Herpmanin pojat

HERPMANIN POJAT

Kolmiosainen viisikuvaelmainen näytelmä ison-vihan ajalta Suomessa

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.

HENKILÖT:

Herpman, Keuruun kirkkoherra. Gabriel, | Johan, | Herpmanin pojat. Anna, Gabrielin vaimo. Kaarina, Johanin morsian. Heikki, | Riikka | Pappilan palvelijoita. Pekka, Riikan poika. Lybecker, Suomen armeijan ylipäällikkö. Armfelt, | De la Barre, | Suomen armeijan päälliköitä. Lybeckerin kirjuri. Lybeckerin kamaripalvelija. Amiraali Lillen lähetti. Popoff, Venäläinen kapteeni. Jeremias, Mielipuoli vanhus.

Suomalaisia ja venäläisiä upseereita, sotilaita, sissejä ja talonpoikia.

Ensimmäisen ja viimeisen näytöksen välillä kolme vuotta.

ESINÄYTÖS.

Näyttämönä n.s. Herpmanin poikain kaivannon seutu Tarhian kankaalla lähellä Keuruun kirkonkylää. Etualalla tie, jonka kahden puolen suurta havumetsää. Taustana komea järvimaisema. Sivulla suuri jyrkkäreunainen kivi. (Näyttämöasetus sovitettava seuraavan näytöksen puitteisiin väliajan lyhentämiseksi.)

Ensimmäinen kohtaus.

    Heikki, Riikka ja Pekka.

HEIKKI (Keski-ikäinen vahvahartiainen jurtikka, hurstihousut ja mekko, toisessa jalassa virsu, toinen paljaana. Korjaa tuohisuikaleella virsua itsekseen ähisten.) Ääs! Varpaaltakin kesii! Jos ma heitän Tarhiaan koko ropposet! (Riikan ääni alkaa kuulua.) Ptrui Helunata! Ptrui Mansikkia! Ptrui, ptrui! (Heikki kärsimättömästi.) Tännekö se huilottaa! (Ääni lähenevästi.) Ptrui lehmäistäni, ptrui, ptrui! (Kovemmin.) Pekka! Pekka hoi! Missäs olet! (Heikki vetäisee, että tuohi katkee.) Kas, nyt perhana! Onkos se vuohenpoikakin jo kateissa! (Ottaa uuden tuohen. Pekka tulee näyttämölle hiipien ja kurkistellen. Huomaa Heikin ja kiipee hiljaa kivelle.)

RIIKKA (Keski-ikäinen, touhukas, hame kääräisty korkealle, virsut ja säärystimet. Liina hartioille valahtanut. Tulee touhukkaana pitkää piiskaa heiluttaen.) Ptrui Helunata... (Huomaa Heikin.) Täälläkös se tuokin! Kannolla istuu ja virsua paikkaa!

HEIKKI (Tuohi hampaissa.) Mitä se poskeiselle paistaa!

RIIKKA. Ilkeyttäähän kumminkin! Aikamies, talon ruoassa ja ajassa tuommoisia ruotivaivaisen töitä! Oletkos nähnyt poikaa!

HEIKKI (Edelleen tuohi hampaissa.) Jaa sitä vuohenpoikaako?

RIIKKA. Suus kiinni, tallukka! (Kiivaasti.) Pitääkö sinun, niinkuin kaikkien muidenkin! Eikä se mikään ryssänpoika ole, vaikka maailma niin hölisee ja huutaa. Vienan laukkumiehiä se oli ja olikin oikea mies! Silkit sillä laukussa kuhisi! Hopeat kukkarossa helisi! (Lyö näppiään.) Varjele, kun se vei tanssiin! Vieläkin sen nivusissani tunnen!

HEIKKI (Yhä hampaittensa välistä.) Tunnet kai! Aikoinaan tunsit liiankin hyvin!

RIIKKA (Tuikeasti.) Siitä ei sinun tarvitse isotella! Itse minä syntini kannoin ja elätin!

PEKKA (Noin viisitoistavuotias, paljasjalkainen, rohdinmekkoinen, liikkeissään ja puheissaan sukkela. Nousee varovasti kivellä, vuohen ääntä matkien.) Mö-ö-ö-öö! (Painuu alas.)

RIIKKA (Hätääntyen.) Kenenkä vuohi! Missä se mökötti! (Katselee metsään.)

HEIKKI. Eikö lie ollut taivaanvuohi!

RIIKKA. Älävänä, miten säikäytti. (Sylkäisee.) Taivaanvuohi! Ei se ikinä hyvää tiedä!

PEKKA (Nostaa taas varovasti päätään.) Mö-ö-ö-ö-ööö!

RIIKKA. Aina lähemmäksi tulee! (Katselee ylöspäin ja huomaa Pekan.) Poika! (Piiskaansa helistäen.) Kun tulen sinne, niin saat selkääsi! (Kiertää kiven toiselle puolelle ja alkaa kiivetä ylös.)

PEKKA. Antaisihan muori selkään! (Etääntyy kiven jyrkemmälle laidalle.) Antaisi mahaankin, jos vain saisi kiinni!

RIIKKA. Varropas, junkki! (Pääsee kivelle.)

PEKKA. Enpäs varrokaan! (Hyppää jyrkältä reunalta alas, alkaa tanssia ja laulaa.)

    Ootkos muori kulta pukkia nähnyt ison kiven laidalla!
    sill'oli päässä pitkät sarvet, kili, kili, kellot kaulalla!
    Ai, jai ukkia! (irvistää Heikille.) Siinä vasta pukkia!
    Sill'oli päässä nahkasarvet, tuohivirsut sorkissa!

(Töyttäisee Heikin nurin ja sieppaa hänen jalastaan virsun.)

HEIKKI (Nousee ylös ja pölistelee housujaan.) Perhanan tenava! (Kiertävät kiveä, Pekka jamaten äskeisen värsynsä kertosäettä, Heikki yrittäen lyödä virsullaan.)

RIIKKA (Laskeutuen kiveltä alas.) Annahan olla!

PEKKA. Joopa joo! Annetaan vain olla! (Lyö virsulla Heikkiä takapuoleen ja räpsäisee Riikkaakin mennessään, hypähtää sitten metsään, Heikki ja Riikka perässä.)

Toinen kohtaus.

    Kaarina ja Johan.

KAARINA (Noin seitsemäntoistavuotias, kesäisesti puettu, avojaloin, hiukset hajalla. Tulee metsästä vastanippu kädessä, istuu kiven viereen ja pujottaa pannan.) Se oli kahdeskymmenes-viides! Miten suuri lehti tänä vuonna onkaan! (Hyväilee vastaa poskeaan vasten.) Kelpaa sillä kylpeä, kuka kylpeneekin! (Heittää vastan toisten joukkoon, ottaa kolme päivänkukkaa ja alkaa lehtiä repien arpoa.) Tänä vuonna... tulevana... ei koskaan... (Iloisesti.) Tänä vuonna! (Ottaa toisen.) Tänä vuonna... tulevana... (Viimeiselle surullisesti venyttäen.) Ei koskaan! (Johan hiipii tietä päästen Kaarinan huomaamatta hänen taakseen.) Tänä vuonna... tulevana...

JOHAN (Mahdollisimman suuri ja komea mies, paitahihasillaan, avopäin. Peittää yllättäen Kaarinan silmät käsillään.) Tänä päivänä!

KAARINA (Kirkaisten.) Kuka onneton!

JOHAN. Rakuuna kuninkaan väestä! Ei mikään onneton!

KAARINA (Rimpuillen.) Päästä irti!

JOHAN. Ei tule kysymykseenkään! Sinä kuulut rakuunan muntteerinkiin! Tiedätkö, mitä kuuluu kuninkaan rakuunan muntteerinkiin?

KAARINA. Kuulukoon mitä tahansa, minä ainakaan en kuulu!

JOHAN. Sinä kumminkin kuulut! Näin lukee päiväkäsky: (Saarnaavalla äänellä.) Kullekin rakuunalle on ruodun toimitettava yksi hevoinen, tamma tai valakkahevoinen, jaloiltansa viatoin! Yksi asetakki, hirvennahkainen, yhdet varsisaappaat kuin parkitusta sonninvuodasta kootut ovat! (Tavallisella äänellä.) Ja yksi neitsyt, siveä ja nätti!

KAARINA. No, entä vielä?

JOHAN. Yhtä toista pienempätä vielä, tällaistakin kauniilla metsätiellä! (Suutelee äkisti.)

KAARINA (Vapauduttuaan.) Sinä olet vasta villi!

JOHAN. En minä vielä, vasta sitten, kun lähden sotaan!

KAARINA (Hätkähtäen.) Hyvänen aika! Aiotko kumminkin lähteä!

JOHAN (Käsivarsiaan heiluttaen.) Kuka sinne lähtee, ellen minä!

KAARINA. Lukusi kesken heität!

JOHAN. Heitänpä niinkin! (Yhä käsivarsiaan heiluttaen.) Latinan kieliopin hirtin jo mäntyyn! Skolastikot upotan kivi kaulassa järveen!

KAARINA. Leikkiä lasket!

JOHAN. En! Jo puoli vuotta olen täällä virunut ja maannut. Vähempikin tuntoa kalvaa!

KAARINA. Mutta eihän Gabrielkaan lähde!

JOHAN. Lähtee! Olisi aikoja jo lähtenyt, – niin no, mitäpä siitä puhuu.

KAARINA. Ellei Anna pidättäisi, kyllä minä sen sanomattasikin tiedän.

JOHAN. Päivät ja yöt poika miettii, huokailee ja miettii. Niinkuin tappurakuontalo! Kuka vain tulen tuikkaisi!

KAARINA. Sinä kumminkaan et saa houkutella nuorelta vaimolta miestä.

JOHAN. Houkutella! (Hartioitaan heittäen.) Onko minun syyni, jos perässäni lähtee!

KAARINA. Ajattele, jos sinulta itseltäsi jäisi nuori vaimo!

JOHAN (Kaarinan käsiin tarttuen.) Mikä ihana ajatus!

KAARINA. Kuvittele, miten raskasta ero kummallekin olisi!

JOHAN. Autuas kaipaus!

KAARINA. Jaksaisitko muistella sodan vaaroissa häntä, joka kotona pelkää ja muistelee?

JOHAN (Hurmioituen.) Meren sumussakin hänen kuvansa sieluni seinään varjon leikkaisi!

KAARINA (Hetken kuin taistellen.) Maa sinua kutsuu! Mene!

JOHAN (Kiihkeästi.) Entä sinä! Kaipaatko, Kaarina!

KAARINA (Hitaasti kätensä avaten.) Älä kysy! Aina autuuttani kaipaan!

JOHAN (Kaarinan väkevästi syliinsä sulkien.) Kaarina, omani! Käsilläni sinut vetten yli kannan! (Laittaa Kaarinan vastakervolle istumaan, nostaa hänet sillä olkapäälleen. Poistuvat, Kaarina hyväillen Johanin päätä.)

Kolmas kohtaus.

    Gabriel ja Anna. (Tulevat vastakkaiselta puolelta keskustellen.)

GABRIEL (Pienikokoisempi kuin Johan, ripeä, väkeväkatseinen.) Miten piinaavaa tämä epätietoisuus! Peräytyykö armeija, vai etenee? Missä käy raja? Onko vihollinen mieslukuisampi? Minkälainen on päälliköiden ja miesten mieliala? Sellaiset kysymykset tulevat ja pistelevät kuin kuivan katajan neulaset havuvuoteella!

ANNA (Nuori, kookas, avokatseinen.) Mitä sinä niistä niin kovin suret! Kaikki tapahtuu, niinkuin on määrätty. Eihän ihminen siinä mitään mahda!

GABRIEL. Eikö mahda! (Masentuneesti.) Eikä edes tiedä! (Kiihtyen.) Tuo lintu tietää enemmän kuin minä! Se kulkee tuulissa, pilvissä! Maassa mataa ihmisen tieto ja henki!

ANNA (Kuin toisiin johdattaen.) Viitasaarella on suuret järvet ja salot!

GABRIEL (Kertaa hätkähtäen.) Viitasaarella!

ANNA. Jo viikon perästä lähdemme! Kunhan kaikki joutuu kuntoon! (Innostavasti.) Siellä saat veneelläsi ajella suuria selkiä! Kesäisin koskista lohia ongit! Keväthankien aikana metso soittaa! Korvessa karhukin vielä kämmentä lyö ja viheltää!

GABRIEL. Älä kerro! (Kiihkeästi.) Vihollinen etenee maassa! Mitä tekee Lybecker! Huhu ei kaunista kuiski! (Taivaalle katsellen.) Miksi ei edes tuuli totuutta kerro! (Tuijottaa ja miettii.) Ajattele, jos olisi sellainen tieto ja aika!

ANNA. Minkälainen aika?

GABRIEL (Sineen tuijottaen.) Ihminen ilmoissa linnun kera lentäisi! Taivaan kantta kaarteleisi! Keurusselät, Näsijärvet sinivöinä alla viilettäisi!

ANNA (Naurahtaen.) Nyt sen aatokset taas lintuna lentää!

GABRIEL (Kapinoivasti.) Mistä linnulla yksin oikeus lentää! (Taas taivaalle tuijottaen.) Katso tuota äärettömyyden etäistä sineä! Toisinaan se on kuin enkelin vaippa, toisinaan kuin tuonelan yö! (Kiihkeästi katsoen.) Siellä ne liikkuvat! Äänet! Henget! Kuvat! Värit! (Huokaisten.) Ja kaikkeuden alla ihminen kuuro ja sokea! (Kaipaavasti käsiään kurottaen.) Oi, milloin hän saa korvansa kuuleviksi, silmänsä näkeviksi!

ANNA. Kummallisia puhut! Olisiko ihminen enää ihminen, jos hän Jumalan aistit saisi ja omistaisi!

GABRIEL. Jumala näkee taivaat ja taivasten taivaat! Voisi hän kuvalleen selventää edes yhden avaruuden ihmeet!

Neljäs kohtaus.

    Edelliset, Herpman ja Johan. (Jälkimmäiset tulevat
    kiihkeästi keskustellen.)

JOHAN. Miehiäkö ne ovat vai metsäkanoja! Etteivät edes häpeä!

GABRIEL (Kiihkeästi.) Mitä! Uutisia tiedätte! Kertokaa!

HERPMAN (Noin 60-vuotias, arvokkaammin puettu.) Pohjanmaan miehiä kirkon kautta äsken kulki. Sodan tulet Hämeen rajamailla roihuu!

JOHAN. Helsinki heitetty! Lieneekö miekka kertaakaan kalahtanut!

GABRIEL (Päätään pidellen.) Viipuri! Helsinki! (Kävelee.)

JOHAN. Tappi nyt on auki, sen minä sanon! Onhan siellä vuorensolia! Järvenkannaksia! Eihän ryssä toki ampiaisena silmille lennä!

