Suomen samoilijat II
Kaarlo Hänninen (1876–1939)
Jorma Jussila ja Aslak Morottaja Pohjanmaalla ja Hämeessä
Nuoret ystävykset Jorma Jussila ja Aslak Morottaja jatkavat retkeilyään Suomen halki. Tässä osassa samoilijat tutustuvat Pohjanmaan aukeisiin lakeuksiin ja Hämeen historiallisiin maisemiin yhdistäen seikkailun, luonnonhavainnot ja paikallishistorian.
Kaarlo Hännisen 'Suomen samoilijat II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1718. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
SUOMEN SAMOILIJAT II
Jorma Jussila ja Aslak Morottaja Pohjanmaalla ja Hämeessä
Kirj.
KAARLO HÄNNINEN
Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1928.
Raittiuskansan Kirjapaino Osakeyhtiö.
SISÄLLYS:
Kaksi kirjettä. Muuttolintujen matkailumajalla. Maiva-Simon matkassa saarivaltakuntaan. Kraaselin elämäntarina. Seikkailu jäälautalla. Tarina koisosta. Vanha merikaupunki. Pienten virtojen maassa. Lapuan sankarin haamu. Nuijamiesten mailla. Sammalen tarina. Hyrisevä kaupunki. "Isojen hukkien" asuinpaikoilla. "Oksalla ylimmällä". Hirvi-Simuna. Luontoa ja historiaa, tarua ja totta. "Vesikäärmeitä" onkimassa. Hämeen halki. Ihana puutarha. Seikkailu Tehinselällä.
Kaksi kirjettä.
Eri tahoilla työskentelivät pojat, Jorma Jussila ja Aslak Morottaja, sen suuren partiokesän jälkeen: Aslak poropaimenena Malla- ja Saanatunturien tienoilla isäänsä auttaen tuhatlukuisen sarvipääjoukon kaitsennassa, niinkuin koulusta päässeen Lapinpojan tuleekin, ja Jorma kuudennen luokan kurssia hikihatussa päähänsä päntäten. Kumpikin odotti hartaasti kesää päästäkseen yhdessä jatkamaan edellisenä kesänä alkamiaan retkeilyjä, joista heillä oli mieluiset muistot. Maarianpäivän tienoilla sai Aslak toveriltaan seuraavan kirjeen:
"Veljeni Aslak! Tänään näin joutsenparven komeana kiilana
kiitävän kaupunkimme yli sinne pohjoiseen. Ajattelin, että jos
pääsisin mukaan tai saisin jonkun niistä kiinni, niin kirjeen
sinulle sitoisin sen kaulaan. Sinne Lappiin kai ne lensivät. –
Minnekäs muualle? Sinne minunkin mieleni palaa. Viime kesänä
yhteisillä retkillämme näin niin paljon taivasta tavoittelevia
tuntureita, keroja ja himmelriikkeja, että vieläkin ne silmissäni
kuvastavat. Kahden me laskimme niin äkeitä, kuohuvia koskia, että
vieläkin niiden pauhina toisinaan korvissani kohajaa. Entäpä
Kainuun ja Kuusamon iki-ihanat maisemat, entäpä seikkailumme
karhujen valtakunnassa! Ne eivät unohdu, vaikka kuinka vanhoiksi
eläisimme.
Minä olen antanut täyttää sen karhun. Komeana ukko seisoa
röhöttää nyt lasikaapissa. Linnut on myös täytetty kokoelmiin,
ja opettajat ovat tuloksiin niin tyytyväisiä, että ovat jo
luvanneet matkarahat ensi kesäksi. Sinä kai sopimuksemme mukaan
tulet Ouluun? Toverini tahtoisivat hyvin mielellään tavata
sinua. He sanovat, kun olen heille kertonut matkoistamme, että
uskollisempaa toveria ei löydy.
Jorma."Hitaasti kulkee posti Lapissa varsinkin majaansa muutteleville poropaimenille. Vasta kolmen viikon kuluttua tuli Jorman kirje perille. Paluupostin mukana Aslak lähetti vastauksen:
"Hyvä Jorma! Kirjeesi johdosta pyydän ilmoittaa, että toukokuun
kymmenes päivä, kuten oli puhe, 'Lapinpoika' ja 'Lantalainen'
lyövät toisilleen kättä Oulun tuomiokirkon portailla. Isäni on
suostunut siihen, että saan kanssasi toisen kesän samoilla tätä
suloista Suomenmaata. Minä toivon reippaiden retkiemme tulevan
yhtä hauskoiksi ja hyödyllisiksi kuin viime kesänä. Olen tehnyt
vähän varustuksiakin matkaa varten. Helmikuussa kävin Rovaniemen
markkinoilla myymässä porontaljoja. Siellä oli hirveästi kansaa
kaikilta Lapin kulmilta ja tavarain myyjiä Helsingistä saakka.
Minä ostin pyssyn, se taitaa olla samanlainen kuin sinun
kiväärisi. Otan sen mukaani kesäksi.
Pyytäisin sinua tiedustelemaan, kuka haluaisi ostaa kaksi elävää
ahman poikasta. Minä sain ne tunturin onkalosta samana päivänä,
kun sinä olit kirjeesi kirjoittanut. Ne ovat aika vekkuleita.
Minä tuon ne mukanani Ouluun.
Näkemiin
Aslak."Aslak kirjoitti, niinkuin hänen lähtönsä Suomea samoilemaan olisi ollut maailman yksinkertaisin asia ja niinkuin kaikki olisi riippunut vain hänen omasta tahdostaan. Hän jätti mainitsematta sen vakavan ja kipakan keskustelun, joka vanhempien ja pojan välillä virisi Jorman kirjeen johdosta Morottajan kodassa.
– Vai sellaista sinä taas suunnittelet, Aslak – oli isä sanonut. – Etkö saanut jo viime kesänä tarpeeksi matkustaa? Henkesi sinä siellä menetät. Etkö näe, etten enää pysty Samelille avuksi poroja paimentamaan? Minä toivoin, että sinä täyttäisit minun paikkani – eihän karja pysy koossa eikä säily pedoilta, jollei sitä paimenneta. – Nyt sinä haluat kuitenkin koko kesäksi pois.
– Ja talveksi kaupungin kouluun, siitähän on ollut puhetta jo ennen, puolusteli Aslak.
– Ei olisi se Jorma milloinkaan saanut astua kynnykseni yli. Hän on sinut villinnyt, väitti ukko.
– Jorma on hyvä poika, kehui Aslak.
– Niin hyvä, että tekee sinusta maankiertäjän, "kaiken maailman Kallen", joka ei viihdy missään ja jolla ei ole kotia eikä kontua. Tuhlaajapojaksi hän sinut opettaa. Ei niillä retkillä poro paljoa paina.
– Saapihan joku Lapinmiehistäkin katsella laveammalta maailmaa. – Minä aionkin koulutielle, enkä poropaimeneksi, huomautti Aslak.
Aslak oli tavallaan oikeassa. Isä oli hänet jo edellisenä kesänä puoleksi luvannut kahdeksi kesäksi Suomea katselemaan ja sen jälkeen lisää oppimaan. Ja siihen vedoten Aslak voitti.
Saavuttuaan Ouluun sovittuna päivänä oli Jorma hyvin utelias tietämään, onko Aslak jo saapunut kaupunkiin. Kun hän määrähetkellä saapui tuomiokirkon luo, näki hän ilokseen Aslakin seisovan kirkon edessä; ja niinkuin Aslak oli kirjoittanut, "Lapinpoika" ja "Lantalainen" eli toisin sanoen "Suomen samoilijat" löivät siinä kättä toisilleen.
Paljon oli kummallakin juteltavaa talven tapahtumista ja kesän suunnitelmista. Lyhyeksi kävi näissä muisteloissa keväinen iltapäivä. He eivät kuitenkaan unhottaneet käydä ihailemassa mahtavaa Merikoskea, jossa Oulujoen tulvat parhaallaan pauhasivat nostattaen korkeita kuohuja ja lähettäen liikoja vesiä Hupisaarten läpi luikerteleviin puroihin. Muinaisen Oulunlinnan raunioilta he katselivat merelle, jonne he lähipäivinä aikoivat tehdä hylkeenpyyntiretken.
Muuttolintujen matkailumajalla.
Seuraavana päivänä tapaamme jo Jorman ja Aslakin eräretkellä Liminganlahden rannalla, joita seutuja Jorma oli kuullut kehuttavan vesilintujen ja kahlaajien matkailumajapaikaksi. Rinnakkain he astelivat tulvaista niittyä, joka lännessä päättyy meren lahteen, mutta idässä levittäytyy valtavaksi, melkein rannattomalta näyttäväksi niittyaavikoksi; se näkyi olevan paikoin aivan aukeaa, paikoin matalaa pensaikkoa kasvavaa, paikoin taas pelloksi tehtyä ja sarkoihin jaettua. Lahti oli vielä jäässä, mutta rannoilla olivat lämpimät sulamisvedet kuluttaneet leveitä rantaporeita. Maisemat olivat niin aukeat, että Jorma eräässä mutkauksessa pysähtyi kirkontorneja lukemaan.
– Montako sait, Jorma? kysyi Aslak.
– Viisi.
– Pitäisi täältä löytyä sellainenkin paikka, johon näkyy kahdeksan, lisäsi Aslak.
– On siinä niittyä kerraksi. Suuremmat ovat heinämaat kuin Lapissa. Meidän pitäisi olla täällä heinäntekoaikana, kun monen pitäjän väki täällä heinätöissä häärää.
– 'Liminganniitty, Isonkyrönpelto, vertaa niille ei ole tietty', mainitsi Aslak. – Mutta täällä rannempana se on puoleksi merta, puoleksi maata.
– Merta tämä on, nykyistä heinämerta ja entistä suolaisen meren pohjaa. Meri on vuosituhansia sitten huomannut, että Suomella on liian vähän maata. Sentähden se on päättänyt vetää rantaansa kauemmaksi niin hiljaa, ettei sitä muutamassa vuodessa huomaakaan. Mutta sadoissa vuosissa se ilmiö on suuremmoinen. Tässä, missä nyt kävelemme, on sata vuotta sitten vesi lainehtinut. Muutamia tuhansia vuosia sitten on meri vapaana aaltoillut koko tämän lakeuden yli, selitti Jorma.
– Niinhän te asutte täällä "Lannanmailla" kuin hyllyvällä nevalla, joka välistä painuu, välistä nousee. Lapissa on, Jumalankiitos, perustus, joka pitää.
Rantasulista kuului yhtenään vesilintujen ja kahlaajain ilonpitoa ja siipien havinaa, kun parvet poruten lähtivät lentoon tai kohisten laskeutuivat veteen ja välistä vain paikoillaan seisten siipiään kuivailivat. Melkein kaikki vesilintumme hanhesta taviin saakka olivat siinä edustettuina.
– Ta, ta-a, a-ta, ta-aa, tatattivat hanhet jään reunalla istuen, kun johtajahanhi jo ehdotteli matkan jatkamista.
– Fiuu, fiuu, fiuu, ääntelivät valkeaotsaiset uroshaapanat, kun taas tavit harvakseen huudahtelivat:
– Frik, frik, frik...
– Tämähän on muuttolintujen paratiisi! huudahti Aslak. En ole missään nähnyt niin monta erilaista vesilintulajia ja kahlaajaa samassa paikassa kuin täällä. Kas, kas, kun tuolla mättäällä joukko suokukkoja tapella natistaa korukaulus käännettynä pään suojaksi! Kuin tottuneet miekkailijat ne ensin tähtäilevät toisiaan nokat ojossa ja sitten kuin komennon saaneena hyökkäävät. Katso, katso, Jorma, kun kaksi mustatöyhtöistä taas iskee yhteen! Niillä on varmaan kaksintaistelu morsiamesta, tuosta sileäkaulaisesta, joka tarkkaavaisena katselee syrjästä.
– Niiden lähellä näkyy olevan pari mustaa viklaa. Ne ovat matkalla Lapin soille. Viime kesänä karhuntalaalla istuessani olin muutamalle hirveän kiukkuinen, kun se oli ajaa minulta saaliin. Viklojen takana on rantasipejä, liroja, valkeita vikloja ja käräjäkurmitsoita.
Niityltä kuului pikkukuovin luritusta, mutta taivaan korkeuksissa kaarteli taivaanvuohi honottaen ja mäkättäen sekä leivonen, joka ennen muita oli tullut Liminganniityn laajoja näköaloja ihailemaan; sieltä, mistä sen ääni kuului, näki se varmaan kymmenen kirkkoa.
Etelästä alkoi kuulua hanhilauman tatatusta.
– Sieltä tulee toinen hanhijoukko rantaa pitkin. Kyyristytään pensaan suojaan, etteivät näe. Ne voivat lentää läheltä. Jos ne ovat harmaita hanhia, niin ammun, kuiskaili Jorma.
– Johan sinä viime kesänä sait hanhen nahkan?
– Se oli metsähanhen, sen, joka pesii Lapin kiveliöissä. Mutta harmaahanhi asuu täällä merien rannikoilla.
Lauma näki toisia hanhia jään reunalla. Viimemainitut kurottivat kaulansa. Kumpikin parvi tatattivat, tulijat äänekkäämmin. Ja kun jään reunalla istuvat näyttivät huolettomilta, alkoivat lentäjät viistoon laskeutua niiden luo. Tekivät kuitenkin matalalla lentäen pienen tutkimuskierron niityn reunaan ja lensivät aivan sen pensaan yli, jossa Jorma ja Aslak olivat vahdissa. Johtajahanhi huomasi väjytyksen ja koko lauma parkui:
– Ta ta-ta ta-ta ta...
Varoitus tuli liian myöhään, sillä samassa Jorman pyssy pamahti.
– Ei sattunut, kerkisi jo Aslak huudahtaa, jääden kuitenkin mykistyneenä katselemaan, kun yksi joukosta alkoi pudota viistoon niittyä kohti.
Molemmat juoksivat sinnepäin, että rapa roiskui.
– Eläköön, taas tuli arvokas nahka kokoelmiin! huudahti Jorma, kun toinen, sattunut laukaus oli tehnyt lopen hanhen tuskista.
– Onpa komea!
Mutta poikien eräkiihkoa jäähdytti jääkylmä vesi, joka oli juostessa roiskunut polville ja valui sieltä vähitellen saappaisiin. Sen tähden päättivät he mennä läheisimpään taloon jalkojaan kuivaamaan.
Mistä lienee talon isäntä saanut tietää vieraiden metsästyspuuhista, koska hän kuului silläaikaa, kun pojat vaatteitaan kuivasivat, soittavan jollekin luvattomasta kevätmetsästyksestä ja Liminganlahden vesilinnuista. Aslak ja Jorma eivät siihen kiinnittäneet suurempaa huomiota.
Jonkinmoisella ylpeydellä Jorma osoitti talon pitkää, tiilestä tehtyä navettaa mainiten, että jos teillä siellä Lapissa on paljon poroja, niin täällä on sen sijaan paljon lehmiä.
Oli jo ilta, kun Jorma ja Aslak väsyneinä ja jalat märkinä astelivat Limingantullista kaupunkiin. Heistä ei kumpikaan kiinnittänyt huomiotaan kahteen maantien reunalla seisovaan kiiltävänappiseen järjestyksenvalvojaan, ennenkuin toinen heistä kysyi:
– Mitä nuorilla herroilla on laukussa?
– Lintu vain, vastasi Jorma hämillään.
– Katsotaanpa, mikä lintu se on? Jorman oli avattava laukkunsa.
– Ahaa – hanhi! Kenenkä luvalla te keväällä rauhoitusaikana hanhia ammutte? Taidatte olla samat sunnuntaimetsästäjät, jotka ovat tänään liikkuneet Liminganlahden rannikolla. Sieltä on meille soitettu, sanoi toinen poliiseista.
– Sieltä me tulemme, mutta meillä on lupa ampua rauhoitusaikanakin, puolusteli Jorma.
– Hahaa, vai on lupa ampua hanhia – ehkä hirviäkin! – Kuljette vielä valheenkengillä. Mutta kalliiksi tulee teille tämä lysti. Maksatte kauniit sakot, jos sillä pääsettekään.
Jorma alkoi kaivaa povitaskuaan, mutta toinen poliiseista tarttui hänen käsivarteensa sanoen:
– Nyt "kamariin" ja nopeasti.
Mikään ei auttanut. Toinen poliiseista kantaa roikotti hanhea kaulasta. Aslakin ja Jorman täytyi kävellä rinnalla – häpeäsaattueessa. "Salametsästäjät, salametsästäjät!" ilkkuivat kaupungin poikaviikarit liittyen saattueeseen ja seuraten aina poliisikamarille saakka.
– Siinähän ne ovat asetusten rikkojat! Eikö teitä hävetä, kun ammutte muuttolintuja, jotka juuri ovat saapuneet kaukaisilta retkiltään, torui poliisipäällikkö. – Tehkää raportti, kehoitti hän komisariota.
– Meillä on siihen lupa, meillä on Oulunläänin maaherran antama suostumus, että saamme ampua lintuja kokoelmia varten.
– Näyttäkää se.
Jorma kaivoi taskustaan paperin, josta poliisi luki: "Lyseon oppilaalle Jorma Jussilalle annetaan täten oikeus ampua lintuja rauhoitusaikanakin..."
– Hm, alla on maaherran nimi.
– Miksi ette ennen sanoneet. Taidattekin olla ne "Suomen samoilijat", jotka viime kesänä ylempänä retkeilivät.
– Samat miehet, sanoi Jorma.
He saivat hanhensa takaisin, ja anteeksi pyydellen mainitsi poliisipäällikkö, että tässä on tapahtunut ikävä erehdys. Teillä on erikoisia oikeuksia.
Maiva-Simon matkassa saarivaltakuntaan.
Puhuri ja kesä taistelevat Pohjanlahden perällä joka kevät kauan ylivallasta. Kun Puhuri maalla lannistetaan, hyökkää se viimein merelle, tekee liiton Merijättiläisen kanssa ja ajelee sitten kuin vapaaherra jäälautoilla, milloin etelään, milloin pohjoiseen, milloin Ruotsin rannikoille, milloin taas sieltä Suomeen takaisin. – Ja onneton on se rannikko, missä keväinen Puhuri kauimmin pysähtyy. Se näet tupakoida tupruttaa ilman sakeaksi, puhalteleepa maallekin ja saa ihmiset aivastelemaan. 'Annanpa tirskua ihmiskääpiöiden', hyrähtelee se hyvillä mielin ajelehtivilla jäälautoilla istua köhöttäessään.
Tietämättään se tekee hyvääkin ihmiselle. Etelässä, Merenkurkussa käydessään se kerää hylkeitä helmoihinsa: isoja, harmaita kraaseleita ja mustankirjavia kiehkuraishylkeitä. Laumoittain makailee noita meren "mäyräkoiria" telien päällä, kun ukko taas pohjoiseen päin takaisin ajelee ja sumua niiden suojaksi puhaltelee.
Mutta ihminen, joka tietää kaikki merenkin asiat, varustautuu silloin hylkeitä verottamaan, lyöttäytyy kuokkavieraaksi jääteleille ja ajelee Puhurin kanssa ympäri meren selkiä.
Jorma oli kuullut paljon kertomuksia hylkeenpyynnistä ja hylkeenpyytäjien vaarallisista retkistä varsinkin silloin, kun Puhuri suuttuu ja yhdessä Merijättiläisen kanssa koettaa heitä hävittää.
– Emmeköhän lähde Hailuotoon hylkeenpyyntiin? Minun pitäisi välttämättömästi saada hylkeen nahka kouluun, esitti Jorma, kun he illalla Kakaravaaran puolella kävelivät.
– Olisihan tuo mukavaa nähdä sekin, myönteli Aslak.
Kun he seuraavana aamuna etsivät "luotolaisia" kauppatorilta, kohtasivat he siellä Maiva-Simon, joka oli tullut ihan viimekelillä Oulun torille kaloja myymään. Hänen kanssaan ajelivat he sitten hevosella meren raudusjäätä Hailuodon merellistä saarta kohti, joka aluksi näkyi tummana viiruna taivaanrannalla, mutta selveni ja laajeni sitten matkan jatkuessa suureksi saarivaltakunnaksi.
– Onko siellä teidän saarenne lähellä haikaloja, kun sen nimi on Hailuoto? kysyi Aslak.
– Joko Lapinpoikaa pelottaa, että hait syövät siellä elävältä, ivaili Jorma istuessaan Aslakin rinnalla reslareen perällä.
– Lappalainenhan se on aikoinaan meidänkin saarelle nimen antanut, virkkoi Simo. – Siitä on säilynyt vanha tarina.
Ja ruunan kulkea raksutellessa sileää, teräksen sinertävää raudusjäätä kotiaan kohti kertoi Maiva-Simo seuraavan tarinan:
'Lappalaisia asui muinoin näilläkin mailla porokarjojaan paimentaen ja kalastaen meressä ja joessa.
'Kerran eräs lappalaisukko lähti pienellä haapiollaan merelle kalastamaan. Syntyi rajuilma, oikea hirmumyrsky, joka heitteli pientä alusta kuin kaarnahiukkasta ja nakkasi sen viimein meren kaukaiselle luodolle. Luojaansa lappalainen kiitti pelastuksesta. Ilo loppui kuitenkin lyhyeen. Kun hänellä oli hirvittävä jano ja kun merivesi oli suolaista, päätti hän kaivaa kaivon. Kirvein ja lapioin hän alkoi jystää maata, ja oli jo saanutkin siihen kolon, kun tapahtui ihme: koko luoto lähti liikkeelle Oulujoen suuta kohti. Molemmin puolin ja varsinkin edessä kohisi ja pärskyi meri, kun luoto meni niin, että ukon hiukset vinkuivat. Hänen hämmästyksensä tuli vielä suuremmaksi huomatessaan oletetun luodon hirmukalaksi, jolla oli kaksi silmää, ammottava suu ja pitkä, suippo pyrstö. Kala oli hai. Lappalainen ei kuitenkaan menettänyt malttiaan. "Ole mikä hyväsi, mutta henki pois", huusi hän hakatessaan pedon päätä niin, että aivot roiskuivat mereen. Henkitoreissa syöksyi hirviö viimein merenalaiselle matalikolle ja siihen hai jäi mätänemään, ja hain ruumiista syntyi tämä saari, Hailuoto. Siitä kolosta, minkä ukko hakkasi hain selkään, tuli järvi.'
– Onhan se mukavaa katsella saarta, jonka luomisessa esi-isät ovat olleet osilla, ilveili Aslak.
– Minä kuulin kaupungissa sellaisen selityksen, että mustalaiset muka olisivat sen Hailuodoksi ristineet.
– Tunnen minä senkin selityksen, tuumi Maiva-Simo. Sen mukaan ajeli mustalainen meren jäätä pitkin Raahesta Ouluun. Sumussa hän eksyi kauas Pohjanlahdelle ja oli sinne nääntyä nälkään ja viluun. Viimein tuli hän tälle meren saarelle ja iloisena huudahti: 'Hai, luoto!' Sen mukaan alettiin sitten saarta nimittää Hailuodoksi.
– Onko Hailuodossa ennen asunut lappalaisia?, kysyi Aslak.
– En tiedä lappalaisista, mutta jättiläisiä täällä kyllä on asunut, sellaisia vuorenpeikkoja, vaikka saarella ei olekaan vuoria.
– Minnekä ne ovat sieltä menneet? kysyi Jorma.
– Mantereeseen ovat kahlailleet, kun ihmisiä tuli liian paljon saarelle. Eräskin nähtiin keskellä meren selkää kävelevän tänne maahan päin. Niin suuri oli ollut, että takin helmat vain merenpintaa hipoivat, kun mies matkasi.
Väleen kului taival tarinoidessa, ja ruuna nousi matalan saaren rannalla sijaitsevaan kylään.
Vaikka rantajäät olivat vielä kiinteät, olivat ulapan jäät liikkeellä. Niiden kanssa oli Puhuri tehnyt jo mutkan etelässä ja tuonut Hailuodon edustalle paljon hylkeitä. Maiva-Simon pojat olivat juuri tulleet hylkeenajosta ja tuoneet runsaan saaliin: kymmeniä hylkeen ruhoja. Niitä nyljettiin ja niiden vahvaa ihrakerrosta kuorittiin, kun Jorma ja Aslak taloon tulivat. Näky kiihoitti nuorten erämiesvaistoa. Mutta pojat eivät sinä iltana puhuneet mitään aikeistaan.
Kun seuraavana aamuna Maivan pojat kuusissa miehin varustautuivat uudelle retkelle, pyysi Jorma, että he Aslakin kanssa pääsisivät mukaan. Kummeksuen katselivat silloin miehet nuoria vieraitaan, ja taisipa usea ajatella, että eipä valita hylkeentappajia, ja joku kuului kuiskaavan, että "eri naamasta pitää sen katsoa, joka hylkeenpyyntiin pystyy" ja toinen sanoi Jormalle:
– Ei se hylkeenajo mitään herrain herkkua ole.
Mutta kun Jorma ei hellittänyt, lupasi Simo pienemmällä "rantapaatilla" viedä pojat lähimmille hyljevesille. Ja niin Jorma ja Aslak pääsivät miesten retkelle. Heidän pieni veneensä, jossa oli muutamiksi päiviksi evästä, ampumatarpeita, kaksi ajopuuta suojapurjeineen ja tervaksia polttoaineeksi, vedätettiin hevosella muutaman penikulman päähän, missä jo näkyi hylkeitä jäärailojen reunoilla. Isompi venekunta meni vähän eri suunnalle.
Simo huomasi ensin hylkeen.
– Katsopa tuonne! sanoi hän veneessä istuessaan antaen kaukoputken Jormalle.
– Aivan oikein. Siellä makaa hylje jään reunalla. Minä lähden ampumaan.
– Ei vielä poikaseni. Ensin käännytetään hevonen takaisin ja tuetaan tämä vene kohdalleen jäälle päämajaksi, josta teemme retkiä eri suuntiin sen jälkeen, kun olemme tuon hylkeen ampuneet.
Kun kaikki nämä valmistukset oli suoritettu ja kolme miestä käsittävä eräseurue jäänyt meren selälle itsekseen, nosti Simo veneestä jäälle noin neljän metrin pituisen, rautapohjaisen suksen mallisen ajopuun, sovittaen sen "kahveliin" valkeasta vasikan nahkasta tehdyn suojan ja asettaen suojan ampuma-aukkoon suurireikäisen hyljepyssynsä.
– Siinä nyt olisivat varusteet, mutta kumpi teistä ensin ampuu?
Simo teki tuon kysymyksen puoleksi ilkeyksillään. Hän tiesi hyvin, että poikain kesken on iänikuinen kiista siitä, kuka saa ensin ampua, kun he riistaeläimen tapaavat.
– Saanko minä ensin? Saanko minä ensin? sanoivat he molemmat kuin yhdestä suusta.
– Koska molemmilla näyttävät olevan halut omasta takaa, niin annetaan arvan ratkaista. Minä heitän ilmaan kymmenen pennin rahan; jos "kruunu" tulee päälle, niin Jorma ampukoon ensin, jos "klaava", niin vuoro on annettava Aslakille.
Simo kaivoi rahan kukkarostaan lausuen:
"Sano totta Luojan merkki,
juttele Jumalan arpa,
kumpi ensin ampumaan,
kraaselia nuijimaan."Ja arpa lankesi Aslakille.
– Kolmas se toden sanoo, huomautti Jorma.
– Ei ole aikaa enempään arpomiseen. Toivottavasti sinullekin tulee tilaisuus ampumataitosi näyttämiseen.
Simo puki Aslakin päälle valkoisista vasikan nahkoista tehdyn turkin ja painoi hänen päähänsä jäniksennahkalakin. Sitten hän näytti, miten ajopuulla vaanitaan.
– Hiivihän näin, ja kun pääset hyvälle tilalle, niin täräytä päähän. Päästä se matokin kuolee.
Kaksi silmäparia seurasi tarkasti, kun melkein jään värinen rykelmä varovasti eteni pahaa aavistamattoman hylkeen lähistölle. Jo pölähti savu, ja hetkistä myöhemmin kuului pamaus.
