Kymi nousee

KYMI NOUSEE

Kaksinäytöksinen näytelmä

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Helsingissä,
Oy Näytelmä,
1930.

HENKILÖT:

JUHO TÖRMÄLÄ, maanviljelijä.
KATRI, emäntä.
ESKO, poika.
EEVA, palvelija.

NÄYTTÄMÖ.

Maalaistalon asuinhuone, kaksi ovea, akkuna oikealla, kello, puhelin 
y.m. Sänky, sairasvuoteeksi laitettu. Tuolilla sängyn vieressä 
lääkkeitä ja kuumemittari.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

    Juho ja Katri.

JUHO (Keski-ikäinen mies, makaa tyynyihin nojaten sängyssään, silmät 
ummessa, liikahtelee ja hourii.) Metri kaksikymmentä senttiä! 
Kolmekymmentä senttiä! Joko puolitoista metriä! Mihin asti se 
nousee!... Särkekää jää! (Kiihkeämmin.) Särkekää se! Räjäyttäkää se! 
Sata kiloa dynamiittia! Tuhannen kiloa dynamiittia! Eikö valtiolla ole 
dynamiittia!...

(Huokaisten.) Metri ja kuusikymmentä senttiä! Joko Päijänne pohjiaan 
myöten juoksee mereen!

(Ankarasti.) Kuka irroitti Mankalan pirut, kuka? (Pitempi tauko.) 
Tuhannen hehtaaria! Tuhannen hehtaaria tulvan alla! Niitty ja pelto! 
Oraat ja nurmi!... Savi liettyy! Multa katoo!... Multa... pelto... 
puuauroin irroiteltu... satavuosin höystetty...

Lato!... Siltapuut!... (Kiihkeämmin.) Mitä!... Mitä!... Myllykö 
liikkuu! (Yhä kiihkeämmin.) Ei, ei saa! Sen täytyy pysyä! Siinä on 
leipä! Siinä valo! (Nousee istumaan.) Myllykö liikkuu! (Kiihkeästi.) 
Sen teki jo vaarin vaari... Se on lukko! (Katri tulee sisäovesta.) 
Kymin lukko! Sen täytyy pysyä!

KATRI (Kiiruhtaa rauhoittamaan sairasta.) Toista päivää jo hourii. 
(Sivelee otsaa.) Niin polttavan kuuma. (Laittaa kuumemittarin 
kainaloon.) Kohta viikko, eikä laske. (Istahtaa sängyn laidalle.) Mitä 
minä teen?

TOINEN KOHTAUS.

    Edelliset ja Esko.

ESKO (Noin kaksitoistavuotias, eloisa, tulee sisältä aikoen huudahtaa 
jotain, hiljentyy huomatessaan sairaan ja muistaessaan tilanteen.) Onko 
isällä vielä paljon kuumetta?

KATRI. Laitoin juuri mittarin.

ESKO. Ei isä olisi joutanut nyt sairastamaan.

KATRI. Ei olisi joutanut.

ESKO. Eivät ne siellä oikein tiedä, mitä tekisivät. Törmälä, Törmälä, 
kun olisi Törmälä, hokevat ja törmäävät kuin päättömät kanat. Isä ei 
törmännyt, mutta meni, mihin aikoi.

KATRI. Niin hän aina on tehnyt. (Masentuneesti.) Nyt ei mene.

ESKO (Äitinsä käteen tarttuen.) Kyllä isä siitä paranee. Mitä hän 
tuommoisista kuumeasteista.

KATRI (Hivuttaa Eskon päätä.) Niin toivomme. Pieni ja heikko sinä vielä 
olisit hänen tilalleen.

ESKO. Enkä minäkään enää niin pieni ole. (Jännittää käsivarsiaan.) Ja 
voimaa näissä on, mitäpäs se muuta olisi. (Koettelee käsivarttaan.) 
Tämä on hauislihas, opettaja sanoi, ja monta haukea sillä onkin jo 
äyräälle huitaistu. Muistatkos viime kesänäkin sitä kaksikiloista?

