Taistelu ehjästä elämästä

TAISTELU EHJÄSTÄ ELÄMÄSTÄ

Romaani

Kirj.

KAARLE HALME

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1944.

      Motto:

      Soudan vitkaan elon purtta
         kohti onnen rantaa,
      keinun, laulan lainehilla
         – tuuli purtta kantaa –
      laulan, ett' on vallassani
         suunta, tieto tiestä,
      enkä huomaa Kohtaloa,
         purren perämiestä,
      kunnes myrskyyn loppuu laulu,
         aatos uusi itää:
      soutaa, soutaa on mun työni,
         Toinen perää pitää.

"IHMISEN KUOLEMA"

Parvi tummapukuisia ihmisiä seisoi helteisenä sunnuntaina avatun haudan ympärillä, sisämaan seurakunnan autiolla ja hiekkaisella hautausmaalla.

Naiset olivat vetäneet silkit silmilleen, ja miehet koettivat lakilla varjostaa avopäisyyttään auringon paahdannalta.

Paikkakuntalaisille tuntematon nuori mies, joka seisoi omissa ajatuksissaan välittämättä oudosta ympäristöstä, herätti maalaisten keskuudessa vähän uteliaisuutta kaupunkilaiskuosisen ulkoasunsa vuoksi.

Syrjäisenä ja hautaussaatolle uppo-outona Yrjö Kaurla seisoi setävainajansa avoimen haudan partaalla, oudoksuen omaa mukanaoloaan tässä hiljaisessa toimituksessa. Vastahakoisuus ja vastenmielisyys oli häneen hiipinyt jo silloin, kun hän sai kaupunkiin tiedon setänsä kuolemasta. Ainoana sukulaisena hän oli kuitenkin pitänyt velvollisuutenaan saapua hautajaisiin, vaikka voimakas vaivautumisen tunne painoi häntä edelleen ja teki olotilan yhä epämukavammaksi. Harhaileva katse liukui vihdoin hautaan, mistä mustan arkun reuna häämötteli. Siellä lepäsi hänen setänsä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt ennen eikä jälkeen kuoleman. Tuon oudon miehen maahanpaniaisiin Yrjö oli saapunut läheisen sukulaisuuden velvoittamana eikä suinkaan vain sentähden, että hän oli saanut tietää olevansa Matti Kaurlan ainoa perillinen.

Tuo tiedonanto oli häntä enemmän hämmästyttänyt kuin ilahduttanut. Yhden ainoan kerran hän oli ollut kosketuksessa setäänsä. Isä oli jo silloin ollut kuollut ja äiti oli sairas, kun pojan koulunkäyntiä uhkasi keskeytymisen vaara. Sen torjumiseksi äiti oli kehoittanut kirjoittamaan sedälle avun tai lainan pyynnön. Yrjö oli tehnyt niin, ja kuukausien kuluttua joku maalainen oli tuonut terveiset sedältä – ja kaksimarkkasen. Monia puutteita oli senkin jälkeen kärsitty, mutta kituen Yrjö oli taivaltanut eteenpäin, eikä sen erän perästä sedän puoleen kääntyminen ollut juolahtanutkaan hänen mieleensä.

Tästä tapahtumasta ja äidin kuolemasta oli nyt viisitoista vuotta kulunut. Tänä ankaran uurastuksen aikana Yrjö oli ehtinyt unohtaa sekä setänsä olemassaolon että hänen avuliaisuutensa kymmenvuotiasta poikasta kohtaan. Nykyisin hän oli jo osaksi voittanut nuo kurjuuden kaudet, ja häntä melkein ärsytti sedän perintö, jonka tuottama homma ehkä katkaisisi yht'äkkiä hänen uuden kirjansa kirjoittamisen. Aineellisen tuen arvo tilapäiselle tuntiopettajalle ja pienen sanomalehden aputoimittajalle oli kyllä selviö sellaisenaan, mutta tuo lahja, jonka antajaa hän syvästi halveksi entisiä muistellessaan, harmitti häntä.

Noista ikävistä menneisyyden kuvista Yrjö kuitenkin pääsi irti kuultuaan papin puheesta pari sanaa, jotka kirpeinä sattuivat hänen korvaansa. Nuo sanat olivat kuin temmatut hänen hiljattain ilmestyneestä esikoisteoksestaan "Ihmisen kuolema". Kiinnostuneena hän kuuli papin sanovan, että luonto rehotti nyt uhkuvassa voimassaan ja elämän pyhän virtauksen sykinnässä. Nyt oli sen aika – kukkeana suvisena sunnuntaina. Niin on kaikella oma aikansa. Tässä hedelmättömässä hiekassa synkkä hauta odottaa kätkeäkseen maan poveen kuolleen ihmisen maallisen majan. Elinnesteiden kuohunnasta elpymättä oli hänen aikansa täyttynyt, ihmisen kuolema oli tullut – keskellä vihannan luonnon kultaista keskipäivää – – –

Tässä Yrjön kiinnostus herpaantui. Kaameat kuvat kuolemasta muistuivat mieleen sieltä, missä seistiin, juostiin ja ryömittiin vihollisen tulituiskuissa. Aivan Yrjön läheisyydestäkin moni uhkuva elämä oli katkennut keskellä nuoruuden kultaista keskipäivää. Yksi parhaista tovereista oli hänenkin polvellaan valoisan katseensa ikuiseen pimeyteen ummistanut. Mutta mitä tiesi tuo kaunoajatusten sommittelija sellaisesta uhrikuolemasta ja sellaisten miesten väkevästä taistelutarmosta miljoonien elämän puolesta?

Täällä arkinen luonto oli tehnyt tehtävänsä, oli lopettanut vanhan miehen elämän. Sehän oli jokapäiväinen tapahtuma. Ruumiillinen kuolema sellaisenaan oli kuin taitettu puu tai korsi, kuihtunut lahoamaan ja maatumaan, ilman olennaista yhteyttä "ihmisen kuolemaan".

Nämä mietteet välähtelivät Yrjön pingottuneessa mielessä samoina vaikeina pulmina, joita hän oli koettanut selvitellä esikoisteoksessaan. Hautauspuheen väheksymisen aiheutti erityisesti hänen eroava käsityksensä ihmisen kuolemasta ja siitä, että ihmisen elämän sisin sisältö oli syvä inhimillisyys, jonka menettäminen merkitsi ihmisen todellista kuolemaa, sielun kuolemaa, minkä jälkeen ei ollut muuta kuolemaa kuin pelkkä hengenlähtö ihmisruumiin muotoisesta oliosta. Eikä sitä ollut aihetta pohtia sen enempää.

Yrjö hymähti kuin pisteeksi vastahakoiselle mielialalleen ja olotilalleen yrittäen sen jälkeen vain soveltua ympäristöönsä ja huomata sitä väkeä, minkä keskuuteen kohtalo oli näin äkkiarvaamatta hänet heittänyt.

Lähellä haudan reunaa hän näki vanhanpuoleisen, silkkipäisen naisen pitävän nenäliinaa silloin tällöin silmillään ja hiljaa nyyhkyttävän. Hän oli ainoa, joka itki.

Miksi hän itki?

Läheinen sukulainen tuo nainen ei ainakaan voinut olla – ei niin läheinen, että kaipaus olisi noin yli reunojen vuotanut.

Yrjöön tuo itku vaikutti selittämättömän vastenmielisesti. Häntä alkoi vaivata jonkinlainen epämääräinen syyllisyydentunto, joka soimasi hänen välinpitämätöntä mieltänsä ja tunteettomia ajatuksiaan tämän toimituksen aikana. Pian tämä outo vaistoaminen kuitenkin lauhtui, sillä hautausvirsi alkoi ja Yrjön katse kiintyi etsimään sitä naislaulajaa, jonka heleä ja soinnukas ääni erottui selvästi muista.

Laulajaparven sivustalta hänen etsivä katseensa löysikin tuon heleän äänen omistajan, nuoren, avopäisen tytön, joka lauloi hartaana auringon säteillessä kullan hohdetta kellertävälle tukalle. Solakkana ja sirona hän seisoi, laulaen kuin itselleen ja omille ajatuksilleen. Yrjön ihastunut katse kadotti tytön näkyvistään vasta väkijoukon siirtyessä toisen haudan ääreen ja lapiomiesten tultua etualalle. Heidän työstään pieni kumpu kohosi pian hiekkaiselle kentälle.

Yrjön kääntyessä lähtemään haudalla itkenyt nainen näkyi lähenevän kumpua, ja Yrjö kuuli hänen hiljaa sanovan: "Niin aavistamaton on elämä – ja hengen meno – ihmisen kuolema."

Yrjö hymähti itsekseen ja poistui kiireesti haudalta.

SUISTUNUT RATSASTAJA

Kaurlan yksinäisen talon rappeutuva ulkonäkö oli koristunut jonkin verran pihan perälle hiljattain kohonneesta tuparakennuksesta neljine huoneineen ja avokuisteineen. Edesmenneen isännän parikamarit olivat rakennuksen toisessa päässä ja toisessa oli rakennuksen levyinen, isohko tupa eteisineen ja vieraskamareineen, joihin emännöitsijä oli järjestänyt uuden isännän asuinsijan.

Yrjö Kaurla oli vetäytynyt tähän uuteen kotiinsa pitopäivällisten päätyttyä ottaakseen haltuunsa perintöänsä koskevat asiakirjat ja valtuudet. Kuolinpesän toimeenpanijat olivat juuri lähteneet, ja Yrjö istahti keinutuoliin ujoilemaan outoa olotilaansa.

Mitä olikaan tapahtunut?

Hän oli äkkipäätä tullut heitetyksi tänne sydänmaan taloon kiihkoisan taistelusuunnitelmansa keskestä.

Minkä taistelun?

Eihän hänen uudessa kirjassaan jatkamaansa taistelua aatteiden ja "ismien" ahtaita karsinoita vastaan enää tarvittu. Ristiriitainen kamppailu monien erilaisten näkökohtien kerskailuista ja vihapäisistä purkauksista oli jo huomattavasti vaimentunut ihmisten mielistä ja puheista. Yhteiskunnan rikkinäisyys oli taian tavoin eheytynyt vihollisen uhatessa kaikkea kansaa elämää ja sielua kiduttavalla tuholla.

Näin oli käynyt, kun tuota turmaa vastaan noustiin ja rinnuksiin käytiin. Sovinto oli jo silloin yleinen tunnus, mutta vasta veriuhrit olivat herättäneet tasavertaisuuden ymmärtämyksen ja lujan veljeystunteen yhteisen asian puolesta taistelevien ja kaatuvien miesten keskuuteen. Siellä ei enää ollut karsinoita eikä koloja, joista olisi kuulunut paremmuuskehuja sen tai tuon aatteen tai "ismin" puolesta. Entinen elämä oli puhdistunut ummehtuneesta ilmasta, oli saanut uuden tähyn ja uuden pyrkimyksen valoisammalle tielle.

Entä mitä Yrjön omassa karsinassa oli tapahtunut? Mitä muuta kuin tekeillä olevan uuden kirjan uudelleen muokkaaminen, sillä esikoistekeleen jatkamisaikomus oli menettänyt ajankohtaisen merkityksensä monin kohdin. Omituista, että hän nyt vasta tuli tarkistaneeksi uuden yrityksensä ajankohtaisuutta. Kansan elinyhteys oli saanut käänteen, joka oli hänen uuden kirjansa suunnitelmalle selvä kuperkeikka. Pegasos-ratsu oli heittänyt hänet satulasta.

Se oli hänelle suuri tapahtuma, eikä siinä ollut kaikki. Vielä merkittävämpää oli sattunut hänen ulkonaisessa olotilassaan.

Yrjö pysähdytti keinuttelemisen ja katsahti arastellen ympärilleen. Annettuaan ajatusten liidellä sodan ja työnsä laduilla hän tarkkaili outoa, hirsiseinäistä ympäristöään.

Hauska maalaistupahan tämä oli. Ei mitään moittimista. Seinähirsien oksat kyllä tuijottivat vähän oudosti ja hirsien raot yrittelivät leveätä ja äänetöntä naurua. Permantopalkki narahti tuolin anturan alla – ei ilkeästi kirskahtaen, vaan pehmeästi hörähtäen ystävyyden ja palvelushalun sävyisesti.

Yrjö kurkisti puhtaan valkeata permantoa ja vilkaisi uudelleen kellertäviä honkaseiniä.

Tuo permanto ja nuo seinätkö ovat nyt hänen omiaan? Hänenkö, joka ei koskaan ollut mitään tähdellistä omistanut?

Yrjö nousi ja kulki ikkunasta ikkunaan tähyillen sekä pihan että metsän puolelle.

Tuo maako ja metsä tuolla? Nuo pellot ja rakennuksetko olivat hänen? Outo oli sellainen ajatus.

Näkyväisen ja todellisen omaisuuden omistamisajatus viritti omituisen hyväntunteen värinän, joka hiveli pehmeästi ja miellyttävästi joitakin etäisiä, ennen huomaamattomia mieltymyksiä.

Mikä värinä se oli? Ja mitä mieltymyksiä ne olivat?

Omistamisen tuntematonta mielihyvääkö? Hyrräsivätkö ne turvallisuutta ja kodin suojan suloa miehelle, joka katottomana ja suojattomana oli kierrellyt mierolaisena vieraitten, onnellisten ihmisten ovilla? Vai oliko se ehkä luolaihmisen jäännöksen alkuvaistoista ulinaa, vai oliko se sittenkin nykyisyyden ahnasta saalistamisenviettiä, vaikka sellainen himo oli jo saanut ankaran tuomionsa hänen mielipiteissään ja esikoisteoksessaan? Siinäpä oli outo ongelma. Yrjö pyyhki tuskaisesti otsaansa ja ryhtyi tiukemmin sitä pohtimaan.

Hän oli kehitellyt ajatteluaan ja kirjoittanut raakilaihmisistä sekä heidän tuleentumisestaan ja sielun syntymisestä ihmiselle vasta sitten, kun raakila oli kypsynyt.

Oliko hän itse jo niin kypsynyt, että oli saanut sielun itselleen, vai mitä olivat nämä oudot ulinat ja hivellykset ja se omituinen ilmiö, jonka hän oli pannut merkille joskus vastoinkäymisten ja vieläpä onnistumisienkin hetkinä? Hänen elämänkäsityksensä, intoilunsa ja rakentavien kykyjensä keskellä oli joskus nostanut päätään ihmeellinen, rikkirepivä raisuus, joka tahtoi kaikki murskata. Senkin vähän, mitä omisti. Mitä se oli?

Tuollainen haluhan maistui jo pelkkänä ajatuksenakin selvältä raakilalta, ellei se ehkä johtunut vain siitä, että hän ei ollut koskaan omistanut mitään kunnollista. Vain pelkkiä sirpaleita. Nytpä saa nähdä. Hän oli nyt yht'äkkiä sattuman oikusta joutunut kodin omistajan turvalliseen asemaan. Ehkä ei ollut ihme, että sellainen onni viritti hänen sisimmässään tämän oudosti hivelevän vireen.

Eikö ihme? Kun hän yritti nauttia tuosta viehkeästä tunnelmasta, jäi se kesken. Kielteinen ajatus hypähti tielle.

Entä jos tämä leppoisuuden hivellys oli sittenkin vain petollista viekoitusta, joka pyrki turruttamaan jalommat pyrkimykset pois itsekkään ahneuden tuhoisalta tieltä.

Tätä ilmiötä oli totisesti tarkkailtava hyvinkin vakavasti. Tässä oli jotakin hämmentävää kahnausta hänen olemuksensa ytimessä. Rumaa sotkua joka tapauksessa. Noh, olkoon! Kai se jollakin tavoin selvenee.

Hän murahti melkein ääneen ja hypähti ärtyneesti kävelemään ja katselemaan peräikkunoiden takaista ympäristöä. Vaatimattomana nähtävyytenä oli vähäinen omenapuu, muutamia marjapensaita ja pieni perunamaa eristetyssä aitauksessa, jonka takana päivällisillä sattumalta mainittu vasikkahaka näkyi jyrkästi viertävän pienen metsäjärven rantaan. Surunvoittoisen kaunis maisema ujoili siinä pienuuttaan ja vähäpätöisyyttään.

Kuinka hiljaista täällä oli! Kuinka kuoleman hiljaista! Kuuli melkein oman valtimonsa tykinnän ja kiertävän verensä suhinan. Muuten ei mitään.

Toki sentään jotakin muutakin. Heikkoa lintujen sirkutusta kuului etäämpää ja laiskaa heinäsirkan sirinää omenapuun juurelta.

Yrjö kääntyi taas keskilattialle ja hapuili katseellaan pitkin seiniä. Oli kuin olisi unohtanut jotakin – jotakin tärkeätä, joka olisi tehtävä.

Hän tunsi itsensä levottomaksi – jonnekin oli kiirehdittävä – muuten myöhästyisi – menettäisi jotakin. Saman tien hän kuitenkin naurahti tälle entiselle levottomuudelleen. Hän huomasi menettäneensä vain alituisen huolehtimisen toimeentulostaan. Hm! Menköön! Eihän tästä ollut mihinkään kiire – ei ikinä mihinkään! – Tämähän on hassua, hän myhäili. Enpä viitsi päätäni vaivata. Antaa tapausten kulkea omaa kulkuaan.

Hän aukaisi oven kamariin ja eteiseenkin saadakseen väljyyttä ympärilleen. Tuo kamari tulisi nähtävästi olemaan hänen makuuhuoneensa. Se oli niukasti kalustettu. Muutamia tahraantuneita kirjoja oli pöydällä. Vanhanaikainen raamattu, virsikirja, postilla, vanhoja sanomalehtiä ja –

Mitä tuo oli? Yrjö ihan hätkähti ja koppasi käteensä harmaaksi likaantuneen kirjan. Mitä ihmettä? Hänen kirjansa?

Niin, totta totisesti! Kannella loisti nimi "Ihmisen kuolema". Sitä kirjaa hän ei olisi uskonut tapaavansa tästä talosta. Kirjahan oli kuin taisteluhansikas rikkinäiselle yhteiskunnalle ihmis- ja sukupuolivelvoituksineen, sodan julistus kaavoihin kangistuneita muotoja, aitoja, tokeita ja sulkuja sekä ennakkoluuloisia punnitsijoita, mittareita ja viivoittajia vastaan, tuomion julistus vapaan ja itsenäisen ajattelun vangitsijoille, tien sulkijoille ja veräjän vahdeille, varoittava ennus ihmisyyden kuolemasta, jos elämän mestaroitsijat yhä edelleen rakentelisivat itsekkyyden aitoja ihmisten eristyskarsinoiksi – ellei sovinnollisuuden, yhteisymmärryksen ja todellisen edistyksen lippua ajoissa pystytettäisi kuolevien ja kuolettavien järjestelmien raunioille. –

Niin! Sentapaistahan siinä kirjassa oli, ehkä enemmän kiivasta kiihkoa kuin asiallista harkintaa, ja siksi kai sen herätyshuuto olikin kaikunut enimmäkseen kuuroille korville, ja nyt se on jo tullut monin kohdin tehottomaksikin, kun outo tapaus, onnettoman sota-ajan onnea taikova ihme, ratkaisi suurimmat pulmat ja täydensi tuon kirjan tarkoitusperät parhain päin – ja katkaisi jatkosepittelyn. Suuri onni onnettomuudessa!

Yrjö heitti kirjan paikoilleen ja hymähti tyytyväisyydestä! Syvällisemmän edistyksen tahto ja sovinnollisemman mielialan toteuttaminen olivat vihdoinkin päässeet viriämään yleiseen tietoisuuteen. Oli vain työskenneltävä niiden kehittelemiseksi ja tukemiseksi sekä omakohtaisen asenteen varmistamiseksi niin, ettei sillä kohdalla sattuisi satulasta suistumista.

Valoisammassa mielialassa Yrjö palasi tuvan puolelle ja asettui pihanpuoleisten ikkunain ääreen.

Maatunut talous- ja talonväenrakennus muistutti hänen mieleensä haudalla itkeneen naisen. Hän olikin Kaisa, Kaurlan talon emäntäihminen, joka tuolla puuhasi ja hallitsi isännättömän talon tehtäviä ja askareita.

Niin oli. Sama henkilö oli. Hm! Jostakin syystä tuo havainto oli jo pitopäivällisillä vaikuttanut häneen ärryttävästi. Oliko se kateutta siitä, että joku toinen oli surrut vainajaa haudalla, vai soimasiko hän yhä kylmiä ajatuksiaan hautajaisissa – vai mitä se oli?

Hän poistui ikkunan edestä väsyneenä ja kyllästyneenä uuden olotilansa penkomiseen, asettui keinutuoliin ja yritti ajatella muuta.

Häntä raukaisi, ja torkahtamisen vaiheilla hämärä ajatus hiipaisi suistunutta ratsastajaa – luisumista ajankohtaisuuden satulasta.

VARALLISUUDEN TULVA

Raukaiseva hiljaisuus häiriintyi äkkiä aikamoiseen kolinaan. Yrjö heräsi torkuksistaan ja kuuli raskaita askelia eteisestä. Kukahan tulee?

Tukevarakenteinen ja hymysilmäinen maalaisisäntä astui sisään.

– Hyvää päivää. Olen Heinirannan isäntä tuolta Haukkavaaran kylästä, sanoi tulija.

Yrjö nousi tervehtimään ja kehoitti vierasta istumaan, asetti tupakoita pöydälle ja tähysteli uteliaana tuota rehdin näköistä, komeata miestä, jonka avoin katse tuntui kuin vanhan tuttavan näkemiseltä. Nimikin tuntui peräti tutulta, vaikka Yrjö ei kyennyt sitä muistamaan, katseli vain ja mietti asettuessaan keinutuoliin istumaan sekä kysyi nimeä uudelleen.

Vieras myhäili tuttavallisesti ja lohdutteli, ettei kaikkea voi muistaa. Pitkä aikahan onkin jo kulunut siitä, kun pikkupoikina istuttiin parisen vuotta saman koulupöydän ääressä siellä kaupungissa.

Heikki Heiniranta – välähti äkkiä Yrjön muistissa. Hän huudahti nimen ja hyökkäsi tervehtimään uudelleen.

– Kylläpä olet muuttunut. Sinustahan on tullut oikein iso mies – aika poika.

– Kasvanut olet sinäkin ja kehittynyt oikein kirjojen tekijäksi.

– Terve tuloa, Heikki! Yrjö kivahti pusertaen lämpimästi entisen koulutoverin kättä. Tuntui oikein sydäntä lämmittävältä, kun näissä oudoissa oloissa sai tavata vanhan tuttavan.

Heikki kertoi, että hän kyllä hautausmaalla oli tuntenut Yrjön, mutta ei ehtinyt tervehtimään, kun oli mentävä toiselle, sotavammaisen sukulaisen haudalle. Siitä syystä hän ei ollut päässyt tännekään, vaikka kuului Kaurlan kuolinpesän valvojiin. Oli oltava sukulaisten pitopäivällisillä. Sieltä hän oli kuitenkin heti rientänyt tänne.

Avomielinen juttelu luisui tämän jälkeen vanhoihin muistoihin koulupoika-ajoilta. Eikä niistä ollut unohdettu mitään. Kaikki muistettiin kuin eiliset tapahtumat.

– Mieleeni hiipi nyt juuri muudan unohtumaton, erittäin tärkeä juttu, puheli Yrjö katseen siristyessä kauas etäisyyteen.

– No? Mitä muistelet?

– Sinun rikassisältöistä eväsvakkaasi, joka monet kerrat sammutti nälkäni. Muistatko sitä?

Heikki katsoi hämillään: tupakkalaatikon kantta karistaen tuhkan savukkeestaan.

– Niihin aikoihin minun nälkääni ei mikään muu niin sammuttanutkaan kuin sinun vakkasi, Yrjö jatkoi.

– Kyllä kai meille nulikoille siihen aikaan ruoka maistui. Aina nälkäisiä kuin sudet, Heikki koetti valitella.

– Mutta minun nälkäni oli toisenlaista kuin muitten. Sen oli vuosikausien puute tehnyt jatkuvaksi, loputtomaksi.

– Oletko jo tarkkaillut talosi ympäristöä? Heikki keskeytti, lopettaakseen ikävän muistelemisen Yrjön entisistä puutteista.

Yrjö kiitteli kuitenkin ensin Heikin avuliaisuutta ja tuumi sitten, ettei kai tässä metsätalossa mitään katselemista ollut.

Heikki hymähteli vastaväitteeksi ja puhkesi selittämään, että talo kyllä on aikamoinen rähjä näöltään eikä viljelyksiltäänkään erikoinen, mutta metsä on aivan toista.

– Se on erikoinen, se! Arvaas, minkä arvoinen se on?

– En ymmärrä sellaisia asioita, Yrjö mutisi välinpitämättömästi.

Heikin selittelyn sävystä kuulosti ilakoivaa hämäystä.

– Sen arvo on aprikoitu sadoiksi tuhansiksi.

– Mitä sanot?

Heikki hymyili ilakoivasti.

– Silkan totuuden sanon. Aarre se on. Aikamoinen sittenkin.

Yrjö hämmästyi sanattomaksi. Olipa se järkyttävä uutinen hänelle, joka oli melkein kaiken ikänsä taistellut puutteen kourissa ja aina tottunut epävarmuuteen huomisesta päivästä. Hänkö olisi nyt omavarainen mies, olisi muista riippumattomassa asemassa, saisi olla huoleton toimeentulostaan ja monien pulien kytkyistä, voisi hymyillä elämälle eikä katsella sitä alituisen alistumisen ja karsauden silmin?

Tämä uutinen alkoi peloittaa ja hämmentää Yrjöä hänen kysellessään arkana lisätietoja tämän yllättävän perinnön arvaamattomasta arvosta. Nämä tiedot ryöpyttivät yhä enemmän rikkauden pärskettä hänen ylleen. Tuntui melkein hengityksen salpaantumiselta, kun ajatus pysähtyi tähän outoon kohtalonsilmukkaan, pysähtyi ensin ja kääntyi sitten aavistelujen sokkeloihin.

Tämä varallisuuden tulva vaikutti läkähdyttävästi yltiömäisessä runsaudessaan. Mahtoiko se tukkia hänen nykyisen elämänsä polun ja pystytellä uusia viittateitä? Kuinka sen voisi tietää! Harkinta ei ainakaan tässä tilassa pystynyt nousemaan uhkuvan onnen tulvan tasalle. Hämmennys vain sotki puutteisiin painuneita ajatuksia rikkauden mahtavin voimin yhtäälle ja viekoittelevin mielikuvin toisaalle.

Tuollainen varallisuuden ryöppy oli yllättävä ja peloittava, Heikin yhä korostellessa koskemattoman hongiston ihanuutta.

Yrjö keskeytti äkkiä metsäjutun. Kauneudesta ja ihanuudesta puhuttaessa laulavan tytön kaunis kuva aamuisella hautausmaalla muistui hänen mieleensä.

– Huomasitko sitä soreata tyttöä, jonka heleä ääni haudalla ylinnä kaikui? Kuka hän oli?

– Kaustalan Elli tietenkin. Eiväthän muut pysty siten huijaamaan. Talon tytär, saman Kaustalan, joka toi sinulle Kaurlan talon ohjakset. Hän kuului myös kuolinpesän valvojiin ja toimi sijaisenani poissaollessani.

– Missäpäin Kaustala on?

– Sehän on lähin naapurisi, kilometrin päässä tuosta myllypurosta, joka katkaisee Omantunnon kannaksen ja –

– Mikä se on?

– En tiedä. Ikivanha nimi, mutta ethän tällä tavoin tule oudosta seudusta hullua hurskaammaksi. Näes, ensin noiden luhtien takana on vähän peltoa, sitten on Kaurlan kotitarvemetsä, sitten kallioinen Omantunnon kannas ja myllypuro, jonka yli johtaa kapea Vaivaisensyntisen porras, ja sitten pienen mäen alalappeella on Kaustalan talo. Onko selvä?

Yrjö naurahti ja myönsi, mutta ajatteli vain vaaleatukkaista, laulavaa tyttöä, joka oli vilahtanut hänen mietteisiinsä yllättävästi ja samanaikaisesti kuin vaurauden tulvan kohu, mutta ei ahdistavana eikä peloittavana, vaan onnen lippua liehuttavana mielikuvana.

