Kahden miljoonan tyttölapsi

KAHDEN MILJOONAN TYTTÖLAPSI

Kolminäytöksinen komedia

Kirj.

OLLI KARILA

Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1930.

HENKILÖT:

Minna Hiltunen, leskirouva.
Aukusti, hänen poikansa.
Mary Auer, nuori perijätär.
Martti Koivu, valmistumassa oleva insinööri.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS

Siisti, mahdollisuuksien mukaan puolivarakkaastikin kalustettu
oleskeluhuone. Ovet molemmilla sivuilla taikka yksi perällä ja toinen
jommallakummalla sivulla.

Minna, Aukusti ja Martti istuvat etualalla pöydän ääressä, syöden
aamiaista, Minna kotoisessa vanhanmuotisessa aamupuvussa, Aukusti vain
puolittain pukeutuneena, suuret tohvelit jalassa, tukka pörröllään.
Martti, täydellisesti pukeutuneena siistiin arkipukuun, silmäilee
sanomalehteä. Aukusti syö ahneesti ja kuuluvasti, kokonaan siihen
syventyneenä.

Aukusti (pysähtyen äkkiä syönnissään): Mamma, läskiä!

Minna (silmäten hämmästyneenä häneen): Sus siunatkoon tuota poikaa!
Kyllä sillä on ruokahalu! Läskiä? Läskiä ei ole enää.

Aukusti: Eikö ole? Mutta minähän olen vasta alussa.

Minna: Voi, voi, kun en tullut laittaneeksi enemmän. Mutta syöppä
puuroa.

Aukusti: Hm, puuroa. No, vaikka sitä sitten.

    (Ottaa puuroa ja leipää.)

Minna: Kyllä se tämä meidän Aukusti malttaa pysyä ruuan ääressä.
Puuroa ja leipää ja voita kummassakin ja maitoa puurossa sekä lasissa.

Martti (salaivallisesti). Terveellistä ruokaa! Hyvä ruokahalukin on
juuri terveyden merkki.

Minna: Niin on. Tervehän se meidän Aukusti on, terve. Kun ei vain
satu saamaan vetoa. Silloin sillä on heti nuha.

Martti: Eikä siihen auta läski eikä puurokaan.

Minna (huoahtaen): Ei, ei auta. (Takaa kuuluu kellonkilahdus.) Ahaa,
posti. (Menee peräoven kautta ulos palaten kädessään kirje; aukaisee
sen kiireesti ja istahtaa lukemaan. Äkkiä lyö kätensä yhteen ja
huudahtaa iloisesti): Nyt se tulee!

Aukusti (on syönyt vakavasti): Onkos vielä puuroa?

Minna (silmäilee uudelleen kirjettä eikä kuule kysymystä): Niin, se
on toissapäivänä saapunut Helsinkiin, ja nyt se tulee tänään tänne.
Voi, voi, milloin se juna saapuukaan?

Aukusti (kärsimättömänä, käsiään kohottaen): Mamma, onko vielä
puuroa?

    (Martti on sanomalehtensä äärestä silmäillyt huvitettuna
    Aukustia ja odottavana Minnaa.)

Minna (havahtuen): Puuroako, no onhan... (Vilkaisee vadille.)
Taivasten tekijät, joko se meidän poika ehti kaikki syödä? Ei, ei ole
enää puuroakaan. Mutta voi, Aukusti, tiedätkö, kuka tänään tänne
saapuu? Arvaatko?

Aukusti (alistuvaisena, ottaen suuren palan leipää): Mistäs minä.

Minna (nousten seisomaan ja katsellen molempia miehiä,
juhlallisesti): Niin, tiedättekö, tänään saapuu tänne Amerikasta neiti
Mary Auer!

Martti (hiukan vilkastuen): Vai niin, ystävänne tytär.

Minna (riemuitsevasti): Hän juuri, tuo kahden miljoonan tyttölapsi.

Aukusti (mutustelee leipää, haluttomasti): Vai niin.

Martti (vilkaisten kelloon ja nousten): Kiitos. Minun täytyykin taas
vähän piirtää.

    (Poistuu sivulta.)

Minna (syventyy vielä kirjeeseen): Niin, niin, "tänään" tässä on.
Mutta aikaa ei sanota. Ah, milloin se juna tuleekaan?

    (Nousee ja ottaa toiselta pöydältä Martin jättämän sanomalehden.)

Aukusti: Onko siellä ruokakaapissa vielä sitä eilistä makkaraa?

Minna: Voi, sehän saapuu jo ihan kohta. Voi, nyt tuli kiire.

Aukusti (on noussut ja aikoo mennä perälle): Minä katsonkin itse.

Minna (kääntyen nopeasti, käskevästi): Aukusti, minulla on sinulle
asiaa.

Aukusti (päättävästi): Mutta ensin minä tahdon makkaraa. (Poistuu
perältä ja tulee takaisin toisessa kädessään suurehko makkara ja
toisessa puolikas reikäleipää. Minna on tällä välin kärsimättömästi
istahtanut äskeiselle paikalleen.) No mitä sitten?

Minna (juhlallisesti): Aukusti, sinä olet minun poikani.

Aukusti (suu täynnä): Juu.

Minna: Minä olen ollut sinulle hyvä äiti.

Aukusti: Juu, juu, mamma.

Minna: Onko sinun milloinkaan tarvinnut katua minun neuvojani?

Aukusti (yksinkertaisesti): Ei. Enkä minä ole uskaltanutkaan.

Minna: Nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy antaa sinulle
elämäsi tärkein neuvo. (Aukusti suu niin täynnä, ettei voi vastata,
nyökkää vain ja heilauttaa makkaraa. Minna jatkaa kärsimättömästi.)
Pane pois se makkara ja kuuntele minua.

Aukusti: Juu, mamma. (Tottelee.)

Minna: Aukusti, sanoppa minulle, mitä sinä tarvitset?

Aukusti: Jaa, en minä vain tiedä. (Hypäten syrjään asiasta,
vilkastuen.) Kuule, mamma, mitä sinä valmistat päivälliseksi?

Minna (jyrkästi): Nyt ei puhuta päivällisestä, nyt puhutaan
tärkeämmästä.

Aukusti (alistuvaisesti): Juu, mamma.

Minna. Kuinka vanha sinä olet, Aukusti?

Aukusti: Kyllähän sinä sen tiedät, vähän vaille kolmekymmentä viisi.

Minna: Niin, ja mitä silloin miehen on jo aika ajatella?

Aukusti (huoahtaen): Kai kuolemaa.

Minna (ankarasti): Ei, vaan elämää ja vaimoa, naimisiinmenoa.

Aukusti (pelästyen, epäluuloisena): Vaimoako?

Minna: Niin, vaimoa. (Hitaasti ja painokkaasti.) Aukusti, sinun pitää
mennä naimisiin.

Aukusti (alkaen vavista, itkuaan pidätellen): N-a-i-m-i-s-i-i-n-k-o?

Minna: Niin, ehdottomasti.

Aukusti (alkaen hiljalleen nyyhkyttää, pyytävästi): Voi, mamma, en
minä uskalla.

Minna: Uskalla! Olethan sinä mies.

Aukusti: En minä tiedä...

Minna: Minä tiedän, mikä sinulle on parhaaksi. Kuuntelehan nyt,
Aukusti, äläkä hermostu vielä. Niin, niin, poikani, minä olen sinut
varjellut maailman viettelyksiltä ja naisilta. Sinä olet vielä puhdas
ja viaton. Mutta nyt, kun se oikea ilmestyy, nyt sinun on tehtävä se,
mitä kaikki miehet tekevät.

Aukusti: Eiväthän ne kaikki...

Minna: Muista ei maksa puhuakaan.

Aukusti: Mutta sittenkin...

Minna: Minä tiedän. Ajatteles, miten sitten käy, kun minä kerran
kuolen? Kuka sinulle ruokaakaan laittaa?

Aukusti (nyyhkyttäen): Minä käyn automaatissa.

Minna: Ei siitä ole kysymys. Nyt on puhe kaikesta. Sinä tarvitset
hellän, rakastavan ja uhrautuvan vaimon, joka pitää sinusta huolta,
joka on rattonasi ja seuranasi. Niin, sitä sinä tarvitset. Ja minä
tiedän, että sinä saat sellaisen, minä tiedän, kuka hän on.

Aukusti: En minä vain tiedä.

Minna: Minä sanon, minä. Sinähän tiedät, että tänne, meidän
luoksemme, saapuu tänään neiti Mary Auer, rakkaan ystävämme, isäsi
ystävän, herra Auerin orpo tytär. Ajatteles, hän on orpo, yksin
maailmassa. Niin sinäkin voit olla jonkun ajan kuluttua. Mitä sinä
silloin teet?

    (Nyyhkyttää hiljaa.)

Aukusti (aivan ymmällä, puristelee makkaraa): Voi, en minä tiedä.

Minna: Niin, niin. Mutta ajatteles, te olisitte silloin molemmat
orpoja. Mikä on luonnollisempaa kuin että te silloin liitytte yhteen?
Niin, niin, sitä on ystävämme Auerkin ajatellut, lausuessaan
testamentissa vakavan toivomuksen, että te menisitte naimisiin.

Aukusti (epätoivoisena): Siis hänkin!

Minna: Niin, hänkin, hänkin on ajatellut orvon tyttärensä
turvaamista, niinkuin minä ajattelen sinua. Ja jotta voisitte tutustua
toisiinne, hän on määrännyt minut tyttärensä kasvatuksen holhoojaksi,
jonka luona hän saa oleskella. Niin, orpo tyttöparka!

Aukusti: Mutta enhän minä osaa mennä naimisiin enkä olla naimisissa.

Minna: Kyllä siihen oppii. Olethan sinä niin paljon muutakin oppinut.

Aukusti: Mutta tätä minun on ihan varmasti mahdoton oppia.

Minna (tuskastuneesti): Älä puhu joutavia. Ja toiseksi on järkikin
otettava avuksi. Me emme ole rikkaita.

Aukusti: Minä en välitä yhtään rikkaudesta, kun minun ei vain
tarvitse mennä naimisiin, en yhtään välitä.

Minna: Mutta millä sinä elät? Isäsi perintö ei riittäne ikuisesti.

Aukusti (tarmokkaasti): Minä teen työtä.

Minna (pilkallisesti): Mitä sinä osaat?

Aukusti: Kerätä postimerkkejä ja vanhoja kirjoja...

Minna (keskeyttäen): ... ja lukea hirvittäviä myrkkykirjoja ja tutkia
hyönteisten koipia ja paistaa piparikakkuja... Niin, niin, sitä sinä
osaat, mutta sinä et osaa hankkia rahaa. Kyllä minä sen tiedän. Siksi
sinä tarvitset rikkaan vaimon, joka hoitaa sinua, samalla kun sinä olet
hänen turvanaan ja hoidat hänen rahojaan. Minä olen niin päättänyt.

Aukusti (huoaten syvään): No tietysti sitten, mamma. Mutta mitä minun
pitää sitten tehdä?

Minna (helpottuneesti): Tiesinhän minä, että järkipuhe vaikuttaa
sinunkaltaiseesi älykkääseen mieheen. Tiedätkö? Aluksi sinun ei
tarvitse tehdä muuta kuin olla kohtelias ja huomaavainen Maryä kohtaan.
Koetat voittaa hänen rakkautensa. Puhelet hänelle hauskasti ja koetat
olla miellyttävä. Se ei ole sinulle vaikeaa. Sinähän olet komea mies.

Aukusti (hiukan epäuskoisesti): Olenko minä todella? No niin, minä
painankin jo yli sata kiloa.

Minna: Ja muutenkin. Kaikki sujuu hyvin, kun on vain hyvää tahtoa.

Aukusti: Voi, voi, mutta kyllä minua peloittaa... Ja minä kun
ajattelen, etten minä enää saa käydä ruokakaapilla...

Minna (auliisti): Käy salaa.

Aukusti: Mutta muutenkin. Minä en voi enää käydä kaiket päivät
aamunutussa ja tohveleissa ja lueskella kirjoja ja syödä makeisia. Huh,
kyllä naiminen mahtaa olla hirvittävää, kun se on jo näin vaikeaa
paljon ennen.

Minna: Kaikki käy hyvin. Mutta, varjele, nyt on kello niin paljon,
että minun pitää kiirehtiä pukeutumaan ja sitten asemalle. Sinun pitää
myös tulla mukaan.

Aukusti: Voi ei, mamma, ei vielä. Antakaa minun olla kotona, antakaa
tämä kerta vielä. Minua niin peloittaa jo muutenkin.

Minna (hetkisen mietittyään): No niin, olkoon. Jää vain kotiin.
Korjaa tässä astiat pöydältä ja laita uusi liina ja keitä sitten
kahvia... Niin, niin, sinun pitäisikin oikeastaan silittää se uusin
liina ja panna se pöydälle ja aseta sitten kupit nätisti pöytään ja
pane esille niitä kermaleivoksia ja sitruunapiparikakkuja ja
vaniljarinkeliä...

Aukusti (hiukan kirkastuen): Eikös myös luumutorttuja?

Minna: No pane niitäkin. Niin, ja sitten tomuta täällä huoneessa ja
korjaa noita inhoittavia pullojasi pois. (Osoittaa muutamia huoneessa
näkyviä pulloja.) Ja sitten ota yllesi uusi pukusi ja pane puhtaat
kaulukset ja aja partasi ja kiilloita kenkäsi äläkä unohda kaulanauhaa
ja...

Aukusti: Voi, voi, kuinka paljon yhdellä kertaa. Muistankohan minä.
(Laskee sormillaan.) Siis ensin siivottava ja sitten laitettava pöytä
ja piparikakut ja keitettävä liina ja silitettävä kahvi... ei, ei, vaan
keitettävä kahvi ja silitettävä liina ja pantava uusi puku ja
kiilloitettava parta ja unohdettava kengät... Ei, kyllä minä menen
sekaisin...

Minna (maltittomasti): Kyllä sinä muistat, kyllä. Minun täytyy
rientää.

    (Poistuu perältä.)

Aukusti (jää istumaan pöydän ääreen makkara kädessään; syvämietteisen
surullisena): Jaa, jaa, helppoa ei ole kellään.

Martti (tulee sivulta): No, mistä murhe ja suru?

Aukusti (laskee makkaran ja leivän kädestään, hitaasti ja koleasti):
Tiedätkö, minun pitää mennä naimisiin?

Martti: Pitää? Miten niin pitää?

Aukusti: Mamma on niin päättänyt.

Martti (ivallisesti): No, silloin on tosi edessä.

Aukusti: Niin on. Voi surkeuden surkeutta! Koko elämä menee sekaisin
nyt tuon kahden miljoonan tyttölapsen takia.

Martti (viheltäen): Ahaa, sekö se sinulle on katsottu?

Aukusti: Sepä juuri. Ja nyt se tulee tänne meille olemaankin.

Martti (toivorikkaasti): Mutta jospa se antaakin sinulle rukkaset?

Aukusti: Enpä tiedä. Ei se uskalla, kun mamma on lähistöllä. (Kuin
havahtuen.) Mutta voi, nyt minulla on kiire, tuhannen kiire. Mitä
kaikkea sitä pitikään tehdä?

Martti: No ainakin pukeutua hienoksi kuin ylkämies konsanaan.

Aukusti (häärien päämäärättä edestakaisin): Sekin, sekin, mutta
paljon muuta... kahvi keitettävä ja pöytä katettava ja silitettävä ja
järjestettävä tämä huone... Voi, Martti, autathan minua...

Martti: Tottahan toki... Aloita sinä vain pyyhkiä tomua, niin minä
kantelen nämä astiat keittiöön ja viritän tulen... (Aukusti rupee
pölyhuiskun kanssa riehumaan samaan aikaan kuin Martti kantaa astioita
perälle. He ovat törmäämäisillään toisiinsa, kun molemmilla on kiire.)
No, nyt sinä ainakin saat sitä ruumiinliikuntoasi.

Aukusti: Älä muuta sano, älä... Hirvittävää tämä on, melkein kuin
kärpästen tappaminen... Huh, hiki tulee, hiki...

Martti: Tuli on nyt viritetty ja vesi tulella... Eiköhän sinun olisi
parasta ryhtyä parranajoon...

Aukusti (laskee pölyhuiskun pöydälle ja kiiruhtaa sivulle): Niin on,
sekin on tehtävä... Mamma sanoi niin... (Puhelee näyttämön takaa,
samaan aikaa kuin Martti kattaa kahvipöytää.) Kuules, missä se on se
sinun veitsesi? Minun on niin tylsä, ettei sillä voi enää perunoitakaan
kuoria?

Martti: Siellähän se on pesukaapissa. Löysitkö?

Aukusti: Jo, jo... (Hetken hiljaisuus ja sitten kuuluu Aukustin
kovaääninen, vaikeroiva huuto.) Voi, voi, taivasten tekijät! Voi,
Martti!

    (Juoksee näyttämölle pidellen leukaansa
    ja painaen sitä pyyhinliinaan.)

Martti: Mitä nyt?

Aukusti (valittaen): Minä leikkasin niin kammottavan haavan leukaani,
voi! Mitä tästä nyt tulee?

Martti: Ei kai kuolemaa kuitenkaan. (Katsoo haavaa ja käärii Aukustin
pään salavihkaa hymyillen pyyheliinaan.) Kas noin! Ei hätää. Sodassa
sattuu pahemminkin.

Aukusti: Mutta kuinka minä näin voin esiintyä?

Martti (huolettomasti): Oh, sinähän olet mielenkiintoisen näköinen.
Ja herätät tietystikin tuossa tyttölapsessa vilpitöntä sääliä.

Aukusti (äkkiä kuin raivostuen): Kirottu tyttölapsi, kirottu! Kirottu
Amerikka ja dollarit ja testamentit.

Martti: No no, älähän aloita oikeaa anateemaa ja maranaataa, vaan
alappa pistellä housuja ja kenkiä jalkaasi ja niin edelleen... Tässä on
kiire, jos aiot päästä gentlemannin asuun hyvissä ajoissa.

Aukusti (käy sivulla ja tuo näyttämölle kengät ja takin sekä liivit;
housut ovat yllä, mutta kannattimet roikkuvat takana): Jaa, nämä kengät
sitten! (Vetää toista kenkää jalkaansa ja irvistää tuskallisesti.)
Voih, voih, nuo liikavarpaat! Miksikä ei ihminen saa kävellä
tohveleissa?

Martti: Kaipa siksi, että suutareillakin olisi jotakin tekemistä.

Aukusti (on saanut kengät jalkaansa ja kävelee irvistellen ja
ontuen): Ja nyt ne lemmon kaulukset! Nekin ahdistavat vietävästi. Voi
kirottua, kuinka tämä naimisiinmeno on vaikeaa ja vaivalloista. Toista
olisi kelletellä aamunutussa ja tohveleissa...

Martti: Niin, pehmeässä nojatuolissa, musta kissa vierellä ja
suklaalaatikko polvilla... Häpeä ja joudu!

