Härmäläisiä (Rekonstruktio)

HÄRMÄLÄISIÄ (REKONSTRUKTIO)

Kansannäytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

ANTON KANGAS

Esipuheen laatinut Timo Kallio

Keuruulla,
Projekti Lönnrot,
2017.

ESIPUHE

Anton Kangas (1867-1904) kirjoitti näytelmän Härmäläisiä, joka
kuvasi hänen kotiseutuaan. Se oli ilmeisesti viimeistelty
alkuvuodesta 1901, jona vuonna se oli tarkoitus esittää Härmänkylän
nuorisoseuralla. Esitysyritys ei ilmeisesti toteutunut. Sen sijasta
näytelmän ainoa käsikirjoitus päätyi Alavudelta kotoisin olleelle
Artturi Järviluomalle (1879-1942). Hän muokkasi näytelmää Kankaan
kuoleman jälkeen ja nimesi sen Pohjalaisiksi. Pohjalaisia näyteltiin
ensi kerran Jalmari Lahdensuon ohjaamana Lapualla keväällä 1914.
Härmäläinen Anton Kankaan vanha naapuri Antti Hilli, joka oli tullut
katsomaan Pohjalaisia, tunnisti sen heti tuoreeltaan samaksi kuin
Härmäläisiä-näytelmän. Pohjalaisia-näytelmä painettiin kirjaksi pian
Kansallisteatterin lokakuun 1914 kantaesityksen jälkeen.

Pohjalaisista tuli hyvin suosittu, sillä sen koettiin olevan
sortokauden vastainen. Aikalaiskritiikki arvioi sen olevan yksi
merkittävimmistä suomalaisista näytelmistä. Leevi Madetoja sävelsi
Pohjalaisista oopperan. Siitä tehtiin myös kaksi elokuvaa.
Pohjalaisilla on ollut syvällinen vaikutus eteläpohjalaiseen
identiteettiin.

LUONNOKSISTA JA REKONSTRUKTION LAADINNASTA

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Kirjallisuusarkistossa oleva
Järviluoma-aineisto koostuu kahdesta näytelmäluonnoksesta, jotka
Järviluoma on kirjoittanut kahteen mustakantiseen vihkoon. Luonnokset
ovat tämän esipuheen lopussa mainittujen tutkimusten mukaan pääosin
jäljennöksiä Härmäläisiä-näytelmästä. Molemmat versiot ovat silti
puutteellisia, mutta mahdollisesti ensimmäisenä kirjoitettu enemmän.
Lisäksi joitakin osia luonnoksista on kirjoitettu useampaankin
kertaan, mikä osoittaa Järviluoman pyrkimyksen muokata aineistoa.

Aukollisuus ja toistuvuus johtuvat ainakin osaksi siitä, että
jäljentäminen näyttää tapahtuneen monessa eri vaiheessa. Luultavasti
molempia luonnoksia on paikoin kirjoitettu rinnakkain. Aukollisia
kohtia Järviluoma on täydentänyt erillisellä ja käsin puhtaaksi
kirjoittamallaan versiolla, joissa vasta näytelmä hahmottuu
yhtenäisenä kokonaisuutena. Joku (mahdollisesti Jalmari Lahdensuo)
on tämän version sivuille merkinnyt muutamiin kohtiin omia
kommenttejaan, jotka kuitenkin näyttävät muuttaneen näytelmää
hyvin vähän. Lopuksi luultavasti juuri Järviluoma on edellä olevan
aineiston perusteella kirjoittanut näytelmän kokonaisuudessaan
koneella puhtaaksi. Puhtaaksi kirjoittamisesta huolimatta
painetutkaan versiot eivät ole välttyneet pieniltä lisämuutoksilta.

Erikoisesti sanan "kirjoittanut" lyhenne "kirj." on mustakantisessa
vihossa viivattu yli ennen Järviluoman nimeä. Käsin puhtaaksi
kirjoitetussa versiossa ei mainita tekijää ollenkaan, ja koneella
kirjoitetussa versiossa Järviluoman nimi on lyijykynällä
mahdollisesti jälkikäteen lisättynä.

Härmäläisiä-näytelmä on tässä pyritty ennallistamaan pääasiassa
kahden mustan vihkon luonnosten pohjalta, koska puhtaaksi kirjoitetut
versiot ovat myöhäsyntyisiä. Kun alkuperäisissä teksteissä on
aukkoja, on joitakin repliikkejä otettu myös myöhemmin kirjoitetuista
versioista. Näin on menetelty siksi, että Järviluoma näyttää
jäljentäessään toimineen niin, että hän on aluksi jättänyt jotkut
repliikit kopioimatta, mutta on myöhemmässä vaiheessa ottanut saman
kopioimatta jääneen tekstin uudelleen käyttöönsä.

Tämä rekonstruktio perustuu yksinomaan edellä mainittuun SKS:n
aineistoon ja lähtökohtaisesti ensimmäiseen käsinkirjoitettuun
versioon. Repliikkejä on kuitenkin tarvittaessa täydennetty molempien
luonnosten teksteillä. Tekstien vertailussa on otettu huomioon
Kankaan ja Järviluoman tekstien poikkeavuus toisistaan: Kangas
on käyttänyt Järviluomaa enemmän omintakeisia sanontoja. Lisäksi
Kangas on lautamiehen ja kirkonisännän poikana tuntenut paremmin
kotiseutunsa historian, kansan tavat sekä oikeuskäytännöt.

Esimerkkinä tekstivertailuista voi mainita Karrin repliikin "Eiköhän
aika miehen masenna". Se on korvattu ensimmäisestä luonnoksesta
peräisin olevalla "Ei taida vallesmanni kovin kauaa häilyä ruoskansa
kanssa, ennenkö saa kuusi tuumaa terästä". Sannan ja Kaisan
keskusteluun toisen näytöksen alussa on valittu ensiksi kirjoitettu
versio, jossa on Sannan vuorosana "ei nyt uskalla rokulia pitää, kun
pitäjän uusi laki määrää siitä sakkoja". Tämä viittaa Härmässä vuonna
1844 voimaan tulleeseen hallitussääntöön ja sen joutilaisuuskieltoon,
josta Järviluoma tuskin on ollut tietoinen. Pitäjän laki eli
hallitussääntö on ollut uusi näytelmän tapahtuma-aikana noin vuonna
1850.

Pääosa Järviluoman stilisoinneista on pieniä: sanajärjestyksen
vaihtoa, muutoksia välisanoihin (vain/vaan, että/jotta, elä/älä).
Repliikit ovat paikoin ainoastaan vaihtaneet paikkaa (eräät jopa
näytöksestä toiseen) tai niiden esittäjä on vaihtunut. Repliikkien
sanontoja on siellä täällä muutettu samaa tarkoittavaan. Esimerkiksi
Jussin repliikki "mutta muori on tässä sittenkin liikaa" on
vaihdettu muotoon "mutta Hetaa ei täällä sittenkään tarvita".
Järviluoma on myös syventänyt ja tarkentanut dramatisointeja. Näitä
pieniä muokkauksia on tehty kaikkialle käsikirjoitukseen. Kankaan
teksti on kirjakielistä, vaikka hän on muutamin paikoin viljellyt
eteläpohjalaisia murresanoja. Järviluoma on lisännyt teksteihin
lievää Alavuden murretta, mikä tulee selvimmin näkyviin puhtaaksi
kirjoitetuissa kappaleissa.

Järviluoma on jättänyt jäljentäessään virren kesken kolmannessa
näytöksessä. Virren säkeistö on jatkettu loppuun tähdellä (*)
merkitystä kohdasta. Lisätty teksti on suluissa.

Järviluoma on muuttanut näytelmän henkilönimiä: Karrin talon väen
Harriksi, Sannan Liisaksi, Mäki-Luoman muorin Hilapielen Hetaksi,
Holman Köystin Karjanmaan Köystiksi. Lisäksi ilmeisesti Heikki
Hanka on alun perin ollut Kalle Hanka ja siltavouti lautamies.
Vallesmannista on käytetty myös titteliä nimismies. Nimissä on
ollut luonnoksissa horjuvuutta. Kaapposta esiintyy yhdessä kohtaa
muoto "Renki-Kaappo". Tähän esitykseen kaikki nimet on kuitenkin
kirjoitettu yhdenmukaisesti henkilöluettelon mukaisesti.

Pohjalaisiin verrattuna suurempia muutoksia Järviluoma on tehnyt
ensimmäisen näytöksen alkuun, jossa hän on lyhentänyt Karrin ja
Hangan Antin sekä Kaisan ja Hangan Antin välisiä keskusteluja. Sannan
ja Kaisan välinen keskustelu toisen näytöksen alussa on Kankaalla
osin erilainen. Lisäksi Järviluoma on muokannut ja lyhentänyt
kolmannen näytöksen loppua.

Kangas on Pohjalaisiin verrattuna käsitellyt yksityiskohtaisemmin
uskonnollisia herätysliikkeitä. Tämä eroavaisuus on ymmärrettävissä
kummankin kirjailijan kotitaustasta käsin. Härmässä vaikuttivat
voimakkaina erilaiset herätysliikkeet, joista Kankaalla oli
kirkonisännän poikana paljon tietoa. Alavudella puolestaan oli
hengellisillä liikkeillä ja herännäisyydellä vähemmän kannatusta,
joten ne olivat vieraita Järviluomalle.

Raittiuskysymys on Härmäläisissä voimakkaammin esillä kuin
Pohjalaisissa, sillä Kankaan suvun tiedetään kannattaneen
raittiusaatetta. Keskeisinä teemoina ovat myös oikeuslaitoksen
(vallesmannin) ja herätysliikkeiden vallankäyttö ja käsitys
esivallasta sekä puukkojunkkariuden vaikutus maaseutuyhteisön
elämään. Näytelmän lopussa vanheneva Erkki Karri jää viljelemään
suurta tilaansa vain palvelusväki apunaan poikansa Jussin kuoltua ja
tyttärensä Maijan joutuessa linnaan.

Siperian sijasta Antti Hanka tuomitaan Härmäläisten luonnoksessa
kuudeksi vuodeksi linnaan. Tätä vankeustuomiota on pidettävä
alkuperältään uskottavampana kuin Pohjalaisissa mainittua Siperiaan
karkottamista. Kun Järviluoma oman ilmoituksensa mukaan piti toista
sortokautta kansanlaulujen ohella suurimpana innoittajaan, näyttävät
venäläisen esivallan määräämät karkotukset heijastuneen tällä tavoin
Pohjalaisten sisältöön. Ehkä juuri siksi Järviluoma oli kirjoittanut
käsikirjoitukseen kuuden vuoden rangaistuksen kohdalle lyijykynällä
sanan "Siperiaan" ja muuttanut Pohjalaisten tekstin sen mukaiseksi.

Härmäläisiä seuraa Pohjalaisia tarkemmin Jussi Porren kohtaloa, joka
oli Antti Hangan esikuvana. Perimätiedon mukaan Jussi Porren isä ja
myöskin isän isä eivät joutuneet linnaan, kun heidän tekemiään tappoja
ei voitu todistaa. Porren isän isän isä taas kuoli Suomen sodassa
Revonlahden taistelussa. Näihin seikkoihin viitataan Antti Hangan
vuorosanoissa ensimmäisessä näytöksessä.

Järviluoma on pyrkinyt tekemään näytelmästä yleis-eteläpohjalaisen,
kun taas Härmäläisissä paikallisuus on korostunut enemmän. Järviluoma
on korvannut Kankaan Jussista käyttämän termin "pitäjän lukko"
termillä "maakunnan lukko". Samoin vain luonnoksissa muutaman kerran
mainittu sana "pohjalaisia" on rekonstruktiossa muutettu sanaksi
härmäläisiä, sillä se on todennäköisesti ollut alkuperäisessä
tekstissä näytelmän otsikon tavoin. Tämän seikan voi päätellä muun
muassa mustalaiskysymyksestä, jota Järviluoma oli ensin pitänyt
pohjalaisena ilmiönä, mutta poisti lopulta koko sanan ja repliikin
painetuista versioista. "Pohjalainen" jäi sanana siten vain
tilapäisesti muutamaan luonnoksen kohtaan.

Jos Härmäläisiä-näytelmässä on ollut omia (kansan)lauluja, mikä
tuntuu varsin todennäköiseltä, Järviluoma on korvannut ne tai
lisännyt niitä. Hän on myös poistanut yhden Härmäläisissä olleen
virren. Järviluoman sijoittamat kansanlaulut oli kerätty Toivo
Kuulan johdolla Kauhavalta, Yli- ja Alahärmästä vuonna 1907.
Lisäksi Pohjalaisiin oli saatu yksi Heikki Klemetin keräämä
kansanlaulu ("Uuden kullan kellon käljyt"). Järviluoma on muokannut
käsikirjoitusta laulujen ympäriltä, jotta ne istuisivat paremmin
näytelmään.

Vielä koneella kirjoitettuunkin valmiiseen Pohjalaisia -versioon
on tehty joitain stilisointeja käsin. Jussin repliikki "mulla
on nälkä niin, että voisin syödä pieniä kiviä" on korvattu
koneella kirjoitettuun kappaleeseen ilmauksella "mulla on nälkä
kuin Lahdenkylän susilla". Ilmauksista ensin mainittu on jätetty
rekonstruktioon, joskin on mahdollista, että Järviluoma on löytänyt
Lahdenkylä-vertauksen myös Härmäläisten luonnoksesta. Joka
tapauksessa Lahdenkylä on myös härmäläinen kylä.

Muutamin kohdin Järviluoma vaikuttaa palanneen Kankaan tekstiin vasta
mustan vihon toisessa luonnoksessa. Karrin talon isäntä, Erkki Karri
kuvataan ensimmäisessä luonnoksessa miehenä, joka oli häjyillyt
nuoruudessaan ja oli vanhan linnatuomionsa jälkeen käyttänyt
runsaasti alkoholia. Koljola puolestaan arvostelee ensimmäisessä
näytöksessä heränneitä. Koljolan ja Karrin väliset keskustelut ovat
erilaisia kuin myöhemmissä luonnoksissa.

Todennäköisesti muunnokset ensimmäisessä luonnoksessa ovat olleet
Järviluoman. Sitä kirjoittaessaan hän ei vielä ole ollut tarkkaan
selvillä näytelmän koko sisällöstä, minkä tähden muutokset eivät istu
kokonaisuuteen. Rekonstruktiossa on oletettu, että toisen version
mukaiset Koljolan ja Karrin henkilöhahmot ja keskustelut ovat lähellä
alkuperäistä.

Näytelmässä vallesmanniin liittyvä kasakka-teema tulee esiin
vasta käsin puhtaaksi kirjoitetussa versiossa, koska tältä
osin alkuperäiset luonnokset ovat puutteellisia. Ensimmäisistä
käsikirjoituksista puuttuu myös toisen näytöksen viimeinen 12.
kohtaus, jossa vallesmanni on kutsunut kasakat majoittumaan
päähenkilöiden koteihin.

Kasakoiden käyttö häjyjen torjunnassa kuului Härmän seudun
nimismiesten tavanomaisiin toimintatapoihin, joten aiheen on tästä
syystä päätelty olevan peräisin Kankaalta. Kun ilman toisen näytöksen
loppukohtausta kolmas näytös ei kunnolla niveltyisi toisen näytöksen
loppuun, on 12. kohtaus mukana myös oheisessa käsikirjoituksessa.
Kankaan osuudesta ei silti voi olla täysin varma, sillä Alavudellakin
tunnettiin kasakkaongelma, joka sortovuosina helposti palautui
ihmisten mieliin.

Kun puuttuvien laulujen lisäksi myös jäljentämisessä on tullut
muutoksia, voi Härmäläisten ennallistamisessa päästä korkeintaan
likiarvoihin, ei sana- tai repliikintarkkaan rekonstruktioon.
Jos verrataan Härmäläisten ja Pohjalaisten sisältöä keskenään,
Järviluoman osuus Pohjalaisista näyttäisi rajoittuvan tekstien
stilisointeihin, muutamien kohtausten laajennuksiin, supistuksiin tai
täydennyksiin sekä dramatisointeihin, mutta ei laajoihin sisällön tai
rakenteiden muutoksiin.

Koska Pohjalaisten keskeiset henkilöhahmot (tosin osaksi
erinimisinä), juoni, pääosa repliikkien sisällöstä sekä
kansatieteelliset yksityiskohdat ovat peräisin Härmäläisistä, voi
arvioida, että noin neljä viidesosaa Pohjalaisten tekstistä on
Kankaan käsialaa. Arviota voi pitää yhdensuuntaisena myös sen Antti
Hilliltä saadun muistitiedon kanssa, että Härmäläisiä on sama kuin
Pohjalaisia.

LOPUKSI

Anton Kankaan syntymästä tulee syyskuun 6. päivänä 2017 kuluneeksi
150 vuotta.

Emme voi aivan tarkkaan tietää, minkälainen hänen kirjoittamansa
Härmäläisiä-näytelmä on ollut. Sen alkuperäinen käsikirjoitus
on kadonnut. Järviluoman tekemiä muokkauksia on paikoin vaikea
erottaa Kankaan tekstistä. Hän ei ole yhdellä kerralla tallentanut
luonnoksiinsa kaikkea Kankaalta lainaamaansa. Uskon kuitenkin,
että tässä julkaistava rekonstruktio antaa riittävän hyvän kuvan
Härmäläisiä-näytelmästä.

Apua rekonstruktion laadintaan olen saanut isältäni Reino Kalliolta,
Alahärmästä Hillevi Tyniltä ja Sanni Myllykoskelta sekä jäljempänä
mainitusta lähdekirjallisuudesta.

Helsingissä 29. elokuuta 2017.

Timo Kallio.

LÄHTEITÄ:

* Kallio, Reino, Taruja ja tutkimuksia Pohjalaisia-näytelmän
kirjoittajasta. Eteläpohjalaiset Juuret 3/2016.
https://historiatieto.wordpress.com/tarua-ja-tutkimusta-pohjalaisten-kirjoittajasta/

* Kallio, Reino, Kansannäytelmä Pohjalaisiin
liittyy mysteeri, Härmän Joulu 2012.
http://historiatieto.wordpress.com/kansannaytelmaan-pohjalaisia-liittyy-mysteeri/

* Kallio, Reino, Häiriköintiä ja henkirikoksia. Eteläpohjalaisnuoret
paikallisen kurinpidon kohteena sääty-yhteiskunnan aikana. Helsinki
2009.

* Kallio, Timo, Anton Kangas – Pohjalaisia-draaman
pääkirjoittaja. Eteläpohjalaiset Juuret 1/2013.
https://historiatieto.wordpress.com/anton-kangas-pohjalaisten-paakirjoittaja/

* Kallio,Timo, Pohjalaisia-näytelmä – Kankaan Antonin Härmäläisiä.
Härmän Joulu 2013. http://historiatieto.wordpress.com/anton/2013-2014/

* Nimimerkillä A.K. kirjoitettu suomennos englannin kielestä "Eräs
ilta Niilivirralla". Pohjois-Karjala 27.8.1900.

* Paulaharju, Samuli, Härmän Aukeilta, 1932. Doria: Samuli
Paulaharjun teoksia. http://www.doria.fi/handle/10024/59689

* Pipinen, Ritva "Pohjalaisia" Kankhanpään Antonin "Härmäläisiä".
Härmän Joulu 2007.

* Sanni Myllykoski, perimätietoa Jussi Porresta, sähköposti 16.8.2017.

* Wikipedia artikkeli Pohjalaisia (näytelmä)
https://fi.wikipedia.org/wiki/Pohjalaisia_(näytelmä)

Pohjalaisia-näytelmä (6. painos vuodelta 1916) on projekti
Gutenbergin internet osoitteessa: http://gutenberg.org/ebooks/49558
sekä Projekti Lönnrotin sivulla http://lonnrot.net/etext.html Artturi
Järviluoman e-kirjana n:o 1062.

ANTON KANGAS

HÄRMÄLÄISIÄ (REKONSTRUKTIO)

Kansannäytelmä kolmessa näytöksessä

HENKILÖT:

 Erkki Karri, talokas, vanginkuljettaja.
 Maija Karri,
 Jussi Karri, edellisen lapsia.
 Antti Hanka, vanki, nuori talollinen.
 Kalle Hanka, edellisen nuorempi veli.
 Erkki Koljola, talokas, vanginkuljettaja.
 Kaappo, Karrin renki.
 Sanna, Karrin etäisempi sukulainen, palvelijana Karrissa.
 Kaisa,
 Salttu, itsellisiä Karrissa.

 Nimismies.
 Herastuomari.
 Lautamies.
 Kriivari.
 Holman Köysti, talokkaanpoika, häjy.
 Mäki-Luoman muori.
 Nimismiehen renki sekä nimismiehen seurassa oleva mies.
 Kyläläisiä, häjyjä ja soittajia.

(Tapahtuu noin vuonna 1850.)

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Näyttämö on vanginkuljettaja Karrin tupa. Tavallinen härmäläinen
talonpoikaistupa. Oikealla etualalla pöytä, penkit kummallakin
puolella, seinän vieressä astiakaappi ja sen kummallakin puolella
ikkunat. Perällä oikeanpuoleisessa nurkassa on kaksikerroksinen
sänky, vasemmanpuoleisessa nurkassa takkamuuri, niiden välillä
seinässä ikkuna ja sen alla suljettu penkki "patapenkki". Vasemmalla
kohta uunin vieressä on ovi, joka vie porstuaan ja sen vieressä ovi,
joka vie peräkamariin. Vasemmalla etunäyttämöllä, seinänvieressä
on toinen kaksikerroksinen sänky. Oikealla ikkunan ja pöydän
välissä seinäkello. Sen vieressä naula, jossa riippuu kahleita ja
käsirautoja. Orret ja kannatushirret kuten vanhemman mallisissa
härmäläistaloissa tavallisesti. vasemmalla, keskellä seinää on
vieretysten kaksi ovea, joista peremmällä oleva vie ulos ja lähempänä
oleva kamariin. Oikealla etualalla on pöytä ja sen kummallakin
puolella penkki. Pöydän takana, ikkunan vieressä on suuri seinäkello
kaappeineen. Ikkunain välissä on astiakaappi. Sen ja etumaisen
ikkunan välissä on seinässä muutamia nauloja, joista riippuu kahleita
ja käsirautoja. Vasemmalla etualalla on myös kaksikerroksinen
sänky. Lattialla siellä täällä on muutamia tuoleja. Seinät ovat
paperoimattomat, seinähirret melkein mustat. Sänkyjen edessä ovat
verhot, "etehittet".

1:nen kohtaus.

    Maija ja Kaisa.

MAIJA. (Noin 22-vuotias, puettu sellaiseen tummansiniseen pukuun,
jota heränneet käyttävät; kumminkaan ei hänellä ole huivia harteilla
eikä päässä. Tukka on kahdella palmikolla. Korjaa kiviastioita, jotka
on nähtävästi juuri pessyt, patapenkiltä kaappiin. Työ ei kumminkaan
oikein suju, vaan käy enempi vaistomaisesti. Usein seisahtaa hän
oikealla olevan ikkunan eteen. Kaikesta huomaa, että hän odottaa
jotain. Seisottuaan hetken etummaisen ikkunan edessä istahtaa
penkille, nojaa kädellään pöytään ja hyräilee laulua.)

KAISA. (Noin 50-vuotias, terhakan näköinen, on kuluneeseen pukuun
puettu, suuri huivi, "saali", harteilla ja huivi päässä, pieksut
jalassa ja kädessä nyytti. Menee ikkunan edessä olevan matka-arkun
luo ja järjestelee sinne nyyttinsä sisällön.)

Terveisiä kylästä.

MAIJA. Mitäs kylästä kuuluu? (On Kaisan tullessa noussut jatkamaan
astiain korjaamista.)

KAISA. Eipä mitään erinomaista. Kylvöntekoa näkyvät jo aloittelevan,
vaikka ilmat ovat olleet kylmiä. Eikö Anttia jo ole tuotu?

MAIJA. Mitä Anttia?

KAISA. Kas kun ei ole tietävinäänkään, vaikka omasta sulhasesta on
puhe. Hei Hangan Anttia tietysti.

MAIJA. Eipä ole tuotu Hangan Anttia eikä muutakaan sulhas-Anttia. Ja
mitäpä sellaisista sulhasista, jotka kruunun kihloja kantavat.

KAISA. Ei mies vielä sen tähden ole pilalla. Monta kertaa on vähän
parempi kuin muut. Mikä Anttiakin vaivaa, kun vapaaksi pääsee. Komean
talon poika, rehti ja hyvä mies. (Hetken kuluttua). Eikä se Antti
moneksi vuodeksi joudu.

MAIJA. (Joka on vaan puolittain seurannut keskustelua tähän asti,
innostuneemmin). Mistä Kaisa sen tietää.

