Herpmanin pojat

HERPMANIN POJAT

Kolmiosainen viisikuvaelmainen näytelmä
ison-vihan ajalta Suomessa

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1931.

HENKILÖT:

Herpman, Keuruun kirkkoherra.
Gabriel, |
Johan,   | Herpmanin pojat.
Anna, Gabrielin vaimo.
Kaarina, Johanin morsian.
Heikki, |
Riikka  | Pappilan palvelijoita.
Pekka, Riikan poika.
Lybecker, Suomen armeijan ylipäällikkö.
Armfelt,     |
De la Barre, | Suomen armeijan päälliköitä.
Lybeckerin kirjuri.
Lybeckerin kamaripalvelija.
Amiraali Lillen lähetti.
Popoff, Venäläinen kapteeni.
Jeremias, Mielipuoli vanhus.

Suomalaisia ja venäläisiä upseereita, sotilaita, sissejä
ja talonpoikia.

Ensimmäisen ja viimeisen näytöksen välillä kolme vuotta.

ESINÄYTÖS.

Näyttämönä n.s. Herpmanin poikain kaivannon seutu Tarhian kankaalla
lähellä Keuruun kirkonkylää. Etualalla tie, jonka kahden puolen suurta
havumetsää. Taustana komea järvimaisema. Sivulla suuri jyrkkäreunainen
kivi. (Näyttämöasetus sovitettava seuraavan näytöksen puitteisiin
väliajan lyhentämiseksi.)

Ensimmäinen kohtaus.

    Heikki, Riikka ja Pekka.

HEIKKI (Keski-ikäinen vahvahartiainen jurtikka, hurstihousut ja mekko,
toisessa jalassa virsu, toinen paljaana. Korjaa tuohisuikaleella virsua
itsekseen ähisten.) Ääs! Varpaaltakin kesii! Jos ma heitän Tarhiaan
koko ropposet! (Riikan ääni alkaa kuulua.) Ptrui Helunata! Ptrui
Mansikkia! Ptrui, ptrui! (Heikki kärsimättömästi.) Tännekö se
huilottaa! (Ääni lähenevästi.) Ptrui lehmäistäni, ptrui, ptrui!
(Kovemmin.) Pekka! Pekka hoi! Missäs olet! (Heikki vetäisee, että tuohi
katkee.) Kas, nyt perhana! Onkos se vuohenpoikakin jo kateissa! (Ottaa
uuden tuohen. Pekka tulee näyttämölle hiipien ja kurkistellen. Huomaa
Heikin ja kiipee hiljaa kivelle.)

RIIKKA (Keski-ikäinen, touhukas, hame kääräisty korkealle, virsut ja
säärystimet. Liina hartioille valahtanut. Tulee touhukkaana pitkää
piiskaa heiluttaen.) Ptrui Helunata... (Huomaa Heikin.) Täälläkös se
tuokin! Kannolla istuu ja virsua paikkaa!

HEIKKI (Tuohi hampaissa.) Mitä se poskeiselle paistaa!

RIIKKA. Ilkeyttäähän kumminkin! Aikamies, talon ruoassa ja ajassa
tuommoisia ruotivaivaisen töitä! Oletkos nähnyt poikaa!

HEIKKI (Edelleen tuohi hampaissa.) Jaa sitä vuohenpoikaako?

RIIKKA. Suus kiinni, tallukka! (Kiivaasti.) Pitääkö sinun, niinkuin
kaikkien muidenkin! Eikä se mikään ryssänpoika ole, vaikka maailma niin
hölisee ja huutaa. Vienan laukkumiehiä se oli ja olikin oikea mies!
Silkit sillä laukussa kuhisi! Hopeat kukkarossa helisi! (Lyö näppiään.)
Varjele, kun se vei tanssiin! Vieläkin sen nivusissani tunnen!

HEIKKI (Yhä hampaittensa välistä.) Tunnet kai! Aikoinaan tunsit
liiankin hyvin!

RIIKKA (Tuikeasti.) Siitä ei sinun tarvitse isotella! Itse minä syntini
kannoin ja elätin!

PEKKA (Noin viisitoistavuotias, paljasjalkainen, rohdinmekkoinen,
liikkeissään ja puheissaan sukkela. Nousee varovasti kivellä, vuohen
ääntä matkien.) Mö-ö-ö-öö! (Painuu alas.)

RIIKKA (Hätääntyen.) Kenenkä vuohi! Missä se mökötti! (Katselee
metsään.)

HEIKKI. Eikö lie ollut taivaanvuohi!

RIIKKA. Älävänä, miten säikäytti. (Sylkäisee.) Taivaanvuohi! Ei se
ikinä hyvää tiedä!

PEKKA (Nostaa taas varovasti päätään.) Mö-ö-ö-ö-ööö!

RIIKKA. Aina lähemmäksi tulee! (Katselee ylöspäin ja huomaa Pekan.)
Poika! (Piiskaansa helistäen.) Kun tulen sinne, niin saat selkääsi!
(Kiertää kiven toiselle puolelle ja alkaa kiivetä ylös.)

PEKKA. Antaisihan muori selkään! (Etääntyy kiven jyrkemmälle laidalle.)
Antaisi mahaankin, jos vain saisi kiinni!

RIIKKA. Varropas, junkki! (Pääsee kivelle.)

PEKKA. Enpäs varrokaan! (Hyppää jyrkältä reunalta alas, alkaa tanssia
ja laulaa.)

    Ootkos muori kulta pukkia nähnyt ison kiven laidalla!
    sill'oli päässä pitkät sarvet, kili, kili, kellot kaulalla!
    Ai, jai ukkia! (irvistää Heikille.) Siinä vasta pukkia!
    Sill'oli päässä nahkasarvet, tuohivirsut sorkissa!

(Töyttäisee Heikin nurin ja sieppaa hänen jalastaan virsun.)

HEIKKI (Nousee ylös ja pölistelee housujaan.) Perhanan tenava!
(Kiertävät kiveä, Pekka jamaten äskeisen värsynsä kertosäettä, Heikki
yrittäen lyödä virsullaan.)

RIIKKA (Laskeutuen kiveltä alas.) Annahan olla!

PEKKA. Joopa joo! Annetaan vain olla! (Lyö virsulla Heikkiä takapuoleen
ja räpsäisee Riikkaakin mennessään, hypähtää sitten metsään, Heikki ja
Riikka perässä.)

Toinen kohtaus.

    Kaarina ja Johan.

KAARINA (Noin seitsemäntoistavuotias, kesäisesti puettu, avojaloin,
hiukset hajalla. Tulee metsästä vastanippu kädessä, istuu kiven viereen
ja pujottaa pannan.) Se oli kahdeskymmenes-viides! Miten suuri lehti
tänä vuonna onkaan! (Hyväilee vastaa poskeaan vasten.) Kelpaa sillä
kylpeä, kuka kylpeneekin! (Heittää vastan toisten joukkoon, ottaa kolme
päivänkukkaa ja alkaa lehtiä repien arpoa.) Tänä vuonna... tulevana...
ei koskaan... (Iloisesti.) Tänä vuonna! (Ottaa toisen.) Tänä vuonna...
tulevana... (Viimeiselle surullisesti venyttäen.) Ei koskaan! (Johan
hiipii tietä päästen Kaarinan huomaamatta hänen taakseen.) Tänä
vuonna... tulevana...

JOHAN (Mahdollisimman suuri ja komea mies, paitahihasillaan, avopäin.
Peittää yllättäen Kaarinan silmät käsillään.) Tänä päivänä!

KAARINA (Kirkaisten.) Kuka onneton!

JOHAN. Rakuuna kuninkaan väestä! Ei mikään onneton!

KAARINA (Rimpuillen.) Päästä irti!

JOHAN. Ei tule kysymykseenkään! Sinä kuulut rakuunan muntteerinkiin!
Tiedätkö, mitä kuuluu kuninkaan rakuunan muntteerinkiin?

KAARINA. Kuulukoon mitä tahansa, minä ainakaan en kuulu!

JOHAN. Sinä kumminkin kuulut! Näin lukee päiväkäsky: (Saarnaavalla
äänellä.) Kullekin rakuunalle on ruodun toimitettava yksi hevoinen,
tamma tai valakkahevoinen, jaloiltansa viatoin! Yksi asetakki,
hirvennahkainen, yhdet varsisaappaat kuin parkitusta sonninvuodasta
kootut ovat! (Tavallisella äänellä.) Ja yksi neitsyt, siveä ja nätti!

KAARINA. No, entä vielä?

JOHAN. Yhtä toista pienempätä vielä, tällaistakin kauniilla
metsätiellä! (Suutelee äkisti.)

KAARINA (Vapauduttuaan.) Sinä olet vasta villi!

JOHAN. En minä vielä, vasta sitten, kun lähden sotaan!

KAARINA (Hätkähtäen.) Hyvänen aika! Aiotko kumminkin lähteä!

JOHAN (Käsivarsiaan heiluttaen.) Kuka sinne lähtee, ellen minä!

KAARINA. Lukusi kesken heität!

JOHAN. Heitänpä niinkin! (Yhä käsivarsiaan heiluttaen.) Latinan
kieliopin hirtin jo mäntyyn! Skolastikot upotan kivi kaulassa järveen!

KAARINA. Leikkiä lasket!

JOHAN. En! Jo puoli vuotta olen täällä virunut ja maannut. Vähempikin
tuntoa kalvaa!

KAARINA. Mutta eihän Gabrielkaan lähde!

JOHAN. Lähtee! Olisi aikoja jo lähtenyt, – niin no, mitäpä siitä
puhuu.

KAARINA. Ellei Anna pidättäisi, kyllä minä sen sanomattasikin tiedän.

JOHAN. Päivät ja yöt poika miettii, huokailee ja miettii. Niinkuin
tappurakuontalo! Kuka vain tulen tuikkaisi!

KAARINA. Sinä kumminkaan et saa houkutella nuorelta vaimolta miestä.

JOHAN. Houkutella! (Hartioitaan heittäen.) Onko minun syyni, jos
perässäni lähtee!

KAARINA. Ajattele, jos sinulta itseltäsi jäisi nuori vaimo!

JOHAN (Kaarinan käsiin tarttuen.) Mikä ihana ajatus!

KAARINA. Kuvittele, miten raskasta ero kummallekin olisi!

JOHAN. Autuas kaipaus!

KAARINA. Jaksaisitko muistella sodan vaaroissa häntä, joka kotona
pelkää ja muistelee?

JOHAN (Hurmioituen.) Meren sumussakin hänen kuvansa sieluni seinään
varjon leikkaisi!

KAARINA (Hetken kuin taistellen.) Maa sinua kutsuu! Mene!

JOHAN (Kiihkeästi.) Entä sinä! Kaipaatko, Kaarina!

KAARINA (Hitaasti kätensä avaten.) Älä kysy! Aina autuuttani kaipaan!

JOHAN (Kaarinan väkevästi syliinsä sulkien.) Kaarina, omani! Käsilläni
sinut vetten yli kannan! (Laittaa Kaarinan vastakervolle istumaan,
nostaa hänet sillä olkapäälleen. Poistuvat, Kaarina hyväillen Johanin
päätä.)

Kolmas kohtaus.

    Gabriel ja Anna. (Tulevat vastakkaiselta puolelta keskustellen.)

GABRIEL (Pienikokoisempi kuin Johan, ripeä, väkeväkatseinen.) Miten
piinaavaa tämä epätietoisuus! Peräytyykö armeija, vai etenee? Missä käy
raja? Onko vihollinen mieslukuisampi? Minkälainen on päälliköiden ja
miesten mieliala? Sellaiset kysymykset tulevat ja pistelevät kuin
kuivan katajan neulaset havuvuoteella!

ANNA (Nuori, kookas, avokatseinen.) Mitä sinä niistä niin kovin suret!
Kaikki tapahtuu, niinkuin on määrätty. Eihän ihminen siinä mitään
mahda!

GABRIEL. Eikö mahda! (Masentuneesti.) Eikä edes tiedä! (Kiihtyen.) Tuo
lintu tietää enemmän kuin minä! Se kulkee tuulissa, pilvissä! Maassa
mataa ihmisen tieto ja henki!

ANNA (Kuin toisiin johdattaen.) Viitasaarella on suuret järvet ja
salot!

GABRIEL (Kertaa hätkähtäen.) Viitasaarella!

ANNA. Jo viikon perästä lähdemme! Kunhan kaikki joutuu kuntoon!
(Innostavasti.) Siellä saat veneelläsi ajella suuria selkiä! Kesäisin
koskista lohia ongit! Keväthankien aikana metso soittaa! Korvessa
karhukin vielä kämmentä lyö ja viheltää!

GABRIEL. Älä kerro! (Kiihkeästi.) Vihollinen etenee maassa! Mitä tekee
Lybecker! Huhu ei kaunista kuiski! (Taivaalle katsellen.) Miksi ei edes
tuuli totuutta kerro! (Tuijottaa ja miettii.) Ajattele, jos olisi
sellainen tieto ja aika!

ANNA. Minkälainen aika?

GABRIEL (Sineen tuijottaen.) Ihminen ilmoissa linnun kera lentäisi!
Taivaan kantta kaarteleisi! Keurusselät, Näsijärvet sinivöinä alla
viilettäisi!

ANNA (Naurahtaen.) Nyt sen aatokset taas lintuna lentää!

GABRIEL (Kapinoivasti.) Mistä linnulla yksin oikeus lentää! (Taas
taivaalle tuijottaen.) Katso tuota äärettömyyden etäistä sineä!
Toisinaan se on kuin enkelin vaippa, toisinaan kuin tuonelan yö!
(Kiihkeästi katsoen.) Siellä ne liikkuvat! Äänet! Henget! Kuvat! Värit!
(Huokaisten.) Ja kaikkeuden alla ihminen kuuro ja sokea! (Kaipaavasti
käsiään kurottaen.) Oi, milloin hän saa korvansa kuuleviksi, silmänsä
näkeviksi!

ANNA. Kummallisia puhut! Olisiko ihminen enää ihminen, jos hän Jumalan
aistit saisi ja omistaisi!

GABRIEL. Jumala näkee taivaat ja taivasten taivaat! Voisi hän kuvalleen
selventää edes yhden avaruuden ihmeet!

Neljäs kohtaus.

    Edelliset, Herpman ja Johan. (Jälkimmäiset tulevat
    kiihkeästi keskustellen.)

JOHAN. Miehiäkö ne ovat vai metsäkanoja! Etteivät edes häpeä!

GABRIEL (Kiihkeästi.) Mitä! Uutisia tiedätte! Kertokaa!

HERPMAN (Noin 60-vuotias, arvokkaammin puettu.) Pohjanmaan miehiä
kirkon kautta äsken kulki. Sodan tulet Hämeen rajamailla roihuu!

JOHAN. Helsinki heitetty! Lieneekö miekka kertaakaan kalahtanut!

GABRIEL (Päätään pidellen.) Viipuri! Helsinki! (Kävelee.)

JOHAN. Tappi nyt on auki, sen minä sanon! Onhan siellä vuorensolia!
Järvenkannaksia! Eihän ryssä toki ampiaisena silmille lennä!

