Aurinkohäät

AURINKOHÄÄT

Runoja

Kirj.

AARNI KOUTA

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1924.

           Cecilialle
        omistaa nämä runot
            tekijä



    Sielun ikuinen vapaus on löydettävissä rakkaudesta.
    Ainoastaan rakkauden valossa kaikki rajat häipyvät
    rajattomuuteen.

                                  Rabindranath Tagore.

SISÄLLYS.

AURINKOHÄÄT.

Aurinkohäät.
Myöhään tullut.
Kädet hennot.
Murheesi.
Aurinko-impi.
Aitan ylisillä.
Elokuun kuutamolla.
Suihkulähteellä.
Syksyisessä lehdossa.
Kotiliesi.
Hää-yö.
Ruususeppele.
Sateella.
Kirsipuun alla.
Kuutamoisella merellä.
Ukkosilma.
Korulipas:

I. Onyks.

II. Rubiini.

III. Smaragdi.

IV. Timantti.

V. Koralli.

TUTKIJAN YÖ.

Tutkijan yö.
Tietäjä.
Samuelin kutsunta.
Orjan kruunu.
Martin Luther.
Girolamo Savonarola.
Qiordano Bruno.
Dodonan tammet.
Juhannustulilla.
Öinen korpi.

HENGEN KEVÄT.

Hengen kevät.
Turun akatemiaa avattaessa.
Vapauden laulu.
Vapauden takeet.
J.V. Snellmanin patsaan paljastuksessa.
Z. Topelius.
Kyösti Vilkunan paarien ääressä.
Valon kadotessa.
Väinämöisen paluu.

AURINKOHÄÄT

AURINKOHÄÄT.

    Sun intohimos, armahain,
    ei etsi maata unelmain,

    ei hae hämäryyttä yön,
    koruja kylmän tähtivyön.

    Et kehrää lankaa kuutamon,
    sun rakkautesi tulta on.

    Lahjoitat käsin laupiain,
    elämän-lahjat sulta sain.

    Minulle ruumiis sulon soit,
    uhriksi henkes hehkun toit.

    Ah, alttarilla auringon
    sa tanssit lempes karkelon.

    Hääsoittoasi huminoi
    puut metsäin, lintuin laulut soi.

    Kuin virvaliekki välkkyen
    käy karkelosi kuumeinen.

    Sun olemukses tulta on,
    laps rakkauden oot auringon.

    Jäsentes lieskat kietoo mun
    janoovan huumas hehkuhun.

    Syöksymme päivän syleilyyn
    tunnosta tuskan sekä syyn.

    Yhdymme liekkiin yhteiseen.
    Kulmilles morsiusseppeleen

    aurinko solmii säihkyvän.
    Sa siinnät yössä elämän

    kuin tähti, sävel oot, mi soi,
    korkeemman päivän aamunkoi.

    Laps rakkauden ja auringon,
    olentos pelkkää tulta on.

MYÖHÄÄN TULLUT.

    Sa saavuit vasta, konsa raunioina
    jo maailmani oli, herpos kätein.
    Sa sytyit syksyyn iäisyyden koina,
    – siit' asti siintänyt oot oudoin sätein

    kuin seimen yllä muinoin siinti tähti,
    mi maahan rauhaa, rakkautta valoi.
    Sua vastaan sieluin etsivänä lähti,
    sinulle henkein uhritulet paloi.

    Liekehti yössä suuret, pyhät soihdut,
    hehkuivat hopeat, ja kiilsi kulta.
    Elämän, unten oudoimpien loihdut
    hetkessä haihtuvassa sain ma sulta.

    Ma sielus koskemattoman näin salat,
    hiljaisuus, hartaus olentoni täytti,
    avautui mulle äänettyyden alat,
    mua tekijänään jumaltahto käytti.

    En elämän nää enää raunioita,
    sisäinen henki aineen uudeks muovaa,
    soi sydänyössä kuoro: "Mennyt voita,
    tään koommin tahtosi käy tietä luovaa.

    Sa henkes morsiamelle seppeleitä
    koruiksi iäks kukkivia kanna,
    elämän kuilut kaameimmat näin peitä,
    milloinkaan älä pyydä, aina anna!

    Enemmän sait kuin saanut muu on kukaan,
    hetkessä elit ikuisuuden elon.
    Jos raunioiden sortuvien mukaan
    sa syöksyt, määrästäs sait sentään selon."

KÄDET HENNOT.

    Kädet hennoimmat, valkeimmat vangitsi mun,
    kädet, jotka ei vaivaa kestä.
    Vuoskausien näin minä kaivatun!
    Menemästä ei mua estä
    kädet, jotka uuvuttaa vähin taakka,
    mut lahjoittaa ne voi loppuun saakka.
    Sirot sormet, ah, miten hennot ne on! –
    kutovat kudost' eloni kohtalon.

    Niin valkeina, vaieten kädet nuo
    ikikudosta säihkyvää kutoo,
    unelmain kuvat kultaiset ne luo,
    ei syöstävä sormista putoo. –
    Unelmiin urohon unet yhdistät neitseen,
    sidot ruusut hehkuvat iskevään peitseen,
    päämaalin sun kauttasi elämä saa,
    kevät saapuu, ja kukkasin peittyy maa!

    Kädet valkeat, pyhät, puhtaat nuo
    elon ehtoolliskalkkia kantaa,
    sen tulta hehkuvaa henkeni juo,
    elon iäisen mulle se antaa.
    En kanssasi arkitaivalta jatka,
    yön tähtien tuikkivain kautta käy matka,
    säkenöi edessämme tie tuntematon,
    asunnoille se johtaa auringon...

MURHEESI.

    Ja jos elo vei sinun valkeutes,
    sinun jalkasi jos vajos lokaan,
    jos runnellut on suru sun sydämes,
    tylyn siihen jos tunki se okaan,
    minun silmissäin olet valkeempi vain,
    surun laupiaat lahjat sulta ma sain.
    Toit myötäjäisinä mielesi murheen,
    katumuksesi kyynelet, uskomme urheen.

    Toit uskon, mi vuoria siirtää voi,
    parantaa syvimmätkin se haavat.
    Sinun tuskasi taivaan rintaamme loi,
    iki-autuuden, jonka vain saavat
    aniharvat, joilla on uskallusta
    ylös pyrkiä, vaikka on kuilu musta
    jalan alla, ei tukea missään näy,
    elon jäätävät viimat kun yllämme käy.

    Sinun murheesi, ah, elon ehjäksi loi,
    surus lempeä tähtinä loistaa,
    levon ainaisen kätes kosketus soi,
    poves kärsinyt pois kivut poistaa.
    Kohoat jumalneitseen ylhäisen lailla,
    olentos lumivalkea tahraa on vailla,
    sinun jalkaisi juureen tuon tuskat ja syyn,
    nukun neitseeni valkean hymyilyyn.

AURINKO-IMPI.

    Oma impeni valkea, kirkkaampi oot
    kesän auringon korkeeta rataa.
    Povehes kukat loistavat puhjetkoot,
    sylihis sätehet suven sataa!
    Kuhun jalkasi valkea koskettaa,
    vihannoi heti nurmi, ja nuortuu maa,
    ylenee sinun askeltes alla yrtit,
    polulles pyhät puhkeevat morsiusmyrtit.

