Teksasin preerioille sijoittuva seikkailuromaani seuraa irlantilaista hevosmiestä, joka joutuu keskelle murhamysteeriä ja kilpailua kauniin naisen suosiosta. Tarina yhdistää jännitystä ja villin lännen tunnelmaa, kun seudulla alkaa liikkua huhuja salaperäisestä päättömästä ratsastajasta.
Mayne Reidin 'Aavikon ritari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2101. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
AAVIKON RITARI
Seikkailuromaani Teksasista
Kirj.
MAYNE REID
Englanninkielestä ("The Headless Horseman I") suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1933.
Kunnollisista seikkailukirjoista, jotka saattaa huoletta laskea pojan käteen hänen joutohetkiensä askarruttamiseksi sekä yritteliäisyytensä ja toimintatarmonsa lietsomiseksi, ovat kapteeni Mayne Reidin teokset ensimmäisten joukossa. Ja hänen kertomuksiaan lukee mielellään vielä vanhemmallakin iällä, jolloin nuoruusajan vilkas mielikuvitus ei enää luo mehua ja hohdetta ikävämpäänkin ja puutteellisempaankin esitykseen.
Hänen kuvaillessaan sivistyksen rajamailla sattuneita seikkailuja ja reipasta, jännittävää ulkoilmaelämää on hänen kirjoitustapansa eloisaa, värikästä ja vauhdikasta, mikä johtuu siitä, ettei hän ollut "kamarikirjailija" eikä muiden kokemusten jäljentäjä, vaan eli itse mukana ja taisteli jännittävissä vaiheissa, ennenkuin alkoi kertoilla elämyksiään ja näkemiään nousevan polven ratoksi ja opiksi.
Niinpä hänen teoksensa eivät olekaan varsinaisia mielikuvituksen tuotteita, vaan perustuvat omakohtaiseen kokemukseen. Ja kun hänellä hyvien kertomalahjojen lisäksi oli luonnontutkijan silmä ja korva, on hänen aineistonkäsittelynsä kiehtovaa ja todellisuudentuntuista, ja hänen seikkailujensa näyttämöt, preeriat, ruohoaavikot, chaparralit, tiheiköt, niiden kasvit ja eläimet, on kuvailtu tosiolojen mukaisesti, joskin niiden luonteenomaisia piirteitä on luonnollisesti korostettu muita voimakkaammin.
Mayne Reid syntyi v. 1818 Ulsterin maakunnassa Irlannissa sinne siirtyneestä skotlantilaisesta pappissuvusta, ja hänetkin oli tarkoitus kouluttaa presbyteeriläiseksi papiksi. Mutta hänen tulinen ja pikainen luonnonlaatunsa, jonka hän oli kenties perinyt Walter Scottin Marmionissa esiintyvältä "tuliselta ja pikaiselta Rutherfordilta", äitinsä esi-isältä, johti hänet tyyten toisenlaiselle uralle. Yhdenkolmatta vuoden ikäisenä hän siirtyi kotimaastaan Amerikkaan, New Orleansiin, jossa joutui moniin koviin koettelemuksiin sekä kosketuksiin useiden epäilyttävänlaatuisten puuhien – muun muassa häntä kuohuttaneen orjakaupan – kanssa, minkä jälkeen hän sijoittui asumaan Natcheziin, ylemmäksi Mississippin varrelle. Siellä hänelle tarjoutui hyvä tilaisuus mieskohtaisesti tutustua tähän suureen virtaan sekä puhvelien, harmaidenkarhujen, opossumien ja villien hevosten läntisiin tyyssijoihin.
V. 1846 hän rauhattoman seikkailuintonsa kannustamana lähti
vapaaehtoisena Meksikon sotaan, kunnostautuen useissa taisteluissa; ilmoitettiinpa hänen kaatuneenkin erästä kaupunkia vallattaessa.
Kerättyään täten runsaat ja monipuoliset kokemukset kokonaisen teossarjan aineistoksi hän pian Meksikon sodan jälkeen aloitti kirjallisen tuotantonsa ja saavutti suuren menestyksen. Aloitettuaan kirjailijauransa Amerikassa hän pian muutti Englantiin ja vietti loppuelämänsä tuotteliaana romaaniseppona sekä käytteli kynäänsä muun muassa puolustaessaan Kossuthia ja Edgar Allan Poeta, johon hän oli Amerikassa tutustunut, yhtä uljaasti kuin oli heilutellut miekkaansa sodassa. Hän kuoli lokakuun 22 p:nä 1883.
Suomalaiselle lukijalle esitetään tässä ensimmäinen osa hänen varsinaista pääteostaan; jatko-osat ilmestyvät omilla nimikkeillään varustettuina.
ALKULAUSE
Teksasilainen hirvi, sydänöisessä tyyssijassaan lepäävä, herää hätkähtäen uinailustaan kuultuaan hevosen kavioiden kapsetta.
Se ei poistu suojapaikastaan eikä vielä nouse pystyynkään. Sen alueella majailee myöskin savannien villejä hevosia, jotka ovat taipuvaisia liikkumaan öisillä harharetkillä. Se vain nostaa päätänsä ja sarviensa kohotessa korkean ruohon yläpuolelle kuuntelee, toistuuko ääni.
Taaskin kuuluu kavioiden kapse, mutta nyt siinä on toisenlainen sointu. Siinä on metallin ääni – teräksen kalahtelua kiveä vasten.
Tämä ääni, hirven korvasta merkitsevä, saa aikaan nopean muutoksen sen sävyssä ja käytöksessä. Ponnahdettuaan makuusijaltaan ja nelistettyään parinkymmenen metrin päähän preerialle se seisahtuu silmäilemään taakseen uniensa häiritsijää.
Eteläisen taivaan kirkkaassa kuutamossa se tuntee armottomimman vihollisensa – ihmisen. Sellainen lähestyy häntä hevosen selässä.
Noudattaen vaistomaista pelkoaan se on lähtemäisillään taaskin pakenemaan, mutta jokin piirre ratsastajan ulkonäössä – jokin luonnottomalta näyttävä piirre – pitää sitä kuin naulittuna paikallaan.
Sääret vapisevina kiinni ruohikossa ja otsa taaksepäin käännettynä se katsoo edelleen – isoissa, ruskeissa, tungettelijaan päin suunnatuissa silmissään pelon ja hämmingin sekainen ilme.
Mikä on kiihoittanut hirveä näin pitkälliseen tarkasteluun?
Hevonen on moitteeton joka osaltaan – komea ori, satuloitu, suitsitettu ja muutenkin täydelleen varustettu. Siinä ei näytä olevan mitään vialla – ei mitään sellaista, mikä herättäisi joko kummastusta tai levottomuutta. Entä mies – ratsastaja? Ahaa! Hänessä on jotakin, mikä riittää herättämään kumpaakin – jotakin kaameata – jotakin puuttuu!
Armias taivas! Se on pää!
Jopa järjetön eläinkin sen havaitsee; ja silmäiltyään tuokion ällistyneenä – ihmetellen, mikä epänormaalinen kuvatus täten pilkkaa sen hirvenaivoja – se lähtee kauhun valtaamana jatkamaan pakoaan eikä pysähdy, ennenkuin on syöksynyt Leonajoen poikki ja saanut virran uoman itsensä ja kammottavan tungeksijan välille.
Välittämättä pelästyneestä hirvestä – sen enempää sen läheisyydestä kuin suinpäisestä paostakaan – taivaltaa PÄÄTÖN RATSASTAJA edelleen.
Hänkin on menossa joelle päin. Päinvastoin kuin hirvellä ei hänellä näytä olevan kiirettä, vaan hän etenee verkkaista, rauhallista käyntivauhtia – niin hiljaa, että se tuntuu juhlalliselta.
Nähtävästi vaipuneena vakaviin aatoksiin hän sallii oriinsa liikkua vapaasti, silloin tällöin siepata suullisen tien ohessa kasvavia ruohoja. Eikä hän äänellä eikä eleellä maltittomasti hoputa sitä eteenpäin, kun preeriasuden ulvomishaukunta saa sen keikauttamaan päänsä korkealle, seisahtumaan ja korskumaan paikallaan.
Hän näyttää olevan jonkun kaikki nielevän mielenliikutuksen vallassa, josta ei mikään tavallinen tapaus pysty häntä herättämään. Ei kuulu sanoja – ei kuiskaustakaan – ilmaisemaan sen luonnetta. Säikähtynyt hirvi, hänen oma ratsunsa, susi ja sydänöinen kuu ovat hänen äänettömän mietiskelynsä ainoat näkijät.
Hartiat kiedottuina serapéhen, jonka toista lievettä tuuli löyhyttelee, niin että osa hänen vartaloaan on näkyvissä, raajat jaguaarinnahkaisissa suojuksissa, siten riittävästi turvattuna yöllistä kastetta ja troopillisen taivaan sadekuuroja vastaan, hän ratsastaa edelleen äänettömänä kuin ylhäällä tuikkivat tähdet, huolettomana kuin alhaalla ruohikossa sirisevä heinäsirkka tai hänen vaatteittensa poimuilla leikittelevä preeriatuuli.
Jokin näyttää vihdoin herättävän hänet aatoksistaan ja kiihoittavan häntä parantamaan vauhtiaan – häntä ja hänen ratsuaan samalla kertaa. Jälkimäinen keikauttaa päänsä pystyyn, päästää ilmoille riemuisen hirnahduksen ja lähtee kaula ojossa ja sieraimet laajentuneina juoksemaan eteenpäin, asteittain kiihdyttäen juoksunsa lyhyeksi laukaksi. Joen likeisyys selittää vauhdin muuttumisen.
Hevonen ei pysähdy, ennenkuin joen kristallinkirkas vesi loiskuu sen kyljille ja sen ratsastajan jalat ovat polvia myöten vedessä.
Eläin sammuttaa kiihkeästi janonsa, menee joen poikki vastaiselle rannalle ja nousee viettävälle äyräälle, astellen vireästi.
Harjalla tapahtuu pysähdys, ikäänkuin ratsastaja vitkastelisi, kunnes ori ravistaisi veden pois kyljistään. Satulalaukut ja jalustinhihnat paukkuvat ukkosentapaisesti, ja ympäristöön leviää höyrypilvi, valkea kuin vesiputouksen ryöppy.
Tultuaan näkyviin tästä omatekoisesta sädekehästä PÄÄTÖN RATSASTAJA lähtee samoamaan edelleen entiseen tapaansa.
Näköjään ratsastajansa kannusten kiihoittamana ja suitsien ohjaamana hevonen ei enää poikkeile syrjään, vaan astelee ripeästi eteenpäin ikäänkuin jo aikaisemmin taivallettua tietä.
Sen edessä leviää puuton savanni – taivaan reunustama. Taivaan sineä vasten kuvastuu epätäydellinen kentaurinhahmo, vähitellen häipyen kaukaisuuteen, kunnes se katoaa näkyvistä kuutamon mystilliseen hämyyn!
ENSIMMÄINEN LUKU
Palanut ruohoaavikko
Teksasin laajalla tasangolla noin sadanviidenkymmenen kilometrin päässä vanhasta espanjalaisesta San Antonio de Bejarin kaupungista etelään luo keskipäivän aurinko säteitään kirkkaan siniseltä taivaalta. Kullalle hohtavassa valossa näkyy sarja esineitä, jotka ovat hyvin huonosti sopusoinnussa niitä ympäröivän maiseman kanssa, koska ne osoittavat ihmisolentojen läsnäoloa sellaisella seudulla, jossa ei ole merkkiäkään ihmisasumuksista.
Kysymyksessä olevat esineet ovat helposti tunnettavissa – pitkänkin matkan päästä. Ne ovat vankkureita; ja kutakin niistä peittää lumivalkeasta "osnaburghilaisesta" valmistettu, pyöreälakinen teltta.
Näitä on kymmenen – tuskin riittävästi kauppamiesten karavaaniksi tai edes "hallituksen kulkueeksi". Todennäköisemmin ne ovat jonkun sellaisen siirtolaisen yksityisomaisuutta, joka on noussut maihin rannikolla ja taivaltaa nyt jollekin Leonan varrelle viime aikoina muodostetulle asutuspaikalle.
Niiden hitaasti edetessä savannilla saattaisi tuskin erottaa niiden liikkuvan muusta kuin siitä, millainen keskinäinen asema niillä on marssijärjestyksessä, pitkässä, tiiviissä jonossa.
Vankkurien väleissä olevat tummat ruhot ilmaisevat vetojuhtien olevan valjaissa, ja niiden etenemisestä ovat todistuksena siestaltaan, keskipäiväiseltä levoltaan, säikähtynyt, pakeneva antilooppi ja pitkäkoipinen kuovi, joka kirkuen kohoaa ilmaan ruohikosta – sekä lintu että eläin kummeksivat noita outoja behemoteja, jotka täten tunkeutuvat heidän aavikkoalueelleen.
Preerian muissa osissa ei ole havaittavissa minkäänlaista liikettä – ei lintua eikä nelijalkaista. Tähän aikaan päivästä ovat kaikki troopilliset eläimet horroksissa tai etsivät lepoa siimeksestä; ainoastaan ihminen on liikkeellä joko voitonhimon tai kunnianhimon kannustamana, välittämättä luonnonlaeista ja uhmaillen auringon kuumaa paahdetta.
Siten näyttää olevan telttavankkurijonon omistajan laita, joka keskipäivän ankaran helteen herpaisevasta vaikutuksesta huolimatta yhäti ponnistelee eteenpäin.
Se, että hän on siirtolainen – eikä kuulu tavalliseen siirtolaisluokkaan – käy ilmi monista seikoista. Kymmenet isot, pittsburghilaista tekoa olevat vankkurit, joita jokaisia kiskomassa on kahdeksan tukevarakenteista muulia; niiden monenlainen sisältö: runsaat muonavarat, kalliit huonekalut, jopa ylellisyystavarat, elävä omaisuus, nimittäin mustaihoiset naiset ja lapset; musta- ja keltaihoiset käskyläiset, jotka astelevat ryhmissä jonon kupeilla tai raahustavat helläjalkaisina sen jäljessä; etunenässä olevat kevyet matkavaunut, joita vetää valjakko sileäkarvaisia kentuckylaisia muuleja ja ohjaa mustaihoinen, liveriasussaan hikoileva kuski; kaikki se kertoo, ettei tässä ole köyhä, pohjoisvaltioista lähtenyt siirtolainen etsimässä itselleen uutta kotia, vaan rikas etelävaltiolainen, joka on jo ostanut maatilan ja on nyt matkalla ottamaan sen haltuunsa.
Ja sellainen matkueen tarina onkin. Sen omistaa tilanomistaja, joka on noussut maihin Indianolassa Matagordan lahden rannalla ja matkustaa nyt maitse määräpaikkaansa.
Sitä saattavassa seurueessa, joka tavallisesti ratsastaa sen etunenässä, on itse tilanomistaja – Woodley Poindexter – kookas, laiha, viisikymmenvuotias mies, jonka iho on tummahko ja kasvot ylpeän ja ankaran näköiset. Hänen pukunsa on yksinkertainen, vaikka ei suinkaan halpahintainen; hänen yllänsä on väljä, alpakkakankainen nuttu, mustat silkkiliivit ja nankini-kankaiset housut. Mitä hienoimmasta liinavaatteesta valmistetun paidan poimut näkyvät liivien aukosta – ja kaula-aukko on reunustettu mustalla nauhalla; jalustimissa lepäävät kengät ovat parasta, parkittua nahkaa. Hänen kasvojaan varjostaa leveälierinen leghorn-hattu.
Hänen rinnallaan ratsastaa kaksi miestä – toinen hänen oikealla, toinen vasemmalla puolellaan – tuskin kaksikymmenvuotias nuorukainen ja kuusi tai seitsemän vuotta häntä vanhempi nuori mies. Edellinen on omistajan poika – nuorukainen, jonka avoimet, hilpeät piirteet eivät ole ainoastaan hänen isänsä ankaran ulkonäön, vaan myöskin toisella puolella ratsastavan miehen, hänen serkkunsa, jonkun verran synkkien kasvojen vastakohta.
Nuorukaisen yllä on taivaanvärisestä pumpulikankaasta valmistettu ranskalainen pusero ja samasta aineesta tehdyt housut, perin sovelias asu käytettäväksi eteläisessä ilmastossa ja myöskin hyvin pukeva päässä olevan panamahatun täydentämänä.
Hänen serkkunsa, entisen vapaaehtoisen sotaväen upseerin, tummansininen verkapuku jäljittelee sotilaallista arkiasua, ja hänen päässänsä on sen mukainen kenttälakki.
Läheisyydessä ratsastaa vielä yksi mies, joka ansaitsee kuvaamisen ainoastaan sen vuoksi, että hänellä on valkea iho – joka ei siitä huolimatta ole valkea. Hänen karkeammat piirteensä, halvempi asunsa ja ruskea ruoska, jota hän pitelee oikeassa kädessään ja heiluttelee ilmeisen taitavasti, osoittavat hänen olevan päällysmiehen – karavaanin lisäkkeenä olevien mustaihoisten jalkamiesten piiskurin.
Matkavaunuissa, carriolessa – eräänlaisessa jerseyläisten vaunujen ja puolikääsien välimuodossa – istuu kaksi henkilöä. Toinen on mitä valkoihoisin, nuori hienoston nainen; toinen on mitä mustapintaisin tyttö. Edellinen on Woodley Poindexterin tytär – hänen ainoa tyttärensä. Tummaihoinen tyttö on nuoren naisen palvelijatar.
Siirtolaisseurue on Mississippin "rannikolta", Louisianasta. Tilanomistaja itse ei ole sen valtion syntyperäinen asukas – toisin sanoen kreoli; mutta se tyyppi ilmenee hänen poikansa piirteistä – ja vieläkin paremmin niistä ihanista kasvoista, jotka silloin tällöin näkyvät vaununverhojen lomitse ja joiden hienot piirteet todistavat niiden omistajan polveutuvan niistä taatuista neidoista – filles à la cassetteista – jotka yli sata vuotta sitten tulivat Atlantin poikki mukanaan todistukset hyveellisyydestään – korurasiassa!
Woodley Poindexter on sokerin suurviljelijä etelävaltioista, luokkansa ylhäisimpiä ja ylpeimpiä ja tuhlaavaisimpia ylimyksellisessä vieraanvaraisuudessaan; siitä välttämättömyys luopua Mississippin rannalla olleesta kodista ja pakko siirtyä "penaatteineen" – harvalukuisine jäljellä olevine neekereineen – luoteisen Teksasin erämaihin.
Aurinko on puolipäiväpiirissä ja melkein zenitissä. Matkamiehet polkevat omaa varjoaan. Ylettömän helteen herpaisemina valkoihoiset ratsastajat istuvat äänettöminä satulassaan. Jopa tummapintaiset jalkamiehetkin, joihin kuumuuden vaikutus ei yhtä helposti pysty, ovat lopettaneet suulaan lavertelunsa ja tulla laahustavat ryhmin vaunujen jäljessä.
Äänettömyyttä – juhlallista kuin hautajaissaatossa – häiritsevät ainoastaan silloin tällöin ruoskansiiman pistoolimainen pamahdus tai äänekäs "vuu-haa", joka syvän baritonäänisenä pääsee jonkun tumman kuskin paksuilta huulilta.
Jono liikkuu hitaasti eteenpäin, ikäänkuin tunnustellen tietänsä. Varsinaista tietä ei ole. Suuntaa osoittavat ainoastaan joidenkuiden aikaisemmin täällä kulkeneiden ajoneuvojen pyöränjäljet – jotka ovat parhaiksi näkyvissä, koska pyörät ovat musertaneet kuivuneen heinän korsia.
Verkkaisesta etenemisestä huolimatta juhdat panevat parastaan. Tilanomistaja itse luulee olevansa vähemmän kuin kahdenkymmenen englanninpenikulman päässä määräpaikasta. Hän toivoo ennättävänsä perille ennen yön tuloa; juuri sentähden on taivaltamista pitkitetty keskipäiväisessä helteessäkin.
Odottamatta päällysmies antoi juhtien ohjaajille merkin seisahtua; hän oli ratsastanut satakunta metriä muiden edellä, ja hänen nähtiin äkkiä pysähtyvän – ikäänkuin tielle olisi sattunut joku este.
Hän ratsastaa ravia takaisin jonoa kohti. Hänen eleensä osoittavat, että jotakin on vialla. Mitähän se on?
On ollut paljon puhetta intiaaneista – siitä mahdollisuudesta, että heitä kohdattaisiin tällä suunnalla.
Saattaisiko olla kysymys punanahkaisista rosvoista? Tuskin – päällysmiehen eleistä ei kuvastu varsinaista levottomuutta.
"Mitä nyt, herra Sansom?" tiedusti tilanomistaja miehen ehdittyä heidän luoksensa.
"Ruoho on palanutta. Preeria on ollut tulessa."
"Ollut tulessa! Onko se tulessa nyt?" kysyi vankkureiden omistaja hätäisesti, luoden huolestuneen silmäyksen matkavaunuihin. "Missä? En näe ensinkään savua."
"Ei, sir – ei", änkytti päällysmies, käsittäen aiheuttaneensa tarpeetonta levottomuutta. "En sanonut sen olevan tulessa nyt, vaan että se on ollut, ja koko maa on musta kuin patakymppi."
"No, pyh! Entä sitten? Meidän on kai yhtä turvallista samota mustalla kuin vihreälläkin preerialla?"
"Kuinka joutavaa on teidän, Josh Sansom, nostaa moinen häly tyhjänpäiten – säikäyttää ihmisiä mielettömiksi! Hei, siellä, te neekerit! Antakaa juhdillenne piiskaa ja pankaa jono liikkeelle! Ruoskaa – ruoskaa!"
"Mutta, kapteeni Calhoun", huomautti Sansom vastaukseksi herrasmiehelle, joka oli nuhdellut häntä näin kainosti, "miten löydämme tien?"
"Löydämme tien! Mitä te oikein houritte? Emmehän ole eksyneet tieltä – vai olemmeko?"
"Pelkään kuitenkin meidän eksyvän. Pyöränjälkiä ei enää näy. Ne ovat palaneet olemattomiksi ruohon mukana."
"Mitäpä siitä väliä? Osannemme toki samota korventuneen preeriatilkun poikki ilman pyöränjälkiä tienviittoinamme? Löydämme ne uudelleen toiselta laidalta."
"Ni-in", vastasi naivisti päällysmies, joka tosin oli kaakkoisista seuduista peräisin, mutta käynyt kyllin kaukana lännessä oppiakseen jonkun verran tuntemaan rajalaiselämää, "jos on toista laitaa. En erottanut sitä satulasta – en merkkiäkään siitä."
"Liikkeelle, neekerit! Liikkeelle!" karjaisi Calhoun kiinnittämättä huomiota toisen sanoihin ja kannusti ratsuaan eteenpäin osoittaakseen, että hänen määräystään piti totella.
Valjakot hoputetaan taaskin liikkeelle; mutta niiden saavuttua palaneen alueen laitaan ne taaskin seisautetaan ilman kenenkään määräystä.
Ratsailla istuvat valkoihoiset kokoontuvat neuvottelemaan. Se on tarpeellista; siitä ovat kaikki selvillä luotuaan silmäyksen edessään olevaan maahan.
Niin kauas kuin silmä kantaa on maisema samanväristä – mustaa kuin hornan kita. Ei ole missään vihreätä – ei ainoatakaan ruohonlehteä – ei kortta, ei heinätupsua!
On kesäpäivänseisauksen jälkeinen aika. Ruohokasvien kuivuneet korret ja preeriakukkien varret ovat kaikki murenneet tuhkaksi tuhoavan tulen niitä nuoleskellessa.
Edessä – oikealla ja vasemmalla – niin kauaksi kuin silmä suinkin erottaa, ulottuu lohduton näky. Sen yläpuolella on kirkkaan sininen taivas muuttunut tummemman siniseksi; vaikka aurinko ei olekaan pilvessä, näyttää se pikemminkin murjottavan kuin paistavan – ikäänkuin siihen olisi vaikuttanut maan synkeä näkö.
Päällysmies on esittänyt asianlaidan oikein – näkyvissä ei ole minkäänlaisia jälkiä. Kuivuneessa ruohikossa riehuneen tulen vaikutus on hävittänyt pyörien uurteet, jotka siihen saakka olivat osoittaneet tietä.
"Mitä meidän pitää tehdä?"
Tilanomistaja itse lausui tämän kysymyksen, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen rohkeutensa horjuvan.
"Mitä tehdä, Woodley-eno! Mitäpä muuta kuin samota edelleen? Joen täytyy olla tuolla toisella laidalla! Jollemme osu kahlauspaikalle, vaan puolisen penikulmaa siitä syrjään, sopii meidän kulkea sen rantaa myöten ylös- tai alaspäin, miten asia vaatii."
"Mutta, Cassius, jos eksyisimme?"
"Emme voi eksyä. Tätä on kai vain läikkä? Jos hieman harhaudummekin, täytyy meidän joutua pois palaneelta alueelta – laidalle tai toiselle."
"No niin, sisarenpoikani, sinä tiedät sen parhaiten; saat olla oppaanamme."
"Ole huoleti, eno! Olen suoriutunut pahemmistakin pinteistä kuin tämä on. Alkakaa ajaa, neekerit! Tulkaa suoraan minun jäljessäni!"
Luotuaan pöyhkeilevän silmäyksen matkavaunuja kohti – joiden verhojen lomitse näkyvät kauniit, levottomuuden hieman synkistämät kasvot – entinen vapaaehtoisten joukkojen upseeri kannustaa ratsuaan ja lähtee eteenpäin itsevarman näköisenä.
Ruoskansiimojen viuhinaa seuraa kahdeksankymmenen muulin jalantöminä, johon sekaantuu akselinnavoissa pyörivien pyörien natina. Vankkurijono on jälleen liikkeellä.
Muulit astelevat hyvin virkeästi. Musta maanpinta, niistä oudonnäköinen, kiihoittaa niitä liikkumaan pirteämmin – pannen ne nostamaan kavionsa heti niiden kosketettua maata. Nuoremmat eläimet näyttävät pelokkailta – korskuvat edetessään.
Ajan mittaan niiden pelko rauhoittuu, ja ottaen esimerkkiä vanhemmista kumppaneistaan ne ponnistelevat eteenpäin yhtä tasaisesti kuin ennenkin.
Samotaan runsaasti englanninpenikulma näennäisesti suoraan suuntaan lähtökohdasta. Pysähdytään. Se tapahtuu oppaaksi tarjoutuneen miehen määräyksestä. Hän on seisauttanut ratsunsa ja istuu satulassaan eikä enää näytä yhtä varmalta kuin aikaisemmin. Hän on nähtävästi ymmällä suunnasta.
Maisemassa – jos siitä sopii käyttää sellaista nimitystä – on tapahtunut muutos, mutta ei parempaan päin. Se on yhäti yhtä musta kuin ennenkin taivaanrantaan saakka. Mutta sen pinta ei ole enää tasainen, vaan aaltoileva. Siinä on harjuja – loivan aaltomaisia – ja niiden välissä laaksoja. Ne eivät ole tyyten puuttomia – vaikka näkyvissä ei olekaan mitään sellaista, mitä voisi sanoa puuksi. Siellä oli ollut niitä ennen kulovalkeaa – algarobioita, mézquitejä ja muita akaasia-suvun puita ja pensaita – yksinäisinä ja lehtoina. Niiden ohuet, parijakoiset lehdet olivat palaneet kuin pellava tulessa. Niiden olemassaoloa todistavat vain kärventyneet rungot ja mustuneet oksat.
"Oletko eksynyt suunnasta, sisarenpoikani?" virkkoi tilanomistaja ratsastettuaan ripeästi hänen luoksensa.
"En, eno, en vielä. Pysähdyin vain tähyilemään. Sen täytyy olla tässä suunnassa – tuota laaksoa pitkin. Käsketään ajaa edelleen. Suuntamme on hyvä – menen siitä vastuuseen."
Taaskin liikkeellä – alaspäin vierua – sitten pitkin laaksoa – senjälkeen kohotaan toisella harjanteelle vievää rinnettä – ja sitten seisahdutaan toisen kerran sen laelle.
"Oletko eksynyt tieltä, Cash?" lausui tilanomistaja, tullen hänen luoksensa ja uudistaen äskeisen huomautuksensa.
"Pahus vieköön, luulenpa niin käyneen, eno!" vastasi sisarenpoika, eikä hänen epäilystä uhkuva sävynsä ollut kovin kunnioittava. "Kuka tulimmainen osaisikaan pois tällaisesta tuhkakuopasta? Ei, ei!" jatkoi hän haluamatta paljastaa hämminkiään vaunujen saapuessa läheisyyteen. "Nyt oivallan. Olemme oikeilla jäljillä vielä. Joen täytyy olla tuolla päin. Eteenpäin!"
Opas lähtee edelleen ilmeisen epävarmana. Häntä seuraavat tummat muulinajajat, jotka tylsyydestään huolimatta huomaavat joitakuita horjumisen merkkejä. He havaitsevat, etteivät he enää etene suoraviivaisesti, vaan mutkittelevat viidakkojen lomitse ja niiden välissä olevien aukeamien halki.
Kaikki ovat mielissään kuullessaan johtajan luikkauksen, joka ilmaisee itsevarmuuden palanneen. Sen vastaukseksi kuuluu yleistä ruoskansiimojen pauketta ja iloisia huudahduksia.
Taaskin he ohjaavat valjakoltaan kuljetulla tiellä – jota myöten on ennen heitä täytynyt kymmenkuntien pyörillä varustettujen ajoneuvojen mennä. Eikä se ole voinut tapahtua paljoa aikaisemmin; pyöränjäljet ovat tuoreita – eläinten kavionjäljet näyttävät korkeintaan tuntia aikaisemmin syntyneiltä. Palaneella preerialla on täytynyt liikkua vankkurijonon, hyvin samanlaisen kuin heidän jononsa on!
Kuten hekin on se voinut olla matkalla ainoastaan Leonaa kohti; kenties se on joku hallituksen lähettämä, Fort Ingeen pyrkivä saattue? Siinä tapauksessa heidän pitää vain pysytellä sen jäljillä. Linnoitus on heidän tiensä varrella – ainoastaan vähän matkaa kauempana kuin heidän määräpaikkansa.
Ei mikään voisi olla suotuisampaa. Opas, joka on tähän saakka ollut ymmällä – vaikka ei olekaan sitä tunnustanut – vapautuu heti kaikesta levottomuudesta ja komentaa jonon uudelleen liikkeelle, osoittaen taaskin itserakasta varmuutta.
Vankkurinjälkiä seurataan runsas englanninpenikulma – ei suoraan suuntaan, vaan kiemurrellen luurankomaisten metsiköiden välitse. Cassius Calhounin piirteet, joilla jonkun aikaa on väikkynyt varmuuden ilme, alkavat vähitellen synkistyä. Niistä kuvastuu mitä syvintä masentumista hänen huomattuaan, että ne neljäviidettä pyörän painamaa uraa, joita hän noudattaa, ovat kymmenien pittsburghilaisvankkurien ja yksien vaunujen tekemät – niiden samojen, jotka nyt tulevat hänen jäljessään ja joiden seurassa hän on taivaltanut koko matkan Matagordan lahdelta saakka!
TOINEN LUKU
Lasson jälki
Epäilemättä Woodley Poindexterin vankkurit samosivat samalla paikalla, johon niiden pyörien kiskot olivat jo aikaisemmin painaneet jälkensä.
"Omat jälkemme!" jupisi Calhoun tehtyään sen havainnon, lisäten karkean kirouksen, seisauttaessaan ratsunsa.
"Omat jälkemme! Mitä sinä tarkoitat, Cassius? Et kai väitä meidän matkanneen –"
"Omia jälkiämme myöten. Sitä väitän, eno, juuri sitä. Meidän on täytynyt tehdä täydellinen kierros. Katsohan! Tuossa on juuri minun hevoseni takajalan jälki; siitä on puoli kenkää poissa; ja tuossa ovat neekerien jalanjäljet. Sitäpaitsi tunnen maaston. Tuossa on sama kunnas, jolta laskeuduimme lähdettyämme viimeiseltä pysähtymispaikaltamme. Kirotun huono onni! Olemme ponnistelleet pari penikulmaa eteenpäin ihan tyhjän päiten."
Puhujan kasvoista ei nyt enää kuvastu ainoastaan hämmennyksen ilme. Se on äitynyt harmiksi, ja siihen sekaantuu häpeätä. Juuri hänen tähtensä ei matkueella ole varsinaista opasta. Heidän Indianolassa pestaamansa opas oli saattanut heitä viimeiseen leiripaikkaan saakka. Entisen vapaaehtoisten kapteenin äreyden johdosta sukeutuneen kinan vuoksi mies oli siellä pyytänyt eroa ja lähtenyt takaisin.
Tämän tähden – ja myöskin sen johdosta, että hän oli sopimattomaan aikaan osoittanut varmasti uskovansa pystyvänsä opastamaan seuruetta – tilanomistajan sisarenpoikaa nyt kiusaa häpeän tunne. Hän tuntee sen kirpeästi vaunujen lähestyessä ja kauniiden silmien nähdessä hänen kärsimänsä tappion.
Poindexter ei uudista kysymystään. Se, että ollaan eksyksissä, on kaikista ilmeisen selvä seikka. Jopa paljasjalkaiset tai paksuanturaisilla kengillä varustetut jalkamiehetkin ovat tunteneet pitkäkantaisten jalkojensa jäljet ja havainneet toista kertaa polkevansa samaa kohtaa.
Kaikki pysähtyvät, ja senjälkeen valkoihoiset keskustelevat kiihtyneesti keskenään. Tilanne on vakava; tilanomistajakin uskoo niin. Hän ei voi sinä päivänä ennättää määräpaikkaansa – kuten hän oli päättänyt.
Se on vähäisin kovan onnen kolahdus, mitä heille saattaa sattua. On muitakin mahdollisia ja todennäköisiä. Palaneella aavikolla väijyy vaaroja. Heidän saattaa olla pakko viettää yönsä siellä saamatta vettä eläimilleen. Kenties vielä toinen päivä ja yö – ja pitempikin aika – kuka saattaa arvata, kuinka kauan?
Miten he löytävät tiensä? Aurinko alkaa laskeutua, vaikka se onkin vielä liian korkealla taivaalla osoittaakseen painumissuuntaansa. Vartoamalla vähän aikaa he ehkä pääsevät selville ilmansuunnista.
Mutta mitä se hyödyttäisi? Idän, lännen, pohjoisen ja etelän tietämisestä ei olisi heille mitään hyötyä nyt; he eivät tiedä, mihin suuntaan heidän pitäisi samota.
Calhoun on käynyt varovaiseksi. Enää hän ei tarjoudu neuvomaan tietä. Häntä epäilyttää opastamiskokeen uudistaminen – niin ilmeisen ja häpeällisen epäonnistumisen jälkeen.
Kymmenen minuuttia kestänyt pohdinta ei vie mihinkään tulokseen. Ei kukaan osaa ehdottaa toteutettavissa olevaa toimintasuunnitelmaa. Ei kukaan käsitä, miten he pelastuisivat tämän tumman aavikon syleilystä, joka ei näytä sumentavan ainoastaan aurinkoa ja taivasta, vaan myöskin kaikkien sen rajojen sisäpuolelle tulevien ihmisten kasvot.
Parvi mustia korppikotkia näkyy leijailevan kaukana. Ne tulevat yhä lähemmäksi. Jotkut niistä laskeutuvat maahan – toiset liitelevät eksyneiden matkamiesten kohdalla. Onko lintujen käyttäytyminen enteellistä?
Vielä kymmenen minuuttia kulutetaan siveellisessä ja ruumiillisessa synkkyydessä. Ikäänkuin taivaan suopeasta käskystä tempaa sitten toiveikkuus taasen valtikan. Entä syy? Karavaania kohti lähestyvä ratsastaja!
Odottamaton näky; kukapa olisi aavistanut näkevänsä ihmisolentoa tällaisessa paikassa? Kaikkien silmät alkavat samanaikaisesti säihkyä riemusta, ikäänkuin he olisivat ratsastajan tulossa nähneet pelastajan saapumisen!
"Hän tulee tähän suuntaan, eikö tulekin?" tiedusti tilanomistaja, joka tuskin uskoi pettävää näköään.
"Kyllä, isä, niin suoraan kuin hän osaa ratsastaa", vakuutti Henry, ottaen hatun päästänsä ja heiluttaen sitä korkealla ilmassa, mihin temppuun liittyi luikkaus, jonka tarkoituksena oli herättää ratsastajan huomiota.
Merkki oli tarpeeton. Tuntematon oli jo huomannut seisahtuneet vankkurit, ja ratsastettuaan heitä kohti täyttä neliä hän pian ennätti kuulomatkan päähän.
Hän ei pysäyttänyt ratsuaan, ennenkuin oli sivuuttanut jonon ja ehtinyt tilanomistajan ja hänen seurueensa luokse.
"Meksikolainen!" kuiskasi Henry, tehden johtopäätöksensä ratsastajan asusta.
"Sitä parempi", vastasi Poindexter samanlaiseen äänensävyyn. "Sitä todennäköisemmin hän tuntee tien."
"Hänessä ei ole rahtuakaan meksikolaista", mutisi Calhoun, "varuksia lukuunottamatta. Pian saan siitä selon. Buenos dias, cavallero. Está V. Mexicano?" (Hyvää päivää, herra! Oletteko meksikolainen?)
"En totisesti", vastasi muukalainen, hymyillen paheksuvasti. "En missään nimessä. Osaan puhua teille espanjankieltä, jos niin mieluummin haluatte; mutta varmastikin ymmärrätte minua paremmin, jos puhun englantia, joka otaksuttavasti on äidinkielenne?"
Epäillen puhuneensa huonoa espanjankieltä tai ääntäneensä sitä huonosti Calhoun pidättyi vastaamasta.
"Olen amerikkalainen, sir", vastasi Poindexter, jonka kansallistunto hieman pahastui. Senjälkeen hän lisäsi, ikäänkuin peläten loukanneensa miestä, jolta hän aikoi pyytää palvelusta: "Niin, sir, olemme kaikki amerikkalaisia – eteläisistä valtioista."
"Sen huomaan seurueestanne." Halveksumisen ilme – tuskin havaittava – välähti puhujan kasvoille hänen katseensa suuntautuessa mustaihoisten joukkueeseen. "Huomaan myöskin teidän olevan tottumattomia matkustamaan preerialla. Olette eksyksissä?"
"Niin olemme, sir; ja meillä on hyvin vähän toiveita löytää tietämme, jollemme saa luottaa siihen, että te hyväntahtoisuudessanne opastatte meitä."
"Se ei vaadi kovinkaan paljoa hyväntahtoisuutta. Ihan sattumalta osuin jäljillenne ratsastaessani preerian poikki. Oivalsin teidän joutuneen harhaan ja ratsastin tänne neuvoakseni teidät oikealle suunnalle."
"Teitte kovin ystävällisesti. Olemme hyvin kiitollisia teille, sir. Nimeni on Poindexter – olen Woodley Poindexter Louisianasta. Olen ostanut maatilan Leona-joen varrelta, Fort Ingen läheisyydestä. Toivoimme saapuvamme sinne ennen yöntuloa. Onko se mahdollista?"
"Sitä ei mikään estä, jos noudatatte niitä ohjeita, jotka teille annan."
Näin sanottuaan muukalainen ratsasti muutamia askelia sivulle ja näytti tarkastavan seutua – ikäänkuin määrätäkseen, mihin suuntaan matkalaisten olisi lähdettävä.
Kun hän oli sijoittunut näkyvälle kohdalle harjun laelle, tarjosivat hevonen ja mies kuvan, joka olisi kannattanut taitavan käden piirtää.
Ori, sellainen, jollaisella joku arabialainen sheikki olisi saattanut ratsastaa – väriltään veriruskea – leveäkylkinen – raajat sirot kuin ruo'on korret ja lapojen ääripiirteet ellipsimäiset, sekä niiden jatkona uhkea häntä, joka häilyi takana, muistuttaen sateenkaarta; sen selässä ratsastaja – nuori, korkeintaan viidenkolmatta ikäinen mies – jalovartaloinen ja yleväpiirteinen – yllänsä meksikolaisen rancheron runollisen kaunis asu – lyhyt, pumpulisamettinen päällysnuttu – saumoja pitkin hihnoitetut calzonerot – lumivalkeasta harsopalttinasta tehdyt calzoncillot – puhvelinnahkaiset botat, joiden kannoissa oli vankat kannukset – vyötäisillä tulipunainen kreppihuivi – ja päässä musta, kiiltonahkainen, kuvanauhoilla koristettu hattu. Kuvitelkaa itsellenne tällaiseen asuun puettua ratsumiestä istumassa syvässä, maurilaismallisessa, Meksikossa valmistetussa puusatulassa, jonka muinaistyylisillä kuvioilla kirjailtu, nahkainen satulaloimi oli samanlainen kuin ne, joilla conquistadorit, espanjalaiset valloittajat, ennen verhosivat sotaorhejaan; kun kuvittelette sellaista cavalleroa, niin saatte sielunne silmien eteen kuvan siitä henkilöstä, jota tilanomistaja ja hänen väkensä katselivat.
Matkavaunujen verhojen lomitse häneen luotiin silmäyksiä, joista kuvastui omituisia tunteita. Ensimmäistä kertaa eläissään Louise Poindexter näki sellaista, minkä hän siihen saakka oli tuntenut ainoastaan mielikuvituksessaan – sankarimaisen miehen. Viimemainittu olisi saattanut olla ylpeä, jos olisi aavistanut, millaista mielenkiintoa hänen läheisyytensä herätti nuoren kreolittaren rinnassa.
Hän ei voinut sitä aavistaa eikä aavistanut. Hän ei edes tiennyt mitään tytön olemassaolostakaan. Hän oli ainoastaan ohimennen vilkaissut pölyttyneisiin ajoneuvoihin – kuten voisi katsahtaa osterin karkeaan kuoreen kuvittelemattakaan, että sen sisällä saattaa kimallella kallisarvoinen helmi.
"Totta totisesti!" huudahti hän, kääntyen vankkurien omistajaan päin. "En erota ainoatakaan maamerkkiä, jonka mukaan osaisitte suunnata matkanne. Siitä huolimatta löydän kyllä itse tien. Teidän pitää mennä Leonan poikki viisi englanninpenikulmaa linnoituksen alapuolella; ja koska minun itseni täytyy ratsastaa saman kahlaamon kautta, sopii teidän noudattaa hevoseni jälkiä. Hyvästi, hyvät herrat!"
Toivotettuaan näin äkkiä jäähyväiset hän painoi kannukset oriinsa kylkiin ja poistui täyttä neliä.
Odottamaton – miltei epäkohtelias poistuminen! Niin arvelivat tilanomistaja ja hänen seuralaisensa.
He eivät ennättäneet lausua siitä huomautuksia, ennenkuin muukalainen näkyi palaavan heitä kohti!
Kymmenen sekunnin kuluttua hän oli uudelleen heidän luonansa – ja kaikki kuuntelivat saadakseen tietää hänen paluunsa syyn.
"Pelkään, ettei hevoseni kavionjäljistä ole teille paljoakaan hyötyä. Täällä päin on liikkunut mustangeja kulon jälkeen. Ne ovat tehneet kavionjälkiä tuhansittain. Minun ratsuni on kengitetty; mutta koska te ette ole tottuneita seuraamaan jälkiä, ette ehkä pysty erottamaan niitä – etenkin kun tässä kuivassa tuhkassa kaikki kavionjäljet ovat melkein samanlaisia."
"Mitä meidän pitää tehdä?" tiedusti tilanomistaja epätoivoisesti.
"Ikävä kyllä, herra Poindexter, minun ei sovi jäädä oppaaksenne; olen kuljettamassa kiireellistä sanomaa linnoitukseen. Jos sattuisitte häipymään jäljiltäni, pitäkää aurinko paistamassa oikeaan olkapäähänne, joten varjonne lankeaa vasemmalle puolellenne, tehden noin viidentoista asteen kulman etenemissuuntanne kanssa! Samotkaa suoraan eteenpäin noin viisi englanninpenikulmaa! Silloin saatte näkyviinne korkean puun latvan – kypressin. Tunnette sen siitä, että sen lehvät ovat punertavat. Suunnatkaa kulkunne suoraan sitä puuta kohti! Se kasvaa joen äyräällä; ja kahlaamo on ihan sen läheisyydessä."
Nuori ratsastaja tiukkasi taaskin suitsiaan ja oli lähtemäisillään, mutta jokin seikka sai hänet viipymään. Se oli loistava silmäpari – jonka hän vasta silloin havaitsi ja joka tähyili matkavaunujen verhojen lomitse.
Silmien omistaja oli varjossa; mutta vaunuissa oli valoa riittävästi osoittamaan niiden olevan erinomaisen viehättävissä kasvoissa. Sitäpaitsi hän huomasi niiden olevan suunnattuina häneen, ja niiden ilmeestä, kuten hän kuvitteli, kuvastui mielenkiintoa – melkeinpä hellyyttä!
Hän vastasi siihen vaistomaisen ihailun katseella, jota hän vain kömpelösti koetti salata. Jotta sitä ei erehdyttäisi pitämään karkeutena, hän pyörähti äkkiä ympäri ja puhutteli taaskin tilanomistajaa, joka oli juuri lakannut kiittämästä häntä hänen kohteliaisuutensa johdosta.
"Ansaitsen kovin huonosti kiitoksenne", kuului hänen vastauksensa, "kun jätän teidät sen mahdollisuuden varaan, että eksytte tieltä. Mutta, kuten jo mainitsin, aikani on täpärällä."
Sanansaattaja vilkaisi kelloonsa ikäänkuin olisi ollut sangen vastahakoinen taivaltamaan yksin.
"Olette tuiki ystävällinen, sir", virkkoi Poindexter, "mutta uskon meidän selviytyvän antamienne ohjeiden avulla. Aurinko varmasti näyttää meille –"
"Ei; kun nyt katson taivasta, huomaan, ettei se näytä. Pohjoisen taivaalla on synkkiä pilviä. Tunnin kuluttua saattaa aurinko olla näkymättömissä; joka tapauksessa se on, ennenkuin saatte kypressin näkyviinne. Se ei vetele. Kas niin!" jatkoi hän oltuaan tuokion äänettömänä aatoksissaan. "Minulla on vielä parempi suunnitelma: seuratkaa lassoni jälkeä!"
Puhuessaan hän oli irroittanut nuorakiepun satulansa kaaresta ja viskannut sen irtonaisen pään maahan – toisen jäädessä kiinni satulannupissa olevaan renkaaseen. Kohotettuaan sitten miellyttävästi hattuaan jäähyväisiksi – jotka olivat enemmän kuin puolittain tarkoitetut matkavaunuihin päin – hän kannusti orittaan ja lähti taaskin kiitämään preerialle.
Lasso ojentui suoraksi, tiukkaantui hänen ratsunsa lautasten ylitse ja laahaantui kymmenkunnan metrin pituudelta hänen jäljessään, piirtäen tuhkaiseen maanpintaan juovan – ikäänkuin joku hoikka matelija olisi samonnut tasangolla.
"Perin omituinen miekkonen!" huomautti tilanomistaja heidän seisoessaan silmäilemässä ratsastajan jälkeen, joka pian katosi tummaan tomupilveen. "Minun olisi pitänyt tiedustaa hänen nimeään."
"Perin itserakas miekkonen, sanoisin", jupisi Calhoun, joka oli huomannut muukalaisen vaunuja kohti luoman silmäyksen sekä sen aiheuttaneen katseen. "Mitä hänen nimeensä tulee, ei se mielestäni merkitse paljoakaan. Hän ei mahdollisesti ilmaisisi omaa nimeään. Teksas on täynnä sellaisia öykkäreitä, jotka ottavat tänne päästyään uuden nimen – parantaakseen entistään, jollei heillä ole parempaa syytä."
"No no, serkku Cash", pani nuori Poindexter vastaan, "olet epäoikeudenmukainen tuota muukalaista kohtaan. Hän näyttää hyvän kasvatuksen saaneelta – oikeastaan herrasmieheltä – kylliksi arvokkaalta mitä parhaan nimen kantajaksi, väittäisin."
"Herrasmies! Tulimmaisen epätodennäköisesti; tuollaisessa rehentelijän asussa. En ole vielä koskaan nähnyt sellaista meksikolaisen tapaan puettua miestä, joka ei ole ollut vintiö. Vintiö hänkin on, siitä olen varma."
Tämän lyhyen keskustelun aikana näkyi vaunujen kaunis vallitsija kumartuneena eteenpäin silmäilevän ilmeisen kiinnostuneena hänen näkyvistään nopeasti loittonevan ratsastajan jälkeen.
Siitä ehkä johtui Calhounin puheessa havaittava purevuus.
"Mikä on hätänä, Loo?" tiedusti hän, ratsastaen vaunujen viereen ja puhuen niin hiljaa, etteivät muut kuulleet. "Näytät maltittomasti haluavan päästä eteenpäin? Kenties ratsastaisit mielelläsi tuon kerskailevan miekkosen matkassa? Ennätät vielä; olen valmis lainaamaan sinulle hevoseni."
Nuori nainen heittäytyi taaksepäin istuimellaan – ilmeisesti pahastuneena sekä sanoista että niiden lausumissävystä. Mutta hänen pahastumisensa ei purkaantunut otsan rypistykseksi eikä harmistuneeksi vastaukseksi, vaan piiloutui sellaisen naamion taakse, joka ärsytti sen aiheuttajaa paljoa pahemmin.
Heleä, kaikuva nauru oli ainoa hänelle suotu vastaus.
"Kas niin! Arvelinkin, että tässä täytyi olla jotakin – sen nojalla, miten esiinnyit hänen ollessaan saapuvilla. Näytit siltä kuin olisit kovin mielelläsi ollut kahdenkeskisessä kohtauksessa tuon komeilevan lähetin kanssa. Ihastuit hänen koreaan pukuunsa kaiketi? Kauniit höyhenet tekevät linnun kauniiksi. Hänen ovat lainattuja. Ehkä kiskon ne pois hänen yltänsä joskus ja niiden mukana jonkun verran niiden peittämää ihoa."
"Häpeä, Cassius! Sanasi ovat julkeata roskaa!"
"Juuri sinunhan sietäisi ajatella häpeätä, Loo! Sallia ajatustesi kohdistua tavalliseen kulkuriin – tuollaiseen naamiopuvussa olevaan veitikkaan! Hän on epäilemättä linnoituksen upseerien pestaama kirjeenkantaja."
"Kirjeenkantaja, niinkö luulet? Oi, kuinka soisin saavani sellaisen postiljoonin tuomia rakkauskirjeitä!"
"Sinun olisi parasta kiiruhtaa ilmaisemaan se hänelle. Ratsuni on käytettävissäsi."
"Ha, ha, ha! Millaiseksi tyhmeliiniksi osoittaudutkaan! Otaksuhan pilan vuoksi, että mieleni tekisi tavoittaa tämä preerian kirjeenkantaja! Se ei kävisi päinsä tuolla sinun uneliaalla oriillasi; ei sinne päinkään! Hän ratsastaa sellaista vauhtia, että hän olisi ruskoineen poissa näkyvistä, ennenkuin ennättäisit vaihtaa satulan minua varten. Oi, ei; hän ei ole minun saavutettavissani, vaikka sitä kuinka haluaisin; ja kenties sitä haluaisin!"
"Varo, ettei isäsi kuule sinun puhelevan tuolla tavoin!"
"Varo sinä, ettei hän kuule sinun puhelevan tuolla tavoin!" tokaisi nuori nainen, muuttaen nyt vasta sävynsä vakavaksi. "Vaikka olet serkkuni ja isä pitänee sinua moitteettomana huippumiehenä, en minä pidä – en! En ole koskaan sanonut pitäväni - vai olenko?"
Rypistys, joka ilmeisesti johtui jostakin epämieluisesta muistosta, oli ainoa vastaus tähän kiusoittavaan tiedustukseen.
"Sinä olet serkkuni", jatkoi tyttö, ja hänen sävynsä oli omituisena vastakohtana hänen aikaisemmin osoittamalleen keveydelle, "mutta et ole sen enempää – et sen enempää – kapteeni Cassius Calhoun! Sinulla ei ole oikeutta esiintyä neuvonantajanani. On ainoastaan yksi henkilö, jolta minun on velvollisuus ottaa vastaan neuvoja ja kestää nuhteita. Pyydän senvuoksi sinua, nuori herra Cash, karttamaan sellaisten lauseiden toistamista – kuin ne olivat, joita äsken suvaitsit minulle lausua. Pysyn omien ajatusteni vallitsijattarena – ja myöskin tekojeni määrääjänä – kunnes olen tavannut sellaisen miehen, joka kykenee niitä hallitsemaan. Se mies et ole sinä!"
Pidettyään silmiensä leimutessa – puolittain suuttuneesti, puolittain halveksivasti – tämän puheen serkulleen nuori kreolitar heittäytyi jälleen taaksepäin vaunujen pielusten varaan. Verhojen sulkeutuminen huomautti entiselle upseerille, ettei keskustelua enää haluttu pitkittää.
Masentuneena harmistuneelta, viattomalta tytöltä saamastaan löylytyksestä hän oli perin iloissaan, kun kuuli ajajien äänekkäästi hoputtavan juhtiaan liikkeelle ja vankkurit alkoivat vieriä mustalla maaperällä – joka ei ollut sen mustempi kuin hänen ajatuksensa.
KOLMAS LUKU
Preerian tienviitta
Matkamiehet eivät enää olleet levottomia suuntansa tähden. Käärmemäinen jälki oli jatkuva ja niin selvä, että lapsikin olisi osannut sitä seurata.
Se ei edennyt suoraviivaisesti, vaan mutkitteli tiheikköjen lomitse, poikkeillen silloin tällöin suunnasta sellaisillakin kohdilla, joissa ei kasvanut puita. Se oli ilmeisesti tehty siinä tarkoituksessa, ettei vankkureille ja vaunuille sattuisi esteitä, koskapa matkamiehet huomasivat jokaisen tällaisen mutkan jälkeen maassa pengermän tai jonkun muun epätasaisuuden.
"Kuinka kovin huomaavainen se nuori mies onkaan!" lausui Poindexter. "Olen tosiaankin pahoillani siitä, etten kysynyt hänen nimeään. Jos hän kuuluu linnoituksen väkeen, kohtaamme hänet uudelleen."
"Epäilemättä", yhtyi hänen poikansa. "Toivon meidän kohtaavan hänet."
Varjossa lepäävä tytär kuuli isänsä arvelun samoinkuin veljensä vastauksenkin. Hän ei hiiskunut mitään, mutta hänen Henryyn luomansa katse tuntui ilmaisevan hänen sydämensä innokkaasti kannattavan sitä toivomusta.
Ilostuneena siitä toiveesta, että vaivaloinen matka pian päättyisi – kuten myöskin siitä mieluisasta odotuksesta, että hän saisi ennen auringonlaskua nähdä ostamansa uuden maatilan – oli tilanomistaja mitä hilpeimmällä tuulella. Hänen aristokraattinen sydämensä heltyi tavattoman alentuvaksi kaikkia hänen ympärillään olevia henkilöitä kohtaan. Hän tarinoi tuttavallisesti päällysmiehensä kanssa, pysähtyi laskemaan leikkiä "setä" Scipiolle, joka hoippuroi eteenpäin kantapäät rakoilla, ja rohkaisemaan pienokaistaan kantavaa "täti" Chloeta.
"Ihmeellistä", olisi saattanut huudahtaa joku tarkkailija – harhaantuneena tällaisen välinäytöksen vuoksi, joita Luciferin palkoissa olevat kynänpyörittäjät niin liikuttavasti kuvailevat – "kuinka oivallinen patriarkallinen järjestelmä orjuus sittenkin on! Siitä huolimatta, mitä olemme puhuneet ja tehneet sen tuhoamiseksi! Myötätunnon tuhlausta – pelkkää ihmisystävällistä haihattelua yrittää tuhota tämä ikivanha rakennelma – 'ritarillisen' kansakunnan arvokas kulmakivi! Voi teitä tuhoamiskiihkoilijoita! Minkätähden pidätte hälinää sitä vastaan? Ettekö käsitä, että joidenkuiden täytyy kärsiä – tehdä työtä ja olla puutteessa – jotta toiset voisivat nauttia joutilaisuuden ylellisyydestä? Että joidenkuiden täytyy olla orjia, jotta muut voisivat olla vapaita?"
Tällaisia perusteluja – jotka saattavat saada koko maailman kyyneliin – on viime aikoina liiankin usein esitetty. Voi sitä miestä, joka tuo niitä julki, ja sitä kansaa, joka kallistaa niille korvansa!
Yhtä hyvällä tuulella kuin tilanomistaja olivat hänen seuralaisensakin, kaikki muut paitsi Calhoun. Se kuvastui hänen mustaihoisten orjiensa kasvoista, sillä he pitivät häntä onnensa ja kurjuutensa lähteenä ja jakajana – kaikkivaltiaana – Jumalan jälkeen mahtavimpana olentona. He rakastivat häntä vähemmän kuin Jumalaa ja pelkäsivät häntä enemmän, vaikka hän ei suinkaan ollut ilkeä isäntä – nimittäin muihin verrattuna. Hän ei ehdottomasti nauttinut heidän kiduttamisestaan. Hän näki heidät mielellään hyvin ruokittuina ja puettuina – heidän ihonsa kiiltävänä siitä itsestään kihoavasta öljystä. Nämä merkit kertoivat heidän omistajansa – hänen itsensä – tärkeästä merkityksestä. Hän tyytyi silloin tällöin ruoskittamaan heitä – mikä oli terveellistä, kuten hän oli valmis vakuuttamaan; eikä hänen "laumassaan" ollut ainoassakaan mustassa ihossa merkkejä silpomisesta tai kidutuksesta – mikä oli ylpeä kerskaus mississippiläisestä orjanomistajasta ja mitä useimmat heistä eivät olisi totuudenmukaisesti voineet väittää itsestään.
Kun omistaja oli niin mallikelpoinen, ei ollut ihmekään, että hilpeys oli yleinen ja että orjat ottivat osaa isäntänsä riemuun sekä antautuivat tyydyttämään lörpöttelyhaluaan.
Tämän iloisuuden ei ollut sallittu kestää matkan loppuun saakka. Jonkun ajan kuluttua se keskeytyi – ei äkkiä eikä kenenkään siitä nauttivan tekemän virheen tähden, vaan sellaisten syiden ja olosuhteiden vaikutuksesta, joita he eivät pystyneet vähääkään hallitsemaan.
Kuten muukalainen oli ennustanut, peittyi aurinko pilviin, ennenkuin kypressi tuli näkyviin.
Siinä ei ollut mitään levottomuutta herättävää. Lasson jättämä juova näkyi yhtä selvästi kuin ennenkin, eivätkä he tarvinneet aurinkoa opastajakseen, mutta sen piiloutumisella oli vastaava synkistävä vaikutus heidän mielialaansa.
"Saattaisi luulla iltapimeän olevan käsissä", huomautti tilanomistaja, vetäen esille kultaisen repeteerikellonsa ja katsahtaen sen tauluun. "Ja kello on kuitenkin vasta kolme! Onni, että se nuori mies on jättänyt meille noin varman tiennäyttäjän. Ilman häntä olisimme saattaneet harhailla tällä tuhkakentällä päivänlaskuun saakka, ja kenties meidän olisi ollut pakko nukkua täällä."
"Musta vuode se olisi ollut", yhtyi Henry leikkisästi puheeseen, koettaen saada keskustelua hilpeämmäksi. "Uh! Näkisin hyvin ilkeitä unia, jos minun pitäisi nukkua sellaisella alustalla."
"Niin minäkin", virkkoi hänen sisarensa, työntäen kauniit kasvonsa näkyviin verhojen lomasta ja silmäillen ympäröivää näkyä. "Varmasti näkisin unta Tartaruksesta, Plutosta ja Proserpinasta sekä –"
"Hjaa, hjaa, hjaa!" virnisteli kuskipukilla istuva neekeri, jonka nimeksi oli tilan kirjoihin merkitty Pluto Poindexter. "Nuori neiti näkisi unta minusta keskellä tätä mustaa preeriaa! Jopa jotakin! Sepä hauska pila – oikein hauska! Hi, hi, hii!"
"Älkää olko niin varmoja, älkää ensinkään", varoitti hapan sisarenpoika, joka samassa ratsasti heidän luoksensa ja sekaantui keskusteluun, "älkää olko kovin varmoja siitä, ettei teidän vielä ole pakko laittaa vuodettanne tänne! Toivottavasti ei sukeudu sen pahempaa."
"Mitä tarkoitat, Cash?" kysyi hänen enonsa.
"Tarkoitan sitä, että se miekkonen on johtanut meitä harhaan."
"En tahdo väittää varmasti, mutta pahalta näyttää. Olemme samonneet yli viisi penikulmaa – kuusi, sanoisin – mutta missä puu on? Olen tarkastanut taivaanrantaa, ja silmäni ovat luullakseni yhtä hyvät kuin useimmilla muillakin, eikä sellaista esinettä ole näkyvissä."
"Mutta minkätähden muukalainen olisi pettänyt meitä?"
"Niin – minkätähden? Siinäpä se. Syitä saattaa olla useampiakin."
"Esitä meille sitten yksi niistä!" kehoitti hopeinen ääni vaunuista. "Olemme pelkkänä korvana kuullaksemme!"
"Olet pelkkänä korvana kuullaksesi kaikki, mitä joku muukalainen sinulle sanoo", vastasi Calhoun ivallisesti. "Jos esittäisin jonkun syyn, olisit otaksuttavasti kyllin laupias nimittääksesi sitä vääräksi hälytykseksi!"
"Se riippuu sen laadusta, nuori herra Cassius. Mielestäni sinun sopisi uskaltaa koetella meitä. Tuskin odotamme väärää hälytystä niin kokeneelta soturilta ja matkailijalta kuin sinä olet."
Calhoun tunsi pilkan ja olisi otaksuttavasti jättänyt lausumatta aikomansa ilmoituksen, jollei itse Poindexter olisi sitä vaatinut.
"No, Cassius, selitähän!" pyysi tilanomistaja kunnioittavan käskevästi. "Olet puhunut kylliksi herättääksesi meissä enemmän kuin uteliaisuutta. Minkä tähden se nuori mies johtaisi meitä harhaan?"
"No niin, eno", vastasi entinen upseeri, peruuttaen alkuperäistä syytöstään hiukan, "en ole väittänytkään, että hän sen tekee, vaan että siltä näyttää".
"Miten niin?"
"No niin, eihän tiedä, mitä saattaa tapahtua. Näillä tasangoilla on karattu yhtä voimakkaiden ja voimakkaampienkin matkustajaseurueiden kimppuun kuin meidän on, ryöstetty kaikki – ihmiset murhattu."
"Voi, armias!" kirkaisi Louise pikemmin teennäisen kuin todellisen kauhuiseen sävyyn.
"Intiaanien työtä", virkkoi Poindexter.
"Niin – intiaanien tosiaankin! Joskus lienevät rosvot intiaaneja; mutta toisinaan he saattavat olla valkoihoisiakin, jotka esittävät heidän osaansa – eivätkä aina lienekään meksikolaisia valkoihoisia. Eihän tarvita muuta kuin vähän ruskeata maalia, jouhinen peruukki, puolisenkymmentä siihen pistettyä sulkaa ja lisäksi aikamoinen hälinä. Jos meidät ryöstäisi joukkue valkoihoisia intiaaneja, ei se olisi ensimmäinen tapaus laatuaan. Melkeinpä puolittain ansaitsemmekin sellaisen kohtalon – kun menettelemme näin kokemattoman taitamattomasti liiaksi luottaessamme tuntemattomaan mieheen."
"Laupias taivas, sisarenpoika! Tämä on vakava syytös. Onko tarkoituksesi väittää, että sanansaattaja – jos hän on sellainen – johtaa meitä – väijytykseen?"
"Ei, eno; en sitä väitä. Sanon vain, että sellaista on tapahtunut, ja mahdollista on, että hän saattaa sen tehdä."
"Mutta ei todennäköistä", pisti pontevana väliin ääni vaunuista ivallisen kujeellisesti.
"Ei!" huudahti Henry-nuorukainen, joka oli tosin ratsastanut muutamia askelia muiden edellä, mutta kuitenkin kuullut keskustelun. "Epäluulosi ovat epäoikeudenmukaisia, serkku Cassius. Vakuutan, että ne ovat parjausta. Ja voinpa todistaakin sen. Katsokaahan!"
Nuorukainen oli seisauttanut ratsunsa ja osoitti esinettä, joka oli sijoitettu näkyvälle paikalle tien oheen ja jota hän oli tarkasti tähystänyt, ennenkuin puhkesi puhumaan. Se oli korkea pylväskaktus, jonka mehevä runko ei ollut korventunut tulessa.
Mutta Henry Poindexter ei suunnannut kumppaneittensa huomiota itse kasviin, vaan sen piikkiin pistettyyn, pieneen, valkeaan, suorakaiteen muotoiseen levyyn. Ei kukaan sellainen, joka oli perehtynyt sivistyselämän tapoihin, voinut erehtyä siitä, mikä se oli. Se oli käyntikortti.
"Kuunnelkaa, mitä siihen on kirjoitettu!" jatkoi nuori mies, ratsastaen likemmäksi ja lukien ääneen korttiin lyijykynällä kirjoitetun ohjeen.