LELLOTTELUA

Seuraavana aamuna Yrjö nukkui yli tavallisen aikansa. Puolihorroksissa ollen hän luuli heräävänsä kodissaan kaupungissa, mutta tuo huikaiseva valo – mitä se oli? Eihän päivä koskaan paistanut hänen huoneeseensa. Tummanpunertava kiviseinä vain toljotti kaameana vasten ikkunaa.

Hän hieraisi silmiään ja näki kirkkaan valon väreilevän avoimen ikkunan pielessä. Omenapuu kimmelsi auringossa, lintunen liritteli viserrystään ja heinäsirkka siritteli.

Eikös vain! Hänhän oli maalla! Totisesti – nyt hän vasta oikein heräsi, tuijotteli ympärilleen, ja sitten rupesi naurattamaan. Tämä oudonmukava olotila ja vaiherikas eilinen päivä aiheuttivat naurua kutkuttelevan virkeyden, muistikuvat hyppelivät mielivaltaisesti sinne tänne.

Unenpöpperö haihtui kuitenkin lopullisesti, kun hän kuuli jonkun liikkuvan tuvan puolella. Kaisa ehkä toi sinne aamukahvit.

Kaisa – niin.

Heikiltä oli Yrjö saanut kuulla, että Kaisan uutteruus ja toimeliaisuus oikeastaan olivat olleet talonpidon kaikki kaikessa, estymättä Matti-isännän ajoittaisista pöhnäilyistäkään.

Parisenkymmentä vuotta oli Kaisa näin hoitanut emännyyttä kuin omassa talossaan, ja haltiaväen välit olivat pysyneet sovinnollisina ehkä siksi, että Matti oli tunnetusti piintynyt vanhapoika, joten Kaisalla ei siinä suhteessa voinut olla mitään toiveita eikä pettymyksiä. Tärkeimpänä sovinnon siteenä oli kai sentään ollut Matin lupailu muistaa testamentissaan Kaisan erinomaista toimeliaisuutta.

Matti oli todella näin tuuminutkin, mutta silloin ilmestyi veljenpojan kirjoittama kirja, ja itse veljenpoikakin kaivautui esille unhotuksen yöstä herättäen eräänlaista sukulaisveren lämmittämää myötätuntoa Matin mielessä. Hän oli ruvennut tuumimaan tätä asian kohtaa syvemmältä, ja testamentti jäi tekemättä.

Samoihin aikoihin Matti sairastui, ja kuolema seurasi nopeasti. Sairasvuoteellaan hän oli vain sanonut, että koska Yrjö pystyy kirjoja kirjoittamaan, niin hän kyllä pystyy Kaisallekin osittamaan niin paljon, ettei puutteeseen joudu.

Näin oli Heikki kertoillut Kaurlan talon vaiheista ja Matin viimeisestä tahdosta, jonka kuulijaksi hän sattumalta oli joutunut. Yrjöä oli ensin kutkuttanut ajatus siitä, että hänen kirjansa oli vaikuttanut asioitten kulkuun, mutta Heikki oli sen olettamuksen armottomasti kumonnut.

Matti ei ollut niin uudenaikainen mies, että olisi sellaisia kirjoja lukenut. Häneen vaikutti yksinomaan vain kirjan ulkonainen ilmestyminen, mikä sellaisenaan muistutti Yrjön olemassaolosta. Tämä kylmä todellisuus ei Yrjöä erityisesti ollut miellyttänyt.

Nopeasti hän hypähti vuoteesta ja murjotuskin katkesi, kun hän hoksasi, ettei Matti-sedälle sellaisen kirjan ymmärtäminen soveltunutkaan. Pukeutuessaan hän jo hymähteli lapselliselle itserakkaudelleen ja astui hyväntuulisena tupaan, josta taas kuului liikettä.

– Hyvää huomenta, vaikka ilta jo taitaa ollakin, hän huusi naurusuin iloisesti nyökäten Kaisalle, joka hääri kahvipöydän ääressä.

Kaisa vastasi jotenkin ilmeettömästi, mutta huulien tiukka puserrus vähän pehmentyi, kun hän jatkoi, ettei sentään vielä ilta ole. Sen jälkeen hän meni ovensuutuoliin istumaan selittäen odottavansa, jos jotakin puuttuisi, ettei tule turhaa juoksua pihan yli. Siinä hän istui, katseli helmaansa ja hypisteli esiliinaansa. Oli nähtävästi jotakin sydämellä, mikä pyrki ilmoille.

Yrjö hämmenteli kahviaan ja tarkkaili Kaisaa. Harmahtava tukka, pitkänomaiset, miellyttävät kasvot, tukeva vartalo ja ryhti, jota maalaistyö ei ollut kumarruttanut, vaikka hän jo iältään kuului olevan yli viidenkymmenen.

Kaisan kulmakarvat nousivat hitaasti, mutta katse pysyi yhä kiinteästi helmassa. Yrjö arvasi, että sanottava kohta laukeaa.

– Minun kai on nyt sitten täältä muutettava?

Kaisan ääni tärähti vähän, ja huulille ilmaantui väreily, joka ilmaisi yhtä hyvin uhmaa kuin hillittyä katkeruuttakin tai ehkä molempia.

Yrjö hämmästyi. Hän ei ollut tällaista kysymystä odottanut – eikä näin alistuvaa mielentilaa. Hän oli odottanut sananpärskettä harhaan menneen perinnön johdosta.

– Muutettava? Miksi? Mihin emäntä kotoaan muuttaisi?

– Minun emännyyteni loppui eilen illalla. Enkä minä piiaksi – ainakaan tänne.

Yrjö ei tietänyt mitä sanoisi. Matti-sedän lausuma toivo Kaisan turvaamisesta oli semmoisenaan selvä asia, mutta miten se tulisi järjestettäväksi, oli vielä ratkaisematta. Yrjö ei vielä ollut ehtinyt sitä ajatella eikä ehkä pystyisikään omin päin selvittämään. Tarvittaisiin neuvottelua Heikin ja Kaustalan kanssa, jotka olivat selvillä kaikista näistä olosuhteista yksityiskohtaisesti, ja nyt Kaisa aikoo livahtaa portista pellolle, läpi kätten. Yrjö hörppi kiivaasti ja hermostuneesti kahviansa.

– Tänään olisi pitänyt alkaa heinänteko, mutta kun herra nukkui niin kauan, kuului puoliääneen ja ilmeettömästi Kaisan huulilta.

Yrjö työnsi kuppinsa tarjottimelle.

– No, mitä minusta sitten?

– Olisi saatu määräykset.

Oliko tämä pilkkaa vai yksinkertaisuutta? Peräti hassunkurista se ainakin oli, että häneen vedottiin maalaistalon isäntänä. Hän alkoi makeasti nauraa.

– Mitä ihmettä Kaisa nyt ajattelee? sai hän sanotuksi naurunsa lomaan.

Kaisa katsoi ensin hämmästyneenä, mutta sitten melkein hymyili, ja hyväntahtoinen, äidillinen ilme välkähti katseesta.

– Enhän minä maanviljelyksestä ymmärrä hölynpölyä, Yrjö puhkesi selittämään. – En ole koskaan sitä harrastanut – enkä monesti edes ollutkaan maaseudulla.

– Mitenkäs sitten?

– Niin vain, että Kaisa on talossa täysin itsevaltias emäntä ja määrää kaikki.

– Voisikohan kuitenkaan jäädä – noin vain – puheen varaan?

Kaisa oli noussut ja yritti tarttua kahvitokeisiin. Tehdäkseen täydellisen sovinnon Yrjö otti Kaisan ojennetun käden ja sulki sen kämmeniensä väliin.

– Kaisa on talossa emäntä ja tekee kaikessa mielensä mukaan. Minä en kuurra enkä kaarra, en puutu mihinkään, paitsi jos rahoja tarvitaan, niin sitten minä annan, Yrjö puheli reippaasti.

– Eihän toki rahoja – taloudessahan niitä juuri kootaankin, Kaisa jo hymyili.

– Minä kyllä järjestän Kaisan aseman, kun tästä kerkiän. Onko päätetty? No niin. Kahvia en juo enää. Aamiaista syön sitten, kun soveltuu.

– Se on tuokiossa valmis, Kaisa puheli vilkkaammin, ja äidillisen hyväntahtoinen kimmellys loisti taas katseesta hänen korjatessaan kahvivehkeet ja poistuessaan huoneesta.

Yksin jäätyään ja käveltyään hetken Yrjö pysähtyi ikkunan ääreen mietteissään. Mitä nyt?

Hän käveli toisen ikkunan luo – ja kolmannen. Mitä nyt sitten? Sama lintu liverteli samoja liverryksiä ja heinäsirkka siritteli kuin ennen, ja tuolla kana kurnutteli pehmeitä ja hyväntahtoisia kurkkuääniään.

Yrjö pyyhki otsaansa ja katsoi toivottomana ympäri huonetta. Mitä ihmettä nyt sitten? Ei mitään tekemistä eikä mihinkään kiirehtimistä – ei muuta kuin olla vain!

Näin toimettomanako olla vain – olla vain – ja lellotella?

TONTTU AUTIOSSA TALOSSA

Yrjö ei keksinyt mitään ajanviettoa tai tointa, kun ei ollut kirjoja eikä kirjoitustarpeita. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä ulkosalle liikuskelemaan.

Hän tutkisteli pihan piirin ja karjatarhan, kurkisteli kotaan, talliin ja navettaan, mutta missään ei ollut elonmerkkiä eikä ainoatakaan ihmistä. Talo oli autio ja vaikutti hylätyltä ja murheelliselta.

Yrjö istahti karjatarhan aidalle naurahtaen itselleen vähän vahingoniloisesti. Kas niin! Tässäkö nyt kököttelet haltiatonttuna autiossa talossa! Varpusetkin olivat tipotiessään, ja pääskyset olivat kai metsissä poikasiaan opettamassa. Ei edes sudenkorentoa näkynyt pörräämässä. Mutta – eikös vain? Savuhan nousi kuin elonmerkkinä tuolta pakarin savupiipusta. Hei vain! Missä savu tuprahtelee, siellä lieska leiskahtelee.

Yrjö lähti pirttirakennusta kohti nopeasti kuin olisi hyvinkin tärkeätä keksinyt. Liikettä kuului pakarista jo portaalle asti. Yrjö avasi oven ja astui sisään.

– Terve tuloa vain tännekin katsomaan, Kaisa sanoi ujostelematta hommaten askareissaan. Minä täällä väelle päivällistä kiirehdin.

– Vai jo päivällistä!

– Jo toki tähän aikaan. On täällä tuolia jos lavitsaakin isännän istua.

Yrjö istui ikkunapieleen.

– Yksinkö Kaisa puuhailee?

– Yksin vain näin kesätöitten aikaan kaiket päivät – mutta hommaa tässä onkin – varsinkin nyt.

Yrjö tuli ajatelleeksi omia, eriäviä elämäntapojaan. Nehän ne mahtoivat hommaa kasata.

– Taitaa olla liiaksi työtä, hän sanoi sytyttäessään tupakan.

– Mitäpäs – liiaksi! Kun vain ennättäisi. Mutta ei suinkaan herra aina nuku puoleen päivään?

Omituinen, ei syyttävä, vaan puolustava sävy kuulosti Kaisan äänestä.

– Kuka sen tietää, Yrjö naureskeli.

– No, sitten sopat ja puurot taitavat sekaantua yhdeksi velliksi, Kaisa tokaisi toivottomasti.

– Niinkö joutuvat lähekkäin?

– No niin –

Yrjöä huvitti katsella tuota toimeliasta maalaisnaista kotoisissa askareissaan. Ikä ei näyttänyt haittaavan. Yrjön luona ollessa Kaisan käytöksessä oli jonkinlaista ujoa saamattomuutta, mutta täällä siitä ei näkynyt merkkiäkään. Hän liikkui reippaasti ja määrätietoisesti. Täällä Kaisan olemus vaati emännän arvonantoa ja näytti ikäänkuin kasvaneelta – jopa kaunistuneeltakin.

– Minkälainen meidän päiväjärjestyksemme onkaan? Yrjö naureskeli. Ensin – mitä?

Kaisa istahti matalalle jakkaralle uunin kupeelle ottaen sormet avukseen.

– Ensin kahvia väelle ja sitten aamiaista. Sitten kahvia herralle ja aamiaista. Sitten päivällistä väelle ja kahvia herralle. Sitten kahvia väelle ja herralle päivällistä. Sitten herralle kahvia ja väelle illallista ja sitten herralle illallista ja ehkä vielä kahviakin tai totivettä – siihen ei riitä enää sormetkaan.

Kaisa piti sormiaan haralla ilmassa ja hymyili herttaisesti.

– Mutta minä en syö ollenkaan illallista.

– Miksi ette?

– No – että sormet riittäisivät.

Kaisa purskahti makeaan nauruun.

Yrjö teki sen havainnon, että Kaisan kanssa oli keskusteltava kevyesti ja leikkisästi, jos tahtoi säilyttää tasapainon, mikä oli hyvin tärkeätä näin pienessä perhekunnassa ja hyvinkin tärkeätä, kunnes Kaisan suhde perintöön oli tarkemmin määritelty.

– Kaisa on kai hyvin kiintynyt tähän Kaurlaan, Yrjö kysyi kuin sivumennen.

– Kyllä kai. Täälläpähän olen parhaat päiväni viettänyt. Kolmenkymmenen ikäisenä tulin ja nyt lähentelen kuuttakymmentä. On ikävää, kun tässä iässä katselee maantielle vieraasta ikkunasta.

Yrjö tunsi kodittomuuden kauhun erittäin hyvin. Tämä Kaisan suru herätti hänessä enemmän myötätuntoa kuin pitkät ja murheiset lavertelut.

Yrjö halusi kääntää ajatukset toisaalle ja kyseli jotakin Kaurlan metsästä, jota oli kuullut kehuttavan.

– On kai siellä puita, Kaisa hymähti yksitoikkoisesti noustessaan hommilleen. – Tuostahan se alkaa vasikkahaan aidasta.

– Vai niin, Yrjö myhäili itsekseen, lähtiessään pakarista. – Hm! Arvokas metsä vasikkahaan vieressä. Jopa jotakin.

Yrjö pysähteli ja käveli toimettomana pihamaalla. Kaisalla oli työtä kädet täynnä, eihän häntä voinut enempää häiritä eikä keskustelun aiheitakaan juuri enempää ollut.

Omituiseenpa olotilaan oli mies joutunut – tonttuilemaan autioon taloon.

LUONNON PYHÄTTÖ

Yrjön toimeliaisuuteen tottuneelle luonteelle pihamaalla seisoskeleminen ja edestakaisin käyskenteleminen alkoi vaikuttaa pelkältä tylsäilemiseltä. Harmaa harmi tuppasi mieleen, mutta muistaessaan tuon kehutun metsän hän päätti lähteä sitä katsomaan. Saipa siitä edes hetkiseksi jonkinlaisen päämäärän vetelehtivälle olotilalleen. Hän elpyi tästä ja virkistyi, ryhti muuttui reippaammaksi, ja jalka nousi keveästi. Tiestäkään hän ei välittänyt. Kulki vain yli aitojen ja ojien – suoraan metsän laitaan.

Lepikkoa ja matalaa kuusistoa oli vasikkahaassa, mutta sitten alkoi mäntymetsä – hongikko ihana kuin pilarisali. Yrjö pysähtyi ihmetyksestä. Hongat oksattomia kuin kynttilät ja latvat pilviä piteleviä. Kuumeentapaisella kiireellä hän alkoi edetä syvemmälle. Aina samanlaisia jättiläispuita, edessä ja ympärillä. Tuolla – ja tuolla!

Pyhäinen tunne valtasi hänet. Askeleet hiljentyivät, ja hän astui varovasti kuin kirkossa. Lopulta hän pysähtyi, hengitti ahnaasti sammalen ja pihkan tuoksuista ilmaa, katseli ihastuneena ympärilleen ja kuunteli.

Ei ääntä, ei minkäänlaista häiriötä kuulunut. Juhlallinen, syvä hiljaisuus vallitsi pyhässä pilarikirkossa.

Hän ummisti silmänsä ja koetti kuunnella tarkemmin. Nyt hän luuli kuulevansa vienoa urkujen soittoa kaukaa, korkealta yläilmoista. Varmaankin hienoinen tuulen henkäys kuului ikihonkien huojunnasta tai ehkä miljoonien hyttysparvien surinaa latvojen korkeudesta. Yrjö nautti ensi kerran eläissään aarnioituneen honkametsän viihdyttävästä ja lumoavasta rauhasta.

Ainoakaan soraääni ei tunkeutunut tänne muusta maailmasta. Tämä hivelevä hiljaisuus oli taianomainen vastakohta niille kauhunmelskeisille sotajyteiköille, missä taistelu oli raiskannut kaikkea elollista, mihin suinkin vain oli pystynyt ja kyennyt. Hornan kita se oli ollut, jonka tuhoa vastaan pienen kansan yhteinen sankarisisuinen puolustustarmo oli herännyt ja terästynyt.

Tällaisia muistoja vilahti Yrjön ajatuksissa viritellen näiden eri tilanteitten vertailua. Kuinka ihmeellinen ja ihmetystä herättävä erilaisuus olikaan tässä leppoisessa honkien huojunnassa ja sodan hirviömäisessä metakassa. Täällä tunsi olevansa hyväntahtoisen, valtavan luonnon viihdyttävässä kehdossa. Siinä kehdossa hän tahtoi levätä, ja heittäydyttyään rentonaan kuivalle sammalikolle hän sulki silmänsä eikä halunnut ajatella mitään, tahtoi vain kuunnella hyväilevää, vienoa huminaa taivaanlaen korkeudesta.

Tässä ympäristössä ajatteleminen oli joutavaa ja häiritsevää. Täällä vallitsi vain luonnon suuri rauha ilman ihmisten tuhoavaa vainoa ja ilman kateuden karsinoita. Tämä oli todellinen jumalan kirkko, puhdas ja pyhä.

Niin oli, mutta alituiseen käymistilaan tottunut ajatus ei hevillä pysähtynyt.

Uusi ajatus iski häneen kuin salama. Hän kohosi istumaan ja katsoi ympärilleen. Tämä mahtava metsähän on hänen – hänen omansa.

Äkkinäinen riemu täytti hänen mielensä, mutta pian se lamaantui karuun todellisuuteen. Ajatus kulki edelleen. Kuinka kävisi tämän pyhätön, jos kirveen kilkatus ja sahan vinkuva surina tulisivat häiritsemään tämän uhkean pilariston ylhäistä rauhaa?

Ryskyen kaatuisivat silloin hongiston jättiläiset, joiden viimeinen huokaus panisi Kaurlanjärven pinnan väreilemään. Näin nämä kruunupäiset rungot hankkisivat kuolemallaan moninaisia elämistarpeita kaatajilleen.

Yrjö melkein huokasi tälle todellisuuden kuvailulle toivoen vain, ettei hän harhaannuttaisi syvintä ja sisintä itseään tänne kolhittujen kantojen keskeen.

Tämä aavistelu kultakupeisten honkien kohtalosta ei Yrjöä miellyttänyt. Hän kallistui mättäälle ja toivoi, ettei tätä luonnon pyhättöä liian karkeasti raiskattaisi, ettei ihmiselon sille liian ankaraa lakia lukisi.

METSÄNHALTIA

Oudon mukavassa lepokehdossa Yrjö torkahteli, mutta raotteli tavan takaa silmäluomiaan, ei malttanut olla kurkkailematta hongiston mahtavaa ja juhlallista kauneutta.

Puoliksi jo unen mailla hän näki hämärästi petäjien raoista viehkeäliikkeisen ja kaunispukuisen naisolennon pilkahtelevan esiin. Se näkyi kaukaa – yhä kauempaa – metsänhaltia – metsänemäntä – metsänimpi – metsänneito.

Hämärtyvät aatokset sotkeutuivat torkun sumuihin häipyäkseen sikeän nukun maille.

Unen linkkusin oli juuri sulkeutumassa, kun Yrjö äkkiä havahtui. Ihmisääni oli tunkeutunut hänen lumpeentuvaan korvaansa. Hän sävähti ja kavahti istualleen.

Naisäänen vienoa laulahtelua kuului selvästi hänen äsken tähyilemästään suunnasta, mistä notkuvin hypähtelyin vaaleapukuisen nuoren tytön hahmo vilahteli puunrunkojen lomitse. Neito kulki keinahtelevin askelin laulahdellen silloin tällöin astunnan poljennossa. Jokin kantamus näkyi toisessa kädessä ja vaalea olkihattu tai liina heilahteli toisessa. Tytön vauhti alkoi yhä kiihtyä hänen hypellessään rantaan viertävällä, loivalla rinteellä ja muuttui pian karkelomaiseksi juoksuksi.

Yrjö hypähti maasta, kun tyttö katosi näkyvistä, mutta enempi tähyily oli suotta. Tuollahan näkyi selvä polku, jota myöten tyttö oli kulkenut. Meni tietenkin venheelleen rantaan.

Arkisella asiallahan tuo metsänhaltia olikin käynyt. Utukuvia niin metsänemännät kuin metsänneidotkin olivat hänen metsässään.

Hänenkö metsässään? Taasko tuo sama, isännöivä ajatus hypähti esiin? Yrjö lähti kotia kohti kuin pakoon pyrkien. Omistamisen halun huonoja vaistoja oli taas riehahtanut aatosten uumenista. Mistä ne tulivat ja mikä sellaisia kiehutteli? Ahneusko?

Yrjö ähkäisi ja ärähti ääneen kiivetessään perunamaan aidalle istumaan ja katselemaan harmaata taloa edessään.

Tuossa oli tuo outo talo. Oliko sekin hänen samoin kuin tuo honkainen pilarikirkko ja tämä maa?

Hänen mielialansa puikkelehti ilon ja harmin sotkussa. Eihän hän ollut pannut tikkuakaan ristiin tämän omaisuuden hyväksi. Outo mies, joka äskettäin oli kuollut, oli sen koonnut. Ja Kaisa tuossa talossa ahertelee yhä edelleen sen hyväksi. Voiko ilo sellaisen omaisuuden saamisesta olla harmiton?

– Mitä minä olen tehnyt tämän perinnön hyväksi? Yrjö murahteli itsekseen. – En yhtään mitään. Ja kuitenkin on minun puolellani laki ja oikeus, eikä Kaisan oikeuksia puolusta mikään muu kuin minun tahtoni.

No, asia on selvä. Kaisan on saatava osuutensa. Hän on osoittanutkin olevansa ihminen, joka ansaitsee onnea osakseen.

Tyytyväisenä tähän päätelmään Yrjö aikoi hypätä aidalta, mutta jäikin edelleen vatkaamaan samaa aihetta eri puolilta. Jos Kaisa ei olisikaan ystävällisyyden arvoinen tai jos hänen tilallaan olisi joku oman etunsa ja ahneuden riivaama kärkkyjä, niin sellaiselle ei olisi oltava suopeamielinen. Ei! Kylmä lain kirjain saisi ratkaista Matti-vainajan sanoista välittämättä.

Tässä kohdassa Yrjö hätkähti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Mitä kieroa temppuilemista tämä oli? Ahneusko aina yritti itua työntää? Mikä hämmentävä kahnaus pesikään hänen olemuksensa ytimessä? Piilikö siellä jokin rikkirepivä, murskaava elehtiminen, jonkinlaisena raakilakauden tapaisena ilvehtimisenä? Eikö tällainen velvollisuuden keksitty puntaroiminen ja murskaamishalun vaisto ollut juuri sitä samaa alhaisen hengen kelkkamäkeä, minkä tuomitsija hän on ja oli ollut ja mistä oli kirjansakin kirjoittanut?

– Äh! Helle tekee pöperöpäiseksi, Yrjö mumisi ja pudottautui aidalta paeten paahtavan auringon alta ja päätellen, että Kaisan asia on selvitettävä heti, kun Heikki saapuu taloon.

Kuumana ja hiestä hehkuvana Yrjö ryntäsi tupaan, minne Kaisa oli juoksuttanut kahvin nähtyään Yrjön kulkevan vasikkahaan halki.

– Siunatkoon, kuinka höyryävänä! Kaisa huudahti silmät selkosellaan.

– Metsässä tuli kuuma. Siellä voi joutua metsähiisien pauloihin.

– Millaisia ne ovat? Kaisa ihmetteli.

Yrjö naurahti, heitti takin yltään ja asettui kahvipöydän ääreen.

– Mitäpä muuta kuin rettelöivän sisun synnyttämiä ajatuksia. Sellaisia ne nykyaikaiset hiidet ja hiidenväet ovat. Mitä Kaisa pitää tuosta metsästä?

– Mitäpä minä siitä. Ikävä ja synkkähän se on, tässä talon lähellä.

– No, mitä Kaisa pitää tästä talosta?

– Niin – talo, peltoineen ja karjoineen on toista. Niissähän on ihmisen elämä ja ainainen mieli.

Yrjö kuuli erikoisen hartauden Kaisan äänessä. Tämä oli siis Kaisalle arka kohta, tämä talo. Ei ollut kiintynyt rikkauksiin eikä suuriin omaisuuden toiveisiin, vaan talon peltoihin ja karjoihin.

– Ja niitten eteenhän tässä on eletty ja aherrettu. Ne kaikki ovat kuin osa ihmisestä itsestään, Kaisa jatkoi hiljaisesti.

Siinä oli elämän ohje, jota ei toreilla torvin toitotettu eikä kuulijalle korvaan tyrkytetty. Sanottiin vain vaatimattomasti ja koruttomasti, kun asia niin puheeksi puhkesi tai sattumoikseen sanoiksi suli. Suuri, yksinkertainen käsitys elämästä ja työstä.

– Minä puolestani pidän tuosta metsästä enemmän kuin tästä talosta, Yrjö sanoi kuin kokeeksi.

Näytti kuin Kaisa olisi loukkaantunut talon puolesta. Hän hymähti ja jatkoi valitellen mielipiteiden eroavaisuutta.

– Herroilla on niin merkilliset meiningit.

Askeleita kuului portailta, ja hetken kuluttua Heikki työntäytyi levollisen hitaaseen tapaansa eteisestä tupaan.

– Minä lennätän lisää kuppeja, Kaisa toimitteli ja poistui.

– Oletko käynyt saunassa vai? Heikki kysyi.

– En, vain metsässä.

– No? Eikö olekin komea? Se tulee maksamaan monet pulakauden puutteet.

– Mutta ikävä on sellaista kaataa.

Heikki nauroi makeasti. Eiköpä sekin ole ikävää, jos tämä korvike ja sokerikin loppuvat?

Sitten hän kertoi viipyneensä sentähden, että heille oli tullut metsänlukijoita, ja hänen piti hommata näille apurit ja rajojen tuntijat. Heinirannasta päästyään miehet tulevat Kaurlan metsään.

– Autat kai minua hoitelemaan näitä outoja asioita? Yrjö kysyi alakuloisena. Kaisankin suhde taloon on selvitettävä niin pian kuin suinkin.

– Tottapa tietenkin! Kaisan aseman selvittely onkin tärkeintä. Metsäjutussa luovutusmääräys on isäntänä, eikä sinulla ole muuta kuin katsella päältä. Puutavaran tarve on sekä pehtoorina että renkipoikana.

– Eipä siinä puistopyhätössä sen jälkeen enää nähdä metsänneitoja, Yrjö hymyili. – Äsken vielä näin sellaisen.

Heikkiä nauratti.

– Vai näit, ja nyt hymyilet haikeamielisesti muistellen hänen vaaleata tukkaansa, vaalearaitaista pukuaan ja vasua kädessä ja...

– Älä! Mistä sinä...? Yrjö pulpahti.

Heikki nauroi ilakoivasti.

– Omantunnon kalliolta näin Kaustalan Ellin nousevan venheestään rantatörmälle.

– Hm! Mutkatonta ja yksinkertaista on maalaiselämä, Yrjö murahti, peittääkseen ilonsa siitä, mitä Heikki sanoi nähneensä Omantunnon kalliolta.

Metsänneito ei ollut utuihin huvennut.

PETTYMYS

Yrjö oli lähtenyt saattamaan Heikkiä. Olivat matkalla Kaustalaan kahdestakin syystä. Yrjön oli käytävä naapuria tervehtimässä ja saatava kuulla Kaustalan mielipide Kaisan osuudesta kuolinpesään.