Aukusti (kiskoo kauluksia kaulaansa ja sovittelee kaulanauhaa): Ei
tästä tule mitään, ei kerrassaan mitään... Minä olen niin
hermostunutkin...

Martti (nauraa): Hermostunut! Eihän sinulla hermoja olekaan.

Aukusti (jättäen kauluksen ja kaulanauhan laittamisen kesken): Kuule,
etkö voi neuvoa minulle mitään keinoa, jolla minä pääsisin eroon tästä
naimiskaupasta?

Martti (pysähtyen hänen eteensä ja katsellen häntä): Kyllä yhden. Ole
mahdollisimman vastenmielinen tyttöä kohtaan. Eihän häntä liene sinulle
suorastaan testamentattu, vai mitä?

Aukusti: Ei, ei, vain kehoitettu menemään minun kanssani naimisiin.
Ja tiedäthän sinä sellaiset nuoret ja arat tytöt, eiväthän ne uskalla
vastustaa. Ja kun minäkin (hiukan arkaillen)... kun minäkin olen...
sellainen, hm...

Martti: Mitä niin sinä olet?

Aukusti: Hm, niin, sellainen komeanpuoleinen mies...

Martti (kääntyy selin ja nauraa): Kuka sinulle sitä on vakuuttanut,
peilikö vai petollinen ystävä?

Aukusti: Mamma sanoi niin.

Martti: Silloin se on selvä. Mutta niinkuin sanottu, ole
vastenmielinen, epäkohtelias hänelle, peloita hänet.

Aukusti: Sitä minä en taas uskalla mamman takia, mamma kun tahtoo,
että minä olisin kohtelias ja huomaavainen.

Martti: No, tällaisessa tapauksessa ovat kaikki keinot luvallisia.
Ole kohtelias mamman läsnäollessa ja epäkohtelias hänen
poissaollessaan...

Aukusti: Ei, en minä sitä uskalla. (Pyytävästi.) Mutta Martti, etkö
sinä auttaisi minua? Minä olen ajatellut niin, että jos... jos...

Martti: Nopeasti! Oletko sinäkin jotakin ajatellut?

Aukusti: Niin, olen ajatellut, että jos... jos sinä...

Martti: Mitä minä?

Aukusti: Jos sinä ottaisit sen kahden miljoonan tyttölapsen...
alkaisit häntä hakkailla... Kyllähän sinä osaat.

Martti (nauraen): No kaikkea! Ei, minulla ei myöskään ole mikään
kiire naimisiin, eikä minua taas voida siihen pakottaa. Kyllä
amerikkalainen missi miljoonineen saa olla minun puolestani rauhassa,
olkoon sitten mikä onkin, hellä ja arka tai raisu ja kova.

Aukusti (väsyneesti): No sitten kai minun on naitava... naitava on
kuin onkin... eihän siinä mikään auta... (Istuskelee pöydän ääressä,
kannattimet roikkumassa liivin alta, kaulus vain puolittain
kiinnitettynä, tukka sekaisin, syö huomaamattaan kahvileipää, muistaa
äkkiä.) Voi, minunhan piti silittää se liina. Se oli kokonaan unohtua!
(Säntää sellaisenaan perälle. Samassa kuuluu kellon kilahdus.) Äsh,
kuka siellä on? Mamma se ei ole kuitenkaan. (Menee avaamaan ja juoksee
sitten äkkiä nopeasti näyttämölle.) Taivasten tasakäpälät, siellä on
joku tyttölapsi!

    (Jää seisomaan perin epätietoisena.)

Mary (liioitellun liehakkomaisessa matkapuvussa, kädessään pieni
laukku ja silmillä suuret luusankaiset lasit, tulee meluisasti ja
häikäilemättömästi): Good moorning! Minä olen miss Auer, miss Mary
Auer. (Kääntyy Martin puoleen, joka on noussut tuolilta.) Luultavasti
mister Hiltunen?

Martti (tarkasteltuaan ärsyttävän rauhallisesti ilmestystä, pudistaa
verkkaan päätään): Ei, erehdytte. Minä olen vain mister Koivu. Tämä
tässä, jos saan esittää, on mister Hiltunen, mister Aukusti Hiltunen.

Mary (tarkastelee hetkisen liikkumattomana seisovaa Aukustia, ojentaa
sitten kätensä tuttavallisesti ja sanoo kovaäänisesti): Vai niin, damn
it! Oletteko ollut nyrkkeilemässä?

Aukusti (hätääntyneenä): En, en toki, minä vain partaveitsellä
leikkasin... Tuota noin... niin, tervetuloa... mutta missä on mamma?

Mary (laskien käsilaukun kädestään): Mikä mamma?

Aukusti: Minun mammani. Hän meni teitä vastaan junalle.

Mary (ylenkatseellisesti): Junalle. Minä matkustan aina, milloin on
mahdollista, lentokoneella, yes.

Martti: Niin, kun radioteitse ei vielä ole mahdollista, vai?

Mary (jäykästi): Niin. (Katselee Marttia pitkään.)

Martti: Mutta, hyvä neiti, suokaa anteeksi, me olemme hitaita
kavaljeereja. Olkaa niin hyvä, ottakaa yltänne ja istukaa. Ja
Aukusti...

    (Luo häneen kiinteän silmäyksen ja tekee
    heikon viittauksen sivulle.)

Aukusti: Kyllä, kyllä. (Häviää sivulle, housunkannattimien päitten
viipottaessa hänen selässään.)

Mary (sallii Martin auttaa yltään päällystakin ja hatun, jotka Martti
vie perälle): Thank you.

    (Istahtaa.)

Martti (tullen takaisin): Oliko teillä nyt hauska matka
lentokoneella?

Mary: Hm, siinähän se meni. Kone oli vain niin hidas.

Martti. Teilläpä oli siis tavaton kiire.

Mary: Kiirekö? Ei minulla ollut mitään kiirettä. Myöhästyin
junastakin. Mutta katsokaa, te olette kasvanut tässä pienessä maassa
ettekä ole kokenut sitä, mitä minä suuressa... Oh, minulla on
kiiruhtamisen, nopean vauhdin polte veressäni... Kaikki nopeasti,
kaikki, vauhti päätähuimaavaksi... Täällä on kaikki niin hidasta...

Martti: Jaa, se kai johtuu siitä, että meillä on sananlaskuna, ettei
Jumala ole kiirettä luonut.

Mary: Suokaa anteeksi, mutta sattuuko teillä olemaan tupakkaa? Minun
savukkeeni loppuivat.

Martti: Kyllähän minulla tupakkaa on, ja hyvää onkin. (Menee sivulle
ja palaa kantaen kädessään sikaarilaatikkoa ynnä suurta rasiaa ja
pitkää varsipiippua.) Mitä lajia saisi neidille olla?

Mary: Uh, tehän olette... Mutta sama se, kyllä minä otan sikaarin...
Minähän olen nikotiinin orja (väsyneesti)... ja monen muunkin.

    (Sytyttää valtavan sikaarin ja vetäisee siitä
    savun saaden yskänkohtauksen.)

Martti: Niin, nämä sikaarit ovat niitä miedoimpia.

Mary (laskee sikaarin tuhka-astiaan): Varsin kelvollinen laji,
kiitos.

Martti: Ja kuinka muuten tämä maa on teitä miellyttänyt tähän asti?

Mary: Oh, ei erikoisemmin. Kaikki vanhanaikaista. Kaikki hidasta.
Minulla on kyllä omat aikomukseni...

Martti (yhä edelleen ivallisen kohtelias): Saisinko mahdollisesti
luvan tiedustella?

Mary: Niin, katsokaas, minä olen tottunut toisenlaiseen elämään...
aivan toisenlaiseen. Enkä minä viihdy muunlaisessa elämässä... Siksi
minun on muutettava tämä ympäristö. Minä aavistan, että tämä on
muutettava, siitä on karsittava pois ennakkoluuloja, sille on annettava
vauhtia, siihen on puserrettava kiihkeää elämää... Niin, sen olen
aikonut tehdä, ja sen teen...

Martti: Siis täydellinen vallankumous?

Mary: Jotakin siihen suuntaan.

Martti: Mutta jos käy niin, että te itse muututte ympäristön
mukaiseksi?

Mary: Minäkö? Minä? (Nousee.) Sellaista ei voi tapahtua. Minä tiedän,
mitä tahdon, ja olen tottunut saamaan tahtoni toteutetuksi.

Martti (naurahtaa hiljaa): Kyllä vanhatkin tottumukset unohtuvat.

Aukusti (tulee puettuna; laastarilappu peittää puolen leukaa ja
poskea): Niin, suokaa anteeksi, että minä olin tuota... niin, mutta
meillä oli niin kiire... Ai!

    (Kumartaa ja koskettaa irvistäen jalkaansa.)

Mary: Mikä teidän tuli?

Aukusti: Liikavarpaat vain...

Mary: Liikavarpaat? Eikö täällä sitten ole mitään
kauneudenhoitolaitosta, joka ne poistaisi?

Aukusti: Kau... mitä laitosta?

Mary: Kauneudenhoitolaitosta.

Aukusti (häveliäästi): En minä milloinkaan käy sellaisissa
laitoksissa. (Ovea kuulutaan avattavan.) Ahaa, se on mamma. (Juoksee
perälle ja tiedoittaa kuuluvasti.) Se on tullut, se amerikkalainen!

Minna (tulee kiireesti näyttämölle päällysvaatteissaan): Tässäkö,
tässäkö sinä olet, Mary kulta ja raukka! Voi, voi, minä kun jo luulin,
ettet sinä tulisikaan, kun en asemalta sinua löytänyt... Voi, voi!
(Syleilee Maryä ylenpalttisen innokkaasti ja hellästi.) Voi, voi, minä
muistan kyllä isäparkasi. Niin, niin, hän on kuollut... niin, niin,
kuollut... ja sinä olet orpo... niin, orpo, mutta älä pelkää pahaa
maailmaa, kyllä me sinusta pidämme täällä huolen... Niin, isäsi turvasi
sinun tulevaisuutesi, hän uskoi sinut meidän huostaamme, minun ja tämän
minun poikani, tämän meidän Aukustin huomaan... Aukusti, olethan sinä
jo tervehtinyt Marya?

Aukusti: Kyllä, kyllä minä...

Minna: Niin, niin, ihmeelliset ovat kohtalon tiet, hyvin
ihmeelliset... Sinäkin, Mary, pääsit sieltä suuresta, vaarallisesta
maailmasta tänne rauhaiseen, turvalliseen satamaan, omaan kotimaahasi.
Kaikki on niin hyvin kuin voi olla, niin. (Hellittää Marysta.)
Istuutukaa pöytään, juomme tulokahvit. (Menee perälle riisuen
päällysvaatteet ja tullen heti takaisin.) Voi, voi, Mary, kuinka minä
en nähnyt sinua asemalla?

Mary: Enhän minä asemalla ollutkaan. Minä tulin lentokoneella.

Minna (säikähtäen): Millä... millä... koneella?

Mary (rauhallisesti): Lentokoneella.

Minna (istahtaa): Voi, hyvä Luoja, sentään, sellaista se on, kun
tyttölapset lasketaan yksin maailmalle. Kuinka sinä saatoit? Miten voit
olla niin varomaton?

Mary (hyvin itsetietoisesti): Eihän se mitään. Jos isäukko viime
vuonna olisi hellittänyt hiukan rahoja, niin minä olisin lentänyt
Atlantin yli.

Minna (epäuskoisena): Nyt sinä narraat.

Mary (kiivaasti): En, en narraa. (Teennäisen haaveilevasti.) Oi, minä
rakastan lentämistä, kaikkea, missä on vauhtia, nopeutta, jännityksen
hurmaa, niin... Oi, sellainen on jotakin... Auto, joka kiitää
kaksisataa mailia tunnissa, lentokone, joka liitelee tuhansien metrien
korkeudessa satojen mailien vauhdilla... Niin, no, miksei, pikajunakin,
joka syöksyy sadan mailin nopeudella...

Minna: Mary, Mary! Näkee, että sinä olet orpo. Sinä olet saanut olla
omassa vallassasi... Niin, niin, täällä ei ole mitään sellaista...
Mutta, ole hyvä, ota kahvia... (Kaataa ja yrittää tarjota leivoksia,
mutta huomaakin, että lautaset ovat melkein tyhjät. Kiivaasti.)
Aukusti. Sinäkö?

Aukusti (koettaen nopeasti nielaista): En minä kun vähän.

Minna (anteeksipyydellen): Tämä meidän Aukusti on sellainen mies,
että sillä on ihmeen hyvä ruokahalu. Ja olenhan minä koettanutkin
laittaa...

Mary: Siltä näyttääkin.

Minna (ylpeillen): Ja hyvä poika hän onkin, Mary. Hänellä ei ole
mitään pahoja tapoja.

Mary: Niinkö, siis vain hyviä?

Minna: Niin, hän ei edes tupakoi, ei.

Mary: Mutta kyllä minä tupakoin. Ah niin, tupakka maistuu kahvin
aikana hyvältä.

    (Ottaa äsken sytyttämänsä sikaarin ja sytyttää sen uudelleen.)

Minna: Mutta, hyvä Mary! Kuinka sinä? Sikaaria?

Mary: Niin, kun täällä ei ole muuta. Omat savukkeeni loppuivat.

Minna: Voi, voi hyvä lapsi! Mutta senhän ymmärtää, kun olet ollut
siellä hirveässä maailmassa. Mutta Aukusti ei, hän ei tupakoi. Eikä
ryyppää tietenkään.

Mary (kerkeästi): Kyllä minä vain otan hyvän ryypyn. Mutta siellä
Amerikassa oli niin vaikea saada hyvää. Niin kai täälläkin. Sepä
ikävää. Te siis valmistatte marjaviiniä?

Minna: Mitäkö valmistamme? Ei, ei, ei tule kysymykseenkään. Mutta, no
niin, mihin minä jäinkään? Niin, tämä meidän Aukusti, hän ei myöskään
ole iltaisin ulkona, hän ei liehu missään urheilukentillä, missä voisi
saada taudin... Niin, niin, vaikka olen hänen oma äitinsä, niin
sittenkin minun täytyy sanoa, että se tyttö voi olla onnellinen, joka
kerran saa hänet miehekseen.

Mary: Mutta mitä hän sitten tekee?

Minna: Hän on enimmäkseen kotona... lueskelee sellaisia
myrkkykirjoja, tutkii hyönteisiä, kerää postimerkkejä, syö aikanaan,
menee ajoissa nukkumaan ja pitää huolta terveydestään.

Mary: Ihmeellistä.

Minna: Niin, eikö olekin? Hohhoo jaa, hänestä on melkein pelkkää
iloa.

Mary (ivallisesti): Hän on harvinaisuus.

Minna: Oh, en voi sanoa, olen hänen äitinsä. Mutta minä toivoisin
hartaasti, että te todella hyvin tutustuisitte toisiinne. Sinähän kai
tunnet isäsi vakavan toivomuksen hänen testamentissaan?

Mary: Kyllä kai, minä en vain muista nyt, että mikä toivomus...

Minna (hiukan harmistuneena): Niin, niin, no, minä ymmärrän... Nuori
tyttö... Mutta joka tapauksessa, isäsihän toivoi, että sinä liittäisit
kohtalosi tämän meidän Aukustin kohtaloon.

    (Aukusti pyörii hiukan tuolillaan, saaden
    Minnalta tuikean silmäyksen.)

Mary: Niin, tosiaankin, nyt muistan jotakin sellaista.
(Teennäisesti.) Mutta minä olen vielä niin nuori, etten minä ajattele
sellaista.

Minna (kiireesti): Tietenkin, tietenkin. Eihän sillä... Kunhan nyt
oleilette täällä yhdessä ja tutustutte toisiinne...

Mary: Niin, niin... Muuten, missä suhteissa te olette seurapiireihin?

Minna (tajuamatta): Niin, mihin seurapiireihin?

Mary (huolettomasti): No, miljoonamiesten, korkeitten virkamiesten,
suurten taiteilijain ja sellaisten perheisiin.

Martti: Suomen maaperä on sellainen, että miljoonamiehet ovat ylen
harvinaisia yrttejä. Täällä meidän seudullamme ei taida olla
ainoatakaan. Ja mitä taiteilijoihin tulee, niin mitä suurempi
taiteilija, sitä kelvottomampi seurapiireihin.

Mary: Hm, se ei ole rohkaisevaa. (Innostuen.) Mutta minä tiedän ja
sitä olen koko ajan ajatellutkin, me luomme tänne oman seurapiirimme,
jonka kohotamme hienoimmaksi. Teemme ulkoilmaretkiä, järjestämme
näytäntöesityksiä, tanssiaisia, hienoja päivällisiä ja illallisia,
pistäydymme teattereissa... Onko täällä yhtään hienoa yöklubia?

Minna: Varjele! Mitä... yöklubia?

Mary: Sellaista, jossa voi pitää hauskaa... syödä kevyen illallisen,
hiukan maistaa viiniä, tanssia, hiukan pelata...

Minna: Mitä pelata?

Mary: Vaikkapa korttia...

    (Minna jää sanattomaksi.)

Martti: Yöklubia, ei, sellaista herttaista vehjettä täällä ei ole. Ei
täällä ole pahasti päiväklubejakaan.

Mary: Hohhoh! Perin ovat pienet olot. Mutta tehkäämme mitä voimme.
Tanssiaisia aina voimme järjestää. Minä en voi olla tanssimatta.
(Haaveellisesti.) Minä varmasti kuolisin, jos en jonakin päivänä saa
tanssia.

Martti: Sitten te kuolette mahdollisesti jo tänään.

Mary (ollen kuulematta häntä): Herra Hiltunen, te tietysti tanssitte?
Ja te, rouva Hiltunen?

Aukusti: En, eeen minä taida osata... kun minä en ole milloinkaan
yrittänyt.

Minna: Minäkö tanssisin...?

Mary (opettavasti): Ja miksikä ei? Meillä siellä suuressa maailmassa
tanssivat kaikki... Tanssi virkistää, se vahvistaa ruumista, se
reipastuttaa mielen ja vaikuttaa kaikissa suhteissa edullisesti.
Ihminen nuorentuu.

Martti: Tahdotteko tekin nuorentua?

Mary (jälleen vastaamatta): Oh, siispä on ensiksi seurapiiri
opetettava tanssimaan. Ja sitten hienoja päivällisiä ja illallisia,
ostereita, kaviaaria, herkkusieniä, peltopyitä...

Aukusti (vilkastuen, mutta sitten syvään huoaten): Ah, se olisi
ihanaa, mutta... mutta minä luulen, että niitä on vähän vaikea saada.

Martti: Niin, katsokaas, neiti Auer, meidän metsissämme ei kasva
tryffeleitä, ainoastaan lehmäntatteja ja kärpässieniä.

Mary (itsetietoisesti): Mutta niitä voidaan aina hankkia, kun
taloudelliset olot eivät ole esteenä. Kaikkea voidaan hankkia.