KAISA. Kävin lautamiehen tuvassa ja siellä tuli puheeksi. Lautamies
sanoi, että vuodella tai parilla Antti pääsee. Ja eihän sitä sen
enempää voi tullakaan, tyhjänpäiväisestä. Eihän se suutari edes
kuollutkaan.

MAIJA. Kuuliko Kaisa kylällä, miten suutari jaksaa.

KAISA. Pystyssähän se näkyi jo olevan. Käveli pihalla, kun minä ohi
menin.

MAIJA. Jumalan kiitos.

KAISA. Ei kannata kiitellä Jumalaa suutarin tähden. Kovin on häjy
mies. Minunkin Salttuni muokkasi mänttinahaksi aivan ilkeyksissään.
Ja sen se vielä löytää kupistansa ennen viimeistä perjantaita, sen
minä sanon, vaikka olenkin vaan Saltun Kaisa!

MAIJA. (Innostuen.) Ja suutari oli siis puettu ja jalkeilla.

KAISA. Aivan! Kyllä koira pian haavansa nuolee. Sellainen mies kun
suutari ei kuole kupittamisesta. Ja eikä vanha vallesmanni olisi
tästä jutusta mitään piitannut, mutta tämä uusi huhtoo joka taholle,
eikä välitä vaikka syyttömät saavat ensiksi kärsiä (Hymähtäen.)
Parahuttansa, kuulemma, lähetetty tänne järjestystä pitämään!
Sellainen! – Mitähän varten se Antinkin panetti kiinni? Ei suinkaan
Antti, aikatalon isäntä, karkuun olisi lähtenyt! Huomennahan Antin
juttu on esillä.

MAIJA. Huomenna on välikäräjät.

MAIJA. (On keskustelun aikana tuon tuostakin katsonut ikkunasta,
seisahtuu nyt sen eteen, mutta vetäytyy kohta taaksepäin ja kurkistaa
sieltä.)

KAISA. (Huomaa tämän ja hyökkää myöskin ikkunaan.) No, siellähän sitä
Anttia tuodaan. Ja itse Koljolan isäntä on kyyditsemässä.

MAIJA. (Hilliten mielenliikutustaan, teeskennellen
välinpitämättömästi.) Minä menen käskemään isää ottamaan vastaan.

    (Menee etummaisesta ovesta vasemmalla.)

KAISA. (Istuutuu arkulle ja ottaa sukankutimen käteensä.)

2:nen kohtaus.

    Kaisa, Antti, Koljola, ja Karri.

    (Ulkoa kuuluu kahleitten helinä. Hetken kuluttua tulevat Antti
    ja Koljola ulko-ovesta. Huom.! Eivät ota lakkia päästään.)

ANTTI. (Noin 25-vuotias, puettu harmaaseen mustaraitaiseen vangin
pukuun, jaloissa raudat, joita toisella kädellä kannattaa, lakki
toisella korvalla. Astuu keskilattialle.)

KOLJOLA. (Noin 50-vuotias, herännäispuvussa. – Tulee Antin jälessä.)

ANTTI. (Katsahtaen ympärilleen.) Kas, Kaisa. Vanha naapuri. Päivää!

KAISA. (Iloisena.) Päivää. Mitä Hangan nuorelle isännälle kuuluu?

KARRI. (Noin 50-vuotias, tarmokkaan näköinen, työpuvussa. Tulee
ulko-ovesta, tervehtää ensin Koljolaa sitten Anttia, kumpaakin
kätellen.) Päivää!

KOLJOLA. Päivää.

ANTTI. Päivää.

KARRI (Leikkiä laskien.) No mitäs Antille kuuluu? Hyvinkö siellä
Härmäläisten yliopistossa aika kului.

ANTTI. (Samoin leikkiä laskien.) Enhän minä vielä Kakolanmäessä ole
ollut. Vastahan se on Vaasan koulu käytynä.

KARRI. Kauanko siellä Vaasan Heikkilässä jo olitkaan?

ANTTI. Helatorstaina minut nimismies kihlasi ja sitten lauantaina
teidän Jussi lähti minua viemään takaperin kärryissä niin, että tukka
tuuti Koljolaan. Ja sieltä sitten hiljakseen jatkettiin, niin että
maanantai-iltana olin jo kalterien takana.

KARRI. Neljää viikkoa. Ei siinä ajassa koulua suoriteta.

KOLJOLA. (On seurannut keskustelua mietteliään näköisenä. Kaivaa
taskustaan paperia. – Karrille.) Täällä olisi minulla vankipassi.

KARRI. Jaha. Mennään tuonne peräkamariin. Istu sinä Antti tuohon.

    (Viittaa vasemmalla etualalla, sängyn luona olevaa tuolia.)

KARRI ja KOLJOLA. (Menevät.)

3:s kohtaus.

    Antti ja Kaisa.

ANTTI. (Istuu tuolilla.) Missä talon muu väki on?

KAISA. (Istuu arkun päällä oikealla kutoen sukkaa.) Jussi ja renki
Kaappo ovat kylvönteossa Vainionpäässä, Sanna ja meidän Salttu on
vallesmannilla päiväläisenä.

ANTTI. Vai vallesmannilla oikein, herrasväessä.

KAISA. Niin se Salttu osaa olla niin herrain mieliksi, että ne aina
tahtovat sitä töihinsä.

ANTTI. Vai osaa! Maklakoi ja maklakoi niin, että iljettää. Mistä lie
sellaisen luonnon saanutkaan.

KAISA. Elä moiti Salttua. Köyhän täytyy olla nöyrä kuin lude.

ANTTI. Mitäs joi talonsa. Ja ero se on nöyryydellä ja nöyryydellä.

KAISA. (Kivahtaen.) Eihän se muille kuulu. Mitä se sitten sinuun
kuuluu.

ANTTI. (Lepytellen.) Ei kuulukaan. Mutta harmittaa vähän Kaisan
tähden. Jouduitte Kaisan kotitalosta pois ja nyt saatte olla täällä
kotureina.

KAISA. (Painaa päänsä syvemmälle kutimen päälle.)

ANTTI. (Lyhyen vaitiolon jälkeen.) Mutta missä Maija on?

KAISA. Tuonne se meni peräkamariin (Vaipuu mietteisiinsä.)

ANTTI. (Istuu tuolilla hetkisen vaiti, heilutellen kahleitaan.
Laulaa.)

    "Tuuli se taivutti koivut latvat..."

    (Tällä kohtaa on luultavasti ollut laulu, jota ei tarkemmin
    tunneta. Se on kuitenkin voinut olla Pohjalaisten tavoin "Tuuli
    se taivutti koivun latvat", koska Toivo Kuula oli saanut sen
    Anton Kankaan serkun kotoa Ylihärmän Takalasta.)

KAISA. (On seurannut laulua innostuneena.) Oliko tuo nyt sinun
laulusi?

ANTTI. Ei. Eihän minun tähteni vielä kannata laulua tehdä (Istuu
takaisin tuolille.) Ja eihän lauluja paljon muista tehdäkään kuin
Härmän häjyistä ja Kauhavan puukkojunkkareista, jotka kunnioiksensa
tappelevat, lampaita varastavat ja hevosia rääkkäävät.

KAISA. Elä sano. Niitten laulut ovat vaan "knivbo"-lauluja, mutta
parahille ne parahat laulut tehdään. Mutta sanopas, eikö siellä
linnassa tule laulut vähän haikeiksi, ja katumus tuppaudu mieleen.

ANTTI. (Hymähtäen.) Kuinka niin? Kaksi kotoa pojalla on: linna ja
lasareetti.

KAISA. Ei mutta sano nyt oikein vakavasti.

ANTTI. No, jos Kaisa nyt sen tahtoo tietää, niin eihän siellä
mielellään istu. Ei oikein tahtoisi mies joutaa sellaiseen, kun
ei ole kuka taloa hoitaisi. Isä ja äiti ovat jo eläkkeellä, ja
Kalle-veli on liian poikanen. Mutta minkä sille tekee. Jollei
häjynketisiä kohta ensi kerralla karistele nenältään, ei niiltä saa
ollenkaan rauhaa.

KAISA. Niinhän se on. Mutta minkä tähden se puukko pitää olla aina
esillä. Sinäkin riski mies olisit voinut vaan isän kädestä antaa
selkään sille suutarille, niin olisi jäänyt linnareissu tekemättä.

ANTTI. En tiedä, mutta ei sitä silloin ajattele. Kyllä kai se on
veren vika.

KAISA. Sanovat, että härmäläisissä olisi mustalaisverta.

ANTTI. Mistä sitä olisi tullut. Kyrön kansaa me kaikki olemme. Vähän
siinä on muita sekoituksia.

KAISA. Isäin perintö. Onhan sinunkin isäsi Kakolan käynyt.

ANTTI. Isä oli Bomarsundia tekemässä ja isoisä sodassa oikein luvan
perästä lyödä.

KAISA. Niin, niin. Hurja luonto ja viina – viina!

ANTTI. Kyllä sitä voi selvänäkin suuttua. Te ette tiedä Kaisa
minkälaista on kun oikein vihastuu. Sydän tarttuu kurkkuun, silmäin
edessä pyörii punaisia ja mustia palloja. Silloin itkettää ja
naurattaa yhtä aikaa ja tukehtuu, jollei silloin saa jotakuta lyödä.

KAISA. Niinhän se teki Rannan Kaappo-vainaakin, kun suuttui eikä
saanut ketään muita lyödyksi puukollaan, niin viileskeli itseään,
kuten Baalin papit kultaisen vasikan ympärillä. Ja nehän on pahimpia,
jotka silloin nauravat.

KAISA. Mutta mistä sinä Luoman suutariin suutuit?

ANTTI. Suutuinpahan vaan. Mitä Kaisa silläkin tiedolla tekee?

KAISA. Ilman aikojani kysyn.

ANTTI. (Rauhallisesti.) Rupesihan vaan välsästelemään tämän talon
Maijan ja minun väleistäni. Kyseli koska ristiäiset tulee ja muuta
sellaista.

KAISA. Siunatkoon! Meidän Maijasta! Kun koko pitäjässäkään ei synny
kuin pari äpärää vuosittain. Eihän niitä tee kuin pari muualta
tullutta luuskaa, mutta ne ovatkin sitten kuin kissat, poikivat
kerran vuodessa. Ja meidän Maijasta!

ANTTI. Mutta ei sitä saa sanoa kellekään. Ei ainakaan Maijalle.
Tuskahan se oli Kaisallekaan sanoa, mutta tulipahan tuossa muun
puheen muassa.

KAISA. Kyllähän minäkin olen sen huomannut, että sinä meidän Maijan
vakituinen olet. Ja jollen sitä ennen olisi nähnyt niin nyt kun sinä
poissa olet ollut.

ANTTI (Vähän innostuen) Onko Maijalla ollut ikävä?

KAISA. Maija on surrut kovasti. Kaiket päivät istuu kotona. Ei käy
enää hypyissä, eikä koskaan enää kuule siltä enää oikein heliää
nuottia.

ANTTI. Vai ei Maija enää laula.

KAISA. Laulaahan se, mutta vaan surullisia lauluja ja virsiä.

ANTTI. Onko siitä tullut körttiläinen?

4:s kohtaus.

    Edelliset, Jussi ja Kaappo.

JUSSI ja KAAPPO. (Tulevat peremmästä ovesta. Jussi edellä.)

JUSSI. (Noin 20-vuotias, suuri ja rivakka, puettuna harmaasta
kankaasta tehtyyn pukuun, pieksusaappaat jalassa – Tulee ulkoa
suoraan keskilattialle. Huomaa Antin.) No kas! Terve mieheen! Johan
sinäkin olet näillä mailla.

KAAPPO. (Noin 20-vuotias, hintelä, puettu hurstiin ja tuohivirsut
jalassa. Pysähtyy perälle, uunin lähelle. Ottaa uunin päältä
rikkonaisen saavin, jota rupeaa korjaamaan.)

ANTTI ja JUSSI. (Tervehtivät kädestä!) Terve! Terve!

ANTTI. (Nyökäyttäen päätään Kaapolle.) Päivää.

JUSSI. Koska sinä olet tullut?

ANTTI. Johan minä olen tässä istunut vähän aikaa. (Istuu sängyn
laidalla antaakseen tila Jussille.)

JUSSI. Ja aivan yksin. Eikö kukaan ole vielä tullut sinua katsomaan?

ANTTI. Onhan täällä ollut Kaisa.

JUSSI. Kyllähän Kaisa on rehti puhekumppani. Mutta missä on Maija? Ja
oletko saanut mitään suuhusi?

ANTTI. Eihän tässä vielä –

JUSSI. Kaisa! Laitapas vähän ruokaa tuonne edustupaan. On kai siellä
vähän viinaakin, että Antti saa ruokaryypyn (Antille.) Minä en viinaa
enää maista. Minä kirjoitin sellaiseen paperiin, jossa lupasin olla
viinaa juomatta.

ANTTI. Mikä se sellainen paperi oli?

JUSSI. Lukkarilla se oli. Se oli saanut sen rovastilta ja Helsingistä
se oli lähetetty.

ANTTI. En minäkään kovin perso viinalle ole, ettei minun tähteni
yksin tarvitse – –

JUSSI. Mutta minne Maija on hävinnyt?

ANTTI. En tiedä. En minä ole vielä Maijaa nähnyt.

JUSSI. No jo nyt! Ja tyttö on surrut sinua, niin että posket ovat
sisäänpäin pullollaan. – Kaisa! Missä Maija on?

KAISA. Tuolla se on kai edustuvassa.

JUSSI. Jaha! (Menee peremmästä ovesta.)

5:s kohtaus.

    Edelliset ja Maija.

KAISA. (Kaapolle.) Kuinka te näin varhain työstä pääsitte?

KAAPPO. Joutuuhan ne työt, kun Jussin kanssa matkassa ollaan.
Vainionsarat saatiin kylvöön.

JUSSI. (Tulee peremmästä ovesta kantaen sylissään Maijaa, joka
sätkyttelee vastaan.) Mitä siinä sätkyttelet. Mielesi kumminkin
tekee. (Laskee Maijan lattialle.)

MAIJA. (Tyrkkää Jussia naurahtaen.) Sinä olet aina sellainen karhu.
Olisinhan minä kantamattakin tullut (Kääntyy Anttiin päin. Menee
hämilleen. Antaa Antille kätensä ja sanoo tuskin kuultavasti.) Päivää
Antti.

ANTTI. (Myös hiljaa.) Päivää!

ANTTI ja MAIJA. (Ovat molemmat hämillään.)

MAIJA. (Menee pöydän viereen istumaan.)

JUSSI. (Katsoo ihmetellen vuoroin toista, vuoroin toista.) No mitä
nyt? Ketä te ujostelette, kun tuskin päivää saitte sanotuksi.
Tietäähän sen kaikki, että teistä pari tulee. (Vähän ajan kuluttua
naurahtaen.) No mennähän me sitten pois, että saatte rauhassa
jutella. – Kaappo! Mene sinä laittamaan hevoselle silppua.
Kaisa laittaa ruokaa edustupaan. Ja minä menen – ikkunan takaa
kurkistamaan. En sentään. Olkaa rauhassa.

MAIJA. (Hätäytyneenä.) Kyllä minä ruokaa laitan.

    (Nousee.)

JUSSI. (Työntää Maijan takaisin istumaan.) Ei. Nyt sinä istut
kauniisti tuossa siihen asti, kun me olemme menneet. Sitten saat itse
valita paikkasi (Vilkaisee merkitsevästi Anttiin.) Ja nyt Kaisa! Nyt
me mentiin.

    (Ottaa Kaisaa vyötäisiltä ja pyöräyttää pari kierrosta.)

KAISA. (Nauraen.) Siunatkoon, tuota poikaa!

JUSSI. Vai poikaa! No Kaappo. Jalat alle!

    (Jussi, Kaisa ja Kaappo menevät peremmästä ovesta.)

6:s kohtaus.

    Maija ja Antti.

MAIJA ja ANTTI. (Istuvat kumpainenkin paikallaan. Maija penkillä ja
Antti sängyn laidalla.)

MAIJA. (On melkein pelokkaan näköinen.)

ANTTI. (Hymyilee vähän hämillään, mutta muuttuu äkkiä vihaisen
näköiseksi. – Kiivaasti.) Mitä varten sinä olet noin kummallinen.

MAIJA. Enhän minä –

ANTTI. Onko se nyt laita. Silloin, kun minut vietiin, et käynyt
katsomassakaan; vaikka kotisi porraspäästä lähdin. Ja nyt, kun
tulen takaisin, olet taas piilossa. Tuskin olisit näyttänyt nytkään
itseäsi, ellei Jussi kantamalla olisi sinua tuonut.

MAIJA. Minähän olin silloin tätini luona kesteissä.

ANTTI. Mutta olisit kyllä ehtinyt kotiin, jos olisit tahtonut. Ja
sielläkö sinä nytkin olit? (Uhkaavasti.) Sano vaan suoraan, kuka se
parempi on.

MAIJA. (Toruvasti.) Antti!

ANTTI. (Lauhtuneempana.) Pelkäätkö sitten minua, vai kammottaako
sinua nämä? (Viittaa rautoja) Pitäisihän sinun olla tottunut rautain
kilinään, sinä joka olet nähnyt pitäjän parhaat pojat näissä
kihloissa ja paljon roistoja ja varkaita.

MAIJA. Siinäpä se juuri on.

ANTTI. (Hämmästyen.) Eihän sitä mies roistoksi silti tule, vaikka
istuukin rehellisestä tappelusta linnassa.

MAIJA. Ei kyllä, mutta joutuu roistojen ja varkaitten joukkoon.

ANTTI. Mitäs se tekee.

MAIJA. Et sinä ennen sillä tavalla ajatellut. Etkä tappelustakaan
noin ylimielisesti puhunut.

ANTTI. Et sinäkään minua ennen noin kronomestarin jälkeen jyvittänyt.
Minä olin sinun Anttisi ja sinä minun Maijani. Emme ajatelleet sen
enempää ja olimme tyytyväiset. Mutta mikäs estää. Valitse parempi,
jollei sitä jo ole. Eihän minua tarvitse ottaa enää lukuunkaan. Minun
kanssani häät kyllä myöhästyvät.

MAIJA. (Tulee Antin luo, istuu tuolille ja ottaa Anttia kädestä
kiinni.) Antti kulta. Elä kiusaa. Tiedäthän sinä, etten parempaa
etsi. Mutta minun on ollut niin paha olla.

ANTTI. Senkö tähden et tullut minua silloin katsomaan?

MAIJA. Niin, Antti (Hymyilee kyyneleet silmissä ja katsoo Anttiin.)
Minä en kehdannut tulla itseäni näyttämään. Itkin silloin niin –

ANTTI. (Silittäen Maijan päätä.) Tyttö raukka!

MAIJA. Ja sitten minä olen ajatellut kaikenlaista.

ANTTI. Maija kulta. Eihän siinä mitään pahaa ole. Niin minäkin teen.
Minä olen aivan lapsellinen. Joka ilta ennenkö nukun, ajattelen
sinua. Minä ajattelen kaikenlaista. Kamariin laitetaan paperit
seiniin. Pöytä, sänky ja tuolit maalataan keltaisen ja ruskean
viirullisiksi. Ja koko rakennus maalataan punaiseksi ja ikkunalaudat
valkoisiksi. Ja lattiat pestään, että ovat hohkalla kuin viilipunkit.
Ja sitten pannaan katajanhakoja lattialle ja hajuheiniä riippumaan
orsille. – Kelpaa sinne Maijan tulla. – Niin ja häät. Ne olen
ajatellut niin komeiksi, että niistä puhutaan viidellä kirkolla. –
Tuollaisia minä ajattelen. Ja sen jälkeen minä nukun ja näen niin
kauniita unia sinusta.

MAIJA. Mutta linna on huono koulu. Minusta tuntuu, että sinä nyt jo
olet muuttunut kovemmaksi.

ANTTI. (Loukkaantuneena.) Minkä sille tekee. Tehtyä ei saa
tekemättömäksi. Jos linna on huono koulu, niin sille minä en mitään
voi. (Nousee seisomaan.)

MAIJA. Mutta jos tietää missä vaara on, niin sitä on helpompi torjua.
Voihan vielä vankilassakin säilyttää itsensä hyvänä.

ANTTI. Mitä sinä ajattelet? Olenko minä sen huonompi, jos minä
olenkin puukolla lyönyt. Ja jollen minä olisi sitä tehnyt, niin vähät
olisi arvostani jälellä. Johan minulle nauraisi joka veräjäkin.

MAIJA. Elä anna vihalle valtaa, sanotaan sanassa.

ANTTI. Onko sinusta tullut körttiläinen?

MAIJA. Ja jos olisikin tullut, mitä pahaa siinä olisi.

    (Nousee seisomaan.)

ANTTI. Jos ei pahaa, niin ei hyvääkään. Ja onhan sinulla niitten
pukukin. Mutta kaikesta huolimatta minä en kadu tekoani. Jos suutari
olisi tuossa niin iskisin uudestaan.

MAIJA. Antti, kuinka sinä voit olla niin julma.

ANTTI. Häjy ihminen voi hampaittensa raosta päästää sellaisia sanoja,
että ne vaativat verta.

MAIJA. Ehkä sinä käsitit väärin. Ehkei suutari tahtonutkaan loukata.
Mitä se sanoi?

ANTTI. No jos sen tietää tahdot, niin se kysyi, koska me, sinä ja
minä pidämme ristiäiset.

MAIJA. (Puristaa kädet nyrkkiin horjuu pöydän luo.) (Raivoisasti.)
Ristiäiset! (Koettaa hillitä itseään. Puoliksi itsekseen.) Mutta
sittenkin, kosto on minun, sanoo Herra.

ANTTI. (Vähän hätääntyneenä) Elä sitä nyt niin pahaksesi ota. Enhän
minä aikonut sitä sanoakaan, mutta mitenkähän pääsi suustani.

MAIJA. Se on ohi jo. Otti niin pahasti tuosta.

    (Painaa rintaansa.)

ANTTI. Kyllähän juorut loppuu, kun minä takaisin tulen.

MAIJA. En minä itseni tähden sure, vaan sinun. Onhan ne kaikki,
jotka linnassa ovat pitemmän aikaa istuneet, tulleet sieltä takaisin
kunnottomina ja melkein kelvottomina tavalliseen elämään. Ja
varsinkin juuri parhaat ovat enimmän menneet piloille.

ANTTI. Niinkö?

MAIJA. Antti-kulta. En minä tätä pahalla sano. Tietysti tahtoisin
sinulle niin hyvää kuin itsellenikin toivoisin. Mutta minä pelkään,
että saat vahingon sielullesi.

ANTTI. (On kuunnellut kiihtyneenä. Viimeisen lauseen aikana muuttuu
tympeän näköiseksi.) Elä sinä sekoita sitä körttiläisyyttä asiaan. En
minä kumminkaan körttiläiseksi rupea.

7:s kohtaus.

    Edelliset, Jussi, Hangan Kalle ja Salttu.

JUSSI. (Kurkistaa peremmästä ovesta.) Joko saa tulla sisälle? En minä
enää viitsi odottaa. Ja täällä on teidänkin Kalle odottamassa.

    (Tulee.)

ANTTI. Tulkaa, tulkaa vaan. Ei täältä olisi tarvinnut pois mennä.

KALLE. (Noin 20-vuotias, poikasen näköinen, puettu lampaanharmaaseen
pukuun. – Tulee Jussin kanssa ja tervehtää Anttia ja Maijaa.)

JUSSI. (Katselee Anttia ja Maijaa.) No eikö siitä ollut mitään apua,
vaikka minä koko tuvan raivasin tyhjäksi teidän tähtenne. Niinhän te
istutte vakavina kuin Mattilan Herkkoo jalkapuussa.

ANTTI. (Kallelle.) Mitenkä siellä kotona menee?

KALLE. Kyllähän siellä – Isä-ukko on hyvissä voimissa ja jaksaa
isännöidä kuin ennenkin.

ANTTI. Joko te olette kylvöt saaneet tehdyiksi?

KALLE. Paraillaan tehdään.

JUSSI. Mikä hätä sitä on valmiissa maailmassa ja hyvässä talossa.
Eikö se ruoka jo mahda olla valmista.

ANTTI. Niin, saa nähdä. Mikä sen tietää, mitä koukkuja nimismies
vielä keksii.

JUSSI. (Ajatuksissaan.) Niin se nimismies.

MAIJA. (On koettanut tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi. Keksii
tekosyyn, jonka varjolla voi poistua.) Minä menen katsomaan, eikö
siellä jo mahda olla ruokaa.

    (Menee peremmästä ovesta.)

JUSSI. (Pienen vaitiolon jälkeen Antille.) Sinä et ole sanonut,
mitenkä suutari sai sinun suuttumaan, mutta sen tiedän kumminkin
varmasti, että hän itse itsellensä saunan lämmitti. Ja sen tietävät
kaikki. Jos vaan oikeudessa kerrot suorahan asian, niin omalla
päätöksellänsä lautakunta sinut vapauttaa, vaikka tuomarikin olisi
vallesmannin puolella.