GABRIEL. Rannoilta nousee! Saastaa! Nuolee! Kuin myrkytetyn likaveden
alla kaikki häviää... kuolee! (Äkisti Johanin eteen pysähtyen.) Mitä
ajattelet!

JOHAN (Päättävän varmasti.) Huomenna lähden, tänään jo myöhä!

GABRIEL (Käteen käyden.) Veli! Tietäsi käyn!

JOHAN (Ilostuen.) Gabriel! Herran miekka!

ANNA (Väliin käyden.) Gabriel! Kuukausi sitten oli häämme!

GABRIEL. Ihana helluntaipäivä! Aina sen muistan!

HERPMAN. Piispankirja on taskussasi, seurakuntasi odottaa!

GABRIEL (Päättävästi.) Seurakunta saa odottaa! (Rintaansa lyöden.)
Täältä käy nyt korkeampi käsky ja lupa!

HERPMAN. Paimenkutsumuksesi on suuri ja pyhä!

GABRIEL. Miehenkutsumus on suurempi!

HERPMAN. Jos niin on, niin esteeksi en tahdo käydä! Sanon vain:
Ajattele tarkoin, mitä teet. Yksi ja kaksi eivät paljoa merkitse.

GABRIEL. Niinkö arvelet, isä! Tulva nousee, maa huutaa! Onko meillä
oikeus ajatella niin! Eivätkö kaikki toisetkin voisi ajatella niin!

HERPMAN. Tulva nousee! Ihmisvoimin tuskin voidaan enää sitä estää.

GABRIEL. Isä, olet viisas ja vanha! Nuorena et puhunut noin!

HERPMAN. En puhunut! Enkä enempää tahdo nytkään puhua. Toisin näkee
aamu kuin ehtoopuoli.

ANNA (Surullisesti, alistuen.) Pian sinun siipesi kasvoivat. Minä
kotivarpunen jään tänne räystäslaudan alle ikävään ja huoleen.

GABRIEL (Rohkaisevasti.) Meidän välillämme kulkee ilmain teitä viestit,
ääni, kuva! Auringossa rakkauden ja lämmön värelangat!

ANNA. Mene! Palaa! Toivoa saanen kertomaasi unta!

HERPMAN (Myös alistuen.) Aina kotkat kulkevat tuulten teitä. Herra
meille, synnyinmaalle, armon suokoon!

    Väliverho.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Lybeckerin päämaja Hämeenlinnan lähellä. Iso talonpoikaistupa
sänkyineen, takkoineen ja seinäpenkkeineen. Pari pieniruutuista
akkunaa, ovi vasemmalla ja perällä. Kalustona penkkejä, suurehko
selkänojainen tuoli ja honkapöytä, jossa hajallaan karttoja y.m.
esikuntavälineitä, latvapuolella voileipätarjotin ja juomahaarikka.

Ensimmäinen kohtaus.

    Lybecker ja kirjuri.

LYBECKER (Lyhyehkö ja lihava, istuu nojatuolissa puoliksi loikoen.
Istuessaan vannehtii käsin vatsaansa. Kimpastuu vähästä nousten tällöin
aina astelemaan. Väliverhon auetessa istuu nojatuolissaan voileipää
syöden. Kirjuri penkillä pöydän takana kirjettä aukaisten.) Ettekö jo
saa sitä auki, häh!

KIRJURI (Pitkä ja laiha, yllään kulunut vormutakki. Puhuu honottavalla
yksitoikkoisella äänellä. Saa kirjeen auki alkaen lukea.)

    Stockholmissa sinä viidentenätoista heinäkuuta. Hänen
    Kuninkaallisen Majesteettinsa Suomessa majailevan sotajoukon
    ylipäällikölle kenraali Yrjö Lybeckerille!

Meidän korvamme saavat kuulla huonoja uutisia Suomesta. On tullut
tietoja, että vihollinen valtaa maata, ettekä te kykene estämään...

LYBECKER (Keskeyttäen.) Ettekä te, piru vieköön! Jatkakaa!

KIRJURI.

    Vaikka olemme uskoneet haltuunne armeijan...

LYBECKER (Keskeyttäen ponnahtaa lattialle.) Armeijan! Sanoitteko te
armeijan, piru soikoon!

KIRJURI (Katsoo vähän hölmistyneenä.) Niin tuota... Teidän
ylhäisyytenne, niin tuota... niin täällä sirkkuläärissä seisoo.

LYBECKER. Seisoo! Teidän järkenne seisoo, senkin aasinpää! Ja
neuvoskunnan järki seisoo! Minulleko annettu armeija! (Kävelee ja
uhoaa.) Laiskureita! Tomppeleita! Hirtettäviä metsäsissejä! Semmoinen
teidän armeijanne on, hyvät herrat! (Kävelee.) Ja sellaisella
armeijalla meidän pitäisi ajaa vihollinen maasta! Kylläpä on järkeä
koottu kuninkaallisen verkapöydän taakse! (Istuu.) Jatkakaa!

KIRJURI.

    Yllättäen saimme tiedon, että olette jo Helsingin
    kaupungin luovuttanut...

LYBECKER. Luovuttanut! Sanoitteko te luovuttanut?

KIRJURI. Tuota... tuota... teidän ylhäisyytenne, niin täällä
sirkkuläärissä seisoo.

LYBECKER. Pässi! Aasinpää! Teiltäkö minä kysyin? Jatkakaa!

KIRJURI.

    Sotaväki ja kansa haluaisivat taistella, niin meille kerrotaan,
    mutta te yhä odotatte täältä apua. Ilmoitamme teille vakavasti
    vielä uudestaan, että täältä ei voida teille apua toimittaa.
    Niinkuin tiedätte, on valtakunnan vakinainen armeija Hänen
    Majesteettinsa käytettävissä täällä oleva nostoväki tarvitaan
    valtakunnan tärkeimpien osien suojelemiseen.

LYBECKER (Nousee tavalliseen tapaansa ja kävelee kiivaasti.) Ja
neuvostoherrain pikenteiksi! Kyllä me sen hyvin arvaamme ja uskomme!
Hyviä neuvoja te kyllä osaatte antaa, piru vieköön! Osaisimme mekin!
Parempiakin osaisimme, jos meillä olisi onni ja kunnia istua teidän
housuissanne Reinin ja Burgundin viinien ääressä! (Istuu.) Jatkakaa!

KIRJURI.

    Olemme tarkastelleet täällä laskujanne ja hämmästyneet.
    Vaatetusmenot ovat kohtuuttomia. Muonitus vie liian paljon.
    Meidän mielipiteemme on, ettei armeija, joka toimettomana
    makaa, voi eikä saa kuluttaa niin paljoa...

LYBECKER. Teidän mielipiteenne!

KIRJURI. Niin tuota...

LYBECKER (Ponnahtaen ylös.) Sirkkuläärissä seisoo! (Kävelee.) Teidän
mielipiteenne! Niinkuin te ja teidän mielipiteenne tietäisi jotakin
sota-asioista! (Kävelee.) Te tyhmyrit! Te homehtuvat aasit! Ettekö te
todellakaan ymmärrä maailman yksinkertaisinta asiaa! (Kirjurin puoleen
kääntyen ja selittävästi käsillään auttaen.) Eivätkö he todellakaan
käsitä, että sotamies, joka makaa, syö aina enemmän kuin sotamies, joka
ei makaa, varsinkin suomalainen mies, joka nähdäksemme syö aina,
milloin ei makaa. Tekin tämän ymmärrätte.

KIRJURI (Kumartaen.) Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.

LYBECKER. Arvasinhan sen. Mutta valtaherrat eivät ymmärrä (Istuu.)
Jatkakaa!

KIRJURI.

    Ja nyt olemme päättäneet lähettää luoksenne komitean tutkimaan,
    onko tehdyissä syytöksissä perää (Lybecker liikahtelee
    kärsimättömästi.) Toivomme ja uskomme teidän kumminkin aina
    toimivan niin, että ette petä sitä suurta luottamusta, jota hänen
    Kuninkaallinen Majesteettinsa ja me olemme teille osoittaneet.

LYBECKER (Ponnahtaa ylös.) Te osoittaneet! Piru soikoon! Ja nyt te
aiotte osoittaa vanhat reduktsioonikoiranne meidän jälkiämme
nuuskimaan! Meidän, joka olemme ansioitunut Hänen Majesteettinsa
iskujoukoissa Klissovissa ja Lowiszissa! (Kävelee kiivaasti.) Tämäkö on
palkkio niistä suurista palveluksista, joita olemme valtakunnalle ja
Hänen Majesteetilleen tehnyt! Tarkastuskomitea, piru soikoon!
(Kävelee.) Mutta vielä me teille näytämme. Näytämme teille ja koko
maailmalle, ketä olette pistäneet! (Istuu puuskuttaen ja vatsaansa
vannehtien.) Kirjoitamme heti vastaan!

KIRJURI. Heti, teidän ylhäisyytenne! (Ottaa sulkakynän ja paperia,
kirjoittua pää kallellaan, nopeasti kerraten aina Lybeckerin viimeiset
sanat.)

LYBECKER (Itsekseen.) Komitea. Vieköön piru neuvostot ja komiteat
pöytineen päivineen (Kirjurille.) Oletteko jo valmis (Kirjuri kumartaa.
Alkaa sanella mahtipontisesti, harvalleen.) Olemme lukeneet kirjeenne
ja hämmästyneet. Suuresti hämmästyneet sitä kohtelua, mikä monien
palveluksiemme palkkana on meille tullut. Strateegisella älyllä ja...
ja mieskohtaisella urhoollisuudella olemme puolustaneet tätä Jumalan
hylkäämää valtakunnan kolkkaa, tehden siinä ominaisuudessa usein
hyvinkin suurimerkityksellisiä päätöksiä ja liikkeitä. Mutta nyt, kun
anomme lopullista ratkaisua varten apua, lupaa Hänen Majesteettinsa
Korkea-arvoinen Neuvosto lähettää niskaamme tarkastuskomitean, piru
soikoon!

(Keikarimaisesti puettu kamaripalvelija tulee juomaa tuoden.) Ei sitä,
pässinpää!

Me itse olemme täällä susien ja karhujen maassa nurkumatta kärsinyt
nälkää (Ottaa pikarin ja kulauttaa tyhjäksi yhteen menoon.) Ja janoa.
Moititte meitä tuhlauksesta (Juo toisen.) Hyvät herrat! Emmehän voi
nähdä sotamiehiämme nälkäisinä eikä alastomina.

KIRJURI. Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta sotilaammehan ovat
nälkäisiä ja alastomia.

LYBECKER. Aasinpää! Mistä neuvosherrat tietävät, onko meidän
sotilaillamme nälkä tai jano tai ehkä joku muu hätä! Herrat torkkuvat
verkapöydässään, niinkuin te työnne ääressä!

KIRJURI. Teidän ylhäisyytenne, mutta... mutta sirkkuläärissä seisoi,
että lähettävät komitean.

LYBECKER. Piru soikoon! (Katsoo pitkään kirjuria.) Te ette todellakaan
ole niin tyhmä kuin naamasta ja korvista päättäen luulisi (Miettii
partaansa sivellen.) No, sotapäällikkö selviytyy aina semmoisista
komiteoista. Sanomme, että he ovat hävittäneet vaatteensa. Ja mitä taas
ruokkimiseen tulee, niin voimmehan syöttää heitä komitean aikana.
Syötämme niin että, niin että... mitenkä täällä sanotaan, kun mies
oikein kovasti syö?

KIRJURI. Syö, että napa ritisee.

LYBECKER. Aivan niin! (Nauraa hyllyen tuolissaan.) Että napa rätisee!
Niin me heitä syötämme! Syötämme teitäkin, poikaseni (Tarkastellen.)
Tehän olettekin laiha kuin kapusiinimunkki paaston jälkeen. Haluamme
nähdä teidät paremmassa lihassa. Me pidämme teidän aasinpäästänne,
jossa edes joskus välähtelee ajatuksia. Mutta jatkakaamme! Lopuksi me
pyydämme, että Korkea-arvoinen Neuvosto lähettäisi meille muutamia
tuhansia sotilaita näiden harjaantumattomien ja kuriin tottumattomien
kuhnusten tilalle. Silloin me viipymättä toteutamme suuren
suunnitelmamme ja karkoitamme vihollisen valtakunnasta. Vastaanottakaa
j.n.e (Ottaa juomaa.) Kas niin! Pääsimme siitä! Vielä toinen (Saatuaan
kirjeen valmiiksi, ottaa kirjuri uuden paperin.) Joko olette valmis?

KIRJURI. Heti, teidän ylhäisyytenne!

LYBECKER. Päiväkäsky armeijan varusmestareille.

    Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Valtaneuvoston määräyksestä
    käskemme me, että sotamiesten vaatetusrahaa on vähennettävä
    kolmanneksella ja jauhomäärä on alennettava kuudesta leiviskästä
    neljään.

KIRJURI (Vähän epäröiden.) Teidän ylhäisyytenne!

LYBECKER. No?

KIRJURI. Mutta... mutta alennusmääräystä ei vielä ole tullut.

LYBECKER (Kiivaasti.) Piru vieköön! Tekö täällä määräätte vai me?

KIRJURI. Anteeksi teidän ylhäisyytenne! Minä vain ajattelin...

LYBECKER (Jyrkästi.) Ei mitään ajatuksia! (Varoittaen.) Älkää käykö
liian tuttavalliseksi, jos sanomme teille jonkin sanan.

Toinen kohtaus.

    Edelliset, kamaripalvelija ja lähetti.

KAMARIPALVELIJA (Sirosti kumartaen.) Teidän ylhäisyytenne, lähetti
laivastosta.

LYBECKER. Käskekää sisään! (Kamaripalvelija poistuu kumartaen. Ohjaa
hetkistä myöhemmin lähetin sisälle ja poistuu.)

LÄHETTI (Sotilaspuvussa, nuori, rohkea ja päättäväinen. Astuu
keskilattialle pölyisenä ja hengästyneenä lyhyesti kunniaa tehden.)
Tärkeä kirje amiraali Lilleltä! (Tarjoaa kirjettä Lybeckerille.)

LYBECKER (Viittaa ylpeästi kirjuriin päin.) Parempia tapoja, nuori
mies! Teiltä unohtui kokonaan pääasia!

LÄHETTI (Närkästyneen suorasukaisesti.) Eipä suinkaan! Sen suoritin
viime yönä ratsastaessani tänne kolminkertaisen vihollisketjun lävitse!

LYBECKER (Nousee ylös kiivastuen.) Ja noinko te uskallatte puhutella
meitä! (Käskevästi.) Ulos!

LÄHETTI. Minun oli määrä tuoda vastaus heti!

LYBECKER (Yhä enemmän kiivastuen.) Ulos, piru soikoon! Osaamme kaiketi
itse paremmin ratkaista, onko päällikkönne asia kiireellisen vastauksen
arvoinen tai ei! (Lähetti poistuu lyhyesti kunniaa tehden. Lybecker
istuu. Kirjurille.) Lukekaa!

KIRJURI (Avaa kirjeen alkaen lukea.)