Martti (puolittain puoliääneen): Ei linnunmaitoa kuitenkaan.

Minna (sovittavasti): Tietysti minä ymmärrän, että nuorten on saatava
sopivasti huvitella, mutta ei milloinkaan yli rajojen. Mary, muuten,
oletko sinä käynyt kuinkakin paljon kouluja?

Mary (huolimattomasti): Sellaisen amerikkalaisen naisyliopiston.
Siellä oli hirveän hauskaa. Sitten olen käynyt kone- ja
pikakirjoituskurssin. Osaan suomea, englantia ja ranskaa. Siinä riittää
minulle ihan kyllin paikansaantiin.

Minna: Paikan? Aiotko sinä ryhtyä työskentelemään?

Mary: Tietysti, ikävähän kai muuten tulisi.

Minna: Mutta niinkuin kotona...

Mary: Oh, me opimme siellä yliopistossa valmistamaan erinomaisia
munakkaita ja torttuja ja keittämään ihanaa teetä.

Minna: Mutta käsitöitä?

Mary: Ei, en minä osaa sukkia kutoa enkä sellaista. Soittaa voin,
mieluimmin grammofonilla, laulaakin, jos on ihan pakko, mutta
grammofoni tai radio on mukavampi.

Minna: Ja minkälaista paikkaa olet ajatellut?

Mary: Jonnekin konttoriin. Kirjeenvaihtajaksi tai konekirjoittajaksi
tai pikakirjoittajaksi tai kaikkia niitä.

Martti (kokonaan muuttuneella äänellä): Ja sellaisen paikan te kyllä
saatte, siitä olen varma.

    (Katsoo suopeammin Marya.)

Mary (varmana kuten edellä): Niin olen minäkin. Anteeksi muuten,
millä alalla te työskentelette?

Martti: Toistaiseksi en millään.

Minna: Martti, toisin sanoen herra Koivu, on juuri valmistumassa
insinööriksi.

Mary: Niinkö, jaha. Entä herra Hiltunen?

Aukusti: Niin, minä...

Minna: Meidän Aukusti ei vielä oikein...

Martti (keskeyttäen): ... ole ehtinyt valita pääharrastustaan monien
harrastustensa joukosta.

Mary: Oh, niinkö? Mutta muuhun mennäkseni, niin, niinkuin jo olen
sanonut, minun tarkoitukseni on saada tänne vauhtia, nopeutta, elämää,
huvia ja sellaista. Aina olla menossa, aina jotakin odottamassa, aina
jotakin tekemässä. Niin, ja meidän täytyy ensiksi ruveta muodostamaan
seurapiiriä, kunhan vain hiukankin olen ehtinyt tutustua tähän
kaupunkiin. Me tulemme elämään täällä iloista elämää, eikö niin, rouva
Hiltunen?

Minna (varovasti): Tietysti, tietysti, rakas lapsi. Mutta sanoppa
minulle muuten, miten on sinun omaisuutesi laita varsinaisesti.

Mary: Oh, isäukko järjesti sen monimutkaisesti. Osasta saan käyttää
vapaasti korot, osa taas kasvaa korkoa korolle, kunnes menen naimisiin,
jolloin saan senkin haltuuni.

Minna (hiukan ahneesti): Niinkö, korkoa korolle? Ja naimisiin
mentyäsi! Niin, niin, sinun on siis siltäkin kannalta edullista alkaa
ajatella naimisiinmenoa.

Mary: Toistaiseksi minulle riittävät nekin rahat, joita saan. Ja jos
tiukka tulisi, saan varmasti herra Bentonilta luottoa.

Minna: Herra Benton? Muistelen...

Mary: Niin, hän on meidän lakimiehemme New Yorkissa. Mutta suokaa
anteeksi, herra Hiltunen, ettekö tekisi minulle palvelusta ja menisi
ostamaan minulle hiukan savukkeita, mieluimmin englantilaisia?

Aukusti (on kaikessa hiljaisuudessa riisunut kengät jaloistaan,
hämillään): Kyllä... kyllä minä... kunhan minä... (Yrittää vetää kenkiä
pöydän alla jalkaansa, nousee.) Niin, kyllä minä, tuota...

Mary: Laji on samantekevä. En tiedä, mitä täällä on tarjolla.

    (Aukusti poistuu perältä hiukan ontuen. Mary ottaa esille
    käsilaukkunsa ja kaivaa sieltä puuterirasian ja huiskun
    sekä poski- ja huulimaalitangon ja ryhtyy käsipeilin avulla
    itseään somistamaan.)

Minna. Mutta, hyvä lapsi, maalaatko sinä itseäsi?

Mary: Tietysti. Eikö täti maalaa?

Minna (kauhistuneena): Minäkö, en toki. En milloinkaan ole maalannut.

Mary (tarkastelee häntä hetkisen): Se on vahinko. Antakaapas, kun
minä näytän. (Hän siirrähtää äkkiä Minnan luo maalitankoineen. Minna
vastustelee nauraen, puolittain suuttuneena, mutta Mary maalaa hänen
huuliaan ja poskiaan, puuteroi kevyesti ja näyttää hänelle sitten
peiliä.) No, eikö tulos ole tyydyttävä, vaikka teinkin sen niin
hätäisesti ja vaikka nämä värit eivät ole tädin värejä?

Minna (katselee itseään peilistä hullunkuristen ilmeitten
vaihdellessa kasvoilla): Sinä olet äärettömän vallaton neiti, Mary...
Sinä et ole saanut kasvatusta... Hm, niin, maalata nyt vanhaa
ihmistä... Niin, niin, tällaisella maalaamisella voi salata paljon...
Tosiaankin, se on hullunkurista, mutta... mutta minähän näytän
todellakin... hm, nuoremmalta. (Purskahtaa nauruun.) Eikö totta,
Martti?

Martti: Nähtävästi. Kaiketikin nuoremmalta. Neiti Auer voinee teille
neuvoa kaikki kauneudenhoidon salaisuudet.

Minna: Mutta, Mary, onko sinulla todella niin huonot silmät, että
sinun pitää käyttää noita silmälaseja?

Mary: Huonotko? Ei suinkaan. Näitä silmälaseja pidän muuten vain. Se
on muodissa.

Minna: Mutta sehän on hirveä muoti.

Martti: Mutta ajatelkaas, että samalla kun maali tekee nuoremmaksi ja
tuoreemmaksi, nuo lasit tekevät suorastaan hirveän oppineeksi. Ja onhan
sekin jotakin.

Minna (hiukan ankarasti): Martti, sinähän olet pisteliäs.

Mary: Viis siitä. Mutta nostakaapa tätä pöytää. (Nostaa yhdessä
Martin kanssa pöydän syrjään.) Ja nyt hyvä täti, joko tahtoen tai
tahtomatta. (Hän nostaa tädin seisaalle ja rallattaen jotakin
tanssikappaletta taikka antaen grammofonin soida, jos sellainen on
saatavilla, alkaa pyörittää Minnaa, joka vastustelee, mutta on
pakotettu seuraamaan.) Kas näin, kas näin! Ei tämä ole vaikeaa. Ja se
tekee ruumiille niin hyvää.

    (Pyörivät.)

Aukusti (on tullut takaisin ja seisahtuu peräovelle, ällistyneenä):
Mutta, mamma!

Mary (rallattaa ja pyörittää, kunnes laskee Minnan irti): Tämä oli
siis ensimmäinen harjoitus. Ahaa, savukkeet tulivat. Suuri kiitos.

Minna (on vaipunut hiukan uupuneena tuolille): No kyllä... no
kyllä... pitää yhden tyttölapsen... ohhoh... (Nauraa ja koettaa samalla
olla vihaisen näköinen.) Ei, en saa henkeä kulkemaan.

    (Nousee ja ottaa kahvitarjottimen pöydältä, poistuen perällä.)

Mary (menee Martin luo ja katsoo häneen ärsyttävästi): No, mitä
sanotte, herra Pisteliäs? Vallankumous on alkanut. Saako olla savuke?
(Tarjoo kummallekin, ja molemmat ottavat. Aukusti polttaa kömpelösti.)
Eikö vauhti ole jo alkanut? Muutos on tulossa. Ja sanokaapa, herra
insinööri, miksi olette niin pisteliäs?

Martti: Siksi, etten oikein pidä liian varmoista ihmisistä tässä
epävarmassa maailmassa.

Mary (painokkaasti ja salaperäisesti): Älkää sitten siitäkään olko
liian varma.

    (Käännähtää nopeasti ja poistuu perälle luoden
    ilkamoivan katseen miehiin.)

Martti: No, Aukusti, mitä pidät suunnitellusta morsiamestasi?

Aukusti: Peijakas, siinäpä vasta tyttölapsi! Oliko... oliko hän
maalannut mammaa?

Martti: Olipa niinkin.

Aukusti: Pirsetti, sepä vasta. Mutta muutoin, niin... Kun en vain
niin pelkäisi.

Martti (nauraen): Sinä taisit häneen ihastua, vanhapoika?

Aukusti (säpsähtäen): Ihastuako... en tiedä... en suinkaan, mutta...
on siinä, on siinä vauhtia...

Martti: Kyllä, niin paljon ainakin, että se saa sinut pyörryksiin.

Aukusti: Ja ne tanssiaiset... ja illalliset ja päivälliset...

Martti (viattomasti): Ja kaviaarit ja osterit ja tryffelit...

Aukusti: Niin no... mutta kyllä se on... Mutta peloittaa hän minua
joka tapauksessa. Kun sai mammankin sellaiseksi.

Martti (lähtien sivuovelle): Niin, niin, alku on hyvä. Jatka vain,
poikaseni. Vauhtia ei tule puuttumaan.

    (Poistuu.)

Minna (tulee perältä): Aukusti, sinä et esiintynyt kovin eduksesi,
mutta tämähän oli alkua.

Aukusti: Mitä sinä, mamma, hänestä pidit?

Minna: Niin, hän on kovin... kovin vapaa... ja rohkea. Hän ei ole
saanut kotikasvatusta. Hän ei ollut ihan sellainen kuin ajattelin.
Mutta hän on niin nuori, hän muuttuu ja tasaantuu. Kun hän joutuu
olemaan sinun kanssasi, niin hänen luonteensa särmät hioutuvat. Mitäs
sinä, Aukusti, pidit tulevasta vaimostasi?

Aukusti: Niin, en tiedä... Mutta kun minua ei olisi niin
peloittanut... Pitääkö minun opetella tanssimaan? Se on ihan varmasti
mahdotonta.

Minna (miettiväisenä): Niin, hm, eihän tanssissa ole itsessään mitään
pahaa. Hm, jos tanssit hänen kanssaan... jos hän sitä tahtoo... niin en
minä kiellä. Ja kuuluuhan se seurusteluun. Sinä voitkin tästä lähtien
liikkua vähän enemmän ulkona.

Aukusti: Niin, niin, tohvelit siis saavat jäädä, tohvelit ja
aamunuttu. Ja nuo kirotut liikavarpaat... Mutta, niin, hänessä on
sellaista amerikkalaista vauhtia... niin, ja muutakin. Hän on hauska...

Minna (tyytyväisenä): Kas nyt, eikö minun tuumani alunpitäen ollut
oikea? Mitä? Alku on siis tehty. Ja vaikka hän ei olekaan ihan
sellainen kuin olin ajatellut, niin hän on kuitenkin kahden miljoonan
tyttölapsi.

    (Poistuu perälle.)

Aukusti (yksin, puoliääneen): Niin, niin, voi sitä olla puolensa
naimisellakin.

TOINEN NÄYTÖS

    Sama näyttämö. Joitakin kuukausia myöhemmin.

Aukusti (siistissä arkipuvussa, liivisillään, tekee vaivalloisesti
vapaaliikkeitä): Yks, kaks, kolme, neljä. Yks, kaks, kolme, neljä. Huh.
(Pysähtyy hetkeksi, huokailee ja aloittaa uudelleen). Yks, kaks, kolme,
neljä.

Martti (tulee sivulta): Viisi ja kuusi. Hyvää huomenta! Sinä
harrastat voimistelua.

Aukusti (äreästi): Harrastan. Pakko harrastaa. (Vetää takin ylleen.)
Huh, kuinka on raskas olla!

    (Koettelee päätään.)

Martti (heittäytyy istumaan nojatuoliin): Sinä olit illalla ulkona.

Aukusti: Niin, kaupunginhotellissa. Maryn kanssa.

Martti: No, tanssitko?

Aukusti: En. Mieli teki, mutta en uskaltanut. Minun tanssitaitoni ei
ulotu vielä tätä huoneistoa ulommaksi. Mutta siellä tuli maistettua.
Enkä minä kestä mitään. Ja tupakoiduksi. Se on melkein yhtä pahaa.

Martti: Ja nyt miehellä on siis tavallinen krapula.

Aukusti (synkästi): Niin on. (Hiljemmin.) Eikö sinulla olisi, tuota
noin...?

Martti (nauraen): Parannustako?

Aukusti: Niin.

Martti: En tiedä, mutta voinhan katsoa. (Menee sivulle ja palaa
hetkisen kuluttua lasi kädessään.) Kas tässä annos lääkekonjakkia
miedonnettuna.

Aukusti: Sepä mainiota, kiitos. (Juo lasin tyhjäksi.) Huh, kyllä se
vaikuttaa. (Istahtaa.) Niin, tämä on ihmeellistä elämää.

Martti: Ehkäpä, entiseesi verraten. Muistatko vielä tohveleita?

Aukusti: Hämärästi, samoin aamutakin iltapäivällä.

Martti: Ja sittenkin kestät?

Aukusti (haaveellisesti): Niin, minä kestän. Ah, en tiedä vain,
kuinka kauan. Epätietoisuus jäytää minua.

Martti: Poista epätietoisuus.

Aukusti: Sinun on helppo sanoa, joka olet kylmä kuin kala. Toista on
minun, jolla on tunteellinen mieli ja hellä sydän. Ja onni ihan
ulottuvilla ja kuitenkin niin kaukana. En minä tätä olisi ennen
uskonut, en.

Martti: Ensimmäinen kerta jokaisella, niinhän lienee. Rakastunut
korviaan myöten, poikaparka. Eikö sinua rohkaista?

Aukusti: Kunpa ymmärtäisin, mutta kun en ymmärrä. Naiset ovat julman
omituisia ja oikullisia.

Martti: Todellako? Sinä olet varmasti ensimmäinen, joka olet tehnyt
havainnon, aivan varmasti ensimmäinen.

Aukusti: Sinä taidat pilkata minua.

Martti: En suinkaan. Minä en henno pilkata miestä, joka on niin
rakastunut, että on tainnut menettää ruokahalunsakin.

Aukusti: No ei nyt sentään. Mutta kuules, Martti, neuvo minua. Sinä
olet niin paljon enemmän seurustellut naisten kanssa. Sano, miten
heidät voi valloittaa.

Martti: Oh, tapoja on lukemattomia. Pääasiallisesti puhumalla.

Aukusti: Sepä surullista. Ja minä kun olen niin huono puhumaan.
Illallakaan en osannut puhua mitään. Mary puhui, ja pankinjohtaja ja
tuomari ja toiset naiset, mutta minä vain kuuntelin. Sanotaanhan, että
vaikeneminen on kultaa.

Martti: Ei ainakaan silloin kun tahdotaan herättää naisen
mielenkiintoa.

Aukusti: Voi olla. Minä olen nyt koetellut kaikkea. Minä olen
luopunut tohveleista ja aamutakista. Minä olen voimistellut, niin,
puolisen tuntia, jopa tunninkin päivässä. Minä olen pitänyt jaloissani
puristavia kenkiä ja kaulassani ahdistavia länkiä. Minä olen
uskaltautunut ulkoilmaretkille. Minä olen harjoitellut tanssimaan. Minä
olen ollut hirvittävissä seuroissa, tupakoinut ja ottanut ryyppyjäkin.
Minä olin harjoittelemassa auton ohjaajaksi, mutta siitä ei tullut
mitään, sillä kouluttaja ei kahden päivän kuluttua suostunut
luovuttamaan enää omaa autoaan. En minäkään olisi siihen omaani
luovuttanut...

Martti: Ja kaikki nämä sankarilliset ponnistukset turhaan?

Aukusti: Siinähän se juuri onkin, etten tiedä. Se tyttö on
paholainen.

Martti: So, so.

Aukusti (kiihkeästi): Niin vain on. Minä rakastan ja vihaan häntä
samaan aikaan.

Martti: Se on totisen rakkauden merkki.

Aukusti: Väliin hän on niin ystävällinen, että monta kertaa olen
aikonut kosia suoraa päätä. Mutta en tietenkään ole uskaltanut. Hän
valikoi minulle kravatteja ja solmii ne, hän antaa minulle
voimisteluohjeita, hymyilee minulle, ja ykskaks hän taas kokonaiseen
päivään ei ole näkevinäänkään. Mitä minun on tehtävä voittaakseni tuon
ankeriaan?

Martti: Sinä edistyt huimaavasti. Sinua ei tuntisi samaksi kuin
muutamia kuukausia sitten. Paholainen, ankerias... sinähän käytät
vertauksia.

Aukusti: En minäkään enää tunne itseäni.

Martti: Niin, tyttö sanoi, että hän toimeenpanisi vallankumouksen.
Sen hän on tehnyt. Täällä on nyt vauhtia.

Aukusti: Niin on, että hirvittää. Ja mamma. Niin, sinä vain et ole
yhtynyt vauhtiin.

Martti: Luvut, luvut... Minähän olen nyt aivan kohta, muutamassa
viikossa, valmis. Minä tarvitsen vauhdin itselleni.

Aukusti: Ja sitten tämä kaikki hienous. Minä en enää voi olla varma,
olenko tarpeeksi hieno kylpyhuoneessa ollessani aatamina.

Martti: Koeta kestää, rikkaushan velvoittaa. Ja onhan sinulla
seurapiiri.

Aukusti: Viis minä siitä välittäisin, kun vain saisin tytön. Ja
silloin tämä raataminen loppuisi. Siihen paikkaan.

Martti: Ei, minun täytyy taas lähteä pänttäämään. Auttoiko lääke?

Aukusti: Kyllähän se yhden vaivan vei, mutta pääasiallista vaivaa ei
niin vain viedäkään.

Martti: Pää pystyyn!

    (Poistuu sivulle.)

Aukusti (vaipuu mahdollisimman velttoon ja mukavaan asentoon
nojatuolissa ja ottaa esille takkinsa taskusta kirjan, jota lukee
puoliääneen, mutta kuitenkin kuuluvasti): "... yöpuku eli pyjama,
arkipuku eli niinsanottu kavaiji, diplomaattitakki eli redingote,
vierailupuku eli shaketti, iltapuvut frakki ja smoking..." (Mumisee
hetken, sitten selvemmin.) "Shakettia käytetään vain aamupäiväpukuna,
se on, ennen kello kahdeksaatoista, minkä jälkeen se on ehdottomasti
kielletty... Irtonaisia etumuksia ja kalvosimia ei ole lupa käyttää
minkään puvun kanssa... Kravatin valintaan vaikuttavat vielä sellaiset
seikat kuin puvun käyttötilaisuus, sääsuhteet, vieläpä oma
mielentilakin..."