ANTTI. En minä rupea mitään kertomaan. Saavat uskoa muuten.

KALLE. Mikset kerro? Mitä sinä suutarista säästät.

JUSSI. Etkö voi kertoa?

ANTTI. En tahdo.

KALLE. Mutta minä en ymmärrä. Suutarin tähden sinä istut linnassa,
etkä sittenkään tahdo puhua. Pelkäätkö sinä häjyjä?

ANTTI. (Vilkaisee Kalleen, hymähtäen.) En.

JUSSI. Ei suutari ole edes kunnollinen häjy. Ne ovat miehiä, mutta
suutari on kiero konna. Luikertelemalla se on häjyjenkin joukkoon
päässyt. – Oikea häjy ei mene vallesmannilta apua pyytämään, jos
jollekin on kostamista.

ANTTI. Ei menekään. Ne kostavat itse. – Joko ne ovat teidän
kylässänne käyneet?

JUSSI. Ei ole vielä tullut mitään suurempaa kyläkunnan rytinää. Ja
meidän taloa häjyt näyttävät vähän karttavan.

ANTTI. Kyllä ne kostoa hautovat.

KALLE. Jaa siitä, kun ne saivat täällä vähän selkäänsä (Jussille.)
Teidänkö hevosia ne silloin aikoivat ottaa?

JUSSI. (Kallelle.) Ei, kun toiskan. – (Antille.) Kyllähän ne
kostaa yrittävät, mutta silloin täytyy niitä taas miesvoimalla
suhdittaa, vaikka vallesmanni onkin sitä vastaan. Se pitää sitäkin
epäjärjestyksenä.

ANTTI. Mitähän se vallesmanni oikein tahtoisi. Taitaa olla hullu koko
mies tai aina nousuviinassa.

KALLE. (Jussille.) Kuules, mikä se oli se kirja, josta sinä puhuit?

JUSSI. Siinä puhuttiin viinan turmiollisuudesta. Ja sitten oli
sellainen paperi, johon sai kirjoittaa nimensä ne, jotka lupaavat
heittää viinan kokonansa.

KALLE. Mitä siinä sanottiin?

JUSSI. En minä niin tarkkaan muista, mutta käy lukkarilta
lainaamassa, niin saat lukea. – Tulethan sinä huomenna tänne, ota
silloin tullessasi.

ANTTI. (Hymähtäen.) Mitä uusia oppeja ne nyt taas ovat?

JUSSI. Eihän ne mitään uusia. Johan kirkossa on saarnattu samoista
asioista, niin kauan kuin minä muistan.

8:s kohtaus.

    Antti, Jussi, Kalle, Salttu ja Kaisa.

SALTTU. (Noin 40-vuotias, kuihtuneen näköinen, hursti-pukuun puettu.
Tulee peremmästä ovesta jonkun verran humalaisena.) Eikö Kaisa ole
kotona?

JUSSI. Siinä on yksi hyvä, joka tarvitsisi sekä saarnat että kirjat
(Saltulle.) Kyllä Kaisa kotona on. Onko ikävä?

SALTTU. (Nauraa höräyttää.) Ei ole. (Istuu arkun päälle.) Tuota,
vallesmanni käski sanoa, että hän tulee tänne tänä iltana.

JUSSI. (Kiivaasti.) Mitä asiaa sillä on?

SALTTU. En tiedä. Antin passista se puhui.

JUSSI. Jassoo (Antille.) Se tahtoo sinun vankipassisi (Huutaa
etummaisesta ovesta.) Isä! Nimismies kuuluu tulevan tänne tänä
iltana. – Mitä? – Niin. Antin passia (Panee oven kiinni.)

KAISA. (Tulee peremmästä ovesta.) No, nyt siellä olisi haukattavaa.

JUSSI. Mennään sitten. Minulla onkin niin nälkä, että voisin syödä
pieniä kiviä.

    (Antti, Jussi ja Kalle menevät peremmästä ovesta.)

9:s kohtaus.

    Salttu, Kaisa ja Jussi (Ulkona.)

KAISA. (Kohentelee tulta. Vilkaisee Salttuun.) Kas! Johan sinäkin
olet kotona.

SALTTU. (Istuu hiljaisena. Koettaa olla selvän näköinen.)

KAISA. Salttu parka! Sinä taidat olla kovin väsyksissä. Saitko
vallesmannin luona edes illallista.

SALTTU. (Sammaltaen.) Kyllä minä jo siellä söin.

KAISA. (Kääntyy Salttuun päin. Menee lähemmäksi. – Kiukkuisesti.)
Joko sinä taas! Mistä sinä nyt taas olet imenyt itsesi täyteen? Mies
kuin lehmän kenkä! Ei viitsisi sitä edes harakkaan nakata! Mutta
annas olla, kun viinaa saa, silloin kiskoo sitä itseensä niin kuin
hyväkin. Missä pullo on? Anna tänne se, ja paikalla!

SALTTU. Eihän minulla -. Räätäri-Fapee antoi pari ryyppyä.

KAISA. (Ivallisesti.) Vai räätärimestari Fapian sinun kanssasi pitoja
piti. No siinä oli vakka ja kansi ja lapsaus päälle. – Mutta kyllä
sinulla on evästä mukanasikin. Et sinä muuten olisi kotia tullut.
Anna tänne vaan.

    (Koettelee Saltun povea ja taskuja.)

SALTTU. (Nousee seisomaan kädet levällään, että Kaisa voisi paremmin
tarkastaa.) Ei mulla ole.

KAISA. (Epäilevän näköisenä.) Ei tiedä (Katselee lattialtakin.) Mutta
tiedäkin istua kotona. Jos totta vie vielä lähdet kylälle, niin isken
sinut seinän rakoon, niin ettei saada kuin kuokalla irti.

JUSSI. (Huutaa ulkoa.) Kaisa! Hakekaapas meille vähän lampaanlihaa!

KAISA. Jaha. (Ottaa avaimia tantarin koukusta ja menee peremmästä
ovesta. )

10:s kohtaus.

    Salttu ja Kaappo.

SALTTU. (Vilkuilee Kaisan jälkeen. Kaisan mentyä lähtee arastellen
perässä, mutta kun ulkoa kuuluu kopinaa, hätkähtää ja palaa takaisin.)

KAAPPO. (Tulee.)

SALTTU. Sinäkö se olit. (Menee Kaappoa vastaan, ottaa polskan
askeleita ja rallattaa.) Tildildildildittan, tildildildildittan. –

KAAPPO. (Iloisena.) Onko Saltulla viinaa?

SALTTU. (Jatkaa rallatustaan.)

KAAPPO. Anna minullekin ryyppy, jos sulla kerran on.

SALTTU. (Iskee silmää. – Hiljaa.) Kyllä minulla on. Käy sinä
hakemassa. Se on tuolla porstuan nurkassa, vihtakasan alla.

KAAPPO. Jaa, jaa, ettei Kaisa löytäisi.

SALTTU. Kaisa etsi jo, mutta ei löytänyt.

    (Naurahtaa. Rallattaa.)

KAAPPO. (Menee ulos ja palaa pullo kädessä.)

SALTTU ja KAAPPO (Istuvat kumpikin tuolilleen, melkein
keskilattialle, kumminkin lähemmäksi takkaa.)

SALTTU. He! No, ota nyt ryyppy.

KAAPPO. (Juo pullon suusta.) Aahhah! Hyvääpä oli. Löi oikein vedet
silmiin.

SALTTU. Niin sellaista sen pitääkin olla, että vielä huomennakin
sininen liekki nousee.

KAAPPO. No ei nyt taas varsin –

SALTTU. Tottakai! Mutta ryyppää nyt! (Rallattelee) Tildildildildittan
j.n.e.

    (Lyö jaloillaan tahtia.)

SALTTU. (Tanssii kömpelösti, silloin tällöin horjahdellen.)

KAAPPO. (Juo pullosta.) Ahhah! Tuossa on.

SALTTU. (Tulee istumaan takaisin. Juo.)

KAAPPO. Vielähän Salttu on riuska mies.

SALTTU. (Pöyhkeillen.) Miksei olisi! Mies parhaalla ikää ja hyvää
lajia.

KAAPPO. Mutta kyllä tuo meidän Jussi taitaa olla tämän pitäjän lukko.
Se paiskii täysinäistä tervatynnyriä niin kuin tahtoo. Ja tänä
päivänä se tuolla pellolla otti tynnyrin ohria kumpaankin kainaloonsa
ja käveli niin kuin huviksensa.

SALTTU. Taitaa siitä mies tulla, mutta (leveästi) poikanenhan se nyt
vielä on.

KAAPPO. Mitenkähän vaan kävisi Holman Köystinkin, vaikka onkin
"häjyjen" ja komiain päämies, jos Jussin kanssa joutuisi riveeleistä
yhteen. Se Jussi on niin vikkeläkin, niinkuin kärppä.

SALTTU. (Juo.) He! Ryyppää sinäkin.

KAAPPO. (Juo.) Kerran me otimme hevosia haasta, ja Liino ei tahtonut
antaa itseänsä kiinni, niin tuo Jussi peijakas juoksi Liinon kiinni
ja hyppäsi suoraan selkään.

SALTTU. Ettäkö Liino oikein juoksi?

KAAPPO. Täyttä karkua se meni.

SALTTU. Mutta Liino onkin vaan kopukka hevosen rinnalla.

KAAPPO. Ei se mikään kopukka ole.

SALTTU. Mikäs se on! Kun tynnyrin vyöt kyljissä näkyvät. – Mutta ei
olisi Jussi saanut kiinni minun suotiani, sitä tammaa. Muistatko sinä?

KAAPPO. En minä –

SALTTU. Niin, ethän sinä silloin ollutkaan meillä päin. Se oli sitten
vasta kova menemään. Vaasan markkinoilla kerran aikoi poliisi ottaa
minut kiinni, kun minä ajoin sillä vähän liika kovasti, mutta minä
nousin seisomaan, kiljaisin ja räppäsin tammaa ruoskalla reisille,
ja niin sitä tultiin, jotta koivuinen aisa meni kolmesta kohden
eree-poikki, joka jouhi soitti omaa nuottia ja linjaalit panivat vaan
pium, paum (Juo.)

KAAPPO. Kuinkas Salttu pääsi kulkemaan, vaikka aisa oli poikki?

SALTTU. Häh? (Kiivaasti.) Mitä se sinuun kuuluu!

KAAPPO. (Suhdittaen.) Ei pidä huutaa!

SALTTU. (Kova-äänisesti.) Kuka minua kieltää. Minä uskallan huutaa.
Ja uskallan huutoni vastata.

KAAPPO. (Myös kova-äänisesti.) Kyllähän minäkin uskallan huutaa, jos
se siksi tulee.

SALTTU. Elä huuda!

KAAPPO. Hiljaa!

SALTTU ja KAAPPO. (Yhtä aikaa huutavat.)

KAAPPO ja SALTTU. (Karjuvat ensin yksityisiä ääniä koettaen kumpikin
olla parempi. Rupeavat huutamaan yhteen ääneen.) SALTTU. Ei sinun
kannata ollenkaan huutaa. Koita vaan pitää pienemmällä leipäläpesi.
Elä huuda, mutta minä saatan huutaakin, minulla ei ole isäntää, joka
pystyisi kieltämään. Ja minä huudan (huutaa yhteen ääneen). Oooo-ooo,
KAAPPO. Enhän minä huudakaan. Mutta jos siksi tulee niin aina sitä
kannattaa rengin huutaa yhtä hyvin kuin koturin muonalla. Suu kiinni.
Muuten minäkin rupean huutamaan. Ja silloin ei sääsken ääni kuulu.
Kyllä minäkin. Oooo!

    (Asettuvat kumpikin tuolilleen polvilleen siten, että otsat
    ovat melkein kiinni toisissaan. – Huutavat.)

11:s kohtaus.

    Edelliset ja Kaisa.

KAISA. (Tulee kiireesti peremmästä ovesta. Seisahtuu hämmästyneenä.)
Mitä helvetillistä elämää te täällä pidätte?!

SALTTU ja KAAPPO. (Lopettavat huutamisen mutta jäävät entiseen
asentoon.)

KAISA. (Ottaa Salttua niskasta kiinni, vie perällä olevan sängyn
luo.) Sinä sen halvattu porttupiana. Laita itsesi kohta nukkumaan
(Kaapolle.) Ja sinä toinen samanlainen! Katso, etten tule ja anna
ympäri korviasi.

KAAPPO. (On korjannut pullon taskuunsa ja hiipii hiljakseen ulos.)

KAISA. (Saltulle.) No, eikö ole sanasta apua, vaikka tiedät, että
sinun pitää totella silmän iskusta. Laita itsesi nukkumaan!

SALTTU. Elä nyt. Enhän minä – Mutta kun Kaappo rupesi komeilemaan.

KAISA. Mitä sinä siitä välitit. Et sinä kumminkaan kykene ketään
silmiltäsi karistelemaan.

SALTTU. (Ylpeästi.) Minäkö?

KAISA. Sinä juuri. Et sinä oikein miesten joukkoon kelpaa.

SALTTU. Mutta minä teen vielä sellaisia, jotta mainitaan.

KAISA. Niin. Suutut ja otat selkääsi.

SALTTU. Voi herran jee! (Itkee.) Olenko minä niin huono mies? Kyllä
minä räätäli-Fapeen ainakin voitan.

KAISA. (Auttaa Salttua riisumaan mekkoa.) Elä siinä nyt jullita.
Minkä siinä tekee, että Jumala loi sinut lampaan nahasta.

SALTTU. Mutta kun sinäkin, Kaisa, niin sanot. Mitä varten sinä otit
näin huonon miehen kuin minä olen. Et sinä kumminkaan yhtään tykkää
musta.

KAISA. (Kuin lapselle.) No tykkään, tykkäänhän minä sinusta. Mene nyt
vain maata.

SALTTU. (Kömpii puoliksi alasänkyyn.)

KAISA. (Asettelee tuolit paikoilleen. Istuutuu arkulle.)

12:s kohtaus.

    Karri, Koljola, Kaisa ja Salttu.

KARRI ja KOLJOLA. (Tulevat etummaisesta ovesta.)

KARRI. Ketähän tuossa tiellä taas oli roikastamassa? Näitkö sinä,
Kaisa?

KAISA. En minä –

KARRI. Jokohan taasen oli Holman Köysti häjyinensä liikkeellä?
Etteivät vaan ottaneet meidän hevosia ajettaviksensa – Missä kaikki
väki on?

KAISA. Tuolla edustuvassa ne ovat –

KARRI. Saisivat käydä katsomassa, ovatko hevoset tallissa.

KAISA. Tarkoittiko isäntä sitä huutamista? Se oli vaan Kaappo ja
Salttu, jotka täällä huutivat kuin mielettömät. Salttu mässähtikin
nukkumaan.

SALTTU. (Avaa verhon, ökeltää.) En minä mässähtänyt ole. Isäntä –
tuota. (Nukkuu.)

KAISA. (Vetää verhoa eteen.) Pysy siellä nyt.

    (Hetken kuluttua katsahtaa verhon taa ja menee jälleen ulos.)

KARRI. (Hymähtäen.) Nekö ne olivat. Ja Salttu aivan täynnä.

KOLJOLA. (On katsonut moittivan näköisenä.) Niin, naapuri. Aika
on paha. Nuoret miehet elävät juoppoudessa ja hurjisteluissa.
Pitäjän parhaatkin pojat pitävät kunnianaan varastaa lampaita
toisten navetoista, ottaa omin lupinsa toisten hevosia ja ajaa ne
näännyksiin. Tappelut ovat aivan jokapäiväisiä.

KARRI. Tappelut ja hurjuudet johtuvat kunnian ja maineen etsimisestä.
Murhamies tulee kuuluisaksi, hänestä tehdään sankarilaulua ja
puhutaan. Ja sillä tavalla eksyvät toisetkin mainetta etsimään. Kansa
ei ole pohjaltaan raaka, mutta siinä on niin paljon elinvoimaa, että
se paremman puutteessa –

KOLJOLA. Mutta kun murhia sattuu kymmenkunta joka vuosi, niin on kai
se jo liikaa hurjuutta.

KARRI. No, kyllähän järjestys parempi olla saisi. Mutta onhan
meillä pitäjän hallitussääntö ja sen määräämät järjestysmiehet ja
vallesmanni. Hänen tulee pitää järjestyksestä huolta. Ja ellei yksin
voi, niin ottakoon järjestysmiehet ja muut pitäjän valitsemat miehet
avukseen. Totta kai silloin häjyt ja komiat saadaan talttumaan
aisoihinsa.

KOLJOLA. Mutta vallesmanni ei pidä yhteyttä järjestysmiesten kanssa,
vaan tahtoo nöyryyttää sekä järjestysmiehet että pitäjän häjyt.
Ja häjyt pitävät paremmin puolensa, niin että niiden kimppuun ei
vallesmanni uskalla mennä. Mutta annapas, jos sille menee joku
rauhallinen ihminen ilmoittamaan varkauksista tai muuten turvaa
hakemaan, niin saa kiittää onneaan, ettei kasakanpiiskasta saa. Lain
sijaan on tullut väkivalta.

KARRI. Mitä tässä sitten voisi tehdä?

KOLJOLA. Pitäisi puhua vallesmannin kanssa, ja saada hänet
ymmärtämään, että kaikki eivät ole syyllisiä ja että tällainen
järjestyksen pitäminen vaan synnyttää epäjärjestystä. Jos
vallesmannille selittäisi –

KARRI. – että hän kehrää omia kaulavillojansa, jos tällä tavalla
jatkaa. – Minä en ainakaan sovi siihen toimeen. Vallesmannin mielestä
pitäisi talonpojan olla polvillansa herran edessä. Sen tähden täytyy
selittäjän olla nöyrempi mies kuin minä (Menee takan luo piippuansa
sytyttämään.) Mutta ettekö te heränneet voisi. Tehän osaatte olla
nöyriä.

KOLJOLA. Emme mekään voi mennä vallesmannin luo. Hänen mielestään
me olemme kurituksen tarpeessa.. Kävihän vallesmanni meilläkin
hartauskokouksen hajottamassa, vaikka kaikissa muissa pitäjissä on
Kalajoen käräjien jälkeen saatu aivan rauhassa kokoontua.

KARRI. Sinä et nähtävästi saata unohtaa Kalajoen käräjiä, joissa
lähes sata teistä sai sakkoa luvattomien hartaushetkien pitämisestä.

KOLJOLA. Se asia jääköön niitten tuomarien ikuiseksi häpeäksi.

KARRI. En tiedä sitten muuta keinoa kuin odottaa. Ei taida
vallesmanni kovin kauaa häilyä ruoskansa kanssa, ennenkö saa kuusi
tuumaa terästä.

KOLJOLA. Tarkoitatko, että vallesmanni – Mutta silloinhan ollaan yhä
kauempana laillisista oloista. Silloinhan nousee väkivalta väkivaltaa
vastaan.

KARRI. Sille ei voi mitään. Niin kuin metsään huutaa, niin sieltä
kaiku vastaa. Ja näillä lakeuksilla kantaa kaiku kauas.

KOLJOLA. Ei, ei! – Esivalta on Jumalan asettama. Se ei saa tapahtua.
Sovittelemalla –

KARRI. Ovat täällä suuremmatkin sonnit joutuneet ikeenalaisiksi.

KOLJOLA. Surkeaa, surkeaa! Veli nousee veljeään vastaan. Kansa kulkee
silmät sidottuna leveää tietä – turmiota kohden. Luulevat näkevänsä,
mutta sokeita ovat kaikki. Ja ne jotka johtavat, ovat kaikista
sokeimpia. Naapuri, miksi sinäkin paadutat sydämesi. Etkö huomaa
syntiesi suuruutta. Miksi et kuule kutsumusta. Tahdotko odottaa,
kunnes katumus on myöhäistä. Tee parannus nyt – heti sillä emme tiedä
aikaa ja hetkeä, koska meidän lähtemän pitää.

13:s kohtaus.

    Karri, Koljola, Antti, Maija, Jussi, Kalle, Sanna ja kyläläisiä.

ANTTI, MAIJA, JUSSI, ja KALLE. (Tulevat ulkoa ja asettuvat istumaan
etunäyttämölle paitsi Maija, joka menee perälle talousaskareita
toimittamaan.)

KARRI. Sinä tuhlaat sanojasi. Minä en käänny körttiläiseksi. Ja
minkä tähden teihin liittyisin? Miksen yhtä hyvin Vasulaisiin,
Yli-Kojoselaisiin, Renqvistiläisiin tai muihin hurmahenkisiin
huutajiin. Kuka teistä on oikeassa? Yli-Kojoselaiset viuhtovat,
huutavat ja huitovat sekä kirkossa että muualla. Palvelevat
mielestään sillä tavoin Jumalaa. Wallenbergiläiset eli vasulaiset
hylkäävät jumalanpalveluksen eivät tarvitse vihkimisiä, pappeja
eivätkä edes herran ehtoollista ja heidän hartauskokouksissaan
hypätään ja tanssitaan. Rehnqvistiläiset tuomitsevat tanssin, viinan
kaikki maalliset ilot ja luottavat omiin hyviin töihin.

KOLJOLA. Totuutta etsiessänsä saattavat ihmiset erehtyä, mutta
etsiminenkin on parempi kuin suruttomuuden tila. Sitä paitsi me emme
poikkea kirkon opista. Me tahdomme vaan tehdä sitä elävämmäksi.

KARRI. Teidän joukossanne on paljon tekopyhiä ja ulkokullatuita ja
kieroja ihmisiä, että jos hedelmistään puu tunnetaan –

KOLJOLA. Jokaisen kyntäjän jälessä kulkevat korpit ja muut
haaskalinnut etsimässä vakojen pohjista kupunsa täyteen. Jaloimmankin
sotajoukon jälessä hiipivät ruumiinryöstäjät. Herännäisliikkeelläkin
on omat haaskalintunsa ja ruumiinryöstäjät. Mutta on väärin tuomita
niitten mukaan.

KARRI. Olkoon, on teissä rehtiäkin väkeä. Mutta te ette sovi yhteen
minun uskontoni kanssa. Te kuljette seuroissa taikka pidätte niitä
kotonanne. Kiireenäkin työaikana ilmestyy joku saarnamies, ja silloin
heitetään työt odottamaan. Pellot jäävät kesannoiksi. Uskonsisaria ja
-veljiä kulkee pitäjästä pitäjään, kestiä pidetähän tuon tuostakin.
Jyvähinkalot tyhjentyvät. Minullakin on oma uskoni. Ja uskossaan
jokainen autuaaksi tulee. Minun uskontunnustukseni on lyhyt. Se
kuuluu: Tämä maa on niin köyhä, että täällä täytyy jokaisen tehdä
työtä. – Sen opin on nälkä tämän tasangon ihmisille opettanut.

MAIJA. Ei ihminen elä ainoastansa leivästä –

KOLJOLA. – vaan jokaisesta sanasta kuin Jumalan suusta lähtee.

KALLE. Mutta täytyyhän sitä ihmisellä olla muukin tarkoitus kuin
ruumiillinen työ. Ihmisen täytyy kehittyä ja oppia ja ennen kaikkea
olisi suostuttava raittiuteen.

KOLJOLA (Kallelle.) Raittiusasia on renqvistiläistä omahyväisyyttä.

KALLE. Ja sitten lukutaitoa pitäisi myös edistää. Onhan se jo paljon
parempi kuin ennen (Nauraen.) Vanhaan aikaan ne saivat opetella
puustavetkin jalkapuussa.

KARRI. Liirum, laarum lapset. Te puhutte aikamiesten asioista, ennen
kuin korvantaustat ovat kuivat. Te luette kirjoja ja opettelette
kirjoittamaan. Luulette herroiksi pääsevänne ja jäätte sille välille.
Kokoherraa, Jumalan kiitos, talonpojan pojasta ei koskaan voi tulla.
Juuret ovat vielä liian terveet. Ja ne, jotka luulevat täysiherroiksi
päässeensä, ovat täysiä narreja. – Te moititte vanhempaa polvea,
ennen kuin itse olette näyttäneet, että itse johonkin kykenette.
Katsokaa, miten korpi on paennut, kuinka paljon suota on saatu
sulille meidän elinaikanamme! Teillekin jää työtä. Raivatkaa
Takaluoman neva heinää kasvamaan, tehkää Hallakorpi pelloksi. Siinä
on litania. Ja se työ on teidän tehtävä. Me emme enää ehdi.

    (Tämän kohtauksen aikana on kyläläisiä, nuoria naisia ja miehiä
    pyhäpukineissa tullut ulkoa ja asettunut istumaan perälle, mikä
    minnekin. Antti on mennyt sinne keskustelemaan muutamain poikain
    kanssa.)