KATRI. Oliko se niin suuri?

ESKO (Selitellen.) Aina uistinkalat ovat vähän raskaampia kuin ne ovat. 
Rantalan maisterinkin uistinhauki kasvaa joka päivä, taitaa kohta olla 
jo leiviskäinen, vaikka alkuaan tuskin lienee kiloakaan painanut.

KATRI. Ei missään asioissa pitäisi valehdella.

ESKO. Ei, ei, mutta jos muistaa väärin, niin minkä sille mahtaa. 
(Hypähtää akkunaan, katsoo hetken ja palaa sitten taas Katrin luo.) 
Kuule, äiti, minä menen myllylle!

KATRI. Nukkumaan menet, on jo myöhäinen!

ESKO. Ei minua nukuta!

KATRI. Siunaa jo koeta nukkua! (Esko kävelee taas akkunan luo.)

ESKO (Palaa päättävästi.) Ei minua nukuta, äiti!

JUHO (Käännähtää ja hourii.) Kallioon! Kytkekää se pohjakallioon!... 
Joka mies!... Mies talosta! Myllyn täytyy pysyä! (Rauhoittuu.)

ESKO (Vielä Katrin luokse tullen.) Mies talosta! Kuulitko, mitä isä 
sanoi?

KATRI (Kiusaantuneesti.) Isäsi on sairas, hyvä lapsi, etkö sinä käsitä.

ESKO. Mutta meiltä ei ole myllyllä miestä.

KATRI. Meiltä oli myllyllä mies! Nyt hän on tuossa! Älä kiusaa enää 
minua. Riisu vaatteesi ja huolehdi Liisasta ja Martista. (Esko menee.)

JUHO (Käännähtäen taas hourii.) Miksi ei koskea avattu!... Rahaa... 
Rahaa... Siellä lahoo laiho ja nurmi... Syökää nyt rahaa! (Tauko.) 
Mereen painuu isien multa... Me rakastamme vain rahaa... (Syyttävästi.) 
Miksi ei aikoinaan avattu!

KATRI (Kädellään otsaa sivellen.) Kuin tulessa. Herra Jumala sitä 
polttoa ja tuskaa!

ESKO (Tulee puettuna kuin äsken.) Liisa ja Martti nukkuvat.

KATRI. Mutta sinä!

ESKO. Minua ei nukuta!

KATRI. Esko, etkö sinä olekaan minun poikani?

ESKO (itkuaan pidätellen.) Isä sanoi!

KATRI. Isä on sairas. Hän ei tiedä, mitä puhuu.

ESKO. Isä tietää! Meiltä ei ole miestä!

KATRI (Eskon käsiin tarttuen.) Isä on sairas, kovin sairas. Sinä olet 
minun ainoa apuni.

ESKO (Taistelee hetken itkuaan vastaan, purskahtaa ja riistäytyy irti.) 
Minun täytyy mennä!

KATRI (Kuin havahtuen.) Hän meni! (Katsahtaa Juhoon.) Meneekö hänkin? 
Jumala, jäänkö yksin yöhön. (Ottaa kuumemittarin Juhon povesta ja. 
tarkastaa valoa vastaan.) Neljäkymmentäyksi. (Istahtaa sängyn 
laidalle.) Eihän tällaista enää kauan voi kestää. (Laittaa 
kuumemittarin tuolille ja menee puhelimeen.) Tohtorille. Törmälän 
emäntä puhuu, hyvää iltaa! Voisiko tohtori heti lähteä meille, vaikka 
onkin näin myöhä. (Eeva tulee sisälle.) Ei ole muutosta, kuume nousee 
vain... Tuskiako? Kyllä kaiketi niitä on! Usein hän kääntyilee ja 
hourii... Olkaa niin hyvä! Hyvästi!

KOLMAS KOHTAUS.

    Katri ja Eeva.

