← E-kirjasto·Projekti Lönnrot nro 157
Runoja
Sándor Petöfi
Sándor Petöfin 'Runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 157. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
RUNOJA YNNÄ ELÄMÄKERTA
Aleksanteri Petöfi
Suomentanut Severi N.
Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa N:o 4.
Werner Söderström, Porvoo, 1892.
SISÄLLYS:
Aleksanteri Petöfi
1843.
Vapaus ja lempi. (Uno von Schrowen suomentama)
1844.
Sataa. (Julius Krohn) Elämä, kuolema. (Severi N.) Juokaamme. (O. Uotila) Määrä kävi väärään. (Arvi Jännes) Ulkomaan magyareille. (Uno von Schrowe)
1845.
Lausuisiko Luoja joskus. (Julius Krohn) Sodasta näin unta. (Julius Krohn) Runoni. (Julius Krohn) Toivo. (Severi N.) Liika voima. (Julius Krohn) Herra Tohtori. (Severi N.) Rakkauden kirous. (Tuokko) Krouvi. (Julius Krohn)
1846.
Hurja Pista. (Severi N.) Maine. (Severi N.)
1847.
Runoheponi. (Paavo Cajander) Taaskin kyynel. (Severi N.) Koirien laulu. (Uno von Schrowe) Susien laulu. (Uno von Schrowe)
1848.
Kansallislaulu. (Uno von Schrowe) Mer' onpi noussut. (Julius Krohn) Unkarin kansa. (Julius Krohn) Pienen poikasen kuoltua. (Julius Krohn)
1849.
Vait' on Eurooppa. (Julius Krohn) Husaari. (Julius Krohn)
Aleksanteri Petöfi.
Samallainen merkitys, kuin Byronilla oli Englannissa, Heinellä Saksassa ja Pushkinilla Venäjällä, oli ja on Unkarissa Petöfillä. Tämä runoilijanuorukainen, joka ainoastaan 25-vuotisella elämänajallaan ehti saada nimensä yhdenveroiseksi mainitsemieni nimien rinnalle maailman kirjallisuushistoriassa, on yleensä vielä ainoastaan vähäisen tuttu meille Suomalaisille, niin sukulaisiksi kuin saammekin itsemme hänelle lukea. Seuraavan runokokoelman ohella olkoon mainittuna muutamin piirtein hänen elämästään.
Petöfin vanhemmilla, samoin kuin ensiksi hänellä itselläänkin, oli nimenä Petrovics, ja oli perhe, nimestä päättäen, serbialaista alkuperää ja kuulunut joskus unkarilaiseen pikkuaateliin. Isä oli lihakauppias ja harjoitti tointaan Kis-Körsin kaupungissa Pestin komitaatissa.
Uudenvuoden aamuna 1823, hetkinen jälkeenpäin, kuin yövartia kaupungissa oli huutanut puoliyön hetkeä, synnytti rouva Petrovics ilmoille pojan, josta isäukko oli niin mielissään, että hänen heti, nähtyään tulokkaan, sanotaan tanssineen ympäri ahtaan tuvan lattiaa. Kasteessa pojalle annettiin nimeksi Sándor, ja iloisena ja liikutettuna piirsi isä tämän nimen perheen mielikirjaan, raamattuun. – Mutta, vaikkakin vanhempien toiveet, kuten aina, lienevät olleet mitä parhaimpia lapsestaan, eivät he kuitenkaan silloin nähneet niitä hengettäriä, jotka äskensyntynyttä ympäröivät, ja joista, kuten eräs Petöfin ihailija on sanonut, yksi tarjosi hänelle kanteleen, toinen kirkkaan miekan ja kolmas laakeriseppeleen. Ne olivat runouden, vapauden ja isänmaan suojelushenget.
Jo lapsena hän Pienen Kumanian tasangoilla, jonne vanhemmat olivat muuttaneet, oppi rakastamaan aron vapaata luontoa, ja ne kuvat, joita hän sittemmin loi pusztien elämästä, olivat jo lapsiaikoina painuneet hänen sydämeensä.
Koulua Petöfi kävi ensiksi Kecskemetissä ja sen jälkeen useammissa paikoin, m.m. Aszodin kaupungissa, jossa hän myöskin sai opetusta piirustuksessa ja klaverin soitossa. Soittoniekkaa ei hänestä kuitenkaan koskaan syntynyt, hänellä kun ei ollut korvaa eikä vähintäkään musikaalista taipumusta. Aszodissa Petöfi ensi kerran, kuten hän itse sanoo, alkoi runoja kirjoittaa, ensi kerran rakastui ja sai ensi kerran tuon vastustamattoman halunsa teaatteriin. Ensimmäinen lemmittynsä oli pieni koulutyttö, Emilie Caneryni, papin tytär, jolle hän kirjoitti tulisia lemmenlauluja, mitkä kova onni säännöllisesti joudutti ei Emilielle, vaan erään tyttökoulun opettajan käsiin. Samoin kävi kolmen muun Petöfin toverin, joilla myöskin oli rakastettunsa samassa koulussa. Lemmentuskia jäähdytettiin pojilta sitten rottingilla ja häpeäpenkillä.
Paitsi runoutta ja rakkautta oli Petöfin sielussa vielä kolmas voimakas asujain, nimittäin teaatteri. Näytelmätaide se oli, joka tulisi hänen tulevaisuutensa mahtavaksi daimooniksi! Se oli niin vallannut hänen mielensä, että isän oli täytynyt muuttaa hänet pois Pestistä sentähden, että poika siellä kaiket päivät vain kuljeskeli ja olosti teaatterin lähitteillä. Aszodiin tuli 1838 eräs unkarilainen teaatteriseura antamaan näytännöitä. Tämä oli Petöfille juhla-aika. Joka päivä kävi hän teaatterissa, rakastui siellä korviansa myöten nuoreen näyttelijättäreen Borcsiaan, ja eräänä aamuna meni tämä 15-vuotias taiteenharrastaja koulun rehtorin luokse pyytämään koulusta erotodistusta. Hän oli päättänyt mennä teaatteriin. Rehtori kirjoitti isälle, ja yritys päättyi samallaiseen surulliseen kohtaukseen, kuin hänen ensi lempensäkin, mutta vielä ankarammassa muodossa. Myöhemmin hän kirjoitti tästä eräälle koulutoverilleen seuraavasti: "Rehtorini (Jumala häntä siunatkoon!) näki hyväksi kirjoittaa minun aikeestani miehelle, joka ei voinut pitää kyllin kiitettävänä ominaisuutenaan vihata sydämensä pohjasta näytelmätaidetta. Tämä mies, jolla oli niin harvinainen ominaisuus, sattui olemaan juuri minun isäni, joka, kuten hyvä isä ainakin, vaarasta tiedon saatuaan ei lyönyt laimin silmänräpäystäkään, rientäessään pelastamaan helvetin syvyyteen vajoovaa lastansa. Ja todellakin palauttivat minut jumalattomasta yrityksestäni hänen isälliset lyöntinsä, jotka vielä viikon jälkeen päin näkyivät selässäni sekä muissakin kohdin sieluni maallista asumusta."
Aszodista, jossa Petöfin sivistyksen perus laskettiin, mille hän sittemmin niin paljon rakenti, hän muutettiin Shemnitzin lyseesen. Talvella 1838 vuoden lopussa Shemnitziin tuli eräs saksalainen teaatteriseura näyttelemään. Petöfi ei voinut kestää koetusta. Vaikka koulun säännöissä oli teaatterissa käyminen ankarasti kielletty, ja vaikka hän oli kovassa rahapulassa, niin että täytyi myydä yhtä ja toista vuodevaatteista galleripiletin irti-saamiseen, meni hän kuitenkin joka ilta teaatteriin. Kuinka voimakas tuo halu on, huomaa siitä, että tämä tulinen patrioottinuorukainen kävi katsomassa saksalaista näytäntöä, jota ei Unkarilainen vielä tänä päivänäkään voi tehdä omissa silmissään loukkaantumatta. Tällä kertaa oli Petöfillä kuitenkin käynnistään ikävämmät ja tuntuvammat seuraukset. Hän sai huonon koulutodistuksen, josta isä niin vihastui, että selitti Sándorille, ettei tämä enää ollut mahdollinen hänen lapseksensa, hylkäsi pojan ja jätti hänet oman onnensa nojaan.