GABRIEL. Rannoilta nousee! Saastaa! Nuolee! Kuin myrkytetyn likaveden alla kaikki häviää... kuolee! (Äkisti Johanin eteen pysähtyen.) Mitä ajattelet!

JOHAN (Päättävän varmasti.) Huomenna lähden, tänään jo myöhä!

GABRIEL (Käteen käyden.) Veli! Tietäsi käyn!

JOHAN (Ilostuen.) Gabriel! Herran miekka!

ANNA (Väliin käyden.) Gabriel! Kuukausi sitten oli häämme!

GABRIEL. Ihana helluntaipäivä! Aina sen muistan!

HERPMAN. Piispankirja on taskussasi, seurakuntasi odottaa!

GABRIEL (Päättävästi.) Seurakunta saa odottaa! (Rintaansa lyöden.) Täältä käy nyt korkeampi käsky ja lupa!

HERPMAN. Paimenkutsumuksesi on suuri ja pyhä!

GABRIEL. Miehenkutsumus on suurempi!

HERPMAN. Jos niin on, niin esteeksi en tahdo käydä! Sanon vain: Ajattele tarkoin, mitä teet. Yksi ja kaksi eivät paljoa merkitse.

GABRIEL. Niinkö arvelet, isä! Tulva nousee, maa huutaa! Onko meillä oikeus ajatella niin! Eivätkö kaikki toisetkin voisi ajatella niin!

HERPMAN. Tulva nousee! Ihmisvoimin tuskin voidaan enää sitä estää.

GABRIEL. Isä, olet viisas ja vanha! Nuorena et puhunut noin!

HERPMAN. En puhunut! Enkä enempää tahdo nytkään puhua. Toisin näkee aamu kuin ehtoopuoli.

ANNA (Surullisesti, alistuen.) Pian sinun siipesi kasvoivat. Minä kotivarpunen jään tänne räystäslaudan alle ikävään ja huoleen.

GABRIEL (Rohkaisevasti.) Meidän välillämme kulkee ilmain teitä viestit, ääni, kuva! Auringossa rakkauden ja lämmön värelangat!

ANNA. Mene! Palaa! Toivoa saanen kertomaasi unta!

HERPMAN (Myös alistuen.) Aina kotkat kulkevat tuulten teitä. Herra meille, synnyinmaalle, armon suokoon!

    Väliverho.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Lybeckerin päämaja Hämeenlinnan lähellä. Iso talonpoikaistupa sänkyineen, takkoineen ja seinäpenkkeineen. Pari pieniruutuista akkunaa, ovi vasemmalla ja perällä. Kalustona penkkejä, suurehko selkänojainen tuoli ja honkapöytä, jossa hajallaan karttoja y.m. esikuntavälineitä, latvapuolella voileipätarjotin ja juomahaarikka.

Ensimmäinen kohtaus.

    Lybecker ja kirjuri.

LYBECKER (Lyhyehkö ja lihava, istuu nojatuolissa puoliksi loikoen. Istuessaan vannehtii käsin vatsaansa. Kimpastuu vähästä nousten tällöin aina astelemaan. Väliverhon auetessa istuu nojatuolissaan voileipää syöden. Kirjuri penkillä pöydän takana kirjettä aukaisten.) Ettekö jo saa sitä auki, häh!

KIRJURI (Pitkä ja laiha, yllään kulunut vormutakki. Puhuu honottavalla yksitoikkoisella äänellä. Saa kirjeen auki alkaen lukea.)

    Stockholmissa sinä viidentenätoista heinäkuuta. Hänen
    Kuninkaallisen Majesteettinsa Suomessa majailevan sotajoukon
    ylipäällikölle kenraali Yrjö Lybeckerille!

Meidän korvamme saavat kuulla huonoja uutisia Suomesta. On tullut tietoja, että vihollinen valtaa maata, ettekä te kykene estämään...

LYBECKER (Keskeyttäen.) Ettekä te, piru vieköön! Jatkakaa!

KIRJURI.

    Vaikka olemme uskoneet haltuunne armeijan...

LYBECKER (Keskeyttäen ponnahtaa lattialle.) Armeijan! Sanoitteko te armeijan, piru soikoon!

KIRJURI (Katsoo vähän hölmistyneenä.) Niin tuota... Teidän ylhäisyytenne, niin tuota... niin täällä sirkkuläärissä seisoo.

LYBECKER. Seisoo! Teidän järkenne seisoo, senkin aasinpää! Ja neuvoskunnan järki seisoo! Minulleko annettu armeija! (Kävelee ja uhoaa.) Laiskureita! Tomppeleita! Hirtettäviä metsäsissejä! Semmoinen teidän armeijanne on, hyvät herrat! (Kävelee.) Ja sellaisella armeijalla meidän pitäisi ajaa vihollinen maasta! Kylläpä on järkeä koottu kuninkaallisen verkapöydän taakse! (Istuu.) Jatkakaa!

KIRJURI.

    Yllättäen saimme tiedon, että olette jo Helsingin
    kaupungin luovuttanut...

LYBECKER. Luovuttanut! Sanoitteko te luovuttanut?

KIRJURI. Tuota... tuota... teidän ylhäisyytenne, niin täällä sirkkuläärissä seisoo.

LYBECKER. Pässi! Aasinpää! Teiltäkö minä kysyin? Jatkakaa!

KIRJURI.

    Sotaväki ja kansa haluaisivat taistella, niin meille kerrotaan,
    mutta te yhä odotatte täältä apua. Ilmoitamme teille vakavasti
    vielä uudestaan, että täältä ei voida teille apua toimittaa.
    Niinkuin tiedätte, on valtakunnan vakinainen armeija Hänen
    Majesteettinsa käytettävissä täällä oleva nostoväki tarvitaan
    valtakunnan tärkeimpien osien suojelemiseen.

LYBECKER (Nousee tavalliseen tapaansa ja kävelee kiivaasti.) Ja neuvostoherrain pikenteiksi! Kyllä me sen hyvin arvaamme ja uskomme! Hyviä neuvoja te kyllä osaatte antaa, piru vieköön! Osaisimme mekin! Parempiakin osaisimme, jos meillä olisi onni ja kunnia istua teidän housuissanne Reinin ja Burgundin viinien ääressä! (Istuu.) Jatkakaa!

KIRJURI.

    Olemme tarkastelleet täällä laskujanne ja hämmästyneet.
    Vaatetusmenot ovat kohtuuttomia. Muonitus vie liian paljon.
    Meidän mielipiteemme on, ettei armeija, joka toimettomana
    makaa, voi eikä saa kuluttaa niin paljoa...

LYBECKER. Teidän mielipiteenne!

KIRJURI. Niin tuota...

LYBECKER (Ponnahtaen ylös.) Sirkkuläärissä seisoo! (Kävelee.) Teidän mielipiteenne! Niinkuin te ja teidän mielipiteenne tietäisi jotakin sota-asioista! (Kävelee.) Te tyhmyrit! Te homehtuvat aasit! Ettekö te todellakaan ymmärrä maailman yksinkertaisinta asiaa! (Kirjurin puoleen kääntyen ja selittävästi käsillään auttaen.) Eivätkö he todellakaan käsitä, että sotamies, joka makaa, syö aina enemmän kuin sotamies, joka ei makaa, varsinkin suomalainen mies, joka nähdäksemme syö aina, milloin ei makaa. Tekin tämän ymmärrätte.

KIRJURI (Kumartaen.) Ymmärrän, teidän ylhäisyytenne.

LYBECKER. Arvasinhan sen. Mutta valtaherrat eivät ymmärrä (Istuu.) Jatkakaa!

KIRJURI.

    Ja nyt olemme päättäneet lähettää luoksenne komitean tutkimaan,
    onko tehdyissä syytöksissä perää (Lybecker liikahtelee
    kärsimättömästi.) Toivomme ja uskomme teidän kumminkin aina
    toimivan niin, että ette petä sitä suurta luottamusta, jota hänen
    Kuninkaallinen Majesteettinsa ja me olemme teille osoittaneet.

LYBECKER (Ponnahtaa ylös.) Te osoittaneet! Piru soikoon! Ja nyt te aiotte osoittaa vanhat reduktsioonikoiranne meidän jälkiämme nuuskimaan! Meidän, joka olemme ansioitunut Hänen Majesteettinsa iskujoukoissa Klissovissa ja Lowiszissa! (Kävelee kiivaasti.) Tämäkö on palkkio niistä suurista palveluksista, joita olemme valtakunnalle ja Hänen Majesteetilleen tehnyt! Tarkastuskomitea, piru soikoon! (Kävelee.) Mutta vielä me teille näytämme. Näytämme teille ja koko maailmalle, ketä olette pistäneet! (Istuu puuskuttaen ja vatsaansa vannehtien.) Kirjoitamme heti vastaan!

KIRJURI. Heti, teidän ylhäisyytenne! (Ottaa sulkakynän ja paperia, kirjoittua pää kallellaan, nopeasti kerraten aina Lybeckerin viimeiset sanat.)

LYBECKER (Itsekseen.) Komitea. Vieköön piru neuvostot ja komiteat pöytineen päivineen (Kirjurille.) Oletteko jo valmis (Kirjuri kumartaa. Alkaa sanella mahtipontisesti, harvalleen.) Olemme lukeneet kirjeenne ja hämmästyneet. Suuresti hämmästyneet sitä kohtelua, mikä monien palveluksiemme palkkana on meille tullut. Strateegisella älyllä ja... ja mieskohtaisella urhoollisuudella olemme puolustaneet tätä Jumalan hylkäämää valtakunnan kolkkaa, tehden siinä ominaisuudessa usein hyvinkin suurimerkityksellisiä päätöksiä ja liikkeitä. Mutta nyt, kun anomme lopullista ratkaisua varten apua, lupaa Hänen Majesteettinsa Korkea-arvoinen Neuvosto lähettää niskaamme tarkastuskomitean, piru soikoon!

(Keikarimaisesti puettu kamaripalvelija tulee juomaa tuoden.) Ei sitä, pässinpää!

Me itse olemme täällä susien ja karhujen maassa nurkumatta kärsinyt nälkää (Ottaa pikarin ja kulauttaa tyhjäksi yhteen menoon.) Ja janoa. Moititte meitä tuhlauksesta (Juo toisen.) Hyvät herrat! Emmehän voi nähdä sotamiehiämme nälkäisinä eikä alastomina.

KIRJURI. Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta sotilaammehan ovat nälkäisiä ja alastomia.

LYBECKER. Aasinpää! Mistä neuvosherrat tietävät, onko meidän sotilaillamme nälkä tai jano tai ehkä joku muu hätä! Herrat torkkuvat verkapöydässään, niinkuin te työnne ääressä!

KIRJURI. Teidän ylhäisyytenne, mutta... mutta sirkkuläärissä seisoi, että lähettävät komitean.

LYBECKER. Piru soikoon! (Katsoo pitkään kirjuria.) Te ette todellakaan ole niin tyhmä kuin naamasta ja korvista päättäen luulisi (Miettii partaansa sivellen.) No, sotapäällikkö selviytyy aina semmoisista komiteoista. Sanomme, että he ovat hävittäneet vaatteensa. Ja mitä taas ruokkimiseen tulee, niin voimmehan syöttää heitä komitean aikana. Syötämme niin että, niin että... mitenkä täällä sanotaan, kun mies oikein kovasti syö?

KIRJURI. Syö, että napa ritisee.

LYBECKER. Aivan niin! (Nauraa hyllyen tuolissaan.) Että napa rätisee! Niin me heitä syötämme! Syötämme teitäkin, poikaseni (Tarkastellen.) Tehän olettekin laiha kuin kapusiinimunkki paaston jälkeen. Haluamme nähdä teidät paremmassa lihassa. Me pidämme teidän aasinpäästänne, jossa edes joskus välähtelee ajatuksia. Mutta jatkakaamme! Lopuksi me pyydämme, että Korkea-arvoinen Neuvosto lähettäisi meille muutamia tuhansia sotilaita näiden harjaantumattomien ja kuriin tottumattomien kuhnusten tilalle. Silloin me viipymättä toteutamme suuren suunnitelmamme ja karkoitamme vihollisen valtakunnasta. Vastaanottakaa j.n.e (Ottaa juomaa.) Kas niin! Pääsimme siitä! Vielä toinen (Saatuaan kirjeen valmiiksi, ottaa kirjuri uuden paperin.) Joko olette valmis?

KIRJURI. Heti, teidän ylhäisyytenne!

LYBECKER. Päiväkäsky armeijan varusmestareille.

    Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Valtaneuvoston määräyksestä
    käskemme me, että sotamiesten vaatetusrahaa on vähennettävä
    kolmanneksella ja jauhomäärä on alennettava kuudesta leiviskästä
    neljään.

KIRJURI (Vähän epäröiden.) Teidän ylhäisyytenne!

LYBECKER. No?

KIRJURI. Mutta... mutta alennusmääräystä ei vielä ole tullut.

LYBECKER (Kiivaasti.) Piru vieköön! Tekö täällä määräätte vai me?

KIRJURI. Anteeksi teidän ylhäisyytenne! Minä vain ajattelin...

LYBECKER (Jyrkästi.) Ei mitään ajatuksia! (Varoittaen.) Älkää käykö liian tuttavalliseksi, jos sanomme teille jonkin sanan.

Toinen kohtaus.

    Edelliset, kamaripalvelija ja lähetti.

KAMARIPALVELIJA (Sirosti kumartaen.) Teidän ylhäisyytenne, lähetti laivastosta.

LYBECKER. Käskekää sisään! (Kamaripalvelija poistuu kumartaen. Ohjaa hetkistä myöhemmin lähetin sisälle ja poistuu.)

LÄHETTI (Sotilaspuvussa, nuori, rohkea ja päättäväinen. Astuu keskilattialle pölyisenä ja hengästyneenä lyhyesti kunniaa tehden.) Tärkeä kirje amiraali Lilleltä! (Tarjoaa kirjettä Lybeckerille.)

LYBECKER (Viittaa ylpeästi kirjuriin päin.) Parempia tapoja, nuori mies! Teiltä unohtui kokonaan pääasia!

LÄHETTI (Närkästyneen suorasukaisesti.) Eipä suinkaan! Sen suoritin viime yönä ratsastaessani tänne kolminkertaisen vihollisketjun lävitse!

LYBECKER (Nousee ylös kiivastuen.) Ja noinko te uskallatte puhutella meitä! (Käskevästi.) Ulos!

LÄHETTI. Minun oli määrä tuoda vastaus heti!

LYBECKER (Yhä enemmän kiivastuen.) Ulos, piru soikoon! Osaamme kaiketi itse paremmin ratkaista, onko päällikkönne asia kiireellisen vastauksen arvoinen tai ei! (Lähetti poistuu lyhyesti kunniaa tehden. Lybecker istuu. Kirjurille.) Lukekaa!

KIRJURI (Avaa kirjeen alkaen lukea.)