Näistä syistä Yrjö oli keskustellut Heikin kanssa, mutta oli ollut vaiti siitä, mikä oli suurimpana haluna väikkynyt hänen mielessään tähän vieraskäyntiin. Hautajaislaulajan ja metsänimmen kuvat olivat romanttisuudellaan viritelleet kiehtovaa tunnelmaa hänen herkkään mielikuvitukseensa. Hän halusi kiihkeästi tutustua noiden hehkuvien muistikuvien aiheuttajaan.

Näiden mietteiden kannustamana hän intoutui heti veräjältä astumaan niin rivakasti, että Heikki rupesi vastahakoiseksi.

– Älähän, hyvä mies, alakaan varvastella tuolla tavoin! Tiedäthän, ettei mulla ole varpaitten tynkiäkään. Muistaisit tuon jäätymistapauksen paremmin, jos olisit ollut mukana samassa susijahdin ketjussa, mutta viruit toisaalla henkihieverissä, eikä siellä huolittu varpaista. Ikävä ettemme olleet sodassa samalla kaistalla, mutta nytpä olemme yhdessä, ja nyt on täällä näytettävä kiinteä elämän kurssi. Oikein edistyksen ryöppy on pantava käyntiin, aivan kehityksen orkaani! Sinun tapaistasi miestä, jolla on kykyä ja temperamenttia, tarvitsemme tekojemme ohjaksiin. Eikös vai? Et kai ole sen meltoisempi rauhan mies kuin soturikaan tai topakka kirjasi, joka ihan puhkuu ja puhisee uutukaisen elämän salvoksilla. Vai mitä?

Heikki jo hengästyi ja tarttui Yrjöä käsikoukusta saadakseen kävelyn mielensä mukaiseksi. Sitten hän alkoi rauhallisemman juttelun Kaurlan pelloista ja maista, viittoillen milloin millekin suunnalle, kotitarvemetsään ja turvepehkusuolle päin.

Yrjö kuunteli, mutta ajatteli vain omia asioitaan. Kuinka hän järjestäisi olonsa, jäisikö tänne vai matkustaisiko pois? Noloa oleilemista tämä on ilman kirjastoa ja ilman työn jatkamista, hän ajatteli, eikä työskentely näissä oudoissa oloissa tuntunut lohdulliselta. Hän oli tottunut vauhdikkaampaan, pakon ja kiireen kannustamaan menoon.

Heikki irtaantui Yrjön käsipuolesta ja sanoi, että tässä polun poskessa on mukava istahtaa tuon ison kiven juurella.

– Tämä kallioinen kannas on nyt se Omantunnon kannas, josta mainitsin, Heikki alkoi selitellä. – Tämän kannaksen katkaisee maanrepeämä ja kallion halkeama, jota myöten vesi virtaa Kaurlanjärvestä tuonne Pertunjärveen. Kas tuonne! Tuon halkeaman yli johtaa horjuva ylikäytävä, jonka nimi on Vaivaisensyntisen porras. Näetkös? No, kun kulkija saapuu tälle kannakselle ja näkee tuon portaan, jonka yli pitäisi mennä, niin alkaa hänen omatuntonsa pahasti kolkutella, sillä portaalla on kuoleman vaara, ja sen uhatessa hän alkaa lukea "vaivaista syntistä".

– Leikkisä juttu, Yrjö hymähti.

– Kyllä vain, Heikki nauroi, – mutta ylimeno ei ole pelkkää leikkiä. Mennäänpä näkemään.

Halkeama oli muutaman metrin levyinen ja kolmen syvyinen. Vaahtokuplainen virta luikersi kuilussa, ja sen yli oli asetettu pari hirttä, joiden kansilaudoista suurin osa oli aikojen kuluessa varissut alas.

– Onpa oikea ihmisloukku ja satimen silta, Yrjö hymähteli katsellessaan syvänteeseen.

– On se sellainen, ettei se ainakaan pimeässä ja iljanteella ketään naurata. Ala nyt lukea "vaivaista syntistä", kun käyt perässäni.

– Älä astu niin raskaasti, Yrjö varoitteli.

– Kyllä tämä vasemman kintaan hirsi kestää. Kulje tätä puolta, Heikki nauroi makeasti toisella rannalla. – No, peloittaako? Miten mahtaa olla syntien laita?

– Vähemmän kai ne minussa painavat, Yrjö nauroi ja juoksi keveästi uoman yli.

– Kas peijakasta! Urheilija näyt olevan, ja vielä sinussa on entistä voimistelijaa. Olitkin oikea jehu koulupoikana.

– Onko vesi siellä aina noin syvällä?

– Ei, vain näin keskikesällä. Aimo koski kohisee siinä keväisin ja syksyisin. Katso, tuolla alhaalla on kyläkunnan mylly. Maantie kulkee sen ohi, mutta sieltä on kiertoa. Mitä pidät tuosta syvänteestä?

– Kamala paikka – pimeässä. –

– Pimeässä ja – hutikassa! Ai ai sentään, Heikki nauroi seuratessaan Yrjöä töyräälle, jonka alalaidassa, Kaurlanjärven rannalla, oli Kaustalan talo.

Isäntä otti vieraat ystävällisesti vastaan, mutta Yrjön pettymys oli suuri. Elli ei ollutkaan kotona. Oli äsken lähtenyt nuorisoseuraan joihinkin iltamapuuhiin.

– Kas, kun ei tullut meitä vastaan Omantunnon polulla, Heikki ihmetteli.

– Ei. Hän meni hevosella Röyhylän Antin kanssa.

– Vai niin, vai tuli Antti päätäpahkaa noutamaan, Heikki sanoi pitkäveteisesti.

– Eikä, Antti palasi karjataloltaan korpikulmalta ja poikkesi sattumalta, Kaustala selitti. – Mutta koetetaan tulla toimeen tässä. Vieraat epäsivät kuitenkin kaiken kestityksen sanoen kulkevansa asialla. Yrjö tiedustikin heti Kaustalan mielipidettä Matin toivomuksesta Kaisaa koskevassa perimysasiassa.

– Olen ajatellut antaa hänelle koko talon, ilman honkametsää tietenkin, Yrjö jatkoi. – Mahtaneeko riittää?

Kaustala ja Heikki myönsivät hämmästyneinä, että tämä anteliaisuus ylittää kaikki Matin toivomukset.

– Sepä vasta reilun miehen menettelyä, vakuuttivat molemmat yhteen ääneen.

Kun tuo kiperä pulma tuli näin myötämielisesti ratkaistuksi, ei Yrjön mielestä enää ollut syytä vierailun jatkamiseen eikä isännän ajan hukkaamiseen pelkän rupattelun vuoksi, ja hän sanoi kiittelevät jäähyväiset.

Heikki lähti Yrjöä saattamaan alastoman töyryn laelle, missä heidän tiensä eroaisivat omille suunnilleen.

– Metsänneito oli taas livahtanut tiehensä, Heikki hymähti matkalla ja katseli Yrjöä kujeilevasti.

– Metsänemännillä on monia touhuja, Yrjö mumisi sanoakseen jotakin.

Hän oli sisimmässään äkämystynyt sille tuntemattomalle, joka näin sopimattomaan aikaan oli heittänyt pienen ristitikun hänen tielleen.

– Kun on touhuttajia, Heikki puheli melkein itsekseen nousten Yrjön edellä töyryn laelle. – Vai on Elli istahtanut sen peijakkaan kelkkaan.

Yrjö huomasi Heikin äänessä ensi kerran oudon sävyn. Siinä oli hiukan uhkaa, joka kalskahti kivenkovalta.

– Kuka on Röyhylän Antti? Yrjö kysyi niin ilmeettömästi kuin voi.

– Nuorukainen, joka on setämiehen asemasta päässyt ison talon ohjaksiin. Veli kaatui rintamalla. Tämä ei saanut kirpun kipua. Pääsi sieltä ehjin nahoin onnensa kynnykselle. Pääsi kuin koira veräjästä kaikkein pahimmistakin rytäköistä.

– Ainahan joku pääsee – onneksi.

– Niin – ja aina joku livahtelee, Heikki kivahti. – Näes, ainahan joku hännilläkin ryntää, juoksee, ryömii, puikkelehtii, hakee suojaa, lymyilee ja luikertaa. Aina joku – se on selvä. Mutta jos se joku on aina sama mies, niin peli ei ole selvä. Noh, kerran kai sattuu tenän eteen, sellaisen, mistä ei vikurtelu pelasta. Kerran sattuu istahtamaan sellaiselle oksalle, joka katkeaa.

– Vihaatko häntä? Yrjö kysyi vakavana.

Heikki naurahti leppoisaan tapaansa.

– Höynäähän se olisi. Eihän hän ole tehnyt minulle hyvää eikä pahaa. Kerroin vain siksi, ettet erehtyisi miehestä, kun kuulet ylistyspuheita hänen veljestään Jannesta, joka kaatui sankarina ja miesten miehenä riemuiten paikallisesta voitostamme viimeiseen hengenvetoonsa asti. Jäätynein jaloin kannoin hänet kuolemaan korkeimman kinoksen höntöiseen suojaan.

– No niin, Yrjö keskeytti. – Myötätuntosi on hänestä siirtynyt tämän elävän veljen hyväksi. Mutta lurjuksia on vihattava – etenkin niitä, jotka lurjustelevat maan ja kansan vahingoksi. Sellaiset ovat tavallisesti huonoja luonteita muutenkin. Niin kai tuokin Antti, jänishousu ja luippi – vai mitä?

– Niin siellä, mutta onhan hän toista täällä, missä ei ole nahka naarmuuntumassa. On liiankin riuska.

– Missä suhteessa?

– Hm, Heikki myhäili. – Kaikessa, mikä vain taivaan ja maan välillä eteen sattuu. Ehkä toverien ohjailusta sentään kokka kääntyisi. Käymmekö siellä jonakin päivänä?

– Emme! Yrjö melkein tiuskaisi. – Paatuneitten yksilöitten parannussaarnaajaksi ei minusta ole. Se olisi voiman tuhlausta. Sitä tarvitaan yleisempäänkin kehityksen kylvöön, mikäli pystytään. Lurjusluonteet kipuavat kuitenkin kerran taittuvalle oksalle – niinkuin sanoit – ennemmin tai myöhemmin. Sellaisten sairaitten tohtoroimiseen ei nyt ole aikaa. Elämän yhteistoiminnan tukemiseen ja uusiintuvaan maailman menon järjestelyyn on kaiken voiman mahti manattava maan raostakin. Sellainen on nykyinen tilanne.

– Sinnepäin kai niitä maailman rattaita on kieputeltava, Heikki myönteli ja ojensi kätensä hyvästiksi. – Juuri sitä samaahan minäkin äsken yritin tolkutella. Terve nyt vain. Jatketaanpahan juttua uusissa näkemisissä.

Yrjö katseli yksin jääneenä jonkin aikaa Heikin jälkeen. Vilkaisi sitten Kaustalaan päin ja lähti allapäin kulkemaan portaan yli kotia kohden. Hänen käyntinsä hidastui hidastumistaan ja pysähtyi kokonaan halkeaman toisella reunalla.

Ilman aikojaan hän istahti äskeiselle kivelle polun polvekkeessa, ja katse painui maahan – näkemättä mitään. Apea mieli, jommoista hän ei muistanut tunteneensa pitkiin aikoihin, painoi häntä.

Milloin lie sattunut jotain samantapaista – ehkä pikkupoika-aikoina ja joskus äidin kuoleman jälkeen – ja sitten sotasairaalassa. Kaihoisuus valtasi hänet kuitenkin nyt oudommasti kuin muulloin, jolloin aika ei riittänyt herkille tunnelmille. Todellisuus oli vaatinut kaiken huomion. Nyt hän kuvitteli näkevänsä korkean, punertavan honkametsän ja karkeloivan, keltatukkaisen neitosen, oli kuulevinaan laulahtelevan äänen, joka miellyttävänä tunkeutui hivelemään hänen kuvitteluaan. Tuntui, että tuo kuva oli kiehtovampi nyt kuin todellinen tapahtuma. Mistähän tämä kuvittelu johtui? Yrjö liikahti ja avasi silmänsä. Menneisyyshän sen selvitti. Elämänsä karuisella ja kaidalla polulla hänellä ei ollut juuri milloinkaan ollut tilaisuutta eikä haluakaan kiinnostua niihin aniharvoihin naisiin, joitten tuttavuuteen hän oli joskus sattumalta joutunut, eikä kukaan heistä ollut herättänyt hänessä mitään tunnelmaa eikä tällä tavalla häneen vaikuttanut. Ne naiset olivat nähtävästi hänen huomaamattaan liukuneet ohi ikään kuin hänen oman elämänratansa ulkopuolella. Ne olivat olleet liian tietoisia viehätyskeinoistaan tai selvästi keimaileviakin.

Jos Ellikin olisi ollut joku tämän tapainen tyttönen, niin olisi tuokin pieni tapaus hongikossa jäänyt epäilemättä unhotuksen pimentoon. Silloin teeskentelemättömyyden ja herttaisuuden eleet eivät olisi vaikuttaneet niin välittömän uskottavuuden voimalla kuin nyt näissä parissa sattumassa, joissa hän oli saanut nähdä kuin avaimenreiästä luonnonlapsen teeskentelemättömän raikkauden ja viehkeän välittömyyden. Tuntui, että Elli oli ilmestynyt hänen elämänratansa sisäpuolelle. Siitä syystä henkilökohtaisen tapaamisen ajatus oli ollut erikoisen viekoitteleva, ja siksi pettymys kiehutteli nyt myrryttäviä kuplia kaihoisiin tunteisiin ja rauenneisiin toiveisiin.

Huonotuulisena Yrjö hypähti kiveltä ja lähti kulkemaan vinhaa vauhtia kotia kohti.

RAAKILOITA

Nuorisoseura vietti vuosijuhlaansa. Yleisöä odoteltiin, ja sitä oli jo jonkin verran kertynytkin muutamille penkeille.

Yrjö istui eturivin sivustalla, pohtien mielessään juhlapuhetta, jonka pitäjäksi häntä oli pyydetty. Hän aikoi puhua välittömin mielijohtein ja sattumanvaraisesti aiheista, joihin hän jo kirjansa tekemisessä oli perehtynyt.

Monia ohikulkijoita oli kuitenkin tervehdittävä ja joskus vaihdettava jokunen sanakin. Hän oli jo tullut tuntemaan useimmat paikkakunnan huomattavimmista johtomiehistä. Heikki oli usean viikon aikana uskollisesti kuljetellut häntä tervehdyskäynneillä pitkin pitäjää.

Monin paikoin Yrjö oli aiheuttanut erikoista mielihyvää moninaisilla kehityspuuhien herätteillä. Uuden ajankohdan ymmärtäjät sekä sisä- että ulkorintaman miehistä ja naisistakin olivat hyvin innostuneita tämän nuoren kirjailijan erikoiseen aloitekykyyn ja henkiseen joustavuuteen. He sanoivatkin leikillään, että juuri tällaista dynamokonetta tarvitaankin sekä nykyisen että vastaisen elintilan kaikkinaisessa kehittämisessä.

Erinäisiä toimintayhtymiä olikin tuota pikaa jo saatu aikaan ja uusia ruvettu suunnittelemaan monilla käytännöllisen elämän aloilla.

Henkisen huollon tehostamista, mikä Yrjön käsityksen mukaan oli tuiki välttämätöntä, haluttiin myös ruveta ajamaan yhteisymmärryksen ja kansan yhteisedun puitteissa ja moninaisten eri yhdistysten ja seurojen avulla.

Varsinkin juuri näiden näkökohtien selvittelyjä varten Yrjö oli lupautunut puhumaan tässä juhlassa selostaakseen ajatelmia kirjastaan, jota hyvin harva oli lukenut ja vielä harvempi ymmärtänyt. Jonkinlaisia vihjauksia olikin muutamalta taholta kuiskailtu siitä, että kirja oli hirveä. Joku rouva oli vielä lisäksi arvellut, että tekijä mahtoi olla vielä hirveämpi.

Yrjön ajatusten näin lipsahtaessa kuulemiinsa lörpöttelyihin samainen rouva tulla tupsahtikin hänen viereensä istumaan.

– Mitä te hymyilette? rouva kysyi tervehtimisen jälkeen.

– Hymyilenkö minä?

– Hymyilette ja teidän silmänne läikehtivät niin kevytmielisesti. Ai, ai, te olette vaarallinen.

– Kenelle?

– Teeskentelijä!

Rouva huiskautti nenäliinaansa rohkean keimailevasti ja kääntyi puhuttelemaan toista naapuriansa.

Yrjö hymähti itsekseen. Tuo imellyshän muikaisi perin mauttomalta raakilalta.

Vilkaistessaan ympärilleen Yrjö huomasi lähettyvillään Heikin, joka laski ilakoivaa leikkiä erään neitosen kanssa. Hän nousi kysymään Heikiltä, milloin tämä toimitus alkaa.

– Täällä odotellaan aina puolen tuntia niitä, jotka eivät koskaan tule, Heikki vastasi tyynesti ja kyllin kuuluvasti herättäen hilpeätä naurua lähimmässä ympäristössä.

Yrjö jatkoi kulkuaan ja meni tarjoiluhuoneeseen, missä joku komean näköinen nuorukainen istui ikkunan pielessä ja hypisteli hermostuneesti savukettaan.

Yrjö istui uunin varjoon tupakoimaan. Hetken kuluttua joku tuli sisään.

– No, kerranpa sinutkin tapaa, kuului naisäänen huudahdus hillityn iloisesti.

Nuorukainen nousi nopeasti ja meni tulijaa kohti. Tämän jälkeen ei kuulunut mitään.

Yrjö luuli heidän poistuneen ja nousi. Silloin hän näki nuorukaisen antavan äänettömiä merkkejä uunia kohti ja myös naiselle, jota Yrjö ei tuntenut.

Apteekkari ja kauppias astuivat tällöin ovesta sisään. Nuorukainen kumarsi heille ja poistui eteiseen. Nainen meni katsomoon.

– Tulimme kai sittenkin liian varhain, kauppias sanoi tervehtiessään Yrjöä.

– Tähän taloon ei koskaan osaa tulla tarpeeksi myöhään, apteekkari virnisti happamesti kiepahtaen samalla Heikkiin päin, joka juuri tuli katsomon puolelta työntäen oven tukevasti kiinni.

– Tehän pelästytätte varpuset pyrähtelemään, hän naureskeli.

– Kuka? Minne? apteekkari kysyi hermostuneesti ja kiepahti kokonaan ympäri.

– Neiti Rusopilvi tuli täältä perin hämmentyneenä minua vastaan.

Apteekkari nyrpisti suutaan.

– Kaipa Röyhylällä niitä rusoisia pilviä leijailee vähän siellä ja täällä kuin hyttysiä poutasäällä – ja taas tuli runo, apteekkari nauroi.

– Eikö mennäkin meille heti ohjelman loputtua? kauppias kysäisi äkkiä. – Herra Kaurlan toivomuksesta tulee meille muutamia isäntiä keskustelemaan Omantunnon kannaksen vesivoiman käytöstä, luvasta ja mahdollisuuksista sähkölaitosta varten.

– Sinnepä tietenkin mennään, Heikki päätti levollisesti.

– Omantunnon sammuu palo, kun vain syttyy sähkövalo – ja taas tuli runo, apteekkari nauroi ja yritti jatkaa, mutta silloin näyttämön kello soi ja miehet lähtivät katsomoon.

Yrjö odotti kiinnostuneena vain sitä ohjelman numeroa, jolloin Elli Kaustala esittäisi pari kansanlaulua.

Vihdoinkin oltiin niin pitkällä, että Elli astui näyttämölle kansallispukuisena. Hän oli sievä ja suloinen, mutta ujosteleminen esti aluksi liikehtimisestä saman välittömän sulavuuden, mikä ilmeni arkioloissa ja etenkin honkametsässä – silloin kerran.

Elli oli astunut esiin alasluoduin katsein, mutta kun hän avasi silmänsä huomatakseen sivussa olevan säestäjän, ne kohtasivatkin Yrjön lämpimän katseen. Näkyi, että hän joutui vähän hämilleen. Kaupunkilainen herrasmies oli kai pahimpana loukkauskivenä esiintyjälle.

Yrjö vähän sävähti ja huomasi ohimojensa kuumenevan. Hän tunsi saaneensa tuosta katseesta värähdyttävän kipinän. Hievahtamattomana ja ihastellen hän kuunteli laulajaa lämmiten yhä enemmän. Ujouden haihduttua esitykset tekivätkin koruttomuudessaan viehkeän vaikutuksen. Yrjöä miellytti, että kauniit kansanlaulut tulivat lauletuiksi kuin sydämen kyllyydestä, omista iloista ja suruista eikä ollenkaan ääntä paisutellen kuulijoita varten. Ne saivatkin paljon suosiota osakseen yleisön ja varsinkin Yrjön taholta.

Väliverhon laskeutuessa Yrjö liikahteli lähteäkseen paikaltaan. Heikki arvasi Yrjön toiveen tavata Elliä ja kysyi, eikö mentäisi näyttämön puolelle. Yrjö oli heti valmis. Punaposkisena ja säteilevänä Elli tuli heitä vastaan näyttämön käytävässä, mutta nähtyään Heikin ja Yrjön hän aikoi livahtaa ulko-ovelle.

– Älähän karkaa, Heikki huusi. Elli pysähtyi epäröivänä.

– Se meni varmasti ihan männikköön, Elli sanoi torjuvalla äänellä yrittäen taas ulko-ovea kohti.

– Sinä tässä männikköön aiot, Heikki nauroi ja koppasi Elliä kädestä. – Vaikka – siellähän tämä kirjailija sinut ensi kerran näki.

Huomautus nostatti hilpeyttä ujonsävyisiin mieliin, ja Heikki jatkoi matkaansa näyttämölle, missä hänellä seuran esimiehenä oli valvontavelvollisuuksia.

Ellin välittömyys ja eloisuus palasivat ennalleen. Yrjön mieltymys hänen seuraansa oli yhä kasvanut niiden parin kerran jälkeen, jolloin he olivat lyhyinä hetkinä tavanneet toisensa Yrjön osuessa vieraskäynneillään taloihin, joissa Ellikin oli sattumalta ollut tuttavia tervehtimässä. Ne hetket olivat kuitenkin olleet perin lyhyet ja tyhjäsanaiset. Yrjö olikin sen vuoksi nyt niin mielistynyt juttelemaan, että tuskin huomasi erään henkilön kulkeneen heidän ohitseen näyttämölle, eikä hän huomannut sitäkään, että Elli yht'äkkiä oli tullut vaiteliaaksi. Siihen hän vain kiinnitti huomionsa, että Elli pari kertaa katsoi näyttämölle päin ja näytti levottomalta.

Hän aikoi juuri kysyä, onko Ellillä ehkä vielä jotakin siellä toimitettavaa, kun tuo samainen henkilö palasi nopeasti, astui Ellin luo, otti häntä kursailemattomasta kädestä ja vei sanaa sanomatta mukanaan tarjoiluhuoneeseen.

Temppu oli siksi nopea ja häikäilemätön, ettei Yrjö ehtinyt sanoa sitä eikä tätä. Hämmästyneenä hän jäi tuijottamaan heidän jälkeensä. Ellin hätäisestä katseesta luuli hän sentään lukeneensa nolostunutta anteeksipyyntöä.

Kuka oli tuo rauhanhäiritsijä? Eikö hän ollutkin sama nuorukainen, jota olivat tarjoiluhuoneessa nimittäneet Röyhylän Antiksi? Olipa julkea temppu!

– No, joko Elli meni? Heikki kysyi palatessaan näyttämöltä.

Kiihkeä ja kuohuva Yrjö kertoi tapauksen.

– Sellaisia se poika tekee, Heikki sanoi vakuuttaen siten jotakin entistä väitettään.

– Millaisia tekee? Yrjö kivahti ja silmissä leimahti teräksen kiilto.

– Tekee mitä vain haluttaa, Heikki sanoi iva äänessä.

Yrjö hengähti syvään kohauttaen äkäisesti hartioitaan. Hän tunsi vihaavansa tuota korskeata miestä, mutta sytyttäessään tupakan hän jo naurahti pilkallisen terävästi.

– Tänä iltana jo toinen raakila, mutta niin kitkerä, että on hautomisen tarpeessa.

– Kiehuttamista kai kaipaa, Heikki naurahti huomauttaen samalla, että nyt on juhlapuheen vuoro.

Yrjö oli valmis, mutta ei halunnut mennä näyttämölle. Hän siirtyi katsomoon ja asettui seisomaan pianon viereen sivustalle. Hän halusi saada esitykselleen tuttavallisen, keskusteluntapaisen sävyn poistaakseen kaiken vaikeatajuisuuden juttelustaan.

Hän kohdisti puheensa ensisijaisesti nuorisolle, nykyisen ajankohdan perinnön saajalle, tehostaen sen vastuunalaisuutta, oikeuksia ja velvoituksia itseään, kansaa ja tulevaisuutta kohtaan, joista seikoista inhimillisen edistymisen ja maan tulevien kohtaloiden kehittäminen tulee lujittumaan.

Selosteltuaan laajasti tämänsuuntaisia näkökohtia yleisesti ja nuorisoseuratyötä erityisesti puhuja siirtyi käsittelemään kansamme entisyyttä ja nykyisiä vaikeuksia. Hän kuvaili tämän kansan kestävyyttä ja sitkeätä elinvoimaa vuosisataisissa taisteluissa karua luontoa, loukkaavaa aliarviointia ja vihaista vainoa vastaan ja sitä elämän kovuutta, joka aina tuntui näillä mailla.

Nälkä-, tauti- ja sotavuodet ovat vuorotelleet tai tulleet yhdessä – ja sentään on kansamme yhä elinvoimaisemmaksi kohonnut eikä ole nujertunut sisäistenkään pulmien ahdingoissa.

Monien itsekkäitten aatteitten ja "ismien" tunnuslauseet sekä niiden karsinat ja turvakolot on yhteiskunnan monissa erimielisissä leireissä tukittu.

Näiden toisilleen vastenmielisten leirien aatteet ovat selventyneet niiden omista aloitteista. Kukaan ei ole kauemmin sietänyt saman kansan keskeisiä eripuraisuuksia eikä halunnut tuollaisten risuaitojen takana räykytellä vanhojen vihan kaavojen mukaisia luskutuksia.

Valtava uhka olemassaolosta on tuonut onnettomuuksien mukana myöskin suuren onnen, on kirvoittanut koko kansan yhteistunnon siunauksen. Tätä saavutusta ei pidä kuitenkaan jäädä velttona ihastelemaan eikä perustelemaan toimettomia lammaskarsinoita.

Kaikkien ihmisten ja etenkin nuorison, jonka kehitys on kypsymisasteella, on ilman ehtoja syvennyttävä omahyväisen, itsetietoisen itsensä tarkkaan tuntemiseen ja vikojensa hellittämättömään parantelemiseen. Kaikkinainen raakilamaisuus on kypsytettävä, tai se on armotta karsittava tiukin ottein, jos ei oma eikä yhteisvoima kykene kehitystä muokkaamaan. Raakilat eivät millään asteella sovellu uuden ajankohdan vaatimille rakennusaloille.

Pääpiirteinen sisällys Yrjön puheesta oli tämänsuuntainen. Pienet huvittavat kaskut taitavine väitteineen ja huumorin höystämine vastaväitteineen nostattivat eloa ja paikoin iloakin kuulijoissa. Puhuja sai hyvä-huudot ja vilkkaan kättenräiskeen palkakseen.

Pieni näytelmä oli ohjelman viimeisenä numerona, jonka jälkeen tanssihaluton osa yleisöstä alkoi hajaantua.

Yrjö lähti Heikin mukana ja näki eteisessä saman miehisen raakilan, joka oli leimahduttanut polttiaiskipinän hänen sisuunsa. Miehen näkeminen ärrytti hänet uudelleen.

Mitä se oli?

Yrjö pysähtyi portaalla vähän hajamielisenä ennen kuin astui alas.

Mitä tämä oli?

Oliko hän rakastunut ja oliko hän mustasukkainen?

KAKSINKAMPPAILU

Lämpimänä, kuutamoisena elokuun yönä Yrjö ja Heikki istuivat polun mutkan takaisella maakivellä Omantunnon kannaksella.

