän?
Ma Nantesista tullessain...
HAMPUNLOUKUTTAJA.
Väsyinpä vain, väsyinpä vain.
Se on isoäitini ajoilta. Ottakaapa toinen!
HAUDANKAIVAJA.
Kun kerran läksin kävelylle...
HAMPUNLOUKUTTAJA.
Metsän kätköön ihanaan!
Se nyt on tyhmä! Meidän pikkulapsemmekaan eivät viitsisi vaivautua vastaamaan teille. Mitä? Siinäkö kaikki, mitä osaatte?
HAUDANKAIVAJA. Oho! Me laulamme teille niitä niin paljon, että lopulta jäätte sanattomaksi.
Kului hyvinkin tunti siten kilpaillessa. Kun molemmat vastapuolet olivat seudun parhaat laulujen taitajat ja kun heidän ohjelmistonsa näytti ehtymättömältä, niin sitä olisi voinut kestää koko yön, varsinkin kun hampunloukuttaja vähän viekkaasti laulatti eräitä valituslauluja kymmenen, kaksi tahi kolmekymmentä säkeistöä, ollen äänettömyydellään tunnustavinaan itsensä voitetuksi. Silloin riemuittiin sulhasen leirissä, laulettiin kuorossa täyttä kurkkua ja luultiin, että kerrankin vastapuolesta tulisi pieti; mutta keskellä viimeistä säkeistöä kuului vanhan hampunloukuttajan römeä ja käheä ääni laulaa mörisevän viimeiset sanat, ja sitten hän huudahti: Ei teidän olisi tarvinnut väsyttää itseänne laulamalla niin pitkä laulu, lapseni! Me osasimme sen kuin viisi sormeamme!
Pari kertaa kuitenkin hampunloukuttaja nolostui, rypisti kulmakarvojaan ja kääntyi pettyneen näköisenä tarkkaan kuunteleviin eukkoihin päin. Haudankaivaja lauloi jotakin niin vanhaa laulua, että hänen vastustajansa oli sen unohtanut, tahi kenties hän ei ollut koskaan sitä osannutkaan; mutta heti kohta nuo kunnon eukot veisata honottivat voittoisan loppusäkeen nenä-äänellä, joka oli räikeä kuin lokin kirkuva huuto; ja haudankaivaja, jota kehoitettiin antautumaan, siirtyi koettelemaan toisia.
Olisi käynyt liian pitkäksi odottaa, mille puolelle voitto jäisi. Morsiamen puolue selitti olevansa valmis armahtamaan sillä ehdolla, että hänelle tarjottaisiin hänen arvolleen sopiva lahja.
Silloin alkoi vaatelahjain laulu, jonka sävel oli juhlallinen kuin virren. Ulkona olevat miehet lauloivat matalalla bassolla yksiäänisesti:
Auki ovi, kultasein,
armas, auki ovi!
Lahjoja mä tahdon tuoda,
pääsyhän sun täytyy suoda!Ja siihen vaimot vastasivat sisältä falsettiäänellä ja surumielisellä sävelellä:
Taattoni on pahoillaan, maammoni on murheissaan,
minä nöyrä tyttönen
avata nyt saata en.Miehet toistivat ensimmäisen säkeistön neljänteen säkeeseen asti, jonka he muuttivat kuulumaan näin:
Kauniin huivin sulle suoda.
Mutta eukot vastasivat morsiamen nimessä samoin kuin ensi kerralla.
Laulaen ainakin parikymmentä säkeistöä, miehet luettelivat kaikki vaatelahjat, mainiten aina uuden esineen viimeisessä säkeessä: kauniin esiliinan, kauniita nauhoja, verkapuvun, pitsejä, kultaristin, jopa sata nuppineulaakin morsiamen vaatimattomain kihlalahjain täytteeksi. Eukkojen kieltävä vastaus oli peruuttamaton; mutta vihdoin pojat päättivät mainita kauniin aviomiehen, jonka aikoivat tarjota, ja silloin he vastasivat kääntyen morsiamen puoleen ja laulaen hänelle yhdessä miesten kanssa:
Auki ovi, kultasein,
armas, auki ovi.
Miehen tahtovat ne tuoda,
pääsyhän sun täytyy suoda!III
VIHKIÄISET
Hetikohta hampunloukuttaja veti pois puunappulan, joka sulki oven sisältäpäin: se oli vielä siihen aikaan ainoa useimmissa meidän kylämme asunnoissa tunnettu lukko. Sulhasen joukkue ryntäsi sisään morsiamen asuntoon, ei kumminkaan ilman taistelua; sisälle majoittuneet pojat, jopa vanha hampunloukuttaja ja vanhat eukotkin näet ryhtyivät vartioimaan liettä. Paistinvartaan kantajan tuli puoluelaistensa avulla saada asetetuksi paisti tulisijalle. Siinä käytiin oikeata taistelua, vaikka vältettiinkin lyöntejä ja taisteltiin ilman vihaa. Mutta työnnettiin toisiaan ja puserrettiin toisiaan siksi tiukasti, ja kukin piti puoliaan tässä voimain koetuksessa siksi itserakkaasti, että seuraukset saattoivat olla vakavampia kuin miltä ne tuntuivat keskellä naurunremahduksia ja lauluja. Vanhaa hampunloukuttajaparkaa, joka ponnisteli kuin leijona, väkijoukko likisti seinää vastaan ja puristi niin kovasti, että hän tuskin sai hengitetyksi. Monikin kompastunut taistelija tallattiin vasten tahtoakin jalkoihin, monikin paistinvartaaseen tarrautunut käsi sai verivamman. Nämä leikit ovat vaarallisia, ja onnettomuuden kohtaukset ovat viime aikoina olleet siksi vakavaa laatua, että talonpoikamme ovat päättäneet jättää pois käytännöstä vaatelahjamenot. Luulen, että näimme viimeiset François Meillantin häissä ja kuitenkin taistelu niissä oli vain valhetaistelua.
