← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 15
Uni ja kuolema
Uuno Kailas
UNI JA KUOLEMA
Kirj.
Uuno Kailas
Porvoo, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931
Isoäidilleni, muistojeni ja unieni äidille
RUNOLUETTELO:
Contemplation
Contemplation
I
Ajuri Musta satu Talo Vieras mies Tuttavia Vainajat Sairaalan ikkuna Ympyrä Sielu Viulu Psalmi aamusta
II
Itämainen satu Sumurun prinssi Palvonta Crescendo Polvistunut Aikaa Syysballaadi
III
Sumu Synkkä metsä Suru Uni Syysaamu Risti Lapin-laulu
IV
Mestari Amedée Kellojen legenda Hauta meren alla
V
Laulu ja elämä
VI
Rajalla Laakeriseppel Petsamon laulu Isänmaan päivä Hajaannus
Ovella
Ovella
Vainajan jalokivet
C.J.L. Almqvist, Noita Kaarle-kuninkaan aikana C.J.L. Almqvist, Kuunteleva Maria Jean Richepin, Ballaadi Walt Whitman, Kirje leiriltä Dan Andersson, Eräs vanhus Harriet Löwenhjelm, Lahja Erik Axel Karlfeldt, Kärsimysviikolla Erik Axel Karlfeldt, Sydämen arvoitusten kirjasta Erik Axel Karlfeldt, Joutomies
Contemplation
CONTEMPLATION
Ei seesty pääni päällä,
tuo vanhat pilvet päivä uus.
Ja joka päivä täällä
on pieni ikuisuus.
Se viipyy ovellani
kuin köyhä vaimo, menee pois, —
tai on, kuin unistani
se nousis, aave ois.
Ei mitään antaa saata
se mulle kuolleen-käsistään.
En taivast' enkä maata,
vain pilvipiirin nään.
Ei haihdu se, ei seesty;
uus päivä vanhat pilvet tuo.
Ei vaaksaa elo eesty —
vain virtaa ajan vuo.
On tullut, elämäni,
suur päivänseisaukses sun.
Kuin saarta, sydäntäni
nyt — jälkeen aaltoilun —
on varjo-elon meri,
niin liikkumaton, syleillyt.
Ei suonten viini, veri,
kuin ennen polta nyt.
Maan ruohoja ja puita
maan kevät kutsuu elämään
ja veljiäni muita, —
mä lehdettömäks jään.
— Mut, elämäni, pitää
sun päivänseisausta suon.
Vaikk' etsii silmä itää —
ei äärelt' ajan vuon.
Ei kiidä aamun huomaan
sen katse, hetkeen tulevaan.
Ei usko aallon tuomaan
se onneen, sattumaan.
Pois toivon kuplain luota
ja aamun rantain päilyväin
se kääntyi toista vuota
ja toista itää päin.
Ei aika mulle antaa
voi mitään vieraan-käsistään.
Nyt kohtaloaan kantaa
vain sydän itsessään.
Ei ilmiöiden meri
sen rantaa huuhdo houkuttain.
Se hiljaisuuden peri
ja kuulee sitä vain.
Jos sille siintelevät
viel' aamut, taivaan sinisyys,
on itselleen se kevät
kuin ollut on se syys.
Se, saari meren syvän,
on näkinkengän kaltainen:
jos luo se helmen hyvän,
luo kivustaan se sen.
Kuin siemenien suku,
jok' elää kuolemisessaan,
se nukkuu — eikä nuku:
juo voiman unestaan.
Ja kerran tuskaa vailla
se herää uuteen elämään —
nyt mykän huilun lailla
vain vartoo säveltään.I
AJURI
Oli ajurinrattailla vieressäin
isoäitini, kuollut vuosia ennen.
Me ajoimme Esplanaadia päin
kuin lapsuusaikana, kirkkoon mennen.
Me tulimme Puistohotelliin.
Ja silmin suureksi hämmästyvin
näin enkelin astuvan ovesta, — niin,
hän mummolle kumarsi: — Tehkää hyvin.
Mua mummo suuteli: — Jatka sinä,
rakas, matkaasi, toimita asias.
Tule tänne, kun pääset. Täällä, kas,
niin hartaasti odotan sinua minä.
Hänet enkeli sisään vei. Ja sitten
minä ajoin Heikinkatua päin.
Kovin räikkyi räminä rattahitten.
Mut äkkiä hämmästyen näin:
On julma, julma ja raaka mies
se ajuri. Katso, virnuen mulle
epäihmisen suin hän pilkkaa: — Ties
on toinen, et mummosi luokse tulle!
Ja se julma mies lyö hevosta selkään
ja huutaa: — Hei, hepo, hornaa päin!
Minä vapisen. Pelkään, pelkään, pelkään
— yht' äkkiä rattailta syöksähtäin.
Ja sitten kuljen ja kuljen. Näen:
Olen joutunut outoon kaupunkiin.
Kysyn tietä Puistohotelliin,
mut en ymmärrä kieltä sen kaupungin väen.
He katsovat outoa vaeltajaa
ja väistyvät päätään puistaen.
Ja ei ole minulla yöksi majaa.
Minä, uupunut, aaveena harhailen.
MUSTA SATU
Olin pieni poikanen.
Tätä mustaa ja hirmuista satua silloin,
joka teki niin suureksi pimeyden,
minä pelolla ajattelin illoin:
Se kulkee hiipien
ja ottaa lasten sieluja yöllä,
se ruhtinas mustien siipien,
joll' Eedenin käärme on vyöllä.
Ja kupeilta äitien
se heidät, vuoteilta viattomuuden,
vie unessa poluille pimeyden,
himon, rikoksen juhliin ja alhaisuuden.
Pahan saavat he siemenen
siten sieluunsa, syyttään ja tietämättään.
Se, salassa juurtuin ja versoen,
on kerran vahvempi heidän kättään.
Nyt taas minä muistin sen.
Se tulee tunnonvaivojen illoin,
satu musta, siivillä pimeyden —
ja on kuin Saatana naurais silloin.
TALO
Nous taloni yhdessä yössä —
kenen toimesta, Herra ties.
— Se auttoiko salvutyössä,
se Musta Kirvesmies? —
On taloni kylmä talo,
sen ikkunat yöhön päin.
Epätoivon jäinen palo
on tulena liedelläin.
Ei ystävän, vieraan tulla
ole ovea laisinkaan.
Vain kaks on ovea mulla,
kaks: uneen ja kuolemaan.
VIERAS MIES
Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään.
Joka paikasta halusin paeta pois,
mutta minne ikänä pakenin,
olin sielläkin vieras mies.
Koko maailman piirissä minulle
ei ollut rauhan sijaa.
Ja minua minussa raahasi
joku minulle vieras mies.
TUTTAVIA
Minä tapasin monta tuttavaa,
he puristivat kättäni
ja sanoivat: — Hauska nähdä.
Minä pakoitin kasvoni hymyilyyn
ja vastasin: — Totisesti.
He kysyivät: — Kuinka jakselet?
Minä vastasin: — Kiitos, hyvin.
Ja silloin Saatana kuiskasi:
— Ihan niin—me jaksamme hyvin — —
VAINAJAT
Minun huoneessani täällä
öin liikkuvat vainajat.
Miks viipyvät maan he päällä,
mitä multa he tahtovat?
Se kalpea nuori vainaa
eli veljenä majassain.
Mua myllynkivi painaa;
minä olenko ollut Kain?
Ja sen vanhan vaimon tähden
en mitään rauhaa saa.
Hänen surevat silmänsä nähden
mua eloni kauhistaa.
Sekin luonani sielu hento
käy aineettomuudessaan,
joka kääntyä, tähdenlento,
sai rajalta taivaan ja maan...
Ovat ehkä he mielen harhaa
ja varjoja muistojen.
Mut muistojen kalmantarhaa
jos näin jo vapisen,
— mitä onkaan kuolema sitten,
mitä silloin tiedänkään,
kun henget vainajitten
minä silmästä silmään nään?
SAIRAALAN IKKUNA
Minä kuulin kaukaa jostain
kadun äänien kohisevan.
Ja, sairaan pääni nostain,
läpi ristikkoikkunan
näin kuultavan taivaan sinen
ja kullan ja purppuran.
Oi veljeni, ihmeellinen
oli kauneus kaiken maailman!
Oksat puun
kurottuivat iltaan säteilevään.
Ensimmäiset hiirenkorvat kevään
niissä näin.
Ilma tuoksui, kukaties...
Harmaahapsi,
sinimekko mies
maata kuokki.
Lapsi
kaunis lailla enkelin
vaalein kutripäin
kyyhkysiä ruokki.
