Kuminaamarimiehet
Edgar Wallace (1875–1932)
Lontoota piinaa salaperäinen rikollisliiga, joka tekee iskuja kuminaamareihin ja -käsineisiin pukeutuneena. Komisario John Wade ryhtyy vaaralliseen tutkintaan, joka vie hänet Thames-joen hämäriin kapakoihin ja keskelle häikäilemätöntä rikosten verkkoa.
Edgar Wallacen 'Kuminaamarimiehet' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1842. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KUMINAAMARIMIEHET
Salapoliisiromaani
Kirj.
EDGAE WALLACE
Suomennos
HELSINGISSÄ,
KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA,
1937.
I
Pimeänä ja sumuisena aamuna soutuvene kulki myötävirtaa. Kaksi airoparia liikkui tahdissa ikäänkuin vain yhdellä parilla olisi soudettu, sillä miehet olivat tottuneita soutajia. He kiertelivät Surreyn rantaa pysytellen ankkuroitujen proomujen suojassa, jotta eivät joutuisi kiinni.
Jossain idän puolella aurinko yritti nousta, mutta pilvet olivat synkkiä ja raskaita. Lyhdyt paloivat joella ja rannalla. Billingsgaten tori oli kirkkaasti valaistu, ja laiturien yläpuolella, missä lastilaivoja oli ankkuroituina, oli kaarilamppuja, jotka tuikkivat kuin tähdet.
Joki alkoi herätä; veneessä olevien miesten korvissa jyskivät koneet, ritisivät nostopuomit ja kalisivat ketjut.
Kun he olivat sivuuttaneet pitkän rivin proomuja ja kääntäneet veneensä kokan pohjoista rantaa kohti, ilmestyi tummalle taustalle musta kohta. Kokkatuhdolla oleva mies käänsi päätään taakse, ja nähdessään pienen höyrylaivan aivan heidän edessään, hän lakkasi soutamasta.
"Wade!" hän murahti.
Pimeydestä kuului iloinen tervehdys.
"Halloo, ystävät! Minne matka?"
Poliisivene laski taitavasti toisen veneen sivuun. Joku tarttui keksillä veneen partaaseen.
"Minä täällä vain olen, Mr Wade. Me kuljetamme venettä Dorlingin telakalle", sanoi soutaja perätuhdolta. Hän puhui falsetissa ja joka sanan jälkeen hän nuhisi.
"Onko itse mr Offer?" Ääni, joka kuului poliisiveneestä, ilmaisi hämmästystä. "Sniffy Offer? Mitä te teette täällä tähän aikaan vuorokautta, ystäväni? Raaka aamu, jolloin lasten ja sairaitten pitäisi pysytellä lämpimissä vuoteissaan. Annas kun tarkastelen teitä."
Voimakas valo suuntautui veneeseen valaisten sen kokonaan. Molemmat soutajat siristivät silmiään.
"Tuossa on pieni kanisteri", kuului komissaari John Waden vihattu ääni. "Se on varmasti viskykanisteri – ja helkkarissa, tuossa on vielä toinenkin!"
"Ne ajelehtivat joella", sanoi mies, jota sanottiin Sniffyksi. "Minä ja Harry ongimme ne vedestä."
"Ongitte? Sen minä uskon! Kiinnittäkää veneenne ja tulkaa minun puolelleni – pitäkää kiirettä, ystävät!"
Jokivarkaat eivät sanoneet mitään ennenkuin he istuivat poliisiveneessä, joka laski suoraan rannalla olevaa poliisiasemaa kohti.
"Ei teiltä vaadita suurta taitoa saadaksenne meidät kiinni, Wade. Lontoossa tapahtuu joukottain murhia ja varkauksia, joista te ette pääse selville, vain tällaisia kulkureita te saatte kiinni. Toista olisi, jos saisitte selkoa murhaajasta, joka leikkasi poikki sen naisen kurkun Cranston Gardensista, tai kuminaamarimiehistä –"
"Ole vaiti!" murisi hänen toverinsa.
"Jatka vain, Sniffy", sanoi Mr Wade. "En minä hermostu. Sinä mainitsit kuminaamarimiehet. Sinä moitit minua – koetit halventaa minua ja kaupungin poliisikuntaa. Jatka vain, Sniffy. Löylytä minua."
"Ole vaiti, Sniffy!" varoitti toinen vanki jälleen, ja Sniffy oli vaiti huolimatta kaikista pistosanoista ja ivallisista huomautuksista, joilla salapoliisi ahdisti häntä.
"Minne teidän oli määrä kuljettaa noita viskylekkereitä? Minua suuresti kiinnostaisi kuulla, minne varastettua viskyä voidaan viedä, Sniffy. Minä aion ruveta salakuljettamaan viinaa. Anna kuulla, Sniffy, minä säilytän visusti salaisuuden."
Muuta vastausta ei kuulunut kuin nuhisemista.
"Kuulehan, ystäväni, kerro toki papalle." Toiset eivät voineet nähdä irvistystä John Waden laihoilla, tummilla kasvoilla, mutta he kuulivat hänen pilkallisen äänensä. "Oliko teidän aikomuksenne ilahduttaa 'Mekan' merimiehiä? Sehän olisi ollut ystävällinen teko. Merimies parat, heillä ei tosiaankaan ole liiaksi iloa. Vai aioitteko antaa viskyn vanhalle Gollylle –"
Jätkä kääntyi.
"Teillä ei ole oikeutta kysyä mitään ennenkuin kuulustelussa, Wade, sen te tiedätte! Te voitte menettää virkanne tuon kuulustelunne vuoksi. Teidät voidaan tuomita panettelusta, häväistyksestä, juuri niin."
Vene laski laituriin ja kiinnitettiin. Joku pimeässä kysyi jotain.
"Vain kaksi nuorta kalastajaa, konstaapeli", sanoi Wade.
"Viekää säilyyn!"
Samana iltana Wade käväisi "Mekka"-klubissa puhuttelemassa sen omistajaa, Mrs Annabel Oaksia.
Poliisiviranomaisten käskystä Mrs Oaksin oli ollut pakko ilmoittaa "klubinsa" tavalliseksi majataloksi, josta oli seurauksena, että se oli poliisitarkastuksen alainen. Mihin aikaa vuorokautta hyvänsä poliisikonstaapelilla oli lupa tulla sisälle tarkastusta pitämään, mikä saattoi olla, ja usein olikin, hyvin epämukavaa.
Mrs Oaks valitti harmissaan siitä vierailleen.
"Kaunista, tosiaankin! Tämä on upseerien klubi, ja kuitenkin lättäjalkainen pollari voi milloin tahansa tunkeutua sisälle tarkastamaan!"
Olisi voinut luulla, että Mrs Oaks, tunnustamalla tämän totuuden, olisi karkoittanut pois osan asiakkaistaan. Mutta paikka, missä "Mekka" sijaitsi, oli erittäin mukava alemmille meriupseereille. Siellä he olivat lähellä eri höyrylaivalinjojen konttoreita, ja ruoka oli halpaa, joskin yksinkertaista; sitä paitsi oli "klubi" monen asiakkaan mielestä muussakin suhteessa erittäin mukava. Jos laiva läksi pois Lontoosta, saattoi hyvin jättää asunnon ja ruoan maksamisen siksi, kunnes palasi matkaltaan.
Oaksin "muori" oli hyvin ystävällinen, varsinkin jos miehet häntä miellyttivät. Ja jokainen oli miellyttävä, jos hän oli höyli ja tyhjensi ryyppylasin kuin mies eikä nostanut riitaa eikä ruvennut tappelemaan Gollyn tai jonkun muun kanssa, joka sattui olemaan paikalla.
Meriupseerien klubi ja kerhohuoneusto ei ollut aina ollut klubi. Nimensä alkukirjainten mukaan sitä oli ruvettu sanomaan "Mekluksi", ja "Meklusta" muodostui helposti "Mekka". Vaikka "Mekka", niinkuin muori selitti suurella paatoksella, oli maa, jossa asui neekereitä, niin ei klubiin otettu vastaan ainoatakaan mustaihoista merenkulkijaa, ja jos joku mekkalainen olisi pyytänyt päästä heille asumaan, niin olisi joko muori itse tai Golly antanut hänen kuulla kunniansa!
Golly ei näyttänyt kuitenkaan sellaiselta, joka olisi voinut kohdella ketään hävyttömästi. Hän oli sävyisä, pieni mies, hento rakenteeltaan ja lyhytkasvuinen. Punertavat viikset riippuivat leualle. Hän oli aikoinaan ollut tarjoilijana laivassa; mutta juovuspäissään hän saattoi kehua olleensa laivan kassanhoitaja, ja kerran, eräässä hirveässä tilaisuudessa, hän vakuutti olleensa kapteenina eräässä Atlantin laivassa; mutta hän sairastui pahoin sen jälkeen.
Hän lauloi hempeämielisiä ballaadeja korkealla falsettiäänellä, ja omasta mielestään hän lauloi yhtä hyvin kuin jotkut elokuvatähdet. Ja väliin, kun ei kukaan ollut näkemässä, hän yritti näytelläkin jäljitellen tunnettuja näyttelijöitä.
Mr Oaksin toiveet kohdistuivat oopperaan yhtä paljon kuin elokuviinkin. "Mekan" asukkaat avasivat usein ikkunansa kuunnellakseen Gollyn laulua – sillä hän lauloi parhaiten pilkotessaan puita, ja tuntui siltä kuin hän olisi aina pilkonnut puita.
Muori ei ollut yhtä äidillinen kuin hänen nimensä. Hän ei ollut lihava, pikemmin laiha. Hänen tukkansa oli leikattu lyhyeksi, mikä ei suinkaan lisännyt hänen viehättäväisyyttään, sillä kasvot, joita ohut tukka ympäröi, olivat kovat, melkein luotaantyöntävät. Jotkut vieraat nimittivät häntä hänen selkänsä takana Vanhaksi Rautanaamaksi, mutta muoriksi häntä sanoivat enimmät niistä sadoista nuoremmista upseereista, jotka lastilaivoissa kyntivät valtameriä.
Talo, jossa "Mekka" sijaitsi, oli puoleksi puusta, puoleksi tiilistä rakennettu. Tiilinen osa oli aikoinaan ollut olutpanimona, ja se oli monta kertaa mukavampi kuin muu osa taloa. Klubin edustalla oli rehevä nurmikenttä ja kaksi puutarhaistuinta. Joka vuosi Golly kylvi pieneen multapenkkiin talon seinustalle kukansiemeniä, mutta ne eivät koskaan itäneet. Se oli yhtä tehotonta kuin hänen kalastuksensakin.
Laituri oli lahonnut ja kallellaan, ja vanhat hirret, jotka muodostivat sen kaiteen, niinkuin muori sanoi, olivat haljenneet ja käyristyneet. Oli ollut kysymys kiviaidan rakentamisesta, jota vasten asiakkaat olisivat voineet nojautua, mutta se oli jäänyt sikseen.
Näköala oli aina kaunis, sillä tällä kohtaa joki oli leveä ja laivoja oli aina paljon. Tavallisesti kaapelilaiva oli ankkuroituna Fennyn rannalla Surreyn puolella, ja saksalaisten laivojen ankkuripaikka oli aivan lähellä. Siellä oli rinnakkain kymmenittäin laivoja liehuvine lippuineen, ja laitureissa joen varrella oli aina joitakin lastilaivoja.
Lila Smith seisoi usein ruokasalin ikkunassa seuraten jännittynein katsein laivoja, jotka hitaasti kulkivat jokea ylös. Hän oli nähnyt valojen vilkkuvan kalakauppiaiden veneistä ja espanjalaisista appelsiinilaivoista ja tunsi ne niiden muodoista. Hinaajat olivat myöskin tuttuja, iso Jonny O ja Tommy O ja John ja Mary sekä Sarah Lane ja Fairway – nuo joen haltijat – hän tunsi ne pimeässäkin.
Klubin asukkaat, jotka palasivat pitkiltä matkoiltaan, huomauttivat, ettei Lila ollut enää mikään lapsi. Hän oli aina ollut arvokas käytökseltään; mutta nyt oli hänen olentoonsa tullut lisäksi suloutta, jota ei kukaan ollut aikaisemmin huomannut ja jota oli vaikea tarkalleen määritellä. Hän oli aina ollut kaunis pyöreine kasvoineen ja suurine silmineen. Mutta kauneus oli saanut toisen luonteen; lapsen kasvot olivat saaneet uusia arvoja.
Hän seisoi ikkunassa, tuo hoitamaton olento yksinkertaisessa mustassa puvussaan ja vinoine kengänkorkoineen, ja katseli mietteihinsä vaipuneena jokinäytelmää: sireenin syvä ääni, hinaajalaivan kärsimätön tukutus ja ankkurikettinkien kilinä sai hänet aina kiiruhtamaan ikkunaan.
"Uusi tulokas huoneessa numero seitsemän haluaa teetä. Lila – älä seiso siinä kuin teurastettu porsas. Herää toki, kuuletko?"
Muori tuli huoneeseen ja yllätti tytön hänen mielityössään.
"Heti, täti."
Lila Smith juoksi keittiöön. Tuo karhea, valittava ääni sai hänet aina säikähtämään. Hän toivoi joskus toisenlaista elämää; hänellä oli epäselvä käsitys siitä, millainen tuo toisenlainen elämä oli. Siinä oli puita ja laajoja alueita sellaisia kuin Greenwichin puisto sekä ystävällisiä ihmisiä. Hän uneksi siitä hyvin usein katsellessaan laivoja, jotka kulkivat edestakaisin joella.
Hän uneksi nytkin kaataessaan teetä ja käskiessään homsuttavan palvelustytön viedä huoneeseen numero seitsemän paksun kupin ja vieläkin paksummat voileipäviipaleet.
Pieni neliskulmainen ikkuna, josta tunkeutui ilmaa ummehtuneeseen keittiöön, oli selkosen selällään. Aamu oli kylmä, mutta kevätauringon säteet väreilivät kalpean kultaisina joen pinnalla. Äkkiä Lila kohotti katseensa.
Mies seisoi laiturilla ja katseli häntä: pitkä, miellyttävän näköinen mies. Hän oli paljain päin ja hänen lyhyeksi leikattu tukkansa oli hiukan kähärä.
"Hyvää huomenta, prinsessa!"
Lila hymyili pelokkaasti – hymy katosi yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin, ja kasvot muuttuivat entistään vakavammiksi.
"Hyvää huomenta, Mr Wade!"
Lila oli hiukan hengästynyt. Ei kukaan muu koko maailmassa paitsi Wade tehnyt häneen tämäntapaista vaikutusta. Ei siksi, että hän olisi pelännyt häntä, vaikka hän olikin täysin selvillä, miten vastenmielinen toimi Wadella oli – muorilla oli tapana sanoa, että poliisit olivat veijareita, jotka eivät uskaltaneet varastaa – eikä myöskään siksi, että he tapasivat toisensa aina salassa.
Lila tunsi selvästi, miten suuri vaikutus Wadellä oli häneen, mutta hän ei voinut tarkemmin selvittää tuota tunnetta. Kauan aikaa Wade hänen mielestään oli ollut vanha mies, yhtä vanha kuin Golly; mutta sitten eräänä päivänä hän itse muuttui vanhaksi ja huomasi, että he olivat yhdenikäisiä.
Wade ei koskaan tehnyt hänelle ikäviä kysymyksiä eikä tiedustellut mitään kotioloista, eikä muorin ankara ristikuulustelu, joka seurasi joka kerta, kun hän oli tavannut Waden, saanut aikaan mitään rauhattomuutta Oaksin perheessä.
"Miksi teitä haukutaan 'virkuksi', Mr Wade?"
Lila teki tuon kysymyksen äkillisen mielijohteen vallassa, mutta säikähti jo, ennen kuin se oli sanottu.
"Koska minä olen virkku, prinsessa", Wade sanoi vakavana – Lila ei koskaan tiennyt, milloin Wade oli vakava ja milloin hän laski leikkiä puhuessaan tuollaisella äänellä. "Minä olen niin virkku, että kaikki kulkurit pelkäävät minua. Ahkeruus on heikkouteni."
Wade vaikeni ja katsoi merkillisesti tyttöön.
"Puhukaamme nyt noista kokemuksista", ehdotti hän. Lila kiihtyi heti.
"Unohtakaa mitä minä sanoin silloin", hän sanoi vilkaisten pelokkaana ovelle. "Minä olin tyhmä... En – en puhunut totta, Mr Wade. Minä yritin vain olla sukkela –"
"Te ette voi valehdella", Wade keskeytti tytön levollisesti. "Te koetatte nyt valehdella, mutta se ei onnistu. Kun te sanoitte: 'Älkää luulko, että minulla on paha olla – joskus minulla on aivan ihmeellisiäkin kokemuksia', niin te tarkoititte täyttä totta." Wade teki komean liikkeen kädellään. "Ei puhuta siitä. Miten te nyt jaksatte?"
Lilakin oli kuullut muorin raskaat askelet ja peräytyi hiukan ikkunan luota. Hän katseli Waden ohi ja tunsi syyllisyytensä, kun muori laahusti huoneeseen.
"Halloo, Mr Wade – eikö teillä ole parempaa tehtävää kuin jutella tytön kanssa?"
Hänen äänensä oli kimakka ja pisteliäs. Kaikista inhoittavista kasvoista John Waden olivat hänen mielestään kaikkein inhoittavimmat.
Kädenliikkeellä hän käski Lilan poistua huoneesta ja paiskasi oven tytön jälkeen kiinni.
"Älkää tulko tänne pitämään ristikuulustelua lasten kanssa. Kolkuttakaa pääovelle ja tulkaa sitä tietä sisälle."
"Teillä ei ole mitään pääovea", sanoi Mr Wade moittien. "Miksi olette niin äkäinen, rakas lapsi? Minä tulin mitä ystävällisimmässä tarkoituksessa haastatellakseni Gollya –"
"Hän on laiturilla – mutta älkää haukkuko minua lapseksi!" sanoi muori äkäisesti.
Mr Wade, jonka heikkouksiin kuului lempinimien käyttö, kohautti olkapäitään.
"Minä menen", sanoi hän vain.
Hän oli nähnyt Gollyn ja hän tiesi, että Gollykin oli nähnyt hänet. Pikku mies pilkkoi puita, ja kun salapoliisi lähestyi, laski hän maahan kirveensä ja ojensi vartaloaan kasvoillaan kiusaantunut ilme, mikä vielä kiihtyi, kun hän kuuli salapoliisin kysymyksen.
"Viskyäkö? Mitä minä tiedän viskystä?... Sniffyn minä kylläkin tunnen. Oikea rantajätkä, jota ei päästetä tähän klubiin. Huono mies ja huonot toverit." Hän puhui hyvin nopeasti. "Kirjassa sanotaan: 'niinkuin lintu tunnetaan laulustaan, niin mies ystävistään' –"
"Sitä minä en usko", sanoi Mr Wade. "Oletteko hiljattain kuullut mitään kuminaamarimiehistä?"
Mr Oaks levitti kätensä kärsimättömänä.
"En minä tiedä kuminaamarimiehistä muuta kuin mitä yleisen mielipiteen puhetorvet, se on, sanomalehdet kertovat. Meillä on poliisit; me maksamme heidän palkkansa, me syötämme heitä –"
"Ja hyvin syötettyjä he ovatkin", myönsi John Wade iskien silmää. "En koskaan näe lihavaa poliisia ajattelematta teitä, Golly."
Mutta Golly ei väistynyt.
"Kuminaamarimiehiä! Varkaita ja pankinryöstäjiä! Tunnenko minä sellaisia? Olenko minä mikään pankki? Olenko minä mikään säilytysholvi? Ryvenkö minä miljoonissa?"
"Ei sitä voi tietää", mutisi Mr Wade ja alkoi uudestaan tiedustella varastettua viskyä, ja kun Mr Golly Oaks sulki silmänsä ja kaunopuheisesti alkoi kehua kaikkien "Mekka" klubin asiakkaiden rehellisyyttä, niin tämä ahavoitunut, nuorekas mies kuunteli ääneti tuijottaen puheenpitäjään aivan kuin tarhapöllö, jos tarhapöllöllä vain olisi siniset silmät.
"Hyvä!" hän sanoi, kun Golly ennätti puheensa loppuun. "Teidän pitäisi päästä parlamenttiin, enkelini. Olisipa hauska kuulla teidän puolustavan kieltolakia."
Nyökäten päätään hän kääntyi ja palasi poliisiveneeseen, joka oli laiturin alla.
II
Kolme iltaa myöhemmin...
Koneenkäyttäjä, joka samalla oli poliisiveneen perämies, huomautti koneellisesti, että oli kylmä vuodenaikaan nähden: ja John Wade, joka oli tottunut tähän huomautukseen, antoi hieman ivallisen vastauksen.
Hän puhui usein itsestään "vanhana miehenä"; mutta todellisuudessa hän oli vain kolmenkymmenenviiden, mikä ei ole korkea ikä, varsinkaan Thamesin poliisikonstaapelille.
"Olen usein ajatellut", aloitti koneenkäyttäjä hempeämielisesti, kun vene kulki Blackfriars Bridgen alitse ja suuntautui Embankmentia kohti.
"Sitä minä epäilen", sanoi Mr Wade. "Epäilen sitä suuresti, konstaapeli. Ehkäpä silloin, kun ette ole virantoimituksessa –"
"Olen usein ajatellut", jatkoi konstaapeli antamatta häiritä itseään, "että elämä monessa suhteessa on samanlainen kuin joki –"
"Jos teitä ällöttää, konstaapeli, niin hillitkää itseänne kunnes tulemme rantaan. Minä en tänä iltana ole hempeällä tuulella."
"Kyllä sekin aika tulee", sanoi konstaapeli rohkeasti, "kun kohtaatte sydämenne valitun. Poikamiehet eivät ymmärrä tunteita. Lapset esimerkiksi –"
Wade ei kuunnellut. Vene kulki pitkin Embankmentin puoleista rantaa. Oli tähtikirkas ilta eikä vähintäkään merkkiä sumusta, joka seuraavana iltana leviäisi Lontoon yli. Hänellä oli ollut hyvin ikävä ilta etsiessään epämiellyttäviä veneitä. Iltapäivällä hän oli nostanut ruumiin joesta. Aamulla hän oli ollut Thamesin poliisitoimistossa kuulustelemassa erästä juopunutta hinaajalaivuria, joka juoppohulluna oli heittänyt pienen miehistönsä mereen ja olisi murskannut hinaajankin – se oli törmäämäisillään suoraan graniittilaituria vasten – jollei poliisivene olisi laskenut sen viereen ja Wade omin käsin kumipäisellä kepillä iskenyt laivuria tajuttomaksi ja viime tingassa kääntänyt peräsintä välttäen siten vaaraa.
Lukuunottamatta näitä pienempiä vastoinkäymisiä hänen makuullemenonsa oli estynyt sen takia, että hän oli saanut käskyn saapua Scotland Yardiin; hän tiesi vallan hyvin, mikä oli syynä tähän kutsuun – kuminaamarimiehet. Kuminaamarimiesten juttu kiinnosti häntä, vaikka se ei kuulunutkaan hänen tehtäviinsä. Poliisiviranomaisena hän oli yrittänyt tutkia asiaa, ja viime viikon kuluessa hän oli saanut kärsiä ikävyyksiä sen johdosta. Sekaantuminen tähän juttuun oli ehkä ollut erehdys hänen puoleltaan, ja nyt hän sai siitä kärsiä.
Näitä ryöstäjiä nimitettiin kuminaamarimiehiksi siksi, ettei mikään muu nimi olisi ollut heille sen sopivampi. Heidän suunnitelmansa sekä liikkeensä olivat tavattoman kimmoisia; mutta tämä haukkumanimi keksittiin oikeastaan sillä kertaa, kun viranomaiset sattuivat vilahdukselta näkemään nämä julmat pankkiryöstäjät. Heillä oli kuminaamarit kasvoilla ja kumihansikkaat kädessä ja kumijalkineet jalassa. Kullakin miehellä oli pitkä automaattinen revolveri vyössään ja kolme silinteriä, joita näkijät luulivat kaasupommeiksi. Nämä viimeksimainitut olivat kaikesta päättäen heidän varsinaiset aseensa.
Heidät nähtiin sinä yönä, jolloin he kävivät ryöstämässä Bond Streetin varrella Colley & Mooren jalokiviliikkeessä; ja sen viikon lopulla, jolloin he murtautuivat Pohjoisen ja Eteläisen pankin holviin jättäen jälkeensä yövahdin, joka oli kuollut poliisin saapuessa paikalle. Yövahdin kuoleman syy oli aivan selvä; hänen yhteenpuristuneessa kädessään oli kappale kumista kaasunaamaria, jonka hän oli ryöstänyt yhdeltä rosvolta. Hän oli nähnyt kumimiehen kasvot, ja siksi hänet oli murhattu.
"En ihmettelisi", sanoi peränpitäjä ohjaten veneen hiukan lähemmäksi Embankmenttia, "jos Wappingin sakki olisi sekaantunut tähän kuminaamarijuttuun. Se sakki ei häikäile –"
Wade luuli näkevänsä ihmisen tapaisen varjon Embankmentin kaiteella. Kun vene tuli noin parinkymmenen metrin päähän, varjo suureni, ja hän näki nyt selvästi ihmisen seisovan kaiteella. Samassa olento katosi, ja valkeaa vaahtoa ilmestyi sillä kohtaa veteen, mihin se oli pudonnut.
Perämies oli nähnyt sen myöskin. Pieni vene heilahti pahasti koneen peräytyessä taaksepäin.
"Oikealla, herra. Te ulotutte häneen kädellänne."
Wade oli kohonnut polvilleen ja kumartui laidan yli perämiehen koettaessa ruumiinpainollaan pitää venettä tasapainossa.
Hetkeksi pieni musta olento katosi veteen. Se ilmestyi uudelleen veneen partaan alle, ja Wade kurotti kätensä, tarttui koholla olevaan käsivarteen kiinni ja nosti valittavan olennon veneeseen. Se oli nainen.
"Oliko sinun pakko yrittää itsemurhaa, tyttöseni, juuri kun olen menossa tärkeään kokoukseen?" Wade sanoi äreänä. "Antakaa tulta, konstaapeli!"
Valo syttyi. Wade näki edessään kaksi hurjaa silmää. Se oli harmaahiuksinen nainen, jonka kasvot olivat äärimmäisen laihat ja ryppyiset ja jonka avonaisissa silmissä paloi luonnoton tuli.
"Älkää ottako sitä... minä tahdon pitää sen!" nainen huusi.
Hän puristi jotain rintaansa vasten. Se näytti tahraantuneelta paperipalaselta.
"En minä ota teiltä mitään", Wade sanoi rauhoittaen.
Konstaapeli ojensi viinapullon, ja Wade tunki väkisin pullon suun naisen hampaitten vähin. Nainen vastusteli.
"Ei... en minä tahdo... Minä tahdon mennä lapseni luo... Kapteeni sanoi –"
"Älkää välittäkö siitä, mitä kapteeni sanoi", murahteli Wade.
Wade otti säiliöstä esille peitteen ja heitti sen naisen päälle, ja samalla hän näki vilahdukselta, mitä tämä painoi rintaansa vasten. Se oli lapsen valokuva. Wade näki sen vain sekunnin verran lyhdyn valossa, mutta hän ei voinut koskaan saada tuota kuvaa mielestään. Tähän saakka hän oli luullut, että kaikki lapset olivat yhdennäköisiä; mutta tuon pyöreäsilmäisen lapsen kuva oli aivan erikoinen. Sitten hän tunsi kasvot ja hätkähti.
"Jumal'auta! Kenen kuva tuo on?"
Wade huomasi nyt yhtäläisyyden aivan selvästi. Se oli Lila Smith! Lapsen kasvot, mutta sittenkin Lila Smith.
"Kenen kuva tuo on?" hän toisti.
"Te ette saa sitä! Te ette saa sitä!" Nainen vastusteli heikosti. "Te paha mies..."
Hänen äänensä muuttui mutinaksi ja sitten väsyneet sormet herposivat.
"Kiiruhda rantaan, Toller. Pelkäänpä, että hän kuolee käsiin."
Kun Wade yritti irroittaa valokuvaa naisen kädestä, puristi hän sen muodottomaksi massaksi.
Wade ei vaivannut aivojaan yrittämällä päästä perille, kuka tämä tuntematon nainen oli. Tällaiset tapaukset olivat tavallisia. Joskus poliisivene ei ennättänyt ajoissa paikalle, ja monena yönä oli pakko naarata ruumista. Vanhasta Thamesista löytyi vaikka mitä: Kerran he saivat ongituksi roomalaisen vaununpyörän; kerran erään miehen jäännökset, joka oli kahleissa päästä jalkoihin saakka ja josta saattoi selvästi nähdä, että hänet oli murhattu. Elävät vietiin poliisilaitokselle, ja he näyttivät katuvan tekoaan; kuolleet haudattiin; sellainen tapaus kiinnitti puoleksi tunniksi kuulustelijan huomion puoleensa.
Lila Smith? Wade koetti silottaa valokuvaa, mutta se oli kerrassaan pilaantunut.
Vene laski laituriin, ja Thamesin poliisi tavoitti köyden ja kiinnitti sen. Toinen poliisi katosi pimeään ja palasi takaisin mukanaan ambulanssikärryt, joihin nainen oli nostettu ja kuljetettiin Westminster-sairaalaan.
Waden otsa oli yhä rypyssä, kun hän astui poliisipäällikön huoneeseen, missä Neljä suurta pitivät neuvottelua.
"Anteeksi, että myöhästyin", hän sanoi. "Eräs nainen oli päättänyt lopettaa elämänsä juuri minun nenäni edessä, ja se viivästytti minua."
Poliisipäällikkö nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja haukotteli. Hän oli ollut työssä kuudesta aamulla.
"Minkä jutun te olettekaan keittänyt kokoon kuminaamarimiehistä?" kysyi hän lyhyesti. Hän otti paperin pöydältä ja avasi sen. "Tässä on teidän ilmoituksenne. Te väitätte, että kilpavene nähtiin kulkevan edestakaisin joella – samaan aikaan kun ryöstöt tapahtuivat. Kuka näki selvästi?"
John Wade pudisti päätään.
"Ei kukaan, sir – se nähtiin vain kaukaa. Minun luullakseni se on mustaksi maalattu; siinä ei tietenkään ollut valoja, eikä epäilystäkään, että se kulki helkkarin kovaa vauhtia. Kaikkein ensiksi me kuulimme proomumiesten ihmettelevän, miten kovia laineita se nostatti. Sen ääni kuului myöskin, mutta siinä oli äänenvaimentaja, jollaista moottoreissa harvoin käytetään."
"Eikö siinä ollut lyhtyjä?"
"Ei, sir. Ainoat, jotka koskaan ovat läheltä nähneet veneen, on eräs Donovan niminen jokivaras, jonka sain kiinni kaksi kuukautta sitten, sekä eräs toinen mies. Hän kertoi, että hän oli toisen miehen kanssa soutanut joen poikki eräänä iltana kaikessa rauhassa, mutta minä epäilen, että hänen tarkoituksensa oli tunkeutua proomuun – kun tuo kilpavene ilmestyi äkkiä ja oli ajaa heidän päälleen. Jollei vene olisi kulkenut niin kovaa vauhtia ja tehnyt äkkikäännöstä, niin Mr Donovan olisi joutunut joen pohjaan. Kuulustelussa hän ei voinut antaa tyydyttävää selitystä veneestä, sanoi vain, että se oli lyhyt eikä laisinkaan tavallisen moottoriveneen kaltainen. Olen pannut merkille sentapaiset veneet, ja tavallisesti ne ovat kuuluneet ryöstäjille."
"Missä se nähtiin?" kysyi poliisipäällikkö.
Hänellä oli pitkulaiset kasvot ja hänen ilmeensä oli uninen, mutta ei hän silti nukkunut.
"Aina Chelsea Bridgen kohdalla", sanoi Wade. "Siellä sen näki toinen mies, joka tavallaan on myöskin jokivaras, mutta oikeastaan varastetun tavaran ostaja. Hänellä on Hammersmithissä jonkinlainen varastohuone, jota me tutkimme joku aika sitten – hänen nimensä on Gridlesohn. Olen aivan varma siitä, että hän on tavaran ostaja, sillä hän on aika valmis antamaan meille tietoja – kaikesta päättäen häntä harmittaa, että maavarkaat ovat paenneet joelle, koska poliisien on pidettävä heitä enemmän silmällä ja suurempi vaara uhkaa hänen oman sakkinsa miehiä. Siinä suhteessa hän miellyttää minua. Sain kolme kappaletta kiinni viime kuussa."
Jennings, yksi Scotland Yardin suurista herroista, puhalsi savupilven ilmaan ja pudisti päätään.
"Miksikä kuminaamarimiehet liikkuisivat joella? Sen minä haluaisin tietää. Lontoosta voi päästä pois pariakymmentä eri tietä, ja jokitie on hitain. Te voitte ajaa autolla Scotland Yardista mihin paikkaan hyvänsä Lontoossa, eikä ainoakaan tuhannesta poliisista kiinnitä teihin huomiota. Minun mielipiteeni on se, että viimeisen suuren murtovarkauden jälkeen kuminaamarimiehet eivät vuosikausiin ryhdy enää mihinkään."
Seuran kolmas jäsen, miettivältä näyttävä, viidenkymmenen korvissa oleva herra, joka hoiti ulkomaista osastoa, puuttui nyt puheeseen.
"Se on varmaankin kansainvälinen liiga. New Yorkin poliisi on ollut tekemisissä kuminaamarimiesten kanssa; ja Ranskassa murtauduttiin Marseillen pankkiin ja kassanhoitaja tapettiin aivan samalla tavalla kuin Pohjoisessa ja Eteläisessä pankissa. Ovatko nämä murtovarkaudet päättyneet Lontoossa –"
Puhelin soi. Poliisipäällikkö otti kuulotorven käteensä.
"Milloin?" hän kysyi. Pitkä tauko, sitten: "Minä tulen heti paikalla."
Hän laski kuulotorven paikoilleen ja nousi tuoliltaan.
"Vahdissa oleva konstaapeli ilmoitti, että valot ovat sammuneet Frisby pankin johtajan huoneessa. Hän valaisi lyhdyllään ikkunaa ja oli näkevinään miehen huoneessa. Hän oli siksi viisas, että soitti piiritarkastajalle – kirjoittakaa konstaapelin nimi muistiin, Lane, korotuksen varalta."
Kaksi herroista poistui huoneesta. Kun Wade ennätti pihalle, näki hän salapoliisien hyppäävän kolmeen autoon, jotka olivat jo liikkeellä.
Frisby pankki sijaitsi St. Giles Streetin alapäässä; se oli niitä harvoja yksityisiä pankkeja, joilla oli haarakonttori West Endissä. Pankkirakennus oli pieni ja uudenaikainen, ja pihan yli kulkeva silta yhdisti sen vanhempaan taloon. Se sijaitsi korttelin kulmassa, aivan vahdissa olevan poliisin silmien edessä – hän se tapahtumasta oli ilmoittanutkin.
Kun salapoliisit saapuivat paikalle, oli katu täynnä poliiseja ja ketju oli jo muodostettu pankin ympärille. Johtajan huone antoi sivukadulle, siellä oli pankin kassakaappi. Kaksi valoa paloi huoneessa yötä päivää, ja poliisi saattoi vahtipaikaltaan nähdä kassakaapin.
Konstaapeli selosti muutamin sanoin tapahtuman. Hän oli seisonut kadun kulmassa odottaen vahdinvaihtoa, ja samassa kun Big Ben löi viimeiset kahdentoistalyöntinsä, sammuivat molemmat tulet. Hän juoksi kadun toiselle puolelle, tarttui oven ripaan ja kolkutti. Sitten hän palasi kassanhoitajan huoneen edustalle, kiipesi aidalle, joka siltä puolen ympäröi pankkia sekä pientä aukiota ja käänsi sähkölamppunsa valon ikkunaa kohti. Silloin hän näki, tai luuli näkevänsä miehen, joka nopeasti vetäytyi kassaholvin varjoon.
Myöhäisestä hetkestä huolimatta poliisiketju oli viekoitellut suuren ihmisjoukon paikalle; liikenne oli johdettu muualle ja pankin lähimmät kadut olivat noin viidenkymmenen metrin alalta tyhjät. Sillä välin kun konstaapeli selitti tapahtumaa, saapui paikalle pankin johtaja, jolle oli asiasta puhelimitse ilmoitettu. Hän sanoi, että yövartija oli vahdissa, mutta se seikka, ettei hän ollut vastannut yhä uudistettuihin kolkutuksiin, tuntui todistavan onnettomuuden tapahtuneen. Salapoliisit olivat jo tunkeutuneet pankin molemmilla puolilla oleviin rakennuksiin ja nousseet katolle.
Talo oli tavallaan erilainen kuin muut talot; rakennuksen toisella puolella oli piha, johon johti kaksi isoa porttia, ja se erotti uudenaikaisen talon vanhasta osasta, joka kuului myöskin pankille ja jossa virkailijat asuivat. Yläkerroksessa asui yövahti, viidenkymmenen vuotias leskimies ja hänen tyttärensä, jonka valvonnan alaisena olivat pankin siivoojat. Ainoa etu, mitä pihasta oli, selitti johtaja, oli se, että siinä oli tilaa sekä pankin omalle että johtajan ja apulaisjohtajan autolle.
Kaiken tämän johtaja selitti hyvin nopeasti sovitellen samalla avainta vapisevin käsin lukkoon – hän oli luonnollisestikin hyvin hermostunut, vaikka ylikonstaapeli selittikin, ettei hänen tarvinnut tulla sisälle pankkiin, kunhan ovi vain saatiin auki.
Vihdoin ovi aukeni.
"Johtakaa te etsintää, Wade – antakaa mr Wadelle revolveri."
Joku pisti hänen käteensä automaattisen revolverin, ja hän astui pimeään toimistohuoneeseen. Johtajan huoneeseen johtava ovi oli lukossa; se oli suljettu sisäpuolelta; mutta poliisit olivat tuoneet mukanaan tarpeellisia työkaluja, ja parissa minuutissa lukko oli murrettu auki ja pääsy johtajan huoneeseen vapaa.
Wade astui nopeasti sisälle, revolveri toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä. Huone oli tyhjä, mutta toinen ovi, joka johti pihan puolelle, oli raollaan. Hän työnsi sen auki, pysähtyi...
Pau!
Kuula lensi hänen ohitseen, osui seinään ja heitti kalkkia vasten hänen kasvojaan. Hän työnsi oven vieläkin enemmän auki. Toinen luoti osui lähemmäksi. Hän tarttui kädellään oven pieleen ja ampui kymmenen laukausta huoneeseen. Hän ei kuullut toisten laukauksia eikä olisi tiennyt, että rosvot ampuivat vastaan, jollei hänen takin hihansa olisi mennyt riekaleiksi.
Kuiskaten hän pyysi toista revolveria salapoliisilta, joka oli hiipinyt hänen viereensä, ja ojensi omansa hänelle. Samassa hän kuuli nopeita askeleita ja oven paukahduksen. Taaskin hän ampui kaksi laukausta; tällä kertaa ei tullut vastausta, ja kun hän käänsi lamppunsa valon huoneeseen pakottaakseen toiset ampumaan, niin sekään ei tehonnut.
Ehkä se oli ansa, mutta hänen täytyi kaiken varalta uskaltaa. Hän hyökkäsi huoneeseen valaisten lampullaan puolelle ja toiselle. Huone oli pieni, ja sen lattia alempana kuin johtajan huoneessa; seiniä kiertävillä rautahyllyillä oli useita laatikoita. Nurkassa rautaovi; sen takaa Wade saattoi kuulla auton hiljaista surinaa. Hän yritti avata ovea; se antoi hiukan perään. Hänestä tuntui, että joku piti ulkopuolelta vastaan. Äkkiä ovi avautui – hän näki vain vilahdukselta auton, joka nopeasti kiiti portista ulos ja sitten:
Rat-tat-tat-tat! Konekiväärin räiskettä. Iso musta auto ajoi kadulle, ja sen sisältä kajahti automaattisten revolverien jaksottaista rätinää. Yllätetty poliisi peräytyi; ketjun takana oleva ihmisjoukko hajosi, ja pitkä auto kiiti eteenpäin sylkien tulta takaistuimeltaan. Kuulat vinkuivat ja paukahtivat rakennusten seiniä vasten; ikkunoita särkyi; ihmiset juoksivat suojaa etsien. Ennenkuin kukaan käsitti, mitä oli tapahtunut, auto katosi St. Jamesin puistoon.
III
Vasta seuraavana aamuna Wade muisti naisen, joka oli yrittänyt tehdä itsemurhan, sekä valokuvan. Asiat pakottivat hänet menemään Scotland Yardiin, ja samoin tein hän läksi läheiseen sairaalaan tiedustelemaan. Hämmästyksekseen hän sai kuulla, että nainen oli lähtenyt pois. Erehdyksestä, mikä saattoi riippua konstaapelin laiminlyönnistä, naista ei kuulusteltu, ja kun hän pyysi päästä pois sairaalasta, niin ei häntä estetty.
"Hämmästyttävän joustava olento", sanoi sairaalan lääkäri. "Minä luulin häntä kuolleeksi, kun hänet tuotiin tänne, mutta vuorokauden kuluttua hän läksi omin voimin täältä... oliko se itsemurhayritys? Ei meille ilmoitettu mitään. Poliisi, joka toi hänet tänne, luuli hänen tapaturmaisesti pudonneen veteen. Muuten hän oli raivoissaan valokuvan vuoksi, joka oli häneltä kadonnut. Hän oli niin hysteerinen, että minä olin vähällä pidättää hänet täällä."
"Ilmoittiko hän nimensä?"
Nuori lääkäri pudisti päätään.
"Anna. Sukunimeään hän ei sanonut. Minun mielipiteeni on se, että hän on päästään vialla – ei niin pahasti tietenkään, että voisin sen todistaa."
John Wade oli ymmällä. Tuo tuntematon vanha nainen ei kiinnostanut häntä, eikä hän olisi muistanutkaan koko juttua, jollei valokuvaa olisi ollut.
Scotland Yardissa pidettiin kokous toisensa jälkeen. Monet sanomalehdet puhuivat laajasti kuminaamarimiehistä. Parlamentissa nostettiin kysymys asian johdosta ja ehdotettiin valittavaksi toimikunta, joka tutkisi rikospoliisiosaston toimenpiteitä.
Pankin vahinko ei ollut niin suuri kuin mitä se olisi voinut olla, sillä miehet olivat tulleet häirityiksi kesken työtänsä, mutta seuraava ryöstö oli kylläkin laadultaan vakava. Pieni tehdas, jonka muutamat jalokivikauppiaat omistivat, ryöstettiin; seinään kiinnitetty kassakaappi oli murrettu auki ja jalokiviä noin kahdeksankymmenen tai sadantuhannen punnan arvosta oli varastettu.
Kaikkein ensiksi poliisi sai tiedon asiasta puhelimitse, luultavasti joku sakin jäsenistä ilmoitti, että yövahtia oli pidettävä silmällä. Poliisiauto riensi paikalle, ja mies löydettiin tajuttomana maasta. Hän ei kyennyt antamaan mitään tietoa tapahtumasta; hän ei ollut nähnyt ketään, hän ei muistanut mitään, eikä poliisi saanut minkäänlaista johtolankaa, sillä kuminaamarimiehet eivät olleet jättäneet jälkeensä edes talttaa.
John Wade saattoi lukea selostuksen tästä uudesta rikoksesta aivan rauhallisesti, sillä joki oli hänen alueensa, ja vain sattumalta hän oli sekaantunut edelliseen juttuun. Tutkimukseen oli ryhdytty tavallisuuden mukaan, mutta jokipoliisi ei voinut antaa mitään selityksiä. Siitä huolimatta Wade kutsuttiin loppumattomiin kokouksiin eikä hänelle jäänyt paljonkaan aikaa oman uteliaisuutensa tyydyttämiseen.
Jos salaperäinen Anna katosikin pian hänen muististaan, niin valokuva sen sijaan palasi yhä uudestaan hänen mieleensä. Vasta viikko jalokivivarkauden jälkeen hänellä oli aikaa käydä "Mekassa".
Muori oli poissa kotoa, kun Wade kiipesi laiturille ja astui avonaisen ikkunan luo. Puuvajasta kuului Gollyn surunvoittoinen ääni sekä kirveen iskuja. John Wade huomasi, että tarjoiluhuone oli tyhjä ja jäi kärsivällisesti odottamaan, sillä hän otaksui muorin äkäisten kasvojen ilmestyvän minä hetkenä hyvänsä.
"Halloo, lady Jane!"
Lila ilmestyi huoneeseen niin äkisti, hiljaa ja odottamatta, että Wade luuli hänen nousseen maan alta.
"Mrs Oaks ei ole kotona", sanoi tyttö. "Älkää viipykö kauan, Mr Wade. Täti on vihainen, kun te käytte täällä, ja te olittekin kovin epäystävällinen Gollylle. Ei hänen mieleensä voisi juolahtaakaan ostaa varastettua tavaraa –"
John Wade hymyili.
"Jos tapaatte tuon Waden, niin sanokaa hänelle, että setänne on rehellinen, kunnon kansalainen", Wade ivaili, ja kun Lila punastui, tiesi hän osuneensa oikeaan.
Ja ennenkuin tyttö tointui hämmästyksestään, Wade kysyi:
"Kuka on Anna?"
Lila käänsi päätään ja tuijotti häneen. "Annako?" hän sanoi hitaasti. "En minä tiedä – sanoinhan minä teille jo kauan sitten, etten sitä tiedä?"
"Ei, ette te ole sitä sanonut."
John Wadella oli erinomainen muisti, ja hän oli aivan varma, ettei heidän kesken oltu koskaan mainittu tuota nimeä.
Mutta hämmästynyt ilme, jonka hän oli huomannut tytön kasvoilla, muuttui vieläkin silmiinpistävämmäksi; tyttö katseli Waden ohi pientä hinaajalaivaa, joka ponnisteli virtaa ylös.
"Olen aina ihmetellyt, kuka Anna on. En tunne ketään sen nimistä. Kuitenkin nimi on minulle tutunomainen. Eikö se ole merkillistä?" Tytön herkät huulet vetäytyivät hymyyn. "Olen varmaankin uneksinut hänestä."
"Samoin kuin kokemuksistakin?" Wade kiusoitteli häntä ja näki tytön suun avautuvan harmista.
"Ei, se ei ollut mikään uni", Lila sanoi nopeasti. "Tyhmää, että mainitsin siitä teille... Minun ei olisi todellakaan pitänyt."
Lilasta tuntui ikäänkuin hän olisi puhunut "kokemuksistaan" monta kertaa Wadelle; todellisuudessa hän oli vain kahdesti viitannut siihen tapahtumaan, jossa hän oli näytellyt keskeistä osaa. Hän ei tiennyt, että kun hän ensi kerran oli maininnut siitä, oli asia naurattanut Wadea, mutta ei sen enempää huvittanut. Hän oli luullut tytön liioittelevan ja antavan jokapäiväiselle asialle romanttisen värityksen. Toisella kertaa tytön äänensävy oli kiinnostanut häntä, ja siksi hän oli suoraan tiedustellut sitä häneltä. Mitä haluttomampi tyttö oli kertomaan, sitä kiihkeämmin Wade halusi päästä asiasta selville.
Wade oli liian kokenut ristikuulustelija jatkaakseen kyselyään, ja kun tyttö kysyi häneltä hyvin vakavana, oliko hänellä paljon työtä, oli hän valmis siirtymään toiseen puheenaiheeseen.
"En minä usko, että te teette paljon työtä", sanoi Lila. "Minusta näyttää siltä kuin viettäisitte laiskanpäiviä. Te ette tee muuta kuin kuljette edestakaisin joella – näen teidät usein veneessä. Mitä tehtävää Thamesin poliisilla oikeastaan on?"
"Kulkea edestakaisin joella ja viettää laiskanpäiviä."
"Ei, vaan vakavasti?" tyttö intti. "Ihmiset väittävät, että joella kulkee varkaita, mutta en minä ole niitä koskaan nähnyt. Ei kukaan ole koskaan varastanut mitään Mekasta. Ei suinkaan täällä olekaan mitään arvokasta –"
Wade nauroi, ja se merkitsi suurta kohteliaisuutta.
Waden satunnaisia käyntejä "Mekassa" pilasi aina se pelko, että muori voisi odottamatta ilmestyä paikalle, ja tavallisesti Lila rukoili salaa, että Wade lähtisi pois niin pian kuin suinkin. Mutta tällä kertaa, jolloin ei ollut mitään erityistä syytä hänen pikaiseen poistumiseensa, Wade läksi pois hyvin pian Lilan suureksi pettymykseksi. Mutta tämä tunne vaihtui äkkiä helpotukseksi, sillä tuskin kymmenen minuuttia sen jälkeen kun Wade oli lähtenyt, hän kuuli muorin äänen.
Muori oli käynyt cityssä ja palasi nyt vieraan kera – mies, jota Lila suorastaan inhosi. Mr Raggit Lane kävi hyvin harvoin "Mekassa". Hän oli pitkä, laiha mies, kasvot olivat laihat ja askeettiset, mutta hän olisi ollut varsin kaunis mies, jollei toinen suupieli olisi aina ollut vetäytyneenä irvistykseen. Hän oli hyvin pukeutunut, melkein liian hieno. Hänellä ei ollut mitään tilapäisen rikkauden merkkejä niinkuin monella muulla talon asiakkaalla, ei solmioneuloja, sormuksia eikä raskaita kultaisia kellonvitjoja. Mutta hän käytti hajuvesiä, ja se herätti Lilassa inhoa. Tosin ei kukaan ollut sanonut hänelle, että mies, joka tuoksui hajuvedelle, ei ollut hieno: muori pikemminkin puolusti sitä tapaa.
Mr Lanen kädet olivat aina hyvin hoidetut ja hänen musta tukkansa kiiltävä. Hänellä oli pieni sinettisormus sormessa, mutta ei mitään muita jalokivikoristeita.
Muori oli hyvin salaperäinen Mr Lanen ammatin suhteen, mutta Lila otaksui hänen kulkevan merillä. Hän arvasi sen siitä, että Mr Lane oli kerran hyvin alentuvasti lahjoittanut hänelle pienen kirjotun huivin, jonka hän oli tuonut Kiinasta.
Niin pian kuin Mrs Oaks tuli kotiin Lila käskettiin arkihuoneeseen. Muorin arkihuone oli pyhimmistä pyhin, sillä vain kaikkein suosituimmat vieraat pääsivät sinne. Se oli iso huone, jossa oli kaksi pitkää, himmeälasista ikkunaa. Seinät olivat maalatut ja lattia parkettia.
Kun Lila tuli sisälle pyyhkien käsiään esiliinaansa, tarkasteli Raggit Lane häntä hetken aikaa.
"Halloo!" Lanen katse ilmaisi peittelemätöntä ihailua. Hän ei ollut nähnyt Lilaa kokonaiseen vuoteen, ja tänä aikana oli tytössä tapahtunut ihmeellinen muutos. "Tyttö on tullut kauniiksi, Oaks."
Lane nimitti muoria aina sukunimeltä, eikä muori näyttänyt panevansa sitä pahakseen.
"Saanko katsella teitä."
Lane tarttui Lilaa hartioihin ja aikoi kääntää hänet valoa vasten. Mutta tyttö suuttui ja irtaantui kiivaasti hänen otteestaan.
"Älkää koskeko minuun. Kuinka te uskallatte kajota minuun?"
Hänen äänessään oli uusi sävy. Muori katseli häntä hämmästyneenä.
"No, Lila –" hän alkoi.
"Tyttö on oikeassa. Anteeksi, Lila. Unohdin, että olette täysikasvuinen."
Mutta Lila ei näyttänyt kuulevan. Hän kääntyi ja poistui nopeasti huoneesta. Ensi kertaa muori näki hänen käyttäytyvän itsenäisesti, ja hän oli aivan sanaton hämmästyksestä.
"Mikä tyttöä vaivaa?" hän sanoi terävästi. "Tuollaisena en ole koskaan ennen nähnyt häntä! Jos hän alkaa oikutella, niin saa hän kuulla kunniansa!"
Raggit Lane naureskeli, otti savukkeen ohuesta kultakotelosta ja sytytti sen.
"Hän ei ole lapsi enää, – siitä on turha pitää ääntä. Minä en uskonut, kun te väititte hänen tulleen kauniiksi, mutta kyllä hän on."
"Viimeksi, kun olitte täällä, minä sanoin: 'Tulkaa katsomaan häntä', mutta te ette uskonut minua", sanoi muori tyytyväisenä niinkuin ainakin se, jonka ennustus on mennyt toteen.
Mr Lane puhalsi savupilven kattoon.
"Viimeksi kun olin Lontoossa, en monestakaan syystä voinut tulla käymään", hän sanoi hitaasti.
Syntyi epämieluisa tauko.
"Mistä te nyt tulette?" kysyi muori.
"Mustalta mereltä – Constantiasta."
Hän ajatteli kaikesta päättäen jotakin muuta, ja vastasi aivan koneellisesti Mrs Oaksin kysymykseen.
"Mitenkä ukko jaksaa?" kysyi Mrs Oaks pitkän äänettömyyden jälkeen.
"Mitä? Ukkoko? Hän on hyvissä voimissa." Ja mr Lane jatkoi kääntäen koko huomionsa Mrs Oaksiin: "Hänen ei pidä saada tietää, että kävin täällä tänään."
Muori hymyili.
"Tarkoitatteko, ettei hän saa yleensä tietää teistä mitään? Luottakaa minuun, Mr Lane – en ole koskaan keskustellut hänen kanssaan mistään muusta kuin Lilasta; enkä tapaa häntä muuta kuin tunnin verran kerran vuodessa."
Mr Lane rypisti kulmakarvojaan.
"Hän alkaa olla kärtyisä, hyvin vaikea. Tietysti voisin aina sanoa, että tulin tänne aivan sattumalta. Onhan tämä upseeriklubi. Mutta en tahtoisi käyttää tätä selitystä ennenkuin se on välttämätöntä. Missä Golly on?"
Muori kuunteli.
"Hän pilkkoo puita", hän sanoi.
Pitkä tauko jälleen. Sitten:
"Kuka Lila oikeastaan on?"
Mrs Oaks olisi kernaasti ollut mieliksi kauniille vieraalleen. Mutta hän ei voinut vastata tähän kysymykseen.
"Minä olen huolissani Lilasta tuon Waden vuoksi. Hän vetelehtii aina täällä. En tiedä, tekeekö hän sen tytön vuoksi vai jostakin muusta syystä. Ei voi koskaan tietää, mitä poliisilla on mielessä."
"Komisaario Wade?" Mr Lane hieroi leukaansa mietteissään. "Hän on viisas mies, eikö niin?"
Muori hymyili ivallisesti.
"Eivätkö he kaikki ole viisaita omasta mielestään? Nuo kuminaamarimiehet, kuulemma, olivat tuonnoin saada hänet kiinni. Kunpa olisivatkin!"
Lane naureskeli.
"Kuminaamarimiehet näyttävät olevan kovassa touhussa", hän sanoi. "Keitä he ovat?"
Muori pudisti päätään.
"En minä tiedä heistä yhtään mitään", hän sanoi lujasti. "Minä huolehdin omista asioistani. Siinä on kylliksi työtä, kun pitää itsensä leivässä, miksi sitä huolehtisi muista. Sanomalehtivalheita suurimmaksi osaksi – ne kirjoittavat vain kiihottaakseen ihmisten mieliä."
"Ryhdytään nyt asiaan, Oaks!"
Muori nousi tuoliltaan.
"Minä käyn katsomassa, mitä tyttö hommaa", hän sanoi ja poistui huoneesta.
Hän palasi hetken kuluttua, lukitsi oven jäljessään, astui avonaisen uunin luo ja työnsi syrjään uunin edessä olevan maton. Naskalilla hän kaivoi sitten muutamia irrallisia puulaattoja irti parkettilattiasta. Alla oli verkakappale ja sen alla lattiaan upotettu rautainen salaluukku. Se ei ollut edes täysin kolmekymmentä senttiä läpimitaten, ja siinä oli varmuuslukko. Hän pisti avaimen lukkoon, käänsi sitä ja sai vaivoin raskaan rautaoven avatuksi. Lattian alla oleva piilopaikka oli paljon isompi kuin aukko, ja kumartuen alaspäin muori otti esille puolen tusinaa pieniä kangaspusseja, jotka hän ojensi toisen toisensa jälkeen miehelle. Mies laski ne himmeälasisen ikkunan edessä olevalle pöydälle ja avasi ne varovaisesti.
"Nämä eivät ole suuren arvoisia", sanoi muori, kun mies otti pussista esille joukon esineitä, halpoja korvarenkaita ja koreita kultaisia solkia. "Parhaat ovat punaisella nauhalla sidotussa pussissa."
Lane katseli halveksivasti näitä esineitä, kunnes hän avasi punaisella nauhalla sidotun pussin. Siinä oli useita arvokkaita koruja: kymmenen karaatin smaragdi, timanttisormus, jonka istukas oli tyynyn muotoinen, kaulaketju, medaljonki ja viisi tavattoman isoa helmeä. Hän tarkasteli niitä uteliaana.
"Helminauha katkesi kai siepatessa?"
Muori pudisti päätään, ja ohuet huulet puristuivat kokoon kapeaksi viivaksi.
"Minä en kysy mitään. En tiedä, mistä ne tuotiin. Kun minulle tarjotaan jotain kaupaksi, niin ostan. Minulla on tapana sanoa, että se, joka ei kysy mitään, ei kuule valheita."
Lane tutki helmiä suurennuslasilla.
"Tämän te voisitte heittää tuleen", hän sanoi ojentaen helmen muorille. "Se on merkitty ja se tunnetaan heti paikalla."
Tottelevaisesti muori heitti tuleen helmen, joka oli varmaankin kuuden tai seitsemän sadan punnan arvoinen. Hän ei koskaan väitellyt mr Raggit Lanen kanssa, sillä kokemuksesta hän tiesi, ettei kannattanut epäillä hänen sanojaan.
Lane valitsi muutamia esineitä, pisti ne taskuunsa ja antoi loput takaisin.
"Kulta ei ole paljonkaan arvoinen – tuskin sitä kannattaa sulattaa", hän sanoi. "Minä heittäisin nuo kaikki jokeen."
Mrs Oaks huokasi.
"Se on sääli", hän valitti, "mutta te ymmärrätte tämän asian parhaiten –"
Kova kolkutus kuului ovelta. Mrs Oaks katsoi ylös.
"Kuka siellä?" hän kysyi terävästi.
"Haluaisin puhua pari sanaa teidän kanssanne, Mrs Oaks."
Ääni oli John Waden!
Ei ainoakaan lihas liikkunut muorin kasvoilla.
"Kuka te olette?" hän kysyi.
"Komisaario Wade."
"Hetkinen."
Nopeasti muori keräsi pussit kokoon, laski ne säiliöön, sulki oven, pani veran ja parkettipalaset paikoilleen ja levitti maton uunin eteen. Sillä välin kun hän oli tässä hommassa, Lane avasi ison vaatekomeron oven huoneen perällä, astui komeroon ja sulki oven.
Mrs Oaks vilkaisi tuleen, kohensi tiilien joukossa hehkuvaa palloa, joka kerran oli ollut helmi, ja avasi huoneen oven.
"Astukaa sisälle, Wade", sanoi hän kylmästi.
John Wade astui huoneeseen ja katseli ympärilleen.
"Ikävä, että häiritsen rukousseuraanne", hän sanoi.
"Vaihdoin sukkia, jos haluatte tietää", sanoi muori kuivasti.
"En minä tahdo tietää mitään niin tahditonta, lady Godiva."
Wade veti henkeä nenäänsä.
"Tuntuupa siltä kuin olisitte tupakoineet yksinänne? Ai, ai! Te alatte olla kevytmielinen vanhoilla päivillänne."
Mrs Oaks hillitsi harmiaan.
"Mitä te haluatte?" hän kysyi.
Mutta John Wade katseli ihaillen huonetta.
"Kaunis huone", hän sanoi. "Onko se teidän armonne budoaari? Ja te poltatte egyptiläisiä savukkeita – ne ovat vaarallisia sydämelle, lapseni."
"Mitä te haluatte?" kysyi muori.
Muorin kauhuksi Waden katse kohdistui isoon vaatekomeroon.
"Minä tulin kysymään teiltä jotakin, mutta taisin tulla sopimattomana hetkenä. Aivan vähäpätöinen asia – se ei kuulu lainkaan ammattivelvollisuuksiini – mutta minä en häiritse teitä sen kauemmin."
Wade astui ovelle katsoen muoriin herttaisesti hymyillen.
"Pelkään pahoin, että poikaystävänne tukehtuu, jollette päästä häntä pian pois", Wade sanoi ja sulki huolellisesti oven jäljessään.
Muori avasi oven ja seurasi häntä "Mekan" ulko-ovelle. Wade oli säästänyt pahimman loukkauksensa viimeiseksi. Kumartuen muorin puoleen hän kuiskasi ystävällisesti:
"En minä kerro mitään Gollylle!"
Ennenkuin muori ennätti purkaa sisuaan, oli Wade mennyt. Muori palasi huoneeseensa ja lukitsi oven.
"Tulkaa ulos, Mr Lane", hän sanoi äänen värähdellessä vihasta. "Se oli vain tuo kirottu poliisi."
Mr Lane tuli huoneeseen hiukan pörröisenä päästään. Hän silitti hiuksiaan, ja selvästi saattoi huomata, että hän oli enemmän levoton kuin harmistunut.
"Hän tiesi, että olin täällä. Tiesikö hän kuka minä olen?"
"Jumala tiesi mitä hän tiesi!" sanoi rouva. "Jonakin kauniina päivänä tuo mies löydetään joesta pää murskana. Ja sinä päivänä kun se tapahtuu, minä menen kirkkoon ensi kerran viiteenkolmatta vuoteen."
"Wade – hm!" Lane hieroi leukaansa.
Sitten hän alkoi tyhjentää taskujaan.
"Pankaa nuo takaisin, otan ne toisella kertaa."
"Ei mitään vaaraa –" yritti Mrs Oaks.
"Minä en antaudu vaaraan. Lähettäkää ne pojan kanssa... Kyllä te tiedätte minne... Minä lähetän ne sieltä hakemaan."
Mr Lane suoristi solmiotaan, otti hattunsa ja keppinsä vaatekomerosta, ja kun Mrs Oaks ilmoitti, että tie oli vapaa, hän painui kadulle ja astui kaikessa rauhassa läheisimmälle valtakadulle, missä vuokra-auto häntä odotti. Pari kertaa hän katsoi ympärilleen, mutta ei missään näkynyt vakoilijaa. Mutta sittenkin vielä, kun auto saapui Cityyn, häntä kiusasi yhä se tunne, että joku seurasi hänen kintereillään.
Saman päivän iltapuolella Wade läksi itse Scotland Yardiin.
"Tunnetteko erästä tummaveristä herrasmiestä, joka hajuaa aivan kuin kukkakauppa ja on puettu yhtä hienosti kuin jokin herttua?" hän kysyi komissaari Elkiltä, joka tunsi kaikki ulkomaalaiset.
"Sehän voi olla kuka hyvänsä", sanoi Elk väsyneesti. "Minä en käsitä tuollaista hajuvesien himoa. Eräs lankoni –"
Wade keskeytti hänet. Hän veti taskustaan paperipalan. Hän oli taitava piirtäjä ja piirsi varsin hyvän kuvan Mr Raggit Lanesta.
Elk tutki kuvaa, raapi korvantaustaansa ja pudisti päätään.
"Voihan se olla joku. En minä tunne häntä. Mikä on hänen nimensä?"
"Siitä minä koetan juuri ottaa selkoa. Toistaiseksi en sitä tiedä", sanoi Wade. "Ei kukaan 'Mekan' palvelusväestä tunne häntä – eräs miehistäni kävi siellä tiedustelemassa. En ole nähnyt häntä koskaan ennen. Näin hänet aivan sattumalta. Aikomukseni oli käydä sieltä kysymässä varastettua viskyä – eräs mies, joka tulee kuulusteltavaksi tällä viikolla, puhui hiukan suunsa viereen. Minä nousin maihin pääportaitten puolella, kiersin talon etupuolelle ja silloin näin hänet yhdessä vanhan rouvan kanssa. He tulivat autolla juuri, kun minä saavuin paikalle. Rouva oli niin imelän ystävällinen tuolle miehelle, että siinä täytyi olla jotakin epäilyttävää."
Mr Elk huokasi ja sulki silmänsä.
"Ette te voi syyttää häntä siitä, että hän on Oaksin muorin ystävä", hän sanoi. "Se ei ole mikään loukkaus – sattuuko teillä olemaan sikari taskussanne? Tietysti ei. Te nuoret miehet poltatte vain savukkeita – tuo minun lankoni –"
"Ei se ollut hän", sanoi Wade ja pakeni pois.
Loput päivää Wade oli vapaa ja käytti sen tavalla, mikä oli hänelle kuvaavaa. Oikeastaan John Wadella ei ollut koskaan lomaa. Hän rakasti ammattiaan, eli sitä varten eikä ajatellut koskaan mitään sellaista, mikä ei jollakin tavalla ollut yhteydessä hänen poliisintoimensa kanssa. Hauskinta hänestä oli kuljeskella pitkin West Endin liikekatuja ja tarkata ihmisiä. Ihmisten tutkiminen oli kiinnostavaa hommaa: heidän liikkeittensä, kasvojenilmeittensä ja käyntinsä tutkiminen. Hän kokoili niitä aivan samoin kuin muut postimerkkejä. Hän saattoi istua tuntikausia teehuoneessa, seurata kahden herran keskustelua ja piirtää paperipalalle heidän erilaisia kasvonilmeitään. Hän tiesi, millainen kädenliike säesti valhetta, ja että alaspainuvat silmäluomet ilmaisivat turhamielisyyttä. Hän saattoi kymmenen metrin päästä sanoa, puhuiko mies itsestään vai jostakusta muusta.
Illan suussa alkoi sataa, ei rankasti, vaan hiljakseen tihutellen. Wade suuntasi askelensa hiukan varhemmin kuin mitä hän oli aikonut pientä Sohossa olevaa ravintolaa kohti. Tavallisesti hän jäi istumaan päivällisen jälkeen tuumien päivän tapahtumia; mutta tänään päivällisateria ei tarjonnut mitään kiintoisaa; varhaisen ajan vuoksi ravintola oli melkein tyhjä, ja jo kahdeksalta hän astui ulos kadulle.
Sade oli lakannut, mutta oli aivan pimeä. Hän käveli ilman varsinaista päämäärää Shaftesbury Avenuelle aikoen palata jalkaisin pieneen asuntoonsa Wappingissa. Hän kulki Shaftesbury Avenuen yli ja saapui Leicester Squaren kautta Strandille johtavalle pienelle kadulle.
Siellä oli uusi suosittu ravintola – hiljainen paikka, jonka elostelijat vastikään olivat keksineet. Lontoossa ravintoloiden maine nousee ja laskee aivan käsittämättömistä syistä.
Wade kulki juuri pitkin sateen kostuttamaa jalkakäytävää, kun iso limousine saapui äänettömästi kadun toisesta päästä ja pysähtyi ravintolan eteen. John Wade pysähtyi. Henkilöt, jotka lihavan portinvartijan avustamana astuivat ulos autosta, eivät herättäneet hänen uteliaisuuttaan; hän ei vain tahtonut törmätä heihin, kun he astuivat jalkakäytävän poikki.
Mies, joka astui ulos autosta, oli pitkä ja hartiakas; hänen päänsä oli kalju ja hänen vanhat, kovat kasvonsa täynnä ryppyjä.
"Tule, rakkaani", hän sanoi kärsimättömästi.
Miehellä oli syvä, meluava ääni, mikä herätti salapoliisin mielenkiintoa.
Vanha herra ojensi kätensä auttaen seuralaisensa ulos. Tällä oli yllään valkea puku ja sen verhona hopeinen kärpännahkakauluksinen viitta. Solakka, nuori nainen; käherretyistä kultaisista hiuksista alkaen hopeakenkien päihin saakka hän oli sulouden esikuva. Aluksi John Wade ei voinut nähdä naisen kasvoja, mutta lampun valoon tullessaan nainen käänsi päätään. Hän ei nähnyt John Wadea, mutta Wade näki hänet ja hän hätkähti. Se oli Lila Smith!
Pariskunta oli astunut ravintolaan ennenkuin Wade saattoi liikahtaa. Hän ei enää muistanutkaan pientä kotiaan Wappingissä. Hän odotti, kunnes kohtelias ovenvartija oli palannut paikalleen oven ulkopuolelle, ja lähestyi sitten häntä.
"Oliko se herra, joka äsken meni ovesta sisälle, kapteeni Martin?" hän kysyi.
Ovenvartija katsoi häneen epäilevästi. Ei sattunut ensi kertaa, että joku vieras koetti saada selkoa ravintolassa aterioivien naisten ja herrojen nimistä.
"Ei ollut", hän sanoi.
"Omituista. Olisin voinut vaikka vannoa, että se oli hän", sanoi Wade ja aikoi astua sisälle, mutta ovenvartija sulki häneltä tien.
"Tämä ei ole ravintolan ovi, herra. Tästä mennään yksityishuoneisiin ja juhlasaleihin. Ravintolan ovi on kulman takana."
John Wade näki, että herra, jonka seurassa Lila oli, kulki lasioven kautta ja kääntyi vasemmalle, kaikesta päättäen aikeissa nousta portaita ylös.
"Ehkäpä te sittenkin suostutte ilmoittamaan minulle jotain, mitä haluan tietää." Hänen äänensä oli vaativa. "Nimeni on Wade; olen poliisikomissaari. Jos tahdotte kutsua tänne poliisin, joka seisoo kadun kulmassa, niin hän voi luultavasti todistaa sanani."
"Hyvä on, Mr Wade." Ovenvartija miltei pyysi anteeksi. "Nyt minä tunnenkin teidät – olen nähnyt kuvanne lehdissä. Ymmärrättehän, etten voi vastata kysymyksiin –"
"Ymmärrän täydellisesti", sanoi Wade ystävällisesti. "Kuka tuo herra oli, joka äsken kulki tästä?"
Mies pudisti päätään.
"Minulla ei ole aavistustakaan, herra. Hän käy täällä aterioimassa tuon nuoren naisen kanssa ehkä kerran vuodessa – varmastikaan ei useammin. Viimeksi, kun he olivat täällä, oli tyttö vielä lapsi. Herra on luultavasti hänen isänsä. Eräs tarjoilijoista sanoi, että hän palvelee Intian armeijassa ja käy kotona kerran vuodessa."
"Tuoko hän tytön aina tänne?"
"Ehkä hän käy muuallakin hänen kanssaan, mutta täällä minä olen nähnyt heidät yhdessä."
"Onko tyttö aina hienosti puettu?"
"On toki, herra", sanoi ovenvartija hämmästyneenä. "Hän on aivan nuori. Käy jossakin koulua."
John Wade oli äkkiä selvillä tilanteesta.
"Mikä huone heillä on?"
"Numero kahdeksantoista." Sitten portinvartijan mieleen muistui jotain. "Voin ilmoittaa teille herran nimen, – se on varmaankin kirjassa."
Ovenvartija katosi käytävään ja palasi pian.
"Brown – Mr Brown. Rikas mies, niin hovimestari väittää. Eivätkö heidän paperinsa ole selvät?" kysyi hän huolissaan.
Oli ennenkin sattunut Lydbraken ruokavieraiden joukkoon sellaisia, joiden paperit eivät olleet aivan selvät.
"En tiedä", sanoi salapoliisi lyhyesti. "On kai aivan mahdotonta päästä heitä näkemään? Teidän ei pidä mainita mitään hovimestarille eikä tehdä mitään, mikä voisi herättää ihmisten huomiota."
Ovenvartija tuumi.
"Numero yhdeksäntoista on vapaa. Te voitte mennä sinne, Mr Wade. Voin sanoa hovimestarille, että haluatte kirjoittaa siellä kirjeen. Mutta ymmärrättehän, herra, minä en tiedä, kuka te olette – voin menettää paikkani."