"Kypressi näkyvissä!"
"Missä?" kysyi Poindexter.
"Korttiin on piirretty käsi", vastasi Henry, "jonka sormi osoittaa – epäilemättä puun suuntaan".
Kaikkien silmät kääntyivät heti siihen ilmansuuntaan, jota kortin piirros näytti. Jos aurinko olisi paistanut, olisi kypressin saattanut erottaa ensimmäisellä katsahduksella. Mutta nyt taivas, joka äsken oli ollut kirkkaan sininen, oli lyijynharmaa, ja vaikka silmää olisi kuinka pinnistänyt, oli mahdotonta erottaa taivaanrannalla mitään puunlatvaa muistuttavaa.
"Ei mitään sellaista ole näkyvissä", vakuutti Calhoun, jonka varmuus alkoi palata ja joka samalla uudisti arvottoman syyttelynsä. "Se on ainoastaan veruke – uusi rengas siinä juonisarjassa, jota se vintiö meille punoo."
"Erehdyt, serkku Cassius", vastasi sama ääni, joka oli niin kovin inttänyt häntä vastaan. "Katsohan tämän lornetin lävitse! Jollet ole menettänyt erinomaisten silmiesi näkövoimaa, erotat jotakin, mikä hyvin likeisesti muistuttaa puuta – korkeata puuta – ja lisäksi kypressiä, jos Louisianan rämeillä on koskaan kasvanut kypressiä."
Calhoun ei alentunut ottamaan teatteritähystintä serkkunsa kädestä. Hän tiesi sen todistavan hänen olevan väärässä, sillä hän ei voinut olettaa tytön puhuneen perättömiä.
Poindexter turvautui sen apuun, ja sovitettuaan linssien välin heikon näkönsä mukaiseksi hän erotti punalehväisen kypressin, joka kohosi preerian äären yläpuolelle.
"Se on totta", äänsi hän. "Puu on tuolla. Se nuori mies on rehellinen; olet arvostellut häntä väärin, Cash. Minusta ei olut todennäköistä, että hän olisi valinnut niin kummallisen suunnitelman pettääkseen meitä. Hei, herra Sansom! Käskekää kuskejanne lähtemään liikkeelle!"
Haluamatta pitkittää keskustelua sen enempää kuin enää olla toisten seurassa kannusti Calhoun ilkeästi hevostaan ja lähti ratsastamaan ravia preerialla.
"Näytähän minulle tuota korttia, Henry!" pyysi Louise, puhuen veljelleen hillitysti. "Olen utelias näkemään sen piirroksen, josta on ollut meille niin paljon hyötyä. Ota se irti, veikko! Sillä ei enää ole mitään tekemistä siellä – kun kerran olemme saaneet puun näkyviimme."
Lainkaan epäilemättä, mistä hänen sisarensa pyyntö johtui, Henry noudatti sitä. Irroitettuaan pahvipalasen piikistä hän sysäsi sen tytön syliin.
"Maurice Gerald!" jupisi nuori kreolitar luettuaan korttiin kirjoitetun nimen. "Maurice Gerald!" toisti hän, ikäänkuin ajatuksissaan puhuen jollekulle pistäessään kortin povelleen. "Kuka lienetkin – mistä lienetkin tullut – mihin lienetkin matkalla – millainen mies lienetkin – tästä lähtien yhdistää meitä kohtalon side! Tunnen sen – tiedän sen – se on yhtä varmaa kuin se, että yläpuolellamme kaareutuu taivas. Oi, kuinka alas tuo taivas painuukaan! Tuleeko minun pitää sitä tämän vielä aavistamattoman kohtalon vertauskuvana?"
NELJÄS LUKU
Musta pohjoismyrsky
Antauduttuaan tällaisten sibyllamaisten ajatusten valtaan nuori nainen istui joitakuita sekunteja äänettömänä valkeat kädet ristissä ohimoiden ympärillä, ikäänkuin koko hänen sielunsa olisi keskittynyt yrittämään joko selittää menneisyyttä tai ennustaa tulevaisuutta.
Hänen aatoksensa – mistä ne lienevätkin johtuneet – eivät olleet pitkäikäiset. Hän heräsi niistä, kuultuaan ulkoa huudahduksia – joihin sekaantui jostakin syystä aiheutuvaa hätääntymistä kuvastavia sanoja.
Hän tunsi veljensä äänen, jonka sävy oli levottomuuden merkki.
"Katsohan, isä! Etkö näe niitä?"
"Missä, Henry – missä?"
"Tuolla – vankkurien takana. Näetkö ne nyt?"
"Kyllä näen – vaikka en osaa sanoa, mitä ne ovat. Ne näyttävät samanlaisilta kuin – kuin –" Poindexter aprikoi tuokion. "En tosiaankaan tiedä, miltä ne näyttävät."
"Vesipatsailta?" huomautti entinen kapteeni, joka nähtyään kummalliset ilmiöt oli alentunut liittymään matkavaunujen ympärillä olevaan seurueeseen. "Niitä ne eivät varmastikaan voi olla? Meri on liian kaukana. En ole milloinkaan kuullut niitä esiintyneen preerialla."
"Ne liikkuvat, mitä ne lienevätkin", huomautti Henry. "Katsokaahan! Ne lähestyvät toisiaan yhtenään ja taaskin loittonevat toisistaan. Muutoin niitä saattaisikin erehtyä luulemaan suunnattomiksi, mustiksi marmoriobeliskeiksi!"
"Lienevätpä ne jättiläisiä tai aaveita", virkkoi Calhoun leikillisesti, "ne ovat jonkun muun maailman hirviöitä, joiden päähän on pälkähtänyt lähteä kävelemään tällä kaamealla aavikolla!"
Entisen upseerin täytyi ponnistautua ollakseen leikillinen. Samoin kuin muitakin vaivasi myöskin häntä rauhattomuuden tunne.
Eikä ihmekään. Pohjoista taivaanrantaa vasten oli äkkiä kohonnut joukko tummia patsaita – kaikkiaan kymmenkunta – jotka eivät muistuttaneet mitään heidän ennen näkemäänsä. Niiden muoto ei ollut säännöllisesti patsasmainen, eivätkä ne olleet millään tavoin kiinteitä, vaan niiden koko, muoto ja paikka muuttuivat yhtenään – milloin ne olivat hievahtamatta jonkun aikaa – milloin lipuivat korventuneella maanpinnalla luistelevien jättiläisten tavoin – toisinaan taipuivat ja kallistelivat toisiaan kohti ja muodostivat mitä haaveellisimpia kuvioita.
Ei tarvinnut kovinkaan ankarasti pinnistää mielikuvitustaan voidakseen kuvitella, että muinaisajan titaanit olivat heränneet henkiin Teksasin preerialla ja karkeloivat nyt huimasti, kemuiltuaan sitä ennen Bacchuksen seurassa!
Sellaisten ilmiöiden lähestyessä, joita ei ollut aikaisemmin havaittu – jotka näyttivät yliluonnollisilta – joita ei yksikään seurueen jäsen tuntenut – oli ihan luonnollista, että ne herättäisivät heissä kaikissa levottomuutta.
Ja niin asianlaita olikin. Vaaran tuntu tunkeutui jokaisen rintaan. Kaikkia painoi se usko, että heitä uhkasi joku preerioilla väijyvä vaara.
Koko jono oli komennettu pysähtymään, kun oudot ilmiöt oli ensiksi huomattu; jalkaisin taivaltavat neekerit ja muulinajajat päästelivät pelokkaita huudahduksia. Eläimet – sekä muulit että hevoset – olivat vaistomaisesti seisahtuneet; viimemainitut hirnuivat ja vapisivat, edelliset täyttivät ilman kimeillä kirkaisuillaan.
Ne eivät olleet ainoat äänet. Tummista patsaista kuului käheätä, sihinämäistä melua, joka muistutti vesiputouksen kohinaa – ja ajoittain katkesi jyrinäksi, muistuttaen muskettien rätinää tai kaukaisen ukkosen jymyä!
Tämä melu kävi vähitellen äänekkäämmäksi ja selvemmäksi. Vaara, mikä se lieneekään ollut, lähestyi!
Matkamiesten kasvoilla – eivätkä Calhounin kasvot olleet poikkeuksena – kuvastui tyrmistystä. Entinen upseeri ei enää teeskennellyt huolettomuutta. Kaikkien katseet suuntautuivat synkälle taivaalle ja mustaan patsasjonoon, joka näytti kiitävän likemmäksi rusentaakseen heidät!
Tässä tiukassa tilanteessa toi huojennusta vastaiselta suunnalta kuuluva luikkaus – sen epäilemättömästi huolekkaasta sävystä huolimatta.
He pyörähtivät ympäri ja näkivät ratsastajan, joka lasketti täyttä laukkaa heitä kohti.
Ratsu oli sysimusta; ratsastaja samanvärinen ihan kasvojensa ihoa myöten. Kaikesta siitä huolimatta hänet tunnettiin siksi muukalaiseksi, jonka lasson jättämää jälkeä myöten he olivat samonneet.
Naisen havaintokyky on kerkeämpi kuin miehen; ensimmäiseksi hänet tunsi vaunuissa istuva nuori nainen.
"Eteenpäin!" huusi hän heti äänenkantamiin ehdittyään. "Eteenpäin – eteenpäin, niin nopeasti kuin suinkin pääsette!"
"Mikä on hätänä?" tiedusti tilanomistaja hämmentyneenä ja levottomana. "Uhkaako meitä joku vaara?"
"Uhkaa. En aavistanut sitä sivuuttaessani teidät. Vasta joelle ehdittyäni näin sen varmat merkit."
"Minkä, sir?"
"Pohjoisen."
"Tarkoitatteko sen nimistä myrskyä?"
"Juuri sitä."
"En ole koskaan kuullut sanottavan sitä vaaralliseksi", pisti Calhoun väliin, "muille kuin merellä oleville laivoille. Se on aika kylmä, sen tiedän, mutta –"
"Saatte tuntea, että se on pahempi kuin kylmä, sir", keskeytti nuori ratsastaja, "jollette vikkelästi laittaudu pois sen tieltä. Herra Poindexter", jatkoi hän, kääntyen tilanomistajan puoleen ja puhuen ponnekkaan maltittomasti, "vakuutan teille, että te ja seurueenne olette vaarassa. Pohjoismyrskyä ei tarvitse aina pelätä; mutta tämä – katsokaa tuonne! Näettekö nuo mustat patsaat?"
"Olemme kummastelleet – emme ole tienneet, mitä meidän olisi pitänyt niistä arvella."
"Ne eivät ole mitään – ainoastaan myrskyn edeltäjiä. Katsokaa niiden taakse! Ettekö näe sysimustaa pilveä, joka leviää yli koko taivaan? Juuri sitä teidän pitää pelätä. En haluaisi tuottaa teille tarpeetonta levottomuutta; mutta vakuutan teille, että tuossa pimennossa piilee kuolema! Se on liikkeessä ja tulossa tänne päin. Teillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta päästä pakoon sen kynsistä kuin joutuminen. Jollette kiiruhda, on liian myöhäistä. Kymmenessä minuutissa se on kietonut teidät sisäänsä, ja sitten – nopeasti, sir, rukoilen teitä! Käskekää kuskienne ehättää eteenpäin niin vinhasti kuin suinkin! Taivas – itse taivas – komentaa teitä!"
Tilanomistaja ei mielinytkään kieltäytyä noudattamasta niin ponnekkaasti esitettyä kehoitusta. Annettiin määräys, että valjakot piti panna liikkeelle ja että niitä piti ajaa mahdollisimman nopeasti.
Pelko, joka kannusti juhtia samoin kuin niiden ajajiakin, teki ruoskan käyttämisen tarpeettomaksi.
Matkavaunut ja ratsastajat olivat muiden etunenässä kuten aikaisemminkin. Muukalainen jättäytyi yksin viimeiseksi – ikäänkuin toimiakseen vartiona uhkaavaa vaaraa vastaan.
Tuontuostakin hänen nähtiin seisauttavan ratsunsa ja silmäilevän taaksensa. Ja joka kerta hänen katseistaan kuvastui kiihtynyttä huolestumista.
Sen havaittuaan tilanomistaja lähestyi häntä ja puhutteli häntä, tiedustaen:
"Uhkaako meitä vielä vaara?"
"Ikäväkseni minun täytyy vastata myöntävästi", virkkoi mies. "Toivoin tuulen puhaltavan toiselle taholle."
"Tuulenko, sir? Eihän tuule lainkaan – mikäli minä erotan."
"Ei täällä. Mutta tuolla on ulvova myrsky, ja se puhaltaakin tänne päin – suoraan. Armias taivas, se lähenee meitä nopeasti! Epäilen, ennätämmekö pois palaneelta alueelta."
"Mitä on tehtävä?" huudahti tilanomistaja, säikähtäen siitä ilmoituksesta.
"Panevatko muulinne parastaan?"
"Panevat; niitä ei voisi ajaa tätä nopeammin."
"Silloin pelkään, että emme ennätä!"
Lausuessaan tämän synkän arvelun puhuja taaskin käänsi hevosensa taaksepäin ja istui, tarkastellen pilvenpatsaita, ikäänkuin olisi arvioinut niiden lähentymisvauhtia.
"Niin, emme ennätä!" äänsi hän, lopettaen äkkiä tarkastelunsa. "Ne liikkuvat nopeammin kuin me – paljoa nopeammin. Emme voi toivoakaan pääsevämme niitä pakoon."
"Hyvä Jumala, sir! Onko vaara niin suuri? Emmekö voi tehdä mitään sitä välttääksemme?"
Muukalainen ei vastannut mitään heti. Joitakuita sekunteja hän pysyi äänettömänä ikäänkuin olisi miettinyt – hänen katseensa ei enää ollut suunnattu taivaalle, vaan harhaili pitkin vankkureita.
"Eikö meillä ole minkäänlaisia pelastumismahdollisuuksia?" tiukkasi tilanomistaja suuressa vaarassa olevan ihmisen maltittomaan tapaan.
"Kyllä on!" vastasi ratsastaja iloisesti, ikäänkuin joku toiveikas ajatus olisi vihdoin johtunut hänen mieleensä. "On mahdollisuus. En tullut ajatelleeksi sitä aikaisemmin. Emme voi välttää myrskyä – vaaran ehkä voimme. Vikkelästi, herra Poindexter! Käskekää palvelijoittenne kietoa muulienne – ja myöskin hevostenne – päät peitteisiin, sillä muutoin eläimet sokaistuvat ja pillastuvat. Huovat – vaipat – mitkä tahansa kelpaavat. Kun se on tehty, menkööt kaikki suojaan vankkureihin! Telttojen päät suljettakoon! Huolehdin itse matkavaunuista."
Luetelmaan nämä määräyksensä – joita Poindexter päällysmiehen auttamana kiiruhti panettamaan toimeen – nuori ratsastaja riensi täyttä neliä jonon etupäähän.
"Madame", lausui hän niin lempeästi kuin niissä oloissa suinkin saattoi, "teidän täytyy sulkea vaununverhot joka puolelta. Kuskinne täytyy päästä vaunuihin – samoin teidän, hyvät herrat", jatkoi hän, puhutellen Henryä ja Calhounia, "ja teidän, Sir", lisäsi hän Poindexterille, joka oli juuri saapunut hänen luokseen. "Siellä on tilaa kaikille. Sisälle, pyydän! Hetkistäkään hukkaamatta! Muutamien sekuntien kuluttua myrsky on niskassamme!"
"Entä te, sir?" tiedusti tilanhoitaja, osoittaen mielenkiintoa sitä miestä kohtaan, joka ponnisteli turvatakseen heitä jotakin vielä epämääräistä vaaraa vastaan. "Entä te itse?"
"Älkää tuhlatko tuokiotakaan minun tähteni! Minä tiedän, mitä on tulossa. En ole ensi kertaa sen kanssa tekemisissä. Sisälle – sisälle, pian! Teillä ei ole sekuntiakaan liikaa aikaa. Kuulkaahan tuota vonkunaa! Nopeasti, sillä tomupilvi on heti ympärillämme!"
Tilanomistaja ja hänen poikansa hypähtivät yhtä aikaa maahan ja menivät suojaan matkavaunuihin.
Calhoun ei suostunut laskeutumaan ratsailta, vaan istui jäykästi satulassaan. Minkä tähden hänen pitäisi väistää kuviteltua vaaraa, joka ei säikyttänyt meksikolaisessa asussa olevaa miestä?
Viimemainittu kääntyi toisaalle, samalla käskien päällysmiehen laittautua likeisimpiin vankkureihin – mitä käskyä kerkeästi toteltiin – ja vasta sitten muukalaisella oli tilaisuutta huolehtia itsestään.
Vikkelästi irroitettuaan serapénsa, joka tähän saakka oli ollut sidottuna hänen satulansa takakappaleeseen, hän kietaisi sen hevosensa pään ympärille. Vedettyään sitten sen liepeet taaksepäin hän sitoi sen pussimaisesti eläimen kaulaan. Yhtä vilkkaasti hän irroitti kiinalaisesta kreppikankaasta valmistetun vyönsä ja kiinnitti sen sombreronsa ympärille niin, että sen toinen reuna oli kiinni kultaisen nauhan alla, kun taas toinen riippui lieren alapuolelle – siten muodostaen silkkisen naamion hänen kasvojensa suojaksi.
Ennenkuin hän lopullisesti sen sulki, kääntyi hän vielä kerran vaunuihin päin ja hämmästyksekseen näki Calhounin vielä istuvan satulassa. Ihmisrakkaus voitti alkavan vastenmielisyyden tunteen.
"Vielä kerran, sir, kehoitan hartaasti teitä menemään sisälle! Jollette sitä tee, saatte aihetta sitä katua. Kymmenen minuutin kuluttua saatatte olla vainaja!"
Varoituksen jyrkkä ponnekkuus tehosi. Verivihollisen edessä Cassius Calhoun ei ollut pelkuri. Mutta nyt lähestyvä vihollinen ei ollut kuolevainen – ei miltään kannalta katsottuna. Se alkoi jo näyttää voimaansa ukkosen tavoin – ja sen varjot muistuttivat sydänyön pimeyttä. Kukapa ei olisi tuntenut pelkoa siten itsensä ilmaisevan vihollisen lähestyessä?
Entinen upseeri ei jaksanut vastustaa maan ja taivaan yhteisiä varoituksia. Hän heittäytyi satulastaan maahan vastahakoisen näköisesti – säilyttääkseen rohkeuden näön – hän kapusi vaunuihin ja piiloutui suljettujen verhojen taakse.
Kuvaamaan sitä, mitä senjälkeen seurasi, ei kynä pysty. Sitä näkyä ei nähnyt yksikään silmä, sillä ei kukaan uskaltanut sitä katsella. Jos se olisikin ollut mahdollista, ei mitään olisi näkynyt. Viisi minuuttia sen jälkeen, kun muulien päät kiedottiin peitteisiin, oli karavaani sysimustan pimeyden verhoama.
Kuvailla voidaan ainoastaan alkunäytöstä, sillä matkustajat havaitsivat yksistään sen. Yksi etunenässä saapuvista tummista patsaista särkyi törmätessään vankkurien telttoihin. Maahan tuli kuuro mustaa pölyä, ikäänkuin taivaalta olisi alkanut sataa ruutia! Se oli esimakua siitä, mitä oli tulossa.
Vähän aikaa oli selkeätä ilmaa – kuumaa kuin pätsissä. Sitten seurasi tuulen puuskia ja pyörteitä – kylmiä kuin jääonkaloista syöksähtäneitä ja sellaisen melun säestäminä kuin kaikki Aioloksen torvet olisivat julistaneet myrskyjen kuninkaan saapumista.
Seuraavassa tuokiossa he olivat pohjoismyrskyn syleilyssä; ja subtroopilliselle tasangolle seisahtunutta vankkurijonoa ympäröi samanlainen ilma kuin se on, jossa pohjoisen napameren jäävuoret syntyvät!
Enää ei näkynyt mitään – ei kuulunut mitään muuta kuin tuulen ulvontaa tai sen käheätä vonkunaa sen jyskyttäessä vankkuritelttain seinämiä. Muulit olivat vaistomaisesti kääntyneet takapuoli tuulta vasten ja seisoivat hievahtamatta paikallaan; eikä telttojen sisällä juhlallisesti keskustelevien matkustajien ääniä voinut erottaa myrskyn pauhun vuoksi.
Kaikki aukot oli suljettu, sillä pian havaittiin, että jos pisti kasvonsa näkyviin suojaavan purjekankaan takaa, oli vaarassa tukehtua. Ilma oli täynnä tuhkaa, joka oli kohonnut palaneelta tasangolta ja jonka pyörteinen tuuli oli jauhanut hienoksi, mutta myrkylliseksi pulveriksi.
Toista tuntia kiiti tämä tuhkapilvi ilmassa, ja yhtä kauan kesti matkamiesten vankeutta.
Vihdoin ääni, joka puhui vaununverhojen ääressä, ilmoitti, että he pääsivät vapaiksi.
"Teidän sopii tulla ulkoilmaan", lausui muukalainen, joka oli viskannut kreppihuivinsa taaksepäin hatunlierensä ylitse. "Teidän täytyy vieläkin kamppailla myrskyä vastaan. Sitä kestää matkanne loppuun saakka ja kenties vielä kolme päivää senjälkeenkin. Mutta teillä ei ole enää mitään pelättävää. Kaikki tuhka on lakaistu pois. Se on mennyt edellänne, ettekä todennäköisesti saavuta sitä Rio Granden tällä puolella."
"Sir", aloitti tilanomistaja astuessaan alas vaununaskelmia, "saamme kiittää teitä –"
"Hengestämme, isä!" huudahti Henry, täydentäen lauseen sopivalla sanalla. "Toivottavasti, sir, suvaitsette ilmaista meille nimenne."
"Maurice Gerald", vastasi muukalainen, "vaikka saatte nähdä, että minut linnoituksessa paremmin tunnetaan Mustangi-Mauricen nimellä".
"Mustanginpyydystäjä!" jupisi Calhoun halveksivasti, mutta vain parhaiksi niin äänekkäästi, että Louise sen kuuli.
"Mustanginpyydystäjä!" mietti ylimysmielinen Poindexter, ja hänen lämmin kiitollisuutensa jäähtyi tuntuvasti.
"Opastukseksi ette enää tarvitse minua ettekä lassoa", jatkoi villihevosten pyydystäjä. "Kypressi on näkyvissä; samotkaa suoraan sitä kohti! Mentyänne joen poikki näette linnoituksen lipun. Ennätätte ehkä vielä määräpaikkaanne ennen iltaa. Minulla ei ole aikaa viipyä, vaan minun täytyy toivottaa teille jäähyväiset."
Manalan oriilla ratsastava paholainenkaan ei olisi voinut näyttää pirumaisemmalta kuin mustanginpyydystäjä Maurice näytti erotessaan toisen kerran tilanomistajasta ja tämän seurueesta.
Mutta ei hänen tuhkainen kuorensa eikä hänen halvan ammattinsa mainitseminen vähääkään pilannut hänen arvosteluaan erään sellaisen henkilön mielestä, joka oli jo taipuvainen olemaan hänelle suopea – Louise Poindexterin mielestä.
Kuultuaan hänen mainitsevan nimensä – jonka Louise rohkean tekonsa nojalla jo tiesi – viimemainittu vain entistä hellemmin hyväili lumivalkeata rintaansa hankaavaa pahvipalasta, samalla jupisten itsekseen vienon miettivästi, niin että ainoastaan hän itse kuuli:
"Maurice, mustanginpyydystäjä, nokisesta verhostasi – vaatimattomasta esiintymisestäsi huolimatta olet hipaissut kreolineitosen sydäntä. Mon Dieu – mon Dieu! Hän on liiaksi Luciferin näköinen, jotta voisin halveksia häntä!"
VIIDES LUKU
Hevosten pyydystäjän koti
Siellä, missä Rio de Nueces (pähkinäjoki) kokoo vetensä sadoista syrjäpuroista – juovittaen kartan suurenmoista sukupuuta muistuttavaksi – on seutu tavattoman ihanaa. Se on "aaltoilevaa preeriaa", ja siinä kasvaa siellä täällä tammi- ja pekaaniryhmiä, jotka vesiuomien rantamilla paikoitellen yhtyvät jatkuviksi lehdoiksi.
Paikoitellen nämä puita kasvavat seudut muuttuvat varsinaiseksi chaparraliksi – pikemminkin tiheiköksi kuin metsäksi – jonka pääasialliset kasvit ovat erilaiset akaasiat ynnä kopaiva- ja kreosoottipuut, villit aloet, omituisen muotoiset Cereus- ynnä muut kaktuslajit sekä puumainen yucca. Vaikka nämä piikkiset kasvimuodot ovatkin vastenmielisiä maanviljelijän silmälle – koska ne ovat merkkinä maaperän äärimmäisestä hedelmättömyydestä – tarjoavat ne viehättävän näyn kasvitieteilijälle tai luonnonihailijalle, erittäinkin silloin, kun yönkuningatar levittää suunnattomat, vahamaiset kukkansa tai kun Fouguiera splendens kohottaa ympäröivän pensaikon yläpuolelle loistavan kukkahuippunsa, joka muistuttaa käärimätöntä, punaista, pitkin tankoa riippuvaa lippua.
Koko seutu ei kuitenkaan ole tämänluontoinen. On hedelmällisempiäkin alueita, joiden musta, kalkinpitoinen maaperä antaa ravintoa korkeampikasvuisille ja tuuheampilehväisille puille. Villit kiinapuut – oikeat sapindalit – pekaanit, jalavat, lehtikuuset ja erilajiset tammet – joiden seassa on siellä täällä kypressejä ja saarnipuita – muodostavat useita metsikköjä, jotka lehtiensä loistavan, monivivahduksisen vihreyden ja ryhmiensä alituisesti vaihtelevien muotojen nojalla ansaitsevat kauniin nimityksen.
Tämän seudun joet ovat kristallinkirkkaita – ja niissä on ainoastaan safirinsinisestä taivaasta heijastuva häive. Aurinko, kuu ja tähdet peittyvät siellä tuskin milloinkaan pilviin. Sairauden pahahenki ei ole osannut tulla tähän terveelliseen paikkaan; ei mikään kulkutauti viihdy sen rajojen sisäpuolella.
Näistä eduista huolimatta ei sivistysihminen ole vielä tehnyt sitä asuinpaikakseen. Sen polkuja tallaavat ainoastaan preerian punaihoiset rosvot – lipanot ja comanchit – ja hekin ainoastaan ratsain ja ollessaan matkalla hävitysretkilleen Nuecesin alajuoksun tai Leonan varsille.
Kenties juuri tästä syystä – vaikka melkein tuntuisi siltä kuin se johtuisi kauniin ja ihanan rakkaudesta – ovat luonnon todelliset lapset, villit eläimet, valinneet tämän seudun suosituksi tyyssijakseen ja kodikseen. Ei missään muualla Teksasissa hirvi ponnahda niin usein ruohikosta näkyviin, eikä missään nähdä niin paljon arkoja antilooppeja. Kaniinit ja niiden jättiläiskokoiset serkut, muulikaniinit, ovat harvoin poissa näkyvistä, kun taas haisunäätiä, opossumeja ja omituisia pekareja tavataan tuontuostakin.
Myöskin kaunismuotoisia ja heleävärisiä lintuja on elähdyttämässä maisemaa. Peltokanoja pyrähtelee lentoon polulta; kuningaskorppikotka leijailee ilmassa; villi kalkkuna, jättiläiskokoinen, paistattelee loistavaa kaulustaan pekaanilehdon liepeellä; ja omituinen räätälilintu – sivistymättömien eränkävijäin keskuudessa tunnettu "paratiisilinnun" nimellä – heiluttelee pitkää, saksimaista pyrstöään akaasian sulkamaisten lehvien seassa.
Kauniit perhoset levittelevät siipiään lentää lepatellessaan tai laskeutuneina jonkun kukan terälehdille näyttävät sen osalta. Suunnattomat mehiläiset (Meliponae), samettimaisiin livereihin puetut, surisevat kukkivien pensaiden seassa, kiistellen omistusoikeudesta kiitäjäperhosten ja kolibrien kanssa, jotka eivät ole paljoakaan niitä kookkaampia. Ne eivät ole kaikki vaarattomia, tämän viehättävän maan asukkaat. Kalkkarokäärme kasvaa täällä isommaksi kuin missään muussa Pohjois-Amerikan osassa ja piileskelee samoissa tiheiköissä kuin vieläkin vaarallisempi mokkasinikäärme. Täällä myöskin tarantella sivaltelee myrkyllisiä pistoksiaan, skorpioni myrkyttää puremallaan, ja tuhatjalkainen aiheuttaa vain ryömimällä ihon ylitse kuumeen, joka saattaa koitua tuhoisaksi.
Jokien metsäisillä rantamilla tavataan täplikkäitä oselotteja, puumia ja niiden voimakkaampia sukulaisia, jaguaareja; nämä seudut ovat viimemainittujen kissaeläinten maantieteellisen levenemisalueen pohjoisia rajamaita.
Tiheikön liepeillä väijyskelee laiha teksasilainen susi, yksinäisenä ja äänettömänä, kun taas sen sukuinen, mutta arempi laji, kajootti, nähdään laumoin metsästämässä avoimilla tasangoilla.
Samoilla asumasijoilla kuin nämä röyhkeimmät nelijalkaiset eläimet, majailee eläimistä ylevin ja kaunein – kenties ylevämpi ja kauniimpi kuin ihminen – varmasti paras ihmisen kumppaneista – hevonen!
Täällä se samoilee esteettömästi – riippumattomana ihmisen oikuista, leuka vapaana kuolaimista ja suitsista, eikä sen selkää hankaa kuorma eikä satula; täällä se saa noudattaa huimaa luontoaan.
Mutta se ei saa täälläkään, mieluisimmilla tyyssijoillaan, aina olla rauhassa. Ihminen ryhtyy julkeudessaan sitä ahdistamaan ja kesyttämään, ja täällä sitä etsi, vangitsi ja taltutti Maurice, mustanginpyydystäjä.
Alamon, Nuecesin kirkkaimpiin lisäjokiin kuuluvan, varrella oli asumus, yhtä vaatimaton kuin mikä muu teksasilainen asunto tahansa ja varmasti yhtä kauniilla paikalla.
Sen seinät oli valmistettu puumaisen yuccan halaistuista rungoista, jotka oli sijoitettu paaluaitamaisesti maahan, kun taas sen katto oli saman jättiläiskokoisen liljakasvin pistinmäisistä lehdistä kyhätty.
Pystypalkkien rakoja ei ollut "kitattu" savella – kuten läntisen Teksasin majoissa on tavallista – vaan verhottu hevosennahoilla, jotka eivät olleet kiinnitetyt rautanauloilla, vaan pita kasvin lehtien terävillä pääteokasilla.
Joen molemmilla rantajyrkänteillä, jotka olivat vain ylävämmän tasangon rinteiden reunamia, kasvoi runsaasti majan rakennustarpeita, puumaista yuccaa ja magueytä, muiden niukan kasviston sitkeiden jäsenien seassa, kun taas alhaalla leviävä hedelmällinen laakso oli tukevien puiden, etupäässä punaisten silkkiäispuiden, tammien ja pekaanien peitossa, jotka muodostivat useiden kilometrien pituisen metsän. Metsäinen alue olikin rajakkain alamaan kanssa, sen puiden latvat tuskin kohosivat ylätasanteen kaltaan kohdalle.
Metsä ei ollut yhdenjaksoinen. Joen reunamilla oli aukeamia – pieniä ruohikkoja eli savanneja, joita peitti erittäin ravitseva, meksikolaisten keskuudessa graman nimellä tunnettu ruoho.
Edellä kuvattu, alkeellinen asunto sijaitsi erään tällaisen, puoliympyrän muotoisen ruohoaukeaman pohjukassa, ja ruohikko muodosti luonnollisen pihanurmikon. Ympyränkaaren jänteenä oli joki, kun taas itse kaarta osoittivat puiden rungot, jotka muistuttivat sarjaa salomaan Kolosseumin kattoa kannattavia pylväitä.
Maja oli varjossa, hieman taempana metsän laidasta, ikäänkuin sen paikkaa valittaessa olisi pidetty silmällä sen piiloisuutta. Sitä ei voinut nähdä muutoin kuin joen äyräällä liikkuva henkilö ja hänkin vain ollessaan ihan sen kohdalla. Sen karkea tekotapa ja ruskea väri olivat omiaan tekemään sen vielä vähemmän silmäänpistäväksi.
Talo oli pelkkä koju – ainoastaan upseerinteltan kokoinen – ja siinä oli yksi ainoa aukko, ovi – jollei oteta huomioon majan toiseen päähän, pystyssä olevien patsaiden varaan sijoitetun, vähäisen saviuunin savutorvea. Oviaukossa oli ovi, kevyt puukehys, johon oli pingoitettu hevosenvuota ja joka riippui samasta vuodasta leikattujen saranoiden varassa.
Sen takana oli avonainen vaja, jonka yucca-kasvin lehdistä tehtyä kattoa kannatti kuusi patsasta. Tämän ympärillä oli pieni aitaus, joka oli muodostettu sitomalla poikkitankoja läheisten puiden väliin.
Vielä tilavampi aitaus, joka käsitti toista tynnyrinalaa metsikköä ja oli ympäröity samalla tavoin, ulottui majan takapuolelta jyrkänteelle saakka. Sen nurmikko, lukuisten kavioiden polkema ja repimä – paikoitellen kovaksi pinnaksi tallattu – ilmaisi, mihin tarkoitukseen sitä käytettiin; se oli corral, aitaus villejä hevosia – mustangeja varten.
Se oli vielä ilmeisempää sen nojalla, että tässä aitauksessa oli toistakymmentä tällaista eläintä, joiden mulkoilevat silmät ja kiihtyneet liikkeet osoittivat, että ne oli äskettäin vangittu ja että ne olivat kovasti ärtyneitä varjoisaan tarhaansa.
Sisäpuolelta maja näytti aika siistiltä ja mukavalta. Seiniä verhoavat mustanginnahat, joiden karvapuoli oli sisälle päin, eivät olleet suinkaan rumia. Sileät, kiiltävät vuodat, eriväriset – niitä oli mustia, kastanjanruskeita, lumivalkeita, raudikonvärisiä ja kirjavia – muodostivat miellyttävän vaihtelevan pinnan; ja niiden järjestäminen oli ilmeisesti suoritettu koko lailla aistikkaasti.
Kalusto oli mahdollisimman niukka. Siellä oli telttasänkyä jäljittelevä vuode, pukkien varaan pingoitettu hevosenvuota, pari tuolia ja karkeatekoinen pöytä, veistämällä muovattu yuccapuun kaistaleista. Sopessa näkyi olevan vielä toinen makuusija – jonkunlainen "alunen" – samasta kaikkeen käytetystä mustanginnahasta.
Majassa oli lisäksi sellaista, mitä olisi kaikkein vähimmin odottanut näkevänsä sellaisessa paikassa, nimittäin parikymmentä kirjaa sisältävä hylly sekä kynä, mustetta ja paperia; vielä virui sanomalehti sälepöydällä.
Lisätodistuksia sivistyksestä, jollei hienostumisesta, olivat iso nahkainen matkalaukku, kaksipiippuinen pyssy, jonka perässä oli merkki "Westley Richards", kuvioilla koristettu hopeapikari, metsästystorvi ja koirapilli.
Lattialla oli muutamia keittiökaluja, enimmäkseen tinasta, ja nurkassa seisoi iso, vitsakudoksella suojattu pullo, jossa ilmeisesti oli jotakin Alamon vettä väkevämpää ainetta.
Majan muut tavarat olivat kenties paremmin ympäristön mukaiset. Siellä oli korkeanuppinen meksikolainen satula, suitset, joiden päitset oli tehty punotuista jouhista ja joiden ohjakset olivat vastaavan laatuiset, kaksi tai kolme vara-serapéta sekä joitakuita kappaleita raakanahkaista hihnaa.
Sellainen oli mustanginpyydystäjän asunnon rakenne – sellainen sen ympäristö – sellainen sen sisäpuoli ja sisältö ottamatta huomioon sen eläviä asukkaita, joita oli kaksi.
Toisella keskellä lattiaa olevalla tuolilla istui mies, joka ei saattanut olla mustanginpyydystäjä itse. Hän ei millään tavoin näyttänyt omistajalta. Häneen oli päinvastoin syöpynyt palvelijan tuntu – tavanmukaisen tottelemisen vaikutelma – niin selvästi, ettei sitä voinut tulkita väärin.
Niin karkeatekoinen kuin häntä suojaava maja olikin, ei kukaan sen katon alle astunut ihminen olisi erehtynyt luulemaan häntä sen isännäksi.
Eipä silti, että hän olisi näyttänyt huonosti puetulta tai ruokitulta tai että hänen tarpeensa olisivat näyttäneet missään suhteessa huonosti tyydytetyiltä. Hän oli pyöreä, lihava mies, hänellä oli tuuhea, porkkananvärinen tukka ja helakan punertava iho, ja hänen yllänsä oli vankkakankainen puku, puolittain juomuista housukangasta, puolittain puuvillasamettia. Edellistä olivat polvihousut ja säärystimet; sametista, aikoinaan pullonvihreästä, nyt ruskeahkoksi haalistuneesta, taas oli eräänlainen metsästysnuttu, jossa oli avarat rinta- ja lievetaskut.
Matala, leveälierinen hattu, joka varjosti valpaskatseisia silmiä, oli kysymyksessä olevan henkilön vaatteuksen täydennyksenä – jollemme ota huomioon karkeasta kalikookankaasta tehtyä paitaa, hänen kaulaansa höllästi sidottua, punaista pumpulihuivia ja hänen jaloissaan olevia irlantilaisia puukenkiä.
Hänen kansallisuutensa selvillesaamiseksi ei olisi tarvittu lapikaskenkiä eikä hänen juomuhousujaan. Hänen huulensa, nenänsä, silmänsä, ilmeensä ja eleensä olivat kaikki epäilemättömästi irlantilaisia.
Ja jos olisi ollut jonkun verran epäilyksiä, olisivat ne haihtuneet, kun hän avasi suunsa haastellakseen; ja sen hän silloin tällöin teki, eikä hänen murrettaan olisi voinut oppia missään muualla kuin Galwayn kreivikunnassa. Koska hän oli majan ainoa inhimillinen sisällä oleva asukas, olisi saattanut olettaa hänen puhuvan ainoastaan itsekseen. Niin ei asianlaita kuitenkaan ollut. Lieden läheisyyteen sijoitetulla hevosennahkakappaleella maata kyyhötti koirakumppani, jonka kuono oli työnnetty tuhkaan ja jonka ulkonäkö ilmaisi sen olevan puhujan maanmiehen – tavattoman iso irlantilainen hirvikoira, joka oli sen näköinen kuin sekin olisi ymmärtänyt connemaralaisen puhelut.
Ymmärsipä se tai ei, sanat olivat sille tarkoitetut, ikäänkuin sen olisi odotettu käsittävän niistä jokaisen.
"Oi, Tara, jalokiveni", huudahti juomuhousuinen, veljellisesti tiedustaen koiran mieltä, "etkö sinä toivoisi nyt taaskin olevasi Ballyballaghissa? Etkö haluaisi olla jälleen vanhan linnan pihalla, juoksennella siloisilla kivillä ja syödä sisälmyksiä kylliksesi, niin ettei ainoatakaan kylkiluuta kuultaisi kupeissasi – kokonaan toisin kuin nyt – jolloin saatan laskea ne kaikki? Voi armias, kuinka mielelläni minä itse ainakin olisin taaskin siellä! Mutta mahdotonta on aavistaa, milloin nuori isäntämme lähtee takaisin ja ottaa meidät mukaansa. Mutta älähän huoli, Tara! Hän lähtee piakkoin asutuille seuduille ja lupasi viedä meidät mukaansa, koira-kuoma; se on jonkunmoinen lohdutus. Tulimmainen! En itsekään ole käynyt linnoituksessa yli kolmeen kuukauteen. Ehkäpä tapaan jonkun vanhan tutun äskettäin saapuneiden irlantilaisten sotilaiden joukosta; ja kautta sieluni, jos tapaan, niin emmeköhän maista tilkkasta – eikö niin, Tara?"
Kuultuaan nimeään mainittavan hirvikoira kohotti päätänsä ja nuuhkaisi, ikäänkuin olisi vastannut myöntävästi tähän omituiseen kyselyyn.
"Mielelläni ottaisin tilkkasen nytkin", pitkitti puhuja, luoden himokkaan silmäyksen kudossuojuksiseen pulloon, "kovin kernaasti ottaisinkin, mutta tuon pullon sisältö alkaa olla kovin vähissä, ja nuori isäntämme saattaa sitä kaivata. Eikä sitäpaitsi olisi oikein rehellistä ottaa sitä luvatta – vai olisiko, Tara?"
Taaskin koira kohotti päätänsä tuhkasta ja aivasti äskeiseen tapaansa.
"Mitä, sehän oli kyllä, tuo sinun viimeinen sanasi! Tarkoitatko sitä nyt? Sanohan, Tara!"
Taaskin koira päästi samanlaisen äänen – joka näytti johtuvan joko vähäisestä nuhasta tai siitä, että sen sieraimiin oli tunkeutunut tuhkaa.
"'Kyllä' taaskin? Totisesti tuo mykkä olento tarkoittaa juuri sitä! Älä houkuttele minua kiusaukseen, sinä vanha varas! Ei – ei; en tahdo kajota wiskyyn. Hellitän vain pullon korkkia ja haistan sitä vähän. Isäntä ei varmastikaan tiedä mitään siitä eikä välittäisi, jos tietäisikin! Haisteleminen ei voi mitenkään vahingoittaa juomaa."
Haastelunsa loppuosan aikana puhuja oli noussut istuimeltaan ja lähestynyt sitä nurkkaa, jossa astia oli.
Hänen aikomuksensa väitetystä viattomuudesta huolimatta ilmaisivat hänen hiipimisliikkeensä, ettei hän luottanut joko omaan rehellisyyteensä tai kykyynsä kestää kiusausta.
Hän seisoi lyhyen ajan, kuunnellen silmät suunnattuina avoimeen oveen; sitten hän otti pullon, veti tulpan pois sen suulta ja nosti sen nenälleen. Joitakuita sekunteja hän pysyi tässä asennossa näyttämättä mitään muita merkkejä kuin silloin tällöin päästämällä nuuhkahduksen, samanlaisen kuin se koiran päästämä ääni oli, jonka hän oli niin kerkeästi selittänyt kysymyksensä myönteiseksi vastaukseksi. Se toi julki sen nautinnon, jota väkevän juoman tuoksu hänelle aiheutti.
Mutta se tyydytti häntä ainoastaan hyvin vähän aikaa; ja asteittain näkyi pullon pohja kohoavan ylöspäin, samalla kun sen vastainen pää samassa suhteessa laskeutui hänen ylöspäin ojentuvia huuliaan kohti.
"Tulimmainen!" huudahti hän, vielä kerran vilkaisten vaivihkaa ovelle, "liha ja veri eivät jaksa vastustaa tämän ihanan wiskyn hajua maistamatta sitä. Totisesti! Minä yritän – vain pienen pieni tilkkanen kostuttamaan kieleni kärkeä. Kenties se polttaa siitä ihon, mutta vähät siitä – nyt se menee!"
Ilman enempää empimistä pullon kaula vietiin kosketuksiin hänen huultensa kanssa; mutta hänen kielenkärkeään kostuttavan "pienen pienen tilkkasen" sijasta valuvan nesteen pulputus ilmaisi, että hän kasteli runsaasti koko kurkkunsa sisäpinnan ja vielä muutakin.
Maiskautettuaan suutansa puolikymmentä kertaa ja muillakin äänillä tuotuaan julki äärimmäisen tyydytyksensä hän painoi hätäisesti pullon tulpan kiinni, laski pullon paikalleen ja lipui istumaan tuolille.
"Tara, sinä vanha varas", virkkoi hän, taaskin puhutellen koirakumppaniaan, "sinähän se minut viettelit! Mutta ole huoleti, kuoma! Isäntä ei sitä kaipaa; sitäpaitsi hän lähtee pian linnoitukseen ja voi hankkia uuden varaston."
Jonkun aikaa näpistelijä istui äänettömänä, joko miettien tekemäänsä tekoa tai nauttien siitä vaikutuksesta, jonka juoma oli tehnyt hänen mieleensä.
Hänen äänettömyytensä ei ollut pitkäikäinen ja päättyi yksinpuheluun.
"Minkähän tähden", mutisi hän, "nuori herra Maurice on niin innokas taaskin käymään uudisasutuksilla. Hän sanoo lähtevänsä heti, kun saa pyydystetyksi sen viime aikoina näkemänsä täplikkään mustangin. Tulimmainen! Eikö hän ole ihan vimmainen tavoittamaan sitä eläintä? Otaksuttavasti sen täytyy olla tavallista parempi otus – mistä on vieläkin varmempana merkkinä se, että hän on ajanut sitä kolmasti takaa pääsemättä heittämään köyttänsä sen kaulaan – ja lisäksi hän on ratsastanut punaruskealla oriillaan. Hän vakuuttaa, ettei hän hellitä, ennenkuin saa sen kiinni. Totisesti! Toivoisin sen käyvän pian, sillä muutoin saatamme viipyä täällä tuomiopäivän aamuun saakka. St! Mitäs se oli?"
Tara oli ponnahtanut nahkaiselta alustaltaan ja syöksynyt ulos, hiljaa muristen, ja siten antanut aiheen tähän huudahdukseen.
"Phelim!" luikkasi ääni ulkosalta. "Phelim!"
"Siellä on isäntä", jupisi Phelim hypähtäessään pystyyn tuoliltaan ja seurasi koiraa ulos ovesta.
KUUDES LUKU
Täplikäs mustangi
Phelim ei ollut erehtynyt hänelle luikanneesta äänestä. Tulija oli hänen isäntänsä Maurice Gerald.
Ulkosalle ehdittyään palvelija näki mustanginpyydystäjän olevan vähän matkan päässä ovesta tulossa sitä kohti.
Kuten palvelijan olisi pitänyt arvata, oli hänen isäntänsä ratsunsa selässä – joka ei enää ollut punertava, vaan näytti melkein mustalta. Eläimen talja oli hien tummentama; sen lavoissa ja kyljissä oli vaahtoläikkiä.
Ori ei ollut yksin. Satulapuusta tiukalle kiristetyn lasson päässä oli sillä kumppani tai, täsmällisemmin sanoen, vanki. Vankia piti kiinni nahkahihna, joka oli kietaistu silmukalle sen alaleuan ympärille sekä sidottu tiukasti sen leukapielien ympäri ja jota piti paikallaan toinen sen kaulaan, ihan korvien taitse kiinnitetty hihna.
Se oli väriinsä nähden omituinen mustangi; sellaista nähtiin harvoin – jopa suurimmissakin preerialaitumilla harhailevissa laumoissa, joissa mitä oudoimmat värit eivät ole harvinaisia.
Kysymyksessä olevan eläimen pohjaväri oli tumman suklaan värinen, paikoitellen lähennellen mustaa – ja sillä oli valkeita täpliä yhtä säännöllisesti jakaantuneina kuin jaguaarintaljan vastaavat väriläikät ovat.
Ikäänkuin tämän värien miellyttävän järjestelyn tehostamiseksi eläin oli moitteettoman kaunismuotoinen, leveärintainen, täysikylkinen ja hoikkaraajainen – sen kavioissa oli kymmenkunta samankeskistä ympyrää, ja sen päätä olisi sopinut pitää hevoskauneuden mallina. Se oli mustangiksi isokokoinen, vaikka paljoa pienempi kuin tavallinen englantilainen hevonen, jopa pienempi kuin punaisen ruskea ori, joka oli ollut mukana sitä vangitsemassa.
Kaunis vanki oli tamma – kuului manadaan, laumaan, joka usein liikkui Alamon lähteiden läheisyydessä olevilla tasangoilla; siellä oli mustanginpyydystäjä kolmesti ajanut sitä takaa menestyksettömästi.
Tässä tapauksessa sananlasku osoittautui paikkansapitämättömäksi. Hän ei ollut kolmannella kerralla keksinyt oikeata "aikaa", mutta neljännellä häntä oli onnistanut. Käyttämällä taikavälineenään pitkää nuoraa, jonka toisessa päässä oli juokseva solmu, hän oli pidättänyt tämän hevosen, jonka hän niin kiihkeästi halusi saada haltuunsa jostakin yksin tuntemastaan syystä. Phelim ei ollut kertaakaan nähnyt isäntänsä palaavan hevosia pyydystämästä niin kiihtyneenä – ei edes sellaisessakaan tapauksessa, että tuli kotiin – kuten hän monesti teki – puolitusinaa mustangeja höllällä lassonsa päässä.
Mutta sen laitteen päässä ei Phelim ollutkaan koskaan nähnyt niin kaunista eläintä kuin tämä täplikäs tamma oli. Se oli sellainen otus, joka olisi herättänyt huonommankin hevostuntijan kuin Ballaghin linnan entisen tallipojan ihailua.
"Hei – hei – hehei!" huusi hän nähtyään vangin, ja samalla hän viskasi hattunsa korkealle ilmaan. "Kiitos neitsyt Marialle ja pyhälle Patrikille myöskin, nuori herra Maurice! Olette vihdoinkin saanut kiinni tuon täplikkään. Se on tamma, tulimmainen! Oi, kuinka sievä eläin! En kummastele, että olitte niin vimmainen saamaan sen. Kautta sieluni! Jos se olisi Ballinasloen markkinoilla, sopisi siitä vaatia mitä tahtoisi, ja saisi myöskin, antamatta ropoakaan alennusta. Oi, kuinka kaunis otus! Minne tahdotte viedä sen, nuori herra? Muiden joukkoon aitaukseenko?"
"En; sitä ehkä potkittaisiin siellä. Sidomme sen vajaan. Castron täytyy viettää yönsä ulkosalla puiden keskellä. Jos se on yhtään kohtelias, ei se siitä pahastu. Oletko milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista kuin tämä on, Phelim – nimittäin näin kaunista hevosta?"
"En koskaan, nuori herra Maurice; en eläissäni! Ja olen nähnyt joitakuita sieviä, puhdasrotuisia hevosia Ballyballaghissa. Oi, kuinka kaunis otus! Se on niin sievä, että tekisi mieli syödä se; ja kuitenkin se totisesti näyttää siltä kuin se mielisi syödä meidät. Ette ole vielä antanut sille opetuskoulutusta, vai oletteko?"
"En, Phelim; en halua kouluttaa sitä ihan vielä – ennenkuin minulla on aikaa tehdä se kunnollisesti. Ei mitenkään sopisi pilata näin mainiota hevosta. Kesytän sen sitten kun olemme käyttäneet sitä uudisasutuksilla."
"Aiotteko lähteä sinne, nuori herra?"
"Huomenna. Lähdemme liikkeelle päivän sarastaessa, jotta ehdimme linnoitukseen yhdessä päivässä."
"Kautta sieluni! Olen hyvilläni kuullessani sellaista. En itseni tähden, vaan teidän, nuori herra Maurice. Ette kenties tiedä, että wisky on ihan loppumaisillaan? Pullon loiskinasta päätellen en usko sitä olevan jäljellä kolmea kulausta enempää. Ne linnoituksen uudisasukkaat eivät ole rehellisiä. He pettävät teitä mitassa ja sitäpaitsi sekoittavat juomaan vettä, joten se ei siedä tippaakaan vettä tuolta joesta. Totisesti! Kannullinen Innishowenin wiskyä kestäisi kolme kertaa niin kauan kuin tämä amerikkalainen rapakalja rotgut, kuten täkäläiset itse sitä nimittävät."
"Älä ole huolissasi wiskystä – otaksuttavasti sitä riittää meille täksi yöksi ja taskumattiemme täytteeksi huomista retkeä varten. Alahan vilkastua, vanha ballyballaghilainen! Pannaan täplikäs tamma talliin; ja sitten minulla on aikaa puhella uuden wiskyn hankinnasta, sillä tiedän sinun pitävän siitä enemmän kuin mistään muusta – itseäsi lukuunottamatta!"
"Ja teitä, nuori herra Maurice", vastasi galwaylainen, ja hänen silmänsä tuikkivat koomillisesti, mikä sai hänen isäntänsä nauramaan keikahtaessaan pois satulasta.
Täplikäs tamma oli pian viety katokseen, sittenkun Castro oli väliaikaisesti sidottu puuhun, ja Phelim alkoi hoitaa ratsua parhaalla preeriatavalla. Mustanginpyydystäjä heittäytyi hevosnahkaiselle vuoteelleen väsyneenä päivän työstä. Yegua pintan vangitseminen oli vaatinut häneltä pitkän ja vaivaloisen ratsastuksen – sellaisen, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen ratsastanut ahdistaessaan mustangia.
Häntä oli kannustanut vaikutin, jota Phelim ei tuntenut – jota ei tuntenut häntä kantava Castro eikä kukaan muu elävä olento paitsi häntä itseään.
Siitä huolimatta, että hän oli viettänyt useita päiviä satulassa – viimeiset kolme yhtämittaisesti ajaen takaa täplikästä tammaa – ja sen aiheuttamasta väsymyksestä huolimatta hän ei voinut nukkua. Tuontuostakin hän nousi pystyyn ja käveli edestakaisin majassaan ikäänkuin jonkun kiihoittavan mielenliikutuksen kannustamana.
Useina öinä hän oli nukkunut rauhattomasti – ajoittain heittelehtien catréllaan – niin ettei ainoastaan hänen palvelijansa Phelim, vaan myöskin hänen koiransa Tara ihmetteli, mitä hänen levottomuutensa saattoi merkitä.
Edellinen olisi saattanut arvella sen johtuvan siitä, että hän halusi saada täplikkään tamman pyydystetyksi, jollei hän olisi tiennyt isäntänsä kuumeisen tilan alkaneen ennen kuin hän tiesi mitään tämän omituisen nelijalkaisen olemassaolosta.
Vasta useita päiviä sen jälkeen, kun mustanginpyydystäjä oli palannut viimeiseltä käynniltään linnoituksesta, oli hän ensi kerran nähnyt yegua pintan. Se ei senvuoksi saattanut olla hänen muuttuneen käytöksensä aiheuttaja.
Se, että hänen oli onnistunut saada tämä eläin kiinni, ei ollut rauhoittanut häntä, vaan sillä näytti olleen päinvastainen vaikutus. Niin ainakin ajatteli Phelim, joka – "kasvatusveljeyden" nimellä tunnetun suhteen myöntämän vapauden nojalla – oli vihdoin päättänyt tiedustaa isännältään viimemainitun rauhattomuuden syytä.
Mustanginpyydystäjän kääntyessä kyljellä toiselle sinkautettiin hänelle kysymys:
"Nuori herra Maurice, mikä pyhän Neitsyen nimessä teitä oikein vaivaa?"
"Ei mikään, Phelim – ei mikään erikoinen. Mikä sinut pani sellaista luulemaan?"
"Alannah! Miten voisin olla sitä luulematta? Ette ole saanut unta silmäntäyttäkään, ette kertaakaan sen jälkeen, kun viimeksi palasitte uudisasutuksilta. Oh, näitte siellä jotakin sellaista, mikä pitää teitä valveilla. Eihän se toki ole joku meksikolainen tyttö – mowchacha, kuten heitä nimitetään? Ei, sitä en tahdo uskoa. Ette olisi vanhoja Geraldeja, jos välittäisitte senkaltaisista epatoista."
"Hölynpölyä, hyvä mies. Ei minua mikään vaivaa. Se on kaikki omaa kuvitteluasi."
"Totisesti olette väärässä, nuori herra. Jos minun mielikuvituksessani on jotakin vikaa, niin mikä on mennyt sekaisin teidän mielikuvituksessanne? Nimittäin nukkuessanne – mikä ei ole viime aikoina usein sattunut."
"Nukkuessani! Mitä tarkoitat, Phelim?"
"Mitäkö tarkoitan? No, sitä, että heti, kun ummistatte silmänne ja luulen teidän nukkuvan, alatte puhella, ikäänkuin pappi teitä ripittäisi."
"Ahaa! Niinkö? Mitä olet kuullut minun sanovan?"
"En paljoakaan sellaista, nuori herra, mistä olisin saanut mitään selvää. Koetatte aina lausua pitkää nimeä, jolla ei tunnu olevan lainkaan loppua, mutta jonka alussa on poin."
"Nimeä! Mitä nimeä?"
"Kautta sieluni! Sitä en osaa teille tarkalleen sanoa. Se on liian pitkä muistettavakseni, koska opillinen kasvatukseni on tyyten laiminlyöty. Mutta panette sen eteen erään toisen nimen; ja sen osaan teille mainita. Se on naisen nimi, vaikka se ei olekaan tavallinen vanhassa isänmaassamme. Lausutte Louise, nuori herra Maurice, ja sitten tulee se poin."
"Ahaa!" keskeytti nuori irlantilainen ilmeisesti haluamatta enää keskustella enempää siitä asiasta. "Kenties joku nimi, jonka lienen kuullut – jossakin, sattumalta. Unessa saa niin kummallisia ajatuksia!"
"Totisesti, sen sanoitte totta, sillä unissanne, nuori herra, puhelette sievästä tytöstä, joka katselee teitä verhoilla varustetuista vaunuista, ja käskette häntä sulkemaan ne torjuakseen jonkun vaaran, josta aiotte hänet pelastaa."
"Mikähän tuo sellaista hölynpölyä päähäni?"
"Se minuakin kummastuttaa", vastasi Phelim, luoden vaivihkaa nuoreen isäntäänsä tutkivan katseen. "Ettehän toki", jatkoi hän, "jos uskallan sitä kysyä – ettehän toki, nuori herra Maurice, ole menetellyt Judy Fitzsummonin äidin tavalla ja rakastunut johonkin täkäläiseen yankee-naiseen? Voi, hyväinen aika! Se olisi kova onni; ja mitä hän sanoisi – se sievä neito, jolla on kultainen tukka ja siniset silmät ja joka asuu vain parinkymmenen virstan päässä Ballyballaghista!"
"Pyh, pyh! Phelim, olet sanonut jäähyväiset järjellesi, pelkään."
"En totisesti olekaan, nuori herra. Mutta tiedänpä, mille haluaisin sanoa jäähyväiset."
"Mille niin? Et toivottavasti minulle?"
"Teille, alannah! En ikinä! Tarkoitan Teksasia. Tahtoisin lähteä pois täältä ja saada teidät muassani takaisin entiseen kotiimme. Mitä ihmeen hyötyä teillä onkaan siitä, että viivytte täällä ja tuhlaatte paraan osan elämästänne tyhjäntoimittamiseen? Ette varmastikaan ansaitse muuta kuin pelkän elatuksen hevosten pyydystämisellä, ja jos ansaitsisittekin, niin mitä väliä sillä olisi? Ballaghin linnassa hallitseva vanha tätinne ei jaksa enää kestää pitkää aikaa; ja hänen kuoltuaan on kaunis tila teidän siitä huolimatta, että hän kohtelee teitä niin kelvottomasti. Tila on varmasti perintötila, eikä ainoakaan ihmisen poika pysty estämään teitä sitä saamasta!"
"Ha, ha, ha!" nauroi nuori irlantilainen. "Olet täysi lakimies, Phelim. Kuinka oivallinen asianajaja sinusta tulisikaan! Mutta kas niin! Et muista, etten ole maistanutkaan ruokaa aamun jälkeen. Mitä sinulla on varastossa?"
"Totta totisesti ei varastomme ole runsas, nuori herra. Ette ole tuonut mitään niinä kolmena päivänä, jotka olette ajanut täplikästä takaa. Ei ole muuta kuin kylmää hirvipaistia ja maissileipää. Jos tahdotte, panen paistia pannuun ja valmistan siitä hakkelusta."
"Kyllä, tee se! Maltan kyllä varrota."
"Eikö teidän olisi hauskempi varrota, jos maistaisitte pisaran tuosta pullosta?"
"Se on totta – annahan sitä minulle!"
"Tahdotteko sitä sellaisenaan vai sekoitettuna vähäiseen veteen? Totta kyllä se ei siedä paljoa vettä."
"Lasi grogia – nouda raikasta vettä purosta!"
Phelim otti hopeisen maljan ja aikoi poistua majasta, mutta samassa Tara ärähtäen ponnahti pystyyn ja syöksähti lattian poikki, mikä sai palvelijan lähestymään ovea jonkin verran varovaisesti.
Koiran haukkuminen muuttui pian iloiseksi vinkunaksi, mikä ilmaisi sen olevan mielissään jonkun vanhan tuttavan saapumisesta.
"Sieltä tulee vanha Zeb Stump", ilmoitti Phelim, joka ensin pilkisti ovesta ja sitten astui rohkeasti ulkosalle – sekä tervehtiäkseen vierasta että täyttääkseen isännältään saamansa käskyn.
Se henkilö, joka oli näin esteettömästi saapunut mustanginpyydystäjän majan edustalle, erosi ulkonäöltään sen kummastakin asukkaasta yhtä paljon kuin nämä toisistaan.
Hän oli hyvinkin sadankahdeksankymmenen sentimetrin mittainen, ja hänen jalassaan oli saappaat, parkitusta alligaattorin nahasta valmistetut; niiden avariin varsiin oli työnnetty hänen housujensa lahkeet; housut olivat kotikutoista villakangasta, joka oli värjätty kuusaman mehulla, mutta oli nyt yksinkertaisesti lianväristä. Hänen rintaansa ja hartioitansa peitti suoranaisesti hirvennahkainen aluspaita, ja sen päällä oli huopainen takki, joka oli aikoinaan ollut vihreä, mutta jo ammoin muuttunut vihertävän keltaiseksi, ja josta villa oli suurimmaksi osaksi kulunut pois.
Näkyvissä ei ollut mitään muita vaatekappaleita; kulunut, harmahtava, pahasti kolhiutunut huopahattu teki täydelliseksi hänen yksinkertaisen ja jossakin määrin niukan puvustonsa.
Hän oli varustettu aitoon Daniel Boonen lajiin kuuluvan aarniometsissä samoilevan metsästäjän tapaan; kuulapussi ja iso, kaareva ruutisarvi riippuivat olkahihnoissa oikeassa kainalossa; paksusta nahasta leikattu vyö piti hänen takkiaan tiukalla ja kannatti nahkaista tuppea, josta pisti esille pitkäteräisen veitsen karkeatekoinen, hirvensarvinen pää.
Hän ei käyttänyt mokkasineja, ei säärystimiä eikä kauluksella ja röyhelöllä varustettua, muokatusta hirvennahasta valmistettua ihopaitaa, jollaista useimmat teksasilaiset metsästäjät pitivät. Hänen karkeassa puvussaan ei ollut kirjailuja, ei kaiverruksia hänen varuksissaan eikä aseissaan, ei mitään koristeellista koko hänen olemuksessaan. Kaikki oli yksinkertaista milteipä rumuuteen saakka, ikäänkuin se olisi ollut rehentelyä halveksivan hengen määräämää.
Jopa pyssykin, hänen luotettava aseensa – hänen ammattinsa tärkein työväline – näytti pyöreältä rautaputkelta, jonka päässä oli tukkina ruskea, kiilloittamaton puukappale; kun pyssyn perä oli maassa, ulottui sen piipun suu hänen olkapäänsä tasalle. Tällaisissa vaatteissa ja varuksissa oleva mies näytti noin viisikymmenvuotiaalta, hänen ihonsa oli tummahko, ja ensi näkemältä hänen kasvonsa tekivät vakavan vaikutuksen.
Tarkasti silmäilevä saattoi kuitenkin erottaa syvemmällä piilevän kerroksen tyyntä huumoria; ja pienten, harmahtavien silmien tuike ilmaisi niiden omistajan osaavan suuresti nauttia pilasta ja silloin tällöin lasketellakin piloja.
Irlantilainen oli lausunut hänen nimensä; se oli Zebulon Stump tahi "vanha Zeb Stump", jolla nimellä hänet paremmin tunnettiin hyvin suppeassa tuttavapiirissään.
Hän oli "kentuckylainen synnyltään ja kasvultaan" – kuten hän itse olisi selittänyt, jos häneltä olisi tiedustettu syntymäseutuaan – mutta hän oli viettänyt elämänsä alkupuolen alemman Mississippin varsilla kasvavissa aarniometsissä, pitäen metsästystä ainoana ammattinaan; ja nyt, myöhäisemmällä ikäkaudellaan, hän harjoitti samaa elinkeinoa lounaisen Teksasin erämaissa.
Se, miten hirvikoira käyttäytyi hyppiessään hänen edessään ja päästäessään sarjan koiramaisia tervetuliaisääniä, osoitti Zeb Stumpin ja mustanginpyydystäjä Mauricen olevan ystävällisissä väleissä keskenään.
"Iltaa!" tervehti Zeb lakoonisesti kookkaan hahmonsa varjostaessa majan ovea.
"Hyvää iltaa, Stump!" vastasi isäntä, nousten seisomaan ottaakseen vieraan vastaan. "Astukaa sisälle ja istuutukaa!"