    Olet morsian valkea valkean yön,
    olemukses on valoa pelkkää,
    tulokset tuoksulle ma laulun ja työn,
    suloas suven kanteleet helkkää.
    Kalevan tulet päällä pääs salamoi,
    hääsoittoas sinikellot soi,
    sinun morsiustelttaasi murheet kantaa.
    Levon, ah, kätes siunaava sielulle antaa.

    Minut sairaaksi tehnyt on rakkautein,
    sinun tultasi tuleni halaa,
    sinä kaikkesi annoit, ma kaiken vein,
    sydämein ikilieskana palaa.
    Hekumaa sinun henkesi huumassa join,
    olentoos joka hetki ma hukkua voin,
    minut tuollepuolen viet riemun ja huolen,
    sinun jalkojes juureen ma siunaten kuolen.

AITAN YLISILLÄ.

    Ylisillä aitan harmaan
    neito nuori unelmoi,
    aaltoelee povi armaan,
    puna posket purppuroi.

    Valaa aittaan valoansa
    kesän öinen, kuulas kuu,
    valvoo neiti vuoteellansa,
    hyvää mieltä hymyy suu.

    Valkeat on vuoteen vaatteet,
    puhtaat hurstit, palttinat,
    mutta immen armaan aatteet
    sentään kaikkein valkeimmat.

    Aitan oveen, aitan oveen
    öisin iskut kumahtaa,
    immen poveen, immen poveen
    toivon tuulet humahtaa.

    Kuudan hymyy, tyttö hymyy,
    kuuntelevi kuulas yö,
    kuudan pilven taakse lymyy,
    uottain immen sydän lyö.

    Uottaa neiti nuori ylkää,
    uottaa taivas, uottaa maa,
    sulhoaan ei suurta hylkää,
    hiipii, kaino, hurstin taa.

    Solaan nuoren neien aitan
    kuudan kuulas kurkistaa,
    kukan pientarelta taitan,
    neito valkee kukan saa.

    Neiti valkee, itse kukka
    kinoksissa palttinan,
    kultakiharainen tukka
    peittää poven polttavan.

    Kuudan hymyy, itse hymyyn
    säkenöivät ääret yön,
    neito hurstiensa lymyyn
    vajoo, sykkii nuori syön.

ELOKUUN KUUTAMOLLA.

    Hopeitaan kuu heittää salmeen,
    hiipii halki ruishalmeen
    pari. Poika kuiskii: "Silja,
    kypsyy suven suuren vilja!"

    "Konsa täydet tähkäpäät on",
    tyttö vastaa, "silloin häät on,
    silloin kotiin viet sa Siljan!"
    Kultaa kuudan valmiin viljan.

    "Kotia kun saan sun, kulta,
    taivaat välkkyy elotulta,
    täyttynyt on silloin kaipuu!"
    Pojan puoleen tyttö taipuu.

    Etsii ylkä immen suuta,
    pilvi hento peittää kuuta,
    häipynyt on tuntu tuulen.
    Tapaa huuli punahuulen.

    Kaksi yössä yhteen yhtyy.
    Huomenna he sirppiin ryhtyy,
    valmistavat syksyn-häitä.
    Kuudan kultaa tähkäpäitä.

SUIHKULÄHTEELLÄ.

    Yöss' suihkulähteen laulu soi,
    puut tummat päällä huminoi,
    syöksähtää säde hento esiin,
    solisten vajoo altaan vesiin.

    Kurkistaa lehväin lomi kuu,
    hopeissa hohtaa palmupuu,
    pisarat helkkyin alas putoo,
    yön tähdet sädevaippaa kutoo.

    "Sun suortuvilles säteet yön,
    ah kallein, kietoo kimmelvyön."
    "Ei sammuta se ikävääni."
    Soi yössä suihkukaivon ääni.

    "Et kaipaa kultaa kuutamon?"
    "Omistan itse auringon!
    Kuin lähde alla lehväkaton,
    soi sieluin laulu lakkaamaton."

    Yön ääret hukkuu hopeaan.
    "Sun äänes, armas, kuulen vaan,
    on sielus säde suihkulähteen,
    mi laulain kohoo kaukotähteen."

    "Se tähti, jota kaukaa hain,
    omassa paistaa povessain,
    kuin suihkulähteen säde uhkee,
    rakkautein esiin yössä puhkee!"

    Kurkistaa lehväin lomi kuu,
    hopeissa hohtaa palmupuu,
    pisarat helkkyin alas putoo,
    yön tähdet sädevaippaa kutoo.

                       3.X.1923.

SYKSYISESSÄ LEHDOSSA.

    Loistaa lehdot syksyn tulta,
    hehkuu purppura ja kulta,
    puhuu poika puitten alla:
    "Hiipinyt on mailla halla!"

    Tyttö vastaa: "Jäljet hallan
    liekehtivät tulta vallan,
    siunattu sen jäinen siipi!"
    Sulhon puoleen neito hiipi.

    Syttyy syksyn suuret tähdet.
    "Luoksein hallan mailta lähdet,
    tasaiseksi tiesi raivaan."
    Välkkyy valot öisen taivaan.

    "On kuin tähdet päällä pääni
    itkis iki-ikävääni,
    tupahas tuon hallan tulta."
    Hehkuu puissa syksyn kulta.

    "Vaalijaansa vartoo liesi!"
    tukee neittä nuorta miesi.
    "Luonasi saan lohdun vaivaan!"
    Säihkyy tähdet syksytaivaan.

KOTILIESI.

    Hehkuu hämärissä liesi.
    "Luoksein löysit, tyttö, tiesi,
    vaalit, kallis, kodin tulta."
    "Onneako uotat multa?"

    Kinos kylmä kattaa maata.
    "Särkyä ei koskaan saata
    meitä yhdistävät siteet."
    Kiiluu ikkunoissa kiteet.

    Kylmät, jäiset kiteet kiiluu,
    himmeästi liesi hiiluu.
    "Olemuksein uhritulta
    säästä, armaani, en sulta!"

    Lempeästi liesi hohtaa.
    Katse hehkuin katseen kohtaa,
    tapaa silmä silmän säteen,
    tarttuu käsi hentoon käteen.

    "Niinkuin yössä tähdenlento
    olentos on outo, hento,
    säen, tullut tuoltapuolen
    elon autiuden ja huolen."

    "Lempeä oon lietes säen,
    yössä päivänkoiton näen!"
    "Siunattu, ah, säen hento!"
    Lentää yössä tähdenlento.

HÄÄ-YÖ.

    Taukos tanssi, vieraat lähti.
    Ikkunasta iltatähti

    valoansa sisään valaa.
    Himmee hopeelamppu palaa

    heijastuen hohtokiviin,
    jotka käsi hento riviin

    järjesti. "Ah, ootko omain,
    armas?" Yli alastomain

    olkapäiden hiukset hajoo.
    Sulhon syliin neito vajoo.

    "Omas oon kuin yön on kuudan,
    luoksein alati sua huudan!"

    Säihkyy silmät ruskeet tulta,
    välkkyy ehtootähden kulta.

    Ruusut hehkuu, hetket kiitää,
    lentimin yö valkein liitää.

    "Täyttyy elämäni kaipuu."
    Yössä puiden latvat taipuu.

