Satakuntaan sijoittuva kertomus seuraa Silmukorven torpan nuoren Epran elämää ja työntekoa maaseudun rauhassa. Tarina alkaa suvisunnuntain tunnelmista ja kuvaa torppariyhteisön arkea sekä nuoren miehen kasvua kotiympäristössään.
Kaarle Halmeen 'Silmukorven nuori Epra' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1848. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
SILMUKORVEN NUORI EPRA
Satakuntalainen kertomus
Kirj.
KAARLE HALME
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.
I.
Reheväoksaisen ja tuhatkukkaisen pihapihlajan viileässä varjossa lepäsi rentonaan Silmukorven nuori Epra.
Yksinäisessä korpitorpassa oli suvisunnuntain leppoisa rauha. Vanhan äitimuorin hiljainen häärinä ei kuulunut kauas pirtin seinien ulkopuolelle. Porstuan permantopalkki vain joskus pehmeästi loksahti, kun vanhan naisen taniaisjalka sille astui matkalla pakarista maitokamariin.
Pihlajan kalvessa puolihortoisena lojuileva Epra ymmärsi tuon loksahduksen merkityksen ja ajatteli kysyä äidiltään, kun loksahdus uudistui, joko saa tulla kirkonaika-kahville. Sumuinen ajatus siirtyi kuitenkin seuraamaan Mansikin kellon kalkatusta ja Päistärpää-tamman kulkusen kilahduksia törmän alta. Kanatkin kotkottelivat raukeata mielihyväänsä, raapustellessaan tarha-aidan takana, ja räystäspääskynenkin liversi vallan vietävästi. Oli niin mukavaa kuunnella noita ääniä, että permantoloksahdus ei hetken perästä enää niistä erottunutkaan. Kun Epra sen uudelleen kuuli, ei hän enää muistanutkaan sen tarkoitusta.
Silloin arveli kevyt hyttynen ajan sopivaksi ja laskeutui Epran painuneelle silmäluomelle. Tajunta heräsi synnyttäen syvän haukotuksen ja voimakkaan kiskottelun.
Epran lähettyvillä oli torkkunut lujarakenteinen talonkoira, joka oli koko ajan ainakin toisella silmällään pälyillyt isäntänsä joutavanpäiväistä vetelehtimistä. Se ei ollut aluksikaan Villin koiramaista luontoa ollenkaan miellyttänyt. Vastahakoisesti oli Villi painanut päänsä leukusilleen etukäpälille, pitäen sentään kotvan ajan takajalat seisomassa ja häntänsä kippurassa. Lopulta oli se kuitenkin, parin tyytymättömän murahduksen jälkeen, suoristanut valkotöyhtöisen häntänsä ja retkahuttanut lonkkansa pehmeälle nurmelle. Mutta heti, kun isäntä alkoi haukotella, oli Villikin kavahtanut seisaalleen, köyristellen selkäänsä ja venytellen ruhoaan kuten isäntäkin.
Kun Epra uudelleen jäi vähäksi aikaa liikkumattomaksi, seisoi Villi arvokkaana ja moittivana. Sen kaunis pää oli korkealla, näyttäen, miten vitivalkoinen karva peitti leveän rinnan ja kiertyi kapeana seppeleenä tukevalle kaulalle ja niskalle.
Epra silmäili salavihkaa Villiin päin. – Älä nyt ole noin olevinasi. Kyllä minä muutenkin tiedän, että olet komea mies, Villi-poikaseni, – hymähteli Epra ja nousi istumaan.
Tästäkös Villi ihastui ikihyväksi. Se alkoi hyppiä, haukahdella ja kiemurrella parhaansa mukaan. Jos olisi osannut, niin se kai olisi halunnut sanoa, että isäntäkin oli komea mies, lajinsa muhkeimpia, mutta niin peräti laiska. Lojuu tuossa, vaikka ruumis ja mieli ovat elinvoimaansa pakahtua! Lähde toki juoksemaan minun kanssani!
– Mitä sinä niin riivatusti kiemailet? Metsäänkö haluat? – kysyi Epra ja tarttui Villiä korvista kiinni.
Villi haukahti ilosta, kiepahti selälleen, nousi pystyyn ja kiiti hurjasti häthätää pihamaan ympäri.
– No, tuo sitten saapas – senkin viipperä! – murahti Epra, temmaten virsun jalastaan.
Villi kahmaisi virsun hampaisiinsa ja pyyhälsi pirttiin avonaisesta ovesta.
Epran päässä oli koko kevään kytenyt epämääräinen ajatus, että pitäisi käydä tuolla Silmujärvellä katsomassa uutta torpan paikkaa, kun kerran nyt sisar menee naimisiin ja hän on luvannut vävylle tämän töllin isännyyden.
Juuri tänään, kun morsiuspari oli mennyt kuulemaan omaa kuulutustaan, oli hän ajatellut käydä Silmujärvellä. Eipä lie pahimmoiksi, vaikka siellä piipahtaisikin.
– Mihin sinä Villi-lurjus sitä saapasta retuutat? – kuului äidin ääni porstuasta. – Annatkos tänne, pahus!
Turhaan äiti yritti estää. Villi loikkasi lennossa portaiden yli ja työntyi Epran syliin saapas hampaissa.
– Villi on näpsä edeskäypä! On se! – sanoi Epra ja silitti koiran päätä. – Nyt toinen saapas!
Villi lähti lennättämään toistakin virsua pirttiin, kiertäen varovasti portailla seisovan vanhan emännän.
– No, voi pannahista! Onpa se oppinut talven mittaan! – päivitteli emäntä ihmeissään.
– Me olemme kaksi jukopäätä, – sanoi Epra hyväntahtoisesti, ottaessaan vastaan Villiltä toisenkin saappaansa ja taputtaessaan Villin selkää. – Mutta kun opimme, niin osaamme. Eikö niin, Villi?
Villi riehaantui niin tästä hyväilystä, että sieppasi uudelleen saappaan hampaisiinsa ja lähti laukkaamaan ympäri pihamaata kuin hengen edestä.
– No, nyt se vie sen! Siinä luontokappaleen oppi! – tuskaili äiti.
– Villi! Sinä junkkari! Tuo heti tänne! Tuo! – hyvitteli Epra.
Mutta Villiin oli iskenyt leikkituuli. Se heilutteli ja retuutti saapasta, hyppi ja ärhenteli.
Epra alkoi komennella, mutta se oli Villistä yhä lystimpää. Näytti kuin koira olisi tahtonut härnätä ja sanoa: Ähä, kutti, piti, piti, sainpas sinut hereille. Nousetkos siitä!
– Tuommoinen kakarako sinä oletkin, Villi. Minä luulin sinua jo aikamieheksi. Arvaas mitä minä teen? Panen tähän maata enkä varvastani liikauta ennen iltaa. Mitäs siihen sanot, vekkuli, – puheli Epra hyvin toruvaan sävyyn.
Villi pysähtyi leikissään, mutta ei hievahtanut paikaltaan.
– No! – komensi Epra. – Anna tänne! Villi vain heilautti saapasta ja heilautti häntäänsä.
– Ole sitten! Mutta meistä tulee vihan veljet. Tiedä se.
Sanottuaan tämän uhkauksen oikein vakavasti heittäytyi Epra selälleen ja oli nukkuvinaan.
Villi katseli tuokion ja näytti arvelevan, oliko tuo leikkiä vai totta. Sitten se murahti iloisesti ja lähti taas laukkaamaan ympäri pihaa, äristen mennessään. Mutta kun se uudelleen pysähtyi isäntänsä kohdalle, makasi tämä yhä aivan liikkumattomana. Villi asteli isäntänsä viereen, pudotti saappaan ja haukahti ystävällisesti.
– No, no, hyvä on, koska viisastuit. Kyllähän minä leikin ymmärrän, – jutteli Epra noustessaan ja silitti Villin hienoista päälakea.
Samassa välähti leikin kiehtova kuva uudelleen Villin riuskassa mielessä. Nopeasti sen hampaat tarrasivat saappaan varteen, ja ruumis tärisi kisailemisen huumasta. Mutta samassa hetkessä tapahtui kuitenkin jotakin käsittämätöntä ja kauheata. Villin koko olemus haihtui tyhjään. Maa oli kadonnut sen jalkain alta ja saapas pudonnut hampaista. Peloittavan voimakas koura oli tarttunut Villin niskanahkaan ja jättiläiskäsivarsi työntynyt ojoksi korkeutta kohti. Ei tuntenut Villi voiman hiventäkään vankoissa raajoissaan. Ja kaiken lisäksi oli tuo eloton saapas lähtenyt lentämään. Se tuli nopeasti Villin kuonoa kohti ja napautti siihen pari kertaa kipeästi. Eikä sille voinut mitään! Ei väistää eikä siepata kiinni. Ui-ui!
Äkkiä Villi tunsi kuitenkin taas maan jalkojensa alla, kauhea niskapuserrus heltisi, ja isännän suojeleva, hyväilevä käsi silitti päälakea. Onni, että rakas isäntä ehti pelastamaan. Vatsallaan madellen Villi hiipi Epran jalkoihin.
– Hyvä poikahan sinä olet, Villiseni. Paikallasi olet oikea mies. Et suttakaan pelkää. Mutta ethän sinä kello taskussa lähde leikkiä laskemaan. Ollaanko taas ystävät? – puheli Epra katuen ja hyvittelevästi.
Villi nuoli onnellisena isäntänsä kättä, ja emäntä naurahti portailla. Kaikki oli taas rauhallista Epran vetäessä toistakin saapasta jalkaansa.
– Lähdetkö jonnekin? – kysyi äiti.
– Tuonne vain – moisiolle päin. Antaako äiti kirkonaika-kahvit?
– En aikonut ennen kirkkoväen tuloa – mutta tule nyt sitten pirttiin, poikaseni!
Kun Epra nousi nurmelta ja suoristi täyteen komeuteensa muhkean vartensa, olisi vieraasta kuulijasta tuntunut omituiselta hänelle annettu poikasen nimitys.
Hänen pituutensa, harvinaisen vanttera jykevyytensä ja jättiläismäiset voimansa olivat jo rippikoulussa hankkineet hänelle Iso-Epran nimen.
Onneksi muille ja Epralle itselleen oli luonto antanut hänelle erikoisen lauhkean mielenlaadun. Eikä hänen ajatuksensakaan yritellyt keijukaisena hypähdellä, vaan pysytellen tutunomaisilla raiteilla oli halukkaampi syventymään ja pohjustelemaan kuin elämän uoman reunoille ja äyräille kiipeilemään.
Näitä ominaisuuksia kuvastelivat monet ulkonaiset piirteet. Epralla oli vaalea, pehmeästi aaltoava tukka, sinertävät, ystävällisen uskolliset lapsensilmät ja kohtuullisen iloisesti kippura nenä, joka hymyävien huulten avuin esti leveän suun pistämästä kovin pahoin katselijan silmään. Voimakas ja leveä leuka oli vastapainona tälle mietoudelle ja antoi ikäänkuin ryhtiä Epran arkailevalle ja ujoilevalle liikehtimiselle.
Huolimatta näistä ominaisuuksistaan tai ehkäpä juuri niitten avuin oli Epra kaikin puolin siivo ja miellyttävä nuorukainen, jota miehet pitivät arvossa ja naiset katselivat suosiollisesti.
Ainoakaan näistä asioista ei kuitenkaan ollut milloinkaan askarrutellut Epran ajatuksia. Eikä hänelle näihin asti muitakaan suuria tuumittavia ollut sattunut. Isän kuolemakin joitakin vuosia sitten aiheutti vain kiinteämpää työtä. Mutta mitäpä tuosta! Sitä hän osasi ja jaksoi tehdä. Leikkiähän tällainen valmiin asuminen miehelle oli.
Mutta nyt oli sattunut sellainen kohta, joka sieti pohtimista jos jonnekin päin. Kun Sanni-sisar nyt menee naimisiin tuon naapurin, Törmälän Mikon kanssa, niin eihän heitä voi maantielle lähettää eikä liioin Törmälään, missä Mikon sisaren mies on isäntänä. Kumpaakaan ei voi tehdä, eikä Silmukorpikaan kahta aikamiestä kehtaa katsella. Siinähän sitä jo olikin aivokoppaan tavaraa tarpeeksi.
Tätä kierää kohtaa Epra oli koettanut oikoa jo koko kevätsuven ja saanutkin yhden säikeen suoristetuksi. Nuorikkopari asettuu Silmukorpeen! Siinä oli yksi suora lanka ilman solmua, mutta hän itse, Epra, oli siinä vieressä harakanvarpaana. Mihin paikkaan hän sijoittaisi itsensä? Siitä hän ei ollut päässyt selville, vaikka olikin usein lohdutellut itseään sillä, että siirtyy tästä viitisen virstaa syvemmälle korpeen, aina Silmujärvelle asti, ja rakentaa sinne itselleen töllin.
Tällainen ajatus oli läikähdellyt päässä silloin tällöin, mutta vasta tänä aamuna, kun Mikko tuli hakemaan Sannia kirkkoon, oli Epra päättänyt käydä katsomassa tuota uutta töllin paikkaa.
Näistä mietteistään ei Epra ollut vielä hiiskunut ainoallekaan asianosaiselle, joten morsiusparin aikomus oli asettua koturiksi, kunnes Mikko ehtisi saada hommatuksi oman asumuksen.
Kun Epra näissä tuumissaan astuskeli pirttiin, jäi Villi seisomaan keskelle pihamaata. Kuonoaan ilmaan kurkottaen seisoi se liikkumattomana ja valkeatupsuinen hännänpää alas painuneena. Villi näytti kokonaan unohtaneen äskeisen remakan ilonsa. Se käänsi kuonoaan vähän eri suunnille, veti korvat luimuun, ja selkäkarvat nousivat pieneksi harjanteeksi. Äkkiä se pyörähti ympäri ja kiiti salamana ulos veräjästä.
II.
Syötyään rieväkakon puolikkaan ja hörpittyään painikkeeksi muutaman kupillisen puolisuolaista ohrakahvia Epra etsi tupakkavehkeensä ja pisti ne röttihousujen taskuun.
– Jos tuo Silmun ranta hyvinkin sopisi töllin paikaksi, – pulpahti Epralta kuin ajatustensa jatkoksi.
– Silmukalleko menet? – kysyi äiti.
– Jos häntä kävisi.
– Jätä sitten Villi kotia, jos sattuisi sudenreuhka hotkahtelemaan ojannetta kohti.
– Eihän nyt sentään keskellä kirkasta päivää – ja kirkon aikana, – myhäili Epra.
– Entä jos sattuu retvanoimaan? – jatkoi äiti naurusuin.
– Onhan veräjä aina auki, että karja pääsee pihaan.
– Kuka sen reuhkan takaa, vaikka vielä pihaankin loikahtaisi!
– No, jääköön Villi kotia.
– Oletko tuuminut – että Silmujärvelle – nuori pari? Kykenisiköhän se?
– Mikäs siinä. Mutta talottukoot valmiille! Sanni on vielä niin nuori. Ei kahtakymmentä.
– Jopas maarin! Täytti kaurankylvön aikaan. Olet säntilleen viisi vuotta vanhempi. Siitä muistanet.
– Nuoripa sentään korpi-ihmiseksi. Jääköön isien peruille.
– Kukas sitten Silmujärvelle? Sinäkö?
– Ehkäpä en minäkään. Joutaapa tässä vielä silmittelemään.
Äiti aikoi vielä sanoa jotakin, Epran lähtiessä ovea kohti, mutta tarkkaan kuuntelemiseen pysähtyi sana kielelle ja Eprakin seisahtui oviaukolle. Maa tömisi aivan selvästi! Mitä se oli?
– No, mikä sitä Päistärpäätä...!
Epra hypähti portaille, ja äiti kiepsahti perästä.
Siinähän tulla laukkasi Päistärpää lentävää neliä ojanteelta mäkeä ylös.
– Se koira pannahinenko sitä ajelee? – kivahti äiti.
– Eihän Villi suotta karjaa hätyyttele.
Samassa laukkasi Päistärpää veräjästä pihamaalle sellaista vauhtia, että vaivoin sai pysähtyneeksi aitan eteen, korskuen ja päristellen.
Epra juoksahti tamman rinnalle hyväilemään ja maanittelemaan.
– No, mikä sen Päistär-neitosen varpaita nyt rupesi kutittelemaan? Oliko ampiainen keihäinensä kimpussasi, vai? Annahan, että sukaisen otsatukkasi silmiltäsi. Noin. Kurkistapas nyt ympärillesi, niin et näe vaaran viriäkään. Vieläkö olet levoton? No, mennään sitten talliin rauhoittumaan, – puheli Epra taluttaen tamman talliin.
– No, nyt siellä tulee koko karja! Lampaat, lehmät ja vasikat! – luikkasi äiti portailla. – Villi niitä kyörää takaa!
Epra juoksi tallista tanhuan poikki ja ehti parahiksi miespihan puolelle, kun lampaat työntyivät yhdessä ryöpsinässä pihan poikki tarhaveräjästä sisään. Sen jälkeen työntyivät lehmät vasikkoineen samaa tietä ja sika porsaineen perässä. Ne vingahtelivat peloissaan, sillä Villi oli aina kintereillä, vaikka minne yrittivät puikkelehtia. Epra ja emäntäkin auttoivat koiraa parhaansa mukaan. Kun kaikki karja oli sulloutunut tarhan puolelle, sulki Epra tarhaveräjän.
– Tulehan nyt, Villi, tekemään selvää, miksi touhuat niin riivatusti, – puheli Epra ystävällisesti.
Mutta Villi ei tullut. Kerran vain heilautti häntäänsä ja meni pihaveräjälle. Siinä se pörhisteli niskakarvojaan, murahteli ja liikuskeli levottomana jonkin askelen isäntäänsä päin ja takaisin. – Ne ovat vainunneet suden! – sanoi Epra. – Karjakin on vainunnut. Ei Villi niitä muuten olisi niin helposti saanut ajetuksi.
– Miten mahtaa olla Törmälän karjan? – päivitteli emäntä.
Epra juoksahti veräjästä pirtin nurkalle. Emäntäkin kiirehti katsomaan. Siellä jo ojan vastapäisellä rannalla ajettiin karjaa törmää ylös.
– Niillä oli onneksi paimen mukana. Karvakuono sai tyhjän lystin tällä kertaa, – sanoi Epra pihaan palatessa. – Minä otan viikatteen ja lyön rouhekopallisen karjalle tuosta vainiojalasta. Äiti antaa sill'aikaa Villille leipää ja piimää. Lähdemme peloittelemaan ryökälettä.
– Olisipa nyt pyssysi edes kunnossa!
– Ei ole tullut viedyksi seppään, – sanoi Epra raapaisten korvallistaan puolihäpeissään.
Epra haki vajasta viikatteen, haravan ja kopan, painuen sitten aseineen vainiojalkaa kohti.
Villillä oli paha pulma ratkaistavana. Menisikö ruokakupilleen vai lyöttäytyisikö isännän matkaan. Mutta koska isäntä viittoili pois luotaan ja emäntä äänteli perin ystävällisesti, niin ehkä oli tarkoitus totinen ja vakava. Villi asteli vähän loukkaantuneena kuppinsa ääreen ja alkoi hotkia piimäisiä leivänkappaleita minkä ehti. Tällaiseenko nyt muka oli aikaa, kun tuuli toi silloin tällöin sieraimiin sellaisen iljettävän, vihatun hajun, että väkisinkin niskakarvat nousivat pystyyn.
Eipä toki ollut jäljellä enää kuin muutama pala! Pianpa tästä pääsisi lähtemään perässä.
Mutta miten olikaan, niin emäntä oli Villin huomaamatta sulkenut korkean pihaveräjän. Siinä sitä nyt oltiin! Villi hyökkäsi veräjälle, mutta jo ensi nuuskaiseminen selvitti asian todellisen laidan. Villi paneutui vatsalleen veräjälle ja työnsi edes kuononsa veräjän ripojen välistä ulkopuolelle. Mutta ei sekään auttanut. Isännästä ei saapunut nokkaan pienintäkään viestiä. Tuo inhoittava löyhkä vain tuntui silloin tällöin.
Oli niin ikävä, että täytyi pakostakin ruveta inisemään ja uikuttamaan. Ui, ui!
– No, mitä se Villi nyt itkee täällä – aikamies! Mikä poruvärkki sinusta on tullut! – huuteli Epra astuessaan luhdin nurkitse veräjälle ja pihaan.
Vaikka Villi kovin ihastuikin isännän tulosta, ei se voinut olla harmissaan vähän toruskelematta. Piti vähän luskutella, ettei näyttäisi liian tyytyväiseltä.
Vasta kun Villi näki, miten ruohot jaettiin kaikelle karjalle, istui se odottelemaan, mitä tulisi tapahtumaan tämän jälkeen.
– Minä lähden nyt Villin kanssa vastatuulta kohti, koska se tuntuu vainuilevan sieltä jotakin outoa. Ei karjalla ole täällä nyt mitään hätää, – jutteli Epra äidilleen, poistuessaan tarhasta.
– Katso vain itseäsi, kun sulla ei ole pyssyäkään. Muista isääsi! Pistä edes kirves vyöllesi! Muuten älä lähdekään!
Epra kääntyi ja aikoi vastata jotakin leikillistä, mutta nähdessään äidin vakavan katseen jätti kajoamatta leikkisävyyn.
– Kyllä pistän, – sanoi Epra alistuvaisesti.
– Voihan siellä olla vaikka itse mesikämmenkin! – huusi äiti varoittaen. – Ota ryhmykalikka käteesi! Se on pirtin uunin nurkassa.
– Kyllä otan, – hymyili Epra. – No, Villi, tule mukaan. Saat kaulaimesi.
Epra etsi kaapin päältä rautakaulaimen, joka oli tehty vartavasten suojelemaan koiran kurkkua ja kaulaa suden hampailta.
Syksyin ja talvisin sidottiin tämä vanne aina Villin kaulaan heti hämärän tultua, jolloin koiran varsinainen tehtävä, talon vartioiminen alkoi. Kesäiseen aikaan sitä ei käytetty muulloin kuin korpitaivalluksilla.
Kaulaimen saatuaan Villi tunsi vaistomaisesti, että oli turvattu vihollisilta, eikä sen rohkeudella ollut mitään rajoja.
Kun Villi vielä näki isännän pistävän kirveen nahkavyöhön lonkan taakse ja ottavan ryhmykalikan käteensä, syöksyi se ilosta ulvahtaen veräjää kohti.
III.
Villin käyttäytymisestä Epra ymmärsi, että koira ei enää ollut vainuyhteydessä ilkeähajuisen pedon kanssa. Sentähden Epra päätti kulkea naapuritöllien viljelysaukeaman reunustaa pitkin laitatuuleen, saattaakseen Villin uudelleen suden jäljille.
Kuljettuaan ojan yli ja ohi Törmälän viljelysten arveli Epra, jonkin matkan korpea astuttuaan, että jo olisi aika matkata korpirantaa pitkin takaisinpäin ja ohi Silmukorven töllin aukion, sillä täälläpäin Villi ei näyttänyt tuntevan merkkiäkään mistään korpihurtasta.
Villi oli unohtanut kulkemisen vakavan tarkoituksen ja oli rajattoman onnellinen, kun sai peloittaa jonkin metsäkanan kiireiseen pakoon. Oli kovin lystiä karahutella sinne tänne ja nähdä, miten kaikki häntä pelkäsivät. Ei ainoakaan otus uskaltanut asettua tielle, ja oravakin kiipesi heti korkeimmille oksille, kun se näki, miten korkealle Villi hyppäsi. Huh! Pois tieltä vaan, rääpäleet!
Kuljettuaan uudelleen ojan yli ja noustuaan pajukosta honkaiselle pättärälle Epra tunsi hyvin tuon turmanpaikan. Olihan hän kirveellä veistänyt ristin tuon könttyräisen männyn kylkeen.
Siinä oli hänen isänsä tuupertunut haavoihinsa, kamppailtuaan kuolinkamppailunsa hirveän karhun kanssa.
Epra oli kuullut isänsä huudot tuonne kuokkamaalle, joka nyt jo oli usean vuoden vanhaa peltoa, kantaen kolmannen tai neljännen lainehtivan viljansa. Mutta ennenkuin hän ehti perille, oli taistelu jo tauonnut.
Vierekkäin makasivat kuollut kontio ja viimeisissä henkitoreissaan riutuva monen karhun tappaja. Taittunut keihäs törrötti karhun rinnassa, ja isän vasen käsivarsi ja olka olivat siekaleina.
Kun Epra kauhusta huudahtaen syöksyi isänsä viereen, kuuli hän tämän kuiskaavan: "Kuoliko se?" Kun Epra oli tuskin ehtinyt vastata tähän yksinkertaiseen sankarikysymykseen, hengähti korven urhea valloittaja viimeisen henkäyksensä, joka Eprasta tuntui tyytyväisyyden huokaisulta.
– Vielä kuollessaankin voittaja! – oli Epra sanonut äidilleen, kantaessaan isänsä ruumiin pirtin sänkyyn.
Muistaessaan nyt tuota kaameata tapausta ja katsellessaan ristiä Epra painoi päänsä kumaraan.
Astuttuaan muutamia hitaita askelia Epra pysähtyi katsomaan Villiä, joka nuuski ilmaa kuono korkealla.
Villi vilkaisi Epraan ja lähti päin tuulta selkäkarvat pörhöllään. Epra lähti nopeasti astumaan perässä.
Kun oli kuljettu satakunta askelta, avautui heidän eteensä ojanteen pohjalla pieni, ohutta nurmea kasvava letto, jonka sinisavella lelluva turvekesi oli niin sitkeä, että se aniharvoin päästi lehmänkään jalan lävitseen.
Tämän muutaman sylen levyisen leton vastakkaisella rannalla kulki tummanharmaa sudenreuhka varovasti astellen ja keinahtelevaa turveketta nuuskien.
Tuulen käydessä Epraa ja Villiä vastaan ei susi huomannut näitä, ennenkuin Villin hypätessä keskelle lettoa ja äreän kirskahtavasti haukahtaessa.
Susi hätkähti askelen verran suoraan sivulleen, pajukkorantaa kohti, ja jäi siihen tuijottamaan Villiä.
Tällä hetkellä Epra tunsi kipeästi pyssyn puutteen. Hänellä ei ollut koskaan ollut halua sen käyttelemiseen, ja siksi hän oli lyönyt laimin sen lukon korjauttamisen. Olipa se nyt sentään turkasen tuhoisa juttu! Nyt olisi tarvittu!
Susi liikahti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta samassa silmänräpäyksessä Villi hyppäsi korkealle ilmaan ja ärähti julman vihaisesti.
Niin peloittavalta kuin Villin hyppäys näyttikin, ei se kuitenkaan vienyt koiraa enemmän kuin askelen verran sutta lähemmäksi. Mutta samassa kuin susi jälleen uudisti pakoaikomuksensa, teki Villi saman uhkaavan tempun, läheten jo parikin askelta. Nyt Villissä oli enää tuskin yhtään myötäsukaista karvaa. Se oli kokonaan pörhöinen.
Epra tunsi itsensä perin avuttomaksi. Jos hän hyökkäisi päin, lähtisi peto epäilemättä heti käpälämäkeen. Mitä olisi tehtävä? Heittäisikö kirveellä? Mutta se oli liian iso kapine! Susi väistäisi sen helposti.
Äkkiä Epra muisti, miten hän oli pikkupoikana opetellut puukon heittoa tallin seinään ja lopulta tullut niin taitavaksi, että useimmiten osasi samaan hirteen. Entä jos koettaisi!
Epra tempasi puukon tupestaan ja sai terän hamaran peukalonsa ja etusormen väliin. Kun sitten suden ja Villin entiset temput uudistuivat, ehti Epra kohottaa kätensä heittoasentoon.
Villi paneutui vatsalleen maahan ja näkyi valmistautuvan todelliseen hyökkäykseen. Nyt on heitettävä, tuumi Epra. Jos menee ohi, niin menköön. Karkuunhan hurtta-pakana pääsee kuitenkin.
Epra notkisti polvensa ja singahutti puukkonsa. Samassa susi loikkasi eteenpäin. Mutta ellei se olisi sitä tehnyt juuri samassa hetkessä, jolloin puukko kirposi Epran sormista, olisi heittoase lentänyt sylen verran suden nenän ohi. Nyt se sen sijaan iskeytyi petoon, kaulan ja lavan yhtymäkohtaan.
Susi ulvahti pahasti ja rynnälsi silmittömään pakoon, tarkkaamatta enää Villin vartioivia liikkeitä.
Singoten kuin nuoli jousesta lennähytti Villi itsensä suden kintereille. Mutta susi oli jo ehtinyt pajukkoon, jonne Villi heti katosi sen jälkeen, ja Epra juoksi perässä.
Tiheä pensaikko oli kuitenkin sudelle huono kulkuväylä, kun puukon varsi myötäänsä tarrautui oksiin ja siten liikutti terää syvässä haavassa. Ennenkuin se ehti läpäistä pensaikon, oli Villi tarrautunut sen takapolveen terävine hampaineen. Siitä huolimatta raahasi peto koiraa perässään lähimmän kuusen juurelle asti. Mutta siinä pysähtyi matka.
Perästä juokseva Epra näki, miten Villi tenäsi jalkansa harrilleen ja sen varpaat saivat tukea sammalen alla piilevistä juurista. Susi rynnisti turhaan. Villin käpälät ja hampaat kestivät. Susi yritti kääntyä, mutta puukko kaulassa ja sen kankea selkä tekivät vihaiset ponnistukset tuloksettomiksi.
Nyt saapui Epra tappelupaikalle kirves ojossa. Hän antoi suden ensin iskeä hampaansa myhkyräsauvaan, saadakseen pedon kieppuvan pään pysähtymään liikkeissään. Sitten iski Epra jättiläisen iskun kirveen hamaralla suden kalloon, joka meni tyyten mäsäksi. Kuollut ruumis retkahti kuusen juurelle.
– Kas niin, Villi-poikaseni! Irroitahan jo hampaasi iljetyksen koivesta, jos jaksat! – puheli Epra, irroittaen puukkonsa suden kaulasta ja pyyhkien sitä pehmeihin sammaltuppoihin.
Villi päristeli ja pyristeli kuonoaan, vapisten ja kieppuen vielä taisteluhalusta.
– Rauhoitu nyt jo, kakara, ja istu levollisesti tähän mättäälle, – puheli Epra painuessaan istumaan pehmeälle mättäälle ja kaivellessaan tupakkavehkeitä taskustaan.
Villi oli kuitenkin yhä rauhaton ja ulvahteli silloin tällöin.
– Älähän nyt noin ylvästele, vaikka teitkin miehen työn! Tulehan nyt tänne, että silitän selkäkarvasi romppoon päin. Noin, Villiseni! Olet sinä sentään aika mies. Olet totisesti! Hyökkäsit urhokkaasti etkä hellittänyt. Pelastit minun hyvän puukkoni. Sinä olet parempi kuin minä. En olisi uskonut, että minusta on tullut niin riivatun huono heittäjä. Oikein se naurattaa. Niin. Sinä kieputat häntätöyhtöäsi ja uskot tietysti minun osanneen, vaikka susi harppasi. Se on lorua, veikkoseni! Ei sielläpäin mitään sutta ollut, mihin heitin. Mutta susi oli taitava. Se otti ilmasta puukon kaulaansa, ettei se päässyt hukkumaan. Niin se kävi, usko jos tahdot!
Näin lörpötteli Epra, ja Villi rauhoittui vähitellen eikä hermostunut enää vallan pahasti silloinkaan, kun Epra riisti pedolta sen tuuhean turkin.
Sitten Epra kaatoi ojanteesta paksun lepän ja veisti häthätää sen rungosta pienen lapion tapaisen, millä kaivoi kuopan korpimutaan, heittäen sinne pedon raadon.
– Kätkemme piiloon ruhon. Muuten se saastuttaa ilman pitkiksi ajoiksi. Eikä sinun nokkasi sellaista siedä. Kas noin! Nyt voimme mennä Silmujärvelle, – sanoi Epra ja heitti pedon taljan ryhmysauvalleen olalleen.
Epra hyppeli puolijuoksua mättäältä mättäälle, sillä käveleminen on kovin hidasta korpikulkua. Pian alkoikin Silmujärven sininen väreily kimmeltää puiden lomitse, ja kohta seisoi Epra sillä vihertävällä hiekkanurmella, johon hän oli kovin ihastunut.
Oli kuin läheisen kangasmaan kupeesta olisi vyörynyt hiekkaa järveen muutaman kymmenen sylen leveydeltä, muodostaen siten pienen tasaisen töyryn ja sen alle keltaisen hiekkarannan. Töyrään toisella laidalla kasvoi pihlajia ja tuomia. Ne tekivät paikan niin kodikkaaksi, että se tuntui asutulta, vaikka olikin ypöyksinäisenä hiljaisen erämaan sylissä.
Pieni järvi oli ystävällinen korven silmä. Se hymyili ja lipatteli lepertelevää lainekieltään, laskiessaan kesänpituista leikkiään hohtavan puhtaassa hiekkarannassa ja viereisessä, unisesti huojuvassa kaislikossa.
Villi nähtävästi ymmärsi tätä kieltä, sillä iloisesti ulvahtaen se syöksyi suin päin veteen vatsanalustaa myöten. Se oli penikasta asti tottunut kotiojassa pulikoimiseen. Se haukkoi laineita, pyristeli ja päristeli, hypähteli ja pelmusi parhaansa mukaan.
– Odotahan! Mahtuu kai siihen pesukaukaloon vielä toinenkin mies! – huusi Epra heittäessään taakkansa pihlajien suojaan ja rientäessään rantaan.
Hetken kuluttua ei korven silmä enää iloinnut yksinään. Sen sylissä peuhasi kaksi riehakasta, olentoa, jotka riemuitsivat sisäisestä ja ulkonaisesta hyvinvoinnistaan, harkitsematta sen tarkemmin, miksi heillä oli niin mahdottoman lystiä.
Saatuaan kyllikseen viileydestä jätti Epra toverinsa yksin teutaroimaan, pukeutui ja heittäytyi loikomaan keskipäivän paahteiselle hiekkatöyräälle, missä hieno nurminukka peitti polttavan sannan.
Saatuaan piippunsa syttymään tunsi Epra, että nyt oli tullut se hetki, jolloin oli pakko tehdä loppuselvitys siitä epämääräisestä ajatusläikkinästä, mikä silloin tällöin oli väläytellyt hänen mieleensä oman töllin hämärän kuvan tällä leppoisalla rannalla.
Mureata viljelysmaata oli pienen korpilammen rannalla ihan ympäriinsä. Rannat ihan uhkuivat voimaansa ja kutsuivat ihmistä runsautensa turviin. Ne riittäisivät kydöksi ja kuokkamaaksi vaikka pienelle talolle. Ja pohjoisessa kulki hallan suojana lämminhiekkainen ja mahtava kangasharjanne.
Yksinkertaisten rakennusten riitingin Epra sommitteli päässään. Tuohon pirtti, tuohon karjatarha ja tuohon rantaan sauna!
Tuosta yläpuolelta hän kaataisi komeat hongat rakennuspuiksi ja kiskoisi ne yksin myötämaata paikoilleen. Ei siihen hommaan hevosta tarvittaisi. Voimaa oli kyllin. Hyvä, että saisi sitä johonkin puskea.
Ensin olisi kaivettava vähän kuopan alkua tähän kuivaan hiekkarinteeseen ja sen yli rakennettava havumaja – alku-asumista varten. Sieltä olisi mukava nousta auringon mukana töihin ja palata murkinoimaan, kun näkyisi savukiehkuroita leijailevan havukatolla.
Mutta kukas se siellä tulen tekisi ja perunakeittoa keittäisi?
Tässä kohdassa Epra vetäisi piipun suustaan ja nousi istumaan. Näin pitkälle hän ei ollut koskaan ennen tätä Silmujärven tölliä rakennellut.
Tähän ne haihtuivat pirtit ja saunat ja pellot ja kaikki. Pitäisi kai olla lieden valvoja ja sopan keittäjä! Pitäisi olla töllissä emäntä.
Epran sormet siirtyivät korvallista hypistelemään, ja piipun pesässä korahti viimeinen sammuva kytö.
Eihän Epran hengen huomassa ollut ainoatakaan tyttöä, jota olisi edes kautta rantain voinut kysäistä olemattoman töllin emännäksi.
Epra vilkaisi avuttomasti järvelle ja pihlajan kukkiin, mutta sitten painui katse kauniiseen tervakukkaseen, joka huojui hiljaa hänen polvensa vieressä.
Mitäpä tuttavia tyttöjä nyt olisi tiedossa? Voisihan ne pian sormin laskea.
Ensin oli Törmälän Karoliina, jonka kanssa hän oli pikkupoikana ollut paljon töllien karjoja paimentelemassa.
Karoliinasta Epra oli pitänyt kovasti, kun Karoliina söi eväitä paljon vähemmän ja huikkasi niin kirkkaasti, että korpi helähteli. Mutta kun Karoliina oli pari vuotta vanhempi ja sanoi kerran Epraa sontanokkaiseksi kakaraksi ja pari kertaa poikamukulaksi, niin siihen välit sitten kylmenivät.
Epran mielestä Karoliina sen jälkeen oikein kirkui huikatessaan, eikä Epra kiusallakaan enää syönyt eväistä itseään mahapakolle, vaikka Karoliina miten olisi tyrkyttänyt.
Näitten lisäksi oli Karoliina jo pari vuotta ollut naimisissa ja Törmälän emäntänä. Ei hänestä enää ollut sormin laskettavaksi. Entäs sitten?