KOLJOLA. Minä taidan tästä lähteä. Jumalan rauha talolle.

MAIJA. Samoin itsellesikin.

14:s kohtaus.

    Edelliset, Kaisa, nimismies ja nimismiehen seurassa oleva mies.

    (Viimeisen repliikin aikana kuuluu ulkoa aisakellon ääni,
    joka lähenee.)

KARRI. Tuo on vallesmannin kello. Jussi mene sinä hakemaan Antin
passia tuolta peräkamarista. Se on siinä pöydän laatikossa.

JUSSI (Menee.)

NIMISMIES (Noin neljänkymmenen, sotilaan ryhti, tarmokkaan, mutta
samalla ilkeän näköinen, ruoska oikeassa kädessä. Astuu korskeana
keskilattialle.)

KARRI (Panee lakkinsa naulaan. Nousee seisomaan.)

NIMISMIES. (Katselee ympärilleen.) Ettekö ymmärrä, että lakki on
otettava päästä lain edustajan edessä?

KAIKKI. (Ottavat lakin päästään hitaasti ja vastenmielisesti, jotkut
hymähtävät, toiset kohauttavat olkapäitään.)

NIMISMIES. (Kiihtyneenä tästä hitaudesta.) Te – te – te olette
raakalaiset. Te olette kuin villipedot. Te tappelette ja murhaatte.
Te olette ynseitä esivaltaa vastaan. Mutta minä nöyristän jäykätkin
niskat! Minut on sitä varten tänne lähetetty. Ja minä nöyryytän
teidät! Minä tuotan tänne komppanian kasakoita. Katsotaan, eikö
silloin lakkikin lähde vähän helpommin päästä.

KARRI. (Hillitysti, mutta hieman ivallisesti.) Herra nimismies ei
pahastu. Me olemme vain yksinkertaisia talonpoikia, emmekä ole
tottuneet ottamaan lakkia päästämme muualla kuin lakituvassa ja
Jumalan huoneessa. Mutta me, jotka täällä olemme, olemme rauhallista
väkeä.

NIMISMIES. Te. Rauhallista väkeä. Kyllä minä jo teidät tunnen. Kaikki
te olette samanlaisia. Sanokaa. Te tiedätte kyllä, kuka heitti viime
yönä kiven kamarini ikkunasta sisään. – Ettäkö kuka. Minä kysyn.

KARRI. Ei sitä ainakaan täältä asti ole voitu heittää.

NIMISMIES. Lurjus!

KARRI. (Vavahtaa raivoisan näköisenä, mutta hillitsee itsensä.)

NIMISMIES. Ja mitä tämä väen paljous täällä merkitsee. Oletteko te
tulleet juhlimaan? Kenenkä luvalla? (Huomaa Antin.) Mitä vasten vanki
kulkee vapaana (Karrille.) Pankaa se sängynpatsaaseen kiinni. Siinä
on vangin paikka.

JUSSI. (Tulee. Antaa paperin nimismiehelle.) Tässä olisi vankipassi.

NIMISMIES. (Ei katsahdakaan paperiin. Huutaa Jussille.) Etkö ymmärrä
ottaa lakkia päästäsi! Kollo! (Lyö piiskalla lakin lattialle.)

JUSSI. (Ottaa lakin lattialta. Kiukkuisesti.) Päässähän lakki näkyy
vallesmannillakin olevan. Mutta jos minun lakkini tiellä on, niin
voisihan sen poiskin ottaa.

NIMISMIES. Nulkki (Lyö piiskan varrella lakin Jussin päästä.)

JUSSI. (Kiskaisee ruoskan vallesmannin kädestä.)

NIMISMIES. (Horjahtaa kuin lyöntiä väistääkseen.)

KAIKKI. (Nousevat seisaalleen. Naiset huudahtavat, miehet näyttävät
uhkaavilta.)

MAIJA. (Juoksee, ottaa Jussin syliinsä. – Hätäisenä.) Jussi!
Kunnioita lakia ja esivaltaa.

JUSSI. (Työntää Maijan syrjään.) Niin, lakia, mutta ei ruoskaa.
Ruoska ei ole eikä koskaan tule olemaan lakimme. Me olemme vapaita
ihmisiä. Jumala varjelkoon sitä, joka meille rupeaa ruoskalla
oikeutta jakamaan.

    (Murtaa ruoskan käsissään poikki ja viskaa kappaleet oven luo,
    josta nimismiehen seurassa tullut mies korjaa palat.)

NIMISMIES. (Pistää paperin taskuunsa. – Pirullisesti.) Sinä
poika-nulkki. Et tiedä, ketä vastaan nousit. Me tapaamme vielä.

    (Menee.)

    (Nimismiehen mentyä laukeaa jännitys. Joukko rupeaa liikkumaan.)

Sieltä täältä kuuluu miesten repliikkejä. Olisi pitänyt pehmittää –
Vaan paljaalla kädellä. – Kerran oikein kunnolla.

MAIJA. (Seisoo pöydän luona. – Kiihkeästi.) Älkää uhatko. – Älkää
miekkaan ruvetko, sillä se joka miekkaan rupee, se miekkaan hukkuu –
Jumala vihaa ylpeitä, mutta nöyrille hän antaa armon. Rukoilkaa, että
Jumala antaa teille puhtaan sydämet.

    (Yleisö hämmästyy ja nolostuu. Osa vetäytyy ovea kohden.)

KARRI. (Joka on myös katsonut hämmästyneenä Maijaa. Lyö nyrkillä
pöytään.) Hiljaa! Minun taloni ei ole körttiläisten kirkko. Niin
kauan kuin minä olen isäntä talossani, eivät unen näkijät ja
haaveilijat saa sen katon alla isännöidä. Sen tähden saatte huomenna
pitää täällä hypyt. (Muistaa vallesmannin.) Ja hyppyihin annan minä
itse luvan. Ei kai kukaan silloin usko, että me olisimme uuteen
uskoon ruvenneet. (Huomaa Antin.) Silloin sinäkin voit pistää
polskaksi, eikä kukaan voi vaatia pitämään sinua sängynpatsaaseen
lukittuna.

MAIJA. (Istuu penkille kädet ristissä pöytää vasten.)

JUSSI. (Seisoo koko ajan ja tuijottaa yhteen kohtaan. Ei huomaa mitä
ympärillä tapahtuu. Synkkänä. Uhkaavana.) Minä tunnen, että tänään
sain isäni perinnön, veren vian.

TOINEN NÄYTÖS

    (Karrin piha. Oikealla asuinrakennus, sen keskellä kattopäälliset
    portaat ja kuisti, ja sen kummallakin puolen ikkuna. Perällä on
    luttirakennus. Sen kummassakin päässä ja asuinrakennuksen nurkkain
    välissä on kaaripäällinen portti. Samanlainen on luttirakennuksen
    ja vasemmalla olevan aittarakennuksen välissä. Itse portteja
    ei kummassakaan ole, ainoastaan pylväät ja kaari. Vasemmalla
    etunäyttämöllä kaivo, jonka päällä on muutamia puisia astioita.
    Kaivon etupuolella on pari kiveä ja vieressä pyykkituoli,
    pyykkipunkka y.m. pesemisessä tarvittavia esineitä.)

1:nen kohtaus.

    Kaisa ja Sanna.

KAISA. (Kurikoi kaivon luona, yksin.) On se on kumma, etteivät
ihmiset osaa elää sovinnossa. Häjyt, körttiläiset ja vallesmanni,
kaikki riitelevät keskenään. Ja muut ovat suutteina välissä ja saavat
kaikilta kuria. (Kurikoi.) Niin kuin meidän Maijakin. Hätäkö senkään
olisi olla. Olisi ollut vaan. Mutta ei. Piti ruveta körttiläiseksi
ja saarnaamaan. Nyt on isäntä kiukkuinen Maijalle. Ja Jussi. Sillä
on myös oma oppinsa. Isäntä ajattelee omalla tavallansa. Ja niin
ovat kaikki riidassa. Mitenköhän käy, eikö Maijan pidä pois kotoa.
Ja sitten on se vallesmanni. Silläkin on omat tuumansa. (Kurikoi.)
Kaikki on sen kirotun ajattelemisen syy. Jos ei ajateltaisi niin
paljon, niin ei ajatukset pääsisi niin paljon ristiin. Talonpojalle
se onkin aivan turhaa. Pappi. Ei senkään tarvitsisi ajatella taikka
osaahan sekin jo sillä koulunkäymisellä saarnata ilman ajatuksiakin.
Ja lukkari, lähteehän nuotti ajattelemattakin. Ja kun ei kukaan
ajattelisi, ei kukaan riitelisikään ja vallesmanni saisi maata
punkassaan päivät päästään. – Jaha. Jos minä vaan olisin rikas tai
Maijan sijassa en ajattelisi ollenkaan. (Kurikoi.) Mutta kun on köyhä
niin täytyy. Köyhän täytyy ajatella, mistä leipää saisi taikka miten
rikkailta sitä narraisi.

SANNA (Näyttämön takana, vasemmalla. – Hevoselle.) So siinä! Ptruu!
– No, nyt saat mennä (Tulee näyttämölle. Noin 20-vuotias tanakan,
terveen ja reippaan näköinen. Työpuvussa, joka on vähän multainen.)

SANNA. Mutta antaakos Kaisa minulle vähän juotavaa. (Katselee
ympärilleen) Onko Kaisalla nappoa?

KAISA. He. Tuossa on.

SANNA. Mitähän siitä eilisiltaisesta oikein tulee? Isäntä on niin
kova mies. Se suuttui Maijaan niin, että leppyyköhän ikinä.

KAISA. Oli se Maijalta myös joutavaa. Ruveta saarnaamaan kesken
kaikkea. Mitähän varten sekin körttiläisiin on yhtynyt. Ja jos olisi
yhtynytkin, olisi pitänyt sen omana tietonaan eikä julistanut sitä
kaikkien kuullen.

SANNA. Mahtaakohan isäntä ajaa sen pois kotoaan?

KAISA. En tiedä. Jollei Maija heitä körttiläisyyttä.

SANNA. Ei se heitä. Se on luja ihminen, vaikka onkin hiljainen. Mutta
mitä pahaa siinä sitten on? Antaisivat olla omassa rauhassaan.

KAISA. Etkö tiedä, että vallesmanni, pappi ja kaikki oppineet
vihaavat kovasti näitä kirkonvihollisia ja kansanvillitsijöitä.

SANNA. Mutta onko se aina niin totta kuin sanovat.

KAISA. Mutta rovastikin!

SANNA. Niin rovasti (Hetken äänettömyys.) Mitä Kaisa siinä pesee?

KAISA. Pesen vähän Saltulle (Näyttää liinavaatetta Sannalle.) Oletko
nähnyt nämä paidat. Minä olen itse kasvattanut pellavat, itse
kehrännyt ja kutonut ja itse ommellut joka pisteen. Eivätkö ole
hienoja. Minä tein kaksi tällaista paitaa Saltulle. Lopun kankaan
myyn kirkonkylään porvarille. Kyllä ne kelpaavat vaikka piispalle.

SANNA. (Katselee. Vilkaisee vasemmalle). So ptruu siellä. Pitääkin
mennä, että saan saran vielä äestettyä ennenkö hypyt alkavat.

KAISA. Missäs Kaappo on, kun sinun täytyy kesken muita töitä
äestämässä olla.

SANNA. Minne lie mennyt. Eilen illalla oli saanut vähän viinaa
maistaa eikä sitten ole miestä näkynyt.

KAISA. Senkö jälkeen se pitää rokulia.

SANNA. Niin (Menee vasemmalle.) (Hevoselle.) No. Aletaanpas painaa.
So! Se on todistamassa siinä Hangan Antin jutussa.

KAISA. Jassoo. Minä luulin, että se pitää rokulia, kun eilen Saltun
kanssa ryyppäsivät.

SANNA. Ei nyt enää uskalla rokulia pitää, kun pitäjän uusi laki
määrää siitä sakkoa, eikä se tässä talossa koskaan ole käynyt.

KAISA. Ettei vaan tulisi tänä iltana tappelu.

SANNA. Hyi. Eihän toki. Kuinka niin.

KAISA. Jos Holman Köysti tulee joukkonsa kanssa häjyilemään, niin
aina silloin siitä tappelu tulee.

SANNA. Eivät ne uskalla tulla. Kyllä ne vähän meidän isäntää
pelkäävät.

KAISA. Ei Holman Köysti pelkää ketään. Se on oikea mies, mutta on se
vähän liian raju.

SANNA. Mitähän varten ne sillä tavalla elävät. Eihän sen luulisi
olevan hauskaakaan. Tapella ja tehdä pahaa. Holman Köystikin aika
talon poika. Ja sitten varastaa.

KAISA. Ei Holman Köysti ole koskaan varastanut.

SANNA. Onhan sekin vienyt ihmisten lampaita.

KAISA. Eihän se varkuutta ole. Nauriita ja lampaita saa ottaa niin
paljon kuin kerralla syö. Eikä se ole varkautta.

SANNA. Mutta vallesmannin mielestä se on varkautta. Kyllä se siitä
kiinni ottaa.

KAISA. Ei uskalla. Eikä uskalla kukaan ilmoittaakaan. Saisi pelätä
henkeään.

SANNA. Ptruu siellä. (Juoksee vasempaan.) (Hevoselle). So! Alapa
laputtaa, koska kerran kiire näkyy olevan.

    (Menee tallin päädyltä.)

2:nen kohtaus.

    Maija, Mäki-Luoman muori ja Jussi.

MAIJA. (Tulee aitasta tuoden pientä vakkaa, jossa on kirjavia
vaatteita. Valitsee epäröiden niitä ja ottaa lopuksi nopeasti
kirjavan esiliinan, jonka sitoo eteensä, kirjavan silkkihuivin
harteilleen ja hopeaketjut kaulaansa. Puhuu vähän katkonaisesti.)
Antti tulee pian. Ja huomenna jo taas viedään pois, kuka tiesi kuinka
pitkäksi aikaa. Antti ei saa lähteä minulle vihaisena. (Saa vaatteet
päällensä). Kas noin. Nyt olen valmis. Ja nyt et sinä ole vihainen
minulle Minä koetan olla iloinen, että muistaisit minut sellaisena
poissa ollessani.

MÄKI-LUOMAN MUORI. (Noin 45-vuotias, herännäispuvussa, tekopyhän
näköinen. Tulee hiljaa vasemmalta astuu aivan Maijan luo.)

MAIJA. (Pelästyy.) Te, tekö siinä olitte.

MÄKI-LUOMAN MUORI. (Puhuu hillitysti mutta samalla varovasti.) Minä
tässä vaan olen. Eihän minua tarvitse pelästyä. Minä tulin kysymään
sinulta, mahtaisiko isäsi auttaa teillä pitämään seuroja, meidän tupa
kun on vähän pieni, mutta en tiedä toimitanko nyt asiaani.

MAIJA. (Häpeissään.) En minä usko, että isä antaa. Eilen illalla se
lupasi hyppytuvan täksi illaksi talosta.

MÄKI-LUOMAN MUORI. Sen minä kyllä uskon nyt, ettei tässä talossa
totinen Jumalan pelko asu.

MAIJA. Isä on niin ankara.

JUSSI. (Tulee tuvasta portaille. Seuraa sieltä Maijan ja Muorin
keskustelua.)

MÄKI-LUOMAN MUORI. Onko hän niin ankara, että puettaa sinut noihin
kirjaviin hetaleihin ja helyihin.

MAIJA. (Istuutuu.) Ei

MÄKI-LUOMAN MUORI. Tyttäreni. Sinä olet langennut. Mailman turhuus on
tullut sinulle rakkaammaksi kuin ijäinen kirkkaus. Sinä olet käärinyt
itsesi purppuraan ja kultakäätyihin ja kuljet leveää tietä.

MAIJA. (Painaa päänsä käsiinsä.)

MÄKI-LUOMAN MUORI. Sinä olet saanut kutsumuksen ja kumminkin sinä
palaat synnin tielle. Sinä paadutat itsesi ja suljet sydämesi Jumalan
ääneltä. Sinä et avaa, vaikka kolkutetaan. Sinun rangaistuksesi on
oleva suurempi kuin ryövärien, murhaajien, väärin- ja huorintekijäin,
sillä he eivät ole kutsumusta, Jumalan ääntä, sylkeneet ja pilkanneet.

JUSSI. (Tulee lähelle. Puhuu töykeästi.) Onko meidän Maija nyt
joutunut teidän kidutuspenkkiinne. Teillä ei ole oikeutta sellaiseen.
Ja ellei Maija itse voi puolustaa itseään niin minä puolustan häntä.

MAIJA (Hiljaa.) Jussi. Anna muorin olla. Minä olen syyllinen. Minä
olen langennut. Mutta Jumala tietää, että minulta vaaditaan liian
suurta uhria. Minä olen vaan nainen joka rakastaa.

JUSSI. Olkoon niinkin, mutta muori on tässä sittenkin liikaa.

MÄKI-LUOMAN MUORI. Minä menen. (Maijalle.) Minua ei tarvitse mailman
lasten komentaa. Mutta minä sanon, riisu helyt rinnoiltasti ja
purppurat vyöltäsi. Pue itsesi säkkiin ja tuhkaan, sillä sinä olet
Herran armon hyljännyt. (Menee.)

MAIJA. (Ottaa ketjut kaulastaan ja panee takaisin.)

JUSSI. Anna olla koristeet päälläsi.

MAIJA: Ei, se on synti.

JUSSI. Maija parka. Teidän mielestänne kaikki on syntiä. Te ette
tiedä erottaa hyvää ja pahaa ja sen tähden tuomitsette kaiken
pahaksi. En osaa minäkään sitä erottaa, mutta ihminen ei ole
luotu tänne ainoastansa itkemään, koska Jumala on antanut sille
nauramisenkin taidon.

3:s kohtaus.

    Jussi, Kalle, Maija ja Sanna (Ulkona.)

KALLE. (Näyttämön takana vasemmalla. – Huutaa.) Päivää, Sanna. Joko
käräjäväki on tullut takaisin?

SANNA. (Ulkona.) Ei ole vielä.

KALLE. (Ulkona.) Onko teillä ketään kotona?

SANNA. (Ulkona.) On siellä Jussi ja Maija.

JUSSI. (Maijalle.) Kalle kuuluu tulevan. Pyyhi nyt silmäsi edes, että
kehtaat näyttäytyä.

    (Tulee etualalle.)

    (Panee vaatteet takaisin vakkaan, pistää vakan aittaan
    ja panee oven kiinni. Menee tupaan.)

KALLE. (Tulee vasemmanpuolisesta portista.) Terve mieheen. Olitpas
kotona.

JUSSI. Kotonahan minä olen.

KALLE. (Ihmeissään.) Oletko koko päivän pitänyt pyhää?

JUSSI. Enhän minä koko päivää. Mutta hypytkin alkavat pian.

KALLE. Eikö käräjistä ole vielä mitään kuulunut?

JUSSI. Ei ole.

KALLE. (Innokkaana.) Nyt minulla on se kirja mukana. Katsos tässä
(Ottaa kirjan ja selailee kirjaa.) Täällä sanotaan näin: (Lukee
ynisevällä äänellä.) "Tohtori See von Linné" (Puhuu.) Mitähän varten
tuolla eelläkin on hattu? "Tohtori See von Linné sanoo paloviinan
myrkyllisyyden nähtävän siitäkin, kuin, jos koiran pennullen annetaan
paloviinaa eli sillä sen selkää voidellaan, niin se kohta lakkaa
kasvamasta ja jääpi pieneksi rakiksi, vaikka se olisi kuinka suuren
hurtan sukua." (Puhuu.) Pitäisi koettaa. Ottaisi vähän viinaa ja
voitelisi koiranpennun päälle, niin se jäisi sellaiseksi.

JUSSI. (On istunut omissa ajatuksissaan nojaten tuvan seinään.
Lukemisen aikana kiintyy hänen katseensa yhtäkkiä ylöspäin.) Tuolla
lentää haukka. Taitaa olla poikanen, koska noin vallattomasti
siipiänsä liikuttelee –

KALLE. (Lukee.)

"Ja siitäkin kuin vielä rankilla on se voima, että se kuparin
kirkkaaksi tekee, vaikka se kuinka ruosteinen olisi. – Mitä sitte
itse paloviina tekee ihmisen sisällyxille, jotka ei ole kuparista."
– (Katsoo Jussiin. Puhuu.) Mutta ethän sinä ollenkaan kuuntele. Mitä
sinä ajattelet?

JUSSI. (On istunut ajatuksissaan.) Tiedätkö Kalle miltä mahtaa tuntua
haukan pojasta silloin, kun se huomaa, että siivissä on voima. Minä
tiedän. Haukan poika tuntee sanomatonta riemua. Se tieto huumaa.
Haukan poika nauttii kaksinkertaisesti, sillä se tietää, että tämä
voima voi tulla vaaralliseksi.

KALLE. (Hämmästyneenä) Mitä sinä puhut?

JUSSI. Ei mitään. Lue sinä vaan.

KALLE. Mutta kuunteletko sinä ollenkaan.

JUSSI. Kyllä

KALLE. (Lukee) Paloviinan myrkyllisyyden todistaa sekin, kuin
juomarit, pitkällisen juomisensa kautta kuolleen ruumiin muodon
saavat, mutta kun he lakkaavat ja ovat joitakuita aikoja juomatta,
niin he rupeavat torven muotoiseksi tulemaan ja niin kuin he ulkoisen
muotonsa puolesta torven näköiseksi tulevat, niin sitä enemmän se
tapahtuu heidän sisällyksillensä. Mutta kuin he onnettomat taaskin
rupiavat juomaan, niin taaskin saavat päällensä kuoleman korvan.
(Katsoo Jussiin.) (Puhuu. )En minä viitsi sinulle lukea. Mitä sinä
ajattelet.

JUSSI. (Omissa ajatuksissaan.) Kun karhu on kerran päässyt veren
makuun niin se ei voi enää olla karjaan sattumatta. Sen täytyy
teurastaa vaikka tietääkin, että tuliluikut voivat väijyä joka
pensaan takana, tai ehkä juuri siksi, että se on niin vaarallista.

KALLE. (Nousee.) Mikä sinua vaivaa? Ethän kuuntele ollenkaan.

JUSSI. Kuulenhan minä.

KALLE. En viitsi, mutta täällä on tämä paperi, johon pitää nimensä
kirjoittaa. Ja minä kirjoitan. Tässä ei ole vaan vielä kuin sinun
nimesi.

JUSSI. (Nousee ylös). Elä kirjoita! – Taikka –. Kirjoita vaan, mutta
anna minä leikkaan oman nimeni pois.

KALLE. Kuinka?

JUSSI. Minua painaa se, että olen antanut lupaukseni. Minä en juo,
enkä halua juoda. Mutta sen jälkeen, kuin tuohon kirjoitin, tuntuu
minusta kuin minun oma tahtoni ei merkitse mitään. Minä olen antanut
lupaukseni jollekin tuntemattomalle, – Helsingissä tai missä lie
asustaa. Minun tahtoni on siellä panttina. Se tuntematon määrää,
saanko ottaa ryypyn, mitä minun on tehtävä ja tekemättä jätettävä. Ja
minä en kärsi toisen tahtoa omani yläpuolella. Anna tänne se paperi.

KALLE (Antaa vähän arvellen paperin Jussille.)

JUSSI. (Repii paperin.) Kas noin! Nyt olen taas vapaa ja määrään itse
teoistani.

4:s kohtaus.

    Edelliset, Kaisa, Kaappo, Salttu ja Sanna.

KAISA. (Tulee kaivon luo.)

KALLE. Mitä sinä teit. Mitä minä sanon lukkarille?

JUSSI. Sano minua syylliseksi.

KAAPPO. (Juoksee nauraen näyttämölle.) Voi hyvät ihmiset! Voi hyvät
ihmiset.

    (Nauraa.)

JUSSI. No mitä nyt? Käräjilläkö niin hauskaa oli?

KAAPPO. Ei mutta –

KALLE. Ja paljonko Antti sai?

KAAPPO. Ne jäivät tuomiota odottamaan, mutta Salttu – (Nauraa)

KAISA. (Kiivaasti.) Mitä sinä Saltusta puhut?

KAAPPO. No, kun Salttu ja Räätäri-Fapee tappelivat.

    (Nauraa.)

KAISA. (Innostuen.) Salttuko tappeli?! (Pelästyen.) Herra Jumala! Ei
suinkaan oikein puukoilla.

KAAPPO. (Kertoo nauraen.) Ei, kun vaan käsirysyssä. Repivät toistensa
tukasta, kynsivät ja sylkivät, lyödä mukuuttivat toisiansa ja taisi
Salttu vähän puristaa kurkustakin.

    (Nauraa.)

JUSSI. (Synkkänä.) Mitä nauramista siinä on?