    (Pää painuu hiljalleen alas; hän nukkuu ja alkaa hiljalleen
    kuorsata, kirjan pudotessa lattialle.)

Minna (tulee kokonaan uudenaikaisessa puvussa ja maalattuna,
pysähtyy, katsoo hellästi Aukustia ja nostaa kirjan maasta lukien
puoliääneen): "Herrasmiehen aapinen".

Mary (hillitymmässä puvussa, ilman silmälaseja, tulee samoin
perältä): No niin, voimme taas aloittaa. (Huomaa Aukustin.) Nukkuuko
hän?

Minna (nyökäyttää päätään): Nukkuu. Poikaparka on väsynyt.

Mary (naurahtaa): Niin, meillä oli eilen hauskaa. (Menee Aukustin luo
ja herättää hänet.) Tanssiharjoitus, kuuletko?

Aukusti (hieroo silmiään): Mitäh?

Mary: Tanssimaan, tanssimaan!

Aukusti (äreästi): En minä tahdo...

Mary (katsahtaa häneen suloisesti, hellästi): Mutta, Aukusti, kuinka
sinä voit sanoa tuolla tavalla?

Aukusti (katse kirkastuu ja sulaa vihdoin leveään hymyyn): Niin, suo
anteeksi, minua kun niin väsytti. Kyllähän minä...

Mary: Tanssi virkistää. Kas niin, oppitunti alkaa. (Panee gramofonin
soimaan, taikka Aukusti alkaa hyräillä, jolla aikaa Mary ja Minna
kankeahkosti hetkisen tanssivat.) Kyllähän tämä alkaa jo sujua. No, nyt
sinä! (Mary ja Aukusti tanssivat huomattavasti huonommin kuin edellä;
jälkimmäinen kompastelee ja kaatuu vihdoin, päästää pienen parahduksen
ja nousee sitten vaivalloisesti seisomaan.) Mihin sinua sattui?

Aukusti (pitelee hellävaroen selkäänsä, jonkun verran surkeasti):
Tänne vain, eihän se mitään...

Mary: No niin, lopetetaan tällä kertaa. Kiitoksia vain, Aukusti,
harrastuksestasi... Hyvä siitäkin vielä tulee, oikein hyvä.

    (Luo häneen suloisen katseen.)

Aukusti (autuaallisena): Voi, mitäpäs tästä... Kyllähän minä sinun
kanssasi vaikka mitä...

Minna (on katsellut molempia tyytyväisenä): No niin, lapset, minun
täytyy lähteä valvomaan aamiaista.

    (Poistuu perälle.)

Mary: Oliko sinulla hauskaa illalla?

Aukusti: Tietysti, tietysti.

Mary: Mutta se ei tuntunut siltä. Sinähän et koko iltana sanonut
mitään.

Aukusti: Kyllä minä sentään jotakin sanoin.

Mary: En minä vain muista. Mutta sinun täytyy oppia keskustelemaan
enemmän.

Aukusti: Niin kai. Niin Marttikin sanoi.

Mary: Martti?

Aukusti: Niin, herra Koivu, tuo meidän sukulaisemme, kun kysyin,
mistä naiset pitävät.

Mary (naurahtaa hiukan katkerasti): No, hän ei ainakaan täällä
liiaksi koeta olla naisten mieliksi. Eihän hän puhu mitään, paitsi
joitakin pisteliäitä huomautuksia.

Aukusti: Hän lukee nykyisin.

Mary: Se ei ole mikään puolustus.

Aukusti: Niin, en minä tiedä. Mutta, Mary, emmekö voisi lähteä
aamiaisen jälkeen ajelemaan?

    (Katsoo pyytävästi ja odottavasti toiseen.)

Mary: Niin, siellä on kaunis ilma. Mutta ei ajelemaan. Menemme hiukan
kävelemään. Minä teen vähän ostoksia.

Aukusti (säteilee): Kiitos, kiitos... Mutta kuule, Mary, mistä minä
oikein juttelisin, silloin kun pitää jutella. Minä en vain keksi.

Mary: No, joko toisen taikka omista harrastuksista taikka kaupungin
kuulumisista taikka taidejuoruista taikka sellaisesta.

Aukusti (menee innokkaasti nurkassa olevan kaapin luo ja tuo siellä
paksun kirjan): Katsos, Mary, tässä on minun postimerkkikokoelmani
arvokkain osa. Ymmärräthän?

Mary: Ymmärrän kyllä. Mutta siitä en välitä. Minä luulen, etteivät
postimerkit yleensä kiinnosta naisia. Eikä sinun sitäpaitsi tarvitse
vaivautua minun kanssani keksimään puheenaiheita. (Aukusti on nolon
näköinen.) Kyllähän me ymmärrämme toisemme muutenkin. (Aukustin kasvot
kirkastuvat silmänräpäyksessä.) Hm, muuten voisit käydä rohdoskaupassa
minun asiallani. Kas tässä on lista, mitä sinun pitää ostaa.

    (Antaa hänelle listan, jonka Aukusti ottaa
    vastaan syvään ja kömpelösti kumartaen.)

Aukusti: Heti paikalla. En viivy monta hetkeä.

Mary (jälleen huolettomasti): Ei sillä ole niin kiirettä.

    (Aukusti poistuu sekavan näköisenä perältä.)

Martti (on tullut sivuovelle edellisen repliikin aikana,
mahdollisimman kylmästi): Hyvää huomenta!

    (Aikoo mennä huoneen poikki.)

Mary (hiukan säpsähtäen): Hyvää huomenta! Teitä näkee harvoin.

Martti: Niin, minähän olen useimmiten täällä kotosalla.

Mary: Oliko tuo tarkoitettu piikiksi?

Martti (kohauttaa olkapäitään): En tiedä.

    (Aikoo mennä.)

Mary (nopeasti): Herra Koivu, hetkinen. Minulla olisi teille hiukan
puhuttavaa nyt, kun olemme kahden kesken.

Martti (pysähtyy): Minulleko? Mitä ihmettä!

Mary: Istukaa, olkaa hyvä. (Martti tottelee.) Katsokaas, teidän
käytöksenne, kuinka sanoisin, on minua kummastuttanut.

Martti: Olisiko mahdollista? Ja missä suhteessa?

Mary: Te olette ollut omituinen...

Martti: Jokainen ihminen on omituinen. En suinkaan ole ollut
epäkohtelias.

Mary: Oh ei, ei suoranaisesti, mutta sitä enemmän välillisesti. Te
olette koettanut kaikin tavoin osoittaa minulle ylenkatsettanne. Mistä
syystä?

Martti: Ylenkatsetta! Tuskinpa. Se olisi liikaa. Mutta se on ehkä
totta, etten pidä teistä. Tapanani ei ole kierrellä.

Mary (osoittaen kiihtymyksen merkkejä): Onko tuo mielestänne
kohteliasta?

Martti: En tiedä, mutta totta se on. Ja ehkä on parempi, että sanon
sen suoraan julki, en pidä teistä.

Mary: Siis elämäntavastani.

Martti: En siitäkään. Se ei minulle lainkaan kuulu, mutta kun
ryhdyitte pitämään kuulustelua, niin minä vastaan. Sellaisena kuin nyt
täällä elätte ja olette, te voisitte saada lampaankin raivostumaan,
saati täysikasvuisen ja omasta mielestään myös täysijärkisen miehen.

Mary: Niin, minä huvittelen, te tarkoitatte sitä.

Martti: En, vaan sitä, että pidätte ympäristöänne narrinanne. Minulla
ei totisesti ole halua liittyä siihen saattueeseen.

Mary (kylmästi): Olisipa hauska tietää, mitä oikein tarkoitatte.
Selittäkäähän!

Martti (kuohahtaen): Hyvä, jos tahdotte selityksen, saatte sen. Te
tulitte tänne nuorena, rikkaana, huimapäisenä ja suuresta maailmasta,
tulitte pienelle paikkakunnalle, vanhanaikaiseen ja vielä
vanhanaikaisempaan perheeseen, omituiseenkin kieltämättä. Te tahdoitte
muuttaa ja mullistaa kaikki.

Mary (ilkamoivasti): Ja minä mullistinkin.

Martti: Niin teitte. En tiedä, mikä lie ollut parempi, entinen vai
nykyinen olotila, mutta ei nykyinen ainakaan minua miellytä. Te olette
ravistanut heidät hereille, saanut seuraamaan tahtoanne ja menemään
suoranaisiin narrimaisuuksiin. Mutta tietäkää, ettei voittonne ole
saavutettu puheittenne ja esimerkkienne voimalla, vaan sillä, että
teidän tiedetään jotakin omistavan, tiedetään teidän olevan "kahden
miljoonan tyttölapsen". Siinä selitys. Ellei teillä niitä olisi, olisi
teille vain naurettu ja sitten osoitettu ovelle. Mutta tämä on
pikkuseikka. Pahinta on, että te annatte heille ihan vääriä toiveita,
molemmille, sekä äidille että pojalle, äidille myötäjäisistä ja pojalle
myöntävästä vastauksesta. Ja kuitenkin he ovat omalla tavallaan kunnon
ihmisiä, varsinkin poika, sillä äiti ajattelee liiaksi poikaansa ja
rahoja, ajattelee niitä mahdollisesti kunniankin kustannuksella.

Mary (hypähtäen pystyyn): Ja tämän te uskallatte sanoa minulle?

Martti: Minä uskallan paljon enemmänkin. Te kiusaatte poikaparkaa,
pidätte häntä kuin seurakoiraa, juoksutatte ja hyppyytätte, olette
kuuma ja kylmä ja tiedätte kuitenkin varmasti, ettette hänestä huoli.
Hän on hyväsydäminen ja rehellinen, mutta hänen hemmoiteltu,
mielettömän hemmoiteltu kasvatuksensa on tehnyt hänestä auttamattoman
nahjuksen.

Mary (vavisten vihasta): Ja mistä sen tiedätte, etten hänestä
huolisi? Jos päähäni pälkähtää, voin vaikka itse kosia.

Martti: Sepä olisi hauskaa. Epäilemättä te voisitte suutuspäissänne
tehdä senkin, mutta se ei todista mitään.

Mary: Ja mistä te tiedätte, että he niin kiinteästi ajattelevat
perintöäni?

Martti: Kahden miljoonan myötäjäiset ovat näillä kulmakunnilla
vaikeasti unohdettava pikkuseikka. Ja nyt olen toivottavasti
selvittänyt nämä asiat. Ilmoitan vain, että huomenna taikka ylihuomenna
matkustan, niin että pääsette seurastani.

Mary: Hyvä, vai te matkustatte? Mutta minä pidän huolen siitä, että
te sitä ennen saatte nähdä, että kaikki väitteenne ovat luulottelua,
että ne ovat vääriä, vääriä, vääriä...

Martti (ankarasti pelästyen): Aiotteko todella, todella tehdä jotakin
sellaista, mikä tekee sekä teidät että tuon miehen ikuisesti
onnettomaksi. Voi, ettehän? (Hellästi.) Sitä en tarkoittanut.

Mary (taistellen liikutustaan vastaan): Peruuttakaa sitten sananne.

Martti (hiljaa): Sitä en voi. Teidän on tunnustettava menetelleenne
väärin.

Mary: Ei milloinkaan. Se on teidän tehtävä.

Martti: Ei milloinkaan myöskään. En kunnioita rikkaita naisia, jotka
rikkautensa turvissa ottavat itselleen kokonaan vääriä etuoikeuksia.
Hyvästi!

    (Poistuu perältä, jättäen Maryn seisomaan
    keskelle lattiaa ja puristelemaan käsiään.)

Mary (äärimmäisen kiihtyneenä, menee peräovelle ja huutaa):
Minna-täti, Minna-täti!

Minna (tulee pelästyneenä): Mikä nyt on, Mary?

Mary (kuin edellä): Tilatkaa auto heti, heti...

Minna: Auto? Mitä varten?

Mary (melkein suunniltaan): Auto, auto vain...

    (Syöksähtää sivupöydän ääreen, ottaa paperia ja
    kynän ja ryhtyy kiihkeästi kirjoittamaan.)

Minna (on syöksynyt ulos, ja hänen kuullaan soittavan ja puhuvan):
2124! Niin, niin... Onko autoasemalla? Lähettäkää tänne heti auto
leskirouva Hiltusen talon eteen. Niin, heti! (Syöksähtää takaisin
huoneeseen.) Mary, mikä sinulle nyt on tullut? (Kun Mary ei vastaa,
vaan jatkaa kiihtyneenä kirjoittamistaan, syöksähtää hän ihan likelle.)
Mary, mikä sinun on?

Mary: Ei mikään, ei mikään... vain muuan tärkeä asia. Onko... onko
lennätinkonttori kaukana?

Minna: Lennätinkonttori? Ei, ei ole. Autolla pääsee sinne muutamassa
minuutissa.

Mary (hypähtää pystyyn ja rientää peräovelle törmäten juuri saapuvaan
Aukustiin, joka yrittää ojentaa hänelle pientä myttyä): Pois, pois!

    (Katoaa.)

Aukusti (jää seisomaan tyhmistyneenä ovelle, katsellen hänen
jälkeensä): Mi... mitä...

Minna (lyöden kätensä ristiin): Siunaa ja varjele, mikä siihen
tyttölapseen nyt oikein meni?

Aukusti: En, en minä vain tiedä... En minä ollut kuin muutaman
minuutin poissa... Ja silloin hän oli ihan rauhallinen...

Minna (koettaen rauhoittua): Mutta ei kai sillä mitään
ihmeellisempää. Se vain on niin vilkasverinen.

Aukusti: No sellainen juuri se on. Sillä on veri kuin tulta ja
tulikiveä ja ruutia ja muutakin. Sinne se vain katosi...

Minna: Niin, ja autolla. Minä soitin auton. Lennätinkonttoriin...

Aukusti: Mutta minne sillä tuli nyt niin ihmeen kiireessä hätä
lähettää jotakin sanomaa?

Minna: Kukapa sen tietää, tuollaiset miljoonanomistajat. Niillä on
kyllä asioissaan hoitelemista.

Aukusti (naurahtaa): Mutta en minä vain itsestäni saisi tuollaista
kiirettä syntymään, vaikka minulla ei olisi mitään muuta kuin
miljoonia, en sitten millään.

Minna: Kuules, Aukusti, ette te suinkaan ole riidelleet?

Aukusti: Mekö? Eikö mitä. Miten se olisi mahdollista? Minun
kanssanihan on melkein mahdotonta päästä riitaan, eikähän kukaan
yksinään voi riidellä. Ei, meillä on hyvät välit, varsinkin tänään.
Eihän sitä tiedä, minne tuuli kääntyy, mutta nyt pitäisi olla ihan
tyyntä.

Minna: Milloin sinä aiot kosia?

Aukusti (tuskastuneesti): En minä tiedä. Silloin kai, kun uskallan.

Minna: Mutta sinun on uskallettava. Maryn ympärillä pyörii miehiä
vaikka kuinka paljon. Muista sekin.

Aukusti: Kyllähän minä sen tiedän, mutta sittenkin. Hirvittävää.
Väliin tuntuu ihan varmalta toinen, väliin toinen. Ja voitko sinä mamma
sitä ymmärtää, että Mary on aina toisinaan niin perin ystävällinen ja
väliin taas niin kylmä ja kalsea, että melkein vilu tulee? En minä vain
ymmärrä.

Minna (nauraen): Voi, voi, poikaparka, etkö sinä tiedä, että sehän on
tyttöjen ainainen tapa. Pitää se sinusta ihan varmasti, saat uskoa.

Aukusti (epäillen): Ehkä pitääkin, mutta kuinkahan paljon, jokohan
ihan niin paljon kuin tarvitaan siihen kristillissiveelliseen
avioliittoon. Sitä minä en vain tiedä enkä osaa arvatakaan.

Minna: Älähän huoli, älähän huoli. Älä masennu. Ajattele, että siinä
on kaunis tyttö, nyt varsinkin, kun on ruvennut pukeutumaan enemmän
ihmisten tavalla ja jättänyt nuo kauheat silmälasit pois. Niin, siinä
on tyttö ja tytöllä kaksi miljoonaa.

Aukusti: Kunpa ei olisikaan noita miljoonia. Silloin minäkin paremmin
uskaltaisin.

Minna: Tyhjäähän saa pyytämättäänkin. Pidä sinä vain tyttö sekä
miljoonat. Raha on hyvä olemassa sekä vieressä että varana.

Aukusti: Ka, jos saan, niin pidän. Jos en saa, niin ei siitäkään
murhetta ole.

Martti (tulee, perältä): Hyvää huomenta!

Minna (vilkkaasti): Olitko ulkona? Näitkö Maryä?

Martti: Ulkona kyllä pistäysin, mutta Marya en nähnyt. Kuinka niin?

Minna: Katsos... minä sain ihan sydämentykytyksen. Onhan Mary vilkas
tyttö, mutta en minä häntä tällaisena vielä ole nähnyt, en sitten
likikään. Yhtäkkiä, muutamia minuutteja sitten ottaa ja huutaa
keittiöön: "Minna-täti, Minna-täti, tilatkaa auto, tilatkaa auto heti,
heti..." Oli sillä sitten kiire! Se kirjoitti jotakin tässä ja sitten
suoraa päätä ulos. Ihan oli tämän meidän Aukustin nurin työntää. Ja
sitten autoon ja lennätinkonttoriin.

Martti (levottomana): Lennätinkonttoriin? Mitä hän sinne?

Minna: No sitä samaahan me tässä Aukustin kanssa juuri aprikoimme.
Kyllä sillä mahtoi olla eri kiireellinen asia, mutta en minä vain
käsitä mikä. Kenelle hän sähköttäisikään? Eihän hänellä ole tuttuja
muuta kuin kaupungissa ja sitten siellä Amerikassa.

Martti: Niin, Amerikassa... Jos hän olisi äkkiä muistanut jonkin
unohtamansa kiireellisen asian ja riensi sen toimittamaan.

Minna: Jotakin sellaista se varmaan oli. Mutta aamiaista ei saa
unohtaa.

    (Poistuu perättä.)

Martti: Tyttö ei ole oikeilla jäljillä.

Aukusti: Kuinka niin?

Martti: Minulla on sellainen aavistus.

Aukusti: Tiedätkö sinä jotakin?

Martti: En oikeastaan, mutta sinä saanet valmistua yllätyksiin.
Kirottua, että pitikin sattua niin.

Aukusti: Minkä sitten?

Martti (ärtyneesti): Sen vain.