Niin. Rippikoulussa oli kiehtonut se näppärä Haapalan Elina, jota kaikki pojat myötäänsä vilkuilivat kirkon penkeissäkin. Oli Eprakin pari kertaa kurkistanut, kun rovastin selkä oli turvannut hänen rohkeuttaan.
Kerran oli Eprassa vähällä syntyä oikein tappeluhalukin, kun kaksi Elinan ihailijaa ottivat kyniäkseen toisiaan maantiellä, kirkkoveräjän edustalla. Epra oli jo ajatellut, että pitäisiköhän työntää nuo molemmat kukonpojat kuraiseen maantienojaan, kun pojat samassa kaatoivat sinne toinen toisensa, rämpien Elinan ohikulkiessa ojasta tielle kuraisina kuin sianporsaat.
Elina nauroi heille päin silmiä, ja Epra oli tyydytetty, mutta synkistyi heti kahta pahemmin, kun Elina työnsi kirjansa Perälän Kallelle, korjatakseen palmikkonauhansa solmua, jossa Epra ei havainnut pienintäkään vikaa. Hm! Kallen kanssahan se Elina sittemmin meni naimisiinkin, eikä Epralla siitä jutusta ollut jäljellä muuta kuin kaunis muisto. Vaikka ei sekään enää Elinan naimisiinmenon jälkeen ollut yhtä kaunis kuin ennen, jolloin Epra sovellutteli mielitiettyynsä muoriltaan opittua Suomelan Elinaisen tarinaa:
"Elinainen neitsyt nuori
meni aittahan mäelle
vaskivakka kainalossa,
vaskiavain vakkasessa."Se Kalle-pakana oli koko tarinan ja muiston hohteen himmentänyt.
Epra katsoi vasenta pikkusormeaan, jota oikean käden peukalo ja etusormi pusersivat laskutehtävää varten. Epra hellitti otteensa. Ei tarvittu sormia tässä asiassa. Entä sitten muita? Epra koetti muistutella päänsä ympäri, mutta ei keksinyt enää ainoatakaan hametta. Useampia tuttavia tyttöjä ei ollut.
Epra kolisteli piipustaan tuhkaa niin navakasti, että saappaan korkorauta lohkaisi ison kappaleen piipunpesän laidasta. Soh! Senkin sohlo!
Noustuaan seisomaan katseli Epra ympärilleen ja tunsi itsensä kovin puutteelliseksi ja avuttomaksi.
– Ei tule mitään tästä! Emännätön asumus on kuin melaton ruuhi, – mutisi Epra itsekseen. – Saa jäädä tälleen. Sylkeköön korpi sisuisen vihansa mukana miehentollikon kruununmaantielle.
Epra kokoili tavaroitaan puoliharmistuneena.
– Mutta mihin se maantie sitten päätyy? Sanotaan, ettei se lopu ikinä mihinkään. Eihän loputtomuutta kohti voi lähteä synnyinkomultaan! Entä jos yrittäisi kaupunkiin? Mitä arvelet, Villi? Sinnehän niin monet lekottelevat kuin varekset myötätuuleen. Luuletko, että oikea korpitolvana pärjäisi ihmisviljoilla? Noo! Soh! Aina sinä luulet hyvää minusta. Mutta sen sanon sinulle, että jos ei mies pärjää, niin osatkoon sitten nujertua! Sen sulle lupaan, Villi. Luulisin, että sen konstin on korpi mulle opettanut niinkuin sullekin. Nyt lähdemme kotiin, poikaseni.
IV.
Jättiläiskokoinen ja vierasrotuinen hevonen, jolla oli pitkäkarvaiset koivet ja kaviot kuin leipälapiot, asteli verkalleen kuoppaista kivikatua, vetäen perässään kolisevaa, jytisevää ja peloittavan mahtavaa jauhokuormaa.
Vastaantulijat pysähtyivät oudoksuen katselemaan, ensin hevosta, sitten kuormaa ja vihdoin kuorman harjalla istuvaa isokokoista miestä, joka oli yhtä jauhoinen kuin jauhosäkitkin.
Silmukorven Epra siellä korkeudessa istui yhtä rauhallisena kuin ennen kotitöyräänsä sammalmättäällä. Vähät hän välitti siitä, että ohikulkijat töllistelivät häntä, hänen kuormaansa ja hevostaan. Eikä hän tullut ajatelleeksi sitäkään, että kaupungin mahtavin kauppias hykerteli käsiään tyytyväisyydestä tälle elävälle ja hyötyä tekevälle huomion herättäjälle, joka melkein myötäänsä kulki edestakaisin hänen kauppatalonsa, rautatieaseman ja sataman väliä.
Epra oli, välittämättä erikoisavuistaan, ollut kauppiaalla renkinä jo parisen kuukautta ja kuljetti yhtä tyynesti jauhot, suolat ja raudat kuin kahvit, sokerit ja siirapitkin.
Ainoa, mitä Epra tässä touhussa oli vakavasti ruvennut ihmettelemään, oli se jumalaton tavaran paljous, mikä loppumattomana virtana vyöryi kauppiaan aittoihin ja sieltä maakuntaan.
Ihmettely oli saanut alkunsa oikeastaan vasta nyt syyskuussa, jolloin tavarain vaihto, maalaisten kesäkiireitten loputtua, oli kasvanut ihan hullunkuriseen laajuuteen. Toipa tämä ihmettely vielä mukanaan jonkinlaisen tyytymättömyydenkin tunteen aina silloin, kun jauhokuormia kuljetettiin.
Viisi veisasi Epra raudoille ja kahveille, sokereille ja tupakoille. Kulkekoot pahukset miten kulkevat! Mutta jauhot! Ihmisen leipä ja elämä!
Epran mieli synkkeni, kun hän näki, että jauhosäkkejä oli käsiteltävä yhtä välinpitämättömästi kuin pumpulikimppuja ja ryssänlehtikääröjäkin. Se oli rivoa ja ilkeätä!
Tätä pyhyyden pilkkaa Epra nytkin ajatteli ja sylkäisi kaaressa pitkän syljen katuojaan asti.
– No, no! Kulonpalo! Astuhan nyt sentään, äläkä kurkistele minua! Olen minä täällä kuorman päällä!
Tällaiseen äreänpuoleiseen kehoitteluun päätyivät tavallisesti Epran harmittelut jauhojen kohtalosta, tyyntyen vähitellen kokonaan, kun tuli ajatelleeksi, miten helppoa tämä säkkien puhjaus oli hänen jättiläisvoimilleen.
Epraa nauratti, kun muisteli, miten toisten renkien silmät pyöristyivät, kun hän sopivan korkeasta säkkipinosta punnalsi säkin kummallekin olkapäälleen tai joskus kainaloihinsa. Miten sattui. Eihän tämä ollut työksi mitään! Voimia se vain kasvatti niin riivatusti.
Toista olisi kantojen vääntäminen ja sitkeän kuokkamaan repiminen. Toista ja toisenmoista! Iskeä kuokka aina silmään asti ja repäistä irti kamarasta heti yksin aikein vaikka miten juurinen turve! Iskeä ja repiä auringon noususta laskuun – ja taas huomenna – taas huomenna – kunnes sitkeä vastustaja makaa kylkysellään kuin voitettu peto! Se se on jotakin ja jonkin arvoista! Siitä kun sitten lähdet suuhunpantavan perästä vuovaamaan, niin ilo hyppii ilon niskaan toisenkin kerran, ennenkuin kannat kotiaittaasi pyhäisen viljasäkin! Silloin hymyilet ja tunnet oman kykysi ja miehisen arvosi. Olet onnellinen! Niin! Sellaista se on se oikea onni! Tämä on – tämä on –
Epra sylkäisi vielä kantavamman syljen.
– Onko tämä yhtään mitään, Kulonpalo? Häh?! Noo! Et taida paljoa välittää, olet eri maata kuin minä. Vedät vaikka talon nurkkaa, jos niikseen sattuu. Mutta kylläpä kaupunki haisi sun nokkaasi tässä heinäkuun kuumilla. Näin miten pyristelit ja päristelit.
Tuli vastaan väkeä, ja Epran täytyi ikäväkseen muuttaa juttelunsa pelkiksi ajatuksiksi. Mutta samalla raiteella ne pysyivät. Ja mihin ne tältä kivikiukaalta hypähtäisivätkään?
Näitä ällöttäviä tuoksujahan tässä on imetty sieraimiin koko pitkäinen kesä. Nyt syyspuolella on sentään parempi, mutta kesäkuumilla – hyi saakeli! Ja sekin kauppiaan piha, joka on aina täynnä maalaisten kuormahevosia! Varsinkin nyt! Mutta oli niitä kesälläkin. Ei aio tepsiä, vaikka lakaisijalla on aina luuta ja lapio kourassa ja kalkkisalkkari saatavilla. Ohhoh! Toista on Silmukorpi! Ja toista olisi Silmujärvi! Siellä olisi mies itse oman leipänsä takana. Tietäisi mitä haukkaisi. Kuka on näitten jauhojen takana? Kuka kyntäjä, kylväjä, leikkaaja? Kuka puinut ja jauhattanut? Ei kukaan tiedä. Onko onnea vai onnettomuutta? Ei tiedä. Silmujärvellä tietäisi! Siellä asuisi onni, jos sinne saisi emännän, jonka korpi ottaisi omakseen ja joka ottaisi korven.
Täällähän niitä hulmuhelmoja on vaikka miten paljon! Kaikki ne näppärästi keikauttavat päätään ja hiepauttavat häntäänsä. Mutta eihän tällainen jauhonaama voi heiltä kysellä sitä eikä tätä.
Kauppiaassakin niitä piikoja on – ainakin yksi näkyy vielä tirkistelevän sinne ja tänne. On tainnut tätäkin korpijärkälettä joskus kurkkailla. Kaisa on sen nimi. Noo! Nimen puolesta kyllä passaisi!
Naisihmiseksi se on rotevanläntäkin, vaikka uuma näyttää vähän nälkiintyneeltä. On se kumma, vaikka on niin hyvä ruoka!
Renki-Vihtori sanoi, että ne nyöräävät kupeitansa, mutta kuka nyt sellaista viitsisi uskoa. Vaikka – kai se Vihtori tuntee tytöt paremmin kuin minä.
– Soh, Kulonpalo! Etkö sinä osaa enää poiketa ihmisiksi omasta kulmasta? Ei niin kiperästi, että nurkan nokka kolhitaan! Noo! Astu reilusti nyt vaan aitan katuovelle! Kai sen tiedät, ettei kuormia ole ennenkään pihaan ajettu. Toiset ne korjaavat sitä tietä. Ei sun tartte!
Makasiinimiehet nauroivat korkealla makasiinin kynnyksellä ja kyselivät, joko Kulonpalo osaa suomea.
– Kyllä se ymmärtää, vaikk'ei se vielä erikoisen halukkaasti juttele, – hymyili Epra ja ryhtyi toimekkaasti kuormaansa tyhjentämään, heitellen säkit kevyesti kynnykselle, mistä toiset ne nopeasti kantoivat pinoihin.
– Ovet kiinni, pojat! Toiset ovat jo ehtoollisella! – huusi joku.
– Katsotaanpa ensin, osaako Kulonpalo jo ilman ohjia pihaan kulkea, – sanoi makasiinipuukhollari, helistellen isoa avainkimppuaan.
– Talliin, enkelsmanni! – komensi Epra.
Kulonpalo teki laajan kaaren kääntäessään. Sellaisen vaativat sekä sen oma ruho että valtavat vankkurit.
– Katso, Epra, ettei pyyhi porttipieltä mukanaan!
– Varovasti, äijä, varovasti! – puheli Epra, ja taitavasti astui Kulonpalo portista vankkureineen.
– Kas vaan elefanttia! – nauroi puukhollari. – Epra on taitava hevosmies ja hyvä kielen opettaja.
Tyytyväisenä ajoi Epra hevosensa tallin eteen, riisui ja antoi tallimiehen huostaan.
– Laitakin hyvä silppu enkelsmannille ja pane kaksi kourallista ruisjauhoja kaurajauhojen sekaan! –, sanoi Epra.
– Koskahan tuo oppii sen itte sanomaan, ettei sun tartte joka ilta? – murahti tallimies.
– Ei se semmosia viitti. Se on lortti ja minä olen sen tulkki! – nauroi Epra ja meni kaivolle peseytymään.
Kaisakin kiepahti siihen sankoineen. Oli jo niin hämärä, ettei oikein äkännyt mistä mahtoi tulla tupsahtaa.
– Vettäkö se Kaisa? – kysyi Epra.
– Vien saavin täyteen ennen pimeätä. Kai Eprakin jo tulee ehtoolliselle?
– Saa kai sitä – – Minä kieputan Kaisalle ja kaadan ja kannan.
– Mahtaa olla lystiä, kun työ käy kuin tyhjällä leikkiminen!
– Vieläkös! Mitäs voimia tämmöisiin! Mutta korvessa on lystiä!
– Korvessa?!
– Niin! Eikös olekin?
– En ole koskaan nähnyt.
– Korpeako?
Epran täytyi oikein istahtaa kaivon kannelle, ennenkuin hänen hämmästyksensä ehti seljetä. Pian hän kuitenkin muisti, että olihan kotipitäjän kirkollakin sellaisia ihmisiä, jotka eivät tietäneet korvesta yhtään mitään. Miksi ei sitten täällä, likaisessa kaupungissa! – Kaisa taitaa ollakin kaupungin lapsia? – kysyi Epra kuin ajatustensa jatkoksi.
– Täällä olen syntynyt enkä ikinä käynyt sen kauempana kuin mihin huvilaiva on sattunut viemään juhannusaattona, – puheli Kaisa vilkkaasti ja istahti myös kaivon kannelle, vesiämpärin toiselle puolelle.
– No, voi surkeutta! – sanoi Epra osaaottavasti.
Kaisa naurahti helakasti ja kertoi yhdessä ryöpyssä lyhyen elämäntarinansa. Oli orpo, ja täti tahtoi hänet nyt avukseen, kun mies kuoli keväällä. Tädillä on olutanniskelu ja olutpuoti. Ansaitsee viisi penniä pullolta puotikaupassa ja kymmenen penniä "sisällä nautittaessa". Tädin jalat olivat leiniset, ja nyt olisi hänen, Kaisan, otettava hoitaakseen sekä "ulosmyynti" että "sisällä nauttiminen". Oli ilmoittanut jo lähtevänsä paikastaan ensi muuttopäivänä ja menee lauantaina kirjoituttamaan itsensä sunnuntaikouluun.
– Mitäs siellä opetellaan? – kysyi Epra uteliaana.
– En minä heitä kaikkia tiedäkään, mutta minun olisi opittava räkninkiä ja kirjoitusta. Täti sanoo, että se on tarpeen. Tule mukaan, sinäkin!
– Olisihan kirjoittaminen mukavaa! Oppisinkohan tuota?
– Osaavathan nuokin kaikki – meidän puukhollarit.
– Nii-in, – sanoi Epra epäilevästi, mutta sai samassa ikäänkuin luottamuksen sysäyksen, katsahtaessaan Kaisan hymyileviin silmiin. Kun Kaisa vielä nyökkäsi ystävällisesti ja heitti valahtaneen palmikkonsa olan yli kuin esteen raivaten, tuntui Eprasta, ettei ollut syytä epäillä pystymättömyyttään.
– Kuinka sinä et oppisi, jolle kaikenlainen työkin on vain leikin tekoa!
– Niin – työ! – sanoi Epra ja katseli käsiään. – Mitenkähän näissä sormissa sellaiset heikot pännävarvut –?
– Osaat kai sinä hellävaroenkin pidellä, – sanoi Kaisa hymyillen.
– Enhän tuota tiedä, – sanoi Epra jotakin sanoakseen, sillä hän oli kokonaan kiintynyt siihen hivellykseen, mikä hänen mieleensä oli syntynyt Kaisan sinuttelemisesta. Se ei ollut niin kalseata kuin toisten piikojen eproitteleminen, mistä hän ei ollenkaan pitänyt.
– Otahan kokeeksi minua kädestä! – ehdotti Kaisa ja työnsi kätensä Epraa kohti vesiämpärin yli.
Häpäskältä ehti Epra huomata, että oli jo niin paljon hämärtynyt, että ujostelematta ehkä voisi ottaa tyttöä kädestä.
Epra avasi raskaan kouransa ja upotti sen uumeniin Kaisan jäntterän käden, joka ei ollut joutavan pieni sekään.
Siihen nyt jäi Kaisan käsi, kun Epra ei hoksannut avata kouraansa eikä oikein ollut selvillä, mitä hänen nyt tulisi tehdä tai sanoa.
Kaisa hymyili yhä ystävällisemmin ja nyökkäsi uudelleen, ja Epra huomasi, miten Kaisan iloiset silmät kiilsivät syvän hämäränkin läpi. Oli mieluista pitää Kaisan kättä omassaan, vaikka iso vesiämpäri olikin heidän välissään.
Epra jo ajatteli, että tässä hän istuisi mielellään koko illan ja antaisi palttua ehtoolliselle. Vähän sentään vaivasi, kun ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei vaikka pää olisi haljennut.
– Näetkös nyt! – nauroi Kaisa vihdoin ja työnsi kätensä vielä lähemmäksi.
– Että – mitä?
– Kyllä sinä hellävaroenkin –! Osaat sinä pännääkin pidellä.
– Uskotko? – kysyi Epra hajamielisesti ja eritteli Kaisan sormia kuin laskeakseen niitä.
– Tunnenhan, että osaat.
– Haluaisitko, että tulisin?
– Tietysti. Sehän on päätetty asia, että menemme yhdessä lauantaina, – sanoi Kaisa ja nousi seisomaan.
– Menemme sitten, – sanoi Epra hyvillään, kun tuo vaikea ratkaisu ei tuottanut sen enemmän päänvaivaa.
– Eihän oppi ojaan kaada, – sanoi Epra kuin lohdutellen äkillistä myöntyväisyyttään ja lisäsi varmuuden vuoksi ajatuksissaan: – vaikk'ei mitään oppisikaan.
Kaisa pusersi Epran kättä asian päättäjäisiksi, ja se puserrus tuntui Epran sydänalaan asti. Vastahakoisesti hän irroitti otteensa ja tarttui vesisangon sankaan.
Kaisa astui Epran edellä nopein ja reippain askelin, eikä Kaisan uuma näyttänyt Epran mielestä ollenkaan miltään nälkiintyneeltä. Kaupunkilaisnaisten muodot olivat kai aluksi tuntuneet oudoilta maalaisen silmään. Siinä kaikki.
On suotta hyväillä muitten ajatuksia. Omissaan on pysyttävä, päätteli Epra.
V.
Kirjainkoukeroitten oppiminen tuotti Epralle pyhäkoulussa paljon vaivaa ja monta pään pyörittelyä. Paljon häntä sentään helpottivat ne kuvaselitykset, jotka hän hahmotteli useimmille puustaveille. Teki kuin ennen aapis-vaikeuksien aikana. Varsinkin iso S piirtyi heti Epran mieleen. Se kun muistutti silmukkaa ja siitä johtuvaa Silmujärveä. Eikä tarvittu kuin lenkki lisää, niin muodostui iso L. Ne olivat niin helpot muistaa, että Epraa nauratti.
Tähän sarjaan kuului vielä monia muitakin, kuten esim. vanha tuttava t, joka oli aivan samanlainen kuin se risti, jonka hän oli veistänyt mäntyyn isänsä kuoleman muistoksi. Se oli mainion yksinkertaista, kun isän nimi oli Teemu kaiken hyvän lisäksi. Pieni s oli myöskin hyvin selväjälkinen, kun se muistutti istuvaa kissaa. Nämä ja muutamat muutkin painuivat heti Epran mieleen, toisten taas tehdessä kaikenlaisia kujeita ja konnankoukkuja.
Niinpä Epra ei voinut mitenkään tolkuta nyt paremmin kuin aapisessakaan miksi m-puustainta sanottiin ämmäksi, vaikka e niin elävästi muistutti liinapäistä muijaa tai ämmää. Sellaisissa kieroissa tapauksissa täytyi hyppysten avuin usein kysellä neuvoa korvalehden takaa. Toista oli tuntea nähty kirjain, toista muovata se typötyhjästä.
Pahin kaikista oli kuitenkin tuo onneton rihvelipuikko, joka oli niin ohukainen, että luiskahteli sinne tänne sormien välissä, ja jos siihen tarttui vihapäin, niin se murskaantui heti useiksi kappaleiksi. Aapisen tikku oli edes ollut lituskainen!
Tällaisten vaikeuksien keskellä tunasi Epra kuitenkin hyvin uskollisesti. Oli jo tunannut monena sunnuntaina ja arki-iltoina renkipirtissä useat tovit.
Näinä kouluhetkinä oli Epran ajatus usein kiepahtanut Kaisan puoleen, ja usein kurkkasi katsekin sivulleen. Oli niin somaa nähdä, miten Kaisan pehmeät huulet mutkistelivat puustavien mukaisesti. Usein Epra arvasi Kaisan huulista, millaista väkkärää Kaisa milloinkin rihvelillään värkkäsi.
Näin ei tämä opetteleminen näin sunnuntaisin tuntunut Eprasta koskaan pitkäpiimäiseltä, kun sai aina huvittaa itseään, milloin halusi. Heti, kun koukerot olivat itsepäisiä tai näyttivät ikäviltä, käänsi hän päänsä vähän oikealle ja sattui silloin joskus saamaan kiinni Kaisan ystävällisesti hymyilevästä silmäyksestäkin. Sellainen hetki oli tavattomasti sunnuntainen ja kirkas, vaikka ulkona olisi satanutkin, niinkuin satoi nytkin juuri, kun Epra oli saanut taulunsa yläreunaan kirjoitetuksi: Sunnuntaina 27 päivänä lokakuuta 1876.
Epra kurkisti Kaisaa ja Kaisa hymyili. Vilkaisipa vielä Epran tauluunkin ja nyökkäsi tyytyväisenä – lennättipä vielä pienen ohrasalaman Epran silmiinkin.
Tällöin heräsi Epran pääkopan ytimissä konstikas ajatus, joka miellytti niin keksijäänsä, että keksijä kääntyi puoliselin vieruskumppaniinsa ja alkoi raapustella oikein intoa uhkuen.
Epra aikoi kirjoittaa taululleen jotakin omaperäistä, mikä olisi kokonaan hänen omaa synnyttämäänsä, omaa ajatustaan. Opettaja oli kyllä sanellut: rakkahin ystävä! Mutta ystävälle hän antoi piu pau! Jotakin muuta hän tahtoi sanoa. Hän tahtoi kerrankin näyttää Kaisalle, mitä hän ajatteli. Sanoa hän ei sitä ollut voinut, mutta nyt tuntui, että kirjoittaminen kävisi kuin ohimennen – ja Epra kirjoitti.
Saatuaan tekeleensä valmiiksi asetti Epra taulunsa siten, että Kaisa voisi helposti siitä lukea, – ja Kaisa luki.
Mutta silloin tapahtui jotakin outoa. Kaisan silmät levisivät ensin isoiksi ja ihmetteleviksi. Sitten ne supistuivat pieniviiruisiksi, huulet puristuivat tiukoiksi ja hartiat alkoivat nytkähdellä hillitystä naurusta.
Nopeasti teki Kaisa jonkin koukeron Epran tauluun ja sai sitten sellaisen nauruntyrskyn, että oli siihen läkähtyä.
Opettaja sanoi jotakin, joka kuulosti pahalta Epran korvaan, ja Kaisa hyökkäsi hytkyen porstuaan.
Epra otti taulunsa nähdäkseen sen koukeron, minkä Kaisa oli siihen tekaissut. Mikäs ihme se nyt sitten oli? Eiköhän se ollut h tuossa hänen rivinsä yläpuolella? Mitä se sillä meinasi?
Epra tavasi oikein hartiavoimin, mitä oli kirjoittanut. Oliko siinä jokin vika? Oli vissiin! Epra punastui korvia myöten ja tavasi uudelleen, mutta asia ei muuttunut. Taululla oli Rakkarin Kaisa. Ja tuon vietävän r:n päälle oli Kaisa tekaissut h:n! Kuinka hän olikin unohtanut, että tuo tuolin kuva oli r, eikä mikään h. Sen oli Kaisa tietänyt paremmin.
– Mitä olet kirjoittanut? – kysyi opettaja uhkaavasti.
– Väärin! – sanoi Epra ja sylkäisi taululleen, alkaen sitä hangata.
– Nyt jatkamme! – sanoi opettaja. Mutta Epra ei kuullut enää mitään. Hän ei voinut enää jatkaa. Tunnin loppu meni auttamattomasti pilalle. Rakkarin Kaisa pyöri hänen päässään kuin viipperä ja pani kaikki puustavit polskaa tanssimaan.
Epra otti omansa ja Kaisankin taulun ja lähti tunnin lopussa ensimmäisenä ulos. Porstuassa hän tapasi Kaisan, joka ystävällisenä lähti hänen rinnallaan portaita alas eikä enää nauranut. Puuska oli jo mennyt ohitse.
– Ymmärsinhän minä mitä kirjoitit. Ei siinä asiassa pieni puustainväkkärä merkitse sitä eikä tätä, – puheli Kaisa herttaisesti.
– Eipä kai, sanoi Epra noin vain ylimalkaisen myönteisesti, sillä hän ajatteli vallan muita asioita.
Mitä varten hän oikeastaan opiskeli tuota väkkäröitten raapustelua? Eihän hän sillä taidolla mitään tehnyt. Ei hän edes kotia voinut kirjoittaa, sillä siellä ei kukaan osannut lukea kirjoitusta. Lukkarin tykö pitäisi matkata mokoman tähden.
Joskus ennenkin oli Epra tätä asiaa mietiskellyt, mutta ajatukset olivat päätyneet Kaisaan, ja silleen oli asia jäänyt. Nytkin hän vilkaisi Kaisaan, ja hänelle selvisi, että Kaisan seuran tähden oli tapahtunut tämä turhanpäiväinen uurastus.
– Nyt se hupsuttelu saa kuitenkin loppua! – sanoi Epra ajatustensa jatkoksi.
– Mikä?
– Tuo puustavoiminen. Tähänhän sinäkin sanoit lopettavasi.
– Ainakin täksi kerraksi, kun muutan tädin tykö ensi viikolla.
– Hm! Tapaa kai sinua sielläkin joskus. Eihän siihen koulua tarvita. Ja kevääksi kai sitä lähtöäkin on ruvettava ajattelemaan.
– Minne? – kivahti Kaisa ja ihan pysähtyi kesken suoraa astumista.
– Korpeen – tiedän mä.
Kaisa katseli ensin vakavana, mutta rupesi sitten naureskelemaan.
– Olehan nyt joutavoimatta! Kuka nyt korpeen? Vanha susiko?
Epra käveli jo kävelyään, ja Kaisan oli kiirehdittävä päästäkseen rinnalle.
– Minä lähden – jos tulet mukana? – puheli Epra toimettomasti, sillä häneen oli hiipinyt salainen aavistus Kaisan vastarinnasta. Kaisan naurussa oli piillyt jotakin ylimielistä sävyä.
– Älä nyt, hyvä ihminen, leikilläsikään! – läähätti Kaisa, Epran harpatessa yhä kiivaammin.
Kaupunki ja korpi olivat Epran aatoksissa muodostuneet yhtä koukeroisiksi kuin äskeiset puustavitkin. Niitä ei oikein voinut selitellä eikä selvitellä. Siksi astui Epra äänettömänä edelleen.
– Minä tulen sanomaan, kun ehtoollinen on valmis, – sanoi Kaisa pihalla erotessa.
Epra murahti jotakin, mitä ei itsekään ymmärtänyt, ja kääntyi äkisti renkipirttiä kohti.
Epra ei oikein hoksannut, miten se kävi, mutta hapuillessaan porstuassa hän äkkäsi, että tavallinen käden puristus oli jäänyt tekemättä.
Mikä hiivatin hoppu hänellä nyt oli ollut? Ja miksi tuntui nyt niin ikävältä ja yksinäiseltä?
Reissumiesten pirtissä loikoili ja evästeli muutamia maalaisukkeleita, jotka olivat saapuneet iltahämyssä. Oli ehkä jokin voikipinä ja kutunjuusto aamulla torille vietävänä, odotellessaan rahtikuormaa kotiinpäin kuljetettavaksi.
Täten yöpyvien maalaisten parissa Epra tavallisesti kulutti osan iltapuhteestaan, jutustellen mieliasioistaan, maalaisaskareista, mutta nyt hän sanoi ainoastaan lyhyen hyvän ehtoonsa ja kulki pysähtymättä reissupirtin viereiseen renkipirttiin.
Toiset miehet eivät olleet kotona. Ainoastaan Vihtori veteli hirsiä sängyssään.
Hyvä, kun ovat liesussa, ajatteli Epra riisuessaan märkää takkiaan. Hyvä on olla yksin!
Epra halusi pian päästä istumaan oman sänkynsä laidalle, sytyttää piippunsa ja ruveta miettimään.
Saatuaan itsensä kotikuntoon luuli Epra, että sitä myöten tulisi hyvä olokin. Mutta olo ei tuntunut ollenkaan mukavalle. Ei hetikään! Aamulla oli ollut paljon iloisempaa, oikein lystiäkin. Mikäs tässä nyt sitten?
Yhäkö se rakkarin Kaisa tässä vielä harmitutti? Ääh! Joutavia! Hiiteen sellaiset variksenvarpaat kouluineen ja rihveleineen! Ei korvenkääntäjä sellaisia hassutuksia tarvitse!
Mutta mikäs turpeenpuskija tämä sitten on, tällainen mies, joka mittailee kivisiä kujia ja kuluttelee kallista aikaansa kaupungin hajujen nuuskimiseen? Täälläkö minä sitten elämäni loppuun painiskelen säkkien ja tynnyrien kanssa? Mitä turkasen tulimmaista minä täällä vetelehdin?
Epra imi oikein vihaisen savun piipustaan. Hm! Se muijahan mulla on hakusissa. Sitähän minä taisin lähteä katselemaan. Ja olihan se jo löytyvinäänkin tuossa Kaisassa, mutta nyt tuntuu, kuin jotakin olisi mennyt harakanvarpaille.
Saakurin kiperä mutka tähän nyt tuli – ja paha solmu tähän elämän lankaan, jos se Kaisa ihan tosissaan rupeaa vikurtelemaan. Mutta ehkä se vain leikillään? Sehän on niin iloluontoinen!
Ja oikeastaan – mitäpä Kaisa muuta voi puhuakaan kuin leikkiä, sillä eihän häneltä ole totisesti asiaa tiedustettukaan. Saakuri soi! Sehän tässä on jäänyt tekemättä! Muuten vain on hipuiltu ja lipuiltu kuin särjet kaislikossa.
– Hiivatti, että minulta aina jääkin tuo sanakopu kiinni kielen kantaan! – örähti Epra ja nousi ryskyen ja kolisten kopistelemaan piippunsa periä pesän suuhun.
Vihtori heräsi, raotteli pieniä silmiään ja venytti leveän suunsa valtavaan haukotukseen.
– Kah, Epra! Yksinkö sinä täällä niin kamalasti kiroilet?
– Kiroilenko? Enhän minä koskaan kiroile!
– No, niin pakanasti!
– Näit unta! Oli kai painajainen.
– Olikohan, ryökäle! – murahti Vihtori ja keikautti lyhyet ja paksut ketaransa sängystä. – Taisin torkahtaa yksinäisyyteeni.
– Missä toiset miehet ovat?
– Maalaiskyliin lähtivät. Menivät Ala-Holjalle tanssimaan. Pakana, että tuon kantapään pitikin niin, sierettyä saapaskäppyröissä, ettei päässyt mukaan! Jokohan aamulla voi vetää tallukkaan?
– Sataa kuin saavista.
– Äh! – puuhkasi Vihtori ja heittäytyi uudelleen sänkyyn. – Panen kiusallakin tallukkaan! Vaihtakoot makasiinimieheksi!
Eprakin heittäytyi omaan sänkyynsä. Hän oli hyvillään, kun oli keksinyt, missä vika piili hänen naimakuteissaan. Hätäkös oli ruveta paikkailemaan! Ei ollut konsti eikä mikään! Oli vain kielenkantaa vähän rasvattava!
– Olisipa minulla sinun koipesi, Epra, niin kyllä pojan kelpaisi! – huokasi Vihtori sängystään.
– Mitä sinä niillä tekisit?
– Kävelisin Ala-Holjalle ja tanssisin ja naisin emännän. Ajatteles, että se oli piikaihminen, kun joutui emännäksi. Sitten isäntä kuoli ja sitten lapsi, ja niin sai leski periä lapsensa, joka omisti koko höskän. Siinä vasta naitava ihminen! Iloinen kuin kissanpoikanen! Ja kymmeniä, kymmeniä mäkitupalaisia talon mailla! Tulot kuin rovastilla! Mutta onnettomalla on aina jokin este! Tphyi, pannahinen!
– Paraneehan tuo kantapää! Odota nyt!
– Mene suolle kantapäinesi! – ärähti Vihtori.
– Kyllä sinä tiedät, ettei luojani ole päästänyt minua ollenkaan koipikopalle. Rääppeistä kokosi tällaiset nystyrät raavaan ruhon alle. Olisipa minulla sinun koipesi, niin olisin melkein kuin Iso-Epra itte, ilmielävänä!
Epra nauroi oikein mielikseen. Tuntui tekevän hyvää koko olennolle.
– Mitähän se luoja on mahtanut sinulta kieltää, kun et mene naimaan Ala-Holjan emäntää? – kyseli Vihtori kutkuttavan totisesti.
Epra nauroi niin, että kyynelet tippuivat silmistä. Aivan oli noustava istumaan.
– Joko lähdet? – kysyi Vihtori.
– Enhän edes tunnekaan! – sai Epra naurunsa keskeltä huudetuksi.
– Ei siitä väliä! Minä kyllä tunnen sinunkin puolestasi.
– No, voithan sitten naida hänet minunkin puolestani!
– Älä! – kivahti Vihtori ja nousi istumaan.
– Olet istunut viisasten penkillä siellä koulussasi! Jos olisin sinun housuissasi, niin menisin heti Ala-Holjalle. Olet nähtävästi kolunnut kaikki kopat luomisen hetkellä.
– Olet hauska kumppani! Nauru teki minulle hyvää.
– Arvaan, että olit sen puutteessa.
– Mistä arvaat?
– Näin naamastasi. Korvat lotkossa kuin uitetulla koiralla! Kuules, mies! Sinä olet kuin räätikän naatti, vaikka on ruhoa ja näköä kuin mustalaisen hevosella. Tphyi, saakeli!
Taas kiepautti Vihtori säärensä sänkyyn ja rupesi askartelemaan piippunsa kanssa.
Epra vaikeni, sillä hän tunsi Vihtorin sanojen kolkuttelevan sille karsolle ovelle, joka oli suojelevinaan hänen omaatuntoaan. Vetelä räätikän naatti hän oli ollutkin! Mitähän se Kaisakin mahtoi ajatella?
– Ja ellet sinä mene naimaan Ala-Holjan emäntää, niin en totisesti tiedä, mitä sinä täällä kaupungissa teet? – mutisi Vihtori nousten hakemaan hiiltä pesästä piippunsa virikkeeksi. – Se on tuo uusi rautatie, joka on ruvennut noukkimaan maalta miehiä kuin marjoja mättäältä. Se niitä kiidättää tänne, missä kelpo miehistä tehdään nuuskaa, paljasta törkyä.
– Jalkapatikassa minä tulin!–puolusteli Epra.
– Jalan tai porokello aisassa – saman tekevä! Kaikki laskettelevat samaan kurjuuteen. Hoi, roikinaa! – murisi Vihtori ja rupesi yrittelemään tallukasta jalkaansa.
– Jotenkuten olet mahtanut tulla sinäkin.
– Olen kai! – tokaisi Vihtori niin kylmästi, ettei siihen ollut jatkamista.
Epran mielestä Vihtori oli kovin viisas mies, vaikk'ei Epra kaikkia hänen juttujaan pystynyt ymmärtämään.
Onko ihmekään, jos on viisas, ajatteli Epra, on kai jo kohta neljissäkymmenissä. Epran teki mieli kysyä, mutta ei sentään rohjennut. Ja välipä tuolla! Perää oli kuitenkin siinä, että outous täällä kurkisteli joka taholta.
– Pääseepä täältä entisiä jälkiä myöten! – sanoi Epra yksikantaan ajatuksensa jatkoksi.
– Sitä virttä kaikki veisaavat eivätkä kuitenkaan pääse! – naurahti Vihtori pilkallisesti. – Eikä usea heistä enää kelpaisikaan muuksi kuin variksenpelätiksi entiselle pellolleen. Ensin on lystiä, tienataan, remutaan ja ryypätään. Unohtuu koti ja kontu, olemus turtuu, ja sininokkainen katujätkä on valmis.
– Ethän sinäkään ryyppää!
Vihtori naurahti katkerasti ja mumisi jotakin, jota Epra ei kuullut, sillä hän kuunteli keveitä askeleita, jotka reissupirtissä lähenivät heidän oveaan.
– Ehtoolliselle! – huusi Kaisa oven raosta.
– Ei uskalla muka astua renkipirtin kynnyksen yli, kun kauppias on kieltänyt, – ivaili Vihtori. – Huikkaa vain kuin paimenessa, vaikk'ei ole ikinä karja-ahoa nähnytkään!
– En tule kohta enää näkemään teidän siivotonta pirttiännekään! Voinhan päästää hiireni ennen lähtöäni! – sanoi Kaisa reippaasti ja astui sisään.
– Sulje sitten ovi, etteivät maalaisjussit näe, kumman sängyn laidalle istut! – pilaili Vihtori.
– En ainakaan sinun! – sanoi Kaisa ja tarttui Epraa kädestä. – No, tule nyt!
Epra oli mielissään ja seurasi nopeasti Kaisaa.
