Talonpoikaispäällikkö

TALONPOIKAISPÄÄLLIKKÖ

Yksinäytöksinen historiallinen näytelmä
rajakapteeni Olli Tiaisesta vuodelta 1808

Kirj.

OLLI KARILA

Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1932.

HENKILÖT:

OLLI TIAINEN, rajakapteeni.
ANNA, hänen vaimonsa.
REITTU, hänen lankonsa.
AHONEN, Tiaisen sissejä.
NILSSON, upseeri Karjalan jääkäreissä.
MYRY, Karjalan jääkäri.
TUUPAINEN, talonpoika.
KASAKKAUPSEERI.
PARI KASAKKAA.

Tapahtuu Nurmeksessa Tiaisen kotitalossa vuoden 1808 lopulla.

NÄYTTÄMÖ:

Talonpoikaistupa. Oikealla peränurkassa iso leivinuuni. Vasemmalla
etualalla ikkuna ja sen edessä lavitsa ja pöytä. Raheja ja jakkaroita
ja muuta tuvan kalustoa mahdollisuuksien mukaan.

OHJEITA ESITTÄJILLE:

Tiainen, Anna, Reittu, Ahonen, Myry ja Tuupainen tavallisissa
talonpoikaispukimissa, kuitenkin niin, että Tiaisella on miekka ja
pistooli ja Myryllä miekka.

Nilssonilla yllään puoliturkki, miekka, pistooli ja univormuhattu.

Kasakkaupseerilla karvaturkki, karvalakki kokardeineen ja sapeli sekä
pistooli.

Kasakoilla turkit, karvalakit ja sapelit.

Anna noin 30 vuoden ikäinen, Reittu noin 17 vuoden, Nilsson noin 30
vuoden, kaikki muut 40-50 vuoden ikäisiä.

(Väliverhon auetessa istuu Myry pöydän päässä vasemmalla syöden leipää
ja juoden puuhaarikasta kaljaa, Ahonen jakkaralla oikealla
miettiväisenä tarkastellen kädessä pitämäänsä rikkinäistä lapikasta, ja
Tuupainen, kuuluvasti kuorsaten, makaa pankolla tai lavitsalla
nurkassa.)

AHONEN (nipottaen lapikasta kädessään ja syvään huokaisten). Hohhoo,
näin katoaa maailman kunnia.

MYRY (siemaisten kaljaa). Jaa niin mikä kunnia?

AHONEN. Niinkuin tämä härännahankin kunnia. Komiat olivat lapikkaat,
kun kapteenin kanssa sotaan lähdettiin, ja nyt on varret rikki eikä
pohjista tietoakaan. Hohhoo!

MYRY. Kyllähän sota saapasta syö.

AHONEN (myrkyllisesti). Ja suuret sotaherrat. On siinä mennyt
mullinnahka poikineen niillä Linsporan marsseilla. Sinähän sen tiedät,
kun jääkärikin olet.

MYRY (sylkäisten). Hyi, älä toisen syödessä pirusta puhu. Huh, kun vain
silmänsä sulkee tai uneen vaipuu, niin sielunsilmien edessä vilajavat
vain Pohjanmaan virstantolpat. Niitten ohitse on matkattu ees ja taas,
enimmäkseen taas, ja sinne Pohjanmaan teille on univormukin häipynyt.

AHONEN (heittää lapikkaan lattialle ja menee katsomaan ikkunasta). Ei
näy vielä ajutanttia! Hm, ja Sepposen Iivana mikä lie rajantakainen, on
kylästä häipynyt. Kun ei vain liene sanaa ryssille viemässä!

MYRY. Vai on täällä sellaisiakin! Eipä taitaisi olla pahaksi lähteä jo
taipalelle.

AHONEN. Ei varmastikaan. (Hetken tauko.) Mahtaa se Linspora olla koko
sankari? Mistä ne lie sen keksineet?

MYRY. Niinhän sitä puhuttiin, että se olisi ollut jonkinlainen
leipä- ja saapasvaraston kenraali. Ja kreivi.

AHONEN. Vai oikein kreivi! Hm, se on siis sellainen suutari- ja
leipurikenraali.

MYRY. Sinnepäin, sinnepäin. Olen minä sen otuksen nähnytkin.
Yksisilmäinen, mutta ruho sellainen, että on se poika ollut kotosalla
ruoka-aikaan. Paremmin se on perillä ruoasta kuin ryssistä.

AHONEN (pilkallisesti). Niin, itsekullakin meistä on omat
taipumuksensa. Tässä olisi muuten sille Linsporan marskille sopiva
ajutantti. (Viittaa nukkuvaa Tuupaista olkansa yli.) Maistaa tällekin
ruoka ja uni, eikä urhoollisuudestakaan taitaisi kiistaa tulla.
Kuuleppas, kuinka se hirsiä vetelee. Herätetäänpä se tarinoimaan.
(Nousee ja menee Tuupaisen luo tätä ravistelemaan.) Hei, Simana,
Simana, nousehan jo, oletpa jo maannutkin. (Tuupainen puolittain
kohottautuu, mutta kääntää sitten kylkeään ja yrittää uudelleen
nukkua.) Hei Simana, hei mies! (Hiljentäen ääntään.) Kuules, on
murkinan aika.

TUUPAINEN (kavahtaa nopeasti pystyyn). Häh?

AHONEN (nauraa). Kylläpäs tunsi vellikellon äänen.

TUUPAINEN (hieroskelee äreänä silmiään). Mitäs sinä tässä kuvattelet!

AHONEN. Enhän minä mitä. Tarinakumppania sinusta vain tahdottiin, kun
olet ollut mukana Pälkjärvelläkin. Tämä tässä on jääkäri Myry, vaikka
et taida tuntea.

TUUPAINEN (hiukan epäluuloisena). Niin mitä oikein?

AHONEN (teeskennellen). Niin kun tämä jääkäri tässä ei tahdo uskoa,
että me täällä ollaan kunnon tappelussa oltukaan. Sinähän voit sen
todistaa.

TUUPAINEN (mahtavasti). Ka minähän voin. Ollaan oltu ja kuumassa
ollaankin oltu.

MYRY (yksivakaisesti). Tokkohan.

AHONEN (yllyttäen). Kerroppa Simana, kerro Pälkjärven Hiekan
tappelusta, jossa Malmi kylvetti Aleksejehvin.

TUUPAINEN. No jaa. (Innostuen, levennellen.) Oli se päivä ja tappelu,
oli. Kuusi tuntia taukoamatta ammuttiin molemmilta puolilta niin, että
petäjikkö Mytsyrinmäeltä, joka joutui ampumavälin laitaan, kaskeksi
kaatui. Päivä oli helteinen, niin että metsäkin helposti tuleen syttyi.
Se kun nyt tahtoi jalkoja korventaa ja kuulat lensivät ympäri korvia
äännellen kuin sittipörrit, niin tahtoipa se kiirettä näyttää. Kova,
kova se oli paikka. Tuli meillekin vastaan Miittavan rakuunarykmentti.
Mutta minä ammuin päällikön ja hänen rouvansa vaunujen edestä hevoset,
kolmet hevoset, ja päällikkö tanssi kuin karhu neljänkontan maantiellä.
Ja kun minä sitten huomasin ryssien järjestyneen riviin, hiivin minä
sivulle, ja ahdoin voimallisen, ylen voimallisen latingin kivääriin,
sitten tähtäsin ja laukaisin pitkin ryssien riviä. Hajosivat ryssät
rivistä... Ja... ja...

AHONEN (teeskennellen totisuutta). Siinäs kuulet, Myry, että kovia
poikia on ollut täälläkin.

TUUPAINEN (muka vaatimattomasti). Mitäs vielä, lapsenleikkiähän se oli.

AHONEN. No, no, no. Tuupaisen kertomus pitää kyllä paikkansa. Niin on
käynyt. Mutta kuules Simana, haavoituitko sinä tappelussa?