Metsästäjä noudatti kehoitusta ja harppasi yhdellä askelella lattian poikki, minkä jälkeen hänen joidenkuiden kömpelöiden yritysten jälkeen onnistui sijoittaa ruhonsa tuolille, jolla Phelim oli äsken istunut. Istuimen mataluuden tähden hänen polvensa kohosivat leuan tasalle, ja pitkä pyssy sojotti kuin keihäänvarsi, ulottuen useita jalkoja hänen päänsä yläpuolelle.
"Surkeita tuoleja!" mutisi hän ilmeisesti tyytymättömänä asentoonsa. "Ja kitisevätkin lisäksi. Minä painan peräni mieluimmin puupölkylle; silloin on alla sellaista, mikä ei todennäköisesti petä."
"Koettakaas tuota!" ehdotti isäntä, osoittaen sopessa olevaa nahkaista matkalaukkua. "Se on tukevampi istuin."
Vanha Zeb noudatti ehdotusta, selvitti suunnattoman ruhonsa sekavat mutkat ja siirsi sen matkalaukulle.
"Jalkaisinko tavallisuuden mukaan, Stump?"
"En; iäkäs juhtani on tuolla ulkona sidottuna puunvesaan. En ole metsästämässä."
"Ette taida milloinkaan metsästää ratsain?"
"Olisin nahkapoika, jos niin tekisin. Jokainen, joka käy metsästämässä ratsain, on varmasti tulimmaisen typerä!"
"Mutta sehän on yleinen tapa Teksasissa!"
"Yleinen tai ei, typerä tapa se on – tulimmaisen laiskan ja typerän miehen tapa! Kaadan enemmän riistaa yhdessä päivässä kuin saisin kaadetuksi kokonaisessa viikossa, jos jalkojeni välissä olisi hevonen. Epäilemättä hevonen on paras otus teistä – koska alanne on tyyten toisenlainen. Mutta kun väijyy karhua, hirveä tai kalkkunaakaan, ei niistä näe paljoakaan, jos metsässä samoilee hevosen selässä ja säikyttelee tiehensä kaikki eläimet, joilla on korvat, penikulman päähän. Hevosista en minä taas välittäisi rahtuakaan, jollen tarvitsisi sellaista kantamaan lihataakkojani; juuri senvuoksi pidän vanhaa tammaani."
"Se on ulkosalla, niinkö mainitsitte? Vieköön Phelim sen vajaan! Olettehan täällä yötä?"
"Siinä mielessä tulin. Mutta teidän ei tarvitse vaivautua tamman tähden; se kyllä on sidottu varmasti kiinni. Käyn juottamassa sitä, ennenkuin paneudun nurmikolle."
"Tarvitsette kai syötävää? Phelim oli parhaillaan laittamassa illallista. Ikävä kyllä en voi tarjota teille mitään erikoisen herkullista – riistanlihahakkelusta."
"Ei mikään ole parempaa kuin hyvä hirvenliha paitsi karhunlihaa; mutta pidän molemmista hiilustalla paistettuina. Ehkä saan tarjota teille jotakin paistiksi kelpaavaa. Mestari Phelim, jos suvaitsette mennä käymään siellä, mihin juhtani on sidottu, löydätte kalkkunakukon riippumassa satulannupilla. Ammuin linnun tullessani joen vartta tänne päin."
"Oi, sepä mainion onnellista! Ruokavarastomme on ehtynyt tuiki vähiin – ihan kuiville, totta puhuen. Olen viimeisten kolmen päivän aikana ollut niin innokkaasti touhussa ajaessani takaa hyvin mielenkiintoista mustangia, ettei mieleenikään johtunut ottaa pyssyä mukaan. Phelim ja minä samoinkuin Tarakin olemme ihan nääntymäisillämme nälkään."
"Millaista mustangia?" tiedusti metsästäjä kiinnostumista osoittavaan sävyyn, näyttämättä panevan merkille viimeistä huomautusta.
"Tammaa, jolla on valkeita täpliä tumman suklaan värisellä pohjalla – oivallista eläintä!"
"Tulimmainen, nuori mies! Juuri sen tähden olen tullut tänne luoksenne."
"Tosiaankin!"
"Olen nähnyt sen mustangin – tamman, kuten sanoitte, vaikka en ole sitä tarkoin erottanut, koska se ei ole kertaakaan päästänyt minua puolta virstaa likemmäksi itseään. Olen nähnyt sen useita kertoja preerialla, ja olisin nyt pyytänyt teitä lähtemään sitä tavoittamaan. Kerron syyn. Kävin Leonan uudisasutuksilla sen jälkeen, kun viimeksi teidät tapasin ja kun sen näin. No niin, sinne on saapunut mies, jonka tunsin Mississippin varrella. Hän on rikas tilanomistaja, ja hän eli ennen oikein suurenmoisesti, erittäinkin juhliessaan. Monta hirvipaistia ja monta kalkkunakukkoa on tämäkin poika hankkinut hänen pöytäänsä. Hänen nimensä on Poindexter."
"Poindexter?"
"Juuri niin, parhaiten tunnettuja nimiä Mississippin varrella Orleansista St. Louisiin saakka. Silloin hän oli rikas; eikä hän luullakseni ole köyhä nytkään – koskapa hän on tuonut muassaan satakunta neekeriä. Sitäpaitsi siellä on hänen sisarenpoikansa, nimeltään Calhoun. Hänellä on dollareja, eikä hän tee niillä mitään muuta kuin lainaa niitä enolleen – minkä luulen erinäisistä syistä hänen tekevän mielellään. No niin, nuori mies, selitän, minkä tähden halusin tavata teitä. Tällä tilanomistajalla on tytär, joka on kuolemakseen ihastunut hevosiin. Hän ratsasteli vauhkoimmilla hevosilla Louisianassa, jossa he ennen asuivat. Hän kuuli minun kertovan isälleen täplikkäästä mustangista; eikä hän silloin tyytynyt mitenkään, ennenkuin isä lupasi maksaa suuren palkkion sen eläimen kiinniottajalle. Hän vakuutti olevansa valmis suorittamaan parisataa dollaria siitä eläimestä, jos se oli lainkaan sellainen kuin väitin sen olevan. Sittemmin kuulin hänen mielivän lähettää kaikki uudisasutuksen mustanginpyydystäjät heti sitä tavoittamaan; niinpä tulin tänne hiiskumatta kenellekään mitään niin vinhasti kuin vanha tammani jaksoi minut tuoda. Jos saatte kiinni sen täplikkään otuksen, niin Zeb Stump takaa, että saatte ne kaksisataa dollaria."
"Tulkaahan tänne, Stump!" pyysi nuori irlantilainen, nousten tuoliltaan ja lähtien ovelle.
Metsästäjä seurasi häntä, näyttäen kummastelevan äkillistä kehoitusta.
Maurice opasti vieraansa majan taakse, osoitti katosta ja kysyi:
"Näyttääkö tuo samanlaiselta kuin se mustangi on, josta olette puhunut?"
"Pahus vieköön! Sehän on ihan sama eläin! Kiinni jo. Kaksisataa dollaria yhtä helposti kuin lipumalla sileätä puuta alaspäin! Nuori mies, teillä on onnea; kaksisataa, heti paikalla ja varmasti! Ja paha minut periköön, jollei tuo eläin ole täydelleen sen rahan arvoinen! Hyväinen aika, kuinka komea otus se on! Kylläpä neiti Poindexter on mielissään! Se saattaa sen pikku olennon ihan pyörälle päästänsä!"
SEITSEMÄS LUKU
Yöllisiä vastuksia
Vanhan metsästäjän huomattua, että hänen mielessään ollut tehtävä oli jo ennakolta suoritettu, koska täplikäs mustangi oli vangittu, kiihtyi hänen mielialansa hyvin innostuneeksi.
Sitä kohotti vielä osa pullon sisältöä, jota riitti enemmän kuin Phelim oli arvioinut, joten he kaikki saivat ruokahalua kiihoittavan ryypyn, ennenkuin kävivät käsiksi paistettuun kalkkunaan, toisen kulauksen huuhdellakseen sen alas kurkustaan ja useita lisäksi aterian jälkeisen piipun seuraksi.
Kaikesta tästä nautittaessa keskusteltiin koko aika; puheenaiheet olivat samat, joista kaikki preerialaiset mielellään haastelevat: intiaanit ja metsästysjutut.
Koska Zeb Stump oli eräänlainen elävä tietosanakirja viimemainituissa asioissa, sallittiin puhumisen jäädä enimmäkseen hänen tehtäväkseen; ja hän suoritti sen siten, että hämmästyneen galwaylaisen huulilta kirposi useita kummastelun huudahduksia.
Paljon ennen keskiyötä keskustelu kuitenkin lopetettiin. Kenties tyhjä pullo yhtä suuressa määrin kuin mikä muu seikka tahansa kehoitti heitä paneutumaan levolle, vaikka heillä oli toinenkin ja vakavampi syy. Seuraavana aamuna mustanginpyydystäjä aikoi lähteä uudisasutuksille, ja heidän kaikkien oli välttämätöntä olla jalkeilla jo varhain valmistautuakseen matkalle. Villit hevoset, jotka vielä olivat vasta vähän kesyttyneitä, piti sitoa kiinni, jotta ne eivät pääsisi karkaamaan tien varrella; ja monista muista asioista piti huolehtia ennen lähtöä.
Iäkäs metsästäjä oli käynyt jo panemassa liekaan "vanhan tammansa" – kuten hän nimitti sitä hevoslajin surkeata edustajaa, jolla hän silloin tällöin ratsasti – ja tuonut palatessaan majaan mukanaan vanhan, kellahtavan huovan, joka oli hänen ainoa vuodetarpeensa.
"Teidän sopii sijoittua minun vuoteelleni", virkkoi kohtelias isäntä. "Minä saatan käydä lattialle levitetylle vuodalle."
"Ei", torjui vieras, "ei tuollaisia hyllyjä Zeb Stumpin makuusijaksi. Pidän enemmän vankasta maasta. Nukun sillä sikeämmin; eikä sitäpaitsi tarvitse pelätä putoamista."
"Jos mieluummin haluatte, käykää sitten lattialle. Tässä on paras paikka. Levitän vuodan teitä varten."
"Nuori mies, älkää yrittäkökään sellaista! Siinä vain tuhlaatte aikaanne. Tämä lapsi ei nuku lattioilla. Hänen vuoteenaan on preerian vihreä ruoho."
"Mitä! Ette kai toki aio nukkua ulkosalla?" tiedusti mustanginpyydystäjä jonkun verran ällistyneenä – nähdessään vieraansa vanha huopa kainalossaan siirtyvän ovea kohti.
"Juuri niin aion tehdä."
"Mutta ilmahan on hyytävän kolea – melkein yhtä kylmä kuin pohjoismyrsky!"
"Vähät siitä! On parempi kestää hieman vilua kuin tukehtumisen tunnetta – jota varmasti saisin kokea, jos nukkuisin sisällä."
"Laskette varmasti leikkiä, Stump?"
"Nuori mies!" lausui metsästäjä ponnekkaasti, vastaamatta suoranaisesti kysymykseen. "Nyt on kulunut lähes kuusi vuotta siitä, kun Zeb Stump viimeksi ojensi vanhan ruhonsa pitkäkseen katon alle. Aikoinaan minulla oli jonkinlainen koti ontossa sykomoripuussa. Se oli Mississippin varsilla silloin, kun muori oli elossa ja pidin taloutta pystyssä hänen mukavuudekseen. Hänen kuoltuaan muutin Louisianaan ja myöhemmin sitten siirryin tänne. Siitä pitäen on Teksasin sininen taivas ollut ainoana suojanani sekä valveilla ollessani että nukkuessani."
"Jos nukutte mieluummin ulkosalla –"
"Niin teen", keskeytti metsästäjä lyhyesti, samalla harpaten kynnyksen ylitse, ja asteli majan ja joen välissä olevalle vähäiselle nurmikolle.
Hän vei muassaan muutakin kuin vanhan huopansa. Sen lisäksi roikkui hänen käsivarrellaan noin viiden tai kuuden metrin pituinen jouhinuora. Se oli kappale cabriestoa – ja tavallisesti sitä käytettiin sidottaessa hevosia liekaan – mutta nyt sitä ei aiottu käyttää siihen tarkoitukseen.
Tarkastettuaan huolellisesti ruohikkoa läpimitaltaan useiden jalkojen laajuiselta alalta – minkä hän saattoi tehdä loistavan kuun valossa – hän laski yhtä huolellisesti nuoran tarkastetulle kohdalle, sijoittaen sen epäsäännöllisen ellipsin muotoiseksi kuvioksi.
Astuttuaan sen sisälle ja kietouduttuaan vanhaan huopaansa hän laskeutui rauhallisesti pitkäkseen. Tuokion kuluttua hän näytti olevan unessa.
Ja hän oli unessa, kuten hänen voimakas hengityksensä todisti, sillä Zeb Stumpin, jolla oli terve ruumiinrakenne ja puhdas omatunto, tarvitsi vain kutsua unta sitä saadakseen.
Hänen ei sallittu kauan häiriytymättä nauttia levostaan. Pari ihmetteleviä silmiä oli tarkkaillut hänen kaikkia liikkeitään – Phelim O'Nealin silmät.
"Mooseksen äiti!" jupisi galwaylainen. "Mitähän tuo vanha miekkonen tarkoittaa ympäröidessään itsensä nuoralla?"
Irlantilaisen uteliaisuus kamppaili jonkun aikaa hänen kohteliaisuutensa kanssa, mutta vihdoin voitti sen. Ja juuri kun nukkuja päästi kolmatta kuorsaustaan, hiipi palvelija hänen luoksensa, pudisti hänet hereille ja lausui kysymyksen, joka pohjaantui hänen äsken itselleen esittämään aprikointiin.
"Sinä tulimmaisen irlantilainen aasi!" kivahti Stump ilmeisesti harmistuneena häiriöstä. "Sait minut uskomaan aamun olevan käsissä! Mitäkö varten sovitan nuoran ympärilleni? Mitäpä muuta varten kuin torjuakseni matelijat?"
"Matelijat, herra Stump? Käärmeitäkö tarkoitatte?"
"Käärmeitä tietenkin. Sinä vietävä, mene nukkumaan!"
Purevasta nuhtelusta huolimatta Phelim palasi majaan nähtävästi hyvin mielissään. Jos Teksasissa mikään "lukuunottamatta itse intiaaneja", kuten hänellä oli tapana sanoa, esti häntä nukkumasta, tekivät sen juuri myrkylliset käärmeet. Koko sinä aikana, jonka hän oli ollut tässä maassa, hän ei ollut saanut kunnollisesti levätä yöllä, koska hän oli ajatellut ilkeitä käärmeitä tai uneksinut niistä. Mikä vahinko, ettei pyhä Patrik ollut käväissyt Teksasissa, ennenkuin lähti taivaaseen!
Kun Phelim oli syrjäisessä asumapaikassaan ollut eristettynä kaikista muista ihmisistä, ei hän ollut kertaakaan aikaisemmin nähnyt cabriestolla suoritettua temppua.
Vitkastelematta hän käytti hyväkseen näin hankkimaansa tietoa. Palattuaan majalle ja hiivittyään hiljaa sisälle – haluamatta herättää jo nukkuvaa isäntäänsä – hän otti cabrieston naulasta, meni jälleen ulkosalle ja veti pitkän nuoran paaluseinien ympärille, laskien sitä maahan sitä mukaa kuin eteni.
Kierrettyään majan ympäri hän astui jälleen sisälle ja mennessään kynnyksen ylitse jupisi:
"Kautta sieluni! Phelim O'Neal, tänä yönä nukut sikeästi Teksasin kaikista käärmeistä huolimatta!"
Joitakuita minuutteja Phelimin yksinpuhelun jälkeen vallitsi syvä hiljaisuus mustanginpyydystäjän majan ympärillä. Yhtä hiljaista oli sisälläkin, sillä pyhän Patrikin maanmies, joka ei enää ollut levoton matelevien tungettelijoiden tähden, oli melkein heti vaipunut uneen, levitetylle hevosenvuodalle laskeuduttuaan.
Jonkun aikaa näytti siltä kuin kaikki olisivat nauttineet täydellisestä levosta, Tara ja vangitut hevoset mukaanluettuina. Ei kuulunut mitään muuta kuin Zeb Stumpin tamman rauskutus sen läheisyydessä pureksiessa maukasta grama-heinää.
Pian kuitenkin näkyi iäkäs metsästäjä itse liikahtelevan. Hän ei virunut alallaan samassa asennossa, johon oli ojentautunut pitkäkseen, vaan käänteli kylkeä, ikäänkuin joku kuumeinen ajatus olisi pitänyt häntä valveilla.
Toistettuaan sen liikkeen kymmenkunta kertaa hän vihdoin nousi istualleen ja silmäili tyytymättömänä ympärilleen.
"Vietävä sen miehen tietämättömyyttä ja nenäkkyyttä – mokomankin irlantilaisen tolvanan!" Ne sanat tulivat sihahtaen hänen hampaittensa lomitse. "Hän pilasi yöleponi, tulimmainen! Olisi meikein oikein kiskoa hänet ulkosalle ja kastella häntä joessa. Pahus vieköön, eikö mieleni teekin tehdä se! Mutta en halua pahastuttaa sitä toista irlantilaista, joka on jotakin. Mahdollisesti en saa unta silmäntäyttäkään aamuun mennessä."
Tämän kiukkuisen yksinpuhelun jälkeen metsästäjä kietoi huovan uudelleen ympärilleen ja sijoittui jälleen pitkäkseen.
Hän ei kuitenkaan nukkunut, mitä todisti sitä seuraava heittelehtiminen ja rauhaton liikkuminen – minkä jälkeen hän taaskin nousi istumaan.
Hänen huuliltaan pääsi yksinpuhelu, hyvin samanlainen kuin aikaisempikin. Tällä kertaa se uhkaus, että Phelim pitäisi uittaa joessa, kirposi hänen suustansa ponnekkaammin ja päättäväisemmin.
Hänen nähtävästi empiessään, pitäisikö hänen toteuttaa aikomuksensa, käänsi hänen katseittensa kohdalle osunut esine hänen ajatuksensa toiselle suunnalle.
Maassa, viiden tai kuuden metrin päässä hänen istumapaikastaan, lipui pitkä, ohut hahmo ruohikossa. Käärmemäisen muodon ja sileän, niljakkaan, kuun hopeista valoa heijastavan ihon nojalla oli matelija helppo tuntea.
"Käärme!" äännähti hän jupisevasti katseensa osuessa matelijaan. "Mitähän lajia se lienee, kun se matelee liikkeellä tähän aikaan yöstä? Se on liian iso ollakseen kalkkarokäärme, vaikka näillä seuduilla onkin joitakuita miltei yhtä kookkaita kuin tuokin. Mutta se on liian kirkasvärinen ja liian hoikkavatsainen vanhaksi kalistinhännäksi! Niin, niitä se ei ole. Ahaa – nyt tunnen tuon madon! Se on kananpoika, ja se on kaiketi etsimässä munia! Se vietävän otus! Se on tulossa minua kohti niin suoraan kuin osaa madella!"
Puhujan sävy osoitti, ettei hän lainkaan pelännyt käärmettä – ei sittenkään, kun oli huomannut sen lähestyvän. Hän tiesi, ettei käärme menisi cabrieston ylitse, vaan kosketettuaan sitä kääntyisi toisaalle, ikäänkuin jouhinen nuora olisi ollut loimuavaa tulta. Taikakehänsä suojasta hän olisi saattanut katsella rauhallisesti tungettelijaa, vaikka se olisikin ollut preeriakäärmeistä myrkyllisin.
Mutta se ei ollut. Se oli päinvastoin mitä viattomin otus – vaaraton kuin "kananpoika", josta sen laji on saanut yleisen nimityksensä – samalla kun se on kookkaimpia Pohjois-Amerikan matelijain luettelossa.
Zebin kasvojen ilme hänen istuessaan sitä tarkkailemassa kuvasti pelkkää uteliaisuutta eikä sitäkään kovin paljoa. Metsästäjästä, jolla oli yhtenään tapana loikoa ruohikossa, ei tämä näky tuntunut laisinkaan oudolta eikä peloittavalta, ei edes sittenkään, kun otus tuli cabrieston ääreen ja pää hieman koholla hankasi kuonoaan nuoraa vasten.
Senjälkeen oli vielä vähemmän syytä olla peloissaan, sillä sen tehtyään käärme heti kääntyi ympäri ja alkoi peräytyä ruohikossa.
Sekunnin tai pari metsästäjä tarkkaili sen loittonemista liikahtamattakaan itse. Hän näytti epäröivän, pitikö hänen seurata sitä ja tuhota se vaiko jättää se poistumaan, kuten se oli tullutkin – kaikessa rauhassa. Jos se olisi ollut kalkkarokäärme, "kuparipää" tai "mokkasini", olisi hän toiminut Edenin puutarhassa julistetun kirouksen mukaisesti ja painanut raskaan alligaattorinnahkaisen saappaansa koron sen päähän. Mutta vaaraton kananpoika-käärme ei kuulunut niihin eläimiin, joihin Zeb Stumpin vastenmielisyys kohdistui, kuten kävi ilmi hänen joistakuista sen loitotessa mutisemistaan sanoista.
"Mateleva olento-paha, menköön! Se ei ole viholliseni, vaikka se silloin tällöin imeekin tyhjäksi kalkkunanmunan ja luonnollisesti vähentää sitä lintulajia. Mutta sehän on vain sen luonnon mukaista, eikä minun sentähden pidä olla sille kiukkuinen. Mutta minun sietäisi vietävän hyvästi olla kiukkuinen sille tulimmaisen irlantilaiselle – sille lemmon löyhkäävälle hupakolle, koska hän herätti minut! Totisesti tekisi mieleni maksaa se hänelle, jos vain keksisin jonkun keinon, joka ei häiritsisi sitä nuorta miekkosta. Ahaa! Tulimmainen, nyt sen keksin – niin se käy – niin varmasti kuin nimeni on Zeb Stump!"
Lausuessaan viimeiset sanansa metsästäjä, jonka piirteet olivat äkkiä saaneet kujeellisen rattoisuuden ilmeen, ponnahti pystyyn ja kiiruhti poistuvaan matelijaan päin vartalo kumarassa.
Muutamilla askelilla hän ennätti sen luokse ja karkasi sen kimppuun kaikki kymmenen sormea harallaan.
Seuraavalla hetkellä käärmeen pitkä, kimalteleva ruho oli ylhäällä maasta ja vääntelehti hänen otteessaan.
"Ja nyt, nuori herra Phelim", huudahti hän, ikäänkuin puhutellen käärmettä, "jollen toimita irlantilaiselle sielullesi sellaista säikähdystä, että se pitää sinut valveilla aamuun saakka, en osaa erottaa hiirihaukkaa kalkkunasta. Tästä saat itsellesi vuodekumppanin!"
Niin sanoen hän eteni majaa kohti, hiipi meluttomasti sen varjoon ja hellitti käärmeen otteestaan – pudottaen sen cabrieston muodostaman piirin sisäpuolelle, jolla Phelim oli niin ovelasti ympäröinyt nukkumasijansa.
Palattuaan senjälkeen ruohovuoteelleen ja taaskin vedettyään vanhan huovan hartioittensa suojaksi hän jupisi:
"Käärme ei tule pois nuoran ylitse – se on varma; eikä se jätä vähäistäkään alaa sen sisäpuolella tutkimatta päästäkseen sieltä pois – se on yhtä varmaa. Jollei se matele irlantilaisen keltanokan ylitse puolen tunnin kuluessa, niin vanha Zeb Stump on itse keltanokka. Hei! Mitäs se on? Tulimmainen, se on jo nyt hänen kimpussaan!"
Jos metsästäjä olisi mielinyt tuoda julki vielä joitakin muita mietteitään, ei niitä olisi kuulunut, sillä samassa nousi sellainen sekava hälinä, jonka täytyi herättää kaikki elävät olennot Alamon varrella aina penikulmien päässä.
Aloittaja oli ihmisääni – tai oikeammin ihmisen ulvonta, sellainen, joka saattoi lähteä ainoastaan galwaylaisen kurkusta. Tämän hornamaisen hälyn alkuunpanija oli Phelim O'Neal.
Pian kuitenkin hänen äänensä hukkui haukkumis-, korskumis- ja hirnumiskuoroon, jota jatkui keskeytymättä useita minuutteja.
"Mikä on hätänä?" tiedusti hänen isäntänsä, hypähtäen vuoteeltaan ja hapuillen säikähtynyttä palvelijaansa kohti. "Mikä pahus sinuun on mennyt, Phelim? Näitkö aaveen?"
"Voi, isäntä – Jeesuksen nimessä, vielä pahempaa! Minut on käärme murhannut. Se pureksi minua yli koko ruumiin. Autuas pyhä Patrik! Olen tuhoutunut syntispoloinen! Varmasti kuolen!"
"Puri sinua, niinkö sanoit – mihin kohtaan?" kysyi Maurice, hätäisesti iskien tulta ja ryhtyen tarkastamaan palvelijansa ihoa – apunaan vanha metsästäjä, joka oli tähän mennessä saapunut majaan.
"En erota minkäänlaista puremanjälkeä", jatkoi mustanginpyydystäjä pyöriteltyään Phelimiä ympäri ja tarkoin tutkittuaan hänen ihoaan.
"Ei naarmuakaan", pisti Stump lakoonisesti väliin.
"Kautta sieluni, jollei minua siis ole purtu, sitä parempi. Mutta se mateli ihan ylitseni. Tunnen sen vieläkin ihossani kalmankylmänä."
"Olikohan täällä lainkaan käärmettä?" virkkoi Maurice, joka oli taipuvainen epäilemään palvelijansa väitöstä. "Uneksit käärmeestä, Phelim – siinä kaikki."
"En totisesti uneksinut, isäntä; se oli todellinen käärme. Kautta sieluni, olen siitä varma!"
"Luultavasti täällä on ollut käärme", huomautti metsästäjä kuivasti. "Katsotaanhan, löytäisimmekö sen. Se onkin omituista. Koko rakennus on jouhinuoran ympäröimä. Mitenkähän matelija on tullut sen ylitse? Tuolla – kas tuolla se on!"
Puhuessaan metsästäjä osoitti majan nurkkaan, jossa käärme näkyi olevan kiemurassa.
"Vain kananpoika!" jatkoi hän. "Se ei ole sen vaarattomampi kuin nuori kyyhkynen. Se ei olisi voinut purra teitä, Phelim; mutta tehdään se kuitenkin puremattomaksi."
Niin sanottuaan metsästäjä tarttui käsin käärmeeseen, nosti sen ilmaan ja paiskasi sen majan lattiaan niin rajusti, että se melkein menetti liikkumiskykynsä.
"Kas niin, Phelim!" huudahti hän, täydentäen surmantyönsä raskaan kenkänsä kannalla. "Teidän sopii jälleen paneutua vuoteeseenne ja nukkua aamuun saakka pelkäämättä häiriintymistä – ainakaan käärmeiden taholta."
Potkien kuollutta matelijaa edellään Zeb Stump poistui majasta, hihittäen rattoisasti itsekseen ojentaessaan jättiläisruhonsa kolmannen kerran ruohikolle.
KAHDEKSAS LUKU
Alacranin ryömimisjälki
Käärmeen surmaaminen tuntui olevan yleisen rauhan palautumisen merkki. Koiran ulvominen vaimeni samalla kuin palvelijankin. Mustangit seisoivat jälleen varjostavien puiden juurella äänettöminä.
Majan sisällä ei kuulunut muuta melua kuin ajoittaista kahinaa, kun Phelim enää luottamatta cabriestonsa turvaamiskykyyn kääntyili rauhattomana hevosenvuodallaan.
Myöskin ulkosalla häiritsi hiljaisuutta ainoastaan yksi ääni, vaikka se kuulosti tyyten toisenlaiselta kuin sisällä kuuluva ääni. Sitä olisi voinut verrata alligaattorin örinän ja urossammakon kurnutuksen sekoitukseen, mutta koska se lähti Zeb Stumpin sieraimista, saattoi se olla ainoastaan nukkuvan metsästäjän kuorsaamista. Sen sointuisa täyteläisyys todisti hänen olevan sikeässä unessa.
Hän oli – oli ollut melkein heti sijoituttuaan uudelleen cabriestonsa kehään. Se, että hän oli saanut kostaa äskeiselle häiritsijälleen, oli rauhoittanut hänen hermojaan; ja taaskin hän nautti täydellisen levon suomasta laukeamisesta.
Lähes tunnin ajan kesti tätä ristiriitaista duettoa, johon loivat vaihtelua ainoastaan silloin tällöin kuuluva resitatiivi, ison sarvipöllön huhuilu, tai cantata penserosa, preeriasuden valitusmainen ulvonta.
Mutta tämän ajan kuluttua alkoi sama hälykuoro toistamiseen, ja kuten edelliselläkin kerralla, aloitti sen äkkiä connemaralaisen meluisa ääni.
"Voi, armias taivas!" parkaisi hän, ja hänen ensimmäinen kirkaisunsa ei herättänyt ainoastaan majan isäntää, vaan myöskin ulkosalla niin sikeästi nukkuvan vieraan. "Pyhä äiti! Tahrattoman viaton neitsyt! Pelasta minut – pelasta minut!"
"Mistä sinut pitää pelastaa?" tiedusti hänen isäntänsä, ponnahtaen taaskin vuoteeltaan ja kiiruhtaen iskemään tulta. "Mikä hätänä, sinä tulimmaisen miekkonen?"
"Toinen käärme! Voi, kautta sieluni, paljoa ilkeämpi matelija kuin se oli, jonka herra Stump tappoi. Se on pureksinut pahasti rintaani. Sitä paikkaa, josta se ryömi ylitseni, polttaa kuin olisi Ballyballaghin hevosenkengittäjä korventanut minua punahehkuisella raudalla!"
"Te tulen vietävän haisunäätä!" kiljui Zeb Stump, joka huopa hartioillaan täytti oviaukon tyyten. "Olette kahdesti turmellut yöuneni, te irlantilainen hupsu! Suokaa anteeksi, nuori herra Gerald! Hupsuja on kaiketi joka maassa, Amerikassa yhtä hyvin kuin Irlannissakin – mutta tämä teidän seuralaisenne on pahin milloinkaan kohtaamani. En, pahus vieköön, käsitä, miten saamme lainkaan unta tänä yönä, jollemme ensin hukuta häntä tuonne jokeen!"
"Voi, rakas herra Stump, älkää puhuko tuolla tavoin! Vannon teille molemmille, että täällä oli toinen käärme. Varmasti se on vieläkin majassa. Vain minuutti sitten tunsin sen matelevan ylitseni."
"Te varmaankin uneksitte?" vastasi metsästäjä rauhallisemmin ja puolittain kysyvästi. "Vakuutan teille, ettei ainoakaan käärme Teksasissa mene jouhisen nuoran poikki. Sen äskeisen täytyi olla rakennuksessa, ennenkuin veditte lasson sen ympärille. Todennäköisesti niitä ei ole voinut olla kahta. Pian varmistumme siitä etsimällä."
"Voi, kamalaa! Katsokaahan!" kirkaisi galwaylainen, vetäen paidan yltänsä ja paljastaen rintansa. "Tuossa on matelijan jälki suoraan kylkiluitteni poikki! Enkö sanonut teille, että täällä oli toinen käärme? Voi, autuas Äiti, miten minun käy? Se tuntuu tulijuovalta!"
"Käärme!" huudahti Stump, astuen pelästyneen irlantilaisen luokse ja pitäen kynttilää likellä hänen ihoaan. "Käärme tosiaankin! Ikuisen maanjäristyksen nimessä se ei ole ollut mikään käärme! Se on ollut pahempi!"
"Pahempi kuin käärme?" ulvoi Phelim kauhistuneena. "Pahempi, niinkö sanoitte, herra Stump? Tarkoitatteko, että se on vaarallista?"
"No niin, se saattaa olla, mutta saattaa olla olemattakin. Se riippuu siitä, löydänkö jotakin täältä lähistöltä ja löydänkö sitä pian. Jollen löydä, niin, herra Phelim, en vastaa –"
"Voi, herra Stump, älkää väittäkö sitä vaaralliseksi!"
"Mitä se on?" tiedusti Maurice, silmäillen punertavaa juovaa, joka ulottui vinoittain hänen seuralaisensa rinnan ylitse ja näytti tulikuuman värttinän kärjellä piirretyltä. "Mitä se oikeastaan on?" toisti hän entistä huolestuneempana huomattuaan, kuinka vakavan näköisenä metsästäjä katseli omituisen näköistä jälkeä. "En ole koskaan aikaisemmin nähnyt tuollaista. Onko se jotakin sellaista, että sen tähden kannattaa olla levoton?"
"Kyllä varmasti, nuori herra Gerald", vastasi Stump, viitaten Mauricea tulemaan ulkosalle, missä hän puhui hänelle kuiskimalla, jotta Phelim ei olisi kuullut.
"Mutta mitä se on?" kysyi mustanginpyydystäjä kiihkeästi.
"Se on myrkyllisen tuhatjalkaisen ryömimisjälki."
"Myrkyllisen tuhatjalkaisen! Onko se purrut häntä?"
"Ei; sitä tuskin uskon. Mutta sen ei tarvitsekaan sitä tehdä. Sen ryömiminen riittää jo sellaisenaan tappamaan hänet!"
"Armias taivas! Ette toki tarkoita sitä?"
"Kyllä tarkoitan, herra Gerald. Olen nähnyt useamman kuin yhden kelpo miehen sortuvan saatuaan ihan samanlaisen juovan ihoonsa. Jollei tehdä jotakin ja tehdä sitä pian, saa hän ensin hourimiskuumeen ja sekoaa sitten järjiltään ikäänkuin vesikauhuisen koiran purema olisi tehnyt hänet hulluksi. Ei kuitenkaan maksa peloitella häntä, ennenkuin katson, mitä voin tehdä. Näillä seuduilla kasvaa erästä yrttiä tai pikemminkin kasvia. Jos löydän sitä lähistöltä, ei meidän ole lainkaan vaikea parantaa häntä. Mutta on kirotun onnetonta, että kuu on painunut pois näkyvistä, ja voin etsiä sitä yrttiä ainoastaan hapuilemalla. Tiedän niitä kasvavan runsaasti tuolla jyrkänteellä; ja jos suvaitsette mennä sisälle pitämään tuota miekkosta rauhallisena, yritän tehdä jotakin. Viivyn poissa ainoastaan tuokion."
Kuiskailemalla suoritettu keskustelu ja se seikka, että puhelijat olivat sitä varten menneet ulkosalle, eivät olleet suinkaan rauhoittaneet Phelimin pelkoa, vaan tähän mennessä äidyttäneet sen äärimmilleen; ja juuri silloin, kun iäkäs metsästäjä katosi pimeään, lähdettyään etsimään yrttejä, syöksyi hän majasta, ulvoen entistä surkeammin.
Kului jonkun aikaa, ennenkuin hänen isäntänsä sai hänet tyyntymään, ja se tapahtui vasta sitten, kun mustanginpyydystäjä oli vakuuttanut, ettei ollut vähääkään vaaraa – vaikka hänen omakaan uskonsa ei siihen nähden ollut kovinkaan varma.
Muutamia sekunteja senjälkeen Zeb Stump ilmestyi oviaukkoon, ja hänen kasvonilmeensä tekivät miellyttävän vaikutuksen sisälläolijoiden tunteisiin. Hänen varman luottamuksellinen sävynsä ja rauhalliset eleensä ilmaisivat yhtä selvästi kuin sanat olisivat voineet kertoa hänen löytäneen etsimiään yrttejä. Hänen oikeassa kädessään oli joukko soikeita, tumman vihreitä esineitä – joissa kaikissa törrötti piikkejä yhtä pitkän matkan päässä toisistaan olevissa ryhmissä. Maurice tunsi ne oregano-kaktuksen lehdiksi.
"Älkää olko huolissanne, Phelim!" virkkoi iäkäs metsästäjä lohduttavasti, astuessaan kynnyksen yli. "Nyt ei ole mitään pelättävää. Löysin palsamia, joka poistaa poltteen verestänne pikemmin kuin liekki kärventää höyhenen. Lakatkaa kiljumasta, mies! Olette luullakseni herättänyt jokaisen linnun, eläimen ja matelijan unestaan yli kahdenkymmenen virstan päähän saakka joen varrella sekä ylös- että alaspäin. Jos vielä pidätte tuollaista melua kauan, saatte tänne komantshit vuoriltaan, ja se olisi kenties pahempi asia kuin tämän tuhatjalkaisen otuksen ryömiminen. Herra Gerald, laittakaa te valmiiksi kääre, sillä aikaa kun minä valmistan hauteen!"
Metsästäjä veti veitsensä tupestaan ja karsi ensiksi pois piikit; poistettuaan sitten ulkopinnan hän leikkeli kaktuksen paksut, mehevät lehdet noin kahdeksannestuuman paksuisiksi viipaleiksi. Ne hän levitti kiinni toisiinsa mustanginpyydystäjän jo varaamalle, puhtaalle puuvillakankaiselle tilkulle ja metsästäjämäisen näppärästi pani tämän hauteensa tulehtuneelle juovalle, jonka hän selitti aiheutuneen tuhatjalkaisen kynsistä, mutta jonka todellisesti oli aiheuttanut matelijan tuhansia kertoja nukkujan ihoon uponneiden, myrkyllisten leukapielien myrkky.
Oregano vaikutti melkein silmänräpäyksessä. Kasvin kirpeä neste oli vastamyrkkyä, joka teki mitättömäksi eläimen erittämän myrkyn; ja pian potilas vapautuneena pelosta ja suloisen turvallisuudentunteen – vastavaikutuksen vahvistaman – tyynnyttämänä vaipui syvään, virkistävään uneen.
Etsittyään tuhatjalkaista sitä kuitenkaan löytämättä – sillä tämä kamala matelija, joka Meksikossa tunnetaan alacranin nimellä, menee päinvastoin kuin kalkkarokäärme pelottomasti cabrieston ylitse – väliaikainen lääkäri poistui äänettömästi majasta, laskeutui vielä kerran ruohoiselle vuoteelleen ja nukkui häiriytymättä aamuun saakka.
Heti aamun sarastaessa he kaikki kolme olivat jalkeilla – Phelim oli tointunut sekä pelostaan että kuumeestaan. Nautittuaan aamiaiseksi paistetun kalkkunan jätteitä he kiiruhtivat lähtemään majalta. Entinen Ballyballaghin tallipoika laittoi teksasilaisen metsästäjän avustamana villit hevoset kuntoon kuljetettaviksi tasangon poikki – sitomalla ne vankasti yhteen – samalla kun Maurice huolehti omasta ratsustaan ja täplikkäästä tammasta. Hän kulutti aikaansa erikoisesti hoitaessaan kaunista vankiaan – suki huolellisesti sen harjan ja hännän sekä poisti sen kiiltävistä karvoista ne tahrat, jotka kielivät, kuinka ankara ajo oli tarvittu, ennenkuin hän oli saanut eläimen ylvään kaulan taipumaan hänen lassonsa hillittäväksi.
"Tulimmainen, mies!" huudahti Zeb hieman ällistyneenä tarkkaillessaan mustanginpyydystäjän puuhia. "Teidän ei tarvitsisi olla puolittainkaan noin turhantarkka! Woodley Poindexter ei pura kauppojaan. Saatte ne kaksisataa dollaria niin varmasti kuin nimeni on Zebulon Stump; ja pahus minut periköön, jollei tuo tamma ole viimeistä kolikkoa myöten sen rahan arvoinen!"
Maurice kuunteli hänen huomautuksiaan vastaamatta mitään; mutta hänen huulillaan väikkyvä, puolittain tukahdutettu hymy ilmaisi kentuckylaisen täydelleen arvostelleen väärin hänen uutteran sukimisensa syytä.
Vajaan tunnin kuluttua mustanginpyydystäjä oli matkalla punaisen ruskean oriinsa selässä, taluttaen täplikästä tammaa lassollaan, samalla kuin vangittujen hevosten cavallada samosi ripeätä vauhtia tasangolla galwaylaisen tallirengin johtamana.
Zeb Stump, joka ratsasti "vanhalla tammallaan", saattoi pysyä heidän matkassaan ainoastaan yhtenään takomalla juhtansa kylkiä kantapäillään; ja pujottelehtien okaisten mezquite-ruohojen seassa Tara ravasi haluttomasti muiden jäljessä.
Maja, jonka vuotaovi oli suljettu tungeksivien eläinten varalta, jäi omiin hoteisiinsa. Sen yksinäisyyttä ja hiljaisuutta häiritsivät vähään aikaan ainoastaan sarvipöllön huhuilu, kuguaarin karjunta ja nälkäisen kajootin ulvomishaukunta.
YHDEKSÄS LUKU
Rajaseudun linnoitus
Tähtilippu, Fort Ingen yläpuolelle kohotettu, liehuu korkeassa tangossaan ja luo häilyvän varjonsa oudon ja omalaatuisen kiintoisaan näkyyn.
Siinä on kuva puhtaasta rajaseutuelämästä – jollaisen kenties ainoastaan nuoremman Vernetin sivellin olisi pystynyt todenmukaisesti maalaamaan – puolittain sotilaallinen, puolittain siviilinen – puolittain villi, puolittain sivistysolojen mukainen – sellaisten miesten hahmojen kirjavoittama, joiden iho, asu ja ammatti osoittavat heidän kuuluvan molempiin äärimmäisyyksiin ja kaikkiin niiden välisiin asteisiin.
Myöskin näyttämö – itse linnoitus – on sekaluonteinen. Tähtilippu ei hulmua vallinsakaroiden ja hammasharjaisten muurien yläpuolella; se ei luo lepattelevaa varjoaan suojahautoihin eikä katettuihin käytäviin, kaivantoihin, sisämuureihin eikä ampumavieruihin – tuskin mihinkään linnoitukselle ominaisiin varustuksiin. Karkeatekoinen, algarobian rungoista kyhätty paaluaita, joka ympäröi kahdensadan hevosen tallikatoksia; sen ulkopuolella kymmenkunta rakennusta, joiden tyyli on mahdollisimman yksinkertainen – jotkut niistä pelkkiä risukojuja – jacaleja – isoin kasarmina; takana sairaala sekä muonamestarin ja majoitusmestarin varastot; toisella laidalla päävahti ja toisella laidalla vaativammassa asemassa upseerien kasino ja asunnot; kaikki koruttoman näköisiä – kaikki päällystetyt muurilaastilla ja valkaistut kalkilla, jota Leonassa on runsaasti – kaikki sieviä ja puhtaita, kuten tuleekin olla suuren sivistyskansan asua käyttävien sotajoukkojen majoituspaikalla. Sellainen on Fort Inge.
Katsetta kohtaa toinenkin taloryhmä, vähän matkan päässä oleva – melkein, jollei aivan yhtä komea kuin sekin, jota olemme edellä kuvailleet ja jota nimitetään "linnoitukseksi". Nämä rakennukset ovat parhaiksi lipun luoman varjon ulkopuolella, vaikkakin sen suojeluksessa – sillä sitä ne saavat kiittää syntymästään ja olemassaolostaan. Ne ovat sen kylän alku-itu, jollaisia yleisesti kasvaa amerikkalaisen sotilasaseman läheisyyteen – josta hyvin todennäköisesti varsin likeisessä tulevaisuudessa sukeutuu kaupunki – kenties suurikin.
Nykyisin niissä asuu ruokatavarakauppias, jonka varastossa on sellaisia "herkkuja", joita ei ole sisällytetty sotilaiden muona-annoksiin, ravintoloitsija, jonka tarjoiluhuoneessa on lattia valkeata hiekkaa ja hyllyillä säihkyviä, prismamaisia laseja houkuttelemassa joutilasta vetelehtijää sisälle; pari pelihuoneenpitäjää, joiden keskenään kilpailevat faro- ja monté-pöydät kiskovat sotilaiden taskusta suurimman osan palkkaa, parikymmentä tummasilmäistä naista, joiden maine on epäilyttävä, yhtä suuri joukko metsästäjiä, kuskeja, mustanginpyydystäjiä ja ammatittomia henkilöitä, jollaisia on kaikissa maissa sotaväen sijoituspaikkojen loisina ja leiripaikkojen liitännäisinä.
Tämän kirjavan seurakunnan hallussa olevat talot on sijoitettu jonkunlaisen asemakaavan mukaisesti. Kenties ne ovat yhden ainoan keinottelijan omaisuutta. Ne sijaitsevat aukion ympärillä, jossa lyhty- ja kuvapatsaiden sijasta näkyy lahoava kypressinrunko ja pensasmainen orapihlaja kohoamassa poljetusta ruohosta.
Leona – tällä kohtaa pelkkä puro – lipuu sekä linnan että kylän taitse. Etupuolella leviää tasainen alue – niin vihreä kuin vihreä kasvikenttä suinkin saattaa olla – etäisyydessä sitä rajoittava, tumma metsä, jossa erilaiset tammet, pekaanit ja jalavat taistelevat olemassaolosta piikkisten kaktusten ja anonien kanssa ja jossa on kymmenittäin kasvitieteilijöille tuntemattomia köynnös-, kiipijä- ja loiskasveja. Etelässä ja idässä pitkin puron varsia näkyy siellä täällä taloja, uudisviljelijäin asuntoja, joista jotkut ovat karkeatekoisia ja äsken valmistuneita, muutamat harvat taas komeampityylisiä ja peräisin vanhemmilta ajoilta. Eräs näistä viimemainituista kiinnittää erikoisesti huomiota; se on iso rakennus, jonka tasainen katto on pykäläisellä rintasuojuksella reunustettu ja jonka valkeat seinät pistävät hyvin silmään sitä puolittain ympäröivän, vihreän metsän muodostamaa taustaa vasten. Se on Casa del Corvon kartano eli hacienda.
Kun kääntää katseensa pohjoista kohti, näkee omituisen, erillisen kohoaman – jättiläiskokoisen kivikartion – joka nousee satojen jalkojen korkeuteen tasangon tasosta, ja kaukaa sen takaa näkyy aaltomainen, vaakasuora juova, Guadalupen vuoriston ääriviiva; tämä vuoristo ulkonee kielekkeenä Llano Estacadon miltei tuntemattomasta ylätasangosta.
Katsokaahan ylöspäin! Näette puolittain safirin-, puolittain turkoosinvärisen taivaan, jossa päivällä ei näy ainoatakaan muuta läikkää kuin sen kultaisen jumalan kehrä ja jota yöllä täplittävät tähdet näyttävät kiiltävästä teräslevystä leikatuilta ja jolla loistava kuu on hopeaakin hohtavampi.
Katsokaa alaspäin – sinä hetkenä, jona kuu ja tähdet ovat kadonneet ja Matagorda-lahdelta alkaa puhaltaa maatuuli, kukkien tuoksun kyllästämä, tarttuen tähtilippuun ja levittäen sen aamun silmän katseltavaksi, katsokaa silloin alaspäin ja ihailkaa näkyä, joka olisi sietänyt joutua Vernetin siveltimen kuvattavaksi – liian vaihteleva ja eloisa, liian runsasmuotoinen, liian paljon pukuja sisältävä ja liian värikylläinen kynällä hahmoteltavaksi.
Näette sotilaita joukko-osastojensa asussa – Yhdysvaltain jalkaväen vaalean sinisissä puvuissa, rakuunain tummemmansinisessä takissa ja ratsujääkärien miltei näkymättömässä, vihreässä sovassa.
Vain harvat ovat täydessä asussa – ainoastaan päivystävä upseeri, vahtimiehistön kapteeni ja itse vahtisotilaat.
Heidän vapaavuorolla olevat kumppaninsa vetelehtivät kasarmin ympärillä ja paaluvarustuksen ympäröimällä alueella, yllänsä punainen flanellipaita, päässä lerppahattu ja jalassa kiilloittamista kaipaavat saappaat.
Heidän seassaan on miehiä, joiden asut eivät pyrikään olemaan sotilaallisia: kookkaita metsästäjiä puettuina peitotusta hirvennahasta valmistettuihin nuttuihin ja vastaavanlaisiin, pitkiin säärystimiin – meksikolaisasuisia paimenia ja mustanginpyydystäjiä – itse meksikolaisia, joilla on jalassa leveät calzonerot ja pitkillä kannuksilla varustetut botat, hartioilla serapé, ja kiiltonahkainen sombrero veikeästi kallellaan päälaella. He keskustelevat intiaanien kanssa, jotka ovat saapuneet linnoitukseen ystävällisissä aikeissa, hieromaan kauppasopimuksia ja ystävyysliittoja, joiden teltat ovat hieman syrjässä ja joiden olkapäillä roikkuu punaisia, vihreitä ja sinisiä huopia – tehden heidät kiehtovan, jopa klassillisen näköisiksi heidän ihoaan tahraavasta, kammottavasta maalauksesta ja heidän pitkää, mustaa, hevosenjouhilla jatkettua tukkaansa tahmentavasta liasta huolimatta.
Kuvitelkaa sielunne silmien eteen tämä eri kansojen sekoitus, jonka jäsenet ovat rotujensa, elinehtojensa ja ammattinsa mukaisissa, erilaisissa puvuissa; pistäkää sinne tänne sekaan joku Etiopian mustaihoinen poika, jonkun upseerin mieskohtainen palvelija tai jonkun läheisyydessä asuvan tilanomistajan lähetti; kuvitelkaa heitä seisomassa ja puhelemassa ryhmissä tai kävelemässä sileällä tasangolla viisien tai kuusien seisahtuneiden vaunujen lomissa, paria kuusinaulaista, pyöräisillä alustoillaan olevaa tykkiä, joiden likellä ovat ammusrattaat, nelikulmaista telttaa tai paria, joiden yläpuolella liehuu viiri, joissa joku omituinen upseeri mieluummin nukkuu purjekankaan varjossa, vahtisotilaiden yhteen kytkettyjä, pistimillä varustettuja kiväärejä – kun kuvittelette kaikkia näitä yksityiskohtia, saatte sielunne silmien eteen totuudenmukaisen kuvan Teksasin rajaseutujen, sivistyselämän äärimmäisen liepeen, sotilaallisesta linnoituksesta.
Suunnilleen viikko sen jälkeen, kun louisianalainen tilanomistaja saapui uuteen kotiinsa, seisoi Fort Ingen edustalla olevalla harjoituskentällä kolme upseeria, katsellen Casa de Corvon haciendaan päin.
He olivat kaikki nuoria miehiä; vanhin heistä ei ollut yli kolmenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen olkaimensa, joissa oli kaksinkertainen nauha, osoittivat hänen olevan kapteenin; toinen, jonka olkaimissa oli ainoastaan yksi poikkinauha, oli ensimmäinen luutnantti, kun taas nuorin, jonka olkain oli tyhjä, oli joko toinen luutnantti tai virkaatekevä upseeri.
Heillä oli vapaavuoro, ja he keskustelivat Casa del Corvon "tulokkaista" – louisianalaisesta tilanomistajasta ja hänen perheestään.
"Siellä pidetään jonkinlaiset tupaantuliaiset", virkkoi jalkaväen kapteeni, viitaten linnoitukseen tulleeseen, kaikkia linnoitusväen varsinaisia upseereja koskevaan kutsuun. "Ensin päivälliset ja sitten karkeloa – oikea tarkastuspäivä, jolloin otaksuttavasti näemme tämän uudisasutuksen ylimystön ja kaunottaret."
"Ylimystönkö?" vastasi rakuunaluutnantti, nauraen. "Täällä ei sitä liene kovinkaan paljoa; ja kaunottaria on kai vieläkin vähemmän."
"Olet erehtynyt, Hancock. Niitä molempia on Leonan rannoilla. Tänne on harhaantunut joitakuita arvokkaita perheitä Yhdysvalloista. Epäilemättä kohtaamme niiden jäseniä Poindexterin kutsuilla. Mitä ylimyksellisyyteen tulee, on sitä isännässä itsessään yllin kyllin. Hänessä on sitä kylliksi tartuttamaan sitä kaikkiin sinne saapuviin vieraisiin; ja mitä taas kauneuteen tulee, olen valmis lyömään vetoa siitä, että hänen tyttärensä on kauniimpi kuin ainoakaan Sabine-joen tällä puolen asuva nainen. Muonamestarin veljentytär ei enää ole tämän seudun tunnustettu kaunotar."
"Niinkö tosiaan!" äänsi jääkäriluutnantti venytellen, ja hänen sävynsä osoitti tämän väitöksen häntä harmittavan. "Neiti Poindexterin täytyy sitten olla tulimmaisen hauskan näköinen."
"Niin hän onkin, sen vakuutan, jos hän on lainkaan saman näköinen kuin viimeksi hänet nähdessäni, mikä tapahtui tanssiaisissa Bayou Lafourchessa. Siellä oli puoli tusinaa nuoria kreoleja, jotka olivat vähällä joutua mittelemään miekkoja hänen tähtensä."
"Otaksuttavasti keimailija?" vihjaisi jääkäri.
"Ei sinnepäinkään, Crossman. Ihan päinvastoin, vakuutan. Hän on kuitenkin ylpeä tyttö – kylliksi ylpeä antaakseen nenälle jokaiselle miekkoselle, joka yrittäisi olla liian tuttavallinen. Hänessä on aika paljon isän kopeutta. Se on Poindexterien sukupiirre."
"Juuri sellaiseen tyttöön minä mielistyisin", huomautti nuori rakuuna leikillisesti. "Ja jos hän on niin hauskan näköinen kuin väitätte, kapteeni Sloman, niin varmasti yritän häntä tavoitella. Päinvastoin kuin tämän Crossmanin on minun sydämeni aivan vapaa. Jumalan kiitos siitä!"
"No niin, herra Hancock", vastasi jalkaväenupseeri, tervevaistoinen herrasmies, "en ole taipuvainen lyömään vetoa; mutta olisin valmis panemaan vetoon ison rahaerän siitä, ettette puhu noin nähtyänne Louise Poindexterin – jos nimittäin puhutte vilpittömästi".
"Pyh, Sloman! Älkää olko huolissanne minun tähteni! Olen liian usein ollut ihanien silmien pommitettavana pelätäkseni niitä vähääkään."
"Ette ainoidenkaan niin kirkkaiden kuin hänen silmiensä."
"Pahus vieköön! Saatte miekkosen rakastumaan tähän naiseen ihan häntä näkemättä. Hänen täytyy olla tavaton – verraton."
"Hän oli sellainen, kun viimeksi hänet näin."
"Kuinka kauan siitä on?"
"Lafourchen tanssiaisista? Malttakaas – kahdeksantoista kuukautta. Ne olivat heti Meksikosta palattuamme. Hän esiintyi silloin ensi kertoja seuraelämässä.
"Kuin kirkas tähti taivahan ja loistoon syntynyt!"
"Kahdeksantoista kuukautta on pitkä aika", huomautti Crossman viisaasti, "pitkä aika naimattomalle neidolle – erittäinkin kreolien keskuudessa, joiden parissa monesti mennään avioliittoon kahdentoista vuoden iässä, vartoamatta 'suloista kuudettatoista ikävuotta'. Hänen kauneutensa on saattanut menettää jonkun verran kukkeuttaan."
"Sitä en lainkaan usko. Olisin käynyt siellä nähdäkseni sen, mutta arvasin heidän olevan kiireisissä valmistelupuuhissa ja kenties toivovan, ettei heidän luokseen saapuisi vieraita. Mutta majuri kävi Casa del Corvossa ja kehui sieltä palattuaan neiti Poindexterin kauneutta niin, että oli vähällä joutua kahakkaan täkäläisen komentajattaren kanssa."
"Kautta sieluni, kapteeni Sloman", vannoi rakuunaluutnantti, "olette kiihoittanut uteliaisuuttani siinä määrin, että olen jo puolittain rakastunut Louise Poindexteriin".
"Ennenkuin tyyten rakastutte", virkkoi jalkaväenupseeri vakavasti, "sallikaa minun neuvoa teitä olemaan hieman varovainen. Takalistolla on bête noir."
"Veli kaiketi? Veljeähän tavallisesti pidetään sellaisena."
"Hänellä on veli, mutta veli ei ole mörkö. Hän on vapaamielinen, ylevä nuori mies – ainoa tuntemani Poindexter, joka ei ole ollut ylpeyden pöyhistämä. Hän on ihan vastakohtainen."
"Ylimysmielinen isä sitten? Hänellä ei varmaankaan olisi mitään Hancockien kanssa solmittavaa avioliittoa vastaan?"
"Siitä en ole niin kovin varma, koska Hancockit ovat Uuden Englannin yankeita ja hän on ritarillinen etelävaltiolainen! Mutta en tarkoita vanhaa Poindexteriä."
"Kuka tai mikä se pöpö sitten on – jollei se ole ihminen?"
"Ihminen se on tavallaan. Miespuolinen serkku – omituinen olento – nimeltään Cassius Calhoun."
"Muistaakseni olen kuullut sitä nimeä mainittavan."
"Niin minäkin", yhtyi jääkäriluutnantti.
"Niin on melkein jokainen, joka oli jollakin tavoin mukana Meksikon sodassa – joka nimittäin oli mukana Scottin sotaretkellä. Hän esiintyi siellä laajamittaisesti eikä aivan hyvämaineisesti. Hän oli mississippiläisen vapaaehtoisrykmentin kapteeni, sillä hän on kotoisin siitä valtiosta; mutta hänet tavattiin useammin monté-pöydästä kuin rykmenttinsä majoituspaikalta. Parin jutun vuoksi hänellä oli öykkärin maine. Mutta sen maineen alku ei juontunut Meksikon sodan ajoilta. Hän oli hankkinut sen ennenkuin lähti sotaan, ja New Orleansin hurjastelijoiden keskuudessa hän oli hyvin tunnettu vaarallisena miehenä."
"Mitäpä kaikesta siitä?" lausui nuori rakuuna, ja hänen sävynsä tuntui hieman uhmaavalta. "Kukapa välittää siitä, onko Cassius Calhoun vaarallinen vaiko vaaraton mies? En minä ainakaan. Hän on vain tytön serkku, niinhän sanoitte?"
"Ehkä enemmänkin. Minulla on syytä uskoa hänen olevan rakastuneen tyttöön."
"Entä luuletteko hänen olevan mieluisen?"
"Sitä en osaa sanoa. Tiedän tai epäilen vain, että hän on isän suosikki. Olen kuullut mainittavan sen syitä, tosin ainoastaan kuiskailtuja, mutta liian otaksuttavia naurettaviksi. Vanha tarina – lainatuista rahoista johtuva vaikutusvalta. Poindexter ei ole niin rikas kuin ennen – muutoin emme olisikaan nähneet häntä täällä."
"Jos neito on niin viehättävä kuin väitätte, saamme otaksuttavasti Cassius Calhouninkin tänne ennen pitkää."
"Ennen pitkää! Niin vähänkö tiedättekin koko asiasta? Hän on täällä; saapui tänne perheen muassa ja asuu nyt talossa. Jotkut väittävät, että hän on osakkaana maanviljelysyrityksessä. Näin hänet ihan tänä aamuna – hotellin tarjoiluhuoneessa – maistelemassa väkeviä ja rehentelemässä entiseen tapaansa."
"Tummaihoinen mies, noin kolmikymmenvuotias, mustahiuksinen ja mustaviiksinen, yllä sininen verkapuku, puolittain sotilaallinen, ja colt-revolveri hihnassa vyöllä?"
"Niin, ja teurastuspuukko, jos olisitte sattunut sitä tähyämään, takin povella. Sama mies."
"Hän on aika peloittavan näköinen miekkonen", huomautti nuori jääkäri. "Jos hän on öykkäri, niin kyllä hän on sen näköinenkin."
"Pahus vieköön hänen näkönsä!" kivahti rakuuna puolittain äkäisesti. "Emme ole upseereja setä Samulin armeijassa sitä varten, että ulkonäkö tai pullikoiminen meitä säikyttäisi. Jos hän tulee minulle rehentelemään, niin hän saa nähdä minun hypistelevän liipaisinta yhtä vikkelästi."
Samassa torvi törähti aamuisen paraatin merkiksi – mitä juhlamenoa noudatettiin tässä pienessä rajalinnoituksessa yhtä säännöllisesti kuin jos siellä olisi majaillut kokonainen armeijakunta – ja upseerit erosivat toisistaan, lähtien majoituspaikkoihinsa valmistamaan komppanioita linnoitusta komentavan majurin tarkastettaviksi.
KYMMENES LUKU
Casa del Corvo
Casa del Corvon nimellä tunnettu maatila eli hacienda oli noin viiden kilometrin mittainen Leona-joen metsäistä laaksoa pitkin ja ulottui kaksi kertaa niin pitkän matkan eteläänpäin, jokeen rajoittuvalle preerialle.
Itse talo, jota tavallisesti, vaikka ei oikein, nimitettiin haciendaksi, oli pitkän tykinkantaman päässä Fort Ingestä, josta sen valkeat seinät osittain näkyivät, kun taas muita osia varjostivat joen äyräitä reunustavat korkeat puut.
Sen paikka oli omituinen ja epäilemättä valittu pitäen silmällä sen puolustamista, sillä sen perustukset oli laskettu sellaiseen aikaan, jolloin saatettiin odottaa intiaaniahdistajia, kuten niitä saattaa tulla, ja usein tuleekin, vielä nykyisinkin.
Joki teki hevosenkengän tai ympyränkaaren muotoisen mutkan, saartaen alueen kolmelta taholta, ja kaaren jänne tai oikeammin sen kohdalle piirretty suorakaide oli talon pohjana. Siitä nimitys – Casa del Corvo – "kaartuman talo".
Julkisivu eli sisäänkäytävän puoli oli preerialle päin, ja viimemainittu muodosti komean pihanurmikon, taivaanrannalle saakka ulottuvan, johon verrattuna kuninkaallinen puisto olisi supistunut hakamaaksi.
Casa del Corvon samoin kuin muidenkin suurien meksikolaisten maaseuturakennusten tyyliä olisi saattanut nimittää maurilais-meksikolaiseksi. Se oli yhden kerroksen korkuinen, ja sen tasainen katto – azotea – oli yltympäri varustettu vesikouruilla ja rintasuojuksella. Muurien sisäpuolella oli piha, patio, jonka lakena oli avoin taivas; kamara oli kivetty, ja siellä oli suihkukaivo sekä katolle vievät kiviportaat. Julkisivun ovi – saguan – oli mahtava, jykevä laitos, ja siinä oli tiheässä vaarnanpäitä, ja joka seinällä oli kaksi tai kolme ikkunaa, joita suojasivat tukevat, rautaiset ristikot, rejat. Siinä meksikolaisen haciendan tärkeimmät luonteenomaiset piirteet, ja Casa del Corvo erosi vain vähän tästä tyypistä, joka oli melkein ihan yleinen koko espanjalaisen Amerikan suunnattomalla alueella.
Tällainen asunto kaunisti louisianalaisen tilanomistajan äsken ostamaa maatilaa.
Vielä ei ollut tapahtunut minkäänlaisia muutoksia rakennuksen ulkonäössä eikä paljoa sen sisäpuolellakaan, jollemme ota huomioon asukkaita. Nyt nähtiin pihalla ja käytävissä puolittain anglosaksilaisia, puolittain ranskalais-amerikkalaisia kasvoja sen sijaan, että siellä aikaisemmin oli nähty ainoastaan puhtaasti espanjalaistyyppisiä kasvoja; ja täysiäänisen, sointuvan andalusiankielen sijasta kuului siellä nyt puolittain teutoonisen kielen käreämpiä kurkkuääniä – joiden vaihteluksi silloin tällöin kajahti kreolilaisranskan vienompi sointu.
Päärakennuksen muurien ulkopuolella – kylämäisenä rykelmänä olevissa, yuccakasvin lehdillä katetuissa majoissa, jotka aikaisemmin tarjosivat suojaa haciendan peoneille ja muille alustalaisille – oli muutos silmäänpistävämpi. Ennen asteli ylpeänä nurmikolla pitkä, laiha vaquero, ratsupaimen, mustassa, leveälierisessä, kiiltonahkaisessa hatussa ja ruudullisessa serapéssa, kannustensa kilistessä jokaisella askelella, kun siellä nyt taas herrasteli siniseen villakankaiseen tai huopaiseen takkiin puettu, komenteleva "päällysmies", jonka ruoska paukahteli kaikissa nurkissa; ennen oli Aztecan ja Anahuacin punaihoisia lapsia niukissa, parkitusta hirvennahasta valmistetuissa asuissaan vetelehtinyt haluttomina, surullisen ja juhlallisen näköisinä jacaleittensa luona tai astellut äänettöminä sinne tänne, kun siellä taas nyt Etiopian mustaihoiset pojat ja tyttäret aamusta iltaan saakka lörpöttelivät iloista loruiluaan tai lauluillaan ja tanssillaan näennäisesti osoittivat paikkansapitämättömäksi sen ajatuksen, että orjuus ja onnettomuus liittyvät toisiinsa!
Oliko muutos Casa del Corvon maatilalla tapahtunut parempaan päin?
Aikoinaan olisi Englannin kansa vastannut tähän kysymykseen kieltäen niin yksimielisesti ja ponnekkaasti, että se olisi ollut omiaan tukahduttamaan kaiken epäilyksen sen vilpittömyydestä.
