Taistelun aatto

TAISTELUN AATTO

Yksinäytöksinen vapaussota-aiheinen huvinäytelmä

Kirj.

OLLI KARILA

Helsingissä, Suojeluskuntain Kustannus Osakeyhtiö, 1928.

HENKILÖT:

ANTTI VATANEN, talollinen JOUKO, hänen poikansa, ylioppilas INKERI, hänen tyttärensä SANTERI VATANEN, välittäjä SIMO PENTTINEN, jääkäriupseeri IMMANUEL KATAJA, jääkäri SIIRI, palvelijatar KONSTA HÄKÄNEN, punakaartilaispäällikkö GEROJEFF, venäläinen reservikapteeni Suojeluskuntalaisia ja punakaartilaisia.

Tapahtuu Antti Vatasen talossa vapaussodan alkaessa.

Näyttämö: Arkihuone Antti Vatasen talossa. Yksinkertaisesti ja siististi kalustettu. Ovi perällä ja molemmilla sivustoilla. Kaksi ikkunaa oikealla ja kirjoituspöytä puhelimineen. Seinällä pöydän yllä pari karttaa. Oikealla etualalla isohko pöytä ja tuoleja. Muu kalustus mahdollisuuksien mukaan. Tavallinen päivänvalo.

SIIRI (lakaisee lattiaa ja siistii huonetta hyräillen jotakin itsekseen).

KONSTA (tulee vasemmalta; röyhkeäilmeinen, yrittää näyttää huolettomalta). Päivää!

SIIRI (keskeyttää lakaisemisen ja hypähtää häntä kohti). Mikäs sun tänne lennätti? Pysykin ulompana kuraisine jalkoinesi! Ilmankin saa heilua päivät päästään luuta kädessä!

KONSTA (istuutuu kiellosta huolimatta peräoven vieressä olevalle tuolille). Sellaista se on raataa porvarin orjana!

SIIRI (kipakasti). Orjana? Olenko minä orja? Häh? Mikäs sinä olet? (Huomaa punaisen nauhan Konstan hatussa, jota tämä pitää kädessään.) Noh, kenenkäs lettinauhan sinä olet varastanut?

KONSTA (tärkeästi). Minut on valittu tämän kylän järjestyskaartin päälliköksi ja vallankumoustripunaalin puheenjohtajaksi.

SIIRI (purskahtaa nauruun). Järjestys... järjestys ja Konsta Häkänen! Ja ripu... ripu... oikein ripulinaali!

    (Ryhtyy uudelleen lakaisemaan.)

KONSTA (itsetietoisena). Juu, nyt minä ryhdyn työhön.

SIIRI (pysähtyy työssään ja istuutuu lähimmälle tuolille teeskennellyn hämmästyneenä). Työhön! Työhön! Sinä!

KONSTA (varmasti). Joo-o.

SIIRI (nousten, jatkaen työtään; nopeasti, hiukan saarnaavasti). Älä puhu! Ei meittiä petetä! Sinä työhön, sinä, joka et ilmoisna ikinä ole mitään tehnyt etkä osaakaan tehdä, joka olet antanut vanhempiesi elättää itseäsi vielä aikamiehenä, sinä, joka olet pienen omaisuutesi juonut ja menettänyt, joka olet pienellä kaupalla keplotellut markan sieltä ja toisen täältä, sinäkö työhön! Tphyi!

KONSTA (koomillisen arvokkaasti). En minä tarkoitakaan raatamista porvareitten hyväksi. Minä ryhdyn työhön uuden ihanneyhteiskunnan perustamiseksi tänne —— puolelle ja porvarien riiston lopettamiseksi.

SIIRI (halveksivasti). Jaha, sitäkös se olikin. Kukahan siinäkin yhteiskunnassa työt tekee? Ja loppujen lopuksi, mitä sinulla on asiaa?

KONSTA (nousten ja lähestyen Siiriä; samalla kerskailevasti ja houkuttelevasti). Kuules Siiri, ajat muuttuvat nyt...

SIIRI (kaksimielisesti). Sepä hyvä.

KONSTA (hiljemmin, salaperäisesti). Sitä ei tiedä milloin, vaikkapa jo tänä iltana. Porvarit nujerretaan maahan ja kansa ottaa kaikki. Kuules! Minä olen nyt mahtava mies enkä huono mies muutenkaan. Minä jos menen naimisiinkin, niin kyllä kelpaa eukonkin elellä. Höylimpi sille pitää olla kuin ruustinnalle. Kuules, mehän ollaan oltu samanmielisiä ja yksissä, niin eikös nyt passaisi mennä niinkuin yhteen? Sinulla on vähän rahoja ja minä niitä saan ja olen sitäpaitsi mahtavin mies tällä seudulla.

SIIRI (tuikeasti). Mene järveen!

KONSTA. Älähän nyt vihoittele! Ajattele asiaa!

SIIRI (entistä tuikeammin). Mene järveen, senkin ryssänkätyri!

KONSTA (kiukustuen). Ryssänkätyri! Minäkö?

SIIRI. Ka, niidenhän kanssa alituisesti lorvailet ja nepä lienevät saaneet pääsi tuollaiseen kuntoon.

KONSTA (ilkeän merkitsevästi). Käy niitä ryssiä täälläkin.

SIIRI (tulistuen). Täälläkö! Niin, se vietävän mikä liekin Käry vai Kerojehvi. Mutta miksi käy? Niin, pelastipa hän Inkeri neidin teikäläisten ja omiensa käsistä ja on nyt ollakseen sankari ja hengenpelastaja. Ja milläs voimalla sen poiskaan ajaa!

KONSTA. Niinpä niin, voima on meillä, ja siksi olisi sinunkin parasta turvautua minuun.

SIIRI. Älä pelkää kun turva on kelkassa, sanoi entinen ukko, jota akkansa kotiin kelkalla veti.

KONSTA. Saadaanpa nähdä. Tässä alkavat nyt tiukat ajat ja porvareille näytetään. Ja kyllä tämänkin talon porvarit tarkenevat, perhana.

SIIRI. Kiroiletkos sinä vielä! Ulos täältä ja paikalla ja ala painella sinne ripulinaaliisi.

KONSTA. Sinä siis todella annat minulle rukkaset?

SIIRI. Rukkasetko? En rukkasten kuvajaistakaan, mutta tästä luudasta saat, ellet tiehesi suoriudu!

    (Uhkaa luudalla Konstaa, joka lähtee vasemmalle.)

KONSTA. Odotappas sinä porvarien kätyri!

    (Poistuu.)

SIIRI (koettaa huitaista häntä luudalla, mutta ei ennätä, voimattomassa kiukussa). Hitto! Mokomakin mies!

    (Lakaisee kiivaasti lattiaa hetken ajan mutisten itsekseen.)

ANTTI (tulee Joukon seurassa perä-ovesta, katsahtaa ympärilleen, Siirille tiukasti). Kävikö Häkänen täällä?

SIIRI (edelleen vihaisena). Kävihän se.

ANTTI. Mitä sillä oli asiaa?

SIIRI. Jutteli niitä vallankumouksiaan.

ANTTI. Ja mitä muuta?

SIIRI (korkeasti). Kertoi, että se oli valittu punakaartin päälliköksi ja vallankumousripuli... ripulinaalin puheenjohtajaksi ja että porvareille näytetään tässäkin talossa ja ettei sitä tiedä vaikka jo tänäiltana alkaisi.

ANTTI. Niin, niin, ei sitä tiedä. Olikos sillä hunsvotilla vielä jotakin muuta?

SIIRI (hiljemmin, hiukan ujostellen). Sitten se kosi minua.

ANTTI (hymähtäen). Ja Siiri?

SIIRI (kopaten roskalapion lattialta ja ojentaen luutaa). Näytin tätä.

    (Poistuu vasemmalle.)

ANTTI. Ei tiedä, ei tiedä, milloin alkaa.

JOUKO (on sisääntulostaan saakka keskipöydän yli kumartuneena silmäillyt sanomalehteä). Murhia, ryöstöjä, pidätyksiä, ryssien ja punaisten mellastelua. Perhana! Kunpa, kunpa ne aseet tulisivat! Emmehän me ilman mitään voi. Miehet murjottavat, pojat palavat halusta, mutta lähdeppä nyt kynäveitsin sotaan. Kaksi päivää sitten saapui sekin ilmoitus, että aseita on tulossa, mutta ei ole enempää kuulunut, ei ole lähettejä näkynyt ja puhelinlinjat ovat tietenkin sekaisin ja lisäksi punaisten vartioimat.

