Kerran kesällä
Joel Lehtonen (1881–1934)
Saimaan rannoille sijoittuva romaani kuvaa kesäistä elämänmenoa ja pikkukaupungin tyyppejä 1900-luvun alkupuolella. Muinaistutkija Bongman ja joukko kaupunkilaisia matkaavat höyrylaivalla kohti maaseutua kevään kääntyessä kesäksi, kohdaten matkallaan monenlaisia sattumuksia.
Joel Lehtosen 'Kerran kesällä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 176. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KERRAN KESÄLLÄ
Kirj.
Joel Lehtonen
Otava, Helsinki, 1934.
KERRAN KESÄLLÄ
Romaani (1917)
1.
Sandels-laiva, keskellä jäitä eräällä Saimaan ulapalla, ei enää päässyt eteenpäin. Oli hämärä kevät-yö, jo aamupuolta. Virtaisilla vesillä lähellä kaupunkia oli Sandels kulkenut varsin keveästi. Siellä oli ollut sulaa, mustina päilyviä pyörteitä; sitten oli tullut harmaata, ohutta jäätä, joka oli iloisesti hiiskuen hajonnut kiiluviksi jääpiikeiksi laivan terävän keulan edessä, ja kilvan sukelsivat ne hileet syvyyteen. Mutta nyt, melkoisen loitolla pikkukaupungista, tuli kova vastaan. Jää alkoi raapia kupeita ja karahdella jyrkästi keulaan; ja sitten Sandels auttamatta pysähtyi.
Kevät oli ollut oikullinen niinkuin pohjolassamme melkein aina; tällä kertaa se oli tullut myöhään. Päivät olivat lämpöiset, mutta hyvin tyynet, ja jäät hautuivat suliksi paikoillaan. Nyt oli jo toukokuun loppupuoli, ja Sandels yritti kolmatta koematkaansa.
Peräsalongista karkasi ylös joukko iloista miesväkeä, kaupungin virkailijoita, niiden joukossa vanha postimestari, lehtoreita, eräs lääkäreistä sekä lomalle tulleita ylioppilaita, jotka kaikki olivat kesää odoteltuaan lähteneet tälle kolmannelle koetukselle, huviretkelle, siinä varmassa uskossa, että nyt se viimeinkin onnistuu. Ensimmäisenä tuli kannelle kelmeänaamainen ja ontuva mies, jonka pitkä, musta tukka huiskahteli irrallaan, sillä häneltä oli lakki jäänyt alas salonkiin.
"Mikä nyt?" huudahti hän kapteenille.
"Ei mene, tuli kova jää, johan sen äsken sanoin."
"Ei mene!" matki pitkätukkainen kiukustuen ja pilkallisesti. "Ei mene, vaikka tahtoo? Ja Te sanoitte: Te ette sanonut mitään! Se menee, kun osaa panna menemään. Hei, pojat, tavarat keulasta takakannelle!"
Iloiten syöksyivät ylioppilaat tähän toimeen. Tuokiossa oli siirretty tuon mustatukkaisen johdolla, joka kiiruhti ontuen, sikari suussa, toisten perästä, eräiden laivalla maalle yrittäneiden talonpoikain jauhosäkit ja harvain matkustajain tavarat keulasta pois.
Matkustajia oli tämä ontuva mieskin, nimeltään Bongman, Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti, menossa maaseudulle kokoamaan muinaisesineitä.
Tavarain siirrolla kohosi laivan keula huomattavasti ylemmäksi.
"Nyt takapakkia, antaapa kalkuttaa! Kiva on!" komensi maisteri Bongman konetorveen, lopun Sörnääsin katukielellä, anastaen paikan kapteenilta. "Stoppia, eteenpäin, täydellä voimalla!"
Sandels puski jälleen vinhasti uomaa, jonka se oli äsken tullessaan avannut; nyt se törmäsi jäihin, ja este halkesi vauhdin voimasta kymmenkunnan syltä. Nuoret hurrasivat. Sitten nousi laiva keuloin jäälle ja pysähtyi. Kapteeni naurahti.
"Se ei mene!" huudahti maisteri Bongman ällistyneenä. "Ei mene, vaikka tahtoo! Missä pulman purkajainen? Te, kapteeni, te lupasitte viikko sitten, että nyt pääsisin maalle. Olen odottanut kaupungissa töihini pääsyä kaksi viikkoa; niin, asunut kristillisten naisten majatalossa: hyi, sanon minä kuin entinen jättiläinen Finn; seinän takana tarjoilijattaren kuherrusta, kikerrystä. Korpeen minä tahdon, ja nyt on pakko kääntyä takaisin kaupungin helmaan! Senkin pukinparta!" tiuskaisi hän lopuksi kapteenille ja lähti kiireesti ontumaan peräsalonkiin. Ylioppilaat ja muut herrat seurasivat nauraen maisteria.
"Pari tuntia aikaa, no, maistellaanpa sitten, laulellaan!" kuului hämärästä salongista sekavia huutoja. Ja pian istuttiin piirissä pöydän ympärillä, punertavilla plyyssisohvilla, hiljaa heiluvain ja täriseväin kynttiläin valossa; keskellä huviretken eväät, nimittäin punssi pulloissaan, jokaisen edessä kahvikupit ja lasit.
Salongin avonaisista luukuista kuului potkurin jyskeen seasta sisälle, milloin puheenporina ja nauru sallivat, jäähileiden raapinaa ja kilinää ja veden keväistä solahtelua jäättömissä paikoissa. Silloin tällöin hengähti salonkiin ulkoa, kuin keväisenä tuoksuna, kylmän kirpeää veden hajua, ja jos kuka katsahti ulos luukusta, näki, kuinka kullanhohtava kevät-yö verhosi omituisella, uneksivalla lumouksellaan nuo ohitse rientävät karut Saimaan rannat, joilla siellä täällä kuulsi vielä lumiläikkiä, melkein kammottavan valkeina, louhien koloissa tai muissa varjopaikoissa.
Huviretkeläiset alkoivat laulaa, rekilauluja, sanoilta huimia, älyttömiäkin, ja maistoivat vilkkaasti. Tärkeintä tuntuivat tässä keväisessä, voimakkaassa tunnelmassa olevan rekilaulujen sävelet, joita he vetivät melkein haikeamielisesti. Niistä puhui ikäänkuin seudun ja koko maamme luonne ylen herkästi: hiljaisten metsäkulmain ainainen alakuloinen kaipaus ja silloin tällöin purkautuva hillitön riemu, niinkuin nuo vedetkin, jotka jään alta kerran päästyään karkeloivat lyhyen kesänsä sisäsaariston salmissa.
Nuorten silmät loistivat, vanhemmat miehet hymyilivät tyytyväisinä, toiset heistä yhtyivät säkeiden loppuhoilauksiinkin.
Mutta eräs nuorista pysyi remakassa yleensä hillittynä ja melkeinpä vakavana, vaikka hän tavallaan johtikin laulua, aloittaen aina uudet säkeet, joihin muut sitten kilvalla tarttuivat.
Hän oli pikku taituri, pianisti, säveltäjä ja runoilija Falk, ulkomaisten hotellien matkustajakirjoihin piirrettynä "Falco", täällä kotiseudullaan maalla lausuttuna "Valkki". Hän seisoskeli pöydän toisella sivulla, lasi kädessä, pää taaksepäin kenossa ja silmät puoliummessa; joskus meni hänen otsansa, jonka ohimoilla kuulsivat hipiän läpi sinertävät suonet, hajamielisiin ja tarkkaaviin ryppyihin, kun hän kumartui kuulemaan rekilaulun uusia sanoja kaikkein lähimpien vierustoveriensa suusta, noita sanoja, joita hän sitten johtajana esitti muille pehmeällä barytonillaan. Hän oli näet ennen muinoin osannut runsaasti noita rekilauluja, ja sen tiesivät monet joukosta; sitä, että hän näytti viime aikoina niitä kovin unohtaneen, kummasteli varsinkin hänen pystyvin kuiskaajansa tässä tilaisuudessa, hänen oikealla puolellaan istuva lihava kirjakauppias Aapeli Muttinen, hänen vanha, hyvä tuttavansa ja ystävänsä. Paitsi entisenä rekivirsien vetäjänä olivat toiset vaatineet Lauri Falkin myöskin kunnioituksesta taiteilijaa ja ulkomailta tullutta kohtaan kuoronsa johtajaksi, täällä sauhuisessa ja hälisevässä salongissa; itse hän pysyi nyt melkoisen velton näköisenä, ja muitten puhjetessa remakkaan nauruun hän hymyili aivan tuskallisesti.
Kun sitten kevään kiihdyttämä into nousi niin, että "Savolaisen laulu" kajahti kyynelten pyöriessä laulajain silmissä ja kotiseudun tuntu kasvoi kerskunnaksi puheilla ja nyrkiniskuilla pöytään, silloin pujahti Lauri Falk seurasta pois ja nousi kannelle. Eikä tähän ollut syynä pelkästään se, että kansallislaulut yleensä tuntuivat hänestä hiukan kuluneilta ja kerskuvan äiteliltä, hän kun oli niitä kuullut muissakin maissa, vaan hän tahtoi nyt välttämättä päästä ulos, täysin omiin mietteisiinsä, niin, katselemaan seutua ja kaupunkia kuin virkkaakseen sille jäähyväisiä. Pieni kaupunki kuulsikin jo tuolta vaaleana ja keveänä, saariltaan salmien keskeltä, aivan kuin suoraan vedestä kohoten. Aamu oli kirkastunut, kylmyyttä huokuvalla avonaisella virralla kulki sinertävä juova, aurinko yleni vaaleanpunertavista hattaroista matalain niemien takaa. Laivan vieritse liukui louhinen saari, sen metsiköstä, jossa käki kukkui, kävi keväisten havujen ja koivujen tuores tuoksu.
Siinä seisoi Lauri Falk kaiteen vieressä, kädet syvällä taskuissa, kumaraisin otsin ja kurkkuaan hiljaa kurahdutellen. Takaa kuului salongista yhä laulua ja naurunremakkaa, mutta viimein muuttuivat ne äänet väittelyksi, joka kiihtyi. Sitten kömpi kirjakauppias Muttinen puuskuttaen ylös salongista ja tuli Falkin viereen.
"Turkkilainen!" huudahti hän. "Minä tulen sieltä pois, siellä saattaa syntyä tappelu!"
Lauri Falk vaikeni, kirjakauppias jatkoi inisevällä äänellä:
"Mikä se on tuo stipendiaatti? Muistan vain, että hän on käynyt täällä koulua alaluokat. Merkillinen mies, silmäkulmat pullistuvat ulos kuin pommi. Ja haastaa, haastaa riitaa! Miksi, miksi pitää meidän suomalaisten olla nurkkapatriootteja! Oih, miksi? Kun lauloivat 'Savolaisen laulua', niin hyyryläiseni, tuomari Tommola, joka on Hämeestä, tahtoi hänkin vetäistä omaa maakuntavirttään, mutta silloin stipendiaatti alkaa matkia: 'Jos toimeen tartutaan!' Ja siitä se riita! Tommola puhuu maanviljelyksestä, Bongman haukkuu häntä materialistiksi. Ja nyt käyvät käsirysyyn! Ei, saakeli, minä tulin sieltä pois!"
Samassa ryntäsi nuori asianajaja Tommola punoittaen ylös salongista, perässään maisteri Bongman ja muu herraparvi.
"Syö rupa!" tiuskaisi maisteri Bongman Tommolalle.
"Minä? Syö itse, rojunkerääjä!" vastasi Tommola.
"Minäkö? Sinä, ruotus, asianajaja, asianaiai! Syö rupa!"
"Syö kaksi!" yltyi Tommola.
Niin luistelijat jatkoivat. Sandels solui nyt vanhan linnan ohitse. Linnan pyöreäin tornien sakarat paistoivat pehmeästi aamun punassa. Sitten laiva huusi, talonpojat nousivat silmiään hieroskellen kansipenkeiltä ja alkoivat käännellä säkkejään. Pian kiersi Sandels oikealle laituriin. Maisteri Bongman seisoi silloin välikannella, keskellä herraparvea, hänen jalkansa vapisivat, ja hän oli naamaltaan valkea, ja nyt hän kuohahti ja nosti nyrkkinsä lyödäkseen Tommolaa keskelle naamaa. Muut estivät häntä lyömästä, hän ponnisteli hetken hillitsijöitä vastaan, sitten hän ryntäsi laiturille ja lähti ontuilemaan kaupungille, yksinään omalle suunnalleen, toisten katsellessa hänen menoaan.
Lauri Falk vei kirjakauppias Muttisen toisten joukosta syrjemmälle.
"Minäkin lähden nyt", sanoi hän hiukan värähtävällä äänellä.
"Mitä? Maitseko?" kysyi Muttisen Aapeli. "Odota vielä, kunnes jäät sulavat. Ennätäthän tuonne, maataloihisi. Mitä, häh?"
"En halua enää odottaa", vastasi Lauri Falk. "Tavaraniko? Lähettänet, jos tahdot, ottamaan ne laivasta kotiisi. Minulla on tarpeeksi tässä käsilaukussa. Kiitokset."
Nuo kiitoksensa sanoi Falk sellaisella äänellä, että Muttinen kummastui ja kysyi:
"Mitä? Hevosellako sinä menet? Elehvantti, häh?"
"Se on minun omia oikkujani", naurahti Lauri Falk, nyökäytti päätänsä ja lähti menemään, luoden Muttiseen sinertävistä silmistään omituisen katseen. Kirjakauppias aikoi kiiruhtaa perästä, mutta kun hän oli lihava mies ja pianisti kulki nopeasti ja Tommola lisäksi tuli luokse haukkumaan tuota kiukkuista uutta tuttavaa, stipendiaattia, niin siihen se aikomus jäi, ja Muttinen kääntyi Tommolan kanssa kotiaan kohti. Muu joukko kuljeksi tuolla jo poispäin pitkin puista laituria, nauraen ja huudellen.
"Kalmukki! Vastarannan kiiski!" kuuli Lauri Falk vielä takana Muttisen pilailevaa torumista: se oli tarkoitettu hänelle, joka pieni laukku kädessä käveli omia teitään, erään ruohoisen kujan kautta, joka nousi vanhain talojen reunustamana torimäelle.
Aurinko heitti silmiä häikäiseviä säteitään vaakasuorasti sisäsaariston takaa, läheiset avovedet alkoivat hymyillä sinisinä ja valkeina, kaupungin korkeimmalla kohdalla kiilsivät vihreäkupuisen venäläisen kirkon kultaiset sipulit. Kaupunki nukkui, varpuset vain tirskuivat aamuisella torilla. Falk hiljensi kulkuaan ja hengitti raitista, ohutta ilmaa.
Hyvä, että hän nyt pääsi noistakin. Yksinäisyyteen, ja muuhun.
Joskus hän kulkiessaan pysähtyi katselemaan entisiä tuttuja taloja, karviaispensaiden pieniä lehtiä, jotka jo tunkeutuivat esiin säleaitain välitse, ja silloin värähti hänen suunsa tuskallisesti. Sitten hän jatkoi edelleen matkaansa, pitkin paatisia katukäytäviä; muistot valtasivat hänet hämärästi jälleen, muistot lapsuuden ja koulupojan ajoista täältä, jossa hän ei ollut käynyt moneen vuoteen.
"Viimeisen kerran", naurahti hän itsekseen. "Mutta mitäpä siitä, kunhan pääsee..."
Pikku laukku kädessä harppasi hän nyt rautatiesillan kävelykäytävää myöten ja laskeusi salmen toisella puolella rannalle, maantielle, joka vei hänen synnyinkyläänsä.
2.
Paljon maailman mammonaa ei tuossa vanhassa ja monissa paikoin kiertäneessä laukussa ollut; merkittävin oli suuri, loistavankeltainen japanilaisviitta, kirjailtu täyteen metallinvälkkyviä kolibrilintuja, jotka kisailivat kukastoissa. Tästä huomaa, että Lauri Falk oli niitä, joiden sydäntä todellisuus rasittaa niin, että he sulostavat sen haaveksimainsa ilmastojen kauneuksilla, linnuilla, kukkasilla...
Keväinen maantie rasahteli aamuisessa roudassa askelten alla. Vetisissä pyöränuurteissa ja lätäköissä se oli hienossa jäässä, ja varjosta kuulsi lunta. Pian oli tie päivän lämmössä sulava huonoksi kulkea, mutta Lauri Falk, mitäpä hän siitä! Olihan se nyt Laurille aivan yhdentekevää.
Linnut visersivät vimmatusti viidakoissa; koivuissa oli jo heikosti näkyvä vihertävä tuntu. Mutta vaikka sekä luonnon äänet että väriseikat olivat Lauri Falkille tavallisesti suuri ilo, tunsi hän ne nyt ympärillään vain aavistuksena, nuo niityillä keltaisina kukkivat pajut ja ojista paistavat rentukat. Omituinen luonnon rauha tulvahti kuitenkin kulkijaa vastaan, joka nyt poikkesi, hetken pehmenevää maantietä kuljettuaan, metsäiselle, koulupoika-ajoilta tutulle oikopolulle.
Hän oli vasta toissa päivänä tullut ulkomailta, nyt hän oli sanonut harvoille tuttavilleen lähtevänsä maalle lepäämään, niin, myöskin kokoamaan kansansävelmiä, motiiveja; asettuvansa johonkin maalaistaloon, työhön, säveltämään jotakin; pianonkin hän sinne aikoi kuljettaa. Mutta asia ei kuitenkaan ollut niin kuin hän oli vakuuttanut.
Lauri Falkin pienet elämänvaiheet olivat olleet tähän asti seuraavat:
Hän oli erään kotiseutunsa oloihin katsoen melkeinpä varakkaan talollisen ainoa poika. Isä oli toivonut Laurista, kun pani hänet kaupunkiin lyseoon, tietysti pappia, kirkkoherraa, rovastia, niin ainakin kappalaista, tai vaikka tuomaria. Siivosti koulua käydessään oli Lauri yläluokilla alkanut soitella viulua ja pianoa, sillä toverien puheista hän oli huomannut, että hänellä oli taipumusta, paitsi runon sepittelyyn, myöskin musiikkiin; siksi hän sitten joskus oikeinpa ahersi varsinkin pianon parissa, tutki noita avaimia ja harmonioita. Ja siitä fantisoimisesta johtui, että olipa hän jo erääseen koulupoikasten juhlaan runoillut ja säveltänyt juhlakantaatin. Mitäpä siinä, ei hän silti runoilijaksi tai säveltäjäksi aikonut. Sitten Lauri sai "napin" otsaansa, nimittäin lyyran, ja siirtyi pääkylään; lukemaan, sanoi hän; mutta mitä lukemaan, sitä ei hän ajatellut. Menipä vain nyt aluksi vaikka "polyteknikkoon"; koettipa ensin, miltä "arkkinihdiksi" opiskelu maistuisi; ennättäisipä vielä tuumia muuta. Polyteknikossa heilahteli sitten hänenkin lakkinsa tupsu muitten laulajain joukossa; pääkaupunki oli yksitoikkoiselta maaseudulta tulleelle kultalan valojen loistetta, kauneutta, serenadeja naisille ja ennen kaikkea pientä lasinkallistelua.
Siihen aikaan Lauri Falk ensi kertaa rakastuikin, hämärästi, kesyttömästi; mutta siitä rakkaudesta puhumme tuonnempana, paremmin soveltuvassa kohdassa. Tärkeää on vain, että se tunne antoi hänelle lisäsysäyksen, joka saattoi hänet yhä enemmän viehtymään soittoon ja säveltelyyn, koska muutamat hänen lemmenlaulunsa olivat tuottaneet hänelle ylioppilaspiireissä kiitosta. Sillä eipä Lauri muuten tietänyt, mitä hän olisi paremminkaan harrastellut kuin tuota säveltelyä, kun nimittäin se arkkitehti ei maistunutkaan, vaan hän erosi polyteknikosta parin lukukauden perästä. Ei hän aavistanut, mihin ruveta tässä maailmassa. "Ei, ei ollut kulttuurisukua, kuten monilla muilla, minua neuvomassa", koetti hän itseään myöhemmin puolustaa; "isä, talonpoika, ei tietänyt näistä herrasurista mitään"... Äiti oli muuten kuollutkin jo Laurin ensimmäisenä ylioppilasvuotena. – Ja kun Lauri sitten huomasi muidenkin kansanpoikain löytäneen uransa, niin hän tunsi, syyttelyt jättäen, itsensä ainoastaan jollakin merkillisellä tavoin harhautuneeksi silloin kuin oli päättänyt lähteä säveltäjän ja runoniekan uralle, meillä melkein turhalle, sanoi hänen talonpoikaisvaistonsa... – Päättänytkö? Oliko hän sen tosiaan päättänyt? Eikö mitä, koskaan ei Lauri Falk ollut oikeastaan päättänyt ruveta miksikään, sen hän voi rehellisesti vakuuttaa. Hän oli vain mennyt Musiikkiopistoon, kun isällä oli vielä rahaakin lakkarissa; oleskelipa nyt siellä, koetti säveltää... Mutta ei se rakastumisajan jälkeen enää tuntunut luonnistuvan; hän vain tuskastui sisäisen köyhyytensä ja kuluneen kaavamaisuutensa tähden, johon hän aina yrittäessään joutui ja jonka hänen arvostelunsa hylkäsi. Siinä hän yritteli syytellä laiskuuttaan ja odotti hiljalleen uutta, nuorekasta patoutumista, istuskeli ja kuljeskeli toisten taiteilijain seurassa, joissa siihen aikaan kuohui vapaita, rajuja aatteita, sillä suurlakko, tuo eräänlainen kansallinen kapina, oli juuri tapahtunut. Innostui hänkin joskus, heilutteli pitkiä käsivarsiaan, mutta suusta ei tullut monta sanaa, enempää kuin "Pirujen valssistakaan", jonka hän oli aikonut säveltää, vaikk'ei aikeesta kehittynyt sitten mitään, sillä suurlakkoa seurannut yleinen lamautuminen teki sellaisen aiheen vanhaksi ja kuluneeksi.
Menipä vuosia, hän sai julkisuuteen vihkon sävellyksiään, joista arvostelu hänen salaiseksi huolekseen kiitti parhaiksi, jopa päteviksi, noita rakastumisaikoina tehtyjä; ja antoipa hän kaksi sävellyskonserttia, joista ensimmäisessä oli hiukan yleisöäkin. Mutta enemmän kuin arvostelun laimeus teki hänet nyt yht'äkkiä rauhattomaksi – yleisön vähyys: kas, sepä se riitti herpaisemaan hänet täydellisesti moniksi vuosiksi. Se kasvoi suorastaan tuskaksi. Nyt vasta Lauri Falk huomasi, ettei pianistin ja säveltäjän homma tässä maassa kannattanut; kuinka hän ei ollut sitä ajatellutkaan? "Suurinkin täällä on kukko köyhyyden tunkiolla", alkoi hänen hyötyvaistonsa masentavasti sanoa, niin jyrkästi, että hän aikoi nyt vaihtaa alaa: perusti erään tuttavansa kanssa kahvilan, josta piti tulla varietee; Falkin tehtäväksi jäi, paitsi antaa osuutensa rahoja, sommitella kahvilaan paperikukkia ja etsiä sinne mustalaisia. Mustalaissoittajia ei hän Helsingistä kuitenkaan löytänyt; ja kun hän parina iltana näki tuossa hienossa paikassaan vain muutamia märkiä jätkiä, niin hän erosi koko afääristä.
Sitten hän lähti yht'äkkiä ulkomaille. "Ihanaan Italiaan opiskelemaan", sanoi hän; mutta sitä hän ei itsekään oikein uskonut, niin hän oli nykyisin pettynyt, jostakin, jota hän ei ollut juuri toivonutkaan. Aurinko paistoi tuossa ihanassa Italiassa, viiniä oli siellä, isällä oli vielä rahaa. Ja sepittelipä hän siellä muutamia pieniä kappaleitakin. Ja sitten tuli ikävä Suomeen, hän riensi takaisin, tietäen nyt, että Italiassa kasvaa appelsiineja, että siellä tapaa ruusuja. Nyt hän puhui hiljaisella äänellä, ei mahtailevasti kuin ennen; Pisan kaltevan tornin kaipaajille hän hymyili lempeästi. Sitten hän antoi uuden sävellyskonsertin; hellätunteisin arvostelu sanoi hänen töittensä hienostuneen, sävyn jalostuneen; oikealla kielellä se merkitsi, että Lauri oli vain heikontunut. Niin hän asian käsitti. Ja hän odotti jotakin, joka viimein tapahtuikin, nimittäin se, että hänen isänsä kuoli. Lauri kävi hänet hautaamassa, silloin hän oli tällä seudulla viime kerran. Talo myytiin metsäyhtiölle, hän jakoi vähät rahat ainoan sisarensa kanssa ja matkusti jälleen, nyt, paitsi suloiseen Italiaan, kultivoituun Parisiin. Hän lähti sinne aikoen koettaa vielä kerran ja uudella tavalla; ja ellei siitä olisi apua, niin sitten vasta...! Hän aikoi siirtyä muusikkona kokonaan ulkomaille, kun kerran se toimi ei kotimaassa käynyt päinsä. Hän puraisi hammasta ja ryhtyi työhön, koska oli näet viimein huomannut, että taide vaatii työtäkin, vaikka asia olikin hänestä käsittämätöntä: taide työnä, ovatko lahjat siis hepo, jota täytyy suomia työllä? Työllä nouseminen tuntui hänestä suorastaan tungettelulta. Kuitenkin hän kävi konservatoriossa, oppiakseen kapellimestariksi, kävi, vaikka hänestä oli ylen vaikeaa astua noiden ulkomaisten opettajaherrain eteen. Eikä hän sitä oikein tahtonutkaan: siinä oli uhmaa. Koko tuo suuri maailma oli hänestä hääräämistä, työtä; se kävi hänestä lopulta murskaavan vastenmieliseksi. Kilvoittelu siellä oli hänelle suorastaan mahdotonta, vierasta, valheelta tuntuvaa, ilkeää. Ja lisäksi tuli se, että kun hän nyt todenteolla koetti kehittää itseään ja luki alansa mestareita, huomasi hän itsensä niin – joutavaksi, ettei hänestä voisi oikeaa säveltäjää mitenkään tulla. Mutta sillä huomiolla oli se kummallinen vaikutus, että nyt hän ei sietänyt aikoa enää muuhunkaan, halvempiarvoiseen taiteilijahommaan, pelkäksi soittajaksi. Ei, Lauri Falkista ei ollut kulttuurin frakkiin, arveli hän; ja jätti kaikki omaan valtaansa. Lyhyen ajan koetti hän tosin siihen soveltua, omalla tavallaan, keikaillen monenmoisella pintapuolisella, mitä hän voi ulkomaista huomata. Hän teki kirjallistakin työtä, kirjoitti Parisissa kaksi sonettia, ja aikoi mennä tango- ja miekkailukursseille, sillä ne olivat jotakin hienoa. Floretin hän jo ostikin ja huvittelihen hotellissa tuttavien ja pikentin nähden sitä huitoilemalla, ja ripusti sen lopulta huoneessaan varsin näkyvälle paikalle, kauniisti seinälleen. Mutta tango-homma jäi aivan aikeeksi. Sen sijaan hän ajatteli kauemmin, kuinka hän Suomeen palattuansa nyt esiintyisi uutena miehenä: matalat kengät jalassa, ja vihreät silkkisukat... Mutta pohjimmaisena hänen sielussaan huokaili kuitenkin jokin koditon, avuton ja toivoton. Mikä hän oli, miksi hän oli täällä, miksi hän oli missään? Sellaista hän pohti alati. Miksi hän ei saanut olla vain Lassi Valkki? Ei Falk, ei haukka: eikö lienekin hänen nimensä muutettu jostakin muusta sellaiseksi. Niin, kyllä hän olisi saanut olla Valkki, maalainen. Maanviljelijäkö? Oh, liian myöhäistä nyt, skorpioni oli työntänyt myrkkynsä hänen vereensä. – Miksi olikin hänet kiskottu sieltä maalta pois, syytteli hän kohtaloaan etelässä ollessaan, koettaen huumata kärsimystään päivänpaisteella, viinillä ja suhteilla joihinkin kuorotyttöihin ja ilonaisiin, joissa hän palveli mykkää, toisilleen hiiskumatonta kärsimyksen hekumaa, kantaen kärsimystä ikäänkuin mitä aatelisvaippaa. Ja vieläkin odotti hän jotakin: vain viimeisten perintörahain loppumista. Elää aikansa kuin perhonen, imeä mettä minkä ennättää, ja sitten kuolla.
Ja nyt se odotettu oli tiettävästi tullut. Jokunen kolikko oli enää taiteilijalla taskussa. Senvuoksi olikin asia nyt niin, että Lauri Falk oli sanonut lähtevänsä etsimään kesäasuntoa ja työhön maalle... Eipä suinkaan, hän oli menossa tekemään itsemurhaa.
Hän oli sitä sangen usein ennenkin ajatellut. Heittäytyä Arnoon, opaalinhohtavaan Seineen... Mutta Arno oli likainen puro, ja Seinen opaali... Eikä se muutenkaan voinut tapahtua tuolla maailmalla, joka vaivasi elämänsä touhulla hänen korviaan. Ei, tänne synnyinseudulleen hän oli jälleen painuva, se oli ottava hänet vastaan kuin hellä äiti, sinne hän oli menevä, kauas vihannoivaan, visertävään metsään; siellä hän oli levittävä lämpöiselle kalliolle loistavan kolibriviittansa ja nukahtava. Kukaan ei häntä sieltä löytäisi ainakaan ihan heti; hän puikahtaisi takaisin luontoon, josta oikku oli viskannut hänet muualle.
3.
Elämänsä onnettomuuden taiteilija tunsi nyt niin voimakkaana kokonaisuutena, ettei hän saattanut huomata ympärillä olevaa luontoa muuta kuin aavistukselta: korkealle noussutta kevätaurinkoa, ritisevistä hongista lämmössä tunkeutuvaa täyteläistä pihkan hajua. Kaikki tuo keväinen kauneus antoi hänelle ainoastaan haikean tiedon, että nyt hänen oli siitä erottava. Siten hän samosi, yhä tuskansa vaikeinta hetkeä läheten, pienen metsätöllin ohitse, huomaamatta sitä juuri yhtään, enempää kuin vastasi mökin vanhuksen tervehdykseenkään, ukon, joka seisoi aitan kulmalla tirkistellen kiiruhtavaan kulkijaan. Yhä edelleen kohosi Lauri Falk pientä polkua, jonka vierillä variksenvarvut helottivat vaaleina, ylös metsärinteelle töllin taakse, paikalle, johon tuota asumusta ei enää näkynyt, mutta sen sijaan aivan kuin kartalla koko synnyinseutu, etelässä usein uneksittu. Harjun alla kaareilivat, kevätvettä tulvilleen nousseiden lahtien takana, lehtimetsäiset niemet, joiden ääriviivoissa oli jo tuskin huomattavaa vihreyttä, aivan kuin pieninä pilkkuina, ja noita niemiä kauempana näkyivät jälleen suuret selät, jääkahleissaan merivihreät ja tummat. Järvien keskellä oli kalliosaaria, joiden harmaa jäkäläturkki punersi heikosti keväisessä valossa; ja tuolla vaaroilla kuulsi tuttuja taloja, enimmät harmaita, keskellä pieniä, räikeitä oraspeltojaan. Muutamat talot punaisia, kuin olisivat hymyilleet... Kaiken tämän tunsi Lauri Falk nyt entistä hämärämpänä aavistuksena, sillä nyt, nytpä hän oli täällä, metsissä, järvien rannoilla, jonne hän oli kaivannut. Mitä hän enää kulki? Nyt hänen oli se vahva päätöksensä täytettävä.
Silloin hän heittäysi sammaleiselle rinteelle ja alkoi itkeä; hänellä ei ollut selvyyttä mitä hän itki. Itki vain, oikein tosissaan tempoen, niin että kieriskeli maassa alas rinnettä. Niin meni pitkä aika; ja sitten hän lähti jälleen hoippuen eteenpäin; siellä olisi hänen nyt pitänyt levittää se keltainen japanilaisviittansa; mutta ei, hän ei ollutkaan avannut laukkuaan, hän samosi vain se kädessä eteenpäin umpimähkään.
Ja siinä alkoi ympäristökin hymyillä hänelle, synnyinseutu utuisen kauniina, kevään kullassa. Nuo järvet, ne herättivät hänen mielessään nyt laulun, jonka hän oli runoillut ja säveltänyt ensimmäisellä Italian-matkallaan; se virkisti häntä, hän hyräili sitä itsekseen:
"Ken suomalaisen lailla
vois järveä rakastaa?
Jos järven vierailla mailla
vain huomaa, jo riemuaa.
Sen päilyssä kauneus mainen
ja taivainen kangastaa.
Oi järvi: kuin sieluton nainen
on kauneinkin järvetön maa."Sitten hän huomasi, kun meni takaisin alas mäeltä, myöskin töllin: se oli pieni, harmaa ja surullinen, sen ikkuna musta ja matalalla maassa; puutarhana ainoastaan pari karviaispensasta. Sika kyhnytti kylkeään korvoon, joka oli syrjällään jo vihertyvällä pihanurmella. Ja vanha ukko, hän seisoi siellä yhä aitan kulmalla, entisessä paikassa, pieksut jalassa, kädet housunkaulukseen pistettyinä. Vain kiurun ääni liverteli korkealla ilmoissa tässä metsän äänettömyydessä, yksinäisen asumuksen ja sen mullalle paljastuneen peltotilkun yllä.
Tuo köyhä tölli, huomasi nyt Lauri Falk, sepä se jollakin tavoin esti hänen aikomustaan, oli ristiriidassa sen kanssa. Hän oli muistanut siellä etelässä tämän seudun, jonka helmaan hän tahtoi kuolla, pelkästään noina kauniina järvinä ja suurina saloina, joita metsäjärvien asukas vierailla mailla enimmän kaipaa. Mutta nyt toi tölli mieleen myöskin maan köyhyyden, se ikäänkuin rumensi tuollaista kaunista kuolemaa täällä; sai ajattelemaan toisia samanlaisia töllejä, joissa ainoana silmänkoreutena oli kesäiseen aikaan jokin palsami peltirasiassa ikkunalla; muuhunpa kauneuden ylellisyyteen ei niiden asukkailta varaa riittänyt, hyvä, että saivat leivänmurunkin ja perunoita näiden louhien kourallisesta multaa. Ja lienevätkö paljon muuta kaivanneetkaan? Ken heitä olisi siihen opettanut? Tuoko kaupunki, jonka harrastuksena olivat pienet afäärit ja ryypiskely? Kansaa, jonka kulttuuri oli vasta – virsikirjoja ja torakoita.
Niin, nyt Lauri Falk muisti määritelleensä jo ennen näitä rakkaita seutujaan sanoilla: virsikirjoja ja torakoita. Ei, täällä ei kuolema tuntunutkaan oikein suloiselta. Ja kuitenkin hän tahtoi vielä säilyttää eheänä synkästä aikomuksesta johtuneen tunnelmansa; hän meni siis nytkin jyrkästi ja vaiti ukon ohitse ja palasi harjulta alas maantielle, jonka ojissa kevätpurot lempeästi solisivat ja rapakoissa loisteli taivaan puhdas ja sininen kuva. Siten hän taivalsi, silloin tällöin laukkaan heilauttaen, edelleen, pyrkien korkealle harjulle, joka näkyi viidakon ylitse. Se oli noin penikulman päässä kaupungista; siellä oli se vanha kotikylä, jonne hän oli viime yönä yrittänyt laivalla suoraan. Niin, oikeastaan hänen pitäisikin kuolla siellä, ajatteli hän nyt. Ah, tuoltapa kuumottivat kylän tutut piirteet, vanhan kylän, jossa hän ei ollut käynyt vuosiin. Kuinka hän oli haaveissaan rakastanut sen mutkaista kylänraittia, jonka kahden puolen ojentelivat harmaat kiviaidat, esi-isien rakentamat; sen nokkosiakin, jotka nostavat keväällä tallatut päänsä ja syksyllä heiluttavat kylmässä tuulessa surullista latvaansa. Kauneimpana koko kylästä hän oli muistanut nuo vanhat talot keskikesäisessä lumossaan, heilimöiväin ruispeltojen takana, aivan kuin tähystellen sieltä kaksine päätyikkunoineen.
Mutta kun hän, nyt jo eloisammin ympärilleen katsellen, saapui lähelle kylää ja nousi suoraa maantietä harjun laelle, jonne Saimaan ulapat avautuivat laajoina, siellä täällä jäissä kiiltävine railoineen, niin mitä hän näkikään ensimmäisen suuren talon pellolla? Eipä se kasvanut suinkaan kevätorasta, josta kaunis, heilimöivä ruis oli nouseva, vaan pieniä, tasaisia männyntaimia.
Se oli jälleen häiriö synnyinseutu-tunnelmassa. Siinä talossa hän oli valkolakiksi tultuaan monesti kesällä pitänyt hauskaa isännän kanssa, peräkamarissa, konjakkipullo pöydällä ja pienen pöytäkellon soittaa lirittäessä. Tai nuotalla, vaalittavanaan pullo "Savon viinaa", isännän istuessa perässä, lihavan isännän, joka nosti painollaan venheen kokan pystyyn ja joka lauloi: "Ei, ei, ei, ei piru mua saa..."
Eliköhän se isäntä, vierasvarainen ukko Hepsulainen vielä? Sitäkin johtui nyt Lauri Falk ihmettelemään; talohan näytti niin autiolta, ikäänkuin ontolta; navetan katossa oli kymmentä kertaa suurempi aukko kuin hänen viimeksi sen nähdessään. Mitähän, jos kävisi tuttua kamaripuolta katsomassa?
Taiteilija meni matalaan, laajaan pirttiin, jossa muuan nainen istui uunin vieressä lasta soudatellen. Tulija kätteli ja kysyi, aivan kuin entiset ajat muuttumattomiksi ajatellen:
"Onko isäntä kotona?"
"Mikä isäntä?" naurahti nainen. "Tukkiyhtiön amiraalitko? Täällähän ne kai asuvat!"
"Eikös Hepsun Jahvet täällä enää isäntänä olekaan?"
"Hepsun Jahvet on kaupungissa vossikkana."
"Myynyt talonsa!" huudahti Lauri Falk. "Hepsun Jahvet myynyt hovinsa..."
"Juoda lillitellyt", naurahti nainen. "Kun viikot yhtä mittaa kaupungin hotellissa olostaa, löllii pitkin siltojen kaiteita housut kammitsassa, niin eivätpä nämä hovitkaan hallussa pysy."
"Entä, mitäpä hän nyt arvelee?" kysyi hetken päästä Lauri Falk, jollakin tavoin innoissaan.
"Mitäpäs! Sanoo; 'Mitäs, olen vossikkana, mikäs on olla, ei kuin pitää ohjaksista ja antaa mennä ja rallattaa.' Niin sanoo. Ja niinhän nuo muutkin, jotka ovat juoneet, entiset isännät, ahertavat nyt tukkisavotoissa... Maljasen Ienokki..."
"Maljasen Ienokkiko?" toisti Lauri Falk, jolle tuokin ketterä isäntä oli tuttu.
"Joi talonsa, tai jos lienevät muut puijanneet; nyt sanoo: 'Onpa tuo ruumis saanut hyviäkin päiviä, koettakoon nyt huonojakin.'"
Haikeus ja omituinen ilo oli vallannut Lauri Falkin, kun hän taivalteli jälleen talosta. Entiset metsät hän näki hävitetyiksi, kaikki maat yhtiöillä, satoina vuosina avatut pellot kylvettyinä petäjillä, isännät rappiolla, taloissa köyhiä loisia. Ei tämä hänelle aivan uuttakaan ollut, vaan vanhan yhä kiivastuvaa jatkoa, muisti hän nyt. Mutta miksi tuotti se tällä kertaa hänelle jonkinlaista riemua? Se ajatus, ettei tämä viaton ja hupainen metsien heimo kestänyt touhuisen maailman kosketusta! Ensimmäisen tukkiyhtiön ansioihin se oli alkanut kaatua; sillä tuolla kansalla oli into hotelliin... Ei, kaipuu pois metsistä, hiljaisuudesta, alakuloisuudesta. Se kansa oli nyt sellaista: antaa köyhdyttää itsensä paisuttaakseen toisten kukkaroa! Ja sille se vain nauraa, kuin Hepsun Jahvetti kuskipukilla, entinen suuren talon isäntä, tai Maljanen savotan renkinä: 'Koettakoon nyt ruumis, huonojakin päiviä! Kunhan on saanut hyviäkin.' Niinpä ne köyhätkin ajattelevat, loikovat mieluummin nälässä kuin vaivaavat tuota ruumisraukkaansa ... likistäen lumien keskellä talvella nälkävyötä ja vääntyen uunille ja unohtaen siellä lämpöisissä unelmissa muun, vaivaa vaativan hyvän.
Mutta kesällä, uutterain muurahaisten aikana, se kansa on sirkka: keväisin se varailee keveät venheensä kuntoon, se soutelee, joutelee, istuskelee luodoilla ja onkii, aikailee toisten luona ja kuittaa maailman pahat leikittelevillä pakinoilla. Ja kesäilloin liitelevät viulun, ei, käsipelin sävelet vesillä... "Ja aitoissa lempi leikkii", lisäsi Lauri.
Niin haaveili nyt Lauri Falk; se sopi erinomaisesti, se puolusti häntä: sellaisia ne olivat täällä, antoivat mennä, leikittelivät; niin oli hänkin. Elämän juovuttavia puolia hän oli hakenut; loitolta hän tuli, nauttia hän tiesi saaneensa! Voipa hän olla tyytyväinen, niinkuin nuo muutkin!
Hän oikaisi selkäänsä ja kohotti päänsä pystyyn; hän melkein ylpeili, että kohtasi tämän seudun tällaisena, joksi hän sen luuli, ollen osaksi oikeassakin. Hän oli sellainen kuin pitikin, oli rotunsa vesa.
Yhä hän vielä kuitenkin tunsi kuolemanhalua; niin, nyt hän oikein mässäsi sillä tunteella; mutta aikeessaan ei hän kiirehtinyt. Mitäs hän, eipä noilla muillakaan ollut sellaista hoppua. Ah, nyt hän ensin tahtoi kulkea taloissa ja torpissa, kylissä, nähdä jälleen maaemonsa kasvoista kasveihin.
Näin Falk asteli reippaasti pitkin maantietä, harjuilta laaksoihin, sieltä jälleen mäille; hänen mielessään välähteli sävelkuvia. Jotakin Kullervon tapaista. Aivan hämärästi, utuisesti ja heikkona.
Tuossa tuli hänen kotitalonsa; hän nosti ajatuksissaan hymyileviä kasvojaan ja säpsähti. Pitkä, vaaleaksi maalattu rakennus, puolittain herrastalon mallia. Laurin silmiin kiertyivät yht'äkkiä vedet, hänen kasvoissaan vavahteli ja rintaan pyrki jotakin, joka sai hänet pudistamaan päätänsä ja aivan kuin anelemaan hiljaa. Mutta sitä hän ei tällä hetkellä enää sallinut. Hän seisoi hetken paikallaan, sitten hän melkein huudahti: "Pois, pois!" Tuntui peloittavan, että jotkin muistot olisivat nyt voineet tuottaa tuskaa, syöstä hänet jälleen äskeiseen epätoivoon, josta hän nyt toki oli hiukan selvinnyt. Mitäs, ah, kyllä isän ja äidin hahmot, jotka hän oli siellä tanhualla näkevinään, ymmärsivät hänet! Saattoiko hän olla muuta kuin tämä kansa, tämä luonto, hänen alkuäitinsä? Ei mennä sisälle katselemaan; aina hän oli karttanut sellaista auttamatonta syventymistä.
Niin oli kosketus omaan maahan parantanut Falkia puuskasta, joka oli hänelle sangen tavallinen; ja nyt hän oli jo niin virkeä, että tahtoi vapauttaa itseään vielä enemmän. Siksi hän kiinnitti nyt katseensa vanhaan herraskartanoon, jonka hän näki tuolla salmen toisella rannalla, kaidalla kannaksella; kannaksen takana oli vielä toisia kierteleviä selkiä. Tuo rakennus oli ruskea Vaskilahti, jossa hän oli pari kertaa pienenä käynytkin; siellä, siinä muodoltaan omituisen rauhallisessa hovissa, johon johti tuuhea koivukuja, hän muisti olleen kauniita lasikruunuja ja sohvia, kukitetulla silkillä päällystettyjä, niin hienon näköisiä, että niihin tuskin uskalsi koskea; ja salissa oli kullatuissa kehyksissä punaposkisia ja hymyileviä muotokuvia. Siellä aatelistalossa, jonka kaltaisista hän oli koulussa ollessaan lukenut romanttisia tarinoita linnanneitosista ja ritareista ja sankareista, siellä oli ennen muinoin asunut vanha musikaalinen neiti, Anna Loewen-Brange.
Niin, sitäkin hän nyt kaipasi käydä katsomassa. Mutta se luja päätös? Että ihanko? Tuntuipa se nyt happamelta. "Ennättäähän moiseen aina", naurahti Lauri Falk itsekseen. Ja kulkiessaan korkeaa porraspuuta erään puron ylitse hän oikein jo rallatteli kansanomaisia tanssin sanoja:
"Riihestä kuuluu se riutan jyske,
riutan jyske..."Sellainen nyt oli hänen luonteensa toinen puoli... Sitten hän vaikeni. Edessä näkyi hänelle entisiltä ajoilta tuttu vesimylly.
4.
Järvet painuivat hämäriin, ja kevät-illan leveä ruskotus hymyili keltaisena ja punaisena myllylaakson koivujen välitse. Lauri Falk laskeutui myllypadon luo, jonka rantamilla jossakin sammakot kurnuttelivat, niksuttavalla, haukkuvalla äänellä, ja jonka ylitse pöllö lenteli pehmein siivin. Tuo mylly, sen suhiseva koivikko, pato, jonka vesi nytkin hänelle rauhoittavasti ja nukuttavasti kohisi, niin, varsinkin myllyn salaperäinen ja pärskyvä vesiratas mustassa onkalossaan, johon vesi virtasi väkevänä kieppuen, oli ollut lapsena hänen rakkaimpia paikkojaan. Hänen oli aina tehnyt silloin mieli leikkiä rännin vedellä, syöksyä sen keralla alas; mutta sanoihan järki, että onkalon pyörre tai hauska hirviö, jonka hän kuvitteli asuvan tuossa luolassa, hänet murskaisi; sitä ei Lauri Falk toki tehnyt.
Mutta nyt hänen oli nälkä, ja väsytti niin, että aivan polvia horjutti. Hän nousi puron töyryltä myllärin tuvan portaille ja kosketti ovea. Se oli auki. Pienellä tanhualla, jonka yhtä kylkeä reunusti luhtiaitta, kävi parista tuomesta kirpeä silmikoiden haju, niissä oli muutamia nuppuja kuin helmiä.
Lauri Falk ihaili itsekseen:
"Mikä rauhallinen, kotoisa tyyssija täällä! Ovi auki, lukitsematta, niinkuin kaikkialla näillä main. Ei pelkoa, vimmaa vartioida tavaroitaan niinkuin siellä maailmalla!"
Hän kurkisti pieneen myllärin tupaan ja meni sitten hiljaa sisään. Paahteisessa tuvassa, kuuman uunin kupeella, makasi karsinasängyssä alusvaatteisillaan laihahko mies, joka tuskin käänsi kasvojaan, kun vieras tuli. Hetken oli hiljaista ja kuului ainoastaan pimeästä nurkasta seinäkellon verkallinen napse.
Lauri Falk rykäisi ja tervehti, pyysi yösijaa, kysyen samalla loikojalta, hänkö oli mylläri.
Vanha mies nousi keveästi istumaan ja vastasi myöntävästi. Entinen oli mylläri vielä, vaikk'ei Lauri ollut hämärässä tuntenut. Sitten tuli mies kättelemään ja kysyi:
"Mistäs vieras...?"
"Olenpa vaan, kaupungista... Olen vaan ... mikä lienen, muu mies", vastasi Lauri kujeillen ja verkkaisesti.
"Muu mies? Ka, vai niin, mikä tietää", naurahti vanhus. "No olkaa vaan. Ja yösijaa, kyllähän."
Samassa kolahti ovi, joka vei tuvasta kamarin puolelle, ja sisään tuli hiljaa valtavan leveä nainen, röijyttä, paksut käsivarret paljaina, tirkisteli hämärässä ja sanoi sitten naurahtaen:
"Vierashan ukolla oli. Kuulinhan minä, mistäs sitä näin myöhään, kukas?"
Lauri Falk aikoi vastata niinkuin äskenkin, jotakin, joka näyttäisi hänet haluttomaksi ripittämään itseään; mutta mylläri riensi auttamaan häntä ja virkkoi:
"Muu mies kuuluu olevan... Yösijaa tahtoo..."
"Yösijaa, pitäähän sitä", yhtyi puheeseen myllärin emäntä. "Paljonhan tästä kulkijoita käykin, valtatien vartta, voi toki, sellaisia kulkijoita. Kerrankin tuli tähän poika-raiska, tuli hiljalleen tupaan tähän. Ei virkkanut mitään, niin nälissään oli, sälli, mikä lienee ollut, ettei jaksanut puhuakaan; arvasin minä sen, näkihän sen. Toin ruokaa pöytään, sanoin: 'Syö, poika-raiska, syö; ja pyydä sinä taloista ruokaa, pyydä; älä vaan mene varastamaan...' Ja sitten kun ne mustalaisetkin: ette usko, kun kävi keväällä mustalaisia, koreitahan nuo olivat..."
"Koreat sinulle", naurahti mylläri. "Antaisit heidän olla... Johtui mieleeni, että ehkäpä vieras tahtoisi ruuanpuolta, kun kerran kaupungista asti..."
"Kyllähän se ruokakin motevaa olisi", myönsi nyt Lauri Falk.
"Johan toki", virkkoi silloin myllärin emäntä, "olisitte sanonut heti".
Ja muori katosi tuvasta eteisen puolelle, kai keittiöön, ja ilmestyi takaisin, mukanaan lautasella pino piiraita, voita ja maitoa. Sitten emäntä sytytti pienen lampun ja kehoitti:
"Menkäähän toki, herrahan te olette, saliin."
Falk totteli kohta, hän tahtoi ainakin tänä iltana pysyä omassa rauhassaan. Isäntä ei tullutkaan kamariin, jota muori sanoi saliksi, vaan jäi loikoilemaan kuumaan tupaan; mutta emäntä tuli, istahti pianistin eteen pöydän toiseen päähän ja alkoi pakista:
"Syökää, syökää, ne ovat tuoreita piiraita, ihan tuoreita, niin ne mustalaisetkin söivät. Koreitahan nuo olivat, oli niillä helistintä, kankaalla asuivat, kierteleväiset, eihän noita ruunu ryöstelle; tulivat sisään, olin tuolla leipiä paistamassa. – 'Anna, hyvä emäntä, minulle leipä', sanoo yksi eukko, kun vedin leipää uunista, 'anna lapselleni tuo leipä'. Ka, mitäs minä. 'Ota, raiska', sanoin; ja annoin sen leivän. Niin tulee toinen, sanoo: 'Anna minulle, anna lapselleni.' Mitäs minä. 'Ota', sanoin ja annoin. Niin tulee kolmas, pyytää, mutta ei, rietas, tyydy leipään, tahtoo huiviani, parasta huiviani orrelta. 'Anna minulle', sanoo, 'minun mieheni tapettiin viime syksynä Kerimäen markkinoilla'. Niin silloin minä, jos tarvinnee, arvelin, jospa raiska tarvinnee..."
"No, muori", puuttui mylläri puheeseen tuvasta; "jokohan tuon huivisi vaan annoit?"
"Minäkö?" huudahti muori. "Minäkö parasta kirkkohuiviani! 'Ettekös jo osaa siitä suoriutua!' huusin, ja kun otin uuninkoukun, niin osasivat siitä lähteä. Mutta keitäs ovat tämä vieras?"
"Muu mies, etkös kuullut", keskeytti mylläri puoleksi leikillä, puoleksi vakavasti tuvasta. "Ehkä lie kulkija väsynyt, varustelisit hiljalleen yöpaikkaa."
Myllärin emäntä nousi ja alkoi availla kamarin eli salin sänkyä vieraalle; siinä hän mutisi:
"Enhän minä, mitäs, arvelin vaan, tutulta näytti. Ja mitäpäs, nythän se on sija, maatkoon nyt tässä salissa, minä menen kammariini."
Taiteilija jäi yksin; hän katseli piironkia, sen päällä oli heränneitten kirjoja, "Yhden kristityn sielun vaellus", lehtien nurkat paikoin käännetty merkeiksi. "Hm, körttiläisten peruahan tämä, sen vähäisen joukon, mitä sitä lienee tällä seudulla koskaan ollut", mutisi Lauri Falk. Sitten hän pilkisteli ulos pienestä ikkunasta. Myllylampi välkkyi vaaleana hämärästä, ja kevätkuiskeinen koivikko oli tumma. "Oi romanttista rauhaa", supisi hän riisuutuessaan. "Mitäs, jos jäisinkin tänne, hiljaisuuteen? Tällaisten isäntien kanssa aina sovittaisiin. Ja kuinka se oli: Jahvet Hepsulainen? Ota oppi heimostasi. Entinen pohattamies vossikkana, ei muuta kuin pitää ohjaksia ja rallattaa. Ennättääpä noihin kalaaseihin, joihin aioin. Ja sitten minä kuljen kylillä, sirkuttelen kesän ilokseni..." Ja Lauri Falk hyräili itsekseen: "Sirkka lauloi lystiksensä... Tanssipaikoilla sitten maalaisnaukkusia nurkan takana..."
Hän kääntyi kyljelleen ja veti jalkansa mukavasti koukkuun. Tuntui hyvältä: monta päivää ulkomaitten junissa, sitten meren, joutavan, vellottavana; sitten isänmaan junassa, joka pysähtyy jokaisen halkopinon ääreen, ja viimeksi yö Sandelsissa... Viimein päivä raskaasti vaeltamassa.
Mutta nyt, eksisteeraa vain. "Mukavaa seuraa tämä..."
Meni aikaa hiljaisuudessa, hämäryys ainoastaan sihisi.
Sitten alkoivat nukkujan varpaat unessa hangata toisiaan, hän kavahti, tuuhea tukka pystyssä, melkein istualleen, raapi tulta ja mutisi itsekseen:
"Siunatkoon, miten kiire niille nyt tuli kaikkialle, menevät niin, että niskat keikkuvat. Eikös vain virsikirjoja ... ja ... ei, paljon pahempia tällä kertaa kuin torakoita.
Tietysti pahempia. Älkäähän, vai luulette noin pakoon pääsevänne."
Hän tempasi raidin neljältä kulmalta, avasi ikkunan, "Ravatkaapa siellä", hän naurahti. "Ihana onnen maa", mutisi hän, yritellen uneen vuoteessa ja kuunnellen myllypuron rauhoittavaa kohinaa. "Lauhkea, viaton kansa. Outokin tulee, ei katsota niinkuin hotellissa, vieraana, kohdella pahoin, mitä parhainta on, annetaan..."
Hän raapaisi jälleen jalkojaan ja nousi aivan pystyyn.
"Mitäs, jos avaisin repun ja antaisin niille nukutusainetta, kiinalaisten tupakkaa nestemuodossa, morfiinia? Niin, täälläpäin sovitellaan asiat ymmärtäväisellä leikillä, tämän rahvaan kanssa nimittäin. Mutta nyt tässä täytyy keksiä muuta."
Taiteilija avasi laukkunsa ja otti siitä kauniin japanilaisen viittansa, pisti viitan huvikseen siinä ylleen, siveli sen kahisevaa silkkiä ja meni sitten ulos. Hän seisoi hetken eteisessä, katsellen sopivampia makuupaikkoja, ehkä aittoja. Tuosta veivät portaat ylisille. Hän kiipesi sinne ylös, löysi pienen ullakkokamarin ja vuoteen nahkasineen, ajatteli: "Ajakoot minut pois, jos tämä vuode on jonkun toisen..." Ja siihen nyt Lauri Falk nukahti syvään uneen.
5.
Seuraavana aamuna Lauri heräsi kovaan jysähdykseen; kun hän nosti päätänsä, lensi ovenraosta sisään, ullakon luukun kautta alhaalta, iso naisen ruoju, nauhat pyrstönä perästä. Taiteilija väisti otsaansa, ja kuuli samassa tuvan eteisestä myllärin emännän kiivaan äänen:
"Etkö sinä herää, etkö herää, pakana?"
Lauri Falk nousi ällistyneenä ylös, meni loistavassa viitassaan luukulle ja kurkisti eteiseen.
"Kah, herrakos siellä?" huudahti myllärin emäntä. "Ja taivaan valkeus, millaisessa paidassa! Että tuollaisetko ne herroilla nyt on paidat, enhän minä ole moista ennen nähnytkään. Mutta missäs se piika?"
"Ei täällä mitään piikaa ole ollut", vastasi Lauri Falk.
"Eikö? Yöjalkaan se on mennyt, sitähän minä kengällä paiskelin... Se on uusi piika. Voi sinun kummat, tule ukko, kuule, se juoksee yöjalkaa, kun kesä alkaa; kyllä minä sille, kunhan se tulee kotiin. Olen niin lihava enkä pääse ylös portaista, niin heittää häntä kengällä, laiskaa. Mutta milloinkas, mikäs herran sinne ylös?"
Taiteilija selitti nyt leikillisesti asian, öisen taistelunsa, mutta emäntä huudahti:
"Ei lutikka syö muita kuin suruttomia, syntisiä. Ja missä se piika? Lehmät ja pässi-pahalainen tuolla juomaa huutavat, eikä ole kotona..."
Mylläri oli tällä varhaisella hetkellä tullut eteiseen, hän kuunteli hymyillen ja kasvot alas luotuina vaimonsa pajatusta; samalla juoksi piika pihalta, ja emäntä tuota torumaan. Mutta piika puolustihen:
"Minä yöllä vain ulkona kävin, mutta kun nousin takaisin, oli vällyjeni alla herra. Menin aittaan maata."
Lauri Falk käytti hyväkseen tilaisuutta ja esitti nyt:
"Jäisinpä noiden vällyjen alle pitemmäksikin aikaa, asumaan nimittäin. Kesäksi, hoitolaiseksi."
Ja siinä hän ilmaisi nimensäkin, ja mylläri sanoi:
"Johan minä olin tuntevinani. Ja tunsinpa isänne..."
"Ja minäkin tunsin jo eilen", jatkoi muori; "mutta ukko, köriläs, kun ei antanut puhua. Hoitolaiseksi, meillekö, tännekö, ylisillekö, siunaa!"
Sovittiinpa siinä kuitenkin, vähän ajan päästä, sillä mylläri arveli vain:
"No, jos haluatte, niin ollaan sitten tässä."
Myöhemmin päivällä, kun Falk oli nukkunut kyllältään, hän järjesteli ahdasta kamariaan, poltteli paperosseja ja tirkisteli tuuliseen pärekattoon ja mustuneeseen ampiaispesään siinä. Se oli hupaisaa, alussa. Pois haipuivat ajatukset, mitä sitten ja sitten tehdä. "Antaapa mennä", hän mietti. "Pitäisi ne tavarat vain, kirjat ja soittovehkeet, kaupungista noutaa. Ja kuljeskella, katsella, oleskella; niin, käydä Vaskilahdessakin..."
Lähtipä hän pian sitten hiljaa kävellen katsomaan Vaskilahtea, lapsuutensa romanttista paikkaa. Ja kulkiessaan päivänpaisteessa kuivien kankaiden pehmeitä hiekkateitä, huiskutellen keppiään kuin notkeaa florettia, hän iloitsi jo mielessään, sillä nyt oli hänen aivoissaan leimahtanut ajatus, syttynyt uusi aate, mitä hän täällä tekisi. Hän, hänpä säveltäisi jälleen; hän ryhtyisi työhön, niin, hänen oli tosiaan aika jo ryhtyä! Ulkomailla, vieraihin oloihin viskattuna, oli hänen kykynsä kelmennyt, kuihtunut kurjaksi apatiaksi. Mitäpä hän siellä? Mutta täällä, yht'äkkiä ja pitkästä aikaa päästyään omain juurten kosketukseen, oli hänen sydämeensä syöksähtänyt kuin uusi elämän mahla!
Kullervoa hän tahtoi säveltää. Balladin Kullervosta. Ja hän hyräili itsekseen:
"Kullervo, Kalervon poika,
hius keltainen, korea,
kullan kauto kaunokainen..."Kuvata hän tahtoi siinä Kullervoa. Aluksi Lauri ajatteli häntä synnyinseutunsa kansana, joka oli joutunut uusien olojen kosketukseen, orjaksi Untamolle, jonka nimeksi hänestä sopi kulttuuri, koko maailman kiistatanner; sen Untamon töihin ei Kullervosta ole, vaan hän turmelee orjuudessa itsensä, tuhoutuu. Mutta iloisena ja kirkkaana ja orjuutta halveksien hän syöksyy häviöönsä; aivan kuin Maljanen tai tuo toinen rappeutunut isäntä. Sitten Lauri alkoi sulattaa itsensäkin näihin henkilöihinsä.
Näin hän uneksi, kunnes tuli pieni hongikko. Ja kun hän oli kävellyt sen läpi, kuumotti tuolta jo Vaskilahden katto, naavasta harmahtavana kevätkesän kylmien ja lumivalkeain pilvien alla, jotka hohtivat aivan kuin sisäistä, hopeista valoa. Koivut rakennuksen luona olivat harsomaisesti vihertävät. Lahdelma talon kohdalla, suoraan pääportaista rannalle päin, väreili sulana, ja sen vesi oli väkevän sininen. Lahdessa pienellä kalliosaarella oli rappeutunut huvimaja, kreikkalainen temppeli, kuten Lauri Falk oli sitä ennen kuvitellut. Ja nyt näkyi jo koko vanha, kaksikerroksinen rakennus.
– Mutta eihän se ennen kai vielä tähän näkynyt, ajatteli Lauri Falk. Silloin sitä kätki se pitkä, tuuhea koivukuja... Nyt oli enää vain pari koivua talon puistopuolella. Lauri huomasi edelleen kulkiessaan, että se ammoinen koivukuja oli viime vuosina hakattu pois; ja hänen askelensa muuttuivat hitaammiksi.
Taiteilija oli kyllä jo kuullut mylläriltä, että Vaskilahden omituinen vanha neiti oli toista vuotta sitten kuollut ja että hän oli testamentannut talonsa pehtorin-tapaiselleen, Matti Muikkuselle, vaikka hänellä kuului olleen sukulaisiakin; mutta tätä koivukujaa ei Lauri Falk ollut sattunut ajattelemaan.
Vaskilahti oli tyypillinen tuollaisia rappeutuneita herraskartanolta, joita 1800-luvun loppu ja seuraavan alku alkoi näyttää yhä enemmän tällä seudulla kuten muuallakin Suomessa, aikana, jolloin entiset ruotsalaiset suvut olivat heikontuneet tai kuolleet ja suomalainen talonpoika yritteli astua heidän paikalleen. Kun Lauri Falk nyt käveli särkyneiden kiviaitain välitse entisen lehtikujan paikkaa ja tuli pihalle, niin hän näki, että syreenipensaat, joiden kuultavassa lehdistössä värisi paisuvia, ruskeita nuppuja, olivat villiintyneet ja oksia niistä katkottu. Tuolla oli pääkuistista jäljellä ainoastaan sen paikka; kuistin kattoa oli ennen kannattanut neljä valkeaksi maalattua doorilaista pylvästä; nyt oli kuisti poissa, ja ovi ammotti onttona tyhjässä seinässä. Koko kartanon katto oli vino ja rikki, ikkunoista päällyslaudat maahan tippuneet, jokunen ruutu paikattu ryysyillä. Ja kun Lauri meni rakennuksen toiselle puolelle puutarhaan, oli siellä surullista ja hoidotonta: omenapuut kuivuneet pakkasissa ja vailla vaalivaa kättä; kirsikkapuut, joihin ei vielä lehti ollut puhjennut, olivat versoneet villiksi ja sekavaksi viidaksi; kaikkialla näkyi talvellista kuloruohoa, olkia, riepuja ja roskaa.
Tuolla syrjemmällä olivat samoin muut rakennukset lahonneet; luhtiaitan katolla riippui ruostunut viiri toisella saranallaan, lintu-uutuista olivat enimmistä pohjat pudonneet pois, koivuista ja palsamihaavoista oksat repeytyneet.
Taiteilija seisoi nolona ruusupensaiden vieressä, joissa ennen oli kasvanut ruusuja. "Hehkuvia ruusuja!" suri hän. Pettyneenä hän katsoi koko tätä romanttista haavettaan. Kartanolla oli haudanhiljaista. Kottaraiset vain vihelsivät unelmoivasti parin säilyneen uutun puikolla.
Kuitenkin Lauri Falk meni vielä sisään; mutta kun hän haeskeli, tyhjien ja ummehtuneiden huoneiden kautta kulkien, isäntää, niin hänen harmillinen rauhattomuutensa yhä lisääntyi.
Muuan pyöreäpäinen mies nousi isossa salissa hitaasti ylös leveästä sängystä; hän oli Matti Muikkunen. Salin seinät olivat nyt verhotut räikeänpunaisilla ja kullankirjavilla tapeteilla; pitkin seiniä seisoi wieniläistuoleja, nurkassa oli keltainen, sorvailtu piironki ja sen päällä kaksi kipsikoiraa ja venäläinen puumuna. Piirongin kohdalla seinällä suurennettu valokuva kuolleesta, istualleen asetetusta lapsesta, Matin sisarenpojasta, kuten isäntä sittemmin kertoi. Mutta syrjemmällä oli vielä seinällä vanha teräspiirros: vallasnainen aamulla herätessään, paljain, sievin povin, hiuksin, jotka olivat kuin pikimustaa silkkiä.
Taiteilija pyysi nähdä rakennuksen huoneita. Mutta Matti vastasi epäilevästi hymyillen ja haukotellen:
"Heh, mitähän noista... Ei niissä mitään ole, myötiin tässä, kun ryökkinä kuoli, viimeisiä vehkeitä avitsioonilla. Itse oli testamentannut jo osan jollekin yhtiölle, joka niitä vanhoja myöpeleitä kerää."
Matti Muikkunen lähti kuitenkin näyttelemään Falkille huoneita; ja yläkerran narisevia portaita noustessaan kysyi taiteilija:
"Että lahjaksiko tuli tällainen paikka teille, huhuilevat?"
"Niinhän se", hymähti Matti Muikkunen haukotellen. "Onhan tämä kyllä paikka, onhan; mutta olipa hänestä puuhaa, Annasta: liassa rypi, kamarissaan istui, välistä soitteli, kipeähän tuo oli; sai sen pönttöjä kannella; ärtyinen, varsinkin omaisilleen, heh, kun nimensä muuttivat, Karhunkouria nyt ovat. Sai sitä passata."
Ylhäällä ei tosiaan ollut mitään; vihertävät kaakeliuunit rikki, kaikki surullista, tomuista. Menivätpä he sitten alas. Keittiön ovi oli raollaan, ja sisältä kuului kimeää ja kovaäänistä kehtolaulua.
"Kah, kah, mitä se taas laulaa", sanoi Matti Muikkunen. "Tässä on meillä loinen; sen loisen lapsien täti se siellä lurittelee, sellainen joskus hiukan hassahtava."
Keittiössä loukutteli laiha, mukulaotsainen nainen kehtoa niin kovasti, ettei huomannut tulijoita, ei varsinkaan, kun lauloi kiivaalla äänellä yhtä mittaa: "Minäpä laulan lapselleni: Turun lurun lutikka, lirun larun latikka!"
Matti Muikkunen nauraa hekahutti, Lauri Falkin seisoessa tyhmistyneenä; silloin tuo nainen, jolla muuten oli pukuna punainen leninki, mistä lienee kaupungista lahjaksi saamansa, nosti päätänsä ja selitti:
"Niin, kun jättivät minut näiden kanssa tänne sotimaan." Ja hän osoitti soppeen, joka oli täynnä repaleisia pienokaisia. "Eivät anna tämän yhden maata", jatkoi hän... "Tulkaapas, pirulaiset, niin pyöräytän, että näette kaikki ikkunat yht'aikaa."
"Vai vastus on", naurahti Lauri Falk.
"Mitä hänestä", sanoi Matti Muikkunen.
Mutta nainen jatkoi:
"Niin on, piruista. Meni mies hakemaan jauhoja, kun sai rahanpennejä Ripatilta. Kuulkaahan, kun tässä ennen kelirikkoa kävi naapurin loinen Ienok Maljanen kaupungissa tämän Matin reessä, ja meidän mies oli völjäämässä..."
"Maljanen?" toisti Lauri ja tuli uteliaaksi.
"Niin, se jolta Ripatti juotti talon; ja nyt varasti Ripatti Maljaselta vielä vasikannahan, tämän isännän reestä; meidän mies näki sen, olivat Ripatilla kortteeria, tämä Matti, Maljanen ja meidän mies. Ja nyt tahtoi Ienokin eukko manuuttaa Ripattia, oli jo käynyt vallesmannilla. Mutta ehättipä Ripatti tänne, meidän miehelle puhumaan..."
"Joutavia", sanoi Matti Muikkunen nopeasti; "tulkaahan, vieras, niin kiehautan kahvia..."
Ja Matti lähti menemään, ikäänkuin Falkia perästään maanitellen. Falk jäi kuitenkin yhä keittiöön; ja siellä hänelle selvisi tädin jutuista, että asioitsija Ripatti kaupungista oli käynyt lahjomassa todistajaa, ennenkuin poliisit ehtivät asiaa tutkimaan. Sitten alkoi tulipunapukuinen eukko pakista nopeasti muuta:
"Kahvia, hohoi, kahvia. Osaahan se Matti kahvin höyräytellä... Kyllähän niiden kelpaa kahvia. Meni emäntä tyttärineen sinne saareen, jossa sillä ovat ne sukulaiset, uusia röijyjään, ryijyjään näyttämään. Kuulkaahan, yöleä on tämä emäntä, köyhänä tämä Matti sen nai. Työntyi Matille, kun Matilla oli tällainen hovi. Ja nyt sitä syödään ja vaatteita tehdään, rouvaksi tiukkaa sanomaan itseään. Phyi, rouvaksi! Kun olisi tyttö edes Matin, mutta suutarinpa tuo on tekemä, Matin tyttö. Niin kuulkaahan: tämä Matti passaa rouvaa, aamulla kahvit keittää, vuoteelle rikulla kantaa, ruuan laittaa, kun hän itse istuu kiikkastuolissa, ompelee tuukkeihin niitä puunkuvia."
Eukon pakina keskeytyi, sillä Matti tuli sisään kuppeineen ja pannuineen ja vaati vierasta menemään salin puolelle; itse hän ryhtyi keittämään kahvia.
Istuskeli Lauri Falk sitten hetkisen yksinään isossa salissa. Ja jopa tuli kahvi, kiiltävässä kannussa, tulivat vehnäskimpaleet ja pikkuleivät, kaikki järjestettyinä kirjatulle liinalle. Ja kahvia tuodessaan mainitsi Matti:
"Mitäpä tuon jutuista, hassahtavan... Ja mekin tässä ollaan Ripatin tuttuja; mitäpä noista kertomaan."
Lauri Falk vastasi, että mitäpä noista; eipä hän asiaa oikein tarkoin ymmärtänytkään. Sitten mainitsi Falk jotakin vanhasta kuistista: minne se oli hävinnyt?
"Vettä laski seinille, mädännytti hirsiä", vastasi isäntä. Ja hän jatkoi, raapien päätänsä, joka oli nyt ohimojakauksella:
"Uusi rakennus se pitäisi saada, arkkinihti tänne pitäisi kutsua! Ja uusi nuusniekka pitäisi saada, oikea nuusniekka! Ja kyllä, kyllähän se saadaankin..."
Taiteilija puhui vanhan talon arvosta: ei pitäisi antaa vanhan hävitä...
"Kyllä, kyllä, niinhän se on", hätääntyi Matti Muikkunen yhä enemmän, luullen vieraan puhuvan maatilanhoidosta, vaikka Falk tarkoitti itse rakennusta. "Kyllähän sitä; potattia tässä aiotaankin panna, tänä vuonna, kahta uhemmin... Ja heinää! Niin, heinää, kyllähän minä. Kunhan, kunhan tässä", lopetti hän haukotellen.
Pian lähti nuori Falk sitten takaisin myllylaaksoon, lähtipä nolostuneena ja kiihdyksissään äsken näkemistään ja kuulemistaan. Hän ei käsittänyt oikein selvästi, mistä hän oli harmissaan. Hän tunsi, että vanha Vaskilahti, joka oli hänestä ollut muinoin hienompi kuin mikään muu talo, uneksi nyt siellä surullisena ja unhotettuna hiljaisella kunnaallaan. Ah, oli siellä toki ennen ollut jotakin, ajatteli Lauri Falk. Muotoja, aistia, vanhaa, perittyä. Ja kauneutta, iloa. Niin, pienet aatelisten naisten jalat olivat siellä silkkisukkiin ja siroihin kenkiin verhottuina sipsutelleet huvimajoihin, ja katrillin tahti oli kaikunut. Lempeä, kevytmielisyyttäkin oli siellä asustanut... Pikku poikana hän muisti siellä ihailleensa ruusuja, pohjoismaisia kyllä, mutta sittenkin ruusuja.
"Matti Muikkusten kädet niitä nyt raiskaavat!" huudahti hän itsekseen ja pysähtyi keskellä maantietä, otsa rypyssä ja silmät luotuina taivaalle. Niin, harmitti ajatella, että vanha neiti oli lahjoittanut talon tuolle haukottelevalle Muikkuselle, silakalle... Ja sittenkin: vielä enemmän hän ihmetteli, että se musikaalinen vanha neiti oli elellyt liassa, kuten Vaskilahden nykyinen isäntä sanoi.
"Vanha homehtunut hassu!" arvosteli Lauri Falk itsekseen neiti-vainajaa, jonka aateluutta hän kuitenkin vaistomaisesti ihaili. Sillä kaikestahan olemme jo huomanneet, että Lauri Falk oli hienosteleva ja taipuvainen lapselliseen ylimyshaaveiluun. Noihin haaveisiin olivat opastaneet jo koulupoika-aikana romanttiset kirjat vanhain kartanoiden vihreistä kamareista, monenmoiset runot linnan neidoista ja muusta sellaisesta. Ja asuipa hänessä talonpojan salainen oman halvemmuuden tunne... Kuulijat hänen konserteissaan olivat olleet enimmäkseen ruotsalaisia, siis yleensä sitä sivistyneempää polvea, johon tuokin neiti-vainaja oli kuulunut; arvostelu suosi hieman hänen töitään, suuri yleisö ei; ne olivat sille liian merkillisiä; yleisö oli nousukasta, suomalaista, se ei ymmärtänyt vielä persoonallista taidetta. Ah, olisipa ollut enemmän sitä vanhaa, kauttaaltaan sivistynyttä ja hienostunutta polvea. Kauttaaltaan sivistynyttä? Ah, Lauri Falk oli ollut niin vähän tekemisissä tuon vanhan, ruotsalaisen sivistyspolven kanssa, että hän kuvitteli siitä liikoja. Siksi häntä ällistytti, että Annaneiti oli rypenyt liassa. Yleensä hän liiaksi luuli, että todellinen sivistys on luokka- tai rotuominaisuus eikä pelkästään yksilöllinen. Se sai hänet halveksimaan omaa aikaansa, joka muka vaali taidetta huonommin kuin entinen; se sulki hänen silmänsä elämältä...