Voi inhimillistä heikkoutta ja ulkokultaisuutta! Kauan
hellimämme myötätunto orjia kohtaan on osoittautunut pelkäksi
teeskentelykudokseksi. Ohjaajanaan harvainvalta – ei maamme todellinen
ylimystö, sillä tämä aines olisi ollut liian jalo antautuakseen niin
syvään juonitteluun, vaan kaikissa neljässä säädyssä ensimmäisille
valtasijoille luikertaneiden, vehkeileväin nousukkaiden muodostama
harvainvalta – johtajinaan nämä kansan oikeuksia vähentävät,
kiihkoiset vehkeilijät Englanti on osoittautunut uskottomaksi
julistetulle mielipiteelleen. [Avustaessaan etelävaltioita Yhdysvaltain
kansalaissodassa. – Suom.]Kokonaan toisenlaisessa aiheessa pyörivät Louise Poindexterin ajatukset hänen heittäytyessään tuolille pukeutumiskuvastimensa eteen ja käskiessään kamaripalvelijattarensa Florindan valmistaa häntä ottamaan vastaan vieraita, joiden pian odotettiin saapuvan haciendaan.
Oli tupaantuliaiskutsuja varten varattu päivä, ja noin tunnin kuluttua oli päivällisen määrä olla pöydässä. Se olisi saattanut selittää sen rauhattomuuden, jonka voi huomata nuoren kreolittaren ilmeistä ja jonka erittäinkin Florinda havaitsi; mutta syynä ei ollut se. Kamarineidolla oli omat arvelunsa emäntänsä levottomuuden syystä, kuten kävi ilmi heidän keskensä sukeutuvasta keskustelusta.
Sitä voi tuskin nimittää keskusteluksi. Pikemminkin tuntui siltä kuin nuori nainen olisi ajatellut ääneen palvelijattaren toimiessa kaikuna. Koko elämänsä ajan oli kreolitar tottunut pitämään mustaihoista palvelijatartaan sellaisena olentona, jolta ei kannattanut salata mietteitään sen enempää kuin hän olisi salannut niitä tuoleilta, pöydältä, sohvalta tai miltä muilta huoneessa olevilta huonekaluilta tahansa. Oli vain se erotus, että Florinda oli hieman eloisampi ja mukavampi seuralainen, ja hänellä oli se etu, että hän pystyi vastaamaan ääneen hänelle lausuttuihin huomautuksiin.
Astuttuaan huoneeseen Florinda oli ensimmäisten kymmenen minuutin aikana hoitanut vilkasta keskustelua kiinnostamattomista asioista, emäntänsä vain silloin tällöin pistäessä väliin jonkun äännähdyksen.
"Oi, neiti Louise", jatkoi neekerityttö sormiensa hellästi hypistellessä hänen nuoren emäntänsä loistavia hiuskiehkuroita, "kuinka kaunis tukkanne onkaan! Samanlainen kun kypressipuissa riippuva, pitkä espanjansammal; se on vain toisenvärinen ja välkkyy kuin sokeritehtaan siirappi."
Kuten jo on mainittu, oli Louise Poindexter kreolitar. Senjälkeen lienee tuskin tarpeellista sanoa, että hänen tukkansa oli tumma ja – kuten neekerityttö oli karkeapuheisesti lausunut – runsas kuin espanjansammal Se ei ollut musta, vaan lämpimän, hehkuvan ruskea – jollaista väriä nähdään kilpikonnan kuoressa tai talvisen soopelin turkissa.
"Oi", pitkitti Florinda, levittäen tavatonta hiuskiehkuraa, joka välkkyi kastanjanvärisenä hänen tummalla kämmenellään, "jospa minulla olisi päässäni tällainen viehättävä tukka tämän kelvottoman, käpertyneen villan asemasta! Silloin panisin heidät kaikki jalkojeni juureen – jokaikisen heistä."
"Mitä tarkoitat, tyttö?" tiedusti nuori nainen ikäänkuin olisi juuri silloin herännyt joistakuista haaveellisista aatoksistaan. "Mitä sinä oikein puhelit? Panisit heidät jalkojesi juureen. Kenet niin?"
"Niin, no; tiedätte kyllä, mitä tämä lapsi tarkoittaa."
"Kunniasanallani, en tiedä."
"Panisin heidät rakastumaan minuun. Niin olisi minun pitänyt sanoa."
"Mutta kutka?"
"Kaikki valkoihoiset herrasmiehet. Nuoret tilanomistajat, linnoituksen upseerit – kaikki. Teidän hiuksillanne, neiti Louise, saattaisin valloittaa heidät kaikki."
"Ha, ha, ha!" nauroi nuori nainen, jota huvitti se ajatus, että Florindan päässä olisi hänen uhkea tukkansa. "Arvelet, että jos sinulla olisi minun hiukseni, olisit voittamaton miesten keskuudessa?"
"En, neiti – en yksin tukkanne avulla – mutta jos minulla olisi teidän suloiset kasvonne, ihonne, valkea kuin alabasteri, kookas vartalonne, ylimyksellinen ulkonäkönne. Oi, neiti Louise, olette loistavan kaunis! Olen kuullut valkoihoisten herrasmiesten niin vakuuttavan. Eikä minun olisi tarvinnut sitä kuulla. Näen sen itsekin."
"Alat oppia imartelemaan. Florinda."
"En totisesti, neiti – ei sanaakaan imartelua – ei sanaakaan, vannon sen. Apostolien nimessä vannon sen."
Jos katsoi tytön emäntään, ei kaivannut hänen totisia vakuutuksiaan uskoakseen hänen sanojensa olevan vilpittömiä, niin liioitelluilta kuin ne saattoivatkin tuntua. Vakuuttaessaan Louise Poindexteriä kauniiksi kertasi vain häntä ympäröivän seurapiirin yleistä arvostelua. Yksi ainoa silmäys riitti antamaan tässä suhteessa varmuuden kenelle tahansa – yhtä hyvin tuntemattomille kuin tutuillekin. Hänen kauneuttansa ei tarvinnut etsiä – mutta sen kuvaaminen oli kuitenkin vaikeata. Kynä ei pysty kuvaamaan sellaisia kasvoja. Sivellinkin saattaisi antaa niistä ainoastaan hämärän aavistuksen, sillä ei ainoakaan maalari, vaikkapa kuinka taitava, kykenisi saamaan kankaalle sitä hehkuvaa, eetterimäistä valoa, jota säihkyi hänen silmistään ja jota näytti säteilevän hänen kasvoistaan. Hänen piirteensä olivat puhtaan klassilliset ja muistuttivat Feidiaan ja Praksiteleen suosimia naiskauneuden tyyppejä. Mutta koko kreikkalaisessa pantheonissa ei kuitenkaan ole ainoitakaan kasvoja, joihin niitä olisi saattanut verrata, sillä ne eivät olleet jumalattaren kasvot, vaan miehen silmästä miellyttävämmät, naisen kasvot.
Aistillisuuden häive, joka tuli näkyviin alahuulen hekumallisessa kaareutumassa ja vielä selvemmin poskien alapuolen silmäänpistävässä, pyöreässä muodossa, riisti tosin hänen kasvoiltaan niiden puhtaan henkevyyden leiman, mutta ei ehkä vähentänyt niiden kauneutta. Monet miehet olisivat pitäneet tätä jumalallisesta tyypistä poikkeavaa piirrettä viehättävyyden vahvistuksena, koska Louise Poindexter ei heistä olisi näyttänyt palvottavalta jumaluusolennolta, vaan rakastettavalta naiselta.
Hänen ainoa Florindan totisiin vakuutuksiin suomansa vastaus oli nauru – huoleton, vaikka ei epäileväinen. Tätä nuorta kreolitarta ei tarvinnut muistuttaa kauneudestaan. Hän oli varsin hyvin siitä tietoinen, minkä olisi saattanut päättää siitäkin, että hän loi useammin kuin kerran pitkän silmäyksen kuvastimeen, jonka ääressä hänen pukemisensa suoritettiin. Neekeritytön imartelu tuskin lainkaan liikutti hänen tunteitaan; se ei varmastikaan tehonnut häneen sen enempää kuin spanielikoiran, hänen lemmikkinsä, liehittely olisi tehonnut; ja kohta senjälkeen hän antautui jälleen aatoksiinsa, joista puhelu oli hänet herättänyt.
Florindaa ei vaimentanut se, että hän havaitsi emäntänsä olevan hajamielisen näköisen. Tytön mielessä oli ilmeisesti jotakin – jokin ongelma, johon hän halusi valaistusta ja jonka hän oli päättänyt selvittää.
"Oi!" jatkoi hän, ikäänkuin puhellen itsekseen. "Jos Florinda olisi puolittainkaan yhtä viehättävä kuin nuori emäntä, ei hän välittäisi kenestäkään – ei hän huokaisi noin syvään kenenkään tähden!"
"Huokaisi!" kertasi hänen emäntänsä, äkkiä säpsähtäen toisen sanojen vuoksi. "Mitä sillä tarkoitat?"
"Hyväinen aika, neiti Louise, Florinda ei ole niin sokea kuin luulette eikä niin kuurokaan. Hän on nähnyt teidän istuskelevan pitkät ajat samassa paikassa; ette hiisku sanaakaan, vain huokailette – syvään ja pitkään. Vanhalla tilalla Louisianassa ette milloinkaan tehnyt sellaista."
"Florinda! Pelkään sinun menettävän järkesi tai sen jääneen Louisianaan. Kenties täkäläinen ilmasto jollakin tavoin vaivaa sinua. Niinkö, tyttö?"
"Hyväinen aika, neiti Louise, sitä pitäisi kysyä teiltä itseltänne. Ettehän ole vihainen, vaikka puhunkin näin suoraan? Florinda on orjanne – hän rakastaa teitä kuten oikeata sisartaan. Hän ei ole onnellinen kuullessaan teidän huokailevan. Juuri senvuoksi hän on esiintynyt näin vapaasti. Ettehän ole hänelle äkäinen?"
"Varmasti en. Minkä tähden olisin äkäinen sinulle, lapsi? En ole. En sanonutkaan olevani, mutta ajatuksesi ovat harhaantuneet ihan väärään suuntaan. Se, mitä olet nähnyt tai kuullut, ei ole voinut olla muuta kuin omaa kuvitteluasi. Mitä huokailemiseen tulee, huihai! Minulla on muutakin ajateltavaa juuri tällä hetkellä. Minun pitää olla seurana noin sadalle vieraalle, jotka lisäksi ovat melkein kaikki tuntemattomia; ja heidän joukossaan ovat ne nuoret tilanomistajat ja upseerit, jotka kietoisit lumoihisi, jos sinulla olisi minun tukkani. Ha, ha, ha! Minä en halua heitä kietoa – en heistä ainoatakaan! Laita siis tukkani mielesi mukaan – niin ettei se vähääkään muistuta paulaa!"
"Oi, neiti Louise, niinkö sanoitte?" tiedusti neekerityttö ilmeisesti kiinnostuneena. "Sanoitteko, ettette välitä ainoastakaan niistä herrasmiehistä? Heidän joukossaan on pari, kolme komeata oikein, oikein komeata. Yksi heistä on tilanomistaja ja kaksi upseeria – kaikki nuoria herrasmiehiä. Tiedätte, keitä kolmea tarkoitan. Kaikki he ovat olleet huomaavaisia teitä kohtaan. Oletteko varma, neiti, ettette huokaile kenenkään heidän tähtensä?"
"Taaskin huokailua! Ha, ha, ha! Mutta, kas niin, Florinda, tuhlaamme aikaa. Muista, että minun pitää joutua seurustelusaliin ottamaan vastaan sataa vierasta! Minun täytyy saada vähintäin puoli tuntia aikaa tasaantuakseni sopivaan mielentilaan niin suurta vastanottoa varten."
"Olkaa huoletta, neiti Louise, olkaa huoletta! Ehdin hyvin pukea teidät valmiiksi – aikaa on yllin kyllin. Teidän pukemisenne ei ole kovinkaan vaivaloista. Hyväinen aika, tehän näytätte loistavalta minkälaisessa asussa hyvänsä. Olette ihanin kaunotar, vaikka yllänne olisi samanlainen puku kuin maatilan peltotyöläisillä on."
"Millainen imartelija sinusta onkaan tullut, Florinda! Alan epäili sinun tavoittelevan jotakin suosionosoitusta. Haluaisitko minun rupeavan välittäjäksi ja sovittavan sinun ja Pluton välisen riidan?"
"En, neiti. En enää ikinä ole ystävällisissä suhteissa Pluton kanssa. Hän osoittautui niin pahaksi pelkuriksi silloin, kun preerialla puhkesi se kova myrsky. Oi, neiti Louise, miten meille molemmille olisi käynyt, jollei se nuori, valkoihoinen herrasmies, jolla oli punainen hevonen, olisi ratsastanut sitä kautta?"
"Jollei hän olisi tullut, rakas Florinda, niin hyvin todennäköisesti ei meitä kumpaakaan olisi nyt täällä."
"Oi, neiti, eikö hän ollut todella miellyttävä mies? Näittehän hänen kauniit kasvonsa. Näitte hänen tuuhean tukkansa, ihan samanvärinen kuin teidän omanne on, mutta hieman samalla tavoin kihartunut kuin minun tukkani. Puhuakaan siitä nuoresta tilanomistajasta tai linnoituksen upseereista! Toiset väittävät hänen olevan halpa-arvoisen miehen – pelkän valkoihoisen kuljeksijan. Kukapa siitä välittäisi? Hänen kaltaisensa mies saattaisi panna tämän lapsen huokailemaan. Oi, hän on sellainen, juuri sellainen!"
Tähän saakka nuori kreolitar oli saanut säilytetyiksi piirteensä jotensakin rauhallisina. Hän yritti sitä edelleenkin, mutta se oli ylivoimainen ponnistus. Joko sattumalta tai tahallaan Florinda oli hipaissut emäntänsä sielun herkintä kieltä.
Hän ei olisi mitenkään mielellään tunnustanut sitä edes orjattarelleenkaan; ja hän tunsi huojennusta, kun pihalta kuuluva äänekäs puhelu tarjosi hänelle kunnolliselta tuntuvan syyn lopettaa pukeutumisen sekä samalla arkaluontoisen keskustelun, johon hänen olisi saattanut olla pakko antautua.
YHDESTOISTA LUKU
Odottamaton saapuminen
"Kuulehan, sinä tulimmaisen neekeri, missä isäntäsi on?"
"Herra Poindexterkö? Vanha herrako vai nuoriko?"
"Pahus vieköön nuoren! Tarkoitan herra Poindexteriä. Ketä muuta tarkoittaisin? Missä hän on?"
"No, no, sir, he ovat molemmat kotona – he ovat kyllä molemmat poissa talosta – vanha herra ja nuori herra Henry. He ovat joella, tuolla alapuolella, missä pannaan uutta aitaa. No, no niin, löydätte heidät sieltä."
"Joen varrella, tuolla alapuolella! Kuinka etäällä arvelet heidän olevan?"
"No, no, sir! Neekeri arvelee sinne olevan matkaa viisi tai kuusi virstaa – nimittäin ihan vähintään."
"Viisi tai kuusi virstaa? Sinun täytyy olla lemmonmoinen pässinpää, neekeri. Herra Poindexterin alue ei ulotu niin pitkälle; eikä hän luullakseni laittele aitoja kenenkään muun pelloille. Kuulehan! Mihin aikaan häntä varrotaan kotiin? Siitä sinulla on toivottavasti selvempi käsitys."
"Heitä molempia odotetaan kotiin varsin pian, nuorta herraa ja vanhaa herraa ja myöskin herra Calhounia. Niin, niin, taaskin täällä on suurenmoiset juhlat, tässä mökissä – arvaatte sen itsekin siitä hajusta päättäen, jota keittiöstä leviää. Niin, niin. Kaikenlaisia suurenmoisia herkkuja – paahtopaisteja ja maksalaitteita, paistettuja porsaita, piiraisia ja kananpoikia. Niin, hei, täällä on taas samanlaista kuin entisinä aikoina Mississippijoen rannoilla! Eläköön vanha herra Poindexter! Hän on oikeata lajia. No, mutta, muukalainen, minkä tähden te ette luikkaa mukana? Ettekö ole isännän ystävä?"
"Tulimmainen, neekeri! Etkö muista minua? Kun nyt katselen rumaa naamaasi, tunnen sinut."
"Kaikkivaltias Luoja! Eikö siinä olekin herra Stump, joka ennen aina toi metsänriistaa ja kalkkunakukkoja entiseen kartanoon? Totta totisesti hän siinä on kuin onkin. Hei vain, herra Stump, tämä neekeri muistaa teidät yhtä hyvin kuin olisimme nähneet toisemme toissa päivänä. Kuulin teidän käyneen täällä tuonnoittain, mutta olin silloin jossakin asioilla. Olen nykyisin kuski, ajan niitä vaunuja, joissa talon emäntä, kaunis neiti Louise, käy ajelemassa. Oi, herra, hän on hyvin kaunis tyttö. Väitetään, ettei Florinda ole mitään hänen rinnallaan. Älkää huoliko, herra Stump, teidän on parasta varrota, kunnes isäntä tulee kotiin. Hänen pitäisi olla täällä ihan tuossa tuokiossa."
"No niin, jos asia on siten, niin odotan häntä", vastasi metsästäjä, verkkaisesti nostaen jalkansa satulan ylitse, jossa hän oli siihen saakka istunut. "Ja nyt, ukko", lisäsi hän antaessaan suitset neekerin käteen, "anna tammalle maissia hinkalosta! Olen ratsastanut sillä otuksella yli kaksikymmentä virstaa salaman vauhdilla – vain tehdäkseni isännällesi palveluksen."
"Oi, herra Zebulon Stump, tekö siellä?" huusi hopeinen ääni, minkä jälkeen Louise Poindexter ilmestyi kuistille. "Niin arvelinkin", jatkoi nuori nainen, tullen kaiteen ääreen, "vaikka en odottanutkaan teitä näin pian. Mainitsittehan lähtevänne pitkälle matkalle. No niin, olen hyvilläni siitä, että olette täällä, ja niin ovat isä ja Henrykin. Pluto, mene heti puhuttelemaan Chloe, keittäjää, ottamaan selkoa, mitä hän voi antaa herra Stumpille päivälliseksi! Ette ole syönyt vielä päivällistä, arvaan. Olette tomuinen – tulette juuri matkalta? Kuulehan, Florinda! Kiiruhda noutamaan ruokakaapista jotakin juotavaa! Herra Stump on varmasti janoissaan, näin kuumana päivänä. Mitä mieluimmin haluatte, portviiniä, sherryä vaiko punaviiniä? Ai, nyt muistankin teidän erikoisesti pitäneen monongahela-wiskystä. Luullakseni sitä on meillä. Florinda, käy katsomassa, onko sitä! Tulkaa tänne kuistille, rakas herra Stump, ja istuutukaa! Tiedustitteko isää? Vartoan häntä kotiin millä minuutilla tahansa. Koetan olla seurananne siihen saakka, kunnes hän saapuu."
Jos nuori nainen olisi keskeyttänyt puheensa aikaisemmin, ei hän olisi saanut vastausta heti. Nytkin kului muutamia sekunteja, ennenkuin Zeb vastasi. Hän seisoi silmäillen tyttöä ikäänkuin pelkästään kiihkeän ihailunsa mykistämänä.
"Armollinen Luoja, neiti Louise?" ähkäisi hän vihdoin. "Kun näin teitä Mississippin varsilla, luulin teitä maailman sievimmäksi olennoksi; mutta nyt uskon teidän olevan sievimmän olennon sekä maan päällä että taivaassa. Voi, hyväinen aika!"
Iäkkään metsästäjän kehuminen oli tuskin liioiteltua. Kun Louise Poindexter oli juuri pukeutunut, kun hänen runsaan tukkansa kiilto ei ollut ilman vaikutuksesta himmennyt, kun hänen poskensa hehkuivat karmininvärisinä kylmän veden vaikutuksesta ja hänen kaunis vartalonsa oli viehättävästi verhottu intialaisesta muslinista valmistettuun vaippaan, valkeaan ja läpikuultavaan, oli hän varmasti yhtä sievä kuin mikä muu olento tahansa maan päällä – jollei taivaassakin.
"Hyväinen aika!" huudahti metsästäjä uudelleen, pitkittäen imarteluaan, "olen aikoinani nähnyt, kuten olen luullut, sieviä naispuolisia olentoja – vanha muorini ei hänkään ollut rumannäköinen, kun tutustuin häneen Kentuckyssä – ei totisesti ollutkaan. Mutta sen sanon, neiti Louise, että jos heistä kaikista leikattaisiin sievimmät osat ja ne sitten taaskin liitettäisiin yhteen, ei niistä tulisi tuhannetta osaa sellaisesta enkelistä kuin te olette."
"Oh-hoh-hoh, herra Stump – herra Stump! Minua ällistyttää se, että te puhutte tuolla tavoin. Teksas on muuttanut teidät ihan hovimieheksi. Jos tällaista jatkuu, pelkään teidän menettävän ominaisuutenne puhua suoraan. Tämän jälkeen varmastikin tarvitsette oikein pitkän ryypyn. Kiiruhda, Florinda! Muistaakseni mainitsitte mieluimmin haluavanne wiskyä?"
"Jollen sitä sanonut, niin ainakin niin ajattelin, ja se on suunnilleen samantekevä. Olette oikeassa, neiti, pidän enemmän wiskystä kuin niistä tahmeista likööreistä, ja juon aina sitä, milloin vain sitä saan. Teksas ei ole vähääkään muuttanut juomataipumuksiani."
"Herra Stump, haluatteko sen sekoitettuna vedellä?" kysyi Florinda, joka toi pikarin noin puolillaan "monongahelaa".
"En, tyttö. Pahus vieköön vetenne! Olen saanut siitä kyllikseni sen jälkeen kun lähdin liikkeelle tänä aamuna. En ole saanut maistaa tippaakaan väkevää koko päivänä – en edes hajuakaan."
"Rakas herra Stump, ette varmastikaan voi juoda sitä tuollaisenaan? Sehän polttaa kurkkunne! Ottakaa vähän sokeria tai hunajaa sen sekaan!"
"Se pilaisi sen, neiti. Se on kyllin makeata ilman sellaista tohtoroimista, etenkin sittenkun on katsahtanut lasiin. Saatte nähdä, enkö voi juoda sitä. Nyt yritän!"
Vanha metsästäjä kohotti pikarin huulilleen ja ryypättyään siitä kolme kulausta sekä rahtusen neljättä ojensi sen tyhjänä takaisin Florindalle. Huulten äänekäs maiskutus melkein hukutti nuoren naisen ja palvelijattaren samanaikaiset hämmästyksen huudahdukset.
"Polttaa kurkkuani, niinkö väititte? Ei hituistakaan. Se vain voiteli kaulaani ja laittoi sen kuntoon vähäistä haastelua varten, sillä tahtoisin puhella isänne kanssa – siitä täplikkäästä mustangista."
"Oi, tosiaankin! En muistanutkaan sitä. Ei, kyllä muistin; mutta en otaksunut teidän vielä ennättäneen saada siitä tietoja. Oletteko kuullut mitään siitä kauniista eläimestä?"
"Kauniiksi eläimeksi saatte huoleti sitä sanoa. Se on totisesti kaunis. Sitäpaitsi se on tamma."
"Mutta oletteko kuullut siitä mitään – nimittäin sen jälkeen kun viimeksi kävitte täällä?"
"Olen kuullut siitä, nähnyt sen ja koskettanut sitä."
"Tosiaankin!"
"Se on otettu kiinni."
"Kiinni! Kuinka oivallinen uutinen! Olen riemuissani, kun saan nähdä sen kauniin otuksen ja myöskin ratsastaa sillä. Koko sinä aikana, jonka olen ollut Teksasissa, ei minulle ole ollut sellaista hevosta, josta olisi kannattanut maksaa appelsininkuoren kappaletta. Isä lupasi ostaa minulle tämän, vaikka se maksaisi kuinka paljon. Mutta kuka sen onnellinen pyydystäjä on?"
"Tarkoitatteko, kuka sen otti kiinni?"
"Kyllä – kyllä – kuka?"
"No, tietenkin mustanginpyydystäjä."
"Mustanginpyydystäjä?"
"Ni-in, ja sellainen, jollaista ei ole toista kaikilla näillä preerioilla – ei ratsastamaan eikä heittämään lassoa hevosenkaulaan. Saatte puhua meksikolaisistanne! En ole milloinkaan nähnyt ainoankaan meksikolaisen pystyvän hoitelemaan hevosasioita sen nuoren miekkosen tavalla; eikä hänen suonissaan ole pisaraakaan heidän sameata vertansa. Hän on yhtä valkoihoinen kuin minäkin."
"Hänen nimensä?"
"No niin, mitä hänen sukunimeensä tulee, sitä en ole koskaan kuullut. Hänen ristimänimensä on Maurice. Linnoituksessa hänet tunnetaan Mustangi-Mauricen nimellä."
Iäkäs metsästäjä ei ollut kylliksi tarkkaavainen pannakseen merkille, kuinka innokkaassa sävyssä tätä asiaa oli häneltä tiedustettu, eikä myöskään kysyjän poskille äkkiä levinnyttä tummaa punaa hänen kuultuaan vastauksen.
Ei kumpikaan niistä seikoista ollut välttänyt Florindan huomiokykyä.
"Kas, neiti Louise!" huudahti viimemainittu. "Se on varmasti sen uljaan, nuoren, valkoihoisen herrasmiehen nimi – hänen, joka pelasti meidät tukehtumasta mustalla preerialla."
"Totisesti onkin!" vahvisti metsästäjä, vapauttaen nuoren naisen vastaamisen välttämättömyydestä. "Kun nyt sitä ajattelen, muistan hänen maininneen siitä tapauksesta juuri tänä aamuna ennen lähtöämme. Hän on sama mies. Ihan sama mies on pyydystänyt täplikkään mustangin ja tuo sitä parhaillaan tänne muassaan toistakymmentä muuta mustangia. Hänen pitäisi ennättää tänne ennen auringonlaskua. Hoputin vanhaa tammaani ehättääkseni edelle kertomaan isällenne, että täplikäs on tulossa, jotta hän saisi ensimmäisen tilaisuuden sen ostamiseen. Tiesin, etteivät sellaiset hevoset saa olla kovinkaan kauan asutuksilla, ennenkuin joku ne sieppaa. Muistelin teitä, neiti Louise, ja sitä, kuinka ihastuitte, kun kerroin teille siitä otuksesta. No niin, olkaa rauhallinen; te saatte ensimmäisen tilaisuuden. Vanha Zeb Stump takaa sen."
"Oi, herra Stump, olette kovin hyväntahtoinen! Olen oikein, oikein kiitollinen. Suonette nyt anteeksi, että poistun hetkiseksi. Isä palaa pian. Meillä on tänään päivälliskutsut, ja minun pitää valmistautua ottamaan vastaan aika paljon väkeä. Florinda, pidä huolta siitä, että herra Stumpille tarjotaan puolista! Mene, tyttö – mene heti huolehtimaan siitä!"
"Ja, herra Stump", jatkoi nuori nainen, siirtyen likemmäksi metsästäjää, "jos se nuori – nuori herrasmies saapuu muiden vieraiden ollessa täällä – kenties hän ei tunne heitä – huolehditteko siitä, ettei häntä kohdella välinpitämättömästi? Tuolla kuistilla on viiniä ja muita tarpeita. Ymmärrättehän tarkoitukseni, rakas herra Stump?"
"En pahus vieköön ymmärräkään, neiti Louise; nimittäin en täsmällisesti. Käsitän kaikki, mikä koskee väkijuomaa ja muuta sellaista. Mutta kenestä nuoresta herrasmiehestä puhutte? Se seikka panee minut ymmälle."
"Tottakai tiedätte, ketä tarkoitan! Sitä nuorta herrasmiestä – sitä nuorta miestä, joka, kuten kerroitte, tuo tänne hevosia."
"Ahaa! Mustangi-Mauricea! Häntä, niinkö? No niin, luullakseni ette ole kovinkaan pahasti erehtynyt nimittäessänne häntä herrasmieheksi, vaikka mustanginpyydystäjä ei usein saa eikä ansaitsekaan sitä nimitystä. Hän on herrasmies, läpikotaisin onkin – herrasmies synnyltään, koulutukseltaan ja kasvatukseltaan, vaikka hän onkin hevosenpyydystäjä ja lisäksi irlantilainen."
Louise Poindexterin silmät säihkyivät riemusta hänen kuunnellessaan hänen omiin ajatuksiinsa niin hyvin sopeutuvia mielipiteitä.
"Minun pitää kuitenkin sanoa teille", jatkoi metsästäjä, ikäänkuin hänen mieleensä olisi pujahtanut jokin epäilys, "ettei sille nuorelle miekkoselle sovi osoittaa toisasteista vieraanvaraisuutta. Kuten Mississippin varrella sanottiin, hän on 'ylpeä kuin Poindexter'. Suokaa anteeksi, neiti Louise, että päästin ne sanat luiskahtamaan kieleltäni. Mieleeni ei johtunut, että puhuin Poindexterille – en ylpeimmälle, mutta sievimmälle sennimiselle henkilölle."
"Oh, herra Stump, saatte puhua minulle, mitä haluatte. Tiedättehän, etten voisi loukkaantua teihin, te herttainen, vanha jättiläinen!"
"Sellainen mies, joka voisi sanoa tai tehdä jotakin teitä loukkaavaa, neiti, olisi kääpiötäkin kehnompi."
"Kiitoksia, kiitoksia! Tunnen vilpittömän sydämenne – tunnen hartaan kiintymyksenne. Kenties joskus – joskus, herra Stump" – hän puhui empivästi, mutta nähtävästi ilman määrättyä tarkoitusta – "saatan tarvita ystävyyttänne".
"Teidän ei tarvitse kauan olla sen tarpeessa, ennenkuin sitä saatte; sen vanha Zeb Stump saattaa luvata, neiti. Sellainen mies, joka ei auttaisi teidän laistanne olentoa, niin kauan kuin hänellä on pullollinen henkeä rinnassaan, löyhkäisi ilkeämmin kuin haisunäätä ja olisi pahempi pelkuri kuin kajootti."
"Tuhansia kiitoksia – ja vielä kerran! Mutta mitä aioitte sanoa? Puhuitte toisarvoisesta vieraanvaraisuudesta."
"Niin tein."
"Mitä tarkoititte?"
"Tarkoitin sitä, että minun olisi turhaa kehoittaa Mustangi-Mauricea syömään tai juomaan tämän talon katon alla. Jollei isänne sitä tee, poistuu se nuori mies maistamatta mitään. Ymmärrättehän, neiti Louise, ettei hän ole sellaisia poloisia valkoihoisia, jotka sopii lähettää keittiöön."
Nuori kreolitar seisoi sekunnin tai pari vastaamatta mitään. Häntä näytti askarruttavan joku pulmallinen, hänen kaikki ajatuksensa vaativa laskelma.
"Älkää huoliko siitä!" virkkoi hän vihdoin, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen suorittaneen laskelmansa. "Älkää huoliko, herra Stump! Ei teidän tarvitse häntä pyytää. Ilmoittakaa vain minulle, kun hän saapuu – jollemme satu olemaan päivällispöydässä, ja silloin hän ei luonnollisestikaan odota kenenkään meistä näyttäytyvän. Mutta jos hän tulee siihen aikaan, niin te pidätätte häntä – eikö niin?"
"Teen sen, jos te käskette."
"Teette siis niin, ja ilmoitatte minulle hänen saapumisestaan. Minä pyydän häntä syömään."
"Jos te sen teette, neiti, niin luultavasti pilaatte hänen ruokahalunsa. Jopa nälkiintyneen sudenkin nälkä unohtuisi, jos se näkisi teidät, puhumattakaan teidän sointuisan äänenne kuulemisesta. Tänne tullessani olin niin nälkäinen, että olisin ollut valmis nielemään hiirihaukan raakana. Nyt en välitä syömisestä rahtuakaan. Saattaisin tulla toimeen kuukausimääriä puraisemattakaan lihaa."
Samalla kun tähän liioiteltuun, kaunopuheiseen purkaukseen vastattiin kirkkaasti helkkyvällä naurulla, osoitti nuori nainen pation toista laitaa kohti, jonne ilmestyi palvelijatar tuoden keittiöstä kevyttä tarjotinta, jäljessään Pluto kantaen suurempaa, raskaammin kuormitettua tarjotinta.
"Te, kookas jättiläinen!" kuului leikillisen nuhtelevasti lausuttu vastaus. "En usko teidän menettävän ruokahaluanne, ennenkuin syötte kokonaisen härän. Tuolla tulevat Pluto ja Florinda. Heidän tuomisensa ovat rattoisampaa seuraa kuin minä, minkä vuoksi jätän teidät niistä nauttimaan. Näkemiin, Zeb – näkemiin, eli kuten täkäläiset sanovat, hasta luego!"
Nämä sanat lausuttiin hilpeästi, ja kevyesti Louise Poindexter sipsutti pois katetun käytävän poikki. Vasta ehdittyään kammionsa yksinäisyyteen antautui hän vakavampiin aatoksiin, jotka pukeutuivat julki hiljaa jupistuiksi, mutta salaperäistä merkitystä uhkuviksi sanoiksi:
"Se on kohtaloni: tunnen – tiedän sen olevan! En uskalla mennä sitä vastaan, mutta en kuitenkaan voi sitä kaihtaa – en saa – en haluaisi – en tahdo!"
KAHDESTOISTA LUKU
Villin tamman kesytys
Meksikolaisen talon miellyttävin "huone" on se, jolla on katto lattiana ja taivas laipiona – azotea. Kauniilla säällä – sää on aina kaunis siellä aurinkoisessa ilmastossa – on se seurustelusalia mieluisampi, erittäinkin päivällisen jälkeen, kun aurinko alkaa luoda ruusuisen rusottavia säteitä Orizavan, Popocatepecin, Tolucan ja "Kaksoissisaren" lumisille huipuille, kun voimakkaat xeres- ja madeira-viinit ovat lämmittäneet Andalusian poikien ja tyttärien, conquistadorien jälkeläisten, mielikuvitusta ja he nousevat talojensa katolle silmäilemään kautta maailman tunnettua maata, jonka heidän esi-isiensä sankarilliset teot ovat tehneet maineikkaaksi.
Silloin meksikolainen cavallero, kirjailtuun asuun puettu, näyttelee loistavaa olemustaan jollekulle señoritalle, samalla puhallellen savua paperisavukkeestaan hänen poskilleen. Silloin tummasilmäinen doncella suopeasti kuuntelee vienoja kuiskauksia tai ehkä ainoastaan on kuuntelevinaan, samalla kun hän sydän huolestuneena ja katse harhailevana vaivihkaa vilkuu tasangon ylitse jotakin kaukaista haciendaa, hänen todella rakastamansa miehen kotia, kohti.
Niin nautinnollista tapaa kuin on hämärähetkien viettäminen talon katolla ei mitenkään malta olla noudattamatta jokainen, joka sattumaltakin asustaa meksikolaisessa talossa; ja louisiananalaisen tilanomistajan perhe oli omaksunut sen, pitäen sitä itsestään selvänä seikkana.
Sittenkun samana iltana oli poistuttu ruokasalista, valittiin katto seurustelusalin sijasta kokoontumispaikaksi; ja auringon vaipuessa taivaanrantaa kohti valaisivat sen vinot säteet niin hilpeätä, niin rattoisaa ja kenties myöskin niin loistavaa seuruetta kuin Casa del Corvon azoteaa oli koskaan polkenut. Sen erivärisillä tiileillä liikkui, hajanaisina ryhminä seisoi ja rintasuojukseen kasvot käännettyinä tasangolle päin nojaili niin kauniita naisia ja niin uljaita miehiä kuin sillä paikalla oli koskaan ollut koolla – silloinkaan, kun sen entinen isäntä oli jakanut vieraanvaraisuuttaan maan hidalgoille, Coahuilan ja Teksasin siniverisimmille ylimyksille.
Myöskin se seurue, joka oli nyt kokoontunut lausumaan Woodley Poindexteriä tervetulleeksi hänen teksasilaiselle tilalleen, saattoi kerskua tästä kunniasta. Se oli uudisasutusten valioväkeä, ei ainoastaan Leonan varsilta, vaan myöskin kaukaisemmilta seuduilta. Vieraita oli saapunut Gonzalesista, Castrovillestä, jopa San Antoniosta saakka – tilanomistajan vanhoja ystäviä, jotka samoin kuin hänkin olivat etsineet itselleen uuden kodin lounaisesta Teksasista ja ratsastaneet – jotkut loppupuolelle toistasataa kilometriä – ollakseen mukana tässä hänen ensimmäisessä suuressa "vastaanotossaan".
Vaivaa ja kulunkeja säästämättä tilanomistaja oli pyrkinyt tekemään tilaisuuden komeaksi ja loistavaksi. Kun linnoituksesta oli saapunut säihkyviä upseerinpukuja ja olkaimia, kun samasta mukavasta varastosta oli lainattu torvisoittokunta ja kun Casa Del Corvon kellarista oli saatu siellä säilytettyjä, kaupan mukana tulleita valioviinejä, oli jotensakin kaikkea, mitä tarvittiin tekemään Poindexterin vieraskutsut loistavimmiksi, mitä Leonan rannoilla oli milloinkaan järjestetty.
Ja tämän vaikutuksen vahvistamiseksi hänen viehättävä tyttärensä Louise, entinen Louisianan kaunein tyttö, jonka kauneuden maine oli rientänyt hänen edellään Teksasiinkin, toimi juhlamenojen emäntänä, liikkuen ihailevien vieraiden seassa kuningattaren tapaan hymyilevänä ja armollisena kuin jumalatar.
Siinä tilaisuudessa hän oli sadan silmäparin ohjaavana tähtenä, parinkymmenen sydämen onnenlähteenä ja kenties yhtä monen tuskanaiheena, sillä autuaan onnellisia eivät suinkaan olleet kaikki, jotka näkivät hänen kauneutensa.
Oliko hän itse onnellinen?
Tämä kysymys tuntunee omituiselta, milteipä mielettömältä. Kun hänen ympärillään oli ystäviä, ihailijoita – ainakin yksi häntä palvova mies ja toistakymmentä sellaista, joiden orastava rakkaus saattoi päätyä ainoastaan palvomiseen, nuoria tilanomistajia, lakimiehiä, aloittelevia valtiomiehiä sekä joitakuita sellaisia, jotka olivat jo saavuttaneet mainetta, Marsin poikia, jotka olivat sotasovassa tai olivat äskettäin riisuneet ne yltänsä – miten hän olisi voinut olla olematta ylpeän, ylettömän onnellinen?
Outo henkilö olisi saattanut sitä kysyä, sellainen, joka oli tutustunut vain pintapuolisesti kreolien luonteeseen – etenkin kysymyksessä olevan naisen luonteeseen.
Mutta tässä loistavassa seurueessa oli mies, joka tunsi hyvin kummankin ja joka ehkä tarkemmin kuin kukaan muu saapuvillaolijoista tähyili hänen kaikkia liikkeitään ja koetti innokkaammin kuin kukaan muu tulkita niiden merkitystä. Tähän puuhaan syventynyt henkilö oli Cassius Calhoun.
Minne tahansa tyttö liikkui, seurasi Calhoun häntä – ei likellä, varjomaisesti, vaan salavihkaa, lipuen paikasta toiseen, yläkertaan ja alakertaan, seisoskellen nurkissa näennäisesti hajamielisenä, mutta katse koko ajan sivultapäin suunnattuna hänen serkkunsa kasvoihin, ikäänkuin hän olisi ollut rikollista väijyvä, siviilipukuinen etsivä.
Omituista kylläkin hän ei näyttänyt kiinnittävän paljoakaan huomiota Louisen puheisiin tytön vastaillessa niihin imarteluihin, joita hymyilyn tavoittelijat hänelle syytivät – ei edes silloinkaan, kun viimemainitut olivat huomiotaherättäviä ja kunnioitettuja miehiä, kuten esimerkiksi rakuunaupseeri Hancock oli. Kaikkea sellaista hän kuunteli ilman näkyvää mielenliikutusta, kuten kuunnellaan sellaista keskustelua, joka ei millään tavoin koske kuulijaa eikä hänen ystäviänsä.
Vasta sitten, kun oli noustu azotealle ja hänen serkkunsa oli rintasuojuksen äärellä katse kysyvästi suunnattuna tasangolle, kävi hänen etsivänintonsa silmäänpistäväksi – siinä määrin, että se herätti muiden huomiota. Useammin kuin kerran panivat läheisyydessä seisovat henkilöt sen merkille, sillä useammin kuin kerran uudistui se teko, joka sen aiheutti.
Tuontuostakin, eikä se tapahtunut kovin pitkien väliaikojen kuluttua, Casa del Corvon nuoren emännän nähtiin lähestyvän rintasuojusta ja silmäilevän tasangolle, ja hänen katseensa näytti tutkistelevan taivaanrantaa.
Minkä tähden hän niin teki, sitä ei kukaan aavistanut. Eikä kukaan uskaltanut sitä arvailla, ei kukaan muu kuin Cassius Calhoun. Hänellä oli siitä asiasta ajatuksia, jotka häntä kiduttivat.
Kun preerialla näyttäytyi ryhmä liikkuvia hahmoja, jotka tulivat esiin laskevan auringon värikylläisestä valosta – kun azotealla katselevat henkilöt vakuuttivat sen olevan ratsastavien miesten kuljettaman hevoslauman – oli entisen upseerin mielessä epäilys siitä, kuka sitä cavalladaa johti.
Toistakin henkilöä näytti sen lähestyminen kiinnostavan, vaikka ehkä toisista syistä. Paljoa aikaisemmin kuin hevoslauma oli kiinnittänyt Poindexterin vieraiden huomiota, oli hänen tyttärensä havainnut sen – jo silloin, kun taivaanrannalle kohosi pölypilvi, niin vähäinen ja utuinen, että se olisi välttänyt jokaisen sellaisen silmän, joka ei olisi nimenomaan sitä tähyillyt.
Siitä hetkestä alkaen oli nuori kreolitar kauniiden kumppaniensa piirissä jatketun keskustelun turvissa ovelasti pitänyt silmällä tomupilven lähestymistä, arvaillen, mikä sen aiheutti, sellaisten tosiseikkojen perusteella, jotka hän yksin otaksui tietävänsä.
"Villejä hevosia!" lausui Fort Ingeä komentava majuri tarkastettuaan vähän aikaa laumaa taskukiikarillaan. "Joku on tuomassa niitä tänne", lisäsi hän kohotettuaan kaukoputken toistamiseen siimalleen. "Ahaa! Nyt näen – siellä on Mustangi-Maurice, joka silloin tällöin hankkii miehillemme uusia ratsuja. Hän näyttää tulevan suoraan tänne päin – teidän kartanoanne kohti, herra Poindexter."
"Jos siellä on mainitsemanne nuori mies, on se varsin todennäköistä", vastasi Casa del Corvon omistaja. "Sovin hänen kanssansa niin, että hän pyydystää minulle pari-, kolmekymmentä mustangia, ja kenties hän nyt tuo niistä ensimmäistä erää."
"Niin, luultavasti niin on", jatkoi hän katsottuaan kaukoputkella.
"Minä olen siitä varma", virkkoi tilanomistajan poika. "Erotan, että tuo ratsastaja on Maurice Gerald."
Tilanomistajan tytär olisi voinut sanoa samoin, vaikka hän ei ilmaissutkaan tietoaan. Hän ei näyttänyt olevan suuresti kiinnostunut asiaan – jopa hän tuntui sangen välinpitämättömältä siihen nähden. Hän oli havainnut, että häntä tarkkaili ilkeä, alituisesti häneen suuntautunut, kiiluva silmä.
Cavallada saapui kartanolle Mauricen istuessa komeasti satulassaan, täplikäs tamma lassonsa päässä.
"Kuinka kaunis eläin!" kuului useiden äänien huudahdus, kun vangittu mustangi talutettiin rakennuksen edustalle vapisten kiihtymyksestä, jouduttuaan katselemaan niin outoa näkyä.
"Kannattaa taivaltaa maahan saakka katselemaan tuollaista otusta!" ehdotti majurin rouva, jolla oli kiihkeän innostumisen taipumuksia. "Lähdetään kaikki alas! Mitä arvelette, neiti Poindexter?"
"Oi, mennään toki", vastasi kartanon emäntä, samalla kun yhteen ääneen huudeltiin:
"Mennään alas! Mennään alas!"
Majurin rouvan jäljessä naiset laskeutuivat jonona portaita alas, ja herrat seurasivat heitä. Parinkymmenen sekunnin kuluttua oli mustanginpyydystäjä, joka yhäti istui ratsunsa selässä, hienon piirin keskipisteenä.
Henry Poindexter oli kiiruhtanut alas muiden edellä ja mitä vilpittömimmin jo toivottanut tulijan tervetulleeksi.
Viimemainittu ja Louise eivät voineet muuta kuin hyvin pintapuolisesti tervehtiä toisiaan. Tuttavallisuutta hevoskauppiasta kohtaan – vaikkapa olisi otaksuttu hänen saaneen sellaisenkin kunnian, että hänet oli esitelty – olisi "seurapiirissä" tuskin suvaittu.
Naisista ainoastaan majurin rouva puhutteli häntä tuttavallisesti, mutta hänenkin sävystään huokui ylemmyyttä ja alentumista. Mauricelle tuotti enemmän tyydytystä silmäys – nopea ja äänetön – hänen ja nuoren kreolittaren katsahtaessa toisiinsa ymmärtäväisesti.
Louise ei yksin silmäillyt häntä hyväksyvästi. Mustanginpyydystäjä näyttikin uhkean komealta matkalla tahraantuneesta asustaan huolimatta. Hänen neljättäkymmentä kilometriä pitkä ratsastusretkensä ei ollut jaksanut pahasti häntä väsyttää. Preeriatuuli oli kohottanut raikkaan värin hänen poskilleen; ja hänen täyteläisen pyöreä kaulansa, rintalastaan saakka paljas ja päivänpaahteen hieman ruskeuttama, lisäsi hänen ulkonäkönsä miehekkyyttä. Ei edes hänen kihartuneeseen tukkaansa takertunut pöly voinut täydelleen salata sen luontaista kiiltoa eikä sen tuuheutta; ja hänen hienorakenteisesta vartalostaan uhkui voimaa ja kestävyyttä enemmän kuin tavallisille miehille on suotu. Useampi kuin yksi kaunotar loi häneen vaivihkaa silmäyksiä, koettaen saada häneltä katsetta. Muonamestarin sievä veljentytär hymyili hänelle ihailevasti. Jotkut väittivät samaa muonamestarin vaimostakin, mutta se ei voinut olla muuta kuin panettelua, joka kenties oli lähtöisin tohtorin paremmasta puoliskosta – linnoituksen juorukellosta.
"Varmaankin", virkkoi Poindexter tarkastettuaan vangittua mustangia, "tämän täytyy olla sama eläin, josta vanha Zeb Stump meille puhui".
"Se on ihan sama otus", vakuutti hänen mainitsemansa henkilö, astuen Mauricea kohti auttaakseen häntä. "Ni-in, herra Poindexter, ihan sama otus – tamma, kuten kaikki itsekin näette."
"Niin, niin", ehätti tilanomistaja keskeyttämään haluamatta enempiä selittelyjä.
"Tämä nuori miekkonen oli ottanut sen kiinni, ennenkuin minä ennätin sinne, joten saavuinkin ihan viime hetkellä. Se olisi mahdollisesti joutunut jonnekin muualle, eikä neiti Louise ehkä olisikaan sitten saanut sitä."
"Se on totisesti totta, herra Stump! Olitte kovin huomaavainen. En tiedä, miten milloinkaan voin korvata ystävällisyytenne."
"Korvata! No niin, otaksuttavasti teillä on keinoja tehdäksenne jotakin vuorostanne minun hyväkseni. Te voitte tehdä sen, neiti, ilman vaikeutta. En ole tehnyt hyväksenne mitään muuta kuin samonnut hiukan preerialla. Kun saan nähdä teidänlaisenne kaunottaren tuon tamman selässä töyhtöhattu päässänne ja pitkäliepeinen hameenne hulmuamassa jäljessänne, kannattaisi vanhan Zeb Stumpin sentähden taivaltaa Kalliovuorille ja sieltä takaisin."
"Oi, herra Stump, olette parantumaton imartelija! Katsokaahan ympärillenne! Näette useita sellaisia naisia, jotka ansaitsevat paremmin kohteliaat sananne."
"No, niin, no!" vastasi Zeb, luoden välinpitämättömästi tutkivan silmäyksen naisiin päin. "En aiokaan inttää, ettei täällä ole kosolti sieviä olentoja – tulimmaisen sieviä olentoja. Mutta kuten Louisianassa aina sanottiin, on ainoastaan yksi Louise Poindexter."
Naurunpuuska – johon vain muutamat naisäänet ottivat osaa – oli vastaus Zebin kohteliaaseen puheeseen.
"Olen tästä teille velkaa kaksisataa dollaria", lausui tilanomistaja, puhuen Mauricelle ja osoittaen täplikästä tammaa. "Siitä rahamäärästä muistaakseni sovimme herra Stumpin kanssa."
"Minä en ollut mukana siinä sopimuksessa", huomautti mustanginpyydystäjä, hymyillen merkitsevästi, mutta hyvää tarkoittavasti. "En voi ottaa rahojanne. Se hevonen ei ole myytäväksi."
"Oh, niinkö?" äänsi tilanomistaja, vetäytyen taaksepäin ylpeän ja pettyneen näköisenä, samalla kun muut tilanomistajat ja linnoituksen upseerit näyttivät ällistyneiltä kuullessaan, että niin runsasta hintaa ei hyväksytty. Kaksisataa dollaria kesyttämättömästä mustangista, kun tavallinen hinta vaihteli kymmenen ja kahdenkymmenen dollarin välillä! Mustanginpyydystäjän täytyi olla hullu!
Hän ei suonut heille aikaa jaaritella hänen tervejärkisyydestään.
"Herra Poindexter", jatkoi hän, puhuen samaan hyväntuuliseen sävyyn, "olette suorittanut minulle niin runsaan maksun muista hevosistani – jopa ennenkuin olen ne pyydystänytkään – että minun kannattaa antaa lahja – kuten Irlannissa sanotaan 'onnenraha'. Sielläkin on tapana, milloin hevoskauppa tehdään talossa, antaa lahja, ei ostajalle itselleen, vaan jollekulle hänen perheensä kauniille jäsenelle. Saanko luvan ottaa tämän irlantilaisen tavan käytäntöön myöskin Teksasin uudisasutuksilla?"
"Tietysti kaikin mokomin!" kuului moniääninen vastaus, ja parissa tai kolmessa äänessä tuntui selvästi irlantilainen murre.
"Niin, varmasti, herra Gerald!" lupasi tilanomistaja vanhoillisuutensa mukaantuessa enemmistön tahtoon. "Tehkää, kuten haluatte!"
"Kiitoksia, hyvät herrat, kiitoksia!" lausui mustanginpyydystäjä, silmäillen suojelevasti miehiä, jotka luulivat olevansa häntä ylempiä. "Tämä mustangi on minun onnenrahani, ja jos neiti Poindexter suvaitsee alentua ottamaan sen vastaan, tunnen saaneeni enemmän kuin runsaan korvauksen niistä kolmesta ajopäivästä, jotka tuo otus minulle maksoi. Jos se olisi ollut mitä julmin keimailija, ei sen masentaminen olisi ollut sen vaikeampaa."
"Otan lahjanne vastaan, sir, ja olen siitä kiitollinen", vastasi nuori kreolitar – ensimmäisen kerran esiintyen silmäänpistävästi ja astuen ujostelematta esille puhuessaan. "Mutta luullakseni", jatkoi hän, osoittaen mustangia, "vankinne on vielä kesyttämätön? Se vain vapisee tuntemattoman tulevaisuuden pelosta. Se saattaa vielä alkaa potkia, jolleivät valjaat ole siitä mieluisat; ja mitä minä sitten teen – minä poloinen?"
"Aivan oikein, Maurice!" virkkoi majuri. Hän oli pahasti erehtynyt tämän salaperäisen puhelun merkityksestä ja puhui sille ainoalle miehelle, joka oli mitenkään saattanut sen käsittää. "Neiti Poindexter puhuu hyvin järkevästi. Tuota mustangia ei vielä ole kesytetty – sen näkee kuka tahansa. Kas niin, hyvä mies, antakaa sille opetus!
"Hyvät naiset ja herrat", jatkoi hän, kääntyen seurueen puoleen, "tämä on näkemisenne arvoinen kohtaus – nimittäin niiden, jotka eivät ole sellaista ennen nähneet. Kas niin, Maurice, nouskaa ratsaille ja näyttäkää meille preerioiden ratsastustaitoa! Hevonen näyttää siltä kuin se panisi taitonne koetukselle."
"Olette oikeassa, majuri, sen se tekee!" vastasi mustanginpyydystäjä, samalla kun hänen luomansa nopea katse ei suuntautunut vangittuun nelijalkaiseen, vaan nuoreen kreolittareen, joka teennäisestä rohkeudestaan huolimatta perääntyi vapisevana katselijapiirin taakse.
"Vähät siitä, hyvä mies", pitkitti majuri, jonka sävy oli tarkoitettu rohkaisevaksi. "Sen silmien pahanilkisestä säihkystä huolimatta olen valmis panemaan vetoon kymmenen yhtä vastaan, että taltutatte sen sisun. Yrittäkää!"
Menettämättä mainettaan mustanginpyydystäjä ei olisi voinut kieltäytyä suostumasta majurin pyyntöön. Hänet oli haastettu näyttämään taitoaan – ratsastuskykyään – joka ei ollut vähäarvoinen seikka Teksasin preerioilla.
Hän ilmaisi hyväksyvänsä sen keikahtamalla kevyesti satulastaan, luovuttamalla oman ratsunsa Zeb Stumpin haltuun ja kiinnittämällä huomionsa yksinomaan vangittuun hevoseen.
Muita valmistuksia ei tarvittu kuin alueen tyhjentäminen. Se tapahtui tuota pikaa, ja seurueen suurin osa – muiden muassa kaikki naiset – palasivat azotealle.
Mustangilla oli vain kappale raakanahkaista hihnaa kietaistuna alaleuan ympäri ja päitsien tapaan korvien taitse, ja vain toinen ohjashihna kädessään Maurice ponnahti villin tamman selkään.
Ensimmäisen kerran se sai ihmisen selkäänsä – ensimmäisen kerran siihen kohdistettiin sellainen loukkaus.
Kimakka, uhmainen kirkaisu ilmaisi selvästi, mitä se siitä arveli ja että se oli päättänyt torjua sellaisen. Se toi julki päätöksensä uhmailla, kun sitä yritettiin alentaa orjuudentilaan!
Noudattaen hevosvaistoaan se karkasi pystyyn takajaloilleen, pitäen joitakuita sekunteja ruumistaan pystysuorassa. Sen ratsastaja oli aavistanut sen tempun ja kietaissut käsivartensa sen kaulaan, näyttäen olevan osa itse hevosesta, ollessaan tiukasti siihen takertuneena. Muutoin mustangi olisi saattanut keikahtaa selälleen ja rusentaa hänet allensa.
Mustangin seuraava temppu oli takapuolen keikauttaminen ilmaan – sitä varmasti aina koetettiin, ja ratsastajan oli vaikein torjua juuri sitä lennähtämättä pois selästä. Pelkästä ammatillisesta ylpeydestä Maurice ei ollut välittänyt satulasta ja jalustimista, jotka nyt olisivat olleet hänelle hyväksi avuksi; mutta jos hänellä olisi ne ollut, ei hän olisi voinut väittää suorittaneensa preerioiden kerskailtua urotyötä – valjaattoman hevosen kesyttämistä.
Hän suoritti sen ilman niitä. Tamman keikauttaessa takapuolensa ilmaan hän pyörähti vikkelästi ympäri sen selässä, kietoi käsivartensa sen ruhon ympärille, painoi varpaansa sen lapojen jyrkkäreunaisiin ulkonemiin ja torjui menestyksellisesti hevosen yritykset puistella hänet pois selästään.
Kaksi tai kolme kertaa mustangi toisti yrityksensä, ja yhtä monta kertaa mustanginpyydystäjän taito teki ne tyhjiksi; ja ikäänkuin tajuten sellaiset ponnistukset turhiksi raivostunut eläin lakkasi hyppimästä ja syöksähti pois paikalta, lähtien nelistämään sellaista laukkaa, ettei sen olisi luullut päättyvän ennenkuin maailman toisella puolella.
Sen täytyi kuitenkin päättyä jossakin, vaikka ei katselijain näkyvissä, jotka pysyivät paikoillaan, varroten hevosenkesyttäjän palaamista.
Sellaisia arveluita, että hän oli saattanut saada surmansa tai ainakin pahasti ruhjoutua, lausuttiin runsaasti hänen poissaolonsa aikana; ja eräs joukosta toivoikin sitä. Mutta erääseen toiseen henkilöön sellainen tapaus olisi tehnyt tuskallisen vaikutuksen – melkein yhtä tuskallisen kuin olisi hänen oma elämänsä ollut Mauricen kommelluksettoman palaamisen varassa. Minkä tähden Louise Poindexter – laajemmalti kuin omassa maakunnassaan mainetta saavuttanut kaunotar, joka olisi pelkästään myönteisesti vastaamalla voinut saada puolisokseen maan rikkaimman ja jalosukuisimman miehen – minkä tähden hän oli kiintynyt tai edes sallinut ajatustensa harhautua köyhään teksasilaiseen metsästäjään, sitä pulmallista ongelmaa ei edes hänen oma älynsä, joka ei suinkaan ollut heikko, pystynyt käsittämään.
Kenties hän ei vielä ollut mennyt niin pitkälle, että olisi rakastunut Mauriceen. Sitä hän ei itse uskonut. Jos hän olisi niin luullut ja miettinyt asiaa, niin ehkä hän olisi säikähtänyt ajatellessaan erinäisiä seurauksia, jotka olisivat väkisinkin johtuneet hänen mieleensä.
Hän tunsi vain, että hänessä oli herännyt omituinen mielenkiinto tuntematonta henkilöä kohtaan, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä haaveellisia ajatuksia edistävällä tavalla ja joka erosi olennaisesti hänelle esitellyistä, tavallisista, seuraelämässä huomatuista miehistä.
Hän tunsi myöskin, että tämä mielenkiinto, joka oli saanut alkunsa sanasta, katseesta, eleestä, joka oli virinnyt tai jonka hän oli havainnut tuhkaksi palaneella preerialla, ei ollut laimentunut, vaan päinvastoin jatkuvasti voimistunut.
Eikä se vähentynyt silloin, kun Mustangi-Maurice ratsasti takaisin tasangolta villi tamma jalkojensa välissä – ei enää villinä – ei enää hänen tuhoaan tavoittelevana, vaan harja nuokkuvana ja ulkonäkö alistuvana, tunnustaen koko maailmalle, että se oli tavannut hallitsijansa.
Nuori kreolitar ei tunnustanut sitä maailmalle eikä edes itselleenkään, mutta hänenkin mielessään liikkui samanlaisia ajatuksia.
"Neiti Poindexter", lausui mustanginpyydystäjä lipuessaan maahan kiinnittämättä lainkaan huomiota hänelle syydettyihin suosionosoituksiin, "saanko pyytää teitä tulemaan hevosen luokse, heittämään tämän lasson sen kaulaan ja taluttamaan sen talliin? Jos niin teette, pitää se teitä kesyttäjänään ja alistuu aina tämän jälkeen tahtoonne, jos vain näytätte tätä merkkiä, joka ensiksi riisti siltä vapauden."
Tekokaino olisi ujostellut tämän esityksen johdosta, keimailija olisi sen torjunut, arkaa tyttöä olisi se peloittanut.
Mutta niin ei Louise Poindexteriä, valtameren ylitse saapuneen tytön jälkeläistä. Empimättä tuokiotakaan, osoittamatta rahtuakaan ujostelua tai pelkoa hän astui esille aristokraattisesta piiristä, tarttui kehoituksen mukaisesti jouhiseen nuoraan, kietaisi sen kesytetyn mustangin kaulaan ja talutti vangin Casa del Corvon caballerizaan.
Hänen niin tehdessään kaikuivat hänen korvissaan mustanginpyydystäjän sanat, herättäen hänen sydämessään kummallisia, oudon merkityksellisiä aavistuksia.
"Se pitää teitä kesyttäjänään ja alistuu aina tämän jälkeen tahtoonne, jos vain näytätte tätä merkkiä, joka ensiksi riisti siltä vapauden."
KOLMASTOISTA LUKU
Ulkoilmakekkerit preerialla
Aamuruskon ensimmäiset säteet tervehtivät Fort Ingen lippua ja loivat hillitympää valoa paraatikentällä, upseerien asuntojen kohdalla, olevaan ryhmään.
Ryhmän keskellä seisoivat pienet kuormarattaat, joiden eteen valjastettujen kahden sitkeän, pienen meksikolaisen muulin vilkkaan kärsimättömästi ja kiukkuisesti heilahtelevat typpyhännät ja silloin tällöin luimuun menevät korvat ilmaisivat niiden olleen jonkun aikaa valjaissa ja maltittomasti odottavan liikkeellelähtöä – samalla varoittaen lähelläseisojia tulemasta liian likelle niiden kavioita.
Kirjaimellisesti puhuen ei lähellä ollut ketään, jollei oteta huomioon jättiläiskokoista miestä, jonka yllä oli huopanuttu ja lerppalierinen huopahattu ja jonka hämärästä valosta huolimatta saattoi tuntea Zeb Stumpiksi, metsästäjäksi.
Eikä hänkään seisonut, vaan istui vanhan tammansa selässä, joka ei näyttänyt pyrkivän matkalle yhtä kiihkeästi kuin meksikolaiset muulit ja sen isäntä.
Muut ajoneuvojen likeisyydessä olevat hahmot olivat kaikki liikkeessä – siirtyillen vikkelästi, hätäisesti, silloin tällöin sekavasti vankkureiden luota majoituspaikan ovelle ja taaskin takaisin talolta ajoneuvoille.
Heitä oli kymmenkunta, he olivat erilaisissa asuissa ja heidän ihonvärinsä vaihteli. Useimmat olivat harjoituspuvuissa olevia sotilaita, mutta kuuluivat eri aselajeihin. Kahta heistä olisi luullut kasinonkokeiksi ja kahta tai kolmea muuta sotilaiden riveistä valituiksi upseerinpalvelijoiksi.
Tämän ammatin varsinaisempana edustajana esiintyi hyvin puettu neekeri, joka liikkui kentällä perin mahtipontisesti, johtaen merkityksensä siitä seikasta, että hän oli linnoitusta komentavan majurin kamaripalvelija. Kersantti, jonka arvoa osoittivat kolminauhaiset olkalaput, oli tämän sekavan joukkueen johtajana, ohjaillen muiden liikkeitä, joiden tarkoituksena oli sälyttää vankkureihin ruokia ja juomia, lyhyesti sanoen, ulkoilmakekkerien tarpeita.
Että ne oli aiottu mittasuhteiltaan suurenmoisiksi, sitä todistivat tarvikkeiden runsaus ja moninaisuus. Muassa oli kaikenmuotoisia ja -kokoisia koppia ja koreja, joukossa hyvin tunnettu suorakulmainen särmiö, jossa oli kaksitoista hopeapaperilla päällystettyä kaulaa, samalla kun espanjanruskeiksi maalatut peltirasiat ja tavalliset sardinirasiat ilmaisivat eväissä olevan useita sellaisia herkkuja, joita ei Teksasista saada.
Niin herkullinen ja runsas kuin muonavarasto olikin, oli puuhaajien joukossa muuan mies, joka ei näyttänyt pitävän sitä täydellisenä. Tämä tyytymätön Lucullus oli Zeb Stump.
"Kuulkaahan, kersantti", virkkoi hän, puhutellen tuttavallisesti joukon johtajaa, "en vielä ole nähnyt ajoneuvoihin tuotavan hajuakaan viljanvoimaa, ja preerialla luullakseni jotkut nauttisivat mieluummin sitä kuin tuota mietoa ranskalaista ainetta. Samppanjaksi sitä taidetaan nimittää."
"Mieluummin viljanvoimaa kuin samppanjaa! Hevosiako tarkoitatte?"
"Viisi hevosista! En puhu hevosenmuonasta. Tarkoitan monongahelaa."
"Ahaa – ymmärrän. Olette oikeassa siihen nähden, herra Stump. Wiskyä ei saa unohtaa, Pomp. Muistaakseni näin tuolla sisällä astian, joka on tarkoitettu otettavaksi mukaan."
"Kyllä, – kyllä, kersantti", vastasi mustaihoinen palvelija. "Siellä on astia. Tässä se on", lisäsi hän raahatessaan isoa astiaa näkyviin ja heilauttaessaan sen vankkureihin.
Nyt matkavarustukset näyttivät olevan vanhan Zebin mielestä täydessä kunnossa, ja hän alkoi osoittaa maltittomuuden merkkejä päästäkseen liikkeelle.
"Ettekö ole valmis, kersantti?" tiedusti hän, liikahdellen rauhattomasti jalustimissaan.
"En aivan, herra Stump. Kokki väittää, että kananpoikia pitää vielä kääntää vartaassa, ennenkuin voimme ottaa ne mukaan."