Aukusti: Niin, merkilliseltä tämä kaikki tuntuu, ikäänkuin olisi
jossakin hullun myllyssä. Hohhoh, se tyttö ei tiedä mitä oikein tekisi.
Väliin on lauhkea ja herttainen kuin vuona, väliin taas kuin kiukkuinen
kissa, kynnet sojossa. Äiti vaatii minua kosimaan ja on varma
onnistumisesta. Mary on muka minuun rakastunut. Ja minä itse! Niin,
kukapa minussa enää tuntisi entistä Aukustia! Se mennyt aika on kuin
unennäköä. Mieli tekisi, mutta ei hirviä. Ja täällä sydämessä takoo ja
pompottaa. Ei, minusta ei enää milloinkaan tule sitä tyyntä ja mukavaa
meidän Aukustia, ei ikinä.

Martti: Siitä voit lyödä vaikka vetoa, kunhan tämä leikki on leikitty
loppuun.

Aukusti: Niin, minä olen joko onneton jonkun aikaa, sillä en minä
ikääni jaksa surrakaan, taikka minä olen sitten ikionnellinen ja
miljoonamies. Mutta kumpi, kumpi?

Martti (töykeästi): Kysy, kysy tytöltä, et sinä sitä muuten saa
tietää.

Aukusti: Hm, etkö sinä voisi jotenkuten, noin hienosti, sitä
edeltäpäin tiedustella? Minä en näet käsitä muita kuin suoria ja selviä
sanoja.

Martti (katkerasti): Ei ole minusta miksikään puhemieheksi tässä
paikassa.

Aukusti (alakuloisesti): Hm, kukaan ei tahdo auttaa, ei kukaan.
Naiminen taitaa olla niitä asioita, jotka on itse hoidettava.

Martti: Aivan varmasti. Mutta minun on vielä luettava. Sekin vielä
tässä, tuo juuttaan tentti ja tutkinto.

    (Poistuu sivulle.)

Aukusti (yksinään, istuutuu nojatuoliin, huokaisee ja alkaa
alakuloisesti hyräillä huojutellen ruumistaan.)

Mary (tulee sisään perältä, uhmaavin ilmein, mutta tyynenä.) Kas
niin, nyt on asiani toimitettu.

Aukusti (hypähtäen pystyyn): Mikä ihmeen asia se oli. Mamma ihan
säikähti ja melkein minäkin.

Mary (heilauttaa päätään): Sitä en voi sanoa. Mutta se oli hyvin
tärkeä asia. Mitä te oikein säikähditte?

Aukusti (nauraa huojentuneena): En minä oikeastaan tiedä. Kaipa niin
tulisen kiireistä lähtöä.

Mary (nauraa myös): Katsos, kun minulle tulee joskus kiire, en siedä
kyselyjä. No niin, mitenkä nyt on meidän kävelymatkamme laita, Aukusti?

Aukusti (sykähtäen ilosta): Tietysti me menemme, jos sinä vain
suostut.

Mary: Minähän taas suostun. (Iskee hänelle iloisesti silmää.)
Kuuleppa, sinä taidatkin pitää minusta hiukan?

Aukusti (hätääntyy kokonaan): Jaa niin, että minäkö... pitää... kyllä
tietysti. Voi, voi... Minä pidän... niin, minä... minä...

Mary: No sinähän olet käynyt kankeakieliseksi tänään.

Aukusti: Niin, niin, jos sinä tietäisit... tietäisit...

Mary: Enhän minä mistä tiedä, kun sinä et sano.

Aukusti (vavahtelee rajusti, sulkee sitten silmänsä ja heittäytyy
Maryn jalkojen juureen huutaen): Minähän rakastan... rakastan sinua,
Mary.

Mary (väistäen hiukan Aukustin kiihkeyttä): No mutta, Aukusti, nouse
heti ylös. tuo ei sovi.

Aukusti (polttaen kaikki sillat takanaan, kiihkeästi): En, en nouse.
Kuule, Mary, minä en ole milloinkaan, milloinkaan rakastanut muuta kuin
omaa itseäni. Minä olen pelännyt kaikkia naisia, kaikkia. Sinua minä
pelkäsin ihan hirveästi, alussa, tiedätkö... Ja pelkään vieläkin. Mutta
minä rakastankin nyt... Ja sinua vain. Minä olen kai rakastanut
ensimmäisestä päivästä lähtien, ihan totta, silloin kun sinä tulit ja
olit niin hirveän reipas ja rohkea ja vapaa. Ja sitten sinä olet
ravistellut minut ylös, hirveästi ravistellut, pakottanut kaikkeen,
mitä en ole tehnyt, ja minä olen kulkenut kuin kuumeessa, kun en ole
uskaltanut sinulta mitään kysyä. Tämä aika on ollut minulle ihan
mahdoton... Usko tai älä. Kaikki, melkein kaikki entinen on minussa
kuollut, mutta en tiedä, tuleeko sen tilalle mitään. Mary, sinun täytyy
vastata minulle. Minähän kyllä tiedän, etten minä ole mitään enkä
oikeastaan sitäkään, mutta sittenkin toivon, että vastaisit
myöntävästi. Ja, aina minä rakastaisin sinua ja kaikessa tottelisin
sinua enkä enää mammaakaan. Mary, sinun täytyy vastata. Niin, nyt minä
olen sanonut kaikki, menköön sitten vaikka minne... Parempi olisi,
ettei sinulla olisi noita miljoonia, mutta kun on, niin olkoon. Minä
aion joka tapauksessa ryhtyä tekemään oikeaa työtä, niin etten
rikkauksia tarvitsekaan.

Mary (on kuunnellut sanatulvaa voimatta hetkeksikään keskeyttää;
Martti on pistäytynyt sivuovella nähden kohtauksen ja poistuen heti
nopeasti; vihdoin jyrkästi): Aukusti, ellet heti nouse ylös, lähden
minä pois.

Aukusti (kavahtaa äkkiä pystyyn, niin että kaatuu, mutta nousee
sitten seisomaan): Minä tottelen, minä tottelen.

Mary: Istu tuohon. (Osoittaa tuolia, ja Aukusti tottelee nopeasti,
katse koko ajan kiinnitettynä Maryyn, niin että on vähällä jälleen
kaatua tuoleineen.) Ja nyt minä sanon sinulle jotakin. Aukusti, sinä
olet hyvä mies. Sinä olet parempi mies kuin itse osaat luullakaan.
Niin, minä olen ravistellut sinua, ehkä suorastaan rääkännyt.

Aukusti: Ei, et suinkaan...

Mary: Anna minun puhua. No niin, ravistelu on tehnyt sinulle hyvää,
oikein hyvää. Sinussa on heikkouksia, mutta kenessä niitä ei olisi.
Määrätyllä tavalla minä sinua kunnioitan.

Aukusti: Se on sanottu ensimmäinen kerta elämässäni.

Mary: Niin, kunnioitan sinua, mutta en ainakaan vielä rakasta,
rakasta siten kuin minä käsitän rakkauden. Mutta ehkä...

Aukusti (nousee kiljaisten): Ehkäkö... ehkäkö... taivasten
talikynttilät, kuulinko minä oikein, että ehkä?

Mary (hymyillen): Kuulit kyllä, mutta "ehkä" ei suinkaan merkitse
samaa kuin "kyllä". Minä ehkä voin mennä naimisiin kanssasi...

Aukusti (on välillä istuutunut, muita säntää jälleen ylös):
Naimisiinko? Minun kanssani? Niin, niin, Martti sanoi, että minulle
sattuisi tänään yllätyksiä!

Mary (nopeasti, sävyään vaihtaen): Sanoiko herra Koivu jotakin
sellaista?

Aukusti: Sanoi, sanoi. Hänen silmältään ei vältä mikään. Sanoi
senkin, että sinä olet oikeilla jäljillä, vaikka en minä sitä taas
käsitä.

Mary (on vaiti jonkun aikaa, sitten rauhallisemmin): No niin, mitäpä
siitä. Niinkuin sanoin, voin ehkä mennä naimisiin kanssasi, mutta minä
tarvitsen ajatusaikaa, ehkä huomiseen, ehkä kauemmaksi. Ehkä voin antaa
vastauksen jo tänään.

Aukusti: Voi, voi, kyllä tämä odotusaika tulee olemaan minulle
jännityksen aikaa. Enhän minä enää mahdu nahkoihini, en, en millään.

Mary (hymyillen): No no, ei saa olla niin kärsimätön. Sinähän olet
hurjempi kuin paras romaanisankari.

Aukusti: Niin olenkin, sillä he rakastavat vain kielellään, mutta
minä rakastan kielellä, mielellä ja kaikella, niin. Voi, Mary, sano,
ettei odotusaika, tuo miettimisaika, tule liian pitkäksi.

Mary: En luule sen tulevan pitkäksi. Ehkä jo tänään saat vastauksen.

Aukusti (huutaa): Siis sovittu, sovittu: tänään, tänään!

Minna (tulee perältä): Mitä ihmettä se meidän Aukusti täällä oikein
huutaa, ihanhan sinä olet päästäsi pyörällä.

Aukusti (rientää Minnaa vastaan): Voi mamma, Mary ja minä...

Minna (pysähtyen äärimmäisen yllätettynä ja iloissaan): Mary ja sinä?

Aukusti: Voi, Mary, minä en voi olla sitä kertomatta. Niin, mamma,
Mary ja minä... niin, minä kosin Marya...

Minna (on valmiina rientämään Maryn luo): Ja Mary?

Aukusti (haltioituneena): Niin, ja tiedätkö, Mary ei vastannut
kieltävästi!

Minna (ymmällä): No, mitä hän sitten vastasi?

Aukusti (on hetkisen myös ymmällä): Niin, hän ei vielä vastannutkaan.
Mutta hän sanoi, että hän ehkä menee minun kanssani naimisiin ja että
hän ehkä antaa vastauksen jo tänään.

Minna (rientää Maryn luo ja sulkee hänet syliinsä): Voi, Mary, tee
niinkuin sydämesi käskee, parempaa vaalia et kuitenkaan voi tehdä. Usko
minua, muodollisen holhoojasi, sanaa. Minä annan kyllä sinulle
siunaukseni.

Mary (jonkun verran hämillään, mutta silti liikuttuneena ja
huvittuneena): Mutta, rakas täti, enhän minä ole vielä luvannut muuta
kuin että annan vastauksen tänään. Ja sen olen sanonut, etten minä
Aukustia varsinaisesti rakasta.

Minna (kiireisesti): Ei se mitään, ei se mitään, vaikka et niin
varsinaisestikaan, kunhan sen verran. Opit sitten rakastamaan. Ja voi,
hyvät lapset, kuinka teidän tulee hyvä olla. Ostatte itsellenne hyvän
talon, elätte kuin Herran kukkarossa, Aukusti pitää sinusta huolta, ja
sinä olet Aukustin ainaisena ilona. Eikä teillä tule olemaan huolta
huomisesta, ei maallisesta tavarastakaan, voi, voi, lapset, kuinka tämä
käy hyvin.

Mary (hiukan kärsimättömästi): Mutta, täti, enhän minä ole luvannut
vielä mitään, en mitään. Minä en vielä tiedä, kuinka kaikki kääntyy.

Minna: Mutta sinä kyllä lupaat, sen minä tiedän, sinä lupaat, sillä
Aukusti on hyvä poika, oikein hyvä. Voi, voi lapset, kuinka minä
onnittelen teitä.

Martti (astuu samassa sisään): Oh, minä taisin häiritä.

    (Mary joutuu hämilleen, mutta sitten nousee
    uhmaava ilme hänen kasvoilleen.)

Minna: Ei mitenkään, ei mitenkään. Mary ja Aukusti vain ovat melkein
kihloissa.

Aukusti (koomillisen juhlallisesti): Niin, melkein. Mary menee ehkä
minun kanssani naimisiin.

Martti (luo pitkän silmäyksen Maryyn): Minun täytynee siis onnitella.

    (Hän kumartaa.)

Mary: Oi ei, ei, minä en ole sanonut mitään ratkaisevaa, en mitään.
Minä lähden nyt. huoneeseeni.

    (Poistuu kiireesti perälle.)

Minna (hieman tekohurskaasti): Niin, niin, ihmeelliset ovat kohtalon
tiet. Minä muistan, että edellisenä yönä, kun Mary saapui, minä näin
sellaisen unen, että Aukustin elämä kääntyi kokonaan uusille urille. Ja
se kääntyykin.

Aukusti: Johan se on kääntynytkin. Nyt en enää syö yksistään läskiä
ja puuroa, en kävele yksinomaan tohveleissa enkä heti saa
liikavarpaita, jos vedän kengän jalkaani, enkä nuhaa, jos tuulenviima
sattuu nenää sipaisemaan. Minä olen jo kokonaan toinen mies, minä. Heh,
heh. (Tepastelee ylpeänä edestakaisin Minnan katsellessa hyväksyvästi
ja Martin katkerasti hymyillessä. Aukustin katse muuttuu äkkiä
noloksi.) Mutta siinä on sittenkin se, ettei "ehkä" ole "kyllä".

Minna: Älä heittäydy alakuloiseksi. Asiat ovat hyvällä tolalla. Mutta
tänä päivänä ei kai aamiaista saada koskaan.

Aukusti: Minun ei ole nälkä eikä jano eikä vilu.

    (Minna poistuu perällä.)

Martti: Sinä olet siis melkein onnellinen sulhasmies.

Aukusti: Niinhän minä, melkein. Voi, voi, kun tämä päivä päättyisi ja
saisin varmuuden. Mutta tiedätkös, kosinta kävi helpommin kuin
luulinkaan. Ei se ollut niinkään vaikeaa, kun vain pääsi alkuun, kun
vain uskalsi. En minä tiedä, mikä toikaan sanat suuhun, mutta kyllä
niitä vain tuli.

Martti: Jaa, en minäkään.

Aukusti: Ihmeellistä se oli, niin ihmeellistä, etten oikein jaksa
uskoa, että minä olen minä.

Martti: Niin, jos muistat itsesi joitakin kuukausia sitten, ei sinun
tarvitsekaan uskoa. Mutta katso peilistä.

Aukusti: Niin, hän sanoi, ettei hän minua varsinaisesti rakastanut,
mutta että hän määrätyllä tavalla minua kunnioittaa ja ehkä voisi mennä
minun kanssani naimisiin. Minä en ymmärrä tuota ehkä-sanaa. Mutta
tänäänhän se selviää, tänään. Ei, täytyy mennä jonnekin päätään
selvittämään. Uskotko, että tämmöinen panee miehen sekaisin?

Martti: Uskon kyllä, kun minunkin pääni on melkein sekaisin, vaikken
ole kosinutkaan.

Aukusti: Jaa, kun oikeastaan ajattelen (lapsellisen ylpeästi), niin
jos tämä yritys sittenkin epäonnistuu, minä en seuraavalla kerralla
olekaan aloittelija.

Martti: Rukkasiako saamaan?

Aukusti: Ei, vaan kosimaan ja voittamaan, melkein.

    (Poistuu perälle.)

Martti (alkaa kävellä edestakaisin, ottaa kukan maljakosta, katselee
sitä hetken, puristaa sen äkkiä rikki ja heittää kiukkuisesti maahan.
Mary on juuri silloin tulossa perältä, näkee sen ja hymähtää
salavihkaa. Martti näkee hänet, mutta ei sano mitään. He katselevat
toisiaan hetkisen vihamielisinä ja uhmaavina.)

Mary: Niin, voitteko sanoa, onko täällä vielä jotakin luettavaa
kirjaa? Minun hermoni kaipaisivat nyt sitä.

Martti (pysähtyy hänen eteensä, raivoisasti): Ja minun hermoni
kunnollista tappelua.

Mary: Ei suinkaan vain minun kanssani?

Martti: En tappele pahankuristenkaan neitosten kanssa.

    (Kääntyy ja lähtee sivulle.)

Mary: Herra Koivu!

Martti (pysähtyy): Niin.

Mary: Mitä te oikein vihoittelette?

Martti: Älkää olko naurettava. Te olette jo niin paljon muuta, että
se saisi jäädä.

Mary: Ja mitä sitten?

Martti (aivan suunniltaan): Te harkitsette juuri kaksinkertaista
murhaa, niin juuri (kaameasti) murhaa.

Mary: Jopa teillä on nimityksiä!

Martti: Asian mukaan. Ensiksikin harkitsette oman itsenne henkistä
teloitusta ja joskus sitten samoin Aukustin. Tähän saakka pidin teitä
jossakin määrin ajattelemattomana, syyntakeettomana. Mutta nyt te
tiedätte, mitä teette. Ihan selvästi tiedätte. Ette rakasta tuota
ehkä-sulhastanne. Ette milloinkaan tule rakastamaankaan. Kunnioitatte
häntä määrätyllä tavalla. Jokainen kunnioitusta nauttiva henkilö ei
kelpaa puolisoksi. Mutta te tahdotte nyt kostaa minulle, todistaa
vaikka millä tavalla, että minä olin väärässä. Olinhan ehkä hiukan
väärässä. Teidän keimailunne Aukustin kanssa ei ollut kovinkaan
harkittua, mutta huomasitte kyllä, mihin se johti. Kun siitä teille
huomautin, suutuitte silmittömästi ja nyt tahdotte sen laihan ilon
takia, että voisitte ainakin väittää minun puhuneen perättömiä, vain
sen takia tehdä suunnattoman mielettömyyden.

Mary: Minä vastaan itse mielettömyyksistäni. Aukustista tulisi
varmasti mitä nöyrin ja mukavin aviomies.

Martti: Ja loppumattomiin viehättävä ja kiinnostava.

Mary: Minä en vaadi kaikkea. Tyydyn vähempään.

Martti (nauraa): Tekö vähempään? Te ette tyydy muuhun kuin aina ja
ehdottomasti oman tahtonne perilleajamiseen. Siihen te tyydytte, ette
mihinkään muuhun. No niin, minä olen tehnyt velvollisuuteni, olen
varoittanut teitä kahdesti. Toista puolta en voi varoittaa. Se
voitaisiin tulkita väärin ja tulkittaisiinkin väärin. Niin että olkoon
onneksi! Näettepähän kerran.

Mary (hilliten itseään): Mutta miksi te, herra Koivu, alusta pitäen
kohtelitte minua pilkallisesti?

Martti: Siksi, että nähdäkseni olitte kelvottomasti kasvatettu,
itserakas ja mahtaileva, hm, neitokainen. Sitten katsellen
"ravisteluanne", pidin teitä sydämettömänä ja nyt pidän teitä sekä
riidanhaluisena että mielettömänä. Riittääkö?

Mary: Ja minkälainen luulette itse olevanne? Te olette sokea,
vaiteliaan ylpeä ja sittenkin hillitön. Riittääkö?

Martti (jollain tavoin ymmällä): En ymmärrä.

Mary (poistuen perältä): Ajatelkaa, ajatelkaa ja eritelkää. Hahhaa!
Te olette mestari paljastamaan toisia, mutta koettakaapa paljastaa
itsenne. Minä olen teistä jo selvillä. Näkemiin, herra riitakumppani!

    (Poistuu.)

Martti (hänen poistuessaan): Mitä hittoja hän tarkoitti?

    (Tarttuu otsaansa.)