Sangen hyvillään hän siis oli, kun vuosia sitten sai jostakin kuulla, että eräs Falck, joka oli kerran asustellut lähellä hänen synnyinpaikkojaan, oli ollut senaattorikin. Ehkäpä hän, Lauri, oli sukua tuolle ylhäiselle herralle. Tarkempaa tietoa näistä sukuasioista ei Lauri Falk halunnutkaan, vaan ikäänkuin pelkäsi ottaa niistä selkoa, sillä ehkei hän olisikaan Falck-sukua. Riitti vain se haave; niin hän sai joskus vihjata kainosti eräille ystäville, että muuan senaattori oli ollut sukuaan samanniminen kuin hän. Kaiken kaikkiaan Lauri inhosi nykyistä epähienoa ja omarotuista porvaristoa; aivan samoin kuin pelkäsi maailmaa ja pakeni sieltä joskus aivan metsiin, nyt vesimyllyyn: täällä ei hänen ainakaan tarvinnut kuulla nousukasporvarien puhetta taiteesta, ei tarvinnut sen tähden, että se oli näille viattomille talonpojille suorastaan yli-käsitteellinen asia.
Viattomilleko? Tuo hänen rakastamansa kansakin sai tällä Vaskilahden retkeilyllä nyt toiset kasvot. Niissä oli nyt Matti Muikkusen, asioitsija Ripatin ja Maljasenkin vastenmielisiä piirteitä: miksi pitikin Maljasen mennä riitelemään vaivaisesta vasikannahasta? Oliko hän muka – Kullervo? Eipäs hän tuntunutkaan menevän iloisesti halveksien nurin. Entä Ripatti ja Muikkunen sitten, toinen hölmö ja toinen varas!
Myllärin kanssa hiljaisessa pirtissä pakistessaan hän oli saanut kuulla, että oli täällä vielä toisenlaisiakin talonpoikia: ahkeria, järkeviä, varsinkin muualta siirtyneitä. Mutta nekin Lauri Falkia peloittivat: nehän olivat taas sitä ahertavaa, älykästä ja kilvoittelevaa, nousukasta... Ei, nämä uudet huomiot olivat sellainen sorasointu hänen äskeiseen Kullervo-tunnelmaansa, että hän aavisteli nyt koko Kullervo-aikeensa jo – sammuvan.
"Tämä on ruma, runoton aika", valitteli hän itsekseen. Niin, luulipa Lauri Falk nyt, että hän ulkomailla kotiseutuaan rakastaessaan olikin rakastanut vain omia haaveitaan siitä.
Ja sitten, vähitellen hän ei enää oikein viihtynytkään täällä maalla. Huolettikin vähän tuleva elämä. Pitäisi puhua siitä Muttiselle, vanhalle ystävälle... Pitäisi mennä kaupunkiin.
6.
Sillä välin oli tullut täysi kesä; kaakkoinen myrsky sen toi, se hyökkäsi eräänä päivänä railossa jäiden kimppuun, repi ja pirstoi paksuimmat lautat, hieroi niitä toisiaan vastaan, murskasi ne luotoihin; se lennätti mukanaan sadekuuroja, jotka hohtivat ulapalla niinkuin himmeä hopea, kun aurinko paistoi niiden lävitse. Kumpuiset maisemat kiitävien pilvien alla milloin saivat kadmium-keltaisen hohteen, milloin taas tummuivat varjossa, ja välkähtivät jälleen ruusunpunaisiksi tai rikinkeltaiseen loistoon. Jäät liikkuivat rannalta rannalle ja katosivat parissa päivässä. Suuret, kauniit vedet nauroivat nyt vapaudessaan, kuin hopeisella kirjailulla koristeltuina.
Sitten pukeusi maailma kiireellä kesään, pääskyset liversivät myllyllä kaivovintin kärjessä, pihatuomet tulivat vihreiksi ja koivikon hiirenkorvat suuriksi ja tuoksuviksi. Puroniityn ruohistossa paistoivat voikukat kirpeänkeltaisina lämpymässä auringon hohteessa. Ampiainen hyrisi iltaisin, maa hengitti lämmintä.
Nyt kelpasi Lauri Falkin jälleen oleskella myllyllä.
Ja sitten hän muutamain päivien perästä lähti kaupunkiin, noutamaan tavaroitaan, Sandelsissa, paistatellen päivää sen kannella, keskellä autereisia maisemia.
7.
Oli kaunis kesäyö kaupungissa; kirjakauppias Aapeli Muttisen asuntoon lankesi vaalea, pehmeä valo sisään salin suurista, avatuista ikkunoista; kahdessa pienessä kamarissa kadun puolella oli tummempaa, sillä niiden matalalle maahan painuneiden ikkunain kaihtimet oli laskettu alas.
Aapeli Muttisen asunto oli kaupungin vanhassa osassa, aivan ohitse vierivän virran rannalla, rakennettuna pengermälle, joka kohosi jyrkästi vedestä. Pengermällä kasvoi piilipuita, jokunen parhaillaan nuppuihin puhkeava kirsikkapuu ja kolme neljä suurta koivua.
Kirjakauppiaan pieni huoneisto oli mukava, melkeinpä ylellinen. Siellä oli ponnahtelevia nojatuoleja, pehmeitä, kirjavia ryijyjä seinillä, kirjakaappi kirjoineen, jotka hän oli valinnut makunsa mukaan, piano ja muutamia oikeitakin tauluja.
Kamareissa nukkuivat nyt, tai olivat nukkumaan asettuneet, toisessa Muttisen Aapeli mukavilla resoreillaan ja pianisti telttasängyssä, toisessa Muttisen vuokralainen, nuori tuomari Oiva Tommola.
Vaalea, hämyinen yö oli kesäisiin unelmiin uuvuttava, mutta kuuma! Myöhään tultuaan oli kesä kuukautensa ensimmäisen viikon lopulla kiihtynyt tulisella voimalla.
Kaikki oli hiljaista, silloin tällöin kuului vain kadulta äänekästä naurua ja anturainkapsutusta, sivuitse kulkevien venäläisten kylpyvieraiden, sillä kaupunki oli kylpypaikka. Nyt palasi heitä monetkin rakastelevat parit Kasinolta tai souturetkiltä, naiset nauraen ja korkein rinnoin, vieressään mustapartaiset, laihat miehet. Tai kuului loitompaa, salin ikkunain kautta järveltä, käsiharmonikan helinää, lähenevää ja ohitse haipuvaa, keveistä, käyräkokkaisista sisämaan venheistä.
Pienen raatihuoneen tornikello löi värisevin äänin neljännestunnin toisensa jälkeen. Ei, uni ei tullut vuoteisiin asettuneille. Lieneekö siihen ollut syynä tämä kuumuus ja ihana kesäyö, vai noiden kadulla kapsuttavien venakoiden nauru, vai viinoin yhdessä nautittu illallinen: yksikään heistä kolmesta ei nukkunut.
Muttisen Aapeli nousi ensimmäisenä istumaan sängyssään; siinä hän huokaili ja ähkyi, lihavana ja kasvoiltaan harmaana. Sitten hän pisti hiljaa tohvelit leveihin jalkoihinsa ja lähti laahaava yöpaita yllään saliin, istahti sinne suutaan lupsutellen, keinutuoliin, avonaisen ikkunan eteen. Otti suuhunsa pöydältä pussista rusinoita, sillä aina piti hänellä olla jotakin maiskuttelemista. Kurottelipa sitten käteensä kirjankin, joka oli Voltairen Candide, sommitteli sankalasit päähänsä ja lueskeli rivin ja pari. Sitten hän vaipui miettimään lukemaansa, kirja painui vähitellen helmaan, hän ajatteli omia asioitaan, katseli ja nautti kesäyöstä, pieni nenä pystyssä ja likinäköiset silmät hupaisesti litteinä.
Kirjakauppias oli viime keväänä, toista kuukautta sitten, lyhyen aikaa naimisissa oltuaan ottanut avioeron. Suuri rauha oli nyt, riitaisen yhdyselämän jälkeen, vallannut hänet, ja samalla alakuloinen, kitkeränsuloinen tuska, jota uudet elämykset tuottavat.
Rauha oli kuitenkin tällä kertaa ylinnä ja voitolla. Nauttien ja lihava rinta rauhallisesti koholla ja pienissä silmissä melkeinpä ilonloiste hän katseli nyt kesäiseen yöhön, koivuihin, joiden korkeat latvat tuskin värähdyttivät lehteä tai kellertäviä urpujaan, kylpiessään kesän kultaisessa valossa. Virtaisen salmen takana, kaupungin tuuheain saarien juurella siinsi vedenkalvo, virien hopeiset viivat välkkyivät siellä vieretysten kuin rivi kanteleen kieliä.
Ah, tätä kesää, talven jälkeen, nykyisen elämän rauhaa! Aapeli Muttiselle tulivat melkein vedet silmiin. Mutta olipa nyt hellekin! Hän nousi ja laahusti ruokasalin läpi keittiöön, jossa hänen emännöitsijänsä, Martta, nukkui, ja nouti konttorista eteensä saliin pullon olutta, parikin samalla vaivalla. Tullessaan hän mahtoi poukuttaa muullakin kuin pullonkorkilla, koskapa nuori Falk, joka oli lasien kilinää kuullessaan alkanut nuuhkia nenäänsä, hymähti ja naurahti:
"Mitä se mies siellä?"
"Häh, etkö sinäkään nuku?" sanoi silloin Muttinen, tullen kamarin ovelle pullo kädessä. "Mitä hymähtelet, häh? Sitäpä minun pitikin sinulle sanoa, että poukutti se entinen ukko puupuntarinkin. Häh? Puks! – se oli perä – pi-pi-pi-pi, – numerot, – piuh: siinä koukku!"
Muttinen nauroi silmät sirrallaan; myöskin Falk naurahti; hänenkin mielensä teki puheisiin, sillä olipa hän aikonut tällä matkalla neuvotella hiukan tulevaisuudestaan vanhan ystävänsä kanssa. Siksi hän nousi nyt kuumasta vuoteestaan ja lähti kirjakauppiaan seurassa saliin, ottaen lasin mukaansa, ja aikoi sitten leikitellen aloitella asiaansa:
"Minäkin tuolla mietin, että jos taas perustaisin liikkeen..."
"Mitä? Häh?" kysyi Muttisen Aapeli. "Liikkeen, kahvilanko taas?"
"Ei, ei tällä kertaa", vastasi Lauri Falk. "Nyt jonkin muun liikkeen, pääkaupunkiin..."
"Pääkaupunkiin?" ihmetteli Muttinen.
"Niin", toisti Falk, "kangaskaupan ... nimeksi tulisi noin ... esimerkiksi ... paitakauppa Vilju-Valju?"
"Helvetti! Vilju-Valju?" kysyi Muttisen Aapeli.
"Niin. Ja olisi vaikka kaksi osallista, toinen sinä..."
"Minä?"
"Niin. Ja sinä muuttaisit nimesi Penteleeksi."
"Penteleeksi?" kimahti Aapeli Muttinen. "Voi turkkilainen!"
"Niin. Ja minä Piruksi."
"Sinä Piruksi, mitä sinä tarkoitat?"
Lauri Falk nauroi:
"Niin, Piru & Pentele, Paitaliike. Se – olisi humpuukia. Ja ihmisille tulisi kiire ostamaan."
"Kiire, mustanaan väkeä", nauroi Muttinen. "Esplanadilla sellainen makasiini ... kansallisrunoilijan muistopatsaan seutuvilla. Sinä tunkisit makasiinin ovesta juutalaisena ulos suippoa nenääsi. Paitaliike Vilju-Valju. No, huitrumpsis, sanoi Runeberg-vainaakin!"
Ja ystävykset kilistivät.
"Hohoi, minä sitä täällä loorassani vaan", kuului nyt Oiva Tommolan ääni toisesta kamarista, hämäläistä murretta korostaen; hän nukkui näet matalassa puusängyssä. "Mutta niinkö te Runebergista puhutte! Jospa maisteri Bongman sen kuulisi!"
Muttinen remahti nauruun: "Häntä ei pulakisti saa mielestään; taisi tulla heistä ikuiset viholliset. Muistathan, Lassi, ensin se heidän sinuttelunsa laivalla: 'Syö rupa!' Ja sitten kävi maisteri täällä; minun kirjakauppiaana oli tietysti hommattava hänelle uusi asunto, niinkuin kaikille ulkomaalaisille. Tuonne sijoitin hänet kauppaneuvos Könölinin vinnille; siellä hän odotti sitten jäitten lähtöä; nyt ei ole herraa näkynyt; kantoi sinne kirjojani. Aioin juuri puhdistaa kirjastoni, minä tahdon olla eliittiä, polttaa siitä roskat pois niinkuin viisas pappi Don Quijoten kirjastosta; nyt pääsin vähemmällä: maisteri halusi uusia suomalaisia aatteita, ja minulle jäivät nyt ensiksikin Rabelais ja Troian sota ja Swift ja Cervantes ja muut sellaiset ja sitten, paitsi suurta räätälinpoikaamme, ah, itken hänen runouttaan ajatellessani, vain sormin luettava määrä meikäläisiä. Häh, maistetaanpas."
Nyt tuli myöskin Oiva Tommola saliin sanoen:
"Loorassa ei vaan voi pysyä."
Hän oli heitä kaikkia, yksin taiteilijaakin, nuorempi: silmät pyöreät ja siniset, kasvot ympyräiset; hänellä oli jo juomalasi kädessä, hän jatkoi:
"Täällä naukitaan ja puhutaan kirjoista, eh-eh. Minäkin yhdyn tarinoihin. Kuulkaas, Falk, joka tulette sieltä maalta, ettekö tiedä, mistä saisi muikkuja?"
"Yhden kyllä, nimeltään Matti Muikkunen", vastasi Falk, ja aikoipa jo ryhtyä kuvaamaan tuota aatelishovin isäntää, mutta tuomari Tommola keskeytti hänet:
"Ei lasketa leikkiä, minä aion ruveta tekemään täällä muikunkauppoja, välittämään niitä täältä länteen, se on afääriä, eh-eh-eh", nauroi hän onnellisena.
"Afääriä!" murahti kirjakauppias ja rypisteli kurttuista otsaansa. "Sinä, semmoinen, mitenkäs maisteri Bongman sinua kuvailikaan?"
"Älä viitsi", vastasi Tommola. "Minä en ole hänestä millänikään, perhanan viikingistä."
Tommolan posket lensivät punaisiksi vihasta.
"Nämä kärähtivät täällä kiistaan politiikasta kahta kamalammin kuin siellä laivassa, kun stipendiaatti kävi täällä kirjoja ottamassa; stipendiaatti on näet passiivisen vastarinnan mies..."
"Aktivisti, väitän minä", huudahti Oiva Tommola; "Voima-liittolainen...!"
"Ja Tommola on suomalainen", pisteli Muttinen.
"Niin, sen kuulee jo nimestä", vahvisti Oiva Tommola viattomasti. "Suomalainen olen. Mutta hän 'Porilaisten marsseineen'..."
"Ja Kalevaloineen", muistutti Muttisen Aapeli. "Stipendiaatti sanoi tahtovansa valaa germaanista ryhtiä suomalaiseen älyllisyyteen..."
"Ja siksi haukkuu minua, senkin kämpäjalka!" kiivastui Tommola ja tyhjensi lasinsa.
"Hm, soimaa miehen jalkoja", sanoi Muttinen.
"Peijakas, ovatko minun jalkani sitten niin vallan väärät?" kysyi Tommola ja asettui seisomaan näytteille toisten eteen. "On niitä väärempiäkin, sen sanon, ja ainakaan ei näissä ole kaviota niinkuin hänellä, tuolla Runebergilla..."
Mutta silloin kivahti Muttisen Aapeli:
"Älä sinä Runebergista, sinä!"
Ja hän kulautti lasillisen laajaan suuhunsa, ja huudahti ihaillen:
"Sillä ovathan ne niin kauniita, nuo muinaiset, puhtaat luonteet hänen isänmaallisissa runoissaan! Uhraavat isänmaan puolesta kaikki."
Muttisen kurkku värähti; hänen silmissään kiilteli vettä.
"Runoissa, niin, mutta entä käytännössä? Sinunko miehiäsi sotasankarit, sinä sodan vastustaja", ivaili Tommola. "Niin, mitäs nyt sanot! Mutta minulla on omat aseeni: kansalta, jolla on jotakin lakkarissa, ei vedetä paitaa pöksyjen päälle. Sen sijaan: käyttää Runebergin runoja taistelussa keisarikuntaa vastaan, sehän on vaarallista!"
"Niin, kai se on totta, varsinkin tänä aikana, jolloin ei enää ole siihen innostusta kansassa", myönsi kirjakauppias. "Mutta oih, se aika oli. Nimittäin suurlakossa! Miksi, miksi sen ajan atteet menivät kaikki noin, pyh!" Ja Muttinen puhalsi pitkin kämmentään. "Oih, mikä reaktio nyt kaikkialla, maa pelkkiä huijareita, pettureita, puijareita, afäärimiehiä: hirtettäviä, hirtettäviä kaikki!"
"Älä helkkarissa", huudahti tuomari Tommola.
"Älä keskeytä minua!" kirkaisi Muttisen Aapeli olutlasi koholla kädessä. "Anna minun puhua! Niin, suurlakko: ihana aika! Uudistettava maa, kirkosta alkaen. Saatava vapaaksi... Rehellisiä, hyviä ihmisiä; sitä minä rakastan; unelmaa, joutavaa! Ei mistään tule mitään! Oi, miksi meidät tukahdutettiin, kun kansa heräsi, älä sinä väitä, Tommola, että Iivana tukahdutti kaikki aatteemme. Se on entisistä ihanteista elävien valhetta, he itse ovat paljon tukahduttaneet; oi, miksi on nyt niin, miksi ei ole näin, mistä minä tiedän, mitä kaikkea on; miksi ei ole kaikkea uudistettu? Mutta sen minä tiedän, miten minä olen miettinyt! Oi, velikullat, miten minä olen miettinyt! Tuolla kallolla noin!"
Ja Muttisen Aapeli löi nyrkillä otsaansa, hän jatkoi:
"Miettinyt, olen miettinyt, mikä, mikä on ihmiskunnan tulevaisuus? Olen miettinyt muitakin maita kuin tätä omaamme! Miten muitakin kansoja puijataan ihanteilla, joilla näytetään ihmiset meille niin kauniina ja puhtaina, ettemme huomaa pitää varaa petkuttajiltamme. Miettinyt nyt esimerkiksi Turkkia, sen äsken päättynyttä sotaa Balkanilla. Miksi, miksikä suuret rohmut syövät pieniä kansoja?" huudahti Muttinen inisevällä äänellä. "Siksi", filosofoi hän kämmeniään levitellen, "että heillä oli nuo suuret kansalliset aatteensa, runonsa: 'Eestä kuninkaan ja maan'. Turkkilaisillakin omansa, uskonnon luomia aatteita pohjaltaan. Miksi vihata kansallisuuden vuoksi? Miksi ei vihata pelkästään kehnoja yksilöitä, olivatpa ne vieraita tai omia: ruhtinaita, ylimyksiä, muikunkauppiaita..."
"Älä helkkarissa!" huudahti jälleen Tommola.
"Niin, miksi kansat oikeastaan sotivat? Kuninkaitten komeudeksi, kauppasäädyn eduksi, papiston pettäminä; miljoonat köyhtyvät, kituvat nälässä; harvat rikastuvat, huutavat isänmaata, kansallisuutta hurraavat! Oi, miten olen miettinyt tuota barbaarien 'sivilisointia väkevämpäin voimalla', kuten kai Swift aikoinaan sanoi. Minä vihaan, vihaan sotaa! Vihaan, että halkean!" huudahti Muttinen yht'äkkiä kasvot mustina.
"Älä, helkkarissa", väitti vain Oiva Tommola; "sota on elämän terveitä alkuvaistoja; joka ei taistele puolestaan, sortuu..."
"Mitä, häh, kannatatko sotaa? Sinä, joka äsken vastustelit Runebergiakin."
"Hm, niinkuin sinä äsken häntä ihailit ja nyt kumoat. Kannatan, en meillä, vaan yleensä. Täällä päässäni nimittäin. Minäkin olen näet ajatellut päälläni, tuolla punaisella rediisillä, kuten maisteri Bongman siitä sanoi; ajatellut, että hiiteen lapselliset filosofiat. Me maistetaan!"
"Hihii", nauroi Aapeli Muttinen. "Sinä olet oikeassa, näin kauniina kesäyönä, elehvantti soi! Eikö tässä saa edes kesää viettää rauhassa."
Ja Muttinen juoksi uudestaan ruokasaliin ja kantoi sieltä kokonaisen helmallisen olutpulloja ja viinakarahvin.
"Hei pojat, ajatellaan muuta. Sillä se, joka nykyjään ei ole anarkisti, on idiootti, sanoo Shaw. Maailma on roskaa! Voi pyhän Pirkitan pannurieska. Katsokaa nyt noita ... kirsikannuppuja! Soita, sinä Lassi, soita niin perhanasti!"
Falk oli istunut jo kauan pianon ääressä.
"Mitä? Häh?" kysyi sitten Muttinen, vaikk'ei kukaan ollut sanonut hänelle mitään. "Ettenkö minä saa ärjyä omassa talossani? Oi, kesäyö. Laulakaa! Etteikö Aapeli saa laulaa virsiään tässä lahossa kaupungissa! Kirkasta ja makeaa ohranesteen sekaan! Oi, kauneutta! Katsokaa, tuon virran pinta, se kohoilee kuin neitseen rinta. Oh, mon Tieu!"
Muttinen koetti solkata aina hienostellessaan ranskaa.
He maistoivat sekoitusta, se keikahti kiireesti kesän hurmaamiin aivoihin. Tuomari Tommola kehuskeli Muttista:
"Sinä ymmärrät: neitseen rinta, eh-eh, sinä, paras afäärien halveksija!"
Se sattui Muttiseen; asia oli tosiaan niin, ettei tuo anarkisti suinkaan halveksinut mammonaa, vaan hän hoiti sangen säännöllisesti kauppaansa saadakseen rahaa. Nyt hän vastasi änkyttävällä, valittelevalla äänellä:
"Afäärien halveksija? Tarkoitatko, että minä sellaista jumaloin? Ei, minullahan on ainoastaan tämä talo ... näin vaatimaton... On kirjakauppa, ja toista sataa tuhatta markkaa rahaa, ja täytyyhän ihmisellä jotakin olla. Että olisi ihminen! Katsokaahan nyt! Nauttikaa ... tuosta maisemasta! Soita, sinä mylläri. Mitä sinä soitat? Minä laulan:
"Rovasti lausui näin:
Miks hämmästyitte säikähtäin..."Oiva Tommolakin vannoskeli nyt kasvot tulipunaisina:
"Niin, me lauletaan. Soita, sävelniekka, soita. Kalevala-aiheita, meidän kansallisia aiheitamme, – sillä minä olen suomalainen, – mutta ei sellaisina kuin Bongman niitä puskee. Minä osaan Kalevalaa, minäkin: 'Mäet mämmikakkaroiksi, kalliot kananmuniksi', sen minä osaan."
Maljain ja kesän uutuus oli vallannut Falkin: näin oli hänellä aina välittömin hetkensä; hän sanoi leikittelevästi:
"Kalevala-aiheita, niitä minä juuri aionkin sepitellä. Kullervoa. Saatte vielä kumarrella suurelle säveltäjälle, kuunnelkaa nyt."
Ja hän soitti; sävel kaikui uinuvaan kaupunkiin kuin huima kansanlaulu ja etelämainen pastoraali.
Tommola jatkoi:
"Ja me lauletaan, Aapeli, Kalevalaa! Ei sillä tavoin kuin Bongman, vaan uudella tavalla. Tule tänne, Muttinen!"
Tommola hääräsi paitasillaan, nyt hän asetti kaksi tuolia vastatusten, sai lihavan Muttisen toiselle niistä ja asettui itse toiselle ja komensi:
"Sormet sormien lomahan. Kas niin; nyt pitää nyykyttää vastatusten kuin Kalevalan ukot ja laulaa yksitoikkoisella nuotilla, yhtä samaa kuin neekerit. Ei, mepä lauletaankin iloisemmalla nuotilla, kun nyt kerran pidämme lystiä, samalla klaavilla kuin: 'Marakatti punatakki'."
Nuori tuomari lauloi, väärällä äänellä:
"Kaisaniemen niityllä,
viherjäisellä nurmella."Ja Muttinen kertasi ruumistaan nyökäten:
"Viherjäisellä nurmella – höh höh höh."
Oiva Tommola kiljui kimeästi:
"Siell' annoin ma itseni turmella..."
"Oh, jos Bongman tämän kuulisi!" hihitti Muttisen Aapeli.
Tommolan kasvot tulivat tummiksi:
"Bongman!... Minua haukkuu: pyöreät on muka silmät. Kuulkaas, mennäänpäs... Lauletaanpas hänelle! Pieni serenaati. Se, miehet, me tehdäänkin! Mennään Könölinille. Pidetään leikillä pieni kissanserenaati. Tai oikeakin, ei kissan virttä", jatkoi hän, kun Muttinen näytti epäröivältä; "jotakin kaunista, nyt, kun on kaunis kesäyö".
Mitäs muuta: kaikki kolme juoksivat paitasillaan ulos kadulle, etumaisena taiteilija nauraen ja taakseen katsellen, toisena Oiva Tommola, olutpullo kädessä ja Muttisen musta huopahattu kasvoille painettuna; viimeisenä kirjakauppias paljain päin ja vaaleanpunaisessa bomasee-paidassaan, tohvelit jalassa.
Katu oli hiljainen. Päivä alkoi jo nousta, varpuset tirskuivat pienien talojen ikkunain vuorilaudoilla. Tyhjällä kadulla kaikui Tommolan luritus, kun hän oli käyttävinään olutpulloa huiluna: "Luri-luri-luu, luri-liri..." Mutta hänen edessään kajahteli Lauri Falkin iloinen: "Hahahaa", ja takaa Muttisen Aapelin siunailu: "Voi kolmen tuhannen ukko! Kalmukit, koirat!"
Tuossa oli kauppias Könölinin vihreäksi maalattu talo, jonka ullakkokamarissa Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti Bongman asusti. Tommola ja Lauri Falk asettuivat keskeltä kattoa ylenevän ullakkokerroksen kohdalle ja virittivät, Tommola pulloa torvena käytellen ja Falk aivan vakavasti pehmeällä barytonillaan:
"Sä kasvoit neito kaunoinen..."
"Ei me lauleta: neito", oikaisi Tommola, "hän on Bongman, maisteri, lumppuri, miksi häntä haukkuisi". Ja Tommola alkoi uudestaan:
"Sä kasvoit lumppuri kaunoinen..."
"Poliisi!" suhahti Muttinen, joka seisoi paitasillaan portin pielessä; silloin he kaikki pakoon pihalle: tuskin ennättivät nähdä erään alaikkunan välkähtävän auki ja kuulla jonkun huutavan. Tuuhean puiston perille he kapaisivat, siellä oli pesutupa, pesutuvan nurkassa kaappi. Siihen nyt Tommola ja Falk työntyivät sisään ja vetivät oven kiinni.
Kirjakauppias ei kaappiin mahtunut, hän kyyristyi pesutuvan uunin taakse nurkkaan ja tirkisti sieltä: näki ikkunasta kahden poliisin juoksevan kauppaneuvoksen puutarhaan, ne pysähtyivät, katselivat ympärilleen. Toinen heistä sanoi:
"Tuonnepäin ne menivät, eivät ne olleet ryssiä, saa ne ottaa kiinni."
Poliisit kiipesivät korkean lankkuaidan ylitse ja katosivat viereiselle puistomäelle.
Nyt hiipivät laulajat Könölinin pihaverannan alle: sinnepäin oli Bongmanin toinen ikkuna. Falk kiipesi katolle notkeana kuin kissa; toiset vielä auttoivat häntä takaa; ikkuna oli auki, Falk harppasi sisään, kuuli kimeän kirkaisun, näki jonkun naisolennon ryntäävän portaita alas. Bongmania ei siellä ullakolla missään ollut; Lauri Falk juoksi nyt maisteria muualta etsimään, tuli alakerran portaille, osui ulko-ovelle, kuuli takaansa miehen karjaisun ja kelpo pamahduksen.
"Kas, ampui!" nauroi hän itsekseen, juosten toveriensa luokse, jotka odottivat häntä verannan edessä.
"Tule pois", sanoi kirjakauppias peloissaan; "tämähän oli skandaali, Könölinin tyttäret ikkunassa. Olipa se ukko hermostunut, kun ampui."
Ja he alkoivat juosta takaisin rantakadulle.
Tällainen oli Lauri Falkin ensimmäinen vierailu kauppaneuvos Könölinin talossa.
8.
Seuraavana aamuna arveli Muttinen hyvän tavan vaativan käydä Könölinillä selvittämässä öistä huisketta; sitä paitsi hän kovasti pelkäsi, että siitä olisi voinut tulla rettelöitä poliisivallan kanssa; ja hän oli myöskin utelias näkemään, mitä kauppaneuvoksen väki siitä serenadista arvelisi.
Mutta kun hän aamiaisen jälkeen meni vihreään taloon, pyydettiinkin häntä tuomaan nuoret ystävänsä sinne perheen vieraiksi päivällisille. Tämä ei kuitenkaan ollut varsin Muttisen mieleen, vaan hän arveli kotiin palattuaan Tommolalle ja Lauri Falkille:
"Olisi tuo anteeksirukoilukin piisannut; minä viis naisista; varsinkin kauppaneuvoksettaresta. Tiennet tuon, Lassi, häh?"
Taiteilija ymmärsi Muttisen sanoissa jonkinlaista halveksumista; mutta hän puolestaan ei muistanut tuosta perheestä enää mitään erikoista, niin kauan sitten hän oli kaupungissa asunut, koulupoikana; eikä hän ollut näiden maaseudun porvarien asioita seuraillut.
Mutta tuomari Tommola huudahti Muttiselle:
"Taisi jo kosaista sinua. Prinsipaalini Lammervo kertoi, että hänkin ennen muinoin kauppaneuvoksetarta ... eheh..."
Muttinen vastasi, hymähtäen kylmästi ja kuitenkin silmissä hiukan itserakas kiilto:
"Kaikista minä Iivarin pukin rasvan..."
"Vai niin, nuori hän on vielä, vanhan miehen akka", sanoi Tommola.
Enempää eivät Muttinen ja Tommola muokkailleet Könölinejä, vaan lähtivät toimiinsa. Lauri Falk jäi Muttisen taloon, lepäilemään ja sitten pukeutumaan, päivällisaikaan asti, jolloin ystävät hänet noutaisivat Könölineille.
Vähän ennen päivällistä seisoivat Könölinin molemmat tyttäret, nuorempi, Mimmi, ja vanhempi, Svea Rosa, vihreän talon nurkkakamarin ikkunassa, ensinmainittu vielä pukeutumishommassa, jossa sisko häntä auttoi, ja tähystellen vieraita, jotka juuri ilmestyivätkin näkyviin alamäestä päin. Muttisen Aapeli kulki ensimmäisenä, musta, hiukan rutistunut haikaratakki yllään, valkeat liivit kellonperineen leveällä vatsalla, keltaiset kengät jalassa ja paksu huopahattu päässä, pyyhkien auringon hautovassa paahteessa hikeä kurttuiselta otsaltaan. Hänen perästään astelivat kuumaa paasikäytävää Oiva Tommola, pystynä, harmaassa kesäasussa ja ohut eebenpuukeppi kädessä, jäykkänä, jalkoterät kovin ulospäin; ja hänen vieressään keinuili Lauri Falk melkoisesti – violetinvärisessä takissa.
"Katso, katso, Svea!" huudahti Mimmi keikkuen keskellä ikkunaa, kun taas Svea pysytteli hymyillen loitompana, jo valmiiksi pukeutuneena; "katso, tuossa ne nyt ovat, mitä ihmettä, ah, konstnäärillä on sinertävä takki, se on samettia, tietysti, hän on taiteilija, pyh! Voi tuota mammaa, ettei hän anna minun jo kammata tukkaani nutturalle? Miksi minun pitää roikuttaa näitä kuin mikä koulutyttö?"
Asia oli niin, että Mimmi oli edellisenä keväänä eronnut omin päin kesken tyttökoulusta. Nyt hän sieppasi vihaisesti ruskeita palmikoltaan, mutta samassa hän jo pyrähti ulos vieraita vastaan, punaisessa ja kultaisilla hetaleilla koristetussa kansallispuvussaan.
Vaaleahapsinen Svea taas jäi vielä ikkunaan, katselemaan vieraiden tuloa; hänkin oli utelias näkemään tuon kaukaa, oudoista, ihanista maailmoista saapuneen Lauri Falkin. Pelkästään siksi ei hän ollut utelias häntä näkemään, että hän oli taiteilija; päinvastoin hän oli äsken pistellyt lempeästi Mimmiä: sanonut, että Mimmi on kuin meillä naiset yleensä, vanhatkin rouvat, jotka tahtovat nähdä pelkän taiteilijan naaman, sivuseikka, tietävätkö hänen töistään mitään; että salanimi on usein kaikkein suurinta ihmettelyä ja ihailua herättävä taiteilija. Laurin pikku töitä ei Svea Rosa tosin tuntenut; mutta Falk tuli niin kaukaa, ihmeellisistä maista. Ja nyt Svea näki, että Falkilla oli pehmyt, tummahko tukka, ja hänelle tuli omituinen miellytyshalukin, hänen hienoille ja kuultaville kasvoilleen syttyi hymy, hänkin somisti hiukan vielä lisää itseään: taittoi pöydällä maljakossa auenneen narsissin, pisti sen povelleen ja lähti viimein vaaleassa pitsipuvussaan saliin.
Verannalla olivat jo vieraat. – Aamulla olivat Falk, Muttinen ja Tommola karistaneet ensi rasituksen ruumiistaan uimahuoneella, Tommola heti punoittavaksi ja virkeäksi palautuen, Muttinen vielä Könölinille mennessäänkin ähkien ja juoden vesiä jokaisella limonadikojulla, mutta Lauri Falk vasta loikoiltuaan Muttisen vuoteessa kello puoleen kahteen, sillä aikaa kuin kirjakauppias ja tuomari olivat toimissaan. Siinä loikoessaan Lauri Falk ajatteli ensin raakoja pohjoismaisia juomia, viinaa ja olutta; phyi; mutta olipa tulos silti hyvä, myönteli hän kovassa päänsäryssä. Sitten piti ryhtyä pukeutumaan, koska oli se visiitillelähtö. Hän kaivoi laukustaan vaalean kesäpuvun, mutta sen takkia ei hän kuitenkaan hyväksynyt.
Niin, vaikka Falk muka kammoi "kulttuurin frakkia" ja oli itseään kohtaan joskus hyvinkin rehellinen arvostelija, tuskan hetkillä eräille lähimmille suorastaan liikuttava, niin julkisissa seuroissa hän mielellään yhäkin näytteli: tahtoi esiintyä jonakin erikoisena; ulkoasultaan, kun ei muuten voinut, samoin kuin kömpelyyden ja mauttomuuden pelko sai hänet noissa seuroissa monesti juuri puhumaan mauttomasti, hänen tavoitellessaan siroutta ja hienoutta. Nyt hän valitsi ohuesta sametista valmistetun takin, väljäliepeisen ja uumilta kaidan, joka teki hänen luonnostaan hiukan naiselliset lantionsa vieläkin leveämmän näköisiksi. Takki oli kyllä kummanlainen, mutta ... se huvitti häntä lapsellisen keikailun vuoksi ja myöskin siksi, että ainainen tuhonajatus oli tuonut hänelle haikean halun vielä leikitellä sitä, jota hän piti jo toivottomana ja menneenä: rakastettavaa, iloista, tervettä, nuorta taiteilijaa. Ja samapa se muuten, miten hän narrittelisi täällä, pienessä, hupaisessa kylässä, ajatteli hän pistäessään viimein lumivalkeita kalvosimia käsiinsä ja hienoa hajuvettä rintapieliinsä, hieman vain. Sitten hän odotti tovereitaan, jotka olivat luvanneet tulla häntä noutamaan.
Sitten tulivat kirjakauppias ja nuori tuomari. Tommola katseli Falkia, mutta ei virkkanut mitään.
Ja nyt he seisoivat kolmisin Könölinin verannalla, tuokion, ja katselivat siimeiseen puutarhaan, jossa hiekkakäytävät olivat menneet melkein umpeen, samoinkuin marjapensaidenkin välit. Omenapuut hymyilivät punertavia nuppu-pilkkuja täynnä lämpöisessä auringonpaisteessa. Talon oli kauppaneuvos ostanut eräältä puoliruotsalaiselta kaupungin herralta, ja hän se oli maalauttanut sen loistavan vihreäksi, hiukan Pietarilta maistuvaan tyyliin, ja varustanut verannan kirjavilla lasi-ikkunoilla. Toinen puoli verantaa oli nyt varjossa, mutta toiselle loi aurinko ruutujen läpi iloisia, sateenkaarena kimaltavia kuvioitaan. Muttisen Aapeli istahti jo ähkien verannan sälesohvalle, mutta samassa pilkisti Mimmi vilkkain ja uteliain silmin ovesta ja huudahti:
"Mamma, vieraat ovat täällä."
Verannalle astui nyt sangen muhkea nainen, mahtava povi ruskeassa raakasilkkipuserossa; kasvot punaiset ja valkeat kuin mansikat ja maito, silmät suuret ja sinertävät, hiukan ulkonevat; punoittavien huulien välistä nauroi luja ja terävä hammasrivi; hän oli kauppaneuvoksetar Maissi Könölin.
"Tässä nämä kyöpelit nyt ovat", esitteli Muttisen Aapeli ystävänsä rouvalle ja Mimmille. "Tässä, tämä yökiipijä, on Lassi Falk, ja tämä on tuleva senaattori Tommola."
"Entä te itse sitten?" huudahti rouva epäsuomalaisella äänensoinnulla.
"Minä, minäkö?", vastasi Muttinen hiukan hämillään; "no, olinhan siellä minäkin, hm".
"Ei, ei, ei", jatkoi rouva; "mitä siitä. Mutta tarkoitin, miksi te itse sitten meinaatte, herra Aapeli?"
Ja silmäsipä hän nyt iloisesti Muttiseen, tervehtiessään Tommolaa ja Falkia. Sitten hän katsoi Falkiin ja sanoi melkein ihailevasti:
"Te siis olitte se, joka kliivasi ylös, herra Falk? Ah, ah, te ette voi uskoa", alkoi hän rallattaa nopeasti, "te olitte peloittaa hengen minusta ulos, en voinut muuta kuin kiljua ja juosta alas rappuja, näin, neglisee", hän kääntyä kepsahti jälleen kirjakauppiaan puoleen: "Aivan neglisee."
Rouva sipaisi kupeitaan käsillään, joissa renkaat helisivät.
"Konstantin luuli, että se oli varkaita, tai työväkeä sieltä sahalta: aina, aina ne siellä streikkaavat; hän tempasi revolverinsa ja, sillä se tekee hänet niin närvöösiksi, ryntäsi ulos ja ampui, – oh, se oli niin tokigt, hahaha..."
"Mutta kuinka sitten kauppaneuvoksetar oli siellä ylhäällä?" kysyi nyt nuori Tommola, mennen rouvaa lähemmäksi, ilkkuva kiilto silmissä.
"Oh", vastasi rouva arvokkaammin, "olin mennyt sinne, siellä oli viileämpää, eihän voi sietää tätä: päivällä eilen kaksikymmentä askelta varjossa, ja maisteri Bongman on matkoilla."
Mimmi nauroi mammansa suomen kielelle, ja Lauri Falk valitteli kumarrellen ilkeää hassutteluaan:
"Minä olin ... fiiraamassa ... ja myöskin hiukan noin ... crescendo-tuulella..."
"Ja festaamassa", jatkoi rouva. "Tietysti, nuoret miehet: kuinkas sitten! Mitä hyvää te maistoitte sitten? Olutta ja viinaa? Öl och brännvin? Stackars, stackars pojkar! Ja tekin, Aapeli Muttinen: olutta ja viinaa!"
Tähän rouvan pajatus keskeytyi, sillä eteisestä, sen vasemmalta puolelta tuli verannalle, lasit otsalleen työntäen, itse isäntä, Konstantin Könölin, keskikokoinen, pyöreäpäinen ja myhäilevä mies, vaimoaan lujasti vanhempi, noin puolivälissä kuudettakymmentä, ohimoilta jo valkea. Suu näytti hiukan vinoon vedetyltä, ja samoin kulmaviivakin silmien päällä, mutta toiseen suuntaan kuin suu. Hän sanoi vaimolleen:
"Mitä sinä nyt täällä tehtaistakin ... joutavia! Naisväen pakinoita. Ka niin, tervepä mieheen, Muttinen."
Sitten hän kätteli melkein ketterästi kumarrellen Tommolaa ja Falkia:
"Käydäänhän sisään, käydään sisään. Tuo poksahdus, josta Maissi puhui: mitäpä leikistä! Enhän minä sillä teitä, mikä olikaan nimi, Valkki; mutta paremminkin noin lystikseni. Onhan niitä nuorilla miehillä kujeita, hahaha... Ja rouvani: naisväki, näes, hermostunutta, näin kuumalla ajalla..."
Kun he astuivat hämärään, vanhanaikaiseen saliin, otti Mimmi-neiti siellä Lauri Falkin heti valtaansa. Sali oli suuri, siellä kiilteli katossa hotellimainen kristallikruunu; tuolla yhdessä kulmassa leventelihen heloilla koristetun flyygelin vieressä pietarilainen, likaantuneella sametilla päällystetty divaani. Tuossa keski-ikkunain välissä välkkyi lattiasta kattoon ulottuva kuvastin, ja sen marmoripöydällä seisoi suuri Thorvaldsenin luuton ja lihaton Kristus, mutta kuvastimen kahden puolen häämöttivät jalustoillaan Suomen suurmiesten kipsikuvat. Toisessa salin kulmassa jälleen oli saksalaiseen tyyliin sommiteltu vaaleanruskea huonekalusto. Kaikki hiukan kuollutta ja epäjärjestyksessä. Messinkisen tupakkapöydän reunalla, jonka yläpuolella riippui öljymaalauksena kauppaneuvoksettaren muotokuva, jossa rouva oli hiukan laihempi kuin nykyään, roikkui pöydällä revennyt harsosaali.
"Se siinä, sanonko minä? Se on Svean maalaama!" huudahti Mimmi, kun Lauri Falk pysähtyi katsomaan erästä himmeää lasia, johon oli maalattu lemmenkukkia ja tummia ruusuja. "Svea osaa maalata ja soittaa. Ja soitan minäkin; nyt minulla on uusi valssi, venäläinen, ah, ne ovat hurmaavia nuo venäläiset: valssia he osaavat, eikö niin? Tunnetteko te hurmaavaa Luna-valssia, herra Falk?"
Mimmi hyöri Falkin edessä kuin kärppä, väistyi selin, kun Falk liikkui, katseli häntä pienin, loistavin silmin. Hänestä kävi Falkiin omituinen raikkaus ja reippaus, jollaista hän ei ollut tuntenut vuosiin. Ah, tuollainen pystynokka, välkähti hänen mielessään; sepä voisi olla kesäiloa... Sitten tuli Svea sisään raolleen jääneestä kamarin ovesta, Mimmi esitteli hänelle taiteilija Falkin, ja sanoipa näyttäneensä hänelle siskonsa tauluja. Svea punastui harmissaan ja huolestuneenkin näköisenä; ja siitä Falk sai aiheen kohteliaasti ja avuttomasti mainita, että Svea-neitikin siis rakastaa taidetta. Kumpikin tyttö oli nyt Lauri Falkin lähettyvillä, Mimmi häärien, Svea hillittynä. Heidän kolmen luo tuli Oiva Tommola; hän katseli kummastellen ja melkeinpä kateellisena tuota taiteilijaa: mitä hittoa he hänestä? Ja rouvakin tuli, näki saalin pöydällä ja huudahti:
"Uh, piikain huolimattomuutta! Miksi he eivät ole korjanneet slöijaani?"
Ja hän tempasi saalinsa ja aikoi heittää sen tyttöjen kamariin, mutta ovella hän pysähtyi ja sanoi:
"Ah, eivätkö herrat tahdo nähdä meidän flikkain sänkykamaria?"
Tommola nykäisi Falkia kylkeen ja oli valmis pistämään nenänsä huoneen ovesta sisään. Svea katsoi alas ja värähti ja tuli aivan hiljaiseksi. Falk huomasi sen ja meni flyygelin luo, kun taas Tommola harppaili Mimmin edeltä kamariin.
"Oletteko mokomaa kuullut, Oiva ja Lassi?" huudahti Muttinen puheltuaan toisaalla isännän kanssa. "Maisteri Bongman on tilannut itselleen moottorivenheen! Nyt se vasta liimaan joutui... Mitä siitäkin tullee!"
"Ei kelvannut meidän höyrypurtemme", selitti kauppaneuvos; "se haisi muka hänestä, kai höyryltä. Hupaisa mies. Tulee Helsingistä tänne kootakseen muinaisesineitä täällä. Vanhat taiteelliset huonekalut sanoi päättäneensä kerätä. No niin, hän aikoi lähteä maalle. Laivassa: sen hän oli saanut päähänsä. Mutta kun ei laivakeli tullut, odotti täällä meillä sitä; odottaa, kulkee, kolkkaa tuolla ylhäällä öilläkin, tulee joskus alas ja kysyy: 'Miksi ei täällä ole jäänsärkijöitä niinkuin merellä?' Eikä saa unta, niin on into kerätä noita huonekalujaan, täältäpäin. Kehoitetaan tässä häntä: 'Menkää maitse.' – 'Maitse, maitse', matkii hän, 'kun laivat ovat huonoja! En mene!' Ja nyt: eipä suvainnut enää laivojamme, vaan meni ja tilasi oman moottorivenheen. Sanoi saaneensa joltakin monttööriltä vanhan koneen; on panettamassa sitä uuteen nuottavenheeseen. Niin, nyt ovat vedet auki, hän pääsisi lähtemään vesitse, niinkuin toivoi, mutta nyt hän odottaa moottoriaan. Sitä hän on käynyt pari päivää ulkotelakassa noutamassa."
"Ja mitä se moottori maksaa?" kysyi Oiva Tommola.
"Halvaksi kiitti", vastasi Könölin hymyillen; "tottapa ne Helsingin herrat pitänevät maksusta huolen, niinkuin vanhoista huonekaluistakin".
"Hihuu!" vihelsi Aapeli Muttinen.
Mutta Mimmi huudahti tyttöjen kamarin ovelta:
"Voi, voi, jos maisteri nyt tulisi, että pääsisimme huvimatkalle; hän lupasi viedä meidät heti."
"Että on niitä hermostuneita tässä talossa muitakin kuin minä", lopetti kauppaneuvos sukkelasti silmiään vilkauttaen ja vaimoonsa katsoen. "Mutta eikös se pöytä ala jo joutua", jatkoi hän vilkaisten kelloaan ja meni itse ruokasaliin katsomaan. Ovi aukesi kuitenkin hänen ripaan tarttuessaan, ja Aili-sisäkkö ilmoitti, että pöytä oli katettu ulos verannalle.
Pian istuttiin sitten aterialla, värillisten ruutujen läikkeessä, avonaisen puutarhaoven vieressä, josta hohtivat nuppuiset omenapuut ja raikkaanvihreät karviaispensaat, ampiaisten hyristessä niissä kesälauluaan. Kadulta kuului silloin tällöin rattaiden räikkynää ja kauempaa laivojen iloisia huutoja; mutta tarjoiluhuoneesta leyhähti vasikanpaistin mehevä haju yhtyen pöydällä olevien narsissien tuoksuun.
Tommola istui vastapäätä isäntää ja Mimmiä. Hän jatkoi, Könölinin asioista tietoja kärkkyen, juttua rouvan mainitsemasta kiusasta tuolla sahalla, lusikoiden tomaattikeittoa nauravaan suuhunsa.
Könölin sanoi:
"Niin, ne lakot! Siinähän se on: työväki sanomalehtineen!" Ja hänen leveä otsansa painui ikäänkuin alemmaksi ja katse tuli tylyksi; mutta sitten hän katsahti Muttiseen, naama muuttui jälleen yhtä latteaksi ja lauhkeaksi kuin äskenkin, ja hän huokasi: "Niin, vaikka heille lukusalit hankkisi ja koettaisi olla köyhälle kansalle kuin velvollisuus vaatii, koska kerran omasta kokemuksestaan tietää heidän olonsa, niin eivät tahdo ymmärtää! 'Kun näet reiän rikkaan paidassa, repäise lisää' – sanoo vanha sananparsi. Nuo reissusällit varsinkin. Toista oli entinen väki, uskoineen. Mutta unohdinpa aivan naukut ... no, eipä tuo paisti olekaan vielä tullut..."
Kauppaneuvos tarttui karahviin ja kallisteli siitä vieraille viinaa; kallistaessaan hän katsoi salaa ja tyytyväisenä uusiin vieraisiinsa, jotka ihmettelivätkin, kun viinakarahvin pohjassa oleva pelituusa soitti: "Oi Maamme."
Tommola jatkoi vakavasti, luoden silmäyksen Mimmiin:
"Mutta missään en olekaan nähnyt semmoisia työmiehiä kuin täällä. Laivalaiturissa esimerkiksi: seisoskellaan, tuota noin, päivät pitkät, katsellaan, käännellään. Jos tiedustaa jotakin, vastataan: 'Niin sitäkö?' – 'Sitä.' – 'Kah, enhän tuota tiedä; mutta tuolla on Pöllänen, tuo, joka tirkistelee veteen, se tietää.' – Ei meilläpäin niin, siellä lännessä."
Maissi-rouva sanoi yht'äkkiä miehelleen:
"No, etkö taas ole ottanut lihaa? Pigeesit ovat tietysti unohtaneet varustaa sinulle kalaa; voi sitä Maikkia! Onko sinun sydämesi taas niin huono? Kuulkaahan, lääkärit ovat kieltäneet Konstantinilta kaikki, lihan, väkijuomat. Kaikki kiihoittavan! Sanovat, että hänellä on järtfeeli! Mikä järtfeeli? Mistä he sen tietävät? Ovatko he hänet avanneet? Hän tappaa itsensä, vai miten, vieraat? Syö sinä vaan hyvää lihaa ja ota snapsi, Konstantin!" kehoitti hän lopuksi ja loi mieheensä melkein kiukkuisen katseen. "Mimmi, pane hänelle eteen. Katsopas, kuinka minä syön..."
Mimmi totteli ja antoi isälleen palasen lihaa, mutta enemmän salaattia ja luumuja. Könölin huokasi ja sanoi päätään nyökytellen:
"Jaa, tästä sen nyt näette, millaista on olla pomona: totella lääkäriä ja muita, hehe. Köyhillä ei ole ainakaan näistä riitaa."
"Eikö mitä", sanoi Tommola pyyhkien hilloa suupielestään, "kun äsken kävin erään sosialistin luona, pyyteli tuon miehen eukko anteeksi sitä, että heillä on tavallisesti aina appelsiineja, nyt ei ollut; hänen miehensä vatsa on huono. Ja muutakin heillä oli, kuvalehtiä ja resorisänky."
"Resorisänky!" huudahti kauppaneuvoksetar.
Muttisen Aapeli huomautti:
"Onhan siinä hyvä kellottaa, laiskiaisten, niin köyhäin kuin rikkaidenkin. Mutta laiskuudesta puheen tullen: sinä, Tommola, kumpanjooni, jos tahdot kuulla esimerkin laiskuudesta: minä tiedän täällä erään ukon, jolta putosi nuotanvedossa rannalta piippu järveen. Nuotta oli jo vappeilla. No, se mies oli niin laiska, ettei viitsinyt ottaa piippuaan järvestä käsin, vaan potki nuotan uudestaan ja veti piipun ylös nuotalla; semmoinen oli se mies."
Keskellä yleistä naurua huudahti kauppaneuvoksetar:
"Maamansikoita, tuotin ne juuri Helsingistä, pankaa paljon kermaa ja hunajaa joukkoon."
Ja sitten niitä syötäessä kapisti portaita ylös ja kotiin myöskin pitkä maisteri Bongman! Hänen silmänsä kiilsivät riemusta ja hampaat paistoivat laajana, keltaisena rivinä, ja hän huudahti:
"Nyt se tulee! En malttanut siellä ulkotelakalla odottaa, tulin jalkaisin etukäteen ilmoittamaan, että nyt se tulee! Tänä iltana! Nyt vihdoinkin pääsen täältä pois, työhön, suurenmoiseen, saattehan nähdä. 'Helmahan salon sinisen, kaiskun niemen kainalohon.'"
Ja hän nostaisi komeasti oikeaa kättään ja jatkoi:
"Mutta kyllä siinä olikin työ, koko yön sain touhuta sen monttöörini kanssa, vetelys, ei olisi tahtonut valvoa yötä, mutta hänen täytyi vain! Se meni näet jo eilisiltana kerran rikki; oli jo valmis, laskimme veteen, silloin potkuri kiveen, siipi vääräksi. Nosta taas teloille. Ajelin miehet torpista hereille, hahaa, ja sitten taas veteen. Itse vääntelin kampia, katsokaa minun kymmentä kynttäni!"
Hänen kätensä olivatkin nokiset ja rasvaiset, ja oikean käden selkä turvonnut makkaraksi. Hän jatkoi:
"Mutta nyt se tulee, välkeä savolaisvenho, siinä moottori, kymmenen hevosvoimaa, 'vierii kuin veran nukelma'. Kas, vieraita", sanoi hän sitten yht'äkkiä, ja hänen lasimaisesti kiiltävät silmänsä selvisivät hiukan. "Muttisen Aapeli, ja Valkki; kirottu Sandels, joka ei mennyt jäälautan lävitse."
Bongman ojensi nokisen kätensä Falkille ja sanoi, Muttiselle silmää iskien:
"Missäs tämä poseteivari nyt on oleskellut?"
"Älähän", hörähti kirjakauppias; "jollakin myllyllä; mutta hän on säveltäjä ja runoilija"...
"Runoilija? Ja tuo takki? Romaanienko runoilija, romaanien, joissa sankari on norjalainen tohtori, joka tutustuu italialaiseen kreivittäreen Rivieralla, Nizzassa? Tai näprää sonetteja, jotka eivät sovi kieleemme. Kiitos, Aapeli, noista hupaisista kirjoista."
Lauri Falk tuli kalpeaksi, mutta Muttinen sanoi:
"Säveltää Kalevala-aiheita, Kullervoa."
"Oh", huudahti silloin maisteri Bongman ja pysähtyi katselemaan Falkia. "Niinkö, kas vaan! Noin hän katsoo, pää nuukallaan: ei ole paha! Silmät punaisina... niissä, niissä silmissä on jotakin! Kiiluu jotakin sellaista, alkuperäistä, hieman metsäläistä, vot harasoo!"
Maisteri puristeli nyt uudestaan Falkin kättä ja huudahti:
"Tänne minä tahdon istua, Kullervon säveltäjän viereen. Ja samalla muistankin: minä olen V. P. K:n huvitoimikunnassa, meillä on juhlat sunnuntaina, se on tämän kuun kolmaskymmenes. Tehän soitatte siellä, herra Falk? Se on sovittu, vot kak, yksi ohjelmanumero tuli lisää. Nyt ruokaa hiukan, ja sitten levähtämään, mennäksemme moottoria vastaan, tehän tulette mukaan, herra Falk?"
Maisteri katsoi samalla niin käskevästi ja pyytävästi Lauri Falkiin, että taiteilijan täytyi mutista jotakin myöntävää. Mutta Mimmi huudahti:
"Meille te lupasitte huomenna kasteretken, maisteri."
"Vai niin, ihanaa", toisti stipendiaatti tyytyväisenä. "Me lähdemme. Mutta kas, onhan täällä tuokin, tuo Aiaiai!" huusi hän, kun huomasi viimein Oiva Tommolan. "Asianajaja, mitä kakofoniaa! Millaiseksi tiedemiehet ovat suomen kielemme muokanneet..."
Mimmi sanoi nyt, että nämä vieraat olivat tulleet pitämään maisterille serenadia.
"Kattiserenadia?" toisti Bongman, ja hänen lusikkaa käyttävä kätensä kangistui.
Aapeli Muttinen kiiruhti silloin selittämään asiaa, ja kun Bongman kuuli yrityksen hassunkurisen lopun, kirkastuivat hänen kasvonsa jälleen ja hän riemuitsi:
"Niin, niin, johan arvasin, että se oli tuon Aiain hommaa, tuon Tommolan, vakavan kuin kirkon vaivaistukki! Mutta siitä sen nyt näette, mitä Tommin päästä lähtee! 'Miksis riitta riivasihet'! Se meni hukkaan. Ja tämä säveltäjä, hän harppasi siis huoneeseeni, aikoi lentää kuin piru nahkasiivillä taivaaseen, hahaa! Näinkö hän sinne harppasi?"
Ja maisteri Bongman nousi kesken ruokailua ylös ja näytteli verannalla ontuvin jaloin, miten Falk oli tullut sisään ullakkokamariin.
Svea istui äitinsä vieressä samalla puolella pöytää kuin Lauri Falk; hän tahtoi nyt auttaa hiljaista Falkia ja kysyi sentähden, koettaen kääntää puheen toisaalle, ojentaessaan luumuvatia maisteri Bongmanille, joka jälleen tuli paistiaan syömään: "Milloin, herra Falk, luumut Italiassa kukkivat?"
Ah, sitä ei taiteilija ollut huomannut; mutta siellä oli niin paljon kauniita kukkia. Ja hän alkoi kertoa manteleista, ja kaikkea ylimalkaista tuosta Italiasta, joka on "suuri ja kaunis puutarha", kuten kuuluu lauselma, jollaisia hän mielessään hieman ivaili.
"Ovatko siellä maatilat kalliita?" kysyi silloin kauppaneuvos Könölin. Falk vilkaisi Sveaan ja näki Svean katsovan lempeästi isäänsä, ja aikoi jotenkin vastata, mutta Mimmi huudahti nyt vuorostaan:
"Entä italialaiset? Millaisia ovat he? He laulavat, nauravat, soittavat, tanssivat? Tarantellaa? Kahden päivän perästä on Kasinolla keskiviikkobaalit. Tanssitteko te, herra Falk?"
Taiteilija hätkähti; hän ei tanssinut, ei ollut koskaan monta tanssia osannut, oli tanssinut valssia pari kertaa muinoin, mutta se yritys oli mennyt häneltä niin nolosti, että hän oli sen jälkeen sitä arastellut; muistaen tuon yrityksensä, josta aikoinaan kerromme, hän melkein huokasi. Mutta jotakin hänen oli vastattava, sellaista, että arvo säilyisi. Ja kun hän oli Parisissa aikonut opetella tangoa, niin hän vastasi nyt mitä sattui:
"En täällä, näitä tansseja, Kasinolla, en osaa. Mutta tangoa, ah, jos olisitte nähnyt, neiti, Parisissa..."
Mutta samalla hän tunsi, ettei Mimmi uskonut häntä ja että häneltä oli nyt haihtunut gloria kokonaan nuoremman neidin silmissä. Ja Mimmi kysyikin kohta Oiva Tommolalta:
"Mutta te tanssitte, tuomari? Se on hurjan ihanaa! Me menemme sinne tanssiaisiin. Ja huomenna moottoriretkelle."
"Mutta eväitä meillä pitää olla mukana!" huudahti rouva. "Jaa-ah, meidän ukko saa pungata ut pienet kalaasit. Viiniä! Ettekö te auta minua, hanki minulle viiniä puodista, herra Muttinen?"
"Mennään kaikki avuksi, vai mitä, Tommola?" huudahti Mimmi.
"Neiti, neiti, meiltä menee koko päivä laiskuudessa!" varoitteli Tommola Mimmiä. Mutta Mimmi vastasi:
"Niin, eikö se ole vitsikästä?"
Kirjakauppias aprikoi nyt hiukan, mutta sanoi viimein, kääntäen jörön näköisenä salvettinsa rullalle:
"No, voidaanhan lähteä..."
"Kuinka voidaan? Ettekö te ole intreseerattu viineistä?" kysyi kauppaneuvoksetar, pistellen punaiseen suuhunsa toisen desääriannoksensa viimeisiä mansikoita. "Mennään heti. Svea, sinä jäät varustamaan kahvipöytää."
"Ja minä menen nukahtamaan", sanoi maisteri Bongman kallistaen ruokaryypyn mansikoitten ja sikarin päälle. "Te, Kullervo, jäätte tänne, kunnes minä olen levännyt, sitten mennään moottoria vastaan."
Joukko nousi pöydästä, Könölin sanoi lähtevänsä näyttämään jollekin venäläiselle everstille vuokrattavaksi erästä huvilaansa, joka hänellä oli kaupungissa Linnanvirran rannalla; muut katosivat kohta, Lauri Falk meni hiljalleen saliin.
9.
"Tuonne se kesäilo nyt meni, peijakas", naurahti Lauri Falk itsekseen ja tuijotteli ulos ikkunasta tomuiselle kadulle, jossa Mimmi kepsutteli kaupungille nuoren asianajajan rinnalla. Mimmi, tuo tyttö, jota hän oli jo tullut ajatelleeksi, sattumalta, niinkuin kaikkea; ei hän osannut käsitellä näitä tällaisia porvarillisia tyttöjä, hän, joka oli tottunut seurusteluun aivan toisenlaisten kanssa, parhaat niistä demimondeja; hän ei voinut olla noin keveä ja leikkivä, viaton muka.
Hiutuva haikeus kaivoi haaveksijan sydäntä. Kumarassa ja päätänsä vahvistavasti nyökytellen hän istahti flyygelin ääreen ja alkoi juoksuttaa sormiaan koskettimilla.
Miksi hän ei saattanut olla kuin monet noista muista, niinkuin esimerkiksi tuo Tommola, jonka nenäkin oli Laurista ylen törkeä, porvarin nenä? Millä tavoin hän naisia käsittelikin? Ah, ei pitäisi mitään ajatella, ei ajatella sen enempää kuin esimerkiksi tuo rouva; ja nyt johtui Lauri Falkin mieleen tarkoin eräs entinen keskinkertainen nainen, jollaisia hän kuvitteli demimondeikseen: yllyttävä, kevytmielinen uhkeus; niin, sellainen nainen, jollaisista hän synkällä mielellä ollessaan piti.
Siinä hän joutui jälleen toivottomuuden valtaan, tuli rehellisemmäksi. Hän istui soittimen edessä huulet yhteen puristettuina, ja heläyttipä remuavan rekilaulun, sillä hänessä tunkeusi esille jonkinlainen uhma; mutta samalla värähteli ja huokaili sävelmä; siitä puhui ikäänkuin jokin auttamaton nautinnon ja riemun kaipuu ja alakuloisuus.
Uhmassa hänen otsansa kohosi, se sai ikäänkuin hohdetta, hänen silmiinsä syttyi välkähtelevä valo ja huulille ohut, ylimielinen, ilakoiva hymy. Nyt hän saattoi katselijasta näyttää paitsi kauniilta myöskin henkevältä; ja katselija olikin huoneessa.
Kun hän oli soittanut hetkisen, jytistettiin ullakkokamarin permantoon niin, että kruunu salissa tärisi. – Jahaa, huomasi nyt Falk, se mefistoni, Bongman, ei saa soitolta unta, hän, joka teki minut naurettavaksi tyttöväen silmissä.
Taiteilija nousi ja asteli ajatuksissaan kiireesti poikki salin lattian.
Silloin hän huomasi Svean, joka istui hiljaa sohvan kulmassa, siro pää käden nojassa.
"Ah, anteeksi", pyyteli Lauri Falk; "ehkä olen nyt häirinnyt muitakin kuin tuota maisteria soitollani, sellainen olen".
"Mutta minähän tulin kuuntelemaan tänne, ja ikäänkuin salaa", vastasi Svea hiukan hämmentyvin silmin. Falk tuli silloin kiinnittäneeksi huomionsa häneen, ja näki nyt jotakin notkeaa ja siroa, ja puhdasta, hentoa ja viatonta. Hän meni silloin uusissa ajatuksissa hitaasti nuottihyllyn luo ja kysyi, kääntyen Svean puoleen, hajamielisenä, kun ei muuta puheenaihetta sattunut:
"Tuo maisteri tahtoi minua esiintymään joihinkin juhliin täällä; en tiedä, mennäkö; voisihan sitä koettaa. Mistä kappaleista täällä sitten pidettäisiin, noin yleensä, täällä, neiti?"
Svean pehmoiset, punertavat huulet vetäytyivät hymyyn, ja hän vastasi hiukan terävästi:
"Kai unkarilaisista kansanlauluista, tiettävästi..."
"Unkarilaisista kansanlauluista?" naurahti Lauri Falk ja katsoi nyt Sveaan hämmästyen ja yhä tarkemmin. Svea muistutti äitiään: saman rodun tyyppiä, mutta hienommassa muodossa. Pianistin tarkastelusta tuli Svea levottomaksi, mutta Falk huomasi sen ja otti hyllyltä erään balladivihon, katseli sitä ja naurahti ihmetellen. Sitten hän kysyi:
"Ja tämä on teidän? Te puolestanne pidätte tällaisista?"
Svea punastui. Balladi oli hiukan sentimentaali, niin tunnelmallinen, ettei se Lauriinkaan sointunut. Sitten pianisti, muun puutteessa, palasi äskeiseen pakinaan:
"Mitä noihin unkarilaisiin heimolauluihin tulee, ettekö siis luule, mikäli ymmärsin, oikeaa musiikkia täällä käsitettävän? Millä syyllä te tohditte siten arvostella?"
Tyttö vastasi epäselvästi:
"En tiedä, ne kaikki sellaiset ovat vain aina yhtä ja samaa, ei mitään uutta; jotakin toisenlaista, omintakeista tahtoisi..."
"Se on totta", vastasi Lauri Falk innostuen. "Ne ovat yleisön lauluja ... nuo tuollaiset tavalliset, hyväksytyt kansanlaulut. Aina sama yleispätevä melodia, ei mitään erikoista, persoonallista. Ja yleisö, täällä, kaikkialla muuallakin: niin, olen viime aikoina alkanut arvella, jos milloin olen sitä asiaa muka tohtinut arvostella, että yleisö, tuollainen meikäläinen yleisö: kun sen näkee edessään, tuntee, että se nauttisi enimmin, jos sille tosiaan, hm, veivaisi posetiivia, kuten Bongman pilailee; mutta jos te tietäisitte, miten tuskallista minun on soittaa sille mitään."
Svea katseli Falkiin miettiväisesti ja ikäänkuin hiukan tajuamaan heräten ja innostuen. Lauri koetti selitellä hänelle arkaa asiaansa, jonka perussyitä hän itsekin pystyi erittelemään vain sangen vaikeasti.
"Niin, esimerkiksi konserttikahviloissa, jotka ovat yleisön soittopaikkoja, varsinkin meikäläisissä, mikäli niitä pääkaupungissa on... Ja kai niissä kuuntelijat ovat muuallakin hiukan samaan tapaan. Kun meillä näkee niissä pelkät heidän kasvonsakin: vankat leuat, jollakulla toinen silmä toista korkeammalla, nenä vinossa: se on niin alkeellista, kaikki. Ja paremmissa paikoissa nousukasrouvat... Ja sille yleisölle täytyy soittaa, tiedän sen, olen hiukan itsekin koetellut sitä joutavaa. Ja ehkä täytyy vastakin sitä koetella", lisäsi hän hiljaa ja toivottomasti. "Jos jotakin oikeaa soittaa, niin yleisö alkaa puhella, porista, nauraa. Fortea sen pitää olla, rumpu saa sen kuuntelemaan. Muistan erään kahvilamme", jatkoi hän nauraen; "kahvilanrouva tuli kieltämään, jos orkesteri yritti soittaa hyviä kappaleita; ymmärsi yleisönsä! Miten voi varsinkaan täällä muuta kuin ... oh, tätä nousukasmaata!"
Lauri Falk seisoi vaieten ja ajatuksissaan, hänen päänsä oli pystyssä ja silmät puoliummessa, ohimoilla kiihtyneiden suonten sinerrys. Tyttö katseli häneen ensin kummastuen ja sitten kauniissa silmissään ihastus.
Sitten Lauri Falk jatkoi, aivan ylimielisesti, ikäänkuin haluten viehättää:
"Ja se menisi kuitenkin, jos tietäisi tuossa laumassa olevan edes joitakuita, joille tekee työtä yksinään."
Falk katseli nyt anelevasti Sveaan. Silloin Svean povi värähti, ja hän vetäytyi taaksepäin, ikäänkuin hiukan kylmeten. Lauri Falk huomasi, että toinen kylmeni jollakin tavoin, ja tunsi rinnassaan pettymystä ja yksinäisyyttä. Hänkö olisi tahtonut tunkeutua, tarjoilla itseään, loukata, sanoa jotakin uskallettua? Arvostelikohan neito häntä äskeisen remuavan soiton mukaan? Hän koetti sitä soittoa nyt selittää, ikäänkuin tyttöä lähemmäksi päästäkseen:
"Tuo rekilaulu esimerkiksi, jota tuossa soitin: eräistä se saattaa tuntua siltä, mitä se varsinkin sanoiltaan on: pelkältä rekilaululta. Mutta on siinä muutakin: siinä on pohjalla, sävelessä, surua, haikeutta, kansan kaipausta rikkaampaan elämään. Sävel on surullinen, vaikka se pinnalta leikkii ja hohtaa. Ja sitä, ah, kun kuulijat ymmärtäisivät sitä, muutakin sen tapaista nimittäin."
Svea kuunteli heti keveämmin, silmät avoimina; nuo hämärät ja tunteelliset sanat sytyttivät. – Lauri huomasi nyt hiukan voittavansa ja riemastui. Nyt hän tuli käytöksessään vapaammaksi ja leikitteleväksi ja sanoi, näyttäen nuottivihkoa:
"Mutta soittakaapas te nyt tämä balladinne. Tahtoisin sitä kuulla, en tiedä miksi..."
Svea nousi, meni heti flyygelin luo ja alkoi soittaa. Falk luki nuoteista, hänen sivullaan seisoen:
"Till södern svalan återfår
och rosendoften med sig tar."Mutta seuraavat säkeet saivat Laurin jollakin tavoin mietteisiinsä. Ne tekivät hänet synkäksi ja kiihottivat samalla häntä; ne kuuluivat:
"Efter sommarn kommer höst,
söker fåfängt efter tröst."Ne toivat ajatuksen: nyt on kesä, mutta se loppuu. Ja tuossa oli upea ja siro tyttö, hänestä kävi Falkiin kiihdyttävä, puhdas lämpö.
"Kas, sellainen balladi", hymähti Falk melkein säälivästi; ja hänen äänensä värähti, sillä nyt hän huomasi myöskin Svean kädet, pienet, hennot ja kauniit. Sellaiset hienot, punertavat kynnet! Ja hän katseli ihastuneena Svean kullanhohteista tukkaa.
"Mutta miksi juuri tuo balladi? Haluaisitteko tekin ehkä juuri sinne, etelään?" kysyi Lauri Falk hymyillen.
"Olen aina halunnut ... jonnekin; nähdä kevät siellä, oranssinkukat, valkeat linnat, kaikkea kaunista..."
Lauri Falk kuvaili nyt tahallisen innokkaasti tuota kaunista: eteläisiä auringonautereessa kylpeviä maita, joissa oli aina kesä, lämpöisiä meriä, sinisiä kuin lemmikki, palatsien lammikoita, joissa kiilteli kultaisia kaloja... Kuitenkaan hän ei voinut olla kysymättä, kun Svea kuunteli ääneti ja uneksien:
"Mutta te täällä? Onhan teillä ... onhan teillä koti..."
Hän aikoi sanoa: kaunis koti, mutta ei hennonut Svealle sitä kiittää, nähdessään ympärillään sen kuluneen sekamelskan, huonon järjestyksen ja maun; ja hän käänsi sanansa toisiksi, virkkaen: "Onhan teillä rikkautta, kaikkea. Miksi siis ... kaipaisitte?"
Svea näytti silloin kuitenkin ikäänkuin havahtuvan.
"Koti", toisti hän hiljaa. "Onhan se; ja mitäpä muuta kaipaisin."
Ja hän nousi huokaisten flyygelin äärestä.
Samassa kuului ullakkokerroksen portailta kolisevia askelia; maisteri Bongman kai sieltä tuli.
"Suokaa anteeksi, täytyy mennä kattamaan kahvipöytää", sanoi Svea ja leijaili keveänä pois, Laurin jäädessä katsomaan hiukan kummastuneena häneen.
Maisteri Bongmanin epätasaiset askelet ne kolkkivat jo eteisessä, ja stipendiaatti astui sikari hampaissa sisään ja sanoi:
"Nyt lähdemme, signore, heti. Pannahisen flyygeli, ei antanut nukkua. Mutta odottakaapas, ensin luen teille erään runon. Syvimmässä salaisuudessa voin näet uskoa teille, koska te kerran Kullervoa sävellätte, että minäkin hiukan runoilen. Minä lepäsin tuolla, en saanut unta, – dynamiittia noihin flyygeleihin, – sillä mielessäni syntyi tämä runo. Oikeastaan minä tahtoisin runoilla Kalevalamitalla, sillä jotakin omaa, jöökiä meillä pitäisi olla. Nyt tulin kuitenkin kirjoittaneeksi kulturimitalla. Tässä se on."
Ja maisteri Bongman levitti eteensä paperiarkin ja jatkoi:
"Se on tupakkaruno, minut näet erotettiin täältä koulusta alaluokilta, kun hiemasen tupakoin, puolen laatikkoa paperosseja päivässä. Nyt koetan saada tämän runon noiden vanhain lehtorien harmiksi 'Sydän-Savottareen'. Tällainen se on."
Ja maisteri alkoi lukea kaikuvalla äänellä:
"SÖRKAN SKUTSARILLE.
Seuraavassa Bongmanin runossa on hänen rakastamaansa Söörnäisten katusällien kieltä. Oudot sanat merkitsevät: Sörka = Sörnäinen. – Skutsari = skoputsare. – Mutsi = äiti. – Luffata = juosta, paeta. – Hima = koti. – Bobla = kenkä, saapas. – Jentta = tunnettu olento. – Broidi = bror. Kirjoittajan huomautus.]
Oi poikanen, kengänputsari,
joka multa röökejä pyysit
ja palkaksi niistä kerskuvin suin
urotöitäsi korviini syysit:
'Yks sälli, Sörkan maisteri,
mua tahtoi koulunsa koppiin.
Myös mutsi tahtoi, mut luffata pois
himast' uhkasin, mennyt en oppiin.
'En mennyt, vaan boblain skutsariks jäin.'
Niin kerskuit sa laajalla reisin;
sua katsoin silmin ihailevin
ja melkein kyyneleisin.
Ja mietin: siinä et, rakkari,
ole aivan hölmöjen teillä,
jos Sörkan koulut on sellaiset
kuin ennen muualla meillä.