    Maasotajoukkojen ylipäällikölle kenraali Lybeckerille!

LYBECKER. Vai sillä tavalla! Vai sillä tavalla te alatte kirjeenne, herra amiraali (pilkallisesti) ja merisotavoimien ylipäällikkö! Jatkakaa!

KIRJURI.

    Voitin venäläisen laivaston Suursaaren ja Pellingin välillä.
    Tehkää heti hyökkäys maan puolelta Helsinkiin! Samanaikaisesti
    saarran rannikon. Jos yritys onnistuu, niinkuin toivon, saa
    sota ratkaisevan käänteen. Odotan pikalähettini mukana heti
    vastausta. Amiraali Lille.

LYBECKER (Nousee kävelemään.) Vai sillä tavalla! Vai olette te, herra amiraali, ryhtynyt taisteluun omin nokin. Ja nyt te vielä kukkoilette ja tulette neuvomaan, mitä meidän muka pitäisi tehdä, että teidän kunnianne kruunatuksi tulisi! Teidän, joka ette osaa neuvoa upseereillenne käyttäytymisen ensi aakkosia. Te olette viisas mies (Lyö rintaansa.) Mutta me olemme vielä viisaampi. Me saanemme hiukan hiljentää herra amiraalin vauhtia, sillä haluamme edelleenkin pysyttää sen melkoisen välimatkan, joka arvossa ja armossa on meidän ja teidän välillämme (Kirjurille.) Hakekaa herrat neuvotteluun!

    (Kirjuri menee. Samassa tulee kamaripalvelija sisälle
    kantaen sylissään huopaan käärittyä porsasnukkea.)

Kolmas kohtaus.

    Lybecker ja kamaripalvelija.

KAMARIPALVELIJA (Makeilevasti.) Teidän ylhäisyytenne! Stösse on jo kauan aikaa pyrkinyt audienssille.

LYBECKER. Todellakin! (Ottaa porsaan syliinsä.) Ja saanut odottaa kaikenkarvaisten kiipijäamiraalien tollojen lähettien takia. Millainen vointi armollamme tänään?

KAMARIPALVELIJA. Uni levotonta, ruokahalu vähäinen.

LYBECKER (Raaputtaa porsaan niskaa.) Ei se ole ihme. Me saamme täällä kärsiä yhtä ja toista, Stösse parkamme (Armfelt ja De la Barre tulevat, tervehtivät.)

Neljäs kohtaus.

    Edelliset, Armfelt, De la Barre ja kirjuri.

LYBECKER. Istumaan, hyvät herrat!

KAMARIPALVELIJA (Lybeckerille.) Teidän ylhäisyytenne, vienkö Stössen pois?

LYBECKER. Ei tarvitse! (Herroille.) Suvainnette, hyvät herrat! Me pidämme paljon toisistamme.

DE LA BARRE (Nuorehko, sukkelakäänteinen, pilkallinen.) Virkistävää kuullakin näinä vihaisina aikoina.

ARMFELT (Sotilaallinen, mietteliäs, jää joskus tuijottamaan.) Olette pyytänyt meidät neuvotteluun, herra kenraali.

LYBECKER. Niin! Laivastoamiraalimme ilmoittaa taistelleensa.

ARMFELT. Vihdoinkin!

DE LA BARRE. Toivottavasti antanut ryssille selkään!

LYBECKER. Kopeudestaan päättäen ei ainakaan pahemmin saanut. Röyhkeätä väkeä nämä meidän suomalaiset upseerimme. Melkeinpä vannon, etteivät he tiedä etiketistä enempää kuin tämä porsas.

DE LA BARRE. Jos edes senkään vertaa!

LYBECKER (Nauraen kertaa.) Jos senkään vertaa. Ajatelkaahan, hyvät herrat, esimerkiksi tätä amiraalin lähettiä. Mies tölmäisee tänne pölyineen ja rapoineen. Töksäyttää tervehdyksensä kuin tallirengille. Entäs kun oikaisemme häntä. Ei osaa edes kuunnella, vaan alkaa käskemättä selitellä seikkailujaan. Sellaisia upseereja, Jumala paratkoon, on meillä sekä laivastossa että armeijassa!

ARMFELT (Närkästyneenä.) Mutta he tietävät toki tärkeimmän! Osaavat taistella, kun tarvitaan!

LYBECKER. Kuri ja tavat ovat tärkeimmät, herra eversti.

ARMFELT (Kuivasti.) En tahdo tehdä siitä kabinettikysymystä! Mieluummin haluaisin kuulla, mitä amiraali Lille ilmoittaa.

LYBECKER (Teeskennellyn kohteliaasti.) Anteeksi, herra eversti on aina niin asiallinen (Viittaa kirjeeseen.) Herrat ovat hyvät!

DE LA BARRE (Lukien yhdessä Armfeltin kanssa.) Katsoppas tätä amiraalia, minkä tuli ja teki!

ARMFELT. Urhoollisen miehen teko!

DE LA BARRE. Ilolla todettava! Vielä pari, kolme sellaista vetoa ja isosta Pekasta tulee Matti!

ARMFELT (Taittaa kirjeen ja pudottaa pöydälle. Miehekkäästi.) Nyt, jos milloinkaan!

LYBECKER. Hyökkäystäkö tarkoitatte? Selittäkää tarkemmin, herra eversti!

ARMFELT. Meidän miehistömme hehkuu taisteluintoa! Tämä voitto on heille tulta tappuroihin (Painokkaasti.) Nyt on meillä vielä mahdollisuus, Jumala tietää, onko enää myöhemmin!

LYBECKER (Naurahtaen.) Innostutte vähästä, herra eversti! Meillä on aina mahdollisuus menettää nämä toisarvoiset reservimme. Tällaisella sissijoukolla me emme ryhdy ratkaiseviin toimiin. Vasta sitten kun saamme taistelukelpoista väkeä, teemme suuren hyökkäyksen!

ARMFELT (Tiukasti.) Mistä saamme taistelukelpoisempaa väkeä? Ruotsistako?

DE LA BARRE. Tai ehkä Poltavasta!

ARMFELT. Sillä välin kun me saamme sata miestä, saa ryssä tuhat.

DE LA BARRE. Ja laivoja sikiää ison-Pekan telakalla kuin kärpäsiä mätäkuussa. Sehän kuuluu siellä itsekin naputtelevan puhdetöikseen.

ARMFELT. Tämä oli meille viimeinen onnensattuma merellä. Se on minun käsitykseni.

LYBECKER (Joustavasti.) Sattuma! Siinäpä sanoitte oikean sanan! Mutta hyvät herrat! Korkeampi sotataito ei perusta koskaan mitään sattumain varaan!

ARMFELT. Eikö Hänen Majesteettinsa Kaarle XII:kaan?

LYBECKER. Hänen Majesteettinsa on poikkeus, loistava poikkeus, hyvät herrat (Ääntään hiljentäen.) Ja näin meidän kesken sanoen hänenkin tekojensa tarkoituksenmukaisuudesta voidaan sanoa yhtä ja toista.

ARMFELT (Seisomaan nousten, iskevästi.) Ei kumminkaan koskaan sellaista, mitä meistä sanotaan maassa ja armeijassa!

LYBECKER (Myös seisomaan nousten.) Mitä! Puhutaanko meistä armeijassa?

ARMFELT. Puhutaan ja lauletaan lauluja! Pelkureita me miesten silmissä olemme, pelkureita ja maanpettureita!

LYBECKER (Kävelee kiivaasti, vihastuu ja puristelee huomaamattaan porsasta, joka alkaa älähdellä.) Siinä se näkyy! Siinäpä se näkyy! Niin käy, kun kootaan armeijaan kaikki sissit ja metsärosvot. Siihen joudutaan, kun puuttuu kuri ja järjestys! (Yhä kävelee.) Onpa se kaunista puhetta! Onpa todellakin! (Ääntään korottaen.) Ellei meidän respektimme pian nouse, niin me jätämme koko kirotun armeijan! Niin me teemme, piru soikoon!

DE LA BARRE (Kuin osaaottavasti.) Silloin näkevät, mitä ovat menettäneet!

LYBECKER. Näkevät ja tuntevat! Mutta silloin se on jo myöhäistä!

DE LA BARRE. Minusta tuntuu, niinkuin herra kenraali käsittelisi pikku ystäväänsä kuin vihollista.

LYBECKER (Leppyen ja naurahtaen.) Todellakin (Raaputtaa, porsasta.) Hän saa useinkin kärsiä oikkujemme vuoksi.

ARMFELT (Kärsimättömästi.) Lillen lähetti odottaa!

LYBECKER (Istuu täysin rauhoittuneena.) Niin, hyvät herrat! Minkä neuvon annatte?

ARMFELT. Uudistan, minkä jo sanoin. Meillä ei ole varaa jättää laivaston menestystä hyväksemme käyttämättä. Hyökkäys on tehtävä heti!

LYBECKER (De la Barrelle.) Entä te, herra eversti?

DE LA BARRE. Sotilaana ajattelen samoin!

LYBECKER (Tunnustellen.) Mutta ihmisenä, ranskalaisena herrasmiehenä, herra eversti?

DE LA BARRE (Naurahtaen.) Tietysti päinvastoin. Hyökkäykset ylipäänsä ovat ruumista ja hermostoa rasittavia, ja toista näinkään hyvää leiripaikkaa tässä kurjassa maassa tuskin löytynee.

ARMFELT (De la Barrelle tuimasti.) Te olette kaksimielinen, urhoollisena miehenä käsittämätön.

LYBECKER (Armfeltille.) Herra eversti on hieno ja joustava, jota Jumala paratkoon ei voida sanoa kaikista meikäläisistä herrasmiehistä. Päätökseksi tuli siis: Emme hyökkää! (Armfeltille, joka kohauttelee kärsimättömästi hartioitaan.) Rauhoittukaa, herra eversti! Tiedämme ja tunnemmehan me, että olette hyökkäävä luonne. Mutta katsokaas, tämä oli tärkeää jo yksin periaatteenkin vuoksi. Amiraali Lillekö täällä määrää vai me? Hän on kiipijäluonne, ilmeinen kiipijäluonne. Jatkuva menestys ei ole hänen kehitykselleen hyväksi (Armfelt nousee rauhattomana kävelemään.) Hyvät herrat! Me palautamme armeijaan kurin ja hankimme luotettavaa lisäväkeä, kirjoitin juuri siitä valtaneuvostolle (Mahtieleisesti.) Sitten me omasta aloitteestamme teemme loistavan hyökkäyksen! Suurenmoisen tempauksen, hyvät herrat! (Huomaa Armfeltin kyllästymisen.) Meidän sotainen herra everstimme! Rauhoittukaa toki! Te aivan turhan vuoksi hermostutte näissä pienissä perheneuvotteluissamme. Miten herttaisia iltoja voisimmekaan sentään täällä viihdytykseksemme järjestää, jos te olisitte vähän rakastettavampi (Kamaripalvelija tuo juomatarjottimen.) Tilkkanen viiniä, hyvät herrat! Se virkistää! Se rauhoittaa! (Ottaa lasin.) Maljanne, hyvät herrat!

DE LA BARRE (Lasiaan nostaen.) Teidän ja ystävänne malja, herra kenraali!

LYBECKER (Naurahtaen.) Te olette huomaavainen, herra eversti. Me olemme todellakin toisiimme kovin kiintyneet. Näin sodassa voi usein saada sellaisia kiintymyksiä, jotka tavallisina aikoina tuntuisivat naurettavilta. Me todellakin saatamme tuntikauden istua näin ja katsella toisiamme silmiin.

DE LA BARRE (Naurahtaen.) Se on jotain erikoista.

ARMFELT (Tuohtuneesti.) Suurenmoista!

LYBECKER (Välittämättä tai huomaamatta.) Ja ajatelkaahan, miten viisas hän on. Lautasensa hän syö tyhjäksi, ja syötyään pyyhittää suunsa ruokaliinaan.

ARMFELT. Kärsänsä, kaiketi tarkoitatte.

LYBECKER. Suunsa, herra eversti! (Hyväilee.) Ja meihin hän on tavattomasti kiintynyt. Huoneessa hän tulee aina luoksemme. Hän tuntee meidät vaikka kymmenien joukosta.

DE LA BARRE. Hän tuntee herra kenraalin puvustaan.

LYBECKER (Innostuen.) Tuntee hän muutenkin! Me näytämme sen teille heti (Vie porsaan De la Barren syliin.) Vain hetkinen, hyvät herrat. Järjestämme välipalaksi pienen komedian! (Poistuu sisäovesta.)

DE LA BARRE (Nauraen makeasti.) Komedian todellakin!

ARMFELT (Vihaisesti.) Jossa diivana on porsas!

DE LA BARRE (Ääntään hiljentäen.) Mutta rakastajana iso sika, hauska lihava karju. Siitä tulee näkemisen arvoinen! (Huomaa korin pöydän alla, pistää porsaan siihen.)

ARMFELT. Ellei näkyisi niin traagillisissa puitteissa (Kävelee.) Tämä surkeus ja häpeä! (Ulkona alkaa kuulua melua. Herkistäytyvät kuulemaan.) Mitä! (Meteli kovenee.) Mitä tämä on! (Kiirehtivät akkunaan.) Miehet juoksevat ja huutavat!

DE LA BARRE. Olisiko hälytys kenties!

LYBECKER (Tulee sisäovesta pitkään kaapuun puettuna.) No, Stösse, armaani! (Samassa syöksähtää ulko-ovesta hengästynyt sotilas.)

Viides kohtaus.

    Edelliset ja sotilas.

SOTILAS. Ryssät hyökkäävät!

LYBECKER (Kovasti hätääntyen.) Missä! Selittäkää Jumalan nimessä!

SOTILAS. Läntisellä vartiostolla!

LYBECKER (Melkein kiljahtaen.) Läntisellä vartiostolla! (Astuu helmalleen ja kaatuu. De la Barre kiiruhtaa auttamaan. Selviytyy jaloilleen ja tempaisee kaavun päältään.) Tämäpä vasta yllätys! Mitä Jumalan nimessä me nyt teemme!

ARMFELT (Miekkansa kahvaan tarttuen.) Taistelemme!

LYBECKER (Juoksentelee tarkoituksettomasti.) Niin, taistelemme! Tietysti me taistelemme! (Kahmaisee kaapunsa kiirehtien sisäovelle.) Järjestäkäämme pikainen puolustusohjelma! (Menee ovesta.)

Armfelt (Ulko-ovelle kiirehtien.) Lyhyt näytös!

De La Barre (Samoin ovelle.) Mutta komedia kumminkin! (Ulkoa kuuluu äskeistä kovempi meteli ja sorina.)

Kuudes kohtaus.

    Armfelt, De la Barre, Gabriel, Johan, Pekka y.m. Gabrielin ja
    Johanin tovereita, upseereja, sotilaita. Gabriel ja Johan
    seuralaisineen puettuina venäläisiin sotilaspukuihin.

