Isien tie

ISIEN TIE

Kokoelma isänmaallisia runoja

Kirj.

UUNO KAILAS

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1941.

SISÄLLYS:

Aika. Rukous. Isien tie. Excelsior! Vihamies. Tulen läpi. Veljesliitto. Valo ja ihminen. Vainajain kevätnäky. Laakeriseppel. Voittajat. Synnyinseutu. Nälkävuoden joulu. Petsamon laulu. Kylmän kevään maa. Joulukirkkoon. Säkeitä isänmaalle. Kunniapaikka. Ceterum censeo. Hajaannus. Isänmaan lipulle. Rajalla. Termopylain laulu. Suomalainen rukous.

AIKA

    Suokoon henki, joka loi ja luo,
    joit' on ymmärrys ja aavistelu,
    jonka silmä syvyyksistä juo,
    jonk' ei korvaa petä päivän melu,
    että runon lento noudattais,
    aika, siivenlyöntiesi teitä,
    suuni oikein sanotuksi sais,
    kuinka uhkaat, kuinka kutsut meitä!

    Julma kasvoillas on ankaruus.
    Vasta raastoi kansain maksaa sota.
    Nyt jo ihmissuvun sieluun uus
    tutkain syöpyy, ahdistuksen ota;
    kohoo, kansakunnat erottain,
    sairaan epäluulon, pelon muuri.
    Lienet unohtama jumalain,
    vuosisata, pahuudessa suuri!

    Tosin silmät laupiaammat loit,
    kaksikasvo-jumalatar ajan,
    tähän maahan. Joskin verta joit,
    sinussa me näimme vapahtajan.
    Ihanasti lensit yli maan
    siivin hulmuvin kuin pohjanpalo.
    Vuosisatain kaipuun täytit – vaan
    missä on nyt kasvojesi valo?

    Huuhkaks muuttuin lennät, levität
    mustat siipes taivaanrantaa vasten.
    Varjot pitenevät, peittävät
    vielä viatonta päätä lasten.
    Miss' on miehet kuolleet pystypäin,
    hiipii luihun veljesvihan syöpä.
    Kuss' on suku käynyt kylväjäin,
    raekuuro kulkee, oraat lyöpä.

    Varjot pitenevät. Haparoi
    niinkuin silmät sidottuina kansa.
    Itsehävitykseen syöstä voi
    raskas veri huumauksessansa.
    Joukot sokaistuvat, seuraten
    sokeintansa, kansan hajoittajaa.
    Väärään ylvästelyyn tottuen
    emme tunne voimiemme rajaa.

    Malttamaton tahto, jota ei
    kansan olemuksen taju ohjaa,
    on kuin siemen, jonka tuuli vei
    harhailemaan vailla kasvupohjaa.
    Miss' on todelliset johtajat?
    Pyyteet hallitsevat satraappeineen.
    Liki muurejamme koikkuvat
    korpit, haaskalinnut, toivoss' eineen.

    Liian usein täällä selviää:
    kell' on pää ja maltti, vaill' on – selkää,
    kenen selkä kestää, sen ei pää.
    Toinen toista kadehtii ja pelkää.
    Kallist' elonvoimaa haaskaantuu
    pieneen kiistaan sokeain ja rampain.
    – Kuinka saattaisikaan nuori puu
    nyt jo seistä lailla juurevampain!

    Vielä heikko, valmis horjumaan –
    ehkä laajalatva honka kerran!
    Voiman tasapainoon saavutaan
    vitkaan. Varro aikakauden verran!
    Juonut kohtalosi talviöin
    maast' et mahlaa, voimaa auringosta,
    vartuit laihoin vuosiympyröin,
    – sitä janoisempi latva nosta!

    Kunhan itsestäsi luovu et,
    valo, ilma tulee elämäksi.
    Ylläs seestyy, jos sen ansaitset,
    tahi pilveilee, käy hämäräksi.
    Ehkä jälkeen vuosisatojen
    kasvaa ilmi olentosi parhain.
    Mutta lahon jos sait ytimen,
    kirves pannaan juurellesi varhain.

         *     *     *

    Aika uhkaa, kutsuu, ystävät.
    Pelto vartoo, menkää rohkeasti.
    Sanani jos heikot, hämärät
    samoisivat sydämiinne asti,
    soisin niiden soivan siellä: Te
    siroittukaa, tulkaa siemeneksi.
    Kansanne on köyhä. Tehkää se
    rikkaaksi ja inhimilliseksi.

    Silmämme jos multaan tuijottaa,
    tomu silloin pian tahraa meidät.
    Hyvin kyllä maahan juurtukaa,
    jotta omakseen se tuntis teidät,
    mutta nouskaa korkeutta päin
    läheisen ja pienen hyödyn yli.
    Ravitseva, yhdistävä näin
    teit' on luovan hengen suuri syli.

    Taju, taito, kuri johdattaa
    saakoon teidät kilvoitukseen hyvään.
    Kansaa kasvattaen kasvakaa
    voimaan miehuulliseen, tyyneen, syvään.
    Tuomioissa lahjomattomat,
    hiljaiset ja lujat olkaa työssä.
    Niin saa kansa kerran johtajat,
    joiden käsi näyttää tietä yössä.

    Aika uhkaa, kutsuu, ystävät.
    Pelto vartoo, menkää rohkeasti.
    Sanani jos heikot, hämärät
    samoisivat sydämiinne asti,
    soisin niiden soivan siellä: Te
    siroittukaa, tulkaa siemeneksi.
    Kansanne on heikko. Tehkää se
    vahvaksi ja inhimilliseksi.

