Mietelmiä

MIETELMIÄ

KIRJ.

François de La Rochefoucauld

Suomentanut ja esipuheen laatinut

J. V. Lehtonen

Hämeenlinna, Arvi A Karisto Oy, 1924.

JOHDANTO

I

Nähtyään kauhistuen horreo spectans – Englannissa v. 1640 alkaneen sisäisen sodan ja kansanvaltaisen vallankumouksen verisen temmellyksen, havaitsi filosofi Hobbes armottoman itsekkyyden johtavan ihmisen kaikkia tekoja ja kirjoitti kuuluisan lauseensa: Homo homini lupus, "ihminen on ihmiselle susi".

Oltuaan mukana v. 1648 puhjenneen, ylimysten johtaman La Fronde-kapinan kaikissa surullisissa vaiheissa ja pantuaan merkille, kuinka kylmän välinpitämätön ihminen tavoitellessaan omaa etuaan ja menestystään saattoi olla isänmaan ja kansan kärsimyksistä, sepitti herttua La Rochefoucauld kuuluisat Mietelmänsä, jotka sadoin eri muodoin toistavat sitä ainoata perusväitettä, että ihmisen koko elämä on yhtä ainoata itsekkyyden ilmausta.

Nähtyämme viisi vuotta raivonneen maailmansodan ja koettuamme sen turmelevat, tuhoisat seuraukset omassakin keskuudessamme, lienee meillä, niinkuin uskottavasti koko maailmalla, edellytyksiä ymmärtää näiden ihmissydämen yöpuolta valaisevien ajattelijain kirjoituksia, nimenomaan jälkimäisen, jonka tunnetuin teos nyt ilmestyy suomalaisessa asussa. Tuntuu kuin olisi ihmiselle erinomaisen terveellistä yhä uudelleen ja uudelleen astua siihen suolakylpyyn, minkä Mietelmien lukeminen hänelle tuottaa. Olisi ihme, elleivät nämä kirpeät elämäntotuudet ajan tapausten valossa katseltuina opettaisi häntä havaitsemaan saastaisuuttansa ja jälleen nauttimaan puhtaudesta tai ainakin puhtauteen pyrkimisestä. Olisi ihme, ellei hän keksisi tästä pienestä, mutta sisältörikkaasta, ytimekkäästä niteestä ihmissuvun kuvaa ja omaa kuvaansa, sellaisena kuin se näyttäytyy hänelle vilpittömän synnintunnustuksen hetkellä. Vain ne, sanoo ranskalainen kirjallisuudentutkija Lanson, puhuvat pahaa tästä teoksesta, jotka eivät ole kyenneet tuntemaan siinä itseänsä.

Ihmisen kaikkien tekojen ja aivoitusten perimmäisenä, jopa useimmissa tapauksissa ainoana vaikuttimena, niin opettaa La Rochefoucauld, on itserakkaus, itsekkyys, kaikkien asioiden suhtauttaminen häneen itseensä, l'amour-propre, l'amour de soi-même et de toutes choses pour soi. "Ei mikään ole niin väkivaltaista kuin sen halut, ei mikään niin salattua kuin sen pyrkimykset, ei mikään niin ovelaa kuin sen menettelytavat." Tyydyttämättömänä, häviämättömänä hallitsee tämä minän vaistomainen itsekkyys ihmisen koko elämää, ja La Rochefoucauld ponnistaa kaiken terävänäköisyytensä, keksiäkseen sen vaikutuksen kaikissa ihmisen teoissa, niissäkin, joiden väitetään ja uskotellaan johtuvan muista periaatteista tai joiden sanotaan olevan suorastaan hyveen aiheuttamia.

Rakkaus, esimerkiksi, näyttäisi olevan itserakkauden suoranainen vastakohta, koska se uhrautuvana, alistuvana, hellänä kohdistuu muihin kuin ihmiseen itseensä. Mutta todellisen, puhtaan rakkauden laita on niinkuin henkien ilmestyksen: kaikki siitä puhuvat, mutta harvat ovat sen nähneet. Ei missään intohimossa itserakkaus näytä selvemmin valtaansa. Rakastettuakin rakastetaan enemmän rakastajan itsensä kuin tämän rakastetun lähden. Ensimmäisen innostuksen viehkeys häviää vähitellen ajan mukana, pettynyt rakkaus muuttuu vihaksi, viha molemminpuoliseksi häpeäksi. "On tuskin ihmisiä, jotka eivät häpeäisi rakastaneensa toisiaan silloin kun he eivät enää toisiaan rakasta." Naisten ylistetty hyve on useimmiten vain teeskentelyä, johon he itse ovat kyllästyneitä, sillä enimmät n.s. kunnialliset naiset ovat kätkettyjä aarteita vain siksi, ettei niitä kukaan etsi. Sellaisia naisia voi kyllä olla, joilla ei ole ollut lemmensuhteita, mutta tuskin sellaisia, joilla olisi ollut vain yksi.

Sitäpaitsi ei ihminen parhaalla tahdollaankaan voi määrätä intohimojensa kestämisen aikaa, yhtä vähän kuin hän voi määrätä ikänsä pituutta. Hänen tahtonsa ei ole vapaa, vaan sitä ohjaavat järjenkin kustannuksella vaistomaiset mielenliikkeet ja hetkelliset intohimot, joiden kaikkien pohjalla asuu heikompana tai voimakkaampana itsekkyys. Intohimo, jonka me tahdollamme kykenemme voittamaan, ei ole enää intohimo: se on jo sammumassa. Intohimot, halut, vaistot taas saavat alkunsa, niin opettaa La Rochefoucauld, ilmeisesti aikalaisensa Descartesin filosofiaan nojaten, meidän ruumiillisesta olemuksestamme: "Kaikki intohimot eivät ole mitään muuta kuin veren kuumuuden tai kylmyyden eri asteita." Meidän tahtomme lähde on siis kätkettynä tajuamattomiin hämäryyksiin, ja kun me luulemme toimivamme mitä jaloimmista ja epäitsekkäimmistä vaikuttimista, johtaakin meitä tuo alkeellinen itsesäilytysvaisto, joka on havaittavana kaikissa elollisissa olennoissa. Näiden elollisten olentojen omaan menestykseen ja etuun suuntautuvat pyrkimykset ja itsekkäät laskelmat eivät kuitenkaan merkitse mitään maailmoita johtavan Kaitselmuksen eli Kohtalon päätöksiä vastaan: La Fortune (Onni, Sattuma) tekee tyhjäksi ovelimmatkin aivoitukset ja vie kaikki asiat omaa tietänsä.

Sitä naurettavammalta näyttääkin sentähden pöyhistyneen ihmisen turhamaisuus, hänen korskea mahtavuutensa, hänen uljastelunsa hyveen kauneilla verhoilla ja epäitsekkyyden helisevillä sanoilla ja sitä suurempi on todellisen ihmistuntijan nautinto, kun hän jonkun hiotun Mietelmän kärjellä pääsee puhkaisemaan hänen pöyhkeytensä ilmarakon. Ihmisen hyveet ovat useimmiten vain verhottuja paheita ja hyveet hukkuvat oman edun tavoitteluun niinkuin virrat mereen. Niihin ei tule luottaa, sillä rehellisin rehellisyyskin saattaa olla vain ovelaa teeskentelyä, jolla koetetaan herättää luottamusta siksi kunnes petoksen hetki on tullut. Yhtä vähän on syytä luottaa ystävien vilpittömyyteen, sillä jos me oikein itseämme tutkimme, huomaamme pian, että parhaidenkin ystäviemme onnettomuuksissa on aina jotakin, mikä ei ole meille vastenmielistä. Ystävyyssuhde on sitäpaitsi vain molemminpuolisia etuja silmälläpitäen syntynyt liittoutuma, josta itsekkyys aina laskee jotakin hyötyvänsä.

Kaikkein eniten sopii epäillä vaatimattomuutta, koska ihminen tunnustaa vikansa useimmiten turhamaisuudesta, saadakseen muut katselemaan niitä siltä suunnalta kuin hän tahtoo, ja koska ihminen puhuu mieluummin itsestään pahaa kuin olisi kokonaan puhumatta. Vaatimattomuus ei ole ihmisen todellista luontoa, sillä missä on ihminen, joka ei mielestään kaikkine vikoineenkin olisi yläpuolella kaikkia hänen tuntemiaan ihmisiä? Jos me taas muita kehumme, teemme sen alentaaksemme yhden kunniaa toista ylistämällä.

Hyvyyskään ei ole aina luotettava. Useimmiten on se peitettyä heikkoutta, koska me emme jaksa tai emme uskalla olla niin pahoja kuin tahtoisimme tai koska me laskemme hyvyyden avulla parhaiten hyötyvämme: se on koronkiskurin lainaa antamisen muodossa. Samoin on laita säälin, joka on omien kärsimystemme tuntemista toisten kärsimyksissä. Siihenkin voi sisältyä laskelmaa, koska me toivomme tavalla tai toisella saavamme siitä maksun tai koska me haluamme sillä nöyryyttää vihollisiamme. Milloin me suoranaista hyvää teemme, teemme sen enemmän ihaillaksemme itseämme kuin auttaaksemme kärsivää: tosiasiahan onkin, että me näemme mieluummin sen, jolle me teemme hyvää, kuin sen, joka tekee hyvää meille. Anteliaita olemme siis itserakkaudesta, kiitollisia itsekkyydestä. Kiitollisuus on samaa kuin kauppiaiden rehellisyys: se pitää liikettä pystyssä. Mehän emme maksa siksi, että on oikein suorittaa velkansa, vaan siksi, että niin on helpompi saada ihmisiä lainaamaan rahoja.

Yhtä armoton on La Rochefoucauld sille ominaisuudelle, joka on kautta aikojen ollut hänen oman ylhäisen säätynsä erikoishyveenä ja josta maailmansodan yhteydessä on hyvin paljon puhuttu: urhoollisuudelle. Urhoollisuus on hänen nähdäkseen vaarallinen ammatti, jolla tavallinen sotilas ansaitsee leipänsä ja päällikkö kerää omaisuutta. Kunnianhimo, häpeän pelko, ansaitsemisen halu ovat useimmiten tämän niin suuresti ylistetyn ominaisuuden vaikuttimia. Ottamatta lukuun melkoista turhamaisuutta ovat sankarit tehtyjä samalla tavoin kuin muutkin kuolevaiset. Sankari panee peliin paljon saadakseen paljon, mutta hän osaa arvioida uhan. Pelottomimmat sankarit ovat samalla varovaisimmat, viisaimmat: he eivät halua menettää henkeänsä, mutta he haluavat ansaita kunniaa. Täydellinen, todellinen urhoollisuus tekisi todistajitta sen, minkä se tekisi koko maailman edessä. Mutta todellinen urhoollisuus ja täydellinen pelkuruus ovat äärimmäisyyksiä, joita harvoin nähdään.

Oppineet, filosofit ja pyhimykset eivät myöskään voi välttää La Rochefoucauldin iskuja. Tiedonhalua on kahtalaista. Yksi saa alkunsa oman edun tavoittelusta, meidän halutessamme oppia sellaista, josta voi olla meille hyötyä. Toinen taas ylpeydestä, koska me tahdomme tietää sellaista, mitä muut eivät tiedä. Viisaiden ja filosofien kehuttu mielenlujuus on taas vain taitoa sulkea sisäinen kuohunta sydämeen. Jos ihminen yleensäkin kykenee vastustamaan intohimojaan, tapahtuu se enemmän niiden heikkouden kuin hänen väkevyytensä takia. Rikkauden halveksiminen on keino pelastua köyhyyden tuottamalta häpeältä tai tavoitella mainetta kiertotietä. Sitäpaitsi suoriutuu filosofia helposti menneistä ja tulevista kärsimyksistä, mutta nykyhetken onnettomuuksille se ei mahda mitään.

Täydellisyyteen pyrkiminen kuljettaa meitä muuten helposti kehässä. Mikäli me kykenemme muita vikojamme vähentämään, sikäli kasvaa ylpeytemme, ja siitä syystä ovatkin katumuksenharjoittajat, uskovaiset ja pyhimykset ehkä maailman omahyväisimpiä ja ylpeimpiä ihmisiä. Filosofien lempitehtävä, kuoleman halveksiminen, on sekin pelkkää teeskentelyä, sillä "aurinkoa ja kuolemaa ei käy katsomisen silmästä silmään". "Imartelemme itseämme, jos luulemme kuoleman näyttävän meistä läheltä samalta kuin miksi me sitä arvostelimme kaukaa." Jokaisesta ihmisestä on kuolema kauhistuttava asia, mutta kun ei kukaan voi sen kynsistä pelastaa henkeänsä, koettavat kunnianhimoisimmat jättää jälkeensä ainakin lujuuden maineen. Kuoleman hetkelläkin näyttelee siis itserakkaus ikuista osaansa!

II

Tehdäkseen kuuluisan esi-isänsä lohduttoman itsekkyysopin ymmärrettäväksi, huomautti eräs herttuan jälkeläinen, lämminsydäminen ihmisystävä, jonka muuan Ranskan suuren vallankumouksen roskajoukko raateli keskellä maantietä kuoliaaksi, La Rochefoucauldin tutustuneen ihmisiin vain hovissa ja kansalaissodassa, "noilla kahdella näyttämöllä, joilla he esiintyvät pahempina kuin missään muualla".

Jos maailmansota kaikkine seurauksineen on ikäänkuin tehnyt meidät kykenevämmiksi ymmärtämään La Rochefoucauldin Mietelmien synkkämielistä käsitystä ihmisestä ja hänen siveellisestä arvostaan, on meillä taas vuorostamme hänen jälkeläisensä tavoin aihetta ottaa selville, mitkä syyt, mitkä mieskohtaiset kokemukset ja mitkä yleiset vaikutelmat herättivät hänessä niin katkeria ajatuksia ja saivat hänet pukemaan nuo ajatukset niin kirpeään muotoon.

Kaikki tutkijat ovat olleet täysin yksimielisiä siitä, että Mietelmien, niinkuin yleensä kaiken kirjallisuuden, aiheille, sävylle ja hengelle on etsittävä selitystä tekijän luonteesta, elämänvaiheista ja kokemuksista, samoin kuin ajan yleisistä tapahtumista ja virtauksista. Mikäli erimielisyyttä on ollut, on se koskenut vain tämän ulkonaisen ja sisäisen vaikutuksen astetta. Vielä La Rochefoucauldin eläessä arveltiin hänelle enemmän tai vähemmän vihamielisellä taholla, että hän oli Mietelmissä piirtänyt oman kuvansa. Sittemmin esiintyi ajan oloihin perehtyneitä henkilöitä, jotka varustivat La Rochefoucauldin kirjan "avaimella": kirjoittivat kunkin mietelmän kohdalle nimen, johon tämä mietelmä muka tähtäsi. Muuan saksalainen kirjallisuudentutkija uskoo vieläkin tähän avaimeen ja eräs heidelbergiläinen tohtorinkokelas on ottanut jotenkin hyödyttömäksi vaivakseen etsiä Mietelmien "historiallisia lähteitä" aivan koneellisesti sovittelemalla eri mietelmiä La Rochefoucauldin elämänvaiheisiin ja ajan historiallisten henkilöiden tekemisiin ja jättämisiin. Ranskalainen J. Bourdeau, joka on v. 1895 julkaissut erittäin ansiokkaan tutkimuksen La Rochefoucauldin elämästä ja aatteista, katsoo niinikään herttua-kirjailijan ruoskimilla paheilla olevan nimet ja kasvot: kiittämättömyys on Itävallan Anna; viekkaus Mazarin; turhamaisuus Beaufortin herttua; ylpeys Condé; petollinen rakkaus Longuevillen herttuatar: "hänen lyhyet mietelmänsä sopisivat muistokirjoituksiksi heidän pyörökuviensa alareunaan". Turvallisemmalta tuntuu kuitenkin seurata sitä menettelytapaa, jota toinen ranskalainen tutkija, R. Grandsaignes d'Hauterive, noudattaa v. 1914 ilmestyneessä teoksessaan Le Pessimisme de La Rochefoucauld ja jonka avulla luodaan varsin uskottavaa valoa La Rochefoucauldin synkän maailmankäsityksen henkilökohtaisiin ja historiallisiin edellytyksiin samoin kuin Mietelmien sisäiseen kehkeytymiseen, pitämällä ennen kaikkea silmällä asian sielutieteellistä puolta.

Näin tehden on meidän ensinnäkin otettava huomioon, että La Rochefoucauld oli murroskauden lapsi, jollaisilla yleensä, varsinkin jos he kuuluvat mullistuksissa tappiolle joutuneisiin, on taipumusta katkeruuteen ja synkkämielisyyteen. Hänen aikanaan näet Ranskan riehakas, ylpeä ja mahtava läänitysaatelisto alistui kuninkuuden nöyräksi palvelijaksi. Mutta tämä alistuminen ei käynyt ilman epätoivoista taistelua. Syntyneenä 15 p. syysk. v. 1613, kuuluvana maan kaikkein ylhäisimpään aateliin, joutui Marcillacin prinssi, La Rochefoucauldin herttua Frans VI, Ranskan pääri, aivan kuin asemansa pakottamana ottamaan osaa tähän kunnianhimon ja oman edun taisteluun, jota korkeat herrat kävivät Richelieun ja Mazarinin kuninkuuden vahvistamista tarkoittavaa hallitustoimintaa vastaan ja jonka kestäessä Ranska, töin tuskin toivuttuaan äskettäin päättyneiden veristen uskonsotien kärsimyksistä, sai jälleen kokea sodan, nälän ja ruttotaudin kaikkia kauhuja. Historialliset olot olivat sellaiset, että aateliston oli jouduttava vanhan valtansa pysyttämiseen tähtäävissä pyrkimyksissään ehdottomasti tappiolle. Läänitysaateliston muinaisen mahdin raunioille kohosi Ludvig XIV:n häikäisevä, rajaton yksinvaltius. Taitavasti käyttämällä hyväkseen ylhäisten kunnianhimoa, turhamaisuutta ja keskinäistä kateutta osasi kuningasvalta nopeasti kesyttää nuo alituisissa sodissa raaistuneet, arvelematta miekkaansa tarttuvat, vain omia itsekkäitä etujansa ajattelevat herrat nöyräselkäisiksi hovikoiksi, jotka tästä lähtien katsoivat suurimmaksi kunniakseen kuninkaan palvelemisen, paidan tai kengän ojentamisen armolliselle yksinvaltiaalle, sirojen kohteliaisuuksien sorvaamisen, henkevyyden ja taiteen tajuamisen.

Tämä aateliston elämäntavoissa ja pyrinnöissä tapahtunut perinpohjainen muutos näkyi kaikkialla. Samalla kun varhaisemman kauden sotainen kuosi vaihtui hienoksi hovipuvuksi suunnattomine irtotukkineen ja muine komeuksineen, oheni ritarien peloittava lyömämiekka, niinkuin Heinrich Heine sanoo, tarkoituksettomaksi paraatikoruksi. Hyvin usein muuttui tämä ohut aatelismiekka myös enemmän tai vähemmän teräväksi kynäksi, jonka käyttelemistä nyt alettiin katsoa ylhäisenkin miehen arvolle soveltuvaksi. Ensi aluksi lähettävät kreivit ja herttuat tuotteitaan maailmalle nimettömyyden verhossa, mutta vähitellen katoaa kirjailijan ja runoilijan toiminnasta alhaisuuden tahra, ja korkeat herrat ovat erinomaisen imarreltuja teostensa saavuttamasta suosiosta. Entisen anarkistisen omavaltaisuuden ja säännöttömän, joskin tuoreen ja rehevän luonnonomaisuuden sijaan tuntui kielessäkin, sitten kun se oli aikaisemmin käynyt läpi Hôtel de Rambouilletin usein naurettavuuksiin asti sirostelevan hienostumiskoulun, suuren vuosisadan yhdistävä, tasaannuttava vaikutus. Yleistävä klassillinen henki tunkeutui kaikkialle, loi esikuvallisia tyyppejä entisen yksilöpalvonnan sijaan ja perusti maun ja soveliaisuuden arvovallan. Huomattuaan suureksi katkeruudekseen turhaan käytelleensä miekkaa säätynsä etuoikeuksia puolustaessaan tarttui La Rochefoucauldkin myöhemmällä iällään kynään, noudatti "hienon maailman" kirjallisia muotisuuntia ja loi, ystäviensä ja ystävättäriensä makua ja esimerkkiä seuraillen, Mietelmissään täysin klassillisen teoksen, jonka tiivistetty, ulkokohtainen, muokattu ja siloiteltu sanonta on osaltaan edistänyt ranskankielen kehittymistä kohti kirkasta, iskevää ytimekkyyttä. Sanomattakin on selvää, että moisen kyllästytetyn sanonnan kääntäminen vieraaseen kieleen tarjoaa aivan erikoisia vaikeuksia: kysymys ei ole ainoastaan lyhyeksi puristetun lauselman oikeasta ymmärtämisestä, vaan myös siihen sisältyvien iskusanojen erilaisten vivahdusten tulkitsemisesta.