– Se pidetään nyt päätettynä, että ensi sunnuntaina tulet aamupäivällä minun tyköni tätilään. Eikö niin? – puheli Kaisa pihalla.
– Kyllä tulen. Onhan niitä asioita.
– Totta kai on. Päättelemme ne siellä. Tulet heti aamiaisen jälkeen.
Epran mieleen pilkisti sinertävä Silmujärvi ja kukkivat pihlajat, vaikka syksyinen sade valui virtana kiviselle pihamaalle.
VI.
Marraskuisen sunnuntain koleankirkkaana aamupäivänä asteli Epra verkalleen laitakaupunkia kohti. Hän oli pukeutunut pyhäpäivän tamineisiin, sahviaanisuisiin varsisaappaisiin ja kiiltävälippaiseen lakkiin. Vieläpä roikkuivat takin taskusta piipun punainen letkuvarsikin ja tupakkamassin punaiset pallotupsut.
Tosin tunsi Epra olonsa vähän kankeaksi ja oudoksi tässä munteeringissa, jonka hän vasta äskettäin oli hankkinut. Ei ollut yhtä mukavaa tuumailla kuin arkipukimissa. Varsinkin leveät, sahviaani-kääntöiset saapasvarret tuppasivat aivan nenäkkäästi vaatimaan astujan alituista huomiota.
Tässähän olisi mietittävä kiperiä asioita eikä annettava aatosten hypellä varsisaappaitten ympärillä, päätteli Epra vihdoin tyytymättömänä ja lähti laajassa kaarroksessa venyttämään tietään Kaisan tätilään.
Kun Epra hetken kuluttua pääsi sen langan päästä kiinni, etteivät vastaantulijatkaan erikoisesti tirkistelleet hänen saappaitaan, vapautui hänen omakin huomionsa niistä ja alkoi rauhassa lähennellä sitä kiperää mutkaa, mikä Kaisan ja hänen välilleen oli koukistunut. Sitä hän oli jo vähin tuuminut koko viikon. Ja yhä selvemmäksi se oli tullut. Se mutka nimittäin.
Olihan se Kaisa oikein vakavissaan tekaissut jonkinlaisen kiekuran itsensä ja korven välille.
Tuo kiekura oli nyt, aivan tänä päivänä saatava suoristumaan tai –
Niin! Mitä sitten? Tähän asti oli Epra jo pohtinut asiaa eilenkin illalla ja toissa iltana, mutta aina tässä kohdin palasivat muistot torstaihin, jolloin Epra oli ollut myllyllä jauhattamassa silppujauhoja.
Myllärin tytär oli tuonut kahvia isälleen ison pullollisen ja oli antanut Eprallekin. Vieläpä ison pötkyn junttapullaakin ja vetänyt voita päälle. Oi, oi, miten hyvältä se oli maistunut!
Siinä sitten myllynkivet kolisivat omia kolinoitaan ja mylläri touhusi touhujaan. Tyttärellä ei näkynyt olevan kiireen kierää, eikä Epralla ollut mitään tekemistä. Sopi niin mukavasti istuskella ja oleilla ja vähin puhellakin.
Muutamaan hengenvetoon oli siinä mahtunut Epran yksinkertainen elämän tarina, eikä tytönkään sen pitempi ollut. Nimi oli Elsa. Hoiti isän taloutta. Äiti oli kuollut, ja isä oli jo vanha toimeensa. Kaikki tämä oli kovin yksinkertaista ja suoraviivaista.
Paljon monimutkaisempi oli Elsan kellertävä tukka, kun sinikukallinen merinoliina sattumalta valahti niskaan. Se oli itsepäinen kuin lempo! Ei se vaan hevin sukeutunut liinan alle uudelleen. Se tukka sitten kiemurteli kuin herneen varsi ja välähteli niin somasti auringossa.
Tästä tukasta oli Epra jo nähnyt untakin, eivätkä unesta olleet unohtuneet siniset silmätkään, eikä hymykuopat suupielistä, eikä –
Epra huomasi harppailevansa vallan vinoon suuntaan. Oli menossa myllylle ihan päätä pahkaa! Mitä vietävää hän nyt aikoi tehdä, kun juuri oli kosiomatkalla Kaisan tykö?
Epra jo kynsäisi niskahaiventa ja oikaisi askelensa nöyrästi tätilää kohti. Omituista, että nyt taas oli aikaa vilkuilla sahviaanivarsiakin. Äsken ei niitä muistanutkaan.
Epra päätteli, ettei kiusallakaan kurkista noihin punakiiltoisiin sääriin, ja nosti päänsä korkeammalle. Pakosta oli nyt pääkopassa vedettävä suora viiva! Niin suora, että sitä myöten pystyy sanomaan sanottavansa ja viemään tahtonsa perille, vaikka Kaisa vikurtelisikin.
Suorat aatokset ja suora tie pitää olla! Yhtä kuin nämä kaupungin kadut! Noh! Nämä nyt ovat niin mahdottoman yksitoikkoisia ja ikäviä ja rumia ja –
Mutta – entäs mitä? Epra melkein pysähtyi katselemaan leveätä katua, jonka päässä näkyi harmaanpunainen myllyn hahmo. Oliko tämä se ikävä ja haiseva kaupunki, joka oli Eprassa herättänyt ainoastaan vastenmielisyyttä?
Kuuraiset katukivet ja kivijalat kimmeltivät tuhansin tuikkein kuulakkaassa ilmassa, ja koivujen oksat nuokkuivat hopeisina rypäleinä. Eipä olisi uskonut! Onhan tuo aikamoista!
Mutta ollapa korvessa tällaisena päivänä! Ja Silmujärven rannalla!
Epra tunsi kuin omantunnon pistosta. Hän oli mielestään pettänyt korpensa ja järvensä. Pian oli palattava heidän luokseen! Hyvin pian!
Kerran vielä Epra vilkaisi myllylle päin, kulkiessaan yli leveän kadun, ja asteli sitten suorinta tietä päämääräänsä kohti. Tuostahan poikkesikin katu, jonka tuolla kaukana katkaisi pieni, likaisen kellertävä rakennus. Siellä oli Kaisan tätilä.
Samalla hetkellä, kun Epra ilmaantui kulmauksen takaa tälle pitkälle kadulle, tapahtui kellertävän talon sisällä niin omituinen häkkerpyöry, ettei sen merkitystä olisi aluksi ymmärtänyt yksikään kuolevainen, vaikka olisi miten päin päätään käännellyt.
Kulmakamarissa vallitsi sunnuntainen aamupäivärauha. Alviina-täti, joka oli laihankolea ja hyvin säilynyt neljissäkymmenissä oleva, kiilukatseinen ihminen, istui rauhallisena ikkunapielessä. Hän kutoi sukkaa ajan kuluksi katsellessaan tapansa mukaan tyhjälle, pitkälle kadulle. Näin teki hän aina sunnuntaisin heti sen jälkeen, kun oli lukenut määräluvun postillastaan. Arkena ei juuri aika riittänyt kumpaiseenkaan.
Kaisa pyyhkieli tomua jo toiseen tai kolmanteen kertaan, ja mirri kehräsi laiskasti liistesohvan topatulla kannella. Vanha kaappikello naksutteli laiskantotkoisesti ilman erikoista kiirettä.
Tädillä oli kai vähän ahdas näköala, koska hän siirsi punatäpläisen uutimen aivan akkunan reunaan kiinni. Sitä ei kuitenkaan huomannut kukaan muu kuin mirri, eikä se siitä sen enempää välittänyt.
Nyt täti näki ihan tarkalleen koko kadun päästä päähän. Akkunalaudalla vallitsivat kyllä minttu, verenpisara, myrtti ja palsamikukka, mutta eivät ne emäntänsä näköalaa häirinneet. Sen sijaan mahtoi jokin seikka häiritä hänen mieltänsä, koska hän vilkaisi joskus sivulleen, suupielen venähtäessä pieneen kurttuun ja silmän tiukasti läikähtäessä.
Eikä Kaisakaan näyttänyt olevan niin rauhallinen kuin hänen hitaat liikkeensä kuvastelivat, sillä nyrppyiset huulet vavahtivat silloin tällöin.
– Yhäkö sinä aiot pitää ulossetelisi perimättä sieltä entisestä paikastasi? – kysyi Alviina vähän sen jälkeen, kun oli siirtänyt uudinta. Ääni yritti olla tahallisen välinpitämätön.
– Mikäpä hätä sillä! – kuului Kaisan samansävyinen vastaus.
– Eipä muuta – mutta olet piikana täällä ja siellä.
– Piiaksi ei täti minua tänne pyydellytkään. Sen kyllä Eprakin kuuli joka kerta, kun täällä kävimme. Kohta kai tämäkin asia selvennetään, kun Epra tulee. Minä luulin, että olisimme mahtuneet tänne, jos menen naimisiin. Tiloja on kyllin, ja täti olisi saanut huolettomat päivät. Enkä minä piiaksi tänne jää! Sen voin kohta sanoa! Pääsen minä kauppiaalle takaisin.
– Mitä sinä kikotat? – kivahti täti, mutta malttoi heti mielensä, kun hoksasi Kaisan viimeisten sanojen merkityksen. – Kauppiaaseenko? Älä nyt joutavia jaarittele! – yritti hän jatkaa niin pehmeästi ja ystävällisesti kuin suinkin.
– Sanoin vain sen, mikä piti sanoa. Enkä sitä enempää jaarittele, – sanoi Kaisa päättäväisesti.
– On oikein, ettei laiteta riitoja kynnykselle, kun vierasta odotellaan, – puheli Alviina sävyisästi, katseen pälyillessä yhä pitkin katua.
Äkkiä Alviina kietaisi kutimen kerän ympärille ja kääntyi silmäämään Kaisan puuhaa.
– Kas, kun olin sittenkin unohtaa sen tuonoisen keinutuolin, joka kuuluu tähän kamarin lattialle!
– Minkä?
– Sen, joka markkina-ajaksi vietiin tuonne olutpuodin takaiseen kamariin. Nouda se tänne! Näin, että Epra istui siinä mielellään.
Kaisa kääntyi puotiin vievälle ovelle.
– Sulje ovi perästäsi! Puoti on kylmä.
Heti kun Kaisa oli sulkenut oven, nousi Alviina nopeasti, vilkaisi hätäisesti kadulle ja sieppasi sitten torkkuvan kissan kainaloonsa, nilkuttaen kiireisesti toisen parikamarin läpi pakariin.
Siellä hän asetti mirrin pöydälle ja kaatoi sen eteen täysinäisen kerma-astian, jättäen astian siihen kyljelleen.
Mirri pelästyi ja aikoi hypätä permannolle, mutta tyyntyi emännän hyvittelystä. Pian sen punainen kieli alkoi lipoa makeata kermaa, joka lainehti pöydällä ja virtasi maahan.
Alviina kiirehti pakarista, jättäen oven pienelle raolle, ja asettui entiselle paikalleen sukkaa kutomaan.
Ehti hän sentään ensin vilkaista kadulle, ennenkuin puodin ovi aukeni ja Kaisa työntyi sisään tuoleineen.
Alviina oli ehtinyt nähdä, että Epra kulki kovin hitaasti ja oli vielä usean kadunkulman päässä.
– Mikä siellä pakarissa kolahti? Menes katsomaan! – sanoi Alviina äkkiä.
– Mikä nyt siellä olisi?
– Mirri ei ole täällä! Ovi on vissiin jäänyt raolleen.
– Eikä ole! – sanoi Kaisa, mutta töytäsi kuitenkin pakaria kohti. – No, pahahenkikö sen on raottanut! Oh! Kissa! Senkin pakana! – kuului Kaisan ääni.
– Mitä teki? – huusi Alviina ja nilkutti pakarin ovelle. – No, voi onnetonta! Ainoa kahvikerma! Kietaise heti saali harteillesi ja kippaa sepälle lainaamaan! Alma ehkä myykin, kun heillä on lehmä. Joudu heti! Minä kuivaan pöydän ja permannon.
– Se on niin mahdottoman kaukana. Eikö voi lähempää –?
– Ei mistään muualta. Mene tästä suoraan Lintellin pihaan ja siitä mäen poikki! Pääset pikemmin. Katukulma kiertää.
– Äh! Senkin varas-ryökäle! – murahti Kaisa mirrille ja haki kaapista toisen astian.
– Mitäpä luontokappale! Anna sen olla!
– Epra voi tulla – ja minä olen poissa.
– Kyllä otan vastaan ja panen kahvivettä kiehumaan, – puheli Alviina toimekkaasti ja oli häärivinään piisin ääressä.
– Pyyhkikää nyt ensin tuo pöytä ja permanto! – huusi Kaisa mennessään.
Alviina pyyhki kerman jäljet ja hymyili mirrille, joka peloissaan oli hypännyt uunin päälle.
– Etkö edes pese silmiäsi, laiskiainen, vaikka tulee vieraita taloon? – puheli Alviina ja palasi kamariinsa.
Piti tähytä akkunasta Epran tuloa ja oli peiliinkin vilkaistava. Esiliinakin oli heitettävä pois ja polkkasilkki asetettava hartioille. Täytyihän näyttää joltakin. Huonommankin miehen edessä on keimailtu. On jo!
Portailta kuului raskaita askelia, ja pian jo pakarin permantokin tömähti Epran painon alla. Alviina nilkutti etukamarin ovelle ja työnsi sen auki.
– Minä aavistin, että se oli Epra, ja juoksahdin heti vastaan. Hyvää päivää! Epra käy vaan tänne peremmälle!
Epra vähän ujoili, mutta päästiin siitä sentään tervehdysten jälkeen vähitellen ihan peräkamariin asti.
– Epra istuu tähän keinutuoliin! Se on Epran paikka tässä talossa!
Epra oli vähän hämillään ja öräili oven suussa. Kehtaisikohan sitä ottaa lakin päästään? Kyllähän hän ennen oli täällä sen tehnyt, mutta silloin hän oli hävennyt sitä vanhaa räysää. Nyt oli uusi ja upea ja kiiltävä lippa. Kuinkahan tässä nyt olisi paras menetellä, ettei vain haiskahtaisi tekoherraskaiselta.
Visusti harkiten tätä vaikeata pulmaa huomasi Epra, että huone oli kovin lämmin ja että emännällä oli polkkasilkki hartioilla. Nämä molemmat asiat puhuivat eri kieltä, mutta Epra ymmärsi ne.
Emännän polkkasilkki muistutti Epralle lukusijoja, suurimpia pitoja, mitä hän oli nähnyt. Se vaati avopäisyyttä, hänen ymmärtääkseen. Ja huoneen lämpö oli kuin hyvänsävyinen luonto, joka ohjaa aina kaiken oikealle kohdalleen.
Taitaa tulla lämmin tämän verkalakin alla, – sanoi Epra ja nosti lakin päästään molemmin käsin, ettei lippaan jäisi sormenjälkiä.
– Kyllä onkin kaunis lakki! – huudahti Alviina ja kantoi sen varovasti senkin päälle.
Epra oli tyytyväinen itseensä, lakkiinsa ja Alviinaan, joka oli perin ystävällinen ja ymmärtäväinen. Jo rohkeni Epra asettaa leveän olemuksensa kitisevän keinutuolin varaan, eikä pahasti enää arkaillut tupakkavehkeitäänkään, joita alkoi kaivella esille.
Kun Alviina oli sivumennen maininnut syyn Kaisan poissaoloon, ryhtyi hän pitämään kielenkäyttöä mitä vilkkaimmassa vireessä. Kukkuramitoin hän syyti Epralle ystävällisyyttä, kehumista ja koreita katseita. Eivät edes Epran saapasvarret jääneet osattomiksi. Sahviaanisuut saivat monenkertaiset kädensilityksetkin, samoin kuin hieno verkakin Epran takin hihassa.
Sanojen raoista tipahteli silloin tällöin jokin huomautus Kaisastakin, jonka Alviina oli ottanut piiakseen. Mutta joutavaa sukulaishellyyttä se sellainen oli ollut. Oli jo ajatellut kääntyä takaisin vieraitten puoleen. Eihän tuollaisista sukulaisletukoista mihinkään ollut.
– Luulin, että Kaisa muuttaa taloon kuin tyttäreksi, kun emännällä on leini –
– Se ihminen sitten puhuu pötyä niin, ettei vertaa! Minullako leini? Kuka nyt ei voisi nilkkaansa nyrjäyttää! Vai leini! Minun iälläni! Ja tyttäreksi! Miksi en minä hänen tyttärekseen? Joka käänteessä olen nuorempi häntä – ja viisaampi. Minä en ole mikään kana enkä yölepakko. Olen nuori nainen, jokaista niveltä myöten! Ihmisten mielestä minä jo olin naimisissakin viisi vuotta, mutta sinä aikana minä opin ainoastaan sairashoitoa. Enempää ei se ollut! Eikä Kaisa minulta tule saamaan penniäkään. Jumala tietää, kuinka paljon siunaantuu omia lapsia, jos sattuu kerran isäntä taloon.
– Piankos sellainen voi sattua tällaisille oloille!
Alviina naureskeli viehkeästi.
– Kyllä kai – pyrkijöitä on oven täydeltä. Onko ihme, kun on kaupungin talo ja suuret tulot! Mutta miesten mies se saa olla, jolle minä uskon avaimeni ja hallitukseni.
Epran piippu korahti kuolinhuokauksensa ja sammui. Alviina otti nopeasti pöydältä pienen ruukkukupin, siirsi tuolinsa lähemmäksi ja piteli kuppia Epran polvella.
– Ei panna poroja pesään! Siellä oli tulta aamulla, – hymyili Alviina. – Epra kaivaa tähän tuhat! Minä pidän kuppia.
Alviinan ylistelevät sanat alkoivat taas kierrellä ja kaarrella Epraa kuin naakat kirkontornia. Epra punnitsi tuota makeutta, minkä ehti ja ennätti, mutta ei voinut huomata sitä aivan asiattomaksi. Olihan siinä lirunlarussa vankka perä, vaikka ei olisikaan tarpeellista asetella ansioriveihin kaikenlaista joutavaa. Mutta jutelkoon vaan, jos hän niin tykkää. Eipä siitä haittaa ellei hyötyäkään.
Epra naureskeli ja täytteli uutta piipullista, huomaamatta, että Alviinan kädet yhä vielä lepäsivät hänen vankalla polvellaan. Eikä siinä mitään huomaamisen arvoista ollutkaan! Eiväthän Alviinan kädet siihen olleet asiattomasti työntyneet – olivat vain sattumoilta unohtuneet.
Alviinan silmät liekehtivät yhä palavampina, ja sasupäille nousi sinertävä punerrus. Sanat kyllä menettivät harkitun muotonsa, mutta merkitykseltään ne kirkastuivat ja saivat rohkeutta ytimiinsä. Alviina unohti ulkokullatun keimailun ja päästi ujostelematta ikänaisen salaiset mielihalut ryöpsähtelemään, tähdäten kiiluisen katseensa suoraan ja värähtämättä Epran rauhalliseen silmäterään.
Kukaan ei ollut katsonut koskaan Epraa tuolla tavoin. Epra olisi halunnut miettiä sen merkitystä, mutta outo sumennus esti ajatuksen liikahtamasta minnekään päin.
– Juuri tuollaisen miehen tahdon meille isännäksi! – kuiskaili Alviina. – Sellaiselle miehelle laitan hyvät päivät ja huolettoman elämän. Sinunlaisesi miehen minä tahdon taloni ja onneni jakajaksi!
– Onhan niitä parempiakin, – sai Epra sanotuksi heti, kun ilmeni sen verran asiallista, että siihen voi tarttua.
– Heistä en välitä, vaikka olisikin. Sinä olet minulle parhain. Sinulle minä annan kaikkeni. Se selvisi minulle heti ensinäkemältä.
Nyt selvisi Eprallekin jotakin. Hän hämmästyi ja häntä hävetti. Mikä tässä oikeastaan hävetti? Siitä ei saanut tolkkua. Eiköhän hän mahtanut hävetä itseään, koska tunsi miehuutensa niin perin nolatuksi, ettei osannut mitään sanoa. Mitä lempoa tähän nyt sitten sanoisi? Tulisipa nyt se Kaisa edes hätään!
– Mitä tuumit? Enkö minä kelpaa sinulle? – kyseli Alviina leikkisän pehmeästi ja mielistelevästä.
Epran naama kirkastui. Hän sai jo kiinni oikean ajatuksen hännästä. Rauhoittuneena hän pyyhkäisi hikikarpalot otsaltaan.
– Emäntä kyllä kelpaa liiaksikin! Mutta minä en. Olen luotu työtä varten, olen –
– Niinkuin ei meillä olisi töitä! – huudahti Alviina. – On halot hakattava, vedet kannettava, lumet luotava, olutkorit siirreltävä – ja sen sellaiset touhut. Ainahan talossa työtä on – ja trahtöörikamarissa lisää – rähäkät estettävä ja tirannit työnnettävä kadulle – ja –
Epra ei enää voinut olla nauramatta. Hän oli päässyt painajaisesta. Hyvä tuuli oli voittanut.
– Joko nyt huomaat, miten hyvä elämä meille koituisi? – kysyi Alviina ja työntyi vielä lähemmäksi.
Silloin Epra kokosi Alviinan kädet leveään kämmeneensä ja katsoi häntä vakavasti silmiin.
– Minä olen luotu sellaista työtä varten, missä paikat ryskyvät ja rytisevät. Minä en kelpaa kauppamieheksi enkä kapakan isännäksi.
Epra irroitti Alviinan käsistä kömpelön kouransa, jonka kahmaisu oli ollut liiankin tuntuva. Mutta ei Alviina sitä huomannut, eivätkä hänen silmänsä sentähden leimahtaneet.
– Kotipuoleesiko palaat ryskimään ja rytistelemään?
– Sinne.
– Kaisanko kanssa?
Epra nousi ja meni ottamaan lakkinsa.
– Nii-in. Jos Kaisa tulee. Alviina purskahti onttoon nauruun.
– Siinä pahasti petyt. Ei Kaisa ikinä korpeen lähde. Sen on sanonut kymmenenkin kertaa.
– Eikö? – kysähti Epra melkein ihastuneena.
Tästä Alviina ymmärsi, että Epra ehkä sittenkin aikoi jäädä Kaisan kanssa kaupunkiin. Hän hypähti pystyyn muistamatta kipeätä nilkkaansa ja tarrasi kiinni Epran rintamuksiin. Hänen hätääntynyt katseensa pidätti Epran keskelle lattiaa.
– Kaisasta ei ole sinun vaimoksesi! Usko minua! Hän on herraspiika eikä mitään muuta! Oletko vihainen minulle? Et ollenkaan sääli minua raukkaa, vaikka minä niin ylenmäärin tykkään sinusta. Oletko vihainen, kun sanoin sen? En osannut muuta. Olet niin ujoileva, että ajattelin –
Alviina tyrskähti itkemään ja painoi päänsä Epran hihalle.
No, jo nyt peri vallan viimeinen hukka miehen, ajatteli Epra. Kyllä se Vihtori tiesi oikein, kun sanoi, että tillitys on naisen viimeinen valtti. Se tekee kepuliksi vaikka minkälaisen miehen.
Tuskanhiki nousi uudelleen Epran otsalle. Mitä hiivattia tästä tulee?
– No, ei nyt helkkarissa pidä noin jollottaa. Enhän minä ole purrut enkä puskenut, – puheli Epra samaan sävyyn kuin kotona Villiä rauhoitellessaan ja sen päätä silitellessään.
– Hyvä olet kovin, mutta minä häpeän niin kamalasti, kun Epra halveksii minua! – pursui Alviina katkonaisesti itkutyrskyjen seasta.
– So, so, so, – hyvitteli Epra paremman puutteessa, kun ei muutakaan älynnyt.
Onneksi, kuitenkin aukeni kamarin ovi samassa ja Kaisa astui rivakasti sisään. Ihmeellisen äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja näytti pahasti hämmästyneeltä.
– Mitä täällä tehdään? – kivahti Kaisa.
– Emännältä pääsi pieni lällän tapainen, – yritti Epra selitellä, mutta ei hänen tarvinnut jatkaa, sillä Alviina oli jo kiepahtanut ympäri ja astunut silmät leimuten Kaisaa kohti.
– Mitä sinä höntti tänne hotkahtelet?
– Minäkö?
Niin – sinä! Miksi et mennyt kermaa hakemaan?
– Hain jo! Tulinko liian pian?
– Minä jo sinua kovin odotin, – ehti Epra pistämään väliin.
– Mene sitten kahvin keittoon, vöhnäpää! – komensi täti äkäisenä.
– Päivää, Epra, – tervehti Kaisa välittämättä tädistä. – Tätiäkö varten sinä meille tulitkin?
– Miks'ei yhtä hyvin minua varten? Häh!
– Miksi ei emäntääkin varten, vaikka –, yritti Epra välitellä.
– Kuuletkos, heiskale! Eikä Epra kuitenkaan sinusta huoli, koska et lähde maalle hänen kanssaan.
– Lähteekös täti?
– Se ei kuulu tähän. Mutta sinä et lähde, sen tiedän.
– Etkö? – kysyi Epra. – Kun kerran tuli puheeksi, niin sano vakava ajatuksesi.
– Käsitä nyt, hyvä ystävä, että olisi hullunkurista hautaantua rämeisiin! Puhellaan siitä sitten ja järjestellään –
– Eikä järjestellä!
Alviina purskahti raikuvaan nauruun.
– Näetkös! Piti, piti! Epra ei huoli sinusta!
– Huoliiko sitten tädistä? Onko täti kysynyt? – tiuskaisi Kaisa, posket punaisina.
Täti nosti kimeän metakan ja päästi valloilleen aikamoisen sanaryöpyn, johon Kaisa yritti vastata parhaansa mukaan. Molemmat huusivat kilvan ja syytivät sanoja yht'aikaa sekaisessa mylläkässä.
Epra huomasi pian, ettei kumpikaan vimmastuneista välittänyt hänen lauhduttelustaan tuon taivaallista. Päinvastoin näytti siltä, että hänen läsnäolonsa oli vain ärsytyksen aiheena.
Epra painalsi lakin päähänsä ja livahti ulos, pötkien tiehensä.
Eikä hän tuntunut olevan pahoillaankaan. Omituista kyllä. Häntä vain hymyilytti.
VII.
Saman päivän iltapäivällä loikoilivat Epra ja Vihtori kahteen pekkaan renkituvassa. Toiset miehet olivat heti päivällisen jälkeen luikkineet omille teilleen, mikä minnekin. Ehkäpä tullin takaiseen maalaiskylään, jonka kujat ja raitit miellyttivät heidän vielä elossa olevia maalaisvaistojaan paremmin kuin kaupungin kiviset kadut. Ehkäpä Ala-Holjallekin – kukapa sen tietää.
Epra makasi selällään sängyssään ja oli nostanut jalkansa sängyn päädyn varaan saadakseen tarpeekseen ihailla sahviaanikäänteisiä saapasvarrensuita. Ne ne sitten olivat koreat! Ei malttanut saappaita riisua, vaikka oikeata isoa varvasta yritteli vähin pakottelemaankin.
Totutelkoon, lempo! Täytyy kai koreudesta hiukan kärsiäkin.
– Minua alkaa niin onnettomasti nukuttaa, enkä siitä välittäisi, – murahteli Vihtori vastakkaiselta seinustalta. – Juttele jotakin lystiä saappaittesi ja minun ilokseni!
– Ei ole mitään lystiä, – naurahti Epra.
– Onpas, koska naurattaa. Kerro millaista sulla oli siellä Kaisalassa! Joko teitte erot?
– Mistä sinä sen tiedät? – kysyi Epra ja käänsi hämmästyneen katseensa Vihtoriin, joka nauroi niin, että sai yskänkohtauksen ja täytyi nousta istumaan sängyn laidalle.
– Miks'en minä tietäisi!
– Kyllähän sinä olet kamalan viisas mies, mutta – sentään!
– Etkös sinä siitä erosta mitään viisastunut? – naureskeli Vihtori.
– Mitäs minä olisin?
– Kaisa ei lähtenyt?
– Mistä senkin tiedät? – Jos vielä tiedät, mitä täti ehdotti minulle sillä aikaa, kun Kaisa oli kermaa hakemassa, niin olet noita.
– Aikoiko se syötävä naida sinut?
Jo vääntäytyi Eprakin istumaan sänkynsä laidalle.
– Mistä per – naleesta senkin tiedät? Vihtori nauroi, että vedet tulivat silmiin.
Tyynnyttyään vähän lähti hän töpöttelemään kaapilleen.
– Harjakaiset tämä sietää! Totisesti! Harjakaiset! Sinä olet hyvä poika, ja minun täytyy sinun kanssasi vähän jutustella. Arvaas, mitä mulla täällä on!
Vihtori toi pöytään pullon ja pikarin. – Luulet sen viinaksi, mutta siinä petyt surkeasti. Viiniä on – ja sellaista, ettei piispalla parempaa!
– Sellaisiako sinä ostelet?
– Äläpäs! En osta tippaakaan viinaksia. Mutta otan, kun saan. Maistas tuosta!
– Mitä sitä minulle tuhlaat.
– Tuhlaan vaan! Tämän me ryyppäämme ja juttelemme!
Vihtori istui tuolille pöydän ääreen ja ojensi Epralle pikarin.
– No, jo totisesti on toista kuin viina! Olipa hyvä ystävä, kun antoi.
– Ei ollenkaan mikään. Yksi omista puukhollareista. Retuutin hänet tuonne vinttikamariinsa tässä eräänä yönä. Löysin nukahtaneena tuolta ulkohuoneen portaalta, kun sattumalta käväisin ulkona. Tämän sain eilen illalla taskuuni ja erikseen sain imaista kurkkuni täyteen. Se oli kaupanpäällisiä.
– Ilmankos sinua laulatti illalla!
– Hm. Otetaan vielä pari napsua ja pistetään sitten tupakaksi. Ne sitten ovat taitavia tässä viinikonstissa. Oletkos huomannut?
– Ei ole koskaan annettu.
– Vai ei. – Näes – puodissa ei ole ainoatakaan pikaria tai kuppia tai lasia tai sellaista. Kauppias on kieltänyt! Ja sentään otetaan pieniä tuikkuja tavan takaa. Arvaas miten?
– En osaa. Kai myymämitoista? Sellaisen kalustamisenhan koko puoti näkisi, – nauroi Vihtori. – Ei! Salaman nopeasti tekaistaan pieni paperitötterö – olet kai nähnyt miten sulavasti ne sen tekevät! Hm! Täytetään – ryypätään ja rutistetaan paperi – ja heitetään nurkkaan. Temppu on kovin yksinkertainen, vaikka emme me sitä pystyisi tekemään kourinemme.
– Eikä muutenkaan. Sehän on näpistelemistä!
– Niinpä kyllä – mutta ne samat miehet tienaavat kauppiaalle ihan ylenängen joka päivä. Ei meinaa mitään.
– On ainakin rumaa.
– On – ja oppivat juopoiksi. Eikä siitä pahasta kaikki pääse.
– Sinä olet sanonut päässeesi?
– Pääsin – kun en koskaan juoppo ollutkaan.
– Etkö? Luulen kerran sanoneesi –
– Niin. Kyllähän minä kaikki ryyppäsin! Ensin viljat, karjat, kalut ja metsät ja sitten talon perässä. Paljon sitä ryönää on mahtunut kurkusta – vaikka olihan siinä muitakin kurkkuja. Holjasti elettiin ja aina seurassa. Ei koskaan yksin! Oikein herrasseuraa piti olla! Yksi tuomarin sihteeri, entinen viinaviskaali ja sen semmoisia! Hoijakkarattailla ajeltiin ja susiteetissa istuttiin.
– Aa-i! Sinä olet oikean talon ryypännyt!
– Manttaalin neljänneksen Hohtelin liemeksi vaikka minkälaiseksi, mutta sentään ei minusta tullut juoppoa. Eikös ole merkillistä? Kun killingit loppuivat, menin rautatietä tekemään ja sieltä siirryin tänne renkeilemään. Enkä ansaituista penneistäni ole riunaakaan viinaan tiputellut. Näes! En osta! Jos ilmaiseksi saan, niin voin ryypätä, mutta voin olla ilmankin. Yhtä lystiä!
– Ettäs ilkenitkin perintötalosi, kun et juoppokaan ollut.
– Sanos muuta. Se humu ja relluileminen kai sopi hurjalle luonnolleni.
– Aika siivo olet mielestäni –
– Mitäs minä omilla ansioillani hurjailisin! Pöhkö olisin! Ehei! Itara olen lanteistani! Nehän ovat omaa hikeäni ja ruumistani! Näin voin ryypätä, jos sattuu tielle ja sattuu tyhjää aikaa. Ei talon aikana! Enkä nytkään olisi, mutta, kun sulle kävi niin lystisti – vaikka kyllä minä sen Kaisan tiesin –
– Mistäs tiesit?
– Sitähän sulle tahtoisin tolittaa, että olet tullut väärille veräjille eukon hakuun.
– Enhän minä toki päätäpahkaa täältä, mutta kun sattumoiksi tänne osuin, niin voihan ohimennen kurkkailla.
– Saat ikäsi kurkkailla! Ei ainoakaan lötys lähde katukiviltä suomättäille!
– Mikäs siinä, ettei oikoiseen elämään? Täällähän on kaikki sotkussa kuin harakan housut!
– Kylläpä luulisi kärpäsienkin viihtyvän uunin kyljessä ja seinämillä, mutta eipäs! Luulevät käryävää kynttilää auringoksi ja syöksyvät sen liekkiin siipensä polttamaan.
Niin kauan kuin pulloa kesti, riittivät Vihtorin selvittelytkin kaupungista ja talikynttilästä.
Epran itsepäinen leuka työntyi kuitenkin uhmaavasti eteenpäin, ja sisimmässään hän ajatteli, että voi kai viisaskin mies joskus erehtyä. Olisipa vallan ihme ja kumma, jos ei ainakin myllärin tytär olisi toista maata. Eiväthän kaikki ihmiset voi houkkoja olla, vaikka kaikeksi onneksi Kaisa oli ollut. Ja mikäs se Kaisa muutenkaan on Elsan rinnalla? Ei paljon mikään!
– Mitäs se täti-muija oikeastaan sinulle sanoi? – kysyi Vihtori äkkiä.
– Kyllä se taisi meinata, että – naimisiin.
– Mutta et halunnut? Epra purskahti nauramaan.
– Karkasin!
– Sillä on talo ja olutpuoti ja trahtööri –
– Olkoon! En lähde kapakoitsijaksi.
– Luulen, että se toimi sopisi minulle.
– Etteikö sulla olisi ikävä maalle?
– Miks'ei sitten joskus tuonnempana. Olen meinannut, että kaupunki saa mulle ensin pulittaa takaisin, minkä se multa veivasikin, – mutisi Vihtori naurusuin ja kaateli viinitilkan loppuun itselleen ja Epralle. – Sentähden minä tässä syksyn taitteessa haudoin Ala-Holjaa mielessäni, mutta – miks'en sitä sinulle sanoisi – emäntä nauroi minulle. Noh, naurakoon! Kostukoon Ala-Holjasta joku toinen! Enpä huoli mökötellä!
– Olet halkinainen mies. Tyytyä saa Alviina, jos hänet otat. Mutta taisit piloja puhella.
– Menen kuin menenkin! Onhan talo isännän tarpeessa! Tule mukana Ala-Holjalle!
– Mitä siellä?
– Mitäkö? Siellä tapaat joukon koreita tyttöjä – ja minä tapaan Toolmanin Kustaan.
– Mikä se Kustaa on?
– Hyvä puhemies. Lähetän tätilään vielä tänä ehtoona.
Epra rupesi tuumimaan mukaan lähtemistä. Voisihan vaikka käväistäkin Ala-Holjalla, kun siitä oli niin paljon puhuttu – ja ikävähän olisi jo riisuutua pyhätamineistaan – voisihan niissä vielä vähän kekkeilläkin.
– Lähde nyt vaan vähän jaloittelemaan sinäkin! – kehoitteli Vihtori.
– Kovin se teki iloiselle päälle tuo sinun viinisi! Entä jos lähtisi? Mutta –tapellaanko siellä?
Vihtori nauroi täyttä kurkkua.
– Ole vaiti! Ei sinun kanssasi kukaan tule tappelemaan. Äläkä sinä välitä muista! Se on niiden asia.
– Meidänhän pitää aamulla mennä torille hevoskauroja ostamaan ja sitten myllyyn.
– No, myllyssähän saamme torkkua! Täällä, näes, sattuu joskus tällaisia herrain päiviä, kun asemalta ei ole mitään vedettävänä. Mutta auta armias, kun tulee lumi maahan ja maalaiset alkavat tyhjennellä varastoja! Silloin!
– Yhden lumen tässä voi vätystellä, mutta ei kevään yli. En ottanut vuosipestiä kauppiaalta. Tein niinkuin sinäkin.
– No, miten sitä muuten voisi tarttua onnea hännästä! Teit oikein! No! Oletko valmis? Hämärä jo yllättää!
– Hm! Tuo viini kai se minulle työntää jalat alle. Voihan nyt kerran lähteä iltajuoksullekin, koska ei ole maalaisiakaan tarinakumppaneiksi.
Miehet lähtivät.
VIII.
Ala-Holjan huonosti valaistussa pirtissä oli piiritanssi täydessä käynnissä, kun Epra ja Vihtori saapuivat portailla seisoskelevien miesten pariin.
Pirtissä kuului kimakka laulu:
"Tuu ystävän', tuu tanssimaan,
ole aina joukossamme!
Iloa vaan, ei surua
ole vielä mielessämme!"– Ehtoota, pojat! – huusi Vihtori tutunomaisesti, astuessaan portaille. – Miks'ette mene pirttiin? Saakuriako täällä pimeässä kuhnustelette?