EEVA (Pieni, vanhahko ihminen, hame takaa nostettu, touhuaa kovasti.) 
Kenelle sinä veivasit?

KATRI. Lääkärille! Juhon kuume yhä nousee.

EEVA. Nousee kai se, kun nostetaan! Heitä pellolle nuo ropit ja tipat!

KATRI. Olen antanut tarkasti lääkärin määräyksen mukaan.

EEVA (Kiivastuen.) Ja räätälin! Tulkoopas tänne vielä, niin otan 
raiveleista kiinni ja heitän pellolle koko huipelon ja raatilasit ja 
muut lasipillit heitän perässä, että porstua helisee! Niistä se kuume 
nousee eikä muusta!

KATRI (Tasoitellen.) Emme me ymmärrä näitä asioita.

EEVA. Ymmärretään hyvinkin! Kyllä ne herrain metkut tunnetaan ja 
ymmärretään. Rahat vievät ja kukkarot ja viimeiseksi hengen. (Istahtaa 
sängyn laidalle ja pyyhkii silmiään.) Mitä minä välittäisin, jos olisi 
joku muu, mutta kun on niinkuin oma poika. Kapalosta asti olen vaalinut 
ja hyssännyt. (Pyyhkäisee silmäänsä.)

KATRI. Äidin sijainenhan Eeva Juholle on ollut!

EEVA. Mitäpäs minä, rääpiskä! Mutta kylvettänyt olen monta kertaa. Ja 
kyllä minä sen vieläkin osaan ja jaksan. Sauna onkin kohta valmis. 
(Nousee.)

KATRI. Aina Eeva sitä saunaansa. Ei siitä tule mitään. Eeva menee vain 
yksin kylpemään.

EEVA. Mitä minusta, vaikkapa menen sikolättiin, taitaa senkin kohta 
tulva viedä. Sielläpähän menen ja häviän. Näin niin pahaa untakin viime 
yönä ja toissakin yönä.

KATRI. Mitä unista! Eivät väsyksissä nukkuvan unet mitään tiedä.

EEVA. Varmasti tietävät! Höylättiin ja sahattiin! (Nyyhkäisee.) Ja 
vasaroilla hakattiin! – Kenellenkähän nyt arkkua tehdään, ajattelin ja 
siihen sitten heräsinkin.

KATRI (Vaivautuneesti.) Älkää kertoko aina mitä mieleen tulee, 
varsinkin tämmöisinä aikoina.

EEVA (Yhä intoutuen.) Yö yönä, mutta entäs kun päivälläkin. Tämän tästä 
kynnyksen alla tikkuristi, iso risti ja pieni risti. (Pyyhkäisee.) Ja 
entäs harakka! Aina navettatiellä nauraa, räkättää, vaikka pulikallakin 
olen heittänyt.

KATRI. Äänelläänhän jokainen lintu laulaa!

EEVA. Piru se on, eikä mikään lintu! Mene hiiteen! sanoin minä ja 
heitin kalikalla perään. Ja sylkäsinkin kolmasti. Hyi, olkoon! 
(Sylkäisee.)

KATRI. Eeva on säikkynyt, liikoja näkee ja luulee.

EEVA. Näkee ja kuulee, on se semmoinen Eeva! Mitäs ne ovat muuta kuin 
paholaisen syöttejä nuo purkit ja kirnut ja muut hökötykset. Niitä 
vingutetaan ja vongutetaan yökaudet! Niiden perässä se pirukin tänne 
juoksee ja keikkuu mokomien sun halofoonien ja ramafoonien!

JUHO (Selvästi.) Dynamiittia! Lisää dynamiittia!

EEVA. Jesta! Tynamiittia! Mitä se sillä tekisi?

KATRI (Juhoa peitellen.) Hourii!

EEVA (Tulee myös sängyn luo ja koettelee Juhon otsaa.) Mutta sehän on 
ihan ilmi tulessa. Laitetaan edes märkä rätti.

KATRI. Kohta lääkäri tulee!