La Rochefoucauldin ylhäiseen syntyperään luonnollisena ominaisuutena liittyvä ylpeys sai siis kestää ankaran kolauksen hänen säätynsä yleisen tappion takia. Tämän kolauksen vaikutusta lisäsivät ne nöyryytykset ja pettymykset, joita hänelle mieskohtaisesti tuottivat Richelieu, Mazarin, kuningatar sekä puoluetoverinsa ja rakastajattarensa. Nämä nöyryytykset koskivat sitäkin kipeämmin, koska hän luonteeltaan oli varsin herkkätuntoinen: mitään ei käykään niin helposti haavoittaminen kuin ylpeyttä ja herkkätuntoisuutta. Toisin ajoin, esimerkiksi Muotokuvassaan, kieltää hän tosin olevansa lainkaan taipuvainen tunteellisuuteen tai sääliin, koska ne eivät hänen nähdäkseen sovellu ylhäiselle miehelle. Mutta hänen tekonsa ja kirjeensä puhuvat toista. Kun hänen oli maaherrakunnassaan Poitoussa v. 1643 kukistettava eräs talonpoikien kapina, kirjoitti hän: "En voi olla myöntämättä, että heidän kurjuutensa sai minut säälien katselemaan heidän kapinaansa." Pyydettyään ja saatuaan Mazarinilta armahdusoikeuden, sovellutti hän sitä poikkeuksetta kaikkiin kapinallisiin. Rouva de Sévigné taas kuvailee kirjeissään, kuinka hellästi hän oli kiintynyt omaisiinsa, äitiinsä ja lapsiinsa ja kuinka kuumia kyyneleitä näiden kuolema nosti hänen silmiinsä. Vihdoin kirjoitti hän elämänsä lopulla neiti de Scudérylle tämän kauniin ja todellista ihmisystävyyttä todistavan lauseen: "Toivon, että lempeys tulisi muotiin ja ettei meidän enää tarvitsisi nähdä onnettomia."

Tällaiset herkän, sekä omista että muiden kärsimyksistä liikuttavan sydämen ilmaukset ovatkin johtaneet kokonaan erilaisiin käsityksiin hänen todellisen maailmankatsomuksensa laadusta. Sillä välin kun toiset kirjoittajat, sellaiset kuin Rousseau, George Sand, Victor Hugo, de Sacy tuomitsevat ankarin sanoin La Rochefoucauldin siveellisesti turmiollisen elämänkäsityksen ja asettavat tämän ylpeän aatelismiehen halveksivan epäilyn vastapainoksi kansanvaltaisen uskonsa ihmisen luonnolliseen hyvyyteen, ovat taas toiset, kuten esim. Félix Hémon, sitä mieltä, että La Rochefoucauld oli pohjaltaan helläsydäminen ihmisystävä, jonka mielen yhteiskunnassa havaittava turmelus oli vain katkeroittanut. Edelleen vakuuttaa Émile Faguet La Rochefoucauldin uskoneen puhtaaseen hyveeseen, vaikka myönsikin sen erittäin harvinaiseksi. Lopuksi tekee R. Grandsaignes d'Hauterive sen periaatteellisen eroituksen La Rochefoucauldin maailmankatsomuksen määrittelyssä, ettei hän ollut ihmisvihaaja (misanthrope), vaan synkkämielinen (pessimiste): hän ei, todettuaan, että kaikki ihmiset tai hyvin useat heistä ovat pahoja, käy syyttämään ja inhoamaan koko ihmiskuntaa pettymyksensä tähden, hän ei vihaa ihmisiä, hän vain arvostelee heitä, hän nauraa heidän heikkouksilleen, joista he itse ovat ylpeitä, hän ivailee heidän tylsää huomiokykyään, jolle karkeinkin teeskentely käy täydestä, hän asettaa heidän tavoiteltavakseen ihanteen, kunnon miehen (l'honnête homme), joka ei ole olevinansa mitään, mitä hän ei ole, joka on aina tosi, joka tuntee vikansa ja sydämensä turmeluksen ja uskaltaa tunnustaa sen, joka antaa mieluummin ystävien pettää hänet kuin epäilee heitä.

Muotokuvassaan puhuu La Rochefoucauld itse moneen kertaan synkkämielisyydestään. Hän sanoo kasvoissaan asuvan eräänlaisen sekä surullisen että ylpeän ilmeen, mikä saa useimmat ihmiset pitämään häntä halveksivana, vaikka hän ei sitä lainkaan ole. Mielenlaadultaan vakuuttaa hän niinikään olevansa surullinen, jopa siihen määrään, ettei hänen ole kolmeen, neljään vuoteen nähty juuri lainkaan nauravan – muotokuva julkaistiin v. 1659 ja aateliston vastarinta kukistui lopullisesti v. 1652. Sekä luonnonlaadusta johtuva että "muualta tullut" surumielisyys pitää häntä niin valloissaan, kertoo hän, että hän enimmäkseen istuu sanomatta sanaakaan tai sitten ilmaisee huonosti sen, mitä ajattelee. Aikalaiset taas vakuuttavat hänen ulkomuodossaan ja esiintymisessään olleen jotakin hentoa, arastelevaa, ikäänkuin naisellista, mikä teki hänet epäonnistuneeksi toiminnan mieheksi hänen ylpeytensä kustannuksella ja saattoi Sainte-Beuven hiukan ilkeämielisesti suomaan hänelle sijan tutkielmasarjassaan Naisten muotokuvia.

III

Tällaisilla ominaisuuksilla varustettuna joutui nuori Marcillacin prinssi jo varhain ajan temmellykseen. Mentyään viidentoista vanhana naimisiin läksi hän seuraavana vuonna ensimmäiselle sotaretkelleen Italiaan ja ilmestyi sen jälkeen hoviin. Kun hän tunsi, niinkuin hän sanoo, luontaista vihaa Richelieun hallitusta vastaan, sekaantui hän heti niihin juonitteluihin, joilla aateli tahtoi tehdä tyhjäksi suuren kardinaalin suunnitelmat. Erikoisesti antautui hän ritarillisen luonteensa houkutuksesta Richelieun sortaman kuningattaren suojelijaksi, suunnittelipa jo hänen ryöstämistäänkin ja viemistään turvaan Brysseliin. Kardinaali ei ilmeisestikään pitänyt nuorta aatelispoikaa kovin vaarallisena kapinoitsijana, koska tyytyi vain antamaan hänen maistaa hiukan Bastiljia ja lähettämään hänet neljäksi vuodeksi maalle isän luo (1633-1637). Samaan aikaan oli muuan toinen kuningattaren avustaja, Chevreusen herttuatar, maanpaossa Richelieun toimesta, ja La Rochefoucauld joutui hänen kanssaan suhteisiin, jotka tuottivat hänelle monta huolta ja koettelemusta. V. 1639 sai hän luvan mennä Alankomailla sotivaan armeijaan. Siellä osoittautui hän niin urhoolliseksi soturiksi, että hänelle tarjottiin varsin edullisia arvotoimia sotilasalalla. Hän kieltäytyi niistä kuitenkin, koska kuningatar, Itävallan Anna, ei tahtonut ritarinsa ottavan mitään suosionosoituksia vihatulta kardinaalilta.

Kun tämä vihattu kardinaali oli v. 1642 kuollut ja kuningatar Ludvig XIII:n seuraavana vuonna sattuneen kuoleman jälkeen julistettu sijaishallitsijaksi, ei kuningattaren uskollisen, monta vaaraa kokeneen ritarin kunnianhimoisilla toiveilla ollut rajaa. "Olihan", kirjoittaa La Rochefoucauld, "kuningatar jo kymmenen vuotta pitänyt minua erikoisesti palvelijanaan ja kuusi tai seitsemän vuotta nimitellyt minua julkisesti marttyyrikseen". Häntä odotti kuitenkin suunnaton pettymys. Hänelle tarjottiin kyllä kauniita sanoja, hänelle lupailtiin kyllä ylhäisiä virkoja, mutta ainoatakaan lupausta ei toteutettu. Kuningatar ja Mazarin, Richelieun seuraaja pääministerinä, näyttävät päinvastoin oikein huvikseen pitävän häntä pilkkanaan. Lopulta supistaa hän pyyteensä siihen muodolliseen armonosoitukseen, että hänen puolisonsa saisi oikeuden istua kuningattaren läsnäollessa. Selvistä lupauksista huolimatta ei tätä tyydytystä hänen kunnianhimolleen suoda, vaikka se suotiin toisille aatelisperheille. Päinvastoin saa hän sen johdosta kärsiä aivan erikoisia nöyryytyksiä.

Katkeroitunut herttua teki tällaisesta käytöksestä selvät johtopäätökset: häntä oli tunnottomasti petetty ja hän tahtoi "uhkarohkeita keinoja etsimällä" näyttää suuttumuksensa kuningattarelle ja kardinaali Mazarinille. Hän antautui lemmensuhteisiin kuningattaren vihollisen, Longuevillen herttuattaren, suuren Condén sisaren kanssa ja syöksyi hänen mukanaan kaikkiin salaliittoihin ja kapinoihin, joita hovia vastaan tehtiin. Urhoollisesti otti hän osaa La Fronden taisteluihin, puolusti uljaasti piiritettyä Bordeauxia ja sai kaksi musketinhaavaa, niistä toisen niin pahan päähänsä, että oli suuressa vaarassa tulla sokeaksi. Saint-Antoinen esikaupungin taistelu, jossa La Rochefoucauld 2 p. heinäk. v. 1652 tämän ankaran vamman sai, masensi ratkaisevasti kapinan. Vaikka Mazarinin olikin pari kertaa ollut pakko lähteä pakoon Pariisista, oli hovin lopullinen voitto kuitenkin täydellinen. La Rochefoucauld oli jälleen ollut tappiolle joutuneella puolella. Hän oli nyt lopullisesti murskannut tulevaisuutensa. Häpeän ja katkeruuden huipuksi petti Longuevillen herttuatar hänen rakkautensa, tuo herttuatar, joka keskellä ensimmäisen La Fronden parasta mellakkaa oli synnyttänyt aivan hämmästyttävästi La Rochefoucauldin näköisen pojan.

La Rochefoucauld oli saanut kyllikseen juonitteluista, salaliitoista, kapinoista, hovin suosiosta, naisista. "Mahdotonta on miehen, joka on kokenut niin paljon kuin minä, milloinkaan heittäytyä siihen uudelleen", sanoo hän, kapinaa tarkoittaen. Hyläten kuninkaan tarjoaman armahduksen vetäytyi hän sodan aikana ryöstettyyn maaseutulinnaansa ja alkoi siellä pettymystään ja katkeruuttaan lauhduttaakseen sepittää Muistelmiaan kapinan ajalta.

La Rochefoucauld oli tällöin vasta 41-vuotias, mutta kokemuksiltaan ja ihmistuntemukseltaan oli hän vanhus, joka oli mielestään lopullisesti selvillä ihmisestä ja ihmisistä. Parannellessaan haavojaan ja taistellessaan yhä ankarammin ahdistavaa luuvaloa vastaan piirteli hän viiden rauhallisen vuoden kuluessa (1654-1659) paperille näkemiään ja havaitsemiaan elämänsä myrskyisimmältä kaudelta (1643-1652). Hän ei salannut omia itsekkäitä ja vähemmän kauniita tekojaan, esim. sitä, että hän kerran itsessään oikeuspalatsissa puristi vihollisensa Retzin kardinaalin kahden oven väliin, antaakseen puoluelaisilleen tilaisuuden pistää hänet kuoliaaksi, mutta vääjäämättömällä terävänäköisyydellä, intohimottomasti, kiihkottomasti, syyttämättä tai puolustamatta, osoittaa hän myös, mitkä itsekkäät vaikuttimet kulloinkin ohjasivat toimivia henkilöitä. Kuva, joka siten syntyy taistelevasta aatelistosta samoin kuin hovipuolueestakin, ei ole suinkaan kaunis eikä lohdullinen, mutta ajan muut muistelmat osoittavat kaikki La Rochefoucauldin käsityksen ja kuvauksen ehdottoman oikeaksi, jopa todellisuutta tavallaan valoisammaksikin. Siitä vaikutelmasta ei pääse, että kaikki nämä korkeat herrat pyrkivät vain kohoamaan ja hyötymään toistensa kustannuksella, pettämään toisiaan joukolla ja yksityisesti, turvautumaan ulkomaalaiseen viholliseen, ajattelematta lainkaan isänmaan etua ja kansan kärsimyksiä, rehellisyyden ja hyveen vaatimuksia. Ihmisten itsekkyys ja kohtalo, ne ne ohjaavat maailman tapahtumia.

Tätä La Rochefoucauldin maailmankatsomuksen kulmakiveksi kiteytynyttä ajatusta tulkitsevat myös, kuten tietty, kaikki Mietelmät. Niitä onkin sentähden sanottu Muistelmien filosofiaksi, vuosisadan rippitunnustukseksi.

IV

Muistelmansa kirjoitti La Rochefoucauld maaseudun rauhassa. Mietelmät ovat taas sepitetyt Pariisissa, ja niiden syntymistä olisikin vaikea selittää ilman pääkaupungin seurapiirien monessa suhteessa innoittavaa vaikutusta.

Muuttaessaan v. 1659 rauhoittuneena Pariisiin, tapasi hän siellä kokonaan uuden maailman. Entinen kapinoiva, kevytmielinen Fronde-ylimystö on nyt pudottanut hampaansa, kesyttynyt ja lauhtunut, ja heittäytynyt, niinkuin myrskyisten aikojen jälkeen tavallista on, turmeluksensa tunnossa kuninkaan ja Jumalan syliin. Huomiota herättäviä uskonnollisia kääntymyksiä tapahtuu tuon tuostakin. Kuningattaresta on tullut uskovainen, Contin prinssessa myy jalokivensä auttaakseen köyhiä, ja Longuevillen herttuatar, La Rochefoucauldin entinen petollinen rakastajatar, on mennyt karmeliittaluostariin ja alkanut herkutella katumuksenteolla niinkuin ennen lemmenseikkailuilla. La Rochefoucauldin uusi suosijatar, Sablén markiisitar, asuu taas eräässä Port-Royalin, jansenistien keskusluostarin, sivurakennuksessa. Jansenismi on nimittäin muotiuskontona tähän aikaan. Julistaessaan ihmisen luonnon perinpohjaista turmelusta, kieltäessään hänen tahtonsa vapauden, saarnatessaan hänen itsekkyyttään ja ylpeyttään vastaan, hyväksyessään ennakoltamääräämisopin oli tämä synkkämielisistä synkkämielisin uskonsuunta erikoisesti omiansa miellyttämään rakkaimmista haaveistaan sortuneita ylimyksiä, joihin, äskettäin kukistettuina frondelaisina, ei voinut lisäksi olla edullisesti vaikuttamatta jansenismin kireä suhde maan valtauskontoon.

Kirjallisuudessakin tuntuu tämä ajan vakava, arvosteleva henki. D'Urfén, Corneillen, Cyranon, Scarronin seikkaileva, sankarillinen, hullutteleva kausi on kulunut ja kirjallisuus käy ankaraksi, purevaksi, synkkämieliseksi. Bossuet saarnaa Louvren palatsissa ja ylhäisten haudoilla maallisen vallan ja kunnian turhuudesta. Boileau teroittelee ensimmäisiä satiirejaan, Molière kirjoittaa Sievistelevät hupsunsa, Don Juaninsa ja Ihmisvihaajansa, entiset frondelaiset sepittävät muistelmiaan, jotka niin selkeästi toteavat ihmisen siveellisen kurjuuden, ja salongeissa etsitään ihmisestä "sitä lokaa, josta hän on tehty".

Tässä ihmissydämen salaisimpienkin sopukoiden tarkastelussa on kullakin huomattavammalla salongilla oma erikoisalansa. Niinpä tehdään muotokuvia itsestään ja muista neiti de Scudéryn salongissa, kun taas mietelmät, joista käytetään nimeä maximes tai sentences, kuuluvat rouva de Sablén salongin erikoisharrastuksiin. Kynäilevä emäntä näyttää itse hyvää esimerkkiä ja kyhää niitä sievoisen kokoelman, jonka yleissävy ei ole lainkaan imartelevampi ihmisen turhamaisuudelle kuin La Rochefoucauldin teoksen, vaikka muoto ei olekaan yhtä mestarillinen. Muoti levisi nopeasti, yksinpä maaseudullekin. V. 1660 kirjoittaa La Rochefoucauld kotilinnassa pistäytyessään rouva de Sablélle: "En tiedä, oletteko huomannut, että mietelmien sepittämisen halu tarttuu kuin nuha." Se oli muodostunut tavallaan seuraleikiksi. Kukin toi tiettynä kokoontumispäivänä mukanaan edellisellä kerralla tapahtuneen keskustelun innoittamat tai muutoin keksityt aikaansaannoksensa, ja yhdessä niitä sitten hiottiin, muokattiin ja arvosteltiin, ellei suurempia kokoelmia annettu ystävien yksityisesti tarkastettaviksi.

Runoilija Segrais, La Rochefoucauldin ja kirjailevien ylimysnaisten hyvä ystävä, kertoo muistelmissaan, joskin ilmeisesti liioitellen: "Niiden, jotka kirjoittavat yleisölle, pitää näyttää teoksensa ystäville, jotka kykenevät niitä arvostelemaan, ja korjata niitä ennen julkaisemista. Sitä tapaa ovat käyttäneet kaikki, jotka ovat pyrkineet täydellisyyteen. Herra Ménage on menetellyt niin, ja siksipä hänen teoksensa ovatkin niin viimeisteltyjä. Herra de La Rochefoucauld on myös menetellyt niin Muistelmiaan ja Mietelmiään sepittäessään, noita teoksia, jotka ovat niin sattuvasti kirjoitettuja. Hän lähetti minulle aina sen, mitä oli saanut valmiiksi niitä tehdessään, ja vaati minua pitämään hänen vihkojaan viisi tai kuusi viikkoa, jotta minä tarkastaisin niitä huolellisemmin ja jotta minulla olisi enemmän aikaa arvostella ajatusten muotoa ja sanojen järjestelyä. On mietelmiä, joita on muutettu yli kolmekymmentä kertaa." La Rochefoucauld taas itse kirjoittaa rouva de Sablélle, lähettäessään hänelle joukon mietelmiään: "Mietelmät ovat mietelmiä vasta sitten kun Te olette ne hyväksynyt. Te ette voi hylätä näitä kaikkia, sillä niissä on paljon teidän tavaraanne."

Nämä lausunnot ilmaisevat, että La Rochefoucauldkin oli joutunut mietelmätartunnan uhriksi ja että hän ajan tavan mukaan pani paljon huolta ja vaivaa niiden sanonnan hiomiseen. Kierreltyään useat vuodet ystävien ja tuttavien, jopa ventovieraidenkin väliä käsinkirjoitettuina, ilmestyivät ne vihdoin painosta helmikuussa v. 1665, ilman tekijän nimeä, varustettuina uskottavasti Segraisin laatimalla laajalla puolustuskirjoituksella, jossa ne asetetaan m.m. kirkko-isien lausuntojen turviin. Tuntematon tekijä on kuitenkin niin levoton kirjansa mahdollisesti liian synkästä sävystä, että hän erikoisessa Huomautuksessa Lukijalle koettaa taitavasti lepytellä häntä. Saattaahan näet sattua, etteivät nämä Reflexions ou sentences et maximes morales (Mietelmiä eli siveellisiä ajatelmia ja elämänohjeita) – niin kuului kirjan alkuperäinen nimi – ettei tämä "ihmissydämen muotokuva" miellyttäisikään kaikkia, koska se on liian näköinen eikä imartele kylliksi ja koska ihmiset kernaasti estäisivät muita tutustumasta heihin, kun eivät he itse tahdo tuntea itseään. Sentähden onkin lukijan parasta panna päähänsä, ettei ainoakaan mietelmä koske häntä, niin yleisiltä kuin ne tuntuvatkin: silloin hän on varmaankin ensimmäisenä kirjoittava niiden alle ja havaitseva niiden olevan liiankin armeliaita ihmissuvulle!

Näin näppärästi tasoitettua tietä kulki Mietelmien 150-sivuinen pikkunide helposti voittoon, saavutti suurenkin yleisön suosion ja toimitti La Rochefoucauldin kunnianhimolle sen tyydytyksen, mitä pitkällinen ja epätoivoisen sitkeä valtiollinen toiminta ei ollut tuottanut. Toinen painos osoittautui tarpeelliseksi jo seuraavana vuonna; siinä oli 302 mietelmää, sitten kun tekijä oli ensi painoksen aiheuttaman hälinän johdosta karsinut siitä 15 hänen arvellakseen räikeintä. Lopun ikänsä käytti La Rochefoucauld sekä uusien ajatelmien sepittämiseen että vanhojen korjailemiseen ja hiomiseen. Niinpä oli 1671:n painoksessa 341, 1675:n painoksessa 413 ja 1678:n painoksessa, joka ilmestyi kaksi vuotta ennen tekijän kuolemaa ja on viimeinen hänen tarkastamansa ja hyväksymänsä, kokonaista 504 mietelmää: suomennos on toimitettu tämän painoksen mukaisesta tekstistä.