    Maasotajoukkojen ylipäällikölle kenraali Lybeckerille!

LYBECKER. Vai sillä tavalla! Vai sillä tavalla te alatte kirjeenne,
herra amiraali (pilkallisesti) ja merisotavoimien ylipäällikkö!
Jatkakaa!

KIRJURI.

    Voitin venäläisen laivaston Suursaaren ja Pellingin välillä.
    Tehkää heti hyökkäys maan puolelta Helsinkiin! Samanaikaisesti
    saarran rannikon. Jos yritys onnistuu, niinkuin toivon, saa
    sota ratkaisevan käänteen. Odotan pikalähettini mukana heti
    vastausta. Amiraali Lille.

LYBECKER (Nousee kävelemään.) Vai sillä tavalla! Vai olette te, herra
amiraali, ryhtynyt taisteluun omin nokin. Ja nyt te vielä kukkoilette
ja tulette neuvomaan, mitä meidän muka pitäisi tehdä, että teidän
kunnianne kruunatuksi tulisi! Teidän, joka ette osaa neuvoa
upseereillenne käyttäytymisen ensi aakkosia. Te olette viisas mies (Lyö
rintaansa.) Mutta me olemme vielä viisaampi. Me saanemme hiukan
hiljentää herra amiraalin vauhtia, sillä haluamme edelleenkin pysyttää
sen melkoisen välimatkan, joka arvossa ja armossa on meidän ja teidän
välillämme (Kirjurille.) Hakekaa herrat neuvotteluun!

    (Kirjuri menee. Samassa tulee kamaripalvelija sisälle
    kantaen sylissään huopaan käärittyä porsasnukkea.)

Kolmas kohtaus.

    Lybecker ja kamaripalvelija.

KAMARIPALVELIJA (Makeilevasti.) Teidän ylhäisyytenne! Stösse on jo
kauan aikaa pyrkinyt audienssille.

LYBECKER. Todellakin! (Ottaa porsaan syliinsä.) Ja saanut odottaa
kaikenkarvaisten kiipijäamiraalien tollojen lähettien takia. Millainen
vointi armollamme tänään?

KAMARIPALVELIJA. Uni levotonta, ruokahalu vähäinen.

LYBECKER (Raaputtaa porsaan niskaa.) Ei se ole ihme. Me saamme täällä
kärsiä yhtä ja toista, Stösse parkamme (Armfelt ja De la Barre tulevat,
tervehtivät.)

Neljäs kohtaus.

    Edelliset, Armfelt, De la Barre ja kirjuri.

LYBECKER. Istumaan, hyvät herrat!

KAMARIPALVELIJA (Lybeckerille.) Teidän ylhäisyytenne, vienkö Stössen
pois?

LYBECKER. Ei tarvitse! (Herroille.) Suvainnette, hyvät herrat! Me
pidämme paljon toisistamme.

DE LA BARRE (Nuorehko, sukkelakäänteinen, pilkallinen.) Virkistävää
kuullakin näinä vihaisina aikoina.

ARMFELT (Sotilaallinen, mietteliäs, jää joskus tuijottamaan.) Olette
pyytänyt meidät neuvotteluun, herra kenraali.

LYBECKER. Niin! Laivastoamiraalimme ilmoittaa taistelleensa.

ARMFELT. Vihdoinkin!

DE LA BARRE. Toivottavasti antanut ryssille selkään!

LYBECKER. Kopeudestaan päättäen ei ainakaan pahemmin saanut. Röyhkeätä
väkeä nämä meidän suomalaiset upseerimme. Melkeinpä vannon, etteivät he
tiedä etiketistä enempää kuin tämä porsas.

DE LA BARRE. Jos edes senkään vertaa!

LYBECKER (Nauraen kertaa.) Jos senkään vertaa. Ajatelkaahan, hyvät
herrat, esimerkiksi tätä amiraalin lähettiä. Mies tölmäisee tänne
pölyineen ja rapoineen. Töksäyttää tervehdyksensä kuin tallirengille.
Entäs kun oikaisemme häntä. Ei osaa edes kuunnella, vaan alkaa
käskemättä selitellä seikkailujaan. Sellaisia upseereja, Jumala
paratkoon, on meillä sekä laivastossa että armeijassa!

ARMFELT (Närkästyneenä.) Mutta he tietävät toki tärkeimmän! Osaavat
taistella, kun tarvitaan!

LYBECKER. Kuri ja tavat ovat tärkeimmät, herra eversti.

ARMFELT (Kuivasti.) En tahdo tehdä siitä kabinettikysymystä! Mieluummin
haluaisin kuulla, mitä amiraali Lille ilmoittaa.

LYBECKER (Teeskennellyn kohteliaasti.) Anteeksi, herra eversti on aina
niin asiallinen (Viittaa kirjeeseen.) Herrat ovat hyvät!

DE LA BARRE (Lukien yhdessä Armfeltin kanssa.) Katsoppas tätä
amiraalia, minkä tuli ja teki!

ARMFELT. Urhoollisen miehen teko!

DE LA BARRE. Ilolla todettava! Vielä pari, kolme sellaista vetoa ja
isosta Pekasta tulee Matti!

ARMFELT (Taittaa kirjeen ja pudottaa pöydälle. Miehekkäästi.) Nyt, jos
milloinkaan!

LYBECKER. Hyökkäystäkö tarkoitatte? Selittäkää tarkemmin, herra
eversti!

ARMFELT. Meidän miehistömme hehkuu taisteluintoa! Tämä voitto on heille
tulta tappuroihin (Painokkaasti.) Nyt on meillä vielä mahdollisuus,
Jumala tietää, onko enää myöhemmin!

LYBECKER (Naurahtaen.) Innostutte vähästä, herra eversti! Meillä on
aina mahdollisuus menettää nämä toisarvoiset reservimme. Tällaisella
sissijoukolla me emme ryhdy ratkaiseviin toimiin. Vasta sitten kun
saamme taistelukelpoista väkeä, teemme suuren hyökkäyksen!

ARMFELT (Tiukasti.) Mistä saamme taistelukelpoisempaa väkeä?
Ruotsistako?

DE LA BARRE. Tai ehkä Poltavasta!

ARMFELT. Sillä välin kun me saamme sata miestä, saa ryssä tuhat.

DE LA BARRE. Ja laivoja sikiää ison-Pekan telakalla kuin kärpäsiä
mätäkuussa. Sehän kuuluu siellä itsekin naputtelevan puhdetöikseen.

ARMFELT. Tämä oli meille viimeinen onnensattuma merellä. Se on minun
käsitykseni.

LYBECKER (Joustavasti.) Sattuma! Siinäpä sanoitte oikean sanan! Mutta
hyvät herrat! Korkeampi sotataito ei perusta koskaan mitään sattumain
varaan!

ARMFELT. Eikö Hänen Majesteettinsa Kaarle XII:kaan?

LYBECKER. Hänen Majesteettinsa on poikkeus, loistava poikkeus, hyvät
herrat (Ääntään hiljentäen.) Ja näin meidän kesken sanoen hänenkin
tekojensa tarkoituksenmukaisuudesta voidaan sanoa yhtä ja toista.

ARMFELT (Seisomaan nousten, iskevästi.) Ei kumminkaan koskaan
sellaista, mitä meistä sanotaan maassa ja armeijassa!

LYBECKER (Myös seisomaan nousten.) Mitä! Puhutaanko meistä armeijassa?

ARMFELT. Puhutaan ja lauletaan lauluja! Pelkureita me miesten silmissä
olemme, pelkureita ja maanpettureita!

LYBECKER (Kävelee kiivaasti, vihastuu ja puristelee huomaamattaan
porsasta, joka alkaa älähdellä.) Siinä se näkyy! Siinäpä se näkyy! Niin
käy, kun kootaan armeijaan kaikki sissit ja metsärosvot. Siihen
joudutaan, kun puuttuu kuri ja järjestys! (Yhä kävelee.) Onpa se
kaunista puhetta! Onpa todellakin! (Ääntään korottaen.) Ellei meidän
respektimme pian nouse, niin me jätämme koko kirotun armeijan! Niin me
teemme, piru soikoon!

DE LA BARRE (Kuin osaaottavasti.) Silloin näkevät, mitä ovat
menettäneet!

LYBECKER. Näkevät ja tuntevat! Mutta silloin se on jo myöhäistä!

DE LA BARRE. Minusta tuntuu, niinkuin herra kenraali käsittelisi pikku
ystäväänsä kuin vihollista.

LYBECKER (Leppyen ja naurahtaen.) Todellakin (Raaputtaa, porsasta.) Hän
saa useinkin kärsiä oikkujemme vuoksi.

ARMFELT (Kärsimättömästi.) Lillen lähetti odottaa!

LYBECKER (Istuu täysin rauhoittuneena.) Niin, hyvät herrat! Minkä
neuvon annatte?

ARMFELT. Uudistan, minkä jo sanoin. Meillä ei ole varaa jättää
laivaston menestystä hyväksemme käyttämättä. Hyökkäys on tehtävä heti!

LYBECKER (De la Barrelle.) Entä te, herra eversti?

DE LA BARRE. Sotilaana ajattelen samoin!

LYBECKER (Tunnustellen.) Mutta ihmisenä, ranskalaisena herrasmiehenä,
herra eversti?

DE LA BARRE (Naurahtaen.) Tietysti päinvastoin. Hyökkäykset ylipäänsä
ovat ruumista ja hermostoa rasittavia, ja toista näinkään hyvää
leiripaikkaa tässä kurjassa maassa tuskin löytynee.

ARMFELT (De la Barrelle tuimasti.) Te olette kaksimielinen,
urhoollisena miehenä käsittämätön.

LYBECKER (Armfeltille.) Herra eversti on hieno ja joustava, jota Jumala
paratkoon ei voida sanoa kaikista meikäläisistä herrasmiehistä.
Päätökseksi tuli siis: Emme hyökkää! (Armfeltille, joka kohauttelee
kärsimättömästi hartioitaan.) Rauhoittukaa, herra eversti! Tiedämme ja
tunnemmehan me, että olette hyökkäävä luonne. Mutta katsokaas, tämä oli
tärkeää jo yksin periaatteenkin vuoksi. Amiraali Lillekö täällä määrää
vai me? Hän on kiipijäluonne, ilmeinen kiipijäluonne. Jatkuva menestys
ei ole hänen kehitykselleen hyväksi (Armfelt nousee rauhattomana
kävelemään.) Hyvät herrat! Me palautamme armeijaan kurin ja hankimme
luotettavaa lisäväkeä, kirjoitin juuri siitä valtaneuvostolle
(Mahtieleisesti.) Sitten me omasta aloitteestamme teemme loistavan
hyökkäyksen! Suurenmoisen tempauksen, hyvät herrat! (Huomaa Armfeltin
kyllästymisen.) Meidän sotainen herra everstimme! Rauhoittukaa toki! Te
aivan turhan vuoksi hermostutte näissä pienissä perheneuvotteluissamme.
Miten herttaisia iltoja voisimmekaan sentään täällä viihdytykseksemme
järjestää, jos te olisitte vähän rakastettavampi (Kamaripalvelija tuo
juomatarjottimen.) Tilkkanen viiniä, hyvät herrat! Se virkistää! Se
rauhoittaa! (Ottaa lasin.) Maljanne, hyvät herrat!

DE LA BARRE (Lasiaan nostaen.) Teidän ja ystävänne malja, herra
kenraali!

LYBECKER (Naurahtaen.) Te olette huomaavainen, herra eversti. Me olemme
todellakin toisiimme kovin kiintyneet. Näin sodassa voi usein saada
sellaisia kiintymyksiä, jotka tavallisina aikoina tuntuisivat
naurettavilta. Me todellakin saatamme tuntikauden istua näin ja
katsella toisiamme silmiin.

DE LA BARRE (Naurahtaen.) Se on jotain erikoista.

ARMFELT (Tuohtuneesti.) Suurenmoista!

LYBECKER (Välittämättä tai huomaamatta.) Ja ajatelkaahan, miten viisas
hän on. Lautasensa hän syö tyhjäksi, ja syötyään pyyhittää suunsa
ruokaliinaan.

ARMFELT. Kärsänsä, kaiketi tarkoitatte.

LYBECKER. Suunsa, herra eversti! (Hyväilee.) Ja meihin hän on
tavattomasti kiintynyt. Huoneessa hän tulee aina luoksemme. Hän tuntee
meidät vaikka kymmenien joukosta.

DE LA BARRE. Hän tuntee herra kenraalin puvustaan.

LYBECKER (Innostuen.) Tuntee hän muutenkin! Me näytämme sen teille heti
(Vie porsaan De la Barren syliin.) Vain hetkinen, hyvät herrat.
Järjestämme välipalaksi pienen komedian! (Poistuu sisäovesta.)

DE LA BARRE (Nauraen makeasti.) Komedian todellakin!

ARMFELT (Vihaisesti.) Jossa diivana on porsas!

DE LA BARRE (Ääntään hiljentäen.) Mutta rakastajana iso sika, hauska
lihava karju. Siitä tulee näkemisen arvoinen! (Huomaa korin pöydän
alla, pistää porsaan siihen.)

ARMFELT. Ellei näkyisi niin traagillisissa puitteissa (Kävelee.) Tämä
surkeus ja häpeä! (Ulkona alkaa kuulua melua. Herkistäytyvät
kuulemaan.) Mitä! (Meteli kovenee.) Mitä tämä on! (Kiirehtivät
akkunaan.) Miehet juoksevat ja huutavat!

DE LA BARRE. Olisiko hälytys kenties!

LYBECKER (Tulee sisäovesta pitkään kaapuun puettuna.) No, Stösse,
armaani! (Samassa syöksähtää ulko-ovesta hengästynyt sotilas.)

Viides kohtaus.

    Edelliset ja sotilas.

SOTILAS. Ryssät hyökkäävät!

LYBECKER (Kovasti hätääntyen.) Missä! Selittäkää Jumalan nimessä!

SOTILAS. Läntisellä vartiostolla!

LYBECKER (Melkein kiljahtaen.) Läntisellä vartiostolla! (Astuu
helmalleen ja kaatuu. De la Barre kiiruhtaa auttamaan. Selviytyy
jaloilleen ja tempaisee kaavun päältään.) Tämäpä vasta yllätys! Mitä
Jumalan nimessä me nyt teemme!

ARMFELT (Miekkansa kahvaan tarttuen.) Taistelemme!

LYBECKER (Juoksentelee tarkoituksettomasti.) Niin, taistelemme!
Tietysti me taistelemme! (Kahmaisee kaapunsa kiirehtien sisäovelle.)
Järjestäkäämme pikainen puolustusohjelma! (Menee ovesta.)

Armfelt (Ulko-ovelle kiirehtien.) Lyhyt näytös!

De La Barre (Samoin ovelle.) Mutta komedia kumminkin! (Ulkoa kuuluu
äskeistä kovempi meteli ja sorina.)

Kuudes kohtaus.

    Armfelt, De la Barre, Gabriel, Johan, Pekka y.m. Gabrielin ja
    Johanin tovereita, upseereja, sotilaita. Gabriel ja Johan
    seuralaisineen puettuina venäläisiin sotilaspukuihin.