JUHO (Kovasti.) Kallioon! Kytkekää se kallioon! Myllyn täytyy pysyä!

EEVA. Sitäkö se nyt houreissaankin pitelee ja suree? (Kovemmin Juhon 
ylle kumartuen.) Miehiä siellä on kuin kärpäsiä! Tottapahan nyt yhden 
myllyn pitävät!

KATRI. Ei hän kuule eikä ymmärrä.

JUHO. Nousee! Aina vain nousee! Vie laihot! Vie mullat!

EEVA (Itsekseen motkottaen.) Vie se! Mitäs kerätään nurkkiin kaikkia 
jumalattomia pyydyksiä! Meidänkin seiniin piti ruuvata nuo paholaisen 
puolat ja purjeet! Kun ma haen pajasta pihdit ja paiskaan Kymiin koko 
värkit häntineen ja viiksineen! (Esko tulee.) Viekööt virta merten 
syvyyksiin!

NELJÄS KOHTAUS.

    Edelliset ja Esko.

ESKO. Se vei jo!

EEVA (Pyörähtäen.) Mitä? Mitä vei?

ESKO. Eevan saavit ja ämpärit! Mitä jätitte niin rantaan?

EEVA. Jesta! (Hairasee hameitaan.) Nekös se nyt ensinnä tuli ja 
hotkasi! (Hynttää ulos.)

KATRI. Esko, tulithan kumminkin!

ESKO (Etsii kaapista piikkikenkänsä.) Menen vielä takaisin!

KATRI (Hätäisesti.) Mitä sinä noilla?

ESKO (Selvittelee nauhoja.) Ketju on vietävä katolle!

KATRI. Sinunko? Et saa mennä! Onhan siellä aikuisia miehiä!

ESKO (Kiskoo kiivaasti nauhoja.) Mutta kun kellään muilla ei ole 
piikkikenkiä. (Kuin laukaisten.) Eikä kukaan uskalla mennä katolle!

KATRI. Sinäkö uskallat? Vesivarassa olevan myllyn katolle! Mitä sinä 
puhut!

ESKO. Älä turhia äiti! (Hypistelee piikkejä.) Nämä tarttuvat kuin tikan 
kynnet, vaikka kuinka märkään ja liukkaaseen puuhun. Eikä se ole pitkä 
matka! Raapaisen kuin orava!

KATRI. Isä putosi!

ESKO. Isällä ei ollut tämmöisiä kenkiä! (Kuin tehtäväänsä heräytyen.) 
Äiti, en minä enää jouda olemaan! Köysi täytyy viedä katolle! (Juoksee 
kuin pidätystä peläten.)

JUHO (Väkevästi ja selvästi.) Kymi nousee! Mullat rapisevat! 
Perustukset vapisevat! Torkkua ei saa! Mies talosta!

ESKO (Päättävästi.) Kuulitko? Nyt minä menen! Hyvästi, äiti! (Juoksee 
ulos.)

KATRI (Perässä kuin tavoittaen.) Esko! Poikani! (Palaa kuin sekaisena 
käsiään väännellen.) Meni! (Istahtaen sängylle.) Ja hänkin menee! Miksi 
edes kaikki emme mahdu samaan matkaan. (Lapsen ääni sisähuoneesta.) 
Äitii! Liisa oksentaa. (Katri menee kiireesti sisäovesta.)

VÄLIVERHO.

TOINEN NÄYTÖS.

Näyttämö sama kuin edellisessä.

Ensimmäinen kohtaus.

    Eeva ja Juho.

EEVA (Pöydän kulmalla silmälasit nenällä veisaa suuresta 
virsikirjasta.)

    Mitä ompi elo tääll'
    Tuska, vaiva tuskan pääll'
    Työ ja meno levoton,
    Silloinkin kun parhain on!

    Mit' on rikkaus, tavara,
    tieto, taito, kunnia.
    Tyhmä niitä ahnehtii,
    toinen tyhmä kadehtii.