— Tuolla, tuolla
portti on ja tie,
joka onnellisten luokse vie.
Elämä on siellä.
Autuaallist' olla ois
vaeltaja tiellä — —
Elämä — oi, outo sana.
Tääll' on Mana.
Ristikoiden tällä puolla
elämä on vitkaan kuolla
elämältä,
haudattuna olla elävältä — —
Oi kuultoa taivaan sinen
ja kullan ja purppuran!
Miten ihanan tuskallinen
oli kauneus maailman,
kun katselin kuilun takaa
sitä, paareilta kuoleman!
— Minut hautaan kuljettakaa!
minä nyyhkytin ääressä ikkunan.
YMPYRÄ
Mies se kulki ympyrää,
vastapäivään kiertävää
ympyrää.
Kulki kolon koppiin.
— "Tästä taivaan kuoriin vie
Katumuksen kautta tie."
Miten lie,
mies jäi siihen oppiin.
— "Toisin kiersin päivin, öin
ajatuksin, sanoin, töin.
Päivin, öin
paha lanka pauloi.
Kierrän, kierrän oikeinpäin,
vyyhti synnin ympyräin
aukee näin."
Kiersi mies ja lauloi.
— "Kepenee ja virvoittuu
tunto, taakka kirvoittuu.
Virvoittuu
jalka tällä tiellä.
Pian pieni lapsi oon,
tulen kotikartanoon,
lapsi oon,
nukun kehtoon siellä."
SIELU
Minä kuoleman mereen hukuin.
Minä vaivuin syvyyteen
udun himmeän kaltaiseen
ja sen pohjalla sidottuna nukuin.
Niin tuli eräs vaeltava veli,
se sielu, jonka Jumalalta sain,
joka riippui ristillä ruumiissain,
kun vielä se elämässä eli.
Oli surullisin surullisista.
Tuli tummissa verhoissaan.
Mikä kauneus katsoikaan
mua silmistä pohjattomista.
Hän lausui: Viholliseni,
miten sinua rakastan.
Sinä vihastutit Jumalan.
Tulin taas. Tulen ristilleni.
VIULU
Koko pitkän päivän istui
hän nurkassa yksinään.
Oli hänellä ruohonkorsi
ja varpu käsissään.
Ja se kuiva ruohonkorsi
oli hänelle viulun jous:
koko päivän se ylitse viulun
— sen varvun — sous ja sous.
Mitä soitti se koivunvarpu,
Isä Jumala yksin ties:
oli viulu se hullunviulu,
ja se mies oli autuas mies.
PSALMI AAMUSTA
(Ellsworth-Larssonin mukaan)
Ja Jumala avasi minun uneni oven
ja pyysi minua astumaan siitä valoon.
Hän tervehti minun askeltani ruohoin
ja varusti minun silmiini metsien näyn.
Hän vei minut seisomaan lintujen aamu-
liverrysten kaupunkeihin.
Hän teki minun polkuni hetkestä
kaikkien aikakausien hetken
ja saattoi minut unhoittamaan
puiden juurille kuolleet vanhat lehdet.
Hän veti minun sydämeni esiin
kuin kyyhkysen
ja antoi sen lentää edelläni
hänen sanansa taloa kohden,
jossa minun asuman pitää.
Totisesti on hänen se käsi,
joka on haudassani avaava uneni salvat.II
ITÄMAINEN SATU
Vaelsi maata ensimmäinen mies,
mi kämmenellä Luomakunnan Herran
savesta syntyi. Kauan, kukaties,
jo vaellettuaan hän tuli kerran
luo vuorilähteen tyynnä päilyvän.
Kun kumartui hän janoisena juomaan,
niin näyn ennen-näkemättömän,
olennon jumalkauniin näki hän.
Ja lumottuna siihen, ihmeluomaan,
hän katsoi katsomasta päästyään.
Se oli kaunein luoduist' alla taivaan.
Sen yö kun kätki hänen silmiltään,
se jätti hänet hiuduttavaan vaivaan.
Ja halki rannatonten metsien
ja poikki aavikoiden polttavain
mies kulki, mieless' ikävä ja kuume
kuin janoon-pakahtumus, etsien
tuot' olentoa toista, unohtain
muun kaiken ilman alla. Ja se huume
vain yltyi yhä, lievittynyt ei,
kun lähteen luota lähteen luo se vei
maan ääreltä sen toiseen ääreen hamaan.
Ja kutsuun ikävöivän huhuamaan
ei koskaan vastausta tullut, ei.
Yöt uupuneelta nukkumatta jäivät,
hän lähteit' etsi, katsoi niitä päivät;
tuo jumalhahmo kaikiss' oli, mut
ei koskaan syvyydestä kohonnut.
Ja Kaikkeuden Herra näki sen.
Ja Herra suri: mitä teinkään minä!
Vaikk' ylhä olet kruunu luomisen,
mun kaltaiseni, sentään kärsit sinä.
Ja Luoja mietti tovin, teki näin:
pyhältä astui alas vuoreltaan;
poloisen uneen uuvutettuaan
tuon kutsui esiin kauniin kuvajaisen
taas joka lähteen kalvoon, kaikki keräs;
loi uuden olennon, ne yhdistäin.
Ja mies kun aamulinnun lauluun heräs,
niin sammalvuoteellaan hän näki — Naisen.
SUMURUN PRINSSI
(Ovenvartija-orjan laulu)
Sinä hymyät, prinssi Sumurun,
ja laaksoihin katselet,
sinä uneksuvasti avaat sun
pojanhuulesi janoiset.
On luonasi kaunis Giselá.
Sinä käännyt hänestä pois.
Hän sinua yksin rakastaa,
hänet sinulle kansa sois.
Koko Sumurun maassa — sanotaan —
hän on naisista suloisin.
Hänen lootuslunta on kasvoissaan
ja silkkiä kolibrin.
On voittanut ihana Giselá
alamaistesi sydämet.
Hän sinua turhaan rakastaa,
sinä häntä et huomaa, et.
Mitä janoat, prinssi Sumurun,
minä tiedän, orjasi, vain;
minä kerran nukkujan-suustas sun
suviyönä sen kuulla sain.
Sinut suloisempien unten tie
vei laaksoihin läntisiin.
Miten kaunis se kaivattusi lie,
jonka nimeä huusit niin?
Sinä tahdoit, prinssi Sumurun,
kedon vuohia paimentaa.
Siks vitkaan riutua vuokses sun
saa prinsessa Giselá.
PALVONTA
Lankean polvias syleilemään
silmissä kyyneleet.
— Kaunis, kaunis, kaunis olet sinä!
Kuka olet sinä?
Suutelet kuolleita elämään!
Mikä olen minä,
että näin minulle teet!
CRESCENDO
Sinut tahtoisin kietoa säveliin
tavall' auteren kuumina väriseviin, —
kuin viulu ne sydämeni soisi.
Siten jäsentes täydellisyyttä sun
syvin syleillä tunteeni saisi mun, —
se vaippasi autuas oisi.
Käsi luova jo maailman aamuna jos,
rakas, muovannut ois sinun olentos,
ei muita se olentoja loisi.
Sinun tähtesi luopuen taivaastaan
sinun kenkies pauloja aukaisemaan
pyhät askeetit langeta voisi.
Ja jos Kauneus juhlii surmaten,
tämä suu ruton, kuoleman vitkallisen
sinun suustasi riemulla joisi.
POLVISTUNUT
Olin polvillani eessäs
kuin hurskaat edessä Mestarin.
Minä taivaat kyyneleessäs
näin silmin palvovin, —
ja sentään tuskaa vapisin
minä polvillani eessäs.
Elon kauneudesta unta
minä näkivät silmäni, sokaistun.
Koko elämän valtakunta
oli omaisuuttas sun;
olit itse Nuoruus luonani mun, —
olin nähnyt sinusta unta.
Sinä kannoit kulmillasi
näkymättömän vallan tiaraa,
jalokiviä katseessasi,
jota sieluni kumartaa.
Oli haaveen valoa paistavaa
se tiara kulmillasi.
Minä vapisin itseni tähden.
Olin liian loitolta saapunut;
olin varjo, valosi nähden.
Sua katseeni palvoi — mut
niin näkevät taivaan tuomitut,
niin kuilut näkevät tähden.
Mut hamaan ajattomuuteen
kuvas kauniin kalleudekseni vien.
Kun heräämme eloon uuteen,
sua varron varrella tien,
ja varjonas silloin käyvä lien,
Valo, vierelläs ajattomuuteen.
AIKAA
Sinä katselit vierain silmin.
Sinull' — aikaa ollut ei...