Armfelt (Ankarasti.) Ryssiä, talonpoikia, vai mitä riivattuja te olette?

GABRIEL (Heittää kaapunsa, samoin toisetkin.) Keski-Suomen miehiä olemme ja tulimme tänne liittyäksemme armeijaan!

Armfelt. Mikä tämän naamioimisen tarkoitus oli!

GABRIEL. Koetella teitä!

ARMFELT (Ankarasti.) Onko nyt mielestänne leikin aika?

GABRIEL (Ottaen pari askelta eteenpäin.) Sitä kysymme teiltä! Miksi armeija perääntyy? Päälliköt pelkäävät, vastaus kyynä miehestä mieheen kiertää! Emme uskoneet, ennenkuin näkisimme. Kun sattumalta kohtasimme venäläisen tiedustelujoukon ja saimme heiltä varusteet, valmistui meille tilaisuus. Nyt sen näimme!

ARMFELT. Mitä näitte?

GABRIEL (Rohkeasti.) Ettei savua ilman tulta!

ARMFELT. Liian rohkeaa puhetta, nuori mies!

GABRIEL. Milloin totuus on liian rohkea? (Lähentyy taas askelen.) Puhun teille, niinkuin hädän hetkellä mies puhuu miehelle. Ottakaa meidät armeijaan! Johtakaa armeija taisteluun! Isänmaa on vaarassa! Jokainen mies on valmis uhraamaan henkensä!

ARMFELT (De la Barrelle.) Utom hans höghet! Däri slog han huvudet på spiken!

GABRIEL. Taivuttakaa hänet! Pakottakaa hänet!

ARMFELT. Ymmärsittekö?

GABRIEL. Olemme opiskelijoita, veljeni ja minä, mutta emme voi nyt lukea! (Väkevästi.) Taistella tahdomme!

ARMFELT (Leppyneemmin.) Se on oikein! Valitettavasti ette äskeisen jälkeen heti voi päästä armeijaan.

JOHAN (Astuu veljensä lähelle.) Kuulitko sinä!

GABRIEL (Kuin ajatuksissaan.) Kuulinko oikein! Emmekö pääse armeijaan!

ARMFELT. Sanoin, että ei tällä kertaa! (Kiirehtien.) Tulkaa toiste, vaikkapa jo huomenna. Nyt menkää!

DE LA BARRE (Myös kiirehtien.) Ja heti, herran nimessä! Hyvän sään aikana!

Seitsemäs kohtaus.

    Edelliset.

LYBECKER (Syöksähtää sisäovesta vimmoissaan.) Missä ne petturit ovat!

ARMFELT (Vihaisesti Gabrielille.) Nielkää nyt se soppa, jota jäitte jäähdyttämään!

LYBECKER (Huomaa.) Te vakoojat! Te konnat! Hirteen vedämme joka sorkan!

JOHAN. Tutkimatta vain kuin syyhyinen koira! Merkillinen laki!

LYBECKER (Kiivaasti.) Laki! Tiedättekö te, mikä on laki! Sotalaki ja kenttäoikeus, senkin roistot! (Kävelee tuimasti.) Tuollaisista tepposista me voimme hirttää teidät kahdesti. Ja niin me teemmekin, piru soikoon! (Pekka laukaisee pistoolinsa kattoon pujahtaen itse syntyneen hämmingin aikana uunille. Lybecker peräytyy säikähtyneenä sisäovelle.) Kuulitteko! Nyt ne ampuvat vielä meidät omassa päämajassamme! Ehkä olemme jo haavoittunut! (Katselee takkinsa liepeitä.)

JOHAN. Ette, hyvä herra! Kuula meni kattoon!

LYBECKER (Jalkaa polkien.) Sinulle emme mitään sanoneet! Herrat! Sotamiehet! Ettekö saa niitä kiinni!

JOHAN (Vetää miekkansa karjahtaen.) Ette, jumalauta! Ei meitä niin tapeta kuin nautoja syksyllä!

GABRIEL (Tempaisee myöskin miekkansa.) Ei ainakaan turhista!

JOHAN (Ovelle kääntyen, jossa tie raivaantuu.) Eikä muutaman ryssän murhista!

GABRIEL. Ulos, pojat! (Ryntäävät ulko-ovelle, Gabriel viimeisenä. Ulkoa kuuluu hänen voimakas äänensä.) Sotamiehet! Toverit! Vihollinen raiskaa kodit! Turma tuhoo synnyinmaan! Taistella me tahdomme! Taistella myös te! Ei yksikään Suomen soturi asetu esteeksi miehen miekan tielle! (Ulkoa kuuluu voimakasta hurraamista yhä edeten ja toistuen.)

LYBECKER. Kuuletteko tuota meteliä! Tuota helvetillistä meteliä (Hurraaminen yhä jatkuu.) Kuin Hunnien lauma! Kuin Vandaalit saaliinjaolla! Ja tuolla roskajoukolla meidän pitäisi käydä taisteluun! (Poistuu sisäovesta.)

ARMFELT (Painokkaasti.) Sillä meidän pitäisi käydä taisteluun! Ja ellei tässä pian päästä, tulen hulluksi! (Poistuvat ulko-ovesta.)

PEKKA (Hypähtää uunilta, hiipii keskilattialle, ja käpsäisee korvallistaan kuin orava. Juoksee sitten kummallekin ovelle ja kuuntelee. Kun mitään ei kuulu, palaa pöydän luokse. Saarnaavalla äänellä:) Ja katso, maa oli autio ja tyhjä! (Huomaa tarjottimen.) Eipäs ollutkaan! Eipäs jumalan kiitos ollutkaan! (Maistaa pikarista ja irvistää, maistaa pullosta.) Hyi, saakuti! Sikunaa! (Heittää pullon muuriin sirpaleiksi.) Noin ma sun lähetän! (Ihastuu helinästä ja heittää pikarin samaa tietä.) Ja noin (Toisen.) Ja noin (Kolmannen.) Ja noin! (Viimeiseksi tarjottimen.) Näin meidän poika tappelee ja jyllää, vaikkeivät suuret sotaherrat uskalla! (Katselee mielihyvin pistooliaan.) Närkki värkki! (Tähtäilee.) Kerran kun vain pätkähti, niin herran pöksyt rätkähti! Mäkeen pötkivät kaikki soltaatit ja kentraalit! (Huomaa pöydän latvalla voileivät ja tuopin. Syö hotkien leivät, juo lopuksi tuopin tyhjäksi ja nuolee sormensa. Porsas pöydän alla alkaa vikistä.) Mikä? Mikä peijakas! (Huomaa, ja sieppaa syliinsä.) No, voi elävä eine! Oletkos sinäkin lähtenyt sotaan! (Tanssii porsaan kera.) Kyllähän tämä meiltä käy. Hyvinhän meiltä luistaa tämä sota!

    (Väliverho.)

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Pöydällä palaa pari kynttilää.

Ensimmäinen kohtaus.

    Pekka ja Heikki. Makaavat sidottuina lattialla. Esiripun
    auetessa venäläinen vahtisotilas menee ulos.

PEKKA. Lähtipäs, peijakas!

HEIKKI. Jo oli aikakin!

PEKKA. Tiedätkös, minkä takia se niin haisee? (Heikki ei puhu mitään.) No on siinä mies! Kolmatta vuotta käy sotaa, eikä vielä sen vertaa tiedä! (Selittävästi.) Ne syövät vaikka mitä. Lehmäntattia, kärpässieniä ja etanoita ja sontiaisia ja rupisammakoita! Ja tiedätkös, mikä niistä kaikkein suurinta herkkua on?

HEIKKI. Ei minulla ole, mitä oksentaisin, valehtele vain!

PEKKA. En sentään viitsi sanoakaan, et saa syötyä, kun tuovat.

HEIKKI (Hierustaen selän taakse sidottuja käsiään. Ähkäisee.) Saisin vähänkin liestymään!

PEKKA. Niin jättäisit pyhäisensä ja arkisensa. Kyllä minä sinun halusi hyvin tunnen ja arvaan. Turha vaiva! (Huokaisten.) Ei ryssän solmu luista!

HEIKKI. Ei pitäisi pistää päätään kaikkiin loukkuihin.

PEKKA. Ei pitäisi, mutta kun on pistetty, niin on pistetty, tulihan nähtyä tämäkin. Eikä minulla täällä mitään hätää ole (Surkuttelevasti.) Toista se on sinun, Heikki parka!

HEIKKI. No, mikäs sinun elämääsi kirkastaa?

PEKKA (Koputtaa päätään permantoon.) Älliä kopassa, näetkös. Mutta kun on tyhmä pää, niin koko ruumis kärsii. Kyllä minä aina ryssän petän! Minulla on yhdeksän konstia ja kiepoo kymmenes!

HEIKKI. Taidat kiepahtaa viimeisen kerran, kun vetävät narun kaulaasi. Kuuluvat tekevän sen koko kätevästi.

PEKKA. Ei sekään niin erinomaista ole. Siunaaman aika on vähän tukalampaa, mutta kun saa koipensa suoriksi, niin alkaa jo hyvin meneskellä (Katselee tarkkaavasti seiniä ja kattoa. Purskahtaa sitten suureen nauruun.) Voi, elävä eine! Mihinkähän on mahtanut kävellä se eine! Se onkin jo aika sika, jos vain kerran päivässäkin on sintua saanut! Kuule, peijakas! Meidät on tässä talossa jo ennenkin hirtetty!

HEIKKI. Mitä se taas hourii!

PEKKA. Itse makaat ja hourit! Katsos tuonne kattoon!

HEIKKI. Sinne tässä on katseltu kaiken yötä.

PEKKA. Eikä ole huomattu! Pitääpäs olla aikuisten miesten aika pölhöjä! Tuolla se paistaa kuulanreikä kuin herran aurinko! (Näyttää jalallaan.) Kerran vain kun tämä poika mälläsi, niin herrain mahat puhalsi vellille! Lälläksi meni lainluvut ja hirttämiset! Mutta te hassut, kun lähditte kesken aikojaan kestistä pois! Ai, ai pojat! Sitten täällä vasta pantiin pöytä koreaksi! Kuuletko sinä?

HEIKKI. Joo, joo.

PEKKA. Muistat kaiketi sinä sen isomahaisen herran! Se palasi takaisin ja oli vähän heveliä poikaa, kumarteli ja pokkaili ja tiedusteli, että mistäs päin maailmaa sitä ollaan. Tuoltahan vain Keuruulta, sanoin minä, ja sitten se kyseli, että enkö rupeaisi hänelle kersantiksi. Sanoin, etten viitsi. Kersat ja kersantit saavat selkäänsä harva se päivä, mutta Herpmanin sakki se itse antaa loimeen ryssille ja muillekin, kun pahan pään ottaa. Sitten me ryypättiin ja haukattiin voileipää ja läskiä. Ai, ai pojat, kun oli tavaraa tuossa pöydässä! Pullosta me vain ryypättiinkin ja tyhjät lasketeltiin tuohon muurin kylkeen, että sirpaleet helisivät. Minäkin lähettelin parisenkymmentä! Sitten se pyysi, etten pitäisi vihoja. Mitäs turhista, sanoin minä, ja sitten me vielä ryypättiin (Hetken äänettömyys.) Etkös ihmettele edes?

HEIKKI (Haukotellen.) En yhtään!

PEKKA (Nyrpeästi.) Hitto tässä sitten suutaan vaivaamaan, mokomalle visapöllille! (Hetken äänettömyys.) Ho, hoi! Ja kohta meidät sitten taas hirtetään. Ensin ruotsi, sitten ryssä. Kuule! Jos kolmannen kerran vielä tähän taloon joudumme, niin parasta itse asettaa jo pihassa kaulaliina umpisolmuun. Sitten ei niille jää muuta työtä kuin orrenpäähän ripustavat.

HEIKKI. Niin se käy tuo sinun kielesi kuin vuohenkello!

PEKKA (Vähän nyrpeästi.) Niin käy! Kieli se käy vuohenkellossakin!

HEIKKI. Ne koettavat meitä tunnustuksille! Ei tiedä, mitä helvetintemppuja käyttävät.

PEKKA (Masentuneemmin.) Nehän osaavat, ja ne käyttävät, sen nyt tietää.

HEIKKI (Rohkaisevasti.) Mutta muuta ei ota kuin hengen, vetäköön tai venyttäköön!

PEKKA (Epäröiden.) Eivät Herpmanit kiinni tartu.

HEIKKI. Ei ainakaan meidän takiamme (Vannottaen.) Sanaakaan ei ota! Muista se!

PEKKA (Hetken ääneti, keksii.) Ei ainakaan totta sanaa! Sen minä vaikka vannon! (Äänettömyys.) Jospa Jussi ja Gabriel tietäisivät! Vaikka kallion läpi ne tänne kaivaisivat! Kelpaisi katsella ryssän höskinaamaa silloin taas!

HEIKKI (Hymähtäen.) Jospa!

PEKKA. Niin, niin! Ei siinä mitään muuta olekaan (Äskeiseen sävyyn kuvitellen.) Tai jospa minä itse olisin harmaa varis tai pieni varpunen tai vaikka lehmän häntäkärpänen! En minä tässä makaisi, e' ei! Sutiputi lähtisin ja toisten luokse lentäisin! (Eteisestä kuuluu askeleita.)

HEIKKI. Hiljaa, tulevat! Muista, ei sanaakaan!

PEKKA. Ollaan nukkuvinamme!

Toinen kohtaus.

    Edelliset, Popoff ja pari venäläistä sotilasta.

POPOFF (Keski-ikäinen, raa'an ja elostelevan näköinen. Venäläisen upseerin puku, miekka ja pistooli. Nousuhumalassa. Puhuu murtaen.) Päivää musikat! (Pekka kuorsaa ääneen.) Gu morning munsöörit! (Potkaisee Heikkiä, joka pitkään haukotellen on heräävinään.) Laiska mies! Ylös! (Heikki ei ole ymmärtävinään. Popoff sieppaa pampun saapasvarrestaan, lyö karjuen:) Ylös! Herpmanin sissi! (Lyö toisen kerran.)

HEIKKI (Vääntäytyy laiskasti istumaan. Tyhmästi matkien.) Hermanin sissi?

POPOFF. Missä Herpman? Piilossa Herpman! Ymmärrät! (Heikki katsoa tollottaa suu auki.) Sinä ymmärrät, et sano! (Häijysti kiristellen.) Vielä sanot! Paljon puhut! Kiroot! Itket! Minä en kuule! Nauran! (Tekee Heikin kaulan lähellä hirttämistä kuvaavan liikkeen. Sotamieheen kääntyen.) Rauta tuleen!

SOTAMIES (Pystyttäen muskettinsa nurkkaan, lähtee liukkaasti.) A, juks rauta! A, kaks rauta! A, halstari! (Ovella kääntyen.) A, oikein kuuma halstari, herra kapteen!