Tämä Mietelmien saavuttama menestys on helposti ymmärrettävissä. Kulkivathan ne ensinnäkin ylhäisemmissä seurapiireissä vallitsevan voimakkaan muotisuunnan vanavedessä, samalla kun ne huolitellussa, sirossa muodossa tulkitsivat niitä samoja ihmisen siveellistä turmelusta ruoskivia ajatuksia, jotka kuuluivat ajan yleishenkeen ja joita useat muutkin kirjoittajat olivat esittäneet tai tulivat esittämään. Jansenistien suuri oppi-isä Arnauld oli ollut yksi niiden ennakkotarkastajia, ja jansenistit kohtelivatkin Mietelmiä varsin suosiollisesti, koska ne heidän nähdäkseen olivat täydessä sopusoinnussa heidän käsityksensä ja yleensä kristinuskon käsityksen kanssa perisynnin turmelemasta ihmisluonnosta. Epäilemätöntä onkin, että jansenistien opit rouva de Sablén välityksellä ovat jossakin määrin vaikuttaneet Mietelmäin väritykseen. Mutta toiselta puolen on otettava huomioon, että myöskin vapaa-ajattelijat, joita ei sinäkään aikana puuttunut, enempää kuin milloinkaan, saattoivat täydellä syyllä hyväksyä Mietelmät, koska niissä ei kertaakaan mainittu Jumalan nimeä eikä viitattu kirkon opinkappaleihin, vaikka ulkokullatuita uskovaisia pideltiinkin varsin pahasti. Päinvastoin on herättänyt huomiota, että La Rochefoucauld ennen julkaisemista tarkoin poisti Jumalan nimen niistä harvoista Mietelmistä, joissa se oli aikaisemmin esiintynyt, samoin kuin hän armotta poisti muutamat uskonnollisia käsityksiä koskettelevat mietelmät. Kohtalo, Onni, Sattuma saa Mietelmissä näytellä kristillisen Jumalan osaa. Varmaankaan ei La Rochefoucauld syystä tai toisesta halunnut sanoa kaikkea sitä, mitä hänellä ehkä olisi ollut sanottavaa inhimillisen itsekkyyden tunkeutumisesta kirkolliseenkin elämään ja uskonnollisiin opinkappaleihin.

Miten tämän asian laita liekään, joka tapauksessa lukivat hurskaatkin ihmiset Mietelmiä nöyrtymisekseen ja rakennuksekseen, tullakseen tuntemaan pahuutensa. Niinpä kirjoittaa ankaran kirkollismielinen rouva de Maintenon, Ludvig XIV:n tuleva rakastajatar, maaliskuussa v. 1666 Ninon de Lenclosille, kuuluisalle hetairalle, La Rochefoucauldin hyvälle ystävättärelle: "Olkaa hyvä ja esittäkää herra de La Rochefoucauldille kunnioittavat tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että Jobin kirja ja Mietelmät ovat ainoata luettavaani." Mutta toisenlaisiakaan arvosteluja ei puuttunut. Ankarin niistä oli älykkään, ihanteellisen kirjailijattaren, kreivitär de La Fayetten. Kirjeessä, jonka oikeaperäisyyttä eräät tutkijat epäilevät, lausui hän v. 1663 rouva de Sablélle: "Haa! Hyvä rouva, kuinka turmeltunut täytyykään hengeltään ja sydämeltään sen ihmisen olla, joka kykenee kuvittelemaan jotakin tuollaista! Minä olen siitä niin kauhistuksissani, että vakuutan Teille, että jos pilapuheita olisi otettava vakavalta kannalta, tuollaiset mietelmät pahentaisivat hänen asioitaan enemmän kuin kaikki ne liemet, joita hän äskettäin söi Teidän luonanne."

Missään tapauksessa ei tämä kauhistuksen puuska lainkaan pahentanut herttua de La Rochefoucauldin asioita kreivittären silmissä, sillä hänestä ja rouva de La Fayettesta tuli ennen pitkää kaikkein parhaimmat ystävät, ja tämä hienosti sivistynyt, sydämellinen nainen sulostutti rehellisellä, lempeällä osanotollaan ja henkevällä seurallaan herttuan viimeisiä elinvuosia, jotka eivät suinkaan olleet vapaita ruumiillisista ja sielullisista kärsimyksistä. Ja niinkuin La Rochefoucauld avusti kreivitärtä hänen kuuluisimman romaaninsa, Clèvesin prinsessan (1678) sepittämisessä, samoin ovat Sainte-Beuve, Faguet, Pélissier, Des Granges väittäneet ihanteellisen rouva de La Fayetten vaikuttaneen sovittavasti La Rochefoucauldin käsitykseen ihmisestä ja saaneen hänet myöhemmissä painoksissa melkoisesti lieventämään Mietelmiensä alkuperäistä kirpeyttä. Tätä laajalle levinnyttä mielipidettä vastustavat kuitenkin jyrkästi toiset tutkijat, esim. J.-F. Thénard ja R. Grandsaignes d'Hauterive, joka jälkimäinen omistaa vakuuttavassa teoksessaan kokonaista 40 sivua tämän riitakysymyksen perinpohjaiselle pohdinnalle. Ilmeistä onkin, että mitä muutoksia La Rochefoucauld ajan pitkään toimittikin mietelmiensä sanamuodossa, hän ei ole hituistakaan kajonnut tärkeimpien ja hänen opilleen merkitsevimpien mietelmien sisällykseen. Kieltämättä rouva de La Fayetten sovitteluyrityksiä lausuukin puolestaan Lanson: "Mietelmien ajatus ja kantavuus eivät muuttuneet." Huolimatta siitä että kuoli piispa Bossuetin syliin, 67 vanhana, eli ja kuoli La Rochefoucauld siinä käsityksessä, että "ihmisen aivoitukset ovat pahat hamasta hänen lapsuudestansa".

La Fronde-kapinan kukistuttua kirjoitti La Rochefoucauld eräälle ystävälleen 23 p. lokak. 1652, nähtävästi omantuntonsa soimaamana: "Minä tunnustan Teille olevani pahassa pulassa, sillä minä vakuutan, etten tiedä mitä tehdä, kun en saa enää tehdä pahaa." Tarkemmin katsottuaan havaitsi hän kuitenkin, että hän saattoi kirjoittaa. Hän kirjoitti Muistelmansa ja Mietelmänsä. Ranskan kirjallisuudenhistoria laskee ne suuren vuosisadan huomattavimpien joukkoon ja monen monet ajattelijat ovat myöhemmin ylistäneet niiden tekijää erinomaisen nerokkaaksi mieheksi, joka on suuresti edistänyt ihmisluonnon tuntemista.

Tekikö hän silloinkin pahaa? Tekikö hän pahaa kirjoittamalla ja julkaisemalla Mietelmänsä? Sitä on väitetty. Mutta jos on totta, että kaiken parantumisen täytyy alkaa parantumisen kipeästi tunnetusta tarpeesta, ei La Rochefoucauldkaan saattanut tehdä pahaa näyttäessään Mietelmiensä kuvastimella itselleen ja muille, kuinka kaukana ihminen yleensä oli ihmisen ihanteesta.

J. V. Lehtonen.

MIETELMIÄ ELI SIVEELLISIÄ AJATELMIA JA ELÄMÄNOHJEITA

    Meidän hyveemme ovat useimmiten
    vain valepukuisia paheita.

1.

Mitä me pidämme hyveinä on usein vain erilaisten toimintojen ja erilaisten etujen yhtymä, jonka sattuma tai meidän taitomme ovat osanneet saada aikaan. Eivätkä miehet ole aina urhoollisia urhoollisuudesta enempää kuin naiset siveitä siveydestä.

2.

Itserakkaus on suurin imartelijoista.

3.

Mitä löytöjä liekään tehty itserakkauden mailla, on siellä vielä paljon tuntemattomia tienoita.

4.

Itserakkaus on ovelampi kuin maailman ovelin ihminen.

5.

Intohimojemme kestävyys riippuu meistä yhtä vähän kuin elämämme pituus.

6.

Intohimo tekee usein viisaimmastakin hullun ja typerimmästäkin taitavan.

7.

Noita suuria ja loistavia tekoja, jotka häikäisevät silmiä, kuvailevat valtioviisaat suurten suunnitelmien seurauksiksi, vaikka ne yleensä ovatkin vain mielialan ja intohimojen tuotteita. Niinpä oli ehkä Augustuksen ja Antoniuksen sota, jonka sanotaan aiheutuneen maailman herruuteen tähtäävästä kunnianhimosta, vain mustasukkaisuuden purkausta.

8.

Intohimot ovat ainoita puhujia, jotka vakuuttavat poikkeuksetta. Ne ovat ikäänkuin luonnon luoma taito, jonka lait ovat pettämättömiä. Ja yksinkertaisinkin ihminen, joka uhkuu intohimoa, vakuuttaa paremmin kuin taitavin kaunopuhuja, jolla ei sitä ole.

9.

Intohimoihin liittyy eräänlaista vääryyttä ja eräänlaista oman edun tavoittelua, mistä johtuu, että niitä on vaarallista seurata ja että niitä on varottava silloinkin kun ne näyttävät mitä järkevimmiltä.

10.

Ihmissydämessä sikiää lakkaamatta intohimoja, niin että yhden sortuminen tietää melkein aina toisen pääsemistä valtaan.

11.

Intohimot synnyttävät usein toisia intohimoja, jotka ovat niiden vastakohtia. Niinpä synnyttää saituruus joskus tuhlaavaisuutta ja tuhlaavaisuus joskus saituruutta. Samoin ovat ihmiset usein lujia heikkoudesta ja rohkeita pelkuruudesta.

12.

Kuinka huolellisesti koettanemmekin peittää intohimojamme näennäisellä hurskaudella ja kunnialla, näkyvät ne kuitenkin aina näiden verhojen läpi.

13.

Itserakkautemme kestää kärsivällisemmin mielipiteittemme kuin makumme tuomitsemisen.

14.

Ihmiset eivät ole ainoastaan taipuvaisia unohtamaan heille tehdyt hyvät työt tai heitä kohdanneet loukkaukset: vieläpä vihaavat he niitä, joille he ovat kiitollisuuden velkaa, ja lakkaavat vihaamasta niitä, jotka ovat heitä kohdelleet kaltoin. Hyvän palkitseminen ja pahan kostaminen tuntuu heistä rasitukselta, johon heidän on vaikea alistua.

15.

Ruhtinasten lempeys on usein vain valtioviisautta, jonka tarkoituksena on kansojen suosion saavuttaminen.

16.

Tuota laupeutta, jota kehutaan hyveeksi, harjoitetaan väliin turhamaisuudesta, joskus laiskuudesta, usein pelosta ja melkein aina näistä kaikista kolmesta syystä yhteensä.

17.

Onnellisten ihmisten sävyisyys johtuu tyyneydestä, jonka menestys lahjoittaa heidän mielelleen.

18.

Hillitty käyttäytyminen on pelkoa joutua sen kateuden ja halveksunnan esineeksi, mitä ansaitsevat onnestaan juopuneet: se on turhamaista henkemme voimalla kopeilemista. Menestyksensä huipulla seisovien ihmisten maltillisuus johtuu täten halusta näyttää suuremmilta kuin heidän onnensa.

19.

Meillä on kaikilla kylliksi voimaa kestää toisten onnettomuudet.

20.

Viisaiden lujuus on vain taito sulkea tunteiden kuohunta sydämeen.

21.

Mestattavat teeskentelevät joskus lujuutta ja kuoleman halveksumista, joka on itse asiassa vain pelkoa katsoa kuolemaa silmästä silmään, niin että tämän lujuuden ja tämän halveksunnan voidaan sanoa olevan heidän mielelleen samaa kuin side on heidän silmilleen.

22.

Filosofia voittaa helposti menneet ja tulevat onnettomuudet, mutta nykyiset onnettomuudet voittavat sen.

23.

Harvat ihmiset tuntevat kuoleman. Siihen ei yleensä alistuta vapaasta tahdosta, vaan tylsyydestä ja tavanomaisuudesta. Ja useimmat ihmiset kuolevat, koska eivät voi välttää kuolemaa.

24.

Kun suuret miehet sallivat jatkuvien vastoinkäymisten masentaa heidät, osoittavat he kestäneensä ne siihen asti vain kunnianhimonsa, eivätkä suinkaan sielunsa voimalla, niin että sankarit ovat aivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa turhamaisuutta.

25.

Myötäkäymisen kestämiseen tarvitaan suurempia hyveitä kuin vastoinkäymisen voittamiseen.

26.

Aurinkoa ja kuolemaa ei käy katsominen kiinteästi silmästä silmään.

27.

Usein kerskaillaan rikollisimmistakin intohimoista. Mutta kateus on arka ja häpeällinen intohimo, jota ei uskalleta milloinkaan tunnustaa.

28.

Mustasukkaisuus on jossakin määrin oikeutettu ja järjellinen, koska se pyrkii vain säilyttämään omaisuuden, joka kuuluu meille tai jonka me luulemme kuuluvan meille, kun sitävastoin kateus on vimmaa, joka ei voi sietää toisille kuuluvaa hyvää.

29.

Paha, mitä me teemme, ei tuota meille niin paljon vainoa ja vihaa kuin hyvät ominaisuutemme.

30.

Meillä on enemmän voimaa kuin tahtoa, ja usein vain puolustaaksemme itseämme omissa silmissämme kuvittelemme asioiden olevan mahdottomia.

31.

Ellei meissä olisi minkäänlaisia vikoja, ei meistä olisi niin hauskaa havaita niitä muissa.

32.

Mustasukkaisuus elää epäluulosta ja se muuttuu vimmaksi tai lakkaa kokonaan heti kun siirrytään epäluulosta varmuuteen.

33.

Ylpeys ottaa aina vahinkonsa takaisin eikä menetä mitään edes silloin kun se luopuu turhamaisuudesta.

34.

Ellemme olisi lainkaan ylpeitä, emme valittaisi muiden ylpeyttä.

35.

Kaikki ihmiset ovat yhtä ylpeitä. Erilaisia ovat vain tämän ylpeyden osoittamisen keinot ja tapa.

36.

Luonto, joka on niin viisaasti järjestänyt ruumiimme elimet tehdäkseen meidät onnellisiksi, näyttää antaneen meille myös ylpeyden säästääkseen meiltä puuttuvaisuutemme tuntemisen tuskan.

37.

Ylpeydellä on enemmän osaa kuin hyvyydellä niissä nuhteissa, joita me jakelemme hairahtuneille. Emmekä me soimaa heitä niin paljon ojentaaksemme heidän virheitään kuin vakuuttaaksemme heille, että me olemme niistä vapaat.

38.

Me lupaamme toiveittemme ja pidämme pelkomme mukaan.

39.

Oma etu puhuu kaikkia kieliä ja näyttelee kaikkia osia, vieläpä epäitsekkäänkin.

40.

Oma etu, joka sokaisee yhdet, tekee toiset terävänäköisiksi.

41.

Ne, jotka takertuvat liiaksi pikkuasioihin, eivät yleensä enää kykene suorittamaan suuria.

42.

Meillä ei ole kylliksi voimaa seurata koko järkeämme.

43.

Ihminen luulee usein ohjaavansa tekojaan silloin kun häntä ohjataankin. Ja kun hänen henkensä pyrkii yhteen päämaaliin, vetää hänen sydämensä häntä huomaamatta toiseen.

44.

Hengen voima ja hengen heikkous ovat huonoja nimityksiä: nehän osoittavat itse asiassa vain ruumiin elimien hyvää tai huonoa tilaa.

45.

Mielenlaatumme oikut ovat vielä kummallisempia kuin kohtalon.

46.

Filosofien kiintymys elämään tai heidän välinpitämättömyytensä siitä oli vain heidän itserakkautensa makuasia, josta ei maksa kiistellä enempää kuin kielen tuntemasta mausta tai värien valinnasta.

47.

Mielenlaatumme määrää kaikkien kohtalon lahjojen arvon.

48.

Onni on maussa eikä asioissa. Niinpä olemmekin onnellisia saadessamme sen, mikä meitä miellyttää, eikä suinkaan sen, mitä muut pitävät miellyttävänä.

49.

Me emme ole milloinkaan niin onnellisia tai onnettomia kuin kuvittelemme.

50.

Ne, jotka luulevat olevansa jotakin, pitävät kunnianaan olla onnettomia, saadakseen muut ja itsensä vakuutetuiksi siitä, että he ovat kyllin arvokkaita olemaan kohtalon maalitauluna.

51.

Minkään ei pitäisi niin vähentämän itsetyytyväisyyttämme kuin sen havainnon, että me hylkäämme tänään sen, minkä me eilen hyväksyimme.

52.

Kuinka erilaisilta onnen osat näyttänevätkin, on kuitenkin olemassa määrätty hyvän ja pahan tasoitus, joka tekee ne yhtäläisiksi.

53.

Kuinka suuria etuja luonto suoneekin, ei se yksin tee sankareita, vaan hyvä onni sen mukana.

54.

Filosofien julistama rikkauden halveksiminen oli vain peitettyä halua kostaa heidän ansioitaan huonosti palkitsevalle kohtalolle, halveksimalla juuri niitä etuja, joita se ei ollut heille suonut. Se oli heidän salainen keinonsa säästyä köyhyyteen liittyvältä alennukselta. Se oli kiertotie kohti sitä arvonantoa, jota he eivät voineet saavuttaa rikkaudella.

55.

Suosikkeja kohtaan tunnettu viha on vain suosiota kohtaan tunnettua rakkautta. Kun emme sitä omista, etsimme harmillemme lohdutusta ja lievitystä osoittamalla halveksumistamme niille, jotka sen omistavat, ja me kiellämme heiltä kunnioituksemme, kun emme kerran voi riistää heiltä sitä asemaa, joka hankkii heille kaikkien ihmisten kunnioituksen.

56.

Saadaksemme jalansijaa seuraelämässä teemme kaiken voitavamme jotta meillä näyttäisi olevan siinä jo hyvin paljon jalansijaa.

57.

Vaikka ihmiset korskeilevatkin suurista teoistaan, eivät ne useinkaan ole suurten suunnitelmien, vaan sattuman tuotteita.

58.

Tekojamme näyttävät hallitsevan onnelliset tai onnettomat tähdet, joita ne saavat suureksi osaksi kiittää niihin kohdistetusta ylistyksestä tai moitteesta.

59.

Ei satu niin onnettomia tapauksia, joista taitavat ihmiset eivät kykenisi saamaan jotakin hyötyä, eikä niin onnellisia, etteivät varomattomat voisi kääntää niitä vahingokseen.

60.

Onni kääntää kaikki niiden eduksi, joita se suosii.

61.

Ihmisten onni ja onnettomuus riippuu yhtä paljon heidän mielenlaadustaan kuin kohtalon sallimasta.

62.

Vilpittömyys on sydämen avaamista. Se esiintyy hyvin harvoissa ihmisissä, ja se, mitä yleisesti nähdään, on vain ovelaa teeskentelyä, jonka tarkoituksena on muiden luottamuksen voittaminen.

63.

Valheen inhoaminen on useinkin huomaamatonta kunnianhimoa, joka pyrkii hankkimaan lausunnoillemme voimaa ja arvoa ja sanoillemme uskonnollista kunnioitusta.

64.

Totuus ei tee niin paljon hyvää maailmassa kuin sen varjo tekee siinä pahaa.

65.

Ei ole sitä kiitoslausetta, jota ei annettaisi harkitsevalle varovaisuudelle, ja kuitenkaan ei se kykene hankkimaan meille varmuutta pienimmänkään asian lopullisesta ratkaisusta.

66.

Taitavan miehen tulee luokitella pyrkimyksensä ja ajaa niitä kutakin vuorostaan. Ahneutemme häiritsee kuitenkin usein tätä järjestystä, yllyttämällä meidät harrastamaan niin monia asioita samalla kertaa, että me menetämme tärkeimmät, tavoitellessamme liian kiihkeästi vähemmän tärkeitä.

67.

Viehkeys on ruumiille samaa kuin terve järki mielelle.

68.

Rakkautta on vaikea määritellä. Siitä voi sanoa vain sen verran, että se on sielussa hallitsemisen intohimoa, hengessä myötätuntoa ja ruumiissa peitettyä, hellää halua omistaa rakastettu monien mutkien jälkeen.

69.

Jos on olemassa puhdas ja meidän muiden intohimojemme sekoituksesta vapaa rakkaus, niin se on rakkaus, joka on kätketty sydämemme sisimpään ja josta me emme itsekään tiedä.

70.

Ei ole sellaista teeskentelytaitoa, joka voisi pitkältä salata rakkauden siellä, missä sitä on, tai uskotella sitä olevaksi siellä, missä sitä ei ole.

71.

On tuskin ihmisiä, jotka eivät häpeäisi rakastaneensa toisiaan sitten kun he eivät enää toisiaan rakasta.

72.

Jos rakkautta arvostellaan sen useimpien seurausten mukaan, muistuttaa se enemmän vihaa kuin ystävyyttä.

73.

Saattaa tavata naisia, joilla ei ole ollut ainoatakaan lemmenseikkailua, mutta harvinaista on tavata naisia, joilla olisi ollut vain yksi seikkailu.

74.

Rakkautta on olemassa vain yhtä lajia, mutta siitä on olemassa tuhansia erilaisia jäljennöksiä.