Kun ruudin savu oli hälvennyt ja pamaus aavaa jääkenttää kiirinyt kaiun kantamattomiin, niin Aslak hypähti jaloilleen ajopuulta ja alkoi kuin riiviö juosta railoa kohti. Jorma seurasi jäljempänä. Tuskin milloinkaan olivat pojat juosseet niin nopeasti, sillä erähenki sai veret tuliseen vauhtiin; tuskin milloinkaan oli Aslakin sydän lyönyt niin kovasti, kuin hänen lähestyessään jäänreunalla makaavaa suurta kraaselia, josta ei vielä tiennyt, oliko se elävä vai kuollut. Isiltä peritty erähenki, pelko ja toivo taistelivat ylivallasta. Onkohan se kuollut? Jos se on vain raanoissa ja pujahtaa ihmisen lähestyessä jään alle. Niinhän käy usein, että saalis livistää erämieheltä juuri silloin, kun on sen jo luullut omakseen.
Mutta kraaseli ei liikahtanut, vaikka Aslak luokse päästyään sitä pyssyn perällä kylkeen kopautti. Voitonriemuisena Aslak kääntyi katsomaan, missä toiset tulivat.
– Onko se kuollut? huusi Jorma juostessaan.
– Näkeehän sen. Ei kai elävä päästä itseään sivelemään.
– Se oli mainio laukaus! kehui Jorma.
Vanha Simo oli jäänyt kauemmaksi ja seurannut silmä kovana poikain puuhia. Hän tulla köpitti poikain perässä tuuralla jäätä pistellen ja itsekseen mumisten:
– Hulluja poikia, kun juoksevat heikkoa jäätä kuin pirtin permantoa. Ei ole minun syyni, jos hukkuvat.
– Mutta eihän Luoja hulluja hukuta...
Simon harmi heikkeni sitä mukaa, kuin hän otusta lähestyi. Ja sen luokse päästyä muuttui hyväksi mieleksi.
– Jopa on aika venkale, ainakin kahden metrin mittainen ja lihava kuin syöttösika.
Kalamiehellä on kraaselille vanhaa kaunaa. Niin oli Simollakin, sillä satoja kraaselien repimiä rysiä hän oli paikannut eläissään, tuhansia lohia ne olivat häneltä pyydyksistä syöneet, mutta aniharvoin sotkeutuivat itse pyydyksiin. Vain keväällä, liikkuvien jäälauttojen aikana voitiin sitä Pohjanlahdesta pyydystellä. Siksipä Simon silmä vihasta välkähteli, kun hän kohotti terävän tuuransa, aikoen sillä lävistää otuksen pään, mutta Aslak ehätti väliin:
– Eihän oikea erämies milloinkaan iske kuollutta.
– Oikein puhuttu, mutta minäkin puolestani olisin kostanut tuolle rysien repijälle ja silakkaverkkojen sotkijalle, tuolle mulkosilmäiselle merien kummitukselle, joka toisinaan sumuisella ilmalla ihmistä matkii ja silloin kun meri on peilikirkas, nousee pystypäisenä ilmaan kuin vedestä kohoava ihminen.
Simo aikoi kehaista Aslakin mainiota laukausta, mutta samassa kääntyi huomio toisaalle: railossa näet puljahti joku elävä. Kukaan ei siitä nähnyt muuta kuin veden väreet, ja niiden mukaan Simo tunsi otuksen.
– Hiljaa, pojat! siinä on hylkeen poikanen.
– Asetutaan vahtiin tähän kuolleen hylkeen taa, niin saamme sen ampua, esitti Jorma.
– Ei sillä hylkeen poikasella ole paljon virkaa, mutta saapihan tuo olla lukuna. Se näkyy olevan tämän hylkeen lapsi, sanoi Simo.
Aslak ja Jorma asettuivat jäälle vatsalleen laskien pyssynsä hylkeen päälle. Varovasti he kurkistelivat railoon pyssy vireessä odotellen pyöreän pään ilmestymistä sulaan. Simo kellistyi kauemmaksi hangelle kipeää selkäänsä lepuuttamaan.
Kraaselin elämäntarina.
Mutta kraaseli ei ollutkaan kuollut, vaikka siltä näytti. Sen liikehermot olivat vioittuneet, ja lihakset olivat kuoleman tuskien lamauttamina. Oi, kuinka kipeästi koski keuhkoihin joka hengähdyksellä, kun ilma heikosti koristen kulki puoleksi verellä täyttyneiden sierainten ja kurkkutorven läpi repaleisiin keuhkoihin. Oi, kuinka sydäntä vihloi joka lyönnillä, ja selkärankaa pakotti hirveästi. Ei voinut päätä liikauttaa, eikä hylje olisi uskaltanutkaan niin voimakkaiden vihollisten läsnäollessa jäsentäkään väräyttää. Parasta oli heittäytyä aivan kuolleeksi.
Luoti oli sattunut keskelle kaulaa, repinyt rintalastaa, karsinut keuhkoja, silponut suolistoa ja seisattunut selkärankaan. Hylkeen hieno ruumiin koneisto oli melkeen kokonaan joutunut epäkuntoon, aivan kuin sotalaivan, jonka konehuoneessa on vihollisen ampuma kranaatti räjähtänyt.
– Voi ihmistä, kaiken elämän vihaajaa, joka suotta surmaa maalla ja merellä, jonka suurin ilo on heikompien hävittäminen, ajatteli kraaseli.
Sen silmät vielä näkivät, korvat kuulivat, tunto oli melkein turtumaton ja tunteet ennallaan; se näki syrjäsilmin pyöreäpäisten ja paljasnaamaisten vihollisten pälyvät katseet, se kuuli heidän salaperäiset, katkonaiset kuiskailunsa, se tunsi raskaiden, kylmien kankien lepäävän kylkensä päällä, ja se äidin vaistolla aavisti pahinta.
Sillä tuska, kuoleman kouristuksia ankarampi paloi sen sydämessä, jumalallinen äidin tuska, joka on luotu lapsia varjelemaan silloin, kun niitä vaara uhkaa. Äidin rakkaus, maallisista tunteista jaloin, sai hylje-emon hetkeksi unhoittamaan ruumiilliset tuskat ja ajattelemaan vain poikasensa pelastumista.
– Kuulivatkohan ne, kun poikani railossa puljahti? Aikovatkohan ne sillekin pahaa? kysyi se itseltään. Ja yhä enemmän varmistui se siinä, että ihmiset aikoivat murhata lapsen; ne odottivat vain sen tuloa äitinsä luokse. Ne julmurit aikovat käyttää hyväkseen niitä tunteita, niitä katkeamattomia siteitä, jotka yhdistävät äidin ja lapsen.
– Miten voisin varoittaa lastani, ainokaistani, rakkaintani! Huutamallako? – Ei; huuto ei kuitenkaan kuuluisi jään alle eikä verisellä kurkulla voisikaan varoittaa. Jäätä rummuttamallako? – Ei, sillä raajat eivät liikahtaneetkaan, vaikka kuinka olisi tahtonut. Se koetti mylviä, vaikka tiesi sillä ilmaisevänsä, että vielä elää, mutta keuhkoissa ei ollut kylliksi ilmaa, ja äänijänteet eivät toimineet. Verta vain syöksyi sieraimista enemmän ja kurkusta kuului korinaa, joka herätti Aslakin ja Jorman huomiota.
– Tämähän vielä elää, huomautti Jorma.
– Eihän se liikahdakaan.
Mutta samalla hetkellä värähti vesi railossa aivan lähellä, pienen hylkeen pyöreä pää kohosi vedenpinnan yläpuolelle, ja suuret, viattomat silmät katselivat jäällä makaavaa äitiä.
Veri jähmettyi emon sydämeen, se tuntui halkeavan.
– Voi lastani! Painu syvyyteen, pelasta itsesi! koetti se varoittaa, mutta ääntä ei kuulunut.
Sen sijaan leimahti tuli, kahdesta "sauvasta" pölähti savu ja kuului hirmuinen paukahdus. Maailma musteni hylje-emon silmissä nähdessään poikasensa verissään kiemurtelevan railossa. Emo ei enää nähnyt, kun Simo juoksi jään reunalle ja iski haavoitettuun poikaseen terävän väkäkeihäänsä ja veti tuskasta ulvovan, sileäkarvaisen otuksen isomman viereen.
– Siinä on jo toinen! huudahti Jorma. – Arvasinhan, että en ammu ohi.
– Minun luotini sen kaatoi! väitti Aslak.
– Katsotaan, katsotaan, onko siinä yksi vai kaksi luodin reikää, sanoi Simo.
Kaksi oli. Toinen oli pyyhkäissyt päälakea, toinen lävistänyt kaulan. Molemmat pojat olivat mielissään, molempien sydämet löivät entistä rajummin, molempien posket hohtivat punaisina ja korvalehtiä poltteli kuuma erämiehen veri.
– Minä lähetän tämän pienen hylkeen kouluun. Se täytetään koulun kokoelmiin. Se asetetaan puiselle alustalle, sen jalkaan kiinnitetään lappu, johon kirjoitetaan: Harmaa hylje eli kraaseli, jonka Jorma Jussila ja Aslak Morottaja ampuivat Pohjanlahdella. Se säilyy kokoelmissa kauan, vuosikymmeniä. Joka talvi kannetaan se kerran luokkahuoneen pöydälle silloin, kun eläintieteessä hylkeet tulevat esille. Opettaja näyttelee luokalle sukkulamaista ruumista, pyöreätä päätä, sukeltaessa suljettavia sieraimia ja korva-aukkoja sekä evänmuotoisia raajoja. Mutta tuskin kenellekään sisämaan oppilaalle jää opetuksesta oikeaa kuvaa hylkeiden asuma-alueista ja kotiseuduista, näistä silmänkantamattomista jääkentistä, joista kohoaa ahtojäävuoria, tai rannattomista vesiulapoista, jotka näyttävät yhtyvän taivaan kupuun ja jonka ylitse kauneina kesäpäivinä poutapilvet hiljaa kulkevat.
Simo asetti oikean jalkansa hylkeen poikasen selälle keihään viereen ja veti aseensa pois. Hän aikoi antaa vielä armonpiston, mutta Jorma kielsi:
– Elkää pistelkö sen nahkaan liikoja reikiä, ne näkyvät täytetyssäkin eläimessä. Se kuolee muutenkin.
Seuraavassa tuokiossa kraaselimme näki, kuinka ihminen heitti väräjävän poikasen hänen viereensä. Hetken kuluttua se ei enää liikahtanutkaan.
– Voi ihmistä, joka ei välitä äidin tuskista! huokasi kuoleva emo, ja veriset kyyneleet valuivat sen silmistä valkealle hangelle.
Mutta Simo, Jorma ja Aslak olivat innoissaan hyvin suoritetusta hylkeenpyynnistä. He jo suunnittelivat toisia kohtauksia veden väen kanssa.
– Me jätämme nämä kaadetut kraaselit tähän ja otamme ne paluumatkalla, ehdotti Simo.
– Emmekö vedä niitä veneen luo, esitti Jorma.
– Päinvastoin me vedämme veneen tänne ja sivukin. Kun ennen ampumista katselin kiikarilla ulapalle, tuonne, jossa näkyy leveä sularailo, näin siellä hylkeitä makoilemassa kuin hakoja joen reunalla. Ne kyllä ammuntaa säikähtivät sen verran, että sukelsivat sulaan, mutta pian ne taas nousevat, jolleivat saa hajua meistä. Ne ovat tottuneet paukahduksiinkin silloin, kun jää halkeilee, selitti Simo.
Ja pieni eräseurue lähti jatkamaan meren nisäkkäiden verottamista jättäen emon poikasineen paluumatkalla perittäviksi.
Kraaseli-emo katsahti heidän jälkeensä, että joko murhamiehet menivät, ja sen suusta pääsi heikko ulvahdus – kirous kuoleman kylväjille. Sitten se vaipui omiin mietteisiinsä.
Entinen elämä kulkee sen eläimellisen sielun silmien editse kuin kirkastelluissa unikuvissa. Se on olevinaan ensin pikkuinen, kähärävillainen, kermanvärinen poikanen, kaukana Suomenlahden jään reunamalla; edessä leviää sula talvinen meri, takana valkean hangen kattama, suunnattoman laaja jääaavikko ja ylhäällä tähtien kirjaama, helmikuun yön sinertävä taivaan kupukatto, jossa omituiset punakeltaiset taivaan tulet leiskahtelevat. Railosta nousee emo rintaa antamaan. Äidin lämmin maito tekee niin hyvää...
Kuva vaihtuu: On kevätkesä. Hauskaa on kirmailla vallattomana hylkeenpoikasena samanikäisten kanssa: heittää vedessä häränpyllyjä, uida kilpaa, hypätä ilmaan ja huvikseen läiskytellä evillään vedenpintaa. Ihaillen katselee emo syrjempää, ihaillen keväinen aurinkokin korkeuksistaan, kun nuori veri vaatii karkeloon.
Sitte muistuu mieleen hylkeiden häät heinäkuussa ulapan luodolla silloin, kun kesä on kehkeimmillään, kun aavat kesäisenä yönä peilikirkkaina hohtavat ja kun poutapilvien kuvat keveiden keijujen lailla sen yli hiljaa kulkevat. Ah, kuinka tuntuu elämä ihmeelliseltä!
Entäpä kylläiset ateriat silakkamatalikoilla ja lohenpyytäjien isoilla rysillä, joista sai syödä lihavaa lohta niin paljon kuin jaksaa.
Sitten muistaa se äidin rakkauden kyllästyttämän elämän. Suomenlahden jäällä melkein samoilla seuduilla kuin itse syntyi. Mutta kun emo muistaa rakkautensa esineen makaavan kuoliaana vierellään, ei itsekään tahdo enää elää.
Kuollessaan kraaseli-emo kokoo kaikki jäljelläolevat voimansa nostaakseen päänsä taivasta kohti ja rukoillakseen kostoa kaiken elämän antajalta ihmiselle itsensä ja poikansa puolesta.
Pää painuu jälleen jäähän, silmät sulkeutuvat ja kurkussa korahtaa omituisesti. Harmaa hylje on kuollut.
Seikkailu jäälautalla.
Hylkeenpyytäjän tie on täynnä seikkailuja ja vaaroja, he saavat usein kokea hirvittävämpiä elämyksiä kuin karhunkaatajat; ei sentähden, että hylkeet hyökkäisivät vainoojainsa kimppuun kuten haavoitetut kontiot tai kuten jättiläiskokoiset mursut Pohjoisella jäämerellä, vaan petollisen jääpeitteen ja yllättävien myrskyjen tähden.
Kun Maiva-Simo oli Jormalle ja Aslakille ennen retkelle lähtöä kertonut parhaimpia seikkailujaan, olivat pojat salaa nykineet toisiaan tahtoen siten muistuttaa, että Simo liioittelee. Mutta kohtalo asetti heidät itsensä hylkeenpyytäjäin pahimpiin vaaroihin, taistelemaan elämän ja kuoleman vaiheilla ja itse näkemään parhaimpia meren ja ilman oikkuja. Heidän meriseikkailunsa alkoi samana päivänä, jona Aslak ampui sen suuren kraaselin. Seuratkaamme heitä.
Veneelle palattuaan söivät he aamiaisen, ja Simo keitti kahvit jäällä.
– Pitäähän ne pitää peijaiset Aslakin ensimmäiselle hylkeelle. Muuten voi meri ruveta juonikoksi eikä anna yhtään lisää. Te olette "härkäpoikia" hylkeenpyynnissä, semmoisia "ensireissunpoikia", joille meri on vihainen ja jotka usein vievät kokonaan pyyntionnen, puheli Simo kahvia hörppiessään.
– Taikauskoa! Meri antaa yhdelle niinkuin toisellekin, kun osaa pyytää, väitti Jorma.
– Ei anna meri eikä metsä samalla tavalla kaikille: toisille antaa yllinkyllin, toisille vain niukuin-naukuin, vaikka pyyntitapa ja -vehkeet ovat samat. Joitain salaisia voimia on erämiestä auttamassa tai vastustamassa, selitti Aslak yhtyen siinä Simon mielipiteeseen.
Jorma pudisti päätään, mutta ei enää jatkanut väittelyä, sillä Simo oli ottanut kiikarinsa ja tarkasteli sillä sulan reunaa ja siitä jääkenttään pistäviä, leveitä railoja etsien niistä mustia pisteitä, paisteelle nousseita norppia ja kraaseleita. Pojat tiesivät ennestään, että silloin kun Simo tähystelee, häntä ei saa häiritä.
He olivat olleet huomaavinaan, että Simo ei läheskään aina kiikarillaan hylkeitä hakenut, katselihan vain kuin huvikseen ympärillään leviäviä, laajoja näköaloja. Hän oli meren rannalla syntynyt, merellä kasvanut, merestä saanut elatuksensa ja merta hän ihaili. Simo oli sen lumoissa samoinkuin Aslak tuntureiden, eikä mikään voima olisi saanut häntä sisämaan asukkaaksi. Mutta silloin hän tarkasteli tosissaan yksinomaan hylkeitä, koska ensi yritys aamulla oli hyvin onnistunut.
– Katsopas tuonne! sanoi hän ojentaen kiikarin Jormalle.
– Siellähän niitä makailee vieri-vieressä kuin tukkeja Kemijoen rannalla. Näen ainakin kaksikymmentä samalla jäälautalla, intoili Jorma.
– Isosta laumasta on vaikeampi saada, mutta lähempänä, pienten sulien reunoilla on yksinäisiä. Niistä ainakin joku on meidän, jollei tuuli käänny itäpohjoiseen kuten savusta voisi päätellä, selitteli Simo.
Hylkeiden näkeminen oli taas herättänyt erähengen. Kiireesti he kokosivat tavaransa veneeseen ja alkoivat sitä taas vetää lähemmäksi sulan reunaa. Ja kun se oli hylkeistä noin puolen kilometrin päässä, jättivät he veneen siihen ja Aslakin veneen vartijaksi. Simo ja Jorma lähtivät ajopuulla hinaamaan itseään ampumamatkan päähän. Heidän tähtäimissään oli näet kaksi jäällä makaavaa norppaa, jotka lienevät saaneet vihjat lähestyvistä vihollisista, koskapa pää koholla, sieraimet suurina vainusivat ilmaa, kun eivät valkean purjeen takaa miehiä nähneet. Onneksi oli tuuli sikäli sivultapäin, etteivät eläimet saaneet aivan tarkkaa vainua ihmisistä. Ja kun keväinen keskipäivän aurinko paistoi niin lämpimästi, että läski pyrki nahan alla räytymään, ojentautuivat eläimet uudestaan jäälle kääntäen toisen kylkensä kuumenemaan.
Jorma ja Simo lipuivat rinnan otuksia kohti. Teräksen sinertävällä raudusjäällä pyrki ajopuu rahisemaan; niiden yli oli hiljaa kuljettava, melkein kuin varjo, etteivät tarkkakorvaiset merien asukkaat kuulisi. Monesti Simo heristi Jormalle nyrkkiään ja mumisi:
– Hiiteenkö se on semmoinen hoppu; eihän hylkeilläkään näytä olevan mitään kiirettä. Etkö tiedä, että liikanainen kiire karkoittaa useimmin otuksen erämiehen edestä. Malttia, malttia pitää olla metsästäjällä.
Kun he olivat petollisen purjeensa suojassa hiipineet noin kahdeksankymmenen metrin päähän, antoi Simo pysähdysmerkin. He olivat jo ennakolta sopineet siitä, että Jorma tähtää oikean-, Simo vasemmanpuoleista eläintä ja että he laukaisevat yht'aikaa.
Kauan Simo tähtäsi, ennenkuin kuului laukaisumerkki, lyhyt vihellys. Pyssyt pamahtivat yhteen ääneen, mutta tulokset olivat erilaiset. Simon ampuma hylje jäi paikoilleen, heittäen silmänräpäyksessä henkensä, mutta Jorman otus puistautti päätään ja syöksyi sulaan eikä sitä sen koommin näkynyt.
– Yli ammuit, arvasinhan sen. Täällä merellä ei aina ole maali siinä missä se näkyy. Jos sumun läpi ammut, niin luoti useimmiten menee yli. Ja tässä oli myöskin omituista ilman väreilyä. Sentähden minä tähtäsin jään rajaan. Mutta hyvä on näinkin. Suuri norppa tuli saaliiksemme.
Jormaa vähän harmitti, kun toiset olivat jo ampuneet ison hylkeen ja hänellä oli vain poikanen.
Ammuttu hylje makasi ahtojäiden takana erillisellä jäälautalla. Simo kävi ajopuun varassa kiinnittämässä sen leukaan nuoran päähän sidotun rautakoukun, ja kun hän palasi takaisin kiintojäälle, vetivät he yhdessä norpan eli kiehkuraishylkeen turvallisempaan paikkaan.
Sen jälkeen lähtivät he jään reunaa etelään ajopuulla kulkien, sillä kauempana näkyi hylkeitä, jotka eivät olleet laukauksista välittäneet. He olivat työhönsä niin innostuneet, että melkein unhoittivat ikävissään odottavan Aslakin. Saaliskin heitä yllytti, sillä seuraavalla kerralla kaatoivat he kumpikin täysikasvuisen hylkeen, sitä seuraavalla sai Jorma, mutta Simo ampui ohi. Kun päivän kerä painui lähelle meren pintaa, oli heillä kaikkiaan kuusi hyljettä.
Eivätkä he enempää halunneetkaan.
– Jo riittää, nyt keräämme me saaliimme ja lähdemme Hailuotoa kohti, puheli Simo astuessaan veneelle päin, joka näkyi kaukaa pohjoisesta pienenä mustana pisteenä.
Mutta se oli pikemmin sanottu kuin tehty. Kumpikaan ei ollut huomannut, että lännen taivas oli alkanut lientyä, ja kun samalla oli koillinen alkanut tuulla navakasti, oli se varma pahan ilman merkki. Aslak, aavojen tuntureiden poika oli sen huomannut ja levottomin katsein odotteli hän palaavia erämiehiä.
Tuuli kiihtyi korvissa ulvovaksi myrskyksi, jäätelit alkoivat heilahdella levottomasti jalkain alla, ahtojää sohisi ja helisi. Alkoi sataa lunta, ensin harvakseen, mutta vähän ajan perästä sade sakeni läpinäkymättömäksi, ja ilmassa tanssivat lumikiteet kasvoivat kananmunan kokoisiksi.
– Arvasinhan minä, että joku vastoinkäyminen tulee, kun kahden ensikertalaisen kanssa hylkeenpyyntiin lähtee, puheli Simo ponnistellessaan Jorman rinnalla myrskyä vastaan. – On tämä oikea koiranilma. Tuskin osaamme veneellekään.
– Ei ole hätää, vene löytyy kyllä, kun menemme vastatuuleen, rauhoitteli Jorma.
Simo ei rauhoittunut, sillä hän tunsi liian hyvin pohjoismyrskyt hylkeenpyyntiaikana. Liiankin usein olivat ne parkinneet pyryllä ja pakkasella hänen nahkaansa. Pahatuulisen ja huolestuneen näköisenä hän asteli lumisohjussa nilkkoja myöten kahloen ja vetäen perässään ajopuuta samoinkuin Jormakin. Etukumarassa, lakin korvukset kasvoille vedettyinä, ponnistelivat he myrskyä ja lumituiskua vastaan päästäkseen edes veneelle, jossa olivat kaikki eväsvarat. Pahinta oli, että lumi peitti vaaralliset railot, joista tuli siten väjyviä salahautoja. Joka askeleella täytyi Simon kokea jäätä keihäällä, etteivät he suistuisi suoraan sulaan. Heikkojen kohtien yli kulkivat he ajopuun varassa.
Kerran he eksyivät liiaksi vasemmalle ja joutuivat kiintojään reunalle; he huomasivat avoimen meren vasta silloin, kun se oli vain muutaman metrin päässä heistä. Tuuli oli jo vienyt sen edestä kaikki ahtojäät, ja Simon alakuloisen arvelun mukaan oli meri jo vienyt osan saaliistakin, ainakin ensimmäiset hylkeet.
Alkoi jo hämärtää. Meri pauhasi mustana heidän edessään irroittaen palan toisen jälkeen jään reunasta. Tuntui kamalalta katsellessa valkean jään reunan takana myllertävää ja kohisevaa merta, josta mustahkot norpat pistelivät päätään tuijottaen lumisateen läpi häämöttäviin ihmisiin kauhistunein katsein. Toisia makasi jään reunalla vain muutaman kymmenen metrin päässä pyytäjistä. Näytti siltä, kuin meren asukkaat olisivat uhmaten tehneet heistä pilaa tietäen, että ovat turvallisemmassa asemassa kuin pyyntimiehet.
– Ammunko minä noita? kysyi Jorma.
– Säästä luotisi parempiin aikoihin. Mitä hyödyttäisi ampua, kun meri ottaa sen kuitenkin takaisin.
Tarkemmin ajateltuaan asiaa päätti Simo itse ampua. Vieläpä piti sitä välttämättömänäkin. Hän valitsi maaliksensa nuoren hylkeen pään. Ja vaikka olikin melkein mahdotonta saada tarkkaa tähtäystä, kaatui hylje kuitenkin luodin lävistämänä.
– Vasta muistin, että meillä on veneessäkin vähän eväsvaroja, tuoretta lihaa ei ensinkään. Eikä milloinkaan ole vara venettä kaatanut. Hylkeenliha olkoon hätäravintonamme, jos muu eväs loppuu.
Simo ei selittänyt tarkemmin, mitä hän ajatteli ja mitä hän pelkäsi. Jorma tiesi heillä olevan muonaa vielä ainakin kolmeksi päiväksi.
Simo nylki suuren telin hylkeen nahkaa, leikkasi aimo kimpaleita lihaa – rasvasta hän ei välittänyt – kääri palat nahkaan, köytti käärön nuoralla ja heitti selkäänsä.
– Minä en ainakaan syö hylkeenlihaa, tenäsi Jorma, kun he lähtivät edelleen taivaltamaan.
– Hyvä olisi, ettei muidenkaan tarvitsisi syödä, huomautti Simo. – Ei se mitään kaupunkilaisten herkkuruokaa ole, vaikka muutamat eskimoheimot toivovat sitä taivaassakin heille käristettävän.
Kompassin avulla määräsivät he suunnan kulkien enemmän itään. Kun he olivat noin tunnin ajan kahloneet, luulivat he olevansa veneen lähistöllä, mutta sitä ei näkynyt. Ilma oli niin sakea, ettei olisi nähnyt viittä metriä kauemmaksi, sillä sään kylmentyessä olivat lumihiutaleet pienentyneet, mutta samalla oli pyry tullut sitä sakeammaksi. Myrsky tempoi lumikiteitä miljoonittain sileästä jääkentästä huimiin pyörteisiinsä aikoen niillä peittää kaiken, mikä uskalsi kohota tasaisesta jää-aavikosta, Simon ja Jormankin, jotka kyyryllään kulkien muistuttivat joitain valkeita muinaismaailman eläimiä.
Hidasta oli kulku. Jalka upposi joka askeleella syvään hyyhmän ja lumen lyijynraskaana kenkään tarttuneen jäätyessä saappaihin. Tuntui kuin jaloissa olisivat olleet kiviset kengät. Märkä lumi kylmettyi vaatteisiin hankikerrokseksi, jota he vähä väliä pudistivat ja kaapivat vähemmäksi, mutta silti se karttui lisäten taakkaa.
– Pitäisipä veneen jo näkyä, jollei suuntain ja matkain määräämistaitoni ole kokonaan sekonut tässä Herran ilmassa, huokasi Simo.
– Huudetaan, esitti Jorma.
Miehet seisahtuivat, suoristautuivat ja huusivat yhteen ääneen niin huikeasti, kuin keuhkot kestivät myrskyn kanssa kilpaa. Mitä kovemmin he karjuivat, sitä uhemmin myrsky vinkui ja ulisi korvissa ja pyssyjen piipuissa.
– Seis, kuunnellaan! komensi Simo.
Takaapäin he olivat kuulevinaan heikkoa ihmisääntä. Simo luuli sitä aluksi hylkeiden huhuiluksi, mutta päätti ottaa siitä selvän.
Kun he olivat muutamia kymmeniä metrejä kävelleet takaisinpäin, näkivät he edessään lumikinoksen, ja sen alta kuului Aslakin huutelua.
– He, heei – he heeei! parkui poika pistäen päänsä kinoksesta.
– Missä on veneemme? hätäili Jorma.
– Tässähän se on kumossa, ja minä olen sen alla suojassa.
Nyt vasta selvisi Jormalle, että Aslak oli kaatanut veneen kumolleen, pohjan tuulta vasten ja tehnyt purjeesta jonkunmoisen esiripun sen eteen elellen sitten veneen ontelossa kuin pienessä huoneessa.
– Käykää sisään. Kyllä tänne mahtuu kolmekin miestä. Minä jo pelkäsin pahinta ja huusin ääneni käheäksi.