Germainin häissä tämä taistelu oli vielä jokseenkin intohimoista. Molemmin puolin pidettiin kunnia-asiana vallata Guillette-muorin liesi ja puolustaa sitä. Suunnattoman suuri varras vääntyi mutkille kuin ruuvi voimakkaissa kourissa, jotka siitä kiistelivät. Pistoolinlaukaus sytytti tuleen pienen kimppuihin nivotun hamppuvaraston, joka oli asetettuna kattoon, säleikölle. Tämä sattuma lauhdutti taisteluintoa, ja sillä välin kun toiset kiiruhtivat tukahduttamaan tämän tulipalo-alun, haudankaivaja, joka huomaamatta oli kiivennyt ullakolle, laskeutui alas savutorvea myöten ja tarttui vartaaseen juuri sillä hetkellä, kun härkärenki, joka sitä puolusti lieden ääressä, nosti sen ylös ilmaan, jottei sitä häneltä riistettäisi. Jonkun aikaa ennen rynnäkköä eukot olivat pitäneet huolen siitä, että tuli sammutettiin, peläten, että sen ympärillä temmellettäissä joku sattuisi kaatumaan siihen ja polttaisi itsensä. Tuo leikkisä haudankaivaja anasti siis yksissä neuvoin härkärengin kanssa helposti voitonmerkin ja paiskasi sen poikittain rautaristikolle. Se oli tehty! Ei ollut lupa enää koskea siihen. Hän hyppäsi keskelle huonetta ja sytytti loput vartaan ympärillä olevat oljet, ikäänkuin muka kypsentääkseen paistin, sillä hanhi oli palasina ja sen jäsenet siroteltuina sinne tänne pitkin permantoa.
Siinä alkoi sitten vilkas naureskelu ja suurisuinen väittely. Jokainen näytteli saamiaan kolauksia, ja kun useimmiten ystävän käsi oli lyönyt, niin ei kukaan valitellut eikä riidellyt. Puoliksi lutistunut hampunloukuttaja hieroi kylkeään ja sanoi välittävänsä niistä viis, mutta panevansa vastalauseen kuomansa haudankaivajan viekasta juonta vastaan ja väitti, että jos hän ei olisi ollut puolikuolleena, niin liettä ei olisi vallattu niin helposti. Eukot lakaisivat lattian ja järjestys palasi. Pöytä pantiin täyteen haarikoita, joissa oli uutta viiniä. Kun oli maisteltu maljoja yhdessä ja levähdetty, vietiin sulhanen keskelle huonetta, ja hänen täytyi, pieni kepakko kädessä, alistua uuden koetuksen alaiseksi.
Taistelun aikana olivat morsiamen äiti, kummi ja tädit piilottaneet hänet ynnä kolme hänen ystävätärtään, panneet heidät istumaan penkille huoneen nurkkaan ja peittäneet heidät suurella valkealla vaatteella. Nuo kolme ystävätärtä oli valittu niin, että he olivat samaa kokoa kuin Marie, ja heidän hilkkansa yhtä korkeat, jotenka oli mahdoton erottaa heitä toisistaan, kun vaate peitti heidän päänsä ja verhosi heidät aina jalkojen yläpuolelle saakka.
Sulhanen ei saanut koskea heihin muuta kuin kepakkonsa kärjellä eikä muuta kuin osoittaakseen, ketä heistä hän luuli vaimoksensa. Hänelle annettiin aikaa tarkastella heitä, mutta vain silmillään, ja eukot, jotka asettuivat hänen molemmille puolilleen, valvoivat ankarasti, ettei mitään vilppiä saanut tapahtua. Jos hän erehtyi, niin hän ei saanut sinä iltana tanssia morsiamensa, vaan ainoastaan sen tytön kanssa, jonka hän oli erehtynyt valitsemaan.
Seistessään noiden samaan käärinliinaan verhottujen aaveitten edessä, Germain pelkäsi kovin erehtyvänsä. Ja itse asiassa oli niin käynyt monen muun, sillä varokeinoihin ryhdyttiin aina hyvin tunnontarkasti. Hänen sydämensä pamppaili. Pikku Marie koetti kyllä hengittää kovasti ja vähän liikuttaa vaatetta, mutta hänen ovelat kilpailijansa tekivät samoin, työntelivät vaatetta sormillaan, ja salaperäisiä merkkejä oli yhtä paljon kuin tyttöjä vaipan alla. Nelikulmaiset hilkat pitivät tätä vaippaa niin tasaisena, että oli mahdoton nähdä mitään otsan muotoa, joka sen poimuista olisi pistänyt silmään. Kymmenkunnan minuuttia epäröityään Germain sulki silmänsä, jätti sielunsa Jumalan haltuun ja ojensi keppinsä umpimähkään. Hän osui pikku Marieta otsaan, ja tyttö heitti vaipan kauas pois, päästäen voitonhuudon. Germain sai silloin luvan suudella häntä, ja nostaen hänet roteviin käsivarsiinsa hän kantoi tytön keskelle lattiaa ja aloitti hänen kanssaan tanssiaiset, joita kesti kello kahteen asti aamulla.
Silloin hajaannuttiin, ja oli määrä kokoontua jälleen kello kahdeksan. Kun osa nuorta väkeä oli tullut lähiseuduilta eikä ollut vuoteita kaikille, niin jokainen kylästä kutsuttu naisvieras otti vuoteeseensa pari kolme nuorta naistoveriaan, kun taas pojat menivät loikomaan sinne tänne talon ullakon heinille. Voitte arvata, että he siellä eivät paljoa nukkuneet eivätkä muuta tehneet kuin kiusoittelivat toisiaan, kujeilivat keskenään ja kertoivat toisilleen hullunkurisia juttuja. Häissä pitää välttämättä olla kolme unetonta yötä, eikä niitä surra.