— Niin. Aikaa. Tulevat vuodet
se tuokio minulta vei.
Jäi minulle vuosien varjot,
ei muuta, ei.
SYYSBALLAADI
(Conrad Aikenin mukaan)
Meni metsään vanha kuningas.
Ja puita tervehtäin —
mies murtunut, muinoin onnekas —
hän huokasi, lausui näin:
Oli minulla vaimo, hän ryöstettiin.
Oli lapsia, he ovat vainajat.
Mitä teette, puut — hän kysyi niin —
kun pakkaset saapuvat?
Puut hiljaa huokailivat vain,
ja lehtiä tuuli vei.
Ja haavan oksalla valittain
varis vaakkui, laulanut ei.
Ja päänsä hän, silmät sulkien,
nojas puuhun, onneton.
Niin muisti lehtien kuolleiden
hän valtavan legion.
Kuin merten hyöky ne tulivat
ja tanssivat ympäri pään,
ne kuiskivat, lehti-vainajat,
hän laulun kuuli tään:
Mekin lapsia, vaimoja olimme,
nyt olemme jätetyt
Ajan kuiluun, Unhon povelle.
Kuka muistaa meitä nyt?
Unohdettujen maa on maailma tää,
hyvä onkin, parempi onkin niin.
Joka laps, joka vaimo häviää
kuin sauhu auteriin.
Ja autuaat ovat vainajat
unohdettuina, unhoitettuaan.
Tule kanssamme — lehdet kuiskivat —,
syys kulkee ylitse maan.III
SUMU
Meren kaltaisena, tai niinkuin lakeus pilven
sumu ympärilläni; ei ole ääriä sillä.
Maa vaipuva saari on keskellä avaruutta,
syysvainioilla mi alkaa sinertävillä.
Sumuss' aivan liikkumatonna on valkea hepo —
satulassaan, katso, se kantaa ratsastajaa,
käsin silmiä varjostain joka tähyy etäisyyteen
kuin miettien, minne hän aaveratsunsa ajaa.
Ja taampana häämöittää hepo toinen, tumma.
Ja tumma ja ylväs myöskin seljässä sillä
on valtiatar; hän on syvään painanut päänsä.
On Surujen Äiti hän Kuoleman kinterillä.
Tie sumuun vie. Näen puhelinpylväsrivin,
ei — hautaristit sumusta kurkoittuvat.
Tie sumuun vie. Se on jalanjälkiä täynnä.
Syysapilas tuoksuu: vainajat uneksuvat.
SYNKKÄ METSÄ
Hän oli niin hento ja kalpea.
Hänet unessa yöllä näit.
Oli synkän synkkä metsä —
sitä vieläkin väriset sä —
ja siinä synkässä metsässä
hänet eksyksissä näit.
Hän oli niin hento ja kalpea,
ja — oi hänen silmiään!
Hän varmaan varjossa puitten
näki vaanivan sudensuitten:
oli kauhu metsän synkeän
hänen lapsensilmissään.
Olit nähnyt unessa ennenkin
sinä lapsen ja metsän sen —
mut silloin päivä päilyi,
yli kukkakenttien häilyi
suven auder, ja lapsen silmissä
oli loiste onnellinen.
Nyt oli hän vilun-kalpea
ja säikkyvä, uupunut.
Nyt niinkuin värjyvä vuona
hän suurien puiden luona
sua katsoi — niinkuin sinulta
ois armoa rukoillut.
Hänet tunsit. Näit hänen kasvoissaan
omat lapsenjuontees sun:
sua katsoi vuosien takaa
oma lapsensielusi vakaa,
ei enää paistetta silmissään,
vaan valmiina itkuhun.
Ja aamulla, kun sinä heräsit,
sinä heräsit nyyhkien.
Tuot' unhoita unta et sä:
oli synkän synkkä metsä
ja siinä synkässä metsässä
laps suurisilmäinen.
SURU
He istuivat pöydän ääreen hiljaisina,
isä, äiti ja siskot ynnä pikkuveli.
He istuivat ääneti, maistavat tuskin mitään.
Kädet tavan takaa pöydälle unohtuvat.
Ja kaikkien silmät kaihtavat toisiaan.
Ne näkevät kuusen ja kynttilät. Joulu on tullut
kuin aina ennenkin, mutta ei silti kuin ennen.
Niin toisin on nyt. On poissa hilpeä hymy,
hyvä, viisas katse ja kaunis lempeä ääni.
Isonveljen tuoli on poissa viereltä äidin.
Se kaunis ääni ei ole tänäpänä
kera pikkuveljen leikiten kiistellyt siitä,
kuka suurempi laiskuri on, kuka kuusen noutais.
Se ei ole naurattanut isää sukkelin jutuin.
Se ei ole houkutellut äitiä hellään toraan.
Se ei ole kiusoitellut siskoja siitä,
kuka joulupuurosta kaihotun mantelin saa.
Isä näkee shakkilautansa kaapin päällä.
— Jos Yrjö eläisi... Harmaa parta tutjuu.
Ovat äidin silmissä kyyneleet: — Näkikö hän
miten kätkin joululahjani häntä varten —?
Ja pikkuveli on onneton: — Hän ei elä,
mitä iloa on nyt uusista suksistakaan...
He istuvat pöydän ääressä hiljaisina,
isä, äiti ja siskot ynnä pikkuveli.
He näkevät kortit ja muistavat kuolinviestin.
He näkevät yön ja muistavat tumman virran,
joka kaukana vierii punaisten lyhtyjen alla,
monet kohtalot kätkevän, ruumiita vievän virran.
He näkevät kuusen ja muistavat hautausmaata.
UNI
Olin horroksissa varmaan
pienen sekunnin.
Mut ääneen äitini armaan
havahdin.
— Sen uneeni usein kuulen,
äänen siunatun. —
Käsi hiveli lailla tuulen
päätäni mun.
Kivun otti se kosketus lauha
kuumalta otsaltain.
Sanan ihmeen ihanan — "Rauha"
kuulin vain.
Oli ehkä hän kehdon yllä
kauan jo hymyillyt, —
niin, taas olin, ihme kyllä,
lapsi nyt,
kevyt, autuas, pieni aivan,
enkeli viaton,
joka jälkeen leikkinsä vaivan
nukkunut on. —
Minä jotakin pahaa unta
sentään muistelin;
oli pimeä valtakunta,
peikkokin —
Mua hyväili lempeä käsi.
Unhoitin uneni sen.
Olin, äitini, lähelläsi
onnellinen.
Oli taivaallinen, suuri
rauha luonasi sun.
— Minä avasin silloin juuri
luomeni mun.
— Olit poissa, äitini, poissa.
Huoneeni kylmä on.
Näen valjuna ikkunoissa
kuutamon.
Ei, ei ole äitiä, lasta —
kuollut on kumpikin.
Miks lainkaan uneksimasta
havahdin!
SYYSAAMU
Katselen aamuun kalpeaan.
Vanha tarhuri siellä
kulkee puiston tiellä
viikate olallaan.
Muistan erästä vainajaa.
Muistan erään runon.
Hyvä on olla, kun on
lähellä kuolemaa.
Ketä on aurinko polttanut,
sade ja tuuli nuollut,
mielellään on kuollut.
— Etkö rukoillut
sinäkin, sieluni, uupuen:
Tarhuri, tule ja niitä!
— Siitä on kauan, siitä.
Tänään hymyilen.
RISTI
Eräs runoni risti on,
joka nousee mullasta kalliin haudan.
— Tomu rakkaista rakkain, korvaamaton,
pivo taivasta lomassa neljän laudan,
sinun ristis se on.
Ja juurella ristin sen
lie sydämeni kaipaus mennyt hiljaa
kuin pyhälle paikalle, polvistuen,
surun puhtaan kukkaa vieden, liljaa,
ja rukoillen.
— Nyt lyömänä kirveleväin
tulen haavojen. Vain kivun kukkia kannan.
Kyyn kielin he pistivät sydäntäin, —
nyt haudalle ruusujen tiukkua annan
veren-lämpimäin.
LAPIN-LAULU
Ole kiitetty, elämä,
vaikk' olit kota kolea
Lapinlaakson kämmenellä,
tuttu tuulten jäämeristen;
— vaikk' olit iloton kätkyt
kylmässä Lapinkylässä,
vaimo, lasta liekuttava
huolen-harmailla käsillä;
— vaikk' olit repalenuttu
laihan lapsen olkapäillä,
mehuton akanaleipä
puutetta näkevän purra,
pahan hallin haukkuminen
isoisempien ovilla;
— vaikk' olit talvinen vaellus,
kulku hangen hartioitse
silmän pälveä pälyen,
korvan kiurua kysyen
yössä päivän päivättömän,
lauluttomassa Lapissa;
— vaikk' olit veriset jäljet
tähtien tähyttävinä,
kipu jääksi jähmettynyt
lumin peitellä puhurin.