Ne koulut: muistossa mulla on
yks vankila maalla siellä.
Se kymmenvuotisen iässä ois
elinvoimasi voinut niellä.
Siell' aivokoppaamme ahdettiin
patenttiroskaa, jolla
moni sonnustettiin, jotta nyt
on herranvoideltu nolla.
Kaikk' itse oppia uudelleen
saa kerran ja toisin, mutta
kirousta! on voima kiskottu pois,
ei luonnu se kamppailutta.
Saa luoda ja mättää sielustaan
pois oikein hangoin ja taikoin
mitä neuvoivat pedantit, työnnetyt
maanloukkoon parhaista paikoin.
Se koulu ytimen viimeisen pois
vei meistä; yks virsiä kiskoi
ja toinen, kumppali hurskas, joi
ja pulloja, poikia viskoi.
Ei, boblat tuossa on viisaammat
kuin lehtorit uskonnoiden,
ja kielien kuolleiksi panttaajat,
latinoitsijat heinäin ja koiden.
Paperossejakaan siell' annettu ei
kuin päivässä lootaa puolen, –
se suomalaiselle sisulle käy,
nyt röökaan niin, että kuolen.
Ah, reilumpi boblia putsata on
ja jenttain broidi olla,
tupakoida ja sylkeä, – terve mies
ei viel' ole hunningolla.
Kas tästä saat ison sikarin,
sinä hylkijä tuon himp-hampun;
eduskuntaan kasva ja mustetta lyö
monen naamaan vanhoillis-pampun!""Hahaa, eikö se ole mainiota, jöökiä", nauroi maisteri Bongman, "kirjoittakaapas Nizzassa sellaista kulturia! Mutta nyt me lähdemme ottamaan sen moottorini vastaan."
Ja maisteri ja taiteilija lähtivät.
10.
Ontuessaan yksin askelin alas verannan portaita alkoi maisteri Bongman sitten jutella:
"Se on erinomainen kapine, tuo moottori. Sen avulla tulee minulta nyt käymään työ kuin leikki. Se pouvaa haukena korpeen, pienten lahtien pohjukkoihin, kaislaisiin valkamiin, siirtyy kuin sininen nuoli. Sieltä sitten kerään esineitä, kauniita huonekaluja, arvelen. Kun olen yhdessä talossa ukkojen kanssa istuskellut ja tuottanut käsille vanhat suomalaiset taideaarteet, menen toiseen kylään. Moottorilla pääsen. Välillä käyn tyhjentämässä kuormani kaupungissa ja ottamassa tästä reuhkasta ukoille lahjaksi pieniä kalastusvehkeitä, nimittäin konjakkia, dynamiittikonjakkia; mutta nyt huomaan, tultiinkohan me sinuiksi jo Sandelsissa? Kuule, minä olen vanhempi sinua, sano minua Pokiksi. Minun nimeni on kokonaisuudessaan Väinö Leopold Henslev Bongman; minun isoisäni oli saksalainen, Putzigista, isäni-oli Viipurin saksalaisia, mutta minä olen suomalainen. Kaunis kantajani oli ruotsalainen, Hagerteja, joissa huhutaan olevan mustalaisia, hahaa, pieni tirahdus reilua mustalaisverta. Täältä koulusta lähdettyäni siirryin Ouluun; minussa on pohjalaisvaikutteita. 'Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies, hän ei leppyä voi, ei väistyä voi', laulaa runoniekka. Ja nyt minä olen lähtenyt tänne, Helsingistä, jossa olen elänyt kaiken ylioppilasaikani lukien kieliä, vot kak, sanoo ryssä, koneinsinööriksi, arkkitehdiksi, aikoen sanomalehtimieheksi, ja viimeksi viettänyt päiväni Kalevalan ja teosofian tutkiskelmissa, miesten kanssa ravintoloissa. Mutta ah, nyt en Helsinkiä enää siedä; tämä aika: Jehkin Iivana maan niskassa, se tekee hulluksi, panee ajattelemaan Suomelle pelastusta. Minäkin olen herännyt, nyt tiedän, mistä se pelastus on etsittävissä. Omasta voimastamme; lähden korpeen, siellä on turva, oikeissa vanhoissa suomalaisissa aatteissa, salaviisaudessa, joka on kätketty Kalevalaan ja varsinkin loitsuihimme, olen minä huomannut. Kuulepas tätäkin loitsua eli suutatusta, kuten sitä sanotaan:
'Kyllä tiiän kissan synnyn:
nenä neittä, pää jänistä,
häntä hiien palmikkoa,
muu ruumis muuramia.'Se on psykologinen vertailu naisen ja kissan välillä. Ja muitakin suutatuksia niissä runoissa on; teosofiaa, joka todistaa rotumme ikivanhuudesta; voimme ylpeillä, että olemme vanhemmat kaikkia muita kansoja. Sen näkee kielestämme, kuten Strindberg, Aspelin-Haapets ja Martha, – peijakkaan miehiä, ovat jöökimäisesti ja selvästi osoittaneet. Mitä on minun nimeni Poltti saksalaisessa muodossa? Leo merkitsee leijonaa, ja pold: d muutetaan t:ksi, samoin kuin vanhan saksan p muuttuu b:ksi; tulee siis levonpoltti, ja mikä polttaa ihmisen levon ellei leijona? Sana Persia ranskalaisessa muodossa näyttää, missä saakka se maa on meiltä; niin, on nyt koottava atlanttisen heimomme viisaudet Kalevalan kankahilta, rakennettava uusi Suomi. Kyllä se rotsii! Minä teen osani siinä työssä, kokoan noita mööpeleitä, laadin niistä oikein meikäläisiä koristemalleja. Missä nyt tyynyihin ommellaan ruusuja, siellä tullaan niihin kirjomaan viisikantoja, kuusikantoja, suomalaisia taikamerkkejä, ja muut huonekalut, – oi näitä perheiden polyfoneja ja uuninsärmejä, – saksalaista über-unter-makua. Mutta nyt tulee! Nyt tulee!" puuskutti Bongman lopuksi kohottaen kättään kesäillan hohteeseen, joka levisi kadulle punaisista pilvistä.
Lauri Falk kuunteli kummastellen, mutta sävyisänä maisteria, joka jatkoikin:
"Mainioita malleja sängyiksi esimerkiksi kangaspuista. Pohja vain lisää. Pöydät leveät, yhdestä ainoasta halkaistusta hongasta, jalat kaunistetut pieksunkärjillä. Oh, sitä sellaista on siellä metsissä määrätön aarre; täällä, näillä poroporvareilla, ei ole siitä vielä aavistusta, heillä on kehno pikku museo: joku saarnastuoli, poskiaan pullisteleva enkeli, häntänä rautaruota, jolla se on kiinni seinässä tuolla linnassa. Ei mitään aitosuomalaista vielä, kansan omalta alalta. Mutta nyt, nyt tulee!"
Bongman oikaisi vartaloaan ja kulki pää varsin takakenossa. Tuolla edessä hohti salmi siltain välissä, kiiluen punertavana kuin kupari. Naksis, maisteri naksahdutti jalkansa erään kaupan portaaseen; kipu oli kai ankara, sillä hänen kasvonsa aivan vääristyivät, ja samassa hän alkoi:
"Nuo pirun pinnalliset, kivenmukulat, miksi ei tänne saada parempia katuja, ei lasketa niitä puulla kuin Parisissa? Niin, sinäkin olet viitsinyt siellä Parisissa nahjustella! Mutta täällä pitää kärsiä mukulakiviä, milläpä muulla kadunlaskija-ryssät eläisivät, leipämme syöjät. Katsopas tuotakin, tuolla rinteellä, siellä se kököttää keskellä katua punainen paita pöksyjen päällä ja naputtaa kiviä hiekkaan. Mainiota, tuuli liehuttaa helmaa kuin lippua. Tuollainen se nyt on Suomen vaakuna."
He saapuivat moottorilaiturille kylpylaitoksen sillan luokse, ja Kasinolle katsellen puski Bongman taas aatteitaan:
"Ulkomaalaisia tänne vain, niinkuin noita kadunlaskijoitakin, kaupungin herrat koettavat houkutella. Juutalaisia näiden meidän juutalaistemme nyljettäväksi. Katsopas tuotakin juutalaisrouvaa, jolla on nenä kuin rukkasen peukalo; siinä meidän vieraskermaa. Ja tuo ukko, joka tuossa meni, on panslavisti; ja tuo tuossa on merirosvo, olen häneen tutustunut, hän on hyvin vanha mies ja lurjus. Tällaisia houkuttelevat tänne porvarit saadakseen talven maata laiskoina; tuokin Könölin onkii sitä vierasta huvilaansa. Oletko sinä huomannut Könölinin nenää: sellaiset suuret sieraimet. Nenä, kas se on ihmisen herkin elin: näyttää luonteen hienoimmat vivahdukset, esimerkiksi konjakkia juotaessa, hahaa. Entä kauppaneuvoksetar sitten: buffa, jonka Könölin, se tilojen ostaja ja metsien haaskaaja, kuului saaneen muun tavaran joukossa eräältä tehtaantirehtööriltä, joka tytön tännepäin raahasi. Näkeehän kauppatodistuksen vanhemmassa tyttäressäkin. Ei, ei kelpaa maatiaisrotu edes tuolle Könölimelle, – minä taivutan hänen nimensä Könölimen, kuten 'puhelin, puhelimen'. Ruotsalainen hänellä pitää olla rouvana, pomolla, joka ei osaa ruotsia juuri muuta kuin piskoppens skål ja stantartti. Ah, vietävän ulkomaalaiset pääsevät tänne, alkavat vaatia omaa rahaansa, omaa votkaansa. Mutta minä teen mitä voin! Ja nyt tulee! Mutta eikö se moottori jo ala tulla?"
Bongman tirkisteli ruskein silmin salmelle päin, jonka vesi välkkyi nyt ruskon tulisessa hohteessa. Kuuman päivän jälkeen nousi salmelta suloista ja rauhoittavaa kosteutta. Sitten Bongman huudahti yht'äkkiä:
"Moottorini, kas, kas, tuolla se nyt tulee!"
Ja hänen ontumisensa sai iloisen ja hypähtelevän tahdin. Mutta sitten hän virkkoikin pettyneenä:
"Ei, ei se ollutkaan se; vain juutalaisia soutelemassa. Mutta nyt se ainakin tulee! No, eikös kuljekin nopeasti, keula vaahdossa kuohuu! Minkä minä panen sille nimeksi? Joukahainen. Mutta minnekä se nyt laskee? Eikö monttööri ymmärtänyt, että minä tahdoin sen tähän. Hohoi, tänne minun moottorini!" huusi hän ja viuhtoi kättään.
Ei se ollut vieläkään hänen moottorinsa. "Mahonkia tämä oli", sanoi Bongman, "amerikalainen malli, rumakin. Mutta missäs se minun viipyy? Nuokin soittavat tuolla Kasinolla torvilla, läpi pääni läylentävät, – täytyy tanssittaa noita kolmensadan kilon juutalaismammoja. Kaikkialla täällä on melua, venäläiset polittavat ikkunani alla yöllä: Idii, Muzhik, huutavat koiriaan. Ah, korpi kaunis!"
Näin ontui Bongman kaiken iltaa laiturilla, tähystellen ja luullen, että jokainen venhe, jokainen pursi ja moottori olisi ollut se hänen. Mutta ei se moottori tullutkaan, ja odotus täytyi heittää. Bongman sanoi:
"Äh, mennään Kasinolle, otetaan punssia. Sinä, signore, tulethan luokseni yöksi, minä olen totta sanoen tästä hiukan hermostunut. En voi nukkua, tulethan luokseni lepäämään."
Lauri Falk myöntyi, vaikka yörauhan toiveet mahtoivat ollakin vähäiset.
Kun hän sitten myöhään palasi Bongmanin kanssa kaupunkiin, huomasi hän Könölinin tyttöjen ikkunan ohitse kulkiessaan Svean seisomassa avatun ikkunan takana, niin sievästi kätkössä, että seisojaa tuskin huomasi, katselemassa hiljaiseen kesäyöhön. Silloin Lauri Falk jäi Bongmanista hiukan taemmaksi, hän poimi puistosta muutamia nuoria narsisseja ja asetti ne ikkunalle, jonka läheltä Svea jo kuitenkin oli kadonnut.
11.
Sen niemen edessä, jonka päässä maisteri Bongman touhusi seuraavana päivänä moottorivenheineen, sillä nyt se oli tullut, aukesi koko kesäinen sisämaan ulappa, aavana ja sileänä kuin kuvastin, heijastaen sinistä taivasta ja matalia rantoja.
Kello oli noin yksitoista. Kallio, jolle hän kahlasi tuon tuostakin aluksestaan, oli melkein polttava hänen vasemman, paljaan jalkansa alla; leikkivän veden pinnalla, joka hohti valkeana kuin kristalli, väreili lämmin auer. Tuolta kapean salmen takaa, suurimmalta kaupungin saarelta kiilui asematalon vastavernissattu punainen katto, taustanaan tummaa ja uneksivaa havumetsää. Toisaalta kuului höyrysahan takutus, sirkkelin vinkaisevia helähdyksiä ja lautain paukkinaa taapeleilta. Kaikkialta rannoilta kaikui uivien ihmisten ilakoivia huutoja, kylpylaitoksen rantakallioilla paistoi alastomia, punertavia ruumiita, riveittäin vieretysten, tai yksi siellä, toinen täällä.
Tuolla jälleen, niemen äärimmäisellä kärjellä, istui tumma venäläinen ylioppilas katsellen kaukaisille vesille, joista saaret aivan kuin kohosivat auringon autereessa ilmaan, sinertävinä ja utuisina.
Mutta maisteri Bongmanilla ei ollut aikaa katsella tällaista. Hän oli ollut jalkeilla tänään jo kello viideltä, valvottuaan melkein koko yön pakisten Lauri Falkille monia tuulentuomiaan, kunnes yövieras viimein nukkui. Kello viisi oli sitten stipendiaatin tarkkaava korva kuullut moottorinkalkutusta jostakin, suurelta virralta päin, ja heti hän oli temponut vaatteet ylleen ja rientänyt ulos Könölinin rantaan. Aivan oikein, se oli nyt hänen moottorinsa; nyt se tuli. Öinen väsymys hälveni heti Bongmanista, ja hänen soikeat kasvonsa olivat pelkkää naurua. Hyvä, että se potkurin siipi oli saatu suoraksi. Ja Bongman hoppusi monttöörille jo ennenkuin moottori oli päässyt kiinni rantaan:
"Nyt toimeen vaan, tulta lamppuun, kyllä minä itse osaan sitä kuskailla."
Maisteri kompuroi venheeseensä ja kyykötteli rakkaan koneensa ääressä, pumppusi lamppua ja poltti sen sinisessä, tohisevassa liekissä paitansa toisen hihan. Sitten hän kaasuttajan kuumaksi saatuaan tiputteli öljyä ja laski petrolia ja veivasi vauhtiratasta. Mutta ei, eihän se moottori liikkeelle lähtenytkään.
"Se vaatii tietämään jekun", selitti monttööri, jolta hän oli tuon vanhan koneen ostanut. "Tämän kaasuttajan viisarin täytyy olla hiuskarvalleen paikallaan. Minä tunnen koneen, olen sillä kokeillut ennenkuin sen ostin. Minä puolestani olisin pannut sen oikeaan paattiin, mutta maisterihan tahtoi sen tällaiseen."
Nyt hän lähti näyttämään vesillä Bongmanille, miten konetta oli käytettävä; eikä auttanut, maisterin täytyi kuunnella neuvoja. He ajoivat varhaisena aamuna pienelle opetuskierrokselle, ylös linnan virtaa, Bongman pystynä peräsimessä, monttööri koneen luona. Ja se meni, meni ihmeesti. Bongmanin rinta kohosi mahtavana. Tosin kone silloin tällöin hakkasi niin, että saattoi pelätä rantahuvilain kattojen lentävän ilmaan, sellainen pauke kaikui sieltä vastaan; ja joskus kävi hakkaus epätasaiseksi ja kitkerä, musta savupilvi pöllähti moottorista, koko venhe tutisi ja vääntyi kuin tuokkonen. Mutta kun monttööri silloin vain hiukan hypisteli tuota jekkupaikkaa, niin käynti muuttui jälleen aivan hienoksi. Väkevästä päävirrasta ei alus kuitenkaan jaksanut nousta ylös; he kiersivät hiljalleen heikommasta salmesta, rautatiesillan alitse, kohti selkävesiä. "Hyvästi, silta, sinä siivoton insinöörien rautarisukko, pian pääsen täältä pois!" huudahti Bongman puolin itsekseen, puolin monttöörille; "päin vapaita, valkeita ulapoita, päin sinertävää saloa, käydä käärämöitelläkseni... Mutta ensin se huviretki; ah, mitähän yleensä epäilijät, mitähän se pässinsilmäinen Tommola nyt ajattelee?"
Erään puistosaaren niemellä hän sitten laski hartaasti kättä lyöden pois monttöörin; kyllä hän nyt tämän orhinsa jo osasi yksin ohjata. Sitten hän jäi itsekseen rantaan, paitahihasillaan puuhailemaan. Hän katkaisi kaksi pientä, tuuheaa koivua ja pystytti niistä toisen moottorin perään, toisen keulaan: "Lehtipurjehuisia! Kun on venheen kastejuhla", iloitsi hän itsekseen. "Joukahainen on sen nimi oleva!" Mutta toiselle puolelle keulaa hän aikoi maalata nimensä, V. L. H. Bongman. Se sopi mainiosti, ristimänimien alkukirjaimet kun muodostivat lausuttuina sanan Velho. "Siis Velho Bongman, mainiota. Lehtipurjeessa kuin Kalevalan urhot, mutta nyt moottorin voimalla." Koivujen väliin hän sitoi köyden, sen päälle hän aikoi levittää jonkin raanullisen ryijyn, kunniakatokseksi, kuin satujen venheen prinssillä, haahenhaljakaksi.
[Edellä olevasta olemme jo huomanneet, että maisteri Bongman käyttää, paitsi Söörnäisten sakilaiskieltä, myöskin sellaisia muinaissuomalaisia tai ahtaaseen murrealueeseen kuuluvia sanoja, jotka monelle lukijalle saattavat olla outoja. Niitä on kuitenkin niin paljon, että selittely tässä verraten pienessä kuvauksessa tuosta kaikkea kokeilleesta aatteenmiehestä kävisi tukalaksi; ja kun niiden parhain hyöty lieneekin siinä, että ne tekevät hänen aatteensa hiukan mehukkaammiksi, ja kun hän itsekin käyttänee niitä enimmäkseen ainoastaan huvitellakseen, tai sillä tavoin kuin me toiset esim. ruotsia tai ranskaa silloin, kun emme näitä kieliä oikein hyvin osaa tai kun emme muuten kykene ilmaisemaan ajatuksiamme ja tunteitamme, niin tyytynee lukija näihin Bongmanin arkaaisiin ja omintakeisiin sanontatapoihin sellaisinaan kuin hänkin, niitä tyyten käsittämättä.
Kirjoittajan huomautus.]
Sitten hänen piti lähteä liikkeelle, laskea Könölinin rantaan, levähtää pari tuntia. Ja sitten Joukahaista ristimään. Mutta maisterin sytyttely, veivaus, öljyntiputtelu, mikään ei auttanut. Riivasihanko kaasuttajan viisari taas? Hän käy varmalla kädellään siihen kiinni, se ei käänny, ei vaikka vääntäisi sen poikki. Ei minnekään päin, eikä venheessä ole minkäänmoisia avaimia: "Pahan juuren pannahinen, se monttöori!" Bongman sysäsi kätensä mustaan tukkaansa, ja hänen silmänsä tulivat lasimaisiksi.
Hän juoksi sitten pitkät matkat saarelta toiselle ja siltoja myöten kaupunkiin ja sai viimein siellä telakalla varustetuksi itsensä avaimilla ja vielä uusilla ohjeilla. Sitten hän riensi kello seitsemän tienoissa kauppaneuvoksen talolle, tapasi Könölinin jo aamunvirkkuna ylhäällä ja herätti naisväenkin riemuhuudolla: "Huvimatkalle!" Vielä hän kävi ottamassa ullakkokamarista sängynpeitteensä, ja vei eteisestä, jo valmiiksi, myöskin naisten päällysvaatteita sekä verannalta korillisen Könölinin pitkääsiimaa ja koukkuja. Mutta toiseen, vaatteita kantavaan käteensä hän tempasi isomman korin, jossa oli Maissi-rouvan viinipulloja; nyt hän samosi jälleen kauas saarelleen, Joukahaisensa luokse, kuormattuna kuin laukkuryssä tai tattari. "Pirun juuren pinnahinen", ähki hän itsekseen; "hartioilla rouvan saketit ja Mimmin jaketit. Kainaloissa liinoja ja viinoja, hahaa! Miksi minä nämä otinkaan?"
Stipendiaatti oli pyytänyt herrasväkeä tulemaan kylpylaitoksen moottorisillalle tunnin päästä, ja oli varoittanut, myrkyllisesti:
"Mutta presiist, arvoisat daamit, ei mitään rimsuja ja ramsuja, vaan oikealle huvimatkalle!"
Ja nyt oli kello jo yksitoista, hän oli itse vielä tuolla saarella.
Mutta viimeinkin venhe lakkasi reistaamasta. "Nyt se taas käy!" huudahti Bongman, työntäen Joukahaisensa ulos kalliosta. Ja sitten hän levitti sinivalkean sängynpeitteen venheeseen telttakatokseksi. Siinäpä hän sommitteli myöskin edelleen runoa, jonka hän oli tällä moottorimatkalla aloittanut, parhainta runoaan, sanoi hän itsekseen; runoa Suomen lipusta, koska näet oli kuullut yöllä Lauri Falkin valittavan, ettei sitä ulkomailla missään näy, ja koska itsekin ajatteli, että täälläkin satamassa ne ryssänkulit vain liehuvat. Kolme säkeistöä hän oli jo saanut melkoiseen kuntoon, ei tosin alkusoinnuilla, 'ruohoista rohisevista, kuusista kohisevista, hongista hohisevista', kuten hän huvikseen olisi tahtonut, vaan loppusoinnuilla. Mutta varsinkaan neljäs värssy ei häntä miellyttänyt, se oli hänestä näet liian akkamainen; siinä ei ollut uskoa, uskallusta. Siihen hän olisi tahtonut esimerkiksi: "Haa, kautta uskoni, prinsessa herää, kun ylevä prinssi tempoilee miekkansa terää, niin että siitä revontulet roihuavat", tai muuta sellaista, ajattelematta juuri, että jos miekkansa terää tempoo, leikkaa kätensä. Sitä paitsi hän olisi tahtonut viimeiseen värssyyn herätyshuudon ja koetteli sanoja: "Nouse jo pois, karhu, herää", tarkoittaen karhulla samalla sekä prinsessaa että jalopeuraa Suomeen aklimatisoituna. "Aklimatisoituna, mainiota", naurahti hän. Kuitenkaan ei hän nyt ennättänyt saada kaikkia näitä monia sanottavia runomuotoon, ei varsinkaan värssyn neljään säkeeseen, kuten ensin aikoi; eikä hänellä ollut halua kilpailla säkeiden vähyydessä sonetinnäprääjien kanssa... Ei, Bongman alistui siis, koska Joukahainen tuli jo kuntoon, runoon, – jonka aihe oli prinsessa Ruususesta, – sen ensimmäisen luonnoksen muodossa, ja lauloi nyt seisoen moottorinsa perässä, rasvaisena ja nokisena ja kasvot kaikki kaljamassa, runoansa omalla nuotillaan, laskien Joukahaista karien lomitse kylpylaitoksen moottorilaituria kohti:
"LIPPU.
Kas joukkoa laituri kiehuu,
ja kansojen mahtavain
liput ylpeät laivoissa liehuu.
En yhtä mä huomaa vain.
Maan lippua, metsien, joissa
eräs nukkuva prinsessa on,
ah, noituuden horteessa, poissa
elinvirkeys vallaton.
Se koittaako koskaan tapaus,
ett' uinuvan saa elohon
jalo prinssi, kilvessä: Vapaus, –
mies pelvoton, nuhteeton?
Ja armaan kunniaan kantaa?
Ah vastaukseksi tuo
siniaallokko vain hymyn antaa
ja pilvet valkeat nuo."12.
Moottorilaiturilla seisoi kauppaneuvos Könölin, seisoi eväskorien vieressä pää keikassa ja muhkein vatsoin, ruskeassa puvussa niinkuin melkein aina, mutta nyt oivalliset kalasaappaat lyhyissä jaloissa. Hänen vieressään istui sillan penkillä Maissi-rouva, jolla oli punainen päivänvarjo, avokaulainen pitsipusero ja kukkia povella; jalassa hänellä oli kiiltokengät ja punaiset, läpinäkyvät sukat, joiden väriä korosti vielä alushameen helma, näyttäen ja riiputtaen pitsiään päällimmäisen alta. Maissi-rouva katseli siinä istuessaan tuon tuostakin levottomasti käännähtäen ja kiiltävin silmin kauppatorille päin, rautatien alikäytävän holviin, josta sillalle tultiin, ja sitten taas sillalla liikkuvia kulkijoita; ja nähdessään jonkun ulkomaalaisnaisen komean puvun hän sanoi:
"Se oli stiilistä."
Ja sitten hän tähysteli jälleen kaupunginpuoleiselle rannalle, kuten olisi jotakin odottanut, käännellen levottomasti päätänsä siihen saakka, kunnes hänen silmänsä osuivat tuolta salmesta tulevaan maisteri Bongmanin moottoriin, joka ajoi laituria kohti keula pystyssä. Silloin hän ihmetteli:
"Mikä tataariteltta tuo on? Mutta sehän on Bongman, hän on tokig! Ja meidän takkimme, minun uusi Pietarista tilattu takkini, miksi hän on sen siihen levittänyt? Ja miksi paatti kulkee noin styyri alhaalla? Kuka tuollaisella kehtaa lähteä, minä en lähde, täällä on koko selskaapi käynyt jo kolme kertaa odottamassa, ja nyt ne toiset viipyvät taas Kasinolla. Jösses, minkä näköinen Bongman on! Ei, minä lähden pois."
Ja rouva aikoi nousta ja lähteä isonlaista päätänsä heitellen matkaansa, mutta sanoipa silloin Könölin hänelle naurahtaen:
"Entäpä ne eväät? Äläkä ole milläsikään, vaikka Bongmanin moottori onkin tuollainen; ei hukuta, olenhan minä jo varustanut perästä hinattavaksi toisen, pienen venheen, pitkänsiimanheittoa varten!"
Maissi-rouva istahti silloin jälleen, istui leuka pystyssä ja suu hiukan auki ja keikutteli jalkaansa tai pälyi jälleen kaupungilta tuleviin.
Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa. Sääret notkuivat omituisen ryhdittömästi, silmissä ison, kyhmyisen otsan alla oli tuijottava, suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen sahansa konttoristi Heitukka... Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle, meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:
"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammalia sahan työläisasumuksiin..."
"No?" kysyi Könölin, ja hymy värähdytti hänen kuivanlaisia huuliaan.
"Minä", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään hymyyn, "minä ... haha ... makasin... Ukko odottaa... Ja kun menen sitten sinne ... vei se aikaa ... niin sammalet ovat märkiä, sanoin; niin, tällä poudalla..."
"Jaha, jaha", keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:
"Ukko antoi silloin sammalet puolella hintaa ... kun oli kauan odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä ... kun kauppaneuvos oli lähdössä ... jos vähän rahaa..."
Ja Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.
"Hyvä, hyvä", sanoi kauppaneuvos silloin. "Mutta kuulehan, muistin tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja. Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin", jatkoi hän hienosti silmää iskien. Sitten hän iski vielä tuikeammin ja naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja jatkoi: "Ja onhan sitä mukana muutakin."
Konttoristin kasvot kirkastuivat, ja hän kiitteli:
"Kyllähän, mielelläni soutajaksi... Mutta..."
Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yht'äkkiä ja vilkaisi silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti mieheltään:
"Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?"
Ruovasta oli tuo sahan konttoristi inhottava, hyh: melkein kääpiö, sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan.
Kauppaneuvos vastasi vaimolleen:
"Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa."
Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:
"Pois nuo himmelit, minun sänkytäkkini!"
Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania, ellei olisi sekaantunut; sillä yht'äkkiä hän värähti ja hytkähti, ja hänen kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen, leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys, ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi, muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:
"Se olen minä vain ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta hän sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt ennätä. Sellainen mies se Muttinen."
Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola, penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla rauhassa.
Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi; viimeksimainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli merimiespuku, ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle matruusihatun reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin kirjaimin: Farväl.
Bongman huusi venheensä perästä joukolle:
"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka, jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan syynätä. Onneksi tämä alus kulkee nopeasti. Seitsemän henkeä, se ei ole paljon väkeä, ei, kahdeksan, unohdin luvusta itseni, herra kapteenin. Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle, kauppaneuvos, ja muut..."
"Minä kokkaan!" huusi Mimmi.
"Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta", jatkoi Tommola.
Bongman matki kiukustuneena häntä:
"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole muuta kuin tervaa. Äh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle. Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam, asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka, tulette minulle hantlankariksi."
Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois. "Muuten saatan laskea laivan karille", sanoi hän; "enhän näe tässä koivuiltakaan oikein eteeni".
Viimein lähti moottori, pieni venhe perässä, laiturista, jolle oli kerääntynyt pikkupoikia ja joukko aikuisiakin katselemaan, lähti komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren kaaren siltojen välille. Bongman huudahteli koneen ääressä seisten: "Puhu piru purjehesen, anna airoille apua! Se menee, menee!" Ja kun tultiin suuren ulapan suulle, joka lepäsi aukeana ja autereisena, paistoi maisteri Bongman kuin aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän kuiski vain itsekseen, aivan kumaraan painuneena: "Mainiota, mainiota!" Niin, siinä hän näki itsensä sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina seisomassa venheensä perässä, punainen viitta yllä, toinen käsi puuskassa ja toisessa valtava koskimela. Näin sitä juhlallisesti mentiin.
Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle hän oli joutunut:
"Kuinka, eikös me olla tuttuja?"
Konttoristi Heitukka kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa päätänsä, ja hänen synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän katsoi Falkiin.
"Johan ajattelin", vastasi hän, "että Valkin Laurihan se oli. En uskaltanut kysyä..."
He kättelivät nyt hartaasti. Heitukan muisti Lauri, olivat samasta kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli ollut jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen vuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen, hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen hattu pirahti.
Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa leukaansa. Yht'äkkiä hän kysäisi sitten pianistilta, aivan kuin hänen pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin joissakin muissa mietteissään:
"Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä teette?"
Lauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:
"Niin, mitäkö teen? Työtä kai..."
"Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?"
"Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Parisiin."
"Minkätähden?" kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.
"Hm, opiskelemaan. Condén johdolla" [hän tarkoitti kuulua
konservatorionjohtajaa Lucien Cepéta. Tekijän selitys.],
valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti esiintyä.Rouva katsoi häneen ja sanoi leveästi:
"Jääkää te pois tänne!"
Lauri Falk kohotti nopeasti päätänsä. Mitähän rouva nyt? Oliko, olikohan rouva jo huomannut jotakin, että hän ja Svea...? Hänen sydämensä läikähti lämpimästi.
"Festatkaa ne rahat vaan täällä", jatkoi rouva ja huiskautti kättänsä aivan kuin vetäisten Falkia yli kasvojen. Eihän se Sveasta ollutkaan, huokaisi Falk; kuinkapa rouva olisi vielä saattanutkaan; nyt, sehän olisi ollut hullua! Ja samassa tuli Falk pohjaltaan raskastuntoiseksi. "Festatkaa vaan", ajatteli hän itsekseen; "muuta keinoa mistä tullee?"
Hänen selkänsä takana vehkeili Mimmi keulassa eväskorien kimpussa Tommolan kanssa ja huudahti yht'äkkiä:
"Ah, täällä on Ruster-Ausbruchia, minun lempijuomaani. Olipa se Muttinen sööti mies, kun osasi tilata juuri sitä. Tuomari Tommola, korkki pois!"
"Mimmi, Mimmi!" huudahti rouva.
"Me juoraan Muttisen maljat", nauroi Oiva Tommola, joka oli jo kiskonut korkin pullon suulta ja antoi laseja Falkille toimitettavaksi peremmälle, muille.
Ja sitten kesän lekottelijat maistoivat, muut paitsi Könölin, keskellä kirkasta päivää; aurinko paistoi täydeltä terältä, pienet, ohitse väikkyvät saaret näyttivät sen silmiä huikaistessa aivan mustilta, mutta tuolla kaukana olivat metsäisinä ja unelmoivina kohoavat maat tummasti siniset. Kaiken yllä kaartui kesäinen taivas, suurena, kuultavana, ainoastaan siellä täällä pilviä, jotka tuskin kulkivat, riemuisen valkeita, läpikuultavia kuin hienoa vahaa.
Lauri Falk katseli surumielin ja itseensä painuneena valkeihin pilviin, joiden keveät kuvat väikkyivät syvässä vedessä; hän muisti, että tällaista kauneutta, pyhää ja aavistuksellista kuin tämä päivä, hän oli tuntenut aina, kun tuli ajatuksiin eräs italialainen taulu, luultavasti Rafaelin tekemä, joka kuvasi vuorisaarnaa: sinistä taivasta äärettömiin, rajattomana kupuna, jonka pohja oli aivan tumma, siinä kesäisiä, rauhallisesti vaeltavia pilviä; se oli hänestä vuorisaarnan tunnelma. Mutta tuota taulua muistellessa oli siihen sekaantunut aina myöskin kotiseudun kesäpäivä. Ja nyt hän oli siinä, aivan kuin sen keskellä. Tuollakin vaaralla kohosi ennen tutun talon tumma, iankaikkisen vanha pihakuusi.
Ja silloin nousi Lauri Falk, – ehkäpä siihen olivat syynä myöskin surullisen konttoristin kanssa puhutut entiset muistot ja Svea, joka istui tuolla perätuhdolla kuin gondolassa, ja syynä muisto kaikesta kauniista, mitä hän oli ulkomailla saanut nähdä, yhtyneenä hiljaisen kotiseudun armauteen, ehkäpä kuitenkin voimallisimpana viini, – Lauri nousi, järjesti sinertävän takkinsa helmoja, heitti päänsä hiukan taaksepäin ja alkoi laulaa moottorin keveästi edelleen takuttaessa italialaista kansanlaulua:
"Finestra, che lucivi e non più luce..."
Laulu, jossa nuorukainen kertoo entisistä onnenajoista paareilla makaavan rakastettunsa ääressä.
Outo, kiihkeä, alakuloinen sävel ja vetten ihanuus sai seuran hetkeksi vaikenemaan. Bongman seisoi koneensa vieressä muistamatta, että laulu oli muukalainen, kauppaneuvoksen kasvoilla oli rauhallinen leveys, hänen silmänsä hymyilivät levollisina, ja poskipäihin syttyi läikkä punerrusta, kun hän huomautti muille hiljaa, erään lotjajonon kulkiessa hinaajan vetämänä verkalleen ohitse, tervakarpalot kullanhohtavissa proomujen kupeissa:
"Minun Moosekseni, minun Turhani..."
Oh, sopisipa Könölinin levätä kerran, tuolla saarella, kerran hänenkin, Myhkyrissä, kalasaunan luona, jossa hän ennen köyhänä oli kalamatkoilla viettänyt öitänsä. Ei, eipä tiedä, mitä tässä vielä tulisi, milloin hän siellä lämpimillä kalliolla lekottelisikaan, ei tiedä.
Svea istui leveä, kellertävä hattu päässä, riiputtaen kättänsä vedessä ja katsellen omituisin, epämääräisin kaipuin, kuinka virit hänen sormiensa edessä tasoittuivat ja katosivat. Ja kauppaneuvoksetar sanoi Könölinille, silmissään säälivä kimaltelu, ikäänkuin kaikua jostakin vanhasta, ojentaen hänelle viinilasiaan:
"Ota sinäkin nyt, yksi kerta! Mutta te, herra Falk, laulakaa joitakin iloisia lauluja."
Samassa muuttui Bongmanin moottorin takutus yht'äkkiä kalkutukseksi, kalkutus hakkaavaksi ja epäsäännölliseksi. Sitten hiljeni vauhtipyörä, huiskahti pari kertaa ja pysähtyi.
"Öljy loppuu, lisää öljyä!" huusi Bongman Heitukalle. Konttoristi havahtui ja tempaisi voitelukannun.
"Paloöljyä! Petrolia, minä tarkoitin!" huusi Bongman.
Bongman loikkasi perään päin niin, että venheeseen läikähti laidan yli vettä ja naiset kirkaisivat, sysäsi Heitukan syrjään ja täytti koneen päällä olevan petrolisäiliön.
Nyt seisottiin keskellä selkää; tuolta kuulsi Myhkyri, vielä kaukana, autereesta terävin huipuin.
"Ei, ei", varoitti ukko Könölin, "olihan siinä vielä öljyä. Mutta kaasuttaja on tukossa."
"Kaasuttaja, kaasuttaja!" matki Bongman koettaen saada konetta käyntiin. "Itse olette kaasuttaja, öljyä siitä puuttui, se nielee paljon paloöljyä!"
"Kas, näet sen nyt taas", hoki Könölin.
"Minäkö tämän tunnen vai te? Kumpi on ikäänkuin isäntä, häh?" suuttui Bongman.
"Tunnen minäkin jo yhtä ja toista tässä maailmassa", vastasi Könölin.
"Öljyä, petrolia!" karjui Bongman.
"Kaasuttaja tukossa!" vastasi Könölin, aikoen karjaista, näyttääkseen äänensä voimaa hänkin, mutta muisti sydämensä ja malttoi mielensä. Siitä vastauksesta Bongman aivan hurjistui, tahtoi karata perään kauppaneuvoksen rintapieliin. "Voisaksa, lautasaksa!" huudahteli hän, hänen silmänsä tähtäsivät suuttumuksesta melkein kieroon, katseettomina, sameina vinojen kulmakarvojen alta. Lauri Falk nousi Bongmania rauhoittamaan; ja sitten maisteri häpesi, hän pyyteli anteeksi vedet silmissä ja imeskellen mustaa sikariaan.
"Ei sitä nyt taas saa menemään", voivotteli hän. "Senkin holo ... kasteretkellään..."
"Kastetaan se siis Holofernekseksi", ilkkui Oiva Tommola.
Nauru remahti venheessä. Mutta niin se vain oli: moottori ei enää lähtenyt liikkeelle, siitä nousi kokonainen pilvenpatsas mustaa savua.
Seurue päätti siis soutaa saareen perässä kuljetetulla pikkuvenheellä. Järjestettiinpä siinä venhevuoroja, ensimmäisellä lähtivät kauppaneuvos rouvineen ja kalavehkeineen.
"Madot unohtuvat!" huusi Oiva Tommola.
"Eikö ne nyt saa jäädä paatilla makaamaan siksi aikaa?" väitti Maissi-rouva vastaan.
"Ei", virkkoi Könölin; hän tahtoi päästä heti pyytämään hauin-lierejä.
"Paatilla makaamaan", matki surkeasti Bongman. "Maissi-rouva! Miksi ei Riissi-rouva, miksi ei suomalaisia nimiä. Ja Svea Ruusa. Miksi ei Saima, Inari, Koli..."
"Kuinka te uskallatte!" huudahti rouva Könölin.
"Niin, Hirssi-rouva", jatkoi Bongman. "Niin juuri, suokaa anteeksi, katkismus, mutta Svea ja Mimmi, ja Holofernes..."
Saatiin hänet jälleen rauhoitetuksi, ja ensimmäinen venhekunta lähti menemään, Oiva Tommola soutajana.
Harmista valkeana laski maisteri Bongman ankkurinsa, aikamoisen kiviriipan, aukealle; sattuipa se edes viimein tapaamaan pohjaan.
13.
Toinenkin venhekunta tuli viimein Myhkyrin rannalle, jättäen jälkeensä kauas ulapalle Holoferneksen ankkuriin. Silloin oli jo kultainen illansuu, vesi välkkyi kuin sula hopea keveän ilman alla. Lahdenpoukamassa, leppien varjossa, joiden rungot kiilsivät kuin sinkki, lekkui jo saaressa rantakivillä punainen tuli, levittäen kydöltä tuoksuvaa savua; siellä keittelivät näet Mimmi ja Maissi-rouva kahvia. Mutta pienen kallion nokalla huuhtoivat kauppaneuvos ja Tommola käsiään: olivat jo panneet hiljalleen täkyjä sataseen koukkuun, jutellen liikeasioista, odottaessaan venhettä.
Svea istui venheen perässä, hatun laajain reunain alta punoittavin kasvoin ja vältellen pianistin katseita, jotka koettivat saada Sveaa nähdä. Joskus Lauri Falk tavoittikin tytön silmät, ja näki silloin jotakin liikuttavan puhdasta ja suloista ja kuitenkin jollakin tavoin surullista. Bongman seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotteli taakseen Joukahaiseensa; Heitukka souteli.
"Ah, noita kukkia!" huudahti Svea pehmeästi soivalla äänellään tultaessa mutaiseen poukamaan ja ojensi kätensä valkeita, hopeankiiluvia piiponkukkia kohti. Heitukka heitti silloin kömpelösti irti aironsa ja veti toisella niistä ylös noiden tähtimäisten kukkien sikermiä, pitkine, vettä valuvine varsineen, ja kurotti ne Svealle. Svea katsoi Heitukkaa mietteissään ja surumielisesti, sitten hän kiitti aivan lyhyesti. Samassa suhahti venheenpohja pehmeään rantaan ja Svea jätti märät kukkansa venheeseen, kun nyt Lauri Falk ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet maihin. Sitä kosketusta Svea säpsähti ja katsahti nopeasti Lauriin. "Joutukaahan nyt, venhe tyhjäksi, me tarvitsemme sitä!" huudahti Tommola kalliolta.
"Mutta kahvit ensin, kahvit ensin", vaati Maissi-rouva. Juotiinpa kahvit, vaalean kekälesavun kierrellessä lepikon reunassa. Ja sitten lähtivät ukko Könölin ja Oiva Tommola heittämään koukkuja, Bongmanin, konttoristin ja Falkin jäädessä panemaan vuorostaan syöttejä toisiin koukkuihin. Se kävi kuin leikki, sillä kauppaneuvoksetar kanteli tarjottimella pullon ja laseja ja jakeli viiniä, ja istui sitten kalliolla halkopinon vieressä, jalat levällään ja kenkien kiiltävät kärjet ilmaa kohti, katsellen välkkyville vesille, joissa saaret kuulsivat toistensa takana kuin kulissit. Ja kun Bongman manasi suurelle kastemadolle: "Mato musta kyykeröinen, kyykeröinen, kääkeröinen, hah-hah, mainiota!" niin rallatteli Maissi-rouva nenä punoittaen:
"Ulla, min Ulla, säj, får jag dig bjuda
rödaste smultron i mjölk och vin..."Ja Lauri Falk yhtyi lasi koholla lauluun. Yht'äkkiä huusi Mimmi meluten:
"Halloo, halloo, Tommola, tuolla on muikkuja." Svea oli väistynyt hiljaa erilleen, mennyt iltaisen rantametsän varjoon, kun Falk oli yhtynyt hänen äitinsä rallatukseen. Sirona ja samalla upeana kuin nuori kukka näki Lauri Falk hänen väistyvän; ja tuokion kuluttua hän alkoi ajatuksissaan kuljeksia sinnepäin kuin Sveakin. Hän näki sitten Svean istumassa tuolla kivellä, vastapäätä toista pientä saarta, jonka kuva kuulsi vedessä tummanvihreänä, keskellä tummuutta pitkä, hopeinen viiru. Svean kasvot näyttivät nyt omituisen totisilta, melkeinpä närkästyneiltä.
"Miksi nyt niin vakavana?" kysyi Falk häneltä heltyneenä.
Silloin Svea katsoi häneen jollakin tavoin moittivasti. Lauri Falk kummasteli tuota katsetta, ja kun ei vastausta kuulunut, istahti tytön eteen kivelle. Yht'äkkiä pälkähti Falkin päähän Svean äiti; miten erilaisia hän ja Svea olivat; ja silloin hän sanoi Svealle hiljaa ja arastellen, kun ei tiennyt, kuinka tuota asiaa mainita:
"Olenko minä teitä jotenkin loukannut, neiti?"
Lauri Falk odotti jälleen.
"Ah, jos te tietäisitte!" huudahti Svea hiljaa. "Tekö loukannut, ei niin. Minun on vain usein niin vaikea olla, näin iloisessa seurassa. Minä tahtoisin pois, pois täältä, kotoa..."
Svea näytti niin miettivältä ja kärsivältä, että Falk sanoi hiljaa:
"Jos voisin, tahtoisin teitä ymmärtää."
Silloin Svea virkkoi yht'äkkiä: "Ettekö ole kuullut jotakin ... että olen talossa ikäänkuin lapsipuoli?"
Lauri Falk säpsähti hiukan, hellyydestä ja samalla jonkinlaisesta pelosta. Jokin tunnustus nyt oli tuleva. Svea katsoi häneen syvin, tuskallisin silmin. Lauri Falkin mieleen johtuivat maisteri Bongmanin jutut Könölinien perheestä. Hän oli hetken vaiti, mutta kun selitys viipyi, kysyi hän hiljaa:
"En tiedä, mitä tarkoitatte. Ettekö voi minulle sanoa? Minä tahtoisin mielelläni teitä kuulla!"
Lauri Falk ojensi tytölle kätensä, ja Svea antoi omansa ja värähti arasti. Sitten hän sanoi:
"Niin, tietysti tekin sen olette kuullut, kuten kaikki, koko kaupunki, äidistäni. Ja tuosta Adlerista! Kerronko, tohdinko? Siihen meni niin kauan, ennenkuin voin ymmärtää ihmisten puheita. Viimein tuli isä ja selitti kaikki; minä olen niin onneton, että tuo Adler saattoi olla sellainen. Ja isäkin. Mutta hän toki kärsii, hän on sellainen, isä."
Ja Svea puhkesi kyyneliin.
"Kertokaa", pyysi Lauri Falk ja veti hiljaa Svean käsiä pois hänen kasvoiltaan. Svea sanoi:
"Että hän pettää köyhiäkin, se on niin, niin julmaa. Mutta hän toki kärsii siitä, hän on mitä on. Mutta toinen, niin matala. En voi puhua nyt. Ehkä toiste..."
"Ketä tarkoitatte?" kysyi Lauri Falk jälleen, kun Svea vaikeni. Svea vastasi ainoastaan:
"Voi, olen niin epähieno, että sellaista sanon. Tehän olette näkevä sen, kai te olette näkevä?"
Lauri Falk aavisti, että Svea tarkoitti nyt äitiään, vaikk'ei hän virkkanut mitään. Hänet valtasi liikutus, ja hän otti lujemmin Sveaa kädestä ja huudahti:
"Mutta te, tehän olette toista kuin muut, tuolla kaupungissa."
Svea veti kätensä pois.
"Oi, kun minä pääsisin täältä!" huudahti tyttö yht'äkkiä ja nousi. "Kaikki on niin matalaa! Pois täältä, minne hyvänsä, minne hyvänsä..."
"Sinnekö, jossa luumut kukkivat?" naurahti Lauri Falk.
"Niin, ulkomaille, näkemään jotakin, kauniimpaa, kirkkaampaa!"
"Lähdetään sitten", sanoi silloin pianisti leikittelevästi. "Minä tulen oppaaksi."
Svea katsoi häneen tutkivin, kaunein silmin.
"Ja ottaisitte?" huudahti hän kummastellen.
"Ottaisinko, teidät?" vastasi Lauri Falk. Ja se ajatus valtasi hänet yht'äkkiä sytyttävästi. Hän tavoitti Sveaa nauraen ikäänkuin syliinsä, Svea väistyi nyt iloisen kiemailevasti tieltä. Niin he samosivat läpi lehdikon.
"Svea, Svea!" kaikui rouvan ääni lepikon takaa. "Nyt eväille ja sitten taiteilija panemaan maisterin kanssa koukku likoon."
Muu joukko yhtyi hurraten ehdotukseen.
Olipa siinä ateriaa, olivat kalliolla valkealla liinalla lautaset, lasit, kantalasit myöskin, oli valkeaa leipää ja mustaa, tuoretta voita ja munia, vaaleanpunertavaa silavaa ja kullanruskeaa savusiikaa, oli hummereita, punaisia kuin veri, ja maukasta volovangia, oli kirkasta viinaa.
"Hvila vid denna källa!"
viritti Lauri Falk laulun, kitarallaan säestäen.
"Vår lilla frukost vi framställa:
rödt vin med pimpinella",yhtyi Maissi-rouva kimakalla äänellä lauluun.
Ja Lauri Falkin pehmeä barytoni kaikui leikitellen:
"Och en nyss skjuten beckasin!"
Niin lauloivat nauttivan aikansa lapset, keskellä vihannoivaa luontoa; ja suuret vedet kaikuivat valkeina ja päilyvinä sanoja ja kitarannäppäyksiä.
14.
Lauri Falk oli illalla koukut laskettuaan noussut konttoristin kanssa Myhkyrin korkeimmalle huipulle, sammaleiseen kallionkoloon kuin hyllylle, suuren kuusen lehvien alle. Hän oli oikein autuas, hänen päässään alkoivat kuohahdella suloisen sekavasti uudet unelmat, hän ajatteli neitoa, joka yht'äkkiä oli niin avannut hänelle sydämensä, että puhui hänelle kohtalostaan, orpoudestaan, jopa vanhemmistaan. Ja Svean avomieliset, syvät, puhtaat silmät mielessään hän oli sitten kuunnellut nautinnolla juomia maistelleen Heitukan katkonaisia juttuja menneiltä ajoilta: se ja se henkilö oli kuollut, se ja se eli vielä. Mutta kun Heitukka rupesi kertomaan omistaan: tässä hän nyt oli, kurja raukka, palveli kuin orja tuollaista huijaria; silloin tuntui kuuntelu Falkista jollakin tavoin häiritsevältä ja hän oli Heitukan viereen kalliopengermälle nukkuvinaan; nukahti tosiaan, sammaleiselle vuoteelle, suuren kuusen oksien suojaan.
Hän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan. Ja huutoon jostakin rannalta päin. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt kuului:
"Karkuun se pääsee!"
Ja nuoren tuomari Tommolan ääni sitten:
"Kynsilläni minä karkaan sen niskaan, eh-eh, se on riski hauki."
Mutta Bongmanin ääni manasi:
"Ongittelen, orhittelen, anna ruotaista rojua, ve'en ukko, ruohoparta!"
Ah, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma kultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.
Uimaan! pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva Tommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin metsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä, luonnon sylissä.
Hän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon. Kiljaisten ja kädet levällään ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana ja voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen satyyrin; Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.
Mutta tullessaan rantaan aukealle Lauri Falk kuuli yht'äkkiä naisten kirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi, pyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan eteen, jossa naiset olivat olleet yötä.
Bongman tuli hänen perästään metsään, naisten luota, jossa hän oli ollut ongella, ja sanoi:
"Mainiota, Falk, lento hyrmykkyrissä herskaapin parveen, se oli heille hyvä! Sinä osaat, sinä, poseteivari. Tee sinä vaan Kullervo!"
"Mikä blaskemangi", mutisi Lauri Falk.
"Tule joukkoon vaan, se teki heille hyvää", jatkoi Bongman ja tahtoi kiskoa Falkia takaisin rannalle.
"Mene hiiteen, Holofernes", suuttui Lauri Falk.
Moottoria muistaen muutti Bongman heti ääntä ja sanoi vaikeroiden:
"No, älä nyt noin, signor Falco! Voih, nyt minun pitää soutaa se takaisin konepajaan. Se tulee maksamaan, pelkään. Ja täytyy taas odottaa sitä, pääsemättä keräysmatkalleni. Mutta jos lähtisinkin aluksi jalkaisin, läpi korpien? Milloin sinä menet myllyllesi?"
"Niin, täytyneepä tästä sinnekin", vastasi Falk huokaisten, pukeutuessaan. "Työhön; vaikkapa huomenna ... miten vaan..."
"Siispä me lähdetään kaupungista yhdessä", sanoi silloin Bongman; "mennään nyt laivassa, minä poikkean jostakin laiturista läheisiin taloihin ja metsiin, siell' on hiekka hieputella, kangas kaunis kaaputella. Myöhemmin, paluumatkalla korvesta, tulen sinua katsomaan myllyllesi. Niin kävelen ensin lähiseudut. Mutta sitten, kun saan tuon Holoferneksen, mikä mainio nimi, hahaa, valmiiksi, niin painun syvemmälle saloon..."
"Rantakalalle, maisterit ja musikantit!" kaikui Oiva Tommolan ääni, ja samassa hän ilmestyi metsästä Bongmanin ja Falkin eteen ja puhui: "Kauppaneuvoksella on lähtö konttoristin kanssa mantereelle tiloilleen. Mutta me leikamoimme vielä täällä, kellimme hiekassa punaisina kuin peijakkaat, kunnes Heitukka tuo maalta toisen venheen."
Sitten hän jatkoi hiljaisemmalla äänellä Falkille:
"Minä tutkin, tutkin tuota isipappaa; tahto hänellä on morski kuin saatanalla, peijakkaan ovela mies. Mutta paha seikka: hän on itseoppinut."
Ja Tommola rypisti arveluttavasti kulmiaan.
"Mutta tyttö on lysti, nimittäin Mimmi, eh-eh", arveli sitten Tommola. "Entä tuo Svea Rosa?"
Lauri Falk ei vastannut, vaan lähti rannalle. Siellä tuli häntä vastaan ensimmäisenä Maissi-rouva, joka lausui:
"Anteeksi, että näitte minutkin näin, dekoltee. Mutta mitä se tekee, täällä luonnossa, herra Falk?"
Ja Lauri Falk huomasi silloin hänen povensa, joka oli puoleksi avoin ja jota hän peitteli koketisti kaksin käsin, valkean poven ja pehmeän kaulan.
15.
Maanviljelijä Matti Muikkunen, johon nyt tarina siirtyy, makaa akkansa vieressä Vaskilahden kartanon salissa, leveässä puusängyssä. Kello tulee jo puoli kahdeksan aamulla, aurinko paistaa kuusiruutuisista ikkunoista, joissa kärpäset pörisevät sekä sisällä että kaksinkertaisten ruutujen välissä. Muuta ääntä ei kuulu kuin tuo kärpästen, ja syvä kuorsaus; hiljaisuudessa tuijottelevat kipsikuvat piirongilta ja nurkasta kuolleena istuvan lapsen kuva. Keinutuolissa on aika rykelmä emännän vaatteita, mutta sängyn jalkopäässä riippuu seinällä rihmarullista tehdyssä naulassa hänen pitsireunainen aamuröijynsä.
Matti on mennyt kello seitsemän tienoissa alushoususilläan hössötellen keittiöön ja pannut kahvin kiehumaan; sitten hän on pukenut pikku tytölleen nappikengät jalkaan, asettanut olkihatun päähän ja laskenut hänet ulos leikkimään loisen lasten joukkoon, jotka missä lienevät olleet, ulkorakennusten takana päivänpaisteessa. Sitten Matti sai kahvin selvitetyksi ja kantoi sen sievästi liinalla verhotulla tarjottimella vaimolleen vuoteelle, kuppien vieressä vankka pino vehnästä, piparkakkuja ja muita sokerileipiä. Kahvin juotuaan pisti akka jälleen kädet rintojensa alle ja nukahti.
Töihin tuosta olisi Muikkusen sitten pitänyt lähteä. Mutta sänky on niin leveä, ja siinä kupertui vielä hänen ruumiinsa kuoppa ja se nyki häntä luokseen. Varsinkin, kun eilisiltana oli niin tullut tuumituksi, vehdatuksi itsekseen, miten tässä ruvetaan taloa hoitamaan. Ja eukko nukkuu suu makeana, lihava perä kohoaa peiton alta, niin että Matti miettii: Lihavahan tuo nyt on, lihava kuin aikamoinen hyle; on hänen tässä Matin hoidossa kelvannut.
– Jos häntä vielä tuumisi siinä, miten tässä ruvetaan taloa hoitamaan, mietiskeli Matti ja painui takaisin sänkyyn, vetäen peiton leukaansa asti. Niin on mennyt kuorsaten tuntikausia.
Nyt haukottelee eukko ja siristelee silmiään, hän ojentaa peiton alla jalkansa Matin koipien väliin ja vääntää takalistoansa. Matti kääntyy kyljelleen, ja hänen suunsa riippuvien viiksien alla vetäytyy tyytyväiseen hymyyn; hellä on hänkin, silittelee kämmenellään Aina Kustavaa ja mairittelee: "Rouva."
Aina Kustava avaa yht'äkkiä pienet, kirkkaat silmänsä ja virkkaa:
"Niin, ole häntä siinä ristronkkelissa, nypelöi häntä siinä, sellainenhan se on paita. Anna minulle rahaa, min saan paitoja."
"Mitä kah", sanoo Matti Muikkunen. "Onhan tuo sinulla paita, lapsella, onhan..."
"Niin, tällainen", vastaa Aina Kustava. "Mutta minä tahdon oikeita, rötyyrin kanssa."
– Minkä? aikoi Matti kysyä, mutta varoi kuitenkin: se rupeaa silloin selittelemään, ja sitten se viimein saa.
Mutta emäntä alkoi sittenkin vähän ajan päästä selitellä:
"Kun siellä kävin omaisissani, niin ihmettelivät, että on minulla vaatetta. Mutta tavallisia ovat nuo paitanikin, kuin muilla, alaisien kanssa. Ja sen minä tiedän, että kaupungissa paakarin rouva sanoi olevan rötyyriä paidoissaan. Sellaisia minä tahdon. Neljällä markalla joka paitaan rötyyriä."
Aina Kustava vetää jalkansa pois, ja hänen silmänsä tulevat vaativiksi.
"Taas", sanoo Matti ja käännäiksen hänkin. "Vähänkö sinulla on vaatetta ... viime kerrallakin kaupungissa ... se leninkikangas..."
"Hyh ... kolmekymmentä markkaa..."
"Entä vuorit ja muut siihen vielä", sanoo Matti nopeanlaisesti. "Ja kolme uutta vaatetusta viime keväänä, Maljasen eukko viikot nastaamassa. On niitä entisiä, pitäisitpä niitä..."
Aina Kustava kääntyy nenä närkästyneessä rypyssä poispäin Matista, Matti makaa perä kiinni hylkeensä takalistossa, ja silmät menevät hiukan umpeen. Siinä on vaan niin hyvä olla.
Puolihorteessaan hän ajatteli: – Ei, eipäs malttanut taas olla pyytämättä. On tuosta ristin tainnut saada!
Ja Muikkusen mielessä alkaa kuvastella, miten tämä lystäily oli syntynyt; miten hän oli silloin, hupsun Annan pehtorina ollessaan, nähnyt tämän paimentyttönä Maljasella; Ienokkikin oli rikas vielä siihen aikaan, sitten se holkki talonsa juomina. Mutta Matti ei holki; hänellä on muut kiusansa. Nätti tämä oli silloin ja kaino muka, maahan oli katsellut Maljasen tuvassa, haisuheinä kädessä. Ihmekö jos oli kaino, olivat vaatteet repaleiset olleet, ihan riippuivat, että pohje vilahteli. Ei, ei tuo ollut silloin noin lihava kuin nyt!
Matti oli pestannut hänet tänne palvelukseen, Vaskilahteen; lystipä tuo oli ollut sitten tuon kanssa. Tuvassa kylä tanssi, niinhän ne nuoret hyppää, ei se Matti hyppää; eikä vanha ryökkinä siitä paljoa tiennyt, kipeänä makasi, täällä pytingissä. Se olisi ollut rattoisata tämän kanssa, ellei tämän luona olisi käynyt noita muitakin, juuttaita; varsinkin se suutari. Olihan se Matti ollut itsekin pehtorina valmis piikain viereen, mutta eivät nuo muut olleet paisuneet; mutta silloinhan se saattoi tulla häneltäkin, sinä viiden litran iltana, kun se Ienok kantoi tänne holkittavaa ja toi vieraiksi muita juuttaita. Ja sitten, kun kuoli ryökkinä ja antoi talon hänelle, hupsu, niin Aina Kustava hänelle lastakin. Ja laski vain leikkiä, kun pyhänä kuulutettiin ja torstaina teki, että entinenkin nuorikko sanoi miehelleen:
"Etkö sinä tiedä, että Säämingin tytöt kantavat seitsemän kuukautta; minä tässä olen vikkelämpi." Ja nyt, nyt se on tuossa, rouva, nyt se tahtoo ... rö-rö-rö...
Ja mikäs vieläkään, jos ei olisi sitä suutaria, sitä Sinikanteletta, mikä lie nimeltään, Arviiti Antero. Täällä se jahtasi, kehtasi, kunnes eukkonsa tuli päästä hupsuksi; silloin sen täytyy muuttaa kaupunkiin. Ja eihän se Kustavan tytön syy, ja hän on hyvä mies, Matti. Ja lihava tämä on kuin hyle. Ja mukava tässä on miettiä, miten tässä ruvetaan sitä taloa hoitamaan...
Aurinko paistaa yhä kirkkaammin, kaikki on hiljaista. Silloin kajahtaa pihalta porsaan vinkuna. Emäntä kohottaa ruskeaa päätänsä.
"Ai, ai", sanoo hän, "porsas nirskuttaa siellä. Mene, Matti, katsomaan, mikä siellä on."
"Minä?" myhähtää Matti unissaan.
"Sinä, mene nyt", vastaa Aina Kustava. "Mene, kun rouva lepäjää, niin väsyttää."
"Jos häntä nyt menisi", vastaa Matti Muikkunen. Mutta kun hän aikoo nousta, hän muistaa, että pihalle voi nähdä sängystäkin, kurkistamalla päälaudan ylitse ulos.
"Tyttöpä se porsasta sylissään nirskuttaa", sanoo hän tyytyväisenä ja vetäytyy sänkyyn takaisin.
"Hyh", tuhahtaa Aina Kustava silloin ja ajattelee:
Tuohon se taas laskeiksen, sellainen on, siinä vain viihtyisi, makuulla, eikä vaimo enää saa mitään, edes näyttääkseen tuttavilleen. Ja hän, Aina Kustava, on muka sitten talon emäntä! Mutta kun Matilla ei ole enää mistä antaa: ryökkinän huonekaluista saadut rahat menneet, eikä Matti mistään uutta hommaa. Ei siitä ole hankkimaan. Ja tuolle oli mennyt, vanhalle. Että suutari-parka oli oikein itkenyt, Arviiti Antero. Se on toista se. 'Vanhan äijän halaus, tyhjän kannun kalaus.' Nyt siinä ollaan, tässä, niinkuin ei olisi ollut muita; oli kuin piruja, viidet kihlat hänellä olivat yht'aikaa.
Yht'äkkiä kivahtaa Aina Kustava:
"Entä se potatinpano? Makaat vaan, köhnöttelet?"
"Kah", ärähtää puolestaan Matti Muikkunen. "Luuletko sinä, sitähän minä tässä juuri olen tuuminut, että potattia, potattia ... pitää panna paljon, se on hyötyisää, siitä lähtee kaupungissa."
"Potattia, nytkö enemmän?" kysyy Aina Kustava ja helähtää nauruun.
"Nyt", matkii Matti; "eihän nyt, mutta vasta, toisena vuonna. Piisaahan entinen nyt. Mutta ryytimaa pitää laittaa, suuri, se kasvattaa marjoja. Mansikoita. Ne kun niin maksavat niistä kaupungissa, mokomista; markka litra, vähemmällä en anna! Ja jos jotakin pitää panna. Ja pois pois tämä pytinki pitää purkaa ja rakentaa uusi, verangon kanssa. Sitähän minä tässä olen tuuminut", lopettaa Matti.
Aina Kustava nauraa pisteliäästi:
"Niin olet sanonut neljä vuotta, ja kylvänyt ruista ja lestyä. Ja kotvinut."
"Kotvinut", tiuskahtaa Matti-raukkakin tuskissaan. "Minkäs sille, kun ei ole renkiä, piiat maksaa. Kolmatta tuhatta tuli Annan irtaimista. Missähän ovat nuo? Rimpsuissa! Siinä se nyt on! Mutta nyt, nyt tästä lähdetään! Onhan tuo aika. Mutta ihmekös rouvan vieressä. Mutta nyt lähdetäänkin, töihin, juottamaan vasikoita."
Ja Matti kavahtaa ylös sängystä ja menee päivän paahtamaan keittiöön ja eteiseen. Mutta nähdessään kuuman kesannon, jota hänen pitäisi vasikat juotettuaan kyntää, lyö se kovin ilkeästi vastaan. Niin oli tuumiskellut kaikenlaisia mukavia tuolla maatessaan. Ja hän aikoo pujahtaa takaisin; mutta sehän ei käy päinsä, se Aina Kustava aina vain vatkuttaa: "Tee työtä." Pitää äksiisiä, polttaa kuin lutikka. Kun, kunpa olisi sille mitä se haluaa, rö-rö-rö...
Matti raapii tukkaansa ja haukottelee. – Kunhan haukottelen, ajattelee hän, niin sitten juotan vasikat ja käyn hevosen haasta, syön ja menen kyntämään.
"Herra siunatkoon, kukas tuolta tulee!" kaikuu silloin Aina Kustavan ääni sisältä. Ja samassa emäntä juoksee aamuröijyssään eteiseen:
"Vieraita, herroja, tai yksi vaan! Mene, Matti, suoriu parempiisi. Sehän on Könösen patruuna!"
Aina Kustava juoksi niin, että paksut kantapäät vilkkuivat pihan yli aittaan. Matti kepsutteli myöskin perästä sinnepäin ja mutisi mennessään:
"Älähän, vai kauppaneuvos se meille, rö-rö..."
Kauppaneuvos Könölin se olikin; varmoin askelin hän käveli tuolta maantieltä koivukujan paikkaa, otsaansa pyyhkien ja ympärilleen katsellen. Joukko lapsia oli juossut pihalta syreenipensaitten luota, joiden ympäristö oli täynnä voikukkia kuin messinkinappeja, piiloon rakennuksen taakse, mutta yksi pieni ja hattupäinen jäi paikalleen. Kauppaneuvos kumartui ja ojensi tytölle punaista kättään.
"Älkää tulkaa!" älähti tyttö.
Könölin naurahti ja kysyi:
"Oletko sinä sen Matti Muikkusen tyttö? Onko isä kotona?"
"On se!" rääkäisi tyttö ja lähti marssimaan aittaan päin. "Missä lie, vasikoita juottamassa, mutta täällä on äiti."
Könölin hörähti nauruun. Samassa juoksikin emäntä jo ulos aitasta, kirjava pusero päällä ja sanoen iloisesti:
"Kah, kun patruuna!... Odottakaa nyt vähäisen."
"Eihän mitä", selitteli Könölin. "Kävin tuolla tilojani katsomassa, arvelin, että jos poikkeaisi juomassa..."
Mutta Aina Kustava oli jo juossut sisään. Pian hän ryntäsi kuitenkin takaisin portaille, kätteli ja availi ovia:
"Tänne, tänne, istukaahan, Matti meni tuonne, haen..."
Niin sanoen emäntä katosi keittiöön.
Könölin käveli ja katseli ummehtunutta salia, joka oli kiireesti pantu vieraskuntoon. Tuolta ikkunasta kimalteli järvenlahti, kihisi kesäisen päivän hopeassa.
Emäntä palasi sisään, Könölin istahti tuolille ikkunan viereen.
"Keikkastuoliin, johan nyt, patruuna", neuvoi emäntä.
"Mitäs joutavia, onhan tässäkin", torjui Könölin ja pysyi paikallaan, vatsa riipuksissa ja polvet leveällä. Ja sitten hän puheli kuin ajan ratoksi:
"Katselin tuolla taloillani, ja täälläkin: teillähän näkyvät nyt nuo oraat kasvavan melkoisia. Niin, melkoisia, joskaan eivät hyviä", lisäsi hän sitten kovemmalla äänellä. "Minkälainenhan vuosi tuo nyt monille tämäkin tullee", jatkoi hän yhä korostaen.
"Hoh, se hänen tiennee", vastasi Aina Kustava, sijoittuen itse keinutuoliin; hame ripsui suuria jalkateriä, ja puseron rakosesta killuivat pitkät kellonvitjat. Piirongista hän oli jo ottanut käsille koruompeluksen. "Se hänen tiennee", toisti hän; "huonohan tuo vuosi voi tulla köyhille, jos meille rikkaillekin".
Könölinin tarkkaava ilme keveni; ja ikäänkuin jotakin sieltä täältä tunnustellen hän jatkoi:
"Niin, mikäs teillä. Mutta, tuota, tätä rakennusta katselin, mitäs teillä on muita asukkaita täällä?"
"Loinen on tuolla porstuan puolella. Huonohan tämä on, romsu, korjata pitäisi, mutta eihän sitä siltä Matilta..."
"Matilta, ahaa se on isäntä, vai? Mutta; paljonhan sitä on maamiehellä muutakin työtä, ei sitä ennätä rakentelemaan. Nykyään työläisetkin sellaisia, että saa sitä juoksennella."
Emäntä murahti jotakin, sanoi:
"Ja maksaisiko vaivaa edes juoksennella, täällä, sellaista kivikkoa, nupu toisensa vieressä."
"Niin, niin juuri! Kova se on täällä työ, näillä seuduilla. Mutta on, onpa pakko teilläkin, varakkailla, olla täällä", sanoi Könölin. "Eihän siitä täällä; ihmekö, että varakkaat menevät kaupunkiin, Jahvet Hepsulainen esimerkiksi, näkyypä tuo tulevan toimeen, helpossa on hänellä työ. Ei ole muualla noita nupuja kuin kaduilla ... ja mitäpäs, niinhän moni muukin, mukavampaa elämää ... asioitsija Ripatti..."
"Niin, hänellä kun on huvila kaupungissa!" huudahti emäntä. "Ja kaksi muuta taloa! Me ollaan tuttuja. Vuokralaisia pitää, ja kesällä venäläisiä vinnikamarit täynnä; ja itsellään sellaiset kauniit huoneet, kolmiruutuiset ikkunat kuin ainakin. Ja viikuksia, ja kirjoituspöytä; ei suinkaan hän nyt niistä vasikannahoista...?"
"Ahaa", sanoi Könölin, "tunnen asian: ei ole mitään todistuksia, se juttu on jäänyt iäksi; mitä joutavia, akkain juttuja, Ripatti on yritteliäs, mutta reilu mies, vaikka ainahan muut toisen onnea kadehtivat. Mutta onhan noita jo teilläkin, jos ei kirjoituspöytää, niin muuta huoneen sisustusta, uutta. Mistä te noita olette ostanut?"
"Saahan sitä rahalla", vastasi Aina Kustava. "Onhan sitä toki, olisihan noita jo alkuja. Se Ripatti, Ripatti, kyllähän se niillä metsäkaupoillaan ... te kun häntä olette auttanut... Teillähän sitä on!"
"He, niinhän sitä luulisi. Mutta sen minä sanon: auttaa sitä on koettanut, niin Ripattia kuin muitakin. Ja onhan se hauskaa nähdä ihmisten onnistuvan. Mikäpäs hänellä siellä huvilassaan nyt, kuten emäntä sanoi, vieraita vinnikamaritkin täynnä, ja ne maksavat. Se rupla on toisen arvoinen kuin markka."
Matti Muikkunen pisti päänsä ovesta sisälle.
"Odottakaahan, pistäydyn katsomassa, miten se kahvi", sanoi silloin Aina Kustava ja meni ulos. Keittiössä seisoi Matti jo pukeutuneena vierasta varten.
"Keitä kahvi valmiiksi ja tule sitten sanomaan", supatti Aina Kustava Matille. "Minun pitää olla vieraalle selskaappina."
Ja kohta hän sitten taas istui salissa. Könölin jatkoi hyvään vauhtiin päässyttä juttua:
"Entä kaupunki, muutenkin. Kansanjuhlia, ja musiikki soittaa, kylpylaitoksella. Ja laivoja. Ja oopperoita", sanoi hän jo puoliksi, mutta viimeiset tavut hiljemmin: tunsi olleensa liian pilkallinen.
"Oopperoita", hymähti Aina Kustava; "menin minäkin kerran sinne, mitä lienevät kiljuneet, rakkautta, häh. Mutta oli niillä vaatteita!"
"Ei, eivät ne alasti", kompaili Könölin.
Aina Kustava nauraa kilahdutti ja jatkoi sitten:
"Silkkileningit, ja harsot päässä venakoilla. Mutta ne lähetysjuhlat sitten, Kalkkuinniemellä, niissähän sitä ihminen; kun itse piispa puhui taivaallisesta rakkaudesta."
"Siellä luonnon helmassa", naurahti Könölin, "monet liitot siellä maallistenkin ylkäin kanssa solmitaan..."
Aina Kustava huokasi, hän muisti suutarinsa, jonka kanssa he olivat olleet yhdessä Kalkkuinniemellä kaupunkimatkoilla, milloin Matilta pääsi.
"Maallisten ylkäin kanssa, rakkautta, pyh", hymähti Aina Kustava yht'äkkiä. "Mitäpä rikkauksilla, jos ei ole rakkautta."
Könöliniä alkoi jo ikävystyttää, hän tahtoi maaliinsa ja sanoi:
"No, no, älkäähän, kyllä se rikkauskin ohella menee. Köyhyydestä se tora syntyy. Rikkaus, niin, siitä se rakkauskin tulee."
"Katin hännät", vastasi Aina Kustava.
Myöskin Könölin nauroi, hän kepsutteli emännän luo ja pisti kätensä hänen polvelleen, sanoi:
"Kuulkaas, minulla on kaupungissa huvila. Noin kaunis emäntä, kukapa sitä olisi luullut, täällä maalla. Kuulkaa, tulkaa sinne, kaupunkiin. Asumaan sinne huvilaan! Minä tahdon. Se on ihan totta! Ostakaa miehinenne, ostakaa se!"
Aina Kustava vilkaisi oveen ja supatti:
"Mitäs te nyt, patruuna. Ostakaa muka kallis huvila!"
"Mitä, tällaisen talon isäntä, ja emäntä!" sanoi Könölin. "Minä ällistyin nähdessäni. Ja jos, jos", hän hipaisi hiukan emännän rintaa, suutaan moksauttaen: tuuma näytti selviävän hänen päässään; "jos te, ymmärrättehän, minä annan sen huvilan teille polkuhintaan. Ja siellä voitte yhä vain rikastua, tiedän. Oh, rikastua on niin yksinkertaista, sen saatte uskoa, kun minä sanon. Tulkaa te kaupunkiin. Oi, niin kaunis! Kuka saattoi uskoa, että tällainen lelleä täällä. Ja jos tahdotte, niin Matti saa minulta paikan. Sahallani, sopiihan sinne; tai viran, varmalla palkalla. Ja sitten ei teillä ei ole muuta kuin istua keinustuolissa vaan."
Aina Kustava seisautti kiikkumisensa, niin tuumi hän nyt tätä asiaa. Hän tuskin huomasi Mattia, joka tuli sisään iskemään silmää, että nyt se kahvi oli valmis, ja istumaan vieraan kanssa, bonjouri päällä: sen oli emäntä hänelle paakarin rouvalta ostanut. Aina Kustava meni ulos, ja tuodessaan sitten kahvin sisään hän alkoi jo naureskellen:
"Niin, mitäpä tämä Matti muusta, kun hän sai minut."