Sisälle kömmittyään ja enintä lunta pudisteltuaan Simokin ihmetteli Aslakin kätevyyttä, kun hän oli niissä oloissa rakentanut mukiin menevän asunnon, jossa eivät vähääkään enää tuntuneet myrskyn vaikutukset, sillä lumi oli sen vuorannut joka taholta. Edessä vain oli pieni hengitysreikä kuin karhunpesässä. Ja mikä ihmeellisempää, maja oli lämmin ja valoisa, sillä Aslak oli sytyttänyt öljykeittiön veneen peräpuolelle ja keittänyt kahvit.
Simo ja Jorma ihmettelivät Aslakin käytännöllisyyttä tällaisissa tilanteissa.
– Lapin aavoilla tuntureilla on usein tällaisia ilmoja. Meidän on pakko soveltaa elämämme niin, että tulemme myrskyissäkin toimeen, selitti Lapin poika, kun toverit häntä kehuivat. – Meidän täytyy toisinaan viettää yömme tuiskussa ja pakkasessa kumoon käännetyn ahkion alla. Aamulla on usein pulkan päällä niin vahva kinos, että on vaikea kaivautua sen läpi ilman valkeuteen.
– Mutta teillä on kuitenkin luja kalliopohja kotanne alla, mutta meillä on hyllyvä meri, josta meidät eroittaa vain ohut ja hauras jääkuori, huomautti Simo.
Pojat tulivat mietteihinsä sen johdosta. He muistivat kuinka pettävää ja heikkoa todella oli jää heidän allaan.
Kahvia juodessaan tunnusti Jorma, ettei se milloinkaan ennen ollut maistunut niin hyvältä, ja kuivuneissa eväissä tuntui olevan kuin parhaita maustimia.
Kerrottuaan Aslakille päivän saaliista, valmistautui venekunta levolle. Ainoa aukko, joka yhdisti heidät ulkoilmaan, tukittiin, öljykeittiö sammutettiin ja sen jälkeen päivän ponnistuksista väsyneet miehet oikasivat itsensä kuivien veneen teljojen päälle kääriytyen kukin villapeitteisiinsä.
Ja takatalven myrskyn ryöpyt löivät heidän ylitsensä kuuluen lumeen hautautuneille välistä kaihoisana ulvontana, väliin sievänä sihinänä. Se oli poikain mielestä karkaisevaa miesten musiikkia, aavikon kehtolaulua nuorille seikkailijoille.
Mutta Simoa ei oikein nukuttanut. Ähkien ja huokaillen hän käänteli kylkeä ja toista. "Mies makasi, vaate valvoi." Hänellä oli omat huolensa, kapteenin huolet, ja hän katui, että oli uskaltanut merelle niin heikoin voimin: kahden tottumattoman miehen alun kanssa. Vasta aamupuoleen hän nukkui, kun ei mitään merkittävämpää muutosta tapahtunut ja maja oli lämmin.
Kun he aamulla heräsivät, oli ilma muuten ennallaan, mutta jonkun verran kylmempi. Aamukahvia juodessaan huomasivat he kauhukseen, että jää jonkun verran keinahteli ja pojat olivat kuulevinaan veden solinaa.
– Nyt meidät hukka perii! huudahti Simo. – Me olemme irtonaisella jäälautalla, jota pohjoismyrsky kiidättää etelää kohti.
Pojat ottivat tiedon vastaan masentunein mielin; heistä ei kumpikaan osannut oikein arvioida vaaran suuruutta. Simon täytyi tiedonantoaan lieventää.
– Eivät ole ensikertaa hylkeenpyytäjät jäälautoilla ajelemassa. Kerran viisi Raippaluodon kalastajaa ajeli myrskyn kuljettamalla jäälautalla Luulajaan, Ruotsin puolelle ja toisen kerran neljä Piitimen miestä kulkeutui Hailuodon edustalle. – Onhan meillä sitäpaitsi vene hätävarana. Kun sää tyyntyy, voimme sillä soutaa tai purjehtia kiinteän jään reunaan tai jollekin majakalle. Kehuttava ei kuitenkaan ole tilamme. Kaukana siitä.
Jättäen pojat aamiaista valmistelemaan, lähti Simo ajopuulla kulkien ympäristöä tarkastelemaan, varsinkin sitä, kuinka suuri oli heitä kannattava lautta.
Jännittyneinä odottivat pojat Simon paluuta. Olivatko he vielä kiintojäällä Hailuodon edustalla vai ajelehtivatko tuulen mukana tuntemattomia seutuja kohti, siinä kysymykset, jotka askarruttivat aivoja.
Molemmat säpsähtivät, kun Simon pää työntyi majan ovesta.
– Mitä kuuluu? huudahti Aslak.
– Niin on, kuin jo arvelin. Kahdensadan metrin päässä mantereelle päin aaltoilee meri. Siitä on jää ratkennut nähtävästi tuulen suuntaan. Vastainen jään reuna, se, josta hylkeen ammuimme, on ennallaan – siellä on vielä eilinen hylkeen ruho. Pituudesta en tiedä mitään, kun pyryssä näköala on hyvin rajoitettu.
– Minne olemme menossa? kysyi Jorma.
– Suoraan Merenkurkkua kohti, jos tuuli pysyy tuolla suunnalla.
– Ja millä kohdalla Pohjanlahtea luulette nyt meidän olevan. Joko Raahen edustalla? tiedusteli Jorma.
– Olenko minä mikään kaikkitietävä, kärtteili Simo. – Luuletko sinä jäälautalla olevan logia, ja mistä minä tiedän, kuinka kauan on lautta ollut jo liikkeellä. Jos se on irtaantunut jo illalla, myrskyn alkaessa ja kulkee noin penikulman kahdessa tunnissa, olisimme melkeen Raahen edustalla.
– Pitkältäkö on Oulusta Raaheen?
– 'Seitsemän kekristä jouluun, kahdeksan Raahesta Ouluun', sanoo vanha sananparsi. – Siis noin kahdeksan penikulmaa.
– Mitä on meidän tehtävä? päivitteli Aslak.
– Ei mitään. Toisinaan on merimiehenkin antauduttava meren armoille, hylyksi, jonka se heittää minne tahtoo. Kuulettehan kuinka myrsky vinkuu vielä lannistumattomin voimin kuin saalista himoiten. Jos veneellämme yrittäisimme vesille, olisi se teko tahallinen itsemurha.
Ja Simo omiin mietteihinsä vaipuneena jatkoi tätä ajatusten juoksua, punnitsi pelastuksen mahdollisuuksia. Niitä ei ollut paljon. Jäälautta voisi ajautua jonkun suurehkon saaren tai kiintojään reunaan joko Suomen tai Ruotsin puolelle; myrsky voi tyyntyä, jolloin he uskaltaisivat veneellä ulapalle; he voisivat kohdata myöskin jonkun laivan, joka pyrkii Kemiin, Tornioon tai Ouluun puulastia noutamaan. Mutta toiselta puolen nousivat mieleen haaksirikkomahdollisuudet: jäälautta voi myrskyssä särkyä paloiksi, ja he joutuvat pienine veneineen ahtojäiden murskattavaksi; lautta voi särkyä pieniin, puuttomiin kareihin, jossa tapauksessa he eivät voisi venettään pelastaa, ja he kuolisivat nälkään ja viluun. Suo näytti olevan siellä, vetelä täällä eikä kuivaa missään. Simo ei kuitenkaan ilmaissut näitä ajatuksiaan seuralaisilleen eikä valittanut, sillä vanhan merikarhun tapoihin ei kuulu vaikerteleminen, vaan jylhä tyyneys pahimmissakin vastuksissa.
Hiljaisina söivät he aamiaisen, johon kuului kuivaa leipää, suolakalaa, voita, seinällä kuivattua lampaanlihaa ja teetä. Ja aterian aikana tekivät he sen huomion, että eväitä on korkeintaan kahdeksi päiväksi. Simo teki sentähden päätöksen, että ruokalistaa on muutettava ja annoksia pienennettävä.
Aslakin mieleen muistui taas kotielämä. Mikä pakko oli vaihtaa turvallinen tunturien kallioperusta hyllyvään mereen, mikä pakko oli vaihtaa Lapin lihapadat ja linkkujen ytimet hylkeenpyytäjän kuivaan kannikkaan. Hän mielessään melkein syytti Jormaa, omaa tiedonjanoaan ja seikkailuja kaipaavaa henkistä olemustaan siitä, että ne olivat saattaneet hänet vaarallisille teille.
Aamiaisen jälkeen toi Simo taas ikävän Jobin postin:
– Jäälautta on katkennut, noin jalan vahvuinen lumikerros painaa tätä puolikasta niin, että vettä on pursunut reijistä ja raoista lumen sekaan. Siellä on melkein mahdoton kulkea, kun ajopuu ei kannata eikä luista ja saappaanvarret eivät tahdo riittää. Minä toin tullessani taas paloja illalla ammutusta hylkeestä.
– Jokohan pitää kääntää vene kohdalleen, hätäili Jorma.
– Ei vielä. Parempiko on paleltua kuoliaaksi avonaisessa veneessä? Minä tiedän esimerkkejä sellaisistakin tapauksista. Tuskin on kulunut kymmentä vuotta siitä, kun kaksi naapuripitäjän miestä lähti syksyllä soutamaan mantereelta läheiseen saareen. Ilma oli lähtiessä kaunis, mutta äkkiä nousi ankara lumimyrsky, pakkastuisku, joka jäädytti veneen suureksi jäämöhkäleeksi ja paadutti airot pyöreäpäisiksi nuijiksi.
Turhaan miehet ponnistelivat airoissa koettaen matkata laitatuuleen saarta kohti, sillä myrsky vei heitä kauemmaksi merelle, turhaan he lohkoivat jäätä kirveellä veneen laidoista, sillä uutta syntyi sillä aikaa sisään, kun aallot löivät yli laidan. He olivat kuolemaan tuomitut. Kankeiksi kylmettyneinä löydettiin heidät veneessään istumassa silloin, kun oli jo miehen kantava jää.
Puolenpäivän tienoilla saivat he äänekästä seuraa. Tuhatlukuinen kalalokkiparvi valtasi lautan lepopaikakseen ja sen jälkeen niiden kirkuna sekaantui myrskyn kohinaan. Linnut olivat matkalla pohjoiseen, mutta tuimassa vastatuulessa väsyivät ja taisi niitä viekoitella hylkeen ruhokin, minkä päällä tappeli alinomaa sekä suurempia, että pienempiä lokkeja.
Simosta se oli hyvä merkki, että lautalla oli muutakin elämää. Siitä oli hänen mielestään ainakin se hyöty, että nälänhätää ei ollut pelättävissä, koska heillä veneen alla oli runsaasti ruutia ja luoteja. Hän teki pojille seuraavan esityksen:
– Kummasta pidätte enemmän, hyljepihvistäkö vai lokkipaistista? Molempia voisin päivälliseksi valmistaa.
– Räähkälintu on lokki, kalan- ja haaskain syöjä, mutta ei liene herkkua hyljepaistikaan. Mieluimmin syön kuitenkin hylkeen lihaa, sanoi Aslak.
Jorma oli samaa mieltä.
Simo valitsi varastostaan parhaimpia lihakimpaleita, sulatti lumesta vettä kattilalla ja pani lihat kiehumaan. Niistä levisi majaan ällöttävä raanin haju. Kun liha oli kypsynyt, kantoi Simo keittoveden pois ja käristi lihat voin kera pannussa.
Aslak ja Jorma maistelivat paistosta ensin "pitkin hampain", mutta söivät sitten miltei hyvällä ruokahalulla. Simo katseli syrjäsilmin poikain syöntiä virkkaen:
– Hyväpä on, että kelpaa. Tämä on hätäruokaa.
Illalla lumisade lakkasi, mutta tuuli ei heikennyt. Silloin ryömivät he kaikki ulos "eskimomajastaan" tarkastelemaan ympäristöään. Se, mitä he näkivät, ei ilahduttanut hätään joutuneita.
Jäälautta oli enää tuskin kahdensadan metrin pituinen ja melkein saman levyinen. Sen tuulenpuoleinen reuna oli leveästi särkyneiden jäälohkareiden reunustama. Edessä näkyi ajelehtivan kaksi muuta lauttaa, nähtävästi saman lautan paloja. Miltään suunnalta ei näkynyt kiintojäätä eikä maata, vaikka Simo kiikarilla joka puolelle tähysteli. Merta, vaahtopää aaltoina pauhaavaa merta niin pitkälle kuin silmä kantoi. Lokit liitelivät vielä hylkeen haaskalla. Toiset ammutut oli meri vienyt.
Varatakseen enemmän muonaa, ampui Simo muutamia lokkeja. Siitä toiset linnut niin pahastuivat, että jättivät koko lautan ja lensivät laitatuuleen länteen päin.
– Ruotsin ranta on varmaan lähempänä, koska lokit sinne lentävät, ainakin on sillä suunnalla kalliosaaria lähempänä, arveli Simo.
Seuraavana yönä ei tullut uni kenenkään silmiin. Vähä väliä majan asukkaat kävivät katsomassa merta, joka pala palalta haukkaili jään reunaa. Meren pauhina ja aaltojen tanssittamien jääpuikkojen helinä kuului majaan heltiämättä. He kasasivat tavaransa kääröihin, että ne olisivat olleet nopeasti lastattavissa, jos lautta särkyisi. Pitkä, hyvin pitkä oli pojista se yö.
Kun Simo aamun valjetessa katsoi eteenpäin, näki hän korkean jääröykkiön. Lautta kulki suoraan jäävuorta kohti.
– Siinä on varmaan kiinteämpi perustus: merenalainen, matala kari tai kallioluoto. Muuten ahtojäät eivät kasaannu noin korkeaksi kummuksi. Siinä voi olla pelastuksemme, jos onnistumme pääsemään luodon taa veneinemme. Tämä lautta on jo niin hauras, että se illalla on jo sohjuna. Kulkeva jää kuluu joka puolelta, puheli Simo.
Hetket olivat jännittäviä.
Simon neuvon mukaan käänsivät he veneen kohdalleen, latoivat siihen teljat, airot ja matkatavaransa, vieläpä viimeiset halotkin. Kun kaikki oli kunnossa, alkoivat he vetää venettä jäälautan etupäätä kohti. Sieltä tyynen puolelta oli helpoin päästä vesille ja eroon kammottavasta kulkuvälineestä, elleivät halunneet jauhaantua veneineen saaren kallioita vastaan. Vene oli raskas vetää; kun se painui syvälle soselumeen. Hiki päässä, mutta jalat kylmän meriveden kastelemina kiskoivat he sitä metri metriltä.
– Miksi emme anna myrskyn työntää avuksi? sanoi Aslak. – Veneessähän on masto ja purje, käyttäkäämme niitä.
– Aivan oikein. Tässä menevät ajatuksetkin sekaisin, myönteli Simo.
He asettivat maston paikoilleen ja kohottivat siihen hiukan purjetta. Veto kävi sen jälkeen helpommin, mutta venettä oli vaikea pitää kohdallaan. Hyvissä ajoin pääsivät he kuitenkin jään reunalle.
Jääröykkiön edessä oli leveä ahtojäävyö. Tuhansia tonneja jauhautui siinä hienoksi vihertävää meren jäätä, ja osa palasista kiersi veden mukana luotoa. Venemiesten oli siis sopivalla hetkellä osattava irrottautua lautasta ja taitavasti pujoteltava lohkareiden lomitse luodon taa tyyneen.
Kun he olivat noin sadan metrin päässä röykkiöstä, työnsivät he veneen mereen.
– Soutakaa, soutakaa kuin henkenne edestä ainakin, huusi Simo.
Ja pojat soutivat kuin miehet. Hampaat irvissä ja joka vedolla seisalleen nousten kiskoivat he alusta myötätuuleen. Pian jäi lautta, mutta luodon sivulla oli menossa niin paljon jääsohjua ja -lohkareita, että heidän oli hiljennettävä vauhtia ja pujotellen kierrettävä karin kärki.
– Hurraa, hurraa! huusivat pojat, kun Simo käännäytti veneen karin rantaan. – Nyt olemme taas lujalla perustalla.
– Enpä olisi uskonut teitä sellaisiksi venemiehiksi, kehaisi Simo rantaan päästyään. – Olette tainneet siellä Lapin koskissa oppia.
Saari ei ollut suuren suuri. Keskellä oli mykevä, paljas kallio ja sen ympärillä kuin valkoisina valleina noin kolmen metrin korkuiset jääröykkiöt, paitsi eteläpuolella, jossa oli aukko. Sen kautta saivat pyytäjämme veneensä hinatuksi kalliolle. He kaatoivat veneen kumoon ja tekivät sen alle samanlaisen majan kuin Aslak.
– Tältä saarelta en lähde, ennen kun tyyntyy, vaikka nälkää näkisin, tenäsi Simo. – Henkiparka on ainakin pelastettava.
Simo laittoi oikein roihutulen mukana kuljetetuista haloista. Jorma hakkasi lisää polttoainetta kallion raoissa kasvavista käkkäräkoivuista. Ja pian kuivailivat he tulen ääressä kastuneet jalkineensa ja keittivät viimeiset kahvinsa. Ei tuntunut siellä myrskykään niin rajulle kuin jäällä, sillä korkea ahtojääröykkiö suojasi heidän asuinsijaansa tuulelta.
Illalla kohtasi heitä miellyttävä yllätys. Satainen meriteeriparvi laskeutui saaren suojaan levähtämään ja ruokailemaan. Niiden raikuvat vihellykset kuuluivat veneen alle juuri silloin, kun oli keskustelu siitä, mitä laitetaan illalliseksi.
– Kuulkaa, siellä on lihakeitto. Luoja lähetti kerran peltokanoja israelinlasten leiriin, kun kansa oli nälkäinen ja napisi, meille on hän lähettänyt mustatlinnut.
Kaikki kolme erämiestä latasivat pyssynsä ja hiipivät jäävallin suojassa rannalle. Lohkareiden välistä näkivät he ainakin toista sataa lintua käsittävän lauman ihan maan rajassa. Simo järjesti taas niin, että kolme pyssyä laukesi yhtäaikaa. Vihisevin siivin ja hätäisesti vihellellen kohosi lauma lentoon, mutta nähtyään viiden toverinsa jäävän veteen laskeutui se uudelleen entiseen paikkaan. Kohta kuului taas kumea yhteislaukaus, joka kaatoi kolme lisää.
Näin hankkivat he itselleen herkullisen illallisen, lihavaa lintupaistia vielä seuraavaksikin päiväksi, ja kalalta maistuva hylkeenliha säästyi.
Nämä kolme Risto Roopenpoikaa elivät autiolla Pohjanlahden saarella useita päiviä, ensin eväitään syöden, sitten yksinään meren antimilla ja tietämättä, missä valtakunnassa he olivat. Suuren edeltäjänsä tavoin katselivat he kaihoten taivaan rannalle odottaen alati näkevänsä siellä lähestyvän laivan. Sitä ei kuitenkaan näkynyt moneen päivään. Odotus olisi tainnut tulla hyvinkin pitkäaikaiseksi, elleivät suosiolliset sattumat olisi tuoneet heille pelastuksen.
Takatalven myrsky niinä päivinä oli ollut koko Pohjanlahden ympäristöllä yleinen ja tuhoisa. Se oli katkonut puita metsissä ja heitellyt Limingan niityllä latojen kattoja kuin keveitä olkihattuja. Se oli ajanut veden Pohjanlahden perukasta ulapalle niin vähäksi, että vedenalaiset karit paljastuivat ja leveälti kuivui rannan pohjaa kuin pakoveden aikana suurten valtamerien rannikoilla. Lisäksi oli se irroittanut ja vienyt mukanaan melkein kaikki jäät Kemiä ja Torniota myöten survoen ne kareihin valkeaksi sohjuksi. Mutta jäiden mukana oli se kuljettanut myös ihmisiä, useita venekuntia hylkeenpyytäjiä teille tietymättömille. Kateissa oli kaakamolainen, simolainen, oulunsalolainen, kalajokelainen ja hailuotolainen venekunta kaikkine saaliineen. Vaikka hylkeenpyytäjät ovatkin usein viikkokausia muusta maailmasta eristettyinä, peljättiin myrskyn tuhonneen toisia venekuntia. Sentähden oikein valtion voimilla alettiin etsiä kadonneita. Oulun ja Vaasanläänien maaherrat sopivat, että lähetetään myrskyn tauottua kolme tullilaivaa kadonneita etsimään.
Neljän päivän perästä olivat kaikki muut venekunnat joko itsekseen palanneet tai laivain mukana tulleet kotiseuduilleen, vaikka moni oli tehnyt pakollisen vierailumatkan Ruotsin rannikolle saakka; yksi oli kuitenkin vielä kateissa: Maiva-Simon venekunta Hailuodosta. Ja kun tiedettiin, että vene oli pieni ja siinä vain kolme henkeä, niin pelättiin pahinta. Eräs tullialus oli löytänyt jäiden seasta särkyneen veneen palasia ja airon. Siitä levisi sanomalehtiinkin uutinen; että kolme hylkeenpyytäjää on myrskyssä hukkunut. Uutisessa mainittiin myös Aslak Morottajan ja Jorma Jussilan nimet. Heidän kerrottiin olleen mukana puoleksi huvin, puoleksi opintojen tähden, sekä kehuttiin heidän edellisenä kesänä laskeneen noin tuhannen kilometriä Lapin ja Perä-Pohjolan jokia ja koskia. "Mutta meri on aina meri" oli eräänkin uutisen lopussa.
Eipä tainnut kaikkien ihailema Roopenpoika olla iloisempi nähdessään laivan tulevan kuin Jorma ja Aslak nähdessään laivan savuavan saarta kohti. Herättääkseen laivamiesten huomiota, sitoivat he takkinsa airoon ja heiluttelivat sitä ilmassa. Valkea hätämerkki ei olisi näkynyt jääröykkiöiltä.
Tullilaiva Nautiluksen kapteeni kysyi Maiva-Simolta, että minkätähden ette lähteneet tyynen tultua soutamaan, kun oli kerran ehyt vene mukana.
– Emme tienneet, minne lähteä, kun emme olleet selvillä siitäkään, kummalla puolen rajaa tämä saari on.
– Ruotsin puolta tämä on, me olemme vähän etelään Luulajan kaupungista.
– Ja minä luulin sen olevan paremmin Suomen puolella jossain Raahen ja Kokkolan välillä. Niin sitä ihminen pökertyy myrskyssä.
– Raaheen me teidät viemme, sanoi kapteeni.
Ne viisi päivää, jotka Maiva-Simon venekunta vietti Selkäkarilla, eivät menneet Jormalta hukkaan; hän täydensi joka päivä linnunnahkakokoelmaansa. Saaren kautta näytti kulkevan oikea vesilintujen ja kahlaajain muuttotie. Myrskyn tauottua ja ilman muututtua lämpimäksi ja paisteiseksi lensi sen yli yhtenään lintuparvia: koisoja, alleja, sotkia, telkkiä, meriteeriä ja monenlaisia kaahlaajia. Väsyneimmät ja nälkäisimmät istahtivat hetkiseksi saaren rannalle, jossa niitä vaani useimmiten Jorma; hänellä kun oli ampumalupa rauhoitusaikanakin.
Matkalla Pohjanlahden yli nylki hän saalistaan, myrkytti nahkat koita vastaan ja kuivasi ne sitten kouluun lähettämistä varten.
Mutta hylkeenpoikanen jäi saamatta. Se jo oli hänellä, mutta meri vei omansa – meri kosti, kun he olivat lapsen ja äidin välistä rakkautta käyttäneet hyväkseen.
Mielellään muisteli Maiva-Simo myöhemmin seikkailuaan nuorten "lintuherrain kanssa", jolloin heitä oikein valtion voimalla etsittiin ja herroiksi Raahestakin kotiin saatettiin.
Tarina kolsosta.
Kolsolauma lensi korkealla lumireen muotoisena kuviona, kärkimiehenä vanha uros, jolla oli Pohjanlahden kartta paremmin muistissa kuin Maiva-Simolla.
– Olemme lentäneet jo aikapitkältä tänä aamuyönä, alkaa jo olla nälkäkin, sillä Raippaluodon rannalla, jossa iltayöstä pysähdyimme, en uskaltanut monesti sukeltaa pohjaraakkuja etsimään, sillä ihmisiä souteli joka paikassa. Tässä allamme näkyy olevan autio kari kaukana meren keskellä. Laskeutukaamme sen rannalle, puheli lauman johtaja lentäessään.
– Tutkikaamme ensin tarkoin saari, ettei meitä taas yllätä salaväijytys niinkuin Ahvenanmaan luodoilla. Ihminen on kavala kuin kettu. Minnekä ei yltäisi hänen valtansa! Tulella, savulla ja kuolemaatuottaen tervehtii hän meitä muuttolintuja, epäili lähinnä lentävä naaraskolso.
Lauma laskeutui matalammalle kiertäen moneen kertaan saaren ympäri.
– A, a, a, aa – a, a, a, aa, kakattivat urokset tutkiakseen, onko muita kolsoja saarella.
Vielä merenpintaa hipoen kiersi lauma kerran saaren, mutta kun ei mitään epäilyttävää näkynyt, istuutui se matalalle rannalle.
– Tämä on turvallinen paikka, sanoi johtaja, jolla oli pikimusta höyhenpeite samoinkuin muillakin uroskolsoilla; siivissä vain olivat valkeat pilkat ja nokan päällä kaunis keltainen koriste. – Täällä valitkoon kukin parinsa, sillä tänä kauniina aamuna, kaukana ihmisen katseilta vietämme lintujen häitä. Kohta ovat Lapin lammet sulina, kohta Vienanmerikin luo jääpeitteensä. Lennämme sinne kaksin ja kaksin. Siellähän on toivojemme maa.
Meri oli peilikirkas. Varhaisaamun aurinko siveli sitä kultaisilla säteillään kirkastaen samalla joutsenen kokoisia jäälohkareita rantavedessä ja korkeaa jäämuuria saaren reunoilla.
Kolsot nousivat ensin jäälohkareille ja rantakiville pukuaan kiillottamaan. Ne kaivoivat nokkaansa voidetta pyrstön tyveltä rasvarauhasesta ja sivelivät sillä höyhenensä kiiltäviksi. Sen jälkeen kolsokukot keimaillen kiertelivät naaraskolsoja, ja moni löysi kymmenpäisestä laumasta lemmittynsä. Mutta kaikki ei käynyt sovussa. Muutamien kukkojen kesken syntyi äänekästä riitaa ja tappelunnujakkaakin. Ne häätelivät toisiaan nokin ja siipipankoin, niin että vesi porisi ja yhtämittaa kuului niiden kiihkeä kakatus.
Hääriemujaan nauttiva lauma ei osannut aavistaakaan, että rannalta, jääröykkiöiden lomista tähysteli ihmisen kasvot ja varovasti, hyvin varovasti työntyi raosta musta, reikäinen keppi, sillä lintujen äänekäs ilo oli herättänyt Jorman sikeimmästä aamu-unestaan. Väärin olivat kolsot luulleet kumolleen käännettyä venettä kallioksi. Sen alla oli ihmisiä.
– Ah, kolsoja, pilkkasiipiä! Mikä komea lauma! Tuossa hääpukuinen sulhasmies, sen vierellä harmahtavampi morsian, tuolla kymmeniä muita. Eivät tiedä mitään vaarasta. Muutamat nukkuvat kaula lyhyenä. – Minä en viimekesänä saanut yhtään pilkkasiiven nahkaa, vaikka koululle olisi tarvittu. Minä koetan saada kaksi samalla luodilla.
Ja Jorma tähtää komeinta paria, joukon johtajaa ja sen äsken valitsemaa puolisoa. Kilo tanssii pyssynpiipulla, ei tahdo nähdä tähtäintä vasten aurinkoa. Tiiraparvi lentää silloin saarta kohti. Korkealta katsellen se huomaa ihmisen ja parkaisee:
– Triää – triää...
Kolsot korhistavat kaulaansa.
Pau!
Naaras lysähtää kuolleena paikoilleen, uros sukeltaa siipeen haavoitettuna. Lauma joutuu pois suunniltaan pakokauhun valtaamana, toiset yrittävät sukeltaa, toiset lähtevät heti lentoon hajoten aluksi eri suunnille.
– A, a, a, aa – a, a, a, aa, kuuluu joka suunnalla. Lauma kokoontuu, kohoo korkeammalle ja jatkaa muuttomatkaansa. Toinen ottaa johtajalinnun paikan, toinen joutuu entisen neuvonantajan paikalle.