Aukusti (tulee sivulta): Minä en tänään kestä missään. Olen kuin
sijaton sielu. (Martti ei vastaa.) Mitä ihmettä? Et sinäkään tunnu
olevan entisesi. Painavatko ne tenttiluvut?

Martti (ärähtäen): Hiiteen tässä tentit!

Aukusti (osaaottavasti): Mutta mikä sinua vaivaa?

Martti (torjuen): Sellainen, missä sinä et voi auttaa.

Aukusti: Hm. Vekselikö protestissa vai tyttö kirjoittanut erokirjeen?
(Kello kilahtaa eteisessä.) Mikäs siellä? (Rientää perälle ja saapuu
hetken kuluttua kädessään sähke.) Hm, sähke Marylle. (Huutaa ovelta.)
Mary, Mary!

    (Näyttämön takaa kuuluu ääni: Täällä!)

Mary (tulee perältä): Mitä, minulleko? Keneltä se voi olla? (Ottaa
sähkeen Aukustilta, avaa sen, lukee ensin nopeasti, sitten hitaammin.)
Oh!

    (Vaipuu tuolille.)

Aukusti: Mitä siinä on, mitä? (Mary pudistaa päätänsä, Martti tulee
uteliaana lähemmäksi.) Mutta sanohan toki, mitä tuossa sähkeessä sitten
on? Onko siinä hyvin pahaa? (Mary nyökkää hitaasti.) Ei suinkaan mitään
sellaista, mikä estäisi sinua antamasta vastausta tänään, ei suinkaan?

Mary (heikosti): Kyllä.

Aukusti: Ei, ei toki, sellaista sähkettä ei tänään saa tullakaan.
(Tarttuu tukkaansa.) Ja minun pitikin vielä mennä sille avaamaan!

Minna (tulee perältä): No, nyt vihdoinkin aamiaiselle, vaikka tämähän
alkaa olla melkein päivällinen. No, mitä nyt?

Aukusti: Voi, mamma, Mary sai juuri äsken sellaisen sähkeen, ettei
hän ehkä voikaan antaa vastausta tänään. Sellaisen sai!

Minna (pelästyen): Mutta, lapseni, mitä siinä on?

Mary (pudistaa päätään): Myöhemmin, myöhemmin. Minä kerron kyllä,
mutta nyt tahdon rauhoittua.

Minna: Voi toki, minkälainen piti sattua! Mutta eihän siinä voi olla
mitään niin kauheaa, ei toki? Eihän sinulla siellä ole sukulaisiakaan.
Vai onko joku hyvä tuttavasi kuollut?

Mary: Ei, ei, antakaa minun nyt olla. Kyllä minä kerron. Voi, voi,
että sen pitikin sattua juuri nyt, juuri nyt, tänään!

Aukusti: Niin juuri, tänään, minun suurena päivänäni. (Kuuluu kellon
kilahdus jälleen.) En, minä en mene nyt avaamaan, en!

Martti (kiiruhtaa eteiseen ja tuo sieltä toisen sähkeen, jonka
ojentaa Minnalle). Teille, rouva Hiltunen.

Minna (ottaa epäröiden sähkeen käteensä ja katselee sitä uskaltamatta
avata.) Mitähän, mitähän tässä sitten on? (Mary ei kiinnitä häneen
mitään huomiota.) Avaisinkohan sen heti?

Martti (ratkaisevasti): Tietysti, siksihän sähke on olemassa, että se
heti avattaisiin. Muutenhan voisi kirjoittaakin.

Minna (tempaa sähkeen auki, vilkaisee siihen, lukee hiukan ja sitten
tarkalleen.) Voi, että sen piti sattua tällä tavalla!

Aukusti: No, onko siinäkin huonoja uutisia? Lempo, jos tänne vielä
yrittää kuka tuoda sähkeitä, niin minä heitän sen ulos ja alas. Mitä
siinä on?

Minna: Voi, Aukusti, tämä on sinulle kova isku, perin kova isku.
Kuuntele! (lukee hiukan takeltaen, katkonaisesti.) "Täten on meillä
surullinen velvollisuutemme ilmoittaa, että holhottinne miss Mary Auer
on äkillisen, satunnaisen pörssiromahduksen yhteydessä menettänyt
omaisuutensa melkein viimeiseen dollariin. Mister Bentonin
asiainhoitaja."

Aukusti (on hetkisen ymmällä ja alakuloinen, mutta sanoo sitten
huolettomasti): No, jos siinä ei ole pahempaa, ei se minulle merkitse
mitään. Pyh, minusta ja Marysta ei tullut siis miljoonikkoja, mutta
siitä viis. Mitäs siinä sinun sähkeessäsi on, Mary? Samako asia?

Mary (nyökäyttää päätään): Sama.

Aukusti: Niin, niin, olihan se paha asia, perinkin paha sinulle,
mutta eihän se niin paljon merkitse. Sano nyt vain minulle "kyllä",
niin kaikki on hyvin ja oikein hyvin onkin. Onhan minulla toki vielä
rippeitä, ja nyt kun sinä olet minua "ravistellut", osaan minä kyllä
hankkia lisääkin. Minua eivät suista tolalta jotkut pörssiromahdukset,
ei vainkaan.

Minna (heräten mietteistään): Voi, voi, tämä uutinen, tämä ikävä
uutinen muuttaa paljon asioita, niin, niin.

Mary (nousten): Niin, se muuttaa. Minä lähden täältä, niin,
yltäkylläiset päiväni ovat lopussa. Nyt alkaa työ ja toimi.

Minna (tekohurskaasti): Niin, niin, lapseni, kaikilla meillä on
koettelemuksemme, niin, ja aina on hyvä osata ja taitaa jotakin, kun
pahat päivät saavat. Mutta ei sinun silti tarvitse lähteä suinpäin, ei
suinkaan, enhän minä ole sellainen. Neuvotelkaamme, kuinka kohtalosi,
joka äskettäin mielestäni oli parhaiden järjestymäisillään, nyt
järjestettäisiin. Niin, älkäämme hätäilkö.

Aukusti: Mutta minä, minä hätäilen. Mitä täällä puhutaan Maryn
lähdöstä yleensäkään? Miksi hänen pitäisi lähteä? Ei millään ilveellä.
Mamma, ethän sellaista voi sallia?

Minna: Aukusti, me puhumme näistä asioista myöhemmin, kunhan kaikki
olemme rauhoittuneet. Kaikkien edut otetaan huomioon. Mutta muutoksia
tietysti tulee tähänastisiin suunnitelmiin.

Aukusti (lujasti): Mamma, mamma, minä en usko muutoksia tulevan. Minä
vastustan niitä.

KOLMAS NÄYTÖS

    Sama näyttämö kuin edellä. Seuraavana päivänä.

Minna (istuu kotoisessa, vanhanaikaisessa puvussa pöydän ääressä ja
parsii sukkia): Niin, Aukusti, synnillinen suuren maailman ihanuus on
nyt lopussa. Elämämme alkaa uudelleen entisenlaisena.

Aukusti (kävelee humoristisen hermostuneesti edestakaisin): Ihanuus
olkoon lopussa. Uusi ihanuus alkaa.

Minna: Minkälainen?

Aukusti (päättävästi): Minä menen naimisiin.

Minna (säikähtyneenä): Ei suinkaan Mary ole sinulle vastannut
myöntävästi?

Aukusti: Ei myöntävästi eikä kieltävästi, mutta kyllä minä vastauksen
häneltä vaadin.

Minna: Aukusti, Mary ei sovi sinulle.

Aukusti (pysähtyy): Soo, ja miksi?

Minna: Suuri muutos on tapahtunut. Hän on menettänyt omaisuutensa.
Hän ei ole sinulle sopiva pari.

Aukusti: Mutta, mamma, tätä minä en sittenkään ymmärrä. Vasta
muutamia kuukausia sitten sinä itse hänet minulle esitit ja vielä eilen
kiirehdit kosintaa. No, minä kosin, melkoisella menestyksellä. Ja juuri
nyt, kun olin saanut itsestäni kaikki irti, juuri silloin sanotaan,
että kaikki on turhaa. Minä tulen hupsuksi.

Minna (opettavasti): Niin, katsos, minä en tavoittele rahoja, en.
Mutta Mary on suuren maailman nainen eikä voi mennä naimisiin vain
tuollaisen puolivarakkaan kanssa kuin sinä. Jos hän olisi rikas,
soveltuisi se luonnollisesti. Sinun varasi eivät riitä hänen
ylläpitoonsa.

Aukusti: Oh, kyllä hän tyytyy vaatimattomampaankin, ihan varmasti.

Minna (happamesti): Uskonpa kyllä, että tyytyykin. Hänellä ei ole nyt
paljon varaa valita. Mutta sinä et voi tuhlata isänperintöäsi
hänenlaisensa, hm, joutilaaseen elämään tottuneen, kodista
piittaamattoman naisen elättämiseen.

Aukusti: No mutta, mamma, minä olen jo niin kehittynyt
väittelemisessä, että vastustan. Maryn olisi siis kyllä sopinut tuhlata
isänperintönsä minun elättämiseeni?

Minna (kiireesti): Se ei ole lainkaan sama asia, ei lainkaan. Sinä
olisit vain auttanut häntä perintönsä hoitamisessa. Siinä on ero.

Aukusti: Niin, en minä osaa käsittää tuota erotusta. Minun päässäni
on kaikki sekaisin.

Minna: Sinä kyllä unohdat hänet. Tietysti myönnän, että tämä tuntuu
vaikealta alussa, mutta kyllä se menee ohi. Ja kaikkein tärkeintä on,
että hänen luonteensa ja elämäntapansa ei sovi sinulle.

Aukusti: Mutta sopihan se eilen.

Minna: Enkö ole sanonut sinulle, Aukusti, että viisaimmin teet
seuratessasi minun neuvojani?

Aukusti (tuskastuneena): Mutta minä en tahdokaan tehdä viisaasti,
minä tahdon mennä naimisiin Maryn kanssa, viisaasti taikka hullusti. Ja
minä teen työtä, niin että hän voi elää kuin suuren maailman nainen, ja
jos hänen luonteensa on ristiriidassa, niin minä aina alistun ja
tottelen. Tottahan hän silloin on tyytyväinen, ja jos hän on
tyytyväinen, niin olen minäkin. Siinä se.

Minna (ankarasti): Aukusti, sinä osoitat nyt mitä suurinta
tottelemattomuutta. Sinun tulisi kunnioittaa minua.

Aukusti: Niinhän minä mammaa kunnioitankin, mutta rakastan Marya. Ja
mitä tuloihin tulee, niin minulla on omat tuumani. (Salaperäisesti.) Ne
ovatkin jo pitkällä.

Minna: Mitä ihmettä sinä juttelet?

Aukusti (juhlallisesti ja mahtipontisesti): Niin, katsos, mamma,
silloin kun me, niinkuin vasta eilen viimeksi, vielä harjoittelimme
tanssia ja kävimme seurapiireissä, minä en tuhlannutkaan tilaisuutta.
(Alentaa ääntään.) Minulla on hyviä suhteita vaikutusvaltaisiin
liike- ja teollisuusmiehiin. (Pysähtyy pönäkkään asentoon.) En minä ole
niinkään saamaton kuin näytään luultavan.

Minna: Mitä ihmettä sinä juttelet? (Pelästyneenä.) Et suinkaan sinä
ole vain minun tietämättäni käynyt pankissa rahoja nostamassa?

Aukusti (vähän arasti): No, jos olisinkin?

Minna (aivan suunniltaan): Aukusti, Aukusti, tahdotko sinä syöstä
meidät perikatoon? Oletko tuhlannut kaikki tuolle, tuolle
amerikkalaiselle?

Aukusti (rauhoittaen): En minä suotta ole liikemiehen poika. Ei minua
niin vain petetä. Otin pankista viidentoistatuhannen takauksen. Rahat
ovat siellä eivätkä ne minnekään juokse.

Minna (antaen jännityksen laueta): Huh, kuinka pelästyin!
(Harmistuneena.) Minkä ihmeen takauksen?

Aukusti: Jaa, sitä minä en sano. Minä alan opetella olla itsenäinen.
Kyllä kaikki selviää.

Minna: No niin, jos sinä tahdot harjoittaa jotakin kunniallista
liikepuuhaa, en vastusta. Mutta Mary jätä mielestäsi.

Aukusti: Häntä juuri en jätäkään. Mamma, sanotaanhan, ettei ihmisen
ole hyvä olla yksin. Ja minä olen sen havainnut myös. Minä tahdon
Maryn. Ja minä yritän kaikki. Ja kun sinä itse olet suosittanut Marya,
niin kaikki on hyvin. (Katsoo kelloaan.) Ei, nyt minun täytyy lähteä
päättämään asioista. Kun ne ovat selvät, sitten käyn Maryn kimppuun. Se
eilinen kosinta on tehnyt minusta rohkean miehen.

    (Aikoo poistua.)

Minna (alkaen nyyhkyttää): Aukusti, etkö sinä tottele äitiäsi?

Aukusti (jäykästi): En minä voi tässä asiassa.

Minna: Sinä siis hylkäät minut jonkun tuntemattoman tytön takia?

Aukusti: Mutta eihän hän ole tuntematon. Hänhän on sinun holhokkisi.

Minna (terästyen): Minä kiellän sen.

Aukusti: Mutta hän tulee täysi-ikäiseksi muutamien kuukausien
kuluttua.

Minna: Aukusti, Aukusti, näinkö sinä palkitset minulle kaikki vaivat?

Aukusti (hermostuneena): En minä tiedä enää mitään, mutta Maryn
tahdon saada... Minä tahdon mennä naimisiin, eikä siinä auta mikään.

    (Syöksyy perältä ulos.)

Mary (tulee vastaan ovessa, väistäen arasti): Aukusti!

Aukusti (ulkopuolelta): Myöhemmin, myöhemmin.

Mary (astuu hitaasti lähemmäksi): Minä kuulin puhuttavan itsestäni.

Minna (makeasti): Niin, niin, lapseni. Istuuduhan tuohon, niin minä
puhelen sinulle hiukan.

Martti (tulee sivulta ja kumartaa): Anteeksi, häiritsenkö?

Minna (kiireesti): Tavallaan. Minulla olisi vähän puhuttavaa Marylle.

Martti (kumartaa uudelleen kiireesti ja aikoo poistua).

Mary (tyynesti): Hetkinen. Minä aavistan, että täti aikoo puhua
onnettomuudestani, ja siksi pyytäisin herra Koivua jäämään. Hän voisi
miehenä antaa jonkun neuvon.

Martti (katsoo häneen yllättyneenä ja epävarmana): Minä taidan olla
huono neuvonantaja.

Minna: Niin, me voisimme sitten kysyä myöhemmin.

Mary (itsepäisesti): Ei, eikö olisi parempi neuvotella kolmen kesken?
Herra Koivuhan tuntee asiani.

Minna (harmistuneena): Jää sitten, Martti.

Martti: Kiitos. (Jää seisomaan tuoliin nojaten.)

Minna (teeskennellen): Niin, Mary, eilinen onnettomuutesi on minua
syvästi järkyttänyt.

Martti (vihaisesti): Niin, sen kyllä uskon.

Minna: Niin, niin, minä olen ollut suorastaan pahoinvoipa. Mutta se
on auttamaton asia. Se on sinun kohtalosi. Emme tiedä, minkälaisen
yllätyksen se meille kulloinkin järjestää.

Martti: Emme.

    (Mary katsahtaa häneen kummastuneena.)

Minna (edelleen hartaasti): Epävarmaa on elämämme täällä maailmassa,
tänään ilossa ja yltäkylläisyydessä, huomenna surussa ja puutteessa.
Mutta meidän täytyy miehuullisesti kantaa kaikki.

Mary (vienosti): Niin, täti.

Minna (asiallisemmin): Sinä olet nyt varaton, köyhä ja orpo tyttö.
Sinun tulee itse hankkia elatuksesi. Sano nyt minulle täsmälleen, mitä
sinä mahdollisesti osaat.

Mary: Minä osaan kolmea kieltä, suomea, englantia ja ranskaa. Sitten
osaan kone- ja pikakirjoitusta sekä kirjanpitoa. Niin, enempää en osaa.

Minna: Niin, niin, minä en kyllä ymmärrä, mutta luulen, että voisit
saada vaatimattoman konttoristin toimen.

Martti: Paljon enemmän.

Minna: Kas niin, sinun ei siis tule antautua epätoivoon. (Huoahtaa.)
Jos olisimme rikkaita, olisit tietenkin meille tervetullut olemaan ja
jäämään, mutta (toinen huokaus) näin ollen ymmärrät itse, ettei se ole
mahdollista. (Pyyhkii silmiään.) Se on surullista, mutta totta.

Mary (yksitoikkoisesti): Niin, täti.

Minna: Sinun on siis hankittava itsellesi toimi. Minä autan kyllä.
Nytkin tiedän erään paikan, josta voit saada ehkä tuhat markkaa
kuukaudessa.

Mary (pidättää äkkiä nauruaan): Kiitos, täti.

Minna: Ja kun ahkeroit, nousee palkkasi. Ja kuu joskus sitten ehkä
kohtaat kelpo miehen, liityt häneen ja saat oman kodinkin.
(Rohkaisevasti.) Monella on kovempikin kohtalo.

Mary (painaen päätään alas): Niin kyllä, täti. Aukusti...

Minna (vilkastuen): Niin, niin, minä tiedän, tuo teidän asianne...
tehän olitte mieltyneet toisiinne...

Mary: Minä...

Minna (arvokkaasti): Odota hetkinen. Katsos, minulla ei ollut mitään
sitä vastaan, ei mitään. Mutta nyt on asia toinen, niinkuin ymmärrät.
Aukustilla on vaatimaton omaisuus, mutta siitä ei riitä sinulle.

Mary: Täti...

Minna: Suo anteeksi, Mary, mutta anna minun puhua. Niin, siitä ei
riitä sinulle. Sinä olet tottunut ylellisyyteen. Aukusti on liian
hyväntahtoinen voidakseen kieltää sinulta mitään, ja sitten te olisitte
pian puilla paljailla. Sitä en voi sallia teidän kummankaan tähden.
Sinähän itse sen ymmärrät, vai kuinka? Se on kovaa, tällainen suhteen
katkeaminen, mutta me emme saa aina antaa tunteen ratkaista, vaan
meidän on vedottava järkeenkin.

Martti (salaperäisesti): Kunpa me vain aina osaisimme sitä oikein
käyttää.

Minna: Näin olemme siis hahmoitelleet sinun tulevaisuutesi. Se
riittää.

Martti (ivallisesti): Suokaa anteeksi, minä en ole hahmoitellut
mitään, eikä neiti Auerilta ole mitään kysytty.

Minna (terävästi): Martti, minä luulen lausuneeni kaikkien
mielipiteen. No niin, katsokaamme nyt sinun asemaasi. Niin, voitko
sanoa, kuinka suuri isäsi jättämä omaisuus oli yhteensä.