POPOFF (Viittaa.) Mene! (Potkaisee Pekkaa.)

PEKKA (Kuin unissaan uristen.) Aina te pahaa! Aina te kiusaa ryskipoikaa! (On heräävinään.)

POPOFF. Sinä sissi! Herpmanin musikka!

PEKKA (Kuin kauhistuen.) Ei Herpman! Herpman paha! Paljon paha! (Tarkastelee Popoffia, ilostuen.) Te ei Herpman! Te ei finski! Teillä parta! (Haistelee.) Teillä tökötti! (Iloisesti.) A, jo minä arvaa! Te ryski kentraal!

POPOFF (Nauraen.) Kapteen! Sano kapteen!

PEKKA (Äänen painoa matkien.) Kapteen! Mutta ensin te ollut kentraal! Sitten te tappamas monta äijää, tullut kapteen! (Pyytävästi.) Ja nyt te päästää irti juks ryski musikka! Näkee taaton! Näkee maammon! Näkee pienet musikat!

POPOFF (Ymmällään.) Etkö Suomen poika?

PEKKA (Torjuen.) Ei, huva kapteen! Vanki minä täällä! Finskin vanki monta vuotta! (Itkee köllöttäen ääneen.) Herpman paha!... Paljon työtä!... Kapteen vie Pekan pois... Vie ryskin pois...

POPOFF (Epäilevästi.) Sinä juksaat?

PEKKA (Silmiin katsoen.) Ei ryski juksaa!

POPOFF (Nauraen.) Kaikki juksaa! Finski juksaa! Ryski enempi juksaa! Sinä sanot: yks, kaks!

PEKKA (Ääntä matkien.) Juks! Kaks!

POPOFF (Keskeyttäen.) Ei, ei!

PEKKA (Pekka huomaa, muistelee ja lukee venäjäksi kolmeen.) Adin! Tvo! Tri! Enempää ei muista (Itkee.) Monta vuotta vanki... Ei kukaan kysy... Ei kukaan puhu...

POPOFF. Muistat maammon?

PEKKA (Muistelee.) Muistan maammon! Punainen hame! Sipulia syö! Kaalia syö! Leipoo suurta liepuskaa!

POPOFF. Muistat taaton?

PEKKA. Muistan taaton. Pitkä parta! Pitkä paita! Sikunaa juo! Haisee! (Iloisesti.) A muistaa Pekka vielä juks ryski tanssi! (Tarjoo siteitään.) Kapteen katkoo! Pekka tanssii!

POPOFF (Nauraen.) Vot! Vot! Sinä tanssit! Minä uskon! Kotiin vien! Paashin tehnen! (Katkoo tikarillaan Pekan siteet.)

PEKKA (Heittää Popoffin edessä pari kuperkeikkaa alkaen sitten yhteen menoon tanssia venäläistä kyykkytanssia, laulaa:)

    Yhdeksän mull' konstia, kiepoota ei tarvita.
    Oksat hirttopuista pois, niinkuin niit' ei ollut ois!

(Kiepauttaa kuperkeikan ja jatkaa.)

    Ai, ai meidän Heikkiä, kun se ei usko leikkiä.
    Siks jää tänne makaamaan, kunnes varis vaakkuaa!

(Pysähtyy Popoffin luo kuristaen surkeasti vatsaansa.) Pekan nälkä! Surkea nälkä!

POPOFF (Nauraa vatsaansa pidellen.) Vot, vot! Saat lihaa, liepuskaa! Kotiin pääset! Paashin teen!

PEKKA (Heittää taas kuperkeikan, tanssii ja laulaa.) Mie saan lihaa, liepuskaa (Pitkää nenää Heikille.) Sie vain siimaa, silmukkaa! Niin sä saat (Heikille) Vaan etpä saa, Varis kohta vaakkuaa! (Popoffille.) Kapteen hirttää tuon (Osoittaa Heikkiä.)

POPOFF (Nauraen.) A vot! Mene vaan! (Viittaa sotilasta saattamaan Pekkaa ulos.)

PEKKA (Vielä viivytellen.) Mutta...

POPOFF. Mene! Saat soppaa, liepuskaa! (Näyttää vatsaansa.)

PEKKA (Kuin ymmärtäen.) Kapteen ei vielä hirtä. Minä näytän sille liepuskaa! (Kuiskaa Heikille). Nyt Jussin luo.

POPOFF. A, vot, vot! Sinä näytät ensin liepuskaa (Pekka menee sotilaan kera ulos. Popoff tulee Heikin luokse, ottaa pullon taskustaan, ryyppää kiusoitellen.) Sinä näet, poika syö! Sinä näet, kapteen juo! Paljon kidut! Kuin koira kuolet! (Juo.)

Kolmas kohtaus.

    Edelliset, Kaarina ja kaksi sotilasta (Taluttavat kahden
    puolen Kaarinaa.)

POPOFF (Ilostuen.) Teillä tyttö! (Menee vastaan ja yrittää nipistää Kaarinaa leuasta. Kaarina väistää hätkähtäen.) A vot, vot, verski tyttö! Miestä pelkää! Kesy tyttö ei väistä, ei pelkää! (Viittaa sotilaille, jotka taluttavat Kaarinan pöydän luo penkille. Popoff istuu viereen, sotilaat siirtyvät ulomma.)

KAARINA. Pysykää erossa!

POPOFF (Lähentelee yhä.) Tui, tui, lintuseni!

KAARINA (Väistäen.) Jos mies olette, ette tee naiselle pahaa!

POPOFF (Suostuttelevalla, mutta kiusoittelevalla äänellä.) Ei pahaa, lintuseni! Hyvin pajari pitää päivän, yhden yön. Toisena musikka tytön saa. Kumartaa, kiittää, lahjan tuo (Nauraa. Yrittää käydä hyväilemään. Kaarina sieppaa tikarin hänen vyöltään aikoen lyödä. Epäonnistuu, sotamiehet juoksevat Popoffin avuksi ja sitovat Kaarinan kädet selän taakse. Kaarina tekee vastarintaa, mutta asettuu huomattuaan sen turhaksi. Popoff pirullisesti Kaarinalle.) No, pikku käärme!

KAARINA (Rohkeasti silmiin katsoen.) Jos peto olette, niin tappakaa heti!

POPOFF (Nauraen.) En tapa! En lintuistani tapa! Elävänä tämä parempi! Hyvä liha! Makea pala! (Tökkää sormellaan Kaarinaa rintoihin.)

HEIKKI. Kaarina!

KAARINA (Huomaa ja tuntee Heikin.) Heikki!

HEIKKI. Minä tässä, mutta auttaa en voi. Pidä puolesi!

POPOFF (Menee ja potkaisee Heikkiä.) Sinä korpin ruoka! Mitä sinä tytöstä? (Potkaisee toisen kerran. Menee pöydän luo aikoen ryhtyä taas kiusaamaan Kaarinaa.)

HEIKKI (Ärsyttävästi.) Pysy erossa siitä tytöstä.

POPOFF (Palaa uudelleen.) Ärsytätkö minua? (Potkaisee kovemmin.)

HEIKKI. Vaikkapa niinkin! Meinaan, ettei ryssän ole terveellistä koskea Herpmanin morsiameen.

POPOFF (Hätkähtäen.) Herpmanin morsian? (Heikille.) Sinä Herpmanin sissi? (Kaarinalle.) Sinä Herpmanin morsian? (Tanssii ja elehtii mielihyvissään lattialla. Saa jotain ilkeää mieleensä, nauraa ja tanssii hurjemmin. Käskee sitten sotilaat avukseen, jotka kiskovat Heikin ylös, sitovat kädet eteen ja vievät istumaan pöydän päähän. Popoff nostaa kynttilät Heikin kahden puolen. Siirtyy sitten ulomma katsomaan, kädet sivuilla tanssii ja kykkii.) A vot, nyt hyvä! Sinä morsian! (Viittaa Kaarinaan.) Sinä sissi! (Viittaa Heikkiin.) Sinä hauskaa näet! Herpmanin morsiamen hääyön näet! (Kävelee Kaarinan luo aikoen ryhtyä tekemään väkivaltaa. Heikki nostaa päättävästi kätensä kynttilän liekille ja alkaa polttaa siteitään. Silloin rymähtää akkuna sisään luukkuineen ja suuri pölkky perässä. Aukossa näkyvät Johanin kasvot.)

Neljäs kohtaus.

KAARINA. Johan!

JOHAN. Kaarina!

POPOFF (Ponnahtaa äkisti penkiltä aavistellen.) Johan! Johan Herpman!

JOHAN (Karskisti.) Jussi Herpman! (Virittää pistoolinsa. Popoff virittää myös nopeasti pistoolinsa vetäen samalla Kaarinan suojakseen. Yksi sotilaista ojentaa muskettinsa Johania kohti. Johan ratkaistuaan, ettei Kaarinan vuoksi voi ampua Popoffia, muuttaa äkisti suunnitelmansa ja ampuu tähtäävän sotilaan, heittää pistoolinsa menemään ja äkillisellä kumarrussyöksähdyksellä hypähtää sisään akkuna-aukosta. Popoff laukaisee tällöin, mutta ohi, heittää pistoolinsa ja Kaarinan vetäen miekkansa. Toinen sotilas vetäytyy ulos. Johan ja Popoff alkavat miekkailla. Johan leveän varmasti Popoffille.) Mies miestä vastaan! Kerrankin selvä peli! (Miekkailevat edelleen, Johan kuin leikitellen, siirtyvät ovelle päin. Johan pistää kuolettavasti. Popoff kaatuu. Heikki, joka edelleen koko ajan on polttanut nuoriaan, riipaisee ne puoliksi palaneina poikki, hypähtää tasajalkaa lattialle, sieppaa Popoffin ruumiin kuin pölkyn ja kohottaen korkealle nakkaa ovesta ulos. Johan huomaa ja tuntee vasta Heikin.) Heikki, peijakas! Taitaa olla karhu pahalla päällä!

HEIKKI (Sieppaa Johanin heittämän havutukin lattialta karjaisten.) On se! (Hypähtää ovesta ulos, kuuluu jymäys.)

KAARINA (Kaarina juosten keskilattialle Johania vastaan.) Johan rakas! Jumalan lähetti!

JOHAN (Huomaa hänen sidotut kätensä.) Kätesi sidotut! (Oudosti.) Naisen sitoi! (Kuin ei vieläkään tahtoen käsittää.) Mieskö se oli, ja naisen sitoi? (Sieppaa puukkonsa ja katkaisee Kaarinan siteet.) Ranteesi veressä! Sinun kätesikö veressä? (Vetää Kaarinan kädet huulilleen ja suutelee monta kertaa kiihkeästi.)

KAARINA (Hyväilee.) Rauhoitu, rakas. Ei enää hätää, eikä mitään ole tapahtunut!

JOHAN. Sinun kätesi haavoitetut! Sinun veresi juoksee! Eikä mitään ole tapahtunut! (Suutelee vielä Kaarinan ranteita.) Minun sieluni on haavoissa ja silmäni juoksee! Enkä minä sitä edes häpeä (Vetää miekkaansa ja liikehtii kiihkeästi lattialla.) Olen kuin tiikeri, jolla ei ole syötävää! Herra Jumala, anna minulle jotain tehtävää! (Ovesta ja akkunasta syöksähtää joukko asestettuja vihollisia.)

Kas niin! Pikainen toivomus! Pikaisempi täyttymys! (Alkaa kiihkeä taistelu. Kaarina juoksee pöydän luo ja sammuttaa kynttilät. Pimeässä kiivasta kalsketta ja jytinää. Silloin tällöin välähtävä pistoolin laukaus. Eteisestä alkaa taistelun lomassa kuulua Heikin harvasanaisia täräyksiä.) Äsh, ryökäle! (Mäiskäys.) Jopas sun tapasin! (Taas mäiskäys.) Saitkos turpaasi! Tule vielä syyhymättä saunaan! (Taistelua ja huutoa. Gabrielin ääni.) Johan, minä täällä!

JOHAN (Iloisesti ja voimakkaasti.) Ja minä täällä! (Iskuja.) Ei hätää! Ei sen puolesta! (Taistelupiste keskittyy ovelle ja vähitellen hiljentyy.) Kas niin! Kohta jo iskee rauta rautaan! (Taistelu lakkaa.) Kaarina, missä olet?

KAARINA (Perältä.) Täällä! Ei minulla vaaraa!

JOHAN (Iloisesti perälle kiirehtien.) Eikä saakaan olla! Ei ainakaan samassa huoneessa, jossa minä olen!

HEIKKI (Kompastuen ovelle ruumiisiin.) Äsh, perhana! Tulta helvettiin, että näkee edes raadot kiertää!

JOHAN (Naurahtaen.) Älähän nyt. Keritään tässä jo vähemmälläkin (Iskee tulen ja sytyttää kynttilät.)

HEIKKI (Alkaen nakella ruumiita ulos.) Ja aina noita ryökäleitä pitääkin olla minun tielläni!

GABRIEL (Perälle käyden.) Johan, Kaarina! Ei kumpikaan haavoittunut!

JOHAN (Iloisesti vastaan käyden.) Eihän meillä varaa semmoisiin. Mutta toista se oli ennen Anningaisten tullissa kisällien kanssa.

GABRIEL (Naurahtaen.) Aina sama Herpmanin hurja Jussi! (Huolestuneesti.) Pitkää aikaa ei meillä lepoon. Vihollisia on Huhdalla, Salmella, kaikkialla!

JOHAN. Savossa, Karjalassa ja Pohjanmaalla! Eikö liene sama, vaikka makaamme täälläkin kotvan aikaa!

GABRIEL (Kaarinalle.) Sinun ei olisi pitänyt kotoa lähteä.

JOHAN. Sinä sen sanoit, mitä minä en saattanut.

KAARINA (Johanin käteen tarttuen.) En voinut jäädä!

JOHAN (Kaarinan otsaa suudellen.) Sano se vielä toisen kerran!

KAARINA. En voinut jäädä, kun sinä olit täällä!

JOHAN. Urhea tyttöni! Yksin et jää! (Suutelee.)

PEKKA (Tulee touhuissaan ovesta.) Eikös täällä enää mitään olekaan?

HEIKKI. Mitäs täällä nyt enää. Ainahan sinä tappelusta myöhästyt.

PEKKA (Miehevästi.) Kukas sen tappelun aloitti, häh, sanoppas, pappilan patapölkky!

HEIKKI. Eikö tuota lie ryssä aloittanut.

PEKKA. Kukas petti kapteenin, häh! (Tanssii ja laulaa.) Yhdeksän mull konstia! Kiepoota ei tarvita! Ryssä lähtee loikkimaan. Varis kun vain vaak-ku–aa!

JOHAN (Toisille.) Tämähän se tuli kuin Kaarle kuninkaan pikalähetti (Nauraen.) Sinä vempele ja vekara! Jos minä olisin kuningas, niin ritarilyönnin saisit! (Kolkutusta kuuluu ovelta.)