Häät on häiritty. Jorma seisoo rannalla tuliluikku kädessä ja tähystelee, mistä nousee raanalintu, että saisi toisen kerran ampua.
Kaukaa, liian kaukaa se kohoaa veden pintaan, hiukan vain nokkaansa näyttää ja painuu uudestaan meren suojaavaan helmaan. Mutta salainen vetovoima pakoittaa sen monta kertaa palaamaan lähemmäksi ja katsomaan, miten naaraalle käy. Vasta sen jälkeen, kun Jorma onkii merestä naaraskolson, ulkonee uros ulapalle siivessä tuska, mutta rinnassa polte vielä ankarampi.
Siellä meren aavan keskellä, syvien vetten päällä keinuu yksinäinen lintu menneitä aikoja muistellen ja synkkänä tulevaisuuteen katsoen. Muistuu mieleen matala, heinärantainen lampi kaukana Pohjolassa. Emo on tuonut heidät, kymmenen tummaa palleroista pesästä lammelle ja opettaa uimaan. On pilvetön heinäkuun yö, mutta lämmin, rannat huuruavat ja tarjoavat siten suojaa vastatulleille.
Siellä on jo useita kolson poikueita, ennen syntyneitä, siellä myöskin sotka- ja telkkäperheitä, jotka ovat lapsuuden kodikseen valinneet saman mutapohjaisen, matalan ja ruokaisen sydänmaan lammen. Hauskasti kuluu siellä kesä sukellellessa ja pulikoidessa emon ja kasvinkumppanien kera, kun on ystäviä paljon, mutta vihollisia vähän. Aniharvoin liitää kanahaukka lammen yli. Emo opettaa sitä varomaan: ojentamaan kaulan veden pintaa pitkin ja seuraamaan ryöstölinnun liikkeitä. Kun se syöksyy alas, sukeltaa poikue veden alle, ja tyhjään ilmaan iskee peto kynsillään.
Poikaset kasvavat suuremmiksi ja saavat kiinteän höyhenpeitteen untuvien suojaksi. Siipi- ja pyrstösulat kasvavat ruumista kannattaviksi; silloin alkavat hauskat lentoharjoitukset. Poikueet kokoontuvat keskijärvellä asustavaksi suureksi parveksi, josta emojen silmät yhteistoimin vartioivat kallista laumaa. Kun siivet tulevat kyllin tukeviksi, tekee parvi pieniä partioretkiä toisiin lampiin ja järviin, joissa asuu toisia poikueita. Ja viimein lähtee koko lauma kuin yhteisestä sopimuksesta etelää kohti. 'Minne, minne me nyt lennämme?' kysymme emolta. 'Etelään, lämpimämpiin meriin ja järviin, sellaisiin, jotka eivät jäädy talvella', vastaa emo.
Sellainen oli ensimmäinen kesä ja muuttomatkalle lähtö.
Muistan selvästi, kun suuren joen suuntaa seuraten tulimme ensikerran merelle, tälle samalle Pohjanlahdelle. 'Katsopas kuinka laaja järvi', sanoi emo. 'Olisi siinä selkiä uidaksenne, saaria pesiäksenne, vapaata ilmaa sen yläpuolella lentääksenne, mutta tämäkin vesi jäätyy talvella eikä täällä muutenkaan ole hauska olla: joka saaressa on täällä soutumies, joka pensaassa pyssymies ja joka karilla vaanivat verkot ja rysät, ei vain kaloja, vaan myöskin lintuja.' Oikeassa oli emo, sen olen tullut monilla muuttoretkilläni näkemään, mutta en olisi uskonut tässä saaressa olevan ihmistä. Eivät Pohjanmeren, eivätkä Atlannin rannikot, joilla olemme talviamme viettäneet, ole niin vaarallisia kuin Ruotsin ja Suomen rannikot.
Kolso nousee pystyyn vedessä siipiään kuivaamaan, mutta toinen niistä on jo liikkumattomaksi jäykistynyt. Sen tähden päättää lintu uiden kulkea meren yli toisille rannikoille.
Seuraavana syksynä oli Jyväskylän lyseon lasikaapissa myöskin täytetty naaras pilkkasiipi; sen jalassa oli kirjoitus: Oidemia fusca = kolso eli pilkkasiipi, jonka on ampunut Jorma Jussila Pohjanlahdelta. Ja ken halusi, sai sen ampujalta kuulla, että luoti, joka oli kaatanut naaraan, haavoitti myös urosta, vaikka ei kuolettavasti.
Samana syksynä, varisten talvimuuton aikana, kun Pohjanlahti oli laajalti jään kattama, herätti muutamien raahelaisten poikien huomiota jäällä tapahtuva näytelmä. Noin kymmenkunta varista tappeli vimmatusti kahta korppia vastaan.
– Kvaak, kvaak – kraak, kraak, ääntelivät varikset iskien raadon ääressä istuvia korppeja, niin että höyhenet pölisivät. Varikset nähtävästi tahtoivat ryöstää saaliin ja ylivoimaansa luottaen tekivät yhteisrynnäkön terävin nokin ja kynsin.
Korpit, variksia väkevämmät, eivät antaneet kiusanhenkien kyniä iltikseen. Nekin lehahtivat lentoon. Kohta pyöri ilmassa musta lintukerä kuin mehiläisparvi. Ja luistelijain suureksi huviksi kuului siitä aikamoinen rähäkkä.
– Koa, koa, koa, koa – kronk, kronk, kronk, kronk, manailivat korpit antaen vastustajilleen terävällä purasinnokallaan sellaisia iskuja kalloon ja hartioihin, että tähdet leiskahtelivat varisten silmissä.
Riita olisi jatkunut, elleivät pojat olisi uteliaisuudesta menneet katsomaan, mistä linnut tappelivat.
Jäällä oli mustan vesilinnun haaska, jolta korpit olivat kaivaneet silmät, halkaisseet hartiat ja syöneet sen kautta sydämen ja keuhkot. Eräs joukosta tunsi linnun pilkkasiiveksi eli kolsoksi. Sen alaruumis oli jäähän kiinni kylmettynyt meren jäätyessä ja kun pojat sen puukoillaan jystivät irti, näkivät he, että sen toinen siipi oli ammuttu poikki ja että se oli lamalaiha.
Vanha merikaupunki.
Vanha merikaupunki valmistautui helluntaita vastaanottamaan: koulut olivat lopettaneet työnsä puolenpäivän aikana, kauppapuodit ja työpajat oli suuren juhlan aattona suljettu tavallista varemmin, ja kuuden aikana juhlaa julistavat kirkonkellot kumahdellen kuuluivat aina Lapaluotoon ja Pattijoelle saakka. Juuri niihin aikoihin Nautilus laski satamaan. Ja kun se oli ensimmäinen tuleva laiva pitkän talven jälkeen keräsi sen tulo väkeä rantaan.
– Raahe ottaa meidät oikein ruhtinaallisesti vastaan kun puoli kaupunkia on rannassa ja kirkonkelloja soitetaan, nauroi Jorma.
Siinä leikissä oli kipene totta. Ainakin joukko koululaisia oli tullut rantaan kuulemaan uutisia kahdesta nuoresta partiolaisesta, jotka Maiva-Simon mukana olivat menneet merelle ja sille tielle kadonneet. Suuri oli heidän ilonsa, kun eräs poika toi laivasta sanoman:
– Nautilus on "pärjännyt" ne partiolaiset muutamalta Ruotsinpuolen ulkopauhalta.
– Eläköön, eläköön! huusivat koulupojat, kun Jorma ja Aslak ahavoittuneina, mutta reippaannäköisinä astelivat aluksesta.
Ihaillen katselivat heitä koulutytötkin, varsinkin ne, joilla oli oikeaa partiohenkeä, keskenään supatellen:
– Ovat ne eri poikia! Pelkuruus on heistä kaukana.
Maiva-Simo asteli viimeisenä. Hänen rinnalleen lyöttäytyi hänen vanha tuttavansa Sundman'in Aale antamaan nuhteita vanhalle merimiestoverilleen.
– Vanhuuden hourioko sinua jo vaivaa, kun lähdet nuorten poikain kanssa ulkopauhoille pienellä rantapaatilla? Tänne on tullut toisen isältä sähkösanoma, jossa tiedustellaan poikain kohtalosta.
– No, no, elähän Aale noin äkäisessä äänilajissa. Sattuuhan se vahinko viisaallekin. Ei ollut tarkoitus lähteä niin kauas, vaan myrsky vei. Aioimme vain ampua jonkun hylkeen rannempaa. Harharetkestä ei ole sitäpaitsi ollut pojille vahinkoa; he ovat saaneet harvinaisia lintuja ja seikkailuja, joita he etsivät. He pääsivät nyt vapaalla kyydillä tänne Raaheen, jonne heidän matkansa oli suunniteltu, ja minä menen huomenna Nautiluksen mukana Hailuotoon.
Partiolaisten johtaja, Santalan Aaro, otti Jorman ja Aslakin ystävällisesti vastaan vieden heidät vieraikseen.
– Minä olen partiolehdestä lukenut teidän viime kesäisistä retkistänne ja jännityksellä olen nyt odottanut teistä tietoja, kun olen sanomalehdistä lukenut, että olette joutuneet täällä myrskyn käsiin. En olisi odottanutkaan, että "Suomen samoilijat" tulisivat tänne Raaheen syömään
'Puurmannin puurua,
Manteliinin maitua
Lutmannin lusikalla
Sarlinin saunan loukossa'.– Meistä oli Pohjanlahti myrskyllä hirmuinen, mutta tyynellä viehättävä, varsinkin täällä saariston suojassa. Tämä Raahe on minusta kauniilla paikalla, ja tämä on kai oikein partiolaisten paratiisi, kun pääsee retkeilemään sekä merelle että maalle.
– Onhan täällä laajat laitumet. Entisinä aikoina koulupojatkin kesällä villiintyivät niin, että heitä oli vaikea koota kouluun. Syksyllä ihmiset kysyivät m.m. toisiltaan: 'Joko Helperin pojat on saatu kaikki kiinni?'
Taisivat pojat varoa takamuksiaan ja kämmeniään, sillä klopo heilui ahkerasti sen ajan koulumestarin kädessä. Mutta villejä lienevät olleet oppilaatkin. Eivät ne kouluunsa koonneet, niinkuin meikäläiset: eivät kasveja "prässänneet" eivätkä muna- ja lintukokoelmia keränneet. Kun löysivät rannalta tai saarelta linnun pesän, hakkasivat munain päähän pienen reiän ja juoda illistivät sisukset. Eikä niistä sen ajan pojista niin kirjaa pidetty kuin nykyaikana, ei ainakaan valtion voimalla etsitty, jos joskus päivän tai viikon olivat kateissa. Routa tavallisesti ajoi porsaan kotiin! – Nyt on jo toisin.
– Te kai teette usein meriretkiä?
– Merielämä on meillä veressämme, sillä esi-isämme ovat olleet hyviä merimiehiä, jotka muinoin fregateillaan, prikeillään ja parkeillaan purjehtivat melkein kaikilla maailman merillä. Kesäisin teemme retkiä milloin pienemmillä rantapaateilla lähisaariin, milloin pauhapaateilla aina ulkokalloille ja -paunoille saakka. Hauska on siellä valoisina kesäöinä onkia tai vahtia silakkaverkkoja ja katsella, kun aurinko vaipuu mereen. Me uimme usein meressä tai Ruonanojassa. Meri karkaisee ja herättää vapaudentunnetta.
– Niin, täältähän se oli kotoisin August Maksimiliam Myhrberg'kin, suuri vapaustaistelija, joka taisteli milloin minkin kansan vapauden puolesta, sanoi Aslak.
Santalan Aaro katseli pitkään ja ihmeissään Aslakia, kun hänellä ei ollut päällä karvaista peskiä eikä punapäällyksistä neljäntuulenlakkia, vaikka oli lappalainen. Ei sentään kehdannut kysyä. Siihen Aslak olisi varmasti vastannut: 'Maassa maan tavalla tai maasta pois!'
Lukiolainen Aaro Santala oli vanhaa raahelaista porvarisukua. Hänellä oli varakas koti, jossa vielä vallitsivat vanhat hyvät tavat, m.m. vieraanvaraisuus. Mielellään hänen vanhempansakin päivällispöydässä kuuntelivat Aslakin ja Jorman kertomuksia, sillä merikaupungeissa osataan antaa arvoa ei ainoastaan repäiseville merimiesjutuille, vaan myös tosioloihin perustuville seikkailuhistorioille, joissa voi myöskin kuten saduissa, olla yllättäviä käänteitä.
– Kuulehan, Aaro, sanoi talon rouva. – Sinun pitäisi tänä iltana pitää esitelmä koululaisten ulkoilmajuhlassa. Minun mielestäni tekisit viisaasti kun pyytäisit herra Jussilaa kertomaan.
– Mielelläni sen teen, jos vain vieras suostuu.
Jorma mietti hetkisen, mutta kun hän kotikaupunkinsa samanlaisissa tilaisuuksissa oli hiljattain esiintynyt kertoen edellisen kesän elämyksistä, suostui hän pyyntöön.
Päivällisen jälkeen pyysi "Lapinpojan" ja "Lantalaisen" uusi ystävä kaupunkiin tutustumaan, kun iltamiin vielä oli aikaa. Mielellään pojat lähtivät jaloittelemaan, sillä olipa siitä jo kulunut aikaa, kun he olivat saaneet rehellisesti astella maan kamaralla. Pian oli katseltu pienen kaupungin matalat puutalot, siistit kadut ja harvat merkkirakennukset: kirkko ja kauppaopisto, käyty Pitkässä karissa seminaaria ja museota katsomassa. Torin keskellä oli uhkea kuvapatsas.
– Mikä ukko tuossa seisoo? kysyi Aslak.
– Oh, etkö tunne? Onhan tämä kuva Maammekirjassakin, sanoi Jorma toruvasti. Hänen mielestään Aslak osoitti arveluttavaa tietämättömyyttä, ja jonkun verran alensi heidän arvoaan.
Santalan Aarokin katsoi ensin Aslakia pitkään, kuin moittien, että onpa siinäkin mies. Sitten hän ajatteli, että "Lapinpojalle" pitää antaa anteeksi tietämättömyys.
– Sehän on Pietari Brahen, tämän kaupungin perustajan patsas, sanoi hän lopuksi.
– Onko se sitten muuttanut, Turussa kai se ennen on ollut, väitti Aslak.
– Niin on nytkin, mutta Turun patsaasta on otettu jäljennös, ja se on tässä. Brahen mukaan on kaupungillemme annettu nimeksi Raahe, ja sentähden täällä täytyy olla Brahen patsas, selitti opas.
– Olkoon minun puolestani Kreivillä vaikka kolme patsasta, hän oli hyvä mies, perusti yliopistonkin Suomeen, lisäsi Aslak tahtoen näyttää, ettei hänkään ole patapuukko.
Nuorta kansaa alkoi vaeltaa juhlapaikalle: tyttöjä vaaleissa, siisteissä kesäpuvuissaan ja poikia enimmäkseen uutuuttaan hohtavissa partiopuvuissaan. Vasta silloin Jorma kiinnitti huomiota omaan pukuunsa. Se oli rypistynyt ja nuhraantunut ahtaassa kotaelämässä. Mutta siihen täytyi tyytyä. – 'Eihän ole koiraa karvoihin katsomista', ajatteli hän toisekseen.
Santalakin kävi kotonaan muuttamassa partiolaisen puvun ylleen, ja niin he kolmisin menivät myös juhlakentälle. Jorma ja Aslak hiukan kainostellen, kun useimpien silmät olivat aluksi kiintyneet heihin. Edeltäpäin oli nimittäin levinnyt tieto ohjelman muutoksesta, nimittäin siitä, että Santalan puheen sijasta esiintyy toinen "Suomen samoilijoista".
Ohjelma alkoi. Torvisoittokunta soitti Vaasan marssin. Jormasta tuntui, että sillä oli siellä Pohjanmaalla juhlallisempi ja korkeampi kaiku, joka hänen mielestään ehkä johtui siitä, että sävelaallot pääsivät vapaina vyörymään tasankojen ja aavojen meren selkien yli, eivätkä töksähdelleet kymmeniin kumpuihin niinkuin mäkimailla. Sen jälkeen lauloi seminaarilaisten naiskuoro isänmaallisia lauluja, viimeksi "Nouse tuonne kunnahille, katso maatas kaunista..." Aslak ei ollut kuullut milloinkaan ennen ihmisten kuorolaulua, ei kirkonkylän koulussakaan, ainoastaan tunturikoivikkojen kuorolaulajia: kellolintujen, yörastaiden ja kymmenien muiden luonnonlaulajien yhteislaulua kevätiltoina ja -öinä. Hän ei olisi uskonut, että ihmiset osaavat niin ihanasti laulaa, ihan kuin enkelit. Jokaisen laulajan ääni ja sydän tuntui sävelinä väräjävän. Isänmaallisten tunteiden hehku oli saanut ilmaisumuotonsa.
– Miksikä eivät lappalaiset laula niin kauniisti, ainoastaan joikaavat? kysyi hän itseltään.
Hän ei voinut pidättää sitä ajatusta, että hänen kotiseudullaan ollaan paljon jäljessä ja että korkeamman sivistyksen tuulahdus oli hänet saanut valtoihinsa. Kauan kytenyt halu päästä seminaariin ja sitä tietä Lapin kansaa valistamaan sai sinä iltana uutta virikettä.
Aslak oli niin omiin mietteihinsä vaipuneena, ettei huomannut, kun Jorma astui puhujalavalle. Valtavat kättentaputukset hänet siitä herättivät, kun Jorma seisoi puhujalavalla nuoren juhlivan joukon edessä.
– Mitenkähän toveri suoriutuu, kun ei ole valmistanut? oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Hän pelkäsi Jorman puolesta.
Jorma aloitti esityksensä säyseästi ja vaatimattomasti; mutta innostui itsekin vähitellen. Hänen kuvauksensa kasvoi pienestä purosta mukaansa tempaavaksi joeksi, joka milloin kuohahti kohisevaksi koskeksi, milloin taas tyynempinä suvantoina viletti päämääräänsä kohti. Nuoruuden innostus antoi hänen esitykselleen vauhtia ja isänmaanrakkaus tunnetta. Hän oli toisinaan kuin maalari, joka kuva kuvalta loihti mielikuvitukseen niitä seutuja, joissa he olivat kulkeneet, mutta enimmäkseen kuitenkin suurpiirteinen kertoja.
Esityksen loputtua sai hän lämpimät suosionosoitukset. Kuulijain mielestä oli Jorma kasvanut jättiläiseksi.
– Hänellä on partiolaisen kirveen ohella kirjailijan kynä ja taiteilijan pensseli laukussaan, sanoi eräs vanhempi henkilö.
Seurasi esitelmä. Eräs raahelainen ylioppilas astui puhujalavalle. Hän oli "vastaleivottu", samana keväänä päässyt "isänmaan toivojen" valiojoukkoon, ja hän oli tuntenut velvollisuudekseen esiintyä kotikaupungin nuorille, eikä aihekaan ollut kaukainen: hän teki lyhyesti selkoa kotikaupunkinsa historiasta kertoen m.m. seuraavaa:
"Tämä kallis kaupunkimme on syntynyt 'kreivin aikaan', sen miehen hallitessa maata, jonka kuvapatsas seisoo tuolla torin keskellä. Perustuskirjassa luetaan juhlalliset sanat: 'Me Pehr Brahe, Wisingsborgin kreivi, Kajaanin Vapaaherra, Rydboholman, Lindholman, Brahelinnan ja Bogesundin Herra, Ruotsin valtakunnan Neuvos ja Drotsi sekä Westmanlannin, Bergslagenin ja Taalainmaan Laamanni, julkaisemme 'omalla kädellä ja sinetillä' – – vahvistetun perustamiskirjan Turunlinnassa 5 p:nä joulukuuta 1649.' Vaikka näin perustetulla kaupungilla oli alunpitäen hyvä satama ja vaikka se oli perustettu lähelle Sälöisten ikivanhaa markkinapaikkaa, kasvoi kaupunki alussa hitaasti. Kademielin katselivat uutta tulokasta naapurikaupungit Oulu ja Kokkola. Ne olisivat olleet valmiit nuijimaan sen kuoliaaksi kuin avuttoman hylkeenpenikan ja tekivät siitä anomuksen Ruotsin kuninkaallekin perustajan kuoltua. Mutta ei ollut Raahen kohtalo 'katehen kainalossa, pahansuovan sormen päissä'. Se alkoi kasvaa, vaikkakin alussa hitaasti. Se on kahdesti palanut melkein perustuksiaan myöten, mutta se on kyennyt uudestaan tuhkasta nousemaan. Ensikerran polttivat sen ryssät isonvihan aikana melkein kokonaan ja mitä rakennuksia oli säilynyt, niitä, m.m. kirkkoa olivat kaalimaan miehet käyttäneet hevostalleinaan. Pakolaisina, piilopirteillä kuoli silloin suuri osa kaupunkilaisista. Toisen kerran paloi kaupunki 1810. Itämaisen sodan aikana englantilaiset kävivät kaupungissamme polttamassa rakennuksia ja laivoja.
"Laivaliikkeen turvin on Raahe kasvanut. Sillä oli aikoinaan mahtava purjelaivasto. Itä-Intiassa ja Ameriikassa asti purjehtivat sen fregatit, prikit ja parkkilaivat, vieden tervaa, puutavaroita ja potaskaa ja tuoden viljaa, kahvia, tupakkaa ja sokeria. Raahen laaja ympäristö, vieläpä Pohjois-Savokin Pielavettä myöten tekivät täällä kauppaa. Sitten seurasivat taantumuksen ajat: 'tulilaivat' vähensivät purjelaivaan merkitystä, Saimaankanavan rakentaminen lohkasi pois Pohjois-Savon sen vaikutuspiiristä ja Seinäjoen–Oulun radan rakentaminen oli tehdä surman iskun, koska Raahe jäi siitä syrjään, mutta tänne rakennettiin myöhemmin Lapin asemalta rautatie..."
– Tiedättekö, mitä sanoo Raahen juna, kun se mennä ähkii täältä Lappiin? kuiskasi pojille Santala.
– Emme.
– Näinhän se jyskyttää asemainsa nimet:
'Raahe, Pattijoki, Relletti
Toppi, Lappi ja – Hemmetti!'– Viimemainittua asemaa ei tosin ole, mutta se on pantu runoon riimin vuoksi.
Pienten virtojen maassa.
Juna porhalsi Pohjanmaan lakeutta etelää kohti ja hoki yhtenään pienten jokien nimiä, joiden yli se vähäväliä jyrisi: "Oulun Siika, Pyhä Kala, Lesti Veteli Ähtävään, Lapua laski Kyröön."
– Mitä se juna noin laklattaa? kysyi Aslak, joka Jorman kanssa katseli junan akkunasta rautatien molemmin puolin leviävää lakeutta.
– Se lukee Pohjanmaan jokia, niitä pieniä valtasuonia, jotka antavat elinnestettä näille yksitoikkoisille maisemille. Samalla se muistelee vanhaa tarua näistä virroista.
– Mikä se satu on? kysyi Aslak. – Minä mielelläni kuulen vanhoja kertomuksia, varsinkin näin matkustaessani.
– Siihen aikaan kun Suomenmaata luotiin ja sen vesistöjä suunniteltiin oli Luojan tarkoituksena laatia tännekin joistoja: suurempia pääjokia ja pienempiä sivujokia, niinkuin on Lapissa ja Perä-Pohjolassa. Sentähden hän ehdotti, että Siikajoki yhtyisi Oulunjokeen, koska yhteisvoimin olisi parempi mereen rynnistää. Mutta Siikajoki ei suostunut, sanoi vaan: 'Minä pidän mieluimmin oman suuntani.'
Sen jälkeen Luoja esitti, että Pyhäjoki yhtyisi Kalajokeen, joka siihen aikaan oli mahtavampi kuin nyt. – 'Minä en tahdo kulkea toisen vanavedessä, minä uurran itselleni oman uoman', murisi Pyhäjoki.
Ja samanlaisen vastauksen antoivat myös Lesti-, Veteli- ja Ähtävänjokikin, joita Luoja oli kehoittanut yhtymään ainakin suupuolillaan yhteiseksi joeksi. Kun vielä Lapuan- ja Kyrönjoki esittivät vastaväitteitään ja kieltäytyivät yhteistyöstä, huudahti Luoja närkästyneenä:
'Pohjanmaan joet juoskoot aluksi miten itse haluavat, mutta muistakoot vedenpaisumusta.'
Sen jälkeen ovat nämä joet uurtaneet kukin oman uomansa ja laskevat nyt yhdensuuntaisesti mereen.
– Minkä rangaistuksen ne saivat Luojan tahdon vastustamisesta? kysyi Aslak.
– Vedenpaisumuksen. Joka kevät ja syksy tulvii vesi näiden jokien matalien rantojen yli peittäen alleen ihmisten peltoja ja niittyjä, kun niillä on liian vähän voimaa puhdistaakseen suuväylät niihin kulkeutuneesta hiekasta ja mudasta. Mutta vielä kovempi nöyryytys niitä odottaa.
– Mikä se on?
– Luoja lisäsi uppiniskaisille joille:
'Koska ette totelleet minua, niin nouskoon maan kuori sisäisten voimien pullistamana enimmän Merenkurkun tienoilla ja pitkin Pohjanlahden rantoja ja yhä vähemmän merestä itään päin, niin että näiden tottelemattomien jokien suut nousevat paljon enemmän kuin niiden latvat. Siten menettäkööt ne laskukorkeuttaan, ja tulvat tulkoot vuosivuodelta yhä uhkaavammiksi. Järviksi muuttukoot niiden keskijuoksut ja viimein pohjoisimmat etsikööt uudet lasku-uomat Päijänteen vesistöön ja eteläisimmät kiertäkööt Näsijärven kautta Kokemäenjoen vesistöön.
– Mutta tuollahan on paljon ihmisiä joen pohjaa syventämässä, huomautti Aslak. – Eivätköhän joet ihmisen avulla saa pitää entistä laskusuuntaansa.
– Vaikka täällä Pohjanmaalla asuukin tarmokas, omiin voimiinsa luottava kansa, joka voi jokien tulviakin tasoittaa, ei se voi muuttaa Luojan päätöksiä. Se on jo osittain toteutumassakin. Päijänteen vedet laskivat aikoinaan Kalajoen kautta Pohjanlahteen; silloin näet ei ollut vielä Kymijokea ollenkaan. Mutta maan kohotessa enemmän lännessä kuin idässä puhkasivat Päijänteeseen laskevat vedet uuden uoman mereen, nykyisen Kymijoen, ja Kalajoki jäi melkein kuiville. Sen vanhoilla lietteillä on nyt laajoja viljelyksiä, selitti Jorma.
– Sano noille joen perkkaajille, että he tappelevat Luojan tahtoa ja luonnonlakeja vastaan, viisasteli Aslak.
– Elä pidä asiaa leikkinä, vaikka siihen onkin vielä paljon aikaa, kun näiden jokien keskivaiheet järviksi muuttuvat ja asukkaiden täytyy kimpsuineen kampsuineen paeta kuivemmille seuduille.
Juna jyskytti edelleen lukien uppiniskaisten jokien nimiä kaksittain ja kolmittain. Jokaisessa jokilaaksossa oli tiheänpuoleinen asutus: hyvinvoipia, punaiseksi maalattuja tai harmaita taloja, niiden ympärillä peltoja ja niittyjä paikoin silmänkantamattomiin. Aseman luona oli tavallisesti kirkko ja sen ympärillä kirkonkylä. Mutta jokien välillä olivat maisemat karumpia: havumetsän peittämiä kankaita, koivikkoisia alanteita, matalia kalliokumpuja ja ruskeita, laihoja, käkkärämäntyjä kasvavia rahkasoita.
Vaikka maisemat olivat joka aseman välillä melkein samanlaiset, tuntui Aslakista, että näkemisen arvoista oli kaikkialla. Hiljaisten tunturien pojalle toi joka asema jotakin uutta. Elämä näytti sykähtelevän sitä nopeammassa tahdissa, mitä etelämmäksi tultiin. Hän näki Ylivieskan rautatieristeyksen, josta Iisalmen rata eroaa, hän näki Kokkolan rannikkokaupungin, Raahen vanhan kadehtijan ja kilpailijan, hän sivuutti etäämpää Pietarsaaren ja Uudenkaarlepyyn ja odotteli, milloin Etelä-Pohjanmaan suuret, viljellyt lakeudet alkavat.