Mutta siihen juttuun ei kauppaneuvos enää antautunut: hän luiskahti syrjään kuin ankerias, puhui vain Matin kanssa Vaskilahden kivikoista, huonoista sadoista. Ja kahvin juotuaan Könölin sanoi, että hänellä oli kiire, oli tullut hiukan juomaan, ihan oli kekkereihin joutunut.
Hän arveli saaneensa täällä toistaiseksi itseään paremman välittäjän. Asian muodollisen puolen suorittaisi lopulta Heitukka, hänen pikku palvelijansa; jos siitäkään asiasta enää mitään oli tuleva. Pois lähtiessään hän nyykytteli Aina Kustavalle päätänsä, ikäänkuin olisi kartellut tuota Mattia. Emäntä saattoi häntä iloisena ja ihmetellen portille, ja silloin Könölin sanoi salaperäisesti:
"Käykää luonani kaupungissa, keskustelemassa asiasta, niin ... hehe."
Ajatteli nyt emäntä, että ehkäpä tuo patruuna ystävyyden kaupalla, hehe. Hän hitsin itsestään patruunasta, mutta se huvila! Pitää tuumiskella, että saisi Matin myymään tilan, jota hän ei kuitenkaan osaa hoitaa, niin saataisiin huvila.
"No menisit siitä viimein kyntämään, kesannolle!" sanoi Aina Kustava yht'äkkiä hiukan pistävästi Matille, joka seisoi pihalla päätään raaviskellen.
Matti huokasi: "Kesannolle, kesannolle." Ja hän lähti hitaasti hakemaan hevosta haasta. Ei tuossa kuitenkaan tullut muutetuksi vaatteita, siksi hän asteli pian aurankurjessa pölisevää kesantoa pitkin ponkka päällä.
16.
"Nythän sekin pikku asia on alussa", naurahti Könölin huvitettuna itsekseen, kun hän hattu otsalta koholla seilaili Vaskilahdesta takaisin maantielle, josta hän sitten poikkesi siimekseen lepikkoon, nurmettuneelle kylänuralle, oikaistakseen takaisin rantaan; siellä kai odotti häntä jo konttoristi, käytyään noutamassa toista venhettä. Ja hän jatkoi hiljaista mutinaansa: "Turhaan ei tämä kauppaneuvos yleensä liikuskele, aina on tarkoitustakin; jos tuli kalalle ja halkopinoja katselemaan Myhkyriin, olipa muuallekin asia, vaikk'ei virketty kenellekään. Ja yksinkertaista se taisi ollakin menestys tällä kertaa; afäärimiehen pitää nähdä jo ihmisten naamasta, miten hän kulloinkin menettelee."
Kauan oli Könölinin jo tehnyt mieli Vaskilahden taloa. Viime aikoina oli siitä ollut kiusaakin, sillä se oli kiilana hänen autioiden heinätilojensa ja sahapaikkansa välissä; päätilan rengit vetelehtivät Vaskilahden aitojen luona hevosia takametsään viedessään, sanoivat muka veräjiä siellä korjailevansa, vaikka he tuskin niitä sulkivatkaan. Könölin oli pyydystellyt Vaskilahtea jo sen vanhan omistajattaren eläessä, mutta neiti-hupsu ei antautunut tällaisen kanssa edes puheisiin, tuskin lienee rahalliseksikaan tunnustanut. Tärkein syy kauppaneuvoksen haluun oli se, että Vaskilahdessa seisoi uhkea, joskin pieni metsä, sillä kartanon ammoiset herrat olivat myyneet tilaa usein kappaleina.
Päivä oli melkein helteinen; lepikossa, joka siimesti holvina Könölinin kulkemaa polkua, kiilsivät latvalehdet tuolla ylhäällä auringonpaisteessa kuin tina. Paikoin antoi viidakko näkyä lävitseen jonkin luonnonniityn ja siinä lammensilmän; tuolla vähän matkan päässä uinui jälleen oikea lampi, syvällä louhisten rantainsa välissä, aueten nyt näkyviin koko pituudessaan, kapeana kuin joki; taustalta hohti metsän notkelmasta etäisiä harjanteita, ihania ja sinisiä. Joskus pirstoi Vaskilahden kannaksen kallioista rantaa pieni, kirkasvesinen lahti; ja tuolla aukesi näkyviin kappale Saimaata, hohtavaa, sinistä, sen helmassa saaria ja takana auringonsauhuisia ilmanrantoja. Sitten nousi polku kuivalle kankaalle, jossa kasvoi Vaskilahden paras hongikko, siellä hiekka paistoi punaisena kanervattomissa kohdissa.
Tässä se nyt oli se Matin metsä. Olipa siinä puita, paksuja ja suoria, oli oikeita kirkonpylväitä; ainoastaan tuolta kannaksen ohuimmalta kohdalta saattoi järvi kiilua sen läpi. Kyllä Könölin oli sen jo tänne tullessaan katsellut ja muisti tarkoin jo entisiltä ajoilta, mutta pitipä oikein pysähtyä sitä ihailemaan ja tähystelemään. Mahtavan pomon sieraimet laajenivat pyöreiksi, kun hän nyt arvioi puut entistä tarkemmin. Sitten hän lähti jälleen kulkemaan, tuli siinä hiljalleen portille, aukaisi Matti Muikkusen nuorasta tekemän salvan ja oli suuren tehdastilansa maalla. Siellä katosi siimes, sillä metsä oli kaadettu; kesäinen taivas hymyili avonaisena harvassa törröttävien siemenmäntyjen yllä, ja louhikko irvisti paljaana vastahakattujen kannonpäiden keskeltä.
Könölin katsoi vielä takaisin Vaskilahden metsään, sakeaan kuin muuri, ja sitten omaa kangastaan.
"Jaa, jaa, kellottamaan täytyy noidenkin tuolla tyytyä", mutisi hän, "niinkuin on ennen täytynyt näidenkin, paisuneitten asiain vuoksi. Kyllä, kyllä ne vielä luonnistavat. Onhan toki kaikki ennenkin luonnistanut Könösen Konstalle."
On; sillä hän on ollut tähän asti kovaa kuin visaa. Mutta nyt...
Tuntuu päivä raukaisevan, lämmin on, eikä Könölin ole nukkunut kolmeen edelliseen yöhön muuta kuin jonkin tunnin; ensin se säveltäjä, joka herätti talon, seuraava yö sahalla korjattaessa sällien turmelemaa pääakselia; ja viimeksi huvimatka.
Hohoo, niinhän se nyt, sellaisesta alkaa jo raukaista. Eipä niin ennen, ei. Mitäs tämä nykyinen, lapsen leikkiä. Nyt nukkuu mies öisin jo viisi, kuusikin tuntia. Joskin osaavat nuo muut, herrat, maata enemmänkin: hän on jo aikaa ollut hereillä, kun niiden, viattomien, kurkku vielä kuorsailee. Mutta mitäs tämä enää sen entisen rinnalla!
Kun Konst. Könölin muistoissaan kohottaa leveää otsaansa, osuvat hänen silmänsä tuonne suureen Saimaan selkään, joka soiluu kesäisenä ja laajana, säkenöi niin että huikaisee kuin miljoonain salakkain suomut, tai kuin seulottaisiin kultaisesta auringosta siihen sulaa hopeaa. Siinä menee ajatus tuon selän taakse, toisille vesille, jotka siellä kiertelevät saarien ja salmien sokkeloissa, ja niiden vesien takaisille seuduille. Niidenpä aikojen muistelu paisuttaa yhä hänen ylpeyttään.
Sillä siellä ovat maat, jossa tämä poika syntyi ja alkoi. Siellä on hänen ensimmäinen maatilan-tapaisensa. Ja siellä oli aikoinaan Adlerin lasiruukki ja muut hommat.
Hauteleepa päivä, panee se Könölinin istahtamaan kivelle sulkapetäjän latvan vähäiseen varjoon. Niin, siellä takamailla hän oli pienenä poikasena, kun isä kuoli, ollut enonsa turvatti, tuollaisen vanhankansan miehen, pikku talollisen. Ja niin, jo pienenä penteleenä hän oli ikäänkuin liikettä aloittanut. Oli talvella mieronkelkkaa vetäessään kaupinnut kannikoita toisille köyhille, joita oli silloin paljon, olivat nälkävuodet, nehän ne olivat neuvoneet monet alkamaan. Siten hän oli yritellyt jo ennenkuin pääsi enonsa luokse. Kesillä oli poika kerännyt pelloilta luita ja myynyt niitä pappilaan; olipa hän syyspuolella hankkinut niitä itsensä pappilan pellolta ja pappilaan myynyt. Mutta sitten hän oli kerännyt riepuja ja harjaksia, rättiläisille.
Luita ja riepuja, jaa, jaa, mikäpäs, niinpä oli alkanut moni muukin, joka nyt oli mies, moni sellainen, joka oli miljonääri ja sivistyksen harjalla! Mutta kun Konsta sitten enonsa luona kasvoi, alkoi hän metsästää ja ostaa ja myydä lintuja. Ja jäniksiä, jäniksiä myöskin. Kahdeksannellatoista se vasta oikein alkoi; olisi pitänyt alkaa jo ennen: neljäntoista vanhana tällaisen miehen olisi tullut alkaa. Oli enoa pyytänyt auttamaan, että voisi ostaa talon, äidilleen, sanoi hän. Taisi se Konsta sitä sanoessaan vähän narrata, jaa-a. Mutta autteli se eno, ja talo ostettiin. Eihän se paljoa maksanut, suuretkin olivat ennen halpoja, on niillä nyt hintaa; hyvä, että ennätti edes niinkin aikaiseen! Mutta äidilleenkö hän sen osti? Myipä metsän, poika, ja lähti maailmanrantaa kiertämään, näine rahoineen, ja olipa hänellä vähän jo entisiäkin, enemmän kuin eno arvasi. Paha lienee ollut teko, että äitinsä jätti sinne niin, mutta tiesipä hän, että auttaisi se eno äitiä, ja Konstalla oli kova into rikastumaan!
Adlerin lasitehtaalle hän meni, metsätöihin; sillä Adler, jolla oli kaupungissa viinapolttimo, harjoitteli maalla myöskin metsäliikettä. Oli poika siihen aikaan ollut kuin koira, joka odottaa laukausta ja tahtoo karata kiinni lintuun; siten oli hänkin jotakin halunnut.
Ja siellä hän oli nähnyt uutta: siellä olivat sokeuden suomut pudonneet hänen silmistään. Jaa, jaa. Oli nähnyt herrat, sen ajan virkamiehet, jotka söivät ja joivat kansalta otetuilla palkoillaan niin, että kuolivat kuin kärpäset, vallesmannin, joka ryösti köyhiä kauppiaiden, pappien ja herrastalojen saatavista, vieraskielisillä papereilla: niistä meikäläinen ei ymmärtänyt mitään. Ja muuta: vähänkös sitä tehdään maailmassa vääryyttä. Mutta silloin se kävi sisulle, kävi niin, että Könölinin suu vääntyy vieläkin hänen tuossa istuessaan kiukusta vinoon. Ovat ne nyt ajat muuttuneet; eivät ne nyt uskalla virkaherrat seisotella rahvaanmiestä keskellä heinäaikaa päiväkausia eteisessä. Eivät, kun tässä nyt on toiset vallassa! Jaa-a, silloin pussattiin kissaa, nyt kissa pussaa.
Sitä muistellessa on Könölinin pakko melkein vieläkin vihata tuota entistä vallasluokkaa; sitä täytyy.
Mutta muitakin tunteita se Adlerin tehtaalla oleminen herätti hänessä. Siellä oli komea hovi, jossa tehtailija oleksi enimmäkseen vain kesäisin; muulloin hän eli kaupungissa ja ulkomailla. Siellä oli ruokasalin pöydällä muutakin kuin silavaa, talonpojan herkkua. Ja oikein työhuone oli tuolla Adlerilla, ainoastaan viisi kuusi vuotta Konstaa vanhemmalla. Adler oli omaisuutensa perinyt. Ohoi, hänkin meni lopulta konkurssiin, kuoli suruihin, jaa, jaa; nyt ovat hänen konttorinsa nahkasohva ja tuolit tämän kauppaneuvoksen työhuoneessa.
Entä se suuri sali hovissa sitten, kun herra joskus tuli sinne vieraineen, naisineen. Adler oli silloin vielä poikamies; naiset komeita, hemaisevia; olivat ne toista rotua ne naiset.
Tuon vilinän nähdessään oli Könöselle vasta tullut se oikea, se kiivas tunne. Hän kadehti, hän halusi nousta; viha ja kateus olivat hänet nostaneet. Ne olivat miehen aikoja! Se oli sielun voimaa! Keikahdapa ylös, etteivät ainakaan omassa niskassasi istu; tekipä siihen aikaan mieli sysätä nuo istujat pois muidenkin niskoilta, mutta sitten se jäi, sen täytyi jäädä; hänellä ei ole ollut sittemmin aikaa. Ja viimein huomasi Konst. Könölin, että niin on luonnossakin laki: huonot alla, älykkäät hartioilla.
Olihan se puhtia. Sitä muistellessa vääntää Könölin selkäänsä aivan kuin hän tahtoisi sillä vielä jotakin nostaa, jotakin jättiläispainoista! Paitsi sitä lintukauppaa hän osti ja myi ensin voita, suuressa mitassa, aluksi välittäjille, sitten itse Pietariin. Eipä silloin tuntunut parin tunnin vähennys muutaman yön unessa.
Muinainen tarmo saa muistellessa valtavan muodon.
Ei, hän ei nukkunut silloin viikkokausiin enempää kuin tunnin tai pari yössä. Usein ei sitäkään. Apulaisineen suksilla ristiin rastiin talvisin, huurrevalkeissa metsissä, hän etumaisena, ja tukka huiski. Tai ajettiin hevosella. Kun yksi mies väsyi, niin hän lähetti hänet levolle, otti toisen vuoroon, itse ohjissa kaiken aikaa. Yhden miehen lennätti siihen kylään, muita toisiin, koottiin linnut ja voit kuin leimauksella. Hänelle siellä metsässä pyssyt paukkuivat, hänelle lehmät navetoissa lypsivät. Ja kun olivat miehet tavaroineen koossa, antoi lähtöpassit sille heistä, joka oli kokeessa väsynyt, joka ei viitsinyt kiusata tuota ruumistansa! Hän itse johti kuormajononsa Pietariin. Ei pitänyt Konst. Könönen eroa yöllä eikä päivällä, päivä oli yötä, yö päivää, yhtä mittaa parikymmentä tuntia, joista muut, lellottelijat, ottivat palasen yökseenkin tai nauttivat, jaa, jaa. Ja kun hän painui nukkumaan, nukkui hän heti kuin nuijalla lyöty, sikeästi kuin ruumis. Mutta nyt se tuolla takaraivossa polttaa usein maatessakin, se sietämätön tuli: yhä rikastua. Toisenlainen oli silloin se liekki, iloinen ja mahtava. Ei kesää, ei talvea, ei pyhää, ei arkea; vasta myöhemmin on kiitollisuus saanut hänet muistamaan sunnuntainkin päivää.
Entä Konstan pää sitten, tuo ulkoneva takaraivo: kaikki numerot hän piti selvillä päässään ja sanoi ihmettelijöille: "Pääkirja päässä." Ja missäpä hän silloin olisi kirjanpitoa oppinut, tai muutakaan? Ei ollut silloin yhtään rahvaan koulua pitäjässä, ja nyt se yhteiskunta vaatii tilille kaikesta! Hyvä, että hänellä on jo vuosia ollut konttoristeja.
Mutta jos siihen aikaan milloin väsytti, jos tuntui kuin olisi Konstan pitänyt tuossa paikassa räjähtää sirpaleiksi kuin liiaksi kuumennettu höyrypannu, niin hän ärjähti itsekseen: "Räjähtäköön! Kun en kestä, niin kuolen; sillä hyvä. Tulta lisää masiinaan."
Ja tuli tuota rahaa! Ihme ja kumma, kuinka yksinkertaista se oli; sitä juoksi kuin myllyn suppilosta. Yksinkertainen temppu: osti tiloja, sai halvalla usein, myi korkeammalla. Mutta älytä se, siinäpä se afäärinero on; siinä, että yrittää eikä sääli myllyä, joka on itse tämä ihminen, tämä yrittäjä. Halvalla, ehkä usein liiankin halvalla, ukoilta ja akoilta; olihan niitä temppuja. Mutta niiden ensimmäisten lystikkäiden vehkeiden ajat olivat nyt jo niin kaukaisia, etteivät ne enää häirinneet Könölinin tunnossakaan. Ja ihminenpä on hänkin; eikä liioin tuntunut sekään, ettei välittänyt ystävistään silloin, jätti auttamatta monen, joka pyysi ja tarvitsi, sanoi vain, ettei ole, vaikka oli kassoissa seteleitä. Mutta ei, eihän ollut aikaa ajatella heitä; hänen täytyi sanoa niin, sillä hän tarvitsi välttämättä omansa itse, hän, jolla oli suuria päämääriä, toisenlaisia kuin noilla muilla. Hän meinasi jotakin sillä, että säästi ja yritti.
Niin oli mennyt aikaa lähes yhdeksän vuotta.
Ja sitten tuli se suuri onnenpotku, se salliman palkka säästäväisyydestä ja työstä. Että hänet, kouluja käymättömän miehen, patruuna otti ensin metsiensä ostajaksi ja siinä ohella tavallaan lasitehtaansa disponentiksi. No, kyllä hän sen työn osasi, vaikka nuorikin oli, eipä silti. Mutta kuitenkin hän on siitä aina kiitollinen tuolle Adlerille; sillä vaikka patruuna olisikin tehnyt sen hyväntyön, kuin kaiken muunkin, ajattelematta, niin siten Adler korotti hänet ikäänkuin toiseen säätyyn; herrain joukkoon, joita Könölin ennen oli vihannut, kauniimpaan, voimakkaampaan rotuun. Sekin Adler: sellaiset valkeat hampaat, pitkä ja solakka mies; aina muistaa Konst. Könölin hänen vaatteittensa sikarin ja hajuveden tuoksun. Adleria hän ei ainakaan koskaan pettänyt, se on totta, niin, ei paljoa.
Siinä oli Könönen disponenttina neljä vuotta, kuinka se olikaan, viisi viikkoa päälle. Ja siinä ohella hän jatkoi omia harrastuksiaan. Ja sitten Adler teki hänelle uuden hyväntyön; se oli uusi ylennys, uusi onnenpotku.
Adler oli silloin pestannut itselleen kesäksi maalle Viipurista ruotsalaisen neidin emännöitsijäksi. Ja sitten Adler luovutti Maissin disponentilleen.
Jaa, jaa-a, olipa siinä muutakin. Adler aikoi silloin itse naimisiin, vielä hienompiin. Ja juuri kun Könönen mietti jo, lisää rahaa saadakseen, naida vaikka jonkun vanhan, rasvaniskaisen lesken, sillä niinhän ne afäärimiehet usein, silloin vihjailee Adler hänelle, että emäntäneidillä, jota kutsuttiin nimellä Maj-Lis, oli sellainen talletus rahaa pankissa, itse oli Adler sen pannut. Ja että jos Könönen tahtoisi rakastua, niin... Adler ei nyt itse voinut, vaikka naimisiin tytön olisi pitänyt päästä. Ja Könönen oli tosiaan rakastunut, paitsi että se talletus häntä viehätti; ja hän oli kiitollinen Adlerille, sillä olisihan patruuna voinut järjestää asiat muutenkin, hommata neidin jollekulle toiselle eikä nimenomaan hänelle. Jalo mies huikennellenkin. Ja tyttö, ei se ollut maatiaista, leveäposkista. Könölin ihaili jo hänen sulavasti helisevää puhelahjaansakin, sen kieli rallatti Könösen korvissa kuin kulkunen, kun se sotki sekasuomeaan niillä seurahuoneella pidetyillä kekkereillä, joilla Adler esitteli hänet lähemmin disponentilleen. Kyllä se osasi esiintyä, elämöidä, se nuori neiti.
Jaa, jaa, niin se kävi. Siten saattoi Könönen ryhtyä liikkeitänsä levittämään. Ensin hän kuitenkin alkoi kirjoittaa nimensä: Könölin.
17.
Moinen nousu tässä maailmassa, jossa niin harvat saavuttavat mitä toivovat ja jossa Könölin tunsi olleensa verraten onnellinen, vaivutti hänet joskus uskonnolliseen mielentilaan, teki hänet jumaliseksi. Se ajatus, että juuri häntä, Könösen Konstaa, oli onni niin vetäissyt, että hän, talonpoika, oli saanut paitsi kaikkea muuta tuollaisen ihailemansa naisen, jonka vaatimukset olivat aivan toiset kuin hänellä, joskus liiankin ylelliset: melkein harmillista rahan juhlallisen arvon hulttioimista; että hän, sama, joka oli pienenä luita keräillen jo yritellyt, oli tämä mies, tässä kivellä istuva, rikkaana ja mahdissa; jolla oli lähes kolmekymmentä maatilaa ja laivoja; ja tervahöyryjä ja muita! Että hän oli kaupungin johtohenkilöitä, vaikk'ei hän yleisistä hommista pohjaltaan ollut koskaan oikein välittänyt: oli niille naurahtanut, ajanhaaskaukselle, mutta nekin hän osasi silloin, kun hän tahtoi, ja sallihan tuonkin ilon ihmisille, askareet yhteiskunnallisissa puuhissa. Niin, että hän oli paitsi valtuusmies myöskin kauppaneuvos... Kaikki nämä tunteet ihmetyttivät häntä tälläkin hetkellä niin, että hänen täytyi oikein sipaista vatsaansa: oliko se siinä? Se oli, hän siis oli siinä.
Sillä tavoin Jumala, sallima, miksi ei sanoa sitä Jumalaksi, auttaa niitä, jotka yrittivät oikein. Mutta jättää tarvitsevia hätään, antaa apulaistensa ja alaistensa puijata typeriä? Niin, niin, mutta oli ollut pakko, siinäpä se! Ja kuinkapa voisi muuten päästä rikkaaksi, kukapa olisi toisella tavoin päässyt? Ja tahtoipa hän auttaa köyhää suomalaista rahvastaan: olipa hän lahjoittanut tilan parille kansakoululle, pieniä molemmat tosin ja käytettyään pellot heinällä kuiviin, sillä ei hänestä maanviljelijäksi, Konstasta, hänen taipumuksensa olivat liikemiehen. Mutta moniko muu antaa lahjaksi edes sellaista? Ja hän oli auttanut opiskelevia liikemiehiä, oli kustantanut urut synnyinpitäjänsä kirkkoon, perustanut erään toisen herran kanssa orpolastenkodin; lienee niitä orpoisia jäänyt häneltäkin nuorilta päiviltään, hän kun oli ollut sellainen, että nähdessään naisia, jumalan-luomia, oikein harmitti mennä sivuitse. Ja hän on ollut antelias, pitänyt kemuja, piispa oli käynyt hänen luonaan, hän on juonut piispan maljan; hän on antanut rahaa "Syyrialaiselle seuralle Palestiinassa"; ja ennen kaikkea: mikä on parempaa kuin omalla esimerkillään näyttää, miten voi saavuttaa hyvän aseman? Työllä.
Niin, siitä hetkestä, jolloin aivan uskomaton onni alkoi Könöliniä seurata, tapahtui hänessä omituinen nöyrtyminen; joka sunnuntai hän oli jo vuosia tahtonut, että hänen huoneessaan aamulla kuunneltiin aamuteksti, hän luki sen ääneen itse, perheelleen; jos he sitä kuuntelivat; Svea kyllä, mutta se Mimmi, veitikka: liimaapa viimeksikin kujeellaan perunalla postillan lehtiä kiinni; ja Maissi, no, pakottaa ei heitä voinut.
Sama mies tässä nyt on... Mies, jolla on kaikkea, niin, niin. Joka aikoo rakentaa vielä asunnokseen kivimuurin, ja maalauttaa sen salin kattoon Suomen suurmiesten nimet ja lisäksi "Konst. ja Maj-Lis Könölin". Sama, jolla on ne puodit ja maatilat. Ja saha...
Saha! Se muisto näytti sävähtävän häneen kuin sirkkelin viilto elävään lihaan, se nosti hänet pystyyn, kulkemaan jälleen. Saha herätti hänet unelmista, siellä pihkalta tuoksuvalla kankaalla, jossa oli niin hiljaista, ainoastaan palokärki rämisti silloin tällöin siemenpuun kylkeen: "Trrr!" ja huuteli sitten kesäisesti: "Tri-lii!"
Saha ja tuo sydän.
18.
Melkein yht'aikaa olivat ne tulleet molemmat, sydänvika ja pikkuhalvaus kuitenkin jo vähän ennemmin. Ensin hän pani sen vain pilaksi, että hänen sydämensä, hänen rautainen koneensa ei kestäisi; hänen, Könösen Konstan! Hän naurahti tohtoreille. Mutta se ei ollut kestänyt, se oli vienyt kohtaukseen. Ja viime aikoina hän oli siihen vähitellen tyytynyt, mutta olipa tuo kuitenkin katkeraa, ettei se pannu räjähtänytkään, niinkuin hän oli luullut, vaan repeili, hiljalleen, ikäänkuin päällyspaklaus, ja alkoi laskea höyryä hiljaa! Sitä iskua takaa hän ei ollut odottanut; nytkin Könölin loi katseensa taivaalle ja kuiskasi itsekseen:
"Sano, minkä tähden tämä isku juuri näin?"
Se saha. Kodin kustannukset olisivat kyllä menneet, ne hän olisi mielellään sallinutkin. Arkina hän tosin olisi tahtonut vähän kuin säästää; kun Maissi oli matkoilla, saattoi kauppaneuvos pistäytyä keittiöön nurisemaan tuhlaamisesta, eikä hän joskus yksinään kotona ollen hennonut juoda kahviakaan, se oli tottumusta varattomilta päiviltä. Mutta kekkereissä ei Könölin säästänyt koskaan; silloin tarjottiin heillä kaikki makeat ja sakeat, sillä täytyihän tätä onnea näyttää ja sallia muillekin. Hän rakasti omiaan kuin itseään, tuhlaukset hän maksoi kuten omaksi kunniakseen; teki lisää työtä, laajensi liikkeitään. Eikä Maississa ollut juuri muuta vikaa kuin se tuhlaus. Alussa oli Konstalle tosin tullut jo pelko, sillä muut herrat olivat vihjailleet jotakin sellaista; mutta hän ei tahtonut kuulla, hän ei uskonut, hänellä ei ollut aikaa moiseen. Kerran kuitenkin hän oli huomannut jotakin asianajaja Lammervon ja vaimonsa välillä, ravintolassa, jossa ne kaksi istuivat. Konstantin oli tullut sisään, hän oli vimmastunut, hän oli kuohunut. Mutta sitten oli Maissi selittänyt asian, loukkautuen ja kyynelet silmissä; ja samaa oli sanonut Lammervokin: että eivätkö sivistyneet miehet ja naiset saa seurustella keskenään. Silloin oli Konstantin rauhoittunut, vähitellen täydellisesti; ja siitä oli nyt jo sangen kauan, kymmenisen vuotta; sitten ei Könölinillä ollut syytä kuin ihmetellä, että se sivistys vaatiikin Maissia istuskelemaan silloin tällöin noin lapsellista huvia pitäen juomien ääressä ja herrain parissa. Mutta itseensä hän tiesi nyt Maissin kiintyneeksi; kuinkas muuten, Maissi oli ammoin nähnyt, mikä mies hän oli, tunsi, miten Konsta perheestään piti. Ja olivatpa Konstalla itselläänkin olleet ennen pikkuseikkailunsa, Pietarinmatkoilla, kun kerran oli maailmassa hepsakoita jumalan luomia; mutta kauan sitten oli hänkin rauhoittunut. Kaikki oli hyvin, hän oli tyytyväinen, uhrasi mielellään perheelleen, Maissille ja Mimmille, ja varsinkin Svealle. Sillä Svea oli hänen kodissaan ainoa, joka tuotti hänelle salaista tuskaa. Paitsi että hän ihaili häntä Adlerin ja Maissin kuvana, kunnioittaen hänessä hienompaa rotua, hän tahtoi Svealle kaikkea hyvää myöskin jostakin velvollisuudesta; niinkuin hän olisi tehnyt Svealle pahaa. Pari vuotta sitten oli se tunne alkanut. Svea oli silloin muuttunut synkäksi ja surumieliseksi. Ikäänkuin jotakin peläten oli Könölin katsellut häntä ja viimein kysynyt, mikä hänellä oli. Svea oli silloin tiedustellut häneltä jotakin sellaista, jota oli kuullut ihmisten juttelevan Adlerista, siitä, että Adler, Svean isä, oli hänet hylännyt. Könöliniä tuskastutti nykyään, että ehkäpä hänkin oli aikoinaan päästänyt kerskailemalla niitä juoruja liikkeelle. Svealle hän ei voinut olla asiaa tunnustamatta, kaikkea: hillitöntä haluaan päästä eteenpäin, siinä selitys. Mutta hän oli tehnyt rikastumishalussaan Svean onnettomaksi, sen hän nyt näki, ihaillun Svean, ehkä kärsiväksi koko iäkseen. Svea oli hänen kodissaan kuin ainainen omatunto, valkea, kaunis ja hieno, omatunto, jota hän ei voinut millään hyvyydellä sovittaa. Muut vääryytensä hän voi unohtaa, ne olivat kaukana; tämä näyte tuosta muinaisesta teosta oli aina hänen lähettyvillään; alinomaa se tuska häntä ahdisteli.
Ja saha! Kolme vuotta sitten hän oli sen perustanut, eikä se nyt vielä ollut tuottanut penniäkään. Vain menoja moiset mokomat, että hänen nuorena miehenä ansaitut rahansa olisi saanut kerrata kymmenellä! Jo perustuskustannuksissa pettivät laskut; hän luuli pääsevänsä parilla sadalla tuhannella, saikin antaa kaksinkertaisesti yli. Se konejuttu. Itse oli Könölin vetänyt sahalle paksulla kepillään perusviivat: tuohon koneitten pohjaksi paalutus; vetäistään nyt seinien paikat. Rakennus valmistuu, hän tilaa koneet, ja monttöörit tulevat katselulle. He eivät voi suostua jo tehtyyn sopimukseen, kun Könölinin takaama perusta ei pidä. Siinä menee aikaa, sovitaan, valetaan vahvikkeita, saadaan koneet käyntiin: koko rakennus tutisee, sahalla ei tee mitään! Könölin ei tahdo maksaa käymättömästä sahasta, koneyhtiö vaatii, mennään oikeuteen, kuluu kallista aikaa, käräjissä tuomitaan Könölin maksamaan. Hänen luotontarpeensa on sahahommissa kovin suurennut.
Ja kun hän menee lisää luottoa tahtomaan, silloin tulee taas este, – se, jonka hän tänä kesänä aikoo kyllä poistaa. Pankki kieltää näet häneltä uuden luoton, tuo rahaliike, jonka kanssa hän on ollut ikänsä asioissa. Miksi? Etteikö hän selviäisi, johan nyt! Mutta johtajaksi on pantu nuori ja kokematon mies, puolueniekka, joka tohtii nyt antaa luottoa toisille, kiivaammille puoluepukareille, niin, jopa jakaakseen rahat heidän kanssaan, oli Konst. Könölin saanut vihiä. Sellaista rehellisyyttä.
Mutta annas olla, kun hän lähtee tästä pääkylään, suurten herrain luo, ja valittaa haitoista, joita luultavasti luottolaitoksen liioitellut raportit ovat hänelle tuottaneet, niin, paljastaa heille paikallisjohtajan yksityisvehkeet, joita he eivät tiedä! Kiivaimmin viime keväänä tarvitessaan hän ei ollut ennättänyt vielä pääkaupunkiin lähteä, oli vain kirjoittanut sinne, mutta ei kummakseen saanut apua. Siinä oli mennyt aikaa, samoin rettelöidessä miesten kanssa sahalla; ne rikkoivat silloinkin koneita, kun eivät ajoissa saaneet palkkojaan. Ja niin pitkälle oli aika odottaessa kulunut, että hänen yht'äkkiä täytyi myydä eräälle tukkiyhtiölle puut omilta tiloiltaan, nuo samat, jotka hän oli aikonut omaan sahaansa. Jopa myydä alle hinnan, sillä yhtiö aavisti hänen kiireellisen pulansa; hän selvisi siitä toki kuitenkin, vaikka voitto oli kallis. Siksi tirkistelivät nyt tuossa häneen monet varsin ohuet kannot.
Mutta kohta matkustaa Konst. Könölin Helsinkiin. Ja sitten ei ulkolaisten herrain yhtiö vie hänen metsiään, hän sahaa ne itse, lähettää ne itse ulkomaille, on viimeinkin oikea, suuri liikemies, jolla on sahaa, on rahaa, on mahaa.
Näissä ajatuksissa Könölin on saapunut armaita kesäisiä kankaita myöten rantaan, jossa konttoristi Heitukka odottaa häntä kahden venheen luona.
19.
Lauri Falkista jatkuu sitten juttu. Niinkuin auringonpaiste välkkyy kesällä syvien vesien pinnalla, niin elää myöskin Lauri Falk jälleen hetkellisissä tunnelmissaan, myllyllään keskellä siimeistä koivikkoa. Ruumis täynnä päivän hehkua ja sielu onnellisia haaveita hän oli palannut toisten huviretkeläisten kanssa saaresta venheellä kaupunkiin, Bongmanin jäädessä soutamaan moottoriaan telakalle korjattavaksi. Sitten oli Bongman astunut hänen kanssaan Sandelsiin ja ajanut pari laituria loitommaksi kuin säveltäjä ja runoilija, joka oli noussut maihin omassaan ja painunut, tyytyväisenä unelmiinsa päästyään, lämpöisen kesämetsän rauhaan.
"Kah, vielähän näkee meidän herraa, vieläpäs tänne kulkee, keinuttelee", tervehti Lauria myllärin emäntä pienen pihan portilla, kun hän tuli nurmista tietä Hiesun myllylle, selässä tavaroita, joiden lisänä riippui kupeella kitara ja floretti. "Missäs sitä nyt näin kauan oltiin? Mikäs rassi se tuossa sivulla roikkuu?"
Lauri alkoi selitellä, mutta silloin tuli myllyltä päin matalan veräjän yli melkeinpä tasajalkaa hypäten itse mylläri, hymy kalvakoilla kasvoillaan, ja ryhtyi kantamaan Falkin tavaroita ullakolle. Ja juuri kun muori oli udellut: "Vai morsiamissako lienee siellä kaupungissa oltu?" kääntyi mylläri portaillaan ja sanoi naurahtaen:
"He, onhan sillä tiedonhalu, meidän muorilla! Kukin viipyy miten viipyy!"
"Kah, enhän minä, mitäpäs minä, enpä tuota pahalla. Ja kahviahan minun pitikin lähteä tästä keittää hörähyttämään. Hakisit, ukko, lisää lastuja, se yliskamarikin on odottanut, kun heinävuoteenkin sinne vieras tekivät, ei siellä muita ole maannut, jos ei kissa liene maannut, kun se piikakin karkasi, rupesi täällä noita yöjalkaisia hissuttamaan, että peloitti, varkaitako ne olisivat, metsärosvoja. Kun siitä piialle sanoi, hyvän-hyvyyttään, niin hän suuttui. Tokko tästä nyt kaupunkiinkaan koko kesänä pääsee..."
Pajattelipa muori näin edelleen, mustan pankon ääressä pirtissä, pistäen lastuja pannun alle, puhaltaen tuleen levein poskin ja lykäten siinä silmiltään pois ruudullista huivia, sitten hössötellen sukat nilkoissa ja sipuen hameenhelmasta irronneella nauhalla siltapalkkeja kuin hiirenhännällä. Mutta mylläri istui sänkynsä reunalla, hiljaisena ja pää kumarassa, itsekseen hymyillen.
Niinpä otettiin nyt pianisti jälleen kahvilla ja ystävällisiä sanoin vastaan kesäkortteeriinsa.
Se mylly, hiljaa huojuilevan koivikon varjossa, se oli taiteilijalle kesäviikkoina onnen maa, tuolle lapselle, jolla oli viisikolmatta ikävuottansa. Olihan nyt kesä; kevät oikkuineen mennyt; lyhyt kesä ja sen aurinko ja leimahtavat riemut. Siellä Falk eli luonnossa kuin äidin helmassa, makasi yönsä harmaan pärekaton alla, kammiossa, jonka seinät hän oli nyt kaunistanut tuomenkukilla, pihan puista taittamillaan, noista tuomista, jotka seisoivat tuuheassa norossa illanhämärässä kuin valkea ilmestys. Sielläpä hän makaili mietiskellen, pesässäänkö lienee nyt ampiainenkin, joka päivin lenteli sisään hatarasta ikkunasta ja jälleen lähti ulos kukkamailleen; hän heräsi aamulla auringon hauteluun punoittavalla otsallaan ja sileällä rinnallaan, heräsi myöskin pihalta kuuluvaan myllärinemännän kimahtavaan lauluun, joka kertoi tulesta ja tulikivestä, pirusta ja sen piikistä, aamuvirteen, jollaisissa täällä vielä paholaiset näyttelivät osaansa, niin että sävelet kaikuivat romanttisina kuin etäältä keskiajan helmasta. Silloin vetäytyi säveltäjän suu hymyyn. Sitten hän, varhaisen päivän kullatessa kammion permantoa, siirsi päänsä vielä varjoon ja nukahti uudestaan, kuunnellen kesäisen tuulen vienoa suhinaa lautaisissa seinissä. Mutta jälleen herättyään hän avasi ikkunan, päästipä ulos siinä lekuttelevan liudan somia perhosia, tähysteli sitten vatsallaan maaten myllyn notkossa seisovia koivuja, jotka värähtelivät vielä lehviltään hiukan tahmeina, ihasteli pientä ikkunan alla olevaa rinnettä, jolla loisti tuuheassa ruohistossa punasinisiä kurjenpolvia, ja taempana kiiltelevää myllypuroa. Jauhoi joskus myllykin iloksi, alkoi kitistä ja kolista, ja kävi viimein jyristen, niin että vesi pärskyi keltaisena ryöppynä alapuolelta ratasluukusta. Mutta mennessään kammiostaan maistelemaan ahvenia, jotka mylläri oli aamulla verkoista noutanut, ja seisahtuessaan ullakolle hän näki toisesta ylisikkunasta aivan lähellä tupaa kaivonvintin ja pienen navetan päädyn, jonka ylintä kärkeä aurinko paahtoi. Ja jostakin koivikon raosta kuulsi taloisen vaaran päällys, vanha Mäkkyiskylä.
Päivät hän istui auringonpaisteessa, aitan edessä myllynkivellä, kuunteli, kuinka kärpäset lentää kimahtelivat, uneksiva hymy huulilla pihatuomien varjossa... Toi mukaansa kirjan Tagorea, tai kitaran ja näppäili sitä, sävelteli jotakin, hyräili jotakin runoa omituisella, matalalla, pehmeällä äänellä...
Taikka urheili floretillaan, kamppaili puiden kanssa, pisteli sikaa saparon viereen; se oli hienoa, ranskalaista: järkeä ja notkeutta kysyvä urheilulaji, varsin vahingoton ja tarpeeton. Mutta seiniin hän naulaili sarjan teräslankoja, joissa tuuli sitten päreillä soitteli.
Kuljeskellen ylös kylävaaralle hän kohtasi isäntiä, pisti kätensä heidän kainaloonsa, sitten jatkettiin matkaa, juteltiin tarinoita. Niin hän kävi Miettiset, kävi Remekset, myöskin Vilhuset, Kettuset, Vänskit, Löttöset; missä oli isäntä kotosalla, maistettiin ryyppy kirkasta ja makeaa, sillä eräissä kylissä kattilat metsässä kiehuvat; missä asui vain loisia, siellä muistelmia, jotka jättivät haikean tunnun omillaan elävän pikkuväestön katoamisesta, tukkiherrojen alueiden laajenemisesta.
Mutta se suru ei hänen mieltään tuntunut enää rikkovan niinkuin keväämmällä, sillä nyt hänellä oli hienoja, onnellisia haaveita, tosin vielä niin hämärinä, ettei hän niitä itsekään aavistanut muuta kuin heikkoina tunnelmina. Saariretkeltä kiehui hänen aivoissaan paitsi viinin ja kesän autuus myöskin neitseellisen lemmen onni. Svea! Kullervon mieliala oli jäänyt tai painunut hänessä jonnekin kätköön, kuin mustat luodot ulapalla katoavat kesäauringon kiiltelyssä. Myhkyrin-matkan muisto piti häntä yhä sellaisessa tilassa niinkuin kaikki olisi ollut hänestä nyt vain sinistä, autereista taivasta, joka oli kuin kuultava lasikupu hänen myllynsä yllä, sen koivikon ja hänen itsensäkin. Sinistä oli sen alla, lämmintä siellä oli, se antoi eetteriä kaikille hänen mietteilleen. Neitosen hahmo liihotteli hänen edessään, Svean tummat, siniset silmät katselivat hänen silmiinsä, katselivat omituisesti kiihottaen, jostakin haaveellisesta hämärästä.
Taiteilijaa liikutti, että kauppaneuvoksen tytär oli uskonut siellä Myhkyrillä kesäillan hämyssä hänelle sydämensä kipuja, hänelle, jolle vain keveät naiset olivat pitkiä aikoja olleet seurana. Svea Rosa oli jatkanut saarella tunnustuksiaan: kuinka hän tunsi itsensä yksinäiseksi siellä kaupungissa, kuinka itsekäs oli äiti: Svea moitti itseään sitä kertoessaan; itsekäs, kylmä, jatkoi Svea, koti epäjärjestyksessä, äidin puvut rikki tai tahraiset koreain päällysvaippain alla; se oli niin mautonta, että Sveaa olisi naurattanut, ellei se paremminkin olisi itkettävää; itkettävää yksin sekin, että hän epähienosti sitä Falkille jutteli. Samoin isä säälittävä, ainaisessa kiihkossaan saada rahaa; ja Adler-vainaja, joka hänet oli hylännyt, oli jättänyt kauhistavan muiston, saattaen Svean tuntemaan itsensä orvoksi maailmassa. Mutta sitten oli Svea, siinä heidän istuessaan vieretysten sammalella, tytöllä povellaan kieloja, hohtava järvi edessä, alkanut puhua jälleen kaipuustaan pois ja kauas. Nauraen ja puolitotisena Svea oli kertonut, kuinka hän oli usein yksin ollen ajatellut, että hän lähtisi näiltä mailta, lähtisi, merkillinen päähänpisto, sen hän tekisi, jonkun posetiivinsoittajan kanssa. Ja Svea vilkaisi samalla kujeillen Falkiin. "Ja me olisimme kulkevaisia ja niin köyhiä, että kiertelisimme siellä auringon maissa leipää ansaitaksemme joka paikassa, kaupungeissa; hän, nimittäin se, jota olen kuvitellut, soittaen posetiivia ja minä laulaen."
Svea katseli tätä sanoessaan Lauriin vakavasti alta kulmiensa, ja hän jatkoi:
"Niin, niin, sitä ei voi kertoa, sellaista omituista, epämääräistä, kaunista! Nähdä linnoja! Ja niin köyhä tupa, ettei olisi leivänmurua, vaan täytyisi itseni hankkia sitä sille olennolle, jota..."
Vaikka moinen puhe liikutti Lauri Falkia, sillä hän tunsi, että puhdas olento piti nyt hänestä, teki se hänet samalla levottomaksikin. Moinen tarina posetiivista ei hänestä ollut oikein makeaa, hän puolestaan ei enää luottanut posetiiviinsa. No, tietysti Svea laski siinä ainoastaan leikkiä.
Ja Falk riemuitsi jo jostakin, ikäänkuin uudesta matkasta ulkomaille, ei sellaisena kuin Svea sitä kuvitteli, vaan toisena, joskin yhtä haaveellisena, ajatuksin koskemattomana.
Vaskilahteakin hän yhä ajatteli; hän näki tuon vanhan kauniin talon entisessä parhaan aikansa kunnossa, huoneet sisustettuina hienoilla, kalliilla huonekaluilla. Ja Vaskilahden herra ajaa vaunuilla, käy ystävällisenä kylässä, joka on muodostunut niin, että hän on antanut köyhille raukoille lahjaksi tilkun maata; ja aina kesäisinä iltoina siellä viulut vinkuvat keinuaholla.
Olipa siinä töitä kesäviikoiksi. Melkein ikävä tuli ajatella, että hänen täytyisi rikkoa noita unia todellisuudella, lähtemällä juhannuksen jälkeen kaupunkiin harjoittamaan kappaleita, jotka hän aikoi esittää palokunnan juhlissa.
"Valkki hoi, lyökää härkää paksuun turpaan!" huudahteli illalla myllärin muori Laurin palatessa isännän kanssa järveltä verkkomatkalta, kaislaisilta lahdilta, joilla kuovit kuiruttelivat. Usein näet Falk autteli illoin muoria nostamalla vettä kaivosta lehmiä juotettaessa, sillä tarpeetonta oli florettiurheilu. "Valkki, missä se sanko nyt on? Eihän tässä jaksa juosta, ei mitään tule, tuohon jalkaani niin koskee, siinä on rymä, pois pitäisi myydä talo, oikeaan kintunkönttääni koskee. Kun kahvia juo, silloinhan se vähän herkiää; odottakaa, Valkki, pistäydyn tässä hörähyttämässä kahvia."
20.
Juhannusaattona, kun aurinko oli pukenut maailman juhlaan ja silannut järvet kirkkaimmalla hopealla, asteli metsätietä myllylle maisteri Bongman, tuli keikkaroiden juuri parhaiksi myllärin muutellessa Falkin kanssa pihaa pieneksi lehtimajaksi, kannellessa sinne huokaavia koivuja ovien kahden puolen. Vankkaa otsaansa pyyhki helteessä maisteri Bongman ja keikahteli pahoin oikealla jalallaan. Selässä kohosi hänellä valtava, omituisen pitkä tuohikontti, mutta vasemmassa kädessä hänellä riippui holskava lekkeri.
"Mainiota!" huudahti hän pujahtaessaan portista pihalle ja kohottaen haltioituneena oikeaa kättään, sormet harassa, muistamatta edes tervehtiä, katseli vain vilkkaasti, paksujen kulmiensa alta kiiluvin silmin ympärilleen. "Mainiota, täällä on juhannuskoivut, täällä tehdään Herran päivää, pakanallista juhlapäivää, tulenpalveluksen päivää. Aivan kuin uhrilehto, jollaisissa oli teurastettava karitsa ... tuhansia valkovaippaisia palvelijoita. Vai tällainen se nyt on, se Jiesun mylly, sinä onnen kantamoinen, signor Falco! Minä tulen nyt ensimmäiseltä keräysmatkaltani, minä lähestyn talonpoikaistaloa samalla hartaudella kuin joku matkailija neekerikraalia; siihen minä olen nyt herännyt, jos en juuri herännytkään Muttisen Aapelin, tuon hoho-nauravan, hylkäämistä kirjoista. Asut tällaisessa! Katso, noita luhtiaittoja, katso, katso koko tätä pihanpiiriä: neliskulmainen, niin vaan, melkein neliskulmainen, ei yksinurkkainen kuin entisen sian pirtti, haha. Olisivatpa nuo tuomet vain pihlajia, pyhiä suomalaisia kotipuita, hajahtavia pihlajia, joiden oksilla esi-isämme antoivat juonikkaille akoilleen selkään, ensin neuvoivat nelisnurkkaisessa... Ja tuo karjapiha: yhdellä kupeellansa navetta, toisella korsu, kolmannella sikopahna, mainiota, onpa tämä koko Jiesun mylly, tosiaan! Tämä pitäisi saada museoon, niin, jotakin sellaista, sellaista minä rupeankin puuhaamaan. Seurasaarelle vaan, vieläkö muuta kaipaisi, hahhah, kun saisi tällaisen sinne, mutta kuules, signor Falco, onko sinulla täällä myöskin oikeaa isäntää? Ymmärrä, mitä tarkoitan. Sellaista, joka istuu pirtin nurkassa sunnuntaisin, puhtaat rohdinkaatiot jalassa, yhdestä ainoasta puusta tehdyn pöytänsä ääressä, hongasta tehdyn, lukee vanhaa piplakirjaa, joka on hänen edessään telineillä, suurta kuin lankunpää? Sellainen sen täytyy olla, sellainen pitäisi saada sinne kirotun Helsingin herskaapin katseltavaksi, niin näkevät ja tuntevat, mikä on oikeaa suomalaista, mainiota."
Taiteilija koetti nyt iskeä Bongmanille silmää, että tuossahan oli itse mylläri aivan vieressä, ja hän esitteli:
"Tässä on meidän isäntä."
"Ah!" huudahti silloin Bongman ja katsoi mylläriä. "Ei ole paha, veitikka. Juuri tuollaista minä tahtoisin sinne tupaan. Mutta, Falco, onko hän oikea? Osaako hän, haha, ampua takaluukusta niinkuin Muttisen Aapeli, sellainen pitäisi olla sille katselevalle Helsingin kulturille, kuten kuulin äsken kylillä sananparren: 'tuoksuu kuin ukkosen tappama pirunraato', se olisi sitä oikeaa."
Falk selitti nyt leikillisesti isännälle, että tämä herra oli muinaisesineiden kerääjä, sentähden hän tahtoo museoon kaikki, yksinpä miehetkin, moinen suomalainen herra. Sitten onnistui hänen viedä maisteri pihalta pois, aikoen kuljettaa hänet ullakkokomeroonsa; mutta eteisessä teki Bongman tenän, sanoi tuohikonttiaan nurkkaan asettaessaan:
"Noita tikapuitako? Kas niin, tikapuut. Tulisin muuten, mutta tuo minun Akilleen-kantapääni: en pääse sinne ylös. Ja nyt on koko mylly juhlaharsossaan; se on niin kipeä, sillä on nyt taas kohtauksensa, ajattele, pirstoa monta päivää yhtä mittaa pitkin kyliä, huonekaluja tiedustelemassa, 'läksin piru pirstomahan, hiisi pitkä hiihtämähän'. Mutta en saanut vielä niitä kauniita, en nähnyt muutakaan, pitsejä enkä ryijyjä. Niitä on vasta kauempana ja korvessa. Mutta olen kuljeksinut, ja olen jo maannut uunilla, oli hiton kuuma. Oikeastaan minä makaisin puussa, tuommoisessa aitassa, joita on lappalaisilla, koira puun juuressa vartijana. Mutta minulla ei ole koiraa, pystykorvaista! Ja nousepa tällaisella jalalla puuhun, hahahaa. Se rasittui vallan kauheasti sitä monttöörivenhettä soutaessa. Koetin saada sitä käyntiin, ei, se seisoi kuin Lutilan puntari. Minä 'loime soutamahan', heh, se oli kiipeliä ja viipeliä. Oikein kuuma päivä, aurinko hautoi kalloa niin, että korvista nousi höyry. Ja kisko, kisko, se ei kulje yhdellä vedolla kuin korttelin verran, tonnin paino lienee mokomassa. Ja kun siinä ponnistin kaaripuihin käpälääni, niin koski että silmissä säkenöi. Teki mieleni lyödä kone airolla mäsäksi, mutta jos airo olisi katkennut, olisivat kämmenet joutuneet käsimeloiksi, mutta nyt se on taas telakassa ja kyllä se vielä kulkeekin. Ja silloin minun työni alkaa, mutta annahan, kun nyt riisun jaloistani nuo kirotut kulturin tuotteet, patiinit nimittäin."
Eteiseen, jossa he silloin seisoivat, tuli nyt pihalta emäntäkin, pieni kantamus lastuja sylissä, sanoi menevänsä sitä kahvia hörähyttämään. Hänet nähdessään stipendiaatti huudahti iloisesti:
"Hyvi iltaa, maatuska, myllärin emäntä. 'Mylläri jauhaa myllyllänsä, myllärin muori...'" Sitten Bongman supatti taiteilijalle: "Miten leveät hartiat, se on sitä oikeaa. Ja manttaalit ikäänkuin oikeaan kuopalle kaivettuun maalaistuoliin sopivat; minä olen löytänyt vähän mosnan tuolin, saat sen pian nähdä."
Sitten hän kääntyi jälleen emännän puoleen ja sanoi:
"Vai kahvia? Erinomaista, se sopii. Keittäkää te vaan kahvia, minulla on näet tuolla lekkerissä, arvaa, signor Falco, mitä siinä on? Konjakkia, sitä on hyvä olla mukana esineitä kootessa, ukot tulevat kalaretkillä anteliaiksi. Ja nyt me mennään! Tuonne ulos, pakanalliseen Jumalan luontoon, niin saan lepuuttaa jalkaani."
Kohta istuivat herrasmiehet sitten auringonpaisteessa myllytuvan päässä, kuuman nurkkakiven vieressä, maisteri Bongman vasen jalka alla ja toinen, kaviomainen, suorana edessä. Siinä he istuivat, pakinoivat ja uneksivat, kunnes myllärin emäntä avasi ikkunan ja pyysi kahville.
"Tästäkö sisään? Ei, tuolla on lampi, ja tuossa on koivut morsiuspuvussaan. Ei, emäntä, tuokaa te kahvi tänne, meillä on jo konjakkia", sanoi Bongman.
"No", vastasi emäntä vain ikkunasta ja kantoi pian tarjotinta ja pannua ulos. Mylläri seisoi pihalla ja katseli heitä hymyillen ja lempeys silmissään; pyydettiin hänetkin kestiin, mutta ei hän maistanut kuin hiukan kupin reunalta, norria, jota Bongman valmisteli. Mutta myllärin muori maisteli ja jutteli iloissaan, katsellen pienin ja kiiluvin silmin vieraita:
"Hyvää tämä tekee jalalleni, kah, tekin olette kinttuvaivainen, maisteri, mikä lienette. Arvaahan sen, pitäähän sille jotakin väkevää, ei sille muusta ole kuin väkevistä; tuli tuo Maljanenkin kerran tänne, on siitä aikaa, toi putelin, sanoi: 'En minä muuta kuin että te olette ollut minulle hyvä, niin maistakaa nyt tätä konjaakkia.' Niin kaatoi Ienok siitä putelista kuppiin ja juotiin sitä konjaakkia; eikä se mitään, antoi vaan tuota hyvää konjaakkia."
"Mainiota, mainiota!" huudahti silloin maisteri Bongman. "Tällainen körttiläinen, etkös kertonut, Valkki, että nämä ovat körttiläisiä? Viaton kuin pakana. Juokaa, juokaa te vaan, hyvä emäntä."
Sitten näytti hänen päähänsä leimahtavan jotakin muuta. Hän jatkoi:
"Se Ienokkiko, joka köyhtyi? Kirous, tämä mylly on melkein ainoa talo, jossa näillä seuduin olen tavannut jotakin, en oikein voi selittää, mitä tarkoitan; kaupunki, peijakas, tärvelee kansaa; mitä eivät tee koulut, tekevät hotellit ja viinakset, kallistetaanpas, Falco, maistetaan tätä konjaakkia; tuo oikea talonpoikaisuus, josta meillä puhutaan, kirjoitellaan runoissa ja romaaneissa, sulotarina rehellisestä ja suorasta talonpojasta, eikö sitä olekaan täällä, kaupungin, kirotun kulturin seuduilla? Tuollaista ahkeraa, kontuaan syvästi rakastavaa kansanmiestä, johon sopii vedota kuin eksemppeliin. Saarijärven Paavoa, joka, kuten sanottu, istuu pirtissä pyhäisin kelteisillään ja rohdin-kaatiot jalassa yhdestä puusta halkaistun pöytänsä ääressä, lukien kirjaa valtavaa kuin pölkynpää. Ei, täällä sitä ei ole täydellisenä, mutta kauempana, korvessa, siellä se on, se lauhkea ja hyvä. Siellä ei ole herrasmaisia intohimoja; sillä hornan tuutistako kirjantekijät olisivat muualta löytäneet noita ihanoita tyyppejä kuin sieltä saloilta, vakavia kuin pökkelöitä, haha; nämä kaupungin läheisethän ovat, olen huomannut, aivan yhtä veitikoita kuin herrasmiehetkin, mutta omalla sortillaan. Näistä ei voi kirjoittaa sellaista kuin olen Muttisen romaaneista lukenut; roskaa ne romaanit muuten ovat, naiskulturia, tyttökoululaisten ja siivettärien tarinoita, joiden tragiikka on se, että sankarittaret menettävät jotakin, minkä tytöt aina toivovat menettävänsä, mutta sitten jyristään uskottomia miehiä vastaan, niinkuin eivät akatkin uskottomia olisi, hyi hitto, se on suomalaista sivistystä, vot, vot. Tai työnsi tuo Muttinen minulle romaaneina lähetyssaarnoja; hyi, niinkuin ei Suomessa uskonhulluja olisi muutenkin liikaa, hullujahan meillä on. Yleensä, koreita valheita kustantajat kauppaavat, porvareihin valhe aina menee kuin saksalainen rihkama. Varsinkin jos kirjailija on akka; siksi akkamiehet, ellei kirjan akkamaisuus jo vedä kuin ötkälönni lukijoita puoleensa, pistävät akan hameet päällensä ja niikivät rouville ja mamselleille Hiljana, Maijuna, Helmina. Ja kustantajat lyövät ankkamarssiin rumpua, rummuttaisivat jotakin jöökiä!"
"Hm", huokasi Lauri Falk, "he ovat yhtä yksinkertaisia kuin meidän yleisömmekin, tai väsyneet päkkäämään sen kanssa, antavat pässille heiniä: se on afääriä. Tagore, Baudelaire..."
"Tagore?" toisti Bongman, "Indian Nobel-apina, sinäkin aina noobeleine hajuvesinesi! Miksi et harrasta alaasi, Kullervoasi vaan! Sinuunkin tarttunut kaupunkilainen maitoihanteellisuus, ei se oikea, sillä, mitä äsken puhuinkaan? Sillä, ah, en ole oikeaa ihanteellista täälläpäin tavannut. Pettureita he ovat täällä, peijooneja nämä talonpojat, vailla ihannetta. Ajattelepas, Falco, minkä tekikään isäntä minulle eräässä talossa! Näin siellä karjakujalla pystyn kiven, se oli vanha muistomerkki, piirsin siitä kuvan yltä ja alta, kysyin sitten, mikä se oli; ja isäntä vastasi: 'Sitä vartenhan se pantiin siihen toissa kesänä, että sika saisi kylkeään siinä kyhnytellä.' Sika. Ei pois kauemmaksi korpeen, jossa on sitä oikeaa, vanhaa, ehkä vielä paljon jyhkeämpiäkin miehiä kuin historiallisissa romankoissamme, joissa munkit juovat katajahaarikoista ja, haha, läiskivät kärpäsiä pois päälaeltaan, muuta he eivät tee, mitäpä ihmiset keskiajalla, kekkulit, vekkulit. Se on lystikästä, pidän enimmän noista romankoista. Ei sielunkuvauksen jankutusta, sielunrepeilyä, joka ei mitään auta: se saattaa tehdä vain ihmisen hulluksi, panna ajattelemaan jos jotakin. Ei, historialliset romaanimme ovat niin mukavat ruuan päälle, hermostuneelle. Mutta loitsut, ne ne ovat vasta poikaa, ja niissä on, kuten sanottu, syvyyttäkin. 'Olut hyvä-oloinen, olut olkohon nimesi', sanoivat isät ennen; kippis. Annapas, kun minä luen sinulle loitsun, lystikseni, kun tuota kaviotani niin särkee."
Ja Bongman manasi naureskellen:
"Mistä sie paha panihet,
kusta heitto herjasihet
jäsentäni järsimähän,
puhkulata pursimahan?
Puunjuuret pursikohot,
kivenjuuret kiintyköhöt,
kuusenjuuret kuohukohot,
honganjuuret huokukohot,
eiköhän iho inehmon,
karvainen kavon tekemä."Eikö se ole mainiota, lystikästä? Niin, kauemmaksi menen, josta saan niitä esineitäkin, joita en oikein täältäpäin löytänyt. Muttinen, se Mutta, murisee, että 'Häh, mitä'? Palttu hänelle. Mutta olen minä kuitenkin saanut alun sellaistakin, josta tulee jotakin; suomalaista tyyliä; sanalla sanoen: mene, Falco, tuo se kontti sieltä eteisestä."
Falk totteli; Bongman avasi konttinsa ja veti siitä esineitään ja selitteli:
"Katsopa tätä karttua, siinä noita kahta viisikantaa. Ja katso tätä vanhaa pientä jakkaraa, se on se tuoli, josta äsken puhuin; siitä ovat kyllä jo jalat poissa, mutta näetkös noita pyöreitä kuoppia sen istuinlaudassa; se on niin sanoakseni käteenkäypä, tässä tapauksessa takalistoon. Ja tämä voiaski, kuin sisämaan höyrylaiva. Ja tämä omituinen, kikkailtu nuljuksennaula sitten."
Maisteri näytti jonkinlaista kalikkaa, jota mylläri kuitenkin väitti erään heikkopäisen miehen, Mutikaisen Tuomaan tekemäksi; olipa myllärillä itselläänkin tuollainen uunin reunalla.
"Hulluko tehnyt tämän?" huudahti Bongman. "No, mutta missä on nerouden raja? Voinhan panna sen luettelossa määräämättömien esineiden ryhmään, on siellä muitakin sellaisia, vanhoja saviastiainkin sirpaleita laatikoittain. Mutta tässä ovat ne, joista tulee, en vain tiedä vielä mitä."
Ihastunut Bongman purki konttinsa pohjasta nyt suolatölkkejä, tuohisia lapsen palloja, verkonkiveksiä, nuuskatuusia, tuppia, tuohikeriä, tuohisen maitoastian, virsuja ja tuohisen.
"Ropehut!" huudahti Bongman. "Mutta mitäpä me tässä näitä, aurinko paistaa, heinä helkkää, karjan kullan kellot kaikki kilvan kalkkaa, tuolla päälaessakin alkaa pitää pientä pirinää. Eiköhän kuuluisi jo asiaan laulaa, haha, Falco?"
"Långt bort från Fyriså", alkoi Lauri Falk nyt haaveilevasti.
"Eh, älä sinä taas. Taivas on sininen ja valkoinen, niin kyllä, sininen ja valkoinen kuin ryssänsaippua. Mutta me laulamme jotain jeevelimpää, jöökiä. Lauletaanpa tätä:
"Ukko se meni ulos akka-metsään;
rantamu rimuramu rallalalei,
tappoi siellä variksen ja ketti sen leppään..."Näppiä lyöden yhtyi Falk lauluun:
"Variksesta teki ukko uuden koulun,
joka tuli valmiiksi vähän ennen joulun,
rantamu rimuramu rallalalei."Niinpä istuivat haaveksijat kaiken juhannusaaton nurmella myllytuvan ikkunan alla, poltellen Bongmanin sikareja, lauleskellen, hoihkatenkin; ja istuipa myllärin muorikin portailla, punaisena ja pienet silmät luotuina iltataivasta kohti.
Mutta silloin kavahtivat herrat yht'äkkiä ylös maasta ja juoksivat heiluvin hiuksin patosillan yli eräälle mäelle nimeltä Saapatvuori, joka kohotti harmaata, keilamaista huippuaan kesäisestä metsästä, Bongmanilla mukanaan holskuva lekkerinsä. Emäntä hyvästeli heitä, kiiruhtaen veräjän porraslaudalle ja heiluttaen käsivarsiaan, huudolla: "Kah, kah, minnekä nyt ryntäävät!" Loimusi sitten Saapatvuoren harjalla, jonne myllyn lampi ja jono muita kuulsi haikean-kalpeina laaksosta, keltainen kokko, ja Bongman ja Lauri Falk tanssivat sen ympärillä pikku tanssin: indiaaneja, lappalaisia he kerskuivat olevansa. Kaikkialta kultaisen taivaan alta, jonka äärillä punaiset pilvet hymyilivät, vilkkui jo tuoksuvassa yössä toisia tulia; niemiltä ja järvien rannoilta; laaksosta kuului sirmakansoittoa ja naurua ja lauluakin. Lauri alkoi pienen johtohypyn jälkeen raueta jo tunteelliseksi, vaipua luonnon kauneimman ajan onnen valtoihin, ja hän seisoi pää hieman kumarassa ja hyräili Schumannin "Träumereita". Mutta silloin Bongman yhä vain yltyi.
"Tanssikaamme, tanssikaamme, vaikka kavio katkeaisi", huuteli maisteri. "Riemun juhlaa, näin korvessa, ruohon maassa roikatessa. Haa, tällä vuorella pitäisi olla urut, joilla tuota riihipolkkaa, tuolta tansseista se kukkuu, soitettaisiin, urut sellaiset, että tanssi kuuluisi kymmenen penikulman päähän! Höyryurut, jokainen pilli kuin tehtaan savutorvi, pillien mukaan voisi seitsemän pitäjää tanssia yht'aikaa. Häh, oletko kapteeni, seilissä, Falco, haukka, houkka! Perspiseerataan ne urut, persepteerataan, vietävän ranskalaiset sanat, mitä pertsana. Etkö sinäkään, muusikko, voi konstrueerata niitä urkuja?"
"Suurenmoista", nauroi Falk. "Urut vuorella, suuret kuin linna, torvet eivät puusta, eivät tinasta eivätkä luusta, vaan tuohesta, hahahaa."
"Tuohesta? Mitä?" tuimistui Bongman.
"Joiden äänelle ei vedä vertaa Rolandin trum-pumpeetit. Höyryllä käyvät, tai tuulella. Ennen muinoin oli Suomessamme miehiä, sellaisia velhoja, jotka myivät tuulta säkissä, kertoo Olaus Magnus. Ostetaan me tuulta säkissä, säkit palkeiksi. Ja sävelletään uruille purppuri, Bachin Magnificat, soitetaan yli kymmenen pitäjän..."
Niin sommittelivat he höyryurkuja. Yht'äkkiä ilmestyivät heidän eteensä vanhan myllärin kasvot; hän oli tullut vieraittensa luokse, kantoi risuja kokkoon, katseli herroja sitten ja hymyili. Lauri Falk lankesi nyt heltyen myllärin kaulaan ja huudahteli Bongmanille:
"Katsos, tämä täällä, meillä metsässä, on mies, joka hymyilee, osaa vaieta ja hymyillä. Vaieta, niin, Svea, minä en sano muuta..."
Isäntä pujahti nyt alas vuorelta, he perästä melkein päistikkaa jyrkkää rinnettä, yli kivien ja kantojen. Niin he tulivat takaisin myllytuvalle; makaamaan tahtoivat jo, olivat lappalaisia. Karjapihan korsussa oli heiniä, muisti Lauri Falk; he yrittivät sinne, mutta kas, myllärin muori seisoi nyt siellä ja iski piikeillä kiinni ovea ja suututteli:
"Sinnehän, heiniä pakkaamaan; vuorelle ryntäävät..."
Silloin tuli mylläri paikalle, kirves kädessä, väänsi sillä oven jälleen auki, muori intti vastaan, mylläri katsoi häneen, jopa heristi sormeaankin, emäntä mykistyi ja poistui hiljaa.
Kun aurinko seuraavana aamuna oli jo kauan välkkynyt myllylaaksossa ja usva leijui punasinisenä lammella ja hälveni, tuli mylläri ulos juhannusluontoon. Silloin hän näki, etteivät nuo veitikat olleetkaan pysyneet korsussa; ei, tuossa pörröttivät heidän päänsä vieretysten pahnassa.
21.
Niin kulki kesä taiteilijalta, leikin kuvia se vain jätti jälkeensä.
Sunnuntaina juhannuksen perästä hän oli sitten taas kaupungissa, oli ollut pari päivää harjoittamassa kappaleita, jotka hän aikoi esittää V. P. K:n juhlissa. Tällä hetkellä hän oli juuri menossa erään pikku laulajattaren asunnolle, vielä kerran ennen iltaa säestämään hänelle laulunumeroita, – sillä säestäjän tehtävälläkin oli hänen osuutensa ohjelmaan karttunut näinä päivinä. Oli jo melkein keskipäivä, aamu oli ollut lämmin, vedet täynnä tulista välkettä. Huudellen ja höyryä sihisten olivat lukuisat laivat laskeneet kirkko- ja juhlarahvasta kapealle laiturille, tungeksimaan ja pakinoimaan kuin praasnikkoihinsa rientäneet karjalaiset. Vähitellen oli sieltä väki tallustellut punaiseen tiilikirkkoon, jonka kellot kutsuivat sitä surullisin ja ontuvin soinnuin, kun taas venäläisten pieni kirkko, sillä heilläkin sattui olemaan juhla, soitteli iloisin kelloin: "Pilikova, Malikova, Krikunova, Pomilov, bom, bom." Osa maalaisia taas ei mennyt kirkkoon, vaan muualle lystiä pitämään. Ja nyt palasivat jo naiset mustissaan ja ruskeat virsikirjat kainalossa kirkosta, samoin tytöt naureskellen ja kädet toistensa vyötäröillä, kulkien poikien edeltä, jotka sanoivat heille: "Te nauroitte saarnan ajalla"; mutta tytöt vastasivat: "Niin, kun siellä oli niin ruma mies." Ja sittenpä syötiin poikien kanssa leipurien putkan edessä sokeroidut ässät ja juotiin limunaatia.
Silloin kajahtikin torvensoitto, kuuluen kaupungin korkeimmalta mäeltä, suurelta torilta, ja kaikki riensivät katsomaan V. P. K:n paraatia.
Torilla liehuivat valkeat paidat housujen päällä, kireälle vedetyt vyöt kiilsivät ja pieksut ja patiinit tömistivät, kun marssittiin punaisin ja rikinkeltaisin lipuin mutkaisessa rintamassa edestakaisin pitkin kaltevaa toria. Porilaisten marssi raikui uljaasti.
Maisteri Bongman oli sielläkin, viikset ajettuina nyt hammasharjaksi englantilaiseen tapaan, mutta tukka pitkänä; ja punakeltainen marsalkannauha rinnoillaan hän riensi ontuen milloin palokuntalaisten rivien sivulla, milloin kintereillä, ei päällikkönä, vaan innostuneena. Nyt hän pysähtyi hetkeksi lähelle omaa seuruettaan, jona olivat kirjakauppias Muttinen ja nuori tuomari Tommola, siihen hän oli joutunut paraatissa takaisin marssivain mukana, pienen talon kulmalle, kapean kadun päähän Bongman huudahteli:
"Mainiota! Porilaisten marssia. Kyllä, kyllä näistäkin jotakin tulisi", ja hän pyrki menemään kääntyvien rivien perästä. "Enemmän tällaista vaan, jokaiseen kylään moinen rykmentti, kaartia, niin, miksi ei, punaista kaartia. Miksi ei boy-scoutteja? 'Nuorra vitsa väännettävä.' Miten tällainen yritys antaisi meille itsetuntoa; järjestys kasvattaisi ryhtiä, moraalia. Ja lopputarkoitus sitten! Niin niin, älä mökötä, Muttinen, sinä, joka olet aina sellainen Mutta. Sillä 'Suomen pojat, ne on praa, ne on praa –'!" lauloi hän. "Ah muinoin he ovat olleet sankareita, hyviä tappelijoita. Hakkapeliitat! Kaarle XII:n karoliinit, Kyöstä III:n miehet; Kyöstä, hahaa, muinainen sana! Sellaisia lisää, niin näytettäisiin noille karoosinkauppiaille, jotka tänne tungeksivat. Niin, Porin marssi nyt raikuu. Oi, katsokaa, miten äitien ja morsiamien silmät loistavat sen soidessa!"
"Hm", myhähti hänelle Muttinen ja työnsi halveksivasti huulensa pitkälle. Hän oli sellaisen ajan mies, joka pakotti jotkut miettimään aivan päänsä puhki, miksi vieras isänmaata sortaa ja miksi kaikkien muidenkin kansojen välillä on niin nurinkurista, ainaisia sotia; ja hän mietti ja ajatteli syyksi tuohon keskinäiseen vainoon kansojen kansallistuntoa, väärin tulkitun uskonnon yllyttämää, joka saattaa polkemaan heikompia ja työntää miekan kansojen käteen. Siksi ärtyi hän niinkuin härkä punaiselle, jos kuuli innostuttavan jostakin kansallisesta, mistä hyvänsä, mikä pyrki vähimmässäkin määrin kaunistamaan ja runollistamaan sota-ajatusta. Nytkin hän tuimistui Bongmanille:
"Hyi helvetti, hakkapeliitat ja karoliinit! Ja muutkin sankarit, sonneina sotaan viedyt, urhoollisia, kun eivät uskalla vastustaa sinne menoa, urhoja pelkuruudesta. Ja ylväitä poikia: Ex agmine Hakkapaelitarum rukoilivat saksalaiset Jumalaa heitä päästämään; samanlaisia kuin ajattelisit nykyisiä reissujätkiä, kahta villimpinä; millaisia mahtoivatkaan olla, ryöväsivät, raiskasivat, ne kalmukit. Ja Porin marssi, hemmetti... Suomen sodassa miehet antautuivat, ja tappioiden jälkeen naisetkin tansseissa voittajien kanssa, niinkuin nykyäänkin, hyi. Ja nuo rouvat, morsiamet, jotka tuota marssia ihastelevat, mhyh, kanalaa! Jos Suomen kansalle vain sallitaan joskus törisyttää Porin marssia, niin sillä hinnalla se on valmis antamaan vetää itseään nenästä tärkeämmissä asioissa... Ja kuitenkin on Runeberg niin kaunista, ja mieleistäkin, sillä emme, emmehän voi elää ilman ihanteita", inisi Muttinen.
"Kas, kas, vot, siinäpä sen kansan innostus ilmeneekin", väitti maisteri Bongman, "että kuullessaan sitä marssia se unohtaa kaikki muut asiat. Intoa, intoa! Ah, milloin saisi näitä nähdä, tällaisia Suomen miehiä Narvallakin, siniset takit ja keltaiset vyöt, marssien, ratsastaen, näin, hei, pistoolit kädessä, pam, haha..."
"Ja tuohivyöt vyöllä", pisteli Oiva Tommola.
"Tuohivyöt?" äännähti yht'äkkiä Bongman. "Mitä sanoit? Niin, miksikä ei."
Ja hän katseli kalveten Tommolaan:
"Tuohivyöt, miksikä ei, odotapas..."
"Ja tuohihatut päässä", jatkoi Tommola.
"Tuohihatut ... niin, tuohihatut. Kiitokset ideastasi, sinä Aiaiai. Taisin keksiä nyt sen, jota olen jo ajatellut. Mainiota!"
Ja Bongman aikoi nähtävästi ruveta selittämään jotakin keksintöä, mutta se jäi tekemättä, sillä kun tuttavukset siinä astelivat pitkin torin reunaa, iski Bongman tapansa mukaan kipeän jalkansa kiveen, tällä kertaa lyseon jalkakäytävän reunaan. Hän kimposi pystyyn ja purki aatteitaan:
"Sinä tiilikasarmi, taasko minua kiusaat! Ei ottanut Sydän-Savottaren toimittaja sitä Skutsari-runoani lehteensä, ah, tehän ette sitä runoa tunnekaan, mutta: so ravnoo, se on paras runoni. Sanoi myrkkypalastani, että hän arastelee tunteiden myllertämisen räikeyttä, kaikkea raakamaisen kuvailua, hänen yleisönsä vaatii hänet valitsemaan kirjoituksia valoisan elämänkatsomuksen kohottamiseksi; sitä hän kohottaa ottamalla lehteensä detektiivisuomennoksia ja näpräämällä itse siihen melankolisia sonetteja. Hahaa, se on, se on... Kaikkiaan se on lehtiafääriä, tuon keskinkertaisen toimittaja Touhion. Mutta minä näytän hänelle vielä sen runoni puolesta; sillä, meidän kesken sanoen, kaksi minulla on kipupaikkaa, koipeni ja tuo koulu. Mitä minä nyt tulin tuolla koulussa paremmaksi..."