                        1932.

RUKOUS

    He seisoivat taistelurivein,
    isät, musketti kädessään.
    He lauloivat, että heillä
    oli Jumala kilpenään.

    Ja virren siipi kantoi
    Jumalan taivaisiin.
    Se virsi lujitti heidät,
    se taistelu voitettiin.

    Mekin seisomme tässä tänään
    sotajoukkona, laulaen,
    ja päittemme päällä yhä
    on Jumala tuomiten.

    Ja torvi saattaa soida
    ja kutsua taisteluun
    tämän kauniin maamme tähden
    ja kaiken kalliin muun.

    Oi kuulkaa Inkerissä
    veljien itkevän!
    Voi laulujen kansaa, maata
    kynsissä ryöstäjän!

    Ja omissa nurkissamme
    käy märkähattu mies.
    Sua alati keihäs uhkaa
    rakas, rakas kotilies.

    Me olimme unta nähneet,
    miten majamme korkenee, –
    nyt kuitenkin, myrskyn alla,
    se perustus vapisee.

    Me olimme luulleet, että
    me olemme kansa, maa, –
    taas kuitenkin veljestä veljeen
    kuilu ratkeaa.

    Me seisomme tässä tänään
    kuin isämme, laulaen:
    Ole vahvana kilpenämme,
    Jumala taivasten!

    Sillä torvi saattaa soida
    piankin, kukaties.
    Suo, että on kansamme silloin
    niinkuin yksi mies!

ISIEN TIE

    Sä tulet loitolt' aikain hämärästä
    ylitse raskaan vuosituhannen
    ja kerrot – verijäljin kerrot: Tästä
    on käyty kärsien ja taistellen.

    Sodista tulet, Mustan surman yöstä
    ja alta huovin rauta-anturan
    kautt' Ison vihan, nälkäkuoleman
    ja saloilt', uupumattomasta työstä.

    Myös hohtaa vaivan taipaleiden takaa
    koin juova kaunis: toivo, uskallus.
    Tie, varrellasi vaipuneita makaa,
    mut saavut määrääs, jok' on vapaus.
    Jos kohta runsain veljes verin kylpein
    sen saavutatkin, sankareiden tie,
    niin totisesti voitoistamme lie
    se sentään voitto ihanin ja ylpein.

    Niin tulet loitolt' aikain hämärästä,
    tie isäin uskollisten, – meille näin
    puhellen: Sinä, jonk' on vuoro tästä
    kupeesi vyöttäin käydä eteenpäin,
    ties rasti niinkuin isät tiensä ennen:
    ain' ylemmäksi, määrään suurempaan,
    tään että päivä päilyis pilvimaan
    ja silmä lasten, polven kymmenennen!

    Nää tulenpatsas, joka yksin johtaa
    voi ahdistetut osaan luvattuun.
    Saat voiman, voiton, jos se tielläs hohtaa
    ja kutsuu taivallukseen, taisteluun.
    Se rakkaus on isäin maahan tähän,
    se hehku sydänten on palavain.
    Vain kaiken antain, kaiken uskaltain
    maan etsikoss' et anna liian vähän.

                                1930.

EXCELSIOR!

    Oi ystäväni, veljet vuoriteillä,
    te uneksijat tähti-unelmain,
    nään, aavistan: on sydän altis teillä
    ja kädet vahvat soihdunkantajain.
    – Nään, tiedän: kerran, kun on kaatuneet
    tään heimon tietäjät ja maatuneet,
    kun kansaa uhkaa sydämien kato
    ja kaikki kaikessa on saalis, sato –
    on silloin tarvis teitä, sydäntänne
    ja uskoanne, mielen kuninkuutta.
    Nään: heimon hengenkukka mahlaa uutta
    on ammentava teidän hengestänne.

    Ain' avarammiks nouskoot sydämenne,
    niin ettei kerran pieniks löydettäis!
    Oi, ettei kasvais kaihi silmillemme
    ja sairas aika mieltä myrkyttäisi
    – Ken kutsuttihin määriin ylhempiin
    ja töihin kirkkaampiin ja jylhempiin,
    hän yli yksilönsä katseen luokoon,
    ei paljon itselleen, vaan muille suokoon.
    Ja vuodattaen työhön sydäntänsä
    hän ylemmäksi nousten, itse nostain
    ja suuren riemun suureen tuskaan ostain
    niin käyköön alppitietä elämänsä.

                                   1921.

VIHAMIES

    Kovin ollut on, kohtalo, kätesi kitsas,
    kovin meitä on ruoskinut, vaino, sun vitsas;
    ei maan tämän päällä sitä heimoa, ei,
    kenen pellolta julmemmin viljat vei
          vihamies!

    Sama ollut on meill' osa orjuutettu
    sukupolvesta toiseen. Mut koskaan kettu
    näin näyttänyt ei sudenhampaitaan,
    näin iskenyt ei toki milloinkaan
          vihamies.

    Koko Karjala julmasti lyötiin lamaan.
    Nyt on heikko se kättänsä kohottamaan:
    punas liioin jo hankia hurmeellaan.
    Nyt tallaa sankarihautoja maan
          vihamies.

    Kotiseutujen polkuja konnat mataa.
    Kotipirttimme tuhkahan lunta sataa. –
    – Mut, Karjalan Herra, on tahdostas
    pian tunteva voittos ja kunnias
          vihamies.

    Ei Karjala kuole, ei vaivu se hautaan.
    Pian armeija mieron on tarttuva rautaan.
    Valan tehnyt se on käsi tähtiä päin:
    ei lastenlapsia sorra näin
          vihamies!