"Tulimmainen kananpojista ja kokistakin! Millaisia ovat mitkään tunkiolinnut verrattuina preerian villiin kalkkunaan; ja miten saan ammutuksi sellaisia, sittenkun aurinko on kavunnut kymmenen virstan korkeudelle taivaalle? Majuri käski minun hankkia hänelle kalkkunakukon, kävipä miten tahansa. Ei ole niin kovin vietävän helppoa ampua kalkkunakukkoa auringon noustua, kun vielä tällainen kalinalaitos on tulossa kintereillä. Emme saa otaksua, kersantti, että nämä linnut ovat yhtä hölmöjä tomppeleita kuin linnoituksen sotilaat. Kaikista näillä preerioilla liikkuvista ovelista olennoista kalkkunat ovat ovelimmat; ja jos mielii päästä niitä likellekään, täytyy olla jalkeilla päivän koittaessa tai ehkä hieman aikaisemminkin."
"Aivan oikein, herra Stump. Tiedän majurin tahtovan villiä kalkkunaa. Hän mainitsi sen minulle ja odottaa teidän hankkivan sellaisen matkalla."
"Epäilemättä hän odottaa; ja ehkäpä toivoo minun hankkivan hänelle myöskin puhvelinkielen ja -kyttyrän – koska sellaisia eläimiä ei ole eteläisen Teksasin preerioilla eikä niitä ole ollut täällä runsaasti kahteen vuosikymmeneen siitä huolimatta, että eurooppalaiset ja etenkin ranskalaiset kirjailijat vakuuttavat päinvastaista, kuten olen kuullut. Näillä seuduilla ei ole ainoatakaan puhvelia. Täällä on karhuja, hirviä, vuohia ja runsaasti kalkkunoita; mutta jos mielii ennättää saada sellaisen eläimen päivällisekseen, täytyy se hankkia kylliksi ajoissa aamiaista varten. Jollen saa itse määrätä aikaa, en lupaa opastaa seuruettanne ja samalla ampua kalkkunaa. Jos siis, kersantti, haluatte mahtavien seuralaistenne pureksivan tänä päivänä kalkkunanlihaa, on teidän parasta kiirehtiä painelemaan jälkiä preerialle."
Metsästäjän puheiden kannustamana kersantti joudutti mahdollisimman nopeasti itsensä ja kirjavan seurueensa matkallelähtöä. Ja pian senjälkeen muonasaattue koukerteli Zeb Stumpin johdolla eteenpäin Leonan ja "Pähkinäjoen" välisellä laajalla tasangolla.
Tuskin kaksikymmentä minuuttia senjälkeen, kun vankkurit ja niiden saattue olivat poistuneet paraatikentältä, alkoi samalle paikalle kerääntyä jossakin määrin toisennäköistä seuruetta.
Sinne saapui ratsastavia naisia, joita saattamassa ei ollut tallirenkejä kuten englantilaisten metsästysseurueiden kokoontuessa, vaan heidän matkaansa lähteviä herrasmiehiä – heidän ystäviään ja tuttaviaan – isiä, veljiä, sulhasia ja puolisoita. Pian olivat kentällä useimmat, jolleivät kaikki Poindexterin päivälliskutsuilla esiintyneet henkilöt.
Saapuvilla olivat myöskin tilanomistaja itse, hänen poikansa Henry, sisarenpoikansa Cassius Calhoun ja tyttärensä Louise – tämä nuori nainen sen täplikkään mustangin selässä, jolla oli ollut niin huomattava osa Casa del Corvon juhlassa.
Tämä tilaisuus oli vastavuoroisuuskestitys – yksinkertainen vieraanvaraisuuden korvaus; majuri ja upseerit olivat isäntiä, tilanomistaja ystävineen kutsuvieraina. Jos kohta aiotun juhlan ylellisyyslaitteet eivät olleet yhtä vaativia, olivat aika ja paikka yhtä sopivat. Linnoituksen vieraiden piti saada nauttia suurenmoisesta ja harvinaisesta näystä – villien hevosten pyydystämisestä!
Tämän leikin näyttämöpaikkana saattoivat olla ainoastaan villien hevosten preeriat, jotka olivat noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Fort Ingen eteläpuolella. Siitä välttämättömyys lähteä aikaisin liikkeelle ja lähettää etukäteen runsailla muonavaroilla kuormatut ajoneuvot.
Auringonsäteiden parhaillaan alkaessa karkeloida Leonan kristallikirkkaan veden pinnalla olivat retkeläiset valmiit lähtemään liikkeelle paraatikentältä saattajinaan nelisenkymmentä rakuunaa, jotka oli järjestetty ratsastamaan jäljessä. Samoin kuin heidän edellään lähteneellä seurueella oli heilläkin opas – ei iäkäs, kolhiutuneeseen huopahattuun ja haalistuneeseen huopanuttuun puettu, laihalla hevoskompuralla ratsastava eränkävijä, vaan moitteettomassa asussa ja komeissa varustuksissa oleva ratsastaja loistavan oriin selässä, joka suhteessa niin huomattavan retkikunnan arvoinen opas.
"Kas niin, Maurice!" huusi majuri nähtyään kaikkien saapuneen koolle. "Olemme valmiit opastettaviksi perille. Hyvät naiset ja herrat, tämä nuori mies tuntee villien hevosten oleskelupaikat ja elintavat perinpohjin. Jos Teksasissa kukaan osaa näyttää niiden pyydystämistä, niin Mustangi-Maurice pystyy sen tekemään."
"Totisesti imartelette minua, majuri", vastasi nuori irlantilainen, kääntyen kohteliaasti seurueen puoleen. "Sellaista en ole väittänyt. Voin luvata ainoastaan opastaa teidät sellaiselle paikalle, josta saatatte niitä löytää."
"Vaatimaton miekkonen!" jupisi itsekseen eräs henkilö, joka vapisi pukiessaan mielessään sanoiksi ajatuksen, jonka todenperäisyyttä hän enemmän kuin puolittain epäili.
"Ratsastakaa siis edellä!" komensi majuri. Ja silloin hilpeä ratsujoukko lähti mustanginpyydystäjän jäljessä liikkeelle paraatikentän poikki, samalla kun tähtilippu, jonka aamutuulahdus oli puhaltanut levälleen, liehui tangossaan, ikäänkuin vilkuttaen heille komeita jäähyväisiä.
Kolmenkymmenen kilometrin ratsastusretki preerialla on pelkkä pikku seikka – ennen aamiaista nautittuna tuuletuksena. Teksasissa sitä pitävät sellaisena sekä miehet, naiset että lapset.
Se suoritettiin vajaassa kolmessa tunnissa ilman muita haittoja paitsi sitä, että viimeisiä kilometrejä ratsastettaessa ruokahalu oli epämukavan kiihkeä.
Onneksi matkalla sivuutettu ruokakuorma tuli ihan heidän kintereillään, eikä aurinko ollut vielä läheskään ehtinyt puolipäiväpiiriin, ennenkuin retkeläiset olivat nauttimassa täydellistä ulkoilma-ateriaa lähellä Nueces-joen rantaäyrästä kasvavan, jättiläiskokoisen pekaanin varjossa.
Matkalla ei ollut sattunut mitään mainitsemisen arvoista. Mustanginpyydystäjä oli oppaana ratsastanut tavallisesti muiden edellä, ja seurueen jäsenet – yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta – olivat nähneet hänessä ainoastaan ammattioppaan, paitsi silloin, kun heidän huomiotaan herätti joku ratsastustaidon näyte, kuten hyppy suoraan sellaisen preeriajoen tai kuivuneen arroyon ylitse, jonka poikki muut olisivat halunneet päästä kahlaamalla tai käyttämällä kiertotietä.
Tällaisessa esiintymisessä saattoi olla hitunen rehentelyä – halua loistaa. Niin väitti Cassius Calhoun seurueelle. Kenties entinen kapteeni puhui totta – kerrankin.
Jos niin oli, oli se myöskin ymmärrettävää. Oletteko milloinkaan ollut kotimaassanne mukana metsästysretkellä ratsastuspukujen laahatessa maata ja töyhtöhattujen ylpeästi nyökkyessä ympärillänne? Olette ollut; entä sitten? Olkaa varovaisia tuomitessanne teksasilaista mustanginpyydystäjää. Muistakaa, että häntäkin pommittivat kirkkaiden silmien katseet – parinkymmenen silmäparin, joista jotkut olivat niin kirkkaita kuin naisensatulasta konsanaan helliä katseita luoneet silmät. Ajatelkaa, että niiden joukossa olivat Louise Poindexterin silmät – kun ajattelette sitä, niin tuskin kummastelette Mauricen kunnianhimoista loistamispyrkimystä.
Myöskin jotkut muut näyttelivät mieskohtaisia kykyjään, kuntoaan, jota saattoi pitää miehuutena. Hancock, nuori rakuuna, yritti monesti näyttää, ettei hän ollut outo satulassa; ja aika-ajoin ratsujääkärien luutnantti poistui muonamestarin veljentyttären kupeelta suorittaakseen jonkun ratsastustempun silmäilemättä yksinomaan häneen, väitettyyn armaaseensa, kuunnellessaan kehuvia kuiskailuja.
Oi, Poindexterin tytär! Olitpa sivistyneen Louisianan salongeissa tai villin Teksasin preerioilla, ei rauha voinut vallita sinun läheisyydessäsi! Mihin menitkin, siellä täytyi viritä romantillisia ajatuksia – sinun ympärilläsi täytyi syntyä kiihkeitä intohimoja!
NELJÄSTOISTA LUKU
Manada
Jos preeriat olisivat täydelleen olleet heidän oppaansa vallassa, jos sen asukkaat olisivat olleet hänen salaisen tahtonsa alaisia, velvollisia noudattamaan hänen määräyksiään aikaan ja paikkaan nähden, ei hän olisi voinut paremmin opastaa retkeläisiä sellaiselle paikalle, jossa todennäköisimmin saataisiin nauttia heidän retkensä tarkoituksena olevasta urheilusta.
Kun San Antonion saksalaisista viinivarastoista saatu säihkyvä johannisbergerviini oli parhaiksi ehtinyt muuttaa taivaan sinen kirkkaammaksi ja ruohon helakamman vihreäksi, kuului keskustelun hyminää voimakkaampana huuto: "Musteños!" katkaisten puolittain lausutun lauseen ja hilpeän naurunpurskahduksen. Sen päästi meksikolainen vaquero, joka oli sijoitettu läheiselle kohoamalle tähyilemään.
Maurice, joka sillä hetkellä oli nauttimassa työnantajiensa hänelle runsaasti tarjoamaa vieraanvaraisuutta, siemaisi äkkiä pikarinsa tyhjäksi, ponnahti satulaansa ja huusi:
"Cavallada?"
"Ei", vastasi meksikolainen, "manada".
"Mitä nuo miekkoset tarkoittavat mongerruksellaan?" kysyi kapteeni Calhoun.
"'Musteños' on vain meksikolainen nimitys mustangeille", selitti majuri. "Ja 'manadalla' tarkoitetaan, että ne ovat villejä tammoja – parvi niitä. Tähän vuodenaikaan ne käyvät yhdessä laitumella ja pysyttelevät erossa oriista, jollei –"
"Jollei?" tiedusti entinen vapaaehtoisten upseeri kärsimättömästi, keskeyttäen toisen selityksen.
"Jolleivät aasit niitä ahdista", vastasi majuri viattomasti.
Yleinen naurunpurskahdus teki majurin vastauksen luonnollisen viattomuuden epäilyttäväksi, luoden siihen sellaista merkitystä, jota hän ei ollut tarkoittanut.
Tuokion Calhounia vaivasi pahasti kuulijakunnan sopimaton väärinkäsitys, mutta vain tuokion. Hänen laistansa miestä ei onneton sanavahinko nujertanut. Hän päinvastoin huomasi saaneensa tilaisuuden vastata voitokkaasti ja käytti sitä hyväkseen.
"Totisesti!" lausui hän venytellen, näyttämättä puhuvan kenellekään erikoisesti. "En aavistanut aasien olevan niin vaarallisia näillä seuduin."
Näin sanoessaan Calhoun ei katsonut Louise Poindexteriin, sillä muutoin hän olisi saattanut havaita neidon silmissä hänen mieltänsä hivelevän katseen.
Vaikka nuori kreolitar olikin nähtävästi kylmä serkkuaan kohtaan, ei hän voinut olla ihailematta kaikkea, mistä kuvastui älykkyyttä. Kenties Calhounin asia ei ollutkaan niin kovin toivoton?
Nuori rakuuna Hancock ei pitänyt sitä toivottomana, eikä sitä pitänyt sellaisena myöskään ratsujääkärien luutnantti. He molemmat panivat merkille tytön hyväksyvän silmäyksen, ja se herätti heissä molemmissa sen uskon, että Cassius Calhoun piti tai saattoi pitää tallessaan serkkunsa onnea.
Se arvelu viritti salaista harmia heissä molemmissa, mutta erittäinkin rakuunassa.
Hän sai kuitenkin vain vähän aikaa sitä miettiä; manada lähestyi seuruetta.
"Satulaan!" Se ajatus pyöri jokaisen mielessä ja kaikkien kielellä.
Kuolaimet työnnettiin karkeasti hevosten hampaiden väliin, jotka vielä uutterasti jauhoivat keltaista maissia; suitset kiskaistiin lapojen ylitse, jotka vielä höyrysivät sen jälkeen kun oli nopeasti kiidetty kolmekymmentä kilometriä troopillisen aamun tiiviissä ilmassa. Ja ennenkuin olisi hitaasti ehditty laskea sataan, olivat kaikki, sekä naiset että herrat, jalustimissa valmiina käyttämään raippaa ja kannuksia.
Samassa tulivat villit tammat näkyviin sen harjanteen laen takaa, jolle tähystäjä oli sijoitettu. Viimemainittu, ammatiltaan hevostenpyydystäjä, oli jo ratsailla ja niiden keskellä, koettaen sinkauttaa lassonsa jonkun tamman kaulaan. Ne nelistivät huimaa laukkaa ikäänkuin olisivat paenneet jotakin ahdistajaa, jotakin pelättyä otusta, joka pani ne vingahtelemaan ja korskumaan. Kun niiden katse oli tähdätty taaksepäin, eivät ne huomanneet kuormavankkureita eivätkä niiden ympärille ryhmittyneitä ratsastajia, vaan kirmasivat suoraan sitä paikkaa kohti, joka sattui olemaan ihan niiden pakosuunnassa.
"Niitä ajetaan takaa!" huomautti Maurice tarkkaillessaan eläinten kiihtynyttä esiintymistä.
"Mikä niitä ahdistaa, Crespino?" huusi hän meksikolaiselle, jonka ylävältä paikaltaan oli täytynyt nähdä kaikki niiden jäljessä ehkä kiitävät takaa-ajajat.
Syntyi hetkisen hiljaisuus seurueen odottaessa vastausta.
Muutamien kasvoista kuvastui levottomuutta, jopa pelokasta rauhattomuuttakin. Mustangien ahdistajathan saattoivat olla intiaaneja!
"Un asino cimmaron!" Tämä lause lähti meksikolaisen suusta, vaikka se ei suinkaan lopettanut huviretkeläisten jännitystä. "Un macho!" lisäsi hän.
"Oh! Vai niin! Niin arvelinkin", jupisi Maurice. "Se vintiö täytyy seisauttaa, sillä muutoin se turmelee huvimme. Niin kauan kuin se on niiden jäljessä, eivät ne pysähdy ennenkuin taivaanrannan tuolla puolen. Onko macho tulossa vielä tänne päin?"
"Se on ihan likellä, don Mauricio. Tulossa suoraan minua kohti."
"Sinkauttakaa suopunkinne sen kaulaan, jos voitte! Jollette, niin ampukaa se rammaksi – tehkää mitä vain, kunhan lopetatte sen juoksun."
Ahdistajan laatu oli vielä pulmallinen ongelma useimmista läsnäolijoista, jollei kaikista, sillä ainoastaan mustanginpyydystäjä tiesi, mitä sanat un asino cimmaron ja un macho oikein merkitsivät.
"Selittäkäähän, Maurice!" käski majuri.
"Katsokaa tuonne!" kehoitti nuori irlantilainen, osoittaen kummun lakea.
Nämä kaksi sanaa riittivät. Kaikkien katseet suuntautuivat harjun laelle, jossa sellainen eläin, jota tavallisesti pidetään hitauden ja typeryyden perikuvana, näkyi lähestyvän nopeasti kuin lentävä lintu.
Mutta asino cimmaron on kokonaan toisenlainen kuin sivistysolojen aasi – tylsäksi suomittu otus.
Tällä kertaa näkyviin ilmestynyt aasi oli urospuolinen, melkein yhtä iso kuin yksikään sen ajamista mustangeista; ja jollei se nopeudessa vetänytkään vertoja niistä nopeimmalle, pystyi se sittenkin pysymään niiden jäljessä itsepäisen takaa-ajonsa nojalla.
Preerian vihreällä pinnalla täten esitetty näytelmä ilmestyi näkyviin yhtä vikkelästi kuin se olisi voinut ilmestyä teatterin näyttämöllä tai hippodromin arenalla.
Katselijat olivat ehtineet lausua toisilleen tuskin pariakymmentä sanaa, ennenkuin villit tammat olivat ihan heidän likellään, ja ikäänkuin ne olisivat vasta sitten havainneet ratsuseurueen, ne näyttivät unohtavan pelätyn ahdistajansa ja poikkesivat vauhkoina vinoon entisestä suunnastaan.
"Hyvät naiset ja herrat!" luikkasi opas parillekymmenelle henkilölle, jotka koettivat hillitä ratsujaan. "Pysykää paikoillanne, jos suinkin voitte. Minä tiedän, missä tuo lauma oleskelee. Eläimet ovat nyt sinne menossa, ja löydämme ne jälleen, ja sitten on meillä parempi mahdollisuus ajaa niitä takaa. Jos ahdistatte niitä tällä kertaa, niin ne hajaantuvat tuonne tiheikköön; ja voin lyödä vetoa kymmenen yhtä vastaan siitä, ettemme enää niitä näe."
"Hoi, señor Crespino! Ampukaa kuula tuohon elukkaan! Se on pyssynne kantomatkalla, eikö olekin?"
Meksikolainen irroitti lyhyen pyssyn, escopetan, satulahihnoistaan, vei hätäisesti sen tukin olkaansa vasten ja ampui villiä aasia.
Pamauksen kuultuaan otus kiljaisi, mutta vain ikäänkuin uhmaten. Siihen ei ilmeisestikään osunut. Crespinon kuula ei ollut oikein tähdätty.
"Minun täytyy seisauttaa se", huudahti Maurice, "sillä muutoin tammat juoksevat päivänlaskuun saakka".
Niin puhuessaan mustanginpyydystäjä painoi kannuksensa tiukasti hevosensa kylkiin. Kuin jousesta lähtenyt nuoli sujahti Castro kiitämään urosaasin jäljessä, joka nyt nelisti mistään välittämättä edelleen.
Punaisen hevosen kymmenkunta harppausta ratsastajan ohjatessa sitä vinoittain aasia tavoittamaan saattoi Mauricen heittovälin päähän, ja kuin välähtävä salama näkyi lasson silmukka laskeutuvan pitkien korvien kohdalle.
Heitettyään sen mustanginpyydystäjä seisahtui ja kääntyi ympäri ratsunsa pyörähtäessä kuin navalla ja koneellisesti noudattaen ratsastajan tahtoa jännittäytyessä odotettua nykäisyä varten.
Vähän aikaa vallitsi kiihkeä odotus eteenpäin rientävän villin aasin vetäessä hihnan tiukalle. Senjälkeen eläin kohosi pystyyn takajalkojansa varaan ja kellahti raskaasti selälleen nurmikolle; jääden virumaan liikkumattomana ja näyttäen kuolleelta ikäänkuin olisi saanut kuulan sydämeensä.
Se oli kuitenkin ainoastaan huumaantunut tärähdyksestä ja silmukan äkillisestä tiukkaantumisesta, joka tukahdutti sitä tuokion. Mutta meksikolainen venytti sen tuokion ikuisuudeksi, sipaisemalla terävällä machetellaan sen kurkun poikki.
Tämän välikohtauksen johdosta täytyi ajo siirtää myöhäisemmäksi. Kaikki odottivat oppaan toimenpiteitä, ja hän oli kaadettuaan machon hypännyt pois satulasta ottaakseen takaisin lassonsa.
Hänen saatuaan hihnan irroitetuksi kaatuneen eläimen kaulasta nähtiin hänen kieppuavan sen niin nopeasti, että se osoitti hänen saaneen jonkun uuden kiihtymyksen aiheen, ja samalla hän juoksi hevosensa luokse noustakseen uudelleen ratsaille.
Seurueen muista jäsenistä ainoastaan muutamat – useimmille tuottivat heidän omat kiihtyneet ratsunsa puuhaa yllin kyllin – huomasivat mustanginpyydystäjän kiiruhtamisen. Ne, jotka sen havaitsivat, olivat hämmästyneitä sen johdosta. Hän oli neuvonut olemaan maltillisia takaa-ajoon nähden. He eivät jaksaneet käsittää tämän omituisen muutoksen syytä, jollei se ollut se, että täplikkäällä mustangilla ratsastava Louise Poindexter oli äkkiä eronnut seurueesta ja lasketti täyttä neliä villien tammojen jälkeen ikäänkuin olisi päättänyt olla ensimmäisenä metsästyksessä.
Mutta villien hevosten pyydystäjä ei ollut tulkinnut hänen esiintymistään sillä tavoin. Se epäkohtelias lähtö ei voinut olla tarkoituksellinen paitsi täplikkään mustangin puolelta. Maurice oli tuntenut manadan samaksi, josta hän oli vanginnut mustangin; ja epäilemättä se nyt kiidätti pois ratsastajaansa, aikoen liittyä entisiin kumppaneihinsa!
Niin uskoi opas, ja sellainen luulo muuttui heti yleiseksi.
Ritarillisen kohteliaisuuden innostamina puolet seurueesta kannustivat ratsujaan ajamaan karkulaista takaa; Calhoun, Hancock ja Crossman olivat etunenässä, ja heidän kinterillään seurasi kymmenkunta nuorta tilanomistajaa, lakimiestä ja lainsäätäjää, samalla kun jokainen heistä ratsastaessaan mietti, millainen onnenpotkaus olisi tuoda takaisin karkulainen.
Mutta herrasmiehistä vain muutamat, jos kukaan, oli todella levoton. Kaikki tiesivät Louise Poindexterin olevan oivallisen ratsastajan; hänen edessään oli laaja kenttä, sileä kuin kilparata; mustangi saisi nelistää, kunnes väsyisi; se ei voisi heittää häntä selästään; hän ei hevin voisi vakavasti vahingoittua.
Mutta erään henkilön mielipide ei ollut näin luottavainen. Ja juuri hän oli ensimmäiseksi esiintynyt huolestuneesti – nimittäin mustanginpyydystäjä itse.
Hän lähti viimeisenä liikkeelle. Häntä viivytti lasson järjestäminen ja sitten vielä tuokion ratsaille nouseminen, joten hän oli satakunta askelta kaikkien muiden kilpailijoiden jäljessä ratsunsa syöksyessä takaa-ajoon.
Calhoun oli yhtä pitkän matkan muiden edellä, hoputtaen hevostaan eteenpäin luonteensa vimmaisen tarmon mukaisesti, kiristäen ratsunsa kavioista niin vinhan vauhdin kuin suinkin saattoi. Rakuuna ja ratsujääkäri olivat vähän matkaa hänen jäljessään, ja sitten tuli muu joukko.
Pian Maurice sivuutti hitaammat, saavutti johtajat toisen toisensa jälkeen, kiiti yhä edelleen ja näytti Cassius Calhounille hevosensa kavioita.
Entinen vapaaehtoisten joukkojen upseeri päästi hampaittensa lomitse sihahtavan kirouksen, kun punainen hevonen nelisti hänen ohitsensa ja peitti hänen näkyvistään täplikkään mustangin loittonevan hahmon.
Korkealta taivaalta silmäilevä aurinko valaisi omituista näkyä. Parvi villejä tammoja kiiti huimaa vauhtia preerialla; lähes neljäsataa metriä jäljempänä seurasi samanlainen eläin, jonka selässä oli nainen; yhtä pitkän matkan päässä naisen takana riensi punertava raudikko, jonka selässä oleva kaunisasuinen mies nähtävästi kiihkeänä tavoitti edellistä ratsastajaa; vielä kauempana jäljessä jono ratsastajia, toiset siviili-, toiset sotilasasussa; heidän takanaan ryhmä rakuunoita, jotka ratsastivat täyttä laukkaa ja olivat juuri äsken eronneet naisten ja herrasmiesten muodostamasta seurueesta; myöskin viimemainitut ratsain, mutta liikkumattomina tai ainoastaan samalla paikalla liikehtivinä ja kiihtyneesti elehtivinä.
Kahdessakymmenessä minuutissa näky oli muuttunut. Näyttämöllä, suurenmoisella vihreällä preerialla, olivat samat henkilöt, mutta ryhmittyminen oli toisenlainen tai joka tapauksessa ryhmät olivat kauempana toisistaan. Manada oli jätättänyt täplikästä, mustangia, mustangi punertavaa raudikkoa, ja punertava raudikko – niin, sen kilpailijat eivät enää olleet näkyvissä tai heidät olisi erottanut ainoastaan korkealla safirinvärisellä taivaalla leijailevan caracaran kauaskantava silmä.
Koko savanni oli yksinomaan villien tammojen, mustangin ja sen ratsastajattaren ja punertavan raudikon sekä sen ratsastajan hallussa.
VIIDESTOISTA LUKU
Karkuri saavutettu
Takaa-ajoa jatkui vielä toista kilometriä ilman sanottavia muutoksia.
Tammat kiitivät edelleenkin täyttä lentoa, vaikka eivät enää kirkuneet eivätkä pelänneet. Mustangi päästi silloin tällöin vieläkin hirnahduksen, jota sen entiset kumppanit eivät tuntuneet panevan merkille, kun taas sen ratsastajatar pysyi satulassaan järkähtämättä ja nähtävästi pelottomana.
Punertava raudikko näytti olevan kiihtyneempi, vaikka ei siinä määrin kuin sen isäntä, jossa alkoi näkyä joko lamaantumisen tai harmistumisen merkkejä.
"No, Castro!" huudahti hän hieman ärtyneesti. "Mikä pahus sinun kavioitasi vaivaa – ja juuri tänään? Muista saavuttaneesi ajettavasi jo ennenkin, vaikka se ei käynytkään niin kovin helposti, sen myönnän. Mutta nyt sillä on taakka. Katso tuonne, sinä tyhmä elukka! Sellainen taakka, joka on arvokkaampi kuin kulta, kuin viimeinenkin pisara vertasi ja minunkin vertani. Yegua pinta näyttää parantaneen askeliaan. Se johtuu harjoituksesta, vai juokseeko hevonen nopeammin, kun sen selässä on ratsastaja?"
"Entä jos menetän hänet näkyvistäni? Asia alkaakin oikeastaan tuntua omituiselta! Silloin tuo nuori nainen joutuisi vaikeaan asemaan. Vielä pahempaa – häntä uhkaa vaara, todellinen vaara. Jos menettäisin hänet näkyvistäni, joutuisi hän vaikeuksiin ihan varmasti."
Näin jupistessaan Maurice ratsasti edelleen katse nyt suunnattuna hahmoon, joka vielä väikkyi hänen edessään, ja silloin tällöin hän arvosteli heitä erottavaa välimatkaa, luoden siihen levottomia silmäyksiä.
Tähän saakka hänen mieleensäkään ei ollut johtunut huutaa karkurin ratsastajalle.
Hänen luikkauksensa olisi mahdollisesti kuultu, mutta ei hänen varoittavia sanojaan eikä neuvojaan. Hän oli pidättynyt huutamasta osittain tästä syystä, osittain sen vuoksi, että hän odotti millä hetkellä tahansa tavoittavansa ajettavansa, ja osittain sen tähden, että mustangin seisauttamiseksi tarvittiin tekoja eikä sanoja.
Koko ajan hän oli imarrellut itseään sillä ajatuksella, että hän pian pääsisi kyllin likelle sinkauttaakseen lassonsa eläimen kaulaan ja hallitakseen sitä mielensä mukaan. Vähitellen alkoi hänen tämä harhaluulonsa haihtua.
Ajo vei heidät nyt lehtoihin, joita oli tiheässä tasangolla ja jotka nopeasti yhtyivät jatkuvaksi tiheiköksi. Se oli takaa-ajajalle uusi levottomuuden lähde. Karkuri saattoi syöksyä tiheikköön tai kadota hänen näkyvistään metsän mutkien sekaan.
Villit tammat olivat jo nyt ajoittain näkymättömissä. Pian ne katoaisivat tyyten. Niiden entiselle kumppanille ei näyttänyt olevan mahdollisuuksia saavuttaa niitä.
Mitäpä väliä siitä? Jos nainen olisi eksyksissä preerialla tai tiheikössä, yksin, tahi keskellä manadaa, uhkaisi häntä joka tapauksessa varma vaara.
Mustanginpyydystäjän mieleen välähti vieläkin hätkähdyttävämpi vaara, niin hätkähdyttävä, että se pukeutui kiihtyneeksi puheeksi.
"Armias taivas!" äänsi hän, ja hänen otsansa meni synkempiin ryppyihin kuin se oli ollut hänen ryhdyttyään ajoon. "Jos oriit sattuisivat tälle suunnalle! Näiden kumpujen seudut ovat niiden lempipaikkoja. Ne olivat täällä vain viikko sitten; ja nyt – niin – nyt on niiden vimmakuukausi!"
Mustanginpyydystäjän kannukset puristivat taaskin verta, kunnes niiden nastat punertuivat, ja laukatessaan äärimmäistä vauhtiaan Castro katsahti lapansa ylitse moittivasti taaksensa.
Tällä ratkaisevalla hetkellä manada katosi sekä punertavan raudikon että sen isännän näkyvistä ja samalla kertaa hyvin todennäköisesti myöskin sekä täplikkään mustangin että sen ratsastajan näkyvistä. Se ei ollut lainkaan salaperäistä. Tammat olivat menneet kahden likekkäin olevan lehdon väliin, missä pensaikko piilotti ne katseilta.
Sillä näytti olevan karkuriin taikavoimainen vaikutus. Ikäänkuin niiden katoaminen olisi ollut takaa-ajon lopettamisen merkki, se äkkiä hiljensi vauhtiaan ja kohta senjälkeen pysähtyi!
Maurice, joka edelleenkin ratsasti täyttä laukkaa, tuli sen luokse keskellä niittymäistä aukeaa. Se seisoi liikkumattomana kuin marmoripatsas, ja sen ratsastaja istui suitset kädessä hiljaa satulassa huolettoman soman näköisenä, ikäänkuin olisi varronnut mustanginpyydystäjän tuloa!
"Neiti Poindexter", huohotti viimemainittu hevosensa laukattua kuulomatkan päähän, "olen hyvilläni siitä, että olette saanut tuon villin otuksen hillityksi. Aloin olla huolissani –"
"Mistä niin, sir?" kuului kysymys, joka säpsähdytti mustanginpyydystäjää.
"Turvallisuudestanne tietysti", vastasi mies, hieman sopertaen.
"Oi, kiitos, herra Gerald; mutta en tiennyt minkään vaaran minua uhanneen. Uhkasiko minua tosiaankin?"
"Minkään vaaran!" kertasi irlantilainen yhä hämmästyneempänä. "Karanneen mustangin selässä – keskellä polutonta preeriaa!"
"Entä sitten? Hevonen ei olisi voinut heittää minua selästään. Olen liian taitava satulassa, sir."
"Tiedän sen, madame; mutta siitä taidostanne teillä olisi ollut sangen vähän hyötyä, jos olisitte eksynyt, kuten teille olisi hyvin todennäköisesti käynyt näiden tiheikkölehtojen keskellä, missä vanhinkaan teksasilainen tuskin löytää tiensä."
"Oh – eksynyt! Sitäkö vaaraa piti pelätä?"
"On lisäksi muitakin. Ajatelkaahan, jos tiellenne olisi osunut –"
"Intiaaneja!" keskeytti nainen malttamatta sallia mustanginpyydystäjän täydentää olettamustaan. "Entä jos olisikin, niin mitäpä siitä olisi ollut väliä? Eivätkö comanchit ole tällä hetkellä rauhassa? He eivät varmastikaan olisi ahdistaneet minua, kohteliaita sotureja kun ovat. Niinhän majuri kertoi tänne tullessamme. Totisesti, sir, mieluummin etsisin kuin kaihtaisin sellaista kohtausta. Toivoisin näkeväni näitä jaloja villejä heidän syntymäpreerioillaan hevosen selässä enkä sellaisina, kuin olen tähän saakka nähnyt heitä heidän horjuessaan sinne tänne uudisasutuksilla meidän tulivetemme liiallisen nauttimisen aiheuttaman alennuksen tilassa."
"Ihailen rohkeuttanne, neiti, mutta jos minulla olisi kunnia olla ystävänne, ottaisin vapauden neuvoa teitä noudattamaan hieman varovaisuutta. Mainitsemanne 'jalot villit' eivät ole aina selviä preerialla eivätkä myöskään niin kovin kohteliaita kuin teidät on saatettu uskomaan. Jos olisitte kohdannut jonkun heistä –"
"Jos olisin kohdannut jonkun heistä ja hän olisi yrittänyt käyttäytyä huonosti, olisin jättänyt hänet jälkeeni ja ratsastanut suoraa päätä ystävieni luokse. Kun minulla on tällainen nopea hevonen, olisi hänellä pitänyt olla hyvä ratsu saavuttaakseen minut. Se oli teillekin vaikeahkoa, eikö totta?"
Nuoren irlantilaisen silmät, joista oli jo ennestäänkin kuvastunut hämmästystä, laajenivat tavallista isommiksi, ja niiden katseesta näkyi samalla kertaa ällistystä ja epäilyä.
"Mutta", virkkoi hän oltuaan hetkisen vaiti, "ei kai tarkoituksenne ole väittää, että olisitte voinut hillitä – että mustangi ei karannut, vieden teidät muassaan? Pitääkö minun käsittää –"
"Ei, ei, ei!" ehätti kaunis ratsastajatar vastaamaan, näyttäen joutuneen hieman hämilleen. "Varmasti tamma lähti juoksemaan, vieden minut muassaan – nimittäin aluksi – mutta minä – minä huomasin, nimittäin – vihdoin – huomasin helposti pystyväni seisauttamaan sen. Senhän teinkin; näittehän sen?"
"Entä olisitteko voinut tehdä sen aikaisemmin?"
Tämän kysymyksen oli aiheuttanut kummallinen ajatus, ja kysyjä odotti vastausta tavallista kiinnostuneempana.
"Ehkä – ehkä olisin voinut; epäilemättä, jos olisin kiskonut hiukan tiukemmin suitsista! Mutta nähkääs, sir, pidän hyvästä nelistyksestä – erittäinkin preerialla, jossa ei tarvitse pelätä ratsastavansa sikojen, kanojen eikä ihmisten ylitse."
Maurice näytti kummastuneelta. Hän ei ollut eläissään – ei edes syntymämaassansa, joka oli kuuluisa naisten uljuudesta ja ennen kaikkea rohkeasta ratsastuksesta, kohdannut ainoatakaan edessään olevan vertaista ratsastajaa.
Hänen ihailunsekainen hämmästyksensä esti häntä vastaamasta kerkeästi.
"Totta puhuakseni", jatkoi nuori nainen viehättävän koruttomasti, "en ollut pahoillani siitä, että tamma lähti kiidättämään minua tahtomattani. Joskus väsyy liialliseen jaaritteluun – sellaiseen, jota nimitetään kohteliaisuuspuheluksi. Kaipasin raikasta ilmaa ja yksinäisyyttä. Oivallatte siis, herra Gerald, että se oli pikemminkin pienoinen onnenpotkaus, koska se säästi selitykset ja jäähyväiset."
"Haluatte olla yksin?" vastasi mustanginpyydystäjä pettyneen näköisenä. "Olen pahoillani siitä, että erehdyin tunkeutumaan seuraanne. Vakuutan teille, neiti Poindexter, seuranneeni teitä, koska luulin teidän olevan vaarassa."
"Olitte perin ritarillinen, sir; ja kun nyt tiedän vaaran uhanneen minua, olen teille todella kiitollinen. Otaksuttavasti arvasin oikein; tarkoititte intiaaneja?"
"En; en oikeastaan intiaaneja – en ainakaan heitä ajatellut."
"Joku muu vaarako? Mikä se on, sir? Ilmaisettehan sen minulle, jotta olen vastaisuudessa varovaisempi?"
Maurice ei vastannut heti. Hänen korvaansa osuva ääni oli saanut hänet kääntymään toisaalle, ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan kysymystä.
Kreolitar oivalsi hänen hajamielisyytensä johtuvan jostakin seikasta, ja hänkin alkoi kuunnella. Hän kuuli kimeän kirkaisun, jota seurasi toinen ja sitten vielä toinen, minkä jälkeen alkoi heti kuulua äänekästä kaviontöminää, ja näiden äänien yhteisvaikutus sai häntä ympäröivän hiljaisen ilman värähtelemään.
Hevostenpyydystäjästä se ei ollut salaperäinen ongelma. Hänen huuliltaan, vaikkakin tarkoituksettomasti, nopeasti luiskahtaneet sanat olivat suoranainen vastaus toisen kysymykseen.
"Villit oriit!" huudahti hän, ja hänen sävystään huokui levottomuutta. "Arvasin niiden varmasti olevan noiden kumpujen seassa; ja niin ne ovatkin!"
"Siitä vaarastako olette puhunut?"
"Siitä."
"Mitä pelkäämistä niissä on? Nehän ovat vain mustangeja!"
"Niin, eikä niitä muina aikoina tarvitse lainkaan pelätä. Mutta juuri nyt, tähän vuodenaikaan, ne ovat rajuja kuin tiikeri ja ihan yhtä kiukkuisia. Niin, raivostunut villi ori on peloittavampi kuin susi, pantteri tai karhu."
"Mitä meidän pitää tehdä?" tiedusti nuori nainen, vasta nyt osoittaen tuntevansa pelkoa – ratsastamalla likelle sitä miestä, joka oli kerran aikaisemmin pelastanut hänet vaarallisesta tilanteesta, ja tarkastamalla huolestuneesti hänen kasvojaan, varrotessaan vastausta.
"Jos ne hyökkäisivät kimppuumme", vastasi Maurice, "olisi meillä vain kaksi pelastumiskeinoa. Toinen on kavuta puuhun ja hyljätä ratsumme niiden vimman uhreiksi."
"Entä toinen?" kysyi kreolitar niin kylmäverisesti, että se osoitti hänen malttinsa kestävän mahdollisimman kiihoittavan koetuksen. "Mitä muuta tahansa, mutta emme hylkää ratsujamme! Se olisi kehno pelastautumistapa."
"Emme saa tilaisuutta sitä yrittääkään. Huomaan sen toteuttamisen mahdottomaksi. Näkyvissä ei ole ainoatakaan niin kookasta puuta, että olisimme siinä turvassa. Jos meitä ahdistetaan, ei meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin luottaa hevostemme nopeuteen. Kovaksi onneksi", pitkitti hän, luoden tarkastavan katseen täplikkääseen tammaan ja sitten omaan ratsuunsa, "niillä on ollut liian ankara työ tänä aamuna. Molemmat ovat pahasti hengästyneet. Siitä koituu suurin vaara. Villit oriit ovat varmasti levänneitä."
"Onko tarkoituksenne, että lähdemme nyt liikkeelle?"
"Ei vielä. Kuta kauemmin voimme antaa hevostemme huoahtaa, sitä parempi. Oriit eivät ehkä tulekaan tänne, tai jos tulevatkin, eivät ehkä häiritse meitä. Se riippuu niiden hetkellisestä mielialasta. Jos ne tappelevat keskenään, saamme odottaa niiden hyökkäystä. Silloin ne ovat menettäneet järkensä, jos minun sopii niin sanoa, ja karkaavat hillittömästi omalajisensa eläimen kimppuun, vaikkapa sen selässä olisikin ihminen. Ahaa! Asianlaita on, kuten arvelin: ne tappelevat keskenään. Sen voin päättää niiden kiljunnasta! Ja ne ovat lisäksi tulossa tänne päin!"
"Mutta, herra Gerald, minkä tähden meidän ei pitäisi heti lähteä ratsastamaan päinvastaiseen suuntaan?"
"Siitä ei olisi lainkaan hyötyä. Sillä suunnalla ei ole mitään, mikä meitä piilottaisi – ei mitään muuta kuin avoin tasanko. Ne ennättäisivät aukealle, ennenkuin saisimme kylliksi etumatkaa, ja saavuttaisivat meidät pian. Se paikka, johon meidän pitää pyrkiä – ainoa turvallinen kohta, joka johtuu mieleeni – on toisella suunnalla. Oriit ovat nyt sinne vievällä suoralla tiellä, mikäli osaan arvostella kuulemastani, ja jos lähdemme liian aikaisin, saatamme ratsastaa suoraan niiden eteen. Meidän täytyy varrota ja koettaa hiipiä niiden taakse. Jos meidän onnistuu päästä niiden ohitse ja pysyä niiden edellä parin virstan pituisella nelistysmatkalla, niin tiedän paikan, jossa olemme yhtä hyvässä turvassa kuin Casa del Corvon hevosaitauksessa. Uskotteko varmasti pystyvänne ohjaamaan mustangianne?"
"Ihan varmasti", oli empimätön vastaus; kaikki vilpistelyn ajatuksetkin oli hylätty uhkaavan vaaran lähestyessä.
KUUDESTOISTA LUKU
Villien oriiden ahdistamina
He istuivat odottavina satulassa – nainen näytti rohkeammalta kuin mies, sillä hän luotti kumppaniinsa. Vaikka hän vielä käsittikin sen vain epätäydellisesti tajusi hän heidän varmasti olevan suuressa vaarassa. Kun tuollaisessa miehessä näkyi pelon merkkejä, ei asianlaita voinut olla muutoin. Hän tunsi salaista riemua ajatellessaan tämän pelon osittain johtuvan hänen turvallisuutensa vuoksi.
"Luullakseni meidän sopii nyt yrittää", virkkoi hänen kumppaninsa heidän kuunneltuaan vähän aikaa. "Ne ovat nähtävästi sivuuttaneet sen aukon, josta meidän täytyy paeta. Ratsastakaa huolellisesti, pyydän! Istukaa lujasti satulassa ja pitäkää ohjaksia kireällä! Nelistäkää vierelläni, milloin maaperä sen suinkin myöntää, älkääkä missään tapauksessa salliko välimatkamme venyä hevoseni häntää pitemmäksi! Minun täytyy pakostakin mennä edellä näyttääkseni tietä. Ahaa! Ne ovat tulossa suoraan tätä aukeamaa kohti. Ne ovat nyt jo ihan likellä sen reunaa. Aikamme on käsissä!"
Kaikkialla preerialla vielä vähän aikaa sitten vallinnut syvä hiljaisuus oli nyt häipynyt. Sen sijalle oli tullut melu, joka muistutti hulluinhuoneesta tulvinutta laumaa, sillä oriiden kimeät hirnaisut herättivät mielikuvan mielipuolien kiljunnasta – mutta ne olivat kymmenen kertaa äänekkäämmät. Niihin sekautui ukkosmaista kaviontöminää, oksien rahinaa ja räiskettä, äkäisiä korskahduksia, hampaiden terävien kalahdusten säestämiä, kavioiden kumeita tömähdyksiä niiden osuessa kylkiluihin ja pyöristyneihin reisiin, kiukkua tai tuskaa kuvastavia kirkaisuja – ja kaikki ne äänet yhdessä muodostivat sekamelskan, joka vihloi pahasti korvaa ja pani maaperän vapisemaan, ikäänkuin koko maapallo olisi huojunut.
Se kertoi villien oriiden hirveästä tappelusta niiden vielä näkymättöminä kamppaillessa sekaisin keskenään ja samalla kiitäessä eteenpäin kumpujen seassa.
Enää ne eivät kauan olleet näkymättömissä. Samalla kun Maurice antoi lähtömerkin, ilmestyi kirjava joukko kahden lehdon väliseen aukeamaan. Seuraavassa tuokiossa se täytti käytävämäisen aukon ja alkoi työntyä aukeamalle rajusti kuin lumivyöry.
Se oli kokoonpantu elävistä hahmoista – luonnon kauneimmista, sillä tässä suhteessa ihmisen täytyy antaa perään hevoselle. Ei sivistysolojen masennetulle hevoselle, jolla on painuneet lavat, vääntyneet raajat ja taipunut niska, joista tuskin yhdellä tuhannesta on oikean hevosen muoto – ja sekin vielä hevoskasvattajain ja kilparatsastuksia harrastavain herrasmiesten keritsimien typistämä – vaan savannien villeille hevosille, jotka ovat syntyneet vihreällä ruohikolla ja joiden muoto on saanut vapaasti kehittyä, kuten kehittyvät sen ympärillä tuoksuaan levittävät kukat.
Silmä ei ole milloinkaan nähnyt komeampaa näkyä kuin on cavallada preerialla kirmailevia villejä oriita, erittäinkin siihen vuoden aikaan, jona ne voimakkaiden intohimojen kiihottamina pyrkivät tuhoamaan toisiaan. Näky on enemmän kuin komea – se on pelottava – niin pelottava, ettei siitä pysty nauttimaan mies, saatikka sitten arkaileva nainen. Sitäkin pelottavampi, kun katselija näkee sen ollessaan aukealla paikalla alttiina niiden hyökkäykselle.
Sellaisessa asemassa olivat punertavan raudikon ja täplikkään mustangin ratsastajat. Edellinen tiesi sen entisten kokemustensa perusteella, viimemainittu ei voinut olla oivaltamatta sitä näkemänsä ja kuulemansa nojalla.
"Tänne päin!" huusi Maurice, viiltäen hevosensa kylkiä kannuksillaan ja kääntyen kiertämään cavalladan taakse.
"Armias taivas! Ne ovat huomanneet meidät! Eteenpäin, eteenpäin, neiti Poindexter! Muistakaa ratsastavanne henkenne edestä!" jatkoi hän.
Puheen kiihotus oli tarpeeton. Oriiden käyttäytyminen riitti sellaisenaan osoittamaan, että ainoastaan nopeus saattoi pelastaa täplikkään mustangin ja sen ratsastajattaren.
Saavuttuaan aukeamalle ja saatuaan ratsuhevoset näkyviinsä oriit olivat äkkiä keskeyttäneet keskinäisen, murhaavan tappelunsa ja seisahtuneet, ikäänkuin toimien taitavan johtajan määräysten mukaan. Ja lisäksi riviin kuten kesken hyökkäystä pysäytetty ratsujoukko!
Ne näyttivät sysänneen keskinäisen vihamielisyytensä syrjään ikäänkuin olisivat tunteneet, että niiden piti käydä ahdistamaan yhteistä vihollista tai torjumaan yhteistä vaaraa.
Pysähtyminen lienee aiheutunut hämmästyksestä, mutta olipa sen laita miten tahansa, se oli pakenijoille suotuisa. Niiden kahdenkymmenen sekunnin aikana, jotka sitä kesti, viimemainitut käyttivät hetkeä hyvin ja suorittivat sen kierroksen, joka heidän täytyi tehdä päästäkseen turvaan vievälle tielle.
Mutta ainoastaan tielle. Heidän pelastumisensa oli edelleenkin epävarma, sillä oivallettuaan heidän aikomuksensa oriit pyörähtivät äkkiä ajamaan heitä takaa ja lähtivät laukkaamaan heidän jälkeensä, päästellen korskauksia ja hirnaisuja, jotka ilmaisivat niiden kiukkuisesti päättäneen saavuttaa heidät.
Sinä hetkenä alkoi suora, muuttumaton ajojahti seudun halki – ratsastamattomien ja ratsastajain ohjaamien hevosten välinen nopeuskilpailu.
Silloin tällöin Maurice painoi leukansa olkaansa vasten; ja vaikka he vielä olivatkin säilyttäneet alussa saamansa välimatkan, oli hänen katseensa siitä huolimatta huolestunut.
Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän nauranut ahdistajilleen pilkallisesti. Hän tiesi punertavan raudikkonsa, joka itse oli preeriaori, pystyvän voittamaan kaikki rotunsa kilpailijat. Mutta tamma viivytti häntä. Viimemainittu nelisti hitaammin kuin hän oli koskaan nähnyt sen nelistävän, ikäänkuin se ei olisi halunnut, ei ainakaan kiihkeästi, päästä pakoon; se juoksi kuten hevonen, jonka pää on suunnattu poispäin kotoa.
"Mitähän se saattaa merkitä?" jupisi mustanginpyydystäjä, hidastuttaessaan vauhtiaan kumppaninsa nopeuden mukaiseksi. "Jos ylimenopaikassa sattuu mitään viivyttelyä, olemme hukassa. Kaikki on parinkymmenen sekunnin varassa."
"Välimatka säilyy ennallaan, eikö totta?" tiedusti hänen pakenijakumppaninsa huomattuaan hänen levottomuutensa.
"Kyllä toistaiseksi. Kovaksi onneksi on edessämme este. Saamme nähdä, miten siitä selviydymme. Tiedän teidän olevan taitavan ratsastajan ja pystyvän suorittamaan pitkän hypyn. Mutta ratsunne? En ole varma tammasta. Te tunnette sen paremmin kuin minä. Luuletteko sen kiidättävän teidät –"
"Mihin niin, sir?"
"Näette sen hetkisen kuluttua. Meidän pitäisi olla lähellä sitä paikkaa nyt."
Tällä tavoin keskustelevat henkilöt ratsastivat rinnakkain hevostensa nelistäessä toista kilometriä minuutissa!
Kuten opas oli ennustanut, saivat he pian esteen näkyviinsä; se oli arroyo, ammottava halkeama tasangossa, lähes viisi metriä leveä sekä yhtä syvä, ja se ulottui kummallekin suunnalle silmänkantamattomiin.
Poikkeaminen sivulle, vasemmalle tai oikealle, olisi merkinnyt sitä, että takaa-ajajat olisivat saaneet oikaisemisesta johtuvan edun, eikä pakenijain enää kannattanut sitä niille suoda.
Heidän täytyi päästä rotkon ylitse, sillä muutoin oriit saavuttaisivat heidät.
Sen ylitse saattoi päästä ainoastaan hyppäämällä – suorittamalla lähes viiden metrin pituisen hypyn. Maurice tiesi oman ratsunsa pystyvän lennähtämään sen ylitse – se oli tehnyt sen ennenkin. Mutta tamma?
"Luuletteko sen kykenevän tuohon temppuun?" tiedusti hän innokkaasti heidän hiljennettyään vauhtiaan, lähestyessään halkeaman reunaa.
"Olen siitä varma", kuului luottamuksellinen vastaus.
"Mutta uskotteko varmasti pysyvänne satulassa sen hypätessä?"
"Ha, ha, ha!" nauroi kreolitar pilkallisesti. "Mikä kysymys irlantilaisen esittämäksi! Varmastikin, sir, joku oman maanne naisista loukkaantuisi sanoistanne. En edes minäkään, soisen Louisianan syntyperäinen asukas, pidä sitä kohteliaana. Pysynkö satulassa sen hypätessä! Pysyn ratsuni selässä, minne hyvänsä se minua kiidättäisikin."
"Mutta, neiti Poindexter", änkytti opas, vieläkin epäillen täplikkään mustangin kykyä ja voimaa, "entä jollei se pystykään? Jos vähääkään sitä epäilette, eikö teidän olisi parasta luopua hevosestanne? Tiedän, että minun ratsuni jaksaa lennättää meidät molemmat toiselle puolelle ja varmasti. Jos mustangi jätetään jälkeen, niin hyvin todennäköisesti pääsemme enemmästä takaa-ajosta. Villit oriit –"
"Jättää Luna jälkeen! Jättää se kuoliaaksi poljettavaksi tai kappaleiksi revittäväksi – kuten mainitsitte sille siinä tapauksessa käyvän! Ei, ei, herra Gerald! Pidän täplikästä tammaani liian arvokkaana sitä varten. Se menee kanssani rotkon ylitse, jos pääsemme. Jollemme pääse, niin katkaisemme molemmat niskamme sen pohjalla. Kas niin, soma lemmikkini! Tuo mies sinua ajoi takaa, sinut vangitsi ja voitti. Näytä hänelle, ettet vielä ole tyyten masennettu, vaan että kykenet tiukassa kohdassa pelastautumaan sekä ystävän että vihamiehen kynsistä! Näytä hänelle hyppy, jollaisia olet tehnyt toistakymmentä viikon kuluessa! Nyt lennähdämme ilmaan!"
Odottamatta edes kiihottavaa esimerkkiä rohkea kreolitar ratsasti huimasti halkeamaa kohti ja suoriutui siitä sellaisella hypyllä, jollaisia tamma oli "tehnyt toistakymmentä viikon kuluessa".
Mustanginpyydystäjän mielessä liikkui kolme ajatusta, joita pikemminkin sopisi nimittää tunteiksi, hänen istuessaan tarkkailemassa hyppyä. Ensimmäinen oli yksinkertaisesti hämmästystä, toinen voimakasta ihailua. Kolmatta ei ollut helppo määritellä. Se oli saanut alkunsa sanoista: "Pidän täplikästä tammaani liian arvokkaana sitä varten."
"Minkä tähden?" mietti hän painaessaan kannustensa kehrät punertavan raudikkonsa kupeisiin, ja sitä miettimistä kesti niin kauan kuin Castro leijaili ilmassa ammottavan rotkon kohdalla. Vaikka halkeaman yli olikin taitavasti päästy, eivät pakenijat silti olleet vielä varmasti turvassa. Se ei ehkä olisi esteenä oriillekaan. Maurice tiesi sen ja silmäili taaksensa yhtä huolestuneena kuin ennenkin.
Hänen levottomuutensa oli pikemminkin yltynyt. Vaikka viivytys olikin ollut lyhyt, oli se tuottanut takaa-ajajille etua. Ne olivat entistä likempänä. Ne eivät todennäköisesti seisahtuisi tuokioksikaan, vaan suoriutuisivat halkeamasta varmajalkaisen laukkansa yhdellä ainoalla ponnahduksella.
Ja sitten – entä sitten?
Mustanginpyydystäjä kysyi sitä itseltään. Hän kalpeni pohtiessaan vastausta.
Hypyn jälkeen hän ei ollut pysähtynyt sekunniksikaan, vaan nelistänyt edelleen pakenijakumppaninsa seuratessa ihan kinterillä. Hänen vauhtinsa ei kuitenkaan ollut enää yhtä vinha. Hän näytti ratsastaessaan olevan epävarma tai aprikoivan jotakin häntä pidättävää, puolittain kehkeytynyttä päätöstä.
Ehdittyään parinkymmenen hevosenpituuden päähän rotkon reunasta hän pysäytti ratsunsa ja pyöräytti sen ympäri ikäänkuin olisi äkkiä päättänyt ratsastaa takaisin.
"Neiti Poindexter!" huusi hän nuorelle naiselle, joka sillä hetkellä oli ihan hänen rinnallaan. "Teidän pitää ratsastaa eteenpäin yksin."
"Mutta minkä tähden, sir?" kysyi toinen, kiskaisten mustanginsa pään kiinni rintaan ja pakottaen sen seisahtumaan miltei silmänräpäyksessä.
"Jos pysymme yhdessä, niin meidät saavutetaan. Minun täytyy tehdä jotakin pysähdyttääkseni nuo hurjistuneet eläimet. Tässä on mahdollisuus – ei missään muualla. Älkää kyselkö minulta mitään, taivaan tähden! Jos tuhlaamme kymmenen sekuntia, on kaikki liian myöhäistä. Katsokaa tuonne eteenpäin! Näette veden hohteen. Siellä on preerialammikko. Ratsastakaa suoraan sitä kohti. Joudutte kahden korkean aidan väliin. Ne tulevat rinnakkain lammikolle. Näette aukon, jossa on poikkitankoja. Jollen ehdi sinne ajoissa, niin nelistäkää siitä lävitse, laskeutukaa ratsailta ja pankaa tangot paikoilleen jälkeenne!"
"Entä te, sir? Aiotteko antautua johonkin suureen vaaraan?"
"Älkää olko huolissanne minun tähteni! Kun olen yksin, uhkaa minua vain vähäinen vaara. Syynä on mustangi. Taivaan tähden, nelistäkää edelleen! Pitäkää vesi suoraan edessänne! Antakaa sen opastaa teitä majakan tavoin! Muistakaa sulkea aukko jälkeenne! Lähtekää – lähtekää!"
Nuori nainen näytti epäröivän sekunnin tai pari ikäänkuin olisi vastahakoisesti eronnut sen miehen seurasta, joka sillä tavoin ponnisteli turvatakseen hänen pakonsa kenties oman henkensä uhalla.
Onneksi hän ei ollut niitä arkoja neitosia, jotka menevät mielettömiksi tiukoissa tilanteissa ja kiskovat pohjaan uimarin, joka mielii pelastaa heidät. Hän luotti neuvojansa kykyyn, uskoi hänen tietävän, mihin hän pyrki, ja taaskin kannustettuaan tammansa laukkaan lähti ratsastamaan suoraan preerialammikkoa kohti.
Samalla hetkellä Maurice oli hoputtanut raudikkoaan ja ratsasti päinvastaiseen suuntaan, takaisin sille kohdalle, jossa he olivat hypänneet halkeaman ylitse.
Erottuaan kumppanistaan hän oli vetänyt satulakotelostaan hienoimman aseen, mitä milloinkaan on preerioilla heiluteltu, olipa sitten kysymyksessä intiaanien, puhvelien tai karhun ahdistaminen tai torjuminen. Se oli kuusipanoksinen, eversti Coltin keksimä revolveri – ei Deanen, Adamsin tai lukuisten muiden myöhempien jäljittelijöiden parannuksia – vaan alkuperäinen, "muskottipuiden maasta" peräisin oleva vehje, jonka perässä oli Hartfordin leima.
"Niiden täytyy hypätä ylitse kapeasta kohdasta, josta mekin tulimme", mutisi hän silmäillessään oriita, jotka yhäti lähenivät arroyon toisella puolella.
"Jos minun vain onnistuu kaataa joku niistä paikalleen, estää se ehkä muita yrittämästä hyppyä tai viivyttää niitä siksi kauan, että mustangi ennättää pakoon. Johtaja on tuo iso raudikko. Se hyppää ensiksi. Pistooli tehoaa sadan askelen päästä. Nyt se on ampumamatkan päässä."
Samanaikaisesti viimeisten sanojen kanssa kajahti kuusipanoksisen pistoolin pamahdus. Isoin ori, punaisen ruskea raudikko, kellahti päistikkaa ruohikolle, ja sen ruho kaatui poikkipäin hyppäyspaikalle vievän tien kohdalle.
Puolikymmentä muuta oritta, jotka olivat sen kinterillä, seisahtuivat silmänräpäyksessä; ja sitten pysähtyi koko cavallada!
Mustanginpyydystäjä ei jäänyt tarkastamaan niiden liikkeitä. Käyttäen hyväkseen niiden johtajan kaatumisen aiheuttamaa hämminkiä hän säästi pistoolinsa muita viittä panosta, pyörähti länteen päin ja lähti nelistämään täplikkään mustangin jälkeen, joka nyt oli kaukana matkalla kimaltelevaa lammikkoa kohti.
Joko oriit säikähtivät johtajansa kaatumista tai sen ruho esti niitä lähestymästä sitä ainoata kohtaa, josta rotkon ylitse saattoi hypätä, sillä ne luopuivat takaa-ajosta. Ja Maurice oli yksin aavikolla, kiitäessään pakenijakumppaninsa jäljessä.
Hän saavutti kreolittaren siellä, missä aidat olivat lähestyneet toisiaan lammikon rannalla. Neito oli tarkkaan noudattanut hänen ohjeitaan, paitsi että hän ei ollut sulkenut aukkoa. Hän tapasi sen avoinna, ja tangot viruivat hajallaan maassa. Tyttö oli edelleenkin satulassa, kaikki hänen pelkonsa Mauricen puolesta oli haihtunut, ja hän vain vapisi kiitollisuudesta, joka kiihkeästi pyrki purkautumaan sanoiksi.
Vaara oli sivuutettu.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Mustanginpyydys
Kun ei enää tarvinnut pelätä minkäänlaista vaaraa, silmäili nuori kreolitar kysyvästi ympärilleen.
Paikalla oli pieni järvi eli lampi, jonka rannoilla oli lukemattomia hevosenjälkiä osoittamassa, että siellä usein liikkui villejä hevosia, samalla kun niiden tavaton paljous ilmaisi sen olevan niiden suositun juomapaikan. Vielä oli korkea säleaita, joka sulki sisäänsä lammikon ja osan siihen rajoittuvaa preeriaa ja jonka kaksi toisistaan loittonevaa siipeä ulottui kauas tasangolle, muodostaen suppilomaisen tien aukolle, ja kun tämän salpatangot olivat paikallaan, oli aitaus sellainen, ettei ainoakaan hevonen päässyt sinne eikä sieltä pois.
"Mikä tuon tarkoitus on?" tiedusti nainen, osoittaen sälekyhäystä.
"Se on mustanginpyydys."
"Mustanginpyydys?"
"Laite, jolla pyydystetään villejä hevosia. Ne joutuvat noiden siipien väliin, jotka, kuten huomaatte, ulottuvat kauas tasangolle. Vesi houkuttelee niitä, tai niitä ajaa sitä kohti joukko mustanginpyydystäjiä, jotka seuraavat niitä ja ahdistavat ne edelleen aukon lävitse. Kun ne kerran ovat corralissa, ei niiden vangitseminen tuota lainkaan vaivaa. Sitten niitä siepataan lassolla, milloin halutaan."
"Otus-poloiset! Onko se teidän? Olettehan mustanginpyydystäjä? Niinhän sanoitte meille?"
"Niin olen, mutta en pyydystä villejä hevosia tällä tavoin. Olen mieluummin yksin ja liityn harvoin ammattikumppaneihini. Senvuoksi en voisikaan käyttää hyväkseni tällaista laitetta, johon tarvitaan vähintään parikymmentä ajajaa. Aseeni, jos saan käyttää siitä niin arvokasta nimitystä, on tämä – lasso."
"Käytätte sitä hyvin taitavasti. Olen kuullut siitä, ja olen sitäpaitsi itsekin nähnyt siitä näytteen."
"Olette kohtelias niin puhuessanne. Mutta olette erehtynyt. Näillä preerioilla on miehiä, jotka ovat syntyneet sitä käyttämään, meksikolaisia, jotka pitävät silkkana kömpelyytenä sitä, mitä te suvaitsette nimittää taidoksi."
"Oletteko varma siitä, herra Gerald, ettei vaatimattomuutenne saa teitä arvioimaan kilpailijoittenne kykyä liian suureksi? Minulle on kerrottu aivan päinvastaista."
"Kuka on kertonut?"
"Ystävänne Zeb Stump."
"Ha, ha! Vanha Zeb on huono arvostelija lassonkäyttöön nähden."
"Toivoisin osaavani heittää lassoa", virkkoi nuori kreolitar. "Minulle on väitetty, ettei se ole naisellinen taito. Mitäpä sillä väliä – kunhan se vain on viatonta ja tuottaa mielihyvää."
"Ei naisellista! Varmasti se on yhtä naisellista kuin jousella ampuminen tai luisteleminen. Tunnen erään naisen, joka on siinä hyvin taitava."
"Onko hän amerikkalainen?"
"Ei, hän on meksikolainen ja asuu Rio Granden varrella, mutta käy joskus täällä Leonan varsilla, jossa hänellä on sukulaisia."
"Onko hän nuori?"
"Kyllä, suunnilleen teidän ikäisenne, neiti Poindexter, luulisin."
"Minkä kokoinen?"
"Ei yhtä kookas kuin te."
"Mutta paljoa sievempi tietenkin? Mikäli olen kuullut, voittavat meksikolaiset naiset hauskaan ulkonäköön nähden suuresti meidät yksinkertaiset amerikkalaiset."
"Luultavasti kreolittaria ei ole luettu siihen luokkaan", kuului vastaus, sellaisen miehen arvoinen, jonka huulet olivat koskettaneet Blarneyn kuuluisaa suutelukiveä.
"Oppisinkohan minä mitenkään sitä sinkauttamaan?" jatkoi nuori kreolitar ikäänkuin imarteleva huomautus ei olisikaan häneen tehonnut. "Olenko liian vanha? Minulle on kerrottu meksikolaisten aloittavan melkein lapsina; juuri senvuoksi he muka saavuttavat niin ihmeellisen taitavuuden."
"Ette suinkaan", vastasi Maurice rohkaisevasti. "Vuoden tai pari harjoittelemalla on mahdollista tulla eteväksi lassonheittäjäksi. Minä itsekin olen harrastanut sitä ainoastaan kolme vuotta, ja –"
Hän keskeytti lauseensa huomattuaan aikovansa tehdä vähäisen kerskailun synnin.
"Ja nyt olette taitavin lassonkäyttäjä koko Teksasissa?" tokaisi hänen kumppaninsa, lisäten lauseen otaksutun lopun.
"En, en!" torjui mies nauraen. "Se on vain Zeb Stumpin harhaluulo, sillä hän arvostelee taitoani suhteellisesti, pitäen omaa taitoaan mittapuuna."
"Onko tuo vaatimattomuutta?" aprikoi kreolitar. "Vai pilkkaako tuo mies minua? Jos niin uskoisin, tulisin hulluksi."