Lähtöä varten määrätyllä hetkellä, kun oli syöty maitokeitto, joka oli höystetty aimo annoksella pippuria ruokahalun kiihokkeeksi, sillä hääateria näytti tulevan olemaan runsas, kokoonnuttiin talon pihaan. Kun meidän seurakunnassamme ei enää ollut omaa kirkkoa, täytyi mennä parin kilometrin päähän saamaan vihkiäissiunaus. Oli kaunis ja raikas ilma, mutta kun tiet olivat huonossa kunnossa, oli kukin varannut itselleen hevosen, ja jokainen mies otti tarakkaan nuoren tahi vanhan naistoverin. Germain lähti matkalle kimolla, joka hyvin harjattuna, uudessa kengässä ja nauhakoruissa tepasteli ja korskui innoissaan. Hän kävi noutamassa morsiamen hänen mökistään yhdessä Jacques-lankonsa kanssa, joka ratsasti vanhan kimon selässä ja otti tarakkaan kunnon Guillette-muorin, kun taas Germain palasi talon pihaan tuoden voitonriemuisena mukanaan rakkaan pikku vaimonsa.
Sitten tuo iloinen ratsastajajoukkue lähti liikkeelle, lasten saattaessa jalkaisin; nämä kävelivät ja ammuskelivat pistoolinlaukauksia, jotka panivat hevoset hypähtelemään, Muori Maurice oli noussut pienille rattaille, mukanaan Germainin kolme lasta ja pelimannit. He ajoivat etunenässä soiton sävelten kaikuessa. Pikku Pierre oli niin kaunis, että vanha iso-äiti oli hänestä aivan ylpeä. Mutta tuo vilkas poika ei pysynyt kauan hänen vierellään. Kerran pysähdyttäissä matkan varrella, kun oli lähdettävä kulkemaan erästä hankalaa tienkohtaa, hän pujahti pois ja meni rukoilemaan isäänsä ottamaan hänet istumaan eteensä kimon selkään.
– Kyllä kai! vastasi Germain. Siitä saamme vain kuulla tyhmiä pilapuheita! Ei se käy laatuun.
– Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset Saint-Chartierissa sanovat, sanoi pikku Marie. Pyydän sinua, ota hänet, Germain; olen vielä ylpeämpi hänestä kuin hääpuvustani.
Germain myöntyi, ja tuo kaunis kolmikko lähti ajamaan paikalleen riviin kimon voitonriemuisesti nelistäessä.
Saint-Chartierin asukkaat, vaikka olivatkin pilkkakirveitä ja kernaasti vähän härnäilivät heidän seurakuntaansa yhdistettyjen naapuriseurakuntain väkeä, eivät todella muistaneet pilantekoa, nähdessään niin kauniin sulhasen, niin sievän morsiamen ja pojan, jota kuninkaankin vaimon olisi tehnyt mieli. Pikku Pierrellä oli vaaleansinisestä verasta tehty lyhytnuttuinen puku, punaiset liivit, niin keikarimaiset ja niin lyhyet, että ne tuskin ulottuivat hänen leukansa alle. Kylän räätäli oli tehnyt hänen nuttunsa hihanrei'istä niin ahtaaksi, että hän ei voinut lähentää toisiinsa molempia pikku käsivarsiaan. Ja kylläpä hän sitten olikin ylpeä! Päässä oli hänellä pyöreä, mustan- ja kullankirjavalla nauhuksella reunustettu hattu, josta riikinkukon sulka pöyhkeästi pisti esiin keskeltä helmikanan höyhenistä tehtyä töyhtöä. Kukkaskimppu, suurempi kuin hänen päänsä, peitti hänen olkapäänsä, ja nauhat hulmusivat alas hänen jalkoihinsa saakka. Hampunloukuttaja, joka samalla oli paikkakunnan parturi ja hiustaituri, oli leikannut hänen tukkansa ympyrämäisesti, peittäen hänen päänsä liemikupilla ja leikaten pois kaikki sen reunojen alta esiin pistävät hiukset: pettämätön keino saada sakset kulkemaan varmaa rajaa pitkin. Tässä asussaan lapsiparka totta kyllä ei ollut niin runollisen näköinen kuin pitkän tukkansa liehuessa ilmassa ja Johannes Kastajaa muistuttava lampaannahkansa hartioillaan; mutta hän ei sitä uskonut, ja kaikki ihailivat häntä ja sanoivat, että hän näytti pieneltä mieheltä. Hänen kauneutensa vei voiton kaikesta, ja mistäpä todella lapsuuden verraton kauneus ei veisi voittoa?
Hänen pikku Solange-siskollaan oli ensi kertaa eläissään hilkka päässään karttuunisen lapsenmyssyn sijasta, jota pikkutytöt pitävät parin kolmen vuoden vanhoiksi asti. Ja millainen hilkka! Korkeampi ja leveämpi kuin tyttöparan ruumis. Ja kylläpä hän sitten mielestään olikin kaunis! Hän ei uskaltanut kääntää päätänsä, vaan istui aivan jäykkänä, arvellen, että häntä luultaisiin morsiameksi.
Pikku Sylvain taas oli vielä puettuna puseroon ja nukkui isoäidin polvilla, aavistamatta oikeastaan, mitä koko häät olivatkaan.