                                  1923.

TULEN LÄPI

    Jää vanhat ja viisaat nukkumaan,
    työ kutsuu nuoria meitä.
    Ase kourahan kaikkein puhtaimpaan,
    kun on käytävä kunnian teitä!

    Ja me riennämme näin vihamiestämme päin
    avuks kansalle näännytetylle,
    kunis syttyvä on hymy auringon
    polon Karjalan korpien ylle.

    Ja jos heimon vuoks käsi herpois tää,
    on meille se kohtalo ylväin:
    voi kallihin viljan kypsyttää
    vain kallista siementä kylväin.

    Täm' on kunnian tie, tulen kautta se vie
    avuks kansalle näännytetylle.
    Pian syttyvä on hymy auringon
    pyhän Karjalan korpien ylle.

                                   1923.

VELJESLIITTO

    Jyrinpäivänä muinoin nous Viro, saksojen syömä,
    avuks anoi meiltäkin miehiä miekkoineen.
    Apu viivästyi. Sotapursi kun täältä sousi,
    jo herposi heimoveljen käsi ja jousi.
    Iest' orjan niin ain'aikaan nykyiseen,
    polo kantaa sai Viro, sortajan maahan lyömä.

    Yhä lauloivat sentään vanhat virret Viron:
    "Apu ahdistuksen Suomelta toivotaan."
    Niin myös oli kirjoitettu kohtalon tähtiin.
    Sadat tuskan vuodet myöhemmin tuokio nähtiin,
    jona rientää voi veli veljeä auttamaan,
    veli heikompi nääntynyt ei, nous alta kiron.

    Ja luottaa rohkeni pirstotun heimon mieli,
    ett' aukee aurinkoisena vastaisuus,
    ett' iankaikkinen maissa on kansan kahden
    ilonpäivän päilyntä rannoilla Suomenlahden,
    ett' ugrilainen on syntyvä mahti uus,
    jonk' uljuudesta on kertova maineen kieli.

    Soi heimokannel: Totta on silta Suomen,
    työn, hengen aarteista parhaansa antaa voi
    nyt kansa toiselle, voittaen siitä itse.
    Mut sillan aina on käytävä sydämitse.
    Niin rakkaus säilyttää, mitä uhri loi,
    ja päivää on tätä suurempi vielä huomen.

    Tosin saattaa kohtalo iskeä säälimättä:
    kuten kärsimyksen yöhön se ylensi koin,
    niin myös voi pilviin peittää se aamun nuoren.
    Viron, Suomen kansa, reunalla tulivuoren
    me asumme kumpikin, yhteisin kohtaloin.
    Avuks toinen taas voi tarvita toisen kättä.

    Niin totta kuin pyhä Kaitselmus kansat johtaa
    ja Taivaisella on vaaka kädessään,
    niin totta kuin veri kallis huuhtoi maamme,
    niin totta, kaksi kansaa, me vannokaamme:
    Me seisomme rinnan, ei kumpikin yksinään,
    veli veljensä kaikissa kohtalonvaiheissa kohtaa.

    Kaks kansaa olkaamme, mut ei kahta mieltä,
    tai muuten loukkaamme urhoja kummuissaan!
    Jos kurkulla jommankumman on miekka milloin,
    taas kuultakoon Viron vanhat virret silloin:
    Apu hätään heimoveljeltä toivotaan.
    Viro tähyy pohjan, me etelän ilman pieltä.

                                      1931.

VALO JA IHMINEN

    Kun "Tulkoon valkeus!" soi käsky Erään,
    sä syliis, siivillesi nostit maan. –
    Jok' ihmisen ja kukan silmäterään
    sun tules yhä syttyy palamaan.
    Teilt' unen raskaan sinun luonas herään
    kuin kuollut havahtuisi arkustaan.
    Käyn etees, alkuäiti, polvilleni,
    kurkoitan sätehilles sydämeni.

    Sun silmäis ihanuutta palvomalla
    jo isät ensimmäiset vuorilleen
    näin polvistuivat kasvojesi alla.
    Sä ajast' ikuisesta ikuiseen
    viet vapahtavat sätees kirmaamalla
    kuin virran sydämestä sydämeen.
    Ja elollinen kaikki yhtyy uomaas.
    Maan huokosetkin juovat sinun juomaas.

    Nää myöskin köyhät silmät rakastamaan
    oot opettanut kauneutta maan
    ja kaltaisiaan. Sydämeesi hamaan
    nyt vajoan kuin kultaan sulavaan.
    Ja elämäni tulee katoamaan
    kuin säde valon suureen ulappaan
    – mut ehkä, ehkä valonlisän niukan
    sen valoon tuoden, kimmeltäen hiukan.

                                 1925.

VAINAJAIN KEVÄTNÄKY

    Vako, siemenen kehto me olimme. Vain käsi kahvassa peisten.
    Sato, voittaja, huipulle-astuja ei – vain rinne.
    Sinun laillasi, kuoleva kansan päämies, kaukana seisten
    maan luvatun aavistimme, mut emme päässeet sinne.

    Me menimme hiljaisuuteen tietäen: se on tapahtuva.
    Oli tomumme siunattu äiti ja hedelmällinen kohtu:
    kas poikamme onnellisemmaksi meitä on vapahtuva,
    uness' alla mullan on meille hän silmien lohtu.