John Waden rauhoittaessa häntä tuli paikalle henkilö, jonka Wade saisi toistekin tavata vähemmän miellyttävissä olosuhteissa. He joutuivat aivan sattumalta toistensa tielle. Ei kumpikaan ollut etsinyt toista. Sillä tavoin miehet tapaavat tulevat vaimonsa ja toiset turmionsa.
Wade huomasi iltapukuun pukeutuneen, hiukan horjuvan olennon. Hän seisoi ulkopuolella sitä valotäplää, jonka ylhäältä tuleva valo heitti maahan. Kun salapoliisi siirtyi ulko-ovea kohti, sanoi mies lepertäen:
"Kas miten soma tyttö! Oikea kaunotar!"
Lihavahko, punakka nuori mies astui horjuen valoon. Hänen vaaleansiniset silmänsä tuijottivat typerinä käytävään.
"Kuka hän on, Bennett?"
"En tiedä, herra."
Tuo kömpelö ja karkea-ääninen nuori mies oli aika hutikassa. John Wade vilkaisi mieheen tämän astuessa ravintolaan, ja hetkeä myöhemmin Wade nousi portaita ylös, joita peittivät pehmeät matot. Tarjoilija tuli ulos numero kahdeksastatoista, kun Wade saapui käytävään, mutta ei kiinnittänyt häneen huomiota. Salapoliisi avasi numero yhdeksäntoista oven, astui sisälle ja sulki oven jäljessään. Hän etsi katkaisijaa ja löysi sen.
Huone oli pieni, varsin koristeellisesti sisustettu ruokasali; seinät olivat laudoitetut ruusupuulla. Peremmällä, lähellä ikkunaa, oli ovi, joka kaikesta päättäen johti numero kahdeksaantoista. Wade astui hiljaa oven luo. Ei kuulunut ääntä, ja painaessaan varovasti ovenripaa hän huomasi harmikseen, että oven takana oli vielä toinen ovi.
Äänet kuuluivat hyvin heikosti; miehen syvä, karkea ääni, ja Lilan pehmeämpi ääni. Tämä oli siis hänen "kokemuksensa"! Joka vuosi, aivan kuin uudenaikainen Tuhkimo, hän riisui päältään vanhat vaatteensa ja kuluneet kenkänsä ja puettuna kalliiseen iltapukuun aterioi yhdessä tämän vanhan miehen kanssa.
Koko ilta oli varmaankin kulunut tämän pienen juhlan valmistuksiin. Kampaaja oli kutsuttu salaa... pukua koeteltu salaa muorin valvonnan alla. Lila ei tiennyt edeltäkäsin, että hänen juuri tänään oli lähdettävä ulos, siitä Wade oli varma; hän olisi muuten ollut kiihtyneempi, vähemmän oma itsensä. Wade kuunteli seinän takana, mutta ei kuullut mitään; hän painoi korvansa avaimenreikää vasten, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Hyvin varovaisesti hän painoi ovenkahvaa; mutta ovi oli lukossa.
Hän palasi ulko-ovelle, sammutti tulen, hiipi varpaillaan entiselle paikalleen, ja maaten pitkänään painoi korvansa lattiaa vasten. Oven ja maton välissä oli tyhjä kohta, ja siitä hän saattoi kuulla osan keskustelusta.
"... ei, Mr Brown, hän on oikein hyvä minulle..."
Wade kuuli miehen puhuvan jotain kasvatuksesta ja Ranskasta; mutta kovin vähän he keskustelivat. Aika ajoittain huoneen ovi avautui ja sulkeutui jälleen, kun tarjoilija tuli sisälle ja tarjosi uusia ruokalajeja. Kerran Wade kuuli miehen mainitsevan Konstantinopolin. Hän selitti tytölle, millainen paikka se oli.
Jos keskustelu kosketteli jollakin tavalla heidän omituista suhdettansa, niin John Wade ei sitä kuullut. Joka kerta Lila nimitti vanhaa herraa "Mr Browniksi". Ei mistään voinut päättää, että he olisivat olleet isä ja tytär.
Vihdoin Wade kuuli herran pyytävän laskua, ja nousten pystyyn hän pyyhki tomun polvistaan, hiipi ulos huoneesta ja istui jo autossa, kun komea limousine ajoi oven eteen, ja tyttö omituisen seuralaisensa kanssa astui ravintolan ovesta ulos. – "Mr Brown" pysähtyi vain pistääkseen setelin ovenvartijan käteen, ja sitten auto läksi liikkeelle.
Wade oli hyvin valinnut sekä auton että autonkuljettajan: auto seurasi aivan isomman auton jäljessä Cityn autioiden katujen halki. He sivuuttivat Aldgaten, ajoivat pitkin Mile End Roadia, mutta tultuaan Wappingin läheisyyteen auto poikkesi sivukadulle ja pysähtyi. Onneksi Waden auto oli jäänyt hiukan jäljelle; hän käski nyt ajaa kadun toiselle puolelle, hyppäsi ulos ja tultuaan kadun päähän ennätti parhaiksi nähdä Lilan astuvan taloon. Melkein heti toinen auto läksi liikkeelle kadoten kulman taakse; ja Wade lähestyi taloa.
Se oli yksikerroksinen huvila. Ikkunat olivat pimeät. Hän odotti hetken aikaa, sitten toinen auto ajoi kadulle ja pysähtyi talon eteen. Salapoliisi astui edelleen, meni kadun toiselle puolelle ja pysähtyi ovelle, mistä hän saattoi seurata tapausten kulkua.
Viisi minuuttia myöhemmin Lila tuli ulos talosta naisen seuraamana. Hänellä oli yllään musta sadetakki, ja Wade pikemmin arvasi kuin näki, että hän oli pukeutunut jälleen kuluneeseen pukuunsa. Naista, joka seurasi Lilan mukana, hänen ei ollut vaikea tuntea muoriksi, vaikkapa hän ei olisi kuullut hänen sättivän autonkuljettajaa terävällä äänellään.
Wade odotti, kunnes he olivat lähteneet, sitten hän astui taas kadun poikki, avasi pienen rautaisen portin ja astui kivitettyä käytävää pitkin talon ovelle. Sähkölamppunsa avulla hän löysi kellon ja painoi sitä. Hän kuuli soiton, mutta ei kukaan tullut avaamaan, ja hän soitti uudelleen.
Ovessa oli varmuuslukko. Wade astui pienelle etupihalle. Sillä puolella oli pieni ovi ja sen lukko avautui helposti kynäveitsellä. Sitten hän tuli keittiön ovelle, mutta se oli lukossa; mutta keittiön ikkuna ei ollut sisäpuolelta kiinni.
Viidessä minuutissa hän sai ikkunan auki. Ikkunanpielet narisivat äänekkäästi, ja jos joku olisi ollut talossa, niin hän olisi sen kuullut. Mutta kun Wade kiipesi ikkunasta pimeään keittiöön, niin ei kuulunut pienintäkään ääntä.
John Wade tiesi vallan hyvin, että hän tyydytti uteliaisuuttaan laittomalla tavalla; mutta tämä tieto ei häirinnyt hänen rauhaansa, vaikka poliisivoima tällä hetkellä ei nauttinutkaan yleisön suosiota.
Keittiö oli kalustamaton; kiintonainen keittiöpöytä oli tomun peitossa. Ei pienintäkään linoleummaton kappaletta missään.
Wade avasi oven ja astui käytävään. Täällä näkyi, että talossa asuttiin, sillä hän tunsi paksun maton jalkojensa alla, joskaan ei kukaan ollut tomuttanut sitä, sillä joka askelella kohosi pölypilvi ilmaan. Seinillä riippui kuvia; halpoja piirroksia, joita tuskin saattoi erottaa likaisten lasien alta.
Wade avasi pihanpuoleisen huoneen oven. Siellä oli vuode, jota peitti tomuinen huopa, ja huoneen halpahintainen kalusto oli yhtä kurjassa tilassa. Kadun puoleisessa huoneessa verhot olivat alaslasketut. Se oli aikoinaan ollut tavallinen arkihuone, mutta täälläkään ei huonekalustoa oltu käytetty vuosikausiin.
Astuttuaan ylös portaita, joita peitti matto, hän saapui käytävään, jossa oli kolme ovea. Yksi johti kylpyhuoneeseen; sitä oli vastikään käytetty, sillä kun hän avasi oven, niin sieltä tunkeutui hieno hajuveden tuoksu häntä vastaan. Kylpyhuoneen lattia oli puhdas; kylpyammetta oli käytetty samana iltana ja kosteita pyyheliinoja riippui tuolin selustalla. Iso peili oli kiiltävä, ja pienellä pöydällä peilin edessä oli kynsien hoitoon tarvittavat vehkeet. Paperipussissa oli kylpysuolaa; saippua oli kalleinta laatua ja tuskin lainkaan käytetty. Täällä siis Tuhkimo oli pukeutunut.
Wade meni kadunpuoleiseen huoneeseen. Se oli siistitty, ja vuoteella oli levitettynä Lilan puku, vieläpä hopeakengätkin. Sukkia ei ollut; ne olivat varmaan hänellä jalassa hänen poistuessaan täältä.
Wade tarkasti koko huoneen. Ikkunat oli peitetty paksulla huovalla, jotta valon oli mahdoton tunkeutua läpi. Talossa ei ollut sähkövaloa; siellä oli vain iso öljylamppu, ja suljettuaan oven hän sytytti sen voidakseen paremmin jatkaa tarkastustaan.
Vuoteen vieressä, seinäsyvennyksessä, oli matala, iso kaappi. Hän koetti avata sitä, mutta siinä oli varmuuslukko, ja ovi näytti olevan vahvaa tekoa. Pöytä, tuoleja – yksi erittäin mukava – korkea seinäpeili – siinä huoneen koko kalusto.
Wade sammutti tulen ja läksi tutkimaan pihanpuoleista huonetta. Kaikesta päättäen sitä ei käytetty, sillä se oli yhtä hoitamaton kuin muutkin huoneet. Siinä oli korjaamaton vuode, jota peitti vain tomuinen lakana.
Wade läksi astumaan portaita alas mietteisiinsä vajonneena. Tämä talo ihmetytti häntä. Oliko Brown tai muori tai kuka muu hyvänsä vuokrannut huvilan vain sitä varten, että Lila voisi kerran vuodessa muuttaa siellä pukua? Ja jos niin oli...
Wade oli saapunut portaitten alapäähän, kun hän kuuli avaimen kääntyvän ulko-oven lukossa. Hän kiiruhti nopeasti keittiöön ja odotti. Ulko-ovi avautui; hän kuuli miehen kuiskaavan jotain, sitten ovi sulkeutui. Askelet lähestyivät. Jostakin syystä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt, hän tunsi kylmien väreitten kulkevan pitkin selkäänsä. Hän ei ollut hermostunut, mutta tämä oli kaamea kokemus – paljon kaameampi kuin Lilan salainen seikkailu.
Yksi miehistä pysähtyi pihanpuoleisen huoneen ovelle, avasi sen ja meni sisälle. Hän ei sytyttänyt valoa, mutta vihdoin Wade huomasi punaisen valon tunkeutuvan esille suljetun oven alta. Tuntui omituista, äitelää hajua; hänen hajuaistinsa oli hyvin herkkä, ja jo ennenkuin hän kuuli kiivasta puhetta, hän tiesi, että miehet huoneessa olivat kiinalaisia.
Waden kuunnellessa tuota puhetta kuului ulkoa kivitetyltä käytävältä nopeita askeleita, ja töin tuskin hän ennätti peräytyä keittiöön, kun kolmas mies astui sisälle ulko-oven kautta. Hän sanoi jotain kiinan kielellä; huoneen ovi avautui, ja toinen mies tuli ulos. Wade ei nähnyt viimeksi tulleen kasvoja, mutta hän oli eurooppalainen ja oli vetänyt mustan sadetakin kauluksen korviinsa. Sitten hänkin katosi huoneeseen; ovi suljettiin ja lukittiin.
Viimeksi tullut ainakin oli eurooppalainen – sen saattoi päättää hänen pituudestaankin. Wade hiipi esille ja kuunteli ovella. Kaksi ääntä puhui kiihkeästi; kolmas ei sanonut mitään. Viimeksi tulleen ääni kuulosti uhkaavalta, toinen kiinalaisista puhui narisevalla ja melkein anteeksipyytävällä äänellä. Joku astui ovelle ja käänsi kahvaa unohtaen, että ovi oli lukossa, ja taaskin Wade peräytyi keittiöön. Samassa avainta väännettiin, ovi avautui ja kaikki kolme menivät ulos. He kulkivat yhdessä ulko-oven kautta viimeisen sulkiessa sen tarkasti.
Tuskin he olivat ennättäneet kadulle, kun Wade kiiruhti heidän kintereilleen. He astuivat yhdessä valtakadun poikki ja kääntyivät kapealle kadulle salapoliisin seuratessa heitä. He saapuivat jokirantaan, missä oli tavaravajoja sekä ahtaita kujia, ja niiden päässä kuluneet, liukkaat portaat, jotka johtivat jokeen. He pysähtyivät hetkeksi, keskustelivat yhdessä, sitten yksi miehistä kävi istumaan seinän vierustalle. Hämärässä valossa oli vaikea erottaa, kuka näistä kolmesta se oli, mutta tuskin hän oli käynyt istumaan, niin toiset läksivät liikkeelle ja katosivat katulamppujen himmeään valoon.
John Wade oli kahden vaiheilla. Epäilivätkö miehet, että hän ajoi heitä takaa? Oliko tuo mies jätetty sinne estämään häntä seuraamasta heitä sen pitemmälle? Hän astui eteenpäin ja saapui yhä lähemmäksi miestä, joka istui nojautuneena seinää vasten. Se oli toinen kiinalaisista. Kivitys kiilsi märkyyttään, sillä oli äsken satanut, mutta sillä kohtaa, missä kiinalainen istui, se kiilsi vielä enemmän, sillä kolme pientä verivirtaa juoksi katuojaan.
John Waden poliisipilli vinkui kimakasti tyhjien katujen läpi. Hän puhalsi pilliään juostessaan siihen suuntaan, minne nuo kaksi miestä olivat kadonneet, ja kohtasi poliisin, joka juoksi häntä vastaan. Tämä ei ollut nähnyt ketään. Hetken kuluttua kymmenkunta poliisia etsi koko lähiseudun, mutta pitkää eurooppalaista ja kiinalaista ei löytynyt.
IV
Myöhään samana iltana John Wade ilmoitti asiasta lähimmälle esimiehelleen.
"Me löysimme miehen puserosta noin satakahdeksankymmentä grammaa platinakehystä; tyylistä päättäen ne kuuluivat niihin jalokiviin, jotka vastikään varastettiin", hän sanoi.
"Merkillisintä tuossa miehessä on se, että hän oli mykkä. Ainakin lääkäri väitti niin. Mutta ei minkäänlaisia tuntomerkkejä. Otatin jäljet hänen peukaloistaan, ja kutsuin erään miehen kiinalaissiirtolasta katsomaan häntä, mutta hän ei tuntenut miestä."
Kello oli jo yli puolenyön, kun John Wade saapui "Mekkaan", eikä hän tällä kertaa tullut yksin. Golly istui paitahihasillaan tarjoiluhuoneessa polttaen lyhyttä savipiippua.
"Muori on kai jo levolla?" Wade kysyi.
"Hän oli ulkona tänä iltana."
"Kyllä minä tiedän, että hän oli ulkona", sanoi Wade lyhyesti. "Juuri sen johdosta haluan tavata häntä."
Golly kiipesi alas pöydältä, jolla hän oli istunut, vilkaisi surkeana molempiin taustalla seisoviin salapoliiseihin ja katosi näkyvistä. Kun hän palasi, kutsui hän Waden muorin luo. Tämä istui arkihuoneessaan suu tiukkana hautoen kostoa.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi muori terävästi.
"Vain pari minuuttia", sanoi John, "kysymyksessä on murha ja asia on hyvin vakava."
Wade näki muorin hätkähtävän.
"Murhako?" kysyi hän epäröiden.
"Erään kiinalaisen murhasi kaksi miestä, jotka sitä ennen kävivät pienessä huvilassa Langras Roadin varrella, samassa talossa, jossa te aikaisemmin olitte Lilan kanssa."
Muori ei näytellyt – hänen hämmästyksensä oli aito. Mutta hän ei säikähtänyt niin pahasti, että olisi antanut itseään ilmi. Melkein heti hän myönsi.
"Aivan oikein, minä kävin huvilassa Langras Roadin varrella. Kälyni omistaa sen; olemme jo vuosikausia koettaneet saada sitä vuokratuksi."
"Teillä oli Lila mukananne?" väitti John.
"Olenko kieltänyt sitä?" muori kysyi happamella äänellä. "Vein hänet sinne vaihtamaan pukua. Hänen piti tavata" – muori vaikeni hetkeksi – "isäänsä. Jos tahdotte tietää, kuka hän on, herra Virkku, niin petytte pahasti."
John Waden silmät kapenivat.
"Käyttäytykää siivosti, Mrs Oaks, muuten tästä tulee vähemmän hauska käynti. Jos haluatte olla liitossa näiden murhaajien kanssa, niin saatte heti seurata minua. Minä en uhkaa teitä, minä puhun täyttä totta. Jollen saa täältä niitä tietoja, joita haluan, niin vien teidät poliisikamariin. Ymmärrättekö?"
Muorin silmät paloivat vihaa, mutta hänen äänensä oli lempeä.
"Olen kovin pahoillani, Mr Wade, mutta tietysti minä säikähdin. Missä hänet murhattiin – itse talossako?"
"Tiesittekö te, että siellä kävi kiinalaisia?"
Muori pudisti päättävästi päätään.
"Minun tietääkseni ei kukaan muu kuin minä ole käynyt siellä. Käyn siellä kerran parissa kuukaudessa siivoamassa – Lila ja minä käymme siellä yhdessä."
"Kuka on Lilan isä?"
Mutta tässä asiassa muori piti jyrkästi puoliaan.
"Minä en pane toimeen mitään skandaalia – ymmärrättehän, mitä minä tarkoitan. Miehellä on toinen perhe."
"Tietääkö Lila sen?"
Mrs Oaks epäröi.
"Ei, ei hän tiedä. Hän luulee häntä vain ystäväksi, joka on kiinnostunut häneen. Hän maksaa Lilan ylöspidon, ja kun hän on Englannissa, hän lähettää minulle rahaa vaatteiden hankkimista varten, jotta tyttö voisi tulla hänen kanssaan päivälliselle."
"Onko hän englantilainen?"
"Ei, amerikkalainen."
Vastaus tuli hiukan liian nopeasti.
"Hän asuu Tong Islandissa tai New Yorkissa tai jossain sielläpäin. Hän on amerikkalainen gentlemanni. En ole koskaan nähnyt kiinalaisia siinä talossa, Mr Wade, sen voin vannoa. Jos niitä oli siellä tänä iltana, niin minulla ei ollut siitä tietoa – minä pelkään kiinalaisia. Ette suinkaan te pelästytä lasta ristikuulustelemalla häntäkin? Hän meni juuri levolle."
"Montako avainta on olemassa – minä tarkoitan tuohon taloon Tangras Roadin varrella?"
Muori tuumi.
"En ole nähnyt kuin yhden ainoan."
"Onko se aina teidän hallussanne?"
Muori nyökkäsi.
"Tiedättekö ketään, jolla on toinen avain?"
Muori vastasi kieltävästi yhtä jyrkästi kuin äsken.
Wade oli varma siitä, että muori puhui totta. Ei hän ainakaan ollut yrittänyt salata tämän illan tapahtumia. Aivan vastoin ammattivelvollisuuttansa Wade tunsi tällä hetkellä sääliä Lilaa kohtaan; selitys, jonka hän oli saanut Lilan "kokemuksista" tuntui täysin totuudenmukaiselta.
Mitäpä hän voisi voittaa, vaikka hän kuulustelisi tyttöäkin – Oaksin muori tuntui olevan kovin halukas antamaan hänelle kaikki tiedot.
"Onko 'Mr Brownilla' avainta taloon?"
Muori hätkähti kuullessaan salapoliisin nimittävän vanhaa herraa nimellä, jonka hänkin tunsi.
"Minun tietääkseni hänellä ei ole avainta, enkä käsitä miksi hänellä olisikaan. En ole koskaan puhunut hänelle tuosta talosta."
John Wade tuumi hetken aikaa.
"Antakaa minulle teidän hallussanne oleva avain."
Muori etsi laukustaan, joka oli pöydällä, ja otti esille renkaan, jossa riippui avain.
John Wade katsoi häntä silmiin.
"Entäs kaapin avain."
Silmänräpäyksen ajan Wade huomasi säikähtyneen ilmeen muorin silmissä.
"Kaapin? Minkä kaapin?"
"Makuuhuoneessa, jossa Lila muutti pukua, on kaappi."
Muori pudisti päätään.
"Siitä en tiedä mitään. Minulla on vain tämä ainoa avain."
Salapoliisi hymyili.
"Siinä tapauksessa meidän täytyy murtautua kaappiin", hän sanoi kevyesti.
Muori oli heti tointunut hämmästyksestään.
"Kai teidän täytyy", hän sanoi kylmästi. Ja sitten hän äkkiä tiuskasi: "Mitä sinä haet?"
Wade käänsi päätään. Lila seisoi ovella yllään vanha, likainen kimono; hänen hienosti kammatut hiuksensa ja valkoiset, hoidetut kätensä muodostivat räikeän vastakohdan likaisella vaatekappaleelle, jota hän piteli kiinni. Hän katsoi hämmästyneenä vuoroin muoriin, vuoroin John Wadeen.
"Minä – minä luulin – että minun piti tulla hakemaan maitoa –"
"Voit mennä ylös jälleen", sanoi muori tylysti.
"Epäilettekö te, että Lila murhasi kiinalaisen?" kysyi muori ivallisesti. "Murhaajaltahan hän näyttää, vai mitä?"
Wade ei ollut huomaavinaan toisen ivaa.
"Minä haluan saada Lilan isän nimen ja osoitteen – miehen, joka söi yhdessä hänen kanssaan päivällistä tänään."
"Sitä en voi antaa teille", sanoi muori uhmaten. "Minä en sitä tiedä. Te tiedätte saman kuin minäkin – hänen nimensä on Brown. En tiedä, missä hän asuu. Hän tavallisesti sähköttää minulle."
"Ja te sanoitte, ettei hän tunne taloa Langras Roadin varrella?" sanoi Wade aivan rauhallisesti. "Mistä hän käy hakemassa Lilan?"
Hetken aikaa muori oli hämmentynyt.
"Vuokra-auto tulee Lilaa hakemaan, ja minä saatan hänet St. Paulin kirkkomaalle saakka, jos tahdotte tietää; sitten minä poistun autosta ja Mr Brown astuu siihen."
"Ja kuitenkin hän saattoi tytön takaisin Langras Roadille", intti Wade. "Te puhutte itsenne pussiin, Mrs Oaks."
Mutta muori väitti edelleen itsepintaisesti, ettei salaperäinen Mr Brown ollut koskaan käynyt talossa.
John Wade ajoi takaisin salaperäiseen huvilaan, avasi avaimella oven, ja kun ei ollut enää syytä toimia salassa, hän tutki tarkasti koko talon.
Yksi yllätys siellä oli; kaappi oli auki ja tyhjä. Joku oli käynyt siellä sen jälkeen, kun hän poistui talosta. Lilan vaatteet oli heitetty lattialle luultavasti siksi, että vuoteella olisi tilaa kaapissa olleille tavaroille.
Huoneesta, jossa nuo kaksi kiinalaista ja eurooppalainen olivat keskustelleet, löytyi toinenkin merkillinen johtolanka. Huone oli merkillisen kostea; Wade huomasi kosteita kohtia lattialla, ja yksi tuoleista oli vielä märkä. Oli satanut varsin rankasti Wappingissa, ja kova sadekuuro oli yllättänyt heti sen jälkeen, kun murha oli huomattu, ja siksi kuolleen vaatteet olivat aivan likomärät, kun hänet kuljetettiin pois. Eurooppalainen saattoi olla kuiva, sillä hänellä oli pitkä sadetakki. Mutta toinen kiinalainen... hänellä oli vain pusero yllään, mutta hän ei ollut jättänyt mitään todistetta läsnäolostaan.
Miten he olivat saapuneet taloon? Jalkaisinko? Ei kukaan ollut nähnyt heitä, ei edes autonkuljettaja, jonka Wade oli jättänyt kadun toiseen päähän ja joka yhä odotti siellä, niinkuin John Wade äkkiä muisti löydettyään murhatun miehen.
Kiinalaisen puserosta oli löytynyt ohut, kapea paperiliuska, johon oli kirjoitettu jotakin kiinan kielellä. Kun Wade palasi takaisin poliisiasemalle, oli se saatu käännetyksi. Se olisi voitu tehdä jo aikaisemminkin, mutta paperi löytyi vasta silloin, kun kiinalaisen siirtolan johtaja oli tarkastanut ruumista, kuitenkaan tuntematta häntä.
Konstaapeli ojensi pöydän takaa käännöksen hymyillen.
"Ei mitään johtolankaa, Mr Wade. Siinä on vain tämän poliisiaseman osoite."
John luki ja rypisti kulmiaan.
"Hän oli tulossa tänne, ja toiset estivät häntä. Ihmettelen, olikohan se syynä murhaan."
"Aikoikohan hän tunnustaa?" kysyi konstaapeli.
"Siltä melkein näyttää."
Wade meni huoneeseensa. Hänen pöydällään olivat kiinalaisen puserosta löytyneet korut. Useimmista oli kivet irroitettu ja kaikki olivat platinaa yhtä ainoaa lukuunottamatta. Se oli varsin kulunut miehen kultainen sinettisormus. Sileään sinettiin oli kaiverrettuna melkein näkymättömäksi kulunut koriste – temppeli, ja sen edessä klassilliseen pukuun puettu olento. Se oli niin epäselvä, että töin tuskin saattoi erottaa sen rajaviivat. Sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat: "Lii Larrylle", mutta nekin olivat kuluneet melkein näkymättömiksi.
Huone, jota John Wade käytti toimistonaan, oli kuulusteluhuoneen takana, ja siihen johti ovi konstaapelin pöydän takaa. Siinä oli ristikolla varustettu ikkuna ja toinen ovi pihalle. Pöytä oli ristikko-ikkunan alla, ja molemmat miehet olivat kumartuneena pöydän yli katsellen koruja, kun John äkkiä tunsi vetoa jaloissaan. Huone oli yleensä vetoinen, mutta kylmä viima oli siksi kova, että hän katsoi ympärilleen, mistä se johtui. Samassa hän näki jotain, mikä sai hänet säpsähtämään.
"Älkää liikahtako, kumpainenkaan!" kuului kumea ääni kuminaamarin takaa. "Jos huudatte, niin joudutte suoraan helvettiin!"
Kaksi miestä oli huoneessa – toinen seisoi kynnyksellä, toinen oven ja pöydän välissä. Heillä oli yllään karheat haalarit; kasvot olivat kaasunaamarien peitossa ja käsissä oli punaiset kumihansikkaat, Kaksi ladattua revolveria oli suunnattu poliiseihin.
"Peräytykää tuon seinän luo", sanoi ovella oleva mies astuen lähemmäksi, ja Wade ja konstaapeli tottelivat. "Kädet ylös. Siten on helpompi ampua ja päästä pakoon, kuten ymmärrätte."
Mies, joka seisoi lähinnä pöytää, astui pari askelta lähemmäksi, tutki koruja, otti jotain käteensä ja peräytyi ovelle.
John Wade ei ollut mieletön. Hän oli aseeton; lähin revolveri oli pöytälaatikossa, ja hän tiesi, että uhraamalla oman henkensä hän panisi myös konstaapelin hengen alttiiksi.
Molemmat miehet liikkuivat aivan äänettömästi. John vilkaisi maahan ja näki, että heillä oli jalassa paksut huopajalkineet, joihin kaikesta päättäen oli kiinnitetty kumipohjat.
Ei kestänyt kuin pari kolme sekunttia, kun he olivat jälleen kadonneet ja ovi lukossa. John kiiruhti pöydän luo, avasi laatikon ja ase kädessä hyökkäsi kuulusteluhuoneeseen miltei kaataen kumoon poliisin, joka seisoi ovella. Hän näki kahden miehen juoksevan katua pitkin, mutta ei huomannut hitaasti ajavaa autoa ennenkuin hän oli noin kymmenen metrin päässä siitä. Miehet hyppäsivät autoon, joka lisäsi vauhtia ja kiiti kovalla kyydillä eteenpäin. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada sitä kiinni. Wade kiiruhti takaisin poliisiasemalle, missä konstaapeli oli jo mobilisoinut kaikki varajoukot.
"Ei heitä voi saada kiinni. Soittakaa kaikille asemille", sanoi John lyhyesti ja palasi huoneeseensa.
Hän huomasi heti, mitä rosvot olivat vieneet – kultainen sinettisormus oli poissa. Hänelle selvisi nyt murhatun kiinalaisen tarina. Tämä oli aikonut pettää isäntänsä ja oli ottanut nämä korut todisteeksi. Hän oli mykkä eikä voinut siis puhua asiaansa, mutta joko hän oli ottanut tämän sormuksen antaaksensa sen avulla ilmi joitakin joukkueen jäseniä tai varastanut sen kostaakseen heille. Viimeinen olettamus tuntui luultavammalta. Kuminaamarimiehet eivät olisi antautuneet vaaralle alttiiksi eivätkä yrittäneet ryöstää sormusta, jollei se olisi ollut heille tärkeä. Ehkä se oli muistoesine.
Juttu oli nyt hiukan selvempi. Tähän rikokseen oli tuo kuuluisa sakki syypää.
Seuraavana aamuna poliisi viritti paulansa. Jokainen epäilyttävä kiinalainen haastettiin kuulusteltavaksi. Luolat, joita ei kukaan epäillyt, koska niiden rauhaa ei oltu pitkiin aikoihin häiritty, joutuivat poliisin tarkastuksen alaisiksi. Samoin tutkittiin kaikki kiinalaiset majatalot ja pienet pesät jokirannassa. Vaikeuksia lisäsi se seikka, että siihen aikaan oli Lontoon satamassa kymmenkunta laivaa, joissa oli runsaasti kiinalaista miehistöä: oli kiinalaisia kokkeja ja tarjoilijoita, vieläpä kansimiehiäkin; mutta sieltä käsin ei poliisivirasto saanut mitään tärkeitä tietoja.
Oaksin muori kävi kaksi kertaa Scotland Yardissa kuulusteltavana, mutta hän ei voinut selvittää tätä salaperäistä juttua. Pahaksi onneksi näihin aikoihin astui voimaan uusi laki, joka rajoitti poliisin kuulusteluoikeutta; mutta Wade oli vakuutettu siitä, etteivät edes Espanjan inkvisitsionin kidutukset olisi voineet pakottaa Oaksin muoria ilmaisemaan tietojaan.
Wade saattoi Oaksin muoria portaita alas, kun tämä oli käynyt toisen ja viimeisen kerran Scotland Yardissa.
"Enkelini", sanoi Wade, "te teette suuren tyhmyyden. Miksi helkkarissa ette voi kertoa isille kaikkea mitä tiedätte?"
Muori oli kalpeana vihasta. Sillä kun päivät kuluivat hänen pelkonsa toteutumatta ja kun hän huomasi, että poliisin toimintaa oli rajoitettu, lisääntyi hänen varmuutensa ja hävyttömyytensä.
"Haluatteko vielä jotain muuta?" hän kysyi.
Golly, joka odotti häntä ulkopuolella, lähestyi arasti vaimoaan.
"Voi minun vainottua vaimo parkaani", aloitti hän.
"Suus kiinni!" muori ärjäsi. "Onko teillä vielä muuta sanottavaa?"
"Ei ole, lapseni", sanoi Wade kiusoitellen, "mutta kun saan kiinni nuo kuminaamarimiehet –"
"Kuminaamarimiehet!" muori naureskeli. "Mitä te voisitte kuminaamarimiehille! Eivätkö he käyneet poliisiasemalla ryöstämässä sormusta –" Hän oli puhunut sivu suunsa. Hän sulki huulensa aivankuin hiirenloukko olisi lauennut; mutta se oli myöhäistä.
"Mistä te sen tiedätte, Mrs Oaks?" Waden ääni oli pehmeä. "Kuka teille on puhunut tuosta sormuksesta?"
Muori ei vastannut.
"Vain neljä henkeä tietää siitä; minä olen yksi heistä ja konstaapeli Crewe on toinen; toiset kaksi suorittivat työn."
Hän odotti.
"Koko Lontoo tietää sen", muori sanoi vihdoin. "Luuletteko, että kukaan tekisi sellaista kertomatta siitä koko maailmalle?"
Muori luuli, että ristikuulustelua jatkettaisiin. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ja helpotuksekseen Wade vilkutti vain kättään seisoessaan Yardin holvikäytävässä.
"Voitte mennä", sanoi hän hyväntahtoisesti.
Ja sitten hän laukaisi vielä jäähyväisiksi:
"Terveisiä poikaystävällenne vaatekomeroon."
Wade vilkutti kättään. Oaksin muorin olisi tehnyt mieli tappaa hänet.
Omituiset tapahtumayhtymät aiheuttivat sen, että komissaari Wade joutui vuorokautta myöhemmin näkemään silmästä silmään tuon poikaystävän.
Tapaus, jota poliisi nimitti Haymarket jutuksi, sattui kymmenen ajoissa samana iltana. Siihen aikaan West End on tavallisesti autio kuin erämaa. Teatterit ovat täynnä väkeä; odottavat autot seisovat pitkissä riveissä pimeillä takakaduilla teatterien läheisyydessä, ja liikenne Piccadilly Circuksella on niin vähäinen, ettei siellä suorastaan kaivata mitään valvontaa. Myöhemmin, kun teatterit tyhjenevät, vallitsee ääretön hälinä, mutta kymmeneltä kadut ovat oikea paratiisi arkailevalle autonajajalle.
Kaksi miestä käveli hitaasti pitkin Haymarketia ja kääntyi St. James Squarelle. He keskustelivat käydessänsä eivätkä luultavasti huomanneet naista, joka seisoi aukion kulmassa. Poliisi, joka kulki samaan suuntaan ja seurasi heitä, näki naisen äkkiä hyökkäävän toisen miehen kimppuun ja tarttuvan hänen päällystakkiinsa. Poliisi näki hyökkäyksen, kuuli naisen kimakan, huutavan äänen, juoksi paikalle ja veti naisen syrjään.
"Minä tunnen teidät!" huusi nainen.
Samassa tuli kaksi poliisia paikalle ja heti kerääntyi siihen myös pieni joukko ihmisiä, joista ei Lontoossa koskaan tiedä, mistä ne oikeastaan tulevat.
"Minä en tunne tuota naista", sanoi pitempi mies. "Hän hyökkäsi vain minun päälleni. Antakaa hänen mennä – hän on juopunut."
"Minä olen selvä – te tiedätte, että olen selvä, Starcy. Se on teidän nimenne – Starcy!"
Nainen riuhtoi kahden poliisin välissä.
"Teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, herra", sanoi poliisi, joka ensimmäisenä oli saapunut paikalle.
Mies, jonka kimppuun oli hyökätty, olisi kernaasti poistunut, mutta nyt se oli mahdotonta.
"En minä halua haastaa häntä oikeuteen. Tässä on korttini... ei, nimeni ei ole Starcy. En ole koskaan nähnyt tuota naista."
Hän kuiskasi jotain poliisille, mutta konstaapeli pudisti päätään.
"Se ei käy päinsä, sir", hän sanoi.
Ja sitten seurasi toinen pieni omituinen näytelmä. Lihava, punakka mies tunkeutui joukon läpi. Hän oli hiukan hengästynyt, ja kaikesta päättäen poliisi tunsi hänet, sillä hän kohotti kätensä kypäränsä reunaan.
"Hyvää iltaa, herra."
"Mikä on hätänä? Pieni kahakkako?"
"Ei mitään, lordi Siniford, vain pieni häiriö. Minä en teidän sijassanne jäisi tänne."
Lauhanaamainen nainen, jota kaksi poliisia piteli kiinni, hyökkäsi esille ja tirkisteli ylhäistä häiritsijää kasvoihin.
"Tommy!" nainen huohotti. "Muistattehan te Annan, Tommy?... Minulla oli tapana antaa teille kakkuja, Tommy, muistattehan te Annan?"
Viimeksi tullut tuijotti naiseen.
"Jumaliste!" hän murisi. "Mitä, Anna..."
Ja sitten äkillisellä nykäisyllä nainen irtaantui poliisin otteesta ja tarttuen lordia olkapäähän hän alkoi nopeasti kuiskata.
"Mitä?" Lordi Sinifordin ääni oli kimakka. "Mitä se merkitsee?"
Poliisi veti naisen kauemmaksi ja alkoi työntää häntä joukon läpi. Lordi Siniford katsoi naisen jälkeen huomaamatta uteliaita katseita, jotka kohdistuivat häneen. Sitten hän kiroillen seurasi poliiseja ja heidän vankiaan. Lordin kasvot olivat hiukan kalvenneet; hän hengitti raskaasti ja tuntui olevan selvempi kuin mitä hän oli tunkeutuessaan näyttämölle.
V
Komissaari Wadella oli pieni talo Wappingissa. Se sijaitsi hämärän kadun loppupäässä ja se teki hämmästyttävän maalaisen vaikutuksen, sillä sitä ympäröi pieni puutarha, jossa oli ainakin kolme lehmusta. Ne Wappingin asukkaat, jotka suhtautuivat epäillen poliisivirkamiesten rehellisyyteen, väittivät, että talo oli Mr Waden oma ja että hän oli rikastunut salaperäisellä tavalla. Se tosiasia, että hän oli perinyt tämän talon sekä pienen maapalstan isältään, joka oli koko elinaikansa asunut myös täällä, ei vähentänyt niiden naapurien epäluuloa, jotka eivät koskaan asuneet samassa paikassa sen kauemmin kuin heidän petetyt isäntänsä sallivat. Heillä oli se käsitys, että kaikki poliisivirkailijat rikastuivat laittomalla tavalla – ottamalla vastaan lahjuksia ja varastamalla hiukan itse.
Wade oli ottanut palvelukseensa entisen poliisikonstaapelin, mikä oli erittäin viisas teko, sillä ajoittain hän oli niin suuressa epäsuosiossa, että siitä olisi voinut johtua paljonkin ikävyyksiä. Kaksi kertaa Wappingilaiset olivat yrittäneet murtautua hänen taloonsa. Kerran oli ulkohuone sytytetty tuleen, ja kerran, kun hänen toimestaan Liddy Coles joutui mestauslavalle, hänen talonsa ikkunat rikottiin ja hänen arkihuoneensa seinästä löytyi revolverinkuula.
Wade oli juuri nukahtanut, kun puhelin soi ja hän kuuli komissaari Elkin alakuloisen äänen.
"Muistatko itsemurhantekijää, jonka vedit ylös joesta – naista, josta sinä puhuit?"
"Tarkoitatko Annaa?" kysyi John Wade unisena. Sillä hetkellä itsemurhayritykset eivät huvittaneet häntä.
"Sama nainen. Hänet saatiin kiinni tänä iltana hänen hyökätessään kapteeni Aiknessiä vastaan." Elk tavasi nimen. "Troijan sinetin kapteeni."
"Se on hyvin jännittävää", sanoi John ivallisesti. "Mutta herätitkö minut sikeästä unesta –"
"Kuulehan", sanoi Elk. "Hänet päästettiin vapaaksi lordi Sinifordin takuuta vastaan" – hän tavasi taaskin nimen suurella vaivalla – "suuri juoppo, jolla on asunto St. James Streetillä. Huvittaako se sinua?"
"Olen hirveän jännittynyt", murahti Wade.
"Maltahan", intti Elkin valittava ääni. "Tuo kultainen sinettisormus löytyi naisen kädestä, kun hänet tuotiin tänne. Hän ei voinut antaa siitä minkäänlaista selitystä... hän oli aivan hysteerinen, ja meidän täytyi kutsua paikalle piirilääkäri. Kun hänen kouransa avattiin, löytyi sormus."
Nyt John Wade oli täysin hereillä. Hän ajatteli nopeasti.
"Menikö lordi Siniford takuuseen hänestä? Niin, olen kuullut tuosta miehestä. Tunsiko hän naisen?"
"Kaikesta päättäen. Nainen tunsi hänet – puhutteli häntä Tommyksi tai muuksi sellaiseksi. En minä olisi soittanut sinulle, jollei sormus olisi ollut kysymyksessä."
"Tulen neljänneksen kuluttua", sanoi Wade.
Hän pukeutui nopeasti, otti moottoripyöränsä ja ajoi tihkusateessa Scotland Yardiin. Ei ollut kumma, että Elk oli Scotland Yardissa kello kaksi yöllä. Harvoin hän poistui varhemmin. Mitä hän teki, sitä ei kukaan tiennyt. Hänen panettelijansa väittivät, ettei hänellä ollut kotia, mutta se ei luultavasti ollut totta.
Sormus oli lähetetty Yardiin, ja kun salapoliisi saapui, oli se Elkin pöydällä valkoisella paperilla.
"Miksi tuo nainen päästettiin takuuta vasten vapaaksi?"
"Sormus tunnettiin vasta hänen lähdettyään. Konstaapeli sattui tutkimaan kaiverrusta ja muisti ilmoituksen. Piiritarkastaja lähetti hakemaan naista lordi Sinifordin luota, mutta kumpainenkaan ei ollut siellä."
Wade tunsi lordi Sinifordin nimeltä. Hän oli tunnettu lontoolainen. Hän asui kalliissa asunnossa St. James Streetin varrella ja oli jäsenenä joissakin klubeissa, jotka eivät kiinnittäneet erikoista huomiota jäsentensä maineeseen eikä luonteeseen.
Siniford oli köyhtyneen kreivillisen suvun päämies. Hänellä ei ollut maatiloja eikä rahaa; hänen avioliittonsa amerikkalaisen naisen kanssa ei ollut onnistunut kumpaisenkaan näkökannalta, ja se oli purkautunut. Hän oli ollut parin epäilyttävän yhtiön johtokunnan jäsen; hän oli niin usein joutunut tekemisiin oikeuden kanssa, että hän oli siellä melkein jokapäiväinen vieras. Olipa hän ajoittain niinkin alhaalla, että hänen oli pakko nukkua öisin Embankmentilla. Sitten hän äkkiä sai rahaa, Jumala ties miestä. Hän maksoi velkansa, ja yleisesti otaksuttiin, että hänellä täytyi olla varsin huomattavat tulot, koska hänellä ei ollut pääomaa.
Luultiin, että hänen entinen vaimonsa oli huolehtinut hänestä, mutta se oletus huomattiin erehdykseksi, kun hänen appensa veti hänet oikeuteen lainasta, jonka hän oli saanut lyhyen avioliittonsa aikana.
Hän kävi ahkerasti baareissa ja joskus kilpa-ajoissa; hän oli omistanut hevosia, mutta oli äkisti vetäytynyt syrjään kilpailuista, kun poliisi oli epäillyt häntä epärehellisyydestä.
Poliisi tiesi, että hän oli hyväntahtoinen mies, mutta kunnioitus häntä kohtaan laimeni hiukan, kun hänestä tuli ilmi varsin ikäviä tietoja.
Lordi Siniford ei ollut palannut vielä silloinkaan, kun John Wade saapui hänen asunnolleen, eikä palvelija halunnut antaa hänelle tarkempia tietoja.
"Hänen armonsa tulee kotiin milloin hänen mielensä tekee", sanoi palvelija. "Oletteko te poliisi? He kävivät täällä jo aikaisemmin. Hänen armonsa meni takuuseen erään naisen puolesta, mutta hän ei tuonut häntä tänne."
"Onko hänellä auto?" kysyi John Wade.
"On; se on jossakin autotallissa – minä en tiedä missä".
"Koetelkaa muistella?" sanoi salapoliisi.
Palvelijan muisti palasi, ja Wade läksi autotalliin Dean Streetin varrelle ja sai tietää, että auto oli haettu sieltä juuri ennen puoliyötä.
Juuri kun Wade oli lopettanut tiedustelunsa ja ennätti ulos, näki hän pienen auton kääntyvän kulman takaa ja lähestyvän häntä. Se pysähtyi autotallin ovelle. Mies tuli autosta ulos, ja John Wade tunsi lordi Sinifordin samaksi mieheksi, jonka hän oli nähnyt ravintolan ovella sinä iltana, jolloin Lila Smith oli siellä syömässä päivällistä salaperäisen holhoojansa kanssa.
"Minä olen poliisiviranomainen, lordi Siniford; nimeni on Wade."
Mies tuijotti häneen likinäköisin silmin.
"Kas, minä tunnen teidät. Te olette sama lintu, jonka näin tuonnoin. Ovenvartija sanoi minulle, kuka te olitte. Mitä te tahdotte?"
"Tahtoisin tavata sitä naista, jonka puolesta te menitte takuuseen."
"Vai te tahdotte?" Lordi Siniford näytti hiukan huvitetulta. "No niin, hyvä ystävä, etsikää häntä."
Lordi oli aivan selvä; joko ajo tai jokin säikähdys oli saanut tämän muutoksen aikaan.
"Luullakseni hän puhutteli teitä Tommyksi. Te tunnette hänet?"
"Älkää tehkö minulle typeriä kysymyksiä, ystäväni."
"Tunnetteko te hänet?"
"En voisi erottaa häntä harakastakaan", sanoi hänen armonsa nauraen.
"Selittäkää sitten, miksi te olitte valmis takaamaan häntä ja vakuutitte poliisikomissaarille, että olette tuntenut hänet jo kauan aikaa?"
Kysymys sai hänen armonsa hätkähtämään.
"No niin, minä tunnen hänet. Hän on perheemme vanha palvelija – Anna Smith."
"Sanokaa yhtä hyvin Robinson", ehdotti Wade.
Hän oletti, että lordi suuttuisi, mutta tämä oli vaiti.
"Minne te veitte hänet?" Wade keskeytti kiusallisen äänettömyyden.
"Hän pyysi minua saattamaan hänet kotinsa läheisyyteen Camberwelliin", kuului liukas vastaus.
"Eihän matka edestakaisin Camberwelliin kestä kahta tuntia?"
Wade kuuli toisen hengittävän raskaasti.
"Minä kieltäydyn ilmoittamasta sen enempää poliisille. Minä vein hänet hänen kotiinsa Camberwelliin –"
Wade keskeytti hänet.
"Nainen väitti poliisiasemalla, että hän asui Hollowayssa, joka on varsin kaukana Camberwellistä. Lordi Siniford, olisi viisainta, jos kertoisitte minulle kaikki mitä tiedätte tuosta naisesta. Minulla on aivan erikoinen syy tiedusteluuni. Häneltä löydettiin sormus, joka varastettiin pari päivää sitten poliisiasemalta. On hyvin tärkeää saada tavata häntä heti paikalla ja tiedustella häneltä itseltään asiaa."
"Sormusko?" Siniford näytti hämmentyvän. "Minä en tiedä mitään sormuksesta. Ei hän kertonut siitä minulle..." Ja sitten kiihtyen: "En voi kertoa mitään muuta tuosta naisesta kuin mitä jo olen sanonut. Hän asuu Camberwellissä – ainakin minä vein hänet sinne. Hän tulee kai huomenna poliisiasemalle, muussa tapauksessa saan maksaa kymmenen puntaa."
John Wade hymyili pimeässä.
"Te olette luultavasti vienyt hänet sellaiseen paikkaan, jossa me emme voi häntä tavata emmekä tutkia?"
Lordi Siniford suuttui.
"Te olette hävyttömän nenäkäs!" hän sanoi ääneensä. "Minä osoitin suorastaan hyvän, ystävällisen – hm, rakkauden teon perheen vanhalle palvelijalle, helkkarissa! mitäpä gentlemanni voisi muuta tehdä? Ja tässä te nyt väitätte, että minä avustan tavallista – hm – varasta, naista, joka on varastanut sormuksen! Se on hävytöntä! Minä käyn huomenna puhumassa poliisimestarin kanssa."
"Käykää vielä tänään", sanoi Wade. "Minä annan teille hänen puhelinnumeronsa."
Tuolta mieheltä oli mahdoton saada mitään tietoja. Ei ollut muuta neuvoa kuin toivoa, että nainen olisi läsnä oikeudenistunnossa. Mutta hän ei saapunut paikalle. Eräs asianajaja vain, kaikesta päättäen Sinifordin käskystä, nousi ilmoittamaan, että hänen sihteerinsä ei ollut saanut kysymyksessä olevaa naista käsiinsä.
"Siniford vei hänet jonnekin maaseudulle", sanoi Wade piiritarkastajalle. "Tunnetteko te miehen?"
Tarkastaja pudisti päätään.
"En muuta kuin että hän on noita tavallisia tyhjäntoimittajia, joita tapaa Westissä."
"Onko hänellä maakartano?"
Tarkastaja nauroi.
"Ei ole. Mutta minä voin kertoa teille sittenkin jotain", sanoi hän. "Ennen vanhaan hänellä oli tapana vuokrata huviloita maalta ja jättää vuokra maksamatta. Luultavasti hän on nytkin vuokrannut jonkun huvilan Thamesin varrelta – siellä hän on aina kernaimmin oleskellut. Ajoittain hän vuokrasi kolmekin taloa yhtä aikaa ja petkutti jokaista omistajaa vuoron perään. Nyt kun hänellä on rahaa, on hän varmaankin luopunut tästä leikistä, mutta Thames on ehkä edelleenkin hänen heikkoutensa. Minäpä otan asiasta selkoa."
Tiedustelu ei johtanut kuitenkaan mihinkään, niinkuin Wadelle ilmoitettiin.
Syytetty ei saapunut paikalle, mutta ei myöskään syyttäjä. John olisi halunnut nähdä miestä, jonka kimppuun oli hyökätty, saadakseen häneltä jonkin selityksen mielettömän Annan tekoon. Tämä puoli asiaa kuuluikin hänen virka-alueeseensa, sillä Troijan Sinetti oli ankkuroituna satamassa. Wade oli nähnyt sen useasti kulkiessaan edestakaisin joella; se oli 5,000 tonnin lastilaiva, joka ei eronnut muista samankaltaisista muussa suhteessa, kuin että siinä oli kaksi savutorvea. Se oli ankkuroituna keskelle virtaa ja lastasi koneita. Wade oli nähnyt sen kyljessä raskaasti lastattuja proomuja ja katsellut, kun isoja pakkalaatikkoja nostettiin laivan ruumaan.
Kolmen aikana samana iltapäivänä Waden vene laski laskuportaitten juurelle, ja hän kiipesi laivan kylkeä ylös. Häntä vastaan tuli tummaihoinen upseeri, arvatenkin eteläamerikkalainen.
"Kapteeni Aikness on maissa", tämä sanoi. "Minä olen toinen upseeri."
John Wade näytti korttiaan, ja hänet saatettiin kajuuttaportaita myöten pieneen ja hämmästyttävän hyvin kalustettuun salonkiin. Siinä oli mahonkilaudoitus, pari kolme mukavaa nahkanojatuolia ja toisessa päässä pieni tulisija.
"Tämä on päällystön ruokasali", selitti opas. "Meillä on onneksi hyvä isäntä, joka kohtelee meitä kuin ihmisiä – siihen me panemme suurta arvoa. Tahdotteko käydä istumaan, Mr Wade?"
John Wade kävi istumaan nahkapäällyksiseen tuoliin, mahonkisen pöydän ääreen, joka täytti salongin keskustan.
"Kapteeni Aiknessille sattui kai eilen illalla vähäinen ikävyys. Eräs nainen hyökkäsi hänen kimppuunsa Lontoossa, ja siitä seurasi poliisitutkinto", sanoi upseeri kiinnittäen tummat silmänsä Johniin. "Toivottavasti nainen ei joutunut vankilaan? Kapteeni Aikness oli kovin pahoillansa."
"Hän ei joutunut vankilaan siksi, ettei hän ilmestynyt kuulusteluun", sanoi John. "Takaaja saa maksaa."
Upseeri kohotti kulmakarvojaan.
"Todellako? Sehän oli hyvä. Minä ilmoitan sen kapteenille, kun hän palaa."
Odottamisesta ei ollut mitään hyötyä. John Wade seurasi opastaan yläkannelle, sanoi kohteliaasti hyvästi ja palasi odottavaan veneeseensä.
"Soutakaa laivan ympäri", hän antoi käskyn miehilleen, ja pieni vene kääntyi, kiersi laivan ympäri ja palasi rannan puolelle.
Wadella ei ollut muuta tarkoitusta kuin päästä tyynen puolelle ja välttää kahta proomua, jotka työskentelivät laivan kupeella. Vilkaistessaan sattumalta laivan kylkeen hän näki peräpuolessa kolme isoa, neliskulmaista ikkunaa ja ihmetteli mielessään, oliko laivassa yhtä komeat makuuhytit kuin salonkikin. Ikkunat olivat auki. Yhdessä ikkunassa lyhyet, siniset uutimet liehuivat ulkopuolella. Tämä seikka oli kiinnittänyt hänen huomionsa ikkunaan.
Veneen ollessa juuri näiden kolmen ikkunan kohdalla, hän näki miehen kasvot. Vain sekunnin verran – ruskeat, ryppyiset kasvot ja kiiltävän kaljun pään. Mutta samassa kun hänen silmänsä keksi miehen, vetäytyi tämä nopeasti kauemmaksi, ei kuitenkaan kyllin nopeasti.
John Wade tunsi hänet salaperäiseksi Mr Browniksi, joka kerran vuodessa vei Lila Smithin mukanaan päivällisille hienoon ravintolaan.
VI
Ei ollut vähintäkään epäilystä siitä, että tuo mies oli Lilan suosija; ja yhtä varmaa oli myöskin, että hän oli kapteeni Aikness. John avasi huulensa antaakseen käskyn palata laskuportaiden juurelle, mutta hillitsi itsensä. Jos hän palaisi takaisin, niin hän saisi vain uudestaan kuulla saman valheen, että kapteeni Aikness ei ollut laivassa. Hänellä ei ollut valtaa tutkia laivaa; ei ollut mitään syytä pyytää tarkastusvaltakirjaa. Olikohan mies tuntenut hänet? Tuskin. Hän ei voinut tietää, että hän oli nähnyt hänet, ellei –
Missä suhteessa kapteeni Aikness oli "Mekkaan"? Rajoittuiko Oaksin muorin ja Troijan Sinetin yhteinen harrastus vain Lilaan ja hänen hyvinvointiinsa? Muori oli väittänyt, ettei hän tiennyt kuka "Mr Brown" oli. Mutta muori oli suurin kaikista valehtelijoista.
"Ajetaan virtaa alaspäin puolen mailin verran ja palataan sitten takaisin", Wade sanoi konstaapelille. "Takasin tullessa pysytellään lähellä rantaa, jotta sivuutamme Troijan Sinetin mahdollisimman läheltä."
Proomut oli kiinnitetty laivan kylkeen Waden palatessa takaisin ison lastilaivan kohdalle. Upseeri seisoi peräkannella johtaen lastaamista. Pari kolme miestä, kaikesta päättäen työläisiä, seisoi luukun kohdalla. Siellä ei näkynyt eteläamerikkalaista upseeria eikä myöskään miestä, jonka Wade oli ohimennen nähnyt.
Vene kulki hitaasti laivan ohi; se kulki vastavirtaan. Sitten se laski joen toista rantaa kohti. Wade otti esille kiikarin ja tutki tarkasti ikkunoita. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi nähnyt kasvojen ilmestyvän ja taas katoavan neliskulmaisen ikkunan takana, mutta ehkäpä se oli mielikuvitusta. Ja hän pani pois kiikarin ja nousi pystyyn.
"Ohjatkaa Favyn portaille", sanoi hän.
Vene heilahti, kun virta painoi sen perän alaspäin.
Pau!
Jokin osui veneen keskellä olevan pienen kajuutan seinään rikkoen lasin ja murskaten puukehyksen.
"Tuhat turkkilaista", huudahti ällistynyt koneenkäyttäjä.
"Ajakaa eteenpäin, älkää välittäkö siitä", sanoi John.
"Mitä se oli, Mr Wade? Loukkasitteko itseänne?"
Wade oli keikahtanut polvilleen.
"Tyhmä lokki se vain oli", Wade murahteli. "Älä kysele tyhmyyksiä. Mitä minuun tulee – niin olen kuollut ja kuopattu. Älä puhu ennenkuin sinulta kysytään!"
Olipa se rohkeata, keskellä valoisaa päivää! Laukaus oli lähtenyt laivasta; siitä ei ollut epäilystäkään. Nostohanojen ratina olisi heikontanut laukauksen äänen, vaikka ampuja ei olisikaan käyttänyt vaimentajaa. Olipa se rohkeata! Wade tunsi sinä hetkenä mitä suurinta ihailua.
Vene saapui lautta-asemalle ja kiinnitettiin.
"Auttakaa minut ylös – minun täytyy nojata teihin koko voimallani. Olipa tämäkin peliä."
Haavoittunut kannettiin maihin. Wade arveli, että kuula oli lentänyt vain tuuman päästä hänestä – jollei vene olisi heilahtanut, olisi hänen henkensä mennyt.
Puoli tuntia myöhemmin kolme Scotland Yardin johtajaa saapui paikalle ja tutkien vahinkoa he tulivat sitten kajuuttaan, missä John piileksi.
"Joku väijyi teitä, Wade. Rannassa on kymmenittäin paikkoja, joista he voivat ampua, ja Jumala tietää, te ette ole erikoisen suosittu."
"Ei rotilla ole pyssyjä – niitä on varsin vaikea piilottaa", sanoi Wade.
Johtaja nyökkäsi.
"Jos annatte tutkia laivaa, niin ette löydä mitään, mutta antaudutte vain vaaralle alttiiksi. Voin panna pääni pantiksi, että he odottavat tarkastusta, ja he voivat esittää vaikka kuinka monta alibia. Mitä te arvelette?"
"Lähettäkää poliisivene joelle ja tiedustelkaa, onko kukaan nähnyt tai kuullut ammuttavan", sanoi Wade. "Lähettäkää heidät myös Troijan Sinettiin tiedustelemaan. Antakaa heidän tutkia joka ikinen laiva, proomu ja laituri. Ei olisi niinkään typerää levittää sellainen tieto, että olen pahoin haavoittunut. Ja puhua siteistä, paareista ja ambulanssivaunuista."
"Sinä olet oikeassa", sanoi komissaari Elk. "Minä saatan itse sinut kotiin ja jään sinua hoitamaan. Minä olen taitavin sairaanhoitaja kaikista poliiseista."
Hetkistä myöhemmin se osa Wappingin asukkaista, joka oli kiinnostunut rikosasioihin, sai nähdä ambulanssivaunujen pysähtyvän John Waden talon edustalle ja paareja kannettavan sisälle.
"Hän on saanut ansaitun palkkansa!" sanoi eräs vahingoniloinen katselija. "Hän itse on siihen syypää!"
Troijan Sinetissä oltiin työssä vielä hyvin myöhään. Isot sähkölamput valaisivat laivan kupeita, ja nostokurkien pitkät teräskäsivarret nostivat painavia pakkalaatikoita proomusta laivaan. Eräästä proomusta nousi ilkeännäköinen työläinen köysiportaita myöten kannelle herättämättä minkäänlaista huomiota. Ei edes tummaihoinen brasilialainen upseeri, joka seurasi lastausta peräkannelta, huomannut häntä. Mies pysytteli varjossa ja kuunteli työläisten keskustelua.
"... Joukko jokipollareita kävi täällä kysymässä, oliko täältä ammuttu. Kuulitko sinä, Harry, laukausta?"
"Loruja", vastasi joku tuntematon epäilijä. "Aina poliisi väittää, että jotakin on tapahtunut joella. He keksivät itse juttuja."
"He ovat käyneet joka laivassa. Niitä oli kolme miestä... ja he sanoivat, että Wade on muuttanut paremmille maille!"
Kuuntelija hymyili itsekseen ja vilkaisi käytävään. Pieni, ruma perämies oli siellä vahdissa. Käytävän ovi oli suljettu. Oli mahdotonta päästä kajuuttaan johtaville portaille kannella seisovan tummaverisen upseerin huomaamatta.
Vahdissa oleva perämies seurasi kiinnostuneena laivan lastausta. Pari kertaa hän oli ottanut jonkun askelen nähdäkseen, että lasti laskeutui ruumaan, mutta nyt hänen huomionsa kiintyi muualle; yksi isoista pakkalaatikoista heilahti ruuman seinää vasten ja silmukka pääsi irti; kuului ankaria varoitushuutoja, ja perämies poistui ovelta. Likainen vieras mies pujahti paikalla käytävään.
Miehen piti kulkea keittiön sivu, mutta kokki seisoi selin, ja siksi hän pujahti kapeaan, laivan poikki kulkevaan käytävään, josta portaat laskeutuivat alas kajuuttoihin.
Lastilaivojen miehistön hytit ovat tavallisesti kannella, mutta joko Troijan Sinetti kuljetti matkustajia tai sitten oli jostakin muusta syystä upseereille annettu ne hytit, joihin päästiin tästä käytävästä. Ne olivat kaikki lukitut paitsi yksi, jossa paloi tuli. Se oli iso hytti, jossa oli makuusija ja sen alla useita laatikoita. Kaksi nojatuolia ja sohva sekä rautaseinillä useita etsauksia kehyksissään. Pienellä pöydällä oli keski-ikäisen naisen kuva. Hytti oli hienompi kuin kapteenien hytit tavallisesti ovat lastilaivoissa, ja luultavasti kaikki muutkin hytit tällä kannella olivat yhtä mukavia.
Mies saapui kajuuttaportaiden päähän, hämärästi valaistuun suojaan, jonka hän huomasi upseerien ruokasalin eteiseksi. Salin molemmat ovet olivat kiinni, ja kaikesta päättäen hänen olisi mahdoton päästä muuta tietä kuin salin kautta siihen hyttiin, missä hän vilaukselta oli nähnyt Mr Brownin kasvot.
Hän yritti avata toista ovea: se oli lukittu. Hän yritti toista: sekin oli lukittu. Kun hän irroitti kätensä kahvasta, aavisti hän vaaraa ja kumartui kajuuttaportaiden taakse piiloon. Tuskin hän oli sen tehnyt, niin ovi työntyi auki ja mies astui sisälle. Eteinen oli puolipimeä. Upseerien ruokasali oli kirkkaasti valaistu ja hän saattoi selvästi nähdä tulijan. Tällä oli yllään meriupseerin univormu; salapoliisi tunsi hänet heti paikalla. Se oli Mr Raggit Lane, Oaksin muorin vieras, jonka hän oli yllättänyt sinä ikimuistettavana hetkenä.
Lane tähysteli pimeään eteiseen.
"Ei ketään", hän sanoi jollekin, joka oli sisäpuolella.
Ja sitten kuului syvä, jyrisevä ääni.
"Minä näin oven kahvan kääntyvän. Älä ole hullu – mene katsomaan. Ehkä joku perämiehistä tarvitsi jotakin."
John Wade virnisteli itsekseen. Se oli Lilan holhoojan ääni; tuosta syvästä äänestä ei voinut erehtyä. Hän kuuli hänen murahtelevan jotain, sitten ovi sulkeutui. Seinän läpi hän kuuli tuon jyrisevän äänen sanovan:
"Mene katsomaan, helkkarissa!"
Wade hiipi pois piilopaikastaan ja ennätti jo kajuuttaportaitten yläpäähän, kun ovi avautui. Hän oli yläkannella, jonne laivan kyljessä olevien lamppujen valo heijastui. Jostain kuului laivakellon ääni, ja sitten salapoliisi huomasi miehen, joka seisoi kajuuttaportaitten päässä katsellen veteen. Keskilaivalla oli ahdas aukko kahden vesitankin välissä, ja sinne hän pujahti. Samassa hän kuuli vahdin portaiden päässä huutavan jotakuta nimeltä, ja pimeydestä ilmestyi toinen mies. Seurasi lyhyt keskustelu, ja toinen miehistä poistui kajuuttaportaita myöten upseerien salonkiin. Hän viipyi poissa pari minuuttia, ja kun hän palasi, oli Raggit Lane hänen seurassaan.
Joku oli saapunut laivan kylkeen. Vahti oli mennyt alas tiedustelemaan, kuka tulija oli, ja Lane seurasi hänen jäljessään. Hän oli jonkun aikaa poissa; takaisin tullessaan hän oli yksin. Hän astui kannen yli ja katosi näkyvistä. Varmaankin hän oli neuvotellut kapteeni Aiknessin kanssa, sillä hetken kuluttua hän tuli takaisin, ja kumartuen laivan partaan yli, hän huusi veneessä olevalle miehelle:
"Tulkaa laivaan. Kapteeni ottaa teidät vastaan."
Oli kylliksi valoa, jotta saattoi nähdä hänen tummat kasvonsa ja tuntea tulijan, joka puhkuen nousi portaita ja kirosi niiden jyrkkyyttä, sillä lordi Siniford ei ollut mikään voimistelija.
"Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä teitä näin myöhään illalla, rakas ystävä", sanoi hän läähättäen, "mutta asia on hyvin tärkeä ja kiireellinen... Minun pitää tavata kapteeni. Vene jäi odottamaan minua, siellä on useita miehiä. Minä sanoin heille, että jollen tule takaisin, niin he saavat palata maihin ja kertoa koko jutun –"
"Älkää olko huolissanne, lordi Siniford. Me voimme saattaa teidät maihin, mutta jos tahdotte palata omassa veneessänne, niin tehkää vain niin", sanoi Mr Lane kohteliaasti.
Wade kuuli osia heidän keskustelustaan, mutta hän oli niin hämmästynyt, ettei hänelle jäänyt mieleen muuta kuin että lordi Siniford oli huolissaan jostain ja että hän oli kaikin tavoin valmistunut sen vaaran varalta, jota hän pelkäsi.
Kajuuttaportaiden vahti seisoi selin laivan partaaseen ja vihelsi. Jos olisi käynyt päinsä, olisi Wade tunkeutunut kannen vastakkaiselle puolelle, sillä hänen tilansa oli hyvin epämukava; toinen tankeista sisälsi kuumaa vettä. Yrittäessään päästä pois hän huomasi, että hänen tiellään oli este.
Onneksi vahti kiinnitti huomionsa veneeseen, joka oli laivan kyljessä.
"Irroittakaa köysi", sanoi hän käskevällä äänellä. "Kiinnittäkää vene proomuun."
Vastausta, joka nousi syvyydestä, on mahdoton painattaa, mutta se huvitti vahtia. Pienen välinäytöksen aikana, mikä nyt seurasi, Wade hiipi takaisin kannelle, ja pujahtaen kajuutan kapin läpi hän pääsi rannanpuoleiselle kannelle. Mikä muu asia olisi voinut aiheuttaa lordi Sinifordin tulon tälle laivalle paitsi Annaa koskeva tärkeä asia sekä edellisenä iltana sattunut hyökkäys? Hänen autovajaansa oli vartioitu koko aamun, mutta hänen autoansa ei oltu otettu sieltä ulos, ja hän oli päässyt vakoilijoitaan pakoon. Varmaankin hän oli ollut Annan seurassa koko päivän, varmaankin se, mitä hän oli kuullut tuolta puolihullulta olennolta, oli aiheuttanut hänen tulonsa Troijan Sinettiin.
Wade halusi tarkastaa miehistön hyttejä. Ei missään näkynyt ainoatakaan kansimiestä; palveluksessa olevat miehet olivat perämiehen tyyppiä. Wade yritti löytää ovea keskilaivalla olevaan konehuoneeseen, mutta huomasi, että sinne päästiin joko kokan puolelta tai peräkannelta, jotka kumpikin olivat liiaksi valaistut, jotta hän olisi voinut astua niiden yli.
Upseerien ruokasalin eteinen oli hämärä. Hän laskeutui portaita alas toivoen, ettei ovi ollut liian paksu. Hän saattoi kuulla ääniä... Aikness oli siellä, ja kerran hän kuuli lordi Sinifordin kimakan äänen, mutta ei voinut erottaa sanoja.
Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin palata samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän kääntyi ja pysähtyi. Portaissa seisoi Raggit Lane, käsi syvällä merimiestakin taskussa ja huvitettu hymy virnistelevillä kasvoillaan.
"Haluatteko jotakin?"
"En, herra", sanoi John Wade. "Minä hain vettä."
"Te olette kai jostakin proomusta?"
John huomasi heti, että toinen oli tuntenut hänet ja laski vain leikkiä hänen kanssaan, hänellä oli revolveri taskussa – Wade saattoi nähdä hänen pitelevän siitä kiinni. Hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla huomanneensa vaaran. Hän otti vyöstään pienen tupakkarasian, avasi sen ja pisti suuhunsa pyöreän, mustan mällin, jota hän alkoi pureskella, ja sitten, ikäänkuin muuttaen mieltään hän heitti mällin ulos avoimesta ikkunasta.
"Jospa me keskustelisimme hiukan yhdessä –" aloitti Lane.
Samassa hän keskeytti puheensa ja käänsi päänsä ikkunaa kohti. Jotain vihreää paloi veden pinnalla. Sen heijastus näkyi eteisen valkoista kattoa vasten.
"Minä vain ilmoitin heille, että olen täällä", hymyili John huvitettuna. "Laivan sivussa on kolme poliisivenettä, ja ennenkuin tulin tänne, sanoin miehille: 'Jos joudun pulaan, niin annan teille merkin.' Se syttyy joutuessaan veteen – tunnettehan te tuollaiset kemikaliot, Mr Lane?"
Lanen kasvoille kohosi puna.
"Ei suinkaan tässä räjähdä?"
"Ei ole vaaraa nyt kun otitte kätenne pois taskusta", sanoi Wade. "Hetken kuluttua minä pyydän teitä luovuttamaan minulle tuon revolverin, ja jos aiotte häiritä minua vähimmässäkään määrässä, niin ette matkusta tällä laivalla."
Raggit Lane yritti hymyillä.
"Te jokipoliisit olette aivan hulluja. Täällä kävi eräs mies –"
"Säästäkää vaivanne. Minä tiedän, että täällä kävi mies, ehkäpä kaksikin, etsimässä erästä, joka oli niin huono ampuja, että hän ei osunut minuun sadan ja viidenkymmenen metrin päästä."
Wade näki toisen kalpenevan.
"Loukkaako se teidän itserakkauttanne?"
Wade käänsi päätään kuullessaan raskaita askelia kannelta.
"Hyvä on, konstaapeli. Lähettäkää mies tänne. Näyttäkää nyt minulle revolverinne, Mr Raggit Lane."
Vastahakoisesti Lane otti revolverin esille taskustaan. Samassa salongin ovi avautui, ja kapteeni Aiknessin iso ruho ilmestyi kynnykselle. Tällä kertaa hän ei yrittänyt piiloutua.
"Mitä tämä meteli merkitsee?" kysyi hän äreästi.
"Kapteeni Aikness, vai kuinka?"
Vanha mies painoi päänsä hiukan alemmaksi.
"Minä kysyin juuri upseeriltanne, miksi hänellä on revolveri taskussa. Kai hänellä on lupakirja."
Vanha mies katsoi häneen.
"Meriupseerilla on oikeus pitää revolveria – sen te tiedätte, herra Kuka-te-lienette."
"Nimeni on Wade, kapteeni." Waden silmissä oli veitikka. "Aivan outo teille varmaankin."
"En ole koskaan ennen kuulut teistä", sanoi toinen lyhyesti, ja taaskin John hymyili.
"Siinä tapauksessa Oaksin muori on yhtä mykkä kuin tuo onneton kiinalainen, jonka kurkun joku toinen kiinalainen leikkasi poikki tai –" hän katsoi Raggit häneen – "laihanpuoleinen herrasmies, jonka sadetakki oli", Wade sanoi erikoisella painolla, "varsin samanlainen kuin teidän omanne, Lane. Onko teillä lupakirja?"
"Se ei ole tarpeen", ärjyi kapteeni.
"Se on tarpeellinen Lontoon satamassa, jos tahtoo pitää asetta taskussaan", sanoi Wade. "Minä otan tämän", hän pisti revolverin taskuunsa. "Te tiedätte, mistä voitte sen saada takaisin."
Wade vaikeni toinen jalka porraskäytävän alimmalla askelmalla.
"Ehkäpä Siniford haluaa lähteä minun kanssani maihin?"
"Lord Siniford on päättänyt olla yötä laivalla", kuului hämmästyttävä vastaus. "Jollette usko sitä, niin kysykää häneltä – mutta haluaisin kernaasti tietää miksi te sekaannutte minun asioihini!"