Germain katseli hellästi lapsiaan, ja kun saavuttiin määrin virkatalolle, sanoi hän morsiamelleen:
– Katsos, Marie, tulen tänne hiukan iloisempana kuin tuona päivänä, jolloin tuotuani sinut takaisin meille Chantelouben metsistä luulin, että et koskaan minua rakastaisi. Otin sinut syliini nostaakseni sinut alas hevosen selästä niinkuin nytkin; mutta arvelin, ettemme ikinä enää istuisi kelpo kimoparan selässä, tämä lapsi polvillamme. Katsos, rakastan sinua niin hellästi, rakastan niin hellästi näitä pienokaisraukkoja, olen niin onnellinen siitä, että rakastat minua ja heitä ja että omaiseni rakastavat sinua, ja rakastan niin suuresti äitiäsi ja ystäviäni ja kaikkia tänäpäivänä, että tahtoisin, että minulla olisi kolme neljä sydäntä, riittääkseen kaikille. Todella, yksi on liian vähän, jotta siihen saisi mahtumaan niin paljon ystävyyden ja niin paljon ilon tunteita! Ne ikäänkuin kivistävät sydänalaani.
Määrin virkatalon ja kirkon ovella oli sankka väkijoukko katselemassa sievää morsianta. Miksemme kertoisi hänen puvustaan? Se somisti häntä niin hyvin! Hänen vaaleasta musliinista tehdyn ja kaikkialta kirjaillun hilkkansa ripset olivat pitseistä. Siihen aikaan talonpoikaisnaisten ei sopinut näyttää ainoatakaan hiuskarvaa; ja vaikka heillä on hilkkansa alla uhkeat hiukset kierrettyinä valkeista rihmoista tehtyihin nauhoihin tukemassa hilkkaa, niin olisi vielä tänäpäivänä sopimaton ja häpeällinen teko näyttäytyä miehille avopäin. Nykyään he kuitenkin saavat laskea otsalleen ohuen hiussuortuvan, joka kaunistaa heitä suuresti. Mutta kaipaan oman aikani klassillista päähinettä: noissa valkeissa pitseissä pelkän ihon päällä oli antiikkisen puhtauden leima, joka minusta näytti juhlallisemmalta, ja kun kasvot olivat kauniit tässä asussa, niin niissä oli kauneus, jonka suloutta ja luonnollisen yksinkertaista majesteettisuutta ei voi sanoin kuvata.
Pikku Mariella oli vielä tämä päähine, ja hänen otsansa oli niin valkea ja puhdas, että se valkean liinakankaan rinnalla ei olisi näyttänyt tummalta. Vaikka hän ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään koko yönä, niin aamuilma ja varsinkin taivaankirkkaan sielun sisäinen ilo ja vielä myöskin jonkin verran nuoruuden kainouden hillitsemä salainen lemmenhehku nostivat hänen poskilleen hohteen, yhtä suloisen kuin persikkapuun kukka huhtikuun ensimmäisissä auringonsäteissä.
Hänen valkea rintahuivinsa, siveästi pantuna ristiin hänen povelleen, jätti näkyviin vain hennot, hienot ääriviivat kaulasta, joka pyöristyi kuin turtturikyyhkyn kaula. Hänen myrtinvihreästä verasta ommeltu liivinsä toi esille hänen hennon vartalonsa, joka oli virheetön, mutta oli vielä kasvava ja kehittyvä, sillä hän ei vielä ollut seitsemäntoista vuotias. Hänellä oli tumman sinipunerva silkkiesiliina rintatilkkuineen, jonka maalaistyttömme ikävä kyllä ovat heittäneet pois ja joka antoi rinnalle niin siron ja vaatimattoman muodon. Nykyään he levittelevät ylpeämmin näkyviin rintahuivinsa, mutta heidän puvussaan ei enää ole sitä vanhan ajan kainouden hienoa tuntua, joka sai heidät muistuttamaan Holbeinin neitseitä. He ovat keimeämpiä, viehkeämpiä. Nuhteeton esiintymistapa ennen vanhaan vaati eräänlaista vakavaa jäykkyyttä, joka teki heidän harvoin näkyvän hymynsä syvemmäksi ja ihanteellisemmaksi.
Messu-uhrin aikana Germain pani tavan mukaan kolmetoista hopearahaa morsiamensa käteen. Hän pujotti hänen sormeensa hopeasormuksen, jonka muoto on pysynyt vuosisatoja muuttumattomana, mutta jonka sijasta kultainen vihkisormus nyttemmin on tullut käytäntöön. Kirkosta ulos astuttaissa Marie sanoi hänelle aivan hiljaa: Onko tämä nyt se sormus, jota toivoin, jota sinulta pyysin, Germain?
– On, vastasi hän, se, joka Catherine-vainajallani oli sormessaan, kun hän kuoli. Sama sormus molemmissa avioliitoissani.
– Kiitän sinua, Germain, sanoi nuori vaimo vakavalla ja liikutetulla äänellä. Pidän sitä kuolemaani asti, ja jos kuolen ennen sinua, niin otat sen talteen pikku Solange-tyttösi häitä varten.