    Kevät nurmea nostaa otsalle hautojemme.
    Mut suurin silmin me hiljaisuuteen näämme:
    mitä pyysimme, mut emme saaneet itsellemme,
    hän saa sen, poika. Se siunaa elämäämme.

    Polun poljimme: siks ura hällä on avarampi.
    Ikävöiden me rannalle jäimme – hän astuu laivaan.
    Maa uus on hälle, on kauniimpi, ihanampi.
    Mikä pilveä meille, on hänelle kuultoa taivaan.

    Elon, huoleton poika, hän riemulla ottaa vastaan
    kuin kirjavan perhon, mi juuri on jättänyt kuoren.
    Kodiks ihmisen luvattu maa hänt' oottaa, lastaan.
    Kevätauringon alla hän huilua soittaen nousee huipulle vuoren.

                                                        1925.

LAAKERISEPPEL

    Yli viiden maanosan rantain
    kävi tuulet viestejä kantain:
    Ei mahtajan mahti huku,
    viel' elää hakkapeliittojen suku!

    Sen nimiin jälleen tehtiin
    uus' unohtumattoman maineen niitos.
    Siks kietoo kansan kiitos
    tänä päivänä otsia laakerinlehtiin.

    Mut liian niukasti kiittäis
    tämä riemuitseva kansa
    sotisorjia parhaitansa,
    jos heille laakerinlehvä riittäis!

    Ei – kuihtumattoman olla
    tulis urhojen ohimolla
    sinun seppeles, synnyinmaa!
    – Sen voimmeko lahjoittaa?

    Me voimme – muistaen, että
    ei pauhussa torvien soivain,
    vaan alttiilla työllään voi vain
    kukin solmia seppelettä.

    Oma kamppailumme voimaan
    teon korkean aateloimaan,
    kas, siinä on seppel se.
    Mekin tehkäämme niinkuin he!

    Yhä uudet niin nimet piirtyis
    kivirintaan maineen kallion,
    ajan kaukaisuuksiin siirtyis
    siten seppel kuihtumaton.

(Olympialaisvoittajillemme suunniteltuun seppelöintijuhlaan 1928.)

VOITTAJAT

    Pää kohottakaamme, veljet,
    ylös päivän kirkkauteen.
    Me olemme tulleet kaukaa
    yli yöllisen mantereen.

    Me olemme pilven alla
    niin kauan taistelleet
    kuin Jakob enkelin kanssa,
    ja me olemme voittaneet.

    Kovin koeteltihin meitä
    tuhat vuotta, päivin ja öin.
    Vaot kasvoihin, känsät käteen
    syvät uurtuivat orjantöin.

    Maan mullassa auramme kärki
    kun välkehti niinkuin jää,
    ei ollut se multa meidän,
    ei meidän se tähkäpää.

    Poran ääni ja moukarin iskut
    ja huohotus palkeiden
    ja koneitten kylmä laulu
    ja viuhina pyörien

    oli soittona korvissamme
    tuhat vuotta ja enemmän.
    Söi meitä se soitto: se paisui.
    Ja me näännyimme nälkähän.

    Kunis aika täyttyi, tänään
    kunis olemme voittajat.
    Me iskimme sauvalla kiveen
    ja – purot pulppuavat!

    Työn iankaikkinen laulu
    tänä päivänä toisin soi:
    se on valtava hymni siitä,
    mitä pientenkin voima voi,

    miten tuhat känsäistä kättä
    valaliittoon vannottiin,
    miten vaskiset vaarnat murtui,
    miten päivä päästettiin.

    Kone ei ole herramme enää,
    vaan palvelijamme vain:
    nyt työkalun soitossa elää
    sävel uusien maailmain.

    Pää kohottakaamme, veljet,
    ylös päivän kirkkauteen.
    Me olemme tulleet kaukaa
    yli yöllisen mantereen.

                     1928.

SYNNYINSEUTU

    Mä muistan talon punaisen
    ja pitkän aittarivin,
    omenapuut ja nurmikon
    ja ruokakellon soiton
    ja sirpin kalkkeen tahkohon
    ja tuulimyllyn loiton
    ja sarat kotipeltojen –
    kuin kylvettyinä kivin –

    ja koiranputki-pientareet
    ja horsmat raunioilla
    ja ahot, nuoret lepikot –
    niin rikkaat mansikoista –
    ja vaarat, joiden hartiot
    nous ryhmyisinä soista.
    Ne muistan, lapsen askelet
    myös tanterilla noilla.

    Ja järven lummerantaisen
    mä muistan onkiretket,
    ja luhtaniityn rentukat
    ja uljaan tuohitorven,
    mi huhui kautta korven,
    ja koivut, mahlaa tiukkuvat...
    – Niin loitoll' on ne hetket,
    ne kietoo paiste kultainen.

    Kas, katsoi, illan ruskottain,
    nuor' poika ikkunasta:
    vei loitos kultanauha tien –
    jonk' yllä pilvet hohti –
    etelän ilmaa kohti.
    "Mä kerran tietä käyvä lien" –
    hän mietti – "maailmasta
    viel' laakereita valloittain!"

    Ja poika lähti etelään
    ja mennessänsä soitti:
    "Mä palaan kultakannuksin!"
    – Sai kaupunkeihin, kyliin
    ja sattumusten syliin.
    Hän vähän, vähän voitti,
    jos voitti mitään ensinkään.

    Ja syttynyt ja sammunut
    on monen päivän valo.
    Taas ikkunasta katselen:
    tie kulkee kohti Pohjaa,
    ja maille synnyinseutujen
    se ajatukset ohjaa.
    Taas silmihini kangastut,
    punainen, vanha talo.