    (Menee peremmälle.)

KAISA. Missä ne tappelivat?

KAAPPO. Tuossa raitilla.

SALTTU. (Tulee surkean näköisenä, revittynä ja naarmittuna.)

KAISA. (Menee vastaan.) Voi Salttu kulta. Tule tänne, että minä
saan nähdä, onko sinussa haavoja. Voi, voi! Tuossakin on naarmu ja
tuossa ruplan kokoinen paljas paikka, josta tukka on lähtenyt, ja
tuossa mustelma. Jussi! Annatko sinä vähän viinaa, jotta minä saan
sillä hautoa. Ja tarvitseehan Salttu pari ryyppyä sisällensäkin.
Mekko on rikki ja koko mies kuin rapakossa uitettu. (Korjaa mekkoa.
Pelästyy.) Mi-mitä? Jumalauta! Paitakin on revitty (Työkkää Salttua.
Kiukkuisesti.) Paita revitty! Senkötähden minä sen työllä ja vaivalla
olen laittanut, että sinä sen revityttäisit.

SALTTU. (Kiukkuisena.) Mitä sinä turiset.

KAISA. (Hämmästyen.) Mitä?

SALTTU. Minä vain sanon, ettei sinun tarvitse pitää mua kuin
pikkupoikaa ja kuranssata, niin että koko kylä nauraa.

KAISA. Mitä sinä oikein tarkoitat?

SALTTU. Tarkoitan, että laita itsesi heti siitä tupaan ja etsi vähän
siteitä.

KAISA. (Menee vähän epäröiden. Mennessään.) Mistä lähtien Saltusta on
tullut oikein mies.

SANNA. (Tulee vasemmalta ja menee aittaan. Katselee ovesta silloin
tällöin.)

KAAPPO. (Kiusoitellen.) Voi Salttu kulta. Löikö se Fapee kovin lujaa?

SALTTU. (Katsoo raivoissaan Kaappoa.)

KAAPPO. Jumalauta! Paitakin on revitty. Senkö tähden –

JUSSI. (Tuimasti.) Kaappo! Kiusaat vanhaa miestä! Saisit hävetä, jos
ymmärtäisit.

KAAPPO. Leikkiähän se vain oli.

JUSSI. Tyhmää leikkiä.

KAAPPO. (Lähtee hiljakseen tupaan. Kallelle.) Mistä Jussi noin
pahalle päälle on tullut?

KALLE. Joko siellä on hyppyväkeä.

JUSSI. En tiedä.

KALLE. Minä menen katsomaan. (Menee tupaan).

5:s kohtaus.

    Jussi ja Salttu.

    (Kohtauksen aikana kulkee väkeä kummaltakin puolen näyttämöä
    tupaan, niiden joukossa kaksi viulun- ja yksi klarinetin soittaja.)

JUSSI. Mikä Saltunkin sai tappelemaan. Vanha mies. Parempihan olisi
elää sovinnossa.

SALTTU. (Kiihkeästi.) Helppo sinun on niin sanoa. Sinä olet rikas ja
väkevä. Sinun päällesi ei kukaan katso virnistellen. Toista on minun.
– Mutta minä en enää viitsi olla naurun alaisena ja kärsiä kaikkea.
Minä olen väsynyt jo sellaiseen sovintoon. Mieluummin tappelen
ja otan selkääni. Kun miehen arvoa nyt kerran ei muuten saa kuin
tappelemalla.

JUSSI. Mutta Salttu!

SALTTU. Sellaisia me olemme kaikki. Kärsimme ja nöyrrymme niin, että
lopuksi jäämme köyryyn. Ja silloin on myöhäistä katua. Pohjasakka
täytyy nostattaa pinnalle. Nöyrtykööt körttiläiset ja akat, mutta
miehen täytyy osata puolustaa itseänsä ja oikeutta.

JUSSI. (Itsekseen.) Kukko opettelee vasta vanhana lentämään, eikä
pääse kuin aidalle, mutta on ylpeä siitäkin. (Saltulle) Mutta eikö
sittenkin olisi parempi hillitä itseään ja elää ystävyydessä ihmisten
kanssa.

SALTTU. (Katkerasti.) Ystävät! Ystävät. Sinä Jussi, joka olet
nuori, voit vielä puhua sillä tavoin. Ystävät minut ovat opettaneet
vihaamaan. Niin kauan, kuin minussa oli mehua, imivät ne mahlaani.
Niin kauan, kun olin rikas -. Mutta mitä siitä. Ystävä, sitä sanaa
minä en enää käytä. – Ihmiset ovat kuin sudet. Olkoopa vaikka saman
emon kantamia, syövät toinen toisiaan, kunnes ainoastaan voimakkain,
on jälellä.

JUSSI. Minä en tunne Salttua enää.

SALTTU. Nyt vasta Saltun näetkin ensi kertaa. Minä olen niin kauan
jaksanut säilyttää itsessäni kaiken sen myrkyn, jolla muita olisin
uhannut. Mutta nyt ei enää mahdu.

JUSSI. Tuo tappeluko Saltun sai noin suunniltaan?

SALTTU. Se vaan pani pohjasakan käymään.

    (Menee tupaan.)

JUSSI. (Itsekseen.) Pääsikö karhu veren makuun.

6:s kohtaus.

    Jussi ja Sanna.

SANNA. (Tulee aitasta pyhäpukineissa. Huomaa Jussin, tulee arastellen
hänen luokseen.) Jussi. Minä äestin jo tämän kotipalstan.

JUSSI. (Välinpitämättömästi.) Jaha.

SANNA. (Koettaa saada keskustelua käyntiin.) Onko sinne tullut jo
paljon hyppyväkeä?

JUSSI. En tiedä.

SANNA. Eikö Antti ja isäsi ovat tulleet?

JUSSI. Ei kai

SANNA. (Pienen vaitiolon jälkeen.) Jussi. Kyllä kai sinä olet hirveän
väkevä.

JUSSI. (Kääntyy Sannaan. – Naurahtaen.) Minäkö? Kuinka niin?

SANNA. (Vähän hämillään.) Muuten vain. Minä vaan arvelin niin.

JUSSI. Tahdotko tulla sormikoukkua vetämään.

SANNA. (Nauraen.) Sinun kanssasi? En tule. Mutta koetapas, jaksatko
nostaa tuon kiven.

JUSSI. En viitsi ruveta ruokalevokseni kiviä vääntelemähän. Mutta jos
tahdot, niin sellaisen varpusen kuin sinä voin kyllä lennättää ilmaan
lepohetkelläkin.

SANNA. Mutta sinä olet kömpelö. Et sinä enää piisaisi minulle
juoksemaan. Kaikki väkevät miehet ovat kömpelöitä. Ne kävelevät noin
– noin – (Matkii karhun käyntiä. Menee Jussin luo.) Ei karhu saa
varpusta kiinni.

SANNA. Koetapas! (Nipistää Jussia.)

JUSSI. Ai!

JUSSI ja SANNA. (Juoksevat kaivon ympäri nauraen ja huutaen. Lopuksi
Jussi saa Sannan kiinni.)

JUSSI. (Ottaa Sannan käsivarsilleen. Pyörähtää pari kertaa ympäri.)
Katsos nyt, varpunen. Karhu sai sinut kiinni.

SANNA. (Painautuu lähemmäksi. – Raukeasti, melkein huokaisten.) Niin.

    (Jussi seisahtuu pitäen Sannaa sylissään. Katsovat toisiaan
    silmiin. Hetken kuluttua laskee Jussi Sannan varovaisesti
    seisomaan. Molemmat joutuvat hämilleen.)

JUSSI. Sinä olit kovin kevyt.

SANNA. Enhän, mutta sinä olet niin voimakas.

JUSSI. Sinulla oli niin kovin kirkkaat silmät.

SANNA. Mistä ne kirkkaammiksi olisivat tulleet kuin muulloinkaan.

JUSSI. En tiedä.

SANNA. Eihän ne ole. Katsohan.

    (Katsoo Jussiin.)

JUSSI. (Katsoo vähän hämillään Sannaa silmiin.)

SANNA. (Purskahtaa nauramaan.)

JUSSI. (Loukkaantuneena.) Millä sinä naurat? Nauratko sinä minulle?

SANNA. Ei, Jussi! (Nauraa itkunsekaisesti.) En minä tiedä itsekään
syytä. Minua naurattaa, mutta minua melkein itkettää samalla. Minulla
on niin kummallinen olo.

JUSSI. (Katsoo Sanna. Ottaa Sannaa kädestä ja vetää hänet seisomaan.)
Sanna!

SANNA. Jussi!

    (Tuvasta alkaa kuulua soittoa.)

JUSSI. Siellä soitetaan tulopeliä. Aivan kuin suurissa häissä.
Lähdetkö hyppelemään.

SANNA. En tiedä –

JUSSI. Mutta minun kanssani?

SANNA. Mitä ihmiset sanovat.

JUSSI. Kuka koettaisi pistää nenänsä minun asioihini.

SANNA. Minä tulen (Puristaa Jussin kättä.) Jussi!! – Minä menen jo
edellä.

    (Juoksee tupaan.)

7:s kohtaus.

    Jussi, Kaisa, Maija, Karri, Antti, Kaappo ja kyläläisiä.

KAISA. (Tulee portaille Sannaa vastaan.)

JUSSI. (Hurjan iloisena.) Eikö Kaisa ollenkaan polskaakkaan? (Ottaa
Kaisaa vyötäisiltä.) Kyllä meidän täytyy ainakin pari pyöräystä ottaa.

    (Pyörittää Kaisaa ja juoksee sitten sisään.)

KAISA. (Tulee kaivon luo.) Siunatkoon! Mikä Jussiin taas on mennyt?
Aamulla ja vielä äskenkin jurnutti totisena kuin toiskan kirnu ja
nyt taas on tuollaisena (Katsoo miettien portaille päin.) Ahaa!
(Pyörittää päätänsä.) Ne lapset! Ne lapset! Siitä nousee vielä sota.
Isäntä ei koskaan siihen suostu.

JUSSI. (Menee.)

KAISA. Antti tulee

    (Menee peremmälle.)

MAIJA. (Tulee etualalle.) Antti tulee! (Istuu kaivolle.)

    (Tulee kaivon etupuolelle, jossa tulijat eivät häntä huomaa.)

ANTTI ja KARRI. (Tulevat hevosella oikeanpuolisesta portista. Kärryt
ovat sen ajan mallin mukaiset, kori simpukan kuoren näköinen.)

ANTTI. (Hyppää kärryistä. Rehennellen mutta samalla katkerasti.)
Päivää, Kaisa. No nyt kannattaa Hangan Antistakin tehdä laulu.

KAISA. Paljonko sait?

KARRI (Huutaa.) Kaappo! (Tupaan.) Onko siellä Kaappo!

    (Nousee kärryistä.)

    (Tuvassa soitetaan polskaa.)

KAAPPO (Tulee tuvasta.)

KARRI. Korjaa tuo hevonen. Vie vaikka tuonne hakaan. Johan se siellä
tarkenee ja löytää vähän ruohon äpärettä.

KAAPPO (Vie hevosen.)

KAISA. Paljonko sait? Sano nyt.

ANTTI. Kuusi vuotta.

KAISA. Elä valehtele.

KARRI. Kyllä Antti totta puhuu.

MAIJA. (Istuu kivelle). Hyvä Jumala. Kuusi vuotta.

KAISA. Herrajesta! Kuinka niin paljon?

ANTTI. En minä tiedä.

KARRI. Kyllä siinä nimismies oli liehtarina. Mikä sen tietää, mitä se
säkkäsi sinun päällesi, kun puhui ruotsia.

ANTTI. Niin, se – (Puristaa nyrkkiä ja puree hammasta.)

KAISA. Kuusi vuotta. Sellaisesta. Laki on niin kuin luetaan.

KARRI. Tuomiossa luettiin murhayrityksestä, maantierauhan
rikkomisesta, sapatin rikkomisesta ja mistä kaikesta. Kyllähän herrat
osaa.

ANTTI. (Huutaa.) Hei elämää! Eikä mitään kituelämää. Kyllä ruunulla
leipää piisaa.

    (Menee tupaan.)

KARRI. (Menee Antin jälessä.) Siellä taitaa olla hypyt käynnissä.

KAISA. (Menee myös tupaan. – Jahkien.) Vai kuusi vuotta, vai kuusi
vuotta. Kylläpä sai paljon.

    (Hämäryys.)

8:s kohtaus.

    Maija, tanssiväkeä ja Jussi.

MAIJA. (Istuu kivellä.) Onko se totta? Antti on tuomittu kuudeksi
vuodeksi? Totta se on. Mutta se ei ole oikein! Se ei voi olla
Jumalan eikä maallisen lain mukaan. Tuomarit ovat sokeita. Ovat
tälläkin kerralla seuranneet lain kuollutta puustaata. Ja erehtyneet.
Kalajoki ei ole ainoa paikka, missä vääriä tuomioita julistetaan.
Siellä saivat heränneet tunta väärin tulkitun lain ankaruutta.
Tällä kerralla on Antilla sama kohtalo. Voi vääriä tuomareita!
Voi niitä, jotka lain varjon alla vääryyttä edistävät. Voi heitä!
Sillä kerran tulevat hekin tuomarin eteen. Ja silloin tulkitaan ei
ainoastaan heidän tekonsa vaan myös sydän ja ajatukset. Ja voi heitä
silloin, jos heidän aivotuksensa ovat olleet ja jos heidät löydetään
syyllisiksi siihen, että ovat käyttäneet laki omaksi voitokseen ja
ihmiselliseen kostoon.

    (Istuu kivelle.)

    (Kun väkeä tulee näyttämölle, poistuu oikeanpuolisesta portista.)

    (Soitto taukoaa tuvassa, ja joukko tyttöjä ja poikia tulvahtaa
    näyttämölle, jonne asettuvat mikä minnekin näyttämön perälle
    ja portaille.)

1:NEN POIKA. Huh, huh, kun siellä tuli kuuma.

2:NEN POIKA. Niin tuli.

3:S POIKA. Voi saakuri, pitkällepä reissulle Hangan Antti joutui.

1:NEN TYTTÖ. Maijaa minun tulee niin surku.

2:NEN TYTTÖ (Nauraen.) Sehän on körttiläinen.

1:NEN TYTTÖ. Olkoon vain. Ihminen se siltä on ja Antin morsian.

2:NEN TYTTÖ. Eihän körttiläiset muista välitä kuin toisistansa. Ja
Antti ei ole körttiläinen.

1:NEN TYTTÖ. Mutta Maija välittää.

    (Vaitiolo. – Sisällä soitetaan polskaa.)

JUSSI. (Tulee ulos.) Lähtekää polskaan! Se alkoi juuri.

    (Kaikki, nousevat ja menevät kiireesti tupaan, toiset tanssiaskelin.)

JUSSI. (Huomaa Maijan.) Täälläkö sinä. – Joko sinä kuulit miten Antin
kävi. (Maija nyökkää) (Sydämellisesti) Voi sisko parka.

MAIJA. Viitsitkö käydä hakemassa Antin tänne. Minua ei huvita siellä
tuvassa olla. Ja täällä olisi rauhallisempi puhellakin.

JUSSI. Kyllä minä haen.

    (Menee tupaan.)

    (Itsekseen.) Maija parka! Kovalle ottaa elämän alku sinullekin.

MAIJA. (Yksin.) Se ei voi olla Jumalan tahto, että Antti joutuu
niin pitkäksi aikaa linnaan. Siellä joutuu hän kokonaan turmiolle.
Sokeat ja väärä tuomarit voivat niin tuomita, mutta Jumala ei tahdo
kenenkään turmiota. Ja tuomiolle Antti joutuu, jos hän kuusi vuotta
linnassa istuu. Monta on parhaita miehiä, samalla tavoin, melkein
tapaturmasta sinne joutunut ja useat niistä ovat tulleet roistoina
takaisin taikka eivät ole tulleet ollenkaan. Ei! Antin täytyy päästä
vapaaksi (Miettii.) (Innostuneena.) Minä pelastan Antin. Ja sitten
minä. Minä. Se on Jumalankin tahto. Ja silloin ei Anttikaan enää
voi paaduttaa sydäntänsä, vaan ottaa kutsumuksen vastaan ja tulee
herätetyksi. Silloin – silloin loppuu minultakin ristiriita. Silloin
voin ilman omantunnon nuhteita ajatella Anttia. Yhdessä kuljemme ja
tuemme toistamme.

9:s kohtaus.

    Maija, Jussi ja Antti.

JUSSI ja ANTTI. (Tulevat.)

JUSSI. Maija. Täällä on Antti. Minä menen pois, että saatte rauhassa
olla.

    (Menee takaisin.)

MAIJA. (Menee innokkaana Antin luo) Antti. Tule tänne. Minulla on
vähän sinulle sanottavaa (Katsoo Anttiin.) Mutta Antti kulta. Elä ole
noin synkän näköinen. Vai oletko minulle vihainen. Antti kulta. Minun
täytyi puhua eilen. Minä olisin hävennyt itseäni, ellen puhunut. Elä
ole siitä enää vihainen.

ANTTI. Enhän minä sinulle vihainen ole. Maija kulta. Kuinka minä
voisin olla sinulle vihainen. Sinä olet niin hyvä, etkä muuta tahdo
kuin oikeutta.

MAIJA. No sittenhän on hyvä.

ANTTI. Etkö sitten ole kuullut –

MAIJA. – että sinut on tuomittu kuudeksi vuodeksi linnaan. Olen
kuullut.

ANTTI. (Surullisena.) Mitä sitten enää välität miehestä, joka melkein
elinkaudekseen on linnaan tuomittu.

MAIJA. Siitä juuri tahdoinkin puhua. – Maalliset tuomarit ovat
erehtyväisiä. Ne ovat tuominneet sinut, ellei aivan syyttä niin
kumminkin liian ankarasti.

ANTTI. Se ajatus vain katkeroittaa mieltä ja nostattaa ihmisen
vihaamaan kaikkea.

MAIJA. Mutta jos kerran tuomio on väärä, niin ei ole väärin, vaikka
tuomittua rangaistusta ei kärsikään. Minä uskon, että Jumala tahtoo
tämän kautta viitta uuden tien, joka vie hänen tuntemukseensa ja
onneen. Sinä karkaat ja menet –

ANTTI. Minä? Karkaisin. Mitenkä minä voisin –

MAIJA. (Nousee.) Helppoahan se on. Minä tuon sinulle viilan, jolla
voit viilata poikki nuot. (Viittaa kahleita). Otat Jussin vaatteet ja
lähdet.

ANTTI. Mutta kuinka minä voisin karata täältä teiltä. Sehän olisi
rumaa.

MAIJA. Muuta keinoa ei ole.

ANTTI. Ei ei. En minä karkaa. Minä en voi muualla elää kuin tällä
lakeudella. Joka paikassa muualla ahdistaa minun henkeäni. Ja vaikka
linnan kellarissa onkin rinnan päällä paino, niin toki on toivo
jälellä päästä tänne takaisin.

MAIJA. Ei. Sinne en minä sinua päästä, roistojen ja varkaitten
seuraksi. Sinä lähdet. Karkaat Ruotsin puolelle tai Norjaan. Onhan
sinne muitakin mennyt. Siellä elät kaikessa rauhassa.

ANTTI. Mutta mitenkä voisin matkustaakaan. Eihän minulla ole yhtään
rahaa täällä. Eikä taida olla Kallellakaan.

MAIJA. Minulla on. Äitini perintö on korkkaamattomana. Sitä on
kaksisataa ruplaa. Ota se, ja lähde. Sitten kun olet sieltä löytänyt
paikan, jonne voit asettua. Silloin ilmoitat minulle, minä tulen
luoksesi.

ANTTI. Tuletko? Tuletko jakamaan hyvät ja pahat karanneen vangin
kanssa. Sinä? Tuletko? Sinun kanssasi minä voin elää vaikka missä?
Minä lähden. Mutta tuletko luokseni?

MAIJA. Tulen Antti. – Mutta nyt kiireesti tuonne. Mene minun
aittaani. Minä tuon Jussin puvun ja viilan sinulle.

ANTTI. No niin. Minä lähden. Saanhan sillä edes pienen kiusan
vallesmannille!

    (Menee.)

MAIJA. (Menee luttiin, tulee pian takaisin tuoden vaatteita. Antaa
ne Antille.) Tässä ovat vaatteet ja viila (Ottaa aitastaan vakan ja
siitä mytyn.) Ja tässä ovat rahat.

    (Tulee näyttämölle. Kävelee levottomana edes takaisin. Kun
    laulu rupeaa kuulumaan, juoksee portille ja sitten tupaan.)

10:s kohtaus.

    Karri, Jussi, Maija, Sanna, Kalle, Salttu, Kaisa, koko
    tanssiväki, Holman Köysti ja kymmenkunta häjyä.

    (Koko tanssiväki tulee ulos. Miehet etsivät jonkinlaisia
    aseita. Toiset ottavat halkoja, toisilla ovat puukot, osa
    ottaa saapasvarrestaan pannunvarren tai "malmarin" j.n.e.
    Ryhmittyvät oikealle etualalle. Jussi ja Sanna ovat etummaisina.
    Karri seisahtuu portaille. Maija on hänen takanaan. – Naiset
    siunailevat ja voivottelevat. Sieltä täältä kuuluu naisten
    repliikkejä.)

NAISET. Herra Jumala. – Häjyt tulevat. – Voi kuinka kauheaa. – Taas
tulee varmaan murhia. – Voi, voi, onkohan Holman Köystikin. – Silloin
tulee murhia.

KAAPPO. (Tuo Jussille halon.) Tuossa on sullekin kättä pitempää.

KAISA. (Saltulle.) Elä sinä mene sinne. Tallaavat jalkoihinsa sinut.
Vanhan miehen. Pane pois tuo (näyttää halkoa).

SALTTU. Ole vaiti. Saapahan edes kerran lyödä.

HÄJYT. (Laulavat.)

    (Tässä kohtaa on saattanut olla jokin laulu, jota ei tarkemmin
    tunneta. Se on voinut olla esimerkiksi "Härmästä poikia kymmenen")

    (Tulevat oikeanpuolisesta portista näyttämölle.)

KARRI. Mitä te olette, jotka kuljette roikastaen pitkin raittia ja
tulette meidän pihalle?

HOLMAN KÖYSTI. Olemmepahan vaan. – Kuulimme, että teillä on hypyt,
niin tulimme katsomaan. (Pirullisesti) Ja kun tuli vähän nälkä niin
ajattelimme, että Karrin isäntä antaa meille vähän lampaan paistia.

HÄJYT. (Tirskuvat sukkeluudelle.)

KARRI. Jassoo. Te olette niitä lampaan varkaita.

HOLMAN KÖYSTI. Ei me mitään varkaita olla, vaikka lampaita joskus
otamme. Lampaita ja nauriita saa ottaa niin paljon, kuin kerralla
syö. Emmekä me nytkään kotiin eväitä tarvitse.

HÄJYT. (Naureskelevat.)

KARRI. Teille on kai turha sanoa, että laki ja pitäjän laki kieltää
lampaitten varastamisen. Mutta sen minä sanon, että nyt te eksyitte
väärään taloon. Karrin navetasta ei jouda yksikään lammas teidän
kitaanne.

HOLMAN KÖYSTI. Me tulimmekin sitä ottamaan, emmekä pyytämään.
Huonommilta me otamme itse, mutta parhainpain pitää itse antaa,
etteivät tottuisi liiaksi itseensä luottamaan.

1:NEN HÄJY. (Holman Köystille.) Menenkö minä kieppaamaan taulun
päälle, että päästään alkuun?

HOLMAN KÖYSTI. Elä vielä.

1:NEN POIKA. (Häjylle. – Pirullisesti.) Missä suutari on, kun sinun
täytyy olla rakkina tappelua aloittamassa.

KARRI. Kumma kun kehtaatte. Aika talojen poikia ja kuljette pitkin
pitäjää ryöstäen ja varastaen. Norjempi käsi olisi pitänyt olla
teidän äideillänne. Ei se ihme olisi, vaikka nimismies tuottaisikin
kasakat teitä suhdittamaan.

HÄJYT. (Notkauttelevat polviaan, puristavat nyrkkiä ja purevat
hammasta.)

Kuuluu repliikkejä. Voi herran jne. – Sehän haukkuu. – Odota.

1:NEN HÄJY. (Nauraen.) Tuotakoon vain. Kyllä me osaamme nauriita
listiä.

2:NEN HÄJY. Tehdään niistä laukun kantajia.

KARRI. Mutta se on nyt sillä tavalla, että Karrin navettaan teillä ei
ole asiaa. Ja jos te sinne yritätte, niin murhia tulee.

HÄJYT. (Lähentelevät uhkaavina.)