ANTTI. Raskaat on ajat. (Istuutuu.) Eikä tiedä, milloin pahemmiksi saavat. Konsta Häkänen punakaartin päällikkönä täällä. Silloin ei henki eikä vapaus paljon maksa.

JOUKO. Sinun varsinkaan. Olet osoittanut Konstalle niin monasti tien ulos.

ANTTI. Ja osoitan vieläkin.

    (Puhelin soi.)

JOUKO (rientää vastaamaan). Halloo, Vatasella. Niin. Jouko Vatanen. Jaa, että kaupungista! Kyllä minä toimitan. Antaa tulla vain tilausluettelon! (Kirjoittaa nopeasti kuunnellen puhelimessa.) Selvä on. Jaa tännekö? Vanha rauha ja uudet kujeet! Kyllä tulee toimitetuksi. Hyvästi. (Asettaa torven paikoilleen.) Isä! Kas tässä! Nyt nopeasti! (Etsii paperin taskustaan.) Tässä on kirjoituksen avain. Kas niin! (Lukee hitaasti.) Koneita ja koneenosia saapunut Sirkiän asemalle. Lähteneet matkalle. Tultava vastaan neljällä hevosella Lahtelaan. Katsottava, että hevosilla on kauroja. Hei, hurraa!

ANTTI. Mitäs tuo sitten on? Koneita ja koneenosia!

JOUKO. Niin juuri: kivääreitä ja patruunoita.

ANTTI. Ähä!

JOUKO. Ja nyt on pantava toimeksi. Neljä hevosta (katsoo kelloaan) ehdin saada kyllä koolle ja lähettää ne matkaan.

ANTTI. Ja kauroja on aitassa.

JOUKO (naurahtaen). Ne tarkoittavat tien varmistamista.

ANTTI. Kas. Mutta onkohan ilmoitus aivan varma?

JOUKO. Ehdottomasti.

ANTTI. Tuntuu mieli todellakin keventyneen, niin ihmeellistä kuin se onkin. Ja aseet, aseet sen tekevät. En olisi uskonut, että minun elinpäivinäni miehet ja naiset ja lapset ikävöiden ja tuskaillen aseita odottelisivat, aseita henkensä ja maansa vapauden suojaamiseksi.

JOUKO. Mutta ihanaa on, että niitä vihdoinkin saadaan. Tiedä, että täälläkin on miestä niitä käyttelemään. Ja tulisipa vielä Väinö veli!

ANTTI. Niin, missä matkannee poika, joka lähti vieraille maille sotaoppia saamaan.

INKERI (tulee sisään peräovesta). Iltaa! (Pysähtyen.) Näytätte niin ihmeellisiltä! Onko jotakin tapahtunut?

JOUKO (kumartuu hänen puoleensa, puoleksi kuiskaten). Saamme kohta – aseita.

INKERI (säpsähtäen ja riemastuen). Ah! Todellako?

JOUKO (vakavasti). Kyllä. Mutta – hiljaa!

INKERI (ylpeästi). Tiedän ja täytyyhän jääkärin siskon tietää.

JOUKO (lepytellen). No, no, en minä pahaa tarkoittanut.

INKERI (kääntyen Antin puoleen). On meillä nyt ainakin tämän kylän suojeluskunnalle riittävästi kaikkia varusteita. Emme me naiset ole jouten olleet.

ANTTI (raskaasti, nyökäten). Hyvä, se on hyvä, sillä ei tiedä, milloin niitä tarvitaan. Ehkä jo tänä iltana.

INKERI (vavahtaen). Tänä iltana?

JOUKO (juhlallisesti). Niin, ehkä jo tänä iltana. (Sävyä muuttaen.) Minä lähden nyt. Isä, jos joku tulee kysymään, pyydä odottamaan. En viivy kauan. Ja Inkeri, pidäppä huolta, että illaksi varataan vähän enemmän ruokaa. Sitä ehkä tarvitaan.

SANTERI (tulee peräovesta). Hyvää iltaa!

ANTTI. Samoin, samoin!

    (Inkeri yrittää poistua vasemmalle.)

SANTERI (imelähkösti). No minnes Inkeri neidillä on niin kiire?

INKERI (kylmästi). Asioille.

    (Poistuu vasemmalle.)

JOUKO. Jaha, herra Vatanen, ilmoitan teille nyt, että teidän on oltava hälyytysvalmiina viimeistään kello kahdeksan tänä iltana.

SANTERI (pelästyen). Mutta miksi?

JOUKO. Se on salaisuus, niinkuin ilmoituksenikin. Te olette luvannut totella.

SANTERI (änkyttäen). Alkaako sitten... sitten... tänä iltana... iltana... jotakin?

JOUKO. Mahdollisesti.

SANTERI. Siinä... siinä tapauksessa minun täytyy erota suojeluskunnasta. Minulla ei ole aikaa.

ANTTI. Erota suojeluskunnasta?

JOUKO. Eikö aikaa! Kyllä sitten aikaa riittää, kunhan Konsta Häkäsen käsiin joudutte.

SANTERI (iskee silmää viekkaasti). Eipä hätää, eipä hätää! Täytyy osata tulla toimeen.

JOUKO. Te ette siis tottele määräystä.

SANTERI (ylimielisesti). Älkää te poikaset hullutelko! Minulla ei ole aikaa.

JOUKO (kääntyy mitään sanomatta ympäri ja poistuu peräovesta).

SANTERI (istuutuu lähelle Anttia, hiljaisesti). Kuulkaapa! Noiden huligaanien kanssa tulee kyllä toimeen, kun vain osaa. (Kuiskaten.) Pistin tänään Häkäsen Konstalle viisisatasen kouraan, niin olipa tämä punakaartilaispäällikkö kohteliasta miestä. Sitä täytyy osata.

ANTTI (kylmästi ja karsaasti). Voi olla. Minä olisin ennemmin ostanut tuolla viisisatasella aseen. Ajatella, että ryhtyä maksamaan huligaaneille lahjuksia omasta rauhasta ja vapaudesta omassa maassa!

SANTERI. Jaa, hätä keinon keksii.

ANTTI. Saisi keksiä paremman.

SANTERI. Mutta mitäpä me niistä. Minulla on nyt omat tuumani. En minä aio pitkään maksaa Häkäsellekään, ehei. Minä aion livahtaa tieheni. Täällä alkaa olla perin turvatonta. Suojeluskuntakin vain ärsyttää punaisia.

ANTTI. Ärsyttää.

SANTERI. Niinpä niin, mihinkäs ne poikaset muuhun pystyvät. Punaisia on niin paljon ja niillä on ryssätkin apunaan, ettei niille mitään mahda. Pitää olla viisas ja livahtaa ajoissa tiehensä.

ANTTI. Minä en sitten ainakaan ole niin viisas.

SANTERI. Oh, eihän ne teille mitään, te olette vanha mies.

ANTTI. Jos on mitä tullakseen, niin en luule Konsta Häkäsen rupeavan papinkirjoja tutkimaan, omassa kuin on liialtikin tietämistä.

SANTERI. Niin, niin, mutta minä olen nyt muuttanut kaiken omaisuuteni rahaksi ja kun saan vielä pari maksua, lähden täältä. Ulkomaille. Eikös se ole viisasta? Tapelkoot sitten täällä ja kun on selvä, niin palaan.

ANTTI. Sepä nerokasta.

SANTERI (huomaamatta ivaa). Eikö totta. Niin, ja siksi olen ajatellut, tehän tunnette minut ja tiedätte minut vakavaksi ja kunnolliseksi mieheksi ja omaisuutta minulla on, niin, ja tahtoisin aina olla avulias ystäviäni kohtaan niin, siksi olen ajatellut kysyä teiltä, ettekö voisi antaa Inkerin matkustaa minun mukanani turvaan, niin, nimittäin tietysti minun vaimonani, meidäthän voidaan minun matkani takia vihkiä heti, niin, enkä minä myötäjäisiksikään vaatisi muuta kuin mitä teillä nyt sattuisi olemaan käteistä, ainahan me niistä sovimme, niin, Inkeri olisi silloin turvassa, teillä ei olisi täällä mitään hätää, niin, ja Jouko, niin no, hän on nyt kertakaikkiaan villiintynyt enkä minä hänelle mahda mitään...