Palatessaan iltamista ja kauppiaalta Yrjö oli kotinsa ohi saattanut Heikkiä tähän asti. Harvasanaisena hän oli kulkenut koko tien kuunnellen nytkin vain hymähtelevänä Heikin leikinlaskua. Vasta silloin kun Heikki mainitsi, että siitä neitosesta, jonka kanssa hän illalla oli seurustellut, tulee Heinirannan emäntä, Yrjö havahtui puhumaan sanoen pitkäveteisesti, että hän odotteli tässä Elliä.

– Onko tämä nyt sopiva aika ja paikka – keskellä yötä?

– On, kuului Yrjön tiukka vastaus. – Omantunnon kannaksella tahdon saada tietää, mikä syy hänet pakotti siten poistumaan.

– Olisit tämän heti ilmaissut, Heikki huomautti ja valmistautui nousemaan.

– Hss! Yrjö jännittyi ja kuunteli.

– Peijakas! Heikki kuiskasi. – Nyt jäin puun ja kuoren väliin. Mutta siirry sinä Ellin kanssa portaan yli, niin minä hiivin tieheni.

Askelten ääni läheni ja puhetta alkoi kuulua. Piilossaolijat kumartuivat kiven suojaan henkeään pidättäen. Jo kuului astunta kiven toiselta puolelta.

Yrjö tähtäsi katseensa kiven ohi portaalle päin. Siinä kulkijat tulisivat näkyviin sivuuttaessaan kiven.

Tuossa! Yrjö hätkähti. Elli ja Antti kulkivat polkua pitkin, ja Antti koetti pitää Elliä vyötäisiltä. Elli irrottautui ja pysähtyi portaan päähän tarjoten kätensä hyvästiksi.

Sanoja ei kuulunut. Puron porina uomassa tukahdutti äänet.

Näytti kuin olisivat väitelleet. Elli kääntyi äkkiä ja astui nopeasti portaan yli. Antti seurasi. Sama väittely toisella rannalla.

– Tahtoo saattaa kotia, mutta Elli ei nähtävästi välitä, Heikki mutisi.

Antti seurasi toisella rannalla vielä muutaman askeleen, mutta pysähtyi sitten. Elli astui nopeasti kunnaan laelle, viittasi kädellään ja lähti juoksemaan töyryn lapetta kotiansa kohti kadoten mäen taakse.

– Antti palaa nähtävästi takaisin, Heikki sanoi.

– Hiljaa!

– Ei täältä kuule ellei huuda.

– Nyt minä tilitän tuon öykkärin, Yrjö sanoi riemuiten.

– Mitä aiot?

Enempää ei Heikki ehtinyt kysyä.

Yrjö oli hypännyt ylös ja harppasi portaalle. Samalla hetkellä Antti läheni portaan toista päätä ja kurkkasi vielä taakseen Ellin jälkeen.

Yrjö astui parisen askelta porrasta pitkin ja pysähtyi siihen. Anttikin aikoi astua portaalle, mutta kun huomasi Yrjön, hänkin pysähtyi. Kumpikaan ei puhunut mitään. Hitaasti, hyvin hitaasti Antin toinen jalka siirtyi taaksepäin. Näytti jo siltä kuin hän perääntyisi, mutta kun Yrjö samassa astui askeleen eteenpäin, Antti pysähtyi paikalleen.

Mitä tästä tulisi? Heikki oli kiven takana kuin jännittynyt jousi. Hän oli tehnyt päätöksensä. Odotti vain ratkaisevaa hetkeä omalle toiminnalleen.

Nyt näkyi Anttikin tehneen päätöksensä. Rivakasti ja huolettomasti hän astui portaalle. Samassa Yrjö riuhtaisi takin yltään ja heitti kaaressa rannalle taakseen katsomatta.

Antti pysähtyi. Yrjö kääri levollisesti paidan hihat kyynärpäihin, pani kädet lanteille ja jäi sitten liikkumattomana odottamaan.

Heikin jokainen lihas oli jännitettynä – nyt – nyt – mutta ei sentään – onneksi ei –

Antti kääntyi nopeasti ja lähti juoksemaan vinhaa vauhtia myllylle päin.

Yrjön pilkallinen nauru kaikui hiljaisessa yössä.

Heikki ojentautui suoraksi ja hengitti raskaasti. Tuntui kuin olisi päässyt painavan taakan alta. Yrjö tuli portaalta naureskellen tyytyväisenä ja puki takin ylleen.

– Mitä sinä huohotat? hän kysyi Heikiltä iloisin äänensävyin.

– Kylläpä laitoit kiusallisen näytelmän, Heikki murisi tyytymättömänä.

– Eihän sinun paitasi siinä pyykissä ollut.

– Ei, mutta luuletko, että olisin rauhassa katsellut, kuinka miesmurhia tehdään?

– Kuinka olisit sen estänyt?

– Jos tuo ylvästelijä olisi askeleenkin edennyt, olisin tullut väliin ja käskenyt heti pyörtämään.

– Ellei olisi totellut?

– Olisin silloin ensin kantanut sinut pois portaalta ja sitten olisin mennyt ja kepittänyt hänet – tottelemattomuudesta.

– Näin tuli häväistys kostetuksi häpeällä, Yrjö naureskeli. – Olipa onni, ettei sinua tarvittu.

– Oli kyllä, Heikki mutisi pyyhkien hikeä otsaltaan.

Sitten hänkin nauroi ja sanoi, että kaksinkamppailu oli kovin siivo. Ei porinaakaan kuulunut, vaikka raakilaa kiehutettiin.

SOLMUJA

Seuraavien viikkojen aikana Yrjön elämä oli yhtämittaista hyörinää ja pyörinää innoittavien suunnitelmien toteuttamishommissa. Nehän eivät voineet valmistua kädenkäänteessä, vaan tarvittiin niihin monien toimihenkilöitten valinnat ja muokkaamiset, keskustelut ja neuvottelut, joita vielä ajankohtaiset arkiaskareet osaltaan hidastuttivat. Harrasta tahtoa ja myötämielisyyttä ilmeni kuitenkin paljon sekä maalaisväestön elämän uusiin parannuksiin että vanhojen olojen korjailemiseen ja paikkailemiseen. Väestöltä itseltään Yrjö sai paljon herätteitä, joihin hän yhteisymmärryksen ja yhteisedun nimessä oli valmis puhaltamaan elävän hengen, pohjustellen kaiken arkisen elämän rakennetta inhimillisyyttä kohottavien voimien mukaisiksi.

Sisäisen ihmisen ihanne oli se ahjo, joka hehkutti Yrjöä itseään ja vaikutti kuulijoihin luottamusta herättävästi, vaikka huomattiinkin, että maalaiselämän käytännöllinen ja taloudellinen toiminta oli innoittajalle itselleen melko vierasta.

Tämän touhun seurauksena oli myös naisten innostuminen monien kerhojen, seurojen ja yhdistysten toimintojen ja töitten avustamiseen. Ellikin oli ruvennut uhraamaan niihin kaiken vapaan aikansa niin tarkoin, ettei Yrjö ollut häntä kotoa tavannut, vaikka pari kertaa oli käynyt Kaustalassa. Joka päivä hän suunnitteli uudistettavaa käyntiä, mutta aina oli tiellä milloin mitäkin esteitä.

Päivä päivältä hänen käyntinsä siirtyi, ja päivä päivältä hänen kaipauksensa kasvoi.

Mitä hän kaipasi? Tuon poikamaisen tempun jälkeen Vaivaisensyntisen portaalla hän oli tuntenut vastenmielisyyttä tuota tapahtumaa ja niitä syitä kohtaan, jotka sen aiheuttivat.

Tympäisevä mieliala oli kadonnut kuitenkin pian, ja tilalle oli sukeltautunut hymyilevän ja ilakoivan neitosen kuva. Sitä kuvaa hän muisteli nytkin, tänä sateisena aamuna, odotellen veden tulvan heikkenemistä.

Muisto Ellistä elävöityi yhä voimakkaammaksi ja valtasi entistä suuremman tilan hänen ajatuksissaan. Hän tunsi yhä elävämmin haluavansa tavata Elliä. Hän alkoi pukeutua käyntiä varten ja kyseli itseltään, rakastiko hän Elliä. Yhäkö hän tuota kysymystä vätysteli? Yhäkö?

Vihdoin aurinko pilkisti pilven raosta ja samassa hänen verensä kohahti kiertoonsa kuin sulun takaa ponnahtaen. Riemu täytti hänen olemuksensa, ja hän tunsi selvästi, että hän rakasti, kaihosi, kaipasi.

Tuokiossa hän oli valmis, syöksyi tupaan ja avasi ikkunat selkoselälleen. Hän tarvitsi ilmaa – paljon ilmaa.

Sade oli tauonnut ja aurinko alkoi yhä enemmän häämöttää huurujen takaa. Usva oli satanut alas, ja kohta olisi kaunis päivänpaiste, mutta aamu oli vielä liian varhainen. Eihän voinut mennä talon aamiaisaskareita häiritsemään.

Mitä hän tekisi, että aika ripeämmin kuluisi? Hän katseli kirjahyllyään, joka äskettäin oli lähetetty kaupungista. Eihän maaseudullakaan ilman kirjoja voinut olla. Elämä oli kuin kievarissa oleilemista – hevosta odotellessa. Vasta kirjojen saavuttua hän sai sijoittumisen ja kotoisen tunnelman asuntoonsa. Hän selaili nidoksia ja tuumaili, onkohan Elli lukenut tuota – ja tuota! Tuokin olisi hyvä kirja.

Hän erotti muutamia viedäkseen Ellille, teki niistä käärön ja lähti mieleiselleen matkalle.

Kevyesti nousi jalka ja polku lyheni. Tuossa näkyi jo tuo kivi, jonka suojassa hän ja Heikki silloin istuivat. Kiven luo päästyään hän katsoi kelloaan. Liian vähän. Hän hyppäsi kivelle istumaan. Sen pyöreä kamara olikin jo kuivunut sateen jälkeen.

Tuosta olivat Antti ja Elli kulkeneet, ja Antti oli pitänyt kättään Ellin vyötäisillä. Sitä hän ei ollut muistanutkaan.

Pistos sävähti sisussa ja ärtymys vavahdutti huulipieltä. Hän tunsi samanlaista kaunan pursuamista kuin juostessaan tästä portaalle sulkemaan Antin tietä, ja se kaunan kiho oli vihaa, ihan ilmeistä vihaa.

Tuostako se oli syttynyt – tuosta uumalta pitämisestä? Ei, kyllä se oli aikaisempaa. Kohtauksestako näyttämön käytävässä? Ei! Vielä aikaisempaa! Mistä lähtien sitten? Yrjö pinnisti muistiaan.

Pitemmälle taaksepäin hän ei päässyt kuin siihen, jolloin Heikki Antista ensi kerran puhui ja jolloin Antti oli vienyt Ellin mukanaan seuran talolle.

Mutta sikesikö se siitäkään?

Yrjö epäili. Hän oli tuntenut joskus ennen samansuuntaista tunnetta. Milloin ja missä ja ketä kohtaan?

Tässä oli jotakin vaistomaista kaunaa, joka uhkasi puhjeta, kun Heikki siihen kosketti puhumalla Antin elämäntavoista.

Mitä se oli? Mitä vaistomaista? No, kas vain! Aukenipa solmu! Hän oivalsi, että karun elämän kirveltävä katku oli kiteyttänyt hänen olemukseensa pohjavirran, joka vaistomaisesti kiehutti ryöpyn kaikenlaatuista ihmisraakiluutta kohtaan varsinkin silloin, kun itsekkyys häikäilemättömänä karsinoitui omahyväisiin aitauksiinsa. Tämähän oli juuri samaa ihmisyyden puolesta nousua, joka oli hänen kirjansa synnyttänyt. Sama vaisto oli syynä nopean vihan syttymiseen Anttia kohtaan. Nyt hän sen ymmärsi.

Antti kuului sellaiseen tunkkaantuneeseen raakilalajiin, jonka edustaja kulkee röyhkeästi itsekästä kulkuaan, julkeasti tallaa mitä tielle sattuu. Tällaisen käsityksen hän oli saanut Antista, eikä mikään näistä tapauksista ollut sitä muuttanut. Päinvastoin varmentanut.

Samaa häikäilemättömyyttä ilmensi sekin juttu, jonka hän oli kuullut kauppiaassa Antista ja neiti Rusopilvestä. Osoittihan sekin miehen alhautta, vaikka pilkkakirveet pitivätkin sitä vain pilana. Pitäjässä oli muudan kristillismielinen naisten seura, jonka suvaitsemattomimpia jäseniä neiti Rusopilvi oli. Hän oli ainoa, joka julkisissa kokouksissa paheksui eräitten henkilöitten elämäntapoja – myöskin sukupuolielämässä. Nimeltään hän ei ollut maininnut ketään, mutta vihjailut olivat kohdistuneet Anttiin.

Tämä oli Anttia sapettanut. Hän oli päättänyt tehdä moitteet tehottomiksi, oli pukeutunut ketun naamariin ja sitten lyöttäytynyt neiti Rusopilven tuttavuuteen. Juoni oli onnistunut, ja vanhanpiian syytökset taukosivat.

Monet olivat nauraneet Antin oveluudelle, mutta Yrjöä iljetti muistellakin sellaista. Hän hyppäsi alas kiveltä ja puhdisteli itseään aivan kuin olisi kivellä istuessaan tahraantunut. Kello näyttikin ajan kuluneen niin, ettei enää ollut liian varhaista mennä vierailulle.

Yrjö lähti portaalle ja pysähtyi mietteissään katselemaan syvänteeseen.

Mikähän suhde mahtoi olla Ellillä ja Antilla? Olivatko he ehkä kihloissa? Jos niin oli, niin mitä tekemistä hänellä sitten olisi asiassa? Eikö olisi paras kääntyä takaisin?

Hänen tätä miettiessään Ellin kuva ilmestyi taas hänen kuvitteluunsa niin elävänä kuin ilmeisessä todellisuudessa. Hän tunsi rakastavansa Elliä tulisesti ja täyteläisesti ja älysi kärsivänsä mustasukkaisuuden kiduttavaa tuskaa. Ei takaisin! Ei! Hänen on temmattava tuo suloinen tyttö Antin yhteydestä. Miksi ei hän voi yrittää voittaa Ellin suosiota yhtä hyvin kuin joku toinenkin?

Ellei hän siinä onnistuisi, niin sitten – niin sitten – jotakin hämärtävää kertyi katseen tielle ja kurkkua kuristi. Ei! Hänen oli voitettava – maksoi mitä tahansa. Siinä tämän vaikean solmun avain.

Hän astui kiireesti portaan yli ja kulki nopeasti Kaustalaa kohti. Nyt hänellä oli yksi päätös ja yksi päämäärä – ratkaisu.

Perillä sattuikin onnekkaasti. Elli oli yksin kotona. Väki oli ulkotöissä ja isäntä sen mukana. Elli otti hänet iloisesti ja ystävällisesti vastaan ja ihmetteli vain, ettei niin läheistä naapuria saanut useammin nähdä.

Yrjö selitti, että hän jo aikaisemmin olisi tuonut Ellille muutamia kirjoja, mutta kirjasto saapui vasta hiljattain.

– Paljon kiitoksia! Täällä niin harvoin tulee ostetuksi kirjoja, kun ei aika oikein riitä lukemiseen varsinkaan nyt, kun äidin kuoleman jälkeen on vielä tullut niin paljon uusia touhuja. Lainakirjastosta olen joskus ottanut joitakin.

– Minulta saatte vaikka koko kirjastoni.

Näin jatkoivat he lavertelua naureskellen ja hymyillen, hymyillen ja naureskellen. Yrjö tuskin muisti ajan kulkua. Se lensi siivillä.

Huomatessaan kuitenkin Ellissä ilmenevän levottomuuden hänen oli pakko lähteä kesken leikin lepertelyä. Sen sekaan vakava sana ei enää ehtinyt sopivasti sijoittumaan.

Elli seurasi häntä piha veräjälle, missä Yrjö ojensi kätensä jäähyväisiksi.

– Miksi te poistuitte niin äkkiä siellä näyttämön käytävässä? hän kysyi pitäen Ellin kättä omassaan.

– Kun Antti minut sillä tavalla vei...

– Oletteko kihloissa?

Elli ei vastannut, vaan jatkoi alkamaansa selitystä:

– Antti otti niin kovasti kiinni – niinkuin tekin nyt, Elli nauroi vähän hämillään, tempasi kätensä irti ja alkoi samassa kävellä taaksepäin heiluttaen kättään hyvästiksi.

Yrjö seisoi paikallaan ja katsoi.

– Milloin saan taas tulla?

– Hyväinen aika! Naapureitahan me ollaan.

– Niin. Meidät erottaa ainoastaan Omantunnon kannas, Yrjö sanoi.

– Niin!

– Ja Vaivaisensyntisen porras.

– Niin.

Elli kääntyi nopeasti ja juoksi kuistia kohti.

– Näkemiin, Yrjö huusi heiluttaen hattuaan. Elli huiskutti vielä kättään ja katosi sisälle.

Yrjö lähti astelemaan kotiansa kohti vastahakoisesti ja nyrpein mielin.

Solmu ei ollutkaan auennut.

HONGISTON POLULLA

Päivät pyörivät ja viikot vierivät.

Pitäjäläisten monet yhteispuuhat olivat jo päässeet niin hyvään vauhtiin, että Yrjö oli ruvennut vetäytymään vähän syrjemmälle. Hän yritteli uuden kirjan kirjoittamista, yritteli ja unelmoi.

Kaustalassa käydessään hän oli vain parisen kertaa saanut viettää muutaman ihanan hetken Ellin seurassa, jolloin hänen tunteensa oli kiihtynyt täyteen hehkuun, ja tämän hehkun valossa Ellin suloisuus loisti yhä kirkkaammin. Suorin sanoin hän ei ollut vielä tunnustanut rakkauttaan, mutta hänen ihastuksensa runsaasta vuolaudesta Ellin oli täytynyt se huomata, ja oli kai hän ainakin aavistanut sen. Olihan hän nähnyt, kuinka Elli hänen palavan katseensa alla oli punastuen painanut päänsä kumaraan.

Tällaisina hetkinä Yrjö oli selvästi tajunnut, että ratkaiseva sana olisi sanottava, mutta aina se oli jäänyt tekemättä joko kiusallisesta ujoudesta tai puuttuvasta rohkeudesta.

Oh, kuinka ihmeessä hän voisi olla pelkuri? Eihän hän ole koskaan mitään pelännyt.

No, naiset, ne ovat eri juttu, ne – nähtävästi – mutta sittenkin, kuinka hän voi olla sellainen nahjus, ettei hänessä ollut ratkaisevaa kykyä, ei aloitteentekijää, ei miestä? Sehän on lempoa se! Ja pitäjällä sanotaan, että hän on oikein dynamokone. Hyh! Onpa pilanalainen voimakone, joka ei kykene edes itseään kieputtamaan. Hyh! Ivan arvoista lorua sellainen, jos ei mies miehestä käy.

Sepä nähdään. Ratkaisun täytyy tapahtua ensi tilassa, Yrjö päätteli astellessaan eräänä syksyisen kuulakkaana päivänä honkametsän läpi kauppiaaseen vievää oikopolkua pitkin.

Tuossa hän ensi kerran todella näki Ellin – tuossa juuri! Nyt on maa hopean kuurassa. Silloin se vihersi ja kanervat punersivat. Kevyenä, iloisena ja aurinkoisena Elli oli kirmannut polulla. Sen kuvan hän tulisi muistamaan ikänsä. Eipä silti, ettei hän tulisi muistamaan muitakin kuvia – joissa kaikissa Elli on kuin päivänsäde – kotona, pihamaalla, rannalla ja sisällä – ennen – ja eilen – ja –

Yrjö hiljensi astuntansa hitaammaksi ja hitaammaksi, kunnes hän pysähtyi kokonaan.

Miten oikeastaan olikaan? Oliko Elli viime aikoina ollut yhtä kirkas ja iloinen kuin ennen?

Ei! Toden totta – ei! Vakavammaksi Elli oli muuttunut ja käynyt kalvakaksi. Nyt hän sen muisti ilmeisen selvästi. Kuinka hän ei sitä ollut ennen älynnyt? Kuinka ei ollut pannut merkille että Elli oli joskus tuijottanut eteensä pitkiä toveja hänen puhellessaan. Oliko Elli kuunnellutkaan? Tuskin. Levottomuus valtasi Yrjön. Oliko tämä kaikki totta vai oliko mielikuvitus ruvennut liioittelemaan? Siitä oli saatava selvä. Oli kiirehdittävä kauppiaassa käyntiä, jotta pääsisi mitä pikimmin Kaustalaan.

Iloinen hämmästys katkaisi kuitenkin kiirehtimisen. Polun kulmauksessa Elli näkyi tulevan vastaan. Yrjö riemastui arvaamattomasta tapaamisesta ja riensi ryöpyten Ellin luo. Elli melkein pysähtyi, hämmentyi ja katsoi silmät suurina.

– Pelästytinkö teidät? Yrjö kysyi levottomana.

– Ei – ette toki!

Elli tointui, hymyili ja sanoi, että oli puolittain juossut, on kotiin kiire, ja yritti jatkaa matkaansa.

– Olette kai venheellä? Antakaa vasunne minulle, minä saatan teidät.

– Älkää...

Yrjö oli jo tarttunut Ellin vasuun ja katsoi häntä tarkkailevasta

– Kiitos vain, mutta minä kuljen kiireesti, Elli puhui hätäillen.

– Ja minä kuljen kiireen kelkassa, Yrjö yritti laskea leikkiä.

Elli lähti astumaan edelleen, ja Yrjö kulki hänen rinnallaan rupatellen yhtä ja toista, mutta kaikki, mitä hän sanoi, tuntui ani aiheettomalta ja kömpelöltä ja loppui melkein alkuunsa.

Eihän tämä umpi- ja lampikeskustelu käynyt päinsä, eikä tämän parempaa tilaisuutta voisi kenties kohta ilmaantuakaan. Nyt pitäisi ratkaisun tapahtua.

Tässä kulki polku sen paikan ohi, missä hän oli Ellin kerran nähnyt. Hän kosketti hiljaa Ellin käsivarteen ja pysähtyi. Elli seisahtui epäröiden vasta parin askeleen päähän.

– Tässä minä kerran näin teidät.

Elli katsoi kuin säikähtäen.

– Kyllä minun täytyy...

Elli kurottautui vasuaan kohti arasti ja pelokkaasti. Yrjö tarttui Ellin ojennettuun käteen.

– Elli! Siitä hetkestä saakka minä olen rakastanut sinua!

– Älkää...! Ellin posket valahtivat kelmeiksi ja kalpeat huulet värähtivät. – Älkää, antakaa minun mennä venheelle. Pyyntö kuului heikkona kuiskauksena.

Ellin katse oli tyhjä ja hämärä. Yrjö katsoi hämmentyneenä tuota värittömyyttä ja outoa ilmettä. Elli otti vasun ja käänsi päänsä toisaalle ja lähti sitten melkein juoksujalkaa rantaan.

Ajattelematta mitään, ymmärtämättä mitään Yrjö seisoi liikahtamatta paikallaan. Hän kuuli airojen kolinan venheen pohjalla, kuuli venheen luisuvan rantakiviltä. Nuo äänet koskivat kivun tavoin hänen sydäntään. Ajatus takoi Ellin nimeä hänen juostessaan raisuna rannalle. Siellä hän näki, että Elli istui selin häneen kulkien huopaamalla eteenpäin, ilman mitään kiirettä.

Niin hiljaa, niin hiljaa...

Yrjö seisoi liikkumattomana katsellen, miten Ellin vene hitaasti eteni yli pienen Kaurlanjärven pinnan. Yrjö ei ajatellut mitään, hän vain katseli. Hän näki, kuinka Elli nousi veneestä, veti veneen kokan rannalle, ojentautui suoraksi ja katsoi taakseen, katsoi suoraan Yrjöä kohti vastakkaiselle rannalle.

Hievahtamatta Elli seisoi paikallaan, eikä Yrjökään liikahtanut. Näin seisoivat he hetken vastakkain, Kaurlanjärven laineitten lipattaessa heidän välillään. Ainoastaan katseet tapasivat toisensa. Ainoastaan ajatukset ylettyivät koskettamaan toisiaan. Niitä ei kyennyt erottamaan läikehtiväin laineitten peittämä, salaperäinen syvyys. Minkälaiset olivat ne ajatukset, jotka liitivät tämän syvyyden yli? Sen tiesi vain kumpikin omien ajatustensa kohdalta.

Elli kääntyi ympäri vitkastellen ja astui hitaasti matalalle töyrylle, rakennuksen nurkalle. Siinä hän pysähtyi, katsoi taakseen, riisti liinan päästään, heilutti sitä pari kertaa ja juoksi sitten nopeasti nurkkauksen peittoon, pihamaan puolelle.

Tähän asti oli Yrjö ollut eloton, tahdoton, ajatukseton. Nyt pulpahti esille tuhat kysymystä. Ne syöksähtivät raisuna, villinä vihurina tukkeutuneesta piilostaan ja täyttivät ajatukset sekavana myllerryksenä. Jäsenet herpaantuivat, ja hän vaipui veltosti rantakivelle.

Miksi... miksi? Miksi näin?

HÄILÄHTÄVÄ IKKUNAVERHO

Palattuaan rantakiviltä Yrjö kulki tuskaisena tuvassaan edestakaisin, istahti milloin millekin tuolille, hypähti taas jalkeille miettimään äskeistä tapausta.

Nyt hän muisti aivan selvästi, että Elli oli viime aikoina muuttunut araksi ja kaihtelevaksi hänen seurassaan. Häntä ihmetytti, ettei hän tähän ollut kiinnittänyt huomiota ennemmin. Entä nyt? Miksi Elli oli käyttäytynyt äsken niin pakenevan pelokkaasti? Tätä kysymystä hän kiersi ja kaarsi, käänteli ja väänteli saamatta miltään taholta tyydyttävää vastausta.

Äkkiä hän kuitenkin luuli keksineensä jotakin. Elli varmaankin pelkäsi julkeata mielistelyä yksinäisessä metsässä. Ooh! Sitä kai se olikin!

Mutta kuinka maailman päivinä Ellillä olisi ollut syytä sellaiseen pelkoon? Hänhän oli aina kohdellut Elliä mahdollisimman hienovaraisesti. Oli mielestään ollut liiankin ujo – toisinaan niin, että oli sitä harmitellutkin.

Entä – jos sittenkin! Olihan hän kaupungista, vieras ihminen vieraista oloista. Oh, tuskinpa sentään sen tähden, mokoman syyn vuoksi.

Hän riuhtaisi käsillään kuin pyrkien irti tästä sitovasta verkosta. Mietiskelemisestä oli päästävä. Eihän tästä tullut hullua hurskaammaksi. Jotakin on tehtävä, joka selvittää tilanteen. Niin – niin juuri. Hän kirjoittaa Ellille. Kirjoittaa kaiken sen, mikä äsken jäi sanomatta.

Kiihkeästi hän ryntäsi pöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa. Ei turhan kauniita sanoja eikä tyhjiä korulauseita – ei. Hän kirjoittaisi vain yksinkertaisesti ja selvästi rakkaudestaan, ihailustaan ja kunnioituksestaan. Eikä hän pyytäisi vastausta. Hän tulisi itse huomenna Kaustalasta sitä noutamaan.

Siihen mennessä Ellillä olisi tilaisuus punnita asiaa ja tutkia sydämensä tilaa, ellei hän siitä jo tätä ennen ollut päässyt selville. Näin hän kirjoitti. Palvelustyttö sai toimekseen kirjeen perilleviemisen.

Tämän teon jälkeen olo tuntui levollisemmalta ja rauhallisemmalta. Miksi hän ei ollut tätä temppua jo ennen tehnyt? Mitä varten hän rupesikin puhumaan rakkaudestaan tuolla yksinäisellä metsätiellä, missä Elli hikipäissään juoksi asioillaan? Kylläpä olikin sopiva aika ja paikka! Hän naurahti hermostuneesti.

No, nythän ei ole muuta tekemistä kuin odotella huomista päivää ja yritellä ajan tappamista.

Joten kuten hän saikin ajan kulumaan, vaikkei työskentelystä eikä lueskelemisesta eikä nukkumisesta ollut suurtakaan apua. Pitkät puhteet ja yö loppuivat kuitenkin kerran, ja odotettu päivä valkeni synkistyäkseen taas uudelleen. Valoisat toiveet Kaustalassa käynnistä pimentyivät entiselleen. Elli ei ollut kotona.

