Altai suvun uskonto
Uno Harva (1882–1949)
Kansatieteellinen tutkimus syventyy altailaisten kansojen, kuten turkkilaisten, mongolien ja tunguusien, mytologiaan ja uskonnollisiin käsityksiin. Teos tarkastelee muun muassa maailmankuvaa, sielu-uskoa, shamanismia sekä eri kansaryhmien perinteisiä uhrimenoja ja jumaluuksia.
Uno Harvan 'Altai suvun uskonto' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2173. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ALTAIN SUVUN USKONTO
Kirj.
Uno Harva
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1933.
Professori G.J. RAMSTEDTILLE mainehikkaalle
altailaisten kielten tutkijalle hänen
60-vuotispäivänään 22.X.1933 omistaa
tämän teoksen kunnioittavasti
tekijä.SISÄLLYS:
Johdanto. Maailmankuva.
Maa. Maan kannattaja. Taivas ja taivaanpatsas. Maailman kerrokset. Maailmanvuori. Maailmanpuu. Maailmanvirrat ja niiden lähde.
Maan synty. Ihmisen luominen.
Hedelmä ihmisen turmelijana.
Maailman perikato. Taivaanjumala. Taivaanjumalan "pojat ja apulaiset". Syntymisen ja synnytyksen haltiat. Tähdet.
Aurinko ja kuu. Pohjantähti ja pikku otava. Suuri otava. Orion. Plejadit. Venus. Linnunrata. Kaksitoistavuotisen ajanjakson merkit.
Ukkonen. Tuuli. Tuli. Maa jumaluutena. Sielu-usko. Kuolema sekä sen aiheuttamat varokeinot ja surunilmaukset. Vainajan varustaminen. Muistajaiset. Tuonela. Vainajien ja elossaolevien välinen suhde. Luonnon isännät. Riista.
Nainen ja riista. Metsämiehet ja riista. Riistan luiden suojaaminen.
Shamani.
Shamanin taipumukset. Shamanin haltiat. Shamanismi ja eläinmaailma. Shamanin puu. Valkoiset ja mustat shamanit. Shamanin vihkiminen. Shamanin puku. Shamanin rumpu. Shamanin toimi.
Uhrimenot ja -juhlat.
JOHDANTO.
Suuri Altain suku, jonka alkukoti näyttää olleen Keski-Aasiassa Altainvuorten seuduilla, kansoittaa nykyään laajat alat Aasian mannerta, vieläpä Itä-Eurooppaakin. Kielellisesti se jakautuu kolmeen suureen kieliryhmään: turkkilais-tatarilaiseen, mongolilaiseen ja mandshu-tungusilaiseen.
Paitsi varsinaisia turkkilaisia eli osmaneja, joiden läheisimpiä sukulaisia ovat Stavropolin alueella ja Turkestanissa asuvat turkmenit sekä itäiset turkkilaisheimot Itä-Turkestanissa (mm. Kasgarin, Aksun, Turfanin, Khaniin ja Barkulin piirissä), kuuluvat turkkilais-tatarilaiseen kieliryhmään Volgan tatarit, joita myöhemmin on siirtynyt myös Siperian puolelle, Krimin tatarit, bashkirit keskisen Uralin mailla, Krimin ja Pohjois-Kaukaasian nogaijit sekä muut Kaukaasian tatariheimot ynnä kirgisit, joita asuu paimentolaisina aroilla Volgan suulta aina Altain rinteille asti. On kuitenkin todennäköistä, ettei kirgisien kantakansa, kiinalaisten kronikkain mainitsema hakas, joka ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina asui Jenisein alueella, ole alkuperältään turkinsukuista kansaa. Alunperin vierassukuisia saattavat olla myös eräät niistä monista pienistä tatariheimoista, jotka kansainvaellusten vaiherikkaina aikoina ovat löytäneet turvapaikan Altain ja Sajanin sydänmailta. Sellaisia ovat mm. Koillis-Altain aarniometsiin Bijan ja Katunin väliselle alueelle asettuneet metsätatarit (ven. tshernevye tatary), joihin läheisessä suhteessa ovat Lebed nimisellä Bijan sivujoella asuvat Lebed-tatarit eli kumandinit, jota nimitystä käytetään Bijan varsille muuttaneista Lebed-tatareista. Vieraan kulttuurin kosketukselta eivät nämä heimot silti ole täälläkään voineet säilyä. "Jo aikoja sitten", lausuu Granö, Altain tuntija, "he ovat jättäneet kuljeskelevan elämäntavan, asuvat enimmäkseen ikkunallisissa hirsimökeissä ja pukeutuvat venäläiseen tapaan. Elinkeinoistaan ovat maanviljelys ja karjanhoito ensi sijassa mainittavat, vaikkakin myös metsästys ja kalastus vielä heidän keskuudessaan ovat tärkeitä ja suosittuja tulolähteitä." Venäläisten uudisasukkaiden elintapoihin ovat alkaneet mukautua myös shorit vedenjakajan takana Kondoman varsilla, vaikka heidän ehkä tärkein elinkeinonsa yhä vieläkin on metsästys, sekä kalarit ja kargintsit samoilla jokialueilla ynnä koibalit, beltirit ja sagaijit Abakanin laaksossa. Vähemmin on venäläinen vaikutus koskenut varsinaisiin altailaisiin (altai-kizhi 'A:n ihmiset'), jotka asuvat Altain keskivuoristossa Katunin yläjuoksun ja Tsharyshin laakson rajoittamalla alueella, sekä näiden läheisiin sukulaisiin, Teletskoj-järven eteläpuolella Tshulyshmanin jokialueella ja Katunin lisäjoen, Tshujan, varsilla asuviin telengiteihin. Altailaisten naapureiksi Katunin alajuoksulle ovat asettuneet Kuznetskin tienoilta muuttaneet teleutit. Kun altailaisten asuinmailla on metsiä vähemmän ja aroaukeamia esiintyy laaksojen pohjilla, huomauttaa Granö, "on paimentolaisuus laajoilla alueilla määräävä, ja kevyet, halvat asuntomuodot – kodat, jurtat – ovat nytkin vielä tavallisemmat muita". Paitsi mongolilaistyylisiä huopajurttoja ja näitä jäljitteleviä kuusi- tai kahdeksannurkkaisia hirsijurttoja käytetään yhä edelleen myös kartiomaisia tuohella tahi lehtikuusen kuorella päällystettyjä kotia. Viimeksimainittu asuntomuoto lieneekin altailaisten käyttämistä alkuperäisin. Johtuen siitä, että altailaisten ja telengitien elintavoissa, puvuissa, jopa ulkomuodossakin huomaa mongolilaisia piirteitä, ovat venäläiset nimittäneet näitä "Altain kalmukeiksi".
Samaan kieliryhmään kuin Altain tatarit luetaan vielä eräät muut Siperian tatariheimot, kuten jo melkein venäläistyneet Tsholymin tatarit ynnä Baraba-tatarit Obin ja Irtyshin välisillä aroilla. Kiintoisampia kuin viimeksimainitut ovat kuitenkin Sajanin pohjoisrinteillä asuvat karagassit sekä sojotit, joiden kotimaata viimeksimainitussa vuoristossa risteilevät Jenisein latvajokien vesistöt. Elintavoiltaan karagassit ja sojotit muistuttavat Siperian pohjoisimpia kansoja: asuntona on kartionmuotoinen, kesällä tuohia, talvella nahkapeitteinen kota ja kotieläimenä poro. Poroa ei täällä kuitenkaan, kuten esim. samojedien keskuudessa, käytetä vetojuhtana, vaan ratsastukseen ja satuloidaan aivan kuin aroseutujen hevonen. Hevosia tavataan sojoteilla etupäässä vain Ulu-kemin eteläpuolella, missä huopapeitteinen jurtta on mongolilaismallinen. Sekä sojotit että karagassit nimittävät itseään nimellä tuba, jota vastaa kiinalaisten kronikkain dubo. Mongolit taas sanovat sojotteja urjanhai kansaksi.
Turkkilais-tatarilaista kieltä puhuvat lisäksi Pohjois-Siperiassa Lenan ja sen sivujokien varsilla asuvat jakutit sekä tshuvassit Itä-Venäjällä Volgan keskijuoksua ympäröivällä alueella. Perinnäistiedon mukaan ovat edelliset siirtyneet nykyisille asuinsijoilleen Baikalin seuduilta, mistä tullessaan he ovat tuoneet mukanaan mm. hevosen, jonka maitoa he, samoinkuin Keski-Aasian paimentolaiset, käyttävät ravinnokseen. Pohjoiset jakutit ovat mukautuneet arktisiin oloihin siinä määrin, että ovat omaksuneet poronkin kotieläimekseen. Varsin voimakkaana tuntuu jakuttien keskuudessa jo venäläinen vaikutus elintavoissa, asunnoissa ja pukimissa. Tshuvassit taas, jotka ovat Volgan bolgarien jälkeläisiä, ovat maata viljelevää kansaa ja liittyvät kulttuurinsa puolesta läheisesti muihin Volgalla asuviin kansoihin.
Mongolilaisen kieliryhmän muodostavat mongolil, kalmukit ja burjatit. Mongolit, joista niiden kotimaa, Mongolia, on saanut nimensä, ovat aikojen kuluessa sulattaneet itseensä turkkilaisia ym. heimoja, jotka varsinkin niiden valloituskautena ovat joutuneet kosketuksiin mongolien kanssa. Maantieteellinen asema ja historialliset vaiheet ovat lähentäneet mongoleja kiinalaisiin, joiden ikivanha kulttuuri ei ole voinut olla heihin jälkeä jättämättä. Silti esi-isiensä elintavoille uskollisina ovat mongolit pysyneet paimentolaisina, jotka huopatelttoineen ja karjoineen muuttelevat vuodenaikojen mukaan etsien itselleen sopivia laitumia; etupäässä vain eteläisillä alueilla on alettu harjoittaa maanviljelystäkin kiinalaiseen tapaan. Karjanhoitajia, joiden pääasiallisin ravinto on liha ja maito, ovat myös kalmukit eli oiratit, kuten he itse itseään nimittävät. Kalmukit asuvat Altain ja Tien-shanin välisillä mailla, Tien-shanin etelälaaksoissa ja Tibetin pohjoisrajoilla. Suuri joukko kalmukkeja asuu lisäksi Volgan alajuoksulla, minne niitä on vaeltanut 1600-luvulla sisäisten rauhattomuuksien aikana. Kolmas mongolilaiseen kieliryhmään kuuluva kansa ovat burjatit Baikal-järven itä-, etelä- ja länsipuolella. Kuten yllämainitut kansat ovat burjatitkin vaeltavia paimentolaisia, jotka vasta viime aikoina, ainakin osaksi, ovat omaksuneet maanviljelyksen ja kiinteän asuintavan.
Mandshu-tungusilaisen ryhmän kansoista laajimmalla alueella asuvat tungusit, joiden hajalla olevia heimoja tapaamme Pohjois-Siperiassa Tyynenmeren rannikolta aina alisen Jenisein läntisille sivujoille asti. Pohjoisessa näiden asuma alue ulottuu toisin paikoin kauas Jäämerelle, etelässä taas Baikal-järvelle ja Kiinan rajoille. Todennäköisesti tungusien vaellus on suuntautunut idästä länteen lähtökohtana Amurin laakso, missä yhä edelleen asuu niiden läheisiä kielisukulaisia, kuten manegrit Amurin yläjuoksulla, goldit Amurin, Sungarin ja Ussurin varsilla sekä oltshit ja dahurit ynnä Mandshurian vanha pääväestö mandshu-kansa, joka on näytellyt huomattavaa osaa Kiinan historiassa ja joka aikojen kuluessa on sekä kieleltään että tavoiltaan kiinalaistunut. Puhekielenä on mandshu säilynyt vain muutamissa Mandshurian syrjäseuduissa. Läntiset tungusiheimot ovat ilmeisesti siirtyneet nykyisille asuinsijoilleen jo ennenkuin jakutit ovat syvänä kiilana tunkeutuneet laajan, mutta harvaanasutun tungusialueen keskuuteen. On oletettu, että tunguseja olisivat alunperin olleet myös Hatanga-joella asuvat dolganit, jotka meidän päivinämme jo ovat täysin jakuttilaistuneet.
Pohjoiset tungusit ja niihin kuuluvat orotshonit, orokit ja lamutit harjoittavat riistanpyynnin ohella poronhoitoa. Viimeksimainitut, joiden pääelinkeinoja lisäksi on merikalastus, asettuvat kesän tullen aivan kuin Petsamonjoen koltat rannikolle, mistä taas talveksi vetäytyvät sisämaahan. Sajanin vuoristossa asuvien karagassien ja sojottien tavalla tungusit käyttävät porojaan ratsastukseen, ja tavaransakin he sälyttävät poron selkään tavallisesti tuohesta tehdyssä, poronnahkalla päällystetyssä laukussa, jommoisia ripustetaan yksi juhdan kummallekin kupeelle. Sahalinille siirtyneet orokit käyttävät poroja paitsi ratsastukseen myös vetojuhtana. Viimeksimainittu tapa on todennäköisesti kuitenkin myöhempää perua. Huomattava on, etteivät orokit valjasta nartan eteen koiria, kuten heidän naapurinsa, giljakit, tahi kuten Amurin vesistön kalastaja- ja metsästäjäkansat, oltshit ja goldit, joilla yleensä ei ole poroja. Mandshu-tungusien kieliryhmään kuuluvista kansoista harjoittavat vain kiinalaistuneet mandshut maanviljelystä.
Syynä Altain suvun suureen hajaantumiseen on ollut sen rauhaton,
vaeltava elämäntapa ja uusien alueiden valtaamishalu. Jo ajanlaskumme
alussa alkaa turkinsukuisia paimentolaisia tulvia Aasiasta Euroopankin
puolelle. Erikoista huomiota saivat kuitenkin vasta hunnit osakseen
400-luvulla, jolloin niiden pelätty johtaja, Attila, levitti kauhua
kuuluisilla ryöstö- ja valloitusretkillään. Kun hunnit pian vetäytyivät
takaisin kotimaahansa, jäi osa turkinsukuisia heimoja mm.
Itä-Venäjälle, missä ne Volgan keskijuoksun varsille perustivat
Suur-Bolgarian valtakunnan, jonka vaikutus ulottui sikäläisiin
suomensukuisiinkin kansoihin. Jo varhain ovat turkinsukuiset kansat
perustaneet Aasiassakin mahtavia valtakuntia, joiden kukoistuskausi
kuitenkin on ollut lyhytikäinen. Tärkeä kulttuurikeskus oli aikoinaan
Baikaliin etelästä virtaavan Selengan sivujoen, Orkhonin, varsilla,
josta on löydetty arvokkaita muinaisturkkilaisia kivikirjoituksia. Nämä
arvoitukselliset kirjoitukset, joiden valokuvaaminen ja julkaiseminen
suureksi osaksi on suoritettu suomalaisten tutkijain toimesta, onnistui
tanskalaisen oppineen, Vilhelm Thomsenin, v. 1893 lukea ja tulkita.
Niiden on todettu polveutuvan türk-dynastian (kiinaksi tu-kiu, vv.
680-745 j.Kr.) ja sitä seuranneen uigurivallan (vv. 745-840) ajoilta.
Uiguri-kaupungin, Kara-Balgasunin, raunioilta löydetyssä muistokivessä,
jossa muinaisturkkilaisen kirjoituksen ohella on vielä kiinan ja
soghdinkielinen, mainitaan, että manikealaisuus jo näihin aikoihin
(700-luvulla) oli saanut jalansijaa uigurien keskuudessa.
Soghdilaisessa tekstissä, jota kieltä manikealaiset Keski-Aasiassa
yleensä käyttivät, tätä uutta uskontoa sanotaan "jumalallisen Mar
('opettaja') Manin opiksi". Persialaisen kulttuurin peruja kuvastavat
täällä mm. eräät mytologiset nimitykset, kuten mongolien kormusta
(Ahura Mazda), burjattien arima (Ahriman), Altain tatarien ja
kirgisien kudai ('jumala' = pers. hudai) ja Abakanin tatarien
aina (paha henkiolento = pers. aenanh). Samoihin aikoihin kuin
manikealaisuus näyttää nestorialaisuuskin levinneen uigurien
keskuuteen. Ja vielä kolmaskin vieras uskonto, Buddhan oppi, tekee
tällöin tuloaan saapuen Keski-Aasiaan alunperin idästä käsin
kiinalaisen kulttuurin mukana. Todennäköisesti kiinalaisten opettajien
välittämiä ovat tarut, joissa buddhalaisten bodhisatvojen nimet
johtuvat sanskritista eikä tibetinkielestä. Kun osa uigureja siirtyi
sittemmin Tien-shanin seuduille ryhtyen täällä harjoittamaan
maanviljelystä ja kauppaa, syntyi myös Itä-Turkestanissa tärkeä
kulttuurikeskus (vv. 900-1200), jonka muinaismuistoja on kaivettu esiin
Turfanin kaupungin alueelta.Suuret kansainvaellukset alkoivat uudelleen, kun mahtava mongoliruhtinas, Temudshin eli Tshingis-kan (vv. 1162-1227), ryhtyi laajoihin valloitusretkiinsä. Hänen Eurooppaan tekemänsä sotaretken jälkeen jäi Venäjälle erinäisiä tatariheimoja, joiden jälkeläisiä ovat siellä edelleenkin asuvat tatarit. Tshingis-kan, jonka vaimo oli nestorialainen, oli uskonnonasioissa varsin vapaamielinen ja suvaitsevainen. Sanotaan, ettei hän vainonnut ketään pelkästään uskonnollisten mielipiteiden vuoksi. Sitävastoin hänen jälkeläisensä, etenkin Kublai (vv. 1260-1294), joka perusti Kiinan pääkaupungin, Pekingin, suosivat Buddhan oppia. Mongoleihin ei tämä oppi näytä kuitenkaan juurtuneen kovin syvälle, koska se menetti merkityksensä, niin pian kuin mongolivalta v. 1368 Kiinassa kukistui. Vasta 1600-luvulla, jolloin tämä uskonto virkosi Keski-Aasiassa uudelleen lamalaisuuden muodossa, saavutti se innokkaita kannattajia sekä mongolien että kalmukkien keskuudessa. Sotaretkillään Tibetissä kalmukit asettivat Dalai-laman henkiseksi johtajakseen. Voimaperäisen lähetystyön turvissa lamalaisuus levisi pian kaikkiin kansankerroksiin, kunnes pakanalliset uhrit voitiin kieltää sakon ja rangaistuksen uhalla. Poliittisista syistä oli vanhoja kansantapoja kuitenkin jossain määrin siedettävä, mutta niihin sisältyvä aate oli silloin muunnettava uuden uskonnon mukaiseksi. Vähitellen onkin mongolien ja kalmukkien shamanismi, "musta usko", siirtynyt syrjään lamalaisuuden, "keltaisen uskon", tieltä, jonka julistajat, lamat, luostareineen ja tiibettiläisine rukouskirjoineen ovat kaikkialla painaneet leimansa kansan elämään hävittäen samalla sen sotaisan luonteen. Mongolien monista luostareista huomattavin on Urga, jossa lienee noin 10.000 lamaa. Viime vuosisadalla on lamalaisuus juurtunut burjattienkin keskuuteen, joista suurin osa, etenkin Baikalin itä- ja eteläpuolella, on sen omaksunut. Osa burjatteja on liittynyt oikeauskoiseen kirkkoon.
Turkkilais-tatarilaisen kieliryhmän kansoista on valtavin osa kääntynyt Muhammedin oppiin. Jo 700-luvulla islami saavutti tunnustajia erään turkkilaisheimon keskuudessa, joka Turanista käsin vaelsi Etu-Aasiaan. Tätä nykyä tämän opin innokkaita kannattajia ovat lukuunottamatta osmaneja ja muita näille läheisiä turkkilaiskansoja myös Venäjän ja Kaukaasian tatarit, bashkirit, kirgisit ja eräät Länsi-Siperian tatariheimot. Lamalaisuuden vaikutuspiiriin ovat mongolien naapureina joutuneet ainoastaan sojotit sekä ns. keltaiset uigurit, pieni turkkilaisheimo Nan-san vuorten pohjoisrinteillä. Kristittyjä taas, ainakin virallisten tietojen mukaan, ovat tämän ryhmän kansoista jakutit, Altain seudun tatariheimot, tshuvassit sekä pieni osa Kasanin tatareja. Jonkinlainen pakanuuden ja korkeamman uskonnon välimuoto syntyi muutamia vuosikymmeniä sitten altailaisten keskuudessa, kun n.s. burkhanistit, jotka eivät hyväksy shamaneja eikä pahoille hengille uhraamista, ryhtyivät palvomaan vain yhtä, Burkhan (myös Kurbustan) nimistä jumalaa.
Eri uskontopiireistä puhuttaessa ansainnee mainitsemista, että pakanuuden perut ovat sitkeämmin säilyneet niillä alueilla, missä oikeauskoinen kirkko toimii. Tämä johtunee siitä, että mainitun kirkkokunnan harjoittama lähetystyö on suhteellisen nuorta. Osaksi, varsinkin Altain mailla, myös siitä, että kansat vaikeasti kuljettavissa seuduissa voivat paremmin säilyä koskemattomina, kun taas aukeilla aroilla sivistysvirtaukset voivat vapaasti vaeltaa lakeuksien poikki. Lisäksi on huomattava, että oikeauskoinen kirkko ei ole ollut yhtä suvaitsematon kuin lamalaisuus eikä yhtä uskonkiihkoinen kuin islami, joka yleensä ei siedä mitään sille vieraita uskomuksia tai menoja. Elinvoimaisimpana elää vanha siperialainen shamanismi tätä nykyä läntisten tungusien synkissä aarniometsissä, jonne muukalaisen miehen ei ole hyvä tunkeutua. Baikalin takaisilla mailla sitävastoin on osa tunguseja jo vastaanottanut kasteen, osa on joutunut kosketuksiin lamalaisuuden kanssa. Nimellisiä kristittyjä ovat myös lamutit, paikoittain orotshonitkin. Amurin laakson tungusiheimot ovat saaneet voimakkaita vaikutteita Kiinasta käsin, mikä ilmenee sekä heidän uskomuksistaan että uhrimenoistaan. Epäilemättä on mandshu-kansa ollut näillä mailla kiinalaisen kulttuurin tärkein välittäjä.
Samoinkuin tungusit ja monet näille sukua olevat heimot turvautuvat myös pohjoiset jakutit, burjatit, etenkin Baikalin länsipuolella, erinäiset Altain tatariheimot sekä karagassit ja sojotit yhä edelleen shamanin apuun ja suorittavat teurasuhreja isiltä perityn tavan mukaisesti. Enemmän tai vähemmän on vanhaa perua säilynyt monilla muillakin kansoilla, jotka eri tahoilla asuen tarjoavat arvokasta vertailuaineistoa Altain suvun muinaisuskontoa tutkittaessa. Lisiä tähän aineistoon antavat vielä ne vierassukuiset kansat, jotka jollakin tavoin liittyvät samaan shamanistiseen kulttuuripiiriin. Läheistä suhdetta todistavat mm. eräät shamaninpuvuissa havaittavat yhtäläisyydet niin eri alkuperää olevien kansojen kuin tungusien, Jenisei-ostjakkien ja samojedien keskuudessa. Jakuttien uskomuksia tavataan paitsi dolganeilta myös jukagireilta, jotka asuvat jakuttien pohjoispuolella. Samoin on ugrilaisilla säilynyt sellaista henkistä perintöä, joka epäilemättä on kulkeutunut tänne Siperian tatarien taholta. Volgan suomensukuiset kansat ovat saaneet vaikutteita tshuvasseilta ja sikäläisiltä tatareilta. Siirtyessämme Amurin laaksoon huomaamme taas, miten läheinen suhde täällä on vallinnut eräiden tungusiheimojen ja Amurinmaan rannikolla ja Sahalinilla asuvien giljakkien välillä. Yhteisiä piirteitä sisältävät mm. elättikarhua koskevat menot. Erinäisiä kysymyksiä pohdittaessa on hyvä kiinnittää huomiota vielä Koillis-Siperian luonnonkansoihin, tshuktsheihin, korjakkeihin ja kamtshadaleihin, joista viimeksimainitut ovat kuitenkin jo suurimmaksi osaksi venäläistyneet.
Altain suvun kansain muinaisuutta tutkittaessa nousee näköpiiriin kahdenlainen kulttuuri, joista, toista, pohjoisempaa, voimme nimittää erä-, toista, eteläisempää, arokulttuuriksi. Jälkimmäinen, jolle paimentolaisuus on tunnusomaista, on jättänyt itsestään vanhimmat, eri seutujen hautalöydöistä tavatut muistomerkit. Eräkulttuurin edustajat taas, joiden ammoisena asuntona on ollut kartionmuotoinen tuohikota, näyttävät alunperin eläneen yksinomaan riistanpyynnin varassa liittäen elinkeinoihinsa myöhemmin myös poronhoidon. Kun eräät turkinsukuiset kansat ovat ryhtyneet käyttämään poroa ratsastukseen, on esikuvana ilmeisesti ollut aroseutujen hevonen, joka satulalla varustettuna lepää isäntänsä vieressä jo pronssikauden haudoissa. Eräkulttuurille ominaista on lisäksi kuolleiden hautaaminen puihin tai kantojen kannattamille lavoille, kun taas aroseutujen kansat jo ammoin ovat haudanneet ne maahan. Kysytään siis, kumpaan kulttuuripiiriin Altain suvun esi-isät ovat alunperin kuuluneet? Jos he alkujaan ovat olleet metsäseutujen asukkaita, on selvää, että hautaamistavan on täytynyt – ilman vieraita esikuviakin – muuttua aroille siirryttäessä, missä ei ole puita. Jos he taas ovat siirtyneet aroilta metsäseutuihin, on vaikeata ymmärtää, minkä vuoksi ruumiita olisi alettu asettaa puihin tai telineille ilmaan. Vai ovatko eräkulttuurin edustajat alunperin olleetkin vierassukuisia, jotka vähitellen ovat omaksuneet muukalaisen kielen ja jotka samalla ovat siirtäneet vanhan kulttuurinsa toisen kielikunnan omaisuudeksi? Voinee myös olettaa, että eräät turkinsukuiset heimot uusiin olosuhteisiin siirryttyään olisivat kielensä säilyttäen vastaanottaneet, kuten esim. jakutit, vaikutteita eräkulttuuria edustavilta naapurikansoilta. Miten asian laita lieneekin, kuuluvat Altain suvun kansat nykyjään kahteen melko erilaiseen kulttuuripiiriin. Ja yhtä kiintoisa kuin Keski-Aasian kansain paimentolaisuus teuras- ja maitouhreineen on uskonnonhistorialliselta kannalta, yhtä kiintoisa on pohjoisten metsäseutujen eräkulttuuri, joka suurin piirtein on ollut sama koko Euraasian pohjolassa ja joka sellaisena kuvastaa sangen varhaiskantaisen kauden uskomuksia ja tapoja.
Keski-Aasian turkinsukuisten kansain uskontoa koskevia kuvauksia sisältyy mm. jo eräiden eurooppalaisten lähettien matkakertomuksiin jotka 1200-luvulla joutuivat retkeilemään näiden maassa. Muudan heistä oli fransiskaanimunkki Johannes de Plano Carpini, jonka paavi Innocentius IV lähetti v. 1245 mongolien suurkaanin luo Orkhonin varrella sijaitsevaan Karakorum nimiseen kaupunkiin. Viipyessään täällä kokonaisen talven hän hankki itselleen paljon arvokkaita tietoja, joita hän esittää matkakuvauksessaan. Toisen tärkeän matkakuvauksen kirjoitti Vilhelm Ruysbroeck, hänkin fransiskaanimunkki, joka Aasian-matkansa vv. 1253-1255 teki samoille seuduille Ranskan kuninkaan Ludvig IX:nnen lähettinä. Mongolien elämään perehtyi myös venetsialainen seikkailija Marco Polo, joka v. 1271 matkusti paavin asioilla Kublai-kaanin luo. Päästyään tämän suosioon hän sai useita luottamustoimia mm. kuvernöörinviran ja viipyi Mongoliassa aina vuoteen 1292, jolloin sai luvan palata kotimaahansa. Hänen laajojen ja vaiherikkaiden retkiensä kuvaus on keskiajan merkillisin matkakirja. Keski-Aasian uskonnollisiin oloihin luo enimmin valoa kuitenkin Ruysbroeck, jonka teoksessa puhutaan paitsi pakanoista ja näiden noidista myös manikealaisesta harhaopista, vaikutusvaltaisista nestorialaisista kirkkoineen sekä buddhalaisista temppeleineen ja keltapukuisine pappeineen. Lisäksi käy tästä teoksesta ilmi, että näillä mailla tällöin asuu suuret määrät eurooppalaisiakin, unkarilaisia ja venäläisiä sekä sitäpaitsi georgilaisia, armenialaisia ym., jotka Tsingis-kan oli peräytyessään vienyt sotavankeina mukanaan.
Vanhoja tietoja Altain suvun kansain uskomuksista tapaamme vielä etenkin kiinalaisista, arapialaisista ja mongolilaisista lähteistä. Viimeksimainituista huomattavin on Sanang Setsenin kronikka, jonka akateemikko J.J. Schmidt on saksantanut (Geschichte der Ost-Mongolen und ihres Fürstenhauses, 1829). Mainitsemista ansaitsee myös persialaisen historioitsijan, Rashid-Eddinin 1200-luvulla kirjoittama mongolien historian kuvaus, johon sisältyy turkkilaisiakin ja tatareja koskevia tietoja.
Keskiajan lähteet, niin arvokkaita kuin ne ikänsä vuoksi ovatkin, ovat kuitenkin perin niukkoja, joten emme niiden perusteella voi saada mitään selvää kuvaa edes niiden kansojen uskonnosta, joita ne käsittelevät. Verraten vähäisiä, tilapäisten huomioiden varassa muistiinpantuja ovat myös ne Altain suvun uskomuksia ja tapoja koskevat tiedot, joita tapaamme myöhemmistä matkakuvauksista 1600-luvulta alkaen. Vasta sen jälkeen kun venäläinen uudisasutus on Siperiassa vakiintunut ja kun sen turvissa on voitu tehdä huomioita pitemmät ajat samalla paikkakunnalla ja kun nämä huomiot samalla ovat kohdistuneet vain määrättyyn kansaan, on luotettavien tietojen keräily käynyt hedelmällisemmäksi. Tähän työhön ovat eräät alkuasukkaat itsekin innostuneet ja osallistuneet. Onneksi ovat isiltä perityt käsitykset ja menot säilyneet Siperian kätköissä monin paikoin meidän päiviimme asti, joten tutkimusaineistoa on voitu vuosi vuodelta täydentää. Nykyjään alkaakin eri kansoja ja heimoja koskevia kokoelmia olla sellainen määrä, että vertaileva tutkimus voi jo niiden pohjalla ryhtyä hahmoittelemaan Altain suvun muinaisuskonnon kehitystä. Tärkeimmät lähteet, joihin tämän laatuinen työ perustuu ja joista eräät ovat ilmestyneet vasta äskettäin, mainitaan kirjallisuudenluettelossa. On kuitenkin huomattava, että monet tiedonannot ovat epätarkkoja, jopa erehdyttäviäkin, joten niihin on kriitillisesti suhtauduttava. Sitäpaitsi on lähdekirjallisuudessa paljon aukkoja. Pahin niistä koskee pohjoisten aarniometsien tunguseja, joita toistaiseksi on perin puutteellisesti tutkittu, mikä johtuu näiden maantieteellisen aseman aiheuttamista vaikeuksista. Yksityiskohtaisempaa tutkimusta kaipaavat monet muutkin Siperian kansat. Vahinko vain, että ulkomaalaisten tutkijain on tällä hetkellä melkein mahdotonta päästä Siperian kansojen keskuuteen. Siihen katsoen, että venäläisten oppineiden kansatieteellinen harrastus, joka ennenkin on ollut kiitettävä, näyttää olevan yhä kasvamassa, on kuitenkin syytä toivoa, että Siperiankin salaperäiset, itseensä sulkeutuneet kansat pääsevät perinnäistietoineen ja -tapoineen vähitellen entistä enemmän hyödyttämään kansainvälistä tiedettä.
MAAILMANKUVA.
Maa.
Puhuessaan Pohjois-Siperian kansoista Georgi sanoo, että "niiden käsitys maailmasta rajoittuu etupäässä niiden omiin eräseutuihin". Ymmärrettävää onkin, että luonnonihmisen maailmankuva perustuu pääasiallisesti vain niihin havaintoihin ja kokemuksiin, joita hän itse ja hänen esi-isänsä ovat tehneet elämänsä aikana. Niinpä Jenisein alajuoksun kansat kuvittelevat, että ihmisten asuma maa on kallellaan pohjoista kohti. Tämän he päättävät siitä, että Jenisei kulkien etelästä purkaa vetensä Jäämereen. Eteläistä ilmansuuntaa sanotaankin "ylhäällä" olevaksi, pohjoista taas "alhaalla" olevaksi. Edellä on samalla edessä päin, pohjoinen takana päin. Useimpien turkinsukuisten ja monien muidenkin kansain pääilmansuuntia ovat kuitenkin itä ja länsi. Tällöin on itä edessä päin, länsi takana päin. Tämä käsitys on luonnollisesti läheisessä suhteessa auringon nousuun ja laskuun. Sanotuilla ilmansuunnilla on merkityksensä etenkin palvontamenoissa, itää kohti käännytään taivaalle ja muille ylhäällä oleville olennoille uhrattaessa, länteen päin palvotaan alhaalla olevia henkiä, so. vainajia. Tätä tarkoittaen myös Volgan suomensukuiset kansat toimittavat uhreja milloin "ylöspäin" milloin "alaspäin".
Miten suuressa määrin paikalliset olosuhteet muodostavat itsekseen elävien ihmisten maantieteellisiä käsityksiä, osoittaa mm. jakuttien usko, että koko maailma on Lenan varsilla; maan alkupää on mainitun virran lähteillä ja loppupää siellä, missä Lena laskee mereen. Samoin kuvittelevat Jenisei-ostjakit, että heidän kotimaansa virta kulkee koko maailman halki. Sen ja sen sivujokien varsille he sijoittavat kaikki maailman kansat. Mainitun virran he selittävät tulevan taivaasta tai taivaaseen asti ylettyvältä vuorelta, saman laakson samojedien kerrotaan uskovan, että Jenisei saa alkunsa taivaan kuudennessa kerroksessa olevasta suuresta järvestä.
Varmaankin siitä, että Jenisein valtavat vesimäärät vyöryvät pohjoiseenpäin, on syntynyt käsitys, että tämän jättiläisvirran suulla Jäämeressä on syvä nielu, joka aina ahmii vettä kuitenkaan koskaan täyttymättä. Täällä on myös aukko, josta kuolleiden sielut menevät manalaan. Samanlainen kurimus on Obin suulla sikäläisten kansojen käsityksen mukaan.
Paitsi paikallisia kuvitteluja tavataan Keski- ja Pohjois-Aasiassa sellaisiakin käsityksiä, jotka ovat yhteisiä useille, toisistaan kaukana asuville kansoille. Erehdymme kuitenkin, jos turkinsukuisilta kansoilta lähdemme etsimään aivan selvää, eheätä ja yhtenäistä maailmankuvaa. Päinvastoin niissä hajanaisissa uskomuksissa, joita yhdistämällä tutkijan tulisi sellaista hahmoitella, on paljon hämärää ja ristiriitaista, saattaapa samalla kansalla olla samasta asiasta aivan eriäviäkin käsityksiä. Tämä johtuu osaksi siitä, että uusia uskomuksia on aikojen kuluessa tullut aikaisempien sijalle tai rinnalle. Kuitenkin voi todeta, että ne kuvittelut, jotka liittyvät varsinaisiin uskomuksiin ja menoihin, yleensä ovat varhempia ja vakiintuneempia kuin kansainvälisten tarujen tuomat kuvitelmat. Omia käsityksiään maasta ja maailmasta ovat tuoneet myös vieraat uskonnot. Yhtäläisyys jossakin kohdin ei kuitenkaan aina todista, että tuo tai tämä piirre on vasta jostakin tunnetusta uskonnosta peräisin. Epäilemättä ovat Altain suvun kansat voineet säilyttää muukalaista perintöä jo esihistorialliselta ajalta. Ajatustapojen yhtäläisyys ei silti aina ehdottomasti todista lainaa.
Kun ihmissilmä näkee taivaanrannan ympäröivän maata, syntyy helposti käsitys, että maan ulkoääri on ympyrän muotoinen. Tämän ohella puhutaan usein myös taivaan "neljästä nurkasta", mikä ilmeisesti johtuu neljästä pääilmansuunnasta. Jakuttien taruissa kerrotaan mm., miten myrskytuulet ja ukkoset nousevat maailman neljältä nurkalta yhtyen taivaan huipulla. Georgi sanoo, että tungusien maata esittävänä kuvana oli nelikulmainen rautalevy. Mongolilainen luomistaru kertoo, että kun muudan olento rautaisella sauvalla sekoitti alkumeren nestettä, muodostui sen pinnan sakoutuessa ja tiivistyessä maa, jonka ulkoääri alussa oli ympyriäinen, mutta muuttui myöhemmin nelikulmaiseksi. Harvinaisempi on käsitys, että maalla on kahdeksan nurkkaa ja reunaa, jotka vastaavat kahdeksaa ilmansuuntaa. "Kahdeksanreunaisesta maanpiiriemosta" puhutaan varsinkin jakuttien tarustossa. Muita yleisempi on tietenkin käsitys, että maan ääri on ympyränmuotoinen. Sellainen maata esittävä kuva riippuu tavallisesti jakuttishamanin puvussa.
Keski- ja Pohjois-Aasian kansoilla tapaamme lisäksi käsityksen, että maa on kakun muotoinen ja että sen alla ja ympärillä on rannaton alkumeri. Arvattavasti tällainen ajatus on alunperin syntynyt suuren meren rannikolla asuvilla kansoilla. Itämaisessa maailmankuvassa samoinkuin intiaaniheimojenkin taruissa on tällä alkumerellä hyvin tärkeä merkitys. Sitä vastaa muinaiskreikkalaisten Okeanos, ja Snorrin Eddassakin sanotaan: "Maa on ympyriäinen muodoltaan ja sen ulkoäärellä on syvä meri." Kaikki maansyntytarut pyrkivät selittämään, miten ihmisten asuma maa on ilmaantunut tuon rannattoman alkumeren helmaan. Turkinsukuisilla kansoilla alkumeri esiintyykin vain taruissa eikä varsinaisissa uskomuksissa.
Vogulien luomistarussa mainitaan, että kun meren helmassa kelluva maa ei pysynyt paikoillaan, vaan ajelehti vedessä tuettomana, niin ensimmäinen ihminen kääntyi hätääntyneenä taivaanjumalan puoleen neuvoa kysyen. Jumala antoi hänelle silloin hopeakyhmyisen vyön ja kehoitti sillä vyöttämään maan. Ihminen teki, niinkuin jumala käski, ja niin syntyi maata ympäröivä vuorikehä. Vogulien ja ostjakkien käsityksen mukaan Uralinvuoret muodostavat tämän vuorikehän.
Tämä käsitys Uralista maata ympäröivänä vuorijonona ei rajoitu
kuitenkaan vain yllämainittuihin kansoihin. Jo Herberstein kertoo
1500-luvulla ilmestyneessä teoksessaan, että venäläiset nimittivät
Petshoran virtojen lähettyvillä olevia vuoria nimellä Semnoi Poyas
(ven. Zemnoj pojas 'maan vyö'), minkä hän tulkitsee sanoilla
cingulus mundi vel terrae ('maailman eli maan vyö'). "Maailman vyö"
(cingulus mundi) esiintyy myös Herbersteinin toimittamassa kartassa
Uralinvuorten nimenä. Samaten Guagnino mainitsee niiden nimenä Ziemnoi
Poias. Witsen, jonka teoksessa sanottujen vuorten venäläisenä
nimityksenä on Camenoi Pojas (ven. kamennoj pojas 'kalliovyö'),
huomauttaa, että venäläiset ovat kuvitelleet niiden ulottuvan "maailman
ympäri". Munkácsi olettaa, että venäläiset olisivat saaneet tämän
käsityksen voguleilta ja ostjakeilta, mutta todennäköisesti sen ovat
tunteneet muutkin näiden seutujen kansat.Samanlaiset uskomukset ovat etelässä liittyneet Kaukasusvuoriin. Mainitessaan, että arapian- ja turkinkielessä käytetään Kaukasuksesta kaf nimeä sanakirjat selittävät näet, että tällä sanalla on paljoa laajempikin merkitys. Zenkerin mukaan kaf tarkoittaa paitsi Kaukasusta myös vuoristoa, joka muhamedilaisten käsityksen mukaan ympäröi koko maata. Kafista kafiin merkitsee "maailman toisesta äärestä toiseen". Myöskin Budagov sanoo puhuessaan tämän sanan laajemmasta merkityksestä, että sillä tarkoitetaan "vuoria, jotka itämaisten kansain kuvittelun mukaan ulottuvat koko maan ympäri". Tällainen käsitys maata ympäröivästä vuorijonosta kuvastuu myös tatarien taruista, joissa kerrotaan, miten joku sankari ratsastaa maailman ääreen ja siellä kohtaa korkean vuoren. Mongolien käsitys maailmaa ympäröivästä "rautaisesta vuorirenkaasta" on todennäköisesti tullut Tibetistä käsin. Altailaisessa kansanrunoudessa puhutaan vielä kolmikerroksisen maailman vyöttämisestä. Keskimmäinen kerros vyötetään keskeltä, ylimmäinen ylhäältä ja alimmainen alhaalta. Tämän vertailuaineiston avulla voi päättää, ettei ugrilaisten käsitys "maan vyöstä" ole tällä paikkakunnalla syntynyt, vaan perustuu, kuten turkinsukuistenkin kansain vastaavat uskomukset, muinaisitämaiseen maailmankuvaan.
Samoinkuin maata ympäröivä alkumeri ovat ihmisten asuman maan
yläpuolella kaareutuva taivas ja sen alapuolella kummitteleva jumala
askaroittaneet Siperian kansain mielikuvitusta. Tämän mukaan maailma on
kolmikerroksinen. Sojottien uskomuksista puhuessaan Olsen sanoo heidän
ajattelevan, että "maa, taivas ja manala ovat ikäänkuin kolme suurta
levyä päällitysten, keskimmäisenä niistä on maa". Näitä kerroksia eräät
Altain tatarit nimittävät "ylhäällä olevaksi maailmaksi", jossa
ülgän, ylijumala ja hänen palvelijansa asuvat, "keskimmäiseksi
maailmaksi", jossa ihmiset asuvat, ja "alhaalla olevaksi maailmaksi",
jossa ärlik, manalan ruhtinas ja tämän palvelijat asuvat. Myös
jakutit jakavat "näkyväisen ja näkymättömän maailman" kolmeen osaan:
"ylhäällä" olevaan, "keskimmäiseen" ja "alhaalla" olevaan. Jakuttien
tarut puhuvat usein "keskimmäisestä maailmasta" (orio doidu)
tarkoittaen sillä ihmisten asumaa maata. Kuten tunnettua, esiintyy
islantilaisessakin runoudessa ihmisten asuinpaikan nimenä midgardr
('keskikartano'). Tällaiset nimitykset ovat saattaneet aiheutua myös
siitä, että maan on ajateltu sijaitsevan maailman keskikohdassa. Tässä
mielessä, mutta paljoa ahtaammassa, ainoastaan omaa kotimaataan
tarkoittaen, mongolit puhuvat "keskimmäisestä maasta" ja kiinalaiset
"keskimmäisestä valtakunnasta". Näin voi omakohtainen kansa helposti
sijoittaa muut kansat ja maat ympärilleen muodostaen omalta kannaltaan
katsoen keskuksen. Sitäpaitsi ovat luonnonsuhteet vaikuttaneet siihen,
että mongolit, jotka asuvat ylätasangolla, saattavat kuvitella, että
heidän kotimaansa on maakehän korkein ja keskeisin kohta ja että muut
maat sijaitsevat alempana sen ympärillä.Mutta muutenkin on maakehän keskus askaroittanut ihmisten mielikuvitusta. Jo Aasian muinaisten sivistyskansain tiedetään nimittäneen maan keskuskohtaa maan navaksi. Samaa nimitystä ovat käyttäneet eräät turkinsukuiset kansat. Varsinkin jakuttien taruissa puhutaan usein "hiljaisesta paikasta, maan navasta", kahdeksanreunaisen maa-emon "keltaisesta navasta" tai keskimmäisen paikan (so. maan) "hopeaisesta navasta". Toisinaan tätä kohtaa sanotaan myös "korkeapoviseksi" sekä "parhaimmaksi, rikkaimmaksi ja ylellisimmäksi paikaksi". Samoin ovat sitä kuvitelleet monet muinaisuuden kansat, kuten muinaiskreikkalaiset, jotka "maan navasta" (omphalós ges) tekivät kuviakin varustaen ne toisinaan runsauden sarvella. "Maan navan" tuntevat myös eräät Itä-Venäjän suomensukuiset kansat. Niin esim. votjakkilaisessa taudinloitsussa sanotaan: "Maan keskellä on 'maan napa'; jos sinun onnistuu irroittaa tämä maan napa, silloin ota sairaalta elämä ja veri." Tässä piilevän ajatuksen mukaan on siis maan navan irroittaminen mahdottomuus. Keskiaasialaisissa maansyntytaruissa kerrotaan, että maa tästä keskuksestaan käsin on vähitellen kasvanut nykyiseen mittaansa. Sama käsitys esiintyy juutalaistenkin taruissa ja epäilemättä se on esiintynyt myös muiden Etu-Aasian kansain uskomuksissa.
Maanalaiseen maailmaan johtaa aukko, jota eräät Altain tatariheimot ovat nimittäneet "maan reppanaksi". Kun shamanit tämän aukon kautta vaeltavat tuonelaan ja palaavat sieltä jälleen ihmisten ilmoille, on ymmärrettävää, että maata on kuvissakin pyritty esittämään tällaisella aukolla varustettuna. Siinä maata tarkoittavassa ympyriäisessä rautalevyssä, joka säännöllisesti riippuu jakuttishamanin puvussa, on mainittu aukko maakehän keskikohdassa. Samoin ovat Etu-Aasian sivistyskansat kuvitelleet uskoessaan, että maanalaiseen maailmaan pääsee aukosta, joka sijaitsee maan navalla.
Maan kannattaja.
Kun maa itämaisessa maailmankuvassa on sijoitettu suuren valtameren helmaan, on ymmärrettävää, että tähän kuvitelmaan on läheisesti liittynyt myös käsitys jonkinlaisesta maan tuesta tai kannattajasta, joka estää maata syvyyteen vajoamasta, Turkinsukuisten kansain asumalla alueella tavataan useitakin ja erilaisia tätä koskevia käsityksiä. Kaikille niille yhteistä on se, että maan kannattajana toimii jokin eläin.
"Aikojen alussa", niin kertovat burjatit, "oli ainoastaan vettä sekä suuri kilpikonna, joka tuijotti veteen. Jumala käänsi tämän eläimen nurin ja rakensi sen vatsalle maailman." Eräässä keskiaasialaisessa maansyntytarussa Otshirvani (budhal. bodhisatva Vairapani) ja Tsagan-Shukuty tulivat alas taivaasta ja huomattuaan kilpikonnan uiskentelevan meressä siroittivat selällään olevan kilpikonnan vatsalle maa-ainesta, josta kasvoi suuri ihmisten asuma maa. Maan perustajana esiintyy derbyttien taruissa lisäksi Madzhishiri (buddhal. bodhisatva Manjucri), joka itse muuttautuu suureksi kilpikonnaksi, asettuu selälleen ja sellaisena kannattaa luomaansa maata meren pinnalla. Jos kilpikonnan yksikin varvas liikahtaa, vapisee maa. Alarskin piirin burjattien käsityksen mukaan kilpikonna kantaa maata selässään. Maanjäristyksen uskotaan johtuvan siitä, että mainittu eläin uupuessaan värisee. Tämä käsitys on myös Baikalin takaisilla tunguseilla. Sojotit selittävät, että jos maata kannattava kilpikonna pahasti liikahtaa, voi vedenpaisumus peittää maan. Kalmukit uskovat, että kun auringon hehku kerran kuivattaa ja polttaa kaiken, alkaa tämä kilpikonnakin tuntea kuumuutta, jolloin se rauhattomana käännähtää ympäri aiheuttaen maailman perikadon. Mongolilaiskansain tarustossa esiintyy "kultainen" kilpikonna myös maailman keskusvuoren kannattajana.
Verratessamme näitä keski-aasialaisia kuvitelmia tiibettiläisten samaa asiaa koskeviin uskomuksiin huomaamme niiden täydellisesti vastaavan toisiaan. Kummatkin pohjautuvat intialaiseen taruun, jossa kerrotaan, miten Vishnu jumala kilpikonnan hahmossa kannattaa maata. Myöhemmin on joku buddhalainen bodhisatva tullut vanhan Vishnu jumalan tilalle. Tällainen käsitys maan tuesta näyttää mongoleille saapuneen kiinalaisten välityksellä jo verraten varhain.
Omituista on, että kilpikonna on eräiden Pohjois-Amerikan intiaaniheimojenkin keskuudessa näytellyt samanlaista osaa. Niinpä Sioux-intiaanit tarinoivat, mitenkä kilpikonna ja muudan vesilintu liikkuivat alkumeressä kantaen suussaan edellinen mutaa, jälkimmäinen ruohoa. Näistä syntyvä ruohoinen maa sijoitettiin kilpikonnan selkään. Myös huronit kertovat, että alkujaan ei ollut näkyvissä muuta kuin vettä, kunnes syvyydestä ilmaantui muudan kilpikonna, joka lähetti erinäisiä eläimiä noutamaan maa-ainesta meren pohjasta, mutta turhaan. Vasta viimeksi lähetetyn sammakon suusta löytyi mutaa, mikä siroitettiin kilpikonnan kilvelle. Ennen pitkää siitä kasvoi manner, jota kilpikonna jäi kantamaan ja kantaa yhä vieläkin.
Toisin paikoin Keski-Aasiassa mainitaan myös kala maan kannattajana. Balaganskin piirin burjatit sanovat, että maata kantaa jättiläiskala, joka on keskellä maailmanmerta. Kun kala syystä tai toisesta muuttaa asentoaan, syntyy maanjäristys. Maanjäristyksen aikana on maata otettava talteen ja käytettävä vaimojen synnytystuskien lieventäjänä. Toisen burjateilta saadun tiedon mukaan maata kantava jättiläiskala on kyljellään. Kun maan paino käy rasittavaksi, on kalan toisinaan pakko vaihtaa kylkeä, josta seurauksena on maanjäristys. Altain tatarit puhuvat kolmesta maata kannattavasta kalasta. Kun Ülgen, ylijumala, niin he selittävät, loi maan ja sijoitti sen veden pinnalle, asetti hän maakehän alle kolme suurta kalaa, yhden keskelle, muut sivuille. Keskimmäisen kalan pää on suunnattu pohjoista kohti, sen vuoksi kun tämä laskee päänsä alas, syntyy pohjoisessa vedenpaisumus; jos se laskee päänsä aivan syvälle, silloin koko maanpiiri vaipuu veden valtaan. Mainitun kalan kiduksiin on kiinnitetty köysi, jonka toinen pää ulottuu taivaaseen, missä se on sidottu kolmeen paaluun, niin että sitä voidaan hellittää paalusta toiseen. Täten voidaan sekä laskea että kohottaa kalan päätä. Tämä on Jumalan apulaisen, Mangdyshiren (edellämainitun Manjucrin) toimena. Kun hän laskee köyden irti yhdestä paalusta, painuu maa pohjan puolella aikaansaaden tulvia, mutta kun hän irroittaa toisenkin paalun solmun, uhkaa maata jo vedenpaisumus.
Vaikka tässä tarussa siis puhutaan kolmesta kalasta, on keskimmäisellä niistä tärkein merkitys. Joko yksi tai useampi kala esiintyy maan kannattajana myös venäläisissä maansyntytaruissa. Kolme suurta maan alla olevaa kalaa, joiden liikahdukset aiheuttavat maanjäristyksiä, tuntevat Sarapulin piirin votjakitkin. Tambovin läänin mordvalaiset puhuvat vain yhdestä suuresta kalasta, jonka tehtävänä on tukea meressä kelluvaa maata.
Maata kannattavan kalan ovat lisäksi tunteneet eräät itä-aasialaiset, kansat. Niinpä Japanissa asuva aino-kansa selittää, että maanjäristyksen saa aikaan "maailman selkärankakala", joka kannattaa maailmaa, so. Japanin saaria. Samaa tarkoittaen japanilaiset puhuvat "maanjäristäjäkalasta". Siamilaiset uskovat, että maailman keskusvuoren, Zinnalon, perustuksena on samanlainen suuri kala. Sumatran batakit taas kuvittelevat, että maan kannattajana on muudan lohikäärme, joka toisinaan liikkeillään tärisyttää maata.
Tuskinpa voimme olettaa, että tällaiset yhtäpitävät kuvitelmat olisivat syntyneet erikseen eri tahoilla. Ei ainakaan Keski-Aasian kansoilla ole ollut mitään syytä sijoittaa maata mereen jonkin vesieläimen kannatettavaksi. Itä-Aasian kansat taas ovat olleet niin läheisessä kosketuksessa keskenään, että uskomukset täällä ovat helposti lainautuneet kansalta toiselle. Siamilaisten Zinnalo on sama kuin intialaisten Meru-vuori, ja sitä kannattava "kalakin" saattaa olla Intiasta kotoisin. Euroopan Venäjälle näyttää mainittua kalaa koskeva käsitys levinneen maansyntytarun mukana, jonka yhteydessä se tavataan.
Ne turkkilais-tatarilaiset kansat, jotka ovat joutuneet islamin vaikutuspiiriin, kuvittelevat maan kannattajaa tavallisesti suureksi häräksi. Usein on tämän härän alla vielä muita varustuksia. Kirgisit selittävät, että maailmanmeren pinnalla on sankka sumu, siinä kivi ja kivellä tummanharmaa härkä, joka kannattaa sarvillaan maata. Krimin tatarit sanovat, että meressä oleva jättiläiskala kannattaa härkää ja tämä taas sarvillaan maata, tai että maan kannattajana on puhvelihärkä, jonka alla on kala, kalan alla vesi, veden alla tuuli, tuulen alla pimeys. Kun puhveli väsyttyään siirtää maan sarvelta toiselle, syntyy maanjäristys, ja kun se on määrätyt kerrat hengähtänyt, tulee maailman loppu. Itä-Euroopan tatareilta tämä usko on levinnyt myös Volgan suomensukuisten kansojen keskuuteen. Niinpä votjakkien tarustoon on tullut musta "maata suojeleva härkä", joka estää maata syvyyteen vajoamasta. Sarapulin piirin votjakit uskovat maan järisevän, kun härkähirviö lähtee liikkeelle. Birskin piirin tsheremissit selittävät, että härkä on suuren meressä olevan ravun selässä. Kun härkä pudistaa päätään, liikahtaa maa. Lisäksi he huomauttavat, että härän toinen sarvi on maan raskaan painon vuoksi jo katkennut ja että kun toinenkin katkeaa, hukkuu maa. Myös Kaukaasian kansoilla, vieläpä Egyptissäkin sekä muualla, missä islami on voittanut jalansijaa, tavataan tämä härkä maan kannattajana. Arapialaisten maailmankuvaan kuuluvana se mainitaan m.m. "Tuhannen ja yhden yön" tarinoissa. Paitsi härkää ovat arapialaisetkin tunteneet useita härän alapuolella olevia perustuksia. Yleisin lienee täällä käsitys, että maata kantavan härän alla on kallio, jota vuorostaan meressä oleva jättiläiskala kannattaa. Kun Arapian paimentolaiset eivät ole käyttäneet nautakarjaa, on yllämainitun uskon oletettu saapuneen heillekin muualta, mahdollisesti Iranin ylätasangolta, muinaispersialaisten taruissa mainitaan näet tällainen alkuhärkä. Samaa alkuperää lienee lisäksi juutalaisten käsitys "syvyyden ruhtinaasta", jolla on "kolmipäisen härän ulkomuoto".
Altain teleuteilta on Anohin muistiinmerkinnyt vielä seuraavanlaisen kuvitelman: "Maa on lautasen muotoinen, jota kupera taivaankansi peittää. Horisontti on maan ääri, jota kannattaa neljä sinistä härkää. Jos härkien jalat liikahtavat, seuraa maanjäristys." Tässä esiintyvä käsitys, että maan kannattajia on neljä, arvattavasti yksi kullakin ilmansuunnalla, muistuttaa Intiasta lähtenyttä kuvittelua, jonka tapaamme Tiibetissäkin ja jonka mukaan maailmaa kannattaa neljä elefanttia.
Aivan paikallinen on Tsholymin tatareilta tavattu usko, että kun maa ei jaksanut kantaa suurta, raskasta mammuttia, niin Jumala asetti sen maan alle kantamaan maata. Mainitut tatarit kuvittelevat samoinkuin ostjakit, vogulit ja jakutit, että mammutti on vesieläin.
Jotkut tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että käsitys maan tukena olevasta olennosta tai esineestä, joka toisinaan saattaa liikahtaa tai horjahtaa, on alunperin aiheutunut maanjäristyksestä.
Myös Altain suvun kansat ovat, kuten olemme osoittaneet, yhdistäneet tämän luonnonilmiön maata kannattavaan eläimeen. Siitä huolimatta ei mikään yllämainituista eläimistä, ei edes tuo Pohjois-Siperian mammutti, ole turkinsukuisilla kansoilla ilman vieraita esikuvia saavuttanut sanottua asemaansa. Tungusit ja mahdollisesti eräät muutkin sikäläiset kansat ovat tosin uskoneet maanjäristyksen johtuvan siitä, että mammutti tai jokin muu tarunomainen hirviö liikkuu maan alla, mutta varsinaisia maan kannattajia eivät ne silti ole. Eikä sellainen ole myöskään kamtshadalien tarukoira, joka on valjastettu Tuila nimisen jumalan reen eteen ja joka maan alla juostessaan pudistaa yltään lunta järisyttäen maata. Turkinsukuisten kansain varsinaiset maan kannattajat ovat epäilemättä saapuneet muualta valmiiseen maailmankuvaan kuuluvina.