Viides kohtaus.

    Edelliset, ja suomalainen sotilas.

GABRIEL. Kuka siellä?

SOTILAS (Repaleisena ja nääntyneenä.) Soturi Suomen armeijasta!

GABRIEL Ja JOHAN. Armeijasta!

GABRIEL. Mistä tulet!

SOTILAS. Napuen taistelusta!

JOHAN. Vihdoinkin taistelu!

GABRIEL (Kiihkeästi aavistaen.) Tappio!

SOTILAS. Tuho ja turma!

GABRIEL. Koko armeija lyöty!

SOTILAS (Huokaisten.) Lyöty ja hajoitettu! Tässä viimeinen riekale Pohjois-Hämeen lipullisesta. Muissa ei liene paljoa paremmin!

JOHAN. Horna periköön pelkurit! Seisoitko paikallasi, mies!

SOTILAS (Avonaisesti.) Tehtäväni tein! Teki päällikkö ja mies! Ylivoimalla löi vihollinen! Oli pakkanen ja oli nälkä!

GABRIEL (Kiihkeästi kävellen ja itsekseen tilitystä tehden.) Ylivoimalla se löi... Nousee... Nousee... Niityt nielee... Pellot peittää... Voittokin jo tappiolle nuottaa vetää... Tuhoturma kynnyspuuta nuolee.. (Tuskaisesti päähänsä tarttuen.) Mitä minä teen?... Mitä meidän olisi pitänyt tehdä! (Johanille melkein huutaen.) Mitä muuta me olisimme voineet tehdä?

JOHAN (Rauhallisen päättävästi käteen käyden.) Ei mitään muuta!

GABRIEL. Kuka irroitti ne helvetinhenget? (Kävelee.) Kuka teki kuolemansynnin? (Johanin käteen tarttuen.) Veli, vereltäsi väkevä! Orjuus vaiko kuolema?

JOHAN (Väkevästi.) Tuhatkertaisesti ennen kuolema!

GABRIEL (Voimallisen rohkaisevasti.) Suonten virta on vahva kuin ennen!

JOHAN. Vahvempi kuin ennen!

GABRIEL. Ja rauta yhä käsivarren jatko!

JOHAN (Miekkansa kahvaan käyden.) Puree kuin käärmeen kieli (Sotilaalle.) Eihän sinunkaan miekkasi Napuelle jäätynyt liene!

SOTILAS (Vetää esiin.) Eikä jäädy! Sormi kylmettyi ja jäi, mutta...

GABRIEL (Sytyttävästi tarttuen.) Sydän sykkii rääsytakin alla! Toverit, veljet! Kotirannoilla me kuolemata vastaan käymme!

    Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin esinäytöksessä. Kaivannon näyttämön puoleiselle reunalle on hakattu korkea hirsisuojus, jonka kummallakin puolella pienet tykit.

Ensimmäinen kohtaus.

    Johan ja Kaarina.

JOHAN (Katsoo esiripun auetessa kiinteästi oikealle, avaa kätensä, Kaarina juoksee suoraan hänen syliinsä.) Tulit kuin taivaan lähetti! Et kuvitella voi, miten väkevästi juuri tällä hetkellä sinua kaipasin!

KAARINA (Naurahtaen.) Kukapa sen voisi kuvitella, ellen minä!

JOHAN. Kun kaukana olet, niin kaipaan. Kun lähelle joudut, niin enemmän kaipaan.

KAARINA (Tahtoo karata.) Sitten lienee parasta, että pakenen!

JOHAN. Mihin sinä pakenet?

KAARINA. Kauas, pois!

JOHAN. Mihin kastepisara auringon alta pakenee?

KAARINA. Vaikkapa kukan kuvun alle.

JOHAN. Kevätauringon tuli on janoinen ja polttava. Ensin se imee ja kuivaa kukan ulkoiset kastehelmet. Sitten se etsii ja herättää henkiin kuvussa hersyvät mesihelmet! (Suutelee äkisti ja tulisesti.)

KAARINA (Menehtyen.) Rakas, miten olet ihana! Suurimmassa hulluudessasi ihanimmasti ihana!

JOHAN (Ottaa Kaarinan syliinsä ja juoksee patterin korkeimmalle rakenteelle, istuu vetäen Kaarinan polvelleen.) Kevät ja pihkalehdet ovat aina tehneet minut hulluksi. Jo pikku poikana, kun äiti vielä eli, unohduin koivumetsikköön puolipäiviksi. Äiti huhuili ja haki. Ja kun lopulta löysi, hämmästyi ja ihmetteli: Rakas lapsi, minkälainen sinä olet! Olin riipinyt ja hieronut lehtiä sääriini ja käsivarsiini. Ja suussa oli vihreätä purua.

KAARINA. Kauhea olit!

JOHAN. Minä pelkäsin, että kevät pian loppuu. Suolasin itseni koko vuoden varalta (Jää hetkeksi mietteissään tuijottamaan. Kaarina sivelee hänen tukkaansa.) Kuule, Kaarina! Uskotko sinä, että nuori ihminen voi kuolla?

KAARINA (Hätkähtäen.) Mitä sinä nyt sellaisia? Ja minultako sinä sitä kyselet? Itse enemmän olet elänyt ja nähnyt.

JOHAN (Kuin kiihkeästi todistellen.) Nuori, väkevä henki, miten se voisi kuolla? Eihän se voi sammua kuin kynttilänliekki! Eihän tuulikaan tyynny kuin saksilla katkaisten, eikä myrskylaine heti lakkaa, vaikka tuuli tyyntyisikin.

KAARINA (Oudoksuen.) Ihan pelottaa. Mistä sinulle yht'äkkiä tuollaisia?

JOHAN (Kiertäen.) En tiedä, ainahan niitä. Tulee tuulispääkin heinäniitylle (Silittelee Kaarinan kättä. Sitten yht'äkkiä taas.) Kumminkaan minä en sinua jätä! (Kiihkeästi.) Talvisin, kun metsissä hiihdät, ladullasi liidän, hengityksesi huurut sieluuni imen, yökaudet, saiturina timanttikiteitä jäljiltäsi kerään.

KAARINA. Mutta yhdessähän me hiihdämme!

JOHAN. Ei'i! Minähän olen.. (Kuin havahtuen.) Yhdessä, niinpä tietysti! (Äskeiseen tapaan kuvitellen.) Ja kesäisin sinä tulet tänne Tarhialle uimaan. Tule joka päivä. Syksylläkään ei vesi kylmältä tunnu, kun säännöllisesti joka päivä käy. Minä uin Virtasalmessa kerran lähes jouluun asti. Talaskiven luona sinä riisuudut ja loiskuttelet jaloillasi. "Hui, onpa se kylmää", sanot sinä puoliääneen. "Eihän tämä enää niin kovin", sanon minä ja puhaltelen laineen harjaa lämpimäksi (Kiihkeästi.) Ja sitten minä suutelen sinun valkoista varvastasi, kutakin erikseen ja kaikkia yhdessä!

KAARINA. Mutta...

JOHAN. Älä keskeytä! Se on niin neitseellinen ja arka semmoinen ensi kertaa keväällä uimaan riisuutuva tyttö (Jatkaa kuvitteluaan.) Sinä nouset ja nostat vettä polviisi ja rintoihisi ja kaulaasi. Lopuksi kastelet tuon tukkasi ja minä odottelen siellä vähän ulompana aallonharjalla (Kiihkeästi.) Ja sitten, kun sinä heittäydyt uimasillesi, imeytyy minun janoinen kaipuuni sinun hersyvään ihanuuteesi. Pappilan pikkupoika pääsee pihkakoivikkoon! (Taivuttaa Kaarinan ja suutelee kauan.)

HEIKKI (Tulee pyssyineen patterin luo asti. Nostaa päänsä, huomaa ja hätkähtää. Kaarina ja Johan huomaavat hänet. Kaarina huudahtaa. Heikki varjostaa kädellään silmiään.) Ei, ei, en minä nähnyt enkä kuullut mitään!

JOHAN (Hypähtää Kaarinan kera alas.) Eikä se niin vaarallista ollut, vaikka olisit nähnyt ja vielä kuullutkin.

HEIKKI (Kuin anteeksi pyydellen.) Vahtiin minä vain tässä, minäkin vuorollani. Ja sopiipahan teidän niitä mansikoita muuallakin... Eikö noita paremmin kasvanekin ahomailla.

JOHAN (Naurahtaen.) Vai ahomailla. Osaapa veistellä työkirveellä hienoa lastua (Menevät.)

HEIKKI (Heittää konttinsa maahan ja kiipee patterille.) On siinä mulla pyssyä, onpas kerrakseen! (Riikka tulee eväsnyytti kädessä, pysähtyy patterin alle ja jää kuuntelemaan. Heikki tarkastelee tykin suupuolta.) Ja on siinä reikääkin! Onpa perhana vie! Ei sillä vain lintua passaisi ampua!

Kolmas kohtaus.

    Riikka ja Heikki.

RIIKKA. No minkä takia ei passaisi ampua?

HEIKKI (Hypähtää alas niin nopeasti kuin pääsee.) Sinäkös juuttahinen siellä? (Melkein vihaisesti.) Ei ole terveellistä tulla pallina vahtimiehen luo!

RIIKKA (Matkii hymähtäen.) Eikö tuo liene yhdentekevää, jos tuommoisen vahtimiehen luokse tulee keränä tai pallina.

HEIKKI (Kipakasti.) Ei maar olekaan. Kun hyvin sattuu, niin alkaa sataa lyijyä kinttuun!

RIIKKA (Pilkallisesti.) Pyh! (Avaa eväsnyytin.) Lähdin perääsi juoksettamaan, kun unohdit penkille (Vetää nyytistä kalakukon ja tarjoaa Heikille.) Kas siinä! Luulenpa, että maistuu!

HEIKKI (Ottaa kukon. Kääntelee ja katselee mielihyvillään.) Perhanan kaunis kukko!

RIIKKA (Nuhdellen.) Jumalanvilja kourassa kiroaa!

HEIKKI (Kuin anteeksi pyydellen.) Enhän minä sitä millään (Taittaa aika kimpaleen ja alkaa syödä täyttä suuta.)

RIIKKA (Katsellen.) Hyvin näkyy painuvan nahkaasi!

HEIKKI (Nieleskelee silmiään pullistellen.) Painuuhan se!

RIIKKA. Tein kalakukon, kun ma tiesin, että siitä tykkäät!

HEIKKI. Joo! (Nielaisee ja taittaa taas suuren kimpaleen.)

RIIKKA. Säästäisit jo lopun!

HEIKKI (Kääntelee arvostelevasti jäännöstä.) Säästäisikö tuota! Täällä on noita eläväisiäkin, hylkyjä.

RIIKKA. No pistä makoosi! Siellä ainakin eläväisiltä säilyy.

HEIKKI. Varmasti! (Haukkaa jo uudesta palasta.)

RIIKKA (Tarkastelee hirsisuojusta ja tykkejä.) No jo onkin julmat pyssyt. Ei maar niillä passaisikaan lintua ampua.

HEIKKI (Nieleskellen.) Ei passaisi! Ukkometsostakaan ei jäisi jäljelle kuin reikä (Nielee.) Eikä sitäkään löytäisi mistään!

RIIKKA. Mitäs tuon hirsikasan takana on?

HEIKKI. Nouse katsomaan, kun varot, ettet tipahda.

RIIKKA (Kiipee varustukselle.) Herra hallitkoon! Eihän tässä ennen jokea ole ollut!

HEIKKI. Nytpä on!

RIIKKA. Tätä te täällä viime yönä kaivoittekin! Gabrielin meininkiäkö tämä on?

HEIKKI. Gabrielin ja Jussin (Nielee.) Ja minun!

RIIKKA. Sinun! (Hyppää alas.)

HEIKKI (On saanut syötävänsä loppuun. Nuolaisee sormiaan.) Joo! Ensin me kaivettiin tuo monttu. Ja sitten me pylläyteltiin nurin noita hirmupetäjiä!

RIIKKA. Mikäs tällä kaikella sitten on oikein meininkinä?

HEIKKI. Jaa meininkinäkö? (Täyttelee piippuaan.) Tuolla on tuo Tarhian järvi, niinkuin tiedät, ja tuolla tuo Ketveleen lahti (Näyttää piipullaan.) Jos ryssä meinaa kirkolle, niinkuin se meinaa, on sen tultava tästä.

RIIKKA. Luuletkos, ettei pääse!

HEIKKI. Ei, perhana! Tähän jäi ja pyllähti kuin rusakka tinatuopin laitaan!

RIIKKA. Mutta niitä kuuluu olevan hirveän paljon!

HEIKKI. Vaikka olisi kuin hyttysiä! (Näyttää tykkejä.) Kun noilla lasketaan hyvä laaki, niin siitä saa jokainen turpaansa!

RIIKKA. Eihän toki kaikki!

HEIKKI. No jos ei, niin pannaan pieneksi rapinaksi (Näyttää muskettiaan.) Ja loput lihataan näillä! (Nostaa miekkaa tupestaan.)

RIIKKA. Äläkä puhukaan! Ja pane pois se rauta!

HEIKKI (Laskee miekan helähtäen.) Eihän näistä juuri akoille paranekaan puhua.

RIIKKA. Käy niin luonnolleni, kun se Pekkakin siellä rensuaa joka paikassa. Jonakin päivänä vielä nitistävät hengen pois!

HEIKKI (Innostuen.) Älä sure! Sitä ei pyydystä eikä nitistä vanha pirukaan, on se semmoinen poika!

RIIKKA (Ilostuen.) Vai on se semmoinen! No sinäpähän tuon olet nähnyt!

HEIKKI. Olen minä nähnyt!

RIIKKA (Katsahtaa aurinkoon.) Kylläpä päivä jo venähti. Täytyykin tästä lehmiä huutelemaan. (Kääntyy lähteäkseen.)

HEIKKI. Tuota... Äläpäs vielä mene!

RIIKKA. No! (Pysähtyy syrjittäin.)

HEIKKI. Tuota... meinaan vain, että eiköhän tämä tappelunjytinä tässä vähitellen ala käydä lopulleen.

RIIKKA. Niinkö arvelet?

HEIKKI. Silloinhan se puurokin loppuu, kun silmä vastaan tulee. Eikös tässä sinunkin mielestäsi olla pääsemässä jo keskeen.

RIIKKA (Astuu askelen takaisin.) No ihan!

HEIKKI. Kämmenet tässä jo syyhyvätkin oikeihin töihin!

RIIKKA (Astuu taas askelen.) Tuo on miehen puhetta, tuo!

HEIKKI. Ja sitten minä rakennan mökin! Ja, ja...

RIIKKA (Astuu taas askelen.) Ja!

HEIKKI (Nostaa housujaan ja laukaisee.) Ja otan sinusta akan!