Eräänä kylmänä helmikuun aamuna 1839 Petöfi, jolla syän ei suinkaan ollut syttä valkeampi, jätti Shemnitzin, läksi pääkaupunkiin Pestiin ja meni siellä kansallisteaatteriin statistiksi. Keskeytetyt opinnot paloivat kuitenkin yhä hänen mielessään, eikä kulunut kauvan, ennen kuin hän jälleen läksi jatkamaan niitä Odenburgiin. Eräs Pestissä asuva isän sukulainen oli näet ruvennut häntä auttamaan. Mutta aivan liian rauhaton oli Petöfin sielu voidakseen nyt enää viihtyä oppisalienkaan muurien sisällä. Hän oli nyt 16-vuotias, ja uusi ajatus pälähti hänelle mieleen: koulun penkki ei olisikaan hänelle enää tarpeellinen; avara maailma, elämä olkoon tästä lähin hänen opettajansa!
Toisena päivänä, Odenburgiin tultuansa, hän meni kasarmille ja kirjoittautui vapaaehtoiseksi sotamieheksi sikäläiseen rykmenttiin. Talvella 1841 tuli Odenburgiin Frans Liszt. Liszt oli jo siihen aikaan mestarillisella soitollaan saavuttanut maailman ihmettelyn. Tieto hänen tulostaan sai kaupungin iloiseen hämmästykseen, ja kaikki riensivät kilpaa hänen konserttiinsa. Petöfi, joka tiesi, ettei hän luvalla pääsisi Lizstiä kuulemaan, meni konserttiin sivilivaatteissa. Tästä seurasi ankara rangaistus. Ja kun hän joku päivä tämän jälkeen kuritti pajunetilla mustalaista makuutoveriaan, joka oli raaka ja ilkeänahkainen mies ja laitteli ikävyyksiä kumppanilleen, sai Petöfi sotaväestä eropassit. Ja tähän suuntaan jatkui sitten edelleenkin hänen kirjavan vaihteleva elämänsä. 1841 ja 1842 jälleen näyttelijänä, 1843 kielenkääntäjänä Kisfaludi-seurassa, sitten jälleen teaatterissa, 1844 aputoimittajana Eletképek nimisessä sanomalehdessä sekä sittemmin samallaisena Pesti divatlap'issa (Pestin muotilehdessä). Vielä kerta yritys näyttelijäalalla Pestin kansallisteaatterissa, kunnes hän vihdoin tuli vakuutetuksi, että oli mahdoton näyttelijäksi, jonka jälkeen hän sitten eli yksinomaan kirjailijatoimellaan. 1846 Petöfi meni naimisiin neiti Julia Szendrey'n kanssa, ja niin alkoi runoilijalle, levottoman seikkailijaelämän sijaan, hiljainen, kodillinen onni. Tähän saakka hän oli julkaissut kaksi runojaksoa, useita yksityisiä eepillisiä runoja, esim. János Vitéz (Pyhä Johannes), A helység kalapacsa (Kylän paja), Szilaj Pista (Hurja Pista), runosarjan Cypruslombok Etelka sirjárol (Sypressinoksia Etelkan haudalta), muutamia matkakertomuksia, novelleja sekä romaanin ja draamankin kokeita. – Unkarin vapautussota oli alkanut. Petöfi tarttui jälleen miekkaan, ja viimeisen kerran näkivät hänet Unkarilaiset Shäszburgin tappelukentällä heinäkuun viimeisenä päivänä 1849. Vuonna 1856 ilmestyi vielä kaksi osaa hänen jälkeenjättämiään myöhempiä runoelmia.
Tällainen oli suunnillensa ja ainoastaan muutamin piirtein kerrottuna Petöfin elämä. Se oli kuin pyrstötähden lentoa, kummaa vilahdusta vain, joka jättää katsojan ihmettelemään.
Ja samalla tavalla voimme sanoa hänen runottarestaan. Petöfissä ovat nimittäin ihminen ja runoilija sama asia. Niitä on yhtenä katseltava kumpaakin ymmärtääksemme. Petöfin laulujen "tekstiksi" on asetettu hänen tunnetut säkeensä:
Vapaus ja lempi!
Kump' on herttaisempi?
Lemmelleni uhrajaisin
Henken' iki,
Vapauspa uhriks saisi
Lempeniki.Lempi naiseen ja isänmaahan on Petöfin laulujen sisällys, ja kummankin lempensä puolesta hän elämässään taisteli tulisia taisteluita.
Runosarja "Sypressinoksia Etelkan haudalta" on loistavin helmirivi hänen lemmenlauluissaan, ja on, vaatimattomasti sanoen, yhtä kaunista, voimakasta ja runollista kuin parhain, mitä lyriikan alalla on tuotu julkisuuteen. Etelka (Adele) Csapó, Petöfin ystävän, Aleksanteri Vachott runoilijan serkku, tuskin immeksi puhjennut tyttö oli Petöfin ideaali. Tyttökin antausi sydämestään ystävälle, vaikka hänen lapsellisessa sielussaan eivät vielä lemmen tunteet olleet selvinneinä. "Ei ole mitään hienompaa – sanoo Fischer, kertoessaan tästä – ei mitään pyhempää, kuin myrskyisen nuorukaissydämen arkaileva epäily, kun ei se tohdi ilmaista lempeänsä naiselle, jota rakastaa." Silloin Etelka kuoli äkkiä, tuskin 15 vuoden ikäisenä. Hän oli lempeä kukkanen ja kuoli sellaisena, kukkana, jonka vinhan syksyillan tuuli palelti. Kirjavien kukkien keskellä, valkealla liinalla lepäävinä näki runoilija nämä onnensa rauniot. Pitkät, tuuheat hiukset olivat niin surullisen kauniisti kammattuina kahden puolen ja ympäröivät loistavissa laineissa melkein koko vartaloa. Otsa oli koristettuna myrttiseppeleellä, ja pienessä kädessä oli tuores ruusu. Punervat huulet näyttivät vieläkin hymyilevän, ja vaikka silmät olivat sulkeuneet, näkyi kasvoilla kuitenkin niin herttaisen kirkas ilme, että olisi tuon viattoman lapsen luullut näkevän iloista unta. Luuli melkein, että naisellinen rinta kohoili hienoin henkäyksin. Morsian oli viehättävä, kihloissa vaan kuoleman kanssa. Kaiken tämän kuvaelman erityiskohdat sekä kaiken sen rajattoman tuskan, rakkauden ja epätoivon, mitä runoilija tunsi, katsellessaan kyynelien lomitse Etelkan ruumista, on hän kuvannut lauluissaan niin ihmeellisen elävästi, että hänen tunteitensa yksityisvivahduksetkin ovat surullisen selvinä lukijalla. Kuolema ja hauta tuli hänen kauhistavaksi muusakseen. Muutamissa näissä murhelauluissa hämmentää välistä ylellinen sentimentaalisuus todellisen tuskan, mutta on sekin omiaan värittämään sisällystä. Niin esim. runoilija kysyy Etelkalta, mitä hän on uneksinut ensimmäisenä yönä haudassaan. Mitään etsittyä fantastista ei ole kuitenkaan missään nähtävänä. Kuollut hiipii puoliyön hetkenä kirkkaana valo-olentona ystävänsä luokse, sanoo olevansa etsimässä kadonnutta elämätään; kun vain löytäisi sen, antautuisi heti runoilijalle. Kyselee edelleen, eikö se ole sinun hallussasi? Oletko sinä ehkä sen löytänyt, niin anna se minulle jälleen. En ole, runoilija vastaa, löytänyt kallista elämääsi. Mutta omani annan sinulle mielelläni. Ja sortuneena hän miettii Etelkan haudalla uhrata elämänsä lemmelleen. Väittää valheeksi, mitä sanotaan, että murhe voisi kuolemaa tuottaa. Jos niin olisi, niin ei hänen lemmittynsä enää yksinään olisi haudassaan. Tuska jäytää elämänpuuta pitkällisesti, vitkaan vain, sisältäpäin, mutta taukoamatta, madon tavalla. Omituisen luonnollisena, kokonaan vapaana, melkein lapsellisen rohkeana lentelee hänen rikas mielikuvituksensa näissä kuolinvirsissä, joiden syntyessä Petöfin fyysilliset voimatkin alkoivat raueta tyhjiin. Valitettavasti ei ole näitä yhtäkään Suomen kielelle käännettynä.