Lopuksi mainittakoon, että Pohjois-Siperiassa on samojedien keskuudessa muistiinpantu sellainenkin taru, jossa maan kannattajana esiintyy muudan Atlaan tapainen henkilö: Maailman luomisen aikana oli ainoastaan kaksi miestä, joista toinen pyyntiretkellään näki maassa aukon ja siitä sisään mentyään saapui rautaiseen kotaan. Kun kotiin jäänyt mies vihdoin alkoi toveriaan kaivata, lähti hän tätä etsimään saapuen myös maan aukosta mainittuun kotaan. Täällä hän kohtasi Maanukon, joka istui keskellä vuodetta ja piti käsissään päänsuuruista kappaletta. Tulija kysyi: "Isoisä, mitä pidät käsissäsi?" Maanukko vastasi: "Mikäkö minulla on? Tämähän on raaka maamme. Maata ei ole, jos lasken tämän käsistäni." Sitten miehet söivät ja laskeutuivat levolle, mutta ukko valvoi ja istui koko yön. Aamulla miesten noustua tämä lausui viimeksi tulleelle: "Sinä näit, etten koko yönä nukkunut, sen takia sinut kutsuin luokseni. Sinä näet, että käteni väsyvät ja vapisevat ja maamme liikkuu, sen vuoksi tahdon tehdä sinut maan painoksi. Toverisi taas tahdon pystyttää maan jalaksi auttamaan käsiäni." Näin tuli toisesta miehestä Uralin pyhä kukkula ja toisesta "maan jalka", mutta kummankin lohdutuksena on se, että ihmiset uhraavat heille veriuhreja.
Tässäkin tarussa, jota ei ole tavattu muilta Siperian kansoilta, näyttelevät siis Uralinvuoret erikoista osaa maan paikoillaan pysyttäjänä samoinkuin aikaisemmin mainitussa maan "vyötä" koskevassa kuvittelussa.
Taivas ja taivaanpatsas.
Taivasta ovat eräät Altain suvun kansat kuvitelleet teltankatoksen kaltaiseksi, joka verhoo ja suojaa ihmisten asumaa maata. Jakutit selittävät, että taivas on laadittu useista toisiaan peittävistä, tiukkaan pingoitetuista nahkoista. Burjatit näkevät linnunradassa "sauman", ja muudan olento kerskaa: "Kauan, kauan sitten, kun vielä olin nuori, ompelin taivaan yhteen." Taivaan kuvitteleminen teltanpeitteen kaltaiseksi, esiintyy myös eräissä vogulien taruissa, jotka mahdollisesti ovat tatareilta lainattuja ja joissa puhutaan muuttolintujen "talvimaasta". Niissä kerrotaan näet, että tuon kaukaisen tarumaan, jossa linnut talvehtivat, erottaa ihmisten asumasta maasta taivaan ääri, joka on "esiripun kaltainen" ja jota "tuuli heiluttaa", niin että nopeat linnut voivat sen alitse pujahtaa toiselle puolelle.
Eräät turkinsukuiset kansat kuvittelevat lisäksi, että jumalat toisinaan raoittavat taivaan verhoja nähdäkseen, mitä maan päällä tapahtuu. Tällä tavalla mm. tshuvassit selittävät meteori-ilmiötä. Onnellinen se, joka sattuu näkemään tämän "taivaan raon", sillä hän saa sen, mitä hän sillä hetkellä toivoo tai anoo Jumalalta. Samaa ilmiötä tarkoittavat burjatit puhuessaan "taivaan ovesta", jota jumalat pikaisesti raottavat. Kun tuo "ovi" on auki, jota kestää vain silmänräpäyksen, "hohtaa taivaasta ihmeellinen valo, joka saa koko maan loistamaan omituisella tavalla". Samoinkuin tshuvassit uskovat ostjakitkin, että Jumala suo ihmisille kaiken, mitä he "taivaan oven" auki ollessa ennättävät häneltä anoa. Tämä lapsellinen käsitys valoilmiöstä, joka syntyy, kun meteori putoaa ilmapiiriin, on entisaikaan ollut hyvin yleinen ei ainoastaan Aasiassa, vaan Länsi-Euroopassakin. Yhtä yleisesti on tällöin ollut tapana lausua jokin toivomus, jonka on uskottu toteutuvan.
Kun taivas tämän käsityskannan mukaan siis on teltanpeitteen kaltainen, maan yli leviävä katos, on ymmärrettävää, että tähdet tällöin ovat ainoastaan reikiä tuossa katoksessa. Sellaisia reikiä, joiden läpi taivaallinen valo säteilee, ne ovat mm. jakuttien kuvittelemina. Pahimpana on pidetty seulasten (plejadien) muodostamaa aukkoa, josta maan päälle on uskottu virtaavan tuulta ja kylmää. Viimeksimainittu käsitys on ilmeisesti johtunut siitä, että seulasten ilmaantumista taivaalle seuraa kylmä ajanjakso.
Taivaan kuvitteleminen tällaiseksi teltankatokseksi on epäilemättä ikivanhaa perua. Todennäköisesti on ihmisten oma varhaiskantainen ja vaatimaton asunto herättänyt heissä tämän mielikuvan, joka ei ole ollut yksinomaan Siperian kansoilla. Jo muinaisbabylonilaiset puhuivat "maailman paimenteltasta", ja telttaa muistuttavana esiintyy taivas myös eräissä Vanhan Testamentin kuvauksissa, kuten Jesajan kirjan 40:nnessä luvussa, jossa Jumalasta sanotaan: "Hän on se, joka levittää taivaan niinkuin ohuen vaatteen ja pinnoittaa sen asuttavaksi majaksi."
Taivasta ovat turkinsukuiset kansat kuitenkin kuvitelleet myös puolipallon muotoiseksi kiinteäksi kanneksi (vrt. suom. taivaankansi). Sellaisena taivaan äärien uskotaan yhtyvän maakehän ulkoreunaan. Burjatit, joiden mukaan taivas on suuren, alassuin käännetyn padan muotoinen, selittävät, että taivas tällaisena alituisesti liikehtii, vuoroin kohoutuu, vuoroin laskeutuu. Uskotaan, että taivaankannen kohoutuessa syntyy aukko sen ja maan reunan väliin. Burjattien taruissa kerrotaan, miten muudan sankari käyttäen tätä tilaisuutta hyväkseen asetti jousensa tueksi taivaankannen ja maakehän reunojen väliin ja siten pääsi pujahtamaan maailman ulkopuolelle. Myöskin venäläisissä kansansaduissa mainitaan, että paikasta, missä taivas ja maa yhtyvät, voidaan suorastaan kavuta taivaan kuperalle kannelle. Tällainen käsitys saattaa eri kansoilla syntyä ihan itsestään, taivaanranta kun ihmisen näköpiirissä todella näyttää kaartuvan maan reunaa kohti. Mutta ei tuokaan kuvittelu, että taivas kohoutuu ja laskeutuu, ole ollenkaan harvinainen. Tshuktshit selittävät tuulien aiheutuvan tästä taivaan omituisesta liikkeestä. Myös giljakit uskovat, että taivaan- ja maanäären välillä on rako, joka avautuu ja sulkeutuu taivaankannen kohoutuessa ja laskeutuessa ja että joka kerta kun taivaan ja maan reunat loittonevat toisistaan, hyökkää tästä aukosta ankara tuuli. Taivaan kohoutuessa rientävät myös muuttolinnut, kuten joutsenparvet, ihmisten asuman maailman ulkopuolelle. Ne linnut, jotka eivät tällöin ennätä aukon läpi, vaan taivaan laskeutuessa litistyvät ja kuolevat, poimii muudan maailman äärellä istuva akka käyttäen niitä ravinnokseen. Samoinkuin vogulit kuvittelevat siis giljakitkin, että lintujen talvimaa on taivaan äären takana. Saman kuvitelman mukaisesti tshuktshit nimittävät tuota taivaan ja maan välistä aukkoa, joka ajoittain aina sulkeutuu, "lintujen portiksi".
Puheena oleva taivaan liike on ollut tunnettu myös Pohjois-Amerikan intiaanien keskuudessa. Algonkin-intiaanit kertovat neljästä veljestä, jotka noustakseen taivaankannelle käyttivät hyväkseen hetkeä, jolloin taivas ja maa lähestyivät toisiaan; yhden heistä sanotaan kuitenkin saaneen surmansa jouduttuaan taivaan ja maan rakoon. Haida-intiaanit selittävät, että kun taivaankansi säännöllisten väliaikojen jälkeen laskeutuu, niin pilvet saattavat koskea korkeisiin vuoriin aiheuttaen kohinaa, jonka kansa uskoo kuulevansa. Myös Euroopassa on säilynyt käsityksiä tällaisesta taivaan salaperäisestä liikkeestä.
Todelliseen havaintoon perustuu sitävastoin toinen taivaan liike, jota tähtikirkkaana yönä voidaan silmin seurata. Se on taivaankannen säännöllinen, kiertyminen pohjantähden kohdalla olevan keskuspisteen ympäri. Tämän herkeämättä toimivan kiertoliikkeen syytä, mikä johtuu siitä, että maapallo kerran vuorokaudessa pyörii päinvastaiseen suuntaan akselinsa ympäri, eivät ihmiset alkujaan ole tunteneet. Mutta silti on tuo taivaan salaperäinen keskus jo varhain kiinnittänyt kaikkien pohjoisella pallonpuoliskolla asuvien kansain huomiota. Maan navan ohella ovat monet Aasian ja Euroopan kansat puhuneet taivaankin "navasta" tarkoittaen sillä juuri tuota taivaan kiertymäkohtaa. Eräistä loitsuista ja puheenparsista päättäen ovat suomalaisetkin tunteneet "taivaan navan". Enontekiössä sanotaan pohjantähteä "pohjoisen napatähdeksi". Altailaisessa kansanrunoudessa mainitaan joskus rinnan taivaan ja maan napa. Miten läheiseksi näiden napojen keskinäinen suhde on ajateltu, ilmenee mm. eräässä shamaninlaulussa esitetystä toivomuksesta: "Olkoon taivaan napa maassa ja maan napa taivaassa." Todennäköisesti on taivaan napa kansojen uskomuksissa varhempi kuin maan napa, ja sellaisena se lienee ollut esikuvana jälkimmäisen käsityksen syntyessä.
Kun taivaankansi säännöllisesti kiertyy napansa ympäri, ovat ihmiset
siinä nähneet jonkinlaisen tuen, johon taivaankansi on kiinnitetty.
Useat pohjoiset kansat ovat sen vuoksi nimittäneet pohjantähteä
"naulaksi". Turuhanskin piirin samojedit, jotka sanovat sitä "taivaan
naulaksi" selittävät, että "koko taivas pyörii sen ympäri". Tshuktshit,
samoinkuin korjakitkin, nimittävät sitä "naulatähdeksi". Virolaisten
tähän liittyviä kuvitelmia Holzmayer selostaa seuraavin sanoin:
"Taivaan keskuksessa tai pohjassa on taivaankupu kiinnitetty naulaan,
kuitenkin siten, että se voi kiertyä mainitun naulan ympäri, mikä
kiertyminen aiheuttaa tähtien liikkeen. Kun pohjantähti sijaitsee juuri
tuossa keskuspisteessä, nimitetään sitä 'pohjannaulaksi' (pöhjanael)."
Sama nimi on pohjantähdellä aikaisemmin ollut suomessakin, koska se
siitä on lainautunut lappiin, jossa tämän tähden nimenä on bohinavlle
('pohjannaula'). Lappalaisten kerrotaan uskoneen, että jos tämä naula
pettää, putoaa taivas alas. Skandinaavien kansanrunoudessa
veraldarnagli ('maailmannaula') tarkoittaa samaa taivaannaulaa.
Suomalaisessa loitsussa sitä sanotaan myös "taivaan saranaksi".Onpa taivaan salaperäinen kiertoliike herättänyt mielikuvan naulaa vankemmastakin tuesta, jonkinlaisesta pylväästä tai akselista, jonka nenässä taivaankehä pyörii. Sen vuoksi Altain suvun kansat ovat pohjantähdelle antaneet tästä johtuvan nimen. Mongolit, burjatit ja kalmukit sanovat sitä "kultaiseksi pylvääksi", kirgisit, bashkirit ynnä eräät Länsi-Siperian tatariheimot "rautaiseksi patsaaksi", teleutit "yksinäiseksi paaluksi" sekä tungusi-orotshonit "kultaiseksi pylvääksi". Jakuttien taruissa, joissa maailman oletetaan pienestä alusta vähitellen kehittyneen ja kasvaneen, tämä "rautainen puu" kerskaa: "Kun taivas ja maa alkoivat kasvaa, kasvoin minä niiden kera."
Vanhat juuret on maailmanpatsaankuvittelulla ollut Euroopankin
puolella. Jo 500-luvulla tiedetään saksilaisten tehneen kuvia tuosta
taivaanpatsaasta. Rudolf von Fuldan tiedonannon mukaan oli
muinaissaksilaisten irminsul (universalis columna), jonka uskottiin
"kannattavan kaikkea", paljaan taivaan alle pystytetty suuri puupaalu.
Pohjoisgermaanien vastaavia uskomuksia ja tapoja ovat Skandinavian
lappalaiset vielä myöhään jäljitelleet. Vierasnimistä jumalaansa,
veraldenradia ('maailmanhaltiaa') palvoessaan nämäkin pystyttivät
puisen pylvään, jota he uhritilaisuudessa voitelivat uhriteuraan
verellä ja jota he nimittivät "maailmanpatsaaksi". Pylvään ne sanoivat
pystyttävänsä, "jottei jumala antaisi taivaan pudota" tai "jotta hän
voisi tukea maailmaa ja pitää sitä järjestyksessä ja kunnossa, ettei se
vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Se maailmanpatsas,
jonka Leeni näki Porsangerin vuonon lähettyvillä, oli nelitahkoinen
maahan pystytetty hirsi, jonka päässä oli rautapiikki. Tämä rautapiikki
maailmanpatsaan nenässä tarkoittaa epäilemättä ennenmainittua "naulaa"
ja osoittaa lappalaistenkin kuvitelleen, että taivas juuri tämän piikin
varassa suorittaa kiertoliikkeensä. Siitä voimme myös päättää, missä
taivasta kannattavan pylvään huipun on kuviteltu olevan taivaalla. Sitä
osoittaa lisäksi lappalaisten pohjantähdelle antama nimitys
"maailmanpatsas" (Skand. lapp. veralden-lsuold) tai "taivaanpatsas"
(Ven. lapp. almelsuolda), mikä siis palauttaa mieleemme Altain suvun
kansojen vastaavan nimityksen.Kun otava ja muut tähdet maasta katsoen määrätyn välimatkan päässä aina kiertävät tuota taivaan keskuspatsasta, on se ollut omiaan herättämään ajatuksen, että tähdet ovat siihen kiinnitetyt näkymättömillä siteillä. Kirgisit sanovat kolmea "rautaisen patsaan" lähintä tähteä, jotka muodostavat kaaren, "köydeksi", johon saman tähtikuvion eli pikku otavan kaksi suurempaa tähteä, "kaksi ratsua", on sidottu. Samaten tatarit kuvittelevat, että suuren otavan "seitsemän eläintä" on köydellä kiinnitetty taivaanpaaluun. Kun nämä siteet kerran katkeavat, syntyy taivaalla suuria häiriöitä. Jakuttilaisessa tarussa kerrotaan, mitenkä "seitsemän kirjavaa poroa", jotka ovat sidotut tuohon taivaan ja maan kera kasvaneeseen "rautaiseen puuhun", pyrkivät siitä irti syrjään juoksemalla. Burjatit näkevät koko tähdistössä suuren hevoslauman, jota ratsun selässä istuva solbon (Venus) ja hänen renkinsä kaitsevat. Mainitsemme nämä esimerkit, jotta voisimme ymmärtää, minkä vuoksi maailmanpatsasta turkinsukuisten kansain tarustossa usein kuvitellaan mahtavaksi liekapylvääksi. Sellaisena jakutit nimittävät sitä "hevospaalu-herraksi". Burjatit tarinoivat Boshintoi nimisen taivaassa asuvan haltian yhdeksästä pojasta, jotka taitavina seppinä ovat opettaneet ihmisiäkin valmistamaan rautaa ja joita sen vuoksi palvotaan ja ylistellään mm. seuraavin sanoin: "Boshintoin yhdeksän valkoista seppää... tekivät pohjantähdestä hevospaalun ja kultaisesta järvestä kilparadan." Samoinkuin Keski-Aasian kansoilla on asuntonsa edustalla paalu ratsujen sitomista varten, samoin selitetään jumalienkin sitovan ratsunsa taivaanpaaluun. Eräät Siperian tatariheimot uskovat taivaan jumalien asuvan teltassa, jonka edessä on hevospaalu. Kuten Karjalainen huomauttaa, ovat Vasjuganin ostjakitkin saaneet tatareilta satuihinsa "auringon puolella olevan rautapylvään, kivipylvään, Toremin (taivaanjumalan) luoman, missä on hihaisen käden mentävä rautarengas", johon ajoporo sidotaan. Samaten vogulit kertovat taivaanjumalan asunnon edessä olevasta "kirjavareisisen, pyhän eläimen sitomista varten pystytetystä jumalan pyhästä, rautaisesta patsaasta".
Käsitykselle tähtien siteistä löydämme vastineen jo Aasian muinaisilta sivistyskansoilta. Raamatussakin (Job. 38:31) esiintyy kysymys: "Taidatko solmia Plejadien siteen tai päästää Orionin köyden?" Täydellisemmin esittää asian intialainen Vishnupurana selittäessään, että sidelankoja, joilla tähdet ovat kiinnitetyt pohjantähteen (dhruva), on yhtä monta, kuin on tähtiä taivaalla. Tähtien siteistä puhutaan myös eurooppalaisessa kansanrunoudessa. Muudan Tenojoen lappalainen kertoi minulle, että jos "tähtiside" (täsni-päti) katkeaa, niin tähti irtautuu ja putoaa maahan. Koltilta olen muistiinmerkinnyt tarun, jossa kosijalta vaaditaan sankaritekona mm. tähtisiteen noutamista.
Samoinkuin saksilaiset, lappalaiset ym. ovat Siperiankin kansat tehneet maailmanpatsaasta kuvia. Toisin paikoin tämä tapa on säilynyt meidän aikoihimme asti. Onpa ugrilaistenkin keskuudessa, jotka ovat olleet turkkilais-tatarilaisen kulttuurin kosketuksessa, tavattu tällaisia pylväitä. Ostjakit, jotka ovat niille toimittaneet teurasuhreja, ovat niitä nimittäneet "kaupungin patsaiksi" tai "kaupungin keskuksen vahvoiksi patsaiksi". Tekotavaltaan yksinkertaisimmat, selittää Karjalainen, ovat hiukan maahan upottamalla pystyyn asetetut, tuskin niissä koskaan lienee huomattavissa minkäänlaista hahmoittelua. Tsingalan kylän patsas oli noin parin sylen korkuinen, nelitahkoiseksi veistetty, ei kovin vanha, ohut hirsi. Nykyään, Karjalainen huomauttaa, tavataan näitä patsaita uskomuksellisen kohtelun esineinä ainoastaan muutamissa Irtyshin rantakylissä, toisten sikäläisten kylien omistamien sanotaan rantavyöryjen mukana joutuneen jokeen virran vietäviksi. Tsingalan kylän "kaupunginpatsasta" on palvottu aivan kuin jumaluusolentoa. Karjalainen kertoo, että veronmaksuun kokoontuneet oman kylän ja muiden samaan kuntaan kuuluvien kylien asukkaat ostavat yhteisesti lehmän tai härän ja uhraavat patsaan juurella saadakseen "menestystä elinkeinoissa ja perheen lisääntymistä". Tätä jumaloimaansa puupylvästä Tsingalan ostjakit nimittävät "rautapatsasmieheksi", mikä myös on erään toisen Irtyshin kylän, Semeikinin, patsaan nimi ja mikä nimitys vastaa tatarien ennenmainittua "rautaista patsasta". On ilmeistä, ettei ostjakkien "kaupungin keskuksen vahva patsas", jota muudan taru sanoo "jumalan laskemaksi puuksi", voi, kuten Karjalainen arvelee, olla ainoastaan "uhrieläimen sitomista, uhriantien ripustamista sekä haltioiden sille asettumista varten pystytetty paalu". Sitä osoittaa mm. se seikka, että tätä patsasta rukouksissa sanotaan "mieheksi" ja "isäksi".
Eräissä "kaupungin patsaissa", joita Patkanov näki Kondalla, oli päässä
pieni katon tapainen suojus, jolle oli asetettu tökerösti veistetty
linnunkuva. Muillakin ympärillä asuvilla kansoilla, kuten eräillä
samojediheimoilla, Jenisei-ostjakeilla sekä Hatangajoen dolganeilla on
samanlaisia pyhiä, usein linnunkuvalla varustettuja patsaita. Peltisen
linnunkuvan, jonka Lehtisalo näki hyvin pitkän pylvään päässä erään
sukupuuttoon kuolleen samojediheimon entisillä asuinsijoilla, selitti
hänen oppaansa tarkoittavan "taivaallista tarulintua". Tästä
tarulinnusta (tojon kölör 'lintu-herra') dolganit tekevät kaksipäisen
kotkan muotoisen kuvan, jonka he asettavat maailmanpatsaan päähän. Tämä
lintu, josta ostjakit käyttävät nimitystä num-sives ('taivaan kotka')
ja jakutit öksökö, mutta jonka alkuperää Siperian kansat eivät osaa
selittää, on epäilemättä sama kuin se, jota Etu-Aasian muinaiset
kulttuurikansat käyttivät mm. vallan tunnusmerkkinä.Nelitahkoiseksi veistettyä pylvästä, jonka päähän tämä taivaallisten voimain edustajaa esittävä kaksipäinen lintu on asetettu, dolganit nimittävät "kukistumattomaksi pylvääksi" (luspäl-turu) ja uskovat, että sen vastine, joka "ei koskaan vanhene eikä sorru", on ylijumalan asunnon edustalla. Joskus näissä dolganien pylväissä näkee linnunkuvan alapuolella vielä nelikulmaisen katoksen. Saattaapa saman katoksen kannattajina paitsi tuota keskellä olevaa patsasta olla lisäksi neljä ohuempaa pylvästä, yksi kullakin ilmansuunnalla.
Eräässä laitoksessa näemme nämä viisi pylvästä samaa katosta tukemassa. Laitos oli luonnossa toista metriä korkea, katoksena toimiva nelikulmainen lauta oli puolen metrin pituinen ja kolmanneksen leveä. Kussakin sivupatsaassa oli kolme poikkiuurrosta, mutta keskimmäisessä neljä, joiden väliin oli kahdelle vastakkaiselle pinnalle kaiverrettu "kasvot". Näitä oli siis kummallakin sivupinnalla kolme päällitysten. Olipa eräiden sivupatsaidenkin kyljissä yksi tai pari samanlaista kuvaa. Kaksipäinen lintu, joka tässä on itse katoksella, on alunperin ollut keskimmäisen patsaan nenässä. Linnun vieressä oleva tumma esine kuvaa poroa, luultavasti uhria. Katoksen reunalla on kapea poikkipuu, johon on kaivertamalla tehty kahdeksan pientä maljakkoa, yhdeksäs on samassa rivissä muista erillään. Kun shamani menojensa aikana nousee yhdeksänteen taivaaseen, missä dolganien käsityksen mukaan asuu ylijumala, niin hän kuhunkin eri taivaankerrokseen saavuttuaan täyttää maidolla yhden mainituista maljakoista.
Toisessa tapauksessa näemme tämän laitoksen edellisestä eroavassa muodossa. Tässäkin on viisi pylvästä, mutta neljä niistä on erillään keskuspatsaan ympärillä. Keskuspatsaan pituus oli puolitoista metriä, muut olivat lyhyempiä, eri pitkiä. Jokaisen pylvään päässä oli linnunkuva ja sen alapuolella nelikulmainen katos. Keskuspatsaan huipussa oli kaksipäinen tarulintu ja sen alapuolella olevalla katoksella on kussakin kulmassa ollut ihmistä muistuttavan olennon kuva. Niistä oli jäänyt jälelle ainoastaan yksi. Katoksen alapuolella oli sitäpaitsi pääpatsaan yläosassa eri puolilla kolme leveätä poikkiuurrosta ja näiden kunkin yläpuolella kasvoja esittävä kaiverrus. Sekä katoksella olevien että patsaaseen kaiverrettujen kuvien sanotaan esittävän ylijumalan poikia. Lintujen kyljissä olevista rei'istä voi päättää, että niillä kaikilla on ollut siivet, vaikka ne myöhemmin ovat karisseet pois. Tuo kaksipäinen lintu oli sitäpaitsi okravärillä juovitettu samoinkuin sen alapuolella oleva katoskin. Patsaissa olevan katoksen selitetään esittävän taivasta.
Joskus on tuota "kukistumatonta patsasta" lisäksi kuviteltu
oksalliseksi puuksi. Seuraavassa tapauksessa näemme siinä neljä
poikkipuuta, joiden on selitetty vastaavan ajy-tojonin
('luoja-herran') asunnon edessä olevan kahdeksanoksaisen puun oksia.
Näiden oksien suojaan, missä ylijumalan lapset taivaassa asuvat,
shamani saattaa ihmisten sielut. Täällä niiden sanotaan elävän pienten
lintujen muodossa. Kyseinen patsas, jonka huipussa taas näemme tuon
kaksipäisen tarulinnun, oli luonnossa parin metrin korkuinen.Epäilemättä taivaanpatsasta tarkoittaa myös Altain tatarien, burjattien ym. teltan keskelle pystyttämä puu, jota myöten shamani nousee taivaaseen. Samanlainen salko on sojottien teltanmuotoisissa aropyhäköissä palvonnan kohteena. Täällä tämä puu, joka on pystytetty teltan keskelle, niin että sen yläpää kohoaa ilmaan keilamaisen katon huipusta, on tavallisesti koristettu "yksinkertaisin, erimuotoisin kaiverruksin" sekä varustettu nauhoilla ja tilkuilla, joista "useimmat ovat sinisiä, valkoisia ja keltaisia" edustaen näin ollen ilmansuuntien värejä. "Itse patsasta", huomauttaa Olsen, "pidetään pyhänä, melkein kuin se olisi yleinen jumala." Patsaan juurella on usein jonkinlainen "primitiivinen" ladotuista kivistä tehty "alttari", jolle on asetettu joukko puisia eläinten kuvia. Osa niistä esittää erilaisia kotieläimiä, osa villejä, kuten karhuja, majavia, saukkoja, kauriita ja joutsenia. Sitäpaitsi siinä voi nähdä savesta muovailtuja Buddhan ym. kuvia. Pyhäkön katolle on vielä asetettu lipputankoja.
Jo ammoin on maailmanpatsas kuulunut myös Aasian suurten sivistyskansain, vieläpä muinaisegyptiläistenkin maailmankuvaan. Sangen huomattavaa ja kiintoisaa osaa se on näytellyt varsinkin intialaisten uskomuksissa. Jo Rigvedassa (X, 89, 4) ylistetään Indraa, joka (vaunun) akselilla on erottanut toisistaan taivaan ja maan. Kuten Kirfel huomauttaa, vertaa Rigvedakin taivasta ja maata pyöriin, jotka ovat saman akselin kummassakin päässä. Muinaisintialaisen käsityksen mukaan kuitenkin toinen näistä pyöristä, nim. maa, on liikkumaton. Noihin Rigvedan säkeisiin kätkeytyy samalla ajatus, että maailmanpatsaan alapää on kiinnitetty maakehän keskipisteeseen. Tämä käsitys on ilmeisesti ollut muillakin muinaisuuden sivistyskansoilla. Kun muinaiskreikkalaiset toisinaan nimittivät "maan napaa" "akseliksi", ei se vielä edellytä, kuten on oletettu, että maata tällöin olisi kuviteltu pallonmuotoiseksi, enempää kuin intialaistenkaan maan keskipisteestä nouseva taivaan akseli sitä edellyttää. Myöskin muinaisbabylonilaiset saattoivat "taivaan ja maan yhdyssiteellä" tarkoittaa sekä taivaanpatsasta että maan napaa. Valaiseva on lisäksi japanilaisten käsitys "pohjoisessa olevasta" metallipylväästä, jonka nimenomaan sanotaan kohoavan maan keskipisteestä. Sama mielikuva piilee epäilemättä myös jakuttilaisessa ihmisen napaa merkitsevässä arvoituksessa: "Maailman keskelle on pystytetty koivupuinen paalu."
Lappalaiset, kuten mainittu, pystyttivät "maailmanpatsaan", jotta jumala sillä voisi tukea taivasta. Aasiassa taas vastaavat patsaat näyttävät olleen vain pyhäkköjen tunnusmerkkejä, joissa taivaanjumalaa on joko palvottu tai muulla tavalla lähestytty. Intian uhripaikoille pystytetty patsas oli samalla kertaa myös maannavan symboli, uhripaikan kun täällä tuli edustaa maannapaa. Pelkästään pyhäkön tunnus on germanienkin irminsul saattanut olla. Ja siihen viittaavia esimerkkejä on muistiinpantu lappalaisiltakin, jotka toimittaessaan teurasuhreja maailmanpatsaan ääressä samalla sivelivät verta paitsi itse patsaaseen myös "lukuisiin sen läheisyydessä oleviin kiviin" eli seitoihin.
Maailmanpatsasta ovat ilmeisesti jäljitelleet vielä Mongoliasta tavatut nelisärmäiset kivipilarit, joita täällä on pystytetty jonkun henkilön tai tapahtuman muistoksi ja joiden peruskivellä on kilpikonnan hahmo. Vaikka lamalaiset papit useimmiten ovat särkeneet itse patsaat, ovat niiden peruskivet kuitenkin tavallisesti säilyneet eheinä. Patsaan aatetta kuvastaa ennenkaikkea juuri kilpikonna, joka intialaisessa maailmankuvassa kannattaa itse maailmanpatsasta. Ja mikä vertauskuva voisikaan havainnollisemmin kuin juuri tämä julistaa jälkimaailmalle, että jonkin tapahtuman muisto on säilytettävä ikuisiin aikoihin?
Maailman kerrokset.
Paitsi käsitystä, jonka mukaan maailmankaikkeuden muodostavat taivas, maa ja manala, tavataan Altain suvun uskomuksista ja taruista sellainenkin maailmankuva, johon sisältyy useampia taivaita tai taivaankerroksia. Etenkin taruissa puhutaan milloin kolmesta, milloin seitsemästä, milloin yhdeksästä taivaankerroksesta. Seitsemää tai yhdeksää taivaankerrosta edellyttävät myös ne menot, joiden tarkoituksena on esittää shamanin taivaaseen nousua. Kuten Anohin huomauttaa, on mm. altailaisen shamanin, kun tämä loitsiessaan pyrkii kuun ja auringon yläpuolella asuvan ylijumalan luo, vaellettava toisin paikoin seitsemän, toisin paikoin yhdeksän "esteen" (pudak) läpi, joita yleensä on yhtä monta kuin on taivaankerroksia. Anohinin mukaan shamani voi päästä vain viidenteen "esteeseen" asti, jonka muodostaa pohjantähti.
Tarkemmin altailaisen tietäjän taivaaseen nousemista kuvailee muudan käsikirjoitus, joka v:sta 1840 on ollut sikäläisen pakanalähetyksen hallussa ja jota Verbitskij ja Radloff ovat käyttäneet. Siinä kerrotaan, että puheena olevaa toimitusta varten rakennetaan erikoinen, tavallista suurempi kartionmuotoinen teltta, jonka oviaukko aina suunnataan itää kohti ja jonka keskelle pystytetään koivu siten, että sen vihreä latva kohoaa esiin katoksen huipussa olevasta reppanasta. Koivun runkoon, josta oksat poistetaan, veistetään yhdeksän syvää pykälää eli porrasta (taply). Puun vihreään latvaan sidotaan lippua muistuttava liina. Mainittujen pykälien eli portaiden selitetään tarkoittavan taivaan kerroksia, joiden läpi shamanin on noustava. Kun hän asettaa jalkansa alimmalle portaalle, on hän saapunut ensimmäiseen taivaaseen, ja vähitellen hän kohoutuu yhä korkeammalle.
Tällaista shamanin taivaanmatkaa varten ovat vanhoillaan elävät burjatitkin rakentaneet erikoisen teltan ja pystyttäneet siihen maasta juurineen kiskotun koivun. Puun juurellisen tyven he ovat kuopanneet maahan, mutta latvan työntäneet reppanan puhki. Tätä pyhää puuta, jota myöten shamani taivaaseen noustessaan kohoutuu teltan katokselle asti, ei ole ollut tapana hävittää, vaan se on menojen päätyttyäkin jäänyt paikoilleen.
Käyttämämme lähde ei mainitse, että burjatit olisivat tämän koivun runkoon veistäneet pykäliä. Sitävastoin jakuteilla tapaamme jälleen yhdeksällä pykälällä varustetun puun, johon teuras uhrimenojen aikana sidotaan samalla, kun shamani taivaaseen nousten kääntyy ai-tojonin (ylijumalan) puoleen. Tällaisen pyhän patsaan jakutit ovat pystyttäneet paljaan taivaan alle.
Puhuessaan Ilijskoin ja Tarbagatain piirissä asuvan tungusinsukuisen sibo-heimon shamanismista Krotkov mainitsee, että täälläkin on shamanin vihkimistilaisuudessa tapana pystyttää pitkä porraksilla varustettu puu, jonka portaat vastaavat taivaankerroksia ja jota myöten shamani nousee. Samanlainen pienempi puu, jossa on yhdeksän porrasta, on kullakin noidalla asunnossaan.
Ostjakkien vastaavissa patsaissa on ollut ainoastaan seitsemän pykälää.
Niin on ollut Tsingalankin kylän "kaupunginpatsaan" esikuvan laita,
sillä vaikka itse esineessä ei ole tähän viittaavia merkkejä, sanotaan
rukoussanoissa, joissa taivaanjumala esiintyy mitä läheisimmässä
suhteessa patsaaseen, seuraavasti: "Seitsenlomainen ylhäinen mies isäni
sinä olet, kuuslomainen ylhäinen mies sinä olet. Rautapatsasmies-isäni
pyhän puun juurelle, Metallipatsasmies-isäni pyhän puun juurelle
päälihasta runsaalle vadille, rintalihasta runsaalle vadille me sinut
kutsuimme." Sana "kuuslomainen" esiintyy rukouksessa ainoastaan
runollisena kertona. Toinen kirjaanpantu rukous, jossa sänke ('valo')
nimistä taivaanjumalaa puhutellaan, on seuraava: "Seitsenlomainen
ylhäinen mies, sänke isäni, kolmelle taholle valvova mies isäni,
kolmelle taholle suojeleva mies isäni! Rautapatsasmies-isäni pyhään
maahan, viattomaan maahan, hänen istuttamansa pyhän puun juurelle minä
seisotan verieläimisen veriuhrin, leppäeläimisen veriuhrin."Näissä rukoussanoissa esiintyvä maininta "seitsenlomainen" eli "-pykäläinen" viittaa siihen, että patsasta itseään on kuviteltu seitsenpykäläiseksi. Sellaisia patsaita näyttää ostjakeilla todella olleen olemassa. Niinpä uhratessaan Salymin latvoilla Ahvenjärvenukko nimiselle haltialle ostjakit ovat pystyttäneet järven jäälle sylen pituisen kuusisen pylvään, johon veitsellä ovat tehneet "seitsemään kohtaan seitsemän pilkkaa". Pylvään päähän he sitoivat kirjavaa kangasta ja asettivat uhriruoat pylvään eteen, johon uhriteuras sidottiin rukousten ja kumartelujen ajaksi. Teurastettaessa oli verisuihkun lennettävä pylvään päälle.
Tällaiset seitsenpykäläiset pyhät patsaat ovat näytelleet tärkeätä osaa myös samojedien ja Jenisei-ostajakkien uhrimenoissa. Seitsenpykäläisen patsaan, jonka päähän ennenmainittu linnunkuva oli kiinnitetty, näki Lehtisalo erään sukupuuttoon kuolleen, Tas- ja Pur-jokien suuseudulla eläneen samojediheimon pyhäkössä. Zitkov mainitsee sellaisia Jamalin niemimaalta. Jeniseiläisten keskuudessa niitä tuskin missään enään on käytännössä, mutta Krasnojarskin museossa olen nähnyt näitä parin sylen pituisia pyhiä salkoja, joihin seitsemään kohtaan toinen toistaan ylemmäksi on veistetty syvä pykälä.
Ei ole mitään syytä olettaa, että nämä pykälillä varustetut pylväät olisivat kunkin erillään asuvan kansan omaa keksintöä. Karjalainen huomauttaakin, että "tällaisia kunnioitettuja patsaita tavataan ostjakeilla ainoastaan ahtaalla alueella ja juuri sellaisella, joka on ollut alttiimpia vieraille vaikutuksille". Näin ollen on meidän tarkasteltava puheena olevia pylväitä yhteisen vertailuaineiston valossa. Emme tosin tiedä, ovatko ugrilaiset, samojedit ja Jenisei-ostjakit niitä kuvitelleet myös taivaanportaiksi, mihin ehkä viittaa vogulien käsitys, että taivaaseen on mentävä "seitsenportaista, hopeista porraspuuta myöten", mutta ainakin ovat yllämainitut kansat samoinkuin Altain tatarit, burjatit ja jakutit toimittaneet niiden ääressä uhreja taivaanjumalalle. Nuo seitsemän pykälää tarkoittavat siis Luoteis-Siperiassa ilmeisesti seitsemää taivaankerrosta. Käsitys seitsenkerroksisesta taivaasta onkin näillä mailla aivan yleinen.
Aikaisemmin näyttävät myös Altain tatarit, kuten yhä vieläkin Lebed-tatarit, kuvitelleen taivasta seitsenkerroksiseksi. Yhdeksänkerroksinen taivas saattaa muuallakin olla myöhempää perua. Altain seuduilla puhutaan paikoin joskus vielä 12:sta, 16:sta tai 17:sta taivaankerroksesta. Kerrotaanpa teleuttien tehneen siihen erikseen pystytettävään koivuunkin, jonka ääressä shamani loitsii, 16 pykälää tai porrasta, jolloin ne vastaavat 16 taivaankerrosta. Altain mailta on Verbitskij muistiin pannut sellaisenkin kuvittelun, että ihmisten asumaan maan yläpuolella on 33 taivaankehää. Saman tiedon on Katavov saanut sojoteilta.
On todennäköistä, että tuo teltta, jonka eräät Keski-Aasian kansat rakentavat shamanin taivaaseennousemista varten, esittää itse taivaantelttaa. Samoinkuin edellisessä on jälkimmäisessäkin reppana. Ostjakit puhuvat taivaan "kultareppänäisestä" talosta tai taivaan kerrosten mukaan "seitsenreppänäisestä" taivaanjumalasta, jossa sanonnassa taivaanjumala ja taivas näyttävät edustavan samaa käsitettä. Myös altailaisten käsityksen mukaan on reppanoita tai aukkoja, joiden läpi shamani tunkeutuu taivaankerroksesta toiseen, yhtä monta kuin on taivaankerrosta. Bogoras sanoo tshuktshien kuvittelevan, että se "aukko, jonka läpi on mahdollista kulkea maailmasta toiseen", on taivaassa pohjantähden kohdalla. Selostaessaan lähemmin heidän maailmankuvaansa, jonka mukaan maailmoja on useampia päällitysten, mainittu tutkija huomauttaa lisäksi: "Kaikki nämä maailmat ovat yhteydessä keskenään aukkojen välityksellä, jotka sijaitsevat pohjantähden kohdalla. Kulkiessaan maailmasta toiseen shamanit ja henget käyttävät näitä aukkoja hyväkseen. Myös erinäisten tarujen sankarit lentävät niiden läpi joko kotkan tai ukkoslinnun selässä ratsastaen." Omituista on, että tuolle taivaanaukolle tapaamme vastineen Tyynenmeren toiseltakin puolelta. Mustajalka-intiaanien tätä koskevaa kuvitelmaa Alexander kuvailee seuraavin sanoin: "'Paikoillaan pysyvä tähti' (= pohjantähti) eroaa muista tähdistä siinä, että se on liikkumaton. Muut tähdet kiertävät sitä. Se on taivaankannessa oleva aukko, sama, jonka läpi Soatsaki (muudan taruolento) ensiksi otettiin ylös taivaaseen ja sitten laskettiin jälleen maan päälle." Erikoisasemansa vuoksi on pohjantähdellä tässäkin suhteessa siis ollut tärkeä merkitys. Todennäköisesti ovat Altain suvun kansat kuvitelleet kulkua taivaan eri kerrosten puhki samoin kuin tshuktshit. Ainakin Anohinin mukaan kulkee tie taivaan ylimpään kerrokseen pohjantähden kautta. Kun kaikkien taivaankerrosten läpi taas voidaan nousta samaa pystyssä olevaa porraspuuta myöten, jota burjatit ovat nimittäneet 'ovenjumalaksi' (udeshi-burkhan), se kun "aukaisee shamanille pääsyn taivaaseen", on selvää, että mainitut aukot ovat olleet samalla kohdalla toinen toistaan ylempänä.
Kuten mainittu, ovat eräät Altain heimot puhuneet "maankin reppanasta", manalaan johtavasta aukosta, jonka on kuviteltu sijaitsevan maakehän keskipisteessä. Siitä, että tämä aukko keskiaasialaisten tarujen mukaan sijaitsee pohjoisessa, voidaan päättää, että se on tuon taivaan keskuksessa olevan aukon suoranainen vastine. Näin on ollut asian laita myös Aasian muinaisten sivistyskansain maailmankuvassa. Sitä osoittaa mm. intialainen mietelmäteos Satapathabrahmana (VIII, 7, 3, 19), jossa sanotaan: "Nämä maailmat ovat luonnollisella tavalla lävistetyt, ja nämä maailmat ovat 'lepopaikka' (so. maa) ja 'liikuntapaikka' (so. taivas)." Lepopaikaksi sanotaan maata sen vuoksi, että se pysyy paikoillaan, kun taas taivas on liikkuva. Aukkoa taivaan ja maan kehässä edellyttää jo Rigveda verratessaan maailmanpatsasta vaununakseliin, jonka päihin, kuten Kirfel huomauttaa, taivas ja maa ovat kiinnitetyt ikäänkuin pyörät. Siinä maailmankuvassa, jonka Plato esittää "Valtio" nimisessä teoksessaan (X, 614), puhutaan myös omituisesta paikasta, jossa on kaksi aukkoa vierekkäin maassa ja kaksi samanlaista niiden yläpuolella taivaassa. Näiden aukkojen kautta sanotaan sielujen vaeltavan. Samaten ovat Etu-Aasian suuret sivistyskansat kuvitelleet, että maanalaiseen maailmaan pääsee aukosta, joka sijaitsee maan navalla. Samassa paikassa tapaamme taivaaseen johtavat portaat. Niin esim. Palestiinassa on Bethel samalla kertaa ollut "maannapa" ja "taivaanportti".
Kun Altain sukuun kuuluvilla ja Aasian muinaisilla sivistyskansoilla on paljon yhteistä, vieläpä verraten varhaiskantaistenkin uskomusten alalla, ei aina ole helppoa selittää, miten nämä yhtäläisyydet ovat ymmärrettävissä. Tämä kysymys koskee myös taivaankerroksia. Huolimatta siitä, että Koillis-Siperian etäisimmässä kolkassa asuvat tshuktshitkin, vieläpä eräät intiaaniheimot, puhuvat useammasta taivaankerroksesta, on kuitenkin epävarmaa, ovatko Altain suvun kansat jo, ennenkuin ne joutuivat kosketuksiin etelästä päin saapuneiden kulttuurivirtausten kanssa, kuvitelleet taivasta monikerroksiseksi. Ainakin niiden yleisimmät tätä koskevat kuvitelmat osoittautuvat olevan muualta saatuja. Erikoista huomiota on omiansa herättämään mm. se, että Altain tatareilla eräät aurinkokuntamme tähdet ovat sijoitetut eri taivaankerroksiin. Niinpä shamani yläilmoihin noustessaan kohtaa kuun kuudennessa ja auringon seitsemännessä taivaankerroksessa. Samoissa kerroksissa ovat kuu ja aurinko teleuttien taruissa.
Seitsenkerroksiseen taivaankuvaan verraten on yhdeksänkerroksinen epäilemättä nuorempi ei vain turkinsukuisten, vaan myös muidenkin Aasian kansain keskuudessa, joilla tämä käsitys tavataan. Jo keisari Julianus Apostatan aikana olivat Mithran viimeiset palvojat alkaneet puhua yhdeksästä taivaasta. Yhdeksän tähtikehän mukaisesti olivat myös saabilaiset, kuten 900-luvun lähteistä ilmenee, järjestäneet temppelipapistonsa. Ne "yhdeksän kiertotähteä", joita kutakin vastaa erikoinen metalli ja jotka intialainen oikeuskirja, Yajnavalkya (I, 295), mainitsee, selittää Bousset olevan myöhäispersialaista perua. Kuten tunnettua oli Dantenkin taivaankuvassa seitsemän kiertotähtikehän lisäksi niiden yläpuolella vielä kahdeksantena kiintotähtitaivas ja yhdeksäntenä primum mobile. Käsitys yhdeksästä taivaasta on keskiajalla levinnyt aina pohjoismaihin asti jättäen jälkiä myös suomalaisten kansanrunouteen.
Kolmikerroksisella taivaalla, joka myös on näyttelyt tärkeätä osaa eräiden Keski-Aasian kansain uskomuksissa ja taruissa, on vastine lähinnä siinä muinaisiranilaisten maailmankuvassa, jossa esiintyy vain kolme taivaankehää ja niiden yläpuolella paratiisi. Todennäköisesti on eräiden Altain heimojen ja sojottien 33 taivasta taas läheisessä suhteessa intialaisten 33:neen jumalaan, joista mainitut tatariheimot ovat käyttäneet tengeri nimitystä, mikä samalla kertaa merkitsee sekä 'taivasta' että 'jumalaa'. 12-, 16- ja 17-luku, joista jälkimmäinen lienee johtunut 7-luvusta, ovat puheenaolevissa kuvitelmissa ainoastaan paikallisia ja ilmeisesti myöhäisperäisiä.
Tietämättä, mitä nämä taivaankerrokset, joista ylempi on alemman kattona, alunperin tarkoittavat, ovat eräät Siperian kansat sijoittaneet niihin maanpäällisiä maisemia. Turuhanskin piirin samojedien kerrotaan kuvittelevan, että taivaan ensimmäisessä kerroksessa on järvi, toisessa tasainen kenttä, kolmas on täynnä tiheässä olevia tulivuoren tapaisia kohokkeita, neljännen katto on kuin pienillä jääpuikoilla varustettu, kuudennessa on taas mahtava järvi, josta Jenisei saa alkunsa. Tällaiset kuvittelut saattavat ainakin osaksi olla omaperäisiä.
Taivaankerroksilla uskotaan olevan vastine myös maanalaisessa maailmassa. Eräät tatariheimot, kuten kargintsit, karagassit ja sojotit, selittävät, että maan alla on kolme kerrosta, mikä niiden maailmankuvassa edellyttää kolmea taivaankerrosta. Paljoa yleisempi on käsitys seitsemästä tai yhdeksästä kerroksesta. Jenisei-ostjakit selittävät, että maan alla on jättiläisluola, jonka kattona on ihmisten asuma maa ja jossa on seitsemän osastoa toinen toistaan alempana. Seitsemästä maanalaisesta kerroksesta puhuvat myös Obin ugrilaiset.
On ilmeistä, että nuo maanalaiset kerrokset kuvastavat taivaan kehiä, joita ne lukumääränsä puolesta vastaavat. Kun edellisiä mainitaan vain 3, 7 tai 9, tukee se käsitystämme, että niitä useammat taivaankerrokset, joilla ei ole vastinetta manalassa, ovat tilapäisiä turkinsukuisten kansain maailmankuvassa. Samoinkuin maakehän ylä- näyttää sen alapuolellakin olevilla kerroksilla olevan esikuvansa muualla.
On luonnollista, että tuossa maanalaisessa maailmassa voidaan siirtyä kerroksesta toiseen kussakin kehässä olevasta reiästä, mitkä reiät sijaitsevat tarkoin toistensa kohdalla aivan kuin taivaankerroksien "reppanat". Tätä koskevia kuvitelmia valaisee Vasjuganin ostjakkien usko, että kun noidat "hengessä" lähtevät viemään uhreja maan alla elävälle Maaneukolle, niin heidän on ensin vaellettava "seitsenuhrisen uhripatsaan" luo, mistä eroaa seitsemän eri tahoille johtavaa tietä. Yksi niistä vie alas Maaneukon asuntoon seitsemän maanalaisen kerroksen puhki. Tämä kuvittelu, joka ostjakeilla tuskin on omaperäinen, on kahdessakin suhteessa kiintoisa. Ensiksi se epäilemättä asettaa tuon "seitsenuhrisen uhripatsaan" kaiken keskukseen ja toiseksi se viittaa siihen, että maan alle johtava aukko on tämän patsaan juurella. Uhrien välityksellä yritetään tällöin, kuten kansa itse selittää, taivuttaa Maaneukko sulkemaan "maan alta meidän asumaamme ilmaan viepä reikä, jota myöten sairaudet voivat nousta maan päälle". Kuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, onkin maan aukko itämaisessa maailmankuvassa juuri maakehän keskessä.
Maailmanvuori.
Maailman keskus esiintyy Keski-Aasian kansain uskomuksissa ja tarustossa myös mahtavana maan navalta kohoavana vuorena. Tätä vuorta Abakanin tatarit sanovat "rautaiseksi vuoreksi". Samoinkuin tuo ennenmainittu "rautainen puu" kerskaa kasvaneensa taivaan ja maan kera, samoin uskotaan, että tämä vuorikin on vähitellen kasvanut vähäisestä alusta, sillä turkinsukuiset kansat tarinoivat kaukaisesta ajasta, jolloin maakehän keskusvuori vielä oli kukkulapahainen. Tämäkin uskomus edellyttää siis, että maailma on vähitellen saavuttanut nykyiset mittansa ja että puheena oleva vuori kuuluu kiinteästi itse maailmankuvaan.
Vaikka Altain kansat ovatkin jumaloineet vuoriaan, varsinkin tarujen ylistämää Altaita, jota usein nimitetään "ruhtinaaksi", ei käsitys maanpiirin keskusvuoresta ole kuitenkaan täällä ollut sidottu mihinkään paikalliseen vuoreen, vaan on tuo keskusvuorenkuvitelma tullut tänne muualta jo valmiiseen maailmankuvaan kuuluvana. Joskus tämä tarunomainen vuori, jonka korkeuksia hipova huippu tarjoaa jumalille niiden arvoa vastaavan asuinsijan, sijoitetaan itse taivaaseen. Niin esim. Altain tatareilla tapaa kuvitelmia, joiden mukaan ylijumala, bai-ülgän, asuu taivaassa olevalla "kultaisella vuorella". Samoin kertovat jakuttien tarut, että jumalan istuimena taivaassa on "maidonvalkoinen kivinen vuori".
Tämän maailmaa hallitsevan keskusvuoren kuvitellaan tavallisesti kohoutuvan kerroksittain tai porraksittain, joiden lukumäärä vaihtelee, mutta jotka yleensä ovat läheisessä suhteessa taivaankerroksiin. Kuitenkin on huomattava, että vaikka taivaankerroksia tunnetaan yhdeksän, jopa useampiakin, ei mainitussa vuoressa siitä huolimatta esiinny enempää kuin kolme (neljä) tai seitsemän kerrosta. Kolmiporraksisena ja nelisivuisena kohoaa keskusvuori varsinkin mongolien tarustossa. Kalmukkien uskomuksia esittäessään Pallas sanoo siinä olevan neljä porrasta. Kolme hopeista porrasta on myös jakuttien taivaanjumalan valkeakivisessä istuimessa. Siperian tatareilla keskusvuori taas on seitsenkerroksinen. Myös ostjakkinoidan on taivaanmatkallaan noustava "seitsenkerroksiselle vuorelle".
Joskus kuvitellaan itse taivastakin sellaisenaan vuoreksi, jonka alapuoli, minkä me ihmiset näemme, on pyöreän holvin muotoinen. Muudan altailainen luomistaru kertoo, miten ylijumala (ulgen) luodessaan maailman istui "kultaisella vuorella" (altyn tu), missä aurinko ja kuu aina loistavat, ja miten tämä vuori sittemmin laskeutui alas verhoten maan; taivaanreuna ei kuitenkaan kosketa itse maata, se kun ei ulotu aivan maakehän ääreen asti.
Taivaanvuoren kuvitteluun perustunee myös seuraava Amurin laakson goldien taru: "Kun jumalat rakensivat taivaan, tekivät he sen kivistä, mutta taivaan valmistuttua ihmiset alkoivat pelätä, että se saattaa pudota heidän päälleen. Senvuoksi jumalat puhalsivat henkeä holvin alle, niin että siten syntynyt ilma verhosi kivet ihmisten katseilta." Tuskin tällainen kuvittelu voi olla goldeilla kotoperäinen, heille kun, kuten muillekin Pohjois-Siperian kansoille, tuo tarussa mainittu rakennustapa on vieras.
Mongolien, burjattien ja kalmukkien tarustossa on maailmanvuoren nimenä Sumbur, Sumur eli Sumer, jossa helposti tuntee intialaisen keskusvuoren, Sumerun, nimen ja johon liittyvät uskomukset ovat valmiina Intiasta tulleen sivistysvirtauksen mukana kulkeutuneet Keski-Aasian kansoille. Onko tähän Sumeru- eli Meruvuoren kuvitelmaan alunperin antanut aihetta Himalajan vuoristo, kuten on oletettu, on vaikea ratkaista. Jo niin varhain kuin sen tunnemme, on se ollut kosmogoninen kuvitelma.
Ennenmainittua maailmanpatsasta muistuttaa maailmanvuori paitsi siinä, että sen on uskottu kohoavan maanpiirin keskuksesta, myös siinä, että sen huippu ylettyy pohjantähden kohdalla olevaan taivaannapaan. Yleensä vallitseekin käsitys, että maailmanvuori on pohjoisessa, missä myös on vuoren huipulla sijaitseva ylijumalan asunto tai "kultainen istuin". Senvuoksi eräiden uskontojen piirissä käännytään taivaanjumalaa palvottaessa pohjoista kohti. Niin ovat menetelleet mm. mandealaiset sekä Keski-Aasian buddhalaiset, joista jo Ruysbroeck 1200-luvulla kertoo: "He rukoilevat kaikki kääntyneinä pohjoiseen päin." Samalla ilmansuunnalla oli alttarikuorikin näiden temppeleissä.
Maailmanvuoren asema ilmenee selvästi seuraavasta burjattien keskuudessa muistiinpannusta, intialaisen maailmankatsomuksen värittämästä tarusta: "Alkujaan oli ainoastaan vettä ja kilpikonna, joka tuijotti veteen. Jumala käänsi tämän eläimen selälleen ja loi sen vatsalle maailman. Kilpikonnan kullekin jalalle hän muodosti maanosan, mutta sen navalle hän perusti Sumbur-vuoren. Tämän vuoren huippuna on pohjantähti." Toisessa tarussa, jossa Sumbur-vuoren huipulle on sijoitettu temppeli, sanotaan, että pohjantähti on tämän temppelin tornin kultainen kärki.
Tarkoin tätä vastaava on keskusvuoren asema myös intialaisessa maailmankuvassa. Kirfel, joka vertailee keskenään brahmalaisuuden, buddhalaisuuden ja jainalaisuuden kosmogonisia oppeja, lausuu niiden keskusvuorta koskevista aatteista: "Mitä tulee Meru-vuoren pääominaisuuksiin, pitävät nämä kolme oppijärjestelmää kauttaaltaan yhtä. Kunkin mukaan se on korkein vuori, joka kohoaa maakehän keskeltä ja tietenkin hallitsee koko maailmaa. Aivan sen päällä – vain jainalaiset eroavat tässä suhteessa – on pohjantähti, ja taivaankappaleet kiertävät sitä ahtaammissa tai laajemmissa kehissä." Näin käsittävät asian myös lamalaiset kalmukit kuvitellessaan, että kaikki tähdet vaeltavat Sumer-vuoren ympäri, ja että ne silloin, kun ne eivät ole nähtävissä, ovat kätkeytyneet mainitun vuoren taakse.
Samalla ilmansuunnalla kohoavan kosmillisen vuoren tunsivat jo ammoin Etu-Aasian suuret kulttuurikansat. Myös raamatussa esiintyy tämä kuvitelma, esim. Jesajan kirjan 14:nnessä luvussa, missä Babylonin ylpeätä kuningasta, joka halusi "asettaa itsensä korkeimman vertaiseksi", moititaan seuraavin sanoin: "Ajattelithan sydämessäsi: minä tahdon nousta taivaaseen ja kohottaa istuimeni Jumalan tähtien yläpuolelle, minä tahdon istuutua (jumalien) kokousvuorelle pohjan perillä."
Vaikka tuon keskusvuoren kuvitelma, kuten itse vuoren nimikin todistaa, on Intiasta käsin vaeltanut mongoliheimojen keskuuteen, on sama uskomus ilmeisesti toistakin tietä tullut Keski-Aasiaan. Aivan kuin Abakanin tatarit ynnä eräät muut Siperian tatariheimot ovat iranilaisetkin nimittäneet maakehän keskusvuorta, Haraberezaitia, "rautaiseksi vuoreksi", johon Bundahisn-kirjan mukaan kaikki tähdet, sekä kiinto- että kiertotähdet, ovat sidotut ja jonka ympäri ne liikkuvat. Epäilemättä Persiasta peräisin on myös Altain tatarien tarustossa esiintyvä Sürö vuori, kuten ne seitsemän jumalaakin, joiden uskotaan asuvan tällä vuorella ja joiden nimitys kudai on persialainen lainasana. Lisäksi löydämme Bundahisn-kirjasta vastineen tuolle turkinsukuisten kansain käsitykselle, että keskusvuori on vähitellen kasvanut nykyiseen mittaansa.