    "Tosiks unten kuvat siirtyy."
    Kultainen kuun juova piirtyy

    pielukseen, min kutrit peittää,
    uutimiin puut varjon heittää.

    "Unelmain oot maali ylin!"
    Avaa nainen uottain sylin,

    aika seisoo, tuuli nukkuu,
    hopeaan yön varjot hukkuu.

    "Elämäin oot aamurusko."
    "Sinä syämein syvin usko!"

    Yhtyy yössä mies ja nainen,
    loistaa lamppu hopeainen.

RUUSUSEPPELE.

    Tule polvellein, tule polvellein!
    sinust' ylvään ruhtinattaren tein.
    Punaruusujen runsaudesta ma teen
    sinun suortuvillesi seppeleen.

    Tule polvellein!
    olet rikkautein,
    olet rakkautein!
    Olemukses kuin tuuli on vapaa.
    Et pakkoa siedä,
    ei velvoituksesta vaistosi tiedä,
    sua kutsuen koskaan ei tapaa.

    Senvuoks olet ylväs, ja pysty on pääsi,
    jumalat kuten sääsi.
    Et mitään pyydä,
    suloas ei arki-arvoista myydä,
    mut rakkahan ruumiis
    ma koruihin puen,
    sua tielläsi tuen.
    Vyöt välkkyvät kiedon sun uumiis,
    sinun sormesi sormuksin peitän,
    polulles punaruusuja heitän.

    Cecilia, siro
    sinun lempesi on,
    sitä koske ei kiro,
    sadatuksia säiky se ei.
    Se kaikkensa uhriksi vei,
    se lapsi on auringon,
    emon ehtymättömän, kuuman.
    Suot hengelle, aisteille huuman!

    Tule polvellein,
    ah rakkautein,
    ylin rikkautein!
    Punaruusujen runsaudesta ma teen
    sinun suortuvillesi seppeleen.

SATEELLA.

    Sadesää on synkkä, harmain
    Luoksein saapuu oma armain,
    uksen avaa, hymyää,
    hetkeks kynnykselle jää.

    Sadepisaroita kiiluu
    suortuvilla, huulet hiiluu,
    silmät suuret, ruskeat
    tulta tummaa loistavat.

    Sitten hiljaa sisään astuu,
    pisaroista kätein kastuu.
    "Kalpea miks olet niin?"
    "Puhkes rakkaus kyyneliin!"

    "Armas, onko mieles ankee?"
    Maahan syksyn sade lankee,
    tuuli ulvoo, vaikeroi.
    "Kohtalomme kellot soi!"

    "Mitä soittavat ne meille?"
    "Tummille ne kutsuu teille,
    riemuun sekä murheeseen!"
    Soi vain sävel sadeveen.

    "Kuink' on suuri silmäis sulo,
    kaunis kyyneleittes tulo,
    kirkkaat kasvos kalpeat!"
    Soivat sadepisarat.

    "Silmäni jos sulle loistaa,
    rakkauden ne tulta toistaa,
    etäälle nään yli yön,
    taakse taivaan tähtivyön."

    "Kasvos taivaani on, tyttö,
    suru silmäis syämein syttö,
    annoit kaikkes, armahain!"
    "Siten itse enin sain!"

    Vaippojaan yö maille kutoo,
    syksyn kylmä sade putoo.
    Kasvot hienot, kalpeat
    ulos yöhön katsovat.

KIRSIPUUN ALLA.

    Säteilee taivas toukokuun,
    istumme alla kirsipuun,
    min päivä kultahuntuun kutoo.
    Keveesti kukkain sade putoo.

    "Kuin sävel kukkain sade soi,
    se pääsi päälle pisaroi,
    kimaltaa kutreillas kuin lunta."
    "Nään, armas, suven suuren unta."

    "Sulosi mulle suven suo,
    sun lämpös päivän lämmön luo,
    sua vailla kaikk' on kauneus vajaa."
    "Ei tunne rikas äärtä, rajaa!"

    "Ah, kuink' on kirkas kevään maa."
    "Kuitenkin kaipaan rajan taa!"
    "Sinussa uinuu keväät untaan."
    Varistaa kukat valkoluntaan.

    "Vait olet, kallein, kalpenet."
    "On menneet unten keväimet!"
    "Säikkyykö sielus pohjattuutta?"
    "Se solmii sädesiltaa uutta."

    "Etäällä, armas, maalis on."
    "On rakkauteni rajaton,
    mun yli kuilujen se kantaa."
    Lähenee päivä lännen rantaa.

    "Jos kuoli unten keväimet,
    sua saartaa kukat ikuiset,
    milloinkaan niitä emme hukkaa."
    "Povemme kantaa kuolon kukkaa."

    "En säiky kanssas kuolemaa,
    sen takaa keväät kajastaa,
    se silmän valvovan on unta."
    "Vain kirsikukkain valkolunta."

    Kuin sävel kukkain sade soi,
    se päämme päälle pisaroi,
    hämärä huntujansa kutoo,
    äänettä kirsikukat putoo.

KUUTAMOISELLA MERELLÄ.

    Meri musta kuutamossa päilyy,
    pursi pieni mainingeissa häilyy,
    purress' istuu mies ja nainen kahden,
    uppoo usvaan rannat kotilahden.

    "Leijailemme kuutamoista rataa."
    "Yllesi yön hopeata sataa,
    vettä autiota harhaa haaksi."
    "Jäähän, armain, mennyt kaikki taaksi."

    "Hakeeko sun henkes uutta rantaa?"
    "Rakkauteni kauemmas mun kantaa,
    uuden maan ja uudet taivaat tahdon!"
    Kultaa kuudan maininkien vahdon.

    "Kätkeekö, ah kallein, poves haavaa?"
    "Harhailen vain autiota aavaa,
    Salliman soi kellot päällä pääni."
    Huokaa hämärässä aaltoin ääni.

    "Mitä kellot Sallimuksen soittaa?"
    "Eloon rakkauden, mi kaikki voittaa,
    tyhjää takana ja tyhjyys eessä."
    Kimaltaa kuun kylmä valo veessä.

    "Rakkauden, mi kaikki kuilut täyttää!"
    "Voiman, joka sisimpämme näyttää,
    yössä haahtemme vaikk' kulkis harhaan,
    kohois kaipauksemme tähtitarhaan."

    Kuuluu kaukaa öisen tuulen tohu,
    kasvaa autiudessa aaltoin kohu.
    "Purtemme jos pirstaksi lyö myrsky?"
    Tanssii kuutamossa valkee tyrsky.

    "Pirstaksi jos aallot lyövät purren,
    laulu sairaan Vellamon soi surren,
    syvyyteen yön tähtikyynel putoo."
    Laineille kuu harsoansa kutoo.

    Meri musta hopeoissa päilyy,
    pursi pieni aallokossa häilyy,
    purress' istuu mies ja nainen kahden,
    häipyy taakse rauha kotilahden.

UKKOSILMA.

    Luonnossa outo äänettyys,
    uhkaava, kalpee hämäryys,
    sinervän musta pilvihuntu
    leviää niinkuin kalman tuntu

    taivaalle. Linnut vaikenee,
    kirpeesti päivä säteilee,
    humahtaa puissa tuuli tyly,
    etäältä kuuluu ontto jyly.