RIIKKA (Kiljaisten.) Varjele, mitä se puhuu! Mutta huolitkos sinä minusta. Tämmöinen elähtänyt lompsana ja toisen rasi!

HEIKKI (Hymähtäen.) Minäkös tässä olen enkelinkuva, vanha sahapukki!

RIIKKA (Mielihyvillään, touhukkaasti.) Kyllähän me yhteen sovitaan, mikäpäs siinä. On jo muutenkin niin kauan samoissa leivissä oltu. Vai oikein sinä jo mökin rakentamista tuumaat. Eikä mitään puhu!

HEIKKI. Mitäpäs se turhista puheista!

RIIKKA. Menetkin nurkalle heti, ei se ritkuttamisesta parane.

HEIKKI (Jämerästi.) Sota on kesken! Minä olen pannut merkille, ettei monia parane yhtä aikaa yritellä, ei tule laitakalua mistään.

RIIKKA (Topevasti.) No lopettaa sen sodan! Minä puhun vielä tänään Gabrielille!

Kolmas kohtaus.

    Edelliset ja Gabriel.

GABRIEL (Tulee tieltä päin ja kuulee Riikan sanat.) Puhu heti, niin ei unohdu!

RIIKKA (Vähän hämillään.) Tässä vain Heikin kanssa meinattiin, että Gabrielin pitäisi lopettaa jo sota.

GABRIEL (Väkinäisesti naurahtaen.) Vai niin meinasitte!

RIIKKA (Varmistuen.) Niin! Ei turhan hosumisesta mikään paikka parane. Jäävät vain kesantoon kaikki oikeat työt ja meiningit.

GABRIEL. Totta, Riikka hyvä!

RIIKKA (Innostuen.) Rantapellon ojat kasvavat miehenmittaista pajukkoa! Meidän pellon ojat, joissa ennen ei nähty luudan varpua eikä kiven nyppylää! Eikä aitaakaan näe enää kuin ihmeeksi jossakin metsässä puiden varassa, ja hirvet ja sudet ja muut metsäneläimet pötköttelevät pelloilla kuin mullikat syksyllä!

GABRIEL (Katkerasti.) Tiedän, tiedän!

RIIKKA. Entäpä ihmiset! Pelokkaina, silmät tapillaan kulkevat kuin hautuumaan hyypiät (Surkutellen.) Kirkkoherraa minun käy ihan sääli. Harmaana jo kuin käki ja vaarinkontti hartioilla, surusta, pelkästä surusta ja huolesta! Entäs Anna rukka! Ohenee ja vaalenee kuin hallan panema naatti! Ei poloinen edes lasta ole saanut, vaikka muut Ampialan tyttäret jo ensimmäisellä vuodellaan ovat pojan pyöräyttäneet! Olisipa, niinkuin olla pitää! Olisipa Gabriel joutanut kunnolla istahtamaan sänkynsä laidalle, eikö nähtäisi pirpanoita pappilan pihalla! Jo tok' niitä juoksenteleisi kuin jäniksen poikia oraspellolla! Anna on siksi väljäluinen!

GABRIEL (Mietteistään heräten.) Mitä se Riikka nyt?

RIIKKA. Herra siunatkoon! Se nukkuukin jo valveillaan! Sitähän minä vain, että Gabriel lopettaa nyt nämä sotimiset ja muut tappelukset. Heikkikin tuossa jo äsken sanoi, että tämä kaikki jo kiertää ja kiehuu kuin puuron silmän ympärillä (Rohkaisevasti.) Mitä siitä enää kiertää! Rääpäisee auki ja pistää lusikan seinänrakoon! (Vihaisesti tykkeihin viitaten.) Ja nuo paholaisen rukit saa työntää järveen! Laskettaa tuosta rinnettä alas, että hiulut vinkuu! Minäkin tulen työntämään!

GABRIEL (Katkerasti naurahtaen.) Hyviä neuvoja! Mieluisia olisivat noudattaa. Mutta lähde jo kotiin! Lehmäsi odottavat! (Heikille.) Sinäkin saat mennä! Minä olen täällä lopun illan.

HEIKKI. Olisinhan minä tässä (Nostaa housujaan.) Juuri söinkin!

GABRIEL. Mene lepäämään! Muista aseesi, jos hälytys sattuu!

HEIKKI (Lähtien.) Kyllähän minä! (Menee.)

RIIKKA (Jälkeen jääden.) Sinä et ole ennallasi, Gabriel. Sinua painaa suuri suru, vaikka koetat sen peittää. Minun silmääni et petä!

GABRIEL. Jospa niinkin! Mene nyt vain! (Viittaa.)

RIIKKA. Se on sodan takia! Se tässä lopuksi vielä viisaatkin hulluiksi tekee! (Menee.)

GABRIEL (Istahtaa huokaisten.) Silmä jäljellä... Heititpä okaan yksinkertaisessa ystävyydessäsi... Mitä muuta onkaan enää jäljellä... Kuka sanoo, tänäänkö vai huomenna sekin puhkee ja kuiviin juoksee... Mitä on ollut vuosien työstä hyötyä?... Ahtaammalle... Kireämmälle... Jokainen voitto tappion enne... Kuolemana se edessä odottaa ja vaanii... Tuomiopäivänä yllättäen tulee... Niitä hyypiän silmiä, Riikka parka! Niinkuin en olisi niitä nähnyt ja kintereilläni tuntenut. Aviovuoteesta: Toiveitteni pettymys... Saarnatuolista: Perisyntieni rangaistus... Kujilla ja teillä kymmeninä kysyvinä silminä: Missä mieheni... Poikani... Isäni. Voi tätä helvettiä! (Nousee ylös kääntyen pattereille.)

Neljäs kohtaus.

    Gabriel ja Herpman.

HERPMAN. Yksinkö täällä, poikani.

GABRIEL (Lyhyesti.) Yksin!

HERPMAN (Katselee varustuksia.) Siinäkö meidän turvamme? Tähänkö lopultakin jouduttiin? (Gabrielille.) Vuosia olet taistellut. Turhuus ja hengenvaiva!

GABRIEL. Sinä sanoit sen jo aikaisemmin, isä.

HERPMAN. Mutta sinä et uskonut aikaisemmin! Kutsumuksesi jätit tämän suuremman takia. Murheen vuosia ovat olleet sinulle, ehkä yhtä paljon minulle (Huokaisten.) Menenkö enää kirkkoon tuomarina niinkuin ennen, lohduttajana ja rohkaisijana kuin ennen. Pahantekijän tavoin, vapisevin polvin saarnatuoliin nousen, sillä alhaalla näkyvät syyttäjiemme murheen uurtamat kasvot. Suuri tuska täyttää sydämeni ja lohdutuksen sanat, jotka olen valmiiksi miettinyt, hyytyvät huulilleni. Kuin murhaaja hoipertelen kotiin.

GABRIEL. Minua ne tarkoittavat, isä!

HERPMAN. Mikä on sinun, on myös minun! Sinä koet ja kuulet kaiken itse, minä saan kiertoteitä, pehmeämmin ja hienommin kuin villaan käärittynä, eipä kivuttomammin silti. Kaiku on usein kärkevämpi kuin ääni itse. Jämsässä poltetaan kaskia... Virroilla menevät heinään... Niin, niin, ne eivät kuulu Herpmanien lääniin.. (Huokaisten.) Jumalani, milloin loppuu tämä kidutus ja piina! (Kävelee pattereille päin.) Pian loppuu! Pian tämä nuotta jo kuiville nousee! Mihin joutunevat kalat onnettomat!

GABRIEL (Kiivaasti kuohahtaen.) Koppaan! Pitäisi sen verran arvata vanhan nuottamiehen!

HERPMAN. Gabriel!

GABRIEL (Kiihtyen.) Ja tiedätkös huutavanääni, ketkä sinne kaikkein varmimmin joutuvat? Laiskat lahnat ja lihavat ahvenet, jotka eviään liikuttamatta kulkeutuvat laineen mukana, ja joista yksikään ei ikinä ole paulan ylitse hypännyt!

HERPMAN (Surullisesti.) Poikani! Gabriel poikani!

GABRIEL (Tulee isänsä luokse tarttuen häntä käsiin.) Anteeksi, isä! Ahdistus täyttää rintani! Sielussani asuu pimeys! (Etäinen ukkonen jyrähtää.)

HERPMAN (Osaaottavasti.) Minä näen sen, poikani! (Jyrisee.) Pahoitin mielesi. Matala henkeni ei jaksa seurata sielusi kotkanteitä.

GABRIEL. Kotkat taistelevat tuulissa ja sortuvat myrskyihin. Sinun henkesi on kevätsade!

HERPMAN. Minun täytyy lähteä, sairas odottaa. Hyvästi, poikani! Herra antakoon sinulle voimansa väkevyyttä!

GABRIEL. Hyvästi, isä! (Kääntyy ja jää tuijottamaan patterin ylitse.)

Viides kohtaus.

    Gabriel ja Anna (Anna tulee samalta suunnalta johon Herpman meni.)

GABRIEL (Hätkähtää huomatessaan Annan.) Sinäkin täällä! (Kiusaantuneesti.) Miksi en saa olla yksin?

ANNA (Noin Gabrielin ikäinen, kalpeahko ja rasittunut, avopäin, yksinkertaisesti puettu. Tyynesti.) Ainako meidän pitäisi olla yksin?

GABRIEL (Kiihtyneesti, kiihtyy puhuessaan yhä enemmän.) Mitä minä olen tehnyt? Enkö ole koettanut sitä, mitä jokainen kunnian mies asemassani olisi tehnyt, ei olisi voinut olla tekemättä! (Ukkonen jyrähtää.) Ja nyt minua vaanitaan kuin petoa, kuin pahantekijäeläintä! Syyttäviä silmiä!... Viittauksia! Kuisketta! Panettelun juoruja kiertää! Isä metsistä etsii! Vaimokin jo askeleita vaanii!

ANNA. Rauhoitu, Gabriel! Muistatko enää koskaan, mitä vuosia sitten uneksuimme? Rauhan koti, onnen elo! Minä joskus sen vielä unissani näen...

GABRIEL (Kiivaasti.) Kuvitteletko, että minä tätä helvettiä kaipaan! Luuletko, etten rakastaisi rauhaa ja rauhantöitä! Eivätkö sadat liedet ole nyt kylminä? Eikö tuhon vasama ole iskenyt tuhansiin koteihin! Mistä hyvästä meillä pitäisi olla onnen etuoikeus!

ANNA. Gabriel!

GABRIEL. Tiedän syyn! Se on suvun ja heimon perisynti! Minä! Minun onneni! Se on elänyt uskontunnustuksena polvesta polveen! Minä aikoinaan yksinäni tarvitsin kaikki näiden pitäjien erämaat ja vedet riista-alueikseni... Keuruun... Multian... Pihlajaveden! Minä nyt tulen kirkkoon rukoilemaan, että hyvä Jumala varjelisi ja enentäisi minun karjaani ja tavaraani, Jukolan saa hävittää vaikka tuli tai rutto! Ja viimein kun kuoleman hetki tulee, josta Jumala minua vielä kauan varjelkoon, että silloin saisin iankaikkisen elämän. (Pilkallisen matalasti.) Hoskari ja Pekkala joutukoot helvettiin! (Jyrähti.)

ANNA (Tyynesti.) Onko meillä nyt varaa tällaisiin.

GABRIEL (Annan käsiin tarttuen.) Ei ole varaa! Hullu minä olen! Monta aikaa jo olen ollut! (Jyrähtää kovemmin ja pimenee.) Mene pois!

ANNA (Pyytävästi.) Enkö saa olla luonasi!

GABRIEL (Hätäisesti.) Et voi! Et saa! Minun täytyy olla nyt Jumalani kanssa yksin! (Jyrähtää ja pimenee. Anna poistuu allapäin. Gabriel tuijottaa pimeyteen. Katkerasti.) Minkä takia minun täytyy olla tässä kadotuksessa yksin!

Kuudes kohtaus.

    Gabriel ja Jeremias.

JEREMIAS (Mielipuoli vanhus, jalkineina virsut, yllään hurstimekko, harmaa tukka sekaisena silmillä.) Paetkaa, Jumalan nimessä! (Leimahtaa ja jyrähtää.) Helvetin kielet taivaalla leiskuu!

GABRIEL. Lehtomäki, kuulkaa! Ettekö te ole Lehtomäki Pihlajavedeltä?

JEREMIAS (Astuu lähemmä silmät oudosti hehkuen.) Lehtomäki... Lehtomäki taivaalla leiskuu! Sauna, tupa ja riihi! (Astuu lähemmä ja hiljentää ääntään.) Ja Matti makaa kaivonkannella (Nauraa hihittää.) Korvennettu pää pojalla kainalossa, mutta makaa vain! (Nauraa.)

GABRIEL (Vetäytyen lähemmä patteria, itsekseen.) Se on järjiltään, onneton!

JEREMIAS (Seuraa perässä.) Ja pojan vaimo kaivotiellä! Lapsi avorinnoilla punaista maitoa imee (Nauraa.) Punaista maitoa! (Gabriel kammoksuen väistyy, Jeremias saman verran lähenee.) Liisa pihamaalle kuoraistuna. Suuri karvakoira päällään makaa. Kokonaan ei peitä, varpaat näkyy (Nauraa.)

GABRIEL (Kauhuissaan.) Selvene, Jeremias parka!

JEREMIAS (Tuijottaa kauan, kuin äly hetkeksi palaisi. Hyytävän kolkosti.) Herpmanin poika! Saatana! (Kova jyrähdys.) Minä näin sen helvetin, minkä sinä rakensit! Poikani hiilillä paistettiin! Tyttöni ojassa raiskattiin! Koivuun sidottuna omin silmin näin! (Hurjasti kiroten.) Rutto sinut syököön! Nielköön helvetin tuli! (Leimaus ja jyrinä. Jeremias häipyy.)

GABRIEL (Kävelee tuskaisesti hirsisuojuksen edustalla.) Lehtomäen Matti ja Liisa... Liisakin, hento kukkanen, ensimmäinen rippityttöni.. (Raivokkaasti.) Voi saatanan valtaa! Sadoissa kodeissa sama kadotuksen tuli roihuu! Miksi taivas sallii! Miksi maa ei repee (Salama iskee valoisasti ja ukkonen jyrähtää.) Turhaan leimuat ja jyrähtelet! Iske! Polta! Tuhoa idän turilaitten joukot! (Kävelee kiivaasti.) Minkä rikoksen sovitukseksi tämä kurjuus! Tuskan työllä ovat miehet täällä kivikkomäkiä raivanneet! Nälän uuvuttamina vaimot uusia sukupolvia synnyttäneet!

Senkö vuoksi, että joutuisivat ilottoman nuoruutensa keväässä saastaisten pyövelien raadeltaviksi! Tämäkö on elämän jumalainen tarkoitus? (Salama lyö, jyrähtää.)