IV
KAALI
Noustiin jälleen ratsaille ja palattiin hyvin nopeasti Belairiin. Ateria oli uhkea ja kesti, tanssien ja laulujen keskeyttämänä, puoleen yöhön asti. Vanhukset eivät nousseet pöydästä neljääntoista tuntiin. Haudankaivaja valmisti ruuat ja teki sen sangen hyvin. Hän oli kuuluisa siitä, ja hän lähti uuninsa äärestä tullakseen tanssimaan ja laulamaan jokaisen ruokakerran jälkeen. Hän oli kuitenkin kaatuvatautinen, tämä lystikäs ukko! Kuka olisi voinut sitä aavistaa? Hän oli reipas, voimakas ja iloinen kuin nuori mies. Eräänä päivänä löysimme hänet tautinsa kouristamana eräästä ojasta iltahämärissä. Hän näytti kuolleelta. Me toimme hänet pyörille asetetussa kantotuolissa kotiimme ja hoitelimme häntä sen yötä. Kolme päivää sen jälkeen hän oli häissä, lauloi kuin laulurastas ja hyppeli kuin pukki, hyörien vanhaan tapaansa. Häistä päästyään hän meni kaivamaan haudan ja naulaamaan kiinni kirstun. Hän suoritti sen hartain mielin, ja vaikka sitten ei huomannut mitään hänen hyvän tuulensa vuoksi, niin se jätti häneen kolkon vaikutuksen, joka joudutti uuden taudinkohtauksen tuloa. Hänen vaimonsa oli halvattu, eikä ollut liikkunut tuolistaan pariinkymmeneen vuoteen. Hänen äitinsä on sadanneljän vuoden vanha ja elää vielä. Mutta hän itse, miesparka, niin iloinen, niin hyvä, niin hauska, sai surmansa viime vuonna, pudotessaan ullakoltaan alas tantereeseen. Varmaankin hän oli tautinsa pääsemättömän kohtauksen kourissa piiloutunut, kuten tavallisesti, heiniin, jottei pelästyttäisi ja huolestuttaisi omaisiaan. Näin päättyi traagillisesti hänen elämänsä, joka oli omituinen kuten hän itsekin, jossa oli sekaisin surullisia ja hullunkurisia, peloittavia ja viehättäviä hetkiä, joiden vaihdellessa hänen sydämensä oli aina pysynyt hyvänä ja hänen luonteensa rakastettavana.
Mutta siirrymme nyt kolmanteen hääpäivään, joka on omituisin ja kaikessa ankaruudessaan säilynyt meidän päiviimme asti. Emme aio puhua voileivästä, joka tuodaan aviovuoteen ääreen; se on jokseenkin tuhma tapa, joka loukkaa morsiamen häveliäisyyttä ja pyrkii hävittämään sen tunteen nuorilta tilaisuudessa läsnä olevilta tytöiltä. Sitäpaitsi luulen, että se on kaikilla seuduilla vallitseva tapa, joka ei ole mitään meidän puolellemme erikoista.
Samoin kuin vaatelahja-menot ovat morsiamen sydämen ja asunnon valtauksen vertauskuvana, samoin ovat kaalimenot avioliiton hedelmällisyyden vertauskuvana. Aamiaisen jälkeen häitten jälkeisenä päivänä alkaa tämä eriskummainen näytös, joka on gallialaista alkuperää, mutta kristinuskon alkuaikoina on vähitellen muuttunut keskiaikaiseksi mysteeriksi tahi ilveilymäiseksi moraliteetiksi.
Kaksi nuorta miestä (seurueen iloisimmat ja terhakimmat) katoaa aamiaisen aikana; he menevät pukeutumaan ja palaavat vihdoin soittajain, koirien, lasten saattamina ja pistoolinlaukausten paukkuessa. He näyttelevät mitä viheliäisimpiin ryysyihin puettua kerjäläisparikuntaa, miestä ja vaimoa. Mies on heistä molemmista likaisin: pahe on hänet noin vienyt rappiolle; vaimo on vain onneton ja miehensä irstailun vuoksi alennustilaan joutunut.
He kutsuvat itseään puutarhuriksi ja puutarhurin vaimoksi ja sanovat olevansa määrätyt hoitamaan ja viljelemään pyhää kaalia. Mutta miehellä on monta eri nimeä, joilla kaikilla on merkityksensä. Häntä sanotaan joko olkiäijäksi, koska hänellä on päässään olkinen tahi hamppuinen tekotukka ja koska hän, peittääkseen ryysyjensä huonosti verhoaman alastomuutensa, on kietonut sääriensä ja osaksi vartalonsakin ympäri olkia. Hän laittaa itselleen myöskin ison vatsan tahi kyttyrän panemalla olkia tahi heiniä puseronsa alle. Tahi häntä sanotaan ryysypekaksi, koska hän on ryysyihin puettu. Vihdoin vielä merkitsevämmällä nimellä pakanaksi, koska hänen katsotaan kyynillisyydellään ja irstailullaan muodostavan kaikkien kristillisten hyveitten jyrkän vastakohdan.
Hän tulee kasvot maalattuina noella ja viininsakalla, joskus kummannäköisen naamarin peitossa. Huonoon, särkyneeseen savikuppiin tahi vanhaan puukenkään, joka on langalla sidottu roikkumaan hänen vyölleen, hän pyytää viinialmua. Kukaan ei kiellä sitä häneltä, ja hän on juovinaan, sitten hän kaataa viinin maahan, juomauhrin merkiksi. Joka askeleella hän kaatuu, hän rypee liassa, hän on olevinaan mitä törkeimmässä sikahumalassa. Hänen vaimoraukkansa juoksee hänen jäljessään, nostaa hänet ylös, huutaa apua, repii hamppuisia hiuksia, jotka pörröisinä suortuvina pistävät esiin hänen likaisen hilkkansa alta, valittaa itkien miehensä alennustilaa ja nuhtelee häntä intomielisesti.