Masentuneena ja pettyneenä hän oli palannut onnistumattomalta käynniltään. Sitkeys ja sisukkuus olivat tästä pettymyksestä kuitenkin paisuneet ja omanarvontunto valveutunut. Onko dynamokoneen nimi ollut vain pelkkää pilaa, vai onko siinä totta edes toinen puoli? Koetetaanpa! Yrjö päätti vielä iltapäivällä käydä tapaamassa Elliä, mutta saadakseen välit nopeampaan selvyyteen hän ryhtyi kirjoittamaan Ellille uutta kirjettä. Hän kirjoitti pitkästi ja laajasti tunteistaan, toiveistaan ja kaipauksestaan avaten sydämensä sulut ja antaen aatostensa virran vuolaana vyöryä Ellin eteen toivoen saavansa ymmärtämystä ja myötätuntoa.

Hän muistutti Elliä monista piirteistä, monista pikkutapauksista, jotka oikeuttivat hänet kirjoittamaan ja toivomaan vastakaikua tunteilleen.

Näin kirjoitettuaan hän tunsi nyt vasta voittaneensa levottomalle mielelleen rauhoittavan ja tyynen tasapainon. Hän oli saanut purkaa ylitsevuotavan sydämensä – edes paperille. Tämä vaikutti viihdyttävästi ärtyneeseen hermostoon, ja siitä oli vielä sekin etu, että hän voisi jättää kirjeensä perille, jos Elli ei taaskaan iltapäivällä olisi kotona. Siltä varalta hän vielä pyysi Elliä heti vastaamaan, vaikkapa vain muutamin sanoin. Asia ei jäisi enää yhtä epämääräiseksi, vaan saisi ratkaisun, ajautuisi päätökseen.

Yrjö pisti kirjeen taskuunsa, lähti ulos haihduttamaan muutamia ikäviä, sopivan ajan odottelun hetkiä ennen lähtöään ja kulki hitaasti perunamaan poikki vasikkahakaan.

Omenapuu ikkunan lähellä oli karistellut lehtensä, eikä heinäsirkka enää siritellyt. Maankamara oli peittynyt harmaaseen huuraan samoin kuin eilen hongikossa, ja vasikkahaan lehtipuut ojentelivat toivottomina alastomia oksiaan. Syksy näkyi odottelevan talven tuloa.

Omituista, että hän nyt vasta pani merkille talven lähestymisen. Sisäinen tunteiden temmellys oli kai estänyt tämän ulkoisen huomion teon.

Mitäpä siitä. Sellaista on elämä – ja sellaista elämän kuolema.

Yrjö katseli ympärilleen, ja ajatukset viihtyivät näissä tutuissa luonnonilmiöissä keskeyttäen edes hetkeksi saman asian miettimisen ja ajatusten ainaisen saman kehän kiertämisen.

Hän pysähtyi mäentöyräälle, mistä oli vapaa näköala Kaurlanjärvelle. Tuolta rannalta Elli oli lähtenyt ja soutanut kotitalon alle. Sieltä hän oli katsonut taakseen kauan ja pitkään. Tuolla rakennuksen nurkalla hän oli liehuttanut liinaansa – ja sitten kadonnut.

Niin. Niinhän oli tapahtunut, mutta mitäpä siitä. Kohta on toisin. On toisin.

Mutta keitä kulki tuolla Kaustalan rannalla? Joku mies ja nainen tulivat laiturille. Nainen työnsi venheen kokkaa ja astui venheeseen. Yrjö tunsi jo Ellin, joka istui perään. Mies istui soutamaan. Kuka oli tuo mies? Yrjö ei ollut häntä katsonut seuratessaan Elliä, mutta hän aavisti, kuka mies oli. Kuuma vihje hänen sisussaan sen sanoi. Se oli Antti!

Mustasukkaisuus raivosi katselijassa. Miksi he olivat yhdessä? Miksi Antti oli käynyt Kaustalassa? Minne he olivat matkalla – ja mitä asioita heillä oli? Kysymykset syöksähtelivät Yrjön aivoihin ja patosivat ajatuksen kulun. Tyrmistyneenä hän katseli veneen kulkua. Nyt se läheni Kaurlan rantaa – nyt mies nousi veneestä – Elli työnsi perämelalla pohjasta – vene peräytyi vinottain – muutamalla melan vedolla veneen kokka kääntyi selälle päin –

Elli meloi vuorotellen molemmin puolin hiljakseen, kiirehtimättä, taakseen katsomatta. Mies lähti astumaan metsää kohti, vilkaisi vielä taakseen ja katosi sitten aarniohonkien suojaan.

Ellin vene kulki yhä hiljalleen ja mutkitellen, kokka koholla.

Elli ei katsonut taakseen eikä sivuilleen, meloi vain raukeasti, väsyneesti, välinpitämättömästi. Päästyään kotilaiturille hän laski melan viereensä, nousi hiljakseen veneestä, astui yhtä hitaasti, taakseen katsomatta, polkua ylös – ja katosi rakennuksen taakse.

Yrjö katsahti ympärilleen. Maisema oli taas ennallaan. Mitä tämä oli? Hän tunsi päänsä raskaaksi ja ohimosuonet jyskyttivät. Oliko tuolla äsken Elli ja Se mies? Yrjö naurahti katkerasti ja kolkosti. Olipa tietenkin. Luonnollisesti. Mutta nyt Elli oli kotona. Oli varmasti kotona –

Suoraan Kaurlan talon taitse Yrjö oikaisi kulkunsa Omantunnon kannakselle, yli aitojen ja risukkojen, yli puron portaan ja yli kivisen kunnaan. Vasta pihamaalle päästessään hän hiljensi vauhtiansa ja hengähti syvään. Eihän tällä tavalla sopinut taloon porhaltaa – sydän kurkussa. Näennäisesti tyynenä hän astui pihaan ja lähestyessään kuistia hän ihastui, kun huomasi arkituvan ikkunaverhon liikahtavan ja näki vilaukselta Ellin. Nyt ainakin hän tiesi tapaavansa tytön. Parilla harppauksella hän oli eteisessä ja tuvan oven takana, mutta ovi oli lukossa, eikä se kolkutuksesta huolimatta auennut. Täydellinen hiljaisuus vallitsi talossa. Yrjö kosketti muita ovia. Nekin olivat suljetut.

Yrjö poistui avonaiselle kuistille ja yritti miettiä. Väki oli nähtävästi askareillaan. Mutta missä oli Elli? Oliko hän ehkä nähnyt harhakuvan? Eikö ikkunaverho heilahtanutkaan ja eikö Elli vilahtanutkaan ikkunassa? Ehkä ei. Voihan lasin epätasainen pinta läikähtää joskus sangen petollisesti.

Samassa hän kuuli askeleita tarhan puolelta – sieltähän tuli isäntä. Yrjö meni tervehtimään.

– Kas, onko vieraita! Päivää, päivää.

– Tulin juuri, mutta huomasin, ettei ketään ollut kotona. Olisin halunnut tavata Elli-neitiä.

– No, käydäänpähän sisälle, niin nähdään, puheli isäntä, ohjaili vieraan sisälle ja poistui sitten Elliä etsimään.

Yrjö odotteli melkoisen ajan, mutta isäntä yhä viipyi. Yrjön oleilu tuntui tukalalta. Jos Elli ei ollut kotona, niin isäntä olisi heti palannut, ja jos hän oli kotona, niin vieraan pariin kutsuminen oli luultavasti aiheuttanut keskustelun, joka nähtävästi merkitsi Ellin haluttomuutta tulla esille.

Mistähän syystä hän ei tahtonut tulla tapaamaan? Mistäkö syystä? Samasta syystä kai, mistä aikaisemmatkin karttelemiset ja eilinen pakeneminen johtuivat. Niinpä kai, mutta mikä oli syy kaikkeen tähän? Kihloissa olemista Elli ei ainakaan ole tunnustanut, mutta onhan Antti silti voinut voittaa hänen rakkautensa.

Entä sitten? Yrjö melkein hätkähti tästä ajatuksesta. Hänhän olisi siten ollut vain viidentenä pyöränä kahden rakastavaisen vankkureissa. Hän hypähti seisomaan, ja halveksitun, hylätyn rakastajan myrtyneisyys valtasi hänet.

Miksi hän seisoi tässä? Miksi hän odotti naista, joka ei tahtonut hänestä mitään tietää ja jonka mielessä asusti toisen miehen kuva? Hän oli kai ollut vain muutamien joutohetkien ajanviete. Sopiva kohde keimailulle, kiihottaville katseille ja hymyilyille.

Olivatko kaikki Ellin seurassa vietetyt hetket olleet vain saippuakuplia, vain valheellisia ja petollisia mielistelyhetkiä? Hänen tätä miettiessään hänen jo ennen tuntemansa tuhoamisen kiho pilkisti taas äkkiä hänen sisuunsa. Mikä se oli? Siihen kysymykseen ajatus oli takertua, mutta kuullessaan isännän tulevan hän muisti kirjeen, jonka oli aikonut jättää, otti sen taskustaan ja käänteli sitä tietämättä mitä tekisi.

No, saakoon Elli kirjeen. Siitähän hän saa nähdä ja oivaltaa, minkälainen osa meillä kummallakin on ollut tässä leikissä. Isännän hämilläolosta Yrjö tajusi, ettei Elli tulisi. Sen tähden hän esti kaikki joutavat selittelyt, mainitsi vain ohimennen kotikiireistä ja pyysi saada jättää kirjeen Elli-neidille.

Ystävällisen hyvästijätön jälkeen Yrjö poistui nopeasti talosta, jonka piiloon, häilähtäneen ikkunaverhon taakse jäi hänen toiveittensa ratkaisematon arvoitus.

TYÖN TURVA

Joka päivä Yrjö odotti joitakin tietoja Ellistä, kirjettä tai muuta. Aamuisin syttyi uusi toive sammuakseen taas illalla. Näin jatkui viikon päivät toivon yhä heiketessä. Levottomana ja kiusaantuneena hän kulki sisältä ulos ja ulkoa sisälle poistumatta kertaakaan talon piiristä. Kauemmin hän ei jaksanut taistella toivottomuuden kidutusta vastaan. Kiusaantunut hermosto vaati lepoa, pikaista olotilan muutosta. Hän alistui ajattelemaan, että kohtalo oli asettunut hänen eteensä poikkiteloin, oli pannut hänet pakkopaitaan. No, hyvä. Sen mukaan on siis toimittava. Mutta kuinka?

Yrjö käveli ja mietti, seisahteli ja tuumiskeli, kunnes istahti työpöytänsä ääreen. Hän kokosi uuden teoksensa kaikki luonnosliuskat ja työnsi ne kaapin laatikkoon. Paikallaan istuminen ei soveltunut hänen nykyiseen tilaansa. Jotakin toimintaa piti saada – toimintaa ja liikkumisalaa. Alituista hyörinää ja pyörinää tässä tarvittiin.

Miksi hän olikin vetäytynyt siitä syrjään? No, samapa se. Eipä huolita muistella. Ei mitään saa muistella. Nyt vain pirtistä pihalle ja pihalta maailmalle.

Tämän tarmon ilmauksen mukaisesti Yrjö liittyi uudelleen pitäjäläisten moniin taloudellisiin puuhiin. Hän ei enää tottumattomuuden vuoksi vieroksunut hänelle oudon maataloudenkaan uudistuksia, vaan halusi syventyä tilattoman väestön tarpeisiin ja pientilallisten osuustoiminnalliseen yhteisapuun. Mistään kerho-, seura-, yhdistys- tai yhtiöpuuhasta, mikä vain suinkin tarkoitti väestön yhteistä parasta, ei hän kieltäytynyt, ja sellaiset henkisen huollon tavoitteet, jotka kuuluivat kotiseutuyhdistykselle ja nuorisoseuralle, olivat hänen lempitouhujaan.

Näissä eri pyrkimyksissä Yrjö oli nyt altis panemaan tulta tappuroihin ja aina valmis ottamaan milloin uskotun miehen, milloin aputyömiehen taakan kantaakseen. Mitään tointa hän ei kaihtanut. Näin hänestä tuli vielä entisestäänkin suositumpi henkilö paikkakunnalla. Ennen häntä ylisteltiin. Nyt häntä ihailtiin kaiken vanhan hapatuksen mullistajana ja uudistajana, miehenä, joka kohottaisi pitäjän vanhoilliset olot ja piintyneisyydet yhteiseen hyvinvointiin ja kukoistukseen ja vaikuttaisi älykkäillä puuhillaan esimerkillisesti laajoille aloille ympäristöseurakuntiinkin.

Tämä julkisen ihastuksen humu ei ylettynyt kuitenkaan Yrjön sisimpään asti. Ei edes illanvietot, ei pidot, ei kemujen kuohut eikä kiihottavat kekkeritkään voineet hänen hillittyä kohtuuttaan vinoon viedä. Iloisista iloisin hän kyllä oli ja aina täydessä vauhdissa pitääkseen vireillä uupumatonta innostusta siihen toimialaan, minkä vuoksi milloinkin juhlittiin, mutta vain työ sellaisenaan sekä työn tuottama turva ja ilo olivat hänen tyydytyksensä. Innostuksen tulta hän piti asiallisuuden ohella vireillä myöskin siksi, että hän itse sai lämmitellä tämän tulen ääressä kohmettunutta sydäntään ja elämän onnelle turtunutta tuntoaan.

Vain yleiskehitystä kannustava työ tuotti hänelle innostusta ja iloa – vain yritteliäs työ turvasi ja suojasi hänen vioittuneen ja tasapainosta horjahtaneen rauhansa.

VALOTON TAIVAL

Syksyn sitkeä ponnistelu valon ja lämmön puolesta oli tappioonsa vaimentunut.

Tuiskuinen tuuli vongahteli aukeilla mailla ja kylien nurkissa. Pimeässä metsässä se vinkuen ravisteli jäätyneitä oksia, neulasia ja varpuja. Lumihiutaleet pysähtelivät sen verran routaisen metsätien railoihin, että vaalea juova häämötti kulkijalle raiteen uurteista.

Tiukentaen päällystakkiaan ja huiviaan yksinäinen nainen kulki kyläaukealta korpeen vievää tietä niin nopeasti kuin tien kuoppaisuus ja illan pimeys sallivat. Hän hengähti helpotuksesta päästyään peltoaukeilta metsän suojaan tuulta pakoon. Puhuri oli vainiotiellä pureutunut vaatteen läpi ihoon asti, ja kylmä alkoi hiipiä syvemmälle ruumiiseen.

Miksi tämä yksinäinen nainen kulki näin yksinäisellä tiellä synkkää korpea kohti? Oliko hänen mielialansa niin valoisa, ettei välittänyt ympäristöstä – vai olivatko ajatukset niin raskaat ja myrskyiset, että pimeys oli niitä valoisampi ja korven kolkkous leppoisampi? Siitä ei korpi kohunnut eikä aava sitä aavistellut.

Vihdoin kulkija havaitsi tuntuvilleen avartuneen töllinmäen moisioaukean, jonka reunalta tuikki ensimmäisen asumuksen valonkipinä pyryiseen pimeyteen.

Nainen nousi portaalle, kolkutti ja astui lukitsemattomaan pirttiin.

– No, voi mun päiviäni! vanha vaimo huudahti rukkinsa takaa. – Aukiko minä sen oven taas unohdin.

Toivottaen hyvää iltaa tulija meni tervehtimään kehrääjää, joka tirkisteli ja pyyhki silmiään ihastuen sitten äänekkääseen iloon.

– No, jo nyt ihme kulkee kumman kantapäillä. Sinäkö typykkäni, kultaseni? Pimeässäkö tulet, ja tällaisessa ilmassa, Kaustalastako asti – ja mihin olet menossa – ja oletko väsynyt ja paleleeko?

Näin ryöpytellen iloaan vanhus auttoi tulokkaan yltä takin hoivaillen häntä uunilavitsalle lämmittelemään. Tulija valahutti päähuivin harteilleen, ja kellertävä tukka hulmahti ohimoille.

Elli? Kaustalan Ellikö?

Niin oli, mutta ei läikkynyt ilo aurinkoisen metsänneidon silmissä, eikä eloisuus kimmoitellut hänen hentoisen siroa olemustaan. Hiljaisena hän istahti lavitsalle ja katseli jäykästi eteensä.

– Mitä herran tähden nyt on tapahtunut? Miksi et lähettänyt Maijua? Eikö tyttäreni ole enää yhtä kepelä sinua palvelemaan?

– Kyllä, kyllä, mutta Maiju oli ehtooaskareilla. Lähdin, kun isä oli kaupungissa.

Töllinmäen viisas Heta, paikkakunnan nuorison yhteinen "Haapalan mummu", alkoi aavistella pahaa. Hän pyyhkäisi otsaansa ja tarkkaili Elliä, istahti jakkaralle vastapäätä, mutta Elli vain oli vaiti ja hypisteli nenäliinaa helmassaan. Heta jutteli kotoisen arkisia juttujaan, otti Ellin vasemman käden ja silitteli sitä hyväilevästi.

– Kätesi ovat kylmät – ja laihtunut olet...

– Niin – olen –

Heta oli aikoinaan nuoruudenpolut polkenut ja siitä viisastunut. Hellävaraisesti hän puheli hennonaralle tytölle. Kyseltyään yhtä ja toista kuin ohimennen ja ilman tarkoitusta hän esti Ellin kyyneliin valahtamasta ja sai kuitenkin tietoonsa Ellin sydämen surun ilman turhia voivotteluja ja surkutteluja. Elli vastaili kolkosti ja tunnusti ilmeettömästi, että hän tahtoikin vain tulla vakuutetuksi kohtalonsa kurjuudesta.

Nyt Heta jutteli lempeästi, minkälaista on kahden kohtalon kantaminen. Se vaatii lujaa mieltä ja kärsivällisyyttä. Sitten hän naureskeli ja vakuutti, ettei tapausten aikaeroja kukaan tule pohtineeksi, kun vain vähän kiirehditte naimisiin menoa Antin kanssa.

Elli purskahti itkuun.

– En koskaan mene naimisiin!

Tähän asti kyyneleet olivat välttyneet, mutta hyväntahtoinen Heta oli tahtomattaan tullut kosketelleeksi Ellin arimpia sydämensäikeitä. Hän yritti sitten laskea leppoisaa leikkiä koko jutusta, mutta Ellin kiihkeä harmi purkautui itkun sekaan ja keskeytti enemmät maanittelut. Avautuneesta roihusta pulpahteli koko joukko huudahduksia ja katkonaisia syytöksiä, jotka ensikertaisella voimalla murtautuivat vangitsevista kahleistaan.

– Naimisiinko miehen kanssa, jonka nimeä en ilkeä sanoa? Hänessä ei ole jälkeäkään kunnian miehestä. Ei hiventäkään, ei ituakaan rehellisyydestä, kaikki eleet pelkkää kettuilemista ja kulkua rehdin naamiossa naisen luota naisen luo. Neiti Rusopilvikin on pikkusiin päin, samoin toinen Röyhylän palvelijoista. Kuinka on toisen laita – tyttärenne Annin – en tiedä, enkä monesta muusta. – Itsestäni vain sen, minkä tekin tiedätte, mutta ette tiedä, että olen ollut järjetön, niin juuri – mieletön tyhmyri. Typerä joutuu aina lurjuksen pauloihin ja roiston uhriksi. Ketun kengillä kulkija viritti minulle ansan – minä kompastuin, jouduin loukkuun, astuin harhaan, salaiseen satimeen. Hairahdusta ja älyttömyyttä minun osaltani, pelkkää luulottelua rakkaudesta, joka häämötteli utuisina harhakuvina kakaramaisuuden hämärästä. Rusopilven varoittavan kohtalon ansiosta en kuitenkaan uponnut sen syvemmin likaiseen liejuun, olen vain tahraantunut, ikipäiviksi tahraantunut, häpeämerkillä merkitty.

Heta sai vihdoin tämän sanatulvan keskeen kysytyksi, oliko ero tapahtunut miehen perääntymisestä.

– Kyllä hän pakoa yritti, kun huomasi, että minä pakenin häntä. Sanoin hänelle, että olin katkonut kaikki vilpilliset vehkeet, joita roistous oli yrittänyt kutoa ympärilleni. Niin sanoin hänelle venheessä, kun saatoin hänet Kaurlanjärven yli, ja sanoin, että silloin puhuttelin häntä viimeisen kerran ja että hän oli minulle tästedes vain katala olio, lurjus, jonka olemassaoloa en sen erän perästä halunnut huomata. Niin sanoin kirkkaasti ja tyynesti, en näin pursuten kuin nyt. Tämä purkaus oli minulle vain terveellistä tuulettamista eikä asian auttamista. Kiitos teille, mummu hyvä, että kuuntelitte.

Hetan kädet olivat pusertuneet nyrkkiin ja silmäkulmat vetäytyneet kurttuun.

– Annin haen pois huomispäivänä, hän mutisi käheästi.

– Tulkoon Kaustalaan. Näin ollen meillä tarvitaan. Ja – jos mukananne tuotte, niin – niin –

– Mitä sitten?

– Puhukaa isälle minusta, tuntuu niin – niin vaikealta –

– Kiitos, nuppuseni, Annin puolesta. Isällesi kyllä selvittelen asian oikein päin, mutta vielä sanon: Jos olisin tämän kaiken aavistanut kolmattakymmentä vuotta sitten, niin en olisi mennyt Röyhylään pelastamaan sen kakaran henkeä. Noh, eläköön lurtti minun puolestani. Onhan onni onnettomuudessa, että pääsit elinikäisestä kiusaantumisesta.

– Niin, muori. Sitä onnettomuutta en olisi voinut kestää. Tämän ehkä – kestän.

– Hyvin kestät, hyvinkin hyvin, mutta vielä paremmin, jos tielläsi kohtaat oikean, eheän rakkauden, joka valtaa sinut kokonaan. Sinunlaisellesi herttaiselle tytölle sekin tapahtuu kerran. – Saat nähdä.

Elli ei sanonut mitään, nousi vain äkisti ja sujautti takin ylleen, ennenkuin Heta ehti kunnolla nousemaankaan.

– Älähän nyt, älä toki! Heta hätäili. – Minä saatan sinut läpi tämän pimeän metsän, vainioille asti.

Heta pukeutui, sytytti lyhdyn, ja niin he lähtivät lämpimästä pirtistä kulkien sanattomina vaivalloisen korpitien ja eroten vainioaukeiden laidassa.

Tuisku oli tyyntynyt, ja lumihiutaleet leijailivat leppoisan leikkivästi Ellin ympärillä.

Taival ei ollut hänen mielestään enää yhtä valoton ja synkkä kuin äsken. Hän oli saanut elämälleen uutta tukea, uskallusta ja rohkeutta. Hän uskalsi jo toivoa valoisampaa tulevaisuutta, ja ehkä joskus – kaukaista – hyvin kaukaista onnen lohtua ja arasti unelmoida Hetan ennustamasta eheästä rakkaudestakin, joka ehkä vielä joskus tulisi hänenkin osakseen.

PIILOILEVA ONNI

Yrjön elämä kulki touhuineen ja alituisine rehkimisineen kuin virta uomassaan, kierrellen ja kaarrellen. Moninaisten tehtävien laajentuessa käsittämään osallistumisen naapurikuntien edustajain neuvotteluihin Yrjö joutui tavantakaa tekemään kaupunkimatkojakin tavanomaisine istujaisineen ja pokuleerausryöppyineen. Tällaisen elämän meno ryöpsähteli joskus vaahtopäiseksi kuohunnaksi ja tyyntyi taas vakavan työn tai lyhyen levon suvannoksi.

Näinä suvantohetkinään Yrjö mietti joskus levotonta tohinaa ympärillään. Eikö rauha olisi parempi kuin tämä voimien pinnistely, josta uhosi rahattoman rehkimisen tuntu?

Tällaiset mietteet väläyttelivät kipinöitä Yrjön tajuisuuteen hänen astellessaan kotiinsa eräänä sadepäivänä pahoin kastuneena.

Ehdittyään yksinäisen tupansa mukavaan tuoliin hän huokasi levon tuottamasta tyytyväisyydestä. Ooh – tällainen rauha ja lepo. Tämä oli parhainta kaikesta.

Oliko? Samassa vihlaisi sydäntä – ääh – mikä lie vihlaissut.

Väsyneenäkin hän jaksoi siirtää ajatuksensa kulun toisaalle. Hän oli tehnyt talonkirjat Kaisalle ja oli päättänyt muuttaa kaupunkiin. Suurin osa honkametsästä oli mennyt menojaan – sinne kuin pitikin, ja maaseutu tepasteli omin jaloin uusin edistyksen entein. Hänkö jäisi tänne tyhjäntoimittajana keljuilemaan ja katselemaan työteliään väestön uurastuksia, noljailemaan kutsumattomana vierastelijana talosta taloon tai ylvästelemään ani ansaitsemattomalla perinnöllä ja kultakylkisen honkapilarikon tuottamilla rikkauksilla?

Häntä pyöristytti ja hytisytti. Johtuiko se tuosta iljettävästä ajatuksen juoksusta vai oliko se vilun väristystä? Piti saada lämmitystä Matin loimukoivuisesta kaapista, jonka vieraanvaraisesta sisällöstä hän jo oli tottunut huolehtimaan – vieraanvaraakin ajattelematta.

Hänen vaivuttuaan sitten uudelleen keinutuoliinsa torkahtelemaan ja kuuntelemaan sateen roiskintaa ikkunaruutuihin tuntui olo kovin mukavalta ja rauhalliselta. Ei tarvinnut selailla moninaisten kokousten pöytäkirjoja eikä kuunnella istujaisten joutavia jaarituksia ja epämääräisiä sutkauksia. Oli oikeastaan hyvin tyhmää pitää enää sellaista hyörinää ja pyörinää ympärillään, ja tyhmää on myötäänsä olla poissa kodistaan.

Torkunsekaiset ajatusrippeet häipyivät vihdoin unen maille. Herättyään hän oleili hetken pimentyneessä tuvassa ja kuunteli sateen rapinaa. Ensin oli lämmintä ja viihdyttävän rauhallista, mutta virkummaksi valveutuneena häntä alkoi vaivata kotinsa yksinäisyys. Ikävän tunne hiipi hänen mieleensä.

Hän sytytti valon ja maistoi taas lasistaan tuumaillen, että tämä on sittenkin aika mukavaa. Jos tarvitsee jotakin tai jos yksinäisyys ahdistaa, niin soittaa vain uudella puhelimella tuttaville tai uutta sähkökelloa talon puolelle. Heti tulee joku. Hm! Kaisa tietysti, – kukapa toinenkaan...

No, entä sitten. Kaisa on ystävällinen ja äidillisesti hienotuntoinen ihminen ja yhtä yksinäinen kuin hän itsekin. Onni, että setä jätti talonsa mukana Kaisan tapaisen hellävaraisen henkilön, joka on koko ajan ollut kuin toinen äiti hänelle, vaikka hän on liian harvoin ehtinyt osoittaa ystävällistä kohtelua Kaisalle.

Niin on ollut. Kohtalo on vienyt ajan umpikujille ja oudoille viittateille.

Mitä hullua? Hassuttelua on kohtalon syytteleminen. Mitä on kohtalo? Sarja sekalaisia tapahtumia, toiset vakavia ja toiset tyhjänpäiväisiä, joiden merkitys laajenee tai supistuu sen mukaan, kuinka paljon niitä ehtii tai viitsii huomioida. Ja miksi huomata niiden rasittavaa kieppumista älyn ympärillä?

Antaa elämän virran kulkea omaa kulkuaan suureen mereen, unhoituksen mereen. Ei saa katsella eteenpäin, ei sivuilleen eikä taakseen – ei varsinkaan taakseen, sieltä saattaisi havaita sellaista, mikä myrkyttäisi mielen. Ei, ei. Ei pidä koskaan kurkistella taakseen. Sieltä voisi nähdä joko sieluttoman ihmisen tai kuinka myrkyn siemen on kylvetty vastasyntyneeseen sieluun, milloin se on kylvetty ja kuka on kylvänyt...

Yrjön hermosto oli ärtynyt, ja ajan kuluksi hän huitoi ilmaa kävelykepillään, joka oli jäänyt hänen käteensä. Hän huitoi kuin seuran pitimiksi ja ajatuksilleen pontta tai poljentoa iskien.