Hän siirtyi tieltä, jotta Wade pääsisi ohi. Lordi Siniford istui syvässä nojatuolissa, sikari hampaitten välissä, ja kaikesta päättäen hän oli aivan rauhallinen. Hän vilkaisi äkkiä huonosti puettuun mieheen, joka astui salonkiin, eikä heti tuntenut häntä. Kun hän tunsi hänet, hypähti hän pystyyn.
"Mitä te tahdotte?" hän kysyi nopeasti. "Turha teidän on tulla tänne: en minä voi antaa mitään selityksiä."
"Lähdettekö maihin tänä iltana?"
"Minä jään tänne yöksi, hyvä ystävä", sanoi toinen äreästi. "Ystäväni, kapteeni Aikness on ystävällisesti jättänyt hytin käytettäväkseni."
Hän vältti salapoliisin katsetta; kaikesta päättäen hän oli jostakin syystä rauhaton. John arveli, että se johtui siitä, että hänet oli keksitty laivasta.
Salapoliisi palasi eteiseen.
"Oletteko tyytyväinen?" kysyi Aikness pilkallisesti.
"Täysin."
Wade tarkasteli kumimattoa ja sanoi sitten:
"Me löysimme teidän sinettisormuksenne. Voitte tulla sitä hakemaan milloin mielenne tekee."
Iso mies vilkaisi häneen.
"Sinettisormuksen? En ymmärrä, mitä te tarkoitatte. En minä ole kadottanut sinettisormusta", hän sanoi.
Wade nyökkäsi.
"Luullakseni se riistettiin sormestanne, kun nainen paini teidän kanssanne. Sormuksessa oli temppelin ja Afroditen kuva. Merkitseekö se teille mitään?"
"Ei mitään", sanoi kapteeni epäröimättä.
"Minulle se merkitsee", sanoi John Wade. "Nuo kuvat edustavat vanhaa Troijan vaakunaa. Ihmeellinen yhteensattuma, kapteeni. En tiedä, millainen Troijan uusi vaakuna on" – hän katsoi kapteenia suoraan silmiin – "ehkä siinä on kuminaamarimiehen kuva revolveri toisessa kädessä ja nuora kaulassa!"
Kapteeni Aiknessin kasvot olivat ilmeettömät.
Hetken aikaa hän koetti kestää Waden katsetta, sitten hän kääntyi ympäri, palasi salonkiin ja paiskasi oven jäljessään kiinni.
VII
John Wade palasi poliisiveneeseen, jossa kolme Scotland Yardin miestä odotti häntä.
"En tiedä, mitä me voimme tehdä", sanoi poliisipäällikkö Waden lopetettua kertomuksensa. "Jos panemme toimeen pakollisen tarkastuksen, niin luultavasti emme löydä mitään. Ei ole mitään todisteita siitä, että laiva olisi missään yhteydessä kuminaamarimiesten kanssa. Laiva on kotoisin Riosta ja purjehtii Brasilian lipun alla. Jos tutkisitte laivan perästä kokkaan saakka, ette löytäisi mitään, joka antaisi aihetta pidättämiseen, ja tuskinpa voidaan epäillä heidän olevan yhteistyössä kuminaamarimiesten kanssa. Minä koetan kuitenkin viivästyttää sen lähtöä. Luultavasti se on lähtövalmis, kun palaamme Yardiin. Tulkaa mukaan, komissaari."
Kansliassa oli suurella huolella kerätty kaikki tiedot. Troijan Sinetti oli aikoinaan ollut purjealus. Sen oli ostanut eräs brasilialainen nimeltä Dumarez kymmenen vuotta sitten, jolloin se oli suhteellisen uusi. Tutkimalla tarkasti Lloydin luetteloja oli poliisin onnistunut seurata laivan kohtaloja. Mutta poliisin kannalta katsoen nämä tiedot olivat naurettavan epätyydyttäviä. Laiva oli ollut Lontoossa, se oli varma, ja kerran New Yorkissa sinä aikana, jolloin kuminaamarimiehet olivat olleet toimessa, mutta tämän sakin tilille oli pantu paljon rikoksia, joiden sattuessa laiva oli ollut tuhansien mailien päässä rikospaikoilta.
Mutta Wade tutki tarkasti konekirjoitettua tiedonantoa ja teki erään keksinnön. Vaikka laiva oli ollut Atlantin toisella puolella, kun jokin rikos tehtiin Marseillessa, niin oli se aina saapunut tähän kaupunkiin noin pari kuukautta ryöstön jälkeen.
"Mutta laivan kustannuksethan ovat hyvin suuret", väitti joku vastaan. "Ei laivaa voida käyttää vain valekuvana –"
Poliisipäällikkö työnsi paperiarkin hänen eteensä.
"Sellainen väite ei pidä paikkaansa", hän sanoi. "Laiva jakaa osinkoja. Ja katsokaa tätä loppusummaa: se vastaa sitä omaisuutta, jonka kuminaamarimiehet ovat varastaneet. Laskematta mukaan arvopapereita, joita ei voida muuttaa rahaksi, se nousee puoleentoista miljoonaan kymmenessä vuodessa, ja se on vain osa saaliista. On paljon sellaisia tuloja, joita me emme voi tarkistaa." Hän katseli loppusummaa synkkänä:
"Minäpä sanon teille jotakin –" Elk nyt puhui – "jos hankitte valtakirjan, joka oikeuttaa tarkastukseen laivalla, niin ette löydä mitään. Niin pian kuin tulee kysymyskin tarkastuksesta, kaikki se mikä vähimmässäkään määrässä voi olla epäilyttävää, heitetään mereen tai hävitetään jollakin muulla tavalla."
Keskellä yötä tiedusteltiin korkeimman viranomaisen mieltä. Neuvo kuului: Troijan Sinetti on jätettävä rauhaan.
Kaiken yötä vartijat sekä maalla että merellä pitivät laivaa silmällä, ja kun lordi Siniford kello seitsemän aamulla nousi maihin, seurattiin häntä hänen asunnollensa St. James Streetin varrelle. Häntä ei nähty enää koko päivän aikana.
Kello kolmelta iltapäivällä Troijan Sinetti nosti ankkurin ja kulki hitaasti jokea alaspäin. Illan suussa se saapui Gravesendiin, missä lääkäri apulaisineen nousi laivaan. Lontoosta oli ilmoitettu, selitti lääkäri kohteliaasti, että laivassa oli sattunut epäiltävä tarttuvan taudin tapaus, ja siksi hän halusi tutkia hyvin tarkoin joka paikan laivassa. Kapteeni Aikness saattoi lääkäriä kajuuttaportaille ja nyökkäsi äreänä hyvästiksi.
"Tokkopa teillä on paljonkaan kerrottavaa Scotland Yardille", hän sanoi, ja "lääkäri" hymyili salaperäisesti.
Troijan Sinetti sivuutti Dungenessin, ja myöhemmin se nähtiin Atlantilla. Neljäntenä päivänä laivan lähdön jälkeen John Wade sai radiosanoman laivalta:
Palattuani Lontooseen haluaisin keskustella kanssanne.
Lähettäjä oli Aikness.
"Tuo sanoo minulle hyvinkin paljon", sanoi John Wade. "Mikä taiteilija!"
Mutta hän ei ilmaissut mielipidettään.
"Joka tapauksessa", sanoi Elk, jolle Wade näytti sanomaa, "saamme jonkin aikaa olla rauhassa kuminaamarimiehistä."
Hänen ennustuksensa oli ennenaikainen. Kello kymmenen samana iltana eräs poliisi näki savun tupruavan tyhjän puodin yläikkunasta Oxford Streetin varrella. Puotihuoneisto oli jonkin aikaa sitten ollut erään turkkurin hallussa, joka oli tehnyt konkurssin. Poliisi hälytti palokunnan, joka muutaman minuutin kuluttua tuli paikalle. Liekit levisivät hyvin nopeasti: Kutsuttiin lisävoimia apuun, ja Oxford Street oli täynnään palokuntalaisia ja poliiseja, jotka koettivat pitää kurissa katselijoita. Tulipalot ovat aina huvittavia.
Kaksi siviilipukuista konstaapelia, jotka olivat saaneet toimekseen erikoisesti vartioida sitä tonttia, jossa Northlands Bank sijaitsi, pitivät silmällä rakennuksen etusivua, varsinkin kun he saattoivat nähdä sen selvästi siltä paikalta, missä he seisoivat. Northlands Bankissa oli talletettuna suuria rahasummia. Siellä oli aseistettu yövahti, mutta tämäkin oli niin kiinnostunut tulipalosta, että hän kurkisti pääkonttorin ikkunasta ulos; samassa nuora kiertyi hänen kaulaansa ja hän kaatui maahan.
Konttorissa paloi tuli kaiken yötä, ja jos salapoliisit olisivat kääntäneet päätään, niin he olisivat varmaan nähneet tämän hyökkäyksen – jos he näet olisivat katsoneet sinne oikeana hetkenä.
Kun tulipalo saatiin sammutetuksi, ja tapahtuma oli kadottanut mielenkiintonsa, ulkopuolella oleva vahti huomasi, että takaovi oli murrettu auki, ja hyökätessään huoneistoon hän näki lattialla puolikuolleen vahdin, teräsoven selkosen selällään ja typötyhjän rahaholvin.
Vain yksi mies oli huomannut ryöstön: vanha kulkuri, joka öisin nukkui porttikäytävissä. Hän oli nähnyt siksi paljon kiintoisia tapahtumia elämässään, ettei tulipalo herättänyt hänen huomiotaan, sitä paitsi hän tiesi, että tuollaisissa tapauksissa poliisi ei suuresti välitä kulkureista. Hän oli herännyt auton pysähtyessä portille ja nähnyt kolmen miehen astuvan siitä ulos ja häviävän pankin takaovesta. Todistaja ei edes tiennyt, että se oli pankki, ja tuskinpa hän olisi huomannut murtovarkaita uudelleen, jollei palavan rakennuksen katto olisi syössyt alas, ja kirkas valo valaissut koko taivasta, jotta hänen pakostakin täytyi herätä ja nähdä kolme omituista miestä, joilla oli vyössään mustat, päärynänmuotoiset esineet ja kasvoillaan kuminaamarit. Vielä sittenkin hidasjärkinen mies luuli heitä erikoisvarusteissa oleviksi palosotilaiksi, ja vasta pankkiryöstön jälkeen hän ilmoitti huomionsa poliisille, joka miehen suureksi yllätykseksi ja iloksi uskoi hänen kertomuksensa todeksi.
Ei kukaan tiennyt, mihin suuntaan auto oli ajanut. Poliisi tiesi ennestään, että kuminaamarimiehet ajoivat aina vilkasliikkeisimpien katujen läpi. Mitä enemmän ihmisiä, sitä paremmassa turvassa he olivat.
Lähtiessään veneessään aamupatrullilleen John Wade sai yksityisen ja salaisen ilmoituksen, joka ei sisältänyt muuta kuin mitä hän oli jo lukenut aamulehdistä. Lisätietoja tapauksesta hän sai myöhemmin riemuitsevalta jokivarkaalta. Tämä istui heilutellen jalkojaan laiturin reunalla, johon John sitoi veneensä, ja moitti ankarasti poliisien menettelytapoja. Sniffyllä oli syytä riemuita, sillä tuomarien erehdyksen ja omien kiroustensa voimalla hänen oli vastikään onnistunut oikeudessa todistaa syyttömyytensä.
"Kummallista, että te poliisit ette pane koko voimaanne liikkeelle saadaksenne kiinni nuo kuminaamarimiehet, Mr Wade. Te hukkaatte aikaanne etsimällä pieniä pahantekijöitä – jokainen tietää, että te voitte saada heidät kiinni. Mutta niille kuminaamarimiehille te ette voi mitään."
John Wade, joka istui veneen perällä sillä aikaa, kun konstaapeli nousi maihin tiedustelemaan, virnisteli viimeiselle uhrilleen.
"En minä hae varkaita, kultaseni, minä etsin valapattoja. Minä hankin teille kymmenen vuotta vankeutta, ja sinä iltana, kun te joudutte istumaan, minä teen suuren lahjoituksen Karanneitten koirien kodille."
Sniffy puhisi.
"Se on suoranaista ilkeyttä", sanoi hän avuttomana. "Minä en tahtoisi olla teidän kaltaisenne, vaikka saisin miljoonan puntaa, Mr Wade."
"Te voitte murhata vaikka äitinne kymmenestä punnasta", sanoi John Wade.
Sniffy ei puhissut, hän ähkyi.
Samassa konstaapeli palasi, ja kun vene kääntyi keskelle virtaa, Sniffy huusi sen jäljessä:
"Pitäkää varanne, etteivät kuminaamat ryöstä teitä putipuhtaaksi!"
John vilkutti iloisesti kättään.
Jokivarkaitten ja poliisin välillä vallitsi suurempi vihamielisyys kuin rantapoliisien ja rantavarkaitten välillä. Ja kuitenkin he ymmärsivät paremmin toisiaan; se oli jonkinlaista jokitoveruutta, jota oli vaikea määritellä. Jokivaras nousi vastarintaan siinä, missä maavaras alistui rauhallisesti vangitsemiseensa. Häntä oli vaikeampi kasvattaa, hän oli vähemmän vastaanottavainen lähetysseurojen ja pelastusyhdistysten vaikutukselle. Mutta merkillisellä tavalla hän ihaili sitä voimaa ja tarmoa, jolla poliisit koettivat tuhota häntä.
John Wade suoritti kierroksensa jättäen tärkeimmän käyntinsä viimeksi. "Mekkaa" ei ollut helppo lähestyä. Siellä oli lahonneet puiset portaat, joita joskus käytettiin maihinnousupaikkana. Hän piti enemmän Fraserin laiturista, joka sijaitsi talon julkisivun puolella.
Fraserin laituri varastohuoneineen oli kaksi kuukautta sitten joutunut pois käytännöstä. Fraserin laiturin kohtalo ei ollut mikään salaisuus; ei mikään, mikä koski jokivarrella sijaitsevia liikkeitä, pysynyt salassa. Kaikki tunsivat niiden sisäiset asiat: olivatko suuret rautatehtaat maksukykyisiä, miksi mikin valimo meni konkurssiin, ja mitä vaikeuksia suurilla varastohuoneyhtiöillä oli. He tiesivät, että Gringleyn laivatelakkayhtiö oli perikadon partaalla vaikka sen osakkaat toivoivat suuria osinkoja. Samoin he tiesivät, että viranomaiset olivat kieltäneet Fraserin laiturin käytön, ja heidän mielestään paikka oli suorastaan häväisty, kun varastohuone muutettiin aivan yksinkertaisesti autovajaksi.
Fraserin laiturista olisi epäilemättä voinut tulla edullinen liikeyritys, sillä sinne saattoivat veneet laskea pakovedenkin aikana. Joko oli pohjaa ruopattu tai siinä kulki luonnollinen kanava. Ja sen sijaan, että toiset veneet viruivat kallellaan mudassa, Fraserin laiturilla riitti vettä veneitten köliä myöten.
Mutta pahaksi onneksi Fraserille laituri oli liian lyhyt; siinä ei ollut tilaa kuin yhdelle alukselle lastin purkamiseen; ja koska lähelle oli ilmestynyt muita laitureita, niin tulot olivat supistuneet varsin vähäisiksi.
Wade sitoi veneen kiinni portaihin, nousi laiturille ja harpaten rautalanka-aidan yli hän lähestyi "Mekkaa". Tuttu ikkuna oli auki, mutta tarjoiluhuone oli tyhjä. Gollya ei näkynyt missään, eikä muorin kimakkaa ääntä kuulunut. Wade odotti hetken aikaa, ja sitten uusi palvelija tuli huoneeseen. Hän hätkähti ja miltei pudotti lautasen lattiaan nähdessään poliisin niin äkkiarvaamatta.
"Onko Lila kotona?" kysyi John.
Tyttö katsoi häneen epäilevin katsein.
"Lila-neiti on yläkerrassa", hän sanoi.
Lila-neiti? Ei kukaan ollut aikaisemmin antanut sellaista arvonimeä Lila Smithille.
"Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan alas? Missä Mrs Oaks on?"
Tyttö pudisti päätään.
"En tiedä. Minä en saa puhua kenenkään kanssa. Mrs Oaks on kieltänyt –" Sitten, äkkiä, ikäänkuin hän olisi keksinyt jotain: "Oletteko te Mr Wade?"
John nyökkäsi. Tyttö epäröi hetken.
"Odottakaa hiukan", hän sanoi ja poistui huoneesta.
John odotti hyvän aikaa, ennenkuin Lila tuli hänen luokseen. Hän avasi suunsa hämmästyksestä nähdessään tytön. Hän ei ollut enää mikään halpa palkollinen; Tuhkimo oli harvinaisen hyvin puettu.
"Hei, Lila –" Wade sanoi, ja sitten hän näki tytön kasvot.
Lila oli itkenyt. Ennenkuin Wade ennätti kysyä yhtään mitään, tyttö tuli nopeasti ikkunan luo ja tarttui kylmällä kädellään Waden käteen.
"Älkää viipykö täällä!" hän sanoi kuiskaten. "Mrs Oaks on ulkona. Minulla on hyvä olla ja minä pääsen kouluun, jotta oppisin ranskaa ja saksaa."
Hän sanoi sen hyvin nopeasti, melkein koneellisesti. Wadestä tuntui, että hän toisti ulkoläksyn.
"Minne?" Wade kysyi heti.
Lila pudisti päätään.
"En tiedä – luullakseni Ranskaan. Muori sai minut lupaamaan, etten puhuisi teidän kanssanne, mutta minun täytyy. Minä pyysin tyttöä ilmoittamaan, kun te tulisitte. Te näitte minut tuonnoin illalla?"
Wade nyökkäsi.
"Se oli teidän 'kokemuksenne'. Tyhmää, että nostin siitä sellaisen hälinän – mutta se ei ollut minulle mieleen. Se saattoi minut levottomaksi. En tiedä minkä vuoksi."
Vähän väliä Lila käänsi päätään taakse ja kuunteli.
"Lila, mitä se oikein merkitsee? Kuka on kapteeni Brown?"
Hän pudisti päätään.
"En minä tiedä. Hän on aina hyvin ystävällinen minulle, mutta minä pelkään häntä kauheasti. Uskotteko? Ennen se oli niin ihanaa, kun sain kaikki nuo kauniit puvut; mutta viime kerralla" – hän pudisti jälleen päätään – "en tiedä, mutta minua peloitti niin kovin."
"Kuka hän on?"
Lila veti syvään henkeään.
"Muori sanoo, että hän on sukulainen, ja kai hän onkin."
John Wade ajatteli nopeasti.
"Voisinko saada tavata teitä jossain yksin? Jos jonakin iltana tulisin laiturille –"
"Ei, ei, ei!" Lila puhui melkein raivokkaasti. "Te ette saa tulla tänne illalla."
Hän tiesi jotakin, jotain kamalampaa kuin se kokemus, josta hän oli kertonut; jotain, mikä todellakin peloitti häntä.
"Te ette saa tulla – lupaattehan!"
"Voitteko tulla minun luokseni? Menettekö koskaan yksin ulos?"
Wade näki Lilan epäröivän.
"Te voitte lähettää minulle kirjeen. Minä tulen minne hyvänsä", Wade jatkoi.
Lila katsoi häneen vakavasti.
"Minkä vuoksi?"
Wade epäröi. Syy, miksi hän halusi tavata tyttöä, oli mitä luonnollisin, mutta hän ei halunnut ilmaista sitä.
"Minä tahdon auttaa teitä, Lila. Tahtoisin tehdä jotakin teidän hyväksenne; minun luullakseni te olette avun tarpeessa."
Lila pudisti päätään.
"En minä usko, että se käy päinsä... enkä minä halua tavata teitä."
Hän sanoi sen vaikeasti, hengästyneesti, puna, joka oli ollut hänen poskipäissään hänen tullessaan alas, oli kadonnut, ja hän näytti kalpealta ja väsyneeltä.
"Minä luotan teihin... te olette niin rehellinen."
Wade hymyili.
"Se kuuluu kummalliselta, mutta soveltuu tilanteeseen. Tiedättekö, missä minä asun?" Wade kysyi jälleen.
"Kyllä minä tiedän." Lila katsoi Wadea suoraan silmiin. "Pienessä talossa, joka sijaitsee erillään muista. Sisälle voi päästä keittiön laakean katon kautta, ja puutarhan toisessa päässä on vanha kaivo."
Wade tuijotti tyttöön, joka äkkiä kääntyi ja kiiruhti pois.
John Wade astui hitaasti pitkin laituria hiljakseen viheltäen. Hänen talonsa keittiön katto oli laakea, ja yläikkuna oli heikoin kohta hänen turvapaikassaan. Hän oli luullut, ettei kukaan tiennyt, että puutarhan toisessa päässä oli kaivo; hänen isänsä aikana se oli peitetty paksuilla tammilaudoilla ja turpeella. Wade tiesi, miksi Lila oli niin tarkasti kuvaillut hänen taloaan – hän oli kuullut kaiken tuon joltakin, jolla oli ollut erikoinen syy tutkia paikkaa.
John Wade antoi veneen kulkea puolen mailia virtaa ylöspäin, nousi maihin ja astui hiljalleen takaisin "Mekkaan". Klubin edustalla oli pieni piha ja kaksi puista penkkiä, joilla tavallisesti istui pari kolme työtöntä merimiestä ystäviensä kera. He katselivat Wadea uteliain katsein, kun hän kulki heidän sivuitseen taloon ja puhutteli vanhaa ovenvartijaa.
"Hän tuli juuri kotiin, Mr Wade. Jos odotatte hetken, niin ilmoitan hänelle."
John odotti pienessä ikävässä eteisessä, jonka seinillä riippui kehnoja purjelaivojen kuvia, ja hetken kuluttua mies palasi ja saattoi hänet muorin pyhäkköön. Muori kaikesta päättäen oli juuri palannut kaupungilta kotiin, sillä hänellä oli yhä hansikkaat kädessä ja hattu päässä.
Wade oli valmistunut äkäiseen ja kylmään vastaanottoon, mutta muori oli kerrankin hyvällä tuulella, vieläpä hymyili armollisesti hänelle.
Heti paikalla Waden huomio kiintyi siihen seikkaan, että huone oli siistimätön. Vaikka oli jo keskipäivä, ei harjaa eikä tomuriepua oltu täällä nähty. Muorin poissaolo oli varmaankin siihen syynä, sillä Wade tiesi, että hän lukitsi aina tämän huoneen mennessään ulos.
"Istukaa, Mr Wade. Suokaa anteeksi, mutta huonetta ei ole tänä aamuna siistitty."
Ihmisten kasvoissa on joitakin juoruavia merkkejä, jotka eivät koskaan valehtele. Muorin silmät olivat hyvin väsyneet, hän ei ollut nukkunut paljon edellisenä yönä.
"Te menitte varmaan myöhään levolle eilen illalla, Mrs Oaks?" sanoi John ystävällisesti, ja hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.
"Te olette aito salapoliisi, Mr Wade. Ei, en minä valvonut myöhään, minulla oli päänsärkyä."
"Ja vieraita", sanoi John iloisesti. "Sikarit eivät kuulu teidän paheisiinne."
Uunissa oli sikarintuhkaa. Huoneessa oli jotakin muutakin, mikä oli huvittanut Wadea hänen astuessaan huoneeseen. Jotakin, mikä saattoi hänet salaisesti riemuitsemaan.
"Pari herraa istui täällä tupakoimassa", sanoi muori. "Ihmeellistä, että te sen huomasitte!"
"Miten Lila voi?"'
"Hänet lähetetään kouluun, jonnekin pohjois-Englantiin – hänen isänsä toivoo sitä. Hän on ystävällinen mies, eikö teidänkin mielestänne, Mr Wade? Ikävä, että hän viettää niin suuren osan elämäänsä merillä."
"Milloinka te luulette, että kapteeni Aikness palaa takaisin?"
Muori ei osoittanut vähintäkään hämmästystä kuullessaan nimen.
"Ei ainakaan kolmeen kuukauteen, ehkäpä ei koko vuoteen. Ja me olemme nyt saaneet vuokratuksi talon Langras Streetin varrella, Mr Wade."
"Missä Lila on?" kysyi Wade, ikäänkuin ei olisi huomannut, että muori koetti kääntää hänen huomiotaan muualle.
"Hän on yläkerrassa – hänellä on päänsärkyä, ja minä käskin hänen maata."
Muori katsoi Wadeen ja hänen silmänsä näyttivät kysyvän: "Onko hän nähnyt Lilan?"
"Vai lähtee hän kouluun pohjois-Englantiin. Lila on hiukan vanha käydäkseen vielä koulua. Asiasta toiseen, läksikö Mr Raggit Lane yhdessä kapteenin kanssa?"
Nainen nyökkäsi.
"Hänkin läksi merille. Ja Golly myöskin – hän on ollut laivassa tarjoilijana aikaisemmin, ja heillä oli miehistä puute. Gollysta ei ole paljon apua täällä, niinpä annoin hänen lähteä." Ja sitten: "Toivoakseni, Mr Wade, te ette loukkaantunut siitä, mitä sanoin teille joku päivä sitten Scotland Yardissa? Minä olin tietenkin hiukan kiihtynyt, kun poliisi ahdisti minua ja kun tiedän, että te ette pidä minusta –"
"Sanokaahan minulle, Mrs Oaks: tietääkö kapteeni Aikness, että Lane käy teillä?"
Wade ampui nuo sanat umpimähkään, mutta ne osuivat suoraan maaliinsa. Tuo kysymys sai muorin hätkähtämään, hän avasi suunsa sanoaksensa jotakin, mutta ääntä ei lähtenyt kurkusta, ja hetken aikaa hän oli aivan hämmentynyt.
"Kuinka niin, sitä en tiedä, Mr Wade", hän sanoi epäröiden. "Minä en koskaan sekaannu toisten asioihin. Mr Lane ei käy usein täällä, ja minä olen aina kohdellut häntä kuin ystävää."
Wade tuijotti mietteissään uuniin, mutta hän huomasi sittenkin, että muori kävi yhä levottomammaksi.
"Te valvoitte yöllä sangen myöhään, se ei ole hyvä teidän terveydellenne, Mrs Oaks", sanoi Wade.
"Merkillistä, miten aika kuluu, kun kuuntelee ihmisten puhetta. Hänen – hän – eräs herroista täällä kertoi joukon juttuja."
"Toivottavasti te ette halua seurata hänen huonoa esimerkkiään", sanoi Wade. "Te aioitte sanoa 'hänen armonsa'. Tunnetteko lähemmin lordi Sinifordia?"
Muori ei vastannut.
"Hän taitaa olla talon hyvä ystävä?"
"Minä olen sanonut teille kaikki mitä tiedän", muori vastasi harmissaan. John huomasi, että häntä oli turha enää puhutella, ja niinpä hän hitaasti palasi veneelleen.
Wadella oli kylliksi ajateltavaa. Koska hän ei ollut muuta kuin ihminen, niin hänen ajatuksensa kiintyivät kaikkein ensiksi Lila Smithin varoitukseen. Tyttö varmaankin tarkoituksella mainitsi kaivon sekä mahdollisuuden tunkeutua katon kautta hänen taloonsa. Mutta miten lordi Siniford oli joutunut tähän sakkiin? Mikä oli hänen suhteensa "Mekkaan" ja miksi hän oli istunut siellä puolen yötä ja keskustellut – ja kenen kanssa? Oli aivan selvää, kuka yksi noista miehistä oli. Raggit Lane oli turhamainen narri, hän käytti eräänlaista itämaista hajuainetta joko hiusvoiteena tai hajuvetenä, ja hän oli ollut "Mekassa" edellisenä iltana. John Wadella oli hyvin herkkä hajuaisti ja hän tunsi heti Mr Lanen hajuveden tuoksun astuessaan Mrs Oaksin arkihuoneeseen.
Lanen luultiin olevan merellä Trojan Sinetissä, mutta hän oli luultavasti kaupungissa silloin, kun pankissa Oxford Streetin varrella tapahtui murtovarkaus.
Salapoliisi vapautui työstään lounaan jälkeen, ja tultuaan kotiin hän ensi työkseen alkoi tarkasti tutkia taloaan. Keittiön laakealle katolle oli helppo päästä portaita myöten. Ikkunassa ei ollut ristikkoa, sisäpuolella oleva koukku oli aivan tavallinen, ja huone, johon kutsumaton vieras voisi päästä, ei tavallisesti ollut käytännössä.
Hän löysi helposti kaivon, jonka olemassaolon hän oli miltei unohtanut, sillä hänen isänsä oli istuttanut sen kannelle kukkasia. Matkalla Scotland Yardiin hän osti pienen sähköhälytyskellon.
Hän otaksui, että hänet oli kutsuttu neuvottelukokoukseen, mutta sen sijaan hänet käskettiin poliisipäällikön puheille.
"Te saatte erikoistehtävän, Wade", sanoi hän. "Komissaari Elk saa suorittaa tavallisen työn – hän on jo aloittanut kuulustelut. Me toivomme, että te ryhdytte omin päin tutkimaan sitä, mikä tuntuu teistä tärkeimmältä."
John Wade nyökkäsi silmissään tyytyväinen ilme.
"Sitten lähden suoraa päätä etsimään Annaa", hän sanoi, ja päällikkö katsoi häneen.
"Annaa? Ah, te tarkoitatte naista, joka antoi takaajan maksaa puolestaan. Onko hän sekaantunut tähän juttuun?"
"En tiedä. Siitä juuri tahtoisin ottaa selkoa."
"Siniford on saanut haasteen", sanoi poliisipäällikkö. "Asiasta toiseen, me olemme löytäneet hänen huvilansa. Se sijaitsee Bourne Endin ja Maidenheadin välillä; pieni talo jokirannassa. Hän vuokrasi sen kaksi vuotta sitten, mutta vuokra on maksettu eikä ole ollut mitään ikävyyksiä omistajan kanssa, niinkuin aikaisemmin niin usein sattui."
"Onko hänellä taloudenhoitajatar?" kysyi John, ja sitten hän lisäsi nopeasti: "Anteeksi; ehkä saan tiedustella asiaa lähemmin konstaapelilta –"
"Se ei ole tarpeen", hymyili poliisipäällikkö. "Minä tunnen koko jutun! Ei, hänellä ei ole taloudenhoitajatarta. Hänen palveluksessaan on eräs mies ja vaimo, jotka asuvat lähiseudulla, ja nämä ihmiset hoitivat hänen taloaan – mies piti puutarhan jonkinmoisessa kunnossa, luullakseni heidät erotettiin palveluksesta viikko sitten. Eräs miehistämme tapasi heidät, mutta he eivät voineet antaa mitään tietoja Annasta. Hän tiedusteli Annaa vain ohimennen, niin että jos haluatte, voitte jatkaa jälkeä siitä, minne hän sen jätti."
Tuntui todellakin ajan hukalta ryhtyä tällaiseen asiaan, jonka tulos oli kovin epävarma, mutta John Wade ajoi kuitenkin Maidenheadiin. Kaikkein ensiksi hän kävi Freckly Heathissä tapaamassa sitä pariskuntaa, jonka lordi oli ottanut huvilan vartijaksi. Ikävän näköinen mies, jota varmaankin kohteliaisuudesta vain nimitettiin "puutarhuriksi", avasi hänelle oven.
"Ei, me emme nykyisin ole hänen palveluksessaan, herra", mies sanoi. "Huvila on ollut vuokrattuna tai se tulee vuokrattavaksi – en tiedä kumpaako. Hän maksoi minulle palkkani; hän sanoi, ettei hän tarvitse enää minua eikä vaimoani. Hänen armonsa on merkillinen mies: Ei voi koskaan tietää, mitä hän aikoo, eikä palkkakaan ollut suuri; sitä paitsi ei sitä aina maksettukaan."
Wade kävi erään taloagentin luona ja sai sieltä Reach Cottagen avaimet. Se oli pitkulainen rakennus, joka sijaitsi noin viidenkymmenen metrin päässä jokirannasta. Nurmikenttä oli leikkaamatta ja puutarha hoitamaton. Wade tarkasti taloa ulkopuolelta, mutta häntä huvitti vähemmän talon rakennustyyli kuin ajotie ja pieni nurmikenttä talon edustalla.
Raskas auto oli ajanut tietä pitkin; autokori oli ollut pitkä, ja kuljettajan oli ollut hiukan vaikea saada autoa kääntymään. Wade saattoi nähdä pyörän jäljet aivan selvästi. Ja maahan oli vuotanut hiukan paksua öljyä. Seuratessaan ajotietä ulko-ovelle saakka Wade teki vielä toisenkin keksinnön. Siellä oli joskus ollut portti, mutta se oli poistettu, ja toisessa portinpielessä hän huomasi tuoreen jäljen, ikäänkuin sitä vastaan olisi törmätty. Hän mittasi, millä korkeudella tuo jälki oli, ja totesi, että se oli aivan kurasiiven kohdalla.
Huvilan ulko-ovi oli kapean tien varrella. Pyörien jäljet olivat hyvin selvät; eräässä kohtaa ne aivan turhan päiten koskettelivat matalan ojan reunaa. Tiellä oli kylliksi tilaa hyvin isollekin autolle.
Wade tunsi lordi Sinifordin auton – se oli pieni kahdenistuttava vaunu; mutta nämä eivät olleet kevyen auton jälkiä. Hän teki seuraavan johtopäätöksen: autolla oli ajettu tietä pitkin eilen illalla. Siinä ei ollut lyhtyä, ja siksi oli pimeässä helppo törmätä portinpieleen ja yhtä helppo ajaa pitkin ojan reunaa tai sen ylikin.
Kun Wade astui huvilaan, niin hän huomasi, ettei mikään huoneista ollut epäjärjestyksessä; vuoteet olivat siistit ja peitteet paikallaan. Astiainpesuhuoneessa hän teki havainnon; siellä oli kaksi pahvilaatikkoa, joihin oli merkitty erään Maidenheadin naisten vaatetusliikkeen nimi. Hän kirjoitti muistiin nimen ja osoitteen, ja tarkastettuaan vielä huonetta hän ajoi kaupunkiin ja kuulusteli liikkeen omistajaa, jonka nimi oli laatikossa.
Naisen puku, hattu, kengät ja sukat oli lähetetty huvilaan vajaa viikko sitten. Lordi Siniford itse oli tehnyt tilauksen ja maksanut käteisellä – välttämätön toimenpide, koska hänen armonsa maine huonona maksajana ei ollut vielä kokonaan unohtunut.
Sattumalta Wade sai myös selville, mihin aikaan raskas auto oli lähtenyt huvilasta. Se oli tapahtunut samana iltana, jolloin murtovarkaus oli tapahtunut Oxford Streetillä, eikä tätä tosiseikkaa ollut vaikea todeta. Bucksin ja Berkshiren poliisi oli saanut käskyn pidättää kaikki epäilyttävät autot, jotka saapuivat Lontoosta käsin. Vahdit, jotka oli asetettu Sloughin ja Maidenheadin välille, tiesivät kertoa, että raskas limousine-auto oli himmennetyin valoin kääntynyt maantieltä Burnhamiin päin, mutta sitä ei pidätetty, koska poliisi ei ollut saanut käskyä tarkastaa Lontooseen ajavia autoja. Sen vasen kurasiipi oli vääntynyt, mikä piti yhtä portinpielessä olevan jäljen kanssa. Minne auto oli ajanut, siitä ei voitu saada muuta selkoa kuin että se oli seurannut Lontooseen johtavaa maantietä.
John Wade palasi takaisin ja suoritti kuulusteluja melkein joka talossa. Tällainen ikävä, yksitoikkoinen ja tuloksettomalta tuntuva työ kuului poliisin tehtäviin.
Viimeisessä paikassa, missä hän kävi, hän löysi johtolangan. Se oli pieni talo rautatien ylimenopaikan läheisyydessä. Siinä kohtaa maantie kulki rautatien poikki, ja talo, johon hän läksi tiedustelujaan jatkamaan, oli silmänkantaman päässä ainoa, lukuunottamatta merkinantajan vajaa. Mies, joka asui mökissä, oli potenut hammassärkyä ja oli illalla kulkenut puutarhassaan edestakaisin. Hän oli nähnyt auton, joka oli hiljentänyt vauhtiaan, niinkuin tapana on tehdä, ennenkuin se saapui rautatien epätasaiselle ylimenokohdalle, ja hän oli huomannut, että kuljettajan vieressä istui paksussa takissa mies, joka hiljaa lauloi itsekseen.
"Ei hän oikeastaan laulanut, mutta hän hyräili hyvin kimakalla äänellä", sanoi isäntä. "Sille on erikoinen sanakin, mutta en muista sitä –"
"Falsettiko?" kysyi John.
"Aivan niin, herra. Ehkä en olisi sitä huomannutkaan, mutta joku kurkisti ikkunasta ja käski hänen olla hiljaa."
John suipisti miettivästi suutaan.
"Oliko se, joka lauloi, pienikasvuinen vai iso?" hän kysyi.
Isäntä ei ollut varma; pikemmin hän oli taipuvainen arvioimaan hänet lyhyeksi... hän muisti, että autonkuljettaja, joka istui laulajan vieressä, "oli häntä paljon korkeampi".
"Hm", sanoi John, ja palasi kaupunkiin ajatellen henkilöä, jonka tällä hetkellä olisi pitänyt laulaa falsettia Atlantin ulapalla.
Miksi lordi Siniford oli sekoitettu tähän juttuun? Mistä asiasta hän oli keskustellut Troijan Sinetin kapteenin kanssa? Miksi hän sen jälkeen oli ollut yötä "Mekassa"? Jos hänen armonsa edelleen olisi ollut yhtä ahtaassa taloudellisessa asemassa kuin muutamia vuosia sitten, olisi arvoitus voinut olla helpommin selitettävissä. Silloin hän sai pitää hyvänään, mitä hänen onnistui saada muilta; viiden punnan seteli merkitsi hänelle koko omaisuutta. Mutta nykyisin hänellä oli hyvät tulot.
John Wade keskeytti ajatuksensa merkiten muistiinsa, että hänen tuli ottaa tarkemmin selkoa tästä tulolähteestä. Ehkäpä Siniford ei ollut ensi kertaa tavannut kapteeni Aiknessiä. Näytti siltä kuin tiedustelut voisivat tässä kohdin johtaa hyvin mielenkiintoiseen löytöön. Mutta vaikka hänen ajatuksensa olisivat harhailleet miten kauaksi hyvänsä, niin aina ne palasivat takaisin laulajaan, joka istui kuljettajan vieressä samassa autossa, joka kuljetti Annaa Lontooseen. Ja tuntui siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat loihtineet esiin sen henkilön, johon ne olivat keskittyneet, sillä vielä samana iltana hän näki miehen, jota hän oli ajatellut.
John oli antanut selostuksen käynnistään Scotland Yardille, oli kirjoittanut lyhyen pöytäkirjan päivän työstään ja oli menossa siihen ikävänhajuiseen kaupunginosaan, missä hän asui. Hän ajoi pienen vilkkaan torin läpi, jollaisia on siellä täällä Lontoon valtakatujen välissä. Kauppakojuja oli rivittäin katukäytävällä; paloöljy- ja asetylenilamput levittivät siellä hämärää valoaan, ja katu oli täynnä köyhiä ostajia, jotka saattoivat täältä saada melkein mitä hyvänsä sunnuntaipaistista alkaen aina uuteen pukuun saakka.
Osa toria oli varattu puutarhakasveille. Sillä lontoolainen kasvattaa takapihallaan kukkia, olkoon se miten pieni hyvänsä, ja katukaupustelijat, jotka tyydyttävät East Endin asukkaiden maalaisaistia, tekevät hyviä kauppoja. Siellä on tarjona kukkasipuleita ja taimia, pieniä ruusupensaita, kukkivia orvokkeja, narsisseja ja leukoijia.
Erään kauppakojun ääressä seisoi mies ostaen orvokkeja, jotka kauppias, sen mukaan kuin asiakas valitsi niitä, istutti matalaan laatikkoon. Ostaja valitsi kukat suurella huolella huomaamatta, että hänen takanaan lainvalvoja seurasi hänen hommaansa mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
Ostaja oli pienenpuoleinen mies, jolla yllään oli karkeat merimiesvaatteet. Nauhat oli taiteellisesti kiinnitetty hänen samettihousuihinsa; päässä hänellä oli iso, uusi lakki. Parta oli ajettu ja nenällä oli isot kultasankaiset silmälasit. John huomasi, että hän valitsi yksinomaan keltaisia orvokkeja. Kun hän oli saanut niitä kyllikseen, sulki hän pahvilaatikon, maksoi ja astui nopeasti kadun poikki kadoten pimeälle sivukadulle.
Huomasiko hän John Waden vai ei, on epätietoista; mutta kun Wade iski häntä olalle, niin hän säikähti niin että miltei pudotti laatikkonsa kadulle. Jollei hän heti tuntenut häntä, niin nyt hän ainakin tunsi, ja hän räpäytti nopeasti luomiaan silmälasien takana.
"Halloo!" hän huusi. "Mitä tämä merkitsee?"
Hänen tarkoituksensa oli puhua äreällä äänellä, mutta luonto ei ollut antanut hänelle sellaista kojetta, että hän olisi saanut aikaan syviä ääniä, vaan ääni oli kimakka ja ontto.
"Halloo, ystäväni!" sanoi John iloisella äänellä. "Merimatka on tehnyt teille hyvää – se on puhaltanut pois teidän kamalat viiksenne, ja miten ahavoitunut te olettekaan!"
"En käsitä mitä sanotte", sanoi pieni mies kimakasti ja lisäsi yrittäen olla loukkaantunut: "Ihme ja kumma, jollei herrasmies saa ostaa kotiinsa hiukan kukkia –"
"Te ette ole mikään herrasmies, Golly, te olette merimies", sanoi John ystävällisesti. "Te olette tavallinen työläinen, mutta teillä on kaunis sielu! Teistä on hauska nähdä pienten kukkien kääntävän keijukaiskasvonsa aurinkoon – enkä minä moiti teitä. Se on paljon vähemmän likaista työtä kuin kananpoikien hoito."
Toinen oli vaiti, mutta kaikesta päättäen kiusaantunut. Hän vaihtoi orvokkilaatikkoaan toiselta käsivarrelta toiselle.
"Minun luullakseni on sattunut pieni erehdys", hän sanoi. "Omituista, te luulette minua joksikin muuksi, herra. Mutta poliisithan aina erehtyvät."
"Te olette varmaankin myös hiukan erehtynyt?" keskeytti John hänet. "Mistä te tiedätte, että minä olen poliisi? Kertokaahan nyt merimatkastanne? Varmaankin te tulitte jalkaisin takaisin? Troijan Sinetti on tällä erää jo tuhannen mailin päässä. Reipas poika te olette, Golly! Kävelette pitkin Atlantia! Kumma, ettette eksynyt. Oliko teillä kompassi mukana? Ja miten kapteeni Aikness jaksaa sekä kaikki muut laivamiehet?"
Hän kuuli Gollyn huokaavan syvään ja tiesi, että hän saisi nyt kuulla jotakin, mikä oli hiukan lähempänä totuutta.
"Ei teille maksa vaivaa valehdella, Mr Wade, teillä on haukan silmät. Minä se olen, se on totta. Minä karkasin!"
John Wade pudisti moittien päätään.
"Karkasitte laivasta? Se on rikos, Golly."
"Ei, minä karkasin eukkoni luota. En minä ole ollutkaan merellä", sanoi pieni mies hengästyneenä. "Meidän kesken puhuen, Mr Wade, minun eukkoni kanssa ei ole helppo tulla toimeen, enkä minä kestänyt kauemmin, vaan sanoin suoraan, että nyt minä lähden. Hän ei uskonut sitä, mutta kun hän huomasi, että olin mennyt, ei hän tahtonut nostaa hälinää, vaan päätti sanoa, että olin mennyt merille."
Tässä oli hiukan totuuden hajua, ja siksi joku vähemmän epäilevä luonne kuin John Wade olisi voinut ottaa sen todesta.
"Mistä te tiedätte, että hän päätti niin sanoa?"
"Olen kuullut sen", sanoi Golly nopeasti. "Minä asun nyt yksin ja olen saanut hyvän toimenkin eräässä – teekaupassa."
John katseli miehen merimiespukua ja naureskeli.
"Vai teekaupassa? Golly, olenhan minä aina tiennyt, että te valehtelette, mutta en koskaan olisi uskonut, että voisitte niin nopeasti keksiä valheen. Olen erehtynyt teidän suhteenne. Teillähän on oikein nopsa järjenjuoksu. Sellaiset miehet kuin te voivat aina todistaa alibinsa. Missä te asutte?"
Golly epäröi hetken aikaa.
"En missään erikoisesti. Tällä hetkellä asun eräässä täyshoitolassa."
"Entäs kukat, niiden tarkoituksena on kai koristaa pientä pesäänne?" sanoi John. "Ei, ystäväiseni, tuo juttu ei vetele! Sitä paitsi ei teekauppakaan pidä paikkaansa. Minä tiedän, missä toimessa te olette." John osoitti syyttävästi sormellaan Gollya. "Te olette kamaripalvelija", hän sanoi.
Mies hätkähti.
"Mitä, herra?"
"Kamaripalvelija", toisti John. "Te istutte autossa kuljettajan vieressä ja laulatte – ei teillä ole ääntä nimeksikään, mutta te yritätte sittenkin. Ja te saatatte hulluja naisia Thamesin rannalta Lontooseen."
Golly hengitti raskaasti, mutta tointui heti paikalla.
"Paha periköön, jos käsitän sanaakaan siitä, mitä te sanotte, Mr Wade. Olen ollut rehellisessä työssä. Jos käytte vaimoltani kysymässä, niin hän voi sen todistaa."
"Mutta eihän teidän vaimonne tiedä, missä te olette", sanoi armoton John. "Tehän pelkäätte hänen saavan tietää, että olette ajanut pois viiksenne ja pukeutunut naamiopukuun."
Hän odotti, että Golly puhuisi uudestaan suunsa viereen, mutta pikku mies oli liian viisas erehtyäkseen toistamiseen.
"Jos olen tehnyt jotain väärää, niin viekää minut poliisiasemalle", hän sanoi huolettomasti. "Syyttäkää minua! Jatkakaa vain – en minä pelkää. Mitä minä olen tehnyt? En mitään! Onko se rikos, jos karkaa vanhan eukkonsa luota? Onko viiksienajo rikos? Onko rikos, jos ostaa hiukan kukkia puutarhaansa varten?"
John taputti häntä ystävällisesti olkapäälle.
"Jatkakaa vain, Golly", hän sanoi ystävällisesti. "Kertokaa kaikki papalle, niin saatte lohdutusta ystävältä. Te läksitte autolla Cookhamiin hakemaan erästä naista – minne te veitte hänet?"
Mutta Golly pudisti päätään.
"Minä en ymmärrä mitä te sanotte", hän sanoi äkäisesti. "Minulla on todisteita –"
Wade muutti heti käytöstapaansa.
"Siinä tapauksessa tulette minun mukanani pienelle kävelylle", hän sanoi ankarasti.
Hän tarttui Gollya käsipuoleen ja talutti häntä jonkun matkaa jalkakäytävää pitkin. Hänen tarkoituksensa ei ollut nostaa syytettä miestä vastaan; ei ollut mitään todisteitakaan, joiden nojalla häntä olisi voitu syyttää. Golly käsitti sen varmaan, ja kun Wade koetti jälleen puhua hänelle, harmistui pikku mies.
"Ette te voi minua peloitella, Wade. Kyllä minä tiedän, miten pitkälle te voitte mennä."
"Älkää närkästykö!" sanoi John. "Minä tahtoisin olla teidän ystävänne."
"En minä tarvitse ystäviä", sanoi Golly vihaisesti. "Ja jos tarvitsisin, niin valitsisin jonkun paremman."
"Ettekö aio tunnustaa minulle rikollista rakkauttanne, Golly", sanoi Wade. "Kuka oli se nainen, jonka kanssa te karkasitte –"
"En minä ole karannut minkään naisen kanssa!" intti Golly.
Hänen harminsa oli oikeutettu, ja John odotti juuri tuollaista purkausta. Mutta pikku miehen vihamielinen äänensävy hämmästytti häntä kuitenkin. Golly oli sittenkin toinen kuin miksi hän oli häntä luullut.
John Wade oli tällä hetkellä siinä määrin hämmästynyt nähdessään Gollyn aivan uudessa valossa, ettei hän yrittänyt saada toista jatkamaan keskustelua, jota menetelmää hän yleensä käytti. Hän oli aina luullut, että Golly oli kokonaan vaimonsa tohvelin alla ja että vaimo oli paljon ovelampi ja vaarallisempi kuin mies. Golly oli hänen mielestään naurettava, säälittävä olio, jolla ei suinkaan ollut mitään huomattavaa osaa niissä toimenpiteissä, joiden pääkortterina oli "Mekka" tai sen lähiseudut.
Golly huomasi varmaan, minkä vaikutuksen hänen äänensävynsä oli tehnyt, sillä hän muuttui heti entiseksi, araksi Gollyksi.
"Mr Wade, te olette hypännyt väärään tynnyriin, niinkuin sanotaan. Minä en ole tehnyt pahaa kenellekään, ja on häpeällistä ajaa minua tällä tavalla takaa."
John nyökkäsi.
"Jätetään asia sikseen, Golly", sanoi hän.
John kulki kadun kulmaukseen saakka, ja seisoen lampun alla hän katseli, kun tuo pieni, naurettava mies katosi pimeyteen. Naurettavalta hän näytti, sillä housunkannattimet olivat katkenneet, ja housut olivat aivan liian pitkät hänelle. Hänen naulapohjaisten jalkineittensa kopina heikkeni heikkenemistään. John Wade kääntyi entisille jäljilleen hiukan hämillään eikä niinkään vähän uteliaana.
Golly saattoi epäillä, että häntä pidettäisiin silmällä, ja hän koettaisi kaikella tavalla vapautua takaa-ajajastaan. Se oli tavallaan etu. Viisi minuuttia myöhemmin Wade tapasi erään salapoliisin, antoi hänelle Gollyn tunnusmerkit ja toimintaohjeet.
"Etsi hänet käsiisi ja seuraa häntä. Varmaankin hän asuu jossakin täyshoitolassa. Varsinainen takaa-ajo alkaa huomenna."
Wade palasi pieneen taloonsa, missä hänellä oli useita ongelmia ratkaistavana. Miksikä Golly oli lähtenyt valepuvussa ostamaan kukkia? Se oli varsin omituista, että hän parin orvokin vuoksi antautui sellaiselle vaaralle alttiiksi. Hän muisti, että Golly piti kukkasista ja että hän oli monta kertaa yrittänyt raivata pientä puutarhaa laiturin läheisyyteen, mutta kaikesta päättäen nämä kukat eivät olleet tarkoitetut "Mekkaa" varten.
Vanha entinen poliisi, Henry, joka toimi Johnin palvelijana, tunsi Gollyn hyvin.
"Sepä merkillistä", sanoi hän, kun John oli kertonut tämän jutun. "Golly ei ymmärrä paljoakaan puutarhanhoidosta. Koko Wapping tietää, että hän on karannut kotoaan, ja useimmat luulevat, että hän on lähtenyt merille. Ehkäpä Oaksin muorikin luulee sitä."
Oli täysi syy lähteä "Mekkaan". John Wade ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota siihen kysymykseen, nostiko hän ehkä riitaa aviopuolisoiden välillä. Se oli niin vähäpätöinen asia, ettei hän hukannut siihen ainoatakaan ajatusta. Mutta hän epäili, että hänen uutisensa ehkä eivät olleetkaan uutisia Mrs Oaksille.
Wade söi yksinkertaisen iltaruokansa ja läksi kulkemaan "Mekkaa" kohti. Hän käveli usein yksin iltasin, vaikkeivät Wappingin asukkaat sitä uskoneet ja antoivat siksi hänen kulkea rauhassa. Jokivarkaat, jotka vihasivat häntä, olettivat, että hänellä oli aina mukanaan aseistettu vartio, ja se huhu, että hänen ympärillään oli aina joukoittain salapoliiseja, joilla kaikilla oli revolverit kädessä, pelasti hänet monesta ikävyydestä.
"Mekan" ulko-ovi oli lukittu, kun Wade saapui paikalle, ja Oaksin muori avasi sen hänelle. Wade näki jotain, mikä aikaisemmin oli jäänyt häneltä huomaamatta, nimittäin että eteisen lamppu oli asetettu kallelleen, niin että se valaisi täysin jokaisen tulijan, mutta jätti itse eteisen hämärään.
Oaksin muori katsoi häneen pitkään, ja Wade oli huomaavinaan säikähtyneen ilmeen hänen silmissään. Siitä huolimatta hän ei kysynyt mitään salapoliisilta, vaan suljettuaan oven astui edeltä arkihuoneeseen.
Lila oli siellä istuen nojatuolissa, kirja sylissä. Hän kohotti katseensa, kun John astui sisälle, ja nousi pystyyn. Tyttö näytti hänen mielestään tavallista kalpeammalta. Hänen kasvoillaan näkyi selvästi levottomuutta.
"Poistu huoneesta, Lila; minä haluan keskustella Mr Waden kanssa."
Hetken aikaa tyttö tuijotti Wadeen, ja tämä huomasi hänen silmissään varoittavan ilmeen. Hän avasi huulensa sanoaksensa jotain, mutta muutti mielensä aikoen poistua huoneesta, mutta Wade pidätti häntä.
"Halloo, Lila! Tutkitteko klassikoita vai luetteko ranskaa?" hän kysyi.
Ennenkuin tyttö ennätti vastata Mrs Oaks työnsi hänet ovelle ja jäi heidän väliinsä seisomaan, kunnes ovi sulkeutui.
"No niin", kysyi muori äänessään uhmaileva sävy, "mikä tuo teidät tänne, Mr Wade?"
"Tahtoisin puhua Gollysta. Oletteko saanut häneltä sähkösanomaa?"
Muori ei vastannut, mutta John näki hänen huuliensa puristuvan kokoon. Jos hän olisi ollut hyvä näyttelijä, tai jollei hän olisi tiennyt, että Golly oli Lontoossa, olisi hän osoittanut hieman hämmästystä, mutta hän asettui niin selvästi puolustusasemaan, että Wade huomasi hänen olevan perillä Gollyn seikkailuista.
"Mihin satamaan laivan oli määrä ensiksi poiketa?"
"Kuulkaahan, Mr Wade" – muori oli aivan rauhallinen – "te olette tavannut Gollyn tänä iltana. Hän soitti minulle. Turhaa on olla piilosilla: Tietenkään en halua, että kaikki ihmiset tietäisivät hänen karanneen luotani. Hän oli siksi järkevä, että soitti minulle ja kertoi, että te tunsitte hänet. Minä en voi kertoa teille hänestä muuta kuin minkä jo tiedätte. Minulla ei ole enää mitään tekemistä hänen kanssaan."
"Onpa se surullista", sanoi John lohduttaen.
"Ei siinä ole mitään surkuteltavaakaan. En käsitä, miksi minun yksityiset huoleni liikuttaisivat teitä, mutta jos haluatte tietää, niin Golly ja minä emme tule hyvin toimeen, ja mikä vielä pahempi, hän hieroo liiaksi ystävyyttä noiden jokirottien kanssa. Meidän talomme joutuu huonoon maineeseen, kun hän alituisesti ostaa jos jotakin noilta miehiltä. Minä sanoin hänelle, että kärsivällisyyteni oli nyt lopussa."
Muori oli siinä määrin lempeä ja oikeudenmukainen, etteivät hänen sanansa tehneet vähintäkään vaikutusta John Wadeen.
"Ei suinkaan hän jättänyt teille osoitettansa?"
"Ei", muori sanoi lyhyesti. "Minä vakuutan teille, Golly ei huvita minua. Ja sitä paitsi, tietysti te sen tiedätte. Kai te olette lähettäneet joukon miehiä häntä vartioimaan?"
John Waden vilkkaat silmät kiersivät huonetta. Siinä ei ollut mitään erikoista, mihin kiinnittää huomiotaan, eikä hän voinut muorinkaan käytöksestä päättää muuta kuin että Golly oli lähtenyt kotoa hänen suostumuksellaan sekä edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaan.
"Miten lordi jaksaa?" hän kysyi mairitellen.
"En tiedä, mitä te tarkoitatte – oi, tuo herrako, joka kävi täällä eräänä iltana? En ole tavannut häntä sen jälkeen."
"Entäs Anna – missä hän on?"
Muori pudisti päätään.
"En minä tunne ketään Anna nimistä, paitsi erään palvelustytön, joka kerran oli meillä. Hän oli varsin soma."
John Wade nauroi,
"Nyt teiltä meni hukkaan hyvä tilaisuus, Mrs Oaks. Teidän olisi pitänyt sanoa, että Anna oli se tyttö, jonka kanssa teidän kevytmielinen miehenne karkasi."
Wade nousi tuolilta, jolle hän oli muorin kehoittamatta käynyt istumaan, ja ojensi vartaloaan.
"Minä olen väsynyt. Kävin Maidenheadissä tänään etsimässä sitä tyttöä, jonka Golly ryösti. Auton numero oli X.P.1102."
Wade ei tiennyt auton numeroa, mutta hän arveli, ettei muorikaan sitä tiennyt. Muorin kasvojen ilme osoitti epävarmuutta.
"En minä tiedä mitään autostakaan", hän sanoi äreästi.
Wade huomasi, miten muorin ajatukset työskentelivät, ja jos hän olisi ollut selvänäkijä, olisi hän saanut selville, missä auto oli.
"Se oli iso auto", jatkoi Wade. "Golly istui kuljettajan vieressä, ja hänet tunnettiin heti. Jos jotakin tapahtuu Annalle –" Wade kiinnitti teräksensiniset silmänsä muoriin "– jos esimerkiksi hänen ruumiinsa löydetään joesta päivän tai parin kuluttua, niin siitä koituu paljon ikävyyttä teidän miehellenne. Vaikka ettehän te taida välittää siitä, vaikka hänet hirtettäisiinkin."
Wade keksi tämän hyökkäyksen samassa silmänräpäyksessä. Se perustui hänen keksimäänsä numeroon. Vaikka muori hillitsikin itsensä suurenmoisesti, hätkähti hän kuitenkin.
"Ei kukaan aio tappaa häntä –" hän aloitti käheästi, mutta vaikeni äkkiä.
Wade astui naisen luo ja katsoi häneen.
"Mrs Oaks, te näyttelette typerää peliä", hän sanoi, "ja te olette pahemmin sekaantunut tähän juttuun kuin aavistattekaan. Te tiedätte vallan hyvin, että Golly läksi Maidenheadiin hakemaan tuota naista; te tiedätte, että hän toi hänet Lontooseen, joko 'Mekkaan' tai jonnekin muualle; te tiedätte, että hänet tuotiin vasten hänen tahtoaan, ja te tiedätte, miksi hänet tuotiin. Minä sanon vielä kerran, että jos hänen ruumiinsa löydetään Thamesista tänään, huomenna tai milloin hyvänsä, niin teidän miehenne ja teidän on varsin vaikea todistaa, ettei teillä ole mitään yhteyttä tähän – murhaan." Hän lausui sanan "murhaan" painolla. "Ja teidän on myöskin vaikea todistaa, ettei teillä ole ollut mitään yhteyttä kuminaamarimiesten kanssa, jotka ovat suorittaneet joukon pikkumurhia."
Muori nieli jotain.
"Jos te tiedätte, missä auto on –"
"Minä en tiedä. Minä en tiedä edes numeroa. Minä keksin sen – minä tunnustan sen teille, koska huomasin, että painoitte mieleen numeron, ja jo huomispäivänä te olisitte huomannut, että olin vetänyt teitä nenästä. Mutta sitä minä en keksinyt, että miehenne nähtiin ajavan tuossa autossa, enkä myöskään sitä, että minä vangitsen miehenne ensi tilaisuuden sattuessa."
Hetken aikaa muori oli aivan suunniltaan, mutta äkkiä eräs ajatus tuotti hänelle lohdutusta. Pilvi poistui hänen kasvoiltaan.
"Ettekö te halua tietää muuta – Wade?"
"En", Wade sanoi iloisesti. "Älkää vaivautuko saattamaan minua; minä löydän itse ulos."
Arkihuoneen ovelta muori katseli, kun Wade astui käytävään, ja hän seurasi häntä katseillaan, sen Wade arvasi, kunnes ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä.
Kun Wade oli ennättänyt puolitiehen rautaportille, niin hän kuuli jotain putoavan kivitykselle selkänsä taakse. Hän kuuli metallin kilinää, ja kääntyen taakseen hän otti lampun taskustaan ja valaisi tietä. Hän näki siinä avaimen, tuollaisen halvan pienen avaimen, joita käytetään kaikissa halpahintaisissa kaapeissa. Sittemmin hän huomasi, että avaimeen oli langalla sidottu paperinpala.
Hänellä oli töin tuskin aikaa nostaa se maasta ja pistää taskuunsa, kun ovi avautui ja valoa tulvi tielle. Oaksin muori seisoi ovella.
"Mr Wade", hän huusi, ja Wade palasi takaisin.
Hän puhui hyvin sovinnollisesti.
"Toivottavasti te ette tuota mitään ikävyyksiä Gollylle", hän sanoi. "Mitä minä teille sanoin, on totta, enkä minä tahdo, että minun nimeni vedetään lokaan. Minä koetan ottaa selkoa tänä iltana, missä Golly on, ja käsken hänen tulla tänne huomenaamulla. Jos hänellä on mitään tietoa autosta, niin kyllä hän ilmoittaa. Jos haluatte, kutsun hänet tänne, ja te voitte itse puhua hänen kanssaan."
"Minä tuumin asiaa", sanoi John Wade.
Waden teki mieli pysähtyä ensimmäisen katulampun alle ja lukea, mitä avaimeen kiinnitetyssä paperissa seisoi. Hän oli aivan varma, että Lila oli heittänyt sen hänelle. Tyttö oli kertonut nukkuvansa ullakkohuoneessa talon päätypuolella. Mutta Wade voitti kiusauksen; hän ei tiennyt, mutta saattoi arvata olevansa valvonnan alaisena.
Henryllä, Waden palvelijalla, oli yksi vika; hän oli hyvin uninen, ja sattui usein, jollei Johnilla ollut omaa avainta mukanaan, että oli vaikea saada heräämään tuo mies, joka saattoi nukahtaa kesken ilta-ateriaakin.
Ikäväkseen John huomasi, ettei hänellä ollut avainta, ja soitettuaan useampaan kertaan kelloa hän päätti mennä pihan puolelle ja herättää Henryn kolkuttamalla tarjoiluhuoneen ikkunaan.
Kaikki lontoolaiset pikku talot on rakennettu samaan tyyliin. Täällä, samoin kuin huvilassa Tangras Roadin varrella, oli rautaportti, joka erotti talon takaosan sen etuosasta, joskin tämä portti oli vankempi. Kun Wade aikoi kiivetä portin yli, hän painoi sitä polvellaan ja huomasi ihmeekseen, että portti antoi myöten. Se oli sitä ihmeellisempää, kun Henry sulki portin joka ilta kello yhdeltätoista ja suoritti tämän tehtävän suurella juhlallisuudella.
Wade työnsi portin auki ja astui takapihalle. Mutta tuskin hän oli kulkenut pari askelta, kun hänen jalkansa törmäsi johonkin ja hän oli vähällä kaatua kumoon. Sitten hän otti esille lamppunsa ja tutki estettä. Se ei ollut kovinkaan raskas, sillä hän saattoi jalallaan työntää sen syrjään.
"Helkkarissa!" sanoi John Wade itsekseen.
Hän näki kaksi laatikkoa, joihin oli istutettu orvokkeja. Ne oli asetettu puutarhan muuria vasten ja niiden vieressä oli kaksi aivan uutta lapiota. Kauempana, myöskin muuria vasten asetettuna oli pitkä teräksinen sorkkarauta. Vielä hän huomasi muutakin tärkeää. Keittiön oven vieressä oli pyöreä puinen levy, joka oli kyhätty kokoon vahvoista, ruuveilla toisiinsa liitetyistä säleistä. Puulevy oli tehty uusista laudoista ja hyvin sirosti.
Ensin Wade tuumi, että Henry hänen tietämättään oli ryhtynyt joihinkin korjauksiin talossa. Miten kauan nuo tavarat olivat olleet siellä, sitä hän ei tiennyt, mutta orvokit ainakin olivat vasta tuodut. Hän olisi voinut vannoa, että toinen laatikoista oli sama, jota hän oli nähnyt Gollyn kantavan.
"Yhä merkillisempää ja merkillisempää", tuumi John Wade.
Tultuaan keittiön valaistun ikkunan ulkopuolelle hän kolkutti. Verhon raosta hän saattoi nähdä palvelijansa kyyristyneenä tuolissaan, pää painuneena alas rinnalle. Kesti viisi minuuttia ennenkuin hän sai hänet hereille ja toiset viisi minuuttia ennenkuin uninen mies palasi takaisin ulko-ovelta, jota hän vaistomaisesti oli lähtenyt avaamaan. Vihdoin takaovi avautui, ja John Wade pääsi sisälle.
"Olen kovin pahoillani, Mr Wade, mutta en nukkunut montakaan tuntia viime yönä."
Se oli miehen tavallinen puolustus, mutta Wade lopetti sen lyhyeen.
"Mitä nuo tavarat pihalla merkitsevät?" hän kysyi.
"Tavarat?" Henry oli nyt täysin valveilla. "En tiedä mitä te tarkoitatte."
Hän seurasi Johnia ulos ja katseli ihmeissään kukkia ja työkaluja.
"Tuo näyttää kannelta", Henry koputti kantta rystyillään. "Varmaankin se on erehdyksessä tuotu tänne. Merkillisintä on, etten kuullut, kun he kävivät täällä."
"Se on ainoa seikka koko jutussa, mikä ei ole omituista", keskeytti hänet Wade.
Hän meni omaan huoneeseensa, otti avaimen taskustaan ja irroitti langan, jolla paperi oli sidottu kiinni. Pari sanaa oli lyijykynällä kirjoitettu ohuelle, valkealle paperille, joka varmaan oli revitty jostakin pahviaskista.
"Olkaa varovainen", siinä seisoi. "Tarkastakaa ristikkoa huoneessanne. Siitä he puhuivat. Olen hirveän peloissani."
Siinä ei ollut nimeä alla, mutta vaikka Wade ei tuntenutkaan käsialaa, saattoi hän arvata, kuka sen oli lähettänyt. Ristikko? Mikä ristikko?
Hän meni huoneeseensa, jonka hän tunsi yhtä tarkasti kuin omat kätensä, ja katseli avuttomana ympärilleen. Äkkiä hän muisti jotain ja veti vuoteensa keskelle huonetta. Seinässä, lattian tasalla, oli neliskulmainen rautainen venttiili. Hänen isänsä, joka oli rakennuttanut talon, oli antanut asettaa sen seinään saadakseen huoneeseen raitista ilmaa, sillä hän ei halunnut pitää ikkunoita auki asuessaan ympäristössä, joka ei suuresti suosinut häntä. Sillä John Waden isä oli myöskin kuulunut pääkaupungin poliisikuntaan.
Kumartuen alas John yritti kurkistaa venttiilin läpi. Hän ei ollut koskaan ennen tarkastanut koko laitetta, mutta hän tiesi, että ulkoseinässä oli samanlainen ristikko kuin sisäpuolellakin. Aukko oli niin pieni, ettei siitä voinut mikään sen isompi olio tunkeutua sisälle kuin kissa.
Varmuuden vuoksi John meni ulos ja valaisi lampullaan venttiiliä. Hän näki, että ristikko oli poistettu ja että seinässä oli neliskulmainen reikä. Se oli vastikään poistettu; hän löysi ristikon maasta puutarhamuurin vierestä ja siinä oli myös muuriruukin kappaleita, jotka olivat karisseet maahan, kun venttiili oli irroitettu.
Wade palasi sisälle ja tutki salpoja ja ikkunakoukkuja. Sitten hän kutsui Henryn luokseen.
"Teidän untanne häiritään usein, Henry, eikö totta? Minä tarkoitan öisin."
"Aivan niin, Mr Wade", sanoi Henry. Hän oli iso, punakka mies ja hänellä oli pörröiset, harmaat viikset. Ja koska hän oli ollut poliisi, hän epäili aina.
"Teitä häiritään tänäkin yönä", sanoi John Wade. "Taitaa olla parasta olla nukkumatta, muuten voitte herätä taivaassa."
Wade aikoi soittaa läheisimmälle poliisiasemalle, mutta ei saanut vastausta.
"Eikö siellä vastata, herra?" kysyi Henry levottomana. "Omituista – minä soitin tänä iltana eräälle tuttavalleni."
"Johto on luultavasti katkaistu", sanoi Wade levollisesti.
"Katkaistu?" huusi Henry ihmeissään. "Ketä te haluatte? Minä juoksen asemalle."
"Jos sen teette, niin luultavasti juoksette viimeisen kerran eläissänne, Henry", sanoi salapoliisi äreästi.
Hän avasi lukitun pöytälaatikon, otti esille järeäkaliberisen revolverin, tyhjensi makasiinin ja tarkasti huolellisesti jokaista patruunaa. Talon ainoassa pienessä vierashuoneessa oli laatikossa sotamuistoja, joita hän oli kerännyt Ranskassa sodan aikana.
"Taitaa olla parasta mennä nyt levolle, lukitkaa te ovet, sammuttakaa tulet keittiöstä. Minä menen omaan huoneeseeni", sanoi Wade annettuaan Henrylle tarpeelliset, mutta varsin hämmästyttävät määräyksensä.
Kello puoli yksi viimeinenkin tuli talossa oli sammunut. Nyt seurasi koko tunnin kestävä täydellinen ja varsin tukala hiljaisuus. John Wade istui vuoteellaan uskaltamatta tupakoida, ja Henry, täysin valveilla kuin ainakin mies, joka pelkää kuolemaa, vartioi pienessä huoneessa, jonka ikkunat antoivat keittiön katolle.
Kun kello eteisessä löi neljännestä vaille kaksi, kuuli salapoliisi ensimmäiset äänet. Kuului rapinaa ristikon ulkopuolelta; hyvin hiljaista ääntä, mikä ei olisi herättänyt häntä, jos hän olisi nukkunut. Hän ei olisi sitä kuullut, jollei hän olisi tottunut keksimään kaikkia epätavallisia ääniä. Sitten –
S-s-s-s-s-s-s-s-s-s!
Ääni tuli venttiilistä ja oli kovempi kuin mitä Wade oli odottanut. Hän ryhtyi valmistuksiin ja astui sitten lattialle. Suhiseva ääni jatkui varmaan, vaikkei hän voinut sitä enää kuulla.
Kymmenen, viisitoista minuuttia kului, ja kumartuen kolmannen kerran alas hän huomasi, että venttiilin ulkopuolinen ristikko oli asetettu paikalleen. Hän näki hämärän valon tunkeutuvan ristikon läpi, ja lähestyen ovea hän avasi sen äänettömästi, sulki sen jälkeensä ja läksi toverinsa luo.
Henry ei kuullut hänen tuloaan, vaan hätkähti, kun John Wade laski kätensä hänen olkapäälleen. He seisoivat vieretysten, ja sitten he näkivät epäselvän hahmon ilmestyvän keittiörakennuksen katolle. Pian ilmestyi toinen ja vielä kolmas. Heidän pituudestaan ja liikkeistään päättäen he olivat kiinalaisia.
Yksi miehistä tuli lähemmäksi, kosketti ikkunaa ja näytti piirtävän ison ympyrän. Samassa pyöreä ruudunkappale irtaantui ikkunasta; käsi tunkeutui sisäpuolelle ja avasi koukun, ja ikkuna avautui äänettömästi. Miehet tunkeutuivat toinen toisensa jälkeen huoneeseen ja vetivät uutimen ikkunan eteen. Samassa hetkessä John Wade sytytti valon.
Ensimmäinen miehistä tuijotti naamarinsa takaa ja sitten hänen kätensä kohosivat ylös. Toinen hyökkäsi ikkunan luo, mutta Henry tarttui häntä kurkkuun ja ja heitti maahan. Kolmas alistui vastustamatta kohtaloonsa.
"Jos päästätte yhden ainoankin äänen, niin ammun!" huusi Wade. Oli välttämätöntä huutaa, sillä kaikilla viidellä miehellä oli kaasunaamarit kasvoillaan.