TUUPAINEN (mennen hämilleen). Ja niin että minäkö... niin että minäkö
haavoituinko...?

AHONEN. Sinäpä sinä.

TUUPAINEN. En... enhän minä...

AHONEN. No oikein ne sitten kertoivat Tuupovaaran Öllölässä. Sillä on,
tällä Simanalla, ihan ihmeellinen onni. Etkö sinä saanut reikiä
takkiisi?

TUUPAINEN (varmana). Sainpa, sainpa.

AHONEN (ilkikurisesti, kääntyen Myryn puoleen). Niin, aatteles Myry,
tämä Simana sai reikiä takkiins. Reikiä oli sekä rinnanpuolella että
selänpuolella.

MYRY (nauraen). Eikä ainoatakaan haavaa välissä?

AHONEN (muka totisena). Ei niin ainoatakaan. Noita se on, tämä Simana,
lyijyltä loitsittu. (Sävyä muuttaen.) Kyllähän jotkut kateelliset
ihmiset siellä Öllölässä kertoivat, ettei Simana muka ole koko
tappelussakaan ollut. Oli vain metsässä takkinsa riisunut, ampunut sen
reikiä täyteen ja tullut sitten kylään kehumaan sodassa olleensa. Mutta
sehän on tietenkin valhe ja vihapuhe, vai mitä, Simana?

TUUPAINEN (tulistuen). Pitkä vale, peninkulman pituinen vale se on.
Pesosen Juho ja Määttäsen Taavetti ovat niin tehneet, mutta en minä.

AHONEN. Ka kun Pesonen ja Määttänen väittävät sitä juuri sinusta.

TUUPAINEN. Valehtelevat, kehnot.

    (Poistuu vihaisena perältä.)

MYRY (nauraa yhdessä Ahosen kanssa). Mikäs tässä nyt oli totta ja mikä
valetta?

AHONEN. Pälkjärven tappelusta Simana kyllä toden kertoi, vaikka ei hän
itse ole siellä ollut. Kuuma paikka se oli. Simana taas on jänishousu
ja kerskaaja. Moneksi on meitä Tiaisenkin joukossa. Ja niinhän on,
ettei ole jyväsäkkiä, josta ei akanoitakin löytyisi.

MYRY. Tiettyhän se.

AHONEN. Lujasti ovat Tiaisen miehet tänä syksynä tapelleet. Mutta mitäs
olleista ja menneistä. (Toisella sävyllä.) Kun sinä olet oikein
ulosoppinut lapikaslääkäri ja pieksuvälskäri, vilkaiseppas näitä.
(Näyttää lapikkaitaan.) Vieläkö tulee näistä kalua?

MYRY (tarkastellen). Jaa, no... jos niihin nyt panisi uudet pohjat...
niin, jaa... ja sitten niihin uusiin pohjiin...

AHONEN. Uudet varret?

MYRY. Niin juuri. Niin sitten voisi niihin uusiin lapikkaisiin saada
näistä vanhoista joskus paikkoja...

AHONEN. Vot, vot, sanoo ryssä. Hyvästi siis, pieksuparat!

    (Heittää lapikkaat nurkkaan. Perältä tulee Reittu.)

REITTU (kiihtyneenä). No, nyt se on sitten lopussa.

    (Heittää lakkinsa lavitsalle ja pysähtyy keskelle huonetta.)

AHONEN ja MYRY. Mikä lopussa?

REITTU (masentuneesti). Sota.

AHONEN ja MYRY. Sotako?

REITTU. Niin. Lähetti tuli Lieksasta. Miehet ovat jo saapuneet Enosta
ja Ahvenisesta ja heittäneet aseensa.

AHONEN (kiukkuisesti). Se on vale. Ei kapteeni milloinkaan...

REITTU. Ei tässä kapteenista puhuta. On tehty välirauha...

AHONEN ja MYRY (masentuneesti). Välirauhako! Ja millä ehdoilla?

REITTU (hiljaa). Maa ryssille Kemijokea myöten.

    (Seuraa hetken hiljaisuus. Kaikki luovat katseensa maahan.)

AHONEN (tulistuen). Voi tulipunainen paholainen! Välirauha! Kemijoki!
Pohjois-Karjalakin siis ryssille. Ja laukaustakaan ampumatta.
Tappelemalla eivät olisi saaneetkaan. Missä on kapteeni?

MYRY. En tiedä. Mies ei osannut siitä mitään sanoa.

MYRY (päättävästi). Meille tulee kiire, sillä minä en, piru vie,
aseitani ryssille luovuta, en aseita enkä jyväkuormia, joita olemme
kuljettamassa.

REITTU. Pitäkääkin varanne. Sepposen Iivana on kadonnut kylästä.

AHONEN. Niin, se Iivana ja koirankuonolainen. Se ei ole kunnon retkille
lähtenyt, tuo ryssien hapattama.

    (Anna tulee sisään hätääntyneenä.)

ANNA. Reittu, tietänet, että Sepposen Iivana on kadonnut.

REITTU. Siitä juuri puhuimme. Mutta sinä tuskin tietänet, että on
solmittu välirauha.

ANNA (painaa kätensä yhteen, puolittain pelästyen, puolittain
ilostuen). Välirauhako?

REITTU. Niin, ja Suomi kuuluu nyt ryssille Kemijokea myöten.

ANNA (vavahtaen). Ja me?

REITTU (katkerasti). Me olemme kai tsaarin alamaisia.

ANNA (lysähtäen istumaan rahille). Varjele luoja! Tsaarin alamaisia!
Voi meitä! Tsaariko herramme, hän, jonka miehiä lapsemme kehdossa jo
vihaavat, tsaariko, joka on rauhan valansa rikkonut, jonka käskystä
kylämme ovat roihunneet tulessa jokaisen sukupolven aikana. Voi meitä!
Ovatko moskovalaiset voittaneet? Missä on Olli?

REITTU (kiivaasti). Meitä eivät ainakaan ole voittaneet. Mutta minkä
voimme tehdä? Sopimuksen mukaan talonpoikaisjoukot ovat Lieksassa
laskeneet aseensa. Sopimus heitä siihen velvoitti, sopimus, ei suinkaan
ryssien voitto.

ANNA. Ja Olli?

REITTU. Hänestä en tiedä.

AHONEN (painokkaasti). Se päivä ei yöstä nouse, jolloin Tiaisen Olli
aseensa ryssälle ojentaisi.

ANNA (hiljaa). Ei valkene. Sen tiedän. Olli ei taivu.

REITTU (innostuneesti). Ei, hän taistelee viimeiseen asti.

AHONEN. Enkä minäkään hellitä. Kemijoen takana on vielä miehiä ja
aseita. Jääköön torppa ja pellot. Vielä on muuta kynnettävää. Kemijoen
takana saa vielä ryssää ryssäksi sanoa. Hyvä, sinne lähden minä. Ei
taivu valantekoon ryssäntsaarille minun luontoni, hyi sittenkin!

MYRY. Rämähdellä taitaisi minunkin ääneni.

ANNA. Mutta muistakaa Sepposta! Jos lie ryssien opas?

REITTU. Voi hyvinkin olla.

AHONEN. Kettu se on miehekseen. Mutta tuskin täällä vielä on hätää.
Eihän ryssäkään lennä eikä tässä hetkessä tänne kerkeä, vaikka se
Iivanakin olisi heitä opastelemassa.

ANNA. Mutta muistakaa kasakoita! Kasakka on kerkeä. Niillä on hyvät
hevoset.

MYRY. No, ei niillä täälläpäin kuitenkaan ole Kulnehvia päällikkönä.
Hevosethan niillä on vireät kyllä, mutta ei se kasakka miehekseen ole
sen kummempi kuin mikään muukaan akasta syntynyt. Tunnetaan jo sekin
laji. (Kääntyen Reitun puoleen.) Etkö ole nähnyt ajutanttia?

REITTU. En.

MYRY. Tämä sotakomento on sellaista, että älä tappelekaan komennotta.
Kuormat olisivat valmiit...