ANTTI (tuskin voiden hillitä kiivastumistaan). Minä... minä...

SIIRI (ovensuussa vasemmalla). Isäntää kysytään keittiössä.

ANTTI (lähtee vasemmalle luoden julmistuneen silmäyksen Santeriin). Hyvä on, tulen.

SANTERI (vilkaisee kuin varkain ympärilleen, ottaa povitaskusta paksun lompakon, tarkastaa sitä kiireisesti, pistää takaisin, ottaa sitten toisesta taskusta, sitten kolmannesta ja neljännestä, tutkien niitä ahnaan saiturin ilmein. Simo on sillä välin tullut hiljaa peräovesta, seuraa huvitettuna Santerin puuhia, yskähtää sitten hiljaa, jolloin Santeri pelästyneenä pudottaa yhden lompakon lattialle).

SIMO (kumartuu nostamaan ja ojentaa lompakon Santerille). Siinäpä pullea porsas. Ehtoota muuten! Oletteko Vatanen?

SANTERI (hämmentyneenä ja pelästyneenä). Olen... olen... olenpa niinkin, Vatanen minä olen. Kukapas te olette ja mitä... mitä... mitä teillä on asiaa?

SIMO (ojentaa Santerille metallirahan). Kaksitoista.

SANTERI (ällistyneenä). Kaksitoista!

SIMO. Selvä on siis.

SANTERI. Kukapa... kukapa te olette?

SIMO (huolettomasti). Jos ei koiraa karvoihin katsota, niin olenpa luutnantti Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan 27:nnessä jääkäripataljoonassa, komennettuna erikoisissa tehtävissä Suomeen. Muuten, terveisiä Väinöltä. Zuugfyyrerinä se poika häärii ja onpa hänestä paisunut karski sotaherra.

SANTERI (on noussut pystyyn, pelästyksestä suunniltaan, sopertaen). Oletteko... oletteko te jääkäri!

SIMO. Tietysti. (Veitikkamaisesti.) Tai oikeastaan jääkäriupseeri.

SANTERI. Taivas! Minua onnetonta!

    (Yrittää rynnätä peräovelle. Simo tarttuu häneen lujasti kiinni.)

SIMO. Minne nyt? Mikäs teille tuli?

SANTERI (sopertelee nopeasti, katkonaisesti). Nuori mies... paetkaa... menkää pois... kylässä on punakaartilaisia... on venäläistä sotaväkeä... jos ne saavat tietää, että täällä on jääkäri, niin pää pois... niin, sekä teiltä että minulta, minulta, joka olen rauhaarakastava kansalainen... ja joka olen nyt tahtomatta joutunut tekemisiin valtakunnan vihollisen kanssa...

SIMO (tuimasti). Valtakunnan vihollisen? Minkä valtakunnan?

SANTERI. Niin, Venäjän valtakunnan ja Suomen... Laskekaa irti, kuulitteko, minä en ilmianna teitä, jos lupaatte, ettette minusta mitään puhu... Mutta pian, pian.

SIMO (päättävästi). Ehei. Tästä on otettava selvä. (Vetää Santerin etualalle ja ravistaa häntä kädestä.) Kuulkaapa, oletteko te todella Väinö Vatasen isä?

SANTERI. En, en, luojankiitos!

SIMO. Totisesti luojankiitos. (Tiukemmin.) Mutta mikä Vatanen te sitten olette?

SANTERI. Muuten vain Vatanen, Santeri Vatanen.

SIMO. Lempo soi! Antti Vatastahan minun täytyi kysyä! Mitäs sukua te hänelle olette?

SANTERI. En mitään, en mitään, luojankiitos!

SIMO. Totisesti luojankiitos! Eihän Väinöllä voisi tuollainen isä tai sukulainen ollakaan. Mutta mikäs te loppujenkin lopuksi olette ja mitä te täällä teette?

SANTERI. Minä olen vain rauhallinen...

SIMO. Ja raukkamainen...

SANTERI. ... kansalainen ja tulin... tulin... tänne kosimaan...

SIMO (päästää Santerin käden irti, mutta asettuu hänen ja oven väliin). No toivottavasti saatte rukkaset!

ANTTI (tulee sisään vasemmalta). Varmasti. Tuollaiselle miehelle, joka ei ajattele muuta kuin omaa mukavuuttaan ja turvallisuuttaan, sellaiselle miehelle ei Inkerini mene. Sen hän pyysi minun ilmoittamaan. Ja Santeri Vataselle ei ikinä. Joten olkaa hyvä ja lähtekää. (Ikäänkuin vasta huomaten Simon.) Kukas... mitä...?

SIMO (ottaa hölmistyneen Santerin kädestä äsken antamansa rahan ja ojentaa sen Antille). Kaksitoista.

ANTTI (silmäilee rahaa). Oikein. Tervetuloa.

    (Pusertavat kättä.)

SIMO. Terveisiä Väinöltä.

ANTTI (ilahtuen). Kiitoksia, kiitoksia! Missäs...?

SIMO. Libauhun jäi lähtiessäni. Senjälkeen en tiedä. Hyvin jaksoi. Mutta isäntä, mitä teemme tälle kaimallenne, joka ei totisesti tuota kunniaa nimellenne? Hän tietää minun olevan jääkärin.

ANTTI (halveksivasti). Se raukka pelkää omaa varjoaankin. Ei se uskalla ajatellakaan kuin yksinään ja pimeässä. Ja sitäpaitsi (kääntyy Santerin puoleen ja puhuu painokkaasti) on hänen pidettävä huoli siitä, että pääsee ajoissa lähtemään turvaan, kun omaisuuskin on rahaksi muutettu.

SIMO. Ja pistetty lompakkoon.

ANTTI. Ulos nyt!

SANTERI. Minä menen, minä menen... tämä on hirveä väärinkäsitys...

    (Poistuu kiireisesti peräovesta, missä on törmäämäisillään
    yhteen Katajan kanssa.)

KATAJA (silmäten poistuvan jälkeen). Sillähän oli kiire kuin apupapilla piispan pitoihin. (Kääntyy päin.) Kas päivää, isäntä!

    (Menee ojentamaan kättä.)

ANTTI. Kuka... mikä... te...?

KATAJA (nauraen leveästi). Hehheh, eiköstä isäntä enää tunnekaan. Immanuel Katajahan minä olen.

ANTTI (huudahtaen). Manuko?

KATAJA. Sama mies, monta vuotta tässäkin talossa isäntärenkinä palvellut.

ANTTI. Ja mistäs sinä?

KATAJA (viittaa Simoon). Samoilta mailta.

ANTTI. Oletko sinäkin jääkäri?

KATAJA. Samaanhan se veti kuin Väinönkin.

ANTTI (lämpimästi). Tervetuloa, tervetuloa! Kovasti olet muuttunut.

KATAJA. Niinpä taitaa olla. Mutta muuten ollaan sama Manu eikä olla ylpistyttykään, vaikka ollaankin saatu oikein keisarillista opetusta miten ryssiä vastaan on tapeltava.

INKERI (tulee vasemmalta). Isä...

    (Huomaa vieraat ja pysähtyy.)

ANTTI. Tule vain! Tunnetko?

INKERI (katsahtaa ensin Simoon ja sitten Katajaan). Manu!

KATAJA (ilahtuen). Kappas vain, nuoret silmät ne näkee paremmin ja Inkeri neiti tunsi heti. Ehtoota!

    (Kättelevät. Inkeri lähestyy Simoa.)

SIMO (kumartaa kohteliaasti). Penttinen... hm... terveisiä Väinöltä...

INKERI (ojentaa verkkaan kätensä). Oletteko... oletteko te...?

ANTTI. Ovat kyllä, jääkäreitä ovat molemmat!

INKERI (iloisesti). Tervetuloa, tervetuloa!

SIIRI (näyttäytyy ovessa). Inkeri neiti!

KATAJA. Siiri!

SIIRI (tuijottaa hetken häneen, lyö kätensä yhteen). Taivas! Manu!

KATAJA (tyytyväisenä). Vaimoväki se näkyy Manun tuntevan vuosienkin jälkeen. (Menee kättelemään Siiriä. Kääntyy Anttiin.) Isäntä, kuulkaas, asia on niin, kun halki puhutaan, jotta tämä poika kaipaa ankarasti syömistä. Ne saksmannit on koko petoja tappelemaan, mutta niillä on kamalan huono ruokahalu. Ei niitten ripelloksilla sellainen mies pärjää, joka on istunut Vatalan pöydässä isäntärenkinä.