Vangit pantiin käsirautoihin ja kahlehdittiin kiinni toisiinsa, ja sitten heidät työnnettiin tylysti portaita alas alakerrokseen. Wade jätti Henryn vartioimaan heitä ja palasi huoneeseensa avaten kaikki ikkunat. Ulkonaolija odotti varmaankin tätä toimenpidettä, vaikka Wade ei voinut nähdä ketään.
Hän meni sitten portaita alas, avasi ulko-oven varovasti ja astui pienelle etupihalle. Mies, joka seisoi portilla, kiiruhti nopeasti hänen luokseen.
"Onko selvä –", hän aloitti, mutta huomasi Waden pituudesta erehtyneensä.
Mies kääntyi juostakseen karkuun. Wade hyppäsi matalan aitauksen yli ja tarttuen miehen kaulukseen käänsi hänet ympäri. Hän näki jotakin kiiltävää ja löi miehen käden alas, jolloin revolveri putosi maahan ja laukesi. Hän kuuli kuulan viuhuvan pensaitten läpi, jotka reunustivat tietä, ja iskevän muuria vasten.
Wade irroitti oikean kätensä ja löi. Mies pujahti hänen käsivartensa alitse ja juoksi kovalla vauhdilla katua ylöspäin. Salapoliisi aikoi seurata hänen jäljessään, mutta aavistaen vaaran uhkaavan hän kääntyikin takaisin – ja aivan viime tingassa: tumma, lyhyenläntä olio ilmestyi pimeästä; joku heitti puukon. Se ei osunut Wadeen, vaan putosi kilisten jalkakäytävälle.
Vain sekunnin verran Wade epäröi; poliisina hän inhosi aseiden käyttöä, mutta nyt vaara oli hyvinkin suuri. Hän ampui lähintä miestä kohti, ja niin pian kuin laukaus pamahti, kuului hurjaa jalkojen töminää, ja ahdistajat pakenivat joka ilmansuuntaan.
Katu oli täynnä pieniä kujia ja solia, ja Waden talon ohitse kulki kaksi kapeata kujaa rantakadulle, jonka varrella oli rivi tavaravajoja. Wade kuuli poliisin pillin äänen, ja hetken kuluttua toisenkin, ja sitten hän näki poliisien juoksevan vastaansa.
Ovet ja ikkunat avautuivat. Näytti siltä kuin tämän likaisen kadun asukkaat olisivat valvoneet ja odottaneet jotain edeltäkäsin suunniteltua murhenäytelmää, sillä katukäytävälle ilmestyi joukko ihmisiä puolipukimissaan.
"Ei, kukaan ei ole vahingoittunut", sanoi John ottaen kaasunaamarin kasvoiltaan. "Viheltäkää ja kutsukaa joitakin miehiä tänne, mutta älkää tunkeutuko tuon oven sisäpuolelle, jos henkenne on teille kallis."
Sillä välin myrkyllinen kaasu, jota oli ristikon kautta tungettu huoneeseen, oli levinnyt portaihin. Wade asetti naamarin kasvoilleen ennenkuin hän astui sisään ulko-ovesta, jonka Henry hänelle avasi. Kaikki kolme vankia, jotka naamareissaan olivat kauhistuttavat katsella, kyyköttivät portaitten alapäässä, ja kun toisia poliiseja saapui avuksi, työnnettiin miehet kadulle. Poliisi muodosti ketjun karkoittaen uteliaat katselijat kauemmaksi, sillä vaikka kaasu hajaantui tunkeutuessaan ulos talosta, oli se sittenkin kyllin vahvaa vahingoittaakseen niitä, jotka hengittivät sitä keuhkoihinsa laimennetussakin muodossa.
Päivä alkoi valjeta, ennen kuin poliisiketju hajaantui ja talossa voitiin liikkua ilman suojelevaa naamaria.
Laite, jonka avulla kaasu tunkeutui huoneeseen, keksittiin heti paikalla; se oli teräksinen silinteri, jossa oli torvi ja kumikoppa. Kevyet bambutikapuut, joita työssä oli käytetty, löytyivät talon pohjoispuolelta.
Mutta tärkein löytö tehtiin vasta päivän valossa. Puutarhan päässä oli syvä kaivo, ja kukkapenkki oli hävitetty ja multa heitetty kaivoon. Uusi kaivonkansi oli tuotu kaivon reunalle ja sen vieressä olivat molemmat orvokkilaatikot.
Murha oli niin tarkasti suunniteltu, että se herätti Waden ihailua. Yksin orvokkien tilalle, jotka Henry oli istuttanut kaivonkannelle, oli hankittu uudet aivan samanlaiset, ja tarkoituksena oli, että ne peittäisivät yöllisten työntekijöiden jäljet.
"Meidän molempien", sanoi Wade juodessaan kuumaa kahvia, "pitäisi oikeastaan nyt olla kaivon pohjassa, eikä kukaan olisi voinut aavistaa, minne me olisimme joutuneet. He ovat lähettäneet väärän sähkösanoman Doverista selittääkseen minun poissaoloani kaupungista."
Henry pudisti päätään.
"Nuo kukkaset tuottavat minulle päänvaivaa. Jos mies, joka toi kukkaset, saadaan kiinni, niin –"
"Aivan niin", sanoi John Wade ja läksi etsimään Golly Oaksia.
VIII
Päivä oli juuri valjennut, ja "Mekkaan" johtavalla tiellä oli varsin vähän väkeä. Juuri kun John Wade kääntyi kadulle, jonka varrella klubi sijaitsi, kuului pimeästä, kapeasta, jokirantaan päättyvästä solasta ääni, joka huusi häntä. Hän kääntyi taakseen.
"Älkää menkö kauemmaksi, Mr Wade. He odottavat teitä."
Wade astui juuri solan ohi, kun hän kuuli varoituksen, ja tehden täysikäännöksen hän kiiruhti takaisin. Ääni oli Lilan.
"Mitä ihmettä –" hän aloitti.
Samassa jokin iski hänen jalkaansa vasten, hän kompastui ja tuli vedetyksi solaan, Lilan käsi tarrautui lujasti hänen takkiinsa ja veti häntä yhä syvemmälle.
"He tiesivät, että te tulisitte yksin... he väittivät, että te tulisitte yksin", tyttö läähätti.
Wade näki kuin sumun läpi, ettei Lila ollut täysissä pukimissaan. Hänellä oli vanha miehen päällystakki yöpukunsa päällä; jalat olivat paljaat. Wade koetti päästä irti, mutta pelkonsa vallassa tyttö ei hellittänyt otettaan. Hän veti Waden aivan veden rajaan, missä pari liukasta porrasta johti veteen. Joki oli sumun peitossa ja sen läpi häämöittivät lastilaivojen liikkuvat valot.
Wade tunsi omituista heikkoutta, ja kun tyttö työnsi hänet pieneen veneeseen, oli hän vähällä kaatua laidan yli veteen, Lila hyppäsi heti jäljessä, irroitti köyden ja sousi pitkin vedoin keskelle jokea.
Sola, jonka läpi he olivat kulkeneet, katosi näkyvistä. Katulamput olivat sammutetut.
"Miksi te tulitte? Miksi te tulitte?" nyyhkytti Lila soutaen voimainsa takaa.
Wade katsoi taakseen ja näki äkkiä kaksi valoviivaa; ei kuulunut muuta kuin kaksi kumeaa loiskahdusta veneen reunaa vasten ja ikäänkuin äkäisen ampiaisen surinaa. Ja sitten hän näki poliisiveneen kulkevan hitaasti sumussa vasten virtaa. Hän huusi heille. Taaskin kuula lensi solasta, ja Wade näki vesisuihkun sillä kohtaa, mihin se osui.
Lilakin oli nähnyt veneen, joka lisäsi vauhtia ja lähestyi nyt heitä. Hetken kuluttua veneet olivat rinnatusten.
Jo ennenkuin John Wade nostettiin poliisiveneeseen, hän tiesi, että kuula oli osunut häneen. Hänen jalkineensa olivat punaiset ja kiiltävät. Mutta hän ajatteli vain tyttöä. Niin pian kuin Lila nostettiin toiseen veneeseen, pyörtyi hän.
Poliisivene kääntyi myötävirtaan ja laski täydellä vauhdilla lähimmän poliisiaseman rantaan, ja siellä kuuma kahvi ja konjakki sai tytön hereille. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, vaikka hänet peitettiin lämpimiin peitteihin, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, kun John, jonka jalka sillä välin oli sidottu, tuli häntä katsomaan. Mutta hän oli kuitenkin jo saavuttanut tasapainonsa, ja kun Wade pyysi häntä kertomaan kaikki, mitä hän tiesi, niin hän pudisti vain päätään.
"En minä tiedä. Se oli kuin kauhea painajaisuni... En minä voi kertoa teille, en saa kertoa teille. Mutta minä olin niin levoton teidän puolestanne, että juoksin ulos estääkseni teitä..."
"Joku tiesi, että olin tulossa 'Mekkaan' ja että olin yksin: sitäkö te aioitte sanoa?"
Lila ei vastannut.
"Ja he väijyivät minua. Mrs Oaks tiesi kai sen?"
Lila pudisti päätään.
"Minä en voi sanoa mitään", hän sanoi ja alkoi nyyhkyttää.
Rauhoituttuaankaan tyttö ei kertonut muuta, kuin että hän oli nähnyt kaameaa unta.
Elk saapui pääasemalta ja keskusteli Mrs Oaksin kanssa, joka peläten kuulustelua oli tullut poliisiasemalle tiedustelemaan tyttöä.
"Jollei Lila kerro mitään", sanoi Elk John Wadelle, "niin ei ole minkäänlaista todistetta, jonka nojalla voisimme saada 'Mekan' väen kiinni. Suurin osa klubin asukkaista väitti, etteivät he olleet kuulleet mitään yöllä, ja yksi heistä vannoi, ettei Mrs Oaks ollut poistunut huoneestaan ennenkuin aamulla – vaikka mistä hän saattoi sitä tietää, tekisi mieleni kysyä. Joka tapauksessa olisi järjetöntä nostaa hälinää."
"Tyttö on kuitenkin kuullut jotain. Hän tiesi, että he aikoivat tulla minun kotiini", sanoi John.
Lila oli viety hoidettavaksi erään salapoliisikonstaapelin luo, ja sinne Mrs Oaks läksi kestettyään kokonaisen tunnin komissaario Elkin ristikuulustelua, sillä tuolla miehellä oli aivan erikoinen taito asettaa ikäviä kysymyksiä.
Suureksi harmikseen muori tapasi John Waden Lilan vuoteen ääressä; se tuotti hänelle myöskin pettymystä, sillä taaskin oli Wappingissa kierrellyt sellainen huhu, että kuminaamarimiehet olivat saaneet John Waden kiinni. Tuntui hiukan omituiselta, että muorin ensimmäinen kysymys kohdistui Johniin.
"Vain pieni ihohaava, rakas sisareni", sanoi John Wade iloisesti. "Se näyttää vakavalta, mutta sitä se ei ole. Minä pääsen kompuroimaan molemmin jaloin. Kertokaa kaikille ystävillenne, että toivon päivän tai kahden jälkeen olevani taas täydessä työssä."
Silloin vasta Mrs Oaks muisti velvollisuutensa tätinä, joskin hän kaikkein ensimmäiseksi moitti tyttöä.
"Miksi ihmeessä sinä karkasit ulos keskellä yötä, Lila?" hän kysyi kimakalla, valittavalla äänellä. "Sinä säikähdytit minut ja sitä paitsi sait aikaan aika hälinän naapuristossa. En eläissäni ole ollut niin kiihtynyt!"
Hän oli nytkin kiihtynyt; hänen sisiliskosilmänsä olivat vihasta punaiset, kun hän iski ne tyttöön.
"Lila käveli unissaan", sanoi Wade hyvin ystävällisesti. "Ikävä tottumus, niinkuin tiedätte. Onko Gollyllä tapana kävellä unissaan?"
Mrs Oaks ei kiinnittänyt huomiota Waden pilaan.
"Lähde nyt kotiin. Auto odottaa –"
"Minulla on lääkärintodistus", keskeytti John Wade hänet rauhallisesti. "Lilaa ei ole lupa siirtää minnekään kolmeen päivään, ei autolla eikä ambulanssilla – eikä myöskään kiinalaisten ystävienne avustuksella."
Mrs Oaks vapisi vihasta, mutta tavattomalla itsehillitsemiskyvyllään, jonka John oli jo aikaisemminkin todennut, hän hillitsi raivoaan ja hymyili näyttäen miltei hyväntuuliselta. Ja hän alkoi tiedustella Mr Waden omia asioita.
"Onko todellakin totta mitä olen kuullut? Koko Wapping puhuu siitä", hän sanoi. "Onko teidän taloonne murtauduttu? Kylläpä nuo roistot ovat rohkeita, kun murtautuvat kuuluisan salapoliisin taloon! Minun vuoroni on varmaan ensi kerralla – vaikka eihän minulla ole rahaa..."
John Wade kuunteli ja piti silmällä naista, jotta hän ei ainoallakaan sanalla tai merkillä saisi järkytetyksi Lilan päätöstä. Hänen kestävyytensä oli aivan ihmeellinen ja turhaan koetettuaan päästä puheisiin tytön kanssa hän läksi salapoliisin saattamana ovelle.
"Pitääkö tytön olla täällä kolme päivää?" kysyi Mrs Oaks. "No, sitä ei kai voine auttaa. Miksi hän yleensä läksi ulos, sitä en voi käsittää – varmaankin hän käveli unissaan! Salaperäinen juttu."
Salaperäinen juttu se oli John Wadellekin, sillä Lila ei ollut selittänyt, miksi hän oli juossut ulos kadulle varhain aamulla miehen vanha päällystakki yöpukunsa suojana. Mutta hän päätti ottaa selkoa tästä salaperäisestä asiasta, joskin tyttö tähän saakka oli ollut kaikkea muuta kuin halukas vastaamaan tiedusteluihin.
Kun Wade palasi tytön luo, oli poliisin vaimo huoneessa ja syötti Lilalle kuumaa lihalientä. Wade odotti kärsivällisesti, kunnes toimitus oli päättynyt ja nyökäyttäen päätään pyysi vaimoa odottamaan häntä oven ulkopuolella.
Hän huomasi tytön hiukan hymyilevän, kun hoitaja poistui, ja Wade hymyili myöskin.
"Te voitte nyt paremmin?"
"En kyllin hyvin voidakseni vastata kysymyksiin", Lila sanoi levollisesti. "Tietysti teidän tarkoituksenne on ruveta kyselemään, vai kuinka?"
"Se kuuluu minun ammattiini – minä olen maailman kysymysmerkki", Wade sanoi nostaen tuolin vuoteen ääreen.
"Te aiotte kysyä minulta, minkä vuoksi olin kadulla, miksi heitin maahan kirjelipun, kun te poistuitte 'Mekasta', – ja paljon muuta – mutta minä en aio vastata teidän kysymyksiinne", sanoi tyttö.
Se oli hyvin vähän lupaava alku, mutta Lila määritteli hiukan tarkemmin päätöksensä.
"En voi kertoa teille mitään, saattamatta muita ihmisiä pulaan. Mrs Oaks... en minä pidä tädistä erikoisesti enkä myöskään Golly-sedästä. Mutta olen käyttäytynyt hyvin pahoin kuuntelemalla lattian läpi... oikeastaan en kuullut paljon – vain sen, että he puhuivat ristikosta teidän talossanne... ja –"
Tyttö epäröi, ja Wade tunsi vaistomaisesti, että Lila ajatteli keskustelua, jonka hän oli kuullut, ennen kuin kauhuissaan pakeni "Mekasta" voidakseen varoittaa häntä. John Wade oli pahassa pulassa. Hän olisi voinut kohdella yhtä hienotunteisesti jotakuta muutakin tyttöä, mutta kiusaus saada Lila puhumaan oli sitä suurempi juuri siksi, että hän oli Lila.
Hän nousi ja kävi istumaan vuoteen reunalle ja tarttui tytön laihaan käteen. Lila ei pannut vastaan, mutta ei yrittänyt myöskään vetää pois kättään.
"Rakas ystävä, olen kahden vaiheilla teidän suhteenne. Minä pidän teistä todellakin."
Tyttö punastui ja katsoi salapoliisiin nopeasti ja kiihkeästi ikäänkuin hän olisi etsinyt hänen kasvoistaan vakuutusta hänen sanoilleen. Wade hämmentyi hiukan, mutta sitten tytön raskaat silmäluomet painuivat alas, ja hän sanoi:
"Pidätte minusta?... Miten lystikästä!"
Wade oli siksi hienotunteinen, ettei hän jatkanut tätä keskustelunaihetta.
"Koska pidän teistä, niin asetan teidät ensi sijaan – ennen poliisinvelvollisuuttani. Te kuulitte jotakin, mikä pakotti teidät juoksemaan kadulle; te luulitte, että joku aikoi tappaa minut. Kuulitteko te Gollyn puhuvan?"
"Gollyn... Mr Oaksin? Minä luulin, että hän oli merillä... eikö hän lähtenyt merille?"
Wade väisti kysymyksen.
"Ei voi koskaan tietää, mitä Golly voi keksiä", hän sanoi kevyesti. "Te ette siis kuullut hänen ääntänsä – ei edes hänen lauluaan? Ettekä te suinkaan ole kuullut mitään Annastakaan?"
Wade tarkasti Lilan kasvoja tehdessään tämän kysymyksen; mutta kaikesta päättäen ei Anna merkinnyt hänelle mitään.
"Anna on eräs nainen, jota minä etsin. Minä oletin, että hänen matkansa olisi voinut päättyä 'Mekkaan'", Wade selitti. "Entäs lordi Siniford; tunnetteko te hänet?"
John Waden huomio oli viime päivinä ollut erikoisesti kiintynyt Sinifordiin.
Hänen hämmästyksekseen tyttö nyökkäsi myöntyvästi.
"Olen minä tavannut hänet. Eikö se ole ihmeellistä, että Mrs Oaks tuntee oikean lordin? Lordi Siniford on tuntenut minut jo kauan –."
"Kuka sen sanoi teille?" John Wade kysyi hämmästyneenä.
"Mrs Oaks sanoi sen. Mutta sitten hän peruutti sanansa ja väitti erehtyneensä. Mutta tietysti minä ymmärsin siitä, että lordi on tuntenut minut, vaikka minä en olekaan nähnyt häntä aikaisemmin. Hän on hyvin ystävällinen" – tyttö epäröi – "niin, hän oli varsin ystävällinen, mutta –"
"Mutta mitä?"
Lila pudisti päätään.
"Aivan totta, hyvin ystävällinen. Hän on ollut hyvin kohtelias ja ystävällinen minulle."
"Milloin te näitte hänet viimeksi?"
"Pari päivää sitten." Lila pudisti päätään. "En muista milloin. Hän oli siellä eilen illallakin –"
Lila vaikeni äkkiä ja puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta liikaa.
"Oliko hän siellä eilen illalla?" kysyi John.
"En minä voi kertoa." Ja sitten käsi, jonka Lila oli vetänyt pois, ojentui vaistomaisesti ja taputti Waden kättä. "Minä pelkään – minä pelkään kauheasti", hän sanoi hengästyneenä. "Jotakin kauheaa tapahtuu, mutta en minä sitä ymmärrä... se kohdistuu teihin; siksi olen niin levoton."
Lila oli hetken vaiti ja kysyi sitten veitikkamaisesti hymyillen:
"Oletteko mielissänne, kun minä olen teidän tähtenne huolissani?"
Wade nyökkäsi.
"Minä tarkoitan, tuntuuko teistä samalta kuin minustakin, kun tiedän, että te olette ollut levoton minun tähteni?... Kyllä minä tiedän, että te joskus olette levoton?"
"Hyvinkin usein", Wade sanoi, ja hänen äänensä oli omituisen käheä. Hetkeksi häneltä unohtuivat kaikki velvollisuudet sekä toiveet saada tytöltä tietoja. Mutta Lila itse muistutti häntä tästä laiminlyönnistä.
"Kuka on Anna...? Eräs nainen tuli eräänä iltana. Hän itki – minä kuulin hänen äänensä ja ihmettelin, kukahan hän oli. Hyvin harvoin meillä käy naisia. Viimeksi tuli eräs upseerin rouva: hän nosti hirveän metelin, ja Mrs Oaks kertoi, että upseerilla oli toinen vaimo – eikö se ole kamalaa?"
"Kauheaa", sanoi John koneellisesti.
Poliisikonstaapelin vaimo tuli samassa huoneeseen; hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka aikoinaan oli ollut sairaanhoitajatar.
"Nyt teidän pitää lähteä, Mr Wade", hän sanoi hymyillen. "Te ette saa kysyä nuorelta neidiltä yhtään mitään ennenkuin hän on nukkunut."
John Wade ajoi takaisin poliisiasemalle. Hän kulki ontuen, mutta oikeastaan haava hänen jalassaan ei tuottanut hänelle sanottavaa kipua eikä vaivaa. Kuula oli kulkenut kahden lihaksen välitse vahingoittamatta kumpaistakaan, ja lääkäri oli vakuuttanut, että jos hän olisi alallaan, niin haava parantuisi parissa päivässä. Mutta hänen oli aivan mahdoton olla poissa työstään.
Kaikki salapoliisit, joita ei välttämättömästi tarvittu muualla, kutsuttiin paikalle, ja sitten ryhdyttiin järjestelmällisesti tutkimaan kaikkia majataloja, joita itämaiset merimiehet suosivat. Ei ainoatakaan laivaa, jossa miehistö olisi ollut kiinalainen, ollut saapunut viimeisen vuorokauden kuluessa, ja kaikki kiinalaiset, jotka asuivat tässä piirissä, olivat tunnettuja – muutamia harvoja lukuunottamatta he olivat hyvämaineisia ja lainkuuliaisia niinkuin yleensä vieraissa maissa asuvat kiinalaiset ovat. Englannin poliisit eivät osaa heidän kieltään. Mutta kiinalaisen siirtolan johtajien joukossa oli useita tunnettuja henkilöitä, jotka saattoivat antaa luotettavia tietoja. Kun tällaisia tarkastuksia pantiin toimeen, niin he tiesivät, että poliisi ei välittänyt siitä, vaikkapa olisi löydetty joku laiton pelihuone tai vieläpä joku uusi opiumiluolakin. Tästä johtui, että kiinalaiset ylipäänsä eivät salanneet mitään. He eivät voineet antaa mitään selitystä kiinalaisesta joukkueesta eikä murhayrityksestä Wadea vastaan.
Elk, joka henkilökohtaisesti valvoi tarkastusta, tuli poliisiaseman ovelle, kun Waden auto pysähtyi portaiden eteen. Ikäväkseen hänen täytyi myöntää, ettei mitään uutta ollut ilmennyt.
"Nuo kiinalaiset tulivat muualta – varmaankin he kuuluivat samaan sakkiin kuin se, joka murhattiin vastikään", hän sanoi. "Ei missään laivassa ole kiinalaista miehistöä eikä kukaan siirtolan johtajista ole kuullut eilis-illan tapauksista."
"Ja jos he tietäisivät jotain, niin he valehtelisivat", sanoi John, mutta Elk pudisti päätään.
"Minä tunnen vanhan San Yin – hän on köyhä mies, joka olisi vuosia sitten joutunut ikävyyksiin, jos poliisi olisi tehnyt velvollisuutensa. Mutta nyt hän on ollut jo pitemmän aikaa kunnon kansalainen, ja minä olen auttanut häntä jonkun kerran. Totta totisesti, tuo köyhä, yksinkertainen keltanaama pitää minua veljenään. Tietysti heidän on pakko joskus valehdella, mutta minä tiedän kyllä, milloin San Yi yrittää petkuttaa minua."
John Wade puri huultaan.
"Mistä helkkarista he sitten tulivat? Jos Troijan Sinetti olisi satamassa, niin en kysyisi, mutta se on poissa."
"Laiva on poissa", myönsi Elk levollisesti, "mutta onko miehistö poissa? Onko kapteeni Aikness poissa? Onko Raggit Lane –"
"Hän on täällä ainakin", sanoi John Wade lyhyesti. "Hän se johti eilisillan pientä näytöstä."
Wade oli telefonoinut eräälle arkkitehtiliikkeelle, ja hänen keskustellessaan Elkin kanssa saapui iso kuori, jonka hän avasi. Kuoressa oli erään rakennuksen asemakaava sekä pari muuta luonnosta.
John Wade tarkasti asemakaavaa ja vihelsi.
"Etkö tunne tätä?" hän kysyi vihdoin. "Se on vanha rakennus, joka sijaitsi ennen samalla paikalla, missä 'Mekka' nykyään on. Tuossa on panimorakennus – osa siitä on vielä pystyssä – ja tuossa" – hän osoitti sormellaan – "ovat kellarit".
"Mitkä kellarit?" kysyi Elk ja käänsi piirustusta paremmin nähdäkseen.
"Ne ulottuvat koko rakennuksen alle, ja sinne mahtuu vaikka kokonainen pataljoona kiinalaisia roistoja. Yhdessä kellarissa olen käynytkin – Golly käytti sitä halkovajana."
Wade kohotti katseensa piirustuksesta.
"Asiasta toiseen, oletko löytänyt Gollyn?"
Elk pudisti päätään alakuloisena.
"Me olemme nuuskineet koko Lontoon. Kolme patrullia tutkii aluetta, ja neljännen olen lähettänyt joen toiselle rannalle."
Nyt vasta John Waden mieleen juolahti, ettei Mrs Oaks ollut kysellyt sanallakaan laillista puolisoaan eikä näyttänyt olevan vähimmässäkään määrässä levoton hänen puolestaan. Wade oli aivan varma siitä, että muori oli täysin selvillä miehensä toimenpiteistä.
IX
Salapoliisi, jolla on yhtä aikaa kymmenen rautaa tulessa, jotka kaikki jollakin tavalla liittyvät keskeiseen ongelmaan, seuraa tietysti aina helpointa johtolankaa suorittaessaan tehtäväänsä: lähinnä piti nyt ryhtyi tarkasti tutkimaan "Mekkaa". Talossa varmaankin oli enemmän tilaa kuin miltä näytti. Kiinalaiset rikolliset tarvitsivat suojaa ja ruokaa, ja Wade oli aina epäillyt että "Mekan" kellarikerros oli hyvin avara. Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan edullista ryhtyä hyökkäykseen. Epäilemättä poliisin toimia pidettiin tarkasti silmällä, ja tieto sen aikeista olisi heti tullut tunnetuksi, niin että saalis olisi päässyt karkuun ennen kuin varsinaiseen hyökkäykseen olisi ennätetty ryhtyä.
Oli paljon edullisempaa jättää "Mekan" tutkiminen myöhäiseen iltaan ja suunnata etsimiset toiseen suuntaan, ja niinpä Wade valitsi sen tien, joka tarjosi melkein voittamattomia vaikeuksia. Mutta hän oli päättänyt saada selville, mistä Sinifordin tulot olivat kotoisin ja kuinka tuo köyhtynyt mies äkkiä oli saanut niin paljon rahaa, että hän saattoi tuhlata sitä molemmin käsin. Olihan se mahdollisuus olemassa, että hänen armonsa nautti kuminaamarimiesten avustusta. Sillä joku yhteys oli heidän välillään olemassa, mutta miten kauan sitä oli kestänyt, siitä Wade halusi nyt ottaa selkoa.
Poliisi voi ryhtyä monenlaisiin toimiin ja hänen nimensä taikakehä voi johdattaa hänet suoraan päämäärään, kuitenkin sillä edellytyksellä, ettei hän ulota tiedustelujaan pankkiin tai pankin asiakkaiden yksityisasioihin. Pankeilla on hyvin ankarat säännöt, ja John oli liian viisas käydäkseen suoraan asiaan käsiksi. Hän tiesi, missä pankissa lordi Sinifordilla oli talletuksensa, mutta hänen oli mahdoton saada tarkastaa hänen tiliään ilman viranomaisten lupaa, ja sitä hänen oli mahdoton saada. Yhtä mahdotonta oli saada selkoa Sinifordin tulolähteestä.
Mutta oli muita keinoja päästä asiaan käsiksi kuin turvautua jäykkäilmeisten pankkivirkailijoiden apuun. Wade oli jo ryhtynyt kuulusteluihin ja juuri sinä päivänä löytänyt tärkeän johtolangan.
Joka kuun ensimmäisenä ja viidentenätoista päivänä lordi Siniford sai sinetillä suljetun kirjekuoren, ja hän oli aina kotona, kun kirje saapui. Poliisi, joka vakoili Sinifordia, ilmoitti sinä aamuna, että lordi oli lunastanut vekselin pankista. Tämä vekseli oli varmaankin ollut samaisessa sinetillä suljetussa kirjeessä, jonka hän oli saanut samana aamuna, sillä poliisi oli nähnyt hänen ottavan vekselin kuoresta.
Mutta sillä kertaa Siniford teki tyhmyyden – ehkä hän oli tehnyt sen ennenkin, vaikka ei kukaan ollut sitä nähnyt. Hän nosti varsin suuren summan tuolla vekselillä ja sitten hän rutisti kuoren ja heitti sen lattialle. Poliisi odotti sopivaa tilaisuutta ja otti haltuunsa kuoren, joka tuotiin John Wadelle hänen ollessaan vielä poliisiasemalla.
Kuoressa ei ollut painettua nimeä, mutta sen sijaan siinä oli iso punainen sinetti. Vaikka sinetti oli toisesta reunastaan murtunut, oli se muuten aivan vahingoittumaton, kun Wade sai sen käsiinsä. Siinä oli neljä kirjainta – L.K.Z. ja B.
Liikenimissä käytetään verraten harvoin neljää kirjainta, mutta asianajajilla se on hyvinkin tavallista. Wade hankki lontoolaisten asianajajien luettelon ja alkoi huolellisesti etsiä L kirjaimen kohdalta. Jos nuo kirjaimet tarkoittivat jotakuta lakimiestä, niin oli helppo löytää hänen nimensä, sillä "Z" oli harvinainen nimikirjain. Parissa sekunnissa hän löysikin etsittävänsä – tunnetun liikkeen Latter, Knight, Zeeland ja Bruder, jonka toimisto sijaitsi Lincoln's Inn Fieldissä. Hän kirjoitti muistiin osoitteen. Myöhään iltapäivällä hän ajoi lännen puolelle ja pistäytyi erään tuttavansa asianajajan luo saadakseen tietoja yllämainitusta liikkeestä.
"Eteviä herroja", sanottiin hänelle, "Latter ja Knight ovat kuolleet, Zeeland on vetäytynyt syrjään, mutta vanha Bruder hoitaa liikettä. Hän on mykkä kuin osteri niinkuin kaikki asianajajat, mutta hän on järkevä mies. Jos kerrot hänelle, mitä haluat tietää, niin varmaankin hän sen ilmoittaa."
Onneksi Wade tapasi Mr Bruderin hänen pienessä likaisessa toimistossaan ja odotettuaan hetken hän pääsi hänen puheilleen. Asianajaja oli pitkä, laiha mies; se osa hänen päätään, joka ei ollut kalju, oli punertavan tukan peitossa. Hän tarkasteli salapoliisia paksujen, kuperien silmälasiensa läpi ja vilkaisi sitten hänen käyntikorttiaan.
"Istukaa, Mr Wade", hän sanoi hymyillen hiukan. "Siitä on pitkä aika, kun viimeksi näin poliisivirkailijan toimistossani – omatuntoni on puhdas, sillä olen varma siitä, ettei kukaan asiakkaistani ole joutunut minkäänlaisiin ikävyyksiin."
"Onko lordi Siniford teidän asiakkaanne?" kysyi John, ja hänen suureksi hämmästyksekseen asianajaja pudisti ankarasti päätään.
"Ei ole", sanoi hän painokkaasti "hän on – hm – hän ei ole minun asiakkaani."
Hän katsoi tutkivasti hetken aikaa Johniin, ja yhtä selvästi kuin sanat hänen silmänsä ilmaisivat salapoliisille, että hän oli valmistunut kuulemaan jotakin ikävää Sinifordista.
Hän tarjosi Johnille tuolia, jonka jouset olivat rikki, ja laski kätensä ristiin epäsiistille pöydälle.
"No, Mr Wade, mitä te haluatte?"
Johnin mieleen iski tuuma. Puhuessaan hän tunsi selvästi, miten vaarallisella maaperällä hän liikkui ja että hän saattoi saada viralliset nuhteet jokaisesta sanasta, jonka hän lausui.
"Minä panen korttini pöydälle, Mr Bruder", hän sanoi. "Minun tehtäväni on päästä kuminaamarimiesten jäljille, joista te varmaankin olette kuullut." Asianajaja nyökkäsi.
"Kyllä minä olen kuullut", hän sanoi.
"Tietysti minun täytyy tutkia kaikkia johtolankoja", jatkoi John. "Olen päässyt perille, että lordi Siniford on tekemisissä miesten kanssa, joiden epäillään olevan läheisessä kosketuksessa noiden roistojen kanssa. Tiedän, että hän vielä pari vuotta sitten oli hyvin köyhä, mutta hänen onnensa on nyt kääntynyt ja hän saa rahoja teiltä. Kun sanon, että tiedän sen, niin tarkoitan sitä todellakin, ainoastaan viimeinen väitteeni perustuu oletukseen. Mutta hän saa rahaa jostakin, ja meille olisi hyvin tärkeätä tietää, mikä hänen tulolähteensä on."
Asianajaja katsoi Wadeen pusertaen huulensa ulospäin.
"Hänen tulonsa ovat täysin lailliset", hän sanoi. "On kyllä totta, että hän saa meiltä määrätyn summan rahaa. Saako hän rahaa muualtakin, sitä en tiedä, mutta niinkuin jo sanoin, me emme ole hänen asianajajiaan, vaan ainoastaan testamentin toimeenpanijoita."
Johnin pettymys oli ilmeinen, sillä asianajaja hymyili.
"Pelkään, että olen pilannut mielenkiintoisen teorian."
"Eipä niinkään", Wade epäröi. "Ei se ollut mikään varsinainen teoria. Tietenkin, jos hän on perinyt rahoja –"
"Ei hän oikeastaan ole perinyt", keskeytti asianajaja; "hän nostaa vain korot pääomasta. Vuoden kuluttua se lankeaa kokonaan hänelle."
Asianajaja hymyili jälleen huomatessaan Johnin hämmästyksen.
"Minä puhuin ehkä hiukan salaperäisesti. Mutta miksikä en voisi kertoa teille sitä, koska itsekin voitte nähdä sen Somerset Housen asiakirjoista. Eräs meidän asiakkaamme, joka oli lordi Sinifordin sukulainen, kuoli viisi vuotta sitten jättäen jälkeensä suuren omaisuuden – tavattoman suuren omaisuuden", hän lisäsi painokkaasti. "Omaisuuden olisi oikeastaan pitänyt mennä perinnöksi – hm – jollekin toiselle. En luullakseni voi ilmaista teille muuta, kuin että korot olivat määrätyt eräälle henkilölle, joka on kuollut, ja ettei pääomaa voida nostaa, ennenkuin tämän henkilön syntymästä on kulunut kaksikymmentäyksi vuotta."
"En voi ilmoittaa teille paljon muuta, Mr Wade." Bruder nojautui taaksepäin tuolissaan, painoi sormenpäät toisiaan vasten ja kiinnitti epäilevät silmänsä salapoliisiin. "Mutta luullakseni en ole kertonut myöskään enempää kuin mihin minulla on oikeus."
"Voitteko sanoa minulle testamentintekijän nimen, jonka asioita te hoidatte?"
Asianajaja tuumi hetken aikaa.
"No niin – niinkuin jo mainitsin, yksityiskohdista te voitte saada selkoa Somerset Housessa. Voin siis sanoa teille, että lordi Siniford saa tulonsa niin sanotusta Pattisonin rahastosta, jolla nimellä lady Pattisonin, lordi Sinifordin isoäidin omaisuus käy."
Hän nousi, seisoi hetken aikaa pöydän ääressä otsa rypyssä ja sanoi sitten:
"En tiedä, miksikä en voisi mennä vielä hiukan pitemmällekin; minulla on viime aikoina ollut ikävyyksiä lordi Sinifordin vuoksi. Hän on käynyt täällä tiedustelemassa asioita, jotka minun mielestäni eivät kuulu hänelle, ja meidän välillämme syntyi hiukan ikävä väittely. Sen jälkeen kirjoitin hänelle neuvoen häntä kääntymään jonkun toisen asianajajan puoleen. Suoraan sanoen, minä olisin kernaammin tekemisissä jonkun virkaveljen kuin lordin itsensä kanssa. Niinkuin näette, en suhtaudu häneen erittäin ystävällisesti."
"Olisiko tahditonta kysyä, mitä tämä väittely koski?"
Taaskin asianajaja tuumi.
"Olisi kylläkin, jos kysymyksen tekijä olisi joku muu kuin poliisi, jonka liiallinen virkainto on anteeksiannettava. Lordi Siniford pyysi saada joitakin arvopaperilaatikoita, jotka ovat rahaston omat, kunnes pääoma luovutetaan hänelle. Minä en suostunut hänen pyyntöönsä ja kehoitin, niinkuin sanottu, häntä kääntymään toisen asianajajan puoleen. Hän käyttäytyi varsin hävyttömästi. Luulen, että hän oli juonut liikaa. Muuta en voi kertoa teille, Mr Wade."
Hän ojensi pitkän, luisevan kätensä ja puristi heikosti Johnin kättä; sitten hän seurasi häntä ovelle ja sulki sen salapoliisin jälkeen.
Nolo loppu haastattelulle, tuumi John Wade palatessaan Scotland Yardiin. Mutta jos Siniford oli suuren omaisuuden perijä ja tällä hetkellä sai nostaa varsin huomattavan eläkkeen, niin miksi ihmeessä hän oli sekaantunut kuminaamarimiesten hommiin tai miksi hän oli kapteeni Aiknessin vieraana Troijan Sinetissä?
Astuessaan pitkin Bedford Row'ta hän teki äkillisen päätöksen, otti auton ja ajoi St. James Streetille. Ovenvartija ilmoitti, että lordi oli kotona, hän oli juuri äsken saapunut.
Eteisessä oli pieni neliskulmainen luukku ja pienellä pöydällä oli pari pitkulaista pahvilaatikkoa. Wade huomasi laatikossa nimen ja astui lähemmäksi tarkastamaan sitä. Siinä oli hienon ompeluliikkeen nimilippu, ja kun hän kohotti laatikkoa, näki hän, että toisessakin oli naisen puku.
"Ompelijatar tulee koettelemaan nuoren neidin pukuja keskiviikko-iltana."
Kaikesta päättäen myyjättären tiedonanto.
Kukahan tuo nuori neiti saattoi olla?
"Kenet saan ilmoittaa hänen armolleen?" kysyi ovenvartija mennessään puhelimen ääreen.
"Wade", sanoi John tuumittuaan hetken aikaa.
Olihan mahdollista, ettei Siniford tahtonut ottaa häntä vastaan; mutta luultavaa se ei ollut. Jos Wade arvasi oikein, niin lordi Sinifordin asema oli sellainen, ettei hän epäilysten herättämisen pelosta uskaltanut kieltäytyä haastattelusta. Waden oletus oli oikea, sillä vastaus kuului:
"Saattakaa Mr Wade huoneeseeni."
Se oli iso, valoisa huone St. James Streetin puolella. Lordi seisoi selin tulijaan. Hän näytti virkeältä ja valppaalta ja valmiilta pitämään puoliaan. John huomasi sen, ja käytti apunaan erästä ammattinsa kaikkein vanhimpia keinoja: hän laski hattunsa varovasti tuolille ja veti hitaasti ja huolellisesti hansikkaat kädestään. Tällainen teko oli usein horjuttanut miehen tasapainoa, joka oli edeltäpäin keksinyt jonkun jutun puolustuksekseen.
Siniford nyrpisti nenäänsä levottomana.
"No", hän sanoi hiukan kärsimättömästi, "mitä te haluatte, Mr Wade? Minulla on täsmälleen kolme minuuttia aikaa."
"Minä tarvitsen täsmälleen neljä", sanoi John kylmästi. "Oletteko kapteeni Aiknessin ystävä?"
Wade heitti tämän kysymyksen ilman minkäänlaista johdantoa ja näki toisen hätkähtävän.
"Aikness? Merikapteeni? Kyllä, minä tunnen hänet. Hän oli ennen vanhaan isäni hyvä ystävä, ja joku aika takaperin minulla oli ilo uudistaa tuttavuutta – hän on nyt Etelä-Amerikassa."
John Wade nyökkäsi.
"Teidän isänne ystävä? Silloin te kai voitte mennä takuuseen hänen rehellisyydestään, lordi Siniford?" Wade sanoi kääntämättä katsettaan punakasta miehestä.
Lordi väänteli itseään kiusaantuneena.
"En minä voi mennä takuuseen mistään", hän sanoi. "Olkaa järkevä, hyvä ystävä! Minä tunsin – hm – isäni tunsi Mr – kapteeni Aiknessin. Minä kävin vain kohteliaisuudesta häntä tapaamassa laivalla. Hauska, suorastaan ihastuttava mies!"
"Entäs Miss Lila Smith? Onko hänkin teidän mielestänne ihastuttava?" kysyi toinen ystävällisesti..
Lordi Siniford hätkähti kuullessaan Lilan nimen.
"Olen minä tavannut hänet. Jumaliste, komissaari, mitä te tarkoitatte? Te tulette tänne gentlemanin taloon ja rupeatte ristikuulusteluun?"
"Lila Smith kiinnostaa teitä sangen suuresti?"
John Wade oli nyt voitolla ja sen hän tiesi.
"Minä tunnen hänet – hän on hyvin herttainen. Ei hän kiinnosta minua sen enempää kuin –" lordi Siniford kohautti olkapäitään – "kuin mikä muu tyttö hyvänsä."
"Hän kiinnostaa teitä kuitenkin siksi paljon, että ostatte hänelle täydelliset kapiot?" sanoi Wade.
Lordi Sinifordin kasvot punastuivat ja kalpenivat ja muuttuivat sitten tulipunaisiksi.
"Mitä varten te vakoilette minua? Olkaa varuillanne, komissaari, tai joudutte minun kanssani tekemisiin! Minä en alistu tällaiseen, muistakaa se! Minä ostan mitä ikänä tahdon ja kelle hyvänsä. Koska olette niin hävyttömän utelias, niin sallikaa minun sanoa, että puvut eivät ole Miss Smithille, ei sinnepäinkään –"
"Ehkä Annalle?" arveli Wade.
Siniford nieli jotain.
"En tiedä, ketä te tarkoitatte", hän sanoi äreästi.
"Minä tarkoitan sitä naista, joka oli teidän talossanne Maidenheadissä ja joka tuotiin Lontooseen umpiautossa sinä iltana, jolloin murtauduttiin Oxford Streetin varrella olevaan pankkiin. Te ostitte joitakin vaatekappaleita Maidenheadissä, jos muistan oikein, lordi Siniford." Wade astui lähemmäksi. "Olen varoittanut Gollya; sallikaa minun varoittaa myöskin teitä. Jos tuo Anna löydetään Thamesistä teidän ostamissanne vaatteissa, niin teillä on varsin ikävä hetki joutuessanne tutkintotuomarin eteen."
Siniford oli järkyttynyt; hän ei yrittänytkään kieltää tuttavuuttaan Gollyyn, vaikka hän luultavasti tunsikin Mr Oaksin toisella ja juhlallisemmalla nimellä. Kaikesta päättäen varoitus ei ollut turhaan lausuttu. Hän vilkaisi salapoliisiin saamatta sanaakaan suustaan.
"Minä arvaan, mitä te ajattelette", jatkoi John Wade. "Te tuumitte, ettei tuolle naiselle voi tapahtua mitään, ja kuitenkin samalla tiedätte, että hänelle voi jotakin tapahtua. Joka tapauksessa te joudutte varsin ikävään asemaan, jos tämä nainen sukeltaa esille joko elävänä tai kuolleena."
Lordi Siniford ei ollut mikään hyvä näyttelijä; häntä peloitti. Hänen lihavat kasvonsa värähtelivät.
"En tosiaankaan tiedä, mistä te puhutte." Lordin ääni oli hämmästyttävän lempeä. "Varmaankin te olette uneksinut, komissaari. Minä en tunne ketään Annaa – sekö hänen nimensä oli?"
Wade ampui nyt umpimähkään.
"Onko Annalla etua Pattisonin rahastosta?" hän kysyi.
Nuoli osui maaliinsa. Sinifordin ruskeat silmät avautuivat kauhusta.
"Pattisonin rahastosta?" hän toisti kimakasti. "Mitä te tiedätte..." Hän vaikeni hengästyneenä.
"Minä vain otaksuin, ei muuta."
Wade otti hattunsa, keppinsä ja hansikkaansa.
"Mitä te tiedätte Pattisonin rahastosta?"
"Kaiken", sanoi John Wade kohteliaimmalla äänellään ja poistui sitten.
Ajaessaan Yardiin Wade tuli ajatelleeksi, ettei hän ollut puhunut kyllin hienotunteisesti Lila Smithistä; mutta hän oli varma siitä, että puvut olivat hänelle. Saattoihan olla hyvinkin yksinkertainen selitys näille lordin ostoksille. Hän oli, jos huhut pitivät paikkansa, hyvin altis antamaan lahjoja nuorille naisille, jotka kiinnostivat häntä. Mutta Wadea huolestutti se seikka, että lordi oli kiinnostunut Lila Smithiin. Miksi Siniford kävi niin usein "Mekassa" ja mikä veti häntä tähän epämiellyttävään kaupunginosaan? Vastauksen näihin kysymyksiin hän voisi ehkä saada illan kuluessa, joskaan hän puolestaan ei uskonut, että hyökkäys "Mekkaa" kohtaan tulisi johtamaan tärkeimpiin tuloksiin.
Wade tapasi Elkin pienessä epäsiistissä huoneessaan. Elkillä oli erikoinen kyky saada ympäristönsä epäsiistiksi, sillä hän oli piintynyt toisten ihmisten sikarien polttaja ja hän vihasi raitista ilmaa. Laiha salapoliisi kirjoitti hitaasti ja suurella vaivalla, mutta hän laski kynän kädestään, kun John astui huoneeseen.
"Kaikki on järjestetty tämän iltaista käyntiä varten", hän sanoi. "Kolme poliisivenettä lähetetään vahtimaan joelle, ja niin pian kuin merkki annetaan, ne piirittävät laiturin. Kolmekymmentäviisi parasta miestä asetetaan talon läheisyyteen, ja he etsivät vaarallista rikollista, jonka on nähty nousevan laiturille puoli tuntia ennen kuin hyökkäys alkaa." Hän siveli partaista leukaansa. "En tiedä, mikä tuon vaarallisen rikollisen pitäisi olla – murhaajako? Ei, siinä tapauksessa sanomalehdet sekaantuvat juttuun. Parasta, jos se on vain sellainen mies, jonka poliisi kernaasti tahtoo saada kiinni – sehän voi merkitä ketä hyvänsä. Ei mitään valtakirjaa tarkastuksen pitämiseen; kaiken pitää tapahtua siivosti talon omistajan luvalla."
John nyökkäsi.
"Se kuulostaa hyvältä. Onko muuten saatu mitään tietoja Gollysta?"
"Ei yhtään mitään. Maa on avautunut ja niellyt hänet kitaansa. Onneksi hänelle, jos hän pysähtyy ennenkuin ennättää päämääräänsä. Mutta en usko, että hän vajoaa niin syvälle."
"Mihin kiinalaisten tutkimus on johtanut?" kysyi John.
"Ei mihinkään. Olemme juuri tutkineet viimeisen kiinalaisen tällä puolen Tilburyn. Päällikkö on valinnut sinut johtamaan tämäniltaista retkeä. Onko muita ohjeita?"
John epäröi.
"Ei, en usko. Olen ollut hiukan levoton tytöstä, jos hän mahdollisesti olisi siellä, mutta onneksi hän ei ole –"
"Tarkoitatko tuota nuorta naista Smithiä?" kysyi Elk.
John Wade hermostui.
"Tuo nuori nainen Smith, joksi sinä häntä nimität, ei kuulu tähän asiaan", hän sanoi happamesti.
Elk huokasi.
"Jospa me voisimme kieltää miellyttävän näköisiä salapoliiseja rakastumasta!" hän sanoi, mutta Wade ei jatkanut keskustelua.
"Golly on löydettävä", hän sanoi. "Hän on se avain, joka avaa joukon vankikoppeja."
Jokaiselle Lontoon poliisiasemalle oli annettu Gollyn tuntomerkit. Kaikki majatalot, sekä isot että pienet, oli tarkasti tutkittu, mutta turhaan. Suurena haittana poliiseille oli se, ettei Gollylla ollut mitään tilapäisiä olopaikkoja. Hän oli enimmäkseen kotona ja poistui vain harvoin "Mekan" edustalla olevan rauhallisen laiturin alueelta. Hänellä ei ollut ystäviä, hän ei käynyt kapakoissa, ja tällaisten herrojen jäljille on poliisin kaikkein vaikeinta päästä, varsinkin jos henkilö, jota he etsivät, on siksi älykäs, että pysyttelee piilossa.
"Hän on 'Mekassa'. Jos minulla olisi tapana lyödä vetoa, niin tästä minä löisin", sanoi Elk.
"Muistatko, Elk", kysyi Wade, "että samana yönä, jolloin suuri pankkivarkaus tapahtui St. Jamesissä, kuminaamarimiehet pakenivat nopeakulkuisessa veneessä?"
Elk nyökkäsi.
"Se pääsi minulta karkuun", sanoi Wade, "siksi että se oli Troijan Sinetin rannanpuoleisella sivulla, ja luultavasti se nostettiin laivaan sillä välin, kun minä ajoin Greenwichiin päin. Nyt vasta muistuu mieleeni, että enimmät tiedot tuosta veneestä sain itse laivasta. Se oli iso vene, mutta parilla nostopuomilla sen saattoi hetkessä nostaa lastiruumaan. Se on luultavasti nyt laivassa, jolleivät he ole viskanneet sitä mereen. Olen sähköttänyt etelä-amerikkalaiselle asiamiehellemme ja käskenyt hänen tarkastaa laivan niin pian kuin se saapuu satamaan."
Elk täytti piippunsa ja sytytti sen. Hän veti hyvän aikaa sauhuja.
"Lila Smith on arvoitus", hän sanoi, "ei Troijan Sinetti. On päivän selvää, että tuo laiva on suurin ryöstötavaran säilytyspaikka maailmassa. Lyön vetoa, että laivassa on työpaja – minäpä näytän sinulle jotain, mitä et koskaan ennen ole nähnyt."
Elk avasi pöytälaatikon ja kiroillen miestä, joka oli syypää epäjärjestykseen, hän etsi kaikenlaisten roskien joukosta esille paperiarkin, jonka keskelle oli liimattu sanomalehtileikkele.
"Kirjaajavirasto löysi tämän eräästä maaseudulla ilmestyvästä viikkolehdestä kolme vuotta sitten."
John Wade otti paperin käteensä.
"George Seeper, jalokivikauppias, joka tuomittiin petoksista kahdeksantoista kuukauden pakkotyöhön ja jota hänen rikoksestaan ja onnettomuudestaan huolimatta monet kaupunkilaiset muistelevat ystävällisin tuntein, on vastikään nähty Buenos Airesissa. Hänellä on hyvä paikka eräässä laivayhtiössä. Hän on käynyt useamman kerran Englannissa. Me iloitsemme, että Seeper on päässyt vihreälle oksalle. Hänen työnsä Nuorten Miesten Virkistyskodin hyväksi sovittaa hänen onnettoman harha-askelensa."
"Ja tässä on vielä toinen", sanoi Elk ottaen esille toisen paperin, jossa oli Kirjaajaviraston sinetti. Se oli ilmoitus:
"Jalokivityöläisiä halutaan Etelä-Amerikkaan. Mainio tilaisuus miehelle, joka haluaa alottaa uudestaan elämänsä tai saada hyvitystä kärsimilleen onnettomuuksille."
"Olen ottanut selkoa asiasta. Troijan Sinetti oli Lontoossa siihen aikaan, jolloin ilmoitus oli lehdessä, ja laiva oli Buenos Airesissa, kun Mr Seeper nähtiin siellä. Kuinka monta vastausta luulet heidän saaneen tähän ilmoitukseen? Tuhansia! Ja miten monet heistä olivat entisiä rangaistusvankilan asukkaita?"
Wade hieroi mietteissään leukaansa.
"Juttu tuntuu minusta hiukan vaaralliselta. Jos Aikness on kuminaamarimiesten johtaja, niin tuskinpa hän antautuisi entisen varkaan armoille."
Elk hymyili säälivästi.
"Mies, joka voi ampua poliiseja, on valmis myös vangitsemaan apurinsa. Me olemme tiedustelleet asiaa, varsinkin olemme ottaneet selkoa Seeperistä. Hänellä on sukulaisia Peeblesissä, eivätkä nämä ole kuulleet hänestä yhtään mitään sen jälkeen, kun hän ilmoitti saaneensa hyvän paikan. Hän on käynyt pari kertaa Englannissa, eikö niin? Mutta ei kukaan ole nähnyt häntä, vaikka hänen vanha äitinsä saakin säännöllisesti häneltä rahaa. Hänet on tuomittu elinkautiseen vankeuteen ja jos hän koskaan saa penniäkään ruhtinaallisesta palkastaan, voi hän olla onnellinen. Voit lyödä vetoa siitä, että jokainen koru, joka viedään laivaan, rikotaan, ennenkuin se on ollut siellä tuntiakaan."
X
Tuntui aivan mahdottomalta, että kuminaamarimiehet, jotka suunnittelivat ja suorittivat suuria ryöstöjä, olisivat välittäneet jalokivivarkauksista. Mutta kun John Wade tarkasti Kirjaajaviraston tiedonantoja, selvisi hänelle, miten tuottavaa sekin työ oli ollut. Hän löysi neljätoista murtovarkautta, joissa varastettujen jalokivien arvo nousi suunnattomiin summiin. Ja kaikki nämä murtovarkaudet olivat kuminaamarimiesten tilillä.
Satoi rankasti sinä iltana, mutta myöhemmällä ilma selkeni; ehkäpä riippui ilmasta, että Waden haavaa alkoi särkeä. Luultavampaa oli kuitenkin, niinkuin poliisilääkäri väitti, että hän oli ollut liiaksi liikkeellä. Hän suoritti kuitenkin enimmät tehtävänsä puhelimitse, mutta kun ilta pimeni, läksi hän joelle ja antoi viimeiset määräyksensä niille jokiupseereille, joiden komennossa laiturin portaitten päähän kiinnitetyt kolme venettä olivat.
Veneissä oli vahvistettu miehistö, ja kaikki olivat aseistettuja. Isomman veneen kokassa oli merkillinen esine – pieni Lewis-konekivääri, joka John Waden oli onnistunut saada. Scotland Yard ei kernaasti anna aseita miehillensä, ja vasta pitkien puheitten jälkeen suostuttiin luovuttamaan heille tämä konekivääri. Kuminaamarimiehet olivat kuitenkin antaneet viranomaisille jo sellaisen läksytyksen, jota he eivät niinkään pian unohtaisi, ja siksi oli tuo pieni ase salaa tuotu Towerista, jotta Wappingin asukkaat eivät näkisi sitä ja ihmettelisi sen tarkoitusta, ja sitten se kiinnitettiin veneeseen.
Pidettiin puolen tunnin sotaneuvottelu, jolloin päätettiin kaikista yksityiskohdista, ja kello yhdeksältä John Wade kävi istumaan nopeimpaan veneeseen.
Maajoukon piti saapua suljetussa kuorma-autossa, sellaisessa, joiden nähtiin usein ajavan "Mekan" ohi telakoille eikä se siis herättäisi ihmetystä aikaisemmin illalla. Kolmen moottoriveneen lisänä oli soutupatrulli, jonka oli määrä pysytellä joen keskikohdalla sillä välin, kun veneet piirittivät laiturin.
Eräs vanha Thamesin poliisi, joka tunsi täsmällisesti joen kaikki oikut, sanoi juuri ennenkuin he läksivät liikkeelle.
"Vesi nousee hyvin korkealle tänä yönä – varoitus saapui Gravesendestä, ja maapoliisi on käskenyt jokipoliisia olemaan varuillaan!"
Yö oli harvinaisen kaunis, ja kolme venettä kulki rivissä joen poikki Surreyn puolelle. Kun he saapuivat lähelle Wappingia, ne hiljensivät vauhtia. John vilkaisi rannekelloonsa. Viisi minuuttia puuttui määräajasta, ja hän antoi merkin toisille veneille kääntyä pohjoista rantaa kohti. Paikaltaan hän saattoi nähdä "Mekan" yläkerran ikkunat; kaksi niistä oli valaistu; kolmas, jonka hän tiesi kuuluvan Oaksin muorin huoneeseen, oli pimeä.
Kun vene oli joen keskikohdalla, Wade kuuli konstaapelin kuiskaavan:
"Joku tulee telakasta."
Konstaapelilla oli tavattoman hyvät silmät. Hän näki pimeässä sellaista, mitä useimmat eivät voineet nähdä. Eikä John Wadekaan nähnyt hyvään aikaan mitään. Sitten hän huomasi mustan varjon kiitävän joen poikki. Se oli tavattoman pitkä vene, ja vaikka se oli tuskin viidenkymmenen metrin päässä, niin hän ei voinut kuulla moottorin ääntä, ainoastaan hiljaista suhinaa aika ajoittain. Se oli varmaankin voimakas sähköllä kulkeva vene, tuumi hän, ja käänsi oman veneensä sitä vastaan. Näin tehdessään hän vasta huomasi, miten tavattoman nopeasti vene liikkui. Melkein ennen kuin hän tiesi, mitä oli tapahtunut, vene ajoi päälle. Hän näki veden kuohuvan toisen veneen kokassa ja päästi varoitushuudon.
Se ei ollut mikään tapaturma. Vahva kokka tunkeutui poliisiveneen perään, ja jollei Wade olisi pitänyt kiinni veneen laidasta, olisi hän suistunut veteen. Heti paikalla hänen veneensä koneet pysähtyivät ja se irtaantui toisesta.
Kaikki tapahtui sekunnissa. Musta vene kiiti eteenpäin; Wade näki vilahdukselta peräsimessä istuvan miehen.
Aikness!
Kapteeni Aikness, jonka tällä hetkellä piti olla kaukana valtamerellä. Salapoliisilla ei ollut aikaa ihmetellä; poliisiveneen perä vajosi jo veden alle.
"Vene uppoaa", kuului läähättävä ääni.
Mutta toisissa poliisiveneissä oli tarkat silmät, ja kun Waden vene alkoi upota, saapui lähin apuun ja pelasti miehet. Wade hyppäsi heti veneen reunan yli toiseen, ja melkein yhtä pian olivat muutkin turvassa.
John katseli ympärilleen, mutta ei voinut nähdä mustaa venettä. Se oli kadonnut pimeään, ja toisen veneen miehistö oli kiinnittänyt koko huomionsa toverien pelastamiseen, niin ettei kukaan tiennyt, mihin suuntaan se oli kadonnut. Mutta heti merkkitulet alkoivat tuikkia, ja vastauksia saapui joen sekä ylä- että alapäästä.
"Pysytelkää rannan puolella!" kuului varoittava ääni.
Vihreä merkkivalo vilkkui "Mekan" laiturilta. Maajoukko oli saapunut, ja molemmat poliisiveneet lähestyivät rantaa ankkuroitujen proomujen luo ja laskivat laituriin. John Wade unohti, että hänen jalkansa olivat märät ja että housujen lahkeet olivat ikävällä tavalla liimautuneet sääriin.
Nousuvesi oli korkealla ja virta voimakas – vesi oli vain kolmekymmentä senttiä "Mekan" laituria alempana, kun vene laski sen kylkeen. Wade hyppäsi maihin ja tarttui kiinni tummaan hahmoon, joka juoksi laituria pitkin päästäkseen pakoon. Mies rimpuili ankarasti, ja John luuli häntä jo Gollyksi, kunnes joku valaisi sähkölampulla vankia, ja John Wade tunsi hänet.
"Kas, Sniffy, seurustelettepa te hienoissa piireissä."
"En minä ole tehnyt mitään", valitti mies. "Ette te voi väittää, että olisin tehnyt pahaa. Mr Wade... tietysti minä juoksen karkuun niin pian kuin näen pollareita. Ei voi koskaan tietää, mitä juttuja he keittävät kokoon."
"Huolehtikaa hänestä", sanoi Wade ja juoksi taloa kohti.
Huolimatta siitä hämmingistä, minkä Sniffyn pakokauhu olisi voinut herättää, vallitsi täydellinen rauha "Mekassa". Muita poliiseja ei näkynyt kuin Elk ja hänen apulaisensa, mutta pimeillä kaduilla Wade huomasi joukon siviilipukuisia miehiä, jotka kaikesta päättäen olivat poliiseja.
Elk seisoi eteisessä Mrs Oaksin kanssa, ja Johnin mielestä muorin epämiellyttävät kasvot olivat tavattoman kalpeat. Muorin käytös herätti myös hänen huomiotaan. Hän ei raivonnut, vaikka hänen rauhaansa tultiin häiritsemään. Ehkäpä hän pelkäsi, että hyökkäys voisi tuottaa vakaviakin seurauksia. Hän vilkaisi nopeasti Johniin, kun tämä tuli näkyville, mutta käänsi taas heti huomionsa Elkiin.
"Minä pyydän vain, Mr Elk", muori sanoi rauhallisella äänellä, "ettei minun vieraitani häiritä. Se voisi olla turmioksi koko klubille, ja minulla on ilmankin kylliksi huolia. Mitä te haluatte tarkastaa? Te voitte saada avaimet kaikkiin huoneihin."
"Me haluaisimme nähdä kellareita, Mrs Oaks", sanoi John.
Hän näki, että muori sulki hetkeksi silmänsä. Sitten hän vilkaisi Wadeen ja hetken kuluttua käänsi taas katseensa Elkiin.
"Minä haluaisin tietää, kellä on täällä käskyvalta", muori kysyi, ja ensi kerran hänen äänessään tuntui vihan värähtelyä. "Minun pitää saada tietää, kellä on edesvastuu, sillä minä en aio alistua tähän ilman muuta. Tästä syntyy ikävyyttä, ja minä tahdon tietää, ketä kohtaan se on tarkoitettu."
"Minä olen edesvastuussa kaikesta", sanoi John rauhallisesti. "Tahdotteko antaa minulle kellarin avaimen?" Muori seisoi jäykkänä kuin keppi, kädet vatsalla, eikä pienimmälläkään liikkeellä yrittänyt täyttää Waden pyyntöä.
"Ei täällä ole kellaria", hän sanoi tyynesti, "ainoastaan halkoliiteri, emmekä me pidä sitä lukittuna. Me emme pelkää varkaita yhtä paljon kuin jotkut muut, ja sitä paitsi suomme kernaasti köyhälle jonkun halon."
Wade nauroi.
"Samaa sanoi Gollykin tänä iltana meille", hän sanoi. Nyt muori ei räpäyttänyt silmiään.
"Todellako?" sanoi hän levollisesti. "Siinä tapauksessa Golly kerrankin puhui totta."
Muori käsitti, että salapoliisi petkutti häntä, ja Wade oli siksi kauan ollut toimessaan, että hän ymmärsi, ettei muori ollut huolissaan Gollysta. Hän oli varmaankin tavannut miehensä tänä iltana, Wade tuumi. Ja luultavasti pikku mies oli parhaillaan kotona, tai jollei itse talossa, niin aivan lähellä.
"Kuka on käynyt täällä tänä iltana?" Wade kysyi äkkiä. "Ei, en minä halua tietää, ketkä täällä asuvat – vaan ketkä ovat käyneet täällä. Mihin aikaan Aikness tuli tänne ja milloin hän läksi pois?"
Muori katsoi salapoliisiin hiukan hämillään.
"Aikness – tarkoitatteko kapteeni Aiknessiä?"
Wade nyökkäsi.
"Troijan Sinetin kapteeniko?" Muori pudisti päätään. "En ole nähnyt häntä viikkokausiin."
"Hän kävi täällä tänä iltana", sanoi John. "Kuulkaahan, Mrs Oaks, tämä on teille siksi vakava asia, ettei teidän kannata tekeytyä tietämättömäksi. Aikness oli täällä tänä iltana; se ei merkitse, että hän olisi tehnyt jotain väärää tai että te olisitte tehnyt jotain väärää kestitessänne häntä."
Hapan hymy väreili muorin suupielissä.
"En minä tiedä, kuka on tehnyt väärin ja kuka oikein", hän sanoi lyhyesti. "Minä en ole nähnyt kapteeni Aiknessiä."
Tässä ei voitu mitään voittaa. Wade lähetti muorin hakemaan avaimia, joskin hän epäili, että ne olivat siinä pienessä laukussa, joka riippui hänen vyöllään. Muori palasi takaisin avainten kera ja laski ne ojennettuun käteen.
"Kellariin ei ole avainta – sen minä jo sanoin teille. Haluatteko, että tulen teidän kanssanne?"
Sitä ei John halunnut. Hän läksi yhdessä Elkin kanssa laiturille, ja sähkölampun avulla he löysivät portaat, jotka johtivat Gollyn halkokellariin. Siellä oli varsin avara, tyhjä ja kivillä laskettu paikka, missä Golly, kenenkään näkemättä, mutta ei suinkaan kuulematta, pilkkoi puita – se oli hänen ainoa säännöllinen tehtävänsä. Ovi oli vanha ja raskas, ja siinä oli neliskulmainen, ristikolla varustettu aukko. Wade luuli, että oven aukaiseminen olisi vaatinut kovan ponnistuksen, sillä tällaisissa vanhoissa ovissa saranat ovat tavallisesti ruostuneet. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ovi antoi heti myöten ja avautui aivan äänettömästi.
Hän olisi voinut työntää oven auki sormenpäillään, ja lähemmin tarkastettuaan hän näki, että saranat olivat puhtaat ja öljytyt. Se oli varsin kiintoisaa. Hän tarkasteli myöskin ovipieliä. Siinä oli vanha ja ruostunut lukko, jota ei oltu käytetty vuosikausiin, ja näytti siltä, kuin ei lukkoa olisi ollutkaan, mutta valaistuaan lampulla oven paksua reunaa, hän löysi pienen kolmikulmaisen kolon sekä toisen samanlaisen oven yläpuolella. Kaikesta päättäen siinä oli salalukko, mutta kesti kauan ennen kuin hän löysi avaimenreiän. Se oli erittäin ovelasti kätketty oven sisäpuolelle ruosteisen salvan alle, vain pieni syvennys puussa, johon hädin tuskin patenttiavain mahtui. Ulkopuolella ei ollut avaimenreikää, jotta ovi voitiin lukita vain halkokellarin puolelta.
"Hyvin mielenkiintoista", mutisi Elk, joka oli huvitettuna seurannut näytöstä. "Paljon vaivaa on nähty jostakin tuntemattomasta syystä."
Kellarissa riippui sähkölamppu holvikaton keskellä. He löysivät katkaisijan ja sytyttivät valon. Kaikesta päättäen täällä ei ollut mitään tarkastettavaa. Holvin kolmella seinällä oli raskaita hirsiä, vanhoja laivanjätteitä, jotka oli sahattu yhtä pitkiin kappaleihin ja huolellisesti pinottu, ja niiden yläpuolella oli pieniä sytykenippuja. Vasemmassa nurkassa oli ympyriäinen rautalaatikko, ikäänkuin raskas tuhka-astia. Wade avasi kannen, mutta ei löytänyt mitään sen kiinnostavampaa kuin hienoa hiekkaa, jota käytetään kuuraukseen. Astia oli puolillaan.
Konstaapelit alkoivat purkaa halkopinoja voidakseen tarkastaa seiniä. Mutta ei löytynyt muuta kuin vihreiksi muuttuneita tiiliä. Kun Wade kolkutti seinää, niin ääni kuulosti ontolta, aivan päinvastoin kuin jos muu osa kellaria olisi ollut täytetty, niinkuin hänelle oli ilmoitettu. Hän kolkutti toista seinää ja tulos oli sama, ja sillä välin kuin konstaapelit asettivat halot paikoilleen, hän tutki lattiaa.
Se oli laskettu isoin, laakein kivin; ei jälkeäkään minkäänlaisesta luukusta.
"Mitähän tuolla hiekalla on tehty?" kysyi Elk äkkiä.
"Vastaus: se on raskasta!"
Hän koetti siirtää laatikkoa, mutta se ei liikahtanut.
"Kirotun raskas!" Elk toisti. "Mutta ei sittenkään niin raskas, etten saisi sitä nostetuksi. Tulehan auttamaan, Wade."
Molemmat miehet vetivät laatikkoa, mutta se ei liikahtanut. Riisuen takin yltään ja kiertäen paidanhihansa ylös Wade pisti käsivartensa hiekkaan. Ensiksi hän ei tuntenut mitään, mutta sitten hänen sormensa iskivät jotain metalliesinettä vastaan, joka muodoltaan muistutti kynttilänjalkaa kohoten suoraan laatikon pohjasta ylöspäin. Se oli kiinnitetty aivan keskellä laatikkoa eikä liikahtanut, kun Wade sitä veti. Tunnustellen molemmin puolin hän löysi toisen rautaisen esineen, joka muodoltaan oli korkkiruuvin kahvan tapainen. Hän veti sitä ja se antoi heti myöten. Hän kuuli raudan iskevän rautaa vasten.
"Mitä tuo on?" kysyi Elk uteliaana.
Wade tuumi hetken aikaa ja sanoi sitten levollisesti:
"Autahan minua nostamaan laatikkoa. Nyt se luullakseni liikkuu."
Laatikko liikkui niin helposti, että Wade miltei kaatui kumoon. Se kääntyi näkymättömän saranan varassa, joka varmaan oli jossain kahvan lähellä ja seisoi pyöreällä teräslaatalla, jonka keskellä oli pultin toinen pää. Hänellä ei ollut aikaa tarkemmin tutkia sitä, sillä kun laatikko pyörähti, avautui seinä ja siihen ilmestyi kapea ovi.
Valaisten lampullaan John kumartui ja astui pienestä ovesta sisälle. Elk seurasi jäljessä.
"Tässä on katkaisija", sanoi Elk. "Sähkövalo ja kaikki uudenaikaiset mukavuudet."
Kuului napsaus ja sisähuoneeseen syttyi valo. Se oli pitkulainen suoja, kaikesta päättäen se ulottui koko "Mekan" alitse. Seinät ja katto oli kyhätty vanhoista tiilistä, kaikissa näkyi veden vihreä jälki, vaikka kellari olikin aivan kuiva. Paikoittain tiilet olivat korjauksen kaipuussa. Lähellä ovea oli kivitetyssä permannossa vipu.
Elk pysähtyi antaakseen joitakin määräyksiä konstaapelille, joka oli jäänyt yläkellariin, ja palattuaan takaisin hän veti vipua. Heti paikalla ovi seinän nurkassa sulkeutui.
"Vipu sulkee oven", sanoi Elk. "Varmaankin se työnsi pultin hiekkalaatikkoon."
Wade tarkasti huonetta. Siellä oli kaksi pöytää asetettuna vastakkain ja puolen tusinaa tuoleja. Ei mistään voinut huomata, että huonetta olisi hiljattain käytetty, mutta yhden tuolin alta hän löysi rutistetun paperipalan, ja avattuaan sen hän huomasi, että se oli kappale kiinalaista sanomalehteä. Sitä paitsi hän löysi seinän vierestä pienen mustepullon ja siveltimen, sellaisen, jota kiinalaiset käyttävät kirjoittaessaan.
Pitkässä kellarissa oli ovi, joka oli raollaan. Työntäessään sen auki Wade tuli pieneen kammioon, jossa oli vuode ja pöytä. Oven takana riippui naulassa naisen päällystakki – halpa, mutta varsin uusi, jonka ripustimessa oli Maidenheadin kappaliikkeen nimi. Täällä siis Anna oli asunut, tuumi Wade.
Milloin hän oli poistunut täältä? Ei suinkaan kauan sitten, sillä vuode oli laittamatta ja siinä oli vastikään maattu. Pöydällä oli vettä lasissa ja pienessä pullossa tabletteja. Vesi oli raitista, ja kuvalehti, joka löytyi vuodevaatteiden joukosta, oli saman päiväinen.