Ja Jorma jutteli hänelle yhtenään eri seutujen merkillisyyksistä. Kokkolan luona hän osoitti suurta puutavaroilla lastattua junaa sanoen:
– Katsopa, eikö ole Keski-Pohjanmaallakin puuta. Tuo juna on matkalla Ykspihlajan satamaan. Siellä puutavarat lastataan laivoihin ulkomaille vietäviksi. – Uudenkaarlepyyn radan haaraantumispaikassa koetti hän saada Aslakia vierailumatkalle mainittuun kaupunkiin, mutta poika teki tenän.
– Minä en lähde meren rannalle. Voisit vielä uudestaan houkutella Pohjanlahdelle harhailemaan.
– Minä olisin vain näyttänyt Juuttaan taistelun muistomerkkiä. Siellähän Suomensodan aikana von Döbeln antoi ryssille selkään. Juuttaan kylä on lähellä Uudenkaarlepyyn kaupunkia.
– Olemme me muitakin Suomen sodan taistelutantereita sivuuttaneet; emmehän käyneet Siikajoella, emmekä Revonlahdellakaan.
– Niiden ohi purjehdimme jäälautalla.
Lapuan sankarin haamu.
Vanhoilta taistelutantereilta huokuu vastaamme salaperäistä tunnelmaa. Tuntuu kuin ne meille kuiskaileisivat: matkustaja, riisu kenkäsi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä; tuntuu kuin niiden alla lepäävien haamut toisivat meille terveisiä vuosisatain takaa sanoen: tämän turpeen alla lepäävät niiden luut, joille isänmaa oli kallis ja jotka kuolivat, että te eläisitte.
Lapuan kentällä, siinä missä Suomen sodan mainehikkain taistelu tapahtui, kohoaa puistikon keskellä pieni muistopatsas. Maantietä kulkeva maanmies sillä kohdalla ajaa hiljemmin muistaessaan, että siinä on sankarien veri vuotanut; nuori ylioppilas karistelee kukkia sivu kiitävästä junasta, ja matkustava upseeri kuvittelee mielessään taistelevien joukkojen asemaa sinä suurena "Lapuan päivänä". Mutta paljon on niitäkin, jotka kylminä ohi astelevat.
Jormalle ja Aslakille olivat entiset taistelutantereet pyhiinvaelluspaikkoja, siksi he eivät voineet ajaa ilman muuta Lapuan sivu, vaan he asemalta johtavaa maantietä palasivat muistomerkkiä katsomaan.
Oli leppoisa kevätkesän ilta. Lapuan vainioiden yllä väikkyi auer peittäen metsäisen Simsiön kukkulankin, joka kohosi peltojen takana, kepeään, sinertävään harsoonsa. Hiljaista oli jo luonnossa, sillä vainioillaan raatavat maanmiehet olivat jo menneet majoihinsa, ja muita maantiellä ajavia ei näkynyt. Yksinäinen leivonen vain liverteli ilman autereessa kuin hyvää yötä sanoakseen luomakunnalle.
Kaksi poikaa seisoi muistomerkin alla. Jorma ja Aslak siinä puoliääneen lukivat kiveen piirrettyä kirjoitusta:
"Tappelit tässä sankarit Suomen,
Heittivät henkens e'est oman maan;
Poikansa nostivat heille patsaan
Vannoen vuorons kuollansa näin."– Jalot sanat, jalojen miesten muistolle, sanoi Jorma.
– Ne tervehtivät meitä vuosisadan takaa, lisää Aslak.
– Tässä kaatui esi-isiämme taistellessaan kotiensa ja isänmaansa puolesta. Väsyneinä, nälkäisinä ja haavoissaankin taistelivat he kuin jalopeurat, sankarillisimman taistelun meidän tähtemme. Täällä sortui "sotilaspojan" isäkin lippunsa viereen, jatkoi Jorma.
– Mutta satojen ryssienkin huulille täällä jäykistyi pilkkanauru ikuisesti, huomautti toveri.
– Mitä olisit tehnyt, jos olisit silloin elänyt ja ollut samanikäinen kuin nyt.
– Rintamaan olisin astunut ja taistellut kuin se "numero viisitoista Stolt".
– Siis kuolemaan saakka taistelemme tämän maan edestä, Aslak, jos tarvitaan.
– Sen teemme, sen täällä urhojen haudalla vannomme, niinkuin tähän kiveen on kirjoitettu.
– Minä olen jo unhoittanut taistelun kulun. Mistäpäin tulivat suomalaiset? kysyi Aslak.
– Heinäkuun 14 p:nä 1808 marssi Adlercreutz armeijoineen Kauhavalta päin. Kun hänen joukkonsa saapui tämän aukean reunalle, järjesteli ryssäin päällikkö Rajevski väkeään taistelurintamaan. Kun venäläisille oli tulossa vahva apujoukko, kiirehti ylipäällikkö väkeään hyökkäykseen. Taistelu alkoi kello 4 iltapäivällä. Sitkeästi pitivät aluksi puoliaan ruispelloissa piilevät ryssät, mutta kun suomalaiset, varsinkin Porin rykmentti, jota von Döbeln johti, kävi päälle kuin kolmikymmenvuotisen sodan hakkapeliitat, täytyi ryssien jättää taistelutanner menettäen viidettäsataa miestä. Melkoinen oli myöskin Suomen armeijan mieshukka; toista sataa miestä oli kaatunut ja niistä suurin osa näillä tienoin.
– Ja mihin suuntaan ryssät perääntyivät?
– Tampereelle vievää tietä pitkin, Liuhtarin kylän palavien raunioiden suojassa he pakenivat. Sanotaan, että ylipäällikkö olisi taitavilla sotaliikkeillä voinut katkaista vihollisen peräytymistien ja siten täydentää voittoaan, mutta hän ei sitä huomannut.
– Onko täällä muita Suomen sodan aikuisia muistoja? kysyi Aslak.
– Kylässä on vielä muutamia rakennuksia niiltä ajoilta, ja kyntäjä löytää vielä joskus ruostuneen kanuunan kuulan pellostaan; sitä hän säilyttää kuin pyhäinjäännöstä.
– Olen kuullut, että täällä joskus nähdään haamuja, sanoi Aslak.
– En tiedä mitään haamuista, mutta tämä muistomerkki palautti kerran Amerikkaan menijän. Sillä on siis ihmeellinen voima.
– Miten se tapahtui?
– Eräs pohjoispohjalainen talonisäntä oli hallavuosien tultua lähtenyt Amerikkaan. Junassa istuessaan näki hän tämän puistikon ja tiesi, mitä merkitsi tämä patsas. 'Siinä ovat esi-isämme taistelleet', ajatteli hän. 'Isänmaa on ollut heille niin kallis, että he kuolemaa halveksien ovat askel askeleelta sitä koettaneet vapauttaa vihollisen vallasta. Toiset heistä kaatuivat näillä Lapuan kentillä, toiset muilla taistelutantereilla ja vain harvat sotilaat jäivät eloon. – Mikä olen minä heidän rinnallaan? – Karkuri, joka lähden onneani etsimään vieraalta maalta ja vieraan kansan keskeltä, – kulkuri, joka jätän kotini ja isänmaani vastoinkäymisien tähden; minä myyn esikoisoikeuteni hopeapenningeistä, vaikka esi-isäni ovat ostaneet ne henkensä hinnalla. Minä palaan takaisin ja teen lopun ikääni työtä kotini ja isänmaani hyväksi.'
Ja hän kääntyi Hankoniemestä takaisin kotiinsa kaipaavan perheensä luo. Patsaalta palatessaan Jorma jutteli toverilleen: – Aslak, me olemme hetkisen muistelleet suuria sotatapahtumia, jolloin ihmisiä on kaatunut joukoittain, kyliä ja kaupunkeja poltettu, viljapeltoja tallattu. Me tiedämme, että sota hävittää, rauha rakentaa. Nämä Lapuan laajat, orastavat viljapellot, viheriät niityt ja komeat kartanot ovat rauhallisen ja uutteran työn tuloksia. Nekään eivät ole tulleet taisteluitta. Maanmiehen työ on ainaista taistelua karua luontoa vastaan. Kymmenet miespolvet ovat tehneet työtä raivatessaan turvesoista näiden lakeuksien viljavainiot. He ovat taistelleet, että jälkipolvilla olisi helpompi elää.
Nuijamiesten mailla.
– Sinä, Aslak, esittelit viime kesänä Lapin maisemia seisoessamme tunturien "taivaskeroilla" sanoen: 'Katsele, kuinka paljon taivasta, katsele, kuinka aukea ja laaja näköala eikä jälkeäkään ihmiskäden töistä.' Minä nyt voin sinulle vuorostani näytellä näitä asuttuja viljelysseutuja huudahtaen: katsele ihmiskätten töitä! Silmän kantamattomiin ulottuvat nämä Ilmajoen viljellyt lakeudet. Peltoja, niittyjä, taloja näet loppumattomiin leviävän tämän Kyröjoen molemmin puolin; vain kaitaiset metsäkaistaleet eroittavat niitä paikoin toisistaan. Täällä näkyy myös paljon taivasta, mutta paljon myöskin ihmiskäden jälkiä sen alla. Ja samanlaista on tämän joen varsi tuolta alempaakin Isonkyrön puolelta. Olet kai kuullut puhuttavan laajoista Isonkyrön pelloista? puheli Jorma innostuneena, kun "Suomen samoilijat" pari päivää sen jälkeen, kun viimeksi jätimme heidät Lapuan muistomerkin luo, Ilmajoen maantietä astelivat jokivartta pitkin.
– Myönnän, että kuokka ja aura ovat täällä liikkuneet monien miespolvien aikana.
– Entäpä miekka! Kun katselet näitä seutuja, niin luulet ikuisen rauhan täällä vallinneen ja kansan saaneen häiritsemättä ahertaa konnuillaan, mutta se on harhakuvitelma. Monesti on Etelä-Pohjanmaan kansankin täytynyt vaihtaa aura miekkaan kotiaan ja isänmaataan puolustaessaan, monesti ovat täällä noiden kepeiden kytösavujen sijasta sodan synkeät savut kohonneet kotien suitsevista raunioista. Me poljemme parast'aikaa muinaista taistelutannerta.
– Niin, tosiaan! Täällä Ilmajoella, Santavuoren seuduilla joutuivat nuijamiesten joukot ratkaisevaan taisteluun Klaus Flemingin joukkoja vastaan,muisteli Aslak.
– Kotiensa, protestanttisen uskonsa ja Kaarle herttuan puolesta taistellessaan kärsivät Pohjanmaan talonpojat tässä musertavan tappion.
– Muistatko tarkemmin kertoa sodan kulkua?
– Nuijasota alkoi, niinkuin ehkä muistat, Isossakyrössä v. 1596. Raskaaseen sotaväen muonitukseen kyllästyneet talonpojat nousivat sortajiaan Flemingin joukkoja vastaan ilmajokelaisen Jaakko Ilkan johdolla. Myöskin Savon ja pohjois-Hämeen talonpojat yhtyivät kapinaan. Mutta Klaus Fleming löi ensin nuijamiesten joukot Nokialla ja heidän johtajansa Ilkka joutui vangiksi ja mestattiin täällä Ilmajoella. Muistotietojen mukaan hakkautti marski hänen jäsenensä erilleen ruumiista ja asetti pitkien saittojen neniin kansalle kauhuksi. Se ei kuitenkaan kansaa lannistanut. Helmikuun 24 p:nä eli Matinpäivänä v. 1597 olivat talonpoikain joukot kokoontuneena juuri näille kentille, kun Flemingin joukot lähenivät heitä. Marski kehoitti nuijamiehiä antautumaan, mutta ne vastasivat, että "ei niin kauan kuin veri on lämmin Kaarle herttuan tähden". Ja Oulunlinnasta tuoduilla tykeillään he ampuivat Flemingin ratsuväkeä ja kaatoivat niistä useita. Pian levisi yleinen taistelu pitkin jokivartta aina tuonne Santavuorelle asti, mutta verisin se oli Piirtolan seuduilla. Talonpojat, jotka olivat huonosti aseistettuja, eivät voineet kestää marskin ratsuväen tuimia hyökkäyksiä, vaan heitä kaatui paljon, toisia joutui vangiksi.
Täällä Piirtolan seuduilla maanraivaajan kuokka tai kyntäjän aura kohottaa toisinaan maasta lahonneen luurangon, ruostuneen miekan tai muun käsiaseen.
– Onhan täällä isonvihankin aikoina taisteltu, tiesi Aslak.
– Napuan kylän kentillä Isossakyrössä oli ankara taistelu v. 1714. Siellä sotamiehet ja talonpojat taistelivat kahtavertaa suurempaa venäläisten joukkoa vastaan.
– Se oli kauheaa aikaa, kun rutto, ryssä ja nälkä tappoi ihmiset paikoin sukupuuttoon, lisäsi Aslak.
Sammalen tarina.
Kun pojat pari päivää myöhemmin ihmettelivät Isonkyrön suuria suoviljelyksiä, tuli heitä vastaan vanha, valkopartainen vaari. Poikain pyynnöstä hän näytteli paikkoja ja kertoi muinaisia asioita.
– Tämäkin suo, jossa nyt näette kukoistavan viljelyksen, oli minun nuoruuteni aikana niin vetelä, että sen yli oli vaikea kulkea. Nyt on ihminen sen kokonaan ottanut valtoihinsa: kuivattanut, kuokkinut, savennut ja kaikin puolin muokannut sen maaperän jalompia kasveja varten. Ennen kasvoi tässä suosammalta, saraheinää, varpuja ja käkkärämäntyjä, nyt ruista, kauraa, ohraa, apilasta ja timoteitä, vieläpä juurikasvejakin.
– Eipä uskoisi, että sammalikkosuossa on sellainen voima, mainitsi Aslak.
– Luoja on siihen pannut voimaa, ja ihminen on sitä lisännyt. – Nuoret herrat eivät ole tainneet kuulla satua sammalesta, joka oli tyytymätön elämäänsä.
– Emme ole kuulleet, vastasivat he yhteen ääneen,
– Kun Luoja oli luonut tämän Suomen maan, niin astui hän alas katselemaan kättensä töitä. Kävelipä hän myös märkää suota pitkin. Kulkiessaan kuuli hän suosta kitinää ja kun hän kumartui siitä selvää ottamaan, huomasi hän sammalen vesissäsilmin itkeä tihuuttavan.
'Mitä itket, kasviseni?' kysyi Luoja hiukan närkästyneenä, sillä hänen mielestään maailma oli niin täydellinen, ettei siinä ollut valittamisen aihetta.
'Miksi en itkisi, kun Luoja on luonut minut kaikkein viheliäisimmäksi olioksi maan päälle. Varteni on niin matala, että kaikki minua tallaavat ja suohon sotkevat. Toista olisi, jos minut olisi luotu kuuseksi. Silloin olisin nostanut latvani ylväänä taivasta kohti, silloin ei minun tarvitsisi kasvaa muiden varjossa, silloin olisi kaikkien minua kierrettävä ja silloin huomaisivat minut kaikki suolla kulkijat. Lehteni ovat mitättömät ja kukkia ei ole ollenkaan. Kukaan ei ihaile minua, kukaan ei taita minua kotinsa kaunistukseksi enkä minä tee edes marjaa. Minä olen hyödyttömin ja rumin kaikista kasveista. Olisin ollut edes valkovuokko tai suomuurain!'
Luoja suuttui kiittämättömälle sammaleelle, mutta ei aluksi puhunut mitään, hymähti vain hiljaa. Samassa syntyi niin kova myrsky, että varvut vinkuivat. Kohisten se meni sammalikon yli, mutta päästyään suon yli pitkään kuusikkoon, kaatoi se suuria puita kuin kortteita. Kun myrsky oli tyyntynyt, tulivat kirvesmiehet ja hakkasivat kaatuneet puut haloiksi.
'Katsopa nyt, miten kävi!' sanoi Luoja. – 'Kuusikko kaatui, mutta sinä säilyit.'
Sen jälkeen tuli suon reunalle koulutyttöjä, jotka poimivat melkein kaikki valkovuokot ja myöhemmin lehmät söivät loput.
Tämän nähtyään sammal ei enää itkenyt.
'Ehkä on parasta näin, kuin on!' huokasi se hiljaa.
Mutta Luoja koroitti äänensä sanoen:
'Sammal, sinä tulet kuoltuasi hyödyllisemmäksi kuin eläissäsi olet ollut. Sinun lahoavista osistasi kasvakoon vahvoja maakerrostumia saven ja soran päälle vetisille paikoille. Ihminen, luoduista korkein, ottakoon ne viljelykseensä ja tehköön peltoja ja puutarhoja sinne, missä sinä kasvat.
Luojan määräys on täällä Isossakyrössäkin toteutunut, sanoi vanhus lopuksi jatkaessaan matkaansa.
Hyrisevä kaupunki.
Heleän kirkkaana kesäkuun aamuna porhalsi Pohjanmaan juna Messukylän peltolakeutta Tamperetta kohti. Suurin osa matkustajista nukkui makeasti toisten nuokkuessa istuimillaan, sillä moni oli tullut aina Rovaniemeltä ja Torniosta saakka, toiset Seinäjoelta ja Haapamäeltä sekä lukuisilta väliasemilta. Vain kaksi virkeämpää matkustajaa oli mukana: Aslak ja Jorma. He katselivat seutua junan sillalta ja kuuntelivat peltoleivosia, jotka olivat jo heränneet ylistelemään Suomen luonnon ja varhaisen kesäaamun kauneutta.
– Ovatko kaikki talot täällä etelässä herraskartanoita? kysyi Aslak. – Melkein joka talossa on täällä maalattu asuinrakennus, vieläpä kaksikin, pitkä kivistä tai tiileistä tehty navetta, usealla hyvin hoidettu puutarha ja laajat pellot.
– Erämaan eläjästä taitaa siltä näyttää, mutta täällä Satakunnassa ja Hämeessä ne ovat tavallisia talonpoikaistaloja, jotka elävät maanviljelyksellään ja karjanhoidollaan. Nämä ovat suuren tehdaskaupungin muonitusalueita.
– Ah, kuinka suurenmoista onkaan ihmiskätten työ; se muuttaa korvet ja suot kukoistaviksi viljavainioiksi ja kohottaa taloja sinne, missä karhut muinoin pesiään kaivelivat. Meillä Lapissa näkyy liian vähän ihmiskäden jälki.
– Täällä on viljelys vanhaa, teillä nuorta. Kymmenet sukupolvet ovat täälläkin eläneet: kuokkineet, ojittaneet, kyntäneet, kylväneet ja rakentaneet talojaan, että heidän jälkeläisillään olisi helpompi elää. Kirkkojen lähellä, kalmistoissa lahovat niiden luut, jotka tänne suurimmat aukeat ovat raivanneet. Nyt huomaat, mikä ero on Lapinmaan ja "Lannanmaan" välillä. Sinä kuljet täällä kuin kehityksen kulkua kertaillen, nousten aste asteelta niitä portaita, joita myöten koko Suomen kansa on noussut sitkeästi taistellen karua luontoa vastaan.
Kierrettyään Kalevankankaan juna pistäytyi syvän hiekkaharjuun kaivetun leikkauksen läpi Tampereen asemalle. Suuri teollisuuskaupunki veti poikain mietteet heti toisille aloille.
Kaupunki vielä uinui sikeän yönunen ja päivän touhun rajoilla. Kadut olivat melkein autiot ja lukuisista tehtaista ei noussut vielä savua; niiden korkeat, mustapäiset piiput vain seisoa töröttivät kuin muistopatsaat eikä niiden sisältäkään kuulunut liikettä.
– Tämähän on "hiljaisuuden kaupunki", sanoi Aslak kun he Hämeenkatua astelivat asemalta sillalle päin.
– Odotahan! Kohta se on "hyrisevä kaupunki". Annahan jättiläiseläimen ensin kunnolleen herätä.
– Minkä eläimen?
– Kaupunki on niinkuin jättiläiseläin, sillä on monimutkainen ruumiinrakenne, jonka jokaisesta osasta riippuu sen menestyminen, sillä on "aivot", joilla se ajattelee ja "jäsenet", joilla se työskentelee. Jos aivot ovat kelvottomat, kärsii siitä koko elimistö; jos jäsenistä on osakaan kunnotonta, sykkii elämä sitä huonommin jättiläisen suonistossa.
– Ja mikä on sen suonisto? kysyi Aslak, jonka mielestä vertaus jonkunverran ontui.
– Kadut ovat valtasuonia ja suonia, niillä liikkuvat ihmiset elinvoimaa kuljettavina verisoluina, ja huoneet soluja. Tämä Hämeenkatu on sen valtimo, ja laajennus kauppatorin kohdalla on sen sydän. Kohta näet, miten tämä jättiläinen elää.
– Missä on jättiläiseläimen pää?
– Se on täällä aseman seuduilla, ja sen kaksihaarainen häntä kiertyy lännessä Pyynikin kukkulan ympärille. Jättiläisen molempia kylkiä kastelee järvi: pohjoissivua huuhtelee Näsijärvi, eteläkylkeä Pyhäjärvi. Jättiläinen on näet asettunut vatsalleen makaamaan edellämainittujen järvien väliselle kannakselle kuin mikäkin muinaismaailman hirmulisko. Sen suusta lähtee pitkiä lonkeroita (rautateitä), joita myöten kulkee ruokaa sen suuhun.
Kun Aslak ja Jorma aikoivat tarkemmin tutustua Tampereeseen, jäivät he junasta ja lähtivät kävelemään pääkatua pitkin. Jorma seisattui pitkähkölle sillalle, jonka yli katu jatkui.
– Tässä on kuuluisa Tammerkoski.
Aslak oli kuvitellut edeltäpäin, että Tammerkoski on vapaana pauhaava, pärskyvä ja vaahtoava köngäs, sellainen kuin hän oli tottunut kotipuolessaan näkemään. Sentähden katseli hän hiukan pettynein mielin monien patolaitosten sulkemaa koskea, joka pauhasi vain siinä määrin, kuin ihminen tahtoi. Häntä säälitti koski, missä luonnonvoimat eivät saaneet villissä vapaudessaan temmeltää.
– Oh, tämmöinenkö se onkin! Ihmiset ovat sen kokonaan vanginneet, kapaloineet kuin pienen lapsen, ja nyt se kääreissään turhaan potkittelee. Kaukana on siitä luonnonkosken valtava kohina ja raju voima. Minä rakastan vain vapaita luonnonkoskia, joissa erämaan voimat seitsemää kieltä puhuvat, pauhaavat ja jylisevät sanoi Aslak silmät innostuksesta kiiltäen.
– Sinä, veljeni, tunnet vain erämaan ja luonnonvoimain suuruuden, et vielä oikein ihmisjärjen ja käden valtavaa voimaa. Tässäkin näet loistavan esimerkin siitä. Kaarina Maununtyttären hallitessa Liuksialan kartanoa, kuului tämä koski hänen kalavesiinsä ja täältä saatiin melkolailla lohia. Jos silloin olisimme seisoneet tämän partaalla olisimme nähneet Tammerkosken melkein luonnontilassa: koski pauhasi silloin vapaudessaan suurenmoisena kuohuvana kymenä, hyrskyen ja jylisten. Myöhemmin ovat ihmiset oppineet tuntemaan sen jättiläisvoimat ja taltuttamaan ne palvelukseensa.
– Milloin se tapahtui?
– V. 1775 kuningas Kustaa III seisoi kesäkuun 6 p:nä, omana nimipäivänään, tämän kosken partaalla ihaillen luonnonvoimien mahtavaa myllerrystä.
'Tämä on suuremmoinen ja ihana paikka. Minä perustan tähän kaupungin. Nämä mahtavat luonnonvoimat on kahlittava ihmisen palvelukseen' oli kuningas virkkanut. V. 1779 sai Tampere kaupungin oikeudet. Mutta vasta 1821 jälkeen, kun sille annettiin vapaakaupungin oikeudet, alkoi se kasvaa nopeammin. Nyt on se, niinkuin tiedät, kooltaan Suomen kolmas kaupunki.
Aslak ja Jorma kerkisivät aamun hiljaisina hetkinä käydä katselemassa muutamia merkkipaikkoja. He kävivät kauppatorilla, jonka ympärillä on monta kaupungin huomattavimmista rakennuksista; Laukontorilla, jonka laitaan Pyhäjärven laivat pysähtyvät ja Mustanlahden satamassa, josta Näsijärveä kulkevat alukset ottavat matkustajia ja tavaraa. Pikimmältään pojat ihailivat Aleksanterin kirkon sulavia piirteitä ja kulkivat sieltä Nottbeckin eli englantilaiseen puistoon, kosken niskan länsipuolelle.
Nähtyään kalliosaarella mahtavan pronssista valetun kotkan levitetyin siivin suojelevan kahta muistotaulua, huudahti Jorma:
– Olenpa totisesti joutunut paikkaan! Täällähän linnutkin ovat metallista. Eipä taida elävää lintua löytyäkään tämmöisessä talojen rykelmässä.
– Taisitpa jo säikähtää. Luulit kai, että se päällesi syöksee, mutta metallinen kotka on paljon vaarattomampi kuin elävä. Noissa tauluissa on muistokirjoitukset keisari Aleksanteri I:sen ja II:sen käynneistä Tampereella.
Muutamassa puistikossa oli joukottain lintuja ja melkein joka puussa linnun uuttuja. Kottaraisia, peipposia, paarmalintuja ja leppälintuja lenteli pesiinsä ja niistä ulos. Toiset lauloivat puissa aamuliverryksiään kuin saloilla konsanaan. Enimmän ihmetteli Aslak punapyrstöistä leppälintua, jonka pesiä hän oli tavannut koivupökkelöissä kotiseudullaan.
– Mikä noita metsien asukkaita pidättää kaupungin hälinässä? kysyi Aslak.
– Ihminen voi lempeydellään ja rakkaudellaankin taivuttaa eläimiä ja kiinnittää niitä asumaan kaupunkienkin sisälle. Sehän sinun pitäisi ennestään tietää. Ihminen on laittanut nuo pesimispöntöt puihin ja antaa niihin asettuneet laululinnut olla rauhassa. Linnut ovat huomanneet, että ihmiset täällä ovat heille suosiollisia, siksi ne tänne takaisin palaavat, siksi ne tuovat edellisenä kesänä kasvattamat poikasensakin takaisin syntymäseuduilleen.
Kun he paluumatkalla olivat ehtineet suuren puuvillatehtaan edustalle, alkoivat kymmenien eri tehtaiden pillit pauhata melkeen yhteen ääneen. Kello oli jo seitsemän, ja ne huusivat työväkeä paikoilleen.
– Tuu – tuu – tuuuu, huusivat suuret tehtaat, niin että korviin koski.
– Pii – piii – piiiiiii, pirisivät pienten pillit.
– Syttyikö jossain tulipalo, kun torvet noin huutavat? kysyi Aslak.
– Jättiläiseläin heräsi. Se käskee jäseniään työhön. Etkö näe, että se jo hengittää nopeammin. Sakeat savupatsaat kohoavat sen keuhkoista kuin valaan suihkut tyynellä merellä.
Höyrypillien vihellykset vaikuttivat kuin taikavoima. Joka suunnalta alkoi tulvia ihmisiä tehtaisiin. Puuvillatehtaaseenkin tuli niin paljon, että Aslakin mielestä ei koko Enontekiön kunnassa ollut puoltakaan siitä määrästä. Tuli miestä, nuorta jos vanhaakin, mutta vielä enemmän naisia. Pitkiä ihmisjonoja ja lopuksi yksinäisiä ryhmiä nieli tehdas sisäänsä suuren portin kautta. Väki hajaantui suuriin saleihin kukin työnsä ja koneensa ääreen. Kaikki näytti käyvän vanhan tottumuksen mukaan; kukin tiesi paikkansa, työnsä ja työn tahdin.
Kohta alkoi kuulua sisältä korvia huumaava jyrinä, hyrinä, luskutus ja naksutus, kun koneet alkoivat toimia. Tuhannet pyörät, veivit ja akselit aloittivat yhteisvoimin päivän hyörinän ja työn, jonka kulkua ihmiset johtivat. Kuin huumaantuneena kuuntelivat pojat hetkisen, kun kaupunkijättiläinen alkoi elää ja toimia.