Yksi on laki Lapissa:
pystypäisenä pysyä
tunnoin tulta välkkävämmin,
silmin jäämeren-sinisin.
Kun sa suistut, suu veressä,
revontulten roihutessa
hangelle, havahtuakses
Kalman koura olkapäilläs,
yksi on laulu ylväs laulu:
— Ole kiitetty, elämä!
(1928)IV
MESTARI AMEDÉE
Kenen syntien mitta on täyttynyt, ei nuku eikä syö.
Hänen valvovat aaveet sielussaan, jota Jumalan ruoska lyö.
Jos maass' ei kostoa kohtaa hän, hänet taivaissa tuomitaan,
sillä Herra on mahtava vihamies, joka kostaa aikanaan.
Berenger oli pelätty kaupunginpää, rikas niinkuin ruhtinaat,
rovot riisti hän kerjureiltakin, osas nylkeä kauppiaat,
oli hurskas vartija hyveiden ja säälitön miekka lain,
lihan synneissä itse jos hekkumoi, niin sen teki salaa vain.
Mut kolmena yönä peräkkäin oli untuvapatjallaan
jo valvonut mahtava Berenger, jopa vavissut kauhuissaan.
Sillä Neitsyen silmät näki hän, ja ne olivat syyttävät,
ne lävitse sielun katsoivat, kovat, leppymättömät.
Kiros syntymäänsä kaupunginpää, joi, irstaili päivän, mut
ei antanut rauhaa viini, ei syli naisen huumannut.
Berenger nous, kutsui palvelijan: — "Hae mestari Amedée;
mene 'Janoisen Leijonan' kapakkaan, hän siellä juopottelee!"
Tuli kuulu mestari Amedée, tuli hiukan horjuen,
tuli tuskansa tähden juotuaan koko vuosikymmenen.
Tovin katsoivat miehet toisiaan, Amedée ja kaupunginpää,
viha välkehti silmissä mestarin kuin alppien kylmä jää.
— "Olen päättänyt Neitsyen kappeliin kuvan teettää ja lahjoittaa,
koko Ranskan kirkoissa toista ei sen vertaista olla saa.
Sen aineet: kulta ja norsunluu ja timantit, Amedée.
On kärsimysviikkoon kuuta viis, kuva siihen mennessä tee."
Jalo taltan mestari hämmästyi. Berenger oli saita mies,
joka paholaiselle sieluaan oli kaupannut — kasku ties —
tosin turhaan, sillä nauranut oli ruhtinas sarvipää:
"Miks haaskaisin rahaa sellaiseen, mikä muutenkin minulle jää."
Toi kukkaron kultaa Berenger: — "Se on palkkasi. Muista siis:
älä myöhästy. Kärsimysviikkoon on kuunkiertoa täyttä viis."
Mut vanha mestari sielussaan näki jälleen neidon sen,
joka vallihaudasta löydettiin, polon, nuoren Herminen.
Ei kajonnut hintaan tarjottuun, ei liikkunut Amedée.
— "Jos yksi kukkaro riitä ei, niin kaksi jo riittänee?"
He katsoivat silmiin toisiaan. Ja silloin mestari ties:
nyt tahtoi lahjoa taivaita tuo julkea, rietas mies.
"Hyvä", lausui mestari Amedée. "Hyvä, olkoon, olkoon niin,
teen kärsimysviikkoon mennessä kuvan Neitsyen kappeliin."
Ja halveksuvasti hymyten hän kääntyi ja lähti pois,
meni ylväänä, kauas katsoen, kuin nuortunut vuosia ois.
* * * * *
Kuin kuumeen vallassa Amedée oli muovannut saveaan.
Lumivalkean, kauniin neidonpään näki mestari sielussaan,
sulot kasvot rakkaista rakkaimman, joka häneltä riistettiin
surun syöstessä tuskan kuiluihin hänen sielunsa, pohjattomiin.
Sillä nuoren ja puhtaan Herminen oli tahrannut kaupunginpää
ja torilla porttona ruoskittanut. Sitä kestänyt häpeää
kukan-hauras, onneton sielu ei; se murtui ja lakastui.
Pian vallihaudassa, huomattiin, tytön kuollut ruumis ui.
Ja juonut, tuskaansa huumaten, oli mestari Amedée.
Oli nyt hänet kutsuttu kostamaan: "Kuva Neitsyen kirkkoon tee!"
Sinä hetkenä ihme tapahtui: hän nuoren Herminen
oli nähnyt seisovan edessään, mut hahmossa Neitsyen.
Kivun, riemun kuumeessa Amedée oli muovannut saveaan;
Michel-Angelon mahti raivokas ole kutsunut milloinkaan
väkevämmin, voitollisemmin ei kuvan muotoja elämään;
ylimaallinen valta, tunsi hän, oli hänellä kädessään.
Oman rinnan kuilusta enää ei, vaan savesta tuska huus:
— On mittani taivaista helvettiin ja ikäni ikuisuus.
Olen vapahduksesi, Amedée. Mut, ilmoille kirvoittuin,
minä kuulla syntisen paatuneen luen tuomion luisin suin!
Oli kuin kuvan hahmoa etsinyt avuks suuren mestarin
joku henki, daimoni ylhä ois käsin näkymättömin.
Saviluonnos viikossa valmistui, ja sen muotojen mukailuun
oli pakko taipua vuorostaan puun, kullan ja norsunluun.
Sinä aikana majaan Amedéen ei astunut yksikään,
ja mestari käännytti oveltaan myös itse kaupunginpään.
— "Kuva määräpäiväksi valmistuu. Se on kätteni paras työ.
Sinut, lupaa mestari Amedée, se hämmästyksellä lyö."
Ja paljon kansaa kertynyt oli Neitsyen kappeliin;
Paras luomus mestari Amedéen — huhu kuulutti — nähtäisiin.
Ja lauma uskonut paimentaan lie, piispaa ylpeää:
— "Paras kirkkomme helmalapsist' on Berenger, jalo kaupunginpää."
Kuvan verho silloin poistettiin. Heti vaikeni piispan suu
kun kieltään hirmuista haastoivat puu, kulta ja norsunluu.
Ja kansa katsoi ja hämmästyi. Kuin äkkiä humahtanut
ois tuuli, Neitsyen kappelin häly täytti ja kuiskailut.
Oli ristiinnaulittu ristillään. Oli ristin juurella mies,
ruma iljetys, — jonka jokainen heti kaupunginpääksi ties —
kuin noussut hornasta, kasvoillaan laho, kelmeä kuolleen luu,
kuva henkisen kuoleman, raadollisuus, joka aineessa ruumiistuu.
Oli kukkaron vyöltään ottanut, sitä, riettaasti virnistäin,
hän kurkoitti luurankokädellään ylös kärsijän päästä päin.
Ja ristiinnaulitun kasvoilla oli tuskan juopumus.
— "On ristillä itse Amedée," se kuului kuiskaus.
Oli nostanut kätensä Berenger kuin näkyä torjuakseen,
näki silloin astuvan vierelleen hän mestari Amedéen,
joka lausui silmät kimmeltäin: — "Sinä muistanet Herminen.
Hän on enkeli taivaan salissa liki Jumalan istuimen.
Minun kätteni kautta, arvottoman, hän on sinua rangaissut."
Ja musteni muoto kaupunginpään. Hän kääntyi ja viittasi, mut
ei kuulunut suusta sanaakaan. Oli iskenyt, kukaties,
pyhän Jumalan vaaja paatuneen. Berenger oli kuollut mies.
KELLOJEN LEGENDA
— Voi kelloja noita, voi!
On niinkuin malmi eläis
ja ihmisitkuna heläis!
Näin lausui teini, joka olutta joi.
Ja krouvari virkka ties:
— Niiss' onkin lihaa ja verta.
Eräs hullu ne valoi kerta,
yli vuorten saapunut, synkkä mies,
joka silkkaa vettä joi,
joka kuivaa leipää järsi.
Kai katui syntejä, kärsi.
'Omatunto', hän lausui, 'minut toi;
tulin kelloja valaamaan;
valuseppää kuulutti raati.'
Työn sai. Pajan, muotit laati.
Yömyöhään uurasti pajassaan.
Ja kelloja valoi mies.
Hän valoi kelloa monta —
mut huonoa, soimatonta.
Mitä mahtoi puuttua, taivas ties.