Kuten tunnettua, olivat maailmanvuorta koskevat kuvitelmat keskiajalla
Euroopassakin vallalla. Muistomerkkinä tästä kansanomaisesta
käsityksestä on islantilaisessa Eddassa säilynyt nimi Himinbjorg
('taivaanvuori'), ja sama kuvittelu esiintyy mm. seuraavassa
suomalaisessa Tulensyntyrunossa: Miss on tulta tuuiteltu,
Vaaputettu valkeata?
Tuolla taivahan navalla,
Kuulun vuoren kukkulalla.Verratessamme turkinsukuisten kansain maailmanvuorta koskevia perinnäiskäsityksiä keskenään huomaamme kaksi erilaista kuvitelmaa, toisen mukaan mainittu vuori sijaitsee maakehän keskessä, toisen mukaan taas tämä vuori on itse taivaassa. Todennäköistä on kuitenkin, että edellinen on jälkimmäistä alkuperäisempi. Ainakin ne kosmogoniset käsitykset, jotka ovat olleet esikuvina, tukevat tätä oletusta. Samoinkuin muinaispersialaisten ja intialaisten oli babylonilaistenkin maailmanvuori (sumerilaisten harsag (gal) kurkurra ja seemiläisten shad matati) maakehän keskusvuori, jonka perustus oli alkumeressä (apsu). Alkumereen sijoittavat tämän vuoren myös eräät keski-aasialaiset tarut. Muudan niistä kertoo, miten alkujaan ei ollut maata, vaan ainoastaan alkumeri ja tuo merestä kohoava vuori. Vuoren huipulla oli temppeli, jossa asui 33 tengeriä eli jumalaa. Vasta sen jälkeen kun tengerit olivat heittäneet alas hiekkaa, syntyi maa, jonne kaksi jumalaa, mies- ja naispuolinen, astui kansoittamaan maata jälkeläisillään. Tarumme mainitsemat 33 tengeriä vastaavat intialaisen Sumeru-vuoren 33 jumalaa.
Alkumereen sijoittaa keskusvuoren vielä seuraava Intiasta Keski-Aasiaan vaeltanut taru, jossa kerrotaan, miten Otshirvani (< Indra, intial. ukkosjumala) Garide (< intial. Garuda)-kotkan hahmoon muuttautuneena tarttuu alkumeressä elävän Losun nimisen jättiläiskäärmeen päähän, joka ruiskuttaa suustaan myrkkyä aivan kuin Midgard-käärme islantilaisessa tarustossa, ja miten hän vedettyään ja kierrettyään tämän tarukäärmeen kolmesti Sumer-vuoren ympäri murskaa sen pään. Käärme on niin suuri, että vaikka sen pää on vuoren huipulla j ruumis kolmesti kierrettynä keskusvuoren ympäri, niin pyrstö on yhä vieläkin meressä. Aivan samassa asennossa näemme käärmeen eräissä muinaiskreikkalaisissa rahoissa maannapaa esittävän kekomaisen esineen ympärillä, mikä yhtäläisyys ei voi olla pelkästään sattuman aiheuttama.
Kalmukkien tarustossa maailmanvuori esiintyy lisäksi luomisen välineenä. Sen mukaan syntyi näet maailma siten, että neljä mahtavaa jumalaa tarttui yhteisvoimin Sumer-vuoreen, jota tällöin ilmeisesti kuvitellaan patsaan muotoiseksi, ja pyörittivät sitä alkumeressä, aivan kuin kalmukkivaimo kirnuessaan pyörittää mäntää. Kun meri täten joutui ankaraan liikkeeseen, syntyivät siitä mm. aurinko, kuu ja tähdet. Epäilemättä samaa tarkoittaa derbyttien kertomus, jonka mukaan muudan olento, kun ei vielä ollut aurinkoa eikä kuuta, ryhtyi alkumerta sekoittamaan 10.000 syltä pitkällä tangolla saattaen siitä esille auringon ja kuun. Samanlaista maailman luomista kuvailee lisäksi mongolien taru, jossa kerrotaan, miten muudan taivaasta tullut olento sekoittamalla alkumeren nestettä "rautaisella sauvalla" sai osan nestettä tiivistymään maaksi.
Näillä kuvitelmilla on vastineensa brahmalaisten kosmogoniassa, jossa esitetään, miten jumalat ja demonit pyörittämällä tuota tarunomaista keskusvuorta ovat luoneet maailman. Intialaisten kuvissa, joissa tätä tapahtumaa pyritään esittämään havainnollisesti, näemme tämän vuoren pyörivän alku- eli elementtimerta tarkoittavassa "maitomeressä" kilpikonnan selässä. Vuoren ympäri on kierretty Vasuki niminen tarukäärme, jonka pääpuolessa ovat eläinpäiset demonit ja pyrstössä jumalat. Kun kumpikin joukko herkeämättä kiskoo käärmettä, joutuu vuori olemaan alituisessa liikkeessä. Vähitellen tämä liike on tuosta salaperäisestä merestä esiinkutsunut nykyisen maailman ja kaiken, mitä siihen sisältyy.
Tämä intialainen kuvitelma on siinä suhteessa varsin kiintoisa, että se on pyrkinyt taivaanakselin säännöllisen liikkeen avulla selittämään maailman muodostumista ja elämän alkuperää. Kun myös auringon, kuun ja tähtien on uskottu ilmaantuneen taivaalle tuon pyörivän liikkeen tuloksena, on ymmärrettävää, että ne yhä edelleen ovat jääneet kiertämään tuota kaiken olevaisen keskusta, Todennäköisesti jumalat ja demonit, jotka maailmanpatsasta pyörittävät, edustavat tässä vuorottaista valon ja pimeyden, päivän ja yön vaihtelua.
Pisimmälle kehitettynä esiintyy se maailmankuva, jonka keskuksen muodostaa Sumeru-vuori lamalaisuuden mukana Keski-Aasiaan tulleissa opeissa. Kalmukkien keskuudessa tehtyjen muistiinpanojen mukaan on maailmankaikkeuden kaikki mittasuhteetkin tarkoin määrätyt. Keskusvuoren korkeus on 80.000 pk. valtameren pinnasta ylöspäin ja yhtä syvässä on sen perustus maailmanmeressä, missä se lepää kultakerroksen päällä, jota taas vuorostaan kilpikonna kannattaa. Sumerun ympärillä sijaitsee seitsemän renkaan muotoista "kultaista" vuorijonoa, jotka seitsemän merta erottaa toisistaan. Luonnollisesti nämä meretkin ovat renkaanmuotoisia. Mitä lähempänä vuorijonot ovat itse keskusvuorta, sitä korkeampia ne ovat. Ensimmäisen korkeus on 40.000, toisen 20.000, kolmannen 10.000, neljännen 5000, viidennen 2500, kuudennen 1250 ja seitsemännen eli äärimmäisen 625 pk. Samoinkuin korkeus on vuorten välinen etäisyys tarkoin määrätty. Mitä korkeampia vuoret ovat, sitä etäämpänä ne ovat toisistaan. Ensimmäisen rengasvuoren etäisyys keskusvuoresta on yhtä monta pk. kuin itse keskusvuori on korkea eli siis 80.000 pk. Toisen etäisyys taas ensimmäisestä yhtä suuri kuin tämän korkeus eli 40.000 pk. Ja niin yhä edelleen. Kaikkien yllämainittujen sisämerien vesi on makea, mutta seitsemättä rengasvuorta ympäröi suuri suolainen valtameri, jota vuorostaan kiertää "rautainen" 31.272 pk. korkea vuorirengas. Tämä rautainen rengas, jonka ympärysmitta on 3.602.625 pk. ja joka sijaitsee 322.000 pk:n päässä lähimpänä olevasta vuorijonosta, muodostaa maailman ulkoreunan.
Itse Sumeru-vuori on pyramiidin muotoinen. Sen meren tasalla olevan leikkauksen ulkopiiri on 2.000 ja huipun pinta-alan 3 1/2 pk. Pyramiidin eri ilmansuuntia kohti olevilla sivupinnoilla on kullakin oma erikoinen värihohteensa. Eteläinen kylki on sininen, läntinen punainen, pohjoinen keltainen ja itäinen valkoinen. Näiden eri värien selitetään johtuvan Sumerun sivupintoja verhoavasta jalokivi- tai metallipeitteestä.
Sen eteläisen kyljen peittää näet siniseltä siintävä ja läntisen punaiselta hohtava jakiviverho, pohjoiseen päin viettävä pinta on kultaa ja itään päin viettävä hopeaa. Nämä neljä väriä antavat värityksensä myös vastaavalla ilmansuunnalla sijaitsevalle maailmanosalle. Senvuoksi etelää nimitetään siniseksi, länttä punaiseksi, pohjoista keltaiseksi ja itää valkoiseksi ilmansuunnaksi.
Kullakin ilmansuunnalla sijaitsee suolaisessa valtameressä erikoinen manner, joita näin ollen on neljä eli yhtä monta kuin eräässä jo ennenmainitussa tarussa. Näitä mantereita kuvitellaan suuriksi saariksi, joiden kunkin kummallakin sivulla vielä on pienempi saari, joten noiden maailmankeskustaa ympäröivien saarien kokonaislukumäärä on 12. Epäilemättä tässä käsityksessä, jota ei voi johtaa minkäänmoisista maantieteellisistä tosiasioista, piilee itämais-kosmogoninen, eläinradan 12 kuvioon perustuva usko. Eläinrataa ovat jo Etu-Aasian muinaiskansat kuvitelleet "taivaan mantereeksi". Samoinkuin siellä on täällä alhaallakin 12 maata.
Noissa neljällä taholla sijaitsevissa maanosissa asuu ihmisiä, jotka eroavat toisistaan ennenkaikkea kasvojensa muodon puolesta. Eteläisen eli sen maanosan asukkailla, johon alkujaan Intia, myöhemmin monet muutkin maat sisältyvät, on soikeat kasvot. Läntisen maanosan asukkailla taas pyöreät, pohjoisen neliönmuotoiset ja itäisen kuunsirppiä muistuttavat kasvot. Itse maanosatkin ovat saman muotoiset.
Tämä ihmeellinen maailmankuva, joka vähäisiä eroavaisuuksia lukuunottamatta vallitsee Tiibetissä ynnä muualla buddhalaisuuden piirissä, on ilmeisesti kehittynyt sulattamalla itseensä eri aineksia. Omituista on, että tuo ilmansuuntiin liittyvä värikuvitelma tavataan paitsi Aasiassa myös eräillä Pohjois-Amerikan intiaaniheimoilla. Luonnollisesti saattavat ilmansuuntien värit vaihdella eri kansojen uskomuksissa. Kiinalaiset ovat kuvitelleet itää siniseksi, etelää punaiseksi, länttä valkoiseksi ja pohjoista mustaksi. Intialaisessa Purana-kirjallisuudessa itä tavallisesti on valkoinen, etelä keltainen, länsi musta ja pohjoinen punainen. Pohjois-Amerikan intiaanien ilmansuuntien päävärit ovat olleet musta, valkoinen, keltainen ja sininen tahi musta, valkoinen, punainen ja vihreä (sininen). Tällä värikuvittelulla näyttää olleen vastineensa myös Etu-Aasian vanhoilla sivistyslähteillä. Sitä osoittaa mm. juutalaisten taru, jonka mukaan Jumala luodessaan ihmisen maakehän keskipisteessä keräsi sitä varten punaista, mustaa, valkoista ja ruskeata maata maailman neljältä nurkalta. Kalmukkien ilmansuuntien värit perustuvat Intian myöhempään kirjallisuuteen, jonka mukaan Meru-vuoren eteläinen puoli on safirinsininen, läntinen korallinpunainen, pohjoinen kultainen ja itäinen hopeainen.
Nuo yllämainitut "seitsemän kultaista rengasvuorta", jotka tarkoin määrättyjen välimatkojen päässä kiertävät pohjantähteen ylettyvää keskusvuorta, vastaavat Etu-Aasian kansain käsitystä seitsemästä kiertotähtikehästä. Noita "vuorien" välisiä mittasuhteita kerrotaan buddhalaisten arkkitehtien pitävän silmällä rakentaessaan pagodeja, joiden tarkoituksena on kuvata taivasta jumalien asuntona. Onpa Merua esittämään toisinaan käytetty myös keinotekoisesti valmistettuja "vuoria", jommoisia mm. Intian kuninkaat ovat rakennuttaneet. Muudan sellainen v:lta 1027 on Benares kaupungin läheisyydessä.
Vastaavanlaisia pyhäkköjä tavataan mongolienkin keskuudessa. Tavallisesti ne sijaitsevat ylävällä ja rehevällä paikalla veden läheisyydessä. Niiden rakennustapaa ja ulkomuotoa Banzarov kuvailee seuraavin sanoin: "Valitulla kummulla mitataan säännönmukainen aluepiiri, johon maasta ja kivistä tehdään kohoke. Sille asetetaan esineitä, kuten sotisopa ja kypärä sekä vaatteita, vieläpä erilaisia ruokia, astioita, silkkikankaita ja lääkeaineita. Sivuille varataan myös erikoisia koristuksia. Kohokkeelle istutetaan sitäpaitsi puita, Pystytetään Garuda-linnun kuvia tai siihen pistetään vanhan tavan mukaisesti jousi, nuolia, keihäs ja miekka. Obon – joksi mongolit tätä pyhäkköä nimittävät – tulee olla monikerroksinen eli -penkereinen, ja joka penkereellä tulee olla omat esineensä ja koristuksensa, mm. erinäisten eläinten ja lintujen kuvia, kiviä sekä lehtisiä, joihin on kirjoitettu rukouksia. Suurimman kohokkeen ympärille tehdään vielä 12 pienempää, niin että niitä kaikkiaan on 13, jommoisena tämä pyhäkkö esittää koko maailmaa, sellaisena kuin buddhalaiset sitä kuvittelevat, so. keskimmäinen kohoke vastaa Sumerua ja muut pienemmät kahtatoista maanosaa."
Tämä kuvaus, joka ei kaipaa lähempää selitystä, osoittaa, mitenkä Keski-Aasiassa vieraita esikuvia noudattamalla on ryhdytty rakentamaan pyhäkköjä, joiden aatteellinen vastine on vaatimattoman "maailmanpatsaan" muodossa ollut turkinsukuisilla kansoilla jo tätä ennen. Vaikka myöhemmät pyhäköt kuvaavatkin vuorta ja näiden edelläkävijät taas patsasta, on niiden tarkoitus itse asiassa sama. Samoinkuin ostjakit puhuvat "Rautapatsasmies-isästä", samoin ovat Keski-Aasian kansat nimittäneet Sumer-vuorta "isäksi" ja sellaisena sitä palvoneet uhrijuhlissaan. Kun kummastakin tehty kuva on, kuten "maannapa" Veda-kirjallisuudessa, merkinnyt pyhäkköä yleensä, on ymmärrettävää, että niiden ääressä on saatettu kääntyä mitä erilaisimpien jumalien ja haltiain puoleen. Banzarov huomauttaa, etteivät mongolit mainituissa pyhäköissään tätä nykyä toimita teurasuhreja, vaan sen sijaan uhraavat hedelmiä, maitoa, viinaa, juustoa ym. kohdistaen rukouksensa paitsi paikallisiin, myös kaikkien seutujen haltioihin, varsinkin sellaisten seutujen, jotka ovat buddhalaisille tärkeät, mutta ennenkaikkea oman kotimaan eri äärien haltioihin. Menojen päämääränä on "nykyisen elämän onni, kansan menestys, karjan lisääntyminen, varallisuuden karttuminen, pahojen henkien poistaminen ja tautien karkoittaminen". Pyhäkön ääressä on lisäksi ollut tapana pirskoittaa karja vihkivedellä. Menojen loppuosan ovat muodostaneet kilparatsastukset, painit ja kemut kansanomaiseen tapaan.
Yllämainitunlaiset muistomerkit ovat uskonnontutkimukselle perin arvokkaat, ne kun samalla ovat omiansa luomaan valoa sen pyhäkön vaatimattomaan alkuun, jonka kehittyneitä sukulaisia ovat ja ovat olleet monet upeat temppelit, kuten intialaisten loistavat pagodit ja todennäköisesti myös Mesopotamian kuuluisat, jo vuosituhansia raunioina olleet porrastornit.
Maailmanpuu.
"Maan navalla, kaiken keskipisteessä", kertoo altailainen taru, "kohoaa jättiläiskuusi, maan puista korkein, jonka latva ylettyy bai-ülgänin (ylijumalan) asunnolle". Toisinaan näemme tämän maailmanpuun myös altailaisen noitarummun kalvolle piirrettynä. Sen toisella puolella on aurinko, toisella kuu; puu itse on jonkinlaisella korokkeella, todennäköisesti kummuksi tai vuoreksi kuvitellulla maannavalla. Useissa taruissa sanotaankin nimenomaan, että tämä puu kohoaa keskusvuoren huipulta. Sellaisena sen esittää mm. Abakanin tatarien sankariruno mainitessaan, että "maakehän keskellä on rautainen vuori" ja että "tällä rautaisella vuorella on valkoinen seitsenoksainen koivu". Mongolien taruissa, joissa maailmanvuorta kuvitellaan tylppäkärkisen pyramiidin kaltaiseksi, maailmanpuu on sijoitettu vuoren nelikulmaisen laen keskelle. Puun korkeutta kuvaa käsitys, että kun sen latvasta katsoo alas, niin maailmanmeressä oleva maa näyttää pieneltä kuin hevosenkavio, tai että kun sieltä pudottaa härän kokoisen kiven, niin se ennättää maahan vasta 50 vuoden kuluttua ja on sillä välin pienentynyt lampaan kokoiseksi.
Mutta johtuen siitä, että maakehän keskusvuoren uskotaan ylettyvän taivaaseen, vieläpä kätkevän huippunsa taivaankerrosten yläpuolelle, on itse puukin erinäisten uskomusten ja tarujen mukaan sijoitettu itse taivaaseen.
Keski-aasialaiset tarut kertovat lisäksi, että tuo mahtava, maailmaa hallitseva puu on alkujaan ollut vain vaatimaton vesa. Samoinkuin maailmanpatsas ja maailmanvuori on sekin ollut kehityksen alainen. Maailmanpatsasta, jonka muunnoksena maailmanpuuta lieneekin pidettävä, jälkimmäinen muistuttaa paitsi asemansa ja asentonsa puolesta myös siinä, että jumalat tätäkin ovat käyttäneet ratsujensa sitomispaaluna. Lisäksi on maailmanpuuta samoinkuin -patsasta kuviteltu monikerroksiseksi tai -jatkoiseksi. Niinpä Vasjuganin ostjakkien shamaninlauluissa, joissa ilmeisesti on tatareilta saatuja kuvitelmia, sanotaan tässä puussa, kuten itse taivaassakin, olevan seitsemän kerrosta. Useimmiten kuitenkin selitetään, että puheena oleva puu kohoaa taivaan eri kerrosten tai kehien puhki, samalla kun se maakehän keskusvuoren lailla työntää juurensa maanalaisiin syvyyksiin.
Tämän maanpäällisen puun vastine kummittelee Siperian tatarien
tarustossa myös maanalaisessa maailmassa, joka yleensä kuvastaa
maanpäällistä maailmaa. Tällaisesta manalanpuusta puhutaan mm. M.A.
Castrénin esittämässä Altain tatarien tarussa, jossa kerrotaan Kubaiko
nimisen sankarineidon manalanmatkasta tuonelanherran, Irle-kanin,
puheille. Eräs neuvonantaja opastaa näet neitoa täällä seuraavin
sanoin: "Kun vaellat tätä tietä, tulet joen rannalle, joka juoksee
korkean vuoren juurella. Joen partaalla näet kivisen rakennuksen, jossa
on 40 nurkkaa ja jossa Irle-kan asuu. Rakennuksen edustalla on yhdeksän
samasta juuresta kasvavaa lehtikuusta. Tämä on patsas, johon yhdeksän
Irle-kania sitoo ratsunsa." Vaikka tarussamme siis puhutaankin
yhdeksästä puusta, näyttää kuitenkin siltä kuin kysymys olisi vain
yhdestä, jossa on yhdeksän haaraa. Sitä osoittavat seuraavat tarumme
sanat: "Ennenkuin neito astui sisään (Irle-kanin asuntoon), pysähtyi
hän lehtikuusen ääreen ja näki siinä näin kuuluvan kirjoituksen: 'Kun
Kudai ('jumala') loi maan ja taivaan, luotiin samalla tämä lehtikuusi,
ja lukuunottamatta Irle-kania ei yksikään ihminen eikä eläin ole tähän
päivään asti saapunut elävänä sen juurelle'."Goldien kuvittelun mukaan maailmanpuita on kolme: yksi on taivaassa, missä sielut ennen syntymää oleskelevat linnunpoikasten hahmossa, toinen on maan päällä ja kolmas manalassa.
Vaikka maailmanpatsaalla ja -puulla onkin yhteisiä piirteitä, ilmenee niissä kuitenkin huomattava eroavaisuus, ennenkaikkea siinä, että jälkimmäistä kuvitellaan eläväksi puuksi, jonka oleellisin ominaisuus on tuoreus ja mehevyys. Eri kansojen tarut sijoittavatkin tämän puun tavallisesti lähteen, joen tai jonkin suuremman veden partaalle tahi itse veteen. Ostjakit puhuvat "taivaankeskuksen vetisestä merestä", jonka partaalla tämä suuri puu kasvaa. Millaiseksi vettä, josta maailmanpuu imee ravintonsa kuvitellaan, ilmenee mm. seuraavasta Minusinskin piirin tatarien runosta:
Kahdentoista taivaan puhki
kasvaa vuoren kukkulalla
koivu ilman autereessa.
Kultaiset on koivun lehdet,
kultainen on koivun kuori.
Maassa juurella sen allas
täynnä elämän on vettä,
siinä kultainen on malja...
Koivun luona vartioiden
valvoo Kudain asettama
vanha, uljas Tata-urho
kera ratsun kellanruskeen.Ihmeellisen elämän- ja kohtalonpuun tuntevat myös osmanit. jotka nimittävät sitä tuba-puuksi. Se kasvaa taivaan keskellä ja on niin mahtavan suuri, että siinä on miljoonia lehtiä, joista kukin kuvastaa ihmiselämää. Joka kerta kun joku ihminen kuolee, putoaa tästä puusta aina yksi lehti. Persian muhamedilaiset kuvittelevat tämän taivaallisen tuba-puun kasvavan lähteen partaalla.
Mongolien tarustosta taas tapaamme suuren zambu nimisen puun, jonka tyvipuoli on syvällä Sumer-vuoren juurella, mutta jonka latva ylettyy mainitun maailmanvuoren yli. Puu tuottaa hedelmiä tengerien eli jumalain ravinnoksi. Jumalien osaa kadehtien vuoren syvänteissä asuvat asura-demonit kerran huusivat jumalille: "Miksikä te syötte puusta, joka on meidän omamme, se kun kohoaa meidän maastamme?" Vihdoin syttyi sota kummankin riitapuolen välille, kunnes asurat lopulta kukistettiin. Paitsi Sumer-vuorta ovat myös yllämainitut asurat todistuksena siitä, että tämä mongolien taru on saatu Intiasta käsin. Intialaiset kuvittelevat näet asura-jättiläisten asuvan Sumerun syvissä onkaloissa, mistä niiden sanotaan tehneen hyökkäyksiä Indraa ja muita jumalia vastaan. Mutta itse zambukin, josta jumalat saavat ravintonsa, on intialaisten elämänpuu, jambu. Buddhalaisen mytologian mukaan tässä puussa on 16 suurta oksaa ja pieniä lukemattomat määrät. Sen punertavanharmaat lehdet ovat hienot kuin paras silkki ja sen kukat kullanhohtavat. Sen hedelmien sisässä on satoja makeita, hanhenmunankokoisia pähkylöitä, jotka karkoittavat kaikki taudit. Puun kullankeltainen mahla valuu sulavan voin lailla. Olennot, jotka asuvat sen läheisyydessä saavat ravintonsa tästä elämänpuusta.
Saman zambu-puun Pallas kertoo kalmukeilta saamiensa tietojen perusteella sijaitsevan maan keskipisteessä, Otshir-orron nimisessä paikassa Dsomaloiba-virran partaalla. Puun kuvitellaan kunakin syksynä tuottavan kypsiä, hyvännäköisiä ja -makuisia hedelmiä, jotka ovat vaununpyörän kokoisia. Pudottuaan virtaan ne kulkeuuvat sen mukana valtamereen, missä Lu-kan, lohikäärme-kaani, mitä käyttää ravinnokseen.
Ilmeisesti intialaisen kulttuurin perintöjä on myös Sumatran batakkien djambu-barus, taivaallinen jättiläispuu, jonka lehtiin taivaanjumala, Mula-djadi, on kirjoittanut ihmisten kohtalot. Joka kerta kun ihmisen syntyessä tämän "sielu" (tondi) sammuu taivaasta, on sen ollut anottava yksi lehti tästä kohtaa. Mitä tälle lehdelle silloin oli kirjoitettu, sellaiseksi muodostuu asianomaisen ihmisen elämä. Toisen tarun mukaan on taivaanjumalan luona kaksi vaimoa, jotka oleskelevat djambubarus-puun alla ja jotka syövät sen hedelmiä. Kummallakin on oma määrätty tehtävänsä. Toinen punnitsee, toinen taas kirjoittaa elämänpuun lehtiin kunkin syntyvän kohtalon. Siitä päivin se on säädetty ja pysyy muuttumattomana.
Tällainen kohtalojen kirjoittajatar kansalla, joka itse on kirjoitustaitoa vailla, ei voi olla huomiota herättämättä. Vastaavan jumalattaren tapaamme jo muinaisegyptiläisten muistomerkeistä. Täällä kohtalonjumalatar, Sekhait, apulaistensa kera kirjoittaa taivaallisen puun lehtiin puun alla istuvan kuninkaan kohtalot.
Palataksemme jälleen Keski-Aasiaan, emme mongolien ja kalmukkien elämänpuun juurelta tapaa Minusinskin tatarien runossa mainitun tatarien esi-isän, Tata-urhon, vastinetta. Tällainen sankari, jonkin kansan tai ihmissuvun esi-isä, esiintyy kuitenkin useiden muiden kansojen tarustossa elämänpuun alla. Niin on asian laita myös jakuttien kansanrunoudessa, missä tuohon elämää uhkuvaan puuhun liittyy eräitä muitakin kiintoisia kuvitelmia.
Kahdeksanreunaisen maan keltaisella navalla, niin kertoo muudan sikäläinen taru, on rehevä kahdeksanoksainen puu. Sen kaarna ja pahkat ovat hopeaisia, sen mahla kullanhohtava, sen kävyt ovat kuin yhdeksänkyhmyiset maljakot ja lehdet laajat kuin hevosennahka. Puun latvasta valuu vaahdoten jumalallinen, kellertävä neste. Kun ohikulkijat sitä nauttivat, virkistyvät väsyneet ja nälkäiset tulevat kylläisiksi.
Tämän kaikkea elävöittävän puun alue on jakuttien tarujen mukaan "ensimmäisen ihmisen" asuinpaikka eli siis jonkinlainen paratiisi. Kun "ensimmäinen ihminen" maailmaan ilmaannuttuaan haluaa tietää, minkä vuoksi hän on olemassa, astuu hän tuon jättiläispuun luokse, jonka latva kohoaa "kolmikerroksisen taivaan puhki" ja jonka "oksia myöten valuu vaalea neste tuottaen sitä nauttivalle autuuden", huomaa hän, mitenkä ihmepuun runkoon ilmaantuu aukko, josta muudan naisolento näyttäytyy vyötäröitään myöten ja ilmoittaa hänelle, että hän on ilmestynyt maailmaan tullakseen ihmissuvun kantaisäksi.
Eräs saman tarun toisinto nimittää tätä ensimmäistä ihmistä "valkoiseksi nuorukaiseksi". "Avaran, liikkumattoman syvyyden yläpuolella, taivaan seitsemän kerroksen, yhdeksän kehän alapuolella, keskimmäisessä paikassa, maan navalla, hiljaisimmassa maankohdassa, missä kuu ei vähene eikä aurinko alene, missä vallitsee kesä ilman talvea ja käki herkeämättä kukahtelee, oli 'valkoinen nuorukainen'." Hän läksi käyskentelemään nähdäkseen, minne hän oli ilmaantunut ja millainen hänen asuinpaikkansa oli. Idässä oli avara vaaleahko kenttä, sen keskellä mahtava kumpu ja kummulla suuri jättiläispuu. Puun pihka oli läpikuultava ja hyvätuoksuinen, sen kaarna ei koskaan kuivunut eikä halkeillut, sen mahla oli hopeanhohtava, sen rehevät lehdet eivät milloinkaan surkastuneet ja sen kävyt olivat kuin rivi alassuin käännettyjä maljoja. Puun latva kohoutui taivaan seitsemän kerroksen yli ollen ylijumalan, ürün-ai-tojonin, hevospaaluna ja sen juuret laskeutuivat maanalaisiin syvyyksiin, missä ne olivat sikäläisten taruolentojen asuntopylväinä.
Astuessaan etelään päin "valkoinen nuorukainen" näki vihreän ruohokentän keskellä tyynen "maitojärven", jota ei mikään tuulenhenki saanut väreilemään ja jonka rannalla oli piimäisiä soita. Pohjoisessa oli tumma metsä, jonka puut humisivat päivät ja yöt ja jossa liikkui kaikenlaisia eläimiä. Metsän takana kohosivat korkeat vuoret, joilla oli päässään valkoiset ikäänkuin jäniksennahkaiset lakit. Vuoret nojautuivat taivasta vastaan ja suojelivat tätä paikkaa kylmiltä tuulilta. Lännessä kasvoi matalapensainen viidakko ja sen takana häämöitti yksikseen olevia tylppäpäisiä vuoria.
Tällainen oli maailma, jossa "valkoinen nuorukainen" näki päivänvalon. Yksinäiseen oloonsa ikävystyneenä hän astui tuon maailmanpuun luokse ja lausui: "Kunnioitettu korkea herratar, puuni ja asuinpaikkani haltiatar, kaikki, mikä elää, on parittain ja synnyttää jälkeläisiä, mutta minä olen yksin. Haluan lähteä matkalle ja etsiä itselleni vertaiseni puolison, tahdon koetella voimiani kaltaisteni kanssa, tahdon tutustua ihmisiin ja elää, kuin ihmisen tulee. Älä kieltäydy antamasta minulle siunaustasi, rukoilen sinua nöyrin, kumarretuin päin ja notkistetuin polvin."
Tällöin alkoivat puun lehdet tohista ja niistä tihkui hieno maidonvalkoinen sade "valkoisen nuorukaisen" päälle. Tuntui lämmin tuulenhenki, ja samalla puu alkoi narista, jolloin sen juurien alta kohoutui esiin muudan naisolento vyötäröitään myöten. Tätä puun ja paikan haltiatarta kuvaa tarumme keski-ikäiseksi, vakavakatseiseksi naiseksi, jolla oli vapaina hulmuvat hiukset ja paljaat rinnat. Uhkuvista rinnoistaan haltiatar tarjosi maitoa nuorukaiselle, joka juotuaan heti tunsi, mitenkä hänen voimansa kasvoivat satakertaisiksi. Samalla haltiatar lupasi nuorukaiselle kaikkea onnea ja siunasi hänet, niin ettei vesi, tuli, rauta eikä muukaan voisi häntä vahingoittaa. On itsestään selvää, ettei tämä taru ole voinut syntyä jakuttien keskuudessa Pohjois-Siperian koleassa ilmanalassa, vaan paljon rikkaamman ja rehevämmän luonnon helmassa. Käyttämällä hyväksemme ylläolevaa luonnonkuvausta, missä nuo pohjoiseen sijoitetut "valkoisella jäniksennahkalla" päällystetyt vuoret epäilemättä tarkoittavat lumipeitteisiä vuoria, voimme lähteä etsimään tämän kertomuksen kotimaata seuduilta, missä tavataan tarumme edellyttämät maisemat, rehevä luonto ja lumipeitteiset vuoret. Katseemme kääntyy tällöin joko Pohjois-Intiaan tahi Etu-Aasiaan. Emme kuitenkaan tarumme mainitsemaa maisemaa voi sellaisenaan käyttää oppaanamme, sillä mm. "maitojärvi" kuuluu itse maannavan kuvitteluihin.
Ennenkuin ryhdymme taruamme lähemmin tarkastamaan, esitämme vielä eräitä lisäpiirteitä, joita tapaamme Middendorffin julkaisemista jakuttilaisista kielennäytteistä. Niissä tätä ensimmäistä ihmistä, "jakuttien kantaisää", nimitetään "vaivojen ja syiden alaiseksi yksinäiseksi mieheksi" (Äräidäh-buruidah ar-soghotoh). Kerrotaanpa hänen asunnostaankin, joka sijaitsee keskellä kenttää ja jossa on neljä hopeanhohtavaa nurkkaa, 40 ikkunaa, 50 pylvästä ja 30 kattohirttä; seinät ja kultainen lattia ovat nelikerroksiset, hopeainen katto kolmikerroksinen. Itse puuta kuvaillaan seuraavin sanoin: "Kun hän astuu asuntonsa itää kohden suunnatulta kuistilta seutua katselemaan, niin on hänen edessänsä puiden kuningas, joka kasvaa ruohikon keskellä. Tämä puu, jonka yläpuolella väreilee sininen ilma, on niin vanha, ettei sen vuosisatoja voida laskea. Sen juuret ulottuvat manalan läpi ja sen latva kohoaa yhdeksän taivaan puhki. Sen jokaisen lehden pituus on seitsemän syltä ja sen jokaisen kävyn yhdeksän syltä. Puun juurien alta kuohuu 'ikuinen vesi'. Kun sen vanhaksi käynyt, nälkiintynyt ja uupunut, valkoinen tai tumma karja, lentävä tai juokseva riista juo tai nuolee mahlaa ja pihkaa, joka valuu tämän puun oksista ja kävyistä kerääntyen ja muodostuen kohisevaksi puroksi, saavuttaa se uudelleen entisen nuoruutensa ja yltäkylläisyytensä." Lisäksi kerrotaan, että kun puun haltiatar, "valkohapsinen, iäkäs jumalatar", joka ruumiiltaan on "kirjava kuin peltokana" ja jolla on rinnat suuret kuin "nahkasäkit", tulee esiin vyötäisiään myöten, niin puu naristen ja kitisten muuttuu yhä pienemmäksi, kunnes se jälleen, kun haltiatar on vetäytynyt takaisin, kohoutuu entiseen mittaansa. Tältä puun haltiattarelta saa tuo yksinäinen mies tietää, että hänen isänsä on taivaanjumala ar-tojon ja äitinsä kübäi-khotun, jotka niin pian kuin olivat hänet synnyttäneet, laskivat kolmannesta taivaasta maan päälle, jotta hänestä tulisi "ihmissuvun kantaisä". Samalla haltiatar ammentaa elämänvettä puun juurien alta ja kaataa sitä rakkoon, jonka tarjoaa suojatilleen sanoen: "Sido tämä vasemman käsivartesi alle, äärimmäisessä hädässä se pelastaa sinut." Myöhemmin tarussamme kerrotaan, mitenkä tämä sankari joutuu kaksintaisteluun pahan hirviön kanssa saaden tältä iskun sydämeensä ja mitenkä, kun rakko samalla särkyy ja sen sisältö valuu haavaan, sydän tervehtyy silmänräpäyksessä, antaapa tämä elämänvesi sankarillemme vielä yhdeksänkertaiset voimatkin.
Missä ja milloin tällainen elämänpuun kuvitelma alkujaan on syntynyt, on epätietoista. Sen sukulaisia tapaamme jo monilta Aasian muinaisilta sivistyskansoilta. Kuten tunnettua, kuvastuu seemiläisten vastaava usko raamatunkin kirjoista. "Ja Herra Jumala kasvatti maasta kaikkinaiset puut, ihanaiset nähdä ja hyvät syödä ja elämänpuun keskelle paratiisia" (I. Moos. 2:9). Aivan kuin jakuttien tarussa oleskelee ensimmäinen ihminen ja koko eläimistö täälläkin elämänpuun ääressä. Samoin on elämänpuun antama ravinto täälläkin kuolemattomuutta tuottava. Paitsi itse puun nimestä ja paratiisikertomuksesta ilmenee tämä käsitys myös seuraavista Ilmestyskirjan sanoista (2:7): "Sen, joka voittaa, minä annan syödä elämänpuusta, joka on Jumalan paratiisissa." Ja vielä tuollekin käsitykselle, että elämänpuun juurella virtaa elämänvesi löydämme vastineen saman kirjan toisista sanoista (22: 1-2): "Ja hän näytti minulle elämänveden virran... molemmin puolin virtaa seisoi elämänpuu, joka kasvoi kaksitoistakertaisen hedelmän, antaen hedelmänsä kunakin kuukautena, ja puun lehdet ovat kansojen tervehtymiseksi." Tässä, samoinkuin Hesekielin kirjassa (47:12), puhutaan siis elämänpuun terveyttä tuottavasta voimasta. Jakuttien taruissa on kuitenkin eräitä lisäpiirteitä, kuten tuo puun maitorintainen haltiatar, jota ei raamatussa mainita ja jota ei myöskään voida johtaa raamatun kertomusten pohjalla syntyneistä legendoista. Näin ollen herää kysymys, missä on jakuttien elämänpuun kuvitelman läheisin vastine.
Tarkan vastineen löytäminen näyttää kuitenkin tuottavan vaikeuksia. Tosin on olemassa paitsi raamatussa myös intialaisten ja iranilaisten kansain vanhassa tarustossa kertomuksia, joissa ensimmäinen ihminen oleskelee elämänpuun ääressä. Jo Rigveda (X, 135, 1) mainitsee, miten Yama, ihmissuvun kantaisä, ihanan puun juurella nauttii juomaa jumalien seurassa ja siellä isäntänä kestitsee vanhoja esi-isiä. Useimmiten tämä intialaisten paratiisi on sijoitettu kolmanteen taivaaseen, joka silloin näyttää olleen taivaan ylin kerros. Niin esim. Atharvaveda (V, 4, 3) mainitsee, että jumalien tyyssija, Asvattha-puu, on kolmannessa taivaassa; siellä on myös elämänvedenlähde, josta kuolemattomuuden juoma kuohuu esiin. Jumalien juomaa, somaa, tihkuu lisäksi itse puusta, jonka nimenä sen vuoksi onkin Asvattha-somasavana ja joka, kuten Chandogjaupanishad (VIII, 5, 3) kertoo, sijaitsee kolmannessa taivaassa Airammadija nimisen järven partaalla Brahman kultaisen asunnon edustalla.
Ilmeisesti ovat Intiankin tarut alkujaan kuvitelleet tämän jättiläispuun kohoutuvan itse maasta tai lähemmin sanottuna maan keskusvuorelta. Tässä suhteessa ansaitsee mainitsemista, että Rigvedan Yamaa vastaava iranilaisten Yima oleskelee juuri maanpiirin keskusvuorella, missä hän saattaa ihmiset ja eläimet kuolemattomuudesta osallisiksi. Nämä uskomukset näyttävät palautuvan jo indo-iranilaiseen aikaan. Kun keskusvuoren huipun on kuviteltu kohoavan kolmanteen taivaaseen, on ymmärrettävää, että puukin on tänne kohoutunut perustuksensa mukana. Vuoren asemasta taas johtuu, että manikealaiset kuvatessaan uuden elämän alkua saattoivat sanoa: "Alkuihminen saapuu silloin pohjantähden maailmasta." Tänne kolmanteen taivaaseen sijoitettua paratiisia ovat sekä intialaiset että iranilaiset kuvitelleet paitsi jumalien myös esi-isien asuntopaikaksi. Kolmannessa taivaassa on Altain tatarienkin paratiisi, missä on elämänveden lähde ja missä ihmisten esi-isät asuvat suvuttain huolehtien maan päällä asuvista jälkeläisistään. Samanlaisena hurskaiden päämääränä on taivaallinen paratiisi väikkynyt myös Kaksoisvirranmaan muinaisilla kulttuurikansoilla. Näyttää olevan vaikeata kuvitella kuolemattomuutta ilman sitä tuottavaa ravintoa. Jo muinaisbabylonilaiset tunsivat jumalten vuorella sijaitsevan elämänveden lähteen ja siellä kasvavan puun, joka "tekee vanhan nuoreksi". Samoin he kuvista ym. päättäen ovat tunteneet myös itse elämänpuun.
Vaikka paratiisimaisema saattaakin olla sama, eroavat tätä koskevat tarut kuitenkin siinä, että toiset puhuvat kuolemantakaisesta paratiisista, toiset esittävät sen ensimmäisen ihmisen syntymäseutuna. Jälkimmäisiä edustaa sekä jakuttien taru että Vanhan Testamentin paratiisikertomus. Samaan ryhmään kuuluu vielä ainakin se iranilainen taru, jossa ensimmäinen ihminen, Gayomaretan, oleskelee Haraberezaiti nimisellä maakehän keskusvuorella, missä kultakukkainen elämänpuu, Haoma, kasvaa elämänlähteen, Ardvisuran partaalla. Emme kuitenkaan iranilaisen paratiisitarun rippeistä löydä jakuttilaisen kuvitelman täydellistä vastinetta. Silti on olemassa eräitä yhteisiä erikoispiirteitä. Niin esim. muinaispersialaisetkin ovat jakuttien tavalla kuvitelleet ihmissuvun kantaisää valkoiseksi tai loistavaksi olennoksi. Myös jakuttien elämänpuun haltiatarta voidaan verrata siihen Etu-Aasian uhkearintaiseen äitijumalattareen, jonka kultin Artaxerxes Mnemon noin 400 e.Kr. liitti persialaisten uskontoon ja jonka uskottiin asuvan elämänpuun juurella. Naispuoliseksi olennoksi näyttävät muinaisegyptiläisetkin kuvitelleen elämänpuuta.
Kun jakuttien kansanrunous siis on säilyttänyt perin arvokkaan muistomerkin tuosta itämaiden ihmeellisestä puusta, joka epäilemättä on ihmissuvun suuremmoisin satuluoma, mutta josta on olemassa vain hajanaisia tietoja, on sitä enemmän syytä kohdistaa huomiota jakuttien edelläesitettyihin kuvitelmiin. Olemme heidän kertomuksistaan nähneet, että tämän tarunomaisen puun lähettyvillä oleskelee paitsi "ensimmäistä ihmistä" luomakunnan koko eläimistö sekä että tätä puuta kuvitellaan kaikkien elättäjättäreksi. Mutta vielä ihmeellisempi merkitys näyttää tällä puulla olleen. Tosin Middendorffin esittämässä tarutoisinnossa mainitaan, että ylijumala ja synnynhaltiatar, kübäi-khotun, joksi myös tuota puussa asuvaa jumalatarta toisinaan nimitetään, synnyttivät kantaihmisen kolmannessa taivaassa, mistä he laskivat hänet maan päälle, mutta muista toisinnoista voimme päättää, miten tuo ihmissuvun kantaisä itse asiassa on ilmaantunut elämää uhkuvan olinpaikkansa helmaan. Niinpä taru, jonka Gorohov on muistiinmerkinnyt, kertoo, että kun ensimmäinen ihminen oli utelias tietämään, mistä hän oikeastaan oli kotoisin, tuli hän alkuperänsä ongelmaa lähemmin pohtiessaan siihen käsitykseen, että hän on syntynyt itse tässä tarunomaisessa paikassa. Se ilmenee mm. hänen seuraavista sanoistaan: "Jos minä olisin pudonnut alas taivaasta, olisi minun ylläni lunta ja huurretta, jos olisin tullut 'keskimmäisen paikan', so. maan, eteläiseltä tai pohjoiselta, itäiseltä tai läntiseltä ilmansuunnalta, olisi minussa puiden ja ruohojen merkkejä ja minussa tuntuisi tuulien tuoksu, jos taas olisin noussut maan uumenista, olisi minussa maan tomua." Näyttää siis todennäköiseltä, että juuri tuo ihmeellinen puu maitorintaisine haltiattarineen on "ensimmäisen ihmisen" synnyttäjätär sekä että ihminen osuu oikeaan sanoessaan tälle: "Ole minun äitini, ikäänkuin olisit minut synnyttänyt, ole minun luojattareni, ikäänkuin olisit minut luonut!" Äidillistä huolenpitoa kuvastavat lisäksi sanat: "Sinä olet minut, orvon, mieheksi kasvattanut, sinä olet minut, pienen, suonut varttua suureksi."
Ja tuskin erehdymme olettaessamme, että kaikkikin elävät olennot, joita vilisee tuon ihmepuun ympärillä, saavat kiittää sitä olemassaolostaan. Ainakin saattaa ihminen tunnustaa: "Sinä olet minun valkoisen karjani kasvattanut, minun mustista elukoistani huolta pitänyt, minun lintuni ja riistani suojellut ja minun tummien vesieni kalat koolla pitänyt."
Onpa olemassa muistomerkkejä siitäkin, että tätä elämänpuuta on kuviteltu myös kaiken kasvillisuuden äidiksi. Eräässä venäläisessä 1600-luvun käsikirjoituksessa on näet säilynyt apokryfinen taru, jossa kerrotaan, että paratiisin keskellä kasvavassa sulotuoksuisessa puussa, jonka latva hipoo taivasta, jonka oksat verhoavat paratiisin ja jonka juurelta pulppuaa 12 maito- ja hunajalähdettä, on jokaisen puulajin lehdet ja hedelmät. Mahdollisesti muinaisiranilaisten elämänpuun nimitys Vispatokma, so. kaikkien siemenien puu, tarkoittaa samaa, mutta se saattaa tarkoittaa sellaistakin elämänpuuta, josta kaikki elollinen on saanut alkunsa. Jakuttien tarut antavat aihetta päättää, että tuota maakehän keskipisteessä kasvavaa jättiläispuuta on todella kuviteltu näin monipuoliseksi luontoemoksi, jommoisena sitä syystä voidaan nimittää "elämänpuuksi".
Tässä yhteydessä mainittakoon, että goldien käsityksen mukaan kaikkien ihmisiksi syntyvien "sielut" (omija) sikiytyvät suuressa taivaallisessa puussa (omija-muoni), mistä ne pieninä lintusina saapuvat maan päälle. Myös dolganit kuvittelevat, että yläilmoissa on ihmeellinen puu, jonka oksilla asuvat ylijumalan, Ajy-tojonin, ja tämän puolison, Suolta-ijän, lapset ja jonne shamani saattaa ihmisen "sielun" (kut) viedessään tämän taivaaseen. Samoinkuin goldit selittävät dolganitkin "sielujen" asuvan taivaan puussa pienten lintujen hahmossa.
Muinaispersialaiset ovat maailmanpuuta toisinaan nimittäneet myös "kotkanpuuksi". Kotka mainitun puun latvassa onkin useissa taruissa aivan oleellinen piirre. Niinpä intialaisissa ja Intiasta Keski-Aasiaan vaeltaneissa taruissa oleskelee maailmanpuussa mahtava Garuda, joka lentäessään synnyttää rajuilman. Samoin ovat kuvitelleet Kaksoisvirranmaan kansat, joiden sinettilieriöihin usein on kuvattu maailmanpuun latvassa istuva kotka. Kotka tavataan lisäksi islantilaisen elämänpuun, Yggdrasil-saarnen huipussa. Aikaisemmin olemme maininneet tuon taivaallisen tarukotkan esiintyvän, joskus kaksipäisenä, myös pohjoissiperialaisten maailmanpatsaiden nenässä. Tällainen silmäänpistävä yhtäläisyys ei voi olla huomiota herättämättä.
Toinen tämän tarupuun yhteydessä usein esiintyvä eläin on käärme. Kalmukit kertovat, miten muudan lohikäärme vaanii zambu-puun juurella olevassa meressä elämänpuusta putoavia lehtiä tai hedelmiä. Tästä käärmeestä mongolit ja burjatit käyttävät nimeä Abyrga. Eräissä keski-aasialaisissa taruissa Abyrga on kiertäytynyt itse puun rungon ympäri, missä Garide-kotka sitä ahdistaa. Vihamielinen suhde vallitsee myös Yggdrasilin saarnen latvassa asuvan tarukotkan ja puun juurella elävän Nidhugg-käärmeen välillä. Viimeksimainitun eläimen esikuvaksi on ajateltu raamatun paratiisikertomuksen tai siihen perustuvien legendain käärmettä, mutta huomattava on, ettei näissä taruissa tavata kotkaa käärmeen vastustajana. Samoinkuin elämänpuun yhteydessä nuo kaksi olentoa esiintyvät muissakin maakehän keskusta, vuorta tai napaa, kuvailevissa taruissa ja taideteoksissa. Todennäköisesti on käärme tällöin ollut maan syvyyksissä piilevien voimien edustaja ja kotka taas taivaan ylimmän vallan vertauskuva.
Maailmanvirrat ja niiden lähde.
Kuten mainittu, kasvaa maailmanpuu ostjakkien kansanrunoudessa "taivaankeskuksen vetisen meren" partaalla. Todennäköisesti tämä meri, joka tuskin on ostjakkien omaa kuvittelua, on sama kuin se taivaassa oleva suuri järvi, josta Jenisei-virta Turuhanskin piirin samojedien ja jeniseiläisten käsityksen mukaan saa alkunsa. Sellainen keskusjärvi, josta kaikki maailman virrat ja joet lähtevät, on myös maailmanvuorella elämänpuun alla sijaitseva muinaisiranilaisten Ardvisura.
Yleisesti on kuviteltu, että tuossa elämänpuun alla olevassa järvessä tai lähteessä on aivan erikoislaatuista nestettä. Keski-Aasian kansat ja jakutit nimittävät tätä järveä maitojärveksi. Jakutit selittävät, että itse taivaanjumalan istuimen ympärillä, jonka muodostaa "maidonvalkoinen kivinen vuori", on maitomaisia järviä, joiden pinnalle ei kuitenkaan koskaan tule kalvoa. Tungusit puhuvat toisin paikoin vuoresta, jonka hopeiset yrtit kantavat kultaisia kukkia ja jonka joka puolella olevassa järvessä on maitoa veden asemesta. Eräät Altain tatariheimot, jotka iranilaisten tavalla sijoittavat paratiisin kolmanteen taivaaseen, sijoittavat sinne samalla salaperäisen "maitojärven". Taivaassa on tämä satumainen järvi myös keski-aasialaisessa tarussa, jossa kerrotaan, miten muudan mahtava kaani oli luvannut antaa tyttärensä avioksi sille, joka voi hankkia hänelle Garuda-kotkan siiven. Pyyntimatkalla liittyy muiden urhojen seuraan nuorukainen, joka haluaa tietää, missä tämä tarulintu oleksii. Kun sankarit ovat saapuneet korkealle vuorelle, huomaavat he, että taivas heidän yläpuolellaan alkaa käydä valkoiseksi. Silloin nuorukainen kysyy: "Mitä on tuolla taivaan takana?" Hänelle selitetään, että se on "maitojärvi". – "Mutta mitä on tuo tumma sen keskellä?" kysyy nuorukainen jälleen, ja hänelle huomautetaan, että se on "metsä, jossa lintu asustaa". Ilmeisesti on tarumme "maitojärven" siis kuviteltu sijaitsevan taivaaseen asti ylettyvällä vuorella, jota myöten sankarit kapuavat. "Maitojärven" keskellä oleva metsä vastaa tässä elämänpuuta, jonka latvassa Garuda toisten tarujen mukaan oleksii.
Tämä paratiisilähteen maitomainen neste, jonka seemiläiskansatkin ovat tunteneet, on ilmeisesti samaa salaperäistä ainetta, jota tihkuu tai valuu itse elämänpuusta. Sen elämää antava vaikutus kuvastuu m.m. Altain tatarien käsityksestä, että aina kun jonkun lapsen on synnyttävä maailmaan, synnynhaltia, Jajutsi, ottaa elämänvoimaa paratiisin maitojärvestä.
Kehittyneempää kantaa edustaa lamalaisten kalmukkien kuvittelu, että Marvo nimisessä keskusmeressä, joka on yhtä leveä kuin syvä ja josta elämänpuu, zambu, kohoaa, on kahdeksaa eri alkuainetta sisältävää nestettä. Tästä keskusmerestä lähtee neljä suurta virtaa, joiden selitetään juoksevan eri ilmansuuntia kohti ja tehtyään seitsemän kierrosta palaavan takaisin mereen, josta ne saavat alkunsa. Matkallaan saa kukin virta 500 sivujokea. Itse merta kuvitellaan jonkinlaiseksi vuoristojärveksi, sillä kukin virta juoksee kallion puhki, joka ulkomuodoltaan muistuttaa jotakin eläintä. Itään päin juokseva virta lähtee norsun kitaa muistuttavasta kalliosta, etelään päin juokseva härän kitaa, länteen päin hevosen kitaa ja pohjoiseen päin juokseva virta leijonan kitaa muistuttavasta kalliosta. Mainitut eläimet edustavat tässä ilmansuuntia, jommoinen kuvitelma on vallinnut muuallakin Aasiassa, vaikka itse eläimet saattavat vaihdella. Niin esim. kiinalaisten käsityksen mukaan itää edustaa sininen lohikäärme, etelää punainen lintu, länttä valkoinen tiikeri ja pohjoista musta kilpikonna. Mongolien kerrotaan tauteja välttääkseen rakentaneen vanhan kiinalaiskaupungin raunioille pyhäkön, jonka neljälle sivulle he pystyttivät kutakin ilmansuuntaa edustavan puukuvan, nim. tiikerin, leijonan, kotkan ja lohikäärmeen muotoisen. Ilmansuuntiin liittyvät eläinkuvitelmat tunnemme myös raamatusta. Ilmestyskirjan 4:nnessä luvussa, jossa kuvataan Jumalan taivaallista istuinta itämaisen mytologian valossa, sanotaan, että valtaistuimen ympärillä oli neljä olentoa: ensimmäinen oli jalopeuran näköinen, toinen härkävasikan, kolmannella oli ikäänkuin ihmisen kasvot ja neljäs oli lentävän kotkan näköinen.
Raamatusta tapaamme vastineen myös neljän maailmanvirran kuvittelulle. Ensimmäisen Mooseksenkirjan toisessa luvussa niiden kerrotaan saavan alkunsa paratiisista. Kuten Efraim Syyrialainen huomauttaa, on paratiisilähteen tällöin ajateltu sijaitsevan varsin ylävällä paikalla. Myöhäisjuutalaisista taruista ja kristillisistä legendoista taas ilmenee, että noiden virtojen alkulähde on itse elämänpuun alla. Persialaisessa rukouskirjassa islamin värittämässä, paratiisia esittävässä kuvassa näemme tämän lähteen vahvasti tyyliteltynä. Sijaiten Homa-linnulla varustetun, Tuba nimisen paratiisipuun juurella se purkaa vetensä neljään eri suuntaan. Todennäköisesti ovat puheena olevat virrat kuuluneet jo muinaisbabylonilaiseen maailmankuvaan, ainakin on kaksi raamatun mainitsemista virroista Mesopotamian virtoja. Vieläpä intialaistenkin kosmografiassa esiintyy neljä maailman keskuksesta käsin kutakin ilmansuuntaa kohti juoksevaa päävirtaa.
Lamalaiset kalmukit kuvittelevat lisäksi, että nuo maailmanvirrat kuljettavat mukanaan ainetta, joka peittää keskusvuoren kylkiä. Sen vuoksi on itäisen virran vedessä hopeahiekkaa, eteläisen sinistä jalokivihiekkaa, läntisen punaista jalokivihiekkaa ja pohjoisen kultahiekkaa. Myös orfikot tunsivat neljään ilmansuuntaan juoksevat, neljää elementtiä edustavat maailmanvirrat. On itsestään selvää, etteivät tällaiset kuvittelut ole turkinsukuisilla kansoilla omaperäisiä.
MAAN SYNTY.
Mongolilaisessa häärukouksessa sanotaan tulen syntyneen silloin, kun "taivas ja maa erosivat toisistaan". Toisen lähteen mukaan ovat tähtikuviot saman tapahtuman muistoja. Kuten Banzarov huomauttaa, ovat mongolit näistä tiedoista päättäen kuvitelleet, että taivas ja maa kerta ovat olleet toisiinsa yhtyneinä. Taru taivaan ja maan eroamisesta esiintyy myös mongolien naapureilla, kiinalaisilla. Vieläpä japanilaisetkin puhuvat ajasta, jolloin taivas ja maa muodostivat munanmuotoisen kaaoksen, johon sisältyi kaiken olevaisen siemen. Kun kaaoksen kevyet ja valoisat osat kohoutuivat ylös, mutta raskaat ja tummat painuivat alas, sai taivas ja maa alkunsa. Todennäköisesti tällainen Itä-Aasiassa vallinnut usko palautuu tunnettuun intialaiseen taruun maailmanmunasta, jonka puoliskoista taivaan ja maan on kuviteltu syntyneen.
Useimpien aasialaisten maansyntytarujen oleellisimpia piirteitä on ikuinen, rannaton alkumeri. Jo aikaisemmin olemme viitanneet taruun, jossa kerrotaan, miten muudan taivaasta tullut olento ryhtyi rautaisella sauvalla sekoittamaan alkumeren nestettä ja miten sen keskelle vähitellen nesteen saotessa ja tiivistyessä syntyi maakehä. Tätä muistuttava taru tavataan japanilaisillakin, jotka selittävät Japanin saariston syntyneen "mutaisesta vaahdosta", jota tippui erään jumaluusolennon sauvasta, kun tämä sekoitettuaan sillä alkumerta nosti sauvansa merestä. Vähitellen muta sakeni ja laajeni muodostaen mainitun saariston.
Tätä alkumeren salaperäistä nestettä, jonka "tuuli tiivistää voin kaltaiseksi ja tuli sulattaa", mongolit ovat kuvitelleet maitomaiseksi aineeksi. Kalmukit selittävät, miten alkumeren pinta sakosi, "samoinkuin maidon pinnalle muodostuu kalvo", ja miten siitä vähitellen ilmaantuivat kasvit, eläimet, ihmiset ja jumalat. Tällaisena alkumeri muistuttaa intialaisten tarujen "maitomerta", josta jumalat ja demonit pyörittämällä maailmanpatsasta, samoinkuin voin valmistaja pyörittää mäntää, ovat kirnunneet esille kaiken elämän. Sauva, josta mongolien ja japanilaisten taruissa puhutaan, tarkoittanee alunperin tuota pyörivää patsasta, jonka liike on muodostanut maan meren helmaan ja jonka ympärillä yhä edelleen maailmankaikkeus pyörii.