Lemmelle Petöfi olisi uhrannut henkensä. Vapaudelle hän olisi uhrannut lempensäkin. Vaistomaisen kiihkeästi ihaili tämä suuri isänmaan rakastaja lauluissaan sankarikuolemaa, kunnes hänen unelmansa Shäszburgin kentällä toteutuikin.
Petöfin tulisimmalla isänmaallisella laululla, "Ylös, Magyar, huudot kaikaa!", on merkityksensä Unkarin historiassa. Se nim. lausuttiin ensi kerran kuuluisana maaliskuun 15 p:nä 1848, ja oli yhdessä 12 pykäläisen "vapausprogrammin" kanssa Unkarin painovapauden esikoinen. Mainittuna päivänä, jolloin koko Euroopan valtiollisella taivaalla kiertelevä ukkospilvi ensi kerran räjähti Unkarissa, riensivät Petöfi, Jokai sekä neljä muuta nuorukaista ennen tehdyn sopimuksen mukaan Pestin yliopiston pihalle, jossa jo joukko ylioppilaita odotteli. Petöfi nousi tuolille, joka oli tuotu puhujaa varten, ja lausui voimakkaalla, vaikka syvästi liikutetulla äänellä, toverien riemuitessa, toisten itkiessä, kansallislaulunsa, tuon Magyarien itsenäisyyden mahtavan sotahuudon. Täynnä leimuavaa patriotismia on tämä tilapäinen runoelma mahtavin ilmaus sorretun kansan vapauden janosta, mitä on tiedettävissä. Samalla on esitys koristelematonta ja melkein jokapäiväisen yksinkertaista.
Sama yksinkertaisuus, elävyys ja voimakkuus, joka nähdään hänen lemmen- ja vapaudenlauluissaan, esiintyy myöskin niissä kuvauksissa, joita hän loi maansa luonnosta ja kansansa elämästä, ja joiden johdosta häntä sekä hovissa että mökissä ihaeltiin.
Suuri, yksimielinen ja vilpitön oli Unkarin suru Shäszburgin tappelun jälkeen. Ei tahdottu oikein uskoa, että Petöfi oli ainaiseksi poissa. Luultiin, että hän tappelun melskeessä oli joutunut kadoksiin, sillä kukaan ei ollut nähnyt hänen kuolemaansa, ja vielä muutama vuosi takaperin uskottiin Unkarissa huhua, että Petöfi elää vielä, vaikka kentiesi Siperian erämaihin elävänä haudattuna. Uusimmat tiedot ovat kuitenkin näyttäneet todeksi, että hän sai surmansa mainitussa taistelussa.
Aleksanteri Petöfi oli magyarilaisen hengen puhtain tyyppi, ja sentähden rakasti häntä sekä ylhäinen että alhainen omana lapsenaan, veljenään. Unkarilaiseen kirjallisuuteen on hän luonut ennen tuntemattoman maailman, joka alussa hämmästytti, sittemmin ihastutti ja viimein himmensi kaiken vanhan. Hän nosti Unkarin kansanrunouden esteettiseen täydellisyyteen. Poikana, rakastajana, isänä, ystävänä, kansanmiehenä, vapaudensankarina, kevytmielisenä toverina, uskollisena puolisona – alkaen sopertelevasta lapsesta, joka pihalla perhosia pyytelee, aina taivasta liikuttavaan jättiläiseen joka rohkean kätensä tähtiin ojentaa – oli Petöfi täysiverinen unkarilainen.
Severi N.
Vapaus ja lempi!
(1843).
Vapaus ja lempi!
Kump' on herttaisempi?
Lemmelleni uhrajaisin
Henken' iki,
Vapauspa uhriks saisi
Lempeniki.
Uno von Schrowe.
Sataa.
(1844).
Kas sataa, sataa, sataa,
Sataapi
suuteloita!
Sataapi
huulilleni
Makeita
pisaroita.
Ja sadesumun kautta
Myös välähtääpi tulta;
Salamat nuot ne säihkyy
Sun silmistäsi, kulta!
Jop' ukon jyrinääkin
Uhaten kuuluu tuosta:
Toruen äitis tulee.
Voi, pakoon täytyy juosta!
Julius Krohn.
Elämä, kuolema.
(1844).
Se onnen mies, min taivas
On suonut eläneen
Viinille, neitosille,
Ja kuolleen maallehen.
Severi N.
Juokaamme!
(1844).
Se, ku armasta on vailla,
Juokoon vaan,
Niin hän pitää kaikki tytöt
Ominaan.
Juokoon se, ku rahaton on
Ainiaan,
Niin hän aartehia kantaa
Taskussaan.
Juokoon sekin, jota murhe
Musertaa –
Viini hältä surun hetket
Karkoittaa.
Mull' ei armasta, ei rahaa,
Vaivaa vaan,
Siksi kolmenkertaisesti
Juoda saan.
O. Uotila
Määrä kävi väärään.
(1844).
Mä pitkin tietä kotiin päin
Tuot' aina aattelin,
Kuink' ammoin nähtyä äitiäin
Mä tervehyttäisin.
"Mit' armasta ja kaunista
Sanoa keksinkään,
Kun mulle kallis kantaja
Levittää syliään?"
Ja määräti mun mielehen'
Tul' lauseet armaimmat; –
Mut aika tuntui tauvonneen,
Vaikk' kiiti rattahat.
Jo riensin pikku kammioon
Tul' äiti vastahan' –
Huul' huulta vasten ... vaiti oon,
Kuin marja varressaan.
Arvi Jännes.
Ulkomaan magyareille.
(1844).
Voi te paiseet ruumiiss' isänmaani!
Mitä teistä virkkaa vois?
Jospa tulta oisin, teidät tyynni
Polttain kaluaisin pois.
Tult' en ole enkä liekin kieli;
Mut on teräv' ääneni.
Kirousta vaan se huutaa teille,
Kirousta yhäti.
Niinkö maallamme on aarteit', ettei
Siihen kaikki mahtuiskaan?
Köyhyyttäänhän yhä tää maa raukka
Sairastaa ja potee vaan.
Ja, te rosvot, minkä lääkkeeksensä
Maamme hikoo tuskissaan,
Sen te viette epäjumalille
Alttareille ulkomaan.
Isänmaa tää leipää kerjää, vaan ei
Sille riitä saalinne;
Verta itkee se, vaan pikarinne
Viinillä te täytätte.
Isänmaahan vasta mieron sauvoin
Takaisin te palaatte,
Kerjäläiseltä, min siksi teitte,
Vielä kerjätäksenne.
Niinkuin tästä köyhäst' isänmaasta
Itsenne pois syöksitte,
Helmastaan niin hauta luokoon luunne,
Taivaskin niin sielunne!
Uno von Schrowe.
Lausuisiko joskus Luoja mulle.
(1845).