Ne kellot sulatti hän, —
taas mykkiä kelloja valoi.
Syvä tuska silmissä paloi.
Suun kuultiin outoja höpisevän:
'Isän luokse taivaisiin
ei kellojen ääni kanna,
jos et raskainta uhria anna;
niin lausui Mestari yöllä, niin.'
Mies sulatti malmiaan;
pajan edessä kultahapsi
tytär leikki, ihana lapsi,
isän ainoa aarre päällä maan.
Ja kun armas nauru soi,
mies vavahti sieluun saakka,
jota halpasi synnin taakka;
hän tuskassa huus: 'En voi! En voi!'
Hän sulattimeensa vei
mykät kellot, uusia valoi.
Tuli mieletön silmissä paloi.
Ei herännyt vasken ääni, ei.
Oli edessä Neitsyen
mies, rukoillen palavasti,
yön virunut, aamuun asti.
Oli lähtenyt ääneen houraillen:
'Oi äiti, kun kello soi,
en vaivu helvetin vaivaan,
vaan soida kuorissa taivaan
minun sieluni, synnistä pesty, voi!'
Mies sulatti malmiaan;
pajan ovella kultahapsi
tytär istui, ihana lapsi,
isän ainoa aarre päällä maan.
Tulikäärmeinä hehkui lies.
Isä silmänsä lapseen käänsi,
kipu, rakkaus mieltä näänsi.
Kuin unessa kulki se onneton mies.
Veti syliinsä tyttären
ja suuteli, silmät peitti
ja — sulavaan vaskeen heitti.
Se armaan ahmaisi sähisten.
Miten alkoi, taivas ties,
sinä päivänä malmi elää.
Te kuulette, kuinka se helää.
Se mies oli ehtoolla hullu mies.
HAUTA MEREN ALLA
Tämä tapahtui Boston-lahdella,
olen kuulla saanut niin.
"Great Republic'in" kannelta
Jim mereen laskettiin
ja vitkaan, sukelluspuvussa,
vajos aaltoihin vyöryviin.
Valon kajastus sammui päältäpäin.
Yhä syvemmä syvyyteen
Jim vaipui, vaivoin hengittäin,
kuin hautaan yölliseen.
Sata kaksikymmentä jalkaa näin
hän oli jo alla veen,
kun lyhdyn valossa himmeän
sai nähdä hän viimeinkin
merenpohjan allansa häämöittävän
levin hiljaa huojuvin.
Pian sille jalkansa laski hän
likiloistavan maneetin.
Jim tähysti, kääntyi. Olipas
häll' onni matkassaan!
Oli sukellusveneen hylky, kas,
lähell' aivan. Kulku vaan
oli työlästä, pohja niljakas.
— Meri saita on saaliistaan.
Vene oli kuin summaton hylje, mut
alas liejuvuoteelleen
merilevien keskellä vaipunut
syvän haavansa kätkeäkseen.
— Ovat ruumisarkkuun he suljetut.
Mitä täällä, Tuonella, teen?
Jim otti vasaran, moukaroi
teräskylkeä aluksen;
meren valjussa kalmistossa soi
se jyskytys jylisten.
Tovin kuunteli Jim. Taas, minkä voi,
löi. Kuunteli hetkisen.
Löi. Kuunteli. Hylkyä kiersi niin.
— Sen tiesin. He nukkuivat.
Tulin myöhään. Saavuin kuolleisiin.
Ei havahdu vainajat.
Mut silloin laivasta vastattiin.
Oi taivaan jumalat!
Terässeinän takaa kuulunut
oli nakutus hiljainen.
Se tuskin korvaan saapui, mut
meni lävitse sydämen.
— He elävät, hautaan suljetut!
Olen lähellä ihmisen.
— "Miten voitte?" taltalla oitis näin
nyt nakutti Jim. — "All right.
Muut ovat jo valmiita. Minä jäin.
Pian minäkin kuolen kait."
— "On laivoja matkalla tännepäin,
apu saapuu..." Vastaus: — "Vait!
Sillä kuoleman luinen koura jo
mua kurkusta kuristaa.
Mua vartoo viimeinen tuomio,
pian katselen Jumalaa.
Mut viime pyyntöni kuuletko?"
— "Olen ihminen. Puhukaa!"
— "Mene Jacksonvillen kaupunkiin.
Kysy, siellä neuvovat
sinut ovelle Jimmy ja Else Leen.
He kuulkoot molemmat,
miten saanut on palkkansa nuori Green..."
Jim hätkähti: — Greenin Pat!
Miten pudottivatkaan käsistään
elonarpoja jumalat!
Oli vankina kuolemanlaivan tään
sama Greenin kaunis Pat,
jota hän oli pitänyt veljenään,
jota kaikki rakastivat!
— "Sano Jimmylle, että ollut on
hänen veljensä käärme, kyy.
Mut vannon kautta sen tuomion,
joka minua lähestyy,
ett' Else on karitsan-viaton,
että minun on kaikki syy."
Jim läähätti. Tutkain puraissut
oli suoraan sydämeen.
Meren kuilussa kuilu auennut
oli syvemmä syvyyteen.
Jim kouransa, nyrkkiin puserretut,
löi seinään rautaiseen.
Vaan silloin laivasta kuuluivat
sanat: — "Kuolen. Vastaa!" — Oi,
sen tietävät enkelit korkeat,
mitä miehen sieluun toi
se hetki. Hän vastasi: — "Veikko, Pat,
olen Jimmy. En syyttää voi."
Jim kuunteli vielä. Hiljainen
oli laiva vainajain.
Jim seisoi kätensä ristien,
alas päänsä vaivuttain.
Tovin kuunteli Jimmy. Kahisten
levät huokailivat vain.V
LAULU JA ELÄMÄ
(Runo yleisiin laulu- ja soittojuhliin 1931)
Kuoro
On muinoin, kaukana täältä,
Zeun, korkean jumalan,
suun hengellä huminoinut
puu lehdossa Dodonan,
pyhä lähde kertonut, kuinka
mihin kohtalo lankeaa.
— Puu, lähde, ne puhuvat vielä,
vain syvästi kuunnelkaa!
Maan puoleen kasvosi käännä:
maan virren kuulla saat;
tai meriä kynnä: sulle
meret laulavat laineikkaat;
tai taivasta katso: sieltä
valo sävelvirtoja tuo.
Koko kaikkeus soittaa sulle.
Mikä mahtava laulun vuo:
tuhatmuotoisen elämän laulu,
tuhatkasvoisen kohtalon —
sama kuitenkin ajasta aikaan
kuin kierto auringon,
yks, yhteinen kaikelle sille,
mikä syntyy ja häviää.
Sävel vaihtuu ja laulajat, mutta
ei katoa laulu. Se jää.
Se on tietäjälaulu: siitä
oman kohtalos kuulla voit;
se on vaelluslaulu, jossa
sinä itse mukana soit,
elit nyt tai vuostuhat sitten
tai vielä et syntynytkään,
oli ihminen, puu tai perho,
laps tähden muun tahi tään.
Linnut
Kehtolaulun taivaallinen lintu
laskeutui päälle lapsen pään.
Kantoi kimmeltävään Unen Maahan
lumisulkaisilla siivillään.
Janoisena niinkuin kimalainen
poika tarttui laulun hunajaan.
Ensi nuoruus — korpirastaan runo,
kurjen huuto matkan-kaipuustaan.
Sinimeress' aurinkoa kohden
sitten kiurun kirkas riemu nous
pakahtuvaa täyttymystä laulain,
purppura kun valtimoissa sous.
Joskus, kivun viiltäessä rintaa,
kuultiin valituskin kukaties.
Yhtäkaikki, ylös pilviin, loitos!
Nuoruus ain' on haukka, erämies.
Rikas sydänpäivän aika ehti
monin lauluin, monin laulupuin,
pääskyin ahkerin ja kyntölinnuin,
kultarinnan helkkein kultasuin.
Vuoroin pilven alta, vuoroin valon
täyteläinen suven kiitos soi.
Kuitenkin jo himmenevin illoin
kehrääjäkin hiljaa surra voi.
Nopsat ovat lennot pääskysien,
nopsempi on lento hetkien.
Vast' on keskisuvi, kun jo syksyn
aavistaa ja tuntee ihminen.
Missä vaipunetkin, matkasauva,
mihin ehtinetkin, matkamies,
yks on varmaa: kurjen muuttohuuto
pian taas on soiva yli ties.
Huuhkain huhuu: Kuolema on pitkä.
Tumman virran taakse menet, jäät.
Paarmalintu vastaa: Elät! Laula!
Vielä taivaan, vielä kukat näät!