Jo toista sataa vuotta sitten on tungusien keskuudessa muistiinpantu muudan maansyntytaru, jossa kerrotaan, mitenkä jumala sinkosi taivaasta tulen, niin että osa alkumerta kuivui kovaksi. Tällöin irtautuivat toisistaan maa ja vesi. Kertomukseen liittyy vielä käsitys kahdesta vastakkaisesta alkuolennosta. Kun Jumala näet astui maan päälle, kohtasi hän paholaisen, Buninkan, joka myös oli innostunut luomistyöhön. Tästä syntyi riita näiden olentojen välille. Paholainen tahtoi hävittää Jumalan luoman maan ja rikkoi tämän kaksitoistakielisen soittimen. Silloin Jumala vihastui ja sanoi: "Jos sinä voit käskeä hongan kasvamaan esiin järvestä, niin minä tunnustan sinun valtasi, mutta jos minä voin sen tehdä, tulee sinun myöntää, että minä olen kaikkivaltias. Paholainen suostui Jumalan ehdotukseen. Heti kun Jumala sanoi, nousi puu vedestä ja alkoi kasvaa, mutta paholaisen puu ei pysynyt pystyssä, vaan horjahteli sinne tänne. Tällöin paholainen näki, että Jumala oli häntä mahtavampi."
Lukuunottamatta alkumerta ovat Jumala ja paholainen toistensa vastakohtina piirteitä, jotka osoittavat, ettei tätä tarua, joka lisäksi kertoo ihmisen luomisesta, saata pitää tungusien keksimänä. Meidän on siis muualta etsittävä sille esikuva. Puiden kasvattamiskilpailua muistuttavat eräät keski-aasialaiset tarut, joissa puhutaan, miten Otshirvani (= intial. Vairapani) ja hänen seuralaisensa kaatavat vettä astiaan odottaen kumman kohdalle siihen ilmaantuu kasvi. Mitä taas tulee tuleen luomisvälineenä, on sillä vastine ainakin mandealaisten, mahdollisesti myös manikealaisten, luomistarussa, jossa kerrotaan, että kun Ptahil "elävän tulen vaatteella" lyö veteen, siitä nousee höyryn mukana tomua ilmaan, joka veden rinnalle laskeutuessaan muodostuu kiinteäksi maaksi.
Itämaista oppineisuutta todistaa sekin Keski-Aasiasta tavattu käsitys, että alkukaaoksen muodostivat tuli, vesi ja tuuli. Kun Burkhan-bakshi (Burkhan = Budda; bakshi = mandshun faksi 'mestari', kiinal. fasi 'opettaja') eroitti ne toisistaan ja siroitti näin syntyneen tomun veden pinnalle, syntyi siihen ruohoa ja puita kasvava maa. Burkhan-bakshi on tässä samanlainen olento kuin Zrvan zervanistien kertomuksissa.
Mutta sellaisiakin käsityksiä on olemassa, joiden mukaan suureksi kasvaneen maan vähäinen alku on valmiina tuotu joko taivaasta tai aavan alkumeren pohjasta. Ainoastaan eräät Siperian pohjoisimmat kansat kertovat, että ihmisten asuma maa on laskettu alas yläilmoista. Tätä koskevia taruja on muistiinpantu lännessä vogulien ja idässä kamtshadalien keskuudessa. Kummallakin taholla taivaanjumala laskee maan taivaasta ja sijoittaa sen suuren alkumeren pinnalle. Maan taivaasta tuominen liittyy läheisesti siihen turkinsukuisillakin kansoilla tavattuun käsitykseen, että taivaasta saattaa maan päälle pudota milloin mitäkin. Kuitenkin on huomattava, että viimeksimainitut maansyntytarut edellyttävät uskoa alkumeren olemassaoloon.
Muita yleisempiä ovat ne laajalle levinneet tarut, joissa maa-aines noudetaan syvän alkumeren pohjasta.
Trostsanskij sanoo jakuteista, että heidän alkuperäisen käsityksensä mukaan maa on aina ollut olemassa sekä että kysymys sen synnystä ei heitä kiinnosta. Kuitenkin on jakuttienkin keskuudessa muistiinpantu taruja, jotka pyrkivät selittämään maan ilmaantumista alkumeren pinnalle. Esitämme seuraavassa niistä eräitä esimerkkejä.
Kun ylhäinen Ürün ajy-tojon ('valkoinen luoja-herra') aikojen alussa
liikkui aavan alkumeren päällä, näki hän vedessä uiskentelevan kuplan
ja kysyi siltä: "Kuka sinä olet?" Kupla vastasi olevansa paholainen ja
asuvansa veden alla piilevässä maassa. Jumala sanoi: "Jos veden alla
todella on maata, niin nouda minulle maapala!" Paholainen sukelsi
veteen ja palasi jonkin ajan kuluttua maapalan kera. Saatuaan sen
Jumala siunasi maapalan, sijoitti sen veden pinnalle ja asettui sen
päälle. Silloin paholainen päätti hukuttaa Jumalan ja ryhtyi
venyttämään maata ohueksi, mutta mitä enemmän hän sitä venytti, sitä
vankemmaksi se varttui peittäen suuren osan alkumeren pintaa.Käsitys hyvästä ja pahasta alkuolennosta viittaa tässäkin tarussa kehittyneempien uskontojen piiriin. Minne päin meidän ensikädessä on suunnattava katseemme, osoittaa paholaisen nimi, Saatana, sekä seuraava saman kansan keskuudessa muistiinpantu toisinto: Saatana on Kristuksen (Jumalan) vanhempi veli, mutta edellinen on paha, jälkimmäinen hyvä. Kun Jumala halusi luoda maan, sanoi hän Saatanalle: "Sinä kerskaat voivasi tehdä kaikki ja väität olevasi mahtavampi kuin minä, no hyvä, noudappa siis hiekkaa meren pohjasta!" Saatana sukelsi heti meren pohjaan, mutta pinnalle tultuaan hän huomasi, että vesi oli huuhtonut hiekan hänen kourastaan. Kaksi kertaa paholainen sukelsi onnistumatta, mutta kolmannella kerralla hän muuttautui pääskyseksi ja sai siten nokassaan tuoduksi vähäisen mutaa. Kristus (Jumala) siunasi mutapalan, ja niin se muodostui maaksi, joka aluksi oli tasainen ja sileä kuin lautanen. Aikoen luoda oman maan Saatana kätki petollisesti vähäisen maa-ainesta kurkkuunsa, mutta Kristus (Jumala) oivalsi paholaisen juonet ja löi sitä niskaan, niin että muta pirskahti ulos paholaisen suusta. Tästä syntyivät vuoret alkujaan tasaisen maan pinnalle.
Verratessamme näitä jakuttien taruja, joissa nimet Kristus ja Saatana
erikoisesti kiinnittävät huomiota, itäeurooppalaisiin apokryfisiin
luomiskertomuksiin, näemme, että ne kaikkia yksityispiirteitä myöten
tarkoin vastaavat toisiaan. Kun sitäpaitsi tiedämme, että Siperiaan
siirtyneiden venäläisten keskuudessa kerrotaan aivan samoja taruja, on
ilmeistä, että jakutit, jotka tilaston mukaan kaikki ovat kristittyjä,
ovat oppineet ainakin ylläolevat tarut venäläisiltä. Ennenkuin
ryhdymme lähemmin pohtimaan tarun alkuperää, esitämme vielä samaan
tarusarjaan liittyviä keskiaasialaisia kertomuksia, joissa on eräitä
mielenkiintoisia lisäpiirteitä. Kun ei vielä ollut taivasta eikä maata,
vaan ainoastaan vettä, – kertoo muudan Altain tatarien luomistaru –,
laskeutui Ulgen ('suuri') veteen luodakseen maan. Hän mietti ja mietti,
mutta ei tietänyt, miten oli alettava. Silloin saapui "ihminen" hänen
luokseen. Ulgen kysyi: "Kuka sinä olet?" – "Minä tulin myös luomaan
maata", vastasi tämä. Jumala suuttui ja sanoi: "Minäkään en osaa sitä
luoda, mitenkä sitten sinä." Ihminen huomautti: "Minäpä tiedän, mistä
saadaan maa-ainesta." Jumala kehoitti häntä hankkimaan sitä, ja heti
"ihminen" sukelsi veteen löytäen meren pohjasta vuoren, josta hän
kiskoi maapalan ja pisti sen suuhunsa. Tultuaan takaisin meren pinnalle
"ihminen" antoi Jumalalle osan, osan hän jätti suuhunsa. Kun hän
tämänkin vihdoin sylki ulos, syntyivät suot ja rämeet maan pinnalle.Luomiskertomus, jossa Jumala ja paholainen ovat yhteistoiminnassa, tavataan myös Alarskin piirin burjattien tarustosta. Kun Burkhan laskeutui alas taivaasta luodakseen maan, ilmaantui paholainen, solmo, hänen luokseen antaen Jumalalle neuvoja, mitenkä maa oli luotava veden alla olevasta maa-aineesta ja kivestä. Samalla hän tarjoutui maan noutajaksi. Jumala kylvi paholaiselta saamansa maa-ainekset alkumeren pinnalle ja lausui: "Syntyköön maailma!" Palkkioksi vaivastaan paholainen pyysi vähän maata, jota hän saikin, mutta ainoastaan sen verran, että hän siihen kohtaan saattoi pystyttää sauvansa. Kun hän samalla painoi sauvallaan maahan reiän, alkoi siitä ryömiä esiin matelijoita, käärmeitä ym. Täten hän tuotti maailmaan monenmoiset turmiolliset eläimet.
Kaikissa ylläesitetyissä taruissa tapaamme siis jo ennen maan syntymistä nuo kaksi vastakkaista olentoa, joista toinen on hyvä, toinen paha. Tällainen dualistinen aate esiintyy huippuunsa kehitettynä persialaisen Zarathustran opissa, jossa kaiken hyvän ja onnen edistäjänä toimii valon ja totuuden jumala, Ahura Mazda eli Ormuzd, ja kaiken pahan ja surkeuden aikaansaajana paholainen, Angro Mainjus eli Ahriman, joka turmelee Jumalan luoman hyvän maan. Näin kaukaa on siis johdettava tuo tarumme dualistinen piirre. Kertomuksiemme kaikenpuolista vastinetta etsimme kuitenkin turhaan Zarathustran perustaman uskonnon pyhistä kirjoista.
Myöhemmin tapaamme samat vastakkaiset alkuolennot mm. persialaisen Manin (k. n. 227 j.Kr.) opissa sekä muiden Syyriassa. Palestiinassa ja Kaukaasiassa vaikuttaneiden puolikristillisten uskonlahkojen piirissä, joihin on sekaantunut paitsi iranilaisia myös muinaisbabylonilaisia aineksia.
Samoinkuin pahahenki Zarathustran opin mukaan "nousi syvyydestä", samoin Saatana jakuttilaisessa tarussa Jumalan eteen ilmaantuessaan sanoo asuvansa "veden alla". Sieltä paholainen yleensä näissä luomiskertomuksissa ilmaantuukin milloin vedessä ajelehtivana vaahtona, kuten galitsialaisessa kertomuksessa, milloin kuplana, kuten jakuttilaisessa tarussa. Vogulit selittävät tämän kuplan syntyneen, kun Jumala yskiessään sylki veteen. Kupla kasvoi kasvamistaan, kunnes Jumala kuuli sen sisästä Satanaelin äänen. Samalla tavalla paholainen ilmaantuu mm. valkovenäläisessä legendassa.
Eräässä altailaisessa maansyntytarussa kerrotaan lisäksi, mitenkä Ulgen huomasi meren pinnalla liejua, jolla oli ihmispiirteet. Kun Jumala antoi sille hengen, syntyi paholainen, Erlik, joka alussa oli Jumalan ystävä, mutta muuttui myöhemmin hänen vihamiehekseen. Useimmiten Altain tatarit sanovat olentoa, joka avustaa Jumalaa maailman luomisessa "ihmiseksi" tahi "ensimmäiseksi ihmiseksi", mutta aina tästä "ihmisestä" kehittyy paholainen. Syynä tämän lankeemukseen on hänen silmiinpistävin ominaisuutensa, ylpeä mieli ja kerskailun halu. Sen vuoksi Jumala syöksee hänet syvyyteen, missä hän nykyjään toimii manalan haltiana. Tässä kuvastuu vanha iranilainen käsitys syntiin langenneesta alkuihmisestä, joka ensiksi kuolleena joutuu tuonelan esimieheksi. Myöskin kaukaasialaisissa taruissa paholainen valitsee kuolleet omaisuudekseen, ja samoin bulgarilaisessa luomiskertomuksessa Saatana sanoo Jumalalle: "Elävät olkoot sinun omaisuuttasi, kuolleet minun!"
Bulgariassa n. 1000-luvulla syntyneen bogomili-lahkon legendoissa kerrotaan Jumalalla olleen kaksi poikaa, joista vanhempi oli Satanael, nuorempi Kristus. Tästä käsityksestä, joka tavataan jo aikaisemmissakin uskonlahkoissa, johtuu, että Saatanaa myös jakuttilaisessa tarussa sanotaan Kristuksen vanhemmaksi veljeksi. Votjakkien ja tsheremissien toisinnoissa mainitaan joskus Jumalakin ja paholainen (keremet) veljeksinä. Aikaisimmin tämä usko esiintyy Länsi-Iranissa ns. zervanisteilla: Kun Zrvan, jolla alunperin tarkoitetaan ikuista Aikaa, halusi poikaa, niin alkuemon kohdussa niitä kehittyi kaksikin, uskon hedelmänä Ormuzd, epäuskon hedelmänä Ahriman. Tällöin Zrvan sanoi: "Kaksi poikaa on emon kohdussa. Sen niistä, joka ensiksi tulee luokseni, minä teen maailman valtiaaksi." Ormuzd sai tämän tietää ja kertoi siitä veljelleen Ahrimanille, joka heti syöksyi esille ja ilmestyi isänsä luo. Sen vuoksi jälkimmäistä sanotaan edellisen vanhemmaksi veljeksi.
Kaikissa ylläesitetyissä luomistaruissa paholainen esiintyy ihmisen muodossa, ainoastaan yhdessä jakuttilaisessa toisinnossa hän voidakseen säilyttää mutaa suussaan muuttautuu pääskysen hahmoon. Myös eräässä altailaisessa toisinnossa pääskynen toimii turpeen tuojana. Useimmiten paholainen puheenaolevissa kertomuksissa pukeutuu kuitenkin vesilinnun asuun. Juuri vesilintu soveltuukin parhaiten sekä sukeltajaksi että myös syvän meren pohjassa piilevän maan noutajaksi. Itä-Euroopassakin paholainen avustaa Jumalaa paitsi ihmisen myös kaakkurin, kuikan, hanhen tai jonkin muun vesilinnun hahmossa. Hanhena se esiintyy, kuten itse Jumalakin, seuraavassa altailaisessa tarussa:
Alussa, kun oli ainoastaan vettä, Jumala ja "ensimmäinen ihminen" liikkuivat alkumeren päällä kahden mustan hanhen hahmossa. Paholainen ei voinut salata mielenlaatuaan, vaan yritti nousta Jumalan yläpuolelle, kunnes vihdoin vaipuikin alas ja syöksyi syvyyteen. Veteen tukehtumaisillaan sen oli pakko turvautua Jumalan apuun. Jumala kohotti sen silloin ilmaan mahtisanallaan. Sen jälkeen Jumala sanoi: "Nouskoon kivi meren pohjasta!" Kiven ilmaannuttua "ihminen" istuutui sille, mutta Jumala kehoitti häntä sukeltamaan meren pohjaan maata noutamaan. Paholainen toikin kädessään mutaa, minkä Jumala siroitti veden pinnalle sanoen: "Syntyköön maa!" Vielä kerran Jumala pyysi tuota "ensimmäistä ihmistä" noutamaan maata. Tällöin tämä päätti ottaa sitä itselleenkin, tuoden mutaa kummassakin kädessään. Toisen kourallisen hän antoi Jumalalle, mutta toisen kätki suuhunsa aikoen salaa luoda maan itseäänkin varten. Jumala siroitti taas saamansa mudan entisen lisäksi veden pinnalle, ja niin alkoi maa heti kasvaa ja vankistua, mutta sen kasvaessa paisui mutapala myös paholaisen suussa, niin että tämä oli tukehtumaisillaan. Hänen oli jälleen turvauduttava Jumalan apuun. Jumala kysyi: "Mikä oli aikomuksesi? Luulitko voivasi minulta piiloittaa mutaa suuhusi?" Paholainen ilmoitti nyt salaiset aikeensa ja sylki Jumalan kehoituksesta mudan suustaan. Tästä syntyivät suomättäät maan päälle.
Jumalan ja paholaisen esiintymistä lintuina verrattakoon pohjoisvenäläiseen luomiskertomukseen, jossa Jumala ja paholainen ovat yhteistyössä, edellinen valkoisen, jälkimmäinen mustan sotkan muodossa.
Paholaisen ihmistä muistuttavat piirteet eivät ole aina täydellisesti syrjäytyneet, vaikka hän esiintyykin vesilinnun hahmossa. Niinpä tuossa altailaisessa tarussa puhutaan mm. hänen "käsistään". Vogulienkin maansyntytaruissa sanotaan joskus nimenomaan, että maan noutaja, jommoisena toimii milloin paholainen, milloin alkuihmisten poika, vain tilapäisesti pukeutuu vesilinnun pukuun. Kun tämä erään toisinnon mukaan sorsan nahkaan pukeutuneena on kolme kertaa turhaan yrittänyt päästä meren pohjaan, käärii hän ylleen hanhennahkan; sen avulla hänen vihdoin onnistuu tuoda maata. Usein maan noutajana sekä vogulien keskuudessa että Itä-Euroopassa toimii myös varsinainen vesilintu, jolle mullan noutaminen suussa soveltuukin paremmin kuin ihmisen kaltaiselle olennolle. Tällöinkin tätä lintua pidetään kuitenkin Jumalan vastustajana, paholaisena, joka pyrkii pettämään Jumalaa kätkemällä osan maata suuhunsa, missä se, samalla kun Jumalan siunaama maa alkaa kasvaa ja laajentua, paisuu niin hirveästi, että paholaisen täytyy poistaa se suustaan synnyttäen siten tasaiselle maanpinnalle milloin vuoret ja kukkulat, milloin suot ja nevat.
Silloin kun paholainen toimii täydellisesti ihmistä muistuttavana olentona, mukautuu tarumme toisinaan kuvailemaan maapalan kätkemistä ihmiselle paremmin soveltuvalla tavalla. Niinpä burjattilaisessa toisinnossa paholaisen sanotaan piiloittaneen mutaa kantapäänsä alle. Kun tästä sitten syntyvät vuoret alkujaan sileän maan pinnalle ja kun Jumala sen johdosta tiedustelee, minkä vuoksi paholainen on tahtonut pilata hänen maansa, vastaa tämä: "Kun ihmiset laskeutuvat vuorta alas, ovat he peloissaan ja siunaavat itsensä sinun nimeesi, mutta kun he kapuavat ylös vuorta, kiroilevat he mainiten minun nimeni. Näin he alituisesti muistelevat meitä kumpaakin." Aivan vastaavat sanat paholainen lausuu venäläisessä ja mordvalaisessa luomiskertomuksessa.
Ihmisen kaltaisena olentona paholainen turmelee maan toisellakin tavalla seuraavassa jakuttilaisessa maansyntytarussa: Jumala loi alussa pienen, sileän ja tasaisen maan, mutta paholainen runteli sen pahanpäiväisesti potkimalla ja repimällä sitä. Jumala kehoitti maata kaikesta huolimatta kasvamaan, ja niin kasvoivat myös paholaisen aikaansaamat epätasaisuudet suuriksi vuoriksi, laaksoiksi ja järviksi.
Ensiksi esittämässämme luomistarussa sanotaan paholaisen aikoneen hukuttaa Jumalan, joka oli asettunut levähtämään tuon veden pinnalle muodostuneen maan päälle. Aivan sama juoni on paholaisella mm. vastaavassa bulgarilaisessa maansyntytarussa. Täälläkin paholainen houkuttelee Jumalaa asettumaan ja nukahtamaan alussa vielä perin pienen maakehän päälle voidakseen siitä syöstä hänet mereen ja siten päästä maailman yksinvaltiaaksi. Vaikka Jumala hyvin tietää vihamiehensä juonet ja aikeet, asettuu hän levolle ja on nukkuvinaan. Paholainen tarttuu tällöin Jumalaan ja alkaa kantaa tätä maan reunalle heittääkseen hänet syvyyteen, mutta kun hän on lähestymäisillään maan reunaa, alkaa maa nopeasti kasvaa ja levitä, niin ettei paholainen enää saavutakaan sen äärtä. Silloin hän kääntyy toiselle suunnalle, mutta ei hän sielläkään kohtaa merta. Ja samoin on laita kolmannella ja neljännelläkin ilmansuunnalla.
Sama kertomus on Keski-Aasiassa liittynyt toisenlaiseen maansyntytaruun, jossa maa kylläkin noudetaan veden alta ja sijoitetaan mahtavan alkumeren pinnalle, mutta jossa paholainen ei ota osaa itse luomistyöhön. Luojana toimii Otshirvani ja hänen apulaisenaan Tsagan-Shukuty. Kun nämä ylhäiset olennot laskeutuivat alas taivaasta, huomasivat he kilpikonnan sukeltavan vedessä. Otshirvanin seuralainen nosti sen syvyydestä ja asetti sen veden pinnalle selälleen. "Minäpä istun sammakon vatsalle", sanoi Otshirvani, "sukella sinä meren pohjaan ja tuo sieltä, mitä saat käteesi!" Tsagan-Shukuty sukelsi kaksi kertaa ja toisella kerralla hänen onnistui tuoda maata mukanaan. Otshirvanin kehoituksesta tämä sitten siroitti noutamansa maa-aineen kilpikonnan vatsalle; kilpikonna ei kuitenkaan itse jäänyt näkyviin, vaan ainoastaan maa meren pinnalla. Kun jumalat tälle asettuivat levähtämään ja nukahtivat, saapui paholainen, sulmus, ja näki, miten nuo ystävykset makasivat luomallaan mantereella, joka tällöin vielä oli niin pieni, että siinä tuskin olisi riittänyt useammalle tilaa. Käyttäen tätä hetkeä hyväkseen paholainen aikoi hukuttaa nämä olennot maineen päivineen. Mutta kun hän yritti tarttua maan reunaan, ei hän enää tavannut sitä. Silloin hän sieppasi nukkuvat kainaloonsa ja läksi juoksemaan maan äärtä kohti viskatakseen heidät siellä mereen. Mutta paholaisen juostessa maa yhä kasvoi. Kun hän huomasi aikomuksensa turhaksi, jätti hän kantamuksensa ja ennätti paeta juuri kun Otshirvani heräsi unestaan. Tämä ilmoitti nyt toverilleen, miten paholainen oli aikonut hukuttaa heidät ja mitenkä maa heidät pelasti.
Mutta vaikka paholaisen ei siis ylläesitettyjen tarujen mukaan onnistunut hukuttaa Jumalaa, onnistui hänen kuitenkin, kuten olemme nähneet, turmella maa sekä, kuten burjattilainen taru kertoo, saattaa maailmaan monenlaisia hyödyttömiä ja turmiollisia eläimiä. Tämäkin tarunkohta on Siperiassa muualla muistiinpantu, mm. vogulien keskuudessa. Täälläkin paholainen painaa sauvallaan maahan reiän, josta tulvii esiin sammakoita, sisiliskoja, matoja, kuoriaisia, sääskiä, ampiaisia, hiiriä ym., kunnes Jumala tukkii reiän tulisella tulpalla. Sama kuvaus liittyy itäeurooppalaisiinkin luomiskertomuksiin.
Kun nämä aasialaiset maansyntytarut usein siis aivan yksityiskohtia myöten vastaavat itäeurooppalaisia, on ilmeistä, että ne kuuluvat samaan toisinnoista rikkaaseen tarusarjaan. Euroopan puolella sen leviämisalue ulottuu lännessä vain Venäjän entisiin rajamaihin, minne tämä venäläisten suosima ja levittämä taru on saapunut vasta verraten myöhään. Tämän tosiasian voi todeta Suomessakin, joka on ollut sekä länsi- että itämaisen sivistysvirtauksen päätepisteenä. Taruja, joissa kerrotaan, miten paholainen, mm. kuikan hahmossa tuo maa-ainesta meren pohjasta, kätkee osan suuhunsa ja synnyttää kivet, kalliot ja vuoret, kun hänen, maapalan paisuessa, on pakko sylkeä se suustaan, on näet muistiinpantu ainoastaan Itä-Suomessa. Kiintoisa on suomussalmelainen toisinto, jossa Jumalan sanotaan alussa oleskelleen meren keskellä kultaisen patsaan nenässä ja jossa paholaisen selitetään ilmaantuneen maailmaan, kun Jumala kehoitti veden kalvossa päilyvää kuvahaistaan nousemaan ylös. Myös bulgarilaiset legendat kertovat paholaisen ilmestyneen, kun Jumala alkoi puhutella varjoaan.
Venäläinen tutkija Veselovskij, joka laajoissa teoksissaan on käsitellyt kreikkalaiskatolisen kirkon legendoja, on tullut siihen käsitykseen, että puheena oleva taru on Bulgariassa syntyneen bogomili-lahkon luoma. Itse bogomolien kirjallisuudesta ei tätä maansyntytarua ole kuitenkaan tavattu eikä myöskään niiden armenialaisten gnostikkojen opeista, joilta bogomilit ovat jyrkästi dualistisen maailmankatsomuksensa perineet. Ensi kerran esiintyy tarumme venäläisissä käsikirjoituksissa 15:llä vuosisadalla, mutta jo silloin se näyttää olleen varsin laajalle levinnyt. Ennenkuin Veselovskij on jo Schiefner olettanut, että maannoutamistaru on venäläisten pakolaisten ja uudisasukkaiden mukana vaeltanut Euroopasta Pohjois- ja Keski-Aasiaan. Sumtsov kuitenkin epäilee, tokko venäläiset tulokkaat näin verraten lyhyenä aikana olisivat voineet juurruttaa sen niin laajalle eri heimojen keskuuteen. Sen vuoksi hän olettaa näissä siperialaisissa taruissa nestorialaisuuden vaikutusta. Persiasta käsin tulleeseen virtaukseen saattaisi viitata mm. se, että Jumala eräässä altailaisessa tarussa sanoo olevansa "totinen Kurbystan" (= Ahura Mazda). Kuitenkin tapaamme siellä, missä buddhalaisuus vallitsee, tämänkin uskonnon tuomia nimityksiä, kuten Burkhan ym. osoittavat, vaikka paholaisen esiintyminen mahdollisesti viittaakin iranilaiseen käsityspiiriin.
Dähnhardt taas arvelee, että tämä dualistinen maannoudantataru olisi alunperin syntynyt jossakin iranilaisten oppien alaisina olleiden syyrialaisten tai armeenialaisten gnostikkojen parissa, josta se sitten on lähtenyt vaeltamaan sekä Euroopan puolelle että Persian kautta Keski-Aasiaan. Kun emme asianomaisesta lähdekirjallisuudesta saa tälle olettamukselle tukea, on vaikea sanoa siitä mitään varmaa. Sen me ainakin tiedämme, että venäläiset ovat levittäneet tätä tarua Uralin takana.
Mutta samoinkuin kysymys, missä tarumme on syntynyt, ansaitsevat ne ainekset, joista se on kokoonpantu erikoista huomiota. Ennenkaikkea kiinnostaa tutkimusta tuo maan noutajana toimiva lintu, jonka hahmoon paholainen pukeutuu. Mistähän tämä sadunomainen piirre on tullut iranilaisten uskomusten värittämään taruumme?
Muutamissa sekä Venäjällä että Luoteis-Siperiassa muistiinpannuissa taruissa puhutaan maan noutamisesta myös vedenpaisumuskertomuksen yhteydessä. Kun seitsemän veneessä ajelehtivaa ihmistä, niin kertovat Turuhanskin piirin samojedit, näkivät, että vesi yhä nousi eikä ollut mitään pelastusta, pyysivät he kaakkuria lentämään veteen ja etsimään maata veden alta. Seitsemän päivän kuluttua kaakkuri palasi tuoden nokassaan ruohoisen turpeen, josta Jumala ihmisten toivomuksen mukaisesti loi heille maan. Myös venäläisissä toisinnoissa Jumala lähettää paholaisen noutamaan vedestä hiekkaa, kun hän vedenpaisumuksen jälkeen haluaa luoda ihmisille uuden maan. Samojedien vedenpaisumuskertomuksessa kaakkuri jossain määrin muistuttaa Noan lähettämää lintua, joka nokassaan tuo merkin siitä, että vesi maan päällä on laskeutunut, mutta tämä ei mitenkään vielä todista, että vedenpaisumuskertomuksen kyyhky tai korppi, joista ei kumpikaan ole sukeltaja, olisi ollut maannoutamistarussa esiintyvän vesilinnun esikuvana. On hyvin ymmärrettävää, että kaksi tarua, joissa kummassakin puhutaan suuresta vesipaljoudesta ja linnusta, helposti saattavat sekaantua toisiinsa.
Eräät vogulien luomistarut, joissa esiintyy useampia lintuja, omistavat niille kahdenlaisen tehtävän. Kuikka ja kaakkuri noutavat maa-ainesta, mutta korppi käy maakehän kasvua tutkimassa. Ensimmäisenä päivänä se viipyy vain lyhyen hetken, toisena se palaa vasta puolipäivän tienoissa, kolmantena päivänä vasta myöhään illalla. Joka kerta se viipyy siis yhä kauemmin tiedustelumatkallaan, josta voidaan päättää maan laajenneen päivä päivältä. Tässä on siis korpilla jossain määrin sama tehtävä kuin raamatun vedenpaisumuskertomuksessa.
Lisäksi on huomattava, että maannoutamis- ja vedenpaisumuskertomus tavataan usein kahtena erillisenä taruna samalla kansalla.
Paitsi muodossa, jossa Jumala ja maannoutaja toimivat toistensa jyrkkinä vastakohtina, vihamiehinä, tavataan maansyntytaru Aasiassa myös ilman tuota dualistista piirrettä. Luoja turvautuu tällöin yksinkertaisesti vain tavallisen vesilinnun apuun. Niin esim. Jenisei-ostjakit kertovat, miten alkujaan vesi lainehti kaikkialla ja miten Doh, muudan suuri shamani, silloin liiteli vetten päällä joutsenien, kaakkurien, kuikkien ym. vesilintujen seurassa. Kun hän ei löytänyt mistään lepopaikkaa, pyysi hän kaakkuria sukeltamaan veteen ja tuomaan maapalan meren pohjasta. Kaakkuri yritti kaksi kertaa, mutta vasta kolmannella kerralla sen onnistui tuoda mutaa nokassaan. Siitä Doh teki saaren mereen.
Lebed-tatarit tarinoivat, mitenkä Jumala, kun kaikki vielä oli veden vallassa, lähetti valkoisen joutsenen noutamaan vettä nokallaan. Linnun sukeltaessa tarttui tämän nokkaan mutaa, jonka se puhalsi veden pinnalle ja josta vähitellen kasvoi ja muodostui kaunis maa. Myöhemmin paholainen pilasi tämän maan.
Erään burjattilaisen tarun mukaan taas oli alkumeren pohjalla mustaa multaa ja punaista savea. Kun Burkhan päätti luoda maan, pyysi hän valkoista kaakkuria noutamaan näitä aineita veden alta. Kaakkuri toikin nokassaan sekä multaa että savea, jota se ripotti meren pinnalle. Siten syntyi veden päällä kelluva maa, johon pian alkoi kasvaa puita ja ruohoja.
Tämä taru on Balaganskin piirin burjateilla seuraavassakin muodossa. Alussa kun ei vielä ollut maata, liikkui Sombol-Burkhan veden päällä, missä hän näki vesilinnun uiskentelevan kahdentoista poikasensa kera. Jumala sanoi: "Vesilintu, sukella syvyyteen ja tuo minulle maata, nokassasi mustaa multaa ja jaloissasi punaista savea!" Saatuaan täten maa-ainesta Jumala siroitti sen veden pinnalle. Näin syntyi maa, johon itsestään versoi kaunis kasvillisuus. Kiitollisena Jumala siunasi vesilinnun sanoen: "Sinulla tulee olemaan paljon poikasia ja vedessä saat aina uida ja sukeltaa." Sen vuoksi on tällä linnulla ihmeellinen kyky sukeltaa syvälle ja viipyä kauan veden alla.
Joskus esiintyy samassa tarussa kolmekin jumalaa, Shibegeni-Burkhan, Madari-Burkhan ja Esege-Burkhan, jotka tämän lintuemon avulla yhdessä luovat maan.
Näissä taruissa ei siis maan noutajana mainita paholaista, joka esiintyisi Jumalan vastustajana tai pettäjänä. Tuskin piilee paholainen myöskään seuraavassa pohjoisten jakuttien mailla muistiinpannussa tarussa, vaikka siinä mainitaankin "Jumalan äiti": Jumalanäiti päätti luoda maan, mutta kun hänellä ei ollut tarvittavia aineksia, loi hän ensiksi kaakkurin ja sorsan, jotka molemmat saivat käskyn sukeltaa alkumeren pohjaan maata hakemaan. Ensiksi ilmaantui vedestä sorsa tuoden maapalan suussaan. Sen jälkeen tuli kaakkuri, mutta maapalaa vailla, ilmoittaen, että sen oli mahdoton vedestä löytää maata. Silloin Jumalanäiti suuttui sille ja sanoi: "Sinä viekas lintu, enkö minä antanut sinulle enemmän voimia ja pitemmän nokan kuin sorsalle, mutta sinä petät minua ja säälit merta. Sen vuoksi sinä et saa asua pyhällä maanpinnalla, vaan sinun täytyy aina sukeltaa vedessä ja etsiä siitä kaikenlaisia jätteitä ravinnoksesi." Tämän jälkeen Jumalanäiti loi sorsan tuomasta mutapalasta maan ja sijoitti sen meren pinnalle. Maa ei vajonnut veteen, eivätkä aallot voineet sitä liikuttaa tai huuhtoa rikki, vaan se pysähtyi määrätylle paikalle kuin uiva saari ja kasvoi kasvamistaan.
Muudan burjattilainen toisinto kertoo lisäksi, miten tuo vesilintu, jonka Sombol-Burkhan lähetti etsimään maata, kohtasi syvyydessä ravun, joka tiedusteli linnulta, minne tämä oli matkalla. Lintu sanoi sukeltavansa meren pohjaan noutamaan maata. Silloin rapu suuttui ja huomautti: "Minä oleskelen aina vedessä, mutta en ole vielä nähnyt sen pohjaa, käänny siis takaisin, muuten minä leikkaan sinut saksillani kahtia." Nähdessään linnun palaavan tyhjin toimin, Sombol-Burkhan kysyi, miksi se ei tuonutkaan maata. Kuultuaan, miten rapu oli uhannut sitä, antoi jumala linnulle taikasanat, joiden avulla sen vihdoin onnistui päästä pohjaan.
Tämä välikohtaus sukellusmatkalla mainitaan Sarapulin piirin votjakkienkin maannoudantatarussa. Jumalan apulainen kohtaa vedessä ravun, joka tiedustelee tämän matkan määrää sekä ilmoittaa, että vaikka se jo 120 vuotta on asunut meressä, ei se vielä missään ole tavannut maata. Kertomus jatkuu maannoutamiskuvauksella sekä selityksellä, mitenkä paholainen kätkee hiekkaa suuhunsa ja synnyttää vuoret.
Verratessamme kahta viimeksiesitettyä tarua keskenään herää kysymys, kumpi niistä edustaa alkuperäisempää kantaa. Tätä pohdittaessa ansaitsee ravun esiintyminen erikoista huomiota. Eikö rapu linnun säikäyttäjänä burjattilaisessa tarussa ole luonnollisempi kuin paholaisen karkoittajana votjakkien dualistisessa luomiskertomuksessa? Olisiko siis paholainen myöhemmin tullut linnun tilalle? Ja olisiko vanha kansansatu näin ollen kutoutunut itämaisen kirkon lahkolaisten dualistisiin oppeihin?
Osoituksena siitä, että tällainen kansansatu todella on saattanut olla olemassa, mainittakoon, että Pohjois-Amerikan intiaaneilta on kerätty paljon samanaiheisia taruja, joissa jokin vesilintu, myös kilpikonna tai muu vesieläin, noutaa alkumeren pohjasta mutaa, jotta siitä kasvaisi ja kehittyisi maa ihmisten asuttavaksi. Niinpä Mandan-intiaanit kertovat: Kun ei vielä ollut maata, loi "Elämän herra" ensimmäisen ihmisen. Tämä tapasi meressä sukeltavan kuikan ja sanoi sille: "Sinä sukellat hyvin, sukellapa syvyyteen ja nouda minulle vähäisen maata." Lintu totteli, ja ihminen siroitti siltä saamansa maa-aineen meren pinnalle. Näin loi ihminen itsellensä maan. Joskus on maannoutamistaru Amerikassakin liittynyt vedenpaisumuskertomukseen, jolloin tavallisesti myskirotta pelastaa veden pinnalla milloin veneessä, milloin lautalla tai puunrungolla ajelehtivat ihmiset noutamalla heille meren pohjasta mutaa, josta pian kasvaa ja kehittyy uusi maa. Samoinkuin korppi ennenmainitussa vogulien tarussa, samoin esiintyy sitä muistuttavissa intiaanien kertomuksissa myös toisinaan jokin eläin, kettu tai susi, maan laajenemisen tiedustajana. Kun Nanabozhu, niin kertovat Winnebago-intiaanit, ei enää voinut silmillään seurata maan nopeata kasvamista, lähetti hän suden juoksemaan maan ympäri saadakseen tietää maanpiirin laajuuden. Ensi kerralla susi palasi lyhyen hetken kuluttua, toisella kerralla kahden vuoden päästä, kolmannella kerralla se ei enää palannut.
Toisinaan mainitaan useampia vesieläimiä, jotka vuoronperään pyrkivät pohjaan, kunnes yhden niistä vihdoin onnistuu tuoda maata mukanaan. Kuten Siperiassa toimii täälläkin maannoutajina samalla kertaa mm. kaksi vesilintua.
Tämän tarun tapaamme vielä Etelä-Amerikastakin. Niinpä brasilialaisten kaingangien keskuudessa kerrotaan, miten jokin sorsalintu noutaa veden alta maapalan. Are-kansan maannoutamistarussa tuo ibis pitkällä nokallaan niin paljon maa-ainesta, että siitä saattavat vuoretkin muodostua.
Tämä taruaihe on siis ollut tunnettu Itä-Suomesta Etela-Amerikkaan asti. Mutta mitenkä on ymmärrettävä näiden tarujen keskinäinen suhde? On selvää, ettei bogomilien luomiskertomus ole mitenkään ennättänyt levitä Etelä-Amerikan aarniometsiin. Siitä huolimatta on Aasian ja Amerikan maannoutamistaruissa aivan yhtäpitäviä piirteitä. Ainoastaan kaksi olettamusta voidaan esittää: joko on sekä vanhalla että uudella mantereella ollut oma tai omat keskuksensa, mistä käsin puheena oleva taru toisintoineen on kummallakin taholla vaeltanut, tahi on tällä toisinnoista rikkaalla tarulla yhteinen alkujuuri. Jälkimmäisessä tapauksessa tuskin voimme olettaa, että tarumme olisi siirtynyt Amerikasta Aasiaan, vaikka tällaisestakin vaelluksesta on tietoja olemassa. Niin esim. korjakkien "Isoa korppia" koskevat uskomukset ovat ilmeisesti tulleet meren yli idästä päin. Amerikan puolelta saapuneet virtaukset ovat kuitenkin jääneet vain Koillis-Siperian luonnonkansojen omaisuudeksi. Sitävastoin paljoa laajempi levikki on Amerikan mantereella ollut Aasiasta päin tulleilla taruilla. Tätä ongelmaa pohdittaessa on kuitenkin otettava huomioon, ettei tuota monesti mainittua maannoutamistarua tavata nykyään niiltä Koillis-Aasian perukoilta, mistä matka meren yli on lyhyin ja helpoin.
Miten tämän asian laita lieneekin, on selvää, ettei alkumerta edellyttävä tarumme ole voinut syntyä Keski-Aasiassa, vaan jossakin suuren meren lähettyvillä. Intialaisten tarustossa kerrotaan kyllä, että meren pohjasta noudettu maa on sijoitettu kilpikonnan selkään, missä se on kasvamistaan kasvanut, mutta maannoutajalintua ei siinä mainita. Sitävastoin tapaamme pääskyn maan noutajana mm. Sumatran batakeilta. Täällä tämä lintu kuitenkin tuo maapalan yläilmoista eikä meren pohjasta.
Niin luonnollinen kuin merenrannikon asukkailla onkin mielikuva suuresta maata ympäröivästä merestä sekä maan kasvamisesta, mikä saattaa perustua aikojen kuluessa tehtyihin havaintoihin, yhtä luonnottomia ja odottamattomia ovat tällaiset mielikuvat laajan mannermaan sisäosissa. Mitenkä Altain suvun paimentolaisten käsitys pikemmin on ollut päinvastainen, ilmenee mm. kirgisien kertomuksesta, jossa väitetään, ettei alkujaan ollut vettä ollenkaan: Kun kaksi ihmistä paimentaessaan suurta härkää kauan olivat olleet ilman juomaa ja jo olivat kuolemaisillaan janoon, niin härkä hankki heille vettä kaivamalla maata suurilla sarvillaan. Näin kirgisit selittävät eräiden paikallisten järvien muodostuneen.
Emme siis ainoatakaan mainitsemistamme maansyntytaruista voi pitää Altain suvun kansojen omana keksintönä. Niiden alkuperäistä katsantokantaa kuvastaa varmaankin tuo jakuttien usko, että "maa on aina ollut olemassa". Tällä emme kuitenkaan tahdo kieltää sellaisten kotoperäistenkin tarujen mahdollisuutta, joissa pyritään selittämään paikallisia maanpinnan muodostuksia. Siitä esimerkkinä on jo ylläoleva kirgisien taru. Siperian pohjoiset kansat, kuten tungusit ja samojedit, jotka usein löytävät maasta mammutin luita ja hampaita, kuvittelevat, että tämä muinaisajan eläin on "sarvillaan" muodostellut maan pintaa. Etenkin kukkuloiden ja rotkojen selitetään siten syntyneen. Laaksot ja syvänteet taas ovat johtuneet siitä, että maa on notkahdellut tuon ennen maan päällä eläneen jättiläiseläimen painon alla. Kun näihin syvennyksiin sittemmin on kerääntynyt vettä, ovat järvet ja joet muodostuneet. Jumalan kerrotaan vihdoin vihastuneen ja upottaneen mammutin maan alle, missä sen uskotaan vielä nykyjään asuvan.
Paikallinen on myös Koillis-Siperiassa muistiinpantu kertomus vuorien ja laaksojen synnystä: Jumala asui alkujaan taivaassa, mutta muutti sittemmin maan päälle. Kun hän täällä kulkiessaan hiihti suksilla, niin ohut maa notkui hänen allaan kuin nuori sitkeä jää. Sen vuoksi on maanpinta muodostunut epätasaiseksi.
IHMISEN LUOMINEN.
Baikalin takaiset tungusit kertovat, että kun Buga (taivaanjumala) loi ensimmäisen ihmisparin, keräsi hän sitä varten aineksia neljältä ilmansuunnalta. Idästä hän toi rautaa, etelästä tulta, lännestä vettä ja pohjoisesta maata. Maasta hän loi lihan ja luut, raudasta sydämen, vedestä veren ja tulesta lämmön.
Neljästä eri alkuaineesta, nim. tulesta, vedestä, ilmasta ja maasta, Jumala luo Aatamin ruumiin myös Syyriassa asuvien jesidien luomiskertomuksessa. Juutalaisten ja arapialaisten myöhemmän ajan taruissa Jumala kerää nämä ainekset maan neljältä nurkalta. Tällaista Keski-Aasiassakin esitettyä oppia, jossa kuitenkin paholainen toimii ruumiin luojana ja Jumala sen elävöittäjänä, sanoo Ruysbroeck 1200-luvulla manikealaiseksi harhaopiksi. Juutalaisten tarujen mukaan nuo eri suunnilta saadut ainekset edustivat vielä eri värejä: punaista, mustaa, valkoista ja ruskeata, mitkä värit kuvastanevat ilmansuuntain värejä. Ilmansuuntien elementit mainitsee myös Ruysbroeck kertoessaan, mitenkä mongolit juominkeja viettäessään pirskoittivat juomaa eri ilmansuuntiin, nim. etelää kohti palvoakseen tulta, itää kohti palvoakseen ilmaa, länttä kohti palvoakseen vettä ja pohjoista kohti palvoakseen kuolleita. Tässä tiedonannossa esiintyy siis etelä tulen ja länsi veden ilmansuuntana aivan kuin tungusien luomiskertomuksessa.
Mutta ihmisen ja luonnon sukulaisuus kuvastuu toisenlaisestakin käsityksestä, nim. siitä, että maailmankaikkeus on syntynyt ihmisenmuotoisen alkuolennon ruumiista. Kalmukit selittävät maailman muodostuneen Manzashirin (buddhal. bodhisatvan Manjucrin) ruumiinosista siten, että puut syntyivät hänen veritiehyeistään. tuli hänen sisälmyksiensä lämmöstä, maa hänen lihastaan, rauta hänen luistaan, vesi hänen verestään, ruoho hänen hiuksistaan, aurinko ja kuu hänen silmistään, seitsemän kiertotähteä hänen hampaistaan ja muut taivaanvalot hänen selästään. Samoin muodostuu kosmos, kun kiinalainen demiurgi, Pan-ku, päättää päivänsä: hengestä syntyy tuuli, äänestä ukkonen, vasemmasta silmästä aurinko, oikeasta kuu, verestä virrat, hiuksista kasvit, syljestä sade ja syöpäläisistä ihmissuku. Vastaavanlaisen tarun esittää jo intialainen Rigveda (X, 90) kertoessaan maailman saaneen alkunsa Purusan ruumiista siten, että sydämestä muodostui kuu, silmästä aurinko, suusta Indra ja Agni, hengityksestä tuulenjumala, navasta ilmakehä, pääkallosta taivaanlaki, korvista ilmansuunnat ja jaloista maa. Yhteinen piirre näissä taruissa on mm. se, että aurinko syntyy alkuolennon silmästä. Kotshinkiinassa taas tarinoidaan, mitenkä Buddha luodessaan maailman Banio nimisen jättiläisen ruumiista muodosti tämän pääkallosta taivaan, lihasta maan, luista vuoret ja kivet sekä hiuksista kasvit. Samoinkuin Rigveda selittää siis tämäkin taru taivaankuvun syntyneen alkuolennon pääkallosta. Muudan manikealaisia vastaan tähdätty kiistakirjoitus (Shkand-Gumanig-Vizhar) väittää manikealaisten uskovan, että maailma syntyi, kun Kund niminen paholainen surmattiin. Tämän nahkasta luotiin taivas, lihasta maa, luista vuoret ja hiuksista kasvit. Persialaisten pyhässä kirjallisuudessa (Bundahisn, 31), jossa kuvaillaan ylösnousemusta, sanotaan, että sinä hetkenä vaaditaan takaisin luut maasta, veri vedestä, hiukset kasveista ja elämä tulesta. Kaikissa näissä aasialaisissa kuvitelmissa esiintyvät siis ihminen (mikrokosmos) ja luonto (makrokosmos) läheisessä suhteessa toisiinsa.
Yllämainittuja taruja muistuttaa vielä islantilaisen Grimnismál-runon (40-41, vrt. Vafthrudnismál, 21) kertomus merkillisestä Ymir jättiläisestä, joka surmattiin ja jonka lihasta luotiin maa, verestä vesi, luista vuoret, hiuksista puut ja pääkallosta taivaanlaki. Lisäksi mainitaan m.m., että pilvet luotiin Ymirin aivoista. Kun Snorrin mukaan Ymirin surmasi kolme veljesjumalaa, nim. Borin pojat, Odin, Vili ja Vé, ja kun Theodor bar Khoni samoin kertoo edellämainitun Kundin saaneen surmansa kolmen veljesjumalan kädestä, näkee Reitzenstein skandinaavisessa muinaistarussa manikealaista vaikutusta. Taivaan muodostaminen jättiläisen pääkallosta eikä nahkasta, kuten tuossa manikealaisia koskevassa lähteessä, edellyttää kuitenkin toisintoa, missä pääkallolla on ollut tällainen merkitys.
Islannissa säilyneen tarun alkuperää on selitetty toisellakin tavalla. On näet oletettu, että maailman muodostuminen Ymirin ruumiinosista olisi sepitetty erään keskiajalla vallinneen luomiskertomuksen mukaan, joka kuitenkin päinvastoin selittää ensimmäisen ihmisen saaneen alkunsa "maailmankaikkeuden elementeistä". Tämä jälkimmäinen taru, joka on ollut yleinen sekä Itä- että Länsi-Euroopassa, kuvailee, mitenkä Aatami luotiin samanlaisista aineksista, kuin mitkä aasialaisten tarujen mukaan syntyivät alkuolennon ruumiista. Max Förster, joka on vertailevasti tutkinut Aatamin luomista koskevan eurooppalaisen tarun toisintoja, on tullut siihen tulokseen, että ne kaikki alunperin perustuvat ajanlaskumme alussa Aleksandrian juutalaisten keskuudessa sepitettyyn kreikankieliseen Heenokinkirjaan, josta nykypäiviin asti on säilynyt vain slaavinkielinen laitos. Ne kahdeksan ainetta, joista Aatamin ruumis on kokoonpantu, vaihtelevat kuitenkin jonkin verran eri toisinnoissa. Yleisimpiä ovat: liha maasta, luut kivistä, veri vedestä (merestä), silmät auringosta, ajatukset pilvistä ja hengitys tuulesta. Erinäisissä lähteissä mainitaan lisäksi: hiukset ruohosta, ruumiinlämpö tulesta; joskus vielä: suonet juurista, hiki kasteesta ym.
Näitä eri aineksia tarkastaessa kiintyy huomio erikoisesti "pilviin", joista Aatamin ajatukset luotiin. Kun kaikki muu on aistimin havaittavaa, mitenkä ovat "ajatukset" tässä ymmärrettävät? Griminismál mainitsee myös "pilvet", mutta selittää päinvastoin, että ne luotiin Ymirin "aivoista". Kansanomaisen tarun kannalta soveltuvatkin "pilvet" paremmin "aivojen" kuin "ajatusten" vastineeksi. Kun Griminismál sitäpaitsi kertoo, että taivaanlaki luotiin Ymirin pääkallosta, esiintyy siinäkin piirre, joka edellyttää toisenlaista luomistarua kuin Heenokinkirjan kertomaa. Onhan mahdotonta kuvitella, että Aatamin pääkallo olisi tehty taivaanlaesta. Kuten mainittu, tavataan jo Rigvedasta käsitys, että taivaanlaki on luotu alkuolennon pääkallosta. Sama mielikuvitus, joka on rinnastanut jättiläisen pääkallon ja taivaankuvun, on ilmeisesti rinnastanut myös tämän aivot ja pilvet. Näyttää siis siltä kuin Grimnismálin kertomus, samoinkuin nuo aasialaiset maailmansyntytarut, edustaisi alkuperäisempää kantaa kuin yllämainittu Aatamin luomista koskeva legenda. Missä suhteessa Grimnismálin Ymir-taru on aasialaisiin vastineisiin ja miten se on kulkeutunut Islantiin, on selvittämättä, mutta islantilaisen Gylfaginningin (13) kertomus kääpiöistäkin, jotka virkosivat henkiin Ymirin ruumiissa, missä ne elivät matoina saaden jumalien käskystä ihmisjärjen ja -muodon, muistuttaa sitä kiinalaisen tarun piirrettä, jonka mukaan ihmissuku on syntynyt alkuolennon ruumiissa eläneistä syöpäläisistä.
Jumala ja paholainen ihmisen luojina.
Keski- ja Pohjois-Aasiassa muistiinpannuissa ihmisen luomista koskevissa kertomuksissa esiintyy, samoinkuin eräissä sikäläisissä maansyntytaruissakin, tavallisesti kaksi vastakkaista olentoa, Jumala ja paholainen, joista jälkimmäinen turmelee sen, minkä edellinen luo. Useimmiten paholainen pääsee lähestymään ihmistä jo, ennenkuin Jumala on ennättänyt hänet elävöittää. Näissä taruissa näyttelee koira, jonka Jumala asettaa ihmistä vartioimaan, hyvin huomattavaa osaa.
Kun suuri Pajana, niin kerrotaan metsätatarien tarustossa, muodosti ensimmäiset ihmiset, ei hän osannut luoda niihin eläväksi tekevää henkeä, sen vuoksi hänen piti käydä etsimässä niille sielua taivaasta. Mennessään hän jätti koiran ihmisten vartiaksi. Sillä välin saapui paholainen, Erlik, ja sanoi koiralle, joka tällöin vielä oli alaston: "Sinulla ei ole karvoja, minäpä annan sinulle kultaiset karvat, jos sinä annat minulle nuo sieluttomat ihmiset." Koiraa miellytti paholaisen ehdotus, ja hän jätti vartioimansa olennot Erlikin huostaan. Päästyään ihmisiin käsiksi paholainen saastutti ne syljellään, mutta pakeni heti, kun Jumala saapui niitä elävöittämään. Nähdessään, että paholainen oli tahrinut ihmisten ruumiit, Jumala käänsi niiden liatun ulkopinnan sisään päin ja sisäpuolen ulospäin. Sen vuoksi on ihmisen sisuksissa yhä vieläkin sylkeä ja saastaa.
Samalla tavalla jakuttilainen taru selittää ihmisen ruumiissa piilevää likaa. Luotuaan maailman Jumala rakensi kivitalon, johon hän asetti seitsemän kuvaa ja "ihmisen" niitä vartioimaan. Tuon tuostakin paholainen pyrki taloon yrittäen lahjomalla houkutella vartiaa puolelleen. Tämä onnistuikin, kun paholainen vihdoin lupasi "ihmiselle" sellaisen puvun, joka ei kuluisi koskaan ja jota ei milloinkaan tarvitsisi riisua. Paholainen saattoi nyt lähestyä kuvapatsaita, jotka se samalla likasi ulostuksillaan. Kun Jumala pian saapui kuviansa katselemaan ja huomasi, mitä paholainen hänen poissaollessaan oli tehnyt, suuttui hän suuresti, torui vartiaa ja täytti tämän toivomuksen muuttaen hänet koiraksi. Käännettyään patsaat nurin puolin siten, että ulkopuoli tuli muodostamaan sisäpuolen, Jumala puhalsi niihin elävän hengen. Näin luotujen ihmisten sisälmyksissä on siitä päivin ollut likaa.
Aivan vastaavat tarut tapaamme myös Volgan suomalaiskansojen, tsheremissien, votjakkien ja mordvalaisten keskuudesta. Tsheremissit tarinoivat, mitenkä Jumala ihmisen luotuaan lähtee noutamaan sille henkeä taivaasta ja mitenkä paha Keremet sillä välin lupaamalla alastomalle koiralle turkit, pääsee saastuttamaan syljellään ihmisen ruumiin, jonka Jumala tällöin kääntää nurin puolin ja jonka hän sen jälkeen elävöittää. Täälläkin on tarun tarkoituksena selittää, minkä vuoksi Jumalan luoman ihmisen sisälmyksissä on saastaa. Mordvalaisten tarussa selitetään lisäksi, että erinäiset ihmisiä vaivaavat sisätaudit ovat aiheutuneet paholaisen syljestä. Jonkin taudin, etenkin yskän ja keuhkotaudin, alkuperää pyrkivät venäläisten vastaavat tarut selittämään samalla tavalla. Vieläpä samojedienkin mailla, milloin ei puhuta ruumiin nurinkääntämisestä, mainitaan pahojen ihotautien, paisumien ym. aiheutuneen paholaisen syljestä. Täälläkin uskotaan koiran alunperin olleen alastoman; sen selkää silittämällä paholainen kasvatti sille karvat.
Toisessa tarusarjassa, jossa paholainen myös syljellään pilaa Jumalan luomat ihmiset, sanotaan näillä alkujaan olleen jonkinlainen ruumista suojeleva verho, nim. karva- tai sarveisainepeite.
Balaganskin piirin burjatit tarinoivat, mitenkä kolme luojaa, Shibegeni-, Madari- ja Esege-burkhan valmistivat ensimmäisen ihmisparin muodostamalla lihan punaisesta savesta, luut kivestä ja veren vedestä. Sen jälkeen he epätietoisina siitä, kuka heistä saisi hankkia hengen noille vielä sieluttomille olennoille, päättivät tiedustella sitä panemalla eteensä kynttilän ja vesiastian sekä asettumalla nukkumaan niiden ääreen. Se, jonka kynttilä yön aikana syttyisi palamaan ja jonka astiaan ilmaantuisi kasvi, saisi kunnian elävöittää ihmiset ja olla heidän suojelushaltiansa. Muiden nukkuessa Shibegeni-burkhan heräsi yöllä ja huomattuaan, että palava tuohus sekä kasvi olivat Madari-burkhanin edessä, sytytti oman kynttilänsä ja sammutti naapurin tuohuksen, samalla hän myös siirsi tämän kasvin omaan astiaansa. Kun muut burkhanit aamulla näkivät, että tuli ja kasvi olivat ilmaantuneet Shibegeni-burkhanin kohdalle, totesivat he, että kohtalo oli määrännyt tämän ihmisten elävöittäjäksi ja suojelijaksi. Madari-burkhan aavisti kuitenkin, että Shibegeni-burkhan oli menetellyt petollisesti ja sanoi tälle: "Sinä varastit minulta tulen ja kasvin, sen vuoksi tulevat sinun elävöittämäsi ihmiset varastamaan toisiltaan ja riitelemään keskenään."