– Sinä onneton! sanoo hän hänelle, katso mihin huono elämä on meidät vienyt! Turhaan kehrään, turhaan teen työtä sinua varten, paikkaan vaatteesi! Sinä revit ne, sinä ryvetät itsesi alituisesti. Olet hävittänyt niukan omaisuuteni, kuusi lastamme ovat puilla paljailla, me elämme läävässä, yhdessä elukoiden kanssa; meidän on jo pakko pyytää almua, ja sitten sinä vielä olet niin ruma, niin inhoittava, niin halveksittu, että meille kohta heitetään leipäpala kuin koirille. Voi, hyvät ihmiset, säälikää meitä, säälikää minua! En ole ansainnut kohtaloani, ei ikinä kellään vaimolla ole ollut siivottomampaa ja inhoittavampaa miestä. Auttakaa minua nostamaan hänet ylös, muutoin ajoneuvot musertavat hänet kuin vanhan pullonpalasen, ja minä jään leskeksi ja kuolen lopulta suruun siitä, vaikka kaikki sanovat, että se olisi minulle suuri onni.
Sellainen on puutarhurin vaimon osa, ja sellaisia hänen lakkaamattomat valittelunsa kautta koko kappaleen. Se on näet todellinen komedia, vapaa tuokiokyhäelmä, joka näytellään ulkoilmassa, teillä, pitkin mäkiä, joka käyttää lisäaineksinaan kaikkia sattumalta tarjoutuvia tapahtumia, ja johon ottavat osaa kaikki, hääväki ja ulkopuolella olijat, taloista kutsutut vieraat ja ohikulkijat kolmen, neljän tunnin ajan päivästä, niinkuin kohta saamme nähdä. Aihe on aina sama, mutta tätä aihetta laajennellaan ja parannellaan loppumattomiin, ja juuri siinä on hauska nähdä talonpoikiemme matkimisvaistoa, hassunkuristen päähänpistojen runsautta, kielevyyttä, nokkelasanaisuutta, jopa luontaista kaunopuheisuuttakin.
Puutarhurin vaimon osa uskotaan tavallisesti hoikalle, parrattomalle ja verevähipiäiselle miehelle, joka osaa esittää kuvaamansa henkilön hyvin todenmukaisesti ja näytellä karkeankoomillista epätoivoa siksi luonnollisesti, että se herättää katsojassa sekä hilpeyttä että surumieltä, kuten tositapahtuma. Sellaiset laihat ja parrattomat miehet eivät ole harvinaisia maaseuduillamme, ja omituista kyllä juuri he joskus ovat lihasvoimiltaan huomattavimmat.
Kun vaimon onnettomuus on todettu, niin nuoret miehet hääväen joukosta kehoittavat häntä heittämään oman onnensa nojaan juopon miehensä ja pitämään hauskaa heidän kanssaan. He tarjoavat hänelle käsivartensa ja houkuttelevat hänet mukaansa. Vähitellen hän antautuu, käy iloisemmaksi ja alkaa kuljeksia milloin minkin miehen kanssa, ruveten yhä kainostelemattomammaksi; uusi siveysopetus: miehen huonosta elämästä on vaikutuksena ja seurauksena vaimon huono elämä.
Silloin pakana herää humalastaan, hän etsii katseillaan vaimoansa, ottaa käteensä nuoran ja kepin ja juoksee hänen jälkeensä. Häntä juoksutetaan, piiloudutaan, vaihdetaan vaimo toiselta toiselle, koetetaan hauskuttaa häntä ja pettää mustasukkaista miestä. Tämän ystävät koettavat juovuttaa hänet. Vihdoin hän tavoittaa uskottoman puolisonsa ja tahtoo lyödä häntä. Todellisuuden mukaisin ja parhaiten matkittu piirre tässä avioelämän onnettomuuksien ivamukaelmassa on se, että mustasukkainen ei koskaan hyökkää niiden kimppuun, jotka riistävät häneltä hänen vaimonsa. Hän on sangen kohtelias ja varovainen heitä kohtaan, hän ei tahdo syyttää muita kuin syyllistä, koska tämän ei katsota voivan häntä vastustaa.
Mutta kun hän kohottaa keppinsä ja laittaa valmiiksi köytensä sitoakseen rikollisen, niin kaikki hääseurueen miehet estävät sen ja tulevat molempain puolisoitten väliin. "Älä lyö häntä! Älä koskaan lyö vaimoasi!" Nämä sanat toistuvat kyllästyttämään asti näissä kohtauksissa. Aseet riistetään miehen käsistä, hänet pakotetaan antamaan anteeksi vaimolleen, suutelemaan häntä, ja pian hän on rakastavinaan häntä entistä enemmän. Hän kävelee käsikoukussa hänen kanssaan, laulaen ja tanssien, kunnes uusi juopumuskohtaus panee hänet taas vierimään maassa, ja silloin toistuvat vaimon valittelut, hänen mielenmasennuksensa, hänen teeskellyt harha-askeleensa, miehen mustasukkaisuus, naapurien väliintulo ja sovinnonteko. Se kaikki sisältää yksinkertaisen, jopa karkeankin opetuksen, josta haiskahtaa väkevästi sen keskiaikainen alkuperä, mutta joka aina tekee vaikutuksensa, joskaan ei nuorikkoihin, jotka sinä päivänä ovat liiaksi rakastuneet ja liiaksi järkevät sitä tarvitakseen, niin ainakin lapsiin ja nuorukaisiin. Pakana peloittaa ja innoittaa nuoria tyttöjä, juostessaan heidän perässään ja ollen tahtovinaan suudella heitä, siihen määrään, että he juoksevat pakoon, osoittaen kauhua, joka ei suinkaan ole teennäistä. Hänen tuhratut kasvonsa ja hänen pitkä keppinsä (joka kuitenkin on vaaraton) panevat pikkulapset parahtelemaan pelosta. Se on tapainkuvaus-komediaa alkeellisimmalla, mutta myöskin tehokkaimmalla asteellaan.