(Sulkee kirjan, heittää lasit pöydälle ja pyyhkäisee silmiään.) Jaa'a! 
Niin se on! Toinen ahnehtii, toinen kadehtii, mutta yhtä paljaina 
täältä lähtee niin toinen kuin toinen. Puupalttoo päälle ja kolmen 
kyynärän kuoppa kullekin. (Pyyhkäisee silmiään.) Jumalan kiitos, ettei 
ole minussa ahneuden eikä kateuden henkeä.

JUHO (On herännyt näihin sanoihin, käsivarsiaan oikoen ja haukotellen.) 
Ei ole minussakaan!

EEVA (Kavahtaa säikähtyen pystyyn.) Herra jesta! Joko se taas alkaa 
kummitella!

JUHO (Nauraen.) Eevako? Ja keskellä päivää!

EEVA (Itsekseen.) Keskiyöhän nyt on. Järkensä se onneton on menettänyt! 
(Peittelee ja rauhoittelee, puhellen kuin lapselle.) Nuku pois vielä! 
Tutu pois! Eeva peittelee ja ajaa pois paarmat ja kärpäset! Kas noin. 
(On hätistelevinään kärpäsiä.)

JUHO (Naurahtaa vieläkin.) Olenko minä muuttunut jälleen 
kapalovauvaksi? Mutta ethän sinä ollut noin kurttunaamainen vielä 
silloin!

EEVA (Edelleen rauhoitellen.) Älä puhu! Paina silmä kiinni ja nuku 
vielä!

JUHO. Minusta tuntuu, niinkuin olisin maannut jo tarpeeksi. Mutta 
olenko minä edes minä? (Nipistää käsivarttaan.) Kyllä minä olen! Entä 
oletko sinä Eeva? (Nipistää Eevaa.)

EEVA (Pyyhkäisee silmiään.) Kyllä se on surkeata, kun ihmiseltä äly 
viedään!

JUHO. Kuka sinun älysi on vienyt? Kas, kun on löytänytkin noin pienestä 
kopasta!

EEVA (Hämmästyen.) Minunko? Herra jesta! Sinua minä tarkoitin!

JUHO. Mutta minä tarkoitin sinua! Kukapa viisas ihminen tässä nyt itse 
itseään hulluksi luulee ja tarkoittaa.

EEVA (Alkaa vähitellen ymmärtää.) Voi, voi, oletko sinä vielä ennallasi 
ja tuletko sinä vielä järkiisikin? Puhu nyt vielä jotakin! Sano minua 
vaikka siaksi, kunhan vain vielä entisen äänesi kuulen!

JUHO (Naurahtaen.) Tämäpäs vasta, kun saa haukkuakin oikein käskyn 
perästä. (Paatoksella.) Sinä olet sika, Törmälän vanha emakko, jolla 
itsellään ei koskaan ole ollut porsaita.

EEVA (Keventyneesti.) Niin, niin, anna tulla vain!

JUHO. Yksi porsas sinulla oli, kolmekymmentä vuotta sitten, mutta se ei 
ollut sinun omasi, vaikka sinä pöyhistelit sillä kuin omallasi. Eikös 
ala jo riittää?

EEVA. Anna vieläkin tulla! Se on kuin hunajaa minun sydänalalleni.

JUHO. Kun sinä kumminkin olet ollut niin hyvä pitosika, niin on 
päätetty pitää sinua niin kauan kuin sikaa talossa tarvitaan! Mitäpäs 
se vaihtamisesta paranee!

EEVA (Iloisesti.) Kyllä minä sen jo uskon! Kiitetty olkoon
taivaan herra, kun meille vielä armon antoi! (Alkaa touhuta 
tarkoituksettomasti.) Mutta söisitkö sinä jotakin! Ja joisitko sinä 
jotakin!

JUHO. Söisin ja joisin ja kylpisinkin, kun vain olisi kivissä löylyä.

EEVA (Innostuen.) No, sitähän minä olen koko ajan sanonut! Joka päivä 
olen saunan lämmittänyt, mutta kun ei ole saanut viedä kylvetettäväksi!