Tämä burjateilta saatu kertomus, joka ilmeisesti pyrkii selittämään ryöstön ja riidan alkuperää, muodostaa jo sellaisenaan ehyen kokonaisuuden, vaikka se esiintyykin pidemmän tarun johdantona. Taru jatkuu näet kertomalla, mitenkä Madari- ja Esegen-burkhan tämän jälkeen poistuivat taivaaseen jättäen Shibegeni-burkhanin huostaan nuo maasta luodut, alkujaan karvapeitteiset olennot. Kun Shibegeni-burkhaninkin piti pistäytyä taivaassa ihmisille henkeä etsimässä, asetti hän silloin vielä karvattoman koiran vartioimaan nukkuvia ihmisiä. Tällöin saapui paholainen, Shitkur, mutta koira alkoi sitä kiivaasti haukkua. Paholainen sanoi koiralle: "Älä hauku minua, minä kasvatan sinulle karvat ruumiiseesi, jotta sinulla olisi samanlainen ihopeite kuin ihmisilläkin. Silloin sinun ei tarvitse koskaan värjöttää kylmässä." Koira leppyi ja lakkasi haukkumasta. Paholainen täytti lupauksensa pirskoittamalla sylkeään eläimen ruumiiseen, johon heti kasvoi karvapeite. Samalla se pirskoitti sylkeään myös nukkuviin ihmisiin. Kun Shibegeni-burkhan astui alas taivaasta ja huomasi, että paholainen oli päässyt saastuttamaan ihmiset, suuttui hän ja kirosi koiran, jolla jo oli yllään paholaisen antama karvapeite, sanoen: "Sinä tulet aina näkemään nälkää, saat kaluta luita ja syödä ihmisten jätteitä, lisäksi tulevat ihmiset lyömään sinua." Sen sanottuaan Shibegeni-burkhan puhdisti paholaisen likaamat ihmisruumiit jättäen ne alastomiksi. Alkuperäinen karvapeite jäi ainoastaan niihin ruumiinkohtiin, jonne paholaisen sylki ei ollut sattunut, myös päähän, joka ihmisten nukkuessa oli ollut käsien peitossa.
Alarskin piirin burjattien vastaavassa tarussa, jossa emme tapaa yllämainittua johdantoa, kerrotaan vain, mitenkä Burkhan loi eri aineksista karvapeitteisen ihmisen, pani koiran sitä vartioimaan ja poistui taivaaseen noutamaan henkeä sekä mitenkä paholainen, Solmo, vieteltyään koiran puhdisti ihmisruumiin karvoista jättäen niitä vain erinäisiin kohtiin. Lopuksi huomautetaan, että jollei paholainen olisi päässyt ihmiseen käsiksi, ei ihminen olisi milloinkaan sairastunut eikä kuollut.
Losvan voguleilta saadussa tarussa taas Jumala varusti aluksi ihmiset sarveisainekalvolla, jotta ne hyvin voisivat kestää kylmyyttä, mutta kun Jumalan piti käydä taivaasta ihmisille henkeä etsimässä, saapui paholainen ja pilasi ruumiit, niin että sarveisaine jäi peittämään vain sormien ja varpaiden päitä. Näin ruumiin pinta heikkeni, ja ihmiset joutuivat alttiiksi taudeille ja kuolemalle.
Tässä muodossa tuntevat mordvalaisetkin tämän tarun. Antamalla alastomalle koiralle karvat paholainen saa tilaisuuden lähestyä sarveisainepeitteellä verhottua ihmistä, jonka ruumiin kalvon tämä pilaa lukuunottamatta sormien ja varpaiden päitä.
Tuo ihmisen ruumista alunperin peittänyt karva- tai sarveisaineverho esiintyy myös toisissa, raamatun syntiinlankeemiskertomusta muistuttavissa taruissa, joten herää kysymys, kumpaan taruryhmään tämä piirre on alkujaan kuulunut. Siihen katsoen, että se varsinaisissa luomistaruissa on verraten harvinainen, mutta noissa toisissa aivan yleinen ja oleellinen, voidaan päättää, että se on jälkimmäisestä tarusarjasta siirtynyt edelliseen.
Eräissä keski-aasialaisissa luomiskertomuksissa, joissa myös koira näyttelee vartian osaa, antaa paholainen Jumalan poissaollessa hengen tämän luomille ihmisille.
Niin kertoo mm. seuraava altailainen taru: Ulgen loi ensimmäisen ihmisen muodostaen lihan maasta ja luut kivistä, samalla hän loi vielä vaimon miespuolisen olennon kylkiluusta. Lähtiessään etsimään näille sielua, asetti hän koiran vartioimaan ihmisiä. Koira oli tällöin vielä karvapeitettä vailla. Sillä välin tuli paholainen, Erlik, mutta koira alkoi sitä kiivaasti haukkua eikä laskenut sitä ihmisten läheisyyteen. Erlik sanoi: "Minä tulin luomaan sinulle karvat ja elävöittämään ihmisten ruumiit." Tämän kuultuaan koira rauhoittui. Paholainen kehoitti sitä nyt syömään hänen ulostuksiaan, ja niin kasvoi koiralle karvapeite. Sen jälkeen paholainen tarttui ruokopilliin ja puhalsi ihmisten peräosasta hengen noihin nukkuviin olentoihin. Kun Ulgen palasi ja näki ihmisten jo elävän, hämmästyi hän ollen epätietoinen, mitä tehdä, luodako uudet ihmiset. Silloin saapui sammakko ja sanoi: "Miksikä hävittäisit nämä olennot? Eläkööt itseään varten. Jos kuolevat, kuolkoot, jos elävät, eläkööt." Ja niin jätti Ulgen ihmiset elämään.
Altailaisessa toisinnossa kerrotaan Ulgenin samalla luoneen useita ihmisiä, lapsia, nuorukaisia ja neitosia, miehiä ja vaimoja, vieläpä vanhuksiakin, joiden ruumiit paholainen, Erlik, elävöittää Jumalan poissaollessa.
Mongolien vastaavassa tarussa mainitaan kaksi luojaa, Otshirvani ja Tsagan-Shukuty, jotka yhdessä muovailivat maasta ensimmäisen ihmisen ruumiin. Jälkimmäinen sanoi edelliselle: "Me olemme luoneet ihmisen, vielä on etsittävä sille henki, jotta se tulisi eläväksi." Otshirvani huomautti, että paholainen voi sillä aikaa anastaa ihmisen ruumiin. Sen vuoksi he asettivat alastoman koiran ihmisen vartiaksi. Kun jumalat olivat poistuneet, pistäytyi paholainen paikalla, lahjoi koiran lupaamalla sille karvat ja sytytettyään rohtimia palamaan puhalsi niistä savua ihmisen sieraimiin. Heti ihminen nousi ja alkoi kävellä. Palattuaan jumalat hämmästyneinä näkivät, että ihminen jo eli ja toimi.
Keski- ja Pohjois-Aasiassa tunnetaan näin ollen kaksi tarusarjaa, joista toisessa paholainen saastuttaa ihmisen ruumiin, minkä Jumala luo ja elävöittää, toisessa taas Jumala luo ruumiin, mutta paholainen antaa hengen. Kummankin tarusarjan tarkoituksena on selittää ihmisessä ilmaantuvia varjopuolia, joita ei Jumalan luomalta olennolta voisi odottaa. Edellisen ryhmän tarut edustavat aineellisempaa kantaa pohtien pääasiallisesti ihmisruumiissa piilevän saastan ja siitä johtuvien tautien alkuperää. Jälkimmäinen tarusarja taas näyttää pyrkivän selittämään ihmisen henkisiä heikkouksia ja paheita. Tämä käy ilmi seuraavastakin altailaisesta tarusta, jossa kuitenkin vain naisen vaihteleva ja oikullinen luonne on pohdinnan kohteena. Kun Ulgen oli luonut maan, loi hän maan päälle seitsemän miespuolista olentoa sekä seitsemän puuta, puun kunkin osalle. Sen jälkeen hän loi vielä kahdeksannen miehen, Maidere (buddhal. bodhisatva Maitreya) nimisen, ja puun "kultaiselle vuorelle". Luotuaan nämä olennot Jumala jätti ne oman onnensa varaan ja poistui. Palattuaan seitsemän vuoden kuluttua hän totesi, että jokaiseen puuhun oli kasvanut seitsemän oksaa, mutta ihmisten luku ei ollut lisääntynyt. Jumala sanoi: "Miksikä on näin, puut työntävät uusia oksia, mutta ihmisten luku on sama?" Silloin Maidere vastasi: "Kuinka ihmiset saattaisivat lisääntyä, kun ei ole ketään, joka voisi synnyttää?" Kun Ulgen samalla antoi Maiderelle vallan vapaasti hallita ja vallita sekä pitää huolen ihmisten lisääntymisestä, astui tämä alas kultaiselta vuorelta, meni ihmisten luo ja ryhtyi luomaan naista samoin kuin Ulgen oli luonut hänet. Kolmantena päivänä oli nainen jo valmis, mutta vielä henkeä ja elämää vailla. Sen vuoksi Maidere lähti tapaamaan Ulgenia jättäen koiran vartioimaan tuota luomaansa olentoa. Paha Erlik, joka oli odottanut tätä tilaisuutta, lahjoi koiran, lähestyi naista sekä puhalsi tämän sieraimiin seitsensointuisella huilulla ja soitti korvaan yhdeksänkielisellä soittimella. Sen vuoksi naisella on seitsemän tuulta ja yhdeksän mielialaa. Kun Maidere riensi takaisin ja huomasi naisen jo elävän, sanoi hän koiralle: "Miksikä sinä laskit Erlikin tulemaan, mitenkä hän sinut vietteli?" Koira vastasi: "Erlik lupasi minulle kuolemaan asti kestävät turkit, joissa ei kesällä tule kuuma eikä talvella kylmä." Silloin Maidere vihastui ja sanoi: "Sinulle luvattu puku on karvapeite, joka on kasvava kiinni ruumiiseesi." Samalla hän kirosi koiran ihmisten pahoin pideltäväksi.
Tässäkin tarussa on siis alkujaan alastomalla koiralla varsin huomattava sija. Tuo kaikille yllämainituille luomiskertomuksille yhteinen piirre antaa aiheen olettaa, että niillä, missä muodossa ne esiintyvätkin, on yhteinen kanta-aihe. Paitsi ihmistä vartioivaa koiraa on tähän kantamuotoon epäilemättä kuulunut myös paholainen Jumalan luomien olentojen turmelijana. Tuo jyrkkä dualismi ilmenee jo ammoin persialaisten uskonnossa, jossa myös koiralla, Ahura Mazdan eläimellä, on pahojen henkien karkoittajana ollut tärkeä merkitys. Tässä henkisessä ilmapiirissä, todennäköisesti syyrialaisten kristittyjen tai manikealaisten keskuudessa on tarumme saanut alkunsa ja täältä käsin se lienee vaeltanut Keski- ja Pohjois-Aasiaan sekä suoraan että Itä-Euroopan kautta. Käsitys, että paholainen on luonut Aatamin, on erikoisesti ollut manikealaisille ominainen.
Viimeksimainittu altailainen taru jatkuu vielä kertomalla, miten kolme noista seitsemästä miehestä vapautuakseen joutumasta paholaisen elävöittämän naisen puolisoksi pakeni Maideren luo "kultaiselle vuorelle", missä heistä tuli Jumalan apulaishenkiä. Ainoastaan neljä heistä jäi edelleen asumaan maan päälle.
Ennenmainitussa jakuttien tarussa puhutaan myös seitsemästä alkumiehestä, jotka paholainen kuitenkin ennätti turmella, ennenkuin Jumala oli ne elävöittänyt. Tämäkin taru jatkuu kuvauksella, jossa 4- ja 3-luku, kuten ylläolevassa, saa erikoista huomiota osakseen. Siinä kerrotaan näet, että Jumala antoi vaimon ainoastaan neljälle, minkä vuoksi nuo kolme olivat kohtaloonsa tyytymättömiä. He valittivat siitä Jumalalle, ja kun tämä ei enää asiaan puuttunut, aiheutuivat siitä aviorikokset. Vihdoin nämäkin saivat itselleen puolison, kun noiden neljän vaimolle kullekin kasvoi tytär. Yksi tyttäristä jäi kuitenkin aviomiestä vaille ja alkoi sen vuoksi viettää porton elämää.
Hedelmä ihmisen turmelijana.
Paitsi taruja, joissa paholainen turmelee ihmisen jo ennenkuin tämä on saanut hengen, on olemassa toisia, joissa ihminen vasta sen jälkeen kun Jumala on hänet elävöittänyt, joutuu turmiollisille seuraamuksille alttiiksi.
Tähän tarusarjaan kuuluvissa kertomuksissa ihmisen ruumis on alunperin tavallisesti varustettu erikoisella ihopeitteellä, joka on omiansa suojelemaan häntä kylmyydeltä, kosteudelta ynnä muilta hänen terveyttään uhkaavilta vaaroilta. Toisissa taruissa tällaisena ruumiin suojana on karvapeite, toisissa taas sarveisainekalvo. Vasta syötyään kielletyn puun hedelmää ihminen menettää tämän arvokkaan verhonsa.
Esimerkkinä esitettäköön seuraava altailainen taru:
Yksinäinen puu kasvoi oksattomana. Jumala näki sen ja sanoi: "Yksinäinen oksaton puu ei ole miellyttävä katsella, kasvakoon siihen yhdeksän oksaa!" Yhdeksän oksaa kasvoikin puuhun. Jumala jatkoi: "Tulkoon yhdeksän oksan alle yhdeksän ihmistä ja yhdeksästä ihmisestä tulkoon yhdeksän kansaa!" Myöhemmin tässä tarussa puhutaan vain kahdesta ihmisestä, miehestä ja vaimosta, jotka alkujaan olivat karvapeitteisiä. Miehen nimi oli Töröngöi ja vaimon Edji. Jumala sanoi heille: "Älkää syökö niiden neljän oksan hedelmiä, jotka ojentautuvat auringon laskua kohti, vaan syökää noiden viiden oksan hedelmiä, jotka kasvavat auringon nousuun päin." Sen jälkeen Jumala pani puun juurelle koiran vartiaksi sanoen: "Jos paholainen lähestyy, niin tartu häneen!" Sitäpaitsi hän asetti sinne käärmeen sanoen: "Jos paholainen saapuu, niin pistä häntä!" Vielä Jumala sanoi sekä koiralle että käärmeelle: "Jos ihminen tulee syömään noiden auringon nousun puolella kasvavien oksien hedelmiä, niin laskekaa hänet puun ääreen, mutta jos hän pyrkisi syömään kiellettyjen oksien hedelmiä, niin älkää laskeko häntä lähelle!" Tämän sanottuaan Jumala poistui taivaaseen.
Tällöin ilmestyi paholainen puun luokse ja nähdessään käärmeen nukkuvan hän hiipi ovelasti sen sisään sekä kiipesi sen avulla puuhun. Täältä hän sitten houkutteli ensiksi vaimoa ja tämän välityksellä miestäkin syömään kiellettyä hedelmää. Syötyään ihmiset hämmästyivät suuresti huomatessaan, miten karvat alkoivat irtautua heidän ruumiistaan. Silloin he peloissaan piiloutuivat puiden taakse.
Kun Jumala tuli maan päälle ja näki, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, sanoi hän miehelle: "Miten on laitasi?" Mies vastasi: "Vaimo on sivellyt suuhuni kiellettyä ravintoa." Jumala kääntyi nyt vaimon puoleen toruen: "Miksikä teit näin?" Vaimo vastasi: "Käärme houkutteli minua syömään." Jumala sanoi käärmeelle: "Käärme, mitä olet tehnyt?" Käärme vastasi: "En minä houkutellut, vaan paholainen, joka oli hiipinyt sisääni." Jumala kysyi: "Mitenkä paholainen pääsi sisääsi?" Käärme vastasi: "Kun minä nukahdin, saapui paholainen." Silloin Jumala kääntyi koiran puoleen sanoen: "Miten on sinun laitasi, miksi et karkoittanut paholaista?" Koira vastasi: "Minun silmäni eivät nähneet häntä."
Tarussamme mainitaan siis sekä käärme että koira kiellettyjen hedelmien vartioina. Kun rankaisujen yhteydessä, jotka muistuttavat raamatun kertomuksesta tunnettuja, ei kuitenkaan enää mainita koiraa, näyttää siltä kuin koira olisi taruumme siirtynyt edelläesitetystä luomiskertomuksesta.
Miten paljon tämä taru muistuttaakin raamatun syntiinlankeemiskertomusta, on siinä kuitenkin huomattavia poikkeuksia. Raamatun paratiisissa mainitaan olleen kaksi puuta, nim. elämänpuu ja hyvän ja pahan tiedon puu, jotka kumpikin kasvoivat keskellä paratiisia, mutta joista jälkimmäisen hedelmää ei ihmisen ollut lupa syödä. Tarussamme taas puhutaan vain yhdestä puusta, jonka eri puolilla kasvoi erilaisia hedelmiä. Tällaisena tämä puu oli samalla kertaa elämän ja kuoleman puu. Raamatun kertomuksesta tarumme eroaa myös siinä, että edellinen pyrkii selittämään kuoleman alkuperää henkisesti, tottelemattomuuden eli syntiinlankeemisen seuraamuksena, kun taas tarumme puhuu itse kielletyn hedelmän tuottamasta turmiosta. Mahdollisesti on raamatunkin kertomuksen alkumuoto syntynyt yksinkertaisesti vain selittämään, mitenkä alkujaan kuolematon ihminen on joutunut kuoleman omaksi. Näin ollen ei kuolemaa liene pidetty niin paljon varsinaisena rangaistuksena kuin suoranaisena seurauksena turmiollisen hedelmän syömisestä, sillä menetettyään suojelevan verhonsa ihmisruumiin vastustuskyky heikkeni, niin että taudit pääsivät siihen käsiksi. Yleensä kansat kertovat taruja siitä, mitenkä taudit ja kuolema, joita alunperin ei muka ollut olemassa, ovat tulleet ihmisten vitsauksiksi.
Käsitys karvapeitteestä ihmisen ruumiin verhona, jota ei tietääkseni tavata itä-eurooppalaisista taruista, on levinnyt laajalle Keski- ja Pohjois-Aasiaan. Suomensukuiset vogulitkin kertovat, että Jumala aluksi loi kauttaaltaan karvaiset ihmiset ja salli heidän kulkea kaikkialla ja syödä kaikkea, mitä halusivat, lukuunottamatta juolukoita, "metsäläisen marjoja". Ihmiset eivät kuitenkaan häntä totelleet. Sen vuoksi, kun Jumala uudelleen saapui katselemaan luomiaan olentoja, ei hänen ollut helppo heitä tavata. Vihdoin hän löysi heidät piilosta pensaiden alta. Kun ihmiset tällöin Jumalan kehoituksesta ryömivät esille, näki tämä, että he olivat menettäneet karvapeitteensä värjöttäen alastomina hänen edessään. Tämä johtui siitä, että ihmiset vastoin Jumalan kieltoa olivat syöneet turmiollisia marjoja ja siten joutuneet alttiiksi kylmälle ja kosteudelle.
Tässä vogulien tarussa on muinaisseemiläisten mahtava ja ihana paratiisinpuu muuttunut pohjolan karuissa ja hedelmättömissä seuduissa metsän vaatimattomaksi marjakasviksi.
Jo luomiskertomuksista tunnemme tuon toisenkin ruumiinverhon, nim. sarveisainepeitteen, jonka jätteitä ovat ainoastaan kynnet sormien ja varpaiden päissä. Tämä tarunpiirre on perin yleinen Itä-Euroopassa, ja mahdollisesti se onkin sieltä käsin levinnyt Luoteis-Siperiaan. Venäläisiltä sen ovat saaneet virolaisetkin. Myös myöhäisjuutalaisissa ja -arapialaisissa taruissa kerrotaan, että Aatamin ja Eevan ruumiin verhosi paratiisissa sarveiskalvo, josta johtui, etteivät he olleet pukujen tarpeessa, vasta syntiin langettuaan he menettivät tämän ruumiinverhon.
Etu-Aasiasta lähtöisin lienee myös käsitys ensimmäisten ihmisten karvapeitteestä. Ainakin arapialaisissa taruissa kerrotaan, että Aatamilla ja Eevalla näiden ollessa vielä paratiisin timanttivuorella oli maahan asti ulottuvat, koko ruumiin peittävät hiukset, jotka surkastuivat, kun ihmiset olivat syöneet kiellettyä hedelmää. Sen jälkeen heidän alaston ruumiinsa myös tummeni päivän paahteesta. Jonkinlaista ruumiin peitettä edellyttää ilmeisesti raamatunkin kertomus, siinä kun sanotaan, että ihmiset jumalan käskyä vastaan rikottuaan huomasivat olevansa alasti.
Astrakanin kalmukit kertovat, että ihmiset ennenkuin he pilasivat itsensä, olivat jonkinlaisia valo-olentoja, jotka valaisivat koko ympäristönsä. Silloin ei näet vielä ollut aurinkoa eikä kuuta. Vasta kun ihmisten ihon loiste himmeni, luotiin taivaanvalot. Tämäkin kuvitelma pohjautuu etu-aasialaisiin taruihin. Niin esim. syyrialaisten legendoissa Aatamin ja Eevan kasvot loistivat paratiisissa kuin aurinko ja heidän muu ruumiinsa kuin kristalli. Myös etiopialainen Aataminkirja kuvailee, miten nämä loistavat olennot syntiin langettuaan menettivät alkuperäisen valohohteensa.
Syntiinlankeemisen seuraamuksena mainitaan kalmukkien tarustossa vielä ihmisten elinijän lyheneminen ja heidän kokonsa pieneneminen. Alkujaan he saattoivat elää kokonaisen maailmankauden eli 80.000 vuotta. Jokainen kulunut vuosisata on ihmisiästä riistänyt vuoden, niin että se nykyään on keskimäärin vain 60 vuotta. Tämä iän lyheneminen jatkuu yhä synnin karttuessa, kunnes ihmiset elävät vain 10 vuoden vanhoiksi. Siihen asti heidän alkujaan jättiläismäinen kokonsakin yhä pienenee, kunnes heistä lopuksi tulee vain pieniä peukaloisia. Silloin saapuu maan päälle Maideren lähetti Berde-Gabat, joka alkaa jälleen parantaa ihmisiä ja samalla pidentää heidän ikäänsä ja kokoansa, kunnes ne taas saavuttavat alkuperäisen mittansa.
Ihmisijän lyhenemiselle tapaamme vastineita raamatustakin, ja mitä taas ihmisen kokoon tulee, kuvastuu vastaava käsitys mm. juutalaisten taruista, joissa sanotaan: "Kun Aatami luotiin, oli hän koko maailman kokoinen, mutta kun hän lankesi syntiin, tuli hän sangen pieneksi."
Kun Jumalan luomat ihmiset joutuivat turmiollisen hedelmän pilaamiksi, huomauttaa tuo edelläesitetty altailainen taru, vihastui Jumala ja sanoi: "En enää milloinkaan ryhdy luomaan ihmisiä, syntykööt toinen toisistaan!" Tämä Jumalan päätös koski kovimmin vaimoon, tällä kun naisena on synnyttäjän osa. Kalmukkien käsityksen mukaan sukupuolielimetkin ja -vietit syntyivät vasta syntiinlankeemuksen jälkeen. Taru, joka pohtii kuoleman syytä, pyrkii näin ollen samalla selittämään synnyttämisen alkuperää. Ajatus synnyttämisen aikaansaamasta korvauksesta liittyykin ikäänkuin itsestään kuoleman tuottamien tuhojen mietiskelyyn.
Yllämainittujen tarujen lisäksi mongolit ja burjatit kertovat vielä, mitenkä Burkhan-bakshi halutessaan tehdä ihmisen kuolemattomaksi lähetti variksen noutamaan taivaasta elämänvettä ihmisen suuhun. Varis toikin sitä nokassaan, mutta matkalla se istahti kuuseen levähtämään. Kun samaan kuuseen asettunut huuhkaja silloin huusi pahasti, säikähti varis, aukaisi nokkansa ja vuodatti veden puuhun. Siitä päivin on kuusi talvellakin vihreä, mutta ihminen jäi kuolemattomuudesta osattomaksi. Saman tarun toisinnon tuntevat myös altailaiset.
MAAILMAN PERIKATO.
Samoinkuin maailman synty on sen perikatokin ollut Altain suvun tarustossa pohdinnan kohteena. Jo alunperin, niin kertovat mongolit, uhkasi luomakuntaa tuhoutumisen vaara, kun maata ympäröivässä ja sen alla ammottavassa meressä oleskeli Losun niminen jättiläiskäärme, joka pirskoittamalla myrkkyä maan päälle surmasi suuret määrät ihmisiä ja eläimiä. Jumalan kehoituksesta muudan sankari, Otshirvani, astui silloin alas taivaasta ryhtyäkseen taisteluun tätä hirviötä vastaan, mutta hänen voimansa pettivät. Olisipa sankari itsekin joutunut pedon uhriksi, jollei hänen olisi onnistunut paeta korkealle Sumer-vuorelle. Täällä hän muuttautui mahtavan Garide-kotkan hahmoon, iski sellaisena kyntensä jättiläiskäärmeen päähän, laahasi sen ruumiin kolmesti maailmanvuoren ympäri ja murskasi sen pään kivellä.
Tätä tarua, joka ilmeisesti on Intiasta vaeltanut Mongoliaan, kuten nimet Otshirvani (buddhal. bodhisatva Vairapani), Sumer (Intial. Sumeru) ja Garide (intial. Garuda) osoittavat, muistuttaa muinais-skandinaavien kertomus (Gylfaginning, 50) mahtavasta Midgardin käärmeestä, joka "ruiskuttaa myrkkyä" ja joka sillä "pirskoittaa koko ilman ja maan". Täällä tämä hirviö kukistuu kuitenkin vasta maailman lopulla. Sanotaan, että kun meri silloin alkaa tulvia ja kun "Midgardin käärme kiemurtelee jättiläisvimmassa ja matelee maihin", niin Thor-jumala hyökkää sen kimppuun ja kukistaa sen, mutta samalla hän itsekin saa surmansa pedon pirskoittamasta myrkystä.
Muunkinlainen vaara on uhannut tai uhkaa ihmisten asumaa maata. Pelko, että maan perustus saattaa pettää tai että maa muulla tavalla voi joutua suuren vedenpaisumuksen valtaan, liittyy käsitykseen, jonka mukaan maa on sijoitettu pohjattoman ja rannattoman alkumeren helmaan. Aasialaiset tarut, jotka puhuvat eri maailmankausista, kertovat, mitenkä vedenpaisumus jo kerran hävitti kaiken elämän maan päältä ja mitenkä muudan henkilö, joka pelastui, tuli uuden ihmissuvun kantaisäksi.
R. Andree, joka teoksessaan "Die Flutsagen" tutkii vedenpaisumuskertomusten alkuperää esittäen runsaasti eri maanosista kerättyä aineistoa, tulee siihen tulokseen, että vedenpaisumustarut ovat joko paikallisia, tulvivan virran, maanjäristyksen tai muiden luonnonilmiöiden aiheuttamia tahi muualta saapuneiden sivistysvirtausten mukana kulkeutuneita kertomuksia. Kumpaan ryhmään ne vedenpaisumuskertomukset, joita tapaamme Altain suvun kansoilta, ovat luettavat, ei käy ilmi Andreen tutkimuksesta, hän kun, kuten eurooppalaiset kansanrunoudentutkijat yleensä, huonosti tuntee turkinsukuisten kansain tarustoa. Selvää on kuitenkin, etteivät luonnonsuhteet ainakaan Keski-Aasiassa tarjoa niitä edellytyksiä vedenpaisumustarujen syntymiselle kuin esim. Eufrat ja Tigris virtain tai Niilin toisinaan tulvan alle peittyvät alueet. Jää siis jäljelle vain se mahdollisuus, että vedenpaisumustarut ovat vaeltaneet tänne muualta. Mutta mistä ja milloin ne ovat saapuneet Altain suvun kansoille? Perustuvatko ne jo ikivanhoihin lainoihin, vai ovatko ne kaikki, sellaisina kuin ne tunnemme, vasta verraten myöhäisen ajan perintöjä, on epävarmaa. Sekin mahdollisuus on olemassa, että myöhemmin saapuneet kertomukset ovat jo lakaisseet piiloon tarun varhaiskantaisemmat muodot, jos sellaisia on ollut olemassa.
Hyvin yleistä nykyaikaista muotoa edustaa seuraava burjattien taru: Ennenkuin vedenpaisumus tuli, kehoitti Burkhan erästä miestä rakentamaan itselleen suuren laivan. Jumalan neuvoja noudattaen mies meni metsään ja työskenteli siellä päiväkaudet. Vihdoin hänen vaimonsa alkoi udella, mitä mies metsässä niin uutterasti puuhasi. Salatakseen hankkeensa tämä sanoi olevansa vain puunhakkuuhommissa. Miehen poissa ollessa tuli paholainen, Shitkur, vaimon luo huomauttamaan, että hänen miehensä pettää häntä ja että tämä metsässä rakentaa suurta laivaa. Lopuksi paholainen pyysi vaimoa avustamaan häntä ja sanoi: "Laiva on pian valmis, ja miehesi kehoittaa sinua astumaan siihen, mutta älä häntä heti tottele. Kun tämä silloin suuttuu ja lyö sinua, niin huuda hänelle: 'Miksi lyöt minua, Shitkur? Tällöin astuessasi laivaan minä pääsen sinun kerallasi.' Vaimo suostui menettelemään, niinkuin paholainen häntä neuvoi. Pian uhkasi suuri vedenpaisumus koko maata ja laivan rakentaja pyysi perheväkeään astumaan alukseen, mutta kun vaimo vastusti miehensä kehoitusta, suuttui tämä ja alkoi lyödä häntä. Silloin vaimo huudahti, kuten paholainen oli häntä opettanut: 'Miksi lyöt minua, Shitkur?' Kun vaimo tämän jälkeen astui laivaan, pääsi paholainen sinne hänen mukanaan."
Lisäksi tarumme kertoo, mitenkä mies Burkhanin avulla keräsi laivaansa kaikenlaisia eläimiä lukuunottamatta eläinten ruhtinasta (argalan zon), joka kieltäytyi tulemasta pitäen itseään niin suurena, ettei sillä muka ollut mitään hukkumisen vaaraa. Päästyään laivaan paholainen alkoi hiirien muodossa nakertaa reikiä laivan pohjaan, kunnes Burkhan loi kissan hiiriä tappamaan. Kun vedenpaisumus oli niin valtava, että se hävitti kaikki elävät olennot maan päältä, hukkui myös eläinten ruhtinas. Sen suuria luita löydetään yhä vieläkin maasta. Toisintojen mukaan tällä jättiläiseläimellä on tarkoitettu mammuttia.
Sagaijien keskuudessa muistiinpannussa tarussa, jossa laivan rakentajan nimenä on Noj, houkuttelee paholainen tämän vaimoa tiedustelemaan mieheltään, mitä tämä metsässä rakentaa ja saatuaan tietää asian ryhtyy yöllä aina hävittämään sen, mitä mies päivällä on saanut valmiiksi. Vedenpaisumuksen alkaessa ei laiva sen vuoksi olekaan valmis, vaan Jumalan on annettava valitsemansa perheen pelastukseksi rautainen alus. Sen avulla Noj sitten pelastuu vaimoineen ja lapsineen sekä kaikenlaisine eläimineen.
Kummassakin tarussa herättää huomiota paholaisen ja laivan rakentajan vaimon näyttelemä osa. Muuten ne muistuttavat raamatusta tunnettua vedenpaisumuskertomusta. Jälkimmäisen tarun Noj onkin raamatun Noak.
Irtyshin ostjakkien ja eteläisten vogulien tarussa paholainen antaa vedenpaisumussankarin vaimolle väkijuomaa, minkä avulla tämä saa miehensä ilmoittamaan aikeensa. Laivan rakentajaa ostjakit nimittävät tatareilta lainatulla nimityksellä Pairekse.
Vastaava legenda tunnetaan Itä-Euroopassakin, missä se todennäköisesti on kirjallista alkuperää. Ainakin se esiintyy Pseudo-Methodiuksen kirjoittaman teoksen venäläisessä laitoksessa. Hyvin suosittu on tarumme ollut myös Siperiaan siirtyneiden venäläisten uudisasukkaiden keskuudessa, vieläpä Baikalin takaisilla mailla, joten on todennäköistä, että se on vaeltanut Siperiaan mainittujen siirtolaisten mukana. Pääpiirteiltään tämä venäläinen legenda on seuraava: Saadakseen tietää, minkä vuoksi Noak rakentaa arkkia, paholainen neuvoo tämän vaimoa valmistamaan väkijuomaa, jota juotuaan ukko humaltuu ja ilmoittaa Jumalan hänelle uskoman salaisuuden. Saatuaan asiasta tiedon paholainen häiritsee arkin rakentajaa tämän toimissa ja kun arkki kuitenkin vihdoin valmistuu, hiipii hän sinne Noakin vaimon mukana Noakin tätä kirotessa ja mainitessa paholaisen nimen. Arkkiin päästyään paholainen alkaa hiirinä nakertaa reikiä aluksen pohjaan.
Pseudo-Methodiuksen vedenpaisumuskertomus on epäilemättä raamatun pohjalla syntynyt myöhäisitämainen apokryfinen legenda. Että Noakin vaimo, josta raamatussa ei erikoisemmin puhuta, on arapialaistenkin kesken ollut tarun aiheena, osoittaa mm. Koranin 66. sura, jossa tämä mainitaan Lotin vaimon rinnalla kadotuksen omana. Myös taruissamme esitetty tapa, jolla paholainen Noakin vaimon mukana pääsee arkkiin, muistuttaa, kuten Dähnhardt on huomauttanut, seuraavaa islamilaisen tarun kohtaa: Kun arkki oli valmis ja kun kaikenlaiset eläimet riensivät siihen parittain, näki Noak aasin vitkastelevan. Tällöin hän vihastui ja huusi aasille: "Mene sisään sinä kirottu!" Tätä hetkeä käytti paholainen, Iblis, hyväkseen, ja kun Noak myöhemmin hämmästyneenä tältä kysyi, mitenkä hän oli tullut arkkiin, vastasi paholainen: "Tulin sinun kehoituksestasi, eihän kukaan muu kuin minä ole Jumalan luotujen joukossa kirottu." Ei kuitenkaan liene olemassa todistuksia siitä, että yllämainitut tarut olisivat vaeltaneet Siperiaan islamin mukana. Erikoislaatuinen on seuraava altailainen taru: Kun vedenpaisumus (jajyk) uhkasi peittää maan, kehoitti ylijumala, Ulgen, Nama nimistä jaloa miestä rakentamaan itsellensä arkin (käräp). Nama, jolla oli kolme poikaa, Soozun-uul, Sar-uul ja Balyks, oli silloin jo heikkonäköinen, sen vuoksi hän jätti arkin rakentamisen poikiensa tehtäväksi. Kun arkki, jota rakennettiin vuorella, vihdoin oli valmis, käski Nama ripustaa aluksen nurkkiin 80 syltä pitkät köydet, joiden päät oli kiinnitettävä maahan. Niiden avulla voitaisiin näet tietää, milloin vesi oli noussut 80 sylen korkeuteen. Astuessaan arkkiin Nama otti mukaansa omaisensa sekä erilaisia eläimiä ja lintuja, jotka tuhotulvan uhatessa kokoutuivat hänen ympärilleen. Seitsemän vuorokauden kuluttua köydet irtautuivat maasta, ja arkki alkoi vapaasti ajelehtia. Vesi oli siis tällöin jo noussut 80 syltä. Kun vielä oli kulunut seitsemän vuorokautta, kehoitti Nama vanhinta poikaansa aukaisemaan arkin ikkunan ja tähystelemään ympärilleen. Soozun-uul silmäili joka taholle ja sanoi: "Kaikki on vaipunut veden alle, vain vuorten huiput ovat näkyvissä." Jonkin ajan päästä kun isä uudelleen kehoitti häntä tähystämään, saattoi poika vastata: "Ei mitään näy, vain taivas ja vesi." Vihdoin arkki pysähtyi kahdelle lähekkäin sijaitsevalle vuorelle. Silloin Nama aukaisi ikkunan ja laski korpin lentämään. Lintu ei palannut takaisin. Toisena päivänä hän laski variksen ja kolmantena harakan, mutta nämäkään eivät palanneet hänen luokseen. Neljäntenä päivänä Nama laski kyyhkysen, joka palatessaan toi nokassaan koivunoksan. Tältä hän sai tietää, minkä vuoksi muut linnut eivät saapuneet. Korppi oli löytänyt hirven-, varis koiran- ja harakka hevosenhaaskan jääden niitä nokkimaan. Kuultuaan sen Nama suuttui ja kirosi nämä linnut sanoen: "Mitä ne nyt tekevät, tehkööt maailman loppuun asti." Taru jatkuu kertoen, että kun Nama oli tullut vanhaksi, hänen vaimonsa kehoitti häntä surmaamaan kaikki tuhotulvalta pelastuneet ihmiset ja eläimet, jotta ne siirtyisivät Naman mukana toiseen maailmaan ja siellä joutuisivat hänen valtaansa. Vaimon tätä alituisesti hokiessa tuli Nama levottomaksi eikä tietänyt, mitä tehdä. Silloin Soozun-uul aavistaen äitinsä tuumat, mutta uskaltamatta ryhtyä äitiänsä vastustamaan kertoi isälleen seuraavan näyn: "Minä näin sinimustan lehmän ahmivan ihmistä, josta ainoastaan jalat enää olivat näkyvissä." Ymmärrettyään tämän vertauskuvan Nama tarttui miekkaansa ja halkaisi vaimonsa kahtia päästä alkaen. Kun Nama vihdoin siirtyi taivaaseen, otti hän mukaansa poikansa Soozun-uul'in muuttaen hänet tähtikuvioksi, johon sisältyy viisi tähteä.
Tässäkin tarussa vedenpaisumussankarin vaimo kuvataan siis pahaksi
ihmiseksi. Kuitenkin tarumme poikkeaa huomattavasti yllämainituista
dualistisista kertomuksista ja ilmeistä onkin, että se on niistä
erillään muuta tietä kulkeutunut Keski-Aasiaan. Huomattava on lisäksi,
että vedenpaisumuksen sankari on Altailla yhä edelleen erinäisten
uskomusten ja menojen kohteena. Sellaisena hänen nimensä on Jajyk-kan
('vedenpaisumusruhtinas'), ja häntä rukoillaan ylijumalan ja ihmisten
välittäjänä sekä ihmisten suojelushaltiana. Toisin paikoin hänelle myös
uhrataan kerran vuodessa keväällä valkoinen lammas. Uhri toimitetaan
jollakin korkealla vuorella. Häntä palvotaan vielä vainajienkin
haltiana, jota 40:nä päivänä kuoleman jälkeen pyydetään asunnon
puhdistajaisiin ja jota rukoillaan mm. palauttamaan kuolleiden viemät
kotieläimet. Myös shamaninmenoissa häntä toisinaan puhutellaan ja
toivotaan, että hän saattaisi ihmisten rukoukset ylijumalan tietoon.
Hänen asuinpaikkansa sijoitetaan kolmanteen taivaaseen, missä on
autuaitten paratiisi ja mistä hän sopivan hetken tullen lähettää
lähettinsä tuomaan sielun maan päällä syntyvään lapseen. Tällaisena
häntä sanotaan "luojaksikin" (jajutshi).Ei ainoastaan nykyisen ihmissuvun kantaisänä, vaan samalla jonkinlaisena luojana esiintyy vedenpaisumuksen sankari sojottienkin taruissa: Kun maata kannattava jättiläiskilpikonna kerran liikahti, alkoi alkuvesi tulvia yli maan. Muudan ukko, joka edeltäpäin tiesi tuhon tulevan, rakensi raudoitetun lautan, istuutui sille omaistensa kera ja pelastui. Veden aletessa lautta pysähtyi korkealle metsävuorelle, missä se kansan käsityksen mukaan on yhä vieläkin. Vedenpaisumuksen jälkeen tämä "armollinen ruhtinas" (kaira-kan) loi uudelleen kaiken, mitä on olemassa. Erikoisesti mainitaan, että hän on opettanut ihmisiä valmistamaan väkijuomaa, mikä keksintö omistetaan raamatunkin vedenpaisumussankarille.
Miten syvälle vedenpaisumustaru on juurtunut Altain seudun kansain kuvittelupiiriin, osoittaa lisäksi näiden itsepäinen usko, että arkki tai alus yhä vieläkin on jonkin paikallisen vuoren huipulla. Sinne ei kuitenkaan ole hyvä mennä, sillä sieltä ei kukaan ole elävänä palannut. Toisin paikoin kerrotaan, että arkin pysähdyspaikalta on löydetty aluksen rakentamiseen käytettyjä suuria nauloja.
Mutta mitenkä on ymmärrettävä, että vedenpaisumussankarista on tullut jonkinlainen jumaluusolento, jota palvotaan ja jonka toimiala on melko laaja? Tällaiset uskomukset eivät perustu raamatun vedenpaisumuskertomukseen eivätkä myöskään venäläisten tuomiin legendoihin, vaan kuvastavat niitä käsityksiä, jotka liittyvät iranilaisten Yima nimiseen taruolentoon. Mistä Nama ja hänen poikiensa nimet johtuvat, on epävarmaa, mutta Yima, jota vastaa sanskritin Yama, on Altain mailla nimeltäänkin tunnettu: Shal-Jime. Yhdyssanan edellinen osa, shal, on väännös tiibetinkielisestä kuolleiden ruhtinasta merkitsevästä nimestä. Eräässä altailaisessa luomiskertomuksessa Jumala sanoo: "Sinä, Shal-Jime, olet minun miehiäni, huolehdi ihmisestä, joka on nauttinut väkijuomaa, sekä pienistä lapsista ynnä varsoista, vasikoista ja karitsoista, myös kuolleet ota luoksesi!" Tämän mukaan Shal-Jime on samoinkuin Jajyk-kan paitsi vainajien myös mm. pienokaisten haltia.
Iranilaisten muinaistarut kertovat lisäksi, mitenkä Yiman aikana ankara pakkanen tuhosi kaiken elämän maan päältä lukuunottamatta niitä ihmisiä, eläimiä ja kasveja, jotka tällöin saivat turvapaikan erikoisessa Yiman laatimassa rakennuksessa. Tällaisena tämä taru muistuttaa jossain määrin vedenpaisumuskertomusta. Jälkimmäisen kertomuksen ohella ja siihen sekaantuneena esiintyy suuren pakkasen aiheuttama maailman perikato myös altailaisessa tarussa jossa lopullisen tuhon enteinä mainitaan muudan "rautasarvinen, sininen kauris" sekä erinäiset luonnonoikut:
Seitsemän päivää juoksi kauris maan ympäri ja määkyi hirvittävästi.
Seitsemän päivää kesti maanjäristystä.
Seitsemän päivää paloivat vuoret.
Seitsemän päivää satoi vettä.
Seitsemän päivää tuli rajuilman kera rakeita.
Seitsemän päivää satoi lunta.Sen jälkeen alkoi tuo ankara pakkaskausi, jonka päättyessä arkista (käräp) lähetetään tiedustajina ensiksi kukko ja tämän kylmyyteen kuoltua hanhi ja korppi. Vasta viimeksimainitut säästyivät pakkaselta. Tämä kansojen runoudessa perin harvinainen maailmantuhon kuvitelma, jonka kuitenkin muinaiset skandinaavitkin ovat tunteneet (fimbul-talvi), on Altailla epäilemättä iranilaista alkuperää.
Vaikeampaa on sanoa, mitä perua on seuraava Jenisei-ostjakkien vedenpaisumuskertomus: "Kun vesi seitsemän vuorokauden aikana nousi nousemistaan, pelastui joukko ihmisiä ja eläimiä, jotka olivat kavunneet veden pinnalla kelluvien tukkien turviin. Ankara pohjoistuuli hajoitti sitten ihmiset kauaksi toisistaan, niin että ne alkoivat puhua eri kieliä ja muodostaa eri kansoja."
Vaikka tämä taru pyrkiessään selittämään, mitenkä eri kielet ja kansat ovat syntyneet, edustaakin erikoista tyyppiä, ei se kuitenkaan voi olla pelkästään Jenisein tulvien aiheuttama paikallinen taruluoma, joka olisi erotettava tuosta yleisestä, laajalle levinneestä vedenpaisumustarusta.
Kaukana samojedienkin mailla on muistiinpantu kertomus, jossa samoinkuin muinaisintialaisessa ja eräässä altailaisessa vedenpaisumustarussa sanotaan seitsemän henkilön pelastuneen veneessä. Samojedien taru jatkuu vielä kertomalla, mitenkä tuhotulvaa kohta seurasi ankara kuivuus, niin että nuo pelastuneet ihmiset olivat nääntymäisillään janoon. He pelastuivat kuitenkin kaivamalla maahan syvän kuopan, johon ilmaantui vettä. Mutta vaikeampaa oli ravinnon löytäminen. Sen vuoksi suurin osa pelastuneista kuoli nälkään. Elämään jäivät ainoastaan muudan nuorukainen ja neitonen, jotka alkoivat käyttää hiiriä ruoakseen. Tästä ihmisparista polveutuu nykyinen ihmissuku.
Koillis-Siperian taruissa ihmiset pelastuivat tuhotulvan uhatessa siten, että he sitoivat yhteen puita suuriksi lautoiksi. Jotteivät nämä lautat, joille ihmiset asettuivat eväineen, olisi lähteneet merelle ajelehtimaan, turvauduttiin ankkurikiviin, jotka varustettiin pitkillä köysillä. Vedenpaisumuksen jälkeen lautat asettuivat korkeille vuorille. Näin tarinoivat mm. kamtshadalit. Vastaavanlaiset tarut ovat olleet tunnettuja Amerikankin puolella.
Paitsi vedenpaisumuksen tuottamasta vaarasta puhuvat eräät Pohjois-Siperian kansat lisäksi kauheasta tulitulvasta, joka kerran hävitti kaiken elämän maan päältä. Baikalin takaiset tungusit tarinoivat, mitenkä suuri tulipalo raivosi seitsemän vuotta polttaen kaiken, niin että maa muuttui mereksi. Tällöin saivat surmansa kaikki ihmiset paitsi poikaa ja tyttöä, jotka kotkan mukana kohoutuivat taivaalle. Kun he olivat aikansa ilmassa harhailleet, laskeutuivat he vihdoin sinne, missä maa oli tullut esille veden haihduttua.
Vogulit selittävät, että Jumala lähetti tulitulvan maan päälle tuhotakseen paholaisen. Kun koko maa ja luomakunta hukkui "tuliveteen", onnistui jumalien ja eräiden ihmisten pelastua. Edellisten kerrotaan sijoittuneen "rautaiseen laivaan", jälkimmäisten "seitsenpohjaiselle haapalautalle", joka vielä oli suojattu "tulta vastustavalla seitsenkertaisella sammennahkapeitteellä". Pelastusneuvot ovat siis jotenkin samat kuin vedenpaisumuskertomuksissa.
Samoinkuin tungusien tarussa jatkuu tulitulvaa vogulienkin kertomuksessa seitsemän vuotta: "Jo seitsemän talvea ja kesää on tuli palanut, jo seitsemän talvea ja kesää se on polttanut maata."
Obdorskin piirin jurakit kertovat etelässä sijaitsevasta pyhästä, Nadje nimisestä paikasta, jossa kasvoi seitsenoksainen pyhä koivu ja jonne kaikki ihmiset vaelsivat uhraamaan. Kerran koivun juuret alkoivat mädätä, ja kun seitsemäs juuri oli tuhoutunut, kukistui koivu. Silloin sen kannon alta virtasi verta, mutta se ei ollut todellista verta, vaan tulta. Tulen jälkeen alkoi virrata pyhää vettä, joka sai kaikki joet tulvimaan. Pelastuakseen ihmiset tekivät lautan, jonne keräsivät yhden kaikista eläimistä.
Tulitulvataruja on muistiinpantu muuallakin Aasiassa. Niinpä Intian dravidakansa kertoo, mitenkä Jumala, kun ihmiset tulivat yhä pahemmiksi, lähetti maan päälle suuren tulen, jota täällä samoinkuin vogulimailla sanotaan "tuliseksi vedeksi". Tästä tuhosta pelastui piiloutumalla vain kaksi ihmistä, veli ja sisar.
Tulitulva liittyy tulevankin maailmanlopun kuvitelmiin. Altain tatarit kertovat, että kun ihmisten synnit aikojen kuluessa yhä karttuvat, lähettää paholainen, Erlik, syvyydestä kaksi apulaistaan ottamaan ihmiset valtaansa. Nämä apulaiset ovat Karash ja Kerei. Ylijumalan, Ulgenin, kehoituksesta astuu kuitenkin Mandy-shire taivaasta maan päälle ja kukistaa Kerein pilkkoen tämän ruumiin palasiksi. Sen huomattuaan Erlik saapuu apulaistensa avuksi ja surmaa Mandy-shiren. Silloin lähettää Ulgen toisen sankarinsa, Maideren (buddhal. bodhisatvan Maitrejan), ihmisten keskuuteen, ja tämä kääntää puolelleen suurimman osan ihmiskuntaa. Nyt suuttuu paha Erlik ja sanoo Maiderelle: "Minäpä olen kyllin voimakas surmaamaan sinutkin miekallani!" Samalla paholainen toteuttaa uhkauksensa ja hyökkää Maideren kimppuun, jonka haavoista vuotava veri värjää koko maan punaiseksi ja syttyy palamaan, niin että tulenliekit piirittävät maan ja kohoavat taivaaseen asti. Tällöin saapuu Ulgen ja käsiään paukutellen huutaa: "Kuolleet, nouskaa ylös!" Heti nousevatkin nämä ruumiineen, mikä maasta, mikä tulesta, mikä vedestä, mikä kalan tai pedon kidasta. Maailman palossa häviää maan turmeltunut tumma pintakerros, mutta sen alla piilevä valkoinen kerros jää jäljelle; siitä Ulgen luo uuden paremman maailman. Maailman palossa palavat myös Erlik ja pahat ihmiset.
Radlov on muistiinmerkinnyt tätä koskevan runonkin, jonka loppu on seuraava:
Sen jälkeen Erlikin sankarit
Karash ja Kerei
nousevat maan sisästä.
Kun he ovat maan sisästä nousseet,
saapuvat Ulgenin sankarit
Mandyshire ja Maitere
taistellakseen näiden kanssa
taivaasta alas.
Maiteren verestä
syttyy maa palamaan,
ja niin tulee maailman loppu.Huolimatta siitä, että Jumalan lähetit, Mandyshire ja Maidere nimiensä puolesta kuuluvat buddhalaiseen mytologiaan, on niillä vastine varhaiskristillisessä eskatologiassa. Täällä Elias ja Enok, jotka Jumala otti elävinä luokseen, palaavat maailman lopulla saaden surmansa taistellessaan paholaista eli Antikristusta vastaan. Muinaisyläsaksalaisessa Muspilli nimisessä runoelmassa, jonka on todettu olevan 800-luvulta, Elias näyttelee samanlaista osaa kuin Maidere altailaisessa tarussa. Samoinkuin tämä sortuu Eliaskin taistellessaan paholaisen kanssa. Yhteinen piirre on lisäksi se, että Eliaankin ruumiista vuotava veri syttyy palamaan ja hävittää maan. On siis ilmeistä, että näillä eri tahoilta tavatuilla taruilla on sama alkuperä.
Lisäksi tämä legendanomainen maailmanlopun kuvaus mainitaan venäläisessä Pseudo-Methodiuksen "Ilmestyksessä". Siinä sanotaan näet useiden uskovan, että maa syttyy palamaan Eliaan ja Eenokin verestä. Mutta onpa venäläisillä ollut tätä esittäviä hengellisiä runojakin, joissa kuvataan, miten Elias taistellessaan Antikristuksen kanssa haavoittuu ja miten hänen verensä syttyy palamaan polttaen maan. Näin ollen herää kysymys, olisiko siis tuolla altailaisella runolla ollut suorastaan venäläinen esikuva. Tällaista oletusta kohtaavat kuitenkin erinäiset vaikeudet. Sillä jos Altain asukkaat olisivat saaneet tämän tarun vasta verraten myöhään tänne siirtyneiltä venäläisiltä, mitenkä on ymmärrettävä Ulgenin ja varsinkin Erlikin lähettien vierasperäiset nimet?
TAIVAANJUMALA.
Jo 1200-luvun matkailijat, Plano Carpini, Ruysbroeck ja Marco Polo, puhuvat mongolien "yhdestä" jumalasta. Ruysbroeck huomauttaa, että vaikka mongoleilla onkin tapana tehdä huopakuvia vainajistaan, he siitä huolimatta uskovat ainoastaan yhteen jumalaan. Toisessa kohdassa hän kertoo itse Mangu-kaanin vakuuttaneen hänelle: "Me mongolit uskomme, että on olemassa vain yksi jumala, jonka tahdosta me elämme ja kuolemme ja jonka edessä meillä on rehellinen sydän." Sama ajatus sisältyy myös kirjeeseen, jonka Mangu-kaani lähetti Ranskan kuninkaalle ja joka alkaa sanoilla: "Tämä on ikuisen jumalan käsky: ainoastaan yksi ikuinen jumala on taivaassa, ja maan päällä tulee olla ainoastaan yksi herra, tshingis-kan, jumalan poika..." Plano Carpini sanoo "tatarien" pitävän tuota yhtä jumalaa "kaiken näkyväisen ja näkymättömän luojana" sekä uskovan lisäksi, että hän on "sekä onnen antaja seitsemässä maailmassa että myös rankaisija". Marco Polo taas mainitsee, että "tatarit", joilla hän epäilemättä tarkoittaa mongoleja, palvovat tuota taivaallista jumalaa päivittäin polttamalla pyhää savua ja että heillä on majojensa seinällä pieni taulu, johon jumalan nimi on kirjoitettu. Mongolien yhdestä jumalasta, jota kaikkien alamaisten tulee hallitsijan määräyksestä palvoa, puhuvat myös arapialaiset lähteet.
Tämä mongolien monoteismi, josta siis on useita tiedonantoja olemassa, ei ole voinut olla huomiota herättämättä. On vain kysytty, mitenkä tuo usko yhteen jumalaan oikeastaan on ymmärrettävä. Olisivatko kristityt ja muhamedilaiset tiedoittajat ehkä väärin käsittäneet asian tai mahdollisesti mielikuvituksessaan siirtäneet mongoleille jotakin omasta uskonnostaan? Voidaan myös olettaa, että mongolien monoteismi olisi tuloksena siitä lähetystyöstä, jota näinä aikoina jo manikealaiset, nestorialaiset ja islamin julistajat olivat täällä harjoittaneet. Iranilaisten taholta tulleeseen sivistysvirtaukseen viittaa yhä vieläkin persialaisen taivaanjumalan, Ahura Mazdan, nimi: mongolien kormusta eli khormuzda, burjattien khurmusta ja altailaisten kurbustan. Mutta mongolien taivaanjumalaa tutkiessamme aukenee eteemme muitakin näköaloja.
Taulu, jonka Marco Polo mainitsee olleen mongolien majoissa ja johon taivaanjumalan nimi oli kirjoitettu, muistuttaa kiinalaisten vastaavaa tapaa. Kiinalaisten tapaa jäljittelee myös mongolilainen suurkaani sanoessaan itseään, kuten mm. Ruysbroeck tämän nimityksen tulkitsee, "jumalan pojaksi", joka vastaa "taivaan poikaa", Kiinan keisarin kunniamainintaa. Kun se omakielinen sana, tengri, jota mongolit käyttävät taivaanjumalasta, merkitsee alkujaan itse taivasta, on suurkaanin mainenimi siis täälläkin alunperin ollut "taivaan poika". Sanang-Setsenin kronikassa häntä sanotaan myös "khormuzdan pojaksi". Samaa sanajuurta kuin mongolien ja kalmukkien tengri sekä burjattien tengeri on lisäksi Volgan tatarien tängere, beltirien tingir, jakuttien tangara ja todennäköisesti myös tshuvassien tura. Ne turkkilais-tatarilaiset kansat, jotka ovat kääntyneet Muhammedin oppiin, sanovat kaikkivaltiasta tietenkin Allahiksi, mutta muita kuin taivasta merkitseviä nimityksiä, kuten ülgän (ulgen) 'suuri' tai bai ülgän 'rikas suuri', käyttävät taivaanjumalasta puhuessaan myös Altain seudun tatariheimot lukuunottamatta eräitä, kuten beltirejä, joiden pakanallisen palvonnan kohteena yhä edelleen on tingir. Volgan tatareista ovat vain kristityt säilyttäneet vanhan tängere nimityksen ainoan jumalan nimenä. Kristillisen jumalan nimenä, mm. raamatun käännöksissä, esiintyy lisäksi jakuttien tangara; sanotaanpa tangaraksi pyhimyksenkuvaakin, ikonia. Itse taivaan merkitys on tangara sanalla enää vain kansanrunoudessa, missä kuitenkin, samoinkuin vanhan kansan menoissa, ylimmästä jumalasta aina käytetään muita nimityksiä: ajy-tojon 'luoja-herra', urun ajy-tojon 'valkoinen luoja-herra' tai ar tojon 'ylhäinen herra'. Tshuvassien tura merkitsee nykyään joko taivaanjumalaa tai jumalia yleensä. Jumalia yleensä (vrt. lat. deus) saattavat merkitä myös burjattien tengeri ja mongolien tengri. Altain tatarit ja kirgisit käyttävät taas jumalista puhuessaan persialaista kudai nimitystä.
Kun mongolien tengri, samoinkuin sukukielten vastaava sana, on siis alunperin merkinnyt taivasta, on se olettamus lähellä, että itse taivasta olisi alkujaan sellaisenaan jumaloitu. Ja tähän viittaavia esimerkkejä tavataan muiltakin ympärillä asuvilta kansoilta. Jo Herodotos kertoo muinaisiranilaisten palvoneen jumalanaan "koko taivaanpiiriä". Itse taivasta merkitsee alkujaan myös kiinalaisten taivaanjumalan nimi, tien. Samoin ovat monet suomensukuiset kansat käyttäneet taivaanjumaluudesta puhuessaan "taivasta" merkitsevää sanaa. Ja samanlaisia esimerkkejä tarjoavat eräät Aasian arktisetkin kansat, joiden kielessä taivaasta ja taivaanjumalasta käytetään samaa sanaa ajatuksen siitä häiriytymättä.