75.

Yhtä vähän kuin tuli saattaa rakkaus pysyä vireillä ilman herkeämätöntä liikettä ja se lakkaa elämästä heti kun se lakkaa toivomasta tai pelkäämästä.

76.

Todellisen rakkauden laita on sama kuin henkien ilmestyksen: kaikki siitä puhuvat, mutta harvat ovat sen nähneet.

77.

Rakkaus saa lainata nimensä lukemattomille suhteille, joiden sanotaan johtuvan siitä, mutta joihin sillä on yhtä vähän osaa kuin dogilla siihen, mitä Venetsiassa tapahtuu.

78.

Oikeudenrakkaus on useimmissa ihmisissä vain pelkoa kärsiä oikeudettomuudesta.

79.

Vaikeneminen on varmin menettelytapa sille, joka ei luota itseensä.

80.

Ystävyyssuhteittemme vaihtelevaisuus johtuu siitä, että on niin vaikea saada selville sielun ominaisuudet ja niin helppo tutustua älyn ominaisuuksiin.

81.

Me voimme rakastaa jotakin vain itseemme suhtauttamalla ja me seuraamme vain makuamme ja mieltymystämme pitäessämme ystävistämme enemmän kuin itsestämme. Ja kuitenkin saattaa vain tällainen pitäminen tehdä ystävyyden todelliseksi ja täydelliseksi.

82.

Sopiminen vihollistemme kanssa on vain halua tehdä asemamme paremmaksi; se on väsymistä sotaan ja jonkun epäsuotuisan käänteen pelkoa.

83.

Mitä ihmiset ovat nimittäneet ystävyydeksi, on vain etujen yhtymää, niiden molemminpuolista vaalimista ja palvelusten vaihtoa. Se on täten vain liikesuhde, josta itsekkyys laskee aina jotakin hyötyvänsä.

84.

On häpeällisempää epäillä ystäviään kuin joutua heidän petettäväkseen.

85.

Me luulottelemme usein rakastavamme meitä itseämme mahtavampia henkilöitä, ja kuitenkin johtuu ystävyytemme yksinomaan itsekkyydestä. Me emme antaudu heidän palvelijoikseen sen hyvän tähden, mitä aiomme heille tehdä, vaan sen hyvän tähden, mitä heiltä odotamme.

86.

Epäluulomme oikeuttaa muiden petollisuuden.

87.

Ihmiset eivät eläisi kauan toistensa seurassa, elleivät he pettäisi vuorotellen toisiaan.

88.

Itserakkaus suurentaa tai pienentää meidän silmissämme ystäviemme hyviä ominaisuuksia aina sen mukaan, kuinka he meitä tyydyttävät, ja me arvostelemme heidän ansioitaan sen mukaan, kuinka he meihin suhtautuvat.

89.

Kaikki valittavat muistiaan, mutta kukaan ei valita arvostelukykyään.

90.

Seuraelämässä miellytämme me useammin vioillamme kuin hyvillä ominaisuuksillamme.

91.

Suurinkaan kunnianhimo ei näytä vähimmässäkään määrässä kunnianhimolta silloin kun sen on täysin mahdoton päästä sinne, minne se pyrkii.

92.

Jos avaamme omasta erinomaisuudestaan pöyhkeilevän ihmisen silmät, teemme hänelle yhtä huonon palveluksen kuin tehtiin aikoinaan eräälle hullulle ateenalaiselle, joka luuli kaikkien satamaan saapuvien laivojen olevan hänen omaisuuttaan.

93.

Vanhukset antavat mielellään lohdutuksekseen hyviä neuvoja, kun eivät enää kykene antamaan huonoja esimerkkejä.

94.

Suuri nimi ei kohota, vaan päinvastoin painaa maahan sen, joka ei osaa sitä kantaa.

95.

Erinomaisen ansiokkuuden merkki on, että niiden, jotka sitä eniten kadehtivat, on pakko sitä ylistää.

96.

Moni kiittämätön on vähemmän syypää kiittämättömyyteensä kuin se, joka on tehnyt hänelle hyvää.

97.

On erehdytty, kun on luultu älyn ja arvostelukyvyn olevan kaksi eri asiaa. Arvostelukyky osoittaa vain älyn kirkkauden astetta. Tämä kirkkaus tunkee aina asiain pohjaan saakka, huomaa siellä kaikki mitä on huomattavaa ja keksii senkin, mikä näyttää keksimättömältä. On siis oltava yhtä mieltä siitä, että älyn kirkkauden voimakkuus tuottaa kaikki ne tulokset, jotka yleensä lasketaan arvostelukyvyn ansioksi.

98.

Jokainen puhuu hyvää sydämestään, mutta kukaan ei uskalla puhua hyvää älystään.

99.

Hengen hienostus näyttäytyy kunniallisten ja kauniiden asiain ajattelemisessa.

100.

Älyn sirous on imartelevien asioiden sanomista miellyttävällä tavalla.

101.

Usein sattuu, että monet asiat tarjoutuvat älyllemme valmiimmassa kunnossa kuin mihin se itse olisi ne suurella vaivalla saanut.

102.

Äly joutuu aina sydämen petettäväksi.

103.

Kaikki, jotka tuntevat älynsä, eivät tunne sydäntään.

104.

Ihmisillä ja asioilla on kullakin oma näkökulmansa. On sellaisia, joita tulee tarkastella läheltä, jos mielii niitä oikein arvostella, kun taas toisia saattaa arvostella oikein vain ollessaan niistä etäällä.

105.

Ei se ole järkevä, jolle sattuma paljastaa järjen, vaan se, joka tuntee järjen, joka osaa sen eroittaa ja joka siitä nauttii.

106.

Tietääksemme asiat perinpohjin, tulisi meidän tietää niiden yksityiskohdat. Mutta kun ne ovat melkein rajattomat, ovat meidän tietommekin aina pintapuoliset ja epätäydelliset.

107.

Keikailua on sekin kun tehdään tiettäväksi, ettei koskaan keikailla.

108.

Äly ei voi kauan näytellä sydämen osaa.

109.

Veren kiihkeys saa nuorukaiset vaihtamaan mieltymyksiään ja tottumus vanhukset säilyttämään ne.

110.

Mitään ei jaella niin anteliaasti kuin neuvoja.

111.

Mitä enemmän lemmittyä rakastetaan, sitä pikemmin voidaan vihata häntä.

112.

Älyn viat tulevat vanhetessa paremmin näkyviin, niinkuin kasvonpiirteiden viat.

113.

On olemassa hyviä avioliittoja, mutta ei ole olemassa suloisia.

114.

Me emme saa lohdutusta, jos vihollisemme ovat meidät pettäneet ja ystävämme kavaltaneet, mutta usein olemme tyytyväisiä, jos olemme itse pettäneet ja kavaltaneet itsemme.

115.

On yhtä helppoa pettää huomaamattaan itseään kuin on vaikeata pettää toisia näiden huomaamatta.

116.

Mikään ei ole niin vilpillistä kuin neuvojen pyytäminen ja antaminen. Niiden pyytäjä näyttää syvästi kunnioittavan ja arvostavan ystävänsä mielipiteitä, vaikka hän ajattelee ainoastaan ystävän taivuttamista hyväksymään hänen omat mielipiteensä ja tämän tekemistä hänen menettelynsä takaajaksi. Neuvoja maksaa taas hänelle osoitetun luottamuksen hartaalla ja epäitsekkäällä innolla, vaikka hän antamillaan neuvoilla useimmiten tavoitteleekin vain omaa etuansa ja kunniaansa.

117.

Kaikkien oveluuksien oveluus on taitavasti teeskennelty suistuminen meille viritettyihin ansoihin. Eikä ketään niin helposti petetäkään kuin sitä, joka aikoo pettää muita.

118.

Tarkoitus olla ketään pettämättä saattaa meidät vaaraan joutua usein petetyiksi.

119.

Me olemme niin tottuneet teeskentelemään muille, että lopulta teeskentelemme itsellemmekin.

120.

Useammin johtaa petokseen heikkous kuin tahallinen pettämisen aie.

121.

Usein tehdään hyvää, jotta voitaisiin sitten rankaisematta tehdä pahaa.

122.

Jos me kykenemme vastustamaan intohimojamme, tapahtuu se pikemmin niiden heikkouden kuin meidän väkevyytemme tähden.

123.

Me tuskin tuntisimme iloa, ellemme milloinkaan imartelisi itseämme.

124.

Ovelimmat ovat koko ikänsä moittivinaan oveluutta käyttääkseen sitä jossakin suuressa tilaisuudessa johonkin suureen tarkoitukseen.

125.

Oveluuden alituinen käyttäminen on pienen älyn merkki, ja melkein aina sattuukin, että se, joka turvautuu siihen peittääkseen yhtä kohtaa, paljastaa toisen.

126.

Oveluus ja petos johtuvat yksinomaan taitavuuden puutteesta.

127.

Ken luulee olevansa ovelampi muita on keksinyt oikean keinon joutuakseen petetyn kirjoihin.

128.

Liiallinen herkkyys on väärää hienotunteisuutta ja todellinen hienotunteisuus on tanakkaa herkkyyttä.

129.

Joskus riittää olla kömpelö pelastuakseen joutumasta ovelan pauloihin.

130.

Heikkous on ainoa vika, jota ei käy korjaaminen.

131.

Mielistelemään heittäytyneiden naisten vähin vika on mielisteleminen.

132.

On helpompaa olla järkevä muiden puolesta kuin omasta puolestaan.

133.

Vain ne jäljennökset ovat hyviä, jotka saattavat meidät huomaamaan huonojen alkuteosten naurettavuudet.

134.

Ominaisuudet, joita meillä on, eivät milloinkaan tee meitä niin naurettaviksi kuin ominaisuudet, joita me teeskentelemme.

135.

Me eroamme joskus itsestämme yhtä paljon kuin muista.

136.

On ihmisiä, jotka eivät olisi milloinkaan rakastuneet, elleivät he olisi milloinkaan kuulleet puhuttavan rakkaudesta.

137.

Me puhumme vähän, ellei turhamaisuus pane meitä puhumaan.

138.

Me puhumme mieluummin pahaa itsestämme kuin olemme itsestämme kokonaan puhumatta.

139.

Se seikka, että on niin vähän henkilöitä, joiden kanssa käy järkevästi ja miellyttävästi keskusteleminen, johtuu osaksi siitäkin, että on tuskin ketään, joka ei ajattelisi enemmän sitä, mitä hän aikoo sanoa, kuin sitä, miten hän vastaisi täsmällisesti siihen, mitä hänelle sanotaan. Taitavimmat ja hyväntahtoisimmat tyytyvät näyttämään tarkkaavaisilta, vaikka heidän silmistään ja mielestään selvästi huomaa, kuinka vähän he kuuntelevat sitä, niitä heille sanotaan, ja kuinka kiihkeästi he odottavat tilaisuutta palatakseen siihen, mitä he aikoivat sanoa, ajattelematta, että niin innokas oman mieltymyksen noudattaminen on huono toisten mieltymyksen ja vakaumuksen voittamisen keino, ja että tarkkaava kuunteleminen ja täsmällinen vastaaminen ovat keskustelun kaikkein suurimpia avuja.

140.

Älyniekka olisi usein pahassa pulassa ilman typerien seuraa.

141.

Me kehumme usein, ettei meidän ole milloinkaan ikävä, ja me olemme niin ylpeitä, ettemme tahdo tunnustaa olevamme huonoja seuramiehiä.

142.

Niinkuin älykkäät miehet tunnetaan siitä, että he ilmaisevat paljon asioita vähin sanoin, on typerillä sitävastoin lahja puhua paljon sanomatta mitään.

143.

Me liioittelemme muiden hyviä ominaisuuksia pikemminkin omien mielipiteittemme kuin heidän ansioittensa kunnioituksesta ja me pyrimme hankkimaan itsellemme ylistystä silloin kun näytämme tuhlailevan sitä heille.

144.

Ihmiset eivät mielellään kehu toisiaan, eikä ketään milloinkaan kehuta ilman oman edun tavoittelua. Kehuminen on taitavaa, verhottua, hienoa imartelua, joka tyydyttää eri tavalla sekä sen jakajaa että vastaanottajaa. Jälkimäinen käsittää sen ansioittensa palkinnoksi, edellinen jakelee sitä tehdäkseen tasapuolisuutensa ja arvostelukykynsä huomatuiksi.

145.

Me valitsemme usein myrkyllisiä ylistyslauseita, epäsuorasti paljastamaan ylistelymme esineissä vikoja, joihin emme muutoin uskalla viitata.

146.

Tavallisesti kehutaan vain kehumisen toivossa.

147.

Harvat ihmiset ovat kyllin viisaita pitääkseen parempana moitetta, joka on heille hyödyksi, kuin ylistystä, joka heidät pettää.

148.

On moitteita, jotka ylistävät, ja ylistelyjä, jotka panettelevat.

149.

Kiitoksen torjuminen on halua saada kiitos kahteen kertaan.

150.

Halu olla meille annetun ylistyksen arvoinen vahvistaa hyvettämme. Ja älylle, urhoollisuudelle ja kauneudelle suodut kiitoslauseet lisäävät osaltaan niitä kaikkia.

151.

On vaikeampaa estää hallittavaksi joutumistaan kuin itse hallita muita.

152.

Ellemme itse imartelisi itseämme, ei muiden imartelu voisi meitä vahingoittaa.

153.

Luonto luo kunnon ja onni panee sen käytäntöön.

154.

Onnen vaiheet korjaavat monet vikamme, joita järki ei olisi osannut korjata.

155.

On ihmisiä, jotka ovat inhoittavia ansioistaan huolimatta, ja toisia, jotka miellyttävät vikoineenkin.

156.

On ihmisiä, joiden koko ansiona on typeryyksien sanominen ja tekeminen hyödyllisellä tavalla ja jotka pilaisivat kaiken, jos he muuttaisivat menettelytapaansa.

157.

Suurten miesten mainetta on aina mitattava keinoilla, joita he ovat käyttäneet sen luomiseen.

158.

Imartelu on väärää rahaa, joka kelpaa vain meidän turhamaisuutemme toimesta.

159.

Suurten ominaisuuksien omistaminen ei riitä: niitä on myös osattava käytellä.

160.

Kuinka loistava joku teko liekään, ei sitä ole pidettävä suurena, ellei se ole suuren tarkoituksen tuote.

161.

Täytyy olla olemassa määrätty suhde tekojen ja suunnitelmien välillä, jos mieli saada niistä kaikki se hyöty, mitä niistä saada voi.

162.

Taito käytellä keskinkertaisia ominaisuuksia hyvin herättää kunnioitusta ja tuottaa usein suurempaa mainetta kuin todellinen lahjakkuus.

163.

On äärettömän paljon menettelytapoja, jotka näyttävät naurettavilta, mutta joiden salaiset vaikuttimet ovat hyvin viisaita ja hyvin tanakoita.

164.

Meidän on helpompi näyttää niiden virkojen arvoisilta, joita emme hoida, kuin niiden, joissa parhaillaan olemme.

165.

Ansiomme hankkii meille kunnon ihmisten kunnioituksen ja onnellinen tähtemme suuren yleisön ihailun.

166.

Maailma palkitsee useammin ansion varjon kuin itse ansion.

167.

Saituruus on vastakkaisempi hyvälle taloudenhoidolle kuin anteliaisuus.

168.

Toivo, niin petollinen kuin se liekin, ainakin kuljettaa meidät miellyttävää tietä elämän päähän.

169.

Laiskuuden ja arkuuden pidättäessä meitä velvollisuuden polulla saa hyveemme siitä usein kaiken kunnian.

170.

On vaikeata ratkaista, onko joku puhdas, suora ja kunniallinen teko rehellisyyden vai oveluuden tulos.

171.

Hyveet hukkuvat itsekkyyteen niinkuin virrat hukkuvat mereen.

172.

Jos tarkastetaan lähemmin ikävystymisen erilaisia seurauksia, huomataan että se johtaa useampien velvollisuuksien laiminlyömiseen kuin itsekkyys.

173.

Uteliaisuutta on useaa lajia. Yksi johtuu itsekkyydestä ja se saa meidät haluamaan sellaisten asiain tietämistä, joista voi olla meille hyötyä. Toinen johtuu ylpeydestä, ja sen vaikuttimena on halu tietää sellaista, mitä muut eivät tiedä.

174.

On parempi käyttää henkemme voimia kestämään niitä onnettomuuksia, joita meille sattuu, kuin aavistelemaan onnettomuuksia, joita meille voi sattua.

175.

Uskollisuus rakkaudessa on oikeastaan alati jatkuvaa uskottomuutta, joka saa sydämemme peräkkäin kiintymään rakastetun kaikkiin ominaisuuksiin ja antamaan väliin etusijan yhdelle, väliin toiselle. Niin että tämä uskollisuus on vain yhteen ja samaan esineeseen pysähtynyttä ja sulkeutunutta uskottomuutta.

176.

Rakkaudessa on kahdenlaista uskollisuutta. Yksi johtuu siitä, että rakastetussa tavataan lakkaamatta uusia rakastamisen aiheita, ja toinen siitä, että uskollisena pysymisestä tehdään kunnian asia.

177.

Uskollisuus ei ansaitse moitetta eikä kiitosta, sillä se on yksinomaan maun ja tunteiden kestävyyttä, ja niitä emme itseltämme ota emmekä itsellemme anna.

178.

Syy, joka saa meidät pitämään uusien tuttavuuksien solmimisesta, ei ole niin paljon väsyminen vanhoihin tai uutuuden viehätys kuin harmistuminen siitä, etteivät meitä kylliksi ihaile ne, jotka tuntevat meidät liian hyvin, ja toivo, että meitä ihailevat enemmän ne, jotka tuntevat meitä vähemmän.

179.

Me valitamme joskus kevytmielisesti ystäviemme käytöstä, puolustaaksemme ennakolta kevytmielisyyttämme.

180.

Katumuksemme ei ole niin paljon tekemämme pahan suremista kuin meille sen johdosta mahdollisesti tapahtuvan pahan pelkoa.

181.

On epävakaisuutta, joka johtuu mielen keveydestä tai heikkoudesta ja joka saa sen omaksumaan kaikki toisten mielipiteet, mutta on myös toisenlaista epävakaisuutta, joka ei ole niin moitittavaa ja joka johtuu kaikkeen kyllästymisestä.

182.

Paheet ovat osana hyveiden kokoonpanossa, samoin kuin erilaisia myrkkyjä sekoitetaan lääkkeisiin. Varovainen viisaus yhdistää ja sovittaa ne, käyttäen niitä hyödykseen elämän kärsimyksiä vastaan.

183.

Hyveen kunniaksi täytyy olla yhtä mieltä siitä, että ihmiset suistuvat suurimpiin onnettomuuksiinsa rikostensa tähden.

184.

Me myönnämme vikamme korjataksemme suoruudellamme sen pahan, mitä ne meille tekevät muiden arvostelemina.

185.

Sankareita on sekä pahassa että hyvässä.

186.

Ei halveksita kaikkia niitä, joilla on paheita, mutta kaikkia niitä halveksitaan, joilla ei ole ainoatakaan hyvettä.

187.

Hyveen nimi palvelee itsekkyyttä yhtä hyödyllisellä tavalla kuin paheet.

188.

Sielun terveys ei ole sen varmempaa kuin ruumiinkaan terveys, ja vaikka me näytämmekin olevan kaukana intohimoista, olemme yhtä suuressa vaarassa joutua niiden valtaan kuin sairastua terveeltämme.

189.

Luonto näyttää jo syntymässä määränneen kunkin ihmisen hyveiden ja paheiden rajat.

190.

Vain suurilla miehillä sopii olla suuria vikoja.

191.

Paheiden voidaan sanoa odottavan meitä elämämme varrella ikäänkuin majatalojen, joihin täytyy perä perää poiketa. Ja minä epäilen, saisiko kokemus meitä välttämään niitä, jos meidän olisi sallittu kulkea samaa tietä kaksi kertaa.

192.

Kun paheet hylkäävät meidät, imartelemme me itseämme sillä luulolla, että me hylkäämme ne.

193.

Sielun tauteihin voidaan sairastua uudelleen samoin kuin ruumiinkin tauteihin. Mitä me pidämme parantumisena, on useimmiten vain tilapäistä lievennystä tai vamman muutosta.

194.

Sielun vikojen on kuin ruumiin haavojen: kuinka huolellisesti niitä koetetaankin parantaa, näkyy arpi aina, ja joka hetki ovat ne vaarassa avautua uudelleen.

195.

Usein estää se seikka meitä heittäytymästä yhden ainoan paheen valtaan, että meillä on niitä useampia.

196.

Me unohdamme helposti hairahduksemme, jos ne ovat yksinomaan meidän tiedossamme.

197.

On sellaisia ihmisiä, joista ei milloinkaan voisi uskoa pahaa sitä selvästi näkemättä, mutta ei sellaisia, joissa esiintyvän pahan näkemisen tulisi meitä hämmästyttää.

198.

Me kohotamme yhden mainetta alentaaksemme toisen. Ja joskus ylistettäisiin vähemmän Condéta ja Turennea, ellei tahdottaisi moittia molempia.

199.