    Nään näyn: vainioillas sun
    käy vaari, vanha taata
    laill' itse Isän Jumalan.
    Hän hahmoltaan on ylväs
    kuin kirkon kivipylväs.
    Mä näen hänen siunaavan
    maan kasvua. – Jo maata
    hän itse on maan siunatun. –

    Nään samoin maassa maatuvan –
    myös mummon: laihan selän
    ja uskolliset askelet
    ja kädet laihat, hyvät
    ja poskikuopat syvät
    ja silmät hyvin totiset.
    – Niin kauan kuin mä elän,
    ne muistan, niitä rakastan. –

    Myös monen kangastuvan muun
    nään synnyinseudun kuvan.
    Nään miehet vahvoin hartioin
    ja auran känsät käissään,
    ja naiset pitkin palmikoin
    ja köyhät huivit päissään.
    Mut nuoren polven naurusuun
    nään tanhuun kokoontuvan.

    Niin uurasta ja sitkeää
    se on, se harmaa suku.
    Se möyri mannut kiviset,
    sai karun ulkokuoren.
    Mut tutkistele sydämet –
    ja löydät kultavuoren.
    Ja kuinka käykin, kulta tää
    ei ajan virtaan huku.

    Ja säteilylle auringon
    ain' alttiimmaksi avaa
    maan poven aura kyntäjän.
    On – katso – kyntäjällä
    myös kyntäjänsä; itse hän
    on vainiona tällä.
    Nään: riemuun alla auringon
    myös harmaa kansa havaa.

    Jo kuoro äänten hilpeäin
    soi luota keinulautain.
    On pian, pian, kukaties,
    jo suuri juhannukses,
    mi korottaa sun ukses,
    sä köyhä synnyinseudun mies.
    Oi katso: ohi hautain
    käy lasten parvi seppelpäin!

    Sä kynnä, kylvä! Taattojen
    sä kintereillä kuljet
    ja itse korjaat kylvöstäs
    jo täyteläämmät säkit.
    Sä kynnä, kylvä! Jäljissäs
    käy ilon västäräkit:
    On helppo kyntää lapsien,
    kun itse luomet suljet.

    – Nyt ikkunasta katselen
    mä silmin kyyneltyvin:
    Ah, sinne, sinne kätketyt
    luut äitini on armaan.
    Siks ain' on pyhää maata nyt
    se seutu kansan harmaan.
    Mä siunaan sen, mä siunaan sen:
    – Voi, synnyinseutu, hyvin!

                          1930.

NÄLKÄVUODEN JOULU

    – Kova aika, nyökkää vaari. – Niin
    toki muistat kovemman ajan –
    miten miltei kuolleista herättiin
    me armosta Vapahtajan.

    – Niin, vastaa Mannisen vaari. – Sen
    hyvin muistan. Kurja saatto
    me olimme, laiha ja rääsyinen.
    Ja se oli jouluaatto.

    – Me olimme pienet poikaset
    ja kumpikin orvot ihan.
    Ja ovensa sulkivat ihmiset,
    monet äyskivät äänellä vihan.

    Vain sokea Katriina-muori ja me
    sen kestimme nälän ja piinan.
    – Tien varrelle Alvarin jätimme
    ja Ailin ja suutarin Miinan.

    Ja viikkokausia hoippuneet
    me olimme talosta taloon.
    – Ja poskilla jäiset kyyneleet
    me yövyimme yöksi saloon.

    Puri meitä julma pakkanen
    ja painoi uupumus suuri.
    Ja Katriina-muori muisti sen:
    'Nyt on jouluaatto juuri – –'

    Me istuimme lumessa vierekkäin
    yön tähtitaivaan alla.
    Ja äkkiä Katriina-muori näin
    huus äänellä korkealla:

    'He sanovat: maassa rauha on,
    hyvä tahto ihmisillä!
    Hah-haa, näen viimeisen tuomion...
    Näen miekan enkelillä!'

    Ja sitten, Yrjänä, sinäkin
    kuin mieletön lunta kourit.
    Sinä tuijotit kylmiin tähtihin
    ja tajuttomasti hourit:

    'On taivaan sali ja enkelit
    ja ihana joulukuusi
    ja lukemattomat kynttelit...
    ja Jeesus-lapsi huusi:

    On Yrjänä tullut, katsokaa!
    Nyt älkää tanssiko, älkää.
    Voileipiä hänelle antakaa!
    Hän on kauan kärsinyt nälkää.

    Ja uuniin puita, sillä hän
    on kovin viluissaan!
    Hänet luota lieden lämpimän
    he häätivät päällä maan.'

    Ja onnellisesti hymyten
    sinä kädellä lunta kahmit.
    Kuin vehnäleivän valkoisen
    lumipallon nälässä ahmit.

    Ja aamulla, kirkkoon ajaen,
    löys meidät lumelta siitä
    se isäntä, rekeen korjaten.
    Ja me elämme, Herraa kiitä!

                        1930.

PETSAMON LAULU

    On maa lumen, tuiskun ja pakkasten,
    maa kaukainen, kaunis ja tyly.
    Kovin kallioryntäin tunturit sen
    ovat äärillä virtojen vuolaiden
    kuin kivettynyt ukkosen jyly.

    Porot tundralla siell' ovat laumoissaan,
    suden ulvonnan jängältä kuulet.
    Näet könkäät, vaahtoa vaippanaan,
    nevat, muurainsuot, polon puuttoman maan,
    vilut tunnet Jäämeren tuulet.