JUHO. No, älähän sure, keritään tässä vielä löylyn makuun!

EEVA (Edelleen touhuten.) Noin se menee, kun ei ole kuolemaksi 
sallittu! Kun ne kaikki tulivat unennäöt ja harakat ja tikkuristit 
kynnyksien alle, niin kaikki toivo siinä jo raukeni! Laudankin jo eilen 
illalla aitan alta otin ja pesin!

JUHO (Naurahtaen.) Vai jo pesit laudankin! Sinä et jätä huomiseksi 
tämänpäiväisiä töitä.

EEVA. Eipähän tuosta vahinkoa! Sittenpähän on itselleni valmiina!

JUHO. Itsellesi ehdit pestä sen vielä kymmeneen kertaan! Mutta sanoppa, 
mikä päivä nyt on.

EEVA. Ei nyt ole päivä!

JUHO. Oikein, oikein, mutta mikä päivä huomenna on?

EEVA. Keskiviikko!

JUHO. Ja eilen siis oli tiistai!

EEVA. Eipäs ollut!

JUHO. No ihme, kumpaakos meitä nyt viiraa!

EEVA. Se tiistai, mitä sinä meinaat, oli jo viikko sitten!

JUHO. Se muuttaa asian! Kyllä sinä sittenkin ole viisaampi kuin minä! 
Mutta olenko minä sitten jo viikon maannut?

EEVA. Viikon! Ja ihan järjettömänä!

JUHO. Oi, oi, äly hoi, älä jätä! Minä pyörrän äskeiset sanani! (Nostaa 
kättään.) Ilmanko tuntuukin, niinkuin vasikan lapaa nostaisi. No, vielä 
korjautuu! (Eevalle.) Meneppä käskemään Katri tänne!

EEVA (Kuin itsekin muistaen.) Sehän se olikin! (Menee juoksujalkaa 
sisähuoneisiin.)

JUHO (Korjautuu istualleen ja katselee ympärilleen.) Ihmeellistä, miten 
selvää ja tuttua taas kaikki! Tuossa pöytä ja kello! Tuolla akkuna ja 
tuolla muuri, Heiskan Jussin tekemä. (Silmäilee seiniä ja kattoa.) 
Seinät pystysuorassa ja katon kannattimet paikoillaan! Äsken vielä 
tuntuivat olevan päälle putoamassa!

KUUDES KOHTAUS.

    Katri ja Juho.

(Katselevat hetken toisiaan äänettömästi. Juho ojentaa kätensä ja Katri 
lähestyy vuodetta äänettömin askelin, tarttuu Juhon ojennettuihin 
käsiin.)

JUHO (Lämpimästi.) Sinä tulit! Luulin enkelin lähestyvän!

KATRI. Varmaan lähestyikin, koska vielä takaisin tulit!

JUHO. Tulin ja tulit! Etkä enää irti pääse! (Vetää Liisistä edelleen 
kiinni pitäen Katrin sängyn laidalle istahtamaan.) Miten raukaisevan 
ihanalta elämä tuntuukaan, kun sen näkee taas oikeasta ikkunasta!

KATRI. Älä puhu, ettet väsy!

JUHO (Naurahtaen.) En suinkaan minä niin olemattoman heikkohenkinen 
vielä liene!

KATRI. Olet! Et itse jaksa sitä vielä tuntea! (Korjailee hellästi 
tyynyjä ja peittoa.)

JUHO. Vaikenen ja kuuntelen!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

    Juho, Katri ja Esko.

ESKO (Tulee sukkasillaan ja paitahihasillaan myös sisäovesta, 
iloisesti.) Joko isä heräsi?

KATRI. Jo, mutta älä niin kovasti puhu!

JUHO. Puhu vain, minä kuuntelen!

ESKO (Istahtaa vuoteen laidalle, edelleen iloisesti.) Kyllä sinä 
tavalliset unet vetäisit! Karhunkin tällä välillä on kylkeään 
kääntänyt! Mutta mylly pantiin kallioon kiinni, niinkuin sinä käskit!