Halu näyttää kykenevältä estää usein tulemasta kykeneväksi.

200.

Hyve ei kulkisi niin kauas, ellei turhamaisuus pitäisi sille seuraa.

201.

Joka on niin itsekylläinen, että luulee voivansa tulla toimeen ilman kaikkia muita, erehtyy suuresti. Mutta joka luulee, ettei voida tulla toimeen ilman häntä, erehtyy vielä enemmän.

202.

Vääriä kunnon ihmisiä ovat ne, jotka peittelevät vikojaan muilta ja itseltään. Oikeita kunnon ihmisiä ovat taas ne, jotka tuntevat ne täydellisesti ja tunnustavat ne myös.

203.

Oikea kunnon mies on se, joka ei ole millään tavalla olevinansa.

204.

Naisten ankaruus on koriste ja ihomaali, jonka he lisäävät kauneuteensa.

205.

Naisten kunniallisuus on usein vain huolenpitoa heidän maineestaan ja heidän levostaan.

206.

Todellinen kunnon mies on se, joka tahtoo aina olla kunnon ihmisten tarkastettavissa.

207.

Houkkamaisuus seuraa meitä kaikissa elämämme vaiheissa. Jos joku näyttääkin järkevältä, johtuu se vain siitä, että hänen houkkamaisuutensa ovat sovitettuja hänen ikänsä ja varallisuutensa mukaisiksi.

208.

On yksinkertaisia ihmisiä, jotka tuntevat yksinkertaisuutensa ja käyttävät sitä taitavasti hyväkseen.

209.

Joka elää ilman houkkamaisuutta, ei ole niin viisas kuin hän luulee.

210.

Vanhetessamme käymme me houkkamaisemmiksi ja viisaammiksi.

211.

On ihmisiä samanlaisia kuin katulaulut, joita lauletaan vain jonkun aikaa.

212.

Useimmat arvostelevat ihmisiä vain heidän kuuluisuutensa tai heidän varallisuutensa mukaan.

213.

Kunnian himo, häpeän pelko, rikastumisen tarkoitus, mukavan ja miellyttävän elämän halu ja muiden alentamisen ilo ovat usein tuon urhoollisuuden syinä, jota ihmiset niin suuresti ylistävät.

214.

Tavallisten sotilaiden urhoollisuus on vaarallinen ammatti, johon he ovat antautuneet ansaitakseen leipänsä.

215.

Täydellinen urhoollisuus ja ehdoton pelkurimaisuus ovat äärimmäisyyksiä, joihin harvoin tullaan. Niiden välimaa on avara ja sisältää kaikki muut rohkeuden lajit, joiden eroavaisuudet taas ovat yhtä suuret kuin kasvonpiirteiden ja luonnonlaatujen. On miehiä, jotka antautuvat kernaasti vaaraan taistelun alussa, mutta helposti veltostuvat ja masentuvat sen kestäessä pitemmältä. On taas toisia, jotka ovat tyytyväisiä suoritettuaan sen, mitä maailman kunnia vaatii, mutta tekevät hyvin vähän sen yli. Näkee myös sellaisia, jotka eivät aina kykene samalla tavoin hallitsemaan pelkoaan. Yhdet antautuvat joskus yleisten kauhunpuuskien valtaan. Toiset käyvät hyökkäykseen, koska eivät uskalla jäädä asemiinsa. Edelleen on sellaisia, joiden rohkeutta terästää tottuminen vähempiin vaaroihin, valmistaen heitä heittäytymään suurempiin. Myöskin tapaa miehiä, jotka ovat urhoollisia miekaniskujen sadellessa, mutta jotka pelkäävät musketinlaukauksia, kun taas toiset eivät välitä musketinluodeista, mutta kauhistuvat kalvalla kamppailemista. Kaikki nämä rohkeuden eri lajit ovat siinä suhteessa samanlaisia, että kun yö lisää pelkoa ja peittää hyvät ja huonot teot, antaa se niille kaikille tilaisuuden säästää itseään. Toinen ja yleisempi varovaisuuden muoto esiintyy myöskin; ei näet ole miestä, joka tekisi kaikki, mitä hän kykenisi tekemään jossakin tilaisuudessa, jos hän varmaan tietäisi pääsevänsä leikistä hengissä. Niin että kuoleman pelko ilmeisesti vähentää jossakin määrin urhoollisuutta.

216.

Todellisesti urhoollinen on se, joka tekee ilman todistajia saman, mitä hän kykenisi tekemään kaikkien nähden.

217.

Pelottomuus on erikoista sielun voimakkuutta, joka kohottaa sen yläpuolelle kaikkea sitä levottomuutta, neuvottomuutta ja kiihtymystä, mitä suurten vaarojen näkeminen voisi siinä herättää. Ja juuri tämän voiman avulla pysyvät sankarit tyyninä ja säilyttävät järkensä vapaan käytön yllättävimmissä ja kauhistuttavimmissakin tiloissa.

218.

Tekopyhyys on paheen osoittamaa kunnioitusta hyveelle.

219.

Useimmat miehet antautuvat sodassa juuri niin paljon vaaraan, että pelastavat kunniansa. Mutta harvat ovat aina valmiita panemaan henkensä alttiiksi niin paljon kuin on tarpeellista sen suunnitelman onnistumiseksi, jonka vuoksi he panevat henkensä alttiiksi.

220.

Turhamaisuus, häpeä ja varsinkin mielenlaatu luovat usein miesten urhoollisuuden ja naisten hyveen.

221.

Ei tahdota suinkaan menettää henkeään, mutta tahdotaan kuitenkin ansaita kunniaa. Mistä johtuu, että urhot käyttävät enemmän oveluutta ja älyä kuoleman väistämiseen kuin käräjäpukarit omaisuutensa säilyttämiseen.

222.

On tuskin ihmisiä, jotka eivät vanhuuden ensimmäisessä taitteessa ilmaisisi, mistä heidän ruumiinsa ja henkensä lähinnä tulevat pettämään.

223.

Kiitollisuuden laita on sama kuin kauppiaiden rehellisyyden: se pitää liikkeen käynnissä. Me emme maksa siksi, että on oikein suorittaa velkansa, vaan siksi, että meidän on siten helpompi saada ihmiset lainaamaan meille jälleen.

224.

Kaikki ne, jotka täyttävät kiitollisuuden asettamat velvollisuudet, eivät silti voi kehua olevansa kiitollisia.

225.

Suoritetuista hyvistä töistä odotettu kiitollisuus tuottaa pettymyksiä siksi, että antajan ylpeys ja saajan ylpeys eivät voi sopia hyväntyön hinnasta.

226.

Liian suurella kiireellä suoritettu kiitollisuudenvelka on eräänlaista kiittämättömyyttä.

227.

Menestyvät ihmiset eivät juuri ota ojentuakseen: he luulevat olevansa oikeassa silloinkin kun onni puolustaa heidän huonoja tekojaan.

228.

Ylpeys ei tahdo olla velassa ja itsekkyys ei tahdo maksaa.

229.

Hyvä, minkä olemme joltakulta saaneet, vaatii meitä kunnioittamaan pahaa, mitä hän meille tekee.

230.

Mikään ei ole niin tarttuvaa kuin esimerkki, emmekä me tee milloinkaan suurta hyvää emmekä suurta pahaa niiden synnyttämättä samaa. Me jäljittelemme hyviä tekoja kilpailunhalusta ja pahoja luontomme sisäisestä ilkeydestä, jota häpeä piti vankina, mutta jonka esimerkki päästää vapaaksi.

231.

Suuri houkkio on se, joka tahtoo olla yksinään viisas.

232.

Mitä tekosyitä me keksinemmekin surunpurkauksillemme, ovat niiden aiheuttajina useinkin vain itsekkyys ja turhamaisuus.

233.

Surunpurkauksissa esiintyy monenlaista teeskentelyä. Niinpä olemme me itkevinämme jonkun meille rakkaan henkilön menetystä, kun me itkemmekin itseämme, kaipaamme sitä hyvää käsitystä, mikä hänellä oli meistä, vetistelemme omaisuutemme, hauskuutemme, arvomme vähenemisen vuoksi. Näin saavat vainajat kunnian kyynelistä, jotka vuotavat vain elävien tähden. Minä sanon sitä yhdeksi teeskentelyn lajiksi, koska tämäntapaisissa surunpurkauksissa petetään itseään. Mutta on olemassa toisenkinlaista teeskentelyä, joka ei ole niin viatonta, koska se pettää kaikkia: se on sellaisten henkilöiden surua, jotka pyrkivät jalon ja kuolemattoman tuskan kunniaan. Sitten kun kaikkikuluttava aika on hävittänyt sen surun, mitä he aluksi tosiaan tunsivat, eivät he lakkaa itsepintaisesti jatkamasta kyynelöimistään, valittamistaan ja huokailemistaan. He käyttävät synkkää naamiota ja koettavat kaikilla teoillaan saada muut ihmiset vakuutetuiksi siitä, että heidän murheensa on päättyvä vasta heidän elämänsä mukana. Tämä ikävä ja väsyttävä turhamaisuus esiintyy tavallisesti kunnianhimoisten naisten keskuudessa: koska heidän sukupuolensa sulkee heiltä kaikki kunniaan ja maineeseen johtavat tiet, ponnistelevat he kuuluisuutta kohti näyttelemällä lohdutonta surua. Edelleen on kyyneleitä, joilla on pienet lähteet ja jotka helposti valahtavat ja helposti ehtyvät: me itkemme päästäksemme hellämielisen huutoon; me itkemme, jotta meitä surkuteltaisiin; me itkemme, jotta meitä itkettäisiin, ja vihdoin me itkemme välttääksemme itkemättömyyden häpeän.

234.

Me vastustamme niin sitkeästi yleisimmin seurattuja mielipiteitä useammin ylpeydestä kuin oivaltamisen puutteessa. Me näemme ensimmäiset paikat vallatuiksi parhaalla puolella, emmekä huoli viimeisistä.

235.

Me emme murehdi kauan ystäviemme onnettomuuksia silloin kun ne antavat meille tilaisuuden tuoda julki hellyytemme heitä kohtaan.

236.

Hyvyys näyttää pettävän itsekkyyden ja saavan tämän unohtamaan itsensä silloin kun me pidämme huolta muiden eduista. Kuitenkin on se vain varmin tie tarkoitustemme perille pääsemiseksi: siten me lainaamme antamisen varjolla kiskurikorkoa vastaan ja voitamme kaikkien suosion ovelalla ja huomaamattomalla tavalla.

237.

Kukaan ei ansaitse kiitosta hyvyydestään, ellei hänellä ole voimaa olla paha: kaikki muu hyvyys on useimmiten vain laiskuutta tai tahdon saamattomuutta.

238.

Useimmille ihmisille ei ole niin vaarallista tehdä pahaa kuin tehdä heille liian paljon hyvää.

239.

Mikään ei niin imartele ylpeyttämme kuin mahtavien luottamus, koska me pidämme sitä ansiokkuutemme tuloksena, ajattelematta, että se useimmiten johtuu vain turhamaisuudesta tai puuttuvasta salaisuuden säilyttämisen kyvystä.

240.

Kauneudesta eroitetun viehättävyyden voidaan sanoa olevan sopusointua, jonka lakeja ei kukaan tunne, sekä salaista kasvonpiirteiden suhdetta keskenään ja kasvonpiirteiden suhdetta tarkoitetun henkilön väreihin ja ilmeeseen.

241.

Keimailu on naisellisen luonnonlaadun perustus. Mutta kaikki naiset eivät sitä harjoita, koska muutamien keimailua hillitsevät pelko tai järki.

242.

Me rasitamme usein muita silloin kun emme luule voivamme heitä milloinkaan rasittaa.

243.

On varsin vähän itsessään mahdottomia asioita, ja meiltä puuttuu useammin niiden toteuttamisen tarmo kuin keinot.

244.

Asioiden todellisen arvon tunteminen on korkein taito.

245.

Suurta oveluutta on oveluutensa peittäminen.

246.

Mikä näyttää anteliaisuudelta, on useinkin vain salaista kunnianhimoa, joka halveksii pieniä etuja saavuttaakseen suurempia.

247.

Useimmissa ihmisissä esiintyvä uskollisuus on vain itsekkyyden keksintö luottamuksen herättämiseksi. Se on keino kohota toisten yläpuolelle ja päästä tärkeimpienkin asiain tallettajaksi.

248.

Ylevämielisyys halveksii kaikkea saadakseen kaikki.

249.

Kaunopuheisuus on yhtä paljon esiintyjän äänensävyssä, katseessa ja ilmeessä kuin sanojen valinnassa.

250.

Todellinen kaunopuhuja sanoo kaikki, mitä pitää, eikä mitään muuta kuin sen, mitä pitää.

251.

On ihmisiä, joita viat pukevat, ja toisia, joita hyvätkin ominaisuudet rumentavat.

252.

On yhtä tavallista nähdä maun muuttuvan kuin on tavatonta nähdä taipumusten muuttuvan.

253.

Itsekkyys panee toimimaan kaikenlaiset hyveet ja paheet.

254.

Nöyryys on usein vain teeskenneltyä alistuvaisuutta, jota käytetään muiden alistamiseksi. Se on ylpeyden viekas juoni, joka tarkoittaa ylentymistä alentumisen avulla. Ja vaikka ylpeys muuttaakin muotoaan tuhansin tavoin, ei se ole milloinkaan paremmin verhottu ja kykenevämpi pettämään kuin kätkeytyessään nöyryyden kuoreen.

255.

Kaikilla tunteilla on oma äänen, eleiden ja ilmeiden sävynsä, joka on kullekin luonteenomainen, ja tästä yhdenmukaisuudesta, hyvästä tai huonosta, miellyttävästä tai epämiellyttävästä, johtuu, pidetäänkö ihmisestä vai ei.

256.

Kaikissa ammateissa ja asemissa tavoittelee kukin määrättyä ilmettä ja ulkomuotoa, näyttääkseen siltä, miltä hän toivoo muiden silmissä näyttävänsä. Niinpä voidaankin sanoa maailman olevan pelkkää ilmeiden leikkiä.

257.

Arvokkuus on ruumiin salaisuus, joka on keksitty peittämään hengen puutteita.

258.

Hyvä maku riippuu enemmän arvostelukyvystä kuin henkevyydestä.

259.

Rakkauden nautinto on rakastamisessa, ja me olemmekin onnellisempia intohimosta, jota tunnemme, kuin intohimosta, jonka herätämme.

260.

Kohteliaisuus on halua saada myös muilta kohteliaisuutta ja päästä sivistyneen maineeseen.

261.

Kasvatus, mikä tavallisesti annetaan nuorisolle, herättää siinä toisen itserakkauden.

262.

Ei ole toista intohimoa, jossa itsekkyys hallitsisi niin mahtavana kuin rakkaudessa. Ja me olemmekin aina taipuvaisempia uhraamaan rakastettumme levon kuin menettämään omamme.

263.

Se, mitä nimitetään anteliaisuudeksi, on useimmiten vain antamisen turhamaisuutta, josta me pidämme enemmän kuin siitä, mitä annamme.

264.

Sääli on usein omien kärsimystemme tuntemista toisten kärsimyksissä. Se on huolekasta niiden onnettomuuksien aavistelua, joihin voimme suistua. Me annamme apua muille, sitoaksemme heidät antamaan sitä meille vastaavissa tilaisuuksissa. Ja nämä palvelukset, joita me heille teemme, ovat oikeastaan etuja, joita me ennakolta luomme itsellemme.

265.

Ahdasmielisyys synnyttää itsepäisyyden, emmekä me helposti usko sellaista, mikä on näköpiirimme ulkopuolella.

266.

Me erehdymme luullessamme vain kiihkeiden intohimojen, niinkuin kunnianhimon ja rakkauden, voivan voittaa muut. Niin raukea kuin laiskuus liekin, kohoaa se kuitenkin usein niiden valtiattareksi. Se kahlehtii kaikkia elämän suunnitelmia ja tekoja ja hävittää ja kuluttaa huomaamatta intohimot ja hyveet.

267.

Ylpeys ja laiskuus ovat syynä siihen, että me niin kerkeästi uskomme pahaa kylliksi asiaa tutkimatta: me tahdomme löytää rikollisia, mutta me emme halua ottaa vaivaksemme tutkia rikoksia.

268.

Me jääväämme tuomareita vähäpätöisimmistäkin syistä, mutta me sallimme maineemme ja kunniamme riippua sellaisten ihmisten tuomiosta, jotka ovat kaikki meitä vastaan joko kateudesta, ennakkoluulosta tai tietämättömyydestä. Ja vain saadaksemme heidät julistamaan tuomionsa meidän hyväksemme uhraamme me niin monin tavoin rauhamme ja elämämme.

269.

On tuskin niin terävänäköistä ihmistä, että hän ymmärtäisi kaiken sen pahan, mitä hän tekee.

270.

Saavutettu kunnia on saavutettavan kunnian takeena.

271.

Nuoruus on lakkaamatonta huumausta: se on järjen kuumetta.

272.

Minkään ei pitäisi enemmän nöyryyttää ihmisiä, jotka ovat ansainneet suurta ylistystä, kuin innon, jolla he koettavat yhä herättää huomiota pikku asioissa.

273.

On ihmisiä, jotka menestyvät maailmassa, mutta joiden ainoana ansiona ovat paheet, mitkä ovat otollisia elämän markkinoilla.

274.

Uutuuden viehätys on rakkaudelle samaa kuin hieno untuvapinta on hedelmille: se antaa sille hohteen, joka häviää helposti ja joka ei milloinkaan palaa.

275.

Hyväluontoisuuden, joka kehuu olevansa niin herkkätunteinen, tukahduttaa usein pienimmänkin edun tavoittelu.

276.

Ero vähentää keskinkertaista rakkautta ja lisää suurta, niinkuin tuuli sammuttaa kynttilän, mutta sytyttää nuotion.

277.

Naiset luulevat usein rakastavansa silloinkin kun he eivät rakasta. Seikkailun jännitys, lemmenleikin synnyttämä mielenliikutus, luontainen taipumus rakkauden nautintoon ja kieltämisen vaikeus saavat heidät uskomaan, että he ovat muka intohimon valloissa, kun he vain harjoittavatkin keimailua.

278.

Välittäjiin ollaan usein tyytymättömiä siksi, että he melkein aina heittävät ystäviensä edun tuuliajolle välityksen menestymistä tavoitellessaan, koska tämä menestyminen muuttuu heidän omaksi edukseen sen kunnian tähden, minkä he saavat onnistuttuaan yrityksessä, johon kerran ovat ryhtyneet.

279.

Me liioittelemme usein hellyyttä, jota ystävämme meille osoittavat, vähemmän kiitollisuudesta kuin halusta tuoda näkyviin oma erinomaisuutemme.

280.

Niille osoitettu hyväntahtoisuus, jotka ensi kertaa astuvat seuraelämään, johtuu usein niitä kohtaan tunnetusta salaisesta kateudesta, joilla siinä on jo vakaantunut asema.

281.

Ylpeys, joka puhaltaa meihin niin paljon kateutta, opettaa meidät myös usein sitä hillitsemään.

282.

On verhottuja valheita, jotka niin taitavasti kuvastelevat totuutta, että osoittaisi huonoa arvostelukykyä, ellei antautuisi niiden petettäväksi.

283.

Joskus on yhtä vaikeata käyttää hyödykseen hyvää neuvoa kuin neuvoa hyvin itseään.

284.

On pahoja ihmisiä, jotka olisivat vähemmän vaarallisia, jos he olisivat kokonaan vailla hyvyyttä.

285.

Jalomielisyyden määrittelee riittävästi sen nimi. Kuitenkin voitaisiin sanoa sitä ylpeyden järkevyydeksi ja ylhäisimmäksi ylistysten hankkimisen keinoksi.

286.

On mahdotonta rakastaa toistamiseen sitä, mitä on tosiaankin lakannut rakastamasta.

287.

Henkemme hedelmällisyys ei niinkään saa meitä keksimään useampia menettelytapoja samasta asiasta suoriutuaksemme kuin älyämisen puute, joka pysähdyttää meidät kaikkeen, mikä mielikuvituksellemme tarjoutuu, ja joka estää meitä heti ensi silmäyksellä eroittamasta parasta menettelytapaa kaikista muista.

288.

On asioita ja tauteja, joita lääkkeet määrättyinä ajankohtina vain pahentavat, ja taidon suuruus näyttäytyy siinä, että se tietää, milloin on vaarallista niitä käyttää.

289.

Teeskennelty yksinkertaisuus on näppärää petosta.

290.

Luonnonlaadussa on enemmän vikoja kuin älyssä.

291.

Ihmisten ansiokkuudella on kautensa samoin kuin hedelmillä.

292.

Ihmisten luonnonlaadusta voidaan sanoa samaa kuin useimmista rakennuksista, nimittäin että sillä on erilaisia julkipuolia, yksi miellyttävä, toinen epämiellyttävä.

293.

Malttavaisuuden ansiota ei voi olla kunnianhimon vastustaminen ja voittaminen: ne eivät esiinny milloinkaan yhdessä. Malttavaisuus on sielun raukeutta ja laiskuutta, niinkuin kunnianhimo osoittaa sen hehkua ja tarmoa.