    Sinivihreä, ankara aaltovyö,
    koto turskan ja ruijanpaltaan,
    kesin, talvin raipalla rantaa lyö,
    sen tunturikylkiä uurtaa ja syö
    ja usvia tuo ulapaltaan.

    Sydäntalvella päivän kammitsoi
    joku peikko. On pimeyttä virstoin.
    Monet vierivät viikot, ei koita koi.
    Vain revontulikeihäitä välkkyä voi
    yön kattoon railoja pirstoin.

    Mut myös ovat armaat aurinkohäät
    saman arktisen taivaan alla.
    Kevätpäivien valkeustulvan näät,
    ovat äkkiä askeles siivekkäät
    kuin riemusta humaltuvalla.

    Kesäll' aurinko ei mene kuunaan pois,
    yöt valvoo se vuonojen yllä.
    Syyskirkkaus – kuinka sen kertoa vois!
    Kuin uuden luomisen aamu se ois,
    maat peittää se säteilyllä.

    Se maa, karu, kaunis, on Petsamon maa,
    etuvartio Jäämeren rajun.
    Sitä voima ja rohkeus kansoittaa,
    elo ihmisen siellä on ankaraa
    kuin tuulissa tunturipajun.

    Lie raukat ne rannat ja virransuut,
    toki myös on toivonsa niillä.
    Kun ehtivät Petsamon toukokuut,
    sekin eiköhän, kuin kivet kalliit muut,
    rivass' otsalla Suomen kiillä?

    Jo nytkin, sulan meren porttina, vie
    se silmämme uusille teille.
    Hyvä tähti jos kansaamme johtava lie
    niin, kukaties, myöskin Petsamon tie
    on suuruudenpolkuna meille.

                                1931.

KYLMÄN KEVÄÄN MAA

    Nyt kevään kiitost' et, runon torvi, soi,
    vaan huuliltasi huutava laulu suree.
        Jo liioin tääll' on haaveita säteilevään
        mut petolliseen kylvetty syliin kevään.
    Maa karvaan tiedon kalkista juuri joi:
    min kevät täällä luo, keväthalla puree.

    Vast'ikään roudan kourissa vavissut
    on sydämesi, maa liki jäistä napaa.
        Pois riemulaulut! Löytääkö lainkaan pesää
        tääll' onnenlintu? Näämmekö koskaan kesää?
    Oot käpälilläs kahleesi ruhjonut,
    maa, mut et ehkä ymmärrä olla vapaa – –

    Voi sua, meitä! Vaaniva katkeruus,
    kyyn katse täällä kulmien alta hohtaa.
        Viha syöpyi veriin kansamme onnettoman.
        Taas raadella se ruumiinsa tahtoi oman.
    Kun silmitönnä suvaitsemattomuus
    käy käskijäksi, turmaan se joukot johtaa.

    Se ajanhenki lentänyt tänne kait
    on, mustasiipi, etelän tuulten myötä,
        jos kohta hahmon ottikin täällä tutun,
        hyvän hartioilleen löys talonpoikaisnutun.
    Jos vallan sais se, nyrkki jos laatis lait,
    ois aika laulaa: Kansani, hyvää yötä!

    Jos kansa itse huoneensa hajoittaa
    sen perustusta kaivaen kahtahalta,
        niin voiko edes Jumala auttaa sitä!
        Jo tähyy tänne, ahnaana vartoin, Itä.
    Mut murtumaton muurisi, kallis maa,
    ois ehyt hyväin tahtojen tasavalta.

    Pois keskinäinen syyttely! Vaino pois!
    Maass' onko parhain, kell' enin ääntä riittää
        ja kuka heti veljensä vetää hirteen,
        jos tämän ääni ei sula samaan virteen?
    Meit' armahtakoon Kohtalo, että sois
    taas selvä tunnus, kyljen mi kylkeen liittää!

    Maa, suvipäiväs, armas sun aurinkos
    on vielä kätköss' aikojen silmäluomen.
        Monet kerrat varmaan vastakin laulu suree,
        kun keväthalla haaveita täällä puree.
    Mut itse, itse kylvät sä kohtalos,
    ja itse kärsit, riemuitset, kansa Suomen.

                                     1932.

JOULUKIRKKOON

    He ajavat kulkusin helkkyvin,
    lumen laulu jalasten alla.
    Kodin sauhu kukkulan taakse jää.
    Lumi pakkasaamussa kimmeltää
    kuin tähtiä kuvastamalla.

    – Isä, kuka on tehnyt pellon tuon?
    – Minun vaarinvaarini kerta.
    Hänet kasakankeihäs maahan löi,
    ja kun vainio sitten heilimöi,
    niin tähkä punersi verta.

    He ajavat kulkusin helkkyvin.
    Isä miettii isien työtä:
    käsivarsia, jotka vaipuivat,
    ja selkiä, jotka taipuivat
    alas ankaran taakan myötä.

    Lumi pakkasaamussa kimmeltää,
    ja riekkoja lentää suolla.
    – Poju, täältä se nousee hallayö,
    joka yhtenä yönä viljan syö.
    Isovaari sai nälkään kuolla.

    Ja he näkevät hallan silmissään,
    se hyiset turkit yllään
    nevall' asuu päivät ja rähmälleen
    käy öin elopeltoon kultaiseen
    jyvät tappaen henkäisyllään.

    He ajavat kulkusin helkkyvin,
    lumen laulu jalasten alla
    yli valkean, kimmeltävän maan.
    Talot varrella tien, havut portaillaan
    ja kynttilät ikkunalla.