Kun tämä ilveily on saatu hyvään vauhtiin, niin valmistaudutaan lähtemään kaalia noutamaan. Tuodaan paarit, joille asetetaan pakana, varustettuna lapiolla, köydellä ja suurella kopalla. Neljä rotevaa miestä kantaa hänet pois hartioillaan. Hänen vaimonsa seuraa häntä käyden, vanhukset tulevat yhtenä ryhmänä hänen jäljessään vakavan ja miettiväisen näköisinä; sitten hääseurue astelee parittain tahdissa soiton mukaan. Pistoolinlaukauksia kuuluu jälleen, koirat ulvovat entistä kovemmin nähdessään likaisen pakanan, jota näin kannetaan riemusaatossa, Lapset ovat suitsuttavinaan hänelle pilkallisesti pyhää savua langan päähän sidotuista puukengistä.
Mutta miksi tämä kunnianosoitus niin inhoittavan rumalle henkilölle? Ollaan menossa valloittamaan pyhää kaalia, avioliiton hedelmällisyyden vertauskuvaa, ja ainoastaan tuo elukkamainen juoppo saa kädellään koskea siihen tunnuskuvalliseen kasviin. Epäilemättä siinä piilee jokin esikristillinen, Saturnaliajuhlaa tahi antiikkista Bakkhosjuhlaa muistuttava salamerkitys. Kenties tuo pakana, joka samalla ennen muita on puutarhuri, ei ole mitään vähempää kuin itse Priapus, puutarhain ja lihallisen nautinnon jumala, jumalolento, joka kuitenkin alkujaan varmaankin oli siveä ja vakava, kuten siitoksen mysteerio, mutta jonka luonteen tapainturmelus ja ajatustapojen harhautuminen ovat huomaamatta halventaneet.
Oli miten oli, riemusaatto tulee nuoren vaimon asunnolle ja menee hänen puutarhaansa. Sieltä valitaan kaunein kaali, ja se ei käy nopeasti, sillä vanhukset pitävät neuvottelua ja väittelevät loppumattomiin, jokainen kun puhuu sen kaalin puolesta, joka hänestä näyttää otollisimmalta. Ryhdytään äänestämään, ja kun vaali on suoritettu, niin puutarhuri sitoo nuoransa kaalinvarteen ja poistuu niin kauas kuin tila puutarhassa sallii. Puutarhurin vaimo katsoo, että pyhä vihannes kaatuessaan ei vahingoitu. Häitten ilvehtijät: hampunloukuttaja, haudankaivaja, kirvesmies, puusuutari (lyhyesti: kaikki ne, jotka eivät tee maantöitä ja joilla, kun viettävät elämänsä toisten taloissa, katsotaan olevan ja todella onkin enemmän älyä ja parempi suunkopu kuin yksinkertaisilla peltotyön tekijöillä) asettuvat kaalin ympärille. Yksi kaivaa lapiolla haudan, niin syvän, että luulisi aiottavan kaataa tammi. Toinen asettaa nenälleen puusta tahi pahvista tehdyt kakkulat, jotka ovat olevinaan pari silmälaseja: hän toimii insinöörinä, tulee lähemmäs, siirtyy kauemmas, laatii piirustuksen, katsoa viiruilee työntekijöitä, vetää viivoja, mestaroi kaikkia, huudahtaa, että kaikki menee pilalle, pysähdyttää työn ja panee sen taas alkuun oman päänsä mukaan ja ohjaa koko hommaa niin pitkällisellä ja naurettavalla tavalla kuin mahdollista. Johtuuko tämä lisäke menojen vanhaan kaavaan halusta pilkata teoreetikolta yleensä, joita vanhaan käytäntöön luottavat talonpojat ylpeästi halveksivat, tahi vihasta maanmittareita kohtaan, jotka laativat maakirjaa ja määräävät verot, tahi vihdoin tie- ja vesirakennus-virkamiehiä kohtaan, jotka muuttavat yhteismaita teiksi ja poistavat vanhoja talonpojalle rakkaita väärinkäytöksiä? Miten liekään, niin ainakin sanotaan tätä komedian henkilöä mittariksi, ja hän panee parastaan tehdäkseen itsensä sietämättömäksi niille, jotka pitelevät kuokkaa ja lapiota.
Vihdoin, kun neljänneksen tuntia on ilveilty ja rettelöity siitä, kuinka kaali olisi saatava maasta ylös vahingoittumatta ja katkaisematta sen juuria, ja tällä välin multaa on lapioilla heitelty vasten läsnäolijain naamaa (syyttäköön itseään, ken ei väisty kyllin nopeasti; olipa hän vaikka piispa tahi prinssi, niin hänen täytyy saada tämä multakaste), niin pakana vetää nuoraansa, pakanan vaimo levittää esiliinansa, ja kaali kaatuu juhlallisesti katsojain eläköönhuutojen raikuessa. Silloin tuodaan paikalle koppa, ja pakanapariskunta istuttaa siihen kaalin mitä huolellisimmin ja varovaisimmin. Se ympäröidään tuoreella mullalla, se tuetaan kepeillä ja siteillä, niinkuin kukkastytöt kaupungeissa tekevät loistaville ruukuissa kasvaville kamelioilleen; punaisia omenia pistetään keppien nenään, ajuruohon, salvian ja laakerin oksia yltympärille; koko tämä hökötys koristetaan ylen prameaksi nauhoilla ja pikku lipuilla; voittosaalis nostetaan paareille ja sen mukana pakana, jonka tulee pitää sitä tasapainossa ja varjella sitä onnettomuuksilta, ja vihdoin lähdetään puutarhasta hyvässä järjestyksessä ja marssitahdissa.