Armfelt (Ankarasti.) Ryssiä, talonpoikia, vai mitä riivattuja te
olette?

GABRIEL (Heittää kaapunsa, samoin toisetkin.) Keski-Suomen miehiä
olemme ja tulimme tänne liittyäksemme armeijaan!

Armfelt. Mikä tämän naamioimisen tarkoitus oli!

GABRIEL. Koetella teitä!

ARMFELT (Ankarasti.) Onko nyt mielestänne leikin aika?

GABRIEL (Ottaen pari askelta eteenpäin.) Sitä kysymme teiltä! Miksi
armeija perääntyy? Päälliköt pelkäävät, vastaus kyynä miehestä mieheen
kiertää! Emme uskoneet, ennenkuin näkisimme. Kun sattumalta kohtasimme
venäläisen tiedustelujoukon ja saimme heiltä varusteet, valmistui
meille tilaisuus. Nyt sen näimme!

ARMFELT. Mitä näitte?

GABRIEL (Rohkeasti.) Ettei savua ilman tulta!

ARMFELT. Liian rohkeaa puhetta, nuori mies!

GABRIEL. Milloin totuus on liian rohkea? (Lähentyy taas askelen.) Puhun
teille, niinkuin hädän hetkellä mies puhuu miehelle. Ottakaa meidät
armeijaan! Johtakaa armeija taisteluun! Isänmaa on vaarassa! Jokainen
mies on valmis uhraamaan henkensä!

ARMFELT (De la Barrelle.) Utom hans höghet! Däri slog han huvudet på
spiken!

GABRIEL. Taivuttakaa hänet! Pakottakaa hänet!

ARMFELT. Ymmärsittekö?

GABRIEL. Olemme opiskelijoita, veljeni ja minä, mutta emme voi nyt
lukea! (Väkevästi.) Taistella tahdomme!

ARMFELT (Leppyneemmin.) Se on oikein! Valitettavasti ette äskeisen
jälkeen heti voi päästä armeijaan.

JOHAN (Astuu veljensä lähelle.) Kuulitko sinä!

GABRIEL (Kuin ajatuksissaan.) Kuulinko oikein! Emmekö pääse armeijaan!

ARMFELT. Sanoin, että ei tällä kertaa! (Kiirehtien.) Tulkaa toiste,
vaikkapa jo huomenna. Nyt menkää!

DE LA BARRE (Myös kiirehtien.) Ja heti, herran nimessä! Hyvän sään
aikana!

Seitsemäs kohtaus.

    Edelliset.

LYBECKER (Syöksähtää sisäovesta vimmoissaan.) Missä ne petturit ovat!

ARMFELT (Vihaisesti Gabrielille.) Nielkää nyt se soppa, jota jäitte
jäähdyttämään!

LYBECKER (Huomaa.) Te vakoojat! Te konnat! Hirteen vedämme joka sorkan!

JOHAN. Tutkimatta vain kuin syyhyinen koira! Merkillinen laki!

LYBECKER (Kiivaasti.) Laki! Tiedättekö te, mikä on laki! Sotalaki ja
kenttäoikeus, senkin roistot! (Kävelee tuimasti.) Tuollaisista
tepposista me voimme hirttää teidät kahdesti. Ja niin me teemmekin,
piru soikoon! (Pekka laukaisee pistoolinsa kattoon pujahtaen itse
syntyneen hämmingin aikana uunille. Lybecker peräytyy säikähtyneenä
sisäovelle.) Kuulitteko! Nyt ne ampuvat vielä meidät omassa
päämajassamme! Ehkä olemme jo haavoittunut! (Katselee takkinsa
liepeitä.)

JOHAN. Ette, hyvä herra! Kuula meni kattoon!

LYBECKER (Jalkaa polkien.) Sinulle emme mitään sanoneet! Herrat!
Sotamiehet! Ettekö saa niitä kiinni!

JOHAN (Vetää miekkansa karjahtaen.) Ette, jumalauta! Ei meitä niin
tapeta kuin nautoja syksyllä!

GABRIEL (Tempaisee myöskin miekkansa.) Ei ainakaan turhista!

JOHAN (Ovelle kääntyen, jossa tie raivaantuu.) Eikä muutaman ryssän
murhista!

GABRIEL. Ulos, pojat! (Ryntäävät ulko-ovelle, Gabriel viimeisenä. Ulkoa
kuuluu hänen voimakas äänensä.) Sotamiehet! Toverit! Vihollinen raiskaa
kodit! Turma tuhoo synnyinmaan! Taistella me tahdomme! Taistella myös
te! Ei yksikään Suomen soturi asetu esteeksi miehen miekan tielle!
(Ulkoa kuuluu voimakasta hurraamista yhä edeten ja toistuen.)

LYBECKER. Kuuletteko tuota meteliä! Tuota helvetillistä meteliä
(Hurraaminen yhä jatkuu.) Kuin Hunnien lauma! Kuin Vandaalit
saaliinjaolla! Ja tuolla roskajoukolla meidän pitäisi käydä taisteluun!
(Poistuu sisäovesta.)

ARMFELT (Painokkaasti.) Sillä meidän pitäisi käydä taisteluun! Ja ellei
tässä pian päästä, tulen hulluksi! (Poistuvat ulko-ovesta.)

PEKKA (Hypähtää uunilta, hiipii keskilattialle, ja käpsäisee
korvallistaan kuin orava. Juoksee sitten kummallekin ovelle ja
kuuntelee. Kun mitään ei kuulu, palaa pöydän luokse. Saarnaavalla
äänellä:) Ja katso, maa oli autio ja tyhjä! (Huomaa tarjottimen.) Eipäs
ollutkaan! Eipäs jumalan kiitos ollutkaan! (Maistaa pikarista ja
irvistää, maistaa pullosta.) Hyi, saakuti! Sikunaa! (Heittää pullon
muuriin sirpaleiksi.) Noin ma sun lähetän! (Ihastuu helinästä ja
heittää pikarin samaa tietä.) Ja noin (Toisen.) Ja noin (Kolmannen.) Ja
noin! (Viimeiseksi tarjottimen.) Näin meidän poika tappelee ja jyllää,
vaikkeivät suuret sotaherrat uskalla! (Katselee mielihyvin
pistooliaan.) Närkki värkki! (Tähtäilee.) Kerran kun vain pätkähti,
niin herran pöksyt rätkähti! Mäkeen pötkivät kaikki soltaatit ja
kentraalit! (Huomaa pöydän latvalla voileivät ja tuopin. Syö hotkien
leivät, juo lopuksi tuopin tyhjäksi ja nuolee sormensa. Porsas pöydän
alla alkaa vikistä.) Mikä? Mikä peijakas! (Huomaa, ja sieppaa
syliinsä.) No, voi elävä eine! Oletkos sinäkin lähtenyt sotaan!
(Tanssii porsaan kera.) Kyllähän tämä meiltä käy. Hyvinhän meiltä
luistaa tämä sota!

    (Väliverho.)

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Pöydällä palaa pari
kynttilää.

Ensimmäinen kohtaus.

    Pekka ja Heikki. Makaavat sidottuina lattialla. Esiripun
    auetessa venäläinen vahtisotilas menee ulos.

PEKKA. Lähtipäs, peijakas!

HEIKKI. Jo oli aikakin!

PEKKA. Tiedätkös, minkä takia se niin haisee? (Heikki ei puhu mitään.)
No on siinä mies! Kolmatta vuotta käy sotaa, eikä vielä sen vertaa
tiedä! (Selittävästi.) Ne syövät vaikka mitä. Lehmäntattia,
kärpässieniä ja etanoita ja sontiaisia ja rupisammakoita! Ja tiedätkös,
mikä niistä kaikkein suurinta herkkua on?

HEIKKI. Ei minulla ole, mitä oksentaisin, valehtele vain!

PEKKA. En sentään viitsi sanoakaan, et saa syötyä, kun tuovat.

HEIKKI (Hierustaen selän taakse sidottuja käsiään. Ähkäisee.) Saisin
vähänkin liestymään!

PEKKA. Niin jättäisit pyhäisensä ja arkisensa. Kyllä minä sinun halusi
hyvin tunnen ja arvaan. Turha vaiva! (Huokaisten.) Ei ryssän solmu
luista!

HEIKKI. Ei pitäisi pistää päätään kaikkiin loukkuihin.

PEKKA. Ei pitäisi, mutta kun on pistetty, niin on pistetty, tulihan
nähtyä tämäkin. Eikä minulla täällä mitään hätää ole (Surkuttelevasti.)
Toista se on sinun, Heikki parka!

HEIKKI. No, mikäs sinun elämääsi kirkastaa?

PEKKA (Koputtaa päätään permantoon.) Älliä kopassa, näetkös. Mutta kun
on tyhmä pää, niin koko ruumis kärsii. Kyllä minä aina ryssän petän!
Minulla on yhdeksän konstia ja kiepoo kymmenes!

HEIKKI. Taidat kiepahtaa viimeisen kerran, kun vetävät narun kaulaasi.
Kuuluvat tekevän sen koko kätevästi.

PEKKA. Ei sekään niin erinomaista ole. Siunaaman aika on vähän
tukalampaa, mutta kun saa koipensa suoriksi, niin alkaa jo hyvin
meneskellä (Katselee tarkkaavasti seiniä ja kattoa. Purskahtaa sitten
suureen nauruun.) Voi, elävä eine! Mihinkähän on mahtanut kävellä se
eine! Se onkin jo aika sika, jos vain kerran päivässäkin on sintua
saanut! Kuule, peijakas! Meidät on tässä talossa jo ennenkin hirtetty!

HEIKKI. Mitä se taas hourii!

PEKKA. Itse makaat ja hourit! Katsos tuonne kattoon!

HEIKKI. Sinne tässä on katseltu kaiken yötä.

PEKKA. Eikä ole huomattu! Pitääpäs olla aikuisten miesten aika pölhöjä!
Tuolla se paistaa kuulanreikä kuin herran aurinko! (Näyttää jalallaan.)
Kerran vain kun tämä poika mälläsi, niin herrain mahat puhalsi
vellille! Lälläksi meni lainluvut ja hirttämiset! Mutta te hassut, kun
lähditte kesken aikojaan kestistä pois! Ai, ai pojat! Sitten täällä
vasta pantiin pöytä koreaksi! Kuuletko sinä?

HEIKKI. Joo, joo.

PEKKA. Muistat kaiketi sinä sen isomahaisen herran! Se palasi takaisin
ja oli vähän heveliä poikaa, kumarteli ja pokkaili ja tiedusteli, että
mistäs päin maailmaa sitä ollaan. Tuoltahan vain Keuruulta, sanoin
minä, ja sitten se kyseli, että enkö rupeaisi hänelle kersantiksi.
Sanoin, etten viitsi. Kersat ja kersantit saavat selkäänsä harva se
päivä, mutta Herpmanin sakki se itse antaa loimeen ryssille ja
muillekin, kun pahan pään ottaa. Sitten me ryypättiin ja haukattiin
voileipää ja läskiä. Ai, ai pojat, kun oli tavaraa tuossa pöydässä!
Pullosta me vain ryypättiinkin ja tyhjät lasketeltiin tuohon muurin
kylkeen, että sirpaleet helisivät. Minäkin lähettelin parisenkymmentä!
Sitten se pyysi, etten pitäisi vihoja. Mitäs turhista, sanoin minä, ja
sitten me vielä ryypättiin (Hetken äänettömyys.) Etkös ihmettele edes?

HEIKKI (Haukotellen.) En yhtään!

PEKKA (Nyrpeästi.) Hitto tässä sitten suutaan vaivaamaan, mokomalle
visapöllille! (Hetken äänettömyys.) Ho, hoi! Ja kohta meidät sitten
taas hirtetään. Ensin ruotsi, sitten ryssä. Kuule! Jos kolmannen kerran
vielä tähän taloon joudumme, niin parasta itse asettaa jo pihassa
kaulaliina umpisolmuun. Sitten ei niille jää muuta työtä kuin
orrenpäähän ripustavat.

HEIKKI. Niin se käy tuo sinun kielesi kuin vuohenkello!

PEKKA (Vähän nyrpeästi.) Niin käy! Kieli se käy vuohenkellossakin!

HEIKKI. Ne koettavat meitä tunnustuksille! Ei tiedä, mitä
helvetintemppuja käyttävät.

PEKKA (Masentuneemmin.) Nehän osaavat, ja ne käyttävät, sen nyt tietää.

HEIKKI (Rohkaisevasti.) Mutta muuta ei ota kuin hengen, vetäköön tai
venyttäköön!

PEKKA (Epäröiden.) Eivät Herpmanit kiinni tartu.

HEIKKI. Ei ainakaan meidän takiamme (Vannottaen.) Sanaakaan ei ota!
Muista se!

PEKKA (Hetken ääneti, keksii.) Ei ainakaan totta sanaa! Sen minä vaikka
vannon! (Äänettömyys.) Jospa Jussi ja Gabriel tietäisivät! Vaikka
kallion läpi ne tänne kaivaisivat! Kelpaisi katsella ryssän höskinaamaa
silloin taas!

HEIKKI (Hymähtäen.) Jospa!

PEKKA. Niin, niin! Ei siinä mitään muuta olekaan (Äskeiseen sävyyn
kuvitellen.) Tai jospa minä itse olisin harmaa varis tai pieni varpunen
tai vaikka lehmän häntäkärpänen! En minä tässä makaisi, e' ei! Sutiputi
lähtisin ja toisten luokse lentäisin! (Eteisestä kuuluu askeleita.)

HEIKKI. Hiljaa, tulevat! Muista, ei sanaakaan!

PEKKA. Ollaan nukkuvinamme!

Toinen kohtaus.

    Edelliset, Popoff ja pari venäläistä sotilasta.

POPOFF (Keski-ikäinen, raa'an ja elostelevan näköinen. Venäläisen
upseerin puku, miekka ja pistooli. Nousuhumalassa. Puhuu murtaen.)
Päivää musikat! (Pekka kuorsaa ääneen.) Gu morning munsöörit!
(Potkaisee Heikkiä, joka pitkään haukotellen on heräävinään.) Laiska
mies! Ylös! (Heikki ei ole ymmärtävinään. Popoff sieppaa pampun
saapasvarrestaan, lyö karjuen:) Ylös! Herpmanin sissi! (Lyö toisen
kerran.)

HEIKKI (Vääntäytyy laiskasti istumaan. Tyhmästi matkien.) Hermanin
sissi?

POPOFF. Missä Herpman? Piilossa Herpman! Ymmärrät! (Heikki katsoa
tollottaa suu auki.) Sinä ymmärrät, et sano! (Häijysti kiristellen.)
Vielä sanot! Paljon puhut! Kiroot! Itket! Minä en kuule! Nauran! (Tekee
Heikin kaulan lähellä hirttämistä kuvaavan liikkeen. Sotamieheen
kääntyen.) Rauta tuleen!

SOTAMIES (Pystyttäen muskettinsa nurkkaan, lähtee liukkaasti.) A, juks
rauta! A, kaks rauta! A, halstari! (Ovella kääntyen.) A, oikein kuuma
halstari, herra kapteen!