HOLMAN KÖYSTI. (Häjyille.) Olkaa hiljaa (Karrille. – Pirullisesti.)
Ei tehdä lihaa. Siitä joutuu linnaan. Mutta pannaan mies miestä
vastaan ja piru isoa kiveä vääntämään. Ja se, joka voittaa, saa
tahtonsa läpi (Ilkkuvasti.) Onko teidän joukossanne miestä, joka
tulee tällaisen pikkuisen pojan kanssa sylipainiin? Minä olen vaan se
Holman pikku Köpi.

    (Häjyt nauravat. Tanssiväki hätkähtää, tanssiväen puolelta
    kuuluu siunauksia. Miehet ovat epäilevän näköisiä.)

KARRI. (Pienen vaitiolon perästä, jonka ajalla on katsonut
tanssiväkeen.) Eikö kukaan nuoremmista uskalla. Kyllä minä miehen
vastaan.

JUSSI. (Astuu esiin.) Isä. Ei sinne täyskasvuisten tarvitse mennä.
Kyllä poikasetkin poikain leikkiin riittää. Minä tulen.

    (Kaikki hämmästyvät. Häjytkin muuttuvat uteliaan näköisiksi.
    Kummaltakin puolen huudahdetaan.) Jussi.

ÄÄNI TANSSIVÄESTÄ. (Huutaa.) Ottakaa puukot pois.

KARRI. Käy hakemassa lyhtyjä.

HOLMAN KÖYSTI. En minä puukolla sylipainia paini. – Tuossa on.

    (Antaa puukon eräälle häjylle)

JUSSI. (Viskaa halon pois)

2:NEN MIES TANSSIVÄKEÄ. (Vapisten jännityksestä.) Nyt ei käydä painia
lampaasta, eikä edes talosta, vaan siitä kunniasta, kuka on tämän
pitäjän lukko.

HOLMAN KÖYSTI. (Häjyille.) Menkää edemmäksi, että jää selän tila
vapaaksi.

    (Jussi ja Holman Köysti ottavat ristiotteen toisistansa.
    Pyörivät. Hetken kuluttua saa Jussi nykäistyksi Köystin
    lähemmäksi ja saa lujan otteen vyötäisiltä. Jussi nostaa
    Köystin ylös ja pitää siinä hetken aikaa. Köysti ähkyy kuin
    henkeä ahdistaisi. Jussi laskee Köystin melkein varovasti
    allensa. – Painia ovat kaikki seuranneet henkeään pidätellen.)

SANNA. (On ollut tuskallisen näköinen. – Köystin kaaduttua huutaa
riemuissaan.) Jussi voitti.

HOLMAN KÖYSTI. (Nousee heti ylös. – Innostuneena) Siinä on mies!
(Eräs häjyistä hiipii Jussin lähelle, selän taa, aikoen lyödä
Jussia puukolla, mutta Köysti huomaa tämän ja tarttuu häjyn käteen.
Häjylle.) Sinä rakki! Etkö sinä ymmärrä, että sellainen mies, joka on
Holman Köystin kaatanut rehellisessä painissa, on liian hyvä sinun
kupittavaksesi (Viskaa puukon menemään ja työkkää häjyä.) Sinä et
kelpaa Holman Köystin joukkoon.

JUSSI. (Seuraa synkkänä.)

HOLMAN KÖYSTI. (Katsahtaa Jussiin.) Minä olen Holman Köysti. Minä
en ole kirkon kipeä, enkä pappien vaivainen. Minä en pelkää paljon
Jumalaa ja ihmisiä en ollenkaan. Mutta sen minä sanon, että se mies,
joka minut kaataa sylipainissa, saa minun kunnioitukseni (Jussille.)
Jussi! Ollaan ystäviä (Tarjoaa kätensä Jussille.) Se on kamalaa, jos
me kaksi eroamme vihamiehinä. – Minä olen ollut ja sinä olet nyt
tämän pitäjän lukko.

HOLMAN KÖYSTI. (Häjyille.) Hei pojat! Nyt mennään. Tämän talon
lammasnavetta saa olla nyt ja vastedes rauhassa.

HÄJYT. (Poistuvat näyttämöltä.)

JUSSI. (Itsekseen.) Minä pelkään, että haukanpojan siivet kantavat
liian korkealle.

KARRI. (Tekeytyen huolettomaksi.) No pelimannit! Soittakaa purpuria.
Sitten loppukoonkin tältä päivältä, että ehdittä kymmeneksi kotiin,
niin kuin pitäjän laki määrää.

    (Sisältä alkaa kuulua soittoa. Väkijoukko menee tupaan, paitsi
    Sanna, Jussi ja Maija, joista viimemainittu jää levottomana
    kulkemaan näyttämön perälle. Näyttämölle jäävät ainoastaan Sanna,
    Jussi ja Maija.)

11:s kohtaus.

    Sanna, Jussi, Maija. Antti, Mäki-Luoman muori ja tanssiväki.

MÄKI-LUOMAN MUORI. (Näyttäytyy vasemmanpuolisessa portissa. Aikoo
tulla Maijan luo, mutta huomattuaan Sannan ja Jussin peräytyy.)

MAIJA. (Katselee levotonna oikeanpuolisesta portista ja menee siitä
ulos.)

SANNA. (Tulee Jussin luo. Arasti) Jussi!

JUSSI. Sinäkö Sanna!

SANNA. Mitä varten sinä olet noin synkkä?

JUSSI. Ei se mitään ole. Saanko tulla sinun luoksesi sitten kun
kaikki ovat menneet.

SANNA. Tule Jussi.

JUSSI. Sinun luonasi tulen taasen iloiseksi.

JUSSI. (Kuin riistäytyisi ajatuksistaan). Mutta nyt me menemme
purpuriin.

SANNA. Mennään!

    (Jussi ja Sanna menevät.)

MAIJA. (Menee aitan eteen, avaa oven. Puhuu sinne.) Nyt voit lähteä.

ANTTI. (Tulee aitasta vaatenyytti kädessä.) Tässä on vaatteet ja
kahleet. Ne minä upotan nevaan.

MAIJA. (Hätäisenä.) Lähde nyt, ennenkö ketään tulee.

ANTTI. (Tulee aitasta.) Kyllä tämä on melkein kuin varkautta.

MAIJA. Jumala sinua matkallasi ohjatkoot. Minä rukoilen puolestasi,
ettet eksyisi ja että ottaisit Jumalan seuraksesi.

ANTTI. Tuletko sitten luokseni, kun ilmoitan sinulle.

MAIJA. Tulen.

ANTTI JA MAIJA. (Hyvästelevät ja syleilevät)

ANTTI. Hyvästi, Maija! (Menee) Minä ilmoitan sitten sinulle, jos
tiedän, ett'en kurjuuteen sinua kutsu.

MAIJA. Hyvästi, Antti. Jumala ohjatkoon sinun askeleesi. (Tulee
etualalle. Istuu kivelle. Itkee.) Hyvä Jumala! Teinkö oikein tai
väärin? Minä pelkään, että olen rikkonut sinun tahtoasi vastaan.
Minä en rohkene nostaa silmiäsi puoleesi.

    (Tuvan ovesta tulevat tanssijat rivissä, vuorotellen tyttö ja
    poika, pitäen toisiaan kädestä kiinni. Soittajat tulevat
    portaille soittamaan. Tanssijat menevät ensin oikeanpuolisesta
    portista ulos, kääntyvät siitä vasemmalle, joten rivi näkyy
    vielä toisestakin portista.)

JOKU TANSSIVÄESTÄ HUUTAA. Kiertäkää koko kartano. Hypellään onni
tälle talolle.

12:s kohtaus.

    Jussi, Karri, Herastuomari, Kaappo, Salttu,
    Kaisa, Kalle ja koko hyppyväki.

KARRI. (Tulee tuvasta. Lukitsee vasemmalla olevan liiterin oven ja
samoin tallin oven katsahdettuaan ensin sisälle. Ottaa molemmista
avaimet.)

HERASTUOMARI. (Tulee.)

KARRI. (Huomaa herastuomarin.) Iltaa. Nytkö sinä vasta pääsit
käräjistä.

HERASTUOMARI. Joo. – Ja nimismies käski minun tuoda Antin vankipassin

    (Antaa Karrille paperin.)

KARRI. Jaha.

    (Ottaa paperin.)

HERASTUOMARI. – ja sitten nimismies käski sanoa –

HYPPYVÄKI. (Tulee kiven vierestä näyttämölle.)

KARRI. Mitä?

JUSSI. (Nähtyään herastuomarin riuhtaisee itsensä irti ja
tulee herastuomarin luo.) Joko teillä taas on uusia terveisiä
vallesmannilta?

    (Soitto taukoo ja hyppyväki kerääntyy herastuomarin ympärille.
    Kaisa, Salttu ja Kaappo tulevat tuvasta.)

HERASTUOMARI. (Surullisena.) Kyllä minulla on terveisiä. Nimismies
käski minun sanoa, että ensi viikolla tänne tulee komppania kasakoita
ja että (Karrille.) teille tulee asumaan kolme.

JUSSI. Sitäkö vielä puuttui!

    (Herastuomarin uutisen johdosta tulevat kaikki surullisen,
    melkein epätoivoisen näköisiksi.)

KARRI. (Herastuomarille.) Etkö sinä edes ole sanonut vallesmannille,
että me emme ole orjia ja orjan nöyryyttä meihin ei saa, vaikka toisi
paljon kasakoita.

HERASTUOMARI. Sillä on omat apulaisensa, joita se uskoo enemmän kuin
meitä.

KALLE. Tuleeko niitä meillekin asumaan?

HERASTUOMARI. Tulee kaksi.

KALLE. (Huutaa tupaan päin.) Antti! (Kaisalle, Saltulle ja Kaapolle.)
Missä Antti on?

KAISA. Ei se tuvassa ainakaan ole.

KAAPPO. Tänne se tuli pihalle jo hyvän aikaa sitten.

KARRI. (Herastuomarille päätänsä nyökyttäen.) Kylläpä on umpeen
ajettu!

SALTTU. (Kallelle.) Katso, jos se on Maijan aitassa.

KALLE. Jaa! (Menee kopistamaan Maijan aitan oveen.) Maija, joko sinä
olet makuulla?

MAIJA. (Aitasta. Pelästyneellä äänellä.) Jo.

KALLE. Eikö Antti ole siellä?

MAIJA. (Aitasta.) Ei – ei – ole.

KALLE. No, missä helkkarissa Antti on?

KAAPPO. Jos se on karannut.

JUSSI. Mitä?

KARRI. (Hätäisenä.) Eikö Anttia löydy?

    (Väkijoukko rupeaa liikkumaan. Toiset juoksevat etsimässä.
    – Jussi seisoo paikallaan. Näyttämön etualalle ryhmittyy
    muutama poika keskustelemaan supattelemalla. Vilkuilevat
    Jussiin.)

KARRI. (Käy tuvassa. Tullessaan takaisin Kaapolle.) Eikö näy?

KAAPPO. (On käynyt vasemmalla puolen näyttämöä.) Ei!

KARRI. (Huutaa.) Antti hoi!

JUSSI. (Inholla.) Onko Antti karannut?

KARRI. (Synkkänä.) Antti on karannut!

    (Supattelevasta joukosta kuuluu vuorosanoja) Kyllä Antilla apua on
    ollut. – Vissiin Jussi! (Kun supattelijat huomaavat, että Jussi
    kuuli vuorosanat, pelästyvät.)

JUSSI. (Kuulee edelliset vuorosanat, katsahtaa tuimana
supattelijoita. – Kääntyy heihin selin. – Ylpeästi.) Minä lähden
karkulaista kiinniottamaan. Lähtekää muutkin, jos tahdotte.

KARRI. (Synkkänä.) Nyt sai vallesmanni asiaa Karriin.

KOLMAS NÄYTÖS

    (Näyttämö sama kuin ensimmäisessäkin näytöksessä.)

1:nen kohtaus.

    Salttu ja Kaisa.

SALTTU. (Makaa peremmässä sängyssä, niin, että pää vähän näkyy
"täkänöitten" välistä ja kuorsaa.)

KAISA. (Tulee peremmästä ovesta ja huomaa Saltun sängyssä.) Vieläkö
sinä, sen köntys, makaat! (Ravistelee Salttua.) Nouse ylös!
Nimismieskin voi jo olla tuossa paikassa täällä.

SALTTU. Mi-tä? (Haukottelee.)

KAISA. Nouse ylös! Ja sillä sanalla!

SALTTU. Enhän minä nukkunutkaan. Tuossa vain vähän loikoilin, kun ei
kerran työhön saa mennä.

KAISA. Vai et nukkunut (Ivallisesti.) Ja ikäväkö on, kun et työhön
pääse. – Etkö pääse ylös siitä!

SALTTU. Eihän sinne työhön ikäväkään ole, mutta kotona isäntä käski
olemaan siihen asti, kun nimismies on pitänyt tutkinnon.

KAISA. No niin. Nouse sitten. Vai sängystä päinkö aiot todistuksesi
sanoa.

    (Kaisa ottaa keskustelun aikana arkusta, monien myttyjen sisästä,
    silkkihuivin, jota silittelee ja panee sen lopuksi arkun päälle
    oikenemaan.)

SALTTU. Nousenhan minä.

    (Vääntyy istumaan sängynlaidalle. – Haukottelee.)

KAISA. Kyllä sinun täytyy panna pyhäpuku päällesi. Et sinä saa
tuollaisena tutkintoon mennä.

SALTTU. (Haukottelee.) Aitassako se pyhäpuku on?

KAISA. Niin. – Ja pese samalla naamasikin kaivolla.

SALTTU. Kyllä se Antti oli koko peijooni! Viitsii karata! Ja
sukulaistalosta! Ja nostattaa tällaisen hälinän. – Ei suinkaan isäntä
vielä ole tullut Anttia etsimästä?

KAISA. Olihan se päivän noustessa kotona, mutta sitten se lähti
uudestaan vallesmannille asiaa ilmoittamaan.

SALTTU. Aika elämä nousi Antin tähden. Yöllä jo hypättiin ja
haihatettiin pitkin pitäjää. Nyt tulee vallesmanni tutkintoa
pitämään. Ja sitten taas lähdetään etsimään. – Kyllä teki koko
tepposet se Antti, mutta ei se yksin sitä tehnyt.

KAISA. Mitä sinä siitä tiedät? (Uhkaavasti.) Tiedä se, ettet tiedä
mitään. Ja etkä sinä mitään tiedäkään.

SALTTU. En minä tiedäkään. En minä ole nähnyt kenenkään Anttia
vapauttavan.

KAISA. Niin, mutta sinä et ole nähnyt muutakaan. Olisipa se kaunista,
jos sinä vielä rupeaisit ilmiantamaan Jussia (Pelästyy.) – Tuota –
ilmiantamaan ketään ja puhumaan epäilyksistäsi.

SALTTU. Elä pelkää. Kyllä minä osaan kannon kiertää.

KAISA. (Tuttavallisesti.) Mitä sinä oikein sitten näit?

SALTTU. Näinhän minä, että Jussi kävi Antin hakemassa täältä tuvasta.
Ja sen jälkeen Antti katosi.

KAISA. Hm! Kyllä se oli Jussi.

SALTTU. Aivan varmaan.

KAISA. Mutta muista pitää suusi kiinni tästä asiasta. Sano vain,
ettet tiedä ja että silloin kun häjyt olivat täällä rikuneeraamassa,
kai Antti pääsi menemään (Hiljaa.) St! Maija tulee.

2:nen kohtaus.

    Kaisa, Salttu ja Maija.

MAIJA. (Tulee ulkoa levottoman näköisenä.)

KAISA. (Lavertelevasti.) Tuota me vaan – (Iskee silmää Saltulle)
– juttelimme, että kuinkahan ne herrat Anttia niin rupesivat
piinaamaan. Tuo Luoman suutari näkyy olevan jo terve.

MAIJA. (Ilostuu. – Epäillen.) Mutta eilenhän se vielä oli loppua
katsottavana.

KAISA. Sanoinhan minä, että tekokipeä se vaan on.

MAIJA. Ja Antti karkasi.

KAISA. Sanos muuta! Ei olisi luullut sinunkaan tähtesi.

MAIJA. (Vilkaisee epäilevästi Kaisaan.)

KAISA. Mutta sitä minä en ymmärrä, mitä varten Anttia ollenkaan
panivat kiinni. Sakollahan tappelusta on ennenkin päässyt.

SALTTU. Te ette tunne lakia. Mutta minä olen ollut niin paljon
vallesmannilla – sekä tällä että entisellä – työssä, että minä tunnen
lain kuin oikean käteni. Kas, se on sillä lailla, että kun mies on
talossa vieraana taikka asialla ja silloin tulee kania ja tappelu,
niin sellaista sanotaan tappeluksi ja siitä pääsee sakoilla. Mutta
jos tämä sama mies menee varta vasten tappelemaan, niin silloin on
kuninkaan rauha rikottu. Ja siitä saa vuoden linnaa.

KAISA. Mikä kuninkaan rauha se nyt Luoman suutarinkin tuvassa on. Elä
höpise.

MAIJA. Eikä Antti sinne häjyilemään mennyt. Muuten vaan poikkesi.

SALTTU. Kuninkaanrauhaksi herrat sitä sanovat ja se merkitsee
kotorauhaa. Kyllä kai ne ovat oikeudessa niin todistaneet, että Antti
on tullut sinne häjyilemään. Ei suinkaan ne muuten niin lujasti olisi
ottaneet. Ja jos sellaisessa tappelussa se, jonka talossa ollaan,
kuolee, niin ei muuta kuin: oikea käsi ja pää poikki. Niin sanoo laki.

MAIJA. (Vavahtaa)

KAISA. Kauheaa. Mutta Luoman suutarihan on jo terve. Eikä nyt enää
mestata, vaan viedään Siperiaan, –

MAIJA. Kurjaa elämää jatkamaan. Helpompi melkein on, kun kerralla
pääsee rangaistuksesta.

KAISA. (Saltulle.) Lähde nyt panemaan vähän parempaa päällesi.

    (Menee peremmästä ovesta.)

SALTTU. No, no! Mennään vaan.

    (Menee Kaisan jälessä.)

3:s kohtaus.

    Maija, Mäki-Luoman muori ja Sanna.

MAIJA. (Yksin) Antti kulkee kuin ajettava metsänotus. Missä lienee
nyt. Makaatko jossakin metsän kätköissä tai latojen alla. Ja syy
on yksin minun. Luotin omaan järkeeni. Uskoin, että Jumala tahtoo
tällä tavoin sinut oikealle tielle osoittaa. En luottanut Jumalan
armolliseen kaitselmukseen, vaan tahdoin itse kohtalon urat muuttaa.
(Panee kätensä ristiin.) Jumala, sinä joka tutkit sydämet, sinä
tiedät, että aivoitukseni eivät olleet pahat. Luulin tekeväni oikein.
Elä käännä kasvojasi minusta. Anna minun jalkaisi juuressa odottaa
katumusta. Elä rankaise muita minun rikokseni tähden. Minä minä yksin
olen syyllinen. Anna minulle rangaistus, että tulisin mahdolliseksi
sinun kasvojesi eteen. Ei kuitenkaan minun tahtoni jälkeen, vaan
sinun, oi Herra. (Nousee tyynenä, hetken kuluttua.) Minä tiedän mitä
minun on tekeminen. Laki rangaiskoon syyllisen.

MÄKI-LUOMAN MUORI. (Tulee ulkoa teeskentelevän nöyrä, mutta samalla
jonkun verran voitonvarmana.) Jumalan rauha taloon.

MAIJA. (Kääntyy äkkiä. – Pienen paussin jälkeen.) Samoin teille.

MÄKI-LUOMAN MUORI. Minä tulin uudestaan sinun luoksesi. Eilen Jussi
sekoitti asian. Minä ajattelin kysyä, kun ne seurat pidetään, että
jos sinä voisit antaa minulle jonkun naulan voita ja lampaanreiden.
Enhän minä itseäni varten tarvitsisi, mutta kun ristiveljiä
ja -sisaria tulee. Niin niin. Eloa on paljon mutta työmiehiä vähän.

MAIJA. Eihän minulla ole.

MÄKI-LUOMAN MUORI. Suuressa talossa. Onhan teillä sen verran,

MAIJA. – En minä voi ottaa. Se olisi varkautta.

MÄKI-LUOMAN MUORI. Ei se ole varkautta. – Joka köyhää armahtaa,
hän lainaa Herralle (Merkitsevästi.). Ja onhan meidän synneissämme
suurempiakin rikoksia maallista lakia vastaan. Se ei merkitse mitään,
vaikka jonkun lampaanreiden ja voinaulan annatkin Muorille.

MAIJA. Mitä te tarkoitatte?

MÄKI-LUOMAN MUORI. En mitään. Ei Mäki-Luoman muori ole mitään nähnyt.
Ei mitään, ei mitään! Mutta anna sinä myös, mitä pyysin.

MAIJA. Minä en voi. Enkä tahdokaan.

MÄKI-LUOMAN MUORI. (Uhkaavana.) Vai et voi? En minäkään voi olla
sitten sanomatta, mitä eilen illalla näin! – Tuolta aitasta tuli mies
ja lähti tuonne (Viittaa oikealle) Ja kuka oli hyvästelemässä?

MAIJA. Jassoo. Te näitte sen. – Tein rikoksen ymmärtämättömyydestä,
mutta aion mennä sen nimismiehelle tunnustamaan.

MÄKI-LUOMAN MUORI. Elä tee sitä! Elä suinkaan. Siitähän taas
suruttomat saisivat uuden syyn meitä vastaan (Tekopyhänä.) Tyttäreni,
sinä olet niin vähän aikaa uskossa ollut, että sinä et tiedä vielä,
mikä kulloinkin on oikea. Sinua täytyy vielä johtaa. Ihminen ei ole
varma autuaaksi tulemisestaan muulloin, kuin sillä hetkellä, jolloin
on rukouksella lähestynyt Jumalaa. Sillä välillä on hän heikko,
valmis lankeemukseen ja rikoksiinkin. Mutta näihin lankeemuksiin
on Jumala meidät johdattanut, ettemme joutuisi luottamaan omaan
vanhurskauteen. Ja ne lankeemukset annetaan anteeksi. – Elä siis
suinkaan mene maallisten tuomarien tuomittavaksi. Sinä vahingoitat
kallista asiamme.

MAIJA. (On kuunnellut kasvavalla inholla.) Te, te olette kiusaaja.
Mene pois, kiusaaja!

MÄKI-LUOMAN MUORI. Tyttäreni, sinä olet sokea.

MAIJA. Mene pois! (Kun muori epäröi, huutaa ja viittaa ovea) Pois!

MÄKI-LUOMN MUORI. Kyllä minä menen käskemättäkin. (Menee.)

4:s kohtaus.

    Maija ja Sanna.

MAIJA. (Istuu entiselle paikalleen.)

SANNA. (Tulee, katselee etsivästi ympärilleen). Sinäkö täällä olet
yksin. (Tulee vähän kaarrellen Maijan luo.) Maija! Sinulla on kai
hirveän ikävä (Istuu Maijan viereen.) Minä ymmärrän sen niin hyvin.
Sinä et voi ajatella muuta kuin Anttia ja toivoisit, että Antti pian
tulisi takaisin.

MAIJA. (Huokaisten.) Niin.

SANNA. Voi, hyvä Maija. Minä säälin sinua niin.

MAIJA. (Katsoo Sannaan tutkivasti.) Mutta Sanna! Mikä sinua vaivaa?
Sinähän olet niin iloisen näköinen, että aivan loistat. Poskesi
punoittavat ja silmät säteilevät.

SANNA. (On painanut päänsä alas, mutta nostaa nyt ylös.) Ovatko minun
silmäni kirkkaat? Niinkö?

MAIJA. Ovat. Kuinka niin?

SANNA. (Hyökkää syleilemään Maijaa.) Maija! Pidätkö sinä yhtään
minusta.

MAIJA. (Silittää Sannan päätä) Lapsi kulta. Olet minulle kuin
pikkusisar. Mutta mitä sinä tarkoitat? Oletteko te, Jussi ja sinä?

SANNA. (Päästää Maijan irti.) En mitään. Minä vain tahtoisin että
sinä vähän tykkäisit minusta.

MAIJA. (Arvaa asian. – Nousee.) Oletteko te, Jussi ja sinä – –?

SANNA. Niin, Maija. Antaisitko sinä Jussin minulle? Minä koetan olla
oikein hyvä, oikein hyvä, kun minä vaan saan Jussin.

MAIJA. Minun puolestani saat kyllä. Minä uskon, että te sovittekin
toisillenne. Mutta mitä isä sanonee. Ehkä hänkin suostuu.

SANNA. Maija. Sinä olet niin hyvä! (Syleilee.) Minä rutistan sinut
(Katsahtaa Maijaan, pelästyy ja laskee Maijan irti.) Teinkö minä
pahaa? Koskiko suhun?