"Niin, ei siellä kai opetettu tuohipanssareita tekemään", pisteli tuomari Tommola.
Mutta Bongman ei kuullut, hän sähisi ja heilutteli nyrkkejään:
"Kirkkoisät, gnostilaiset riidat, mutta ei omaa kirjallisuuttamme, jota minä luen nykyään. Ja logaritmit, ahaa, maisterit tahtoivat tehdä meistä tähtitieteilijöitä? Rottien hammaskaavat, kuulustelijan silmät killillään, jos unohti yhden hampaan pois. Ja potentillat, pannahistako minä potentilloilla, valistus on viritetty, järki hyvä pimitetty, kuten ennen laulettiin. Mutta minuapa eivät saaneet nujerretuksi, hyvä, että tupakoitsin, niin pelastuin täältä, teen vielä jotakin. Mutta kas, tuolla ne nyt ruiskuttavat vettä palotorniin, fantasiassa, tulipaloa leikkivät! Tekisivät kerrankin jotakin totta! Mennäänpä sinne!"
Sellainen oli maisteri Bongman paraatissa; sitten hän marssi tuttaviensa kanssa muun joukon mukana pitkin kaitoja kujia varsinaiselle juhlapaikalle päin, Linnanvirran rannalle, josta venheet ja purret veivät linnan taakse saarelle, juhlakentälle. Sen oli juuri paljon puuhaileva kaupungin kesäasukas maisteri Bongman koristanut riemuportilla ja asettanut portin päälle köynnöksistä tehdyt sanat: "Sytytä sinä, minä sammutan!" Sinivalkeilla ja punakeltaisilla lipuilla hän oli porttinsa varustanut, mutta ylimpänä liehui kuitenkin kolmivärinen.
Vihreät, punaiset ja valkeat päivänvarjot lainehtivat kentällä tungoksessa, auringonpaisteessa, siellä kaikui puheen ja naurun sorinaa ja epämääräistä liikkeen huminaa. Sakein joukko seisoi ja liikuskeli musiikkilavan edustalla. Siinä rykelmässä olivat myöskin Aapeli Muttinen, maisteri Bongman ja pianisti Falk. Tommola seisoi lähellä, Mimmin vieressä. Bongman arvosteli Muttisen kanssa ohjelmanumeroita, ja uskoipa seuralaisilleen viimein senkin jo äsken vihjaamansa salaisuuden, että hän aikoi nyt tehdä pienet jutkut Sydän-Savottaren toimittajalle, kostoksi siitä, ettei toimittaja ollut antanut hänen lyödä sillä Skutsari-runolla näitä peijakkaan peruukkeja hiukan "motoon". Maisteri kertoi, että toimittajan tavallisena juhla-urakkana oli ollut veivata myöskin juhlaruno; yhden osan oli hän jo saanut valmiiksi, tai paremminkin vetänyt esiin vanhoista kassoista, sillä joka vuosi Touhio luki samaa juhlarunoa; mutta jo toisen osan tekemisen ja etsimisenkin oli estänyt muu touhu ja iloinen nousuhumala. Touhio oli nyt pyytänyt Bongmania sitä lykkäämään ja lukemaankin, oli tavannut hänet parturi Nakkelin luona; Touhion kieli oli ollut hiukan sammalessa. Ehei, Bongman ei luvannut; hän muisti sen "Skutsarin" hylkäyksen. Yhä rukoili toimittaja, myöhemmin, kun tapasi Bongmanin Kasinolla; silloin Touhio oli jo änkytellyt. Ei, Bongman ei suostunut haukkumisellakaan. Ja viimein, kun Touhio sanoi, ettei täällä ketään saa siihen touhuun ja että hänen päänsä on kuin mylly, oli Bongman tehnyt sellaiset pirut, että lupasi kirjoittaa toisen ja kolmannen osan, mutta ei lukea: sen saisi Touhio itse tehdä, näytellä itseään kiusaksi näille porvariherskaapeille. "Toinen osani on vakavaa, kolmas piruja", lopetti Bongman. "Odottakaahan, odottakaahan!" Samassa hän jatkoi:
"Kas, nyt puhuikin kunniaesimies, sen jälkeen tulee kuorolaulua; ah, puhe oli hyvä, isänmaallisuutta uhkuva, vaikka hän itse onkin lehtori. Ja hiljaa, nyt ne laulavat."
"Suo järveimme läikkyellä"...
kaikui kuorossa lämpöisille, auringonpaisteessa lepääville vesille.
"Mainiota!" sanoi Bongman ja heilutteli ihastuksissaan kättään. Sitten tulikin jo juhlaruno, esiintyi Sydän-Savottaren toimittaja Jalmari Touhio. Hoippuipa mies lavalle noustessaan, vaihteli jalkojaan sinne tänne, hikihelmet virtasivat viljavina kalpeilla kasvoilla ja kaula kurottautui pitkälle, kun hän koetteli saada sanat ulos suustaan.
"Kansa Suomen sotimaan tähden kalliin kotimaan", alkoi Jalmari Touhio runon ensimmäistä, omaa tekemäänsä osaa, mutta siihen se pysähtyi, hän nuokkui, heilahti hiljalleen; sitten hän alkoi tarmolla taas:
"Kansa Suomen sotimaan..."
Vielä kerran sama säe, ja nyt meni vuolaana koskena melkein koko runo, uljain sanoin. Stipendiaatti ei pitänyt ollenkaan Touhion osastosta. Hän matki:
"Sulo-vetten sinisten rannoille... No, anna tulla vaan, miksikä se säe täytyy uusia? Äh, noin juovuksissa, skandaali. Ja eikö me jo keksitä muutakin täällä Suomessa kuin vettä? Pelkkä vesivelli ei maistu. Ahaa, nyt tulee: 'On kaupunki meillä ja saarelma siinä ja saaressa linna ja linnassa impi.'"
"Ja immellä jotakin", jatkoi Tommola.
"Toden totta, tässä säkeistössä oli jotakin, autereista, haltioitunutta", innostui Bongman, "mutta sen hän onkin osaltaan varastanut, tuo Touhio. Ja totta puhuen: mitä impeyttä meillä on?"
"Ryssän sotamiehet sen takaavat", sanoi Muttinen.
"Mutta kuulkaa, kuulkaa nyt", huudahti Bongman. "Noin se lukee
ukkosenlongista, jotka kohoavat kaakon kulmalta. Kas niin, kas niin hän salamoi Suomen-syöjiä vastaan. Näettekö, Muttinen ja Tommi, kuinka hän heiluttaa kättään juutalaisille kylpyvieraille, joita tuossa istuu etupenkissä sievoinen puketti ja joihin sopii runoni kotka koukkunokka. Sillä, kuulkaa, tämä nyt on minun runoani. Hst, kuulkaa, hyvät tuhkaporvarit! Hahaa, nyt ne kuulevat, ryssät, sillä osaapa Touhio karjua, mainiota, edes toisen runoa."
Touhio luki pateettisen tuimasti:
"Punainen on pohjan kulma, laskee Suomen päivä,
nousee Louhen hyinen lonka, kaakon huuru, häivä.
Väinön purjepuulle kotka koukkunokka lankee,
siitä Sammon soutajill' on mieli ahdas, ankee.
Auta ei nyt vakaumukset, naisten naurut, naljat,
että aaltoon paiskattais ne Osmon olvet, kaljat!
Auttaa urhot ankarat, mit ajan aivoja kyntää,
järjen jäiset kynttilät, kun kuolon karjat ryntää.
Terve teille, Suomen suuret, joill' on Väinön aatteet,
mutta Ruotsin rautaruojut, Saksan kintaat, vaatteet.
Kun se kinnas kilahtaa, niin tulliliitot tehdään,
mylvii maasta leijona" j.n.e."Ja nyt tulee se osasto, joka on leikkiä", sanoi Bongman. "Edellinen oli muuta, siinä tavoitin sitä lentoa ja pyhyyttä, jota minun mielestäni pitää olla lausuttavassa runossa. Mutta tämä on sonetti, sillä minä en voi kärsiä sonettia. Olen lukenut niitä tuhat Muttisen uusista kirjoista, ne ovat aina samaa tyhjää riimijankutusta: kun ensimmäiset riimit kajahtavat, tietää jo kaikki muut; onko suomenkieli riimirallia varten? Jos joku runoniekka veivaa sillä skraalimpansa, niin matkijat, seminaristit, kokeilevat Touhiot sotkevat sellaiseen joutavaan muotopolskaan vähätkin vaivaisfundeerinkinsa näkymättömiin. Tehtäisi jotakin jöökimpää, vapaasti, sellaista kuin Kalevala ja Kanteletar. Nyt Touhio on levännyt, eipäs pudonnut. Hiljaisuutta, perhana, neljäsanaisten eli neljänkontan riimien edessä!" huudahti Bongman yleisölle ja hyppi ilosta. Toimittaja Touhio luki:
"SUOMALAINEN SONETTI eli NELJÄNKONTAN RIIMITYS.
Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,
ett' oikein neljänkontan riimit kuulla
sais Suomi kielellään..."Touhio hätkähti, ponnisti ajatustaan, katsahti Bongmaniin, mutta luki sitten nopeasti:
"Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,
ett' oikein neljänkontan riimit kuulla
sais Suomi kielellään kuin jollain muulla
ja hienolla, kuin lapsi joulupuulla
saa pikku pelituusaa avosuulla,
niin sievää, kirjattua kukerkuulla.
Kun veikko veivaa tuusaa kamminluulla,
ei meistä kevätmyrskykään voi tuulla
niin kauniisti kuin vauvasta se tuusa!"Touhio keskeytti: runohan loppui, sillä Bongman oli arvellut, ettei sonetin tähden maksa vaivaa loppuun asti rehkiä, varsinkaan, kun hän jo oli neljän riimin asemasta "jankannut" runon alkuvärssyihin kahdeksat. Hiukan kummasteli Touhio ja etsi viimeisiäkin säkeitä, mutta ehkä hänen silmänsä pettivät; ja hän asteli heiluvin jaloin alas lavalta ja tuli Bongmanin luo, sangen tuimana.
"Sinun sonettisi", sanoi hän hiljaa, mutta epäilevästi, "mitä perhanaa se oli?"
"Kiitän sinua", vastasi Bongman, "annoitpa noille kylpyvieraille, ryssille; tosin löivät jalkasi hiukan linkkua, mutta nitsevoo".
"Kylpyvieraille?"
"Niin, heillehän heristit nyrkkiäsi."
"Juokse järveen; tarkoitin oikeita vihollisiamme, se oli sala-ajatukseni. Mutta mitä pirua se sinun soppasi oli?"
"Runouden kukasta sonetista. Hahaa, olet nyt voittanut kaikki näprääjät, neljällä riimikaviolla kolkkavat pegaasot. Jos olisit runoillut tertsiinillä, olisit vielä runoilijampi; löisit riimiin joka toisen sanan: Kun tykkään yön ja lykkään, syön, – nimittäin sydän, – taas sykkää, syön ja kykk..."
"Mitä sinä..."
"Haa, toisit runouteen uutta kulturia..."
Nyt huomasi Touhio, hän ryntäsi puuskuttaen tiehensä, saamaan lohdutuksensa, sillä tuossapa tuli vastaan Könölinin Mimmi tuomari Tommolan vieressä; hän sanoi juuri Tommolalle:
"Oi, Jalmari on nero!"
"Sillä on pikeä housuissa!" kajahti samassa vimmattu pikku poikain huuto kentän toiselta puolelta, jonne juhlarahvas oli virrannut, sillä siellä oli alkanut kiipeäminen liukkaihin riukuihin, pussijuoksu, kilpajuoksu.
Niinpä vieri siellä aika, leikkivässä hälinässä ja hulinassa, kunnes aurinko aleni ja taivas tuolla luoteessa jo punaiselta hohti. Asettui silloin tuuli ja antoi kultaisten hyttysparvien tanssia illan autereessa; virrasta saarten välistä kohosi rauhoittava, kostea viileys, lumivalkea ja punakeltaisella jalopeuralla koristettu vaakunalippu vaipui linnantornissa pitkin mastonsa kuvetta, ja Tottin portti nieli venheitten ja sähisevien höyrypurtten tuomaa väkeä nyt tummaan aukkoonsa, holvien pimentoon; sitten vierivät juhlijat hämärälle etupihalle ja suuremmalle, missä lehmukset ja mustain kuusten oksat muureja varjostivat. Sielläpä nähtiin kappale, jossa Mimmi Könölin esitti enkeliä, sill'aikaa kuin Lauri Falk pukeutui frakkiin, mielihyvällä, vaikka hän sitä henkisenä vertauskuvana vihasi.
Ohhoh, nyt hänen täytyi soittaa jotakin kansanomaista, kansanlauluja, kuten hän oli myllyllä suunnitellut ja kaupungissa hieman harjoitellut, sillä Svean vuoksi hän tahtoi suoriutua jonkinlaisella yleisökunnialla. Hän ei tietänyt miksi, mutta hänestä tuntui kuin hänen olisi nyt pitänyt saada väen ihailua: Svea Rosan vuoksi, ajatteli hän, sillä hän tunsi Sveaa niin vähän. Vain yhden oman ja mielestään oikein originellin kappaleensa hän oli pistänyt ohjelman loppuun, hiukan kuin keveällä uhmalla.
Lauri Falk astui kiiltävänä lavalle, kumarteli sievän vinosti, ja alkoi soittaa; tuli pianosta "Neidon rukous", "Leijonan herääminen", mahtavassa fortessa, ja Merikannon kansanlaulumuunnelmia. Yleisö oli ihastunut, paukutti käsiään. Falk nousi ja kumarteli, huulilla hieman surullinen ja ylimielinen hymyily. Sittenpä ilmestyi laulajatar, joka oli tullut juuri turneelta Amerikasta, loistavanpunaisessa puvussa, ja sai pauhaavat applodit; hän esitti lopuksi italialaisen kansanlaulun, jossa Falk säestäessään vasta syttyi tunnelmaan. Nyt piti seurata Falkin sepityksen. Mutta yleisö oli ehtinyt jo väsyä, se oli päässyt äskeisten kappaleiden lumoista, ja Falkin laulu oli hiljainen, teeskennellynkin hillitty, originelli, mutta muodoton. Juhliva väki alkoi jutella, se humisi ja porisi ja nauroi, joku huuteli jo kuvaelmaa, ja sitten se ryntäsi tanssiin. Torvet räikähtivät vanhan vallisarven salissa, hämärässä Dickin bastionissa, siellä sytytettiin kirjavia lyhtyjä, pian kiersi siellä tanssi ympäri paksun keskuspilarin, holvi rämähteli säveliä, pöly hohti kultana päivänlaskunpuoleisten tykkiluukkujen kohdalla. Mutta vallinsarvesta torneihin johtavissa mutkaisissa käytävissä kajahteli nauru, pimeissä asehuoneissa ja ahtailla, vanhoilla kiertoportailla juostiin ja kuherrettiin.
22.
Maissi Könölin istuu juhlien humistessa eteläisimmän tornin pohjakerroksessa, pyöreässä, luolamaisessa kellarissa, joka on päivälläkin kovin hämärä, sillä ainoa ovi ulkoilmaan on ahdas, ikkunoita ei ole yhtään, ja pari muuta aukkoa taustalta vie ainoastaan pilkkopimeihin lokeroihin ja monimutkaisiin rauniokäytäviin. Nyt on kellari, joka saa valonsa nurmiselta vallilta päin, aivan pimeä; ovesta näkyy illan kellertävässä hämyssä vallilla kasvava tuuhea pihlaja, jonka kukat ovat jo kelmenneet ja lakastuneet ja kuultavat himmeinä läikkinä.
Niin hän istuu, holvin helistessä kaukaisia torvisoiton raikuja, siellä, loukon ainoalla istuimella, joka on museosta tänne hylätty vanhankirkon mustapenkki. Hänen vankat polvensa ovat korkealla koukussa ja lantiot kireällä, hän puree hammasta, ettei itkisi harmista ja kipeästä surustakin, hän nojaa leukaansa käsiinsä ja päivänvarjonsa kantaan. Mikä hänellä on?
Sattumalta ja huomaamatta, minne meni, kiukuissaan hän on tänne joutunut; mutta sitä, että hän istuu mustallapenkillä, hän ei kai arvaa.
Maissi-rouva on ylen närvöösi, häntä on häväisty, pilkattu, halveksittu inhottavasti.
Miten hän oli näitä juhlia odottanut, toivonut niistä jotakin erinomaista, enemmän iloa kuin monista, monista pitkään aikaan. Ja nyt, jolloin hänelle oli tullut kummallinen halu fiirata, kun Konstantinkin oli matkustanut Helsinkiin, tällaisena sunnuntaina, ilman aamusaarnoja ja muita, nyt tuo Tommola, roisto!
Näin oli tapaus, juuri äsken, vähän ennen tanssin alkamista se oli sattunut. Maissi-rouva oli noussut tanssiholviin korkeita kiviportaita, hiukan ankkamaisesti keinahdellen. Ja siellä hän oli sitten tavannut kirjakauppias Muttisen, maisteri Bongmanin seurassa; ylen nopeasti ja vilkkaasti oli Maissi-rouva silloin alkanut kertoa Muttiselle viimeistä lystikästä skandaalia kylpylaitokselta: pari viikkoa sitten oli sinne ilmestynyt eräs ryssinna, oli oleskellut täällä tyttärineen, mutta tytär oli tenniskentällä alkanut suudella toisia tyttöjä, ja viimein oli huomattu, että se tytär olikin pulska poika, ah, ah...
Mutta siihen tarinaan Muttinen tuskin viitsi hänelle vastata. Ja samassa tuli paikalle Oiva Tommola, kuljetellen Mimmiä, tuo nulikka, moukka, näsäviisas tulokas, joka lakkaamatta nalkki Maissi-rouvaa.
Mitäpä Tommola teki? Nähdessään nuorekkaan kauppaneuvoksettaren kallistuneena Muttisen puoleen ja hiljaa nauramassa oli Oiva Tommola tullut aivan lähelle rouvaa, katsellut heitä ja sitten uskaltanut pistää kaksi sormeaan melkein kiinni rouvan korvalliselle, sanonut:
"Anteeksi, mutta Maissi-rouvalla on puseronsa kauluksella jokin roska, jouhi tai harjas, mikä lienee, harmaa."
Ja Tommola iski vielä silmää Muttiselle, joka hymähti, työnsi alahuulensa pitkälle ja nyökkäsi rouvalle mietteissään.
Silloin Maissi-rouva lensi läikkäpunaiseksi, hänen silmissään aivan loimahteli, hänen nenänsä pielet vapisivat ja suu vetäytyi johonkin sellaiseen, joka oli kuin hymyä, mutta samalla irvistystä. Hän tuskin jaksoi hillitä itseään, hän oli tuossa paikassa lyödä Tommolaa. Sitten hän lähti tanssiholvista pois ja joutui tähän.
Sillä jo kauan sitten, samall'aikaa kuin hänen ja asianajaja Lammervon leikittelevät välit olivat tulleet kuiviksi ja fnaasisiksi, ja siitä on pitkälti, hän oli ajatellut hämärästi myöskin Muttisen Aapelia, tuota muhkeaa poikaa, joka nyt oli eronnut vaimostaankin ja jota Maissi-rouva oli aina arvellut oikeaksi festprisseksi, ruokalistain tuntijaksi, viinien ja muiden makeain mestariksi. Ja Muttisen sirrottavissa silmissä oli jotakin tuollaista, ah, ah ... joka sai Maissi-rouvan hartioita oikein sympatiasta karmimaan.
Viime aikoina oli Muttisen kuva tullut yhä useammin hänen mieleensä, sitä hän ei voinut tietää, miksi; ehkä juuri tuon avioeron tähden. Muutenkin oli hänelle taas ilmestynyt halu leijailla, festata, halu, joka oli ollut pitkät aikaa jo kadoksissa; hän oli vain eksisteerannut, kylmänä ja puolielottomana kuin pölkky; sitä hän ihmetteli itsekin.
Mutta tänä kesänä oli alkanut tuntua toiselta, hänen päähänsä oli noussut uudestaan kummallinen, huumaava, jokin sellainen, joka kiihtyi yhä vain, kun Tommola työnsi sormensa hänen harmaisiin hiuksiinsa.
Sen Maissi-rouva oli kyllä jo viime kevätpuolella huomannut, että harmaat hapset, ne tulevat, niitä ilmestyy. Mutta aina ne huomatessaan hän oli nyppinyt ne tarkoin sormillaan pois. Mutta nyt juuri, tänään, jolloin oli yksi lyhyen kesän parhaita juhlia ja jolloin hän oli toivonut seuraa Muttisesta, vaikka Muttinen olikin näyttänyt hänestä murriselta, mutta sitäpä ei rouva ollut voinut uskoa, niin, nyt juuri tänään piti yhden noista kuivista hapsista päästä näkyville.
Ah, että vanhuuden pitää tulla.
Mutta se ei ole totta, ei, kun kerran Oiva Tommola sen todistaa! Pari harmaata karvaa, mitä se nyt merkitsee, Maissi-rouva sille strunttaa!
Kesäinen ilta oli kaunis, pilvet heijastuivat tuolla ruusunhohtavina salmiin; mutta rouvan mieli oli katkera, kiukkuisen katkera elämälle. Tällaistako se oli, näinkö hänet lopuksi heitetään syrjään!
On ennen imarreltu häntä ja pidelty hellästi, on laulettu ja viserrelty: Tukka kuin hienotakeisin kulta. Ja nyt, se ei ole totta! Pidelty kuin lelua, kuin komeaa nukkea.
Niin, ei muuta; paijailtu poskea ja kiitetty ihoa valkeaksi, silloin, kun hän oli iloinen ja kaunis ja nuori. Eikä mitään muuta, siinäpä se!
Ja entinen tarjoilijatar päästää itsekseen terävien hampaittensa välistä hienon kirouksen.
Antakaamme hänen matalassa otsassaan vilahtaa muistelmain, tuskin ajatuksiin selviäväin, niinkuin kauppaneuvoskin ajatteli elämäänsä tuonoin siellä Vaskilahden lähellä. Skåne kangastaa tässä istuimella Maissi-rouvan mielessä jonakin viattomain aikain keitaana. Sieltä hän oli kotoisin; ah, kuinka hän voikaan olla onnellinen siellä, paljain jaloin, pikku tyttösenä, maailman suruja vailla, oman äidin luona, joka väitti isän olevan Amerikassa, mutta tulevan sieltä. "Min fader var en ung..." Ja sitten hänestä tuli lapsenlikka, ja sitten hän muutti herrasväkensä kanssa Tukholmaan. Pian kääntyivät herrat siellä kaduilla häntä katsomaan; ja hän, viaton tyttö-parka, ahhah, luuli ensin katseltavan itseään siksi, että hän oli maalta, mutta kuiskattiin sitten korvaan toista, nimittäin, että hän oli kaunis. Ja se oli niin lystiä. Ja palvelus oli niin ikävää, hän tahtoi maailmassa hauskaa, meni tarjoilijattareksi. Ja se oli hauskaa ja onnellista aikaa. Niin, konttoristin seurassa, jonka kanssa hänellä oli ensimmäinen flirttinsä ja sitten "eeventyyrinsä".
Ah, se konttoristi oli nyt varmaan Tukholmassa suuri ja rikas "grosshandlari", uskoi Maissi-rouva, vaikk'ei asiasta tiennytkään mitään, mutta olihan se selvää, se mielikuva oli niin painunut hänen päähänsä siltä ajalta, jolloin hän oli konttoristista pitänyt ja uskonut hänestä kaikkea mahtavaa, että hänen täytyi yhäkin hänestä sellaista uskoa, niinkuin silloin, vaikka konttoristi olikin silloin ollut sekä köyhä että tarmoton ja kevytluontoinenkin.
Ja tietysti se konttoristi olisi hänet ottanut. Ja Maissi-rouva olisi nykyään Tukholmassa, paljon, paljon hienompi kuin täällä rotankolossa.
Että juoppo ja köyhä konttoristi oli itse jättänyt rakastajattarensa, sitä ei Maissi tahdo ajatella. Paremminkin oli Maissi jättänyt hänet, siltä se on aina tuntunut; ottaakseen parempia, rikkaampia, hienompia; ei hän poju-parkaa jaksanut odottaa, kunnes hänestä olisi tullut se grosshandlari; täytyihän pyrkiä eteenpäin. Niinpä alkoi se fiiraaminen siellä isänmaassa, kädestä käteen, maljalta maljalle, sillä se oli vilkasta ja hauskaa, sitä hän tahtoikin.
Hän kyllä tuntee hienon Hasselbackenin, joskin alussa oli syönyt kultansa kanssa vaatimattomia seksoja vain Skansenilla; ja kuitenkin hän siirtää nykyään mielikuvituksissaan nekin Skansenin seksat Hasselbackenille, tietää kemuilleensa siellä konttoristigrossöörinsä kanssa.
Sitten alkoivat askit Tukholmassa tulla huonommiksi. Mutta silloin hän sattui pistäytymään Suomeen... Ja täällähän ovat oikeat daamit aina tervetulleita, komeat naiset maksavat melkeinpä painonsa kultaa. Nämä monguulit isoine käsineen ja julmine kulmineen, tekeepä heidän mielensä kiikutella ruotsalaista jenttaa sylissään.
Viipurista ravintolasta hän tuli tälle seudulle, Adlerille emännöitsijäksi, tai paremminkin seuraksi, määräämään kaikesta tehtaantalossa. Ja kaikkea, kaikkea Adler hänelle antoi. Sillä raha-asioissa Adler on jäänyt hänen mieleensä ulkonaisen hienouden ja polityyrin esikuvana, jota hän on sitten aina vetänyt tarvittaessa Konstantinille stiilisen herran malliksi. Mutta muuten oli Adler niinkuin kaikki miehet nyt kerran ovat: kenestäkään naisesta hän ei oikein pitänyt, nautinnoista vain; pelkkää laskelmaa: sinä olet kaunis, minä maksan, sillä hyvä.
Ja sitten Adler hylkäsi hänet Könöselle, hänet ja Svean.
Maj-Lis ei ollut oikeastaan Adlerilta mitään erikoista toivonutkaan; mutta kuitenkin lienee hänessä piillyt joitakin toiveita, koskapa hän ensin niin kauheasti raivostui, kun huomasi nämä Adlerin aikeet. Adler alkoi kiitellä Könöstä, että hänestä paisuu kerran aika pamppu liikemieheksi. Ja sitten hän sanoi panneensa Maj-Lisille rahaa pankkiin ja kehoitteli häntä sijoittamaan jotakin Könösen hommiin: se tuo hyvän koron. Ja viimein vei heidät yhteen, lopuksi vaati jyrkästi. Mikä auttoi Maj-Lisiä muu. Ja niinhän on maailman meno, olisi voinut käydä paljon hassumminkin.
Adler hommasi hänelle paitsi miehen myöskin myötäjäiset. Ja huoletonta on Maissilla ollut elää Konstantinin kanssa. Aina ensimmäinen nainen Konstantinilla. Maissin tarvitsi ainoastaan kallistaa komea povensa tuon miehen puoleen, mies leimahti heti; ja olihan Konstantin antanut hänelle rouvan arvon, hän oli tarmokas ja ovela; eikö sellaiseen voinut olla tyytyväinen, varsinkin kun muistaa, millaisia miehet nyt ovat. Mutta saipa kauppaneuvoskin loistoa hänestä. Vieläkään ei Konstantin osaa täydellisesti käyttäytyä seuroissa; mitä hänessä on hiemankin hienoa, siihen on Maissi hänet opettanut. Ja onhan Maissi hoitanut lapset; pukenut ne kauniiksi, sillä kauniita niiden täytyy olla, rumista lapsista hän ei pidä.
Mutta kun nyt Konstantin hyvistä puolistaan huolimatta oli se, mikä oli, niin ei Maissi voinut olla etsimättä vähän muutakin seuraa, hän, daami, tietysti, sivistyneempää seuraa. Ensin Maissi hankki sitä aivan suoraan, luullen, että tottahan Konstantin sen ymmärtäisi, sillä Konstantin oli itsekin tunnustanut seikkailleensa Pietarin-matkoilla tyttösten kanssa, eikä Maissi siitä aikonut häntä estellä. Mutta kuinkas olla, kun Konstantin näki hänet kerran tuon asianajaja Lammervon kanssa ravintolassa, yksityishuoneessa, hän tuli aivan raivoisaksi! Maissi kummastui. Lammervo oli häntä hiukan paijaillut, bagatellia vain, ei muuta; mutta niin vimmoissaan oli Konstantin, ettei Maissi tosiaan tiennyt, mitä enää tehdä. Lammervo keksi keinon, sanoi lentäneen Maissille silmään korkinsirun; Maissi yhtyi siihen selitykseen, ja kun hän jyrkästi kielsi kohtauksessa olleen mitään kummempaa ja väitti, että hienoston tavat sallivat kai seuraelämää, niin, kun hän oikein vakuutteli ja hyväili Konstantinia, tietysti Konstantin lauhtui, sellainen hän on, pitää Maissista. Kummallinen mies. Ei hän usko juoruja, ja sentähden Maissi strunttasikin kaikille tämän rotanloukon juoruille. Ja siitä kohtauksesta on jo vaikka kuinka kauan aikaa. Mutta varovaiseksi se vain Maissin teki; sitten hän ei festannut enää täällä eikä kaupunkilaisten kanssa, vaan Helsingin-matkoillaan, käydessään muotimakasiineissa. Tuollaista pikku flirttiä; sellaista on Konstantinilla itselläänkin omalla tahollaan, sillä sitä nyt ei Maissi usko, että Konstantin olisi muuttunut niin siivoksi. Olisipa se hullua: elämä on lyhyt. Eivätkä ne Maissin seikkailut ole olleet juuri mitään, hetkellisiä vain, kauppamatkustajain, ylioppilaiden kanssa; kuitenkin Maissia pöyristää, kun hän ajattelee, että jospa Konstantin tietäisi, millaisia ne ovat olleet, vaikka ne hänestä ovatkin bagatellia, hetkellisiä vain, jösses sentään. Mutta ei hän niitä muistakaan. Ja kummallista, muutamaan vuoteen hän ei ole välittänyt niistäkään.
Mutta nyt on halu elää jälleen kiihtynyt. Kummapa se, Konstantin tullut niin fnaasiseksi, sydänvikoineen ja hänelle itselleen harmaat hapset!
Tieto, että ne hänellä ovat ja näkyvät, kasvaa hänen ympärillään aivan pimeydeksi. Tunne vanhuutta vastaan nousee epätoivoksi; hänen sydäntään polttaa, hän ei tiedä, mitä on ikänsä puuttunut.
Nyt hän kavahtaa alas mustalta penkiltään pimeässä kellarissa. Hän oikaisee vartaloaan, hän sivelee tunnustellen komeaa rintaansa. Musiikki kajahtelee kaukaa ja valittaa holveissa, siellä muut liehuvat valssissa vaaleana kesäyönä.
Maissi-rouva tahtoo näyttää, että hän voi saada vielä sekä Muttisen että muita, jos tahtoo. Ah, koska Muttinen ei hänestä välitä ... niin ... mitä? Hänen mieleensä tulee Falk, viimeksi nähty siellä saarella huviretkellä, kädet levällään juosten, solakkana ja notkuvana. Frakissa ja kiiltokengissä tuolla lavalla hän näytti äsken oikeinpa stiiliseltä. Ei tosin niin kuin vankka Muttinen, mutta... Ja hänen silmissään on juuri jotakin sellaista, hahaha...
Nyt lähtee Maissi aivan päättävästi tanssiholvia kohti. Hänessä on varmuutta ja loistetta, ikäänkuin jokin hohde käy läpi hänen ihonsa, hänen silmissään on merkillinen kuulto.
Isolla linnanpihalla hän kohtaa Muttisen ja Tommolan, joka on tietysti Mimmin rinnalla. Maissi hyökkää heti Mimmin luo, iskee Tommolaan loimuavan katseen ja sanoo:
"Missä Svea on? Tyttöjen täytyy jo mennä kotiin."
"En mene", vastaa Mimmi. "Minä lähden tuomari Tommolan kanssa pillillä ajelemaan."
"Vai niin", vastaa Maissi-rouva, ottaa Mimmiä ranteesta ja lähtee viemään häntä ja jatkaa:
"Haetaan Svea käsiimme, te saatte mennä kotiin."
Oiva Tommola katseli rouvan ja Mimmin menoa, lykkäsi kätensä housuntaskuihin ja kirosi:
"Peijakas vie, mutta komea tuo mamma on sittenkin. Sanopas, Muttinen, mikä noissa sveeseissä ja ryssättärissä meitä miellyttää?"
Muttinen työnsi huulensa töröön, katseli kuusenlatvaan ja mutisi:
"Hm, ihmekö se: ovat jotakin outoa, ehkä puvut ... korsetit tietysti, kulttuurin muokkaus. Katsopa tuotakin venakkoa, tuollainen lakkapunainen huntu pään ympärillä; kuin kupukyyhkynen..."
"Saakeli; ja meidän naiset tuolla tuota upseeria hakkailevat", kiukutteli Tommola.
23.
Lauri Falk tanssi valssin Svean kanssa. Nyt he rientävät käsi kädessä pois kuumasta, soittoa raikuvasta bastion Dickistä, jossa kiihkeät venäläiset ja villit suomalaiset tanssivat. He pujahtavat hämärään käytävään, joka vie tanssiholvista torneihin päin, pitkin muurin reunaa lautaisen katon alitse. Sinne luovat tanssisalin soihdut ja kirjavat paperilyhdyt heikkoa valoa ainoastaan alkupäähän. Niin he ovat päässeet tungoksesta ja tulleet melkeinpä käytävän keskikohdalle; silloin vetää Svea yht'äkkiä omituisen hiljaisena pienen, sievän kätensä pois Lauri Falkin kädestä.
Kuinka nuori tyttö viime viikkoina olikin uneksinut, että saisi olla säveltäjän kanssa, uskoakseen hänelle ajatuksiaan ja kauniita mielikuviaan, joille muut vain pilkaten nauroivat, sellaisille kuin tuo juttu posetiivinsoittajasta, jonka hän oli Laurille kertonut; niin, miten paljon hän olikin uneksinut ja kaivannut saada tanssia hänen kanssaan, ajatellut, että Lauri silloin pitäisi hänestä ikäänkuin kiinni, ja hän saisi nojata ja turvata tuohon ystäväänsä, niin nyt, kun Laurin käsi oli ollut hänen ympärillään ja lämmitti parhaillaan hänen kättään, nyt hän veti tummassa käytävässä sen peläten pois. Ja kuitenkin hän oli tällä hetkellä onnellinen ja ylpeä, jopa iloinenkin. Kaikki oli hänen sielussaan kuin kummallista valoa, kultaista utua.
Ja vaikka hän oli aikonut näissä juhlissa puhua säveltäjälle paljon, paljon enemmän ja toisella tapaa kuin ennen, niin täällä, melkeinpä kahden kesken pitkässä solassa, jonne ainoastaan muinaiset ampuma-aukot loivat kellertävää hohdetta, täällä hän vaikeni ehdottomasti. He kulkivat erillään, Svea pari askelta edeltä ja pää kumarassa, Lauri Falk taempana.
Lauri Falkin suu vetäytyi ylpeään hymyyn, hän oli miestä mielestään, ja silmät hohtivat lapsellisesta mahdintunnosta, kun hän ajatteli, että hän oli tosiaan tanssinut, uskaltanut pyytää valssiin Sveaa, hän, joka ei ollut tanssinut muuta kuin jonkin kerran. Hän, joka oli niin tottumaton ja avuton tällaisten naisten kanssa; joka ei suoraan sanoen ollut vielä hienoa naista tavannut. Ja se oli onnistunut, sen hän tunsi nyt Sveasta. Tuosta urotyöstään hän oli niin onnellinen, että virkkoi Svealle, kun he olivat vähän aikaa kulkeneet ääneti:
"Tiedätkö, mitä tämä tällainen, tämä kaikki, kaunis kesäyö, nämä juhlat, mitä säveliä ne herättävät sielussani? Ne tuovat mieleeni erään keskiaikaisen suomalaisen virren; sen sanat, niitä tahtoisin hyräillä, laulaa, riemuita. Ne ovat puoli-latinalaisia sanoja, kummallisen mystillinen vaikutus on niillä:
"Ubi sunt gaudia,
ei surun siell' sijaa,
kussa enkelit laulavat
nova cantica..."Svea kuunteli onnellisena ja arkana.
Kapeista ampuma-aukoista kuulsi kesäyö, välkkyi kaista sinertävää virtaa alhaalta pohjoispihan vallin takaa. Läheltä oli vesi tummaa, kauempaa vaaleampaa. Laulurastaan yksinäinen ja luokseen kutsuva visertely alkoi kuulua, kuta enemmän he loittonivat torvia räikkyvästä holvista. Lauri Falkin täytti kesäyön autuus, johon oli samalla yhtynyt omituinen haikeus ja tuska. Se tuska ei johtunut pelkästään siitä, että hän koko kesän oli ollut pohjaltaan hiukan huolissaan, minne hän syksyllä joutuisi; se oli jotakin syvempää, epämääräistä. Hän katseli ulos kesäiseen yöhön ja oli huomaavinaan siinä jotakin synkkää, jotakin tummaa, aivan kuin heikosti syksyntuntuista, nyt jo, viikko juhannuksen jälkeen! Niin, juhannuskin se oli mennyt, pälkähti hänen päähänsä; silloin on myöskin pohjolan parhain kesä mennyt. Siihen saakka on valkeus kasvanut ja kirkastunut; sitten se alkaa pimetä, nopeasti, syksyä kohti.
Keskellä tämän yön onneakin hän tunsi syksyn, jolloin kesä oli oleva kuin unta ja mahdotonta edes luulla todeksi.
Minne hän sitten, syksyllä? muistui hänen mieleensä entistä kiivaammin; häneltä oli raha lopussa, hän ei pystynyt mihinkään...
Lauri oli vaiti niin kauan, että Svea kääntyi häntä katsomaan, ja silloin hän näki Falkin kasvoissa jotakin niin tuskallista, että hän vaistomaisesti ojensi hänelle kätensä, ikäänkuin häntä auttaakseen. Lauri Falk tarttui silloin Sveaa käteen ja johti hänet käytävästä oikealle, yhteen torneista, jossa öinen valkeus kuulsi selkeämpänä; vähemmän oli siellä väkeäkin, sillä se torni oli ontto kattokerroksesta pohjaan saakka, tulipalo kun oli muinoin hävittänyt välisillan; portaat olivat puiset ja avoimet kuin kirkontornissa. Leikitellen ja samalla vakavana autteli taiteilija nyt Sveaa ylös natisevia portaita, ohitse tornin sisuksen ammottavan syvyyden, jossa silloin tällöin yököt lentelivät. Niin he tulivat pyöreään tykkihuoneeseen tornikaton alle ja menivät siellä hengästyneinä erään ympyräisen ampuma-aukon ääreen, jollaiset suuntautuivat tornien huipuista kehässä joka taholle.
Kesäinen maailma lepäsi alla avarana ja kauniina; tuolla pikku kaupunki, matalalla ja syvällä, saarineen ja siltoineen, loitoimmilla kallioilla hajallaan punaisia töllejä, lähempänä varsinainen kaupunki vaaleine rakennuksineen, joukossa jokunen vanha, valkeaksi rapattu talo tuuhean puutarhansa varjossa.
Mutta ympärillä kaikkialla levisivät surumieliset, harvaanasutut seudut, idässä ruskottivat metsäisen tummuuden yllä haikeasti hattarat. Tykkiaukosta nousi alhaalta päin kostea ja viileä virran tuoksu; kaikki oli uneksivaa ja hiljaista, käki kukkui jossakin männykössä virran takana, kukkui lyhyen hetken ja lakkasi sitten; kesäöisessä kirkkaudessa kuului jälleen vain laulurastaan valittava ääni. Tuolta lahdelmista nousi valkeaa usvaa, jota virta veti hiljaa mukaansa väikkymään.
"Katsopas noita usvia, tuolla alhaalla virrassa", alkoi Lauri Falk. "Ne ovat kuin aallottaria, vedenneitoja. Ne kuuluvat tämän linnan tarustoonkin; minä rakastan tätä vanhaa linnaa, se on näytellyt minulle lapsuudenunissani paljon kaunista, ritareja, romanttista aikaa! Tiedät kai tuon tarun?"
"Niin, vedenneidosta", innostui Svea puhumaan. "Mutta yksi niitä vain oli, sinä mainitsit monesta?"
Sveasta ei ollut mieluisaa Falkin puhe useista vedenneidoista; hän luuli pianistin tehneen sen jollakin tavoin tarkoituksella. Nyt selitti Falk, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi, yksikö niitä aallottaria oli vai monta. Sitten hän sanoi:
"Sen vanhan tarinan mukaan nousi se Vellamon tyttö aina kannelta tai harppua soittaen aalloille, kun linnaa uhkasi jokin onnettomuus, nousi virrasta, jonka vesi oli mustaa kuin piki. Mutta tiedätkös, minulle on tuolla aallottarella aivan oma merkityksensä. Minulle se on kuin vertauskuva jostakin minua persoonallisesti koskevasta. Tarkoitan hänellä tällä hetkellä tavallaan koko luontoa. Luontoa, jota rakastan, en ainoastaan täällä, vaan kaikkialla. Sen kultaista kannelta olen viehättynyt kuuntelemaan. Kuuntelemaan niin, että kaiken muun olen unohtanut. Ja sitten se ehkä voi pettää! Vetää luoksensa kuin tuo linnan aallotar ennen ritareita pyörteisiin, niin syvälle kuin kirkontorni on korkea."
Lauri Falk tuijotti omituisesti tykkiaukosta alas virtaan, hän ajatteli taas, mikä hänet kerran perisi. Ja hän toivoi epämääräisesti ikäänkuin auttajakseen tuota tyttöä; mutta kuitenkin hän tunsi, ettei sekään enää häntä liioin auttaisi. Leikitellen hän jatkoi:
"Noissa kronikoissa, joita Olaus Magnus kertoo, oli myöskin linnan oinas, muistatko, Svea? Oinas, joka syöksyi viimein virtaan?"
Svea katsoi häneen tummansinisin silmin, ja säpsähti, niin merkillinen oli Falkin katse. Taiteilija huomasi tytön säpsähtävän, se kevensi hänen sydäntään ja hän tuli rohkeammaksi.
"Niin, tiedätkö", jatkoi hän; "minä olen se oinas; tälläkin hetkellä. Tiedätkös, minulla on se temppu ollut monesti mielessä! Jossakin muodossa. Hypätä johonkin, mustaan, syvään, virtaan; ikäänkuin uhmalla, jota en voi selittää; johonkin sellaiseen, johon luonnon kannel minua kutsuu, ikuisuuteen!"
"Ah!" hätääntyi Svea ja kurotti käsiään Falkia kohti.
Mutta Falkia nauratti tuo hätä: että Svea saattoi luulla hänen voivan tehdä sen nyt, juuri tässä, noin vain! Ei, se oli kyllä aikomus, koko hänen elämänsä aikomus. Mutta samalla hän nautti siitä aikomuksesta niinkuin kaikesta romanttisesta tuskasta yleensä; se ei ollut vielä aivan totta. Nytkin hän odotti Svean hädästä jotakin hyvää, Falk seisoi kasvot ulapalle päin, jäykkänä, pää kauniisti kenossa.
"Miksi?" kuuli hän takaansa Svean äänen.
"Miksikö?" toisti Lauri Falk. "Etkö ehkä näe tai tiedä? Siksi, ettei minulla ole elämässäni mitään toivomista. Hävittänyt varani, turhissa unelmissa. Siksi, että minua odottaa..."
"Minä tiedän jotakin", alkoi silloin Svea lempeästi, mutta keskeytti.
"Mitä tiedät?" kysyi Lauri Falk.
"Että ... että minä tahtoisin auttaa sinua", vastasi Svea kainosti ja katsoi häntä puhtain silmin. "Mennään me Italiaan..."
"Italiaan?" hymähti Lauri Falk. "Millä voimalla?..."
"Me kuljemme kylästä kylään... Sinä..."
"Soitan posetiivia?" Lauri Falk purskahti nauruun.
Siitä tuli tyttö pahoilleen; Lauri Falk huomasi sen ja jatkoi:
"Niin, niin, mutta millä varoilla?"
"Mutta sinullahan on lahjoja", vastasi Svea. "Sinun sävellyksesi tänä iltana oli minusta niin, niin kaunis, minusta, vaikka yleisö... Mutta miksi valitsit Kontskya? Mutta sinusta tulee varmaan vielä jotakin ... kyllähän tiedän, että sinulla ei ole rahaa..."
"Rahaa?" huudahti Lauri Falk ja katsoi tyttöön epäluuloisen terävästi. "Rahoistani, onko sinulle kuka niistä puhunut?"
"On", vastasi Svea verkkaan ja epäröiden.
"Kuka?" kysyi Lauri Falk oikein vaatien.
"Tuomari Tommola, Mimmille. Mutta miksi sinä sitä?"
Se iski Lauri Falkiin. Hän oli pöyhkeä, tuo Lauri Falk; tämä oli raha-asioissa hänen elämänsä ensimmäinen loukkaus. Että hän nyt oli katalan köyhä. Ennen hän oli sietänyt kaiken muun, kaiken kalvavan; olihan hänellä varustuksensa, rahansa, joiden piirissä hän sai olla turvassa, erillään. Mutta nyt, nyt siitä puhuu jo tämä kylä; ja sitten kaikkialla! Joutua muilta pyytämään. Ja tuo Sveakin, tuo, jolle hän olisi tahtonut puhua aivan kuin neuvotellakseen, hänkin tulee vain ja tarinoi posetiivijuttujaan, ja sellaista, että hänestä muka tulisi jotakin. Ei, Svea ei häntä ymmärtänyt. Ja hänen itsensä oli mahdoton selittää, mitä hän tarkoitti, sillä sitä hän ei jaksanut itsekään ajatella.
Menköön siis kaikki kuin menee, syttyi ajatus yht'äkkiä Lauri Falkin mielessä. Kohtaloaan ei vältä. Menköön, menköön kuin ennenkin. Kaikki turhaa. Leikkiä vain! Mitä hänkään muista välittää?
Ja kuin tuhotakseen Lauri Falk tavoitti Sveaa syliinsä, omituisesti naurahtaen:
"Hahaa, mennään posetiivia vääntämään, näin minä sinua kannan Pisan kaltevan tornin portaita ylös."
Svea pelästyi ja pakeni. Lauri Falk ryntäsi hänen perästään. Niin he juoksivat alas jyrkkiä, natisevia portaita, tulivat hämärään käytävään, joka vei torneista keskimmäiseen, riensivät siellä perätysten, Svea hengästyneenä edeltä, Falk tavoitellen, liehuvin hännystakin liepein. Eräällä kohtaa, jossa ammotti kahden muurin tyhjä välys, pyrähti kyyhkysparvi melkein pilkkopimeässä orreltaan lentoon ja huiskahti viuhuvin siivin Svean pään ympäri. Svea pelästyi ja pysähtyi, Lauri sai hänet syliinsä, tunsi käsissään hänen lämpöisen ruumiinsa, käänsi hänen kasvojaan taaksepäin ja suuteli.
Samassa syöksyi heidän takaansa hämärästä käytävästä jokin miehinen varjo, hihkaisten, sivuilleen keinuen, villissä juoksussa. Svea huudahti:
"Heitukka, tuo onneton...!"
Konttoristi ryntäsi suoraan Sveaa kohti, Svea väistyi, Heitukka tuli perästä, konttoristi löyhähti väkijuomilta. Svea pakeni, tietämättä minne. Lauri Falk juoksi heidän perästään.
He kiersivät keskimmäistä tornia ympäröivää ampumakäytävää, syöksyivät nyt joillekin pimeille kiertoportaille, joissa tuskin kaksi henkeä kykeni toisensa sivuuttamaan, tulivat valoon, vasemmalla aukeni kaariholvi ja siinä kolme, neljä porrasta alemmaksi, taustalla oli pieni puuovi, Lauri Falk riensi Heitukan edelle, avasi oven, sysäsi siitä Svean sisään ja sulki oven. Svea ei voinut ymmärtää koko seikkailusta mitään, hän puhkesi itkuun ja istahti lavalle, joka oli tuossa entisessä vankikammiossa. Hetken he olivat ääneti. Lauri Falk tunsi olevansa jollakin tavoin syyllinen; mutta eipä tuo Sveakaan ollut siellä tornissa ihmistä ymmärtänyt! Yht'äkkiä Lauri sanoi:
"Olenko sinua loukannut? Sitä minä en tarkoittanut! Mutta minä olen sellainen, en jaksa käsittää tekojani. Tuntui niinkuin sinä et olisi minua ymmärtänyt, ja siksi jouduin jonkinlaiseen – vimmaan."
Svea katsoi häneen nyt kyyneleisin silmin, Lauri Falk pyysi heltyen anteeksi ja sanoi olevansa tuollainen toinen Heitukka.
"Aina kaupungissa juovuksissa, se onneton", vastasi Svea. "Lieneekö hänen käytöksensä johtunut siitä, että tanssin hänen kanssaan; tein sen siksi, että isä pyysi minua olemaan hänelle hiukan hyvä. Isä nyt on sellainen, Heitukka on häntä kai jollakin tavalla auttanut, ostanut hänelle äsken uuden talon, Vaskilahden..."
"Vaskilahden?" toisti Lauri Falk ja aivan jäykistyi.
"Niin, mitä kummaa siinä on?" kysyi Svea.
"Vaskilahden, tuon vanhan, kauniin kartanon!" huudahteli Lauri Falk yhä.
Pianisti oli niin liikutettu, että ojensi Svealle molemmat kapeat kätensä ja katsoi Sveaan samalla rukoilevin ja loistavin silmin. Se syvä, riemuitseva ja täydellisesti avoin katse oli Svealle vaarallisempi kuin äskeinen suutelu hämärässä käytävässä; Svea nousi ja sanoi vavahtaen:
"Lauri, mennään nyt."
Ja hän pujahti pois säveltäjän käsistä.
Lauri Falk kulki kalpeana ja heltyneenä Svean perästä rauniokäytäviä ja portaita myöten, he tulivat nyt kapean oven luo, Svea avasi sen, he olivat suuressa ritarisalissa, johon moniväriset ja vaakunoilla kirjatut ikkunat loivat hämyisää valoa; sen matalassa, valkeassa holvissa välkkyivät kultaiset tähdet himmeästi. Siellä ei nyt sattunut olemaan ketään, kaikki tanssissa. Pitkin seiniä seisoi vihreitä, korkeaselustaisia penkkejä. He menivät erään ikkunan luo, sen mustanpunaista ja sinistä väriä elävöitti ulkoa hulmahteleva soihtujen liekki. He seisoivat hiljaa, sitten alkoi Lauri Falk värähtelevällä äänellä, joka sai kattoholvin tuskin kuiskaamaan:
"Kuule, Svea, anna minun puhua ja tunnustaa."
Hän mietti hetken, koettaen saada selvää tunteistaan, joita kesäillan hekumallinen hehku, tanssi, soihdut, hämärät haaveet, kaikki olivat hänessä herättäneet. Ja yht'äkkiä hän sitten alkoi lasketella, merkillisen vilkkaasti ja samalla rehellisesti ja pateettisesti, niinkuin tilaisuus olisi häneltä vaatinut sekä rehellisyyttä että jotakin lumoavaa käytöstä. Ikkunain läpi kiiluvat valot värisivät Svean tukassa kuin kultaiset säkenet. Nyt Lauri Falk laskeutui hänen eteensä toiselle polvelleen, pyyhkäistyään sitä ensin, painoi päänsä Svean helmaan, katsoi häntä ylös silmiin, piteli hänen kättänsä ja puhui:
"Niin, minun täytyy tunnustaa sinulle kaikki! Sinä ehkä olet nähnyt minussa uskoa taiteeseeni, mutta se on sulaa valhetta. Uhmassa ja epätoivossa olen antanut sinunkin sitä luulla. Katsos, jotakin pientä minä ehkä osaankin, näpertelyä, mutta miksikään suureksi en koskaan jaksa, ne toiveet minä olen jättänyt monta vuotta sitten. Sillä: minähän en ole mikään taiteilija, minä olen – moukka, siinä kaikki! Täältä maasta irti temmaistu ja joutunut muualle. Ei minusta ole kokonaiseen, suureen, oikeaksi taiteilijaksi, kärsimään toivomatta; ei myöskään maailman kilpatantereille, sellaista touhua minä suorastaan vihaan, sinne en voi perustaa elämääni, ulkomaille nimittäin. Ja vielä vähemmin voin elää täällä; nuo meikäläiset, jotka tänäänkin olivat yleisönä, eiväthän he edes kuunnelleet pientä hyvääni, mutta kyllä valitun huonon. Olen kasvanut heistä erilleni. Niin, olen revitty kahtaalle, murrospolvea, oi. Kaikki on mennyt hukkaan: perinnöt, itse mies. Mutta minä koetan nousta, koetan palata. Niin paljon kuin voin. Palata maalaiseksi, en antaa harhain rikkoa itseäni. Koetan kulkea toista tietä. En taiteeseen, joka on niin suuri, etten minä, talonpoika, suoraan sanoen, jaksa sille uhrautua. Vaan toisaalle: koti, sitä minä en ole vielä kokenut..."
Svea silitti Laurin sievää tukkaa ja kumartui hänen puoleensa. Niin, hän painoi hänen päätänsä rintaansa vasten ja odotti, odotti yhä noita hämäriä, kauniita sanoja.
"Kotiako?" huudahti hän sitten, kun Laurin tunnelma hetkeksi heikkoni. "Nyt minä tiedän, että sinusta tosiaan pidän! Minä itsekin tahdon pois täältä, vaikeasta olosta kotona..."
"Katsos, Vaskilahti on minulle pienestä saakka ollut jotakin merkillistä, hienoa, kokonaisempaa kuin oma, tunnettu", alkoi Lauri jälleen. "Minä hoitaisin sellaista mielelläni. Ja nyt se on teidän. Minä, minä menen maanviljelysopistoon!" huudahti Lauri yht'äkkiä. "Niin, maanviljelysopistoon! Pois, johonkin, ei musiikkiin: se ei elätä! Me saamme kodin! Sillä sitten ... minä koetan näet lunastaa Vaskilahden. Minä puhun isällesi asiasta heti, kun hän tulee Helsingistä. Ja sitten, sitten..."
"Italiaan!" auttoi häntä puolestaan Svea. "Ensinhän koti, sitten Italiaan!"
Ja Svea taputti käsiään ilosta. He ihastuivat molemmat epämääräisesti. Lauri Falk jatkoi:
"Niin, niin, kaikki on nyt muuttuva! Minä, maanviljelijäksi, yksinkertaiseksi maamieheksi; pidä minua vaan kiinni, neitoseni." He innostuivat yhä enemmän. Yht'äkkiä Lauri Falk otti Sveaa kädestä ja huudahti:
"Ja ensiksikin, tähän me pannaan sormus! Huomenna minä sen hankin!"
"Kihloissa", kuiskasi Svea.
"Salakihloissa", toisti Lauri Falk, "joku tulee tuolta..."
Maissi-rouvan leveä ääni siellä kaiuttelikin ritarisalin suuria portaita, ja nyt hän astui sisään Mimmin kanssa.
"Vihdoinkin, täällä on Svea", tiuskahti hän kimeästi, mutta huomatessaan Lauri Falkin hän muutti äänensä lempeästi moittivaksi: "Teidän seurassanne, herra Falk, no, hän oli hauskassa seurassa. Mutta nyt, Svea, on aika lähteä kotiin, tuollaisten nuorten tyttöjen täytyy tähän aikaan olla jo vuoteessa."
Ja Maissi-rouva kietoi lempeästi käsivartensa Svean ympärille, mutta katseli sitä tehdessään Falkiin. Svea vilkaisi äitiinsä ja istui yhä paikallaan. Kauppaneuvoksetar jatkoi:
"Mutta te, herra Falk, tehän voitte seurata mukana ja saattaa meitä, siellä kotona voimme saada illallista, ja siellä kai soitatte meille, herra Falk?"
Lauri Falk oli kuin herännyt unesta, hänen mielessään ilveili kummallisena epäsointuna kauppaneuvoksettaren kuva: vyötäröt, jotka olivat puristetut lujasti kureliiviin, hänen kummallisen kiivaasti hehkuvat silmänsä; kieltämättä hän oli komea ihminen.
Svea nousi, Lauri huomasi hänessä jotakin, hän tahtoi päästä tästä asemasta ja myöntyi lähtemään. He menivät kaikki neljä alas linnan pihalle, jättivät tanssin ja humun taakseen, tulivat holvien alitse pienemmälle pihalle.
Siellä tapasi heidät maisteri Bongman, joka kurkisteli alas ylempää museon portaitten pilarien välistä, luhtikäytävästä; hän ontui frakissaan ja punakeltainen marsalkannauha rintamuksilla Lauri Falkin luo ja sanoi:
"Olen etsinyt sinua kuin höyrypää, viimeksi museosta! Etkö muista, että meillä on juhlain päättäjäiskekkerit Muttisen luona? Siellä on jo koolla joukko miehiä, tuo lehtori, joka piti avauspuheen, toimittaja Touhio, tohtori Kankaanpää, – minä sanon häntä Cancan-bääksi, – muudan nuori teologi, postimestari ynnä muita..."
"Ah, olin sen unohtaa, saatamme nyt vain tämän herrasväen kotiin."
"Saata itse joukkosi", sanoi maisteri Bongman. "Minä menen edeltäkäsin ilmoittamaan, että signor Falco tulee."
He soudattivat itsensä virran poikki ja tulivat, maisteri Bongmanin puhellessa museoasioista, seuraavan kadun kulmaan, jossa stipendiaatti sitten heistä erosi. Lauri Falk saattoi naiset vihreän talon portille, Svea puristi siinä ääneti hänen kättänsä.
24.
Kun Lauri sitten meni Aapeli Muttisen talolle ja aikoi astua portista sisään, kuului toisesta matalasta päätyikkunasta kadulle naputusta: siinä seisoi ruudun takana maisteri Bongman, pitkänä ja mustanverisenä, nelikulmaiset kasvot ja silmät iloisessa naurussa, keltaisena paistavin hammastarhoin. Hän naputti etusormellaan ikkunaan, viittoi pianistia sisään ja katosi ikkunasta; ja kun Lauri Falk meni pihalle, riensi maisteri Bongman portaille häntä vastaan hännystakissa ja marsalkannauhoineen; hän sanoi:
"Kas niin, viitiseikse, vaatiseikse, nyt mennään sisään, tule, niin esitän sinut herroille. Täällä on paitsi jo mainitsemiani myöskin Tommin prinsipaali ja muutamia keltanokkia."
Bongman avasi oven Muttisen Aapelin saliin, astui Lauri Falkin edellä sisään, ponnahti ovenpieleen, heilautti mahtavasti kättään, kumarsi ja esitteli:
"Gaspadin Falco, Kiesun herra, floretti-veikari, poseteivari, v.t. myllynveivari, suuri Kullervon säveltäjä."
Salista kajahti vastaan iloinen nauru useiden herrain suusta; heistä osa istui ison pöydän ympärillä, jolla oli juomia, osa siellä täällä muualla. Lauri Falk meni lähemmäksi, ja maisteri Bongman esitteli hänelle yksitellen vieraat. Isäntä, Muttisen Aapeli, istui nauru suulla ikkunan edessä nojatuolissa, mutta sohvalla kellotti toimittaja Jalmari Touhio, kalpeana ja hiki otsalla.
"Iltaa, porsas", änkytti Touhio Falkille; "oletko sinä koskaan ennen nähnyt näin kypsää miestä?"
Maisteri Bongman oli keikkunut Lauri Falkia esitellessään hartaasti hänen perästään, nyt hän osoitti peukalolla rintaansa, toisiakin herroja ja huudahti:
"Viitiseikse, vaatiseikse!"
Lauri huomasi noiden pullolla-purjehtijain joutuneen niin lähelle hukkumisen tilaa, että he olivat vaarallisten lemmenlaineiden varalta varustautuneet kaikki sen pelastusrenkailla, jollainen Bongmanilla oli frakkinsa rinnassa, samanlaiset muillakin, toimittaja Touhion rinta oli kylvetty niitä täyteen, myöskin pullot ja lampun lasi koristetut. Lauri katsoi silmät pyöreinä tätä, Bongman huudahti:
"Tommolan laakeria, kamasaksan alku tilasi tuhat kappaletta yht'aikaa, sai riunan halvemmalla; laakeri vanhentui, kun hän ei ennättänyt sitä käyttää; ja nyt on herrat merkitty näillä prenikoilla jumalansa ritareiksi. Mitä muutakaan jumalaa he tässä kylässä palvelisivat? – Se oli prologi, sitten..."
Herrat nauroivat iloisesti; samassa aukesi Tommolan kamarin ovi ja esille ryntäsi tuomari kiivaana ja punaisena, hammasta purren; hän tempoi kamarista tyttöä ja talutti hänet ulos paitasillaan, työnsi eteiseen ja heitti vaatteet perästä.
"Mene, mene pois loorasta!" huusi Oiva Tommola. "Minä en sinusta nyt tykkää."
Nuori asianajaja käveli sitten salissa sinne tänne, hän oli vimmoissaan, ei saanut vähään aikaan selitystä ulos suustaan; mutta eteisestä kuului tytön kiukkuinen huuto:
"Odotapas, kun näemme vasta kadulla, kyllä sinut leimaan, minä olen Mesopotamiasta!"
Mesopotamia oli eräs kaupungin etukylä.
Oiva Tommola ryntäsi jälleen eteiseen, mutta tyttönen oli jo lähtenyt sieltä, hän heilutti vain portilla hyvästiksi kengillään.
"Oijoi, jos hän sen tekee", huudahti Tommola, "jos tervehtii kadulla, äh, skandaali; minä usutan poliisin sen kimppuun, kaikkien Mesopotamian naakkain!"
Muut herrat tiedustelivat häneltä:
"Mikä nyt?"
"Kirottu naakka, tahtoi imeä kymmenen markkaa, minä tingin puoltatoista pois!"
"Kas, kas, kas vaan", ilkkui maisteri Bongman. "Olisit tehnyt väärän velkakirjan."
"Hm", hymähti Muttisen Aapeli ja työnsi Tommolaan katsellen huulensa halveksivasti pitkälle.
Bongman pisteli edelleen:
"Ja jos hän nyt sinua läimäyttää esimerkiksi keskellä laivarantaa naamapullaasi?"
Tuomari Tommola oli vielä niin kiihdyksissä, ettei voinut Bongmanille suuttua.
"Auta armias, jos ... koko Mesopotamian panen maan tasalle, haaskapesän, saavat kaikki linnaa", vannoskeli Tommola.
"Vai linnaa, vai poliisit", nauroi nyt Muttisen Aapeli närkästyneenä. "Ja itse olet Herran enkeli?"
"Minäkö? Minä?" ihmetteli Oiva Tommola ja asettui lehmänsäärin Muttisen eteen. "Olenko minä mikä daami, tämä mies? Ja jos moisten kanssa näin laulutuulella leikamoin, niin, pojat, leikki silleen, enpä ole engelskantautinen. Mutta periaatteiltani minä olen yhteiskunnan mies. Hyi helvetti, vai puolustettaisiin tässä tuollaisia naakkoja?"
"Mainiota, mainiota", huudahti maisteri Bongman; "sinä olet pimeä kuin piispa; salasissi, kulturin kuvatus".
"Aivan niin, Henslev", vahvisti Muttisen Aapeli. "Saarnaa sinä vaan, Oiva, saarnaa kuin pappi: 'Sun hiesuti heisuti Kai-paisten takia.' Rakkari, nurkissa sinä sissittelet."
"Kyllä", vastasi Oiva Tommola, "kyllähän, kun se kerran on välttämätöntä. Mutta sellaista sissittelyä kuin sinä, Muttinen: ottaa avioero, peijakas, sitä en tee", väitti suuttuen Tommola. "Minähän olen yhteiskunnan mies, tunnustan Lutheeruksen oppia."
"Hahaa", nauroi Muttinen katkerasti. "Sinä, kirkon jäsen, sellaistahan se on. Ja menet ... yhteiskunnan vuoksi?"
"Niin naimisiinko?" vastasi Tommola. "Tietysti, eh-eh."
"Hm, oman etusi, rahojen vuoksi. Ja körötät oikeaan kirkon-liittoon?" jatkoi Muttinen.
"Tietysti", vastasi Tommola.
"Tuon Könölinin Mimminkö kanssa, vai?" kysäisi tohtori Kankaanpää.
"No, eipähän sitä vaan niin tierä vielä", vastasi Oiva Tommola. "Mutta kai tuota nyt saa pruuvata. Ja miksikä ei: hän on terve tyttö..."
"Mainiota", huudahti maisteri Bongman, "hän on kuin munkkipulla, jossa on sylttiä huulten raossa. Hän ei tosiaan ole niitä tyttöjä, jotka purskahtavat itkuun, kun kaatuu kahvia koulukirjalle, kuten kerrotaan meidän sievissä romaaneissamme."
"Eipä tosiaan, eh-eh, hän on munkkipulla", innostui Tommola. "Ja jos hän olisi varakas, niin eipä siinä suuriakaan nokka tuhisisi. Mutta enpä sanokaan muuta, ennenkuin nähdään."
"Vai pruuvata muka, vai niin", murahti Muttisen Aapeli. "Mutta kun sinä joudut naimisiin, niin sitten et muka enää pruuvaa?"
"En tietääkseni", vastasi Tommola.
"Jaha, vai et tietääksesi, et, hahaa."
Ja yht'äkkiä huudahti Muttisen Aapeli valittavalla, kimeällä äänellä:
"Vai naimisiin, heti, kun olet pruuvannut? No niin, hihii, minkä, minkä tähden ihmiset menevät naimisiin?"
Kaikki purskahtivat nauruun. Mutta Muttinen jatkoi, lyöden pehmeällä kämmenellään otsaansa:
"Hihii, minkä tähden ihmiset menevät naimisiin? Se on niin hassua."
Tohtori Kankaanpää ilkkui:
"Veli Muttisella ei näy olevan mieli siihen löylyyn."
"Ei", vastasi Muttinen jörösti, tarttui whiskylasiinsa ja kulautti sen pohjan. "Ei milloinkaan, ei, vaikka mahalta halkaistaisiin."
Sitten hän jatkoi sisäisellä kiihkolla:
"Ah, ah, ah, miten olen tuumiskellut tätäkin asiaa, miten olen pohtinut tuolla kallollani! Olen, peijakas vie, minä pohtinut. Mi-mi-miksi kirkko sitoo ihmiset naimisiin? Jossa he ani harvoin ovat sovinnossa! Miksi he eivät saa olla vapaina, kuin lintuset, ketut, metsähiiret? Niin kauan kuin molemmat tahtovat. Ja erota, kun tahtovat. Ah, ah! Antakaa minun puhua", ärjäisi hän yht'äkkiä ja löi nyrkkinsä pöytään niin, että lasit ponnahtavat korkealle. "Tai naurakaa, jos tahdotte; naurettavaa se onkin, kuin koko maailma, joka on sellainen, voi pyhän Pirkitan pannurieska! Mutta kuunnelkaa, kamelukit, minä tahdon nyt pousata."
"Pousaa sitten", huudettiin hänelle kaikkialta nauraen.
Muttinen istui hetkisen otsa kymmenessä rypyssä ja tuijotteli ulos rantaterassille, jossa punertavat ja valkeat dielytran kukat nuokkuivat värähdellen; sitten hän alkoi murahdella ja mutisi kuin itsekseen, katkonaisin sanoin:
"Turkkilainen, minäkö naimisiin, en peijakas. Hihii, se on niin hassua. Ensin ollaan kihlattu pari, niin hyviä, niin lillun-lellun, lellun-lillun... Toinen on pieni ja sileä silkkihiiri, toinen on suuri, mahtava sankari, toinen kulkea kepsuttaa strutsin höyhenillä kaunistettuna, pinnattuna selästä pohkeisiin, tepsuttaa ison sankarin vieressä, vilkuu kuin mäyräkoira makkaroita. Ja sitten tulee vihkimiset, muut... Minä en anna vasta sitoa pantaa kaulaani." Muttinen vikisi surkeasti. "Vaikka vihkialttarin edessä vakuuttaisin tuollaiselle hiirelle, että erotaan heti, jos toista alkaa harmittaa, kuten aina käy, niin eihän se morsian sitä ymmärrä..."
"Niinkö sinä teit?" kysyttiin Muttiselta.
"Kuinkas muuten?" vastasi hän. "Vihillä minä tahdoin jo eroa, ja lupasin antaa eron, kun toinen tahtoo; en aikonut erota, mutta arvelin: kaiken varalta. Niinpä sanoin minä vihillä, rehellinen mies, sanoin Fannylle hänen vanhempiensa kuullen, että jos Fanny tahtoo erota, niin en minä vastaan pane."
"Sepä skandaali!" huudahti Tommola.
"Oi, mikä itku ... äiti itki, isä kiroili. Mutta mitä minä muuta voin? Ja sitten vihittiin meidät, ja sitten nuo kuherruskuut: kuku-kiki, kuin kyyhkyset. Ah, se oli silloin niin kaunista, aivan kuin uusi kyltti. Silkkihiiri on miehen herttarouva, koti kanarilintujen häkki. Mutta sitten ... ei, elehvantti soi, minä en, en mene naimisiin", väitti Muttinen.
Herrat kuuntelivat tarkkaavasti, toivoen saavansa tietää lisää Muttisen sydämenasioita. Jalmari Touhio vain nukkui, kaatuneena sohvalle. Mutta odottavien uteliaisuus ei tullut tyydytetyksi; Muttinen huokaili jo pari kertaa: "Että se voi mennä niin, että lyö, mukittaa, tuo silkkihiiri, korville ... ja kaataa piimää niskaan..."
Mutta kun Oiva Tommola silloin sattui pilkallisesti nauramaan, katsoi kirjakauppias ylös ja näytti selkenevän.
"Sinä", myhähti hän vihaisesti, "ihanne-materialisti ... menet naimisiin ... mitä tämä sinuun kuuluu. Niin, mitä minun asiani oikein muihin kuuluu?"
"Ehkäpä noista ollaan jo selvillä", pisteli Oiva Tommola.
"Selvilläkö, sinä? No, jos sinulla on ne selvillä, niin on minullakin..."
"Mitä sitten?" kysyi Tommola.
"Mitäkö? On vaan ... siitä hiusharjasta..."
"Kaikkea vielä", selitti Oiva Tommola nolona. "Minä näet satuin tähän kaupunkiin tullessani kerran kampaamaan päätäni tuon Aapelus-Aapiksen hiusharjalla."
"Niin, niin, niin", matki häntä Muttinen. "Naimisiin, en mene! Vai aiotteko te muut mennä?"
Muttinen katseli ympärilleen kuin uhkaava härkä.
"Menkää, ukulit", sanoi hän sitten katkerana ja jatkoi valittaen: "Menetkö sinäkin, veli Falk?"
Falk pyörähti pianon ääreen ja istui siinä, siveli koskettimia, kuunteli.
"Että saada tuollainen... Kun silkkihiiri huomaa, että hän onkin herttarouva ja se sankari panta kaulassa, niin jopa ajattelee: minäpä olenkin herttakuningatar. Ja eipä kelpaa enää kuukauden kuluttua hänelle entinen asunto, sanoo: 'Miksi ei ole lavoaaria salissa, miksi ei pentangia uunin reunalla, niin, niin, miksi ei minulla ole riikinkukon pyrstöä?' Ja sitten kellottelee polstarilla päivällä kello kahteentoista, komentelee: 'Käske piian kattaa pöytä, mies! Matti, minulla on yskä, Matti, sulje ikkuna, avaa ikkuna, täällä haisee sikari, Matti, pistä pääsi uuniin, Matti, tänne nattu. Hyi, missä on rakastumisen kauneus?" huudahti Muttinen valittavasti.
Seura nauroi, mutta silloin kirjakauppias vimmastui ja huudahti:
"Matti, sanoin minä, enkä Muttisen Aapeli! Muista minä nyt kerroin, en itsestäni! Se Matti on esimerkiksi eräs maajussi, josta Falk on minulle kertonut."
"Niin, talonpoikiahan suomalainen sivistynyt säätymmekin vielä on", huomautti tohtori Kankaanpää; "siksi ovat rouvammekin noin sivistyneitä; ehkä miehet samoin", jatkoi hän hiljemmin.
Muttinen huusi edelleen:
"Vai itsestäni minä, sellaisille kuin te!" Ja ähisi: "Nuo naiset, hm, ankat! Milloin tahtoo hiiri diakonissaksi, milloin ei tahdo seurustella sivistymättömien kanssa; milloin haluaa perustaa kanatarhan, mutta kukkohan aamulla herättäisi hänet liian varhain. Ja sotaa, sotaa, mies ottaa öisin vuoteensa, makaa porstuan lattialla, ei saa nukkua, sillä se toinen seinän takana karjuu, herättää hänet. Tai piilottaa hänen pääkirjansa, ettei Matti rasittuisi liiasta työstä. Täytyy itkeä..."
"Niin maar, Matti Muttinen on itkeväkin mies", pisteli Oiva Tommola.
Kirjakauppias vimmastui:
"Minä? Johan sanoin, että minäkö puhuisin itsestäni teille. Menkää naimisiin, revonrautoihin, hornan tuuttiin, hullut! Menkää, pistäkää säkki päähänne!"
"Tiedän minä myntin toisenkin puolen", virkkoi silloin Tommola.
"Sinä tiedät? Sano, mitä sitten tiedät?" kysyi Muttinen.
"Olisitpa opettanut hiirellesi sen kukkojutun toisellakin tavalla, hehe..."
"Mitä sinä meinaat?" ihmetteli Muttinen hiukan nolona ja levottomana. "Ahaa, sekö juttu? Onko se nyt sinusta sellainen ihme?"
Ja Muttinen jatkoi valittelevalla äänellä ja kämmeniään levottomana käännellen ja katkonaisesti:
"Kuinka, kuinka ihmeellä ... minä voin tahtoa lapsia, minä..."
"Sinä, varakas mies!" huudahti Oiva Tommola. "Miltä tuntuisi itsestäsi, jos sinulta vietäisiin työsi? Lapset, heh, ihanteellisesti puhuen, ovat naisten elämän sydän, niinkuin sinulla työsi."
"Ah, ah, ah", huudahteli Muttisen Aapeli; "lapsia: mutta mitä varten niitä olisin tahtonut. Enkä tahdo!"