Kaikilla ihmisillä ei ole sielua. Se on vain harhaluulo, itserakkauden ylvästelevä unikuva. Eikä sieluttomiin, kivikautisiin luolaihmisiin voi mitään kuolettavaa kylvää. Ei niissä kuitenkaan ole mitään kuolemalle altista kohtaa, vain pelkkää mutaa sisus, ja kuonaa kuori. Ei niissä mikään kuole. Ne vain lakkaavat liikkumasta, lahoavat ja mätänevät kuin puut metsässä. Muutamilla harvoilla on sielu, ja he ovat onnellisia. Onni on heille sielun synnyttänyt. Mutta onni ei mene kaikkien luo. Ei mene, ei ole tullut eikä tule. Jäi vain piiloilemaan Kaustalan ikkunaverhojen taakse. Sinne jäi eikä tullut esille. Ei tuonut onnea, ei elähdyttänyt mieltä eikä synnyttänyt sielua. Hyvä on! Ei mikään sitten ole myrkkyyntynytkään eikä mikään kuolekaan, lahoaa vain, raatoontuu, mätänee...

Yrjö huitaisi rajusti kepillään. Isku sattui lamppuun ja valo sammui. Hän vähän hätkähti ja talttui ilkkuvasta uhmasta katkeraan alistumiseen. Kas vain, hän hymähti, ja ajatus kulki vähän nolona edelleen. No niin, valoa ei tarvitakaan. Valo kuuluu onnellisille – onnettomat eivät tarvitse mitään, ei mitään – vain pimeyttä ja unohdusta...

Astuntaa kuului eteisestä ja ovi narahti.

– Kuka siellä?

– Minähän täällä, Kaisa vain. – Sytytän heti lamput, kun vain löydän sen uudenaikaisen nappulan.

Valo syttyikin pian kattolamppuihin.

– Mikä sen valon vei, kun paloi vielä kuistille noustessani? Yrjö katsahti vähän nolona pöytälamppuun päin.

– Keppini sattui vahingossa...

– No, pannaan uusi, koska niitä on tuossa sähkömestarin jättämässä kopassa. Minä osaan. Mestari opetti.

Kaisa pani uuden lampun, kokosi sirpaleet ja sulki ikkunaverhot. Yrjö katseli vaiti ja mietti.

Ihmeellinen tuo Kaisa. Aina hommassa, aina yhtä tasainen ja tyytyväinen. Heikki ei ollut suotta kiitellyt häntä, sanoen, että hänellä on suurin ansio Kaurlan talon menestykseen. Siksipä hän saakin nyt palkkansa. Koko tämänkin ajan on Kaisa toiminut yhtä ahkerana ja uskollisena, tietämättä mikä hänen palkakseen tulisi.

Ihmeellinen nainen. Elämä on mahtanut olla hänelle perin yksinkertainen ja luonnollinen. Ei mitään hämmentävän ihmeellistä ole tapahtunut hänelle. Pelko joutumisesta maantielle Matin kuoleman jälkeen oli kai ainoa, mikä oli häntä järkyttänyt. Sen jälkeen hän on luottanut minun sanaani ja saanut entisen rauhansa takaisin. Kuinka monella tavalla hän muistuttaakaan rakasta äitiäni!

Kaisan lopetettua pikku askartelunsa Yrjö hymyili ja heilutti paperia ilmassa.

– Tässä se nyt sitten on.

– Mikä niin?

– Kaisan talo. Näin keikkuen se tulee.

Kaisa katsoi hievahtamatta.

– Tämä on luovutuskirja. Kaisa saa talon maineen mantuineen, kirjoineen karjoineen, kimsuineen kamsuineen.

Kaisa lysähti lähimmälle tuolille.

– Kaikki on Kaisan omaisuutta, paitsi tämä rakennus ja honkametsä. Tämä jää minulle kesäasunnoksi, ja tukkimetsä on jo myyty ja selvitetty. Siitä luovutin satatuhatta Kotiseutuyhdistykselle ja Nuorisoseuroille, ja Kaisalle annan kymmenen tuhatta palkaksi olostani täällä.

– Eei, kuului pitkään ja epäilevästi Kaisan huulilta. Yrjö ojensi paperit Kaisan käteen.

– Eei, Kaisa yritti vielä torjua melkein hengästyneenä. – Mitä teille itsellenne sitten jää?

Tuo vaatimattomuus ja lämpimän osanoton ilmaisu sanoissa ja äänensävyssä teki Yrjöön liikuttavan vaikutuksen. Hänen sydämensä ei ollut poika-aikojen jälkeen tuntenut niin lämmittävän leppoisaa sävähdystä.

Kaisan puhelu oli edelleen hiljaista hyminää, josta kuulsi äidin murehtiva huolenpito ainokaisensa kohtalosta. Nyt Yrjö ymmärsi kaiken. Kaisan mies oli kaatunut vapaustaistelussa ja ainoa poika tuhoutunut idän susien talvihäädössä. Kaisalla ei enää muuta hellyyden kohdetta ollut kuin talon uusi isäntä.

– Ajatelkaahan toki asiat halki, Kaisa jatkoi. – Te rakastatte ja menette naimisiin Kaustalan Ellin kanssa – ja – ja tarvitsette muutakin kuin tämän tyhjän tuparakennuksen.

Kaisan ääni oli hiukan kohonnut soinnahdellen levollisen neuvovana, ja huolehtiva katse välähti silmissä. Yrjö hämmentyi noista sanoista ja katseista, jotka lämmittivät ja hyväilivät. Kaisan silmäykset erittäinkin muistuttivat hänen äitinsä katseita. Kuinka kumman tavalla ne pehmittivätkään jäätä hänen kuolleessa sydämessään ja elähdyttivät turtunutta mieltä!

Yrjö yritti sanoa jotakin, mutta vain korina kuului hänen kurkustaan. En ikinä – en ikinä mene naimisiin...

Kaisa siirtyi hiljaa istumaan viereiselle tuolille Yrjön katsellessa häntä kuin sääliä ja ymmärtämystä etsien. Lohdutusta hän toivoi ja etsi, mutta silloin Kaisan lohdutus uudistui entisenään.

– Te rakastatte Elliä – ja menette hänen kanssaan naimisiin.

Yrjön itsehillinnän voimat murtuivat. Hän vavahti kouristuksen tapaisesti, vaipui kumaraan ja pää painui Kaisan polvelle. Hän tyrskähti itkuun ja itki kuin lapsi, hillittömästi ja rajusti. – Mitä hän itki?

Kaisa ei sitä tietänyt, mutta aavisti, että jokin pilventönkkä oli noussut nuorten ihmisten rakkauden eteen. Hän ei kysellyt mitään. Hän vain silitteli viihdytellen Yrjön tukkaa. Äänettömään lohdutteluun tunnetyrskyt tyrehtyivät pikemmin kuin onttoihin sanoihin. Kaisan äidillinen mieli vaistosi oikein. Yrjö vapautui vihdoin tuskansa pyörteistä.

TUMMUVA HIILLOS

Elli istui riutuvan ja hiipuvan hiilustan valossa pienellä jakkaralla kamarissaan Kaustalassa.

Kädet lepäsivät toimettomina helmassa ja katse seurasi kokoon lysähtävää, tummenevaa hiillosta.

Hän oli mielestään kuin tuo riutuva, tuhkaan häipyvä hehku. Ensin hänkin oli iloisesti räiskynyt ja liekehtinyt – sitten pudonnut palaneeksi, tummentuneeksi hiilikasaksi.

Näin hän kuvitteli, vaikeuksilleen vieraantuneena. Ei hän enää voihkinut eikä voivotellut, ei nyyhkytellyt eikä vuodatellut kyyneltulvia. Myrsky oli myllertänyt hänen sielunsa sisimpiä sopukoita ja raastanut hänen olemuksensa arinta ytyä.

Nyt oli myrsky loitonnut jättäen jälkeensä karsitun, kukattoman korren. Hän oli kuin jäätynyt Kaurlanjärvi, jähmettynyt ja turtunut. – Ei sitä enää tuskan tuulet väreilyttäneet. Hän oli astunut harhaan, pimeän polun rapaan ja huomannut vasta liian myöhään toisen – aurinkoisen, ihanan tien...

Ainoa arka kohta oli enää jäljellä – suhde isään. Ehkä sekin oli jo selvitetty, viimeinen isku annettu hänen elämänsä huoltajalle. Ystävällinen Haapalan mummu oli parhaillaan isän luona kertomassa hänen surullista tarinaansa.

Hän odotti joka hetki isäänsä, hämmästynyttä, murtunutta isäänsä. Mutta hän ei jaksanut enää surra, ei riittänyt enää murhetta itsellekään. Eikä hän myöskään enää mitään pelännyt, sillä hänessä oli kuoleman haava, eikä kuolemaan tuomitulla ole syytä mitään pelätä.

Tyynenä ja nääntyneenä hän vain odotti, millaisena isä tulisi. Vihan vimmaisenako vyöryten vai murheen murtamana laahustaen? Mutta sitäkään hän ei enää jaksanut kuvitella. Hän vain aavisti, että isä kohta tulisi.

Nyt kuului askeleita. Ne lähenivät – lähenivät – ovi aukeni...

Elli ei hievahtanut paikaltaan, eikä ainoakaan jäsen liikahtanut. Silmäluomet vain laskeutuivat ja peittivät sumentuneen katseen. Hän kuuli, että joku astui sisään ja sulki oven jäljestänsä. Sitten oli kaikki hiljaista. Syvä huokaus vain kuului hetken kuluttua, kuin tuskan voihkaus elämän katketessa. Elli ei liikahtanut, vaikka hän tunsi isän katseen polttavan päälakeaan ja ajavan häpeän punan poskille.

– Sytytä valo, isä murahti äänen värähtäessä soinnuttomasti. Elli nousi kiirehtimättä, sytytti sähkövalon ja jäi seisomaan pöydän ääreen. Isä istui raskaasti lähimmälle tuolille.

– Sinäkö sen Haapalan mummun lähetit?

– Niin.

– Onko tämä mielestäsi surkea seikka?

– On – pahempikin.

– Mutta sinä et sitä sure?

– En jaksa enää. En voi muuta kuin rukoilla anteeksiantoa. Sitä minä vain pyydän – muuta en enää jaksa. Elli nojasi pöytään, painui tuolille kuoleman kalpeana ja puhui soinnuttomin sanoin. – Jos kiroat, niin siunaan sinua. Jos lyöt, niin en väistä iskuasi. Jos käsket talosta, niin lähden heti. Olen syyllinen, mutta en voi itseäni nyt auttaa.

– Mutta asian autan minä, isä puhkesi kiivastuneesti huutamaan. Elli painoi silmänsä umpeen ja risti hiljaa kädet helmassaan.

– Minä pakotan Antin kanssasi vihille tai muuten – muuten.

Elli avasi silmänsä pelästyneenä.

– Ei, isä, ei! hän huusi kauhistuneena. – En tahdo, en ikinä! Eikä hänkään tahdo. Onneksi hän on minut hylännyt. Usko minua, isä, ennemmin kuolisin kuin menisin hänen vaimokseen. Mutta kuolemaa ei tarvitse, sillä – hän ei tunnusta lastaan.

– Mitä?

Kaustala hypähti ylös kaataen tuolin mukanaan.

– Olen pyytänyt, että hän pelastaisi minut menemällä vihille kanssani, minkä jälkeen heti eroaisimme.

– Mutta hän on kieltäytynyt? Niinkö?

– Niin on.

– Hän on siis häväissyt sinut kaksinkertaisesti, Kaustala räjähti.

– On.

Kaustala seisoi kauan ja tuijotti eteensä sanomatta mitään. Sitten hän hiljaisesti nosti kaatuneen tuolin, painui siihen ja vaivutti pään hitaasti käsiinsä. Hän itki.

Elli astui äänettömänä hänen luokseen, polvistui hänen eteensä ja risti kätensä.

– Älä itke, hän rukoili hiljaa. – Minä pakahdun, sillä minulla ei ole enää kyyneleitä.

Kaustala pyyhki karkealla kämmenellään silmiään ja katsoi kyynelten läpi polvistunutta tytärtään. Kuinka kalpea ja laihtunut hän oli. Huulet olivat siniset ja silmiä ympäröivät leveät, tummat, varjot.

Isän sydämeen koski kipeästi, niin syvälle, että kyyneleet tyrehtyivät. Hän näki edessään mittaamattoman murheen. Turhia tässä olivat toisen kyyneleet ja turhia tavalliset tuskan tulkinnat, turhia vihat ja moitteet, turhia kaikki – kaikki.

Hän nosti Ellin syliinsä ja pusersi hänet lämpimästi isällistä sydäntään vasten.

Rakkaus oli ainoa lieventävä lohtu tällaisen surun valmentajaksi ja kohtalon kohentajaksi. Rakkaus, joka kaikki voittaa.

MUISTOJEN POLULLA

Muutamina vilustumisensa jälkeisinä päivinä Yrjöä ei miellyttänyt vuoteen jättäminen. Myötäinen torkahteleminen ja levossa pysyminen tuntui paremmalta. Lievää kuumetta hän koetti työntää luotaan kahvilla, hän sekoitti väkijuomia lääkkeeksi.

Auringon pilkistäessä esiin joittenkin päivien kuluttua Yrjökin sai halun ylöskömpimiseen, mutta ei silti kunnolla pukeutumiseen. Hän vain tallusteli ja istuskeli toimettomana puolipukeissaan. Kahvin juontia oli kuitenkin jatkettava, ja edelleen hän sekoitteli siihen entistä lääkettään.

Kaisa huomasi tämän salahomman ja sai kehoituksillaan aikaan Yrjön piipahtelemisen pienille kävelymatkoille, jotka olivat peräti vastenmielisiä, mutta Kaisan mieliksi hän niitä teki, koska huoneitten siivous ja tuuletus muka niin vaativat.

Eräänä leutona, iltahämyisenä päivänä Yrjö lähti taas tavalliselle pakkokävelylleen, mutta iljanteisen tien vuoksi hän poikkesi metsäiselle polulle ja joutui huomaamattaan kulkemaan Omantunnon kannasta kohti. Tätä seutua hän oli nykyisin kartellut.

Vai tänne, tätä tietä hän oli joskus kulkenut toivorikkaana – suruisena – iloisena ja onnettomana. No, ei ollut tarpeellista enää tarpoa näitä polkuja. – Mutta kulku jatkui kuitenkin. Jonkinlainen kiinnostus entismuistoihin veti puoleensa.

Tuossahan oli tuo kivi, jonka kupeella hän oli ollut piilossa. Olkoon. Kai mäissä kiviä on.

Tässä, tässä Elli kulki kerran, ja Antti piteli häntä uumalta.

Joutavia! Ei sellaista ole tapahtunut. Unikuvia, hupsuja nulikkahoureita.

Koski syöksyi kannaksen uomasta valtavasti kiehuvina kuohuina. Hän pysähtyi katsomaan niitä. Tuonne jos – tuolta portaalta putoaisi – tai toinen pudottaisi – toinen, niin – he olivat tuolla portaalla seisoneet vastakkain – huh – se oli pilaa, ylimielistä leikkiä, nulikkahärnäystä – silloin. Nyt jos tulisi, niin riemu olisi syöksyä käsiksi tuohon mieheen ja heittää hänet kuohuihin tai vetää mukaansa – iskeä alkuvoimaisin vihoin.

Hahaha! Eläin! Eläin! Mitä tekemistä hänellä oli tuon tai tämän tai kenenkään kanssa? Tyhmyyttä kaikki, kivikautisia unikuvia, houreita, luolaihmisen vaistoja –

Tuonkin mäen takana on muka talo, jonka ikkunaverho on heilahtanut, ja siellä on muka keltakutrinen Elli, joka on katsonut sieluuni asti.

Se ei ole totta. Ei mikään ole totta.

Sieluunko? Koska syntyi luolaihmiselle sielu? Koska? Kaikilleko? Hahahaa!

Yrjö kääntyi nopeasti ja lähti kiireesti kotia päin kuin pakoon. Pois, pois! Jokuhan voisi tulla portaalle, kuka tahansa – hän hyökkäisi vastaan – ja – ei, ei – kulkekoon jokainen portaalla niinkuin haluaa. Sivistys ja vapaus! Ha haa!

Läähättäen Yrjö palasi matkaltaan, harppasi sisälle ja joi raitista vettä huuhtoakseen tyhmät mietteet.

Puhelinsoitto kuului samalla eteisestä. Heikki soitti ja kysyi, lähtisikö Yrjö Röyhylän karjatalolle Antin-päiville.

– Minäkö? En edes karjapäiville – en! Yrjö palasi puhelimesta ihmeissään ja ärtyneenä.

Antti oli kuin olikin käskenyt Heikkiä pyytämään häntä Antin-päiville – korpeen, Röyhylän karjatalolle, missä Antti aina juhliansa vietti.

Yrjö kiehui suuttumuksesta. Tarkoitus oli ilmeisesti loukata häntä, ellei ehkä ollut joitakin muitakin tarkoituksia. Antti! Mies, jonka pelkkä muistokin sytytti vihan katkun, kutsuu hänet vieraakseen ylimielisellä tavalla, toisen välityksellä. Hän tahtoi kai siten näyttää rohkeuttaan pitäen selviönä, ettei Yrjö menisi, tai hän tahtoi ehkä paikata sitä naurunalaisuutta, mihin oli joutunut Heikin lörpöteltyä porrasjutusta. Antti tahtoi saattaa hänet pelkurin maineeseen voidakseen sitten ilvehtiä, ettei hän uskaltanut mennä kestiin. – Joutavaa arvailua!

Kuljettuaan vihapäissään edestakaisin tuvan ja kamarin väliä Yrjö pysähtyi äkkiä naurahtaen ääneen. Entä jos taas menisi portaalle, kun Antti palaa kotia – menisi kiittämään kutsusta – ja peloittaisi Antin uudelleen männikköön.

Ilo tästä keksinnöstä oli lyhyt. Se sammui pian. Tyhmyyttä!

Yrjö katseli ikkunasta kolkkoa, hämärtyvää maisemaa. Mustan ja harmaan kirjava maakamara häämötti koleana tummenevassa illassa, ja tuolla etäämpänä korkeat hongat näyttivät kumartavan ylpeitä päitään pilvipeiton niitä painaessa ja lähestyvän kuoleman hiipiessä niiden runkoja katkomaan.

Nyt ne vielä seisoivat ennallaan ja – niidenkin lomitse luikersi muudan muistojen polku. Iloisten ja suruisten muistojen polku.

Yrjö vaipui tuoliin ja huokaisi pään painuessa käsien varaan. Kaikki sadut eivät ole pitkiä.

Lyhyt oli kesä, lyhyt oli onni ja lyhyt on elämä. Murehtivan muistot vain ovat pitkät, niin pitkät – niin pitkät...

ODOTTAMATON VIESTI

Puhdepimennon yhä tiivistyessä Yrjö sytytti valot ja aikoi ottaa jotakin luettavaa, mutta unohti sen ja toi ajatuksettomasti pöydälleen pullon ja muutaman lasin, hymähti halveksivasti tälle vaistomaiselle toiminnalleen, painui takaisin tuoliinsa ja tuijotteli eteensä synkin, toivottomin katsein. Elämän kierous oli paulonut hänet, oli kietonut puristavaan syleilyynsä. Tapahtumat kulkivat edelleen mielikuvissa, sekavina ja synkkinä kuin syksyn pilvet tummalla taivaalla. Toiset kuvat olivat kaukaisia, hämärään häipyviä, toiset räikeästi todellisuutta kuvastelevia. Ne raatelivat, tallasivat sydäntä ja polkivat päälakea tuottaen kiduttavaa kiusaa. Tätä tuskan tuntua hän oli koettanut lieventää, ajaa luotaan kiihottavien juomien avulla. Tuskat olivatkin lieventyneet, mutta eivät paenneet, juomien teho oli vähentynyt ja tuskien tuiverrus oli tulistunut, hiipinyt piilostaan ja alkanut uudelleen nostella okaitaan.

Uupumuksen ja kidutuksen uurteet kasvoillaan Yrjö hypähti tuolistaan, levitti käsivartensa tyhjään ilmaan saadakseen pelastavan otteen tyhjyydestä, avun avaruudesta. Kauhu kuvasteli kaiken hänen työnsä ja koko elämänsä tyhjään rauenneeksi, ja tästä umpiusvasta selkeyttä etsivä mies haparoi tuskaista kulkuaan nurkasta nurkkaan.

Mikä oli hänen sisäinen olemuksensa? Hillitöntä tunnepärskettä ryöpsähtelevä ahjoko? Mitä olivat hänen ihmisyyspuheensa ja hänen älynituinen kirjansa? Kaikki pelkkää pötyä, ellei hänen oma elämänsä ole kaiken takana. Oma elämäkö? Pyh! Sehän on vain sotkuinen solmu. Se on ensin avattava, mutta kuka sen avaa?

Eteisestä kuului kolinaa. Ovi avautui, ja askeleet pysähtyivät kynnykselle. Tulkoon ken tahansa, ei sieltä kuitenkaan auttajaa tule. Yrjö kääntyi astumaan ovea kohti.

– Jumala antakoon hyvää iltaa.

Yrjö pysähtyi, katsoi, yritti vastata tervehdykseen nähdessään Kaustalan, Ellin isän, mutta ei onnistunut.

Mitä nyt? Hänen Ellille kirjoittamansa kirje juolahti heti mieleen. Senhän hän oli jättänyt Kaustalalle – silloin kerran –

– Hyvää iltaa, Yrjö sanoi yrittäen lainota kuivunutta kurkkuaan.

Mitä oli nyt tapahtunut? Oliko jokin tosi syy aiheuttanut tämän käynnin vai tuliko mies vain muuten naapuria tervehtimään? No, niin tai näin. Yrjö meni tervehtimään ja kehotti vierasta istumaan. Kaustala asettui hiljaisesti lähimmälle tuolille murheellisen näköisenä ja sanattomana.

Yrjö epäröi keskustelun alkamista. Ensi sanoja oli vaikea sanoa. Nehän voisivat usutella tuntemattomia voimia, jotka olisivat valmiina heti ryöpsähtämään esiin, jos vain sanankaan sanoisi. Hän tiesi hyvin, ettei Kaustala kulkenut pitäjän asioilla. Hän aavisti, että joitakin outoja sanottavia oli tulossa. No, tulkoot. Eihän niiden tuloa kuitenkaan voinut estää, jos ovat tullakseen.

– Mitäpä nyt kuuluu? Yrjö kysyi käheästi.

– Mitäpäs –

– Tässä olisi tupakkaa.

– Kiitos.

Sitten Kaustala taas vaikeni. Näytti kuin hän olisi yrittänyt sanoa jotakin, mutta ei saanut irti kurkustaan. Vihdoin hän rykäisi ja hengitti syvään pakottaen voimakkaan huokaisun mukana sanat suustaan.

– Elli lähetti terveisiä.

Yrjön kalpeat posket värähtivät.

– Elli?

– Niin.

Yrjö oli ymmällä. Mitä tämä tervehdys merkitsi? Nytkö vasta saapuisi vastaus kirjeeseen? Isäkö tuli selittämään pitkästi ja laajasti syitä Ellin kieltäytymiseen? Yrjön huulet vetäytyivät katkeraan hymyyn.

– Noo – mitenkä Elli nyt jaksaa?

– Kyllä kai hän...

– Kai?

– Niin – oloihin nähden – kai jaksaa hyvin.

– Oloihin?

– Niin. Hän on nyt kaupungissa.

Yrjö liikahti ärtyneesti, huitaisi tyytymättömästi kädellään torjuakseen enempiä tiedonantoja, joutavia uutisia epävarmasta voinnista ja kaupungista.

– Olen luvannut tehdä sen, mitä minulta pyydettiin, Kaustala jatkoi hiljaisesti.

– No? Yrjö kysyi jotenkin ynseästi.

Kaustala kaivoi taskustaan rypistyneen kirjeen ja ojensi sitä Yrjölle.

– Tämän kirjelapun Elli pyysi jättämään teille.

Yrjö katsoi kirjettä liikahtamatta ja pitkään.

– Ette ehkä välitäkään?

Kaustalan poskilihakset värähtivät ja silmien suruinen ilme synkkeni.

Yrjö ojensi hitaasti kätensä ja otti kirjeen. Nytkö vasta kirje Elliltä – kuukausien kuluttua. Mitä se sisältäisi? No, sisältäköön mitä tahansa, eihän voi isää loukata, olihan kirje luettava. Yrjö käänteli käsissään rypistynyttä koteloa. Omituista. Hänellä oli kädessään Ellin kirje. Ellin!

Yrjön sydän jyskytti levottomana, otsasuonet takoivat, ja kädet vapisivat hänen avatessaan kirjettä.

Se sisälsi vain muutamia rivejä. Pari ensimmäistä sanaa Yrjö ahmaisi katseellaan ja sitten sulki silmänsä. Sydäntä vihlaisi, tunteitten hetteet aukenivat, tuska tulvahti kuin ennen – kuin ennen. Hän pelkäsi lukea enemmän, mutta tuo pelko vain hiveli hermoja, ja tuska tuotti nautintoa. Kummallista. Toivoko noin huimaten heräsi henkiin? Sitä hän ei tietänyt, mutta hän halusi vielä edes hetken, edes pienoisen hetken viipyä suloisien mahdollisuuksien ovella, sillä ovella, joka oli jättänyt hänet onnen ulkopuolelle.

Epävarmuuskin tuntui taas toivottomuuden jälkeen suloiselta, kuviteltukin mahdollisuus ihanalta. Vaikka epäily repikin jokaisessa hermon säikeessä, niin sittenkin – hetki vielä toivon kipinän kytyä ja sitten – kuvitelmienkin kuolema.

Kaustala katseli levottomana Yrjöä.

– Ettekö halua lukea? Älkää sitten vaivautuko – pannaan palamaan.

Yrjö teki suojelevan liikkeen kädellään, painoi hetken silmiään ja luki:

    "Rakastin teitä ensi näkemästä, mutta olin sortunut onnettomuuteen,
    jota ei enää voitu auttaa. Aavistan tahtomattani tuottaneeni Teille
    paljon surua. Sen tähden rukoilen armeliasta anteeksiantoanne ja
    myötätuntoista unohdusta.

                                                        Elli."

Yrjö hypähti seisaalleen ja tarttui päähänsä.

– Mitä? Mitä? Elli rakastaa minua! Niinkö? Sanokaa – niinkö? Niinkö hän kirjoittaa? Ei hän sano, ettei rakasta enää.

Kaustalan pää painui käden varaan. Yrjö luki kirjeen uudestaan ja uudestaan. Ensin hiljaa – sitten ääneen.

– Rakastaa, rakastaa! Niinhän tässä on! Eikö ole? Mutta mitä tuo muu on? Mitä se on?

– Se on se onnettomuus...

– Mikä onnettomuus?

– ... jonka tähden vein Ellin kaupunkiin. Hän jää sinne siksi kun – synnyttää.

– Mitä?

Kysymys tuli parahduksena Yrjön suusta. Hän nosti vaistomaisesti käden suojakseen. Oli kuin häntä olisi lyöty, kuin hän olisi saanut ankaran iskun päähänsä. – Yrjö lysähti tuolilleen. Kesti kauan ennen kuin hän liikahti, vielä kauemmin ennen kuin hän ymmärsi, mistä tässä oikeastaan oli kysymys, tai oliko mistään...

Kaustala sanoi jotakin hyvin kaukaa, jota hän yritti kuunnella.

– Tällainen ikävä asiani oli.

– Ja lapsi on – Yrjö kivahti.

– Antin tietysti. Mutta Antti hylkäsi Ellin, ja se riiviö väitti, ettei lapsi ole hänen, ja niin muodollinenkin avioliitto jäi sikseen. Kaikkien muiden suhteiden heidän välillään sanoi Elli jo ensi hairahduksen jälkeen katkenneen.

– Ihmisapina, vintiö! Yrjö parahti kuin painajaisunessa, kuuli äänensä, oli ymmärtävinään, mistä keskusteltiin, mutta selvästi hän ei asiaa tajunnut, tuijotti vain eteensä tyhjin katsein. Oli kuin itsensä ulkopuolella tai oli piiloutunut niin syvälle sisimpäänsä, ettei jaksanut sen uumenista pinnalle elettä nostaa.

Kaustala lähti vaiteliaana – yhteistä vaivaa vaikertelematta.

Yrjö ei sanonut hyvästiä eikä ojentanut kättään, istui vain ja tuijotti eteensä – näkemättä mitään.