Lausuisiko joskus Luoja mulle:
"Itse valitse, mun poikasein,
Minkä kuolon soisit itsellesi!"
Rukoelisinpa Hältä näin:
Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy,
Koska päivä vielä kultailee
Keltalehtiä, ja kevät-lintu
Lähtölauluansa laulelee.
Tulkoon kuolo hiljaa, huomaamatta,
Tulkoon käynnin kuulumattomin,
Niinkuin luontoakin syksy hiljaa
Vaivuttaapi talvis-unihin.
Lähtölaulun silloin ihanaisen
Vielä laulaisin kuin lintunen,
Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis,
Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.
Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos
Huuliani kiinni sulkemaan,
Suutelollas sulkemaan, oi neito,
Kallein mulle tyttäristä maan!
Jos en näin saa – tahtoisinpa kuolla,
Kosk' on armas aika keväinen,
Sotakevät, jolloin ruusut puhkee,
Veriruusut rinnast' urhojen.
Jolloin torvi, sodan satakieli,
Laulaa kesken savun, salamain,
Silloin kuolo tulkoon, veriruusu
Puhjetkoon myös minun rinnastain.
Ja kun ratsun selästä mä vaivun,
Paina suukkos mulle huulihin,
Sulje huulen', Impi Vapauden,
Taivaan tyttäristä kallehin!
Julius Krohn.
Sodasta näin unta.
(1845).
Sodasta menn'-yönä näin mä unta:
Unkari se kutsui poikiaan;
Miekka verinen, kuin muinoin, kulki
Arpakapulana halki maan.
Joka mies, kell' ykskin tippa verta
Sydämessään, tuosta riemahti;
Vapauden seppeleen – ei halpaa kultaa –
Palkaks oli saava soturi.
Ja hääpäivämme se päivä oli,
Sinun, armas tyttösen', ja mun;
Maamme suojaks kuoloon mennen jätin
Autuutemme juuri aljetun.
Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä –
Eikö, armas, kauheaa se ois? –
Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin,
Kuin täss' unessan', mä tehdä vois!
Julius Krohn.
Runoni.
(1845).
No kaikkiapa kuuluu!
Vai runon' aina vaan
Matelis maata myöten,
Ei ilmaan kohoiskaan? –
Se tosin maassa mataa,
Kun niin mun käskyn' on;
Pujahteleepa, joskus
Se myös maan rakohon.
Ja usein sukeltaa se
Syvimpään syvyyteen
Syvimmän valtameren, –
Inehmo-sydämeen.
Mut. kun taas käskein lausun:
"Nyt kohoo korkeellen!"
Koht' ilmaan lentäin laulaa
Se niin kuin leivonen.
Viel' yllyttäin mä huudan:
"Ylemmä nouse vaan!"
Se kohoo kotkain kanssa
Lennossa kilpaamaan.
Väsyvät kotkat viimein,
Ei väsy runoni.
Nyt taivaan pilvein rantaa
Jo tuolla kulkevi.
Ja eipä viihdy kauan
Parvessa pilveinkään;
Se kohti taivaan kantta
Jo lähtee lentämään.
Ja pimennyt par'aikaa
Jos päivän paiste ois,
Sivuitse suhauttain
Runoni ehtii pois.
Sivuitse suhauttain
Pimeesen päivään luo
Vain yhden katseen, kohta
Kirkasna paistaa tuo.
Vaan runon' yhä nousten
Ei viivy vieläkään;
Se saapuu tähti-tarhaan
Kaikista äärimpään.
Ja siellä, niihin loppuu
Jo luomat Jumalan,
Se kaikkivallallansa
Luo uuden maailman!
Julius Krohn.
Toivo.
(1845.)
Mit' ompi toivo? Nainen, halpamieli,
Mik' itseänsä tarjoo kaikillen.
Kun uhrannut oot hälle parhaan aarteen:
Nuoruutes – hän sun jättää, ilkkuen.
Severi V.
Liika voima.
(1845).
Päivälliselle käskettihin.
Ilolla riensin. Moni varmaan
Vois ilon syyksi herkut luulla –
Ei niinkään – sainpa salaa kuulla
Tulevan sinne tytön armaan.
Mä tytön näin – sit' ihanuutta!
Kuin tuulen leyhkä varreltahan!
Ja silmäin valkotaivahassa
Sin'-auringoiset paistamassa! – –
Mut ei se kuulu asiahan.
Sanalla: kaunis oli tyttö,
Mä siihen kohta rakastuinkin.
"Kah, noustua päivälliseltä,
Ilmoitan lempen verekseltä!
Se keino auttanee, jos suinkin."
Pöydässä sitten täysin maljoin
Join sydämelle karaistusta,
Siks että tulless' oivan hetken
Kosk' alottaisin voittoretken,
Mull' olis tarpeeks uskallusta.
Mut voi! ne karkaisijat multa
Niin karkaisivat sydän-parkaa,
Ett' ylös pöydästä kun pyrjin,
Kositun aikoin, näin mä: syrjin
Jo altan' jalkapönkät karkaa!
Julius Krohn.
Herra Tohtori.
(1845.)
"Herra Tohtor'", järjelle mä lausuin,
"Sydän parkaa käykää katsomaan!
Tulkaa, pyydän, tilansa on huono...
Auttakaa, jos suinkin voitte vaan!
Sydänrohdot Teill' on oivanlaiset,
Monestihan ne jo avun toi,
Mutta rientäkäätte, rientäkäätte,
Ehkä vielä tuskan poistaa voi." –
Järki, tämä kunnon kotilääkär',
Paikalle nyt riensi sukkelaan.
Päätä puistaa ukko, nähdessänsä
Verta vuotavana potilaan.
"Nuori mies!" näin huudahti hän sitten,
"Herran tähden, mitä teettekään?
Haav' on Tonavaakin leveämpi; ...
Varoanne tulis enemmän!
Mutta, kärsikäämme vain nyt hiukan.
Ehkä sairas vielä avun saa."
Lausui näin, ja haavaa tutkiskellen
Palsamia siihen vuodattaa.
"Toivon palsamiako" – sydän huusi –
"Käytättekin? Heittäkää se, oi,
Parantaa tai kuolettaa sen täytyy ...
Kumpaakaan ei toivo tehdä voi."
Severi N.
Rakkauden kirous.
(1845).
Uljas Barangó, mihinkä matkas kulkee?
Miksipä sotisopa raudallaan sun sulkee?
Miksi silmäs on sopaasi kiiltävämpi?
Katsantos miks on kalpaaskin terävämpi?
Pitk' on kuljettava matka sankarilla,
Siksi rientää hän kuin koston vihurilla.
Tok' ei kosto häntä, mutta lempi johtaa,
Siksi silmistänsä lemmen liekki hohtaa.
Kulta Barangóll' on, kulta kaunokaisin,
Ildikó sen nimi, immist' ihanaisin,
Taivaan kanteen posket verrata sen voinen,
Silmäns tähdet sammuttaa kuin aurinkoinen.
Lempi ääretön, se sankarimme voitti,
Naista kihlata hän kunnialla koitti.
Ildikó näin lausui: "tulen vaimoks sulle,
Jos sa toivotusta kolme täytät mulle.
Taivaankaarta kappale sä saata mulle,
Vihkihameen siitä laitan ompelulle;
Tarhoist' aamuruskon nouda ruususia,
Niillä päätä seppelöin ja rantehia.
Viimeksi jos mulle Otavan sa toisit,
Vaunuissa sen viedä vihille mun voisit:
Nää jos toivotukset mulle tahdot täyttää,
Tulet mieheksein, mun vaimokses saat näyttää." –
Ildikó näin lausui korskealla suulla;
Barangó ne lauseet tuskin ehti kuulla,
Kun jo ratsullansa matkahan hän syöksi.
Vesikaarta kappaleen toi ensi työksi.