Hän käänsi tyynyä ja löysi sen alta naisen nenäliinan. Vieläkin tärkeämmän esineen he löysivät, kun Elk nosti patjaa, sillä sen alla oli veitsi. Se näytti olevan kiinalaista tekoa, ja sen kahvassa oli kaiverrettuna lohikäärmeitten kuvia. Mutta tarkemmin tutkittaessa huomattiin, että se olikin Englannissa valmistettu.
"Tällaisia esineitä myydään kiinalaisille merimiehille kiinalaisissa aluksissa. Mitä siitä arvelet?"
"Annan ensimmäinen ja viimeinen puolustuskeino", sanoi John Wade. "Hän oli kylliksi viisas ymmärtääkseen, että hänen henkensä oli vaarassa, ja niinpä hän hankki tämän veitsen ja piilotti sen. Siitä voidaan päättää, että hänet vietiin pois täältä hyvin äkkiä ja odottamatta."
Wade otti käteensä pullon, jossa oli tabletteja, pudisti niitä ja haisteli.
"Mr Raggit Lane on ollut täällä. Hän on kai ollut lääkärinä. Hänen pitäisi ruveta käyttämään toista hiusvoidetta."
Mitään muuta ei löytynyt enää. Maanalaisessa kellarissa oli raitis ilma – ehkä liiankin raitista, sillä siellä tuntui varsin kovaa vetoa.
"Jossakin täytyy olla iso venttiili avoinna", Wade sanoi. "Mr Aikness tai Mr Raggit Lane, kumpiko heistä sitten lienee juhlamenojen ohjaaja, on ankara terveyden valvoja. Näyttää siltä kuin kellarissa olisi joskus ollut vettä. Katsohan tuota vihreää väriä, se ulottuu kattoon saakka. Lähdetään pois."
He palasivat vivun luo ja Elk veti. Vipu kaikesta päättäen ei toiminut enää, sillä vaikka Wade painoi koko voimallaan, ei se liikahtanut.
"Ketkä jäivät ulkopuolelle?" kysyi Wade terävästi.
"Martin ja Scance", Elk sanoi. "Varmaankin he ovat koskeneet kojeeseen –"
Samassa tulet kellarissa sammuivat. Heti paikalla Wade sytytti sähkölamppunsa ja valaisi sillä.
"Koeta avata ovea", hän sanoi, mutta vaikka he painoivat seinää siltä kohdin, missä ovi oli, olisivat he yhtä hyvin voineet painaa mistä muusta kohtaa hyvänsä. Elk kolkutti seinää herättääkseen ulkopuolella olevien poliisien huomiota, mutta kukaan ei vastannut. Hän oli itse katsellut ja ihmetellyt oven paksuutta.
Hetken aikaa John oli vaiti.
"Oliko tämä tapaturma?" sanoi hän vihdoin.
Hän kuuli Elkin naurahtavan, ja kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, sillä Elk ei koskaan nauranut, jollei tilanne ollut hyvin vakava.
"En usko sitä", sanoi vanhempi miehistä. "Anna lamppusi valaista, ystäväni, jotta kiinalainen veljemme ei ilmesty selkäsi taakse ja iske sinuun. Minä tarkastan sähköjohtoa."
John seisoi valaisten sähkölampullaan isoa huonetta.
"Sepä se", sanoi Elk hetken kuluttua, kun hän kuuli katkaisijan naksahtavan turhaan. "Pääkatkaisija on ulkopuolella. Minä ihmettelen, mitähän noille kahdelle konstaapelille on tapahtunut. Oletko huomannut jotain erikoista tässä huoneessa?" kysyi hän äkkiä.
John Wade nyökkäsi. Hän oli nähnyt vihreät seinät ja nyt hän alkoi vähitellen käsittää.
"Kyllä minä nyt tiedän, miksi kaikki ovat poistuneet täältä", sanoi hän. "Eivät he lähteneet pois siksi, että me olimme tulossa."
Hän kuuli omituista ääntä; rapinaa ja vinkunaa; ja sitten hänen lamppunsa valopiiriin ilmestyi kovalla kiireellä kaksi pientä ruskeaa elukkaa; ne pysähtyivät nähdessään valon, ja samassa niitä olikin jo kuusi. Jokin kosketti hänen jalkojaan.
"En minä ole arka niinkuin naiset", sanoi Elk ja hänen äänensä kuulosti hiukan kiihtyneeltä, "mutta jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin noustaan pöydälle. Minä olen suuri eläinten ystävä, mutta en ole koskaan sietänyt rottia."
He nousivat pöydälle. Lattia oli täynnä rottia, jotka juoksivat paikasta toiseen vinkuen ja vikisten ja turhaan koettaen löytää turvapaikkaa. Ne olivat pakokauhun vallassa, tuntematon vaara kauhistutti niitä. Niiden pyöreät silmät kiiluivat lampun valossa. Elk huomasi, että puoli tusinaa kiipesi ylös pöydän jalkoja myöten ja hyppäsi pöydälle, ennenkuin hän ennätti ajaa ne pois.
"Huomaatko, että venttiili ei toimi enää?" hän kysyi.
John Wade oli huomannut sen. Ilma huoneessa oli tukehduttava; tuntui raskaalta hengittää. Mutta samassa hän tunsi kylmän tuulahduksen ja huoneen perältä kuului omituinen kurlaava ääni, ja rotat vinkuivat yhä pahemmin.
"Vettä", sanoi Elk. "Muistatko, mitä konstaapeli sanoi? Nousuvesi on hyvin korkealla. Pelkäänpä, että se on meille liian korkea. Katsohan noita turkasia, jotka uivat vedessä."
Tuolit uiskentelivat vedessä, jota oli jo metrin korkeudella, ja kullekin tuolille oli kiivennyt rottia, jotka aivan kuin haaksirikkoutuneet merimiehet tarrautuivat kiinni jalkoihin ja välipuihin. Suunnattoman lyhyessä ajassa vesi kohosi pöydänkin yli ja ulottui heidän nilkkoihinsa. Elk kumartui alas ja tarttui tuoliin ravistaen veteen vinkuvat rotat.
"Tuo kanki voi ehkä pelastaa meidät", hän sanoi.
Holvikaton poikki, aivan heidän päittensä yläpuolella kulki rautainen kanki, joka varmaan joskus oli muurattu siihen katon vahvistukseksi. Kussakin holviosastossa oli samanlainen tuki. Elk kurottautui Johnin avulla ylöspäin ja tarttui kankeen kiinni, ja hänen toverinsa seurasi hänen esimerkkiään. Heti paikalla sekä pöytä että tuoli keikahtivat kumoon heidän altaan, ja he jäivät riippumaan vyötäisiään myöten veteen.
Lamput olivat pudonneet veteen. John näki niiden himmeän valon lattialla. Ne olivat vettäpitävät, mutta valo oli niin himmeä, ettei se voinut valaista huonetta. Pimeässä John tunsi pienten karvaisten elukkojen raappivan hänen takkiaan. Hän pudisteli hartioitaan päästäkseen vapaaksi noista näkymättömistä olennoista, jotka kauhuissaan tarrautuivat häneen kiinni.
"Vesi on varmaankin noussut hirvittävän korkealle joessa", hän sanoi, "mutta eihän se mitenkään voi olla näin korkealla."
Hän teki nopeasti laskelmiaan. Vaikkapa vesi olisi noussut laiturin tasalle, niin ei se sittenkään olisi voinut olla kuin heidän vyötäistensä kohdalla heidän seisoessaan pöydällä.
"Kaupungin poliisikunta menettää kaksi taitavaa komissariaan", sanoi Elk rauhallisesti. "Kukahan saa sinun toimesi, John? Stanford korotetaan – minä en koskaan pitänyt hänestä. Ikävä että on pakko kuolla."
"Ole vaiti!" sanoi John äkäisesti.
Vesi oli kohonnut aina Johnin kaulaan saakka. Nyt se kosketteli hänen leukaansa. Nuo pienet nelijalkaiset toverit eivät enää kiinnostaneet häntä. Se seikka, että ne vinkuivat aivan hänen korvansa juuressa, ei häirinnyt häntä. Vesi kohosi leuan yläpuolelle. Kasvonsa hän oli painanut kattoholvia vasten.
Lila Smith... hän oli ainakin turvassa. Wade olisi kernaasti tahtonut päästä selville tuosta Pattisonin rahastosta, ja lyödä Aiknessin laudalta ja –
Hän hätkähti, mutta ei voinut kuulla mitään, sillä korvat olivat vedessä. Koko rakennus tuntui järkkyvän. Ja sitten vesi alkoi laskeutua tavattoman nopeasti, ensin hänen hartioittensa tasalle, sitten aina vyötäisille saakka.
"Mitä on tapahtunut?" läähätti Elk.
Arvoituksella saattoi olla vain yksi ratkaisu. Osa seinää oli kovan painon alla murtunut, ja vesi virtasi jonnekin muualle etsien matalampaa tasoa.
John kosketti pöytää ja tunsi, miten se laskeutui alas sitä myöten kuin vesi aleni.
"Hyppää veteen", neuvoi Wade Elkiä. "Meidän täytyy löytää aukko."
Wade ui pitkin seinää kunnes hän tunsi, miten vesi imi jalat hänen altaan, ja painuen seinää vasten hän tunnusteli kädellään. Vihdoin hän löysi aukon; osa seinää, noin metrin korkeudelta ja leveydeltä, oli veden painosta murtunut, mutta minne aukko johti, sitä hän ei tiennyt.
Vesi oli pysähtynyt. Tasapaino oli saavutettu, mutta hetken kuluttua se alkoi jälleen nousta, mutta vain rinnan korkeuteen, ja molemmat miehet seisoivat vankasti pohjassa.
John sukelsi sinne, mistä lamppujen valo häämötti ja alkoi sitten tutkia aukkoa.
"Vesi on varmaankin tuolla matalampaa", hän sanoi. "Jommankumman on otettava selkoa, minne aukko johtaa."
"Sinä saat sen tehdä", sanoi Elk.
Wade koetti muistella, miltä maaperä ulkopuolella näytti. "Mekan" vieressä oli vanha tavaravaja, joka kuului muutamille ruokatavarakauppiaille. Hän tunsi paikan; siinä oli syvä kellari, jonne edellinen omistaja oli sijoittanut jäähdytyslaitteen. Hän oli kerran käynyt kellarissa yhdessä erään jokivarkaan kanssa etsiessään varastettua tavaraa.
Vettäpitävä lamppu kädessä hän sukelsi jälleen, tunkeutui aukon läpi ja nousi veden pinnalle toisella puolella. Nyt hänen jalkansa eivät koskettaneet pohjaa. Polkien vettä hän valaisi lampulla kattoa. Tämä oli varmaankin talon vanhempi osa. Isot tammiset pilarit kannattivat kattoa ja mustan veden pinnalla uiskenteli joukko pieniä puulaatikoita.
Nyt hän tiesi, missä hän oli, täytyi vain löytää ulospääsy. Sukeltaen takaisin aukon läpi hän kertoi Elkille löydöstään.
"Tähän varmaankin 'Mekan' kellari päättyy, ja vesi on tunkeutunut tavaravajan pohjaan. Siellä täytyy olla ulospääsy."
Molemmat miehet sukelsivat aukosta ja tulivat tavaravajan holviin. Hitaasti he pääsivät eteenpäin luovien uiskentelevien laatikkojen lomitse. Heidän kulkuansa vaikeutti se, että he saattoivat vain aika ajottain käyttää lamppujaan. Mutta uituaan noin kymmenen minuuttia John näki jotain, mikä ilahdutti hänen silmiään. Noin metrin päässä hänestä rautaportaat johtivat vedestä pienelle ovelle. He ryömivät portaita ylös ja saapuivat rautaovelle.
Suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen John Wade huomasi, ettei ovi ollut lukossa, ja työnnettyään sen auki hän näki kiviportaat. Ne johtivat isoon huoneeseen, joka varaankin oli kaduntasalla. Hän aikoi juuri avata oven, kun ankara ääni pidätti hänet. Yövahti seisoi siinä pitäen ketjusta vihaista koiraa.
"Vai olette te poliisi? Antakaas kun tarkastan", sanoi mies epäröiden.
Kesti hetken aikaa ennenkuin yövahti uskoi heitä, ja sitten hän selitti, miksi tavaravajan kellarin rautaovi oli lukitsematta, seikka, mikä Elkin mielestä oli koko illan suurin arvoitus.
"Minä tiesin, että tulvavesi nousisi, ja siksi lähetin sanan palokunnalle", sanoi vahti. "Minä jätin oven auki heidän varaltaan, jos he haluaisivat pumpata pois vettä. Mutta kyllä kestää, ennenkuin vesi laskee. 'Mekasta' kaikki ovat paenneet. Pari miestä, jotka olivat kellarissa, olivat vähällä hukkua. Vesi nousi niin äkkiä. Mitä he tekivät kellarissa, sitä minä en tiedä."
John olisi voinut selittää, mutta sitä hän ei tehnyt. Vahti päästi heidät ulos pienestä ovesta, ja he palasivat klubiin kahlaten nilkkoja myöten vedessä. He saapuivat juuri parhaiksi, kun poliisit aikoivat murtautua kellariin siinä toivossa, että voisivat pelastaa molemmat miehet varmasta kuolemasta.
Poliisivene kuljetti heidät poliisiasemalle, ja niin pian kun he olivat saaneet kuuman kylvyn ja vaihtaneet vaatteita, muuttui Elk puheliaaksi.
"Ei, en minä pelännyt – vaikka eipä paljosta puuttunut", myönsi hän. "Minulta pilaantui vain hyvä puku. Kuka sen maksaa? Kummassakin taskussani oli rotta, ja molemmat olivat kuolleet. Ensi kertaa rotta hukkui taskuuni, siitä minä kirjoitan kirjan. Aluksi pelkäsin, että nuo kuminaamarimiehet olivat saaneet minut kiinni. Mutta nyt huomaan, että se oli sallimus."
"Niinkö luulet?" kysyi John Wade rauhallisesti. "Joku sulki venttiilin ja sammutti tulet – varmaankin pääkatkaisija on itse talossa. Minä lähden sinne pienelle tarkastusretkelle. Ei veden voima sulkenut ovia – ne avautuivat sisäänpäin. En minä nimittäisi kuminaamarimiehiä sallimukseksi."
XI
Kun Wade tuli "Mekkaan", oli joki jo laskeutunut laiturin alapuolelle. Useat konstaapeleista, jotka olivat ottaneet osaa hyökkäykseen, olivat kastuneet vyötäisiään myöten, ja heidän tilalleen oli lähetetty apujoukkoja. Kadulla oli kolme pärskyvää höyrykonetta, jotka pumppusivat vettä tavaravajasta, sen jälkeen kun halkokellari oli saatu kuivaksi. Pieni huone oli täynnään halkoja ja hakkuupölkkyjä.
John avasi salaoven ja tutki vankilaansa. Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei vesi ollut nyt ensi kertaa tunkeutunut kellariin. Se oli ollut jo aikaisemmin veden alla. Mrs Oaks oli kertonut eräälle salapoliisille, että neljä vuotta sitten vesi oli täyttänyt kellarin aivan kattoa myöten.
Lattia oli täynnä kuolleita rottia. Sähkövalo, niinkuin Wade oli epäillyt, oli tahallisesti sammutettu, se kävi selville siitä, että se oli jälleen kunnossa. Kaikesta päättäen vesi ei ollut turmellut johtoa. Wade huomautti tästä seikasta Elkille.
Tarkasti seiniä tutkittaessa löytyi myöskin venttiili, josta raitis ilma oli puhaltanut kellariin. Se oli vuoteen yläpuolella, missä Anna oli nukkunut, kun hänet herätettiin ja vietiin turvallisempaan paikkaan. Varmaankin hän oli ollut mukana siinä mustassa veneessä, joka oli ajanut Waden veneen päälle.
Tämän huoneen katto oli korkeampi kuin muualla, ja tiilien lomassa oli noin 15 sentin syvyinen rako, joka avautui tavaravajan ja "Mekan" väliseen kujaan. Venttiili oli suljettu rautaluukulla, joka oli kiinnitetty ketjulla ja koukulla. Ei epäilystäkään, että se oli tehty pahassa tarkoituksessa. Vaikeampi oli keksiä, miksi sähkövalo oli sammunut; "Mekan" eteisessä oli kolme katkaisijaa, mutta Wadella ei ollut aikaa tutkia asiaa lähemmin.
Mrs Oaks oli huoneessaan, hän oli "hirveän kiihtynyt", niinkuin väitettiin, sen suuren vahingon vuoksi, minkä tulvavesi oli saanut aikaan. Se olikin ymmärrettävää, sillä vesi oli tunkeutunut koko taloon ja saanut aikaan paljon vahinkoa sinä lyhyenä aikana, jolloin se oli korkeimmillaan. Mrs Oaksin huoneen lattia oli harmaana mudasta. Matto tulisijan edestä oli siirtynyt paikaltaan, ja mudan läpi näkyi lattian alla olevan piilopaikka. John huomasi suorakaiteen muotoisen viivan, jossa poreili vesikuplia, ja raavittuaan saappaansa kärjellä pois mudan tuli salaluukku esille. Mrs Oaks oli antanut hänelle avaimensa, jotka hän oli pistänyt taskuunsa, ja koeteltuaan toista avainta toisensa jälkeen lukkoon hän lopulta löysi oikean ja avasi luukun.
"Tässä näyttää olevan muorin yksityinen lokero", sanoi Wade kopeloiden piilopaikkaa.
Hän luuli ensin, että komero oli tyhjä, mutta hetken kuluttua hänen sormiinsa sattui pieni, neliskulmainen, mutainen laatikko, ja hän otti sen esille. Se ei ollut lukossa, ja uteliaana hän avasi kannen. Jos hän luuli löytävänsä jotakin erikoista, niin hän pettyi suuresti; siinä ei ollut mitään muuta kuin vihko, jonka hän avasi. Vihkoon oli neljälle sivulle huolellisesti kirjoitettu naisten nimiä aakkosjärjestykseen.
Ada .... Rita
Bertha ... Sara
Clara .... Moira
Dora ..... Pamela
Emma ..... Ursula
Freda .... Ada
Gloria ... Bertha
Hilda .... Clara
Ina ...... Dora
Jenny .... Emma
Kitty .... Freda
Lena ..... Gloria
Mira ..... Hilda
Nita ..... Jenny
Olivia ... Ina
Pamela ... Nita
Rita ..... Olivia
Sara ..... Kitty
Theresa .. Theresa
Ursula ... Zena
Vera ..... Yolande
Wenda .... Vera
Yolande .. Lena
Zena ..... WendaYhdelle sivulle oli hätäisesti kirjoitettu lyijykynällä:
Pamela
Rita
Jenny
Bertha
Ursula
OliviaWade tutki vihkoa hetken aikaa, pisti sen takaisin laatikkoon ja läksi etsimään Mrs Oaksia.
Oaksin muori oli miltei hysteerinen. Yön jännitys oli jättänyt jälkensä häneen ja murtanut hänen rautaisen tahtonsa. Kun John Wade puhui hänen kanssaan, niin hän vuoroin itki ja uhmaili. Wade tunsi vanhastaan hänen uhkauksensa; ne seurasivat aina tällaista tilannetta.
Wade näytti hänelle pientä laatikkoa.
"Minä sain jotakin pelastetuksi teille, Mrs Oaks", sanoi Wade. "Teidän tulee olla kiitollinen minulle."
Mrs Oaks kalpeni nähdessään laatikon.
"Ei siinä ole muuta kuin yksityisiä papereita", hän sanoi kimakalla äänellä ja aikoi siepata sen Waden kädestä.
"Onpa siinä koodi", Wade ojensi kätensä loitommalle. "Joukko naisten nimiä, jotka merkitsevät toisia nimiä. Vaivalloinen koodi minun ymmärtääkseni. Jokainen nimi vastaa erikoista kirjainta. Te olette kirjoittanut 'Pamela, Rita, Jenny, Bertha, Ursula, Olivia' – se merkitsee 'vaaraa', eikö niin?"
Muori ei vastannut.
"Kelle te olette sähköttänyt viimeisten kolmen kuukauden kuluessa?"
Muori oli nyt aivan rauhallinen.
"Minä en käsitä mitä te tarkoitatte. Nuo nimet minä kirjoitin muistiin erästä ystävätärtäni varten, joka etsi sopivaa nimeä lapselleen."
"Kelle te olette sähköttänyt?" toisti John, ja sitten hän sanoi mielistellen: "Olkaa nyt järkevä, Mrs Oaks. Ei ole vaikea saada selkoa lennätinkonttorista, kelle te olette sähköttänyt sekä selvittää sähkeet."
"Yrittäkää sitten", muori sanoi äkkiä, ja Wade ymmärsi heti, toisen sanomattakin, että nuo sähkösanomat oli lähetetty jonkun muun nimissä ja että olisi mahdotonta saada selkoa, mitkä sähkösanomat olivat muorin lähettämiä.
"Ettekö halua mitään muuta?" kysyi muori puhuen jälleen ärtyisellä äänellä. "Siinä tapauksessa toivoisin teidän poistuvan! Minulla on ollut kylliksi harmia tulvasta – en tiedä, mikä on kiusallisempaa, joki vai poliisi."
John hymyili.
"Poliisi on pahempi", hän sanoi nauraen. "Oikeus ei koskaan päästä otettaan. Minä haluan kysyä teiltä enää vain yhtä seikkaa – milloin Anna vietiin pois kellarista?"
Muorin kulmakarvat kohosivat, mutta hänen hämmästyksensä ei tuntunut luonnolliselta.
"Annako? En tiedä, kenestä te puhutte?" John katseli muoria silmiin ja näki hänen suunsa värähtävän.
"Tarkoitatteko sitä naista, jota ennenkin olette minulta tiedustellut? En ole koskaan nähnyt häntä."
John nyökkäsi.
"Hän oli kellarissa, pienessä huoneessa. Otin äsken hänen päällystakkinsa talteen, ja se lähetetään Maidenheadiin, jotta tulisi todistetuksi, onko se sieltä ostettu. Minä varoitin teitä kerta aikaisemmin, Mrs Oaks, siitä voi koitua teille hyvin vakava juttu –"
"Jos hän olisi ollut täällä, niin pitäisihän minun se tietää."
Nainen puhui nopeasti; hän unohti hetkeksi olla varuillaan.
"Me, tai oikeastaan Golly vuokrasi kellarin muutamille henkilöille, tavaroiden säilyttämistä varten. Minä en ole koskaan käynyt kellarissa... en tiedä edes, miten sinne voi päästä. Golly sen tietää; hän piti huolen kaikesta sellaisesta. He maksoivat meille punnan viikolta. Golly antoi rahat aina minulle."
Muorin silmät olivat kiintyneet mustaan laatikkoon, joka oli Johnin kädessä.
"Tuo on minun omaisuuttani", hän sanoi. "Minä tahdon saada sen takaisin."
"Te tiedätte, mistä voitte sen saada", sanoi Wade tyynesti eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota muorin sanoihin.
Wade vei laatikon papereineen poliisiaseman kassakaappiin ennenkuin hän läksi kotiin. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan kaksi aseistettua salapoliisia, ja hänen talonsa edustalla seisoi myöskin poliisi vahdissa. Ei ollut tosin luultavaa, että kuminaamarimiehet hyökkäisivät toistamiseen hänen kimppuunsa hänen omassa talossaan – ei ainakaan vähään aikaan – ja hänellä oli se tunne, että tapahtumat kehittyisivät nopeasti lopulliseen ratkaisuunsa.
Talossa oli edelleen hiukan myrkkykaasun hajua, ja Waden palvelija kertoi, että hiilikellarista oli löydetty pieni kaasusäiliö, joka oli tyhjennetty. Tämäkään osa kaupunkia ei ollut säästynyt tulvan vahingoilta; vesi oli kohonnut vain muutaman metrin päähän Waden talosta, ja pieni takapuutarha kadun toisella puolella oli veden alla.
Nukuttuaan vain kolme tuntia Wade kutsuttiin tarkastamaan tulvan tekemiä vaurioita. Eräs proomu oli katkaissut kettinkinsä ja törmännyt laivaa vasten, joka oli ankkuroituna satamassa. Laiva oli ajautunut eräälle hylkylaiturille Surreyn puolelle, ja siellä jokirotat olivat hyvin lyhyessä ajassa sen ryöstäneet.
Poliisivene kuljetti väsynyttä poliisikomissaaria proomusta proomuun. Joissakin proomuissa ei ollut miehistöä lainkaan, mutta useimmissa oli kannella kuitenkin vahti, joka saattoi ilmoittaa, että kaikki oli hyvin.
Wade saapui vihdoin kahteen pitkään proomuun, jotka olivat ankkurissa "Mekan" edustalla, ja täällä hänen mielenkiintonsa heräsi. Hän oli nähnyt proomussa vahdin, ehkäpä tämä mies voisi antaa hänelle tietoja mustan veneen liikkeistä.
Kun aamu alkoi valjeta, hän puhutteli yksinäistä miestä, joka seisoi peräsimen luona polttaen savipiippuaan.
"Kaikki hyvin täällä..."
"Minä nousen kannelle", John sanoi.
Poliisivene laski proomun kylkeen, ja vahdin ojentaessa kätensä avuksi John hyppäsi alukseen. Mies ojensi vasemman kätensä; oikea oli taskussa – seikka, joka ei sillä erää erikoisesti kiinnittänyt Johnin huomiota. Monet vahdeista olivat raajarikkoja, jotka olivat menettäneet jonkun jäsenen, ja niinpä salapoliisi luuli tätäkin sellaiseksi tapaukseksi.
Vahti kertoi hänelle enemmän kuin mitä hän oli otaksunut saavansa kuulla. Hän oli nähnyt mustan veneen kulkevan joen poikki ja oli omin silmin nähnyt yhteentörmäyksenkin.
"Ei, vene ei tullut 'Mekan' laiturista." Siitä vahti oli varma. "Minä näin sen kiitävän virtaa alaspäin Middlesexin rannan puolella jo paljon ennenkuin se kääntyi joen poikki. Minä luulin sitä ensin poliisiveneeksi, joka piti silmällä veneitä toisella rannalla. Nehän olivat teidän veneitänne, vai mitä? Joka tapauksessa minua ihmetytti, että se kulki niin nopeasti, ja varmaankin virta lisäsi vielä jonkin verran sen vauhtia! Tarkoitukseni oli tiedustella mikä vene se oli, mutta en ole nähnyt elävää sielua eilis-illan jälkeen."
John ei tuntenut vahtia, ja siksi hän teki miehelle joitakin kysymyksiä.
"Minäkö? Olen kotoisin Graysistä. Harvoin tulen näin kauaksi, mutta nämä proomut kuljettavat Belgiasta ostettuja koneita – sähkökoneita jotakin tehdasta varten Oxfordiin – ja minun on määrä viedä ne perille."
"Oletteko loukannut kätenne?" kysyi John.
Mies naurahti ja veti oikean kätensä taskusta.
"Hiukkasen", hän sanoi. "Tulva ajoi proomut 'Mekan' laituriin, ja minä kaaduin vasten peräsintä." Hän oli nyrjäyttänyt ranteensa, ja jutteli edelleen mustasta veneestä. "Kyllä sitä joutuu näkemään jos jotakin. Löysin erään miehen, joka oli piiloutunut tähän proomuun – hänen nimensä oli Sniffy, niinkuin kuulin kerrottavan –"
"Kuka sen kertoi?" kysyi John nopeasti. "Te sanoitte vasta, että ette ole tavannut ketään."
"Puhuin vain jokipoliisin kanssa. Niitä on näkynyt pitkin yötä joella. En koskaan ennen ole nähnyt niin paljon jokipoliiseja – ne ovat oikeita Sherlock Holmeseja."
John ei voinut olla huomaamatta salaista ivaa miehen äänessä. Hän tiesi, että jostakin syystä jokipoliisit olivat yhtä vähän suosittuja vahtien kuin varkaittenkin joukossa.
"Mitä Sniffy teki proomussa?"
Mies pudisti päätään.
"En minä tiedä, miksi varkaat tulevat proomuihin", hän sanoi ivallisesti.
Kun poliisivene läksi liikkeelle ja katosi harmaaseen aamusumuun, kumartui vahti alas ja otti valureiästä esille kaksi mustaksi maalattua silinteriä. Ne olivat raskaat, ja kätkien ne purjekankaan alle hän astui hitaasti luukun luo, joka johti hänen hyttiinsä. Hän kääntyi selin luukkuun eikä liikahtanut, kun ääni syvyyksistä kuiskasi jotain.
"Wade", hän vastasi. "Minä pelkäsin hänen pyrkivän alas – ja panevan toimeen tarkastuksen. Siinä tapauksessa olisin ampunut hänet ja upottanut veneen – se olisi käynyt aivan helposti."
Hän kuuli hyväksyvää murinaa ja irvisteli itsekseen. Kapteeni Aikness ilmaisi aina hyväksymisensä murinalla.
XII
Kello oli lähempänä kahdeksaa kuin seitsemää, kun John Wade palasi vuoteeseensa, ja hän heräsi kadulla leikkivien lasten ääniin; varma merkki, että myöhäinen iltapäivä oli jo käsissä. Hän oli kylpenyt ja pukeutui parhaillaan, kun Elk saapui.
"Ei, ei kuulu mitään erikoista, paitsi että poliisi vangitsi Aylesburyssa miehen, jota he luulivat Gollyksi. Mutta se ei ollut hän."
Elk oli kovin vakava, ja John arvasi, että hänellä kaikesta huolimatta oli tiedossaan hyvinkin ikäviä uutisia.
"Kävin juuri tapaamassa tuota nuorta neitiä, Lila Smithiä. Hän voi hyvin, ja lääkäri sanoo, että hän voi huoleti lähteä kotiin. Ja hänen armonsa kävi tänään poliisiasemalla."
"Sinifordko?" kysyi John hämmästyneenä.
Elk nyökkäsi.
"Kukkasia kädessä", hän sanoi ivallisesti ja teki käsillään liikkeen osoittaakseen siten kukkakimpun suuruutta.
John irvisteli. Lordi Sinifordin toimenpiteet saattoivat hänet levottomaksi. Tämä juttu oli yhtä salaperäinen kuin kuminaamarimiesten ja vieläkin vaikeammin selitettävissä.
Kuminaamarimiesten juttu ei kaivannut mitään selitystä. Heidän toimintansa tarkoitus oli aivan selvä. He edustivat järjestynyttä rikollisliigaa, jonka tarkoituksena oli panna toimeen jättiläismurtovarkauksia. Mutta Sinifordin kiinnostus Lila Smithiä kohtaan... Täytyi olla jokin yhteys näiden kolmen tekijän – kuminaamarimiesten, Sinifordin ja tytön – välillä.
Aikness oli Lontoossa; Wade tiesi aivan varmaan nähneensä hänet mustassa veneessä, joka kiiti hänen ohitseen pimeässä. Veneen perässä, missä Aikness istui, oli vihreä valo, ehkäpä se oli koneen kojetaulun lamppu, jonka valossa hän oli nähnyt miehen kasvot aivan selvästi.
"Minä käyn Lilan luona", hän sanoi pitkän vaitiolon kuluttua.
Elk murahti jotain, joka saattoi merkitä hyväksymistä.
Kymmenen minuuttia myöhemmin Wade oli matkalla tytön tilapäiseen asuntoon. Lilan kasvot punoittivat, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen äänensä ilmaisi luottamusta, jota John ei ollut ennen huomannut. Hänen käytöksensä Johnia kohtaan oli muuttunut, mikä ei hämmästyttänyt häntä niinkään vähän.
Ensiksi Wade tuli levottomaksi, sillä hän luuli, että Lilalla oli kuumetta; hänen oli näet mahdoton kuvitella mielessään, että tyttö viime vuorokauden kuluessa olisi selvitellyt sekavia tulevaisuudensuunnitelmiaan ja asettanut hänet kaikkien muiden edelle.
Mutta se oli sittenkin tapahtunut yön hiljaisina hetkinä, jolloin yksin kellon tikutuskin tuntuu yksinäisyydessä lohduttavalta.
Vanhat "Mekan" asukkaat, jotka olivat palanneet pitkiltä matkoiltaan, olivat huomanneet Lila Smithin suuresti kehittyneen. Tyttö itse ei ollut huomannut tätä muutosta ennenkuin hän omaksi hämmästyksekseen oli tänä yönä nauranut niille ongelmille, jotka aikaisemmin olivat peloittaneet ja huolestuttaneet häntä. Ja kun hän oli asettanut nuo ongelmat tärkeytensä mukaiseen järjestykseen, oli John Wade joutunut ensimmäiselle sijalle. Naiselle on tärkeää, että mies vaikuttaa jollakin tavalla salaperäiseltä. Se mikä on aivan selvää, ei ole enää kiintoisaa. Lila Smith oli huomannut, että hänellä yksin kaikista naisista oli tämän arvoituksen avain. Ja se todisti, että hän oli suuresti kehittynyt.
Lila saattoi kestää Waden katseen hämmentymättä, ja tämän uuden mielialansa vallassa hän tunsi mieluista ylemmyydentunnetta. Odottaessaan Johnia hän oli koettanut saada itsensä niin kauniiksi kuin suinkin – hän oli nähnyt paljon enemmän vaivaa kuin ikänä lähtiessään salaisiin päivälliskesteihin kapteeni Aiknessin kanssa. Wade luuli tapaavansa Lilan vuoteessa: mutta tyttö otti hänet vastaan pienessä vierashuoneessa istuen avonaisen takan ääressä. Hänellä oli kirja polvillaan sekä sarvisankaiset silmälasit sievällä nenällään.
"Kas vain, Lila, en minä tiennyt, että te käytätte silmälaseja", Wade sanoi puristaessaan tytön kättä.
Lila pyysi kädenliikkeellä häntä istumaan; tuo odottamaton liike nolostutti Wadea.
"Minä käytän niitä vain lukiessani", sanoi tyttö, sulki kirjan ja laski sen viereensä pöydälle; sitten hän otti pois silmälasit. "Minä lähetin niitä eilen illalla hakemaan."
Lilan tutkiva katse sai Waden hämmentymään. Hän oli tottunut laskemaan leikkiä tytön kanssa, kohtelemaan häntä kuin isoa lasta, joka piti makeisista, ehkä nukeistakin. Nyt hän oli kiusaantunut Lilan seurassa eikä tiennyt mitä sanoa.
"Joki taisi tulvia? Mrs – olen unohtanut hänen nimensä, minun hoitajani – minä nimitän häntä Aliceksi – kertoi siitä. Mrs Oaks parka! Monta vuotta sitten oli myöskin tulva. Vesi tunkeutui kellariin ja ulottui alakerran lattialle. Se oli hirveää. Miksi ette tullut minua tänä aamuna katsomaan?"
Wade hämmästyi tytön kysymystä.
"Minä nukuin", Wade sanoi änkyttäen. "Valvoin koko yön – tulvan ja kaikenlaisten muittenkin asioiden vuoksi."
Lila nyökkäsi.
"Sitä minä ajattelinkin", hän sanoi.
Seurasi kiusallinen tauko – se oli kiusallinen Wadelle. Lilaa nauratti Waden nolous, ja hänen oma ylemmyydentunteensa huvitti häntä.
"Teillä on puuteria kasvoillanne", sanoi Wade äkkiä, ja Lila nauroi.
"Tietysti. Kaikki käyttävät puuteria. Kuinka tyhmä te olette!"
Siitä huolimatta Lila avasi pienen käsilaukkunsa – se oli hänen sylissään, vaikka Wade ei ollut huomannut sitä – ja tutki kasvojaan pienestä peilistä.
"Miten on teidän jalkanne laita? Alice sanoi, ettei haava ollut vaarallinen." Hän värisi. "Se tuntuu nyt hirveältä painajaisunelta. Kamalaa!"
Lila oli palannut vastenmieliseen todellisuuteen ja oli vähällä kadottaa ylemmyydentunteensa.
"Miksi he vihaavat teitä niin suuresti?"
"Ketkä?" kysyi Wade.
Lila epäröi.
"Mrs Oaks ja – ja – kaikki muut. Minkä vuoksi?"
Hänen äänessään oli epätoivoinen sävy. Hän tiesi, ettei siihen kysymykseen voinut olla kuin yksi ainoa vastaus, mutta hän uskalsi sittenkin esittää kysymyksensä siinä toivossa, että Wade voisi antaa tyydyttävän vastauksen. Ja kun Wade ei vastannut, sanoi hän:
"Ovatko he kaikki pahoja? Mrs Oakskin? Kuinka pahoja? Kertokaa minulle, John – saanko sanoa teitä Johniksi? Vai kutsutaanko teitä Jackiksi?"
Tämä oli tosiaankin uusi Lila Smith. Hän ei ollut vähimmässäkään määrässä hämillään. Hänen isot, harmaat silmänsä olivat koko ajan kiintyneinä Johniin.
"Sanokaa Jackiksi tai miksi vain haluatte, rakas ystävä. Niin, pahoja he ovat kaikki. En tiedä miten pahoja, mutta voin sen kyllä arvata. Kuulkaahan, Lila – oletteko koskaan kuullut heidän puhuvan Pattisonin rahastosta –"
"Rahastosta?" Lila toisti nopeasti. "Olen – mikä sen nimi oli? – Pattison? Ei, en minä ole koskaan kuullut sitä nimeä. Mutta he puhuivat rahastosta. Lordi – mikä hänen nimensä oli?"
"Siniford."
Lila nyökkäsi.
"Hän puhui siitä. Golly – Mr Oaks ja muori ja vielä eräs toinen mies. Luullakseni se oli Lane. Hän tuoksuu inhottavalta. Minä kuuntelin salaa. Se oli hirveän kehnoa, mutta minä olen salaa kuunnellut. Tein sen teidän tähtenne – minä tarkoitan, tahdoin tietää, mitä he puhuivat teistä, sillä –"
"Sillä?" Wade toisti, kun Lila vaikeni.
"Oi, en tiedä – minä vaan halusin kuunnella. Rahasto? He mainitsivat sen yhteydessä jonkin pankin – Medway-pankin. Minä kuulin Lanen sanovan 'Medway-pankki' – luullakseni hän kirjoitti nimen muistiin. Se on Cityssä, erään vanhan kadun varrella – Luffbury –"
"Lothbury", John sanoi nopeasti.
"Voi olla", Lila nyökkäsi. "Rahasto kuuluu jollakin tavalla pankille. Kuulin Lanen puhuvan eräästä 'kaivertajasta' – tiedättekö mitä se tarkoittaa?"
Wade pudisti päätään.
"En ainakaan tällä hetkellä."
Lila laski kätensä Waden kädelle ja nauroi.
"Voisiko minusta tulla salapoliisi?" hän kysyi.
Tuo liike oli ystävällinen ja luottamusta herättävä, mutta Wade tunsi mieluisaa väristystä, jommoista hän ei ollut koskaan ennen kokenut, ja hän puristi lujasti tytön kättä.
"Jos menette naimisiin salapoliisin kanssa", hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti käheältä.
Lila veti hyvin hellävaroen pois kätensä. Hän ei pelännyt; Wade ei ollut koskaan nähnyt häntä näin hillittynä. Aivan ihmeellisellä tavalla hän oli tilanteen herra.
"Minä olen levoton", sanoi Lila. "Olen levoton 'Mekan' ja kaikkien niiden puolesta, jotka siellä käyvät. En ole epärehellinen puhuessani siitä teille. En voi pitää molempien puolta. Juuri siksi, että olen yrittänyt pitää molempien puolta, kaikki tämä on tapahtunut. Mitä tuo mies oikeastaan tahtoo?"
Kädenliikkeellä hän osoitti isoa kukkakimppua, joka oli asetettu pesukaapille vatiin.
"Sinifordko? En minä tiedä?"
Lila nyökkäsi.
"Hän tahtoo naida minut", hän sanoi aivan tyynesti. "Eikö se ole mieletöntä? Mutta sitä hän haluaa – minusta tulisi lady Siniford of Siniford. Missä Siniford sijaitsee? Ei sitä nimeä ole rautatien aikataulussa."
Wade tuijotti hämmästyneenä Lilaan, mutta häntä ei hämmästyttänyt Sinifordin kosinta, vaan se kylmäverinen tapa, millä tyttö kertoi sen hänelle.
"Tietystikään en mene hänen kanssaan naimisiin. Hän on kamala mies – hän juo. Sen tuntee jo pitkän matkan päähän."
John puristi Lilan kättä.
"Odottakaahan, Lila. Tahtooko hän todellakin mennä naimisiin teidän kanssanne, ja onko Mrs Oaks siihen suostuvainen? Suostuuko hän siihen? Aiotteko te mennä naimisiin hänen kanssaan?"
Lila hymyili tälle kysymykselle.
"En tietenkään! Minä menen naimisiin – niin, jonkun kanssa, joka on miellyttävä."
"Sellaisen kuin minun?"
Waden ääni kuulosti vieraalta; se oli omituisen käheä ja merkillinen. Lila katsoi häntä suoraan silmiin, ja hänen katseensa oli luottava.
"Sellaisen kuin teidän", Lila sanoi hiljaa.
John Wade poistui talosta tuntia myöhemmin kerrassaan uutena miehenä. Elämä oli äkkiä muuttunut epätodelliseksi, ihmiset ja asiat olivat saaneet uuden arvon. Hän ei voinut koskaan jälkeenpäin muistaa, mitä tapahtui hänen kävellessään Lilan luota kotiinsa.
Elk odotti häntä talon ulkopuolella ja astui kadun puolitiehen häntä vastaan.
"Eräs Pouder tai Wouder niminen herra soitti sinulle – hän tahtoo tavata sinua. Hän on asianajaja –"
"Bruderko?" kysyi John äkkiä.
"Aivan niin – Bruder. Hänellä oli tuollainen Oxford-ääni, joka voi muuttaa jokaisen sanan miksi hyvänsä. Asia oli hyvin tärkeä. Hän odottaa sinua toimistossaan."
Mr Bruder oli soittanut vain puoli tuntia aikaisemmin, mutta Wade ei hukannut aikaa turhaan. Hän oli toivonut saavansa haastatella asianajajaa Pattisonin rahaston johdosta, ja niinpä tämä tilaisuus oli hänelle tervetullut. Hän ajoi autolla asianajajan toimistoon juuri kun kello löi seitsemän ja tapasi Mr Bruderin syventyneenä joidenkin asiakirjojen lukemiseen.
Asianajaja nousi paikaltaan ja sulki oven Waden jälkeen.
"Halusin keskustella kanssanne Pattisonin rahastosta", sanoi hän, "ja erikoisesti lordi Sinifordista. Olen joutunut ikävään pulaan, Mr Wade. Jos minun antamani tiedot osoittautuisivat arvottomiksi teidän tutkimuksillenne – hm – niin minun ikävyyteni katoaisivat. Jos, toisaalta, minä antaisin aihetta teille ryhtyä uusiin tutkimuksiin – niin olisi se varsin harmillista."
John hymyili.
"Toisin sanoen, te ette halua ryhtyä mihinkään aloitteeseen."
"Aivan niin", sanoi toinen. "Minulla ei ole oikeutta vedota poliisiin, – mutta ei mikään estä minua olemasta avullisena tutkimuksessa, joka on jo pantu alulle."
Mr Bruder käveli edes takaisin pienessä huoneessa, kädet selän takana.
"Lady Pattison, niinkuin luultavasti tiedätte, oli naimisissa lordi John Pattisonin, Sohamin herttuan kolmannen pojan kanssa. Hän oli hyvin rikas – hyvin rikas", lisäsi Mr Bruder painokkaasti.
John odotti. Hänellä oli hämärä aavistus sellaisen henkilön kuin Sohamin herttuan olemassaolosta, mutta minkälaista osaa hän oli näytellyt elämässä, siitä hänellä ei ollut mitään tietoa.
"Nykyinen Sohamin herttua on köyhä mies", Mr Bruder jatkoi, ikäänkuin hän olisi lukenut vieraansa ajatukset. "Lordi John sai kaikki varansa äitinsä ja puolisonsa kautta. Heillä oli poika, joka meni naimisiin. Kahden vuoden avioliiton jälkeen molemmat menettivät henkensä auto-onnettomuudessa, mutta heiltä jäi lapsi, tytär, eloon."
John veti syvään henkeään – tytär! Mutta asianajaja hävitti heti hänen hurjat unelmansa.
"Hänkin kuoli – se oli ääretön tragedia. Hän tuhoutui tulipalossa, joka syttyi lady Pattisonin talossa Belgrave Squaren varrella. Tapaturma mursi lady Pattisonin sydämen ja sekoitti hänen järkensäkin – joskin", asianajaja lisäsi nopeasti, "ei ole vähintäkään epäilystä, ettei hän olisi ollut täydessä järjessään perustaessaan rahaston. Tietysti hän toivoi, että Delia Pattison olisi elossa ja sen vuoksi hän määräsi, että hänen omaisuutensa jako ei saisi tapahtua ennenkuin sinä päivänä, jolloin lapsi, jos hän olisi elossa, täyttäisi yksikolmatta vuotta."
"Lordi Siniford on siis perijä?" kysyi Wade.
Mr Bruder nyökkäsi.
"Niin, tavallaan hän on perijä."
John Waden ajatukset kulkivat nopeasti.
"Onko aivan varma, että tyttö on kuollut?"
"Aivan varma. Hän oli kotona, kun tulipalo syttyi – talo paloi poroksi – ja lapsi oli yksin. Kaikki palvelijat olivat ulkona; hänen hoitajansa – tyttö oli kolmen vuoden vanha – oli poistunut talosta tavatakseen erästä nuorta miestä alhaalla kadulla, niin ainakin väitettiin. Hoitaja kadotti melkein järkensä, ja varmaankin hänen mielikuvitelmansa ja merkilliset näkynsä olivat syynä lady Pattisonin omituiseen testamenttiin –"
"Mikä oli hoitajan nimi?" kysyi John kiihkeästi.
Bruder tuumi.
"Atkins", hän sanoi hetken kuluttua.
"Entä ristimänimi?"
Asianajaja hieroi luisevaa leukaansa ja rypisti kulmiaan.
"Malttakaahan – se on hyvin tavallinen nimi – hm – en muista sitä parhaalla tahdollakaan. Mary? Ei. Alice?"
"Anna?" ehdotti salapoliisi, ja Mr Bruder hätkähti.
"Tietysti Anna! Se oli hänen nimensä – miten typerä minä olen! Tunnetteko te hänet –"
John Wade oli äkkiä kadottanut puhekykynsä. Delia Pattison eli – hän oli Lila Smith! Sehän oli aivan selvää: Deliasta oli tehty "Lila".
Hetken kuluttua hän sai puhekykynsä jälleen ja keskeytti asianajajan, joka puhui Annan edeltäjistä.
"... hyvin kunnon nainen –"
"Miksi te halusitte puhua kanssani? Mitä on tapahtunut sen jälkeen kun kävin täällä?"
"Minun toimistooni murtauduttiin viime yönä", Bruder sanoi, "ja Pattisonin rahaston asiapaperilaatikko avattiin ja tutkittiin."
Hän nousi paikaltaan ja astui huoneen perälle, ikkunan vastaiselle seinälle. Siellä oli rautainen hylly, jossa oli useita asiapaperilaatikoita, toiset niistä olivat aivan uudet, mutta useimmissa nimikirjoitus oli haalistunut. Hän otti esille erään laatikon. Siinä oli nimikirjaimet "P.R. & K.".
"Pattisonin rahasto ja Kuolinpesä", Bruder selitti laskiessaan laatikon pöydälle. "Katsokaa!"
Wade tutki lukkoa; se oli rikottu ja murrettu auki.
"He tulivat sisälle tuosta ikkunasta. Ikkunaruutu oli leikattu rikki ja koukku avattu. Omituista kylläkin en huomannut sitä ennenkuin tänään iltapäivällä, kun minulla oli asiaa laatikolle."
"Onko jotain viety?" kysyi John katsellen laatikkoon, joka oli puolillaan punaisella nauhalla sidottuja paperinippuja.
"Ei kerrassaan mitään", kuului vastaus. "Tässä on vain sopimuksia ja kauppakirjoja, joilla ei ole mitään arvoa. Tärkeät asiakirjat ovat pankissa."
Wade tutki ensin laatikon lukkoa ja sitten ikkunaa. Ammattilainen oli suorittanut työn: reikä ruudussa oli pyöreä, ja kappale oli yhä ikkunalaudalla.
"Ei, ei mitään ole varastettu", sanoi Bruder uudelleen. "Meillä on luettelo kaikista asiakirjoista."
"Kävikö lordi Siniford täällä eilen?"
"Toissapäivänä. Muistaakseni kerroin teille, että hän käyttäytyi varsin ikävästi. Hän halusi tarkastaa Pattisonin rahaston asiapaperilaatikkoa – vaikka vakuutin hänelle, ettei siinä ollut mitään, mikä olisi voinut kiinnostaa häntä."
"Onko tuossa toisessa laatikossa, jota säilytetään pankissa, sellaisia papereita, jotka voisivat kiinnostaa häntä?"
Mr Bruder tuumi hetken aikaa.
"Ehkä kylläkin. Toisessa laatikossa on lady Pattisonille ja hänen pojantyttärellensä kuuluvia esineitä. Siellä on lapsen kuva –"
John Wade kuuli tukahdetun huudon selkänsä takaa ja kääntyi ympäri.
Lordi Siniford seisoi ovella. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen pyöreät silmänsä pullottivat ulospäin. Hän seisoi siinä suu auki – koko hänen olentonsa ilmaisi mitä suurinta hämmästystä.
Tuo odottamaton näky sai Waden niin hämilleen, ettei hän hetkeen saanut sanaa suustaan.
"Kas, lordi Siniford, haluatteko tavata Mr Bruderia?"
Lordi pudisti päätään.
"E-en!" Hänen äänensä oli kimakka. "En minä halua. Anteeksi... ehkä saan tulla toisen kerran, Mr Bruder."
Ovi paiskautui kiinni hänen jäljessään, ja molemmat miehet katsoivat ihmeissään toisiinsa.
"Merkillinen mies, mikähän saattoi peloittaa häntä?" kysyi John.
"Jospa minä tietäisin", sanoi Mr Bruder. "Tuhat tulimmaista, kylläpä minä säikähdin."
Wade hymyili.
"Mutta hän säikähti vielä paljon enemmän."
Wade katsoi kelloa. Hänen piti tavata Elk kahdeksalta.
"Minä oletan, että te ette halua ilmoittaa poliisille tästä sisäänmurrosta." Mr Bruder pudisti päätään tarmokkaasti. "Jos teen sen, niin asia jätetään piirikomissaarin tutkittavaksi. Mutta tietysti minun on pakko tehdä salainen ilmoitus. Milloin voin saada nähdä tuon toisen laatikon?"
"Huomenna yhdeltätoista; minä haen sen pankista."
Mr Bruder katsoi levottomana ovelle.
"Luuletteko, että minua persoonallisesti uhkaa jokin vaara?" hän lisäsi hermostuneena. "Luuletteko, että esimerkiksi – no niin, kuminaamarimiehet, niinkuin heitä nimitetään, ovat sekaantuneet tähän juttuun?"
"Miksikä te sitä kysytte?" kysyi Wade terävästi.
Vastauksen asemesta asianajaja avasi pöytälaatikon ja otti esille hansikkaan. Se oli ohutta kumia ja vasemman käden hansikas.
"Kas tässä", hän huohotti raskaasti, ikäänkuin raskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.
Wade otti käteensä hansikkaan ja tutki sitä uteliaana.
"Milloin te löysitte tämän?" hän kysyi.
Mr Bruder vaipui tuoliinsa. Hän sai kokea sitä hermojännitystä, jota vain tutkintotuomari tuntee, silloin kun kohtalo johtaa hänet oikeuden kiihoittaville sivupoluille.
"En nähnyt hansikasta ennenkuin apulaiseni iltapäivällä käänsi huomioni siihen. Se oli pöydän alla. Varas oli varmaankin vetänyt sen kädestään tutkiessaan papereita –"
"Silloin hän juuri pani sen käteensä", hymyili John. "Ei, hän veti sen kädestään ruvetessaan kirjoittamaan; kumihansikkaat kädessä on vaikea kirjoittaa. Hän käytti omaa täytekynäänsä ja kirjoitti muistiin, mitä laatikossa oli. Luultavasti toinen varas saneli otsikot. Huomasitteko, oliko imupaperinne tänä aamuna käyttämätön?"
Mr Bruder rypisti kulmiaan.
Asianajajan kirjoitusaluksessa oli puolisen tusinaa paksuja imupaperilehtiöitä. Wade irroitti stiftit.
"Tämä on kai eilinen lehtiö?"
Mr Bruder katseli sitä ja nyökkäsi.
"Niin, siinä on minun päiväleimani. Minä painan sen aina lehtiöön. Näettehän eilispäivän päivämäärän", Bruder osoitti sitä.
John tutki imupaperia. Kaikesta päättäen sitä oli toimistossa käytetty useana päivänä, ja onneksi Mr Bruder ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka kirjoittavat imupaperiin muistiin kaikenlaisia asioita.
"Onko tuo teidän käsialaanne?" kysyi John.
Hän osoitti pitkää, kapeaa riviä, joka kulki vaakasuoraan lehtiön yli. Asianajaja pudisti päätään.
John haki peilin eteisestä ja tutki kirjoitusta.
"Tällä kertaa arvasin oikein", hän sanoi. "Minun luullakseni tässä on luettelo laatikossa olevista papereista."
Asianajaja tarkasteli kirjoitusta ja totesi oletuksen oikeaksi.
"Emme voi tehdä mitään enää tänä iltana", sanoi John. "Asiasta toiseen, antakaa minulle yksityisasuntonne osoite ja puhelinnumero siltä varalta, että minun pitäisi keskustella kanssanne myöhemmin. Mutta joka tapauksessa olen täällä puoli yhdeltätoista, ja jos siihen mennessä voitte saada tänne laatikon pankista, niin olen teille hyvin kiitollinen."
Wade pysähtyi ovelle syviin mietteihin vaipuneena.
"Te olette siis aivan varma siitä, että Delia Pattison on kuollut?"
"Aivan varma", sanoi asianajaja.
Wade oli jo puolitiessä portailla, kun hän muisti jotain, mitä hänen olisi pitänyt kysyä, ja palasi takaisin.
"Milloin on Delian yhdeskolmatta syntymäpäivä?"
"Tämän kuun yhdentenäkolmatta päivänä", kuului vastaus.
"Ja sen jälkeen omaisuus jätetään lordi Sinifordille?"
"Vasta pitkän ajan kuluttua: ensin on suoritettava oikeudellisia muodollisuuksia, mutta itse asiassa perintö jätetään hänen haltuunsa ensimmäisenä- tai toisenakolmatta päivänä."
XIII
Wade meni suoraan Elkin huoneeseen Scotland Yardissa, jossa heidän sopimuksen mukaan tuli tavata toisensa, ja kertoi lyhyesti, mitä asianajaja oli ilmoittanut. Hän toi myös esiin omat persoonalliset mielipiteensä, ja Elk irvisteli hiukan.
"Minä en siedä sinun romanttisia päähänpistojasi, sinun kadonnut perijättäresi on yksi noita naurettavia henkilöitä, joita esiintyy vain elokuvissa. Kuka oli sitten tuo hullu isoäiti?"
"Ei hän ollut hullu", sanoi Wade harmistuneena ammattiveljensä epäilysten johdosta. "Lady Pattison."
Elkin kulmakarvat kohosivat.
"Smaragdinainen! Hyvä Jumala, minä muistan tuon tulipalon –"
"Smaragdinainen?" pisti Wade väliin.
"Hänellä oli satoja smaragdeja", selitti Elk; "oikea pieni museo omassa talossaan. Mutta me emme päässeet koskaan selville, varastettiinko ne silloin. Talo paloi ullakosta kellareihin saakka ja joitakin jalokiviä löytyi tai pikemmin niiden jätteitä. Mutta vanha rouva joutui niin suunniltaan lapsenlapsensa kuoleman johdosta, ettei hän antanut meille minkäänlaisia tietoja."
Elk painautui syvemmälle tuoliinsa, sulki ja taas avasi kätensä ja katseli alaspäin.
"Smaragdinainen", hän mutisi. "Tietysti! Siinäkin tapaus, johon kuminaamarimiehet aivan varmaan olivat syypäät! Se tapahtui ennenkuin me tunsimme noita herroja niin hyvin kuin nykyään. Me emme päässeet muusta selville, kuin että palvelijat olivat menneet teatteriin ja lapsenhoitaja oli houkuteltu ulos kadulle tapaamaan erästä nuorta miestä, johon hän oli ihastunut. Koko juttu tuntui hyvin suunnitellulta rikokselta, mutta niinkuin jo sanoin, me emme voineet saada vanhaa rouvaa puhumaan."
"Löydettiinkö lapsen ruumis?" kysyi John kiihkeästi.
Elk työnsi huulensa ulospäin.
"En halua selostaa kaameita yksityiskohtia", sanoi hän, "mutta sellaisen tulipalon jälkeen oli mahdotonta löytää yhtään mitään – ei mitään, jota olisi voinut tuntea ihmisen jäännöksiksi. Tuli oli niin voimakas, että tiiletkin paloivat murskaksi! Kadonnut perijätär!" Hän ei nauranut enää.
Äkkiä hän hypähti pystyyn.
"Meidän täytyy kai uskaltaa tekeytyä hulluiksi. Parasta, että panet muutamia miehiä vartioimaan Tappittin taloa ja huolehdit siitä, ettei kukaan pääse nuoren neidin puheille – nimittäin ei kukaan muu kuin minä. Minä menen häntä tapaamaan vielä tänä iltana ja otan selkoa, mitä hän mahdollisesti voi muistaa lapsuudestansa."
"Minä voisin sen tehdä –" aloitti John.
"Sinä et voi tehdä mitään", sanoi Elk levollisesti. "Sinä olet rakastunut häneen, ja se merkitsee sitä, että olet kadottanut arvostelukykysi ja poliisinvaistosi."
Matkalla he pistäytyivät poliisiasemalle ja tapasivat konstaapeli Tappittin, Lilan isännän, juuri kun hän oli lopettanut virkatehtävänsä. Hän vastusti Elkin ehdotusta, että kaksi miestä pantaisiin vahtimaan hänen taloaan.
"Minun vaimoni ei pidä siitä", hän sanoi. "Hänestä se olisi epäluottamuksen osoitus. Enkä minä usko, että siellä on mitään vaaraa. Jos minä asuisin yhtä yksinäisessä talossa kuin Mr Wade, niin se olisi toista, mutta me asumme talossa, jossa on monta asuntoa ja paljon ihmisiä, jotka alituisesti kulkevat edes takaisin – mutta tulkaa häntä katsomaan."
Tappittin asunto oli kivenheiton päässä Waden talosta, se oli vastarakennettu kivitalo, jossa asui työläisiä. Hänen asuntonsa oli ensimmäisessä kerroksessa ja hän päästi toiset sisään omalla avaimellaan.
Pieni eteinen oli pimeä.
"Eukkoni on säästäväinen", sanoi konstaapeli sytyttäessään tulta.
Eteisestä johti kapea käytävä eteenpäin. Tappitt johdatti toiset käytävän päähän ja avasi keittiön oven, missä hän tiesi iltaruoan odottavan. Keittiökin oli pimeänä.
"Tämäpä on merkillistä", hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti hiukan levottomalta.
Tappitt sytytti valot. Pöytä oli katettu kolmelle. Kuppi oli puolillaan kylmää teetä, mutta ei mihinkään muuhun oltu koskettu, ja keittiö oli tyhjä. Wade tiesi, että Lilan huone oli keittiötä vastassa ja hän kolkutti ovelle. Ei vastausta. Hän kolkutti uudestaan, ja kun hän huomasi, ettei ovi ollut lukossa, hän työnsi sen auki.
"Lila!" hän huusi.
Ei kukaan vastannut. Hän tapaili katkaisijaa ja löysi sen. Huone oli tyhjä; vuoteessa oli äskettäin maattu, mutta Lilaa ei ollut missään, ja päällystakki, jonka hän muisti riippuneen oven takana, oli myöskin poissa.
XIV
"Minun vaimoni on mennyt ulos."
Tappittin äänensävy nostatti kylmänväreitä salapoliisin selkään. Miehen kauhu oli tarttunut häneenkin, ja hän oli varma siitä, että konstaapeli tiesi vaimon poistuneen kotoa vasten tahtoaan.
"Minäpä menen hänen huoneeseensa katsomaan."
Konstaapeli käänsi oven kahvaa, mutta se ei liikahtanut.
"Sytyttäkää valo", sanoi hän terävällä äänellä. "Se on lähinnä teitä, Elk."
Elk löysi pienen katkaisijan ja väänsi sitä. Konstaapeli huusi vaimoaan nimeltä ja kolkutti ovelle. Äkkiä Wade sanoi:
"Avain on ulkopuolella."
Samassa Tappitt oli vääntänyt avainta, avannut oven ja astunut huoneeseen. Toiset näkivät valon virtaavan huoneesta ja kuulivat hämmästyneen huudon, John Wade astui toisen jäljessä hauskasti kalustettuun makuuhuoneeseen.
Vuoteella makasi nainen, kaikesta päättäen syvässä unessa. Wade tunsi hänet heti Lilan hoitajaksi. Hän makasi kyljellään ja niin liikkumattomana, että he luulivat häntä kuolleeksi. Tappitt ravisteli häntä hartioista.
"Mary!" Hänen äänensä ilmaisi kauhua. "Hyvä Jumala, hän on –"
"Ei hätää, hän hengittää", sanoi Wade.
Wade käänsi naisen selälleen ja kohotti hänen silmäluomiaan. Kirkas valo sai naisen kasvot värähtämään tuskasta.
"Avatkaa ikkuna ja tuokaa vettä."
Ottaen huomioon, miten syvässä tajuttomuuden tilassa nainen oli ollut, hän virkosi varsin nopeasti. Viiden minuutin jälkeen hän nousi istumaan vuoteen laidalle, yhä päästään pyörällä, ja katseli ihmetellen toisesta toiseen.
"Mikä on hätänä?" sanoi hän vihdoin. "Minä nukuin. Miten on Lilan laita?"
Hän tunsi Johnin ja hymyili hiukan.
"Oletteko te täällä, Mr Wade", hän sanoi tunnustellen päätään. "Miksi minä menin nukkumaan?"
He veivät hänet keittiöön ja keittivät hänelle teetä. "Älkää tyhjentäkö tuota kuppia!" sanoi John ankarasti.
Konstaapeli oli kaatamaisillaan teen kupista vesijohtoon.
"Se voi olla tarpeen."
Tappitt katsoi kupista päällysmieheensä.
"Luuletteko, että se on myrkytettyä?" Hän asetti kupin syrjään.
John tiesi, että oli toistaiseksi hyödytöntä kuulustella naista ja vaarallista saattaa hänet mielenliikutukselle alttiiksi. Mutta toimelias entinen sairaanhoitajatar huomasi, että jotain oli hullusti, ja siksi hän alkoi kysellä Lilaa.
"Eikö hän ole huoneessaan?" hän sanoi epäluuloisesti. "Mutta minähän poistuin hänen luotaan hetki sitten – mitä kello on?"
He sanoivat, että kello oli puoli yhdeksän. Nainen tuijotti heihin hämmästyneenä.
"Sehän on mahdotonta. Kello viisi minä olin High Streetillä – läksin ostamaan hänelle parin tohveleita. Minä pyysin Mrs Elfordia, joka asuu vastapäätä, huolehtimaan Lilasta sillä aikaa; sitten tulin kotiin ja keitin teetä –"
Hän vaikeni.
"Muistatteko, mitä sen jälkeen tapahtui?" kysyi John.
Nainen pudisti hitaasti päätään.
"En muista mitään."
Mrs Elford, naapuri, joka asui portaitten vastakkaisella puolella, selitti arvoituksen. Häntä oli pyydetty vartioimaan asuntoa sillä välin, kun Mrs Tappitt oli ostamassa tohveleita, ja hän oli ollut poissa noin kymmenen minuuttia. Heti kun Mrs Tappitt oli lähtenyt kaupungille, eräs mies oli tuonut kirjeen Lilalle. Ei hän muistanut, minkä näköinen tuo mies oli, mutta merimieheltä hän näytti. Mies odotti vastausta, ja siksi hän jätti hänet ovelle ja läksi Lilan huoneeseen –
"Sinä aikana toinen mies hiipi asuntoon ja piiloutui keittiöön. Onko täällä sellaista paikkaa, minne hän saattoi piiloutua?"
Keittiössä oli ovi, joka johti pieneen ruokasäiliöön. Se oli vieläkin raollaan, vaikka Mrs Tappitt tiesi sulkeneensa oven.
"Täällä hän oli piilossa", sanoi Wade. "Muistatteko, että keititte teetä, Mrs Tappitt?"
Nainen nyökkäsi.
"Läksittekö pois keittiöstä kaadettuanne teetä kuppiin?"
Hän tuumi.
"Se on totta, läksin pois pariksi minuutiksi. Kävin kysymässä Lilalta, sopivatko tohvelit."
"Ja sitten te tulitte takaisin ja joitte teetä? Muuta ette muista. He antoivat teille niin vahvan annoksen, että tulitte tajuttomaksi ja sitten he kantoivat teidät makuuhuoneeseen ja lukitsivat oven."
Kaikki kolme miestä tutkivat tarkasti Lilan huoneen, mutta he eivät löytäneet muuta kuin hänen kenkänsä nojatuolin takaa.
"He eivät suinkaan löytäneet kenkiä kiireessä", arveli Elk. "Minkälaiset olivat tohvelit, Mrs Tappitt?"
"Punaista nahkaa", selitti nainen. "Hänellä oli ne jalassa, kun poistuin hänen huoneestaan. Ne olivat kalliit, mutta Mr Wade käski minun antaa Lilalle kaikki mitä hän halusi."
Jättäen naisen miehensä hoitoon molemmat salapoliisit kiiruhtivat ulos ja jatkoivat tiedustelujaan itse paikalla. Tässä osassa kaupunkia, missä lapset leikkivät kadulla myöhään iltaan ja naiset juoruilevat ovien ulkopuolella, oli varsin luultavaa, että joku oli nähnyt Lilan ja hänen saattajiensa poistuvan talosta. Viiden minuutin kuluttua salapoliisit olivatkin toisistaan riippumatta tavanneet kaksi todistajaa, jotka olivat nähneet auton pysähtyvän ovelle; neljä henkeä oli astunut kadulle, kaksi naista ja kaksi miestä. He olivat nousseet autoon ja ajaneet pois. Ei kukaan ollut nähnyt heidän tuloaan. Varmaankin he olivat saapuneet yksitellen.
Muita tietoja ei saatu. Kaikesta päättäen tyttö oli lähtenyt vapaaehtoisesti; ei kukaan ollut kuullut huutoa eikä nähnyt tappelua. Johnin mielestä todistus oli heikko siksi, ettei kukaan tuntenut kumpaistakaan miestä; mutta sen vahva puoli oli se, että voitiin todeta, kuka toinen nainen oli.
"Huomenna voimme luultavasti löytää jonkun, joka voi kertoa enemmänkin", sanoi John. "Toinen nainen oli Oaksin muori – Lila ei olisi seurannut ketään muuta."
"Sitten me yritämme 'Mekkaan'", sanoi Elk.
Klubissa vallitsi viattomuuden henki. Talo oli siistitty ja kaikki tulvan jäljet poistettu. Oaksin muori otti heidät vastaan arkihuoneessa eikä osoittanut hämmästystä eikä levottomuutta tarkastuksen johdosta.
"En ole ollut ulkona tänä iltana", hän sanoi kimakalla äänellä. "Minkä uuden syytöksen te olette keksinyt minua vastaan, Wade?"
"Minä haluan tarkastaa klubia", sanoi John lyhyesti. "Erikoisesti Lilan huonetta."
"Onko teillä valtakirja?" kysyi muori.
"Entinen valtakirja on edelleen voimassa", Elk pisti väliin. "Älkää ruvetko estelemään, rouva."
Muorin huulet vetäytyivät hymyyn.
"Lila ei ole siellä –" hän aloitti.
John kääntyi äkkiä hänen puoleensa.
"Kuinka hän olisikaan?" Wade sanoi tylysti. "Mistä te tiedätte, että hän on poistunut sieltä, minne hänet sijoitin?"
Hetken aikaa muori epäröi.
"Enhän minä sitä sanonutkaan."
John astui hitaasti muorin luo ja katseli häntä. Muori ei ollut koskaan nähnyt salapoliisia tällaisena, ja tahtomattaan hän peräytyi.
"Te kävitte konstaapeli Tappittin luona tänään iltapäivällä yhdessä kahden miehen kanssa", hän sanoi, "ja te kehoititte tyttöä lähtemään pois".
Syytös oli lausuttu ilmi; sen myöntäminen ei tuntunut kovin vaaralliselta. Muorin varmuus, hänen vihansa tuota miestä kohtaan, viekoitteli häntä tekemään hirveän erehdyksen, jonka hän sai maksaa hengellään. Hän ei malttanut kieltäytyä hetkellisestä voitosta, ja siksi hän unohti kaiken varovaisuuden.
"Entäs sitten? Lila on minun hoidossani. Teillä ei ole sen suurempaa oikeutta estää häntä asumasta laillisessa kodissaan kuin minuakaan! Ei ole mikään rikos, vaikka olisinkin käynyt hakemassa pois oman sisarentyttäreni ihmisten parista, joiden seura ei sovi hänelle, ja sen te tiedätte, Mr Wade."
"Ja sen te siis teitte?" Wade kysyi ystävällisesti. "Te ette kiellä sitä? Minä en väitä, että teidät tunnettiin, sillä ei kukaan tuntenut teitä."
"Sen minä tein", muori sanoi uhmaavasti; "ja jos te haluatte tavata Lilaa, niin etsikää hänet. Hän on turvassa. Minä myönnän, että minä ja pari ystävää –"
Wade näki, että muorin leuka vavahti ja hänen silmiinsä syttyi pelästynyt ilme. Liian myöhään hän huomasi, miten kokonaan hän oli heittäytynyt Waden valtaan. Salapoliisi vartioi "Mekkaa" yötä päivää. John kutsui hänet sisälle.
"Pidättäkää tämä nainen", hän sanoi. "Minä tulen myöhemmin poliisiasemalle kuulustelemaan häntä."
"Pidätetty? Miksi – mitä minä olen tehnyt?" muori sanoi vavisten. "Te ette voi syyttää minua mistään –"
"Te olette yhdessä kahden muun kanssa sekoittanut myrkkyä Mrs Tappittin teehen", sanoi Wade. "Te unohditte tämän pienen sivuseikan."
Wade jätti muorin salapoliisin huostaan ja käski huolimattoman, itkusilmäisen palvelustytön kerätä kokoon vaatteita, joita muori saattoi tarvita viettäessään yötä poliisiasemalla, ja sitten hän yhdessä Elkin kanssa toimitti pikaisen tarkastuksen talossa. Lilan huonetta ei ollut käytetty.
"Ei näytä siltä kuin he olisivat käyneet täällä", sanoi Elk. "Konstaapeli olisi nähnyt auton ajavan ovelle –"
"Ei heidän tarvinnut ajaa autolla. Kuminaamarimiehet tulevat 'Mekkaan' vesitietä."
"Miksikä he yleensä olisivat tulleet tänne?" kysyi Elk. "Varmaankin on tusinoittain muita piilopaikkoja."
"Mutta Mrs Oaks tuli kotiin", keskeytti toinen hänet kärsimättömästi. "Mennään tarkastamaan laituria."
Sähkölamput kädessä he tutkivat nopeasti laituria. Siellä ei ollut ainoatakaan venettä. Molemmat proomutkin, jotka aikaisemmin olivat olleet ankkuroituna, olivat poissa. Laajalta alalta joki oli aivan tyhjänä.
He aikoivat juuri lähteä pois, kun jotain punaista näkyi Waden lampun valopiirissä. Hän astui lähemmäksi, ja Elk, kuullessaan hänen hämmästyneen huudahduksensa, tuli hänen luokseen.
"Älä koske siihen", varoitti John.
Aivan laiturin reunalla oli punainen tohveli.
XV
"Mitenkä se on voinut joutua tänne?" ihmetteli Elk. "Tyttö seisoi varmaan laiturin reunalla."