Kerää, kimalainen, kerää, sydän,
kennot täyteen kesän hunajaa!
Katso aurinkoa: ihanimmin
säteilee se, kun jo vajoaa.
Elämä on kaunis. Siksi laula!
Kuolema on pitkä. Laula siis!
Iltarusko, pilvet, kaste ota,
onni tyven ota säveliis.
Kehtolaulun siivet pääsi päällä
havahduit. Ja samoin nukutkin.
Kumpus yli taas se, vaakalintu,
lentää siivin näkymättömin.
Rukous
He seisoivat taistelurivein,
isät, musketti kädessään.
He lauloivat, että heillä
oli Jumala kilpenään.
Ja virren siipi kantoi
Jumalan taivaisiin.
Se virsi lujitti heidät,
se taistelu voitettiin.
Mekin seisomme tässä tänään
sotajoukkona, laulaen,
ja päittemme päällä yhä
on Jumala tuomiten.
Ja torvi saattaa soida
ja kutsua taisteluun
tämän kauniin maamme tähden
ja kaiken kalliin muun.
Oi kuulkaa Inkerissä
veljien itkevän!
Voi laulujen kansaa, maata
kynsissä ryöstäjän!
Ja omissa nurkissamme
käy märkähattu mies.
Sua alati keihäs uhkaa
rakas, rakas kotilies.
Me olimme unta nähneet,
miten majamme korkenee, —
nyt kuitenkin, myrskyn alla,
sen perustus vapisee.
Me olimme luulleet, että
me olemme kansa, maa, —
taas kuitenkin veljestä veljeen
kuilu ratkeaa.
Me seisomme tässä tänään
kuin isämme, laulaen:
Ole vahvana kilpenämme,
Jumala taivasten!
Sillä torvi saattaa soida
piankin, kukaties.
Suo, että on kansamme silloin
niinkuin yksi mies!
Riemulaulu
Ja katso, eräänä päivänä, kun
minun tuli niin vaikea olla,
minä avasin vanhan raamatun.
Minun oli niin vaikea olla.
Ja ne kertoivat lehdet keltaiset
tarun, säilyvän ajasta aikaan.
Oli tulta ne suuret kirjaimet,
ne loistavat ajasta aikaan.
Sillä pätsiin pantu palamaan
oli kolme pyhää miestä.
Ja he lauloivat riemulauluaan,
ne kolme pyhää miestä.
Tulen halki he kävivät, voittajat,
ei kajonnut liekki heihin.
He riemulaulua lauloivat,
eikä liekki kajonnut heihin.
Olin lukenut muutaman lauseen, kun
minun tuli niin autuas olla.
Minä suljin sen vanhan raamatun.
Minun oli niin autuas olla.
Laulu kotirannoista
Kaukaa, aikain takaa laulun kaleereilta kuulen,
luota templirannan vihannan,
vierain kielin, alla leudon eteläisen tuulen
kaipausta laulavan.
Kreikan meri syvin taivaankuulloin laivaa kantaa,
mutta laulu orjasoutajain
toista merta, toista rantaa laulaa: kotirantaa,
haipunutta taakse ulappain.
Laulajille, orjasoutajille muinaisuuteen
veljenkäden ojennan.
Täält' et ole, lauluni. Sä täältä maahan uuteen
kaipaat — maahan, jonka aavistan.VI
RAJALLA
Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.
Takana kaunis isänmaa
kaupungein ja kylin.
Sinua poikas puolustaa,
maani, aarteista ylin.
Öinen, ulvova tuuli tuo
rajan takaa lunta.
— Isäni, äitini, Herra, suo
nukkua tyyntä unta!
Anna jyviä hinkaloon,
anna karjojen siitä!
Kätes peltoja siunatkoon!
— Täällä suojelen niitä.
Synkeä, kylmä on talviyö,
hyisenä henkii Itä.
Siell' ovat orjuus ja pakkotyö;
tähdet katsovat sitä.
Kaukaa, aroilta kohoaa
Iivana Julman haamu.
Turman henki, se ennustaa:
verta on näkevä aamu.
Mut isät harmaat haudoistaan
aaveratsuilla ajaa;
karhunkeihäitä kourissaan
syöksyvät kohti rajaa.
— Henget taattojen, autuaat,
kuulkaa poikanne sana —
jos sen pettäisin, saapukaat
koston armeijana —:
Ei ole polkeva häpäisten
sankarileponne majaa
rauta-antura vihollisen, —
suojelen maani rajaa!
Ei ota vieraat milloinkaan
kallista perintöänne.
Tulkoot hurttina aroiltaan!
Mahtuvat multaan tänne.
Kontion rinnoin voimakkain
ryntään peitsiä vasten
naisen rukkia puolustain
ynnä kehtoa lasten!
Raja railona aukeaa.
Edessä Aasia, Itä.
Takana Länttä ja Eurooppaa;
varjelen, vartija, sitä.
LAAKERISEPPEL
Yli viiden maanosan rantain
kävi tuulet viestejä kantain:
Ei mahtajan mahti huku,
viel' elää hakkapeliittojen suku!
Sen nimiin jälleen tehtiin
uus' unohtumattoman maineen niitos.
Siks kietoo kansan kiitos
tänä päivänä otsia laakerinlehtiin.
Mut liian niukasti kiittäis
tämä riemuitseva kansa
sotisorjia parhaitansa,
jos heille laakerinlehvä riittäis!
Ei — kuihtumattoman olla
tulis urhojen ohimolla
sinun seppeles, synnyinmaa!
— Sen voimmeko lahjoittaa?
Me voimme — muistaen, että
ei pauhussa torvien soivain,
vaan alttiilla työllään voi vain
kukin solmia seppelettä.
Oma kamppailumme voimaan
teon korkean aateloimaan,
kas, siinä on seppel se.
Mekin tehkäämme niinkuin he!
Yhä uudet niin nimet piirtyis
kivirintaan maineen kallion,
ajan kaukaisuuksiin siirtyis
siten seppel kuihtumaton.
(Olympialaisvoittajillemme suunniteltuun
seppelöintijuhlaan 1928)
PETSAMON LAULU
(Petsamon Suomeen liittymisen 10-vuotisjuhlaan)
On maa lumen, tuiskun ja pakkasten,
maa kaukainen, kaunis ja tyly.
Kovin kallioryntäin tunturit sen
ovat äärillä virtojen vuolaiden
kuin kivettynyt ukkosen jyly.
Porot tundralla siell' ovat laumoissaan,
suden ulvonnan jängältä kuulet.
Näet könkäät, vaahtoa vaippanaan,
nevat, muurainsuot, polon puuttoman maan
vilut tunnet Jäämeren tuulet.
Sinivihreä, ankara aaltovyö,
koto turskan ja ruijanpaltaan,
kesin, talvin raipalla rantaa lyö,
sen tunturikylkiä uurtaa ja syö
ja usvia tuo ulapaltaan.
Sydäntalvella päivän kammitsoi
joku peikko. On pimeyttä virstoin.
Monet vierivät viikot, ei koita koi.
Vain revontulikeihäitä välkkyä voi
yön kattoon railoja pirstoin.
Mut myös ovat armaat aurinkohäät
saman arktisen taivaan alla.
Kevätpäivien valkeustulvan näät,
ovat äkkiä askeles siivekkäät
kuin riemusta humaltuvalla.
Kesäll' aurinko ei mene kuunaan pois,
yöt valvoo se vuonojen yllä.
Syyskirkkaus — kuinka sen kertoa vois!
Kuin uuden luomisen aamu se ois,
maat peittää se säteilyllä.
Se maa, karu, kaunis, on Petsamon maa,
etuvartio Jäämeren rajun.
Sitä voima ja rohkeus kansoittaa,
elo ihmisen siellä on ankaraa
kuin tuulissa tunturipajun.
Lie raukat ne rannat ja virransuut,
toki myös on toivonsa niillä.
Kun ehtivät Petsamon toukokuut,
sekin eiköhän, kuin kivet kalliit muut,
rivass' otsalla Suomen kiillä?
Jo nytkin, sulan meren porttina, vie
se silmämme uusille teille.
Hyvä tähti jos kansaamme johtava lie,
niin, kukaties, myöskin Petsamon tie
on suuruudenpolkuna meille.
ISÄNMAAN PÄIVÄ
(Itsenäisyyspäivänämme 1930
Kansallisteatterissa lausuttu runo)
Isien tie
Sä tulet loitolt' aikain hämärästä
ylitse raskaan vuosituhannen
ja kerrot — verijäljin kerrot: Tästä
on käyty kärsien ja taistellen.