KAIKKI (nauravat).

ANTTI. Totta kai Manun on illallinen saatava. Siiri taitaakin olla puuhissa parhaillaan.

SIIRI. Kohta joutuu.

    (Poistuu vasemmalle.)

KATAJA. Ja minä lähden oortnunkia pitämään.

(Poistuu silmää iskien vasemmalle.)

JOUKO (tulee perältä). Iltaa!

    (Pysähtyy ja katsoo Simoon.)

ANTTI. Tässä on poikani Jouko, Väinön veli, herra Penttinen. Jouko, tässä on Väinön tovereita, herra Penttinen.

JOUKO (riemastuen). Jääkäri?

SIMO (hymyillen). Kyllä, kyllä, mutta ei niin kovaan. Niin, olen jääkäriluutnantti Penttinen ja saavuin tänne yhdessä jääkäri Katajan kanssa määrätyissä tehtävissä.

JOUKO. Immanuel Katajanko?

SIMO. Juuri niin, vaikka en tiennytkään, että hän on aikaisemmin ollut talossanne. Se veijari ei virkkanut halaistua sanaakaan.

JOUKO. Tervetuloa. (Kättelevät.) Minut... minut on valittu tämän kyläkunnan suojeluskunnan päälliköksi. Vahvuutemme on noin sata miestä. Odotamme juuri aseita, joitten pitäisi saapua tänä iltana, ja tarkempia määräyksiä.

SIMO. Hyvä. Onko aseitten kuljetus turvattu?

JOUKO. Niin hyvin kuin on voitu.

SIMO. Hyvä. Tarkemmat määräykset saatte minulta. Jos aseet saapuvat tänä iltana, aloitamme ensi yönä.

INKERI. Ensiyönä?

ANTTI (verkkaan). Niin, niin.

JOUKO (riemastuen). Vihdoinkin. Oh, herra luutnantti, te ette käsitä, miltä tämä odotus on tuntunut, päivästä päivään ja viikosta viikkoon, kun aseet eivät ole saapuneet. Olen nähnyt miehisten miesten silmistä kyyneleen pusertuvan, voimattomasta kiukusta ja raivosta. Nyt nyt on kaikki hyvin. Saamme aseita ja meillä on johtaja, niin, jääkäri.

SIMO (pakotetun tylysti). Älkää liioitelko. Aines on hyvää, jota joudumme johtamaan, sen olen nähnyt. Vaikka työmme onkin vaikea, sillä en kuvitellut matkaan lähtiessäni, että saamme taistella omia kansalaisiamme vastaan, jotka ovat yhtyneet periviholliseemme. Mutta yhtäkaikki: joka ei ole puolellamme, on meitä vastaan.

ANTTI. Amen.

INKERI (arasti). Ehkä herra luutnantti haluaa hiukan siistiytyä. Minä lähden laittamaan hiukan huonetta.

    (Poistuu nopeasti oikealle. On alkanut hämärtää ja
    Antti sytyttää tulet.)

SIMO (poistuvan Inkerin jälkeen). Kiitos, kiitos. (Kääntyy sitten Joukoon päin.) Paljonko meillä on vihollisia täällä kylässä?

JOUKO. Punaisia noin parisataa. Niillä ei tosin kaikilla ole aseita, mutta voivat niitä saada milloin hyvänsä ryssiltä.

SIMO (synkästi). Ja ryssiä?

JOUKO. Neljäkymmentä miestä ja yksi upseeri.

SIMO. Minkälainen?

JOUKO. Reservikapteeni, nahjus, pelkuri ja suuri lurjus ja juoppo, joka kuin pilkalla kantaa nimeä Gerojeff – Sankarinen. On muuten maanvaivana tässä talossa. (Kuin anteeksipyytäen.) Katsokaas, hän vapautti tässä kerran, jonkunlaisessa humalaisessa ritarillisuuden puuskassa, sisareni punakaartilaisten käsistä, jotka tahtoivat viedä hänet kuulusteltavaksi, ja senjälkeen hän on esiintynyt kuin mikäkin hengenpelastaja ja mahtaillut täällä. Ivaa se ei pysty käsittämään ja väkivalta ei toistaiseksi ole ollut paikallaan.

SIMO. Donnerwetter! Siis kaksisataa punaista ja neljäkymmentä ryssää. No, niistä selvitään.

INKERI (tulee oikealta). Huone olisi valmiina.

SIMO (kumartaa). Suuret kiitokset. Niin, ehkä hiukan siistiydyn. Mutta haluaisin vielä neuvotella eikä aikaa ole hukattavissa.

ANTTI. Lähtekäämme siis Joukon kamariin.

    (Poistuvat oikealle.)

INKERI. Mutta muistakaa, että päivällinen joutuu kohta.

    (Poistuu vasemmalle.)

SIMO (ovella, nauraen). Kyllä Immanuel Kataja siitä tekee asianmukaisen ilmoituksen, olkaa huoletta.

    (Näyttämö on hetkisen tyhjä. Sitten näyttäytyy peräalalla
    Gerojeff. Hän kulkee ensin vasemmalle ovelle, haistellen
    ilmaa tyytyväisenä, sitten oikealle, kuunnellen. On humalassa,
    mutta koettaa vaikuttaa selvältä. Kulkee sitten hiljaa
    jahkaillen vasemmalle astiakaapin luo ja ottaa kaapista
    ryyppypikarin. Häntä hytisyttää vilu.)

GEROJEFF (itsekseen). Holodno... holodno... prrr! (Istuutuu varovasti tuolille keskipöydän ääreen vasemmalle.) Tshort! (Kaivaa ulkotaskusta pullon, katsoo sitä ja huomaa sen tyhjäksi.) Kaputt! (Pistää pullon takaisin ja kaivaa toisesta taskusta.) Myöskin kaputt! Tshort, tshort! (Kaivaa povitaskustaan, silmää pulloa ja ilme kirkastuu.) Vot, ahaa! (Etsii taskustaan korkkiruuvin, avaa pullon, kaataa pikariin, ristii sen ja ryyppää. Toistaa tempun useamman kerran.) Ah, vot hjuva! (Nyökyttelee ja mutisee itsekseen. Sitten ääneen.) Rintama – kaputt... armeija – kaputt... tsaari – kaputt (Tarkastelee itseään.) Ivan Vasiljevitsh Gerojeff – kaputt (Katsoo pulloa valoa vasten, lopullisen surullisesti.) Ja pullo kohta kaputt. (Ryyppää, nojaa pään käsiinsä ja laulaa haikeasti juopuneella äänellä joko seuraavaa tai jotakin muuta yleisesti tunnettua renkutusta.)

    Volga, Volga, matj radnaaja,
    Volga russkajaa rjekaa,
    nje vidaala ty padarka
    at danskoova kaazakaa.

        (Ryyppää ja aloittaa äkkiä repäisevästi):

    Jeehal na jarmarkku uuharj kupets,
    uuharj kupets, udaloi maladets.

SIMO (ja Antti sekä Jouko ryntäävät oikealta). No mutta perhana! (Kääntyen Antin puoleen.) Tuoko Iivana se on?

ANTTI. Se.

GEROJEFF (tekee yrityksen nousta, mutta ei nousekaan, leveästi). Strasvyitte!

ANTTI (kylmästi). Iltaa. Mitäs kapteenille kuuluu?

GEROJEFF (salaperäisesti). Paljon, paljon, hjuvin paljon. Mutta soromnoo. Isäntä, ryyppy! Hjuva vodka, viimeinen pullo!

ANTTI (torjuen). Ei kiitos, minulla ei ole aikaa. Mutta mitäs asioita kapteenilla on?

GEROJEFF (viitaten kädellään). Paljon on, hjuvin paljon. Ei kiire. Jutellaan päivällisen aikana. Vot, sieltä tulee hjuva haju! (Viittaa vasenta ovea kohti.) Sitten vot herra Häkenen... vot punakaartilaiset... minä tiedä paljon, hjuvin paljon... aseet... Heh!

    (Ryyppää.)

SIMO (hiljemmin Antille). Antakaapa tämä porsas minun kerittäväkseni ja jatkakaa te valmistuksia.