"Tai se heitettiin tarkoituksella veneestä", sanoi John. "Korko ei ole tomuinen eikä oikeastaan pohjakaan. Vene toi muorin tänne ja sitten se läksi muualle. Lila käytti hyväkseen tilaisuutta ja heitti tohvelinsa laiturille olettaen, että me sen löytäisimme."
Wade nosti maasta tohvelin toivoen, että sen kiiltävään pintaan olisi kirjoitettu jotakin.
"Ei täällä ole mitään nähtävää. Anna kuljettaa muori poliisiasemalle; kyllä me saamme hänet puhumaan", sanoi Elk, ja sitten hän lisäsi äkkiä: "Ei suinkaan kukaan ole rotanloukossa?"
Hän osoitti tiilikasaa halkokellarin rikkoutuneen oven edessä. Kaikesta päättäen työmiehet olivat korjanneet vikaantunutta seinää, sillä rakennusaineita oli siellä täällä maassa.
"Kylläpä on ollut kiire saada kellari asuttavaan kuntoon", sanoi Elk miettiväisesti. "Voitko odottaa hetkisen?"
Vastenmielisesti John Wade seurasi Elkiä portaita alas halkokellarin ovelle. Se ei ollut lukossa, ja he astuivat sisälle. Elk valaisi lampullaan rautalaatikkoa.
"Uutta hiekkaa", sanoi hän.
Kaivaen kädellään hiekkaa hän löysi kahvan ja veti siitä. Ovi lensi auki. Samalla he huomasivat, että huoneessa oli valoa. John astui Elkin ohi pitkulaiseen kellariin, missä hän oli kestänyt elämänsä kauheimmat hetket. Samalla hän huomasi liikettä huoneen toisessa päässä. Silmänräpäyksen ajan olento näkyi sen pienen huoneen ovella, missä salaperäinen Anna oli asunut. Hän näki vain käsivarren ja olkapään samalla kun ne katosivat.
"Tulkaa tänne", hän huusi lujasti.
Ei kukaan vastannut. Hän huusi uudelleen, ja jättäen Elkin oven suuhun hän astui hitaasti huonetta kohti. Hän kuuli kolinaa ja juoksi eteenpäin saapuen huoneeseen samalla hetkellä, jolloin kaksi jalkaa katosi pienestä venttiilireiästä. Hän kiiruhti takaisin samaa tietä, jota hän oli tullut, juoksi Elkin ohi portaita ylös ja edelleen laiturille. Hän tiesi, missä venttiili oli ja toivoi saavuttavansa pakolaisen. Niin nopsa liikkeiltään kuin hän olikin, oli hänen saaliinsa vieläkin nopeampi. Joku juoksi hänen ohitseen laiturin reunalla. Hän yritti tarttua siihen kiinni, mutta ei osunut. Samassa olento hyppäsi veteen ja ui nopein vedoin poispäin rannasta, kadoten näkyvistä.
John palasi hengästyneenä, ja Elk tuli häntä vastaan kellarin portaiden yläpäässä.
"Se oli Golly, jollen aivan erehdy", hän sanoi. "Hämmästyttävä pieni mies. En tiennyt, että hän osasi uida."
"Eikö häntä voisi saada kiinni?"
Elk katsoi epäröiden veteen.
"Ei ole venettä mailien päässä", sanoi John. "Jätetään hänet rauhaan. Voit soittaa Scotland Yardiin ja pyytää apujoukkoa. Tyttö on löydettävä – tänä iltana. Jollei Oaksin muori puhu, niin Siniford puhuu."
Ajaessaan kaupungin länsiosaan John muisteli mielessään keskusteluaan asianajajan sekä Lilan kanssa.
Lila oli kuminaamarimiesten käsissä – mutta se seikka ei saattanut häntä levottomaksi. Olihan tyttö aina ollut heidän parissaan. Elk pelkäsi enemmän kuin hän, ja auton kiitäessä eteenpäin hän teki toisen levottoman kysymyksen toisensa jälkeen.
"Toivottavasti tytölle ei tapahdu mitään pahaa. Kuulehan, Jonny, mitä jos kuminaamarimiehet –"
"Ole vaiti!" tiuskaisi John.
Hänen mielikuvituksensa ei kaivannut kiihoitusta.
"Enköhän saane huomenna puolen yhdentoista aikaan Sinifordia kuulustelun alaiseksi. En, Lilan puolesta en ole huolissani; salahanke on aivan selvä. Siniford haluaa naida hänet, ja jostakin syystä Aikness auttaa häntä. Lila on Delia Pattison, joka merkitsee sitä, ettei kukaan tee hänelle mitään. Mitä avioliiton jälkeen tapahtuu, se on toinen asia, mutta vihkiminen on suoritettava laillisella tavalla. Siniford ei pane mitään vaaralle alttiiksi."
"Mitä sinä luulet tuon toisen laatikon sisältävän – missä se muuten on?"
"Bruderin pankissa."
"Entäs missä se sijaitsee?" kysyi Elk.
John huomasi, ettei hän ollut sitä kysynyt.
"En ihmettelisi", sanoi Elk, "sillä, jos oikein muistan, tuo nuori neiti sanoi kuulleensa heidän puhuvan pankista ja kaivertajasta – missä se olikaan? – Lothburyssä, eikö niin?"
Wade pisti päänsä auton ikkunasta ulos.
"Pysähtykää ensimmäisen puhelinkopin luo", hän sanoi kuljettajalle. "Minä soitan Bruderille", hän selitti. "Olinpa aika hullu, kun en tullut yhdistäneeksi Lothbury-pankkia ja Lilan kertomusta."
Wade pääsi heti Mr Bruderin yhteyteen, jonka asunto oli Portman Squarella, ja asianajaja itse vastasi.
"Keskuspankki", sanoi Mr Bruder. "Lothburyn haarapankki."
"Lothbury?" huudahti John. "Sanokaahan, Mr Bruder, onko pankin läheisyydessä jonkun kaivertajan liike?"
Wade oli kuulevinaan asianajajan läähättävän.
"Minkä vuoksi –" hän aloitti.
"Vastatkaa vain", sanoi John kärsimättömänä. "Se on hyvin tärkeää."
"Kyllä siellä on kaivertajan liike. Se on pankin yläpuolella. Kaivertaja, eräs vanhahko herra, joka myöskin on minun asiakkaitani, omistaa tontin, ja kun pankki halusi rakentaa uudestaan talon, asetti hän ehdoksi, että hän saisi liikettään varten ylimmän kerroksen. Hänellä on tietenkin oma sisäänkäytävänsä."
"Muuta en halua tietää, kiitoksia vain", sanoi John ja katkaisi nopeasti puhelun.
Wade oli pahassa pulassa. Lontoon cityllä on erikoisasemansa: sillä on oma poliisivoimansa, omat salapoliisinsa ja oma poliisivirastonsa. Hän saattoi helposti saada luvan yhdessä sen kanssa, mutta hän ei tahtonut soittaa Scotland Yardiin pelosta, että voitaisiin syyttää hänen omin lupinsa sekaantuneen toisten asioihin.
Hän palasi auton luo ja kertoi, mitä hän oli saanut tietää.
"Soititko Yardiin?" kysyi Elk, ja John vastasi kieltävästi.
"Se kuuluu cityn-poliisille, enkä minä halua joutua rettelöihin Old Jewryn kanssa."
Old Jewry on katu cityssä, jonka varrella cityn poliisikunnalla on pesäpaikkansa; se on merkillinen, itsenäinen virkakunta, joka ei ole riippuvainen Scotland Yardista.
"Käydään kuitenkin tarkastamassa pankkia. Englannin pankin luona on poliiseja yhtä taajassa kuin kärpäsiä, ja jos vaara uhkaa, niin voimme sieltä saada apua.."
Lothbury oli aivan autiona. He näkivät poliisin kääntyvän kulman taakse ja astuvan edelleen, kun he saapuivat kadulle. Pankki oli sijoitettuna varsin uuden ja kapean kivitalon kulmaukseen. Heidän lähestyessään Wade näki pitkän miehen seisovan pankin ulkopuolella; kun salapoliisit astuivat ulos autosta, katseli mies tarkoin heitä.
"Ettekö ole komissaari Wade?" hän kysyi. "Nimen on Cardlin, cityn poliisin salapoliisi."
"Onko jotain hullusti?"
Mies ei vastannut heti, vaan siveli lyhyttä, mustaa partaansa.
"Sitä minä juuri haluaisin tietää", hän sanoi. "En tahdo hälyyttää tänne poliiseja, ennenkuin olen aivan varma. Konstaapeli Topham lupasi tulla tänne, pitäisi välttämättä soittaa pankin apulaisjohtajalle – hänen nimensä on Wilson ja hän asuu Holbornissa."
"Minä käyn soittamassa. Puhelinkoppi on aivan lähellä. Kuinka te satuitte tulemaan tänne, konstaapeli?"
Partasuu mies tuumi ennenkuin hän vastasi. Hän näytti olevan mies, joka punnitsi sanansa ennenkuin puhui.
"Aivan sattumalta, mutta nähdessäni tulta kaivertajan asunnossa, palasin Old Jewryyn hakemaan vara-avaimia. En ole vielä käynyt siellä. Mutta tullessani takaisin valo oli sammutettu."
Konstaapeli mainitsi puhelinnumeron, ja hetken kuluttua John puhui apulaisjohtajan kanssa ja huomasi, että he olivat tavanneet toisensa vuosi sitten jonkun vähäpätöisen jutun yhteydessä.
"Minä tuon avaimet. Onko pankissa varkaita?"
"Siitä hän juuri tahtoo ottaa selkoa", sanoi John.
Takaisin tullessaan hän näki Cardlinin ja Elkin kävelevän edestakaisin kadun vastakkaisella puolella.
"Johtaja tulee viiden minuutin kuluttua. Missä kaivertaja asuu?"
Cardlin osoitti ylintä kerrosta.
"Jos te haluatte mennä sinne, niin minä jään tänne. Minulla on revolveri, ja jos joku on tunkeutunut asuntoon, niin hänen on tultava ulos ulko-oven kautta."
Astuen kadun poikki Wade avasi oven ja meni sisälle. Elk seurasi perässä.
Oven sisäpuolella oli kapea käytävä, joka kulki pankin seinää pitkin. Sen päässä oli pieni sähköhissi sekä portaat, jotka kiersivät rakennuksen yläkertaan saakka.
"Tänne tulee niin monta cityn poliisia, ettei kukaan voi päästä pakoon. Jos varas yrittää tunkeutua joukon läpi, niin hän puristuu kuoliaaksi. Minkä tien me valitsemme, portaat vai hissin?"
John äänesti portaita, ja riisuen jalkineensa hän astui äänettömästi ylöspäin. Elk seurasi jäljessä. Kummallakin oli revolverit, mutta kukaan ei estänyt heidän pääsyään, ja seikkailuitta he saapuivat ylimpään kertaan, jossa oli hissinkin päätepiste.
Ylhäällä oli kaksi ovea, ja molemmissa oli lasipeilit, joihin oli maalattu kaivertajan nimi. John pisti avaimen lukkoon, avasi oven äänettömästi ja astui isoon työpajaan, joka lukuunottamatta lasiseinin erotettua toimistoa, ulottui yli koko kerroksen. Sytytettyään tulen he näkivät, että huoneessa oli useita penkkejä, ja niillä kaivertajan ammattiin kuuluvia työkaluja.
"Ei ole ketään", sanoi Elk. "Ei minkäänlaista epäjärjestystä."
Katon poikki kulki useita rautakannattimia, jotka oli maalattu valkeiksi, samanvärisiksi kuin kattokin. Tarkastaessaan työpajaa John huomasi, että yhdestä katonkannattimesta riippui rautatanko. Se oli kiinnitetty kannattimeen rautalangalla, ja hän ihmetteli, mihin tarkoitukseen kaivertaja käytti tällaista heiluvaa tankoa.
Tangon alaosa oli piilossa kahden penkin välissä, ja kun John astui lähemmäksi tarkastamaan, niin hän keksi salaisuuden. Aivan tangon alapuolelle oli porattu iso aukko sementtilattiaan, ja reiän toisella puolella oli sorkkarauta, voimakas väkivipu sekä teräksinen kartio. Penkin vankkoihin jalkoihin oli kiinnitetty nuoratikapuut, jotka laskeutuivat aukon läpi pimeään kuiluun. Wade oli nähnyt tällaisen laitteen eräässä kriminaalimuseossa Saksassa ja ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut.
Rautakanki oli kiinnitetty lujasti katonkannattimeen, ja sen ja kartion väliin, joka oli pystytetty lattialle ylösalaisin, oli asetettu väkivipu. Vääntämällä vipua pariin kertaan oli saatu poratuksi lattiaan reikä, jota oli suurennettu sorkkaraudalla.
Kaikki tämä selvisi Wadelle parissa sekunnissa. Hän tarttui nuoraan, joka oli kiinnitetty nuoratikapuiden toiseen päähän, pujottautui aukon läpi ja tuli alapuolella olevaan huoneeseen. Se oli iso toimistohuone; hyllyjä oli pitkin seiniä, kaikesta päättäen hän oli joutunut pankkiin. Hän löysi oven, josta lukko oli leikattu pois, ja sen takaa kapeat rautaportaat laskeutuivat alempaan kerrokseen.
Wade kuuli oven avautuvan ja otti revolverinsa esille, mutta puolustautuminen ei ollut tarpeen; pankin johtaja oli saapunut ja päästänyt Cardlinin pääovesta sisälle. Wade tapasi heidät alakerrassa ja alkoi keskustella johtajan kanssa.
"Merkillistä, että tänne on murtauduttu. Ei meillä ole mitään suuria kultavarastoja – pääkonttori on siksi lähellä", sanoi johtaja.
"Onko teillä talletusholvi?" kysyi John ja ilmaisi parilla sanalla, mihin hänen epäilyksensä kohdistuivat.
"Meillä on suuri joukko asiapaperilaatikoita talletettuna täällä", sanoi johtaja, "mutta niihin on mahdotonta päästä käsiksi murtamatta tätä ovea, eikä siihen ole koskettu".
Johtaja osoitti isoa rautaovea pienemmän toimiston seinässä, jossa huoneessa hän tavallisesti työskenteli. Ovi oli kiinni, mutta tarkemmin lukkoa tutkittaessa huomattiin, että siihen oli kajottu. Maalissa näkyi raamuja, ja myöhemmin he löysivät pöydän taakse kätketyn työkalulaatikon ja voimakkaan puhalluslampun. Ottaen esille avainkimpun johtaja avasi lukon.
Apulaisjohtajan pieni huone sijaitsi pankinkonttorin takana. Johnin mielestä se oli itsessään jo kuin kassaholvi, ja johtaja myönsikin, että sitä oli käytetty siihen tarkoitukseen.
"Meillä on asiakkaita, jotka ovat arvopaperipörssin jäseniä, ja ennen aikaan, ennenkuin holvi rakennettiin, tässä huoneessa säilytettiin sellaisia osakkeita ja asiakirjoja, joita tarvittiin usein. Varsinainen holvi rakennettiin myöhemmin. Joka tapauksessa olen varma siitä", jatkoi johtaja tyytyväisenä, "että tätä ovea on mahdoton murtaa auki".
Kaikesta päättäen hän oli hyvin ylpeä tästä uudesta holvista. Ovi oli valmistettu kromiteräksestä, hän selitti edelleen, ja oli kaikkein uusimpia keksintöjä alallaan.
"Oletteko varma, ettei muuta tietä voi päästä holviin?" kysyi parrakas Cardlin.
Johtaja hymyili.
"Jollei joku tunkeudu parin metrin paksun seinän läpi, niin muuta tietä ei ole", hän sanoi painokkaasti.
Johtaja pyysi toisia peräytymään pari askelta sillä välin, kun hän pyöritti numerotaulukkoa, sitten hän asetti lukkoon ensiksi yhden ja sitten toisen avaimen ja väänsi niitä. Kuului hiljainen napsahdus, ja ovi kääntyi voimakkailla saranoillaan. Sitten hän sytytti lampun, jonka valo valaisi holvin sisäpuolta, ja tarttui kädellään paksun varmuusoven pieleen, ennenkuin hän laskeutui kuusi porrasta alaspäin, jotka johtivat sementtiholviin.
"Täällä ovat asiapaperilaatikot", hän osoitti kiiltäviä laatikoita, jotka oli asetettu pitkään riviin. "Ja tuossa" – hän näytti rautaristikkoa, joka jakoi holvin kahteen osaan – "on toinen holvi, jossa me säilytämme kirjojamme ja kassaamme".
"Mikä laatikko on Pattisonin rahastolle kuuluva?" kysyi Cardlin.
Johtaja kosketti laatikkoa, joka oli toisia pienempi, ja Cardlin otti sen esille; ja sitten, Johnin suureksi hämmästykseksi, Cardlin tunki terävän aseen laatikon kannen väliin. Kuului kova paukahdus; kansi lensi auki, ja Cardlin otti esille kaksi pientä paperipakkaa ja pisti ne taskuunsa. Ja sitten hän aivan levollisena kääntyi ja astui portaitten luo.
Silloin vasta John virkosi hämmästyksestään.
"Mikä on tarkoituksenne, Cardlin?" hän kysyi.
Wade hyökkäsi kaksi askelta parrakkaan miehen jälkeen ja pysähtyi. Cardlin kääntyi häntä kohti, kädessä hänellä oli karkeakaliberinen revolveri.
"Olkaa alallanne", hän sanoi. "En tahtoisi ampua, sillä pollari voisi kuulla laukauksen; se voisi estää poispääsyäni ja pilata koko viikon työn."
XVI
Nyt vasta John huomasi, että mies oli amerikkalainen. Hämärästi hän myös aavisti, että hän oli kuullut tuon äänen ennen, mutta silloin siinä ei ollut amerikkalaista sävyä. Jäljestäpäin hänen oli mahdoton ymmärtää, miksi hän oli kiinnittänyt huomiota noin vähäpätöisiin seikkoihin.
Mies kiipesi portaita ylös ja astui hitaasti huoneeseen; yhä revolveri kädessä hän kumartui alas ja tunnusteli oven pieltä.
"Hyvä Jumala! Hän aikoo sulkea oven!"
Johtajan ääni ilmaisi kauhua.
"Hän etsii varmuuslukkoa. Me tukehdumme tänne –"
Sinä hetkenä John veti esille revolverinsa ja ampui. Hän kuuli tuskan huudon sekä kolinan, kun parrakkaan miehen revolveri putosi maahan. Iso rautaovi kääntyi hitaasti saranoillaan. Kahdella harppauksella John Wade kiiruhti portaita ylös ja työnsi hartiansa oven ja seinän väliin. Waden hyökätessä portaita ylös parrakas mies kääntyi, kiiruhti ulos huoneesta ja lukitsi oven jäljessään.
"Hätäkello!" läähätti johtaja. "Antakaa minun."
Hän kiiruhti Elkin ohi, heittäytyi pöydän yli ja kopeloi sen alareunaa. Hän löysi pienen napin ja samassa hiljaisella kadulla kajahti hätäkellon voimakas ääni.
Eräs citynpoliisi päästi heidät ulos. Kiireessään varas oli jättänyt pankin ulko-ovet selkosen selälleen. Poliisi kertoi, että auto oli ajanut hänen ohitseen juuri samalla hetkellä, kun hän kääntyi Lothburyn kulmasta. Johnin poistuessa pankista oli katu täynnä univormupukuisia miehiä, ja hetkistä myöhemmin piirikomissaari saapui paikalle.
"Cardlin? Ei, sen nimistä ei ole meidän poliisikunnassamme", hän sanoi. "Minkä näköinen hän oli?"
John kuvaili parrakasta miestä, ja taaskin komissaari pudisti päätään.
"Sellaista miestä ei meillä ole, ei ainakaan tässä piirissä, ja jos hän olisi konstaapeli, niin tuntisin hänet."
Puoli tuntia myöhemmin kaksi hyvin masentunutta komissaaria ajoi Embankmentia pitkin.
"Kylläpä meille nyt nauretaan", sanoi Elk synkkänä. "Mutta toisaalta, olisihan se tapahtunut, vaikka me emme olisikaan olleet paikalla. Hän ei ollut valmistunut meidän tuloomme, mutta nopsa käänteissään hän oli. Antaisin vaikka koko kuukauden palkkani, jos saisin kiinni tuon parrakkaan miehen."
John ei sanonut mitään; hänen mielestään tämä seikkailu ei tuntunut naurettavalta eikä se merkinnyt myöskään ajan hukkaa. Sillä tuo parrakas mies oli tietämättään antanut hänelle sen johtolangan, jota hän tarvitsi.
Kaikkein ensiksi he läksivät Mr Bruderin asunnolle, ja hän odotti heitä. Vaikka häntä kiinnosti se tieto, että laatikon sisällys oli varastettu, niin ei hän pitänyt sitä erikoisen suurena tappiona.
"Minun muistaakseni siellä ei ollut mitään arvokasta, lakimiehen kannalta katsoen, vaikka tietenkin muistoesineitä –"
"Mitä laatikko sisälsi?"
"Syntymä- ja vihkimätodistuksia, joukon lady Pattisonin kirjeitä hänen nuoremmalle pojalleen, pari valokuvaa, enimmäkseen Delian kuvia." Asianajaja tuumi hetken aikaa. "Annan, palvelustytön antama todistus tulipalosta. Ei mitään muuta. Lady Pattison toivoi erikoisen hartaasti, että nämä paperit pidettäisiin erillään muista. Sen vuoksi minä säilytin niitä pankissa, joskaan ne tuskin olivat sen arvoisia."
"Kuka tiesi, että nuo paperit olivat pankissa?" kysyi John.
"Ei kukaan", vastasi toinen nopeasti. "En minä maininnut niitä edes lordi Sinifordille –"
"Kyllä te mainitsitte", sanoi John levollisesti. "Te kerroitte minulle niistä juuri kun hän tuli tänne eilen illalla. Muistattehan, että hän astui huoneeseen kalpeana kuin haamu ja kiiruhti jälleen ulos?"
"He tiesivät sen jo aikaisemminkin", sanoi Elk. "Eikö nuori neiti kuullut heidän puhuvan Lothburystä ja kaivertajan liikkeestä jo useita päiviä, ehkä viikkoja sitten? Silloin Siniford sai jo asiasta vihiä. Mutta jos se, mitä sinä kerroit, on totta, niin Siniford ei ollut levoton sen johdosta, että paperit olivat pankissa, vaan siksi, että sinä halusit nähdä niitä?"
Asianajajan luota John soitti lordille, mutta ei saanut vastausta. Hän soitti sitten ovenvartijalle, jolla oli oma puhelin.
"Hänen armonsa tuli kotiin, mutta meni uudelleen ulos", sanoi mies.
"Oliko hän yksin?" kysyi John.
Mies ei vastannut, ja John uudisti kysymyksensä.
"Ei, herra, hänen mukanaan oli eräs pienikasvuinen herra – en tiedä hänen nimeään. He läksivät yhdessä ulos."
John läksi yksin lordin asunnolle St. James Streetin varrelle, mutta ovenvartija ei voinut antaa sen tarkempia tietoja.
"Oliko tuo pienikasvuinen mies valkoihoinen vai kiinalainen?"
"Valkoihoinen, herra. Hyvin tavallisen näköinen – hän kävi täällä kerran ennen. Hänen armonsa soitti, sillä whisky oli loppunut, ja minä toin uuden pullon. Luullakseni pienikasvuinen mies oli ollut merellä; hän valitti, että vesi joessa oli kovin kylmää tänä iltana. Mutta ei suinkaan teillä ole tästä mitään hyötyä, Mr Wade?"
"Aivan niin", sanoi John hyvillään. "Vesi joessa on kylmää."
"Ei hän käyttänyt aivan noita sanoja. Hän sanoi: En olisi uskonut, että vesi joessa olisi ollut niin kylmää – mutta hän vaikeni, kun astuin huoneeseen."
John nyökkäsi. Golly oli siis käynyt siellä! Ja hän oli ollut siellä ennenkin. Siinä oli uusi rengas ketjuun.
Vaikka Wade oli väsynyt, oli hänen pakko palata Wappingiin kirjoittamaan syytettä Mrs Oaksia vastaan. Hän tapasi muorin mitä sovinnollisimmalla tuulella.
"En minä käsitä, mistä te voitte minua syyttää, Mr Wade", hän sanoi. "Olen aina ollut teille kohtelias enkä ole tuottanut teille mitään vaivaa. Syytös on naurettava – minäkö olisin käsitellyt myrkkyä! Ja mitä Lilaan tulee, niin en ole nähnyt häntä eilisestä saakka. Tuo tyttö tuottaa enemmän harmia kuin hyötyä – jospa joku muu ottaisi hänet huostaansa."
Muori katsoi suoraan Johniin puhuessansa.
"Hän on soma tyttö ja hänellä on hiukan rahaakin. Minun rakas sisar-raukkani jätti jälkeensä lähes tuhat puntaa. Lila on nuori, mutta hänestä voisi tulla hyvä vaimo jollekin miehelle –"
"Minulleko, esimerkiksi?" sanoi John äkkiä. "Sillä syötilläkö te minua houkuttelette? Minä en tartu siihen. Ja mitä teidän sisareenne tulee, jos häntä yleensä on ollut olemassa, niin olen aivan varma, ettei hän ole ollut rakas eikä surkuteltava – tuo juttu ei vetele. Lila Smith on Lila Pattison."
Wade näki muorin räpäyttävän silmiään, ja hänen kasvonsa kalpenivat ja punastuivat vuoron perään.
"Minä – minä en ymmärrä, mitä te tarkoitatte, Mr Wade", hän änkytti. "Se on minulle täysi arvoitus."
John nyökkäsi konstaapelille ja saneli lyhyesti syytteen.
"Sallitte kai minun hankkia takaajan, Mr Wade?" Muorilla oli kyynelet silmissä. "Ettehän te voi pidättää vanhaa ja kunniallista naista likaisessa vankikopissa koko yötä?"
"Poliisiaseman kopit ovat puhtaat ja terveelliset", sanoi John kylmästi. "Ja kuka menisi takuuseen teistä, Mrs Oaks?" Ja sitten hän äkkiä lisäsi: "Niin, jos miehenne ilmestyy tänne ja menee takuuseen, niin sen minä hyväksyn."
Muori hätkähti.
"En tiedä, missä Golly on – senhän olen sanonut teille. En ole nähnyt häntä –"
"Te ette koskaan näe häntä", sanoi John väsyneesti. "Tapasitte hänet varmaan tänä iltana. Minä löysin hänet halkokellaristanne. Viimeksi näin hänen uivan London Bridgeä kohti. Toivottavasti hänellä ei ole reumatismia."
Muorin kasvot olivat ilmeettömät; tuon naamarin Wade tunsi hyvin entuudestaan. Hän katsoi välinpitämättömästi salapoliisiin, avasi huulensa ikäänkuin aikoen puhua, muutti sitten mielensä, teki täyskäännöksen ja seurasi naispoliisia koppeihin johtavaan käytävään.
Wade palasi kotiin sinä yönä hirvittävän väsyneenä ja vaipui uneen ennenkuin tiesi olevansa vuoteessakaan. Nukuttuaan viisi tuntia hän heräsi siihen, että komissaari Elk seisoi hänen vuoteensa vieressä.
"Ei, minä en nuku koskaan", sanoi mies, jonka rauhaa ei mikään voinut häiritä. "Nukkuminen on suuri ajan hukka."
"Mitä sinä nyt haluat?" murahteli John nousten istumaan; hän haukotteli ja venytteli jäseniään. "Sinä tulit kai ilmoittamaan, että olemme saaneet potkut Yardista?"
Elk kävi vuoteen reunalle istumaan, ja sytytti sikarinpätkän ennenkuin hän vastasi.
"Ei, se tulee aikanaan. Arvelin vain, sinua huvittaa ehkä kuulla, että jokipoliisit onkivat miehen ruumiin vedestä tänä aamuna – se kellui veden pinnalla lähellä Middlesexin rantaa."
John tuijotti häneen.
"Kenenkä ruumis?" hän kysyi.
Elk puhalsi sauhun kattoon.
"Lordi Sinifordin", hän sanoi.
John läähätti.
"Siniford – kuollut! Hukkunutko?"
Elk pudisti päätään.
"Pistetty kuoliaaksi", hän sanoi. "Erittäin taitavasti tehty. Lääkäri sanoi, ettei edes Siniford voinut tietää, mikä hänet tappoi."
XVII
Kuolleen miehen taskut oli tyhjennetty ja tavarat laskettu pöydälle poliisiasemalla. Siinä oli kultainen savukekotelo, kello ja kellonvitjat sekä pieni kultainen rasia, jossa oli vettynyttä pulveria; tarkoituksena oli tutkia sitä kemiallisesti, mutta John Wade tiesi, että se oli kokaiinia; lisäksi pieni hopeinen veitsi, platinasormus, avaimia sekä meritautilääkettä. Ei mitään muistiinpanokirjaa, ei paperirahaa, ei mitään paperia, joka olisi voinut antaa hänet ilmi. Kuitenkin, niinkuin Elk väitti, hänet olisi voitu tuntea avainten ja savukekotelon nojalla.
Tutkiessaan ruumista John Wade totesi, että kuolettava haava oli melkein näkymätön. Sinifordia oli pistetty niskaan takaapäin. Taitava isku oli leikannut poikki valtimon, ja kuolema oli heti seurannut.
"Olen nähnyt pari samanlaista murhatapausta aikaisemmin", sanoi Elk. "Omituisia poikia, nuo kiinalaiset, Minkä johtopäätöksen sinä teet näiden tavaroiden nojalla?" Hän viittasi kädellään pöydällä oleviin esineihin.
"En mitään, paitsi että hän oli huono merimies ja että hän aikoi lähteä merille. Murha tapahtui sydänyön ja kuuden välillä, jolloin hänet löydettiin: se tapahtui jossain Westminsterin seuduilla."
Hän otti naulasta raskaat liivit, jotka olivat olleet vainajan yllä.
"Tässä on todiste, että hän aikoi lähteä merille. Liiveissä on jouhitäyte, jommoisia hermostuneet ihmiset käyttävät; ne voivat tehdä pelastusvyön virkaa. Murhaaja ei tullut ajatelleeksi, että hän pysyisi veden pinnalla. Kello pysähtyi 1.17, viisi minuuttia ennen nousuveden alkua. Virta oli juuri kääntynyt, kun ruumis löydettiin."
Elkin kasvoille levisi hymy.
"Sinustahan alkaa tulla oikea pieni Sherlock Holmes, Jonny. Mikä tämä on?" Hän otti sormuksen pöydältä ja tarkasteli sitä uteliaasti. "Hiukan liian pieni hänen sormeensa, eikö totta?"
"Se oli liivintaskussa", sanoi John rauhallisesti. "Ei se ollut tarkoitettukaan hänen sormeaan varten – se on vihkisormus."
Elk vihelsi.
"Aikoiko hän mennä naimisiin?"
Elk laski sormuksen pöydälle, ja sitten hän huomasi hämmästyneen ilmeen Waden kasvoilla.
"Sinä näytät levottomalta, Jonny", Elk sanoi ystävällisesti ja laski ison kätensä toisen olkapäälle.
Wade nyökkäsi.
"Minä olen hirvittävän levoton", hän sanoi. "Kaikki tuumani ja ihastuttavat teoriani ovat menneet myttyyn. Minä oletin, että tarkoituksena oli naittaa Lila tälle miehelle, ja minä toivoin, että se merkitsisi odotusaikaa tytölle. Se vähensi vaaraa, mutta nyt –" Wade teki epätoivoisen liikkeen.
Elk lähti pois, mutta tunnin kuluttua hän soitti ja pyysi Wadea tulemaan Scotland Yardiin. Väsyneenä sekä mieleltään että ruumiiltaan ja murtunein sydämin Wade seurasi käskyä.
Elk oli poliisipäällikön huoneessa, ja lihava päällikkö tutki paraillaan radiosähkösanomaa, kun John astui huoneeseen. Hän ojensi hänelle paperin pöydän yli.
"Tässä on Troijan Sinetin loppu", hän sanoi. "Amiraliteetin käskystä eräs meidän risteilijöistämme pidätti sen lähellä Brasilian rannikkoa – tässä on ilmoitus."
Ilmoitus käsitti neljä arkkia.
"Määräyksenne XF.43/C/9AI/95142, mukaan olen pidättänyt Troijan Sinetin X leveysasteella, X pituusasteella ja tarkastanut sen. Laivan lastina on maanviljelyskoneita ja autoja. Laivapaperit kunnossa. Kapteeni: Silvini, 1:nnen perämies: Thomas Treat Sunderlandista. Ei kapteeni Aiknessiä eikä perämies Raggit Lanea laivassa. Hyteissä 75, 76 ja 79 neljännellä kannella vesirajan alapuolella tapasin kolme miestä, kaksi englantilaista ja yhden amerikkalaisen, jotka kertoivat, että he ovat olleet vankeina laivalla kuusi vuotta ja että heidän tehtävänään on ollut sulattaa varastettujen jalokivikoristeiden metalliosia. Toisistaan riippumatta kukin näistä miehistä todisti, että laiva oli etupäässä ollut varastetun tavaran säilytyspaikkana. Kapteenin hytistä, laudoituksen takaa löysin pienen kassakaapin, jonka me avasimme. Siellä oli 1,250 karaattia hiottuja timantteja, 750 karaattia smaragdeja, joista useat olivat hyvin isoja, 17 pientä platinatankoa ja 55 hienoa kultatankoa. Laivassa oli kolme jäähdytyshuonetta ja yhdessä niistä me löysimme osakkeita 83,000 punnan arvosta ja sitä paitsi 184,000 puntaa arvopapereina ja seteleinä. Eräs kultasepistä kertoi, että tässä oli kuuden murtovarkauden saalis, osa niistä oli ryöstetty jostakin pankista. Minä jatkan – – –"
Kaksi seuraavaa riviä oli kirjoitettu salakirjaimin, joita ei voitu lukea. Sitten seurasi:
"Miesten todistukset jätetään viranomaisten tarkastettaviksi ja sen jälkeen ne lähetetään teille. Troijan Sinetti jatkaa matkaansa oman miehistönsä kera."
Tähän ilmoitus päättyi.
"Nämä ovat ikäviä uutisia kapteeni Aiknessille, puhumattakaan Mr Raggit Lanestä", sanoi Elk.
John pudisti päätään.
"Ei niinkään ikäviä kuin oletat. Minun käsittääkseni Aikness tiesi, että peli oli menetetty ja antoi laivan lähteä matkalle varmasti vakuutettuna, että se pidätettäisiin. Hän ei tule kärsimään siitä suuresti. Jossain Etelä-Amerikassa hänellä on talletettuna sievoinen summa. Tämä ei tuota hänelle vahinkoa – jollei hän matkusta heidän jälkeensä, ja sitä hän ei suinkaan tee."
Elk näytti hiukan epäröivältä.
"Aikness? Hm! Mitä tekemistä Gollylla on siinä jutussa? Mies rukka – hän on takertunut siihen sakkiin. Minä pidän Gollysta – vaikka hän ostikin nuo orvokit! Toiset käyttävät häntä vain aseenaan."
"Mutta hän on kaksiteräinen ase", sanoi John.
Wadellä oli asiaa poliisiasemalle, ja sinne oli kerääntynyt suuri joukko Mrs Oaksin ystäviä ja naapureita. Ei ollut ainoatakaan jokirottaa Tillburyn ja Barking Creekin välisellä taipaleella, joka ei olisi tuntenut Mrs Oaksia tai nauttinut hänen vieraanvaraisuudestaan.
Harmaat ja mustat rotat, Rotherhithe-liiga ja Wappingin sakki – kaikki ne tunsivat ränstyneen vanhan laiturin, missä he yön aikana olivat tehneet nopeita ja edullisia kauppoja. Halkokellarin takaisessa huoneessa oli kerran ollut kahdenkymmenen tuhannen punnan arvosta silkkiä, joka oli kadonnut auringonlaskun ja aamunsarastuksen välisenä aikana ulkomaalaisesta laivasta satamassa. Kapteeni ja kassanhoitaja olivat saaneet osansa, mutta suurin osa meni Mrs Oaksille.
Tyhjäntoimittajat, jotka seisoivat kädet taskussa ja savukkeet suupielissä, heittivät vihamielisiä katseita John Wadeen, kun tämä astui heidän ohitseen. Toiset tervehtivät häntä matelevasti. Wade näki Sniffyn siellä, ja miehen vastenmieliset kasvot toivat äkkiä erään asian hänen mieleensä.
"Enkö minä pidättänyt teitä vastikään, Sniffy?"
"Aivan oikein, herra, mutta eihän minua voitu syyttää tulvasta", ivasi jokivaras.
"Mitä te teitte Mrs Oaksin luona? Jätitte kai hänen haltuunsa hiukan rahaa?"
Sniffy näytti huvitetulta.
"Minun käyntini oli aivan yksityislaatuinen", hän sanoi tekopyhästi. "Eikö gentlemannilla ole lupa käydä daamia tapaamassa – mitä väärää siinä voi olla?"
"Voipa niinkin, jos kysymyksessä oleva gentlemanni olette te", hymyili John. "En ole pitkään aikaan saanut teitä kiinni, sydänkäpyseni."
Sniffyn kasvot kirkastuivat.
"Nyt te olette taas itsenne kaltainen, Mr Wade. Ette te saakaan minua kiinni; olen heittänyt hommani sikseen. Olen saanut säännöllistä työtä. Ei minunlaiseni miehen, joka tuntee joen perin pohjin – lyön vaikka vetoa, ettei tässä huoneessa ole ketään muuta, joka olisi kulkenut jokea pitkin aina Gloucesteriin saakka – kannata maleksia koiranpesässä."
Se oli kylläkin totta, että Sniffy oli niitä harvoja lontoolaisia jokimiehiä, jotka olivat nähneet joen sen paremmalta puolelta, kun se kiemurteli hopeisena virtana metsäisten kukkuloiden lomitse, käytti vesimyllyjä ja kulki sulkujen läpi ja sen rantoja reunustavien pienten kylien ohi.
"Olen hypännyt Thamesin yli", kerskaili Sniffy. "Lyön vetoa, ettei moni muu ole sitä tehnyt – olen hypännyt toiselta rannalta toiselle. Minä tunnen joen paremmin kuin kaikki luotsit; tunnen jokaisen kapakoitsijan Lontoon ja Oxfordin välillä."
Hän vaikeni äkkiä, ja John huomasi, että hän pelkäsi puhuneensa liikaa.
"Mitä te aiotte tehdä Mrs Oaksille – tehän suorastaan vainoatte häntä. Sen viattomampaa naista ei koskaan ole ollut taivaan alla. Hän on hieno nainen."
John aikoi kulkea eteenpäin, mutta Sniffy tarttui hänen takinhihaansa.
"Täällä on joukko vahvoja miehiä tänään, Mr Wade", sanoi hän kuiskaten. "En minä teidän sijassanne kulkisi yksin."
"He ovat kai kaikki Mrs Oaksin ystäviä, Sniffy?" kysyi John ja astui edelleen.
Varoitus ei ollut tarpeen, vaikka John huomasi, että se oli oikeutettu. Siellä oli useita outoja kasvoja, miehiä, jotka eivät kuuluneet hänen piiriinsä: laihoja, villejä miehiä, jotka hänen astuessaan ohi tuijottivat häneen ilmeettömin silmin, ja sitten vilkaisivat toisiinsa sanomatta sanaakaan.
Hän tapasi Mrs Oaksin odotushuoneessa käytävän päässä. Kaikesta päättäen muori oli nukkunut hyvin vähän, mutta hän oli rauhallinen ja hillitty. Hän kysyi, oliko Wade käynyt klubissa, ja kun salapoliisi vastasi kieltävästi, oli muori hetken aikaa vaiti. Sitten hän sanoi:
"Toivottavasti te järjestätte tämän asian tänään, Mr Wade. Minä en käsitä, mistä te voitte minua syyttää, ja vielä vähemmän tuoda esiin todistuksia. Minulla on taitavimmat asianajajat, mitä rahalla voi saada. Mutta en tahtoisi saattaa teitä naurunalaiseksi oikeuden edessä, Mr Wade – jos peruutatte syytteenne, niin en sano enää sanaakaan enkä kanna vihaa teitä vastaan."
"Asia on jätetty yleiselle syyttäjälle ja minä vaadin lykkäystä", hän sanoi. Muorin poskille kohosi kaksi punaista läikkää ja hänen silmänsä iskivät tulta.
"Hyvä on, saatte nähdä, mitä minä voin tehdä! Minulla on ystävä, tiedättekö Mr Wade. Lordi Siniford –"
"Lordi Siniford on kuollut."
John Wade puhui kylmällä ja rauhallisella äänellä pitäen naista silmällä. Tämä punastui ja kalpeni sitten, ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi.
"Kuollut?" kuiskasi hän.
Wade nyökkäsi.
"Milloin – milloin hän kuoli?"
"Hänet murhattiin viime yönä", sanoi John. "Hänen ruumiinsa löytyi joesta."
Muori seisoi jäykkänä salapoliisin edessä tehdessään tuon kysymyksen. Wade näki hänen polviensa notkuvan, ja kun hänen vartalonsa kallistui eteenpäin, tarttui Wade häneen kiinni ja auttoi hänet tuolille istumaan. Muori ei pyörtynyt; hänen pyöreät silmänsä ilmaisivat kauhua. Hänen äänensä oli käheä.
"He tappoivat hänet – lordin piti naida tyttö – miksi hän salli tehdä sen?"
Vastaus tuli vaistomaisesti Johnin huulilta. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut sellaista ratkaisua.
"Koska hän halusi itse naida tytön", hän sanoi, ja muori kohotti kättään ikäänkuin varjellakseen itseään iskulta.
"Ei, ei!" hän valitti. "Hän ei voinut sitä tehdä – ei hän voinut sitä tehdä. Hyvä Jumala, ei hän voinut sitä tehdä?"
Salapoliisi laski kätensä muorin olkapäälle ja taputti häntä kevyesti.
"Mrs Oaks, ette te käytä konetta, te olette siinä vain pieni ratas", hän sanoi. "Jätetään kaikki turhat verukkeet – miksi te ette tunnusta? Käyttäkää hyväksenne todistajan oikeutta. Aikness maksaa teille. Me olemme päässeet selville Troijan Sinetistä ja Lila Smithistä."
Muori oli vaiti.
"En minä yritä petkuttaa teitä. Minä tahtoisin auttaa. Nyt vasta olen huomannut, miten vähän minulla on apua teistä."
Muori katsoi Wadeen, ja salapoliisi oli ihmeissään nähdessään hänen kauhistuneen katseensa.
"En tiedä – en välitä siitä, vaikka asia lykkäytyisi – enkä tarvitse takuutakaan. Ehkä saan tavata teitä huomenna tai ylihuomenna."
Oikeuden edessä Mrs Oaks seisoi kumaraselkäisenä ja välinpitämättömänä. Hänen asianajajansa, jonka kanssa hän oli hetken aikaa keskustellut, ilmoitti tuomarille, ettei Mrs Oaks halunnut takuuta. Oikeussalissa oli yksi ainoa henkilö, joka tiesi, miksi hän mieluummin jäi vankilaan, mutta tämä henkilö ei ollut John Wade.
XVIII
Troijan Sinetin salaisuus ei ollut enää mikään salaisuus. Joku laivasta oli sähköttänyt vastalauseensa Brasilian hallitukselle. Britannian hallitus lähetti heti selityksen iltapäivälehtiin, ja uutisosastossa, jossa kerrottiin lordi Sinifordin kuolemasta sekä cityssä tapahtuneesta pankkiryöstöstä, oli kuvaus tästä romanttisesta aarrelaivasta sekä luettelo kuminaamarimiesten tihutöistä.
Alempana oli kertomus poliisikuulustelusta ja Mrs Oaksin pidätyksestä sekä sen yhteydessä kuva Golly Oaksista, jota poliisi ajoi takaa. Tässä yhteydessä ei mainittu kuitenkaan toista vieläkin huomiotaherättävämpää juttua, sillä ei kellään ollut vihiä Lila Smithistä. Ei edes hänen nimeään mainittu lehdissä.
Samana päivänä pidettiin neuvottelukokous Scotland Yardissa. John Waden piti astua "Neljän Suuren" eteen, jotka eivät koskaan ottaneet korviinsa mitään selityksiä eivätkä antaneet anteeksi erehdyksiä. He näyttivät kuitenkin Waden mielestä suhtautuvan pankkiryöstöön varsin ystävällisesti.
"Nuo lurjukset ovat ovelia", sanoi poliisimestari. "Luultavasti he yrittivät avata holvia ja huomasivat, että se ei onnistunut – mikä neronleimaus kutsua pankin johtaja paikalle. Eräs citynpoliiseista näki Cardlinin, niinkuin hän nimitti itseään, ja hän oli esittänyt hänelle Scotland Yardin kortin! Ei, me emme moiti teitä, komissaari, mutta me tahtoisimme kovin kernaasti saada Aiknessin ja Oaksin kiinni."
"Minä tunsin Oaksin varsin hyvin parikymmentä vuotta sitten", sanoi yksi näistä neljästä herrasta. "Hän oli kaikkein taitavimpia varastetun tavaran kätkijöitä Lontoon East Endissä ja on varmaankin koonnut suuren omaisuuden. Ovela lurjus, hän osaa viittä tai kuutta kieltä."
John tuijotti puhujaan ihmeissään.
"Oaksko?" hän sanoi epäillen. "Minä luulin aina, että hän oli aivan sivistymätön."
"Ei lainkaan", sanoi toinen. "Hänellä oli vain yksi heikkous; hän luuli, että hänellä oli lauluääni, ja hän tuhlasi satoja, ehkäpä tuhansiakin puntia äänensä kouluttamiseen. Niin, tietysti hän puhuu Lontoon murretta, vastoin kaikkia kieliopin sääntöjä, mutta ranskaa ja saksaa hän osaa kuin sivistynyt mies ainakin."
Tämä oli aivan uusi piirre Gollyssa, ja se teki Johniin niin syvän vaikutuksen, että hän läksi vielä samana iltapäivänä "Mekkaan". Hän tiesi, mikä oli Gollyn huone, kerran hän oli pintapuolisesti sitä tarkastanutkin. Nyt hän arveli maksavan vaivaa tutkia sitä tarkemminkin.
Huone oli varsin iso ja se sijaitsi hiilikellarin yläpuolella; mutta se oli hämärä, sillä vain pienen ikkunan kautta pääsi sinne valoa ja ilmaa. Huonekaluina oli pieni rautasänky ja iso kirjahylly täynnään kirjoja, joissa kaikissa oli paperipäällykset, sekä vanha jalkalamppu ja kulunut sohva. John huomasi, ettei ainoankaan kirjan nimi ollut näkyvissä. Ne olivat kaikki siisteissä paperipäällyksissä, ja joko omistaja muisti ulkoa kirjojen paikat tai hänen täytyi nähdä paljon vaivaa, ennenkuin hän löysi sen kirjan, jota hän halusi lukea. Pieni kirjasto oli johdonmukaisesti järjestetty. Ensimmäisenä oli kreikankielinen Uusi Testamentti, huomio, joka hämmästytti suuresti salapoliisia. Sodanjohtotaitoa käsitteleviä kirjoja oli puolen tusinaa, ja kaikesta päättäen niitä oli ahkerasti luettu, sillä marginaaleissa oli joukoittain lyijykynämuistiinpanoja, enimmäkseen niin epäselviä, ettei niitä voinut lukea, tai viittauksia toisiin kohtiin, joissa oli samoja tai eroavia mielipiteitä esitetty.
Suuri joukko kirjoja kosketteli musiikin teoriaa. Siellä oli paksu, laulutaitoa esittävä nidos, muut olivat matkakertomuksia tai saksan-, espanjan-, ranskan- ja italiankielisiä filosofisia teoksia. Siellä oli Caesarin Commentariot latinan kielellä sekä unkarilainen katkismus, jota oli ahkerasti käytetty. Pieni kirjoituspöytä huoneen nurkassa oli musteen tahrima, samoin lattiakin sen ympärillä. Kaikesta päättäen Golly oli huolimaton luonteeltaan, mutta hän kirjoitti paljon.
Tarkastaessaan pöytälaatikoita Wade teki uuden löydön. Hämmästyttävä Golly oli okkultisti: siellä oli astrologisia karttoja, keskeneräisiä horoskoopeja, ja eräässä näistä Wade ihmeekseen näki oman nimensäkin.
Varmaankin Gollylta oli puuttunut välttämättömät tiedot voidakseen valmistaa Johnin elämäntaulun, ja Johnin mieleen muistuikin nyt, että tuo pikku mies oli kerran tiedustellut häneltä hänen syntymäpäiväänsä ja hetkeään. Lystikäs ja hämmästyttävä mies.
Minkäänlaisia todisteita Gollyn taloudellisesta asemasta ei löytynyt: ei pankin vastakirjoja, ei mitään, mistä olisi voinut nähdä, paljonko hän omisti. Jos hän oli ollut rikas mies kaksikymmentä vuotta sitten –
John pudisti päätään. Golly oli suurin arvoitus kaikista. Salapoliisi kohotti mattoa ja tutki tarkasti koko lattian ja seinät, mutta ei löytänyt mitään salakätköä.
Mutta hän oli tehnyt yhden löydön, joka voisi johtaa koko lailla pidemmälle. Se oli pieni, ohut, kultareunainen kirja, jonka etusivulle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Muistoksi G.H. Oaksille hänen työnantajaltaan, William Deansiltä... 'Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija'."
John olisi voinut nauraa tälle, jos hän olisi ollut sillä tuulella. Kirja oli yleisesti luettu 80-luvulla, ja aivan odottamatta se paljasti Mr Deansin liikealan, sillä kirjan lehtien välissä oli vanha lasku, jonka otsikossa oli nimi: "Deans & Abbit, kirurgisten instrumenttien tehdas", ja laskun alareunassa oli seuraava ilmoitus: "Deansin patenttikumihansikkaita lääkäreille." Olikohan jotakin yhteyttä näiden kumihansikkaiden ja kuminaamarien välillä?
Loppupuoli päivää oli hyvin työläs ja tulokseton. Neljän eri kreivikunnan poliisit tekivät ahkerasti työtä, mutta ei mitään tietoja saapunut pääkortteeriin Lila Smithistä. Wade kävi vielä samana iltana Mrs Oaksia tapaamassa vankilassa; hän oli hapan ja harvasanainen, ja keskustelu päättyi syytösryöppyyn, jolloin muori sai niin kovan raivokohtauksen, että kuulustelut täytyi lopettaa.
Wade itse oli suuremmassa vaarassa kuin mitä hän oli olettanut. Seuraavien päivien aikana hän tapasi vähän väliä samoja miehiä, joita hän oli nähnyt poliisiasemalla Mrs Oaksin kuulustelupäivänä. Wadella oli erinomainen henkilömuisti ja hän tiesi, ettei hän erehtynyt heidän suhteensa. He liikkuivat hänen asuntonsa läheisyydessä; hän kohtasi heitä mennessään työhönsä; kerran kun hän kulki poliisiveneellä joella, hänen ohitseen sousi kolme miestä, joista kaksi oli airoissa ja kolmas piti perää. He eivät edes vilkaisseetkaan poliisiveneeseen, mikä itsessään oli jo epäilyttävä merkki. Wade tapasi samat miehet uudestaan iltapäivällä; he sousivat virtaa ylös, kun Wade meni alaspäin, ja miehet muuttivat kurssia sivuuttaakseen poliisiveneen niin läheltä kuin mahdollista. Onneksi oli toinen poliisivene joen toisella rannalla, ja Wade antoi sille merkin, jotta se pysähtyisi epäilyttävän veneen kohdalle. Niin pian kuin soutajat huomasivat tämän, toinen lakkasi soutamasta ja otti veneen pohjalta jotain, minkä hän heitti veteen. Samassa Johnin vene laski sen viereen.
"Mitä te heititte veteen?" hän kysyi.
Veneen kokassa istuva mies lakkasi soutamasta ja katsoi röyhkeästi Wadeen.
"Syötin", vastasi mies. "Me kalastamme. Eikö se ole luvallista?"
"Pommeilla kalastaminen on kiellettyä", sanoi John, "ja jollette heittänyt pommia veteen, niin en ole koskaan nähnyt niitä."
Poliisivene hinasi veneen lähimmälle jokiasemalle. Miehet eivät olleet tähän valmistuneet ja hätääntyivät vieläkin enemmän, kun toinen poliisivene laski heidän viereensä. Kun he saapuivat rantaan, yksi miehistä pudotti salaa jotain kädestään jokeen, niinkuin hän oletti. Mutta esine putosikin laiturille, ja eräs poliiseista nosti maasta revolverin, jossa oli yksi patruuna piipussa ja yhdeksän makasiinissa.
"Onko teillä lupakirja aseen kantamiseen?" kysyi John.
"On varmasti!" naureskeli mies.
Hän oli lyhyenläntä, ja kasvot olivat terävät; olisi voinut luulla häntä italialaiseksi, mutta itse hän väitti olevansa amerikkalainen. Passi oli kunnossa – hän oli ollut maassa kolme viikkoa. Kotoisin hän oli Chicagosta. Molemmat muut miehet olivat myöskin Yhdysvalloista, ja passeista kävi ilmi, että he olivat saapuneet kaikki samalla laivalla ja samana päivänä. Perämiehellä oli myöskin revolveri.
Minkä vuoksi nuo miehet olivat tulleet tänne? Oli helppo arvata heidän elämänvaiheitaan. Kaikilla oli ulkomaalaiset nimet, ja Scotland Yard lähetti kiireisen sähkösanomatiedustelun Chicagoon; kaksi tuntia myöhemmin saapui vastaus:
"Kolme miestä tunnettu täällä. Riccini ja Orlovitch kahdesti tuomitut murhasta. Kuuleman mukaan joukko kelvottomia miehiä matkustanut Lontooseen viimeisenä kahtena kuukautena."
"Juttu alkaa selvitä", sanoi Elk luettuaan sähkösanoman. "Lontoon kolmesta eri piiristä on ilmoitettu, että paikallinen poliisikunta on päässyt useitten ulkomaalaisten jäljille – enimmäkseen ne ovat venäläisiä ja latvialaisia; kaikki he ovat saapuneet viime viikkojen kuluessa."
"Tiedetäänkö mitään Gollysta? Minä tarkoitan hänen entisyydestään?" kysyi John, ja Elk nyökkäsi myöntävästi.
"Hänet tuomittiin varkaudesta vuonna 1915, hän varasti silloin kumilevyjä työnantajiltaan." Elkin kulmakarvat kohosivat ylöspäin. "Kumilevyjä! Eikö se ole merkillistä."
"Palvelija ei pysynyt hyvänä eikä uskollisena", naureskeli John. "Eikö muuta?"
"Häntä on myöskin syytetty varastetun tavaran säilyttämisestä, mutta sitä ei voitu todistaa. Nuorempana hän oli nuorten rikollisten johtajana Wappingissa, mutta me emme saaneet häntä koskaan kiinni. Sitten hän läksi Birminghamiin ja perusti sakin, joka pani toimeen useita kultaryöstöjä. Birminghamissa on paljon kultaseppiä, ja heiltä oli helppo varastaa kultaa. Kun hankki vain varastetun kullan sijaan metalliseosta, niin saattoi hämmästyttävän helposti viedä mukanaan pari kiloa kultaa joutumatta kiinni."
John koetti muistella, minkä vaikutuksen Golly aikaisemmin oli tehnyt häneen. Se ei ollut niinkään helppoa. Hän oli pitänyt Gollya pienenä varkaana ja varastetun tavaran säilyttäjänä ja hän tiesi, että pahimmat jokivarkaat pitivät häntä suuressa kunniassa. Mutta huonot luonteet eivät koskaan kunnioita kunnon ihmisiä, väitettäköön tässä suhteessa mitä hyvänsä.
Golly oli heikko mies, joka vastaansanomatta alistui vaimonsa tahtoon. Oli mahdotonta olettaa, että hän koskaan olisi kyennyt johtamaan ketään.
"Onko häntä koskaan tuomittu?"
"Ei ole", sanoi Elk. Ja sitten hän lisäsi miettiväisesti: "Omituista, että vanha Golly on voinut tulla kunnon mieheksi ja tyytyy vain pilkkomaan puita. Minä olin aikaisemmin sitä mieltä, että Oaksin muori oli kesyttänyt hänet, mutta ehkä hän ei olekaan kesyyntynyt."
"Siitä minäkin olen varma", sanoi John. "Minä alan saada aivan toisen käsityksen Gollysta."
XIX
Lila Smith alkoi myös saada aivan toisen käsityksen kaikesta. Hän oli istunut yksin komeassa hytissä, jonne hänet oli viety suoraan Tappittin kotoa. Missä laivassa hän oli, sitä hän ei tiennyt, sillä hänen oli täytynyt alistua siihen häväistykseen, että hänen silmänsä sidottiin niin pian kuin Oaksia muori oli jätetty "Mekan" laiturille. Lila ei pelännyt; hän oli vain utelias. Pelkoa hän ei tuntenut ennenkuin tulipaloyönä.
Tällaista hyttiä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli leveä ja matala ja vaikka se oli kauniisti kalustettu, seinät oli laudoitettu harmaalla haapapuulla ja kehystetty hopealla, niin siinä ei ollut ikkunaa, jotta olisi voinut katsoa ulos. Hytin läheisyydestä suhisi pieni kone, joka huolehti ilmanvaihdosta ja valosta. Siellä oli kaunis vuode, kirjoituspöytä ja seinillä tauluja, joista jotkut, niin ainakin Lila arveli, olivat vanhojen mestarien tekoa. Matala, leveä sähköuuni levitti lämpöään koleana iltana.
Ainoa ihminen, jonka Lila näki, oli kiinalainen palvelija; hän toi hänelle ruokaa ja valmisti hänelle kylvyn. Ei kukaan ollut aikaisemmin valmistanut Lilalle kylpyä, ja siksi tämä toimenpide tuntui hänestä hauskalta; ja pieni kylpyhuone mataline marmoriammeineen ja tiiliseinineen lisäsi vielä hänen mukavuudentunnettaan.
Laiva liikkui hitaasti. Lila saattoi kuulla jalkojen töminää kannelta ja useamman kerran hän kuuli merkillistä jyrinää aivankuin ukkosta yläpuoleltaan. Laiva kulki yhä joella; Hän kuuli sireenien äänen ja kirkonkellon jossakin lyövän kymmenen.
Hän kuuli muitakin ääniä ja pelästyi, kun naisen huuto tunkeutui hänen hyttiinsä. Se oli kai mielikuvitusta – tai ehkä hän uneksi, tuumi hän. Lopun yötä, ensimmäisen laivalla, hän pelosta huolimatta nukkui kuin tukki ja heräsi siihen, että kiinalainen palvelija toi pienen koripöydän hänen vuoteensa viereen. Tuntui omituiselta ja hiukan nololta, kun mieshenkilö palveli häntä, mutta hän tottui pian hänen läsnäoloonsa. Kiinalainen osasi englantia, hän hymyili koko ajan ja täytti useimmat hänen toiveensa.
Lila saattoi lukita hytin oven, ja se ainakin oli suuri lohdutus. Mutta se oli myös lukittu ulkopuolelta, niin ettei hänellä ollut tilaisuutta tarkastaa laivaa eikä ottaa selkoa, keidenkä parissa hän oli. Hän oli melkein varma siitä, että Oaksin muori oli laivalla, koska hän oli hakenut hänet pois turvapaikasta. Mutta hän oli vieläkin varmempi siitä, että John Wade koettaisi ottaa selkoa hänen olinpaikastaan – hänen uskonsa salapoliisiin oli horjumaton.
Suuri tapahtuma oli Gollyn ilmestyminen hyttiin. Lila piti tuosta pikku miehestä; hän epäili tosin, että Golly seurusteli kaikenlaisten roistojen kanssa, mutta hän luuli häntä vain toisten kätyriksi. Lila istui murkinaa syömässä, kun ovi avautui ja Golly astui sisälle veitikkamainen hymy varsin vähän miellyttävillä kasvoillaan. Hän käytti tavallisesti hattuja, jotka olivat hiukan liian pienet tai lakkeja, jotka ulottuivat aina korviin saakka. Mutta nyt hänellä oli korkea hattu, joka näytti ikäänkuin kruunulta hänen päässään. Kultasankaisissa silmälaseissaan, keltaisine viiksineen ja kuluneissa vaatteissaan hän muodosti räikeän vastakohdan tälle komealle ympäristölle.
"Kas – Mr Oaks!" sanoi Lila nousten tuolilta.
"Istu vain, kultaseni. Voinko saada kupin teetä?"
Vasta silloin Lila huomasi, että tarjottimella oli kaksi kuppia. Golly otti hatun päästään, laski sen lattialle ja pyyhki nenäliinalla ohuita hiuksiaan.
"Millaista elämää! Niinkuin suuri Sokrates sanoo –"
Hän sanoi jotain, mikä kuulosti heprealta Lilan korvissa. Hän ei voinut aavistaakaan, että Golly puhui kreikkaa. Golly luki useita eri kieliä ja puhui niitä sujuvasti, mutta tuo sitaatti, jonka hän nyt toi esille, oli tuollainen kulunut kultajyvä, joita useimmat koulupojat osaavat ulkoa ja jotka koristavat halpojen sanakirjojen takasivuja. Hänellä oli suuri varasto sellaisia lauseparsia, sillä hänellä oli hämmästyttävän hyvä muisti.
"Oletko tyytyväinen, Lila?"
Tyttö epäröi.
"Olen kyllä, mutta minne me olemme menossa, Mr Oaks?"
Golly katsoi olkansa yli ovea kohti ja alensi ääntään.
"Jumala tiesi", hän sanoi. "Ei kukaan tiedä koskaan minne mennään. Minä luulin meneväni 'Mekkaan' – dis aliter visum!"
Taaskin Lila katsoi hämmästyneenä Gollyyn.
"Onko Mrs Oaks laivalla?"
Golly pudisti päätään.
"Hän ei voinut tulla mukaan", hän sanoi. "Hänellä on paljon työtä ja hommaa kotona – suurenmoinen nainen, Lila!" Golly katseli tyttöä pienin sinisin silmin. "Mikä aarre! Mikä erinomainen apu miehelle!"
Taaskin Golly sanoi jotain kielellä, jota Lila ei ymmärtänyt, eikä hän voinut uneksiakaan, että kukaan muu kuin Golly itse ymmärsi mitä hän sanoi. Mutta sitten hänen mieleensä muistui, että Gollylla oli usein ollut tapana puhua sellaista, mitä ei kukaan muu ymmärtänyt.
"Ei sinulla ole hätää, Lila", sanoi hän silittäen tytön kättä. "Älä ole huolissasi; sinä tulet onnelliseksi ja rikkaaksi. Saat jalokiviä ja timantteja, autoja ja Rolls Royceja – mitä ikinä vain haluat."
Lila katsoi häneen ihmeissään.
"Milloin, Mr Oaks?"
Golly hieroi nenäänsä.
"Aikoinaan, kultaseni."
Golly katseli ylpeänä ympärilleen, mikä ihmetytti tyttöä. Hänen mielestään Gollyn olisi pitänyt tuntea itsensä hiukan noloksi näin komeassa ympäristössä, mutta pikemmin näytti siltä, kuin hän olisi ollut kaiken omistaja.
"Tuo taulu on Tintoretton", Golly osoitti sormellaan, "mutta se on hänen myöhemmältä kaudeltaan. Hän oli varmaan jo hiukan kömpelö käsistään maalatessaan sen. Suuri osa niin sanotuista Tintoretton tauluista on hänen oppilaittensa maalaamia. Tuo musta ja valkea taulu pianon yläpuolella on Sansovinon piirtämä; ja toinen tuossa on Bellinin – se ei ole suuren arvoinen, mutta hän ei ollutkaan ensiluokan mestareita. Minä puolestani asetan etusijalle venetsialaisen koulun. En välitä suuresti firenzeläisestä."
Lila kuunteli suu selällään. Tuo pieni mies, jota hän oli pitänyt perheen typeryksenä, jolla, sen verran kuin Lila tiesi, ei ollut muita harrastuksia kuin jokapäiväiset sanomalehdet, piippunsa ja ikuinen halkojenhakkuunsa, toi esiin mielipiteitä ja arvosteluja ikäänkuin hän olisi ollut taiteentuntija.
"Benvenuto, hän oli minun mielestäni mies. Oletko lukenut hänen kirjaansa? Nauroin aivan haljetakseni. Mutta maalari hän ei ollut. Kuvanveistäjä! Oletko nähnyt Medusaa? Läksin kerran Firenzeen katsomaan alkuperäistä teosta... Ja siellä oli useita suolakuppeja, joita hän oli tehnyt kuningas – mikä hänen nimensä olikaan – Fransille sekä pöytäkalut Louvreen."
Golly katseli tauluja taaskin ja maiskutti huuliaan.
"Englannissa ei ole mitään, mikä voittaisi nämät", hän sanoi.
"Minä en tiennyt, Mr Oaks, että te olitte taiteentuntija", sanoi Lila hymyillen.
"Tunnenhan minä taidetta hiukkasen; mutta musiikki on aina ollut minun erikoisharrastukseni. Oletko koskaan kuullut Tetrazzinin ja kanarialinnun laulavan yhdessä? Minäpä olen! En usko, että kukaan muu on sitä koskaan kuullut. On väitetty, että minulla on yhtä kaunis ääni kuin Carusolla."
Hän sanoi tämän aivan vakavana, ja Lila tunsi vaistomaisesti, että jos hän uskalsi epäillä sitä, niin hän tekisi pahan erehdyksen.
"En ole koskaan kuullut teidän laulavan, Mr Oaks –" sanoi hän.
"Golly setä", oikaisi Golly. "Miksikä sinä sanot minua Mr Oaksiksi? Olet sinä kuullut minun laulavan." Golly katsoi tyttöön veitikkamaisesti. "Etkö olekin?"
Lila pudisti päätään. Hän valehteli; hän oli monta kertaa kuullut Gollyn laulavan ja sulkenut ikkunat, jotta hänen ei tarvitsisi kuulla hänen hirveää ääntään.
"Mitä arvelet, jos laulaisin aarian 'Faustista'?"
Lila pudisti taas päätään, sillä hän ei uskaltanut puhua. Tytön suureksi hämmästykseksi Golly astui pienen pianon luo, kävi istumaan ja alkoi soittaa. Lila luuli uneksivansa. Golly soitti kuin mestari. Ja sitten hän alkoi laulaa.
Gollylla oli mitä merkillisin falsettiääni. Aikaisemmin se ei matkan päähän ollut kuulunut näin kamalalta; mutta nyt, kun hän lauloi samassa huoneessa, oli melkein mahdotonta sietää tuollaista vinkuvaa ääntä. Hän lauloi italian kielellä heiluen edestakaisin pianotuolilla, pää taakse taivutettuna ja silmät ummessa. Hänen äänensä oli vuoroin kimakka, vuoroin karhea; melu oli aivan hirvittävä. Lila olisi kernaasti painanut kätensä korvilleen. Mutta hän ei uskaltanut; vaistomaisesti hän tunsi, ettei hän voinut sitä tehdä. Jonkin ajan kuluttua, joka tuntui Lilasta iankaikkisuudelta, Golly lopetti laulunsa ja vilkaisi Lilaan.
"Mitä sanot?"
"Suurenmoista", sanoi tyttö. "En – en tiennyt, että te osaatte laulaa."
Lilan suureksi helpotukseksi Golly sulki pianon ja astui hänen luokseen kädet taskussa, rinta pullistuneena ulospäin, uteliaana kuin varpunen.
"Harvat sitä tietävät", hän sanoi – "hyvin harvat". Oliko Golly hullu, vai luuliko hän todellakin, että tuollainen kauhea naukuminen oli laulua? Golly vastasi heti tähän kysymykseen, ikäänkuin Lila olisi lausunut julki ajatuksensa.
"Minä en laula uudenaikaiseen tyyliin, sen minä myönnän. Ihmiset, joilla ei ole arvostelukykyä, eivät pidä minun äänestäni yhtä paljon kuin muutamista muista, mutta kymmenen vuoden kuluttua minä saavutan täyden tunnustuksen."
Lila vaihtoi puheenaihetta kysymällä, mikä laivan nimi oli.
"Ritikiki", vastasi Golly äkkiä. "Se on intialainen laiva. Kapteeni osti sen halvalla hinnalla – se on nopeakulkuisimpia laivoja maailmassa."
"Missä me nyt olemme, Mr Oaks?"
"Golly setä", Golly oikaisi häntä moittivasti. "Missäkö me olemme?" Hän katseli kehoaan miettivästi. "Gravesendin toisella puolella tai ehkei vielä niin kaukana. Me odotamme luotsia."
Ensi kertaa Lilan mieli masentui.
"Luotsiako? Lähdemmekö me merelle?" hän kysyi hätääntyneenä. "Minne me matkustamme, Mr Oaks – Golly setä?"
Golly pudisti päätään.
"Ei sitä kukaan tarkalleen tiedä."
"Miksi minun pitää olla täällä?"
"Itsesi tähden, tyttöseni."
Golly kävi istumaan ja joi teetä hörppien.
"Itsesi vuoksi. Kaikenlaiset ihmiset ajavat sinua takaa. Tuo Wadekin" – Golly pudisti päätään vakavasti. "Sellainen roisto! Hirttämätön lurjus! Wappingin ovelin mies. Elättää itseään varastamalla – kuminaamarimiehet ovat maksaneet hänelle tuhansia."
Lila ei ollut uskoa korviaan, mutta Mr Oaks näytti hyvin vakavalta. Hän puhui erittäin vakuuttavasti.
"Minäpä sanon sinulle", hän sanoi juhlallisesti. "En ihmettelisi, vaikka hän olisi itse kuminaamarimies – poliisi on itse mukana kaikissa huijauksissa. Etkö ole lukenut sanomalehtiä vastikään?"
"Mutta Mr Wade ei voi tehdä mitään sellaista", Lila sanoi loukkaantuneena.
"Vai eikö hän voi?" kysyi Golly ivallisesti nauraen. "Sinä et tiedä, mitä sellainen mies voi tehdä, suuriko hänen palkkansa on – viisi puntaa viikossa. Luuletko, että hän voi sillä elää? Ei, rakkaani, hän saa runsaasti rahaa sellaisilta, joiden pitää rasvata häntä – pelihuoneitten isänniltä ja sellaisista pesistä, joiden olemassaolosta sinulla ei ole aavistustakaan. Hän tavoitteli sinunkin rahojasi."
"Minun rahojani?"
Mr Oaks oli puhunut suunsa viereen, minkä hän heti huomasi.
"Minä puhun vertauksissa. Hän haluaa saada jonkun, joka huolehtisi hänestä – leipoisi ja silittäisi vaatteita ja pesisi pyykkiä ja hoitaisi hänen talouttaan – vaatimatta mitään palkkaa. Tuollainen köyhä mies haluaa tietenkin halvan vaimon. Hän ei voisi –"
"Mutta tehän sanoitte, että hän ansaitsee tuhansia epärehellisellä tavalla", sanoi tyttö.
Mr Oaks rykäisi. Taaskin hän oli erehtynyt. "Tavallaan kylläkin", hän sanoi epäröiden, ja pyyhittyään suutaan vähemmän puhtaalla nenäliinalla hän nousi tuoliltaan. "Täällä on paljon kirjoja – ne varmaankin huvittavat sinua. Sääli, ettet osaa lukea vieraita kieliä; kaikki hyvät kirjat ovat vieraskielisiä."
Golly osoitti täysinäistä kirjakaappia, johon tyttö ei ollut vielä kiinnittänyt huomiotaan.
"Hae sieltä itse. Minä lähetän kapteenin tänne."
"Kapteenin? Tarkoitatteko Mr –"
"Hänen nimensä on Aikness", keskeytti Golly. "Yhdentekevää, miksi nimitit häntä aikaisemmin. Sama herra, jonka kanssa kävit päivällisillä."
Golly tarkasteli Lilaa.
"Hauska mies, eikö niin? Hän on ollut sinulle kuin isä. Hän on viidenkymmenenkahdeksan vuoden vanha. Jos hän sanoo olevansa vain viidenkymmenenkahden, niin hän valehtelee."
Sanottuaan tämän Golly lähti ulos iloisesti vilkuttaen kättään.