MAIJA. Ei, Sanna (Pyyhkäisee silmiään.) Ei minuun koskenut. Muuten
vaan –

    (Menee etummaisesta ovesta.)

5:s kohtaus.

    Sanna ja Jussi.

JUSSI. (Tulee)

SANNA. Jussi! Vihdoinkin sinut näen.

JUSSI. Sanna! (Tulee Sannan luo) Niin. Olen ollut Anttia etsimässä.

SANNA. Eikö löytynyt?

JUSSI. Ei.

SANNA. Kuulepas Jussi. Ethän suutu minulle.

JUSSI. Kuinka niin?

SANNA. Lupaa nyt vaan. Kerron sitten.

JUSSI. No en suutu.

SANNA. Minä kerroin Maijalle. – En minä tiedä, miten se kävi. En minä
aikonut sitä kertoa, mutta se tuli kuin vahingossa. Tai oikeammin
Maija sen arvasi. Oletko vihainen.

JUSSI. Mitäpä siitä vihainen olisin. Tuleehan se kumminkin tiedoksi.
Mutta isälle en tahtoisi juuri tänä päivänä sanoa.

SANNA. Maija luuli, ettei isäsi olisikaan vastaan.

JUSSI. En tiedä. Mutta tänä päivänä hän on niin pahalla tuulella,
ettei nyt ainakaan sovi.

SANNA. Mutta jos isäsi kieltää.

JUSSI. Niin, sittenhän nähdään. Ei ajatella nyt sitä.

SANNA. Etkä pahastu. Kuule, sinä olet taasen niin synkän näköinen.
Mitä nuo rypyt merkitsevät (Silittäen Jussin otsaa). Pois kaikki
pahat rypyt. Sinun täytyy olla iloinen.

JUSSI. En tiedä mikä minua vaivaa. Minä olen niin kuin olisin paha
tehnyt, mutta en tiedä mitä. Mutta kyllä kaikki unhottuu. Sinä pyyhit
rypyt ja pahat ajatukset pois. Sinun kirkkaat silmäsi tekevät mieleni
valoisammaksi. (Ottaa Sannaa käsistä). Kuinka minä olen voinut kulkea
vuosikausia huomaamatta sua. Samassa talossa on eletty ja yhdessä
kasvettu, mutta vasta eilen sun ensi kerran tapasin.

SANNA. En minäkään tiedä. Tähän asti sinä olet ollut vain meidän
Jussi, mutta nyt sinä olet minun Jussini.

    (Seisovat lähekkäin ja katsovat toisiaan silmiin.)

6:s kohtaus.

    Sanna, Jussi ja Karri.

KARRI. (Tulee peremmästä ovesta.) No! Mitäs te siinä särkiä paistatte?

SANNA. (Pelästyen.) Isäntä!

KARRI. Eikö muuta työtä löytynyt?

JUSSI. Isä. Sanna ja minä –

KARRI. Mitä?

JUSSI. Niin. En aikonut sitä tänä päivänä vielä teille sanoa, mutta
koska satuitte meidät näkemään, niin samahan se on, vaikka sanon sen
jo nyt. Sanna ja minä, me olemme päättäneet mennä yhteen.

KARRI. Te! Lapsiahan te vielä olette!

JUSSI. Vielä toissapäivänä taisin olla lapsi, mutta nyt.

KARRI. Mutta jos minä sanon: Ei.

JUSSI. Minä toivon, ettette sitä sano.

KARRI. Mutta, minä sanon: Ei.

JUSSI. Silloin me menemme naimisiin vasten isän kieltoa.

KARRI. Jussi. (Menee, uhkaavana Jussin eteen. Katsovat toisiaan.
Hetken kuluttua.) Taidat olla minun poikani. Ja silloin on turha,
että rupeamme riitelemään. Valmiimpaa ei siitä tule. Oikeastaan
ei minulla mitään erityistä naimiskauppaanne vastaan olekaan.
(Sannalle). Työtä sinä olet oppinut tekemään. Ja että olet köyhä ei
merkitse paljon. Ei emännän perinnöt kestä kuin Tuomaan päivästä
jouluun. Mutta meillä on jo Maija emäntänä. Ja mihinkään taloon ei
mahdu kahta emäntää. Sen tähden teidän täytyy odottaa. Ja onhan
teillä aikaa. Nuoria olette kumpikin. (Sannalle). Mutta siksi aikaa
täytyy sinun muuttaa muualle, sillä ei kihlattu pari saa yhdessä asua.

SANNA. Pitääkö minun nyt kohta –

KARRI. Tänä päivänä pitää teidän olla kotona, sillä nimismies tulee
pitämään tutkintoa, niin kuin jo arvasinkin, mutta huomenna voidaan
ajatella asiaa uudestansa.

SANNA. (Karrille.) Tekin olette niin hyvä. Minä en osaa sitä palkita
koskaan.

KARRI (Melkein kuin hämillään.) No, no. Itsehän te pakotitte minut.
Minkä minä teille voin. Ja eihän asia vielä valmis ole. Teille tulee
pitkä odottaminen.

SANNA, Minä odotan vaikka kuinka kauan kun vaan saan Jussin.

JUSSI. (Puristaa Karria kädestä. – Ihaillen.) Isä, te olette
sittenkin mies, joka ei tarvitse selkänojaa.

KARRI. Kuinka niin?

JUSSI. Te ette kysy, mitä muut ajattelevat ja sanovat. Te ette
tottele tapoja ja tottumuksia, vaan nousette vaikka yksin niitä
vastaan. Niin voi tehdä ainoastaan mies.

KARRI. No, no! Minä pidän uskostani kiinni. Ihmisen arvoa ei määrää
rahat, vaan se, mitä hän kykenee tekemään ja miten (Muistaa Antin.)
Ja karata ei saa.

7:s kohtaus.

    Karri, Jussi, Sanna ja Maija.

MAIJA. (Tulee.)

KARRI. Antti teki konnan työn. En olisi uskonut että mies viitsii ja
kehtaa. Ja mitä siitä oli hyötyä? Ei muuta kuin että nimismies saa
tulla tänne lakia lukemaan, ja minä menetän vanginkuljettajan toimen
ja saan maksaa sakkoa. Ja lopuksi Antti saa jättää maat ja mannut
ja elää lopun ikäänsä kuin kulkurikoira sen sijaan että olisi nyt
odottanut ja istunut vaikka linnassa. Niin. Se olkoon Antin oma asia.
Mutta se kuuluu minullekin, että hän juuri meiltä karkasi, meiltä,
jossa jo miestä pidettiin kuin ainakin vävyä talossa. Siitä näkee,
että Anttikin on niitä miehiä, jotka eivät välitä muut kuin siitä,
että saavat oman selkänsä suojatuksi.

MAIJA. Isä. Älkää moittiko Anttia. Antti ei ole tehnyt väärin. Minä –

KARRI. Sinä. Niin sinä puolustat Anttia. Ja onhan se oikein. Sinun
tähtesi kai Antti karkasikin. Ei enää välittänyt körttiläisestä.

MAIJA. (Hiljaa.) Niin, minun.

KARRI. Mutta me näytämme Antille, mikä hänen rauhaansa sopii. Antti
tulee vielä tätä temppuansa katumaan (Ottaa paperia taskustaan.)
Nimismies antoi tämän paperin ja käski panna oltermannin sauvan
liikkeelle. Kun joka talosta lähtee mies karkulaista kiinniottamaan,
niin totta kai saadaan mies kiinni.

(Ottaa sauvan, joka riippuu kellon vieressä seinällä ja panee paperin
sen sisälle) Maija, lähde sinä viemään.

MAIJA. (Pelästyy) Minäkö? Minunko täytyy kutsua otuksen ajajat kokoon?

KARRI. No kas nyt sitten. Jos minä olisin sinun sijassasi, niin
mielelläni sen tekisin. Mihinkä sellainen sulhanen kelpaa, joka sinun
kotoasi karkaa (Tarjoaa sauvaa). No. Siinä on.

JUSSI. Kyllä minä lähden.

SANNA. Enkö minä saa?

KARRI. Teitä tarvitaan kotona. (Sannalle) Sinua kuullaan todistajana
ja (Jussille) sinun täytyy olla minun sijassani. Minun täytyy lähteä
kohta nyt takaa-ajamaan. (Maijalle) Mutta sinä joudat parhaiten.
Tuossa on sauva (Tarjoaa sauvaa)

MAIJA. Isä. Eikö kukaan muu voisi lähteä. Minä – minä –. Se on niin
kauheaa!

KARRI. Jopas joutavasta itkua puristamaan. Etköhän vähän tillitä
ennen lähtöä (Tarjoaa sauvaa.) Tuossa on.

MAIJA. En itke (Pakottaen itsensä tyyneksi). Tapani ei ole valitella
ihmisille (Ottaa sauvan) Minä menen. (Menee.)

    (Ottaa sauvan ja menee ulos.)

KARRI. Ovatko Salttu, Kaisa ja Kaappo kotona?

JUSSI. Kyllä.

KARRI. (Jussille.) Minä lähden nyt. Kun nimismies tulee, niin ota
sinä se vastaan. Sitten kun se on tutkinnon pitänyt, lähtekää
kylvämään Vainionpään sarka (Sannalle.) Sinä äestät. Mutta katsokaa
ja, että tulee hyvää, muuten et sinä kelpaa tähän taloon emännäksi.
(Menee.)

    (Menee ulos.)

8:s kohtaus.

    Jussi, Sanna, Kaisa ja Salttu.

SANNA. (Tulee Jussin luo.) Jussi! Isäsikin suostui. Nythän on kaikki
hyvä. En minä pelkää vaikka saisin odottaa kauankin. Ja isäsi oli jo
eilen huomannut. Olinkohan minä niin onnellisen näköinen. Voi sitä
isääsi. Se taisi nauraa minulle, kun minä olen tällainen hupakko. Te
olette aivan toisenlaisia. En minä tiedä minkä tähden, mutta on niin
kuin papin tai tuomarin kanssa juttelisi, kun teidän kanssanne puhuu.
(Huomaa Jussin vakavuuden.) Mutta Jussi! Minkä tähden sinä olet noin
vakavana? Kadutko, että sanoit isällesi. Kaduttaako sinua? Etkö
huolikaan enää minusta?

JUSSI. Sanna kulta. En suinkaan kadu. Mutta kuten jo sanoin, en tiedä
mikä minua vaivaa. Kun se nimismies ei edes tulisi. Se on kumminkin
vielä kiukuissaan siitä, että sen ruoskanvarren katkaisin.

SANNA. (Pelästyy) Hyvä Jumala. Eihän se sinulle voi mitään, kun et
ole mitään pahaa tehnyt.

JUSSI. Ei voikaan. Enkä minä kai sentään huonolla tuulella olekaan.

SANNA. Elä ole noin totisena. Pyyhitään taasen pojalta rypyt pois.
Kas noin! Ja nyt sinun täytyy olla iloinen (Leikkiä laskien.) Ahaa!
Nyt minä tiedän, minkä tähden sinä olet totinen. Eihän sinun sovikaan
olla enää poikamainen eikä nauraa. Sen jälkeen, kun Holman Köystin
voitit, olet pitäjän lukko. – Ei suinkaan kuninkaatkaan koskaan
naura. – Se on se kunnia, joka sinua painaa. Mutta kyllä minä
kunnioitan sinua muutenkin, ei sinun tarvitse noin totinen olla.

JUSSI. (Vakavana.) Minä uskon, että olet oikeassa. Helpompi olisi
olla heikompi voimiltaan. – Mutta kaikkein parasta olisi, jos hengen
eikä ruumiin voimilla olisi arvonsa ansainnut. Minä pelkään voimaani.
Pelkään härmäläisten verenvikaa. Minussa elää petoeläin. Se on näinä
päivinä saanut ravintoa ja kasvanut. Karhu on nähnyt kämmenensä
voiman. Haukanpoika tuntenut siipensä kantavan. Ja minä pelkään, että
peto pääsee irti. Villit luonnonvoimat.

SANNA. Jussi. Elä puhu noin. Sinä puhut niin kaameita.

JUSSI. Elä välitä niistä (Pakottaen itseään) Ollaan iloisia.

KAISA. Ota syliin vaan. Emme me mitään huomaa (Merkitsevästi.) Emme
me koskaan liikoja näe.

SANNA. (Iloisesti) Kyllähän tätä nyt jo saa huomatakin.

    (Menee Jussin lähelle.)

KAISA. (Jahkasten.) Vai niin! Soo'o! Ettäkö isäntäkin jo tietää? Ja
susta tulee Karriin emäntä! No jopa nyt!

SANNA. (Naureskellen.) Niin tulee, jos ei Jussi kadu (Menee pöydän
luo istumaan).

KAISA. (Huutaa Saltulle, joka on mennyt arkun päälle istumaan.)
Salttu riivattu! Istutko sinä minun silkkini päälle. Nouse ylös kohta!

    (Menee ja tuuppaa Salttua. – Oikoo silkkihuivia.)

SALTTU. En minä huomannut. Mitäs olet pannut silkkiäsi siihen.

KAISA. Kun ei minulla ole omaa kamaria, jossa silkkiäni oikoisin,
niin täytyi panna koturin arkun päälle.

SALTTU. Elä nyt.

JUSSI. No Salttu, Missäs sinun eilinen kurssisi on, kun sinä annat
Kaisan tuolla tavalla komentaa.

SALTTU. Minä olen liian hyväluontoinen kiukkuilemaan. Kärsin ennen
itse, ennenkö annan toisten kärsiä.

KAISA. (Leppeämmin.) Vai vielä tässä kiukuttelemaan.

    (Panee huivin harteilleen.)

JUSSI. (Puoleksi itsekseen.) Kärsi itse tai anna muitten kärsiä.
Muuta mahdollisuutta ei taida olla.

SANNA. (Katsoo ikkunasta.) Nyt ne tulevat.

KAISA. (Katsoo myös.) Kahdella hevosella! Nimismies ja kriivari. Ja
kuka tuo kolmas on, Salttu?

SALTTU. Sehän on vallesmannin renki.

KAISA. Ja herastuomari ja lautamies toisessa.

JUSSI. Lähden herraa vastaanottamaan pihalle. Eiköhän se sitten lepy
ja unohda ruoskansa. Se on kai talonpojan velvollisuus.

    (Menee.)

SANNA. (Puistattaen.) Hyi. Minuakin oikein kammottavat nuo vieraat.
Kunpa ne olisivat jo menneet.

    (Menee ulos Jussin jälestä.)

KAISA. (Ystävällisesti.) Tiedä nyt Salttu olla viisas! Jussin päälle
ei saa tulla vähääkään kääliä. Et vahingossakaan. Jussi on liika hyvä
mies vallesmannin käsiin.

SALTTU. Elä pelkää, että minä Jussia ilmiantaisin. Mutta varo,
etteivät ne sinulta narraa.

KAISA. Kyllä minä osaan puhua.

9:s kohtaus.

    Nimismies, Herastuomari, Lautamies, Kriivari,
    Renki, Jussi, Salttu ja Kaisa.

    (Nimismies seurueineen tulee ulkoa. Jussi tulee viimeisenä.
    Kaikki ottavat lakit päästään. Kriivari järjestää kirjoitusneuvot,
    sulkakynän, mustepullon ja paperia sekä lakikirjan pöydälle
    ja asettuu ennen kuulustelun alkua istumaan pöydän taakse.
    Herastuomari ja lautamies ottavat kumpikin itselleen tuolin pöydän
    päähän. Nimismies asettuu myöskin pöydän taakse, kriivarin viereen.
    Renki jää ovipieleen. Vieraitten tullessa niiaa Kaisa syvään, ja
    Salttu kumartaa, mutta ainoastaan lautamies ja herastuomari
    nyökkäävät vastaan, jälkimmäinen ystävällisesti, edellinen
    armollisesti.)

NIMISMIES. Isäntä ei ole kotona. No niin. Hänet olenkin jo
kuulustellut. Te muut saatte mennä ulos ja odottaa siellä, kunnes
teitä kutsutaan (Jussille.) Me tarvitsemme tuonkin huoneen (Viittaa
etummaista ovea.) Onko siellä ketään? Jos on, niin menköön muualle.

KAISA ja SALTTU. (Menevät ulos.)

JUSSI. (Katsoo ovesta.) Ei siellä ketään ole.

NIMISMIES. Onko talon väki kotona?

JUSSI. Kyllä muut, mutta Maija-sisareni on oltermannin sauvaa
viemässä ja isä –

NIMISMIES. – roistoa etsimässä. Tiedän. Astu ulos odottamaan.
(Asettuu pöydän taa.)

JUSSI. (Menee)

NIMISMIES. Kriivari, muistatko mitä virkaasi kuuluu?

KRIIVARI. (Noin 30-vuotias, puettu huonosti onnistuneeseen
herraspukuun. Käytökseltään mateleva nimismiestä kohtaan.) Kyllä
herra befallningsman.

    (Ottaa laukusta pullon ja lasin. Kaataa lasin täyteen ja tarjoaa
    nimismiehelle.)

NIMISMIES. Näin matkoilla ryyppy maistuu.

    (Juo, kaataa toisen lasin ja juo senkin.)

KRIIVARI. Juu, herra befallningsman.

LAUTAMIES. (Noin 40-vuotias, jonkunlaiseen vormupuvun tapaiseen
puettuna.) Joo. Kyllähän se. Maistuuhan se.

NIMISMIES. Kriivari! Kaada lautamiehelle ja herastuomarillekin.
Sanoohan Syyrakkikin, että viina on sitä varten luotu, että sen pitää
ihmistä iloittaman.

KRIIVARI. (Kaataa kummallekin.) Tässä vassekuu.

HERASTUOMARI ja LAUTAMIES. (Juovat ja kiittävät.)

NIMISMIES. Ja vielä yksi ryyppy minulle (Kriivarille.) Sitten on
sinun vuorosi.

KRIIVARI. (Kaataa ensin nimismiehelle ja sitten itselleen pari
ryyppyä.)

NIMISMIES. (Kriivarille.) No kriivari! Jokos kynäsi kulkee.

KRIIVARI. Kyllä herra befallningsman.

    (Panee pullon pois.)

NIMISMIES. (Virallisesti.) Ehkäpä me aloitamme tutkinnon pitämisen
(Katselee papereita) Kutsutaan ensiksi sisään renki Kaaprieli
Kaaprielinpoika.

RENKI. (Avaa oven. – Huutaa.) Renki Kaaprieli Kaaprielinpoika tulee
tänne. (Katselee.) No, missä Kaappo on?

10:s kohtaus.

    Edelliset ja Kaappo.

KAAPPO. (Tulee sisään hengästyneenä ja peloissaan.)

NIMISMIES. Oletko sinä tämän talon renki Kaaprieli Kaaprielinpoika?

KAAPPO. (Hypistelee lakkia käsissään, kumartaa ja niiaa samalla.)
Joo. – Kyllä minä se olen, vaikka Kaapoksi minua tavallisesti
sanotaan.

NIMISMIES. No mitä sinä tiedät tähän asiaan?

KAAPPO. Niin minäkö?

NIMISMIES. Sinä juuri. Mitä sinä tiedät?

KAAPPO. En minä tiedä mitään. Sitäkö Antin karkaamista nimismies
tarkoittaa?

NIMISMIES. Sitä luonnollisesti. Etkö tiedä Antin karkaamisesta mitään?

KAAPPO. (Vakuuttavasti.) En minä tiedä.

NIMISMIES. Tiedätkö sinä edes, että Antti on karannutkaan?

KAAPPO. Joo! Kyllä minä sen taas –

NIMISMIES. No mitä siinä teet verukkeita. Sano suoraan, mitä tiedät.
Koska sinä näit Antin ja kenen kanssa?

KAAPPO. Minä olen tuntenut Antin pienestä pojasta.

NIMISMIES. Suu kiinni! Koska sinä näit hänen eilen illalla viimeksi
ja kenen kanssa. Etkö sinä ymmärrä?

KAAPPO. Ymmärränhän minä. Että kenen kanssa minä näin Antin eilen
(Kynsii päätään.) Ensiksi minä näin sen isännän kanssa, kun ne
tulivat käräjiltä, ja sitten se Antti istui tuossa tuolilla.

NIMISMIES. (Kiukkuisena.) Ja siinäkö se hävisi. Yks' kaks vain
katosi, meni tornin kautta pihalle. Niinkö? Tuossa tuolilla istui ja
siinä hävisi.

KAAPPO. (Katsoo ihmeissään.) Eei! – Antti istui kauan siinä tuolilla,
melkein siihen asti, kun ne häjyt tulivat tänne rikuneeraamaan.

NIMISMIES. No, minnekkä se silloin meni?

KAAPPO. En minä tiedä. Taisi mennä tuonne.

    (Näyttää peukalollaan pihalle päin.)

NIMISMIES. Voi hyvät ihmiset! (Iskee nyrkillään pöytään.) Kenenkä
kanssa tämä sinun Anttisi meni?

KAAPPO. (Peloissaan.) Eihän se minun Anttini ole

NIMISMIES. (Heristäen nyrkkiään.) Mutta kenen kanssa tämä vangittu
Antti Hanka meni ulos? Menköön sitten tuonne tai tuonne.

    (Matkii Kaapon peukalon liikkeitä.)

KAAPPO. (Viittaa peukalollaan.) Tuonne minä tarkoitin. – Kyllähän se
taisi mennä vähän niin kuin tämän meidän Jussin kanssa.

NIMISMIES. (Kriivarille.) Kirjoita ylös: Nähnyt vangin viimeiksi
talokkaan pojan Jussi Eerikinpoika Karrin kanssa (Kaapolle,
leppyneenä.) Senkö jälkeen sinä et enää häntä nähnyt?

KAAPPO. Joo kun ne paini Holman Köystin kanssa sitten.

NIMISMIES. Vangittu Antti Hankako?

KAAPPO. Eei kun Jussi

NIMISMIES. Oletko sinä noin tyhmä. Vai teetkö koiruutta. Varo itseäsi.

KRIIVARI. (Kuiskaa jotain nimismiehelle.)

NIMISMIES. Jaha! (Kaapolle.) Oletko sinä käynyt rippikoulun?

KAAPPO. Kyllä.

KRIIVARI. (Kuiskaa taas jotain nimismiehelle.)

NIMISMIES. Mutta ethän sinä vielä toissa vuonna kelvannut
todistajaksi?

KAAPPO. Joo, mutta viime vuonna minä pääsin ripille, kun tämä meidän
Jussi opetti minua.

NIMISMIES. Jaha. Hyvä on. – No näitkö sinä sitten Anttia?

KAAPPO. Antti oli jo päässyt koulusta paljon ennemmin, vaikka me
olemmekin saman ikäisiä.

NIMISMIES. Ei. Mutta näitkö sinä eilen illalla Antti Hankaa sen
jälkeen, kun ne menivät Jussin kanssa ulos?

KAAPPO. Jaa, niin. Jussi tuli kohta takaisin, mutta Anttia en minä
tainnut nähdä sitten.

NIMISMIES. (Kriivarille.) Kirjoita: Vangittu ei ole nähnyt vankia sen
jälestä. (Kaapolle.) Saat mennä.

KAAPPO. (Menee)

NIMISMIES. Kyllä tuollaisten kanssa kärsivällisyyttä kysytään. Mutta
kyllä minä osaan siltä ottaa tiedot. Vaikka ne olisivat kuinka
tyhmiä, niin kyllä minä saan ne puhumaan.

KRIIVARI. Juu, herra befallningsman. Kyllä tämä kansa on kovin
tyhmää, mutta kyllä herra befallningsman saa ne puhumaan, vaikka
olisivat kuinka tyhmiä. Juu herra befallningsman.

HERASTUOMARI. (Katsoo vihaisesti kriivariin.) Ei se ihme ole, vaikka
tavallinen maatyöntekijä joutuukin ymmälle.

KAAPPO. (Pistää päänsä oven raosta.) Minä pyydän päiväpalkkaa.

    (Niiaa ja kumartaa ja panee oven kiinni.)

NIMISMIES. Jaha – Kutsutaan Kaisa Efraimintytär sisään.

11:s kohtaus.

    Edelliset ja Kaisa.

RENKI. (Avaa oven. – Huutaa.) Kaisa Eefraimintytär!

KAISA. (Tulee ja pysähtyy melkein keskilattialle.)

NIMISMIES. No mitä Saltun Kaisa tietää tähän? Kerro salaamatta ja
peittelemättä kaikki, mitä tiedät.

KAISA. (Vilkaisee viekkaan näköisenä sivulle.) Kaikkiko?

NIMISMIES. Niin. Elä pelkää ollenkaan.