TUUPAINEN (tulee kiireesti sisään, innoissaan). Oletteko kuulleet, että
rauha on tehty?

AHONEN (pilkallisesti). Emme, emme. Kerro, hyvä mies, kerro.

TUUPAINEN (huomaamatta pilkkaa). Ryssä on Kemijoella. Kaikkien on
luovutettava aseensa ja palattava kotiinsa. Ja sitten vannottava
tsaarille uskollisuutta.

AHONEN. Selvillä se Simana on asioista. Ka, ka! Vai niin hyvin on
käynyt! No, jokos sinä olet ne aseesi luovuttanut?

TUUPAINEN. En... en... enhän minä... ole vielä ehtinyt, mutta kyllä
minä... kun vain joudun...

AHONEN (katkerasti nauraen). Niin, niin, pidä kiirettä, ettet myöhästy.
Jokos olet valankaavan opetellut?

TUUPAINEN. En, sitä en tunne... ei sitä ole vielä tiedossa...

AHONEN. No opitpa, opitpa senkin luvun. Kerkeähän sinä; olet oppimaan,
sankari mokoma. Hyi hitto, onpa hyvä, ettei sinunlaisiasi ole enemmän.
Sinua ja kaltaisiasi varten on sen ruhtinas Tolkoruukin julistuskin.
(Matkien, imelästi.) "Muta he maanasuvaisista, jotka osoittavat jos
mingä kaltaisen palvelluxen urholliselle Venäjän valdakunnan
sotaväelle, tulevat ne samat täydellisesti Lahjoitetuxi hänen
Keisarilliselda Majestetilda heidän käytöksensä edestä ja nijn muodoin
varjelevat itsensä ja omansa." (Karkeasti, syyttävästi.) Sehän on sinua
varten. Sinähän olet tehnyt sen "palvelluxen" Venäjän valtakunnan
upiurhoolliselle sotaväelle, sinähän tärväsit suomalaisia kuulia
suomalaiseen nuttuun, kun olisit voinut lähettää samat lyijyt ryssien
nahkoihin. Ruplia ja prenikoita on sinulla tiedossa. (Kiukustuen).
Painu hiiteen!

TUUPAINEN (muka loukkaantuneena). Se on niin...

AHONEN (hyökäten päin). Se onkin niin, että ulos sinä menet. (Tuupainen
pakenee ovesta.) Ei täällä ämmiä tarvita.

ANNA. Mitä meidän on tehtävä?

MYRY. Minun tehtäväni on selvä: totella kun käsketään. Vaikka, ellen
pian saa käskyä, niin lähden saattamaan noita jyväkuormia omin päin. Ne
ovat tämän pitäjän viimeinen vero enkä minä, piru soi, ole sitä koonnut
ryssiä varten.

AHONEN. Ja minä lähden patikoimaan mukaan. Kaipa ne siellä Kemijoen
takana päästävät minut tappelemaan. Minun on saatava jäähdytellä
sisuani. Mönnin ja Ahvenisen ja Vornan jälkeen se on liian kuuma
tsaarille rajoja vannomaan. (Kääntyy Annan puoleen.) Kuulkaapa, emäntä.
Mies olisi sotimaan valmis, mutta sukkajalassa aristuttaa. (Viittaa
lapikkaisiin.) Nuo ovat tehneet tehtävänsä ja saaneet virkaeron.
Olisiko talossa jotain tilalle?

ANNA (peittää kasvonsa käsillään). Voi teitä, te Ollin miehet ja
kumppanit! Alan ymmärtää, miksi Olli aina voittaa. Saappaattominakin te
taistelette ettekä hellitä. Ahonen, saatte kyllä jotkut lapikkaat.
Eiköhän niitä löytyne.

AHONEN. Mitäs emäntä turhia. Kiitosta vain. Kesällä ei lapikkaista
ollut paljon väliä, mutta ihminen on tottunut jo niin herraskaiseksi,
tällainenkin mies, ettei enää joulukuussa tahdo tarjeta avojaloin.

ANNA (kääntyen Reitun puoleen). Kunpa Olli lähettäisi sanan, mitä olisi
tehtävä ja miten oltava. Minua peloittaa Sepposen Iivanan katoaminen.
Jospa ryssät yllättävät!

REITTU (vakaumuksella). Kyllä Olli pitää kaikesta huolen. Älkäämme
turhi hätäilkö. (Ulkoa kuuluu melua.) Mikäs siellä? (Rientää ikkunaan
Ahonen perässään.) Hei, Olli!

AHONEN. Hurraa, kapteeni!

MYRY. Ja ajutantti Nilsson.

ANNA (syöksähtää ovelle). Olliko! Olli! Luojan kiitos!

    (Tiainen ja Nilsson tulevat perältä, edellinen ilmeisen uupuneena.)

TIAINEN (pysähtyy Annan eteen ja kättelee häntä lämpimästi). Päivää,
Anna! Terve, Reittu ja Ahonen! Kas, vai on Myrykin näillä main.
(Heittää hatun päästään ja vaipuu istumaan pöydän ääreen.) Istukaa,
ajutantti! Anna, tuoppa meille olutta.

ANNA. Etkö syö! Olet kai nälkäinen?

TIAINEN. Ehkä. Mutta meitä janottaa.

ANNA. Heti.

    (Poistuu perältä.)

NILSSON (istuu Tiaisen vastapäätä). Myry, mene silmäilemään, että
kuormat on kunnollisesti nuoritettu. Lähdemme aivan heti.

MYRY. Käskystä, herra ajutantti.

    (Poistuu.)

AHONEN. Kapteeni, välirauha on siis tehty?

TIAINEN (synkästi). On.

AHONEN. Entä meidän miehet?

TIAINEN. Johdin ne Lieksaan. Siellä ne hajaantuivat. Kukin palasi
kotiinsa.

REITTU. Ja aseet täytyi luovuttaa?

TIAINEN (naurahtaen katkerasti). Ankarasti ryssät sitä vaativat ja
uhkailivat. Mutta paljonhan ryssä pyytää. Ei ole kaikkea pakko antaa.
Aseet lyötiin kuormiin ja lähdettiin kuljettamaan pohjoiseen.

AHONEN (lyö reiteensä). No arvasinhan minä, ettei kapteeni anna pyssyjä
iivanoille.

TIAINEN (masentuneesti). Joutui niistä osa annettavaksikin.

REITTU. Mitenkä niin?

ANNA (tuo olutta haarikassa). Olkaa hyvä, herra ajutantti. Väkevää sen
pitäisi olla.

    (Nilsson kiittää kumartaen ja molemmat juovat).

TIAINEN. Olimme kuormia kuljettamassa ja pysähdyimme Jännevaaraan, kun
ryssien rakuunat karauttivat paikalle.

ANNA (on istuutunut perälle). Varjele!

TIAINEN. No, tappelua ei voinut ajatellakaan. Meitä oli todellakin
liian vähän. Emmekä olisi ehtineetkään. Oli vain nopeasti livistettävä
ja jätettävä kiväärit ryssille.

AHONEN. Vai niin täpärällä piti. Ryssät siis liikuskelevat lähellä?

TIAINEN. Tuskinpa vain. Tämäkin joukko palasi etelään. (Puristaa
kätensä nyrkkiin.) Jospa olisi tullutkin pohjoisemmaksi, olisi maksettu
se, mitä talossa tekivät.

ANNA. Kauheintaanko tekivät Jännevaarassa?

TIAINEN. Ihan tavallisia tekojaan. Saivat juuttaat kuulla, että minä
olin ollut talossa. No, talo nuuskittiin tarkoin, mutta enhän minä
tietenkään pihattoon jäänyt. Siitä sitten isännän kimppuun pampuin ja
nyrkein. Mutta kova mies on Jännevaaran isäntä. Sama olisi ollut,
vaikka ryssät olisivat hongankylkeä pamputelleet. Kuolemalla uhkasivat,
mutta verisenäkin Jännevaaran isäntä oli vain nauranut. Se vei ryssien
sisun, ja he jättivät miehen rauhaan. Mutta sitten ne keksivät yhden
meidän miehistä. Tällä oli kiväärinpanoksia. Miehellä on nyt
kasakanpampun jäljet selässään.