POPOFF (Viittaa.) Mene! (Potkaisee Pekkaa.)

PEKKA (Kuin unissaan uristen.) Aina te pahaa! Aina te kiusaa
ryskipoikaa! (On heräävinään.)

POPOFF. Sinä sissi! Herpmanin musikka!

PEKKA (Kuin kauhistuen.) Ei Herpman! Herpman paha! Paljon paha!
(Tarkastelee Popoffia, ilostuen.) Te ei Herpman! Te ei finski! Teillä
parta! (Haistelee.) Teillä tökötti! (Iloisesti.) A, jo minä arvaa! Te
ryski kentraal!

POPOFF (Nauraen.) Kapteen! Sano kapteen!

PEKKA (Äänen painoa matkien.) Kapteen! Mutta ensin te ollut kentraal!
Sitten te tappamas monta äijää, tullut kapteen! (Pyytävästi.) Ja nyt te
päästää irti juks ryski musikka! Näkee taaton! Näkee maammon! Näkee
pienet musikat!

POPOFF (Ymmällään.) Etkö Suomen poika?

PEKKA (Torjuen.) Ei, huva kapteen! Vanki minä täällä! Finskin vanki
monta vuotta! (Itkee köllöttäen ääneen.) Herpman paha!... Paljon
työtä!... Kapteen vie Pekan pois... Vie ryskin pois...

POPOFF (Epäilevästi.) Sinä juksaat?

PEKKA (Silmiin katsoen.) Ei ryski juksaa!

POPOFF (Nauraen.) Kaikki juksaa! Finski juksaa! Ryski enempi juksaa!
Sinä sanot: yks, kaks!

PEKKA (Ääntä matkien.) Juks! Kaks!

POPOFF (Keskeyttäen.) Ei, ei!

PEKKA (Pekka huomaa, muistelee ja lukee venäjäksi kolmeen.) Adin! Tvo!
Tri! Enempää ei muista (Itkee.) Monta vuotta vanki... Ei kukaan kysy...
Ei kukaan puhu...

POPOFF. Muistat maammon?

PEKKA (Muistelee.) Muistan maammon! Punainen hame! Sipulia syö! Kaalia
syö! Leipoo suurta liepuskaa!

POPOFF. Muistat taaton?

PEKKA. Muistan taaton. Pitkä parta! Pitkä paita! Sikunaa juo! Haisee!
(Iloisesti.) A muistaa Pekka vielä juks ryski tanssi! (Tarjoo
siteitään.) Kapteen katkoo! Pekka tanssii!

POPOFF (Nauraen.) Vot! Vot! Sinä tanssit! Minä uskon! Kotiin vien!
Paashin tehnen! (Katkoo tikarillaan Pekan siteet.)

PEKKA (Heittää Popoffin edessä pari kuperkeikkaa alkaen sitten yhteen
menoon tanssia venäläistä kyykkytanssia, laulaa:)

    Yhdeksän mull' konstia, kiepoota ei tarvita.
    Oksat hirttopuista pois, niinkuin niit' ei ollut ois!

(Kiepauttaa kuperkeikan ja jatkaa.)

    Ai, ai meidän Heikkiä, kun se ei usko leikkiä.
    Siks jää tänne makaamaan, kunnes varis vaakkuaa!

(Pysähtyy Popoffin luo kuristaen surkeasti vatsaansa.) Pekan nälkä!
Surkea nälkä!

POPOFF (Nauraa vatsaansa pidellen.) Vot, vot! Saat lihaa, liepuskaa!
Kotiin pääset! Paashin teen!

PEKKA (Heittää taas kuperkeikan, tanssii ja laulaa.) Mie saan lihaa,
liepuskaa (Pitkää nenää Heikille.) Sie vain siimaa, silmukkaa! Niin sä
saat (Heikille) Vaan etpä saa, Varis kohta vaakkuaa! (Popoffille.)
Kapteen hirttää tuon (Osoittaa Heikkiä.)

POPOFF (Nauraen.) A vot! Mene vaan! (Viittaa sotilasta saattamaan
Pekkaa ulos.)

PEKKA (Vielä viivytellen.) Mutta...

POPOFF. Mene! Saat soppaa, liepuskaa! (Näyttää vatsaansa.)

PEKKA (Kuin ymmärtäen.) Kapteen ei vielä hirtä. Minä näytän sille
liepuskaa! (Kuiskaa Heikille). Nyt Jussin luo.

POPOFF. A, vot, vot! Sinä näytät ensin liepuskaa (Pekka menee sotilaan
kera ulos. Popoff tulee Heikin luokse, ottaa pullon taskustaan, ryyppää
kiusoitellen.) Sinä näet, poika syö! Sinä näet, kapteen juo! Paljon
kidut! Kuin koira kuolet! (Juo.)

Kolmas kohtaus.

    Edelliset, Kaarina ja kaksi sotilasta (Taluttavat kahden
    puolen Kaarinaa.)

POPOFF (Ilostuen.) Teillä tyttö! (Menee vastaan ja yrittää nipistää
Kaarinaa leuasta. Kaarina väistää hätkähtäen.) A vot, vot, verski
tyttö! Miestä pelkää! Kesy tyttö ei väistä, ei pelkää! (Viittaa
sotilaille, jotka taluttavat Kaarinan pöydän luo penkille. Popoff istuu
viereen, sotilaat siirtyvät ulomma.)

KAARINA. Pysykää erossa!

POPOFF (Lähentelee yhä.) Tui, tui, lintuseni!

KAARINA (Väistäen.) Jos mies olette, ette tee naiselle pahaa!

POPOFF (Suostuttelevalla, mutta kiusoittelevalla äänellä.) Ei pahaa,
lintuseni! Hyvin pajari pitää päivän, yhden yön. Toisena musikka tytön
saa. Kumartaa, kiittää, lahjan tuo (Nauraa. Yrittää käydä hyväilemään.
Kaarina sieppaa tikarin hänen vyöltään aikoen lyödä. Epäonnistuu,
sotamiehet juoksevat Popoffin avuksi ja sitovat Kaarinan kädet selän
taakse. Kaarina tekee vastarintaa, mutta asettuu huomattuaan sen
turhaksi. Popoff pirullisesti Kaarinalle.) No, pikku käärme!

KAARINA (Rohkeasti silmiin katsoen.) Jos peto olette, niin tappakaa
heti!

POPOFF (Nauraen.) En tapa! En lintuistani tapa! Elävänä tämä parempi!
Hyvä liha! Makea pala! (Tökkää sormellaan Kaarinaa rintoihin.)

HEIKKI. Kaarina!

KAARINA (Huomaa ja tuntee Heikin.) Heikki!

HEIKKI. Minä tässä, mutta auttaa en voi. Pidä puolesi!

POPOFF (Menee ja potkaisee Heikkiä.) Sinä korpin ruoka! Mitä sinä
tytöstä? (Potkaisee toisen kerran. Menee pöydän luo aikoen ryhtyä taas
kiusaamaan Kaarinaa.)

HEIKKI (Ärsyttävästi.) Pysy erossa siitä tytöstä.

POPOFF (Palaa uudelleen.) Ärsytätkö minua? (Potkaisee kovemmin.)

HEIKKI. Vaikkapa niinkin! Meinaan, ettei ryssän ole terveellistä koskea
Herpmanin morsiameen.

POPOFF (Hätkähtäen.) Herpmanin morsian? (Heikille.) Sinä Herpmanin
sissi? (Kaarinalle.) Sinä Herpmanin morsian? (Tanssii ja elehtii
mielihyvissään lattialla. Saa jotain ilkeää mieleensä, nauraa ja
tanssii hurjemmin. Käskee sitten sotilaat avukseen, jotka kiskovat
Heikin ylös, sitovat kädet eteen ja vievät istumaan pöydän päähän.
Popoff nostaa kynttilät Heikin kahden puolen. Siirtyy sitten ulomma
katsomaan, kädet sivuilla tanssii ja kykkii.) A vot, nyt hyvä! Sinä
morsian! (Viittaa Kaarinaan.) Sinä sissi! (Viittaa Heikkiin.) Sinä
hauskaa näet! Herpmanin morsiamen hääyön näet! (Kävelee Kaarinan luo
aikoen ryhtyä tekemään väkivaltaa. Heikki nostaa päättävästi kätensä
kynttilän liekille ja alkaa polttaa siteitään. Silloin rymähtää akkuna
sisään luukkuineen ja suuri pölkky perässä. Aukossa näkyvät Johanin
kasvot.)

Neljäs kohtaus.

KAARINA. Johan!

JOHAN. Kaarina!

POPOFF (Ponnahtaa äkisti penkiltä aavistellen.) Johan! Johan Herpman!

JOHAN (Karskisti.) Jussi Herpman! (Virittää pistoolinsa. Popoff
virittää myös nopeasti pistoolinsa vetäen samalla Kaarinan suojakseen.
Yksi sotilaista ojentaa muskettinsa Johania kohti. Johan ratkaistuaan,
ettei Kaarinan vuoksi voi ampua Popoffia, muuttaa äkisti suunnitelmansa
ja ampuu tähtäävän sotilaan, heittää pistoolinsa menemään ja
äkillisellä kumarrussyöksähdyksellä hypähtää sisään akkuna-aukosta.
Popoff laukaisee tällöin, mutta ohi, heittää pistoolinsa ja Kaarinan
vetäen miekkansa. Toinen sotilas vetäytyy ulos. Johan ja Popoff alkavat
miekkailla. Johan leveän varmasti Popoffille.) Mies miestä vastaan!
Kerrankin selvä peli! (Miekkailevat edelleen, Johan kuin leikitellen,
siirtyvät ovelle päin. Johan pistää kuolettavasti. Popoff kaatuu.
Heikki, joka edelleen koko ajan on polttanut nuoriaan, riipaisee ne
puoliksi palaneina poikki, hypähtää tasajalkaa lattialle, sieppaa
Popoffin ruumiin kuin pölkyn ja kohottaen korkealle nakkaa ovesta ulos.
Johan huomaa ja tuntee vasta Heikin.) Heikki, peijakas! Taitaa olla
karhu pahalla päällä!

HEIKKI (Sieppaa Johanin heittämän havutukin lattialta karjaisten.) On
se! (Hypähtää ovesta ulos, kuuluu jymäys.)

KAARINA (Kaarina juosten keskilattialle Johania vastaan.) Johan rakas!
Jumalan lähetti!

JOHAN (Huomaa hänen sidotut kätensä.) Kätesi sidotut! (Oudosti.)
Naisen sitoi! (Kuin ei vieläkään tahtoen käsittää.) Mieskö se oli,
ja naisen sitoi? (Sieppaa puukkonsa ja katkaisee Kaarinan siteet.)
Ranteesi veressä! Sinun kätesikö veressä? (Vetää Kaarinan kädet
huulilleen ja suutelee monta kertaa kiihkeästi.)

KAARINA (Hyväilee.) Rauhoitu, rakas. Ei enää hätää, eikä mitään ole
tapahtunut!

JOHAN. Sinun kätesi haavoitetut! Sinun veresi juoksee! Eikä mitään ole
tapahtunut! (Suutelee vielä Kaarinan ranteita.) Minun sieluni on
haavoissa ja silmäni juoksee! Enkä minä sitä edes häpeä (Vetää
miekkaansa ja liikehtii kiihkeästi lattialla.) Olen kuin tiikeri, jolla
ei ole syötävää! Herra Jumala, anna minulle jotain tehtävää! (Ovesta ja
akkunasta syöksähtää joukko asestettuja vihollisia.)

Kas niin! Pikainen toivomus! Pikaisempi täyttymys! (Alkaa kiihkeä
taistelu. Kaarina juoksee pöydän luo ja sammuttaa kynttilät. Pimeässä
kiivasta kalsketta ja jytinää. Silloin tällöin välähtävä pistoolin
laukaus. Eteisestä alkaa taistelun lomassa kuulua Heikin harvasanaisia
täräyksiä.) Äsh, ryökäle! (Mäiskäys.) Jopas sun tapasin! (Taas
mäiskäys.) Saitkos turpaasi! Tule vielä syyhymättä saunaan!
(Taistelua ja huutoa. Gabrielin ääni.) Johan, minä täällä!

JOHAN (Iloisesti ja voimakkaasti.) Ja minä täällä! (Iskuja.) Ei hätää!
Ei sen puolesta! (Taistelupiste keskittyy ovelle ja vähitellen
hiljentyy.) Kas niin! Kohta jo iskee rauta rautaan! (Taistelu lakkaa.)
Kaarina, missä olet?

KAARINA (Perältä.) Täällä! Ei minulla vaaraa!

JOHAN (Iloisesti perälle kiirehtien.) Eikä saakaan olla! Ei ainakaan
samassa huoneessa, jossa minä olen!

HEIKKI (Kompastuen ovelle ruumiisiin.) Äsh, perhana! Tulta helvettiin,
että näkee edes raadot kiertää!

JOHAN (Naurahtaen.) Älähän nyt. Keritään tässä jo vähemmälläkin (Iskee
tulen ja sytyttää kynttilät.)

HEIKKI (Alkaen nakella ruumiita ulos.) Ja aina noita ryökäleitä
pitääkin olla minun tielläni!

GABRIEL (Perälle käyden.) Johan, Kaarina! Ei kumpikaan haavoittunut!

JOHAN (Iloisesti vastaan käyden.) Eihän meillä varaa semmoisiin. Mutta
toista se oli ennen Anningaisten tullissa kisällien kanssa.

GABRIEL (Naurahtaen.) Aina sama Herpmanin hurja Jussi!
(Huolestuneesti.) Pitkää aikaa ei meillä lepoon. Vihollisia on
Huhdalla, Salmella, kaikkialla!

JOHAN. Savossa, Karjalassa ja Pohjanmaalla! Eikö liene sama, vaikka
makaamme täälläkin kotvan aikaa!

GABRIEL (Kaarinalle.) Sinun ei olisi pitänyt kotoa lähteä.

JOHAN. Sinä sen sanoit, mitä minä en saattanut.

KAARINA (Johanin käteen tarttuen.) En voinut jäädä!

JOHAN (Kaarinan otsaa suudellen.) Sano se vielä toisen kerran!

KAARINA. En voinut jäädä, kun sinä olit täällä!

JOHAN. Urhea tyttöni! Yksin et jää! (Suutelee.)

PEKKA (Tulee touhuissaan ovesta.) Eikös täällä enää mitään olekaan?

HEIKKI. Mitäs täällä nyt enää. Ainahan sinä tappelusta myöhästyt.

PEKKA (Miehevästi.) Kukas sen tappelun aloitti, häh, sanoppas, pappilan
patapölkky!

HEIKKI. Eikö tuota lie ryssä aloittanut.

PEKKA. Kukas petti kapteenin, häh! (Tanssii ja laulaa.) Yhdeksän mull
konstia! Kiepoota ei tarvita! Ryssä lähtee loikkimaan. Varis kun vain
vaak-ku–aa!

JOHAN (Toisille.) Tämähän se tuli kuin Kaarle kuninkaan pikalähetti
(Nauraen.) Sinä vempele ja vekara! Jos minä olisin kuningas, niin
ritarilyönnin saisit! (Kolkutusta kuuluu ovelta.)