Vielä omituisempaa on se, että mongolit taivaanjumaluutta palvoessaan ovat saattaneet sanoa sitä jopa "siniseksi taivaaksi". Kun mongolien rukoussanoista tavataan maininnat "sininen tengri" ja "ikuinen tengri", päättelee Banzarov, että nämä nimitykset kuvastavat muka kahta eri kehitysastetta. "Sinistä taivasta", joka "aiheuttaa ilman ilmiöt ja maan hedelmällisyyden", ei hänen mielestään vielä voida sanoa "henkiseksi olennoksi", mutta "ikuinen taivas" sitävastoin, joka "hallitsee maailmaa ja johtaa ihmisten toimia", edustaa jo "henkistä olentoa". Näiden mainintojen käytössä ei kuitenkaan voi huomata näin jyrkkää erotusta, usein ne esiintyvät rukoussanoissa rinnakkain.
"Sininen taivas" tavataan paitsi mongoleilla myös ainakin beltireillä rukouksien kohteena. Osoituksena siitä esitettäköön seuraavat uhrirukouksen alkusanat:
Sinertävä, sininen taivas, säk!
Meitä kantava musta maa, säk!
Üldürbäsi, säätäjä, armollinen kaani, säk!
Siniset ja valkoiset tshalamasi,
valkoisen karitsasi – uhrisi
me tuomme, säk!
Sadettasi, armollinen kaani,
anna pehmoista, säk! säk!_Tässä beltirien rukouksessa, jossa siis taivaanjumalalta pyydetään "pehmoista sadetta", tarkoittaa sana üldürbä eräänlaista uhrilaitetta, köyttä, johon on ripustettu kotkansulkia ja nauhoja, tshalama sinisiä ja valkoisia uhrinauhoja, säk taas on yleinen uhritoimituksiin liittyvä huudahdus. Erikoista huomiota herättää se, että samassa rukouksessa taivaanjumalaa sanotaan siis "armolliseksi kaaniksi" (khaira-kan) ja "säätäjäksi" (tshajan) ja siitä huolimatta mongolien tavalla myös "siniseksi taivaaksi". "Musta maa", jonka uhreja ei ole valkoinen karitsa, lienee tässä vain "sinisen taivaan" runollisena kertona.
Tutkiessamme mongolien taivaanjumalan alkuperää on tietenkin tärkeätä kohdistaa erikoista huomiota myös tämän toimiin, joista jo keskiajan matkailijat jotakin mainitsevat. Puhuessaan "tatarien" yhdestä jumalasta Plano Carpini sanoo mm., että häntä pidetään "kaiken näkyväisen ja näkymättömän luojana". Tämä tiedonanto ei voi olla johtamatta mieleen niitä kiintoisia luomiskertomuksia, joista aikaisemmin on ollut puhe ja joissa kuvataan sekä maan että ihmisen luomista. Emme kuitenkaan lukuisien toisintojen joukosta tapaa ainoatakaan, jossa hämärähahmoinen tengri esiintyisi luojana. Mongolien, burjattien ja sojottien taruissa toimii tällaisena Burkhan (Budda) tai joku buddhalainen bodhisatva, Altain tatarien taas ülgän (ulgen) ja jakuttien gryn ajy tojon, joita tällöin kuvitellaan persoonallisiksi olennoiksi ja jotka sellaisina sijoitetaan tavallisesti taivaan ylimpään kerrokseen.
Vaikka tengri ei siis esiinny luojana yllämainitussa mielessä, ei se kuitenkaan merkitse sitä, että syntyväisyys ja maan hedelmällisyys olisi tästä jumaluudesta riippumaton. Ainakin on taivaan "säätämys", dzajaga, kaiken elämän edellytys. Sanang-Setsenin kronikassa sanotaan mm., että Tshingis-kan, tuo "leijona ihmisten keskuudessa", ilmaantui maan päälle "sinisen, ikuisen taivaan säätämänä". Mutta eivät ainoastaan hallitsijat, jotka erikoisemmassa mielessä ovat "taivaan poikia", vaan myös tavalliset kuolevaiset syntyvät maailmaan saman sallimuksen alaisina. Vieläpä kaikessa, mikä yleensä tapahtuu, ilmenee taivaan dzajaga. Kun mongoliruhtinaat jakoivat määräyksiään, liittivät he valtuuksiinsakin sanat: "ikuisen taivaan säätämyksestä", samoinkuin kristityt hallitsijat ovat esiintyneet itsevaltiaina "Jumalan armosta".
Tämä taivaan säätävä toiminta on ollut myös Kiinassa uskomusten kohteena. Mongolien dzajagaa vastaa kiinalaisten tien-ming 'taivaan määräys'. Samoinkuin jälkimmäiset ovat edellisetkin pitäneet taivasta kaiken maallisenkin järjestyksen valvojana ja esikuvana. Maailmanjärjestystä, josta ihmisten kohtalot riippuvat, tarkoittaa myös iranilaisten asha ynnä Veda-runojen rita, joka säätää virtojen juoksun, aamuruskon nousun, vuodenaikojen vaihtelut, vieläpä ihmisten ja kansojen väliset suhteet.
On selvää, että taivaanjumala tämän järkkymättömän maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä on aivan toisenlaatuinen mahti kuin ne oikulliset henget, joiden luonnonkansat kuvittelevat asuvan kaikkialla ja jommoisia esim. korjakit sijoittavat myös taivaaseen. Näiden uskotaan näet vaihtelevien mielialojensa mukaan toimivan vapaasti, milloin ihmisen eduksi milloin hänen vahingokseen, mutta sen, joka on joutunut henkien vihoihin, ei silti tarvitse toivoansa menettää, henkiä kun voidaan tavalla tai toisella hyvittää ja suostutella. Toisin on taivaan säätämyksen laita, josta riippuvat kohtalot ovat peruuttamattomat ja joihin jokainen ihminen on jo syntymässään sidottu. Tällaisen yhtenäisen, jumalienkin yläpuolella vallitsevan maailmanjärjestyksen tunsivat myös muinaiskreikkalaiset, kuten heidän kirjallisuudestansa ilmenee. Erittäin opettava on tässä suhteessa Ilias runoelman 16. luku, jossa kerrotaan, miten Zeus halusi pelastaa Sarpedon nimisen sankarin toivottomasta taistelusta, mutta kun Here hänelle huomautti, että jos hän ryhtyy rikkomaan säädettyä kohtaloa vastaan, saattaa koko maailmanjärjestys horjua, oli ylijumalan pakko alistua.
Tässä runossa esiintyvä inhimillinen Zeus ei saata olla sama kuin Zeus
moiragetes, kohtalojensäätäjä, jota jälkimmäistä vastaa mongolien
dzajagatshi tengri ('säätävä t.). Viimeksimainitun jumaluuden on näet
kuviteltu olevan inhimillisiä heikkouksia vailla. Siitä huolimatta
voidaan kuitenkin kysyä, eikö dzajagatshi tengri silti ole jo
alunperin voinut olla ihmisenkaltainen olento. Tässä tapauksessa olisi
kai "taivas" sellaisissa sanonnoissa kuin "säätävä taivas", "taivas
säätää" tai "taivas on säätänyt" vain jonkinlainen salanimi, jonka tuo
persoonallinen olento on saanut asuinpaikkansa mukaan. Tätä kysymystä
pohdittaessa ei sovi unohtaa kiinalaisten vastaavaa jumaluutta, onhan
tuon vanhan sivistyskansan vaikutus monessa suhteessa ulottunut
mongolien keskuuteen.Kiinan vanhassa kirjallisuudessa esiintyy säätävällä
taivaanjumaluudella kaksikin nimeä, nim. tien ('taivas') ja sjang
ti ('ylhäinen herra' tai 'ylhäällä oleva herra'). On tosin oletettu,
että nämä nimet saattaisivat edustaa kahta eri jumaluutta, mutta
sellaiselle olettamukselle ei ole voitu esittää mitään tukea.
Päinvastoin kaikki asiaa valaisevat tiedot osoittavat selvästi, että
kumpikin nimitys tarkoittaa samaa. Siinä kirjoituksessa, joka on
Pekingin taivaantemppelissä, nämä nimet esiintyvätkin yhdessä: hoang
tien sjang ti ('suuri taivas ylhäinen herra'). Uskonnontutkijoita voi
siis kiinnostaa vain kysymys siitä, kumpi noista nimistä on
alkukantaisempi. Jos voidaan olettaa, että sjang ti on varhempi ja
että yleisemmin käytetty tien on myöhemmin tullut edellisen sijalle
vain jonkinlaisena salaperäisenä, kuvannollisena tai juhlallisuutta
herättämään pyrkivänä nimityksenä, seurannee siitä, että kiinalaisten
taivaanjumaluus on alunperin ollut persoonallinen olento. Näin olettaa
mm. Nathan Söderblom teoksessaan "Gudstrons uppkomst". Söderblom ryhtyy
lisäksi pohtimaan, mikä tuo "ylhäinen herra" on alunperin ollut. Kun
vainajainpalvelus on Kiinassa ollut suosittu ammoisista ajoista asti ja
kun keisari on nimittänyt itseään "taivaan pojaksi", ei ole kumma,
huomauttaa Söderblom, että eräät tutkijat ovat nähneet puheenaolevassa
jumalassa keisarihuoneen esi-isän. Viitaten siihen, että sjang ti
aina on pysynyt samana, vaikka eri dynastiat ovat seuranneet toisiaan,
ja varsinkin siihen, että taivaan- ja esi-isäinpalvontaan liittyvät
tavat ovat erilaisia, vieläpä vastakkaisia, josta esimerkkejä voidaan
esittää muiltakin Euraasian kansoilta, Söderblom syystä hylkää tämän
olettamuksen.Asettuen vastustamaan vielä sitäkin käsitystä, että kiinalaisten taivaanjumala kuuluisi luonnonpalvonnan piiriin Söderblom pyrkii etsimään sille vastinetta niiltä luonnonkansoilta, jotka puhuvat tarunomaisesta alkuisästä, kaiken alkuunpanijasta. "Muinaisajan suuri päällikkö, joka on luonut ja järjestänyt kaiken, ihmiset, eläimet, luonnon ja lait, on saanut asuinpaikan yläilmoissa." Helposti on sitten, niin hän päättelee, taivas ja sen ilmiöt asetettu tämän olennon yhteyteen, jota asuinpaikkansa mukaan vielä on ruvettu nimittämään "taivaaksi".
Verratessaan kiinalaisten taivaanjumalaa noihin kaukaa etsittyjen kansojen taruolentoihin Söderblom kuitenkin unohtaa, että kiinalaisten tien eli sjang ti ei ole mitenkään myytillinen olento sen enempää kuin mongolien tengri. Taruja vailla on alunperin ollut myös suomensukuisten kansain vastaava jumaluus. Huomattava on lisäksi, ettei taivaanjumalasta tätä palvottaessa ole tehty mitään "alkuisää" tai muuta alkuolentoa esittävää kuvaa.
Mutta jollei taivaanjumala siis ole mikään taivaaseen siirtynyt olento, mitenkä on tämän salaperäisen jumaluuden alkuperä ymmärrettävä? Vaikka aurinko ilmeisesti on vaikuttanut taivaanjumalan palvontamenoihin, – sitä palvottaessa käännytään näet itää kohti ja uhriteuraina käytetään valkoisia eläimiä, – ei taivaanjumala yllämainituilla kansoilla ole kuitenkaan sama kuin aurinko. Missä aurinkoa palvotaan, palvotaan sitä taivaanjumalasta erillisenä olentona, tehdäänpä siitä kuviakin. Vaikeata olisi myös ymmärtää, minkä vuoksi aurinkojumalaa, jota yhä edelleen sanotaan auringoksi, olisi ruvettu nimittämään taivaaksi.
Mitenkä on sitten ukkosilmiön laita? Olisiko ehkä juuri se synnyttänyt ajatuksen puheenaolevasta jumaluudesta? Vastustaessaan olettamusta, että jugralaisten taivaanjumala olisi alkuperältään "rajattoman taivaan sielullistamisesta aiheutunut henkilöimys", Karjalainen puhuu "taivaaseen sijoitetun persoonallisen olennon luomisesta" ja selittää tämän syntyä seuraavin sanoin: "Esiintyyhän avaruudessa, taivaassa ja taivaalla ilmiöitä, monihahmoiset kiitävät pilvet, ukkonen, myrsky, sade, tuuli jne., jotka helposti antavat aiheen käsittää siellä ylhäällä olevan olennon, piirteiltään samantapaisen kuin me täällä maan päällä toimivat, minkä tahdosta ja toimesta tuollaiset ilmiöt aiheutuvat. Kuvittelimmehan mekin lapsina, ja meidän tavalla varmaan monet muut, että ukkosen käydessä taivaan ukko läimäytti piiskaansa, kärryt läksivät kovalla jyrinällä vyörymään pitkin pilvien epätasaisia teitä ja että silloin kärryillä olevasta ammeesta läikkyi vettä maan päälle, kuvittelimme siis taivaassa käyvän samoin, kuin olimme monesti nähneet tapahtuvan tavallisen vedenvetäjän käydessä hakemassa vettä kaupungin rantapumpusta."
Tämä Karjalaisen olettamus näyttää saavan tukea Kasanin läänin
kristittyjen tatarien taholta. He käyttävät näet ukkosenjumalasta
samoinkuin toisinaan taivaanjumalastakin nimitystä tängere-babaj
('t-ukko') ja kertovat, että tämä ajaessaan takaa paholaista
(shaitania) kiitää hevosten vetämissä vaunuissa pitkin taivaankantta.
Toisessa kädessään on hänellä suitset, toisessa piiska, jonka läimähdys
näkyy maan päälle salamana. Ukkosen jyrinän taas synnyttävät vaunujen
pyörät. Tällainen kuvitelma on tatareille kuitenkin epäilemättä
siirtynyt venäläisestä kansanuskosta, missä pyhä Ilja näyttelee juuri
tällaista osaa. Turkinsukuisilla kansoilla ei ukkosen aiheuttaja,
erinäisiä uskomuksia ja taruja lukuunottamatta, yleensä esiinny
ihmisenkaltaisena olentona, vaan suurena lintuna tai muuna eläimenä,
joka ainoastaan kesän aikana liikehtii taivaalla.Mutta henkilöitynäkään ei ukkosilmiö soveltuisi selittämään sellaisen olennon alkuperää, jonka erikoisominaisuuksia on luonnonjärjestyksen säätäminen ja ylläpitäminen. Yhtä hyvin kiinalaisten kuin mongolienkin kansanuskoa kuvastavat Kongfutsen tunnetut sanat: "Eikö 'taivas' puhu? Neljä vuodenaikaa kulkee kulkuaan, kaikki säädetyt olennot saavat alkunsa, eikö 'taivas' puhu?" Juuri "säätäjäksi" ovat useat turkinsukuiset kansat nimittäneetkin taivaanjumalaa. Sanaa dzajagatshi, joka, kuten mainittu, liittyy määreenä mongolien tengriin, vastaa näet burjattien zajan, beltirien ja shorien tshajan sekä altailaisten jajan ja jajagan (mong. dzaja = burj. zaja = belt. tshaja = alt. jaja). Kudinskin burjatit nimittävät taivaan ylijumalaa: zajan sagan tengeri (sagan 'valkoinen'). Yllämainittujen tatariheimojen sanoilla ymmärretään nykyjään luojaa, vieläpä luomakuntaakin. Eräät Minusinskin tatarit nimittävät ylijumalaansa nimenomaan "maan luojaksi" (tshar tshajany). Luojasta puhuessaan shorit käyttävät myös muotoa tshajatshi ja altailaiset jajatshi. Alunperin säätämistä merkitsevästä sanasta johtunee lisäksi jakuttienkin ajy, jolla nykyjään on sekä luojan että luonnon merkitys. Tämä sana esiintyy mm. kristillisen jumalan nimessä: ajy tangara. Muudan "säätäjää" merkitsevä jumalan nimi on turkkilais-tatarilaisilta kansoilta lainautunut myös tsheremisseille (puirsho) ja ostjakeille (pairekse). Vogulitkin liittävät sen omakieliseen jumalannimeensä: num torem paireks.
Uskoessaan, että "taivas" luonnonjärjestyksen säätäjänä valvoo yhteiskunnallistakin järjestystä, kiinalaiset puhuvat myös "taivaan rangaistuksesta". Plano Carpini sanoo, että mongolienkin "ainoa jumala" on sekä onnen antaja että rankaisija. Tämä taivaan rankaiseva toiminta on kuitenkin läheisessä suhteessa sen säädäntään. Kun taivas on jotakin "säätänyt", ei ihmisten sovi olla sitä noudattamatta. Mongolit uskovat, että taivas "näkee" kaikki, sen vuoksi ei kukaan voi siltä salata tekojaan. Vannoessaan valan he lausuvat: "taivas tietäköön!" tai "taivas nähköön!" Taivaan rangaistusta ei kuitenkaan ole ajateltu kuolemantakaiseksi, vaan sen on uskottu kohtaavan asianomaista jo tässä elämässä. Taivaan järkkymätön järjestys edellyttää lisäksi puolueettomuutta, taivas suhtautuu samalla tavalla ruhtinaiden kuin tavallisten kuolevaisten rikoksiin, sillä rangaistus seuraa rikosta ikäänkuin välttämättömyyden pakosta.
Olematta vähimmässäkään määrässä oikullinen taivas saattaa silti osoittaa mieltään. Eivät muinaisbabylonilaisetkaan olleet täysin johdonmukaisia uskoessaan taivaan horjumattomaan järjestykseen, vaan näkivät taivaalla "merkkejä", joita he pitivät jumaluuden tyytymättömyyden ilmaisuina. "Taivaan" mielenosoituksia ovat mongolien käsityksen mukaan pyrstötähdet, katovuodet, tulvat ym. jommoisten uhatessa sekä ruhtinaiden että alamaisten on tarkistettava hankkeensa ja noudatettava sitä, mitä taivas on säätänyt.
Mongolien historiaa koskevat kronikat mainitsevat joukon asiaa valaisevia esimerkkejä. Niinpä kerrotaan mm., miten Mogan-kan tu-kiu dynastian aikana piti Kiinan lähettejä kauan vankeudessa ja miten hän vapautti heidät sekä teki rauhan heidän hallitsijansa kanssa, kun "taivas" aikaansaaden pitkällisen rajuilman osoitti olevansa tyytymätön kaanin väkivaltaisuuksiin. Samoin mongolit kerta vapauttivat vangitsemansa ja pakkotyöhön tuomitsemansa Kiinan keisarin ja lähettivät hänet suurin kunnianosoituksin takaisin Kiinaan nähtyään, että kupista, josta keisari oli juonut, loisti purppuranpunainen valo. Ennen muita on hallitsijan noudatettava taivaan tahtoa. Tshingis-kanin sanotaan lausuneen: "Korkein onni, johon ei mitään voi verrata, on se, että hallitsija on ikuisen taivaan suosiossa."
Käsitys, että taivaanjumala saattaa rangaista ihmisiä, ei ole
kuitenkaan yhtä yleinen Aasian pohjoisinten kansain keskuudessa. Sen
vuoksi ei hän täällä ole minkäänlaisen pelon kohteena. Päinvastoin
selitetään, että taivaanjumaluus on niin etäinen ja ylhäinen, etteivät
yksityisten ihmisten teot tai toimet voi häntä kiinnostaa. Niinpä
tungusien buga ('taivas, maailma') tosin tietää kaiken, mutta ei
sekaannu ihmisten asioihin eikä rankaise ketään. Priklonskij mainitsee,
että jakuttien ürün ai tojon eli aibyt aga (aga 'isä'), joka asuu
seitsemännessä taivaassa istuen maidonvalkoisella kivi-istuimella,
hallitsee kaikkea tehden vain hyvää. Myös Altain tatarien ulgen on
Verbitskijn mukaan hyvä olento, joka ei tee mitään pahaa. Turuhanskin
piirin tungusit selittivät minulle, että taivaanjumala antaa toisille
onnea, toisille onnettomuutta, mutta minkä perusteella näin tapahtuu,
sitä he eivät osanneet sanoa. Priajanskin tungusit puhuvat myös
edeltäpäin määrätystä kohtalosta. Niin hämärä kuin tungusien
taivaanjumala, josta ei tehdä minkäänmoista kuvaa, heidän
mielikuvituksessaan onkin, näyttävät he kuitenkin kaikkialla uskovan,
että maailmanjärjestys riippuu juuri tästä jumaluudesta.Mutta jos käsitys taivaanjumaluudesta maailmanjärjestyksen hallitsijana on muita yleisempi, herää kysymys, mihin tämä käsitys alunperin perustuu. Tuskin erehdymme olettaessamme, että sen pohjana on taivaan säännöllinen kiertoliike, joka samalla osoittaa, että "taivas elää". Kun lappalaisetkin ovat palvoneet taivaanjumalaa juuri maailmanjärjestyksen ylläpitäjänä ja kun monet kansat sijoittavat taivaanjumalan taivaan keskukseen ja uhraavat sille maailmanpatsaan ääressä, näyttää yllä esitetty olettamus hyvin todennäköiseltä. Samalla ovat vuodenaikojen vaihtelut, ilmojen muutokset ym. ilman ilmiöt johdettu taivaanjumaluudesta. Lappalaisten kerrotaan toimittaneen tälle uhreja mm. auringon- ja kuunpimennyksen aikana, jotta taivaan valot loistaisivat jälleen.
Vanha saattaa lisäksi olla käsitys, että taivas on elämän antaja. Banzarov sanoo mongolien pitäneen taivasta miespuolisena ja maata naispuolisena: edellinen antaa kaikelle elolliselle elämän, jälkimmäinen muodon. Taivasta "isäksi" ja maata "emoksi" puhuttelevat burjatitkin rukouksissaan. Epäilemättä Banzarovin mainitsema käsitys perustuu luonnossa tehtyihin havaintoihin, sillä se vaikutus mikä valolla, lämmöllä, sateella ja tuulella on ennenkaikkea kasvillisuuteen, ei voi jäädä edes luonnonihmiseltä huomaamatta. Vaikka ei olisikaan olemassa mitään myyttiä taivaan ja maan avioliitosta, voi silti syntyä käsitys, että taivas siittää, maa synnyttää. Troshtshanskij sanookin jakuttien pirskoittavan taivaanjumalalle kumissia hedelmällisyyden vuoksi. Altain tatarit anovat tältä paitsi ruohon ja viljan kasvua myös lapsia ja karjaa.
Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että eräät Keski-Aasian kansat, kuten: burjatit, ovat hedelmällisyyden vuoksi palvoneet myös eräänlaisia kiviä, joiden uskotaan pudonneen taivaasta. Hyvin kuuluisa "pudonnut kivi" on mm. Balaganskin kaupungin lähistöllä. Pitkällisen poudan aikana burjatit käyvät sille uhraamassa saadakseen virkistävää sadetta. Kivi, joka on valkoinen väriltään, on kansan käsityksen mukaan alkujaan pudonnut eräälle vuorelle, mistä se myöhemmin on siirtynyt nykyiseen paikkaansa. Kudinskin burjattien keskuudessa on pienehkö "pudonnut kivi" melkein joka kylässä, jossa sitä säilytetään kylän keskellä olevaan patsaaseen kiinnitetyssä arkussa. Balaganskin piirissä, missä nämä kivet ovat suurempia, ne ovat tavallisesti asetetut neljän paalun varaan rakennetulle lavalle. Sateista ja hedelmällistä kesää toivoen kansa kastelee ne keväisin toimittaen samalla niille uhreja. Agapitov olettaa, että nämä taivaasta pudonneet kivet, jotka toisin paikoin ovat muodoltaan pitkulaisia, ovat phallos-palvonnan muistomerkkejä.
Mutta palataksemme jälleen taivaanjumalaan, on selvää, ettemme enää Altain suvun kansojen keskuudesta voi löytää tätä koskevia uskomuksia aivan alkukantaisina. Kaikkialla huomaa kehityksen merkkejä ja vieraiden sivistysvirtausten tuomia lisiä. Samalla kun taivaanjumala on saanut tarkemmin määrätyt piirteet ja muuttunut ihmisenkaltaiseksi olennoksi, on hänen asuntonsa, apulaisensa ym. alkaneet yhä enemmän askaroittaa ihmisten mielikuvitusta.
TAIVAANJUMALAN "POJAT" JA APULAISET.
Kun taivaanjumalaa on alettu kuvitella ihmisenkaltaiseksi olennoksi, joka asuu määrätyssä taivaankerroksessa, on ymmärrettävää, ettei tällaista jumalaa ole käsitteiden sekaantumatta enää voitu nimittää pelkästään "taivaaksi", vaan on sen asemesta täytynyt turvautua muihin nimityksiin. Niinpä jakutit sanovatkin taivaan seitsemännessä tai yhdeksännessä kerroksessa hallitsevaa ylijumalaa "valkoiseksi luoja-herraksi" (ürün ajy tojon) tai "ylhäiseksi herraksi" (ar tojon). Vastaavaa olentoa Altain tatarit nimittävät joko "suureksi" (ülgän, ulgen) tai "rikkaaksi suureksi" (bai ülgän), rukouksissa myös "valkoiseksi valoksi" (ak ajas, vrt. ostjakkien sänke), "loistavaksi kaaniksi" (ajas kan) ym., kuvitellen tätä tällöin, kuten Anohin huomauttaa, ihmisenkaltaiseksi olennoksi. Säteiden ympäröimä ihmisenmuotoinen taivaanjumala esiintyy myös altailaisissa piirroksissa.
Tietenkin on taivas tällöin ainoastaan taivaanjumalan asuinpaikka, jossa hänen istuimensa sijaitsee tavallisesti ylimmän taivaankehän keskuksessa tai taivaankerrosten puhki kohoavan vuoren huipulla. Kuten Pallas kertoo, ruhtinoi maailman keskusvuoren huipulla mm. mongolien kurmusta (Ahura Mazda). Abakanin tatarit puhuvat myös taivaanjumalan "teltasta", burjatit tämän "kultaa ja hopeaa hohtavasta talosta" ja altailaiset "palatsista" (örgö), jossa on "kultainen portti" ja "kultainen valtaistuin" (altyn shirä). Lisäksi on taivaanjumalalla joukko apulaisia. Anohin mainitsee, että kun altailainen shamani nousee taivaaseen, ei hän pääse itse ylijumalan puheille, vaan tämä lähettää "lähettinsä" (ällshizi) pohjantähden eli "kultaisen paalun" kohdalle shamania vastaan. Tämä "lähetti", jota sanotaan myös "vastaantulijaksi" (utkulshy), esiintyy näet ylijumalan ja shamanin välittäjänä. Taivaan tiellä shamani kohtaa muitakin ylijumalan apulaisia. Niinpä eräässä shamanin taivaaseen nousua esittävässä piirroksessa näemme paitsi ylijumalaa ja tämän vieressä olevaa "lähettiä" kolmen muun taivaallisen olennon kuvat. Piirrokseen liittyvän selityksen mukaan, joka näyttää saadun shoreilta, on alimpana bogdygan ja tämän asunto sekä sen edustalla bobyrgan, muudan taruolento; kolmas on "ulgenin tiellä" seisova kokysh. Sekä bogdygan että kokysh saavat ylijumalalle uhrattaessa erikoisen juomauhrin.
Toisen altailaisen lähteen mukaan ovat shamanin saattajina taivaanmatkalla jujyk, suila ja karlyk. Ensiksimainitun sanotaan asuvan ihmisten keskuudessa, suojelevan näitä kaikelta pahalta sekä toimivan ihmisen ja ülgänin välittäjänä. Rukouksissa häntä nimitetään "jumalaksi" (kudai), ja hänelle pirskoitetaan keväällä, kun tammoja aletaan lypsää, talkkunalla sekoitettua tammanmaitoa. Tätä uhria sanotaan "jajykin muistamiseksi". Jajykista (?) tehdään myös valkoisesta tilkusta leikkaamalla kuva, jolla on "pää, korvat, kädet, jalat ja häntä". Jalat reunustetaan punaisella rihmalla. Tämä kuva ripustetaan uhrimenojen ajaksi useiden muiden tilkkujen tai nauhojen kera valkoiseen jouhinyöriin, joka pingoitetaan kahden koivun välille. Todennäköisesti tämä jajyk on sama kuin vedenpaisumustarun yhteydessä mainittu jajyk-kan eli Nama.
Toisella shamanin taivaaseen saattajalla, suilalls., sanotaan olevan hevosen silmät. Niillä se näkee joka taholle kolmenkymmenen päivämatkan päähän. Muutamat shamanit kuvittelevat sitä hevosen silmillä varustetuksi kotkaksi. Sen tehtävänä on seurata ihmisten elämää sekä antaa siitä tietoja ylijumalalle. Sen vuoksi sitä sanotaan myös "kaksikieliseksi". Joskus sille pirskoitetaan viinaa uhriksi. Mahdollisesti tämä on sama kuin vogulien "maailmaa katsova mies".
Kolmas yllämainituista eli karlyk on suilan työkumppani. Erään shamanin antaman selityksen mukaan näiden välinen suhde on yhtä läheinen kuin miehen ja vaimon. Loitsittaessa karlykille pirskoitetaan vettä ilmaan reppanan puhki.
Monenmoisia erikoisnimiä vailla olevia ihmisten ja ylijumalan välittäjiä tuntevat myös tshuvassit, ja todennäköisesti näiltä ovat tsheremissitkin saaneet ylijumalan "esittelijän" ym. taivaanjumalan hoviin kuuluvia olentoja.
Altailaiset puhuvat lisäksi sellaisista ylijumalan alaisista olennoista, joiden luku on tarkoin määrätty. Sellaisia ovat mm. yhdeksän "ülgänin tytärtä", joiden nimiä ei tunneta, mutta joista tehdyt nuket riippuvat shamanin kauhtanan selkämyksessä. Shamanin selitetään saavan shamanoidessaan näiltä herätteitä. Yleisemmin tunnettuja ovat kuitenkin ns. jumalan pojat, joita toisin paikoin sanotaan olevan seitsemän, toisin paikoin yhdeksän. Kertoessaan, että altailaiset puhuvat seitsemästä "ulgenin pojasta", Potanin mainitsee vain kuusi nimeä: jazhigan, karshit, bakhtagan, kara kush-kan, kanym ja jaik. Anohinin myöhemmin muistiinpanemassa luettelossa eräät jumalat esitetään toisessa järjestyksessä, onpa siinä toisia nimiäkin: karshyt, pura-kan, jazhyl-kan, burtsha-kan, kara kush, pakty-kan ja är-kanym. Anohin huomauttaa, että näitä "ülgänin poikia", jotka asuvat taivaassa, pidetään hyvinä "jumalina" (kudai) ja että kullakin "suvulla" (sök_) on joku niistä erikoisena suojelushaltiana.
Verratessamme Anohinin ja Potaninin antamia tietoja toisiinsa huomaamme ensinnäkin, että kummassakin luettelossa on samaa tarkoittavia nimityksiä, vaikka ne ovatkin muistiinmerkityt eri tavalla. Sellaisia ovat karshyt (karshit), jazhyl-kan (jazhigan), kara-kush (kara kush-kan), pakty-kan (bakhtagan) ja är-kanym (kanym). Noiden viiden yhteisen nimen lisäksi Anohin mainitsee siis vielä kaksi, pura-kanin ja burtsa-kanin, ja Potanin jaikin. Kun jaik (jajyk) erinäisten tietojen mukaan ei kuitenkaan kuulu tähän seitsenjumalaiseen ryhmään, lienee se "ülgänin poikien" luettelosta poistettava.
Mitä nuo seitsemän jumalaa alunperin tarkoittavat, on hämärän peitossa. Anohinin mukaan karshyt on ülgänin pojista vanhin ja eniten suosittu. Tämä mainitaan jo tuossa 1840-luvun alkupuoliskolta Altain pakanalähetyksen haltuun joutuneessa käsikirjoituksessa, jossa esitetään altailaisten vanhoja uskomuksia ja menoja ja jossa shamani loitsimaan ryhtyessään pyytää karshit nimistä "ulgenin poikaa" avukseen.
Samassa lähteessä mainitaan myös kara kush ('musta lintu') ja
selitetään, että se on shamanin palvelija. Lisäksi kerrotaan, että
shamani noustuaan taivaan neljänteen kerrokseen osoittelee, miten kara
kush täällä pyydystää käkeä. Vieläpä pura-kankin esiintyy tässä
kokoelmassa ulgenin poikana: "pilviharjainen pura-kan". Sana pura
merkitsee milloin uhrihevosta, milloin jotakin tarueläintä. Muihin
Anohinin mainitsemiin jumalanpoikiin on vaikeata saada lisävaloa. Yhtä
hämäriä kuin nimet ovat näiden jumalien toimialat.Ylijumalan pojista puhutaan lisäksi siinä kuvauksessa, jonka Radloff on muistiinpannut Lebed-tatareilta Kargysan-joella: "Alkuisä, joka on kaiken luonut, on kudai bai ülgön. Bai ülgönillä on neljä poikaa: pyrshak-kan, tös-kan, kara-kan ja suilap. Suilapin poika on sary-kan. Pyrshak-kanin poika on kyrgys-kan, joka on sikäläisten tatarien suojelushaltia. Kaikki nämä jumalat kara-kania lukuunottamatta ovat ihmiselle siunausta tuottavia. Ne antavat hänelle ruokaa ja ravintoa ja suojelevat vaaroissa. Ylijumalalle, ülgönille, uhrataan valkoisia, pyrshakille ja tämän jälkeläiselle ruskeita hevosia. Kaikille jumalille uhrataan sitäpaitsi pellon hedelmiä. Jumalat asuvat taivaassa, jossa sikäläisten tatarien tiedonantojen mukaan on seitsemän kerrosta. Ylimmässä kerroksessa asuu ülgön ja tämän puoliso, känym, toisessa pyrsak-kän, kolmannessa tös-kän, neljännessä kyrgys-kän, viidennessä suilap, kuudennessa sary-kän ja seitsemännessä lähetit, joita jumalat lähettävät ihmisten luo." 19
Tässä Lebed-tatarien jumalain nimistössä esiintyy ennen mainittuina suilap (suila) ja känym. Huomattava on kuitenkin, että kanym altailaisten keskuudessa luetaan ylijumalan poikien joukkoon. Jonkin verran tietoja Radloff on saanut vain kyrgys-kanista mainitessaan, että tämä on sikäläisten tatarien suojelushaltia, ja kara-kanista, jonka hän sanoo langenneen ja pitäneen manalan pimeikkoja parempina kuin jumalien valoisat asunnot. Kara-kan merkitseekin "mustaa kaania". Lebed-tatarien mukaan on paholainen, ärlik, tämän poika.
Vaikka nämä "ylijumalan pojat", joista Anohin sanoo, että ne ovat eri sukujen suojelushaltioita, ovat alkuperältään hämäriä, ansaitsee kuitenkin itse seitsenjumalainen sarja erikoista huomiota, sitä enemmän, kun nämä jumalat sijoitetaan taivaan eri kerroksiin. Vastaavan jumalasarjan ovat myös Siperian ugrilaiset kansat tunteneet. Vogulien "jumalanpoikien" luetteloon sisältyvät Gondattin mukaan seuraavat seitsemän haltiaa: Pelymin jumala, Obinlatvan jumala, Pyhä Uralin ukko, Aut-joen ruhtinas, Pikku-Obin jumala, Sosvankeskuksen jumala ja Maailmaa-katsova-mies. Munkácsin Sygvalta saamissa tiedoissa luetellaan tällaisina taas: Pelymin jumala, Tek-kylän ukko, Lozva-veden pyhä ruhtinas, Sosvankeskuksen jumala, Pikku-Obin jumala, Lopmus-kylän ukko ja Maailmaa-katsova-mies. Paitsi viimeksimainittua tarunomaista olentoa näyttävät kummankin luettelon muut jumalat olevan alueellisia haltioita. Huomio kiintyy siis ennenkaikkea vain näiden jumalien lukuun sekä siihen, että niitä nimitetään "jumalanpojiksi".
Vasjuganin ostjakit, joiden käsityksen mukaan taivas on seitsenkerroksinen, sijoittavat Lebed-tatarien tavalla erikoisen haltian jokaiseen kerrokseen. Ylimmässä asuu ylijumala, num-torem, alempien kerrosten jumalia nimitetään yleensä vain kunkin saaman uhrin mukaisesti. Yhteisellä nimellä näitä sanotaan "taivaan vartioiksi" (torem-karevel; k. < tat. karavel 'vartia') tai "taivaan tulkeiksi" (torem-talmas; talmas < tat. tolmats_ 'tulkki'). Kun nämä nimet, kuten jo Karjalainen huomauttaa, viittaavat tatarien taholle, on syytä olettaa, että myös käsitys taivaan seitsemää kerrosta hallitsevista jumalista on tatareilta saatu, niin kotoperäisiä kuin yksityisiä jumalia koskevat uskomukset ja uhrit saattavatkin olla. Valitettavasti ei meillä ole tietoja sen tatariheimon pakanuudenaikaisista kuvitelmista, joka maantieteellisesti on ollut ugrilaisia lähinnä ja jolta nämä ovat omaksuneet muutakin kulttuuriperintöä, mutta etäämpänä elävien tarjoamat esimerkit oikeuttavat tällaisen olettamuksen.
Ymmärrettävää on kuitenkin, ettei tällainen taivaan järjestys määrälukuisine jumalanpoikineen, vartioineen tai tulkkeineen voi olla turkkilais-tatarilaistenkaan kansain omaa keksintöä. Vastineen sille tarjoavat jo Etu-Aasian muinaiset sivistyskansat, jotka palvoivat jumalina aurinkoa, kuuta ja viittä kiertotähteä sijoittaen ne seitsemään eri taivaankehään. Vanha on myös käsitys, että planeettijumalat ovat jonkinlaisia tulkkeja. Siitä puhuu jo Diodorus esittäessään kaldealaisten tähdistä ennustamista seuraavin sanoin: "Tärkeintä on heille noiden viiden tähden liikkeen tutkiminen, joita sanotaan planeeteiksi. He nimittävät niitä 'tulkeiksi' (hermeneis); sille, jonka nimi on Saturnus, he antavat muita erinomaisempana nimen 'auringon tähti', koska he sitä saavat kiittää useimmista ja merkityksellisimmistä ennustuksista. 'Tulkeiksi' he sanovat planeetteja sen vuoksi, että ainoastaan ne, sillä aikaa kun muut tähdet eivät poikkea säännöllisiltä radoiltaan, kulkevat omia teitään ja sillä tavoin tulkitsevat tulevaisuutta sekä ilmaisevat ihmisille jumalien armon."
Kaldealaisten käsityksen mukaan tähtitaivas on jonkinlainen
kohtalonkirja, josta viisas voi lukea tulevatkin tapahtumat. Näitä
ikivanhoja uskomuksia kuvastaa vielä mm. ostjakkien käsitys, että
taivaanjumalan apulaiset kirjoittavat tämän sanelun mukaan
"kohtalonkirjaan", joka kerta kun lapsi syntyy maailmaan, sekä hänen
elinikänsä että kaikki hänen elämänsä vaiheet. Tällaisina kirjoittajina
toimii Siperian tatariheimojen taruissa juuri nuo seitsemän jumalaa.
Niissä kerrotaan näet, mitenkä seitsemän, joskus yhdeksänkin, kudai
('jumala') nimistä olentoa asuu pilvien yläpuolella taivaan teltassa,
jonka edustalla on "kultainen hevospaalu". Asunnossaan jumalat istuvat
esiripun takana, ja heillä on edessään suuri "elämänkirja", johon he
merkitsevät kaikki syntyneet ja kuolleet ja säätävät samalla ihmisten
kohtalot. "Seitsemän jumalaa" (jätti kudai) sijoitetaan altailaisten
tarustossa toisinaan kolmannessa taivaassa olevalle sürö nimiselle
paratiisivuorelle.Mistä, milloin ja keiden välityksellä nämä uskomukset ovat saapuneet Siperian tatareille, on epävarmaa. Vaikeata on myös todeta, onko noihin seitsemään jumalaan, milloin ne sijoitetaan taivaan eri kerroksiin, jäänyt jotakin planeettijumalia muistuttavaa. Aihetta tällaisten piirteiden etsimiseen antaa Radloffin altailaisten taivaanjumalistoa koskeva kuvaus, jossa aurinko sijoitetaan seitsemänteen ja kuu kuudenteen taivaankerrokseen. Vastaavissa kerroksissa ne ovat myös teleutien taruissa, ja sama katsantokanta kuvastuu lisäksi altailaisen shamanin taivaaseennousemismenoista, tämä kun kuudennessa kerroksessa pyydystää kuussa olevaa jänistä ja seitsemännessä tervehtii aurinkoa. Ainakin ovat siis aurinko ja kuu sijoitetut määrättyihin taivaankerroksiin. Mutta miksi juuri yllämainittuihin kerroksiin? Jusuf-Has-Hadzhibin uigurinkielinen teos, Kudatku bilik (noin v:lta 1069), esittää auringon, kuun ja viisi kiertotähteä seuraavassa järjestyksessä ylimmästä alimpaan: Saturnus, Jupiter, mars, aurinko, venus, merkurius ja kuu. Tämän järjestyksen, joka siis ainakin aurinkoon ja kuuhun nähden poikkeaa altailaisesta, ovat mm. Syyrian saabilaiset tunteneet. Sitä vastoin paljoa aikaisemmin esim. Mithra-uskonnon mysterioissa, joita Origines kuvailee, kuu esiintyy kuudennessa ja aurinko seitsemännessä taivaankerroksessa eli siis samoin kuin altailaisen shamanin menoissa.
Viimeksimainitussa Radlovin kuvauksessa, jonka mukaan taivaassa on seitsemäntoista kerrosta, mikä epäilemättä on myöhäsyntyinen kuvitelma, selitetään, että ylimmässä asuu tengere kaira kan, josta kolme korkeinta jumalaa ovat lähteneet, nim. bai ülgön, jonka kultainen istuin on kultaisella vuorella taivaan kuudennessatoista kerroksessa, kysagan tengere, jonka asuinpaikka on yhdeksännessä, ja tarkka, kaikkitietävä mergen tengere, joka asuu seitsemännessä eli samassa taivaankerroksessa kuin aurinko. Tässä ilmenevä käsitys kolmesta korkeimmasta jumalasta lienee Intiasta lähtöisin ja todennäköisesti saatu mongolien välityksellä. Ainakin kysagan tengere on epäilemättä sama kuin mongolien sodanjumala, kisagan tengri, jonka sanotaan suojelevan sotajoukkoa, ohjaavan sitä vaarallisissa ja vaikeasti kuljettavissa paikoissa sekä avustavan sitä kukistamaan ja voittamaan viholliset. Altailaisen shamanin laulussa sillä on punainen ratsu sekä punaiset suitset ja punainen sauva kädessä. Tälle jumalalle ominaista on siis punainen väri. Keltaista väriä taas edustaa ennenmainittu karshyt, jolla on keltainen viitta, keltaiset suitset ja keltainen sauva ja joka ratsastaa keltaisen hevosen selässä. Kun "jumalanpoikien" luetteloissa lisäksi mainitaan "vihreä (sininen) kaani" (jazhyl-kan) ja "musta kaani" (kara kan), näyttää siltä, kuin nämä värit todella viittaisivat planeettijumaliin, joiden on kuviteltu edustavan eri värejä.
Salaperäinen seitsenjumalainen sarja muodostaa myös jakuttien
ylijumalan seurueen. Pripuzov mainitsee sen nimenä sättä
('seitsemän') kürö dzäsägäi ai ja kertoo, että sille uhrataan
kevätjuhlassa vuodattamalla kumissia tuleen. Priklonskij esittää tämän
jumalasarjan seitsemänä veljeksenä ja luettelee sellaisina seuraavat
jumalat: sygä tojon (ukkosjumala), an dzhasyn (salaman ja valon
jumala), takasyt dzilga kan (kohtalon säätäjä), ilbis kan (sodan
jumala), orduk dzhasabyl (taivaan vihan julistaja), kan eeksit erden
ai (siunauksen julistaja) ja sjun kan sjunken eräli khomporun khotoi
ai (lintujen haltia).Huolimatta siitä, kuuluvatko kaikki yllämainitussa luettelossa esiintyvät jumalat siihen alunperin, on itse kuvittelu todistuksena siitä, että jakuteillakin on säilynyt muisto ylijumalan seitsenhenkisestä seurueesta.
Jumalaseitsikon sijalla esiintyy toisin paikoin yhdeksän "jumalanpoikaa" tai "-palvelijaa". Niinpä mongolien tarustosta tapaamme "yhdeksän tengriä, suojelijaa ja veljestä". Nämä "suojelija-jumalat" (sulde-tengri), sanoo Banzarov, kuvataan sotaisiksi, ikään kuin ne ryhtyisivät taisteluun jotakin vastaan: ne esiintyvät näet haarniskaan ja kypärään puettuina ratsastajina, joiden aseina ovat miekka ja keihäs; sitäpaitsi on niillä kullakin toisessa kädessä ruoska, toisessa lippu. Seuralaisina on niillä ajohaukka, leijona, pantteri, karhu ja koira. Toisessa kohdassa Banzarov huomauttaa, että näitä "yhdeksää tengriä" vastaa yhdeksän suurta tähteä, joita mongolit palvovat. Mitkä nämä yhdeksän tähteä ovat, on tietämätöntä, mutta todennäköisesti ne ovat jossakin suhteessa yhdeksään taivaankerrokseen. Lienee syytä mainita, että myöhemmässä intialaisessa kirjallisuudessa puhutaan yhdeksästä planeetista.
Burjatit saattavat myös luetella ylijumalan "yhdeksän pojan" nimet. Ne ovat kuitenkin perin teennäisiä, sitäpaitsi eri alueilla mainitaan eri nimiä. Onpa jakuteillakin ollut tapana pirskoittaa kumissia "yhdeksälle jumalalle", joiden luettelosta huomaa, etteivät hekään tunne tämän sarjan alkuperäisiä jäseniä. Priklonskij mainitsee noiden yhdeksän uhrin vastaanottajina kahdesti ylijumalan (ar tojon aga ja ürün ai tojon) ja synnynjumalattaren (nälbäi ai kübäi khotun ijä ja nalygyr aisyt khotun). Sitäpaitsi tavataan tästä luettelosta kodin- ja metsänhaltioitakin. Erikoista huomiota ansaitsevat bossol tojon ja bomtsha khotun, joiden sanotaan suojelevan shamania tämän taivaanmatkalla.
Lisäksi on yhdeksänluku näytellyt huomattavaa osaa Volgan varsilla asuvien tshuvassien uhrimenoissa. Näiden uhreja koskevissa kuvauksissa mainitaan usein yhdeksän uhripappia, yhdeksän uhriteurasta, yhdeksän pataa ym. Luonnollisesti on näiden uhrien vastaanottajiakin ollut yhtä monta. Sen vuoksi rahvas vieläkin pyrkii järjestämään jumalainluettelonsa yhdeksän olentoa käsittäviin sarjoihin. Samaan kuvitteluun pohjautuu myös pakanallisten tsheremissien tapa, kun he taivaanjumalalle uhratessaan asettavat uhrialttarilleen yhdeksän uhrileipää ja yhtä monta mesijuomakuppia. Onpa jakuttienkin uhritelineillä tavallisesti yhdeksän pientä maljakkoa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Syyrian saabilaiset, kuten Masudi kertoo, järjestivät temppelipapistonsa yhdeksän taivaankehän mukaisesti.
Yllämainittujen jumalaryhmien lisäksi tavataan Keski-Aasian kansain mytologiasta vielä lukuisampia jumalaparvia, jotka niinikään muodostavat suljetun seuran ja joiden alkuperää ei rahvas osaa selittää. Niinpä erinäisissä taruissa mainitaan 33 Sumerun vuorella asuvaa tengeriä, jotka epäilemättä, kuten tuon keskusvuoren nimikin osoittaa, ovat alkuperältään intialaisia. Intiassa tunnetaankin aivan vastaava jumalaryhmä.
Burjattien taivaassa asuvien tengrien lauma on vielä kolme kertaa lukuisampi. Ne jaetaan tavallisesti joko luonnonlaatunsa puolesta hyviin ja pahoihin tahi ilmansuuntien mukaan lounaassa ja koillisessa oleviin. Edellisiä, ihmisille suosiollisia, sanotaan "valkoisiksi", jälkimmäisiä kaikkea pahaa, sumuja, tauteja ym. onnettomuutta tuottavia taas "mustiksi" tengereiksi. Edellisiä on 55, jälkimmäisiä 44. Myös mongolit ovat tunteneet 99 tengriä. Burjatit tarinoivat, mitenkä nämä jumalat, jotka alkujaan elivät sovinnossa, riitaantuivat keskenään. Tällöin oli läntisiä, hyviä jumalia 54 ja itäisiä, pahoja 44; yksi oli kummankin ryhmän rajalla kuulumatta kumpaankaan. Vähälukuisempina "itäiset" pyysivät tätä yksinäistä jumalaa, jonka nimenä mainitaan segen-sebdek-tengri, puolelleen, mutta tämän huomatessaan "läntiset" houkuttelivatkin puheena olevan jumalan joukkoonsa. Toisin paikoin kerrotaan, että riidan aiheuttajana oli tämän jumalan ihana tytär, säsäk (kukka), jota kumpikin ryhmä halusi omakseen.
Mitä nämä jumalat oikeastaan ovat, sitä eivät burjatit tai mongolit osaa selittää. Burjattien niille antamat nimitykset ovat yleensä kovin teennäisiä ja hämäriä, joten nekään eivät voi asiaa valaista. Todennäköisesti tässä piilee muualta saatu kuvitelma. Yhtä vaikeata on päättää, mihin nuo luvut ja tengerien jako alunperin perustuu. Omituista on, että Altain tatareillekin näyttää levinneen käsitys 44 pahasta haltiasta. Täällä kerrotaan näet, että kun ulgen karkoitti paholaisen, ärlikin, ja tämän apulaisjoukon taivaasta, ärlik lausui mm.: "Sinä heitit minut ja palvelijani taivaasta maan päälle, ja nämä putosivat 43 eri paikkaan. Sen vuoksi tulen lähettämään liikkeelle nuo 43 palvelijaani (etker), ja he tulevat tekemään pahaa kukin siinä paikassa, mihin ovat taivaasta pudonneet, ja ahdistamaan ihmisiä kuolemaan asti." Ärlik itse mukaan luettuna on näitä Altain tatarien pahoja henkiä siis yhtä monta kuin burjattien pahoja tengerejä. On outoa, että burjatit sijoittavat pahat olennot itään ja hyvät länteen eli päinvastoin kuin yleensä on ollut tapana. Huomattava on kuitenkin, että intialaisessakin maailmankuvassa demonien maanosa (dvipa) on koillisessa. Burjattien hyvien ja pahojen tengerien luku saattaa ehkä perustua jonkinlaisiin tähtikuvitelmiin. Ainakin kiinalaiset ovat tunteneet 72 hyvää ja 36 pahaa tähtijumalaa.
SYNTYMINEN JA SYNNYTYKSEN HALTIAT.
Kuten mainittu, kuvittelevat goldit, että taivaassa (boa) on suuri
puu, omija-muoni ('o.-puu'), jossa syntymättömien lasten sielut,
omija, elävät pienten lintujen hahmossa. Siellä ne myös lisääntyvät
ja sieltä ne laskeutuvat maan päälle asettuen äidiksi tuleviin
vaimoihin. Jos lapsi kuolee, ennenkuin se on tullut vuoden vanhaksi,
palaa tämän sielu takaisin tuohon taivaan puuhun. Kuolleen lapsen
omija voi kuitenkin saapua uudelleenkin saman emon kohtuun ja syntyä
toistamiseen. Tämä on muka todettu piirtämällä kuolleen lapsen
ruumiiseen merkkejä, mitkä merkit sittemmin on tavattu seuraavan lapsen
ruumiista.Milloin goldivaimo on jäänyt hedelmättömäksi, on tällä ollut tapana kutsua shamani omijan tuottajaksi. Tällöin noita pukeutuu täysiin varustuksiinsa ja alkaa rummun säestyksellä laulaa ja tanssia, kunnes hän valmistaa pienen kätkyen, jonka ääreen asettaa haltiankuvan. Haltian tehtävänä on kätkyen tuudittaminen, jottei siihen asettunut omija lentäisi takaisin taivaaseen. Jos asianomaisella vaimolla on ollut keskenmenoja, sulkee noita omijan pieneen pussiin, jossa sielua säilytetään lapsen syntymähetkeen asti. Pussi kiinnitetään majdzha-mama nimisen haltiattaren kaulaan. Tanssiessaan shamani esittää vaellustaan taivaaseen sekä mitenkä hän suojelushaltiainsa avustamana etsii ja pyydystää täällä olevasta puusta kauniin ja voimakkaan omijan. Tuotuaan sen maan päälle noita samalla huutaa läsnäoleville: "Katsokaa, lapsi makaa kätkyessä!" Lisäksi uskotaan, että raskaana oleva vaimo voi unessa nähdä linnun lähestyvän häntä ja että jos hän tällöin joutuu tarkkaamaan sen sukupuolta, hän voi ennakolta tietää, onko hänen myöhemmin syntyvä lapsensa poika vai tyttö.
Taivaassa olevasta puusta, jonka suojaan shamani saattaa ihmisten sielut (kut) ja jossa ne oleskelevat pienten lintujen hahmossa, puhuvat myös dolganit ja jakutit. Epäselvää on kuitenkin, uskovatko hekin, että syntyvien sielut ovat kotoisin juuri tästä puusta. Joka tapauksessa jakutit kuvittelevat, että lasten sielut saapuvat yläilmoista pienten lintujen hahmossa. Erikoista osaa näyttelee lintu myös niissä menoissa, jotka toimeenpannaan, kun joku hedelmätön jakuttivaimo haluaa lasta. Shamani, jonka apuun tällöin turvaudutaan, sitoo näet jurtan poikki eri suuntiin ohuen jouhinyörin ja ripustaa siihen tuohesta tehdyn auringon ja kuun sekä pienen linnun kuvan. Asianomainen vaimo puetaan juhlapukuun ja asetetaan vuoteeseen. Vaimon vatsan ympäri noita vielä sitoo samanlaisen nyörin ja rukoilee, että hyvä haltia lähettäisi yläilmoista alas lapsen sielun ja suojelisi sikiötä. Sitten hän katkaisee veitsellään vuoteen yläpuolella olevan nyörin, jolloin lintu putoaa vuoteeseen. Nyörin aurinkoineen ja kuineen sanotaan tarkoittavan pitkää elinikää, linnun taas syntyvän lapsen sielua. Samalla noita katkaisee myös vaimon vatsan ympäri kierretyn nyörin, mikä merkinnee lapsen syntymistä häirinneen esteen poistamista. Puheena oleva lintu kääritään nyt jäniksennahkaan ja asetetaan sille vartavasten tehtyyn pesään. Kun lapsi vihdoin on syntynyt, pidetään lintua silmällä: jos se pesässään on rauhallisena, on lapsi terve; jos se on kääntynyt, on lapsi sairas; mutta jos se siellä on selällään, on lapsi kuoleman oma.
Jakutit puhuvat lisäksi erikoisesta ajysyt nimisestä taivaassa asuvasta synnynjumalattaresta, jolta he rukoilevat paitsi lapsia myös lievennystä synnytystuskissa. Naispuolisena sitä sanotaan "rouvaksi" (khotun) ja selitetään, että se on sama kuin kübäikhotun, joka vanhoissa taruissa esiintyy taivaanjumalan puolisona ja kristillisenä aikana "jumalanäitinäkin". Rukouksissa ajysyt nimeen liittyy joskus sana äjäkhsyt (ajysyt-äjäkhsyt-khotun), mutta tavallisesti jälkimmäisellä tarkoitetaan erikoista lapsen suojelushaltiaa, jonka toimena on pienokaisesta huolehtiminen vielä senkin jälkeen, kun ajysyt yleisen käsityksen mukaisesti poistuu kolmantena päivänä synnyttämisen jälkeen. Eräässä tarussa kerrotaan, mitenkä muudan vaimo vaikeiden synnytystuskien vaivaamana kääntyy rukouksillaan taivaan puoleen ja mitenkä kaksi ajysyt-haltiatarta pian sen jälkeen laskeutuu alas taivaasta avustamaan vaimoa tämän synnyttäessä pojan. Yleensä puhutaan kuitenkin vain yhdestä synnynjumalattaresta, jonka sanotaan synnytyksen edistämiseksi voivan vuodattaa taivaasta valkoista elämännestettä. Puheena olevan jumalattaren merkitys ilmenee lisäksi sanoista, jotka muudan lapsivuoteessa oleva vaimo tälle lausuu: "Lempeä luojattareni, ensimmäisenä päivänä, kun laskit minut alas 'keskimmäiseen paikkaan' (so. maan päälle) sinä sanoit: olkoon sinulla herkeämätön hengitys ja kuolematon elämä, karttukoon sinun kasvattamasi karja ja lisääntykööt sinun synnyttämäsi lapset." Jakuttien synnynhaltiatar näyttää siis olleen myös onnen antaja ja kohtalon säätäjä.