"Kenties olette innokas pääsemään takaisin seurueenne luo?" lausui Maurice pantuaan merkille naisen hajamielisen ilmeen. "Isänne saattaa olla levoton pitkällisen poissaolonne johdosta. Veljenne – serkkunne –"
"Niin, aivan oikein!" vastasi toinen hätäisesti, eikä hänen sävystään huokunut loukkaantumista eikä omantunnonvaivoja. "En ajatellut sitä ollenkaan. Kiitoksia siitä, sir, että muistutitte minulle velvollisuuttani. Lähdetään takaisin!"
Noustuaan jälleen satulaan hän kokosi ohjakset käteensä ja käytti pienoisia kannuksiaan, suorittaen kaiken sen verkkaisen vastahakoisen näköisesti, ikäänkuin olisi mieluummin viipynyt vielä vähän aikaa "mustanginpyydyksellä".
Heidän päästyään takaisin preerialle Maurice opasti suojattinsa suorinta tietä sille paikalle, jossa he olivat eronneet huviseurueesta.
Paluumatkallaan he joutuivat kulkemaan omituisen maiseman halki, jollaista Teksasissa nimitetään "rikkaruoho-preeriaksi"; tämän nimityksen ovat antaneet ensimmäiset tienraivaajat, jotka eivät olleet turhantarkkoja valitessaan nimityksiä.
Louisianalainen näki ympärillään suunnattoman tarhan hilpeänvärisiä kukkia, joita oli kylvetty suurenmoiselle, sinertävän taivaanrannan rajoittamalle alueelle – Luonnon suunnitteleman, istuttaman ja hoitaman kukkatarhan.
Mieleltään mitä rahvaanomaisinkaan henkilö ei voi samota sellaisen maiseman halki saamatta sellaista vaikutelmaa, joka on omiaan häntä jalostamaan. Tiedän lukutaidottoman ansametsästäjän, jonka silmä ei tavallisesti näe kaunista, seisahtuneen keskelle "rikkaruoho-preeriaansa" kukkien kohotessa hänen rintansa tasalle, silmäilevän tuokion niiden kirjavia, silmänkantamattomiin saakka huojuvia kehiä ja jatkavan sitten hiljaista astuntaansa rinnassaan lempeämpi tunne ihmiskumppaniaan kohtaan ja vankempi luottamus Jumalansa suuruuteen.
"Pardieu! Tämä on kaunista!" huudahti intomielinen kreolitar, pysähdyttäen ratsunsa ikäänkuin tahdosta riippumattoman vaiston käskystä.
"Ihailetteko näitä koskemattomia maisemia, neiti Poindexter?"
"Ihailenko niitä? Enemmän, sir. Näen ympärilläni kaikkea, mikä on kirkasta ja kaunista luonnossa: viheriää ruohoa, puita, kukkia – kaikkea sitä, mitä niin vaivaloisesti istutamme ja viljelemme, ja lisäksi sellaista, minkä tasalle meidän ei koskaan onnistu päästä. Ei näytä puuttuvan mitään tämän kuvan täydellisyydestä – tämä puutarha on moitteeton joka suhteessa!"
"Lukuunottamatta rakennusta?"
"Se turmelisi sen mielestäni. Minä rakastan sellaista maisemaa, jossa ei ole näkyvissä taloa – ei kattotiiliä eikä savupiippuja – sotkemassa puiden hahmopiirteitä. Niiden varjossa saattaisin elää; niiden varjossa tahtoisin –"
Sana "rakastaa", joka oli ylinnä hänen ajatuksissaan, pyöri hänen kielensä kärjellä.
Näppärästi hän pidättyi lausumasta sitä, muuttaen sen kokonaan toista merkitseväksi sanaksi, "kuolla".
Nuori irlantilainen menetteli julmasti, kun ei ilmaissut hänelle, että hän toi julki hänenkin tunteensa, kerraten niitä ihan kuin kaiku. Sitä sai preeria kiittää hänen sielläolostaan. Jollei hänellä olisi ollut samanlaista taipumusta, intohimoa lähentelevää, ei häntä olisi ehkä koskaan tunnettu Mustangi-Mauricen nimellä.
Romanttiset tunteet eivät tyydy "teennäisyyteen". Ne kuluttavat itsensä loppuun, jollei niiden tukena ole todellisuuden tietoisuutta. Mustanginpyydystäjää olisi nöyryyttänyt sellainen ajatus, että hän pyydysti villejä hevosia ainoastaan aikansa kuluksi, että se oli pelkkä tekosyy, jonka nojalla hän saattoi oleskella preerialla. Alkuaikoina hän olisi saattanut alentua sellaiseen tunnustukseen, mutta sittemmin häneen oli läpikotaisin syöpynyt ammattimetsästäjän ylpeys.
Hänen vastauksensa olisi saattanut kuulostaa hyytävän proosalliselta.
"Pelkään, neiti, että pian kyllästyisitte niin karkeaan elämään – ilman kattoa suojananne – ilman seuraa – ilman –"
"Entä te, sir? Mistä johtuu, että te ette ole siihen kyllästynyt? Jos minulla on oikeat tiedot – tiedonantajani on herra Stump, ystävänne – olette viettänyt tätä elämää useita vuosia. Onko se totta?"
"Aivan totta; minulla ei ole mitään muuta ammattia."
"Tosiaankin! Toivoisin voivani sanoa samaa itsestäni. Kadehdin osaanne. Varmasti uskon, että osaisin nauttia olemassaolostani näin kauniiden maisemien keskellä loputtomiin."
"Yksinkö? Ilman kumppaneja? Ilman edes suojaavaa kattoa?"
"En sitä väittänyt. Mutta ette ole maininnut minulle sitä. Miten te elätte? Onko teillä taloa?"
"Se ei ansaitse niin komealta kuulostavaa nimitystä", vastasi mustanginpyydystäjä, nauraen. "Koju sopisi oikeammin kuvaamaan jacaléani, joka voidaan lukea tämän seudun halvimpien joukkoon kuuluvaksi."
"Missä se on? Olemmeko tänään olleet sen läheisyydessä?"
"Se ei ole kovin kaukana täältä, missä nyt olemme. Puolitoista virstaa ehkä. Näettehän nuo puunlatvat tuolla lännessä? Ne varjostavat hökkeliäni auringonpaahteelta ja suojelevat sitä myrskyltä."
"Tosiaankin! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan nähdä sen! Oikein karkeatekoinen maja, niinkö sanoitte?"
"Sen sanoin ihan totta."
"Yksinäisellä paikalla?"
"Tietääkseni ei ainoatakaan rakennusta ole sitä likempänä kuin kymmenen englanninpenikulman päässä."
"Puiden keskellä ja ihana asema?"
"Se riippuu sitä katselevasta silmästä."
"Haluaisin nähdä sen ja arvostella. Vain puolentoista virstan matkako?"
"Puolitoista virstaa sinne, saman verran takaisin, siis yhteensä kolme."
"Eihän se ole mitään. Se ei veisi meiltä pariakymmentä minuuttia."
"Emmekö koettaisi liiaksi omaistenne kärsivällisyyttä?"
"Teidän vieraanvaraisuuttanne kenties? Suokaa anteeksi, herra Gerald!" jatkoi nuori nainen lievän varjon äkkiä levitessä hänen kasvoilleen. "En tullut sitä ajatelleeksi. Ette ehkä asu yksin? Jacaléssanne, kuten sitä nimitätte, asuu ehkä joku toinenkin?"
"Niin, kyllä; minulla on kumppani, joka on ollut matkassani aina siitä saakka, kun –"
Varjo kävi huomattavasti tummemmaksi.
Ennenkuin mustanginpyydystäjä ennätti puhua loppuun, oli hänen kuuntelijansa loitsinut mielikuvituksensa silmien eteen kuvan, joka kenties vastaisi hänen kumppaninsa kuvausta: hänen ikäisensä tyttö, kenties hieman lihavampi; kastanjanruskea iho; silmät mantelinmuotoiset, somasti vinossa nenän suuntaan verrattuina; hampaat helmeäkin puhtaammat; häive punaa poskilla; tukka kuin Castron häntä; helmiä ja renkaita kaulassa, käsivarsissa ja nilkoissa; lyhyt vaippa, huolitellusti kirjailtu; mokkasinit pienissä jaloissa; ripsutetut säärystimet, pauloitetut uhkeasti kehittyneihin raajoihin. Senlaatuinen oli olemukseltaan ja asultaan se otaksuttu kumppani, jonka hahmopiirteet olivat äkkiä kuvastuneet Louise Poindexterin mieleen.
"Majassa asuva kumppaninne ei kenties ole hyvillään siitä, että sinne tunkeutuu vieraita – erittäinkin outo henkilö."
"Hän on päinvastoin liiankin hyvillään vieraiden saapumisesta mihin aikaan tahansa, olivatpa he sitten outoja tai tuttuja. Kasvatusveljeni ei ainakaan kaihda seuraa, jota hänellä, mies-poloisella, on tuiki vähän Alamon rannalla."
"Kasvatusveljenne?"
"Niin. Nimeltään Phelim O'Neal, samoin kuin minäkin syntyisin Smaragdisaarelta ja Galwayn kreivikunnasta. Mutta hän ehkä puhuu hiukan parempaa murretta kuin minä."
"Oi, Irlannin murretta! Niin mielelläni kuulisin syntyperäisen galwaylaisen sitä puhuvan. Minulle on vakuutettu, että heidän murteensa on rikkain. Onko se totta, herra Gerald?"
"Koska olen itsekin galwaylainen, ei arvosteluni ehkä olisi luotettava, mutta jos alennutte nauttimaan Phelimin vieraanvaraisuutta puolisen tuntia, niin hän epäilemättä antaa teille tilaisuuden harkita sitä asiaa omakohtaisesti."
"Olisin siitä kovin iloissani. Se on uutta. Isä ja muu seurue saavat varrota. Siellä on yllin kyllin naisia ilman minuakin; ja sopiihan herrojen huvikseen etsiä jälkiämme. Se on yhtä hyvää hevosenpyydystystä kuin he todennäköisesti saavatkaan. No niin, sir, olen valmis nauttimaan vieraanvaraisuudestanne."
"Pelkään, ettei majassani ole paljoa teille tarjottavaa. Phelim on ollut useita päiviä yksikseen, ja koska hän on huono metsästäjä, on hänen riistavarastonsa todennäköisesti vähissä. Onneksi olitte ehtinyt syödä puolisen ennen hurjan ratsastusretkemme alkua."
Louise Poindexteriä ei houkutellut poikkeamaan tieltänsä Phelimin riistavarasto eikä edes halu saada kuulla hänen connemaralaista haasteluaan. Syynä ei ollut uteliaisuus päästä katsomaan mustanginpyydystäjän asuntoa, vaan paljoa vaativampi tunne, johon hän mukautui ikäänkuin olisi uskonut sen olevan hänen kohtalonsa.
Hän kävi Alamon varrella sijaitsevassa, halvassa majassa; hän astui sen katon alle; hän silmäili näkyvän kiinnostuneesti sen omalaatuisia penaatteja ja pani iloisen hämmästyneesti merkille kirjat, kirjoitusvehkeet ja muut tavarat, jotka todistivat majan omistajan olevan hienostuneen miehen; hän kuunteli nähtävästi mielissään connemaralaisen jaarituksia; hän nautti Phelimin vieraanvaraisia antimia, alentuvasti maistellen kaikkea muuta paitsi sitä, mitä hänelle kiihkeimmin tyrkytettiin, "tilkkasta pikarista", joka oli juuri täytetty isosta pullosta; ja vihdoin hän lähti sieltä pois nähtävästi mitä parhaalla tuulella.
Voi! Hänen riemunsa oli lyhytikäinen, sitä kesti vain niin kauan kuin sitä kannatti uuden seikkailun aiheuttama kiihtymys. Ratsastaessaan taaskin kukkapreerialla hän sai aikaa monenlaisiin aatoksiin; ja muuan ajatus jäähdytti ihan hänen sydänjuuriaan.
Oliko se se ajatus, että hän oli menetellyt väärin pitäessään isäänsä, veljeään ja ystäviään jännittyneinä hänen turvallisuutensa tähden? Vai oliko hän alkanut tuntea esiintyvänsä niin, että häntä saatettaisiin epäillä epänaiselliseksi?
Ei kumpikaan ollut syynä. Se pilvi, joka synkisti hänen otsaansa keskellä kukkaista kirkkautta, johtui toisenlaisesta, paljoa harmillisemmasta ajatuksesta. Hänen kumppaninsa oli koko sen päivän, matkalla linnoituksesta, saavutettuaan hänet takaa-ajon jälkeen, suojellessaan häntä oriiden heitä ahdistaessa, hänen rinnallaan järven rannalla, palattaessa preerian poikki, omassa halvassa majassaan – lyhyesti sanoen, kaikkialla hänen kumppaninsa oli ollut ainoastaan kohtelias, oli vain käyttäytynyt herrasmiehen tavoin!
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Mustasukkaisuus vainuamassa
Karkuria tavoittamaan lähteneistä noin neljästäkymmenestä pelastajasta ratsasti kauas vain muutamia. Menetettyään näkyvistään villit tammat, mustangin ja mustanginpyydystäjän he alkoivat häipyä toistensa näkyvistä ja ennen pitkää hajaantuivat preerialle, samoten yksittäin, parittain tai kolme- tahi nelihenkisissä ryhmissä. Tottumattomina seuraamaan jälkiä myöten useimmat heistä pian häipyivät manadan valitsemalta suunnalta ja harhaantuivat muille jäljille, jotka kenties oli jättänyt sama parvi aikaisemmin kirmaillessaan aavikolla.
Rakuunaosasto, jota johti nuori upseeri, äskettäin saapunut westpointilainen tulokas, poikkesi tällaiselle haaraantumalle, vieden kaikki perässään tulevat muassaan.
Ajojahti tapahtui aaltoilevalla preerialla, jota siellä täällä halkoivat hajanaiset pensasvyöhykkeet. Nämä ynnä pinnan epätasaisuudet pian piilottivat eri pelastusseurueet toistensa näkyvistä; ja parikymmentä minuuttia lähdön jälkeen olisi taivaalta silmäilevä lintu nähnyt puolisensataa ratsumiestä kymmenkuntaan ryhmään jakautuneina, mutta nähtävästi yhteisestä keskustasta lähteneinä nelistävän täyttä laukkaa kaikille ilmansuunnille.
Mutta muuan heistä kiiti oikeaan suuntaan – yksinäinen mies, ison, vankkaraajaisen, kastanjanruskean raudikon selässä, joka tosin ei ollut suinkaan kauniin näköinen, mutta osoittautui sekä nopeaksi että voimakkaaksi. Sininen, puolittain sotilasmallinen nuttu ja samanvärinen sotilashattu olivat entisen vapaaehtoisen ratsukapteenin Cassius Calhounin tavallisen puvun erikoistuntomerkit. Juuri hän ohjasikin raudikkoa oikeille jäljille, samalla kun hän raipalla ja kannuksilla hoputti ratsuaan ponnistamaan äärimmilleen. Häntä itseään kiihoitti ajatus, pureva kuin hänen omat kannuksensa, joka pakotti hänet keskittämään kaiken tarmonsa käsilläolevaan tehtävään.
Nälkäisen ajokoiran tavoin hän seurasi jälkiä pää ojossa, toivoen sellaista ratkaisua, joka palkitsisi hänen ponnistuksensa.
Ratkaisun laadusta hänellä oli vain hämärät ajatukset, mutta se, että hän silloin tällöin vilkaisi satulakoteloihinsa, joista pilkotti pari pistoolinperää, ilmaisi jonkun ilkeän aikomuksen olevan muovautumassa hänen sielussaan.
Jolleivät olosuhteet olisi olleet hänelle eduksi, olisi hän saattanut muiden tavoin eksyä harhaan. Hänellä oli heihin verrattuna kuitenkin se etu, että häntä opastivat kahdet hevosenjäljet, jotka hän oli nähnyt aikaisemmin. Toiset, isommat, hän muisti tuskaisen selvästi. Hän oli nähnyt ne painettuina korventuneeseen maaperään, palaneen preerian tuhkaan. Epämääräisen vaiston vaikutuksesta hän oli painanut ne mieleensä ja muisti ne nyt.
Näiden merkkien ohjaamana entinen kapteeni saapui metsikköjen keskelle ja ratsasti sille aukeamalle, jossa täplikäs mustangi oli niin salaperäisesti pysäytetty. Tähän saakka hänen erittelynsä oli käynyt sangen helposti. Tästä alkaen se muuttui arvailuksi. Villien tammojen kavionjälkien seassa näkyivät hevosenkengän painamat merkit edelleenkin, mutta ne eivät enää olleet nelistämisen aiheuttamat. Tällaisia merkkejä jättäneet hevoset oli täytynyt seisauttaa, ja ne olivat seisoneet vierekkäin.
Entä mihin sitten? Manadan jälkiä myöten ei näkynyt rautakenkien jättämiä merkkejä, eikä niitä erottanut missään muuallakaan! Maanpinta oli kaikilla tahoilla kova ja pikku kivien peitossa. Täyttä neliä laukkaava hevonen olisi saattanut pyältää siihen jäljet, mutta ei sellainen, joka kulki rauhallisesti astuen.
Ja siten täplikäs mustangi ja punertava raudikko olivat poistuneet tältä paikalta. Ne olivat edenneet käymäjalkaa muutamia kymmeniä metrejä, ennenkuin olivat lähteneet lopullisesti nelistämään mustanginpyydystä kohti.
Maltiton seuraaja oli ymmällä. Hän ratsasti useita kertoja ympyrässä ja villien tammojen jälkiä pitkin sekä taaskin takaisin havaitsematta, mille suunnalle kumpikaan ratsuhevosista oli lähtenyt.
Hänet alkoi vallata muukin tunne kuin hämmästys, kun jälkiä myöten lähestyvä yksinäinen ratsastaja keskeytti hänen painostavat arvailunsa.
Lähestyjä ei ollut suinkaan tuntematon. Tavattoman kookas mies, joka oli puettu karkeaan asuun, jonka parta ulottui hänen huopanuttunsa nappeihin saakka ja jonka kehnon ratsun vertaista ei olisi saattanut löytää sataa kilometriä likempää, oli vanha tuttu. Cassius Calhoun oli tuntenut Zebulon Stumpin, ja Zeb Stump oli tuntenut Cash Calhounin jo paljoa ennen kuin kumpikaan heistä oli laskenut jalkaansa Teksasin preerioille.
"Ette ole nähnyt merkkiäkään siitä nuoresta naisesta, vai oletteko, herra Calhoun?" tiedusti metsästäjä ratsastaessaan hänen luoksensa tavalliseen mahtipontiseen tapaansa. "Niin, ette ole", jatkoi hän, ikäänkuin johtaen päätelmänsä toisen ilmeettömästä näöstä. "Tulimmainen! Mikä hitto hänet onkaan perinyt? Omituista on sekin, että sellainen ratsastaja kuin hän sallii sen vietävän vuohen kiidättää itseään minne vain. No niin, ei ole kovinkaan paljon vaaraa pelättävissä. Mustanginpyydystäjä sinkauttaa jotensakin varmasti hihnansa sen otuksen kaulaan, ja se lopettaa sen oikut. Minkä tähden olette pysähtynyt tänne?"
"Olen ymmällä siitä, mihin suuntaan he ovat menneet. Heidän jälkensä osoittavat heidän seisahtuneen täällä, mutta tämän loitommalla en erota kengitettyjen kavioiden jälkiä."
"Uhuu! Olette oikeassa, herra Cassius. Ne ovat seisoneet tässä ja olleetkin likekkäin. He eivät ole enää menneet villien tammojen jäljessä. Varmasti eivät ole. Mutta mihin sitten?"
Puhuja tähyili tasankoa kysyvästi ikäänkuin olisi odottanut vastausta sieltä eikä Cassius Calhounilta.
"En ole löytänyt heidän jälkiään mistään", selitti entinen kapteeni.
"Niinkö? Vai ette ole? Minä kuitenkin ne näen. Katsokaas tuonne! Ettekö huomaa noita musertuneita ruohoja?"
"En."
"Tulimmainen! Nehän näkyvät selvästi kuin nenä juutalaisen naamassa. Siinä on ollut iso kenkä ja pieni ihan likellä sitä. Sille suunnalle he ovat poistuneet, mikä osoittaa, etteivät he ole seuranneet villejä tammoja tätä pitemmälle. Meidän on kai parasta lähteä edelleen heidän jälkeensä?"
"Kaikin mokomin!"
Sen pitemmittä puheitta Zeb lähti ratsastamaan uusia jälkiä pitkin, joita toisen silmä ei tosin vielä erottanut, mutta jotka hänestä olivat yhtä silmäänpistäviä kuin hän oli kuvaannollisesti lausunut.
Vähän ajan kuluttua hänen kumppaninsakin ne erotti, nimittäin heidän ehdittyään sille kohdalle, jossa pakenijat olivat taaskin hoputtaneet ratsunsa laukkaamaan välttääkseen cavalladaa ja jossa kengitetyt kaviot olivat painaneet maanpintaan syvät pyällykset.
Kohta senjälkeen heidän seuraamansa jäljet taaskin katosivat tai olisivat kadonneet satojen muiden maassa nyt näkyvien kavionjälkien sekaan, jollei Zeb Stump olisi ollut niin teräväsilmäinen tarkkailija.
"Hohhoo!" huudahti vanha metsästäjä, jonkun verran hämmästyen nähtyään uudet merkit. "Mitäs täällä on tapahtunut? Tämä on vähän kummallista."
"Vain villien tammojen jälkiä", huomautti Calhoun. "Ne ovat nähtävästi tehneet kierroksen ja palanneet tänne."
"Jos ne ovat niin tehneet, on se tapahtunut vasta sitten, kun toiset ovat ratsastaneet niiden ohitse. Takaa-ajossa on puolien täytynyt vaihtua, luulen niin."
"Mitä tarkoitatte, herra Stump?"
"Sitä, etteivät he ole nelistäneet tammojen jälkeen, vaan tammat ovat nelistäneet heidän jälkeensä."
"Mistä sen päättelette?"
"Ettekö näe, että kengitettyjen kavioiden jäljet ovat tammojen jälkien alla? Tammojen – ei! Kautta ikuisen maanjäristyksen! Nuo eivät ole tammanjälkiä. Ne ovat tuuman verran isompia. Täällä on ollut oriita, ja niitä on ollut kokonainen lauma. Tulimmainen! Toivottavasti ne eivät ole –"
"Mitä niin?"
"Lähteneet täplikkään jälkeen. Jos ne ovat sen tehneet, silloin neiti Poindexter on vaarassa. Tulkaa!"
Vastausta vartoamatta metsästäjä lähti ratsastamaan hölkkäravia, ja häntä seurasi Calhoun, joka yhä huuteli hänelle, pyytäen häntä selittämään hämärät sanansa.
Zeb ei suvainnut vastata mitään, vaan puolustuksekseen vain heilautti kättänsä taaksepäin ikäänkuin sanoakseen: "Älkää nyt häiritkö minua! Minulla on puuhaa."
Jonkun aikaa hän näytti syventyneen etsimään kengitettyjen hevosten jälkiä, mikä ei ollut kovin helppo tehtävä, koska oriiden tiheät kavionjäljet olivat paikoitellen tyyten ne hävittäneet. Hänen onnistui katkonaisesti erottaa ne ratsastaessaan edelleenkin ravia eteenpäin.
Vasta sittenkun hän oli ennättänyt noin sadan metrin päähän arroyosta, haihtui hänen kasvoiltaan vakavuuden varjo; ja hillittyään tammansa vauhtia hän soi kumppanilleen tämän yhäti vaatiman selityksen.
"Oh! Sellainenko vaara heitä uhkasi?" virkkoi Calhoun kuultuaan selityksen. "Mistä tiedätte heidän pelastuneen?"
"Katsokaa tuonne!"
"Kuollut hevonen! Nähtävästi äskettäin surmattu. Mitä se todistaa?"
"Että mustanginpyydystäjä on sen surmannut."
"Se luullaksenne säikäytti toiset tiehensä, eivätkä ne enää ajaneet heitä takaa?"
"Ne eivät enää ajaneet heitä takaa, mutta se ei oikeastaan johtunut siitä, että se olisi säikäyttänyt ne loitolle. Tuo esti niitä seuraamasta pakenijoita. Tulimmainen, millainen hyppy!"
Puhuja osoitti arroyoa, jonka reunalle molemmat ratsastajat olivat nyt saapuneet.
"Ette kai oleta heidän menneen tuon ylitse hyppäämällä? Mahdotonta."
"Hyppäsivät sen ylitse kuin pyssynkuula. Ettekö näe noita kavionjälkiä sekä tällä että tuolla laidalla? Ja neiti Poindexter ensimmäisenä lisäksi! Voi hyppivä pahus, millainen tyttö hän onkaan, totisesti! Heidän oli molempien täytynyt hypätä, ennenkuin ori ammuttiin, sillä muutoin he eivät olisi päässeet sitä tekemään. Tämä on ainoa paikka, josta hevonen saattaa loikata. Jerusalem! Eikö mustanginpyydystäjä ollut ovela kaataessaan oriin jäljilleen ihan halkeaman reunalle!"
"Arveletteko hänen ja serkkuni yhdessä menneen tästä?"
"En oikeastaan yhdessä", selitti Zeb aavistamatta tiedustuksen vaikutinta. "Kuten jo sanoin, loikkasi täplikäs ensin. Näettekö sen jäljet tuolla toisella puolella?"
"Kyllä näen."
"No niin, ettekö huomaa, että mustanginpyydystäjän ratsun jäljet ovat niiden päällä?"
"Totta – totta."
"Oriit taas eivät ole päässeet ylitse – ei ainoakaan koko laumasta. Oivallan, miten kaikki on käynyt. Se nuori mies on pysähtynyt tuonne toiselle puolelle ja lähettänyt kuulan tuon otuksen ruhoon. Se oli ihan samanlaista kuin olisi sulkenut aukon jälkeensä, ja kun ahdistajat näkivät sen suljetuksi, luopuivat ne takaa-ajosta ja nelistivät toiseen suuntaan. Tuonne ne ovat menneet – pitkin rotkon reunaa."
"Ne ovat saattaneet mennä ylitse jostakin muualta ja pitkittää takaa-ajoa."
"Jos ne olisivat sen tehneet, olisi niiden pitänyt taivaltaa toistakymmentä virstaa päästäkseen takaisin tänne, yli viisi mennessä ja saman verran tullessa. Ei sinne päinkään, herra Calhoun. Teidän ei enää tarvitse pelätä niiden ahdistavan neiti Louisea. Hyppynsä jälkeen hän on ratsastanut pois mustanginpyydystäjän seurassa, ja he molemmat ovat olleet rauhallisia kuin karitsat. Silloin heitä ei enää uhannut mikään vaara; ja tällä hetkellä heidän pitäisi olla tulimmaisen pian yhtymässä niihin ihmisiin, jotka jäivät muonavankkureiden luokse."
"Tulkaa!" huusi Calhoun, osoittautuen yhtä maltittomaksi kuin hän oli silloin, kun luuli serkkunsa olevan vakavassa vaarassa. "Tulkaa, herra Stump! Palataan sinne niin nopeasti kuin suinkin!"
"Ei niin hätäisesti, jos suvaitsette!" vastasi Zeb, lipuen verkkaisesti satulastaan maahan ja sitten vetäen puukkonsa tupestaan. "Toivoisin teidän odottavan minua vain noin kymmenen minuuttia."
"Odottaa? Minkä tähden?" kivahti Calhoun ärtyneesti.
"Jotta ehdin kiskaista nahan tältä raudikolta. Se näyttää olevan parhaanlaatuinen nahka, ja siitä pitäisi saada viiden dollarin seteli uudisasutuksilla. Viiden dollarin seteleitä ei löydy joka päivä näiltä preerioilta."
"Pahus vieköön nahan!" kiljaisi maltiton etelävaltiolainen kiukkuisesti. "Tulkaa ja jättäkää se paikalleen!"
"Enpä teekään sellaista", vakuutti metsästäjä kylmästi, viiltäessään veitsensä terävällä kärjellä pitkänään viruvan oriin vatsaa. "Teidän sopii lähteä, jos haluatte, herra Calhoun; mutta Zeb Stump ei hievahda täältä, ennenkuin sälyttää tämän oriin taljan vanhan tammansa selkään. Sitä hän ei tee."
"No, Zeb, mitä hyödyttää jaaritella sellaista, että palaisin yksin? Tiedättehän, etten osaa."
"Se on hyvin todennäköistä. En väittänytkään teidän osaavan."
"Kuulkaahan, te itsepintainen, vanha veikale! Aikani on kallista juuri tällä kertaa. Teiltä menee hyvinkin puoli tuntia nylkiessänne hevosta."
"Ei kahtakymmentä minuuttia."
"No niin, sanokaamme kaksikymmentä minuuttia. Mutta kaksikymmentä minuuttia merkitsee minulle enemmän kuin viiden dollarin seteli. Senkö mainitsitte olevan nahan hinnan? Jättäkää se silleen! Suostun korvaamaan teille rahan."
"No, se on tulimmaisen anteliasta, sen myönnän – pahuksen anteliasta. Mutta minun ei sovi hyväksyä tarjoustanne. Olisi halpamainen juoni minulta – kyllin halpamainen keltamahaisen meksikolaisen tekemäksi – ottaa teiltä raha sellaisesta palveluksesta, sitäkin suuremmalla syyllä, koska emme ole ventovieraita ja aion itse lähteä samaa tietä. Toisaalta minun ei kannata menettää niitä viittä dollaria, ja tämä hevosentalja mätänisi kuin haaska puhumattakaan siitä, että haukat ja kajootit repisivät sen siekaleiksi, ennenkuin saisin tilaisuuden tulla tänne uudelleen."
"Tämä on kovin ärsyttävää! Mitä minun pitää tehdä?"
"Onko teillä kiire? No niin, olen pahoillani siitä, että tuskastutan teitä. Mutta – malttakaas! Teillä ei ole mitään järkisyytä varrota minua. Ei mikään estä teitä osaamasta omin päin takaisin vankkureiden luokse. Näettehän tuon puun, joka kuvastuu taivaanrantaa vasten – tuon korkean poppelin?"
"Kyllä."
"No niin, muistatteko nähneenne sitä milloinkaan ennen? Se on omituisen näköinen kasvi, näyttää pikemminkin kirkontornilta kuin puulta."
"Niin – niin", myönsi Calhoun. "Kun nyt kiinnititte siihen huomioni, muistan sen kylläkin. Ratsastimme ihan sen lähitse ajaessamme takaa villejä tammoja."
"Juuri niin teitte. Ja kun nyt tunnette sen, mikä estää teitä taaskin ratsastamasta sen ohitse ja seuraamasta tammojen jälkiä takaperin? Se opastaa teidät takaisin lähtöpaikkaanne, jossa, jolleivät laskuni mene ihan vikaan, kohtaatte serkkunne neiti Poindexterin ja muun seurueen nauttimassa siitä ranskalaisesta aineesta, jota he nimittävät samppanjaksi. Toivon heidän jatkuvasti juovan sitä ja säästävän monongahelaa, jota juomaa haluaisin saada pienoisen ryypyn ehdittyäni itse sinne takaisin."
Calhoun ei ollut malttanut jäädä kuuntelemaan tämän luonteenomaisen puheen loppua. Heti puun tunnettuaan hän oli painanut kannuksensa kastanjanruskean raudikkonsa kylkiin ja poistunut täyttä neliä, jättäen Zeb-vanhuksen rauhassa nylkemään lumoamaansa nahkaa.
"Jerusalem!" äänsi metsästäjä vilkaistuaan ylöspäin ja huomattuaan nopean, mutkattoman lähdön. "Ei tarvitse paljoakaan vaivata kalloaan arvatakseen, minkä tähden hänellä on noin vietävänmoinen kiire. En puolestani ole oikein taipuvainen arvailemaan, mutta jollen ole tulimmaisen pahasti erehtynyt, on tässä selvästikin mustasukkaisuus vainuamassa!"
Zeb Stumpin arvelu ei ollut harhaan osunut. Cassius Calhounia kannusti lähtemään niin hätäisesti juuri mustasukkaisuus – synkkä mustasukkaisuus, joka oli ensiksi virinnyt samantapaisella paikalla, mustaksi palaneella, synkällä preerialla; joka oli joka päivä yltynyt hänen huomaamiensa ja kuvittelemiensa seikkojen johdosta ja joka oli nyt kiihtynyt hänen hallitsevaksi intohimokseen.
Täplikkään mustangin lahjoittaminen ja kesyttäminen, tämän antajan luonnetta kuvaavan lahjan vastaanottaminen, jonka ohessa saaja ei ollut koettanutkaan salata mielihyväänsä, nämä ynnä eräät muut seikat olivat vaikuttaneet Cassius Calhounin jo ennestäänkin kiihtyneeseen mielikuvitukseen ja saattaneet hänet siihen uskoon, että hän saisi Mustangi-Mauricesta voimakkaimman kilpailijansa.
Hevosenpyydystäjän alemman yhteiskunnallisen aseman olisi pitänyt estää häntä hellimästä sellaista uskoa, jopa edes epäilystäkään.
Kenties se olisi sen tehnytkin, jollei hän olisi tuntenut Louise Poindexterin luonnetta niin hyvin. Mutta kun hän tunsi kreolittaren hyvin, sillä hän oli seurustellut tytön kanssa tämän lapsuudesta saakka, ymmärsi täydelleen, kuinka riippumaton hänen mielensä oli, kuinka uljas ihan häikäilemättömyyteen saakka Louise oli, ei hän voinut lainkaan luottaa pelkän ylimyksellisyyden ajatukseen. Tätä voinee pitää varmana seikkana estämässä useimpia naisia, jollei alasäätyisestä avioliitosta, niin ainakin suoranaisesta järjettömyydestä. Mutta punnitessaan saastaisessa mielessään serkkunsa otaksuttavaa käyttäytymistä, ei Cassius Calhoun saattanut nojata edes tähänkään heikkoon tukeen.
Harmissaan sen päivän tapahtumista, hänelle kieron nurjista, hän kiiruhti takaisin sille paikalle, jossa ulkoilma-kekkerit oli pidetty. Tornimainen puu opasti hänet jälleen manadan jäljille, eikä hänellä enää senjälkeen ollut eksymisen vaaraa. Hänen tarvitsi vain palata jo ennen ratsastamaansa tietä.
Hän ratsasti vinhaa vauhtia, nopeammin kuin hänen nyt väsyneestä ratsustaan tuntui suotavalta, kiihoittajinaan katkerat ajatukset, jotka toista tuntia olivat hänen ainoana seuranaan ja joiden karvaus tuntui sitäkin kirpeämmältä häntä ympäröivässä rauhallisessa yksinäisyydessä.
Häntä lohdutti vain vähän muutakin seuraa lupaava näky, kaksi hänen edellään ratsastavaa henkilöä, jotka pyrkivät samaan suuntaan kuin hänkin ja samaa tietä myöten. Vaikka hän näkikin ainoastaan heidän selkänsä ja nekin kaukaa edellänsä, ei hän mitenkään voinut erehtyä heistä kummastakaan. He olivat juuri ne kaksi henkilöä, jotka olivat saattaneet hänen mielensä niin katkeraksi.
Samoin kuin hän palasivat hekin villien tammojen jälkiä pitkin, joille he silloin, kun hän heidät havaitsi, olivat juuri saapuneet sivupolulta. Ratsastaessaan rinnakkain satulainsa melkein hipoessa toisiaan he olivat hyvin todennäköisesti syventyneet heitä molempia suunnattomasti kiinnostavaan keskusteluun eivätkä huomanneet ratsastajaa, joka vinosti lähestyi heitä.
Nähtävästi he eivät olleet yhtä innokkaita kuin hän liittymään huviretkeläisten seuraan ja etenivät hitaasti naisen pyrkiessä pysyttelemään jäljempänä.
Heidän keskinäisen välimatkansa lyhyys, heidän asentonsa satulassa, heidän ilmeinen välinpitämättömyytensä ulkoisista seikoista, heidän etanamainen etenemisnopeutensa, kaikki se ynnä pari muuta vähäisempää Calhounin merkille panemaa seikkaa olivat yhdessä omiaan tekemään häneen sellaisen vaikutuksen tai oikeammin siinä määrin vahvistamaan hänen mielessään jo aikaisemmin virinnyttä vaikutusta, että hänen järkensä oli menemäisillään sekaisin.
Ratsastaa ripeästi heidän luoksensa ja karkeasti lopettaa heidän kahdenkeskinen kohtauksensa, se oli tämän ritarillisen etelävaltiolaisen luonnollinen, vaistomainen ajatus. Sen mukaisesti hän kiukkuisena käytti kannuksiaan ja pakotti taaskin uupuneen raudikkonsa vastahakoisesti laukkaamaan.
Muutamien sekuntien kuluttua hän kuitenkin hiljensi vauhtiaan, ikäänkuin muuttaen mieltänsä. Hänen ratsunsa kavioiden kapse ei ollut vielä varoittanut toisia hänen saapumisestaan, vaikka hän oli nyt vajaan kahdensadan metrin päässä heidän jäljessään. Hän erotti serkkunsa hopealle helkähtelevän äänen hoitavan keskustelua suurimmalta osalta. Kuinka mielenkiintoinen heidän puhelunsa olikaan täytynyt olla heistä molemmista, kun se oli estänyt heitä kuulemasta hänen lähestymistään!
Kunpa hän voisi kuulla, mitä he haastelivat!
Paikka näytti mahdollisimman epäsuotuisalta salakuuntelulle, mutta sittenkin saattoi olla mahdollisuus.
Keskustelun puhelijoissa nähtävästi herättämä mielenkiinto lupasi tarjota tilaisuuden. Savannin ruohikko oli pehmeätä kuin sametti. Sillä verkkaisesti liikkuvat kaviot eivät synnyttäneet vähäisintäkään ääntä.
Calhoun oli vielä liian kärsimätön malttaakseen ratsastaa käymäjalkaa; mutta hänen raudikkonsa oli tottunut lounaisvaltioiden hevosille ominaiseen "hölkkään", ja sitä siltä nyt vaadittiin.
Kun ratsun kaviot kohosivat vain pari sentimetriä ja osuivat siihen taaskin vaakasuorasti, eteni se nopeasti ja meluttomasti, niin nopeasti, että se muutamissa sekunneissa ehti täplikkään mustangin ja mustanginpyytäjän punertavan ratsun kinterille.
Silloin sen vauhti hillittiin niiden nopeuden mukaiseksi, samalla kun sen ratsastaja istui etukumarassa ja kuunteli niin innokkaasti, että siitä kuvastui joku hirvittävä päätös. Hänen asentonsa osoitti hänen olevan valmiin mitä karkeimpiin soimauksiin, siivottomaan kielenkäyttöön ja tarpeen tullen turvautumaan veitseen ja pistooliin.
Hänen käyttäytymisensä riippui eräästä seikasta – siitä, mitä hän kuulisi.
Sattuma tai kohtalo tahtoi niin, ettei hän kuullut mitään. Joskin ratsastajapari oli kuuro ulkoisille äänille, eivät ratsut olleet niin syventyneitä aatoksiinsa. Kävellessään kastanjanruskea raudikko astui raskaasti ja nyt väsyneenä vielä tavallistakin raskaammin. Sen askelten töminä ilmaisi sen läheisyyden sekä punertavan raudikon että täplikkään mustangin herkille korville, ja samanaikaisesti ne keikauttivat päänsä pystyyn ja hirnahtivat.
Calhoun oli joutunut ilmi.
"Kas, serkku Cash!" huudahti nainen, näyttäen pikemminkin harmistuneelta kuin yllättyneeltä. "Sinä täällä? Missä on isä ja Harry ja muut ihmiset?"
"Minkä tähden sitä kysyt, Loo? Sinä kai tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin."
"Mitä! Etkö olekaan tullut tänne meitä vastaan? Ja myöskin he – ahaa, hevosesi on yltyleensä hiessä! Näyttää siltä kuin olisit ratsastanut pitkän matkan, kuten mekin."
"Tietysti olen. Lähdin seuraamaan sinua alusta alkaen, toivoen olevani sinulle hyödyksi."
"Tosiaankin! En aavistanut sinun olevan meitä tavoittamassa. Kiitoksia, serkku! Kiittelin juuri tätä uljasta herrasmiestä, joka myöskin lähti jälkeeni ja oli kyllin hyvä pelastaakseen sekä Lunan että minut hyvin epämiellyttävästä pinteestä, tai kuten minun oikeammin pitäisi sitä nimittää, kauheasta vaarasta. Tiedätkö, että meitä ajoi takaa lauma villejä oriita ja meidän täytyi todella ratsastaa henkemme edestä?"
"Tiedän sen."
"Näitkö siis ajon?"
"En. Sain sen tietää vasta jäljistä."
"Jäljistä! Osasitko niistä päätellä?"
"Kyllä – kiitos Zeb Stumpin tulkinnan."
"Oi, oliko hän seurassasi? Mutta seurasitteko niitä aina – kuinka kauas niitä seurasitte?"
"Aavikossa olevalle halkeamalle. Hyppäsitte sen ylitse, väitti Zeb. Teittekö niin?"
"Luna hyppäsi."
"Ja sinä sen selässä?"
"Minä en ollut missään muualla! Mikä kysymys, serkku Cash! Missä olisit otaksunut minun olleen? Takertuneena sen häntäänkö? Ha, ha, ha!"
"Hyppäsitkö sinä sen ylitse?" tiedusti nauraja, äkkiä muuttaen sävyä. "Seurasitko meitä kauemmaksi?"
"En, Loo. Halkeamalta tulin suoraan tänne, arvellen teidän ehtineen takaisin ennen minua. Siten osuin joutumaan seuraanne."
Vastaus näytti olevan tyydyttävä.
"Oi, olen hyvilläni siitä, että saavutit meidät. Olemme ratsastaneet verkkaisesti, Luna on niin uupunut. Eläin-parka! En tiedä, miten saan sen takaisin Leonan varrelle."
Siitä hetkestä alkaen, kun Calhoun oli liittynyt heidän seuraansa, ei mustanginpyydystäjä ollut hiiskunut sanaakaan. Olipa hänen ja nuoren kreolittaren aikaisempi keskustelu ollut hänestä vaikka kuinka miellyttävä, oli hän luopunut siitä näyttämättä vastahakoisuutta ja ratsasti nyt äänettömänä edellä, ikäänkuin olisi hiljaisen sopimuksen mukaisesti jälleen alkanut esittää sitä osaa, jota varten hänet oli alunperin pestattu.
Kaikesta siitä huolimatta entisen kapteenin silmät olivat kiukkuisesti suunnatut häneen, ja joskus niissä oli mielettömän vimmainen hohde, kun Calhoun havaitsi tai kuvitteli toisenkin henkilön katseen kääntyneen samaan suuntaan, mutta ihailevasti. Jos tämä ratsastajakolmikko olisi joutunut taivaltamaan yhdessä pitkän matkan, olisi se saattanut päättyä murhenäytelmään. Sellaisen lopun esti huviretkeläisten ilmestyminen näkyviin. Vähän ajan kuluttua he ympäröivät palanneen karkulaisen ja karkoittivat kaikki muut ajatukset moniäänisillä onnitteluillaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Wiskyä ja vettä
Fort Ingen suojaan kehkeytyneessä kaupunginidussa oli huomattavin rakennus "hotelli". Se onkin Teksasin kaikkien kaupunkien normaalinen piirre, olivatpa ne uusia tai neljäkymmentä vuotta sitten perustettuja; eikä siellä sen vanhempia ole, lukuunottamatta muutamia espanjalais-meksikolaista alkuperää olevia kaupunkeja, joissa presidio ja luostari valtasivat ensimmäisen sijan, mutta joissa ne nyt ovat jääneet "kapakan" varjoon tai joissakuissa tapauksissa muutetut niiksi.
Fort Ingen tällainen laitos oli tosin paikkakunnan avarin rakennus, mutta ei silti kovin suurenmoinen eikä vaikuttava. Sen ulkoasussa ei ollut paljoakaan tavoiteltu mitään rakennustaiteellista tyyliä. Se oli veistetyistä hirsistä kyhätty, ja sen pohjapiirros oli ison aapiston T-kirjaimen muotoinen – pystysuora osa oli varattu ruokailu- ja makuuhuoneiksi, kun taas poikkiviivan muodosti yksi ainoa huone, joka oli täydelleen omistettu juomiselle ynnä tupakanpoltolle ja syljeksimiselle. Tämä viimemainittu oli tarjoiluhuone eli "salonki".
Ulkopuolella olevassa kilvessä, joka riippui noin kolmen ja puolen metrin korkuiseksi katkaistussa tammenrungossa, oli molemmilla puolilla hyvin tunnetun sotilaallisen kuuluisuuden, maailman sen osan sankarin, kenraali Zachariah Taylorin kuva. Ei tarvinnut vilkaista sen alla oleviin kirjaimiin arvatakseen hotellin nimen. Kun se oli sellaisen muotokuvan suojeluksessa, ei sille olisi sopinut antaa muuta kuin suojelijansa liikanimi "ANKARA JA ALTIS".
Tässä nimikilvessä oli soveltuvaisuuden häive. Ulkopuolelta laitos näytti aika ankaran karkealta, kun taas sisällä, erittäinkin jos mies astui "salonkiin", hänelle alttiisti tuotiin puolitiehen vastaan kylmä minttugrogi, viileä viinipunssi, katajaviinatoti tai mikä muu mississippintakaisten naukkailijain tuntema sekoitettu juoma tahansa, jos nimittäin mies puolestaan oli altis suorittamaan niistä picayunenkolikoita.
Kysymyksessä oleva tarjoiluhuone ei kaipaisi kuvausta, jos olisitte milloinkaan matkustanut Yhdysvaltain eteläisissä tai lounaisissa valtioissa. Jos niin olisi, ei mikään unohdusjuoma jaksaisi ikinä haihduttaa muististanne sen hotellin eli kapakan tarjoiluhuonetta, jossa olette kovaksi onneksenne joutunut oleksimaan. Toisella laidalla huoneen päästä päähän ulottuva tarjoilupöytä; sen takana oleva, hyllyjen peittämä pöytä sekä rivit karahveja ja pulloja, joiden sisältämissä väkijuomissa eivät esiinny ainoastaan kaikki sateenkaaren värit, vaan myös näiden kaikki mahdolliset yhdistelmät; loistelias nuori mies seisomassa tarjoilupöydän takana tai lipumassa sinne tänne sen ja hyllyjen välissä, "mestariksi" nimitetty – älkää nimittäkö häntä "kapakoitsijaksi" tai "tarjoilijaksi", sillä muutoin voitte saada karahvin vasten suutanne – tämä loistelias nuori mies sinisessä puuvillapuserossa tai valkeassa liinakankaisessa nutussa tai kenties paitahihasillaan – paita on mitä hienointa liinakangasta ja sen pitsit ovat mitä hienoimmat, ja se on röyhelöitetty Herramme vuonna kahdeksantoistasataa viisikymmentä – tämä loistelias nuori herrasmies, joka sekoittaessaan viinipunssianne saattaa katsoa suoraan silmiinne ja keskustella kanssanne päivän politiikasta, samalla kun jää, viini ja vesi siirtyvät lasista toiseen, muistuttaen hänen olkansa takaa säihkyvää sateenkaarta tai hänen tuoksutettua päätänsä ympäröivää sädekehää! Yhdysvaltain eteläisissä valtioissa samonnut matkailija, et suinkaan voi olla häntä muistamatta?
Jos niin on, niin sanani palauttanevat mieleesi hänet sekä hänen ympäristönsä – salongin, jonka johtaja ja hoitaja hän on, hyllyineen ja värillisine karahveineen, sen tarjoilupöydän, permannon, jolle on siroiteltu hienoa hiekkaa ja jota silloin tällöin tahraavat sikaarinpätkät ja "rinnanpuhdistuksesta" aiheutuneet ruskeat, tähtimäiset läikät, sen mintun-, absintin- ja sitruunantuoksun kyllästämän ilman, jossa vilisee tavallisia, mustia huonekärpäsiä, sinisiä lihakärpäsiä ja teräväkärsäisiä moskiittoja. Kaiken tämän täytyy olla selvästi piirtynyt muistisi verkkokalvoon.
Vaikka hotelli eli kapakka "Ankara ja altis" erosikin vain vähän Teksasin muista kestityspaikoista, oli sillä toki joitakuita erikoisia piirteitä. Sen omistaja ei ollut keinotteleva "yankee", vaan saksalainen, minkä kansallisuuden jäsenten on tässä maailmanosassa kuten muuallakin havaittu olevan parhaita ruokatavarain hankkijoita. Hän hoiti itse tarjoilua, joten astuttuanne salonkiin teidän juomaanne ei sekoittanut edellä kuvattu nuori, röyhelöpaitainen, tuoksutukkainen herrasmies, vaan vakava germaani, joka näytti niin raittiilta kuin hän itse ei olisi koskaan – tukkuhinnan houkutuksesta huolimatta – maistanut vierailleen tarjoilemiaan herkullisia juomia. Kotimaastaan hän oli tuonut mukanaan Oberdoffer-nimen, mutta hänen teksasilaiset asiakkaansa olivat vääntäneet sen "Old Dufferiksi" (vanhaksi veijariksi).
Tässä tarjoiluhuoneessa oli vielä yksi erikoispiirre, vaikka siitä tuskin kannatti käyttää sitä nimitystä, koska se oli varsin tavallinen muuallakin. Kuten jo on mainittu, oli rakennus ison T:n muotoinen, ja salonki edusti kirjaimen poikkiviivaa. Tarjoilupöytä oli toisella seinustalla, pystyviivan puolisella, ja huoneen molemmissa päissä oli kaupunginalun julkiselle aukiolle avautuva ovi.
Tämän järjestyksen tarkoituksena oli ilmanvaihdon edistäminen, mikä oli erittäin tärkeä puoli seudulla, jossa toisen vuosipuoliskon aikana on yli kolmekymmentä Celsius-astetta lämmintä varjossa.
Teksasissa ja lounaisissa valtioissa – saattanen sanoa Amerikan Yhdysvaltain kaikissa osissa – on hotelleilla kaksinainen tarkoitus, olla sekä pörsseinä että kerhohuoneistoina. Juuri senvuoksi, että ne tarjoavat halvan paikan – monesti mitä mukavimman – viimemainittuja voidaan tuskin väittää olevan olemassakaan.
Kerhohuoneisto ei ole suinkaan välttämätön edes Atlantin suurkaupungeissa. Tällaisen laitoksen tarpeen poistavat hotellien kohtuulliset hinnat, niiden erinomaiset keittiöt ja loistavat mukavuudet, minkä vuoksi se Amerikassa on ja sen täytyy aina olla epäterve ulkomainen piirre.
Tämä huomio pitää vielä paremmin paikkansa eteläisistä ja lounaisista kaupungeista, joissa "salongit" ja "tarjoiluhuoneet" ovat tärkeimmät kokoontumis- ja kohtauspaikat.
Seurakunta onkin siellä sekalaisempi. Ylpeä tilanomistaja ei voi, sillä hän ei uskalla, kieltäytyä juomasta samassa huoneessa kuin "mitätön, valkoihoinen köyhä", joka usein on yhtä ylpeä kuin hänkin.
Niillä seuduin maailmaa ei ole lainkaan talonpoikia – kaikkein vähimmin niitä on Teksasissa; ja "Ankaran ja alttiin" salongissa oli usein koolla kaikkien uudisasutuksilla tavattavien kansanluokkien ja ammattien edustajia.
Siitä alkaen, kun "Old Duffer" oli ripustanut kapakkansa liikekilven näkyviin, ei häntä kenties ainoassakaan tilaisuudessa ollut suosinut lukuisampi seurue eikä hän ollut tarjoillut useammille vieraille pöytänsä ylitse kuin sinä iltana hevosenpyydystysseurueen palattua Fort Ingeen.
Naisia lukuunottamatta melkein kaikki retkellä olleet henkilöt näyttivät ajatelleen, että "Ankarassa ja alttiissa" vietetty puolituntinen oli välttämätön "yömyssy" ennen levollepanoa; ja kun värillisten karahvien keskellä sirosti naksuttava saksalainen kello osoitti yhtätoista, poikkesi sisälle toinen toisensa jälkeen – linnoituksen upseereja, läheisyydessä joen varsilla asuvia tilanomistajia, muonakauppiaita, sotaväen tavaranhankkijoita, "urheilijoita" ynnä muita, joita sopinee nimittää ammatittomiksi. Ja sisälle astuttuaan kukin marssi suoraapäätä tarjoilupöydän ääreen, tilasi mielijuomaansa ja peräytyi sitten keskustelemaan muiden kanssa, joita oli jo ryhminä lattialla.
Muuan näistä ryhmistä oli silmäänpistävä. Siinä oli kahdeksan tai kymmenen henkilöä, puolet heistä sotilasasussa. Viimemainittujen joukossa olivat ne kolme upseeria, jotka olemme jo esitelleet, jalkaväenkapteeni ja molemmat luutnantit, rakuunaluutnantti Hancock ja ratsujääkäreihin kuuluva Crossman.
Näiden seurassa oli heitä vanhempi ja myöskin virka-arvoltaan ylempi upseeri, mikä kävi ilmi hänen olkahihnansa kirjailusta, joka osoitti hänen olevan majurin. Koska hän oli ainoa esiupseeri Fort Ingessä, on tarpeetonta mainita, että hän oli linnoituksen komentaja.
Nämä herrasmiehet keskustelivat niin vapaasti kuin olisivat kaikki olleet samanarvoisia luutnantteja, ja keskustelunaiheena olivat sen päivän tapahtumat.
"Sanokaahan meille, majuri!" pyysi Hancock. "Teidän täytyy se tietää. Mihin se tyttö nelisti?"
"Mistä minä sen tietäisin?" vastasi puhuteltu upseeri. "Kysykää hänen serkultaan, herra Cassius Calhounilta!"
"Olemme sitä häneltä tiedustaneet saamatta tyydyttävää vastausta. Hän ei selvästikään tiedä sen enempää kuin mekään. Hän tapasi heidät vasta paluumatkalla – ja varsin lähellä meidän leiripaikkaamme. He olivat poissa aika pitkän ajan; ja heidän hevostensa hiestä päättäen on heidän täytynyt ratsastaa tiukasti. Siihen nähden he olisivat saattaneet olla Rio Grandella tai sen toisella puolellakin."
"Panitteko merkille, miltä Calhoun näytti palatessaan?" kysäisi jalkaväenkapteeni. "Hänen kasvojensa synkkä ilme kieli hänen mielessään liikkuvan joitakuita epämieluisia tunteita, väittäisin."
"Hän näytti kuin näyttikin perin onnettomalta", myönsi majuri. "Mutta ettehän toki, kapteeni Sloman, arvele sen johtuneen –"
"Mustasukkaisuudesta. Niin luulen enkä mistään muusta."
"Mitä! Mustasukkainen Mustangi-Mauricelleko? Pyh, pyh! Mahdotonta – ainakin hyvin epätodennäköistä."
"Mutta minkä tähden, majuri?"
"Rakas Sloman, Louise Poindexter on hieno nainen, ja Maurice Gerald –"
"Saattaa olla herrasmies kyllä hänkin, – mitäpä hänestä tiedetään."
"Pyyh!" äänsi Crossman pilkallisesti. "Hevoskauppias! Majuri on oikeassa – se on epätodennäköistä, mahdotonta."
"Ohhoh, hyvät herrat!" väitti jalkaväenupseeri edelleen, pudistaen päätänsä merkitsevästi. "Te ette tunne neiti Poindexteriä niin hyvin kuin minä hänet tunnen. Kummallinen nuori nainen – käyttääkseni mahdollisimman lievää sanontatapaa. Lienette sen jo huomannut itsekin."
"No, no, Sloman!" varoitti majuri leikillisesti. "Olette taipuvainen levittämään häväistysjuttua, pelkään. Se olisi häväistysjuttu. Ehkäpä olette itsekin innostunut neiti Poindexteriin, vaikka vaadittekin muita pitämään teitä Joosefina. Ymmärtäisin mustasukkaisuutenne, kun kysymyksessä olisi tämä komea Hancock tai Crossman, jos hänen kihlauksensa nimittäin olisi purkaantunut. Mutta tavallinen mustanginpyydystäjä – pyh – pyh!"
"Hän on irlantilainen, majuri, tämä mustanginpyydystäjä; ja jos hän on se, miksi minulla on jonkun verran syytä häntä epäillä –"
"Mikä mies hän lieneekin", keskeytti majuri, luoden syrjäsilmäyksen ovelle, "on hän tuolla ja voi itse vastata puolestaan; ja koska hän on kylläkin suorapuheinen mies, saatte ehkä kuulla häneltä tarkan selostuksen asiasta, joka näyttää niin suuresti kiinnostavan teitä".
"Sitä en usko", jupisi Sloman, kun Hancock ja kaksi tai kolme muuta kääntyi tulokkaan puoleen, aikoen noudattaa majurin ehdotusta.
Asteltuaan äänettömästi permannon poikki mustanginpyydystäjä oli sijoittunut tyhjälle paikalle tiskin edustalle.
"Lasi wiskyä ja vettä, olkaa hyvä!" kuului vaatimaton pyyntö, jolla hän tervehti isäntää.
"Wiskyä ja vettä!" kertasi viimemainittu osoittautumatta lainkaan innokkaaksi palvelemaan uutta vierastaan. "Niin, niin, wisky ja vesi! Se maksaa kaksi picayunea lasi."
"En tiedustanut hintaa", tokaisi mustanginpyydystäjä. "Pyysin saada lasin wiskyä ja vettä. Onko teillä sitä?"
"Kyllä, kyllä", vakuutti saksalainen, jonka terävä vastaus oli muuttunut kohteliaaksi. "Runsaasti – runsaasti wiskyä ja vettä. Tässä sitä on."
Sillä aikaa kun Mauricelle valmistettiin hänen yksinkertaista juomaansa, olivat upseerit nyökkäilleet hänelle tervehdykseksi, ja hän oli vastannut heille vapaan, mutta vaatimattoman näköisesti. Useimmat heistä tunsivat hänet mieskohtaisesti hänen linnoituksessa suorittamiensa liikeasioiden vuoksi.
He olivat alkamaisillaan kysellä häneltä, kuten majuri oli kehoittanut, mutta vielä yhden henkilön saapuminen sai heidät luopumaan aikomuksestaan.
Vastatullut oli Cassius Calhoun. Hänen läsnäollessaan olisi tuskin ollut hienotuntoista tutkia asiaa sen pitemmälle.
Calhoun lähestyi tavalliseen rehentelevään tapaansa sotilaiden ja siviilimiesten muodostamaa sekaryhmää ja tervehti heitä sellaisen miehen tavalla, joka oli viettänyt päivänsä heidän seurassaan ja ollut poissa ainoastaan lyhyen väliajan. Jollei entinen vapaaehtoisten kapteeni ollutkaan suorastaan juovuksissa, saattoi kuitenkin nähdä, että hän oli väkijuomien vaikutuksen alainen. Hänen silmiensä epävarma välke, hänen otsansa luonnoton kalpeus – samalla kun sitä vielä enemmän synkisti kaksi tai kolme sille valahtanutta, sekavaa hiuskiehkuraa – ja hänen sotilashattunsa jossakin määrin outo asento ilmaisivat hänen nauttineen viiniä enemmän kuin viisauden rajat olisivat sallineet.
"Tulkaa, hyvät herrat!" huudahti hän, puhutellen majurin seuruetta ja samalla astuen tarjoilupöydän ääreen, "otetaan aimo täräys, sillä muutoin tiskin takana seisova vanha Dunder-und-blitzen väittää meidän tuhlaavan hänen valojaan! Ryyppy mieheen! Mitä arvelette?"
"Hyvä – hyvä!" kuului moniääninen vastaus.
"Entä te, majuri?"
"Mielihyvin, kapteeni Calhoun."
Yleisen tavan mukaan ne, joiden oli tarkoitus juoda, sijoittuivat riviin pitkin tarjoilupöytää, ja jokainen mainitsi sen ryypyn nimen, joka häntä sillä hetkellä eniten miellytti.
Ryyppyjä tilattiin melkein yhtä monta lajia kuin seurueessa oli jäseniä. Calhoun itse luikkasi: "Ruskeata sherryä minulle", ja lisäsi heti: "ja hieman karvasainetta mukaan!"
"Sherryä ja bitters' niinkö, herra Calhoun?" virkkoi isäntä nojautuessaan palvelevasti tiskin ylitse miestä kohti, jonka huhuiltiin olevan laajan maatilan osaomistajan.
"Tietysti, te typerä hollantilainen! Sanoinhan sherryä, enkö sanonut?"
"Oikein hyvä, mein Herr, oikein hyvä. Sherryä ja karvastippoja – aivan kohta", hoki saksalainen Bonifacius ehättäessään laskemaan karahvin huonosti käyttäytyvän vieraansa eteen.
Kun majurin lukuisa seurue vielä liittyi niihin moniin henkilöihin, jotka jo olivat juomassa, tuli koko pitkän tarjoilupöydän etupuoli täyteen väkeä, niin että tuskin tuumaakaan jäi tyhjää tilaa.
Nähtävästi sattumalta – vaikka se saattoi olla Calhounin tarkoituksellisesti järjestämääkin – hän oli äärimmäisenä miehenä oikealla niiden rivissä, jotka olivat ottaneet vastaan hänen tarjouksensa.
Siten hän joutui Maurice Geraldin viereen, joka – mitä likeisseuraan tulee – yksin joi äänettömänä vedellä sekoitettua wiskyään ja poltteli juuri äsken virittämäänsä sikaaria.
He olivat selitysten, eikä kumpikaan heistä ollut huomaavinaan toista.
"Malja!" kiljaisi Calhoun, ottaen lasinsa tiskiltä.
"Antaa kuulua!" vastasivat useat henkilöt yhteen ääneen.
"Amerikka amerikkalaisille, ja turma kaikille muukalaisille tungettelijoille – erittäinkin lemmon irlantilaisille!"
Lausuessaan nämä loukkaavat sanat hän horjahti taaksepäin askeleen, siten törmäten mustanginpyydystäjään, joka sillä hetkellä seisoi lasi kohotettuna huulilleen.
Törmäyksen johdosta osa viimemainitun wiskylasillisesta läikähti hänen rinnalleen.
Oliko se vahinko? Ei kukaan sitä uskonut – ei edes hetkistäkään. Sellaisen lauseen säestämänä tämä teko ei saattanut olla muuta kuin tarkoituksellinen ja ennakolta harkittu loukkaus.
Kaikki saapuvillaolijat odottivat näkevänsä loukatun miehen heti karkaavan loukkaajan kimppuun. Heille tuotti pettymystä ja kummastusta se, miten mustanginpyydystäjä näytti siihen suhtautuvan. Jopa jotkut kuvittelivat hänen aikovan alistua siihen.
"Jos hän sen tekee", supatti Hancock Slomanin korvaan, "sietäisi hänet potkia ulos huoneesta".
"Älä ole huolissasi lainkaan!" rauhoitti häntä jalkaväenupseeri yhtä hiljaa. "Saat nähdä, ettei niin käy. En ole taipuvainen lyömään vetoa, kuten tiedät; mutta olisin valmis panemaan kuukaudenpalkkani vetoon siitä, ettei mustanginpyydystäjä peräydy, ja toisen kuukaudenpalkkani siitä, että herra Cassius Calhoun oppii tuntemaan hänet pahaksi riitakumppaniksi, vaikka hän juuri tällä hetkellä näkyy huolehtivan enemmän hienosta paidastaan kuin osakseen tulleesta loukkauksesta. Omituinen pahus hän on!"
Tämän kuiskuttelun aikana se mies, jota se koski, seisoi edelleenkin tarjoilupöydän ääressä – käyttääksemme kulunutta sanontatapaa – "kaikkien tarkkailijain tarkkailemana".
Laskettuaan lasinsa tarjoilupöydälle hän oli vetänyt taskustaan silkkisen nenäliinan ja pyyhiskeli nyt wiskytahraa kirjaillulta paidanrintamukseltaan.
Hänen koko sävynsä kuvasti järkkymätöntä kylmäverisyyttä, joka tuskin oli sopusoinnussa pelkuruuden ajatuksen kanssa; ja häntä epäilleet henkilöt oivalsivat erehtyneensä ja jotakin olevan tulossa. Äänettöminä he vartosivat asiain kehittymistä.
Heidän ei tarvinnut odottaa kauan. Koko juttuun – arvailut ja kuiskutukset mukaanluettuina – ei kulunut kahtakymmentä sekuntia; ja sitten alkoi jälleen toiminta tai oikeammin siihen johtava puhelu.
"Minä olen irlantilainen", lausui mustanginpyydystäjä pannessaan nenäliinansa takaisin samaan paikkaan, josta oli sen ottanut.
Niin yksinkertaiselta kuin vastaus saattoikin tuntua ja niin kauan kuin se olikin viipynyt, ei kukaan läsnäolijoista erehtynyt tulkitsemaan sen merkitystä väärin. Jos villien hevosten pyydystäjä olisi kouraissut Cassius Calhounin nenää ja vääntänyt sitä, ei haasteen vastaanottaminen olisi saattanut olla sen ponnekkaampi. Sen koruttomuus vain korosti vastaanottajan vakavaa päättäväisyyttä.