Viides kohtaus.

    Edelliset, ja suomalainen sotilas.

GABRIEL. Kuka siellä?

SOTILAS (Repaleisena ja nääntyneenä.) Soturi Suomen armeijasta!

GABRIEL Ja JOHAN. Armeijasta!

GABRIEL. Mistä tulet!

SOTILAS. Napuen taistelusta!

JOHAN. Vihdoinkin taistelu!

GABRIEL (Kiihkeästi aavistaen.) Tappio!

SOTILAS. Tuho ja turma!

GABRIEL. Koko armeija lyöty!

SOTILAS (Huokaisten.) Lyöty ja hajoitettu! Tässä viimeinen riekale
Pohjois-Hämeen lipullisesta. Muissa ei liene paljoa paremmin!

JOHAN. Horna periköön pelkurit! Seisoitko paikallasi, mies!

SOTILAS (Avonaisesti.) Tehtäväni tein! Teki päällikkö ja mies!
Ylivoimalla löi vihollinen! Oli pakkanen ja oli nälkä!

GABRIEL (Kiihkeästi kävellen ja itsekseen tilitystä tehden.)
Ylivoimalla se löi... Nousee... Nousee... Niityt nielee... Pellot
peittää... Voittokin jo tappiolle nuottaa vetää... Tuhoturma
kynnyspuuta nuolee.. (Tuskaisesti päähänsä tarttuen.) Mitä minä
teen?... Mitä meidän olisi pitänyt tehdä! (Johanille melkein huutaen.)
Mitä muuta me olisimme voineet tehdä?

JOHAN (Rauhallisen päättävästi käteen käyden.) Ei mitään muuta!

GABRIEL. Kuka irroitti ne helvetinhenget? (Kävelee.) Kuka teki
kuolemansynnin? (Johanin käteen tarttuen.) Veli, vereltäsi väkevä!
Orjuus vaiko kuolema?

JOHAN (Väkevästi.) Tuhatkertaisesti ennen kuolema!

GABRIEL (Voimallisen rohkaisevasti.) Suonten virta on vahva kuin ennen!

JOHAN. Vahvempi kuin ennen!

GABRIEL. Ja rauta yhä käsivarren jatko!

JOHAN (Miekkansa kahvaan käyden.) Puree kuin käärmeen kieli
(Sotilaalle.) Eihän sinunkaan miekkasi Napuelle jäätynyt liene!

SOTILAS (Vetää esiin.) Eikä jäädy! Sormi kylmettyi ja jäi, mutta...

GABRIEL (Sytyttävästi tarttuen.) Sydän sykkii rääsytakin alla! Toverit,
veljet! Kotirannoilla me kuolemata vastaan käymme!

    Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin esinäytöksessä. Kaivannon näyttämön puoleiselle
reunalle on hakattu korkea hirsisuojus, jonka kummallakin puolella
pienet tykit.

Ensimmäinen kohtaus.

    Johan ja Kaarina.

JOHAN (Katsoo esiripun auetessa kiinteästi oikealle, avaa kätensä,
Kaarina juoksee suoraan hänen syliinsä.) Tulit kuin taivaan lähetti! Et
kuvitella voi, miten väkevästi juuri tällä hetkellä sinua kaipasin!

KAARINA (Naurahtaen.) Kukapa sen voisi kuvitella, ellen minä!

JOHAN. Kun kaukana olet, niin kaipaan. Kun lähelle joudut, niin enemmän
kaipaan.

KAARINA (Tahtoo karata.) Sitten lienee parasta, että pakenen!

JOHAN. Mihin sinä pakenet?

KAARINA. Kauas, pois!

JOHAN. Mihin kastepisara auringon alta pakenee?

KAARINA. Vaikkapa kukan kuvun alle.

JOHAN. Kevätauringon tuli on janoinen ja polttava. Ensin se imee ja
kuivaa kukan ulkoiset kastehelmet. Sitten se etsii ja herättää henkiin
kuvussa hersyvät mesihelmet! (Suutelee äkisti ja tulisesti.)

KAARINA (Menehtyen.) Rakas, miten olet ihana! Suurimmassa hulluudessasi
ihanimmasti ihana!

JOHAN (Ottaa Kaarinan syliinsä ja juoksee patterin korkeimmalle
rakenteelle, istuu vetäen Kaarinan polvelleen.) Kevät ja pihkalehdet
ovat aina tehneet minut hulluksi. Jo pikku poikana, kun äiti vielä eli,
unohduin koivumetsikköön puolipäiviksi. Äiti huhuili ja haki. Ja kun
lopulta löysi, hämmästyi ja ihmetteli: Rakas lapsi, minkälainen sinä
olet! Olin riipinyt ja hieronut lehtiä sääriini ja käsivarsiini. Ja
suussa oli vihreätä purua.

KAARINA. Kauhea olit!

JOHAN. Minä pelkäsin, että kevät pian loppuu. Suolasin itseni koko
vuoden varalta (Jää hetkeksi mietteissään tuijottamaan. Kaarina sivelee
hänen tukkaansa.) Kuule, Kaarina! Uskotko sinä, että nuori ihminen voi
kuolla?

KAARINA (Hätkähtäen.) Mitä sinä nyt sellaisia? Ja minultako sinä sitä
kyselet? Itse enemmän olet elänyt ja nähnyt.

JOHAN (Kuin kiihkeästi todistellen.) Nuori, väkevä henki, miten se
voisi kuolla? Eihän se voi sammua kuin kynttilänliekki! Eihän tuulikaan
tyynny kuin saksilla katkaisten, eikä myrskylaine heti lakkaa, vaikka
tuuli tyyntyisikin.

KAARINA (Oudoksuen.) Ihan pelottaa. Mistä sinulle yht'äkkiä tuollaisia?

JOHAN (Kiertäen.) En tiedä, ainahan niitä. Tulee tuulispääkin
heinäniitylle (Silittelee Kaarinan kättä. Sitten yht'äkkiä taas.)
Kumminkaan minä en sinua jätä! (Kiihkeästi.) Talvisin, kun metsissä
hiihdät, ladullasi liidän, hengityksesi huurut sieluuni imen, yökaudet,
saiturina timanttikiteitä jäljiltäsi kerään.

KAARINA. Mutta yhdessähän me hiihdämme!

JOHAN. Ei'i! Minähän olen.. (Kuin havahtuen.) Yhdessä, niinpä tietysti!
(Äskeiseen tapaan kuvitellen.) Ja kesäisin sinä tulet tänne Tarhialle
uimaan. Tule joka päivä. Syksylläkään ei vesi kylmältä tunnu, kun
säännöllisesti joka päivä käy. Minä uin Virtasalmessa kerran lähes
jouluun asti. Talaskiven luona sinä riisuudut ja loiskuttelet
jaloillasi. "Hui, onpa se kylmää", sanot sinä puoliääneen. "Eihän tämä
enää niin kovin", sanon minä ja puhaltelen laineen harjaa lämpimäksi
(Kiihkeästi.) Ja sitten minä suutelen sinun valkoista varvastasi,
kutakin erikseen ja kaikkia yhdessä!

KAARINA. Mutta...

JOHAN. Älä keskeytä! Se on niin neitseellinen ja arka semmoinen ensi
kertaa keväällä uimaan riisuutuva tyttö (Jatkaa kuvitteluaan.) Sinä
nouset ja nostat vettä polviisi ja rintoihisi ja kaulaasi. Lopuksi
kastelet tuon tukkasi ja minä odottelen siellä vähän ulompana
aallonharjalla (Kiihkeästi.) Ja sitten, kun sinä heittäydyt
uimasillesi, imeytyy minun janoinen kaipuuni sinun hersyvään
ihanuuteesi. Pappilan pikkupoika pääsee pihkakoivikkoon! (Taivuttaa
Kaarinan ja suutelee kauan.)

HEIKKI (Tulee pyssyineen patterin luo asti. Nostaa päänsä, huomaa ja
hätkähtää. Kaarina ja Johan huomaavat hänet. Kaarina huudahtaa. Heikki
varjostaa kädellään silmiään.) Ei, ei, en minä nähnyt enkä kuullut
mitään!

JOHAN (Hypähtää Kaarinan kera alas.) Eikä se niin vaarallista ollut,
vaikka olisit nähnyt ja vielä kuullutkin.

HEIKKI (Kuin anteeksi pyydellen.) Vahtiin minä vain tässä, minäkin
vuorollani. Ja sopiipahan teidän niitä mansikoita muuallakin... Eikö
noita paremmin kasvanekin ahomailla.

JOHAN (Naurahtaen.) Vai ahomailla. Osaapa veistellä työkirveellä hienoa
lastua (Menevät.)

HEIKKI (Heittää konttinsa maahan ja kiipee patterille.) On siinä mulla
pyssyä, onpas kerrakseen! (Riikka tulee eväsnyytti kädessä, pysähtyy
patterin alle ja jää kuuntelemaan. Heikki tarkastelee tykin suupuolta.)
Ja on siinä reikääkin! Onpa perhana vie! Ei sillä vain lintua passaisi
ampua!

Kolmas kohtaus.

    Riikka ja Heikki.

RIIKKA. No minkä takia ei passaisi ampua?

HEIKKI (Hypähtää alas niin nopeasti kuin pääsee.) Sinäkös juuttahinen
siellä? (Melkein vihaisesti.) Ei ole terveellistä tulla pallina
vahtimiehen luo!

RIIKKA (Matkii hymähtäen.) Eikö tuo liene yhdentekevää, jos tuommoisen
vahtimiehen luokse tulee keränä tai pallina.

HEIKKI (Kipakasti.) Ei maar olekaan. Kun hyvin sattuu, niin alkaa sataa
lyijyä kinttuun!

RIIKKA (Pilkallisesti.) Pyh! (Avaa eväsnyytin.) Lähdin perääsi
juoksettamaan, kun unohdit penkille (Vetää nyytistä kalakukon ja
tarjoaa Heikille.) Kas siinä! Luulenpa, että maistuu!

HEIKKI (Ottaa kukon. Kääntelee ja katselee mielihyvillään.) Perhanan
kaunis kukko!

RIIKKA (Nuhdellen.) Jumalanvilja kourassa kiroaa!

HEIKKI (Kuin anteeksi pyydellen.) Enhän minä sitä millään (Taittaa aika
kimpaleen ja alkaa syödä täyttä suuta.)

RIIKKA (Katsellen.) Hyvin näkyy painuvan nahkaasi!

HEIKKI (Nieleskelee silmiään pullistellen.) Painuuhan se!

RIIKKA. Tein kalakukon, kun ma tiesin, että siitä tykkäät!

HEIKKI. Joo! (Nielaisee ja taittaa taas suuren kimpaleen.)

RIIKKA. Säästäisit jo lopun!

HEIKKI (Kääntelee arvostelevasti jäännöstä.) Säästäisikö tuota! Täällä
on noita eläväisiäkin, hylkyjä.

RIIKKA. No pistä makoosi! Siellä ainakin eläväisiltä säilyy.

HEIKKI. Varmasti! (Haukkaa jo uudesta palasta.)

RIIKKA (Tarkastelee hirsisuojusta ja tykkejä.) No jo onkin julmat
pyssyt. Ei maar niillä passaisikaan lintua ampua.

HEIKKI (Nieleskellen.) Ei passaisi! Ukkometsostakaan ei jäisi jäljelle
kuin reikä (Nielee.) Eikä sitäkään löytäisi mistään!

RIIKKA. Mitäs tuon hirsikasan takana on?

HEIKKI. Nouse katsomaan, kun varot, ettet tipahda.

RIIKKA (Kiipee varustukselle.) Herra hallitkoon! Eihän tässä ennen
jokea ole ollut!

HEIKKI. Nytpä on!

RIIKKA. Tätä te täällä viime yönä kaivoittekin! Gabrielin meininkiäkö
tämä on?

HEIKKI. Gabrielin ja Jussin (Nielee.) Ja minun!

RIIKKA. Sinun! (Hyppää alas.)

HEIKKI (On saanut syötävänsä loppuun. Nuolaisee sormiaan.) Joo! Ensin
me kaivettiin tuo monttu. Ja sitten me pylläyteltiin nurin noita
hirmupetäjiä!

RIIKKA. Mikäs tällä kaikella sitten on oikein meininkinä?

HEIKKI. Jaa meininkinäkö? (Täyttelee piippuaan.) Tuolla on tuo Tarhian
järvi, niinkuin tiedät, ja tuolla tuo Ketveleen lahti (Näyttää
piipullaan.) Jos ryssä meinaa kirkolle, niinkuin se meinaa, on sen
tultava tästä.

RIIKKA. Luuletkos, ettei pääse!

HEIKKI. Ei, perhana! Tähän jäi ja pyllähti kuin rusakka tinatuopin
laitaan!

RIIKKA. Mutta niitä kuuluu olevan hirveän paljon!

HEIKKI. Vaikka olisi kuin hyttysiä! (Näyttää tykkejä.) Kun noilla
lasketaan hyvä laaki, niin siitä saa jokainen turpaansa!

RIIKKA. Eihän toki kaikki!

HEIKKI. No jos ei, niin pannaan pieneksi rapinaksi (Näyttää
muskettiaan.) Ja loput lihataan näillä! (Nostaa miekkaa tupestaan.)

RIIKKA. Äläkä puhukaan! Ja pane pois se rauta!

HEIKKI (Laskee miekan helähtäen.) Eihän näistä juuri akoille paranekaan
puhua.

RIIKKA. Käy niin luonnolleni, kun se Pekkakin siellä rensuaa joka
paikassa. Jonakin päivänä vielä nitistävät hengen pois!

HEIKKI (Innostuen.) Älä sure! Sitä ei pyydystä eikä nitistä vanha
pirukaan, on se semmoinen poika!

RIIKKA (Ilostuen.) Vai on se semmoinen! No sinäpähän tuon olet nähnyt!

HEIKKI. Olen minä nähnyt!

RIIKKA (Katsahtaa aurinkoon.) Kylläpä päivä jo venähti. Täytyykin tästä
lehmiä huutelemaan. (Kääntyy lähteäkseen.)

HEIKKI. Tuota... Äläpäs vielä mene!

RIIKKA. No! (Pysähtyy syrjittäin.)

HEIKKI. Tuota... meinaan vain, että eiköhän tämä tappelunjytinä tässä
vähitellen ala käydä lopulleen.

RIIKKA. Niinkö arvelet?

HEIKKI. Silloinhan se puurokin loppuu, kun silmä vastaan tulee. Eikös
tässä sinunkin mielestäsi olla pääsemässä jo keskeen.

RIIKKA (Astuu askelen takaisin.) No ihan!

HEIKKI. Kämmenet tässä jo syyhyvätkin oikeihin töihin!

RIIKKA (Astuu taas askelen.) Tuo on miehen puhetta, tuo!

HEIKKI. Ja sitten minä rakennan mökin! Ja, ja...

RIIKKA (Astuu taas askelen.) Ja!

HEIKKI (Nostaa housujaan ja laukaisee.) Ja otan sinusta akan!