Sitten tunkeise hän aamuruskon tarhaan,
Matka tämäkään ei mennyt hältä harhaan;
Ruusut sieltä sai hän, vaikka vaivaa koittaa
Monta sai hän – kaikki urhous voi voittaa.
Otava viel' ottaa jäi nyt toimeksensa.
Päälleen siis hän puki parhaat asehensa;
Sovull' ellei saisi vaunuja, joit' tahtoi,
Käsin miekoitetuin valloittaa ne mahtoi. –
Kummitusten maass' on paljo rikkautta,
Vertaist' Otavan ei löydy kalleutta;
Pedot julmat kaitsivat sen aartehita,
Harillansa kynnet, ammollansa kita.
Barangó nyt saapui, vaunujakin anoi;
Tuskin pyynnöstään hän ensi sanat sanoi,
Hänehen kun kaikki pedot vartioivat
Raivokkaasti kiinni hyökkäävät min voivat.
Vuoden Barangólle taistelua kesti,
Kunnes vartiat hän kaatoi verisesti,
Kunnes uljuus hälle suuren voiton sääsi,
Jonka saadess' itse kuolost' tuskin pääsi.
Sitten siell' ei hällä ollut muuta tointa,
Hepoa vaan neljä otti mainiointa
Tallist' Otavan, ne valjasti hän sitten
Kiirein tähtivaunuin eteen kallihitten.
Käteensä hän ohjakset sai timantista,
Toisehen taas ruoskan tähtisätehistä;
Ratsuns', sidottuna kutsilautaan, juoksi,
Kiireest' ajoi sitten kultansa hän luoksi.
Mi lie sillä aikaa työnä kullallansa?
Mietti Barangó: mua vartoo huolissansa.
Barangó näin mietti: "Ildikó, mun kulta,
Murhe älköhön sydäntä syökö sulta! –
Älköön sua purko käärme kaipauksen,
Kun mä saavun, sull' on loppu odotuksen;
Luokses lähenen jo kauniiss' Otavassa,
Omaksein kun saan sun, olen onnelassa."
Ildikósi ällös surko kaipausta,
Sylissä hän toisen saa kyll' lohdutusta,
Miehens' sylissä hän lapsosensa kanssa,
Sua tuskin muistain, etsii onneansa. –
Sanans' Ildikó on aikaa unhottanut,
Käden, lemmen, sen on Keve saavuttanut.
Keven puolehen sun autuutesi kääntyi,
Jota kaivatessa sielus melkein nääntyi.
Keven sylissä nyt Ildikó on juuri,
Toistens' suutelussa autuus heill' on suuri;
Sankar Barangó, tään riemun nähdessänsä,
Seisoo jäykkän', äänt' ei pääse kieleltänsä.
Viimein kun hän tointuu tuskistansa jällen,
Rinta laajenee ja kosto muistuu hällen,
Viha hurja syttyy palavahan aivoon;
Vetää miekkans', astuu liki, joutuu raivoon.
Selkänsä ne kaksi tunsi värisevän,
Sankarin kun näkivät näin lähenevän,
Rinnoilt' toistens' äkkiään he kavahtavat,
Julman vihan eestä väistää koettavat.
Barangó hän silloin kalpansa pois heittää,
Tuskans' suuren naurulla hän koittaa peittää.
"Ette ansaitse," hän lausuu "kätten' alla
Kaatua ja siten kuolla kunnialla.
Pistää ei saa kärki uljaan, kelpo kalvan
Rintaa sanan-syöjän vaimon, miehen halvan.
Mutta kirouksen kaiken, maa mink' kantaa,
Jumala jos kuulee mua, teille antaa.
Elämänne olkoon kuolematon aivan,
Jotta kärsiä te saatte ikivaivan.
Eläkäätte, kunnes pyrstötähti entää,
Johon sattuissaan maa kappaleiksi lentää.
Kiveksi nyt kumpainenkin muuttukaatte,
Ikuisen ett' tuskan tuntea te saatte.
Poveas kuin nyt, mies petturi ja kurja,
Polttakohon liekki ikuinen ja hurja.
Uskoton sä vaimo, kyynel katumuksen
Juoskoon sulta, kunnes maa saa kadotuksen.
Virtaan, joka alkuns' saapi silmistäsi, –
Kyyneltesi virtaan kuolkoon sikiäsi!
Kuolematon olkoon munkin elämäni,
Tuskaanne saan sitten nauraa mielessäni!"
Barangó näin päätti julman kirouksen.
Jumala sen kuuli, täytti rukouksen.
Viekas Ildikó ja Keve kavaltaja
Kallioksi muuttui; tulen oksentaja
Kevest' tuli, joka tulta rinnastansa
Lakkaamatta syöksee, ähkyin tuskissansa.
Kalliosta, joka syntyi Ildikósta,
Kaksoislähde alkoi lakkaamatta juosta,
Lapsi pienoselle se tuli surman suuksi,
Mutta herra laaksoon lapsen muutti puuksi.
Barangó kuin ukkonen, käy myrskysäällä
Synkkän' aina näiden kahden vuoren päällä.
Keven huoatessa Ildikó kun rauhaa
Itkee, hirveästi Barangó taas pauhaa.
Tuokko.
Krouvi.
(1845).
Kylän päässä, rantapuolla
Seisoo krouvi; nähdä voisi
Joessakin sen kuvan tuolla,
Jos ei pimeä jo oisi.
Mutt' yö pimeni jo. Nukkuu
Kaikki; tyhj' on kylän raitti;
Lautankin jo kiinsi lukku.
Pimeys vaan valvoo – vaiti.
Mutta krouvist' ääntä raikuu.
Pojat peuhaa, hoilaileepi,
Riita, riemu kauvas kaikuu,
Ikkunat särähteleepi.
"Lisään viiniä vaan aina!
Parastas tuo, muori kulta!
Vanhaa, niinkuin mummu vainaa,
Vaan kuin armaan', täynnä tulta!"
"Mustalainen, joudu juhlaan!
Soita oikein hurjan lailla!
Nyt mä tanssin, rahat tuhlaan,
Sielun' myön, jos viel' ois vailla!"
Kolke kuuluu luukun takaa:
"Peuhaamasta lakatkaatte!
Hiljaa, pojat! – Herra makaa –
Muuten selkähänne saatte!" –
"Hiiteen herroines saat mennä!
Nytpä vasta oikein pannaan!
Vingu, viulu, jousi, lennä!
Maksuks vaikka paitan' annan!"
Luukkuun taaskin joku kolkkaa,
Rukoilevi pieni neiti:
"Ihmiskullat, hiljaa olkaa!
Sairahana makaa äiti."
Pohjaan lasit juodaan heti,
Soittajaa yks kylkeen nyhjää,
Loppunuottinsa se veti –
Koht' on krouvi hiljaa, tyhjä.
Julius Krohn.
Hurja Pista.
(1846).
I.
Päiv' on aikaa ollut laskussansa.
Lauttamiehet kaikki majahansa
Väsyneinä menneet ovat maata;
Hurja Pistä nukkua ei saata.
Kysyn sulta, lausu, Hurja Pista,
Mit' on sulla vielä valvomista?
Kysymykseen tuohon vastuun saapi:
"Levon multa lempi karkottaapi."
Valoaan luo kuuhut taivahalta,
Venosensa pienen rantamalta
Työntää Hurja Pista, airot noutaa,
Yli veden saarelle hän soutaa.
Dunan keskikalvoss' ihanassa
Kuvastuupi saari kukkimassa;
Kukka saaren muita kaunihimpi
Vanhan kalastajan nuor' on impi.
Vanha kalastaja tuvassansa
Nukkumass' on turkkivuoteellansa;
Vanhuksenpa tytär valvehella
Pistaa oottelevi rantasella.
Kaunis lautturi kun virran yli
Saapui, sulki hänet kullan syli;
Suudeltiin... Mutt' sit' en kerro tässä!