XX
Golly antoi Lilalle kylliksi ajattelemisen aihetta. Se Mr Oaks, jonka hän oli tuntenut, oli kadonnut ikipäiviksi; tämä oli uusi mies, merkillinen ja epätodellinen. Ja kaikki mikä oli jäänyt jäljelle entisestä Mr Oaksista, todisti vain vieläkin suuremmassa määrässä uuden Mr Oaksin ihmeellisyyttä. Ei Lila oikeastaan pelännyt; hän pelkäsi vähemmän nyt, kun hän tiesi Gollyn olevan laivassa, kuin tullessaan tänne. Jollakin tavalla hän piti enemmän Gollysta kuin hänen vaimostaan; he olivat aina olleet hyviä ystäviä, ja Golly oli usein uskonut hänelle huoliaan. Ja hän soitti mestarillisesti ja lauloi kuin –
Lilaa värisytti. Laiva pysytteli hyvin hiljaa, se liikkui tuskin ollenkaan. Hänestä oli tuntunut ikäänkuin varhemmin aamulla jokin olisi törmännyt laivan kylkeä vasten – varmaankin hinaajalaiva, sillä koko laivan runko oli tärähtänyt.
Hän pani varhain maata sinä iltana ja heräsi neljältä, jolloin hän kuuli omituista ääntä – lehmä ammui. Useimmissa laivoissa oli lehmiä, se muistui hänen mieleensä, jotta matkustajilla olisi maitoa. Sitten kuului toinen ja syvempi ääni – toinen lehmä. Ja sitten hän kuuli kukon kiekuvan ja kellon lyövän täyden tunnin. Lehmät ja kanat ja kellot kumosivat Gollyn väitteen, että he olisivat muka keskellä virtaa Thamesin suussa. Lehmän ammunta kuului aivan läheltä. Ja sitten hän kuuli selvästi rattaiden ratinaa.
Hän päätti kysyä Gollylta niin pian kuin hän näkisi hänet, saisiko hän nousta kannelle. Hytissä oli yllin kyllin raitista ilmaa, mutta hän halusi hengittää merituulta ja nähdä päivänvaloa.
Kapteeni Aikness tuli Lilaa tapaamaan vähää ennen lounasta. Hänellä ei ollut yllään merimiesvormua, vaan tavallinen flanellipuku sekä pehmeä huopahattu päässä. Hän oli niin pitkä, että hänen täytyi kumartua astuessaan hyttiin, ja ensi kertaa Lila katseli nyt häntä jonkinmoisella kiinnostuksella. Hän oli pikemmin viidenkymmenenkahdeksan ikäinen kuin viidenkymmenenkahden, tuumi Lila. Hänen kasvonsa olivat ahavoituneet, ja käsien selkäpuolta peittivät hienot mustat karvat. Peloittava olento, joka soveltui tähän hienoon hyttiin vielä paljoa huonommin kuin Golly.
"Oletko väsynyt, lapseni?"
Aikness taputti Lilaa olalle, ja jostakin syystä tyttö vetäytyi hänestä loitommaksi.
"Te pääsette maihin parin päivän kuluttua. Olen hankkinut auton, joka vie teidät Länsi-Englantiin. Mutta toistaiseksi on parasta, että pysyttelette hiukan piilossa."
Aikness kysyi, oliko Oaks sinä aamuna käynyt Lilaa tervehtimässä, ja kun tyttö vastasi kieltävästi, näytti hän tuntevan helpoitusta.
"Onko lordi Siniford laivassa?" kysyi Lila, sillä hän oli aikonut kysyä samaa Gollyltakin.
Aikness näytti hiukan hätkähtävän, ikäänkuin hän ei olisi kernaasti puhunut hänestä.
"Ei ole", hän sanoi lyhyesti. "Älkää ajatelko häntä enää, Lila; hän ei ole teidän eikä kenenkään muunkaan naisen arvoinen."
Tämä oli Lilalle suuri huojennus. Siitä saakka kun hänet oli tuotu laivaan, oli hän joka hetki pelännyt oven avautuvan ja lordin lihavien kasvojen ilmestyvän kynnykselle.
Kapteeni Aikness käyttäytyi nyt aivan toisin kuin aikaisemmin heidän tavatessaan toisensa. Ennen hän oli esiintynyt aina varmasti, ja Lila oli kohdellut häntä pelonsekaisella kunnioituksella. Hänen mielestään Aikness oli suorastaan ollut salaperäinen. Mutta tällä kertaa hän tuntui hermostuneelta; hän yritti useampaan otteeseen puhua, yskäisi, änkytti jotain käsittämätöntä ja vaikeni jälleen. Äkkiä hän kysyi:
"Kuinka vanhaksi te minut arvioitte, Lila?"
"Viidenkymmenenkahdeksan", tyttö sanoi äkisti, ja kaikesta päättäen vastaus ei ollut kapteenille mieluinen.
"Minä olen viidenkymmenenkahden", hän sanoi painokkaasti. "Oaks on panetellut. Hän väittää, että olen viidenkymmenenkahdeksan. Minä täytän viisikymmentäkaksi heinäkuun kolmantena päivänä; suhteellisen nuori mies; minulla on vielä kaksikymmentä vuotta edessä."
Hän sanoi tämän lujalla ja varmalla äänellä. Lila ihmetteli, mitä nyt seuraisi ja arvasikin sen puolittain.
"Jos joskus menette naimisiin, lapseni, niin valitkaa mies, joka on itseänne vanhempi, maailmanmies, joka voi huolehtia teistä."
Hän astui ovelle, avasi sen ja kurkisti ulos, sitten hän sulki oven jälleen ja palasi Lilan luo.
"Mies, joka voi pelastaa teidät vaarasta ja viedä teidät turvaan näin nopeasti!" Hän näpsähytti sormiaan.
Aikness katseli Lilaa hyvän aikaa sanomatta mitään, mutta hänen kasvojensa ilme suorastaan kauhistutti tyttöä.
"On paljon ihmisiä, jotka ovat halukkaita ansaitsemaan miljoonan vähällä vaivalla. Älkää joutuko ymmälle, jos joku tulee tänne ja tekee teille jonkun hyvän ehdotuksen, vaan muistakaa, että minä olen täällä, ja jos haluatte päästä pois, niin voin auttaa teitä kädenkäänteessä!" Hän napsahutti jälleen sormiaan.
Ja sitten hän äkkiä siirtyi toiseen asiaan.
"Kun palasin viime matkaltani, niin tiesin, että te ette ollut enää lapsi, ja te tavallaan valloititte minut." Hän iski rintaansa. "Ymmärrättehän? Jo aikaisemmin te merkitsitte minulle sangen paljon ja päivä päivältä yhä enemmän. Olen teidän tähtenne antautunut suureen vaaraan. Voitanko sillä miljoonan vai en –"
"Mitä te tarkoitatte tuolla miljoonalla, kapteeni Aikness?"
Aikness yskäisi ja näytti olevan ymmällä.
"Minä luulin, että Golly oli ollut täällä ja keskustellut teidän kanssanne. Eikö hän käynyt täällä?"
Lila hymyili. Aikness näytti kovin hermostuneelta, ja Lila tunsi olevansa tilanteen herra. Se oli uusi kokemus hänelle, ja se huvitti häntä, joskin hän huomasi siinä piilevän vaaran.
"Älkää kertoko Gollylle, mitä minä sanoin. Hän on kiltti ja antelias mies, mutta hän on hyvin arka joissakin suhteissa."
Gollyko antelias? Tuo pieni mies muuttui yhä epätodellisemmaksi. Millä tavalla hän saattoi olla antelias? Hän oli köyhä, usein hän sai odottaa puolen tuntia, kunnes Oaksin muori tuli kotiin kaupungilta ja antoi hänelle hiukan rahaa, jotta hän saattoi lähteä kapakkaan.
"Oletteko tuntenut Golly sedän kauankin?"
Iso mies tarkkasi Lilaa säkenöivin silmin.
"Olen tuntenut hänet hyvin kauan – liiankin kauan", hän sanoi hitaasti.
Hän otti hattunsa sohvalta, jonne hän oli sen laskenut, ja astui ovelle; hän seisoi siinä hyvän aikaa ikäänkuin hän olisi neuvotellut itsensä kanssa, ja sitten hän sanoi:
"Tänään tai huomenna se käy varsin helposti. Myöhemmin en ole varma – ilmoittakaa vain, milloin haluatte lähteä pois, mutta ei sanaakaan Gollylle."
Ennenkuin Lila saattoi vastata mitään, oli Aikness sulkenut oven jäljessään.
Aikness kiipesi portaita ylös, jotka johtivat kannelle. Alus ei ollut mikään merellä kulkeva laiva, vaan iso proomu, sen punaiset purjeet oli kääritty kokoon ja sen lippu hulmusi tuulessa. Sillä oli kaikkea muuta kuin romanttinen nimi Betsy & Jane, ja se oli ankkuroituna niityn reunaan, joka ulottui metsäisen harjun juurelle. Aluksen takana oli toinen proomu, missä kaksi miestä parhaillaan laski mastoa alas. Kannella ei näkynyt ketään muuta kuin peräkannella pieni mies, jolla oli raidallinen merimiespusero yllä ja tahraiset housut jalassa ja joka istui lukien sanomalehteä. Hänellä oli iso lierihattu päässä, ja läheinen tuttukaan ei olisi voinut tuntea tuota likaista laivamiestä Golly Oaksiksi. Hän katsoi silmälasiensa yli kapteenin lähestyessä.
"Kylläpä sinä olet hieno." Gollyn ääni oli ivallinen. "Jos joku sattuisi tulemaan ja näkisi sinut, niin luulisi varmaan, että tämä on huvialus. Lyönpä vetoa, että olet käynyt alhaalla tapaamassa Lilaa."
"Minä kävin alhaalla tapaamassa Lilaa", sanoi Aikness, joka kävi istumaan lastiluukulle ja täytti hitaasti piippunsa.
Golly pudisti päätään.
"Tavallinen huvialus, johon hetken kuluttua tulee kai joukko pollareita! Sinulta meni kokonainen viikko ennenkuin viiksesi kasvoivat, ja nyt olet ajanut ne pois, jotta sievä nuori tyttö ei luulisi sinua viidenkymmenenkahdeksan vuotiaaksi."
"Minä olen viidenkymmenenkahden", murahteli toinen.
Gollyn huulet vääntyivät hymyyn, jotta hänen keltaiset viiksensä värähtelivät.
"Ja sinä käyttäydyt ikäänkuin olisit vain kymmenen vuoden vanha", hän sanoi. Ja sitten hän lisäsi toisella äänensävyllä: "Pukeudu vanhoihin rääsyihisi, niin kerron sinulle, mitä Troijan Sinetille on tapahtunut. Se on aamulehdessä."
Aikness hypähti pystyyn, hänen kasvonsa kalpenivat.
"Onko se pidätetty?"
Golly nyökkäsi.
"Ja kaikki on löydetty", sanoi hän iloisesti. "Kulta ja platina ja timantit ja Jumala tiesi mitä muuta. Ja sinutkin he löytävät, Bill Aikness. Mene vaihtamaan pukua."
Mies kääntyi ja katosi neliskulmaisesta luukusta alas.
"Haluatko jotain muuta?" hän murahteli.
"Haluan", sanoi Mr Oaks. "Tuo minulle hiukan mustaa kreppiä: minä sidon sen kaulaani."
Kapteeni Aikness tuijotti häneen kauhunsekaisella hämmästyksellä.
"Ethän vain tarkoita –" hän kysyi käheästi.
Golly nyökkäsi.
"Minä tarkoitan, että kaikella on loppunsa, ja tämän jutun olisi pitänyt loppua jo paljon aikaisemmin."
XXI
John Wade oli pyytänyt kolmen päivän lykkäystä voidakseen neuvotella yleisen syyttäjän kanssa, joka ei ollut vielä voinut tehdä päätöstään; joka tapauksessa hän näytti olevan taipuvainen hylkäämään Mrs Oaksin syytteen.
"Todisteet ovat hyvin epämääräisiä", sanoi eräs virkamies yleisen syyttäjän virastossa, "ja minä epäilen, tokko te voitte saada vangitsemiskäskyä. Pyytäkää neljän päivän lykkäystä, jos luulette voivanne saada todisteita. Ei ole mitään todistetta olemassa, että Mrs Oaks olisi antanut myrkkyä poliisikonstaapelin vaimolle; ainoa mistä me voimme häntä syyttää, on se, että hän on rikokseen osallinen."
"Antakaa neljän päivän lykkäys, niin saan varmasti hänet puhumaan", sanoi John, ja hän sai tahtonsa läpi.
Mrs Oaks oli tuotu varhain aamulla vankilasta ja sijoitettu poliisiaseman vankikoppiin. Tällaisissa tapauksissa on tavallista, että vangin ystävät tuovat heille ruokaa, ja sinä aamuna puoli yhdeksältä eräs tarjoilija oli tuonut läheisestä kahvilasta Mrs Oaksille runsaan murkinan ja vanginvartija oli vienyt sen koppiin. John Wade saapui viisi minuuttia myöhemmin ja oli käytävässä, kun vanginvartija kiiruhti hänen ohitseen. Wade kuuli vartijan tiedustelevan vahtikonstaapelilta lääkäriä ja tarttui hänen käsivarteensa, kun hän kiiruhti takaisin Mrs Oaksin koppiin.
"Onko joku sairastunut?"
"Nainen numero yhdeksässä – teidän tapauksenne, Mr Wade. Luullakseni hän on pyörtynyt. En olisi huomannut sitä muuten, mutta hän kaatui teetarjottimen yli."
Wade kiiruhti vartijan jäljessä. Kopin ovi oli auki ja vanginvartija huoneessa. Hän oli juuri nostanut naisen kovalle lavitsalle, joka teki vuoteen virkaa. Vangin kasvot olivat kalpeat, huulet verettömät. John kumartui hänen puoleensa, mutta ei voinut kuulla hänen hengitystään. Hän tunnusteli naisen käsiä: ne olivat jääkylmät, eikä valtasuonen tykytystä tuntunut. Sillä välin kuin Wade oli sisällä, kiiruhti piirilääkäri paikalle. Hänen tutkimuksensa päättyi lyhyeen ja hänen lausuntonsa oli varma.
"Hän on kuollut."
Lääkäri haisteli, kumartui vaimon yli ja haisteli jälleen.
"Panen pääni pantiksi, että se on syankaliumia! Hän on tehnyt itsemurhan!"
Mutta vaikka muorin vaatteet ja kopin lattia tutkittiin, niin ei löytynyt minkäänlaista putkea eikä pulloa. Onneksi tee- ja maitokannu olivat lavitsalla silloin kuin tarjotin kaatui nurin.
"Säilyttäkää nuo analysoimista varten", sanoi John.
Hän oli niin ymmällä, että hänen oli vaikea uskoa silmiään. Mrs Oaks oli terve nainen, viimeinen ihminen, jonka hän olisi voinut otaksua tekevän itsemurhan, ja hän oli kuollut varmaan samasta syystä kuin Sinifordkin päivää aikaisemmin.
Ei ollut vaikea päästä tarjoilijattaren jäljille. Wade läksi häntä etsimään yhdessä vanginvartijan kanssa ja löysi hänet pienestä ruokalasta, josta murkina oli tuotu. Tarjoilijatar ei voinut antaa minkäänlaista selitystä. Määräyksen mukaan hän oli kantanut tarjottimen poliisiasemalle, joka oli vain viidenkymmenen metrin päässä ruokalasta, ja kaatanut teen suoraan kannusta samoin kuin maidonkin.
"Kenet te kohtasitte matkalla?" kysyi John.
Tyttö ei tiennyt kohdanneensa ketään, mutta hetken kuluttua hän muisti, että kaksi miestä – "ulkomaalaisia" niinkuin hän otaksui – oli tullut häntä vastaan ja toinen oli kysynyt tietä High Streetille. Hän oli kääntynyt taakseen ja pään liikkeellä osoittanut heille suuntaa.
"Sehän oli hyvin yksinkertainen asia", selitti John. "Toinen miehistä käänsi tytön huomion puoleensa, toinen kaatoi myrkkyä teekannuun tai maidon joukkoon. Luultavampaa on, että hän kaatoi sen maitoon."
"Saitko miesten tuntomerkit?" kysyi Elk.
"Ei tyttö voinut sanoa muuta kuin että miehet näyttivät ulkomaalaisilta. Tässä kirotussa kaupungissa näyttää olevan joukoittain ulkomaalaisia! Eräs konstaapeleista on piirtänyt kuvan noista miehistä tytön selitysten mukaan. Ei vähintäkään epäilystä siitä, että Mrs Oaks on myrkytetty. He arvelivat kai, että hän tunnustaisi, ja siinä he olivatkin oikeassa."
Wade oli puolikuollut väsymyksestä ja levottomuudesta, mutta sittenkin hän ryhtyi heti toimenpiteisiin päästäkseen selville niistä kahdesta muukalaisesta, jotka sinä aamuna oli nähty poliisiaseman lähettyvillä. Onni seurasikin häntä: eräs maidontuoja oli nähnyt miehet ja huomannut, että toisella oli kumikorko, joka oli irtaantunut pistäen esiin kengän koron alta. Se oli heikko johtolanka, mutta neljännestunnin kuluttua sen jälkeen kuin tuo tieto ilmoitettiin Johnille, kaksitoista tuhatta poliisia tutki kaikkien ohikulkijoiden korkoja, ja kello kolmelta poliisit piirittivät äkkiä kaksi miestä, jotka kuljeskelivat Brixton Roadilla. Heidät vietiin poliisiasemalle ja tutkittiin. Molemmat olivat ulkomaalaisia. Wade ajoi Brixtoniin tutkimaan heitä.
"Tässä kidutus olisi paikallaan", sanoi John hampaitaan kiristäen, "mutta kyllä minä saan heidät puhumaan."
Elk päästi sopimattoman äänen.
"Siinä tapauksessa saisit nimesi lehtiin, poikaseni, vaikka persoonallisesti olenkin kidutuksen puolella. Olisihan se hiukan vaihtelua ammatissamme."
Miehillä oli ranskalaiset nimet, mutta kaikesta päättäen he olivat amerikkalaisia, joskin ehkä ranskalaista alkuperää. Kun John puhutteli heitä heidän omalla kielellään, vastasivat he vain suurella vaivalla.
"Me olemme asuneet Ranskassa viime syksystä saakka", sanoi toinen.
"Miksi te matkustitte pois Yhdysvalloista?" kysyi John.
He vastasivat tähän varsin epämääräisesti.
Myrkytyksestä heillä ei ollut mitään tietoa; he olivat aivan viattomia ja olleet Lontoossa ainoastaan viikon päivät. He eivät tienneet, ettei ollut lupa kantaa ladattuja aseita taskussa. He eivät olleet koskaan käyneet joen pohjoispuolella; he eivät tunteneet Mrs Oaksia eivätkä olleet kuulleet puhuttavan kuminaamarimiehistä. He olivat tulleet Lontooseen ostamaan vanhoja ranskalaisia huonekaluja, mutta he eivät osanneet sanoa, missä niitä oli kaupan.
He olivat kylmäverisiä, ahavoituneita, ohuthuulisia miehiä; he eivät osoittaneet vähintäkään levottomuutta, ennenkuin heidät kahlehdittiin käsiraudoilla toisiinsa ja vietiin autolla Scotland Yardiin. Vasta silloin kauhu valtasi heidät, ja he panivat jyrkän vastalauseen, mutta ei ranskankielellä.
Sillä välin joukko salapoliiseja oli lähtenyt siihen asuntoon, jonka osoitteen miehet olivat ilmoittaneet, mutta tulos oli se, ettei heitä siellä tunnettu. Mutta taaskin onni suosi poliiseja. Miehet olivat antaneet sen matkustajakodin osoitteen, jonne he Lontooseen tullessaan olivat aikoneet asettua. Siellä ei kuitenkaan ollut vapaita huoneita, ja heitä oli neuvottu toiseen paikkaan. Onneksi matkustajakodin ovenvartija muisti, mitä osoitteita hän oli antanut heille, ja yhdessä näistä paikoista he olivat saaneet huoneen.
Vuoteesta patjan alta John löysi kolme pientä kristallipulloa, joista yksi oli tyhjä ja molemmissa muissa oli hiukan sinertävää nestettä. Matkalaukun salapohjasta hän löysi omituisen esineen, lyhytpiippuisen ja pitkäperäisen revolverin. Se oli automaattinen revolveri ja aivan käyttämätön. Patruunat olivat yhä käärittyinä vedenpitävään paperiin.
"No mitäs arvelet nyt kidutuksesta?" John kysyi harmissaan. "Ainakin saisimme heidät puhumaan."
Elk pudisti päätään.
"Ei se käy päinsä. Mutta – ehdota päällikölle, että saat kuljettaa nuo pojat veneessä Woolwichin poliisiasemalle. Älä ilmaise heille, minne heidät viedään. Aja heidät ylös kello kahdelta aamulla ja sido kädet ja jalat ja vie sitten Woolwichiin."
"Mitä hyvää siitä voisi olla?" murisi John.
"Pelko saa paljon aikaan", sanoi Elk levollisesti. "Minä tunnen ihmisluonteen."
Eivät edes Scotland Yardin taitavimmat ristikuulustelijat saaneet mitään aikaan. Miehet olivat vaiti, he ymmärsivät, mitä heiltä kysyttiin, kun se oli heille eduksi, ja käsittivät väärin, kun he halusivat voittaa aikaa. Heillä ei ollut aavistustakaan revolverista eikä myöskään pulloista; he vakuuttivat, että poliisi oli salaa kätkenyt nuo todistuskappaleet huoneeseen. He väittivät olevansa täysin rehellisiä miehiä, väite, joka ei tullut vahvistetuksi, kun puhelimitse tiedusteltiin asiaa Pariisin poliisilta.
John keskusteli poliisipäällikön kanssa ja esitti hänelle suunnitelmansa. Mutta päällikkö epäröi. Hän vastusti aina kaikkea, mikä ei ollut aivan säännönmukaista. Hän suostui kuitenkin siihen, että miehet saataisiin kuljettaa veneellä Woolwichiin.
Kahdelta aamulla, kun vangit nukkuivat aavistamatta mitään, tuli heitä herättämään kaksi miestä, joiden takinkaulukset oli nostettu korviin saakka ja hatut painettu syvälle päähän, ettei heitä voitu tuntea. Vangit pukeutuivat nopeasti, käsiraudat kiinnitettiin heidän ranteisiinsa ja sitten heitä kuljetettiin nopeasti tyhjän toimistohuoneen kautta pimeälle pihalle. Embankment oli autiona ja tyhjänä; sitten miehet vietiin laiturille, missä iso poliisivene odotti heitä.
Veneessä oli kaksi miestä, mutta hekin olivat peittäneet kasvonsa, mikä seikka suuresti kauhistutti vankeja. Hetkistä myöhemmin vene lähti nopeaa vauhtia virtaa alaspäin.
He olivat jo sivuuttaneet London Bridgen, kun Elk alkoi sitoa miesten jalkoja toisiinsa kiinni.
"Mikä on tarkoitus?" kysyi toinen kalisevin hampain. "Viettekö meitä pienelle huviretkelle?"
"Suus kiinni!" tiuskasi Elk.
Neljännestunti kului; vene kiiti pimeässä itäänpäin. Ei sanaakaan puhuttu. Miehille ei tehty mitään väkivaltaa, mutta heidän kauhunsa lisääntyi hetki hetkeltä. Greenwichin sairaalan kohdalla toinen alkoi puhua. Aamun sarastaessa saavuttiin Woolwichiin, ja John Wade ja hänen toverinsa istuivat vastapäätä vapisevaa miestä, jonka tunnustus saattaisi varmaan molemmat elinkautiseen rangaistusvankilaan.
Samaan aikaan kun aamuvirkut lontoolaiset söivät murkinaansa, istui kaksi unista salapoliisia päällikön huoneessa tehden tiliä tunnustuksen pääkohdista.
"Siitä ei käy selville, kuka otti miehet palvelukseensa", sanoi päällikkö.
Wade pudisti päätään.
"Mies on saanut kutsun saapua Englantiin, hänelle oli maksettu suuri summa sekä runsas viikkopalkka, joka lähetettiin hänelle postissa. Hän ei tiennyt muuta, kuin että hän määräpäivänä saisi sähkösanoman, ja silloin joku tulisi häntä tapaamaan ja ilmoittaisi, minne hänen tuli aseistettuna saapua."
"Myönsikö hän murhanneensa Mrs Oaksin?" kysyi päällikkö.
Taaskin Wade pudisti päätään.
"Hän myönsi panneensa jotain nestettä maitoon, mutta hän vannoi, että se oli unilääkettä, jotta Mrs Oaks pääsisi karkaamaan. Heillä ei ollut muuta tehtävää kuin totella käskyjä. Kun pullot lähetetään heille, niin he eivät tiedä, mitä ne sisältävät. Toinen kertoi, että hän oli aikaisemmin pannut unilääkettä poliisin vaimon teehen, ja siksi hän oli luullut, ettei tämäkään olisi sen vaarallisempaa. Ainoa, minkä hän tiesi isännästään, on se, että hän on pitkä ja tumma –"
"Ja kaunis", mutisi Elk, mutta päällikön kylmät siniset silmät pakottivat hänet vaikenemaan.
"Jotain suurta on tekeillä. Oletteko saanut tietoja tytöstä?"
"Emme, herra."
"Omituista, te luulitte, että hän oli laivassa, jota hinattiin jokea ylös. Poliisi on tutkinut joka ainoan aluksen, mutta ei ole löytänyt mitään. Tuo olettamus tuntuu hiukan etsityltä."
John huokasi syvään.
"Kaikki olettamukset tuntuvat etsityiltä", hän sanoi väsyneesti. "Miten pitkälle tutkimuksia on ulotettu?"
"Maidenheadiin saakka. Buckinghamshiren ja Berkshiren poliisi tutkii joen yläpäätä. Miksi ette itse ryhdy etsimään, koska luulette voivanne tuntea nuo molemmat proomut, jotka olivat 'Mekan' laiturissa? Nukkukaa ensin, jättäkää Mrs Oaksin juttu piiritarkastajalle, ottakaa vene Henleystä tai Oxfordista ja etsikää käsiinne tuo vanha proomu. Ette suinkaan arvele, että tyttö olisi voinut omin päin karata?"
"En, herra", sanoi John rauhallisesti. "Minä luulen, että nyt, kun Mrs Oaks on kuollut, tyttö on entistä suuremmassa vaarassa."
Päällikkö katsoi häneen ihmetellen.
"Voi olla", sanoi hän.
John Wade oli jo menossa ulos, kun poliisitarkastaja astui huoneensa ovelle ja kutsui häntä.
"Me olemme päässeet Raggit Lanen jäljille – hänet on nähty Lontoossa, ja jos järjestynyt, aseistettu liiga on olemassa, niin hän on sen johtaja."
"Onko hänet saatu kiinni, herra?" kysyi John nopeasti.
"Kun sanoin, että olemme päässeet hänen jäljilleen, niin tarkoitan, että olemme saaneet tietoja hänen hämärästä menneisyydestään", vastasi tarkastaja. "Seitsemän kertaa tuomittu eri osissa maailmaa – katsokaa itse tiedonantoja."
Sillä hetkellä John ei ollut huvitettu Raggit Lanesta, vaikka hänellä olisi ollut syytä pelätä tätä miestä enemmän kuin ketään muuta koko sakissa, sillä Lane ja hänen miehensä vakoilivat häntä yötä päivää.
XXII
Iltapäivällä saapui tieto, että Golly oli nähty Notting Hillissä. Oli hyvinkin mahdollista, että Scotland Yard sai erehdyttäviä tietoja, mutta se ainakin piti paikkansa, että kolme kertaa tällä samalla viikolla oli nähty Golly Oaksin tunnusmerkkejä vastaava mies määrätyllä alueella. Mutta tällä kertaa oli sen lisäksi tavattu useita "ulkomaalaisiakin".
Notting Hillissä asui eräs mies, jota tosin väitettiin rehelliseksi, mutta joka siitä huolimatta oli jonkinmoinen auktoriteetti ulkomaalaisen köyhälistön parissa. Mr Ricordini oli synnyltään italialainen, ja hän ansaitsi suuria summia vuokraamalla posetiiveja ja jäätelökärryjä vähemmän onnellisille maalaisilleen. Olisi väärin väittää, ettei hänen maineensa koskaan olisi joutunut epäilyksen alaiseksi; mutta poliisi ei ollut koskaan saanut häntä kiinni pienimmästäkään rikoksesta, jollei liian korkean vuokranmaksun kiskomista voi sanoa rikokseksi.
Lihava, pieni italialainen nautti sekä poliisin että lainrikkojien luottamusta, sillä tiedettiin, ettei hän ollut koskaan panetellut ketään englantilaista eikä koskaan antanut ilmi ketään ulkomaalaista; ja joskin häntä kerran yritettiin puukottaa, niin hyökkääjä oli napolilainen, joka kantoi persoonallista kaunaa häntä vastaan.
John Wade ja Elk ajoivat hänen luokseen, ja hän otti salapoliisit vastaan varsin kauniisti kalustetussa arkihuoneessa.
"Golly Oaksista en tiedä mitään", hän aloitti, niinkuin toiset olivat otaksuneetkin. Vaikka hän olisi tiennytkin, niin ei hän periaatteesta olisi ilmaissut mitään. "Mutta sen minä voin sanoa teille, että on nähty useiden omituisennäköisten olioiden hiiviskelevän näillä seuduin, varsinkin pimeän tultua. He kulkevat parittain, ja näyttää siltä kuin he koettaisivat lähemmin tutustua tähän osaan kaupunkia."
"Miksikä juuri tähän osaan?" kysyi John.
"Jumala tiesi", kuului vastaus. "He ovat enimmäkseen amerikkalaisia, mutta on nähty myös useita puolalaisia. Satun tietämään sen siksi, että eräs tuttavani, kulkukauppias – ei hän oikeastaan ole minun tuttavani, vaan maanmieheni – keskusteli kerran heidän kanssaan. Hän väitti, että he ovat hyviä ampujia. Tuttavani oli aikaisemmin Chicagossa, kunnes hänet karkotettiin sieltä. Hän kertoi, että näinä viime päivinä on täällä liikkunut puolentusinaa sellaisia miehiä."
"Asuvatko he täällä?"
Ricordini pudisti päätään.
"Ei, herra, sehän onkin merkillisintä. Jos he asuisivat täällä, niin eihän siinä olisi mitään kummaa, vaikka he liikkuisivat näillä seuduin."
Sillä välin kun molemmat poliisikomissaarit keskustelivat italialaisen kanssa, olivat paikalliset salapoliisit puhutelleet kahta miestä, jotka olivat nähneet Oaksin edellisenä iltana. Poliisit odottivat Johnia Ricordinin talon edustalla, ja se mitä he kertoivat, oli hyvin merkillistä. Nuo miehet olivat entisiä rikollisia, ja ainakin toinen oli aikaisemmin antanut tietoja poliisille.
"Ei epäilystäkään, ettei mies olisi ollut Mr Oaks", sanoi toinen varmasti. "Minä näin hänen kävelevän jalkakäytävällä Arbroath Buildingin edustalla."
"Missä on Arbroath Building?"
Elk, joka tunsi seudun, selitti, että se oli korkea kivitalo, jossa oli joitakin puoteja ja useita asuntoja; se oli kuuluisa rumuudestaan sekä siitä, että sen omistaja vaati näistä asunnoista aivan liian korkean vuokran, josta oli seurauksena, että ne enimmäkseen olivat vuokraamatta, ja talo teki varsin asumattoman vaikutuksen.
"Minä tunsin hänet heti ja käännyin taakseni. Ja sanoin: 'Hei, Mr Oaks!'"
"Mitä hän vastasi?" kysyi John.
"Hän ei sanonut yhtään mitään; hän nosti takkinsa kauluksen korviinsa ja jatkoi matkaansa. Luulin erehtyneeni, mutta nyt olen aivan varma siitä, että se oli hän, sillä Jimmy tapasi hänet kymmenen minuuttia myöhemmin."
"Aivan niin, herra", sanoi toinen mies käheällä äänellä. "Se oli varmaankin Golly. Hän kääntyi kadun kulmasta, kun minä huomasin hänet – näin hänen silmälasinsa ja kaikki. Minä tunnen hänet oikein hyvin; työskentelin Wappingissa siihen aikaan, kun Oaks osti laivapuita ja möi niitä kulkukauppiaille."
"Puhuitteko hänen kanssaan?"
"En, herra, minä en puhunut. Mutta Oaks se oli. Pari iltaa sitten vanha Sorbey näki hänet ja ilmoitti siitä pollarille – poliisille – ja hän näki hänet myöskin Arbroath Buildingin lähistöllä."
Notting Hillin salapoliisilla ei ollut mitään lisättävää. He olivat tutkineet koko ympäristön löytämättä Gollya.
"Ehkä hän asuu Arbroath Buildingissä."
"Se ei ole luultavaa", sanoi piiritarkastaja, joka oli saapunut paikalle kuulustelun aikana. "Talo on suljettu, ja olen kuullut, että kaupunki on ottanut sen haltuunsa. En ole siitä kuitenkaan varma. Mutta voittehan käydä kysymässä talon vahdilta."
Arbroath Building oli yhtä kurjassa tilassa kuin oli väitettykin; sen kipsikoristeisen julkisivun rumuutta ei edes pimeys voinut peittää, kun se seisoi siinä omistajiensa saaliinhimon surullisena muistomerkkinä. John Wade sai kolkuttaa kauan aikaa portille, joka johti talossa olevaan autotalliin, ennenkuin vahti tuli ulos.
Hän oli eläkkeellä elävä entinen sotilas, jonka lähiseudun poliisi tunsi rehelliseksi mieheksi.
"Ei täällä ole ketään", sanoi vahti. "Jospa joku muuttaisikin taloon! Kävin asianajajan luona tänään, ja hän väitti, että hänellä on ostaja tiedossa. Kernaasti lähtisin täältä rannikolle lomaa viettämään."
John Wade selitti lyhyesti Golly Oaksin tuntomerkit.
"Sepä omituista", sanoi vahti, kun John oli lopettanut. "Olen nähnyt senkaltaisen miehen – näin hänet eilen illalla seisoessani tässä portilla ja tupakoidessani. Hänellä oli pitkä ruskea ulsteri yllään ja lakki päässä. Lakki oli liian iso hänelle. Minä tervehdin häntä, ja hän vastasi hajamielisesti ranskaksi, mutta ranskalainen hän ei ollut, sen voin vannoa."
"Oliko hänellä silmälasit?"
Mies nyökkäsi.
"Oli, hänellä oli savuke suussa ja hän hyräili itsekseen – hänen äänensä oli hirveä."
"Se kuulostaa Gollylta", mutisi John. "Mitä helkkarissa hän tekee tässä osassa kaupunkia?"
Molemmat miehet palasivat Yardiin olematta hituistakaan viisaampia kuin lähtiessään sieltä. Elk oli vaipunut mietteisiinsä matkan varrella.
"Nuo ulkomaalaiset eivät miellytä minua", sanoi hän. "Me voimme tulla toimeen omien kansalaistemme kanssa – oletko koskaan kuullut mestaririkollisista, Johnny?"
"Olen lukenut niistä kirjoissa."
"Minäkin olen lukenut niistä", sanoi Elk. "Ja sittenkin vainuan sellaista täällä."
"Aikness vai Golly?"
"Golly?" Elkin ääni ilmaisi hämmästystä.
"Golly", toisti John. "En minä ole hullu. Alan tuntea suurta kunnioitusta tuota miestä kohtaan. Hän on taitava. En saa mielestäni orvokeita, jotka hän aikoi istuttaa minun haudalleni. Ja hänellä on huumorintajua. Rikollinen, jolla on huumorintajua, on vaarallisin kaikista rikollisista."
Kun he söivät yhdessä illallistansa, luki Elk sanomalehteä.
"Minä keksin hyvän tuuman, Johnny; amiraliteetti lähettää hävittäjän Greenwichiin johonkin satavuotisjuhlaan."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi John.
Elk käänsi kokoon lehden ja laski sen kädestään.
"Miksi ei voitaisi pitää hävittäjää vakinaisesti joen suussa? Ennemmin tai myöhemmin nuo herrat palaavat sitä tietä. He ovat kadottaneet Troijan Sinetin, mutta mistä me tiedämme, ettei heillä ole muitakin laivoja? He ovat koonneet miljoonia. Gollylla tai Aiknessilla tai jollakin muulla on rahaa kuin roskaa ja voi ostaa vaikka kuinka monta laivaa."
Samana iltana, sähkölampun valossa, Golly luki saman uutisen, ja sama ajatus juolahti hänenkin mieleensä; mutta toinen tuuma, joka seurasi tätä ensimmäistä, sai pikku miehen innostumaan. Hän innostui siinä määrin, ettei hän muistanut odottavansa tiedonantoja Raggit Lanelta, jolle hän oli uskonut erikoisen tehtävän.
Syynä siihen, ettei Lane suorittanut tehtävää täsmällisesti, oli se, että tiilikivi putosi eräästä tavara-autosta kadulle. Se makasi keskellä Strandia, ja erään auton pyörä ponnahti sen yli hyvin tärkeällä ja kohtalokkaalla hetkellä.
John Wade oli samaan aikaan Strandillä. Hän oli seisahtunut katselemaan erään uuden liikkeen kirkkaasti valaistua näyteikkunaa. Tuskin hän ennätti vilkaista tavaroihin, kun iso näyteikkuna särkyi tuhansiksi siruiksi. Hän ei kuullut revolverin laukausta eikä myöskään mitään ääntä, kun kuula iski ruutuun.
"Tuota miestä suosii onni", sanoi Raggit Lane nojautuessaan taaksepäin autossa, joka kolme kokonaista tuntia oli ajanut salapoliisia takaa.
Lane irroitti äänenvaimentajan revolverin pupusta ja alkoi tuumia, miten hän voisi parhaiten puolustaa epäonnistumistaan. Hän oli saanut lyijykynällä kirjoitetun kirjelipun tänään iltapäivällä, jossa hänen käskettiin raivata Wade pois tieltä "millä hinnalla hyvänsä".
Poliisipilli vinkui äänekkäästi, ja toinen vastasi siihen. Vahdissa oleva poliisi Trafalgar Squaren ja Strandin kulmauksessa kohotti kätensä ja pysähdytti liikenteen. Onneksi täällä oli kova tungos. Mr Raggit Lane astui ulos autosta väärältä puolelta ja sulki varovaisesti oven.
"Ei mitään, Harry – revolveri on istuimen alla laatikossa", sanoi Lane, ja alkoi tunkeutua pysäytettyjen omnibussien ja autojen välitse.
"Ei paljon puuttunut", tuumi hän päästyään Pall Mallin kulmaukseen.
Lane oli hyvillään, että tämä pieni seikkailu oli päättynyt. Hän oli ryhtynyt siihen vastahakoisesti; hän ei ollut koskaan ennen ampunut kadulla, eikä se ollut lainkaan hauska kokemus.
Juttu alkoi kehittyä hiukan vaaralliseksi – hän ei luottanut noihin revolverimiehiin, joita oli haalittu Lontooseen kaikilta maailman suunnilta, vaikka hän itse olikin ollut mukana järjestämässä tätä asiaa.
Raggit Lanen tehtävänä oli pitää tiet auki. Hän oli vain kerran ollut vakinaisessa työssä mukana; pankkien ryöstöt ja kassaholvien räjäytykset kuuluivat ammattimiehille. Hänen työnään oli ollut vain pitää pakotiet avoinna.
Lane alkoi kyllästyä yhä enemmän johtajaansa, ja hän oli kyllin rikas voidakseen vetäytyä syrjään; mutta keskusrahastosta oli tulossa suuri summa rahaa, ja sitä kannatti odottaa. Etelä-Amerikassa hänellä oli kaunis talo ja pieni purjealus, jossa hän saattoi purjehtia sinisellä, aurinkoisella merellä; ja ehkäpä hän voisi saada vaimonkin – sellaisen, joka soveltui hänelle.
Hän piti Lila Smithistä jo ennenkuin hän tiesikään, että tyttö oli rikas perijätär. Sillä tytöllä oli paljon mahdollisuuksia. Hän ei ollut typerä.
Lane hiljensi kulkuaan, mitä enemmän hän vajosi näihin mietelmiinsä. Ukko toivoi saavansa Lilan omakseen, ainakin Lanella oli se käsitys – omituista, miten välinpitämättömästi hän oli ottanut vastaan tiedon Troijan Sinetin paljastuksesta. Se merkitsi satojen tuhansien puntien häviötä, ja jos ukko saattoi suhtautua sellaiseen vahinkoon välinpitämättömästi, odotettavissa oleva osuus oli varmaan hyvin suuri. Ukko oli rakastunut tyttöön, muuten hän ei olisi ottanut Sinifordia hengiltä. Tämä oli vaarallista peliä! Raggit Lane tunsi hien nousevan otsalleen ajatellessaankin sitä. Siniford oli ylähuoneen jäsen, huomattava liikemies ja suuren omaisuuden perijä! Ukko antautui liian suuriin vaaroihin. Hän oli murtautunut Westshiren pankkiin valoisalla päivällä, mutta se ei ollut mitään verrattuna tähän, sillä kaksi pankkivirkailijaa oli ollut mukana huijauksessa. "On aika jo luopua pelistä", kuuli Lane hiljaisen äänen sanovan sielussaan. Mutta sitten hän ajatteli suurta omaisuutta sekä mahdollisuutta, että saisi tuon harmaasilmäisen Lila Smithin omakseen, joka hänen silmiensä edessä oli kehittynyt naiseksi. Sillä ukko oli vanha, ja kukapa saattoi tietää, minkä vaikutuksen komea, kolmenkymmenenviiden vuotias mies oli tehnyt nuoren tytön vastaanottavaan mieleen...
Käsi tarttui Lanen oikeaan käsivarteen miltei ystävällisesti. Kun hän kääntyi, tarttui toinen mies hänen vasempaan käsivarteensa. Hän tuijotti hämmästyneenä John Wadea kasvoihin.
XXIII
"Te olette pidätetty, Lane. Me emme halua ruveta keskusteluihin kadulla."
Auto ajoi jalkakäytävän reunaan. John avasi oven ja nousi autoon ennen vankiaan, jonka ranteeseen hän tarttui. Toinen salapoliisi nousi jäljessä.
"Teillä luullakseni ei ole asetta", sanoi John.
"Muuten voin sanoa, että olemme myös pidättäneet teidän autoystävänne ja löysimme teidän revolverinne istuimen alta."
"En ymmärrä, mistä te puhutte", aloitti Lane.
"Harvat ymmärtävät", sanoi Wade. "En koskaan ole pidättänyt ainoatakaan miestä, joka ei olisi ollut viaton kuin lapsi. Salapoliisi näki teidän poistuvan autosta, ja etsi teitä Haymarketilla. Minä kuljin Strandilla ja näin, kun te astuitte aukean poikki. Teidän sotilaanne saavat tänä iltana surra päällikköään."
"Teidän puheenne on minulle kreikkaa."
"Minä olen opiskellut kreikkaa Gollyn johdolla", sanoi John nauraen.
Hän oli hyvillään siitä erinomaisesta onnenpotkauksesta, joka oli heittänyt hänen vaarallisimman vihollisensa hänen käsiinsä. Kerrankin onni suosi häntä.
Cannon Row'n poliisiasemalla miestä tutkittiin. Ei mitään epäilyttävää löydetty, ei edes käytettyä patruunaa.
"Teidän taitaa olla vaikea todistaa syytettänne", riemuitsi Lane.
Vastauksen asemesta John tarttui hänen takkinsa hihaan ja kohotti hänen kättään.
"Katsokaa hänen kättään, konstaapeli – peukalo on ruudin tahraama. Nuo vanhat revolverit antavat takaiskun. Missä ovat teidän kumihansikkaanne, Lane – ovatko ne pesussa?"
Lane hymyili.
"Te koetatte saada minut ansaan. Tuo on mustetta. Mistä te minua syytätte?"
"Murhayrityksestä, mikä on sama kuin murha", sanoi John. "Eräs teidän pienistä ranskalaisista ystävistänne on tunnustanut koko totuuden."
Mies ei räpähyttänyt silmäänsä.
"Saitteko te ne kiinni? Minä näin, että poliisi etsiskeli kahta miestä –"
"Te ette ole nähnyt mitään sellaista; siitä sanomalehdet eivät ole hiiskuneet sanaakaan, sillä ne eivät tienneet, että me etsimme kahta miestä."
Lane, jonka tasapainoa ei mikään näyttänyt horjuttavan, ei halunnut takuuta, ja sitten hänet vietiin vankikoppiin. Kymmenen minuuttia myöhemmin John Wade ilmestyi sinne.
"Minä antaisin teille hyvän neuvon Lane oman turvallisuutenne vuoksi, älkää haettako ruokaa ulkoa."
Mies katsoi häneen hymyillen.
"Olisinko minä hullu?" hän sanoi.
Elk oli saapunut asemalle sinä aikana, kun Lanea tutkittiin.
"Hän ottaa asian liian kevyesti – se ei ole minulle oikein mieleen."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi John hämmästyneenä.
Elk hieroi mietteissään leukaansa.
"Hänen käytöksestään voisi päättää, ettei hän olettanut joutuvansa syytteeseen murhasta. Lontoossa on aivan liiaksi aseellisia kuminaamarimiehiä."
John Wade nauroi.
"Naura sinä!"
"Emme me ole Chicagossa", sanoi John hymyillen.
"Aivan niin. Lontoon poliisit eivät ole aseistettuja. Hyvin järjestynyt rosvosakki voi komentaa koko kaupunkia – ethän he unohtanut tapausta Sidney Streetillä? Pari kolme aseistettua miestä sai liikkeelle sekä vahtisotilaat että tykistön ja pääsi sitten karkuun."
John odotti, kunnes muodollinen syyte seuraavana aamuna oli tehty, ja kun asia oli saatu lykätyksi, päätti hän lähteä etsimään Lilaa. Tyttö oli jossakin joen varrella, ja Wade tunsi vaistomaisesti, että hän löytäisi hänet. Rannassa poliisivene, salapoliisi ja Thamesin vahtipoliisi odottivat häntä, ja viipymättä he läksivät matkaan.
Se oli vaivalloista työtä. He pysäyttivät neljä hinaajaa Henleyn ja Hurleyn välillä ja tarkastivat erikseen jokaista proomua. John sai kokea, että laivurit eivät turhaan olleet kuuluisia kiroilemisestaan. Työ oli sitä ikävämpää, koska hän jo edeltäkäsin tiesi, ettei ainoakaan niistä aluksista, joita hän tarkasti, ollut se, jota hän etsi, ja useiden laivurien harmi oli täysin käsitettävää siksi, että heidän viime päivien kuluessa oli täytynyt jo pari kertaa alistua poliisitarkastuksiin.
Eräs laivureista, joka oli toisia kohteliaampi, antoi Wadelle joitakin tietoja.
"Lähellä Marlowia on useita isoja aluksia", sanoi mies. "Ne ovat jo Jumala tiesi kuinka kauan kulkeneet jokea ylöspäin. Kahdesti olen sivuuttanut ne. Siellä on Betsy & Jane sekä Bertha Brown."
"Onko ne kiinnitetty hinausrataan?" kysyi John kiinnostuneena.
Mies pudisti päätään.
"Ei, ne seisovat erään yksityisen laiturin kyljessä joen oikealla puolella. Minun luullakseni niissä ei ole mitään epäilyttävää – ne ovat olleet täällä jo jonkin aikaa. Näin ne satamassa pari viikkoa sitten."
Oli jo myöhäinen ilta, mutta John päätti jatkaa matkaa jokea ylöspäin. Päästyään Hurleyn sulun läpi hän näki kaksi alusta rannassa puiden varjossa. Kummassakin oli valoa, ja hän päätti odottaa seuraavaan aamuun, ennenkuin panisi toimeen tarkastusta.
Hän palasi yöksi kaupunkiin, ja varhain seuraavana aamuna läksi uudelleen jokea ylöspäin. Hieno usva peitti joen sekä niityn molemmilla rannoilla. Wade nousi maihin huolimatta siitä, että läpikulku oli asiattomilta kielletty.
Proomuja oli vaikea lähestyä, sillä niityn ja veden rajan välissä kasvoi tiheää pensaikkoa, mutta lopulta hän löysi kapean polun, jonka toisessa päässä oli proomuun johtava rantalauta. Peräkorokkeella mies peseytyi ämpärin ääressä. Hän pyyhki kasvojaan juuri kun John astui rantasillan yli ja tervehti vierasta välinpitämättömästi.
"Kapteeni James", hän sanoi, kun John näytti valtakirjaansa. "Oletteko poliisi? Te olette jo kolmas, joka on käynyt tarkastamassa tätä proomua."
Hän puhui huolettomasti.
"Oletteko te laivuri?" kysyi John. Miehen olento tuntui hänestä jollakin tavalla tutulta.
"Minä se olen, herra."
"Teidät on ylennetty, eikö totta? Viimeksi tavatessamme te olitte vahti."
Mies ällistyi, mutta nauroi sitten.
"Siunatkoon! Tehän kävitte äskettäin täällä! Aivan niin, herra, minä olen vahti, mutta minusta on hauska joskus laskea hiukan leikkiä. Laivuri läksi maihin ostamaan ruokaa murkinaksi."
Hän oli vetänyt takin ylleen Johnin saapuessa paikalle ja pistänyt kätensä taskuun. Tuo pieni liike oli antanut hänet ilmi.
"Mitä teillä on taskussanne?" kysyi John naureskellen. "Revolveriko?"
Mies nauroi käheästi.
"Ei, herra. Mitä minä tekisin revolverilla?"
John näki, että miehen ranne oli sidottu.
"Oletteko loukannut kätenne?"
Vahti veti kätensä esille. Se oli sidottu.
"Luukku putosi käteni päälle", hän sanoi. "Millä voin teitä palvella, herra? Tahdotteko tarkastaa lastiruumaa?"
Vahti astui hitaasti luukulle ja huusi lastiruumaan, josta likainen mies ilmestyi näkyville.
"Tule auttamaan. Meillä on ollut hyvä onni ilman suhteen."
He avasivat kaksi luukkua, ja John näki ruumassa joukon pakkalaatikoita. Niissä oli erään itävaltalaisen konetehtaan nimi.
"Avatkaa myöskin peräluukku", sanoi John, ja miehet tottelivat. "Teillä on varsin kevyt lasti."
"Vesi on matalalla", sanoi mies. "Hyvä jos pääsemme pois täältä."
Wade odotti, kunnes luukut oli suljettu, ja sitten hän veti revolverinsa esille ja katseli sitä.
"Hyvä revolveri", sanoi hän.
Vahti katseli häntä, mutta ei sanonut mitään.
"Seuratkaa minun mukanani Marlowiin."
"Mitä varten?" kysyi vahti.
"Ehkä tapaatte siellä laivurinne", hymyili John.
Hän peräytyi rantalaudalle ja kulki pitkin rantaa kääntämättä katsettaan vahdista. Toinen mies oli hävinnyt.
"En minä saa poistua proomusta –"
Vahti näki Waden pistävän poliisipillin suuhunsa.
"Hyvä on", murahteli mies. "Te kirotut poliisit olette kovin salaperäisiä."
Mies astui Johnin perässä rannalle, kulki hänen ohitseen, alkoi kävellä edeltä. He tekivät pitkän kaarroksen, ja kaiken aikaa Wade piti silmällä pensaikkoa, joka osittain kätki toisen proomun. Siellä ei ollut pienintäkään elonmerkkiä, ei mitään ääntä, ja sitten vahti työnnettiin veneeseen hänen tekemättä vastarintaa. Sillä aikaa kun piirikonstaapeli vartioi vankia, ei John hellittänyt katsettaan proomusta. Hän tiesi liiankin hyvin, että monet epäystävälliset silmät seurasivat häntä.
Wade oli tyytyväinen, sillä kiväärituli jäi tulematta, ja heidän päästyään Marlowin kaupunkiin hän vei vankinsa poliisiasemalle.
"Minä syytän teitä pankinryöstöstä", sanoi John, kun miehen taskut oli tutkittu ja niiden sisältö laskettu komissaarin pöydälle. "Turhaa on syyttää teitä sellaisesta pienestä rikoksesta, että esiinnyitte cityn poliisikonstaapelina."
"Teistä näyttää kehittyvän oikea Sherlock Holmes", sanoi mies ivallisesti.
"Muutkin ovat sanoneet samaa", sanoi John.
"Cardlin" – sillä nimellä hänet pantiin syytteeseen – ei ilmaissut mitään, ei puolustanut itseään eikä väittänyt edes olevansa syytön. Kun hänet oli viety pois kuulusteluhuoneesta, antoi John Wade komissarille joitakin neuvoja.
"Käskekää paikalle apujoukkonne. Minä annan kuljettaa vangin pois täältä parin tunnin kuluttua. Älkää päästäkö ketään poliisiasemalle, jollei hän voi todistaa rehellisyyttään."
Wade soitti päällikölleen Scotland Yardiin.
"Luullakseni olen löytänyt proomun. Se on täynnä tyhjiä pakkalaatikoita, jotka on asetettu alapuolella olevan hytin peitteeksi. Itävaltalaisia valelaatikoita. Tarvitsen viisikymmentä miestä, herra, ja hyvä olisi, jos he olisivat aseistettuja. Toisessa proomussa on varmaan suuri joukko kiinalaisia."
Wade lähetti salapoliisin hinausradalle vartioimaan proomuja; se oli vaikeaa työtä, sillä sumu, joka oli hetkeksi keventynyt, sakeni jälleen. Tie kulki niittyä pitkin rantaan, missä proomut olivat ankkurissa. Käytettävänä olevan poliisivoiman avulla oli mahdotonta vartioida tätä tietä, ja rannalla seisova salapoliisi tarvitsi apua. Hän oli kaukana lähimmästä puhelimesta ja hänen asemansa, sen John tiesi, oli hyvin epävarma.
Sumu, joka laskeutuu Lontoon yli aivan odottamatta, vaikka se aina onkin odotettavissa, sakeni yön kuluessa, niin että poliisiautot myöhästyivät kokonaisen tunnin.
Samoihin aikoihin oli lähetetty sana myös Berkshiren poliisikunnalle, mutta on vaikea saada kokoon maaseudun poliiseja, ja niinpä he saapuivat paikalle samaan aikaan kuin Lontoosta lähetetyt apujoukotkin.
Poliisien kiiruhtaessa tiheän pensaikon läpi rantaan Wade tunsi palaneen hajua. Se tuli toisesta proomusta. Paksua savua tunkeutui ulos keulakorokkeen alta sekä lastiruuman luukkujen raoista. Kaikesta päättäen ei aluksessa ollut ainoatakaan elävää sielua. Liekkien voima oli niin kova, että poliisien, jotka yrittivät tunkeutua kannen alle, oli pakko peräytyä kannelle.
Toinenkin proomu paloi, kun John hyppäsi sen kannelle, mutta heidän onnistui sammuttaa tuli. Keulakorokkeessa oli pieni ovi, se johti mukavaan makuuhyttiin, jossa oli sijaa kymmenelle hengelle. Miehet olivat poistuneet aluksesta niin suurella kiireellä, että heidän oli täytynyt jättää enimmät tavaransa proomuun, mutta Johnllla ei ollut aikaa ruveta niitä tutkimaan. Hän astui toiseen hyttiin, ja sen tavaton komeus hämmästytti häntä suuresti. Se oli Lilan vankila: Wade olisi arvannut sen, vaikkei hän olisi nähnytkään tytön punaista tohvelia vuoteen vieressä. Huone oli tyhjä, eikä sinne ollut muuta ovea.
John palasi samaa tietä kuin hän oli tullutkin ja nousi kannelle, missä Elk oli.
"Heillä oli puoli tusinaa autoa tuossa talossa", sanoi Elk. "He hajaantuivat varmaan joka ilmansuuntaan, ennenkuin Berkshiren poliisikunta saapui tänne. Minä lähetän ilmoituksen pääkortteeriin, jotta kaikkia satamia vahdittaisiin."
John hymyili.
"Ei satamia tarvitse vahtia, vaan Lontoota", hän sanoi, ja hänen sanansa kuulostivat ennustukselta.
XXIV
Lila oli ollut hereillä seitsemästä saakka sinä aamuna ja luki, kun hän kuuli merkillistä ääntä yläpuoleltaan. Hän ei tiennyt melun johtuvan siitä, että John Wade vaati vahtia avaamaan lastiruuman luukun. Lila kuunteli tarkkaavasti, mutta vaikka hän kuuli äänet, niin hän ei tuntenut niitä. Hän kuuli luukun sulkeutuvan jälleen, ja heti sen jälkeen hytin ovi avautui ja Golly astui sisälle. Hän painoi sormen huulilleen ja sulki hiljaa oven.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Lila kuiskaten.
"Ei mitään, kultaseni", Golly kuiskasi. "Siellä on eräs, joka ei pidä sinusta, enkä minä tahdo ilmoittaa hänelle, että sinä olet täällä – tuhannen turkkilaista, hän antaisi vaikka tuhat puntaa, jos hän saisi tuottaa sinulle ikävyyttä."
Golly käyttäytyi raa'asti yrittäessään olla diplomaattinen, mutta puhui suurella ponnella, ja Lila uskoi häneen sokeasti, arvellen, että hän oli hänen ainoa ystävänsä laivassa.
Golly poistui jälleen, mutta palasi kymmenen minuutin kuluttua. Hänellä oli päällystakki yllään ja hattu päässä ja hän viittasi kiihkeästi Lilalle.
"Minä vien sinut pois täältä; vaara uhkaa", hän sanoi kuiskaten. "Tule!"
Lila aikoi ottaa takkinsa, mutta Golly esti häntä.
"Älä koske siihen", hän sanoi kärsimättömästi.
Hän kääntyi oveen päin, ja joku ojensi hänelle miehen tumman sadetakin.
"Pane tämä yllesi."
Hihat olivat liian pitkät, ja kiireissään Golly auttoi Lilaa kääntämään ne ylös.
"Sopiikohan tämä lakki sinulle?"
Se oli miehen golflakki.
"En minä voi sitä käyttää –" tyttö sanoi.
"Yritähän kumminkin!"
Lakki soveltui hänelle varsin hyvin. Ennenkuin Lila ennätti tarkastaa itseään peilistä, tarttui Golly hänen käsivarteensa ja työnsi hänet ulkopuoliseen suojaan. Siellä Lila näki Aiknessin sekä kaksi muuta miestä, joita hän ei tuntenut. Huoneen nurkassa oli pieni kaapin kokoinen suoja. Golly viittasi kapteeni Aiknessille.
"Mitä me teemme hänelle?" hän kysyi kuiskaten ja osoitti peukalollaan kaappiin. "Tyttö ei saa nähdä häntä. Tuo hänet toisessa autossa."
Golly oli jättänyt Lilan portaitten luo, ja palatessaan hänen luokseen hän tarttui häntä käteen ja vei hänet kannelle. Lila katseli hämmästyneenä ympärilleen. Sumu oli käynyt sakeammaksi, mutta hän saattoi nähdä puita ja vihreitä niittyjä; hän veti syvältä ilmaa keuhkoihinsa.
"Miten ihana ilma –" hän sanoi.
Golly puoleksi työnsi, puoleksi talutti tytön rantalaudan yli.
Miten ihanalta kostea ruoho tuntui jalkojen alla. Lila ei huolinut vaivata päätään sillä, miksi Golly oli valehdellut hänelle ja miten Rikitiki oli voinut muuttua tavalliseksi proomuksi.
Sumu oli niin sakea, että Lila töin tuskin saattoi erottaa miestä, joka kulki hänen edellään, vaikka tämä ei ollut kuin viiden, kuuden metrin päässä hänestä. Hän tunsi nyt kovan maan jalkojensa alla, ja sitten he kääntyivät vasemmalle. Hetken kuluttaa ilmestyi sumun keskelle ison vajan pääty. Auto odotti jo tiellä. Mies, joka oli kulkenut edeltä, avasi vajan oven, otti sieltä autonkuljettajan takin, puki sen ylleen ja painoi lakin päähänsä. Jostakin sumun keskeltä saapui toinen mies. Lila ihmetteli, miksi mies pani kaulaansa valkean kaulaliinan, mutta kun hän pukeutui myöskin kiiltävänappiseen päällystakkiin, niin Lilan täytyi myöntää, että hän saattoi käydä hienosta pikentistä.
Auto oli komea limousine. Ovessa oli vaakuna – kovinpa rohkea se poliisi olisi, joka uskaltaisi pysähdyttää näin hienon vaunun.
Tuskin Lila oli noussut autoon, niin se läksi jo liikkeelle epätasaista tietä pitkin. Se ajoi portista ulos, kääntyi oikealle ja liikkuen varovasti sumussa ennätti kymmenessä minuutissa valtamaantielle. Sieltä se kääntyi vasemmalle, ja Golly, joka istui Lilan rinnalla, tarttui puhetorveen, joka oli kiinnitetty auton kylkeen.
"Windsor, Staines, Hampton, Esher ja sitten uutta tietä myöten", hän sanoi nopeasti.
Hän nojautui taakse ja naureskeli hieroen käsiään.
"Täytyy ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon, Lila – ei voi luottaa keneenkään!" Ja sitten hän lisäsi äkkiä: "Oletko kuullut, miten muori rukan on käynyt, Lila?"
"Mrs Oaksinko?"
Golly pudisti päätään. Hänen lystikkäille pienille kasvoilleen levisi haikea ilme.
"Kuollut", sanoi hän vain.
Lila katsoi Gollyyn kauhuissaan uskomatta korviaan.
"Onko Mrs Oaks kuollut – ette te suinkaan sitä tarkoita? Miten kauheaa!"
"Hän on muuttanut Manan majoille", sanoi Golly. "Niinkuin runoilija sanoo –"
"Oliko se tapaturma?"
"Itsemurha", sanoi Golly hämmästyttävän levollisesti. "Hän oli suurenmoinen nainen – omalla tavallaan. Hän ei ymmärtänyt taidetta ja oli hiukan kiivasluontoinen."
"En käsitä lainkaan. Miksi Mrs Oaks olisi tehnyt itsemurhan?"
"Häntä vainottiin", sanoi Golly.
Hän otti taskustaan savukelaatikon, valitsi siitä suurella asiantuntemuksella savukkeen ja sytytti sen.
"Poliisi – etupäässä komissaari Wade – ajoi hänet hautaan."
Lila oli aivan ymmällä tästä tiedosta. Hän olisi tahtonut olla surullisempi kuin mitä hän oli; hän yritti palauttaa mieleensä joitakin helliä kohtauksia heidän välillään, mutta ei onnistunut.
"Hän nautti myrkkyä", sanoi Golly puhaltaen savurenkaan kattoon ja katseli, miten se vähitellen haihtui. "Onneksi minä en ollut läsnä, muuten poliisi olisi voinut väittää, että minä annoin hänelle myrkkyä."
"Milloin se tapahtui?"
"Eilen", sanoi Golly. "Katsohan tätä!"
Hän osoitti ylpeänä solmiotaan. Se oli ihkasen uusi ja musta.
"Minä luulin sinun huomaavan, että olen surupuvussa", hän sanoi. "Katsohan!"
Ja sitten hän otti päältään päällystakkinsa ja osoitti surunauhaa vasemmassa käsivarressaan.
"Surupuku". Golly sanoi, lisäten sitten: "Se on todistuksena."
"Mistä?" Lila kysyi uteliaana.
Kysymys sai Gollyn hätkähtämään.
"Se on todistuksena siitä, että päätökseni on oikea. Aion pystyttää muistomerkin hänen haudalleen – enkelin, joka viittaa taivaaseen. Se ei ole sellaista taidetta, jota minä ymmärrän, mutta se on parasta, mitä Englannissa voi saada. Millainen maa!"
He ajoivat sivuteitä, eivätkä kohdanneet minkäänlaisia esteitä. Mr Oaksin revolverin kahva oli käynyt epämiellyttävän kosteaksi hänen kädessään. Hän veti kätensä taskustaan pyyhkiäkseen sitä.
"Tietenkään en jää naimattomaksi, Lila", hän sanoi. "Olenhan minä vielä parhaassa miehuudessani. Aion asettua jonnekin, sanokaamme Etelä-Amerikkaan – siellä on kukkia, sinisiä järviä, valkoisia marmoritaloja ja ruusuja kaikkialla."
Lila oli liian hämmästynyt voidakseen vastata.
"Minä olen neljänkymmenenkolmen – tai neljän vuoden vanha! En ole siitä oikein varma", sanoi Golly huolettomasti. "Tyttö, joka ei huoli minusta, voi kadottaa paljon."
"Mutta kuinka hirveää!" Lila palasi takaisin todellisuuteen. "Täti on kuollut! Eikö se ollut teistä kauheaa?"
"Kauheaa", sanoi Golly ja alkoi hiljaa viheltää.
Hän vihelsi paremmin kuin lauloi.
"Hänen ja minun välilläni ei ollut koskaan mitään rakkaussuhdetta. Se oli liikesopimus, joka menestyi hyvin. Hän menetti joskus malttinsa – kukapa nainen ei sitä tekisi? Olinko minä hyvä aviomies vai mitä arvelet?"
Lila ei voinut vastata muuta, kuin että Golly oli ollut kaikkein pehmeäluontoisin ja tottelevaisin aviomies.
"Minua ei tuo sana 'pehmeäluontoinen' miellytä", hän sanoi. "Minä olin lempeä. Se on minun luonteeni: olen aina ollut ystävällinen naisille – kohdellut heitä, kuin lempieläimiä. Niin sitä pitääkin", hän lisäsi.
Lila halusi muuttaa puheenaihetta.
"Minne me menemme?"
"Lontooseen, jonnekin siellä", Golly sanoi. "Minulla on joitakin asuntoja – Arbroath Buildingissä – oletko koskaan kuullut siitä? Oikein mukava talo, kylpyhuoneita ja mukavuuksia. Olisimme heti voineet mennä sinne, mutta kuka saattoi käsittää, että he tulisivat proomuja tutkimaan? Koko vuosi meni niiden kuntoonpanemiseen. Ne korjattiin Hollannissa ja saapuivat tänne omin purjein. Kaksikymmentäkuusi puntaa kumpikin – se on suuri hinta proomusta. Mutta mikä kaukonäköisyys! Se on aina ollut minun vahvin puoleni. Minä tiesin, että he hyökkäisivät Troijan Sinetin kimppuun ennemmin tai myöhemmin; minä tiesin, että meidän piti hajoittaa koko miehistömme yhdessä silmänräpäyksessä."
"Oliko toisessa proomussa miehiä?" kysyi Lila.
Hän muisti nyt nähneensä pienen olennon kulkevan sumussa ja pysähtyvän jonkin matkan päähän heistä, kun he nousivat autoon.
"Kaksikymmentä luotettavaa miestä."
"Mutta mikä on Troijan Sinetti? Miksi me pakenemme? Oletteko te tehnyt jotakin pahaa?"
Mr Oaks sytytti uudelleen savukkeensa; se sammui aina määrätyn ajan kuluttua.
"Salaisia toimia", hän sanoi ja katsoi sivulta Lilaan. "Me suoritamme tehtäviä määrätyn hallituksen käskystä. Luonnollisestikaan Englannin hallitus ei tahdo joutua riitaan – Italian kanssa."
Lila olisi voinut vannoa, että Golly etsi koko Euroopan läpi löytääkseen maan, joka olisi riidassa jonkun muun maan kanssa, ja valitsi aivan sattumalta Italian.
Taaskin he joutuivat valtamaantielle ja poikkesivat syrjätielle, sivuuttivat Windsorin, ajoivat pitkin Thamesin vartta ja jätettyään Stainesin taakseen saapuivat Great West Roadille. Sumu oli nyt hälvennyt, ja kun he tulivat Shepherd's Bushiin, oli sumu muuttunut tihkusateeksi.
Golly hätkähti: hän näki poliisin pysäyttävän kaksi autoa West Roadilla, mutta hänen autonsa sai kulkea esteettömästi eteenpäin. Jäykkäniskainen pikentti autonkuljettajan vieressä ja ehkä myös vaakuna ovessa pelasti hänet seikkailusta, joka olisi voinut olla joko nöyryyttävä tai kohtalokas.
Arbroath Building ulottui yli koko korttelin, ja alkujaan se oli ollut ammustehdas, joka oli rakennettu sodan viimeisinä vuosina. Sellaista rumaa, neliskulmaista rakennusta ei koskaan rauhan aikana saanut rakentaa näin hiljaiseen kaupunginosaan. Alimpaan kerrokseen oli myöhemmin sijoitettu iso autotalli sekä varastohuoneita. Autotalli oli rappeutunut; varastohuoneet jääneet vuokraamatta; koko talo oli kolme kertaa ollut myytävänä, kunnes jokin tuntematon yhtiö oli sen ostanut. Molemmissa yläkerroksissa oli asunut vuokralaisia, mutta kun suurin osa niistä oli jättänyt vuokransa maksamatta, oli ne häädetty pois. Autotalli oli uudestaan pantu kuntoon, vaikka se ei näyttänyt olevan käytännössä, eikä asuntoja enää vuokrattu kellekään. Luultavasti se johtui siitä, että asuntojen vuokra oli niin korkea, ettei kukaan ollut halukas maksamaan sellaisia hintoja. Yhtiö ei pitänyt sillä kuitenkaan väliä. Se antoi kalustaa pari asuntoa, ripustaa verhot ikkunoihin ja näytti olevan tyytyväinen vahinkoonsa.
Ei ollut helppo vuokrata paikkaa autolle tässä autotallissa. Monet autonomistajat olisivat kernaasti käyttäneet hyväkseen laajaa pihaa sekä tallia, mutta siihen ei yhtiö suostunut. Vain paria yksityistä autoa säilytettiin siellä. Yleisesti luultiin, että jokainen, joka osti tämän talon, oli valmis tekemään vararikon. Mutta se ei pitänyt paikkaansa.
Onneton keinottelija, joka oli korjannut tämän sodan aikuisen tehtaan, oli järjestänyt sinne joukon pieniä asuntoja, joiden yhteinen keittiö ja varastohuoneet olivat sijoitetut kellarikerrokseen.
"Kaukonäköisyyttä jälleen, rakkaani."
He olivat ajaneet portista autotalliin, ja Golly oli vienyt Lilan pienellä hissillä yläkertaan pieneen asuntoon, joka ei ollut kauniisti, mutta kuitenkin mukavasti kalustettu. Ilma huoneissa oli hiukan ummehtunutta.
"Minä ostin tämän talon kahdeksallatuhannella punnalla. Vaikka olisin itse tehnyt piirustukset, en olisi voinut saada sen sopivampaa."
"Mutta oliko teillä kahdeksantuhatta puntaa, Mr Oaks?"
"Eräs ystäväni lainasi rahat", sanoi Golly huolettomasti. "Tämä on rauhallinen paikka: voit tulla ja mennä, eikä kukaan kysy, kuka olet tai minne menet, tai voisit asua täällä vaikka kymmenen vuotta kenenkään tietämättä sinusta mitään."
Lila ei enää ihmetellyt mitään. Hän oli väsynyt, vaikka matka olikin ollut lyhyt, ja hän toivoi saavansa olla yksin voidakseen selvitellä kokemustensa kaaosta, jotta ne tuntuisivat edes hiukan todellisilta.
"Voit saada mitä ikänä haluat, mutta viisainta on pitää verhot alasvedettyinä", sanoi Golly.
Asunto, joka oli varattu Lilalle, oli pihan puolella, missä oli pieni kaivo. Hänellä ei ollut näköalaa kadulle, eikä hän toistaiseksi ollut halukaskaan tutkimaan ympäristöään. Mutta kun Golly oli poistunut, avasi Lila ikkunan ja katseli ulos. Auto toisensa jälkeen saapui pihalle ja katosi alaspäin luisuvaan tunneliin, joka kaikesta päättäen johti maanalaiseen autotalliin.
Ovi oli ulkoapäin lukittu, mutta puolen tunnin jälkeen ilmestyi pieni kiinalainen palvelija ystävällisesti irvistellen ja kantaen lämmintä ateriaa tarjottimella. Hän kattoi pöytää parhaillaan, kun Golly palasi takaisin. Hän näytti huolestuneelta, ja kun palvelija oli poistunut, hän kysyi:
"Kuulitko jonkun kirkuvan?"
"En", vastasi Lila.