RIIKKA (Kiljaisten.) Varjele, mitä se puhuu! Mutta huolitkos sinä
minusta. Tämmöinen elähtänyt lompsana ja toisen rasi!

HEIKKI (Hymähtäen.) Minäkös tässä olen enkelinkuva, vanha sahapukki!

RIIKKA (Mielihyvillään, touhukkaasti.) Kyllähän me yhteen sovitaan,
mikäpäs siinä. On jo muutenkin niin kauan samoissa leivissä oltu. Vai
oikein sinä jo mökin rakentamista tuumaat. Eikä mitään puhu!

HEIKKI. Mitäpäs se turhista puheista!

RIIKKA. Menetkin nurkalle heti, ei se ritkuttamisesta parane.

HEIKKI (Jämerästi.) Sota on kesken! Minä olen pannut merkille, ettei
monia parane yhtä aikaa yritellä, ei tule laitakalua mistään.

RIIKKA (Topevasti.) No lopettaa sen sodan! Minä puhun vielä tänään
Gabrielille!

Kolmas kohtaus.

    Edelliset ja Gabriel.

GABRIEL (Tulee tieltä päin ja kuulee Riikan sanat.) Puhu heti, niin ei
unohdu!

RIIKKA (Vähän hämillään.) Tässä vain Heikin kanssa meinattiin, että
Gabrielin pitäisi lopettaa jo sota.

GABRIEL (Väkinäisesti naurahtaen.) Vai niin meinasitte!

RIIKKA (Varmistuen.) Niin! Ei turhan hosumisesta mikään paikka parane.
Jäävät vain kesantoon kaikki oikeat työt ja meiningit.

GABRIEL. Totta, Riikka hyvä!

RIIKKA (Innostuen.) Rantapellon ojat kasvavat miehenmittaista pajukkoa!
Meidän pellon ojat, joissa ennen ei nähty luudan varpua eikä kiven
nyppylää! Eikä aitaakaan näe enää kuin ihmeeksi jossakin metsässä
puiden varassa, ja hirvet ja sudet ja muut metsäneläimet pötköttelevät
pelloilla kuin mullikat syksyllä!

GABRIEL (Katkerasti.) Tiedän, tiedän!

RIIKKA. Entäpä ihmiset! Pelokkaina, silmät tapillaan kulkevat kuin
hautuumaan hyypiät (Surkutellen.) Kirkkoherraa minun käy ihan sääli.
Harmaana jo kuin käki ja vaarinkontti hartioilla, surusta, pelkästä
surusta ja huolesta! Entäs Anna rukka! Ohenee ja vaalenee kuin hallan
panema naatti! Ei poloinen edes lasta ole saanut, vaikka muut Ampialan
tyttäret jo ensimmäisellä vuodellaan ovat pojan pyöräyttäneet! Olisipa,
niinkuin olla pitää! Olisipa Gabriel joutanut kunnolla istahtamaan
sänkynsä laidalle, eikö nähtäisi pirpanoita pappilan pihalla! Jo tok'
niitä juoksenteleisi kuin jäniksen poikia oraspellolla! Anna on siksi
väljäluinen!

GABRIEL (Mietteistään heräten.) Mitä se Riikka nyt?

RIIKKA. Herra siunatkoon! Se nukkuukin jo valveillaan! Sitähän minä
vain, että Gabriel lopettaa nyt nämä sotimiset ja muut tappelukset.
Heikkikin tuossa jo äsken sanoi, että tämä kaikki jo kiertää ja kiehuu
kuin puuron silmän ympärillä (Rohkaisevasti.) Mitä siitä enää kiertää!
Rääpäisee auki ja pistää lusikan seinänrakoon! (Vihaisesti tykkeihin
viitaten.) Ja nuo paholaisen rukit saa työntää järveen! Laskettaa
tuosta rinnettä alas, että hiulut vinkuu! Minäkin tulen työntämään!

GABRIEL (Katkerasti naurahtaen.) Hyviä neuvoja! Mieluisia olisivat
noudattaa. Mutta lähde jo kotiin! Lehmäsi odottavat! (Heikille.)
Sinäkin saat mennä! Minä olen täällä lopun illan.

HEIKKI. Olisinhan minä tässä (Nostaa housujaan.) Juuri söinkin!

GABRIEL. Mene lepäämään! Muista aseesi, jos hälytys sattuu!

HEIKKI (Lähtien.) Kyllähän minä! (Menee.)

RIIKKA (Jälkeen jääden.) Sinä et ole ennallasi, Gabriel. Sinua painaa
suuri suru, vaikka koetat sen peittää. Minun silmääni et petä!

GABRIEL. Jospa niinkin! Mene nyt vain! (Viittaa.)

RIIKKA. Se on sodan takia! Se tässä lopuksi vielä viisaatkin hulluiksi
tekee! (Menee.)

GABRIEL (Istahtaa huokaisten.) Silmä jäljellä... Heititpä okaan
yksinkertaisessa ystävyydessäsi... Mitä muuta onkaan enää jäljellä...
Kuka sanoo, tänäänkö vai huomenna sekin puhkee ja kuiviin juoksee...
Mitä on ollut vuosien työstä hyötyä?... Ahtaammalle... Kireämmälle...
Jokainen voitto tappion enne... Kuolemana se edessä odottaa ja
vaanii... Tuomiopäivänä yllättäen tulee... Niitä hyypiän silmiä, Riikka
parka! Niinkuin en olisi niitä nähnyt ja kintereilläni tuntenut.
Aviovuoteesta: Toiveitteni pettymys... Saarnatuolista: Perisyntieni
rangaistus... Kujilla ja teillä kymmeninä kysyvinä silminä: Missä
mieheni... Poikani... Isäni. Voi tätä helvettiä! (Nousee ylös kääntyen
pattereille.)

Neljäs kohtaus.

    Gabriel ja Herpman.

HERPMAN. Yksinkö täällä, poikani.

GABRIEL (Lyhyesti.) Yksin!

HERPMAN (Katselee varustuksia.) Siinäkö meidän turvamme? Tähänkö
lopultakin jouduttiin? (Gabrielille.) Vuosia olet taistellut. Turhuus
ja hengenvaiva!

GABRIEL. Sinä sanoit sen jo aikaisemmin, isä.

HERPMAN. Mutta sinä et uskonut aikaisemmin! Kutsumuksesi jätit tämän
suuremman takia. Murheen vuosia ovat olleet sinulle, ehkä yhtä paljon
minulle (Huokaisten.) Menenkö enää kirkkoon tuomarina niinkuin ennen,
lohduttajana ja rohkaisijana kuin ennen. Pahantekijän tavoin, vapisevin
polvin saarnatuoliin nousen, sillä alhaalla näkyvät syyttäjiemme
murheen uurtamat kasvot. Suuri tuska täyttää sydämeni ja lohdutuksen
sanat, jotka olen valmiiksi miettinyt, hyytyvät huulilleni. Kuin
murhaaja hoipertelen kotiin.

GABRIEL. Minua ne tarkoittavat, isä!

HERPMAN. Mikä on sinun, on myös minun! Sinä koet ja kuulet kaiken itse,
minä saan kiertoteitä, pehmeämmin ja hienommin kuin villaan käärittynä,
eipä kivuttomammin silti. Kaiku on usein kärkevämpi kuin ääni itse.
Jämsässä poltetaan kaskia... Virroilla menevät heinään... Niin, niin,
ne eivät kuulu Herpmanien lääniin.. (Huokaisten.) Jumalani, milloin
loppuu tämä kidutus ja piina! (Kävelee pattereille päin.) Pian loppuu!
Pian tämä nuotta jo kuiville nousee! Mihin joutunevat kalat onnettomat!

GABRIEL (Kiivaasti kuohahtaen.) Koppaan! Pitäisi sen verran arvata
vanhan nuottamiehen!

HERPMAN. Gabriel!

GABRIEL (Kiihtyen.) Ja tiedätkös huutavanääni, ketkä sinne kaikkein
varmimmin joutuvat? Laiskat lahnat ja lihavat ahvenet, jotka eviään
liikuttamatta kulkeutuvat laineen mukana, ja joista yksikään ei ikinä
ole paulan ylitse hypännyt!

HERPMAN (Surullisesti.) Poikani! Gabriel poikani!

GABRIEL (Tulee isänsä luokse tarttuen häntä käsiin.) Anteeksi, isä!
Ahdistus täyttää rintani! Sielussani asuu pimeys! (Etäinen ukkonen
jyrähtää.)

HERPMAN (Osaaottavasti.) Minä näen sen, poikani! (Jyrisee.) Pahoitin
mielesi. Matala henkeni ei jaksa seurata sielusi kotkanteitä.

GABRIEL. Kotkat taistelevat tuulissa ja sortuvat myrskyihin. Sinun
henkesi on kevätsade!

HERPMAN. Minun täytyy lähteä, sairas odottaa. Hyvästi, poikani! Herra
antakoon sinulle voimansa väkevyyttä!

GABRIEL. Hyvästi, isä! (Kääntyy ja jää tuijottamaan patterin ylitse.)

Viides kohtaus.

    Gabriel ja Anna (Anna tulee samalta suunnalta johon Herpman meni.)

GABRIEL (Hätkähtää huomatessaan Annan.) Sinäkin täällä!
(Kiusaantuneesti.) Miksi en saa olla yksin?

ANNA (Noin Gabrielin ikäinen, kalpeahko ja rasittunut, avopäin,
yksinkertaisesti puettu. Tyynesti.) Ainako meidän pitäisi olla yksin?

GABRIEL (Kiihtyneesti, kiihtyy puhuessaan yhä enemmän.) Mitä minä olen
tehnyt? Enkö ole koettanut sitä, mitä jokainen kunnian mies asemassani
olisi tehnyt, ei olisi voinut olla tekemättä! (Ukkonen jyrähtää.) Ja
nyt minua vaanitaan kuin petoa, kuin pahantekijäeläintä! Syyttäviä
silmiä!... Viittauksia! Kuisketta! Panettelun juoruja kiertää! Isä
metsistä etsii! Vaimokin jo askeleita vaanii!

ANNA. Rauhoitu, Gabriel! Muistatko enää koskaan, mitä vuosia sitten
uneksuimme? Rauhan koti, onnen elo! Minä joskus sen vielä unissani
näen...

GABRIEL (Kiivaasti.) Kuvitteletko, että minä tätä helvettiä kaipaan!
Luuletko, etten rakastaisi rauhaa ja rauhantöitä! Eivätkö sadat liedet
ole nyt kylminä? Eikö tuhon vasama ole iskenyt tuhansiin koteihin!
Mistä hyvästä meillä pitäisi olla onnen etuoikeus!

ANNA. Gabriel!

GABRIEL. Tiedän syyn! Se on suvun ja heimon perisynti! Minä! Minun
onneni! Se on elänyt uskontunnustuksena polvesta polveen! Minä
aikoinaan yksinäni tarvitsin kaikki näiden pitäjien erämaat ja vedet
riista-alueikseni... Keuruun... Multian... Pihlajaveden! Minä nyt
tulen kirkkoon rukoilemaan, että hyvä Jumala varjelisi ja enentäisi
minun karjaani ja tavaraani, Jukolan saa hävittää vaikka tuli tai
rutto! Ja viimein kun kuoleman hetki tulee, josta Jumala minua vielä
kauan varjelkoon, että silloin saisin iankaikkisen elämän. (Pilkallisen
matalasti.) Hoskari ja Pekkala joutukoot helvettiin! (Jyrähti.)

ANNA (Tyynesti.) Onko meillä nyt varaa tällaisiin.

GABRIEL (Annan käsiin tarttuen.) Ei ole varaa! Hullu minä olen! Monta
aikaa jo olen ollut! (Jyrähtää kovemmin ja pimenee.) Mene pois!

ANNA (Pyytävästi.) Enkö saa olla luonasi!

GABRIEL (Hätäisesti.) Et voi! Et saa! Minun täytyy olla nyt Jumalani
kanssa yksin! (Jyrähtää ja pimenee. Anna poistuu allapäin. Gabriel
tuijottaa pimeyteen. Katkerasti.) Minkä takia minun täytyy olla tässä
kadotuksessa yksin!

Kuudes kohtaus.

    Gabriel ja Jeremias.

JEREMIAS (Mielipuoli vanhus, jalkineina virsut, yllään hurstimekko,
harmaa tukka sekaisena silmillä.) Paetkaa, Jumalan nimessä! (Leimahtaa
ja jyrähtää.) Helvetin kielet taivaalla leiskuu!

GABRIEL. Lehtomäki, kuulkaa! Ettekö te ole Lehtomäki Pihlajavedeltä?

JEREMIAS (Astuu lähemmä silmät oudosti hehkuen.) Lehtomäki... Lehtomäki
taivaalla leiskuu! Sauna, tupa ja riihi! (Astuu lähemmä ja hiljentää
ääntään.) Ja Matti makaa kaivonkannella (Nauraa hihittää.) Korvennettu
pää pojalla kainalossa, mutta makaa vain! (Nauraa.)

GABRIEL (Vetäytyen lähemmä patteria, itsekseen.) Se on järjiltään,
onneton!

JEREMIAS (Seuraa perässä.) Ja pojan vaimo kaivotiellä! Lapsi
avorinnoilla punaista maitoa imee (Nauraa.) Punaista maitoa! (Gabriel
kammoksuen väistyy, Jeremias saman verran lähenee.) Liisa pihamaalle
kuoraistuna. Suuri karvakoira päällään makaa. Kokonaan ei peitä,
varpaat näkyy (Nauraa.)

GABRIEL (Kauhuissaan.) Selvene, Jeremias parka!

JEREMIAS (Tuijottaa kauan, kuin äly hetkeksi palaisi. Hyytävän
kolkosti.) Herpmanin poika! Saatana! (Kova jyrähdys.) Minä näin sen
helvetin, minkä sinä rakensit! Poikani hiilillä paistettiin! Tyttöni
ojassa raiskattiin! Koivuun sidottuna omin silmin näin! (Hurjasti
kiroten.) Rutto sinut syököön! Nielköön helvetin tuli! (Leimaus ja
jyrinä. Jeremias häipyy.)

GABRIEL (Kävelee tuskaisesti hirsisuojuksen edustalla.) Lehtomäen Matti
ja Liisa... Liisakin, hento kukkanen, ensimmäinen rippityttöni..
(Raivokkaasti.) Voi saatanan valtaa! Sadoissa kodeissa sama kadotuksen
tuli roihuu! Miksi taivas sallii! Miksi maa ei repee (Salama iskee
valoisasti ja ukkonen jyrähtää.) Turhaan leimuat ja jyrähtelet! Iske!
Polta! Tuhoa idän turilaitten joukot! (Kävelee kiivaasti.) Minkä
rikoksen sovitukseksi tämä kurjuus! Tuskan työllä ovat miehet täällä
kivikkomäkiä raivanneet! Nälän uuvuttamina vaimot uusia sukupolvia
synnyttäneet!

Senkö vuoksi, että joutuisivat ilottoman nuoruutensa keväässä
saastaisten pyövelien raadeltaviksi! Tämäkö on elämän jumalainen
tarkoitus? (Salama lyö, jyrähtää.)