294.

Me rakastamme aina niitä, jotka ihailevat meitä, mutta me emme aina rakasta niitä, joita me ihailemme.

295.

Me emme läheskään tunne tahtomme kaikkia suuntia.

296.

On vaikeata rakastaa niitä, joita emme kunnioita, mutta yhtä vaikeata on rakastaa niitä, joita kunnioitamme paljon enemmän kuin itseämme.

297.

Ruumiin nesteillä on määrätty, säännöllinen kiertokulkunsa, joka huomaamattomasti liikuttaa ja ohjaa tahtoamme. Ne kulkevat yksissä ja pitävät vuorotellen salaista valtaa sisimmässämme, niin että niillä on meidän oivaltamattamme melkoinen vaikutuksensa kaikkiin meidän tekoihimme.

298.

Useimpain ihmisten kiitollisuus on vain salaista halua saada vielä enemmän hyvää muilta.

299.

Melkein kaikki ihmiset pitävät ilonaan pienten kiitollisuudenvelkojen suorittamista. Monet ovat kiitollisia keskinkertaisista palveluksista, mutta on tuskin ketään, joka ei olisi kiittämätön suurista.

300.

On houkkamaisuuksia, jotka leviävät kuin tarttuvat taudit.

301.

Monet halveksivat rikkautta, mutta harvat osaavat luopua siitä.

302.

Vain pienissä asioissa keksimme me tavallisesti olla uskomatta ulkokuoreen.

303.

Mitä hyvää meistä sanottaneenkin, ei meille sanota mitään uutta.

304.

Me annamme usein anteeksi niille, jotka ikävystyttävät meitä, mutta me emme voi antaa anteeksi niille, joita me ikävystytämme.

305.

Itsekkyys, jota syytetään kaikista rikoksistamme, ansaitsee usein kiitoksen hyvistä teoistamme.

306.

Tapaamme tuskin kiittämättömiä niin kauan kuin kykenemme tekemään hyvää.

307.

On yhtä soveliasta olla ylpeä itselleen kuin on naurettavaa olla ylpeä muille.

308.

Malttavaisuudesta on tehty hyve suurten miesten kunnianhimon rajoittamiseksi ja keskinkertaisten ihmisten huonon onnen ja vähäisen kyvyn lohduttamiseksi.

309.

On ihmisiä, jotka ovat määrätyt olemaan typeriä ja jotka eivät tee typeryyksiä vain omasta tahdostaan, vaan myös kohtalon pakotuksesta.

310.

Elämässä sattuu joskus tapauksia, jolloin täytyy olla hiukan houkkamainen suoriutuakseen niistä kunnialla.

311.

Jos on ihmisiä, joiden naurettavat puolet eivät ole milloinkaan tulleet näkyviin, johtuu se siitä, ettei niitä ole tarkoin etsittykään.

312.

Rakastuneet eivät koskaan ikävysty toistensa seurassa, koska he puhuvat aina itsestään.

313.

Mistä johtuu, että me muistamme pienimpiinkin yksityiskohtiinsa asti kaikki, mitä meille on tapahtunut, mutta emme muista, kuinka monta kertaa olemme kertoneet nuo tapahtumat samalle henkilölle?

314.

Sen rajattoman nautinnon, jota tunnemme puhuessamme itsestämme, pitäisi saada meidät pelkäämään, ettemme tuota varsin suurta nautintoa niille, jotka meitä kuuntelevat.

315.

Tavallisesti estää meitä paljastamasta sydämemme sisintä ystävillemme vähemmän epäluottamus, jota tunnemme heitä kohtaan, kuin epäluottamus, jota tunnemme itseämme kohtaan.

316.

Heikot eivät voi olla vilpittömiä.

317.

Ei ole suuri onnettomuus tehdä hyvää kiittämättömille, mutta sietämätön onnettomuus on joutua kiitollisuudenvelkaan arvottomalle ihmiselle.

318.

Voidaan keksiä keinoja hulluuden parantamiseksi, mutta ei kieroon kasvaneen hengen ojentamiseksi.

319.

Emme voi kauan säilyttää tunteita, joita meillä pitäisi olla ystäviämme ja hyväntekijöitämme kohtaan, jos otamme vapauden puhua usein heidän vioistaan.

320.

Jos ylistämme ruhtinaita hyveistä, joita ei heillä ole, herjaamme heitä rankaisematta.

321.

Meidän on helpompi rakastaa niitä, jotka meitä vihaavat, kuin niitä, jotka rakastavat meitä enemmän kuin me tahdomme.

322.

Vain ne ovat halveksittavia, jotka pelkäävät halveksumista.

323.

Viisautemme riippuu samalla tavoin kohtalon oikuista kuin rikkautemmekin.

324.

Mustasukkaisuudessa on enemmän itserakkautta kuin rakkautta.

325.

Heikkoutemme saa meidät lopultakin löytämään lohdutusta moniin onnettomuuksiin, joihin järkemme ei kykene tarjoamaan lohdutusta.

326.

Naurettavuus häpäisee enemmän kuin häpeä.

327.

Me tunnustamme pienet vikamme vain saadaksemme ihmiset uskomaan, ettei meillä ole suuria.

328.

Kateus on leppymättömämpi kuin viha.

329.

Me luulemme joskus vihaavamme imartelua, kun vihaammekin vain imartelemisen tapaa.

330.

Me annamme anteeksi sikäli kuin rakastamme.

331.

Miehen on vaikeampaa olla uskollinen rakastetulleen silloin kun hän on onnellinen, kuin silloin kun tämä kohtelee häntä pahoin.

332.

Naiset eivät tunne koko keimailuaan.

333.

Naiset eivät saata esiintyä ehdottoman ankarasti miehiä kohtaan, elleivät he tunne inhoa.

334.

Naisten on vaikeampi voittaa keimailuhalunsa kuin intohimonsa.

335.

Rakkaudessa menee petos melkein aina pitemmälle kuin epäluulo.

336.

On olemassa rakkautta, jonka ylenpalttisuus estää mustasukkaisuuden.

337.

Eräiden hyvien ominaisuuksien on samoin kuin aistien: ne, joilta ne täydellisesti puuttuvat, eivät voi niitä havaita eivätkä ymmärtää.

338.

Jos vihamme on liian kiihkeä, asettaa se meidät niiden alapuolelle, joita vihaamme.

339.

Me tunnemme onnemme ja onnettomuutemme itsekkyytemme mukaan.

340.

Useimpien naisten henkevyys vahvistaa enemmän heidän houkkamaisuuttaan kuin heidän järkeään.

341.

Nuorison intohimot ovat tuskin suurempana esteenä sielun pelastukselle kuin vanhojen ihmisten laimeus.

342.

Syntymäseudun sävy pysyy mielessä ja sydämessä samoin kuin kielessäkin.

343.

Ollakseen suuri mies täytyy osata käyttää koko menestystään hyväkseen.

344.

Useimmilla ihmisillä on, niinkuin kasveillakin, salaisia ominaisuuksia, jotka sattuma tuo ilmi.

345.

Tilapäät paljastavat meidät muille ja vielä enemmän itsellemme.

346.

Naisten päässä ja sydämessä ei saata olla lakia, jota heidän luonnonlaatunsa ei ole hyväksynyt.

347.

Meidän nähdäksemme ovat tuskin järkeviä muut kuin ne, jotka ovat meidän mielipidettämme.

348.

Rakastaessamme epäilemme usein sitä, mitä eniten uskomme.

349.

Rakkauden suurin ihme on keimailun parantaminen.

350.

Me olemme sentähden niin katkeria ihmisille, jotka koettavat pettää meitä, että he luulevat olevansa ovelampia kuin me.

351.

On hyvin vaikeata rikkoa välit silloin kun ei enää rakasteta toisiaan.

352.

Meidän on melkein aina ikävä sellaisten ihmisten seurassa, joiden seurassa ei ole lupa olla ikävä.

353.

Kunnon mies voi olla rakastunut kuin hullu, mutta ei kuin tyhmyri.

354.

On eräitä vikoja, jotka oivallisesti käytettyinä loistavat kirkkaammin kuin itse hyve.

355.

Me menetämme joskus henkilöitä, joita kaipaamme enemmän kuin suremme, ja toisia, joita suremme, mutta joita tuskin kaipaamme.

356.

Tavallisesti ylistämme täydestä sydämestä vain niitä, jotka meitä ihailevat.

357.

Pieniä henkiä rasittavat liiaksi pienet asiat. Suuret henget näkevät ne kaikki, antamatta niiden loukata heitä.

358.

Nöyryys on kristillisten hyveiden täydellinen todistus. Ilman sitä säilyvät kaikki vikamme ja niitä vain verhoaa ylpeys, joka salaa ne muilta ja usein meiltä itseltämmekin.

359.

Uskottomuuden pitäisi sammuttaa rakkaus, eikä meidän tulisi lainkaan olla mustasukkaisia silloin kun meillä on syytä olla mustasukkaisia. Vain henkilöt, jotka välttävät mustasukkaisuuden aiheuttamista, ansaitsevat joutua sen esineiksi.

360.

Meidän silmissämme joutuvat paljon pahempaan valoon ne, jotka osoittavat meille pienintäkin uskottomuutta, kuin ne, jotka osoittavat kaikkein suurinta uskottomuutta muille.

361.

Mustasukkaisuus syntyy aina rakkauden seurassa, mutta se ei aina kuole rakkauden mukana.

362.

Useimmat naiset eivät itke niin paljon rakastettunsa kuolemaa sentähden, että he ovat häntä rakastaneet, vaan sentähden, että he osoittavat siten paremmin ansaitsevansa rakkautta.

363.

Väkivalta, jota muut meille tekevät, tuottaa meille usein vähemmän tuskaa kuin väkivalta, jota me itse teemme itsellemme.

364.

Yleensä tiedetään, ettei sovi puhua vaimostaan, mutta sitä ei kylliksi tiedetä, että vielä vähemmän sopii puhua itsestään.

365.

On hyviä ominaisuuksia, jotka muuttuvat vioiksi silloin kun ne ovat synnynnäisiä, ja toisia, jotka eivät ole milloinkaan täydellisiä silloin kun ne ovat hankittuja. Niinpä täytyy esim. järjen opettaa meitä säästämään omaisuuttamme ja luottamustamme, mutta päinvastoin täytyy luonnon antaa meille hyvyys ja urhoollisuus.

366.

Kuinka paljon epäillemmekin niiden vilpittömyyttä, joiden kanssa puhumme, luulemme heidän aina puhuvan meille vilpittömämmin kuin muille.

367.

On vähän kunniallisia naisia, jotka eivät olisi väsyneitä ammattiinsa.

368.

Useimmat kunnialliset naiset ovat kätkettyjä aarteita, jotka ovat turvassa vain siksi, ettei niitä etsitä.

369.

Väkivalta, jota teemme itsellemme estääksemme itseämme rakastamasta, on usein julmempaa kuin rakastetun kovasydämisyys.

370.

On tuskin pelkureita, jotka tuntisivat aina koko pelkonsa.

371.

Rakastuneen vikana on melkein aina se, ettei hän huomaa, milloin häntä lakataan rakastamasta.

372.

Useimmat nuorukaiset luulevat olevansa luonnollisia, kun he ovatkin vain sivistymättömiä ja karkeita.

373.

On kyyneleitä, jotka pettävät usein meidät itsemme, petettyään muut.

374.

jos luulemme rakastavamme mielitiettyämme rakkaudesta häntä kohtaan, erehdymme suuresti.

375.

Keskinkertaiset ihmiset tuomitsevat tavallisesti kaikki, mikä menee heidän käsityskykynsä yli.

376.

Kateuden karkoittaa todellinen ystävyys ja keimailun todellinen rakkaus.

377.

Perinpohjaisuuden suurin vika ei ole se, ettei se menisi päämäärään asti, vaan se, että se menee sen ohi.

378.

Me annamme neuvoja, mutta me emme innoita käytöstapaa.

379.

Kun kuntomme alenee, alenee makummekin.

380.

Onnen vaiheet saattavat hyveemme ja paheemme näkyviin niinkuin valo saattaa näkyviin esineet.

381.

Väkivalta, jota teemme itsellemme pysyäksemme rakastetullemme uskollisina, on tuskin parempi kuin uskottomuus.

382.

Tekomme ovat kuin loppusointuleikkejä, joihin kukin sisällyttää sen ajatuksen, mikä hänen päähänsä pälkähtää.

383.

Halu puhua itsestämme ja näyttää vikamme siltä puolelta, miltä me tahdomme niitä katseltavan, on suurena osana vilpittömyydessämme.

384.

Meidän ei tulisi hämmästyä muuta kuin sitä, että vielä voimme hämmästyä.

385.

Meitä on melkein yhtä vaikea tyydyttää silloin kun olemme kiihkeästi rakastuneet kuin silloin kun olemme tuskin enää lainkaan.

386.

Ei ole ketään, joka olisi useammin väärässä kuin se, joka ei voi sietää olevansa väärässä.

387.

Typerässä ihmisessä ei ole kylliksi hyvän ihmisen ainesta.

388.

Ellei turhamaisuus syöksekään kokonaan kumoon hyveitä, järkähdyttää se niitä kuitenkin kaikkia.

389.

Muiden turhamaisuus on meistä sietämätöntä siksi, että se loukkaa meidän omaa turhamaisuuttamme.

390.

Me luovumme helpommin edustamme kuin mieltymyksestämme.

391.

Onni ei näytä kenestäkään niin sokealta kuin niistä, joille se ei ole suosiollinen.

392.

Onnea tulee käsitellä niinkuin terveyttä: nauttia siitä, kun se on hyvä, pysyä kärsivällisenä, kun se on huono, eikä milloinkaan turvautua voimakkaihin lääkkeisiin ilman äärimmäistä tarvetta.

393.

Porvarillinen sävy häviää joskus armeijassa, mutta ei milloinkaan hovissa.

394.

Voidaan olla ovelampi kuin joku muu, mutta ei ovelampi kuin kaikki muut.

395.

Me olemme joskus vähemmän onnettomia rakastettumme pettäessä meitä kuin meidän pettyessämme hänestä.

396.

Nainen pitää kauan ensimmäistä rakastajaansa silloin kun hän ei ota toista.

397.

Meillä ei ole rohkeutta sanoa yleensä, ettei meissä ole mitään vikaa ja ettei meidän vihollisillamme ole ainuttakaan hyvää ominaisuutta, mutta yksityiskohdittain emme ole kovin kaukana siitä uskosta.

398.

Kaikista vioistamme suostumme me helpoimmin tunnustamaan laiskuuden. Me uskottelemme itsellemme, että se on kaikkien rauhallisten hyveiden sukua ja että se kokonaan muita hyveitä hävittämättä vain seisauttaa hetkeksi niiden toiminnan.

399.

On ylemmyyttä, joka ei riipu onnen vaiheista. Se johtuu ilmeestä, joka tekee meidät huomatuiksi ja joka näyttää määräävän meidät suuriin tehtäviin. Se johtuu arvosta, jonka me huomaamattamme annamme itsellemme. Tällä ominaisuudella valloitamme me muiden ihmisten kunnioituksen ja tavallisesti nostaa se meitä voimakkaammin heidän yläpuolelleen kuin syntyperä, arvoasemat, jopa todellinen kuntokin.

400.

On kuntoa ilman ylentymistä, mutta ei ole ylentymistä ilman jonkunlaista kuntoa.

401.

Ylentyminen on kunnolle samaa kuin koristukset ovat kauneudelle.

402.

Liehittelyyn sisältyy kaikkein vähimmin rakkautta.

403.

Kohtalo käyttää joskus vikojamme meitä kohottaakseen, ja niitä on sellaisia kiusallisia ihmisiä, joiden ansiot saisivat huonon palkan, ellei tahdottaisi ostaa heidän poistumistaan.

404.

Luonto näyttää kätkeneen meidän henkemme syvyyksiin kykyjä ja taitoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. Intohimoilla on yksinään oikeus saattaa ne päivänvaloon ja herättää meissä joskus varmempia ja täydellisempiä näkemyksiä kuin pelkkä oppi voisi koskaan aikaansaada.

405.

Me saavumme aivan uusina ihmisinä elämän eri ikäkausiin ja meiltä puuttuu vuosien luvusta huolimatta usein kokemusta.

406.

Keimailevat naiset pitävät kunnianaan olla mustasukkaisia rakastajilleen salatakseen siten, että he ovat vain kateellisia toisille naisille.

407.

Ne, jotka menevät meidän oveluutemme ansaan, eivät näytä meistä läheskään niin naurettavilta kuin me näytämme itsestämme silloin kun me olemme menneet muiden oveluuden ansaan.

408.

Vanhat ihmiset, jotka ovat olleet ihastuttavia, tulevat helpoimmin naurettaviksi unohtaessaan, etteivät he ole enää ihastuttavia.

409.

Me häpeäisimme usein kauneimpiakin tekojamme, jos maailma näkisi kaikki ne vaikuttimet, joista ne ovat lähteneet.

410.

Ystävyyden suurin pyrkimys ei ole meidän vikojemme näyttäminen ystävälle, vaan tämän ystävän vikojen paljastaminen hänelle.

411.

On tuskin vikoja, jotka eivät olisi anteeksiannettavampia kuin keinot, joita käytetään niiden salaamiseksi.

412.

Kuinka suuren häpeän olisimmekin ansainneet, on melkein aina meidän vallassamme korjata maineemme.

413.

Sellainen ihminen ei miellytä kauan, jolla on älyä ja sukkeluutta vain yhteen suuntaan.

414.

Houkat ja typerät näkevät kaikki vain oman mielenlaatunsa läpi.

415.

Äly auttaa meitä joskus tekemään rohkeasti typeryyksiä.

416.

Iän lisääntyessä lisääntyvä eloisuus ei ole kaukana houkkamaisuudesta.

417.

Rakkaudessa parantuu paraiten se, joka parantuu ensiksi.

418.

Nuorten naisten, jotka eivät tahdo näyttää keimailevilta, ja iäkkäiden miesten, jotka eivät tahdo olla naurettavia, ei tule milloinkaan puhua rakkaudesta asiana, johon hekin voisivat ottaa osaa.

419.

Me saatamme näyttää suurilta toimessa, joka ei vastaa meidän ansioitamme, mutta me näytämme usein pieniltä tehtävässä, joka on suurempi meitä.

420.

Me luulemme usein olevamme lujia onnettomuuksissa silloin kun olemme yksinomaan masentuneita, ja me kestämme ne uskaltamatta katsoa niitä silmästä silmään, niinkuin pelkurit antavat tappaa itsensä pelätessään puolustautumista.

421.

Luottamus edistää keskustelua paremmin kuin älykkyys.

422.

Kaikki intohimot saavat meidät hairahtumaan, mutta rakkaus saa meidät hairahtumaan naurettavimmalla tavalla.

423.

Harvat ihmiset osaavat olla vanhoja.

424.

Me ylpeilemme todellisille vioillemme vastakkaisista vioista: kun olemme heikkoja, kehumme olevamme itsepäisiä.

425.

Terävänäköisyydessä on eräänlainen arvaamisen sävy, joka imartelee turhamaisuuttamme enemmän kuin kaikki muut hengen ominaisuudet.

426.

Uutuuden viehätys ja pitkällinen tottumus, niin vastakkaisia kuin ne toisilleen ovatkin, estävät yhtäläisesti huomaamasta ystäviemme vikoja.

427.

Useimmat ystävät saavat meidät kyllästymään ystävyyteen ja useimmat hurskaat saavat meidät kyllästymään hurskauteen.

428.

Me annamme ystävillemme helposti anteeksi viat, jotka eivät mitenkään koske meitä.

429.

Rakastavat naiset antavat helpommin anteeksi suuret varomattomuudet sanoissa kuin pienet uskottomuudet teoissa.

430.

Rakkauden vanhetessa, niinkuin iänkin enentyessä, eletään enää vain kärsimyksiä, mutta ei nautintoja varten.

431.

Mikään ei niin suuresti estä olemasta luonnollinen kuin halu näyttää siltä.

432.

Ylistäessämme täydestä sydämestä mainioita tekoja anastamme niistä tavallaan osan itsellemme.

433.

Jos olemme syntymässä jääneet kateutta vaille, on se varmin merkki siitä, että olemme syntymässä saaneet osaksemme suuria ominaisuuksia.

434.

Jos ystävämme ovat meitä pettäneet, sopii meidän kohdella välinpitämättömyydellä heidän ystävyydenosoituksiaan, mutta siitä huolimatta on meidän aina otettava osaa heidän onnettomuuksiinsa.

435.

Onni ja oikku hallitsevat maailmaa.

436.

On helpompi tuntea ihminen yleensä kuin joku ihminen erikseen.

437.

Ihmisen ansioita ei tule arvostella hänen suurten ominaisuuksiensa mukaan, vaan sen mukaan, miten hän niitä osaa käyttää.

438.

On eräänlaista syvää kiitollisuutta, joka ei ainoastaan korvaa niitä hyviä töitä, mitä olemme osaksemme saaneet, vaan joka vielä jättää ystävämme velkaan, meidän suorittaessamme heille sen, mitä olemme heille velkaa.

439.