    "On silmäs oudot, armahain,
    ne haastaa kieltä salamain,
    oletko viesti myrskyn vimman?"
    "Jumalan julman, tulisimman!"

    "Ah armas, airut jumalten,
    mi viestisi on ikuinen?"
    "Ma haastan, minkä toiset salaa,
    tuleni tules tuskaa halaa."

    Välkähtää vaaja ukkosen.
    "Jumalten olet kaltainen!"
    "Olemme kaksi ihmislasta,
    toisensa jotka löysi vasta."

    "Kun kohtasin sun, kalleimpain,
    laupeimman lahjan silloin sain,
    rajoitta rikkautesi tuhlaa,
    elomme jumalten on juhlaa."

    Pimenee päivä niinkuin yö.
    "Tuskastain tulta tahtos lyö!
    Kierrymme toisiimme kuin käärmeet."
    Säkenöi mustain pilvein päärmeet.

    "Toiseensa toinen uppoaa
    kuin kaksi sinisalamaa,
    saan elämän ja kuolon sulta."
    "Tulena janoan ma tulta!"

    Välkähtää piirit pilvien,
    jylisee yllä ukkonen,
    sylistään syöksee taivaat tulta,
    kimaltaa salamoiden kulta.

KORULIPAS.

Cecilia, leikkiessään jalokivillään, laulaa:

1.

ONYKS.

    Onyks sysimusta, oot mustempi yötä,
    ei tähtien vyötä,
    ei kultaista kuuta
    tunne sun taivaas.
    Lohtua vaivaas
    ei ole muuta
    kuin sydänsyysi,
    kyynel, min kova kohtalo hyysi.

    Onyks sysimusta,
    on heijastusta
    sinuss' sieluni salain.
    Ah, tummina palain
    sen tuholieskat
    kohoaa olemukseni yöstä.

    Kuiluihin syöstä
    ne voivat kaikkein kalleimman multa,
    kuin purppura, kulta
    ne leimuaa, loistaa,
    mun mieleni murhetta hehkuen toistaa.

    Onyks, sydänsyyni,
    sa tunnon kylmä, kalvava kyyni,
    sa mieleni rauha ja tahtoni tyyni,
    olet itkuni öinen ja iltaini ilo,
    levoton meren pinnalla kulkeva kilo.

    Onyks, surun nyyhky,
    minun murheeni musta ja lempeä kyyhky,
    mua koskaan et heitä,
    minut mustien siipies suojaan peitä.

    Onyks, surun kyynel!

2.

RUBIINI.

    Pisara kuuma verestäin!
    hohdossas näyn oudon näin.

    Kohisi Gangesvirran vuo, –
    kuu kultasilmäns' auki luo.

    Aaltoili tummat suortuvain,
    asetti niille armahain

    kasteisen lootosseppeleen, –
    soi alla pyörteet pyhän veen.

    Purtemme alas virtaa ui,
    min kalvoon tähdet kuvastui.

    Istuimme yössä rinnakkain,
    kuiskeemme kuuli vahvuus vain.

    "Oot nuori, norja palmupuu,
    min hopeehuntuun kutoo kuu.

    Sun silmäs suuret, ruskeat
    kuin uhrilamput loistavat.

    Oot outo yrttitarha yön,
    rubiini tumma Ratin vyön.

    Jäsenes paljaat, notkeat
    mun syleilyynsä kietovat.

    Ah, unten tumma morsiamein,
    mun teki sairaaks rakkautein.

    Ma syöksyn lempes kuiluihin,
    ah, huulin kiihkein, janoovin

    ma suutelen sun huulias.
    Huumaantuin sinun janostas

    janoni kasvain janoaa
    syleilys tulta tuhoovaa."

    Näin kuiski yössä armahain,
    yllämme vahvuus valvoi vain.

    Veen pyhän pyörteet alla soi,
    kutreillein kaste pisaroi,

    tuoksuivat kukat seppeleen.
    Tuijotan yhä lootokseen,

    vereni kuumaan pisaraan,
    mi hehkuu yössä rakkauttaan.

[Rati – hindujen rakkaudenjumalatar.]

3.

SMARAGDI.

    Yö lankee yli erämaan,
    min hiekka hehkuu kuumuuttaan.

    Humisee hiljaa palmupuu,
    taivaalle kohoo kirkas kuu.

    Soinnahtaa illan tuuli pois,
    on niinkuin sävel outo sois

    helmassa yön, ei mitään näy,
    vain varjot kummat maassa käy.

    Varjosta kaukaa tuijottaa
    kaks pedonsilmää hehkuvaa.

    Smaragdilieskat vihreet nuo
    loistettaan kylmää yöhön luo.

    Hämärän halki värjyvät
    kuumeiset soinnut, kiihkeät.

    Sävelin pehmein, kehräävin
    soi laulu naarastiikerin:

    – On olemuksein erämaa,
    min salasta en selvää saa.

    Ei rajaa, äärtä missään näy.
    Elon ja kuolon taisto käy

    ainainen, julma helmass' sen,
    osansa saa vain surmaten.

    Pään päällä pätsi auringon,
    aavikko eessä eloton.

    Askelta hiekka hillitsee,
    sen kuumuus verta villitsee.

    Himoitsen voimaa väkevää,
    yön rauhaa, unta näkevää

    koruista kumman tähtivyön,
    mi kaartuu yllä lemmenyön.

    Mut tähtein tulikipunat
    vain päällä pääni palavat. –

    Soi laulu, yöhön sulautuu,
    väsynyt häilyy palmupuu.

    Kaks pedonsilmää vihreää
    vain pimeydessä välkähtää

4.

TIMANTTI.

    Väritön tulenlieska,
    värit kaikki sun särmiisi säihkyen taittuu,
    elämän, valon valkea, polttava piste!

    Tulen, tuskan outo, laulava liekki!
    Olemuksessas avaruudet uinuu,
    sävel äänetön koko kosmoksen oot sa.
    Povessas sadat aurinkosaatot säihkyy,
    tasapinnoissas tulet tähtien tuikkii,
    säde oot, joka ehtoon porteilla puuntaa,
    elon, luomisen aamun kiiluva kaste,
              sävel sfäärien soiton.

    Sinun liekeissäs koko kosmos liikkuu!
    Sua katson, ja nään elon karkelon kuuman,
    tulet tuskan ja intohimojen huuman.
    Jäsenissäni kuin kulo kiitävä kuljet,
    poveain salamas tuli oudosti polttaa,
    veressäin säkenet sinun sähkösi laulaa,
    elämään sinun eessäsi rintani aukee,
    ah, rakkaudesta mun ruumiini raukee.

    Sävel siintävä sähkön!
    Sinun eessäsi tanssin ma elämän tanssin,
    povin paljain ja polttavin karkeloon kiidän,
    keveästi kuin lehti kultainen liidän.
    Salamoivin lennän ma sähkösi siivin,
    väristen rakastettuni luokse ma hiivin,
    ma hälle suon olemukseni sulon,
    elon mahlani, kuoleman polttavan kulon,
    olen viesti viimeisen tuomion tulon.

    Säen oon säkenöivä ma ikuisen yön,
    minä temppelivaatteen kahtia lyön!

5.

KORALLI.