Eikä vain sisällä, vaan myöskin tehtaan ulkopuolella kiihtyi liike. Autot hyrisivät ja törisivät kuljettaen sinne tavaroita: suuria puuvillapaaleja ja kivihiiliä sekä veivät pois valmiita teoksia.
– Kuulehan, Aslak, minä olen muistaakseni Kemijoella kertonut, miten tavarat kiertävät maailman markkinoilla; silloin oli erityisesti puheena puutavara. Nyt voisin kertoa lisää, minä voisin kertoa tämän tehtaan tuotteista ja merkityksestä.
– Voithan sen tehdä. Mutta minun mielestäni tekisimme viisaimmin, jos pyytäisimme insinööriltä lupaa katsella tehdasta sisältäkin päin.
Jorma suostui ehdotukseen, sillä ei hänkään ollut ennen nähnyt, miten puuvillasta erilaisilla koneilla ja erilaisia menetelmiä noudattaen valmistetaan lankaa ja niistä kudotaan kankaita.
Tehtaisiin ei mielellään päästetä syrjäisiä, ei varsinkaan poikia, vaikka heillä olisi kuinka hyvät tarkoitukset. Monen mestarin ja insinöörin luona he saivat käydä, ennenkuin lupa lähti. Ei olisi tainnut sittenkään hellitä, ellei Jorma olisi puolustuksekseen maininnut, että "me olemme Suomen samoilijoita", jotka haluaisimme tarkemmin tutustua "Pohjolan Manchesteriin". Muuta suositusta ei tarvinnut. Insinööri sanoi lukeneensa "Suomen samoilijaan" viimekesäisistä retkistä ja innostui itse näyttämään tehtaan eri osia.
Tehtaan työmiehet ihmettelivät, minkätähden insinööri kuljetti kahta poikaa osasto osastolla näytellen heille eri koneita, ja miten ne toimivat. Pienessä ajassa näkivät pojat kuinka puuvilla puhdistettiin, karstattiin, kehrättiin langoiksi, värjättiin ja kudottiin kankaiksi. Kauimmin katselivat he kudontaa, kuinka sähköllä käyvät kutomakoneet kutojattarien käyttämänä löivät eri värisiä kankaita.
– Näin muuttuvat Ameriikasta tuodut puuvillapaalit valmiiksi tavaraksi, joka sitten leviää satoihin tuhansiin koteihin antamaan suojaa miljoonille ihmisille. Meidän tavaraamme menee aina Lappiin asti.
Pojat sanoivat hyvästit ystävälliselle insinöörille ja lähtivät katselemaan Tampereen muita tehtaita. Aslak oli edeltäpäin kuvitellut, että tehtaat ovat hirveän kuivia katseltavia, mutta puuvillatehtaalla käynti oli avannut hänen silmänsä. Hänen mielestään oli ennen ollut suurta vain luonnonvoimien valtava leikki: tuntureita lakaiseva ja korvissa vinkuva myrsky, meren pauhina Pohjoisen jäämeren rannikoilla ja könkäiden ikuinen kohina. Nyt ilmestyi uusia ihailtavia: luonnonvoimia lannistavan ja hyväkseen käyttävän ihmisjärjen ja -kätten työt. Sen jälkeen kuuli hän aina tehtaiden jyskeessä ja hyrinässä kuin korkean veisuun ihmisen järjen ja voiman kunniaksi.
Ja väkisin tunki hänen mieleensä ajatus, että minkätähden Lapissa ei ole tehtaita, minkätähden lappalaiset eivät ole kahlinneet koskien voimaa palvelukseensa? Näihin kysymyksiin hän ei löytänyt selkeää vastausta.
Sen jälkeen he menivät kosken toiselle puolelle tutustumaan Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusosakeyhtiön pellava- ja kutomatehdasta sekä konepajaa ja veturitehdasta. Aslak oli isänsä kanssa käynyt Gellivaaran rautakaivoksilla ja nähnyt siellä, miten rautamalmia vuoresta louhitaan. Nyt hän oli utelias näkemään, mitä konepajassa raudasta tehtiin. Erityisesti huvitti poikia nähdä sulaa rautaa, miten sitä vetelänä ja hehkuvan punaisena juoksutettiin suuriin muotteihin. Konepajalla valmistettiin juuri höyrykoneiden vauhtipyöriä. Mutta vielä hauskempaa oli veturitehtaalla, jossa senkin seitsemät sorvit ja hyrrät pyörivät, vasarat paukuttelivat ja niittauskoneet pärisivät. Korvat menivät oudolta lukkoon siinä metelissä.
Aslak kysyi eräältä vanhalta mieheltä, että eikö teillä mene korvien rumpukalvot rikki tässä pauhinassa, mutta hän ei saanut vastausta. Viittauksista Aslak päätteli ukon menettäneen kuulonsa.
Vielä kävivät pojat paperi-, verka, ja trikootehtaassa ja lopuksi Lapinniemen puuvillatehtaalla.
– Tampere varustaa Lapinkin vaatetavaroilla, mikäli lappalaiset vaatetta tarvitsevat. Täällä valmistetusta liinasta on paitasi, verasta takkisi ja täällä on tehty myös kenkäsi.
– Niin, missä ovat kuulut Tampereen kenkätehtaat? Me olemme ne kokonaan unhottaneet.
Ja Aslakin pyynnöstä kävivät he vielä eräässä suuressa kenkätehtaassa. Sielläkin oli semmoinen hyrinä ja nakutus, ettei tahtonut kuulla toisen puhetta. He katselivat, miten nahkaa leikataan, miten päälliset ommellaan, kuinka ne kiinnitetään lestille ja kuinka pohjat ommellaan tai naulataan kiinni. Kymmenien käsien ja monien koneiden kautta kulki nahka, ennenkun se muuttui siroksi kenkäpariksi.
Aslakin mielestä olivat kengät sopimattomia Lapin soille: ne olivat liian kapeakantaisia ja suippokärkisiä. Siksi hän kysyi:
– Missä täällä tehdään lapikkaita?
Jorma katsahti toveriinsa kuin moittien ja huomautti:
– Täällä etelämpänä ei lapikkaita tarvita, sillä täällä on jo melkein kaikki suot otettu viljelykseen.
– Nyt minä myönnän, että kaupunkia ja varsinkin tämmöistä teollisuuskaupunkia voi verrata jättiläiseläimeen. Elämä kihisee ja kuhisee täällä kuin muurahaiskeossa, sanoi Aslak lopuksi.
Aamiaista syödessään eräässä ruokalassa sai Aslak pitkästä aikaa savustettua poronlihaa.
– Katsopas, kun Lappikin kuuluu Tampereen muonittajiin, virkkoi Aslak.
– Siinä on taas esimerkki tavarain kiertokulusta.
Syötyään pojat nousivat Pyynikin harjun näkötorniin. Sieltä aukenivat heidän eteensä laajat ja viehättävän kauniit näköalat. Etelässä kimmeltivät auringon kilossa Pyhäjärven selät, pohjoisessa levitti Näsijärvi kalliorautaisia ulapoitaan ja keinutellen valkoisia laivoja melkein yhtä mahtavana kuin meri, ja idässä näkyivät kaupungin yli Messukylän peltovainiot. Mutta harjun alta savuta tuprusivat tehtaat kutoen kuin harson kaupungin ylle.
– Tuskinpa monen kaupungin laidalta on tällaisia näköaloja, huomautti Aslak.
"Isojen hukkien" asuinpaikoilla.
Se juhlallinen mieliala, jonka valtaamana pojat katselivat laajaa ja kaunista näköalaa Pyynikin tornista, haihtui Aslakilta heti sen jälkeen, kun Jorma alkoi selitellä tietojaan Pirkkalasta ja muinaisista Lapin verottajista pirkkalaisista. Ojentaen kätensä länttä kohti hän innostuneena puhui toverilleen:
– Aslak, et taida tietääkään, että tuolla, missä Nokianvirta lähtee Pyhäjärvestä ja viimemainitun järven molemmin puolin leviävät Pirkkalan pitäjien alueet, ne seudut, joilta ennen muinoin paljon miehiä matkusti sinun esi-isiltäsi kiskomaan veroa ja heidän kanssaan kauppaa käymään.
– Vai täällä ne asuivat peljätyt "isot hukat". Niistä olen kuullut vanhoja kertomuksia. Pirkkalaiset eivät olleet mieluisia vieraita: heitä koettivat lappalaiset paeta ja karttaa, mikäli voivat.
– Historia kertoo, että pirkkalaiset lähtivät täältä retkilleen suurin joukoin, aivan kuin vienankarjalaiset ja pohjalaiset ryöstöretkillä kulkiessaan. He soutelivat ensin pitkän Näsijärven, laskivat siitä nykyistä Ätsärin reittiä pitkin pohjoiseen ja viilettelivät myötävirtaan Pohjanlahteen, jonka rantoja seuraten tulivat he viimein Kemi- ja Torniojokien suille. Sieltä he kulkivat tavallisesti talvikelillä Lappiin. – Ei ole vielä saatu tutkituksi, laskiko pirkkalaisten retkien aikana Näsijärvi Pohjanlahteen kuten Päijänne, mutta joka tapauksessa oli sinnepäin parempi vesiyhteys kuin nykyjään.
– Tahdotko, niin kuvailen sinulle, miten tarun mukaan Lapin verotus tapahtui?
Ja heidän katseittensa harhaillessa milloin Pyhäjärven, milloin Näsijärven ulappain yli, kertoi Aslak seuraavan tarinan:
– 'Oli syystalvi. Piera Morottaja istui kodassaan järjestellen turkisnahkoja, joita hänen poikansa olivat tuoneet monta viikkoa kestävältä metsästysmatkalta, aikoen ne viedä jollaan eli puuhun tehtyyn pikku aittaan säilöön. Siinä hänen hypisteltävänään oli suuri, hallava karhun talja, muutamia tiheäkarvaisia majavia, kullankellertäviä näädän nahkoja ja joukoittain hyvinhoidettuja kettujen, oravain ja kärppien nahkoja. Hyvillään oli ukko poikain tuomasta runsaasta saaliista, hyvillään myös porokarjansa menestymisestä uusilla laitumilla, sillä hän edellisenä keväänä hankien aikana oli siirtänyt karjansa ja koko omaisuutensa Inarinjärven etelärannalta sen pohjoispuolelle. Mielissään oli äijä siitäkin, etteivät "isot hukat" hänen luulonsa mukaan pääse saaliin jaolle. Ja juuri sentähden, juuri pirkkalaisia peläten oli hän muuttanut asuinpaikkaa.
Mutta Piera Morottajan ilo oli ennenaikainen. Samana päivänä, lyhyen joulunaikaisen talvipäivän hämärtyessä alkoivat koirat haukkua äkäisesti.
– Menepä katsomaan, mitä koirat haukkuvat? sanoi ukko pojalleen.
Poika meni ulos, mutta palasi samassa takaisin.
– Vieraita tulee. Kumu kuuluu järveltä, jää ulvahtelee ja kaviot raksuttavat. Ei ole yksinäinen kulkija, suurempi on joukko joikumassa.
Ukko työntyy itse ulos. Hänen hampaansa kiristyvät yhteen, kädet puristuvat nyrkeiksi ja silmissä välkähtää viha, voimattoman viha, sillä hän on melkein varma, että verottajat, "isot hukat" ovat liikkeellä. On siis pelastettava, mikä on pelastettavissa aivan kuin tulipalon aikana tai sotajoukon hyökätessä.
– Piilottakaa tavarat, "suuri susi" tulee, ärjäsi hän kodan aukosta.
Kodassa syntyi sanoin kuvaamaton hämminki. Vieras oli siellä hyvin harvinainen, mutta pirkkalaisten tulo kaamein tapaus lappalaisen elämässä. Yksi pojista kätki lumeen pienen lippaan, jossa säilytettiin hopearahaa ja koristeita. Toiset tyhjensivät turkistavarat aitasta ja kätkivät lumen alle. Kun se oli tehty, lähetti ukko poikansa porokarjaan kuljettamaan sitä koiran kanssa turvallisemmille seuduille jääden itse eukkonsa kanssa ottamaan vastaan kutsumattomia vieraita. Ja että ne eivät pääsisi heti kodalle, usutti hän koiransa tulijoita vastaan.
Rantatörmää nousi järveltä kymmenkunta poroa puikkineen ajajien hosuessa hihnan päällä koiraa, joka ärhennellen kärkkyi porojen kinttuihin. Miehet melusivat manaillen koiraa, ja eräs heistä tempasi jo joutsensa ampuakseen, mutta ukko kutsui koiran samassa kodalle teeskennellen olevansa sille vihainen. Oikein oli ukko arvannut. Tulijat olivat pirkkalaisia. Heillä oli oppaana vain yksi lappalainen, Morottajien vanha vihamies ja kadehtija. He olivat kaikki joko poronnahkapeskiin tai majavaturkkeihin puettuja, kookkaita ja röyhkeitä miehiä, joiden edessä erämaiden asukas tunsi itsensä heikoksi.
– Vai tänne sinä olet paennut, kanalja, kirkui joukon johtaja, vaaleatukkainen ja kellertäväpartainen mies. Luuletko näin voivasi paeta kuninkaan omia verollepanijoita. Nyt onkin sinun maksettava verot viisinkertaisena. Hyvä ettet menetä koko omaisuuttasi, saituri.
Kauhistuen kuuli ukko kolkon uhkauksen, ja akka melkein pyörtyi sen kuullessaan.
– Lihaa pataan, karjui johtaja – ja jos ei ole ennen teurastettua, niin laita, ukko, päivälliseksi tuo ajohärkä, joka seisoo kotasi vieressä.
Karvain mielin teurasti ukko vieraille parhaan ajokkaansa, jonka pojat olivat kotiin unhoittaneet.
– Missä ovat hopeat? kysyi eräs pirkkalainen.
– Missä ovat turkisnahkasi? lisäsi toinen.
– Ja porokarjasi? kiljui kolmas.
– Köyhä on Morottajan kota, kitisi ukko – ei ole hopeaa mynttiäkään, vähän on metsänriistaa saatu tänä syksynä, ja sudet ovat syöneet ja hajoittaneet porokarjan.
– Valehtelet, heittiö! Kyllä sanot totuuden, kun selkänahkaasi pehmitän. – Tämä entinen naapurisi tietää, että porokarjasi on menestynyt hyvin ja että poikasi ovat saaneet runsaasti riistaa.
Ukko loi naapuriinsa, vihaisen katseen. Kun ei muu auttanut veti hän aitasta muutamia ketun ja oravan nahkoja ja pari nippua kuivattuja kapakaloja.
– Tässä on tämän kodan omaisuus, sanoi hän heittäessään tavarat kodan eteen.
Naapuri vilkutti silmää verottajille.
– Odotahan, kun olemme syöneet, niin kyllä vielä puhut totta, uhkaili päällikkö, jolla oli rautainen miekka ja jämeä jousi.
Syötyään kyllikseen poronlihaa ja merimaasta tuotuja eväitään, ryhtyivät pirkkalaiset uudestaan vaatimaan tietoja tavarain säilytyspaikoista. Kun ukko ei muuten ilmaissut katkojaan, sitoivat he hänet koivuun poronhihnoilla ja löivät kepeillä selkään. Hammasta purren päätti Piera kestää kidutuksen ja olla ilmaisematta mitään, mutta pahaksi onneksi eräs pirkkalainen löysi lumeen kätketyt turkikset. Peläten, että verottajat löytävät hopealippaankin, ehätti ukko sen kätköpaikan ilmoittamaan toivoen siten saavansa pitää karjansa, mutta siinä hän erehtyi.
Pirkkalaiset veivät seuraavana päivänä kaikki irtaimen tavaran, mitä kotona oli: hopeat, turkikset, kuivatut hauet, ajokalut ja aseet jättäen vaan verkot ja nuotan, että Morottaja voisi seuraavanakin keväänä pyytää verohauit. Poroista he veivät kaikki kiinni saadut, mutta kun Morottajan pojat – viisaasti kyllä – olivat antaneet koiran hajoittaa porotokan, eivät "isot hukat" saaneet kuin pienen osan karjasta.
Lähtiessään pirkkalaiset uhkailivat, että jos seuraavana talvena Morottaja heiltä jotain salaa, on hän kuoleman oma.
Näin kulkivat pirkkalaiset kodalta kodalle keräten saalista. Missä heille rehellisesti kaikki ilmoitettiin, ottivat he vain määrätyn osan omaisuudesta ja usein harjoittivat myös vaihtokauppaa lappalaisten kanssa. Heidän tarjoamansa hinta oli kuitenkin pieni; Tornion markkinoilla olisivat lappalaiset saaneet metsäeläinten nahkoista paljon paremman hinnan.
Ei siis ollut ihme, että pirkkalaiset Lapinkävijät tulivat vähitellen hyvin rikkaiksi.
– Mitä sai palkkioksi se petollinen naapuri, joka opasti pirkkalaiset Piera Morottajan kodalle? kysyi Jorma.
– Pahalla on paha loppu. Hän hukkui seuraavana syksynä Inariin, ja sudet raatelivat hänen porokarjansa.
Aurinko oli jo länteen painumassa, kun Aslak ja Jorma laskeutuivat alas Pyynikin näkötornista katseltuaan Itäisen Satakunnan järvimaisemia korkeammalta kuin kuningas Kustaa III aikoinaan. "Suomen Manchesterin" lukuisat tehtaat jo vihelsivät ilmoittaen päivän työn päättyneen ja julistaen sivukulkijoille, että kuninkaan suuri tuuma: luoda kukoistava kaupunki Suomen sisämaahan, oli toteutunut.
"Oksalla ylimmällä."
Seuraavana aamuna "Suomen samoilijat" seisoivat korkeassa tornissa katsellen kuuluisia Kangasalan maisemia. Aurinko oli juuri noussut, sen punankeltaiset säteet sivelivät järvien väräjäviä selkiä, hehkuttivat harjujen havumetsiä, valaisivat rantalehtojen lehvistöjä ja kirkastivat vainioiden nousevaa orasta. Laululinnutkin olivat jo heränneet lyhyestä yöunestaan lisäämään luonnon suloa. Hiljaisen hartaina katselivat pojat runoilijain ylistämää ja historiallisestikin merkillistä seutua, josta he olivat kuulleet paljon kuvauksia ja kertomuksia. Viimein Jorma rikkoi äänettömyyden:
– Tämä on nimeltään Keisarinharju, jolla kruunupäätkin ovat aikoinaan joutuneet Suomen luonnon lumoihin. Keisari Aleksanteri I ihaili näitä maisemia v. 1819, ja vielä paljoa aikaisemmin kuningas Kustaa III lausui täällä seisoessaan: 'Tässä varmaankin paholainen kiusasi Herraamme näyttäen hänelle kaiken maailman ihanuuden.' – Katsele, Aslak, tuonne pohjoiseen; siellä Längelmäveden saarikkaat selät silmäämme siintävät; katsele etelään Roineen välkkyväin ulappain yli ja luoteeseen, jossa tiheän asutuksen ympäröimä Kirkkojärvi kimmeltää. Järviä ja harjanteita, hyvin rakennettuja taloja peltojen ympäröiminä ja metsäisiä kunnaita näkyy tänne viehättävinä yhdistelminä.
– Täällä voisimme oikeassa ympäristössä laulaa: 'Mä oksalla ylimmällä...', lisäsi Aslak.
– Tuolla Roineen pohjoisimmassa kulmassa, kirkolta etelään on kuulu Liuksialan kartano. Siihen liittyy paljon historiallisia muistoja.
– En minä niistä muita muista kuin sen, että kartano oli läänityksenä Erik XIV leskellä Kaarina Maununtyttärellä, huomautti Aslak. – Kerro siis minulle, mitä tiedät.
– Vanhempina aikoina, kertoo kansan taru, hallitsi yksi ainoa mies koko Satakuntaa. Mutta hänen kuoltuaan eivät pojat muuten sopineet jakamaan perintöä, kuin siten, että kukin laski Länkipohjassa lastun veteen antaen tuulen ja virtain sitä kuljetella. Missä kunkin lastu ajautui rannalle, siihen oli hänen rakennettava talonsa. Yhden lastu kantautui silloin nykyisen Liuksialan rantaan, toisen Laukon kartanon seuduille Vesilahdelle ja kolmas Kokemäen kartanon vaiheille. Kustaa Vaasan aikana oli Liuksiala jo kuninkaankartanona ja voudin asuntona ja joutui sitten kuningas Juhana III:n käsiin. Hän luovutti Liuksialan v. 1576 veljensä leskelle, onnettomalle Kaarina Maununtyttärelle läänitykseksi. Entinen kuningatar eli sitten Liuksialassa kuolemaansa asti, vuoteen 1612. Hän oli alustalaisilleen lempeä ja eli hyvässä sovussa ympäristönsä kanssa. Sentähden "nuijamiehet" jättivät Liuksialan koskematta v. 1596, vaikka vanhemman Vääksyn kartanon ryöstivät.
Näissä historiallisissa muistoissa hetkisen viivyttyään kääntyi poikain huomio takaisin luontoon.
– Mitä tietä tuo Längelmävesi laskee Roineeseen?
– Se on laskenut aikoinaan montakin eri virtaa myöten. Tuskinpa on Suomessa toista niin oikukasta järveä kuin juuri Längelmävesi. Kaarina Maununtyttären tullessa tänne laski se yhdessä Vesijärven kanssa Sarsankosken kautta Roineeseen, mutta hänen aikanaan, luultavasti v. 1604 raivasivat sen vedet uuden lasku-uoman Pälkäneveteen synnyttäen mahtavan Iharinkosken ja Sarsan väylä siitä syystä kuivui. Siitä sanotaankin:
'Ilkeä Iharinkoski
Saatti Sarsan vaivaiseksi.'Mutta kun Pälkänevedestä Mallasveteen laskeva Kostianvirta ei jaksanut niellä niin paljon vesiä, kohosi sekä Längelmäveden että Pälkäneveden pinta huikeasti; tulvat peittivät kaikki alaisemmat rantamaat. Sentähden alettiin miettiä kanavan kaivamista tämän harjun poikki Längelmävedestä Roineeseen. Kanavaa alettiinkin kaivaa, mutta kesken kaiken vesijoukot syöksyivät v. 1830 kanavanteoksen läpi sellaisella voimalla, että kaivoivat sen 9 m syväksi ja kaksikertaa leveämmäksi. Näin syntyi Kaivannon kanava, josta nyt laivatkin kulkevat.
Aslak ja Jorma laskeutuivat hiljaverkkaan alaspäin harjunrinnettä. He olivat molemmat mietteisiinsä vaipuneina. Olivathan he nähneet Suomenniemen kauneimpia maisemia, joiden luonnon ihanuus vaikuttaa valtavasti ihmismieliin.
Hirvi-Simuna.
Juna kiidätti poikia etelää kohti. Kierrettyään Pyhäjärven pään ja halkaistuaan Hatanpään kartanon laajat vainiot pistäytyi se laajaan metsään, jossa melkoisia vuoria näkyi radan molemmin puolin kohoavan.
– Katso, Aslak, tuossa radan länsipuolella kohoaa Satakunnan korkein kohta Vuorestenvuori ja sen vastapäätä radan itäpuolella on Lehtivuori. Eiväthän ne Lapin tuntureihin verrattuina ole kuin mäkiä, mutta täällä ne ovat jättiläisiä pienempien kukkulain joukossa, täällä ne louhikkoisten rinteittensä, metsäisten ja synkkien rotkojensa ja ympäristöä hallitsevan korkeutensa tähden ovat kasvaneet kansan mielikuvituksessa satujen Rastekaisiksi ja hiisien asunnoiksi, kertoili Jorma.
– Täällä taitaa vielä olla karhujakin, huomautti Aslak.
– Karhuja ei ole enää näillä seuduilla muualla kuin Satakunnan vaakunassa, mutta ennen vanhaan on kyllä ollut. Hirviä, kettuja, mäyriä, kärppiä, tuhkureita, jäniksiä, oravia ja metsälintuja on sen sijaan runsaasti Satakunnan ja Hämeen metsissä. Oletko koskaan kuullut puhuttavan näiden seutujen suurimmasta erämiehestä Hirvi-Simunasta?
– En. Voisithan ajankuluksi kertoa hänestä.
Ja junan jyristessä leveän niemimaan poikki, jota rajoittaa kaarenmuotoinen Pyhäjärvi, Tampereen ja Lempäälän välillä, Jorma kertoi seuraavan tarinan:
– Noin sata vuotta sitten asui Lempäälässä Lehtivuoren lähellä pienessä mökissään Simuna-niminen mies, jota myöhemmin sanottiin yleisesti Hirvi-Simunaksi. Vaikka hänen asuntonsa ei ollut kovin kaukana muista taloista, eleli hän melkein täydellistä erakko-elämää. Kansa nimittäin karttoi jättiläiskokoista, mustaa ja parrakasta miestä, jonka sanottiin olevan liitossa itsensä paholaisen kanssa. Eikä Simunakaan välittänyt ihmisseurasta. Mieluimmin hän kulki pyssy olalla synkissä metsissä kokien ansojaan ja satimiaan tai talvella hiihtäen hirven jälkiä. Hän oli kuuluisa erämies. Kymmenet metsien kruunupäiset hirvet, sadat ilvekset ja ketut, puhumattakaan pienemmästä riistasta, kaatuivat hänen laukauksistaan. Ja kun Simuna sai silloinkin, kun muut eivät mitään nähneet, uskoivat ihmiset, että paholainen hänen eteensä riistaa ajaa.
Siitä, miten Hirvi-Simuna teki liiton "vihtahousun" kanssa, kertoo tarina seuraavaa:
Hirvi-Simunalla oli jo nuorena tavaton metsästysinto. Pyhät ja aret aamusta iltaan hän kulki saloilla, mutta aluksi huonoin tuloksin. Kerran eräänä helluntaiyönä Simon ollessa metsojen soitimella tuli häntä vastaan outo mies. Kun Simuna valitteli hänelle huonoa metsästysonnea ja erittäinkin sitä, että hänen pyssynsä ei tapa riistaa, sanoi mies kolkosti: 'Jos teet, niinkuin minä neuvon, niin ei milloinkaan tule liha pöydältäsi loppumaan.' Ja Simo kuunteli tarkasti ja painoi mieleensä miehen neuvon tietämättä aluksi, kuka neuvonantaja oli.
Oudon miehen neuvon mukaan hän meni helluntaipäivänä Lempäälän kiviseen kirkkoon, jossa Simunan tullessa parastaikaa jaettiin herranehtoollista alttarin ympärille polvistuneelle kansalle. Hirvi-Simuna meni muutamalle tyhjälle paikalle, mutta hän ei syönytkään rippileipää, vaan kätki sen taskuunsa, niinkuin salaperäinen mies oli neuvonut. Heti kirkonmenojen jälkeen haki hän rakkaan pyssynsä ja meni metsään. Siellä hän ensitöikseen asetti pyöreän rippileivän suuren männyn kylkeen pilkaksi ja alkoi sitä tähdätä. Silloin ilmestyi taas se omituinen mies Hirvi-Simunan läheisyyteen antamaan lisäneuvoja.
– Kuulehan Simuna, sanoi mies – ampuessasi pitää sinun sanoa:
'Hirvi minulle,
minä sinulle!'Kolmesti ampui Simo mainiten nuo sanat, ja jokainen luoti kävi maaliin puhkaisten rippileivän keskeltä. Simo itsekin ihmetteli tarkkaa ampumistaan. Tuskin hän aavistikaan ampuessaan, että hänen neuvonantajansa oli itse pahahenki. Vasta sitten kun mies ivallisesti virnistellen katosi, alkoi Simuna epäillä, että hän oli kutsunut pahat voimat liittolaisikseen ja että hän oli vannonut antavansa itsensä "pahalle miehelle".
Huolestuneena hän käveli iltasella kotiinsa, mutta tuli jälleen iloiseksi kohdatessaan hirvilauman aivan kotinsa lähettyvillä. Simo ampui siitä kaksi suurinta, sarvipäistä uroshirveä. Hän olisi saanut useammankin, mutta pelkäsi lihojen pilautuvan lämpimällä, kun hän ei olisi kerinnyt niitä yhtenä päivänä suolata. Ne olivat Simunan ensimmäiset hirvet.
Sen jälkeen hän sai aina, konsa vain metsästämään lähti. Hirvet juoksivat häntä vastaan toisinaan kotiveräjälle, milloin yksitellen, milloin laumoina. Pahin pula oli hänellä siinä, miten sai ammuttujen eläinten lihat ja nahkat kotiin ja siellä säilöön.