    Yli lumisten kattojen nähdä voi
    jo kaukaa valkean kirkon.
    – Poju, katsohan, vaarini, kirvesmies,
    on salvanut, kattanut, kukaties,
    tuon korkean torninnirkon.

    Monet kulkuset tiellä helkkyvät,
    lumi laulaa jalasten alla.
    Ohi sankaripatsaan kuljetaan.
    – Isä, vaarihan kulki kuolemaan
    maan puolesta kaatumalla!

                            1930.

SÄKEITÄ ISÄNMAALLE

    Maa, isänmaani, koko kuvas näen,
    merestä mereen lumin peittyneen.
    Sun ylläs ovat tähdet kimmeltäen.
    Ja savut kohoavat iltaan hiljaiseen,
    sun kylies, sun kaupunkies savut.
    Nään tulet syttyneinä hämärään,
    maa, kamarallas armaat kodit nään.
    – Ah, kynnyksillä tuoksuu tuoreet havut!

    Ma näen kansani. Se majoissansa
    on kaukaisissa – sentään läheinen.
    Ja sydämensä sykinnässä kansa
    sanattomasti puhuu, tunnen sen.
    Ja vaiti olen minä – suurempaani
    vain kuuntelen. Ja kuunteluni tää
    on täynnä syvää riemun värinää:
    se siunaa vapauttas, isänmaani.

    – Ei mitään vapautta korkeampaa,
    ei mitään vapautta kalliimpaa! –
    Se on kuin taivaan armo, joka rampaa
    äkisti kohtaa ihmeenä: hän saa
    taas jäseniinsä voiman, siitä juopuin –
    hän katsoo ylös, silmä kimmeltäin,
    kuin unessa hän kulkee eteenpäin – –
    oi riemu käydä, sauvoistansa luopuin!

    Valosta juopuneena vaeltavan
    tään kansan näin mä tiellä kohtalon.
    – – Oi etten näkisi sen lankeavan!
    Polulla vaanimassa varjot on
    ja salahaudat kaunan kaivamina;
    ja suosta nousta märkähattu mies
    voi jousineen. – Oi kansa, tiedä ties
    ja taiten astu, silmät valppahina!

    Vain se, mik' arvolliseks löytään, pysyy.
    Mi tutaan köykäiseksi, häviää.
    Sun tätä päivääs huomispäivä kysyy.
    Kuin kylvät nyt, niin kypsyy tähkäpää.
    Jos vihaa kylvät – omaa sydäntäsi
    kuin käärme puret, ja saat tuomion:
    tulisen "Mene tekelinsä" on
    taas kirjoittava näkymätön käsi.

    Mut isänmaani, sinun povellasi
    tää kansani jos kansaks kasvaa vois,
    mi kukoistus sun puhkeis kuorestasi
    ja minkä kaiun laulus saava ois!
    Ei valuis hukkaan voima ydintemme,
    vaan kilvoitellen kera mahtajain,
    myös suurta suoritettais näillä main.
    Me voimme nousta. – Miksi nousis emme!

    Perusta, kansa, majas kalliolle,
    ei hiekalle, min tuuli hajoittaa.
    Pyhitä voittomaaksi auringolle
    tää verin lunastettu isänmaa.
    Rakenna ehyt suojamuuri sille:
    päät karaistuiksi, alttiiks sydämet!
    – Sä mitä teitkään tahi tehnyt et,
    sä siitä vastaat jälkeentuleville. –

    Nään sinut, kansani. Sä majoissasi
    oot kaukaisissa – sentään läheinen.
    Nään sinut isänmaani. Hangillasi
    on kajo kohtaloittes tähtien.
    Salatut vaikka pysyy salattuina,
    voin huomispäiväs sentään aavistaa:
    oot onnellisen kansan vapaa maa;
    viherrät viljaa; nään kuus toukokuina.

                                  1929.

KUNNIAPAIKKA

(10-vuotiaalle PPP 3:lle omistettu.)

    Kerto'os, laulun kieli,
    pyörän ja miehen mieli!
    Pyörän ja suksien mieheen saa
    turvata synnyinmaa.
    Veljet, kuoleman teillä
    kunniapaikka on meillä.

    Mies sysiparta jos milloin
    sais rajan poikki, me silloin
    penikulmasaappain siivekkäin
    painumme peikkoa päin.
    Veljet, kuoleman teillä
    kunniapaikka on meillä.

    Hurttia vastaan mennen
    ehdimme toisia ennen.
    Missä on tuimin turma ja yö,
    salamana kalpamme lyö.
    Veljet, kuoleman teillä
    kunniapaikka on meillä.

    Kenties seisoa saamme
    kerran muurina maamme
    niinkuin sankarit Leonidaan,
    vihityt kaatumaan.
    Veljet, kuoleman teillä
    kunniapaikka on meillä.

    Sankarin kohtalo parhain
    mennä on tuonelle varhain,
    ensimmäisenä kulmilleen
    voittaen seppeleen.
    Veljet, kuoleman teillä
    kunniapaikka on meillä.

                     1931.

CETERUM CENSEO

    Kaksi on tarpeen: seisoa valvoin,
    ynnä: vahva olla.
    Seisoa muurauslaastoin ja kalvoin.
    Muutoin skyyttien anturat kovat
    ruhjovat luumme. Tuimat ovat
    kasvot Kohtalolla.

    Ei ole päitten luvulta suuri
    joukko lastesi, maani.
    Siis sitä ehjempi suojamuuri:
    rautaa ja tahtoa! Katso, kansa,
    ettei pimeissä loukoissansa
    Efialteita vaani!