    Valkea kuin valkein tyrsky,
    kirkas, aurinkoinen myrsky,
    haihtuu päivän tieltä sumu,
    kuuluu kaukaa kelloin kumu.

    Sävel syvyyksien helää,
    jokainen sen sointu elää,
    ääntää alakuloisesti,
    kiehtoen ja suloisesti.

    Outoa se laulaa rauhaa.
    Aurinkoinen myrsky pauhaa,
    palaa purppura ja kulta,
    aallot tyrskyvät kuin tulta.

    Syvyyksien kellot kaikaa,
    ei oo paikkaa eikä aikaa,
    uinuu valkeata unta
    syvyyksien valtakunta.

    Ympäriltä elo haihtuu,
    syvyyksien rauhaan vaihtuu,
    yllä kellot oudot kiikkuu,
    koralliset linnat liikkuu.

    Helää sävel hopeekelloin,
    yllä vedet vyöryy velloin,
    alla valkeata unta
    uinuu unten valtakunta.

    Täyttää mielen outo kaipuu,
    uneen aistit, vaistot vaipuu,
    vaiti kaiken verhoo sumu,
    kuuluu kaukaa kellon kumu.

    Ääntää alakuloisesti,
    kiehtoen ja suloisesti,
    jokainen sen sointu elää.
    Unten, unhon kellot helää.

TUTKIJAN YÖ

TUTKIJAN YÖ.

    Yö on tumma, kammiossain
    himmee luku-liekki palaa.
    Sävel outo soipi jossain,
    siteens' sielu murtaa halaa.
    Tahtoo käydä taakse rajan,
    jossa arvot aineen raukee,
    tuollepuolen paikan, ajan,
    kussa kaikkeus eteen aukee.

    Etsii arvoitusta elon,
    ympärillä yö vaikk' uhkaa,
    salast' tahtoo saada selon.
    Mik' on pysyvää? mi tuhkaa,
    joka raukee hetken päästä,
    jälkeensä ei mitään jätä?
    – Tutkii, itseään ei säästä,
    kasvaa kysyvän vain hätä.

    Silloin syttyy tähti yöhön,
    siintävä kuin aamun rusko,
    kutsuu rakkauden työhön
    kaikki, joill' on toivo, usko.
    Toivo, usko päivään uuteen,
    joka usvain halki koittaa,
    usko hengen aateluuteen,
    joka itsekkyyden voittaa.

    Rakkaus elämän on laki,
    joka kaikkeuden täyttää,
    jota polvet menneet haki,
    jumaluuteen tien se näyttää.
    Tuoltapuolen tullut säen,
    alkulähteilleen mi johtaa,
    valos vapahtavan näen,
    tähtenä mi yössä hohtaa!

TIETÄJÄ.

           Niin pysyvät nyt usko, toivo,
           rakkaus, nämä kolme; mutta
           suurin niistä on rakkaus.

                         1 Korintt. 13:13.

    Yks heistä ensin näki tähden,
    yön tumman, oudon auringon.
    Hän mietti: "Matkalle ma lähden,
    oppaani Uskon tähti on!
    Etäälle, äärettyyttä halaa
    mun henkein, etsii ohjaajaa,
    mi yössä aamunkoina palaa,
    koinsiivin päivään kohoaa."

    Hän kauan matkas erämaita,
    yöss' etsi pedot saalistaan,
    polkunsa vaikka oli kaita,
    ei poikennut hän maalistaan.
    Vaelsi, kunnes kohtas toisen,
    näät Toivo liittyi uskohon,
    muodostain liiton aurinkoisen,
    mi etsi maita auringon.

    Mut paljon murhetta hän näki
    murheisin mielin matkallaan,
    viel' liikkunut ei Valon väki,
    yö synkkä yhä kattoi maan.
    Hän valvoi sairaan luona öitä,
    hän lohtua loi elämään,
    näin tehden rakkauden töitä,
    hän seuras toivon-tähteään.

    Hän uskon, toivon tähtiteitä
    taivaltain löysi rakkauden,
    syämensä kuullen säveleitä
    löys Vapahtajan sisäisen.
    – Ken kamppailee näin kärsimyksin,
    tien löytää aamuun iäiseen,
    näät Kristuslapsi syntyy yksin
    vain rakastavaan sydämeen.

SAMUELIN KUTSUNTA.

    Yö tummeneva, synkkä kattaa maita,
    vain temppelissä valovirta kaita
    lampusta Herran hohdettansa valaa.
    Sen kuullossa kuin kimmeltäen palaa
    kirjailtu liitonarkki, pyhää tulta
    heijastaa Herran hopeat ja kulta,
    istuinta armon varjoo ylhäinen
    yöss' säihke Keruubien siipien.
    Hämyss' ei kuulu hiiskahdustakaan,
    templissä nuorukainen valvoo vaan,
    mi synnyttyään pyhäkköön on tuotu,
    Herralle iäks vihitty ja suotu.

    Jo vierinyt on siitä monta vuotta,
    mut varronnut nuor Samuel on suotta
    kutsuntaa Herran, viime vihkimystä,
    henkensä Iki-Henkeen yhdistystä.
    Mut tulost' odotuksensa on vailla,
    ei Herran Valo säteillyt oo mailla,
    pimeä, aineellinen aika on,
    vankina säteet Hengen auringon.

    Viel' loistaa Herran lamppu, yössä tuulee
    oudosti, kuiskeessa sen kutsun kuulee
    nuor Samuel, mut Herran äänt' ei tunne,
    kaikk' ennallaan on, vaikka katsoo kunne.
    Soi kutsu toisen, kolmannenkin kerran,
    mies nuori vastaa: "Orja olen Herran,
    oi puhu, palvelijas sua kuulee!"

    Oudosti kaikkein pyhimmässä tuulee,
    välkähtää valo suuri, ylimainen,
    edessä nuorukaisen jumalainen
    nyt viestintuoja häikäisevä haastaa:

    "Elämän paennut sa olet saastaa,
    puhjennut kukkaan olentos on herkin,
    siks vihdoin Herralta oot saanut merkin!
    Nyt Ylimmäinen aina tietäs johtaa,
    iäti olemuksessasi hohtaa
    nyt Herran Zebaotin voima, tuli.
    Sun henkes kahleet hehkussa sen suli,
    nyt toimintaan sun tahtosi on vapaa.
    Mut omaa etuasi älä tapaa,
    ain elä suuren yhteyden vuoksi.

    Jokainen virta aina mereen juoksi,
    tään koommin kaikki virrat tempaa mukaan,
    ei Herran työhön halpa ole kukaan.
    Sun voittos olkoon ihmiskunnan voitto,
    kullekin kerran koittaa aamunkoitto,
    jokainen alkulähteeseensä palaa,
    kaikk' Herran kutsua sun laillas halaa!"

ORJAN KRUUNU.

    Ken mitään ei pyydä, vaan kaikkensa suo,
    elon raskaimman taakan ken kantaa,
    ken kärsimyksien kalkin juo,
    elo hälle kruunun antaa.
    Kivet kalliit kruunussa tuossa ei loista,
    se on solmittu orjantappuroista,
    ohimoihin sen okaat syvälle viiltää,
    sen piikeissä hurmehelmet kiiltää!