Eikä ainoastaan hirviä, vaan myös muuta metsän riistaa ilmaantui hänen eteensä ja lähettyville, missä hän ikänään oli: teeriparvet soivat hänen mökkinsä katolla ja ympärillä; metsot keväisinä öinä kalistelivat koukkuisia nokkiaan ja "hioivat" niin lähellä, että ikkunasta ylti ampumaan; ketut ja ilvekset kurkistelivat talvi-iltoina hänen majansa ikkunasta ja ovenraosta; sudet ulvoivat ja kiertelivät häntä tekemättä kuitenkaan mitään vahinkoa. Kun Simo ampui jonkun otuksen, tuli kaksi sen sijalle. Näytti siltä, että kaikki metsänriista niillä seuduin oli vain häntä varten.
Simo aluksi rikastui rikastumistaan, sillä hän myi joka talvi Hämeenlinnan markkinoilla joukoittain hirven, suden, ilveksen ja ketun nahkoja. Tampereelle vei hän vain lintuja, vaikka se oli hänen metsästysmaittensa vieressä.
Hirvi-Simunan metsästäjämaine kantautui kotipitäjästä naapuripitäjiin Vesilahdelle, Pirkkalaan, Messukylään, Kangasalalle ja Sääksmäelle ja viimein yli koko Satakunnan ja Hämeen, mutta samalla kulki tieto siitä, että Simunalla on apulaisina "näkymättömiä koiria", jotka hänelle otukset eteen ajavat. Aniharva uskalsi sivukulkiessaan pistäytyä hänen mökkiinsä, ja näytti siltä, ettei Simuna itsekään vieraista välittänyt.
Vanhemmilla päivillään alkoi metsästäminen häntä itseäänkin tympäistä. Vain hengenpitimikseen hän sitä harjoitti. Eräältä metsästysretkeltään hän ei koskaan enää elävänä palannut. Suuren kiven sivuun Lehtivuoren maassa oli ukko nukahtanut. Toiset väittävät, että hän itse olisi lopettanut päivänsä, mutta toiset luulevat hänen saaneen luonnollisen kuoleman. On niitäkin, jotka väittävät Hirvi-Simunan kuolleen nälkään, kun hän vanhoilla päivillään rikkoi paholaisen kanssa tekemänsä liiton, ja kun hirvet Tampereen tehtaiden pillejä peläten pakenivat Parkanon metsiin.
Luontoa ja historiaa, tarua ja totta.
Juna jyrisi yksikaarisen rautasillan yli. Sen alla vilisi leveä, lehtorantainen virta.
– Hei, Jorma, tule katsomaan Kuokkalankoskea. Tästä ne juosta vilettävät Längelmäen, Hauhon ja Vanajan yhtyneet reitit, kuten olet lukenut. Katselepa näitä hymyileviä maisemia. Jos kulkisimme kilometrin verran virtaa alas, tulisimme Toutosenjärveen, johon tämä koski laskee ja joka on oikeastaan kaarenmuotoisen Pyhäjärven eteläpää.
– Kummallisia ovat nämä Hämeen ja Satakunnan vesistöt. Niillä ei näytä olevan mitään yhteistä laskusuuntaa. Kuin sokkosilla haparoivat ne sinne-tänne, kunnes yhtyvät ja sitten yhteisvoimin ponnistavat mereen. Me jo Oriveden seuduilla näimme tänne laskevia vesiä.
– 'Ympäri käydään, yhteen tullaan.' Me olisimme voineet Längelmäveden päästä astua laivaan ja lasketella ensin sitä pitkin ja sitten Kaivannonkanavan kautta Roineeseen sekä siitä Mallasveteen. Jos olisimme halunneet käväistä Pälkäneellä, olisi pitänyt tehdä pieni mutka itään, mutta se olisi maksanut vaivat: olisimme nähneet siellä luonnonihania seutuja ja historiallisesti merkillisen Kostianvirran, jonka kautta Pälkänevesi laskee Mallasveteen.
– Mikä merkkipaikka Kostianvirta on? kysyi Aslak.
– On siinäkin historian lukija? Kostianvirralla oli navakanpuoleinen taistelu isonvihan aikana; tarkemmin sanoen lokakuun 6 p:nä 1713. Ryssät 7,000 miehen voimalla hyökkäsivät virran toiselle rannalle asettuneen Suomen armeijan kimppuun. Sumun suojassa kulkivat viholliset lautoilla Mallasvettä suomalaisten selän taa ja löivät Armfeltin armeijan. Sen jälkeen koko Häme ja Satakunta, joutuivat ryssille.
– Se oli surullinen taistelu, lisäsi Aslak.
– Niin. Meidän täytyy jatkaa matkaa. Palaamme takaisin Mallasvedelle, sivuutamme idästä tulevan Hauhon reitin yhtymäkohdan ja laskemme Valkeakosken kanavan kautta Raudunselkään, johon yhtyy Vanajaveden reitti. Ja niin yhtyneinä laskevat vedet tätä koskea alas. Matkallamme olisimme nähneet myös Valkeakosken suuret paperitehtaat.
– Ja paljon muuta, lisäsi toinen.
– Ennen kaikkia kaunista luontoa. Sydän sykähtelee nopeammin katsellessa noita Hämeen järvimaisemia. Minä en ihmettele ollenkaan, ettei Hämeestä ole mennyt paljon ihmisiä Amerikkaan; he eivät ole raskineet jättää näin ihanaa isänmaataan. Ja kovia poikia ovat nämä hämäläiset maata kuokkimaan ja myöskin maataan puolustamaan. Hämäläisen laulussakin sanotaan:
'Jos miestä missä tarvitaan
maan eestä vaikka kuolemaan,
niin uljaita on urhoja;
on järkeä on kuntoa,
kun toimeen tartutaan.'Pojat laskeutuivat junasta Lempäälän asemalle. Heidän huomiotaan kiinnitti heti vanha kivikirkko. Kun he sitä lähestyivät, ponnahti sen katolta lentoon mustia lintuja.
– Njak, njak-njak, njak, ääntelivät ne vieraille.
– Mitä merkillisiä lintuja nuo ovat, eivät ne ainakaan ole variksia, vaikka niistä muistuttavat.
– Naakkojahan ne ovat, hurskaita lintuja, jotka eivät muualla viihdy kuin kirkkojen ullakoilla. Ne ovat myös historian tuntijoita, sillä niille eivät kelpaa asunnoksi muut kuin katolisena aikana rakennetut kivikirkot. Tämä Lempäälän kirkkokin on rakennettu 1400-luvulla.
Vanhan tarun mukaan munkkien rauhattomat sielut vaikeroivat naakkoina. Rangaistukseksi siitä, että he rahasta myivät synninpäästöjä, määräsi Jumala heidän sielunsa kuoleman jälkeen kiertelemään kivikirkkoja. Munkithan muutenkin pettivät kansaa. He m.m. selittivät, että kuka suuremman kiven tuo kirkon seinään, hän saa sitä suuremman synnin anteeksi.
– Jorma, katsele noita valtavia kivilohkareita kirkon seinässä. Entisten lempääläläisten synnit ovat tainneet olla siitä päättäen perin raskaat.
– Minä vuonna tämä kirkko on rakennettu? kysyi Jorma eräältä kirkon luona seisovalta ukolta.
– Tätä kirkonkylää sanotaan Lempoiseksi, koska kansan tarinan mukaan on täällä itse "vihtahousu" asunut, mutta kun kirkko rakennettiin tälle kannakselle, ei sen kehnon korvat kestäneet kellojen soittoa. Ennenkun tämä kivikirkko rakennettiin oli vesilahtelaisilla ja lempääläläisillä yhteinen kirkko Aimalassa. Se ei ollut vesilahtelaisten mieleen ja sentähden he muka kehoittivat hullun miehen polttamaan sen. Palosta pelastetut pyhäinkuvat pantiin silloin kahdelle laudalle.
'Kunne kuvat kulkenevat,
sinne kirkko tehtänehen',huusivat rannalle kerääntyneet ihmiset. He antoivat siten Jumalan määrätä kirkkojen paikat, etteivät ihmiset niistä turhaan riiteleisi. Silloin Pietarin ja Paavalin kuvat purjehtivat Vesilahdelle, mutta pyhän Birgitan sekä pyhän Magdaleenan kuvat ajoi aallokko Lempoisten rantaan. Ja niin saivat kumpikin pitäjä oman kirkkonsa korkeimman viittaamalle paikalle. Mutta vuosilukua, milloin se tapahtui, en muista.
Aslak ja Jorma aikoivat käväistä Vesilahden puolella tutustumassa historiassakin mainittuihin paikkoihin, mutta eivät tienneet, miten sinne mukavimmin pääsisivät. Samassa kuului laivan vihellys kanavasta. Pojat juoksivat kanavalle ja näkivät laivan juuri kulkevan ainoan sulkulaitoksen läpi.
– Tämä on kai Lempäälän kanava.
– Niin on. Ihmisillä on tavallisesti kiireempi kuin vedellä. Sentähden on tässäkin niemi katkaistu kanavalla, ettei alusten tarvitseisi kiertää Kuokkalan kosken kautta.
Laiva oli matkalla Tampereelle eikä poikennut Vesilahdelle. Pojat menivät kuitenkin siihen toivoen jossain laiturissa pääsevänsä maihin.
– Mitä sanot, Aslak! Vieläkö kehut tunturimaisemiasi Suomen kauneimmiksi seuduiksi? Minäkin niistä pidän suuremmoisuutensa tähden. Mutta täällä on luonnon vienoa suloutta. Katso, kuinka rehevän lehtevät saaret kuvastavat tyyneen järven pintaan; katso, kuinka saarien salmet välkähtelevät vietellen kulkijaa selältä selälle! intoili Jorma laivan kannella.
Aslak ei voinut muuta kuin myöntää, että se on toisenlaista luonnon kauneutta kuin Lapissa, mutta tahtoi kuitenkin oman kotiseutunsa säilyttää ensi sijalla.
Eräältä sillalta he saivat saattajat historiallisesti kuuluisaan Laukon kartanoon.
Vaikka kartano on kauniilla paikalla, kahden selän välisellä niemekkeellä ja vaikka sieltä on joka suunnalle kauniita näköaloja, toimi kuitenkin poikain mielikuvitus kiihkeämmin kuin aistimet; sillä he tiesivät siellä polkevansa historiallista maaperää, jossa versoi tarujen monihaaraiset köynnöskasvit. Kartanon puutarhassa sijaitsevalla Kurjen kalliolla istuessaan virkkoi Jorma:
– Oletko kuullut Elinan surma-nimistä runoa, joka kertoo Elinarouvan ja Klaus Kurjen synkeästä kohtalosta? Siitä on tehty näytelmäkin. – Koska et ole kuullut, niin kerron sen tässä oikeassa ympäristössään. Juuri tältä kalliolla ajaa karautti Klaus Kurki omantunnon vaivoissa järveen, kun huomasi syyttömästi polttaneensa vaimonsa, ihanan Elinarouvan ja oman poikansa. Kansanruno kertoo siitä seuraavaan tapaan:
Suomelan kartanossa, täällä Vesilahdella oli nuori ja kaunis Elinaneiti. Kun hän eräänä päivänä meni aittaan vakalla jauhoja noutamaan, säikähti hän nähdessään mahtavan aatelismiehen, Laukon herran Klaus Kurjen ratsastavan taloa kohti.
"Tuoltapa tulee Klaus Kurki", huudahti hän.
"Mistäs tunnet Klaus Kurjen, kysyy häneltä joku:
"Tunnen tuiman käytännöstä
Jalon jalan heitännästä."Kun Klaus näki Elinan, ihastui hän siveään ja kauniiseen tyttöön ja päätti kosia hänet vaimokseen. Sentähden ratsasti hän seuralaisineen Suomelan pihalle.
"Sadat miehet saattamassa
Sadat satulahevoset
Miehillä kultakannukset,
Hopeahelat hevosilla."Äiti esteli antaessaan vastausta rikkaan aatelismiehen pyyntöön:
"Ei taida vähä Elina
Panna työhön palkollista,
Ruokkia isoo perettä,
Katsoo isoo tarhakarjaa."Klaus kehuu hänellä olevan hyvän palkollisen Kirstin, joka kyllä toimittaa talon työt. Ja Elina hiukan pelonsekaisin tuntein
"Otti kihlat, anto kättä
Käsi Klauksen povella
Kävi Klaun kartanolla."Mutta kademielin katseli sitä Kirsti miettien pirullista juonta, jolla saisi Klaun ja Elinan välit kylmenemään.
"Ah, jos sitäkin olisi,
Joka tuon välin pahennais",hän huokasi.
Klaus ja Elina elivät useita vuosia onnellisina, useita vuosia sai Kirsti odotella, päästäkseen myrkyttämään heidän väliään. Mutta vähitellen sai hän Klaun uskomaan, että Elina oli tehnyt suuren rikoksen; hän nimittäin järjesteli semmoisia tilaisuuksia, jotka tekivät asian uskottavaksi ja väitti kivenkovaan, että Elina on Klaulle uskoton. Siitä Klaus suuttui niin hirveästi, että pisti tulen ladon nurkkaan, missä Elina oli pienen poikansa kanssa.
"Savu suitseepi tulinen
Liekki tuima leimahtelee..."Mutta ei pala heti se nurkkaus, jossa Elina on poikineen ja jossa hän rukoilee ja vakuuttaa viattomuuttaan. Kun ei mikään muu voi lepyttää raivostunutta miestä, nostaa Elina heidän ainoan poikansa ikkunalle rukoillen:
"Ohoh kultan, Klaus kultan,
Älä polta poikalastas,
Vaikka poltat pojan tuojan."Sitte hän työntää kätensä ikkunasta näyttäen Klaun antamaa sormusta.
"Älä sormustas kadota
Vaikkas kantajan kadotat."Viedään sana äidille Suomelaan. Nääntyneenä hengästymisestä lankeaa hän polvilleen kartanolle rukoillen:
"Ota pois tuo tulesta,
Vaka vainio valkehesta."Mutta synkkänä katselee Klaus, kun tuli tekee työtään vaimentaen syyttömän rukoukset. Vielä äidilleenkin kerkiää Elina vakuuttaa viattomuuttaan.
"Se oli meno parahan rouvan,
Nuoren Elina emännän."Mutta hirmuinen rangaistus tuli siitä Klaus Kurjelle. Luontokin itki sitä hirmutyötä eikä Laukossa sen jälkeen mikään tahtonut menestyä: laiho kuihtui pelloilla, eläimet kuolivat ruoka suussa, ja itse isäntä katui katkerasti huomattuaan vaimonsa syyttömäksi. Kun taas kerran
"Klaus istu kynnykselle
Sekä istu, että itki",niin Jeesus vanhaksi äijäksi pukeutuneena tuli hänen luokseen ja kysyi:
"Mitäs itket Klaus Kurki?"
Klaus kertoi, mitä hän oli tehnyt.
Ukko sanoi tietävänsä, missä on Elina rouva. Hän asuu:
"Ylemmäises taivahassa
Kuuden kynttilän edessä.
Jeesuksen jalkain juuressa
Pikkupoikanen sylissä –
Uolevi oven edessä."Klaus Kurjen sanoi hän olevan alimmaisessa tuonelassa, niin että kannukset vähän näkyvät. Siellä sanoi hän Kirstinkin kärsivän "alammaisen portin alla, silkit päihin sidottuna".
Kun ukko oli mennyt, istui Klaus Kurki tulisen ratsunsa selkään ja ajaa karautti tältä kalliolta järveen ja hukkui sinne hevosineen.
Sentähden sanotaan tätä Kurjen kallioksi.
"Vesikäärmeitä" onkimassa.
Edellisenä kesänä oli Aslak tehnyt Jormalle pieniä kepposia, kun he kahden etsivät harvinaisia eläimiä, ja silloin oli Jorma päättänyt "mitata samalla mitalla". Vesilähdettä Lempäälään palatessaan ehdotti hän toverilleen:
– Eiköhän pyydetä kaloja näistä järvistä ja paisteta niitä, kuten Lapissa viime kesänä? Olen kuullut, että nämä Kokemäenjoen vesistön järvet ovat kalaisia.
– Eihän meillä ole pyydyksiä, jotka sopisivat näihin vesiin.
– Täällä tosin ei ongita perho-ongilla, kuten Lapissa, mutta onhan minulla laukussani pitkäsiima. Se on mainio pyydys täällä.
– Entäpä täkykalat?
– Täällä käytetään matoja täkyinä. Niitä saamme yöllä peltojen pientareilta.
Pojat lainasivat veneen Lempäälän kanavanvartijalta, ja kun hämärä yö kattoi jo maisemia, laskivat he sillä ensin Herralan kosket ja vuolteet ja saapuivat Kuokkalan kosken niskaan, johon Jorma aikoi laskea pitkänsiiman. Mutta ennen sitä oli etsittävä täkymadot. He laskivat veneensä pappilan rantavainion alle ja hiipivät pellonojaa ylöspäin.
– Hiljaa, Aslak, katsele nyt tarkasti ojan reunaa ja kun näet kastemadon puoleksi työntyneen reiästään maanpinnalle, niin tartu häntään ja vedä se tähän astiaan.
Samassa Aslak löysi ensimmäisen ja tarttui siihen. Mutta kun se tuntui kylmältä ja limaiselta, päästi hän sen heti menemään.
– Sehän on käärmeen poikanen! huudahti hän, sillä hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt kastematoa.
– Joutavia puhut. Mies, joka on ollut petoeläintenkin pyynnissä, ei saa peljätä viatonta maan matoa. Katsos, näinhän niitä vedellään.
Jorma noukki niitä yhtenään. Toiset niistä olivat sateen jälkeen nousseet melkein kokonaan maanpinnalle ja hengittivät siinä raitista ja kosteaa yön ilmaa, toiselta näkyi vain vähäsen häntäpuolta. Ja kun Jorma tarttui niihin, harasivat madot niin vastaan, että ennemmin sinkuivat pitkiksi kuin kumminauhat ja muutamat katkesivatkin, ennen kuin lähtivät ryöstäjän saaliiksi.
Pian oli niitä kertynyt yhtä siimaa varten. Pojat soutivat läheiseen lehtosaareen, tekivät tulen hiekalle ja sen loisteessa Jorma asetti täyt onkiin. Aslak ei puuttunut koko työhön.
– On niitä "Lannanmaan" kalastajillakin omia temppujaan veden riistan pyytämisessä. Opetan tässä sinutkin pyytämään matosiimalla, sanoi Jorma hiukan ylpeillen, kun muisti, että Aslak edellisenä kesänä oli joskus ollut "koppava" perho-ongintataidostaan.
– En halua oppia, ennen kun näen, mihin se kelpaa.
Kun siima oli valmis, käski Jorma Aslakin soutaa alaspäin keskijokea pitkin. Itse hän laski siimaa veteen.
– Etkö sinä panekaan kohoja siimaan? kysyi soutaja.
– Eipä niitä matosiimassa kaivata, ei varsinkaan pohjakaloja pyydettäessä.
– Taidatpa toivoa mateita siimaasi.
– Sittenpä nähdään, kun koetaan.
Poikain pitkäsiima ulottui saaren kohdalta kosken niskaan. Jorma arveli siinä olevan vähintäin sata koukkua. Palatessaan Jorma jo alkupäätä koetteli, että "joko on kala tarttunut Hannuksen verkkoon". Eikä se tyhjään mennytkään, sillä kaksi ahventa, kaksi aikamoista kyrmyniskaa potkiskeli ensimmäisissä ongissa.
– Katsohan tätä! Eikö ole komea paistinkala ja tässä toinen, huudahti Jorma. – Harvinaisesti Lapissakin saadaan laskukerralla kaloja.
– Eiväthän ne ole kaloja, ne ovat vain ahvenia. Lappalainen ei syö ahventa kuin suuressa nälässä ja hauit heitetään meillä sen tien järveen, jollei niitä aiota koirille kuivata. Vain lohensukuiset kalat ovat meillä syötäviä.
– Lapin ahvenet ovat useimmiten laihoja ja mustia, mutta täällä ne ovat lihavia kuin syöttöporsaat.
"Sinnissään" Aslak ei syönyt Jarman paistamia ahvenia, vaikka niistä lähtenyt herkullinen tuoksu kutitti hänen nenäänsä. Hän teki itselleen leipäkeitoksen peltipannussaan ja joi kahvia painimeksi, sillä aikaa kun toinen pisteli poskeensa molemmat kalat.
Iltayö oli tyyni ja leppoisa, taivas ukkosilman jälkeen ohuessa pilvessä. Joki haarautui heidän näkyvillä kahdeksi, saarta kiertäväksi nahkavirraksi, joiden takana häämöittivät rantoja seuraavat viljelysmaat ja niiden takaa hyvinvoivannäköiset talot. Kauempana kohosi hämyisiä havumetsiä.
Saaren lehvistöistä kuului muuttolintujen moniäänistä laulua. Rannan tiheiköissä kaislasirkut sirittivät, kerttuset soittelivat ja punasiipirastaat riemuitsivat keväisissä häissään pitkän muuttomatkan jälkeen. Jossain luhtaniityillä viheltelivät isot kuovit, ja pappilan puolelta kuului kuhankeittäjän kujerruksia.
– Mikä on tuo lintu? kysyi Aslak, jonka herkkä korva oli heti huomannut, ettei laulaja ollut Lapin lintuja.
– Kuhankeittäjähän siellä kalamiehille lavertelee:
'Kuha kiehuu, kuha kiehuu,
ei makuu ei maitoo, ei suolaa ei särvintä.
– Onko piialla vilu?'Yön usvien noustessa jokirannoille, nukkuivat pojat nuotion loisteessa lehtivuoteillaan. Kun he aamulla heräsivät, oli nuotio sammunut ja kylmä värisytti jäseniä.
– Hei, Aslak, nyt lähdemme pyydystämme kokemaan! Matosiimaa pitäisi katsoa joka kolmen tunnin kuluttua, etteivät kalat karkaisi, mutta nyt olemme nukkuneet ainakin kuusi tuntia.
Jorma asetti Aslakin kokemaan, ja itse asettui airoihin. Kaloja alkoi nousta veneeseen joka toisessa koukussa; ahvenia, lahnoja, särkiä ja joku pieni haukikin keppuroi jo veneen teljoilla, kun Aslak äkkiä huudahti:
– Vesikäärme on tarttunut koukkuun; katkaisenko siiman?
Jormaa nauratti, sillä hänen kepposensa oli onnistunut. Hän oli kuullut virrassa asuvan ankeriaita ja oli päättänyt niillä säikäyttää toveriaan.
– Hölmö, etkö tunne Etelä-Suomen parasta kalaa, ankeriaista.
– Käärme se on, tenäsi poika. – Näkeehän sen jo liikkeistäkin; sehän kiemurtelee kuin kyy eikä sillä näy olevan eväraajojakaan.
Pitkien neuvottelujen perästä Aslak heitti matomaisen kalan veneeseen ja katkaisi perustimen. Hän sai myöhemmin toisenkin ankeriaan ja parisen kymmentä muuta kalaa. Niiden joukossa oli vielä lahna, kuha ja sulkava, joita kaloja "Lapinpoika" ei ennen ollut nähnyt kuin kuvissa.
– Näet, että on niitä muuallakin kaloja eikä vain Lapissa, sanoi Jorma heitellessään veneestä saalista nuotiolle. – Saat valita paistinkalasi, arvaan, ettei sinulle ankerias kelpaa, vaikka se on herkkukala.
– Meillä Lapissa vain noidat syövät käärmeitä nostattaakseen luontoaan.
Aslak perkasi ja paistoi suuren säynävän, mutta Jorma nylki ensin ankeriaat ja paistoi ne aamiaisekseen. Syödessään kertoi hän toverilleen seuraavaa:
– Kemijoella kuulimme kertomuksen lohen ihmeellisistä vaelluksista. Nämä ankeriaat ovat myöskin "muuttolintuja" kalojen valtakunnassa. Nämäkin ovat syntyneet kaukana Atlanninmeressä, jossa ankeriaat kutevat. Ne ovat aloittaneet vaelluksensa litteänä, läpikuultavaisena toukkana, muuttuneet vähitellen tummaksi ja liereäksi. Noin rautanaulan pituisina ne ovat yhtyneet suuriin muuttoparviin ja alkaneet uida Pohjanmeren ja Tanskan salmien kautta Itämereen, kasvaen matkallaan yhä suuremmiksi. Meille Suomeen ankeriaat tulevat noin 30 sentin mittaisina. Niitä eivät esteet pidätä, kun ne uivat virtoja ja puroja ylös. Kun tulee pato vastaan, etsivät ne siitä reikää ja jolleivät löydä, luikertelevat yökasteen aikana maata pitkin esteen sivu. Järvissä ja joissa ne sitten kasvavat täysikasvuisiksi.
– Miten ne pääsevät taas mereen kutemaan? kysyi Aslak, jonka uteliaisuus oli herännyt.
– Kun ne ovat täällä sisävesissä kasvaneet ja lihoneet, lähtevät ne syksypuolella pimeinä öinä vaeltamaan virtoja myöten mereen määränään Atlantin ulapat, entiset lapsuuden temmellysvedet. Meressä ne kerääntyvät taas suuriksi parviksi ja kulkevat määrättyjä reittejä myöten kutupaikoilleen. Itämeren ja Tanskansalmien kalastajat tietävät tarkalleen niiden kulkuajan ja -tiet ehättäen joka vuosi vaeltavia laumoja verottamaan. Miljoonien edestä myyvät tanskalaiset ankeriaita muihin maihin.
– Miten ankeriaat osaavat juuri Tanskan salmiin, kun eivät näe maisemia? kysyi taas Aslak.
– En tiedä. Luonnossa on niin paljon muutakin ihmeellistä. Me sanomme tällaisia eläinten kykyjä yhteisellä nimellä vaistoksi.
Syötyään lähtivät samoilijat laskemaan Kuokkalan koskea, Aslak peränpitäjänä ja Jorma airoissa. Vinhaa oli vauhti jo rautatiesillan alla, mutta alempana, jossa koski kiihtyi vaahtoavaksi ja pauhaavaksi, kiihtyi vauhti niin, että perämies tunsi kuin Lapin koskien lumousta rinnassaan.
– Nuo pojat eivät ole ensikertaa koskella, päättelivät varmaan asukkaat, kun vene nuolena kihi kuohuissa.
Kosken alta kääntyivät pojat etelään ja sousivat kirkonkylän sivu Lempoisten kanavalle, josta edellisenä iltana olivat lähteneet.
Hämeen halki.
– Ovatko täällä Hämeessä kaikki talot aateliskartanolta, kun niillä on noin komeat rakennukset ja avarat viljelykset? kysyi Aslak Kuurilan aseman seutuvilla.
– Etkö ole huomannut, että on täällä paljon pieniäkin tiloja, entisiä kartanoiden torppia, jotka ovat valtion myötävaikutuksella itsenäistyneet. Mutta pikkutiloillakin on täällä usein enemmän peltoa ja suurempi karja kuin Etelä-Lapin emätaloissa. Olethan laulanut koulussa:
'On Hämeen pellot viljavat...'
– En olisi uskonut niitä näin laajoiksi, enkä tiennyt, että täällä koneilla kynnetään, karhitaan, kylvetään, leikataan ja puidaan. Eivätkö koneilla syönekin.
– Me kuljemme nyt ikivanhan Sääksmäen pitäjän peltolakeuksia. Jos laskeutuisimme junasta ja käveleisimme jonkun matkaa itään, niin tulisi siellä suuri Vanajavesi vastaan, jonka ympärillä mainittu pitäjä sijaitsee.
– Eikö juuri Sääksmäen pitäjässä ole kuulu Ritvalan kylä, jossa ennen helkavirsiä helluntain aikoina laulettiin?
– Täällähän se on.
– Sääksmäellä on kai vanha asutus?
– Se on Hämeen vanhimpia. V. 1340 mainitaan jo pitäjäläisten joutuneen ankaraan riitaan kirkon kanssa siitä, kun he eivät maksaneet kirkkoherralleen säädettyjä kymmenyksiä. Asiakirjat kulkivat paaville saakka, ja lopuksi suuri osa pitäjäläisistä pantiin pannaan eli kirkonkiroukseen. Pannanalainen oli kaikkien halveksima, hänen kanssaan ei saanut seurustella, häntä ei saanut haudata niinkuin oikeaa ristittyä, lapsia ei saanut kastaa eikä pariskuntia vihkiä, ei myöskään jumalanpalveluksia heille pitää. Arvaa sanomattakin, että pitäjäläisten täytyi taipua katolisen kirkon mahtavan valtikan alle. Niihin aikoihin asui vielä lappalaisiakin Kantalan erämailla.