REITTU. Kirotut!

AHONEN. Horna sentään!

ANNA. Mutta eikö Jännevaarassa olleet hautajaiset?

TIAINEN. Olivatpa niinkin. (Maistaa haarikastaan.) Eivätkä ryssät
jätä kuolleitakaan rauhaan eläviä etsiessään! He näet avasivat
ruumisarkun...

NILSSON (kummastellen). Ruumisarkun?

ANNA. Voi jumalattomia!

TIAINEN. Niin, niin, avasivat ruumisarkun ja penkoivat sitä, jotta
olinko minä ehkä sinne piiloutunut. Olivat koetelleet kuolleen käsiä ja
hokeneet, että "holodnoi, holodnoi". Mutta eivät vieläkään uskoneet.
Kaipa pitävät minua ihan poppamiehenä. Ne näet kaatoivat ruumiin
arkusta maahan, ja vasta kun kuollut jäi liikkumatta makaamaan,
uskoivat, etten ollut arkussa.

AHONEN. No jo on kapteeni pelvon ja vavistuksen ryssien munaskuihin
istuttanut.

TIAINEN (hymyillen vaisusti). Olet sinä itsekin ollut sitä
istuttamassa. Ja moni muu.

NILSSON (nousten). Kiitän, kapteeni! Minun on valvottava kuormastoani.
Palaan hetken kuluttua.

    (Poistuu perältä.)

AHONEN. Muuten, kapteeni, Sepposen Iivana on kadonnut kylästä.

TIAINEN (hiukan säpsähtäen). Niinkö? Se on varmasti lähtenyt ryssiä
vastaan. Nilsson saa kiirehtiä. Tein virheen, etten panettanut Iivanaa
kiinni. Ahonen, meneppä Nilssonin perään ja kehoita häntä minun
nimessäni kiirehtimään. Jos kerran Iivana on lähtenyt, ei kestäne
kauan, ennenkuin ryssät ovat täällä.

AHONEN. Minä lähden viivana. (Aikoo poistua, mutta pysähtyy äkkiä.)
Tuota... kapteeni... onko minun seurattava ajutanttia... vai saanko
minä jäädä kapteenin seuraan... Minä kun en oikein viitsisi vielä
heittäytyä moskovalaiseksi. Hitto ruvetkoon tsaarin alamaiseksi, mutta
en minä.

TIAINEN. Kiitos vain seurasta. Kyllä minun mukaani miehiä sopii.

AHONEN. Sepä mainiota.

    (Poistuu.)

ANNA (tulee istumaan Tiaisen viereen). Olli, mitä aiot nyt tehdä? Sota
on lopussa...

TIAINEN (lujasti). Sota ei ole lopussa. (Kiivastuen, juhlallisesti.)
Tehkööt Ruotsin herrat sopimuksiaan, luovuttakoot miekaniskutta
maakuntia Suomesta, Olli Tiainen ei ikinä ryssäntsaarille valaa vanno.
(Nousee ylös ja ojentaa kätensä.) Niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, päinvastoin lupaan ja vannon, etten ikinä tule tsaarin
alamaiseksi. (Istuutuu.) Minä ainakin taistelen viimeiseen asti.

ANNA (hiljaa). Amen.

REITTU (hehkuen). Ja minä taistelen viimeiseen asti, minä...

TIAINEN (rauhallisesti, varmasti). Ei, Reittu, sinä jäät tänne. Jonkun
täytyy hoitaa taloa ja pitää huolta Annasta ja Elinistä. Kuuntele minua,
Reittu. Minä ymmärrän sinut. Minä hyväksyn sinun ajatuksesi. Mutta
sinunkin on uhrauduttava. Tämä maa on menetetty ryssille. Minä tunnen,
aavistan, tiedän sen. Ruotsi ei jaksa sitä enää valloittaa takaisin.
Mutta me... me suomalaiset olemme edelleenkin täällä. Meidän, sinun,
Reittu, on pidettävä huolta, että maa pysyy meillä, että se kasvaa ja
vaurastuu! Joskus... sitten, tulee aika, jolloin se voi pudistaa
ryssien ikeen niskoiltaan, yksinään, omin voimin. Sinun tehtäväsi,
Reittu, ja sinun, Annani, teidän tehtävänne on kasvattaa ja kehittää
tätä maata siihen päämäärään, omalta pieneltä osaltanne. Teidän on tätä
maata viljeltävä ja varjeltava, ettei se tulisi autioksi. Ymmärrätkö,
Reittu?

REITTU. Kyllä... Olli... mutta...

TIAINEN. Odota vielä. Se on teidän tehtävänne. Ja te voitte ja saatte
tehtävänne suorittaa. Ryssä tahtoo voittaa teidät puolelleen. Mutta
teidän on voitettuinakin voitettava. Ryssä on saatava kunnioittamaan ja
pelkäämään teitä. Ja se, se on minun tehtäväni. Katsos, Reittu! Jos me
kaikki taistelemme, meidät voidaan hävittää sukupuuttoon, jos me kaikki
nyt alistumme, ei ryssä meitä pelkää eikä kunnioita. Tehtäviä on kaksi.
Jälkimmäinen on minun. Minuun ei ryssien armo ylety. Ja minä olen liian
vanha armoon alistuakseni. Sinä kaipaat taistelua. Mutta sinun on
jäätävä kotiin. Minä kaipaan kotia, Annaa ja Eliniä. Minun on
taisteltava.

REITTU. Mutta...

TIAINEN. Minä käsken.

REITTU (taistellen liikutustaan vastaan). Minä... minä tottelen.

TIAINEN (kääntyen Annan puoleen). Sinä kai ymmärrät?

ANNA (painautuen hänen rintaansa vasten, nyyhkyttäen). Minä... minä
ymmärrän... mutta sittenkin se on niin vaikeata. Sinä menet kauas...
minä aavistan sen...

TIAINEN (hiljaa). Kemijoen taa.

ANNA. Joka hetki... päivä päivältä... minä vain ajattelen ja pelkään ja
toivon... Mutta... minä koetan kestää. Minä koetan täyttää paikkani.

TIAINEN. Kiitos, sitä sinulta odotinkin. Sinä olet soturin vaimo...
rohkea ja kärsivällinen... Anna, en tiedä, mistä se varmuus aiheutuu,
enkä ymmärrä, kuinka kaikki järjestyy, mutta minä tunnen sisimmässäni,
että minä palaan.

ANNA (ilahtuen, katsellen häntä silmiin). Niinkö? Oletko varma siitä?

TIAINEN (yksinkertaisesti). Olen.

ANNA. Se on ihmeellistä, mutta minusta tuntuu samalta. Sinä palaat,
sinä palaat... (Heittäytyy Tiaisen kaulaan.) Kun minulla vain on
varmuus siitä, minä jaksan odottaa, toivoa ja kestää.

REITTU (juhlallisesti). Minä... koetan olla täällä avuksi, Olli ja
Anna.

TIAINEN (nousten, keventyneesti). Kiitos teille molemmille. Te olette
oikeaa sukua. Nyt, kun minun jonkin hetken kuluttua on lähdettävä
pakotaipaleelle, minun on keveä ja hyvä olla. Anna, ryhdy valmistamaan
matkaani, ja sinä, Reittu, voisit tervata sukseni. Minua raukaisee.

ANNA (pyyhkien silmiään). Minä riennän. Minä en voi olla rauhallinen
nyt kun Sepposen Iivana on lähtenyt. Sinun on paras jouduttautua
matkalle.

    (Poistuu Reitun kanssa.)

TIAINEN (ojentautuu mukavampaan asentoon lavitsalla). Minä en viivykään
kauan.