    Elämältä ken orjan kruunun saa,
    hän valtias on myös elon,
    hänen astinlautanansa on maa,
    hän voittanut kuolon on pelon.
    Hän selville sai elon, kuoleman salat,
    hän hallitsee kaikkien tietojen alat,
    hän tuntee taivaan tähtien luvun,
    ylin valtias hän on ihmissuvun.

    Hän ihmisten kruunattu kuningas on,
    hän valtaansa oikein käyttää,
    suo kaikille armon auringon,
    muut lupaa, hän yksin vain täyttää.
    Hän tuntee kaikkien kärsiväin tarpeen,
    parantaa elon iskemät haavat arpeen,
    sadon suo hän, kussa on kulkenut halla,
    hän hallitsee kaikkia palvelemalla.

    Hänen valtansa kullan ei kiillossa näy,
    ei verhossa purppuravaatteen,
    hän lempeenä tähtitietänsä käy,
    hän on valtias ihmisyysaatteen.
    Ei joukkojaan johda hän surmaan, ei sotiin,
    läpi kuoleman porttien ohjaa hän kotiin,
    Isän kirkkauteen läpi vaivan ja huolen
    yön tähtitarhojen tuollepuolen.

MARTIN LUTHER.

    Wittenbergin kirkonoveen
    vasaras kun iskut kaikui,
    syttyi inehmoiden poveen
    outo tuli, kauas raikui
    aamulaulu uuden ajan,
    hajoittaen öiset häivät.
    Miehet matalankin majan
    kuuntelemaan sua jäivät.

    Kaikki viisauttas kuuli,
    kaikkein vuoksi nousit taistoon,
    vapauden myrskytuuli
    olit, ihmisien vaistoon
    totuuden toit tyynen tunnon,
    hengessäs ei ollut halpaa.
    Miehuuden ja miehenkunnon
    karkaisemaa käytit kalpaa.

    Hengen asein aina sodit,
    vuodattaa et voinut verta,
    rakentaa sa tahdoit kodit
    maiset kauniimmiksi kerta.
    Teit sa itse Herran työtä
    mielin hartain, totuus-innoin,
    pelkäämättä peikkoin yötä
    kamppailit sa rohkein rinnoin.

    Totuus oli ylin maalis,
    vapaus ja vastuu työstä,
    suuri oli voittos saalis,
    valkeuteen voimas yöstä
    polon ihmissuvun johti,
    haihtui tieltäs valheen haamu.
    Sädehtien mailla hohti
    ihmisyyden uusi aamu.

GIROLAMO SAVONAROLA.

    San Marcon priior messuansa lukee
    pääalttarilla. Sieluansa tukee,

    mi taistoon nousi väkivaltaa vastaan.
    "Ihmisten Herra auttaa aina lastaan!"

    Käsissään sakramenttia hän kantaa,
    veljilleen lohdutusta, rauhaa antaa.

    Noviisit, munkit polvillensa lankee,
    miel' veljien on ahdas, synkkä, ankee.

    Soi sävel kuoron, suitsutuksen sauhu
    leijailee, veljein mielet valtaa kauhu.

    Näät templiin tunkee miestä miekkavyötä
    herjaamaan heitä kesken Herran työtä.

    He väkivalloin alttarilta raastaa
    Savonarolan. Poistuissaan hän haastaa:

    "Hyvästi, veljet! Kauan en ma matkaa
    maanpäällä, mutta teidän tulee jatkaa

    mun mentyäni säikkymättä työtäin,
    näät totuus jää, ei palaa voi se myötäin.

    Mun ruumiini he väkivalloin surmaa,
    mut totuudelle tuottaa ei voi turmaa.

    Valhetta vastaan taistelkaa ja yötä,
    niin teette ihmisyyden ikityötä!"

GIORDANO BRUNO.

    Maanpakoon voitte ajaa mun,
    ruumiini polttaa kiusatun,
    mun henkein näkee sentään iki-untaan,
    se kuuluu aurinkojen valtakuntaan.

    Te suljette mun vankilaan,
    mut henkein raastaa kahleitaan,
    monaadi, säen on se Jumalasta,
    mi levon löytää lähteillänsä vasta.

    Ei rajaa, äärtä missään näy,
    ratojaan auringot ne käy,
    tuhannet tähdet pääni päällä hohtaa,
    jokaista niistä ikivoima johtaa.

    Ikuinen Henki, lähteeni,
    vie aina minut tähteeni,
    kehityn, kasvan siellä, jälleen lähden
    ja tapaan toisen, korkeamman tähden.

    Mua vangita te ette voi,
    korkeempi Voima minut loi,
    teit' uhmaan, uhmaan polttorovioita,
    mun henkeäin ei aine koskaan voita.

    Se vankilani tuhoo vaan,
    hetkeksi jätän aineen, maan.
    Ma sitä tänne julistamaan palaan,
    maailman-henkeen yhtyä nyt halaan.

DODONAN TAMMET.

(Zeusin oraakkeli.)

    Humisee ikitammet, puut jumalten,
    koko luonto vaieten kuulee.
    Ne kohoovat templiä varjostaen,
    pyhäkössä hiljaa tuulee.
    Ylimmän sanat saapuvat äänettä näin,
    Zeus luoduillensa näin haastaa,
    puhu ei vasamaansa hän välkyttäin,
    joka paadet pirstoiksi raastaa.

    Hän haastaa tuikkeessa tyynen yön,
    hän saapuu siintona säteen,
    hän puhuu välkkeessä tähtien vyön,
    valon valtikaks ottaa hän käteen.
    Avaruuden hän täyttää, hän täyttää maan,
    joka yrtissä, puussa hän elää,
    hänen kaikkiallista herrauttaan
    valon valtavat kuorot helää.

    Hän laulaa laineissa lähteiden,
    lyö rantoihin vaahdossa tyrskyn,
    heläjää sävelissä leivosien,
    ja puhuu pauhussa myrskyn.
    Lumikiteinä oksissa leimuaa,
    ja hymyy helmassa lammen,
    inehmon elonjuoksun hän julistaa
    huminassa Dodonan tammen.

    Joka puu, joka lehti kertoa voi
    syvimmät salat elosi juoksun:
    maa ruumiilles elinnesteet soi,
    mut lailla kukkasen tuoksun
    ylös henkesi iäinen kohoaa
    ja kerran taivaat tapaa,
    ei kahlehdi hetkeksikään sitä maa,
    rajaton se on, kahleeton, vapaa.

    Kuin tuoksu se irtautuu nopeaan
    kudoksista maisen aineen,
    avaruuksien yhdistyy hopeaan
    se lailla eetterilaineen,
    se ei ajan laps ole, iäisten
    jumalain se on luovaa unta,
    ja siks koti sen myös ikuinen
    on taivasten valtakunta.

JUHANNUSTULILLA.

    Kaikkialla kokot palaa,
    vaikka päivän kehrä valaa
    yötä, päivää valkeuttaan,
    vaikkei sädekään käy hukkaan,
    vaikka kedot puhkee kukkaan,
    tuoksuja on tulvillaan.

    Loistoansa luonto tuhlaa,
    viettää täyttymyksen juhlaa,
    kasvaa ikikauneuteen.
    Joka korsi, yrtti elää,
    sävel lakkaamaton helää,
    välkkyin kuohuu vyöryt veen.