Kateet oisi heti kielimässä.
Neidon suudelmass' on viinin tulta,
Järjen helposti se hurmaa sulta:
Pistankin jäi järki suudelmaansa.
Puhua hän alkoi innoissansa.
"Lyyli armas, Lyyli lintuseni,
Kukkaseni, pieni kultueni,
Tähtösen', mi loistat ihanasti,
Suudellos mua yhä aamuun asti!
Sinisilmäs mustain luonten alla
On kuin pilvenhalje taivahalla;
Halkehesta sinitaivas väikkyy,
Siinä tähtenä sun silmäs säikkyy.
Kukkaset jos kaikki maailmassa
Yhdess' oisi kukkakiehkurassa,
Ympär' ei se riittäis lemmelleni...
Ja se yksin sun on, tyttöseni.
Rajaton on aivan lempi mulla,
Niinhän lienee, kulta, myöskin sulla?
Rajan jos vain löytäisin mä milloin,
Voi sua, voi mua itseäni silloin!
Jättiläinen tääll' on, kyyhkyseni,
Jättiläinen, minun mureheni;
Rinnassani jos se valtaa saisi,
Minut sekä sun se musertaisi."
Näin hän lausui, lauttur'nuorukainen;
Mutta tytön katse vakavainen
Rauhan jälleen toi, hän siitä näki:
Rajaton on lempi immelläki.
Kauvan puhuivat he keskenänsä.
Satakielet lauloi lähellänsä;
Tai ehk'ei se laulu lintusien
Ollutkaan, vaan ääni sydämien.
Toisistaan he viimein erosivat.
Iloist' ensi iltaa toivottivat:
Poika meni lauttamajahansa,
Tyttö isän luokse kotiansa.
Rauhallist' ol' luonto kaikkialla.
Kuuhut hiljaan laski taivahalla,
Otav' alas painoi purstoansa,
Kanaperhe kykki orrellansa.
Rauha valtaa lauttamajasenki,
Tuulahdust' ei pensastossa hengi;
Dunan aallot, hiljaan värähdellen,
Loiskuttavat lautan reunuksellen.
II.
Markkinoille kalastaja läksi,
Kalaa vei hän sinne myytäväksi.
"Kaupunkiin nyt lähde, tyttäreni." –
"Jos niin tahdot, lähden, taattoseni."
Kaupunkiin jo saapui kumpasetki.
Voi, miks saikaan perjantaiks tää retki!
Tyttönen on ensi matkallansa,
Siksi on hän hieman suruissansa.
Kauvan tok' ei muistanut hän tätä,
Kaupungiss' on paljon hälinätä.
Nuoret herrat kirjopuvuissansa
Ilakoivat neitosien kanssa.
Lausui herra, vieress' seisovainen:
"Missä kasvoit, kukka kaunokainen?"
"Saarest' olen tuolta", Lyyli vastaa,
"Jota Dunan keskilaineet kastaa."
Herra lausui: "Sepä oivallista!
Minä olen vallan naapurista.
Sano vainen, armast' onko sulla!
Ja jos oiskin, mun suo siksi tulla."
Lyyli vastas: "Armastako oisi?
Teidän nenällenne hänt' en toisi.
Vaan jos sitä tietää haluatte,
Mustalaisen korttiin katsokaatte!"
Lyylistä kun ei sen selvemmäksi
Nuori herra tullut, pois hän läksi;
Mutta tyttö – ehkä sattumalta –
Herraan katsoi vielä kulmains' alta.
Aik' on vierryt, Dunan rantamalla
Taas on kerran Lyyli, kukkivalla
Dunarannall' yksin istuissansa
Tyttösemme kutoo verkkoansa.
Päivä laskeuu jo vähitellen,
Lehdikoita nurmen kultaellen,
Ranta näyttää ruusun hohtavalta,
Dunan pinta välkkyy purppuralta.
Verkkoaan vain tyttö kudoskeli,
Vaan mi pensahassa rapsahteli?
Ken se? Nuori metsästäjä vainen.
"Iltaa! Mitä teet sä, kaunokainen?"
"Herra näkee, jos on silmät päässä
Olevan mun verkon te'ennässä!"
Tyttö vastas avomielin tälle,
Pensaasta jok' astui näkösälle.
"Paha olet, tyttö armahaisen!
Kasvot ruusun, puhe polttiaisen.
Noin kun puhut, noin kun silmäelet,
Sydäntäni yhä haavottelet.
Eikö muistu sulle mielehesi
Kerran minut ennen tavanneesi?
Etkö tunne? Muisteleppas!... Viime
Markkinoilla kun me juttelimme!"
Lyyli lausui: "Myönnän kyllä herran
Ennenkin jo tavanneeni kerran,
Mutta suurempaakin ihanuutta
Unhottaa voi ilman vaikeutta."
Niin mit' alottikaan nuorukainen,
Pistosanan sai hän siitä vainen.
Suuttuakaan ei hän voinut hälle,
Tuommoiselle pikku huimapäälle.
Itsekseen hän nyt vain mietiskeli,
Ilta kun jo yöksi hämärteli.
"Tiedätkös sä mitä, armahani,
Kun en osaa tietä kotiani?
Kovin pelkään illan pimeyttä,
Jos et sä nyt sääli eksynyttä:
Tule mulle, pyydän, saattajaksi
Metsän reunaan vaan, tai kauvemmaksi."
Lyyli tuumi seikkaa loppuun asti:
Noin kun herra pyysi koreasti
Ja niin hellään ... oishan synti hältä
Vielä näyttää kiittämättömältä.
"Kiittämätön! Ei, en taivaan tähden!
Saattamahan häntä kyllä lähden".
Näin hän päätti ensin syömessänsä,
Sitten katsoi herraan vierellänsä.
"Tulkoon sitte herra mukanani
Metsän reunaan tuonne, kerallani,
Mutt' ei kauvemmaksi, kotiin asti,
Pahat huudot saa niin nopeasti."
Menivät. Kun Lyyli palas, siellä
Pista ootteli jo rantatiellä.
"Kauvan vuotin. Missä kävit, kulta?"
Vastaust' ei tullut vuotetulta.
III.
Lyylin käytös hieman kummallista
Illall' lienee ollut, sillä Pista
Siit' ei pitänyt ja syömessänsä
Epäillä hän alkoi Lyyliänsä.
Epäluulon laps' on kummallinen!
Syntyissään se on jo nälkähinen,
Ensin syö se kohta, nälkänänsä,
Sitten hirviöks saa syötyänsä.
Pista hän jo ensi iltamaksi
Väjymähän hiipi pensaan taaksi.
Minkätähden, sit' ei tiennyt, mutta
Jotain odotti hän, jotain uutta.
Kohta saikin herra rantaselle,
Sulosuin hän puhui impyelle,
Kas, kun Lyylin posket punahteli!
Vihassansa Pista kiehueli.
Vaan ei sanoiss' ollut vielä kyllin,
Helmahansa otti herra Lyylin,
Syleilikin häntä, armahinta.
Helvettinä raivos Pistan rinta.
Esille nyt syöksi lauttur' hurja:
"Haa! Sä pettur', ilkiö, konna kurja!
Vietelläkö tyttön' aijot!" Heti
Tupestansa Pista puukon veti.
Metsästäjän rintaan löi hän tällä,
Mutta metsästäjä pyssynpäällä
Vastusti, löi Pistaa sillä päähän,
Tämä vaipui alas verissähän.
Tunnoilleen kun tuli jälleen Pista,
Ympäri hän katsoo – kummallista!
Poiss' on herra, poiss' on tyttö... Voisko
Valhett' olla tää, se unta oisko?
Unta ei se ollut, sen hän näki,
Virtasihan vielä verensäki.
Tuskassaan hän sitten itkeskeli:
Kyynel, veri yhteen virtaeli.
IV.