NILSSON (tulee perältä). Minä lähden aivan pian. Aiotteko tulla mukaan?

TIAINEN (pudistaa päätään). Te kuljette liian hitaasti kuorminenne.

NILSSON (istuutuu). En tahdo antaa neuvoja, huonoja varsinkaan, mutta
tehän, kapteeni, olette nähdäkseni täyttänyt moninkertaisesti
velvollisuutenne. Ette ole edes sidottu armeijaan. Ja kunnianne on
tahraton: joukkonne ovat voittamattomina poistuneet taistelusta. Mitä
syytä teillä on yleensäkään jatkaa taistelua? Tämä sota on päättynyt
tappioon. Se ei enää miksikään muutu.

TIAINEN (hitaasti). Niin, en ole sidottu armeijaan. Mutta minä olen
sidottu itseeni ja itselleni antamaani lupaukseen. Minä sanoin
taistelujen alkaessa miehilleni: viimeiseen asti! Ja onhan minun
kestettävä silloin.

NILSSON. Mutta taistelu on toivotonta.

TIAINEN. Juuri siksi. Mieheni ovat tehneet kaikkensa, enemmän kuin
minäkään olen voinut heiltä vaatia. He eivät ole menettäneet
kotimaakuntaansa. Muut ovat sen heitä kuulematta luovuttaneet.

NILSSON. Niin on tehty, ja se on Ruotsin armeijan ja ruotsalaisten
ikuinen häpeä.

TIAINEN. Kun kerran mieheni ovat tehneet näin paljon, on minunkin
tehtävä ja tehtävä vielä enemmän. Miesteni uskollisuus ja urheus
velvoittaa minut siihen. Mutta siihen on muitakin syitä. Minun on
edustettava miehiäni – Ruotsin armeijan edessä. Heitä on minun
henkilössäni loukattu.

NILSSON. Kuinka? Olisiko sekin vielä mahdollista?

TIAINEN. Herra ajutantti! Pitäjänkokouksen valtuuttamana kävin syksyllä
päämajassa itsensä sotamarski Klingsporin puheilla. Me pyysimme aseita
ja ammuksia, emme verohelpoituksia, suojaa taikka apurahoja. Me
tahdoimme puolustaa maakuntaamme ja suojella armeijan vasenta siipeä.
(Tauko.) Meille ei annettu aseita.

NILSSON. Klingspor on aasi.

TIAINEN. Sotamarski tarkasteli minua kuin ruikuttavaa kerjäläistä. Niitä
silmäyksiä en unohda enkä anna anteeksi. Ne olivat kopean ja tyhmän
silmäykset, ne olivat välinpitämättömän ruotsalaisen silmäykset,
ja ne oli kohdistettu suomalaiseen talonpoikaan, suomalaiseen
talonpoikaissoturiin, jonka maasta lyötiin samalla hetkellä arpaa
raudalla ja verellä. Ja sitten sotamarski kohautti olkapäitään ja
mutisi ajutantilleen, puoliääneen, mutta niin että sen kuulin ja sen
verran ymmärsinkin: onnenonkija, vain onnenonkija! (Kiivastuu
silmittömästi, nousee ja lyö nyrkkinsä pöytään.) Taivas ja helvetti!
Onnenonkija! Hän sanoi sen minusta, mutta se kohdistui kaikkiin meihin,
kaikkiin suomalaisiin, jotka emme ole täällä komennuksella, jotka
puolustamme tätä maata, koska se on meidän ja koska me sitä rakastamme,
emmekä siksi, että jokin virkatehtävä meitä siihen velvoittaa.

NILSSON (kuohuksissaan ja häpeissään). Se sika, se sika!

TIAINEN (edelleen kiivaasti). Sika tai porsas, yhdentekevää! Sinä
hetkenä sielussani vannoin, että tulen näyttämään, mikä olen, että
tulen taistelemaan viimeiseen asti ja osoittamaan sekä ruotsalaisille
että ryssille, ettei meiltä isänmaatamme leikiten anasteta.
Onnenonkija! Mitä olen tavoitellut tai mitä olen saanut? Miekan ja
vaskimerkin hattuuni! Totisesti, sitä miekkaa ei ole paraateja varten
säilytelty, ja mitä vaskimerkkiin tulee...

NILSSON. ... niin ryssät tuntevat kapteenin ilman merkkiäkin. Totta
on, mitä puhutte, herra kapteeni. Kehnosti ja raukkamaisesti on tätä
sotaa johdettu. Elleivät joukot olisi niin urheita kuin ovat, ei meillä
enää pitkään aikaan olisi ollut palastakaan tätä maata hallussamme.
(Huokaa.) Mutta niinhän on, että millainen isäntä, sellainen renki.
Hänen Majesteettinsa ja sotamarski! Kun armeija pyytää ohjeita ja apua
Tukholmasta, Hänen Majesteettinsa lähettää meille uusittuja
ohjesääntöjä upseerien pukeutumisesta tanssiaisissa ja senkaltaisissa
tilaisuuksissa. Ja muuten taas Hänen Majesteettinsa on paremmin perillä
Ilmestyskirjan pedosta kuin Suomen sodasta.

TIAINEN. Syy on siinä, että vieraat ovat johtamassa. Omat miehemme
eivät niin helposti peräydy kotikonnultaan. Jokainen kaistale tätä
maata on meille rakas.

NILSSON. Syy on selvä. En tahdo kehua enkä imarrella, meillä eivät
ole nyt sellaiset ajat, mutta te, kapteeni, olette näyttänyt, mihin
isänmaanrakkaus ja uhrautuvaisuus pystyvät. Teillä on ollut
harjoittamattomia talonpoikia, aseistuksenne on kehno, ja kuitenkin te
olette pysyttänyt vihollisen maakuntanne rajoilla. Uskon todellakin,
mitä Dolgorukin kerrotaan teistä sanoneen...

TIAINEN. Kaikestahan ryssät...

NILSSON. Tuo ryssänkenraali on sanonut, että hän pelkää enemmän Tiaista
kuin kolmeatuhatta varsinaista sotilasta avoimessa taistelussa.

TIAINEN Paljonhan kerrotaan.

AHONEN (tulee perältä). Kapteeni, minä lähetin pari miestä
tiedustelemaan eteläänpäin maantielle. Olisin lähtenyt itsekin, mutta
en tarkene sukkajalassa.

TIAINEN. Hyvä on. (Naurahtaen.) No, eiköhän sinulle vielä kenkääkin
keksittäne.

NILSSON (katsahtaa ulos). Minun on kiirehdittävä miehiä. Hevoset ovat
niin huonossa kengässä, että ne on kengitettävä ennen lähtöä.

    (Poistuu.)

AHONEN (tuttavallisesti). Mikä on oikein tarkoituksenne, kapteeni?
Kemijoelle, vai? Kuulkaas, kapteeni! Emmekö voisi jäädä tänne
metsäsisseiksi? Kyllä ryssille vielä toinenkin kiusa keksitään ja
miehiä kyllä saadaan. Kaapattaisiin ryssien kuormastoja, siepattaisiin
kenraaleita ja maaherroja, säikyteltäisiin tsaarin koppavia
virkamiehiä. Se olisi iloista elämää. Tietysti, jos vain saan
lapikkaat!

TIAINEN. Ei, se sellainen ei käy enää laatuun. Sota on täällä, näillä
main, lopussa. Sitä ei voi auttaa. Ryssät polttaisivat kylät
sissitöitten kostoksi. Ei, meidän on lähdettävä armeijan tähteitten
luo.

AHONEN (mukautuvasti). Lähdetään vain. Opetetaan Ruotsin herroille,
miten on tapeltava. (Mietteliäästi.) Mutta ne taitavat olla niin
hitaita oppimaan. Siihen sotakin loppuu, kunnes Linspora oppii sitä
johtamaan. Mutta jonkinlaiset vetimet on jalkoihin saatava.

    (Poistuu.)