Iske ja valaise! (Taivaalle huutaen.) Kirkasta edes se kuolemansynti, minkä minä tai sukuni on tehnyt! Mitä minun pitäisi katua! Mistä polvistua ja armoa anoa! Mitä muuta olisin voinut tehdä! Tehdyt tekisin uudestaan, vaikka tuhat kertaa! (Katsoo tuijottaen taivaalle.)

Et vastaa! Et valaise mustaa mieltä! (Enenevän ahdistuksen vallassa.) Tuska hartioitani vuorena painaa. Syyttömänä syyllisten puolesta kärsit! Eikö lohdutuksen pisaraa riitä syyttömäin kanssa kärsivälle... (Tuijottaa odottaen.) Et vastaa! (Painaa päänsä alas.) Voi tätä pimeyttä! (Salama iskee kirkkaasti valaisten hetkeksi näyttämön.) Tätä pimeyttä, jota ei edes taivaan tuli kirkasta! (Näyttämö taas pimentyy. Istahtaa kivelle maahan tuijottaen, mutta ponnahtaa sitten hurjana pystyyn kohottaen uhmaavasti katseensa ylös.)

Minä kapinoin sinun vanhurskauttasi vastaan! Kirottu olkoon oikeudeton taivas! (Salama välittömästi seuraavine jyrähdyksineen.)

Mitä on oikeutesi nyt ja aina ollut! Hävitystä! Murhaa! Puhtauden raiskausta! Mielipuolen naurua! Orpojen kyyneleitä!

Ja millaisia ovat aseesi, Herra Jumala! Tsaareja! Jesuiittoja! Kultaan silattuja porttoja! Kaapuun käärittyjä murhaajia! (Yhä pimenee iskien tiheään salamoita välittömästi seuraavine jyrähdyksineen.) Iske! (Uhmaten.) Valmis olen tuhotuomiollesi! Valmis vaikka helvettiin, jonka luojan julmuus on luoduilleen valmistanut! (Jää seisomaan uhmaavaan asentoon. Salamat ja jyrähdykset harvenevat ja etääntyvät.)

Et iske! (Kolkon päättävästi.) Minä tahdon kirkkautta pimeyteen! (Vetää pistoolin vyöltään.)

Seitsemäs kohtaus.

ANNA (Tulee juosten näyttämölle.) Gabriel! Gabriel!

GABRIEL. Anna! (Kuin kauheasta unesta selviten pudottaa pistoolin maahan.) Sinäkö, enkelini! (Avaa sylinsä, johon Anna juoksee.) Oletko sinä ollut täällä?

ANNA (Urhoollisesti kyyneleitään pidättäen.) Kuinka olisin voinut sinut jättää!

GABRIEL. Vaikka minä olen yksin vain rientänyt ja rientänyt, aina unohtanut sinut epätoivon siinainkorpeen!

ANNA. Sinä olet suuri ja väkevä! Olen varjona valoasi seurannut!

GABRIEL (Istahtaa kivelle, Anna istuu vierelle painaen päänsä hänen polvelleen.) Minä ja minun taisteluni... Olenko niin kokonaan voinut unohtaa sinut ja sinun taistelusi?

ANNA. Älä olemattomia muistele!

GABRIEL. Kuin villipeura olen vuodet okaisia korpipolkuja juossut! Eteenpäin, eteenpäin! Minä en tahdo taakseni vilkaista! Olen hekumoinut uusien haavojeni tuskalla. Vanhat ovat hoidotta ärtyneet! Ja armas hoitajani harhailee ja etsii. Painajainen etsijää huuhkaimena vaanii, kuolemankauhu vaimoni sydäntä jäätäen pusertaa.

ANNA (Onnellisena.) Älä puhu enää niistä! Tämä onnenhetki korvaa monta onnetonta vuotta.

GABRIEL (Hyväilee ja suutelee Annan päätä.) Kalvennut on poski. Hius harmaaksi harventunut, vaikka nuoruuden veri martopohjaa ruokkii.

ANNA (Hyväilee Gabrielin polvia.) Jumalan armon avaruus on suuri! Minä löysin sinut.

GABRIEL (Kuin muistaen ja hätkähtäen.) Minä kirosin Jumalan! Kuulitko sinä?

ANNA. Rauhoitu, rakas! Jumalan korva ei ole ihmisen!

GABRIEL (Kuin pahaa unta muistellen.) Minä kuljin kuolemanrämeitä. Unohdinko minä rakkauden Jumalan, joka vuoteeni ylle jäi, kun äidin siunaukseen silmäni suljin? Katsoinko tylysti kauneuden Jumalaan, jonka niityillä sinä sinikelloja poimit? Kapinoinko väkevyyden Jumalaa vastaan? Muistatko, kun Kotkakalliolla istuimme, kun selkä vaahtona kuohui ja petäjät katkeilivat kuin korret?

ANNA (Rohkaisevasti.) Sama Jumala on nytkin lähellä, lähempänä kuin koskaan ennen. Hän yksin tietää ja tuntee, minkä painon kultaa sinä olet. Hän auttaa meidät kynnyksen yli.

GABRIEL (Väkevästi vapautuen.) Anna! Vaimoni! Kesäpäivieni kirkkaus!

ANNA. Gabriel, mieheni! Voimieni väkevyys!

GABRIEL. Jospa voisin antaa sinulle voimaa!

ANNA (Riemullisesti.) Sinä olet antanut jo! Elämä sykkii sydämeni alla!

GABRIEL (Hurmautuneena kerraten.) Elämä sykkii! Ikuinen elämä! (Yht'äkkiä syleilee ja suutelee väkevästi Annaa.) Sinä jatkat sitä! Sinä Anna! Kelloni kesäisellä niityllä! (Lähtevät käsikkäin.)

Kahdeksas kohtaus.

    Pekka, Johan ja Gabriel.

PEKKA (Kiipee varustuksen takaa ja pudota mätkähtää etualalle.) Oho! (Nousee kiireesti ylös.) Eipä tainnut kukaan nähdä! (Huohottaa.) Kyllä mä juoksinkin! Ei, mutta äijät ketaroilleen! (Ottaa tykin viereltä tuohitorven, nousee lavetille ja puhaltaa kolme pitkää soittoa.) Eiköhän kohta ala painua miestä kuin siimaa (Hyppää alas.) Vaikka ei se sieltä vielä siunaaman aikaan ryssäkään tule!

JOHAN (Tulee juosten aseineen.) Soitit!

PEKKA (Miehevästi.) Soitin minä, niin! Sieltä niitä painaa Ampialasta päin niin tuhannen vietävästi! Pajupuron sillan alla makailin ja odottelin, kun alkoi posmitus kuulua. Paria kolmea mälläsin vasten kuonoa, mutta...

JOHAN (Keskeyttäen.) Loput jätit meille muille, parempi se niin olikin. Mene nyt vähän haukkaamaan!

PEKKA (Lähtee.) Kyllä!

JOHAN. Eikä sinun tarvitse tulla, jos kovin väsyttää.

PEKKA. Mikäpäs tässä väsyttäisi nuoria ketaroita (Heittää mennessään pari kuperkeikkaa.)

JOHAN (Naurahtaen.) Eipä siltä näytä! (Kävelee etualalla ja puhelee itsekseen.) Koko Jelaginin komppania... Mies kahtakymmentä vastaan... Se on totta.. (Synkästi.) Nyt se on vasta totta! (Kävelee kiivaasti.) Viime yönä näin taas Siltalan Tuomaan... Virroilla näin... Olimme satimeen joutua... Längelmäellä näin... Jälki olkapäässäni kimoo.. (Katsomoon tuijottaen.) Nyt sen käsi oli veressä! (Kääntyy äkisti kävelemään olkapäitään ravistaen.) Aataminperintöinen taikausko, hyi helvetti!... Se tulee, mikä tulee... Kerran se kumminkin tulee! Tänään, huomenna, kuukauden tai vuoden perästä (Gabriel tulee.)

GABRIEL. Ne tulevat!

JOHAN. Niin! (Kävelee edelleen mietteissään.)

GABRIEL. Me otamme heidät vastaan!

JOHAN (Yksikantaan.) Niinkuin ennenkin olemme ottaneet!

GABRIEL. (Menee Johanin luo ja tarttuu käteen.) Iso veli.

JOHAN (Kiihkeästi.) Minä en pelkää kuolemaa! Sen sinä tiedät!

GABRIEL. Sen minä tiedän!

JOHAN (Kiihkeän väkevästi.) Mutta minä rakastan elämää!

GABRIEL. Senkin minä tiedän!

JOHAN. Nyt kun se kaikkein väkevimpänä suonissani sykkii! (Koukistaa oikean kätensä.) Koeta tuota lihasta! Kuin kivi! Kuin koski, jonka salpa juuri aukee! Ja koivikko on hiirenkorvalla! Pihkalehti väkevimmillään tuoksuu! (Tempautuu kävelemään.)

GABRIEL (Muistellen.) Pihkalehden aika se oli. Kupittaalta tultiin. Aamu jo sarasti, mutta pormestarin kukko ei vielä kiekaissut. Sinä olit vähän tapellut ja olit parhaimmalla tuulellasi. "Vedetäänpäs tuo Parkkerin äijän jaala pois vesiperästä", sanoit ja kiskaisit sen nelisoutuisen Aurajoen isolle sillalle.

JOHAN. Olithan sinäkin siinä!

GABRIEL. Lienen ollut vähän pidättelemässä. Kuusi miestä kuului aamulla ähkineen, ennenkuin piikkiöläiset torille pääsivät.

JOHAN (Jo naurahtaen.) Ja turkulaiset väittivät Herpmanien syyksi, mutta kukaan ei uskonut.

GABRIEL. Kukapa sitä olisi uskonut! Ja muistatkos sinä yhtä kevätaamua. Silloin ei ollut vielä urpukaan ulkona. Ajeltiin Multian Nikarasta ja karhu istui sylissäsi. "No, no, oleppas hiljaa, Nalle", asettelit sinä, minä koetin pitää keskitiellä, ettei vain kaaduttaisi.

JOHAN (Nauraa.) Sehän oli semmoinen poikanen!

GABRIEL. Poikanenpa hyvinkin! Semmoinen viisitoistaleiviskäinen! (Nauravat.)

JOHAN. Mutta kukas puujaloilta kirkonräystäälle istui? Muistellaanpas vähän niitäkin!

GABRIEL (Hymähtäen.) Kukas meillä puujaloilta istuu ja putoaa. Kyllähän se sekin tunnetaan ja tiedetään.

JOHAN (Käy sanaa sanomatta Gabrielin käteen. Puristavat äänettöminä pitkän aikaa.) Nousee!

GABRIEL. Sukupolvien lähdesuonista se nousee!

JOHAN. Veli elämässä!

GABRIEL. Voima kuolemassa!

Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset, Pekka, Heikki ja kaikki Herpmanin poikain miehet.
    Tulevat päättävinä ja äänettöminä asettuen kiilariviin
    katsomoon päin.

GABRIEL (Hypähtää tykin alustalle.) Pojat! Veljet! Tässä me nyt kotiportin lukkona olemme! (Viittaa kaivannon taakse.) Asunnalta on tulossa komppania vihollisia! Käsi ylös, pojat (Kaikki kohottavat kätensä empimättä ja varmasti. Gabriel laskee ne itsekseen.)

(Nostaa oman kätensä.) Viisitoista! Viisitoista kättä, eikä yksikään vapise! Se riittää! (Kaikki laskevat kätensä.)

Siinä on Tarhian lukko! Käsivartemme sen jousi ja jänne! (Lämpimästi.) Tämä on synnyinmaamme, synnyinseutu! Tuolla metsän takana ovat kotimme! Tuomi kukkii! Pääsky ensi kertaa viirissä vikertää! Kullakin meistä rakkain siellä luottaa ja toivoo. Pikku poika ja veli on torkahtanut ja uneksii: Se on vahva mies. Isä! Iso veli!

(Hetken hiljaisuus. Etäisyyteen tuijottaen, väkevästi.) Tänne te hyökkäätte idästä ja lännestä! Ryöstäjinä! Murhaajina! Heikompaa raastatte, te rikkaat ja väkevät!

Tämä on kylmä maa! Halla kesät, talvet notkomaissa asuu! Pohjatuuli kivikoissa männynjuurta ruokkii! Ryöstäjä ei täällä kauan elä!

(Väkevästi.) Vain taistelija elää! Polttakaa pirtti! Ehompi kohoo! Tuhotkaa touko! Uusi oras nousee! Raastakaa ja ryöstäkää! Vetäkää kuin virta vesikiveä! Varmemmin kansaksi karaistuu vainottu heimo! Ja kerran verensä väkevyys sen verrallenne nostaa!

(Lähentyen.) Toverit! Tuon petäjän kara on syvällä maassa. Sivujuuret kivikarussa kymmenien kyynäröiden alalla! Ja vesa kasvaa rungon takana! Tämä kansa kestää! (Paljastaa päänsä, toiset samoin.) Jumala kanssamme! Tarhian lukko kestää!

KAIKKI (Vakuuttavan juhlallisesti.) Tarhian lukko kestää! (Gabriel kääntyy kaivannolle päin varjostaen kädellä silmiään.)

GABRIEL (Katsoo pitkään ja terävästi kaivannon ylitse, kääntyy miehiin päin.) Paikoillenne!

Näyttämö pimenee. Pari kanuunan laukausta, kiväärien pauketta, huutoa ja taistelua.

LOPPUKUVAELMA.

(Seuraa välittömästi kolmannen näytöksen jälkeen. Taistelu on päättynyt. Kaarina kumartuneena Johanin ruumiin yli, etäämpänä epämääräisesti näkyviä kaatuneita y.m. taistelun jälkiä. Gabriel makaa tykin alustaan nojaten. Hänen ympärilleen ryhmittyneinä Herpman, Anna, Riikka, Heikki ja Pekka.

Aika, aamu auringon nousun edellä. Rusko väkevöityy koko kuvaelman ajan, lopussa aurinko nousee. Näyttämön valetessa käki kukahtelee, muuten täysi hiljaisuus.)

GABRIEL (Kohoutuen, katsoo hymysuin väkevää ruskotusta.) Synnyinmaani taivas ja järvi!

(Aurinko kirkastaa maiseman.) Aurinko! Elämän äiti! Sinä avaat Suomen vapauden aamun! (Kääntyy, huomaa Annan, tarttuu hänen käsiinsä) Anna! Hän elää!

ANNA (Gabrielin ohimoita sivellen.) Elää! Poikasi elää!

GABRIEL. Päivä vaihtuu! Sukupolvi katoo! (Väkevästi.) Elämä ei kuole milloinkaan! (Kuolee Annan syliin.)

HERPMAN (Sisäisen vapauttavan taistelun jälkeen.) Kaiken annoitte, minkä Herra antoi teille! (Taivaalle katsoen.) Anna sieluillemme rauha!