Metsästäj' on kauniin Lyylin kanssa,
Huoleti he nyt jo toisiansa
Syleilee, ei heill' oo vihamiestä,
Yksikään ei tiedä Pistan tiestä.
Pista murhemiellä katkeralla
Kuljeksii nyt poissa maailmalla.
Eemmäs yhä ajelehti vainen
Tuskan myrskysäässä nuorukainen.
Niin hän kulki, minne tiensä johti,
Vihdoin sai hän Bakonyia kohti;
Siellä, Bakonymetsän takamaalla
Levähti hän vanhan tammen alla.
Levähti, niin kyllä – ruumiistansa,
Sielu siell' ei löynnyt lepoansa,
Niinkuin kala ui vain nopeammin,
Vaikka tyynnä onkin vesi lammin.
"Murhur' olen, murhur', rosvoaja,
Kohta hirsipuun vain koristaja!
Pyövelille mennä parast' oisi,
Hän se tuskilleni lopun toisi."
Maantien ääreen istui nuorukainen,
Ehkä kulkis joku matkalainen,
Joll' ois yhtä paljon rikkautta,
Kuin on lautturilla rohkeutta.
Kauvan ei hän oottanutkaan siinä:
Vaunut neljän hevon vetäminä
Saapui, niissä herra. Kuskin kanssa
Lakeij' istui kuskilaudallansa.
"Seisahtukaa!" Pista huudahtaapi,
"Liikkukoon ken kuolla haluaapi!"
Kuolla tahtonut ei kukaan heistä,
Paikall' antoi kuski vaunuin seistä.
Vaunuihin nyt kiirein riensi Pista,
Rahat otti herran lakkarista,
Viinitilkan hintaakaan ei jätä
Matkalaiselta hän ryöstämättä.
"Menkää!" lausui, rahat saatuansa.
"Seis!" hän huusi jälleen, uudestansa
Ajamahan kun jo herra läksi,
"Syntynyt en ole ryöstäjäksi.
Herraseni, viel' on ropo täällä."
Herra katsoi, mitä lienee hällä
Vielä asiata, kenties vainen
Ilkkuella tahtoi irtolainen?
Ei hän ilkkunut, vaan ottamansa
Rahat antoi, sitten matkahansa
Läksi jälleen, kulki edellensä,
Harmin, vihan sulki sydämeensä.
Kauvan kulkee Pista kulkuansa,
Itsekään ei tiedä matkastansa,
Siksi kunnes kerran tiensä johti
Jälleen Dunan rantamia kohti.
Dunan rannall' oli lauttamaja,
Siellä Pista, lautankuljettaja
Asui vastapäätä Lyyliänsä:
Suru karvasteli sydäntänsä.
"Oi, miks' imarteli Lyylin kieli?
Vaan ehk' onkin tyttöraukan mieli
Muuttunut. Kenties hän suruissansa
Itkee kärsinyttä armastansa.
Jos vain näen sinun katuvasi,
En mä muista uskottomuuttasi.
Kun vain vast' oot uskollinen mulle,
Kaikki, kaikki annan anteeks sulle!"
Rannalla näin Pista mietiskeli,
Saarelle hän sitten ajatteli
Lähteä ja siellä miettehensä
Ilmaista hän aikoi Lyylillensä.
Silloin, venheen luokse astuissansa
Puhetta hän kuuli takanansa:
"Hei, mies! Ota meidät mukanasi,
Hyvän palkan saat sä vaivastasi."
Dunaan luuli Pista kaatuvansa:
Metsästäjän näk' hän Lyylin kanssa,
Kaukaa hän jo heidät oivaltaapi,
Vaikka hämäräks jo ilta saapi.
Vielä sykki syömens' ankarasti,
Tulijat kun saivat rantaan asti.
Vaan kas heidän hämmästymistänsä,
Venheen luona Pistan nähtyänsä!
Kiirein riensi Pista soutumille.
Nauraa tuskalle ei voinut sille,
Mi ol' herralla ja neitosella,
Eivät tienneet, mitä virkkaella.
Ääneti vain Pista souteleepi.
Saaren rantaa venhe läheneepi,
Silloin selvis synkät aattehensa,
Ympäri hän käänsi venosensa.
"Minne? Takaisinko?" lausui hälle
Herra. "Eipä juuri, keskemmälle
Dunaa tuonne, siell' on tänäpänä
Pieni tili meillä tehtävänä."
Lausui näin ja tuokiossa sousi
Virran keskelle hän, sitten nousi
Soutumilta, airot seistessänsä
Virtaan viskasi hän kädestänsä.
"Tiedättekö? Mull' on elämästä
Kylliks jo, ja teitä syytän tästä;
Toiseen maailmaan nyt muuttaissani
Teidätkin vien sinne kerallani!"
Venheen kaas' hän. Kaikki helmahansa
Sulki Duna. Pista kaatuissansa
Petollista syleil' impeänsä,
Kuolla tahtoi hänen vieressänsä.
Vaan kun herra vielä lainehista
Uiden koitti päästä, silloin Pista
Tarttui häneen, sitten taistelivat,
Kunnes viimein yhdess' upposivat.
Severi N.
Maine.
(1846).
Mit on maine? Se taivaankaari on loistoinen,
Valovirta, mi taittuu kyynelekasteesen.
Severi N.
Runoheponi.
(1847).
Ei hepon' ole rodust' Englannin,
Ei hoikkasääri eikä kaitaluinen,
Ei Ala-Saksastakaan syntyisin,
Jykeä, karvanilkka, paksu, puinen.
Magyari-varsa runohepon' on,
Magyari-verta karvakin sen säihkyy!
Ett' ihastellen säde auringon
Sen silkin hienoill' lautasilla läikkyy.
Se kasvanut ei talliss' ole lain,
Ei koulunkäynyt, säätyhevon lailla;
Se vapaan ilman laps on, ja sen sain
Ma Kumanian aukeill' aromailla.
En sitä konsanaan ma satuloi,
Ma ratsastaissa loimell' istun vainen;
Mut kun käyn selkään, lentää se min voi,
Se, näet sä, salaman on heimolainen.
Se mielukkaimmin pusztahan mun vie,
Siell' aava nummi on sen kotopaikka;
Se vainun saa jo, kosk' on sinne tie,
Jo hyppää, hirnuu, tömistää yht' aikaa.
Pidätän aina kyläin kohdallen,
Miss' impiä on kuni mehiläistä,
Ma kauneimmalta pyydän kukkasen,
Karautan taas kuin tuuli poies näistä.
Näin hepoin mua vie, kun käskyn saa.
Se saattaa pois mun vaikka maailmasta;
Suu vaahdoss' on, ja ruumis suitsuaa
Vaan innost' eikä pelvost', uuvunnasta.
Ei runohepon' uuvu konsanaan,
Se uupua ei saa, on kielto hällä;
Näet pitk' on mulla matka päällä maan,
Ja toivojeni määrä etähällä!
Tavoita, hepo, virkku temmoppas!
Ja vuorien ja hautain yli kiidä!
Jos vihamiehet estää kulkuas,
Niin rajutuulen lailla sorra niitä!
Paavo Cajander.
Taaskin kyynel...
(1847).
Mä aattelin jo ainiaaks
Sun kerran poistuneen,
Ja jälleen kiillät silmässäin
Sä tuskain airut tuimien.
Kun iloitsin ja riemuitsin
Vast' äsken onnestan',
Sen taasen pilvi peitti pois,
Valaen vihmasadettaan.
Ei sadett' oo se ... kyynel vaan,
Yks kyynel pienoinen,
Ja tuimemp' ei ois kuitenkaan
Ves'-tulva virran suuruinen.
Ah, paljon, paljon itkenyt
Mä lemmen vuoksi oon,
Ja suakin olen itkenyt,
Sä kansa raukka, onneton.