    Vaikka tähkät täydet taipuu,
    täyty ihmisen ei kaipuu,
    iäti hän odottaa.
    Aavistaa ja etsii, uottaa,
    unelmainsa kuviin luottaa,
    tyydytyst' ei koskaan saa.

    Tähtitarhoja hän tapaa,
    tahtoo niinkuin liekki vapaa
    nousta valon korkeuteen.
    Tahtoo käydä yli rajan,
    tuollepuolen paikan, ajan
    unten maahan ikuiseen.

    Tyydy ei hän arkityöhön,
    valkeet virittää hän yöhön,
    väistyy vankilansa, maa.
    Liekeissä hän liitonmerkin
    näkee, kaipuun-siivin herkin
    kohoo kohti Jumalaa.

ÖINEN KORPI.

    Kuurassa joka pensas, puu,
    valaisee yötä kylmä kuu.

    Sinervä, kuulas, eloton
    yön aavelampun valo on.

    Säkenöi tumma tähtivyö,
    on niinkuin ikuinen ois yö.

    Etäällä huuhka huhuaa.
    Kuun kuollut lyhty vaeltaa

    taivaalla, maassa varjot käy,
    ei koitteen kajastusta näy.

    Ei pientä pilven hattaraa,
    kuin kuollut taivas on ja maa.

HENGEN KEVÄT

HENGEN KEVÄT.

(Agricola ojentaa Uuden Testamentin Kustaa Vaasalle.)

    Kauan pohjan yötä kesti,
    kauan kesti jäätä, hyytä.
    Halla kasvun kauniin esti,
    ollut siin' ei omaa syytä.
    Kauan kesti meillä yötä,
    vaikka tehtiin valon työtä,
    vaikka kansan parhaat raatoi,
    kylmä aina korren kaatoi.

    Pilvet pohjan taivaan peitti,
    heilinyt ei hengen laiho.
    Säteen heikon päivä heitti
    sentään joskus, kasvoi kaiho,
    kunnes puhkes esiin yöstä
    tulos rakkauden työstä,
    taimi, joka kylmän kestää,
    eksymästä yöhön estää.

    Aamun uuden koitto nähkää,
    esiin Suomen päivä pääsi!
    Tekee hengen touko tähkää,
    rakkauden näin käsky sääsi.
    Taittunut on talven valta,
    kohoo hangen, kirren alta
    kukka heimon hengen kevään
    päivään suureen, säteilevään.

TURUN AKATEMIAA AVATTAESSA.

Toisen kerran, Isonvihan jälkeen, marrask. 26 p:nä 1722.

    Äsken vielä vihamiesi
    raastoi, tallas maata tätä,
    häväisty ol' kotiliesi,
    uhkas tuho, haastoi hätä.
    Kaikkialla kulki kato,
    kypsyi yksin kalman sato,
    tuskin missään miekanmiestä
    torjumassa orjaniestä.

    Vuosikaudet hurme vuoti,
    ruostui aura pellon vakoon,
    tuhos tauti, tappoi luoti,
    harva pääsi surmaa pakoon.
    Mukanansa vainolaiset
    veivät lapset sekä naiset,
    tuli poltti, tuhos vesi,
    temppeleihin teiri pesi.

    Kaivettihin kansan hautaa,
    kansan, joka korpeen nääntyi.
    Mutta sisin sillä rautaa,
    aikakirjain lehti kääntyi,
    poistui vainolaisten laumat,
    täyttyi jälleen vilja-aumat,
    kevät koitti, koivut lehti,
    kukkaan ennen syystä ehti.

    Tieto, taito ehti kukkaan,
    syttyi sielun sisin valo.
    Eletty ei täällä hukkaan,
    tuhonnut ei meitä palo
    suurten sotain, vaikeen vainon.
    Murti kahleittensa painon
    Suomen suku tullen turman,
    kasvoi, karttui, väisti surman.

VAPAUDENLAULU.

    Kuink' on sodan sävel sorja
    kuulla ajallaan,
    maa kun vierahan on orja,
    kansa hajallaan.
    Vaikeimmat on lieskat vainon,
    jotka pilviin lyö,
    murtain kahleittemme painon,
    vaikk' on yllä yö.

    Kuink' on kaunis kansan taisto
    vastaan vainoojaa,
    vapautta kun vaatii vaisto,
    tahtoo taattoin maa.
    Rohkea, ken ryhtyy ryntöön,
    rientää voittohon.
    Rohkein, joka kulkee kyntöön
    tienoon aution!

    Rohkeasti maata raivaa
    katsomatta taa,
    pelkäämättä pellot kaivaa,
    toiset sadon saa.
    Tekee työtä tuleville,
    kypsyy tähkäpää.
    Kunniata sankarille,
    joka varjoon jää!

VAPAUDEN TAKEET.

    Taas hanget haihtuu, kukkaset käy umpuun,
    ilmoissa vapautuksen sävel soi,
    säteensä aurinko luo sankarkumpuun,
    min kansa kerran murheell' umpeen loi.
    Ei raiu enää sävel sodan, raudan,
    hiljaisuus kattaa sankareiden haudan.

    Hiljaisuus, rauha kohoo kumpuin yöstä,
    kalleimmin niistä kansa maksaa saa.
    Lunnaitta tyyntä kehityst' ei ryöstä
    rohkeinkaan rotu, verell' lunastaa
    sen täytynyt on elon parhain saalis.
    Korkeelle, kansa, kohota siis maalis.

    Osasi ostanut oot kallein hinnoin,
    et omaas koskaan saata luovuttaa.
    Sa suojaat sitä jalopeurarinnoin,
    ei osaas sulta kenkään riistää saa.
    Ei aarretta voi myydä vähin erin,
    min itse ostanut on taistoin, verin.

    Vapautes hinnan maksanut oot kerta,
    sen riittää täytyy, ja se riittää saa.
    Ei janoo vainiomme enää verta,
    vain viljelystä vartoo vapaa maa,
    se tahtoo kantaa kypsää, täyttä tähkää.
    Hengessä vastaisuus maan tämän nähkää.

    Kypsäksi kenttäin sato suokaa päästä,
    kirkkaana päivän paistaa antakaa,
    niin nousee hengen kukka yöstä, jäästä,
    sydämet, mielet vapaus valloittaa,
    lyö laihojamme enää eivät rakeet.
    Varmimmat henki vapauden suo takeet!

J.V. SNELLMANIN PATSAAN PALJASTUKSESSA

toukok. 12 p:nä 1924.

    Maan, kansan vastaisuuden niinkuin malmiin
    sa mielessäsi kerran unelmoit,
    et heikkoudesta tiennyt, työn teit valmiin,
    aatteille aina teon muodot loit.
    Todellisuuteen unelmasi siirsit,
    vuossatain vaskeen terästarmoin piirsit
    vastaisten aikain vaatimukset, lait, –
    taistossa tahtoin tyynnä voiton sait.

    Lait aikain vastaisten kuin vaskeen laadit,
    ei vastustusta voimas sietänyt.
    Sa arvoon oikeudet sen kansan vaadit,
    mi oikeuksistaan ei tietänyt.
    Päämaalin rodullesi rohkeen näytit,
    tulella tarmon povet nuoret täytit,
    sun askeleitas seuras aamunkoi,
    sähköisten pilvein piirit salamoi.