Iske ja valaise! (Taivaalle huutaen.) Kirkasta edes se kuolemansynti,
minkä minä tai sukuni on tehnyt! Mitä minun pitäisi katua! Mistä
polvistua ja armoa anoa! Mitä muuta olisin voinut tehdä! Tehdyt tekisin
uudestaan, vaikka tuhat kertaa! (Katsoo tuijottaen taivaalle.)

Et vastaa! Et valaise mustaa mieltä! (Enenevän ahdistuksen vallassa.)
Tuska hartioitani vuorena painaa. Syyttömänä syyllisten puolesta
kärsit! Eikö lohdutuksen pisaraa riitä syyttömäin kanssa kärsivälle...
(Tuijottaa odottaen.) Et vastaa! (Painaa päänsä alas.) Voi tätä
pimeyttä! (Salama iskee kirkkaasti valaisten hetkeksi näyttämön.) Tätä
pimeyttä, jota ei edes taivaan tuli kirkasta! (Näyttämö taas pimentyy.
Istahtaa kivelle maahan tuijottaen, mutta ponnahtaa sitten hurjana
pystyyn kohottaen uhmaavasti katseensa ylös.)

Minä kapinoin sinun vanhurskauttasi vastaan! Kirottu olkoon oikeudeton
taivas! (Salama välittömästi seuraavine jyrähdyksineen.)

Mitä on oikeutesi nyt ja aina ollut! Hävitystä! Murhaa! Puhtauden
raiskausta! Mielipuolen naurua! Orpojen kyyneleitä!

Ja millaisia ovat aseesi, Herra Jumala! Tsaareja! Jesuiittoja! Kultaan
silattuja porttoja! Kaapuun käärittyjä murhaajia! (Yhä pimenee iskien
tiheään salamoita välittömästi seuraavine jyrähdyksineen.) Iske!
(Uhmaten.) Valmis olen tuhotuomiollesi! Valmis vaikka helvettiin, jonka
luojan julmuus on luoduilleen valmistanut! (Jää seisomaan uhmaavaan
asentoon. Salamat ja jyrähdykset harvenevat ja etääntyvät.)

Et iske! (Kolkon päättävästi.) Minä tahdon kirkkautta pimeyteen! (Vetää
pistoolin vyöltään.)

Seitsemäs kohtaus.

ANNA (Tulee juosten näyttämölle.) Gabriel! Gabriel!

GABRIEL. Anna! (Kuin kauheasta unesta selviten pudottaa pistoolin
maahan.) Sinäkö, enkelini! (Avaa sylinsä, johon Anna juoksee.) Oletko
sinä ollut täällä?

ANNA (Urhoollisesti kyyneleitään pidättäen.) Kuinka olisin voinut sinut
jättää!

GABRIEL. Vaikka minä olen yksin vain rientänyt ja rientänyt, aina
unohtanut sinut epätoivon siinainkorpeen!

ANNA. Sinä olet suuri ja väkevä! Olen varjona valoasi seurannut!

GABRIEL (Istahtaa kivelle, Anna istuu vierelle painaen päänsä hänen
polvelleen.) Minä ja minun taisteluni... Olenko niin kokonaan voinut
unohtaa sinut ja sinun taistelusi?

ANNA. Älä olemattomia muistele!

GABRIEL. Kuin villipeura olen vuodet okaisia korpipolkuja juossut!
Eteenpäin, eteenpäin! Minä en tahdo taakseni vilkaista! Olen hekumoinut
uusien haavojeni tuskalla. Vanhat ovat hoidotta ärtyneet! Ja armas
hoitajani harhailee ja etsii. Painajainen etsijää huuhkaimena vaanii,
kuolemankauhu vaimoni sydäntä jäätäen pusertaa.

ANNA (Onnellisena.) Älä puhu enää niistä! Tämä onnenhetki korvaa monta
onnetonta vuotta.

GABRIEL (Hyväilee ja suutelee Annan päätä.) Kalvennut on poski. Hius
harmaaksi harventunut, vaikka nuoruuden veri martopohjaa ruokkii.

ANNA (Hyväilee Gabrielin polvia.) Jumalan armon avaruus on suuri! Minä
löysin sinut.

GABRIEL (Kuin muistaen ja hätkähtäen.) Minä kirosin Jumalan! Kuulitko
sinä?

ANNA. Rauhoitu, rakas! Jumalan korva ei ole ihmisen!

GABRIEL (Kuin pahaa unta muistellen.) Minä kuljin kuolemanrämeitä.
Unohdinko minä rakkauden Jumalan, joka vuoteeni ylle jäi, kun äidin
siunaukseen silmäni suljin? Katsoinko tylysti kauneuden Jumalaan, jonka
niityillä sinä sinikelloja poimit? Kapinoinko väkevyyden Jumalaa
vastaan? Muistatko, kun Kotkakalliolla istuimme, kun selkä vaahtona
kuohui ja petäjät katkeilivat kuin korret?

ANNA (Rohkaisevasti.) Sama Jumala on nytkin lähellä, lähempänä kuin
koskaan ennen. Hän yksin tietää ja tuntee, minkä painon kultaa sinä
olet. Hän auttaa meidät kynnyksen yli.

GABRIEL (Väkevästi vapautuen.) Anna! Vaimoni! Kesäpäivieni kirkkaus!

ANNA. Gabriel, mieheni! Voimieni väkevyys!

GABRIEL. Jospa voisin antaa sinulle voimaa!

ANNA (Riemullisesti.) Sinä olet antanut jo! Elämä sykkii sydämeni alla!

GABRIEL (Hurmautuneena kerraten.) Elämä sykkii! Ikuinen elämä!
(Yht'äkkiä syleilee ja suutelee väkevästi Annaa.) Sinä jatkat sitä!
Sinä Anna! Kelloni kesäisellä niityllä! (Lähtevät käsikkäin.)

Kahdeksas kohtaus.

    Pekka, Johan ja Gabriel.

PEKKA (Kiipee varustuksen takaa ja pudota mätkähtää etualalle.) Oho!
(Nousee kiireesti ylös.) Eipä tainnut kukaan nähdä! (Huohottaa.) Kyllä
mä juoksinkin! Ei, mutta äijät ketaroilleen! (Ottaa tykin viereltä
tuohitorven, nousee lavetille ja puhaltaa kolme pitkää soittoa.)
Eiköhän kohta ala painua miestä kuin siimaa (Hyppää alas.) Vaikka ei se
sieltä vielä siunaaman aikaan ryssäkään tule!

JOHAN (Tulee juosten aseineen.) Soitit!

PEKKA (Miehevästi.) Soitin minä, niin! Sieltä niitä painaa Ampialasta
päin niin tuhannen vietävästi! Pajupuron sillan alla makailin ja
odottelin, kun alkoi posmitus kuulua. Paria kolmea mälläsin vasten
kuonoa, mutta...

JOHAN (Keskeyttäen.) Loput jätit meille muille, parempi se niin olikin.
Mene nyt vähän haukkaamaan!

PEKKA (Lähtee.) Kyllä!

JOHAN. Eikä sinun tarvitse tulla, jos kovin väsyttää.

PEKKA. Mikäpäs tässä väsyttäisi nuoria ketaroita (Heittää mennessään
pari kuperkeikkaa.)

JOHAN (Naurahtaen.) Eipä siltä näytä! (Kävelee etualalla ja puhelee
itsekseen.) Koko Jelaginin komppania... Mies kahtakymmentä vastaan...
Se on totta.. (Synkästi.) Nyt se on vasta totta! (Kävelee kiivaasti.)
Viime yönä näin taas Siltalan Tuomaan... Virroilla näin... Olimme
satimeen joutua... Längelmäellä näin... Jälki olkapäässäni kimoo..
(Katsomoon tuijottaen.) Nyt sen käsi oli veressä! (Kääntyy äkisti
kävelemään olkapäitään ravistaen.) Aataminperintöinen taikausko, hyi
helvetti!... Se tulee, mikä tulee... Kerran se kumminkin tulee! Tänään,
huomenna, kuukauden tai vuoden perästä (Gabriel tulee.)

GABRIEL. Ne tulevat!

JOHAN. Niin! (Kävelee edelleen mietteissään.)

GABRIEL. Me otamme heidät vastaan!

JOHAN (Yksikantaan.) Niinkuin ennenkin olemme ottaneet!

GABRIEL. (Menee Johanin luo ja tarttuu käteen.) Iso veli.

JOHAN (Kiihkeästi.) Minä en pelkää kuolemaa! Sen sinä tiedät!

GABRIEL. Sen minä tiedän!

JOHAN (Kiihkeän väkevästi.) Mutta minä rakastan elämää!

GABRIEL. Senkin minä tiedän!

JOHAN. Nyt kun se kaikkein väkevimpänä suonissani sykkii! (Koukistaa
oikean kätensä.) Koeta tuota lihasta! Kuin kivi! Kuin koski, jonka
salpa juuri aukee! Ja koivikko on hiirenkorvalla! Pihkalehti
väkevimmillään tuoksuu! (Tempautuu kävelemään.)

GABRIEL (Muistellen.) Pihkalehden aika se oli. Kupittaalta tultiin.
Aamu jo sarasti, mutta pormestarin kukko ei vielä kiekaissut. Sinä olit
vähän tapellut ja olit parhaimmalla tuulellasi. "Vedetäänpäs tuo
Parkkerin äijän jaala pois vesiperästä", sanoit ja kiskaisit sen
nelisoutuisen Aurajoen isolle sillalle.

JOHAN. Olithan sinäkin siinä!

GABRIEL. Lienen ollut vähän pidättelemässä. Kuusi miestä kuului aamulla
ähkineen, ennenkuin piikkiöläiset torille pääsivät.

JOHAN (Jo naurahtaen.) Ja turkulaiset väittivät Herpmanien syyksi,
mutta kukaan ei uskonut.

GABRIEL. Kukapa sitä olisi uskonut! Ja muistatkos sinä yhtä kevätaamua.
Silloin ei ollut vielä urpukaan ulkona. Ajeltiin Multian Nikarasta ja
karhu istui sylissäsi. "No, no, oleppas hiljaa, Nalle", asettelit sinä,
minä koetin pitää keskitiellä, ettei vain kaaduttaisi.

JOHAN (Nauraa.) Sehän oli semmoinen poikanen!

GABRIEL. Poikanenpa hyvinkin! Semmoinen viisitoistaleiviskäinen!
(Nauravat.)

JOHAN. Mutta kukas puujaloilta kirkonräystäälle istui? Muistellaanpas
vähän niitäkin!

GABRIEL (Hymähtäen.) Kukas meillä puujaloilta istuu ja putoaa. Kyllähän
se sekin tunnetaan ja tiedetään.

JOHAN (Käy sanaa sanomatta Gabrielin käteen. Puristavat äänettöminä
pitkän aikaa.) Nousee!

GABRIEL. Sukupolvien lähdesuonista se nousee!

JOHAN. Veli elämässä!

GABRIEL. Voima kuolemassa!

Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset, Pekka, Heikki ja kaikki Herpmanin poikain miehet.
    Tulevat päättävinä ja äänettöminä asettuen kiilariviin
    katsomoon päin.

GABRIEL (Hypähtää tykin alustalle.) Pojat! Veljet! Tässä me nyt
kotiportin lukkona olemme! (Viittaa kaivannon taakse.) Asunnalta on
tulossa komppania vihollisia! Käsi ylös, pojat (Kaikki kohottavat
kätensä empimättä ja varmasti. Gabriel laskee ne itsekseen.)

(Nostaa oman kätensä.) Viisitoista! Viisitoista kättä, eikä yksikään
vapise! Se riittää! (Kaikki laskevat kätensä.)

Siinä on Tarhian lukko! Käsivartemme sen jousi ja jänne! (Lämpimästi.)
Tämä on synnyinmaamme, synnyinseutu! Tuolla metsän takana ovat kotimme!
Tuomi kukkii! Pääsky ensi kertaa viirissä vikertää! Kullakin meistä
rakkain siellä luottaa ja toivoo. Pikku poika ja veli on torkahtanut ja
uneksii: Se on vahva mies. Isä! Iso veli!

(Hetken hiljaisuus. Etäisyyteen tuijottaen, väkevästi.) Tänne te
hyökkäätte idästä ja lännestä! Ryöstäjinä! Murhaajina! Heikompaa
raastatte, te rikkaat ja väkevät!

Tämä on kylmä maa! Halla kesät, talvet notkomaissa asuu! Pohjatuuli
kivikoissa männynjuurta ruokkii! Ryöstäjä ei täällä kauan elä!

(Väkevästi.) Vain taistelija elää! Polttakaa pirtti! Ehompi kohoo!
Tuhotkaa touko! Uusi oras nousee! Raastakaa ja ryöstäkää! Vetäkää kuin
virta vesikiveä! Varmemmin kansaksi karaistuu vainottu heimo! Ja kerran
verensä väkevyys sen verrallenne nostaa!

(Lähentyen.) Toverit! Tuon petäjän kara on syvällä maassa. Sivujuuret
kivikarussa kymmenien kyynäröiden alalla! Ja vesa kasvaa rungon takana!
Tämä kansa kestää! (Paljastaa päänsä, toiset samoin.) Jumala
kanssamme! Tarhian lukko kestää!

KAIKKI (Vakuuttavan juhlallisesti.) Tarhian lukko kestää! (Gabriel
kääntyy kaivannolle päin varjostaen kädellä silmiään.)

GABRIEL (Katsoo pitkään ja terävästi kaivannon ylitse, kääntyy miehiin
päin.) Paikoillenne!

Näyttämö pimenee. Pari kanuunan laukausta, kiväärien pauketta, huutoa
ja taistelua.

LOPPUKUVAELMA.

(Seuraa välittömästi kolmannen näytöksen jälkeen. Taistelu on
päättynyt. Kaarina kumartuneena Johanin ruumiin yli, etäämpänä
epämääräisesti näkyviä kaatuneita y.m. taistelun jälkiä. Gabriel makaa
tykin alustaan nojaten. Hänen ympärilleen ryhmittyneinä Herpman, Anna,
Riikka, Heikki ja Pekka.

Aika, aamu auringon nousun edellä. Rusko väkevöityy koko kuvaelman
ajan, lopussa aurinko nousee. Näyttämön valetessa käki kukahtelee,
muuten täysi hiljaisuus.)

GABRIEL (Kohoutuen, katsoo hymysuin väkevää ruskotusta.) Synnyinmaani
taivas ja järvi!

(Aurinko kirkastaa maiseman.) Aurinko! Elämän äiti! Sinä avaat Suomen
vapauden aamun! (Kääntyy, huomaa Annan, tarttuu hänen käsiinsä) Anna!
Hän elää!

ANNA (Gabrielin ohimoita sivellen.) Elää! Poikasi elää!

GABRIEL. Päivä vaihtuu! Sukupolvi katoo! (Väkevästi.) Elämä ei kuole
milloinkaan! (Kuolee Annan syliin.)

HERPMAN (Sisäisen vapauttavan taistelun jälkeen.) Kaiken annoitte,
minkä Herra antoi teille! (Taivaalle katsoen.) Anna sieluillemme
rauha!