ANTTI. Hyvä on. Mutta älkää intoutuko.

INKERI (tulee vasemmalta). Joko päivällinen voidaan tarjota? Se on kohta valmis?

GEROJEFF (kompuroi pystyyn ja kumartaa liioitellusti). Oh, madmazell SIMO. Tiedän.

Inkeri, strastvyitte!

ANTTI. Ei, ei vielä.

    (Inkeri, Antti ja Jouko poistuvat vasemmalle.)

GEROJEFF. Minnes kiire, galuubushka!

    (Istuutuu.)

SIMO (tulee viereen). Strastvyitte!

GEROJEFF (iloisesti). Vot, ahaa! Ryyppy! Vot tuolla! (Osoittaa astiakaappia.)

SIMO (hakee pikarin itselleen, johon Gerojeff kaataa). Skool!

GEROJEFF (riemastuneena). Skool, skool. (Tankaten.) Min skål, din skål, alla vackra flickors skål! (Ryyppäävät.) A vot kuka olette?

SIMO. Metsänhoitaja.

GEROJEFF. Vot, vot. Jummarta. Sivistynyt... intelligentsija?

SIMO. Totta hitossa.

GEROJEFF. Olla hjuva. Mine en ryyppää muu kuin intelligentsijan kanssa.

SIMO (myrkyllisestä). Siltä näyttää. (Ryyppäävät.) Kuinkas kapteeni nyt viihtyy?

GEROJEFF. Ei olla hjuva, ei. Sotamiehet... kaikki bolshevikki... ei tehdä smirna, ei kunnia... minu olla kuin koira...

SIMO (kaksimielisesti). Se ei ole ihme.

GEROJEFF. Ei, mut se olla, että minu olla hengissä. Skool!

    (Ryyppäävät.)

SIMO (huolettomasti). No mitä ne sotilaat nyt tekevät?

GEROJEFF (salaperäisesti). A vot, saamas kuulla, että tänne tulemas germanski spioon, saksalainen jegari... da aseita... Vot meina otta jegari ja aseet... Da, da .. Konsta Hekenen...

    (Pysähtyy äkkiä, ikäänkuin muistaen.)

SIMO (jännittyneenä ja kärsimättömästi). No, ja sitten?

GEROJEFF (röyhkeästi.) Nitshevoo. Ei juhtikas mitään. (Miettii, sitten äkkiä.) Minä tahtomas rahaa! (Samassa tulee Antti vasemmalta ja jää ovelle.) Daa, minä tahtomas rahaa, paljon rahaa. Vodka maksaa rahaa ja minä tahdo vodka.

SIMO (vilkaisee Anttiin, joka nyökäyttää päätään, liikemiesmäisesti). Kuinka paljon rahaa?

GEROJEFF. Paljon. (Miettii.) Neljätuhatta... ei, viisituhatta markkaa.

SIMO (kylmästi). Liian paljon.

    (Ei ole näkevinään Antin viittausta, joka kehoittaa myöntymään.)

GEROJEFF. Ei voi halvemmalla. Paljon asiaa, hjuva asia.

SIMO (miettii ja kävelee edestakaisin.) Kolmetuhatta.

GEROJEFF. Liian vähän.

KATAJA (tulee vasemmalta ja huutaa jo ennen näyttämölle astumistaan). Luutnantti, luutnantti! Päivälliseksi saadaan sellainen paisti, että... (Pysähtyy hölmistyneenä nähdessään Gerojeffin). Ryssä, perhana!

SIMO (päättävästi). Aasi. Ei auta. (Vetäisee takataskustaan pistoolin ja ojentaa sen kohti Gerojeffia.) Kädet ylös!

GEROJEFF (joka on juuri ollut ryyppyä kaatamassa, nostaa pelästyneenä kätensä ylös, toisessa kädessä pullo, toisessa pikari). Löjtnant... Löjtnant... ah vot, germanski jegar... vot, vot..! Pamilui!

SIMO (käskevästi). Kataja, tutki taskut!

KATAJA. Käskystä. (Tutkii taskut ja vetää pullon toisensa jälkeen pöydälle.) Siinä on koko arsenaali ja suuri se onkin. Ja makkaraveitsi myös! (Ottaa Gerojeffin sapelin.) Muuta ei ole.

SIMO. Hyvä. Ja nyt, kapteeni Gerojeff, mitä te tiedätte? En maksa mitään, mutta tahdon tietää.

GEROJEFF (varsin peloissaan ja humalassa). Kerron, kerron, kaikki kerron... vot hjuva... Hekenen tietämäs, että tänne tullut (kaataa vapisevin käsin itselleen ryypyn ja juo sen nopeasti) että tänne tullut saksalainen jegari... ja että vintofki, kiväärit tulossa Lahtelan kautta... Lähettämäs joukon Lahtelaan ja ottamas aseet... Ja sotamiehet menemäs myös.... Ja sitten illalla tulemas tänne ja konfiskirovat. takavarikoimas kaikki ja vangitsemas ja ampumas...

SIMO. Siinäkö kaikki? Ja kaikki totta?

GEROJEFF (vetää kädellään kaulaansa ja ristii sitten itsensä). A vaikka kaula leikkamas. Totta, totta.

SIMO. Tekisikin mieli leikata kaulasi. (Kääntyen Anttiin päin.) Mitähän me tälle lurjukselle teemme? Onko teillä jotakin sopivaa komeroa? Ja kuka sitä vahtisi? Illalla näyttää rymy alkavan, ties kuinkakin pian.

ANTTI. Keittiön yhteydessä on sopiva komero ja Siiri, palvelijattaremme, kyllä hoitelee tämän miekkosen. Onhan se niin pehmeäkin, ettei ainakaan muutamaan tuntiin siitä ole mitään vaaraa.

SIMO. Hyvä. Kataja, saata tämä ukkeli keittiöön ja hoida se komeroon. Ja etsi Jouko ja tulkaa tänne molemmat.

KATAJA. Käskystä.

    (Vie vastustelemattoman Gerojeffin vasemmalle.)

SIMO (äkkiä). Seis! Kapteeni, mistä Häkänen sai nämä tietonsa?

GEROJEFF. Se näkemäs jonkun tulla tänne ja sitten tapaamas se rikkaan Vatasen ja lupaamas ampua ja se kertomas kaikki siitä jegarista.

ANTTI (katkerasti). Se roisto!

SIMO. Entä mistä sai tiedon aseista.

GEROJEFF. Ei tiedä, ei tiedä.

SIMO. Hyvä. Saatte mennä. (Kataja ja Gerojeff poistuvat vasemmalle.) Nyt on hyvät neuvot kalliita ja nopeat toimet välttämättömiä. Ne aikovat yllättää meidät viime hetkellä. Ellei tuota ryssää humala olisi tänne ohjannut, niin olisimmepa melko varmasti kiikissä.

ANTTI. Niin, ja hetkellä, jolloin ahdistus on juuri laukeamaisillaan. Ei, se ei saa tapahtua.

JOUKO (tulee Katajan kanssa vasemmalta). Nythän on piru irti.

SIMO (sotilaallisesti). Kataja, tunnet seudun?

KATAJA. Kyllä.

SIMO. Nouset heti suksille, painut Lahtelaan ennen punaisia, varoitat miehiä ja tuot aseet sivutietä pitkin. Ja otat mukaasi tänne kaikki, jotka saat. Miehille jaetaan aseet. Tulkaa kylään taistelujärjestyksessä. Onko selvä?

KATAJA. Selvä. (Koomillisen onnettomasti.) Ja kun päivällinen olisi juuri ollut valmiina.

SIMO. No, pieni hiihto lisää ruokahalua.

KATAJA. Sitä olisi jo muillekin antaa, kun olisi ruokaa.

    (Poistuu nopeasti perältä.)

SIMO. Ja te, isäntä, ja te Jouko, teidän on mentävä kylälle miehiänne varoittamaan. Poistukoot kotoaan ja kokoontukoot täysissä varusteissa tänne. (Levittää kartan pöydälle.) Tunnussana on: Tänä-yönä. Kun olette hälyyttäneet, tulkaa ilmoittamaan minulle. Minun täytyy odottaa täällä, sillä minulle pitäisi vielä saapua puhelinilmoituksen. Onko selvä?

ANTTI ja JOUKO. Selvä.

    (Poistuvat perältä.)

INKERI (tulee vasemmalta). Ah, tiedän kaikki. Onnistummeko?