JUHO (Muistelee.) Mylly?... Minä käskin?

KATRI. Jätä toiseen kertaan! Ei isä nyt jaksa!

JUHO. Enkö enää kuunnellakaan? En minä sentään koiperhonen vielä liene! 
– Kymi nousi ja mylly liikkui. Nyt jo muistan, kerro lisää!

ESKO. Sinä käskit, että mies talosta! Kun meiltä ei ollut muitakaan, 
niin minä menin. Paljon siellä oli miehiä, viitisenkymmentä taisi olla. 
Olivat laukaisseet monta suurta paukkua yläniskalla, mutta eihän niistä 
paljon apua ollut, vesi nousi jo keskisillalle ja koko mylly 
heilahteli. Siellä yläkalliolla on tukkimiesten rengas, niinkuin 
muistat. Harjulan Aapo arveli, että se kumminkin pysyisi, vaikka kaikki 
muu heltiäisi. Pistettiin sinkkivarppi renkaaseen, toinen pää piti 
viedä kurkihirteen. (Äkisti kuin kiirehtien lopettamaan.) Minä vein 
sen!

JUHO (Mielihyväisesti hämmästyen.) Sinä! Olihan siellä miehiäkin!

ESKO. Mies minäkin olin ja minulla oli piikkarit!

JUHO (Sivelee Eskon kättä.) Niin, niin, mieshän sinäkin jo olet ja 
sinulla kun vielä oli piikkarit!

KATRI. Mutta luvatta hän sinne meni!

JUHO. Luvatta! Miehinen lupa kulkee oikoteitä!

ESKO. Eikä siellä mitään hätää ollut, niinkuin äiti pelkäsi! Eikä ole 
enää muutenkaan hätää! Kymi jo laskee!

JUHO (Istualleen nousten, lämmöllä ja väkevästi.) Kymi nousee ja Kymi 
laskee! Vuosisatoja se on sitä tehnyt ja tekee yhä! Miehet ovat sen 
rannoille peltonsa raivanneet ja koskipaikkoihin myllyjään rakentaneet. 
Usein on tulva uuttanut pellot ja raastanut kasvavan oraan, mutta 
myllyn paikka on säilynyt samana sukupolvesta toiseen!

    (Eeva tulee sisälle kantaen tarjotinta, jossa on suuri
    röykkiö leipää, lihaa, voita ja suuri juoma-astia.)

EEVA. No pitäisi näillä nyt pahimman nälän paeta.

JUHO (Nauraen.) Varmasti!

KATRI (Työntävästi.) Ei mitään vahvempaa ruokaa kolmeen päivään, niin 
lääkäri määräsi!

EEVA. Lääkäri! Käskee niitä kuulla, käskee jo! Perhoseksi siinä muuttuu 
vahvempikin mies ja tuuli vie sitten, mihinkä tahtoo! No vienpähän 
korjuun, kun niin tahdot, mutta ei sitä kolmin päivin nälässä piinata, 
siitä saat olla ihan varma. (Menee ulko-ovesta motkotellen mennessään.)

KATRI (Juholle.) Nyt sinun täytyy nukkua.

JUHO. Ja sinun ja tuon meidän miehenkin, että jaksaa taas huomenna 
uusiin töihin!

ESKO. Menen heti! Hyvää yötä isä ja äiti!

KATRI ja JUHO. Hyvää yötä!

    (Esko menee sisäovesta.)

KATRI (Peittelee Juhoa.) Tarvitsetko mitään?

JUHO. Tarvitsen! Katso tänne! (Tarttuu kädestä Katria, katsovat hetken 
toisiaan silmiin.) En mitään muuta! Hyvää yötä!

KATRI. Hyvää yötä! Nuku hyvin! (Jäävät väliverhon sulkeutuessa, 
katsomaan edelleen toisiinsa.)

VÄLIVERHO