Sodista tulet, Mustan surman yöstä
ja alta huovin rauta-anturan
kautt' Ison vihan, nälkäkuoleman
ja saloilt', uupumattomasta työstä.
Myös hohtaa vaivan taipaleiden takaa
koin juova kaunis: toivo, uskallus.
Tie, varrellasi vaipuneita makaa,
mut saavut määrääs, jok' on vapaus.
Jos kohta runsain veljesverin kylpein
sen saavutatkin, sankareiden tie,
niin totisesti voitoistamme lie
se sentään voitto ihanin ja ylpein.
Niin tulet loitolt' aikain hämärästä,
tie isäin uskollisten, — meille näin
puhellen: Sinä, jonk' on vuoro tästä
kupeesi vyöttäin käydä eteenpäin,
ties rasti niinkuin isät tiensä ennen:
ain' ylemmäksi, määrään suurempaan,
tään että päivä päilyis pilvimaan
ja silmä lasten, polven kymmenennen!
Nää tulenpatsas, joka yksin johtaa
voi ahdistetut osaan luvattuun.
Saat voiman, voiton, jos se tielläs hohtaa
ja kutsuu taivallukseen, taisteluun.
Se rakkaus on isäin maahan tähän,
se hehku sydänten on palavain.
Vain kaiken antain, kaiken uskaltain
maan etsikoss' et anna liian vähän.
Ceterum censeo
Kaksi on tarpeen: seisoa valvoin,
ynnä: vahva olla.
Seisoa muurauslaastoin ja kalvoin.
Muutoin skyyttien anturat kovat
ruhjovat luumme. Tuimat ovat
kasvot Kohtalolla.
Ei ole päitten luvulta suuri
joukko lastesi, maani.
Siis sitä ehjempi suojamuuri:
rautaa ja tahtoa! Katso, kansa,
ettei pimeissä loukoissansa
Efialteita vaani!
Jonakin päivänä ehkä meitä
Thermopylai vuottaa.
Siks, kunis olemme jäähtyneitä,
silloin, veljet, taistelemme!
Kaunis on verellä sydäntemme
synnyinmaata juottaa.
Suomalainen rukous
Siunaa ja varjele meitä,
Korkein, kädelläs!
Kaitse kansamme teitä
vyöttäen voimalla meitä,
heikkoja edessäs!
Sulta on kaikki suuruus,
henki sun hengestäs.
Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat,
kunnes armosi alla
kukkivat roudan maat!
Vaivassa vaeltaneihin,
Herra, valista meihin
kasvosi laupiaat!
Tutkien sydämemme
silmäsi meihin luo!
Ettemme harhaan kääntyis,
ettei kansamme nääntyis,
silmäsi meihin luo!
Alati synnyinmaalle
siipies suoja suo!
HAJAANNUS
Voi ruumista, mi jäseniään vihaa,
voi jäseniä, jotka kapinoivat!
Jos nokkii korppi Rooman luuta, lihaa,
on Rooma itse siihen syyllinen.
Voi kääpiöitä, jotka forumilla
eleitä caesarien apinoivat!
Voi konsuleita vallan-noppasilla,
kun uhkaa keihäsmetsä goottien!
(1931)Ovella
OVELLA
Hankin lähtöä, — seisatun,
ovi hiljaisen kammioni,
tahtomattani luonas sun.
Lausun: Vartija kohtaloni —
Lukemattomat kerrat ennen
astuin ylitse kynnyspuun,
kaipuun teille ja taisteluun,
pettymykseen ja riemuun mennen.
Mutta nyt, ovi, rivallasi
käsi tuokion viivähtää.
On kuin, hunnuttetuna pää,
seisois norna sun takanasi.
Ovi, aukeat kaukaisuuteen,
ovi, mysterioihin viet:
luotas lähtevät kaikki tiet
päälle maan — sekä maahan uuteen.
Tähti-sillat mä unelmista
tässä huoneessa huimat loin.
Tässä suutelin, pohjaan join
myrkyn maljoista huumaavista.
Kerran täältä on lähtenyt
askel kerkeä, ikävöiden
kuultoon aamujen, lumoon öiden.
— Toisin, toisin on kaikki nyt.
Sillä lyötynä sydämeen
palasin ylitse kynnykseni.
Enkä toipunut ennalleni
kerran lyötynä sydämeen.
Olen vaiheilla kuolon, elon
siitä hetkestä hoippunut.
Mennyt, tullut ja mennyt — mut
mustat ylläni siivet Pelon.
Joskus vapisen huoneessani
niinkuin haudalla vavistaan.
Kyyhky, lentänyt ikkunaan,
kysyy kuollutta nuoruuttani.
— Ovi, maailman kahden raja,
salaisuuksia vartioit.
Tänne kuoleman päästä soit.
Mutta missä on vapahtaja?
Mitä voittaa ja menettää
vielä, nornani, täytyy minun?
Harmaa huntu on päässäs sinun.
Ethän, silmäni, vaaksaa nää.
Mitään, tieto, et ilmi saa,
turhaan hapuilet avaruudet, —
salaisuuksien salaisuudet
kuinka saattaisit aavistaa.
Mutta piirissä varjojen,
muiston joukkion, pahain töiden,
kiirasvuoteella pitkäin öiden
enää viipyä jaksa en.
Tahdon etsiä vapahtajan,
etten nääntyisi kokonaan.
Käännyn menneestä tulevaan
yli maailman kahden rajan.
Jääkää, ystävät, pitoihinne.
Olen uupunut maailmaan.
Kaipaan orjuuden maasta sinne,
missä kahleeni riisutaan.
Matkaan, sieluni kohtaloon!
Janon tähden ja tuskan tähden
tielle, sokea, unta nähden!
Ovi, kiertänyt ripaas oon.Vainajan Jalokivet
NOITA KAARLE-KUNINKAAN AIKANA
C.J.L. Almqvist
Tällä vuorella ovat muorin mustat luut,
hänen, joka keväällä roviossa paloi.
Nyt saat kuulla tarun tulesta punaisesta:
miten muori pantiin roviolle palamaan.
Muori otti mäntytikkuja valkoisia,
mutta ne tikut hän pisti muurin rakoon.
Hän meni hiljaa muurin luokse
ja lypsi vapisevin käsin maitoa pienille lapsilleen.
Mutta se rievä maito oli lehmästä rikkaan papin.
— Lapset saivat seisoa äidin rovion luona.
KUUNTELEVA MARIA
C.J.L. Almqvist
Taivaan Herra, miten kaunis
on kuulla ääni autuaan enkelin suun!
Taivaan Herra, mikä auvo
on kuolla lauluun ja säveliin!
Hiljaa, sieluni, sula virtaan,
tummaan taivasten purppuravirtaan!
Hiljaa, autuas henkeni, vaivu
jumalsyliin, viileään, hyvään!
BALLAADI
Jean Richepin (Vapaa mukailu)
Kosi tyttöä köyhä poika, vaan
ei häntä se tyttö tahtonutkaan.
"Sanot lempiväs. Koiralleni mun
siis oitis tuo sydän äitis sun —"
Meni poika. Ja äitinsä tappoi hän
ja otti sydämen sykkivän...
Sitä kantoi käsi vavisten
ja lankesi, — pudotti sydämen.
Makas pölyssä tien se verissään.
Oi, silloin tään
sanan lausui se hiljaa valittain:
"Laps, eihän sinuun sattunut vain?"
KIRJE LEIRILTÄ
Walt Whitman
(Come up from the fields, father)
"Tule vainioilta, isä, täällä on kirje Peteltä;
tule portaille, äiti — pojaltasi on tullut kirje."
Katso: on syksy.
Katso, miten puut, vihreät ja punaiset ja keltaiset
huokuvat viileyttä Ohion kyliin, kun tuuli tuutii lehtiä,
omenat kypsyvät tarhoissa ja rypälet säleiköllä.
(Tunnetko köynnösten rypälten tuoksun?
Tunnetko, miten tuoksuu tattaripelto, jossa mehiläiset
surisivat äsken?)
Korkealla kaiken yllä — taivas, niin tyyni,
niin läpikuultava sateen jälkeen, ihmeellisin pilvin;
ja taivaan alla on myöskin kaikki tyyntä, elävää ja kaunista
— ja farmi kukoistaa.
Vainioilla kasvaa kaikki hyvin;
mutta tule vainioilta nyt, isä — tule, tyttäresi huutaa sinua;
ja tule ovelle, äiti — tule suoraa tietä suurelle ulko-ovelle.
Äiti, hän rientää minkä ehtii — jalat vapisevat — se tietää
pahaa,
hänellä ei ole aikaa silittää hiuksia tai kohentaa myssyä.
Kiiruhda, avaa kirje.