TIAINEN (istuu hetkisen yksinään nojaten päätään käsiin, mutisee sitten
puoliääneen, päättävästi). Viimeiseen asti!

ANNA (tulee sisään). Olli!

    (Tiainen katsahtaa häneen mitään sanomatta.)

ANNA (istahtaa hänen viereensä). Olli, älä ota tätä kaikkea niin
raskaasti. Minä koetan kärsiä ja kestää. Meillä ei ole mitään hätää.

TIAINEN (hellästi). Anna, sinä olet hyvä vaimo.

ANNA. Äläkä ajattele maamme kohtaloakaan liian synkästi. Se mikä tulee,
on vastaanotettava. Sinä ja sinun miehesi, teillä on tunto puhdas, te
olette kaikkenne tehneet.

TIAINEN. Rehellisesti sanoen: olemme ainakin koettaneet tehdä. Ja minun
on vieläkin koetettava. On hetkiä, jolloin en taistelua pidä edes
toivottomana. Se on tunneseikka, järkeni sanoo, että kaikki on
menetetty. Mutta tunne kuiskaa: vielä on jäljellä Suomen armeijan
rippeet, vielä on miehiä ja aseita. Mikään ei ole toivotonta, ennen
kuin se on loppunut.

ANNA (hyväillen hänen kättään). Minä ymmärrän sinut. Kun kuulin
välirauhasta, sykähti sydämeni niin omituisesti. Sekä iloa että surua.
Ajattelin hetken, lyhyen hetken, että kauhea sota on lopussa, että
rauha alkaa ja että saan sinut luokseni. Mutta niin en ajatellut kauan.
Muistin, ettet sinä taipuisi.

TIAINEN. En voi enkä tahdo taipua. Meidän on näytettävä viholliselle,
että meillä on taitoa ja sisua viimeiseen asti. En voi vaatia sitä
kaikilta, mutta itseltäni vaadin. Minut valittiin johtajaksi ja
johtajana pysyn. Minun on oltava esimerkkinä. Viimeisenä minä aseistani
luovun. Mutta en milloinkaan, milloinkaan vanno valaa tsaarille.

ANNA (hiljaa, melkein iloisesti). Tee kuten tahdot. Sinä teet oikein.

TIAINEN. Anna!

ANNA. Olet väsynyt. Lepää!

TIAINEN. Jos toden tunnustan, niin uni kyllä maistuisi. Mutta liikoja
aikoja minulla ei kylläkään ole. Nämä seudut alkavat olla liian kuumia
sille, josta ryssät ovat luvanneet viisisataa kultaruplaa.

ANNA (värähtäen). Elävänä tai kuolleena.

TIAINEN. Elävänä ei milloinkaan.

ANNA (nousee). Käy lepäämään. Minä lähden huolehtimaan vielä
matkavalmistuksistasi.

TIAINEN. Niin teenkin.

    (Oikaisee itsensä lavitsalle pitkäkseen. Anna poistuu.)

NILSSON (tulee yhdessä Myryn kanssa). Kapteeni! (Huomaa Tiaisen
makaavan.) Hst! (Kääntyen Myryn puoleen.) Lähdemme puolen tunnin
kuluttua.

MYRY. Selvä on, herra ajutantti.

AHONEN (tulee). Ryssiä ei näy eikä kuulu. Tuolta vaaralta näkee
väkipitkälle, mutta tie on autio. Ei taida Sepposen Iivana ehtiä
ystävineen tähän hätään.

NILSSON (kävelee edestakaisin silmäillen nukkuvaa Tiaista). Puhelkaapa
hiljemmin! Kapteeni nukkuu. Hän on väsynyt.

AHONEN (kuiskaten). Minä toki ajattelenkin äänettömästi milloin
kapteeni nukkuu, (Myrylle). Minä sitä pääsenkin kapteenin seuraan. Ja
emäntä on parhaillaan etsiskelemässä minulle kenkiäkin.

MYRY (tyytymättömänä). Mieluimmin minäkin liittyisin kapteenin seuraan.
On tämäkin virkaa: saatella jyväkuormia, kun sormia niin niin
vietävästi syhyttäisi pieni yhteenotto vaikka kuinkakin partaisen
kasakan kanssa.

AHONEN (toivorikkaasti). Ehkäpä vielä yhdytät kasakoitakin, kun niitä
niin mielesi tekee.

    (Ulkoa kuuluu äkkiä huutoja, melua ja muutamia laukauksia.)

NILSSON (syöksyen ikkunan luo). Mitä se on?

MYRY (hyökkää ovelle). Jopas tämä nyt on! (Vetäytyy samassa takaisin ja
silmäilee huonetta kuin jotain hakien, matalasti, uhkaavasti.) Ryssä,
perhana!

NILSSON (vetäen miekkansa). Ryssä!

KASAKKAUPSEERI (ryntää parin kasakan seurassa sisälle ojentaen
pistoolinsa). Ruukki vjerh! Antautukaa!

MYRY (tekee liikkeen ikäänkuin hyökätäkseen kimppuun, mutta talttuu
sitten ja istuutuu välinpitämättömänä sivupenkille). Ka, kiikissä
ollaan!

TIAINEN (kohottaa hetkeksi päätään, mutta on heti senjälkeen jälleen
nukkuvinaan. Nilsson heittää miekkansa pöydälle ja istuutuu halveksivan
näköisenä. Kasakat tarkastavat kaikki, Tiaista lukuunottamatta, aseita
etsien.)

UPSEERI (Nilssonille). Kuka ja mikä olette?

NILSSON. Ajutantti Karjalan jääkäreissä. Entä te?

UPSEERI (vastaamatta Nilssonin kysymykseen). Ja nämä? Ovatko he
miehiänne?

NILSSON. Arvasitte.

UPSEERI (tiukasti). Miksi he eivät ole sitten univormussa?

NILSSON (muka ihmetellen). Univormussako? Päinvastoin, he ovat ihan
viimeisimmässä univormussa. Se on juhlaunivormu ja arkiunivormu. Heidät
tunnetaan muuten paremmin iskuistaan kuin univormuistaan.

UPSEERI. No niin, olette vankejani!

NILSSON. Sitä olen melkein aavistellutkin.

    (Luo levottoman katseen Tiaiseen, joka on nukkuvinaan
    lavitsalla pöydän takana vasemmalla, ikkunan alla. Nilsson
    istuu pöydän katsomonpuoleisessa päässä. Upseeri istuu
    pöydän sivulla. Tiaisen miekkavyö ja hattu oviseinän
    lavitsalla.)

UPSEERI (kasakalle). Tuo muut vangit tänne! (Kasakka poistuu ja
seuraavassa hetkessä tulevat sisään Anna, Reittu ja Tuupainen. Kaikki
jäävät seisomaan oikealle. Kasakat seisovat ovella.) Vai niin, tämä on
siis sen pääkapinoitsija Tiaisen kotitalo?

ANNA (säpsähtää ankarasti). Niin.

NILSSON (ivallisesti). Teillä tuntuu olevan tarkat tiedot.

UPSEERI. Minulle on kerrottu, että häntä odotetaan tänään kotiin. Minä
odotan myös!

AHONEN. Se Sepposen Iivana!

TUUPAINEN (parahtaen). Herra upseeri, herra hyvin armollinen
suuriruhtinas, minä en ole sotilas, minä en ole taistellut, minua ei
tarvitse vangita...

AHONEN (tuuppaa häntä kylkeen). Ämmä! Pidä suusi!

TUUPAINEN (jatkaen kuitenkin). Voi, minä pyydän anteeksi, minä en ole
ampunut venäläisiä, en yhtään kertaa, minä ammuin omaa takkiani. Minä
vannon valan tsaarille...

    (Nostaa kätensä.)

UPSEERI (kyllästyneenä). Hyvä on, hyvä on. Seiso paikallasi.

TUUPAINEN (vetäytyy taammas). Kiitos, kiitos, armollinen herra
upseeri.