    Jonakin päivänä ehkä meitä
    Thermopylai vuottaa.
    Siks, kunis olemme jäähtyneitä,
    silloin, veljet, taistelemme!
    Kaunis on verellä sydäntemme
    synnyinmaata juottaa.

                          1930.

HAJAANNUS

    Voi ruumista, mi jäseniään vihaa,
    voi jäseniä, jotka kapinoivat!
    Jos nokkii korppi Rooman luuta, lihaa,
    on Rooma itse siihen syyllinen.

    Voi kääpiöitä, jotka forumilla
    eleitä Caesarien apinoivat!
    Voi konsuleita vallan-noppasilla,
    kun uhkaa keihäsmetsä goottien!

                             1931.

ISÄNMAAN LIPULLE

    Lippumme, tuulissa
    auringon alla
    korkene taivaan ääriä päin
    vapauden riemua
    hulmuamalla
    polvesta polveen näin!

    Luonasi harmajat
    taatot meitä
    katsovat siunaten haudoistaan:
    taattomme kulkivat
    kuoleman teitä
    seuraten lippuaan.

    Arpa on meillä nyt
    vuorostamme
    kuulua kunniavartioos.
    Kaikki on liitetyt
    kamarallamme
    kohtalot kohtaloos.

    Viitot, hulmuten
    päitten päällä,
    vaiheet lastemme lastenkin.
    – Suo sukupolvien
    seisoa täällä
    otsin pilvettömin!

    Häivytä mielistä
    hulmunnallas
    karsaus pois, vihan varjot pois,
    ett' olis veljiä
    veljet allas,
    kansamme – kansa ois!

    Suo sukupolvien
    rauhan teitä
    voitosta voittoon kiiruhtaa!
    Vapautta hulmuten
    johdata meitä,
    suojele synnyinmaa!

                      1928.

RAJALLA

    Raja railona aukeaa.
    Edessä Aasia, Itä.
    Takana Länttä ja Eurooppaa;
    varjelen, vartija, sitä.

    Takana kaunis isänmaa
    kaupungein ja kylin.
    Sinua poikas puolustaa
    maani, aarteista ylin.

    Öinen, ulvova tuuli tuo
    rajan takaa lunta.
    – Isäni, äitini, Herra, suo
    nukkua tyyntä unta!

    Anna jyviä hinkaloon,
    anna karjojen siitä!
    Kätes peltoja siunatkoon!
    – Täällä suojelen niitä.

    Synkeä, kylmä on talviyö,
    hyisenä henkii Itä.
    Siell' ovat orjuus ja pakkotyö;
    tähdet katsovat sitä.

    Kaukaa aroilta kohoaa
    Iivana Julman haamu.
    Turman henki, se ennustaa:
    verta on näkevä aamu.

    Mut isät harmaat haudoistaan
    aaveratsuilla ajaa:
    karhunkeihäitä kourissaan
    syöksyvät kohti rajaa.

    – Henget taattojen, autuaat,
    kuulkaa poikanne sana –
    jos sen pettäisin, saapukaat
    koston armeijana -.:

    Ei ole polkeva häpäisten
    sankarileponne majaa
    rauta-antura vihollisen, –
    suojelen maani rajaa!

    Ei ota vieraat milloinkaan
    kallista perintöänne.
    Tulkoot hurttina aroiltaan!
    Mahtuvat multaan tänne.

    Kontion rinnoin voimakkain
    ryntään peitsiä vasten
    naisen rukkia puolustain
    ynnä kehtoa lasten.

    Raja railona aukeaa.
    Edessä Aasia, Itä.
    Takana Länttä ja Eurooppaa;
    varjelen, vartija, sitä.

TERMOPYLAIN LAULU

    Sotahuutomme soi tuhat kertaa:
    – – Ei, eivät he milloinkaan
    ota maatamme tuuman vertaa – –
    joka tuumasta taistellaan!

    Sinis, veljeni, kun minä kuolen,
    minä heilutan tapparaa,
    sinis lennätän viuhuvan nuolen,
    sinis miekkani leimahtaa.

    Sinis ottelen auringon alla,
    kun en kättäni nostaa voi.
    Punas rintani purppuralla
    jo maan – – yhä lauluni soi:

    – – Veli, myö veren hintahan miekkas;
    mies väisty ei paikaltaan!
    Pyhä synnyinmaa, sinun hiekkas
    mitä kerran se kertookaan!

    Ikikunnia on soma ostaa:
    kukin mies, joka kaatuu näin,
    jumalissa hän palkkansa nostaa,
    hän on seisova seppelpäin!

    Sotahuutomme soi yhä maasta:
    – – Ei, eivät he milloinkaan
    yli hautamme käy, sitä raasta – –
    joka tuumasta taistellaan!

                            1930.

SUOMALAINEN RUKOUS

    Siunaa ja varjele meitä,
    Korkein, kädelläsi
    Kaitse kansamme teitä
    vyöttäen voimalla meitä,
    heikkoja edessäs!
    Sulta on kaikki suuruus,
    henki sun hengestäs.

    Herra, valista meihin
    kasvosi laupiaat,
    kunnes armosi alla
    kukkivat roudan maat!
    Vaivassa vaeltaneihin,
    Herra, valista meihin
    kasvosi laupiaat!

    Tutkien sydämemme
    silmäsi meihin luo!
    Ettemme harhaan kääntyis,
    ettei kansamme nääntyis,
    silmäsi meihin luo!
    Alati synnyinmaalle
    siipies suoja suo!