Me haluaisimme kiihkeästi hyvin harvoja asioita, jos me täydellisesti tuntisimme sen, mitä haluamme.

440.

Useimmat naiset välittävät vähän ystävyydestä, koska se tuntuu mauttomalta siitä, joka on maistanut rakkautta.

441.

Ystävyydessä, samoin kuin rakkaudessakin, ovat usein onnelle otollisempia asiat, joita ei tiedetä, kuin asiat, jotka tiedetään.

442.

Me koetamme pöyhkeillä vioilla, joita emme tahdo parantaa.

443.

Kiihkeimmätkin intohimot suovat meille joskus lepohetken, mutta turhamaisuus ahdistaa meitä aina.

444.

Vanhat houkkiot ovat houkkamaisempia kuin nuoret.

445.

Heikkous on vastakkaisempi hyveelle kuin pahe.

446.

Häpeän ja mustasukkaisuuden tuskat ovat niin katkeria siksi, ettei turhamaisuus voi ottaa osaa niiden kantamiseen.

447.

Sopivaisuus on vähäpätöisin kaikista laeista, mutta sittenkin totellaan sitä parhaiten.

448.

Suoran luonteen on helpompi alistua kierojen luonteiden johdettavaksi kuin johtaa niitä itse.

449.

Kun onni yllättää meidät suomalla meille korkean aseman, johon se ei ole meitä asteittain ohjannut tai johon toiveemme eivät ole meitä nostaneet, on meidän melkein mahdotonta menestyä siinä ja näyttää ansaitsevamme sen.

450.

Ylpeytemme kasvaa usein sen mitä me muista vioistamme vähennämme.

451.

Typerien ihmisten joukossa ei ole muita niin kiusallisia kuin ne, jotka ovat sukkelia.

452.

Ei ole ihmistä, joka luulisi kaikilta ominaisuuksiltaan olevansa huonompi sitä arvon miestä, jota hän kunnioittaa eniten.

453.

Suurissa yrityksissä tulee vähemmän pyrkiä luomaan tilaisuuksia kuin käyttää hyväkseen niitä, jotka tarjoutuvat itsestään.

454.

On tuskin tilaisuutta, jolloin tekisimme huonot kaupat kieltäytyessämme hyvästä, mitä meistä sanotaan, sillä ehdolla, ettei meistä puhuta myöskään pahaa.

455.

Kuinka taipuvainen maailma liekin arvostelemaan ihmisiä väärin, on se kuitenkin useammin suosiollinen väärälle ansiolle kuin tekee todelliselle ansiolle vääryyttä.

456.

Ihminen voi joskus olla typerä, vaikka onkin sukkela, mutta hän ei ole milloinkaan typerä, jos hänellä on arvostelukykyä.

457.

Me voittaisimme enemmän esiintyessämme sellaisina kuin olemme, kuin pyrkiessämme näyttämään joltakin, mitä emme ole.

458.

Arvostellessaan meitä lähenevät vihollisemme paremmin totuutta kuin me itse arvostellessamme itseämme.

459.

Rakkauden parantamiskeinoja on useampiakin, mutta ei ainoatakaan pettämätöntä.

460.

Me emme läheskään tajua kaikkea, mitä intohimomme saavat meidät tekemään.

461.

Vanhuus on hirmuvaltias, joka hengen uhalla kieltää kaikki nuoruuden nautinnot.

462.

Sama ylpeys, joka saa meidät moittimaan vikoja, mistä luulemme olevamme vapaita, johtaa meidät myös halveksimaan niitä hyviä ominaisuuksia, mitä ei meillä ole.

463.

Valittaessamme vihollistemme onnettomuuksia toimimme usein pikemmin ylpeydestä kuin hyväsydämisyydestä: me osoitamme heille sääliä saadaksemme heidät tuntemaan, että me olemme heidän yläpuolellaan.

464.

Nautinnot ja kärsimykset voivat kohota ylenpalttisuuteen, jota me emme enää kykene tuntemaan.

465.

Viattomuutta ei läheskään suojella niin paljon kuin rikosta.

466.

Kaikista kiihkeistä intohimoista pukee rakkaus naisia vähimmin huonosti.

467.

Turhamaisuus saa meidät toimimaan useammin mielitekojamme vastaan kuin järki.

468.

On kehnoja ominaisuuksia, jotka luovat suuria kykyjä.

469.

Me emme milloinkaan toivo kiihkeästi sellaista, mitä me toivomme vain järjellämme.

470.

Kaikki meidän ominaisuutemme ovat häilyviä ja epävarmoja niin hyvässä kuin pahassakin, ja ne ovat melkein kaikki tilaisuuksien ohjattavissa.

471.

Ensimmäisessä lemmensuhteessa rakastavat naiset rakastajaa, mutta seuraavissa he rakastavat rakkautta.

472.

Ylpeydellä on omat kummallisuutensa niinkuin muillakin intohimoilla: me häpeämme tunnustaa olevamme mustasukkaisia, mutta me kerskumme olleemme ja voivamme olla mustasukkaisia.

473.

Niin harvinainen kuin todellinen rakkaus liekin, on se sentään vähemmän harvinainen kuin todellinen ystävyys.

474.

Vain harvojen naisten viehättävät ominaisuudet kestävät kauemmin kuin heidän kauneutensa.

475.

Säälin tai ihailun halu aiheuttaa usein suurimman osan luottamustamme.

476.

Kateutemme kestää aina kauemmin kuin niiden onni, joita me kadehdimme.

477.

Sama luja voima, joka saa meidät vastustamaan rakkautta, tekee sen myös kiihkeäksi ja kestäväksi. Ja heikot ihmiset, joita intohimot lakkaamatta kuohuttavat, eivät ole melkein milloinkaan niitä todellisesti täynnä.

478.

Mielikuvitus ei osaisi keksiä niin monia erilaisia ristiriitaisuuksia kuin niitä luonnostaan esiintyy jokaisen ihmisen sydämessä.

479.

Vain lujat ihmiset voivat olla todellisesti lempeitä. Ne, jotka näyttävät lempeiltä, ovat tavallisesti yksinomaan heikkoja ja muuttuvat helposti katkeriksi.

480.

Arkuus on vika, josta on vaarallista moittia henkilöitä, mikäli heitä tahdotaan siitä parantaa.

481.

Mikään ei ole harvinaisempaa kuin todellinen hyvyys. Nekin, jotka luulevat olevansa hyviä, ovat tavallisesti vain myötämielisiä tai heikkoja.

482.

Henkemme kiintyy laiskuudesta ja kehittymättömyydestä siihen, mikä on sille helppoa tai miellyttävää. Tämä totunnaisuus panee aina rajat meidän tiedoillemme, eikä kukaan ole milloinkaan ottanut vaivakseen avartaa ja ohjata henkeään niin kauas kuin se saattaisi mennä.

483.

Me puhumme tavallisesti pahaa pikemmin turhamaisuudesta kuin ilkeydestä.

484.

Kun sydämessämme vielä tuntuvat vaimenevan rakkauden viimeiset värähdykset, suistumme helpommin uuteen lemmenseikkailuun kuin jos olisimme edellisestä täysin parantuneet.

485.

Jotka ovat kokeneet suurta rakkautta, ovat siitä koko ikänsä onnellisia, ja onnettomia, jos ovat siitä parantuneet.

486.

Useammat ihmiset ovat vailla itsekkyyttä kuin vailla kateutta.

487.

Me olemme hengeltämme laiskempia kuin ruumiiltamme.

488.

Mielemme tyyneys tai rauhattomuus eivät riipu niin suuresti siitä, mitä meille tapahtuu huomattavinta elämässä, kuin kaikkien niiden pikku asiain miellyttävästä tai epämiellyttävästä järjestelystä, joita meille sattuu joka päivä.

489.

Kuinka pahoja ihmiset lienevätkin, eivät he kuitenkaan uskalla esiintyä hyveen suorina vihollisina. Ja jos he tahtovat sitä vainota, ovat he uskovinaan sitä vääräksi tai keksivät sille rikollisia vaikuttimia.

490.

Rakkaudesta siirrytään usein kunnianhimoon, mutta kunnianhimosta palataan tuskin milloinkaan rakkauteen.

491.

Äärimmäinen ahneus iskee melkein aina harhaan. Ei ole toista intohimoa, joka useammin eksyisi päämäärästään ja johon nykyisyys vaikuttaisi niin voimakkaasti tulevaisuuden vahingoksi.

492.

Ahneus tuottaa usein vastakkaisia seurauksia: on lukematon joukko ihmisiä, jotka uhraavat kaiken omaisuutensa epävarmojen ja kaukaisten toiveiden hyväksi, kun taas toiset halveksivat suuria tulevaisuuden etuja nykyhetken pienten mielitekojen tähden.

493.

Ihmiset eivät näytä pitävän vikojaan riittävinä, koska he lisäävät vielä niiden lukua erinäisillä kummallisilla ominaisuuksilla, joilla he ovat koristautuvinaan ja joita he viljelevät niin innokkaasti, että niistä tulee lopulta luonnollisia vikoja, joiden parantaminen ei ole enää heidän vallassaan.

494.

Että ihmiset tuntevat hairahduksensa paremmin kuin luullaankaan, selviää siitäkin, etteivät he erehdy koskaan, milloin vain kuulee heidän puhuvan käyttäytymisestään. Sama itserakkaus, joka tavallisesti sokaisee heidät, valaisee heitä silloin ja saa heidät näkemään niin tarkoin, että he osaavat verhota tai jättää mainitsematta pienimmätkin seikat, joita voitaisiin moittia.

495.

Seuraelämään astuvien nuorukaisten tulee olla joko kainoja tai vallattomia: itseviisas ja teeskennellyn vakava sävy muuttuu tavallisesti nenäkkyydeksi.

496.

Riidat eivät kestäisi kauan, jos vain toinen puoli olisi väärässä.

497.

Naiselle ei merkitse mitään olla nuori olematta kaunis, eikä olla kaunis olematta nuori.

498.

Niitä on niin kevytmielisiä ja huikentelevaisia ihmisiä, että heillä on yhtä vähän todellisia vikoja kuin kunnollisia ominaisuuksia.

499.

Tavallisesti otetaan naisten ensimmäinen lemmensuhde lukuun vasta sitten kun he ovat antautuneet toiseen.

500.

On ihmisiä, jotka ovat niin täynnä itseään, että kun he ovat rakastuneita, he osaavat pitää suurta puuhaa intohimostaan, välittämättä henkilöstä, jota he rakastavat.

501.

Niin miellyttävää kuin rakkaus onkin, miellyttää kuitenkin se tapa, jolla se ilmenee, enemmän kuin se itse.

502.

Vähäinen äly yhtyneenä suoramielisyyteen väsyttää ajan pitkään vähemmän kuin suuri äly yhtyneenä kierouteen.

503.

Mustasukkaisuus on suurin kaikista kärsimyksistä ja samalla kärsimys, joka vähimmin säälittää sen aiheuttajia.

504.

Puhuttuamme niin monien näennäisten hyveiden valheellisuudesta, on paikallaan sanoa pari sanaa kuoleman halveksimisen valheellisuudesta. Minä tarkoitan sitä kuoleman halveksumista, jonka pakanat kehuvat perustavansa omiin voimiinsa, toivomatta parempaa elämää. Kuoleman katsominen lujasti ja tyynesti silmästä silmään ja sen halveksiminen ovat kaksi eri asiaa. Edellinen on verrattain yleistä, mutta luullakseni ei jälkimäinen ole milloinkaan vilpitön. Siitä huolimatta on kirjoissa esitetty kaikki syyt, jotka ovat paraiten omiansa vakuuttamaan, ettei kuolema ole mikään paha asia, ja kaikkein heikoimmat ihmiset, samoin kuin sankaritkin, ovat tuhansin kuuluisin esimerkein tukeneet tätä mielipidettä. Epäilen kuitenkin, onko kukaan järkevä ihminen sitä milloinkaan uskonut. Ja se vaiva, jota nähdään muiden ja itsensä vakuuttamiseksi tästä asiasta, osoittaa kyllin selvästi, ettei yritys ole helppo. Ihmisellä voi olla erilaisia syitä ollakseen kyllästynyt elämään, mutta kenelläkään ei ole aihetta halveksia kuolemaa. Nekään, jotka etsivät sitä vapaaehtoisesti, eivät pidä sitä niin mitättömänä asiana, ja he pelästyvät sitä ja torjuvat sen muiden ihmisten tavoin silloin kun se saapuu heidän luokseen toista tietä kuin heidän valitsemaansa. Erilaisuus, mikä huomataan lukemattomien urhoollisten miesten rohkeudessa, johtuu siitä, että kuolema esiintyy erilaisena heidän mielikuvituksessaan ja näyttää siitä yhden kerran läheisemmältä, toisen kerran taas kaukaisemmalta. Niinpä sattuukin, että he, halveksittuaan sitä, mitä eivät tunteneet, lopulta pelkäävät sitä, minkä tuntevat. On vältettävä näkemästä sitä kaikkien näiden asianhaarojen ympäröimänä, ellei tahdota uskoa sitä pahoista suurimmaksi. Viisaimmat ja urhoollisimmat ihmiset ovat ne, jotka turvautuvat kaikkein kunnioitettavimpiin tekosyihin välttyäkseen katsomasta sitä silmästä silmään. Mutta jokainen, joka osaa nähdä sen sellaisena kuin se on, pitää sitä kauhistuttavana asiana. Kuoleman välttämättömyys muodosti filosofien koko lujuuden. Heidän nähdäkseen oli mentävä hangoittelematta sinne, minne ei kuitenkaan voida olla menemättä, ja kun he eivät voineet ikuistuttaa elämäänsä, eivät he jättäneet mitään tekemättä ikuistuttaakseen maineensa ja pelastaakseen haaksirikosta sen, mikä ei ole siltä suojassa. Pysyäksemme reippaina on meidän parasta olla sanomatta itsellemme kaikkea, mitä siitä ajattelemme, ja on syytä luottaa enemmän luonnonlaatumme kuin noiden heikkojen järkisyiden apuun, jotka uskottelevat meille, että me voimme lähestyä kuolemaa välinpitämättöminä. Tyynen kuoleman tuottama kunnia, kaipauksen toivo, kauniin jälkimaineen halu, varma elämän kärsimyksistä ja onnen oikuista vapautuminen ovat apukeinoja, joita ei tule halveksia. Mutta niitä ei myöskään pidä luulla pettämättömiksi. Meidän rauhoittamiseksemme tekevät ne sen, mitä sodassa tekee usein pelkkä pensasaita niiden rauhoittamiseksi, joiden on lähestyttävä paikkaa, mistä ammutaan. Kun ollaan siitä kaukana, kuvitellaan sen voivan antaa suojaa, mutta kun on tultu sen lähelle, huomataankin se heikoksi avuksi. Me imartelemme itseämme, jos luulemme kuoleman läheltä näyttävän meistä samalta kuin miksi sen olemme ajatelleet matkan päästä, ja jos arvelemme tunteittemme, jotka ovat pelkkää heikkoutta, olevan kylliksi karaistuneita jäädäkseen koskemattomiksi kaikkein ankarimman koetuksen kourissa. Huonosti tunnemme myös itsekkyyden vaikutukset, jos uskomme sen voivan auttaa meitä pitämään mitättömänä sellaista, mikä väistämättömästi tulee sen hävittämään. Ja järki taas, josta luullaan saatavan niin paljon tukea, on tässä tapauksessa liian heikko kyetäkseen saamaan meidät vakuutetuiksi siitä, mistä me haluaisimme tulla vakuutetuiksi. Sehän päinvastoin meidät useimmin pettää ja sehän meitä avustaa keksimään kaiken kuolemaan sisältyvän hirmun ja kauhun, lainkaan puhaltamatta meihin sen halveksumista. Se voi meidän hyväksemme tehdä vain sen, että se neuvoo meitä kääntämään silmämme siitä ja luomaan ne muihin esineihin. Caton ja Brutuksen valitsemat olivat loistavia. Muuan palvelija huvittelihe joku aika sitten tanssimalla mestauslavalla vähää ennen teilaamistaan. Vaikka siis syyt ovatkin erilaisia, tuottavat ne samat seuraukset. Totuuden mukaisesti voimmekin sentähden sanoa, että miten suuri epäsuhta vallitseekin ylhäisten miesten ja rahvaanmiesten välillä, molempien on tuhannet kerrat nähty käyvän kuolemaan samoin kasvonilmein. Mutta aina on sentään ollut olemassa se eroitus, että milloin ylhäiset miehet osoittavat kuoleman halveksumista, peittää kunnian ja maineen tavoittelu sen heidän näkyvistään, samalla kun rahvaanmiesten vähäiset älynlahjat estävät heitä oivaltamasta heidän menetyksensä suuruutta, niin että heidän käy mahdolliseksi ajatella muita asioita.

ENSIMMÄISISTÄ PAINOKSISTA POISTETTUJA MIETELMIÄ

v. 1665:n painoksesta

1.

Itsekkyys on itsensä rakastamista ja kaikkien asiain rakastamista itsensä tähden. Se saa ihmiset palvomaan itseään kuin epäjumalaa ja se tekisi heistä muiden hirmuvaltiaita, jos kohtalo antaisi heille siihen tarvittavat keinot. Se ei löydä milloinkaan lepoa itsensä ulkopuolelta ja se pysähtyy ulkoesineihin vain niinkuin mehiläiset pysähtyvät kukkiin: imeäkseen niistä kaiken, mikä on sille hyödyksi. Mikään ei ole niin väkivaltaista kuin sen halut, mikään ei ole niin salattua kuin sen pyrkimykset, mikään ei ole niin ovelaa kuin sen menettelytavat. Sen notkeata näppäryyttä ei voi kuvailla, sen esiintymismahdollisuudet voittavat tarujen muodonvaihdokset ja sen hienon hieno työskentely voittaa kemian tarkkuuden. Sen kuilujen syvyyttä ei voida mitata eikä puhkaista niiden pimeyttä. Siellä se on piilossa terävimmiltäkin silmiltä ja siellä se tekee tuhansia ja taas tuhansia huomaamattomia mutkia ja käänteitä. Siellä se on usein näkymättömissä omalta itseltäänkin ja siellä se siittää, siellä se elättää ja siellä se kasvattaa tietämättään monen monia kiintymyksen ja vihan tunteita, joskus niin hirviömäisiä, että kun se on saanut ne päivänvaloon, se ei tunne niitä enää tai ei uskalla niitä omistaa. Tästä yöstä, joka sitä peittää, syntyvät ne naurettavat luulot, joita sillä on itsestään; siitä saavat alkunsa sitä itseä koskevat erehdykset, huomaamattomuudet, karkeudet ja typeryydet: siitä johtuu että se luulee tunteittensa olevan kuolleita silloin kun ne ovat vain herpautuneita, että se kuvittelee menettäneensä halun juosta silloin kun se on vain heittäytynyt levolle ja että se uskoo vapautuneensa kaikista mieliteoistaan silloin kun se on ne tyydyttänyt. Mutta tämä sakea pimeys, joka peittää sen siltä itseltään, ei estä sitä erinomaisen hyvin näkemästä kaikkea, mitä on sen ulkopuolella, niin että se on samanlainen kuin meidän silmämme, jotka eroittavat kaiken muun, mutta ovat sokeita itselleen. Ja kun ovat kysymyksessä sen suurimmat edut ja sen tärkeimmät asiat, jolloin sen halujen kiihkeys vaatii sen koko huomion osakseen, näkee se, tuntee se, kuulee se, kuvittelee se, epäilee se, keksii se, arvaa se tosiaankin kaikki, niin että tekisi mieli uskoa jokaisessa sen intohimossa piilevän oman, sille luontaisen taikavoiman. Mikään ei ole niin sydämellistä ja lujaa kuin sen kiintymys, jota se turhaan koettaa katkaista, nähdessään ne äärimmäiset onnettomuudet, jotka sitä uhkaavat. Kuitenkin tekee se joskus lyhyessä ajassa ilman pienintäkään ponnistusta sellaista, mitä se ei ole voinut tehdä kaikilla voimillaan useampien vuosien kuluessa, mistä voisi saada sen varsin todennäköisen johtopäätöksen, että se sytyttää itse himonsa ja halunsa, pikemminkin kuin jättäisi ne esineittensä kauneuden ja ansiokkuuden sytytettäviksi; että sen mieltymys muodostaa niiden kohottavan arvon ja niiden kaunistavan ihomaalin; että se juoksee oman itsensä jälessä ja että se seuraa omaa tahtoansa silloin kun se tavoittelee asioita, jotka ovat sen tahdon mukaisia. Siihen sisältyvät kaikki vastakohdat: se on käskevä ja tottelevainen, vilpitön ja teeskenteliäs, sääliväinen ja julma, arka ja rohkea. Sillä on erilaisia taipumuksia mielenlaatujen erilaisuuden mukaan, mikä ajaa sen tavoittelemaan väliin kunniaa, väliin rikkautta, väliin nautintoja. Se muuttaa niitä iän, menestyksen ja kokemuksen muuttumisen mukaan. Mutta siitä on aivan samantekevää, onko sillä useampia taipumuksia tai ainoastaan yksi, koska se jakautuu useampien osalle tai keskittyy vain yhteen, kun niin tarvitaan ja kun sitä niin miellyttää. Se on kovin vaihtelevainen, ja ottamatta lukuun ulkonaisista syistä johtuvia muutoksia, syntyy siitä ja sen omasta vaikutuksesta lukemattomia tällaisia muutoksia. Se on vaihtelevainen vaihtelun halusta, kevytmielisyydestä, rakkaudesta, uutuuden houkutuksesta, kyllästymisestä ja inhosta. Se on oikullinen ja sen nähdään joskus puuhaavan tavattomalla kiireellä ja uskomattomalla vaivalla, saavuttaakseen sellaista, mikä ei ole sille lainkaan edullista, mikä on sille suorastaan vahingollistakin, mutta mitä se tavoittelee, koska se tahtoo saavuttaa sen. Se on itsepäinen ja se jännittää usein kaiken kykynsä mitä mitättömimmissä yrityksissä, samalla kun se saa rajatonta nautintoa kaikkein mauttomimmista ja säilyttää koko ylpeytensä kaikkein halveksittavimmissa. Se esiintyy kaikissa elämän tiloissa ja kaikissa asemissa. Se elää kaikkialla, se elää kaikesta, se elää tyhjästä. Se tulee toimeen omistaessaan ja se tulee toimeen menettäessään omistamansa. Siirtyypä se niiden ihmisten puolelle, jotka sotivat sitä vastaan, se ottaa osaa heidän suunnitelmiinsa, ja mikä ihmeellisintä, se vihaa itseänsä heidän mukanaan, se tekee salaliittoja omaksi tuhokseen, se puuhaa omaa perikatoaan. Se ei välitä muusta kuin olemassaolostaan, ja kunhan se vain on olemassa, suostuu se olemaan jopa oma vihollisensakin. Ei tule siis kummastella, vaikka se liittyykin joskus kaikkein töykeimpään tapojen ankaruuteen ja vaikka se niin rohkeasti käykin tämän kumppaniksi itseään hävittääkseen, sillä jos se tuhoaakin itsensä yhtäällä, elpyy ja voimistuu se samaan aikaan toisaalla. Jos luullaan sen luopuvan nautinnostaan, siirtää se sitä vain hetkeksi eteenpäin tai muuttaa sen laatua. Ja silloinkin kun se on voitettu ja kun arvellaan päästyn siitä, huomataankin sen riemuitsevan voitostaan keskellä selvää tappiotaan. Sellainen on tarkoin kuvattuna itsekkyys, jonka koko elämä on yhtä suurta, lakkaamatonta kuohuntaa ja myllerrystä. Meri on sen havaannollinen kuva, ja meren alati vellovien aaltojen noususta ja laskusta saa itsekkyys uskollisen ilmaisun ajatustensa hillittömälle kululle ja luonteensa ikuiselle liikkuvaisuudelle.