UPSEERI (kääntyen Annan puoleen). Te olette Tiaisen vaimo?

ANNA. Niin.

UPSEERI. Silloin on velvollisuutenne puhua. Tiaista koskeva kuulutus on
peruutettu. Hän saa tsaarillisen armon, jos hän antautuu. Sota on
lopussa. Jos te ilmoitatte, milloin ja mistä hän tulee, voin hänet
pelastaa. Jotkut miehistämme eivät sitä suinkaan tee. Puhukaa siis!

ANNA (pudistaa päätään). Minä en voi mitään kertoa. Mieheni ei usko
sotasalaisuuksia minulle. Hänellä on omat tiensä.

UPSEERI. Valehtelette! (Tuupaiselle). No, entä sinä, ystäväiseni! Mitä
sinä tiedät Tiaisesta?

AHONEN (kaameasti). Muista, Simana!

TUUPAINEN (kokonaan hämmentyneenä). Armollinen, suurivaltainen
upseeri... tuota ruhtinas... suuriruhtinas... minä... tuota... minä en
ole... minä olen...

UPSEERI. Mitä sinä höpiset? Suu puhtaaksi! Tiedätkö mitä vai et?

TUUPAINEN. Minä... niin... ei, ei...

UPSEERI. Hölmö! (Ahoselle.) Puhu, jos pidät hengestäsi!

AHONEN. No siitähän minä pidän. Niin että Tiaisesta. Minä kyllä tiedän.
Tiainen on ihan näillä main, ihankin lähellä, vaikka en minä nyt lähde
paikkaa ihan näyttämään. Kapteeni saapui tänään päivällä. Hän on juuri
parhaillaan järjestämässä joukkoaan... aikoo lähteä Lieksaan...

UPSEERI (kavahtaen pystyyn). Tiedätkö varmasti?

AHONEN (yksinkertaisesti). Kun on puhe Tiaisesta, silloin ei
milloinkaan voi olla ihan varma. Kyllä kai herra upseeri sen tietää
kokemuksesta!

UPSEERI (Myrylle). Entä sinä?

MYRY. Ka, sellaistahan minäkin olen kuullut. Kapteeni aikoo asettua
väijyksiin Lieksaan menevälle tielle. Hän laskee teikäläiset ohitseen
pohjoiseen, mutta etelään ei enää kukaan pääse palaamaan!

UPSEERI (kuohuksissaan). Tshort paberii! (Ärjäisten ojentaa
pistooliaan.) Mutta missä hän on? (Reitulle.) Puhu, nuori mies!

REITTU. Minulla ei ole mitään puhumista!

UPSEERI. Minä ammun!

REITTU (astuu askelen lähemmäksi). Ampukaa!

UPSEERI (laskee alas pistoolinsa, kääntyy Nilssonin puoleen).
Tiedättekö, missä Tiainen oleskelee?

NILSSON. Ja luuletteko, että vastaan tuollaiseen kysymykseen?

UPSEERI. Se voisi tuoda paljon helpotusta pian alkavaan matkaanne.

NILSSON. Oh, minä olen tottunut matkaamaan vaatimattomasti.

UPSEERI (puolittain itsekseen). Tiainen oli tänään vähällä joutua
käsiini.

NILSSON. No, ehkäpä sitten tapaatte hänet toisenkin kerran.

UPSEERI. Juuri niin, ja siksihän olen tänne tullutkin.

NILSSON. Ellei vain Tiainen, kuten tässä on jo kerrottu, saavu
joukkonsa kanssa.

UPSEERI (koettaen vaikuttaa rohkealta). Hänellä ei ole enää paljonkaan
miehiä.

NILSSON (naurahtaen). Paljonhan hän ei tarvitsekaan. Paljonkohan
hänellä oli silloinkaan, kun hän kävi Joensuussa sieppaamassa
kuvernöörinne, Furstenbergin, ja hänen virkamiehensä aivan keskeltä
pääkortteerianne! Ja täällä on sentään helpompaa! Vielä emme tiedä,
kuka mihinkin matkaa!

UPSEERI (ojentaa aseensa Nilssonia kohti). Tiedättekö jotakin?
Väijytäänkö meitä? Vastatkaa!

NILSSON (kohteliaasti). Minä olen upseeri. Ymmärrätte itsekin, etten
voi vastata.

UPSEERI (kiukuissaan, mutta hilliten itsensä). Minulla olisi kyllä
valta panna teidätkin puhumaan, mutta olkoon! Kunnia ennen kaikkea.

NILSSON (edelleen kohteliaasti). Me ymmärrämme toisemme! Te olette
herrasmies. (Luo katseen Myryyn ja kääntyy sitten jälleen upseerin
puoleen.) Anteeksi, mutta sallitteko miesteni hoitaa hevosiamme vai
annatteko määräyksen omille miehillenne?

UPSEERI (miettii hetkisen). Odottakaa! (Kääntyy miestensä puoleen ja
kuiskuttelee heidän kanssaan.)

ANNA (tuskastuneesti). Mitä meille tehdään?

NILSSON (nostaa rauhoittavasti kätensä). Tässä ei ole mitään vaaraa.
Vangitsijanne on herrasmies.

    (Kumartaa upseerille.)

UPSEERI (jälleen imarreltuna). Varmasti, varmasti.

NILSSON. Suokaa anteeksi, mutta toistan äskeisen kysymykseni.

UPSEERI. Minun mieheni ovat väsyneet ja paleltuneet. Voitte antaa
määräyksen omille miehillenne. Mutta ne, jotka lähtevät ulos, riisuvat
saappaansa. Sukkasillaan ei kukaan tässä ilmassa lähde karkuun.

NILSSON (katkerasti). Sepä nerokas ajatus. Mutta minulla olisi vieläkin
pyyntö! Eikö tämä nainen saisi poistua. Hänen on vaikea olla.

UPSEERI. Poistukoon, mutta ei pihaa etemmäksi!

ANNA (poistuu).

NILSSON (Ahoselle ja Myrylle). Joutukaa hevosia ruokkimaan. Riisukaa
saappaat!

MYRY. Käskystä!

    (Istuutuu ja kiskoo lapikkaat jalastaan.)

AHONEN. Minä toki olen jo ihan valmis muutenkin.

NILSSON (tekee merkkejä Myrylle silmillään, sitten kuin jotakin
muistaen, kääntyy ympäri ja ärjäisee karkeasti). No nyt on lempo! Se
mies on juonut päänsä täyteen ja makaa kuin porsas. (Lähestyy Tiaista
ja ravistaa häntä.) No, ylös, lurjus!

TIAINEN (ärähtää jotain puoliääneen, katsella harittelee ympärilleen ja
yrittää uudelleen painua pitkälleen.)

NILSSON. Ylös, senkin korvettava!

    (Ravistaa Tiaista upseerin nauraessa.)

UPSEERI. No, on siinäkin musikka! Selkään sietäisi saada.

TIAINEN (ei ole vieläkään täydelleen heräävinään, ennen kuin Nilsson
kiskaisee hänet lavitsalta lattialle. Jää istumaan katsellen hölmön
näköisenä ympärilleen.) Häh?

NILSSON. Ulos heti hevosia hoitamaan.

TIAINEN (on täydelleen heräävinään). Hyvä on, herra ajutantti.

    (Yrittää lähteä ulos.)

UPSEERI (ärjäisee). Saappaat pois!

NILSSON. Kuulitko, lurjus!

TIAINEN (istuutuu lavitsalle ja ryhtyy vetämään lapikkaita jalastaan.
Ahonen ja Myry tuskin uskaltavat katsella Tiaista, Tuupainen aukoilee
suutaan, mutta ei uskalla, Ahosen näytettyä hänelle nyrkkiä, mitään
tehdä.)

UPSEERI. Vai niin, vai pää täyteen! Kuuletko, musikka, mitä tiedät
Tiaisesta?

TIAINEN. Ka tietänenhän jotain. Kapteeni on ja sotaherra.