"Te?" tokaisi Calhoun pilkallisesti, pyörähtäen ympäri ja jääden seisomaan kädet puuskassa. "Te?" toisti hän, mittaillen silmillään mustanginpyydystäjää päästä jalkoihin saakka. "Tekö irlantilainen? Mahtava Luoja, sitä en olisi mitenkään uskonut! Olisin pitänyt teitä meksikolaisena, asustanne ja paitanne huolitellusta koristelusta päättäen."
"En jaksa käsittää, minkä vuoksi asuni pitäisi liikuttaa teitä, herra Cassius Calhoun; ja koska ette suinkaan ole tehnyt hyvää paidalleni läikäyttämällä puolet lasini sisällöstä sille, otan vapauden poistaa tärkkelyksen teidän paidastanne samalla tavoin."
Niin sanottuaan mustanginpyydystäjä tarttui lasiinsa; ja ennenkuin entinen vapaaehtoisten kapteeni ennätti kumartua tai väistyä syrjään, oli monongahela-sekoituksen jätteet sinkautettu hänen kasvoilleen, mikä pani hänet vuoroin pärskymään, vuoroin yskimään, nähtävästi tuottaen mielihyvää enemmälle kuin puolelle läsnäolijoista.
Hyväksymisen jupina vaimeni pian. Olosuhteet eivät kaivanneet puhelua; ja kuvaamaamme tekoa seuranneiden huudahdusten jälkeen syntyi syvä hiljaisuus. Kaikki tajusivat, että riita oli pakostakin vakava. Jutun täytyi päätyä taisteluun. Ei mikään voima maan päällä olisi voinut estää sitä kehittymästä siihen lopputulokseen.
KAHDESKYMMENES LUKU
Vaarallinen asema
Saatuaan alkoholinpitoisen suihkun Calhoun oli tarttunut kuusipanoksiseen pistooliinsa ja vetäissyt sen esille kotelosta. Hän vain ensiksi pyyhki wiskyä silmistään käydäkseen sitten käsiksi vastustajaansa.
Arvaten tämän tempun mustanginpyydystäjä oli aseistautunut samalla tavoin ja seisoi valmiina vastaamaan vastustajansa tuleen, antamaan laukauksen laukauksesta.
Arimmat katsojista olivat jo alkaneet pelastautua ovesta, sysien toisiaan kiiruhtaessaan pääsemään pois vaaran näyttämöltä. Muutamia jäi salonkiin pelkästä päättämättömyydestä; muutamia muita, kylmäverisempiä ja rohkeampia, jäi sinne halusta tai kenties sen järkevämmän vaiston vaikutuksesta, että jos he yrittäisivät paeta, he voisivat saada luodin selkäänsä.
Syntyi äänetön väliaika, noin kuusi sekuntia kestävä, jonka kuluessa olisi saattanut kuulla neulan putoamisen lattialle. Se oli vain se tyyni tuokio, jollainen usein on päättämisen ja toiminnan edellä, jolloin aivot ovat tehneet tehtävänsä ja ruumiin on alettava.
Se olisi saattanut olla lyhyempi, jos näyttämöllä olisi ollut toisenlaiset esiintyjät. Kaksi tavallista miestä olisi laukaissut heti mitään miettimättä. Mutta nyt vastakkain olevat miehet eivät olleet tavallisen laatuisia. Molemmat olivat ennenkin nähneet katutaisteluja – olleet mukana sellaisissa – ja tiesivät, kuinka epäedullinen hukattu laukaus oli. Kumpikin oli päättänyt tähdätä varmasti toiseen. Juuri se pitensi toimettomuuden väliaikaa.
Ulkosalle paenneista miehistä, jotka eivät uskaltaneet edes vilkaista ovesta sisälle, oli jännitys miltei tuskallinen. Pistoolien räiske, jota he odottivat joka hetki kuulevansa, olisi tuottanut heille huojennusta. He melkein pettyivät kuullessaan majurin, joka oli harvojen sisälle jääneiden joukossa, korottavan äänensä käskevästi.
"Seis!" komensi hän, korostaen sanaansa sellaisen miehen tapaan, joka on tottunut tottelemiseen, samalla vetäisten miekkansa tupesta ja ojentaen sen pitkän säilän riitaantuneiden väliin. "Pidättykää ampumasta – käsken teitä molempia. Suunnatkaa pistoolinne alaspäin, sillä kautta Kaikkivaltiaan riistän aseen siltä teistä, joka ensimmäiseksi hipaisee liipaisinta! Seis, sanon!"
"Minkä tähden?" kiljaisi Calhoun purppuraisena intohimoisesta kiukusta. "Minkä tähden, majuri Ringwood? Sellaisen loukkauksen jälkeen, ja alhaisen miekkosen taholta –"
"Te loukkasitte ensiksi, kapteeni Calhoun."
"Pahus minut periköön, jos siitä välitän! En missään nimessä jätä sitä rankaisematta. Väistykää tieltä, majuri! Riita ei koske teitä, teillä ei ole oikeutta siihen sekaantua."
"Tosiaankin! Ha, ha! Sloman, Hancock, Crossman, kuulkaas sitä! Minulla ei ole oikeutta sekaantua! Kuulkaahan, herra Cassius Calhoun, entinen vapaaehtoisten kapteeni! Tiedättekö, missä olette, sir? Älkää kuvitelko olevanne Mississippin valtiossa, orjia pieksävän ylimystönne seassa! Tämä, sir, on sotilasasema, sotalakien alainen, ja minun halpa henkilöni on sen nykyinen päämies. Komennan teitä senvuoksi panemaan pistoolinne takaisin koteloon, josta olette sen ottanut. Ja lisäksi heti paikalla, sillä muutoin marssitte päävahtiin, kuten linnoituksen halvin sotilas!"
"Totisesti!" äänsi mississippiläinen ivallisesti. "Kuinka oivalliseksi seuduksi onkaan tarkoituksenne tehdä Teksas! Otaksuttavasti mies ei saa taistella, vaikka häntä loukattaisiin kuinka pahasti, jollei hän ensin saa lupaa majuri Ringwoodilta. Sellainenko laki maahan mielitään saada?"
"Ei sinnepäinkään", tokaisi majuri. "En tahdo enkä ole milloinkaan tahtonut estää riidan rehellistä selvittelyä. Teillä on täysi vapaus – teillä ja riitakumppanillanne – surmata toisenne, jos niin haluatte. Mutta ei juuri nyt. Teidän täytyy käsittää, herra Calhoun, että urheilustanne koituisi vaaraa sellaisten ihmisten hengelle, joihin riitanne ei vähimmässäkään määrin kuulu. Omasta kohdastani ei minua lainkaan miellytä ajatus, että minut lävistäisi luoti, joka ei ole minulle aiottu. Malttakaa, jahka me muut ehdimme vetäytyä turvallisen välimatkan päähän! Sitten saatte räiskyttää aseitanne niin paljon kuin mielenne tekee. Ja nyt, sir, tyydyttääkö tämä teitä?"
Jos majurin luonne olisi ollut samanlainen kuin keskinkertaisten ihmisten, ei hänen määräyksistään ehkä olisi välitetty. Mutta sen lisäksi, että hänellä linnoituksen ylimpänä upseerina oli virallinen arvovalta, häntä jossakin määrin kunnioitettiin ikänsä vuoksi sekä sen johdosta, että hänen itsensä tiedettiin käsittelevän aseita vaarallisen taitavasti, sallimatta arvovaltaansa vastaan napistavan.
Hän ei ollut paljastanut miekkaansa pelkäksi tyhjäksi eleeksi. Riitapuolet tiesivät sen ja yhtäaikaisesti mukautuen käänsivät pistooliensa suun alaspäin – pitäen niitä edelleenkin kädessään. Calhoun seisoi otsa synkkänä, kirskutellen hampaitaan, muistuttaen petoeläintä, joka toistaiseksi on estetty karkaamasta uhrinsa kimppuun, kun taas mustanginpyydystäjä näytti suhtautuvan asiaan niin kylmäverisesti kuin hän ei olisikaan ollut suuttunut eikä irlantilainen.
"Otaksuttavasti olette päättänyt taistella?" virkkoi majuri varmana siitä, ettei riidan sovittamisesta ollut paljoakaan toiveita.
"Minua ei erikoisesti haluta taistella", vastasi Maurice vaatimattomasti. "Jos herra Calhoun suostuu pyytämään anteeksi sanansa ja myöskin tekonsa –"
"Hänen pitäisi se tehdä; hän aloitti riidan", huomauttivat useat katselijat.
"En ikinä!" vastasi entinen kapteeni ylenkatseellisesti. "Cash Calhoun ei ole sellaiseen tottunut. Pyytää anteeksi, tosiaankin! Ja tuollaiselta naamioituneelta apinalta!"
"Riittää!" kivahti nuori irlantilainen, ensi kerran näyttäen vakavasti suuttuneelta. "Annoin hänelle tilaisuuden säilyttää henkensä. Hän kieltäytyy ottamasta sitä vastaan; ja kautta Jumalan äidin, me molemmat emme lähde tästä huoneesta hengissä! Majuri, vaadin teitä ja ystäviänne poistumaan. Enää en jaksa sietää hänen röyhkeyttään!"
"Ha, ha, ha!" vastasi etelävaltiolainen, nauraen kirkuvan pilkallisesti. "Tilaisuuden säilyttää henkeni! Laittautukaa ulos, kaikki muut, laittautukaa ulos; ja päästäkää minut hänen kimppuunsa!"
"Seis!" huusi majuri, joka epäröi kääntää selkäänsä kaksintaistelijoihin päin. "Näin ei ole aivan turvallista. Mieleenne saattaa johtua aloittaa liipaisinleikkinne sekuntia liian aikaisin. Meidän täytyy ehtiä ulkosalle, ennenkuin sen teette. Sitäpaitsi, hyvät herrat", jatkoi hän, puhutellen ympärillään olevia miehiä, "tässä tulisi noudattaa jonkunlaista järjestystä. Jos he mielivät taistella, olkoon se rehellistä molemmin puolin! Saakoot he samanlaiset aseet ja aloittakoot aukiolla!"
"Kaikin mokomin!" oli puolenkymmenen katselijan yksimielinen suostumus, ja kaikki kääntyivät katsomaan riitapuolia nähdäkseen, hyväksyisivätkö he ehdotuksen.
"Ei kummankaan teistä sopine sitä vastustaa?" lisäsi majuri kysyvästi.
"Minä en vastusta mitään, mikä on rehellistä ja kohtuullista", myöntyi irlantilainen. "En pahus vieköön!"
"Minä taistelen sillä aseella, joka on kädessäni", julisti Calhoun itsepintaisesti.
"Suostutaan! Se on juuri minun aseeni!" yhtyi hänen vastustajansa.
"Näen, että teillä kummallakin on Coltin kuusipanoksinen numero kaksi", lausui majuri silmäiltyään heidän kädessään olevia pistooleja. "Siihen nähden on kaikki niinkuin pitääkin. Teillä on ihan samanlaiset aseet."
"Onko heillä muita aseita?" tiedusti nuori Hancock, epäillen entisellä kapteenilla takkinsa alla olevan veitsen.
"Minulla ei ole", ilmoitti mustanginpyydystäjä niin avoimesti, ettei voinut vähääkään epäillä hänen sanojensa totuutta.
Kaikkien katseet kääntyivät Calhouniin, joka näytti epäröivän, ennenkuin vastasi. Hän oivalsi, että hänen täytyi selvittää asia.
"Tietenkin", sanoi hän, "minulla on myöskin hammaspuikkoni. Ette kai vaadi minua luopumaan siitä? Miehen pitäisi sallia käyttää niitä aseita, jotka hänellä on."
"Mutta, kapteeni Calhoun", pitkitti Hancock, "vastustajallanne ei ole veistä. Jollette pelkää taistella hänen kanssansa tasaehtoisesti, pitäisi teidän luovuttaa pois omanne."
"Tietysti hänen pitäisi!" huudahtivat useat kuulijat. "Hänen täytyy, hänen täytyy!"
"Kas niin, herra Calhoun!" lausui majuri tyynnyttelevästi. "Kuuden laukauksen pitäisi tyydyttää jokaista järkevää miestä tarvitsematta turvautua teräkseen, Ennenkuin lakkaatte ampumasta, on toinen teistä –"
"Hitto vieköön veitsen!" keskeytti Calhoun, päästäen takkinsa napit auki. Otettuaan sitten esille pannaan julistetun aseen ja sinkautettuaan sen salongin etäisimpään soppeen hän lisäsi rehentelevästi, aikoen peloitella vastustajaansa: "En tarvitse sitä tuollaista koristeltua närhiä varten. Oikaisen hänet pitkäkseen ensimmäisellä laukauksella."
"Teidän on aika kerskua sitten kun olette tehnyt jotakin sen mukaista. Säikytelkää jäniksiä, mutta älkää kuvitelko suurien sanojenne peloittavan minua, herra Calhoun! Nopeasti, hyvät herrat! Maltittomasti haluan lopettaa hänen rehentelynsä ja sättimisensä."
"Koira!" kivahti ritarillinen etelävaltiolainen vimmaisesti. "Irlantilaisen nartun halpa sikiö! Ajan teidät ulisevana koppiinne! Saatan –"
"Hävetkää, kapteeni Calhoun!" keskeytti majuri muiden äänten säestämänä. "Tuollainen puhe on joutavaa samoin kuin epäkohteliastakin kunnioitettavan seurueen kuullen. Malttakaa mieltänne vielä tuokio! Sitten saatte sanoa, mitä haluatte. Ja nyt, hyvät herrat", jatkoi hän, puhutellen ympärillä olevia, "on järjestettävä enää ainoastaan yksi valmistava seikka. He eivät saa aloittaa ampumista, ennenkuin me olemme ehtineet pois tieltä."
Tässä ilmeni vaikeus. Miten sellainen velvoitus voitaisiin toteuttaa? Pelkkä lupaus tuskin riittäisi näin kireässä tilanteessa. Taistelijat eivät – ei ainakaan toinen heistä – olisi kovin turhantarkkoja liipaisimen painamiseen nähden.
"Täytyy keksiä merkki", pitkitti majuri. "Ei kumpikaan saa ampua, ennenkuin se on annettu. Osaako kukaan ehdottaa, millainen se olisi?"
"Luullakseni osaan", ilmoitti hiljainen kapteeni Sloman, astuen puhuessaan esille. "Lähtekööt nämä herrasmiehet ulos yhdessä meidän kanssamme. Huoneen kummassakin päässä on ovi, kuten huomaatte. Nähdäkseni ne ovat aivan samanlaiset. Tulkoot he sisälle, toinen toisesta, toinen toisesta ovesta, älköönkä kumpikaan heistä ampuko, ennenkuin on astunut jalkansa kynnyksen ylitse!"
"Oivallista! Ihan niin!" yhtyi useita ääniä.
"Entä millainen merkki?" kysyi majuri. "Laukausko?"
"Ei. Soitetaan kapakan kelloa!"
"Ei mikään voisi olla parempi eikä oikeudenmukaisempi tapa", vakuutti majuri lopullisesti, lähtien toista aukiolle vievää ovea kohti.
"Mein Gott, majuri!" parkui saksalainen Bonifacius, syöksyen esille tarjoilupöydän takaa, missä hän siihen saakka oli seisonut pelon jähmettämänä. "Mein Gott – eiväthän herrasmiehet toki aio ampua pistooleillaan salongissa? Voi, he rikkovat kaikki pulloni ja loistavan näköiset lasini ja kristallikelloni, joka on maksanut minulle sata – kaksisataa dollaria. He valavat hukkaan parhaat juomani – voi, majuri, se syöksee minut vararikkoon – mein Gott – niin se tekee!"
"Älkää pelätkö, Oberdoffer!" lohdutti majuri, seisahtuen vastaamaan. "Teille epäilemättä korvataan vahingot. Joka tapauksessa teidän olisi parasta lähteä johonkin turvalliseen paikkaan. Jos jäätte salonkiinne, on hyvin mahdollista, että saatte luodin ruumiinne lävitse, ja se olisi pahempi kuin pullojenne särkyminen."
Sen pitemmittä puheitta majuri kääntyi toisaalle, jättäen onnettoman isännän, ja riensi kynnyksen poikki kadulle, jonne taistelijat, jotka olivat poistuneet eri ovista, olivat ennättäneet jo hänen edellään.
Jäätyään seisomaan hiekoitetun permantonsa keskelle "Old Duffer" ei viipynyt vaarallisessa asemassa. Kuusi sekuntia senjälkeen kun majurin takinliepeet olivat kadonneet ulko-ovesta, sulkeutui sisäovi hänenkin liepeittensä jälkeen; ja tarjoiluhuone lamppuineen, kimaltelevine karahveineen ja kalliine kuvastimineen jäi tyhjäksi ja hiljaiseksi, eikä siellä kuulunut muita ääniä kuin kristallikellon nakutus.
YHDESKOLMATTA LUKU
Kaksintaistelu seinien sisällä
Ulkosalla majuri ei enää millään tavoin sekaantunut juttuun. Kun hän oli linnoituksen komentava upseeri, ei hänen olisi sopinut edistää kaksintaistelua – edes sekaantumalla huolehtimaan siitä, että se suoritettiin rehellisesti. Siitä kuitenkin pitivät huolta nuoremmat upseerit, jotka heti ryhtyivät järjestämään ottelua.
Aikaa ei kulutettu paljoa. Ehdot oli jo määrätty; ja nyt tuli vain valita joku seurueesta huolehtimaan kellonsoitosta, jonka piti olla taistelun alkamisen merkkinä.
Se oli perin helppoa, koska oli ihan samantekevä, kenelle se tehtävä uskottiin. Lapsikin olisi saattanut kilauttaa pian alkavan hirvittävän kamppailun alkamismerkin.
Jos joku muukalainen olisi sillä hetkellä sattunut ratsastamaan karkeapiirteiselle aukiolle, jonka yhden sivun melkein kokonaan muodosti "Ankara ja altis", olisi hän saanut pahasti vaivata päätänsä käsittääkseen, mitä oli tekeillä. Yö oli sangen pimeä, vaikka vielä olikin siksi valoisaa, että saattoi erottaa hotellin läheisyyteen kerääntyneen ihmisrykelmän. Useimmat olivat sotilasasussa, koska äsken salongissa esiintyneiden upseerien lisäksi Fort Ingestä oli kiiruhtanut paikalle muita upseereja ja sellaisia sotilaita, joiden sallittiin päästä vahtien ohitse, saatuaan tietää "aukiolla" olevan tekeillä jotakin tavatonta. Myöskin naisia, vain niukasti puettuja – sotilaiden vaimoja, pesijättäriä ja ammatiltaan epäilyttävämpiä señoritoja – oli saapunut kadulle, ja he koettivat saada aikaisemmin sinne ennättäneiltä selitystä metakan syystä.
Puhelu oli hiljaista. Tiedettiin, että saapuvilla oli linnoituksen komentaja sekä muita viranomaisia, ja se hillitsi mahdollisia meluisten mielenosoitusten taipumuksia.
Näin sekavaksi kerääntynyt väkijoukko ei ollut ihan hotellin likellä, vaan seisoskeli avoimella kohdalla parinkymmenen metrin päässä rakennuksesta. Sitä kohti kaikkien silmät kuitenkin olivat suunnatut, ja kaikki tuijottivat hievahtamatta, mikä osoitti heidän huomionsa kiintyneen johonkin kiehtovaan näytelmään. He tarkkailivat kahden miehen liikkeitä; viimemainitut olivat erillään toisistaan – toinen toisessa, toinen toisessa päässä sitä jykevää hirsirakennusta, jonka tiedettiin olevan hotellin tarjoiluhuoneen ja jonka kummassakin päässä, kuten jo on mainittu, oli ovi.
Vaikka näitä miehiä erottikin toisistaan kaksi paksua hirsiseinää eivätkä he nähneet toisiaan, toimivat he ikäänkuin yhteisen kannustimen vaikutuksesta. He seisoivat tarjoiluhuoneen vastakkaisissa päissä, ovien vieressä, joista molemmista tulvi ulos lamppujen valoa, luoden leveät laajenevat juovat kadun karkealle soralle. Ei kumpikaan ollut ovensa kohdalla, vaan hieman sivulla, parhaiksi poissa valojuovasta. Ei kumpikaan ollut pystyasennossa, vaan kyyrysillään – ei pelkäävän näköisesti, vaan ikäänkuin valmiina syöksyäkseen juoksuun ja jännittyneenä lähtöä varten.
Molemmat tähyilivät sisälle salonkiin, josta ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin kellon tikutusta. Heidän asentonsa ilmaisi heidän olevan valmiina menemään sisälle ja vain vartoavan edeltäkäsin sovittua merkkiä.
Että heidän tarkoituksensa oli vakava, sen saattoi päättää useista seikoista. Molemmat olivat paitahihasillaan, hatuttomia, ilman ainoatakaan riepua, joka saattaisi ehkäistä liikkeitä, samalla kun heidän kasvoillaan oli tuiman päätöksen leima, joka myöskin kuvastui heidän asennoistaan.
Mutta päästäkseen heidän tarkoituksestaan selville, ei tarvinnut turvautua hienoon miettimiseen. Sattumoisin aukiolle tullut muukalainenkin olisi yhdellä vilkaisulla oivaltanut, että heillä oli surmaamisen tarkoitus. Heidän kädessään olevat viritetyt ja tiukasti puristetut pistoolit, heidän hermostuneen tarmokas asentonsa, katselijajoukon äänettömyys ja näihin kahteen mieheen keskitetty tarkka huomio ilmaisivat sanoja ponnekkaammin, että heidän puuhansa oli vaarallinen – lyhyesti sanoen, että he olivat ryhtyneet jonkinlaiseen otteluun, jonka todennäköisenä lopputuloksena olisi kuolema.
Sellaista oli ratkaisevalla hetkellä. Kaksintaistelijat seisoivat kumpikin katse tiukasti tähdättynä oveen, josta hänen piti mennä sisälle – kenties iäisyyteen! He vain odottivat merkkiä hypähtääkseen kynnyksen ylitse ja aloittaakseen kamppailun, jonka täytyisi lopettaa jommankumman – ehkä molempien – olemassaolo.
Kuuntelivatko he tuhoenteisiä, kaavamaisia sanoja: "Yksi – kaksi – tulta!"
Ei. Oli sovittu toisenlaisesta merkistä, ja se annettiin.
Jymisevän äänen kuultiin huutavan yhden ainoan yksinkertaisen sanan:
"Soittakaa!"
Kolme tai neljä tummaa hahmoa näkyi seisomassa sen katkaistun puunrungon luona, jossa kapakan kello riippui. Komennus pani heidät heti liikkeelle; ja samalla kun heidän käsivartensa heilahtivat – mikä himmeästi näkyi pimeässä – kajahti kellon sointuva ääni. Sitä kelloa, jonka äänet olivat siihen saakka kaikuneet ainoastaan riemun merkkinä – kutsumassa ihmisiä mukaan sellaiseen, mikä jatkaa elämää – kuunneltiin nyt sen kutsuessa kuolemaan!
"Alkusoittoa" ei kestänyt kauan. Kello ei ollut värähtänyt kahtakymmentä kertaa, ennenkuin nuorassa olevat miehet oivalsivat, ettei heidän palvelustaan enää tarvittu. Salonkiin syöksähtäneiden kaksintaistelijain katoaminen, pistoolien nopea, terävä pamahtelu, särkyneen lasin helinä ilmaisivat soittajille, että heidän pitämänsä melu oli liiallista. Ja hellitettyään nuoran käsistään he seisoivat samoin kuin muukin väkijoukko, kuunnellen sisällä käydyn taistelun ääniä.
Ei kukaan – paitsi kamppailijoita itseään – ollut näkemässä tätä omituista kaksintaistelua.
Kellon ensimmäisen kerran kajahtaessa molemmat ottelijat olivat astuneet huoneeseen. Ei kumpikaan yrittänyt väistyä syrjään. Sellainen teko olisi merkinnyt maineen menetystä. Heihin oli suunnattu satojen silmien katse; ja katselijat tiesivät kaksintaistelun ehdot - ettei kumpikaan saanut ampua, ennenkuin kynnyksen sisäpuolella.
Heidän ehdittyään sisälle alkoi ottelu, ja ensimmäiset laukaukset täyttivät huoneen savulla. Molemmat pysyivät pystyssä, vaikka molemmat haavoittuivat, ja heidän verensä ruiskahti hiekoitetulle permannolle.
Myöskin toiset laukaukset ammuttiin yhtä aikaa, mutta umpimähkään, sillä savu esti tähtäämisen.
Sitten kuului yksinäinen laukaus, jota nopeasti seurasi toinen, minkä jälkeen syntyi hiljainen väliaika.
Tätä ennen oli taistelijoiden kuultu syöksähtelevän sinne tänne huoneessa. Se melu oli nyt vaimennut.
Sen sijalla vallitsi nyt syvä äänettömyys. Olivatko he surmanneet toisensa? Olivatko he molemmat kuolleet? Ei! Vielä kerran kaksoispamahdus ilmaisi heidän kummankin olevan elossa. Hiljaisuus oli johtunut siitä, että he olivat tähyilleet savussa, koettaen erottaa toisiaan. Kumpikaan ei hiiskunut mitään eikä liikahtanut, peläten ilmaisevansa asemansa.
Taaskin oli hiljainen aika, samanlainen kuin edellinen, mutta pilkallisempi.
Se päättyi uuteen laukaustenvaihtoon, jonka jälkeen melkein heti kuului kahden ruumiin raskas kaatuminen lattialle.
Kuului sätkyttelyä, tuolien kaatuilemista, sitten yksi ainoa laukaus – yhdestoista – eikä senjälkeen enää ammuttu kertaakaan!
Ulkona seisovat katselijat näkivät ainoastaan rikinkatkuisen savupilven, joka tunkeutui ulos ovista ja himmensi lamppujen valoa. Se ja silloin tällöin loistava kirkkaampi välähdys, jota heti seurasi pamahdus, olivat ainoat silmää tyydyttävät piirteet.
Mutta korva – sitä tyydyttivät moninaisemmat äänet. Kuultiin laukauksia ja kellon vaiettua muitakin ääniä: särkyneen lasin terävää kilinää, vakavassa kamppailussa häikäilemättömästi sysittyjen, kaatuvien huonekalujen kumeampaa ryskettä, jalkojen töminää lattialankuilla, aika-ajoin pistoolien kuuluvasti kajahtavia pamauksia, mutta ei niiden miesten ääntä, joiden mieletön kiihko oli tämän metakan aiheuttanut.
Kadulle kertynyt väkijoukko kuuli sekavat äänet ja pani merkille hiljaiset väliajat osaamatta tarkoin tulkita niiden merkitystä. Ainoastaan pistoolinpamahdukset kertoivat heille kaksintaistelun edistymisestä. Niitä oli laskettu yksitoista; ja äänettöminä, henkeään pidättäen, he odottivat kuulevansa kahdennentoista.
Pistoolinpamahduksen sijasta heidän korviinsa kantautui ääni, joka tunnettiin mustanginpyydystäjän ääneksi.
"Pistoolini on tähdättynä päähänne! Minulla on yksi luoti jäljellä. Anteeksipyyntö – tai kuolette!"
Tämän kuultuaan väkijoukko uskoi kamppailun lähestyvän loppuaan. Jotkut pelottomimmat pilkistivät sisälle ja näkivät omituisen näyn. Kaksi miestä virui pitkänään lattialankuilla, molempien vaatteet olivat veren tahraamat, molemmat olivat ilmeisen pahasti haavoittuneet; heitä ympäröivä valkea hiekka oli heidän hurmeensa punaama, verta oli valunut mutkaisiksi juoviksi heidän ryömiessään likemmäksi toisiaan voidakseen ampua toisiaan viimeisellä panoksellaan; toinen heistä, jolla oli tulipunainen huivi ja juomuiset samettihousut, oli hieman toisen yläpuolella ja piti kädessään pistoolia, joka uhkasi riistää alempana olevan miehen hengen.
Sellainen näky paljastui katselijoiden silmien eteen, kun rikkipitoinen savu ajautui ulos ovien välisen ilmavedon mukana ja he saattoivat erottaa salongin sisällä olevat esineet.
Samassa kuului toisenlainen ääni kuin äsken puhunut. Se oli Calhounin – ei enää rähisevän kerskailevana, vaan hiljaisena, uikuttavana, miltei kuiskauksena:
"Riittää, hitto vieköön! Kääntäkää pois ampumarautanne – minä pyydän anteeksi."
KAHDESKOLMATTA LUKU
Tuntematon lahjoittaja
Teksasissa ei kaksintaistelusta riitä ihmettelyä edes yhdeksäksi päiväksi. Useimmiten siitä lakataan puhumasta suunnilleen kolmannen päivän päättyessä, eikä sitä enää viikon kuluttua ajattelekaan kukaan muu kuin itse päähenkilöt ja heidän lähimmät ystävänsä ja sukulaisensa.
Niin on asianlaita silloinkin, kun asianomaiset ovat hyvin tunnettuja ja heillä on kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Milloin kaksintaistelijat ovat alempiarvoisia tai, kuten usein sattuu, tuntemattomia paikkakunnalla, saattaa yksikin päivä painaa heidän tekonsa unohduksiin; se elää vain sen taistelijan muistissa, joka on jäänyt eloon – sellaisia on useammin yksi kuin kaksi – ja ehkä myöskin jonkun kovaonnisen katselijan mielessä, jonka kuula on lävistänyt tai joka on saanut veitsensivalluksen, vaikka tarkoitus ei olekaan ollut vahingoittaa häntä.
Useammin kuin kerran olen ollut näkemässä "katutaistelua", joka on järjestetty katukäytävälle ja jossa joku viaton, huolettomasti kävelevä kansalainen on joutunut uhriksi, jopa menettänyt henkensäkin, kun "tyydytystä" on tavoiteltu näin epäsäännöllisellä tavalla.
En ole kertaakaan kuullut, että asianomaisia on sellaisissa tapauksissa rangaistu tai että heiltä on vaadittu vahingonkorvauksia. Niiden katsotaan kuuluvan "tapaturmien luokkaan"!
Vaikka Cassius Calhoun ja Maurice Gerald kumpikin olivat verrattain tuntemattomia tällä uudisasutuksella – viimemainittu oli nähty ainoastaan hänen silloin tällöin käydessään linnoituksessa – herätti heidän välisensä juttu jonkun verran tavallista enemmän mielenkiintoa, ja siitä puhuttiin hyvinkin yhdeksän päivää. Se, että edellinen oli tunnettu rehentelijä ja että jälkimäisen elintavat olivat omituiset, teki heidän kaksintaistelunsa eräässä mielessä erikoiseksi; ja näiden molempien miesten ansioita ja huonoja puolia pohdittiin runsaasti päiväkausia kaksintaistelun tapahduttua, mutta ei missään sen vakavammin kuin sillä paikalla, jossa he olivat vuodattaneet toistensa verta – hotellin tarjoiluhuoneessa.
Voittaja oli saavuttanut arvoa ja ystäviä. Vain harvat olivat suopeita hänen vastustajalleen; ja sangen monet olivat mielissään tuloksesta, sillä vaikka Calhounin saapumisesta olikin kulunut vasta vähän aikaa, oli useampi kuin yksi kapakassa vetelehtivä mies saanut maistaa hänen kirpeätä röyhkeyttään.
Otaksuttiin nuoren irlantilaisen antaneen hänelle sitä parantavan läksytyksen, ja miltei yleisesti oltiin tyytyväisiä tulokseen.
Miten entinen kapteeni kesti tappionsa, sitä ei kukaan osannut sanoa. Häntä ei enää nähty rehentelemässä "Ankaran ja alttiin" tarjoiluhuoneessa, vaikka hänen poissaolonsa syy käsitettiinkin hyvin. Se ei ollut harmi, vaan vuode, johon hänet sitoivat haavat, ja jollei niitä olisi hoidettu taitavasti, olisivat ne saattaneet toimittaa hänet ruumisarkkuun.
Samoin oli Mauricen pysyteltävä sisällä. Vaikka hänen saamansa vammat eivät olleetkaan yhtä vakavat kuin hänen vastustajansa, olivat ne kuitenkin sellaiset, että hänen oli välttämätöntä pysytellä huoneessaan – pienessä ja niukasti kalustetussa makuukamarissa "Old Dufferin" hotellissa – jossa häntä hänen voittonsa tuottamasta maineesta huolimatta kohdeltiin jonkun verran kurjasti.
Voitonriemunsa hetkellä hän oli pyörtynyt verenvuodosta. Häntä ei voitu viedä minnekään muualle, vaikka hän siinä kehnossa komerossa, johon hänet sijoitettiin, lienee ajatellut haavoittuneen vastustajansa vuodetta ympäröivää ylellisyyttä. Onneksi Phelim oli hänen luonansa, sillä muutoin olisi häntä saatettu hoitaa vieläkin huonommin.
"Kautta Pyhän Patrikin, tämä on häpeällistä!" kiukkuili tämä uskollinen seuralainen puolittain yksikseen. "Kirvelevä häpeä survoa herrasmies tällaiseen onkaloon, joka ei ole sikolättiä avarampi! Teidän kaltaisenne herrasmies, nuori herra Maurice. Ja millaista ruokaa ja juomaa sitten! Uh! Hyvin ruokittu irlantilainen sika nyrpistäisi kärsäänsä sellaiselle trahtamentille. Entä mitä arvelette minun kuulleen 'Old Dufferin' haastelevan tuolla alhaalla?"
"Minulla ei ole siitä hämärintä aavistustakaan, rakas Phelim; enkä välitä rahtuakaan siitä, mitä olet kuullut herra Oberdofferin juttelevan alakerrassa; mutta jollet sinä halua hänen kuulevan, mitä puhelet täällä ylhäällä, suvainnet hiukan hillitä ääntäsi. Muista, ma bohil, että tämän talon väliseinät ovat ainoastaan säleitä ja muurilaastia!"
"Pahus vieköön väliseinät ja myöskin polttakoon ne, jos haluaa! Jollette te välitä siitä, mitä puhutaan, en minä välitä siitä, mitä kuullaan – en sormennäpsäyksen vertaa. Hollantilainen ei voi kohdella meitä sen huonommin kuin hän on jo tähän saakka kohdellut. Kaikesta siitä huolimatta, nuori herra Maurice, arvelin kertoa sen teille."
"Kerro sitten! Mitä hän on haastellut?"
"No niin, sitten; kuulin hänen sanovan eräälle tuttavalleen, että ruuan ja juoman, vaatteidenpesun ja asunnon lisäksi hän aikoi maksattaa teillä ne pullot ja lasit ja muut tavarat, jotka särkyivät mellakka-iltana."
"Minulla?"
"Niin, juuri teillä, nuori herra Maurice, veloittamatta kolikkoakaan yankeelta. Minä nimitän sellaista suoraan lurjusmaiseksi aikomukseksi, eikä se olisi ikinä johtunut kenenkään muun kuin siivottoman hollantilaisen mieleen. Jos on mitään maksettavaa, niin tappiolle jääneen niskoille olisi vahingonkorvaus pantava, eikä se mies ollut Ballyballaghin vanhojen Geraldien jälkeläinen. Oi, oi, kuinka mielelläni haluaisinkaan heilutella karttua 'Dufferin' korvien ympärillä parin minuutin aikana! Totisesti haluaisin."
"Millä perusteilla hän mainitsi vaativansa maksua minulta? Kuulitko hänen virkkavan siitä mitään?"
"Kuulin, nuori herra, mahdollisimman likaisen perustelun. Hän sanoi, että te olitte pivossa oleva lintu ja että hän pitäisi teitä täällä, kunnes suorittaisitte laskun."
"Hän saa nähdä hieman erehtyneensä siinä kohden ja tekisi kenties viisaammin, jos esittäisi laskun oksalla istuvalle linnulle. Olen valmis korvaamaan puolet vahingosta, mutta en enempää. Sinun sopii ilmoittaa se hänelle, jos hän puhuu sinulle siitä. Ja totta puhuen, Phelim, en tiedä, miten pystyn senkään tekemään. Siellä täytyi rikkoutua aika paljon tavaraa. Muistan kuulleeni paljon kilinää ollessamme siinä puuhassa. Jollen erehdy, särkyi kuvastin tai kellon taulu tai jotakin muuta sentapaista."
"Laaja kuvastin, nuori herra, ja jokin kellon yläpuolella ollut kristalliesine. Höpistään kahdestasadasta dollarista. En usko niiden arvon olleen puoltakaan siitä rahasta."
"Sittenkin se on vakava asia minulle – juuri tällä vaikealla hetkellä. Pelkään, Phelim, että sinun täytyy lähteä käymään Alamon varrella ja noutaa sieltä joitakuita sinne piilottamiamme talouskaluja. Selviytyäkseni tästä pinteestä minun on pakko uhrata kannukseni, hopeinen maljakkoni ja kenties pyssynikin!"
"Älkää puhuko sellaista, nuori herra! Miten sitten tulemme toimeen, jos pyssy menee?"
"Niinkuin parhaiten voimme, ma bohil. Hevosenlihalla otaksuttavasti, ja sitä saamme lassolla."
"Totisesti! Se ei olisikaan paljoa huonompaa kuin se ruoka, jota 'Old Duffer' panee eteemme. Vatsaani vääntelee joka kerta, kun sitä syön."
Samassa keskustelu häiriytyi, kun huoneen ovi avattiin, mikä tapahtui koputtamatta. Oviaukkoon ilmestyi huolimattoman näköinen palvelija, jonka sukupuolta olisi ollut vaikea ulkoisten merkkien mukaan arvata, tuoden palmunkuiduista kudotun kopan, jota hän piteli pitkän, jänteisen käsivartensa nenässä.
"Mikä se on, Gertrude?" tiedusti Phelim, joka aikaisemmin saamiensa tietojen nojalla näytti olevan selvillä siitä, että tunkeutuja oli nainen.
"Eräs herra toi tämän."
"Herra! Kuka, Gertrude?"
"En tiedä, mein Herr; hän oli tuntematon herra."
Phelim irroitti kannen kiinnikkeet ja paljasti kopan sisällön näkyviin. Se oli sangen tilava, koska siitä tuli näkyviin useita pulloja, nähtävästi viiniä ja virvoitusjuomia sisältäviä, sekä niiden seassa leivoksia ja muita herkkuja, sekä leipomon että keittiön tuotteita. Lahjan mukana ei seurannut kirjettä eikä edes osoitelippua, mutta se, että se oli laitettu sirosti ja hienosti, osoitti sen lähteneen naisen kädestä.
Maurice käänteli kaikkia tavaroita, tarkastellen niistä jokaista, kuten Phelim otaksui, päästäkseen selville niiden arvosta. Sitä hän ei lainkaan ajatellut etsiessään "laskua".
Sellaista ei löytynyt – ei paperisuikaletta – ei edes käyntikorttia.
Ruokavarojen runsaus, joka oli hyvin tervetullut, ilmaisi lahjoittajan olevan hyvissä varoissa. Kuka hän saattoi olla?
Mauricen sitä miettiessä väikkyi ylimpänä hänen mielessään kaunis kuva, jota hän ei malttanut olla liittämättä tuntemattomaan hyväntekijäänsä. Saattoiko lahjoittaja olla Louise Poindexter?
Eräänlaisesta epätodennäköisyydestä huolimatta hän oli taipuvainen uskomaan niin; ja niin kauan kuin sitä uskoa kesti, värähteli hänen sydämensä suloisesta autuudesta.
Hänen edelleen miettiessään alkoivat epätodennäköiset puolet tuntua liian voimakkailta tämän miellyttävän olettamuksen rinnalla; hänen uskonsa romahti, ja jäljelle jäi vain häilyvä, heikko toive.
"Sen toi joku herra", haasteli connemaralainen puolittain itsekseen. "Herra, sanoi hän; hyväntahtoinen herrasmies totisesti. Kenen luulette hänen olevan, nuori herra?"
"Minulla ei ole siitä hatarinta aavistustakaan, jollei hän ole joku linnoituksen upseeri, vaikka en hevin uskoisi kenenkään heistä muistavan minua tällä tavoin."
"Eikä teidän tarvitsekaan. Ei se ole kukaan heistä. Noita tavaroita ei ole pannut tuohon koppaan upseeri eikä mikään herra."
"Minkä tähden niin arvelet?"
"Minkä tähden niin arvelen! Oi, nuori herra, tekö minulta sitä kysytte? Eikö tässä kaikessa ole viehättävien sormien tuoksua? Katsokaahan vain, kuinka somasti nuo paperit on sidottu. Tuo sievä koppa ei ikinä ole miehenkäden sulloma. Sen on tehnyt nainen; ja menen takuuseen siitä, että hän onkin ollut oikein hieno nainen."
"Hölynpölyä, Phelim! En tunne ainoatakaan sellaista naista, joka osoittaisi niin paljon mielenkiintoa minua kohtaan."
"Oh, tulimmainen! Kuinka räikeä valhe! Minä tiedän naisen, jonka pitäisi se tehdä. Olisi mustaa kiittämättömyyttä, jollei hän sitä tekisi – sen jälkeen, mitä te olette tehnyt hänen hyväkseen. Ettekö ole lisäksi pelastanut hänen henkeään?"
"Kenestä oikein puhut?"
"No, älkää koettako narrata minua, nuori herra! Tiedätte minun tarkoittavan sitä sievää olentoa, joka kävi majalla, ratsastaen täplikkäällä, jonka te lahjoititte hänelle saamatta tammasta dollariakaan. Jollei juuri hän ole lähettänyt teille tätä koppaa, niin Phelim O'Neal on suurin Ballyballaghin tienoilla milloinkaan syntynyt pässinpää. Kautta Neitsyen, nuori herra, kun tuli puheeksi vanha koti, johtuivat sikäläiset ihmiset mieleeni. Mitähän se sinisilmäinen neitonen sanoisi, jos tietäisi teidän olevan täällä tällaisessa vaarassa?"
"Vaarassa! Sehän on ohitse. Lääkäri vakuutti niin ja lupasi minun lähteä ulkosalle viikon kuluttua tästä hetkestä. Älä vaivaa itseäsi sillä!"
"Totta kyllä puhutte, isäntä. Mutta minä en ajatellut sitä vaaraa. Tiedätte oikein hyvin, mitä tarkoitan. Kenties ovat kirkkaat silmät iskeneet teihin haavan, pahemman kuin pienten luotien lävistämät ovat. Tai kenties on joku muu haavoittunut; ja juuri sentähden on teille nämä tavarat lähetetty."
"Olet ihan väärässä, Phelim. Tämän kopan on täytynyt tulla linnoituksesta; mutta olipa se lähtöisin sieltä tai ei, ei meidän silti tarvitse kursailla sen sisältöä. Käymme siis heti maistamaan sitä!"
Siitä huolimatta, että toipuva potilas nähtävästi nautti kopan sisällöstä – sekä kellarin että keittiön antimista –, askarrutti hänen ajatuksiaan syönnin ja juonnin aikana vielä mieluisampi aihe: sarja haaveellisia arvailuja siitä, ketä hän sai kiittää tästä ruhtinaallisesta lahjasta.
Saattoiko se olla nuori kreolitar, hänen katkerimman vihamiehensä ja samalla huhun mukaan tytön oman sulhasen serkku?
Se tuntui epätodennäköiseltä.
Jollei hän, kuka muu se saattoi olla?
Mustanginpyydystäjä olisi ollut valmis antamaan hevosen – kokonaisen lauman hevosia – saadakseen sen varmuuden, että näiden ylellisten virvokkeiden hankkija oli Louise Poindexter.
Kului kaksi päivää, ja lahjoittaja pysyi yhäti tietymättömissä.
Sitten potilas sai toistamiseen mieluisan yllätyksen, toisen lahjan – hyvin samanlaisen kuin edellinenkin oli – toisen kopan, jossa oli lisää pulloja ja johon oli sullottu uusia "maisteltavia".
Taaskin kuulusteltiin baijerilaista tyttöä, mutta tulokset olivat yhtä laihat. Sen oli tuonut sama outo herra kuin edellisenkin. Hän osasi lisätä ainoastaan, että herra oli hyvin schwarz, että hänellä oli kiiltohattu ja että hän oli tullut kapakkaan muulin selässä.
Maurice ei tuntunut olevan mielissään tästä tuntemattoman lahjoittajan kuvauksesta, vaikka hän ei uskonut ajatuksiaan kenellekään, ei edes Phelimille.
Kahden päivän kuluttua hänen ajatuksensa hilliintyivät entiseen terveeseen uomaansa hänen saatuaan kolmannen kopan, jonka oli tuonut sama "mustaverinen, kiiltohattuinen, muulilla ratsastava herra".
Tätä muutosta ei voinut selittää kopan sisältö, joka oli melkein aivan samanlainen kuin aikaisemmin saapuneissa. Sen selityksenä saattoi olla sen "rakkauskirjeen" sisältö, joka seurasi lahjaa ja joka oli nauhalla kiinnitetty kopan kudokseen.
"Se on vain Isidora!" jupisi mustanginpyydystäjä vilkaistuaan kirjeen päällekirjoitukseen.
Avattuaan sen sitten välinpitämättömän näköisesti hän luki:
Querido Señor!
Soy quedando por una semana en la casa del tio Silvio. De
vuestra desfortuna he oido – tambien que V. esta mal ciudado en
la fonda. He mandado algunas cositas. Sea graciosa usarlos, como
una chiquitita memoria del sevicio grande de que vuestra deudor
estoy. En la silla soy escribando, con las espuelas preparadas
sacar sangre de las ijadas del mio cavallo. En un memento mas,
partira por el Rio Grande.
Bienhichor – de mi vida salvador – y de que a una mujer esta
mas querida, la honra – adios – adios!
Isidora Covarubio de los Llanos.
Al Señor Don Mauricio Gerald.Sananmukaisesti käännettynä:
Hyvä Herra. Olen vieraillut viikon Silvio-enoni luona.
Onnettomuudestanne olen kuullut – samoin kuin siitä, että Teitä
hoidetaan huonosti hotellissa. Olen lähettänyt Teille vähän
ruokatarpeita. Olkaa hyvä ja käyttäkää niitä, pitäen niitä
vähäisenä muistona siitä suuresta palveluksesta, josta olen
teille kiitollisuudenvelassa. Kirjoitan satulassa, kannukseni
valmiina painamaan verta hevoseni kyljistä. Seuraavalla hetkellä
olen matkalla Rio Grandea kohti.
Hyväntekijäni – henkeni pelastaja – ja kunniani, naiselle vielä
kalliimman pelastaja – hyvästi, hyvästi!
Isidora Covarubio de los Llanos."Kiitoksia, kiitoksia, herttainen Isidora!" mutisi mustanginpyydystäjä kääntäessään kirjeen kokoon ja viskatessaan sen huolimattomasti vuoteensa peitteelle. "Aina kiitollinen, huomaavainen, hyväntahtoinen! Jollei Louise Poindexteriä olisi, saattaisin rakastaa sinua!"
KOLMASKOLMATTA LUKU
Kostovaloja
Huoneessaan kiukutteleva Calhoun ei saanut osakseen yhtä harrasta huolenpitoa. Häntä ympäröivistä ylellisistä laitteista huolimatta hän ei voinut lohduttaa itseään sillä ajatuksella, että hänestä olisi ainoakaan elävä olento välittänyt. Kun hänen oma sydämensä oli todella itsekäs, ei hän luottanut ystävyyteen; ja ollessaan sidottuna vuoteeseensa, josta hän pahasti pelkäsi sukeutuvan kuolinvuoteensa, hän tunsi sellaisen miehen surkeata sieluntilaa, joka uskoo, ettei ainoakaan elävä ihminen piittaa rahtuakaan siitä, kuoleeko hän vai eikö.
Mikäli hänelle osoitettiin myötätuntoa, tapahtui se sukulaisuuden vuoksi. Tuskinpa olisi muutoin voinut ollakaan. Hänen käyttäytymisensä serkkujaan kohtaan ei suinkaan ollut herättänyt heissä kunnioitusta häntä kohtaan, kun taas hänen enonsa, ylpeä Woodley Poindexter, tunsi häntä kohtaan eräänlaista vastenmielisyyttä, johon sekaantui tukahdutettua pelkoa.
Tosin tämä tunne oli syntynyt vasta viime aikoina ja johtui eräistä enon ja sisarenpojan välisistä suhteista. Kuten jo on viitattu, oli heidän suhteensa velallisen ja velkojan eli kiinnityslainan antajan ja ottajan suhde sisarenpojan ollessa viimemainittuna. Tämä velkasuhde oli kehittynyt niin pitkälle, että Cassius Calhoun oli asiallisesti Casa del Corvon omistaja ja olisi millä hetkellä tahansa voinut julistautua sen isännäksi.
Tietoisena vallastaan hän oli viime aikoina alkanut käyttää sitä erikoiseen tarkoitukseen, nimittäin saadakseen vaimokseen kauan kiihkeästi rakastamansa naisen, serkkunsa Louisen. Hän oli oppinut tietämään, että hänellä oli kovin vähäiset mahdollisuudet saada hänen suostumustaan, sillä tyttö ei ollut suuresti välittänyt salata välinpitämättömyyttään hänen kosintaansa kohtaan. Luottaen Louisen isään saavuttamaansa erikoiseen vaikutusvaltaan hän oli päättänyt olla sopeutumatta kevyeen hylkäämiseen.
Kun nämä seikat otetaan huomioon, ei ole omituista, että entinen vapaaehtoisten kapteeni sai sairasvuoteella viruessaan sukulaistensa taholta vähemmän myötätuntoa kuin hänelle muutoin olisi osoitettu.
Pelätessään kuolemaa, kuten hän oli jonkun aikaa todella pelännyt, hän oli ollut hieman ystävällisempi ympärillään oleville henkilöille. Tämä miellyttävä tuuli oli kuitenkin lyhytikäinen; ja hänen varmistuttuaan parantumisesta muuttui hänen mielensä jälleen luontaisen rajuksi ja kiukkuiseksi, mihin tuli lisäksi hänen äskeisen tappionsa aiheuttama katkeruus.
Hänen elämänsä ylpeänä pyrkimyksenä oli ollut esiintyä menestyksellisenä rehentelijänä, isännöidä kaikissa hänen ympärilleen mahdollisesti kertyvissä seurueissa. Hän ei enää voinut vaatia itselleen sellaista mainetta Teksasissa, ja se ajatus kalvoi hänen sydäntään sen juuria myöten.
Esiintyä voitettuna miehenä uudisasutuksen kaikkien naisten silmissä, erittäinkin sen naisen edessä, jota hän palvoi, ja sellaisen miehen voittamana, jonka hän epäili kilpailevan kanssansa sen naisen rakkaudesta, pelkän nimettömän seikkailijan, oli liian paljon tyynesti kestettäväksi. Tavallistakin miestä olisi sellainen kolaus tuskastuttanut. Calhoun kiemurteli sen vaivaamana. Hän ei ajatellutkaan sietää sitä, kuten tavallinen mies olisi tehnyt. Jollei hän voinut välttää häpeäänsä, oli hän päättänyt kostaa sen aiheuttajalle; ja niin pian kun hän oli toipunut hengen menetyksen tuottamasta pelosta, alkoi hän pohtia juuri tätä kysymystä.
Mustangi-Mauricen täytyisi kuolla! Jollei hänen (Calhounin) omasta kädestään, niin jonkun toisen käden kaatamana, jos sellaista miestä löytyisi uudisasutuksilta. Ei voisi olla kovinkaan vaikeata hankkia liittolaista. Teksasin laajoilla preerioilla on salamurhaajia yhtä hyvin kuin Italian kaupunkien muurien sisällä. Voi! Koko maailmassa ei ole ainoatakaan sellaista paikkaa, jossa kulta ei pystyisi komentamaan salamurhaajan tikaria.
Calhounilla oli kultaa, enemmän kuin riittävästi siihen tarkoitukseen; ja siihen tarkoitukseen hän päätti uhrata siitä ainakin osan.
Sairashuoneen yksinäisyydessä hän ryhtyi kypsyttämään suunnitelmiaan, jotka tähtäsivät mustanginpyydystäjän surmaan.
Hän ei aikonut suorittaa sitä tekoa itse. Hänen äskeinen tappionsa oli saanut hänet pelkäämään mahdollista uutta ottelua saman vastustajan kanssa, vaikka hänen puolellaan olisikin yllätyksen suoma etu. Hän oli liiaksi säikähtynyt uskaltaakseen toimia murhamiehenä. Hän tarvitsi rikoskumppania, käsivartta iskemään hänen puolestaan. Mistä hän sen löytäisi?
Kovaksi onneksi hän tunsi tai kuvitteli tuntevansa juuri sopivan miehen. Niihin aikoihin majaili kylässä meksikolainen, mustanginpyydystäjä kuten Mauricekin, mutta sellainen, jonka kanssa seurustelemaan nuori irlantilainen oli osoittautunut vastahakoiseksi.
Yleensä tätä ammattia harjoittavat miehet ovat mitä pahimpia heittiöitä, joiden kotipaikka on "yksinäisen tähden" maassa. Synnyltään he ovat enimmäkseen meksikolaisia tai sekarotuisia intiaaneja, vaikka varsin usein joku ranskalainen tai amerikkalainen huomaa tämän ammatin miellyttäväksi. Tavallisesti he ovat sivistyneen yhteiskunnan hylkiöitä, vielä useammin lainsuojattomia, jotka metsästyksen jännityksestä ja siihen liittyvistä vaaroista ehkä löytävät jonkunlaista lievitystä ankarasti kolhiutuneelle omalletunnolleen.
Uudisasutuksilla majaillessaan nämä miehet ovat varsin monesti heitä ympäröivän yhteiskunnan mätäpaiseina ja vitsauksena, yhtenään räyhäämässä ja irstailemassa. Ja heidän ollessaan liikkeellä harjoittamassa ammattiaan ei osuminen heidän kohdalleen aina ole turvallista. Useammin kuin kerran on Teksasin historiassa mainittu seurueen mustanginpyydystäjiä äkkiä muuttuneen salteador-joukkueeksi eli -cuadrillaksi ja intiaanien valepuvussa kiristäneen lunnaita preerialla samoilevilta matkustajilta.
Tämänlaatuinen oli sekin yksilö, joka oli johtunut Cassius Calhounin mieleen. Viimemainittu muisti tavanneensa miehen useita kertoja hotellin tarjoiluhuoneessa, mutta ennen kaikkea kaksintaistelu-iltana. Hän muisti miehen olleen mukana kantamassa häntä paareilla kotiin; ja joistakuista kiihkeistä sanoista, joita meksikolainen oli käyttänyt puhuessaan hänen vastustajastaan, hän oli päätellyt, ettei mies suinkaan ollut Mustangi-Mauricen ystävä.
Senjälkeen hän oli saanut tietää meksikolaisen olevan Mauricen katkerimman vihamiehen, jollei häntä itseään oteta lukuun. Näiden seikkojen perusteella entinen kapteeni oli kutsunut meksikolaisen neuvottelemaan kanssansa, ja he olivat usein kahden kesken lukon takana potilaan huoneessa.
Siinä ei ollut mitään epäilystä herättävää – vaikka Calhoun olisi siitä välittänytkin. Hänen vieraansa oli hevosten ja sarvikarjan kauppias. He saattoivat hieroa keskenään hevoskauppoja. Niin olisi kuka tahansa otaksunut. Ja niin meksikolainen itsekin jonkun aikaa arveli, sillä ensimmäisen keskustelun aikana eivät he paljoa kajonneet muihin asioihin. Ovela mississippiläinen oli liian viisas ilmaisemaan lopullisia tarkoituksiaan tuntemattomalle miehelle, joka edullisen hevoskaupan solmiamisen jälkeen sai runsaasti kaikkea haluamaansa juotavaa ja jolta viekkaasti kuulusteltiin, millaiset hänen ja Mustangi-Mauricen väliset suhteet olivat.
Tämän ensimmäisen keskustelun aikana entinen vapaaehtoisten kapteeni oppi riittävän hyvin tietämään voivansa luottaa tähän mieheen ja saavansa hänet suorittamaan millaisen tarvitsemansa palveluksen tahansa – jopa murhankin.
Meksikolainen ei suinkaan salannut vihaavansa nuorta mustanginpyydystäjää täydestä sydämestään. Hän ei tarkoin selittänyt sen syytä; mutta eräistä puhelun ohessa lausutuista vihjauksista Calhoun saattoi arvata, että toista kiihotti sama syy, joka häntäkin kannusti – josta kaikkien miesten kesken sattuneiden riitojen voidaan katsoa johtuneen Troian seuduilta Teksasiin saakka – nainen!
Tässä tapauksessa kävi ilmi, että Helenana oli Rio Granden varsilla asuva, tummasilmäinen doncella, jonka suosion Maurice silloin tällöin niillä seuduilla käydessään oli saavuttanut naisen oman conpaisanon vahingoksi.
Meksikolainen ei maininnut nimeä; ja kuunnellessaan hänen selityksiään Calhoun vain sydämessään toivoi puhujaa hyljeksineen naisen voittaneen hänen kilpailijansa sydämen omakseen.
Toipumispäiviensä kuluessa entinen kapteeni oli useita kertoja keskustellut kostopyrkimystensä aiotun välikappaleen kanssa, niin usein, että saattoi otaksua suunnitelmien ennättäneen täydelleen kypsyä.
Olivatko ne kypsyneet vai eivätkö, ja millaiset heidän hornamaiset tarkoituksensa olivat, ne seikat olivat ainoastaan tämän samanhenkisen liittolaisparin tiedossa. Ulkoinen maailma tiesi ainoastaan sen, että kapteeni Cassius Calhoun ja Miguel Diaz – joka tunnettiin "El Coyotén", kajootin, arosuden, liikanimellä – olivat nähtävästi mieltyneet toistensa seuraan, samalla kun ympäristön kunnialliset jäsenet kummastelivat noin outoa seuranpitoa.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Azotealla
Teksasin maatiloilla ei vetelehditä eikä kuhnustella. Työpäivä alkaa päivän koittaessa, ja tummaihoisia raatajia puuhiinsa kutsuva kellonsoitto tai torventörähdys on myöskin merkkinä heidän isännälleen luopua upeammasta vuoteestaan.
Sellainen tapa vallitsi Casa del Corvossa sen alkuperäisten omistajien aikana, ja sitä tapaa noudatti myöskin amerikkalaisen tilanomistajan perhe – ei esikuvan jäljittelemisen halusta, vaan luonnon määräysten noudattamisen tarpeesta. Melkein alituisen kevään ilmastossa ei herttaisia aamuhetkiä sovi tuhlata nukkumiseen. Siesta vietetään keskipäivällä, jolloin koko luonto tuntuu käpertyvän, kaihtaen auringonsäteiden hymyilyä ikäänkuin kyllästyneenä ja turtuneena sen ylenpalttisuudesta.
Auringon tullessa taaskin näkyviin aamulla sitä tervehditään uudistuneella riemulla. Silloin troopilliset linnut levittelevät loistavia sulkiaan, kukat kasteesta kimaltelevia terälehtiään – ottaakseen vastaan sen tuliset suudelmat. Koko luonto näyttää jälleen ilomielin tunnustavan sen jumalakseen.
Yhtä loistava kuin mikä tahansa lounaisen Teksasin lehvistöissä pyrähtelevä lintu, yhtä kaunis kuin mikä tahansa sen aukeamilla ja niityillä kukkiva kukka oli se olento, joka ilmestyi Casa del Corvon tasaiselle katolle.
Rusottavalta vuoteeltaan nouseva Aurorakaan ei näyttänyt raikkaammalta kuin tämä nuori kreolitar seisoessaan silmäilemässä mainitun vuoteen verhoja, joiden takaa Teksasin aurinko parhaillaan hitaasti kohotti hohtavaa kultakehräänsä.
Hän seisoi azotean idänpuolisella laidalla; hänen valkea kätensä lepäsi rintasuojuksen päällyskivellä, vielä öisestä kasteesta kostealla. Hänen alapuolellaan oli puutarha, joen mutkan kaartama, sen takana vastaisen rannan jyrkkä töyry ja vielä kauempana preerian laaja tasanko.
Katseliko hän maisemaa, joka tuskin saattoi olla herättämättä ihailua? Ei.
Hän ei myöskään huomannut auringonnousua, vaikka hän kaunista pakanaa muistuttavana näytti olevan rukoilemassa päivän koittaessa.
Kuunteliko hän puutarhasta ja lehdosta kuuluvia linnunääniä, jotka paisuivat sopusointuiseksi lauluksi hänen ympärilleen?
Päinvastoin hänen korvansa ei ollut herkistynyt kuulemaan minkäänlaisia ääniä, eikä hänen silmänsä tähyillyt mitään. Hänen katseensa harhaili, ikäänkuin hänen ajatuksensa eivät olisi kulkeneet sen mukana, vaan pyörineet jossakin kaukaisessa asiassa.
Taivaan hymyilevän kirkkauden vastakohtana hänen otsallaan väikkyi varjo; lintujen riemullisesta liverryksestä huolimatta näkyi hänen poskillaan surullisuuden merkki.
Hän oli yksin. Ei ketään ollut panemassa merkille tätä alakuloista mielialaa eikä tiedustamassa sen syytä.
Syyn selvittivät muutamat hiljaa jupistut sanat, jotka ikäänkuin tahtomatta luiskahtivat hänen huuliltaan.
"Hän saattaa olla vaarallisesti haavoittunut – kenties kuolettavastikin."
Kehen tämä näin aprikoivasti ilmaistu huolestuminen kohdistui?
Siihenkö potilaaseen, joka virui alhaalla, melkein hänen jalkojensa kohdalla, eräässä haciendan huoneessa – hänen serkkuunsa Cassius Calhouniinko?
Niin tuskin saattoi olla. Lääkäri oli edellisenä päivänä vakuuttanut tämän potilaan sivuuttaneen vaaran ja olevan nopeasti toipumassa. Kuka hyvänsä, joka olisi kuullut tytön yksinpuhelun hänen jonkun ajan kuluttua pitkittäessään sitä yhtä murheellisesti, olisi varmistunut siitä, ettei niin ollut.
"Minun ei sovi lähettää ketään sitä tiedustamaan. En uskalla edes kysyä mitään hänestä. En uskalla luottaa ainoaankaan meikäläiseen. Hän saattaa olla jossakin kurjassa paikassa, kenties epäkohteliaasti hoidettuna, kenties hoidottomana. Kunpa voisin lähettää hänelle sanoman – jotakin muutakin – kenenkään saamatta siitä vihiä! Mitenkähän Zeb Stumpille on käynyt?"
Ikäänkuin vaisto olisi kuiskannut hänelle, että Zeb mahdollisesti ilmestyisi näkyviin, hän suuntasi katseensa joen toisella puolen leviävälle tasangolle, jossa tie vei talon ohitse. Se oli Fort Ingen ja alemman Leonan varsilla sijaitsevien maatilojen välinen yleinen valtatie. Se kulki preerian halki jonkun matkan päässä joesta, lähestyen sitä ainoastaan yhdessä kohdassa, jossa uoma kaartui jyrkänteen juurelle. Osa tietä, noin kolmen neljänneskilometrin pituinen, näkyi linnoituksen suunnalla; samoin oli näkyvissä poikkitie, joka vei kahlaamolle ja toi sieltä edelleen haciendalle. Päinvastaiseen suuntaan, joen alajuoksulle päin, oli näköala esteetön yhtä pitkän matkan, ennenkuin tiheikkö sulkeutui kahden puolen, ollen savannin rajana.
Nuori nainen tähysti Fort Ingeen vievää tietä. Zeb Stumpin pitäisi tulla sieltä päin. Häntä ei näkynyt sen enempää kuin ketään muutakaan.
Kreolitar ei voinut tuntea pettymystä. Hänellä ei ollut syytä varrota Zebiä. Hän oli suunnannut katseensa sille taholle vain vaiston kehoituksesta.
Jokin muu kuin vaisto sai hänet jonkun ajan kuluttua kääntymään ympäri ja tarkastamaan tasangon vastapäistä laitaa.
Jos hän odotti siltä taholta jotakin näyttäytyvän, ei hän pettynyt. Puiden seasta astui juuri esille hevonen tuolla, missä tie tuli pois tiheiköstä. Sen ratsastaja näytti ensi katseella mieheltä, eräänlaiseen arabialaisasuun puetulta; mutta kun häntä lähemmin tarkasti, oli hän ratsastustavastaan – à la Duchesse de Berri – huolimatta epäilemättä toiseen sukupuoleen kuuluva – nainen. Hänen piirteistään ei ollut paljoa näkyvissä; mutta rebozon – hieman huolimattomasti tapadon – varjoisasta aukosta saattoi erottaa jossakin määrin ruskeaihoisten, mutta poskilta punertavien kasvojen soikeat ääriviivat ja niiden yläpuolella parin silmiä, joiden säihky tuntui hakevan vertaistaan sekä maan että taivaan kirkkainten esineiden joukosta.
Eivätkä naisen hartiahuivin höllät poimut eikä hänen hieman tavallisuudesta poikkeava asentonsa satulassa estäneet tarkkailijaa johtumasta siihen päätelmään, että hänen vartalonsa oli ihan yhtä miellyttävä kuin hänen kasvonsakin.
Mies, joka seurasi häntä muulin selässä, kuusi ratsujuhtansa pituutta taempana, oli ilmeisesti vain palvelija, päättäen hänen puvustaan samoin kuin noudatetusta, kunnioitusta osoittavasta välimatkasta.