13.

Kaikki intohimot ovat vain veren lämpimyyden ja kylmyyden eri asteita.

18.

Menestyksen hetkellä osoitettu tyyneys ja maltillisuus on vain liiallista intoilua seuraavan häpeän varomista tai jo saavutetun voiton menettämisen pelkoa.

21.

Maltillisuus on samaa kuin kohtuullisuus ruuassa ja juomassa: haluttaisiin kyllä syödä enemmän, mutta pelätään sen tekevän pahaa.

33.

Kaikki ihmiset soimaavat muita siitä, mistä nämä soimaavat heitä.

37.

Ikäänkuin väsyneenä teeskentelyynsä ja moninaisiin muodonvaihdoksiinsa, näyteltyään aivan yksinään kaikkia osia inhimillisessä ilvenäytelmässä, paljastaa ylpeys luonnolliset kasvonsa ja ilmenee kopeutena. Niin että kopeus on oikeastaan ylpeyden äkillinen välähdys ja avoin julistus.

53.

Se on jo onnea sekin, jos tiedämme, kuinka pitkälle onnettomuutemme ulottuu.

55.

Ellemme löydä rauhaa itsestämme, on turhaa etsiä sitä muualta.

70.

Täytyisi kyetä vastaamaan kohtalostaan, voidakseen vastata tulevista teoistaan.

77.

Rakkaus on rakastuneen sielulle samaa kuin sielu on ruumiille, johon se luo elämän.

81.

Koska ihminen ei voi milloinkaan vapaasta tahdostaan rakastaa tai lakata rakastamasta, ei rakastajalla ole oikeudenmukaista syytä valittaa rakastettunsa uskottomuutta, eikä tällä rakastajansa kevytmielisyyttä.

89.

Kohtuullisten tuomarien oikeudenmukaisuus on vain kiintymystä heidän omaan ylenemiseensä.

96.

Kun olemme väsyneitä rakastamaan, olemme varsin hyvillämme, jos rakastettumme osoittaa uskottomuutta, koska mekin siten vapaudumme uskollisuudestamme.

97.

Se ensimmäinen ilon sykähdys, jonka ystäviemme onni herättää sydämessämme, ei johdu luontomme hyvyydestä eikä myöskään heitä kohtaan tuntemastamme ystävyydestä: sen aiheuttaa itsekkyys, joka mairittelee meitä sillä toivolla, että onni osuu vuorollaan meidänkin tiellemme tai että mekin hyödymme jotakin heidän menestyksestään.

99.

Parhaidenkin ystäviemme onnettomuuksissa huomaamme aina jotakin, joka ei ole meille vastenmielistä.

100.

Kuinka voimme vaatia toista säilyttämään salaisuutemme, ellemme ole itsekään kyenneet sitä säilyttämään.

101.

Ikäänkuin ei itsekkyydelle riittäisi kyky muuttaa omaa muotoansa, on sillä myöskin kyky muuttaa ulkoesineiden muotoa. Ja sen se tekeekin sangen hämmästyttävällä tavalla, koska se ei ainoastaan pue niitä niin mainioon valepukuun, että se erehtyy niistä itsekin, vaan muuttaa myös niiden tilaa ja luonnetta. Ja tosiaan: kun joku henkilö ei miellytä meitä ja kun hän kääntää vihansa ja vainonsa meitä vastaan, tuomitsee itsekkyys hänen tekojaan oikeuden kaikella ankaruudella. Se antaa hänen vioilleen sellaisen laajuuden, että ne paisuvat suunnattomiksi, ja se asettaa hänen hyvät ominaisuutensa niin epäedulliseen valoon, että ne käyvät inhottavammiksi kuin hänen vikansa. Mutta heti kun tämä sama henkilö muuttuu meille suosiolliseksi tai kun joku meidän etumme sovittaa hänet meidän kanssamme, palauttaa meidän pelkkä tyytyväisyytemme tuota pikaa hänen ansioilleen sen hohteen, minkä meidän vihamielisyytemme oli juuri niiltä ryöstänyt. Huonot ominaisuudet häipyvät näkyvistä ja hyvät esiintyvät loistavampina kuin ennen. Jopa me otamme avuksi kaiken armahtamiskykymme pakottaaksemme sen puolustamaan sotaa, jota hän oli käynyt meitä vastaan. Vaikkakin kaikki intohimot ovat tämän totuuden näytteitä, osoittaa rakkaus sen selvemmin kuin muut. Sillä me näemme rakastuneen, kiehuen raivoa, johon hänet ovat saattaneet lemmityn unohdus tai uskottomuus, miettivän kostokseen kaikkea, mitä tämä intohimo kykenee suinkin hurjinta keksimään. Mutta heti kun lemmityn näkeminen on tyynnyttänyt hänen mielenliikkeittensä kuohunnan, muuttaa hänen hurmautunut ihastuksensa tämän kaunottaren viattomaksi, hän syyttää enää vain itseänsä, hän tuomitsee omat tuomionsa, ja itsekkyyden ihmeellisen voiman johtamana poistaa hän lemmityn pahoista teoista kaiken kataluuden ja eroittaa niistä rikoksen, sälyttääkseen sen omille hartioilleen.

102.

Ihmisten ylpeyden vaarallisin seuraus on se, että se tekee heidät sokeiksi. Tämä sokeus vain ruokkii ja paisuttaa ylpeyttä ja estää meitä huomaamasta apukeinoja, jotka saattaisivat huojentaa kärsimyksiämme ja parantaa vikojamme.

103.

Meillä ei ole enää järkeä silloin kun emme enää usko löytävämme sitä muista.

105.

Filosofit ja varsinkaan Seneca eivät ole suinkaan poistaneet rikoksia elämänohjeillaan. He ovat käyttäneet näitä vain ylpeytensä rakennukseen.

132.

Viisaimmat ovat viisaimpia mitättömissä asioissa, mutta he ovat tuskin milloinkaan viisaita kaikkein vakavammissa yrityksissään.

134.

Korkein houkkamaisuus syntyy usein korkeimmasta viisaudesta.

135.

Kun olemme kohtuullisia ruuassa, pidämme joko huolta terveydestämme tai emme kykene syömään paljon.

144.

Me emme milloinkaan unohda paremmin asioita kuin väsyttyämme puhumaan niistä.

151.

Pahetta soimataan ja hyvettä ylistetään vain oman edun takia.

155.

Ylistys, jota meille suodaan, pidättää meitä ainakin hyveiden harjoittamisen tiellä.

157.

Itserakkaus estää henkilöä, joka imartelee meitä, olemasta samalla henkilö, joka imartelee meitä eniten.

159.

Yleensä ei eroiteta vihastumisen eri lajeja toisistaan, vaikka niitä on ensiksikin keveä ja melkein viaton laji, joka johtuu luonnonlaadun kiivaudesta, ja toiseksi erittäin rikollinen laji, joka on oikeastaan ylpeyden raivohulluutta.

161.

Suuria sieluja eivät ole ne, joilla on vähemmän intohimoja ja enemmän hyveitä kuin tavallisilla sieluilla, vaan yksinomaan ne, joilla on suuremmat tarkoitusperät.

165.

Kuninkaat käsittelevät ihmisiä niinkuin rahoja: he antavat näille minkä arvon haluavat ja ne on pakko hyväksyä niiden käyvän kurssin, eikä niiden todellisen arvon mukaan.

174.

Luonteenomainen viileys aiheuttaa vähemmän julmuutta kuin itsekkyys.

176.

Kaikista hyveistämme voi sanoa samaa, mitä eräs italialainen runoilija on sanonut naisten kunniallisuudesta, ettei se nimittäin ole useinkaan muuta kuin taitoa näyttää kunnialliselta.

192.

On rikoksia, jotka muuttuvat viattomiksi, jopa mainehikkaiksikin loistavuutensa, lukumääränsä ja väkivaltaisuutensa takia. Siitäpä johtuukin, että yleisten varojen varastamista sanotaan nokkeluudeksi ja maakuntien epäoikeutettua anastamista valloitusten tekemiseksi.

201.

Ihmisessä ei ole hyvää eikä pahaa ylenpalttisesti.

208.

Ne, jotka eivät kykene tekemään suuria rikoksia, eivät helposti epäile niistä muita.

213.

Hautajaisten komeus tarkoittaa enemmän elävien turhamaisuutta kuin kuolleiden kunniaa.

225.

Niin epävarmalta ja vaihtelevalta kuin kaikki näyttäneekin maailmassa, huomataan siinä kuitenkin jonkunlaista salaista yhteyttä ja Kaitselmuksen alati määräämää järjestystä, joka saa kaikki asiat tapahtumaan vuorollaan ja seuraamaan kohtalonsa kulkua.

231.

Pelottomuuden tulee pitää sydäntä uljaana salaliitoissa, kun sitävastoin pelkkä urhoollisuus hankkii sille kaiken tarpeellisen lujuuden sodan vaaroissa.

232.

Ne, jotka tahtoisivat määritellä voiton sen syntyperän nojalla, olisivat ehkä runoilijain tavoin taipuvaisia sanomaan sitä taivaan tyttäreksi, koska sen alkua ei käy löytäminen maan päältä. Itse asiassa synnyttää sen lukematon joukko tekoja, joiden päämääränä se ei suinkaan ole, vaan jotka päinvastoin pitävät silmällä yksinomaan tekijäinsä erikoisetuja, mutta sittenkin saavat kaikki ne, jotka muodostavat sotajoukon, vain omaa kunniaansa ja ylentymistään tavoitellessaankin aikaan niin suuren ja niin laajalle ulottuvan hyvän.

236.

Kukaan ei voi vastata rohkeudestaan, ellei hän ole milloinkaan ollut vaarassa.

241.

Ihmiset asettavat useammin rajat kiitollisuudelleen kuin haluilleen ja toiveilleen.

245.

Jäljittely on aina vahingoksi, ja teeskentelevässä ihmisessä ovat kaikki sellaiset seikat epämiellyttäviä, jotka viehättävät ollessaan luonnollisia.

248.

Me emme valita ystäviemme menettämistä heidän ansioittensa mukaan, vaan meidän omien tarpeittemme ja sen mielipiteen mukaan, minkä me luulemme heidän saaneen meidän arvostamme.

252.

On peräti vaikeata eroittaa yleistä, kaikkiin ihmisiin ulottuvaa hyvyyttä äärimmäisestä oveluudesta.

254.

Jotta me voisimme olla aina hyviä, täytyisi muiden uskoa, etteivät he rankaisematta saata olla meille milloinkaan pahoja.

256.

Luottamus omaan viehätyskykyyn on usein ehdottoman epämiellyttävyyden keino.

258.

Itseluottamus synnyttää suurimmaksi osaksi sen luottamuksen, mitä tunnemme muita kohtaan.

259.

Tapahtuu yleisiä kumouksia, jotka muuttavat koko maailmassa ihmisten mieliteot yhtä hyvin kuin heidän varallisuussuhteensa.

260.

Totuus on täydellisyyden ja kauneuden perustus ja syy. Esine, olkoon se luonnoltaan millainen tahansa, ei voi olla kaunis eikä täydellinen, ellei se ole todellisesti kaikkea sitä, mitä sen pitää olla, tai ellei siihen kuulu kaikkea sitä, mitä siihen pitää kuulua.

262.

On sellaisia kauniita esineitä, jotka herättävät suurempaa huomiota jäädessään epätäydellisiksi kuin ollessaan liian viimeisteltyjä.

271.

Uljuus on ylpeyden jaloa ponnistelua, jolla se tekee ihmisestä itsensä herran, tehdäkseen hänestä sitten kaiken muun herran.

282.

Valtioissa esiintyvä ylellisyys ja liian pitkälle mennyt hienostus ovat niiden häviön varmoja merkkejä, koska kaikki yksityiset, kiintyessään kokonaan omiin etuihinsa, välittävät vähän yleisestä hyvästä.

290.

Kaikista intohimoistamme tunnemme vähimmin laiskuutta. Se on kiihkein ja ilkeämielisin kaikista, vaikkakin sen väkivaltaisuus pysyy huomaamattomana ja vaikka sen aiheuttamat vahingot jäävät visusti salaan. Jos huolellisesti tarkastelemme sen valtaa, näemme sen kaikissa tilaisuuksissa pääsevän tunteittemme, etujemme ja nautintojemme herraksi. Se on se imukala, joka kykenee pysäyttämään suurimmatkin laivat, se on se tyven, joka on paljon vaarallisempi tärkeimmille asioille kuin karit ja hurjimmatkin myrskyt. Laiskuuden suoma lepo on sielun salaista huumausta, joka saa äkkiä katkeamaan innokkaimmatkin yritykset ja sitkeimmätkin päätökset. Saadaksemme vihdoin todellisen käsityksen tästä intohimosta, on laiskuutta sanottava jonkunlaiseksi sielun autuaallisuudeksi, joka valaa lohdutusta kaikkiin sen menetyksiin ja korvaa kaikki, mitä se mahdollisesti voisi omistaa.

296.

Meistä on hauskaa päästä selville muista, mutta meistä ei ole hauskaa, jos muut pääsevät selville meistä.

298.

Ikävä tauti se on sekin, jos terveyttä täytyy säilyttää liian tarkalla hoidolla.

300.

On helpompi rakastua silloin kun emme ole lainkaan rakastuneita, kuin päästä eroon rakkaudesta silloin kun olemme sen valtaan joutuneet.

301.

Useimmat naiset antautuvat pikemmin heikkoudesta kuin intohimosta. Siitä johtuukin, että yritteliäät miehet onnistuvat tavallisesti paremmin kuin muut, vaikka he eivät olekaan rakastettavampia.

302.

Jotta rakastettusi varmasti rakastaisi sinua, on sinun parasta rakastaa häntä mahdollisimman vähän.

303.

Rehellisyys, jota rakastuneet vaativat toisiltaan, saadakseen kumpikin tietää, milloin he lakkaavat toisiaan rakastamasta, ei tarkoita niin paljon sen seikan selvittämistä, milloin heitä ei enää rakasteta, kuin sen varmuuden hankkimista, että heitä rakastetaan niin kauan kuin ei sanota päinvastaista.

305.

Rakkautta voidaan sattuvimmin verrata kuumeeseen: me kykenemme yhtä vähän hallitsemaan niin toista kuin toistakaan, olkoon sitten kysymys niiden kiivaudesta tai niiden kestämisestä.

309.

Vähemmän taitavien suurin taito on tietoisuus siitä, että he ovat toisten viisaan johdon alaisia.

v. 1666:n painoksesta

91.

Kutkaan eivät niin kiirehdä toisia kuin laiskat silloin kun he ovat tyydyttäneet laiskuuttansa, jotta he näyttäisivät ahkerilta.

97.

Heikkoa ystävyyttä osoittaa se, ettei huomata, milloin ystävien ystävyys kylmenee.

v. 1675:n painoksesta

372.

Me pelkäämme aina rakastettumme kohtaamista silloin kun olemme liehakoineet muita.

375.

Meillä ei ole syytä liiaksi surra erehdyksiämme silloin kun meillä on voimaa tunnustaa ne.

TEKIJÄN KUOLEMAN JÄLKEEN ILMESTYNEESEEN V. 1693:N PAINOKSEEN LISÄTYT

MIETELMÄT

1.

Monet ihmiset haluavat olla uskovaisia, mutta kukaan ei tahdo olla nöyrä.

2.

Ruumiillinen työ vapauttaa hengen vaivoista ja siitä syystä ovatkin köyhät onnellisia.

3.

Todellisia nöyryytyksiä ovat ne, joita ei kukaan tiedä: muut tekee turhamaisuus helpoiksi kestää.

4.

Nöyryys on alttari, jolla Jumala tahtoo itselleen uhrattavan.

5.

Viisas ei tarvitse paljoa, ollakseen onnellinen. Mikään ei voi tehdä houkkiota tyytyväiseksi. Siitäpä syystä ovatkin melkein kaikki ihmiset viheliäisiä.

6.

Me näemme vähemmän vaivaa tullaksemme onnellisiksi kuin saadaksemme muut uskomaan, että me olemme onnellisia.

7.

On paljon helpompaa sammuttaa ensimmäinen mieliteko kuin tyydyttää kaikkia niitä, jotka sitä seuraavat.

8.

Viisaus on sielulle samaa kuin terveys ruumiille.

9.

Kun maan mahtavat eivät kykene antamaan ruumiin terveyttä eikä mielen rauhaa, ostamme aina liian kalliilla sen hyvän, mitä he voivat meille tehdä.

11.

Todellinen ystävä on suurin hyvä ja sellainen hyvä, jota vähimmin älytään tavoitella.

12.

Rakastuneet näkevät lemmittynsä viat vasta sitten kun heidän hurmauksensa on loppunut.

13.

Viisas varovaisuus ja rakkaus eivät ole luodut toisiaan varten: mikäli rakkaus kasvaa, sikäli varovaisuus vähenee.

14.

Joskus on aviomiehestä mieluista, että hänellä on mustasukkainen vaimo: hän kuulee aina puhuttavan siitä, mistä hän pitää.

15.

Kuinka sellainen nainen onkaan surkuteltava, jossa asuvat samaan aikaan sekä rakkaus että hyve!

16.

Viisas katsoo edullisemmaksi olla lainkaan sekaantumatta taisteluun kuin voittaa.

17.

On tarpeellisempaa tutkia ihmisiä kuin kirjoja.

18.

Onni tai onnettomuus löytävät tavallisesti tiensä niiden luo, joilla on jo eniten edellistä tai jälkimäistä.

21.

Kunniallinen nainen on kätketty aarre. Ken on sen löytänyt, tekee varsin viisaasti ollessaan sitä kehumatta.

28.

Jos rakastamme liiaksi, on meidän vaikea huomata, milloin meitä lakataan rakastamasta.

39.

Milloinkaan ei meidän ole vaikeampi puhua hyvin kuin hävetessämme vaitioloa.

46.

Ei ole mitään luonnollisempaa eikä mitään petollisempaa kuin se luulomme, että meitä rakastetaan.

47.

Meistä on hauskempaa tavata niitä, joille me teemme hyvää, kuin niitä, jotka tekevät hyvää meille.

48.

On vaikeampi peittää tunteita, joita meillä on, kuin teeskennellä tunteita, joita ei meillä ole.

49.

Uudelleen solmitut ystävyyden siteet vaativat suurempaa huolta kuin siteet, jotka eivät ole milloinkaan katkenneet.

50.

Ihminen, jota ei kukaan miellytä, on paljon onnettomampi kuin ihminen, joka ei miellytä ketään.