Ja kirjakauppias jatkoi otsa synkissä rypyissä:
"Lapsia. En koskaan. Tähän maailmaan! Joka on vääryyttä... Kirkko ... opettaa väärin, suosii sotaa, kansallisinnostusta, pettää kansaa, hallitusten ryöstettäväksi. Ja lapset, puh, tulee köyhyyttä; astuu vieras sisään, jokaisesta ovesta tirkistelee päitä: 'Ei isi ole kotona, isi on tekemässä työtä!' Työtä! Miksi, miksi, aina työtä? Ja onko se elämää? Sitä vartenko se kaunis ensimmäinen tilu-lilu... Ah mon Tieu. Ei, Muttisen Aapeli tahtoo antaa oikeutta muille, tuleville polville. Miten minä olen miettinyt tätä maailmaa, ajatukset ovat polttaneet aivojani kuin lyijy! Kärsimme mekin, miksi pitäisi vielä muiden kärsiä, mikä oikeus meillä on hankkia lapsia, tällaiseen maailmaan? Tungosta, liika-asutusta, siis köyhyyttä..."
"Tungosta parilla nulikallasi, joita sinulla ei ole", ilkkui Tommola. "Hoi, siinä on mies, niin heikko, arka, sellainen kitupiikki, että kirpun panee kahtia."
"Nai itse, saa viisikymmentä lasta", ilkkui Muttisen Aapeli.
"Heikko, epänormaali", pisteli yhä Oiva Tommola.
Muttisen Aapeli käännähti rajusti nojatuolissaan.
"Akkaväen narri, filosofi; salkuton, pussiton mies", jatkoi Tommola.
Samassa Muttinen nousi ylös ja iski kouransa Tommolan käsivarsiin puristaen niitä vimmatusti. Oiva Tommola väänteli vastaan, ja sillä tavoin pullistellen he joutuivat toisen takakamarin ovelle.
"Olenko minä salkuton, pussiton?" ärjyi kirjakauppias äänellä, joka tuli kuin tynnyristä. "Minä en tahdo jälkeläisiäni tällaiseen yhteiskuntaan, en; minä en tahdo lapsia, kuuletko, häh? En, vaikka halkeaisin, en sotamiesten housuihin... Ja vaimoa, piimällä sokaisee..."
Salissa kaikui nauru. Maisteri Bongman yhtyi mielihyvällä taisteluun.
"Mainiota!" huusi hän ja karkasi ontuen Oiva Tommolan kimppuun. "Anna sinä hänelle, Aapelus, nyrkeistäsi, pässille; hei, tämä on kuin sitä entistä hyvää ylioppilasaikaa, jolloin Helsingissä tapeltiin. Nyt nuoriso vain syö Osmolassa, rypee voissa niskaa myöten, pörröiset päät, kynnet surureunuksissa, ei Alma Materin poikain suusta kuulu yhtään sanaa politiikasta, taiteesta: pelkäävät, kollot! Vain murahdus tenteistä ja läskin-latinaa, lupsavat suut kuin porsailla; tulevat yhteiskouluista, menevät kristilliseen yhdistykseen, se on naiskulturiamme, väki vanha vaipununna. Mutta tämä on toista: näin on kypsennettävä tätä Alma Materian hedelmää..."
Muttinen karjui väliin:
"En hanki poikia tällaiseen maailmaan, häh?"
Ja hän painoi kamarissaan vuokralaisensa pään alas pesuvatiin ja piti kiinni siinä.
"Harasoo", huusi maisteri Bongman. "Pannaan hänet hätäkasteeseen, kulturipakana. Teologi, lue sinä..."
"Hätäkasteeseen, hihii", nauroi Muttinen ja päästi heti otteensa; huumorin pilkahdus oli vapauttanut hänet. "Hätäkasteeseen, hohohoo! 'Että se vanha Aatami pitää sinusta upotettaman' ... hohohoo..."
Kaikki tulivat katsomaan.
"Mene pois, saastainen henki, tämän piikaisen tyköä", jatkoi maisteri Bongman, joka oli ähkien saanut Tommolan pään jälleen veden alle ja iski häntä kaikin voimin nyrkeillään niskaan. Stipendiaatin silmät pullottivat kuin lasipallot ja tukka heilahteli innostusta.
"Pul-pul-puu", koetti Oiva Tommola päästää ääniä pesuvadista, pärskytellen vettä ja potkien ympärilleen. "Lapsia pitää olla... Mihin maailma ilman lapsia joutuu, saakeli, ja isänmaa ... älä raakua rutista, Holofernes..."
"Holofernes!" huusi maisteri Bongman ja löi kahta uhemmin. "Miten se oli? Katso tämän piikas puoleen, minä manaan sinua, saastainen henki, ettäs pakenet tämän Tommin tyköä, nimittäin ulkokullaisuus ja saituus. Luovutko tuhmuudesta ja kamasaksan konsteista?"
Bongman hakkasi kuin petkeleellä tuomarin niskaa, asianajaja Lammervo ja tohtori juoksivat Tommolan avuksi. "Tanssitaanko nyt Cancan-bäätä!" huusi Bongman ja iski kiinni tohtoriin. Syntyi yleinen temmellys, pöytä kaatui, lasit helisivät.
Lauri Falk käytti hyväkseen hetkeä ja poistui talosta kaupungille, tahtoi päästä raittiiseen luontoon. Niin hän lähti, hännystakissaan, kuljeksimaan lämpöiseen kesäyöhön.
25.
"Mitä kaunista tässä on? Oi, sinä etelän Dionysos!" huokasi Lauri Falk itsekseen ja katseli taivaalle, joskin hänen mieleensä vilahti, että oli hänkin tainnut siellä etelän tyttösten kanssa... Mutta ei näin julkeasti, siellä oli aina mystiikkaa... Ja nythän oli kaikki muuttuva, sillä hän oli kihloissa.
Se kohtaus linnan ritarisalissa pyöri kummallisena ja hämäränä hänen päässänsä, niin että hän pysähtyi ja ajatteli:
"Olenko, olenko minä tosiaan kihloissa?"
Sitten hän naurahti itsekseen: "Mitä, minä, poikanen, kihloissa?"
Laurista oli aina tuntunut, että hän oli vain poikanen, vaikka hänen ikänsä kuinka kasvoi.
Kihloissa? Ja aikoi maanviljelijäksi. Jokin ääni tuntui tosin kuiskaavan, että saattoi tuossa maanviljelyshommassa olla jotakin eriskummaista. Samoin teki hänet levottomaksi sekin, että Svea oli vastannut tähän hänen aikeeseensa huudahduksella: "Italiaan!"
Mutta kerrankin säveltäjä ja runoilija oli nyt saanut purkaa kaiken pettymyksensä ja tuskansa, joten hän vielä tuskin huomasi näitä sielunsa uusia kuiskeita; ja lisäksi hän oli ylpeä ja onnellinen siitä, että kaunis ja hieno tyttö oli häneen rakastunut. Falk oli vain jostakin levoton, tietämättä itse mistä; hän olisi halunnut mennä luonnon rauhaan, lähteä heti kävellen myllylleen, mutta silloin hän muisti, että hänen oli ostettava ne sormukset; kihloissa hän näet oli, se hänen täytyi myöntää. Sormuksiin hänellä ei ollut rahaa, hän päätti puhua asiasta ystävälleen Muttiselle myöhemmin päivällä; ainoastaan rahoista tietysti, sillä olivathan he salakihloissa.
Vaalea yö lepäsi tyynenä pienen kaupungin yllä, kun pianisti kuljeskeli näin pitkin kaitaa ja ruohoista katua satamaa kohti.
Kesäyö; mutta tuolla pienissä puutarhoissa, kirsikkapensaissa oli Lauri Falk huomaavinaan jo ikäänkuin syksyistä tummuutta. Se oli kai ainoastaan kuvittelua; mutta sen hän vain tunsi: juhannukselta pimenevät päivät, juhannukselta oli hänen mielestään kesä kuin mennyttä.
Satamassa lepäilivät vedet valkeina ja utuisina, auringonnousuun oli vielä pari tuntia. Laiturin reuna oli tyhjä isommista laivoista, syrjemmällä, punaisen makasiinin kupeessa, torkkuivat pienet purret, Alli, Eilert, Telkkä, Stella. Poliisi istuskeli pollarin päässä katsellen alas veteen ja heitellen sinne jotakin, salakoille, taskunsa pohjalta. Ei liikettä, talojen keltaiset kaihtimet sataman varrella olivat vedetyt alas; silloin tällöin vain pohahteli ja toitotti automobiili jossakin loitompana, ja raikui venäläisten kurtiisi-ajelijain nauru Pitkältäsillalta päin, jossa valtakunnan ja rajamaan pääpuolueiden liput lepäsivät kostean näköisinä salkojensa nojassa.
Kun taiteilija lähestyi Turistihotellia, kuului sieltä eteisestä kiistelyä ja rähinää, hotellin portaille ilmestyi iso ja lihava mies, vatsalta kuin tynnyri, vanha, rutistunut ajurinlakki takaraivolla ja V. P. K:n paita housujen päällä. Hän kehoitteli taakseen hotelliin:
"Mitä se sinuun, Ienok, kuuluu?"
"Varastaa Matiltakin, koira!" tiuskahteli sisältä puhutellun miehen ääni.
Ja sitten toinen matalampi ääni, vihaisesti:
"Etkö siitä lähde kirkumasta."
Ja samassa kellahti ovesta alas kadulle pienenlainen, pyöreä mies, pieksut jalassa, ja portaille ilmestyi hotellin ovivahti, kultanauhaisine kauluksineen.
"Tulen korvennettava!" kivahti pieksujalka istuallaan maassa portaitten juuressa. "Nyt kiepautat minut ulos, kyllä sinäkin ennen minulle pokkailit, kun Maljasen Ienokilla oli talo, tuossa samalla ovella kämmentä ojentelit. Odotapas, sinäkin..."
Ja istuja kömpi ylös maasta ja näytti aikovan karata ovivahdin kimppuun, mutta ajurinlakkinen pidätteli häntä:
"Mennään pois, Ienok Maljanen! Mitä me tuosta, hotellikukosta, antaa kiekua..."
"Parasta onkin mennä tai poliisin vihellän", sanoi silloin ovivahti. "Hotelli on täynnä vieraita, turisteja, nukkuvat. Mikä tuolle Maljaselle tuli?" puhui hän sitten taakseen vielä toiselle palokuntalaiselle, joka talutteli erästä talonpoikaa; talutetun tunsi Lauri Falk nyt Matti Muikkuseksi, ja kas, Aina Kustavakin sieltä tuli, kirjavassa leningissä, vatsa keikallaan, ruusuja ryntäillä ja puolihansikkaat kädessä. Emännän toinen käsi oli huojuvan Matin kainalossa.
Nyt huomasi se lihava ukko, jolla oli ajurinlakki päässä, Lauri Falkin, katsoi häneen ja sanoi:
"Kah, vanha tuttuhan se on. Katsopas sinäkin, Ienok, tunnetkos tuota?"
Ja hän veti Ienok Maljasen Lauri Falkin luo, antoi Laurille kättä ja sanoi:
"No, onkos sitä nyt tullut ryypätyksi?"
Siitä oli monta vuotta aikaa kuin Lauri Falk oli tavannut Jahvetti Hepsulaista, ei ollut sattunut näkemään ukkoa edes kaupungissa käydessään. Siellähän Jahvetti oli ajurina. Siksi hän nyt ällistyi kysymystä. Hepsun Jahvetti jatkoi:
"Niin, arvelin, että ryypättiinhän sitä ennen, Mäkkyiskylässä..."
Lauri Falk aivan lämpeni tuota vanhaa paksuvatsaa kohtaan, jonka naama oli nyt pöhöttynyt ja pehmyt kuin sieni, mutta silmät vilkuivat iloisesti. Jahvetti tarinoi:
"Niin, nyt olen täällä, tietänette. Ensin olin itse pukilla, minä Hepsun Jahvet. Mutta kun tienasin viisikymmentä markkaa, niin join hyvilläni sata, en kuskannut kahteen päivään, sakottivat, rymät, viran laiminlyönnistä. Piti ottaa renki ajamaan. Ja niinpä saan nyt rauhassa tuota ryyppiä. Ja nytkin on tuota ryypitty, tuon Muikun Matin hovin kauppoja..."
"Vaskilahden kauppoja?" kysyi Lauri Falk ja pysähtyi siihen. Hepsun Jahvetti selitti edelleen:
"Matti kutsui minut ja Maljasen, vanhat kuomat, litkoille. Ja ryypättiinhän tuota... Mutta mitäpäs Matti kesti, tuolla hän nyt nuokkuu, hameet päällä. Eikä tämä Ienok ole maistanut tuota likööriä enää moneen aikaan, ja siksi hän alkoi haukkua tuota Ripattia; hänen luonaan on Matti muijineen kortteeria. Haukkuu Ripattia varkaaksi, jos lieneekin varas, mutta: mitä se meihin kuuluu, Ienok? Ja rähisee, tämä Ienok. Olisi saatu ryyppiä koko yö, mutta alkaa rähistä, tämä Ienok."
"Ja rähisen vieläkin, minäkö en rähisisi!" alkoi silloin jälleen Maljanen lyöden jalkaansa maahan. "Tulen korvennettava, nyt minä sanon, minä olen hip-hipperissä. Näitä hotelleja tänne ... kyllä on siellä ollut talonpojalle makeaa, kun hän oli pohatta. Liköörit ja lokarit. Kaikkea annettiin. 'Prööken, prööken, istumaan syliin tänne!' – Ienokille, kaikki näytettiin, ja soitto pelasi. Mutta nyt potkitaan pois, saatanas piikor, kun musikka joutuu työmieheksi. Voi pertsetin perts..."
Maljanen polki lapikasta, jatkoi:
"Ja tuo se minua juuri, tuo Ripatti ... kaiveli taskujani, kirjoitutti vekseleihin..."
Nyt lähti Ienok tepastelemaan asioitsija Ripatin perästä, joka talutteli Aina Kustavan kanssa Matti Muikkusta pääkadulle. Ienok huusi:
"Älä mene hänen kanssaan, Matti, hän varastaa sinulta nahkasi!"
Asioitsija Ripatti, jonka iso naama paistoi punaisena, katsoi taakseen ylimielisesti nauraa hekotellen; hänen silmänsä vilkkuivat kuin elohopea. Vastaamatta Maljaselle hän vei edelleen "hameeseen", ponkkaan, pukeutunutta Matti Muikkusta, jota Aina Kustava veti toisesta käsipuolesta.
"Vasikannahan varas!" huusi Maljanen Ripatille ja koetti mennä perästä, seisahtui, löi jalkaa kuin pässi ja toisti haukkumisensa. Viimein kääntyi Ripatti ja huusi:
"Vähähän poliisia, tuolta tulee yksi, ylämäestä. Ja vasikannahka-asian on nimismies tutkinut!"
"Oli todistaja, tuo Matin loinen; mutta sinä ennätit hänen luokseen ennen kuin poliisit tutkintoa pitämään ... ja sitten..."
"Ei ollut todistajia kuin yksi", nauroi Ripatti. "Mutta minulla on todistajia ... jos manuutan sinut kunnianloukkauksesta."
Maljanen vastasi sylkien:
"Kunnian ... voi kiljuva p—-kele! Millä sinä olet rikastunut? Varastit Könöliniä hänen tilansa ho-hoitajana. Siksi hän sinut viimein ... oksensi pois, kun olit ensin varastanut meiltä hänelle. Millä rahoilla tonttisi ostit? Varas ison varkaan rahoilla! Niin olet rikastunut."
"Rikastunutko, haha", nauroi Ripatti; "minäkö rikas, hahaha; se on kuin Jumalan tuomio, että minä aina köyhdyn, en rikastu koskaan, haha. En yhtään, milloinkaan, hahaha..."
"Odotapas, annan sinulle niin, että ripatti roiskaa!" villiintyi yhä Ienok Maljanen, mutta Hepsun Jahvetti rauhoitti häntä:
"Tule pois, Ienokki! Jos juotti meitä, jos varasti, niin mitä se meihin kuuluu? Tuolta tulee lätkähattu. Mennään karkuun. Perhana, kun housunikin putoavat, kun ei ole hinkseleitäkään Hepsun Jahvetilla, mitä minä hinkseleillä. Vossikka me otetaan..."
Asioitsija Ripatti, Matti Muikkunen ja Aina Kustava olivat jo kadonneet katurinteen taakse. Ukko Jahvetti jatkoi:
"Hei, vossikka! Sehän nyt on, ettei ole vossikkaa, vaikka itse olen vossikka. Vossikalla minä, taikka en itsellään vossikalla, vaan rilloilla ja hevosella, hevonen edessä. Kah, eihän niitä vossikoita tähän aikaan, no mennään jalan, maata, Ienok, tulee poliisi. Perhanan housut, kun ei ehdi kohennella Jahvukka. Hyvästi nyt, Valkki, etteköhän käy talossa?"
Niin loittoni vanha Jahvetti Pitkällesillalle, taluttaen Maljasta. Piti joutua pakoon poliiseja, jotka tulivat yksi ylhäältä torilta, toinen satamasta päin; poliisit katselivat talonpoikain menoa, näkivät sen hiljaiseksi ja lähtivät taas kumpikin suunnalleen.
Lauri Falk asteli kylpylaitoksen siltaa myöten Kasinolle, sen aamuiseen puistoon. Ripatista alkoi nyt hänen ajatuksensa; hän rypisteli otsaansa, sytytti paperossin ja sylkäisi välisti.
"Nousukkaiden kansaa", mutisi hän itsekseen. "Moisilla petoksilla saatuja rahoja, jotka paisuvat tonteiksi, taloiksi, liikkeiksi ja maatiloiksi. Ja heillä on varaa kerran kouluttaa lapsiaan, antaa niille sivistystä; heidän lapsistaan se tulee sivistynyt luokka, jota kunnioitetaan, jollei vielä ehkä heidän isiään; tuollainen suku se saa tiedot, toimet, varallisuutta..."
Mutta sitten hän muisti, että Ripatti oli kerran ollut Könölininkin apulaisena. Ja hän itse pyrki nyt Könölinin kanssa saaliinjaolle.
Lauri pysähtyi yht'äkkiä Kasinon edustalla ja katseli silmät tuikeina taivaalle.
"Mitä veitikkaa, saaliinjaolleko?" peruutti hän heti. Koskaan hän ei ollut ajatellut tavoitella Könölinin omaisuutta. Tämä uusi ajatus oli kai johtunut siitä, että hänen olisi kyllä parhaiten sopinut pyytää Könöliniltä lainaa, maanviljelysopistossa lukeakseen; sitä hän kai olikin tarkoittanut siellä linnassa sanoessaan Svealle, että hän puhuisi Könölinille asiasta. Tai peijakas tietäköön, mitä hän oli ajatellut.
Mutta nyt, nyt hän ei pyytäisi lainaa Könöliniltä! Ei, hänen täytyisi koettaa muualta, kai Muttiselta. Milloin alkanee se maanviljelysopisto, ja missä? "No, siihen oli aikaa, ennättäähän vielä".
Jotakin sekavaa hänen tuumissaan vain oli, niin hämärää, että hän nyt tuskin huomasi kesäaamun kauneutta ja kuuli nousevan auringon säteitten synnyttämää kultaista soivaa liikettä ilmassa, kun hän kohosi polkua pitkin puistosta kylpylaitoksen niemen korkeimmalle huipulle. Sinne näkyi koko kaupunki, pienen raatihuoneen kello löi juuri puolta kolmea, triangeli vastasi palotornista; koivujen latvat punersivat heikosti, raskaat kastepisarat ruohojen terissä ennustivat poutaista päivää. Kapean lahden takana, joka oli, kuten maisteri Bongman sanoi, "juutalaisten turistien vuoksi pantu kadottamaan vanhan nimensä Likolahti ja saanut uuden nimen Hopealahti", siellä loisti kaupunki valkeina ja punertavina pilkkuina: lähimpänä vastaisella rinteellä töllien parvi punaisena, "kuin ulkomaalaisille varustettu vattuhillo", saman Bongmanin vertaus: ne oli näet punamullalla maalattu. Niiden takana koulu ja sen vieressä venäläinen kirkko kultaisin sipulein, vaahterainsa keskellä. Mutta kauempana, aamutuulessa heräävien vesien takana kuulsi uneksivia ja utuisia metsämäkiä taloineen.
Niin kulki Lauri Falk kiiltokengässä nurmista polkua, jolla auringon kiekko alkoi pian kasteessa säteillä, unohtipa siinä hiukan ajatuksiaan, ihasteli leinikköjen kultapilkkuja, käveli huvilain ohitse, joissa venäläiset nukkuivat, ja pysähtyi viimein niemen kannakselle katselemaan syviä kalliokaivannoita, joista linnan rakentajat muinoin olivat louhineet kivilohkareita. Nykyisin oli kangas lähetysjuhlain paikkana ja sen kaivannot alkoveina kaupungin pikku rakkauksille.
Patterimaisen mäen juuressa, jonka laella Lauri Falk nyt seisoi, oli muutamia huvilantapaisia taloja, niin, tuo lähin tuossa, suurten tervaleppäin alla, oli juuri asioitsija Ripatin; alakerta tiilistä ja ylempi puusta monine parvekkeineen. Talon päärakennus oli aivan virran partaalla, mutta ylempänä kiinni patterissa oli jokin vanha liiteri. Sinne istahti nyt Lauri kivelle seinäviereen, sillä siihen lämmitti jo aamuinen aurinko heikosti eikä siinä tuntunut tuulen henkäyksiä. Siinä hän alkoi uneksia linnan aatelisneitosista, aallottarista, ritareista ja huoveista... Kuinka soturit muinoin haarniskat yllään johtivat täältä kivillä lastattuja proomuja tuonne virran saareen; vihollinen esteli etuvarustuksen kohoamista tänne Karjalan rajalle. Ja uneksipa hän omaa seikkailuaankin tuolla linnassa, viime yönä, Svean jalkain juuressa.
Nyt narahti asioitsija Ripatin ovi ja kolahti hiljaa. Ja kun Lauri katsahti pihalle, seisoi siellä portailla Vaskilahden entinen emäntä, Aina Kustava, alushameisillaan, ruskein, kiiltävin päin ja paljain jaloin. Seisoi Aina Kustava hetken, kuunteli, katsoi taakseen oveen, vilkaisi ympärilleen pihalle, ja sitten Lauri näki hänen juoksevan niin, että paksut nilkat vilahtivat, yli pihan liiterille, kuuli avattavan sen ovea ja oven painuvan kiinni.
"Kah, siinäpä hän on ... poika", kuului Aina Kustavan veikeilevä ääni vajasta. "Ja meidän kukat rinnassa. Nukkuuko hän muka...?"
Jatkui hiljaisuus.
"Nousetko siitä ylös tai kellahdan viereesi", jatkoi Aina Kustava. Kuului kahinaa, Aina Kustavan naurunkihertelyä, ja hiukan inahteleva miehen ääni sanoi:
"Yhyy ... torkahdin tässä vähän..."
"Nukuit?"
"Enpä liene paljoa ... muut tuumat lienevät pitäneet hereillä."
Syntyi taas hiljaisuus.
"Että ... kun muutat kaupunkiin", kuului jälleen miehen ääni.
"Ja sitä et soisi ... odotapas!" vastasi Aina Kustava.
"No, annahan olla", vastasi miehen ääni. "Enhän minä pahalla sitä, ruusunkukkaselleni..."
"Sitähän minäkin ... sillä onhan se sinunkin hyväksesi, se talonkauppa ja muut, saat nähdä. Kuulehan, olisin minä juossut hotellista tänne aikaisemmin. Mutta Matti, pakana, hän ei tahtonut maistaa; vasta kun Ripatti sitten tuli ja alkoi tyrkytellä, silloin Matti ... sisälmyksiltä huono mies. Mutta sitä ennen meni herrojen puolellekin, teki sellaisen häpeän, kapusi tuolille ja alkoi puhua, että hän on pokeltantti, mistä lie puhunut, maahengestä. Mutta päästi, pakana, perhosen, ja herrat huusivat, että maahenki haisee! Niin häpäisi Matti meidät, mokoma, nyt makaa salissa."
Miehen miettivä ääni vastasi:
"Vai Ripatti se siellä? Mutta jospa hän...?"
"Ei hän tänne tule", vastasi Aina Kustava. "Hän kun möisi nyt tässä tätä taloaan meille, Matille ja minulle...".
"Vai jo työntäisi taloaan? Mutta ... sanopas, mitenkä te sen Vaskilahden oikein...?"
Lauri Falkin täytyi väkisinkin kuunnella.
"Mitenkäkö?" vastasi Aina Kustava. "Selvä kauppa se on, seitsemänsataa antoi konttoristi Heitukka käsirahaa ja tänään toikkasi hotellissa sellaiset kestit, että kelpaa..."
"Sitäpä tuo ruusunkukka niin punoittaa."
"Punoittaa se! Ja toi sinulle tuomisia: vanhaa malakaa, kolme markkaa puteli..."
Vajassa istuivat Aina Kustava ja kelmeä suutari Arviiti Antero Sinikantele, leveäposkinen mies, jonka tukka riippui sakeana tupsuna otsalla ja rinnassa kellui Vaskilahden ruusu. Vieretysten he istuivat sammalkasalla.
"Juo pois, niin punoitat sinäkin!" kehoitteli Aina Kustava ja keikisti pulloa suutarin suulle.
"Niin seitsemän kärpäspaperiako, käsirahaako... Ja kymmenentuhatta kaikkiaan kirjaan pantiin?" kysyi suutari.
"Oikein, kuten sinulle sanoin aamulla. Patruuna kävi meillä. Ja mieltyi niin, mieltyi Vaskilahteen... Minua kutsui kaupunkiin kylälle luokseen. Ja kuules, silloin, kun viimeksi täällä tapasimme, minäpä kävinkin patruunan luona ja katselin huvilaa, jonka hän lupasi minulle..."
"Sinulle? Mistä hyvästä?" kysyi suutari.
"Lupasi vaan", naurahti Aina Kustava veikeästi, "ja hän antaa kanssa, jos minä tahdon!"
"Könönenkö sinulle huvilan?" tiukkasi suutari epäillen. "Mistä hyvästä?"
"Mistäkö?" toisti emäntä ja nauroi leveästi. "No, älä ole milläsikään, minähän vain patruunaa narraan. Ja Matille lupasi valttarin viran..."
"Matti valttariksi? Mitäs kotkotusta tämä on?" kysyi suutari ja sylkäisi. "Miten se kauppa kävi?"
Aina Kustava selitti nyt:
"Niin, Könölin kävi Vaskilahdessa; sanon suoraan, tykkää minusta, kukapa ei tykkäisi! Ja lupasi myydä meille huvilansa täältä, huokealla. Ja viime keskiviikkona ajaa sahan konttoristi meille ... kutsuttaa ulos minut ja Matin, ei hän jouda sisään tulemaan, ei laskeudu kärryistään ... vetää taskustaan kontrahdin, tarjoaa Matille kymmenentuhatta markkaa Könölinin puolesta, tahtoo puumerkit, loisen väki otetaan todistajiksi... Taskustaan käsirahan ja pännät ja vehkeet kaiveli. Ja niin se kauppa syntyi."
"Ja Matti?"
"Matti, mitä hän sillä talolla, sellaisella ... kivikkoa ... metsässä... Ja hänellä kun on minä! Ja olin jo häntä tahtonut myymään taloa, kun patruuna kävi meillä ja sanoi minulle, että antaa minulle huvilan. Niin se tehtiin. Ja hätäkös Matilla nyt, hänestä tulee valttari. Tai jokin muu; istuu huvilan verangolla, katselee kesävieraita, miten ne terveydekseen kävelevät..."
Suutari naurahti:
"Vai niin. No, onhan se kymmenentuhatta ... rikas olet... Mutta se huvila: sanotko, mitä pirun kotkotusta?"
"Sinä olet hupsu", nauroi Aina Kustava. "Sinä luulet minua; johan sanoin, että minä vain narraan Könöliniä. Vai minä hänelle, vanhalle pukille..."
"Mutta tuliko se lupaus huvilasta ja valttarin virastakin kontrahtiin?" kysyi suutari.
Aina Kustava nauroi:
"Sellainenko, kahdenkeskinen kauppa, hih? Mitenkä sitä voi, sellaista. Heitukka vinkkasi minut syrjään ja sanoi Könölinin lähettäneen terveisä, että saan sen, mitä oli hänen kanssaan puhuttu. Ja nyt jo antoi kymmenentuhatta! On siinä meidän pehnata. Että on vaikka antaa sinullekin. Ja sinä et soisi, että minä tulisin tänne... Ikävähän tuo on sinua..."
"Niin, niin", nyökytti suutari päätänsä. "Mutta kun parhaiksi sain akan selväksi siitä entisestäkin, kun se on niin luulevainen, luulee minua sinuun..."
"Mitäs juoksi perästäsi, kun lähdit luokseni..."
"Mitäs juoksi ... näki kaikki. Silloin se hulluksi tuli, ei, ei herennyt luulemasta, vaikka annoin selkään. Katosi metsään, sain syöttää, juottaa, tuudittaa lapset. Se ei ole helppoa, se, heiluttaa yht'aikaa vipua ja kätkyttä ja vetää pikilankaa. Ja nyt, kun sain hänet vesipytyssä istuttamalla paremmaksi..."
"Karkasit kaupunkiin! Ja jätit minut..."
"Niin, minkäs voin. Vaikka ikävä tuo oli minullakin Aina Kustavaa. Oi taivainen kuitenkin, kun sinä menit tuolle Matille..."
"Niin, en muka sinulle", naurahti Aina Kustava.
"Et, etpä minulle. Muistatko, kun me siellä Ukonojalla..."
"Niin, lapsina... Ja sitten tänne, rippikouluun. Ja sinä syötit minulle rusinoita."
"Nätti olit, nätti. Ja muistatko: Punkaharjulla kun käytiin eikä ollut rahaa, millä hotellissa tilata. Niin puistossa istuttiin pöydän ääressä ja naputettiin kynsillä pöytään, komennettiin muka ruokaa pöytään, mutta hiljaa; ja oltiin syövinämme, vaikk'ei ollut mitään edessä."
"Joko taas tuollaista", moitti Aina Kustava ilkkuvasti. "Minkäs sille nyt enää."
"Mutta Matilla oli manttaanit ja kaikki, suutaripojalla ei mitään. Voi, kyllähän sinua silloin haettiin; muistatko sen, kun Vaskilahdessa rutkua sinulle soittelin. Nätti olit köyhän vaatteissasi..."
"Älä, veikkonen, enää noista riekaleista", sanoi Aina Kustava. "Sinäkin nait, sinä, äkäpussi. Mutta kuulehan", houkutteli hän sitten, "äläpäs tiedäkään, sitäpä aioin sinulle sanoa: kun nyt tulen kaupunkiin ja oikein ihmiseksi ... jos tuo eukkosi sattuisi taas sekapäiseksi..."
"Niin?"
"Sattukoon. Lähetä vaivaistaloon, sitä vartenhan se on rakennettu, mutta me ... jos sitten tuo Mattikin, vanha on..."
"Että kuolisi...?"
"Niin; ja sitten me. Sitten näet, kuka pojastansa tykkää! Sitten on minulla rahaa ... on talo täällä ... sitten. No, eikö kelpaa halata edes? Minä tuolla suuni oikein sokerilla voitelin, että kun tulen ja tapaan."
Liiteristä kuului leikittelevää kihertelyä ja pientä voivottelua.
26.
Nyt meni Lauri Falk Muttisen talolle päin; matkalla hän pysähtyi Könölinin portille ja tähysteli maisteri Bongmanin ikkunaan, nähdäkseen, oliko stipendiaatti jo kotona ja siis remu Muttisen luona loppunut. Bongmanin uutimet olivat lasketut alas, joten taiteilija aikoi jatkaa kulkuaan, mutta silloin juoksi vihreän talon puutarhasta hänen luokseen konttoristi Heitukka, juoksi synkän näköisenä ja sanoi:
"Mitä aiot nyt tehdä, Lauri?"
Heitukka puri hammasta niin, että suupielet olivat kosteat; hänestä kävi tympeä viinaksien haju. Ja kun taiteilija ojensi kätensä tervehtiäkseen Heitukkaa, kääntyi konttoristi häneen huohottaen selin. Lauri Falk luuli, että mies oli järjiltään juopumuksesta, ja sanoi:
"Vai niin, sinä tulet hotellista, Vaskilahden litkoja maistamasta!"
"Litkoja", murahti hänen vanha ystävänsä; "minä en ole ollut hotellissa, käskin siellä kestaamaan noita moukkia".
Sitten jatkoi Heitukka, vapisevalla, uikuttavalla äänellä:
"Minä olen valvonut koko yön, soutanut, sinun tähtesi. Niin, mitä aiot tehdä? Lähdetkö sinä täältä vai etkö?"
Lauri Falk ihmetteli:
"Lähdenkö? Mistä, minne?"
"Täältä, tästä kaupungista..."
"Miksi sitten?" kysyi Lauri Falk osaaottavasti ja samalla levottomana.
"Oh, kyllä sen tiedät", sanoi konttoristi Heitukka. "Sinun on lähteminen, sellaisen yön jälkeen, viime yönä..."
Nyt välkähti Laurin päähän öinen kohtaus linnassa, se hänen entisen ystävänsä juoksu Svean perästä. Oliko Heitukka – rakastunut Sveaan? Lauri Falk katsoi säälivästi lapsuudenveikkoonsa; niin, jokin hänen sisässään sai hänet melkein tuntemaan onnelliseksi tuon Heitukan, joka oli niin rakastunut. Silloin alkoi konttoristi kävellä ja kierrellä portilla, pusertaen rintaansa ja joskus työntäen kätensä kaljulle otsalleen, ja hän hoki:
"Minähän olen sinun ystäväsi, Lauri, minä neuvon sinua, sinun on parasta lähteä..."
"Mutta selitäpäs nyt", aneli Lauri Falk.
"Oh, selitä! Mutta niin se on, mene! Minä, minä voin pakottaa sinut... Minä kantelen Könölinille, miten juoksitte linnassa..."
Ja niillä sanoin konttoristi lähti kauppaneuvos Könölinin pihalle. Lauri Falk odotteli häntä vielä hetken, meni ja katsoi puutarhaankin, mutta kun Heitukkaa ei näkynyt siellä, hän ajatteli, että juoppo konttoristi oli varmaan tullut juomahulluksi; ja sitten hän jatkoi kävelyään ystävänsä Muttisen Aapelin luokse.
Konttoristi Heitukka oli pujahtanut puutarhasta pois takatietä, aikoen se tiesi minne. Hän harhaili pitkin puistomäkeä, kuohuen katkeruutta, surua ja vihaa.
Helsinkiin lähtiessään oli Könölin antanut hänelle luvan pitää hotellissa kekkerit Matti Muikkuselle ja hänen tuttavilleen. Sitäpä lupaa oli konttoristi eilispäivänä käyttänyt jo aamulla, yksinäänkin hotellissa; sitten illalla piti hänen humalansa jatkua kestittävien parissa. Mutta sillä välillä hän meni myöskin linnaan, juovuksissa. Torvet törisivät, paperilyhdyt lekkuivat, ja siellä hän sai tanssittaa kerran Sveaa. Ja sitten hän näki Svean edessään, pimeässä käytävässä, lempeän Svean, ja hän ajoi Sveaa takaa, kunnes Valkin Lauri tuli siihen, hänkin juosten Svean perästä. Ja tuo Lauri ja Svea jättivät hänet, eksyttivät linnan sokkeloissa. Ja viimein hänen täytyi kuulla heidän äänensä linnan salista oven takaa. Ja silloin hän taas huomasi keskellä humalaansa, että hän se vain oli, renttu ja juoppo. Hän se oli, ruma ja paljaskalloinen, kierosilmä, sama, jota naisväki pelkäsi, silloinkin, kun hän oli pelkkää lempeyttä ja koetti katsella oikein laupiaasti: sellainen oli hänen suunsa, se vääntyi irvistykseen hänen koettaessaan hymyillä kauniisti.
"Laurin kanssa se Svea heti, ilman muuta tietysti. Lauri, hän osaa jutella, käyttäytyä siivosti, on ollut ulkomailla, rikkautta hänellä on. Mutta minä, Heitukka, juoppo ja tällainen apina, jonka kädetkin ovat kuin nuijat ohuissa varsissa..."
Ei tarvinnut luulla, ettei konttoristi sitä surkeuttaan tiennyt.
"Renttu, viinan vallassa, tuon sukulaisen autettavana, nimittäin kätyrinä..."
Koko humalan ilo hävisi yht'äkkiä konttoristin sydämestä ja sijaan tuli jokapäiväisen, surullisen lisäksi jotakin mustaa, vimmastunutta. Niin hän lähti linnasta pois, meni hotelliin, koetti juoda siellä yksinään, mutta ei sekään nyt onnistunut. Ja kun Matti Muikkunen ja muut moukat tulivat, ei hän sietänyt heidän seuraansa, vaan käski hotellin naakkain kestitä heitä, työnsi pari pulloa taskuunsa ja aikoi painua takaisin sahalle, sinne ikävään, ummehtuneeseen kamariinsa. Mutta tuska ei antanut nyt tehdä sitäkään; hetken hän souti sahalle päin, souti niin, että jänteet ritisivät. Venhe meni karille, hän sysäsi sen irti ja souti taas, minne hyvänsä, yhtä pyöröä, ympäri pienien saarien, nousi maalle, joi pulloistaan ja jatkoi taas soutuaan, edestakaisin.
Oliko hän mustasukkainen Sveasta? Paremminkin hän oli vain kade lapsuudenystävälleen, kade niinkuin kaikille muillekin onnellisille, hän, jolle eivät tyttöjen silmät olleet koskaan hymyilleet muuta kuin enintään säälistä, apinalle.
Että Svea ja hän, rappeutunut, joutava! Sitä hänen oli mahdoton ajatellakaan. Ja kuitenkin siinä oli jotakin mustasukkaistakin, vaikk'ei Heitukka sitä tunnettaan siksi uskonut. Sillä eihän se ollut rakkautta eikä sen toiveita; mutta kuitenkin se oli Heitukalle jonkinlainen elämänehto. Se oli jotakin sellaista, jota hän ei koskaan tietysti ollut voinut kuvitella voivansa saada, mutta jota hän oli vain tahtonut haaveksia, voidakseen sietää elämää Könölinin pikku kätyrinä, hän, renttu.
Asia oli nimittäin niin, että hänen kaukainen sukulaisensa Könölin käytti apulaisia suorittamassa monenmoisia kepposiaan, pieniä tai suuria. Ei tehnyt niitä itse, vaan ilmaisi pikenteilleen, mitä toivoi, ja antoi heidän toteuttaa ne toivomukset, säilyttäen itsensä siten muka puhtaana. Ja Heitukka oli yksi noita pienimpiä pikenttejä; juomahimossa hän oli tänäkin kesänä pettänyt esimerkiksi sitä ukkoa niissä sammalkaupoissa. Ja eikö liene Vaskilahden myynnissäkin ollut jotakin merkillistä, niin käsittämättömät raportit oli Könölin lähettänyt hänellä Muikkusen emännälle kahden kesken sanottaviksi. Mokomaa miestä täytyi häijympienkin apulaisten auttaa. Konttoristi muisti nytkin erään isännän, jolta eräs Könölinin metsänostaja oli vienyt ison metsän polkuhintaan. Isäntä huomasi perästäpäin petoksen ja tuli valittamaan kauppaneuvokselle, pyytämään armosta vähän lisää, sillä hän oli erehtynyt kaupoissa. Mutta tuo raharuhtinas nyykyttelee vain päätänsä ja vastaa hymyillen: "Sitähän minä vain, että se on niin ... että en tiedä mitään asiasta... Kauppa on metsänostajani työtä. Neuvotelkaa hänen kanssaan!" Se isäntä meni kotiinsa, mietti viikon onnettomuuttaan ja sivalsi sitten kurkkunsa poikki partaveitsellä.
Ja moisen kätyrinä hänkin on, Heitukka. Ah, niin monta kertaa hän oli jo tahtonut erota toimestaan! Mutta hänet sai jäämään paitsi se, ettei hän tietänyt, minne muuallekaan päästä, myöskin sellainen kummallinen seikka, että tuo rikas sukulainen vihjaili hänelle: "Kukapa tietää ... kukin on maailmassa oman onnensa seppä..." Ja kutsui konttoristin pöytäänsä, hänetkin, vasten kauppaneuvoksettaren tahtoa, tuon kalkkunan, joka hennoi sanoa häntä aina apinaksi. Mutta Könölin asetutti hänet istumaan vastapäätä Sveaa, jonka silmissä toki oli sääliä "apinaakin", auttamatonta renttua kohtaan. Ei toki Heitukka Sveaa kuvitellut saavansa. Sitä ei Könölinin tarvinnut luulla palkitessaan häntä Svean läsnäololla. Sveaako hän olisi ajatellut? Ei tosiaan. Hän tahtoi vain kuvitella sellaista, voidakseen keventää oloaan täällä.
Mutta kun koskettiin noihin kuvitteluihin, joita hän ei uskonut, kun hänestä viime yönä alkoi tuntua, että tuo Lauri voi viedä Svean pois täältä, viedä häneltä olennon, jonka näkeminen oli hänelle ainoana ilona ja jonka hyväksi hän kuvitteli mielellään kärsivänsä tunnonvaivansa siitä, että oli heikkotahtoinen ja viinan orja, silloin Heitukka synkkeni ja oli kateellinen Falkille. Hän tahtoi kostaa, kurittaa lapsuudenystäväänsä, joka uhkasi riistää häneltä hänen ainoan ilonsa: kuvitella onnea Svean seurassa.
"Minä kantelen kauppaneuvokselle", supisi Heitukka nytkin itsekseen. "Mutta mitä? Sitäkö, että Lauri tanssi Svean kanssa, uskalsi sulkeutua Svean seurassa oven taakse! Ja mitä siellä?"
Niin, mitä hän aikoi kannella, sitä hän ei tietänyt, mutta kannella hän tahtoi.
Siksi hän oli äsken seisonut, vaaniskellut Könölinin portin takana, oliko Lauri talossa, juhlittiinko siellä, tuolla kauniiden maailmassa, soiko siellä flyygeli. Ja tavattuaan Lauri Falkin hän päätteli nyt yhä, niinkuin monesti ennenkin, että hän lähtee paikastaan pois, nimittäin ellei Lauri Falk... Hän kertoo Könölinille, että Svea linnassa...
27.
Pari viikkoa äsken kerrottujen kohtausten jälkeen istui Laurimme Vaskilahden vanhassa kartanossa, toisen kerroksen salin ikkunalla, istui paljain jaloin, pitkäksi kasvanein hiuksin ja puhaltaen ohuesta geisha-paperossista keveitä haikuja.
Pohjolan kesä paistoi järvillä ja hohti metsissä parhaillaan. Poutaa kesti yhtä mittaa, entistä kuumempana ja armaampana. Oli jo iltapuoli, aurinko loi kultaista, leikkivää väikettään autioon saliin kolmesta kapeasta, kuusiruutuisesta ikkunasta: salin repeytyneihin seinäpapereihin, toiseen vihertävään kaakeliuuniin ja ovien valkoisiin kamanoihin. Tuolla ulkona, maantien puolella, jonne Lauri katseli, nuokkuivat suuret syreenipensaat, tummina, jo osaksi varjossa: muutama viikko sitten ne olivat vielä kukkineet. Myöskin ruusujen tuoksua nousi tuolta alhaalta, ja kirpeän imelää lemua palsamihaavoissa, jotka vesainsa parvessa vanhoina nousten värisyttivät tuulen hienossa henkäyksessä öljymäisen kiiltäviä lehtiään. Pikkulinnut visertivät niissä, tuolla yksi särkyneen uuttunsa vieressä. Koko maisema kylpi lämmössä ja auringonpaisteessa; oikealla puolella väreili ja heilahteli pieni ruispelto, vasemmalla taas, kartanokummun alla, hohti niitty täynnä angervoita.
Mutta kauempaa, harmaan kiviaidan ylitse, välkkyi lahti, rannoiltaan syvästi sinisenä, keskellä lahtea pieni paviljonki saarellaan, muutamine pystyssä seisovine pylväineen. Tuota kauneudenkaipuunsa pakanatemppeliä katseli nyt Lauri Falk unelmissaan; milloin hänen mieleensä oli johtunut Watteaun taulu "Cythéréen-matka", oli hän muistanut tätä huvimajaa, ja milloin hänen ajatuksiinsa tuli tämä paviljonki, muisti hän myöskin tuon autereisen, leikkivän taulun.
Paviljongin takaa avautui Lauri Falkille koko synnyinseutu, utuisena ja sinertävänä, nuo maat, jotka nykyään melkein kaikki olivat yhtiöiden tai muutamien harvain nousukkaiden, – näin hän liioitteli.
Kaikki oli hiljaista; alhaalta kuului vain kehtolaulua loisen asunnosta, mutta heikosti; ja puutarhan puolelta, mistä lienee, navetan takaa silloin tällöin lasten huutoja.
Niin istui sankarimme, poltellen savukkeen toisensa jälkeen, vasemman käden kultarallissa sievä, pienellä sinisellä kivellä varustettu sormus. Ja hän haaveksi jotakin hienoa.
Lauri Falk oli linnassa, purkaessaan Svealle tunteitaan, ikäänkuin koettanut anella turvaa, hakea itselleen jotakin vankempaa pohjaa, mikäli pystyi sitä hakemaan. Mutta niin haaveksiva ja kokematon oli Svea, niin kaipasi hän jonnekin ja niin suuresti ihaili tuo tyttönen taiteilijaa, ettei hänestä suinkaan ollut Laurille tukea. Ei, koko Laurin puhe maanviljelyksestä lensi Svean pikku korvien ohitse, ja sen sijaan oli neidon loppuponsi vain: Italiaan! Ja kun he tapasivat toisensa maanantaina juhlien jälkeen ja Falk asetti Svean käteen sormuksen, silloin yhtyi Svea tosin innolla Falkin haaveisiin ja kuvaili, kuinka hänkin osaltaan kaunistaisi Vaskilahtea, ompelisi sinne "kaikkea": värikästä, aistikasta; ah, siitä tulisi todella hieno koti. Ja sitten: "Italiaan!" – Maanviljelysopistosta ei hiiskuttu mitään.
Ja tästäpä johtui osaltaan paljon, että taiteilijamme nyt, melkein kaksi viikkoa Sveasta erottuaan, uneksi enimmäkseen vain tuollaista uutta Italian matkaa, entistä ihanampaa: missä hotelleissa he asuisivat, miten hän istuisi gondolassa Svean jalkain juuressa, vieressä ruusuja, ruusuja. Samoin hän sisusteli Vaskilahden kartanoa. Nyt hänellä oli sellainen tuulensa, vaikka ne hienot hetket jo kyllä vähenivätkin. Siinä ikkunalla hän sepitteli ja hyräili runoa, poski neitseellisesti oikeaa kättä vasten, otsa vakavana ja syvämietteisenä. Triumfaattori hän oli, roomalainen triumfaattori, joka ajoi vaunuilla voitontemppeliinsä; kuitenkin kuiskasi varoittaja matkalla hänen korvaansa: "Muista, että olet ihminen!" Se kuiske oli hänen salainen vaistonsa. Niin, hän oli voittanut pienen naikkosen, hän oli ylevä sankari, ritari... Näin hän hyräili siinä ikkunalla:
"TRIUMFI.
Oi ihminen, triumfisi nauti,
kun Onnetar lahjoja suo!
Nyt hehkuva on kesän päivä.
Nyt hetkelle maljasi juo!
Sait leikkiä auringon mailla
sait aukoa hekkuman vyöt.
Nyt rakkauden saat niin kirkkaan
kuin lapsuuden kevätyöt.
Mut Onnetar lahjansa kaikki
myös ehkä sun maksaa suo.
Nyt hehkuvin on kesän päivä,
syys saapuu, maljasi juo."Sitten hän alkoi rakentaa vanhaa kartanoa, nimittäin kalustaa huoneita! Miltä näyttäisi tämä sali, jos se olisi entisellään: empiiriä siinä olisivat huonekalut, suoria, loistavia viivoja, kultaa. Ja tuolla tuo toinen päätykamari, jossa näkyi vielä seinillä sinisten tapettien haalistuneita repaleita, rokokoota sen pitäisi olla, pehmeitä värejä, vaaleanpunaista, melkein makeanväristä silkkiä.
Lauri Falk alkoi kuljeksia huoneesta toiseen, availlen vinoon vääntyneitä ovia, ylevänä ja nenä pystyssä; hän katseli seiniin, joilla hän nyt oli näkevinään hienoja aatelisnaisten muotokuvia. Erään mummon punaiset pastellihuulet hymyilivät hänelle, se mummo katseli vieressään olevaan toiseen kuvaan ja kuiskutti:
"Kultahelkku näyttää tänään niin vakavalta..."
"Niin, ja suloisemmalta, kauniimmalta kuin koskaan ennen", vastasi toinen kuva, joka oli hänen isänsä, Lauri Falkin.
Sitten Lauri alkoi tanssia – katrillia. Hän kohotti oikeaa kättään ikäänkuin pitäen kädestä naistansa, jolla oli yllään vaalea, suurikukkainen, vyötäröiltä möyheä puku ja jolla oli puuteroitu tukka; ja Lauri Falkilla oli pitkät, mustat silmäripset ja hienot, pyöreät silmät; hänen daamillaan hihat tuskin kyynärpäihin... Ja Svean jalat pienet ja sirot, kuten ne todellisuudessa olivatkin.
Siten hän oli joutunut erääseen yläkamareista, jonka ikkunaa ison kirsikkapuun latva varjosti. Yht'äkkiä hän kuuli takaansa narinaa ja oven ratinaa. Hän kääntyi, hän aivan hypähti. Siinä seisoi hämärässä huoneessa hänen edessään pitkä, tulipunainen olento, keltaiset kasvot omituisessa naurussa. Se oli keittiöloisen sukulais-akka, jonka Falk oli nähnyt täällä kyllä jo tänäänkin; lasten täti oli tullut sisään jonkinlaisesta kaapista, jonka kautta portaat veivät alakertaan. Moinen ilmestys herätti Lauri Falkin hänen hommistaan.
"He, viraton herrahan se täällä", nauroi akka. "Minä arvelin, mikä se täällä rumuuttaa ja sissuttelee. Luulin, että joku muu olisi huutokaupasta jäänyt tänne."
Niin, Lauri Falk oli tullut tänne Matti Muikkusen huutokauppaan; Matti oli näet tänään siirtynyt kaupunkiin, sellainen into oli Aina Kustavalla päästä sinne. Matti oli taiteilijalle kertonut, että hän ja Aina Kustava rupeavat nyt huvilaisiksi; olivat ostaneet kaupungista asioitsija Ripatin huvilan.
Ja Matti jatkoi:
"Könölin tuo oli ensin luvannut huvilan, se Aina Kustava horisi. Mutta kun mentiin ottamaan Könöliniltä selvää, miten se seikka oli, niin eipä tuo sanonut eukolle koskaan sellaista haastaneensa; ja pellolle ajoi meidät, kun se Aina Kustava yhä vain joutavaa vatkasi, että Könölin oli sen hänelle luvannut. Eikä tuo minuakaan valttariksi, se niiden akkojen puheista! Mutta huvila meillä on, nyt, Ripatilta ostettu; ensin vain yksi kamari, kunnes Ripatti rustaa itselleen toisen talon, jo alkaa rustata; sitten ensi keväästä asutaan oikein monessa kamarissa: eletään hyyryläisillä, pokeltanttina. Ei tässä nyt muuta kuin istuu kirjoituspöydän ääressä ja katselee noita venäläisiä kesällä... Kävellä niiden pitää, paljon kävellä!" oli Matti Muikkunen sanonut.
Tänään oli Matti tullut Vaskilahteen hakemaan "kapitaalejaan", piironkia ja muuta, ja pitämään huutokauppaa, myymään Aina Kustavan leninkejä toisille emännille. Sitten lähti muuttokuorma Vaskilahdesta, ensin Aina Kustava hyllyvin lonkin, pään ympärillä vihreä harsoliina, jonka hän oli sitonut hunnuksi venäläisiltä kylpyvierailta saamaansa malliin; sitten kuorma, ja pieni tyttö harmaat villasukat ja matalat kengät jalassa, olkihattu päässä ja itkien: "Älkää jättäkää." Ja viimeisenä Matti Muikkunen kantaen kipsikoiria.
Nyt virkahti Lauri Falk loisen eukolle:
"Niin, taisivat kaikki jo lähteä. Minä vain jäin tänne, kaunis paikka, kuuma nyt kulkeakin..."
"Aurinko leipää paistaa", vastasi loisen täti. "Kuulkaahan, oli se nyt kiire tuolla Kustavalla kaupunkiin, että saisi mahansa täyteen. Hohoi, elämän hekumaa, riettautta! Eikös herännyt tuolla taas tuo piru!" huudahti hän lopuksi kuunnellen lapsen itkua alhaalta. Sitten hän meni, ja pian kuului hänen laulunsa keittiöstä: "Turun lurun lutikka."
"Tuo ruma akka ei sopinut tyyliin", supisi Lauri Falk itsekseen, katseli ympärilleen ja sylkäisi hiukan harmissaan. Sitten hän jatkoi: "Ja pastellihuulet... Kultahelkku... Mitä hemmettiä: minä, talonpojan poika!"
Pian hän lähti Vaskilahdesta pois, läpi nokkosia ja putkia rehottavan puutarhan, vasikkahakaan, jossa keskikesäiset koivujen lehvät siimestivät täysinä ja rehevinä kaitaa polkua ja väkevästi tuoksahtavia muurahaispesiä. Sieltä rannalle, kulki sitten pitkin someroita, kellahti välisti kuumille kallioille, katseli päilyviin lahtiin, joissa lehmät seisoskelivat vatsaansa myöten vedessä ja ravistivat kellojaan, niin että vesi niissä pulahteli. Siellä hän uinahtikin maininkien soittoon, kun höyrylaivat kulkivat salmilla ohitse, valkeina, niinkuin alushameisillaan. Ja koetteli taas herätessään miettiä selvemmin asioitaan, sillä hän oli yhä useammin ruvennut jo arvostelemaan noita maanviljelysaikeitaan, mutta eipä se ajatus vieläkään oikein jaksanut eikä viitsinyt, veden heijastellessa ja armaassa lämmössä, jonka tuottamaa suloutta ajatus kesän lyhyydestä vain kiihdytti; sillä nythän se juhannus oli jo viikkoja takana.
Mutta pari tuntia siten loikoiltuaan hän painui jälleen lepikkoihin, nousi ylös vaaroille ja kulki maantietä pitkin myllyään kohti.
Akka, joka ei sopinut tyyliin, oli hänet herättänyt todellisuuteen; hän häpesi nyt noita Vaskilahden sisustusmietteitään, häpesi omalla tavallaan: mitähän, jos Vaskilahden vanha Anna Loewen-Brange, se sama, jota seudulla kuvailtiin likaiseksi, ärtyiseksi ja hassuksi, olisi ollut näkemässä, kuinka hän siellä näytteli itsekseen ylimystä! Oi, jos hän olisi nähnyt Laurin, varmaan hän olisi hänelle hymyillyt, ivallisesti ja säälivästi, tuolle seuraajalleen Vaskilahdessa! Seuraajalleenko? Niin, kyllä hän tosin voisi saada tuon kartanon, saada nimittäin sen lunastaa, jos Svea pyytäisi isältään sitä, sillä Falk oli kuullut Svean hymyillen sanovan, ettei Könölin voinut häneltä mitään kieltää. Olipa Svea isänsä kehoitteluista huolimatta hylännyt jo pari kosijaakin, vakavia ja turvattuja miehiä, joiden arkisuuteen tyttö ei voinut mieltyä. Ja nyt oli Svealla Laurin sormus, – Muttiselta lainatuilla rahoilla ostettu.
Niin, niin, Vaskilahden pianisti saisi, jos tahtoisi. Viime viikkoina hän oli eräillä selvenemishetkillään kuitenkin hiukan tinkinyt siitä aikomuksestaan; siten näet, ettei hän nyt menisikään maanviljelysopistoon, tuollaisten maalaispoikain joukkoon, jotka puhuivat vain lannasta, vaan kirjoittautuisi yliopiston maanviljelystiedekuntaan. Mutta sikäli kuin aika kesäisillä kankailla kului, oli Lauria sekin tingitty aikomus ruvennut arastuttamaan. Ja nyt oli heinäkuu jo lopullaan ja uhkasi tulla elokuu, jolloin olisi ollut lähdettävä sinne pääkaupunkiin, lukemaan; silloin tämäkin tuuma alkoi tuntua kovin reaalisen ilkeältä. Tiedekunnasta päästyään olisi hänen mentävä vielä harjoittelemaan jollekin maatilalle, käteen lantataikko, vaalimaan sikoja, porca Madonna! Muuten hän ei pystyisi mihinkään Vaskilahdessa, jos tahtoisi Vaskilahtea viljelemään. Mutta tahtoiko hän tosiaan?
Hän kummasteli nyt, ettei hän ollut sitä ennen tarkemmin ajatellut... Oikein harmitti, ettei Sveakaan ollut häntä neuvonut. Svea oli hänestä merkillinen. Jo pari päivää kaupungista lähdettyään oli Lauri saanut tytöltä tänne kansakoululle postitoimistoon kirjeen, jossa Svea sanoi: "Tule nyt kaupunkiin, isä on palannut Helsingistä." Sitten oli Svea kertonut muun muassa, että Tommola ja Mimmi olivat nyt salakihloissa, se oli Sveasta niin julmaa, mutta lopuksi oli Svea ilmaissut ihanilla sanoilla yhä vain toivovansa Falkista – taiteilijaa!
Eikö siis Falk ollut puhunut kyllin selvästi, ettei hänellä koskaan olisi tarpeeksi voimia eikä kykyä sellaiseen; että hän oli vain taiteillut sattumalta, miten tahansa.
Turvaudupa moiseen tyttö-parkaan. Kuinka oli se kihlauskin tapahtunut? Aivan kuin unessa, juhlakisailun, tanssin, sävelten keskellä. Jotakin siinä oli taas sattumallista. Mutta nyt asiaan: tahtoiko hän Vaskilahden, tahtoiko hän maanviljelijäksi? Tai kykenikö hän siihen? Se ei liene vaikea temppu, tuollainen maatalonhoito; sen hän kyllä oppisi! Mutta tahtoiko hän?
Totuus oli tämä: kyllä hän rakasti maaseutua, synnyinpaikkojaan, jossa oli hiljainen rauha ja jossa muistot hänelle kuiskivat. Rakasti, näin kesällä, kun ne kylpivät auringonpaisteessa, nuo harjut, joitten laella ihminen voi hengittää vapaasti ja jonne siniset salomaat siintivät kaukaa. Rakkaita, rakkaita olivat hänelle nytkin tuolla mäkien heinäkuiset pellot, ja harmaat talot, jotka otsaansa niiden takaa kohottivat. Kotoiset tuvat ja ihmisetkin, jos hän missä näki niitä sellaisina kuin entiset muistot olivat ne painaneet hänen mieleensä. Ah, niin rakkaat olivat verenpisarat kamarien ikkunoilla, kaikki punaiset kukat ja väri ja romantiikka, mitä maastamme voi koota, rakkaita pakinat väen kanssa, noin käymätein – kesällä, juhlissa.
Mutta jäädä tänne, talveksi! Ensin syksy: hämärää, sadetta, pimeää, vettä niskaan. Ja sitten tammikuun pitkät puhteet, hiljaisuus. Hän aivan kalpeni sitä ajatellessaan. Oh, olla täällä aina, nähdä kansaa, kuulla sen puheita, joiden kovaäänisyyskin repi korvia, kasvatella sitä, auttaa sitä pois tietämättömyydestä, varallisuuteen, kauneuteen: ohoh, vai kauneuteen: sellainen oli täällä oleva aina ylellisyyttä. Niin, nähdä kaikkea tuollaista kaunista sielussaan, sen kyllä saattoi; mutta olla täällä aina...!
Ulkomailla hän oli kitunut sen tähden, ettei siellä ollut hänen kotinsa. Ja täällä hän nyt huomasi kärsivänsä siitä, ettei tämäkään enää ollut. Ei pohjaltaan missään mitään...
Nyt hän huomasi, että tuo linnassa tehty päätös ruveta maanviljelijäksi oli pelkkä tuskanpurkaus sitä alaa vastaan, joka oli tuottanut hänelle katkeruuksia; että hän oli intoillut vain solvatakseen tuota entistä alaansa; siksi hän oli koettanut lykkäytyä siitä niin kauas kuin mahdollista, aivan tunkioon asti. Ei, eipä hänestä maanviljelijäksi, sen näki Lauri Falk nyt selvästi.
"Mutta syödä kai ainakin täytyy", mutisi hän itsekseen, kävellessään ahoa, jonka reunamilla tervakukat hehkuvina loistivat. Ja heinäsirkka sirahti jo kuumassa ruohistossa. Se oli Falkille pahaa ennustava sävel; se oli pienestä saakka puhunut hänelle aina kesäöitten pimenemisestä, lyhyen kesän kulumisesta, ennustaen syyspuolta.
Vielä loisti aurinko vaaroilla, mutta sen helteessä kävi jo pelloilla pientareitten ylitse täyteläinen ja huumaava tuoksu: kypsymään kiiruhtavan viljan ja humalan ja kukkivan pavun äitelähkö haju. Ja niityillä ja vehmastoissa kukoistivat nyt tuoksuvat yöliljat. Niin, siellä, missä viikate ei ollut kukkia jo kaatanut, siellä rehottivat nyt Neitsyt Maarian kämmekät. Oi, missä olivat keväiset rentukat? Missä raikkaat, keltaiset kullerot? Entä kukkivat tuomet? Ja sitten pihlajat?
Missä oli se alkukesän yö, jolloin remuttiin Muttisen Aapelin salissa? Ja juhannusaamu maisteri Bongmanin kanssa? Missä ne kaikki menneet sävelet...?
Näin kulki Lauri Falk metsiä ja maanteitä. Ja kun hän laskeusi vaaralta alas myllylaaksoon, hohtivat jo tummien metsien takaa illan komeat, punaiset loimut. Kylässä oli väki ollut jo aikaa levolla; myllyn korkeain koivujen alla oli hämärää. Niin, oli surullisen hiljaista; koivut vain vienosti suhisivat, pato soitti ainaista samaa lauluaan, lehmänkello kalahteli, sirkat sirisivät.
Myllyn kesäasukas nousi hiljaa portaille ja tarttui ovenripaan. Silloin emäntä avasi kamarinsa oven ja puhui eteiseen: "Mikä se siellä näin myöhään? Kukapas kuin Valkki, sehän se on...! Missä kuljeskelee, passata pitää, no, tuon tuonne syömistä, ei suinkaan tässä nyt ilman syömistä. Menkäähän tuonne salin puolelle..."
Kun Lauri astui kuumaan tupaan, johon vain lieden hiilusta loi heikkoa hohdetta, kahisivat haavanlehdet sängyssä, mylläri nousi valkoisillaan puoleksi istualleen ja kysyi rauhallisesti:
"Taisi tulla Valkki?
"Sehän tässä", vastasi Lauri, "taidettiin täällä odotella".
"No, mitäpäs; luultiin vain, että jos lienee taas kaupunkiin kadonnut", naurahti mylläri ja sytytti tulen pikku lamppuun pöydälle. "Mutta onkos sitä syöty? Vai ei; no, hommaa se muori..."
Sitten tuli emäntä sisään kantaen ruokia ja voivotellen näin:
"Niinhän tuota, tällainen on talo, eikä ole piikaa, pitää yksin tässä passata, siat, sitten lehmät, lampaat. Mitä, älkää menkö, Valkki, raapimaan kyökkiin, näettehän: tuon tässä jo, niin on tässä heiluttava, mahakin on kipeä, pitäisi ostaa vilemoonia. Tällainen mylly, kaksitoista latoa heiniä tänäkin vuonna tulee, ei arvaakaan, minkälaiset heinämaat meillä on, ja tarjoaisivat tästä kuusituhatta. Monta kertaa olen ukolle sanonut, pakanalle: 'Myö tämä pois, kun Muikkusetkin möivät.' Mutta tämä ei myö. Sellainen maallisen tavaran kerääjä on, ei henno heretä, ei myödä taloa."
Lauri Falk kysyi kuitenkin, olisiko tuo hinta moisesta paikasta tarpeeksi.
"Sitähän minäkin", käänsi myllärin muori silloin puheensa. "Tällainen paikka, pellot, sen tähden minä olenkin tälle ukolle sanonut: 'Älä sinä myö tätä paikkaa. Älä hupsu, myö!' Mutta se on sellainen, mokoma; kaikille se jakelee, antaa penninsä, nyt jakelisi yhtiöille. Kuule, älä sinä myö tätä paikkaa!" uhkaili emäntä mennen miehensä eteen ja katsellen häntä pienen pienillä silmillään kuin neulan nupuilla.
Sitten meni muori kamariinsa, hyräili:
"Iloitse, morsian."
28.
Nyt loikoo Lauri Falk ullakolla kopissaan ja ajattelee edelleen:
– Syksyhän se tulee. Sillä ei ole leikkimistä täällä niinkuin siellä ihanassa etelässä. Ja johonkin hiukan omaa alaansa lähemmäksi hän tahtoo kuin maanviljelijäksi. Se aikomus oli ollut vain – sellaista inspiraatiota! Säveltämisellä hän ei eläisi, saati sitten runoilla. Pitäisikö hänen nyt taas joutua antamaan pianotunteja? Jos niitä saisikaan, sillä kuka nyt säveltäjän tunteja huolii, onhan tätejäkin. Oh, sellaisella ei hän eläisi yksinäänkään, saati sitten Svean kanssa, jonka hän nyt tahtoi toverikseen siksi, että Svea olisi hänelle lohdutus muista pettymyksistä. Ja sitä paitsi vilahti hänen sielussaan hyvin hämärästi, että Svea oli rikas. Ei silti, että hän Svean omaisuutta tavoittelisi; ei, itse hän tahtoi neitosensa elättää; mutta kuitenkin olivat nuo rahat hänen mielessään, ikäänkuin jotakin Svean omaa tarkoitusta varten: ne olisivat ylellisyyttä, niillä he pääsisivät ulkomaille, sillä saisihan Svea käyttää omat rahansa miten halusi. Ei, Falk ei ollut nousukas, hän ei koskisi rahoihin, joiden alkuperää hän ei nyt tahtonut edes ajatellakaan; minkä hän sille lopultakin voi, että ne olivat Könölinin rahoja? Omat varmat tulonsa hän halusi. Ehkä siis laulunopettajaksi? Oh, karistelemaan niskastaan riivattuja koulupoikia! Tai koettaa päästä johonkin orkesteriin soittajaksi? Ah, sellaisiakaan paikkoja ei ollut maassa liioin. Jäädäkö odottamaan niiden aukeamista, tyhjin taskuin; ei, hänen verensä vaati jotakin tukevampaa, varmempaa.
Nyt pälkähti hänen päässään ajatus: mitäs, jos hän rupeaisikin lukkari-urkuriksi? Niitä sellaisia toimia oli toki enemmän saatavana. Olihan hänellä lauluääntäkin kirkkoyleisöä varten. Ainoastaan urkuja pitäisi opetella soittamaan...
Mutta tätäkin alaa miettiessä hän johtui siihen, että maaseudulle hän sittenkin jäisi: Helsingissä ne paikat olivat täynnä, ja jos ihmeen kaupalla jokin siellä aukeaisi, niin lempo muiden kanssa siitä kilvoitelkoon. Maalle hän siis jäisi, johonkin kirkonkylään tai pikkukaupunkiin, joka oli varsinkin talvisin tukahduttava kuin kuolema.
Silloin hän taas ajatteli Sveaa – lohdutuksenaan; hän kuvitteli, että he rakentaisivat hienon kodin, joskaan ei nyt Vaskilahteen, sillä se tuuma oli ollut pelkkä tuulentupa. Mutta vähän väliä he matkustaisivat Helsinkiin ja ulkomaille. Lukkarin palkallako? Olipa toki sittenkin onni, että Svealla olisi rahaa ylellisyyspuoleen.
Laulu-Lassi, director cantus, Falkista nyt tulisi.
Oppikoulurahat täytyisi hänen pyytää siihen tarkoitukseen Könöliniltä, täytyisi, sillä hänellä ei ollut täällä paljon tuttuja, kun hän oli oleskellut enimmäkseen yksin ja paljon ulkomailla; ystävät olivat vieraantuneet, osa heistä oli kuollutkin. Rikkaita ystäviä ei ollut muita kuin Muttisen Aapeli, mutta häneltäkään ei Lauri enää voisi pyytää, mokomalta, sen hän oli katkeruudekseen viime kerralla huomannut. Hänen sormusrahoja lainatessaan oli näet Muttisen suu venynyt pitkälle ja otsa mennyt ryppyihin; ja kädenliike, jolla kirjakauppias väänsi lompakon poveltaan, ilmaisi, että nyt tämä jo saattaisi riittää.
Mutta tuollaiset maaseudun pomot kuin Könölin ovat ehkä arkoja rahoistaan? Täytyy siis puhua Svealle; hän hommaa ukolta sen lainan. Ja sitten hän opiskelisi. Ja sitten naimisiin. Ja jonnekin lukkariksi. Ja sitten – ulkomaille!
Mutta, niinkuin Svea oli kirjoittanut, näytti Svea haluavan sinne yhä vain siinä uskossa, että hänen Lauristaan tulisi taiteilija. Kuinkapa kävisi sitten, kun Svea oppisi tietämään kokemuksesta, että tuo hänen unelmansa oli turhaa? Että Lauri, uneksittu sankari ja suuruus, olikin vain joutava lukkari? Ettei hänestä ollut ehkä luonteeltakaan oikeaksi taiteilijaksi! Millaista olisi sitten heidän elämänsä? Se pöyristi Lauri Falkia.
Niin, hän ihmetteli suorastaan, kuinka he olivat menneet kihloihin toisiaan tuntematta, oltuaan ainoastaan muutaman kerran yhdessä. Jotakin merkillistä tässä oli, ilmoissaleijailevan. Yhden kuultavan kesäyön riemua vain, sellaista, joka oli saanut Laurin suun kauniisti puhumaan. Ja sitten he olivat salakihloissa, hän, poikanen!
Mutta olivatko enimpien muittenkaan liitot muuta kuin sattumaa? Ja hän koettaisi saada Svean vielä tinkimään toiveistaan. Mutta ehkäpä Svea silloin kylmenisi ja he eroaisivat? Kuinka hän voisi silloin olla yksinään maalla Laulu-Lassina? Ja minne jäisivät ne ulkomaanmatkat?
Voi veitikka, ei hän tätä käsittänyt; sekavaa oli kaikki, mutta täytyihän jotakin maailmassa tehdä.
Ullakkokamarin pieni ikkuna kuulsi sydänyöllä hämärästi, padosta ränniin alinomaa juokseva vesi kohisi yhä samaa säveltä. Teräslangoista, joita Lauri Falk oli virittänyt alkukesällä ikkunansa yläpuolelle myllytuvan seinään, soi yksi silloin tällöin heikosti: "Sol, sol."
29.
Kesäiset päivät kiihtyivät aivan tulisiksi. Olipa myllytuvan pieni ullakkokomero jo aamulla kuuma kuin pätsi; kesäasukas jätti sen koko päiväksi toverilleen, ampiaiselle, joka lenteli edestakaisin ikkunan raosta sisään ja ulos. Hän vietti nyt aikojaan heinäniityllä, sitä kirjasivat päivänkakkarat ja apilaat. Tai hän pujahti uimaan padon putoukseen, kuljeskeli kankailla, joilla männyt valuttivat pihkaa, käyskenteli paljain jaloin kuumassa hiekassa, helteen painaessa otsaa ja valon säkenöidessä kivistä ja lehdistä. Nousipa hän tuo kolibreilla kaunistettu viitta verhonaan vaaroille, joilla kohoili nopeasti heinäpieleksiä ja joilla pienten peltojen tähkät alkoivat jo riippua raskaina ja kalpeanvärisinä.
Ja hän kuuli, kuinka heinäsirkkain sirinä muuttui kuumilla penkereillä tien varrella surullisesti yhä äänekkäämmäksi.
Mutta illoin, kun aurinko kuuman päivän jälkeen oli laskenut ruskoon, aivan sarlakanpunaiseen, niin että se säkenöi mustien oksien välitse kuin viinipullon kapseli, tarinoi hän myllytuvassa isännän kanssa. Tupa hämärtyi aikaisemmin illalla yhä, ja pian näki Lauri kylmän ja kostean usvan yläpuolella, joka nousi aina iltaisin laakson pohjalta, Saapatvuoren sivulla alakuloisen sirppikuun; se oli kuin hieno, keltainen liekki vihertävällä taivaalla.
Ja yksinpä haikea vitinäkin takan hiilustassa tuntui taiteilijasta jo syksyiseltä, yksinäiseltä.
Vieläkään hän ei ollut käynyt kaupungissa, ei ollut edes vastannut Svean kirjeeseen: kauniit päivät ja omain ajatusten epäröinti olivat sen estäneet.
Nopeasti meni kesän parhain aika. Ja vihdoin, eräänä kuumana päivänä, monien muiden sellaisten päivien jälkeen, joina oli kuulunut kaukaa alinomaa heikkoa kuminaa, nousi jo aamupuolella, kun ilmanrannat olivat sameat ja melkeinpä punaiset, myllylaakson koivikon kahdelta puolelta taivaalle tumma pilvi. Nuo kaksi pilveä kohosivat ja täyttivät pian kumpikin oman taivaspuoliskonsa, keskitaivas oli vielä sininen ja pilvetön. Ja nyt jylähti ukkonen entistä kovemmin, pilvet ylenivät nopeasti vastatusten, ne peittivät taivaan sinisen osan, yhtyivät, ja laakso jäi niiden varjoon.
Nousi tuuli, ja pian myllymetsikön koivut kallistuivat ukonilmasta, ohuimmat vääntyen luokiksi, niiden lehvät huiskivat nurin. Jyrinä puhkesi koko voimallaan, niinkuin olisi sata tykkiä yht'aikaa laukaistu, se sähisi, pauhasi, rämisi.
Sitä katseli Lauri Falk ladon ovelta, auteltuaan mylläriä saamaan sisään heiniä, sateen syöksyessä vinosti tuolla myllylampeen, rankkana ja rajusti kuin vaajat. Maisema tuprusi nyt kuin savussa, niin ettei lammen vastaista rantaa erottanut, näytti kuin olisi siellä temmeltänyt tuisku.
"Nyt se purkautui", huokasi Lauri Falk.
30.
Satoi, ensin ukkoskuuroina, välillä kirkastuen ja taas rankemmin. Sitten taivas peittyi raskaaseen pilveen... Satoi, satoi, aamusta iltaan.
Alkoivatpa päivät tuntua kesävieraasta hiukan pitkiltä, sekä hiljaisessa tuvassa että ylhäällä tuulta tohisevalla ullakolla. Koettelipa mies lueskella Baudelairea... Sepitellä jotakin: eipä tullut juuri muuta tunnetta kuin että lyhyt on päivänpaiste pohjolassa. – "Kun olisi edes paperosseja", arveli Lauri Falk; mutta täällä täytyi polttaa hätätilassa nurkantakaisia, puotiinkin oli pitkä matka. Floretillaan hän silloin tällöin leikki, yksin, menipä voimistelemaan, kuten hän sanoi, se kädessä kerran myllärinmuoriakin vastaan, mutta muori käytti vihastuen leipälapiota, minkäs siinä floretilla voi. – Olisi tullut edes joku vieras, mikä tahansa. Sekin Muttinen oli kerran luvannut tulla häntä katsomaan, mutta kun oli kysynyt, missä Lassi sitten itse makaisi, jos hän makaisi Lassin sängyssä, ja kun sai kuulla, että Lassi makasi aina lattialla, niin hän vihelsi ihmeissään eikä tullutkaan, se mukavuutta rakastava, isomahainen Aapeli.