– Millä ne elivät, kun ei näy jäkälää nimeksikään.
– Onhan sitä silloin ollut enemmän kuin nyt. "Kirveskansa" on sen hävittänyt, kun se on polttanut kuivilla mailla kaskiaan, kuokkinut niille peltojaan ja viimein se on suotkin ojittanut ja kuokkinut viljavainioikseen. – Sinä voit nyt näillä samoiluretkillämme tutustua esi-isäisi entisiin asuinseutuihin.
– Hämeenlinna, sanoi junailija sivu mennessään.
Aslak oli utelias näkemään historiallisesti kuulua kaupunkia ja linnaa.
He jäivät junasta asemalle ja kiiruhtivat katselemaan kaupunkia ja sen ympäristöä suunnaten askeleensa linnalle, joka seisoa töröttää Vanajaveden rannalla, kaupungin laidassa, kuin vanha tonttu-ukko haalistuneessa turkissaan. Poikain mielestä sen jykevät, tarunomaiset piirteet sulautuivat huonosti nykyajan malliin rakennetun kaupungin kanssa. Jossain metsäisessä seudussa se olisi heidän mielestään tehnyt vieläkin edullisemman vaikutuksen.
– Siinä on siis ristiretkien aikainen muistomerkki, virkkoi Aslak.
– Tuskinpa olisi tässä linnaa, elleivät pakanalliset hämäläiset olisi Tuomas-piispan aikana nousseet ilmi kapinaan uutta oppia vastaan, jota heille oli jo saarnattu. Sentähden ja paavin nimenomaisesta kehoituksesta Birgerjaarli kokosi ristiarmeijan hämäläisten kukistamiseksi.
Riimikronikka kertoo retken valmisteluista, että:
"Pyys Eerikki valtaherrat maan
ja ritarit kuningaskunnassaan,
talonpojat ja virkamiehetkin,
kuten herrain on tapana vieläkin
maan asujat aseihin kutsua,
kun sotaretki on ovella;
pyys heidät maahan pakanain,
vävymiehensä päälliköks' asettain,
joka ristijoukkoa johdattaisi
joka parhaiten sen tehdä taisi."Sellainen, meren yli tehtävä retki sen ajan aluksilla ei ollut leikin tekoa. Ja varmasti ruotsalaiset tiesivät saavansa Hämeessä tiukan vastaanoton, koskapa kronikoitsija kertoo lähdöstä:
"Jäi tyrskien, käsiä väännellen
moni äiti ja vaimo valkoinen,
mutta itse he iloitsi, kunniaa
kun saivat he Jumalan suurentaa."Kokonaan toista mieltä olivat hämäläiset. He palvelivat mieluimmin Ukkoa, ylijumalaa, jonka he kuulivat kesällä pilvissä jyrisevän ja jota toiset väittivät nähneensäkin; heillä oli luonto täynnä erilaisia haltijoita, joille he uhrasivat; he eivät siis tahtoneet mielisuosiolla luopua isiensä uskosta, sillä kronikassa kerrotaan edelleen:
"Mut mitellä miekkoja kristityt tahtoi
kera Hämeen jäykkäin pakanain.
Nous maihin he lippuja liehuttain,
sulat hulmusi, kiilsi tapparat
ja panssarit päivässä paistoivat.
Hävis Hämeen miehet voimain koiton
ja kristityt saivat varman voiton."Samoinkuin Satakunnassa, oli Hämeessäkin vielä taistelun jälkeen vihamielisiä, Lallin kaltaisia miehiä, jotka uhmasivat uutta oppia ja sen tuojia, sillä kronikassa sanotaan:
"Ken tahtoi tulla kastetuksi
sai maansa ja mantunsa pelastetuksi,
ja suojan ja turvan hengellensä.
Ken vielä uhmata uskalsi,
sai kuololla maksaa ylpeytensä."Niinkuin, Aslak, muistat teki Birger-jaarli ristiretken Hämeeseen v. 1249. Uuden uskon ja Ruotsin vallan turvaksi hän rakensi tämän linnan. Se on myöhemmin monta kertaa palanut, sitä on monesti uusittu, mutta vielä on siinä osia Birger-jaariin rakennuttamasta linnasta. Monta kertaa ovat Venäjän sotajoukot seisoneet sen graniittimuurien edessä.
– Kuusi vuosisataa katselee meitä sen muureilta! huudahti Aslak.
– Jos mykät kivet voisivat kertoa, jos me voisimme kohottaa eri vuosisatojen esirippua, niin olisi meillä tutkimista pitkiksi ajoiksi, lisäsi Jorma.
– Mennään katselemaan sitä sisäpuolelta, ehdotti Aslak.
– Oh, etkö ole kuullut, että sinne ei pääse. Siellähän säilytetään nyt naisvankeja.
– Halpaan tehtäväänpä on joutunut vanha linna.
Ihana puutarha.
Hämeenlinnan kaupungilla on näytettävänä jotakin sellaista, mitä ei ole muualla Suomessa; sen lähellä on ihana puutarha. Vanha linna sekä asemansa että muotojensa puolesta joutuu varjoon verrattuna nuorempaan veljeensä Olavinlinnaan; pienehkö kaupunki, vaikka onkin sangen viihtyisän näköinen, ei ole kerinnyt kasvattaa erityisiä merkkirakennuksia eikä teollisuuslaitoksia; mutta Karlbergin puisto Aulangon vuoren kera on melkein vertaansa vailla.
Luodessaan Hämeenlinnan seutuja lienee Luoja ajatellut: 'Minä muovailen tämän seudun yhtä kauniiksi kuin Kangasalan ympäristöt.' Siinä mielessä hän teki Hattelmalan harjun, jonka rinteitä pojat katselivat kaupungista päin ja joka kohoaa sen eteläpuolella. Vielä enemmän luonnon kauneutta ajatellen hän on nostanut Aulangon vuoren maisemia hallitsemaan. Sen jälkeen on hän kaiverrellut maisemaan järviä ja vesireittejä niemineen, lahtineen ja saarineen. Ja ikäänkuin viimeistelläkseen taideteostaan, hän on koristanut maat paikoin leppoisalla lehtokasvillisuudella, paikoin vakavammilla, tummemmilla havumetsillä.
Sitten on tullut ihminen jatkamaan Luojan työtä. Hän on tehnyt sievän kaupungin ja linnan Vanajaveden rannalle, hän on rakentanut pitkin vesistöjen vartta huviloita, taloja ja kartanoita sekä kuokkinut laajoja viljavainioita, joiden oras, silloin kun Aslak ja Jorma niitä katselivat, oli heleänvihreä.
Mutta Karlbergin puutarhan seuduilla ihminen on kuin ylpeästi haastanut Luojan kilpasille, kumpi luo kauniimpaa, muistamatta, että Luojan antamia ovat ihmisenkin avut, kauneusaistikin.
Kun Aslak ja Jorma lähtivät linnalta astelemaan Karlbergille päin, pysäytti Aslak toverinsa huudahtaen:
– Mikä on tuo puu, joka on valkeanaan kukkia, mutta lehtiä ei näy kuin nimeksi.
Jorma aikoi ensin ivailla toveriaan tietämättömyydestä, mutta muisti siinä silmänräpäyksessä, että Aslak oli edellisenä kesänä esittänyt hänelle kotiseudullaan paljon hänelle ennestään tuntemattomia kasveja.
– Omenapuuhan se on. Nyt on kesän ihanin aika, kun omenapuut kukkivat. Etelä-Suomen lapset odottavat hartaasti sen kukkimista ja syksyllä omenain kypsymistä.
– Se on kuin morsian valkeassa hääpuvussaan.
– Se on kesän morsian, lisäsi Jorma.
He astelivat salmen rantaa, leveää, puuistutuksilla kaunistettua tietä. Kun he korkean herraskartanon ympärillä näkivät ihanan puutarhan, jossa oli kymmeniä kukkivia puulajeja ja josta kukkain tuoksu kantautui kauas kulkijoita vastaan, huudahti Aslak:
– Varmaankin keisarin puutarha!
– Tämä on Karlberg, Hämeen helmi.
Pojat kävelivät puutarhassa kuin satujen maassa. Varsinkin Aslak oli ihmeissään. Hän ei ollut aavistanutkaan, että kasveista yhdessä kauniin luonnon ja taideteosten kanssa voi luoda jotain sellaista. Joka askeleella näki hän jotain uutta eikä tiennyt lopuksi, mikä häntä enimmän kiinnosti. Kukkalaitteet, pensasaidat, kymmenet puulajit, vehmaat nurmikot, keinotekoiset järvet, luolat, linnat ja vesiputoukset pyrkivät jakamaan keskenään hänen huomiotaan.
– Mikä tämä puu on? Mikä on tuo siro kukkiva puu? Mikä on tuo kuusen näköinen havupuu? kysyi hän yhtenään.
Ja Aslakia huvitti kovasti, kun Jorma ei tuntenut puoliakaan.
– Jumala tietää kaikki, mutta ei ihminen. Täällä on kasveja kaikista maanosista. Rikas aatelismies, joka tässä kartanossa asui, on tahtonut maailmalle näyttää, että Suomeenkin voi tehdä etelämaisia puutarhoja.
Puiston itäreunalla kohoaa korkeahko Aulangon vuori. Kun pojat kiipesivät sitä ylös, hämmästyivät he nähdessään, että sitäkin ihmiskäsi oli perinpohjin somistellut. He sattuivat luolalle, joka oli kallioon hakattu. Ja Aslakia makeasti nauratti nähdessään sen sisällä kivestä tehdyn karhuperheen; he kiipeilivät graniittiportaita, jotka johtivat vuorelta alas Aulangon järvelle.
– Tässä ovat varmaan ne tikapuut, jotka Jakob näki unessa ja joita myöten enkelit kävivät ylös ja alas, tuumi Aslak.
Saavuttuaan vuoren laelle ja noustuaan korkeaan graniitista rakennettuun torniin, levisi heidän ympärillään laaja ja viehättävä näköala.
– Erinomaista, suurenmoista! huudahti Jorma eikä toverikaan väittänyt vastaan. – Tuolla pohjoisessa päilyvät Vanajaveden reitin järvet; niitä voit silmilläsi seurailla täältä Hämeenlinnasta Sääksmäelle saakka; itäpuolella on kuuluisa Aulangon järvi etelästä pistävine, rehevämetsäisine niemineen; länsipuolella luikertelee Kirstulan salmi avartuen pohjoisempana Kirstulan seläksi. Kimmeltäviä järviä, viljeltyjä rannikoita taloineen ja kylineen, metsäisiä mäkiä ja harjuja näkyy tänne melkein joka suunnalta.
– Minä voisin nyt yhtyä, sanoi Aslak, hämäläisten laulun siihen osaan, jossa sanotaan:
"Sen tuskin tiedän vertaista
niin kaunista, niin herttaista
kuin kulta Hämeenmaa."Hämeenlinnassa miettivät he kauan, että kumpaa tietä matkustavat Lahteen, rautatietäkö Riihimäen kautta vai maantietä Tuuloksen ja Lammin pitäjien halki. Viimein päättivät he matkustaa maantietä.
Jorma oli kirjoittanut kotiinsa Jyväskylään, että isä lähettäisi hänen purjeveneensä jonkun puulotjia vetävän laivan mukana Lahteen, koska "samoilijat" matkallaan aikoivat tutustua Päijänteen seutuihin. Ja Hämeenlinnassa sai Jorma kotoaan kirjeen, jossa mainittiin, että vene on jo lähetetty.
Seikkailu Tehinselällä.
Navakassa aamutuulessa samoilijain vene liukui viehättävän Vesijärven saarisia selkiä, niin että vesi keulan edessä kohisi. Jorma piti perää ja samalla opetti Aslakia purjeita hoitamaan.
– Näin sitä purjeveneellä viiletellään suuria selkiä, virkkoi Jorma. – Hyvä on purjehtijan mieli silloin, kun vauhti on vinha, kun kauniit näköalat silmää hivelevät ja sää on mieltä myöten. Koskenlaskussa ja purjehtimisessa on paljon yhtäläisyyttä, niinkuin huomaat. Molemmissa tarvitaan veneen ohjaamistaitoa, rohkeutta ja nopeaa harkintaa. Molemmat ovat jaloja urheiluja, mutta voivat toisinaan johtaa niin vaarallisiin tilanteihin, että henki on melkein kuin hiuskarvan varassa. Ja moni on purjehdusmatkallakin hukkunut.
– Koskenlasku on sentään toista kuin purjehtiminen, väitti Aslak.
– Luuletko, että nämä Vesijärven ja Päijänteen aallot aina näin rauhallisina venettä keinuttavat! Usein ne tohisevat vihaisina ja vaahtopäisinä; välistä pauhaavat nämä ulapat kuin kuohuvat kosket, silloin aallot viskelevät alusta kuin kepeää lastua, ja tuuli kallistaa sitä niin, että purje vettä pyyhkii. Onneton on se mies, joka silloin ei osaa purjeitaan ja peräsintä hoitaa.
He sivuuttivat monta kalastajaa, jotka juuri olivat pitkiä siimojaan nostamassa.
– Emmekö mekin taas laske koukkujamme ja pyydystä kuuluisia Vesijärven lahnoja eväskaloiksemme? ehdotti Aslak.
– Säästäkäämme se huvi Päijänteelle, siellä on vielä niitä vanhan kansan isoja kaloja. Oletko kuullut kertomusta Tehinselän suuresta hauista?
– En.
– Ennen muinoin asui Päijänteen rantamalla, suuren Tehinselän sivulla Kala-Matti-niminen mies, joka eräänä kesäyönä joutui uistellessaan seikkailuun summattoman suuren hauin kanssa. Hän oli monesti ennenkin nähnyt saman vesihirviön: se oli repinyt hänen rysiään, se oli sotkenut hänen verkkojaan ja lukemattomia kertoja katkaissut hänen uistimensa perustimen kuin hauraan jouhen; mutta turhaan oli Matti sitä saaliikseen himoinnut. Toisinaan oli hän ajatellut, että tuskinpa se onkaan oikea kala, mikä lienee vetehinen. Mutta kun se teki hänelle jatkuvasti kiusaa, päätti hän vielä koettaa erästä pyyntikeinoa.
Kala-Matti oli kuullut, että Jäämerellä kalastetaan holkereita suurilla rautaongilla, joihin pannaan muutamia kiloja sianlihaa täyksi. 'Mitähän tuo tekisi, jos saisi hauin sellaiseen onkeen tarttumaan', mietti Matti. Ja hän takoi koukun, sitoi sen viisikymmentä metriä pitkään suopunkinuoraan ja pujotti koukkuun kolmen kilon painoisen siian täyksi. 'Koetapahan tuota napata, niin nähdään, kumpi se kentän korjaa', virkahti Matti heittäessään valtavan täkyuistimensa järveen. Sen jälkeen hän souteli puoleen ja toiseen avaraa Tehinselkää: souti kierrellen ja kaarrellen karinrinteitä, souteli syviäkin vesiä, mutta turhaan näytti menevän hanke, kunnes siinä auringonnousun aikoina Matti tunsi jalassaan voimakkaan nykäyksen – hän oli nimittäin sitonut uistinnuoran jalkaansa. Samassa viskautui hän soututeljolta perään ja olisi molskahtanut laidan yli veteen, jollei olisi kerinnyt kääräistä nuoraa veneen kokan ympäri ja selvittää jalkaansa irti. 'Jopahan tarttui se vetehinen', hymähti Matti, kun näkymätön voima alkoi vetää venettä niin, että nuora vonkui ja vesi perän edessä kohisi. Kerran hauki pyöräytti pyrstöään veden pinnalla ja siitä Matti tunsi, että se oikea, kaikkien kalamiesten "suuri hauki" oli hänellä koukussaan.
Mutta vielä varmemmin hän tuli siitä vakuutetuksi nähdessään sen pään nousevan veden pintaan. Kun se avasi hirmuisen suunsa ja koetti kakistella kiusallista uistinta kiduskaaristaan, helisi sen pää kuin lappalaisen noitarumpu. Kauempaa katsoen ei erottanut, mikä sen suussa helisi, mutta kun hauki suu auki ui veneen perän luo, näkyivät selvästi sen "huulikoristeet": rivi uistimia, jotka riippuivat sen yläleuasta ja jotka se oli aikain kuluessa kalamiehiltä katkonut; siinä oli osa kullan- ja hopeanvärisiä poutasään uistimia, mutta oli myöskin vaskenvärisiä pilvisään pyydyksiä. Se näky kiihotti Mattia vielä enemmän. 'Olisi siinä kala ja lisäksi kokonainen uistinvarasto', tuumi hän itsekseen, kun kalahirviö vain muutamien metrien päästä katseli häntä mulkosilmillään.
Matti veti varovasti löysää nuoraa veneeseen ja koetti vasemmalla kädellä vetää kalaa lähemmäksi, oikeassa piti hän airoa, jolla aikoi lyödä petoa kalloon. Mutta silloin hauki äkkiä pyörähti ympäri ja nykäsi venettä niin rajusti, että Matti kellahti selälleen veneen pohjalle. Hauki vei häntä ensin itään, mutta kun siellä tuli Sysmän pitäjän rannikko vastaan, kääntyi se takaisin, ui selän yli Kuhmoisten kirkonkylän edustalle, Päijänteen länsirannalle ja kääntyi sitte etelään Padasjoelle päin. Kalastajat katselivat sitä menoa kauhistuen saarista ja arvelivat itsensä "vihtahousun" olevan liikkeellä, kun vene kulki ilman purjeita, ilman moottoria ja soutamatta. – Virmalan saaren luona kääntyi hauki taas pohjoiseen, kun ei halunnut lähteä kapeille salmivesille.
Matti viimein kyllästyi siihen kyytiin, kun nälkäkin jo suolissa kurisi. Hän päätti katkaista nuoran. Mutta kun se oli ihan uusi, päätti hän pelastaa siitä mahdollisimman paljon. Hän veti sitä veneeseen tuuma tuumalta ja oli saanutkin sitä puolen lapetuksi, kun hauki alkoi painua suoraan järven pohjaa kohti. Nuora luisti takaisin järveen, vaikka Matti kuinka olisi pidätellyt. Kun löysä oli loppunut ja kun nuoran pää oli veneen perään solmittu, alkoi vene rutisten painua syvyyteen. Silloin Matti sivalsi puukolla nuoran poikki ja kiitti onneaan, että pääsi hengissä siitä seikkailusta. – Viimeinen kohtaus tapahtui Judinsalon selällä.
– Jopa kerroit oikein merimiesjutun, sanoi Aslak.
– Se oli tarina siitä kaikkien kalamiesten "suuresta hauista", jota ei vielä kukaan ole saanut.
Hauskasti kului taival tarinoidessa. Vesijärven pohjoispäässä Jorma laski aluksensa kanavaan, jonka rehevillä rannoilla oli komeita huviloita.
– Niin, tässähän on se yksisulkuinen Vesijärven eli Vääksyn kanava, tiesi Aslak. – Kyllä täällä etelässä näytään pitävän hyvää huolta vesiteistäkin. Toista on Lapissa, niinkuin olet nähnyt, siellä ovat joet perkaamattomia ja kannaksien yli täytyy vetää veneitä. Me sanomme sitä "muotkimiseksi".
Pian selvisivät pojat sulkulaitoksesta ja jonkun aikaa soudeltuaan tyyntä kanavaa aukeni heidän eteensä suuri järvi.
– Tämä on nyt se kuuluisa Päijänne, josta sanotaan: 'Ei ole päätä Päijänteellä, Orivedellä ei ollenkaan.' Kaksitoista penikulmaa saamme sen ulapoita lasketella, ennenkun pääsemme kotikaupunkiini Jyväskylään, selitti Jorma.
Aslak ja Jorma purjehtivat koko päivän, ennenkun pääsivät Tehinselän keskelle, ja sinne, erään saaren rantaan he laskivat veneensä. Siinä he aikoivat levähtää ja viettää yönsä oikein Lapin tapaan, koska saari oli asumaton.
– Päijänteen maisemissa on jonkun verran Lapin tuntua. Korkeat kallioiset rannat, kumpuiset saaret, suuret selät ja niiden sivuilla vaaramaisemat tuovat mieleen jonkun Pohjois-Suomen suuren järven. Eihän täällä ole asutustakaan muualla kuin lahtien perukoissa, puhui Aslak, kun pojat kahvia juodessaan ympäristöä katselivat.
– Eikö olekin valtava näköala. Ei merkkiäkään maasta näy, kun katselet suoraan pohjoiseen. Vettä ja taivasta, siintäviä selkiä ja kumpusaaria näkyy toisiltakin suunnilta. Kaukaa, niinkuin mereltä katsoen häämöittävät korkeat rannikot sinertävän autereen läpi.
– Onko täällä Päijänteen ympärilläkin asunut lappalaisia?
– Tietysti. Onhan täällä Poronsaarikin. Mutta väistyä saivat lappalaiset sen jälkeen, kun asutus alkoi sekä etelästä että sivuilta tunkeutua näihin sen aikaisiin erämaihin. Ensin on Päijänteen eteläosan rannikot asutettu; Sysmä ja Padasjoki ovat jo vanhoja pitäjiä. Pohjoisosiin tekivät sekä hämäläiset että savolaiset kalastusretkiään, kunnes nekin saivat pysyvän asutuksen. Monesti ovat hämäläiset ja savolaiset eränkävijät kalavesistä Päijänteenkin lahtivesillä taistelleet.
Samoilijat olivat juuri illallista syömässä, kun Aslakin terävä silmä keksi järvellä omituisen liikkujan: joku suuri eläin ui selän yli saarta kohti.
– Katso, katso, kun poro uipi tänne! huudahti Aslak.
– Hirvi se on, ei täällä poroja ole ollut satoihin vuosiin. Sammutetaan tuli ja piiloudutaan, sillä hirvi uipi tähän saareen levähtämään.
– Ammutaan se, ehdotti Aslak, jossa erävaistot olivat heränneet.
– Meillä ei ole lupaa ampua hirviä. Sehän on sukupuuttoon kuolemassa Suomesta.
Hirvi läheni. Selvästi näkyivät jo sen haaraiset nahkasarvet ja ammottavat sieraimetkin, kun se uidessaan ilmaa ahmi.
– Se on komea eläin. Minä heitän sen sarviin suopungin heti, kun se maalle nousee. Me vangitsemme sen ja lähetämme eläintarhaan, intoili Aslak.
Mutta hirvipä ei noussutkaan maalle, kuten näytti. Se sai sieraimiinsa savun hajua ja alkoi kiertää saarta muuttaen samalla suuntaansa koilliseen. Hirvi näet oli tulossa suoraan Kuhmoisista Sysmään eli Päijänteen länsirannalta itärannalle.
– Vangitaan se vedessä, ehdotti Aslak. – Meillä on veneessä riittävästi köysiä.
Jormaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Jorman mielestä ehdotus oli hyvä, sillä laki ei kiellä villiä eläintä kesyttämästä.
Pojat hyppäsivät veneeseen ja alkoivat soutaa hirven perään. Aslak tiesi vanhastaan, että jos pääsee lähelle vedessä pakenevaa eläintä ja huutaa, niin sen kulku hidastuu; se vain kääntelee päätään puoleen ja toiseen eikä kerkiä uimaan. Sentähden nostivat pojat soutaessaan ankaran karjunnan. Hirvi säikähti, kohotti päätään ja pälyi uidessaan puolelle ja toiselle. Ajajain ja hirven välinen matka lyheni hetki hetkeltä. Ja kun veneen kokka oli koskettamassa hirven selkää, heitti Aslak nuoran silmukan eläimen sarviin ja sitoi toisen pään veneen kokkaan.
– Nyt ajetaan vapaalla kyydillä! huudahti Jorma.
– Niinkuin se Kala-Matti muinoin suurella hauilla. – Mutta miten saamme sen jalat kytketyksi, kun rannalle pääsemme?
– Mietitään sitä matkalla. Nyt ajetaan herroiksi.
Tuntiessaan raskaan veneen sarviaan painavan, kääntyi se ympäri, pärskyi sieraimillaan ja katsoi poikia vihaisesti. Se olisi mielellään puskenut veneen kumoon, jos sillä ei olisi ollut nahkasarvet. Hädissään lähti hirvi painamaan saarta kohti vetäen venettä perässään.
– Eläköön uusi ajokkaamme! kerkisi Jorma huudahtaa, mutta sillä hetkellä loppui kyyti. Saaren edustalla oli näet vedenalainen kari, jossa hirven jalat yltivät pohjaan. Se otti heti pari laukkaa jätättääkseen kiusalliset seuralaiset. Veneen kokka rusahti pahasti ja samassa katkesi nuora aivan veneen rajasta. Pojat kiittivät onneaan, ettei vene kaatunut siinä rytäkässä.
Hirvi ui saareen, siihen samaan pieneen luotoon, josta pojat olivat sen jälkeen lähteneet ja jossa vielä oli heidän eväslaukkunsa.
– Näin se nyt kävi. Olisit heti hypännyt veneestä sen selkään ja koettanut uidessa sitoa sen jalkoja, päivitteli Jorma.
– Miksi et sinä sillä ratsastanut?
Saareen päästyään hirvi tunsi olevansa taas kovalla pohjalla eikä lähtenyt uudestaan uimaan, vaikka pojat kuinka huusivat. Näyttipä olevan vihainenkin rauhanhäiritsijöille; se kierteli saarta juosten ja päätään puistellen. Kuin varkaiten saivat pojat tavaransa veneeseen ja lähtivät jatkamaan matkaansa jättäen uhkean metsän kruunupään saarelle.
– Nyt minä uskon, että Päijänteellä ei ole päätä, sanoi Aslak seuraavana päivänä puolenpäivän tienoilla, kun he Säynätsalon kohdalla olivat menossa.
– Älä hätäile, kohta se loppuu. Jollei olisi niin kiire kotiin, niin kävisimme katsomassa tuota Säynätsalon "saarivaltakuntaa", jonka asukkaat elävät tehdasteollisuudella. Noissa tehtaissa valmistetaan koivuista ja haavasta faneeria, jota sieltä lähetetään Itä-Aasiaan saakka.
Kun Päijänne viimein loppui ja poikain vene kulki kapean Äijälän salmen ja kanavan läpi Jyväsjärvelle ilmestyi samoilijain eteen kaupunki, joka leviää siinä harjun rinnettä ja Tourujoen lietteitä pitkin. Valkoiset talot loistivat keskipäivän kirkkaassa hohteessa. Niiden välillä kohosi vihreitä puistoja ja takana harjun punertava männikkö.
– Terve, kotikaupunkini, sinä seuduista kaunein ja rakkain! huudahti Jorma seisalleen nousten.
– Onhan se viihtyisältä näyttävä kaupunki, myönsi Aslak.
– Voin sinulle jo täältä järveltä käsin esitellä paikkoja. Tuolla kaupungin eteläpäässä näet korkeahkot seminaarirakennukset, kaupungin keskeltä kohoaa siromuotoinen kirkko ja sen tällä puolen kaupungintalo. Niinkuin näet noista lukuisista tehtaiden piipuista, on Jyväskylä melkoinen tehdaskaupunki, samalla kun se on kuuluisa koulukeskus.
Jorma oli kertonut toverilleen niin paljon kotikaupungistaan, että Aslakin muistiin oli syöpynyt siitä ennakkokuva, joka oli tosin hatara ja himmeä, mutta kuitenkin niin selvä, että hän sen mukaan kykeni tuntemaan monta paikkaa.
– Tuossa järven takana kai on se tulitikkutehdas ja tuolla Tourujoen puolella kai on Kankaan paperitehdas, arveli Aslak.
– Niin on. Ja tuolla, kaupungista etelään näet Ronninmäen mykevän laen. Sieltä on laaja ja komea näköala Keski-Suomen mäkimaisemien yli länteen ja luoteeseen. Idästä ja kaakosta siintää sinne Päijänteen ulapat ja lahdet.
Jorman kotona otettiin "Suomen samoilijat" ystävällisesti vastaan. Vanhemmat olivat kotona iloisia siitäkin, että saivat nähdä "Lapinpojan", josta Jorma oli niin paljon kirjoittanut ja kuulla hänen kertomuksiaan.
Mutta murhesanomakin kerrottiin pojille. Se ahman poikanen, jonka he olivat elävänä Oulusta lähettäneet Jorman kotiin hoidettavaksi, oli kuollut. Lyseon vahtimestari oli sen täyttänyt ja liittänyt sen koulun kokoelmiin.