Mut kyynelt' ei mun silmästäin
Näin vierryt katkeraa
Ei lemmelleni milloinkaan,
Ei sullen, kurja isänmaa.
Kuin rauta kuum' on kyynel tuo,
Kuin lieska helvetin!
Oi hirveää! Mun pistänyt
On piipun sauhu sieramiin.
Severi N.
Koirien laulu.
(1847).
Myrsky myllertääpi,
Pilviin peittyy taivo;
Talven hyiset lapset,
Vihur', tuisku raivoo.
Siit' ei huolta. Onhan
Kyökki lämmin vielä,
Armollinen herra
Suojaa suopi siellä.
Ravinnost' ei huolta:
Herra kyllästääpi
Oman vatsan ensin,
Tähteet meille jääpi.
Tosin ruoska läiskyy –
Ken vois sitä estää? –
Iskut kirveltää; mut:
Koiran luut ne kestää.
Taas kun herra leppyy,
Hyväellä alkaa:
Armost' autuaina
Nuoleksimme jalkaa!
Uno von Schrowe.
Susien laulu.
(1847).
Myrsky myllertääpi,
Pilviin peittyy taivo;
Talven hyiset lapset,
Vihur', tuisku raivoo.
Meillä kolkko puszta
Vaan on asuamme,
Pieninkään ei pensas
Täällä suojanamme.
Nälkä kurnii suolta.
Vilu vihloo pintaa,
Nää kaks vainoojata
Meill' on katkerinta;
Tuim' on tuliluikku
Kolmas vaanijamme:
Hangen helmaan vuotaa
Sydänhurmettamme.
Nälän, vilun, vainon
Alla kohtalomme
Ainainen on kurjuus;
Vaan me vapaat oomme!
Uno von Schrowe.
Kansallislaulu.
(1848).
Ylös Magyar! huudot kaikaa –
Nyt jos milloinkaan on aika!
Orjatko vai vapahat te?
Nyt on valta, valitkaatte!
Magyarien jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kirottuna meidän kansa
Kantanut on orjuuttansa;
Vaan ken vapaan' eli, kuoli,
Orjan maat' ei haudaks huoli!
Magyarien jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kurja, ken ei maataan puolla,
Uskall' ei sen eteen kuolla;
Hälle miero totta vainen
Kalliimp' on kuin maansa maine.
Magyarien jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Ijäti ei kansan auta
Kalistella kahlerautaa.
Orjat oltiin, kehnot, halvat;
Kalskukoon jo vapaat kalvat!
Magyarien jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Taas saa nimi magyarlainen
Entisyyden puhtaan maineen;
Aikain tahra, häpeämme,
Yltä pois se peskähämme!
Magyarien jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Kiitollisna jälkikansa
Muistaa meitä urhoinansa,
Siunaellen hautojamme
Kertoilee se mainettamme.
Magyarien jumalalle vannokaa:
Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!
Uno von Schrowe.
Mer' ompi noussut!
(1848).
Mer' ompi noussut, kansain
Mer' aava, vimmainen.
Niin taivasta kuin maata
Se pelästyksiin saattaa
Julmasti möyryten.
Kuulepas pauhu hurja,
Katsopas kuohu tuo!
Jos epäillyt sä lienet,
Nyt toki viimein tiennet:
Pois kahleens' kansa luo!
Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu,
Kuin peto raivoton;
Nieluunsa laivan vetää,
Ei pakoon päästä ketään,
Kaikk', kaikki hukass' on!
Hei! riehu vaan näin, riehu,
Kuin Noan aikoihin!
Sun pohjas milloin näytä,
Vaahtoines milloin täytä
Ain' ylös taivaisin!
Ja taivaan kanteen sitten
Tää oppi kirjoita:
Kyll' laiva päällä kulkee,
Ja meren alleen polkee,
Vaan mer' on herrana!
Julius Krohn.
Unkarin kansa.
(1848).
Nyt vapaa on Magyari, jo vapaa vihdoinkin,
Hän, jonka kädet, jalat taottiin rautoihin,
Hän, joka köyryyn vaipui all' orjan-ikehen,
Niin kuin hän olis juhta, ei oiskaan ihminen.
Nyt vapaa on Magyari, pää pystyss' olla saa;
Vapaasti, sitehittä hän kättään liikuttaa;
Ja rautaa, joka häntä puristi kahleena,
Nyt itse puristaa hän kädessään miekkana.
Nyt vapaa on Magyari; nyt, Saksa, vapise!
Et enää kansaa tätä jaloillas polkene,
Sen vert' et enää juoda saa iilismatona;
Ansaitun palkkas sulle jo maksoi Jumala.
Slovakkiko tai Saksa ois herra tämän maan,
Tään maan, jot' yhä kastel' uroomme hurmeillaan?
Verillään maan tään kauniin Magyari lunasti,
Verillään tuhat vuotta puolusti, suojeli.
Ei valtaa täällä muilla, Magyareill' yksin vaan!
Ja päämme päälle joku jos pyrkis tanssimaan,
Me hyppäämme sen päähän ja kannuksillamme
Kesk'-sydämehen asti leimamme iskemme.
Mut valvo'os, Magyari, myös öisin valppaasti,
Ken tietää milloin päälles kavala karkaapi.
Kun tulee hän, kaikk' olkoon valmiina, aseissaan,
Venyä vuoteellaan ei saa puolikuollutkaan.
Vapaus, isänmaani! Oi sanat kalliit net
Imeköön äidin rinnast' jo lapset pienoiset;
Ja sotatanterelle kun kaatuu sankari,
Huoahtakoon ne kaksi hän vielä viimeksi.
Julius Krohn.
Pienen poikasen kuoltua.
(1848).
Tuskin noustuaskaan kätkyestä,
Poikasen', jo haut' on vuode sulla.
Kauvemmin ei saanut elos kestää,
Maksoiko siis vaivan tänne tulla?
Tyhjää kysyn! Kylläkshän on pitkä
Elos, vaikk' ol' lyhveks retkes luotu;
Mitä näit, se kaikillenkaan, mitkä
Köyryseljiks vanhenee, ei suotu.
Näithän lyhyessäsi elossasi,
Kuinka kansas nousi unestansa.
"Eläköhön vapaus!" näin innoissasi
Huudahtaa sä itsekin sait kanssa.
Julius Krohn.
Vait' on Eurooppa.
(1849.)
Vait' on Eurooppa, tyyneks taipui,
Kapinain myrsky kaikk' on laannut. –
Hyi häpeää! miks näin se vaipui,
Kun vapauttaan viel' ei saanut?
Magyari nyt vain taisteleepi,
Muut jätti, pelkur'-orjat halvat;
He kahleitaan kalisteleepi,
Meill' yksin kalisevat kalvat!
Vapaus, sulle, impi kallis,
Magyari verens' uhriks tuopi,
Muut – jos vaan tohtis, herrat sallis –
Kentiesi kyynelöisen suopi.
Pitäiskö sentään epäilyksin
Ja peloin jatkaa taistelusta? –
Ei, kansan', ei! – Jos seisot yksin,
Se lisätköön vaan uskallusta!
Sä seisot yksin, niinkuin yöllä
Täht' ainoo pilvitaivahalla.
Muut silmät ummistui – sun vielä
Säihkeellä valvoo kirkkahalla.
Ja jos ei valvois meidän kansa,
Kuin synkäll' yöllä tähden silmä,
Luulispa Luoja taivaassansa:
Tyhjyyteen uppos jo maailma.
Julius Krohn.
Husaari.
(1849.)
Köyhä olen poika,
Omaisuutt' ei mulla;
Sydämen' jo aikaa,
Neito, onpi sulla.
Henkeni, sen tiedät,
Isänmaani pyhä,
Uhriks puolestasi
Valmis on ain' yhä.
Yks vaan tallell' enää:
Puhdas kunniani;
Sen tok' kanssan' mennä
Tulee hautahani.
Julius Krohn.