Ei, ei tullut ketään. Laurin nenä punoitti ja päätä pyörrytti ikävyydestä. – Pitäisi tästä jo lähteä kaupunkiin, ajatteli hän.
Mutta eräänä päivänä keikkui sitten hänelle myllylle vieras, se oli tietysti maisteri Bongman. Märkänä hän tuli, kaupungista päin hän oli matkalla, oli ollut siellä juhlista saakka. Moottori oli yhä korjattavana, sitä hän oli siellä odottanut, lähteäkseen keräämään muinaisesineitä. Hermostunut oli maisteri Bongman. Päässä oli hänellä kovaksi tervattu huopahattu, lierit lasketut alas ja pohja pystyssä kuin pytty. Hän kertoi sitä moottoria odottaessaan tehneensä kaupungissa kuitenkin jotakin, josta tulee. Oli valmistanut kamarissaan, tuohesta eräitä malliesineitä; niitä hän oli saanut näytteille ja myytäväksi Muttisen kirjakauppaan.
"Mutta eivät ne osta niitä tarpeeksi, eivät ulkomaalaisetkaan. Eivät ymmärrä tarpeeksi tätä meikäläistä!" huudahti maisteri Bongman ja alkoi käyskennellä hermostuneena pitkin myllytupaa, karistellen vettä vaatteistaan. Ja sitten hän jatkoi, katsellen torakkain juoksua:
"Mainiota! Mutta kyllä minä vielä näytän niille herraspässeille, nimittäin porvareillemme. Sitä paitsi minä olen näitä malliesineitä, uutta suomalaista tyyliä sommitellessani ajatellut ja lukenut paljon. Paitsi Muttisen hylkäämiä kirjoja, ennen kaikkea nyt loitsuja. Niistä on jo Lönnrot aikoinaan sanonut, että epäilemättä jäävät muut kansat niissä suomalaisista jäljelle. Nyt minä olen syventynyt niin hartaasti loitsuihin, että eteeni on auennut kokonainen uusi maailma. Nimittäin rivien välissä. Ne ovat, kuulepas, nämä meidän runomme aivan toisenlaisia kuin muut runot: muodostavat pyhän kirjan, sellaisia kirjoja on luettava toisella tavalla kuin tavallisia, niitä pitää lukea sillä tavoin, että tietää, mitä rivien välistä on jätetty pois, ja kun sillä tavalla lukee, niin näkee niissä jotakin aivan uutta, sellaista, josta edes Lönnrotilla ei ollut vielä aavistusta. Ah, tavalliset porvarilliset lukijat eivät näe, mitä niissä kirjoissa ei ole, mutta minä olen huomannut, se on jotakin aivan uutta, kuten sanottu. Runomme opettavat meille tien yliluonnolliseen viisauteen, vanhaan suomalaiseen salatietoon. Niin, ne näyttävät, että kun kansamme on henkisesti sivistynyt kansa, mitäpä on Pohjola muuta kuin tämä mainen elämämme, surun ja murheen laakso, Lemminkäinen, mutta, ah, sehän on vain sellaista, jota sinä et voi ymmärtää, signor Falco, romantikkoni, puhut italiaakin. Mutta osaava löytää niistä kaikkea, psykometriaa, psykomaniaa, polyfoniaa, hahaa, kaikenlaista hauskaa, mainiota! Siitä minä aion ryhtyä kirjoittamaan kirjaa. Se menee kuin tupakka, sillä ovathan ne asioita, joiden tähden rintamme saattaa nousta ylpeydestä. Ah, suurenmoista, minä paneime sadeajan tultua kirjoittamaan nimellä Bongman-Sarajaha, olen aikonut. Eikö se ole nimi? Jotakin tuusan jeeveliä siitä täytyy tulla. Mutta nyt minun täytyy lähteä, missä on mylläri, minulla on hänelle asiaa?"
Lauri Falk sanoi myllärin olevan myllyllä teroittamassa kiveä. Ystävykset menivät alas myllylle; maisteri pyysi Falkia jäämään hiukan loitommalle, koska asia oli signorellekin oleva yllätys. Sitten Bongman puheli hetkisen myllärin kanssa, mutta tuli pian Lauri Falkin luokse sanoen:
"Mylläri on sellainen mylläri, ei ymmärrä pientä vitsiä. Tahdoin häntä tekemään erästä reklaamiesinettä mallitöilleni. Hän ei viitsi sen vertaa. Mutta Falco, tule parin päivän päästä kaupunkiin, niin saat nähdä!"
Stipendiaatti otti nyt myllytuvan alta konttinsa, jonka hän oli jättänyt sinne juhannuksena, ja lähti rankkasateessa samoamaan metsään, iloisesti loistavin silmin, nyökäyttäen myllärille ja Falkille päätänsä ja juorotellen:
"Salot synkät sylkytellen, korvet kolkot kolkutellen!"
Mylläri nauroi Bongmanin kadottua Falkille:
"Mukava herra se tuo on. Tahtoi minua tekemään itselleen johonkin tarpeeseen saappaita ja hattua tuohesta. Minä vastasin, ettei tuohesta tule takkia. Se on vanhan kansan sananparsi; kuuluvat ne ennen niitäkin tehneen, mutta nythän saa takin puodilta. Hän sanoi näyttävänsä, että jotakin tulee; meni kai muualta tuohimestaria hakemaan."
Satoi, satoi; harmaata kaikki.
"Oi d'Annunzio, Tagore, Baudelaire!" huokasi taiteilija.
31.
Sitten lähti Lauri Falk jälleen kaupunkiin, puhumaan Svealle ja hänen isälleen asiansa ja aikeensa, sillä tavoin kuin hän oli ne miettimisellä parhaaksi huomannut. Seisoipa hän siis eräänä lauantaiaamuna varhain metsälaiturissa, pitäen rannalla leppien alla sadetta parin maalaisen kanssa. Meni aikaa, nyt kiersi Sandels-laiva näkyviin tuolta niemen takaa, ja kun Lauri Falk tuli laiturin kärkeen, niin kenenkä keltaisen naaman hän huomasikaan kurkistelevan ulos laivan välikannen luukusta? Sikari sillä oli suupielessä, se oli maisteri Bongmanin. Sandels tuli hitaasti aallokossa laiturin viereen, touvit heitettiin maihin ja silmukat pistettiin pollareihin. Pukinpartainen kapteeni komenteli yli kaiteen ukkoja ja eukkoja, jotka siirtelivät laivaan seudun vähiä myyntitavaroita, muutamaa pajunkuori-nippua ja voipyttyä, hiehon viereen, joka matkusti etukannella. Saatiinpa sitten köydet irti, ja Sandels lähti vinoon kallistuneena kohti tuulista ulappaa, käydäkseen pienissä laitureissa toisessa toisensa jälkeen.
Maisteri Bongman kuivaili välikannella savutorven vieressä vaatteitaan, keskellä emäntien ja isäntien parvea, jotka seisoskelivat, tai istuivat halkolaatikoilla ja penkeillä, märkäin vaatteiden, konerasvan ja muun hajussa, tuulen puhaltaessa silloin tällöin sisään, valkean kuohun pärskähtäessä lastausluukusta.
Maisterin naamassa oli vielä aamuista kankeutta, mutta iloinen hän oli! Silmät kiiluivat ulospuskevan otsan koloissa ja alkoivat pian loimahdella, jopa näyttää oikein vinoiltakin, jollaisiksi niiden kulmat kohosivat hänen suurimman intonsa hetkillä. Nyt hän puristi vielä uudestaan Falkin kättä ja nauroi niin, että hampaat näkyivät laidasta laitaan.
"Mitä kuuluviti?" kysyi hän. "Minä tunsin sinut jo kaukaa laiturilla, sinä seisoit siellä pää kaulusten välissä kuin yksinäinen rantapiru, hahaa, rantarillikka, mainiota! Minä tulin Runkkelista, sieltä astuin laivaan, minä kävin nyt erämaan korvessa, havunoksat pääni harjaa, ah, se mylläri sanoi, uskon sen nyt sinulle, ettei tule tuohesta takkia. Hän ei käsittänyt oikeaa tarkoitustani... Mutta minä näytän, että siitä tulee jotakin, no niin, se on vielä salaisuus. Hyvä, että tulit kaupunkiin yllätystäni näkemään. Minulla on jotakin pientä tuossa mukana, mutta en sano mitä, sittenpähän näet."
Ja Bongman osoitti pikku pussia, joka seisoi puolityhjänä kontin vieressä astiakaapin kulmauksessa. Sitten hän jatkoi:
"Perästä kuuluu, sanoi torventekijä, perästä näytän niille kaupungin pässinpäille! Ja sitä paitsi minulla on toinen yhtä hauska tuuma, mitäs siitä arvelet, en sano mikä. Kas, älliä tuonne pääluitten sisään ei ole annettu kaikille, haha. Mutta tänä aamuna juuri se aatos syttyi aivoihini. Se aiheutui siitä, että näin tuolla kansisalongissa Jalmari Touhion ja eräitä kirottuja skolemaistereita ynnä nimismiehen. Heillä piti näet olla Purjehdusseuran pokaalikilpailu pari päivää sitten. Ajattelivat tuollaista kelpo tuulta pitkin ulapoita luoviakseen, tuulialuksillaan. Mutta heille, jotka aina pilkkaavat minua moottorini ja muunkin tähden, sattuikin niin, että sade ei muuttunut poudaksi, ja purjehtikootpas herrat nyt! Pokaalikilpailun korvaukseksi lähtivät kuitenkin eräät heistä laivalla huvittelemaan, tai oikeastaan oli nimismies menossa etsimään viinanpolttajia; se sopi hienosti: lehtineekeri ja lehtorit mukaan, tottapa löysivätkin korpijunkkaria, sillä taulassa ne nyt makaavat kuin taivaan käet. Mainiota! Ja tuon tyhjäntoimittaja Touhion nähdessäni, saman, joka loukkautui sonetistani, silloin iski päähäni se toinen aatos. Ennen koiralta vesi loppuu kuin Pokilta aatteet. Minä teen hänelle uudet jekut, mutta älä hiisku niistä mitään."
Laivatyttö tuli ilmoittamaan, että maisterin tilaamat kahvit oli viety kansisalonkiin.
"Kiitoksia; katsopa tuota tyttö-saparoa", sanoi Bongman, "hiukset silmillä ja korkeat kannat vinossa, hän se valmisti meille jotakin maistettavaa, sillä minulla on taskussa konjakkia. Mennään, Falco, salonkiin kahville, mutta hiljaa, ettet herätä noita herroja."
Lauri Falk nousi ontuvan ystävänsä perästä kannelle, ja he menivät pieneen salonkiin, jonka plyyssisohvilla tosiaankin loikoi herroja, ken naama kattoa kohti, ken vatsallaan kuorsaten.
"Koeta nyt olla hiljaa, Falco", sanoi maisteri Bongman, "minulla ei nyt ole aikaa heihin kiukustua, en näet tule kaupunkiin asti, vaan poikkean maihin, menen maanteitse sitten ulkotelakkaan katsomaan moottoriani. Oh, jos siitä tulisi jotakin! Mutta jos siitä ei tule, niin en enää siitä välitä, sillä olenhan sen verran filosofikin, luultavasti olen sama Bong, joka on jo kerran ennen esiintynyt Suomen historiassa, mutta toisessa olotilassa... Niin, jos moottorista ei tule, kuten pelkään, on minulla vielä tuuma päässä. Ymmärrätkö: y ka ko ne? Uudet suomalaiset laskusanat, vanhat ovat pitkät kuin historialliset romaanimme. Saat sitten nähdä, mikä se kolmas keksintö on. Joka tapauksessa kohtaamme toisemme Könöttimellä, sinä tulet sinne noin kello yksitoista."
He nauttivat eräitä konjakkiplöröjä. Ja menivät sitten kannelle, Falk tuulen alle seinäviereen, mutta maisteri Bongman kulki pitkin kantta, katosi silloin tällöin salongin toiselle puolelle ja palasi sieltä ilmaisemaan kaikenlaisia epäkohtia, joita oli laivassa huomannut; niiden epäkohtien vuoksi hän nyhtäisi otsatukkaansa, ja sitten hän katosi jälleen ärsyttämään itseään uusilla huomioilla.
Sandels kulki pitkin kapeaa selkää. Ympärillä häämöttivät sisävesimaisemat sinisinä ja harmaina, toisella puolella kaukaiset vaarat, ruispeltoläikkineen, toisella jälleen korkeampi ranta niin lähellä, että erotti mäkien harjalla, paitsi tuulimyllyjä, talotkin tuijottavine ikkunoineen, milloin mustat tai ruskeat, milloin vaaleiksi maalatut; kaikki raskasmielisen näköisinä keskellä rakennusryhmiään, joista kaivojen vintit kohosivat ylimpinä.
Tuolla meni Falkin ohitse entisiltä ajoilta ja tämän kesän viikoilta tuttu synnyinkylä. Tuolla hänen lapsuudenkotinsa, josta poistuminen oli hänestä aina tuntunut jollakin tavoin samalla sekä suloiselta että katkeralta. Tuossa vilahti puistikosta Vaskilahden katto, kartanon, johon liittyvät uudet haaveet olivat Laurilta jo haihtuneet.
Soluttiin saarten ohitse, jotka näyttivät metsättöminä koko louhisen alastomuutensa, sillä puut, saarten vihreä verho, oli hakattu haloiksi ja lepäsi veden rajassa harmaina pinoina: ne olivat kuin viimeisiään syövän tuhlarin aarre, nuo raiskatut saaret... Sitten tultiin taas kierteleviin salmiin ja niistä uudelle ulapalle, jonka suulla pieni vilkkumajakka oli jo pari viikkoa sulkenut ja aukonut vihreitä silmäluomiaan, tuikahduttaen niiden alta punaista silmäänsä. Tulipa vastaan propsiproomuja, tuli tukkihinaajia. Nyt tervehti Sandels huudolla jotakin koivistolaista jaalaa, joka purjehti ylöspäin kohti matalia ilmanrantoja. Ja sitten tuli se laituri, johon Bongman oli jääpä.
Sinne ei ollut tavaroita eikä matkustajiakaan muita kuin stipendiaatti; niinpä laskettiin ainoastaan keula laituriin kiinni, ja Bongmanin oli hypättävä kannelta maihin. Kontti hartioilla ja pussi kädessä hän hyppäsi, mutta ohimennen sattui hieho kaapaisemaan häntä takasorkallaan, ja sitä paitsi hän kompastui laiturin pyöreillä parruilla, hänen jalkansa jäi niiden rakoon. Siinä hän kimpoili, heristeli nyrkkiään kapteenille ja haukkui laituria, joka oli hänestä rullamankeli, hiehoa ja lehmien hoitoa, joka syrjäyttää rehellisen rukiinviljelyksen; siinä hän kiskoi kipeää jalkaansa vielä silloinkin, kun Sandels oli jo kaukana ja sen matkustajat nauraen katselivat laiturilla huitovaa maisteria.
Tuolta kuulsi kaukaa kaupunki, matalalta, sen linnan tornit ja muutamat vaaleat huvilat.
Kaupungin laivasillalla Lauri Falk ajatteli: nyt suoraan Könölinin puheille; jokin päätös tästä täytyi tulla. Vihreän talon muu herrasväki nukkui kai vielä, mutta isäntä itse, virkeä kuin kukko, oli varmaan ollut jo kauan konttorissaan jalkeilla. Tukala solmu, josta ei tahtonut viikkojen mietteillä tulla selvää, täytyi katkaista. Menköön miten tahansa; sittenhän se on tehty.
Niin hän riensi suorinta tietä kauppaneuvos Könölinin talolle. Siellä hän pysähtyi puutarhassa, otti sitten puskevan pään ja marssi verannan lasiovelle: se oli vielä kiinni. Lauri Falk seisoi portailla ja odotti, että joku tulisi, katseli viinimarjapensaita, joissa marjat alkoivat jo punoittaa, ja omenapuita, joissa oli pieniä, ryppyisiä hedelmänalkuja. Pistäytyipä puutarhaankin ja sovitti rintaansa kukan. Sen jälkeen hän meni keittiön portaille ja katsoi ovesta sisään.
Siellä askaroi Maikki hiukset hurrin-harrin hellan ääressä, nostellen kahvipannuja. Lauri Falk kysyi, oliko kauppaneuvos jo noussut.
"Hänkö noussut?" toisti keittäjätär. "Ei taida olla nousijaa."
"Ei nousijaa? Mikä hänellä sitten on?"
"Laakin sai."
"Slaagin?"
"Niin, toissa päivänä. Taisi konkurssi niin häneen käydä."
"Konkurssi!" huudahti Lauri Falk.
"Eikös pianisti sitä vielä tiedä?" kääntyi Maikki nyt häneltä kysymään.
"Konkurssi, Könölin konkurssissa!"
Lauri Falk ei voinut kuunnella lisää, hän meni ulos. Puutarhassa hän katseli järkkyneenä ympärilleen. Ja hän huokasi.
Kuinkas se nyt niin yht'äkkiä se konkurssi, kenenkään hiiskumatta siitä mitään; ainoastaan ovela Tommola oli kerran siellä saaressa pudistanut päätänsä Könölinille. Ei, se on kai piikain lorua. Falk lähti nopeasti ystävänsä Muttisen Aapelin luo.
Kirjakauppiaan emännöitsijä Martta sanoi, että kyllä herra oli jo hereillä, samoin tuomarikin; ja pieneen saliin kuuluikin Tommolan kamarin oven takaa jo pesuastiain käyttelyä. Lauri Falk naputti Aapelin oveen ja meni sisään. Kirjakauppias tervehti Falkia vuoteesta:
"Häh, siunattu olkoon sinun sisään- ja uloskäymises!" Muttinen natusteli hyppysissään par'aikaa ruukkurusinoita, käänsi vatsansa, suuren ja hyllyvän kuin lehmän pötsi, kyljelleen ja ojensi Falkille kämmenensä.
"No, kamelonkki, mistäs sinä tulet?" jatkoi Muttinen, kun oli haukotellut ja pudistellut päätänsä. "Myllyltä, häh? Nostahan tuo rullakartiini, mutta jätä salusiiat alas, muuten näkevät kadulta Aapeli Muttisen. Voisit aukaista ikkunan siellä salissa, sillä tosiaan, uhhuh..."
Falk nosti uutimet, ja tummanpunainen hämärä katosi huoneesta.
"Turkkilainen, mikä siellä noin ruikuttaa?" kysyi sitten Muttinen, kun salin ikkunan kautta kuului sisään suokuovin valittava ääni, kalamatkoillaan ohitse rantatalon lentävän.
"Kuirihan se, pitkänokkainen", vastasi Lauri Falk.
"Mitä, häh, sataako siellä?" huudahti Muttinen nousten sängyssään istualleen, tirkistelemään ulos. "Eikös sada! Hm, satakoon."
Ja hän painui sänkyynsä ja nurisi:
"Nyt kun se rupesi, niin repesi..."
"Mikä rupesi?" kysyi Falk.
"Mikäkö!" matki Aapeli Muttinen. "Rupesiko, häh? Paremminkin loppui kaunis ilma! Miksi ei pidä tuon päivän paistaa?" inisi hän. "Luin tuossa eilisiltana muuatta matkakuvausta, Sumatrasta ... kesä, palmuja, viattomia tyttöjä, jotka ovat miehille suopeita, häh? Kaunista kuin missä ... hm... Huinhmien maassa."
"Missä?" kysyi Lauri Falk.
"Huinhmien maassa, hevosten valtakunnassa, Swiftiä. Häh."
Syntyi hiljaisuus. Sitten kysyi taiteilija halukkaasti:
"No, mitäs tänne sitten kuuluu?"
"Tännekö?" vastasi Muttinen.
"Niin, jotakin uutta", vahvisti Lauri ja meni ikkunan ääreen.
"Uuttako, tänne? Kolme kuraista kujaa ja punainen tiilikirkko", vastasi Muttisen Aapeli.
"Se on vanhaa; minä kuulin jotakin laivassa, että se Könölin olisi tehnyt..."
"Minkä?" kysyi kirjakauppias ja katseli Falkiin hiukan tutkivasti.
"Puhuivat halvauksesta. Ja..."
"Ja puhuivat totta", vastasi verkalleen Muttinen, "toissa päivänä jätti anomuksensa. Vararikko, ja kaiken päälle sai moukauksen sydämeensä. Mutta mitä se vielä, rahain menetys, pyh. Mutta mikä tässä minusta on surkeaa, on se, että mies on koko ikänsä pullistellut ja ponnistanut ajaen takaa, mitä? Onnea. Hm, onnea, kultaa, kolikoita! Ja siitä saanut sydänvian. Ja nyt, kun kaikki meni, jäi palkaksi se vika. Olisi, olisi elänyt, kellotellut. Miksikä hän pullisteli? Kenenkä tähden, tässä maailmassa? Tuon puhvanko ja tyttäriensä; no, en sano mitään... Ja jos häneltä olisi jäänyt jotakin perijöille..." Muttinen keskeytti jälleen, mutta jatkoi sitten: "Jos olisi jäänytkin, niin mitä hänen työnsä olisi toimittanut? Mitäpä rikkaan lapsi tekee? Hävittää saidan isänsä kullat kahta nopeammin kuin ne on koottu; siitä saat palkan. Jaa, jaa, parhain, minkä ukko mielestäni on tehnyt, on tämä konkurssi. Olisi ajoissa elänyt kuin ihminen, touhuamatta. Minä, minä lähden täältä, rehkimästä ... Sumatraan."
"Älähän? Milloin?" huudahti Lauri.
"Enhän vielä; vaan sitten, kun saan kokoon melkein kaksisataa tuhatta, sillä enhän muuten voi. Mutta unohtuipa ihan tässä, elehvantti soi, Martta hoi, tuokaapa vieraalle sajakkata."
Niin huusi Muttinen salin ovelta ja alkoi peseytyä, seisten kumarassa, paljain, lihavuutta hyllyvin selin. Mutta kasvojaan saippuoiden hän mutisi kuin perunoita suussa:
"Ja kuuluupa tuota ... muutakin, joka on tämän yhteydessä?"
Samassa tuli Tommola sisään pukeutumaan ja Muttinen jatkoi:
"Kah, tuossa on mies itse, voi sen sanoa..."
"Ahaa, signore, mitä kuuluu viimeisestä?" kysyi Tommola Falkilta, ihmettelevä ilme silmissään ja nauru punaisilla huulillaan.
Falkin päähän pälkähti ajatus, että varmaan Tommola aavisti jotakin hänen kihlauksestaan. Sitten jatkoikin nuori tuomari:
"No, Könölin se meni nurin. Mitäs te siitä arvelette?"
Muttinen murisi:
"Niin, niin: entäs sinä! Entäs sinä sitten?"
"Hah, siitäkö täällä oli puhe?" vastasi Oiva Tommola. "Kaupunki loruaa näet, että minä olisin muka ollut kihloissa Könölinin nuoremman plikan kanssa..."
"Sormus sinulla olikin, kihloiksi sanoit sitä minulle ja muillekin", väitti Muttinen.
"Eh-eh, leikkiä", vastasi Tommola. "Mimmi itse hankki sen minulle lystin vuoksi, ja minä pidin."
"Leikkiä", kumisi Muttisen ääni. "Mutta nyt, kun tämä tuli, lennätit sormuksen takaisin..."
"Väärinkäsitysten estämiseksi", väitti Tommola. "Sillä jos olisin tiennyt, että aletaan juoruta!... Vaikka Könölinistä minä aavistinkin: ettekö muista, Falk, että teille kerran sanoin tuota isipappaa ovelaksi, mutta..."
"Ja nyt: Mimmi-parka!" huudahti kirjakauppias. "Eilisiltana tapasin hänet, sanoi menevänsä jonnekin – lähetyssaarnaajaksi, oli lukenut romaania neekerein maasta, moniväriset kukat kukoistivat siellä niin, ja virrat kostuttavat ketoja, mutta kotien onni on muka rikottu..."
"Mimmikö pakanamaille?" huudahti Tommola ja katseli Muttiseen aivan pelästyneenä. "Ei; sen saat nyt tietää, että ainakin tämä on minun viimeinen leikkini vakavissa asioissa! Minä tahdon naimisiin, tahdon kuin koira jänistä, olipa tyttö rikas tai köyhä, kunhan on vain käytännöllinen, eh-eh. Mutta se, että itse vihaat naimista, ja minun olisi naitava milloin jokin Mesopotamian impi, nahkamunan värinen..."
"Vai niin", mutisi Muttisen Aapeli. "Kunhan vain olisit ollut kiltti tuolle munalle, jonka kanssa kerran voit... Lassi, hän tarkoittaa sitä tyttökohtausta, jonka täällä silloin näit."
"Peijakkaan tyttö!" kiehahti Oiva Tommola. "Kosti minulle, tuli vastaan Pitkälläsillalla, silta täynnä väkeä; koreassa leningissä, rusetti hännän päällä; ja tervehti kaukaa: 'Kas, Oivahan se, päivää.' – Minä juoksen sillan toiselle puolelle, hän perästä, kulkee vieressä, hepsankeikka, kuten Holofernes sanoo. Ja kaikki katsoivat..."
"Ja viimein sai Tommola pistää hänelle kaksikymmenmarkkasen", ilkkui Muttinen.
"Niin, ja nyt työntäisit minulle väkisin tuota Mimmiä, joka on keskeyttänyt koulunsa eikä osaa kertomataulua!"
"Vai niin", mörisi Muttinen vetäen sortuukkia ylleen. "Naimisiin en tahtoisi koiraakaan... Mutta miksi sinun piti mennä kihloihin? Olisitte Mimmin kanssa olleet vaan ... mitä kummaa siinä ... onhan se selvä. Mutta mennä kihloihin? Miksi ei ... hm, rakastaa, miksi hävittää sellaista illusionia..."
Tommola luiskahti kihlaus-asiastaan syrjään ärsyttämällä Muttista:
"Hahaa, naimisiin minä menen..."
"Ja kirkollisesti", kiihtyikin Muttinen, mennen ansaan. "Pipit ja papit saarnaamassa: 'Tuo sinä minulle ne kaksi myssäkkää'... Miksi, miksi pitää heidän työntää nenänsä joka paikkaan, niin, pyhimpiinkin asioihimme? Vihkimiset, kirkottelut ... onhan niin paljon meitä, jotka näkevät heissä, hm, pyhien asiain väärennyksen, halun saada maksunsa kastajaisista, häistä, hautajaisista..."
"Niin, mutta on niitä myöskin, jotka heihin uskovat", nauroi Oiva Tommola.
"Mutta miksi pitää sitten meidän kantaa papeille veroa?" inisi Muttisen Aapeli synkein kasvoin.
"Oh, kansamme tarvitsee heitä ja helvetin kekäleitä, koska se on raakaa ja kehittymätöntä, pistelee puukoilla, ja varastaa, ja rakastaa, eh-eh. Eläisi kuin peikot, ellei poliisimestareilla olisi apuna pieniä pirun poikia. Maa sortuisi, jos se pääsisi vapaaksi; ei ole vapaus rahvasta varten."
"Olenko minä sitten rahvas, häh?" kysyi Muttinen.
"Et, vaan sivistynyt, jonka tuosta kurinpidosta, jolla sinuakin suojataan, Aapeli-parka, sopii nöyrästi yhteiskunnalle maksaa."
"Sivistymättömyyden vuoksi siis", myönsi kirjakauppias. "Mutta, sanopas, miksi kirkko vastustaa sivistystä, nuorisoseuroja, kansakoulujakin, kuten muuan meidän kardinaalimme?"
Nyt ällisteli Oiva Tommola vuorostaan.
"Siksi", vastasi Muttinen pistäen päähänsä sankalasit, "että sivistynyt kansa ei kirkkoa kaipaa, mutta papit kaipaavat sivistymätöntä voita ja ruista ja rasvaista kiljunpintaa... Ja sen huomaa jo osa rahvasta, nousee kerran myrsky..."
Nyt vastasi Oiva Tommola pistellen ja ilkkuen:
"Niinkuin sinäkin kaipaat sivistymättömiä, myydäksesi niin huonoja kirjoja, ettet huolisi niitä itse edes hyllyllesi, jopa sellaistenkin kustantajain, jotka antavat, kuten pilkkaat, satoja tuhansia varojansa pakanalähetykselle. Kas, runoilija-raukkakin vertä, mitäs sanotte, signore, eh-eh? Raha se poikaa on, lähdetään jo sitä ansaitsemaan, kello on jo yli puoli kymmenen!"
"No, mennään vaan", sanoi Muttinen, "palvelemaan tuota mammonaa, että pääsisi pois tästä Europasta, jossa ... hallitukset ... tappavat ihmisiä sotaan; nyt ne taas tappelevat, Bulgaria, Serbia...!"
"Aapeli pelkää, että hänet otetaan Bulgariaan rekryytiksi", nauroi Tommola. "Eräissä maissa on vanhoillapojilla erityinen vero ... ne viedään ensin sotaan..."
"Kaikkea pirua keksivät!" suuttui Muttinen. "Naineille vero pitäisi lisätä, hankkivat tykinruokaa, rosvoille, hm, hm, suurimmalle, yhteiskunnalle. Oh", puuskaisi kirjakauppias, "milloin tulevat ihmiset epäileviksi? Usko, eikö se ole ihmiskunnan suurin paha? Mutta turkkilainen, minä menen Sumatraan. Ja miettiä, mitä se auttaa? Niinkuin ihmisillä ei olisi ollut aikaa parantua faaraoitten ajoista saakka! Hyi, elehvantti, mennään tekemään tuota rahaa! Lassi, sinähän tulet meille aamiaiselle, popsimme kello yksitoista ... kanankovia, härkää piparuuttisoosissa. Parrunpäästä kostuketta..."
Lauri Falk vastasi, että hän oli luvannut tavata siihen aikaan Könölinillä ... maisteri Bongmanin.
"No mene, tapaa. Mutta tule sitten tänne. Tule, koira; älä suutu", sanoi Muttisen Aapeli.
32.
Eteisessä kysyi utelias Muttinen kiiltäviä kalosseja jalkaansa pistäen ja sateensuojaansa etsien Laurilta:
"Bongman, missä sinä hänet näit?"
Lauri Falk vastasi nähneensä hänet laivassa. Ja sattuipa siinä virkkamaan, että stipendiaatti oli iloinnut kai joistakin uusista keksinnöistä, jotka aikoi toteuttaa täällä. Nyt hän oli tullut salolta, mistä lienee.
"Tulehan meitä saattamaan, mene sitten Könölinille, kerro nyt", sanoi Muttinen.
Mutta Oiva Tommola virkkoi:
"Mennäänpä tuota toista tietä, minulla ei ole halua vihreälle talolle päin, noiden juorujen vuoksi, eh-eh."
Muttinen ja Falk kulkivat Tommolan perästä pitkin kapeaa käytävää ja pakisivat kuin ainakin pienien, ja suurtenkin, kaupunkien asukkaat.
"Mitä karvamatoa se Bongman nyt häärää?" alkoi Muttinen ihmetellä. "Holofernes on yhä verstaassa, kertoi hän kerran. Ja nyt hän on tullut salolta? Hihuu; siksi häntä ei ole näkynytkään kaupungilla viime päivinä, vaikk'ei hän varmaan olisikaan käynyt meillä, siitä viimeisestä kahakasta asti, häh, Lassi? Nämä, Oiva ja Poltti, tapasivat toisensa näet kadulla, ja vaikka sen viimeisen piti olla jo sovittu, oli syntyä tappelu selvin päin..."
"Sovittu sinun kanssasi", sanoi Tommola Muttiselle: "filosofi pyysi näet minulta niin kauniisti anteeksi".
"Mutta Bongmanille ei pulakisti anna anteeksi hätäkastetta, tapasivat toisensa kadulla, ja Bongman uhkasi vääntää Tommolalta leuat joskus niskan puolelle. Sitten ovat karttaneet toisiaan."
"Holofernes, Lutilan puntari, mies, jolle annetaan opiskelurahat salolle! Tuohikenraali!" kiihtyi Oiva Tommola.
Ja sitten Tommola selitti: "Kauhea juorukello! Kun hän kuuli, miten se Mesopotamian tyttö oli kiusannut minua, niin sitä tarinaa hän levitteli pitkin kaupunkia. Pysyisi vain siellä salollaan. Mutta ei, täällä juoksee pitkin kujia kuin Piiparin pissi..."
"Hihuu", nauroi Muttinen, "piiparin ... hihuu..."
"Kaikkiin asioihin tuppaa suuren pujoleukansa", jatkoi nuori tuomari, "kukapa ei pelkäisi häntä kuin myrkkyä. Milloin hän vie lehteen kirjoituksen, jonka poliittisena viisautena on Porin marssi; eihän sellaista voi painaa, vaarallista! Ja vanhoille opettajille esittää uusia kielenopetusmetodeja: ruotsi opittaisiin esimerkiksi niin, että muutamia suomalaisia poikia olisi pantava joksikin aikaa umpiruotsalaiseen kouluun ja suomalaisten pulpeteille tuotava sijaan muutamia ruotsalaisia, niin opittaisiin äidinkieli. Ja milloin karkaa karvarien kimppuun, milloin värjärien, milloin esittää tohtorille terveysliivit rintatautisia varten, hahaa..."
"Terveysliivit?" Muttinen höristi korviaan.
"Ei ole esittänyt, mutta esittää kai kuin eräs toinen Bongman, että olisi tehtävä liivit raudasta, niissä olisi sisällä vatsan kohdalla ja hartioissa terävä piikki. Siten täytyisi keuhkotautisen pitää rintansa ulkona ja vatsansa ohuena. Kaikkialla hänellä on parantamista yhteiskunnassamme."
"Niin, mutta hänen keksintönsähän eivät ole rautaa, vaan tuohta", väitti kirjakauppias.
"Kuulkaas, signore", jatkoi Tommola, "hän on ollut Aapelimme kimpussa kuin 'torakka Holttisen hännässä', kuten täällä sanotaan. Oletteko kuullut? Hän on täällä Holofernesta odottaessaan hantvärkännyt tuohesta rojuja. Ja lauhkea Muttinen on ottanut niitä myytäväkseen kirjakauppaan; se on muka suomalaista teollisuutta ulkomaalaisten tavarain työntämiseksi markkinoilta. Hyvä sekin, mutta, enpä sanokaan! Tuollaisia tuohisia keppejä ja kellonperiä, tuohisia sukkanauhoja...! Kai tuohisia henkseleitäkin. Tuohesta kirjekuoret ja vyöt naisille, tuohesta korsetitkin uhkasi valmistaa, sanoi kehitelleensä jotakin meikäläistä tyyliä kansanomaisista tuohiesineistä."
"No, olihan hänellä joukossa kaunistakin", puolusteli kirjakauppias. "Jokin postimerkkikotelo tai kynttilänjalka..."
"Kyljessä Suomen leijona, ja kaikki leimattu sanoilla: Souvenir de Finland e."
"No, salli se hänelle!" sanoi Muttinen.
"Niin, niin, mutta eiväthän ne kannata, epäkäytännöllisiä kaikki", väitti Tommola. "Mutta onpa hän niistä saanut löylyäkin. Jokainen sanoo hänelle: 'Ei tule tuohesta takkia.' Tai: 'Kuinka jaksaa Holofernes? Onko se tuohta?' – Hän on lapsellinen, mutta niitä kiusallisimpia. Mitä hänellä nyt mahtaa olla mielessä, kun hän siellä salolla kävi?"
"Mitä merkillistä hänellä mahtaakaan olla mielessä?" toisti Muttinen. "Hänenhän piti etsiä täältä muinaisesineitä, suomalaisen tyylin huonekaluja. Ei sanonut löytäneensä, näin läheltä kaupunkia muka. Mutta kauempaa uskoo löytävänsä. Sehän on hullua, tältä seudulta. Mutta väitäpäs Bongmanille sellaista. Länsi- tai aivan Itä-Suomesta hän ehkä niitä vielä löytäisi, sitä enemmän, kuta lähemmäksi rajoja menisi. Mutta täällä niitä ei ole paremmin kuin Rauman ja Aunuksen pitsejäkään, maan sydämessä..."
"Siis ne sellaiset olisi lainattu muilta kansoilta?" kysyi Lauri Falk. "Etteikö meillä omaa kulttuuria olisikaan?"
"Ei kylläkään niissä asioissa", tuumiskeli Muttinen. "Ja siksi Bongman koettaa sitä tehdä, ja onhan se niin kaunista."
"Joutavaa", ärähti Oiva Tommola; "käyttää Porin marssia poliittisena aseena".
"Katsos, häntäkin ahdistaa tämä aika ankarasti. Hän pelkää maamme kohtaloa niin, että sulkeutuu johonkin pieneen alaan, Kalevalaan ja loitsuihin, hm, kuin ei olisi tärkeämpää tekemistä! Hän koettaa huumautua, tuijottaa itsensä haltiotilaan... Siinä on hyvää... Mutta ei pitäisi kuitenkaan tukkia ikkunoita maailmaan, josta saisimme henkeä, virkeyttä, apua taistelussamme. Ja onhan se ymmärrettävää, oh, suurlakon jälkeen. Voi, miksi sen piti mennä niin! Ei, turkkilainen, minä lähden Sumatraan!" huudahti lopuksi Aapeli Muttinen.
He olivat tulleet kirjakaupan ovelle, siinä huomautti Muttinen vielä aamiaisesta Falkia, joka nyt saattoi tuomari Tommolaa Lammervon asianajotoimistoon ja lähti sitten alakuloisena, kukka rinnassa, omia teitään.
33.
Taiteilija aikoi mennä puhumaan Könölinille siitä kihlausasiasta, jos kauppaneuvoksen sairaus sen sallisi. Ehkäpä se ei sallisi! Mutta hän halusi mennä; ettei olisi samanlainen, kuin tuo Tommola Mimmi-parkaa kohtaan.
Mutta synkkä ääni kuiskasi hänen sielussaan jotakin pettynyttä, jota hän ei vielä ymmärtänyt, ei tahtonut ymmärtää.
Hän nousi aivan kuin uhmaten tutulle lasiverannalle. Siellä ei sattunut olemaan ketään, se oli aution näköinen, toisenlainen kuin sinä kauniina kesäkuun päivänä, jolloin hän oli istunut tuon pikkukaupungin pomon pöydässä nauttien maamansikoita kermassa ja hunajassa, kiivettyään edellisenä yönä ullakkokamarin ikkunasta taloon. Silloin olivat omenapuut pyrkineet kukkaan, nyt oli se aika mennyt.
Taiteilija vilkaisi eteiseen. Mimmi kurkisti sinne salin ovesta, äänsi jotakin ja katosi, mutta tuli takaisin äitinsä kanssa, joka liikkui vielä aamupuvussaan, sinisessä, väljässä ja hieman tahraisessa. Maissi-rouva sipaisi tullessaan sekavaa tukkaansa, hieraisi poskiaan, pysähtyi Lauri Falkin edessä, aikoi tervehtiä häntä molemmin käsin, mutta veti kuitenkin vasempansa pois, ja vaikeroivalla äänellä hän kutsui sisälle Falkia. Mimmi pisti taiteilijalle kättä, nopeasti ja maahan katsoen, ja kun hän sitten vilkaisi Falkiin, näkyi hänen pyöreillä kasvoillaan rauhattomuus ja nolous. Sitten hän poistui jälleen, äidin istahtaessa salin pietarilaiselle divaanille pajattamaan:
"Oh, että edes joku tulee! Miten hyvä, miten kiltti, että tulitte edes te, Falk. Mikä häpeä ja surkeus..."
Lauri Falk nyökkäsi hiljaa, Maissi-rouva käänsi myöskin päänsä syrjään, koska hänen silmänsä olivat tulleet hiukan kosteiksi, kallisti sitä liikuttavasti sivulle, niin että kaula paljastui. Sitten hän jatkoi hiljemmin:
"Niin, tätä surua! Mitä nyt ihmiset ajattelevat! He griinaa varmaan, sen he tekevät, sellaisia he ovat! Ja väittävät, että me jotakin varastetaan, säilytetään itsellemme konkurssissa, mutta meille ei toden totta jää muuta kuin minun osuuteni, sen toin myötäjäisinä, se jää, sanoo Konstantin. Oh, oh, oh... Mutta mitäpä me tälle voimme? Nyt me juomme kahvia, herra Falk. Vai tahdotteko teetä? Me olemme jo juoneet, mutta teidän seuraksenne."
Ja nopeasti Maissi-rouva pyyhkäisi pois kyynelet, jotka olivat herahtaneet kirkkaina, ja keveinä hänen silmistään, ja hymyili jälleen.
Lauri Falk kiitti ja kielsi: hän oli juonut aamukahvin laivassa, jopa teetäkin Muttisen ja Tommolan luona.
"Tommolan, sen plebeijin!" huudahti rouva. "Tiedättekös, se roisto oli kihloissa Mimmin kanssa, ja nyt, renttu, suomalainen, roska! Mutta pieni droppi vaan viiniä, se friskaa tässä julmassa surussa. Niin, me juomme viiniä, herra Falk, minä käsken Ailin noutamaan."
Ja rouva katosi ruokasaliin. Kun Falk kääntyi sinne katsomaan, seisoi Svea eteisen ovella; hän tuli hätäisesti Falkin luo, silmissä surullinen ja hiukan tutkiva ilme, kalpeampana tavallista; he tervehtivät ja seisoivat sitten hetkisen vaiti.
"Olet kuullut, mitä on tapahtunut?" kysyi sitten Svea hiljaa.
Lauri Falk nyökäytti päätänsä, otti hiljaa Sveaa kädestä. Svea sanoi:
"Kuulin Maikilta, että olit käynyt jo aikaisemmin aamulla. Tavataksesi..."
Svea hymyili arasti, ja keskeytti. Sitten Svea sanoi yht'äkkiä:
"Sinä et vastannut kirjeeseeni?"
Lauri kuuli hänen äänessään levottoman ja kysyvän värähdyksen. Kun hän katsoi Svean kasvoihin, oli tytön silmissä himmeä, kyynelöityvä ilme ja hänen suupielensä vapisivat.
Lauri Falk selitti: mistäpä hän niin tarkoin tiesi, miksi hän ei ollut kirjoittanut. Mutta hän tahtoi olla rehellinen, hän katsoi Sveaa suoraan ja lempeästi silmiin ja alkoi puhua hiljaisella äänellä, mikä oli estänyt häntä kirjoittamasta: varsinkin se, mikä hänelle Svean kirjeessä oli tuottanut huolta; niin, Svea näytti siitä päättäen toivovan, että hänestä tulisi säveltäjä, jopa jotakin suurenmoista. Eikö hän, Lauri, ollut jo sanonut Svealle, ettei hänestä kannattanut mitään toivoa? Se seikka oli siellä metsämyllyllä peloittanut häntä: miten kävisi sitten, kun Svea huomaisi, että hän oli ainoastaan se, mikä oli: Lauri Falk?
Silloin Svea huudahti keventyneenä:
"Ja sinä ajattelit, että minä toivoin pelkästään sitä? Minä en kyllä sinua usko, ettet sinä voisi, sinä, jos vain tahtoisit; enhän voi olla sitä uskomatta. Mutta jos se sinua vaivaa..."
Lauri tuli omituisen levottomaksi; hän selitti jyrkästi, itseään halveksien, että ne maanviljelysaikeetkin olivat vain joutavaa; että hän nyt aikoi ainoastaan vähäpätöiseksi maalaislukkariksi. Sitten hän lisäsi yhä selvemmin:
"Ja ne matkat Italiaan: lukkarin tuloista ei liene mondeenihotelleissa oleskeluun! Ei moneen muuhunkaan mukavuuteen, Svea-hyvä."
Ja hän ikäänkuin toivoi, että Svea näyttäisi pettyneeltä. Mutta lapsellinen Svea astui Falkia kohti, ojensi hänelle kätensä ja vastasi:
"Ole mitä tahdot, minä luotan sinuun aina..."
Se liikutti Lauria, ja kuitenkin, se häntä tavallaan tuskastutti; jotakin sanoakseen hän kysyi nyt, miten isä voi.
"Hän odottaa sinua", vastasi Svea. "Minä olen hänelle kertonut, minun täytyi; hän selittää, kuinka niin kävi."
"Hän tietää siis asian?" kysyi Lauri Falk.
"Hän tietää", vastasi Svea, "eivät muut".
"Eivätkö muut?" huudahti Lauri.
"Niin, kuinka minä sitä muille?" vastasi Svea; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja avoimet. "Sehän on meidän asiamme. Täällä, täällä se on." Svea veti esiin poveltaan sormuksen ja jatkoi sitten: "Jos tahdot nähdä isää, hänellä ei liene enää paljon aikaa, pelkään. Tiedän, että hänen voimiinsa ja ylpeyteensä tämä on käynyt kovin. Isä-parka."
Samassa toi sisäkkö viinitarjotinta, ja rouvan ääni kaikui komentelevana ja laulavana ruokasalista. Svea vetäytyi eteiseen. Lauri tahtoi päästä näistä viinikekkereistä, hän meni kauppaneuvoksen huoneeseen. Ovea varovasti avatessaan hän kuuli Svean selittävän äidilleen, että Lauri ... herra Falk oli mennyt katsomaan isää.
Könölinin konttori oli nyt entistä hämärämpi, sen kahta ikkunaa pimensivät puutarhan vaahterat, jotka heiluttivat märkiä lehviään aivan ruuduissa kiinni, ja melkein alas lasketut, tummat kaihtimet. Taiteilija pysähtyi hetkeksi ovensuuhun, huomasi vilaukselta, että kirjoituspöytä oli täynnä papereita, nikkelihelaisesta puhelimesta kuulotorvi ripustettu ylös lamppua kannattavan ruskean kipsikuvan käteen, näki sitten nojatuolien selustoilla vaatteita. Ja kamarin taustalla mustan nahkasohvan, jonka kohdalla seinällä oli vanha kelkka, ja nyt sängyssä kaakeliuunin takana kauppaneuvos Konstantin Könölinin, saman mahtavan miehen, jonka hän viimeksi oli tavannut melkoisen ketteränä, nyt kasvoillaan kuiva väri ja suu entistään vinommassa. Siinä hän makasi, katseli jonnekin yhteen paikkaan eteensä, pää ikäänkuin lysähtäneenä rintaa vasten, hypistelevät sormet rintamuksilla puolittain ristissä.
Sängyn vieressä seinällä riippui musta raamatunlausetaulu, hopeakirjaimin: "Turvapaikka on alkujaan Jumala." Sen yläpuolella öljymaalaus, varieteetytön kuva, jonka Konst. Könölin oli aikoinaan, Maissinsa muotokuvan ohella, valmistuttanut eräällä taiteilijalla, häneltä velkaa saaneella. Velkakirjassa oli maalari sitoutunut Könölinin vaatimuksesta tekemään kuvan "komersrootinnasta"; mutta kun se kuva tuli Könölinin mielestä liian pieni puolentoista tuhannen työksi, aneli hän taiteilijalta lisäksi, noin koroksi, jotakin "tuollaista taiteellista", nimittäin jonkin tyttölapsen kuvan.
"Ahaa, vähissä vaatteissako?" sutkautti taiteilija.
Könölin vastasi myöntävästi.
"Mutta kuinka vähissä? Aivan Eevanako?"
"Ei, no, ei aivan Eevana, mutta vähän vaatteitakin, noin, melkein tähän asti, sanokaamme yläpuolelle polvia."
Ja siinä se veitikka nyt oli, toinen jalka tuolilla, sommitellen sukkanauhojansa kiinni. Mutta siitä oli jo vuosia, toiset tässä nyt ovat tuumat.
Ei ole Konst. Könölinillä enää maatiloja, ei kauppapuotia kaupungissa eikä muualla, ei oma se talokaan, jossa hän asuu; ei ole sahaa, ei palveluskuntaa, ei yhtään mitään. Kaikki menee velkojille.
Muistakaamme, että kun Könölinin paikallispankin nuori johtaja oli lopettanut häneltä luoton keskellä sahahommia, jotka pomo kyllä oli alkanut huomata voimilleen melkein liian suuriksi, oli Könölin päättänyt itse lähteä pääkonttoriin, koska kirjeistä ei tullut apua. Ja nyt hän oli siellä käynyt, ja makasi tuossa noin, vastoinkäymisten ja huonon sydämensä kaatamana.
Astuttuaan Helsingissä pankin johtokuntaan oli Könölin odottanut johtajaa: varsin arvokkaana, hymy huulilla, ainaisessa koruttomassa, ruskeassa asussaan, naputellen huolettomasti pöytään haivenisilla sormillaan; ja kun johtaja ilmestyi hänen puheilleen, esitti Könölin paperinsa, hiiskumatta vielä paljastuksiaan, virkkaen vain, että haarakonttorissa oli oltu hiukan hävyttömiä. Mutta hänen asiansa ei sujunut sielläkään. Miksi ei? Könölin vaati selitystä.
Hänen asiansa tunnettiin sielläkin; haarakonttorin johtaja oli noudattanut määräyksiä; pankki oli jo liiaksi häntä kannattanut; se ei enää voinut.
Yht'äkkiä tunsi Konst. Könölin, että tässä piili salaliitto, kuten hän joskus ennen oli jo hiukan aavistellut, vaikk'ei näin selvästi. Ehkäpä täältä pääkonttorista johdettiin hänen luotonsaantiaan ja sen lopettamista? Hänessä kuohahti viha. Mutta hän tiesi, ettei ainakaan suuttuminen nyt auttanut; hiljaa siis. Vain hetken hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät, mutta sitten hän tekeytyi nöyräksi: ainoastaan tämän kerran. Ja hymyillen hän esitti uusia suunnitelmiaan, joilla hän liikkeensä suurentaisi, joten pankin kannattaisi...
Pankinjohtaja heilautti pukinpartaansa takahuoneeseen päin ja sanoi:
"No, keskustelemme tuolla. Kauppaneuvos suvaitsee odottaa, tuolla."
Ja uusi päännyökkäys ulos, toimistohuoneeseen.
Odottaa, tuolla! Hän, Könölin, kuin mikä vasta-alkaja! Pomon sisu kiehui, mutta hän puri suunsa kiinni ja meni odottamaan.
Oh, hän sai odottaa kauan! Mutta levollisuutta vain; ei saanut näyttää sisuaan. Hän asetteli nenälleen silmälasejaan, verkkaan ja rauhallisesti, käänteli sanomalehtiä karvaisin, vapisevin sormin, oli lukevinaan.
Viimein tuli joku tavallinen virkailija ja sanoi: "Ei käy." Ja poistui kumartaen. Noin – ikäänkuin hävyttömästi, – irti päästäkseen. Konst. Könölinin sydän hakkasi raivosta. Mutta ei: kestä nyt, sydän, nyt juuri, hetki vielä! Ja hän meni eteiseen, mutta työntyi uudestaan herrain puheille, koettaen rauhoittua, ja nyt hän esitti suljettujen ovien takana johtajalle, että hänen koko elämänsä, niin koko hänen elämänsä työ menee hukkaan; se työ, uuttera, vaikea, tulee hävitetyksi; hän vetosi perheeseensäkin, hän sai vedet silmiinsä puhuessaan perheensä tuhosta, rakkaan perheensä; sillä olihan se hänelle rakas niinkuin hänen oma kunniansa, rakas niinkuin hän itse, ja nyt, hädän uhatessa, alkoi perhe tuntua hänestä vielä toisellakin tavalla rakkaalta. Siksi herahtivat kyynelet yht'äkkiä pomon silmistä, vaikka vielä eli voimakkaimpana ajatus vain pelastua perheen nimessä.
Sitten hän alkoi syyttääkin pankkia: se oli luotollaan rohkaissut häntä liian laajoihin hommiin; sen oli vika, jos hänen asiansa nyt olisivat osaltaan sellaiset kuin pankki tuntui tietävän, mutta eivät suinkaan niin hullut kuin täällä oletettiin. Etteikö hän, Konst. Könölin, osaisi selviytyä! Pankin velvollisuus oli tukea häntä, vielä vain hetken verran; hän esitti uudestaan liikkeensä nostamisaikeita.
Koirankurinen hymy huulillaan vastasi johtaja:
"Pankki ei voi. Nimittäin tukea kykenemättömiä."
Julkeasti, lyhyesti.
"Mutta toisia muka kykenevämpiä kyllä voidaan, ehkä pankin yksityisherrojen edun kannalta katsoen!" kuohahti silloin Könölinin sisu sanoiksi.
Ja hän puhui paikallisjohtajan ja erään hänen suosikkinsa yhteispuuhista, heidän keskenään jakamistaan rahoista.
Sille puheelle tämä johtaja hymyili, ei pitänyt sitä paljon juorua parempana; jos syyllisiä löytyy, joutuvat he kyllä tilille.
Könölinin suu vääntyi julmasti vinoon, hänen vimmansa purkautui viimein aivan vapaasti:
"Se on kansallinen rahalaitos! Suomalaisuus, suomenmielisyys suulla, mutta alla yksityishenkilöiden omat afäärit! Rahaa te tahdotte, ette suomalaisuutta!"
"Te innostutte liikaa", vastasi johtaja.
"Innostun, sillä minä olen vanhaa polvea, jolla oli rehellisyyttä, kunniaa, joka ajatteli maan ja liike-elämän parasta!"
"Itseänne kai myöskin", naurahti pankinjohtaja ja poistui päätänsä nyökyttäen. Konst. Könölin lähti. Se ei onnistunut, sekään henkilökohtainen käynti!
Hän juoksi muissa rahalaitoksissa; eipä ennättänyt hän tällä kertaa istahtaa edes Kaivohuoneella tai Luodolla, tyttösten parissa, aivan viattomasti, niinkuin hänen viime vuosina oli ollut tapa.
Ne juoksut olivat turhia, mutta selville hän sai kuitenkin lopullisesti, ketkä pankin hallintoherroista tavoittelivat hänen maaseutulaisliikettään.
Kohtalo nousi hänen eteensä kuin ylipääsemätön muuri, horjumaton, kiertämätön. Hän palasi kaupunkiinsa ja koetti vielä siellä. Ei hiiskunut asiainsa tilasta kenellekään, enempää kuin oli koskaan ennen antanut yhdellekään sielulle vihiä tärkeistä yrityksistään. Näytti vain hymyilevää, iloista naamaa, jonka kelmeydestä ja silmien toivottomasta tulesta joku harva ovela saattoi heikosti aavistaa, että jotakin Könölinillä nyt oli. Niin hän puuhaili paljon poissa kotoaan, tuttujensa puheilla, peitti salaisuutensa ytimen toista viikkoa, vaikka tiesi, ettei heillä ollut apua hänen suuriin asioihinsa. Illoin hän vetäytyi konttoriinsa, käveli edestakaisin myöhään yöhön, ajatteli pelastuksen keinoa, keksimättä sitä; ja vielä enemmän varmaa onnettomuuttaan, perikatoa, jota hän ei voinut välttää. Näinä kuumina heinäkuun öinä hän käveli konttorissaan nurkasta nurkkaan, töppösillään, mattoa pitkin, etteivät askelet kuuluisi muualle, epätasaisesti lyövin sydämin, vavisten vihasta, raivosta, surusta; hän ryntäili kuin häkkiin pantu susi, tai härkä, jota kirves on jo iskenyt niskaan, mutta joka yhä vielä tempoo epätoivon tuskassa. Niin, hän olisi ollut valmis antamaan vaikka toisen silmänsä, jos olisi pelastunut! Siinä lyhyessä ajassa alkoivat hänen kasvojensa lihakset riippua löysällä, ja hän oli usein niin kumman näköinen, että perheen ja muittenkin täytyi se jo huomata. Eikä hän viimein enää jaksanut, vaan pääsi niin pitkälle, että kun Maissi kerran kysyi häneltä, oliko hänen sydämensä taas "skraali", hän hiiskahti jotakin vararikosta. Maissi ei ensin uskonut. Sitten hän vimmastui; kun Könölin koetti selittää hänelle asiaa, kuohahti Maissi hänen kauhukseenkin:
"Siihenkö tässä vielä jouduin, se ei ole totta, kaikki käy hyvin, jos sinä vain tahdot! Sinulla on kykenemällisyyttä, mutta sinulta puuttuu tahtomallisuutta."
"Kykenemällisyyttä, tahtomallisuutta!" täytyi Könölinin matkia nauraen vaimoaan, vaikka hän kauhistui Maissin kummallisesti loimahtavia silmiä. Niissähän oli jotakin sellaista, jota hän ennen, varmoissa oloissaan, ei ollut huomannut. Ja kun Maissi sitten kidutti häntä kaikenlaisilla kiivailla kysymyksillä asioista, joita hän ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt, silloin tempasi Könölin, niinkuin hän usein ennenkin oli ilveillen tehnyt, pöytälaatikosta revolverinsa ja ampui kattoon; vieläkin oli hänessä rahtu voimaa. Maissi juoksi pakoon ja huusi muissa huoneissa: "Ukki on taas tokig."
Könölin nauroi, ampui uudestaan, kolme, neljä kertaa: uuniin, seiniin, kalenteriin. Se helpotti.
Ja Svea tuli sisään, kun muut eivät uskaltaneet. Hän työnsi Svean lempeästi ulos. Ja sitten hän alkoi kävellä taas, edestakaisin, ajatellen itsensä aivan väsyksiin. Kunnes eräänä päivänä tunsi sydämessään sellaisen tuskan ja ahdistuksen, että hän tiesi, ettei se nyt enää kestä, sydän, jonka hän oli viime viikkoina masentanut ja pakottanut kestämään. Hän sai ruumiinsa vielä ylös sohvalta, jossa hän silloin loikoi puoliksi tajuttomana. Hän aikoi puhelimeen: aikoi soittaa luokseen asianajajan, – hän päätti antautua: se olisi ollut helpotus! Silloinpa hän pyörtyikin permannolle.
Ikäänkuin kummallisesta unesta herättyään hän sitten tunsi taas sen saman: että nyt hän ei jaksa enää. Näki olevansa lääkkeiden ympäröimä. Täytyi hellittää, jos toivoi vapautusta. Ja kun Svea oli poistunut hetkeksi huoneesta, oli hän sen verran voimissaan, että sai puhelimen torven käsiinsä. Ja nyt oli käynyt näin.
Sitten hän makasi ajatuksitta. "En saa olla millänikään, puhukoot kaikki mitä tahansa." Nyt oli vain tapahtunut se, jota hän kyllä oli aina aavistellut: suurimman menestyksensä hetkillä kuullut sisässään äänen, että jokin mahtava on kateellinen hänen menestyksestään. Jumalako? Kohtalo, mikä tahansa. No niin, se vain oli voittanut. Ja nyt oli Könölinin hyvä olla.
Pitkään aikaan ei hän ajatellut mitään. Mutta tointuipa hän siitä sitten sen verran, että saattoi vähän liikkuakin, hitaasti ja puuskuttamalla hengittäen, hänen selkänsäkin aivan vapisi sydämen iskuista. Hm, olivat vieneet pois revolverin, huomasi hän. Eihän sitä nyt, kaikki oli lepoa. Hän vain kuunteli, kuinka Svea luki hänelle ääneen, jotakin raamatusta, isähän piti siitä. Lukekoon vain, jotakin rauhoittavaa, saarnaajan sanoja: 'Kaikki on turhuus.' Hän kuuntelee, ei puhu mitään, katselee vain ulos taivaalle, on kuin kaikki olisi häneltä kuollutta.
Mutta vähitellen alkavat ajatukset jälleen selvitä. Että kaikki on turhuus...
Näin hän oli selviämässä, kun taiteilija nyt hiljaa lähestyi hänen vuodettaan. Könölin käänsi verkalleen päätänsä, vastasi murahtaen tervehdykseen ja antoi kättä raukeasti. Sitten siirtyi hänen katseensa taas jonnekin hänen eteensä, kunnes hän alkoi huokailla, kuten etsiä ajatusta:
"Jaa, jaa ... niin..."
Könölin käänsi uudestaan päätänsä, terästi silmiään ja sanoi:
"Niin, niin ... istukaahan..."
Lauri Falk asettui nojatuoliin ja kääntelehti siinä levottomana.
"Jaa, niin ... sitähän minä", alkoi kauppaneuvos pitkän ajan päästä supista, katkonaisin lausein ja väsyen aina pariin tavuun. "Että, niin ... sitä se oli ... että Svea kertoi... Tai oikeastaan... Heitukaltahan minä sen ensin... Ja minä tahdoin Sveaa sanomaan..."
Taiteilijan tuli omituisesti sääli tuota Heitukkaa, lapsuudenystäväänsä.
"Niin, hänellä nyt lienee ollut joitakin tuumia ... tuohon Sveaan nähden", soperteli Konst. Könölin. "Jos lienen minäkin ehkä viallinen siinä, jollakin tavalla ... no, nytpä ei hänelläkään, poika-raukalla, ole enää lyömistä konttorikirjojaan pöytään..."
Könölin näytti kiristävän ajatustaan ja puhui nopeammin:
"Niin, mitäpä tuo teihin ... muuta kuin että Svea kertoi, että te muka kihloissa..."
Könölin kohotti hiukan päätänsä ja hymyili:
"Sellaistahan se on ... nuoret..."
Sitten rypistyi hänen otsansa, hän hapuili sormillaan peitettä ja sanoi:
"Mutta ... mutta..."
Tylsistyi taas, kunnes jatkoi:
"Eivät, eivät taida ne soittomiehen tulot oikein...?"
Lauri Falk vastasi melkeinpä nopeasti:
"Eivät. Parempi, jos olisin vaikkapa kadunlakaisija."
"Ja kuinkas nyt? Te, maanviljelijäksi? – Ja tiedätte nyt, että minulla ei ... tässä olen ... on käynyt."
Lauri Falk tyrmistyi; jokin tuntui selviävän yhä enemmän hänen ajatuksissaan, mutta hän vastasi hymyillen: kuinka hänestä luulla sellaista, että hän kauppaneuvoksen varoja...
"Enintään aioin vain lainaksi vähän..."
Mitä tulee maanviljelykseen: sen hän myönsi, että se ajatus oli vain sellaista... Mutta urkuriksi harjaantuakseen hän oli aikonut pyytää.
Kauppaneuvos katseli häneen tarkastavasti ja sanoi:
"Vai niin, vai nyt siihen? Passaapa sitä vielä ajatella! Vaikka Svea uskoisi ja odottaisi, niin sillä välillä passaa ajatella ... teidän nimittäin! Ajatelkaa. Sillä minulla on velvoituksia, tietäkää ... juuri Sveaa kohtaan... Hm, ehkä tiennette tai saatte tietää. Mimmi, hän on Mimmi Könölin."
Könölinin kasvot kirkastuivat.
"Mutta Svea, hän", jatkoi pomo, "hän kärsii, hän on ikäänkuin erilainen, enemmän tuumiskelevaa laatua, niin, niin, hänelle minulla on velvollisuuksia. Ehkähän saatte tietää... Hänelle ei saa käydä pahoin! Hänelle täytyy olla hyvä! Minä sanon: odottakaa! Teidän täytyy se muistaa, voittehan pitää kahdenkeskisenä asiana, kunnes se on selvä... Sillä hän on hyvä..."
Aina oli Könölin kunnioittanut Sveaa ihailusta, viime vuosina myöskin syyllisyytensä tähden, koska Svea, Adlerin ja Maissin hieno kuva, oli saanut maksaa orpoudellaan hänen mahdinhimonsa. Ja nyt, kun tuo voimakas mies oli ruhjoutunut loukkuun, jonka toiset ovelammat olivat hänelle virittäneet, kun hän oli menettänyt kaikkensa ja alkoi kaivata sellaista hellyyttä, jota hän ei ennen ollut tarvinnut, mutta muisti samalla kauhukseen, miten Maissi oli siihen kaipuuseen suhtautunut, jota vastoin Svea oli pysynyt koko tuskan ajan hänen lähistöllään, nyt värähti Könölinin sydän Svean hellyyttä ajatellessa, hellyyttä, jota hän ei tuntenut ansainneensa: hän oli tehnyt Svealle pahaa. Niin täytti hänet todellinen rakkaus Sveaa kohtaan. Puoleksi huudahdellen hän jatkoi:
"Svea on hyvä; hänelle ei saa käydä pahoin. Teidän täytyy odottaa, Valkki!"
Sen lupasi Lauri Falk heti.
Sitten aikoi Könölin jatkaa, jo väsyen:
"Sitähän minä, haluaisin nyt tietää ... tuota, miten te sitten olette sen aikonut...?"
Mutta tuskin oli Lauri Falk koettanut päästä alkuun, niin kuului eteisestä maisteri Bongmanin ääni, ovi aukesi ja stipendiaatti astui sisään, vettä valuva päällystakki yllään. Maissi-rouva huudahteli eteisestä hänen perästään:
"Tuokaa hänet tänne vaan. Miksi hän on niin kauan siellä sairasta vaivaamassa? Viini on laseissa."
"Minä viis teidän viineistänne", vastasi maisteri Bongman taakseen. "Nuo naiset: niinkuin ei olisi tärkeämpiä asioita. Signorea. minä tahdon tavata, minulla on sinulle asiaa." Sitten kaapaisi maisteri Bongman tukkaansa ja huudahti Könölinille:
"Oh, minä kuulin ... suuri vahinko teille... Tule, Falco, tällainen ikävyys..."
Ja hän vei Lauria käsipuolesta verannalle.
"Viini, viini, entä aamiainen!" huudahti Maissi-rouva. "Meillä on lintupaistia, herra Falk."
"No juodaan nyt se, niin pääsette", vastasi maisteri Bongman. "Aamiaiselle en tule, minulla on nyt muuta..."
Bongman kulautti salissa seisoaltaan viinin pitkään kurkkuunsa ja kiskoi Falkin ulos verannalle. Ohimennessään taiteilija ennätti ainoastaan virkkaa, että Muttinen oli kutsunut hänet aamiaiselle, ja kuiskata Svealle, joka seisoi silmät kysyvinä salin ovella, että hän tulee myöhemmin päivällä ja puhuu kaikki. Silloin Bongman vei Falkia jo portailla; ja ulkona puutarhassa hän pysähtyi, huudahti:
"Äh, äh, tämäkin yllätys, konkurssi. Vedet kaikilla silmissä, sellaista on kaikki, katso taas minun käsiäni! Missä muussa ne pöhöttyivät kuin veivatessa taas sitä Holofernesta. Ja sitä soutaessa! Tule, niin kerron, sitä varten tahdoin sinut kanssani. Sillä sinä, sinä edes kuuntelet!" virkkoi hän liikuttavasti. "Muut, nämä porvarit, eivät ne ymmärrä hommiani."
Maisteri Bongmanin silmiin tulivat kyynelet. Sitten hän jatkoi:
"Niin se kävi meille, Lallu-parka! Minä toivoin vielä tänä aamuna, kuten muistat, toivoin viimeisen kerran, että siitä moottorista jotakin tulisi. Mutta siihen meni kuin Mähösen viina Kankkulan kaivoon, hahaa. Sanoivat verstaassa tänä aamuna, että nyt se lopultakin käy. Ja se kävi, kun lähdin sieltä... Mutta keskellä matkaa seisahtui kuin Lutilan puntari! Souda vastatuuleen, laineet löivät ylitse, minä olen märkä kuin uitettu koira, Tommi, pilkkaa... Kaikkihan meillä menee päin Halikkoa, jätin nyt sen tuonne piispan rantaan. Ja kuulepas, siellä minä sen tänä iltana ... no, en sanokaan, saat itse nähdä. Se on vain vitsikäs aate, usko pois. Mutta nyt minä menen ensin Ripatin luo, hän rakentaa uutta taloa, hänellä on nalleja, no, en sano muuta, mutta saathan nähdä! Mutta sitten minä menen Sydän-Savottaren toimitukseen, minun täytyy saada lehteen artikkeli, hävyttömyydestä, hiehot saavat potkia laitureilla. Ja sitten minun pitää saada Jalmari Touhio hiukan piirum-paarum; tosin hän on nyt kohmelossa, mutta minä hommaan hänet uuteen tälliin; uudet jekut, joista laivassa puhuin. Minä leikilläni näytän näille porvareille, mitä puuropäitä he ovat; kaikki, vanhoilliset täditkin, pitävät minua narrina, ovat sellaisia kuin af Gammalin neiti-vainajat, jotka ennen kävivät täällä tätini kesteissä. 'En liiku omin lihoini, liikun Luojani lihoilla', haha... Sen täytyy onnistua, vaikka sitten vetäisin lehtineekerin tukasta humalaan! Sinä, mene nyt syömään, jos olet ruuan vaivainen; ah, miekkonen, ole iloinen, ettei sinulla ole hermostumisen syytä, minä en ole viime päivinä paljoa syönyt, enimmän vain veronaalia. Ja neuronaalia. Ja isopraalia. Ja bromuraalia. Ja medinaalia. Ja adaliinia. Noin liioitellen sanoen. Minua peloittaa yöllä, turhaan odotan unta, joka sitoisi 'valtimot valittamasta, laskimot lorittamasta'. Miksi olen sellainen, miksi eivät muut maailmassa ajattele mitään kuin minä? Nyt olenkin sepittänyt runon, se on minun kaikkein parhain satiirini, iltapuolella sen luen, saat nähdä..."
He olivat tulleet Muttisen portille, siitä lähti maisteri Bongman ontumaan asioilleen, ja Lauri Falk katseli vielä ennen sisäänmenoaan hetken ympärilleen. Miten pohjolan päivä oli harmaa! Kuinka tuuli väänsi tuolla koivujen lehviä ja heilutti kadun kulmassa karvarin kylttiä, vanhaa vasikannahkaa.
34.
Muttisen ruokasalissa, jossa astiakaapin lokeroissa viihtyi ryyppylasien vieressä jokin likainen kalvosin ja vanha kravatti ja seinällä riippui lihavan, kylpevän Susannan kuva, siellä kertoi Oiva Tommola, ruuilla ja viinakarahvilla varustetun pöydän ääressä, että tänä aamuna oli Lammervon toimistoon tullut Matti Muikkunen, Vaskilahden entinen isäntä, eukkoineen, – valittamaan myyneensä Könölinille talonsa: oli saanut "tersaalia seitsemänsataa, ja menepäs nyt, keikahda koko Könölin pankruttiin. Mitäs nyt, kun se asia meni niin kontravitalikkoon?"
"Niin, mitenkä siinä tehdään?" kysyi Lauri Falk, joka istui Tommolaa vastapäätä.
"Hehe, nuo hömpät saavat kai rahansa etuoikeudella, tai Vaskilahden takaisin. Mutta mitä tässä aioin, oli se, että tuon Muikuttaren puheesta huomasimme Könölinin houkutelleen moukilta talon lupailemalla eukolle vastineeksi muuta hyvää. Mutta eihän ole todistuksia; muuten saisi isipappa leikkiä rikoslain kanssa. Helkkarin ovela kettu, se ukko! Mutta me, minä ja Lammervo, saamme nyt rettelöidä Vaskilahden kaupoissa, eh-eh, se on pientä taskurahaa."
Siirtyi sitten puhe konkurssilakiin ja kaikenlaisiin muihin juridisiin asioihin, joita Lauri ei jaksanut seurata. Mutta kun naukut karahvista olivat saaneet hänen sisäisen ihmisensä rohkeammaksi ja myöskin Muttisen muhoilevan hyvälle tuulelle, uskalsi hän jo leikillisin sanoin pyytää tuolta miekkoselta, satojen tuhansien kerääjältä, lainaa, pari tuhatta aluksi.
"Parituhatta? Mitä?" kysyi Aapeli Muttinen ja katsoi häneen huolestuneen näköisenä.
"Opintoja varten, oikeita opintoja", rauhoitti häntä Lauri Falk.
Sitten hän selitti aikovansa ensi tilassa lukkari-urkuriksi. Ja odottaessaan, kunnes ne "pihlajanmarjat kypsyisivät", hän tahtoi opetella jyrittämään urkuja.
"Hyvä!" huudahti Oiva Tommola ja ojensi Lauri Falkille pöydän yli oikean kätensä, vasemmassa läikkyvä viinalasi. "Onnea, director cantus. Se on toista kuin paitakauppa Vilju-Valju. Kuinkas se olikaan, oltiinhan me jo sinuja?"
Oiva Tommola joi nyt Lauri Falkin kanssa sinunmaljat.
"Mitä? Mitä sinä aiot?" kysyi Aapeli Muttinen Laurilta verkkaan ja katsoi häneen syrjästä aivan kuin epäluuloisesti. "Ethän ... ethän vain ... hm...?"
Oiva Tommola purskahti raikuvaan nauruun:
"Kas siinä sen taas näit, Muttinen! Falk aikoo naimisiin; veri vettä sakeampaa."
"Ei", kiiruhti Lauri Falk kumoamaan sitä luuloa, sillä olihan itse ukko Könölin tahtonut, että piti odottaa. Sormuksenkin Lauri oli pistänyt liiviensä taskuun. Hän sanoi nyt vain, että hän oli huomannut taiteilijauransa mahdottomaksi; mutta täytyipä hänenkin elää, jollakin konstilla.
"Hm", myhähti Muttinen, "oma asiasi, jos et kerro. Mutta osaavatpa nuo ihmisetkin puhua. Jokainen tyttö soittelee toiselle: 'Vörloovattu, vörloovattu'. Eikähän se mitä, yhdessähän pitää olla koirasten ja... Mutta en suinkaan ole sinulle mustasukkainen..."
"Mustasukkainen?" äännähti Lauri Falk yht'äkkiä ja nosti pientä päätänsä joissakin uusissa ajatuksissa.
"Niin, sellaista, josta ei kannata kadehtia... No niin ... mitä noihin rahoihin tulee, sinä saat ne, Lassi! Mitä näistä! 'Kattikin yksin saaliinsa syö, kyyryselkä on sittenkin', sanoo vanha sananparsi. Kauppaneuvoskin tuli vain kipeäksi. Saat ensin vähemmän, sitten lisää, kunhan nähdään."
"Mainio mies tämä Muttisen Aapeli, eh-eh-eh", nauroi Tommola iloisesti.
Ja sen kunniaksi, että pianisti Falk monta vuotta säveltäjänä oltuaan oli nyt päättänyt olla rupeamatta säveltäjäksi, kannettiin sitten salin pöydälle oikeaa malagaa ja muuta hyvää. Oiva Tommola taputteli taiteilijaa olalle:
"Kas niin, hehe, minä jo ajattelin, että mitä se signor Falco... leikamoi päivänpaisteessa ... kuin mikäkin vapaaherra..."
"Hihii, sellainen kuin Holbergin Jean de France", sanoi Muttinen.
"Mikä?" kysyi Tommola. "Jean de...? Minä viis hänestä, mutta totta puhuen, Bongmanin veikkona, hehe, Lassi, ethän tahdo olla samaa maata kuin hän, toisella tavalla."
"Noh, joutavaa, mitäpä se haittaa", sovitteli Muttinen; "sillä samaan maahan joudumme kerran kaikki, lukkarit ja lakkarit, ja rakkaritkin. Maistetaan! 'Huitrumpsis, sanoi Runeberg-vainaakin!'"