SIMO (vakavasti). Kyllä, sillä me emme saa epäonnistua.

INKERI. Tänä yönäkö alkaa?

SIMO. Tänä yönä.

INKERI. Ah!

SIMO (miltei hellästi). Pelkäättekö?

INKERI (tulisesti). En, en, vaan odotan hetkeä, jolloin loppuu tämä aika, jolloin meidän on täytynyt pelätä omassa maassamme, pakoilla omilla vaaroillamme.

SIMO. Oikein, oikein. (Puristavat toistensa kättä.) Minun täytyy nyt hiukan puuhata tuolla tavaroitteni parissa. Jos puhelin soi, kutsukaa minut heti!

INKERI. Kyllä.

    (Simo poistuu oikealle. Inkeri sammuttaa kattovalaistuksen,
    niin että vain oikealla, kirjoituspöydällä oleva lamppu jää
    palamaan ja huone tulee puolipimeäksi. Ottaa käsityön
    pöydältä ja istuutuu puolittain varjoon, puolittain valoon.
    Laulaa hiljaa ja uneksien jostakin vienosta kansanlaulusta
    pari säkeistöä.)

SIMO (on tullut sisään toisen säkeistön alussa ja jäänyt seisomaan ovelle. Tulee etualalle). Kiitos, noin kaunista en ole pitkään aikaan kuullut.

INKERI (kuin havahtuen). Tekö! Kertokaa... kertokaa, minkälaista oli siellä alhaalla.

SIMO (matalasti): Pitkät ja raskaat ovat vuodet vieraalla maalla. Miehen ne jokaisesta tekivät, kenessä oli miehen ainesta. Ja miehiä nyt tarvitaan.

INKERI. Ja Väinö?

SIMO (vakaumuksella). Parhaimpia. Murtumaton mieli, taittumaton tahto ja joka päivä uusi usko varmaan voittoon.

INKERI. Voitammeko? Uskotteko?

SIMO. Meidän täytyy uskoa, meidän täytyy voittaa ja me voitamme.

INKERI (nousten, haltioituneesti). Niin, kun muistan Väinön, kun näen teidät, kun katson Manua, silloin näen, silloin aavistan, silloin uskon, että voitto on meidän.

SIMO. Älkää katsoko meihin, katsokaa isäänne, kohta vanhusta, mikä mieli hänessä hehkuu, katsokaa veljeänne Joukoa, tuota, joka on tuskin muuta kuin poikanen, mutta miehen mitan ja tuimankin toimen täyttävä, ja katsokaa niitä miehiä ja nuorukaisia, jotka eivät sodasta tiedä, mutta ovat siihen valmiit. Ilo on niitä johtaa ja niiden avulla ja kanssa voittaa.

INKERI. Niin, niin, terveitä on vielä paljon. Ja kun saavutamme voiton, niin sitten...

SIMO. Niin, sitten... (Muuttaa sävyä arkisemmaksi.) Otetaanko minut sitten yhtä avosylin vastaan, kun tulen muustakin kuin sodasta puhumaan.

INKERI (hiljaa). Otetaan... aina.

    (Puhelin soi.)

SIMO (hypähtäen sen ääreen ja ottaen torven.) Halloo, Vatalassa... Jaa, morjesta Manta... (Nauraa kovasti.) Ei, ei auta itku markkinoilla eikä suru maailmanturulla. Ilo se vain elättelee. Jaha, jaha (kirjoittaa lörpöttelynsä lomassa paperille.) Heipparalla! Joo, hevonen ol' musta kuin tiikerikissa. Hesputei. (Ripustaa torven paikalleen. Hiukan juhlallisesti.) Sain ilmoituksen ja käskyn.. Tänä-yönä!

INKERI (nousten). Vihdoinkin! (Ulkoa kuuluu melua jostakin kauempaa, sitten pari heikohkoa laukausta. Sekä Inkeri että Simo jäävät paikoilleen, kuunnellen jännittyneinä. Ovi kolahtaa perällä ja hetken kuluttua syöksähtävät Antti ja Jouko näyttämölle. Jouko sulkee oven kiireesti.)

ANTTI (huohottaen). Luutnantti... pian... nopeasti... pois... paetkaa... teitä ei saa pidättää... ja Jouko myös... heti...

SIMO (muuttuen kylmäksi ja rauhalliseksi). Mitä on tapahtunut?

ANTTI (vieläkin hengästyneenä). Punaiset... ja osa ryssiä... on tulossa tänne pitämään kotitarkastusta. Ne vangitsevat teidät, jos tapaavat.

INKERI. Voi, paetkaa... perääntykää! Johtaja ei saa joutua kiinni.

JOUKO. Niin, ehkä on niin parempi. Sain miehet hälyytetyiksi. He kokoontuvat määrättyyn paikkaan ja ottavat yhteyden jääkäri Katajan ja hänen joukkonsa kanssa, kun nämä saapuvat. Mutta pian! Konsta Häkänen on tulossa tänne. Mutta takateitse ehkä ehdimme livahtaa...

    (Kuuluu ankaraa melua takaa ja huutoja: Avatkaa tai
    ammutaan! Vastarinta on turha! Talo on saarrettu!)

ANTTI (ryntää kirjoituspöydän luo ja sammuttaa lampun sekä tempaa ikkunaverhon syrjään. Kalpea kuunvalo tunkeutuu huoneeseen. Miehet tähystävät ikkunasta.) Totta, totta, talo on saarrettu.

SIMO (seisoo miettien, sitten päättävästi). Pääsisimme ehkä läpi, mutta joukkoon yhtyminen voisi olla kovin vaikeaa. Punaiset näkevät aukealla maalla pitkälti. Ei hätää vielä. Kataja ei jätä meitä kauaksi pulaan. Pääasia on voittaa aikaa. Meille tulee kyllä apua. Avatkaa ovi.

    (Melu oven takana on koko ajan jatkunut ja osittain kiihtynyt.)

ANTTI (sytyttää kattovalaistuksen ja menee verkkaan ovelle). Kuka siellä?

KONSTA. Minä, Konsta Häkänen ja järjestyskaarti.

ANTTI. Vai sinäkö lurjus siellä olet. Ei ole minulla sinulle asiaa enkä järjestyskaartiakaan kaipaa.

KONSTA. Ovi auki tai paukkuu.

ANTTI. Tule sitten.

    (Avaa oven. Konsta ja joukko punakaartilaisia hyökkää sisään,
    Konstalla sapeli vyöllä ja kädessä pistooli, muilla kiväärit
    pistimineen, kaikilla punaiset nauhat hatuissa ja käsivarsissa.)

KONSTA (ojentaen pistooliaan). Kädet ylös! (Kukaan ei liikahda.) Jaha, vai tässä on nyt se lahtarien pesä.

ANTTI (tuimasti). Millä valtuudella te tunkeudutte rauhallisen ihmisen asuntoon?

KONSTA (ojentaa pistoolin aivan Antin kasvojen eteen). Tässä on mun valtakirjani! Kelpaako? (Punakaartilaiset rähähtävät nauramaan, Jouko on hyökkäämäisillään väliin, mutta Antti tyynnyttää hänet. Konsta kääntyy Simon puoleen ja sitten Anttiin, osoittaen tälle Simoa.) Kukas tuo on?

SIMO (rehentelevästi, sakilaismaisesti). Kysy mieheltä itseltään.

KONSTA (ärjäisten). Sinutteletko sinä minua?

SIMO (rauhallisesti). Herrojahan vain teititellään eikähän sinussa ole herraa muuta kuin kovat kaulassa ja ties mitkä housuissa.

KONSTA. Mikä on nimes?

SIMO (istuutuu pöydän kulmalle). Kun ma olin pikkunen poika, lähetti mammani mun kerran ulos ja sanoi, että niistä nenäs ja muista nimes. Mutta minäpä poika niistin nimeni ja muistin nenäni. Enkä siitä pitäen nimeäni tiedä.

KONSTA. Älä koiraile.

SIMO. Enhän toki. Niinkuin pyöräilemiseen tarvitaan pyörä, niin tarvitaan koirailemiseenkin koira. Eikä minulla ole sellaistakaan piskiä, joka viitsisi edes sinua haukkua.

KONSTA (uhaten aseellaan). Kyllä nuo konstit tiedetään.

SIMO. Tottahan Konsta konstit tietää.