"ANTTI AISOILLA AJAA"

Kauanko Yrjö oli istunut ilmeettömänä Kaustalan lähdettyä ja milloin Kaustala oli lähtenyt, ei Yrjö tietänyt. Havahduttuaan tylsästä tilastaan hänen ensimmäinen tietoisuutensa oli Ellin rakkaus ja siitä johtuva onni, pulppuava onni.

Mitä merkitsivät enää kärsityt tuskat ja ilottomat ikävät, kaikki ne olivat olemattomiin haihtuneet. Hän sulki ovensa antautuakseen häiriintymättä onnensa lumoihin. Hän tahtoi saada rauhoittavan ilon synkkien päiviensä palkkioksi. Hän haaveili ja unelmoi antaen kaikkien onnen hetkien uudelleen ja yhä uudelleen leijailla ohitseen, kaikkien, mitä heillä oli Ellin kanssa ollut.

Mitä kirjoittikaan Elli? Yrjö avasi kirjeen ja luki henkeään pidättäen. Onnettomuus? Niin – tuo onnettomuus? Ellin nykyinen tila kaupungissa? Ja lapsi? Kenen lapsi? Miehen, joka sitä ei tunnusta omakseen, lurjuksen, roiston, joka on tuhonnut kahden ihmisen onnen. Raivo valtasi Yrjön.

Mistä asti hän olikaan vihannut tuota iljetystä? Kuinka hän sen tietäisi? Kehdosta asti kai. Aina oli joku tuollainen olio asettunut ihmisten onnen tielle, aina. Raakimus, joka tuhosi ja turmeli ja häpäisi ja kiusasi ihmisiä. Ja niitä oli lukematon joukkio. Mutta niistä oli päästävä. Ne täytyi hävittää – maanpinnalta kitkeä.

Yrjö ähkyi, hirveätä vihaa kuohuen, hiukset narrillaan ja nyrkit pusertuneina.

– Minä tapan hänet, hän sähisi hammasta purren. – Nyt on raakalaisen aika täysi, luolaihmisen viime hetki on tullut. Nyt!

Koska? Missä? Millä tavalla?

Yrjö kiersi huonetta vastausta etsien. Äkkiä hän pysähtyi, tuijotti eteensä veristynein silmin. Nyt hän tiesi paikan ja ajan ja tavan. Hän syöksyi puhelimen luo ja soitti Heikille Röyhylän karjatalolle puhellen ilmeettömästi.

– Milloin lähdette pois? – – – Nytkö heti? – – – Lähteekö Anttikin? – – – Tästäkö ohi? – – – No, terve sitten.

Kuumeen kiilto silmissä ja poskilla Yrjö asetti kuulotorven paikoilleen ja tempasi kellon taskustaan nauraen käheästi. Kivikauden mies kulkee portaan yli, kulkee portaan yli.

Hän pukeutui nopeasti, supisten:

– Kesäinen leikki uudistuu, silloin se oli nulikkailvettä, mutta nyt se on totta – silloin siellä seisoi kirjojen tekijä, tyhmien kirjojen, mutta nyt sinne tulee nykyajan nyrkkeilijä kivikauden miestä vastaan.

Roisto on muuttanut leikin todeksi. On raiskannut Ellin onnen, on häväissyt hänet, on riistänyt minulta elämäni kauneimman unelman ja nauranut meille ylimielistä naurua, pintasivistyksen ja kieron vapauden naurua.

Yrjö painui pöydän ääreen ja etsi käsiinsä Ellin kirjeen. Niin, mitä kirjoittikaan Elli? Tuskaa hän kirjoitti, tuskaa – mutta se tuottaa kuoleman, varman kuoleman. Käsi pusertui nyrkkiin ja otsasuonet paisuivat.

Näin Yrjö istui, Ellin kirje kädessä tuijotellen etäisyyteen. Liikahtamatta hän istui, kimmaisen tahdon väkevä vimma vain väjyi turmanteon täyttymystä.

Aika kului ja hetket häipyivät. Yrjö istui yhä paikallaan, mieletön tuijotus silmissään, istui istumistaan ajan kulkua huomaamatta.

Ovelle lyötiin kiivaasti.

Yrjö havahtui katsomaan ympärilleen. Mitä? Missä hän oli? Täällä? Tässäkö hän olikin istunut, eikö hän ollut portaalla? Olihan hän siellä, olihan hän – – –

Taas kuului kolkutus. Yrjö kiirehti avaamaan, työnsi oven selkoselleen. Sadetakki yllään, vettä ja räntää valuvana Heikki työntyi sisään, heitti takin yltään ja pyysi jotakin juotavaa. Yrjö viittasi pöydälle, siinä oli pulloja ja laseja.

Juotuaan Heikki vaipui tuolille huoahtaen synkän väsyneesti. Yrjö seisoi keskilattialla kuin säikähtynyt katsellen suurin silmin Heikkiin.

– Mistä sinä tulet?

– Portaalta.

– No? Noh!

Heikki pyyhki otsaansa ja sytytti koneellisesti tupakan.

– Siellä tapahtui onnettomuus...

– Niin...?

– Antin jalka luiskahti, oli satanut räntää, ja porraspuut olivat niljaiset, hoipertui pahasti...

– Ja – ja? Yrjö yhä katsoi kysyvästi.

– Oli säkkipimeäkin, ja räntää roiskutti silmille.

– Miten kävi, kun horjahti? kuului parkaisuna Yrjön kurkusta.

– Putosi kuohuihin...

Yrjö vapisi, kulki horjuen pöydän luo ja vaipui tuolille.

– Minä hänet tapoin, kuului kireästi hänen kurkustaan.

Heikki teki kädellään kärsimättömän eleen torjuen Yrjön sopimattoman pilan.

– Minä kuljin edellä, Heikki jatkoi vilkkaammin. Kauppias tuli jäljessäni ja sitten Antti. Pari muuta miestä jäi portaan päähän odottamaan vuoroaan. Kuljimme yksitellen, ettei portaan heiluminen tekisi haittaa. Tultuamme yli näimme Antin taskulampun liikkuvan eteenpäin –

– Valaisenkohan tältä reunalta vastaan? kauppias kysyi.

– Minä kielsin. Ristivalo voisi vain sokaista. Samassa Antin lamppu heilahti pahasti, teki suuren kaaren suoraan portaalta alas koskeen. Luulin kuulleeni parahduksenkin, mutta en ole varma, sillä me kaikki huudahdimme säikähdyksestä. Aioin hyökätä portaalle, mutta samassa se alkoi keinua, ja valo toiselta reunalta läheni. Miehet tulivat yli. Juoksimme kiireesti iljanteista kivikkoäyrästä myllylle ja aloimme etsintämme. Myllyn ruuhen sidepuita pitkin ryömin ruuhen suulle toisten etsiessä ruuhen sivuilta, kuohuvasta kivikosta. Sulkusuvannosta löysin sitten ruumiin, mutta siinä oli työtä, ennenkuin sen saimme maalle. Ja nyt – saanko kuivat kengät? lopetti Heikki.

Yrjö riisui pitkävartisensa ja sukkansa kuin unenpäin istuen yhä paikallaan.

– Minä hänet tapoin, Yrjö kähisi.

– Mitä hourit! Näimmehän hänen putoavan. Onnettomuus se oli.

– Ei ollut. Tahallinen, aikomuksella tehty murha se oli.

– Ole vaiti!

– Tiedä, että minä olin päättänyt hänet tuhota. Juuri samalta portaalta olin päättänyt työntää hänet koskeen.

– Mutta et työntänyt!

– Mitä se merkitsee! Olin päättänyt sen tehdä. Kaikin sielun voimin tahdoin surmata hänet – ja niin sitten tapahtuikin.

– Mutta et missään tapauksessa tehnyt sitä, Heikki tiuskaisi kiivaasti. – Olet kai taas luolaihmisiä repostellut ja joutunut kivikauden lumoihin.

– Olen ainakin yhden tuhonnut. Kaikkien sisuisten voimieni tukemana olin tahtoni tiukentanut. Murskasin luolaihmisen kuvatuksen, ja niin tuli kivikauden laki täytetyksi. Olin ydinkykyineni portaalla, olin niin todellisesti, että ihmettelin täällä oloani, kun avasin sinulle oven. Olin täällä, ja kuitenkin hän heilahti koskeen, iskin häntä vasempaan ohimoon. Näetkös, että olen syyllinen – olen murhamies?

Heikki ärähti kiusaantuneena ja nousi seisomaan.

– Ole mitä haluat, mutta et lain edessä. Minun täytyy nyt mennä. Siellä kuuluu jo hevonen olevan valjaissa. Otimme aisareen, vaikka maa on paikoin lumeton, mutta kärryille tie on kuoppainen ja routainen. Haemme ruumiin myllyltä ja viemme kirkolle.

Yrjö nauroi katkeraa, kolkkoa naurua.

– Vai en ole syyllinen lain edessä? Laki ei olisi tuominnut häntäkään hänen pahoista töistään – enempää kuin minuakaan nyt. Roistontöitä voi tehdä salaa ja ajatuksissaankin.

– Pane nyt maata, äläkä ryyppää! Minun täytyy lähteä. Kun palaan, niin poikkean tänne loppuyöksi.

Yrjö ei vastannut mitään. Istui vain ja tuijotti eteensä.

Ihmisääniä ja reen anturain kitinää kuului pihamaalta. Yrjö käänsi vähän päätään. – Siellä haetaan tuhon tekijä haihtumismatkalleen. Hänen aivoituksensa ovat päättyneet hänen nimipäivänsä jylhään toteamukseen: "Antti aisoilla ajaa." Niinpä hän nyt – sananparren mukaan – ajaa, mutta ei kylvä enää onnettomuutta, ei enempää – kuin minkä jätti jälkeensä – teoistaan. Hän itse, ihmiskuvatuksena, lakkasi olemasta ja lahoaa tyhjyyteen – olemattomuuteen.

Yrjö koetti terästää väsyneitä aivojaan pöydän antimilla, mutta saikin pian huomata, että aatokset vain kiertelivät tuloksettomasti elämän ja kuoleman visaista kehää.

Routaiselta tieltä kuului hetken kuluttua uudelleen rauta-anturaisen helereen kirskahtelevia karahteluja. Yrjö aikoi mennä näkemään, kuinka Antti aisoilla ajaa, mutta huomasi avojalkaisuutensa ja painui yötilalleen.

TILINTEKOA

Seuraavana aamuna Yrjö heräsi kukon lauluun ja ankaraan päänkivistykseen. Ensin hän ihmetteli, mistä sellainen kiusa johtui, mutta tolkkuunnuttuaan hän muisti tyhjennelleensä joitakin pikarillisia tavallista runsaammin. Sepä vasta tyhmää oli. Huonotuulisena hän hypähti vuoteesta turvautuen raittiin veden huuhteluihin ja aamuvoimisteluun.

Aluksi hän ei muistanut, mitä muuta oli tapahtunut tai oliko tapahtunut mitään erikoista eilisen päivän kuluessa. Vasta sitten, kun pukeutuessa ei löytynyt sukkia, leimahti muistin soluista esille välähdys, joka valaisi paljon eilispäivästä ja kauhistuttavasta illasta.

Tyrmistyneenä hän pukeutui tulipalokiireisesti, hyökkäsi tupaan, sytytti valot, siirsi pöydältään pullot ja pikarit sikin sokin ruokapöydälle ja sijoittui itse keinutuoliinsa.

No niin, nyt voivat tapahtumat alkaa kulkunsa sotkun soppeloista. Moni seikka selvisikin vähitellen, selvisi kuin hämärästä pilkahdellen. Hän muisti monet tapaukset, mutta yhteen ajatus pysähtyi, ja se yksi oli kauhun latu, joka loppui ryteikköiseen umpisokkeloon, eikä siitä päässyt yli eikä ympäri. Se latu oli hänen hirvittävä tuhoamisaikomuksensa ja Antin tapaturma.

Yrjö tuijotti jäykästi ensin seiniin ja sitten seinänrakoihin, jotka pilkkaavassa naurunvirneessä irvistelivät häntä vastaan ja panivat silmäluomet vavahtelemaan.

Oliko hän todellakin horjahtanut niin syvälle liejuun, että oli valmistautunut ihmisen murhaamiseen? Oliko hän ehkä sittenkin nähnyt vain tyhmiä unia, tai ehkä juomien höyryt olivat tehneet tepposiaan! Vilkuillessaan hätäisenä ympärilleen hän huomasi Heikin jättämät jalkineet ja märät sukat permannolla. Totta siis. Heikkihän oli saanut hänen saappaansa, hänhän oli ollut pukeutunut kamalaa retkeään varten.

Niinpä niin. Heikki oli siis ollut täällä ja kertonut seikkaperäisesti onnettomasta tapahtumasta. Oli sitten lähtenyt, reki oli kirskahdellut, ja hän itse oli ruvennut ryypiskelemään. Nyt vasta hänen ajatuksensa penkoutuivat hämäryydestä selvään tajuntaan.

Vai niin, näin alhaalla siis. Juopotteleva retku ja murhamielinen riiviö! "Ihmisen kuoleman" tekijä ja luolaihmisen vaistoista varoittelija on ihmisen kuoleman aiheuttanut omassa itsessään.

Yrjö hypähti kauhistuneena tuolistaan ja avasi ikkunaverhot jotakin tehdäkseen. Ulkona ei ollut niin pimeä hämy kuin eilen. Hohtava lumikerros peitti maan, ja pilvien röykkiöt pakenivat tuulen tieltä.

Hän ajatteli oman olemuksensa pilvipeitettä, jonka alla hän oli taistellut kuulakkuutta kohti ja nyt kuitenkin näin nujertunut. Hänen elämänsä ei ainakaan vielä ollut saanut ylleen tuollaista valkoisen puhtauden vaippaa, vaan järkyttävä totuus, inhan turmanteon pimennys oli pilvitunturina asettunut hänen elämänsä eteen.

Todellinen ihmisen kuolema oli hänessä tapahtunut. Sitä totuutta uhosi tämä turman tunturi. Inhimillisyyden ylhyys ei ollut häneen kiteytynyt. Hänen valtiainaan olivat kivikautiset vaistot, ja niiden usuttamina hän oli ollut kuin naaraasta ärisevä ja ärjyvä koiras. Moninkertainen häpeä sellaiselle kehityksen tien auraajalle. Puhdas lumikin likaantui sellaisen miehen katseista.

Hän kohautti olkapäitään ja poistui ikkunasta pysähtyen kirjoituspöydän ääreen. Sen laatikosta hän äkkäsi uuden teoksensa liuskakasan.

Joutavaa lorua. Edellisen teoksen maininkeja. Samaisia tuonen tuulen tuiverruksia ja kamarimietteitä.

Taisteluhansikkaitten heitteleminen ei yksin riitä. Työtä tehostaen on käytävä käsiksi elämän menoon, jonka kehittely on jännittävien taistelujen suunnaton sikermä, ja kuolema vain kuin pienoinen piste lauseen lopussa.

Joskus on pantu suurempi arvo tällaiselle pisteelle kuin suurimmille, elämään vaikuttaville teoille. Ne ovat olleet harhapisteitä.

Hän työnsi liuskat syvemmälle ja siirtyi pöytänsä ääreen. Siihen kiepahtivat kuitenkin myöskin aamuiset aatosnystyrät muistutellen yhä eilisiltaista hirveyttä.

No, jos ihminen hänessä eilen kuoli, niin hän on siis nyt samanlainen ruumis kuin kirkolle viety Anttikin. Toinen vielä liikkuu, toinen ei, mutta eihän siinä suurtakaan eroa ole. Toiset kasvitkin liikkuvat, toiset pysyvät paikoillaan.

Onneksi se ajatus ontuu. Ehkä koko miettimishyrräkin ontuu. Eihän hirveänä sota-aikana tällaisen tapauksen ole pakko merkitä muuta kuin totuttua ihmishengen vähäksymistä.

Yrjö kivahutti nyrkin pöytään. Ei, ei! Taasko ontuvan aatteen kannaksille? Kansan hengen ja turvan puolustaminen ei kelpaa keppihevoseksi. Minä vain yksin saan henkilökohtaisesti olla tästä vastuussa. Vikoja ja virheitä on monissa, mutta ne henkilöt eivät saarnaa muille parannusta.

Tässä on aitojen murtaja, kehityksen aseenkantaja tahrannut lippunsa hillittömyyden loalla, on luisunut alemmas muita, on yrittänyt tappamalla rangaista, on asettunut tuomarin istuimelle ja siepannut valtikan kaikkivallan kädestä. Mikä kauhistus!

Yrjö tarrasi täysin kourin tukkaansa keksien äkkipäätä, että hänen ajuissaan on nähtävästi piillyt jokin pedonvaisto salaisesti ja huomaamatta, mutta ettei sitä poista uikutus eikä ulina. On tutkittava sisäisen olemuksen ydin. Mitä siellä on? Jääkö mitään jäljelle, jos pedosta pääsee? Jääkö tyhjyys? Voiko kaikkivallan voima siihen autiuteen sytyttää sielun kipinän? Ei kai ilman omaa ponnistelua. Tästä voi syntyä suuri taistelu ihmisyyden ja kivikautisten perinteiden välillä. No, syntyköön. Miehen on se kestettävä. On!

Yrjö kahmaisi kourallaan pöytää, ja käteen sattui Ellin kirje. Se lauhdutti ja ilostutti onnen viestinä. Hänhän oli saanut rakkauden sanoman Elliltä. Ooh, tätä riemua, tätä voimien lisää. Turhaa enää joutava mietteiden rähkinä. Ellin avusta voi kehittyä voimien lähde heille molemmille. Ehkä Elli ei ole niin murtunut, ettei päivänpaiste häntä virkistäisi.

Mikä päivänpaiste? Voiko hän – kauhistuksen mies – sellaisen päivän nostattaa? Hänhän oli repinyt eikä rakentanut. Oli itsensä – oli itse rakentajan repinyt riekaleiksi.

Ei, ei se ihana päivä kovin helposti nouse. Ensin on herättävä uuden hengen aamunsaraan, on noustava letosta ja näreiköstä eikä ylängön juurella peuhattava, on kiivettävä sen korkeata rinnettä ylemmäs, yhä ylemmäs – Ellin rinnalla – Ellin avulla ja hänen apunaan.

He molemmat ovat astuneet harhaan elämän polulla. Yhdessä heidän silmänsä ovat avautuvat näkemään aamun saran ja oikean tien. Niin juuri yhdessä. Ellin avuksi on heti riennettävä. Hän on liian hento myrskystä selviytymään, ja hän rakastaa, rakastaa... Siinä on onnemme ja nousumme avain.

Jo tänä aamuna on mentävä Kaustalaan. Isän on heti ilmoitettava Ellille ajatukseni, toiveeni ja päätökseni. Minä jään tänne rikkinäisyyttäni korjaamaan ja sovitukseksi töitäni jatkamaan ja – ja Ellistä uutisia kuulemaan...

Väen liikkumista kuului ulkosalta. Se vaikutti virkistävästi kolkkouden kohmettamaan mieheen, jonka mietteet olivat joutuneet kieppumaan oudon olotilan sekaisissa ja pyörryttävissä pyörteissä.

Kaisa tuli sisään toivottaen ystävällisen hyvän huomenen, siivosi ruokapöydän ja asetti kantamansa kahvitokeet paikoilleen liikkuen tyynesti, vaikka tavallista nopeammin.

Yrjö katseli ja ihmetteli Kaisan häiriintymätöntä tasaisuutta. Nähtävästi kaikkien luonteet eivät ole myrskyjen tyyssijoja. Heidän sieluissaan ei kai rikkaruoho jaksa ituun puhjeta. He ovat kai terveempiä, lähempänä oikeata elinkeskusta, suurta kaikkeutta, joka yhä muovailee ihmistä täydellisemmäksi, toista versovammin kuin toista, vaikka kaikkia hirvittävän hitaasti – mittaamattoman ajan puitteissa – hätäilemättä ja hypähtelemättä.

– Juokaa nyt väleen kahvia, että aamun torkku hälvenee! Kaisa jutteli siivoten huonetta kuin kiireen kierän ajamana. Kesken töitään hän jatkoi hymyillen, että siellä on iso pannu jo tulella ja kahvileivät jäähtymässä.

Yrjö joi kahviaan niin mielitekoisesti, ettei ehtinyt osallistua Kaisan juttuihin.

Ulkoa kuuluikin samassa sekaäänistä kuorolaulua. Yrjö katsoi perin hämmästyneenä ikkunaan päin, ja Kaisa huudahti ilakoiden, että siinä ne nyt ovat – nuorisoseuran laulajat.

Ihmettelynsä keskestä Yrjö sai tuskin kysytyksi syytä kuoron täällä esiintymiseen. Kummastellen tällaista tietämättömyyttä Kaisa kertoi kuulleensa, että tänään kirjailija täyttää vuosisataisen neljänneksen. Heinirannan isäntä oli kertonut siitä jo yöllä kirkolta palattuaan ja sanonut kuoron tulevan aamulla. Sitä varten leipomishommakin pantiin alulle jo aamuyöstä.

Kaisan askarrus ja puhe pysähtyivät hartaaseen kuuntelemiseen, mutta äkäten pian emännänvelvollisuutensa hän hiipi hiljaa huoneesta. Yrjö sytytti tupakan ja kuunteli.

Puhteen häipyessä ja päivän herätessä kuorolaulu kuului ihmeen ihanalta hämyisen ikkunan takaa yksinäisen talon hiljaiselta pihamaalta. Yrjö oli ennenkin kuullut tämän kuoron laulavan, mutta silloin oli Elli ollut mukana. Nyt oli Elli poissa, kulkemassa yksinäistä, karua kohtalon polkua. Tämä muisto Ellin mukanaolosta teki ensin Yrjöön surunsumean vaikutuksen, mutta uusi laulu nostatti mielialaan valoisamman vireen, nostatti toivon tulevaisuudesta. Silloin hänestä tuntui, että tämänpäiväistä, uutta aamua ennustava sara pilkisti Ellin ja hänenkin huomenensa tulevan onnen tielle. Kuoro lauloi:

    "Yks voima sydämehen kätketty on
    – – –
    ja isänmaa on sen nimi."

Innostuneena Yrjö hypähti seisomaan tehden kunniaa isänmaalle. Juuri niin! Isänmaan voiman ja menestyksen mahdissa on yksilöitten onnen syli. Sen suojassa Yrjö toivoi vastaisenkin elinratansa kulkevan.

VAIKEUKSISTA VALOON

Laulajien aamutervehdys oli ollut Yrjölle kuin herätys painajaisunesta. Hän iloitsi syntymäpäivänsä huomaamisesta, joka tuli kauniina yllätyksenä kiusaavien ja rumien unien keskeen.

Se tuntui heittäneen valonsäteen hänen sotkuisten mietteittensä yhäti mutkistuville saivarteluille. Hän tuli ajatelleeksi ikäkautensa ajankohtaa, joka avasi oven selkoselleen tyynemmän harkinnan aukeille.

Kylmää päätä tarvitaan enemmän kuin intoilevaa kiihkoa ja hermoston herkkyyttä. Elämä vaatii tasaisempaa askeltahtia kulkijalta.

Yrjö tunsi valveutuneensa tämän ikäkautensa vuosimääräisestä muistutuksesta, niin ulkokohtainen ja äkkiarvaamaton kuin se olikin. Eihän pieni aamuhetki sellaisenaan voinut saada aikaan mitään erikoista muutosta henkiseen kehitykseen, mutta sittenkin hän tunsi virkkuuntuneensa huomaamaan, että tämän hetken käännekohta oli tuova mukanaan miehekästä vakaantuneisuutta ja vaistoamista siitä, että salassa piileskellyt raakilamaisuus oli hänessäkin potenut kieron penikkataudin oireita.

No, niin tai näin. Ajatuksia ei ole enää päästettävä vikurtelemaan pimentojen poukamiin. Elämä vaatii ehjää kiintymystä ja vakavia otteita. Hehkuvalla tarmolla on tartuttava ajankohtaiseen toimintaan eikä ole nuhjusteltava kotinurkissa hämärän seittien sitomana.

Hän itse tarvitsee tehokkaampaa kehitystä, Elli tarvitsee lohdutusta ja tulevaisuuden luottamusta, yhteiskunta tarvitsee työtä ja elinetujen elvytystä, pyrinnöt tukea ja ihmiset myötämielistä ystävällisyyttä.

Yrjö hätkähti näin monien aikeitten valtavuutta. Onpa siinä kuormaa. On – kuormaa on, mutta onko voimia sen kantajaksi?

Ääh! Epäilyksenkö sorkka pistää nyt esille, kun on kysymys hyvästä? Eipä silloin näyttänyt sarviaan, kun paha peuhasi päälaella. Hornaan epäröinti! Hiiteen hiuksen halkominen!

Vaikeudet ovat vain voittamista varten. Ilman vastahangan kiihotusta ei elämä kiinnosta tarpeeksi. Kuinka kuuluikaan tuhanten vuotten takainen ohje? "Per aspera ad astra." Aivan niin. "Labor omnia vincit", ja niin edelleen. Vaikeuksien kautta käy tie valoon. Työ kaikki voittaa. Juuri siten käyköön minunkin tieni. Vaikeuksista valoon ja työhön.

Tähän Yrjö katkaisi ajatustensa seulomisen ja ryhtyi kiireesti pukeutumaan Kaustalassa käyntiä varten. Kaustalan kanssa oli solmittava kiinteä päivittäinen yhteys Ellin kohtalon kulun tuntemiseksi ja hänen oman suhtautumisensa tiedoittamiseksi Ellille. Siitä oli aloitettava heidän rakkautensa ja elämänratansa selvitteleminen. Se oli tärkeintä heille molemmille. Hänen omakohtainen kehityksensä ja yleisen toiminnan elvytteleminen kulkekoot ikävän rattona tämän sydäntärkeän asian vanavedessä.

KOTIJUHLA

Talvenselkä oli taittunut, keväiset ilmat valoineen ja lämpöineen olivat pyyhkineet hämyiset hämärät henkisten ja aineellisten kylvösten teiltä. Vähitellen oli talvinen torkahtelujen aika elpynyt yhä vilkkaampaan vireyteen, suven soudellessa iäti uudenuutukaista ja uhkuvaa tuloaan.

Yrjö oli herkeämättä huolehtinut sisäisen olemuksensa ydinhermoista ja aatosten hairoista päästämättä niitä entisten harhahyppyjen jyrkänteille. Samalla kiinteydellä, vaikka levollisemmin ottein kuin ennen hän oli yhä edelleen mukana kaikissa pitäjän edistyshommissa.

Oltuaan kellokkaana monissa metsän ja maan tuotantopuuhissa sekä maattoman väestön elintilan järjestelyissä hän oli Heikin kanssa tullut usein muistelleeksi rintamatovereita, jotka nyt olivat sotavammaisia tai muuten olivat syrjään joutuneita työnhaluisia. Maanpuolustajien huoltamisajatus oli tästä neuvottelusta kehittynyt näiden miesten uhrimielen palkitsemiseksi. Viljelysmaita oli ryhdyttävä paloittelemaan ja uusia oloja sen mukaisesti järjestelemään.

Tämä suurisuuntainen yritys näytti aluksi ylivoimaiselta, sillä sen toteuttamiseksi tarvittiin paikkakunnan väestön myötätunto ja monia toimikuntia, mutta homma alkoi pian nousta hahmolleen, kun Kaustala kunnan valtuuston puheenjohtajana ryhtyi kaikella tarmollaan ja esimerkillään asiaa avustamaan.

Tällaiset yhteiskunnalliset puuhat olivat pitkän talven yksinäisyydessä siemenkylvöä Yrjön omalle kehitykselle hänen odotellessaan kesän tuloa ja sen mukana Ellin paluuta pakolliselta kaupunkimatkaltaan.

Herkeämättä hän oli uurastanut ja uurasti yhä edelleen kaikissa yhteishyvän aloitteissa, mutta jokaisen huomenateriansa jälkeisen hetken hän vietti aina Kaustalassa kuullakseen tietoja Ellistä ja tiedoitellakseen omista puuhistaan, voinnistaan ja ikävästä odotuksestaan. Näitä uutisia Kaustala valitteli puhelimessa ja kirjeissä Ellin lohdutteluiksi.