– Vilvoittelemme ja odottelemme pelimannia.
– Kustaatako? – kysyi Vihtori.
– Ketäs muuta!
– Kustaa käski sanomaan, että hän vähän viipyy. Meni kaupungille asialle.
Seisoskelijat olivat tyytymättömiä ja sadattelivat Kustaata. Muutamat lähtivät pirttiin, ja heidän mukanaan painuivat Epra ja Vihtorikin ovesta sisään.
Hitaasti pyörivää piiriä valaisi jakohirren vieressä roikkuva öljylamppu, jättäen synkän pimennon lavan-alan puolelle, jakohirren varjoon, minne piirikiertäjät aina hetkeksi katosivat.
Tulijoille avattiin heti piiri, ja niin tulivat Epra ja Vihtorikin temmatuiksi mukaan.
Epraa kovin ujostutti, sillä hyvin harvoin hän oli ollut mukana nuorten leikeissä. Eihän niitä ollut tilaisuuksiakaan ollut kuin parisen kertaa talon leikkuujuhlassa, ollessaan leikkuupäiviä tekemässä.
Epra alkoi jo tuumia sopivaa karkutietä, kun keskellä sureva poika äkkiä tempasi jakohirren varjosta kumppanin itselleen.
Epra melkein pysähtyi katsomaan. Sehän oli myllärin Elsa! No, totisesti! Sattuipa hyvin!
Elsa kieppui vinhasti parinsa kanssa ja jäi sitten yksin kävelemään piirin keskeen. Huomasipa jo Eprankin ja nyökkäsi hänelle.
Piirissä laulettiin;
"Tyttö oli suruissansa,
oli kadottanut ystävänsä!
Kuitenkin iloissansa
ottaa uuden taas."Nyt työntyi Elsa äkkiä ojennetuin käsin Epraa ottamaan, piirin laulaessa:
"Tuu, tuu, ystävän'
tanssimaan minun kanssani!"Lopusta ei Epra kuullut mitään, sillä hänellä oli täysi homma osata kieppua vinhasti Elsan kanssa.
Onneksi ei tarvinnut jatkaa, sillä piiri laukeni kuin itsestään, jonkun huutaessa jotakin, jota Epra ei tullut ottaneeksi huomioon, sillä hän piteli yhä Elsaa kädestä ja se vei kaikki ajatukset.
Kieppumasta Epra sentään lakkasi, kun Elsakin lakkasi, mutta jäi seisomaan keskelle lattiaa.
– Olipa lystiä, että näin odottamatta tavattiin, – sanoi Epra.
– Niin! Mennään sitten pariksi tuonne penkille, ennenkuin kaikki paikat viedään.
– Viekööt!
– No, mutta – numeroleikissä on hauskempi istua.
Epra seurasi Elsaa hyvin iloisena ja oli onnellinen, kun sai istua Elsan viereen. Eikä juttuamiseenkaan tarvittu erikoisen kiusoittavia ponnistuksia, sillä Elsa pani senkin luistamaan merkillisen osavasti.
Kun numerojen antaja oli kulkenut ohi, alkoivat parit heti supatella ja vaihtaa numeroitaan.
– Vaihdetaan mekin, – sanoi Elsa Epralle, ja he vaihtoivat.
Peloittavan pian huudettiin pimennosta Elsan numero – ja Elsa juoksi Epran rinnalta huutajansa vierelle.
Tyytymättömänä tokaisi Epra jonkin uuden numeron ja sai uuden parinsa.
Kun se häneltä vietiin, huusi hän Elsalle antamansa numeron, mutta tulija oli uppo outo ihminen.
Epra tuskastui. Näytti selvältä, ettei hän enää saisi Elsaa kiinni.
Tämä leikki oli iljettävän petollinen! Oli kuin itse elämä – pahimmillaan! Oikea kuva kaupunkilaisesta sotkusta!
Jo kaikui Eprankin numero. Hän sai marssia permannon poikki pimentoa kohti. Mutta siellä olivat olot niin ahtaat, että Epra tuskin mahtui yksin istumaan. Tyttö vääntäytyi hänen polvelleen. Hemmetti!
Onneksi kaikui Epran numero uudelleen, ennenkuin hän ehti sen enempää harkita outoa olotilaansa.
– Missä on huutaja? – kysyi Epra päästään pyörällä.
– Täällä uunin loukossa – tupakkahakkurin päällä! – kuului kimeä ääni.
Syntyi riemua ja naurua ja kaikenlaisia leikkiletkauksia.
Epran jättämä tyttö oli jo kuitenkin huutanut uuden numeron, ja ennenkuin Epra ehti tupakkahakkurilleen, kaikui taas hänen numeronsa.
Epra tunsi heti Elsan äänen ja kääntyi sinnepäin.
– Sakko huutajalle! – kuului hakkurilta.
– Ei numero ole vielä edes veräjälläkään! Taas kuului pilapuheita ja huutoja: "numero tupakkahakkuriin", "navetan taakse", "mälli poskeen vaan", "presuja piippuun", ja muita samanlaisia.
– Huudettu heti presulaatikkoon tai pantti! – huusi sakottaja. – Joko on?
– Ei mahdu noin iso mies! – kuului naisen tirskuna nurkasta.
Leikkijöille tuli kovin lystiä, mutta sakottaja kohotti äänensä yli muitten.
– Hyvä, että edes yrittää! Jatketaan! Pariton huutaa – tai pantti!
Epra riemastui, kun kuuli Elsan äänen taas huutavan hänen numeroaan.
Näin jatkui tämä hauska leikki, joka tuotti Epralle paljon pettymyksiä ja niukasti Elsan seuraa.
Vihdoinkin tuli Kustaa viuluineen. Leikki loppui ja pantteja ruvettiin lunastamaan.
Näin jäi Vihtorille hyvää aikaa supatella Kustaan kanssa pöydäntakaisessa nurkassa ja Epra sai rauhassa istua mieluisensa tytön vieressä.
Kun harvat pantit oli kiireimmiten lunastettu, ruvettiin kokoamaan kolehtia pelimannille.
– Kolehti alkaa! Suutarinmarkka pelimannille! Pysykää paikoillanne, ettei tule sekaannusta! Suutarinmarkka parilta!
Tämä käsky oli monelle hyvin mieluinen. Epraan se teki erikoisen lohdullisen vaikutuksen, ja hänen arvonsa nousi ainakin omissa silmissään, kun hän sai maksaa kolehtirahan Elsankin puolesta.
– Tanssimmeko paljon tänä iltana? – kysyi Elsa hymysuin ja järjestellen vallatonta tukkaansa.
– En tanssi ollenkaan.
– Ollenkaan? – Elsan kädet pysähtyivät tukan laittelussa ja silmät suurenivat.
– En osaa.
Elsa oli kokonaan hämillään.
– No, mutta – miksi sitten maksoit minun edestäni?
– Maksoin vaan!
– Eikö sitten siellä korvessa –?
– Kukapa siellä! On ainoastaan kaksi asumusta.
– Herrainen aika! Sepä mahtaa olla kurja loukko!
– Kurja? Ei siellä mitään kurjuutta ole ollut – sitten nälkävuosien. Ja läpäisimme me nekin!
Elsa hymyili ja loi hyväilevän katseen Epraan.
– Komeasti näyt läpäisseen! – nauroi Elsa ja sai Eprankin nauramaan.
– Teit kuitenkin viisaasti, kun pakenit sieltä. Onhan täällä toista.
– On – mutta ei sen veroista. Mulla on siellä töllin paikka katsottuna. On sininen järvensilmä, joka tyynenä kuvastaa taivaan kuvun ja auringonkin palon. Se olisi Elsalle näkemisen arvoista. – Entä sitten myrskysäällä? Se kihisee ja kiehuu ilman laineita kuin vihastunut luonto, vaikk'ei luonto ole koskaan vihoissaan, se vain muuten näyttää voimiansa. Voiman täytyy joskus pursua – muuten pakahtuu.
Epra kurkisti tutkivasti Elsaa. Mahtaako välittää kuunnella tällaista yksinkertaista jaarittelua? Mutta Elsa katseli eteensä eikä näyttänyt kyllästyneeltä.
– Mitä muuta siellä on? – kysyi Elsa melkein kuiskaten.
– Rannoilla pajukkoa ja koivikkoa. Ylempänä naavakuusia, vakavia kuin arvokkaat metsänhaltiat – ja vielä ylempänä kultakylkisiä kuningashonkia, joitten latvoilla kotka mielellään keinuu ennen nukkumaan menoa.
– Asumusta ei ole?
– Ei vielä – mutta on paikka. Vihreä keto pihlajien ja raitojen keskessä – ja kedon alla keltahiekkainen ranta – ja väkevä multamaa ympärillä –
– Ja yksinäisyys?
– Tällaisenko luonnon keskessä? Metsä on niin täynnä elämää, ettei kaupungin kaduilla mitään – ja järvi – ja ilma.
– Ja muuta siellä ei ole mitään, – sanoi Elsa vähän huokaisten ja katsahtaen ympärilleen kuin tutkiakseen, oliko tanssipirtti vielä jäljellä.
– On – sitten, kun minä sinne asetun. Siellä on ihmisiä ja karjaa ja työtä ja kokonainen elämä. Siellä ei ole mitään puolinaista eikä valjua. Onnikin on kokonainen! Ja ilo on ehyt ja särötön!
– Ja suru?
– Sekin on ehyt ja tosi. Raajarikko ja heikko valhe ei sinne osaa tietä. Kaikki on siellä täyttä totta. Ilo ja suru, onni ja onnettomuus.
– Olet aika juro jutuissasi – tavallisesti – sanoi Elsa pitkään ja katsoi Epraa silmiin.
Epra punastui ja painoi silmänsä alas.
– En osaa paremmin. Joutavaa olisi paraskin lavertelu. Nähdä se pitää ja tuntea.
Elsa nauroi helakasti ja kumartui vähän Epran puoleen.
– Muissa jutuissa olet juro. Niin tarkoitin. Nyt et ollut.
– Sinun pitäisi nähdä Silmukorpi ja Silmujärvi, – sanoi Epra kuin anteeksi pyydellen juttujaan.
– On niin paljon näkemättä. En ole vielä edes junassakaan ajanut.
– Etkö?
– Ei ole aikaa.
– Hm! – Tanssitaanko täällä kauan tavallisesti?
– Kymmeneen on viimeinen määrä.
– Viipyisinköhän minäkin niin kauan? – kyseli Epra arasti.
– En osaa sanoa, – naurahti Elsa. – Minä ainakin kohta lähden. Odotan vain pientä hyppyä.
– Minä ymmärsin, että koko illan –
– Niin – voisin palata – mutta minun täytyy välillä käydä ehtooaskareilla. Meillä on lehmä ja lammas ja sikoja.
– Saanko lähteä kanssasi? – kysyi Epra ihastuneena. – Eikä välitetä sitten enää palaamisesta.
Elsa nauroi iloisesti.
– Eikö?
– En minä kumminkaan, – mutisi Epra hämillään.
Samassa rupesi Kustaa soinnuttelemaan viuluaan, ja hetken kuluttua alkoi kiperä polkka, houkutellen useita pareja permannolle.
– Lähdemmekö sitten, kun olet ensin vähän tölkötellyt? – kysyi Epra hätäisesti, peläten Elsan pian luiskahtavan viereltään.
Epran pelko ei ollutkaan turha, sillä joku nuorukainen kieppasi Elsan keskelle tanssimylläkkää, ennenkuin Elsa edes ehti vastata hänen kysymykseensä.
Epra jäi yksin ja tarkkasi visusti Elsan pyörimistä. Pakanan nulkki, kun tempasikin Elsan niin äkkiä, ettei oikoista vastausta ehtinyt saada!
– Älä pikiinny liikaa! Ratkominen on ilkeätä! – kuului naurahdus Epran viereltä. Vihtori siinä istui ja virnisteli.
– Pysy siellä pöydän takana! Elsa palaa tähän istumaan! – ärähti Epra.
– Minusta pääset oitis! Lähden tätilään.
– Soo? Vai sinne menet – pahan ilman lintu!
Vihtori päästi leveän naurun.
– Noo, älä suutu! Harakkaa joskus naurattaa! Muista mitä sanoin! Sen tein ystävyydestä.
– Mitä meinaat?
– Samaa, mitä kotona sanoin kaupungin tytöistä.
Vihtori nousi ja lähti tunkeutumaan tanssiparin keskitse ovea kohti, jättäen Epran murjottamaan paikoilleen.
Äkkiä välähti Epran päässä kirkas ajatus. Eihän Vihtori Elsaa tuntenut! Mistä hän tietäisi Elsan mielen? Ei mistään! Luuli vain ja oli tietävinään! Palttua sellaisille luuloille! Epra nosti päätänsä ja rupesi katselemaan tanssivia.
No, eikös! Tuolla Elsa jo leiskui uuden tanssittajan kainalossa! No, leiskukoon! Kylläpä lakkaa ja palaa sitten.
– Eikös mennä polkkaamaan? – kysyi joku tyttö Epran vierellä.
– En osaa, – sanoi Epra katsomatta kysyjää.
– Minä opetan. Haluatko?
Kukahan puheli noin ystävällisesti? Epra katsoi sivulleen. Nainen oli komea ja hyvin puettu, ilman pää- tai hartialiinaa. Seisoi kädet kupeilla ja hymyili veitikkamaisesti. Silmissä oli rohkea, kiehtova katse. Se muistutti Alviinan silmänheittoa, mutta oli pehmeämpi.
– Tutki vain ensin tarkkaan! Se miellyttää minua, – sanoi nainen silmää värähtämättä.
– Olet ystävällinen, mutta – en minä opi.
– Pannaanko vetoa?
Epraa rupesi naurattamaan. Olisipa lystikästä, jos oppisi! Mutta mistäpä sen ajan nyt tähän otti?
– En jouda yrittämään. On saatettava muuan tyttö kotiaan, – mutisi Epra ja yritti katsella tanssivia.
– Kuka?
– Myllärin Elsa.
– Soo! – sanoi nainen pitkään ja kääntyi myös katselemaan permannolle päin. – Mutta hänhän tanssii sulhasensa kanssa. Eikös se häntä saata?
– Elsako? – paukautti Epra ja nousi seisomaan.
– Etkö näe?
– Onko tuo – väkkärä –?
Nainen purskahti helakkaan nauruun, ja se pisti Epran sydänalaan kuin neula. Ei se sentään kai tuo nauru ollut. Pistoshan tuntui jo aikaisemmin. Epra painui penkille takaisin. Mitä se Elsa sitten oli –? Mutta eihän Elsa mitään ollut sanonut – ei edes antanut lupaa saattamisesta.
Epra katsoi neuvottomana vierellään seisovaa naista. Se vain yhä hymyili ja heilui hiljalleen sivulta sivulle. Tumma tukka sillä oli ja jakaus toisella sivulla. Se antoi koko olennolle erikoisen rentouden ja reippauden – vai antoiko sen täyteläinen ja uhkuva vartalo – vai rauhallinen hymykö sen teki – tai tuo varma keinuminen –
– Sinä olet reipas tyttö, – mutisi Epra kuin ajatuksensa päätteeksi.
– Olenko? – myhäili vieras.
– Olet – kun uskaltaisit minun opettajakseni, – korjasi Epra.
– Oletko niin kovapäinen?
– Olen – ja kankeakinttuinen. Nainen nauroi niin iloisesti, että Eprankin täytyi nauraa.
Samassa vietiin rehevä nainen tanssimaan, ja Epra oli tyytyväinen, kun sai jäädä yksin. Yksinkö? Viulu kitkutti korvan juuressa, ja permanto tömisi ja tomusi pahemmin kuin kaurariihellä. Mitä hän täällä tekee? No, voihan katsella, kun Elsa lähtee sulhasineen.
Epra nousi seisomaan, tähyilläkseen Elsaa, mutta juuri silloin kiepsahtikin Elsa hänen eteensä.
– Nyt minä lähden, jos samaan matkaan haluat?
Kaikki nämä hämmentävät tapahtumat olivat niin mukeltautuneet toistensa niskaan, ettei Epra osannut sanoa mitään. Hän vain lähti Elsan jäljestä tanssipirtistä.
Ensi-hetkessä oli pihamaalla säkkipimeä, mutta vähin erin tottui silmä, ja heikosta kuun kajastuksestakin oli pieni apu.
– Eikös se lähtenytkään saattamaan –? – kysyi Epra kujalle ehdittyä.
– Kuka sitten?
– Se, joka Elsaa viimeksi tanssitti?
– Mitäpä hän olisi! En tuntenutkaan miestä.
Tämä vastaus aiheutti Epralle pitkiä tuumailuja. Elsa jutteli yhtä ja toista silloin tällöin mutta Epra ei niihin juttuihin ehtinyt mukaan. Hän päätyi vihdoin siihen, että tuo vieras nainen oli jotenkin erehtynyt henkilöistä.
– Kukahan se mahtoi olla? – pulpahti äkkiä Epran pohdinnan keskestä kuin äänekäs ajatus.
– Konepajalta, arvattavasti –
– Ee-eei!
– Seppä sitten – käsistä päätellen. Epraa kovin nauratti.
– Mitä sinä naurat?
– Minä tarkoitin sitä, joka minun kanssani jutteli – sen jälkeen kuin sinä menit tanssimaan.
– Pitipä sun tuntea Töpö-Vihtori! – nauroi Elsa. – Sehän on sinun –
– Niin – hän! Kai minä Vihtorin –
Siihen loppui arvotteleminen kaikesta muusta, sillä Elsa oli osunut leikkipäälle eikä pysynyt kauan samassa asiassa.
Epra taas puolestaan hyökkäsi kiivaasti yhden ainoan ajatuksen kimppuun. Joko hän nyt kysyisi Elsalta – vai jättäisikö huomiseen? Olipa oikein vino pulma selvitettäväksi! Pakana sentään, ettei voi päättää, mikä olisi viisainta! Tätä Epra mietti, ja Elsa yritti jutella omiaan. Äkkiä Elsa pysähtyi ja tarjosi kätensä hyvästiksi. No, joko jo! Kuinka riivatusti sentään Epraa harmittikaan! Eivät olleet sanat valmistuneet.
– Kiitoksia seurasta! – sanoi Elsa.
– Minä tulen huomenna myllyyn – kai silloin mahdan tavata! – sanoi Epra hätääntyneenä.
– En osaa sanoa.
– Meneekö Elsa vielä takaisin?
– Johan nyt! Sain vallan tarpeekseni. Kiitoksia vaan!
Epra ei osannut sanoa enää mitään, ja Elsa pujahti veräjästä pimeävarjoiseen pihaan.
Epra kääntyi kotia kohti ensin mietteissään, mutta sitten vähitellen yhä iloisempana. Olihan tämä monimutkainen päivä loppunut hyvinkin hauskasti, vaikka ruman näköisiä pilviä oli leijaillut siellä täällä.
IX.
Maalaisten kuormat olivat jo asettuneet pitkiin riveihin puolipimeän kauppatorin laidalle. Omassa rivissään olivat juustot, voit, maidot, kananmunat, leivät, ryynit, pellavat ja muut sellaiset. Viljakuormat olivat erikseen omassa rivissään, joka katkesi kesken puolitien paikoilla. Huono kärrykeli ei houkutellut raskaan tavaran kuljettamiseen.
Pieni ja kuiva äijän käppyrä oli ohjannut laihankuontuneen hevosluuskansa yksinäiseen paikkaan viljarivin alapäähän. Ainoastaan kaksi säkkiä oli hänen pienillä laitakärryillään ja tukko heiniä hevosen purtavaksi.
Ujostellen ja arkaillen katseli pienen töllin äijä monisäkkisiä viljakuormia ja isojen talojen lihavia hevosia. Niiden rinnalle ei ilennyt asettua. Parempi oli täällä syrjässä.
Iloisin mielin oli hän lähtenyt kotitanhualta pimeän yön selkään, kävellen routaista tien piennarta ja toisella kädellä tukien kolkkavia kärryjä. Hellävaroen oli kuljetettava kallista kuormaa. Tynnyri siinä oli kauniita, raskaita rukiinjyviä. Omaa kylvöä, leikkuuta ja puintia. Monta hikihelmeä ja ajatusta mahtui niihin sanoihin – monta valvottua yötä ja monta ahdistuksen hetkeä juhannushallojen aikana. Nyt niistä oli vain puhdasta iloa – sanoin kuvaamatonta.
Eikä tässä ollut kuin kolmasosa. Kaksi tämän vertaa jäi vielä aittaan. Nekin olivat yli kotitarpeen. Niin oli muijan kanssa harkittu. Eikä niitä myydäkään ennen kuin talvemmalla.
Nyt oli täytynyt lähteä kesken kelirikkoa, kun alkoi olla puute jos jostakin ja kun muijalle piti saada joitakin rohtoja. Oli syytä iloita, kun viljasta, omasta viljasta ja työstä saisi näitä kaikkia, jotka olivat kalliin rahan panttina.
Valtatiellä sivuutti moni isompi kuorma töllin äijän, kun niillä oli jyvänväkisemmät hevoset. Eivätkä ne kuormistaan muutenkaan niin paljoa välittäneet. Antoivat niiden jyskytellä ja loskutella miten milloinkin. Isoista taloista kuljetettiin – eikä se ollut sama asia. Ajoivat vain ajaakseen kuin kivikuormia! Ei töllin äijä niin!
Isompien töyssähdysten jälkeen täytyi aina koetella, että säkkien suut kestivät ja ettei saumaratkeamaa ilmaantunut.
Mistähän se johtui, että äijän iloinen mieli masentui sitä mukaa kuin kaupunki lähestyi? Oli jo muutaman kerran ajatellut, että eiköhän sentään olisi tultu aikaan, vaikka jyvät olisikin jätetty aittaan. Alkoi tuntua niin oudolta tuo jyvistä luopuminen.
Torille saavuttua oli oikein Ruskoa hoputettava, oikein lujaäänisesti, että kotona tehty päätös paremmin pysyisi mielessä. Mutta ei ajatus siitä kirkastunut. Yrmeänä pysyi mieli, suu puristui tiukaksi, ja kulmakarvat kurttuuntuivat.
Heitettyään Ruskolle heinätukon ja sytytettyään pienen karipalli-nysänsä kiipesi äijä kuormalleen istumaan. Hyvälle tuntui lepuuttaa vanhoja jalkoja kokoöisen talsimisen jälkeen.
Vasta nyt ehti äijä tarkemmin katsella ympärilleen. Olihan tässä mukava istua – melkein akselin kohdalla, etteivät kranat painaisi Ruskon selkää – ja tehdä huomioitaan.
Tuossa vierellähän oli merkillisen isot vankkurit, laajat kuin saunan parvi. Mikähän niitäkin veti? No, eipä nyt vielä! Oliko se hevonen – tuo tuollainen mäki? Entä mies tuossa vankkurien laidalla? Onpa sillä hartioita ja muutakin ruhoa! Kaikenlaista silmäin lumetta sillä kaupungilla on tarjona.
Mikähän tuokin rohja on miehiään ja mitä hän niin toljottaa tännepäin?
Epra istui Kulonpalon vankkureilla ja ajatteli jotenkin samanlaisia asioita kuin nekin, jotka olivat äijän päässä askarrelleet. Arvokkain kuorma koko torilla oli tuon pikkuisen äijän pikkuisilla kärryillä. Hän oli tuonut kaupaksi osan omaa olemustaan, osan suruaan ja osan iloaan. Tuollainen viljan myyjä oli toista maata kuin nuo velmuavat suupaltit tuolla tallisyöttiläitten isoilla kuormilla. Sieltä sen Vihtorinkin ääni kaikui kinastelevassa kaupanteossa. Hyvä, että olikin määrätty Vihtori kaurojen ostajaksi. Epraa se toimi ei yhtään huvittanut.
– Mistä kaukaa ollaan? – kysyi Epra töllin äijältä.
Kas, kun puhuttelee, ajatteli äijä. Mutta mitä se häntä liikuttaa, mistä ollaan. Äijä sylkäisi pitkän syljen, mutta tuli samassa ajatelleeksi, että ehkä se on viljan ostaja, koska sillä on tyhjät kärryt.
– Tuolta vaan, – yritti äijä, mutta siihen se katkesi.
– Onko isännällä kauroja?
Kas, kun oikein karahteeraa isännäksi! Kyllä ne kaupunkilaiset osaavat. Mutta mitäpä sille suotta vastata, koska kauroja kyselee.
– Ei – rukiita, sanoi äijä sentään lopuksi, päästäkseen rauhaan.
Epra oli mieltynyt tuohon äijään jo ensinäkemältä. Sen sanattomuus puhui enemmän kuin lipein lavertelu. Sen hiljainen olemus toi Epralle lämpöisiä terveistä kaukaisista metsistä ja risuaitaisilta moisioilta.
Käpristynyt äijä, pienet kärryt, ruissäkit ja kuihtunut hevonen kertoivat Epralle selvempiä tarinoita kuin kömpelöt sanat. Hän tunsi mitä ne kertoivat. Ne kertoivat kauniita asioita paljoista töistä, suurista suruista ja vaatimattomista iloista. Ne kertoivat elämästä, siitä ainoasta oikoisesta ja rikkaasta elämästä, mikä Eprankin mielessä paloi. Hän tunsi olevansa kuin vanha tuttava, kuin sukua tuolle pikkuiselle äijälle. Ja kuinka paljon suurempi häntä oli tuo pikkuinen äijä kaikessa pienuudessaan!
Epra ymmärsi senkin, että kauniin viljansa torilla kauppaaminen oli äijälle karuinta työtä. Aikoinaan oli Epralla siitä ollut aavistus omalta kohdaltaan – vaikka eihän voimakas nuoruus koskaan niin vakavasti –
– Kyllähän sitä ahertelisi – pahinta on kauppaaminen, – sanoi Epra ääneen ajatellen.
– Niin on, – sanoi äijä yksitoikkoisesti. Oli kuin hän olisi seurannut Epran ajatuksia.
– Minä ostan rukiinne, – jatkoi Epra. Äijä katsoi epäillen Epraa.
– Eihän ole hinnastakaan puhuttu – etkä ole nähnyt jyviä.
– Markongin määräävät myyjät ja ostajat tuolla.
– Niin taitavat tehdä.
– Eikä teillä sekulia ole.
– Ei! Mistä arvaat? – kysäisi äijä vilkastuneemmin.
– Näen sen – kaikesta.
– Näe kuitenkin viljasta! Tule katsomaan! Äijä hyppäsi kärryltään, kiskoi säkin pystyyn ja rupesi aukomaan suuta.
– Näes! Onko kauniimpaa viljaa? Eikä ainoatakaan torajyvää!
Epra punnitsi ja hyväili viljaa kämmenellään.
– Hyvin on tehty. Siemenestä säkkiin asti.
– Et taida ollakaan kaupunkilainen? – kysyi äijä ja katseli tutkien Epraa.
– En. Olen vain täällä renkeilemässä.
– Onpa se vahinko! Tuollainen mies!
– Pakenen täältä kevätlumien mukana takaisin korpeeni.
– Pakene, mies, pakene! – sanoi äijä ja sitaisi säkin suun kiinni.
– Tynnyrikö on?
– Tynnyri täyteen. Kukkura-kappa oli viimeinen.
– Kauppa on sitten selvä. Pankaapa piippuun harjakaisiksi.
– Mulla onkin vain presuja ja vähän propeeraria mausteeksi.
– Tässä on kasakkaa ja vaakunaa sekaisin, – sanoi Epra ja ojensi massinsa äijälle.
– Etkö osta enemmän rukiita – tuolta?
– En. Siellä toinen renki ostelee kauroja. Minä ostin vain nämä hevosjauhojen höysteeksi. Ajan täältä suoraan myllyyn.
– Tullimyllyynkö?
– Niin.
– Sinne minäkin ajan hevoseni. Olen sen myllärin vaimovainajan veli.
– Vai niin! Elsan eno!
– Niin – myllärin Elsan eno.
Juttu vilkastui aikalailla, ja päätökseksi tuli, että äijä lähtisi heti ilman muuta ja veisi rukiit mukanaan, ettei suotta täällä ruvettaisi toisiin pusseihin kaatelemaan.
– Otetaan vain selvä hinnasta, niin minä maksan.
– Älä! Voisin karata, – myhäili äijä. – Kysyn tuolta ohimennen – ja kysy sinäkin.
– Tehdään niin! Noista rukiista maksan korkeimman mukaan.
Samassa tuli Vihtori ja ilmoitti ostaneensa kaurat, joita myyjät lähtivät jo kuljettamaan myllylle. Ei tarvinnut torilla säkeistä säkkeihin tyhjennellä.
– No, sitten lähdemme! Tiedätkö rukiitten hinnasta? Ostin tuosta tynnyrin sekoittamista varten. Maksa korkein hinta! Minä heitän säkit Kulonpalon vedettäviksi. Teidän pieni hevosenne pääsee vähemmällä.
Äijä ihmetteli sitä reippautta, millä säkit heitettiin, rahat maksettiin ja lähtö tehtiin. Helposti hän sentään pysyi perässä, sillä Kulonpalon arvolle ei sopinut ainoankaan juoksu-askelen ottaminen.
X.
Päästyään mukavasti istumaan ruissäkille vilkaisi Vihtori salavihkaa Epraan, mutta Epran ilme oli yhtä totinen kuin tavallisesti. Siitä ei lähtenyt mitään tietoja eilisistä asioista eikä apua arveluille. Mutta Vihtori oli levoton – hän tahtoi jutella.
– Kerkisitkö ehtoolliselle? – kysyi Vihtori.
– Hyvinkin,
– Oliko Kaisa tullut takaisin?
– Näkyihän se siellä häärivän.
– Mitä sinä mietit niin turkasesti? Tuskin vastailet.
– Onhan sitä – yhtä ja toista.
– Kuules! Älä vaivaa aivokoppaasi! Ratkeavat ne asiat ilmankin. Ja juuri ilman miettimistä ne helposti ratkeavatkin. Turha tuumailu vain vetää vastahankaa. Jos kosit, niin kosi! Ei se pään pyörittelystä parane. Vastaus avaa solmun ilmankin.
– En minä aina naimista ajattele! – ärähti Epra. – Sinun silmissäsi vain aina hameet heiluvat.
Vihtori nauroi ensin makeasti, mutta muuttui sitten vakavaksi, kun näki Epran rypistävän kulmiaan.
– Panehan tuosta piippuusi ja ole järkevä! En minä sinua sulateille ohjaile. Sen olen sulle sanonut. Eikä Töpö-Vihtori ole vielä koskaan sanaansa syönyt.
Epra katsoi tutkivasti Vihtoria. Ensikerran heräsi hänessä luottamus työkumppaniinsa. Taitaa sittenkin olla oikea miesten mies!
– Sanoitko Töpö-Vihtori? – kysyi Epra pehmeä sävy äänessä.
– Miksi en sanoisi? Niin minua nimitetään. Taloni mukaan. Se oli Töppölä. Sen nimen vuoksi kai sen tiputtelinkin maailmanrannalle – ja näitten koipieni vuoksi. Erotin kaimakset – kiusallakin.
Vihtori naurahti katkerasti.
– Älä huoli tuosta enää –! – yritti Epra.
– No, näetkös! – huudahti Vihtori iloisesti. – Jo annat oman neuvoni takaisin. Näet, että se oli oikeata maata.
– Hulttiomuutta tämä on sittenkin! Ei haittaa pieni ajatuspyörylä. Tuokin äijä käski pakenemaan täältä, – puheli Epra alakuloisena.
– Sitäkö kääntelet sisussasi?
– Sitä. – Minä näin, että onni kurkisti hänen silmistään läpi sisäisen sieluni. Ei täällä kukaan niin katsele. Ja tässä minä istun hänen kultaisen viljansa päällä ja kuljetan hänen surujaan ja ilojaan hevosten ruoaksi.
Epra oli puhunut hiljaisesti ja katkonaisesti – oli puhunut itsekseen kuin ennen kotona korven puille ja ojanteen pensaille. Ei hän toiselle tarkoitettuna olisi osannutkaan.
Ei Epra huomannut, että hän sai Vihtorilta ystävällisen, ymmärtäväisen katseen.
– Se on kyllä ilkeätä. Mutta sen verran voimme muuttaa maailman menoa, että vaihdamme nämä myllärin kanssa. Hän ottaa mielellään parasta viljaa ihmisravinnoksi. Hevosille on huonompi yhtä hyvää.
Epra nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.
– Kyllä se nyt on päätetty, että sinä lähdet keväällä. Et sovi tänne.
– En. Tämä on kuin seula. Suotta siihen ajaa vettä. Se vain holistaa lävitseen.
Epra jo hymyili ja naureskeli vertaukselleen. Oliskin seula! Mutta, kun pakana on kuin virran pyörre! Yhä vain kiertää ja kokoo roskaa eikä päästä irralleen.
– Ei! Irralleen ei päästä. Painaa vain pohjaa kohti, – naureskeli Vihtori. – Mutta sinne minä en hevin aio painua, vaikka jäänkin tänne kieppumaan. Nyt se on lopullisesti päätetty – sekin asia.
– Olemmeko talven yli yhdessä?
– Emme. Eroan jouluksi.
– Soo!
– Niin, näes – sieluineni, ruumiineni päivineni olen tätä kylää vastaan. Mutta sittenkin jään. Jään kiusalla.
– Älä hassuttele!
– Minä uskon, että onni on muualla. Melkein tiedänkin, missä se on. Mutta, näes, sulle sopii tarttua siihen – ei mulle. Kun kerran olen sen luotani ajanut, niin pysyköön! Olen jo ikämies – enkä reistailukykyinen.
– Mitä meinaat?
– Aion tulla rikkaaksi, niin että rytisee!
– Sanotaanhan sitäkin onneksi.
– Sanokoon – ketä huvittaa. Sille annan palttua. Toisenlaista on onni. Kyllä sinäkin sen tiedät. Jos omasta työstään ja onnensa keskestä kasaa jonkin lantin – on eri asia. Mutta minä tulen rikkaaksi noin vain ilman mitään meininkiä, niinkuin on tapana näin kaupunkipaikoissa.
Epraa rupesi naurattamaan, ja Vihtorikin nauroi vedet silmissä.
– Mistä noin rohkeat tuumat ovat kotoisin? – kysyi Epra.
– Näes – minä menin eilen sinne Alviinalle niinkuin lupasin. Hän oli valmis ja minä olin valmis ja talo oli valmis – ja minä puhuin selvää kieltä – ja Alviina itki nätisti – ja sitten vedin asian solmuun – ja join pullon olutta – ja ensi pyhänä kuulutetaan.
– Olisinpa minä noin nopea! – nauroi Epra.
– Älä helkkarissa! Sinä ottaisit heti ensimmäisen – eikä sellainen passaa. – Näes, minä olin Alviinaa jo kaarrellut kautta rantain – ja taloa ja tonttia. Oh, veikkoseni! Se tontti! Ellei se ole minun kuolemani aikoihin sata kertaa kalliimpi, niin mahdan sitten Matti olla.
– Minä toivotan sulle onnea kaikin puolin.
– Toivota vaan! – nauroi Vihtori. – Mutta en minä sinua häihin kutsu. Olen melkein kuin ryöstänyt sinun osasi.
Vihtori naureskeli ja laski leikkiä ja kehui rauhoittuneensa, kun sai purkaa sydämensä Epralle. Olihan edessä joka tapauksessa suuri elämän muutos, vaikk'ei nyt ihan suoranaista onneakaan kohti.
Äkkiä Vihtori nykäisi Epraa polveen.
– Näetkö tuon miehen, joka tulee meitä vastaan? – kysyi Vihtori kuiskaten.
– Näen.
– Paina mieleesi sen ruho, käynti, naama ja silmät – jos voit tuon lampun kohdalla! Tulet ehkä joskus tekemisiin Pahan-Pransun kanssa.
– Sekö tuo on?
– Se! Nyt kurkkailee meitä. Se on karvarin kisälli niinkuin Viulu-Kustaakin – mutta mustempaa maata. On käskenyt Kustaan puhua puolestaan myllärille.
– Missä asiassa?
– Äh! Ole vaiti nyt! Älä ole huomaavinasi.
– Huomenta, korpimöllit! – kuului samassa ilkkuileva ääni katuvierusta.
– Huomenta, huomenta, katurenkku! – nauroi Vihtori vastaan.
– Minne tolhoilette?
– Aina vastatuuleen!
– Hajujanne pakoon! – nauroi Pransu.
– Ei – vaan irti parkkilöyhkästä! – tokaisi Vihtori kiperästi.
Pransu kulki ohi ja nauroi remakasti.
– Etkö enää töpöttelekään? Sinä jo sarveilet! – kuului Pransu vielä huutavan.
– Siinäpä vasta nälväilijä! – ihmetteli Epra. – Mutta kylläpä osasit sinäkin.
– Hm! Maailmanranta on opettanut räysäämään minut niinkuin muutkin. Mutta ei se mitään mukavaa ollut – ainakaan näin ennen suurusta.
– Ainako se on tuommoinen?
– Pahempikin! On ollut merillä ja oppinut siellä räävittömän nyrkiniskun. Tähtää leuan alle kurkun päähän ja tönäsee. Arvaat, että mies heilahtaa. Varo sitä, jos joudut tekemisiin! Älä laske lähelle!
– Mitäpä minä joutuisin –
– Niin. Paras väistää. Mutta aina ei voi. Sattuu naisjuttuja ja muita semmoisia.
– Tokkohan?
– Ehkä ei.
Vihtorin viimeinen vastaus oli niin välinpitämättömän vetelä, että Epran huomio kiintyi siihen. Sen takana mahtoi olla jotakin!
– Mitä pitikään Kustaan tehdä? Se jäi kesken –
– Mennä puhemiehenä myllärille.