Mutta silloin, kun on astuttava ulos portista, samoin kuin sittemmin, kun on astuttava sisään nuoren aviomiehen talon pihaan, tulee eteen kuviteltu este. Kuorman kantajat kompastelevat, huudahtelevat kovalla äänellä, peräytyvät, astuvat taas eteenpäin ja ikäänkuin vastustamattoman voiman takaisin työntäminä ovat luhistuvinaan painon alle. Sillä välin läsnäolijat huutavat, yllyttävät ja rauhoittavat tuota ihmisvaljakkoa. "Kauniisti, kauniisti, lapset! Kas niin, kas niin, rohkaiskaa mielenne! Varokaa! Malttakaahan! Kumartukaa! Portti on liian matala! Ahtautukaa paremmin yhteen, se on liian kaita! Vähän vasemmalle! Nyt oikealle! Kas niin, rohkeasti vain! Nyt pääsette läpi!"
Samoin härkien vetämät vankkurit runsassatoisina vuosina ylen suurine rehu- tai elokuormineen ovat liian leveät tahi liian korkeat mahtuakseen ladon ovesta sisään. Samoin huudetaan roteville eläimille, hillitäkseen tahi yllyttääkseen niitä; samoin saadaan taitavasti ja kovilla ponnisteluilla kokonainen vuori rikkauksia kaatumatta kulkemaan maalaisriemuportin alitse. Varsinkin viimeinen kuormallinen, jota sanotaan lyhteelliseksi, vaatii sellaisia varovaisuustoimenpiteitä, sillä sen kuljetus on myöskin maalaisjuhla, ja viimeinen lyhde, joka otetaan viimeiseltä vaolta, asetetaan kuorman harjalle ja koristetaan nauhoilla ja kukilla samoin kuin härkien otsat ja ajajan piikki. Samoin kaalin riemusaatontapainen ja vaivaloinen tulo taloon kuvaa sen edustamaa varallisuutta ja hedelmällisyyttä.
Kun on saavuttu aviomiehen pihaan, nostetaan kaali pois ja viedään talon tahi ladon katon harjalle. Jos jokin savupiippu, pääty tahi kyyhkyslakka on korkeammalla kuin muut katonharjat, niin täytyy, kävi miten kävi, kantaa tämä taakka asumuksen korkeimmalle huipulle. Pakana seuraa sitä sinne asti, kiinnittää sen siihen ja kastelee sen aimo kannullisella viiniä, pistoolinlaukausten ja pakananvaimon iloisten pyörähtelyjen ilmaistessa sen vihityksi tarkoitukseensa.
Samat menot alkavat sitten heti uudelleen. Mennään kaivamaan maasta toinen kaali aviomiehen puutarhasta ja kannetaan se samoin muototempuin sille katolle, jonka alta hänen vaimonsa vasta on lähtenyt, seuratakseen häntä. Nämä muistoesineet jäävät sitten paikoilleen, kunnes tuuli ja sade rikkoo korin ja repii pois kaalin. Mutta molemmat kestävät siellä kylliksi kauan, jotta voi olla jotakin toteutumisen mahdollisuutta sillä ennustuksella, jonka ukot ja eukot lausuvat, tervehtien kaalia: "Kaunis kaali", sanovat he, "elä ja kukoista, jotta nuori emäntämme saisi kauniin pikku lapsen ennen vuoden loppua; sillä jos kuihtuisit liian pian, niin se tietäisi hedelmättömyyttä, ja sinä olisit tuolla ylhäällä hänen talonsa katolla pahana enteenä".
Päivä on jo pitkälle kulunut, kun kaikki nämä toimet on suoritettu. Ei ole enää muuta jäljellä kuin aviopuolisoitten kummien kotiinsaattaminen. Jos nämä sukulaisten veroiset henkilöt asuvat kaukana, niin koko hääseurue saattaa heidät soiton kaikuessa seurakunnan rajalle saakka. Siellä tanssitaan vielä tiellä ja heitä suudellaan heistä erottaessa. Pakana ja hänen vaimonsa ovat silloin pesseet kasvonsa ja siististi puettuina mukana, jollei heidän, väsyneinä osiensa näyttelemisestä, ole täytynyt mennä vähän nukahtamaan.
Germainin häissä Belairin talossa tanssittiin, laulettiin ja syötiin tänä kolmantena hääpäivänä vielä puolen yön aikana. Ukot eivät voineet lähteä pois pöytien äärestä, ja syystä kyllä. He eivät pystyneet jaloilleen eikä heidän päänsä selvinnyt ennenkuin seuraavana aamuna päivän valjetessa. Silloin, heidän astellessaan kukin kotiinsa äänettöminä ja horjahdellen, Germain reippaana ja pirteänä tuli ulos, mennäkseen valjastamaan härkänsä, jättäen nuoren vaimonsa uinumaan auringon nousuun asti. Leivonen, joka liverrellen kohosi taivasta kohti, tuntui hänestä olevan hänen sydämensä ääni, joka lauloi kiitosta Jumalalle. Alastomilla pensailla kimalteleva härmä oli hänestä kuin huhtikuun nuppujen valkeus, joka käy lehtien puhkeamisen edellä. Kaikki luonnossa oli hänen silmissään hymyilevää, tyyntä ja kirkasta. Pikku Pierre oli edellisenä iltana nauranut ja hypellyt niin paljon, ettei hän tullut auttamaan häntä ohjaamaan härkiänsä; mutta Germain oli kernaasti yksin. Hän polvistui vakoon, joka hänen oli kynnettävä jälleen auki, ja rukoili aamurukouksensa niin hartain sydämin, että kaksi kyyneltä vierähti hänen hiestä vielä kosteille poskilleen.
Kaukaa kuului naapuriseurakuntain nuorukaisten laulua heidän lähtiessään palaamaan kotiinsa ja toistelussaan vähän käheällä äänellä edellisen illan iloisia laulelmia.