KONSTA. Saatana! Miehet, menkää ja tutkikaa talo ja takavarikoikaa aseet ja muut epäilyttävät esineet. (Kaksi punakaartilaista menee ensin oikealle ja tulevat sitten hetken kuluttua takaisin ja menevät vasemmalle. Toiset kaksi seisovat peräoven luona.) Kyllä tiedetään. (Kuiskaa toiselle punakaartilaiselle, tämä livahtaa ovesta ja palaa hetken kuluttua takaisin mukanaan Santeri, joka on pelästyksissään ja kauhuissaan.) Noh! Hei, Vatasen Santeri, tunnetko tuota miestä? (Osoittaa Simoa). Jääkäri, vai?

    (Uhkaa aseellaan.)

SANTERI. Joo... joo... niin se sanoi... jääkäriupseeri!

JOUKO. Roisto ja raukka!

    (Lyö Santeria korvalle. Toinen punakaartilainen
    ojentaa kivääriään.)

KONSTA. Hei miehet, siinä on siis oikein päälahtari, oikein lahtarimestari. Viekää ulos tuo!

    (Osoittaa Santeria, joka saatetaan ulos.)

SIMO. Entä sitten?

KONSTA. Sen saavat venäläiset toverit päättää. Kyllä ne tietävät, mitä vakoilijoille tehdään.

ANTTI. Ja siis sinä, suomalainen kuitenkin, luovutat suomalaisen ryssälle?

KONSTA. Älä sinä ukko kenkkuile. (Kaksi punakaartilaista tuovat vasemmalta Gerojeffin ja Siirin, joista edellinen on saanut takaisin sapelinsakin. Gerojeff on kuin puolittain sekaisin, hiukan selviämässä humalastaan, pullo toisessa kädessä, kiukkuinen niinkuin Siirikin.)

PUNAKAARTILAINEN. Tämä Kerojehvi oli vankina keittiökopissa ja piika oli vartijana.

GEROJEFF (silmäilee ympärilleen pääsemättä oikein selville tilanteesta, ryyppää pullosta, ähkäisee. Hänelle kirkastuu vähitellen asema. Huomaa Simon.) Ahaa, germanski... vot tjebei, tshort vasmii! Ahaa, saksalainen jegari. Otta kiinni! (Tavoittelee sapeliaan.) Kyllä mine teille, senki tshuhnat!

SIMO. Annahan sen makkaraveitsen olla.

KONSTA. Vot tavaritsh kapteeni, kaikki on otettu kiinni.

GEROJEFF. Hjuva, hjuva. Jegari kiinni, hjuva. Mine ota jegari. Toverit sotilaat saavat hänet tuomita. Kstjenke! Seinää vastaan! Ahaa, vot germanski spioon! (Nauraa ilkeästi.) Vot kapitan Gerojeff ottanut kiinni germanski spioon! (Katselee ympärilleen ja huomaa Inkerin.) Ah, galuubushka, ei olla hjuva tämä asia. Germanski spioon! A vot madmazell Inkeri tulla minu luo, kapitan Gerojeff olla gentleman, olla turvassa, kapitan pelasta kaikesta niinkuin aikaisemminkin.

SIMO (synkästi). Et koske siihen tyttöön.

GEROJEFF. A germanski jegari ljubit?

INKERI (lujasti). En lähde ryssän mukaan!

SIMO. Ei tarvitsekaan.

GEROJEFF (raivostuen ja temmaten sapelin ryntää Simoa kohti). Maltshii durak!

SIMO (tempaa sapelin sukkelasti kapteenilta ja työntää hänet takaisin). Kas niin!

KONSTA. Kädet ylös!

SIMO (laskee sapelin pöydälle). Älä puhu turhia, et sinä kuitenkaan uskalla ampua.

KONSTA (katselee muita). Vallankumoustripunaalin nimessä vangitsen teidät kaikki, isännän, hänen poikansa, tuon jääkärin, tyttären ja (silmää Siiriä) tuon lahtareitten kätyrin.

SIIRI. Minäkö, minäkö lahtari, joka en ole kanaltakaan kaulaa katkaissut!

KONSTA (ilkkuen). Mitäs sanoin aamulla. Eikös nyi passaisi olla, jos teit niinkuin sanoin?

SIIRI. Tphyi!

KONSTA (komentaen). Miehet, toverit! Tarkastakaa nuo lahtarit! Jos on aseita, ottakaa pois. Jääkärin viette venäläisten toverien luo, tyttären voitte jättää toveri kapteenin huostaan, joka on luvannut hänestä huolehtia. Muut viemme mukaan.

PUNAKAARTILAINEN (on aikaisemmin livahtanut vasemmalle ja palaa kädessään isohko paketti). Tässä oli porvarien kätkettyjä elintarpeita!

KONSTA. Mikä? Missä sitä oli?

PUNAKAARTILAINEN. Ka, se on kana, joka oli padassa paistumassa.

KONSTA (ylevästi). Jaa, kansa takavarikoi kanan!

SIIRI (kiukkuisesti). Senkin ryökäleet, sehän on kukko.

KONSTA. Sama se. Miehet, täyttäkää käsky!

SIMO (hypähtää taaksepäin etualalle oikealle ja tempaa kätensä koholle). Seis, joka liikahtaa, on kuoleman oma! Tässä on käsipommi! (Kaikki hätkähtävät rajusti, pari punakaartilaista pudottaa kiväärinsä). Ja joka päästää äänenkään, kuolee! Nyt puhun minä. Niin, minä olen jääkäri, jääkäriupseeri. Enkä minä olen yksin. Hullut! Luuletteko että minä olen tullut tänne yksinäni loukkoon? Hoh! Viiden, kymmenen minuutin kuluttua on minulla pataljoona käytettävissä. Ja silloin... Ja nyt minulla on tämä pommi, kyllin voimakas surmaamaan jokaisen tässä huoneessa. En minä kuolemaa pelkää, mutta ryssän vangiksi en antaudu. Isäntä, oletteko valmis kuolemaan?

ANTTI. Kyllä. Se on kohtaloni silloinkin, jos joudun tuon roiston käsiin. Liian usein olen hänen konnuutensa paljastanut ja toiset pelastanut.

SIMO. Entä te, Inkeri neiti?

INKERI (hiljaa, mutta lujasti). Vaikka mitä ennenkuin ryssän luo menen.

SIMO. Entä Jouko?

JOUKO. Minne hyvänsä jääkärin seurassa.

SIMO. Ja te siellä, Siiri?

SIIRI (itkien, pelästyksissään, katsellen ympärilleen). Sinne minä minne muutkin.

SIMO. Oikeata verta, oikeata sisua, kuulitteko te, roistot! Ja nyt sanon ehtoni. Sinä pääroisto, anna käsky taloa saartaville miehille, että palaavat kylään. Heti! Ja muista, että jos väärän sanan sanot, niin paukahtaa!

KONSTA (vavisten, surkealla äänellä, huutaa oven läpi). Jaska, hei Jaska! (Ääni ulkoa: Täällä!) Kutsu miehet koolle ja johda ne kunnantalolle! (Ääni ulkoa: Eikös niitä enää tarvita?) Ei, ei!

SIMO (sanellen). Ja odottakaa minua.

KONSTA. Ja odottakaa minua. (Ääni ulkoa: Alakin joutua. Ja minnes sinä panit ne konjakkipullot, jotka me otettiin metsäherralta?) Sinne kaapin päälle.

SIMO (sanellen). Juo pois vain ja anna miehillekin viinat!

KONSTA. Juo pois vain ja anna miehillekin viinat.

SIMO. Jaha, se on sitten selvä. Ottakaa aseet noilta.

    (Antti ja Jouko keräävät aseet Konstalta, Gerojeffilta
    ja punakaartilaisilta.)

SIIRI. Ja tänne se kukko, senkin.

    (Tempaa paketin punakaartilaiselta ja poistuu vasemmalle.
    Inkeri on vaipunut tuolille.)

SIMO. Ja nyt tämä. (Heittää kädessään olleen esineen perälle. Kaikki säpsähtävät. Simo nauraa.) Ei se ollut kuin matkasaippua! Mutta paljonkos näille raukoille tarvitsee.

KONSTA. Saakeli.

SIMO. Pidä suus! (Kääntyen toisten puoleen, melkein liikutettuna). Yritykseni oli raaka, mutta välttämätön. Te olette miehiä, molemmat, te olitte valmiit kuolemaan.