– Elsaako –?
– Ketäs muuta!
– Tuoko – velmu –! Vihtori purskahti nauramaan.
– Mitä hohotat? Valehteletko?
– Enkä! – sai Vihtori sanotuksi. – Mutta, kun toinen kosija on toiselle aina senkinpäiväinen ryökäle. Eikös se ole hassua? Meidänkin pitäisi olla toistemme silmissä vähintään vareksenpelättimen näköisiä.
– Ainakin sinä räkätät kuin harakka – minun mielestäni, – sanoi Epra harminsekaisesti hymyillen ja käänsi Kulonpalon myllärin portista aamuhämyiselle pihamaalle.
Epran mieli oli tullut yhtä harmaaksi kuin marraskuun pilveilevä, kalsea aamu.
XI.
Myllyn kivet jytisivät ja jymisivät, surisivat ja kolkkuivat.
Päivä oli kulunut ehtoopuoleen, eikä mitään ollut tapahtunut.
Viimeinen säkki oli äsken tuuttiin kaadettu, eikä Epra ollut nähnyt Elsaa.
Epra oli kuljettanut ruisäijän tyhjät säkit pirtille, mutta Elsaa vain ei ollut näkynyt.
Epra oli odotellut, että Elsa tulisi tuomaan kahvia isälleen, mutta isä oli mennytkin pirtille.
Epra oli vahtinut pirtin ulko-ovea koko päivän, mutta mitä se hyödytti, kun oli aina väliin täytynyt säkkejä käydä tyhjentelemässä ja kuljetella niitä alakertaan täysinäisten tilalle.
Epra oli jo kauan yritellyt punoa jotakin tuumaa, joka selvittäisi tämän pahan pulman, määräisi menettelyn, mutta hänen päässään jytysi ja kolkkui yhtä ja samaa, typerää jankutusta, jota myllykin mölysi.
Kurjaa tämä oli! Hyvin kurjaa! Ja janottikin niin turkasesti! Entä jos –? Juuri niin. Niin juuri.
Epra jo nousi mäkeä pirtille. Salamana oli tullut ajatus – ja salamana oli Epra lähtenyt. Olipa se nyt vallan saamaria, ettei tuo jano ollut tullut aikaisemmin! Koko päivä on mennyt ihan hukille!
Epra pyyhkeili pahinta jauhontomua naamastaan ja ihmetteli, miten kirkas ajatus häneen yht'äkkiä oli iskenyt. Eihän nyt ollut aikaa pitkiin juttuihin, mutta hän pyytäisi Elsaa huomen-illalla kävelemään kanssansa. Niin juuri. Ja sitten voitaisiin vaikka pistäytyä panoraamaan. Mikä se sellainen oli, ei Epra tietänyt, mutta olkoon vaikka mikä – olivathan jotkut muutkin siellä käyneet – miks'eivät sitten – Epra pysähtyi kuin naulattu. Avain oli suulta poissa! Soh! Epra kääntyi ympäri eikä ajatellut mitään. Oli ihan suotta ajatella. Mitäs tässä! Kulonpalo aisoihin ja sitten säkkejä kantamaan! Eri tavoin heiluivat säkit oikein kimpuittain Epran hartioilla. Mokomatkin! Kauralesut! Epra käsitteli niitä kuin humalapusseja toisten myllymiesten iloksi ja ihmeeksi.
Kaikenlaisia merkillisiä voimajuttuja synnytti tämä päivä Eprasta, mutta hänelle itselleen se oli tuottanut vain kiusallista pettymystä ja niin kirottua ikävyyttä.
Kulonpalo lähti rauhallisena käyntiinsä, ja Epra kiipesi kuormalle. Tämä oli niin kuin ennenkin! Monena monituisena päivänä! Oli jo kauan ollut!
– No, ukkeli, no! Lapioi nyt niillä kavioillasi vähän taajempaa! Ole nyt olevinasi vähän myrtynyt sinäkin – minun mielikseni! Noin! Se näyttää joltakin.
Kulonpalo harppaili, kärryt kolisivat ja Epraa harmitti.
Kukas tuolta tulee kadunkulmasta, sankakoppa käsivarrella? Eikös olekin Elsa? No, onpas! Hei, Kulonpalo! Tpruu!
– Päivää, Elsa! – huusi Epra iloisesti jo kymmenen sylen päästä ja hyppäsi kuormaltaan. – Koko päivän olen myllyttänyt enkä ole tavannut sinua. Missä maailman päivinä olet ollut?
– Olin ensin enon kanssa ostoksilla ja nyt piipahdin omilla asioilla ennen pimeätä. Olisiko ollut asiaa?
– No, niin äärettömästi! Asiaa jos mitä!
– No?
– Eihän nyt – Kulonpalokin tuolla talsii omin päin – mutta huomen-illalla – tuletko kävelemään – siinä hämyn jälkeen – tulen odottelemaan tuonne veräjälle –
– Minne kävelemään?
– Vaikka ihan minne! Kadulle ja rantaan ja panoraamaan –
– Kas, kun et ole jöröjukkakaan –!
– En näin kiireessä – ja olen ollut mykkä koko päivän – saanko tulla?
– Voithan – vaikka tulla, – sanoi Elsa ja nauroi.
– Minä tulen – tulen – hyvästi! Epra lähti juoksemaan hevosensa jälkeen, ja Elsa jatkoi matkaansa, kääntyen pari kertaa katsomaan taakseen, mutta ei sitten enää, kun Epra pääsi kuorman luo.
– Hei, ukkeli, kuuletkos! Ollaanpas nyt iloisia! Ymmärrätkös? Voisimmehan vaikka polkata tämän matkan. Eikö niin? Astu, astu! Tallia kohti! Noin! Jopa älyät! Saat jauhojuomaa ja silppua. Mitä? Kaurojako? No, oli menneeksi! Oh! Miten mukava on lojua näillä lämpimillä säkeillä ja ajatella – – sillä oli – Elsalla oli suu hymyssä koko ajan –
Mitähän tuli sanottua? No, samantekevä! Huomen-ehtoolla tavataan!
Elsa! – Se on hyvin nätti nimi.
XII.
Aamupäivällä oli satanut lunta ja iltapäiväksi oli kirkastunut. Oli hyvin herttainen ilma ehtoolla, eikä ollut pimeäkään. Kuun sakarainen syrjä pani vitilumen vallan loistamaan valoa.
Mielissään käveli Epra myllärin veräjän lähettyvillä edestakaisin. Oli jo aloittanut kävelynsä ennen kuunsirpin ilmaantumista, mutta mitä se teki. Käveleehän tässä vaikka miten kauan – ja onhan sitä miettimistäkin. Pohti on saatava Elsasta! – Mutta toisaalta – antaisikohan vielä jäädä? – Onhan hätiköiminenkin paha – hotikoira suunsa polttaa! – Niin – ja kaksi asiaahan tässä oikeastaan on – välittääkö ollenkaan minusta – ja jos välittää, niin haluaako silti Silmujärvelle – hm! Sehän se on paikka.
Vihtori sanoi, ettei tule ainoakaan. Voihan niinkin käydä. Pahinta tässä on, että ensin pitää niin riivatusti paistattaa itseään ja tehdä välit selviksi ja sitten vasta tulla pääasiaan – Silmujärveen. Siihen sitten voi upota koko höskä. Niin kävi Kaisan jutun. Vaikka – ei kai Kaisasta olisi ollutkaan töllin ja korven asujaksi. Ei kai olisikaan.
No, entäs tämä? Jos oikein pyörittelee asiaa, niin panee epäilemään – tämä Elsakin. Vaikka – karjatöitä hän täälläkin tekee. Ei häntä ojalle pantaisi sielläkään eikä muuhun sellaiseen. Kun ei vain se Vihtori peijakas olisi oikeassa! Huh! Ihan lämmin tässä tulee. Pakanaa, että tuo miettiminen on niin raskasta! Ei halkojen hakkuu mitään!
Entä jos sentään vielä vähän aikaa pysyisi ikäänkuin syrjästäkatselijana ja odottelisi kylvön kypsymistä? Olisi ehkä viisainta niin päin. Ja Silmujärven hiilustaan voisi puhallella yhä edelleen aina välipaloiksi. Ehkä se piankin loimahtaa liekille.
Miten se Vihtori sanoikaan Alviinasta? Olen kierrellyt ja kaarrellut sekä emäntää että taloa. Niin se sanoi. Ja sitten iski että jysähti. Eikä pettynyt, vaikka minäkin siinä asian raossa kekkulehdin kuin torkkuva torakka uunin halkeamassa.
Epraa rupesi naurattamaan. Se on sitten viisas mies, se Vihtori! Ei välitä pienistä. On pantava onkeen.
Ei se niin turhaa taida sentään olla tuo ajatuspeli, vaikka se tuntuu kuin väkevämpänsä kanssa painiskeleminen. Samoin tunsin ennen kasvavana, kun yrittelin aikamiesten vyötäisillä. Mutta hyötyä siitä on. Se vähän selventelee niitä pääkopan harakanvarpaita. Ja jos –
Kas! Tuollahan tulee Elsa!
– Onpa täällä mahdottoman kaunis ilma! En olisi uskonut, – puheli Elsa iloisesti. – Keskikaupungilleko yritetään?
– Minne vaan.
– Mennään sitten oikotietä – tästä – "köyhän portaan" poikki.
– Mikä porras se on?
– Pieni kävelysillan tapainen kapean allikon poikki. Nyt kyllä voi mennä, kun on näin valoisa. Pääsemme siitä heti laitureille.
– Sama minne päästään ja minne mennään. Pääasia että tulit.
– Meillä oli sitten ilkeätä eilen ehtoolla vähän myöhemmin.
– No?
– Minua niin harmittaa, että – ja navettaakin – kävi sellaisia vieraita.
– Keitä?
– Viulu-Kustaa ja Paha-Pransu.
– Älä nyt!
– Niin kävivät.
– Joko ne ryökäleet –?
– Kustaa kulki puhemiehenä.
– Tiedän sen.
– Tiedät!? Mistä?
– Vihtori oli kuullut.
– No, kohta sen tietää koko laitakylä! Oh! Kuinka minua suututtaa ja hävettää. Kuinka se Kustaakin kehtaa kuljetella tuollaista kosiomiestä.
– Saa kai hyvän palkan ja ehkä pelkääkin Pransua.
– Tunnetko sinä Pransun?
– Eilen tuli vastaamme –
– Niin. Eno kertoi kuulleensa Pransun hävyttömyydet.
– Kai kuulikin.
– Eno sanoi tykkäävänsä sinusta, mutta arveli, että sinun kumppanisi on samanlainen velmu.
– Ei se ole, mutta Pransulle on mitattava runsaasti.
– Karta kuitenkin sitä miestä aina! Kuuluu olevan pukari.
– Mitäs tyhjästä roinaajasta.
– Minua hävettää, että sellainen kehtasi –!
– No, mitä isäsi sanoi?
– Mitäpä isä uskalsi! Sanoi vain, että meillä tytär määrää askelensa.
– Entä sinä?
– Minä menin kamariini ja otin avaimen suulta. Mitä muutakaan olisin keksinyt? Hm! – Jälkeenpäin isä sitten kyllä oli miestä. Takoi nyrkkiä ja sanoi, että ei ikinä! – naurahti Elsa lopuksi.
– Mitäpä vanha mies muutakaan –?
– Mitäkö? Olisi kieltänyt! Nyt ne pakanat voivat uskoa, että on hyviäkin toiveita. Minua niin harmittaa! Ajattelin jo monta kertaa, että olisitpa sinä nyt meillä!
– Ajattelitko?
– Niin tein. Tuossa on "köyhäinporras".
– Leveähän se on. Oikea silta.
– Ei siitä silti hevosilla ajeta. Siksi kai sanotaankin köyhäinportaaksi.
– Onpa syvä lätäkkö, koska on vielä sula.
– Eikös mitä! Keskikesänä on melkein kuiva. Mutta siinä on lähteen silmä. Jäätyy vasta pakkasilla.
– Tämmöinen oja Silmujärvestäkin – Elsa tarttui Epran käteen samassa, kun he astuivat portaalle.
– Näetkö? – kuiskasi Elsa.
Epra näki, että joku mies tuli vastaan ja astui juuri vastakkaiseen portaan päähän. Epra tunsi miehen.
– Se on Pransu, – kuiskasi Elsa.
– Olkoon, – sanoi Epra levollisesti. Ei hän ollut tottunut hätkähtelemään. Susi tai karhu tai sonni – samantekevä! Epra tunsi niiden tavat. Niin hän tunsi Pransunkin. Ei ollut vaaraa.
– Pysähdy, mies! – sanoi Epra. – Etkö näe, että porras on liian kapea – ja me olemme jo melkein keskellä.
– Minäkin tulen keskelle! – sanoi Pransu ja astui edelleen.
Epra pysähtyi ja Elsa hänen sivulleen, vähän taemmaksi.
– Eikös olekin Elsa! – huudahti Pransu ja pysähtyi hänkin. – Sepä hyvä! Olen tulossa teille. Jatka sinä, moukka, matkaasi! Tyttö palaa takaisin.
– Eikä palaa! – kivahti Elsa. – Eikä Pahalla ole mitään asiaa meille!
– Siitä puhumme sitten, kun tuo Rauan Jaakon apina on löntystänyt. Ymmärrätkö, turvekuono, että aikasi on mennä? Muuten tulen heilauttamaan!
– Minä kehoittaisin sinua perääntymään, mutta jos et halua, niin tule sitten.
Jos vastassa ei olisi seisonut levollinen korven mies, niin Pransun silmät yksin olisivat lamauttaneet uhittelijan. Niin julmasti ne välähtelivät ja mulkoilivat. Mutta Epraan eivät silmät pystyneet. Hän oli tottunut korvessa näkemään kaikenlaisia silmiä. Oli myöskin nähnyt, miten pedot siellä hyökkäsivät uhrinsa kimppuun alhaalta päin ja vähän sivulta. Niin kai tämäkin. Eihän kurkkuisku muuten käynyt.
Epra ei ollut tappelija. Ei ollut eläissään tapellut.. Mutta hänelle oli korven luonto kasvattanut hyvän vaiston. Hän tunsi mitä vihamies aikoi ja tunsi mitä itse tekisi. Hän hymyili. Tässä ei tarvittu raskasta ajatuksen pyörän kieputtamista.
Voittamaton Pransu seisoi ja epäröi. Hän kiroili itsekseen kuutamovaloa, joka oli hänet puijannut. Hän oli pysähtynyt liian kauas. Yksi liike ei nyt riittänyt. Eikä heti voinut kyykistyä. Se paljastaisi yrityksen ja tuottaisi tuhon. Mitä olisi tehtävä? Ainoa keino olisi astua suorana yksi pitkä askel eteenpäin. Tai kaksi nopeata, lyhyttä? Kummankohan tekisi?
Elsa aikoi ensin ruveta pyytelemään ja rauhaa tekemään, mutta häntäkin kai ohjasi vaisto ymmärtämään, että tilanne oli liian vakava. Hänen sekaantumisensa voisi viedä Epran huomion harhaan. Eikä hän sitä tahtonut. Ei mistään hinnasta! Hän oli hiljaa kuin hiiri.
– Pelkuriko oletkin? – pilaili Epra. – Olet kuin ilves. Sekin alkaa vapista heti, kun sen vereen iskee epävarmuus. Kyllähän se on aika poika karitsan niskassa ja pikku mullikan kurkuissa, mutta nuorta, villiä sonnia pakenee se aina. Pakene sinäkin! En tee sinulle pahaa.
Kesken kuumeisinta pelkoaan ihmetteli Elsa "jöröjukan" mukavia juttuja. Ei se mies vaan pelkää – tai – eiköhän tuo ymmärtänyt, että häntä väijyi suuri vaara. Pitäisiköhän sittenkin mennä väliin tai varoittaa. Paha-Pransu on niin hirmuisen väkevä ja kavala.
Ennenkuin Elsa pääsi mihinkään päätökseen, oli Pransu jo valinnut pitkän askelen. Mutta samassa kuin hän hyökkäsi, kyykistyi Epra ja ojensi pitkät käsivartensa, joiden mitta ja mahdoton voima olisi kauhistuttanut Pransua, jos hän olisi pystynyt kauhistumaan. Mutta sellaiseen ei ollut aikaa eikä tilaisuutta.
Epra hairasi Pransua käsivarresta, kiepautti miehen ympäri, tarrasi toisen kourallisen takapuolesta, kohotti miehen korkealle ilmaan ja – pudotti kerskuvan karvarinkisällin lähteen lätäkköön.
– Siunatkoon! – parkaisi Elsa.
– Älä pelkää! Ei sinne kuole, vaikka kastuu, – lohdutteli Epra.
Ja kyllä Pransu kastuikin. Eihän allikossa ollut vettä pariakaan kyynärää, mutta kun mies ihan suulleen sinne läiskähti, niin tietäähän, että kastui.
– Mene nyt kauniisti kotia ja latki jotakin lämmittävää! – puheli Epra, kun Pransu kömpi rannalle, valuen vettä kuin pesurätti.
Pransu kirosi karkeasti ja astui portaalle.
– Älähän jäädytä itseäsi, hupsu! Mene kotia! – huusi Epra.
– Jäätyä saa toinen! – karjaisi Pransu.
– Se veti puukon! – kirkaisi Elsa.
Epra ei sanonut mitään. Tarttui vain viereiseensä sillankaiteeseen, tempasi sen poikki, ja hänellä oli lautasäle kourassaan, ennenkuin Pransu märissä vaatteissaan oli ehtinyt perille.
Pransu pysähtyi.
– Ole nyt järkevä ja lähde takaisin, muuten – minä voisin suuttua sinuun! – puheli Epra rauhallisesti. – Näes, tämä on ruma kapine minun kourassani.
Pransu mietti hetken, mutta kylmä kai viisastutti vihdoin. Sanomatta mitään kääntyi hän ympäri ja lähti juoksemaan pois.
Ensikerran elämässään Pransu pakeni tappelutantereelta – hävinneenä miehenä. Ja häväistynä! Niin perin pohjin nolattuna ja masennettuna! Ja naisen läsnäollessa! Elsan nähden! Ei ikinä enää kehtaisi silmiään näyttää! Pransu puri hammasta ja juoksi ja hytisi ja itki. Miksi olikaan hän niin sokeasti luottanut pettämättömään nyrkkiinsä, että oli hyökännyt jättiläisen kimppuun? Lennelläpä nyt miehinen mies ilmassa kuin hännästä heitetty kana! Johan katupojatkin tulevat pilkkaamaan ja irvistelemään! Pois täältä! Pois maan ääriin! Muuten sisu pirstaantuu kuin ruutipanos.
Pransu paransi vauhtiaan ja itki ja kirosi.
Niin kauan kuin Pransun juokseva haamu häämötti kuutamon hämärässä, katselivat Epra ja Elsa hänen jälkeensä.
Kun se katosi, heitti Epra säleen allikkoon ja naurahti iloisesti.
– Ei se niin kamalaa ole kuin luulisi! Olen kerran ollut talvisessa avannossa.
– Kamalaa oli, kun nostit miehen pääsi yli kuin kissanpoikasen. Pelkäsin, että heität sen vaikka mihin. Pudotit sentään hiljaa allikkoon! Hirmuisen väkevä sinä olet!
– Joutavia! Eikö lähdetä jo?
– En tule edemmäksi! Lähden kotia.
– Ole nyt!
– En minä tämmöisen jälkeen! Kierrätkö myllyn kautta –?
– Tottahan saatan sinut –
Epra lähti vastahakoisesti Elsan mukana. Tapahtuma oli häntä tähän asti vain huvittanut, mutta sillä näkyi olevan ikävätkin seuraukset. Mokoma kekkale – kun sattuikin tielle! Epraa rupesi harmittamaan.
– Iljettävä kylä, jossa tällaista sattuu! – mutisi Epra tyytymättömänä.
– Isä sanoo, että rautatie on tuonut jos jotakin.
– On kai täällä riivauksen ramua omastakin kohdastaan, – arveli Epra ja alkoi hiljalleen kehuskella maaseudun etuja.
– Millaistahan korvessa on talvella?
Talvi on siellä puhdas ja valkoinen, hiljainen ja tuuditteleva. Satujen ja mielikuvien kukintaa ovat pitkät puhteet täynnä! Entä luminen metsä, paukkuvat pakkasyöt, tähtinen taivaankansi ja revontulten soilut? Mitä ne ovat? Avaruuden suurta, pyhäistä hartautta! Se hivelee mieltä ja synnyttää kauniita aavistuksia, joita järki ei pysty ymmärtämään eikä kieli voi kuvata.
Sitten jonakin päivänä laukeaa rauhan lumous. Ilma kirkastuu niin, että valo huikaisee ihmissielun syvimmänkin sopen. Talven selkä on taittunut! Tuuli ryskyttelee ja rytistelee sen hartiat ja lantiot ja tukahduttaa sen harmaan hengityksen. Talvi korahtaa, ja aurinko nylkee sen valkoisen taljan. Lähteensilmät kiiluvat ja purot lorisevat. Kevät on tullut!
Ihminen verestyy kuin uudeksi. Imee valoa ja hengittää kirkkautta. Näin alkavat kynnöt ja kylvöt ja kesä!
Mikä on sydänmaan kesä? Sitä ei osaa sanoa. Mikä sana sen osaisi kertoa. Se on ihmetys ja hämmästys. Se on lempeä mahtavuus. Se hyppää ihmisymmärryksen yli. Jos osaat ottaa omakses, olet onnellinen.
Mikä on kaupunkirähjässä tämän vertaista?
Tällaisia ajatuksia pueskeli Epra sanoiksi, astellen hitaasti, pää kumarassa ja katse kaukana Silmukorven saloilla. Ei niitä sanoja tarvinnut ajatella eikä etsiä. Ilman aikojaan ne pyörähtelivät kielen kärjelle, jos vain sai mielen kytketyksi erämaan yhteyteen. Ja siellä Epran aatokset niin kernaasti askartelivat.
– Ei täällä kai ole sellaista, – sanoi Elsa hetken hiljaisuuden jälkeen. – Uskon, että täällä on ainoastaan vähän sinnepäin.
– Mutta ei niin kokonaista ja täyttä. Eikä niin totta. Täällä on kaikki kuin pientä valheen lipatusta ja puolinaista oleilua. Eikö niin? Täällä oleillaan eikä eletä, – pulppusi Epra.
– On kai täällä sentään mukavampaa. On keveämpiä ansiotöitä ja seuraa. Niin! Täällä on ainakin ihmisviljoilla. En minä ainakaan vaihtaisi.
– Etkö?
– Johan nyt!
– Ja minä kun ajattelin –! – pujahti Epran kieleltä huomaamatta, mutta hän sai kuitenkin kiinni loppusanoista.
– Mitä ajattelit?
Tässä tuli kysymyksille ja vastauksille niin ahdas paikka, että ne vähän tönivät toisiaan, ennenkuin siitä päästiin väljemmälle tilalle. Vihdoin oli kuitenkin kierretty sellaiseen kohtaan, että Epra arveli voivansa odottaa, ja Elsa tunsi olevansa vastauksen velkaa.
– Jos olet ajatellut minua kohtaan oikein vakavan ystävän ajatuksia, niin – ei minulla ole sitä vastaan. Enkä luule, että isälläkään. Mutta sinun on ensin hankittava täällä jokin toimi –
– Täällä?
– Niin – kaupungissa! Mitä herran tähden me korvessa tekisimme?
– Etkö sitten –?
– Älä nyt leikkiäkään laske sellaisesta!
– En! Korpi on minulle aina ollut täyttä totta.
– Ajattele nyt sentään niitä etuja, joita täällä on joka askelella! Ja isä voi auttaa meitä alkuun. Hänellä on rahoja –
– Älä, hyvä ystävä –!
– Mitä?
– Minä menen Silmujärvelle, – sanoi Epra alakuloisesti.
– Joka tapauksessa?
– Niin.
Keskustelu oli loppunut. Sanattomina he pysähtyivät myllärin veräjälle.
– Hyvästi sitten, – kuiskasi Elsa ja tarjosi kätensä.
– Hyvästi, – Eprakin ojensi kätensä.
– Ei kestänyt kauan meidän ystävyytemme, – sanoi Elsa suruisesti.
– Meidän? Kyllä minun! Sinun katkesi! Hetken viipyi vielä Elsan käsi Epran isossa kourassa. Sitten se vetäytyi hitaasti ja epäröiden pois – irtaantui kokonaan.
Elsa kääntyi ja lähti pää kumarassa astumaan pihaan, jonka varjoihin hävisi kokonaan.
Epra seisoi synkkänä tiellä eikä ajatellut mitään. Mitäpä hän olisikaan ajatellut. Mutta kyllä hän tunsi. Kipua hän tunsi. Kipua sydämessään.
Miksi hän tässä seisoi? Ei hän sitä ajatellut. Miksi hän nyt kääntyi astelemaan poispäin? Ei hän sitäkään ajatellut.
Epra vain tunsi niin ääretöntä yksinäisyyttä.
XIII.
Epran rauhaisaan elämään oli äkkiä revennyt vihoitteleva ja teräväsärmäinen särö. Aina oli mielessä painostavan epämukavuuden tunne. Sitä ei päässyt pakoon sinne eikä tänne.
Ensin Epra koetti kartella miettimistä, sillä se tuntui vastenmieliseltä – ehkä vielä enemmän kuin entisinä aikoina. Sitä rivakammin hän riuhtoi työssä päivät ja juttusi illat reissumiesten kanssa. Mutta näistä ei tullut apua. Musta mieli odotti kuin hiirtä väijyvä kissa ja hypähti heti hiljaisen hetken tullen istumaan hänen päälaelleen. Epran täytyi lopulta antautua. Oli ruvettava tuumailemaan, mitä tässä oikeastaan oli tapahtunut. Eihän ollut tapahtunut sen kummempaa kuin Kaisankaan kanssa. Oikeastaan ei niinkään paljoa. Valmiimpana se Kaisan kudos keskeltä katkesi, eikä se tuottanut edes kirpunkaan puremaa. Mikäs tämä nyt sitten oli?
Vaikka Epra koetti kynsin hampain pitää näitä tapauksia toistensa arvoisina, luisui hän kuitenkin lopulta siihen arveluun, että Elsa oli eri asia ja Kaisa toinen.
Pentelekö ne nyt sitten niin erotti toisistaan? Olikohan sittenkin niin hullusti, että hän oli vallan toisin kiintynyt tähän Elsaan? Niin taisi olla.
Kaisa oli kadonnut saman tien hänen ajatuksistaan, mutta eipäs tämä. Siellä se vain keikkui ja kieppui minkä ehti ja ennätti. Mikä sen nyt sitten saa loppumaan – sellaisen hyörimisen?
Epra tuumaili ja tuumaili, mutta kun siitä ei lähtenyt apua, päätti hän turvautua kaikkitietävään Vihtoriin.
Oli muuten vaikeata näihin aikoihin päästä Vihtorin kanssa rauhallisiin keskusteluihin, sillä Vihtoria kuulutettiin parhaillaan ja hän katosi joka ilta morsiustaloon.
Eräänä iltana sattui sentään, muitten miesten lähdettyä kylälle, että Vihtori jäi tallukoitaan paikkaamaan, ja kumppanukset rupesivat jutustelemaan entiseen tapaan.
– Siitä sinun allikko-heitostasi sitten hölytään, – sanoi Vihtori miesten mentyä. – Nuokin pojat koko päivän makasiinissa ja taas menivät jatkamaan kylälle. Vaikka olihan siinä kerrakseen.
– Mitäs tyhjää!
– Tyhjääkö? – nauroi Vihtori. – Kaupungin pahin tappelija!
– Mistä ovat saaneetkin! En ole sanaakaan hiiskunut. Elsa kai kotonaan –
– Totta kai. Myllyltä on kiertänyt kuin kulovalkea –! Kaikki kiittelevät sinua.
– Hm –
– Niin juuri – hm! Älä örise! Hyvä, että meni matkoihinsa sellainen mies. Ei kehdannut jäädä, kun joutui pilkan alaiseksi.
Epra ei puhunut mitään. Saamattomana vain kyhnytteli korvallistaan. Yskähti.
Vihtori vilkaisi salavihkaa ja pisteli parsikkaalla tallukan repeämää.
– Kyllä yskän ymmärrän, vaikka en taudin tapoja tunne.
– Jokohan?
– Vähemmästäkin! – nauroi Vihtori. – Viikkomäärin tässä ähiset ja puhiset ja murjotat ja mökötät.
– No kun – on niin pakanan kiperä kohta, – murahti Epra ja teki vähin erin selkoa sotkustaan, minkä osasi.
Vihtori kuunteli ja myhäili joskus ja nyökäytti päätään. Se lohdutti Epraa. Hän näki, että Vihtori ymmärsi hänet.
– Piti jo arvatakin, mikä siitä sukesi? – sanoi Vihtori vihdoin.
– Mikä sitten?
– Elsa vetää nyt kissanhäntää Silmujärven kanssa – ja sinä olet siinä häntänä.
– Mitä se Silmujärvi –?
– Häh? Se tappelee sinussa niin riivatusti – Elsaa vastaan! Jos et voi niitä sovittaa, niin heitä hiiden kattilaan se korpirakkautesi!
– Ettäkö –?
– Niin juuri! Nai Elsa!
– Älähän nyt! – älähti Epra ja vaikeni pitkäksi aikaa.
– Sinä et sitä korpiasiaa oikein tajua, – uskalsi Epra vihdoin hiljaisesti huomautella. – Kas, kun minä antaisin sen korven olla oloillaan ja – ja – tahtoisin –
– Päästä Elsasta?
– Niin – kas, tuota – vaikka asia onkin rikki, niin se Elsa vain silti häärii minun ajatuksissani. Eikös se ole vinosti sinunkin mielestäsi? Tälleen se ei voi jäädä. Siitä olisi päästävä.
Vihtori rupesi viheltelemään ja naurusilmin tirkistelemään, niin että Epraa ihan tympäisi.
– Ole nyt tuossa – huuliharppuinesi!
– Olenkin – ja sanon sulle, että jos nainen kerran on iskenyt kyntensä miehen aivokoppaan ja imeytynyt hänen veriinsä, niin ei mies siitä kierroksesta pääse muuten kuin toisen naisen avuin.
– Toisen – miten?
– Pikiinny johonkin toiseen!
– Mutta – – kun en halua kurkkaillakaan ketään toista.
Vihtori rähähti nauramaan.
– Naura vaan! Mutta se on totta.
– Sitten sinun on mentävä naimisiin.
– Ei lähde Silmukorpeen!
– Sitten on sinun jäätävä kaupunkiin. Muuta keinoa ei ole.
Epra ei sanonut enää mitään. Hän tunsi itsensä vallan masennetuksi.
Tästähän se vasta oikein alkoi se ajatusten kieputteleminen. Heti ensi-isku oli tehdä tökeröksi. Oli hädän tuntua tässä uudessa tien mutkassa. Se tarrautui jo kurkkuun. Oikeinko tässä on mies mennäkseen?
Vihtori heitti tallukan sängyn alle ja valmistautui lähtemään kaupungille.
– Minä pakenen, – mutisi Epra.
– Niin kai kärpänenkin yrittää – mutta kiertää sentään kynttilän liekkiä.
– Hätäkö sinun on puhua kärpäsistä ja talikynttilöistä! – suutahti Epra.
– Ei mikään – kun olen jo siipeni kärventänyt. – Lähde minua saattamaan! Se tekee sinulle hyvää.
– Odotas! Muutan vähän nursuja.
Epra lähti kuin vihapäissä ja saatteli Vihtoria siihen kadun kulmaan, josta näkyi mylly. Nyt ei sitä onneksi näkynyt, kun oli pimeä.
Ajatuksissaan lähti Epra kuitenkin astumaan myllylle päin. Saman kai tekee, minnepäin kulkee. Katu kuin katu! Ei ole toinen parempi toistaan. Yhtä ilottomia ja elottomia ovat kaikki.
Ja tällaista kolinkolia se Elsakin pitää jonkin arvoisena! Sellainen tyttö!
Epra astui ja tuumi. Kierteli vanhoja ympyröitä ja kierteli uutta. Elsaa oli mukava ajatella ja naimista, mutta sitten nousi Silmukorpi – ja –! Sekö pitäisi jättää? Jääköön! Menen suoraan myllärille.
Epra astui moniaan pitkän harppauksen, mutta pysähtyi sitten? Jokin asia soimasi kovin hänen tuntoaan. Epra kääntyi kotia päin – mutta taas oli jokin soimaamassa. Vai niin! Elsa ja Silmujärvi vetävät kissanhäntää! Ja minä olen häntä, jota vedetään sinne tänne! Vetäkööt!
Mutta sehän olisi kurjaa! Eprassa oli herännyt uusi ajatus. Hänestähän tässä oli kysymys. Miksi antautua noin retuuteltavaksi? Hänen on asia. Hänen tässä on hallittava.
Epra tunsi ensikerran eläissään jotakin taisteluvaatimuksen tapaista tunnetta. Nähtävästi oli vakavasti ryhdyttävä otteluun. Oli taisteltava voitto itselle ja sille puolelle, joka oli hänen sydäntään lähinnä.
Mikä puoli se oli? Otetaanpa pohti! Siinä ehkä piilee sitten voittamisen salaisuus. Ei mennä mihinkään! Ei tehdä tyhmyyksiä! Kotia vaan!
XIV.
Lähipäivinä oli Epra vallan tuuliajolla. Jos hän päivällä päätti lähteä myllylle, niin illan tullen hän sen peruutti – ja jos hän päätti viettää ehtoonsa reissupirtissä, niin hän pian löysikin itsensä toikkaroimassa myllyä kohti. Perille asti ei sentään mennyt. Aina palasi puolitiestä.
Eri voimat työntelivät Epraa näin edestakaisin. Hän tunsi olevansa kuin syöstävä kutojan käsissä. Milloin heitti oikea, milloin vasen käsi.
Joskus välähti kuin irvistelyn vuoksi hänen aatoksiinsa muuan nainen, joka seisoi kädet lanteilla ja huojui hiljaisesti sinne tänne. Sillä oli jakaus toisen silmän kohdalla. Kukahan se mahtoi olla? Veikeä kai olisi ollut, jos Elsaa ei olisi –! Olisi ehkä muitakin – mutta Elsa pyyhkii kaikki tieltä – lakaisee nurkkaan kuin varsiluuta – niin senkin sepän tyttären. Ei pysty sekään seisomaan paikallaan. Joskus kiepahtaa aatosten kynnykselle, mutta silloin astuu Elsa keskilattialle – ja sepän tytär lupsahtaa – ties minne.
Se on sentään vääryys sepän tytärtä kohtaan! Sillä on rehevä olemus – tanakampi kuin Elsalla – vaikka ei yhtä näppärä – ja paksu, ruskea palmikko sillä on – kirkkaat silmät ja punaiset posket. Suotta sitä on aina kynnykseltä kytätä, jos nyt jokunen sana tuli vaihdettua sepän pihamaalla, kun olin hevosia kengittämässä ja hän askareissaan hääräili. Karjahommia näkyi olevan – ja sulavasti kävi kaikki – liukkaasti liikkui.
Kohta kai pajalle on mentävä uudelleen. Nyt vielä käy, mutta annas kun tulee suojaisempi. On pidettävä säätä silmällä. On ehdittävä ennen "Liisan liukkaita ja Kaisan kaljamia". Hm.
Kaisa on sentään aina ystävällinen. Ei ole niinä miehinäkään entisistä. Se on oikein. Kaisa on mukava tyttö.
Minkälainen sitten mahtaa olla täti? On kai niihin Vihtorin häihin mentävä ensi pyhänä, kun alituiseen muistuttaa. Sanoi kyllä ensikuumalta, ettei kutsu, mutta on jo nauranut sille jutulle useastikin. Mitä Vihtori sellaisista – pienistä! Se on halkinainen mies! Toivon sille kaikkea hyvää – vaikka jättääkin minut kuin orpopirun kuusen oksalle. Keikun sitten täällä kuin vaivasen onni tikun nenässä. Yksin saan olla päivät ja illat – ja yksin käydä pajat ja myllyt.
Entä jos kävisi pajalla ennen kuin ehkä häissä tapaa Elsan. Jos nyt välttämättä pitää olla toinen nainen, jonka liepeistä on suoja etsittävä, niin eikö voisi yrittää tuosta sepän tyttärestä –?
Tällaiset aatospyörylät pyrkivät myötäänsä kiertelemään Epran päässä. Ihmekö, jos iltasilla, mutta ajossakin, varsinkin kuormalla istuessa –! Niinkuin nytkin – hääpäivän edellisenä torstaina – jolloin oli hyvin leutoa – sadellutkin oli yön tietämään. Kuopat olivat jo sohjolla, ja köyryissä oli vähin kiiltopintaa. Eikös? Tuossahan jo Kulonpalon etujalka luiskahti!
– Sooh! No, se siitä tuli! Sulla on kuluneet saappaat, lortti hyvä! Suutariin vaan! Suutariin! – puheli Epra ja oli mielissään, kun "Liisan liukas" näin parahiksi sattui.
– Järjestäkää ajot huomiseksi! Kulonpalon täytyy sepälle, – sanoi Epra makasiinipuukhollarille kotia päästyään.
– Oletko tilannut sepän?
– En – mutta joutaahan vaikka odottelemaan. Eipä näytä kiireitä olevan.
– Eipä niin –
– Ja oli mitä oli! Ei lorjin passaa konttailla!
Niin oli se asia päätetty ja Epra oli rauhallisempi kuin monen moniin päiviin.
XV.