Samoin kuvittelevat Altain tatarit, että lapsen sielu (kut) on
taivaasta kotoisin. Anohin kertoo teleuttien uskovan, että änäm
jajutshi ('emo j.'), joka asuu taivaan neljännessä kerroksessa, antaa
lapselle sielun. Äidin kohtuun tämä sielu asettuu pienen punaisen
hyönteisen hahmossa. Synnynhaltiatar määrää samalla asianomaisen lapsen
elämän pituuden merkiten sen erikoiseen kirjaan. Kun tämä merkintä
kirjassa tummenee, selittävät teleutit, on se hetki tullut, jolloin
sielun (sür) on ainaiseksi poistuttava ruumiista. Sylilapsen kuoltua
on teleutiäidillä tapana pusertaa maitoa rinnoistaan ja pirskoittaa
sitä ilmaan änäm jajutshille. Teleutit uskovat lisäksi, että
eläintenkin sielut (kut) ovat taivaan lahja. Anohinin mukaan niiden
antaja, ärmän-kan, asuu taivaan kolmannessa kerroksessa.Altailaisten uskomuksia esittäessään Radloff kertoo, että "korkein
luoja", kudai jajutshi, asuu taivaan viidennessä kerroksessa, ja
samoin sanoo Verbitskij: "Viidennessä taivaassa asuu mahtava henki,
jajutshi, joka on pienokaisten luoja." Verbitskijn julkaisemista
tatarinkielisistä shamaninlauluista huomaa, että jajutshia on
täälläkin tällöin kuviteltu naispuoliseksi olennoksi: änäm jajutshi
('emo j.'). Saapuessaan menojensa aikana viidenteen taivaaseen shamani
näet tervehtii tätä olentoa tällä nimityksellä. Joskus hän nimittää
tätä haltiatarta myös "jajutshi kaani-emoksi". Varsin kiintoisa on
seuraava shamanin esittämän laulun kohta: Viidennen taivaankerroksen emo jajutshi,
liasta puhdistava maidonvalkoinen järvi,
tapkhai, joka leikkaa napanuoran,
rukoilemalla rukoilen jajutshi kaania."Maidonvalkoinen järvi" (süt-ak-köl), joka mainitaan tässä laulussa, kuuluu paratiisimaisemaan, ja monet merkit viittaavatkin siihen, että lasten sielujen on uskottu saapuvan maan päälle juuri taivaallisesta paratiisista. Tätä koskevia altailaisten uskomuksia; Radloff kuvailee seuraavin sanoin: "Ylhäisellä bai ülgänillä on kaksi poikaa, jajyk, jota sanotaan myös mai-änäksi, ja mai-tärä. Ne ovat ihmiskuntaa suojelevia jumalia ja asuvat kolmannessa taivaankerroksessa. Täällä on myös süt-ak-köl, maidonvalkoinen järvi, kaiken elämän alkulähde, ja sen läheisyydessä sürö-vuori, seitsemän kudain (jätti kudai = seitsemän jumalaa,) olinpaikka. Nämä asuvat täällä alamaistensa, jajutshien kera, jotka ovat ihmisten suojelusenkeleitä ja seuralaisia. Täällä on myös paratiisi (ak, so. valkoinen), missä autuaat ja hurskaat (aktu = valkoiset, so. vanhurskaat) viettävät onnellista elämää. Jälkimmäiset ovat nykyään elävän ihmiskunnan esi-isien joukko, joka elää täällä suvuttain ja joka voimakkaiden perhesiteiden vuoksi hoitaa välittäjätointa taivaanjumalien ja maan päällä elävien jälkeläistensä välillä voiden myös avustaa näitä hädässä."
Toisessa kohdassa Radloff jatkaa: "Kun ihmisen on synnyttävä, antaa bai ülgän ensiksi käskyn pojalleen jajykille, joka isänsä kehoitusta noudattaen uskoo esi-isien pyynnöstä syntymän jonkun jajutshin huostaan. Tämä ottaa elämänvoimaa maidonvalkoisesta järvestä (süt-ak-köl), sallii syntyvän tulla maailmaan ja avustaa sitä ollen sen turvana koko elämän aikana."
Näitä Radloffin arvokkaita tiedonantoja tarkastaessa huomaa, että pienokaisten sielujen taivaallinen koti todella on paratiisi: sürö-vuori, seitsemän jumalan asuinpaikka, on epäilemättä paratiisivuori samoinkuin tuo maidonvalkoinen järvi, "kaiken elämän alkulähde", jota sanotaan myös "maitojärveksi" (süt-köl) on paratiisissa sijaitseva elämänvedenlähde. Mitään synnynjumalatarta emme tästä paratiisimaisemasta tapaa, jollei sitä edusta juuri tuo "maitojärvi", johon jajutshi-emo shamaninlaulusta päättäen on mitä läheisimmässä suhteessa. On näet huomattava, että Altain tatarit viettäessään kukkien puhjetessa kevätjuhlaa palvovat muiden jumalien ohella myös "maitojärveä" erikoisena jumaluutena, jota burjattien taruissa sanotaan "maitojärvi-emoksi". Vieläpä Volgalla asuvien tshuvassienkin jumalainluettelossa mainitaan "maitojärvi-emo" (syl-kul amine). Mahdollisesti sama olento on alunperin ollut myös tshuvassien tshon suratan tura, joka syntyvälle tuottaa sielun (tshon) erikoisesta, idässä sijaitsevasta paikasta (todennäköisesti paratiisista). Miten lieneekin, muistuttaa "maitojärvi" elämän lähteenä iranilaisten Ardvisura-järveä, jonka kuviteltiin sijaitsevan Haraberezaiti nimisellä keskusvuorella elämänpuun alla ja jota on palvottu synnynjumalattarena.
Radloffin mainitsemat jajutshit taas tarkoittavat tässä jonkinlaisia ihmisten suojelusenkeleitä. Hän huomauttaakin altailaisten uskovan, että kullakin ihmisellä on kaksi elämänaikaista seuralaista: oikealla puolella hyvä jajutshi, vasemmalla paha körmös, joista edellinen kirjoittaa muistiin kaikki ihmisen hyvät teot, jälkimmäinen taas pahat. Tällaista jajutshia voidaan verrata jakuttien äjäkhsyt-haltiaan, josta Priklonskij sanoo, että se auttaa ihmistä tekemään hyvää ja että jos se jättää ihmisen, joutuu tämä pahojen henkien valtaan. Myös mongolit puhuvat ihmisen "onnen säätäjästä" (dzol-dzajagatshi), joka varjelee asianomaista kaikelta pahalta. Erikoisesti lasten jumalatar, niiden terveyden ja onnen suojelijatar on ämägäldzhi-dzajagatshi. Kuten mainittu, johtuvat sekä jajutshi että dzajagatshi samasta alunperin säätämistä ja määräämistä merkitsevästä sanasta.
Radlov mainitsee vielä kaksi paratiisissa asuvaa ylijumalan poikaa, joista mai-tärä on buddhalainen bodhisatva Maitreja; jajykin eli jajyk-kanin taas olemme tavanneet mm. vedenpaisumustarun yhteydessä. Selitys, että jajyk on sama kuin mai-änä, lienee erehdys. Ainakin Karunovskaja sanoo teleutien uskomuksia kuvatessaan, että mai-änä on naispuolinen olento, joka suojelee lapsia, ja että teleutit piirtävät siitä kauniin nuoren naisen muotoisen kuvan, jolla on aaltoilevat hiukset. Tällä mai-änällä sanotaan olevan olinpaikka ihanalla syryn (vrt. Radloffin sürö)-vuorella, missä henget levähtävät ja nauttivat ravintoa ja missä ne, jouduttuaan kosketuksiin ihmisten kanssa, puhdistautuvat "maitojärvessä". Näin ollen on siis mai-änä juuri paratiisin haltiatar.
Anohin, joka jumalaemoa nimittää nimellä änäm-jajutshi, huomauttaa, että se syystä tai toisesta voi jättää teleutiperheen lapsettomaksi ja että tällöin on ollut tapana kääntyä ada-kizhin ja jo-kanin puoleen. Edellinen tarkoittaa ihmiskunnan esi-isää, Aatamia; jälkimmäisen Radloff kertoo asuvan maannavalla, jossa maan puista korkein, jättiläissuuri kuusi, kohottaa latvansa bai-ülgänin asunnolle. Ihmeellisen asuinpaikkansa vuoksi, joka sekin kuuluu paratiisikuvitelmiin, Radloff sanoo, että jo-kan on mahtinsa puolesta melkein ylijumalan veroinen.
Läheisessä suhteessa edellämainittuihin synnynjumalattariin on vielä se ostjakkien lapsia antava haltiatar, joka asuu taivaan "seitsenkerroksisella vuorella" ja joka lapsen syntyessä merkitsee "kultakirjaiseen seitsenoksaan, kultapiirtoiseen seitsenoksaan" kulloinkin syntyvän elämänsuunnan ja vaiheet. Tällaisena tuo ostjakkien jumalatar muistuttaa sitä aikaisemmin mainittua batakkien synnynhaltiatarta, joka asuu djambu-barus nimisen elämänpuun alla ja jonka tehtävänä on kirjoittaa tuon ihmepuun lehtiin kunkin syntyvän kohtalon. Kun kumpikin kansa on kirjoitustaitoa vailla, on selvää, että tämä kuvitelma on kumpaisellekin taholle tullut muualta. Rohkenemme myös väittää, että yllämainitut lapsen sielun alkukotia koskevat uskomukset ovat turkinsukuisilla kansoilla vierasta perintöä.
Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, etteikö turkinsukuisillakin kansoilla olisi ollut myös omaperäisiä syntymään liittyviä uskomuksia ja tapoja. Esimerkkinä sellaisista mainittakoon, että Turuhanskin piiriin tungusiäidit kuvittelevat vainajien syntyvän tähän maailmaan uudelleen ja että he synnytystuskissaan turvautuvat kotoisiin suojelushaltioihinsa. Nämä muodostavat osan niistä monista haltianukeista, jotka eri tavoin palvelevat tungusiperhettä ja jotka periytyvät polvesta polveen. Altailaiset ja teleutit nimittävät vastaavia haltioita nimillä ämägändär ja änäkälär ja tarkoittavat niillä manalle menneiden isoäitien ja näiden äitien henkiä. Karunovskaja kertoo, että kun nuori vaimo tuntee synnytyshetken lähestyvän, tämä menee vanhempainsa luo noutamaan ämägändär-haltioita, sillä niiden avutta hän pelkää olevansa kuoleman oma. Milloin joku nuorikko joutuu miehelään perin etäälle, vie tämä kotoaan saamansa haltiat jo myötäjäisten kera uuteen kotiinsa. Perheen vanhimman naispuolisen jäsenen sanotaan myös valmistavan ämägändär-nukkeja nuorikkoa varten, jotta tämä tarpeen tullen voisi niihin turvautua. Nämä nuket ovat ulkomuodoltaan usein varsin vaatimattomia, erikoista huomiota saavat osakseen vain silmät, jommoisina toimivat päähän kiinnitetyt lasihelmet. Muutamin paikoin uskotaan, että sen väriset kuin nämä silmät sattuvat olemaan, sen väriset ovat myös syntyvän lapsen silmät. Ämägändär-nukkeja säilytetään nykyjään tavallisesti uunin päällä palttinapussissa, missä niitä saattaa olla useampiakin. Paitsi synnyttämisen aikana muistellaan niitä muulloinkin, ainakin joka kevät ja syksy on niitä ruokittava. Tällöin ne otetaan esille ja niiden eteen pannaan yön ajaksi maitoon keitetyistä vehnäjauhoista valmistettua puuroa (salamat). Puurokuppiin asetetaan lusikka kutakin haltiaa varten. Samalla kestitään usein muitakin kodinhaltioita. Pitemmän ajanjakson jälkeen on vielä ollut tapana teurastaa lammas ämägändär-haltioille.
Tällaisia synnynhaltioita on ollut ugrilaisillakin kansoilla. Ainakin Nosilov kertoo nähneensä eräällä mummolla pörröisen nuken, joka auttoi omistajaansa tämän nuoruudessa saamaan lapsia. Karjalainen kuitenkin huomauttaa, etteivät nämä haltiat toimi elämän antajana, vaikka ne tavalla tai toisella voivat hankkia vanhemmille lapsionnea ja syntyneille "kuoppaisen tien, kumpuisen tien tasaiseksi tasoittaa". Tämä Karjalaisen huomautus soveltuu epäilemättä myös Altain tatarien ämägändär-haltioihin.
Lapsen synnyttyä on Siperian kansoilla ollut tapana pitää pitoja, joihin läheiset sukulaiset, toisin paikoin vain naiset, osallistuvat. Priklonskij sanoo jakutti-isännän teurastavan tällöin tummanharmaan hevosen (tamman), jonka lihat keitetään ja nautitaan kolmantena päivänä synnytyksen jälkeen. Lihoja paloiteltaessa on varottava luiden särkymistä. Synnynhaltiattaren saattamismenoissa näyttelee voi erikoista osaa. Tullakseen hedelmällisiksi naiset sivelevät sitä mm. kasvoihinsa hohottaen ja käsiään paukutellen, samalla he panevat voita tuleen. Voita he panevat tuleen jo aikaisemminkin synnyttämisen helpoittamiseksi. Näin heidän sanotaan lepyttävän synnynhaltiatarta.
Näitä jakuttien menoja Pripuzov kuvailee seuraavin sanoin: "Ajysyt on naispuolinen jumaluus; sitä pidetään naisten suojelijattarena, joka synnyttämisen aikana tulee jurttaan ja viipyy siellä kolme päivää. Hänen kunniakseen pannaan synnyttäjän vuoteen pääpuoleen teuraan kokonaisia osia keitettynä sekä voikuppeja. Näitä ruokia syödään kolmantena päivänä. Ennen syöntiä suoritetaan seuraavat menot: miehet poistuvat jurtasta, jonne synnyttäjän ystävättäret kerääntyvät. Kätilö valmistaa tuohesta lieden arinalle teltan, asettaa siihen äskensyntyneen poikalapsen kunniaksi tuohesta tehtyjä hevosia ja lehmiä, sekä jousen ja nuolia, sitten sivellettyään tähän kaikkeen voita sytyttää palamaan ja alkaa hohottaa, johon muutkin läsnäolevat naiset yhtyvät. Hohottamalla he saattavat ajysyt-jumalatarta, joka on tästä erittäin mielissään."
Troshtshanskij taas kertoo, että kun naiset kolmantena päivänä kokoontuvat, he kaivavat jurtan maapohjaan kuopan ja rakentavat sen reunalle pienen hevospaalun, johon sitovat tuohisen hevosen. Lisäksi he valmistavat pienen jousen ja nuolen sekä tuohesta erinäisiä eläimiä, joita jakutit pyydystävät ja joihin joku naisista tällöin tähtää. Näin he menettelevät poikalapsen synnyttyä. Jos taas tyttö on syntynyt, pannaan samaan paikkaan lankaa ja tuohesta tehtyjä naisten työkaluja. Lopuksi tehdään kuoppaan tuli panemalla siihen heiniä ja hehkuvia hiiliä, joiden päälle vaimot kuopan ympärillä istuen ripottelevat voita ja hohottavat. Tuleen he keräävät myös nuo edellämainitut esineet uskoen, että se heistä, jonka puoleen savu kääntyy, synnyttää seuraavan lapsen.
Yhtä huomattavaa osaa näyttelee voi burjattien vastaavassa juhlassa. Alarskin piirissä sukulaiset saapuvat kolmantena päivänä kutsumatta kesteihin, joita varten täällä teurastetaan lehmä tai lammas. Menojen päättäjäisiksi sytytetään synnytyspaikan ääreen tuli, jonka ympärille läsnäolijat istuutuvat syöden puuroa (salamat) ja pirskoittaen suustaan voita tuleen. Samalla kaikki huutavat yhteen ääneen: "Anna enemmän onnea, anna poika!" Näin kolmesti huudettuaan he voitelevat voilla toisiaan, naiset miehiä ja miehet naisia, säälimättä edes pukuja.
Goldit viettävät vasta kymmenentenä päivänä lapsen synnyttyä perhejuhlaa, jossa puuro on pääateria. Sukulaisille viedään kuhunkin taloon niin monta puurokuppia kuin kussakin talossa on aviovaimoja. Lisäksi viedään vanhimmille sukulaisille lahjoja, nim. pojan synnyttyä metsästys- ja kalastusvälineitä, tytön taas naisten työkaluja. Samalla kutsutaan sukulaisia pitoihin, joihin saapuessaan nämä tuovat paljon arvokkaampia vastalahjoja.
Erikoista huomiota saa lapsen napanuora kaikkialla osakseen. Goldit ja tungusit ripustavat sen puuhun. Teleutti-äidit panevat lastensa napanuorat pieniin palttinapusseihin, kunkin erikseen, ja säilyttävät niitä arkussa. Kun tytär tuntee synnyttämishetken lähestyvän rientää hän äitinsä luo hakemaan napanuoransa uskoen, että hänellä on siitä hyötyä. Altailaisten keskuudessa taas vaimot asettavat lastensa napanuorat pikkuruisiin kukkaroihin, joihin ripustetaan helminauhoja ja jotka kiinnitetään koristettuun kannattimeen. Juhlahetkinä ja pitkillä matkoilla tämä laitos riippuu aina äidin vasemmalla kupeella ilmaisten, montako lasta asianomainen vaimo on synnyttänyt.
TÄHDET.
Vaikka turkinsukuiset kansat ovat olleet nomadeja, jotka helposti voivat perehtyä tähtien kulkuun ja yöllisen taivaan yksityisseikkoihin, sanoo Wámbéry, ei saata olla ihmettelemättä, että näiden astronomiset tiedot silti ovat verraten vähäiset. Tämän hän olettaa johtuvan siitä, ettei Keski-Aasian aroseutujen taivas ole yhtä kirkas eivätkä tähdet yhtä loistavat kuin esim. Kaksoisvirranmaassa seemiläisten kansain kotiseudulla. Siitä hänen mielestään myös johtuu turkinsukuisten kansain tähtinimistön niukkuus.
Kun Altain suvun kansat jo varhain ovat joutuneet eri tahoilta tulleiden kulttuurivirtausten piiriin, on sitäpaitsi epävarmaa, mitä näiden tähtiin liittyvissä uskomuksissa ja taruissa todella on omaperäistä. Kuitenkin on ilmeistä, että jotkut tähdet tai tähtikuviot täälläkin, kuten muualla, ovat erikoisemmalla tavalla päässeet huomion kohteiksi. Onhan erinäisillä tähdillä ollut tärkeä merkitys jo yöllisen vaeltajan opastajina ja ajankulun osoittajina. Jo ammoin näyttävät kaikki pohjoisen pallonpuoliskon kansat seuranneen yön kiitäviä hetkiä varsinkin otavan asennoista, jotka säännöllisesti vaihtelevat tämän tähtikuvion häviämättä milloinkaan taivaanrannan taakse. Itä-Aasiassa otava on asetettu myös vuodenaikojen yhteyteen: "Kun otavan pyrstö viittaa itään päin, on kevät koko maailmassa, kun se viittaa etelään päin, on kesä, ja länteen, syksy, mutta kun se kääntää pyrstönsä pohjoista kohti, on talvi koko maailmassa." Muutamat kansat ovat lisäksi ennustaneet Otavasta ilmojen muutoksia. Obin ostjakit, jotka nimittävät tätä tähtikuviota "hirveksi", selittävät, että kun "hirvi kutistuu", so. kun otavan tähdet näyttävät vetäytyvän kokoon, tulee pakkanen, mutta päinvastaisessa tapauksessa eli "kun hirvi laajenee", odotetaan lämmintä ja lumipyryä. Sama käsitys on ollut yleinen Turuhanskin piirin asukkailla.
Suurimmat ilmojen muutokset uskotaan kuitenkin johtuvan seulasista eli plejadeista. Esimerkkejä tästä on muistiinpantu muissakin maanosissa. Niinpä Amerikassa ja Etelämeren saarilla asuvien alkuasukkaiden keskuudessa on tämän tähtisikermän nousua pidetty tuulisen ajan tai sadekauden merkkinä. Eikä seulasten vaikutus ilmastoon näytä olleen Euroopassakaan tuntematon. Kerätessään lappalaisten kansantietoutta Forbus näet tiedustelee: "Oletko palvonut seulasia, jotta ne lämmittäisivät ilmaa?" Turkinsukuiset kansat ovat uskoneet, että seulaset ovat kylmän aiheuttajia. Jakutit sanovat niiden synnyttävän talven. Tämä käsitys on tietenkin johtunut siitä, että seulasten nousua seuraa täällä kylmä ajanjakso, kun taas sen laskeutuminen sattuu lämpimän vuodenajan alkuun. Entisaikaan, niin jakutit kertovat, oli talvi paljoa pitempi ja kylmempi kuin nykyjään, mutta kun muudan shamani hakkasi poikki seulasten sidepuun, pääsivät nämä kulkemaan nopeammin, ja niin kävi talvi lyhyemmäksi. Lastuista, jotka shamanin iskiessä lensivät ilmaan, ovat lukemattomat tähdet saaneet alkunsa.
Hyvin yleinen on käsitys, että seulasten kohdalla on taivaan kannessa tai peitteessä jonkinlainen reikä. Sitä varmaankin tarkoittaa useissa turkinsukuisissa kielissä esiintyvä seulasten nimitys: urker, ürker, ürgel y.m. Gorohov huomauttaakin, että jakutit ymmärtävät ürgelillä ilmareikää. Tätä tulkintaa tukee myös jakuttilainen taru, jossa kerrotaan, mitenkä muudan sankari kokosi kolmekymmentä paria sudenkoipinahkoja ja valmisti niistä itselleen rukkaset tukkiakseen ürgelin, kun tämä "lakkaamatta puhalsi pakkasta ja viimaa". Näihin uskomuksiin soveltuvaa "seula" nimitystä ovat puheena olevasta tähtikuviosta käyttäneet mm. votjakit, liettualaiset ynnä Itämeren suomalaiset.
Kysymystä, mitä taivaan lukemattomat tähdet oikeastaan ovat, eivät Siperian kansat ole jaksaneet suurinkaan pohtia. Hyvin ymmärrettävä on jakuttien selitys, että ne ovat pieniä reikiä, joiden läpi hohtaa taivaallinen valo. Tämä käsitys sisältyy myös aikaisemmin mainittuun meteoria koskevaan kuvitteluun. Toisin paikoin ovat jakutit arvelleet tähtien olevan "taivaan meren heijastusta", mikä kuvittelu taas pohjautuu käsitykseen taivaankannen takaisesta merestä.
Aurinko ja kuu.
Altain kansat tarinoivat kaukaisesta ajasta, jolloin ei vielä ollut aurinkoa eikä kuuta. Ihmisten, jotka silloin lensivät ilmassa, kerrotaan itse valaisseen ja lämmittäneen ympäristönsä, niin etteivät he edes kaivanneet aurinkoa. Mutta kun muudan heistä sairastui, lähetti Jumala erään olennon auttamaan ihmisiä. Tämä asetti taivaalle kaksi suurta metallipeiliä (toli), ja siitä päivin on maan päällä ollut valoisaa.
Tämä taru näyttää olevan sukua käsitykselle, että ihmiset, ennenkuin he lankesivat syntiin, olivat jonkinlaisia valo-olentoja. Kalmukit selittävätkin, ettei paratiisin aikana vielä ollut aurinkoa eikä kuuta, vasta kun maailma ihmisten syntiin langettua pimeni heidän ympärillään, luotiin aurinko ja kuu.
Tarussamme ilmenevä käsitys auringosta ja Kuusta jonkinlaisina metallipeileinä kuvastuu myös eräistä ennustamiseen liittyvistä uskomuksista ja menoista, joiden mukaan kaikki, mitä maan päällä tapahtuu, heijastuu aurinkoon ja kuuhun sekä näistä taas takaisin tietäjän taikapeiliin. Niinpä muudan altailaisen tarun sankari asettaa taikapeilinsä kohti aurinkoa ja kuuta voidakseen niiden kuvahaisesta nähdä, minne varsa, jota hän etsii, on kadonnut. Tämä tiedustamistapa on levinnyt myös Pohjois-Siperian kansojen keskuuteen. Onpa ostjakkienkin mailla aurinko ollut tärkeä katsontaennustuksen välikappale: "sitä tarkaten tietäjä näkee kaukanakin olevan ihmisen olot ja kohtalon." Siperialaisella noidalla on lisäksi tapana kiinnittää pukuunsa aurinkoa ja kuuta esittäviä metallilevyjä ja -peilejä.
Keski-Aasiassa on muistiinpantu taru, jonka mukaan alunperin oli useampia, kolme tai neljä aurinkoa. Burjatit kertovat, että tällöin oli maan päällä tuskastuttavan kuuma, kunnes Erkhe-Mergen niminen sankari jousellaan pudotti taivaalta mereen muut auringot paitsi yhtä, joka edelleen jäi valaisemaan ja lämmittämään maata. Torgoutien legendanomaisessa tarussa sanotaan paholaisen (shulman) luoneen kolme aurinkoa polttaakseen Jumalan (Burkhan-bakshin) perustaman maan. Tällöin, jolloin ei vielä ollut ihmisiä, Jumala peitti kaiken vedenpaisumuksella, niin että paholaisen oli pakko alistua. Ainoastaan yksi aurinko jäi taivaalle, muut Jumala syöksi syvyyteen, jonka paholainen sai asuinpaikakseen.
Taru useammasta auringosta tavataan lisäksi Amurin laaksosta. Goldit kertovat, että muinoin kun oli kolme aurinkoa, ihmiset olivat tulemaisillaan sokeiksi niiden valosta ja menehtymäisillään niiden helteestä. Kuumenipa itse maakin, niin että vesi kiehui joissa. Yöllä aurinkojen laskettua nousi taivaalle kolme kuuta, joten yö taas oli niin valoisa, etteivät ihmiset voineet nukkua. Pelastaakseen ihmiset muudan sankari "surmasi" jousellaan kaksi liikanaista aurinkoa ja kuuta. Kun maa noiden kolmen auringon paahtaessa oli pehmeätä ja myöhemmin kovettui, on kallioihin jäänyt jalanjälkiä meidän päiviimme asti. Eräät muut sikäläiset tungusiheimot selittävät, että vuorissa oleva kivihiili on muistomerkkinä ajasta, jolloin kolme aurinkoa sytytti maan palamaan. Nuolella surmattujen aurinkojen sanotaan vielä nykyjään näkyvän kahtena "varjona", jotka ovat paistamaan jääneen auringon kummallakin puolella. Samoinkuin goldit kertovat myös giljakit kolmesta auringosta ja kolmesta kuusta. Tällöin maa paloi ja hukkui kiehuvaan mereen. Vasta kun muudan taruolento istuutui lentävän poron selkään ja jousellaan "surmasi" tarpeettomat taivaanvalot, alkoi elämä uudelleen.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että vastaavanlaisia taruja esiintyy muuallakin, kuten Kiinassa (10 aurinkoa), Intiassa (7) ja Sumatralla (8).
Taivaan valojen vangitsemista ja niiden vapauttamista koskee seuraava burjattilainen taru. Kun taivas ja maa, näiden lasten mentyä avioliittoon keskenään, joutuivat sukulaisuussuhteisiin, kävi "maan isäntä" vierailulla taivaanjumalan luona. Lähtiessään hän pyysi aurinkoa ja kuuta kestilahjaksi. Kun taivaanjumala ei voinut tätä häneltä kieltää, vei "maan isäntä" taivaanvalot mukanaan ja sulki ne lippaaseen. Silloin pimeni koko luonto. Hädissään taivaanjumala kääntyi siilin puoleen kehoittaen tätä hankkimaan takaisin auringon ja kuun. Siili suostuikin ja meni vierailemaan "maan isännän" luo. Kun vieras aikoi lähteä, kysyi "maan isäntä", minkä lahjan tämä halusi kestiystävyyden osoitukseksi. "Anna minulle kangastus-hepo ja kaiku-keihäs", vastasi siili. Kun "maan isäntä" ei voinut tätä pyyntöä täyttää, antoi hän kestiystävälleen auringon ja kuun. Siili laski nyt taivaanvalot entisille radoilleen, ja niin maailma tuli jälleen valoisaksi.
Alarskin burjateilta saadussa toisinnossa esiintyvät taivaanhaltia, Kan-Thsurmasan, ja merenhaltia, Lusat, kestilahjojen vaihtajina. Kun edellinen oli antanut jälkimmäiselle auringon ja kuun, pimeni koko luonto, ihmiset eivät enää löytäneet toisiaan, ja eläimetkin huusivat hätääntyneinä. Tällaista kurjuutta kesti kolme vuotta, jona aikana paljon elämää tuhoutui. Tietämättä, mitenkä aurinko ja kuu saataisiin takaisin taivaalle, Kan-Tshurmasan sai siililtä neuvon lähteä vastavierailulle merenhaltian luo pyytämään tältä vastalahjaksi niin vaikeasti annettavia asioita kuin "metsänhuminaa ja merenpoukamaa". Kun merenhaltia ei voinut tätä pyyntöä täyttää, antoi hän takaisin auringon ja kuun. Samalla taivaanhaltian tyttären ja merenhaltian pojan avioliitto purkautui.
Neuvonantajana mainittu siili esiintyy eräissä muissakin taruissa viisaana eläimenä, milloin tulen keksijänä, milloin maanviljelyksen opettajana. Myös muinaisiranilaisten tarustossa on tällä eriskummallisella eläimellä ollut hyvin huomattava sija.
Taivaanvalojen luonnetta kuvatessaan Altain tatarit tarinoivat, mitenkä Otshirvani asetti säilälleen tulta ja sinkosi sen taivaalle luoden auringon ja mitenkä hän lyöden miekallaan veteen loi kuun. Kun aurinko näin on luotu tulesta, on se polttavan kuuma, vedestä ilmaantunut kuu taas on kylmä. Kuun synty selittää myös, minkä vuoksi sen on uskottu tuottavan yöhalloja ja kosteutta. Käsitys kuun kylmyydestä ja auringon kuumuudesta kuvastuu vielä teleutien tarusta, jossa kerrotaan, että kun muudan kaani vaati tyttärensä kosijaa tuomaan taivaalta kuun oven ääreen ja auringon ikkunan eteen, niin kuun saapuessa liedellä kiehuva vesi jäätyi ja auringon saapuessa kaikki nääntyi kuumuuteen.
Useimmat turkinsukuiset kansat kuvittelevat aurinkoa naispuoliseksi (aurinko-emo) ja kuuta miespuoliseksi (kuu-isä, kuu-ukko). Taruissa puhutaan myös aurinko- ja kuu-kaanista. Kiinalaisten lähteiden mukaan oli mongolihallitsijoilla tapana käydä aamuin aurinkoa, illoin kuuta palvomassa. Goldien sanotaan uhraavan auringolle sairauden johdosta. Tällöin ei turvauduta shamanin apuun, vaan joko sairas itse tai tämän omaiset menevät pihalle aamulla varhain odottamaan auringon näyttäytymistä. Sinä hetkenä, jolloin aurinko kohoaa vuorten yli, joku rukoilee sanoen: "Sääli veljeäni, hän on kunnon ihminen, annamme sinulle kestityksen." Jos sairas sitten pian tervehtyy, teurastetaan auringolle kukko, kesy sorsa tai sika. Eläimen verta sekä osa sisälmyksiä, kuten sydän, maksa ja keuhkot, heitetään nousevaa aurinkoa kohti. Samoin pirskoitetaan viinaa ilmaan. Tällaisen kotoisen uhrin, jossa huomaa kiinalaista vaikutusta, voi kuka hyvänsä toimittaa. Volgalla asuvat maata viljelevät tshuvassit ovat uhranneet "aurinko-emolle" valkoisia teuraita.
Goldien kerrotaan toimittavan uhreja myös kuulle ja Orionille. Muiden kansojen kuunpalvonnasta ei ole juuri muita tietoja, kuin että uutta kuuta on ollut tapana tervehtiä. Tällöin lausutaan toivomus, että uusi kuu tuottaisi onnea ja menestystä. Siperian pohjoisimmat kansat ovat tuskin koskaan toimittaneet kuulle sen enempää kuin auringollekaan teurasuhreja, vaikka näillä tähdillä onkin tärkeä merkitys mm. tungusien shamaninmenoissa. Kun auringon uskotaan näkevän ihmisten teot, vetoavat tungusit siihen sanomalla: "aurinko nähköön!" tai: "aurinko tietäköön!" Myös jakutti kääntyy vannoessaan aurinkoa kohti ja lausuu: "Jos olen tehnyt väärän valan, kieltäköön aurinko minulta valonsa ja lämpönsä!" Keski-Aasian iranilaiset pitävät auringon nimessä tehtyä valaa erittäin pätevänä, sillä aurinko rankaisee sitä, ken valansa rikkoo.
Luonnollisesti ovat turkinsukuiset, kuten muutkin kansat, laskeneet ajankulun auringon kierrosten ja kuun vaiheiden mukaan. Plano Carpini sanoo mongolien alkaneen sotaretkensä sekä ryhtyneen muihin tärkeisiin toimiin ainoastaan uuden- tai täysikuun aikana. Jakutit ovat viettäneet häänsä uudenkuun aikana samoinkuin virolaiset. Aurinkoon ja kuuhun liittyvä ilmojen ennustaminen on Keski- ja Pohjois-Aasiassa jotenkin sama kuin Suomessa. Kuun kehää tungusit sekä Jenisei-ostjakit pitävät talvella kylmän, kesällä sateen enteenä huomauttaen, että kuu pahojen ilmojen vuoksi tällöin "tekee teltan" itselleen. Saman sananparren tuntevat Obin ostjakit.
Kaikkien kansojen keskuudessa ovat kuun pilkut askaroittaneet ihmisten mielikuvitusta. Tämä ilmiö onkin antanut aihetta monenmoisiin taruihin. Niinpä jakutit kertovat köyhästä orpotytöstä, jonka oli niin vaikea tulla toimeen, että kuu sääli häntä ja päätti ottaa hänet luokseen. Kun tyttö eräänä pakkasyönä oli vettä noutamassa, laskeutui kuu alas, nosti lapsen helmaansa ja kohoutui jälleen taivaalle. Sen vuoksi kuussa näkyy yhä vieläkin tyttö, jolla on olallaan tanko ja siinä kaksi vesiämpäriä. Toisin paikoin jakutit näkevät kuussa kaksikin lasta, veljen ja sisaren, jotka vettä noutamaan mennessään olivat jääneet katselemaan kuuta. Sen vuoksi jakutit kieltävät lapsiaan kuuta katselemasta varsinkin täydenkuun aikana.
Burjatit näkevät kuussa paitsi tyttöä tankoineen ja vesiämpäreineen vielä pajupensaan. Tytöllä oli ollut ankara ja kovasydäminen äitipuoli; kerran kun tyttö viipyi vesimatkallaan, oli äitipuoli huutanut vihoissaan: "Jospa aurinko tai kuu ottaisivat sinut luokseen!" Vettä kantaessaan olikin tyttö huomannut, että aurinko ja kuu laskeutuivat taivaasta häntä kohti. Säikähtyneenä hän silloin tarttui pajupensaaseen. Kun aurinko oli ottamaisillaan tytön, sanoi kuu: "Sinä kuljet päivällä, minä yöllä, anna tyttö minulle!" Aurinko suostui kuun pyyntöön, ja kuu kiskaisi tytön maasta ämpäreineen ja pensaineen. Tässäkin muodossa tämä taru esiintyy myös jakuteilla.
Onpa tungusienkin keskuudessa muistiinpantu taru, jossa kerrotaan, mitenkä muudan vedenkantajatyttö pyysi kuuta pelastamaan hänet kovasta kohtalostaan ja mitenkä kuu tyttöä säälien otti tämän vesiämpäreineen luokseen. Samoin goldit tuntevat tarun ankarasta äidistä, joka kirosi vesimatkalla viipyneen tyttärensä sanomalla: "Jospa kuu sinut ottaisi!" Goldit selittävät, että kuu tempasi tytön maasta niin nopeasti, ettei tämä ennättänyt edes laskea vesiämpäreitä käsistään. Myös giljakit näkevät kuussa naisen, jolla on vesiämpäreillä varustettu tanko hartioilla.
Mainittu taru kuuhun joutuneesta vedenkantajasta, jonka toisinto on kirjaan pantu jo Snorrin Eddassa, on Euroopankin puolella ollut varsin yleinen. Lisäksi on kiintoisaa todeta, että myös eräät Pohjois-Amerikan luoteisrannan asukkaat, kuten tlingitit ja haida-kansa, näkevät kuussa tytön ämpäreineen.
Altain tatarit tarinoivat kuun "ukosta", joka ennenmuinoin oli ihmissyöjä ja asui maan päällä tehden suuria tuhoja. Taivaan vallat säälivät ihmisiä ja kokoontuivat neuvottelemaan, mitä tehdä. Aurinko sanoi: "Minä haluaisin laskeutua pelastamaan ihmisparat tuosta ilkiöstä, jollei kuumuuteeni olisi heille haitaksi." Tämän kuultuaan kuu arveli, että ihmiset kyllä voivat sietää sen kylmyyttä, ja laskeutui maan päälle, missä se tapasi ihmissyöjän poimimassa marjoja tuomesta. Tällöin kuu sieppasi ilkiön puineen päivineen ja palasi taivaalle. Ihmissyöjä ja tuomi näkyvät yhä vieläkin kuussa.
Turuhanskin piirin asukkaat näkevät kuussa shamanin rumpuineen. Tämä aikoinaan mahtava noita ryhtyi taistelemaan kuuta vastaan, mutta tuskin ennätti kuun läheisyyteen, ennenkuin tämä otti hänet vangikseen.
Altain tatarien, kalmukkien ja mongolien käsityksen mukaan on kuussa jänis, jota shamanit taivaanmatkallaan joskus tavoittelevat. Kuun "jäniksen" ovat tunteneet myös intialaiset, kiinalaiset ja japanilaiset, vieläpä jotkut muidenkin maanosien kansat.
Kuun vähenemisen jakutit selittävät johtuvan siitä, että tarunomaiset sudet ja karhut syövät kuuta. Joka kerta kun kuu kasvaa entiselleen, saapuvat nämä pedot uudelleen sitä syömään. Goldien sanotaan kuvittelevan, että kuun pimenemisen aiheuttaa taivaanjumalan (ändurin) koira; kun se pääsee kuuta puremaan, pakenee kuu taivaan etäisimmille perukoille lääkitäkseen itseään yrteillä. Tällöin ei sen valo enää ylety maahan. Myös giljakit uskovat, että kuuta syö siellä asuva koira. Snorrin Eddassa kaksi sutta pyrkii sieppaamaan suuhunsa auringon ja kuun.
Goldit, jotka pitävät kuuta miespuolisena ja aurinkoa naispuolisena olentona, kuvittelevat kuun säännöllisen katoamisen ennen uutta kuuta johtuvan siitä, että nämä olennot, joista edellinen ajaa takaa jälkimmäistä, tällöin yhtyvät. Samoin selittävät tlingitit auringonpimennystä: miespuolinen aurinko ja naispuolinen kuu kohtaavat tällöin toisensa taivaalla.
On ymmärrettävää, että etenkin auringon ja kuun pimeneminen on luonnonkansojen keskuudessa ollut omiaan herättämään pelonsekaista huomiota. Burjatit uskovat, että muudan eläinhirviö, joka lakkaamatta vainoaa taivaanvaloja, toisinaan nielaisee auringon tai kuun. Kun tämä alkha niminen peto kerran tykkänään pimitti maailman, suuttuivat jumalat ja katkaisivat sen ruumiin. Pedon peräpuoli putosi alas, mutta eloon jäänyt pääpuoli kummittelee yhä taivaalla. Joka kerta kun alkha vielä tämänkin jälkeen nielaisee tähdet, näyttäytyvät ne pian jälleen, peto kun ei enää voi kätkeä niitä ruumiiseensa. Kansa selittää, että milloin alkha ahdistaa aurinkoa tai kuuta, nämä rukoilevat apua. Sen vuoksi tulee ihmisten tällöin huutaa ja meluta, viskellä kiviä ilmaan, vieläpä ampuakin karkoittaakseen tuon hirviön.
Toisin paikoin kerrotaan, että Otshirvani (Vajrapani) antoi auringon ja kuun kerta valmistaa ihmisten iloksi "elämänvettä", mutta arakho joi sen ja saastutti astian. Kuultuaan kuulta, missä tämä peto piileksi, jumala hyökkäsi sen kimppuun ja löi sen poikki. Arakhon eloon jäänyt etupuoli ahdistaa tämän vuoksi alituisesti kuuta. Jotkut väittävät näkevänsä kuun pilkuissa tämän ruumiin.
Auringon ja kuun pimenemisen aiheuttava alkha eli arakho on sama kuin intialaisten rahu, jota koskeva taru on mongoleilla alkukantaisemmassakin muodossa: Kun jumalat, devat, ja paholaiset, asurat, kirnusivat ns. "maitomerta", ilmestyivät siitä ensiksi esille aurinko ja kuu ja asettuivat taivaalle. Muun ohella ilmestyi vielä muudan elämännestettä sisältävä malja, jonka asurat valtasivat. Kormusta keräsi silloin devat ja huomautti näille, että jos pahat asurat juovat tuota nestettä, tulevat ne entistä väkevämmiksi, ja että malja sen vuoksi oli niiltä riistettävä. Tämän kuultuaan aurinko muuttautui kauniin immen hahmoon ja meni asurojen luo näiden kokoontuessa juomaan elämännestettä. Kun asurat olivat epätietoisia siitä, miten heidän oli meneteltävä, jottei heille koituisi mitään pahaa, kehoitti impi (aurinko) näitä ensiksi puhdistautumaan kylpeytymällä. Mutta sillä aikaa tämä poistui ja vei maljan devojen luo. Huomattuaan petoksen asurat sopivat keskenään, että yksi heistä, nim. rahu, hiipisi kuun hahmossa ryöstämään maljan takaisin. Kun todellinen kuu silloin saapui ja äkkäsi, että rahu täten yritti pettää jumalia, ilmoitti se asian Vajrapanille, joka katkaisi rahun miekallaan. Siitä päivin on rahu, jonka pääpuoli jäi eloon, vainonnut aurinkoa ja kuuta.
Amurin laaksosta tavattu käsitys taivaanvaloja ahdistavasta lohikäärmeestä on epäilemättä Kiinasta lähtöisin. Metsätatarit ja altailaiset taas selittävät, että kuun pimennyksen aikaansaa muudan kuuhun joutunut ihmissyöjä peto, jälbägän, jolla mainitaan olevan seitsemän päätä. Sen vuoksi sanotaankin kuun pimennyksen aikana: "Jälbägän on syönyt kuun." Venäjällä asuvat tatarit ja tshuvassit puhuvat jonkinlaisesta peikosta, joka toisinaan nielee auringon ja kuun, mutta joka pian, kun tähdet alkavat polttaa sen suuta, jättää ne jälleen rauhaan.
Samoinkuin burjatit ovat monet muutkin kansat pyrkineet meluamalla suojelemaan taivaanvaloja. Jo Ruysbroeck kertoo, että mongolit pimennyksen sattuessa rummuttivat, huusivat ja melusivat, mutta kun pimennys oli ohi, ryhtyivät iloisina viettämään juominkeja ja pitoja.
Paitsi aurinkoa ja kuuta ovat pohjantähti, pikku otava, suuri otava, kalevanmiekka eli orion, seulaset eli plejadit, iltatähti eli venus sekä linnunrata erikoisemmin kiinnostaneet Altain suvun kansoja. Aivan samat tähdet tai tähtikuviot ovat olleet myös Pohjois-Amerikan alkuasukkaiden keskuudessa suurimman huomion esineinä.
Pohjantähti ja pikku otava.
Pohjantähden tärkeästä merkityksestä maailmanrakenteessa on jo aikaisemmin ollut puhe. Se seikka, että muut ympärillä olevat tähdet näyttävät kiertävän tuota "kultaista" eli "rautaista patsasta" on herättänyt ajatuksen tähtiä tähän yhdistävistä siteistä. Kirgisit nimittävät kolmea lähinnä pohjantähteä olevaa pikku otavan tähteä, jotka muodostavat kaaren, "köydeksi", mihin saman tähtikuvion kaksi suurempaa tähteä, "kaksi ratsua", ovat sidotut. Toinen hevosista on valkoinen, toinen siniharmaa. Suuren otavan seitsemää tähteä he nimittävät "seitsemäksi vartiaksi", joiden tehtävänä on suojella hevosia niitä vaanivalta sudelta. Kun suden kerran onnistuu surmata hevoset, tulee maailmanloppu. Toisin paikoin kerrotaan, että suuren otavan tähdet ovat "seitsemän sutta", jotka ajavat takaa noita hevosia; maailmanlopun edellä ne saavuttavat hevoset. Minusinskin piirin tatarit kuvittelevat, että kun "seitsemän koiraa" pääsee irti kahleistaan, tulee maailmanloppu. On todennäköistä, että nuo koirat tässä tarkoittavat suuren otavan seitsemää tähteä. Näidenkin tähtien, samoinkuin muiden, uskotaan näet olevan taivaan paaluun sidottuja. Verraten yleinen on myös käsitys, että kun tähtien siteet syystä tai toisesta katkeavat, syntyy suuria häiriöitä.
Slaaveillakin Etelä-Venäjällä tapaamme tarun sidotusta koirasta, jonka rautakahleet muodostaa pikku otava; kun koira, joka yhä kaluaa kahleitaan, kerran vapautuu, tulee maailmanloppu.
Suuri otava.
Eräät Pohjois-Siperian kansat, vieläpä täällä asuvat venäläisetkin
nimittävät suurta otavaa "hirveksi". Turuhanskin piirin samojedit
kertovat, että pohjantähti on metsästäjä, joka koettaa kaataa tämän
hirven. Jenisei-ostjakit näkevät tässä tähtikuviossa sekä hirven että
kolme metsästäjää. Etumaiset tähdet, jotka muodostavat neliön, ovat
hirvi, kaaressa tuikkivat taas metsämiehiä, ensimmäinen on tungusi,
toinen Jenisei-ostjakki, jonka vieressä välkkyvä pieni tähti (alcor)
on hänen kattilansa, kolmas on venäläinen. Sitäpaitsi osoitetaan kolmea
"hirven" etupuolella olevaa tähteä, joista yksi on eläimen "kuono",
kaksi sen "korvia". Epävarmaa on, kuuluuko tähän vielä seuraava
jakuttilainenkin taru, jonka sanotaan eri alueilla liittyvän eri
tähtiin mm. orioniin: Kolme tungusia ajoi hirveä takaa taivaalle asti,
missä he harhailivat kauan ja näkivät nälkää. Yksi metsästäjistä
vihdoin kuoli, mutta muut kaksi sekä hirvi ja koira muuttuivat tähdiksi
("hirvitähti").Vertailun vuoksi mainittakoon, että myös Pohjois-Amerikan intiaanit näkevät otavassa eläimen, useimmiten karhun, jonka kintereillä on kolme metsästäjää.
Tällaiset erämiesten elämää esittävät tähtikuvitelmat, jommoisia on muistiinpantu lappalaistenkin ynnä monien muiden luonnonkansojen keskuudessa, edustavat ilmeisesti varsin vanhaa perintöä. Varhaiskantainen lienee myös seuraava goldien taru: Oli kerran appi, anoppi ja vävy. Appi antoi vävynsä tehtäväksi pystyttää neljä paalua verkkojen kuivaamista varten. Kun tämä teki työnsä huolimattomasti, appi aikoi häntä lyödä, mutta vävy pakeni anopin turviin. Nuo huolimattomasti pystytetyt paalut muodostavat epäsäännöllisen neliön otavan tähdistössä. Kaaren kolmesta tähdestä ensimmäinen on appi, toinen vävy ja kolmas eli kaaren päässä oleva on anoppi.
Keski-Aasian kansoilla liittyvät toisenlaiset tarut otavaan. Burjatit selittävät, että otavan seitsemän tähteä on seitsemän pääkalloa. Muudan sankari surmasi kerran "seitsemän mustaa seppää" ja valmisti näiden pääkalloista seitsemän maljaa, joilla hän juotti vaimonsa, Manzan-Görmön, juovuksiin. Juotuaan tämä heitti maljat taivaalle, missä ne muodostuivat otavan seitsemäksi tähdeksi. Seppien sanotaan olevan näiden tähtien suojeluksen alaisia. Epävarmaa on, minkä vuoksi mongolit, jotka nimittävät otavaa "seitsemäksi ukoksi" tai "seitsemäksi burkhaniksi", ovat tälle tähtikuviolle uhranneet maitoa ja kumissia, vieläpä pyhittäneet kotieläimiäkin.
Keski-Aasiassa tavataan varsin laajalla alueella taru, jossa noita "seitsemää ukkoa" tai "seitsemää kaania" syytetään varkaudesta. Mongolit kertovat, mitenkä nämä ryöstivät tähden seulasista, missä niitä alunperin oli seitsemän, mutta nykyjään ainoastaan kuusi. Tuo pieni "ryöstetty" tähti, joka tuikkii otavan kaaren keskimmäisen tähden rinnalla, on mongolien uskomuksissa tullut varkauden jumalaksi, jota varkaat muka ryöstöretkillään rukoilevat. Altain tatarit selittävät, että seulaset tahtovat kostaa otavalle ja ajavat yhä noita "seitsemää kaania" takaa niitä kuitenkaan saavuttamatta. Kirgisitkin nimittävät otavan tähtiä "seitsemäksi varkaaksi", kertoen näiden ryöstäneen toisen seulasten kahdesta tyttärestä. Kaukaasiassa tarinoidaan, mitenkä muudan kaani jätti lapsensa "seitsemän veljen" kasvatettavaksi ja mitenkä seulaset, kun veljekset olivat kotimatkalla, hyökkäsivät näiden kimppuun aikoen ryöstää heidän kasvattinsa. Tarun mukaan veljekset ennättivät kuitenkin pelastaa tytön. Tällaisena tämä toisinto on jo jonkin verran turmeltunut.
Samaan sarjaan kuulunee lisäksi satu "seitsemästä veljestä" ja näiden pienestä sisaresta, jotka otettiin taivaaseen. Burjateilla on seuraavakin otavaan liittyvä taru: Oli kerran köyhä mies, joka oppi ymmärtämään lintujen kieltä. Muutamana päivänä kun hän lepäsi puun alla, kuuli hän kahden korpin neuvottelevan, mitenkä erään kaanin poika, joka kauan oli maannut sairaana, voitaisiin pelastaa. Korppien neuvoja seuraten mies riensi kaanin luo ja paransi tämän pojan. Tästä palkkioksi kaani lahjoitti hänelle seitsemän ratsua. Kotimatkalla hän kohtasi kuusi miestä, joilla kaikilla oli jokin erikoinen luonnonlahja. Yksi oli niin väkevä, että hän saattoi nostaa vuoren maasta; toisella oli niin tarkka kuulo, että hän voi kuulla, mitä maan alla tapahtuu; kolmas oli niin etevä jousimies, että hän saattoi nuolellaan pudottaa palan "taivaanvuorta"; neljäs oli niin kätevä, että hän helposti voi muuttaa toisen lintulajin sulat toiselle; viides saattoi koota suuhunsa kokonaisen virran vedet ja laskea ne ulos jälleen; kuudes oli niin ketterä, että hän voi saavuttaa arolla kiitävän villivuohen. Nämä sankarit lyöttäytyivät nyt tuon henkilön seuraan, jolla oli seitsemän hevosta. Silloin sattui se, jolla oli ihmeellisen tarkka kuulo, kuulemaan, mitenkä muudan kaani naitti tytärtään pannen kosijoille kolme vaikeasti täytettävää ehtoa. Tämän johdosta sankarit päättivät koettaa onneaan, menivät kaanin luo ja kosivat tämän tytärtä. Kun he vaikeimmatkin kokeet helposti suoritettuaan veivät neidon mukanaan, lähtivät kaanin huovit ajamaan heitä takaa, mutta nuo seitsemän sankaria pelastuivat kuitenkin saaliineen. Vihdoin Jumala otti heidät taivaaseen, missä he muuttuivat otavan tähtikuvioksi. Ennenmainittu otavan kaaren ääressä oleva pieni tähti on heidän ryöstämänsä neito.
Saman taruaiheen näyttävät tunteneen jo muinaiset kreikkalaiset kertoessaan, mitenkä Elektra, yksi seulasten seitsemästä tähdestä, jonka sanotaan olleen troijalaisten kantaäiti, tuskaantui Troijan kukistuttua, niin että hän jätti alkuperäisen olinpaikkansa taivaalla. Sen vuoksi on seulasiin muka jäänyt vain kuusi tähteä, mutta samalla on otavan yhteyteen ilmaantunut tuo pieni tähti kaaren keskimmäisen tähden ääreen. Kuitenkin on todennäköistä, että naisen ryöstö, joka tarun mukaan aiheutti Troijan sodan, piilee tässäkin tähtitarussa.
Orion.
Kuten otavaan liittyy Orioniinkin metsästystaru. Ennenmuinoin, niin
kertovat burjatit, eli kuuluisa jousimies, joka pyydysti "kolmea
hirveä" ja joka jo oli ne saavuttamaisillaan, kun eläimet yht'äkkiä
kohoutuivat taivaalle. Metsästäjä ennätti kuitenkin vielä sinkauttaa
nuolensa niiden jälkeen. Hirvet muuttuivat tällöin orionin kolmeksi
rivissä olevaksi tähdeksi ("kolme hirveä"). Vähän alempana näkyy
metsämiehen nuolikin taivaalla.Altain seuduilla on muistiinpantu useita tämän tarun toisintoja. Teleutit kertovat Kuguldei nimisestä sankarista, joka ratsun selässä ahdisti kolmea hirveä. Juostuaan maan poikki ristiin rastiin lepopaikkaa löytämättä eläimet vihdoin nousivat taivaalle, mutta sankari seurasi niiden kintereillä lähettäen niitä kohti kaksikin nuolta. Hänen ratsunsa välkkyy idässä suurena tähtenä "kolmen hirven" lähistöllä, missä myös näkyvät molemmat nuolet, toinen valkoinen, toinen punainen. Viimeksimainittu on verinen, sen vuoksi että se on lentänyt hirvien ruumiiden läpi. Itse sankarikin on muuttunut suureksi tähdeksi.
Toisin paikoin kerrotaan Jumalan kironneen tämän metsämiehen, tällä kun oli aikomus surmata kaikki hirvet maan päältä. Samalla hänen metsästysretkensä kuvastui taivaalle. Siitä päivin on siellä nähty "kolme hirveä" (orioninvyö), joiden ympärillä itse jousimies, hänen ratsunsa, koiransa ja nuolensa tuikkivat tähtinä. Muutamat näkevät orionin tähtikuviossa paitsi hirviä metsästäjän, tämän koiran, metsästyshaukan ynnä nuolet. Toiset taas puhuvat kahdestakin ajokoirasta. Sanotaanpa vielä, että metsämiehet palvovat tätä jousimiestä hyvän pyyntionnen vuoksi.
Myös mongolit nimittävät orioninvyötä "kolmeksi hirveksi". Sitäpaitsi he näkevät tässä tähtikuviossa jousimiehen, hevosen, koiran ja nuolen. Burjateilta tämä taru ja siihen liittyvät kuvitelmat näyttävät vaeltaneen Baikalin lähellä asuville tunguseille, kuten jousimiehen nimi osoittaa. Tungusit selittävät, että tällä metsästäjällä on ihmisen pää, mutta hevosen ruumis. Hänen taivaalla välkkyvää nuoltaan he nimittävät "tuliseksi nuoleksi".
Kirgisit näkevät orioninvyössä "kolme kaurista", muut lähistöllä olevat tähdet esittävät kolmea metsästäjää ja näiden nuolia. Näiden jousimiesten sanotaan ennen vanhaan olleen maan päällä, mutta kun ei yksikään eläin voinut säästyä niiden nuolilta, otti Jumala kauriit ja miehet taivaaseen.
Tungusitarun kentauri johtaa mieleemme muinaiskreikkalaisen taruston, jossa Orion mainitaan mahtavana metsästäjäsankarina. Samoinkuin Altain tatarit kuvittelivat kreikkalaisetkin, että tämä sankari aikoi hävittää kaikki eläimet maan päältä. "Orionin metsästys" näkyy taivaalla, missä tämän koiraakin edustaa erikoinen tähti (sirius).
Jenisei-ostjakit nimittävät Orionia "hirven pääksi". Heidän kuvittelunsa ei kuitenkaan näytä liittyvän edellämainittuun tarusarjaan. He kertovat näet, että tämä hirvi ryösti sankari Alballe morsiamen. Jenisei-ostjakeilla esiintyy siis orion neidon ryöstäjänä eikä otava.
Orioninvyöllä on vielä esineiltäkin lainattuja nimiä, joista yleisimpiä ovat "vaaka" tai "käsipuntari" (turkk., kirgis., Siperian tatar.) ja "vedenkantotanko" (Volgan tatar.).
Goldit, joille orion ilmoittaa yön kulun, uhraavat sille viinaa, lihaa, puuroa ym. Tällainen uhri on toimitettava ainakin uudenvuoden aattona (kiinalaisen ajanlaskun mukaan), jolloin valvotaan kaiken yötä. Kun orion nousee taivaan rannalle, kannetaan majasta pihalle pieni pöytä uhriruokineen sekä kiinalaisine kynttilöineen, samalla goldit asettuvat polvilleen ja kääntyneinä tähtisikermään päin esittävät sille toivomuksensa. Todennäköisesti on tähtivuosi tällöin laskettu Orionin mukaan.
Plejadit.
Paitsi ennenmainittua käsitystä, jonka mukaan plejadit muodostavat jonkinlaisen ilmareiän, seulan tai muun semmoisen, jonka läpi yläilmoista virtaa kylmää, on tämä tähtikuvio lisäksi useilla kansoilla herättänyt mielikuvan jonkinlaisesta eläinjoukkueesta. Eräät Siperian pohjoisimmat kansat, kuten jakutit, korjakit ja vogulit, nimittävät sitä linnun- tai sorsanpesäksi. Keski-Aasiassa on tämän tähtisikermän nimenä mm. metshin.
Altain tatarit tarinoivat, että kun metshin, eräänlainen eläin, oli ennenmuinoin maan päällä, jolloin täällä oli tavattoman kuuma, kameli ja lehmä päättivät surmata sen sen piilouduttua nuotion tuhkaan. Aluksi kameli aikoi murskata sen jalallaan, mutta lehmä huomautti: "Sinun jalkasi on liian pehmeä, anna minun koettaa kovilla sorkillani!" Kameli siirtyi nyt syrjään, ja lehmä polki jalkansa tuhkaan. Metshin särkyi tällöin palasiksi, mutta lehmän sorkkien raosta pujahtivat palaset taivaalle, missä ne vieläkin välkkyvät kuutena pienenä tähtenä. Kun metshin täten kohoutui taivaalle, viilenivät ilmat maan päällä. Toisinnon mukaan, kun metshin oli maan päällä, oli täällä päinvastoin hirveän kylmä.