    Sun unelmasi Suomen suuren, vapaan
    puolvuosisataa varhaisemmin loi,
    uneksit luovain henkien sa tapaan,
    joidenka unet toteutua voi.
    Silmästä silmään rotu-untes luojaa
    nyt katsot, kansa! Unelmasi suojaa!
    Järkyttää sit' ei koskaan kukaan saa,
    on vapaa, valveutunut Suomenmaa.

    Oi, katsokaa tään kansan jalopeuraa,
    sen käsi miekoin musertavin lyö,
    sen askeleita hengensaatto seuraa,
    sävelet sointuu, raikuu runontyö.
    Aseesi valon aseet ovat vankat,
    sua seuraa niinkuin peitsimetsät sankat
    suojaavat joukot poikais parhaimpain,
    ei uuvu konsaan valppaus vartijain!

Z. TOPELIUS.

    Suuri, syvä, lämmin, laaja
    sielus oli sävel soiva.
    Välkähtäin kuin ukonvaaja
    iski sanas salamoiva.
    Mutta taasen toisin vuoroin
    itki ihanuutta illan,
    heläjöivin enkelkuoroin
    kutoi tuollepuolen sillan.

    Rasti radan aineen-maasta
    taakse taivaan tähtitarhain.
    Seurannut ei mainen saasta
    säveleitäs, pyhin, parhain
    sielussasi sillan laati,
    jonka yli kaipuu kantoi.
    Paljon meiltä henkes vaati,
    mutta enin itse antoi.

    Kertoi kesästä, mi koitti
    vasta kamppailujen päästä,
    taatoista, jotk' kaatui, voitti,
    huolimatta hyystä, jäästä.
    Taisit Tähtisilmän tarun,
    jot' ei lannistanut nietos.
    Maasi kauniin, köyhän, karun
    kirkasti sun tuntees, tietos.

    Säveleitä sielus tuhlas,
    kulki kukkasia kylväin.
    Suurin juhlamme on juhlas,
    satujemme seppo ylväin,
    joka sentään nöyrin mielin
    astuit eteen elon Herran.
    Kaikkeudessa kultakielin
    kantelees on soiva kerran.

       Viipurissa tammik. 14 p:nä 1923.

KYÖSTI VILKUNAN PAARIEN ÄÄRESSÄ,

(29.XII.1922.)

    Surren seisoo Suomi vapaa,
    Suomi suuri, itsenäinen.
    Tuonen tuima rauta tapaa
    parhaimmankin, kalman jäinen
    käsi katkoo elinjuuret,
    henkäys hyinen maita kulkee.
    Särkyi runon unet suuret,
    sankarin nyt hauta sulkee.

    Kun ol' uhattuina kodit,
    kynän, runon kalpaan vaihdoit,
    sankarina seisoit, sodit,
    lieden lämpöä sa kaihdoit.
    Konsa päivä muuttui yöksi,
    harhaan kulki heimon vaisto,
    unelmasi siirsit työksi,
    säveleitäs seuras taisto.

    Suorit sotaan taattoin tavoin,
    joiden tunsit menneet vaiheet,
    aikain kirja oli avoin
    sulle, siitä sait sa aiheet
    taruihisi. Miekan, sanan
    liitit aurinkoiseen liittoon,
    mutta ryhtyi miesi Manan
    ennen elojuhlaa niittoon.

    Kuihtui kukka, kaatui korsi,
    seisoo miehet mielin haikein,
    murtunut on majan orsi,
    päättynyt on tiesi vaikein.
    Henkes Vaikeasta tiestä
    vapauden tie käy urhein,
    muistaa Miekan, Sanan miestä
    aina Suomen heimo murhein.

VALON KADOTESSA.

    Louhi pohjan paasimäkeen
    sulki päivän, kuun ja Sammon,
    loihti kivut Väinön väkeen,
    tuotti taudit, turman, kammon.
    Mielin karsain miesi kääntyi
    pimeässä miestä vastaan,
    kaikki kaunis katos, nääntyi,
    karttui rumuus ainoastaan.

    Karttui kivut, taudit, turma,
    uhkas yllä kalman ota,
    hiihti suota pitkin surma,
    hiipi halla, saapui sota.
    Tuli Tuoni tuima rutoin,
    tullessaan toi kylmät kyynsä,
    kangast' Tuonen tyttö kutoin
    sulki seudut syleilyynsä.

    Ilmain suuri seppo takoi
    kuun ja päivän kuvat kultaan,
    lohdun heikon helyt jakoi,
    tuiskineet ei taivaat tultaan.
    Vihdoin Väinön väki nousi
    suureen sotaan Valon vuoksi,
    nuolet lensi, viuhui jousi,
    tanterilla hurme juoksi.

    Iski tiedon, taikain kalvat,
    salamoivat säilät Sanan,
    särkyi Päivän tieltä salvat,
    murtui iäks mahti Manan.
    Päästetä ei päivää verin,
    suoja sen on Sanan mahti,
    tuodaan turmaa miekan terin,
    rakkaus on Valon vahti.

VÄINÄMÖISEN PALUU.

        "Annapas ajan kulua,
        Päivän mennä, toisen tulla.
        Taas minua tarvitahan,
        Katsotahan, kaivatahan
        Uuen päivän päästäjäksi."

                 Kalevala: L. 491-494-8.

    Taas tarvis Väinämöistä meill' on,
    katoaa valo muutoin maasta,
    kukistuu ylivalta auringon,
    parahan tukahuttaa saasta.
    Levittää yli kaiken siipensä yö,
    häviää hyve, kunnia, kunto,
    pysähtyy tulevan hyväks tehtävä työ,
    alentuu oman arvon tunto.

    Katoaa taju totuuden, kauneuden,
    jälelle ruma jää sekä raaka,
    ei kuulla ääntä oikeuden,
    vajoaa sen kultainen vaaka.
    Ei pääse päivä, ei kohoo kuu,
    pyhin hukkuu tulvahan pyyteen,
    alas katse aineeseen alentuu,
    ei tähtää iäisyyteen.

    Mut näin ei jatku, ei jatkua saa,
    yhä Väinämön viikate kaartuu,
    terä sen yli taivaiden kimaltaa,
    kaikk' alhainen ahtaalle saartuu.
    Taas saapuu Tietäjä kansansa luo,
    joka häntä on varronnat surren,
    taas hyrskyää ajan virran vuo
    edess' Suomen valtiaan purren.

    Taas saapuu Tietäjä siunaten,
    paostaan kotimaahan hän palaa,
    virittää taas kielet kantelojen,
    sopusoinnun hän virsiinsä valaa.
    Hän kukkii kansansa kunnossa,
    jalostaa sen vietit ja vaiston,
    hän puhuu parhaiden tunnossa,
    käy vääryyttä vastaan taiston.

    Hänen säiläänsä aineen-silmät ei nää,
    hänen työnsä on Hengen työtä,
    salamoiden hän saapuu kuin ukkossää,
    ei ympärillään ole yötä.
    Hän meille henkensä hehkun suo,
    lupaukset huomenen laatii,
    hänen henkensä hengen aarteita luo,
    edesvastuuta Hengen hän vaatii.