Jo aamuhämyssä oli Epra saapunut pajalle eikä ollut tietääkseenkään, vaikka siellä oli useita odottelijoita. Sanoipa seppä vielä, että pormestarinkin hevoset saavat kenkänsä ennen Kulonpaloa. Eivät olleet perillä, mutta oli tilattu. Epra ei välittänyt siitäkään. Saakoot!
Epra asettui istumaan eräälle raudoitettavaksi tuodulle reelle, joka oli sopivasti lähellä navetan ovea. Siihen lähettyville hän oli riisunut Kulonpalonkin syömään heiniä omilta vankkureiltaan.
Tästä kai sitä kuljetaan karja-askareilla, jahka päivä vähän enemmän alkaa kuulottaa!
Eikä Epra pettynytkään. Prännissä näkyi olevan tuli padan alla. Siellähän sakkapata jo oli kiehumassa. Askartelija oli ollut liikkeessä. Kylläpä kohta palaa jäljilleen!
Epra aikoi sytytellä piippuaan, mutta huomasi, että tikut olivat unohtuneet. Eikös penteleet! Pitääkö tästä nyt pajaan –? Jopa jo! Onhan prännissäkin tulta!
Olihan siellä tulta, ja sen ääressä oli mukava istuskella. Oli parempi kuin ulkona ja parempi kuin pajassa, joka oli puolillaan miehiä – ja aina yksi hevonenkin vuorossaan. Tiellähän siellä olisi! Kovin monet syyt puolustelivat Epran oleilua kotahuoneessa.
Niin – Epralle itselleen, mutta – Nyt tulee! Entä, jos onkin joku toinen! Epralta putosi hiili hyppysistä.
– Kas! Täällä on vieraita! – sanoi helakka ääni ovensuusta.
– Hyvää huomenta, – myhäili Epra, kun onneksi oli se oikea tulija.
– Huomenta vaan!
– Tulin ottamaan tulta piippuuni – ja kun täällä oli mukavampi kuin ulkona, niin istahdin.
– Istu vaan! Hevosesi tunsin heti ja arvasin, että sinäkin olet liikkeellä.
– Enkä äkkiä lähdekään. Saan odottaa ehkä puolille päiville. – Olenko tiellä?
– Vieläkös! Mahdun minä tästä saaviin kipottelemaan.
– Minä sitten kannan saavin. Ei tarvita apua.
Tähän asti oli juttu käynyt vaivattomasti, Epra oikein ihmetteli itseään. Hän oli vissistikin edistynyt. Olipa sitten jotakin hyötyä tästäkin – talikynttilä-kylästä!
Epra lorusi samaa vauhtia, ja hyvin se näkyi luistavan. Jo ennen padan tyhjentymistä sai Epra tietää, että tytön nimi oli Alma. Ja ennenkuin sakka oli vähän jäähdytetty, tiesi Epra, että Alman vanhempi sisar Leena oli naimisissa Yrjön kanssa. Oli isällä kisällinä. Asuivat yhdessä ja heillä oli nelivuotias poika, pikku-Yrjö. Kaksi lekaria myöskin oli, mutta ei piikaa.
Alma puolestaan sai kuulla Epran tarinan, joka oli hyvin lyhyt, kun siitä karsittiin Kaisat ja Elsat ja muut sellaiset koristukset.
– Miten oikein tapahtui se Pahan-Pransun juttu? – kysäisi Alma äkkiä.
Epra vähän nolostui ja yskähteli, mutta olihan se muutamin sanoin kerrottava.
– Eikös se riiastellut Elsaa?
– Oli kai sillä puhemies.
– No niin! Se oli mustankipeä. Kuka käski kävelylle toisen oman kanssa!
– Mitäpä mikään oikea tyttö Pransusta, – mutisi Epra.
– No, eipä niinkään.
Alma läikytteli vähän kylmää vettä sakkaan ja työnsi sitten voimakkaan kätensä kyynärpäätä myöten saaviin.
Oikeata maata on, ajatteli Epra, kun katseli Alman sekoittelemista. Työnsä tekee niinkuin pitää.
– Nyt sitten korento! – sanoi Alma ja kääntyi etsimään.
– Niin – ja mun mitä tässä tarvitaan! – nauroi Epra.
– Emme viitsi korvista – läikkyy!
– Eikä läiky! Avaa ovi vaan!
Epra tarttui saavin korviin – ja eikös se Alman ihmeeksi kohonnutkin kuin kaljatuoppi!
– No, jo totisesti – –
Epra kantoi saavin viereiseen navettaan ja laski sen varovasti oven sisäpuolelle, kuivikkeille.
Alma riemuitsi ja ihmetteli, ja Eprallakin oli lystiä. Mukavastihan se hyörinä kävi tuollaisen tytön kanssa. Kotaankin vielä palattiin, kun Alma meni jälkiään siivoamaan.
– Eikös tuo vesisaavikin ole taas täytettävä? Eihän siellä ole kuin tippa pohjalla? – kysyi Epra.
– Onhan se.
– No, täytetään!
Epra kantoi kaivolta veden ja kantoi samalla hevoselleenkin. Sillä aikaa piipahti Alma sisään.
Epra vei ämpärin kotaan ja istui entiselle paikalleen tummuvan hiilustan ääreen. Hm! Sen pituinen se!
Kyllähän tyttö tytöstä käy, ajatteli Epra, kun kaivoi tuhasta hiilen kipinää piipulleen. Ei vissisti Elsaa häpeä missään pelissä! Ja katsekin on sillä pakanan hauska – joskus oikein lystikkään veitikkamainen.
Ai! Mutta enpäs minä toljake vaan hoksannut kysyä mitään niistä häistä! Kuinka se niin äkisti livahtikin siitä? Jokohan tuo meni sen siliän tien? No, menköön! Voihan mulle tulla kaljan jano – tai miks'en voisi pyytää kahviakin keittämään? Voi kai maksua vastaan senkin tehdä. Mutta ei nyt heti! Antaa ajan kulua. Odotellaan vähän. Ehkä tässä kylmäkin yllättää ja antaa asiata. Voihan tällä leveällä pankolla vaikka sääriään oikoa. Eihän tässä nyt enää omin luvin oleilla, kun kerran on nähty ja yhdessä askarreltu.
Epra oikaisi itsensä penkille ja laski päänsä tukevan kätensä varaan. Tässähän on aika mukava, eikä ole huolta Kulonpalostakaan. Sillä on ruokaa ja loimi selässä.
Kauan ei Epra ollut loikonut, ennenkuin Alma tuli takaisin.
– Mitä täällä kylmässä oleksit? Tule väenpirttiin! – huudahti Alma ovelta.
– Onko teillä semmoinenkin? – kysyi Epra ihmeissään ja nousi pankolta.
– Tottahan toki! Missäs sepät asuisivat?
– Kas, kun en tuota hoksannut! Tulenhan minä. Epra lähti nopeasti Alman seuraan ja ihmetteli, että Alma oli tullut hakemaan. Olipa vielä muuttanut pukuakin, ja ihka uudet kengät oli jalassa. Kas vaan, miten astui reippaasti ja tukevasti – ja nousi nopeasti portaita!
Harvoin kai paremman tytön perässä sattuu astuskelemaan.
Portaan juurella Epra vilkaisi vielä Kulonpaloa. Lortti oli hyvä poju, kun meinasi langeta. Sehän se tänne toi.
XVI.
Ennenkuin hämy oli oikein päiväksikään vaihtunut, oli Epra jo vallan kotiutuneena sepän pirtissä. Sen oli ensi-otteella saanut aikaan pieni Yrjö-poikanen, joka heti oli vallannut Epran leikkitoverikseen. Harvoin sellaista onnea sattui Yrjölle. Yksin vain sai jutella ja touhuta savikukkonsa, porukottinsa ja karjansa kanssa.
Äiti ompeli pumpulikankaista kaiket päivät yhtä ja toista "alhaisemmalle" kansalle, ja täti askarteli omiaan. He olivat hyvin ikäviä! Mutta tuolla isolla miehellä ei näkynyt olevan mitään tekemistä. Yrjö istutti Epran lattialle ja teki vilkkaasti selkoa jokaisen kapineen tärkeistä ominaisuuksista.
Paljon niillä niitä olikin, mutta Epran oli kaikki opittava. Yksi kärryn pyörä ei kiertänyt, yksi hevonen seisoi vain sängyn jalan nojassa, yksi lehmä makasi aina, eikä ketulla ollut häntää. Kanat olivat aina nokka maassa, ja kukko kierähti heti pyllylleen, kun siitä kätensä hellitti. Sellaisia ne ominaisuudet olivat! Mutta sitä enemmän niistä oli touhua ja huolta, kun niitä laitumille hoivattiin.
– Kanat jäävät aina kotia, kun ammut menevät! Eikös niin? – kysyi Yrjö taas kerran, kun piha oli tyhjennetty.
– Mutta miten niitten käy? Katsellaanpa! Kas, tuossa on vilja-aitta! Sen permannon alla on kanoilla lystiä.
– Mitä lystiä?
– Sieltä löytyy silloin tällöin pieni jyvä, joka on tipahtanut permannon raosta.
– Ajetaanko ne sinne?
– Nyt siellä ei ole jyviä. Kaikki on noukittu. Mutta siellä on hyvä piilo, jos haukka yllättäisi.
– Onko se peto?
– On. Se on kanavaras, joka lentää. Sitä varten on kukko, että se varoittaisi haukasta. Kukko istuu aidalla – tuossa – ja täällä lentelee haukka.
Epran käsi leijaili korkealla ilmassa.
– Mitä kanat nyt tekevät?
– Ne ovat pellolla ja etsivät pieniä toukkia ja juttelevat: kraa, kraa, kraa, kraa!
– Ne eivät huomaa, kun niillä on pää maassa! – sanoi Yrjö jännittyneenä.
– Ei! Ne eivät huomaa! Mutta kukko, joka vartioi aidalla, huomaa haukan ja huutaa suureen ääneen: haukka tul-lee-ee! Mutta mitäs kanat! Ne ovat niin olevinaan eivätkä välitä ukkelin jutuista. Kanat ovat aina semmoisia. Ne vain lörpöttelevät omia asioitaan: kraa, kraa, kraa, kraa!
Tällöin äiti ja täti purskahtivat nauramaan ja pudottivat Yrjön keskeltä jännitystä. Oli lepyteltävä Yrjöä, ennenkuin saatiin rauha maahan.
– No! – käski Yrjö nyrpeänä.
– Niin, – jatkoi Epra. – Vaikka kukko oli varoittanut, niin kanat vain omaansa sopersivat: kraa, kraa! – Silloin kukko näki, että haukka leijaili jo matalammalla. Kukko venytti kurkkunsa ja huusi suureen ääneen minkä jaksoi: haukka tul-lee-ee-ee! – Mutta kanat eivät välittäneet. Oli niin lystiä olla välittämättä. Rupattelivat vain kilvan: kraa, kraa, kraa, kraa! Kukko-ukkelin ei auttanut muu kuin jättää kanat omalle onnelleen ja pelastaa oma nahkansa. Kukko pakeni aitan alle – noin – ja oli kovin suuttunut. Silloin tuli haukka ja varasti yhden kanan – noin! Toiset pelästyivät kauheasti ja pakenivat aitan alle ja parkuivat: iit-kot, kot, kot! iit-kot, kot, kot! – Kukko oli vihainen ja torui: enkö jo sanonut – mut, mut, mut! Enkö jo sanonut – mut, mut, mut!
Yrjö oli vallan haltioissaan tästä jännittävästä tapahtumasta, ja naiset katselivat Epraa ystävällisin silmäyksin. Heidän mielestään Epra oli kohonnut tavallisen kaupunkilaisrengin yläpuolelle. Eprassa oli jotakin outoa, joka samalla tuntui niin hyväilevän tutunomaiselta. Sen he tunsivat, vaikka eivät sitä yrittäneet sen syvemmin pohtia. Pääasia oli, että Epra oli heidän mielestään toista maata kuin heidän arkinen ympäristönsä.
– Jahka sulla on kerran poika, niin arvaan, että se saa kuulla paljon tarinoita, – sanoi Leena ja rupesi kokoilemaan ompeleitaan.
Alma ei sanonut mitään, mutta vilkaisi silloin tällöin Epraan ja asetteli kahvipannua tulelle.
Yrjö katseli uteliaana Epran suljettua kouraa. Olikohan %e haukan viemä kana kokonaan hukkunut?
– Nyt on näin vähän, – sanoi Yrjö, jonka mielestä tuo yksi oli tehnyt hirmuisen loven kanaparveen.
– Luetaanpa! – sanoi Epra ja pani kourassaan olevan kanan toisten joukkoon.
– Kymmenen! – huusi Yrjö ihastuneena.
– Yrjö ei osaa pitemmälle kuin kymmeneen, – selitti äiti.
– Koetetaanpa, – sanoi Epra ja valmistautui noukkimaan kanoja.
– Yksi! – tokaisi Yrjö.
– Odotahan vähän! Kuuntelehan sanoja! Nippis, nappis, naula, tuoli, satula, selkä, saapas, jalka, jollet usko, tule kattoon, tästäs löydät viistoista! Noin! Kukko on viidestoista.
Tämä oli Yrjölle lysti paikka! Piti lukea yhä uudelleen ja uudelleen. Lopulta jätettiin kanat ja luettiin sormin, kaksin äänin ja suuressa hartaudessa.
Naisia jo rupesi naurattamaan, kun ei lukemisesta tullut loppua ollenkaan.
– Äiti lähtee nyt sitten yksin viemään näitä vaatteita, koska Yrjö vain lukee, – sanoi Leena.
Yrjö pysähtyi miettimään. Katsoi äitiä ja katsoi Epraa. Sovittelun jälkeen päästiin lopulta siihen, että Yrjö lähtee, jos Epra jää odottamaan palaamista.
– Kyllä vieras setä odottaa, – selitti äiti. – Emme viivy puoltakaan tuntia.
– Lupaatkos? – tutki Yrjö.
– Kyllä odotan, – vakuutti Epra ja nousi permannolta.
Yrjö katseli ihmeissään, miten korkealle Epran pää kohosi.
– Nosta ilmaan! – komensi Yrjö.
Epra otti poikaa kainaloista ja kohotti hänet niin korkealle, että Yrjö ylettyi hipaista kattoa. Se vasta oli riemua! Uudestaan! Ja vielä!
– Tule nyt, mies, ottamaan takki yllesi tai saat jäädä! – yritti äiti vakavissaan, vaikka silmät hymysivät.
Meluten ja nippis-nappista lukien pääsivät vihdoin lähtemään.
– Kahvi on valmista siksi, kun palaatte, – nauroi Alma. – Tuo paakarin pullaa tullessasi!
Epra harppasi Leenan perästä porstuaan.
– Jos mullekin annatte kahvitipan, niin on oikeuteni panna pullat, – sanoi Epra ja työnsi markan Leenan kouraan.
Leena esteli, mutta Epra pakeni pirttiin ja veti oven kiinni. Istui sitten akkunapieleen ja rupesi täyttelemään piippuaan.
Hiljaisuus oli äkkiä yllättänyt pirtin. Ei kuulunut muuta kuin seinäkellon naksutus ja kaukaista kilkatusta pajalta.
Mitähän sitä nyt sanoisi, tuumi Epra, mutta tuumimiseen jäi sanominen.
– Onko se hyvin yksinäinen paikka – se sinun syntymäkotisi? – kysyi Alma vihdoin ja istahti piisin viereen.
– Onhan se!
– Arvasin. Sain sellaisen kuvan. Isoilla kylillä ei tarinoita synny.
– Pidätkö tarinoista?
– Kukapa ei pitäisi!
– Kaikki eivät välitä.
– Ehk'eivät kaupunkilaiset. Mutta minäkin olin jo kymmenennellä, ennenkuin tänne muutettiin. Isä jätti torppansa ja pajansa maalle, kun äiti kuoli.
– Oliko se korvessa?
– Ei. Ison kylän lähellä. Mutta sentään maalla.
– Onko ollut koskaan ikävä takaisin?
– Joskus – vähän – ensi aikoina. Mutta ei sitten enää. Olen käynyt siellä parina kesänä.
– Eikö miellyttänyt?
– Ky-yllä! Mutta maalaisihmiset ovat niin mukavia. Ei niitä ymmärrä. Ne elävät vain omaa elämäänsä. Se on kai vallan toisenlaista kuin täällä.
– On se!
– Sinäkin – toisinaan heittelet miehiä järveen ja toisinaan leikit lasten kanssa kuin parhain äiti. Kuka sellaista ymmärtää? – hymyili Alma.
– Täytyy joskus tapella susien ja karhujen kanssa. Se on kai niin, että – kuinka kulloinkin.
– Kerrotaan, että et edes ollut suuttunutkaan Pransulle. Heitit vain ja käskit lämmittelemään.
– Suotta suuttua! Eihän pedoillekaan –! Ne tekevät luontonsa mukaan.
– Olisipa kumma, ellei häijylle suuttuisi! Taitaa puuttua kirpeys metsämaan väeltä.
– Minkälainen?
– Sisun purkaus – tarkoitan. Erämaa tekee kai terän, mutta jättää sen terästämättä.
Alma naurahti hauskasti omalle jutulleen.
– Se nyt on sellaista pajapuhetta. Miehiltä opittua, – jatkoi Alma naureskellen ja nousi hoitelemaan keittoaan.
– Se on oikeata puhetta, se. Sellaista ymmärrän paremmin kuin papin saarnaa. – Kas tuossa seinällä tuota käsisahan terää! Käännäpäs se vauloksi! Se taipuu kyllä, jos on ylivoimainen pakko, mutta kun pakko hellittää, niin terä suoristuu ennalleen. Sellaista on korpiväkikin.
– Pakkoja sillä on paljon – jos joitakin. Mutta ne eivät kestä – eivät jaksa painaa sahan lehteä iankaiken. Ja heti kun paino hellää, nousee eräs mies – sahan terä suoristuu.
– Ainako?
– Melkein aina – henkihieveriin asti.
– Vai kaikki –! – Elääkö isäsi?
– Ei.
– Kestikö hän loppuun asti?
– Kesti. Karhun raatelemanakin jäi voittajaksi – ja kysyi viimeisikseen: Kuoliko se? Sitten vasta heitti henkensä.
Alma oli kauan vaiti ja kohenteli tulta.
– Täällä ei olla niin sitkeitä. Täällä uupuvat nuoret ihmiset jos jonnekin – katuojiin, lasaretteihin ja muualle. Kesken aikojaan. Kun ensimmäinen kova kohtalo istahtaa harteille, niin jo lysähtävät, – puheli Alma hiljaisesti.
– Kyllähän maallakin onnettomuudet ja tapaturmat –
– Ne ovat erikseen, – sanoi Alma tiukasti. – Mutta – kun pelkästä velttoudesta ja hurjasteluhalusta ruvetaan mäkeä laskemaan –. Niinkuin tuokin – Pransu. On jo ehtinyt linnat – ja vaikka mitkä. Sellainen sapettaa.
– Mitäs joutavaa.
– Kyllä vaan – sapettaa. Hän oli Leenan sulhanen ennen Yrjöä, mutta – Yrjö piti niin paljon Leenasta, että otti hänet vaikka – sillä oli poika – ja – Pransu oli sen isä. Antoi vielä ristiäkin – omalle nimelleen.
Epra yritteli sanoa jotakin, mutta sotkuiseen ajatukseen takertui puhe.
– Jättikö Leenan? – sai Epra vihdoin kysytyksi.
– Eikä! Sisareni on topakka niinkuin minäkin olisin ollut. Leena hylkäsi, kun mies joutui linnaan markkinavarkaudesta.
– Vaikka –
– Vaikka – niin! Niihin aikoihin juuri poika syntyi.
– Suotta kertoa vieraille – –
– Oh! Kaikki sen tietävät. Pransu on kyllä pitänyt siitä huolen. Ja mitäpä selvän pelin salaamisesta. Leenalle se oli onneton erehdys – sokea luottamus. Mutta Pransu oli – ja on roisto.
– Tiesiköhän Elsa tämän?
– Hyvinkin.
– Ilmankos se moneen kertaan valitteli, että häntä niin hävettää Pransun kosiminen.
– Arvaa sen. – Täällä, näes, terästyy joskus sappi ja viha. Jos olisin mies, niin luulen, että Pransu olisi jo nähnyt monta allikkoa. Minä oikein rupesin tykkäämään sinusta, kun kuritit öykkäriä.
– Kuinka paljon?
– Mitä?
– Kuinka paljon tykkäämään?
Alma punastui, käänsi päänsä ja naurahti vähän.
– Minäkin tykkään sinusta. Olet rehti tyttö. Synti, että olet joutunut kaupunkiin.
– Entä sinä sitten? – nauroi Alma.
– En ole sidottu – vaikka huomenna lähtisin.
– Kotiasi?
– En-en. Teen töllin itselleni – ja vaimolleni.
– Kuka se on?
– En tiedä – vielä. Alma nauroi helakasti.
– Ei tiedossa mitään! Kaikki vasta satuna!
– Töllin paikka on.
– Sanoinhan, että olette mukavia. Elätte saduissanne. Mutta tiedätkö mitä?
– No?
– Joka uniin uskoo, se varjoon kompastuu.
– Luuletko, ettei kukaan tule minulle?
– Uskon, että kuka tahansa – sinulle – jos on paikka, minne viet.
– Paikka on.
– On – tuulet seininä ja sateet kattona! – nauroi Alma ja rupesi kahvikuppeja asettelemaan pöydälle. Kahvin oli jo nostanut selkenemään.
– Mikä on aatoksissa, on päätöksissä – ja päätös on suurin työ, – nauroi Eprakin tyytyväisenä, miettien mielessään, ettei pitemmälle tänään. Alku oli hyvä ja siihen oli tyydyttävä.
Alma oli kaikin puolin sellainen kuin reilun ihmisen pitääkin. On riuska työssään ja keskusteluissa halkinaisempi kuin Elsa.
Jopa se Elsa on lakannut kieppumasta nokan edessä. Tuolla jo pysyttelee silmäkannon päässä. Kyllä vissisti Alma pitää loitolla. Niin tuntuu.
– Tapaammekos Alviinan ja Vihtorin häissä? Onko kutsuttu? – kysyi Epra äkkiä, muistaessaan.
– Kyllä on kutsuttu. Isä oli Alviinan miesvainajan hyvä tuttava. – Tanssitaanko siellä?
– En tiedä, mutta minä en tanssi!
– Et?
– En osaa.
– Onpa se ikävää! Minä haluan olla myötäänsä lattialla. Mutta purppuriin minä sinut vien. Siinä sohrii kuka tahansa, kun toinen on taitava.
– Vietkö?
– Vissisti!
Tästä tuli Epra hyvälle tuulelle koko loppupäiväksi ja moitiskeli jo salaisessa mielessään tanssitaidottomuuttaan. Taitaa olla opeteltava sekin metku. Sehän se lupasi opettaa pömpöttämään se lanteitten keinuttelija – mutta eihän sitä tähän hätään. Hyvä, että Alma vie purppuriin.
Tätä ajatteli Epra kahvia juodessa ja Kulonpaloa kengitettäissä – ja ajattelipa vielä kotimatkallakin.
Jos onni on hyvä, niin Alma onkin se oikea tyttö – juuri se oikea.
Alman tähden kyllä kannatti tulla kaupunkiin – säkkejä rähjäämään!
Hei, lortti! Koettelepa vähän ahkerammin astuskella! Takaan, että uudet saappaasi purevat jäähän. Tämä ilonpäivä on kuitenkin vanhojen kenkien ansio – vai teitkö sen tahallasi. – Liukastuitko kepponen mielessä, vanha lortti? Häh, junkkari? Taidat olla koirankureja täynnä koko mies! Mitä? Kaurojako palkaksesi! Noo – pitää kai sitten – hyvä poikahan olet!
XVII.
Morsiustaloa siistittiin lauantai-iltana minkä jaksettiin. Vihtori oli vienyt Eprankin mukanaan siirtelemään tiskejä, hyllyjä ja kaappeja. Halkoliiteriin oli kannettava kaikki trahtööritavarat pesijämuijien tieltä. Häärinää oli jos minkä moista!
Oli siellä Almakin parin muun tytön kanssa. Ne touhusivat keittiön puolella. Sen huomasi Epra kurkistaessaan ovesta. Oli mieluisa huomio. Iloisesti huusi Epra hyvän ehtoonsa ja kysyi samalla, tarvitaanko puita tai vettä. Molempia tarvittiin, ja Epra kantoi. Oli lystiä olla samassa hyörinässä Alman kanssa.
Alviina nilkutteli vähän siellä ja täällä ja päivitteli. Vihtori myhäili leveästi ja lohdutteli. Oli siinä tuloa ja menoa ja kaikenlaista tohinaa.
– Kuivaako puotipermanto – on vähän lahoja paikkoja? – valitteli Alviina.
– Kuivaa hyvinkin. Panen tulta pesään, – lohdutteli Vihtori. – Kesällä teen uuden permannon.
– Voithan sinä vaikka mitä, kun pystyt ja osaat, – kehuskeli Alviina.
Joku huusi kamarista jotakin ja toinen kyökistä. Epra teki laajoja käänteitä ja yritti olla kaikille avuksi.
Kun sitten puoliyön tietämän oli näin tohistu ja touhuttu, oli häätalo kunnossa.
Kerran, sopivasti sivuuttaessaan, oli Epra sanonut Almalle, että hän saattaa kotiin.
– Tee niin! – oli Alma vastannut – ja sitä myöten oli Epran tulevaisuus vallan selvä.
Yhdessä he sitten lähtivätkin pimeille kaduille, keskustellen töistään kuin tarkastellen, oliko jäänyt säröpaikkoja.
Epran mielestä ei jäänyt ainoatakaan.
– Mutta ellet sinä olisi siellä pakarissa leiskunut, niin silleen olisi jäänyt koko rottelo ja varmasti kaikki kahvit palaneet karrelle, – vakuutteli Epra.
– Taisit käydä siellä usein kurkkailemassa. Mitä asioita sulla sinne oli?
– Täytyi nähdä sinut vähän väliä ja uudestaan, – sanoi Epra puolustellen.
Alma liukastui pahasti, mutta Epra sai käsivarresta lujan otteen.
– Pidä minusta kiinni! – sanoi Epra. – Kuljetaan käsi kädessä!
– Etkö sitten sinä liukastu?
– En. Minulla on naulat koroissa.
Nyt he kulkivat käsi kädessä. Mutta mistähän se johtui, että keskustelu loppui siihen? Alma vielä kyllä yritteli, mutta Eprasta oli tullut tuppisuu.
– Oletko sinä enää mukanakaan? – naureskeli Alma vihdoin.
– Pidäthän kädestä –
– Aattelin, että se vain taluttelee – mutta mies on jäänyt! – nauroi Alma.
Epra hymähti, mutta ajatus ei ollut siinä mukana. Oli pohdittava tärkeämpiä. Entä jos nyt rupeisi juttelemaan? Tuskin koskaan enää saa näin hyvää tilaisuutta. Ei ainakaan purppurissa. Ja huomenna voi olla kotimatkalla muitakin menijöitä.
– Mitä sinä meinaat, mies?
– Mitä – meinaan – säikähti Epra.
– Kuljemme kuin aaveet, pukahtamatta luotua sanaakaan.
– Kun arvaisin sinun mielesi.
– Missä asiassa?
– Voisitko sinä siirtyä kaupungista?
– Minne ihmeelle?
– Maalle. Sitä tässä tuumin.
– Mitä minä siellä tekisin?
– Noo – jos sattuisit joutumaan naimisiin.
– Hm. Miksipä ei maallekin. Mutta en noin vain ylimalkaan. Sen ratkaisee tieto, kenelle ja minne. Menihän pormestarin tytärkin suureen Vuormaan kartanoon – eikä huolinut kaupungin viskaalista.
– Niin – kartanoon!
– No, ei suinkaan nyt meikäläinen kartanoita ajattele. Kai sen älyät. Sanoin vain, kun muistin pormestarin parivaljakon. Se oli silloin kengitettävänä Vuormaan matkaa varten.
– Mitäpä isoisista.
– Ei tietenkään – mitään. Mutta miksi ei mikä tyttö tahansa – maallekin. Sitä meinasin. – Tässä on nyt pajaportti.
– Joko se riivattu nyt siihen töksähti?
– Liian aikaisinko? – nauroi Alma ja yritti irroittaa kättään.
– On vaikeata hellittää kättäsi. Kävellään vielä ja jutellaan, – pyysi Epra.
– Älä, veikkonen! Aamupuoli käsissä ja huomenna häät.
Koska ei välitä kävelystä, niin ei välitä muustakaan, ajatteli Epra. Mutta – niin tai näin! Miksi tässä joutavia paistatella. Selvyys on paras.
– Kai sentään voit vastata yhteen kysymykseen, vaikka olisi viidet häät? – kysyi Epra vähän uhmamielisenä.
– Kyllä – vaikka kahteen, – vastasi Alma niin arkisen kevyesti, että Epra jo siitä aavisti, mitä tuleman piti.
– Olen tässä vain hiljalleen muutamana päivänä aprikoinut, – alkoi Epra hitaasti.
– Mitä?
– Että – tulisitkohan sinä sinne salolle?
– Minne salolle?
– Minun kanssani – Silmujärvelle.
– Mitä sinä hupsit?
– Niin – olin päättänyt kysyä, – sanoi Epra vaivalloisesti ja irroitti kätensä.
– Vaimoako aiot Silmujärvelle?
– Niin.
– Tönöttömälle törmälle?
– Rakennetaan tönö.
– En ikinä – sinne en. Etkä sinäkään. Eikä kukaan. Nukutaan nyt ensin ja tuumitaan sitten toisinpäin. Aamu iltaa viisaampi. Hyvästi nyt!
– Hyvästi!
Epra oli pistänyt kädet taskuihin eikä tarjonnut kättään. Epran valtasi äkkiä omituinen keveyden tunne. Tuntui kuin olisi tehnyt velvollisuutensa – ja siitä oli nyt hyvä olla. Merkillistä!
Alma puhui vielä jotakin joutavaa, mutta ei Epra sitä kuunnellut. Vihdoin Alma sanoi lähtevänsä, mutta ei Epra jäänyt katsomaan lähtikö vai ei – sanoi vain hyvästi ja lähti astumaan kotia päin. Tämähän kävi kuin torikauppa. Onko? Ei ole. – Jopa oli kaupunkilaista. Jo oli.
Epra ihmetteli itseään ja sitä mukavaa tunnetta, mikä hänessä oli herännyt. Ei hän kaivannut Elsaa – ei rahtuakaan – ja Almasta hän viisi veisasi – koska ei Almakaan hänestä välittänyt. Olipa onni ettei välittänytkään. Hölysi vain kartanoista ja tansseista ja saduista ja sopesta ja – – lorua kaikki! Mutta onpa tämä outo tapaus! Niin. Tässä on Vihtorin neuvo. Naisesta pääsee ainoastaan toisen naisen avuin. – No, nyt olen päässyt – kaikista.
Se Vihtori on sitten viisas mies!
XVIII.
Epra saapui pirtille samoihin aikoihin Vihtorin kanssa. Toiset miehet jo kuorsasivat.
– Tulinpa vihdoinkin nukkumaan viimeistä yötäni tähän pöksään! – naureskeli Vihtori. – En ikävöi mitään tässä talossa. Sinua kyllä – mutta sinä et kuulu tänne.
– Tällä haavaa en kuulu mihinkään.
– Joko taas tuli ero?
– Älä nyt ollenkaan rupea arvailemaan.
– Kuules, Epra. Näin miesten kesken ystävän sana –
– Älä rupeakaan lohduttelemaan. Kävi kuin sanoit. Toinen nainen päästi toisesta. Olen onnellinen ja vapaa. En kaipaa säälin silitystä.
– Äsh! En minä sellaista. Noista naisista vain –
– Niitten kanssa ei minulla ole mitään tekemistä.
– No, kun nyt näin hyvin pääsit, niin älä nyt taas heti pistä päätäsi loukkuun. Kas, ne naiset ovat sellaisia lörpöttelijöitä. Niiden kesken jo kiertelee sellaisia juttuja, että sinä kosiskelet emäntää taivasalle. Se synnyttää pilantekoa ja –
– Kuka sellaisia? – kysyi Epra henki kurkussa.
– Eiväthän ne pahalla – mutta se kuuluu heille – saavat vähän kerskata ja pyristää höyheniään. Pieni sana sieltä, toinen täältä. Ehkä Kaisa – ja miks'ei Alviinakin – ja Elsa – ja nyt Alma –
– Älä – pentele! Mistä kuulit?
– Permannon pesijät sitä tirskahtelivat – ja lisäilivät kymmenet siivet sivuun – tietenkin.
– Eikös – pakanat! Vaikka minä ihan rehellisesti –
Epra oli vallan ällistynyt. Vihtoria rupesi naurattamaan.
– No, ei se sen kummempaa ole! Mutta kun nyt sattui tällainen rako sulle, niin mulle sopi sanoa. Vehtaa heidän kanssaan, niin paljon kuin ikinä haluat, mutta älä aina heti kosi – Silmujärvelle!
– Eikä heistä ole kukaan Silmujärven arvoinen! – kivahti Epra.
– Älä sitten pyytele heitä sinne! Kukaan ei kuitenkaan tulisikaan.
Epra ei sanonut enää sanaakaan. Murjotti vain ja paneutui maata. Hän oli loukkaantunut ihan sydänjuuriaan myöten.
– Onpas kylä! On kuin kuivettunut kakkarapelto! Mokoma kaupunki. Maalaisten halveksimaan savikkeitten ja pilliäisten pesä. Entä ihmiset. Ihmisiäkö ovat? Jokaisella kauppatiski ja puntari sydämessä. Ja ketun häntä takin alla. Ja harakan räkätys suupielissä. Hyi, pannahinen!
– Nyt sinä ensikerran näyt olevan vihainen. Älä välitä!
– Vihainenko – roskalle? Annan palttua koko höskälle.
– Se on oikein! Ja nukutaan kiireesti, ettei huomenna torkuta.
– En tule torkkumaan. Makaan maanantaihin yhtä painoa.
– Etkä, peeveli, makaakaan. Sinä tulet vehtaamaan naikkosten kanssa. Ole oikein riivattu kaikille – niin näkevät. Ne kuitenkin tykkäävät sinusta kovin. Pane pyörälle päästä joka sorkka! Mutta säilytä oma pääsi! Leiki kuin kissanpoikien ja koiranpentujen kanssa! Silloin sinua kunnioitetaan ja tirskuna taukoo.
– Kyllähän sinä maailman näyt tuntevan, – sanoi Epra jo vähän iloisemmin.
– Tee kuin sanoin, mutta – Alviinan voit jättää rauhaan!
– Älä pelkää! – naurahti Epra ja kääntyi nukkukyljelleen.
XIX.
Vihkimisjuhlallisuudet eivät kauan kestäneet. Pappi tuli kuudelta ja lähti puolen tunnin kuluttua. Pyhäpäivisin oli papeilla kova työpäivä. Sitten alkoi heidän lepoviikkonsa, kuten leikinlaskijat sanoivat.
Vihkimistoimitus kävi aivan sulhasen mielen mukaan, sillä mitäs valmiissa kaupassa ketkuttelemista, oli Vihtori arvellut. Harjakaiset ovat pääasia.
Niinpä ilmestyivätkin totivehkeet kunnioitettavan nopeasti trahtöörikamarin pöydälle ja viinilasit naisten käsiin, ennenkuin, kunnolla onnittelupikaritkaan oli tyhjennetty.
Vieraita ei ollut paljoa, mutta ei sentään tarvinnut hävetä seinustoja. Olihan niillä istujia. Nuoriväki jättäytyi keskimmäiseen tanssihuoneeseen, arvokkaampien naisten siirtyessä Alviinan kamareihin – ja totivehkeet kyllä houkuttelivat omat suosijansa omalle puolelleen.
– Tupakka päälle, sanoi Vanni, kun vihiltä pääsi! – kehoitteli Vihtori ja sai heti miesten keskuuteen iloisuutta.
Arkailemistahan siinä aluksi vähin oli, kun Vihtorin tähänastinen isäntä, itse mahtava kauppiaskin, oli saapunut tilaisuutta kunnioittamaan. Eihän Vihtori sellaista uskonut, kun kävi pyytelemässä – mutta mitäpä ollakaan! Oli tuonut vielä lihavan rouvansakin, joka nyt pyylevänä pani Alviinan vanhan keinutuolin pahasti ritisemään.
Tämä lihava rouva soveltui muuten hyvin ympäristöönsä. Puhui kansan murretta ja oli ystävällinen kaikille. Kumma kyllä – vaikka oli "tonttipuodista" noussut suureen varallisuuteen! Kyllä sitä kaupungilla paljon ihmeteltiin ja "oikeat herraspiirit" nyrpistelivät neniään. Ei pitäisi sentään –! Kyllä pitäisi sentään –! Ei nyt saisi –! Kyllä nyt saisi –! Sellaista vatkutusta kuului sieltäpäin paljon, mutta "alhaisemmat" ihmiset olivat sitä herttaisemmat – silloin harvoin, kun saivat siihen tilaisuuden.
Olipa siellä naisten kamarissa toinenkin "ylhäinen" nainen. Se oli patrunessa – oluttehtailijan rento ja rehevä leski. Komea ja pulska kaikin puolin. Hänet oli kutsuttu sen tähden, että Alviina myi hänen tehtaansa olutta. Mahtoi olla muuten aika hyvä ihminen, mutta varsinkin "alhaisempi" kansa tuppasi ajattelemaan hänestä kaikenlaista ilkeätä. Johtui ehkä siitä, että hän oli ollut ennen "susiteetissa" edeskäypänä.
Nämä olivat näitten häitten ainoat "vallassäätyiset" vieraat, joitten varsinaisen rungon muodostivat muutamat käsityöläiset perheineen, jotkut olutkuskit, kauppiaan piiat ja rengit sekä pari naapuria perheineen.