ANTTI ja JOUKO. Ja olemme edelleen.

SIMO (mennen Inkerin luo). Ja te, te olitte enemmän kuin mies, te... te... En voi... en osaa lausua, kuinka suurta kunnioitusta ja ihailua tunnen teitä kohtaan... ja... ja muutakin... Mutta nyt ei ole aika siitä puhua.

    (Tarttuu Inkerin käteen ja puristaa sitä.)

JOUKO. Meillä ei liene paljon aikaa. Petos huomataan kai piankin. Hei, mikä siellä?

    (Ulkoa kuuluu melua, muutamia laukauksia ja äkkiä ryntää
    peräovesta sisään Kataja, pistooli kädessä, perässään muutamia
    suojeluskuntalaisia kivääreilleen.)

KATAJA (pysähtyy ja katsahtaa ympärilleen). Hitto ja hyvä mieli, tulimmepa ajoissa. No, mitäs nyt, miehillä jo aseet kourassa? Ahaa, ja tuossa on oikeita ryssiä ja ryssänkokelaita! Huh, olipa se vauhtia! Jaa, ne asekuormat tulivatkin oikein miesvoimalla ja punaiset, jotka tulivat niitä ottamaan, joutuivat itse kiinni. Ja minä sitten painelin vapaitten miesten kanssa tänne ja kiirettä on tässä pidetty. Niin, ja kyllä minulla nyt ainakin on ruokahalua riittävästi:

ANTTI (naurahtaen). Kyllä se kukko on siellä paistumassa.

KATAJA. No mahtaa se nyt olla kypsä!

SIMO. Miten on asiat kylässä?

KATAJA (rauhallisesti). Mukiinmenevästi. Tapasimme koko sankarijoukon kunnantuvalla ryyppäämässä. Ja siellä ne ovat edelleenkin. Viinat vain maassa ja meidän pojat ovilla vetoa estämässä.

SIMO. Hyvä. Entä ryssät?

KATAJA (huolettomasti). Ne taitavat rukoilla sitä polseviikkien kieltämää luojaansa.

SIMO. Hyvä. Nuo!

    (Viittaa vankeihin ja poistuu itse oikealle.)

KATAJA. Jaha, kolme miestä saattaa vangit kunnantuvalle. Muut saavat poistua.

    (Suojeluskuntalaiset vievät vangit mukanaan ja
    poistuvat peräovesta.)

JOUKO. Minä tulen mukaan. Isä, menen kunnantuvalle järjestämään asejakelun.

    (Poistuu perältä.)

ANTTI. Kiitos, Manu, se oli kelpo päivätyö.

KATAJA. Helppoista hommaahan tämä vielä oli, ollaan sitä oltu kovemmassakin souvissa. Mutta nyt täytyy minun lähteä katsomaan, ettei suinkaan se kukko ole vain padasta paennut. Hiukaisee jo niin.

    (Poistuu vasemmalle.)

INKERI (painautuu Anttia vastaan). Isä, näitkö, minkälainen tuo jääkäri oli (haltioituneesti) kuinka hän seisoi uljaana, uhmaten, mitään pelkäämättä. (Hiljemmin, mutta intohimoisesti.) Ah, varmaan Väinö on samanlainen! Isä, minä rakastan tuota jääkäriä!

ANTTI (silittäen hellästi Inkerin hiuksia). No, no, lapseni, ei puhuta nyt rakkaudesta. Ja sehän oli sitäpaitsi vain julmaa leikkiä.

INKERI. Mutta isä, se olisi voinut olla totta!

ANTTI (hitaasti). Niin, se olisi voinut olla totta.

INKERI. Isä, en jää tänne, en voi jäädä tänne. Minä lähden mukaan, minä lähden hoitamaan heitä kun he haavoittuvat, auttamaan heitä taistelujen lomassa, tekemään sitä, mitä he eivät voi ja ehdi. Olen suomalainen nainen, joka on niin useasti saanut seurata miehiään sotaan. Ja tunnen, aavistan, tiedän, että monen moni Suomen nainen nytkin seuraa maansa puoltajia. Isä, laskethan sinä!

ANTTI. Niin, toinen poikani on sodassa ja toinen lähtee. Sinä tahdot lähteä. Minä itsekin tahtoisin, mutta aika on varren käyristänyt, voimat on heikot. Kotikulmani kujat tahdon puhdistaa, mutta etemmäksi en jaksa. Olisin vain nuorten tiellä. En kiellä, en käske.

INKERI. Kuulkaa, isä!

    (Ulkoa alkaa kuulua melua ja peräovesta rientävät Jouko ja
    muutamia suojeluskuntalaisia, aseissa ja valkoiset nauhat
    käsivarsissa. Simo tulee oikealta, upseeritakissa ja aseissa.)

JOUKO. Herra jääkäriluutnantti... komppanian päällystö odottaa määräyksiä.

    (Suojeluskuntalaiset liikahtavat, kuisketta "jääkäri,
    jääkäri", jähmettyvät sitten asentoon.)

SIMO. Hyvä. Hetkinen vain.

    (Tarkastelee pöydän äärellä karttaa.)

KATAJA (tulee vasemmalta). Kuulkaapa isäntä, minä söin nopeasti, mutta paljon eikä siitä kukosta taida olla jäljellä muuta kuin hiukan kukonlaulua.

ANTTI (naurahtaen). Sepä hyvä, että kelpasi.

KATAJA. Voi ettei! Olisi siinä samassa mennyt kana ja tusina kananpoikasiakin, mutta eipä sillä, eipä sillä, kyllä sitä nyt taas jaksaa opettaa ryssille maantietoa.

SIMO. Jääkäri Kataja (jälleen liikettä suojeluskuntalaisten kesken), oletko syönyt.

KATAJA. Kyllä, ja lujasti sittenkin.

SIMO. Hyvä. Otat yhden joukkueen, etenet tähän pisteeseen saakka, varmistat sen ja lähetät minulle ilmoituksen. Verstanden?

    (On näyttänyt kartalla.)

KATAJA. Jawohl, Herr Leutnant! (Kääntyy miehiin.) Huomio! Seuraatte minua. (Kääntyy Anttiin ja Inkeriin, liikutustaan salaten.) No näkemiin sitten isäntä, ei taida tietää, milloin tavataan, sota kun on niin vietävän aikaaviepää hommaa. Mutta ehkäpä joskus pistäydyn kukkopaistilla.

ANTTI (puristaen Katajan kättä.) Onnea matkalle ja tervetuloa!

INKERI (hetken innostuksessa). Ja tässä minun hyvästini Manu-sedälle! (Suutelee ällistynyttä Katajaa poskelle.) Onnea, urhoollinen jääkäri!

KATAJA (melkein kyyneleet silmissä, yrittäen laskea leikkiä). No jopa, no jopa tämä Inkeri! Pikiintyy se naisväki tähän Immanuel Katajaan. (Puristaa pitkään Inkerin kättä. Joukolle sitten.) No, me kai tavataan. (Simolle.) Hesputei.

SIMO. Jaa Jouko, te jäätte toistaiseksi minun luokseni.

    (Kataja poistuu suojeluskuntalaisten kanssa.)

JOUKO. Käskystä, herra luutnantti.

SIMO. Niin, meillä on vain hetkinen aikaa. Sanon siis nyt jo hyvästi ja kiitän kaikesta. Tämä talo tuottaa kunniaa maalleen. Hyvästi, isäntä, joka olette tänään todistanut, että suomalainen mies on mies vanhuuteen saakka! Ja te, Inkeri neiti! En osaa sanoa, mitä tunnen...

ANTTI. Ei mitään jäähyväisiä vielä. Vanha olen enkä pitkälle jaksa, mutta kotikulmiani tahdon olla puhdistamassa.

SIMO. Se on jo liikaa, mutta ymmärrän teidät. Ja te, Inkeri neiti, te jäätte siis yksin muistelemaan isäänne ja veljeänne. Muistakaa ehkä joskus minuakin.

INKERI. En muistele. Minä lähden mukaan, minullakin on siellä tehtävää.

SIMO (ei puhu mitään, katsoo vain Inkeriin. Ulkoa kuuluu komentoja ja melua.)

JOUKO (hurmioituneena). He lähtevät.

ANTTI (hitaasti). Niin, me kaikki lähdemme ja niin meidän on lähdettäväkin.

VÄLIVERHO