Mary (vienosti): Kyllä, täti. Se oli hiukan yli kuusikymmentätuhatta
dollaria.

Martti: Siis noin kaksi ja puoli miljoonaa markkaa.

Minna (kiukustuen): Niin, niin, miehet ovat sitten huolimattomia.
Isäsi sijoitti ne varomattomasti, kuten näkyy.

Mary: Niin kai.

Martti (nopeasti): Sanokaahan, minkälaisiin osakkeisiin rahat oli
sijoitettu?

Mary (hämmästyen): Ne oli... ne oli... niin, nähtävästi, ei, varmasti
ne oli sijoitettu kupariosakkeisiin. Niin, varmasti, minä muistan herra
Bentonin niin sanoneen.

Martti (kuivasti): Kiitos. (Hitaasti ja harkitusti.) Ja sanokaahan
minulle sitten, neiti Auer, oliko koko omaisuus sijoitettu osakkeisiin?

Minna: Mitä sinä oikein kyselet? Eihän Mary ymmärrä raha-asioista.

Martti. Ehkä sentään. Vastatkaapa.

Mary (väkinäisesti): Ei, koko omaisuus ei ollut osakkeissa.

Martti (ivallisesti): Ja kuinka paljon oli pankissa?

Mary (voitettuna): Noin viisitoistatuhatta dollaria.

Martti: Siis noin kuusisataatuhatta markkaa.

Mary: Niin.

Martti: Teillä siis on edelleen yli puolen miljoonan omaisuus.

Mary (hetken hiljaisuuden jälkeen, hyvin heikosti): Kyllä.

Minna (huojuu hetken paikallaan, sitten epätoivoisesti): Sinä siis
omistat (melkein kiljahtaen) yli puoli miljoonaa markkaa!

Mary (yksinkertaisesti): Kyllä, täti.

Minna (pitelee hetken päätään, raivoissaan): Miksi sinä et sitä
sanonut?

Mary: Eihän kukaan sitä minulta kysynytkään. Ja olihan se niin vähän.

Minna (huutaen): Vähän, vähän! Oh, tätä kaikkea!

Martti (rauhallisesti): Niin, rouva Hiltunen, kun nyt näin olemme
tässä neuvotelleet kolmen kesken, niin minä luulen, että neiti Auerin
tulevaisuutta on hiukan tarkistettava. Kun elämme näin pienissä
oloissa, niin kuudensadantuhannen pääoma tarjoaa toisenlaisen
tulevaisuuden kuin pennittömyys. Luulisin melkein, että neiti Auer,
heti täysi-ikäiseksi tultuaan, kykeneekin sen itse oikein hyvin
hahmoittelemaan, joten syrjäisten neuvot ovat liikaa.

    (Kumartaa ja poistuu sivulle neiti Auerin katsoessa
    häneen hämmästyneenä ja tuskaisena.)

Minna (koettaa hillitä raivoaan ja hämmästystään): Mary... voi,
Mary... kuinka iloinen... Kuinka iloinen olenkaan siitä, etteivät asiat
olekaan niin pahalla kannalla kuin luulin! Niin, niin, Aukusti... ja
sinä... mutta ei, ei puhuta nyt mitään. Minä olen vain iloinen, että
näin onkin... Minä kuvittelin paljon pahempaa. Ja annoin sinulle
neuvoja pelkästä rakkaudesta, niin, pelkästä rakkaudesta. Voi, kuinka
minua huimaa... Ole, Mary, kiltti, hae minulle valeriaanatippoja.

Mary: Heti, täti.

    (Juoksee perälle ja tuo pienen pullon ja vesilasin
    antaen Minnalle lääkettä.)

Minna (nousten hitaasti): Niin, tämä oli minulle yllätys... iloinen
yllätys. Minun täytyy nyt mennä hiukan rauhoittumaan... lepäämään. –

Mary: Minä autan tätiä.

Minna: Kyllä minä itsekin... Kiitos, kiitos vain!

    (Poistuu perältä. Mary palaa pöydän ääreen mietiskelevä,
    hiukan ilkamoiva ilme kasvoillaan.)

Aukusti (säntää sisään meluisasti päällysvaatteissaan, knalli
takaraivolla, kainalossa isohko salkku ja toisessa kädessä pitkähkö
käärö): Ahaa, Mary! Hurraa! Eläköön! Minä en ole elämässäni ollut näin
hyvällä tuulella, en milloinkaan iloisempi. Hip, hei, hurraa!
(Teutaroi ympäri näyttämöä.) Nyt on kaikki melkein järjestyksessä.
Niin, melkein. Katsoppa, tämän minä olen aikaansaanut. (Heittää
salkun pöydälle, levittää käärön auki, jolloin tulee esille kankaalle
maalattu reklaamikilpi, ylhäällä ja alhaalla puutuet. Kirjoitus
kookasta.) Katsos, mitä siinä on. (Lukee hitaasti ja humoristisen
ylpeänä.) "Aukusti Hiltunen. Välittää ja myy: kaikkivoittavia
pölynimijöitä, patentoituja lastenvaunuja, Murha-hyönteispulveria,
Venus-kauneusvoidetta ja säilykepurkkeja. Tukuttain ja vähittäin.
Käteis- tai vähittäismaksulla." Eikö olekin hienoa?

Mary (hyväntahtoisesti nauraen): Sinähän olet suurenmoinen.

Aukusti (vetäen henkeään): Niin, enkö olekin. Kaikki kävi
vilauksessa. Sain kun sainkin kaikki edustukset. En olisi ikinä
uskonut, että kukaan minulle milloinkaan antaisi tulitikkulaatikkoakaan
myytäväksi. Mutta ei, kaikki kävi kuin rasvattu. Heh, mitä minä olin
eilen? En mitään. Mitä minä olen tänään? Jaa, (hitaasti ja
juhlallisesti) jaa, tänään minä olen herra liikemies, herra kauppias,
herra johtaja Aukusti Hiltunen, tukuttain ja vähittäin. Voi, voi, ei
tämä maailma ole niinkään paha, kun vähän yrittää.

    (Pysähtyy hengästyneenä.)

Mary (tukahuttaen naurunsa): Minä onnittelen vilpittömästi. Nythän
sinulla on työtä.

Aukusti (kuin muistaen äkkiä jotakin): Ah niin. (Heittäytyy äkkiä
Maryn eteen. Kimeästi, vetoavasti.) Mary! Nyt minä kosin taas
uudelleen. Tule minun vaimokseni, myötä- ja vastoinkäymisissä,
kauppiaan rouvaksi, liikemiehen rouvaksi, johtajan rouvaksi. Mary, minä
rakastan sinua. Kyllä me pärjäämme. Minä tienaan.

Mary: Sinun äitisi vastustaa tätä naimiskauppaa.

Aukusti (hiukan surkeasti): Niinhän se mamma vastustaa. (Nousee
toiveikkaasti.) Mutta mitäs me siitä. En minä tottele tällä kertaa, en.
Minä olen aina totellut, syönyt, mitä on laitettu, niellyt ne lääkkeet,
jotka on määrätty, pitänyt sellaisia paitoja kuin mamma on ostanut,
mutta nyt minä en tottele. Ja eikö sanotakin, että miehen on erottava
isästään ja äidistään ja seurattava vaimoaan?

Mary (hymyillen): Vaimonhan kai on seurattava miestään.

Aukusti: Niinkö se olikin? Olkoon. Tässä tapauksessa se kelpaa
toisinkin päin.

Mary: Mutta kuitenkin...

Aukusti: Ei, ei, älä enää vastusta. Jos muu ei auta, niin karkaamme.
Kuule, karatkaamme! Vaikka Amerikkaan. Minua ei yhtään peloita. Kun
olin tänään noiden teollisuus- ja liikeruhtinaitten puheilla, niin
huomasin, että kyllä minä kykenisin yrittämään Amerikassakin.

Mary: Mutta, Aukusti, sinussahan on totisesti tapahtunut täydellinen
vallankumous. Kukaan ei tuntisi sinua samaksi kuin se Aukusti oli, joka
tuli minua vastaan leuka kääreessä.

Aukusti (matkien vähän Minnaa): Sehän olikin silloin "meidän
Aukusti", mutta nyt minä olen herra johtaja Aukusti Hiltunen, minä
itse, käteis- tai vähittäismaksulla. Mary, vastaa, ja vastaa
myöntävästi.

Mary (pudistaa päätään): Paljon, paljon on muuttunut. Minä en eilen
ollut oma itseni. Minua pahoittaa sanoa, mutta minä en rakasta sinua,
Aukusti. Minähän sanoin sen jo.

Aukusti: Niinhän sinä kyllä sanoit, mutta etkö voisi vaikka vähän,
vaikka kuinka vähän minua rakastaa, juuri sen verran, että voisit
sanoa: tahdon?

Mary: Ei, en voi. Ja äitisi vastustaa lisäksi. Mitään hyvää siitä ei
koituisi.

Aukusti: Ja minä kun olin jo niin toivehikas, varsinkin nyt, kun olen
päässyt liikemieheksi. Tämä on surkeaa, etenkin kun niin mahdottomasti
rakastan... ihan kerrassaan mielettömästi. Katsos, sinä olet minun
ensilempeni.

Mary: Niin, mutta ei sittenkään. Minä pidän sinusta kuitenkin
tavattomasti. Sinulle ei siis merkitse mitään, että minusta on tullut
köyhä?

Aukusti: Pyh, äkkiä minä miljoonia tienaan. Raha ei merkitse mitään
meidänlaisille.

Mary: Se on sinulle kunniaksi. Mutta niinkuin sanoin, en voi.

Aukusti (äkkiä): Rakastatko sinä toista?

Mary (vavahtaen): En... en... en tiedä...

Aukusti (mustasukkaisesti): Häh, sinä rakastat? Kuka hän on?

Mary: No, Aukusti, minä en sano, vaikka rakastaisinkin.

Aukusti: Jos sanoisit, niin minä menisin kysymään häneltä, millä
tavalla hän sinut lumosi.

Mary (nauraa): Sinä olet verraton.

Aukusti: Mutta en silti kelpaa. Mary, kysyn nyt sinulta lopullisesti,
tahdotko tulla vaimokseni?

Mary (leikillisen juhlallisesti): En voi, herra Aukusti Hiltunen.

Aukusti (tyytyen): Siinä ne nyt olivat: ensilempi ja ensimmäiset
rukkaset. Mutta ei hätäillä. Ehkä seuraavalla kerralla onnistuu.
Kokemusta on jo. (Muuttaen äkillisesti sävyä.) Mutta etkö luule, Mary,
että minä menestyn liikemiehenä?

Mary: Kun vain toimit varovaisesti, niin en epäile onnistumistasi.
Mutta nyt minun täytyy lähteä. Minä aion matkustaa tänään.

Aukusti: Joko nyt? Mihin sinulla on kiire? Katsoisit edes sen aikaa,
kun minä kokoan ensimmäiset miljoonat.

Mary: Minulla ei ole tilaisuutta.

    (Poistuu perältä.)

Aukusti (katsoo haikeasti hänen jälkeensä, huokaa ja alkaa sitten
ihailla nimikilpeään, pöyhistellen itseään).

Martti (tulee sivulta): No, mitä sinä?

Aukusti (käännähtäen äkisti): Hei, Martti, minulle kuuluu nyt paljon.
(Jonkun verran alakuloisesti.) Minun ensilempeni on rauennut. Minä
olen saanut ensimmäiset rukkaset.

    (Huokaa.)

Martti (filosofisesti): Niinkin voi käydä. Ole mies.

Aukusti: Niin minä olenkin. Katsos tätä. (Lukee.) Aukusti Hiltunen.
Välittää ja myy kaikkivoittavia pölynimijöitä, patentoituja
lastenvaunuja...

Martti (purskahtaen nauruun): Kauppias siis?

Aukusti (itsetietoisesti): Herra kauppias Aukusti Hiltunen,
pölynimijöitä ja hyönteispulveria, lastenvaunuja ja kauneusvoidetta.
Jaa, minä menen kohta sekaisin. Laatuja on näin aluksi liiankin paljon.

Martti: Onnittelen, onnittelen. Mutta sensijaan sait rukkaset.

Aukusti: Niin sain. (Alistuen.) Nähtävästi lopullisesti. Mutta mikäs
auttaa, kun mammakin on vastaan.

Martti: Vastaanko? (Muistaen.) Ah niin, sinä et tiedäkään. Minä
melkein luulisin, että sinä saisit äitisi kyllä nyt taivutetuksi.

Aukusti (elostuen äkkiä): Niinkö luulet? Sepä olisi hienoa. (Huutaa.)
Mamma, mamma!

Martti: Minä sentään katoan. Asia ei kuulu minulle.

    (Menee sivulle.)

Minna (näyttämön takaa): Aukusti!

    (Tulee ovessa.)

Aukusti (rientäen häntä vastaan): Mamma, kuule...

Minna (yhtaikaa edellisen kanssa): Kuule, Aukusti...

Aukusti: Voi, mamma, anna minun puhua. Katsos, minä olen nyt päässyt
kauppiaaksi. Toimeentulo on turvattu. Minä rikastun ihan heti. Kuule,
mamma, enkö minä sittenkin saisi mennä naimisiin Maryn kanssa?

Minna (viekkaasti): Niin, katsos, minä olen myös sitä ajatellut, ja
vaikka Mary onkin melkein varaton... niin, melkein, eihän hän ihan
varaton ole... niin minä kyllä annan suostumukseni.

Aukusti: Hurraa, mamma! (Ottaa häntä vyötäisiltä.) Nyt minä tahdon
sitten kosia kolmannen kerran. Kolme kertaahan kaikkea pitää koetella.

Minna: Miten niin kolmannen kerran? Ethän sinä ole kosinut kuin
kerran, eikä Mary antanut sinulle vastausta.

Aukusti (hiukan arkaillen): Niin, katsos, mamma, minä tein, mitä
lupasin, enkä totellut sinua. Senhän minä tein. Ensin järjestin tulevan
talouteni. Minullahan on suhteita teollisuus- ja liikemaailmassa. Niin,
ja sitten minä tulin kotiin ja kosin Marya toisen kerran.

Minna (jännittyneenä): Ja vastasiko hän?

Aukusti: Vastasi.

Minna: Miten, miten?

Aukusti: Hän sanoi: ei. Koska näet muka sinä vastustat ja koska, jaa,
koska hän ei rakasta minua vähääkään, vaikka kunnioittaakin, en tiedä
kuinka paljon. Minä en olisi kunniasta välittänyt yhtään, kun olisin
saanut vain rakkautta.

Minna (synkistyen): Niinkö? Vai antoi hän sinulle rukkaset?

Aukusti: Antoi. Ne olivat muuten vasta ensimmäiset. Niin ettei hätää.

Minna (alentaen ääniään): Niin, katsos, asia on niin... hm, että Mary
ei olekaan ihan varaton.

Aukusti (iloisesti): Sepä hauskaa. Kuinka niin?

Minna: Osa omaisuudesta, joka oli pankissa, pelastui. Noin
kuusisataatuhatta markkaa.

Aukusti: No sepä sattui kuin kissa lypsylle.

Minna: Niin, minä olen niin iloinen myös ja olen ajatellut, että te
voisitte kyllä saada toisenne. Minä luulen, että Mary kyllä taipuu, kun
hän saa tietää, että minä suostun. Voithan sinä kosia vielä kerran ja
sanoa tämän.

Aukusti (riemuissaan): No, se kyllä käy. Kosiminen minulta sujuu jo
kuin vanhalta tekijältä, vaikka vasta eilen opin koko taidon. Kositaan,
kositaan, mamma kulta, kositaan toki kolmasti, ennenkuin uskotaan,
ettei Mary huolisi kauppias Aukusti Hiltusta, tukuttain ja vähittäin.

Minna: Minä menen pois, että voitte olla rauhassa.

    (Poistuu nopeasti perältä.)

Aukusti (menee ovelle ja huutaa pyytävästi): Mary! Minulla olisi
sinulle asiaa.

Mary (näyttämön takaa). Hetkinen vain.

    (Aukusti kävelee ja hypähtelee. Mary tulee.)

Aukusti: Uskotko, Mary, että tämä meidän rakkautemme on kovin
romanttista ja vaihtelevaa...

Mary: Taasko sinä rakkaudesta?

Aukusti: Minä en osaa muusta puhua, vaikka luulin, etten milloinkaan
oppisi rakkaudesta puhumaan. Niin, tämä rakkaus on kovin vaihtelevaa.
Ihan kuin mamman mieli. Ajatteles, siitä lähtien kun sinä tulit, ei, jo
ennen, heti kun saatiin tieto sinun tulostasi, hän on joka päivä
muistuttanut minulle, että minun pitää mennä sinun kanssasi naimisiin.
Ensin minä en tahtonut. (Ylenkatseellisesti.) Siihen aikaan minä
pelkäsin naisia. Mutta sitten minä rakastuin. Ihan kokonaan. Niinkuin
ymmärrät: ensilempi. No, vielä eilen mamma vaati minua kosimaan. Sitten
hän tänään jyrkästi kielsi minua ajattelemasta sinua. Mutta minähän en
siitä välittänyt. Minä olen itsenäinen, minä. (Hitaasti, iloisesti,
yllätystä valmistellen.) Ja ajatteles, mitä hän nyt äsken sanoi!
(Tauko.) Niin, nyt hän antoi suostumuksensa. Eikö se ole omituista?

Mary (kiusaantuneena): Niinkö kaikki oli?

Aukusti: Ihan niin. Ja nyt (lankeaa polvilleen) suo anteeksi, mutta
kosiminen on näköjään tullut minulle pahaksi tavaksi. Nyt, Mary, minä
kysyn sinulta kolmannen ja lopullisen, vihonviimeisen kerran, tahdotko
tulla vaimokseni? Minä rakastan, rakastan sinua. (Mary kääntyy pois
päin.) Mary, sinä et sano mitään. Suostutko sinä siis, suostutko? Nyt,
kun ei enää mikään häiritse, kun mammakin antaa luvan. Mikäs meidän on
siiloin eläessä, kun sinullakin kuuluu olevan vielä rahoja ja kun
minusta tulee ihan kohta rikas kauppias.

Martti (tulee sivulta): No, joko sinä taas olet polvillasi?

Aukusti (hiukan hölmistyen): Taashan minä.

    (Nousee.)

Mary (kääntyy Aukustiin päin): Ja minä sanon nyt, että tämä saa
riittää. Ei, lopullisesti ei.

Aukusti (arkipäiväisesti): No olkoon sitten ei. (Kiivastuen.) Ja nyt
minä en enää kosi sinua, Mary, tahtokoon mamma tai olkoon tahtomatta.
Ethän sinä vain suuttunut minulle, mitä?

Mary (nauraen): En, en toki. Olkaamme ystäviä.

Aukusti: Ollaan vaan. Ja minä toivon, että sinä saat sen, jota
rakastat.

Mary (joutuen kovasti hämilleen): Kiitos.