Nuorta väkeä oli sentään siksi paljon, että Viulu-Kustaakin oli pelineen saapunut paikalle. Eprakin oli sentään tullut, vaikka puolihaluttomasti – mutta eihän Vihtori muuten hellittänyt. Täällä hän nyt istui salin uuninnurkassa, pimeimmässä kolossa, ja oli tuumailevinaan, vaikka ei tuumaillut yhtään mitään. Hänestä tuntui kuitenkin, että kyllä pitäisi tuumailla, sillä olo ei ollut oikein mukava. Outoa tämä oli – eikä mitään lystiä kuinkaan päin. Tupakalle teki mieli tuonne kamariin, mutta kun siellä oli se kauppiaskin – ja nuo seinusta-istujatkin heti kurkistelivat, kun joku liikahti.
Siellähän se Almakin istui, vaikka väliin edeskäypänäkin kepsahteli. Kaisa ei näkynyt auttelevan missään asiassa, vaikka oli sukulainen. Tuolla vain istui ja juttusi Elsan kanssa! Näkyivät, pakanat, olevan vanhoja tuttavia keskenään. Kunpa alkaisivat pompotella, että pääsisi livahtamaan porstuaan. Parasta olisi patikoida kotia.
– No mitä sinä täällä uunin kyljessä ruhoasi haudot? Tule tekemään lasi! – kuului äkkiä Vihtorin ääni Epran korvaan.
– Eihän sitä, – tapaili Epra.
– Kyllä vaan! Kippaat sinä sulhasen kanssa, vaikka saakuri oksilta kurkistelisi! – sanoi Vihtori ja tarttui Epraa olkapäästä – ja niin sitä mentiin.
– Siinähän se meidän Epra tuleekin! – sanoi laihankalea kauppias niin iloisesti, ettei niin laihalta mieheltä olisi odottanutkaan. – Tässä juuri juttusimme loordi Kulonpalosta. Seppä väittää, että se jo ymmärtää suomenkielistä puhetta. Onko siinä perää?
– Miks'ei lortti ymmärtäisi, kun Epra sille juttelee kaikki asiansa, – nauroi Vihtori.
Muutkin nauroivat ja alkoivat kehuskella Epran ja lortin hyviä välejä. Siitä sitä juttua jatkui, ja Eprakin istahti jo vähän kotiutuneempana kamarin ovipieleen.
Kauppiaskin oli kipannut Epran kanssa ja kiitellyt Epraa hyväksi hevosmieheksi.
– Juuri niin pitää sellaisia kalliita ja viisaita elukoita hoidella, – päätteli kauppias ja pisti peukalot liivin kainalokoloihin. Oli huomannut, että tämä asenne vähän levitti hartioitten kapeutta.
Tällöin, kuuluivat Kustaan viulun vetäisyt, ja muutamat nuoret miehet, jotka olivat hairahtuneet kamariin, siirtyivät salin puolelle.
Kohta oli iloinen tanssi täydessä käynnissä ja luontainen seurustelukankeus oli koko lailla norjistunut.
– Polkekaa permantoa, hyvät vieraat, minkä jaksatte! – kehoitteli Vihtori. – Alviina ja minä emme tanssi ollenkaan!
Kauppias tanssitti ensin lihavaa rouvaansa yhden kierroksen, sitten patrunessaa kaksi kierrosta ja sitten näteimpiä tyttöjä monta kierrosta. Palasi sitten totipöydän ääreen hyvin lämpimänä ja arveli, että nyt nuoremmat saavat jatkaa.
Patrunessa oli myötäänsä lattialla, pyydellen itse tanssittajansa, sillä nuoret miehet vähän ujoilivat. Usein hän haki niitä totikamaristakin ja vilkaisi joka kerta Epraa, tullen mennen.
Ensimmäisen tanssin loputtua kysyi kauppias Vihtorilta, missä on morsiamen lahjatarjotin?
Vihtori tuli ensin ymmälle, sillä ei hän ollut ehtinyt sellaisia asioita ajatella, ja arveli sitten, että ei suinkaan kaupunkipaikassa sellaisia vanhoja tapoja käytettäisikään.
– Kaikki hyödyllinen on käyttökelpoista! – nauroi kauppias ja lähti naisten puolelle.
– Mennäänpä perässä, niin tulee valmista yksin tein! – sanoi seppä ja lähti kauppiaan perässä, toiset kintereillään. Epra kulki viimeisenä ja kaiveli taskustaan kaksi melkein uutta kolmimarkkasta. Ne oli hän päättänyt antaa häälahjaksi.
Akkunapöydällä Alviinan kamarissa oli koruompeluliinan koristama, tyhjä lautanen. Se oli ollut siinä Alviinan kyynärpään vieressä illan alusta asti. Alviinalla oli ollut ajatusaikaa sellaiseen, mihin hänen nuori aviomiehensä ei ollut kerinnyt.
Kauppias asetti lautaselle kolme kaunista satamarkkasta, toivottaen morsiamelle onnea ja sanoen samalla hyvästit. Pyydellen anteeksi aikaista lähtöä selitti kauppias, että kuskin ilo oli puolinaista niin kauan kuin oli hevosista huolehdittava.
Patrunessa antoi myöskin kolmesataa ja selitti naureskellen, ettei hän vielä aikonut lähteä.
Kun herrasväet olivat siirtyneet syrjemmälle, tulivat pikkuantajat vuoron perään. Panivat ujosti lahjansa lautaselle, kumarsivat ja poistuivat.
Vihtori haki kauppiaan kuskin ja meni pihalle asti saattamaan arvokasta entistä isäntäväkeään. Sillä aikaa sai tanssi jo uuden vauhdin ja oli parhaassa pyörinässä, kun Vihtori palasi ulkoa.
– Tuletteko tanssimaan? – kysyi patrunessa Epralta, juuri kun Epra oli aikeessa poistua morsiamen kamarista.
– Minä en osaa, – sanoi Epra hämillään.
– Sehän ikävä.
– Niin on.
Patrunessan täyteläiset huulet hymyilivät niin eloisasti, ettei Epra ollut sellaista nähnyt. Pilkkaakohan se teki? Epra katsoi silmiin. Raskaat silmäluomet peittivät katseen osaksi, mutta silti Epra näki kuin silmäniskun välähtävän tuossa katseessa. Olipa omituinen katse! Niin hivelevä ja tuttavallisen läheinen! Epra tunsi kerran ennen nähneensä jotakin samanlaista, mutta ei muistanut milloinka.
– Niin on – hyvin ikävä! – lepertelivät patrunessan huulet kuin omia aikojaan. Silmät eivät puhuneet ikävästä yhtään mitään. – Miten aiotte kuluttaa aikanne koko illan?
– En mitenkään! Aion lähteä.
– Lähteäkö – jo!? No, mutta – Patrunessan huulet lakkasivat hymyilemästä, ja katse kääntyi tanssiviin.
– Tunnen teidät – te olette kauppiaalla – täällähän on vain yksi oikea kauppias, toiset ovat sellaisia nappikauppiaita, tiedättehän – olette kauppiaalla Loordin ajajana – olen useasti nähnyt – ja minun täytyy hoitaa tehtaalla – olen oluttehtaan omistaja – täytyy hoitaa sekä miehet että naiset – haluaisin keskustella kanssanne –
Patrunessa lopetti katkonaisen esityksensä ja käänsi taas katseensa Epraan. Nyt se oli Epran mielestä asiallisempi – ei enää niin tutunomainen.
– Kyllä minä kuuntelen – sanoi Epra.
– Ei se niin äkkiä – tässä hälinässä. Mutta me kyllä saamme keskustelutilaisuuden – hetken päästä – odotatteko –?
– No, vaikkapa –
Patrunessa purskahti nauramaan, ja Epra hämmentyi hypistelemään piippunsa vartta.
– Ette te ainakaan ole – kuinka sanoisin – ette ainakaan ole utelias...
– Mistä sitten?
– Siitä paikasta, jonka aion teille tarjota, – nauroi patrunessa.
– En ole kuullut mistään sellaisesta.
– No, jos haluatte kuulla, niin – no, niin, saammehan nähdä, haluatteko –
Epra ei osannut sanoa mitään eikä ymmärtänyt mitään. Sehän juttelee sekavia, ajatteli Epra, mutta voihan täällä vielä oleillakin, jos niikseen on.
– Menen tuonne miesten puolelle, – sanoi Epra ajatuksensa päätökseksi.
– Hyvä on! – sanoi patrunessa ja poistui tanssivien joukkoon, mutta kääntyi sieltä heti ympäri ja palasi Epran luo.
– Ei ole yhtään vapaita – lähden pois. Saatatteko minut kotiin, niin palvelustyttöni saa jäädä tanssimaan?
– Lähden mielelläni täältä.
– Menkää sitten ja odotelkaa kadulla. Kun Epra vihdoin viimein sai Vihtorin käsiinsä sanoakseen hyvästit, nousi pysty hänen eteensä.
– Et mene minnekään! Et tuumaakaan! Vai kesken kaiken! – motkotteli Vihtori juuri parahiksi, kun patrunessa tuli hyvästille.
– Hän on luvannut saattaa minut, että Maiju saa jäädä tanssimaan, – selitti patrunessa.
– Se on eri juttu. Mutta nytkö jo –?
Patrunessa ei antanut Vihtorin pyyntöjen vaikuttaa eikä välittänyt Alviinan estelyistä. Niistä oli vain se hyöty, että Epra pääsi pujahtamaan rauhassa porstuaan, tarvitsematta hyvästellä Alviinaa ja sen vuoksi uudelleen sotkeutua naisten huoneeseen. Mutta eikös?
Vihtori saattoi patrunessan portaalle asti ja kiristeli varmaa lupausta Epran palaamisesta, mutta Epra asteli yhä edelleen porttia kohti vastaamatta mitään.
– Älkää nyt niin kiireesti, hyvä mies! Täällähän on kuin säkissä, – huuteli patrunessa ja nauroi helakasti, kun törmäsi päin kinosta.
– Antakaa kätenne! – sanoi Epra.
– Vaikka molemmat! En näe niin hituistakaan. Taisin tehdä tyhmästi, kun en käskenyt hevosta.
– Joutavia! Tästähän on vain kivenheitto. Ja tähän tottuu silmä. Minä jo näen, että patrunessalla on vaaleanharmaa lakki päässä.
Patrunessa nauroi ihan katketakseen.
– Ei minkäänlaista lakkia!
– No, myssy sitten.
– Ei myssyä eikä hattua. Siitä näkee – ettei täällä mitään näe.
Leikkiä laskien pääsivät he vihdoin keskelle katua, missä kulku kävi suuremmitta kommelluksitta.
– En olisi uskonutkaan, että osaatte leikkiäkin laskea, – sanoi patrunessa.
– Se tuntuu vain siltä – näin pimeällä.
– Onko sitten pimeä?
– Ettekö näe?
– En uskalla avata silmiäni. Jos sitten en näkisikään mitään, niin rupeisin pelkäämään enkä uskaltaisi astua ollenkaan. Miten sitten kävisi?
– En osaa sanoa.
– Koetammeko?
– Miten?
– Minä avaan silmäni ja rupean pelkäämään.
– Siten emme pääse tuon lätäkön yli, joka kiiltää tuossa tehtaan portilla.
– Ai – se lätäkkö! En muistanut. Olimme upota siihen tullessamme, – hätääntyi patrunessa.
– Taitaa ollakin paha.
– On se. Nyt avaan silmäni ja pysähdyn.
– Sitten kannan yli.
– Pyh! Mistä se voima tulisi!
Epra kumartui ja nosti patrunessan syliinsä kuin pienen tytön.
– Oh! Nyt vasta minä oikein pelkään, – kuiskasi patrunessa ja kiersi käsivartensa Epran kaulan ympäri lujasti ja varmasti, painaen poskensa Epran poskeen.
– Ei ole syytä pelätä.
– On – pelkään putoavani.
Epra astui reippaasti lätäkön yli komeissa pitkävartisissaan, mutta kun hän aikoi laskea patrunessan maahan, eivät käsivarret hellittäneetkään. Kylläpä se nyt pelkää joutavia, ajatteli Epra ja kantoi edelleen.
Mutta juuri ehtiessään komean lasikuistin eteen tunsi Epra kuumien huulten painuvan huulilleen. Kas, riivattua, ajatteli Epra. Onpa konstikas epeli.
Se olikin Epran viimeinen järkevä ajatus sinä iltana.
Vasta myöhemmin, kun hän poistui rakennuksesta lehtokujalle ja siitä kadulle, alkoi pieniä tuumailun väreitä viritä hänen pökertyneessä päässään.
XX.
Räntäiset ilmat jatkuivat. Satoi vettä ja lunta vuorotellen. Oli harmaata, synkkää ja lokaista. Ei näkynyt aurinkoa eikä minkäänlaista iloista pilkahdusta mistään päin.
Epra oli mielestään pudota loksahtanut tällaiseen solskeiseen olotilaan. Sisältä ja ulkoa oli elämä samanlaista. Jos istui tai astui – samanlaista. Aatoskin kyykötteli jossakin pääkopan nurkassa eikä kierrellyt entisiä ympyröitään. Kyykötelköön! Ei se sieltä kumminkaan hyväntuulisena esille kömpisi. Kyllä Epra sen oli honannut. Häijynkurisuutta sillä oli sisu täynnä. Pysyköön vain nurkassaan!
Jos päivät olivat yksitoikkoiset, niin ehtoopuhteet olivat sitäkin tyhjemmät. Mutta palttua niille! Ei Epra ajatellut, että niissä olisi jokin muutos tapahtunut. Hän vain loikoili sängyllään – ja odotti. Mitä hän odotti? Ei hän mitään odottanut, mutta hänessä oli sellainen odottava tunne. Oli mukavaa, kun sai noin odotella – ei päässyt aatos pakana pahasti virnistelemään. Ehkä oli sen sisu taittunut silloin hääiltana. Ehkä häpesikin.
Hyvä, että sekin, ryökäle, oli saanut kerran nokkansa päälle. Olipa kuin puulla päähän lyöty. Kyllä olikin tässä ristitikkua leiskunut koko syksyn. Vienyt joskus unetkin silmistä. Olkoon hiiri kuurussa – hiiri kuurussa!
Usein, kun Epra lojuessaan pääsi tähän kohtaan, naksutti hänen taskukellonsa seinällä, korvan juuressa – hiiri kuurussa – hiiri kuurussa – ja siihen Epra nukahti.
Sunnuntaina iltapäivällä, kun miehet jo olivat tapansa mukaan lähteneet kylille, tuli Vihtori, tupsahtaen äkkiä Epran pirttiin.
Ensin ei Epra älynnyt oikein iloitakaan, mutta kun hän sitten lopultakin sai unen kissan siirtymään silmistään, ihastui hän ikihyväksi.
Vihtori tuli kuin toisista maailmoista, oli hyvällä tuulella, ja juttuamista oli paljon.
– Mulla on oikeata asiaakin, – puheli Vihtori viimein lörpötyksen jatkoksi.
– Tulosi oli paras asia. On ollut niin yksinäistä. Luulen, että olo on vallan piloilla.
– Nyt sinä saat paremman paikan, jos haluat.
– Paikan?
– Näes – minut haettiin päivällä tehtaalle – ja patrunessa lähetti minut tänne. Hän tahtoisi päästä varastonhoitajasta, joka on rapajuoppo – kuuluu juovan korin olutta päivässä. Ajatteles, millainen jano!
Vihtori nauroi leveästi, työnnellessään kartuusia piippuunsa.
– Toimi kai vie siihen, – murahti Epra.
– Vie kenen vie. Oikeata miestä ei vie mikään minnekään. Patrunessan mielestä sinä olet oikea mies – ja minun mielestäni myöskin.
– Enkä ole.
– Ole vaiti! Saat puolta paremman palkan kuin täällä – eikä työtä edes neljännestä.
– Täälläkin olen työn puutteesta kärsinyt.
– Entä sitten palkka ja hyvät huoneet!
– Heiluttelet talikynttilää nokkani edessä.
– Enkä. Eivät kaikki kärpäset siipiään polta. Ja kun kerran olet täällä.
– Olen – minkä olen.
– Jos et muuten suostu, niin saat määrätä –
– En suostu.
– Älä nyt, hyvä mies!
– Jos olet ystäväni, niin et puhu asiasta enää. Minä en kelpaa sellaisiin.
Epra nousi liikkumaan permannolle. Hän oli äkkiä herännyt. Viikon päiviin ei hän ollut ollut näin valveilla.
– Minä en koko kaupungista löytäisi sopivampaa miestä siihen toimeen. Juuri sinä kelpaat – nuhteeton joka suhteessa –
Epra kimmastui niin, että raapaisi tulitikkuun tulta sunnuntai-liivinsä rintamuksesta, vaikka tavallisesti iski tulta saappaan pohjasta.
– Kelpaanko? – älähti Epra. – Mihin luulisit minun kelpaavan jonkin ajan kuluttua – kun sieltä joudun pois?
– No, työ kuin työ.
Epra huomasi, että oli tarpeellista hillitä pursuavaa mieltään ja panna sulku aatoksen paisumiselle.
– Niin kyllä. Aivan sama, – puheli Epra maltillisemmin. – Mutta minähän jätän kaupungin kohta omilleen.
– Keväällä –?
– Jo pyhien jälkeen.
– Niinkö olet ajatellut?
Tässä asiassa ei Epra ollut ajatellut mitään, mutta miks'ei lähtisikin, koska noin tuli sanotuksi.
– Mitäs tämä tästäkään paranee. Ja ikävää täällä on tarpeeksi sinun lähtösi jälkeen, – sanoi Epra poiketen suorasta asiasta.
– Kulkisit joskus toisten mukana. Älä ole sellainen pirttikarhu! Lähde nytkin kävelemään ja saattele minua! Menen tehtaalle sanomaan, että tyhjiin raukesi.
– Halusta lähden vähän ulos, – sanoi Epra, mutta ei tarttunut enää Vihtorin asiaan.
Katuakin astellessa pysyttelivät Epran jutut kaukana oluttehtaalta. Mutta hyvästellessä tarttui Vihtori siihen uudelleen.
– Kyllä patrunessa nyt minuun suuttuu, – sanoi Vihtori. – Saat nähdä vaan, että ryhtyy vielä omin avuin asiaansa ajamaan.
– Ei suinkaan mahda meidän pirtille tulla? – sanoi Epra pelästyneenä.
– Kuka sen peevelin tietää. Se on semmoinen tuulihattu, – nauroi Vihtori, lähtiessään omalle suunnalleen.
Epra oli saanut muutamia tönäyksiä sydänalaansa ja pääkoppaansa. Rinnassa tuntui pientä pampattelua, ja aatos hyppelehti sinne tänne. Hänellä ei ollut pienintäkään halua palata pirttiin. Nyt ei loikominen kävisi. Se tuntui selvältä. Parempi mittailla katuja – tai hakea seuraa.
Entä jos menisi Ala-Holjalle?
Entä jos – –?
XXI.
Oltiin jo niin joulun kynnyksellä, ettei tanssiväkeä enää ollut kertynyt Ala-Holjan pirttiin. Parisen tyttöä istui pöydän ääressä arkkiveisuja loilotellen. Muita ei ketään.
Epra huomasi tämän ennen kuin pirttiinkään astui. Oli kai niine hyvineen pyörrettävä ilman muuta, ajatteli Epra ja aikoi painaa oven kiinni. Mutta kun tytöt samassa kääntyivät, kysyi Epra muodon vuoksi, eikö hypyistä tulekaan mitään.
– Ei tullut enää viime pyhänäkään.
Epra painoi oven kiinni ja kääntyi poistuakseen.
Samassa aukeni vastakkainen ovi, ja joku nainen seisoi kynnyksellä.
– Onko Kustaa? – kysyi nainen.
– Ei ole.
– Kuka sitten?
– Tuolta vain – kaupungilta! Olin tulossa tansseihin.
Nainen astui syrjään valojuovasta. Se paljasti Epran ääriviivat.
– Eprahan se on! – sanoi nainen.
– Niin on, – myönsi Epra.
– No, käy sitten tälle puolen! Mitä sinne pirttiin –?
– Kysyin tansseja –
– No, minne Kustaa jäi?
– En ole nähnyt Kustaata.
– Et?
Nainen helähti nauramaan.
– Omin päinkö tulit?
– Kuinkas muuten?
– No, tule nyt sisään! Ei päästetä lämpöä harakoille.
– Ei mulla ole taloon asiaa –
– No, mutta kun on, – sanoi nainen ja tarttui Epraa takin hihasta. – Selitän sitten sisällä.
Epra ei ymmärtänyt koko jutusta yhtään mitään, mutta astui sentään sisään.
– No – yhtä lystiä, – arveli Epra. Suljettuaan oven astui nainen keskemmälle huonetta, ja silloin Epra tunsi kutsujan. Olihan sillä jakaus toisen silmän kohdalla ja –
– Kas! Olemmehan vanhat tutut! Hyvää ehtoota! – sanoi Epra iloisesti ja meni tervehtimään. – Vaikka minä en silloin hoksannut kysyä kuka olet.
– Tilta minä olen.
– Onhan sitä siinäkin, – nauroi Epra.
– Ala-Holjan Tilta!
– Se jo kuulostaa talon väelle, se.
– Niin mahtaa tehdä – mutta istu nyt tuohon pöydän viereen! Kahvi on jo ollut selkiämässä vähintään neljänneksen.
Tilta kaatoi isosta pannusta höyryävää kahvia koreihin kuppeihin, ja Epra istahti arkana tuolin reunalle.
– Onko kissa kiukaalla? – kysyi Epra.
– Mitä meinaat?
– Kun hiiret hyppivät lattialla?
– En ymmärrä.
– Tarkoitan emäntää. Onko hän poissa?
– Emäntäkö? – sanoi Tilta ja laski pannun pöydälle.
– Niin – talon emäntä.
– Minähän täällä emäntä olen.
– Älä!
Epra mahtoi näyttää hassunkurisen hölmistyneeltä, sillä Tilta ihan hytkyi naurusta.
– Etkö sitä heti arvannut?
– En – tullut ajatelleeksi – että emännät näin –
Pitemmälle ei Epra päässyt, sillä ei ollut sen enempää ajateltuna valmiiksi. Ja mitä tässä ajatus auttoi, kun ei mistään saanut kiinnipidikettä.
– Minä, näes, olen odotellut sinua tänne tansseihin, mutta kun ei kuulunut, niin lähetin Kustaan hakemaan.
– Olipa ikävä, että tulin kutsumatta.
Epra jo vähin myhäili ja kotiutui yhä enemmän kahvinjuonnin aikana. Olihan turvallista olla emännän vieraana. Ei liikkunut luvattomilla aloilla.
Emännän juttelu luisti tutunomaisesti solisevana virtana, kosketellen sitä ja tätä joutavanpäiväistä.
Kun kahvi oli juotu, alkoi Epra odotella sitä asiallista puolta, mikä tämän kahvikestin oli aiheuttanut. Mutta sen sijaan kantoi emäntä korean pullon pöytään ja pani vierelle kaksi pikaria.
– Tämä on parasta viiniä, mitä teidän kaupassa myydään, – selitti emäntä. – Maistetaankos?
– Entä se asia? – kysäisi Epra viiniryypyn jälkeen.
– Mikä asia? – hymyili Tilta.
– Se, joka – jonka – jota varten minut on haettu.
– Kuka on hakenut? – nauroi Tilta niin herttaisesti, että Eprakin rupesi nauramaan.
– Ei kukaan ole hakenut, mutta –
– Ei minunkaan tietääkseni.
– Eikö?
– Ei.
– Entä Kustaa? Sanoit äsken –
– No, miten sinut muuten olisin saanut porstuasta sisälle? Vaivaa oli sittenkin!
– Sittenpä voinkin taas lähteä, – sanoi Epra melkein tylysti, peläten joutuneensa pilkan esineeksi.
– Onko sitten pakko, että on asiaa? – huudahti Tilta niin hauskasti, että Epra ei voinut edes näyttää tyytymättömyyttä. – Eikö nyt sunnuntai-ehtoona voi vierastia asiattomanakin? Eikö? Mitä?
– Kyllä – voi, – täytyi Epran myöntää.
– Noo – se on selvää puhetta. Sinä olet Ala-Holjalla vieraana, ja minä teen parastani vieraanvaraisuudessa. Pidän sinusta ja otin sinut mielelläni vastaan. Olisin ottanut kenen tahansa. Oli niin yksinäistä ja ikävää. Mutta nyt iloitsen, että sinä tulit. Oletko tyytyväinen?
Miks'ei Epra olisi ollut tyytyväinen? Hiiteen kaikki, mikä yritti kahnata! Eihän siellä kotonakaan mitään iloa ollut – kumppaneina vain irvistelevät ajatukset. Näinhän niistä pääsee ihan ilmaiseksi. Kaikissa naisasioissa tarvitaan nähtävästi aina – joku toinenkin nainen.
Pitempiin tuumailuihin ei Epra saanut aikaa. Siitä Tilta piti tarkan huolen. Epralla oli täysi työ pysyä keskustelun mukana, vaikka ei kaikkiin asioihin ehtinytkään mitään sanoa. Tuskin ajatuskaan syntyi, kun Tilta jo jutteli – jumala tiesi mistä.
Epran mielestä Tilta oli mahdottoman nokkela. Oli oikein lysti kuunnella.
– Sinä puhelet mukavasti, – innostui Epra kerran sanomaan. – Siinä on enemmän meininkiä kuin sanoja. Lipeäkielisyyttä minä kovin vihaankin.
– Et sitten minua vihaa? – kysyi Tilta, kallistaen päätään.
– En, – nauroi Epra.
– Onpa hyväkin tällaisena aikana.
– Millaisena?
– Ei auta miehiä suututtaa, kun talossa on isännän paikka auki.
– Noo – ei ole minua varten,– murahti Epra.
– Eikö? – kysyi Tilta veikeänä.
– Minun kai pitäisi noin kysyä, – naurahti Epra.
– Niin minunkin mielestäni – sinun! Miksi et kysy?
– Ei ole ramua. Tiedän miten monen kysyjän on käynyt.
– Hyvä että tiedät. Ei Ala-Holjalle kelpaa kuka tahansa.
– Siinäpä se.
– Tiedätkös millainen talo tämä on?
– Hyvä kai.
– Totta kai olisi hyvä talonakin – mutta – mökkiläisille on vuokrattu kaikki – ei ole mitään viljelystä ollenkaan – ei yhtään työtä –
– Sepä kauheata.
– Mitä kauheata? Ei muuta kuin vuokrien perimistä –
– Kyllähän tähän sitten kelpaa isännäksi kuka vaan.
– Kyllä kai – taloon. Mutta ei minulle. Sen pitää olla sellainen, että kehtaa sanoa: tuo on meidän isäntä.
– Niinpä kyllä. Emännän mukaan.
Tilta naureli, leperteli, veikisteli ja täytteli viinilaseja – ja Epralla oli kovin lystiä. Ei tarvinnut ajatellakaan yhtään mitään. Tilta piti kaikesta huolen. Ennenkuin yhdestä asiasta päästiin, siirtyi Tilta jo toiseen. Ja Eprakin puhui vaikka mistä seikasta, mutta Silmujärvestä oli hän päättänyt vaieta. Siitä hän ei puhunut, eikä itsestään. Epra oli jo mielestään kovin perehtynyt kaikenlaisiin metkuihin. Kyllä hän nyt pysyisi laineilla, vaikka miten huopailtaisiin ja soudeltaisiin. Ja kaukaahan sen jo ymmärsi etukäteen, ettei Ala-Holjan emännästä ikinä Silmujärvelle lähtijää tulisi. Pelkkä ajatuskin jo tuppasi naurattamaan.
Porstuan puolelta koputettiin oveen. Tilta hypähti ylös ja tempasi ison kirjan toiselta pöydältä.
– Selaile tuota niin kauan! Minä katson, – kuiskasi Tilta ja juoksi ovesta ulos.
Epra kuuli mielestään oven raosta Kustaan äänen, mutta sitten ovi sulkeutui ja puhelu kävi epäselväksi.
Olikohan Kustaa sittenkin ollut häntä hakemassa? No, olkoon tai älköön!
Raamatunko se peijakas nyt tähän nokan eteen nakkasi?
Epra avasi kirjan. Kuvia! Pelkkiä kuvia. Epra oli kuullut puhuttavan valokuvista, vaikk'ei ollut sattunut sellaisia näkemään.
Tilta palasi porstuasta ja asettui katselemaan kuvia Epran viereen.
– Aletaanpa alusta, niin saat kuulla nimet, – sanoi Tilta ja asetti toisen kätensä Epran olalle.
Se tuntui Eprasta kylläkin mukavalle. Selitykset sen sijaan olivatkin aika kyllästyttäviä.
– Joko Kustaa palasi minua hakemasta? – kysyi Epra naureskellen.
– Jo. Mutta ei tavannut kotona, – kuiskasi Tilta Epran korvaan niin läheltä, että huulet kutittivat korvalehteä.
– Olisit sanonut, että olin Ala-Holjalla.
– Minä sanoinkin, – nauroi Tilta sellainen sävy äänessä, ettei siitä voinut päätellä, puhuiko totta vai leikkiä.
Tilta jatkoi jutteluaan kuvista, kumartuen yhä lähemmäs. Eikä Epra ollut mies hoksaamaan, miten se oli käynyt, mutta hetken kuluttua äkkäsi hän, että Tilta istui mukavasti hänen polvellaan ja lörpötteli kuvista kaikenlaista pötyä, jonka sisällöstä Epra ei paljoakaan välittänyt.
– Tässä on mukava istua, – kuherteli Tilta, kun kuvat loppuivat. – Entä jos tekisin sinusta Ala-Holjan isännän?
– Älä!
– Olisiko siinä mitään ihmeellistä?
– Olisi. Ei minusta ole maattoman talon isännäksi. Älä ajattelekaan.
– Totta kai ajattelen. En suinkaan muuten istuisi tässä.
Taas oli Tiltan äänessä niin epämääräinen sävy, ettei Epra tietänyt, oliko se pilaa vai vakavaa. Nauranut se oli Vihtorillekin. Aikoi ehkä hänetkin saada johonkin kiikkiin. Ja olihan Tiltan käyttäytyminenkin hyvin merkillistä. Alusta alkaen ja Kustaasta lähtien.
Ei tokkonen tosi! Ei tämä ole reilua peliä. Ei kai sitä noin vain päistikkaa naimisista puhuta oudolle miehelle. Jotakin siinä on takana. Olisikohan sattunut onnettomuus – ja korpimiestä pidetään kyllin yksinkertaisena –? No, sun saakeli! Mutta pian siitä selvitään.
– Mitä sinä minusta, köyhästä ja yksinkertaisesta miehestä. On niitä parempia.
– Olkoon! En välitä heistä. Välitän sinusta.
– Milloin sitten mentäisiin –?
– Kuulutuksiinko? Vaikka koska. Ensi sunnuntaina vaikka.
– Ei ennen kesää.
– Mitä varten?
– En ymmärrä naimisiin menoa muulloin kuin keväällä. Se on maalaisten tapa.
Tästä syntyi jupakka puoleen ja toiseen. Tilta ei hellittänyt, eikä Epra antanut perään.
– Minun sinä kuitenkin olet – ja tänne sinä jäät nyt yöksi – en luovu sinusta – kuuluttele sitten milloin parhaaksi näet, – kuiskaili Tilta Epran korvaan ja silitteli tukkaa.
Epra ei sanonut mitään. Nousi vain seisaalleen ja nosti Tiltan kohoksi käsivarsilleen, laskien hänet sitten varovasti tuolille.
– Suotta meidän on puhella mahdottomista asioista, – sanoi Epra kylmästi ja painoi lakin tiukasti otsalleen. – Kiitän vain kestiystävyydestä. Hyvästi!
Eprasta uhosi jotakin hyvin vakavaa, joka ahdisti Tiltan hengitystä. Sanattomana tuijotti hän Epran jälkeen, kun Epra astui ovesta pimeään porstuaan.
Työnnettyään oven selkoselleen näki Epra miehen haamun, joka pakeni pirtin ovelle. Epra harppasi sen perässä, hairasi haamua niskasta ja pyöräytti ympäri. Vapiseva Kustaa oli hänen kourassaan.
Epra työnsi Kustaan emännän kamariin, sulki oven ja lähti kotia kohti.
Kukaan ei ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Ymmärsivät kai toinen toisensa ilmankin.
XXII.
Seuraavana päivänä Epra sanoutui irti työpaikastaan. Hän tunsi mittansa niin täyttyneeksi, ettei minkäänlainen sovittelu ollut enää mahdollinen. Minne hän aluksi menisi, oli samantekevää, mutta pois tästä pesästä, jonka räikeys rupesi pahasti tympäisemään! Pois kaupungista!
Onneksi päivä oli niin kiireinen, ettei ollut tilaa ilkeille ajatuksille, ja iltapäivällä tapahtui odottamaton hauskuus.
Epran kotipitäjästä oli saapunut kaupunkiin ison talon, Korsulan isäntä. Asioidessaan kauppiaan makasiinilla näki isäntä Epran säkkejä heiluttelemassa ja ihastui häneen isoäänisesti.
– Oletko, mies, koskaan ollut maatöissä? – kysyi isäntä Epralta.
– Olen.
– Oliko liian moukkamaista? Häh?
– Eikä. Samaan moukkamaisuuteen palaan takaisin. Onko Korsulan isännällä työtä?
Isäntä oli vähän leveilevä, vaikka muuten rehti ja suorasukainen. Häntä aina miellytti, jos hänet tunnettiin. Nytkin tunkeutui pieni hymyn piirre ylpeän suun pieleen.
– Mistä tunnet?
– Olen saman pitäjän miehiä.
– Älä! – Korsula tarrasi Epran käsivarteen ja tiukisti katseensa Epran jauhoiseen naamaan. – Totta vie! Eikös olekin Silmukorven Epra! Jo minä aattelinkin, että mistä maasta tuon miehen voimat ovat peräisin, kun yhdeksän leiviskän säkki humalapussina hyppii. Tiettävästi meidän miehiä. Totta kai.
Isäntä nauroi leveästi ja paiskasi kättä.
– Niinkö, että – jahah – työtäkö? Aina Korsulassa työtä on. Mutta eturengin puute tuli taloon vasta pestausajan jälkeen, kun minusta tehtiin kunnan esimies. Eturenki tarvittaisiin nyt oitis. Mutta lemmostako sen näin kesken vuotta –?
– Vaikkapa minusta – jos kelpaisin.
– Häh!? Eikö sulla ole vuosipestiä?
– Ei. Olen vapaa uudelta vuodelta. Äsken selviteltiin välit kauppiaan kanssa.
– Mitä se mies meinaa, kun päästää sinut menemään?
– Kovalle se otti, – nauroi Epra. – Lupasi jo kaksinkertaisen palkan –
– Etkä jää?
– En tule toimeen kaupungissa.
– Oletko juoppo?
– Ee-en. – Epra nauroi leveästi.
– Niin – niin – kyllähän sen näkeekin. – No, tuletkos meille?
– Tulen. Mutta vain juhannukseen asti – enintään.
– Kuinka niin?
– Jään silloin ittelleni.
– Jää vasta syksystä!
– Ei sovi. Talvella ei käy töllin teko.
– Niinkö meinaat?
– Niin.
– Siinäpä tekikin solmun. Mistä sitten kesällä –?
Korsula rupesi vakavana sivelemään sileiksi ajeltuja poskiaan.
– Minne meinaat tölliäsi?
– Silmujärvelle.
– Sielläpäin ovat Korsulan perämaat ja rahkasuot –
– Niin ovat, – myönsi Epra.
– Asutko täällä? – kysyi isäntä äkkiä.
– Tuolla renkipirtissä.
– Tulen sinne ehtoolla. Oletko kotona?
– Olen. Mutta en suostu yli juhannuksen.
– Sitten suostun minä. Mutta se pienentää palkkaa.
– Pienentäköön. Tyhjiin ei se kumminkaan mahda huveta, – nauroi Epra.
– Olkoon selvä sitten – tätä myöten! Ehtoolla sovitaan lopuista, – sanoi isäntä, löi kättä ja lähti.
Rehti näkyi olevan miehekseen, ajatteli Epra ja ryhtyi rivakasti keskeytyneeseen hommaansa.
Olipa mukava sattuma, joka näin leikitellen heitti Korsulan ihan nokan eteen. Sinne sitä nyt mennään – kotipuoleen – jos vain ei Korsula puuhun kiipeä.
Ehtoo tuli ja sen mukana Korsula. Eikä Korsula kiivennyt puuhun. Kauppa tehtiin, ja Korsula lupasi lähettää hevosen ja miehen uudenvuoden päivänä hakemaan Epraa.
Epra oli niin iloinen, etteivät edessä olevat pitkät ja ikävät joulun pyhätkään jaksaneet häntä peloitella, vaikka olikin kaikki seura loppunut. Ala-Holjankin ovi oli mennyt salpaan. Mutta olkoon. Onpa joulun takana uusi vuosi.
Ihka uusi vuosi.
XXIII.
Talven kuluessa tuli Korsulan uusi isäntärenki kuuluisaksi kautta pitäjän. Talviset askareet eivät olleet Korsulassa koskaan niin luistaneet kuin nyt Ison-Epran pitäessä työtä tukasta.
Yhden hakoreissun sijasta tehtiin kaksi reissua päivässä, kahden halkokuorman sijasta vedettiin kolme kuormaa, ja kun takamailta mentiin heiniä noutamaan, niin kyllä kuormat sotkettiin lujiksi, siitä piti Epra huolen.