He kilistivät; sitten lähtivät Muttinen ja Tommola arvokkaina toimiinsa, Lauri Falk erosi heistä mennäkseen lupauksensa mukaan Sydän-Savottaren toimitukseen, jossa maisteri Bongman varmaan jo odotti.
35.
Ahtaassa ja tomuisessa toimitushuoneessa, jonka pöydät, tuolit, permantokin oli nakeltu täyteen sanomalehtiä, kierteli maisteri Bongman ontuilevin askelin toimituspöytää, jonka ääressä toimittaja Touhio istui selin häneen, käsi otsaluuta vasten, kirjoittamassa sunnuntain numeroa, kierteli kuin ihmiseen kiinni pyrkivä häkkisusi. Väinö Leopold Henslev Bongmanin silmissä oli vihertävä kiilto, edestakaisin hän asteli pöydän ympärillä ja piti katsettaan koko ajan kohdistettuna toimittajaan. Silloin tällöin vetäytyi hänen suunsa pilkalliseen nauruun.
Faktori seisoi toisella ovella, jonka takaa kuului painokoneen hurahtelu ja paperiarkkien kahahduksia. Hänkin nauroi äänettömästi, isoin, hyllyvin vatsoin, odottaen, mitä Bongmanilla oli mielessä.
"Kas, kas, kun hän nyt itse kirjoittaa!" sanoi maisteri Bongman viimein, juuri Falkin saapuessa huoneeseen. "Kuules, Falco, minä vetoan sinuun: tuollaisia ovat nuo lehtineekerit, nuo sakseliinit! Minä tarjosin hänelle sitä artikkelia: kuinka se hieho potkaisi minua, tarkoittaen tietysti puhua sillä, minkälaista meillä yleensä on tuolla laivoissa, joissa monet ulkomaalaiset matkustavat, äh, joka paikassa niitä on, turisteja, turmelemassa kansan moraalia, tekemässä sitä ahnaaksi ja laiskaksi. Tahdoin kylvää ohdakkeita, lusteita ihmisten niskaan tässä porosuutarien tunkkakylässä. Että Sandelsissa on keksitty uusi kone, jolla laivapiletit voidaan poistaa: pannaan lehmä laskusillan aukkoon; aina, kun turisteja tulee tai lähtee laivasta, läiskäyttää opetettu lehmä, samalla kuin matkustaja suorittaa kapteenille matkarahan, sorkallaan leiman turistin takalistoon, rouvien hyllyviin manttaalipaikkoihin. Se on kuitti maksusta. Ja sitten aioin vielä kirjoittaa, no, sen sikäli, tuon täkäli, haha. Mutta tämä ei huolinut. Hän kirjoittaa nyt itse!"
Toimittaja oli nauttinut viime yön, nyt särki hänen päätänsä niin, että silmissä oli pimeää, mutta kasvot kelmeät kuin säämiskä, hänen sormensa vapisivat, ja otsalla kiilteli hiki suurina pisaroina. Ja nyt hänen täytyi kirjoittaa tuon paholaisen, Bongmanin, uhallakin; samoin faktorin, joka oli aina valmis häntä kiusoittamaan, joskin kantoi hänelle vähän väliä eteen uuden karahvin melkoisen lämmintä vettä.
Bongman jatkoi:
"Ja katsokaamme sitten, mitä tämä nero kirjoittaa. Kumartukaamme kurkistamaan hänen olkansa yli paperiliuskaa."
"Etkö sinä voi jo mennä helvettiin?" kysyi toimittaja ja kääntyi kalpeana maisteri Bongmaniin päin.
"Ah, mitä roskaa hän lykkää, hän itse!" huudahti maisteri Bongman. "Jupiter pluvius, – itse olet koko Jupiter! Miksi noita ulkomaalaisia sanoja? – Onhan omiakin! Miten komeaa sateesta: 'Tuli pilvissä pinnaten, poutapaikoissa pamaten'! Mainiota tuo vanha kielemme; joka sana sopii mihin tahansa, kun vain alkukirjaimet sopivat. Kuule, ukkeli, miksi et kirjoita niin?"
Toimittaja ärähti: "Sinulla on merkillinen lahja tehdä kaikki lystikkääksi. Muinaiset muotosi: lainaat niitä kuin plagiaattori ainakin, nimittäin huonoimmat. Mokomakin kansanrunouden ymmärtäjä! Niin, murra vain nyt suuta, väännä päätä. Ja sitä paitsi: tämä artikkeli ei ole kansalle, vaan kylpyvieraille; yksi ja sama talonpojalle, olivatpa tieteelliset ammattisanat ulkolaisia tai Bongmanin siansaksaa."
"Tieteelliset sanat, onko Jupiter pluvius sinusta tieteellinen ammattinsa? Ah, – quousque tandem, Catilina!... Mutta jatketaanpas. Tällainen on tämän naperon artikkeli."
Ja Bongman luki:
"Jupiter pluvius on antanut viime aikoina vettä yli tuhatjärvien maan, niin myöskin tämän kaupungin, Saimaan helmen... Ah, ah!" purskahti Bongman nauruun. "Kas vaan, antanut veden lorista, se Jupiter, niinkuin Muttinen kertoi Gulliverin tehneen sammuttaessaan Lilliputin keisarinnan linnaa. Eikö ole sinulla vieläkään muuta kirjoittamista kuin Suomen vetisyys. Kirjoittaisit, etteivät lukijasi yleensä osaa paljoa lukeakaan, niin ehkä rahvas käyttäisi lehteäsi muuhunkin kuin sätkien valmistukseen. Kirjoittaisit, miten täällä kaupungin lähistöllä kansa on keuhkotautista, ja rahat testamentataan neekereille, kirjoittaisit, kuinka sinä imet kohmelojuomasi saksalaisen oljen lävitse, kirjoittaisit, hahaa, miten ulkomailla luullaan, että pääkaupunkimme kaduilla ajetaan poroilla, – uskomatonta! Kirjoittaisit, miten täällä sensuroidaan muuallakin kuin sinun toimituksessasi, miten täällä moottoreita korjataan, kotimaista teollisuutta suositaan, jos vähänkin yrittää, kaikki nauravat..."
Maisteri Bongman seisoi liuskat kädessä keskellä permantoa, kämpäjalka koukussa, ja jatkoi lukemista:
"Siitä luonnon säädöksestä ovat muutamat kylpyvieraat jo ennättäneet tuskastua ja tiedustelevat kaupunkilaisilta, ovatko ilmat täällä aina tällaisia. Tämän johdosta pyydämme huomauttaa heille, ja kulkekoon se tieto talolta talolle, joissa he asuvat, ettei ole tiettävästi ollut tarkoitus vetää ulkomaalaisia kynttilän taakse kiittäessämme maamme ilmastoa. Sillä onhan täällä ollut kaunistakin. Ja ilmastoperiodeja noudattaen on ainakin tuleva kesä toisenlainen. Ja sitä paitsi lienee parannuksen tarvitsijoille terveellistä juhlien ja huvimatkain jälkeen pieni levähdyskin orren alla, sillä onhan rauha kylpylän kokemusten mukaan tuloksellinen parannuskeino..."
Maisteri Bongman nauroi:
"Todellakin tuloksellinen löylyn antajille; ja kielivirhe tässä on, kielivirhe! Talolta talolle, pro talosta taloon. Kielivirhe, hahaa, hahahaa."
Toimittaja ei voinut enää kärsiä, hän huusi:
"Piru sinut vieköön!"
Sitten hän nousi puuskuttaen tuoliltaan ja meni faktorin luo:
"Onko sinulla hienoja?"
"Ei, vaan eukko ja lapset", vastasi faktori.
Maisteri Bongman kuuli toimittajan sanat; ja yht'äkkiä hän vaikeni kuin olisi muistanut jotakin unohtamaansa. Sitten hän sanoi aivan ystävällisesti:
"Minulla on, mennäänkö ottamaan vahvistusta?"
"Sinun kanssasi!" ärähti toimittaja.
"Niin, niin. Tule, me ollaan nyt ystävyksiä!"
Toimittaja kulautti lasillisen vettä, mietti, katseli, sanoi lopuksi:
"Hm, kun olisit ihmisiksi."
"Minä vannon, että olen nyt aivan vaiti", lupasi Bongman suorana ja pystynä ja ojensi kämmentään: "Kunniasanallani."
"Olet ennenkin vannonut, ja kuitenkin olet jutellut kaupungilla, että minä kirjoittelen velkojeni vuoksi lehteen pelkkää vettä."
"Oh, oh, oh", huohotti Bongman. Mutta kuitenkin hän pysyi levollisena. Ja kuinka ollakaan: viimein marssivat he kolme perätysten, nimittäin Jalmari Touhio, Bongman ja Lauri Falk, pitkin katuja, yli kylpylaitoksen sillan, ja sitten he istuivat Kasinolla, Bongmanin tilaamat lasit edessä.
Kauan he istuivat vaiti. Bongman piti sanansa. Toimittaja puserteli kulmiaan, Lauri Falk oli vaipunut pää kallellaan tuijottamaan maisemaan.
Sade valui hiljalleen, taivas vetisen harmaa, puolinukuksissa tuutivat koivujen latvat tuossa rannalla verannan vieressä. Etempänä karistelivat lehmukset vettä hiekkakentälle, vihurit juoksivat lahdella, jonka toisella puolella kaupunki nukkui vähäliikkeisenä sateisella säällä. Ja Lauri Falkin mielestä tuoksuivat jasmiinitkin tuossa pöydällä ikäänkuin vaivalla: viluisina ja märästi. Välisti kulki verannalla ohitse kaulukset pystyssä eräitä kylpyvieraita. Kasinon salista kaikui joskus vieraskielistä hälinää, ja flyygeli soi parven outoja, kiihkeitä säveliä, ja vaikeni jälleen, kun ulkomaalaisten seura hajaantui. Tarjoilijattaret seisoivat verannalla selkä ovenpieltä vasten, katsellen totisina ulos sateeseen.
Bongman oli yhä vaiti. Niin, hän puri tuskasta kieltään, niin, hän tekeytyi ihmeellisen lauhkeaksi ja iloiseksi ja täytteli tavattoman uutterasti toimittajan lasia. Sitten hän kävi noutamassa lukuhuoneesta sanomalehden, venäläisen Rjetshin, levitti sen eteensä ja oli lukevinaan sitä, mutta hänen rasvasta tahmeat sormensa liikahtelivat koko ajan levottomasti.
Tornikello lahden takana löi hitaasti kaksi, ja kulmarauta toisti asian. Toimittajan otsaluusta alkoi kipu hälvetä, hän rupesi jo juttusille Lauri Falkin kanssa, kyseli hänen ulkomaanmatkojansa, joita Falk selosti laimeasti.
Mutta sitten siinä vilkastuttiin. Ja viimein ärjähti Jalmari Touhio, kasvoillaan vaalea punoitus, katseltuaan hetkisen Bongmaniin:
"Poltti, sinä olet aasi!"
Bongman hyppäsi pystyyn ja alkoi syytää:
"Vai niin, sinä, sinä..."
"Sen sanon suoraan", jatkoi Jalmari Touhio. "Kun et ymmärrä enemmän ihmistapoja!"
Bongmanin silmät vääntyivät melkein nurin. "Enkö minä nytkään ole hiljaa?" kysyi hän.
Toimittaja väitti:
"Niinpä juuri: kun pyysin sinun olemaan hiljaa, tarkoitin, että jättäisit riehumisen ja ymmärtäisit muitakin ihmisiä. Sinun täytyy pitää minulle seuraa!"
"Oh, oh, äh ... mutta juo ... pst, neiti."
"Ahaa, sinä luulet, että minulle viina on niin tärkeää", sanoi toimittaja. "Sinä et ymmärrä mitään. Minä en muka kirjoita asioita..."
"Minä olen ollut Pohjanmaalla, Oulussa, koulussa", vastasi Bongman.
"'Olen suora mies, sanoi pohjalainen, kun oli sikamainen.' Ah, suora, suora! Minun täytyy täällä olla kaikessa. Minun on pakko juosta sivutoimissa, valtuuston ja poliisikamarin sihteerinä, pitää esitelmiä... Sanomalehtimies on yhteiskunnan veturi: savu jää. Minun on tehtävä selostukset suurimmasta perunasta konsertteihin saakka, puhuttava, kirjoitettava runoja. Ja hitto vie, minä olen väsynyt. Olen minäkin aikoinani aattein puskenut, mitä se auttaa, tosiasiat pitävät puolensa, olen veloissa. Ja mikä sinä sitten olet? Ärsytät ihmiset jo moottorillasikin! Ja nuo tuohet ... humpuukia..."
Maisteri Bongmanin silmät muistuttivat hetkisen kahta vihertävää variksenmunaa: niin pääsi niissä ruskeain silmäteräin vihertävä vivahdus voitolle, niin ne pullistuivat munamaisiksi ja olivat samean- ja sekavanhohteiset; ne tähystelivät johonkin aivan sisäänpäin. Ja hänen suunsa haukkoili ilmaa ja rinta kohoili jo uhkaavasti. Mutta kummallista: hänen leukansa pysyi nyt kiinni, ja kas vain, hän alkoi jälleen hymyilläkin, varsin ystävällisesti, jopa hän haukkuikin itseään:
"Niin, mitäpä noista tuohistani, humpuukia ne vain ovat. Hullutuksia, hahaha. Ja moottorini ... oikeassa olet..."
Nöyrästi ja kumarin päin hän kuunteli, kun toimittaja sätti häntä edelleen. Niin, Bongman tuli lempeäksi ja leikilliseksi, alkoi kehuskella toimittajaa, hänen nopeaa kynäänsä, hänen runojaan.
Ja viimein antoivat nuo kaksi toisilleen sovinnon kättä. Nopeasti siinä tunnit vierähtelivät, vähän väliä soitti tornikello tunnin menneeksi. Nyt he nousivat ja kättelivät toisiaan, koska aikoivat poistua, ja asettuivat jälleen hartaasti maistelemaan.
Pöydät verannalla katettiin kylpyvieraille, kolme sankariamme siirrettiin nurkkaan, jossa he sitten jatkoivat iloa keskellä sikarien sauhua. Hetken kaikui pöydissä vierasten ja omain kielten porinaa, veitsien ja lasien kilinää; sitten veranta tyhjeni jälleen, ulkomaalaisten hälinä siirtyi juhlasaliin. Tornikello soitti jo kuusi. Ilta oli hiukan kirkastunut, kaupunki hohti tuolla pengermittäin rakennettuna, talot kuin portailla, punaisen kellertävänä. Kummun huipulla loittoni pilviseinä kosteana, toinen kohosi vastaiselta ilmanrannalta.
Toimittajaa tahdottiin puhelimeen. Hän meni, tuli takaisin ja sanoi faktorin vaatineen latomista; hän oli kuitenkin saanut tuon möhömahan saksimaan jotakin hätään muista lehdistä ja kaivelemaan hänen pöytälaatikoistaan. Lauantaijuhlijoita alkoi sitten ilmestyä Kasinolle, vaatimattomia, arkoja pikkuporvarien tyttöjä, lehtoreita, komeilevia venäläisiä matroonia silkissä ja patsulin hajussa, mukana tyttäret punaisissa ja vaaleansinisissä leningeissä. Kas, tuossapa tuli Muttisen Aapelikin erään ulkomaalaisen kanssa, yritellen puhua ranskaa... Ja tuossapa Mimmi Könölin venäläisen kimnasistin rinnalla, katsellen kavaljeeriinsa hohtavin silmin ja koettaen puolestaan solkata venäjää.
Juhlasalissa alkoi soittokunta kaiutella Auto-Liebcheniä, se kerrattiin kolmesti. Jalmari Touhio nousi ja lähti toisessa pöydässä istuvien lehtorien pakinoille.
"Nyt se minulta karkaa", sanoi silloin maisteri Bongman Falkille, aivan toisenmuotoisena kuin äsken. "Jos hän siirtyy tuonne pöytään, menee aikeeni päin honkia. Hänet on saatava sieltä pois, me lähdemme täältä."
Maisteri Bongman meni Jalmari Touhion luo ja sanoi, että hänellä oli veljelle välttämätöntä asiaa: pyysi häntä Herran nimessä mukaansa, näkemään, miten tuolle Holofernekselle nyt käy.
"Holofernes? Joko sinä taas sitä mietit? Missä se on?" kysyi toimittaja.
"Tule katsomaan, saat nähdä Ilomantsin leimauksen", vastasi Bongman hänelle. Ja hän iski toimittajalle silmää ja jatkoi: "Sinä olit oikeassa, tule, niin näet jotakin."
"Mitä lempparia sinä aiot?"
"'Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!' Tulehan vain, sitten me jatketaan pientä pirinää."
Sitten kulkivat he kolme Kasinolta kaarevaa siltaa kaupunkiin, pienen torin poikki, jolla kengänkiilloittajapojat juoksivat Bongmanin perästä ja pyysivät putsata tuohipirun kavioita, ajelivat pois noita pieniä paljasjalkaisia paholaisiaan, ja jatkoivat aaltoilevana rivinä matkaansa Pitkääsiltaa myöten; sitten he katosivat oikealle ensimmäisestä kadunkulmasta; siellä kellui korkean mäen alla maisteri Bongmanin omituinen moottori laiturin päässä ankkurissa.
"Ethän vain aikone sillä meille kyytiä antaa?" irvisteli toimittaja rannalla.
Maisteri Bongman kömpi venheeseensä ja sanoi:
"Odota, nyt tulee jotakin."
Sitten hän puuhasi polvillaan koneensa ääressä, selin toisiin.
"Minä tiedän, miten se kulkisi", ärsytteli Jalmari Touhio. "Se olisi nostettava lavarattaille ja pantava neljä hevosta vetämään."
"Lanka palaa", vastasi maisteri Bongman ja tuli kiireesti pois Holoferneksesta. "Ampu tulee, juoskaa!" huusi hän ja alkoi ontuen ja irvistellen samota ylämäkeen minkä ennätti.
"Mitä helvettiä?" huudahti toimittaja.
"Dynamiittia!" vastasi maisteri Bongman. "Tulkaa, tai saatte koota sääriänne säkkiin."
"Hän on hullu!" ennätti toimittaja huudahtaa, juosten varsin vilkastuneen Lauri Falkin perästä Bongmanin ohitse ylös kadulle. Samassa räjähti moottorivenheessä panos, siruja lensi vinkuen ympäri pakenijain; ja kun Jalmari Touhio ja pianisti viimein pysähtyivät ja katselivat pyörein silmin taakseen, näkivät he Bongmanin seisovan kumarassa, tuijottaen Holofernekseen, joka upposi toinen reuna puhki.
"Oletko sinä tosiaan hullu?" kysyi Touhio Bongmanilta. "Joudut edesvastuuseen, lienet särkenyt laiturin."
He menivät katselemaan: ei, laituri oli säilynyt. Moottorin kohdalta nousi virran mustien häränsilmäin keskeltä poreita.
"Mitä sinä oikein aiot?" tiuskaisi toimittaja. "Sanopas kerrankin meininkisi. Dynamiittia taskussa! Mitä, jos me olisi tänään jouduttu käsirysyyn siellä toimituksessa!"
Maisteri Bongman katseli Touhioon säälivästi ja sanoi:
"Silloin, toimittaja-parka! Ja mitäkö meinaan? Hahaa, kysy sinä sitä! Mutta nämä nämä ovat karhunpeijaisia. Tulkaa hotelliin! Pois nämä jutut, en siedä enää niitä. En milloinkaan, hahaa, en ollenkaan. Puhukaamme viisaampia asioita, Jalmari Touhio!"
Toimittaja epäili:
"Sinun kanssasi, taskuissa dynamiittia..."
Bongman vannoi, että ei ole enää, ja hän kehoitti:
"Koetelkaa, jos ette usko Väinö Leopold Henslev Bongmania."
Toverit koettelivatkin maisterin taskut, sillan kulmalla, jossa kulkijat katsoivat heidän puuhaansa ja kiiruhtivat loitommalle heidän puheitaan kuullessaan. Maisterilla ei todellakaan ollut taskuissa, paitsi lompakkoa, muuta kuin tukku trasselia ja siru räjähtäneen moottorin kuulasta.
"Muistoksi tästä kesästä", mutisi Bongman heittäen trasselit kaiteen yli virtaan. "Ehkä kerran johonkin museoon, haha."
36.
He menivät Turistihotelliin, joka välkkyvin viirein kohosi rannalla torin varrella, ja hummasivat sitten suuren salin takana pianohuoneessa.
"Kas niin, istu tuohon pianon ääreen, signor Falco", oli maisteri Bongman kehoittanut, sulkien savustuneiden pitsiuutimien verhoamat ikkunat. "Soita, soita niin tuusan jeevelisti! 'Lähti soitellen talosta, patakoitellen palolta.' Kullervoa!"
Kullervoa? Ah, se aihe oli jo kauan sitten Lauri Falkilta unohtunut. Hän istui ja soitti, jotakin tuttua ja ylimalkaista, ensin kuin kone. Hänen aivoissaan kulkivat sekavina erilaiset kuvat: hämärtyvän illan tunnut, kevätpuoli kesää, jolloin hän oli Sveaan tutustunut, kesän lämpöiset haaveet nurmella, päivänkukat ympärillä. Ja kaiken kesäisen vastakohtana kuumotti hänen oma tuleva kohtalonsa. Nimittäin hänen lukkari-alansa: kohtalokseen hän oli sen nyt koko päivän tuntenut, vaikka oli koettanut tukahduttaa sitä tuntua. Kohtalokseen elää jossakin kirkonkylässä tai pikkukaupungissa, perhehuolissa, joita eivät nyt hälventäneet mitkään unelmat pääsystä pois, kauniimmille maille. Vaikka Svea olikin hyvä, jaksaisiko hän sellaista kitumista kestää? Miten on käynyt Muttisellekin? Kirjakauppiaan pessimismi, joka oli jo ennenkin ympäröinyt Laurin aina kuin synkkä varjo, löysi nyt herkän kaikupohjan hänen sydämessään.
"En ole mustasukkainen", ne Muttisen sanat soivat yhä hänen korvissaan, epäilevinä ja alakuloisina. Tuntui kuin jokin pahahenki olisi kuiskannut niitä hänen selkänsä takana. Jumalan kiitos, että se Könölin, viisas mies, oli kehoittanut odottamaan. Ja nyt lisäksi tämä maisteri Bongmanin puuhain loppuminen näin. Mikä tuota Bongmaniakin vainosi? Ei, eipä tuntunut tulevan hänenkään hommistaan mitään. Kaikki meni niinkuin meni...
Mutta se toivottomuus nosti syvältä hänen sielunsa pohjalta jälleen jotakin synkän itsepintaista, jotakin, joka oli kuin halu tehdä pahaa, syöksyä johonkin. Se oli katkeraa ja suloista, niinkuin sekin oli ollut hänestä aina, ettei hän voinut maailmassa viihtyä.
Kaikki nämä hämärät ajatukset ja tunteet kihisivät nyt hänen päässään kummallisena sekoituksena, joka nosti hänen sielunsa autuaalliseen riemuun ja syöksi sen samalla yhtä syvän synkeyden kuiluun; ja molemmat, sekä tuo toivottomuus että onni, olivat nyt korkeimmillaan: virtasihan viini veren seassa hänen suonissaan.
Vähitellen Lauri alkoi soittaa siinä jotakin epämääräistä, kuviteltua, voimalla, jota ei hänestä olisi uskonut; nyt hän lähenikin jälleen rehellisyyttä, epätoivoaan; hän soitti jotakin, josta kuitenkaan ei tullut mitään sävelmää, siirtyi etelämaisesta kirkkaasta kansanlaulusta suomalaiseen kansanlauluun, riemuitsevaan, riehuvaankin, joka samalla oli – alakuloista.
Toimittaja hääräsi maisteri Bongmanin kanssa hänen selkänsä takana, silloin tällöin maisteri tuli ja täytti Falkin lasin, joka oli pianon kannella sinikellomaljakon vieressä, ja sanoi:
"Kas niin, soita sinä vaan, hyvä tulee, sakseliini on pian kypsä!"
Sitten maisteri Bongman luki Touhiolle runoa. Hän sanoi:
"Tämän minä olen sepittänyt viime öinä, eräille vanhoille tädeille, jotka katsoivat minuun kadulla, huulilla jotakin sellaista: varmaan he ivasivat minua. Mutta kyllä minä näytän kaikelle sellaiselle, jonka vertauskuviksi minä heidät olen tässä tehnyt. Tai en heitä, vaan eräät samanlaiset poikuuteni ajan neidit. Älä pelkää, Touhio, en minä näitä sinun lehteesi tarjoa."
"KAMEELIT.
Kah, kameeli, missä näinkään ennen Teitin?
Kun katseen tarkemman taas siihen heitin,
niin muistin vanhat af Gammalin mamsellit, heillä
ol' ennen tapana käydä kekkereillä
mun tätini luona, vainajan minulle kalliin.
Ol' ylpeä nenä heillä juuri tuohon malliin,
noin nyrpyssä nuuskiva, niinkuin täänkin
on haivenkuono, sama ryhti päänkin.
Mit' ärsyttäväistä nuuskimista lienee
niill' ollut sieraimilla, hitto tiennee,
kun vapauttakaan juuri siihen aikaan
ei ollut, ja mistäpä uutisen saikaan?
Noin kulki he nyökäten niskaa kuin tää nauta
ja hipallansa tuima silmälauta,
noin juhlallisen verkkaan, ja harteilla, anteeksi, ryhä
myös nousi heillä kuin mikä kuorma pyhä.
On kameeli kuormasta ylpeä, kantoi se muonaa
tai jotakin vanhaa, puuta, heinää tai kuonaa.
No, heill' oli mieli vanhoissa totuuksissa,
mut rinnat oliko heiltä vienyt kissa?
Ei auta totuus, ellei meiss' ole miestä
sen väärinkäyttäjää jöökisti motoon piestä.
No, rinnat ei tälläkään liioin paisu, ei loista.
Ja tohdinko nyt myös laulaa lantioista?
Ne kameelilla on litteät niinkuin ruota,
ja pitkät karvat roikkuvat hännän luota
kuin silkkisaalin rimpsut laihan naisen
lyö lantioihin, aattehin astuvaisen.
He johtokunnissa istuivat kodin ja koulun
Niin saapuivat meille he aina pyhinä joulun,
ja teetä tai kahvia (ei paloviinaa) juotiin. –
Nyt tänne Korkeasaareenko viimein he tuotiin?""Se oli jöökiä!" huudahti maisten Bongman. "Mainiota, tällaista sinun pitäisi kirjoittaa, pääartikkeleiksi, Jalmari Touhio."
"Kyllä, niin, tämä onkin jotakin, mutta y-yy-ylenannettua", sanoi pehmennyt toimittaja, "sen sinä osaat, kun et vain käytä paljon vanhoja sanoja, joita ei kykaan yy-yyymmärrä."
Tultiin tahtomaan Touhiota puhelimeen, mutta hän vastasi:
"Sukeltakoon faktori va-va-vatsaansa myöten suohon!"
Maisteri Bongman meni hänen puolestaan puhelimeen. Kun hän palasi, kertoi hän faktorin lähteneen makaamaan, ukko ei jaksanut enää. Ja hän jatkoi:
"Me sovittiin, että minä menen sinun puolestasi järjestämään iltasähkösanomat painoon."
"Sinä? Kyllä ... itse, älä sinä luule; minä olen sellainen, että seilissä saan olla, mutta silti ... selvä mies. Silmä kuin pii! Sinä, lehmänsorkkinesi ... hoi maailmassa, pääni on kuin Haminan kaupunki. Kuule sinä, Bongman, me ollaan sittenkin runoilijoita, me, molemmat, vaikka riidellään aatteista, mene sinä sinne, seulo ne sähkösanomat. Mutta, mutta juoksupojan täytyy seistä sinun edessäsi smirnaassa kuin sotamies!"
Sitten he lauloivat:
"Koska meillä on joulu,
juhla armas lapsien..."Viimein väsyi Jalmari Touhio, nukkui nojatuoliin. Maisteri Bongman hommasi hänelle ajurin ja käski viemään "sakseliinin" kotiin. Sitten hän maksoi laskun ja lähti pianistin kanssa ulos, mennäkseen kirjoittamaan Sydän-Savotarta.
37.
Oli myöhäinen ilta, Bongman ja Falk kulkivat rantakatua. Tuolta virran toiselta puolelta erotti tuskin taloja rantojen tummuudesta; luterilaisen kirkon torni kuvastui kelmeänkeltaista taivasta vastaan, surunvoittoisena, ympärillään rivi mustia kattoja. Eräissä taloissa syttyivät par'aikaa lamput. Ja tuolla sataman edustalla suitsutti tukkihinaaja mustien saarten välissä parven kultaisia ja punertavia kipinöitä himmeään ilmaan. "Heinäkuun loppua, syyspuolen ilotulitusta", supisi Lauri Falk; sataman puistikossa olivat koivut tuhansien sirkkain äänekästä sirinää, kesän alkavaa finaalia.
Maisteri Bongman alkoi puhua:
"Falco, ilmoitan sinulle salaisuuden: aion jättää tämän kaupungin. Huomenna lähden, päivälaivassa; mutta sitä ennen tulee jotakin. Niin, se minun moottorihommani meni myttyyn, sen keralla minun varsinainen kokoamistyönikin. Ehtisihän sitä vielä; mutta nyt minulla ei ole rahaa. Tuolla katosi osa stipendiä räjähdyksessä, telakka kiskoi kamalasti, sitä ennen kului tuohitöihin ja elantoon täällä, kalut eivät menneet kyllin kaupaksi; ja nyt karisivat melkein viimeiset hotellissa, erään hauskan aatoksen toteuttamiseksi, haha. Tänään toivoin vielä, että jos moottori alkaisi käydä, saisin sitä vastaan täällä lainaa ja pääsisin kokoamaan huonekalujani. Mutta se oli todella Holofernes. 'Siihen kultani kuluivat, hopeani hoikkenivat!' Ei nyt saa rahaa enää maisterikaan, ennen saivat ylioppilaat lakilla kooten. Mutta oikeastaan en minä ole millänikään! Sillä olenhan saanut kaluja kokoonkin; eivät minun keräykseni ole niin huonoja kuin tuolle Jalmari Touhiolle teeskentelin, älä luule; puhuin vain pilkatakseni kolloa. Tosin aioin tehdä muutakin; mutta eihän niitä oikeita esineitä näin lähellä kaupunkia ole. Ah, miksi en päässyt kauemmaksi? Oikeihin metsätaloihin, joissa on jotakin vanhaa, alkuperäistä: yksinkertainen, huijauksille ja kulturille vieras talonpoika?"
Bongman oli hetken vaiti, sitten hän taas nauroi:
"Helsingin herrat ovat lohdutukseni. He tietävät, mistä voi jotakin tulla. Sinne vien konttini. Täällä minua irvistellään, nauretaan, kammotaan niinkuin olisin varastanut, syönyt miehiä. Olenko minä väärentänyt vekselin, olenko kirjoittanut tosissani sonetin, olenko minä imelä mamselli? Ja kuitenkin minulle nauretaan, yksin Muttinenkin. 'Tuohia', sanovat kaikki, ainoastaan nuoret tytöt ja jotkut muut ovat minun puolellani. Tuohesta olen esineitä tehnytkin, mutta mistä muusta olisin tehnyt, sillä eihän meillä ole metalleja. Vai raudastako? Tai puusta...? Kyllähän jossakin vanhassa runossa sanotaan vertauskuvallisesti: 'Puksut puiset lantioilla', mutta ymmärräpä se ... kirjaimellisesti. Ei siis menestynyt hommani noiden irvistelijäin vuoksi. Arvostella kyllä osataan, mutta tehdä jotakin, luoda jotakin, joka on meille omaa, sitä ei tee kukaan. 'Koota tuohia', sanotaan; onko tämä nyt paljon kummempaa kuin koota kansan sananparret ja sanat, sillä sellaisia on Helsingissä kokoelmittain. Täytyyhän meille kaiken, mitä oma kuusi kuiskii, olla pyhää. Täytyyhän meidän luoda jotakin omaa ja omintakeista..."
He olivat tulleet toimituksen ovelle, siinä sanoi Bongman pistäytyvänsä toteuttamaan viimeisistä aikeistaan toisen, hän virkkoi:
"Tule satamaan huomenna kello yhdentoista tienoissa, mutta älä usko muita, sinulle tämä ei saa olla yllätys, sinä olet aina kuunnellut minua. Ja tulethan nukkumaan luokseni jälleen? Minä en tahtoisi olla yksin. Minne nyt menet? No, tule takaisin tänne toimitukseen odottamaan."
Lopuksi maisteri Bongman mutisi hiljaa:
"Oi, moottoriseni, itkuvirsiä sinulle vetelen.
Oi, opi, kuvajaiseni lapsi, kultaisien syntysien esistä,
eikö ne antele niitä miilostisia sinulle?
Oi, milloin yhdymme kahden taas näihin kamppanjaisiin?"Sitten meni Bongman naurahtaen sisään.
Lauri Falkia liikutti Bongmanin valitus, sitten hän jälleen vaipui omiin ajatuksiinsa ja lähti menemään Könölinille. Puhumaan Svealle, niinkuin oli luvannut. Tuosta isän toivomuksesta, että he pitäisivät kihlauksensa salassa.
Mutta vielä ei hän mennyt suoraan vihreään taloon; hänen täytyi vielä tutkia itseään, nauttia synkeydestään, samoilla sinne tänne noita tuttuja kujia, jotka painuivat yhä tummempaan illan pimeyteen. Niin hän kiertyi jälleen satamaan, josta oli äsken astellut Bongmanin kanssa.
Tuonne laiturin toiseen päähän loistivat tulet lahden takaa Kasinolta: "Miten kirkkaina jo!" ihmetteli Lauri Falk. Soitto kaikui sieltä, erään Boston-valssin sävelet, mahtavina ja samalla hivelevästi aaltoillen; siellä tanssittiin.
Pienemmissä taloissa oli tulet jo sammutettu, siellä nukuttiin.
Nuo keltaiset ja valkeat tulet Kasinon suurista ikkunoista, ne aivan säkenöivät ja värisivät kuin tähdet. Niistä vasta, täällä kaupungissa, Lauri Falk oli oikein huomaavinaan, kuinka illat jo olivat pimeät.
Se kiihotti Falkia. Hän pysähtyi laiturille, loi kasvonsa taivasta kohti, nosti käsivarsiaan ja huudahteli:
"Oi syksy! Nytkö olet jo tullut!"
Maalla, myllyllä ei hän ollut erottanut näin rajusti iltojen tummumista, siellä ei ollut tulia.
Entä järvi sitten sataman edessä: sen pinta oli melkein musta, siellä täällä ainoastaan valkea kaista, harmaata valkeaa, heikkoa hohdetta illan taivaan yhä katoavasta valosta. Ja veden takana olivat läheiset saaret aivan mustat. Niin, nuo saaret ja harvaanasutut mantereet niiden takana, maat, jotka pian raukeaisivat suureen äänettömyyteen, syksyn helmaan ja sitten hankien alle, oi, ne tuntuivat nyt Lauri Falkista joltakin synkän-synkältä. Hän seisoi satamakatoksen pilariin nojaten, pää kumarassa, kädet taskussa ja tuijotti noihin salomaihin, määrättömiin ja autioihin. Samalla hän kuuli sävelet... Mutta se tanssi tuntui hänestä täällä omituiselta, tässä keskustassa ja maisemassa; joltakin hetkelliseltä, epäkotoiselta, niin, melkeinpä hassulta. Hänestä olivat sähkövalotkin aivan kuin juovuksissa; nuo uhmailevat sävelet olivat jotakin hurjaa poikkeusta, niinkuin enimmät tanssijoistakin, ulkomaalaiset, tulivat tänne ainoastaan lyhyeksi aikaa, iloittelemaan kesäksi. Se ilo oli nyt jollakin tavalla ikäänkuin hullunkurista satua, samaa kuin jos hän olisi siellä myllyn ympäristössä kulkiessaan yht'äkkiä kuullut salolta posetiivin äänen. Moinen ilo vei ajatuksen iloon, mutta ei kuitenkaan ollut sitä rajatonta iloa, jota Lauri Falk kaihoili.
Koirain haukunta kaikui kumeasti, siinä oli hänestä syksyn pelkoa. Tornikello löi kerran, triangeli toisti väristen lyönnin. Falk katsoi kelloaan tupakkansa hohteessa, se oli jo neljänneksen yli kymmenen.
Nyt hänestä oli epähienoa enää mennä Könölinille. Mutta nyt, juuri nyt hän sinne tahtoi, kun oli ensin selvittänyt sen ajatuksen, joka oli häntä vaatinut miettimään kaiken päivää. Mutta mennäkö sinne näin, maljain kallistelun jälkeen? Oh, hän ei tahtonut salata Svealta tätäkään, se ei saisi estää häntä menemästä; hän tahtoi olla vilpitön, näyttäytyä juuri sellaisena, mikä oli.
"En ole mustasukkainen", ne Muttisen sanat soivat koko päivän hänen korvissaan.
Mustasukkainen?
Ah, nyt hän huomasi, mikä siinä oli alla, hän aivan pysähtyi laiturilla ja nyökäytti päätänsä.
Ei; mustasukkainen ei hän Sveasta ollut.
Mutta hän oli kerran ollut mustasukkainen, erään toisen tähden; viimeinkin hän sai ajatuksensa ytimen paljaaksi.
Tällainen oli lyhyesti Laurin vanha lemmensatu, josta on pari kertaa mainittu. Nuorena ylioppilaana hän oli rakastunut erään puoliruotsalaisen tuomarin tyttäreen. Rakastunut, hm: ensin Lauri nytkin ajatteli haikeana, miten toisenlainen hän olisi, jos olisi tuon tytön saanut. Mutta sitten hän muisti: hän oli piankin jättänyt vastaamatta tytön kirjeisiin, niinkuin nytkin Svean; oli siis laiminlyönyt tuon "neitosensa", joka oli odottanut häntä pari vuotta ja sitten mennyt naimisiin.
"Miksi minä hänet jätinkään?" aprikoi nyt Lauri Falk. "Siksi, ettei minulla ollut mitään hänelle tarjota. Mutta olihan minulla varoja, joilla olisin voinut lukea. Niin kyllä; mutta miksikä lukea, miksi tulla? Siellä pääkaupungissa, uusien pyrkimysten piirissä, oli kaikki silloin niin uutta, outoa, kummallista; ja ennen kaikkea, nautintoa. Niin menivät vuodet, joutilaisuudessa kylläkin, mutta sellaisessa, jossa oli tuskansa..."
Lauri Falk säpsähti tätä ajatuksenkäännettä. Niin, silloin hän oli rakastanut, sokeasti, silloin hän oli ollut mustasukkainen, siinä se totuus nyt oli. Lauri Falk muisti, kuinka hän eräissä tanssiaisissa, joissa oli tanssinut sen valssinsa, oli tapaillut taskusta linkkuveistään, kun näki tuon tytön hymyilevän toisille, polyteknikkolaisille: ja tyttö hymyili, koska Lauri Falk oli, ensi kertaa eläessään tanssiessaan, ollut kompastua nenälleen keskellä rakkaudentunnustuksiaan.
Sen jälkeen ei Lauri mennyt tanssimaan.
Ja silti ei tuo tunne hänessä ollut muuta kuin sellaista loimua, että hän voi tytön jättää. Mutta kun tyttö puolestaan hänet jätti, se koski häneen, mutta sillä tavalla, että hän tunsi sen jälkeen olevansa vapaa, nauttimaan, täysin maljoin, uneksimaan, kuitenkaan sillä mihinkään pyrkimättä; lemmiskelemään, silläkään mitään tarkoittamatta.
Mutta näitäkään asioita ei Svea vielä tietänyt. Kuinka kummalla oli Svea voinut suostua kihloihin näin tuntemattoman kanssa?
Rakastiko hän Sveaa? Ei, Lauri Falk ei ollut mustasukkainen, vaikka hän aina olisi saanut siihen syytä; esimerkiksi – Heitukasta. Mutta hänellä ei ollut tunnetta sellaiseen.
Sitten hän kuvitteli, miten kunnottomasti hän menettelisi Heitukkaakin kohtaan, jos riistäisi häneltä ehkä pelastuksen keinon. Gentleman!
Ei, hän oli kerran rakastanut, mutta nyt? Falkin sydän ei kärsinyt puolinaista eikä pientä; kun hänestä ei ollut suureksi taiteilijaksi, ei hän voinut sopeutua koko siihen alaan; kun hän ei voinut rakastaa intohimoisesti, mustasukkaisesti, niin...
Oi, hänen osansa oli vain hetkellinen haave, hekuma, kuvitelma; kaunis nainen, yhtä synkkä, irrallinen ja yksinäinen kuin hänkin. Joka ymmärsi, että sellaisen täytyi olla toivotonta, hetkellistä Lauri Falkissa. Kohdata, erota... "Ilonainenko vain?" huudahti hän yht'äkkiä. Ja kipeästi viilsi hänen rintaansa, kipeästi kuin toivoton tulevaisuus, kuin syksy, jonka hän aavisti tuossa saarten ja metsien synkeydessä. Hänen aivoihinsa tuli nyt kummallinen mielikuva: että kaikki ihmiset täällä kesän jälkeen kellahtavat sänkyihinsä ja kuolevat. Sille hän naurahti; mutta samalla se herätti hänessä kiihkon leikkiä vielä, tanssia niinkuin nuo tuolla, nuo kesän lapset, muuttolinnut, nauttia, leimuta aivan kuin tulet syksyllä, mennä miten tahansa, samaa kiertoa, jotakin järjetöntä ja hullua ... nauraa kuin slaavilaiset: antaa mennä, nitsevoo!
Näitä totuuksia pianisti nyt hoiperrellen lähti puhumaan Svealle; niin, jos Svea ymmärtäisi sellaista. Että kaikki oli ollut, tähän asti, ainoastaan kesäistä leikkiä, vaaleain kesäöitten unta, kuin auringon kiiltelyä laineilla.
Hän aikoi puhua, että jos Svea voi odottaa siinäkin asiassa, kunnes hän, Lauri Falk, näkee, onko se muuta kuin... Ja jos hän sitten huomaa sen muuksi, niin sitten, sitten...
38.
Astuessaan vihreän talon pimeästä eteisestä saliin Lauri Falk pysähtyi ja hätkähti: tuossa oli hänen edessään ilmielävänä se sellainen olento, jonka hän oli laiturilla ajatellut ainoaksi, mikä oli hänentapaistansa varten luotu: leposohvalla, punaisella varjostimella verhotun lampun hohteessa, sadepisarain kiiluessa ikkunoissa, – sillä jälleen oli hiljalleen alkanut sataa –, nainen pitsitetyssä yökauhtanassa, osaksi paljaana pullistuvin povin, joka oli valkea kuin maito, lantiot kierteessä, – hän oli kääntänyt yläruumiinsa ja kasvonsa divaanin selustasta katsoakseen tulijaa, – ja kasvoissa ja silmissä kiivas hohde, suupielissä ylimielinen ja samalla vetävä ilme.
Mitäpä voi Maissi-rouva nykyään muuta kuin loikoa ja oleskella kotona, tällaisen skandaalin jälkeen? Viime aikoina oli vanhuudenajatus hurjistanut mieltä, se oli saanut hänen päänsä suorastaan pyörälle. Hän oli silloin kävellyt, kaikessa komeudessaan, leveä hattu päässä, kaduilla, pysähtynyt muotikauppain ikkunoihin, katsellut, ah, ah, kaikkea stiilista! Ja hän oli vilkunut ympärilleen herroja, ah, ah, hän niin kaipasi jotakin, hän tahtoi elää! Mutta nyt hänen oli täytynyt pysyä sisällä. Tänä iltana hän oli ajatellut hiukan askejaankin. Hänelle kun jäisi konkurssissa oma osuutensa, hän lähtisi Helsinkiin, perustaisi muotiliikkeen, ellei Konstantin keksisi keinoa, miten päästä jälleen varoihinsa. Tosin se elämä olisi siellä pääkaupungissa ehkä vaikeampaa, synkempää kuin täällä. Mutta ei hän nyt jaksanut sitä aina ajatella! Tuli mieleen myöskin tuo Konstantin, jota hän ei nyt sietänyt ajatellakaan, tuskin sitten nähdä. Kuinka hän kiertelee, hiipii huoneissa, hitaasti ja sairaana, puuskuttaen joka toisella askelella vaivaisen henkäyksen. Ja sairaan sydän hyppää silloin niin, että koko rinta värisee. Ja kasvot ovat kuin koko maailman jättäneen. Oh, on niin kauhea sitä ajatella. Maissi-rouvaa iljettää sellainen sairauden henkäys, se on niin skreepistä.
Ne ajatukset jättäen hän oli nyt lukenut divaanilla vähän aikaa Dumas vanhempaa, oli odottanut Mimmiä, joka oli Kasinolla tanssimassa. Mutta sitten tuntui kirja niin kuivalta kuin kaikki muutkin, hän antoi sen valua viereensä, ja kääntyi mukavampaan asentoon ja katseli sitten komeaa poveaan, johon hän muisti Lauri Falkin silmien kiintyneen siellä saarella; niin, muistipa Falkin tarkastelussa linnassakin jotakin samanlaista kuin tuomari Tommolan siellä. Se ajatus sai hänet ilkkuvaan riemuun. Ja sitten hän mietti muutaman päivän päästä tulevia Olavin-juhlia, ilotulitusta, venetsialaista regattaa, ja sitten kuukauden päästä alkavaa syksyä: haapain lehdet punaiset, kuvaamatonta loistoa, saatanallista. Koivujen lehdet kuin kultarahat rihmassa. Ah, ah, ei hänellä ole varoja elää, jos tämä konkurssi tosiaan... Mutta hän tahtoo elää viimeiseen verenpisaraan asti.
Siinä seisoi Lauri Falk, silmissä omituinen leimahdus, katseli hänen poveaan ja alastomia nilkkojaan ja jalkoja, joissa oli yökengät. Maissi antoi sen tapahtua, hän hymyili ja tervehti, ja huomasi Lauri Falkista, että hän hehkui viiniä, ei, sherryä se oli! Hänessä nousi varsinkin viimeisten päivien villi päätös, hän oikaisi käsivartensa niin, että hiha valui kyynärpäähän ja paljasti kyynärvarren. Ja Lauri Falkin silmiin syttyi läpättävä tuli, hän tarttui ojennettuun käteen, hänen toinen kätensä kosketti Maissin lämmintä kaulaa. Maissi ei estellyt muuta kuin hiljaisella naurulla: "Te olette tokig!" Hän veti Falkia puoleensa ja kurotti suutaan, antoipa kieltäkin, kallistui suopeasti ja nauraen selälleen.
He kuulivat ääniä, Könölin seisoi Svean kanssa eteisen ovella. Ukko haukkoi ilmaa, hänen kasvonsa olivat sinertävän kalvaat. Lauri Falk pysyi hetken paikallaan, hänessä tuikahti vielä uhmantapaista, ja hän näki säikähtäen Svean pelästyneet kasvot. Könölin käänsi vaivoin päänsä ja katsoi Falkiin, hänen silmäkolonsa olivat tummat.
Lauri Falk meni eteiseen, hapuili päällystakkinsa ja hattunsa naulakosta ja kulki verannalle, pysähtyi siellä ovenpieleen. Jokin ääni uhkasi hänen sielussaan. Siinä hän seisoi, ei tietänyt mistään mitään, kuuli vain avoimien ovien kautta salista sananvaihtoa.
"Sehän on bagatellia!" huudahti rouva harmistuneella äänellä.
"Niin, sinusta", vastasi Könölinin ääni.
"Mutta eihän tässä ole mitään tapahtunut, yksi muisku..."
"Mitään tapahtunut, ei mitään, ei mitään... Näinkö se... En tahtonut luulla. Mene, mene sinäkin... Mene sinäkin konkurssiin... Varattomaksi jäät sinäkin. Tiedä se sitten ... nyt juuri, kun tahdoin jotakin muuta ... kotia ... kerrankin ... silloin sinä... Minä petin sinua, kun sanoin, että sinulle jäisi osuutesi, saadakseni sinulta rauhaa! Sinä olet ollut mukana tuhlaamassa, sinut tuomitaan osalliseksi, joudut kerjäämään!"
Maissi-rouva huudahti:
"Vai niin, sittenpä saat sinä pitää huolen minusta. Vetää kuin ennenkin. Elätä minut ja lapsesi!"
"Svean? Kuka hänestä sitten ennen on huolta pitänyt? Sinäkö? Tiedätkö, mitä sinä teit? Että sinä voit Svealle...! Ovat kihloissa..."
"Kihloissa? Tuo konstnääri?" huudahti rouva. "Missä Svea on?"
Ja sitten purkausi Maissin kurkusta, kimeästi:
"Miksi et sanonut sitäkään minulle? Miksi sinä et puhu koskaan? Miksi sinä et puhu? Et mitään minulle, niinkuin minulla ei olisi päätä. Niin, niin... Sinä: samanlainen kuin kaikki muut! Kaikki! Niinpä saatte mitä etsitte. Kaka söker maka!"
Nyt Lauri näki jonkin valkean hahmon kiiruhtavan verannan editse keittiöstä päin. Laurille tuli kauhu, se oli Svea. Hän lähti Svean perästä, ensin juosten, sitten tuokioksi pysähtyen, tunnonvaivoissa. Sitten hän hiipi Svean perästä alas katua, niin hiljaa, ettei Svean olisi tarvinnut häntä nähdä. Nuori tyttö meni taakseen katsomatta edelleen, poikkesi sivukadulle, yhä rantaan päin; Lauri Falk kiirehti tuskissaan askeliaan. Svea kulki yli pienen sillan, saarelle, jonka takana vanha linna kuumotti väkevän virtansa keskeltä, katosi pensaskäytävien varjoon ja ilmestyi mustan virran laiturille. Siinä hän pysähtyi, Lauri Falk juoksi luo, tarttui tytön käsivarteen ja alkoi sammaltaa:
"Mitä te aiotte?"
Hän irroitti kätensä, mutta asettui kuitenkin Svean ja virran väliin, niin kauas Sveasta kuin saattoi.
Svea sanoi: "Menkää."
"En voi, ennenkuin lähdette tästä", vastasi Lauri Falk. "Miksi lienette täällä, ehkä minun vuokseni, tällaisen: ei maksa vaivaa. Näittehän itse ... niin, se ei tosiaan maksa vaivaa."
Hän huomasi Svean vasemmassa kädessä jotakin. Siinä oli tosiaan revolveri! Lauri Falk otti sen hiljaa pois ja aikoi heittää sen virtaan. Mutta sitten pälkähti jotakin hänen päähänsä, hän nakkasi Könölinin aseen maalle, kauas jonnekin. Myllylle jäänyt unijuoma kuvastui mielessä ja se kaunis kolibri-viittakin.
"Te ... Svea ... neiti ... minun tähteni ... oh, sehän olisi naurettavaa", huudahti Lauri Falk.
Hän aikoi jälleen pyytää Sveaa menemään, mutta keskeytti. Sitten sanoi Svea:
"Menkää, ettekö ymmärrä, että minä en nyt voi. Minä menen kyllä."
Ja Svea lähti horjuen laiturilta. Lauri Falk seurasi, mutta ... loitolla pysyen. Svea katosi sillan toiselle puolen suuren lehmuksen varjoon, pysähtyi kuin jotakin miettien, ja sitten hän kiiruhti takaisin kotiin, jonka portin lähellä alkoi kuulua etsivien palvelijoiden huutoja ja Maissi-rouvan hermostunut ääni.
Muut menivät sisään, pianisti seisoi puutarhassa, ei kuitenkaan liian lähellä rakennusta. Hän kuunteli jokaista ääntä talosta. Jos täällä tapahtuisi jotakin, silloin täytyisi sen tapahtua hänellekin. Satoi hiljalleen, hän odotti suhisevain vaahterain ja koivujen alla. Ja hän hymähti:
"Mitään ei tapahtunut."
Mutta sehän ei mitään merkinnyt, ettei se ollut tapahtunut, sillä olisihan se voinut, sellainen hän oli. Juuri hän, sama mies, joka oli inhonnut pikkukaupungin herrojen hulluttelua Muttisen talossa juhlien jälkeen. Ja Oiva Tommolan pintapuolisuutta.
Talosta ei kuitenkaan enää mitään kuulunut, tulet sammuivat ikkunoista, ensin keittiöstä, sitten muualta. Ainoastaan Könölinin kamarista kuulsi himmeä valo yhä. Sade muuttui rankaksi, tuuli vanhoissa puissa kohinaksi.
Nyt kuului askelia kadulta, vuoroin kapsavia, vuoroin pehmeitä. Ne lähestyivät porttia. Lauri Falk väistyi puutarhan pimeyteen. Maisteri Bongman tuli pihalle, kiskoi verannan ovea ja lykkäsi sitten avaimen siihen. Ja sitten syttyi kynttilä hänen ullakkokamarissaan, ja stipendiaatti seisoi ikkunassa, kasvot onnellisessa naurussa. Hän odotti kai Falkia, mutta tällä kertaa ei lauhkea sankarimme noudattanut hänen toiveitaan. Ei, viimein hän lähti talon puutarhasta. Hän kulki jälleen sille saarelle, jossa oli Sveasta eronnut. Nyt sai suru hänessä vallan; että hänen oli täytynyt, täytynyt turmella ehkä onnensa. Eikö hän ollut pohjaltaan aina vaistomaisesti vastustanutkin onnea, jota hänelle tarjottiin? Siinä kirkastui hänen päässään jotakin, niin, että hän aivan pysähtyi. Eräät sävelet, joita hän oli kesän alussa leikillään ja ajankuluksi sommitellut, Kullervosta.
Tämä teko, siinä ne ajatukset olivat. Hän löysi saarelta revolverin, tuon, jonka kätkemällä Svea oli ehkä pelastanut isänsä.
"Sen täytyy tapahtua, jos tuolla vihreässä talossa jotakin tapahtuu. Mutta, mutta ei täällä. Ei tällä seudulla; eikä nyt!"
Tämä seutu oli hänelle rakas, autioissa erämaissa oli jotakin sellaista, ettei hän voinut muualle koskaan todella kotiutua. Mutta hän oli ikäänkuin turmellut suurimman ilonsa, ilon luonnon helmassa täällä. Tuntui kuin hän olisi häväissyt luonnon. Pois, muualle, vieraaseen maailmaan!
Vuodattaen kyyneliä, joista hän kuitenkin nautti, hän lähti nyt Muttisen Aapelin talolle, tuntien itsensä arvottomaksi sinnekin, soitti kelloa ja kielsi Marttaa, joka tuli hänelle avaamaan, herättämästä kirjakauppiasta. Ja kun kummasteleva emännöitsijä oli poistunut, Falkin antamatta varustaa itselleen vuodetta, otti pianisti päällystakkinsa, sammutti lampun, asettui salin sohvalle ja kyyristyi siihen selkä ja jalat koukussa. Siinä hän tuijotti ikkunain hämärään kuultoon.
Missä oli alkukesän öitten kultainen loiste? Ruudut häämöttivät vaaleina, koivut rannalla huokasivat silloin tällöin.
39.
Kulkipa Muttisen Aapeli seuraavana aamuna väljässä mekossaan kamaristaan saliin, ja Lauri Falk kuuli hänen pysähtyvän sohvan luo ja murisevan itsekseen: "Mitä hän tuohon? Voi kolmentuhannen ukko!" Pianisti oli nukkuvinaan. Sitten meni kirjakauppias eteiseen, palasi kamariinsa ja kahisteli siellä jotakin, varmaankin sanomalehteä.
"Voi kyöpeli kuitenkin", kirosi Muttinen hiljaa itsekseen ja kiiruhti Oiva Tommolan huoneeseen, jonka oven hän veti kiinni. Ja hän tervehti Tommolaa:
"Heräjä, sinä synnin sitkiää ja pitkiää unta makaava sielu! Nouse loorastasi! Ja katso nyt tätä lehteä, mitä siinä on! Kun ne tulevat tänne taas, turkkilainen! Ryssien torpedo-panssarilaivasto Saimaalle."
Pianisti teristi korviaan; ah, se oli ainoastaan sitä.
Muttisen Aapeli murahteli Tommolan kamarissa edelleen:
"Pihkaako ne täällä aina luovivat torpedovenheineen? Jo kerran ennen ajelivat; eivät, eivät anna pienen kansan elää rauhassa, metsässä."
Sitten luki asianajaja Tommola nopeasti lehteä, erottelematta pilkkuja tai pisteitä:
"Meille sähkötetään t.k. 20 pn iltana Kuopiosta: mikäli täällä varmalta taholta olemme tietoomme saaneet, on uusi torpedo-ponsarilaivue tulossa Saimaan kanavan kautta pohjoiseen matkan päämäärä sietämätön..."
"Sietämätönkö?" huudahti kirjakauppias.
"Kai painovirhe", selitti Oiva Tommola. Hän jatkoi: "Meille sähkötetään t.k. 20 pn aamuna klo 2 a. entisistä lähteistä torpedolaivue, jota komentaa atamaani Muilovits-Trohimovski, on edennyt koillista väylää. Ainoastaan Latvaveden selällä on kohdannut luonnon vastuksia parin laivan sipaistessa pohjaan meille ilmoitetaan yhä edelleen: Puumala, klo 4 aamulla (puhelimitse) että laivue saapuu kaupunkiimme klo 11 tienoissa päivällä, ellei esteitä satu, kulkien Kesamonsaaren ja Koirasalon välistä väylää. Nauta pilettikoneena laivoissamme. Mitä helkkaria?" keskeytti Oiva Tommola.
Kompukset lukivat, nauroivat keskenään ja arvelivat, että nyt on maisteri Bongman varmaan saanut jonkin artikkelin lehteen. Ja sitten tuli jokin runo: "Kameelit", alla nimimerkki Velho Sarajaha.
"Mitä tämä nyt on?", sanoi Muttisen Aapeli. "Pilkkaruno eräistä neiti-vainajista. Bongmanin työtä tämä varmaan on."
Kuitenkaan eivät Muttinen ja Tommola kiinnittäneet sen tarkempaa huomiota ensimmäiseen näistä lukemistaan uutisista, tiesivät vain, että ryssän laivasto tunkeutuu Saimaalle.
Emännöitsijä Martta tuli nyt huivi päässä saliin, silloin Lauri Falk pistäytyi nopeasti päällystakkinsa alle; Martta seisoi hetkisen salissa, mutta meni sitten Tommolan kamarin ovelle.
"Kaunista huomenta, herra Tommola ja herra", sanoi hän. "Minulla on nyt uutisia, kauppaneuvos Könölin se on nyt kuollut."
Lauri Falk oli kuunnellut korvat pystyssä: siinä se nyt oli, nyt hän sai sen tietää, kuollut.
Hän vapisi, painautui seinään päin, ei kuullut muuta kuin että Martta oli saanut sen tietää leipurissa, Könölinin sisäköltä. Sitten sanoi Martta tuovansa herralle teetä ja rusinoita ja meni keittiöön. Viimeinkin Lauri Falk huomasi Muttisen palaavan kamariinsa. Silloin hän nousi, hänen täytyi nyt lähteä kaupungista, hän veti päällystakin ylleen ja koetteli sen taskua: siellä se oli. Sitten hän meni Muttisen kamariin; hän ei kuunnellut vanhan ystävänsä aamutervehdystä, hänen ilmoitustaan Könölinin kuolemasta. Kirjakauppias saarnasi, matkien vanhanaikaista pappia:
"Tässä se nyt vainaja makaa,
jonka huoruutta en takaa,
mutta varkaudesta hän oli vallan vapaa.
Ei heräjä herjan henki,
jos kuinka kuiskuttais,
ei pakene pahahenki,
vaikka pallilla paiskuttais..."Sitten Muttinen jatkoi:
"Niin, niin, hyvä on matkia, meidän, koirien. Ja sitten jutut lehdissä: suomalainen liikemies, j.n.e. Ja kuitenkin hän on tehnyt ikänsä työtä, miksi? Mitä, mitä on elämä?" inisi Muttisen Aapeli. "Häh, rahaako tahdot, Lassi? Saathan, mokomaa; mutta onko sinulla nyt niin murhankova krapula, häh, missä te olitte Kasinolta mentyänne? Turistissa, häh? Miksi et antanut Martan tehdä vuodetta tänne? Minne sinä menet?"
Laurilla oli pää niin sairas, hän sanoi menevänsä apteekkiin.
Muttinen kiusasi:
"Häh, onkos nyt hyvä ollaksesi? Mutta eikö liene täälläkin jokin aspiriini, piruliini."
"Ei, antaisit nyt vaan", virkkoi Lauri. "Minulla on asiaa myöskin Bongmanille. Mutta saat sen tietää. Kiitokset vaan."
Lauri Falk puristi Muttisen lihavaa kättä ja lähti.
"Mikä helkutti hänellä oli?" mutisi Aapeli Muttinen itsekseen.
Mutta Lauri Falk kiiruhti junalle! – Hän aikoi ensin kirjoittaa Svealle. Mutta mitä? Pyytää anteeksi eilistä ei olisi kannattanut. Eihän kukaan voi sellaista antaa anteeksi. Että hän oli tappanut kauppaneuvoksen, ajatteli Lauri.
Odotellessaan junan lähtöä hän kierteli aseman takana rantakallioilla, joihin aallot hyrskähtelivät, kumisivat kauempana, vilisivät ärtyisen valkeina.
Menipä tunti, sitten seisoi Lauri Falk junan vaunusillalla kiitäen halki kaupungin, korkeaa ratapengertä. Aivan kuin kaukaa ja himmeästi hohtivat hänelle pienet talot ja salmien sininen vesi ... ja loitot ilmanrannat auringon välkkeessä, sillä tuuli avasi siellä täällä näkymään sadepilvien lomista kaistan vaaleansinistä taivasta.
40.
Samana sunnuntaina noin kello yksitoista aamupuolella, jolloin Sydän-Savotar oli ilmoittanut laivaston saapuvan kaupunkiin, liikkui mustanaan väkeä satamassa, ja uutta virtaili sinne lisää pieniltä kujilta aivan kuin purosina. Katselijoita oli torin reunustalla talojen ikkunoissakin, toisia kuljeskeli loitommalla suuresta tungoksesta, joka oli muodostunut komeimman matkustajalaivan viereen. Ja pienten laivainkin kansilta tähystelivät ihmiset tuohon tungokseen, jonka keskellä maisteri Bongman seisoi, heiluttaen toista kättään ja pitäen puhetta kansalle.
Tuossa tulivat joutilaan sunnuntaiväen joukkoon myöskin kirjakauppias Aapeli Muttinen ja tuomari Tommola katselemaan torpedovenheitä. He pysähtyivät sataman kulmalla ja väittelivät jostakin. Oiva Tommola sanoi:
"Eh-eh, mutta kun se Könölinin Aili kertoi niin, ilkeä juttu..."
"Puhu sinä vanhoille akoille ja homekorville", vastasi Muttisen Aapeli. "Marttakin levittämässä näitä pikku kylän juoruja! Mutta Lassi ei ollut hotellissa eikä Kasinolla! Ja toden totta: siltä Könölinin ämmältä se voisikin syntyä... Ja merkilliseltä se poika kyllä näytti. Minä avaan tämän kirjeen, jonka se Könölinin piika toi."
Muttisen Aapeli veti suuresta povitaskustaan kirjeen ja kääntyi selin ja luki; sitten antoi hän kirjeen Tommolalle ja sanoi:
"Pidätkö nyt kuonosi kiinni?"
Oiva Tommola luki:
"Minä luotan sinuun ja odotan sinua. Svea."
"No, hän lienee mennyt myllylleen", arveli Muttinen.
Nyt kiiruhti Muttisen ja Tommolan luo satamasta keppiään huitoen ja sanomalehti toisessa kädessä vanha postimestari ja sanoi:
"Tämä on hävytöntä. Nulikkamaista! Narrata koko kaupunkia... Kuulin tuolta eräältä, että tämä on, hm, humpuukia, Bongmanin keksintöä. Stipendiaatti on narrannut toimittajan ja päässyt tekemään tätä numeroa."
"Ohoh", sanoi Muttinen ja pysähtyi.
"Älkää perhana!" sanoi Oiva Tommola.
"Niin, mitä vitsiä tässä on? Onko nyt muka jo mätäkuu? Minä en voi ymmärtää, torpedoja, panssarilaivoja..."
"No jo nyt on jotakin", sanoi Muttinen. "Mutta mennäänkö me katsomaan?"
"Sinä, Muttinen, olet utelias", vastasi Oiva Tommola.
He menivät lähemmäksi kuhisevaa ihmisparvea. Nolot olivat he niinkuin muutkin ja kiukuissaan.
Mutta yksi ei ollut kiukuissaan eikä nolo, nimittäin maisteri Bongman, joka seisoi pakkalaatikkokasalla kuin milläkin muistopatsaansa jalustalla, ja kas, hänellä oli päässä pieni tuohinen patalakki. Jalkain juuressa oli hänellä tuohikontti täynnä tavaroita. Hänen kasvonsa olivat hymyilevät ja riemukkaat, viikset leikattu sievästi hammasharjaksi. Ja hän nauroi, nauroi niin, että heilahteli selkäkenossa jalustallaan, silmät loistivat tyytyväisyyttä. Siten hän pyörähteli laatikkojen päällä ja kääntyi toinen jalka koukussa joka taholle ja kurkisteli vankoin leuoin olkansa taakse ympärilleen.
Kun hän huomasi Muttisen ja Tommolan, viittoi hän heitä sormikoukullaan lähemmäksi ja sanoi:
"Kas, Aiaiai, Tommi ja Muttinen. Katsokaa, hyvät langot, noitakin. Tulkaa tänne vaan, te parihevoset. Täällä on teillekin jotakin oppimista. Älä kuuntele siellä, sinä Aapeli, kuin porsas pavussa. Pikkuisen pippuria! Suolaa haavoihin, se on teille terveellistä."
"Mennään pois", kuiskasi Tommola Muttiselle.
"Ei, ollaanhan. Kuin porsas pavussa, hihii", nauroi Muttinen.
Maisteri Bongman jatkoi puhettaan yhä heihin kahteen päin kääntyneenä:
"Niin, ihmetelkää vaan, päässäni on lakki, se on tuohta. Vanha suomalainen sananlasku sanoo: 'Minä kun kerran tervaan, niin tervaan kissankin!' Mutta minä tyydyn siihen, että olen pitänyt tässä näille kaupunkilaisille esitelmää, jonka pääfundeerinki on se, että jos meillä joku ajattelee tai suunnittelee jotakin uutta, niin sille vain ällistellään, ajatellaan, että ei siitä tule mitään. Niinkuin sinäkin siellä", kääntyi hän välillä jonkun kuuntelijan puoleen. "Sille 'murretaan mustoa haventa', kuten Kalevala laulaa, nyrpistetään nenää: mitä nyt tuo on? Kukaan meillä ei mihinkään innostu, maataan vain, nenä pystyssä, sinisen amppelin valossa, lukien Suomen Kotien Rupalehteä tai jotakin: 'Toivon aika lapsuuden'. Tahtoisin vain taputtaa teitä päälaelle: Herra siunatkoon ja varelkoon teitä ajattelemasta mitään. Auttakoon, että pysyisitte heräämättä, jos joku yrittää jotakin, suomalaista... Minua pidetään narrina, minua on sanottu täällä aasiksikin..."
"Hyvä!" kaikui joukosta.
"Mutta ... odottakaa, kerran näytän, kuka tässä on aasi, minäkö vai te. Minä kyllä selviän joskus tuohineni, minulla on niitä tuolla kontissa, selässäni, koetan nyt viedä ne Helsinkiin, sillä sinne lähden. Tuossa laivassa, saan luvan ilmoittaa. Kyllä minut kerran ymmärretään. Mutta ensin tahdon pistää pienen narrinhiipan, tuohisen hiipan teidän päähänne. Kuulkaas, mitä varten herrasväki on tänne rantaan tullut? Mitä varten, te, hyvä rouva, juoksitte tänne masinaryille? Entä te, sillisaksa? Entä te, pillertrilli? Ja tekin, rouva, hytkyvin mahoin ja punaisin ikenin. Mitä varten?"
"Tämä on sinulle, Aapeli", sanoi Oiva Tommola.
"Minulleko, häh?" kysyi Muttinen.
"Niin, kuka siitä jutusta innostui tänä aamuna? Kuka sanoi: 'Nyt ne tulevat taas tänne'."
"Sinäpä tuota luit ääneen", vastasi Muttinen.
"Minäkö? Eikö hittoa, enkö sanonut muutenkin, että lehti haiskahti Lutilan puntarilta. Mennään pois täältä, niin näet, kuka on utelias."
Toverukset eivät kuitenkaan menneet. Maisteri Bongman jatkoi:
"Te ette vastaa, miksi tulitte tänne. Minun on se siis teille sanottava. Te, arvaatteko, te tulitte tänne katselemaan panssarilaivoja. Mutta nyt minä sanon teille, ettäpä jos niitä ei tulekaan! Jos kaikki on ollut pelkkää narria, hahaha. Jos minä, haha, minä, Poltti, olen teitä narrannut, hahaha!"
Bongman nauroi niin, että hänen rintansa vääntelehti. Joukosta kuului kiukustuneita ääniä. Bongman jatkoi:
"Suututteko? Ei ole paha! Siinä saitte, äksänpliit, niksis ja naksis. Minä se toimitin teille tämän lehden. Ja te ette huomanneet mitään! Siinä nyt näette, miten paljon teillä on aivoja. Kanan kykäisemän verran, tuolla juhlakalloissanne. Niin te luette, niin ovat roskalehdet teidät pilanneet. Saatte tukun uutisia, ette ennätä lukea mitään, hotkaisette kaikki, artikkelit ja pakinat, terättömät kuin vitsi entisellä suomalaisella klovnilla, joka yleisöä naurattaakseen laski pöksynsä. Vot, vot, se on harmitonta huumoriamme. Niin nielaisette lehtenne sisään ja annatte sen ylön, luette, ette ajattele. Mutta nytpä nielaisitte myrkyn. Kuulkaa nyt ensiksikin: mitä ovat torpedo-panssarilaivat? Vastaapas sinä, sodanvastustaja Muttinen!"
"Mennään helkkarissa pois", sanoi Oiva Tommola Muttiselle. "Emme ole koulupoikia."
"Ja milloin kasakka-atamaani komentaa laivastoa? Ja mikä on Muilovits? Sehän on Aunuksen kielellä kissa. Ja Trohimovski? Sama kuin Tuohimovski. Ja milloin ovat toimittajat kello neljä aamulla ottamassa sähkösanomia? Tärkeitä sotilasasioita, joitten varma lähde on Kuopio? Ja sitten tarttuvat laivat, jotka pääsevät läpi Saimaan kanavasta, pohjaan Latvavedellä; mutta kurovatkin vatsansa niin ohueksi, että luikertavat Koirasalon salmesta, josta tuskin ankerias mahtuu? Hahaa, sellaisiksi lantuiksi teidät ovat tehneet sanomalehdet, touhuava kulturi, jota palturiksi sanoa sopii. Kas niin, te olette narreja, vuoroin vieraissa käydään, hahaa."
Osa väkeä katseli toisiinsa, osa lähti hiipimään pois. Enimmät kuitenkin naureskelivat.
"Niin, te olette narreja, nyt se on tehty, sen näitte, harasoo. Laiva soittaa jo toista kertaa. Mutta sitä ennen vielä yksi sana, siitä, miksi tämän teille tein. Rakkaudesta, piruissani. Oi isänmaa!" huudahti Bongman yht'äkkiä ja kohotti kättään. "Kukaan sitä ei nykyään ajattele. Silloin arvelin minä, että jolleivät muut, niin ainakin minä. Mutta kuinka vaivani palkitsitte? Juoksijoita ja häränpyllynheittäjiä te kunnioitatte, heissä ne aivot, jotka meitä ulkomailla edustavat, aivot pakaroissa. Mutta kun tulee jotakin aatteellista, jotakin jöökiä, silloin sanotte: se on tuohta. Niin te täällä, roskakylässä! Mutta odottakaas, nuo tuohet, joita te olette täällä pilkanneet, minä vien nyt muualle. Museoon! Siellä käyvät niitä katsomassa ulkomaalaiset, he katselevat, kääntelevät, he ajattelevat: onhan täälläkin jotakin koetettu. On täälläkin jotakin kulturin sirua hankien keskellä. Erinomaista! Ja sill'aikaa te seisotte täällä pitkillä nenin! Ja siitä, – siitä saamme kiittää tuota mokomaa miestä, tuota tuomari Tommia..."
"Minuako, senkin puntari!" huudahti Oiva Tommola.
"Niin, etkö muista, että V. P. K:n juhlissa sanoit minulle, että teepäs tuohesta vyö ja panssari. Siitä minä sain tämän idean. Ja nyt on jokin alulla. Runoilija sanoo: 'Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies, hän ei leppyä voi, ei väistyä voi.'"
"Niin, niin, pää seinään vaan!" huusi joku Bongmanille.
"Vai vielä", vastasi Bongman ja irvisti niin, että takahampaatkin näkyivät. "Varokaa itseänne. Muistakaa se: tuossa lehtiankassani oli teille myöskin pieni varnaakeli, että ne tulevat, tulevat ne torpedot, ne vievät teidät, ellette osaa olla kansallistuntoisempia; oi isänmaa! – Mutta: 'Tupakkaa, sanoi Vänni, kun vihiltä pääsi'", lopetti Bongman yht'äkkiä, "nyt minä lähden!"
Ja stipendiaatti sytytti sikarin ja alkoi kömpiä alas laatikoiltaan; mutta siihen hänen matkansa keskeytyi, sillä paikalle oli juossut poliisimestari, punoittavana ja paksuna, lätkälakki päässä, parin poliisin kanssa. Ah, he karkasivat maisterin kimppuun, Bongman katsoi ensin heihin julmasti muhkuisen otsansa alta, vääntäen leukansa melkein niskaan ja vaatien selitystä. Muttinen meni myös lähelle ja ryhtyi puolustamaan stipendiaattia. Oiva Tommolan naama paistoi ilosta. Poliisimestari ärähteli Muttiselle:
"Tutkittavaksi. Te olette jäävejä, hänen ystäviään. Ja leikinlaskua sopimattomilla asioilla. Ja tuollainen lakki..."
"Mitä, ettekö ennen ole nähnyt Suomessa virsujalkoja ja pitkätukkaisia?" selitti Muttisen Aapeli.
"Räjähdyttänyt moottorinsa, dynamiittia taskuissa, laskee leikkiä ihmisillä... Muuan kylpylaitoksen vieras, venäläinen, huomannut uutisen..."
"Dynamiittia, mitä, häh?" huudahti Muttisen Aapeli ja väistyi nopeasti kauemmaksi. Samoin teki muukin joukko, kun poliisit hieman vanuttelivat Bongmania, joka huuteli:
"Auta, Muttinen, auta, Tommi! Virkaintoa! Poliisimestari, sorkkaväen eversti! Missä on signor Falco?"
Sitten poliisit veivät putkaan maisteria, loppu yleisöä kulki loitolta perästä, kaupungin luterilaisen kirkon hellojen alkaessa soida.
"Hm, aivan kuin Könölimemme sielukelloja, kuten maisteri Bongman sanoisi", mutisi Muttisen Aapeli.