Voi, se ei olekaan poikamme käsialaa, vaikka hänen nimensä
on alla,
voi, vieras käsi kirjoittaa rakkaan poikamme puolesta —
oi sinä haavoitettu äidinsydän!
Kaikki pyörii hänen silmissään — mustat läikät tanssivat
— hän käsittää vain tärkeimmät sanat,
katkonaisia lauseita. — "Osunut rintaan, ratsuväkihyökkäys,
makaa sairaalassa,
tällä haavaa heikkona, mutta paranee pian."
Oi, nyt näen vain tämän yhden hahmon
koko hymyilevässä ja rikkaassa Ohiossa, sen kaikissa
kaupungeissa ja kylissä;
kuolemankalpeus kasvoilla, kuolemanväsymys aivoissa,
heikkoudesta kaatumaisillaan
nojaa hän pihtipieleen.
"Älä sure niin, rakas äiti" (tuskin täysikasvuinen tytär
nyyhkyttää nämä sanat;
pikkusiskotkin tulevat, vaiti ja hyljättyinä).
"Katso, rakas äiti, kirjehän sanoo, että Pete paranee pian."
Ei, poika raukka, hän ei enää koskaan parane (ehkä ei
hänen tarvitsekaan parantua, vakaan ja
uskollisen sielun).
Kun he seisovat kotona oven luona, hän on jo kuollut,
ainoa poika on kuollut.
Mutta äidin tarvitsee parantua,
heikon olennon, pian mustiin puetun;
päivällä hän ei koske ruokaan — yöllä hän koettaa nukkua,
herää usein
herää yösydännä ja itkee, ikävöi, syvällä ikävällä,
oi, saisipa hän mennä, eikä kukaan huomaisi sitä —
lähteä elämästä hiljaisuuteen ja mennä pois
seuraamaan, etsimään, olemaan rakastetun kuolleen
poikansa luona.
ERÄS VANHUS
Dan Andersson
Sain leivän jotenkuten,
se tuli kuin ylhäältäpäin.
Minä pystytin pirtin, mut en
edes kolonut hirsiäin.
Petun keväät toivat taloon,
puun mahlaa väkeni joi.
Minä asetin ansoja saloon,
ja se riitti, min Herra soi.
Tilan annoin poikani hoivaan,
ja hän myöskin vaimon nai.
Tämä äyskiä, lyödä voi vaan —
kovin raataa rengit sai.
En pojalta kuullut koskaan
minä sanaa mieluisaa,
talo vaikk' oli vainioineen
minun kätteni ahertamaa.
Kuin pureva sirpin terä,
kuin kylmä jää ja hyy
oli vaimo se, kiukun kerä,
minun vanhuudenvaivani syy.
Ja törmällä rattaat sitten,
säkin heiniä rattailla näin;
ja aisoissa rattahitten
oli Harmaa riippuvin päin.
Mitäs — mietin — jos tuota tutkaan,
mihin matkaan aiotaan.
Mut en kysyä tohtinutkaan —
paras pysyä vaiti vaan.
Olin vaiti, en kysynyt mitään,
söin nurkassa velliäin;
ei puhunut poikani liioin.
Koko tunti kului näin.
Oli outo se päivä. Kukaan
ei äyskinyt, riidellyt.
Nous pöydästä poikani: — Mukaan,
isä, tuleppas rattaille nyt!
Mitä juhlaa vietetäänkään?
Joko toinen aika sai?
Mut en suotta kyselemäänkään —
saan tietää — sitten — kai.
Minut tänne hän toi. Olen vanha,
en jaksa puhuakaan.
Joka päivän tyynenä kohtaan,
mitä tuokin se tullessaan.
Mut on vaivaistalossa hyvä
tämä tuntea lohdutus:
povi maan on likellä syvä
ja syys, sadonkorjaus.
Puulavall' on pahnoja hiukan —
minä valvon ja ikävöin;
elon lailla on ilma raskas,
näen painajaisia öin.
Kova oli hän isäänsä kohtaan,
pois kaipaan kuitenkin:
kovan, ainoan poikani tähden
yhä maata kuokkisin.
LAHJA
Harriet Löwenhjelm
Pien sydämeni veli, haluaisin
sinulle krysoliitin lahjoittaa.
Jos valioimmat aarteet omistaisin,
ne antaisin.
Mut mulla, kautta Herran,
ei mitään ole, höyhenenkään verran;
rukoilla autuuttas voin kuitenkin.
Mä otan pyhiinvaeltajan kaavun
ja kuljen loputtoman pitkän tien
ja ryömin pyhät portaat, kunnen saavun
mä temppeliin
ja eessäs, Herra, makaan;
mä siinä kerjään enkä hievahdakaan,
sä kunnes sanot: Tapahtukoon niin!
Mä otsa maassa huudan nimeäsi:
Oi Herra Jumala, oi Jehova,
joll' onni, riemu ovat kädessäsi,
sult' anon vain:
On pieni veli mulla
ja aarrekätköt ihmeelliset sulla,
suo lahja hälle, osa autuain!
Suo hälle riemu, joka pyörryttäisi,
jos sekunninkaan sitä maistaisin!
Niin, ettei ihanuus sen häviäisi,
niin suo se, niin!
Oi Herra, anon sua:
suo, ettei aivan unohtaisi mua
hän, osaansa kun tulee, taivaisiin.
Erik Axel Karlfeldt
KÄRSIMYSVIIKOLLA
Oi suloisuuden suloisuutta syvää —
sovittaa, lääkitä ja tehdä hyvää,
hymyillä, virkkain:
"Vain ilon, valon muistan, muuta en!"
Mult' ovat keväät ainiaaksi poissa
ja ystäväni haudan kammitsoissa;
on ilta kirkkain,
mä istun yksin, ruskoon katsellen.
Ja minä nousen, menen kirkkotarhaan,
lomitse hautakivien mä harhaan;
ne hämy peittää
ja niihin "Rauha" kirjoitettu on.
Käyn jäistä tietä, lepäämättä mennen,
mun täytyy määrään päästä yötä ennen,
mi varjon heittää
koht' yli ehtoon suuren tuokion.
Myös sinä istut yksin, iltatähden
etäisen välkkeen hymyhuulin nähden,
ja tuuli lauha
tuo sulle tulkittavaa paljon niin.
Maaks' ehtivät jo ystäväni tulla —
vain yks on vanha vihollinen mulla:
Jumalan rauha
talossa, josta minut häädettiin.
Oi suloisuuden suloisuutta syvää!
Puut mustat soivat kevään virttä hyvää,
ja sade helää
kuin itku onnellinen, hiljainen.
Mult' unohtuneet kyyneleni ovat,
mä anteeks annoin kaikki lyönnit kovat,
vain kiitos elää
vuoks rakkauden kuolleen, kaukaisen.
SYDÄMEN ARVOITUSTEN KIRJASTA
Erik Axel Karlfeldt
Sekö tott' oli vai veren oikkua vain,
palo purppuranpunainen sielussain?
Nimen tiedätkö tunteelle päällä maan,
elon liekille, vaiti mi haudataan?
Sinut joskus sydänyön hetkenä nään,
kun huiluunsa tarttuu se hivelevään;
yli kasteisen tien, ohi virran veen
tulet taas, tulet uneeni syksyiseen.
Olen katsova silmiisi kaipaaviin,
haet kättäni lempeihin lupauksiin;
suven ruusu sun laillas ei loistaa vois;
tuli ihmeenä, ihmeenä liu'ut pois.
Kun salaisuuksia sydämes
vait ajattelet, mentyä nuoruutes,
kesän kuolevan kuullossa ovesi taa
tulen, entisen helkkeen soittoni saa.
Minä kätkin ne tummat säveleet,
sinä kuulet ne taas, sinult' unhoittuneet;
surun-vienona soi, ohi kiiruhtaen,
joen laulu ja tuulten ja rakkauden.
JOUTOMIES
Erik Axel Karlfeldt
Ken olet, mies? Tulet mistä päin?
— En voi sitä virkkaa sulle.
Kodist' en minä tiedä, en isästäin,
ei sikiä poikaa mulle.
Hyvin enköhän pitkää tietä tulle.
Miten uskosi laita on? — Tiedän tään:
en mitään mä tietää saata.
Jos en oikein usko, en väärinkään,
olen tähynnyt taivaanmaata.
Olen Jumalaa etsinyt, oota ja aata.
Elos millainen? — Myrsky ja vaiva vain,
tulen taistoista, niihin lähden;
palan, kaipaan turhia kaipuitain,
vähän pilkettä pilvistä nähden.
Miten iloitsen eloni tähden.