Gollyn kasvot olivat hiukan kalpeat, hän näytti epäröivän, mitä sanoa.
"Täällä on eräs nainen, joka ei ole oikein selväpäinen – tai oikeastaan vaimoihminen. Hassahtava." Hän taputti päälakeaan. "Jos en olisi niin ystävällinen kaikille naisille –" Hän pudisti päätään säälien omaa ihmisystävällisyyttään.
"Asuuko hän täällä?"
Golly katsoi omituisesti Lilaan.
"Ei, ei hän asu täällä. Hän oli proomussa, mutta siellä hän oli aivan rauhallinen."
"Kuka hän on?" kysyi Lila.
"Eräs vaimoihminen", sanoi Golly epämääräisesti. "Hän on ollut ennen palvelijatar. Hän oli aivan rauhallinen, kunnes hän näki Aiknessin."
"Onko hänkin täällä?"
"He ovat kaikki täällä." Golly sanoi sen melkein tiuskaisten, mutta rauhoittui taas heti.
"Tuo nainen näki Aiknessin ensi kerran kahdenkymmenen vuoden jälkeen – hän oli aikoinaan pitänyt Aiknessistä. Nyt hän haukkui häntä minkä ennätti – murhaajaksi ja jos joksikin. Minä käskin Aiknessin välttää häntä; hulluilla ihmisillä on niin merkillisiä muistoja."
"Tunsiko kapteeni Aikness hänet ennen vanhaan?"
"He olivat tavanneet toisensa lähes kaksikymmentä vuotta sitten", sanoi Golly. "Aikness oli kai liehakoinut häntä. Kaikki naiset hänelle kelpaavatkin – palvelijat ja kaikki. Naisen nimi on Anna."
Golly piti Lilaa silmällä mainitessaan tuon nimen, mutta se ei näyttänyt merkitsevän hänelle mitään.
"Voinko minä jollakin tavalla olla avuksi?" kysyi Lila.
Golly hieroi nenäänsä hermostuneesti, otti silmälasit nenältään, pyyhki niitä kiihkeästi ja pani taas paikoilleen.
"Sitä minä olen juuri tuuminut. En käsitä, miksi hän ei saisi tavata sinua – hän väittää, että hän tunsi sinut, kun olit lapsi. Anna – muistatko ehkä ketään sen nimellistä?"
Lila pudisti päätään.
"Saanko tuoda hänet tänne tänä iltana?" Golly kysyi koetteeksi. "Onko sinulla mitään sitä vastaan? Voisin hakea hänet heti paikalla; hänen raivokohtauksensa on jo mennyt ohitse. Ei hän tee kellekään pahaa."
"En minä sitä pelkää", hymyili Lila. "Minusta on hauska, että täällä on toinenkin nainen."
"Tietysti", mutisi Mr Oaks. "Onko varma, ettei se ole sinulle vastenmielistä? Syö ensin päivällistä – hän voi pilata ruokahalusi."
Lila nauroi Gollyn pelolle ja kävi hyvällä halulla syömään päivällistä; Golly ei halunnut mitään, hän katseli vain kun Lila söi. Kun tyttö oli lopettamaisillaan aterian, otti Golly toisen asian puheeksi.
"Oli suuri erehdys valita Siniford johtokuntaan", sanoi Golly aivan kuin sattumalta. "Tarkoitan tämän pienen seuran johtokuntaan. Se oli typerä ajatus, mutta Aikness arveli, että voisimme siten pitää häntä lämpimänä. Poliisit voivat tarkastaa luetteloa ja nähdä, minkälaisiin asioihin hän oli sekaantunut."
"Eikö hän kuulu enää johtokuntaan?"
Mr Oaks rykäisi.
"Hän on matkustanut ulkomaille", hän sanoi ja alkoi jälleen puhua Annasta. "Minä menen nyt häntä hakemaan."
Golly nousi, mutta ei näyttänyt olevan halukas poistumaan, ennenkuin hän oli valmistanut Lilaa pahimpaan.
"Anna ei ole miellyttävän näköinen, ja voihan olla, että hän saa jälleen raivokohtauksen, mutta jos niin käy – niin siinä tapauksessa niinkuin Euripides sanoo –"
Nyt seurasi joukko käsittämättömiä sanoja, ja Lila koetti hillitä nauruaan, sillä hän luuli Gollyn vain laskettelevan loruja.
Golly viipyi poissa melkein puoli tuntia; kun hän palasi, näytti hän Lilan mielestä kiihtyneemmältä kuin poistuessaan huoneesta.
"Tulkaa sisälle, hyvä ystävä."
Golly astui syrjään päästääkseen naisen huoneeseen.
"Minähän sanoin teille, että saisitte nähdä hänet, ja tässä hän on."
Nainen astui huoneeseen, hän oli laiha ja kalpea, silmät olivat tummat ja palavat. Hetken aikaa hän tuijotti niin kiihkeästi Lilaan, että tytön tuli paha olla.
"Onko tämä Delia?"
Hänen äänensä oli syvä, mutta ystävällinen.
Mr Oaks osoitti tyttöä kädellään.
"Hän se on."
Nainen astui hitaasti Lilaa kohti, ojensi molemmat laihat kätensä ja tarttui tytön käsiin.
"Delia, kultaseni", hänen äänensä oli hiljainen kuin kuiskaus – "te olette Delia – tunnetteko minut?"
Lila pudisti päätään.
"Minun nimeni on Lila."
Noiden sanojen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Naisen silmät alkoivat loistaa, ja hänen kalpeat, ryppyiset kasvonsa hymyilivät.
"Lila – tietysti, Lila te olettekin, kultaseni! Te nimititte itseänne aina Lilaksi."
Nainen sulki äkkiä pelästyneen tytön syliinsä. Lila oli aivan ymmällä, hän ei uskaltanut vapautua syleilystä, toisen kiihkeät sanat peloittivat häntä.
"Lila, te tunnette minut – minä olen Anna!"
XXV
Äkkiä Lilan muisti alkoi palata. Hän muisti jotakin. Eräs tapaus muistui hänen mieleensä, mutta samassa se katosi jälleen. Hellävaroen hän irtaantui vapisevan naisen syleilystä.
"Käykää istumaan, olkaa hyvä." Mutta nainen tarrautui kiinni Lilaan.
"Muistatteko taloa ja tuota kaameaa tulipaloyötä, ja hänen armonsa – hänen armonsa on kuollut, Lila."
Tyttö ponnisti muistiaan, mutta hän ei muistanut mitään. Hän katsoi vedoten Mr Oaksiin, ja tämä nyökkäsi.
"Se on aivan oikein, rakkaani; hän tunsi sinut; hän oli sinun hoitajattaresi."
"Se on totta; Jumala siunatkoon teitä, kun sanoitte sen hänelle! Minä olin hänen hoitajattarensa, ja ihmiset väittivät, että hän oli kuollut – palanut tuossa hirveässä tulipalossa. He näyttivät minulle palaneita vaatekappaleita. Mutta minä sanoin, että te elitte, ja minä vakuutin myöskin hänen armolleen, että te elitte. Minä tiesin, että saisin nähdä teidät. Minä tiesin sen – olin siitä aivan varma! Kamalaa oli odottaa. Joskus minä väsyin, ja silloin he sulkivat minut tähän isoon taloon eivätkä päästäneet minua ulos. Ja nuo miehet – nuo kiinalaiset – kaameita pikku miehiä!"
Nainen sai kouristuskohtauksen, jota oli tuskallista katsella.
Lilan muisti alkoi palata. Anna oli hänelle jo tutunomainen henkilö, hän saattoi hänet jo melkein erottaa hämäristä olioista, jotka palasivat hänen muistiinsa.
"Saanhan minä jäädä teidän luoksenne? Minä jään teidän luoksenne. Minä huolehdin teistä – pidän vaatteenne kunnossa, kultaseni... Ehkä en saa nimittää teitä enää siten, koska ette ole enää lapsi. Minäpä kerron hänen armollensa."
"Kuollut", mutisi Mr Oaks.
"Niin, hän on kuollut. Mutta kyllä hän tietää sittenkin –"
"Minä jätän naiset nyt kahden", sanoi Mr Oaks, joka mennessään lukitsi oven ulkopuolelta. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan. Hän ylpeili siitä, että hän osasi käyttäytyä hienosti.
Hän kulki käytävän läpi ja astui toiseen huoneeseen. Aikness istui varsin kehnosti kalustetussa ruokasalissa viskylasi vieressään ja puoleksi palanut sikari hampaissaan.
"Hän on aivan tyyni", sanoi Oaks.
Kapteeni Aikness nousi ja tarkasteli kasvojaan ja pyyhki poskessaan olevaa naarmua nenäliinalla.
"Hän yllätti minut."
"Sinä yllätit hänet", sanoi Oaks terävästi. "Minähän sanoin sinulle, että hulluilla on hyvä muisti."
"Hän on muuttunut", sanoi kapteeni. "Hän oli ennen varsin kaunis tyttö."
Oaks murahteli jotain, kaatoi viskyä ja soodavettä lasiin.
"Sinäkin olit ennen varsin kaunis poika, eikö niin, Aikness? Jos et olisi ollut, niin tuskinpa sinun olisi käsketty liehitellä lapsenhoitajaa."
"Hän oli kaunis", mutisi kapteeni. "Minä olin oikein hassahtanut häneen. Ainoa järkevä palvelustyttö, joka minun tielleni on osunut. Mitä aiot tehdä Lanelle?"
Golly sytytti savukkeen ja tupakoi hyvän aikaa ääneti.
"Vapauttaa hänet", sanoi hän.
"Luuletko, että hän lörpöttelee?" kysyi Aikness; mutta toinen ei vastannut hyvään aikaan, ja Aikness toisti kysymyksensä otaksuen, ettei Golly ollut sitä kuullut.
"Ei hän lörpöttele", sanoi Golly kurkistaen ulos ikkunasta, "mutta on toisia, jotka voivat sen tehdä."
Kapteeni yritti hymyillä.
"En ainakaan minä, Golly. Olen liiaksi takertunut tähän juttuun."
"Niin oli muorikin", sanoi Oaks lyhyesti, "ja kuitenkin hän oli valmis puhumaan."
Seurasi jälleen pitkä tauko, ja sitten kapteeni sanoi:
"On varsin vaikea ratkaista, mitä Lilalle on tehtävä."
"Niinkö arvelet?" kysyi Golly kylmästi. "Lilan asiat ovat aivan selvät: hän menee naimisiin. Mutta hän ei mene merimiehen kanssa naimisiin."
Golly nojautui pöytään.
"Minä olen alistunut sinun tahtoosi, kapteeni. Kuka sinä lienet – olen aina valmis alistumaan kaikkien tahtoon. Olen sallinut sinun näytellä isän osaa, hankkia lapselle hiukan huvitusta, antaa hänelle kauniita vaatteita ja kaikenlaista muutakin, mutta sinä saat edelleenkin näytellä isää. Muorin mielestä oli typerää antaa sinun kutsua tyttö päivällisille, kun palasit meriltä, mutta muori ei ollut koskaan kaukonäköinen – siksi hän kuolikin. Minä olen kaukonäköinen." Hän löi rintaansa moneen kertaan. "En tiennyt, että hän saisi perinnön, mutta sen minä tiesin, että hän oli hienoa syntyperää, ja ajattelin, että hänestä voisi joko ennemmin tai myöhemmin olla hyötyä, ja siksi me emme sallineet hänen ruveta pöyhkeilemään liian varhain. Mutta ei hän mene naimisiin minkään papan kanssa, eikä tuolla puolellatoista miljoonalla rakenneta sinulle pallaccioita Rioon."
Hetken aikaa miehet katsoivat toisiinsa. Kapteeni Aiknessin katse ilmaisi vihaa, jota hän ei yrittänytkään salata. Gollyn katse oli kylmä, liikkumaton, ilmeetön.
"En tiedä, miten tämä juttu päättyy", sanoi Golly, "mutta tarkoitukseni on antaa noille poliiseille opetus, jota he eivät koskaan unohda. Voisin hyvinkin helposti livahtaa pois Lontoosta; mutta se on pelkurimaisuutta, Aikness." Hän iski jälleen rintaansa. "Minä olen suurpiirteinen! Olen aina ollut. Minä ryhdyin pieniin tehtäviin kymmenen vuotta sitten voidakseni päästä siihen, missä nyt olen. Minä murtauduin yksin Lyonin pankkiin voidakseni ostaa sinun laivasi. Kuin kenraali minä johdan kaikkia toimenpiteitä koko Lontoossa. Minä tunnen kaikki tiet täällä. Kolmetuhatta pollaria tunnen ulkomuodolta – minä isken niin että tuntuu, ja kun se on tehty, niin me ratkaisemme Lilan kysymyksen. Mutta jos luulet, että se voi tulla aikaisemmin ratkaistuksi tai sellaisella tavalla, mikä ei ole minulle mieleen, niin annan sinulle hyvän neuvon, – vedä revolverisi esille ja koeta ampua minut ennenkuin minä osun sinuun!"
Aikness vajosi syvemmälle tuoliinsa ja hänen suupielensä värähtelivät tuskallisesti. Tuo iso mies oli luonteeltaan epäluuloinen. Ei kukaan tiennyt sitä sen paremmin kuin Golly Oaks, joka tunsi ihmisluonteet.
"Niin se on, kapteeni", hän sanoi nauraen. "Me olemme kaikki vaarassa. Voin kertoa sinulle suunnitelmani – voisin mainita sen laivankin nimen, jolla Lila ja minä matkustamme täältä, sekä hytin numeron, vieläpä sen henkilön nimenkin, joka vihkii meidät –"
Aikness hypähti pystyyn kiroillen.
"Vihkii teidät!"
Golly nyökkäsi.
"Minä olen lähes kymmenen vuotta sinua nuorempi, ja Lila ja minä ymmärrämme hyvin toisemme. Minun hallussani ovat kaikki paperit, joiden nojalla voidaan todistaa, että hän on Delia Pattison. Siniford antoi minulle suurimman osan ja pankista sain loput."
Teennäisesti nauraen kapteeni hillitsi raivoaan ja kävi istumaan.
"Sinä olet hupsu ja lurjus. Sitä minun vain on vaikea käsittää, miten sallit tuon vanhan muorin komentaa itseäsi?"
"Puhu hyvää kuolleista", sanoi Golly rauhallisesti. "Se oli hänen etuoikeutensa – minä sallin hänen neljä tuntia joka päivä haukkua minua, mutta muut kaksikymmentä hän sai olla hissukseen. Minäpä sanon sinulle jotakin, Aikness: hän nukkui lukittujen ovien takana kaksitoista vuotta ja hänellä oli aina ladattu revolveri tyynynsä alla – tiesitkö sinä sitä? Ja tiedätkö, miksi hänellä oli ladattu revolveri? Se oli siltä varalta, että hän puhuisi jotain, mikä voisi loukata minun tunteitani. Hän moitti kerran minun lauluääntäni – ja kokonaiseen kuukauteen sen jälkeen hän ei uskaltanut olla öisin yksin, vaan palvelija nukkui hänen kanssaan. Muori tunsi minut", Golly hymyili ikäänkuin muistellen jotakin mieluisaa. "Ihmiset, jotka oppivat minut tuntemaan, eivät tee monia erehdyksiä. Toivoakseni sinä tunnet minut, kapteeni."
"Se on varma se, Golly", sanoi toinen, mutta kapteenin äänen ystävällinen sävy ei ollut aito.
Sinä yönä oli paljon työtä suoritettavana. Joka toisessa asunnossa oli puhelin, joista talon omistaja maksoi vuokraa monen kuukauden kuluessa, vaikka niitä ei lainkaan käytetty. Kymmenen tienoissa miehet alkoivat saapua, ja heidät vietiin huoneisiinsa: ne olivat epäilyttävän näköisiä miehiä, jotka puhuivat katkonaisesti ja tutkivat mannermaan läpi kulkevien junien aikatauluja sekä sellaisten laivojen kulkuvuoroja, joiden lähtösatamat ovat Italiassa ja Etelä-Ranskassa.
Näiden joukossa oli Ambrose niminen mies, joka, niinkuin Aikness tiesi, oli kuuluisa roistojohtaja, ja hänen kauttaan Golly oli yhteydessä omituisen miehistönsä kanssa. Aikness oli keskustellut näiden miesten kanssa ja selosti myöhään illalla vaikutelmiaan Golly Oaksille.
"Tietysti he käyttävät huumaavia aineita!" sanoi Golly halveksien. "Tavalliset miehet eivät voisi saada aikaan sellaista kuin nämä."
Maanalaisessa autotallissa, rautaovien takana olevassa suojassa, joka oli aiottu bensiinivarastoksi, oli täydellinen asevarasto. Golly vei kapteenin sinne ja näytti hänelle aarteitaan. Suurin osa oli yhä rasvapaperiin käärittyinä, ja mies, joka istui jakkaralla oven suussa, aukaisi parhaillaan kääröjä.
"Jos kerran päätät ryhtyä johonkin", sanoi Golly, "on kaikki suoritettava suurpiirteisesti." Se oli hänen elämänsä periaate.
Golly oli käynyt useamman kerran Lilaa katsomassa ja oli hyvillään nähdessään, miten tytön ja hänen vanhan hoitajattarensa välit muuttuivat yhä ystävällisemmiksi.
Se oli hänelle hyvin mieleen. Tyttö tarvitsi naisseuraa – varsinkin sillä matkalla, joka heillä oli edessä. Kummallista, ettei hän ollut ajatellut sitä aikaisemmin.
Mutta hänellähän oli niin paljon ajateltavaa – suunnitteluja loppumattomasti.
Vaikeinta oli tehdä päätöksiä ja pitää niistä kiinni: seurata ensimmäistä vaistoa. Niinpä hänen mielestään oli ollut erinomainen ajatus naittaa tyttö Sinifordille – mutta hän oli muuttanut mielensä. Lordi Siniford oli kuollut. Ja hyvä ajatus oli myöskin alistua Aiknessin mielihaluihin niin kauan kuin hänellä oli laiva. Mutta nyt hänellä ei ollut enää laivaa – mutta käytettävä voima hän sittenkin oli.
XXVI
Gollyn huone Arbroath Buildingissä oli iso, ja se olisi ollut varsin ilmava, jos ikkunoita olisi avattu ja paksut verhot siirretty syrjään. Siinä oli vuode, tuoli ja pöytä. Näiden lisäksi naurettava pieni matto keskellä lattiaa. Pöytä muistutti arkkitehdin piirustuspöytää, se oli yksinkertainen ja maalaamaton lauta kahden pukin varassa; ja sen päälle oli asetettu sieviin pinoihin piirustuksia, karttoja, tietokirjoja, aikatauluja sekä luetteloja, jotka Golly oli kirjoittanut itse kaamealla käsialallaan.
Golly tutki parhaillaan yhtä niistä kolmesta pankkikirjasta, joita hän kuljetti aina päivisin taskussaan ja öisin säilytti vuoteessaan. Tähän kirjaan oli merkitty hänen tilinsä eräässä brasilialaisessa pankissa, ja summa oli niin suuri, että hän saattoi huoleti sanoa, että vaikka olisi vaarallista vaatia Lila Smithin perintöä, hän sittenkin voisi elää loppuikänsä ylellisyydessä.
Toiset pankkikirjat tuottivat hänelle yhtä suurta tyydytystä. Huoaten hän sulki pienen sinikantisen vihon ja pisti sen toisten pariin povitaskuunsa.
Raggit Lane oli Brixtonin vankilassa; joka päivä hän odotti ihmeen tapahtuvan, sillä hän uskoi lujasti tähän pieneen vehkeilijään; mutta vankilassa hän saisi pysyä, tuumi Golly, kunnes asia oli oikeudessa käsitelty loppuun. Onneksi Lane ei tiennyt, ettei hänen johtajansa ollut enää kiinnostunut hänestä. Ja kuitenkin Golly oli suunnitellut panna toimeen vaikuttavan pelastusnäytelmän, jos joku hänen kätyreistään joutuisi lain kouriin. Hänellä oli suunnitelma valmiina, joka oli yhtä yksityiskohtainen ja tarkka kuin mikä esikunnassa laadittu sotasuunnitelma hyvänsä. Mutta Gollylla oli toinen paljon suurenmoisempi ja vaikuttavampi suunnitelma. Aikaisemmat aikeet eivät koskaan sitoneet häntä.
Ei edes hänen vaimovainajansa tiennyt, että hänellä oli kirjaan liimattuna sanomalehtiselostuksia kaikista onnistuneista ryöstöistä ja murtovarkauksista. Ja kuitenkin hän oli viettänyt päiväkausia tutkimalla näitä leikkeleitä. Hän oli raivostunut, kun joku hänen erikoisen ovelista liikkeistään oli jäänyt selostamatta ja hän olisi lähettänyt sanomalehtiin yksityiskohtaisen selostuksen siitä, jollei hänen vaistonsa olisi estänyt häntä sitä tekemästä. Sillä hän osasi ulkoa yksityiskohtia myöten kaikki suuret rikokset, joita oli tehty viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa, ja tiesi paremmin kuin kukaan muu, että turhamaisuus oli saattanut ovelimmatkin rikolliset oikeuden käsiin. Niinpä eräs murhaaja, monimyrkyttäjä, oli kerran kirjoittanut tuomarille ja tiedustellut uhrinsa kuolemaa, ja tämä kirje oli saattanut hänet mestauslavalle. Sitä ei Golly voinut koskaan unohtaa.
Tuskin hän oli pistänyt pankkikirjansa povitaskuun, niin kuului kolkutus ovelta. Golly työnsi salvan syrjään ja päästi Aiknessin sisälle. Kapteeni oli ollut tavattoman hermostunut sinä päivänä. Ehkäpä pieni väittely, joka varhemmin päivällä oli syntynyt heidän välillään, oli aiheuttanut sen; hän oli kahdesti tiedustellut Gollylta hänen suunnitelmiensa yksityiskohtia, eikä se ollut velton kapteeni Aiknessin tapaista, sillä tähän saakka hän oli tyytynyt vain ottamaan vastaan kaikki Gollyn määräykset.
Golly lukitsi oven ja osoitti vuodetta. Hänen työhuoneessaan ei ollut koskaan muuta kuin yksi tuoli.
"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin, Golly –"
"Sinä olet kiihtynyt: minä tiedän kaikki", sanoi Golly etsien liivintaskustaan savukkeita. "Kaiken iltapäivää olet lentänyt paikasta toiseen."
"Ei minusta ole mitään hyötyä maissa", murahteli toinen. "Minä olen merimies, merellä minä olen kuin kala vedessä. Etkö voi antaa minun lähteä Hollantiin ostamaan tuota laivaa? Siitä pyydetään kuusikymmentätuhatta, mutta kyllä he antavat vähemmälläkin. Laiva on rekisteröity Hollannissa – minä voisin kuljettaa sitä Hollannin lipun alla ja hankkia hollantilaisen miehistön. Se kulkee yhdeksän solmuvälin nopeudella."
"Ja hävittäjät kulkevat kolmenkymmenenviiden", sanoi Golly levollisesti. "En minä maksa kuuttakymmentä tuhatta puntaa, jotta sinulla olisi ilo nähdä minun sairastavan meritautia."
"Minne olet sijoittanut kiinalaiset?" kysyi Aikness hermostuneesti. "Minä en tiedä enää mitään."
"He ovat hyvässä kätkössä", sanoi Golly. "He ovat proomussa Blackwallissa. Ei kukaan ryhdy enää tutkimaan proomuja."
"En tiennyt, että olit ostanut proomun", sanoi toinen hämmästyneenä.
"Sinä et tiedä, mitä minä teen", sanoi Golly salaperäisesti. "Minun järkeni toimii nukkuessaan paremmin kuin sinun hereillä. Kaukonäköisyys – se on minun avuni."
Hän odotti, että kapteeni sanoisi jotain. Kaikesta päättäen Aikness toivoi saavansa jonkin käskyn.
"No niin, mitä me nyt siis teemme? Emme me voi istua täällä, kunnes poliisi saa meidät kiinni. Enkö minä voisi lähteä Genovaan –"
"Sinun huono puolesi on se, että haluat aina matkustaa", sanoi Golly.
Gollyn leikinlasku oli hirtehispilaa, ja se sai toisen vapisemaan.
"Sinä pysyt täällä, kapteeni. Kuka sinä lienet. Minulla on tuuma, joka voittaa kaikki Napoleoninkin ajatukset." Golly napahutti sormellaan otsaansa. "Jos sinulla on laiva, niin miten voit välttää kolmenkymmenenviiden solmun hävittäjää? Se voi suoda sinulle viikon etumatkan ja sittenkin se saa sinut kiinni. Mutta minä aion viedä mukanani suurimman saaliin, mitä koskaan on ryöstetty!"
Golly kiihtyi äkkiä; hän astui edestakaisin huoneessa ja liikutteli käsiään puhuessansa. Kalpeus hänen kasvoillaan todisti hänen sisäistä kiihkoaan.
"Mutta jos he saavat meidät kiinni – koko sakin? Mitä sitten tapahtuu?"
Golly kiersi näkymättömän nuoran kaulaansa ja oli vetävinään sitä tiukalle.
"Mitäpä muuta! Voimmeko me rahalla ostaa paluuta? Voimmeko me toivoa vapautusta? Kyllä, siten, että löylytämme heitä."
"Ketä sinä tarkoitat?" kysyi Aikness.
"Hallitusta!" Golly koputti pöytään vahvistaakseen sanojaan. "Minä näytän heille, mihin me kykenemme, ennenkuin lähdemme täältä. Bond Streetillä on kaksi suurta jalokivikauppaa, josta voi nostaa sataviisikymmentätuhatta. Otetaan ne aluksi. He saavat korvata sen, minkä ryöstivät Troijan Sinetistä. Sitten me annamme heille toisen iskun ja vielä kolmannen, kunnes me lyömme heidät kokonaan, eivätkä he voi saada ainoatakaan meidän sakistamme kiinni – ja sitten me painumme Brasiliaan tai Argentiinaan tai jonnekin muualle, minne mielemme tekee. He voivat olla hyvillään päästessään meistä eroon."
Aiknessin mielestä Golly oli mieletön, ja varmaankin pikku mies arvasi hänen ajatuksensa, sillä äkkiä hän taputti kapteenia selkään ja purskahti nauruun.
"Luuletko, että minä olen hiukan päästäni vialla? Mutta sinä et tunne minua, Aikness. Sinä luulit, että olin hullu, kun järjestin tuon pankkiryöstön St. James Streetillä; sinä luulit, että olin kadottanut järkeni, kun väitin, että saisimme aivan helposti johtajan avaamaan Lothburyn pankin."
Äkkiä hänen kiihkonsa asettui ja hän katsoi synkkänä kapteeniin.
"Jospa saisin Mr Waden tänne huoneeseeni – niin naulaisin hänet kiinni lattiaan ja pyyhkisin hänen verensä imupaperilla."
Hän nauroi kimakasti, ja Aikness, kauhusta jähmettyneenä, käsitti vasta ensi kerran, millainen oikeastaan tämä omituinen pikku mies oli, joka lasketteli ulkoa kreikkalaisia ja latinalaisia ja joskus arabialaisiakin lauseparsia.
"Miten sinä aiot löylyttää hallitusta?" hän kysyi.
Aikness halusi kääntää keskustelun hauskemmille aloille. Hän tiesi liiankin hyvin, että häntä itseään odotti sama kohtalo kuin Wadeakin, jos Golly Oaks aavistaisi, mikä hämärä suunnitelma oli syntymäisillään hänen aivoissaan.
Tuo suunnitelma oli oikeastaan jo aivan selvä, siitä puuttui vain yksi tärkeä kohta – hän ei ollut vielä päättänyt, milloin hän antaisi ilmi toverinsa poliisille. Aiknessin kädet olivat puhtaat siinä suhteessa, ettei hän ollut koskaan tahrannut niitä vereen, joskin hän oli tietoinen isäntänsä pahimmistakin tihutöistä. Mikähän hetki olisi sopivin?
"Pitää valita oikea hetki", naureskeli Golly, ja Aikness miltei hypähti ylös vuoteelta, sillä hänestä tuntui, ikäänkuin Golly olisi lukenut hänen ajatuksensa. "Siinä juuri on onnistumisen salaisuus – että osaa valita oikean hetken!"
Golly otti taskustaan esille pienen kellon.
"Mitähän tytöt tekevät?"
"Nukkuvatko he samassa huoneessa?" kysyi Aikness hyvillään, kun hän pääsi erilleen tuosta hermoja järkyttävästä puheenaiheesta.
"Minä käskin nostaa vuoteen Annaa varten Lilan huoneeseen. Anna on yhtä viisas kuin minäkin. Hän puhuu aivan järkevästi. Annas kun katson..."
Golly kävi pöydän ääreen istumaan, otti paperia ja alkoi nopeasti kirjoittaa. Hän tunsi aivan erinomaisesti Lontoon: hän oli sitä tutkinut ja puhui usein sellaisista paikoista, jotka olivat aivan outoja Aiknessille, mutta joskus kapteeni tunsi varsin hyvin sen osan kaupunkia, josta Golly sattumalta mainitsi.
"Tässä on varsin hyvä paikka – se on yksinäinen, siellä voit nähdä joen. Suoraan sanoen se on Greenwichissä, eikä kukaan kiinnitä sinuun mitään huomiota, jos jätät auton sinne. Joka tapauksessa annan valomerkin."
Golly katsoi miettivänä Aiknessiin.
"Kysymys on vain siitä, milloin siellä on tanssit."
"Mitkä?" kysyi Aikness hämmästyneenä.
"Tanssit tai jotkut hilut, minä otan selkoa asiasta."
Hän kirjoitti jotain paperille, ja sitten hän tutki hyvin tarkasti pientä kirjaa, joka oli pöydällä.
"Ne ovat perjantaina, siitä tulee mainio juttu. Ne ovat perjantaina." Hän löi innoissaan polveensa. "Minä aavistan, että ne ovat perjantaina – mikä toimi sinulla oli sodassa, kapteeni?"
Tuo kysymys sai toisen ällistymään.
"Tiedäthän sinä, mitä minä tein sodassa", hän murahteli. "Palvelin kaksi vuotta meriväessä. Sinä pakotit minut siihen –"
"Sinä aloit tulla liiaksi näkyviin", sanoi Golly. "Palvelivathan Jennett ja Mortimer sinun kanssasi?"
Aikness nyökkäsi.
"Jennett ja Mortimer pitävät nyt huolta kiinalaisista, eikö niin? Hyviä merimiehiä... He osaavat ladata pyssyn."
"Mihin sinä pyrit?" kysyi Aikness kärsimättömästi. "Mitä tuo puhe tanssista ja Jennettistä ja Mortimerista ja pyssyistä tarkoittaa?"
Golly hymyili ystävällisesti.
"Minä menen juttelemaan tytön kanssa", hän sanoi. Golly avasi oven ja pudisti merkitsevästi päätään.
Golly seurasi Aiknessin jäljessä ulos, lukitsi oven ja astui hiljaa hyräillen käytävää pitkin. Lila kuuli hänen tulonsa ja viittasi varottavasti Annalle, joka jutteli.
Golly tuli meluavasti sisälle, kaikesta päättäen hän oli mitä parhaimmalla tuulella.
"Onko teillä hauska yhdessä?" Hän katseli kortteja, jotka oli levitetty pöydälle. "Minä opetan teille pari korttipeliä", hän sanoi. "Te saatte nukkua täällä tänä yönä, neiti" – hän sanoi Annalle.
"Niin, minä nukun täällä." Annan ääni oli rauhallinen; hänen kasvonsa olivat vakavat, ja tuo ilme oli muuttanut hänet niin kokonaan, ettei Golly ollut tuntea häntä samaksi naiseksi, jonka hän oli tuonut Arbroath Buildingiin.
Golly astui ovelle, avasi sen ja tarkasteli ulkopuolelle kiinnitettyä salpaa.
"Ettehän pane pahaksi, jos lukitsen ovenne? Ympäristössä liikkuu paljon roistoja. Rikollisuus lisääntyy aivan tavattomassa määrässä. Poliisit! Ei niistä ole mihinkään. Quis custodiat ipsos custodes?"
"Kauanko me viivymme täällä, Mr Oaks?" kysyi Lila hiukan hämillään.
Golly kohotti olkapäitään.
"Muutamia päiviä, sitten me lähdemme maaseudulle. Ei mikään ole niin terveellistä kuin maallaolo!"
"Mr Oaks, mitä lordi Sinifordille on tapahtunut?"
Anna sitä kysyi.
Hän puhui aivan järkevästi, ja se saattoi Gollyn hiukan levottomaksi. Ehkäpä Anna tiesi yhtä ja toista, mitä hän ei itse tiennyt, tai oli nähnyt sellaista, mitä hän ei ollut oikein käsittänyt. Golly tarkasteli häntä uudella mielenkiinnolla. Kuinkahan paljon hän muisti? Miten paljon hän oli kuullut? Aikness ja hän olivat puhuneet varsin huolettomasti Annan läsnäollessa, sillä he pitivät häntä mielisairaana. Mutta John Waden vuoksi oli parasta, että hänet vietäisiin pois täältä. Hän alkoi olla hiukan rasittava.
"Lordi Siniford, ikävä kyllä, on kuollut", sanoi Golly juhlallisella äänellä.
"Onko hänkin kuollut?"
Golly painoi päänsä alas ja teki valitusta ilmaisevan liikkeen.
"Samaa tietä meidän kaikkien on kuljettava", hän sanoi miettivästi. "Salama tappoi hänet" – Golly suosi kuvaannollisia selityksiä – "tai Jumalan käden kautta. De mortuis nil nisi bonum."
Seurasi hiljaisuus.
"Olen kovin pahoillani", sanoi Lila.
Tyttö oli kovin vakava. Golly käsitti, että hän yhdisti Oaksin muorin kuoleman tähän uuteen tapahtumaan ja näki siinä jotain synkkää ja peloittavaa.
"Hänet murhattiin", sanoi Anna syvällä äänellään. "Niin oli lehdissä."
Golly pudisti päätään.
"Minä en usko sanomalehtiin – puolet tiedoista ainakin ovat valheita. Kiihoitus – se on heidän iskusanansa. Joka tapauksessa – hän on poissa – honesta mors turpi vita potior."
Golly tarkasteli Annaa uudelleen. Hänestä voisi olla paljon vastusta. Ajatuksissaan hän otti häneltä pois kauniin huoneen, jonka hän oli aikonut hänelle antaa linnassaan Etelä-Amerikassa. Anna tuotti vain harmia olemassaolollaan, hänen muistinsa oli kiusallinen. Varmaankin hän oli kuullut yhtä ja toista...
"Nuku hyvin, kultaseni. Minä tulen aamulla sinua tervehtimään. Hyvää yötä, neiti."
Gollyn kylmä katse kauhistutti naista.
"Olkaa järkevä", Golly sanoi salaperäisesti ja astui käytävään, ja Lila kuuli hänen lukitsevan oven ja työntävän salvan eteen.
XXVII
Lila painoi oven kahvaa; ovea ei voitu avata sisäpuolelta. Mutta hän työnsi myöskin salvan eteen, jotta ovea ei voitu ulkopuoleltakaan avata, ja sitten hän palasi Annan luo.
Hetken aikaa he seisoivat katsoen toisiinsa.
"En tiedä, mitä minun pitää ajatella", sanoi Lila vihdoin. "Tuntuu melkein mahdottomalta, että hän voisi olla niin kauhea ihminen. En voi pelätä häntä. Varmaan hän on yhtä avuton kuin mekin."
Anna pudisti päätään.
"Ei, sitä hän ei ole. Kaikki mitä olen sanonut, on totta. On seikkoja, jotka muistan vain hämärästi, mutta joka sana, jonka olen kuullut, sen jälkeen kun he kuljettivat minut pois jokirannassa sijaitsevasta talosta, on säilyssä täällä" – hän painoi kätensä otsaansa vasten. "Enkä minä ole typerä, Lila. Tarkastelin kasvojani peilissä hetki sitten, ja tuntui oikein pahalta nähdä itseni tällaisena. Aivankuin olisin muuttunut vanhaksi vaimoksi. Kaikki nämä vuodet, jolloin te olette ollut kateissa, ovat hävinneet silmänräpäyksessä – on eräs virsi, jossa puhutaan juuri siitä – se oli hänen armonsa lempivirsi – 'Sun edessäsi niinkuin tuhat vuotta –' Minä taisin kadottaa järkeni."
"Älkää puhuko siitä." Lila tarttui toisen käsivarteen ja puristi sitä. "Mitä me teemme, Anna?"
"Te epäilette yhä vieläkin, että olen hiukan päästäni vialla – ette usko sitä, mitä kerroin teille tulipalosta ja että teistä tulee rikas lady Pattison."
Lila pudisti päätään.
"En minä luule teitä hulluksi. Uskon kaiken, mitä olette kertonut. Se tuntuu uskomattomalta, mutta uskon sittenkin. Vaikeinta on uskoa, että Mr Oaks – että hän on kuminaamarimies –"
"Se hän on, se hän on!" sanoi nainen kiivaasti. "Teidän mielestänne hän on vain pieni hupsu mies, joka luulee osaavansa laulaa, mutta minä olen nähnyt voimakkaiden miesten ryömivän hänen edessään. Kapteenikin on niin nöyrä Oaksin edessä, että minä oikein häpesin. Eräänä iltana kuulin heidän puhuvan jostain naimakaupasta, vaikka en tiennyt, että he tarkoittivat teitä."
"Minuako?" ihmetteli Lila.
Anna nyökkäsi.
"He eivät koskaan maininneet teidän nimeänne. He istuivat proomun hytissä ja päästivät minut pois huoneestani syömään. Kapteeni laski leikkiä minun kanssani, mutta sitä ei Golly koskaan tehnyt. Hän katseli minua sinä iltana aivan kuin teurastaja lammaslaumaa päättääkseen. minkä lampaan hän teurastaa."
"Oi, älkää puhuko tuollaista!" sanoi Lila väristen kauhusta. "Anna, te kauhistutatte minua."
Nainen kiersi käsivartensa Lilan vyötäisille.
"Luultavasti olen yhä vieläkin hiukan sekaisin, koska pelästytän teitä tuolla tavalla, kultaseni. Minä olen järkevä; Gollykin käski minun olla järkevä! Katsotaanpa, saammeko seinäpaperin kokonaan irti."
"Ei Golly pääse tänne enää – minä vedin salvan oven eteen", sanoi Lila.
Lila oli huomannut rikkinäisen seinäpaperin alla painetun ilmoituksen. Ennen vanhaan oli talon joka kerroksessa ollut seinillä varoituksia työmiehille onnettomuuksien varalta. Lila ei tiennyt, että täällä oli aikaisemmin ollut ammustehdas, ja kun hän näytti Annalle tuota painettua varoitusta, niin tämä heti käsitti, mitä mahdollisuuksia se saattoi heille tarjota.
Peläten keskeytystä he olivat jättäneet työn kesken. Mutta nyt he kostuttivat nenäliinoillaan seinäpaperia, ja sitten he hyvin varovaisesti irroittivat sen, kunnes varoitus tuli kokonaan esille:
"Tulipalon sattuessa miehistön tulee asettua vesiletkujen ääreen, ja kaikki ne, joita ei tarvita sammutustyössä, poistukoot rauhallisesti ja hyvässä järjestyksessä alakertaan. Jos tuli pääsee irti alakerrassa tai kellarissa, vetäkää pelastustikapuut alas, niin luukku katossa avautuu automaattisesti. Menkää siihen osaan kattoa, mistä päin tuuli käy, ja heittäkää alas köysitikapuut, joita on laatikoissa seinän vierustalla. Olkaa levolliset. Suurin vaara tulipalon sattuessa on pakokauhu."
"Luukku katossa." Lila tarkasteli kattoa näkemättä siinä minkäänlaisia jälkiä.
Anna meni ruokasaliin ja toi sieltä tuolin, nousi sille ja tunnusteli varovaisesti kattoa. Hän painoi sitä, ja katto tuntui pehmeältä; halkeamia ilmaantui rappaukseen.
"Tuossa se on!"
Hän sanoi sen kuiskaten.
Sitten hän kuuli hiljaista koputusta asunnon ulko-ovelta. Kylpyhuoneen lattia oli täynnä tomua ja rappausta. Jos Golly näkisi halkeamat katossa ja painetun varoituksen, niin hän heti ymmärtäisi, mitä heillä oli mielessä.
"Lukitse ovi äläkä tule ulos", sanoi Anna.
Hän odotti kunnes Lila oli lukinnut oven, sitten hän meni päästämään Gollya sisälle.
"Mitä te teette?" hän kysyi epäilevästi. "Missä Lila on?"
"Hän on kylvyssä. Minä tulin hakemaan pyyhinliinoja", sanoi Anna, ja tämä vastaus näytti tyydyttävän Gollya.
"Onko hän kylvyssä? No, se on hyvä, sillä minä tahtoisin jutella teidän kanssanne, Anna."
Golly vilkaisi huoneeseen, josta ovi johti kylpyhuoneeseen.
"Ei suinkaan Lila tule sieltä vielä?"
"Ei vielä."
Golly nyökkäsi.
"Oletteko koskaan käynyt Etelä-Amerikassa?"
"En", sanoi Anna.
"Ihana maa – kävin siellä kerran. Kukkia – lämmin talvellakin – siellä ei tarvitse mitään tehdä, vain elää! Runsaasti rahaa – tai te saatte siellä rahaa; kirjoja, autoja, hyvää ruokaa – mitä siitä arvelette?"
"Se kuulostaa ihanalta", Anna sanoi rauhallisesti.
"Kaiken sen te saatte." Golly osoitti häntä sormellaan. "Jos olette kiltti tyttö. Älkää tuottako minulle ikävyyttä, auttakaa minua, taivuttakaa häntä minun puoleeni" – Golly käänsi peukalonsa kylpyhuonetta kohti – "älkää panko toimeen kohtauksia, niin saatte kaiken sen. Ymmärrättekö? Mutta jos ette ole järkevä; jos saatte aikaan häiriöitä, kerrotte hänelle kaikenlaista, minusta – niin mitä luulette, että teille tapahtuu?"
Anna ei vastannut.
"Kyllä te tiedätte – lyön vetoa, että tiedätte sen! Poliisit löytävät teidät joesta ja ihmiset sanovat: 'Kuka hän on? – Oi, ei kukaan.' Sen enempää huomiota eivät sanomalehdet teihin kiinnitä. Te olette vain 'tuntematon nainen' ja se on teidän loppunne."
"Se on minun loppuni", toisti Anna.
"En sano sen enempää älykkäälle naiselle", sanoi Golly. Hän taputti Annaa isällisesti olalle. "Me ymmärrämme toisemme. Terveisiä Lilalle, ja kun teillä ei ole mitään parempaa tehtävää, niin sanokaa joku hyvä sana minun puolestani. Minusta tulee hyvä aviomies – olen jo kylliksi hurjastellut. Tarvitsetteko rahaa?" Golly pisti kätensä taskuun.
Anna pudisti päätään.
"Mihin minä voisin rahaa käyttää", sanoi Anna, ja Golly hymyili.
"Teidän aivonne toimivat", hän sanoi ja vilkuttaen kättään hän poistui.
Anna odotti hetken aikaa, ennenkuin hän lukitsi oven, ja sitten hän palasi tytön luo. Lila huomasi Annan kasvoilla taaskin jännittyneen ilmeen.
"Ei, ei se ole mitään, kultaseni", sanoi Anna.
Anna avasi pöytälaatikon ja otti veitsen ja alkoi empimättä rikkoa kattoa. Rappaus karisi suurin kappalein lattialle peittäen hänetkin valkoiseen tomuun. Kapeita säleitä tuli näkyviin; Anna irroitti ne katosta ja taivutti sähkölampun ylöspäin, jotta se valaisi särkynyttä kohtaa.
"Tuossa on luukku", hän sanoi.
Anna repi vielä useampia säleitä irti katosta, ja löydettyään luudan ruokasäiliöstä hän raappi pois rappausta, kunnes luukku paljastui kokonaan. Sitten he tarttuivat molemmat kahvaan, luukku liikahti, ja kun he väänsivät sitä, saivat he luukun raolleen.
Se oli tukalaa työtä. Luukku oli raskas. Anna oli nostanut tuolin pöydälle ja seisoi sillä, mutta ei jaksanut avata luukkua. Tomua ja roskaa ryöppysi hänen päälleen, kun hän yritti työntää luukkua auki kaikenlaisilla aseilla, joita Lila hänelle ojensi. Vähitellen yöllinen taivas näkyi yhä leveämpänä juovana katon läpi, ja kolmen aikaan Anna tunkeutui kapeasta aukosta ulos ja kaatui hengästyneenä katolle. Toinnuttuaan hiukan hän koko voimallaan työnsi luukkua kunnes se aukeni kokonaan, ja heittäytyen pitkäkseen katolle hän ojensi kätensä Lilalle ja veti hänet ylös.
Heti he alkoivat etsiä köysiportaita ja laatikoita, mutta jos niitä oli aikaisemmin siellä ollut, niin nyt ne olivat poissa. Molemmat naiset olivat epätoivoissaan. Tunnin kuluttua päivä alkaisi sarastaa. Kovin vaarallista oli palata samaa tietä, jota he olivat tulleet, sillä varmaankin heidän tekonsa keksittäisiin; mutta tämä oli sittenkin ainoa keino. Jos he olisivat nähneet poliisin ja voineet herättää hänen huomiotansa, niin he olisivat pelastetut; mutta ei näkynyt ketään.
Vaikka Lila oli äärettömän väsynyt, hän nukkui rauhattomasti ja heräsi ja oli pukeissaan jo ennenkuin murkina tuotiin huoneeseen. Samalla tuli myös Golly. Hän ei ollut yhtä ystävällinen kuin tavallisesti. Varmaankin jotain oli tapahtunut sinä aamuna, mikä järkytti hänen tasapainoaan.
"Te saatte lähteä pois täältä tänään, hyvät naiset", sanoi hän, "yhdeksän aikaan illalla. En voi itse seurata teidän mukananne, mutta jotkut ystäväni tulevat teidän kanssanne. Ethän sinä kieltäydy – ymmärräthän, Lila? En voi vastata sinusta, jollet suostu."
"Minne te lähetätte meidät?" kysyi Lila.
Golly ei vastannut.
"Nuo vaatteet, mitä teillä on, kelpaavat. Ja sano tuolle naiselle, että hän pysyy alallaan, sitä hänen ei tarvitse katua. Onko hän ollut rauhallinen? Ei päästään sekava?"
Lila pudisti päätään. Hän koetti rohkaista mieltään voidakseen kysyä, mitä Anna oli pyytänyt.
"Luuletko, että voit tulla toimeen hänen kanssaan?"
Levottomuudestaan huolimatta Lila hymyili.
"Siitä olen aivan varma", sanoi tyttö.
"Hän on kai kertonut sinulle isoäidistäsi ja kaikesta siitä? No niin, pitihän sinun saada se tietää varhemmin tai myöhemmin."
Poistuessaan Golly kääntyi ikäänkuin jokin asia olisi juolahtanut hänen mieleensä.
"Asiasta toiseen, pari meidän poikaamme sai John Waden kiinni viime yönä – he ampuivat häntä suoraan sydämeen."
Golly tarkkasi Lilan kasvoja; hän näki, miten tytön silmät avautuivat kauhusta ja puna katosi hänen kasvoiltaan.
"Huono onni, eikö totta? Hyvä mies, tuo Wade; poliisina hän ei ollut suurenkaan arvoinen, mutta hyvä mies."
Jokin Gollyn äänessä ja hänen kiihkeässä katseessaan ilmaisi Lilalle, että hän valehteli ja oli keksinyt John Waden kuoleman vain koetellakseen häntä. Lilan täytyi pitää lujasti kiinni tästä uskosta, muuten hän ei olisi pysynyt pystyssä.
"Hän oli sinun ystäväsi, Lila – mikä ääretön vahinko poliisikunnalle! Hän oli älykäs komissaari, ja kaatui miehuutensa parhaassa kukoistuksessa." Golly maiskutti suutaan, mutta ei kääntänyt hetkeksikään katsettaan Lilasta.
Nyt tyttö oli aivan varma siitä, että Golly valehteli, ja hän tunsi sanomatonta helpotusta.
Golly puolestaan näki värin palaavan tytön kasvoille ja tulkitsi syyn väärin.
"Pieni pelästys sinulle, Lila? No niin, täytyyhän meidän kaikkien kestää sellaisia iskuja – ajattelehan, miltä minusta tuntui, kun sain kuulla täti raukkasi kuolemasta. Missä Anna on?"
"Luultavasti huoneessaan. Haluatteko tavata häntä?"
Golly tuumi hetken aikaa.
"Ei, en minä halua. Minulla ei ole tänään aikaa tavata teitä. Käyttäytykää hyvin, tyttöset."
Vihdoin Lila sai sanotuksi sen, mitä hän koko keskustelun aikana oli yrittänyt saada suustaan.
"Voisinko minä saada hiukan bensiiniä?"
"Mitä varten?" kysyi Golly epäillen.
"Olen saanut hameeseeni pari tahraa, tahtoisin ottaa ne pois."
Näytteliköhän hän kyllin hyvin voidakseen pettää Gollya? Kaikesta päättäen.
"Se on hyvä, tyttöseni; pidä pukusi siistinä. Kyllä minä ymmärrän, mutta en tiedä, onko meillä bensiiniä. Kelpaisikohan paloöljy?"
Lila nyökkäsi, sillä hän ei uskaltanut puhua. Golly poistui huoneesta ja palasi takaisin parin minuutin kuluttua mukanaan pieni pullollinen paloöljyä.
"Minä yritin saada bensiiniä", hän sanoi. "Entinen portinvartija olisi voinut käydä ostamassa; hän tuntee tämän osan kaupunkia. Mutta minä lähetin hänet lomalle samana aamuna, kun me saavuimme tänne, eikä uusi vartija tiedä, mistä hakea rohdoskauppaa."
Hän pyyhki käsiään nenäliinaansa ja nyrpisti nenäänsä.
"Pahan hajuista törkyä", hän sanoi. "En tiennyt, että paloöljyllä voi poistaa tahroja – merkillistä, tiedän niin paljon muuta, mutta sitä en ole koskaan kuullut!"
Hän tuntui olevan taaskin hyvällä tuulella.
"Annas kun vien pullon kylpyhuoneeseen."
Lila jäykistyi kauhusta.
"Ei, minä käytän sitä täällä."
Anna oli ehdottanut, että hän asettaisi pesuvadin ja päällystakkinsa pöydälle. Golly laski pullon kädestään ja poistui. Anna kuuli oven sulkeutuvan ja salvan työntyvän eteen, ja hän tuli heti huoneestaan.
"Mihin sinä tarvitset paloöljyä? Minä en käsitä sitä. Olin aivan menehtyä kauhusta, kun hän aikoi viedä pullon kylpyhuoneeseen."
Mutta Anna ei tyydyttänyt Lilan uteliaisuutta. Hän kaatoi osan paloöljystä pesuvatiin. Haju oli hirveä; ja koska hänellä oli jotain puhdistettavaakin, niin Lila ei ollut kokonaan pettänyt pikku miestä.
Mutta Golly saattoi tulla takaisin ja huomata, mihin paloöljyä oli käytetty. Hän ei luottanut kehenkään, mutta luultavasti Lilan pyyntö ei ollut hänestä omituinen, ja siksi hän ei palannut heidän luokseen ennenkuin myöhään illalla.
Sinä päivänä Arbroath Buildingissä oli kova touhu; kokouksia ja puhelinkeskusteluita; eräs viattomalta näyttävä "vuokralainen" läksi Cityyn ja lähetti sähkösanomia jokaisesta postikonttorista matkan varrelta. Aikness kutsuttiin neuvottelemaan. Hän vapisi pelosta ja saattoi töin tuskin hillitä huuliaan, sillä Golly oli uskonut hänelle suunnitelmansa, joka oli niin rohkea, että se saattoi järkyttää vahvemmankin kuin merimiehen hermoja.
"Olen luvannut pojille, että tänään tehdään puhdasta, ja sitten livistämme tiehemme", sanoi Golly, "ja minä pidän lupaukseni. Mutta sinä voit pysytellä poissa. Sinä saat viedä tytöt Greenwichiin ja yhtyä seuraan palatessasi sieltä." Golly työnsi paperin pöydän yli. "Auto vie teidät tänne kahdessa minuutissa", – hän pani merkin karttaan, joka oli hänen edessään. "Mutta minä annan sinulle kolme minuuttia aikaa. Siellä on vene, joka odottaa sinua ja tyttöjä –"
"Luuletko, että kaikki käy näin mutkattomasti?"
"Älä keskeytä minua", tokaisi Golly. "Kuuntele! 9.11 me murtaudumme Kinshnerin liikkeeseen" – Golly mainitsi suurimman jalokiviliikkeen Bond Streetin varrella – "ja samalla tunkeudumme West Endin Timanttiyhtiön kauppaan saman kadun toisessa päässä. Meidän täytyy murtaa kassaholvi Kinshnerillä, mutta se on helppo asia; se on vanhanaikainen. He saavat uuden ensi vuonna. Minä en pyydä sinua sekaantumaan tähän juttuun – siellä täytyy ampua, etkä sinä pidä siitä. Me haluamme saada sataviisikymmentä tuhatta puntaa tänä iltana näistä kahdesta paikasta, muuta me emme tarvitsekaan." Golly hieroi käsiään tyytyväisenä. "Olisi hauska olla täällä huomenaamuna ja lukea, mitä lehdet sanovat."
"Sinä puhuit perjantaista – miksi siis jo tänä iltana?" Aikness sanoi valittavalla äänellä.
"Minä luulin, että tanssiaiset olisivat perjantaina, mutta ne ovatkin tänään. Jos sanoisin maanantaista viikon perästä, mutta ryhtyisinkin työhön jo tänä aamuna, niin eikö se ole sinulle yhdentekevää?"
Tämä oli uusi Golly, joka puhui suurella ponnella ja uhkaavalla äänellä. Hänen terävä katseensa sai kapteeni Aiknessin vaikenemaan.
"Älä yritä mitään lemmon konsteja minun kanssani, Aikness." Golly painoi kasvonsa lähemmäksi. "Kaksi miestä seuraa sinun mukanasi – toinen autonkuljettajan vieressä ja toinen sisällä autossa tyttöjen kanssa. He ampuvat sinut, jos yrität pettää minut – ymmärrätkö?"
"Ymmärrän", sanoi Aikness hilliten vaivoin äänensä.
Hänen oma suunnitelmansa haihtui ilmaan.
XXVIII
Ricordini lähetti Elkille kaikessa kiireessä lyijykynällä kirjoitetun ilmoituksen.
"Tänä iltana jotakin tekeillä, – West Endissä luullakseni. Minua varoitettiin menemästä Piccadillyn läheisyyteen."
Sellaista varoitusta ei voitu olla huomioon ottamatta. Ricordini teki harvoin ilmoituksia poliisille. Elk soitti päällikölle.
"Varoittakaa piirikonstaapelia", sanoi päällikkö. "Minä tulen heti paikalla – missä on Wade?"
"Brixtonissa kuulustelemassa Lanea. Odotan häntä joka hetki."
John olikin parhaillaan puhelimessa koettaen päästä Elkin yhteyteen, ja niin pian kuin päällikkö oli lopettanut, Wade pääsi perille.
"Lane on suostuvainen antamaan ilmi toverinsa. Hän on jo tunnustanut koko joukon. Muistatko Arbroath Buildingia?"
Elk ei ollut heti selvillä siitä.
"Tuossa rakennuksessa on luultavasti heidän pääkortteerinsa, josta he tekevät hyökkäyksensä. Lane ei ollut oikein varma – Golly ei koskaan usko suunnitelmiaan muille – mutta hän tiesi, että se oli jossain Notting Dalessa, ja hänen kuvauksensa talosta pitää aivan paikkansa, joskaan hän ei ole käynyt siellä kuin kerran. Hän sanoi, että sakki aikoo perjantaina tehdä puhdasta."
"Se tehdään jo tänään", sanoi Elk, "kiiruhda tänne".
Kun John Wade saapui paikalle, oli West End täynnä siviilipukuisia miehiä; mutta näytti siltä, että heidän vartiointinsa olisi ollut turhaa, kunnes puoli kymmenen ajoissa Bond Streetiä vavisutti kumea räjähdys, johon toinen kaikuna vastasi kadun toisesta päästä. Kuului poliisipillin vihellys ja heti toinen. Paikalle kiiruhti vinhaa vauhtia poliisiauto, mutta eräs tavara-auto ajoi suoraan sen päälle murskaten sen kokonaan; kaksi poliisia haavoittui. Kuorma-auton kuljettaja pääsi karkuun.
Sillä välin kun tämä tapahtui ja poliisit kiiruhtivat Bond Streetiä alas, voimakas auto ajoi jalkakäytävälle, Kinshnerin ovi avautui ja neljä miestä tuli liikkeestä ulos. Eräs poliisi yritti tarttua heihin, ja ensimmäinen laukaus pamahti. Se oli alkuna tälle taistelulle, joka jätti jälkeensä hyvin ikävän muiston pitkiksi ajoiksi.
Poliisi kaatui maahan olkapää haavoittuneena, mutta auto ajoi eteenpäin. Kaksi siviilipukuista miestä hyppäsi auton astinlaudalle, mutta he saivat maksaa uhkarohkeutensa hengellään. Äkkiä West Endissä alkoivat konekiväärit räiskyä. Auto kiiti Piccadillyn poikki, sukelsi kahden ajopelin lävitse Jermyn Streetille, kääntyi St. James Streetille, ajoi liikennevirtaa vastaan ja saavuttuaan puistoon katosi näkyvistä, ennenkuin ensimmäinen poliisiauto ennätti sivuuttaa Pall Mallin.
Toinen rosvosakki ei päässyt yhtä helposti karkuun. Miehet tulivat West Endin Timanttiyhtiön kaupan takaovesta ulos ja joutuivat suoraan aseistettujen poliisien käsiin; seurasi kiihkeä laukausten vaihto, jolloin eräs rosvoista kaatui maahan. Kolme muuta raivasi revolvereillaan tien itselleen ja ampui takaa-ajajiaan auton takaosasta.
Kun he kääntyivät Oxford Streetille, eräs linja-auton kuljettaja, joka huomasi, mistä oli kysymys, käänsi vaunun poikittain tielle sulkien heiltä pääsyn eteenpäin. Mutta rosvot pujottautuivat linja-auton taitse, ampuivat konduktööriä osumatta häneen ja jatkoivat matkaa pitkin Oxford Streetiä. Mutta poliisit ajoivat heitä takaa. Välittämättä kuulista, joita konekivääri lennätti heitä vastaan, poliisiauto kiiruhti rosvojen jäljessä, kunnes onneksi kuula osui rosvojen auton etupyörään ja auto törmäsi vasten lyhtytolppaa.
Kaikki Lontoon poliisiasemat oli hälyytetty. Varajoukkoja saapui piiriasemille ja ylimääräisiä autoja oli otettu tai lainattu takaa-ajoa varten.
John Wade kuuli automaattisen konekiväärin työnnähtelevän äänen astuessaan Elkin kanssa pitkin Piccadillyä. Hän näki auton hyökkäävän kadun poikki ja katoavan...
"Tämä on heidän rohkein tekonsa", sanoi hengästynyt piirikonstaapeli, jonka he kohtasivat Bond Streetillä. "He murtautuivat jalokiviliikkeeseen eivätkä edes yrittäneet toimia salassa. Eräs miehistämme näki heidän murtavan auki kassaholvin ja läksi soittamaan saadakseen apua – jos hän olisi viheltänyt pillillä, olisimme ehkä saaneet heidät kiinni."
John ei yrittänytkään tutkia ryöstettyjä liikkeitä; hän kiiruhti takaisin Scotland Yardiin Elkin kanssa ja kertoi päälliköille, jotka oli nopeasti kutsuttu paikalle, mitä Raggit Lane oli tunnustanut.
"Onhan se mahdollista, että he ovat palanneet sinne", sanoi pääjohtaja, joka oli sillä välin saapunut. "Ei siitä ole mitään harmia, vaikka siellä tehtäisiinkin puhdasta. Ottakaa miehiä mukaan ja myöskin aseita."
Kello oli kahtakymmentä vailla kymmenen, kun ensimmäinen poliisiauto ajoi sille kadulle, jonka varrella Arbroath Building sijaitsi. Samassa he kuulivat palotorven äänen, ja palo-auto, joka vähällä oli törmätä heihin, ajoi heidän sivuitseen. He pysähdyttivät poliisin, joka juoksi katukäytävällä.
"Mikä on hätänä?"
"Arbroath Building palaa. Se on vanha –"
John Wade keskeytti hänet, sillä hän näki korkean tulipatsaan kohoavan taivasta kohti.
"Kaksi naista on talossa – nuori tyttö ja eräs vanhempi nainen", sanoi poliisi. "Minä näin heidän viittoilevan ja läksin soittamaan palokelloa."
"Mitä?" John Wade jäykistyi kauhusta. Hän tunsi vaistomaisesti, että toinen naisista oli Lila.
XXIX.
Golly ilmestyi molempien naisten luo ja lausui juhlalliset jäähyväisensä, mutta samalla varoitti heitä. Hän oli sekä isällinen että arvokas.
"Älkää unohtako, että palaan vielä tunnin kuluttua. Ei mitään tyhmyyksiä, Anna", sanoi hän. "Minä luotan, Lila, että sinä pidät häntä silmällä."
Tyttö nyökkäsi.
Mr Oaks haisteli ja näytti tyytymättömältä.
"Minä en pidä paloöljyn hajusta, mutta te ette voi avata ikkunoita. Se on sinun oma syysi, Lila. Sinä seuraat Aiknessin mukana – ymmärräthän?"
Lila nyökkäsi jälleen.
"Aiknessin ja muutamien muiden ystävien kanssa. Voit täydellisesti luottaa heihin."
Tuskin Golly oli poistunut huoneesta ja ovi lukittu, kun Lila kiiruhti kylpyhuoneeseen, ja Anna auttoi hänet luukun kautta katolle.
"Minä sammutan tulen, mutta jos hän palaa, niin sytytän sen uudelleen. Voit nähdä tulen luukun kautta."
Tyttö hiipi kattoa pitkin ja kurkisteli varovasti kattolistan yli. Hänen piti odottaa kymmenen minuuttia, ennenkuin hän näki ensimmäisten autojen poistuvan autotallista; sitten seurasi toinen joukko ja sen jälkeen portti suljettiin. Lila palasi luukulle ja kuiskasi Annalle tietonsa. Sillä välin Anna oli hakenut joitakin kevyitä tuoleja, pyyhinliinapitimen ja lakanan vuoteestaan, ja sytytettyään tulen hän ojensi nuo esineet harjan avulla Lilalle.
"Ottakaa nyt pullo, mutta olkaa varovainen", hän varoitti tyttöä.
Lila kumartui alas ja otti käteensä pullon, joka oli melkein täynnä paloöljyä; hänen kätensä vapisi niin kovin, että hän pelkäsi pudottavansa pullon maahan. Kun hän oli laskenut katolle kaikki tavarat ja palasi luukulle, seisoi Anna pöydällä.
"Joku kolkuttaa ovelle", hän kuiskasi. "Se on varmaankin Aikness."
Kolkutus uudistui tällä kertaa kovemmin. Anna ponnisti kaikki voimansa päästäkseen luukun reunalle ja viime työkseen työnsi tuolin pois altaan. Sitten molemmat naiset kohottivat luukkua ja pudottivat sen paikoilleen.
"Aikness ja hänen ystävänsä eivät yritä nostaa sitä. Jos he sen tekevät, niin me voimme käydä seisomaan luukulle", sanoi Anna.
Hän kantoi lakanan ja huonekalut katon reunalle ja katseli alas. Useita henkilöitä käveli kadulla. Jonkun matkan päässä hän luuli näkevänsä poliisin, ja kumartuen alas hän avasi pullon ja kaatoi sen sisällön tavaroiden päälle. Hän viritti kaksi tulitikkua ja vielä kolmannen, mutta tuuli sammutti ne. Neljäs ei sammunut, ja hän heitti sen paloöljyn kostuttamalle lakanalle. Heti paikalla tulikieleke kohosi ilmaan valaisten kattoa sekä läheisiä taloja. Hän kuuli poliisin pillin vihellyksen ja näki miesten kiiruhtavan taloa kohti.
Anna seisoi keskellä valoa ja viittoi käsillään. Lila kuuli äänen selkänsä takaa, ja kääntyessään hän huomasi, että luukku hiljalleen kohosi. Huutaen hän juoksi sinne ja asettui luukun päälle seisomaan. Samalla Annakin kuuli äänen, jota hän oli odottanut – palotorven toitotuksen, ja välittämättä vaarasta hän nousi kattolistalle ja heilutti käsivarsiaan.
Ihmisjoukko alhaalla kadulla huomasi hänet. Varoituksia, rohkaisuja ja kauhunhuutoja kajahti alhaalta. Anna peräytyi jälleen katolle ja näki samassa, että kolmas auto ajoi autotallista ulos hajoittaen väkijoukon oikealle ja vasemmalle; se katosi kulman taakse.
"He läksivät pois", Anna huusi käheällä äänellä. "Jumalan kiitos, he läksivät pois!"
Paloautoja saapui toiselta taholta – kaksi, kolme autoa – sitten ilmestyi punaisten tikapuitten pää kattolistan yläpuolelle ja kaksi kypäräpäistä miestä nousi katolle. Sitten Lila huomasi siviilipukuisen miehen hyppäävän kattolistan yli, ja kun miehen jalat koskettivat kattoa, hyökkäsi tyttö John Waden syliin.
XXX
Oli tanssiaiset Greenwichissä, ja kaikki meriupseerit, paitsi torpedonhävittäjä Meridianin vahtiupseeria, olivat maissa. Miehistö oli saanut maihinpääsyluvan, ja siksi laivassa, joka ei ollut kovin suuri, mutta hyvin vahva, ei ollut montakaan miestä.
Laivan vartiomies huomasi veneen lähestyvän, ja kun joku sieltä ilmoitti, että heillä oli tärkeä kirje komentajalle, niin hän kutsui vahtiupseerin paikalle. Samassa kun vartiomies kumartui alas ottaakseen vastaan kirjeen, kuului kaksi hiljaista laukausta, ja vahtiupseeri ja vartiomies kuolivat paikalleen. Samassa parikymmentä keltaista miestä nousi laivaan yllättäen siellä olevat miehet, joista useimmat olivat jo levolla, ja he tekivät nopeasti tilit heidän kanssaan.
Jäljestäpäin arveltiin, että tapaus oli kerrassaan mahdoton, mutta se oli sittenkin kädenkäänteessä suoritettu. Lähellä olevan lastilaivan päällikkö oli kuullut laivasta ääntä, mikä muistutti ampumista, ja ihmetteli, miten merisotilaat harjoittelivat ampumista keskellä yötä.
Vain yksi merimies pääsi pakoon hyppäämällä veteen ja uimalla rannalle. Ja sitten musta vene ilmestyi aivan äänettömästi hävittäjän viereen, ja Golly ja hänen aseistettu apulaisensa kiipesivät laivaan. Golly oli antanut jo sovitun merkin Aiknessille; mutta kului kymmenen, jopa viisitoistakin minuuttia, ennenkuin vene, joka oli lähetetty häntä hakemaan, saapui. Aiknessin mukana oli kaksi miestä, jotka Golly oli määrännyt hänen seuralaisikseen, mutta naiset eivät olleet matkassa. Kapteeni oli niin suunniltaan, että hän töin tuskin sai sanaa suustaan. Golly kuuli vain sanan "tulipalo".
"Me puhumme siitä myöhemmin", hän sanoi raivoissaan. "Tule laivaan."
Köydet oli jo irroitettu. Meridian oli lähtövalmiina, höyryn paine nousi nousemistaan. Gollyn mieleen ei ollut kuitenkaan juolahtanut, että höyryä ehkei ollut vielä riittämiin saakka, joskin Aikness oli kiinnittänyt hänen huomionsa tähän seikkaan.
Kiinalaiset lämmittäjät olivat jo konehuoneessa; perämies seisoi peräsimen ääressä, ja hävittäjä kulki jokea alaspäin yhä kiihtyvällä vauhdilla. Upseerien salongissa Golly kuulusteli kapteenia.
"No, anna nyt kuulua!" hän sanoi vihanvimmassa, ja Aikness kertoi, mitä oli tapahtunut.
"Pakenivat luukun kautta?" Golly puri huultaan. "En minä tullut ajatelleeksikaan, että katossa oli luukku."
"Minä näin varoituksen seinässä – tulipalovaroituksen. He olivat luultavasti löytäneet sen; siinä mainittiin luukusta –"
"Ja sytyttivät tulipalon – siihen he tarvitsivat paloöljyä. Minä käyn hänet hakemassa."
Golly irvisteli, mutta se oli kaikkea muuta kuin iloa.
"He ajavat meitä takaa –" yritti Aikness.
"Ajavat meitä takaa, todellako?" sanoi Golly. "Enkö ole sanonut sinulle, että matkustan ensimmäisellä P. & O:n laivalla. Sellainen lähti Lontoosta juuri tänään. Jos minun jälkeeni lähetetään risteilijä, niin upotan laivan matkustajineen kaikkineen! Kuuletko sinä? Minä räjähytän sen helvettiin! Laivassa ei pidetä ampuma-aseita rauhan aikana."
Se siis oli Gollyn suunnitelma! Sitä hän ei ollut ilmaissut aikaisemmin. Se oli siis löylytys, josta hän oli puhunut.
Hävittäjä kulki nyt täydellä vauhdilla ja saapui aamuhämärissä joen suuhun.
"Tuossa se on!" sanoi Golly, joka seisoi kapteenin vieressä komentosillalla ja tarkasti eteensä kiikarilla. "Me saamme sen kiinni! Laivassa on yksi meidän miehiämme. Anna merkki."
Merkkivalo välähti ja toisesta laivasta vastattiin.
"Anna heidän nyt –" aloitti Golly.
Samassa leimahti rannalta kirkas valonsäde, joka liikkui hitaasti etsien pitkin veden pintaa, kunnes se pysähtyi hävittäjän kohdalle.
"Lisää höyryä", murisi Golly. "Meidän täytyy saada tuo laiva kiinni."
Kipinöitä hulmusi hävittäjän kolmesta savupiipusta; laiva vapisi ja värähteli heidän jalkojensa alla; mutta he eivät päässeet valonheittäjää pakoon. Ja kun Golly katsoi rantaan päin, näki hän pienen punaisen valon syttyvän ja hetkistä myöhemmin kuuli räjähdyksen. Hän ei nähnyt ammuksen putoamista veteen; se putosi valonsäteen ulkopuolelle.
Taaskin punainen valo syttyi ja jokin viuhui heidän päittensä yläpuolella.
"He ampuvat meidät upoksiin", kuiskasi Aikness. "Hyvä Jumala! He tuhoavat meidät!"
Aikness tuijotti kauhuissaan rannalle ja näki punaisen valon jälleen syttyvän.
"Jos me vain voisimme –" hän aloitti.
Hän ei sanonut sen enempää. Iso kranaatti osui keskelle laivaa, ja kuului hirveä räjähdys.
Poliisivene löysi pienen miehen, joka oli vielä hengissä. Hänellä oli silmälasit nenällä ja hän näytti naurettavalta ison pelastusrenkaan keskellä.
"Nimeni on Oaks", hän sanoi, kun hänet nostettiin veneeseen. "En minä tee vastarintaa – minä en ole sitä lajia. Minä rakastan rauhaa ja hiljaisuutta. Pelastin kerran pienen lapsen; toiset tahtoivat jättää hänet liekkien keskelle, mutta minä en voinut sitä tehdä. Lapsen nimi oli Lila Smith."
Hän oli hiukan hysteerinen, mutta rauhoittui pian eikä tuottanut kellekään häiriötä.
Kun hän, saatuaan kuulla kuolemantuomionsa, alkoi laulaa, niin muut vangit sekä vanginvartijat tekivät valituksen. Mutta kuolemaantuomituilla on erikoisoikeutensa. Pikku mies lauloi kimakalla falsettiäänellään vielä samana aamuna, jolloin tuomio pantiin täytäntöön; ja kun luukku kolahtaen putosi, niin vartijat eivät säälineet häntä yhtä paljon kuin useita muita miehiä, jotka olivat samalla tavalla astuneet kuoleman kynnyksen yli.