Ainaisia kulkujansa varten Omantunnon kannaksen yli Yrjö oli rakennuttanut lujan ja kunnollisen sillan Vaivaisensyntisen onnettoman portaan tilalle. Yleisen kulkutien turvallisuus oli täten parantunut ja naapuritalojen yhteys tässäkin kohdin tullut lujitetuksi. Näin oli Kaurlan ja Kaustalan välinen yhteys kutoutunut miellyttäväksi puistotieksi, mistä entiset muistot olivat häipyneet nimineen ja ikävine tapahtumineen unohduksen pimentoon.

Vielä keväisen tulvankin kohistessa kannaksen kapeassa uomassa ja tuuliaisten murskatessa hyhmäjäätä Kaurlanjärven pinnalta Yrjö edelleenkin teki päivittäisiä vierailujaan Ellin kotiin toiveitten yhä valostuessa ja kilpaillessa suven suloisuutta lähentelevän luonnon kanssa.

Tämä Yrjön toiveitten valoisuus pilveni kuitenkin usvan peittoon eräänä kirkkaana aamupäivänä. Kaustala oli yöllä lähtenyt kaupunkiin jättämättä mitään tietoa Yrjölle matkansa äkillisyydestä. Hämmästyneenä Yrjö palasi kotiinsa odottelemaan jotakin puhelintietoa edes kaupungista käsin, mutta sellaista ei saapunut moneen päivään.

Toimeton odotteleminen nostatti levottomuuden yhä kiihkeämmäksi, ja se kasautui viimein ahdistavaksi epätoivoksi padoten ajatuksen sellaiseen myllerrykseen, että hankkeet tietojen saamiseksi vain törmäilivät vastakkain viemättä minkäänlaiseen ratkaisevaan tekoon. Kaustalaan hän soitteli joka tunti, mutta aina yhtä kielteisin tuloksin.

Vasta neljäntenä odottamisen kidutuspäivänä Kaustala soitti kutsuen Yrjön luokseen uutisia kuulemaan. Puhujan äänen tunnettuaan ei Yrjö välittänyt kuulla muusta jutusta, vaan kysyi heti kipakasti, elääkö Elli. Saatuaan myöntävän vastauksen Yrjö kimposi puhelimesta kuin poukkalaudalta, sieppasi lakin kouraansa ja lähti porhaltamaan kilparatavauhtia Kaustalaa kohti ja hyökkäsi suoraa päätä isännän kamariin lopen hengästyneenä.

– Istu nyt ja ole vaiti, ettei henkesi salpaannu, Kaustala puheli. – Minä kyllä kerron sen vähän, mitä tiedän. Kyselemisestä ei tässä ole apua, sillä asia on minun tietämänäni peräti lyhyt. Näin on käynyt. Perjantain vastaisena yönä soitettiin sairaalasta, että Elli oli kuoleman kielissä. Kuinka ja milloin tulin perille, on sivuseikka. Tapasin sairaanhoitajan, joka kertoi lääkärin toivovan, että ratkaiseva käänne olisi ehkä jo sivuutettu. Enempää ei sanottu ja minä sain lähteä niine hyvineni. Lauantaina sain ensin puhutella ylihoitajatarta. Hän sanoi, että käänne on sivuutettu, mutta tapaaminen oli jätettävä sunnuntaihin.

– Entä lapsi? kysyin jokseenkin hermostuneesti.

– Näytti, että tuo älykkään näköinen nainen ei ollut heti valmis vastaamaan. Sitten hän hymähti, niinkuin hymähdetään tyhmälle kysymykselle, katsoi tiukasti silmiini ja sanoi, ettei vanhan miehen ja potilaan isän tarvinnut siitä tietää mitään. Lasta ei ole olemassa.

– Eikö ole? kivahdin tylsästi, sillä en ollut saanut unta silmiini kahtena yönä.

– Ei jälkeäkään, kuului tiukanlainen vastaus.

– Samaan satoon astui esiin lääkärimekkoinen mies jonkinlaisen seinäverhon takaa ja alkoi selitellä jotakin, mutta minä olin kai niin pökertynyt, etten ymmärtänyt hänen selostelustaan mitään. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hänen puheensa oli kai niin ammattimaisessa asussa, ettei se väsyneeseen päähäni mahtunut.

– Loppujen lopuksi ymmärsin vain sen, että seuraavana päivänä sain tulla Elliä tapaamaan ja viikon kuluttua hoitamaan hänet naisten toipumiskotiin. Sunnuntaina tapasin sitten Ellin. Hän oli vuoteessaan ihmeteltävän hyvinvoivan näköinen. Silmät olivat kirkkaat ja poskilla vähän rusoa, mutta niinä parina tapaamisen minuuttina hän ei juuri puhunut muuta kuin sanoi voivansa hyvin ja lähetti terveisiä. Sairaanhoitaja odotti ovella, ja minä hyvästelin. Sieltä menin toipumiskotiin ja tilasin Ellille paikan. Sen pituinen se. Eikö ole hyvin näin?

Yrjön mielestä oli kaikki paremmin kuin hyvin. Viimeisenkin kahnauksen hänen onnensa pyörästä kohtalon käsi oli tasannut ja tihuteon jäljenkin elämän polulta pyyhkinyt. Nämä tiedoitukset olivat niukat, mutta masentuneisuus häipyi tämän jälkeen sekä Kaustalasta että Kaurlasta. Kesän tulo väikkyi niin ihmisissä kuin luonnossakin. Ellin paluun odottelussa ja vastaanoton valmisteluissa häärittiin monin toimin, joten aika kului kompastelematta ja melkein liian nopeasti.

Taianomaisena valkeni sen ilonpäivän riemuinen hetki, jolloin Elli ajoi vuokra-autossa kotinsa nurmikkoiselle pihalle. Kaikki talon väet riehaantuivat sunnuntairauhastaan rientääkseen ilonsa yltäkylläisyydestä tervehdyksiään huikkaamaan.

Ensimmäisenä vastaanottajana oli kuitenkin Yrjö, joka jo aamuvarhaisesta oli istunut vartiossa kannaksen törmällä. Sinne hän oli nähnyt auton poikkeavan Kaustalan lehtokujalle. Hän juoksi vastaan, tempasi auton oven selkoselleen ja Ellin noustua ovelle otti hänet syliinsä kuin kevyen keijun ja kantoi koholla limomajaan, missä kukitettu juhlapöytä oli katettu talon valtiattaren kunniaksi.

Keinuessaan ilmassa Yrjön käsivarrella Elli puheli hiljaisena tuulen henkäyksenä kantajansa korvaan.

– Ollessani puolittain tiedottomassa houreessa tunsin haihtuvani pohjattomaan tyhjyyteen. Viime hetkessä, ennen lopullista tajuttomuutta, tarrauduin johonkin kiinteään, mistä pidin kiinni aivan henkihieverissä, enkä irroittanut, vaikka korkeat hongat tulivat Kaurlan metsästä ja vilisten kieppuivat ympärilläni. Minä vain kiedoin käsivarteni yhä lujemmin ja lujemmin...

– Mihin, utuinen metsänneitoni, mihin tartuit? Yrjö kuiskasi hengitystä pidätellen.

– Olin kietonut käsivarteni sinun kaulaasi.

– Millä tavoin?

– Näin – juuri näin. Ellin ääni ilakoi riemua värähtäen hänen kietoessaan käsivartensa kiinteästi Yrjön kaulalle.

Onnellisen kantajan verenkäynti kohisi korvissa kannaksen kosken humuna. Limomajassa Yrjö pysähtyi ja tuhlasi tunteittensa tulkinnaksi rakkauden hehkuisia sanoja ja hyväilyjä, kunnes hän vihdoin, isän ja väen tullessa tulokasta tervehtimään, luopui kalliista kantamuksestaan ja laski hennon taakkansa kunniapaikalle ja asettui itse hänen vierelleen.

Elli oli niin tulvaisen onnen ja riemun vallassa, ettei ujoileva hämi voinut saada kättä irroittumaan Yrjön kädestä, jota hän yhä hyväillen silitteli kirkastavan hymyn karehtiessa ilakoivasti ilmeikkäillä kasvoilla.

Tämä onnenenteinen kotiutumisjuhla oli alkusoittona heidän alkavalle elinretkelleen.

HÄÄSAATTO

Juhannuspäivän aurinko oli lyhyestä torkusta herännyt valaisemaan täydellä terällä kehkeisimpään koreuteen puhjennutta luontoa räkittäen paahdettaan pilvettömältä taivaalta.

Lämpöä huokuva tuuli puhalteli leppoisia henkäyksiä sen verran, ettei hääjoukon, joka kulki vainioaukeitten keskitse, tarvinnut alituiseen saada tomupilviä ylleen tässä jättiläismäisessä saattueessa, joka hitaasti eteni kilometrin pituisena ja satalukuisena kärrykulkueena.

Tämä ajoneuvojen jono oli perin harvinainen ja uteliaisuutta herättävä. Kuulopuhe oli kerännyt katselijoita tien varsille ihmettelemään tätä omituista hääsaattuetta, tätä huhujen kuuluttamaa museokaravaania, missä nähtiin useita niinkin vanhanaikaisia ajoneuvoja, että monet olivat jo miesmuistin takaisia reteleitä rattaineen ja melkein hajoavine kääsisohloineen.

Noissa ajoneuvoissa istujatkin olivat omituisen näköisiä kökötellessään kolkkuvilla ja ritisevillä istuimilla. Vanhanaikaisia vaatetuksia tai kansallispukuja oli melkein kaikilla. Useat miehet olivat pukeutuneet sortuukitakkeihin, polvihousuihin ja korkeihin hattutötteröihin, ja ne naiset, jotka eivät olleet avopäin, olivat pyntätyt polkkasilkkeihin tai tykkimyssyihin.

Tämä entisaikoja muistutteleva kulkue oli ensi sijassa hommattu nostattamaan harrastusta kotiseutumuseon perustamiseen, minkä hankkeen lietsomisessa Heikki oli talven ja kevään kuluessa ollut erittäin innostunut. Kun tälle museoaatteelle ja siihen intoa nostattavalle kulkueelle oli siten saatu kotiseutuyhdistyksen ja muiden seurojen kannatus, niin toinenkin ajatus pyörähti kesän tullen tuon suunnitellun kulkueen yhteyteen. Kuinka olisi, tuumailtiin, jos kulkue pantaisiin liikehtimään hääsaattueen merkeissä? Ehdotus hyväksyttiin innostunein mielin.

Kaksi morsiusparia oli juuri valmistumassa kuulutuksista juhannuspäivänä vietettäviä häitä varten. Molemmat ehdotukset soveltuivat mainiosti Valon päivän ja Suomen lipun päivän yhteyteen.

Niinpä etäisempi hääsaattue lähti juhannuspäivänä kirkonmenojen päätyttyä liikkeelle Haukkavaaran kylän Urpolasta, jonka talon Aino-tyttärestä Heikki oli sanonut Yrjölle, että siitä tytöstä tulee Heinirantaan emäntä. Heinirannan naapuritalosta Urpolasta kulkue lähti ja pysähtyi Kaustalan tienhaaraan, jossa toinen saattuejono liittyi entiseen, ja matka jatkui sitten juhlavana hääsaattona kirkonkylää kohti.

Edellä ajoivat soittoniekat, viulunsoittaja ja klarinetinpuhaltaja, luritellen purpureita ja katrilleja senkin seitsemään kertaan saattueen ja katselijajoukkojen iloksi. Kaustalan morsiuspari ajoi toisissa kääseissä. Elli säteili kirkasta iloa, ja Yrjö hymyili elämänsä uudelle huomenelle, joka väreili ehjää onnea hääpäivän kesäisessä hehkussa.

Avaruus oli kirkas heidän yllään ja tulevaisuus pilvetön heidän onnensa ympärillä. Sallimuksen käsi oli kohtalon kohlut heidän tieltään pois pyyhkinyt.

Aino ja Heikki ajoivat heidän jälkeensä rupatellen ja ilakoiden riemunsa runsaudesta.

Nuoria neitosia ja nuorukaisia seurasi tiukasti morsiusparien kintereillä, iloisuuden vaivalla pysyessä kohdallaan heidän vaappuvilla rattaillaan. He olivat tuiki tärkeitä telttureita, jotka tulisivat telttasilkkejä kannattelemaan vihkiäistilaisuuksissa.

Sitten seurasivat sukulaiset tyyten tyytyväisinä arvoasemaansa. Etäisemmät kutsuvieraat ja muut museoasioista innostuneet eri seurojen jäsenet ajoivat viimeisinä.

Kirkonkylän raitille tultaessa katselijain parvet olivat niin tihentyneet, että monet pysähtelyt asettivat hääsaatot näytteille kuin minkäkin kummituskulkueen.

Palkkiokseen hääsaattojen väki sai sitten ihailla seuratalon avaraa pihamaata, joka oli sadoin limoin ja lukemattomin pienoislipuin koristeltu. Pitkiä ruokapöytiä oli asetettu sivuille seinustojen varjoon, sillä keskikenttä oli jätetty avoimeksi iltaista tanssialaa varten.

Seuratalon sali, missä vihkimistoimitusten tuli tapahtua, oli köynnöksin, ryijyin, raanuin, pihlajanoksin ja metsänkukin somisteltu kaksoishäitten kunniaksi.

Kirkonmiehet ja laulukuoro odottelivat sivuhuoneissa morsiusparien saapumista, mikä tapahtui juhlanohjaajien toimiessa kunniaoppaina.

Kun häävieraat olivat tungokseen asti täyttäneet salin, kajahti ilmoille kuoron virittämä juhlavirsi, minkä jälkeen vihkimistoimitus alkoi. Ikkunain ja ovien ollessa avoimina häätapahtumien meno kuului helposti kaikille ulkona olevillekin.

Tämän harvinaisen vihkimistilaisuuden ja monien onnittelujen päätyttyä kansallispukuinen kuoro lauloi täysin rinnoin ja innoin:

"Yks voima sydämehen kätketty on..."

Sitä kuunneltiin liikuttunein mielin ja suurella hartaudella sekä sisällä että ulkona.

VALON JUHLA

Vihkiäismenojen päätyttyä yleisö siirtyi ulkosalla odottavien päivällispöytien ääreen. Entisten aikojen tapaan veisattiin ennen pöytään istumista lyhyt virsi, minkä jälkeen pappi, joka oli vihkimiset toimittanut, siunasi yhteisen aterian ja sanoi sen jälkeen, että hänellä oli vielä esitettävänä juhlavieraille muutamia ajankohtaisia ajatuksia.

– Juhlapöytämme tultua näin siunatuksi haluan vielä, ennen kuin ryhdymme luonnon virvoittavia antimia nauttimaan, johdattaa ajatuksemme niihin läheisiin omaisiin ja ystäviin, joiden uhrautuva uljuus ja sankaruus on turvannut meille tämänkin keskikesän leppoisan hetken ja monen juhlan rauhallisen viettämisen.

– Osa kansastamme ja lähimmistämme on tämän lohdullisen tilanteen saanut aikaan. He ovat olleet olomme ja elomme vartijoina. Kiitollisin mielin olemme aina muistaneet heitä, olleet heidän mukanaan tukien ja vastuuntuntoisin mielin. Samoin he ovat omien vaikeuksiensa ohella elämäämme unohtumattomin ajatuksin muistelleet. Me olemme toisiimme sidotut, eikä se side ole kuolemassakaan katkennut, vaan jättänyt kaikkein kalleimpina muistoina mieliimme väikkymään rakkaat kuvat sankarivainajista, jotka ovat uhranneet nuoren elämänsä tämän maan ja kansan vapaan elintilan puolesta. He eivät ole kuolleinakaan kadonneet sisimmistä tunteistamme. Sydämentäyteisen rakkauden herkistäminä he näin elävät yhä rinnallamme.

– Tehkäämme hetken hiljaisuudella kunniaa näille rakkaillemme. Palvokaamme ja siunatkaamme heitä ja heidän muistoaan sydämellisin ajatuksin ja sanattomin rukouksin.

Hievahtamatta ja liikutetuin mielin seisoi pihantäyteinen väki hetken paikallaan. Sen jälkeen hääväki hiljaisesti alkoi katsella hauskasti sommiteltua hääaterian järjestelyä, mikä muistutti mieliin tämän juhlan alkuperäisen tarkoituksen.

Nykyaikaiset ruokailuvälineet olivat tipotiessään. Pöytäkalustona ei nähty lasia, ei porsliinia eikä metalliesineitä. Kaikki astiat, haarikat, kulhot, vadit, kupit, lautaset, lusikat ja haarukat olivat puisia, puusta vannehdittuja tai koverrettuja. Niistä ja niiden avulla syötiin juustovoileipiä, lihakäristystä, perunalaatikkoa ja ohrapuuroa. Rusinasoppa ja vohvelit tai pannukakut hilloilleen saivat jäädä vain makeitten muistojen joukkoon. Sahdin tapaista kaljaa oli sentään palan painikkeeksi.

Moni vanhempi mies sytytti aterian jälkeen isiltä perimänsä hopeahelaisen ja letkuvartisen piippunsa palamaan ylpeillen omatekoisestaan "nurkantakuisesta", jota oli taidolla hikoiluttanut ja valmistellut parhaaksi "Suomen vaakunaksi", niinkuin he sitä ylistelivät. Joku nuorempikin mies halusi maistella tuota kotimaista herkkua ja kimmastui sitä poltellessaan syyttämään sellaista toimettomuutta, että sallitaan ripoteltavan ulkomaille satoja miljoonia tupakasta, joka ei ole rahtuakaan tämän parempaa.

Ruokalevokseen juhlaväki sai kuulla kauniita kuorolauluja, joista Heikin leikillistä luonnetta ilakoivasti kuvasteleva sanaleikki nostatti yleistä hilpeyttä ja viritti Urpolan morsiusparin yllättävään riemastukseen:

"Heikki se lähti Urpolasta naimaan..."

Ilakoinnin tyrehdyttyä Heikki koputteli puulusikallaan tyhjää kaljahaarikkaa kuin kelohonkaista kelloa ja nousi puhumaan:

– Kotiseutuliiton ja muutamien muittenkin seurojen valtuuttamana haluan aluksi kiittää teitä kaikkia, jotka olette saapuneet tähän puulusikkaiseen juhlaan. Suuret kiitokset. Saatte nähdä, että näistä puurotalkoista kehittyy vähin erin jotakin hengenkin ravintoa, kun vain yhteisvoimin rupeamme löyhyttelemään kotiseudun henkeä samalla voimalla kuin on pöyhitty aineellisen toiminnan ummehtuneita pehkuja. Sanon ummehtuneita, sillä monille ahtaille ja piintyneille käsityksille on nyttemmin availtu väljempiä veräjiä. Näihin aukomisiin ja monien kiusallisten tottumusten risuaitojen repimiseen on meitä kuluneen vuoden aikana innoittanut kirjailija Yrjö Kaurlan väsymätön harrastus ja esimerkkiä luova toimintatarmo, minkä vertaista emme ennen ole keskuudessamme havainneet. Tämäkin kotiseutumme hengen palvonta ja vaaliminen sekä kotiseutuliiton ja -museon ajatus ovat olleet hänen ajatuksiansa eivätkä minun, vaikka olenkin joutunut tämän aatteen kuskipukilla istujaksi ja torvella toitottajaksi.

– Kunniatehtävänäni onkin nyt tässä tilaisuudessa ilmoittaa, että Yrjö Kaurla on kutsuttu monen seuran kunniajäseneksi. Samalla tahdon ojentaa Yrjö Kaurlalle, ensimmäiselle lahjoittajallemme ja monien seurojemme aatteelliselle ja aineelliselle avustajalle, kutsukirjat kotiseutuliittomme ja sen museotoimikunnan sekä nuorisoseurojemme kunniapuheenjohtajaksi.

Pitorahvas nousi seisomaan yhtenä miehenä, ja kutsukirjojen ojentajan lähtiessä liikkeelle kuoro kajautti kevätkesäisen tervehdyslaulun ihmishengen ja suuren luonnon yhtenäiselle valolle ja vapaudelle:

    "Päivä paistaa korkealta,
    tuuli lämmin läikähtää.
    Kaikki voittaa kevään valta,
    hanget haihtuu, murtuu jää.

    Lehdot helkkää, lehtii salo,
    nurmi, viita vihannoi –
    terve vapaus ja valo
    kautta kaiken ilman soi."

Laulun loputtua Heikki kalisteli vielä puukelloaan jutellen kotoisesti:

– Sananvuoro olisi nyt oikeastaan liittomme kunniapuheenjohtajalla. Hänellä on tietenkin esitettävänään joitakin ydinajatuksia kotiseutumuseosta, mutta kun minulla on vielä kieleni kärjestä tipahtamassa vähän loruilua tästä "puisevasta" museopäivän kekkeristä, niin tipahtakoon sitten!

– Niin, tällaisin puuasein meillä ennen maailmassa hiukaisuja vastaan tapeltiin. Satasen vuotta sitten ja ehkä paikoin myöhemminkin. Nyt meillä on toisenlaisia kapistuksia pöydillämme. Mutta olemmeko me itse toisenlaisia? Vai olemmeko samanlaisia kuin esivanhempamme? Ehkä emme härkäpäisyydessä, eristäytymisessä, piintyneisyydessä ja ahtaassa rajoittuneisuudessa! Toivottavasti emme. Mutta toimintamme yhtenäisyys ja tiukka työ eivät vielä viimeisinä vuosikymmeninäkään ole kulkeneet yhtä rintaa pöytäkalistimien hienostumisen kanssa. Me olimme alkaneet nahistua ja herrastelu alkoi työntää itua. Mutta kun nyt on tullut outo ja uusi ajankohta, ei myöskään kotiseutuoloissa käy enää päinsä vetelehtiä ja loikoilla. Sellainen velttous alkoikin jo monella taholla luisua liian pitkälle. Juuri siellä leipä lymyilee ja metsänpiiloon lämpö liedestä livistää ja kaikki ulkomaan hyvät tyhjiin tuhisevat, missä veltto vetelyys vain kurkkailee ahkeran anturan jälkiä ja nuresksien nurkuilee.

– Mutta nyt ei auta nurku eikä nurina, ei nauku eikä narina. Tuho on tehnyt turmioita valtakunnassamme.

– Näiden tihuisten rötöksien korjaamiseksi on pantava tuli tappuroihin, oikein vihanvimmainen paikkurintyö on pantava vireille. Niinkuin on jo yriteltykin. Vanhat ja uudet, eri kerhot ja seurat siinä työssä ahertavat. Se on niinkuin ollakin pitää.

– Paikkurin pajoista on lähtevä uusiakin kehityksen auroja ja kuokkia ja kirveitä erilaisille viljelysaloille. Uusin aura on tämä kotiseutuliiton museo, jonka syntymäpäivää nyt olemme viettämässä, tänä suvisen juhannuksen, valonjuhlan, ja muiden merkkipäivien yhteydessä. Olihan meillä juuri kaksoishäät – ja suuri juhla – Suomen lipun päivä.

Yleisön noustessa kunniaa tekemään kajahti laulu:

"Siniristilippumme, sulle valan vannomme..."

Kun laulun viimeiset sävelet olivat häipyneet, Heikki paukutti vielä kerran puukelloaan ilmoittaen, että soittoniekat ja purpurin pömpöttäjät saavat vielä levätä rauhassa, sillä nyt seuraa kirjailija Kaurlan juhlapuhe seudun uusimmasta henkisestä viljelystä.

Yrjön noustessa puhumaan osoitettiin hänelle vilkasta ja myötämielistä suosiota. Hän aloitti puheensa nykyisen ajankohdan kiristyneistä vaikeuksista ja siirtyi sitten toteamaan, kuinka Suomen kansan ja suomalaisuuden kehityksen nousu on jättänyt lähtemättömiä jälkiä kansalliseen sivistykseemme.

Nykyisyyden vaatimukset ja olot varteen ottaen puhuja totesi, että valistustoimintaa on yhä tiivistetty ja lisätty, jotta saataisiin koko kansan avulla voimat kootuiksi rakentavaan työhön niissä eri piireissä, missä kunkin yksilön harrastukset parhaiten pääsevät oikeuksiinsa.

– Niinpä on tällekin paikkakunnalle perustettu yhtymä, jolla on kaikkia ihmisiä kiinnostava henkinen merkitys ja kantavuus. Tältä pohjalta on lähtenyt tänään juhlitun museo- ja kotiseutuliiton aatteellinen rakenne. Uuden liiton piiriin mahtuvat monet ajankohtaiset valistamispyrinnöt ja myös menneitten aikojen tapojen, olojen ja elämän arvossapito ja säilyttäminen.

– Entisinä aikoina, jolloin vielä puhdetyöt olivat vallalla pirteissämme, sai nuori väki vanhusten kertomusten avulla elävän kosketuksen esivanhempiensa aikaan, mutta tällaisia opetushetkiä ei ikäväksemme enää usein saa. Sen tähden liittomme tarkoituksena on ensi sijassa koota talteen muistoja niiltä sukupolvilta, joiden elämä, työ ja taistelu on ollut työtä ja taistelua meidänkin edestämme, eikä vain ulkonaisessa, vaan ennen kaikkea – ja monin verroin tärkeämmässä – sisäisessä mielessä.

Innokkaitten hei-huutojen ja pitkäaikaisen suosion myrskyn tauottua Heikki sanoi kalistelevansa viimeisen kerran kaljakelloaan merkiksi, että nyt oli purpurin pömpötys alkava.

Tätä kehoitusta ei kuitenkaan ehditty noudattaa, vaikka honkahaarikan ontto kumahtelu tällä kertaa kuuluikin monen tanssinhaluisen korvaan kovin suloiselta.

– Ventta holl! ketterä apteekkari huusi iloisin ilmein ja kipusi istuinpenkilleen seisomaan erottautuakseen pienikokoisena isojen miesten keskestä. – Tässä riemukkaassa vapaiden ajatusten pyörteessä en minäkään voi olla tuppisuuna, hän jatkoi, vaikka näenkin, että moni nyrpistää nokkaansa luullessaan minun säästöpankin esimiehenä puhuvan säästäväisyyden välttämättömyydestä, mutta en minä siitä veisuani viritä. Te ymmärrätte sen tärkeän asian muutenkin.

– Puhun tällä kertaa lasten maailmaantulon säästämisestä ja sanon, että se on huonoa säästeliäisyyttä. Painakaa mieleenne, te kaikki nuoret ihmiset, että tämä meidän maamme on avarimpia valtakuntia Euroopassa, mutta täältä puuttuu asukkaita. Niitä on vain noppa siellä täällä. Se on murheellinen asia ja häpeä tälle maailman kauneimmalle maalle ja tälle pontevalle kansalle.

– Tätä epäkohtaa on ruvettava korjaamaan, ja mieluisa tehtäväni on ilmoittaa, että muiden lahjoitustensa ohella Yrjö Kaurla on antanut äitiysavustusrahaston pohjaksi viisikymmentätuhatta markkaa, ja minun vaatimaton lisäni on kymmenen tuhatta. Rahaston kasvattamiseksi on tehty kolme merkintälistaa. Pitäjän haavillakäyntiin tottunut suntio kuljettaa yhtä halukkaiden asianharrastajien nähtäväksi. Toinen on tällä viereisellä kauppiaalla ja kolmas minulla.

Ja nyt nuoriso, pompottakaa riemunne ratoksi, ja menkää sitten samaa vauhtia suosittunne kanssa huomenna pappilaan. Vain sitä tietä nousemme onneen ja kukoistukseen. Lisävoimia tarvitaan.

    Ei tään kansan voima vartu,
    ellei lasten lauma kartu.
    Kansan säilyy elinehto,
    jos vain aina keinuu kehto.

– Ja taas tuli runo, apteekkari nauroi ja kiepsahti alas penkiltä.

Apteekkarin tunnettu runoilemistapa nostatti iloisuuden ja kättenräiskeen ylimmilleen.

Vilkkaaseen liikehtimiseen rikkui pian hiljainen istuskeleminen, parit etsittiin ja vanhanaikainen purpuri krinoliini- ja polvihousu-pareineen alkoi.

Morsiusparit tanssivat iloitellen vastapareina. Heidän ilmeensä oli yhtä valoisa ja varjoton kuin ilta-auringon paiste heidän ihanana hääpäivänään.

Ellin ja Yrjön hiljaisiin mieliin tämä harras ja kansanomainen juhla vaikutti kuin nousu norosta ylängön avarampaan ilmakehään – ja tämä nousu heidän hääpäivänsä auringon hehkuttamana säteili tulevan elämän enteitä kirkkain väläyksin.