"Kukahan tuo nainen lienee?" kuului Louise Poindexterin itsekseen jupisema kysymys, samalla kun hän nopealla liikkeellä vei teatterikiikarin silmilleen ja suuntasi sen outoasuista hahmoa kohti. "Kuka hän saattaa olla?" toistettiin harkitummin, kun kaukoputki laskettiin alas ja paljas silmä sai täydentää sen tähystystä. "Tietysti meksikolainen, ja muulilla ratsastava mies hänen palvelijansa. Joku korkea-arvoinen señora otaksuttavasti. Luulin heidän kaikkien muuttaneen Rio Granden toiselle puolelle. Palvelija kantaa koppaa. Mitähän se sisältää; ja mitä asiaa hänellä saattaa olla linnoitukseen – tai ehkä kylään? Kolmannen kerran näen nyt hänen ratsastavan tästä ohitse tämän viikon aikana. Hän on varmaankin joltakin alempana olevalta maatilalta.
"Kuinka ulkomaalainen ratsastustapa! Pardieu! Minulle on kerrottu, että se on varsin tavallinen Anahuacin tyttärien keskuudessa. Mitähän, jos minäkin omaksuisin sen? Epäilemättä se on mukavin tapa, vaikka jos sellaista nähtäisiin Yhdysvalloissa, soimattaisiin sitä epänaiselliseksi. Kuinka puritaaniset matroonamme kirkuisivatkaan sitä vastaan! Olen ihan kuulevinani heidän äänensä. Ha, ha, ha!"
Täten syntynyt hilpeys oli vain lyhytaikainen. Kreolittaren piirteissä tapahtui muutos nopeasti kuin kiitävän pilven himmentäessä auringon kehrää. Se ei ollut niitä äsken varjostaneen alakuloisuuden palaamista, vaikka se oli yhtä vakavaa, kuten saattoi päättää hänen kasvojen äkillisestä kalpenemisesta.
Sen syynä eivät voineet olla muut kuin joen toisella puolen ratsastavan, hartiahuivilla varustetun naisen liikkeet. Jostakin matalasta tien ohessa kasvavasta pensaikosta oli antilooppi ponnahtanut näkyviin. Otus näytti ensiksi hypähtävän hevosen etuosan alta – viimemainittu oli komea eläin ja tuokion kuluttua se nelisti täyttä laukkaa säikähtyneen "haarasarven" jäljessä, samalla kun sen ratsastaja oli äkkiä viskannut rebozon pois kasvoiltaan, niin että sen ripsitetyt päät liehuivat hänen takanaan, ja heilutti oikeata kättään ympyröissä ilmassa.
"Mitä tuo nainen mielii tehdä?" mutisi talon katolla katseleva tyttö. "Ahaa! Niin totta kuin elän, se on lasso!"
Ennen pitkää señora näytti taitoaan, käyttäessään kansallista vehjettään sinkauttamalla sen silmukan antiloopin kaulaan ja kiskaisemalla otuksen pitkäkseen.
Palvelija ratsasti maassa rimpuilevan eläimen luokse, keikahti muulinsa selästä, kumartui "haarasarven" puoleen ja näytti antavan sille armoniskun. Viskattuaan sitten ruhon taaksensa satulaan hän nousi jälleen muulinsa selkään ja kannusti sitä emäntänsä jälkeen, joka oli jo kiepunnut lassonsa kokoon, laittanut huivinsa ennalleen ja ratsasti eteenpäin, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään, minkä tähden olisi kannattanut viipyä!
Juuri sillä hetkellä – lasson silmukan kieppuessa ilmassa – oli varjo taaskin ilmestynyt kreolittaren kasvoille. Sitä ei aiheuttanut hämmästyminen, vaan toisenlainen tunne – paljoa epämieluisampi ajatus.
Eikä se haihtunut nopeasti. Se viipyi hänen piirteillään, vaikka teatterikiikaria pitelevä, valkea käsi olisi estänyt sitä näkymästä, se viipyi niin kauan kuin ratsastavat hahmot näkyivät avoimella tiellä, ja vielä sittenkin, kun he olivat kadonneet piilottavien akaasioiden taakse.
"Onkohan – oi, onkohan tuo nainen hän? Minun ikäiseni, sanoi hän – ei ihan yhtä pitkä. Kuvaus sopii, mikäli näin etäältä voi päätellä. Hänen kotinsa on Rio Granden varrella. Käy silloin tällöin Leonan varsilla vierailemassa sukulaistensa luona. Keitä he ovat? Minkä tähden en tiedustanut häneltä nimeä? Onkohan – oi, onkohan hän sama nainen!"
VIIDESKOLMATTA LUKU
Antamaton lahja
Joitakuita minuutteja sen jälkeen, kun lassonainen palvelijoineen oli poistunut näkyvistä, Louise Poindexterin ajatukset vielä liikkuivat samalla ladulla, jolle ne hänen näkemänsä, hieman omalaatuinen kohtaus oli ohjannut. Hänen ryhtinsä ja ilmeensä, joista jatkuvasti kuvastui masennusta, osoittivat, etteivät hänen mietteensä olleet joutuneet hilpeämpiin uomiin.
Pikemmin päinvastoin. Kerran tai kahdesti aikaisemminkin olivat hänen aivonsa antautuneet luomaan mielikuvia tämän taitavan ratsastajattaren ympärille, ja useammin kuin kerran hän oli aprikoinut, minkä tähden nainen ratsasteli tiellä. Hänen äsken näkemänsä tapaus oli äkkiä muuttanut hänen arvelunsa epäluuloiksi, laadultaan äärimmäisen epämieluisiksi.
Hänelle tuotti huojennusta, kun tiheiköstä, siitä kohdasta, johon äskeiset ratsastajat olivat kadonneet, tuli näkyviin ratsastaja; ja hänen huojennuksensa lisääntyi, kun tulija näkyi poikkeavan haciendaan tuovalle poikkitielle ja hänet teatterikiikarin lävitse tunnettiin Zeb Stumpiksi, metsästäjäksi.
Kreolittaren kasvot kirkastuivat taaskin milteipä hilpeiksi. Tuon rehellisen pyyntimiehen näyttäytyminen tuntui hyväenteiseltä.
"Juuri se mies, jota halusin nähdä!" huudahti nuori nainen riemuisesti. "Hän saattaa tuoda minulle sanoman ja osaa ehkä mainita, kuka se nainen on. Hänen on täytynyt kohdata hänet tiellä. Sen nojalla minun sopii ottaa asia puheeksi, eikä Zeb lainkaan aavista tarkoitustani. Häneenkin nähden minun pitää olla varovainen – kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Voi minua! En paljoa välittäisi, jos olisin varma siitä, että hän pitää minusta. Kuinka ärsyttävää onkaan hänen välinpitämättömyytensä! Ja minua – Louise Poindexteriä– kohtaan! Pardieu! Jos sitä vielä kauan kestää, niin koetan päästä irti niistä pauloista, vaikka – vaikka – minun pitäisi murskata sydän-poloiseni sitä yrittäessäni!"
Tarvinnee tuskin huomauttaa, ettei se henkilö, jonka hyvää käsitystä niin kiihkeästi kaivattiin, ollut Zeb Stump.
Kreolittaren seuraavat sanat olivat kuitenkin osoitetut Zebille metsästäjän seisauttaessa hevosensa haciendan edustalle.
"Rakas herra Stump!" luikkasi ääni, jota vanha metsästäjä kuunteli riemastuksekseen. "Olen niin iloissani nähdessäni teidät. Laskeutukaa satulasta ja tulkaa tänne ylös! Tiedän teidän olevan maineikkaan kiipeäjän enkä usko teidän piittaavan kiviportaistamme. Täältä katolta avautuva näköala palkitsee vaivanne."
"Siellä katolla on sellaista", vastasi metsästäjä, "minkä näkeminen palkitsisi Zeb Stumpin vaivat, vaikka hänen pitäisi kavuta höyrylaivan savupiipun päähän; ja se olette te itse, neiti Louise. Tulen sinne ylös heti, kun olen saanut talliin vanhan tammani, mikä käy yhdessä vuohenhännän heilahduksessa. No, hei, vanha tyttö!" hihkaisi hän tammalle laskeuduttuaan ratsailta. "Pidä pääsi pystyssä! Ehkä tämä Pluto antaa sinulle maissilyhteen aamiaiseksi."
"Ho-hoo, herra Stump", pisti väliin mustaihoinen kuski, ilmestyen patiolle. "Sen tämä neekeri varmasti tekee – antaa sille sellaisen lyhteen, jossa on keltaiset jyvät muassa. Ho, hoo, menkää te vain tuonne ylös nuoren emännän luokse! Pluto kyllä huolehtii vanhasta tammastanne."
"Olet vietävän kelpo otus neekeriksi, Pluto; ja kun ensi kerran ilmestyn tänne, tuon sinulle opossumin, jossa on liha yhtä pehmeätä kuin kahden vuoden vanhassa kananpojassa. Sen teen kuin teenkin."
Annettuaan tämän lupauksen Zeb lähti nousemaan kiviportaita, ei askelmaa kerrallaan, vaan harppaillen niitä kaksittain, joskus kolmittainkin.
Hän oli pian talon katolla, jossa kartanon nuori emäntä uudelleen lausui hänet tervetulleeksi.
Kreolittaren kiihkeä esiintyminen ja innokkuus hänen saattaessaan vieraansa azotean syrjäiseen osaan ilmaisivat älykkäälle metsästäjälle, että hänet oli kutsuttu sinne jossakin muussa tarkoituksessa kuin näköalasta nauttimaan.
"Kertokaa minulle, herra Stump!" pyysi nuori nainen, puristaen huopanutun hihaa hennoilla sormillaan ja katsoen kysyvästi Zebin harmaihin silmiin. "Te tiedätte varmastikin kaikki. Miten hän voi? Ovatko hänen haavansa vaaralliset?"
"Jos tarkoitatte herra Calhounia –"
"En – en – en. Tiedän tarkkaan hänen tilansa. En puhu herra Calhounista."
"No niin, neiti Louise, tietääkseni on näillä seuduin ainoastaan yksi toinen mies saanut haavoja, nimittäin Mustangi-Maurice. Tiedustatteko ehkä tämän henkilön vointia?"
"Niin, juuri niin! Ymmärrättehän, etten voi olla välittämättä hänen voinnistaan siitä onnettomasta seikasta huolimatta, että hän on joutunut riitaan serkkuni kanssa. Tiedättehän hänen pelastaneen minut – kahdesti, sopinee minun sanoa – uhkaavasta vaarasta. Sanokaahan, onko hänen tilansa hyvin vaarallinen?"
Niin vakavan pyynnön jälkeen ei enää sopinut leikitellä. Muitta mutkitta Zeb vastasi:
"Häntä ei uhkaa minkäänlainen vaara. Hänellä on luodinreikä ihan nilkkanivelen yläpuolella. Se ei merkitse sen enempää kuin kissanpennun raapaisu. Toinen luoti on tehnyt lihahaavan nuoren miehen vasempaan käsivarteen. Ei sekään merkitse mitään – se vain valutti aimo annoksen verta hänestä. Joka tapauksessa hän voi nyt hyvin ja pääsee otaksuttavasti ulkosalle noin parin päivän kuluttua. Hän väittää, että satulassa vietetty tunti ja kelpo ratsastus preerialla tekisi hänelle enemmän hyvää kuin Teksasin kaikki lääkärit. Luultavasti niin onkin; mutta tohtori – häntä hoitaa linnoituksen lääkäri – ei salli hänen vielä lähteä ensinkään vilvoittelemaan."
"Missä hän on?"
"Hän asuu hotellissa, jossa kahakka tapahtui."
"Kenties häntä ei hoideta hyvin? Se on karkeapiirteinen paikka, kuten olen kuullut. Hänellä ei ehkä ole minkäänlaisia herkkuja, jollaisia toipuva potilas tarvitsee. Vartokaahan täällä, herra Stump, kunnes tulen jälleen luoksenne. Haluaisin lähettää hänelle jotakin. Tiedän voivani luottaa siihen, että te viette sen perille. Teettehän sen? Varmasti uskon teidän sen tekevän. Olen jälleen luonanne kuuden sekunnin kuluttua."
Jäämättä tarkkailemaan sanojensa vaikutusta nuori nainen sipsutti kevyesti käytävää pitkin ja laskeutui yhtä kevyesti kiviportaita alas.
Hän palasi pian, tuoden tullessaan isohkon kopan, joka ilmeisesti oli täynnä ruokavaroja ynnä jotakin kyyditsemään niitä kurkusta alas.
"Viettehän, rakas, vanha Zeb, tämän herra Geraldille? Siinä on vain vähän kaikenlaista Florindan laittamaa, vähän virvokkeita ja hyytelöitä ja muuta sellaista, mitä sairaat ihmiset aika-ajoin kaipaavat. Todennäköisesti ei niitä ole saatavissa hotellista. Älkää ilmaisko hänelle, mistä ne ovat peräisin – älkää hänelle älkääkä kenellekään muullekaan! Ettehän ilmaise? Tiedän, ettette sitä tee, te herttainen, hyvä jättiläinen."
"Saatte luottaa Zeb Stumpiin siihen nähden, neiti Louise. Ei kukaan saa hajuakaan siitä, kuka nämä herkut on lähettänyt, vaikka mustanginpyydystäjällä ei olekaan ollut paljoa syytä valittaa leivoksien ja muiden sellaisten sotkujen puutetta. Hänelle on tuotu niitä riittävästi täyttämään kokonaisen ahmattilauman vatsat."
"Ahaa! Hän on jo niitä saanut! Keneltä?"
"No niin, sitä tämä äidinlapsi ei osaa teille ilmoittaa, neiti Louise, koska en tiedä sitä itsekään. Olen vain kuullut, että ne on tuotu kapakkaan vasuissa, ja tuoja on ollut joku meksikolainen palvelija. Olen itsekin nähnyt sen miehen. Kohtasinkin hänet ihan äsken; hän ratsasti sellaisen naisen jäljessä, joka istui hajareisin satulassa, kuten useimmat meksikolaisnaisista ratsastavat. Luultavasti mies on hänen palvelijansa, koska hän pysytteli hyvän matkaa jäljempänä ja kuljetti samanlaista koppaa, jollaisia Maurice on ennenkin saanut. Hyvin todennäköisesti he olivat taaskin viemässä herkkukuormaa kapakkaan."
Zeb Stumpia ei kannattanut enää vaivata kuulustelulla. Se yksinkertainen puhe kertoi kokonaisen tarinan. Asia oli tuskallisen selvä. Maurice Geraldin rakkaudesta Louise Poindexterillä oli kilpailija – kenties enemmänkin kuin kilpailija. Lassonainen oli joko Mauricen morsian tai rakastajatar!
Se ei tapahtunut vahingossa – vaikka Zeb Stumpista lienee siltä näyttänyt – että koppa, joka oli joksikin aikaa sijoitettu rintasuojuksen päällyskivelle ja jota nuori kreolitar edelleenkin piti kiinni, luiskahti hänen otteestaan ja pudota räsähti alhaalla oleville kiville. Pullot rikkoutuivat, ja niiden sisältö valui muurin juurella virtaavaan jokeen.
Käden liikahdus, joka sen oli aiheuttanut ja joka näennäisesti oli värveellinen ja tahaton, oli siitä huolimatta tahallinen. Ja kun Louise Poindexter kumartui rintasuojuksen ylitse katsomaan tekemäänsä tuhoa, tuntui hänestä siltä kuin hänen sydämensä olisi särkynyt pirstaleiksi kuten alhaalla kimaltelevat lasit.
"Kuinka onnettomasti!" äänsi hän, teeskennellen salatakseen harmiaan. "Herkut ovat piloilla totisesti! Mitähän Florinda sanoo? Mutta jos kerran herra Geraldista huolehditaan niin hyvin kuin väitätte, ei hän niitä tarvitsekaan. Olen hyvilläni siitä, ettei hän ole jäänyt hoidotta, koska hän on tehnyt minulle palveluksen. Mutta, herra Stump, teidän ei tarvitse hiiskua mitään tästä, eikä siitä, että kyselin hänen vointiaan. Kuten tiedätte, on hänen äskeinen vastustajansa likeinen sukulaisemme, ja siitä saattaisi aiheutua häväistysjuttu uudisasutuksella. Rakas Zeb, lupaattehan sen?"
"Vannon sen, jos niin haluatte. En sanaakaan, neiti Louise, en sanaakaan; saatte luottaa vanhaan Zebiin."
"Tiedän sen. Tulkaa! Aurinko alkaa paistaa täällä täydeltä terältään. Mennään alas katsomaan, löytäisimmekö sieltä sellaista kuin lasin lempijuomaanne monongahelaa. Tulkaa!"
Hilpeäksi tekeytyen nuori kreolitar lipui azotean poikki ja hyräillen "Uuden Orleansin valssia" alkoi taaskin laskeutua escaleraa.
Innokkaasti hyväksyen tarjouksen vanha metsästäjä seurasi ihan hänen kinterillään; ja vaikka hän olikin tottumuksesta stoalaisen välinpitämätön naisen viehätykselle ja vaikka hänen ajatuksensa sillä hetkellä olivatkin pääasiallisesti suuntautuneet luvattuun monongahelaan, ei hän voinut olla ihailematta noita norsunluunvalkeita olkapäitä, jotka olivat niin silmäänpistävästi hänen edessään.
Hänen sallittiin nauttia tästä uhkeasta näystä vain lyhyt aika. Ehdittyään portaiden alapäähän hänen kaunis emäntänsä sanoi hänelle jyrkähköt jäähyväiset. Hänen niin tahtomattaan tekemiensä paljastusten jälkeen hänen keskustelunsa ei enää tuntunut miellyttävältä; ja kreolitar, joka äsken oli ollut innokas kyselemään, tyytyi nyt jättämään hänet rauhaan monongahelansa ääreen, itse kiiruhtaen piilottamaan harmiaan huoneensa yksinäisyyteen.
Ensimmäistä kertaa eläissään Louise Poindexter tunsi mustasukkaisuuden tuskaa. Hän oli ensi kertaa todella rakastunut, sillä hän oli rakastunut Maurice Geraldiin.
Sellainen huolenpito, jollaista meksikolainen señora oli haavoittuneelle osoittanut, saattoi tuskin johtua pelkästä ystävyydestä. Heidän välillään täytyi olla läheisempi side. Siihen suuntaan kävivät nyt kärsivän kreolittaren ajatukset.
Siitä päättäen, mitä Maurice oli puhunut ja mitä hän itse oli nähnyt, oli lassonainen juuri sellainen, jollaiset saavuttavat tuollaisen miehen rakkauden. Sellaisia kykyjä kuin sillä naisella oli täytyi Mauricen luonnollisesti otaksua ihailevan.
Hänen vartalonsa oli näyttänyt moitteettomalta kaukoputken suurentavan linssin lävitse. Kasvoja ei ollut niin selvästi näkynyt, ja niiden vaikutelma oli vielä epävarma. Olivatko ne vartalon mukaiset? Olivatko ne sellaiset, että ne herättivät rakkautta miehessä, joka hillitsi intohimojaan niin hyvin kuin mustanginpyydystäjä näytti hillitsevän?
Casa del Corvon emäntä ei saisi rauhaa, ennenkuin olisi saanut varmuuden siinä suhteessa. Heti Zeb Stumpin poistuttua hän käski satuloida täplikkään tammansa. Ja lähdettyään yksin ratsastamaan hän meni kahluupaikalle ja sieltä edelleen joen vastakkaisella puolella olevalle tielle.
Edettyään linnoitukseen päin hän pian odotuksensa mukaan kohtasi paluumatkalla olevan meksikolaisen señoran; tämä ei ollut señora sanan täsmällisessä merkityksessä, vaan señorita – nuori neito, ei häntä vanhempi.
Heidän kohtaamispaikallaan tie kulki puiden varjossa. Auringonpaiste ei vaatinut rebozoa verhoamaan meksikolaisen ratsastajattaren päätä. Huivi oli valahtanut hänen olkapäilleen, jättäen paljaaksi pään ja hiukset, jotka runsaudessaan kilpailivat villin oriin hännän ja värissä variksen höyhenien kanssa. Ne muodostivat kehykset kasvoille, jotka ihon tummuudesta huolimatta olivat lumoavan kiehtovat.
Hyvä tapa salli kreolittaren vain vilkaista häneen heidän sivuuttaessaan toisensa, ja siihen muukalainen vastasi samanlaisella kohteliaisuudenosoituksella. Mutta heidän ratsastaessaan edelleen selin toisiinsa, ei kumpikaan malttanut olla kääntymättä ympäri satulassa ja vaivihkaa vielä kerran vilkaisematta toiseen.
Heidän mietteensä olivat hyvin samanlaiset; Louise Poindexter oli saanut jonkun verran tietoja täten kohtaamastaan henkilöstä, ja viimemainittu taas tiesi jonkun verran hänen olemassaolostaan.
Emme koetakaan kuvailla señoritan ajatuksia tämän kohtauksen jälkeen. Riittää, kun mainitsemme, että kreolittaren ajatukset olivat vieläkin synkemmät kuin silloin, kun hän lähti tälle ratsastusretkelleen, ja että ratsastaessaan takaisin kartanoon Casa del Corvon nuori emäntä istui koko ajan satulassaan mitä masentuneimman näköisenä.
"Kaunis!" äänsi hän sivuutettuaan otaksumansa kilpailijattaren tiellä. "Niin, liian kaunis olemaan hänen ystävättärensä!"
Louise puhui omalletunnolleen, sillä muutoin hän olisi saattanut ylistää niukemmin.
"Minulla ei voi olla vähääkään epäilyksiä", pitkitti hän, "siihen nähden, millaiset heidän keskinäiset suhteensa ovat. Hän rakastaa tuota naista – rakastaa! Se selittää hänen kylmän välinpitämättömyytensä minua kohtaan! Olen ollut mieletön pannessani sydämeni onnen vaaraan sotkemalla sen niin onnettomaan suhteeseen!
"Ja nyt sen irroittaminen! Karkoittaa hänet ajatuksistani! Voi, se on helposti sanottu! Jaksanko?
"Enää en häntä näe. Se ainakin on mahdollista. Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, hän ei tule taloomme. Emme voi osua vastakkain muutoin kuin sattumalta; ja sellaista sattumaa minun tulee visusti välttää. Oi, Maurice Gerald, villien hevosten kesyttäjä, olet masentanut mielen, joka saattaa kärsiä kauan – kenties koskaan toipumatta tästä läksytyksestä!"
KUUDESKOLMATTA LUKU
Edelleen azotealla
Sellaista henkilöä, jota on kiihkeästi rakastanut, on suorastaan mahdotonta karkoittaa ajatuksistaan. Aika saattaa suuresti vaimentaa yksipuolisen intohimon aiheuttamaa tuskaa, ja poissaolo lievittää sitä vielä enemmän. Mutta ei aika eikä poissaolo voi estää ihmistä jatkuvasti ja yhä uudelleen kaipaamasta menetettyä armasta eikä tyynnyttää sydäntä, kun sitä kalvaa tyhjyys, jota ei milloinkaan ole tyydyttävästi täytetty.
Louise Poindexterissä oli virinnyt intohimo, jota ei helposti käynyt tukahduttaminen. Vaikka se olikin ollut olemassa vain lyhyen ajan, oli se kasvanut nopeasti ja vireästi kohonnut kaikkien sen hellimistä estävien seikkojen ylitse. Se oli jo nyt kylliksi voimakas syrjäyttämään kaikki sellaiset tavalliset arvelut kuin isän suostumuksen tai yhteiskunnallisen arvon epätasaisuuden; jos se olisi saanut vastarakkautta, ei niistä kumpikaan olisi ollut tiellä ainakaan kreolittareen itseensä nähden. Mitä edelliseen tulee, oli hän täysi-ikäinen ja tunsi, kuten useimmat hänen kansansa naiset tuntevat, pystyvänsä huolehtimaan itsestään. Mitä taas tulee jälkimmäiseen seikkaan, niin kuka todella rakastunut on milloinkaan välittänyt mitään yhteiskuntaluokasta tai arvosta? Rakkauden olemuksessa ei ole niin halpamaisia piirteitä. Missään nimessä ei sellaista ollut Louise Poindexterin tunteessa.
Sitä olisi tuskin sopinut nimittää hänen elämänsä ensimmäiseksi haaveeksi. Mutta se oli ensimmäinen sellainen, jossa pettymys todennäköisesti koituisi vaaralliseksi hänen mielenrauhalleen.
Hän tajusi tämän itsekin. Hän odotti jonkun aikaa kestävää onnettomuuden tunnetta, toivoen ajan mittaan pystyvänsä tukahduttamaan alkavan tuskan.
Aluksi hän kuvitteli saavansa ystävän omasta lujasta tahdostaan, ja toisen mielensä luontaisesta joustavuudesta. Mutta päivien vieriessä hän sai syytä epäillä niitä molempia, sillä niistä molemmista huolimatta hän ei kyennyt haihduttamaan ajatuksistaan sen miehen kuvaa, joka oli niin täydelleen vallannut hänen mielikuvituksensa.
Ajoittain hän vihasi tai koetti vihata Mauricea ja silloin hän olisi voinut tappaa hänet tai nähdä hänet tapettavan yrittämättäkään pelastaa häntä. Ne olivat vain ohimeneviä hetkiä, joiden jälkeen aina tuli oikeamielisen ajattelun jaksoja, ja silloin hän tunsi syyn samoin kuin onnettomuudentunteen olevan yksinomaan hänen.
Vähätpä siitä! Ei olisi merkinnyt mitään, vaikka Maurice olisi ollut hänen vihamiehensä, koko ihmiskunnan vihamies. Vaikka Maurice olisi ollut itse Lucifer, johon hän, Louise, oli kerran huimassa päähänpistossaan häntä verrannut, olisi hän siitä huolimatta rakastanut häntä.
Eikä se olisi todistanut hänen luonteessaan olevan mitään epänormaalia. Mehän saatamme rakastaa juuri sitä olentoa, jota vihaamme – jopa sitä, jota halveksimme!
Louise Poindexter ei voinut vihata eikä halveksia Maurice Geraldia. Hän saattoi ainoastaan koettaa olla välinpitämätön.
Se oli turha yritys ja meni myttyyn. Hän ei malttanut olla nousematta azotealle ja tarkastamatta tietä, jolla hän oli ensiksi nähnyt mustasukkaisuutensa aiheuttajan. Se nouseminen toistui joka päivä ja melkein joka tunti.
Vielä enemmänkin. Vaikka hän oli päättänyt välttää sen miehen kohtaamisen mahdollisuutta, joka oli tehnyt hänen elämänsä surkeaksi, hän oli usein satulassa ja liikkeellä, samoillen seutua ristiinrastiin ja ratsastellen kylän raiteilla tarkoituksenaan yksinomaan tavata hänet.
Epämieluista havaintoaan seuraavien kolmen päivän aikana hän oli vielä kerran talon katolta nähnyt lassonaisen ratsastamassa tiellä kuten aikaisemminkin ja jäljessään palvelija käsivarrellaan koppa – se Pandoran rasia, joka oli saanut aikaan niin paljon pahaa hänen mielessään –, kun taas hän seisoi, vapisten mustasukkaisuudesta, kadehtien toisen asiaa.
Nyt hän tiesi enemmän, vaikka ei paljoa enempää. Hän oli vain saanut tietää kilpailijattarensa nimen ja yhteiskunnallisen aseman. Dona Isidora Covarubio de los Llanos, Rio Granden varrella asuvan varakkaan haciendadon tytär, jonka enon maatila oli Leonan varrella, noin puolentoista kilometrin päässä Louisen isän uuden tilan rajalta. Hän oli joidenkuiden ihmisten mielestä omituinen nuori nainen, osasi heittää lassoa sekä kesyttää villejä hevosia ja mitä muuta tahansa paitsi omia oikkujaan.
Sellainen oli meksikolainen señorita, mikäli Leonan amerikkalaiset uudisasukkaat häntä tunsivat.
Sen tietäminen ei poistanut kreolittaren mustasukkaisia epäluuloja. Päinvastoin se pyrki niitä vahvistamaan. Sellaiset puuhat olivat hänenkin lempiharrastuksiaan. Hän oli syntyessään saanut vaiston ihailla niitä. Hän otaksui muiden laidan varmasti olevan samaten. Nuori irlantilainen ei todennäköisesti ollut poikkeus.
Kului useiden päivien pituinen väliaika, jolloin lassonaista ei näkynyt.
"Maurice on toipunut haavoistaan", mietti kreolitar. "Hän ei enää kaipaa niin hellittämätöntä huoltoa."
Näin miettiessään hän oli azotealla teatterikiikari kädessään, kuten hän oli ollut monesti aikaisemmin.
Oli aamu, auringonnousun jälkeinen aika, se hetki, jona meksikolaisnainen oli aina ilmestynyt. Louise oli silmäillyt sille suunnalle, jolta señoritan olisi voinut odottaa tulevan.
Käännettyään katseensa päinvastaiseen suuntaan hän näki sellaista, mikä tuotti hänelle enemmän kuin hämmästystä. Hän näki Maurice Geraldin hevosen selässä ratsastamassa tiellä!
Vaikka ratsastaja istuikin jonkun verran jäykästi satulassa ja eteni hitaasti, oli hän varmasti Maurice. Kiikari todisti sen, samalla paljastaen sen seikan, että hänen vasen käsivartensa oli kaulasiteessä.
Tunnettuaan ratsastajan kreolitar peräytyi rintanojan suojaan, päästäen kuuluviin hillityn huudahduksen.
Minkä tähden se tuskainen äännähdys? Johtuiko se liikuntakyvyttömän käden tai kalpeiden kasvojen näkemisestä? Kaukoputkellaan hän nimittäin oli erottanut ne molemmat.
Ei kummastakaan. Ei kumpikaan niistä saattanut herättää hämmästystä. Sitäpaitsi sen huudon sävy oli tyyten toisenlainen kuin säälistä tai hämmästyksestä aiheutuvan. Se oli surun, sydäntuskan parkaisu.
Potilas oli toipumassa. Hänen hoitajattarensa ei enää tarvinnut käydä hänen luonansa. Hän oli matkalla sen naisen luokse!
Piilossa rintasuojuksen takana, yuccakasvin kukkien verhoamana, Louise Poindexter tarkkaili ohitse ratsastavaa miestä. Kaukoputkellaan hän näki kaikki toisen liikkeet, melkeinpä hänen kasvonilmeensäkin.
Hän tunsi vähäistä mielihyvää huomatessaan Mauricen aika-ajoin kääntävän kasvojaan ja suuntaavan katseensa Casa del Corvoon. Hänen mielihyvänsä lisääntyi, kun mies saavuttuaan tien ohessa, melkein talon kohdalla, kasvavaan lehtoon seisautti hevosensa puiden taakse ja viipyi pitkän aikaa samalla paikalla ikäänkuin tähystämässä kartanoa.
Hänessä miltei virisi toive, että Maurice saattoi ajatella talon emäntää!
Se oli vain riemunpilkahdus, joka häipyi kuten auringonvalo pimennyksen varman varjon poistamana. Sitä seurasi murheellisuus, jota sopinee osuvasti verrata sellaiseen varjoon, sillä hänestä maailma sillä hetkellä näytti perin synkältä.
Maurice Gerald oli lähtenyt ratsastamaan edelleen. Hän oli tunkeutunut chaparraliin ja kadonnut näkyvistä samoin kuin se tiekin, jota myöten hän ratsasti.
Minne hän oli menossa? Minnepä muualle kuin tapaamaan doña Isidora Covarubio de los Llanosia?
Mitäpä siitä, että hän palasi vajaan kahden tunnin kuluttua? He olivat saattaneet kohdata toisensa metsässä – olla mustasukkaisen katselijan silmänkantamattomissa, jolleivät puut olisi heitä piilottaneet. Tunti oli riittävä keskusteluaika – rakastuneille, jotka joka päivä saattoivat esteettömästi antautua tunteilleen.
Mitäpä siitä, että Maurice paluumatkallaan taaskin silmäili Casa del Corvoa, taaskin pysähtyi lehdon taakse ja kulutti jonkun aikaa, nähtävästi taloa tarkastaen.
Se oli vain pilkkaa – tai riemua. Hänen sopi hyvin tuntea voitonriemua; mutta minkä tähden hänen piti olla julma huulillaan suudelmat – doña Isidora Covarubio de los Llanosilta saamansa suudelmat?
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Minä rakastan sinua!
Louise Poindexter taaskin azotealla, taaskin alttiina uudelle tuskastumiselle! Talon katolle tuovat leveät kiviportaat tuntuivat johtavan hänet näkemään ainoastaan hänelle tuskaa tuottavia näkyjä. Hän oli mielessään vannonut olevansa enää nousematta niitä myöten – ainakaan pitkään aikaan. Jokin hänen lujaa tahtoaan voimakkaampi taisteli – ja menestyksellisesti – sen valan pitämistä vastaan. Se rikottiin ennenkuin seuraavan päivän aurinko oli ehtinyt kuivata kasteen preerian ruohoilta.
Hän seisoi kuten edellisenäkin päivänä rintasuojuksen ääressä, tähyillen joen toisella puolella olevaa tietä; kuten edelliselläkin kerralla hän näki ratsastajan, jonka käsivarsi oli kaulasiteessä, menevän ohitse; kuten edellisellä kerralla väistyi hän nytkin pois näkyvistä.
Maurice oli matkalla joen alajuoksulle päin kuten edellisenäkin päivänä. Samalla tavoin hän loi pitkiä silmäyksiä haciendaa kohti ja seisahtui sen kohdalla kasvavan puuryhmän taakse.
Louisen sydäntä värähdyttivät toivo ja pelko. Tuokion häntä miltei halutti näyttäytyä. Pelko voitti, ja seuraavalla hetkellä mies oli poistunut.
Minne?
Tämän saman kysymyksen Louise oli esittänyt itselleen edellisenäkin päivänä. Se sai samanlaisen vastauksen.
Minne, jollei kohtaamaan doña Isidora Covarubio de los Llanosia?
Saattoiko sitä epäillä?
Jos saattoi, saataisiin siitä pian selvyys. Vajaan kahdenkymmenen minuutin kuluttua nähtiin samalla tiellä ja samaan suuntaan loittoneva täplikäs ratsu, jonka selässä oli nainen.
Kreolittaren mustasukkainen sydän ei jaksanut enää kestää. Vaikka totuus olisi millainen, ei se voisi aiheuttaa pahempaa kidutusta kuin hän jo nyt kärsi epäluulojensa tähden. Hän oli päättänyt hankkia varmuuden, vaikka se tieto osoittautuisikin tuhoisaksi hänen toiveittensa viimeisille, heikoille tähteille.
Hän painui tiheikköön, johon mustanginpyydystäjä oli kadonnut tuskin kaksikymmentä minuuttia aikaisemmin. Hän ratsasti akaasioiden väreilevään siimekseen. Hän ratsasti äänettömästi pehmeällä nurmikolla, pysytellen ihan tien kupeella, jotta hänen ratsunsa kaviot eivät kolahtelisi kiviin. Pitkät, parijakoiset lehvät riippuivat hänen silmiensä tasalla ja sekaantuivat hänen hattunsa sulkiin. Hän istui satulassaan kumarassa ikäänkuin välttääkseen huomiota, koko ajan katse vakavana tähystäen edessään olevaa aukeata kohtaa.
Hän saapui erään kummun laelle, josta näkyi sen toiselle puolelle. Siellä oli korkeiden puiden ympäröimä talo. Sitä olisi voinut nimittää kartanoksi. Se oli don Silvio Martinezin, doña Isidoran enon, asunto. Niin paljon hän oli jo saanut tietää.
Alempana tasangolla oli näkyvissä muitakin taloja; mutta juuri tähän ja sinne vievään tiehen kiintyi kreolittaren katse rauhattoman kysyvästi.
Jonkun aikaa hän tarkasteli saamatta tyydyttävää selvyyttä. Ei talossa eikä sen läheisyydessä näkynyt ketään. Ei yksityisellä, haciendadon asuntoon vievällä, eikä yleisellä valtatiellä ollut ainoatakaan elävää hahmoa. Joitakuita hevosia liikkui sinne tänne laitumilla, mutta yhdenkään selässä ei ollut ratsastajaa.
Oliko nainen saattanut ratsastaa Mauricea vastaan tai tämä mennä sisälle?
Olivatko he tällä hetkellä metsässä vaiko talon seinien sisällä? Jos he olivat ulkosalla, niin tiesikö don Silvio siitä? Jos he olivat sisällä, oliko don Silvio kotona – kohtauksen hyväksyvänä todistajana?
Kreolittaren kiusatessa itseään tällaisilla kysymyksillä kantautui hänen korviinsa äkkiä hevosen hirnahdus, jota seurasi kavion kirskahdus sen luiskahtaessa tien kivistä.
Hän katsahti alaspäin, sillä hän oli seisahtunut jyrkän vierun harjalle. Sitä myöten kohosi mustanginpyydystäjä, ratsastaen suoraan häntä kohti. Hän olisi voinut nähdä tulijan aikaisemmin, jollei hän olisi syventynyt silmäilemään etäisempää näköalaa.
Maurice oli yksin, kuten oli ollut ratsastaessaan Casa del Corvon ohitse. Ei mikään osoittanut hänen äskettäin olleen seurassa – saatikka sitten inamoratan seurassa.
Louisen oli liian myöhäistä välttää häntä. Täplikäs mustangi oli vastannut vanhan tutun tervehdykseen. Sen ratsastajattaren oli pakko pysyä paikallaan, kunnes mustanginpyydystäjä ennätti hänen luoksensa.
"Hyvää päivää, neiti Poindexter!" toivotti hän, sillä preerialla ei ole etiketin mukaista, että nainen puhuu ensin. "Yksinkö?"
"Yksin, sir. Minkä tähden en olisi?"
"Täällä tiheikön keskellä on yksinäistä. Mutta aivan oikein, muistaakseni mainitsitte pitävänne sellaisesta."
"Näytte pitävän siitä itsekin, herra Gerald. Teillä ei kuitenkaan otaksuttavasti ole täällä niin yksinäistä."
"Totisesti siitä pidän ja ihan samasta syystä. Minulla on kova onni asua kapakassa eli hotellissa, kuten isäntäni suvaitsee sitä nimittää; ja kyllästyy pahasti meluun, varsinkin toipuva potilas, kuten onnettomuudekseni olen, joten ratsastusretki tällä yksinäisellä tiellä tuntuu suorastaan nautinnolta. Näiden akaasioiden – joille meksikolaiset ovat antaneet rahvaanomaisen mezquite nimityksen – suoma vilpoisa varjo ja niiden viuhkamaisissa lehvissä alinomaa leyhkivä tuuli voimistaisi heikointakin miestä. Eikö teistäkin tunnu siltä, neiti Poindexter?"
"Teidän pitäisi se parhaiten tietää", kuului hänelle muutamia sekunteja kestäneen hämilläolon jälkeen suotu vastaus. "Olettehan niin usein sitä koettanut."
"Usein! Olen ollut ainoastaan kahdesti tällä tiellä, alettuani kyetä satulaan. Mutta, neiti Poindexter, mistä tiesitte minun lainkaan olleen tällä suunnalla?"
"Oi", vastasi Louise, punastuen ja kalveten puhuessaan, "miten olisin voinut olla sitä tietämättä? Minulla on tapana viettää paljon aikaa talomme katolla. Näköala, tuulenhenki ja alhaalta puutarhasta kohoava lintujen laulu tekevät sen viehättäväksi paikaksi – erittäinkin aamuisen viileyden aikana. Katoltamme näkyy tälle tielle. Kun olin siellä, miten olisin voinut olla näkemättä teitä ratsastaessanne ohitsemme – nimittäin niin kauan kuin ette ollut akaasioiden varjossa?"
"Näittekö siis minut?" sanoi Maurice hämmingin vallassa, jota ei aiheuttanut tytön viime sanoihin liittyvä vihjaus, kun hän ei olisi voinutkaan sitä ymmärtää, vaan se, että hän muisti, miten hän oli menetellyt ratsastaessaan avoimen tien kohdalla.
"Miten olisin voinut olla näkemättä?" kuului empimätön vastaus. "Välimatkaa on tuskin kuuttasataa askelta. Jopa sellainenkin, jonka ratsu oli paljoa pienempi kuin teidän, oli niin silmäänpistävä, että tunsin hänet. Kun näin hänen näyttävän ihmeellistä taitoaan kuristamalla pienen antilooppi-poloisen lassollaan, arvasin, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin se sama henkilö, jonka taitoa te hyväntahtoisuudessanne selostitte minulle."
"Isidorako?"
"Isidora!"
"Niin, aivan oikein. Hän oli täällä jonkun aikaa."
"Ja oikein ystävällinen herra Maurice Geraldille?"
"Niin tosiaankin. Hän oli hyvin ystävällinen, vaikka minulla ei olekaan ollut tilaisuutta kiittää häntä. Siitä huolimatta, että hän on niin ystävällinen minulle poloiselle, on hän meidän ulkolaisten tungettelijain ankara vihaaja eikä alentuisi astumaan herra Oberdofferin hotellin kynnyksen ylitse."
"Todellakin! Otaksuttavasti hän tahtoi mieluummin tavata teitä akaasioiden varjossa."
"En ole kohdannut häntä ensinkään, en ainakaan moniin kuukausiin; enkä ehkä kohtaa häntä kuukausimääriin vastaisuudessakaan, koska hän on nyt palannut kotiinsa Rio Granden varrelle."
"Puhutteko totta, sir? Ettekö ole tavannut häntä senjälkeen – onko hän poistunut enonsa talosta?"
"Kyllä hän on", vakuutti Maurice, näyttäen kummastuneelta. "En tietenkään ole tavannut häntä. Tiesin hänen olleen täällä vain siitä, että hän lähetti minulle herkkuja sairauteni aikana. Tosiasiallisesti niitä tarvitsinkin. Hotellin keittiö ei ole parhaita; enkä minä ollut herra Oberdofferin suosituimpia vieraita. Doria Isidora on ollut vain liian kiitollinen siitä vähäisestä palveluksesta, jonka kerran hänelle tein."
"Palveluksesta? Saanko tiedustaa, millainen se oli, herra Gerald?"
"Kyllä tietysti. Se oli pelkkä sattuma. Minulla oli tilaisuus olla hyödyksi sille nuorelle naiselle pelastamalla hänet kerran joidenkuiden raakojen intiaanien – Villikissan ja hänen seminoliensa – kynsistä, joiden käsiin hän oli joutunut matkustaessaan Rio Granden varrelta tänne Leonan rannalle vierailemaan enonsa don Silvio Martinezin luokse, jonka talon näette täältä. Ne raakalaiset olivat juovuksissa ja uhkasivat – eivät suorastaan hänen henkeään, vaikka sekin oli jonkun verran vaarassa, vaan – no niin, tyttö-parka oli pulassa heidän kynsissään, ja hänen olisi kenties käynyt hieman vaikeaksi suoriutua heistä, jollen olisi sattunut ratsastamaan paikalle."
"Vähäiseksi palvelukseksiko sitä nimitätte? Olette vaatimaton arvioidessanne, herra Gerald. Mies, joka tekisi niin paljon minun hyväkseni –"
"Mitä olisitte valmis tekemään hänen hyväkseen?" virkkoi mustanginpyydystäjä, korostaen viimeisen edellistä sanaa merkitsevästi.
"Rakastaisin häntä", kuului empimätön vastaus.
"Silloin", lausui Maurice, ohjaten ratsunsa ihan täplikkään mustangin vierelle ja kuiskuttaen sen ratsastajan korvaan vakavasti, mikä oli omituisen ristiriitaista hänen äskeisen harvapuheisuutensa kanssa, "olisin valmis antamaan puolet elämääni nähdäkseni teidät Villikissan ja hänen juopuneiden kumppaneittensa käsissä – ja toiset puolet saadakseni pelastaa teidät vaarasta."
"Tarkoitatteko sitä, Maurice Gerald? Älkää leikitelkö kanssani: minä en ole lapsi! Puhukaa totta! Tarkoitatteko sitä?"
"Tarkoitan! Niin totta kuin taivas kaartuu ylläni, tarkoitan!"
Suloisin eläissäni saamani suudelma oli se, jolloin nainen, kaunis olento, kumartui metsästysretkellä satulassaan puoleeni ja suuteli minua istuessani ratsuni selässä.
Hellin Maurice Geraldin milloinkaan saama syleily oli Louise Poindexterin suoma, kun kreolitar nousi pystyyn jalustimissaan, laski kätensä hänen olalleen ja huudahti vakavan kiihkeästi:
"Tee minulle mitä tahdot! Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!"
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Kielletty huvi
Aina niistä ajoista saakka, jolloin Teksas tuli anglosaksilaisen siirtolaisuuden näyttämöksi – minun sopinee mennä vielä vuosisata taemmaksi ja väittää, että aina niistä ajoista saakka, jolloin conquistadorien jälkeläiset alkoivat sitä maata asuttaa – on suhtautuminen sikäläisiin alkuasukkaihin ollut siellä erittäin tärkeä kysymys.
Sattuivatko nämä, maan lailliset omistajat, olemaan avoimessa sodassa, vai olivatko he tehneet jonkinlaisen sopimuksen uudisasukkaitten kanssa ja suostuneet väliaikaiseen rauhaan, se ei suurestikaan muuttanut asiaa, mikäli heistä oli puhe. Kummassakin tapauksessa he olivat jokapäiväisen keskustelun aiheena. Edellisessä tapauksessa keskustelu koski heidän taholtaan pelättävää vaaraa, jälkimäisessä tapauksessa sitä, kuinka kauan todennäköisesti pysyisi voimassa sellainen sopimus, joka toistaiseksi ehkä velvoitti heitä pitämään tomahawkinsa haudattuna.
Meksikolaisten aikoina nämä kysymykset olivat tärkeimpinä keskustelunaiheina desayunon, almuerzon, comidan ja cenan yhteydessä; amerikkalaisten aikana, nykyhetkeen saakka, ne ovat olleet pohdintakysymyksiä aamiais-, päivällis- ja illallispöydissä. Tilanomistajan piazzalla samoin kuin metsästäjäin leirissä ei karhua, hirveä, jaguaria ja pekaria ole mainittu puolittainkaan yhtä usein eikä niin pelottavasti korostaen kuin intiaani-sanaa. Tämä sana se säikyttää teksasilaista lasta vakiintuneen haamun sijasta, pitäen sitä valveilla sammalilla täytetyllä patjallaan, ja häiritsee miltei yhtä paljon sen vanhempien lepoa.
Heitä ympäröivistä vankoista, pikemminkin linnoitusta kuin herrasmiehen asuntoa muistuttavista muureista huolimatta eivät Casa del Orvonkaan asukkaat olleet vapaat tästä koko rajaseudulla yleisestä pelontunteesta. Tähän mennessä he olivat tulleet tietämään intiaaneista vain vähän, ja senkin kuulopuheina. Mutta päivä päivältä he tutustuivat yhä paremmin tämän luonnollisen "kauhun" luonteeseen, joka häiritsi heidän asutuskumppaneittensa uinailua.
He olivat alkaneet uskoa, ettei se ollut pelkkä "pöpö", mutta jos joku heistä oli pysynyt epäilevänä, oli linnoituksen komentajan kirje, joka saapui noin kahden viikon kuluttua hevosenpyyntiretkestä, kyllin tehokas parantamaan hänen epäilyksensä.
Se saapui varhain aamulla ratsujääkärin tuomana. Se pistettiin tilanomistajan käteen hänen ollessaan juuri istuutumaisillaan aamiaispöytään, jonka ympärille oli kokoontunut hänen taloutensa kaikki kolme jäsentä, hänen tyttärensä Louise, hänen poikansa Henry ja hänen sisarenpoikansa Cassius Calhoun.
"Hämmästyttäviä uutisia!" huudahti hän luettuaan kirjeen hätäisesti. "Eivätkä ne ole kovin mieluisia, jos ne ovat tosia; eikä sitä otaksuttavasti käy epäileminen, koska majuri tuntuu olevan niistä varma."
"Epämieluisia uutisiako, isä?" tiedusti hänen tyttärensä, ja punainen läiskä ilmestyi hänen poskelleen hänen syytä kysyessään.
Lausutun kysymyksen jälkeen tuli toisia, joita ei tulkittu sanoiksi:
"Mitähän majuri on saattanut kirjoittaa isälle? Kohtasin hänet eilen ratsastaessani chapparalissa. Hän näki minut yhdessä – Saattaisiko se olla sitä? Mon Dieu! Jos isä kuulisi siitä –"
"'Comanchit ovat sotapolulla', kirjoittaa majuri."
"Oh, siinäkö kaikki!" virkkoi Louise, tahtomattaan tuoden julki tämän ajatuksen, ikäänkuin se tieto ei olisikaan ollut pelottava. "Säikäytitte meitä, sir. Luulin sitä pahemmaksikin."
"Pahemmaksi! Kuinka kevytmielistä, lapsi, puhua sellaista! Teksasissa ei ole mitään pahempaa kuin sotapolulla olevat comanchit – ei mitään puolittainkaan yhtä vaarallista."
Louise lienee ajatellut, että oli – ainakin yhtä vaikeasti vältettävissä olevia vaaroja. Kenties hän muisteli villien oriiden takaa-ajoa tai lasson jälkeä.
Hän ei vastannut mitään. Calhoun pitkitti keskustelua.
"Onko majuri varma siitä, että intiaanit ovat liikkeellä? Mitä hän kirjoittaa, eno?"
"Että siitä on kuulunut huhuja jo joitakuita päiviä, vaikka ei luotettavia. Nyt asia on varma. Eilen illalla saapui linnoitukseen Villikissa, seminolepäällikkö, muassaan osa heimoaan, ja kertoi, että maalattu patsas on pystytetty comanchien leireihin kaikkialla Teksasissa ja että sotatanssia on tanssittu jo toista kuukautta. Useita joukkueita on muka jo liikkeellä ryöstöretkillään, ja niitä saatetaan odottaa uudisasutuksille millä hetkellä tahansa."
"Entä Villikissa itse?" kysyi Louise epämieluisan muiston sukeltaessa mieleensä. "Voidaanko luottaa intiaaniluopioon, joka tuntuu vihaavan yhtä katkerasti valkoihoisia kuin omankin rotunsa ihmisiä."
"Aivan oikein, tyttäreni. Olet kuvannut seminolein päällikköä melkein samoilla sanoilla kuin majuri näkyy hänestä puhuvan jälkikirjoituksessaan. Hän neuvoo meitä kavahtamaan tätä kaksinaamaista vanhaa veijaria, joka varmasti liittyy comanchien puolelle, milloin vain näkee sen itselleen sopivaksi."
"No niin", jatkoi tilanomistaja, pannen kirjeen syrjään ja käyden käsiksi kahviinsa ja vohveleihinsa, "luotan siihen, ettemme näe täällä punanahkoja, sen enempää seminoleja kuin comanchejakaan. Toivottavasti he eivät ryöstöretkillään mielellään näe Casa del Corvon hammaslaitaisia muureja, vaan kiertävät haciendamme kaukaa."
Ennenkuin kukaan ennätti vastata mitään, muutti mustien kasvojen ilmestyminen ruokasalin ovelle koko keskustelun luonteen.
Kasvot olivat Pluton, kuskin.
"Mitä haluat, Pluto?" tiedusti hänen isäntänsä.
"Ho, ho, herra Woodley, tämä lapsi ei halua kerrassaan mitään. Tulin ainoastaan vilkaisemaan tänne ilmoittaakseni neiti Louiselle, että niin pian kuin hän on syönyt aamiaisen, on Täplikäs satuloitu ja valmiina ottamaan kuolaimet suuhunsa. Ho, ho! Se eläin keikkuu kiveyksellä ikäänkuin kiihkeästi haluten vaihtaa sen tasaiseen nurmikkoon."
"Aiotko lähteä ratsastamaan, Louise?" kysyi tilanomistaja, kasvoillaan varjo, jota hän ei juuri koettanutkaan salata.
"Kyllä, isä, niin ajattelin."
"Et saa lähteä."
"Tosiaanko!"
"Tarkoitan, ettet saa lähteä ratsastamaan yksin. Se ei ole sopivaa."
"Minkä tähden niin arvelet, isä? Olen usein ollut yksin ratsastamassa."
"Niin; ehkä liian usein."
Tämä viime huomautus kohotti lievän punan kreolittaren poskille, vaikka hän ei näyttänytkään oikein tietävän, miten tulkita isänsä sanat.
Niiden kaksimielisyydestä huolimatta hän ei tiukannut selitystä. Päinvastoin hän mieluummin vältti sitä, kuten hänen vastauksensa osoitti.
"Jos sinusta tuntuu sellaiselta, isä, en enää lähde ulkosalle. Vaikka olla sidottuna tänne, tähän ikävään asumukseen, samalla kun te miehet olette kaikki liikkeellä asioissanne – sellaista elämääkö haluaisit minun viettävän Teksasissa?"
"En suinkaan, tyttäreni. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ratsastelet niin paljon kuin haluat; mutta Henryn tai serkkusi Cassiuksen tulee olla muassasi. Kiellän sinua vain liikkumasta ulkosalla yksin. Minulla on omat syyni."
"Syyt! Millaiset?"
Kysymys kohosi hänen huulilleen tahtomattomasti. Se oli tuskin luiskahtanut niiltä, ennenkuin hän jo katui. Hänen levottoman näköisestä ilmeestään päättäen häntä arkailutti vastaus.
Vastaus kuitenkin näytti osittain huojentavan hänen mieltänsä.
"Mitä muita syitä kaipaat", lausui tilanomistaja, ilmeisesti koettaen välttää sitä epäluuloa, että hän esiintyi vilpillisesti, "kuin majurin kirjeen sisällyksen? Muista, lapseni, ettet ole Louisianassa, jossa nainen saattaa samoilla missä tahansa pelkäämättä loukkauksia tai väkivaltaa, vaan Teksasissa, jossa hän saa mahdollisesti pelätä niitä kumpaakin ja jossa hänen henkensäkin saattaa joutua vaaraan. Täällä on intiaaneja."
"Retkeni eivät ulotu niin kauas talosta, että minun tarvitsisi lainkaan pelätä intiaaneja. En milloinkaan loittone kauemmaksi kuin enintään kahdeksan virstan päähän."
"Vain kahdeksan virstan päähän!" huudahti entinen vapaaehtoisten upseeri, hymyillen purevasti. "Siellä ei ole turvallisempaa kuin kahdeksankymmenen virstan päässä, serkku Loo. Ihan yhtä todennäköisesti kohtaat punanahkoja sadan askeleen kuin sadan virstan etäisyydellä ovestamme. Heidän ollessaan sotajalalla saattaa heitä odottaa tapaavansa missä tahansa ja milloin tahansa. Minun mielestäni Woodley-eno on oikeassa; olet hyvin ajattelematon käydessäsi ratsastamassa yksin."
"Oh, sinäkö niin sanot?" tokaisi nuori kreolitar terävästi, pyörähtäen ylenkatseellisesti serkkuunsa päin. "Ja suvaitse minun kysyä, mitä hyötyä minulla olisi sinun seurastasi, jos kohtaisin comancheja, mitä minun uskoakseni ei tarvitse ollenkaan pelätä. Olisimmepa soman näköisiä, me kaksi, maalattujen villien muodostaman sotilasparven keskellä! Ha, ha! Vaara uhkaisi sinua eikä minua, koska minä varmasti ratsastaisin tieheni ja jättäisin sinut selviytymään pulasta omin neuvoin. Vaara tosiaankin kahdeksan vaivaisen virstan päässä talosta! Jos Teksasissa on ainoatakaan ratsastajaa – raakalaiset mukaanluettuina – joka pystyy saavuttamaan pienen Lunani kahdeksan virstan juoksussa, täytyy hänellä olla nopea ratsu, eikä sinulla sellaista ole, herra Cash!"
"Hiljaa, tytär!" komensi Poindexter. "Älä puhu minun kuulteni niin mielettömästi! Älä ole siitä milläsikään, sisarenpoika. Jos näillä seuduin ei tarvitsisikaan pelätä intiaaneja, on muita lainsuojattomia, joita sietää kaihtaa ihan yhtä tarkoin. Riittää se, että kiellän sinua ratsastelemasta ulkosalla niinkuin olet viime aikoina usein tehnyt."
"Olkoon kuten tahdot, isä", vastasi Louise, nousten aamiaispöydästä ja valmistautuen poistumaan huoneesta alistuvan näköisenä. "Luonnollisesti tottelen sinua – silläkin uhalla, että menetän terveyteni liikunnon puutteessa. Mene, Pluto", lisäsi hän, puhutellen neekeriä, joka edelleenkin seisoi oviaukossa virnistellen, "päästä Luna valloilleen aitaukseen – laitumelle – mihin tahansa! Päästä se takaisin harhailemaan syntymäpreerioillaan, jos sitä niin haluttaa! Sitä ei enää tarvita täällä."
Näin puhuttuaan nuori nainen riensi pois salista, jättäen kolme herrasmiestä, jotka yhäti istuivat pöydässä, miettimään hänen sanoihinsa tarkoituksellisesti sisällytettyä ivaa.
Hän lausui samassa sarjassa vielä muitakin sanoja. Hänen kiitäessään huoneeseensa vievässä käytävässä luiskahti hänen huuliltaan koneellisesti jupinaa. Se oli kysymyksiä – hänen itselleen lausumia ja vain arvailemalla vastattavia.
"Mitähän isä on saattanut kuulla? Johtuuko se vain hänen epäluuloistaan? Onko joku saattanut kertoa hänelle jotakin? Tietääkö hän meidän kohdanneen toisemme?"
YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU
El Coyoté kotonaan
Calhoun poistui aamiaispöydästä miltei yhtä äkillisesti kuin hänen serkkunsakin, mutta hän ei palannut omaan huoneeseensa, vaan kiiruhti pois talosta.
Vaikka vasta puolittain parantuneet haavat häntä vaivasivatkin, oli hän siitä huolimatta toipunut kylliksi liikkuakseen ulkosalla – puutarhassa, talleissa, hevosaitauksissa, kaikkialla talon likeisyydessä.
Tällä kertaa hänen retkensä oli tarkoitettu viemään hänet kauemmaksi. Ikäänkuin keskustelussa ilmenneiden seikkojen – tai kenties luetun kirjeen sisällön – kiihotuksesta hänen heikkoutensa tuntui sillä hetkellä kadonneen, ja käytellen pontevasti kainalosauvaansa hän eteni joen vartta ylöspäin Fort Ingeä kohti.
Karulla paikalla, noin puolitiessä haciendan ja Fort Ingen välillä, näköjään omistajattomalla maalla, hän saapui nilkutusretkensä määränpäähän. Siellä kasvoi mezquite-lehto, jota varjostivat jotkut isommat puut, ja sen keskellä oli karkeatekoinen, risuista ja savesta kyhätty hökkeli, jollaista lounaisessa Teksasissa nimitetään jacaléksi.
Se oli Miguel Diazin, meksikolaisen mustanginpyydystäjän, asunto, omiaan pesäksi sille puolivillille, joka oli hankkinut itselleen "El Coyotén" (arosuden) kunnianimen.
"Kajoottia" ei aina tavattu pesässään – hänen mökkinsä ei ansainnut parempaa nimitystä. Se oli vain hänen ajoittaisena nukkumapaikkanaan niinä toimettomuuden aikoina, jolloin hänen myytyään lauman vangittuja mustangeja kannatti oleskella joku aika uudisasutuksen alueella ja antautua niihin karkeihin nautintoihin, joita sen läheisyydessä oli tarjolla.
Calhounia onnisti niin, että hän tapasi miehen kotoa, vaikka häntä ei onnistanutkaan niin hyvin, että viimemainittu olisi ollut selvä. Hän ei ollut silti ihan humalassa, sillä hän oli pitkän unen kestäessä osittain selvinnyt siitä elämänsä tavanmukaisesta tilasta. "H'la 'ñor!" huudahti hän, puhuen maakuntamurrettaan, epäselvästi tervehdykseksi, kun tulija pimitti jacalén oviaukon. "P'r Dios! Kukapa olisi odottanut näkevänsä teidät? Sientese! Istukaa! Ottakaa tuoli! Tuolla on. Tuoli! Ha, ha, ha!"
Naurunpurskahdus johtui siitä, että hän katseli sitä vehjettä, jota hän oli piloillaan nimittänyt tuoliksi. Se oli mustanginkallo, tarkoitettu istuimeksi; se ynnä toinen samanlainen, halkaistuista yuccapuista kyhätty, karkea pöytä ja ruo'oista valmistettu makuusija, jolla jacalén omistaja virui, olivatkin Miguel Diazin asunnon ainoat huonekalut.
Uupuneena nilkutuksestaan Calhoun hyväksyi isäntänsä kehoituksen ja istuutui hevosenkallolle.
Hän ei tuhlannut paljon aikaa, ennenkuin kävi käsiksi asiaansa.
"Señor Diaz", virkkoi hän, "tulin puhumaan –"
"S'ñor Americano", tokaisi puolittaisesti päihdyksissä oleva hevosenpyydystäjä, "minkätähden tuhlata sanoja semmoiseen? Carrambo! Tiedän oikein hyvin, mitä varten olette tullut. Haluatte minun pyyhkäisevän sen pahuksenmoisen irlantilaisen pois tieltänne."
"No?"
"No niin, lupasin teille tehdä sen – viidestäsadasta pesosta. – sopivaan aikaan ja sopivassa tilaisuudessa. Teen sen. Miguel Diaz ei ole milloinkaan pettänyt lupaustaan. Mutta aika ei ole vielä tullut, 'ñor capitan; enkä ole vielä saanut tilaisuuttakaan. Carajo! Miehen tappaminen ilman muuta vaatii taitoa. Sitä ei voi preeriallakaan tehdä ilman ilmitulon vaaraa; ja jos joudun ilmi, niin millaiset ovat mahdollisuuteni? Ette muista, 'ñor capitan, että olen meksikolainen. Jos olisin teidän kansalaisenne, saattaisin surmata don Mauricion ja suoriutua siitä sillä tekosyyllä, että olimme riitaantuneet. Maldito! Meihin meksikolaisiin nähden on asianlaita toinen. Jos pistämme machetemme mieheen valuttaaksemme hänen elinnesteensä kuiviin, nimitetään sitä murhaksi; ja te amerikkalaiset ja teidän kahdestatoista rehellisestä miehestä kootut typerät valamiehistönne julistaisitte sen sellaiseksi – niin, ja hirttäisitte miekkos-poloisen sentähden. Chingaro! Siihen vaaraan minun ei sovi antautua. Vihaan irlantilaista yhtä katkerasti kuin tekin. Mutta en aio silpoa nenääni omien kasvojeni vahingoksi. Minun täytyy odottaa sopivaa aikaa ja sopivaa tilaisuutta – carrai, aikaa ja tilaisuutta."
"Ne molemmat ovat käsissä!" vakuutti houkuttelija, kumartuen vakavana salamurhaajan puoleen. "Väitätte voivanne helposti tehdä sen, jos käynnissä olisi intiaanilevottomuuksia."
"Tietysti voisin. Jos olisi –"
"Ettekö ole siis kuullut uutisia?"
"Millaisia uutisia?"
"Että comanchit ovat lähdössä sotapolulle."
"Carajo!" huudahti El Coyoté, ponnahtaen pystyyn ruokovuoteeltaan ja osoittautuen yhtä eloisaksi kuin hänen kaimansa ovat haistaessaan saalista. "Santissima Virgen! Puhutteko totta, 'ñor capitan?"
"Ihan totta. Se tieto on juuri äsken saapunut linnoitukseen. Olen saanut sen mitä varmimmalta taholta – komentavalta upseerilta."
"Siinä tapauksessa", vastasi meksikolainen miettivästi, "siinä tapauksessa don Mauricio saattaa kuolla. Comanchit saattavat tappaa hänet. Ha, ha, ha!"
"Oletteko siitä varma?"
"Olisin varmempi, jos hänen päänahkansa olisi tuhannen eikä viidensadan dollarin arvoinen."
"Se on sen rahamäärän arvoinen."
"Minkä rahamäärän?"
"Tuhannen dollarin."
"Lupaatteko sen?"
"Lupaan."
"Silloin comanchit ottavat hänen päänahkansa, 'ñor capitan. Teidän sopii palata Casa del Corvoon ja paneutua nukkumaan varmana siitä, että milloin vain tilaisuus tarjoutuu, vihamiehenne menettää hiuksensa. Ymmärrättekö?"
"Kyllä."
"Varatkaa tuhat pesoanne valmiiksi!"
"Ne odottavat teitä ottamaan ne."
"Carajo! Ansaitsen ne tuossa tuokiossa. Adios! Adios!"
"Santissima Virgen!" riemuitsi karkea vintiö vieraansa nilkutettua ulos ovesta. "Kuinka suurenmoinen onnenpotkaus! Todellinen chiripé. Tuhat dollaria sellaisen miehen tappamisesta, jonka aioin tappaa omasta halustani veloittamatta ketään ainoallakaan clacolla senvuoksi!
"Comanchit sotapolulla! Chingaro! Voiko se olla totta? Jos niin on, täytyy minun ottaa esille vanha naamioni, joka on jäänyt unohduksiin viimeksi kuluneina kolmena kirotun rauhallisena vuotena. Viva la guerra de los Indios! Menestystä preerioiden näytelmälle!"
Toiminta jatkuu romaanissa "Päätön ratsastaja".