KAISA. (Puhuu hyvin nopeasti) Niin, se oli sillälailla, että toissa
iltana, kun tämä meidän Maija rupesi saarnaamaan sitä körtinuskoa,
vaikka se muuten on niin hiljainen ja taati ihminen ja muuten niin
kovin aimonen, mutta mikähän senkin on saanut siihen körtinuskoon
villiintymään, niin kun se Maija rupesi saarnaamaan täällä, juuri
tuon pöydän päässä se seisoi, kun se saarnasi, niin silloin meidän
isäntä kataantui ja löi nyrkkiä pöytähän ja sanoi että hän on isäntä
talossaan ja ettei täällä ei saa körtinuskoa saarnata, silloin minä
jo ajattelin ja taisin sanoakin Saltulle, että mikähän tästä oikein
tulee.

NIMISMIES. (Koettaa estää.) Mutta eihän tämä kuulu asiaan.

KAISA. Eikös! Silloinhan Anttikin suuttui Maijaan. Ne kun ovat olleet
meiningissä yhteen mennä ja Maija on vaan odottanut sitä, kun Antti
pääsee vapaaksi linnasta. Ja silloin Antti myös suuttui Maijaan,
kun se rupesi saarnaamaan, ja sanoi Maijalle, elä häpäise itseäsi
Maija. (Nimismies tekee liikkeitä ehkäistäkseen Kaisan sanatulvan.)
Joo. Niin se sanoi. Minä kuulin sen omilla korvillani. Minä seisoin
tuossa noin. Ja sitten isäntä sanoi, että huomenna pidetään Karrissa
hypyt, etteivät ihmiset rupea pitämään meitä körttiläisinä. Isäntä
itse sanoi niin, vaikka Karrissa ei ole miesmuistiin hypelty. Mutta
se isäntä oli niin kärmeissään Maijan tähden. Ja niin se sanoi. Ja
silloin minä sanoin Saltulle, että sanokaa minun sanoneeni, Niistä
hypyistä ei mikään hyvä seuraa ja (Lyö polviinsa.) eikös niin
käynytkin.

NIMISMIES. Mutta –

KAISA. Kun se Holman Köysti, hyväkäs, tuli niitten häjyjensä kanssa
ja ne roikastivat niin, että tuolta vainiolta jo kuului ääni, niin
silloin minä sanoin Saltulle, jotta katsos nyt, nyt taitaa tulla
murhia. Johan minä sanoin, että ei tästä hyvä seuraa. Ja sitten
minä sanoin Saltulle, että tiedä vaan pysyä poissa siitä joukosta
jotteivät tallaa jalkoihinsa, kun ne häjyt ovat riskiä miehiä ja tuo
meidän Salttu on sellainen nerkoonen, ettei se oikein miesten kanssa
muuta kuin kintuissa klapajaisi.

NIMISMIES. (Lyö nyrkkiä pöytään.)

KAISA. Niin ja sitten minä sanoin, jotta olisipa nyt nimismies, joka
on niin kaikin puolin reiru ja kelvos, että olisi nyt nimismies
ottamassa kiinni nuo häjyt, jotka kulkevat pitkin pitäjää ihmisten
kauhuna.

NIMISMIES (Rengille.) Vie tuo akka pihalle.

KAISA (Lopettaa viekkaan näköisenä, mutta jatkaa kohta edelleen.)
Mutta laki ja korkia oikeus. Minä tahtoisin päivärahan. Minä olen
köyhä ihminen ja vanhuuskin rupeaa jo vaivaamaan eikä Saltunkaan
ansioista enää paljon kostu –

    (Nimismies viittaa rengille, joka ottaa Kaisaa käsipuolesta
    ja vie ulos.)

KAISA. Jotta ei minun kannata panna päiviä noin vaan, jotta jos laki
määräisi minulle niin kuin päiväpalkan tästä päivästä –

    (Menee ovesta.)

NIMISMIES. Hyi helkkari! Minkälainen suunsruuki. Olisi tarvinnut
selkäänsä, mutta eihän sitä viitsi vanhaan akkaan koskea.

KRIIVARI. Herra nimismies, mitä minä kirjoitan?

NIMISMIES. Että Kaisa Efraimintytär oli aivan hullu. Ei saatu mitään
selvää. (Rengille.) Kutsutaan Salomon Matinpoika sisään.

RENKI (Huutaa ovesta.) Salomon Matinpoika!

12:s kohtaus.

    Edelliset ja Salttu.

SALTTU (Tulee, pysähtyy oven luo.)

NIMISMIES. Tule tänne lähemmäksi. – No Salttu. Mitä sinä tiedät tästä
Antti Hangan karkaamisesta.

SALTTU. Enhän minä, herra nimismies, tiedä –

NIMISMIES. Kyllä sinä tiedät. Sano pois vaan, kuka vangin päästi
karkaamaan. Ilman apua se ei ole voinut karata.

SALTTU. Minun mielestäni se oli vähän niin kuin oikein, että Antti
pääsi karkuun, sillä oikeus oli vähän liiaksi ankara sitä kohtaan.
Minä teen vaikka tunnon valan, että Luoman suutarissa oli yhtä paljon
syytä kuin Antissakin, niin että Antin olisi pitänyt päästä sakoilla.

NIMISMIES. Mitä? Rupeatko sinä oikeutta loukkaamaan! Katso itseäsi!

SALTTU. Enhän minä suinkaan loukata – herra nimismies, korkea laki ja
oikeus. Minä vaan ajattelin itse tykönäni sillä tavalla.

NIMISMIES. Ei tässä ole puhetta siitä, mitä sinä ajattelet. Sano
vaan suoraan, mitä tiedät. Kuka auttoi Antti Hangan karkuun. Sano
kiertelemättä, vai pitääkö sinun muistiasi vähän auttaa.

SALTTU. Herra nimismies. Sanotaan, että Salttu on huono mies, ja
taitaa siinä puheessa olla vähän perääkin, mutta ei Salttukaan
niin huono mies ole, että rupeaisi oman talon väkeä ilmiantamaan.
Jotten muuhun niin kykenen kumminkin ottamaan selkääni ennen kuin
ilmiantajaksi rupean.

NIMISMIES. (Viekkaana.) Sinä et siis tahdo ilmiantaa tämän talon
poikaa, Jussia.

SALTTU. (Pelästyen.) Kuka teille on jo sen sanonut?

NIMISMIES. (Nauraen.) Sinä itse nyt viimeiseksi.

SALTTU. (Tuskallisesti.) Voi minua!

NIMISMIES. Niin. Saat mennä. Kyllähän oikeudessa sitten sanot tietosi.

SALTTU. (Menee ulos.)

    (Nimismies ja kriivari rähähtävät nauramaan, johon lautamieskin
    yhtyy. Herastuomari hymähtää.)

KRIIVARI. Kylläpä herra nimismies osasi panna miehen pussiin. – Mitä
minä kirjoitan?

NIMISMIES. Kirjoita, että Salomon Matinpoika tietää Jussi Karrin
päästäneen vangitun Antti Hangan karkuun, mutta ei tahtonut todistaa,
ennenkö oikeudessa. (Pirullisesti.) Ja nyt kutsutaan Jussi Karri
sisään (Rengille.) Katsopas onko tuo kamari tyhjä ja suljettu, ettei
sieltä pääse karkuun. Ja sitten, kun tämä Jussi Karri on tullut
sisään, pane ovi hakaan. (Puoliksi itsekseen). En uskonut, että me
näin pian tapaisimme, mutta tiesin, että roiston verta sinussa oli ja
että siis joskus tapaamme. Kuka käski katkaista ruoskani varren.

HERASTUOMARI. (Rykäsee pari kertaa.) Herra nimismies. – Minä olen
vain yksinkertainen kansanmies, mutta saanko sanoa teille muutaman
sanan, sillä minä tunnen tämän kansan. Olen täällä kiertänyt tuulet
ja tuiskut, sodat, hallan ja nälän yhdessä vertaisteni kanssa, ja nyt
on jo pääni harmaantunut. (Rykäisee.) Te olette tulleet vieraista
oloista tänne. Te olette rohkea mies ja ankara. Voitte täällä saada
paljon hyvää aikaan, mutta te ette tunne tätä kansaa. Sen tähden
tahdon vanhana miehenä sanoa muutaman sanan. Tämä lakeus on tehnyt
asukkaansa vapautta rakastaviksi. Ankara taistelu toimeentulosta on
saanut heidät koviksi. Mutta kansa on rehtiä. Se on paha ainoastaan
sille, joka itse antaa aiheen. Väkivaltaisuuksiakaan ei kovin
ankarasti tuomita, jos väkivallan tekijät ovat vertaisia, mutta
väkivalta herrain ja virkamiesten puolelta päästää luonnon voimat
ihmisissä irti. Luonto tottelee lakejansa, samoin tottelevat nämä
ihmiset. Nämä ihmiset ovat kuin joki tuossa, (viittaa ikkunasta.)
joka tyynenä ja rauhallisena virtaa omaa uraansa, mutta tulviessaan
näyttääkin se voimansa, ja särkee ja tuhoaa kaikki, mitä sen tielle
sattuu. Sen tähden: Älkää nostattako tulvaa.

NIMISMIES. Mitä Herastuomari tarkoitatte? Minä en ymmärrä –

HERASTUOMARI. Minä en ehkä osaa sanojani oikein asettaa. En ole
kirjoista saanut oppia, mutta olen täällä niin kauan ollut, että
tukkani on tullut valkoiseksi. Olen nähnyt kestettävän tuulet ja
tuiskut, sodan, hallat ja nälän, mutta väkivaltaa ylempien puolelta
en koskaan ole nähnyt kärsittävän. Aina silloin on joki paisunut yli
äyräittensä.

NIMISMIES. Sanokaa suoraan. En oikein ymmärrä vieläkään.

HERASTUOMARI. Te tahdotte saada olot järjestykseen ja kaikenlaiset
vallattomuudet lopetetuiksi. Saattakaa syylliset lailliseen
edesvastuuseen, mutta älkää silloinkaan käyttäkö tällaisia keinoja
(Viittaa etummaista ovea.)

NIMISMIES. Mitä?

HERASTUOMARI. Lakihan jo kieltää tunnustukseen kiduttamisen. Älkää
käyttäkö ruoskaa. Se on väärin.

NIMISMIES. Kuka täällä on ruoskasta ja tunnustukseen kiduttamisesta
puhunut?

KRIIVARI. Niin kuka sellaisesta on puhunut?

NIMISMIES. Kun minä menen syytetyn kanssa tuonne, (viittaa ovea)
niin teen sen siksi, että rikoksen tekijät tavallisesti paremmin
tunnustavat, kun ei ole ketään muita kuulemassa. Ja ehkei sitä tällä
kerralla tarvitakaan. Ehkä tämä tunnustaa täälläkin.

HERASTUOMARI. Niin. Minä olen sanonut sen mitä ajattelin.

NIMISMIES. (Rengille.) Kutsu sisään talokkaan poika Jussi
Eerikinpoika Karri.

RENKI. (Huutaa ovesta.) Jussi Eerikinpoika Karri!

13:s kohtaus.

    Edelliset ja Jussi.

JUSSI. (Tulee, ottaa lakin päästään.)

NIMISMIES. Mitä sinä tiedät vangitun Antti Hangan karkaamisesta.

JUSSI. En minä tiedä muuta, kuin että eilen illalla huomasimme, että
Antti oli poissa.

NIMISMIES. Eikö vankia kukaan vartioinut?

JUSSI. Kyllähän sitä vartioitiinkin, mutta ei oikein tarkasti. Ei
meistä kukaan olisi uskonut, että Antti viitsisi karata.

NIMISMIES. Vai ei. – Miksei vankia lukittu sängynpatsaaseen, vaikka
minä käskin.

JUSSI. Täällä ei ole tapana panna kunniallisia miehiä kytkyelle.

NIMISMIES. Laki sanoo tällaisessa tapauksessa näin: (Lukee.)
"Pahantegon kaari. Yhdeksästoistakymmenes luku. Jos vahtimies päästä
vangin irralle laiminlyömisestä eli kätkemättömyydestä, olkoon
virkaans paitsi ja rangaistakoon siinä sivussa sakolla, vangiudella,
työllä eli raippa vitsoilla, niinkuin laiminlyöminen, eli myös sen
poispääsnen rikos on." (Puhuu) Mitä sinä tästä sanot? – Sitäpaitse
kaikesta huomaa, että vangilla on ollut suoranaisia auttajia, muuten
ei karkaaminen olisi voinut tapahtua. Miten hän olisi päässyt
raudoista, miten saanut toiset vaatteet yksinään. – Minä kysyn
sinulta: tunnustatko, että olet auttanut Antti Hangan karkaamaan?

JUSSI (Hämmästyen.) Minäkö? – En!

NIMISMIES. Oikeuden nimessä vangitsen minä kumminkin sinut tästä
rikoksesta. Sillä selville on tullut, että sinä eilen illalla
viimeiseksi lähdit täältä ulos vangitun Antti Hangan kanssa
(Kriivarille.) Ota käsiraudat. (Nyökkää lautamiehelle.)

    (Lautamies ja kriivari asettavat yhdessä käsiraudat Jussin käsiin.)

JUSSI. (Sivulle) Siis Maija sen on tehnyt, vaikka en uskaltanut
sellaista päästää mieleenikään. (Ääneen) Syytön minä olen. Ja kyllä
asia pian selviää. Jos Antilla auttaja on ollut, niin tunnustaa hän
rikoksensa kysymättäkin. – Mutta jos määrää laki minut vangittavaksi,
niin tässä on (Ojentaa kätensä.) (Kun käsiraudat ovat kädessä,
vavahtaa.) En uskonut koskaan tällaisia kantavani.

NIMISMIES (Töykeästi.) Myöhäistä nyt on katua. Olisit ajatellut
ennen. (Rengille.) Vie vangittu tuonne kamariin.

JUSSI. Mitä varten? Eikö syytetty saa olla kuulemassa, mitä hänestä
todistetaan?

NIMISMIES. Oikeudessa. Mutta ei täällä (Rengille.) No mene sinne
kamariin.

    (Renki ottaa Jussia käsivarresta aikoen ohjata kamariin, mutta
    Jussi nykäsee kätensä irti ja menee yksin avaten itse ovenkin.
    Renki jää näyttämölle.)

NIMISMIES. (Nousee ylös, koettaa saapasvarttaan, josta näkyy ruoskan
varsi, sekä poveaan. – Lähtee kamariin päin.)

HERASTUOMARI. (Nousee. – Nimismiehelle.) Pitäkää edes tällä kertaa
syytetty ihmisenä ja miehenä.

NIMISMIES. (Ylpeästi.) Tämä on yksin minun asiani.

RENKI. Tarvitseeko herra nimismies minua?

NIMISMIES. En. Voin kyllä yhden miehen kanssa keskustella yksinkin.

    (Menee etummaisesta ovesta.)

    (Herastuomari ja lautamies, puhuvat hiljaa keskenänsä,
    herastuomari ravistelee päätänsä, lautamies nyökkää. Jäävät
    jännitetyn näköisinä katsomaan kamarin oveen.)

KRIIVARI. (Oikoo jäseniään.) Hoh, hoh! Jopa sitä on taasen
istuttukin. (Ottaa laukusta pullon.) Eiköhän oteta ryyppy (Kaataa
lasin täyteen. Tarjoo.) No, herastuomari!

HERASTUOMARI. En huoli.

KRIIVARI. Entäs lautamies?

LAUTAMIES. En minäkään.

KRIIVARI. Sitten juon minä (Juo.) Mitä te kuuntelette. Surettaako
teitä, että yksi mies saa puhutella nimismiestä kahden kesken
(Nauraa.) Se tekee vaan hyvää tuollaiselle turpeenpuskijalle. Tuntee
seuraavalla kerralla herran.

HERASTUOMARI. Mikä sinä sitten olet. Herrain narri!

JUSSI. (Viereisessä huoneessa.) Elä Jumalan tähden lyö!

KRIIVARI. Mikäkö minä olen –

HERASTUOMARI. Suu kiinni!

    (Kaikki jäävät jännitettyinä kuuntelemaan. – Viereisestä
    huoneesta kuuluu temmellys ja hetken perästä romahtaa, niin
    kuin joku suurempi esine kaatuisi. Samalla tempaistaan ovi
    auki, ja Jussi juoksee näyttämölle.)

JUSSI. (Niin raivoissaan, että nauraa kamalaa mielipuolen naurua.)
Voi hyvät ihmiset! Minua lyötiin! Minua lyötiin ruoskalla niin kuin
koiraa, niin kuin vanhaa konia. Voi Herra Jumala!

NIMISMIES. (Tulee ruoska kädessä.) Sinä roisto uskallat kaataa
nimismiehen. Ottakaa kiinni tuo mies!

JUSSI. Älkää sattuko minuun. Se maksaa nyt hengen.

NIMISMIES. Eikö teistä kukaan uskalla. – Kyllä minä!

JUSSI. Vieläkin minä pyydän: elä satu minuun

NIMISMIES. Sinä pyydät!

    (Tulee lähemmäksi, lyö Jussia ruoskan varrella, mutta Jussi
    väistää lyönnin, jolloin nimismies taasen peräytyy.)

JUSSI. Sinä piiskuri! Kytkettyä miestä kehtaat lyödä. (Panee polven
käsivarsiensa väliin ja murtaa siinä käsiraudat poikki.) Nooh! – Nyt
nimismies! Nyt sopii tulla.

NIMISMIES. (Ottaa pistoolin.) Pankaa kahleisiin tuo mies. (Jussille.)
Pysy alallasi, taikka minä ammun.

JUSSI. Tässä pitäjässä ei peljätä oma henkeä eikä säästetä toisen.

    (Tempaa puukon tupestaan. Juoksee nimismiestä kohden. Nimismies
    laukaisee molemmat laukaukset Jussia kohden, ensimmäisen
    jalkoihin toisen ylemmäksi. Silloin Jussi vähän horjahtaa,
    mutta menee kumminkin nimismiehen luo, ja lyö häntä puukolla.
    Nimismies kaatuu lattialle ja Jussi menee herpautuneena istumaan
    pöydän luona olevalle tuolille.)

NIMISMIES. Te olitte oikeassa, Herastuomari. Joki nousi tulvimaan.
(Kuolee.)

HERASTUOMARI. Hyvä Jumala. Nimismies on kuollut.

LAUTAMIES. Kuollut.

JUSSI. (Katsahtaa nimismieheen ja vavahtaa. – Synkästi.) Niin oli
tarkoituskin.

RENKI. (Avaa oven, jolle kiivaasti koputetaan.)

14:s kohtaus.

    Edelliset, Maija, Sanna, Salttu, Kaappo,
    Antti, Koljola, Karri, ja kyläläisiä.

MAIJA. (Juoksee sisään.) Minä olen syyllinen. Minä ole Antin auttanut
karkaamaan. (Huomaa nimismiehen.) Mitä? Tulenko liian myöhään?
Nimismies? – Jussi?

HERASTUOMARI. Niin. Jussi tappoi nimismiehen.

MAIJA. Jumalani – jumalani! Oliko rikokseni niin suuri?

KRIIVARI. Pankaa murhamies kahleisiin. Mutta pankaa kolminkertaiset
kahleet, ettei pääse irti.

HERASTUOMARI. (Kriivarille.) Tämä on miesten asia eikä narrien.

JUSSI. Älkää vaivatko itseänne. Eihän teidän kahleenne kumminkaan
kestäneet. Mutta nyt sidotaan jo sellaisilla kahleilla, jotka eivät
katkea. Niin kauan kuin ruoskan jäljet kirvelevät, niin kauan vielä
elän, sitten en enää.

SANNA. (Joka on tullut Maijan jälessä sisään, juoksee Jussin luo,
heittäytyy polvilleen.) Jussi, kuoletko sinä.

JUSSI. (Lempeästi.) Sanna. Sinäkö tulet Jussin luo, vaikkakin olen
murhamies. (Synkästi). Minusta ei tullut ensimmäinen hyvässä, nyt
minusta tuli ensimmäinen pahassa. Parempi on näin. Nyt ei minusta
tule mitään.

MAIJA. Jussi.

JUSSI. Minä tiedän Maija, mitä tahdot. Minä olen paljon pahaa tehnyt.
Mutta en ole niin pahaa tarkottanut. Ei kai Jumala ole minuun ijäksi
suuttunut. Sanokaa isälle, että Sanna jää taloon minun leskenäni.
Ja sinä Sanna. Sinä lievität vihan minussa. Sinut nähdessäni lakkaa
ruoskan jälki kirvelemästä. Paina sinä sitten silmäni kiinni, että
sinun kuvasi jäisi sinne viimeiseksi. (Nousee ylös, puhuu kuin näkyjä
nähden.) Minä näen laajan lakeuden ja siellä vapaan kansan, joka ei
koskaan alistu ruoskan alaiseksi (Lysähtää ja kaatuu lattialle).

SANNA. (Huutaa hätäisenä.) Tulkaa auttamaan. Minä en jaksa yksin.
(Kun Jussi kaatuu, parkaisee.) Jussi. (Heittäytyy Jussin päälle).

SALTTU. (Istuutuu penkille. Repii tukkaansa.) Voi minua. Minä olisin
niin hyvin joutanut.

LAUTAMIES. (Sanoo jotain Kaisalle, Kaapolle ja rengille, jotka kaikki
menevät ulos. Kaisa etummaisesta ovesta, toiset kamariin.)

HERASTUOMARI. Parempi tämä oli sinulle Jussi. Parempi kuin Siperiaan
vieminen.

SANNA. Ei täyttä päivää kestänyt iloni. Mutta se riittääkin minulle
koko elämäksi, kun sinä sen toit. Jääköön nyt kuvani silmiisi. Mutta
Jussi, eivät minun silmäni enää ole kirkkaat. (Painaa Jussin silmät
kiinni.) Nuku Jussi.

KOLJOLA ja ANTTI. (Tulevat hiljaa sisälle. Heidän jälessään tulevat
Renki ja Kaappo kantaen kumpainenkin lyhyitä tikapuita, jotka
laskevat lattialle.) Kaisa tulee kamarista tuoden kaksi lakanaa.

MAIJA. (Huomaa Antin.) Antti, sinä tulit itse?

ANTTI. Minä itse pyysin Koljolan tuomaan minut tänne. Minä en voinut
karata. Kiiruhdin tänne, mutta myöhästyin. Jumala rankaisi meitä
ankarasti.

MAIJA. Antti?

ANTTI. Niin Maija, Jumala on minut armossaan kutsunut.

MAIJA. Nyt minä lähden mielelläni linnaan. (Nimismies ja Jussi on
asetettu kumpikin tikapuitten päälle ja lakanat levitetty ylitse.)

KARRI. (Tulee kiivaasti sisään. Pysähtyy.) Se on siis totta. (Menee
pöydän viereen tuolille istumaan.)

HERASTUOMARI. (Viittaa kantajille, jotka nostavat kummatkin
tilapäiset paarit ja vievät ne ulos. Samalla aloittavat virren.)

    Nyt ylös, sieluni, * (mullasta nouse tästä jo
    riennä eteen taivaan valtaistuimen!
    Ja vaikkei silmäni valoa Herran kestä,
    Luo Jumalan ja Karitsan käy riemuiten.)

KOLJOLA: (Tulee Karrin luo. Panee kätensä hänen olalleen.) Naapurini.
Jumala koettelee sinua kovasti, ettäs hänen tuntemukseensa tulisit.

KARRI. (Kuin heräten katkerasti.) Auttoiko Maijaa hänen uskonsa.
Linnaan on hänkin matkalla.

KOLJOLA. Esivalta on Jumalalta. Sitä vastaan ei saa nousta, vaikka
sen käsi olisikin raskas, sillä silloin tekee rikoksen sekä maallista
että Jumalan lakia vastaan. Mutta ihminen on sokea, ellei Jumala
johdata. Jussista tuli murhamies.

KARRI. Jussi on jo tuomarin edessä. Hän sanokoon, tekikö Jussi oikein
vai väärin. Minä en tiedä. Mutta minä olisin tehnyt samoin.

KOLJOLA. Sinä Karri olet vieläkin kuin raisu varsa. Mutta kerran
sinäkin väsyt. Ja kuinka ihanaa evankeliumia onkaan sinulle silloin
herran sanat: tulkaa tänne kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut.

KARRI. Menkää. Menkää kaikki. Mene sinäkin.

KOLJOLA. (Menee.)

KARRI. (Tuskissaan katselee ympärilleen kuin tahtoisi jotakin
murskata. Ottaa paitansa kauluksesta molemmin käsin ja repäisee sen
auki. Muristen.) Aaa. (Repii tukkansa.) Jussi kuollut murhamiehenä.
Maija matkalla linnaan. Mitä minullakaan täällä enää tehdään. (Painaa
päänsä käsiin. Lausuu hetken kuluttua melkein koneellisesti).
Tämä maa on niin köyhä, että täällä täytyy jokaisen tehdä työtä.
(Tarmokkaana uhmailee.) Tämä maa on niin köyhä, että täällä täytyy
jokaisen jaksaa kahden miespolon edestä (Huutaa ulospäin.) Kaappo,
valjasta hevonen. Lähdetään kylvön tekoon.