UPSEERI. Missä hän mahtanee olla?

TIAINEN. Ka, ei hän ainakaan kaukana ole. Lähellä sen pitää olla,
lähellä...

    (Lähtee ulos. Ahoselta ja Mytyltä pääsee kuuluva helpotuksen
    huokaus, ja Nilsson vaipuu istumaan lavitsalle voipuneena.)

NILSSON. Minne päin lähdemme? Joensuuhunko?

UPSEERI. Ei, vaan Kuopioon.

NILSSON (haukotellen). Siitäpä tulee ikävä matka.

UPSEERI (kohauttaa olkapäitään). Valitan, mutta en voi auttaa.

NILSSON. No niin, vankeus ei muodostu pitkäksi.

UPSEERI. Toivottavasti ei. (Kääntyy toisen kasakan puoleen.) Mene
katsomaan niitä hevosenhoitajia ja laita niin, että kohta joutuvat
tänne.

ANNA (tuo kahdella haarikalla olutta ja asettaa ne pöydälle). Olkaa
hyvä!

    (Katsoo Nilssoniin iloisesti hymyillen.)

UPSEERI (tarttuu varovaisesti ja epäröiden haarikkaan). Kiitos...

NILSSON (kallistaa haarikkaa rohkeasti). Terveydeksenne! Ei tässä ole
mitään myrkkyä!

UPSEERI (juo). Terveydeksenne.

    (Anna poistuu.)

AHONEN ja MYRY (palaavat, kasvot iloisessa irvessä). No, hevoset on nyt
hoidettu.

NILSSON (tiukasti, mutta rauhallisesti). Missäs on kolmas mies?

AHONEN (katsoen rauhallisesti venäläiseen upseeriin). Tiainen, hän meni
omille teilleen!

UPSEERI (ja sotilaat säpsähtävät kauheasti ja tarttuvat aseisiin
huutaen). Missä Tiainen, kudah Tiainen, a pirgeleh Tiainen!

    (He juoksevat ovelle, mutta kääntyvät ja pitävät aseensa varalla.)

UPSEERI (astuu raivostuneena Nilssonin eteen). Te... te... te tiesitte
ja annoitte hänen mennä!

NILSSON (kylmänrauhallisesti). Tietysti, olihan se velvollisuuteni.
Mehän sovimme siitä, että olemme herrasmiehiä ja upseereita. Ja itsehän
käskitte hänen saappaansakin riisua!

UPSEERI (kiristellen hampaitaan). Viisisataa ruplaa ja kunnia.

NILSSON (tyynesti). Yhdessä oven avauksessa. Niin voi sodassa käydä.

UPSEERI (syöksyy Ahosen, Mytyn, Reitun ja Tuupaisen eteen). Minne
Tiainen meni? Sanokaa!

    (Ojentaa aseensa.)

AHONEN (kääntyy halveksivasti selin). Enpä perhana sanokaan.

MYRY. No en hitto vie minäkään.

TUUPAINEN. Minä en tiedä, minä en tiedä, hyvä herra armollinen upseeri.

UPSEERI (Reitulle). Suu puhtaaksi!

REITTU (ylpeästi). Minä olen Tiaisen lanko.

UPSEERI (yrittää hyökätä hänen kimppuunsa, mutta malttaa sitte mielensä
ja muuttaa sävyä). Saat hyvän palkinnon ja paljon kunniaa, nuori mies.

REITTU (pilkallisesti). Me emme ole kaupan. Mitä te täällä Suomessa
olette saanut ostamalla?

UPSEERI (seisoo hetken neuvotonna, huutaa). Minä... minä... Mutta miten
Tiainen pääsi karkaamaan? Hänellä ei olut saappaita.

AHONEN (hyvin rauhallisesti). Hiihtämällä se kapteeni lähti.

ANNA (tulee sisään). Reittu, tule auttamaan vedenkannossa!

UPSEERI. Seis! Ei mihinkään. (Astuu uhkaavasti Annan luo.) Tekö
autoitte miehenne, sen metsärosvon ja sissin, pakenemaan.

ANNA (ylpeän iloisesti). Minä tietysti. Vein hänelle lapikkaat ja
sukset valmiiksi ulos ja annoin eväskontin. Hän painui metsiin.

UPSEERI. Ja minne hän lähti? Sanokaa heti, taikka... taikka minä en
välitä vähääkään siitä, että olette nainen.

ANNA. Sanonhan minä, sanon. Olli lähti Suomen armeijaan taistelemaan
viimeiseen asti. Ainakin hän sanoi niin. Mutta voihan olla, että hän
jää lähemmäksi.

UPSEERI (polkee jalkaa). Hyvä! Tiedän, mitä teen! Hm, tekisi mieleni
ottaa teidätkin matkaan! Te olette ansainnut kuoleman...

NILSSON. Mutta te olette herrasmies.

UPSEERI. Suu poikki! Mutta niin olen, ikävä kyllä. Nainen jääköön
rauhaan. Kaikki muut seuraavat minua. Valmiit matkalle. Lähdetään heti.
(Tuupaiselle). Ja sinä lähdet opastamaan!

TUUPAINEN. Lähden, lähden, mielelläni lähden.

UPSEERI (kasakoille). Vartioikaa!

    (Poistuu.)

ANNA (ristii kätensä). Kiitos Jumalan, että Olli pelastui. Ja kiitos
teille herra ajutantti Nilsson. Te pelastitte mieheni.

NILSSON. Olen iloinen ja ylpeä, että olen voinut tehdä jotakin hänen
hyväkseen.

AHONEN. No, se oli sukkela temppu. Mutta sukkelaan se kapteenikin
liikkui.

MYRY. Oli se koko keikaus. Ei liene Tiainenkaan milloinkaan ollut näin
pahassa pinteessä. Ja sinä korvettava Tuupainen, sinä yrittelit jo
suutasi aukaista!

    (Uhkaa Tuupaista.)

TUUPAINEN. No, kun sillä upseerilla oli pistooli.

AHONEN. Vaikka olisi ollut tykki.

REITTU. Siitä voi tulla meille pitkä matka.

NILSSON. Vankeutemme ei kestä kauankaan, siitä olen varma. Ja jos
yrittävät viedä meitä Moskovaan, niin eiköhän matkalla ilmaannu jotain
tilaisuutta karata.

AHONEN. No se on sitten varma. Ja ellei ilmaannu, niin sellainen
tilaisuus on laitettava. Ei hätää, kunhan vain kapteeni pelastui.

MYRY. Surku tuota ryssää. Aatteles, on karhu ihan kierroksessa, ihan
kämmenten välissä, ja sitten lähtee, suljuu läpi sormien, ja siinä meni
sitten kultaruplat ja kunniat ja ylennykset. Johan tuollainen luontoa
nostaa.

REITTU (menee Annan luo). Sinä jäät nyt yksin.

ANNA. Kyllä minä kestän. Tulethan sinä takaisin. Meidän on vain
kestettävä viimeiseen asti. Niinkuin Ollinkin. Hän hiihtelee nyt
pitkiä, talottomia taipaleita tuonne pohjoiseen, ehkä rajojenkin taa.

AHONEN (iloisesti). Ja me lähdemme etelään! Eri suunnat, mutta samat
asiat.

UPSEERI (ilmaantuu ovelle). Mars matkaan! Nopeasti!

    (Lähtevät hyvästelevät kiireesti Annaa ja soluvat sitten,
    kasakkojen seisoessa oven kahden puolen, heidät välistään
    ulos. Sitten poistuu upseeri ja viimeisenä kasakat.)

ANNA (vetäytyy ikkunaan katsellen siitä. Äkkiä kuuluu huuto, Reitun
nuorekas ääni: Loppuun asti? Viimeiseen asti! Näkemiin! Anna nousee
verkalleen ikkunan luota ja lausuu puoliääneen, harvakseen).
Taistella... kestää... kärsiä... niin... viimeiseen asti...

Väliverho.