Jos joku yritti puijata kohokuorman itselleen, niin Epra otti miestä sepaluksista ja heitti uudelleen heinäkuormalle. Siinä se oli! Sai uudelleen ruveta polkemaan. Eikä sellaista läksyä sietänyt toista kertaa. Ison talon "lääni" oli suuri, ja kolmenkymmenen miehen pilkka pisti pahasti.
– Ei aikailla, pojat! – kuului Epran ääni silloin tällöin kuormia tehtäessä ja purettaessa. Ja kiirettä siinä sai pitää, jos halusi olla lähtövalmis silloin, kun Epra tarttui hevosensa ohjiin.
Tasaisella ja ylämaassa oli käveltävä kuorman vieressä, mutta jos vähänkin tuli myötäistä, oli heti hypättävä reen nokalle ja hevonen pantava juoksuun. Tyhjinä ajettiin lujaa kuin joulukirkkoon. Niin oli määrä.
Kaikesta työntouhusta Epra oli näin poistanut joutavanpäiväisen aikailemisen, ja valmista tuli kuin noituen.
Isäntä ihmetteli, kylä ihmetteli, ja koko pitäjä ihmetteli. Kaupunkilaisen kurssi oli muuttanut kaiken Korsulan elämän, sanottiin pitäjällä.
Karjaa ei tarvinnut ruokkia nirkuin narkuin, tunkiot kasvoivat hirvittävän paksuiksi, ja talon kaikissa huoneissa oli tarpeeksi lämmintä, eivätkä hevoset, kumma kyllä, ollenkaan laihtuneet. Niitä piti sukia ja loimitella ja hoidella ihan myötäänsä. Ne kantoivat kiiltävän karvansa.
Torpparit ensin tenäsivät vastaan, mutta kun Epra oli pari niiden hevosta sukinut ja toimittanut, niin jo sisu nousi. Kyllä he vaan omansa!
Suurin osa väestä oli jo ensi-otteesta Epran puolella, sillä hänen tavattomat voimansa ja ystävällinen olemuksensa herättivät ihailua. Kyräilijöille ei jäänyt valitsemisen varaa, sillä heitä ruvettiin pilkkailemaan. Eikä sellaista kukaan kestänyt. Ennen mitä muuta tahansa.
Näin touhusi Epra uudessa paikassaan ja oli onnellinen. Kaupunkia hän ei halunnut ajatella eikä siitä koskaan puhunut.
Mutta ihmiset puhuivat sitä enemmän. He ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin. Kuinka sellainen mies oli viitsinyt lähteä kaupunkioloista maalaistöihin? Se meni yli ymmärryksen.
Muutamat olivat toista mieltä, mutta eivät osanneet selitellä syitään. Näin jäi kummastelu ja ihmettely valtaan.
Useimpien mielestä oli heidän oma, maalainen työnsä peräti alkeellista ja ala-arvoista, ja kaupunkiin tipahteli aina silloin tällöin joku nainen ja joskus joku mieskin.
– Hulluja ovat! – sanoi Epra aina, kun sellaista kerrottiin. Mutta lähtijät eivät sitä hulluudeksi ymmärtäneet.
– Ettekö ymmärrä, jos ajattelette, että Eprakin on sieltä palannut, – sanoi isäntäkin useasti lähtijöille.
Juuri Epran palaamista ei kukaan ymmärrä, ajattelivat menijät ja naureskelivat mennessään.
– Kuka nyt maalle jäisi homehtumaan! – sanoivat tytöt.
– Kaupungissa tienaa paljon, – sanoivat miehet.
Epra ajatteli kärpäsiä ja talikynttilää – ei niille mitään mahda!
XXIV.
Korsulan aittamäen lappeella oli pieni mökki, jossa asui yksinään paikkakunnan taitavin kankaitten kutoja ja pitojen paras turva. Jo miesiän ajan oli tämä mökki ollut kyläkunnan keskeisin asumus, vaikka se töröttikin yksinään suuren pihlajan varjossa kylän mäkiliepeellä.
Töllin Saara oli siinä asunut jo silloin, kun nykyiset kylän aikuiset vielä paitaressuina paapersivat. Kaikki tunsivat Töllin Saaran, ja kylän nuoriso oli kasvanut kilpaa Saaran tyttärentyttären Esterin kanssa.
Pari vuotta sitten oli Saara vanhuuttaan ränsistynyt ja jättänyt Esterille mökkinsä, loinpuunsa, kangastuolinsa ja Tupu-nimisen nupolehmänsä. Ne jäivät jäljelle, kun Saara muutti kirkkomaalle.
Nyt kutoi Töllin Esteri parhaat kylän kankaat ja oli ensimmäinen homma-ihminen pidoissa ja kekkereissä. Eikä siinä kyllin. Esteri oli roteva ja rivakka ja pystyi vaikka minkälaiseen työhön.
Jos hätä tuli sairauden tai muun tähden, niin Esteriin kääntyi ensimmäinen ajatus. Monet kerrat hän oli hoidellut milloin missäkin talossa sekä emännän askareet että toisinaan kokonaisen navetankin, jos oli sattunut karjapiialle jokin kommellus. Aina oli Esteri valmis auttamaan, aina hymyilevä ja aina terhakka.
Ei ollut ihme, jos kylän renkimiehet mielellään kurkistelivat Esteriä. Kyllähän talojenkin pojat kurkistelivat, mutta heille ei sopinut Esteristä emäntää ajatella.
Renkimiehet, muonamiehet, käsityöläiset ja sen sellaiset kyllä ajattelivat vakavastikin, mutta jos yrittivät, niin Esteri löi leikiksi koko jutun. Silleen olivat aina jääneet arvelut siitä ja tästä sulhasmiehestä, vaikka Esterin tiedettiin jo ensi kesänä täyttävän viisikolmatta vuotta.
Ystävälliset naittajat häärivät kyllä uskollisesti Esterin ympärillä, mutta jos he joskus kysyivät, että meinaako Esteri ihan väen väkisin vanhaksipiiaksi, niin Esteri vain nauroi ja sanoi, että kukapa nyt sellaista meinaisi. Ja siihen se aina jäi – ja oli jo jäänyt niin monta kertaa, ettei kukaan enää hoksannutkaan Esteriä, kun kaikki mielenkiinto oli yht'äkkiä kiertynyt uuden tulokkaan, Epran ympärille, poristen ja pöristen kaikessa muussa Epraa koskevassa, mutta ei tyttöasioissa. Niihin ei oltu vielä ehditty.
Eprakin oli puolestaan antanut työntouhulleen kaiken vallan, välittämättä mistään muusta mitään. Vasta pääsiäisen aikoihin rupesi aatoksiin joskus tuikahtelemaan juhannuksen aika ja Silmujärvi. Se herätti joskus hetkellistä levottomuuttakin mielialassa.
Ehtoopuhteiset pirttijaaritukset eivät enää kaikin ajoin olleet yhtä tärkeitä kuin talvemmalla. Kevätpuoli toi mukanaan ajatuksen Silmujärvestä, ja se taas loihti esiin koko joukon muita ajatuksia.
Sunnuntaitansseissa oli Epra jonkin kerran nähnyt Esterin, kun tämä pikipäin pistäysi pirttiin, tanssi pari kierrosta ja taas poistui. Tupun ehtooaskareet olivat useimmiten syynä Esterin lähtöön.
Sille jutulle kyllä usein naurettiin, kun tiedettiin, kuinka vaivattomasti Esteri pystyi hoitamaan isoakin karjaa. Mutta mitä se teki! Esteri nauroi mukana ja lähti. Niin livahtaen hän poistui, ettei kukaan hoksannut hänen saattajakseen – ja jos joku sattumalta yritti, niin Esteri poikkesi emännän puolelle – ja siihen yritys päätyi.
Tulivat sitten pääsiäisen pyhät, jolloin Esteri hoiteli karjakkona Korsulan navettaa. Karjapiian veljen häät olivat toisella pitäjän äärellä, ja sinne oli karjan hoitaja lähtenyt, hankittuaan Esterin etulaisekseen.
Epra oli pyhäpäivisin ottanut hoidellakseen vedet ja muut miesväen tehtävät avustukset, saadakseen pitkät joutoajat lyhenemään. Siitä olivat rengit kovin mielissään. Sitä enemmän jäi heille aikaa vetelehtimiseen, varsinkin kun keskitalvi kuivasi talon kaivon, niin että järven rannasta asti oli karjavesi vedettävä.
Epra teki vielä muutakin ylimääräistä. Kantoi puut, kantoi veden muuripataan ja nouti heinät, sakkarehut ja kuivikehaot. Niin nytkin Esterille ja Tiinalle, kuurolle apulaiselle.
Aina työn lomassa oli Epra tottunut katselemaan naisten häärinää. Se oli niin kotoista ja mieluista, ja navetta tuoksui niin hyvälle.
Pääsiäismaanantai-iltana Epra käänsi tyhjän saavin kumolleen ovipieleen ja istui katselemaan.
Ei tuolle Esterille kukaan vedä vertoja, ajatteli Epra. Ei yhtään turhaa askelta, ei käännähdystä. Jokaisesta liikkeestä valmistui jokin tehtävä. Sakkaämpäri, heinätukko, hakosylys, olkikourallinen! Kaikki kävi kuin ihmisen ajatus. Eikä pudonneet hameen helmat eikä pääliinan solmu auennut.
Epraa vallan lystitti, ja hän alkoi tarkemmin huomata Esterin joustavan vartalon ja pyöreät käsivarret. Posket olivat punaiset ja leuka pehmeä. Silmiä Epra ei nähnyt, sillä ne olivat aina työhön tähdätyt. Mutta hän oli ne nähnyt ennen tanssipirtissä. Ne olivat vaaleat ja hymyilevät.
Kas, miten ne tummenevat ja tiukkenevat, kun sonni tuossa kurjeli! Eipä olisi uskonut.
Tuossa jo käsi hyväilee Kellokas-Omenan kaulaa, ja Omena ynähtää.
– Niin, Omena. Eihän se enää käy. Jo kohta sarvet kattoon kolahtavat – puheli Esteri, ja Epra höristi korviaan.
– Mikä ei käy? – kysyi Epra.
– Navetta on tyhjennettävä, – sanoi Esteri.
– Taitaa olla, – sanoi Epra. – Alamme aamulla!
– Se on jotakin! Eikä suotta öräillä.
Näin he alkoivat keskustella ja heidän tuttavuutensa oli tehty.
Keväämmällä Epra lakkasi tarhatöistään sunnuntaisin ja rupesi liikuskelemaan kylällä. Kääntövarsisaappaat ja pyhävaatteet noudettiin lauantaisin pirttiin miesten ihailtaviksi, ja sunnuntaiaamusi Epra puki ne ylleen.
Pääsiäiseen asti ne olivat roikkuneet luhdin orsilla tulopäivästä alkaen, eikä moni enää niiden olemassaoloa muistanutkaan.
Epran saappaat ja kello ja tupakkavehkeet synnyttivät uuden puheenaiheen.
Sellainen mies! Jättää kaupungin ja tulee sontatunkioille!
XXV.
Kevät! Voimakas, pursuava kevät teki tuloaan. Lumet haihtuivat kuin tuhka tuuleen – ja niiden mukana Epran rauha. Nurmet nousivat – ja niiden mukana Epran levottomuus.
Tuossa tuokiossa oltiin juhannuksessa! Entä sitten?
Epra oli kierrellyt ja kaarrellut Esteriä ja pikiintynyt yhä syvemmälle, mutta ei ollut uskaltanut tarttua ratkaisevaan tekoon. Oli nähtävästi kärventynyt kaupungissa. Usko yritysten menestykseen oli horjahtanut. Ja kuinka monelle Esteri olikaan naureskellut päin silmiä! Se peloitti. Eikä Epra ollut vielä kertaakaan päässyt oikein selville Esterin sisäisestä olemuksesta. Minkähänlaista elämää Esteri mahtoi toivotella? Ehk'ei halunnut mitään muutosta. Tyytyi tölliinsä, Tupuunsa ja kangastuoliinsa.
Kautta rantain oli Epra joskus pyrkinyt selvyyteen, mutta umpikujaan oli töksähtänyt. Eikä uskaltanut ottaa avukseen Silmujärveä. Siitä oli niin paha kokemus. Silmukorpi jäisi, ellei tyttöä heittäisi! Jos tytön jättäisi, niin jäisi Silmukorpikin – vastaiseksi.
Olipa kiperä paikka noustavaksi!
Helluntaimaanantaina oli asia samalla kannalla. Siinä retkotti, mutta ei ravistunut. Saumat ja liitteet vain paisuivat ja lujittuivat.
Syteen tai saveen, ajatteli Epra iltapäivällä ja lähti päättäväisenä Esterin mökille. Ovi oli lukossa.
Aurinko paahtoi lännen taivaalta, ja pienen pihan varjosti iso pihlaja. Se aukoili kukanteriään melkein silmissä. Noin kai Silmujärvenkin pihlajat!
Epra huokasi ja lähti astumaan hevoshaan halki moisiolle päin. Liikkua täytyi! Paikallaan-olo ihan pisteli jalkapohjia.
Tuolla näkyi moisio. Mitenkähän pitkällä on rukiin tähkä? Tupella kai.
Joku näkyi istuvan moision pyörtänöllä, aidan takana. Kukahan?
Epra astui pehmeälle mättäälle ja kurkisti viistoon aidan yli. Esteri!
Esteri istui pientareella ja hyväili sormiensa välissä viljan korsia. Huojutteli hiljalleen ruumistansa ja hyräili tuskin kuuluvasti.
Epra ihmetteli ensin ja sitten ihastui. Mistä? Siitä hän ei ollut selvillä – mutta äärettömän kaunista oli tuossa viljan hyväilyssä. Niin sydämeen tunkevan kaunista! Epra ei uskaltanut liikahtaa – tuskin hengittää.
Hyräily paisui hiljaisiksi sanoiksi:
"Kasva korsi, nouse tähkä,
kypsy vilja pyhä!
Anna leipä, anna elo,
anna olo hyvä!"Kaukaisena maininkina hivelivät sanat Epran korvaa. Ne eivät olleet uppo-outoja. Hän muisti niistä lapsuutensa ajan ja silloin eläneen muorivainajan.
Noin istui hänkin, karhuntappajan äiti, keväisenä sunnuntaina vainiopientareella ja hyräili noin – samoja ajatuksia – pellonväen sydänajatuksia.
Siinähän Esteri oli hänen edessään kuin puhkeava tähkä – viljaan sulautuneena – ei enää umpinaisena – arvoituksellisena.
Epra tunsi tuon naisen – kuuli sydämen ja vaistosi mielen. Tämä näky kosketti hänen oman sisimpänsä syviä juuria niin voimakkaasti, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut.
Epran valtasi riemu ja uskallus. Nyt hän uskaltaisi – hänen täytyi uskaltaa!
Epra siirtyi varovasti hakapolulle ja tallasi voimakkain askelin murtuvia risuja. Ne ritisivät anturain alla ja herättivät Esterin huomion.
– Päivää, Epra, – sanoi Esteri yksinkertaisen luontevaan tapaansa. – Tulitko sinäkin katsomaan tähkän syntymistä?
– Tulin, – sanoi Epra kiivetessään aidan yli. – Joko pyrkii kapalosta?
– Jo. Katso!
Epra istahti ujoilevan välimatkan päähän ojan reunalle.
– Niinpä näkyy.
Molemmat vaikenivat ja katselivat, miten vilja hiljalleen lainehti pehmeässä tuulessa.
– Tiedätkö, että ennen puhuttiin jumalan väestä ja jumalan viljasta? – sanoi Epra.
– Niin minä vieläkin puhun.
– Niin sielläkin – Silmujärvellä.
– Onko se kovin yksinäinen paikka?
– Vallan yksinäinen. Silmukorpihan se oikeastaan on, mutta minä puhun mieluummin aina Silmujärvestä. Teen sinne töllin.
– Onko siellä järvi?
– Pieni järven silmä – muutamaa vertaa isompi kuin tämä moisio.
– Mahtaa olla kaunis?
Nyt, ajatteli Epra, on oikea aika puhua Silmujärvestä! Ennen hän oli siitä lörpötellyt kuuroille korville ja kalseille sydämille, mutta nyt hän aavisti, että siitä kutoutuisi näkymätön silta tähän paikkaan, kahden ihmisen väliin, jos hän vain osaisi sanan sukkulaa käytellä.
Mutta ennenkuin tämä ajatus ennätti häntä huolestuttaa, olivat Esterin muutamat kysymykset heittäneet Epran keskelle Silmukorven uhkuvaa syliä.. Hätäkö sieltä oli sanakuormia ja ajatuskasoja koota. Ainesta oli yllin kyllin – joka taholla rikkaan runsaasti. Loppumattomiin.
Haltioitunein mielin, vaikka vähäväkisin sanoin punoutuivat kauniit ja synkät, leppoisat ja ankarat kuvat Esterin sielun silmien nähtäviksi. Tuskin korpi oli koskaan sen ylhemmin elänyt Epran omissakaan ajatuksissa.
Myrsky myllersi korvessa kaukana, ulvovana petona. Ryskyen kaatuivat satavuotiset kuusi- ja honkavanhukset, ja järvi kiehui rajussa vimmassa. Keskikesän aurinko heloitti kuumimmillaan. Järvi loisti pyörryttävän syvää kirkkautta, metsä seisoi hartaana ja hiljaisena, linnut lauloivat sadoin äänin, ja tuhansien hyttysten surina soitteli virsiä korkealla ilmassa.
Tuomet, raidat ja pihlajat kukkivat kilvan ja sekoittivat suloisen tuoksunsa pihkan ja väkevän mullan hajuun. Maasta työntyi yhä uusia kukkasia, yritellen kukin vuorostaan lähennellä sitä hiekkaista töyryä, missä tervakukka yksin kohotti solakan, tahmean vartensa, odotellen haltijaväen tuloa.
Käy sitten etelästä tuulen viri. Se on lenseä kuin vastalypsetty maito. Järveen syntyy pienen pieniä laineita ajautuen hiekkatöyryn alle keltaiselle rannalle.
Ihminen, joka tämän kaiken näkee, on onnellinen pelkästä olemassaolostaan. Riemuiten tarttuu hän työhönsä ja tahtoo elää kilpaa korven kanssa. Linnut ihastuvat, kun näkevät hänen toimeliaisuutensa, tikka nakuttelee yhä nopeammin, ja orava naskuttelee yhä eloisammin käpyjensä parissa.
Haetaan ruokamme – elää pitää – laulavat linnut ilmassa. Pitää – pitää – tirskuvat toiset maassa.
Sellaista on elämä – korvessa.
Näin oli syntynyt kuva kuvan jälkeen Epran tarinoidessa. Esteri katseli kauas moision yli ja näki ne kuvat.
– Kai sinä juttelitkin niille – kaikille? – sanoi Esteri hiljaisesti.
– Vastailenhan minä, kun nekin niin hauskasti lörpöttelevät.
– Sinnekö nyt menet juhannuksesta?
– Sinne.
– Olet onnellinen, – sanoi Esteri ja siirsi katseensa etäisyydestä. Hän näkyi tarkastelevan ruiskukan nuppua, joka kaikin voimin yritti kilpailla isäntänsä, rukiinkorren kanssa. Tähkimiseksi piti yrittää ehtiä mukaan, vaikka olikin matalampi varsi.
Pitää ehtiä! Kesä on lyhyt!
– Jos arvelet, että siellä on onni – siellä Silmujärvellä, niin – jakaisitko sen minun kanssani? – kysyi Epra hitaasti ja arkaillen.
Esterin posket lehahtivat tulipunaisiksi. Hän ei liikahtanut. Silmäluomet vain painuivat hitaasti kiinni.
– Uskaltaisitko lähteä minun kanssani elämää aloittamaan? – työnsi Epra väkisin uuden kysymyksen.
Esteri avasi silmänsä ja käänsi katseensa Epraan. Katsoi suoraan silmäterään. Katsoi vakaasti ja kauan.
– Niinkö olet ajatellut? – kysyi Esteri vihdoin.
– Niin. Siksi kysyn.
– Minä uskon sinua – –
– Saat uskoa.
– Lähdetään vaan – Silmujärvelle, – sanoi Esteri rauhallisesti ja ilman kiihkoa. Silmäluomet vain värähtelivät ja huulet vetäytyivät onnelliseen hymyyn.
Epra siirtyi sen verran lähemmäksi, että yletti saamaan Esterin käden leveään kouraansa.
– Teen sulle pirtin semmoisen kuin haluat ja perkaan pellot lainehtivalle viljalle, – sanoi Epra lämpimästi. – Tunnen, että olemme samaa maata.
Epra oli päässyt jyrkimmän nikaran yli. Kaikki muu solui itsestään.
Hakakoivujen varjot olivat jo paljon pidenneet, kun Epra ja Esteri vihdoin lähtivät kotipolulle käsi kädessä.
Käki alkoi kukkua heidän yllään ja kukkui vielä silloin, kun Epra sanoi hyvästit tuhatkukkaisen pihlajan alla.
Ihana helluntai – ja niin lähellä juhannusta! Ihana elämä!
XXVI.
Onni kurkistaa joskus useasta raosta yhtaikaa. Niin Eprallekin. Korsulan isäntä oli saanut uuden eturengin, ja Epra oli vapaa heti seuraavana sunnuntaina, jolloin hänet ja Esteri ensikerran kuulutettiin.
Oltuaan kirkossa kuulemassa tuota juhlallista tapausta jatkoivat Epra ja Esteri matkaansa korpeen. Täytyihän Esterin nähdä tuleva kotiseutunsa ja tulevat sukulaisensa.
Matkalla hyökkäilivät Epran mieleen jos jonkinlaiset epäilykset. Ja ne rupesivat sakenemaan sitä mukaa, mitä syvemmälle korpeen painuttiin. Mahtoiko mikään täällä miellyttää Esteriä?
Epra alkoi vähin erin peruutella yhtä ja toista. Ensin jotakin pientä ja sitä tietä yhä isompaa, kunnes innostui raapustelemaan melkein kaikkea, mitä pii ennen hengen edestä kiilloitellut.
Esteri katsoi ensin syrjäsilmin Epraa, mutta kun ajan mittaan koko korpi ja sen antimet olivat saaneet ihan arkisen asun ja kun Epran juttuilu alkoi vielä sitäkin riisua, purskahti Esteri iloiseen nauruun, joka tuntui helkähtelevän puulta puulle ja oksalta oksalle.
Epra pysähtyi epätoivoisena.
– Niin. Minä pelkään, että sydänkorpea lähetessämme kaikki pienenee, tunnusti Epra rehellisesti.
– Pienentyköön! – sanoi Esteri iloisesti ja astui Epran lähelle. – Sinä olet koko matkan yhä kasvanut. Ja olkoon Silmujärvi mikä tahansa, niin teemme siitä korvelle silmän ja sydämen.
Epran katse kirkastui, kun se upposi Esterin hymyileviin silmiin.
– Me teemme siitä kaiken, mitä haluat. Olet korkeammalla kuin minun ajatukseni. Noin paljon korkeammalla! – sanoi Epra ja kohotti Esterin ilmaan kuin pienen tytön.
Iloisina he taivalsivat edelleen ja iloisina nousivat vihdoin Epran synnyintöllin töyräälle.
Villi porhalsi rakennuksien takaa laitumelta ja asettui veräjän edustalle. Haukahti. Ei vihaisesti, mutta noin vain vakavasti varoittaen.
Epra vihelsi. Villi melkein hypähti ja nosti päänsä korkeammalle. Sen sydäntä oli pistänyt jokin muistojen ääni kaukaisesta menneisyydestä. Mutta samassa se nosti sisun ja vihan. Niskakarvat nousivat uhkaavasti, ja Villi äännähti kaksi kiukkuista ärähdystä. Puijaten ei päästä taloon!
Epra vihelsi toisen kerran. Voi, miten se mairitteli ja oli tutunomaista! Mutta olkoon!
Villi pyörähti pihaan ja ulvahti pari kertaa, palasi sitten paikalleen ja päästi sakean vihanpurkauksen. Jo ilmestyi väkeä veräjälle. Villi katsoi taakseen ja vaikeni.
Epra vihelsi yhä pitempään, ja Villi loikkasi pitkän hypyn eteenpäin, mutta pysähtyi siihen ja alkoi tyytymättömästi murista.
– No, mutta Villi poikaseni! Tulehan jo kättä lyömään! Tule, poikaseni! – puheli Epra. Villi hyökkäsi lähelle, mutta epäili vieläkin. Kiemurteli ja painoi hännän koipiensa väliin. Epra puheli yhä. Vihdoin Villi pääsi nuuskaisemaan Epran kättä. Silloin se hypähti ilmaan, niin että kuono kohosi Epran pään korkeudelle, ja yritti iloista tervehdystä, mutta se kajahti kimeänä kiljahduksena, josta pursui tuska ja kaipuu ja ilo – melkein itkevä ilo.
Villi oli tuntenut ja muistanut. Sen riemu oli rajaton, sen juoksut ja hypyt vallan tolkuttomat. Vatsa maata viistäen se käväisi kymmenesti veräjällä sanaa viemässä. Eikö jo nähdä kuka tulee? Palasi ja nuolaisi ja ulvahteli.
Jopa nähtiin veräjälläkin, jo tunnettiin. Käytiin vastaan ja iloittiin – ja onniteltiin, niin että Esteriä itketti. Kaikkien sydämet olivat avoimet tulijoille.
Sanat olivat yksinkertaisia, mutta tosia niinkuin korpi heidän ympärillään. Vähästä ymmärrettiin suurinkin hellyys. Paljot sanat eivät tunnetta peittäneet.
– Epra! – sanoi äiti ja suupielet värähtelivät. Se riitti. Siinä oli sydämentäyteinen runsaus unohdettuja suruja ja hillittyä iloa.
Vanha muija nielaisi pari kertaa, saadakseen kuristuvan kurkun aukenemaan, ennenkuin tarttui Esterin käteen.
– Esteri – tyttäreni! – sanoi äiti sitten. Sekin riitti.
Sanni-sisar asettui toiselle puolelle Esterin viereen, ja niin sitten kuljettiin pihaan ja pirttiin.
Mikko yritti olla asiallisempi ja kertoi juuri tulleensa kirkosta ja tuoneensa kuulutussanoman.
– Kas, etten nähnyt, – sanoi Epra.
– Olin lehterillä – ja lähdin heti kapasemaan kotia, kun kuulin sinun "jalkasi taittuvan".
Ehtoopäivän kuluessa vaihdettiin sitten uutisia molemmin puolin. Tärkeimmät olivat kuitenkin vieraita koskevat.
Epra oli tehnyt Silmukorven kaupan jo pääsiäisenä. Nyt hän jäisi sinne rakennushirsiä kaatamaan. Esteri palaa tiistaina kotiinsa ja järjestää muuttotavaransa. Korsulassa pidetään häät juhannuksen jälkeisenä lauantaina – ja Esterin töllin kauppa on jo tehty.
– No, minä alan sitten ensi viikolla siirrellä tavaroita vähitellen tänne – kuorman päivässä, – sanoi Mikko.
– Niin mekin ajattelimme, – myönsi Epra. – Tuot sitten Päistärpään vielä häihinkin mukaasi, jos Esterillä jotakin olisi.
– Selvä se.
– Me jäämme äidin kanssa kotia, – sanoi Sanni, kun kuuli häistä puhuttavan.
Toiset katsoivat Sanniin ja hymyilivät. Syy ymmärrettiin, eikä siitä sen enempää puhuttu.
– Huomenna käymme Esterin kanssa Silmujärvellä, ja tiistaina saatan hänet takaisin korven rajalle – ja keskiviikkona kaatuu harjun rinteestä toinenkin honka, – puheli Epra, kun ehtoolla kiipesi entiseen luhtiinsa nukkumaan.
Villi asettui visusti luhdin solaan eikä liikkunut sieltä koko yönä.
XXVII.
Juhannuksen jälkeinen sunnuntai oli merkkipäivä pitäjän asukkaille. Oli keväästä asti touhuttu paikkakunnalle ensimmäistä kansanjuhlaa ja arpajaisia. Koko pitäjä oli ihmeissään. Sellaisia ei oltu vielä koskaan nähty. Ei edes Epra ollut nähnyt kaupungissa. Palokunnan kentällä oli kyllä sellaiset pidetty, mutta ei Epra ollut siellä käynyt.
Koko pitäjä lähti liikkeelle ja täytti juhlakentän sankoin parvin. Oli kuin markkinat. Paljon humua ja lystiä elämää. Myytiin arpoja, omenia, nisusia, kahvia, olutta ja limunaatia. Ei koskaan ollut näin lystiä ollut kotoisilla tanhuvilla. Vanhat nuortuivat, ja nuoret olivat kuin lapsia. Soitettiin, pidettiin puheita ja laulettiin.
Oppineet maisterit puhuivat ihmeellisiä asioita Suomen kansasta ja kielestä. Olihan niistä aviiseissakin, mutta hämärää oli tähän verraten. Nyt sanottiin selvin sanoin mitä kansa oli – sillä oli oikeuksia – vääjäämättömiä – ja jos se tunsi velvollisuutensa, niin se kohoaisi arvaamattomiin –
Moni mies katsoi kuin epäillen naapuriinsa. Ei ollut oikein mukava mies ollut – mutta kuka sen tietää – ehkä on hänkin oikea suomalainen.
Sitten puhuttiin maalaisista ja pellosta ja karjasta ja viljelyksestä ja lantatunkioista ja navetoista niin ylistävin sanoin, että pyrki epäilyttämään. Mutta kun sitten sanottiin, että millä sitä elettäisiin, ellei olisi viljoja eikä karjoja, niin jo kyhnäistiin korvallista ja tuumittiin, että – oikein puhuu. Jopa alkoi maamiehen kunnia nousta. Jo moni mies nosti rintojaan.
Mutta sitten ruvettiin vetämään takaperoa. Sanottiin olevan maalaisväkeä, joka ei ymmärrä työnsä arvoa. Halveksii sitä ja pakenee kaupunkeihin loisen virkoihin – köyhyyteen ja kurjuuteen.
– Ne ovat sellaista heittoväkeä! – naurahti Korsula niin ääneen, että sen monet kuulivat.
Jopa puhujakin käänsi kelkkansa ja ylisteli enemmistöä – sen kykyjä – sen kansallisia ja kielellisiä mahdollisuuksia.
Muuan vanha ukkeli huusi jo olutpullonsa äärestä innostuneena, että mahdollisuuksia on taivaaseen asti.
Ukkelille ei sentään paljoa naurettu, kun oli niin tärkeätä kuultavaa.
Puhuttiin kiintymyksestä ja rakkaudesta työhön ja työn ilosta. Maanviljelyksen kohottamisesta korkeimpaan kunniaan – reippaudesta, terveydestä ja iloisesta mielestä – ja kaupungin kuihduttavasta hienostelusta – ja siitä onnesta, ettei muuttokiima ole tässä pitäjässä päässyt pahasti raivoamaan – ja eräästä esimerkistä, joka jääköön noudatettavaksi kaikkien mieliin.
– Mikä se on? Mikä? – kuului hiljaisena hyminänä monelta taholta.
– Minä olin eilen erään pitäjäläisenne häissä, – jatkoi puhuja.
– Se oli meillä – Epran häissä, – totesi Korsulan isäntä naapureilleen.
– Voin sanoa, että sulhasen avut ovat ruumiilliseen ansiotyöhön suorastaan harvinaiset. Siitä huolimatta on hän jättänyt kaupungin ansioineen ja tullut takaisin, mennäkseen korpeen peltoa raivaamaan. Sinne hän vie mukanaan nuoren vaimonsa, jonka työkunto ei myöskään missään kaupungissa joutuisi häpeään. Mutta he rakastavat peltoväen iloja ja suruja – ja menevät korpeen – ja minä olen vakuutettu, että heitä seuraa sinne heidän onnensa. Olkoon tämä esimerkki velvoittava! Ja huutakaamme nyt eläköön-huuto maalaisten ihanteille.
Ja se huudettiin niin, ettei kai tässä pitäjässä ikinä tätä ennen.
Kuhina alkoi käydä väkijoukossa. Kuka se on? Iso-Epra! Ei! Kyllä sen tiedän. Tuo saarnamies? Pappilan vieras! Joku maisteri Helsingistä. Mistä se Epran? Ole vaiti! Rovastin mukana! – Yksi tiesi yhtä ja toinen toista sekä Eprasta että maisterista.
Epra istui Esterin kanssa aitovierussa omenoita pureskellen. He katsoivat toisiinsa ja hymyilivät.
– Ostanko yhden arvan? – kysyi Esteri hetken päästä.
– Osta! – Emmekö sitten lähde?
– Lähdemme.
Esteri meni arpakojulle, ja Epra sanoi menevänsä katselemaan pussitappelua.
– No, siellähän sinä tulet! – huusi Korsula, kun näki Epran lähestyvän. – Olet pitäjän ensimmäinen niinkuin kyntäjä maanviljelysnäyttelyssä ja pysyttelet piilosilla. Sinun pitää olla siellä, missä miestä tarvitaan. Kuulitko mitä maisteri sanoi? Häh? Minä sille eilen kerroin – ja poika oli mielissään.
Ne, jotka olivat olleet häissä, tulivat Epraa kiittelemään, ja muut koettelivat pysytellä mahdollisimman lähellä. Olihan Eprasta tullut niinkuin yhteinen omaisuus, julkisesti mainittu sankari, vaikk'ei nimeltä sanottu. Mutta vähätpä siitä. Tiedettiin se muutenkin. Ja oli ymmärretty arvostaa jo ennen tuota maisteriakin. Olihan Epra kaikkien suosiossa.
– Sinua tässä tarvitaan, Epra! – huusi Kalle-niminen Korsulan renki, roteva ja voimakas mies.
– Mikä se on, johon et sinä pysty? – kysyi Epra.
– Lahjoitin kilpailuihin karpion rukiita! – selitti Korsula kovaäänisesti. – Se, joka heittää säkin selkäänsä, olkapäällä pyörittelemättä, saa rukiit.
– Oletko jo koettanut, Kalle? – kysyi Epra.
– Olen – mutta ei nouse. Se peeveli on niin vetelä – kun pitää tarttua säkkiä suusta.
– Suusta! Totta kai suusta! – selitettiin.
– Heitä nyt, Epra, niin viet heti Mikon rattaille! – kehoitteli Korsula.
– Heitä vielä, Kalle, että näen! En usko muuten! – sanoi Epra.
– Kyllä vaan. Vaikka jo väsynytkin olen. Kalle tarttui säkin suuhun ja rupesi sitä kiertämään tiukemmaksi.
– Älä, veikkonen! – sanoi Epra. – Sinä kierrät vastapäivää. Jos nyt säkin sivu hipaisee olkapäähän, niin ammahtaa säkki takaisin.
– Jokohan?
– Varmasti. Kierrä myötäpäivää! Jos se silloin hipaisee, niin se vain auttaa säkin kierähtämistä olalle.
No, pentele! Sehän on selvä! – huudettiin joukosta. – Yritä nyt, Kalle! Minäkin sitten vielä – ja minä – ja minä!
Syntyi uusi innostus, mutta ei se auttanut. Säkki putosi Kallelta ja putosi muilta.
– Jos siinä on enemmän kuin karpio! – keksi joku.
– Totta kai niin, että täyttää! – naureskeli Korsula.
Esterikin tunkeutui iloisena Epran viereen ja näytteli ostamaansa arpalippua. Siinä oli numero!
– Tuletko, niin menemme ottamaan, että näemme mitä se on?
– Odota hetki! Heitän ensin tuon pussin selkääni.
Ympärillä tuli lystiä. Kaikki nauroivat.
– Heitä nyt, niin Esteri leipoo sulle hyvää leipää! – jutusti Korsula. – Ne ovat Korsulan rukiita.
– Saako Epra ne ilmaiseksi? – kysyi Esteri.
– Saa, saa! – naurettiin ympärillä.
Epra tarttui säkkiin ja punnitsi hetken sen painoa. Kietaisi sitten suun tiukalle ja heitti säkin selkäänsä, ilman että se vähääkään hipaisi olkapäätä.
Kaikki katselijat ihastuivat ja päästivät meluavan riemuhuudon.
– Kiitos vaan, isäntä! Ja hyvästi! – sanoi Epra ja lähti astumaan rauhallisesti juhlakentän halki, säkki selässä.
– Tässä jaetaan voitot, – sanoi Esteri ja pysäytti Epran.
Esteri antoi lappunsa pappilan neidille, joka heti rupesi nauramaan ja meni kojusta peremmälle limojen taakse. Esteri ihmetteli, mikä siinä nauratti.
Pian tuli pappilan neiti kojun ulkosivulta ja talutti nuorassa – lammasta.
Ihmettelyä ja lystiä synnytti ympäristöön valkoinen lammas, joka vielä määkäisikin.
– Oiva kuva huoneentauluksi, hävinneen Turmiolan Tommin tilalle! – sanoi muuan samettitakkinen nuorukainen puhuja-maisterille.
– Tee! – sanoi maisteri.
Esteri talutti lammasta, ja Epra kantoi ruissäkkiä. Näin he kulkivat juhlakentän veräjälle, yleisön antaessa tietä kuin morsiusparille häissä.
Kaikki vaikenivat erikoisesta vaistosta, joka muistutti kunnioituksen tapaista tunnetta. He ihailivat tuota komeata paria, jolla oli rohkeutta ja rakkautta lähteä asutuilta ihmisviljoilta yksinäiseen korpeen.
– Sanoinhan, että onni seuraa heitä! – huusi maisteri ja heilutti valkeata ylioppilaslakkiaan. – Eläkööt ihmiset, jotka uhraavat ja uskaltavat!
Epra ja Esteri kuulivat takaansa voimakkaita huutoja, mutta eivät kääntyneet katsomaan. Mitäpä he niistä.
He kulkivat onnellisina omaa kulkuaan.