Aukusti: Mutta kuule, Mary, minulla olisi vielä yksi pyyntö sinulle.
(Vilkaisee Marttiin.) Hm, no niin, saat sinä kyllä olla läsnä. Kun on
saatu rukkaset, niin on saatu.

Mary: Mikä pyyntö se on?

Aukusti: Niin, katsos, Mary. (Arkailee.) Minä kun en ole... tuota
noin... minä niinkuin jonkinlaiseksi kehoituspalkinnoksi... tuota... ja
lohdutuspalkkioksi kolmesta epäonnistuneesta kosinnasta... jos
sallisit... niin tahtoisin kerran... että sitten minulla olisi hiukan
kokemusta siitäkin... suudella sinua kerran...

Mary (nauraa raikkaasti): No, sen sinä olet kyllä rehellisesti
ansainnut. Minä suostun.

Aukusti (lähenee häntä epäröiden): Ihankohan nyt? Voi sentään!
(Suutelee Maryä humoristisen kömpelösti, huokaisee äänekkäästi.) No nyt
on sitten sekin tehty!

Minna (tulee kiireesti perältä Maryn ja Aukustin juuri suudellessa):
Voi lapset, voi lapset! (Heittäytyy syleilemään kolmanneksi.) Kuinka
minä olenkaan iloinen! (Syleilee Maryä hellittämättä.) Minä annan
suostumukseni, niin minä annan... en minä tahdo olla teidän onnenne
tiellä... Ottakaa toisenne ja rakastakaa toisianne. Mary, nyt sinä
vasta olet minun oikea tyttäreni! Näin, näin minä sinua syleilen.

    (Syleilee Marya niin, ettei tämä vähään aikaan
    pääse irti eikä voi sanoa mitään.)

Mary (irtaantuu): Tämä on erehdys, tämä on erehdys...

Minna: Mikä erehdys?

Mary: Minulla ja Aukustilla ei ole mitään keskenämme.

Minna: Ei mitään keskenänne? Ja kuitenkinhan te suutelitte?

Mary (on päässyt jo tasapainoon): Niin, Aukusti tahtoi saada minua
kerran suudella, ja minä suostuin. Siinä kaikki.

Minna (käännähtää Aukustiin päin, luoden häneen raivoisan
silmäyksen): Mitä?

Aukusti (nyökäyttää tarmokkaasti päätään): Kyllä Mary on oikeassa. Se
oli vain jonkunlainen lohdutuspalkinto. Minä olen saanut rukkaset.
Kolme kertaa kosin, mutta nyt en enää kosi. Marya ainakaan.

Minna (kääntyen Maryn puoleen, kylmän suuttuneena): Selitä, miksi
hylkäsit Aukustin.

Mary (vaivoin hilliten suuttumustaan): Minä en ole velvollinen
selittelemään.

Minna (alkaen jo kiehua kiukusta): Kyllä, kyllä sinä olet. Minä olen
sinun laillinen holhoojasi. Siis, miksi hylkäsit Aukustin? Suu
puhtaaksi!

Mary (menettäen kaiken maitiinsa): Vaikkapa siksi, etten häntä
rakasta, en ole rakastanut enkä ikinä tule rakastamaankaan.

Minna: Vai ei neiti rakasta?

Mary: Ei.

Minna: Ja miksi ei?

Mary (kiivaasti): Siksi, että Aukustista voi tulla mies, mutta hän ei
ole ollut eikä vielä nytkään ole täydellinen mies.

Aukusti: Ohhoh, Mary, minähän olen jo liikemieskin.

Minna (kiihdyttäen yhä itseään): Vai niin, vai niin. Vai ei minun
poikani ole mies? Niin, niin, sellaista saa kuulla, kun tullaan
(ivallisesti) suuresta maailmasta. Mary, sinä olet huikentelevainen,
huonotapainen, kehnosti kasvatettu tyttö, joka vielä joudut elämässäsi
suuriin ikävyyksiin. Niin, niin minä aavistan kyllä. Sinun kannatti
kyllä panna poikaparan pää pyörälle ensin ja antaa hänelle pettäviä
toiveita, houkutella ja vietellä hänen herkkää, lapsellista ja viatonta
mieltään ja sitten hänet kylmästi, epähienosti, raa'asti hylätä! Niin,
sinä olet menetellyt epärehellisesti ja hävyttömästi. Minä kadun,
katkerasti kadun, että milloinkaan laskin sinut kattoni alle,
turmelemaan viattoman poikani elämää...

Aukusti: Ei minua ole lainkaan turmeltu. Nyt minulla vasta elämä
alkaakin.

Minna: Sinä olet vaiti. (Aukusti mykistyy.) Mitä sinulla on
sanomista, Mary?

Mary (vavahdellen itkun ja raivon välillä): Niin, niin, te piditte
minusta vain tuon kurjan perinnön takia, ette muuten, ette vähääkään.
Niin kauan kuin olin tuollainen "kahdenmiljoonan tyttölapsi", kelpasin
Aukustille. Kun ne menetin, aiottiin minut melkein suoraan ajaa
kadulle. Ja kun sitten saatiin tietää, että vielä jotakin omistin,
minut taas hyväksyttiin. Kun tästä ensiksi kuulin, en sitä uskonut, en
millään, mutta nyt, nyt kyllä uskon. Onko se oikein tehty?

Minna: Kuulit? Keneltä sinä sellaista saatoit kuulla? Sano heti!

    (Mary on vaiti.)

Martti (astuu äkkiä tuimana esiin): Nyt riittää jo tätä ilveilyä.
Neiti Auer kuuli sen minulta.

Minna (on melkein valmis hyppäämään Martin kimppuun) Sinulta?
Sinulta?

Martti: Niin juuri. Minä en sietänyt enää nähdä, kuinka täällä
yritettiin käydä kauppaa Marylla ja hänen perinnöllään. Minä en ollut
sokea. Minä näin, mitä leikkiä Mary leikki Aukustin kanssa. Se oli
ajattelemattomuutta kyllä, mutta silti paheksuttavaa. Ja siksi sanoin
sen hänelle. Ja sanoin häntä suorastaan loukaten...

Aukusti (kapsahtaen humoristisen terhakkana hänen eteensä:) Loukaten?
Loukkasitko sinä Marya?

Martti: Loukkasin, mutta se ei kuulu sinulle. Mene pois!

Aukusti (yltyen): Vai pois? Vai ei kuulu? Vai ei kuulu minulle, että
Marya loukataan, vaikka minä olen häntä kolme kertaa kosinut? Vai ei
kuulu? Minä tappelen Maryn puolesta aina. (Asettuu koomillisen
uhkaavaan asentoon.) Tahdotko tapella? Etkö? No, tuosta saat. (Yrittää
lyödä Marttia, mutta tämä torjuu iskun ja työntää hänet syrjään.
Aukusti kapsahtaa uudelleen, ja hetken käsirysy syntyy, minkä jälkeen
Aukusti vajoaa nojatuoliin.) Se oli raa'an voiman, ei miehuuden voitto!

Martti (vetäen henkeään): Niin, sanoin sen. Mutta sanoin myöskin,
että hänen tuli varoa, että häntä liehakoitiin hänen rahojensa takia,
niiden takia hänen oikkujaan ja narrimaisuuksiaan siedettiin. Ja te,
rouva Hiltunen, olette täydelleen todistanut, että olin oikeassa. Eilen
ja tänään te olitte kolmea mieltä neiti Auerin sopivaisuudesta Aukustin
vaimoksi. Ja se on sellaista menettelyä, etten sitä voi ääneti
sivuuttaa. Neiti Auer on orpo, vaikkakin rikas orpo, ja hän on lisäksi
teidän holhokkinne. En tiedä, miksi juuri eilen piti käydä ilmi, että
neiti Auer oli menettänyt omaisuutensa, eilen, jolloin paljastin
hänelle asiain tilan. Mutta minulla on omat ajatukseni. Minä en usko
hetkeäkään, että hän on mitään menettänyt.

Mary (heikosti): Oh!

Minna: Niinkö, niinkö minua kohdellaan omassa kodissani? Tämä on
ennenkuulumatonta, tämä on hirveää! Aukusti, tuo valeriaanatippoja.
(Aukusti säntää perälle ja tuo vaadittua lääkettä, antaen sitä
Minnalle.) Ja mistä, mistä sinä, jos saan luvan kysyä, tämän kaiken
keksit ja huomasit?

Martti: Kaikesta. Ja lisäksi Aukusti kertoi. Eihän hän aluksi
tahtonut mennä naimisiin.

Minna: Aukusti!

Aukusti (arkaillen): Mutta niinhän se oli, mamma, sinähän naitit
minut Marylle ennenkuin Mary oli saapunutkaan. Etkö muista?

Minna (vaipuen huumaantuneena istumaan): Kaikki, kaikki ovat minua
vastaan. Minua vastaan on täällä, omassa kodissani tehty oikea
salaliitto. Hirveätä, ennenkuulumatonta! Sinäkin, Aukusti, jonka
parasta olen aina katsonut!

Aukusti (alakuloisesti): Niin, minäkin.

Mary (lujasti): Minä en ole ollut missään salaliitossa. Minä
luotin ja uskoin kaikkiin ja kun herra Koivu yritti järkyttää
luottamustani, tahdoin todistaa, että hän oli väärässä. Ja siksi minä
lennätinlaitoksesta eilen soitin pääkaupunkilaiselle tuttavalleni ja
pyysin häntä lähettämään nuo sähkeet, saadakseni nähdä, miten minua
kohdeltaisiin, kun minua luultaisiin köyhäksi. Minä olen nähnyt.

Martti (kuivasti): Tällaista aavistinkin. Kupariosakkeet eivät ole
laskeneet, eikä kukaan tiedä mistään pörssiromahduksesta.

Minna (ponnahtaa pystyyn): Minusta on siis juonittu, minua on
paneteltu, minua on urkittu, minua on petetty, pidetty narrina, vedetty
nenästä... kaikki tämä on tehty minulle. Täällä on mellastettu ja
mullistettu, tanssiteltu, huviteltu sopimattomasti... Ja sitten Mary
kehtaa minulle, vanhalle ihmiselle, valehdella, näytellä köyhää... Ja
Martti, sinä hiiviskelet täällä nurkissa ja puhut minusta pahaa.
(Huutaa.) Tämä riittää, tämä riittää... (Suunniltaan raivosta.) Ulos,
täältä, ulos, te molemmat heti paikalla!

Mary ja Martti (yhtaikaa): Me lähdemme.

Aukusti (hyvin kiihtyneenä): Seis! Vielä ei minnekään! Mamma, minä en
oikein kyllä ymmärrä, mutta minusta tuntuu, että sinä todellakin
kovasti tahdoit minulle niitä Maryn perintöjä. Ainakin sinä niistä niin
usein puhuit. Ja niinpä minusta tuntuu, että sinä, mamma, olet väärässä
ja he oikeassa. (Kiivastuu vielä.) Missään tapauksessa Marya ei ajeta
tästä talosta. Jos hän tahtoo lähteä, niin lähteköön sovussa, mutta
ajamalla ei ajeta niin kauan kuin minä täällä olen. Siinä tapauksessa
minäkin lähden. (Ottaa nimikilven, riiputtaa sitä surullisena edessään
ja huokaisee.) Niin, minäkin lähden. Minäkin olen silloin tottelematon,
ihan kuin silloin, kun kosin Marya toisen kerran.

Minna: Sinäkö lähtisit, Aukusti?

Aukusti: Minäpä minä. Muuta en voi.

Minna (huutaa): Mene siis, menkää kaikki, jättäkää minut yksin!
Menkää kaikki kolme... Niin, minä aavistan, mitä tässä on suunniteltu.
Martti, kaikki johtuu sinusta. Sinä olet villinnyt Maryn, sinä itse
tahdot saada hänen rahansa! Niin se on, niin se on!

    (Martti tekee rajun liikkeen: Mary vaipuu
    istumaan peittäen kasvot käsillään.)

Aukusti: Mutta mamma, mamma, eihän se ole totta, hehän ovat aina
riidelleet!

Minna (välittämättä mistään): Niin, niin se on. Käärme on ollut
talossa. No niin, nyt olette päämäärässänne. Ottakaa toisenne ja
lähtekää!

Aukusti: Mamma, mamma, pitääkö minun siis todellakin lähteä? Minä en
voi... minä en voi peruuttaa sanojani. Minähän olen (melkein
nyyhkyttäen) liikemies. Minun on lähdettävä, kun kerran sanoin.

Minna (voipuneena, katsoo pitkään Aukustiin, kokonaan toisella
äänellä, hiljaa): Voi, Aukusti, Aukusti, etkö sinä ymmärrä, että minä
tein kaikki sinun tähtesi?

Aukusti (surullisena): Niin, niin, mutta sittenkin sinä, mamma, teit
liian paljon. Ohhoh, kuinka tämä on kummallista. Minä en tunne
itseäni, minä olen muuttunut. Rakkaus, niin, se, se tekee
puupökkelöstäkin prinssin, ja minusta se on tehnyt melkein miehen. Niin
että minun täytyy lähteä. (Vetoavasti.) Mamma, mamma, tee sovinto...
tee se, tee se pian!

Minna (taistellen itsensä kanssa, katsoo Aukustiin, sitten
vaikeasti): Jääkää vielä, minä pyydän. Minä peruutan sanani. Minä olen
ehkä... Minä olen osaltani... Minä olen ollut väärässä. Minä tein
kaikki Aukustin tähden. Myöskin tämän...

Mary ja Martti (hiljaa yhtaikaa): Me jäämme.

Aukusti (hellästi): No niin, mamma. (Reippaasti.) Selvä siis.
(Poistuu yhdessä Minnan kanssa perältä. Mary ja Martti seisovat hetken
sanattomina paikallaan.)

Mary (äkkiä terävästi): Eikö teillä ole minulle mitään sanomista?

Martti (katsoo häneen pitkästi ja hellästi, hiljaa): Ei.

Mary (polkaisten jalkaa): Vai ei, vai ei? Mutta minulla on.
Tiedättekö, miksi liehuin narrina narrien joukossa, miksi hupsuttelin
Aukustin kanssa, miksi kiirehdin todistamaan väitteenne vääräksi, miksi
minä olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan? Tiedättekö?
Aavistatteko?

Martti (epäröiden, tuskaisesti): En, en tiedä, en aavista.

Mary: Niinkö? Ettekö sitäkään tiedä, miksi kiukuttelitte minulle
alusta alkaen, miksi murjottelitte huvituksilleni, miksi loukkasitte
minua, miksi varoititte minua, miksi nyt olette ollut puolellani?
Tiedättekö? Aavistatteko?

Martti: En, en tiedä, en aavista.

Mary: Minä sanoin teille, että te olitte sokea, vaiteliaan ylpeä ja
sittenkin hillitön. No niin, sen te olette nyt todistanut. Onko teillä
minulle mitään sanomista?

Martti (astuu lähemmäksi, aikoo syöksyä Maryn luo, mutta pysähtyy,
tukahtuneesti): Ei, ei minulla ole mitään sanottavana.

Mary (varmana): Mutta minulla, on. Istukaa tuohon. (Osoittaa
nojatuolia, johon Martti vaipuu koneellisesti, Ennenkuin Martti ehtii
tehdä mitään, on Mary puolittain polvillaan hänen edessään.) Niin,
antakaa olla. Minulla on sanottavaa. Kaikki, mitä teitte, sen teitte
te, vaikka koetitte sitä salata, siksi, että rakastitte minua...

Martti (tarttuu päähänsä). Rakastinko teitä?

Mary: Varmasti. Minä en siinä erehdy. Mutta te olitte sokea. Te ette
tuntenut itseänne. Mutta te olitte kaikesta huolimatta hillitön, niin
että paljastitte itsenne. No niin. Ja sitten, kaikki, mitä minä tein,
sen tein siksi (hiukan hitaammin ja hiljemmin), että rakastin teitä...

    (Katsoo Marttia arkaillen.)

Martti: Tekö? Sinäkö?

Mary: Te tahdoitte pelastaa minut omalta itseltäni, ja minä tahdoin
saada teidät tajuamaan oman itsenne. (Hymyilee.) Ja loppujen lopuksi
olemme kumpikin onnistuneet. Niin, niin se on. Ja niinkuin Aukusti
pettyneenkin rakkautensa takia on kasvanut ja kehittynyt, emme mekään
enää ole samoja kuin muutamia kuukausia sitten... Kaikki olemme samasta
syystä muuttuneet ja syventyneet. (Iloisesti.) Nyt on jäljellä vain
jäykkä ylpeys. Minun kai täytyy siitä luopua. Sitäpaitsi meillä
Amerikassa ollaan vapaampia. (Teennäisen juhlallisesti.) Haluaisitteko,
herra Martti Koivu, ottaa minut vaimoksenne? Minä rakastan, sinä
rakastat, me rakastamme... Asia on selvä... (Heittäytyy äkkiä Martin
syliin.) Voi, Martti, Martti, kuinka hupsuja me olemme olleet!

    (Suutelevat.)

Martti: Mary, oma rakas viisas Mary!

Aukusti (on tullut Maryn repliikin keskivaiheilla peräovelle ja
katsellut ällistyneenä kohtausta; astuu nyt esille): No, voi sun
suutari, kuinka maailma on epäoikeudenmukainen! Minä olen hikihatussa
kosinut kolme kertaa ja palkaksi saanut rukkaset ja pusun, ja tuossa
toinen, joka ei ole korttakaan ristiin pannut, saa paistetun varpusen
suoraan suuhunsa. Tuo on helppoa, kun miestä itseään kositaan. Silloin
sopii ottaa onkeen tai jättää niinkuin ahven kuunaan.

    (Mary ja Martti irtautuvat.)

Mary: Niin, suo anteeksi, Aukusti.

Aukusti (hyväntahtoisesti): Mitäs minusta! Ainahan minä tulen
toimeen.

Minna (tulee perältä, näkee Maryn ja Martin käsikkäin, hiukan
happamesti): Niinhän minä sanoin, ja niinhän se oli. Mutta olkoon... ja
olkoon onneksi. (Hiukan äreästi.) Mutta vaikka ollaan rakastuneitakin,
niin päivällinen on syötävä.

    (Menee edeltä.)

Aukusti (pysähtyen äkkiä): Kuules, Martti, kun sinä nyt tietysti
kohta perustat niillä Maryn miljoonilla suurtehtaan, niin ota minut
kauppamatkustajaksi.

Martti (nauraen hiukan väkinäisesti): No, siitä saat olla ihan varma.
Koko osaston päälliköksi.

Aukusti: Mutta siihen mennessä voin suositella teille kotia
perustettaessa kaikkivoittavia pölynimijöitä, patentoituja
lastenvaunuja, Murha-hyönteispulveria, Venus-kauneusvoidetta ja
säilykepurkkeja, sisäänostohinnoilla. Ja muistakaa liike: herra
johtaja Aukusti Hiltunen, tukuttain ja vähittäin. Sillä minä en ole
enää mikään "meidän Aukusti".