Puheenaolevaa tarueläintä on kuviteltu jonkinlaiseksi suureksi hyönteiseksi. Kirgisit kertovat, että urker (plejadit) oli alunperin suuri vihreä hyönteinen, joka oleskeli ruohikossa syöden karjaa, etenkin lampaita. Tästä suuttuneina kameli ja lehmä päättivät sen surmata, mutta lehmän sorkkien välitse se pelastui palasina taivaalle. Kesällä kun urkeria ei näy taivaankannella, sanotaan sen tulleen maan päälle. Jos urker laskeutuu alas vesiperäiseen seutuun, tulee kurja talvi, jos se taas astuu kuivalle maalle, kirgisit odottavat hyvää talvea.
Altain seuduilla on edellämainittu tähdenryöstö myös sekaantunut viimeksimainittuun taruun. Otava, joka tällöin esiintyy mahtavana kaanina, ei voinut sietää, että metshin oleskeli maan päällä, missä tämä suuri ja paha hyönteinen söi ihmisiä ja karjaa. Kun hän ei tietänyt, mitenkä hän olisi voinut tuon ilkiön tuhota, kysyi hän neuvoa hevoseltaan. Hevonen vastasi: "Minäpä poljen sen kaviollani säpäleiksi!" Tämän kuultuaan lehmä kiirehti jäälle, missä metshin lepäsi, ja polki sen heti jalallaan palasiksi. Kun palaset kuitenkin sorkkien raosta pääsivät pujahtamaan taivaalle, ei kaani ennättänyt saada niistä muuta kuin yhden, jonka hän vei mukanaan. Metshin, joka nyt kaipaa yhtä tähteään, ajaa vihoissaan lakkaamatta otavaa takaa.
Käsitys, että plejadit alkujaan ovat muodostaneet yhden tähden tai yhden olennon, joka myöhemmin on pilkottu palasiksi tai on hajaantunut eri osiin, kuvastuu useista maapallon eri kansoilta muistiinpannuista taruista. Myös käsitys, että plejadeissa on ennen ollut seitsemän tähteä, mutta nykyään vain kuusi, on verraten yleinen ja vanha.
Venus.
Kiertotähdistä on burjattien uskomuksissa solbon (venus), joka "näkyy aamuin ja illoin", saanut varsin huomattavan sijan. Tämän tähden sanotaan olevan suuren hevosystävän, joka suopunki kädessä ratsastaa pitkin taivaan kenttää. Hänellä on hallussaan suuri hevoslauma, jota Dogedoi (myös Debedei) tai Toklok niminen renki kaitsee. Burjatit pitävät solbonia omienkin hevostensa hyvänä suojelushaltiana, sen vuoksi heillä on tapana sitä palvoa. Kun he keväisin leikkaavat hevostensa harjan ja hännän sekä varustavat varsat omistusmerkeillä, valmistavat he samalla solbonille uhrin keittämällä hänen kunniakseen lihaa ja maitopuuroa (salamat) ynnä kotitekoista viinaa (tarasun). Juomaa he pirskoittavat solbonille ja tämän rengille ilmaan, mutta lihaa ja puuroa he panevat tuleen. Sitäpaitsi on heillä ollut tapana pyhittää solbonille, kuten eräille muillekin jumalilleen, eläviä hevosia, joita sen jälkeen ei sovi käyttää ihmisten palvelukseen. Georgi sanoo burjattien uskovan, "että jumalat ja erittäinkin paimenjumala Sulbundu (sic!) ratsastavat näillä öisin suojellen muita hevosia, sen vuoksi näiden pyhitettyjen ratsujen uskotaan aamulla olevan hiessä". Taruissa kerrotaan lisäksi, mitenkä solbonin renki on opettanut ihmisiäkin hyvin hoitamaan hevosia. Joskus tämä vielä edeltäpäin ilmoittaa, kenellä tulee olemaan hyvä hevosonni. Burjatit pitävät onnellisena enteenä, jos syyskesällä syntyvä varsa tulee maailmaan sen jälkeen, kun solbon jo on ilmaantunut taivaalle. Sellaisesta varsasta uskotaan tulevan hyvä hevonen.
Muudan taru kertoo, että kun solbon kerran kulki läntiselle taivaalle, jätti hänen renkinsä, Dogedoi, hevoslauman kolmeksi päiväksi oman onnensa varaan ja läksi Burto nimisen koiransa kera kävelylle. Palattuaan Dogedoi huomasi, että sudet olivat hajoittaneet lauman, vieläpä syöneetkin osan. Juuri kun hän alkoi koota hevosia, saapui solbon odottamatta läntiseltä taivaalta ja nähtyään epäjärjestyksen rankaisi renkiään niin ankarasti, että tämä on siitä asti ollut rampa.
Ymmärrettävää on, että juuri venus aamu- ja iltatähtenä on ollut omiaan herättämään mielikuvan paimenesta, joka kaitsee tähtikarjaa. Tähtien haltiana se esiintyy myös Pohjois-Amerikan intiaanien tarustossa. Jenisei-ostjakit sanovat, että venus on tähtien vanhin, joka vartioi niitä vaaroilta sekä huolehtii siitä, etteivät ne katoa ennen aikojaan. Sen vuoksi tämä tähti on taivaalla "ensimmäinen ja viimeinen". Myös muinaisbabylonilaiset puhuivat Ishtar-tähden kaitsemista "lampaista".
Mutta mistä ovat mongolit saaneet tuon taivaallisen ratsumiehen ja hänen renkinsä? Voisi ehkä olettaa, että tämä hevosia suosiva paimenkansa olisi itse johtunut kuvittelemaan taivaan tähtiä suureksi hevoslaumaksi. Kuitenkin näyttää indoiranilaisilla olleen sama mielikuva. Kuten Oldenberg osoittaa, on näet todennäköistä, että Vedankin kaksoisjumalat, Asvin (ratsumiehet), tarkoittavat alkujaan aamu- ja iltatähteä. Asvin-jumalien mainitaan myös olleen hevosten lahjoittajia.
Mainittuun tähteen liittyy burjateilla lisäksi taru morsiamen ryöstöstä. Solbonilla sanotaan näet olevan kolme vaimoa, kolmas on entinen burjattityttö, jonka solbon ryösti juuri, kun tyttö vietti häitään. Solbon laskeutui maan päälle, tempasi tuon kauneudestaan kuullun neidon hääväen keskuudesta ja vei mukanaan taivaalle. Kahdesta ensimmäisestä vaimostaan ei solbonilla ole lapsia, mutta maan päältä ryöstetty vaimo synnytti hänelle pojan.
Jakuttien tarustossa puheena oleva tähti esiintyy naispuolisena, ihanana neitona, jota ürgel (plejadit) rakastaa. Kun nämä taivaalla kohtaavat toisensa, tietää se myrskyä ja rajuilmaa.
Kirgisit sanovat, että "plejadit ovat kuun poika, iltatähti kuun tytär".
Linnunrata.
Luonnonlasten huomiota on tietenkin jo varhain herättänyt myös linnunradan etäinen tähtivyö. Sen yleisin nimitys turkkilais-tatarilaisissa kielissä on "lintujen tie" (turkm., kirgis. ym.) tai "villihanhien tie" (Volgan tatar, ja tshuv.), joista viimeksimainittu tavataan myös Volgan suomensukuisilla kansoilla. Suomalaisten ja virolaisten vastaava nimitys on "linnunrata" sekä lappalaisten "lintujenporras" (lodderaiddaras). Mistä tämä todennäköisesti vanha nimitys on johtunut, käy ilmi ostjakkien ja vogulien tarustosta. Siinä mainitaan näet, että puheena oleva rata, jota täälläkin nimitetään joko "sorsien" tai "etelän lintujen tieksi", on muuttolintujen yöllisenä oppaana. Samoin ovat virolaisetkin ja suomalaiset selittäneet linnunradan nimeä.
Paljon muitakin mielikuvia on tuo taivaan ihmeellinen "rata" ollut omiaan synnyttämään. Olemme jo ennen maininneet, että burjatit ja toisin paikoin jakutit sanovat sitä taivaan "saumaksi". Kerrotaanpa vielä, että taivaan peite on tässä kohdin ommeltu yhteen. Turuhanskin piirin samojedit nimittävät linnunrataa "taivaan seläksi".
Burjattien keskuudessa on muistiinpantu myös taru, jossa tämän tähtivyön kerrotaan syntyneen Manzan-Görmö nimisen haltiattaren maidosta. Toisinnon mukaan muudan taivaallinen olento juotti Görmön humalaan, ryösti tämän nukkuessa haltiattaren lippaasta kallisarvoisen aarteen ja pakeni sen kera. Kun Görmö herättyään ryhtyi ajamaan takaa ryöstäjää, pirskui hänen rinnoistaan maitoa taivaalle. Maitoa ovat linnunradassa nähneet myös monet Euroopan kansat nimittäessään sitä "maitoradaksi". Muinaiskreikkalaiset selittivät "maitoradan" syntyneen, kun Here jumalatar tempasi rintansa vihaamansa Herkules lapsen suusta, niin että maitopisarat pirskahtivat taivaalle.
Koillis-Siperiassa kuvitellaan linnunrataa suureksi taivaan poikki virtaavaksi joeksi. Tämä käsitys lienee Kiinasta lähtöisin, missä linnunrataa sanotaan "taivaan virraksi". Korealaiset, samoinkuin japanilaisetkin, kertovat kahdesta toisiaan rakastavasta tähtiolennosta, jotka Jumala, kun nämä lemmen vuoksi laiminlöivät tehtävänsä, erotti toisistaan asettamalla heidät "taivaan virran" eri puolille. Vain kerran vuodessa, nim. seitsemännessä kuussa, sanotaan näiden tapaavan toisensa, kun linnut muodostavat sillan taivaan virran yli.
Kaukaasian tatareilla, osmaneilla ynnä useilla Balkanin kansoilla liittyy linnunrataan, todennäköisesti Persiasta vaeltanut taru miehestä, joka varasti olkia tai heiniä ripottaen niitä jälkeensä, niin että hänen polkunsa yhä vieläkin näkyy taivaalla. Sen vuoksi linnunrataa sanotaan täällä "olkivarkaan tieksi" tai "jäljiksi".
Jakutit nimittävät toisin paikoin linnunrataa "Jumalan jalanjäljiksi". Jumalan kerrotaan vaeltaneen taivaan poikki maailmaa luodessaan. Yleisempi lienee nimitys "jumalanpojan suksien jäljet", missä mahdollisesti piilee metsästystaru, jommoinen on kirjaanpantu myös ostjakkien ja vogulien keskuudessa. Kun Jumala, Numi-torom, niin kertovat vogulit, oli luonut maan, lähetti hän kuusijalkaisen hirven maan päälle. Tavallinen ihminen ei kuitenkaan voinut tätä nopeajalkaista otusta saavuttaa, sen vuoksi hän pyysi metsäihmistä ajamaan takaa hirveä. Mutta eipä tämänkään, joka oli huima hiihtäjä, ollut helppo saavuttaa kuusijalkaista otusta. Kun hän vihdoin sai eläimen kaadetuksi, katkaisi hän hirveltä kaksi liikanaista jalkaa sanoen isälleen Numi-toromille: "Muuta mahtisanallasi tämä eläin nelijalkaiseksi, sillä kun minullekin on ollut perin työlästä saavuttaa ja kaataa se, kuinkapa siis tavallisella ihmisellä olisi voimia siihen." Muistomerkkinä tuosta tapahtumasta nähdään otavan tähdistössä eläimen pää, sen kaksi silmää sekä etu- ja takajalat, vieläpä nuo poikkihakatut jalantyngätkin. Tätä metsästysretkeä kuvaten on linnunrata saanut nimekseen "metsäihmisen suksien jäljet". Myös metsäihmisen "talo" näkyy taivaalla seulasten tähtisikermänä, jota vogulit sanovat "metsäihmisen täydeksi taloksi".
Tässäkin tarussa on siis otavan takaa-ajaja plejadeista kotoisin. Irtyshin ostjakkien vastaavassa tarussa mainitaan tuon kuusijalkaisen hirven metsästäjänä Tungk-pok. Sen vuoksi he näkevät linnunradassa kaksi vierekkäin kulkevaa suksenlatua "Tungk-pokin suksien jäljet" ja Otavassa tämän kaataman "hirven". Vasjuganin ostjakit sanovat tätä metsämiestä "taivaanjumalan pojaksi".
Suksien laduksi ovat tungusitkin kuvitelleet linnunrataa, mutta sen hiihtäjänä esiintyy heidän taruissaan karhu. Tämä ajoi hirveä takaa ja saavutettuaan sen repi palasiksi. Näitä palasia ovat taivaalla "hirven jalka" (otava) sekä "hirven reisi" (orion). Toinen mainituista ruumiinosista viskautui ladun toiselle, toinen toiselle puolelle. Kun karhu edelleen vaeltaessaan veti väsyneenä jalkoja perässään, muodostui linnunradan loppupää kaksihaaraiseksi. Tarun mukaisesti tungusit nimittävätkin tätä tähtivyötä "karhun suksien laduksi". Otavan nimitystä "hirven jalka" muistuttaa muinaisegyptiläisten "härän jalka".
Myös goldit näkevät linnunradassa suksien ladun, jonka joku sankari on hiihtänyt. Mongolit sanovat sitä "burkhanien tieksi", muhamedilaisten tatarien keskuudessa on linnunradan nimenä "pyhiinvaeltajain tie Mekkaan".
Kaksitoistavuotisen ajanjakson merkit.
Tähtiin liittyvien kuvitelmien yhteydessä mainittakoon, että Keski-Aasian kansat jakavat ajan kaksitoistavuotisiin kausiin. Näillä kahdellatoista vuodella on seuraavat eläinnimet: hiiri, lehmä, tiikeri, jänis, lohikäärme, käärme, hevonen, lammas, apina, kukko, koira ja sika, mitkä eläimet esiintyvät usein korkokuvina pienen ympyriäisen metallipeilin (toli) reunassa. Tällaiset metallipeilit, joita shamanit ripustavat pukuihinsakin, näyttävät tulleen Mongoliaan kauppatavarana Kiinasta, missä vastaava ajanlasku on ollut käytännössä. Kiinalaiset nimittävät "hiiren" merkkiä "rotaksi" ja "jäniksen" merkkiä "kaniniksi".
Burjatit, jotka myös tuntevat tuon kaksitoistavuotisen kauden, kertovat, että ensimmäisen vuoden nimenä olisi saattanut olla "kameli", mutta kameli menetti tämän kunnian hiirelle. Asiaa valaisee heidän seuraava tarunsa: Kameli ja hiiri riitelivät kauan keskenään, kumpi niistä tulisi edustamaan ensimmäistä vuotta, kunnes vihdoin sopivat siitä, että se joka ensiksi näkee nousevan auringon valon, saa sanotun vuoden nimikokseen. Kameli asettui nyt itää kohti, mutta ovela hiiri kapusi sen kyttyrälle tähystellen sieltä länteen päin. Päivän koittaessa ei kamelin silmä vielä nähnyt auringon valoa, kun hiiri jo huomasi sen säteet lännessä sijaitsevilla vuorilla. Sen vuoksi nimitetään mainitun ajanjakson ensimmäistä vuotta "hiireksi". Tästä tarusta johtuu burjattien sananparsi: "Pitäessään itseään suurena, kameli menetti vuoden."
Kaksitoistakautista ajanjaksoa esittävät eläinmerkit tavataan eläinradan merkkien ohella myös myöhäisegyptiläisistä marmoritaulukoista. Eläinkuvioita käyttivät lisäksi muinaiskreikkalaiset kaksitoistatuntisen ajanjakson merkkeinä. Näiden eläinmerkit mainitaan seuraavassa järjestyksessä: kissa, koira, käärme, kuoriainen (äyriäinen), aasi, leijona, vuohi, härkä, haukka, apina, ibis ja krokodiili. Ei liene epäilystäkään siitä, että nämä ajanmerkit, samoinkuin itse kaksitoistakautinen ajanjaksokin, ovat eri tahoilla yhteistä alkuperää. Eräät kreikkalaiset lähteet sanovat tätä ajanjakotapaa "kaldealaiseksi", mikä siis viittaa babylonilaisten astrologiaan. On oletettu, että eläinradan kaksitoista kuviota on alunperin ollut puheenaolevien ajanmerkkien pohjana.
Ylläesitetyistä tähtiin liittyvistä kuvitelmista näyttävät eräät, kuten Orion-metsästäjä, tähden ryöstö seulasista ja "maitorata", perustuvan helleenien tarustoon. Siperiaan ne lienevät levinneet skyyttien välityksellä, ja samaa tietä ovat mahdollisesti nuo 12 ajanmerkkiä kulkeutuneet aina Itä-Aasiaan asti. Muutakin kreikkalaisskyyttiläistä kulttuuriperintöä on tavattu kaukaa Aasian puolelta mm. Altain ja Pohjois-Mongolian muinaisturkkilaisista haudoista.
UKKONEN.
Eräät Siperian pohjoisimmat kansat kuvittelevat, samoinkuin Pohjois-Amerikan intiaanit, ukkosen aiheuttajaa linnun muotoiseksi olennoksi. Turuhanskin piirin tungusit selittivät minulle, että kun tämä jättiläislintu lentää, syntyy sen siipien havinasta ukkosenjylinä. Tälle olennolle he eivät uhraa, mutta loitsiessaan he tekevät siitä linnunhahmoisen puukuvan ja asettavat sen pitkän seipään nenään teltan ulkopuolelle. Ukkoslinnun uskotaan suojelevan shamanin sielua, kun tämä ilmojen halki kiitäessään on monenmoisten vaarojen uhkaama. Tarpeen tullen noita voi lähettää ukkoslinnun myös vihamiehiänsä vastaan. Todistuksena sen jättiläisvoimasta ovat salaman särkemät hongat, jotka tuo yläilmojen lintu on pirstonnut "kivisillä kynsillään".
Samanlainen käsitys ukkosesta on muillakin Turuhanskin piirin luonnonkansoilla. Itäisten samojedien kerrotaan uskovan, että ukkoslintu on sorsan muotoinen. Kun ukkoslintu aivastaa, syntyy sadekuuro. Varmaankin sen synnyttämän jyrinän vuoksi sitä kuvitellaan myös "rautaiseksi" linnuksi. Jurakit, jotka tekevät ukkosesta hanhea muistuttavan puukuvan, selittävät aivan kuin tungusit, että ukkoslintu saattelee ja suojelee noidan vaeltavaa sielua. Kerrotaanpa jonkun suurnoidan retkeilleen ilmassa vuosikausia tämän jättiläislinnun turvissa. Samanlaista osaa näyttelee ukkoslintu Baikalin takaisten orotshonien uskomuksissa. Shirokogorov mainitsee näet, että tamnydira niminen lintu, joka samalla on ukkosen ja salaman haltia, on orotshonien käsityksen mukaan kaikkien shamanien suojelija.
Vieläpä Altain teleuttienkin kerrotaan kuvittelevan pyhää Iljaa,
ukkosen aiheuttajaa, kotkaksi: ilja-muri ('i-kotka'). Lisäksi
selitetään, että se on sama olento kuin tengeri purkan, jonka täällä
uskotaan asuvan kahdennessatoista taivaan kerroksessa.Mustana, kovin kirkuvana, teeren näköisenä lintuna esiintyy ukkonen myös Tremjuganin ostjakkien uskomuksissa, ja jakuttilaisessa tarussa muudan sankari lausuu: "Miksikä en muuttaudu linnuksi ja pilvissä liidellen tekeydy sateen ja rakeiden haltiaksi?"
Mongolit, sojotit ynnä eräät muut Keski-Aasian kansat sekä itäiset tungusiheimot, kuten goldit, uskovat taas, että ukkosilmiön aiheuttaa merkillinen ilmassa lentävä lohikäärme. Mongolit kuvittelevat, että tällä lohikäärmeellä on siivet sekä kalansuomuinen ruumis. Toisinaan se oleskelee vedessä, toisinaan lentää ilmassa. Sen liikehtiminen taivaalla synnyttää valtavan jyrinän. Toisin paikoin selitetään, että ukonjyry on sen ääni ja että salama välähtää joka kerta, kun lohikäärme heilauttaa pyrstöään. Yleensä se liikkuu vain yläilmoissa, mutta saattaa joskus laskeutua niin lähelle maata, että ihmiset voivat sen nähdä. Epäilemättä tästä lohikäärmeestä on aiheutunut tungusi-orotshonienkin usko, että suuri pilvissä kulkeva "kala" synnyttää suomuksillaan ukkosenjyrinän ja pyrstöllään tuulen. Keski-Aasiassa kuvitellaan lisäksi, että mainittu lohikäärme piileksii talvella korkeilla vuorilla, missä rotkojen huurre ja jäätiköt aiheutuvat sen hengityksestä. Jotkut väittävät sen talvehtivan sankassa aarniometsässä, jonka yläpuolella tällöin leijailee alituinen sumu. Kolmannen käsityksen mukaan tämä lohikäärme viettää talvea meressä.
Altain seuduilla selitetään salaman syntyvän, kun lohikäärme iskee yhteen kahta kiveä, joista toinen on sen suussa, toinen kädessä. Tavataanpa sellainenkin käsitys, että joku taivaanjumalista ratsastaa lohikäärmeen selässä ja heittelee maahan ukonnuolia.
Mistä päin yllämainittu lohikäärmekuvitelma on Keski- ja Koillis-Aasian
kansoille saapunut, viittaa jo tämän uskomuksen leviämisalue. Kun
tiedämme, että kiinalaiset jo ammoin ovat kuvitelleet ukkosilmiön
synnyttäjää taivaalla liikkuvaksi lohikäärmeeksi, jota heidän taiteensa
kuvaa monessa eri muodossa, on ilmeistä, että Altain suvun kansat ovat
tässä suhteessa olleet vastaanottajan asemassa. Ukkosen nimityskin lu
(ulu) eräillä Keski-Aasian kansoilla johtuu epäilemättä kimalaisesta
lun ('lohikäärme, ukkonen') sanasta.Derbytit sanovat, että kun lu vihastuu, se huutaa kuin kameli. Torgouttien käsityksen mukaan ukkonen syntyy, kun paholainen (shulma) pukeutuu kamelinvarsan hahmoon ja asettuu veteen. Sen suusta tuleva höyry muodostuu vähitellen synkäksi pilveksi, joka yläilmoihin noustessaan kohottaa kamelinkin mukanaan. Jos pilvi sattuu kallistumaan, lentää kameli alas kiristellen rautaisia hampaitaan ja syytäen tulta suustaan. Näin syntyvät ukonjyry ja salamat. Milloin kamelin hammas katkeaa, putoaa se maahan ukonvaajana. Tällainen maasta löydetty esine suojelee löytäjäänsä ja säilyttäjäänsä kaikelta pahalta. Löytäjän on kuitenkin pidettävä aarteensa salaisuutena.
Torgoutit kertovat, että vain sankari Merkyt on nähnyt tämän kamelin, kun se ukonilmalla kerta putosi maahan. Hänen onnistui myös nousta sen selkään ja lentää sen mukana eri suuntiin viisi päivää ja viisi yötä. Koko ajan kameli koetti ravistaa hänet selästään, kunnes vihdoin väsyi ja pyysi, että Merkyt jättäisi sen rauhaan. Sankari suostuikin siihen, mutta sillä ehdolla, ettei ukkonen häntä surmaisi, kun hän ukonilmalla huutaa: "Minä olen Merkyt!" Siitä päivin on Merkyt niminen torgouttiheimo kalistellut kattiloita aina ukkosen käydessä ja huutanut: "Minä olen Merkyt!" Näin tehdessään heimon jäsenet uskovat, ettei ukkonen heitä surmaa.
Potanin kertoo lisäksi, että Merkyt heimoon kuuluvilla torgouteilla on tapana pukeutua ukonilman lähestyessä valkoiseen pukuun ja ajaa valkoisten ratsujen selässä huutaen: "Minä olen Merkyt! Minä olen Merkyt!"
Myös teleuttien keskuudessa elää samanniminen suku (sök). Kun sana merkül alkujaan merkitsee taivaallista tarulintua, joka shamanin laulussa "peittää kuun vasemmalla ja auringon oikealla siivellään", näyttää siltä kuin "lentävä" kameli olisi myöhemmin tullut ukkoslinnun sijalle.
Keski-Aasiassa on muistiinpantu sellainenkin kuvitelma, että taivaalla liikkuvan kamelin selässä istuu kolme henkilöä, joista yksi lyö rumpua aiheuttaen ukonjyryn, toinen vilkuttaa valkoista liinaa synnyttäen salamat ja kolmas kiskoo suitsista, niin että kamelin suusta valuu vettä, joka vuotaa maahan sateena. Ilmeisesti alkuperäisempää kantaa edustaa kuitenkin vain pelkkä kameli, jonka huuto mahdollisesti on ollut omiansa yhdistämään tämän eläimen ukkosilmiöön.
Nuo muut tarunomaiset eläimet taas sekä lintu että lohikäärme soveltuvat jo siivellisinä selittämään ukkosen kiitävää kulkua. Sielläkin, missä ukkosen synnyttäjällä on ihmisenkaltaiset piirteet, kuvitellaan tätä toisinaan siivillä varustetuksi. Niin esim. Demjankan ostjakit nimittävät sitä "siivekkääksi ukoksi".
Burjattien keskuudessa on muistiinpantu taru, jossa kerrotaan, mitenkä muudan sankari tulee ukkosenhaltiaksi pukeutumalla siivellisiin vaatteisiin. Maan päällä ollessaan tämä oli etevä jousimies, jolla oli vaimo ja kolme poikaa. Tultuaan vanhaksi hän ilmoitti pojilleen poistuvansa ja pyysi näitä satuloimaan hevosen. Kun hän oli jättänyt jäähyväiset perheelleen, istui hän ratsun selkään ja läksi matkalle. Vihdoin hän tuli kolmen tien haaraan valiten niistä keskimmäisen, jota myöten hän saapui taivaaseen. Täällä hän astui tyhjään tupaan, jonne kuitenkin ennenpitkää pistäytyi neljä nuorta miestä. Nämä kestitsivät ukkoa ja pyysivät häntä jäämään taivaallisen talon vartiaksi. Samalla he kielsivät häntä aukaisemasta tuvassa olevaa arkkua sekä pukeutumasta seinällä riippuvaan, siivillä varustettuun pukuun. Jäätyään yksin ukko lopulta tuli niin uteliaaksi, että hän kaikesta huolimatta aukaisi tuon salaperäisen lippaan, jossa hän näki omituisia erivärisiä, nuolenkärkeä muistuttavia kiviä. Kun hän samalla sattui luomaan katseensa maan päälle ja huomasi, mitenkä muudan henkilö juuri silloin varasti juurikasveja toisen puutarhasta, suuttui hän ja heitti alas punaisen kiven. Pian sen jälkeen palasivat nuo taivaallisen tuvan isännät ja sättivät ukkoa siitä, että tämä yhden pahan ihmisen vuoksi oli sytyttänyt koko kylän palamaan. Myöhemmin ukossa heräsi halu koetella myös seinällä riippuvaa pukua. Siihen pukeuduttuaan hän sai ihmeellisen lentämiskyvyn, ja niin hänestä tuli ukkosenhaltia.
Toisinnossa kerrotaan, mitenkä muudan mies metsiä samotessaan saapui paikkaan, missä oli maasta taivaaseen ylettyvät portaat. Noustuaan niitä myöten hän saapui kultaa ja hopeaa hohtavaan taloon. Siellä istui vanha harmaa taivaanjumala, Esege-malan-tengeri. Kuultuaan, mitenkä mies oli tullut taivaaseen, jumala ihastui häneen ja pyysi häntä palvelijakseen. Mies suostuikin siihen. Kun hän kerta jumalan kehoituksesta loi katseensa alas nähdäkseen, miten ihmiset elivät, huomasi hän, että muudan rosvo juuri sillä hetkellä talutti lammasta toisen karjasta. Silloin hän suuttui, otti kiven, joita jumalalla oli arkussaan, ja heitti maan päälle. Samalla hän näki, mitenkä kivi putosi sinne suurena salamana surmaten varkaan. Siitä päivin mies jäi palvelemaan taivaanjumalaa ukkosenhaltiana.
Tällaisista taruista huolimatta, jotka saattavat olla kansainvälisiä, ei burjateilla ole mitään tarkoin hahmoteltua ihmisenkaltaista ukkosenjumalaa. Kun heillä nykyään, kuten mainittu, on suuri joukko sekä läntisiä että itäisiä tengerejä, eivät he voi tietää, kuka niistä kulloinkin synnyttää ukkosen. Senvuoksi he tarpeen tullen kääntyvät tietäjän puoleen. Mahtavimpia ukkosen aiheuttajia on Äsän-sagan-tengeri, joka "tulisella nuolellaan" taistelee paholaisia vastaan. Burjattien käsityksen mukaan pahat henget pelkäävät ukkosta ja heti ukonjyryn kuultuaan piiloutuvat puihin tai kätkeytyvät kiviin. Puut ukkonen pirstoo nuolellaan, mutta elävät olennot se surmaa tulella. Mainitaanpa lisäksi, että jonkin tengerin palveluksessa on 77 seppää, jotka joka päivä takovat uusia nuolia. Jos tengerin ampuma nuoli sattuu maaliin, niin se saastuneena jää paikoilleen muuttuen maassa kolmen päivän kuluttua kiveksi. Ne nuolet taas, jotka eivät kohtaa päämääräänsä, palaavat takaisin taivaaseen. Löydettyjä ukonnuolia käytetään samoinkuin salaman särkemän puun pirstoja erinäisiin taikatarkoituksiin.
Jakutit, joiden keskuudessa jo venäläinenkin vaikutus on varsin tuntuva, nimittävät ukkosjumalaa "kirvesherraksi" (sügä-tojon), usein myös vain "jyristäjäksi". Täälläkin ukkosen uskotaan ajavan takaa pahoja henkiä, jotka tällöin kätkeytyvät paitsi puihin ja rakennuksiin myös ihmisiin ja eläimiin. Toisin paikoin jakutit puhuvat sekä jyrinän että salaman haltiasta. Tällöin edellistä sanotaan "rohkeaksi kirkujaksi" ja jälkimmäistä "kirvesherraksi". Mahdollisesti nämä nimitykset kuitenkin alunperin tarkoittavat samaa olentoa. Ankaran ukonilman raivotessa jakutit savustavat kotinsa polttamalla salaman iskemän puun säröjä, joita säilytetään miltei joka talossa. Samalla he huutavat: "Rohkea kirkuja parkasi, kirvesherra liikkui, pois, pois!" Täten he karkoittavat luotaan pahoja henkiä heittäen sitten nuo palaneet säröt kauas kedolle. Kun jakutit toisinaan löytävät maasta asetta muistuttavia kiviä, uskovat he niiden olevan taivaasta tulleita "ukonkirveitä" (ätin sügätä) ja säilyttävät niitä asunnoissaan suojellakseen kotejaan salamalta. Niitä käytetään myös lääkitsemiseen. Niin esim. lapsensynnyttäjät juovat vettä, johon on vuoltu muruja tällaisesta kivestä, jotta he helpommin vapautuisivat jälkeisistä. Samaan keinoon turvaudutaan, milloin virtsa tai ulostus salpautuu. Myös kirgisit käyttävät ukonvaajaa erinäisten tautien parantamiseen.
Käsitys, että ukkonen ajaa takaa pahoja henkiä, on nykyään useilla muillakin Altain suvun kansoilla. Golditkin uskovat, että kun "lohikäärme" ilmestyy taivaalle, paholaiset pakenevat mikä minnekin puiden tai ihmisten turviin. Minne ne tällöin piiloutuvat, siihen paikkaan salama iskee. Lisäksi he uskovat, että ukkosen pirstoamasta puusta voi löytää valkoisen, kirveenmuotoisen kiven, jota he nimittävät "ukkosen kirveeksi". Keski-Aasiassa on toisin paikoin ollut vallalla sellainenkin kuvittelu, että ukkonen ajaa takaa raidallista oravaa (ven. burunduk) tai siipioravaa. Jos orava piileksii puussa, on vaarallista asettua puun alle ukonilmalla, salama kun aina iskee sellaiseen puuhun. Epäilemättä tämä käsitys on syntynyt selittämään, minkä vuoksi salama useimmiten iskee puihin, mutta on olemassa myös erikoisia taruja, joissa kerrotaan, että tengeri haluaa kostaa oravalle, kun tämä taivaassa ollessaan surmasi jumalan nuorimman pojan tahi puhkaisi tämän silmän.
Turkestanista tavataan käsitys, että ukonjylinän aiheuttaa vanha akka pudistamalla taivaassa nahkoja. Ukkosen äänen kuultuaan on lapsilla tapana juosta ja huutaa: "Akka ravistaa nahkasäkkiään!" Keski-Aasian iranilaiset huutavat myös ukonilmalla: "Akka pudistaa housujaan!"
Sojottien tarustossa puhutaan lisäksi mahtavasta sankarista, jonka jousi on sateenkaari ja nuoli salama. Tämä lienee kuitenkin vain runollista puhetta, sateenkaari kun yleensä ei täällä esiinny ukkosjumalan aseena. Verraten yleinen on sitävastoin kuvittelu, että sateenkaari imee tai juo vettä joista ja järvistä. Jakutit uskovat, että se vei nostaa maasta ihmisiäkin. Tarun mukaan se otti kerta erään tytön Verhojanskin seuduilta ja laski alas jälleen Irkutskin luona. Kaukaasiassa kehoitetaan lapsia varomaan, ettei sateenkaari nostaisi heitä pilviin. Kun se ilmestyy taivaalle, ei sovi mennä vettä ammentamaan eikä uimaan. Samat uskomukset ovat Euroopassakin yleisiä. Sekä jakutit että burjatit nimittävät sateenkaarta myös "naarasketun virtsaksi".
Ruysbroeck kertoo aikoinaan mongoleista, että nämä suuresti pelkäsivät ukkosta. Sen vuoksi he ukonilman noustessa karkoittivat kaikki vieraat majoistaan sekä kietoutuivat ja piiloutuivat mustaan huopaan, kunnes rajuilma oli ohi. Lisäksi hän mainitsee, etteivät he koskaan pesseet vaatteitaan selittäen, että jumala rankaisisi heitä ukkosella, jos he ripustaisivat vaatteensa kuivamaan. Kiinalaisten kronikkain mukaan pohjoiset uigurit huusivat jokaisen ukonjyryn aikana ja ampuivat taivasta kohti. Kuten mainittu, ovat torgoutit tällöin kalistelleet kattiloita. Jakuttienkin sanotaan ukonilmalla meluavan ja lyövän yhteen rautaisia esineitä "suojellakseen itseään salaman iskuilta". Alunperin lienee tällaisen melun, huudon ja ampumisen tarkoituksena ollut itse ukkosen karkoittaminen, vaikka näitä menoja onkin myöhemmin selitetty toisin. Niinpä esim. jakutit selittävät, että he täten pyrkivät karkoittamaan ihmisten luona suojaa etsiviä pahoja henkiä, joiden läsnäolo tällöin voi olla vaarallista sekä ihmisille että kotieläimille.
Erikoista huomiota saavat osakseen myös salaman uhreiksi joutuneet ihmiset ja eläimet. Pallas kertoo, että kun ukkonen on surmannut kalmukin, niin omaiset valelevat tätä kylmällä vedellä ja siten kokeilevat, herääkö asianomainen vielä henkiin. Jollei mitään toiveita ole, rakennetaan erikoinen neljän patsaan kannattama lava, jonka päälle vainaja asetetaan pestynä, palavilla katajilla ym. savustettuna sekä valkoiseen liinaan tai huopaan käärittynä. Aseistetut miehet vartioivat sitten ruumista kolme päivää ja kolme yötä. Uskotaan näet, että ukkosenhaltia sinä aikana saapuu päättömän kamelin tai muun eläimen hahmossa tai varjon tapaisena noutamaan vainajan sielua. Jos tämä olento silloin näyttäytyy, karkoitetaan se huutamalla ja ampumalla, jolloin kuolleen ruumiin sanotaan voivan elävöittyä. Salaman surmaaman henkilön omaiset noudattavat vielä, joskus useamman sukupolven aikana, erinäisiä varokeinoja. Niin esim. ei asianomaisesta kodista anneta vieraille makeata tai hapatettua maitoa tahi teurastetun eläimen päätä. Viimeksimainittua ei sovi syömättömänä viedä edes ulos teltasta.
Samalla Pallas huomauttaa, ettei salaman surmaamaa eläintä käytetä ravinnoksi. Ainoastaan edellämainitulla Merkyt nimisellä heimolla on tämä oikeus. Milloin joku Merkyt sukuun kuuluva on lähettyvillä, voivat muutkin hänen seurassaan, mutta vain keihäs kädessä, ratsulla ajaen ja huutaen, lähestyä mainittua eläintä ja irroittaa siitä syötäväksi kelpaavat lihaosat. Jollei Merkyt-sukuista ole saapuvilla, jää eläin koskematta. Merkyt-sukuisella on lisäksi oikeus lyödä ja pahoinpidellä sitä, jonka oma ukkosen surmaama eläin on, jollei asianomainen pelastuakseen pakene tai maksa korvausta. Saattaapa Merkyt-sukuinen ottaa tältä hevosetkin, vaatteet ym. tahi pitää tätä vankinaan, kunnes tämän sukulaiset lunastavat hänet vapaaksi. Lunnaina mainitaan valkoinen kameli, joskus riittää myös pari ämpäriä viinaa tai lampaanpaisti.
Tällaiset totemismiin viittaavat tavat osoittavat, miten läheisessä suhteessa Merkyt suku, josta jo aikaisemmin on ollut puhe, todella on ollut ukkosilmiöön.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että myös mordvalais-terhujanit, jotka ovat kieleltään tatarilaistuneet, kuvittelevat olevansa niin läheisessä suhteessa ukkoseen, että he voivat sen rauhoittaa huutamalla: "Hiljemmin, hiljemmin, olethan sinä meidän!" Todennäköisesti tämäkin huuto perustuu johonkin heimon perinnäistaruun.
Balaganskin piirin burjateilla on vielä tapana pystyttää erikoinen teltta sille paikalle, missä salama on ihmisen surmannut. Kuollut asetetaan tähän majaan, jossa häntä virvoitellaan vedellä, sillä kotiin ei häntä sovi viedä. Jollei kuollut virkoa, ruumis puetaan ja savustetaan polttamalla pihkaa ja tuoksuvia yrttejä. Yhdeksän poikaa esittää sitten kolmen päivän aikana kuolleen vieressä hautajaislauluja. Sen jälkeen ruumis saatetaan hevosen selässä metsään, missä vainajalle valmistetaan viimeinen leposija katkomalla lähekkäin kasvavia puita, joiden pari syltä pitkien kantojen päälle rakennetaan laudoista lava (aranga). Kuolleen eväiksi asetetaan lavalle myös ruokaa ja juomaa. Samanlaiselle laitteelle asetetaan ukkosen surmaamat eläimet.
Mainittua tapaa on noudatettu muillakin burjattialueilla sekä sojottien keskuudessa. Khalkha-mongolit sitävastoin ovat haudanneet ukkosen surmaaman henkilön maahan, mutta erikoisin menoin. Heillä on näet ollut tapana, että yhdeksän miestä ajaa tällöin valkoisissa pukimissa valkoisten ratsujen selässä meluten ja huutaen haudan ympäri. Uskotaan, että jos tämä meno laimiinlyötäisiin, saattaisi pian sattua uusi onnettomuus.
Monet Altain suvun kansat ovat pelänneet paikkaakin, johon salama on iskenyt. Burjatit ovat tavallisesti ympäröineet sen aidalla, jottei karja sinne pääsisi. Kirgisit uskovat, että jos hevonen syö ruohoa ukontulen polttamalta kedolta, sen karvat alkavat lähteä. Jenisein laaksossa kuulin kerrottavan, että sikäläiset tungusit eivät tohdi edes sammuttaa metsäpaloa, milloin salama sen on sytyttänyt. Burjattien käsityksen mukaan on salaman satuttama rakennus siirrettävä toiseen paikkaan tai on suoritettava menot, joiden tarkoituksena on ukonvaajan palauttaminen takaisin yläilmoihin. Nämä menot, jotka tavallisesti toimitetaan kolmantena päivänä ukonilman jälkeen, suorittaa tietäjä ja tämän kahdeksan apulaista, jotka ratsastavat kolme kertaa asianomaisen rakennuksen ympäri pysähtyen aina hetkeksi oven kohdalle. Johtajalla on kädessään hopeakuusenhavu, muilla juoma-astia. Tietäjän lukiessa rukoussanoja muut pirskoittavat juomaa ilmaan. Tärkein toimitus näyttää olevan asunnon eteen levitetyn huopamaton kohotteleminen, jolle jokin ukonvaajaa muistuttava tai sitä edustava esine on asetettu. "Nostamisen", josta nämä menot ovat saaneet nimensä, toimittavat nuo kahdeksan apulaista. Lopuksi vielä tutkitaan tinaa valamalla, onko nostaminen onnistunut vai eikö. Onnistumisen merkkinä pidetään sitä, että tina pudotessaan maitoa tai viinaa sisältävään astiaan muodostuu yhtenäiseksi kuvioksi.
Omituinen on burjattien käsitys, että ne tengerit, jotka synnyttävät salamoita, laskevat taivaasta maan päälle toisinaan myös jonkinlaista "ternimaitoa". Vaikka sellaisia tengerejä nykyisin luetellaankin useita: kan-budal-tengeri, urak-sagan-tengeri ja karanbudal-tengeri, joista viimeksimainitun sanotaan kuuluvan "mustiin" eli "itäisiin" tengereihin, on luultavaa, että nämä kaikki alkujaan tarkoittavat samaa olentoa. Taivaasta laskettu "ternimaito", urak, on sakeata, kellertävänvalkoista nestettä. Kenelle sitä ukonilmalla ilmaantuu, sitä pidetään onnellisena ja hänen uskotaan tulevan hyvin äveriääksi. Urakin saaminen kuuluu kuitenkin olevan perin harvinaista. Milloin burjatti on huomaavinaan, että hänen maitoastioihinsa on tullut tätä taivaallista nestettä, kääntyy hän tietäjän puoleen, joka tutkii ja toteaa asian sekä samalla ottaa selkoa siitä, kuka tengereistä kulloinkin on urakin vuodattanut. Sen jälkeen neste kaadetaan tuohiseen ja asetetaan jollekin ylävälle paikalle, jottei se saastuisi. Burjatit uskovat, että tämä neste, samoinkuin ukonvaajakin, voi nousta takaisin taivaaseen. Pidetäänpä ihmisten velvollisuutenakin palauttaa se mikäli mahdollista.
Tämä omituinen käsitys ukkosilmiöön liittyvästä maitomaisesta nesteestä tuo mieleen intialaisen soman, joka oli ukkosjumalan, Indran, lempijuomaa ja jota Rigveda vertaa ternimaitoon.
Keski-Aasian kansat ovat toimittaneet ukkoselle myös uhreja. Jo persialainen historioitsija Rashid-eddin mainitsee mongolien kaataneen maahan maitoa ja kumissia pyytäen, ettei ukkonen vahingoittaisi heidän asumuksiaan tai karjaansa. Altain tatareilla on ollut tapana ukkosen keväällä ensi kerran jyristessä kokoontua kylittäin korkeille vuorille, missä he pirskoittavat maitoa neljälle ilmansuunnalle. Tarbagatain torgoutit vievät tällöin maitoastian pihalle ja kulkien kolme kertaa telttansa ympäri vuodattavat maitoa maahan. Sen jälkeen he asettavat astian, johon vielä on jäänyt tilkka, ovensa ulkopuolelle. Eräät muutkin naapuriheimot ovat maitoastioineen kiertäneet telttansa kolmesti ja vuodattaneet maitoa maahan. Näin ovat menetelleet mm. sojotit kuultuaan ensimmäisen ukonjyryn. Altain lähistöllä asuvat kirgisit koputtavat vain maitoastialla teltan seinää ja asettavat sen sitten ovensuuhun sanomalla: "Vanha vuosi on mennyt, uusi on tullut!" He lukevat näet vuoden alun ensimmäisestä ukonilmasta. Khalkha-mongolien sanotaan pirskottavan maitoa valkoiselle huopamatolle lapion tapaisella esineellä, johon on tehty yhdeksän syvennystä, suojellakseen itseään salamoilta. Ukkosen uhrina näyttää siis Keski-Aasiasa olleen ennenkaikkea maito. Altailaisten sanotaan ukonilmalla seisovan maitokuppi kädessä voidakseen heti maidolla sammuttaa salaman sytyttämän tulen. Samalla he polttavat tuoksuvia yrttejä. Käsitys, että ukontuli sammuu vain maidolla on ollut yleinen meidänkin maanosassamme.
Mutta onpa ukkoselle uhrattu eläimiäkin. Vanhat kiinalaiset kronikat kertovat uigurien kokoontuneen keväällä paikkaan, mihin ukkonen oli edellisenä kesänä iskenyt, ja teurastaneen siinä oinaan. Toisin paikoin teurastavat sojotit yhä vieläkin oinaan, kun kuulevat ensimmäisen ukonjyryn. Tällöin he levittävät teltan edustalle valkoisen huopamaton ja siinä loitsittuaan asettavat matolle sekä uhrilampaan lihat että 27 eri ruokalajia, kuten juustoa, viinaa ym. Samalla he "pesevät" telttansa maidolla.
Minusinskin piirin tatareilla taas on ollut tapana uhrata ukkosi jumalalle valkoinen hevonen elävänä. Rukoiltuaan uhripaikassa he poistavat suitset, ja eläin lasketaan menemään. Siitä hetkestä se on vapaa ja koskettamaton. Burjatit asettavat ukkoselle pyhitetyn hevosen selkään vielä maitokupin. Samalla uhripappi pirskoittaa maitoa myös eläimen selkään sekä neljään eri ilmansuuntaan. Lisaksi hän savustaa hevosta polttamalla yrttejä ja pihtapuun kuorta sekä sitoo tämän harjaan nauhoja, minkä jälkeen hevonen ajetaan vapauteen. Siinä paikassa, mihin maitokuppi putoaa hevosen selästä, rukoillaan vielä terveyttä ja menestystä palvojille. Näin pyhitettyä eläintä ei sen koommin käytetä ihmisten palvelukseen. Jos eläin kuolee, leikataan sen harja ja häntä sekä sidotaan toiseen hevoseen, jonka tulee olla edellisen korvauksena.
Kun turkinsukuiset kansat eivät aikaisemmin ole olleet maanviljelijöitä, on ymmärrettävää, ettei ukkosjumala täällä esiinny sellaisena viljavuuden haltiana kuin esim. Euroopan kansojen keskuudessa. Mikäli siltä on rukoiltu virkistävää sadetta, on sillä tietenkin tarkoitettu vain ruohon kasvun edistämistä, jolla kylläkin on tärkeä merkitys paimentolaisten elämässä. Kuvaavaa on, että kun altailaiset kuulevat keväällä ensimmäisen ukonjyryn, niin he pitävät silmällä, kummalta teltan puolelta ukkospilvi nousee. Jos se nousee naisväen puolelta, tulee heidän käsityksensä mukaan hyvä maitovuosi; miesten puolelta kuultu ukkonen taas ennustaa riistan runsautta.
Pelkästään tarunomainen oIento on burjattien "sateen herra" (khuran-nojon), jolla sanotaan olevan taivaassa yhdeksän suurta vesitynnyriä. Kun hän aukaisee niistä vain yhden, seuraa kolme vuorokautta kestävä sade.
Yllämainittuja Altain suvun ja erikoisesti Keski-Aasiam kansain ukkosenpalvontaan kohdistuvia pitämyksiä ja tapoja tarkastaessa muistuvat mieleen mm. antiikin ajan vastaavat tavat. Vertailun vuoksi mainittakoon, että myös Kaukaasiassa, esim. abkhasien keskuudessa, pelätään ukkosta siinä määrin, ettei puusta, johon salama on iskenyt, tohdita poimia hedelmiä. Vaarallista on asettua asuntoonkin, jossa ukkonen on vieraillut. Ukkosen surmaama kotieläin korjataan erikoisin menoin metsään, missä se asetetaan varta vasten rakennetulle lavalle. Jonkinlaisena jumalan valitsemana uhrina pidetään ihmistäkin, milloin tämä on saanut surmansa ukkosen kädestä. Tällaista vainajaa ei näet sovi surra tai itkeä eikä myöskään haudata muiden kuolleiden tavalla, vaan ilman arkkua ja niissä pukimissa, joissa kuolema on häntä kohdannut. Todennäköisesti on salaman surmaamat ihmiset täälläkin entisaikaan asetettu patsaslaitteille metsään. Lisäksi ovat abkhasit uhranneet ukkoselle valkoisia teuraita ja kuten mongolit juuri siinä paikassa, mihin ukkonen on iskenyt.
TUULI.
Ilmansuuntien mukaisesti Siperian kansat puhuvat neljästä tuulesta, jotka nousevat "taivaan neljältä nurkalta". Omituisempi on käsitys, että vuoret ovat tuulien tyyssija. Jakutit sanovat tuulien "nukkuvan" vuorilla, mistä ne tarpeen tullen voidaan kutsua esiin viheltämällä. Sekä jakuttien että lamuttien kerrotaan karttavan äänekästä keskustelua matkustaessaan korkean vuoren ohi, jottei vuoren "isäntä" suuttuisi ja lähettäisi myrskyä. Goldit uskovat tuulien tulevan vuorten onkaloista, missä tuulenhaltia niitä pitää hallussaan. Shamani voi suostutella tätä joko aukaisemaan tai sulkemaan rotkojen suut aina sen mukaan, halutaanko tuulta vai ei. Mongolit nimittävät myrskynaikaa "juoksupäiviksi" uskoen, että vuortenhaltiat juoksevat tällöin vuoresta toiseen.
Shimkevitsh mainitsee goldien nimittävän tuulenhaltiaa nimellä namboa-adoni ja huomauttaa, että kun shamani anoo matkamiehelle suotuisaa tuulta, joikuu hän omalaatuisella tavallaan kuvaten tuulen voimistumista.
Goldit ja ortshonit puhuvat lisäksi butshtshu nimisestä tuulenhaltiasta, josta tehdään kuvakin ja jonka sanotaan pitävän tuulia kurissa. Jos vastatuuli häiritsee, kun veneellä kuljetaan myötävirtaa, shamani tekee yllämainitun haltian kuvan ja asettaa sen jousella ja nuolella varustettuna aluksen kokkaan nuoli suunnattuna tuulta kohti; jos taas on kuljettava päinvastaiseen suuntaan, jolloin myötätuuli on tarpeen, asetetaan butshtshu paikoilleen ilman jousta ja nuolta.
Schrenk kertoo giljakkien ryhtyneen "tappamaan" tuulta, jos se häiritsi heitä matkalla tai työssä. Kreinovitsh selittää tämän tapahtuvan siten, että tuulenpyörteeseen, sen keskustaa kohti, ammutaan edestä päin jousella nuoli, jonka kärkeen on pantu palava taulanpala. Ammuttuaan on ampujan välttämättä lausuttava sana: "surmasin!" ja palattava kotiin taakseen katsomatta. Giljakit sanovat, että siinä paikassa, mihin nuoli, johon sen jälkeen ei sovi koskea, osuu, nähdään verta.
Viimeksimainittu käsitys osoittaa, että olentoa, jonka on uskottu
liikkuvan tuulenpyörteenä, on kuviteltu jossain määrin ruumiilliseksi.
Hyvin yleinen Siperian kansain keskuudessa onkin usko, että jokin
olento tepastelee tuulenpyörteen muodossa. Jakutit nimittävät sitä
nimellä hollorak itshtshitä ('tuulenpyörteen haltia').Tarunomainen on eräiden eteläisten turkinsukuisten kansain käsitys, että muudan harmaa härkä synnyttää hengityksellään tuulen. Varsinaisia uskomuksia edustaa sitävastoin mm. teleuttien käsitys, että tauti voi tulla tuulen mukana.
Tavallisesta tuulesta eroaa burjattien käsityksen mukaan zada, jolla ymmärretään hetkittäistä, sadetta tai lunta tuottavaa tuulta. Tällaisella tuulella, joka saattaa uudistua useat kerrat päivässä, on oma haltiansa, zada sagan tengeri. Yleisimmin zada puhaltaa kevät- ja syyskautena. Zada-ilman voi ihminenkin aikaansaada eräänlaisen juuren avulla. Burjatit uskovat, että jos sellaisen juuren kiskoo tai kaivaa esiin maasta, ilma muuttuu heti kylmäksi ja tuuliseksi. Paitsi metsämiehet, jotka tällä tavoin synnyttävät zadan edistääkseen riistanpyyntiä, tuntevat eräät linnutkin, kuten hanhet ja joutsenet, sen vaikutuksen ja käyttävät sitä syksyllä etelään muuttaessaan hyväkseen. Lintujen aikaansaamaa tuulta sanotaan "lintuzadaksi" (shubuni-zada). Puhutaanpa "härkä-zadastakin" (bugan-zada), jonka hirvieläimet synnyttävät. Sama vaikutus kuin juurella on myös eräänlaisella punaisella kivellä (zadan-ulan-shulun). Lisäksi uskotaan, että veteen pudonnut ukonnuoli voi synnyttää yhdeksän päivää kestävän zadan.
Mongoliassa kuvitellaan, että tuulta ja sadetta, lunta ja pakkasta tuottava kivi (derb. dzada; soj. dzhada) voidaan löytää joko vuorilta tahi hirven, vesilinnun tai käärmeen päästä, joskus myös härän vatsasta. Väriltään tämä kivi, joko saattaa olla jopa nyrkinkin kokoinen, on tumma ja raitainen. Todellisen dzada-kiven löytäjä tuntee siitä, että se on kädessä kylmä ja että siitä, kun sen asettaa lähelle korvaa, kuuluu omituinen suhina. Tällaisen kiven uskotaan säilyttävän mahtinsa kolme vuotta, minkä jälkeen sen sanotaan "kuolevan". Paremmin tehotakseen, on sitä säilytettävä juuri sen lintulajin untuvissa tai eläinlajin karvoissa, josta se on löydetty. Kuollutkin kivi voidaan vielä elävöittää, jos asianomainen eläin surmataan ja kivi asetetaan sen viimeisen henkäyksen alaiseksi. Aina kun kiven toivotaan toimivan, pannaan se vesisäiliöön kostumaan. Jos se aikaansaa liian ankaran sateen, on se kuivattava. Tällaisen kiven avulla kerrotaan metsämiesten tuottavan lunta tarvitessaan sitä riistan jälkien seuraamiseksi tai pakkasta päästääkseen jäätä myöten joen yli.
Vastaavan kiven, jonka nimi jakutissa esiintyy muodossa sat, ja jonka tenhovoima jakuttien käsityksen mukaan on niin suuri, että jos puheenaolevan kiven tuo kesän helteessä ulkoilmaan, syntyy heti kylmä ja ankara tuuli, uskovat jakutitkin voivansa löytää erinäisten eläinten sisälmyksistä.
Saman taikakiven, jada-tash ('j.-kivi'), ovat lisäksi altailaiset
tunteneet. Granö kertoo matkakirjassaan sikäläisten vuoristolaisten
uskovan, että sen voimalla voi mielin määrin säitä muuttaa ja että
sellaisia taikakiviä on Yimenin metsissä. Verbitskij, jok kuvailee
saman seudun uskomuksia, kertoo erikoisista taikureista, jadatshi,
jotka löydettyään jada-kiven tuuliselta vuorelta säilyttävät sitä
kuivassa ja lämpimässä paikassa tai kainalokuopassa, mistä se otetaan
esille vain silloin, kun halutaan tuulta. Jotkut sitovat sen helteisenä
kesäpäivänä hevosen harjaan, jottei eläinparka menehtyisi kuumuuteen.
Sadeilman aikaansaamiseksi kivi taas pannaan vuorokauden ajaksi kylmään
veteen. Jos jada-tash menettää voimansa, on jonkin eläimen tai linnun
vatsa ratkottava auki ja kivi kätkettävä sen sisään. Viimeksimainittu
tiedonanto viittaa siihen, että puheenaolevan kiven on täälläkin
uskottu muodostuvan eläinten vatsassa. Jadatshy niminen taikuri,
jonka tehtävänä on tuottaa sadetta ym., toimii myös Itä-Turkestanissa.Sana jada (zada, dzada, sata), joka Volgan tatarien kielessä esiintyy
muodossa jadu ja zadu ('taika, taikuri') on persialaista alkuperää
(av. yatu, uuspers. zadu 'taikuri'). Persialaiset ovat tunteneet
myös sadetta tuottavan taikakiven.TULI.
"Mistä on tullut tuli, mikä on sen toimi ja mahti, kuka sen on synnyttänyt?" huudahtaa muudan sankari jakuttilaisessa tarussa tullen siihen tulokseen, että tuli on maidonvalkoisella istuimella istuvan taivaanjumalan, ürün-ai-tojonin, poika. Usko, että tuli on kotoisin taivaasta, onkin hyvin yleinen Altain suvun kansojen keskuudessa.
Mihin tämä kuvittelu perustuu, käy ilmi näiden kansojen tulensyntytaruista. Niinpä Turuhanskin piirin tungusit selittävät, että ukkoslintu on tuonut ensimmäisen tulen taivaasta maan päälle. Jakutit kertovat, että kolmannessa taivaassa ruhtinoiva ulu-tojon, jonka "tulinen korppi" tarkoittanee salamaa, antoi ihmisille ensimmäisen tulen. Balaganskin piirin burjattien tulen suojelushaltia ja sen ensimmäinen antaja on galta-ulan-tengeri, joka samalla on salaman, helteen ja poudan haltia ja sellaisena "kuivattaa kasvavat ruohot juurineen, juoksevat joet lähteineen". Toisen burjatteja koskevan tarun mukaan sai Sagadai-ubugun salamanliekistä ensimmäisen tulen, jota ihmiset siitä asti ovat käyttäneet hyväkseen. Altain tatarit selittävät, etteivät ihmiskunnan esi-isät alunperin tunteneet eivätkä kaivanneet tulta elättäessään itseään kasveilla ja hedelmillä, mutta sen jälkeen kun heidän ravintonsa muuttui, tarvittiin tulta ruoan valmistamiseen. Tällöin ylijumala, ulgen, nouti kaksi kiveä, valkoisen ja mustan, ja iski ne yhteen, niin että tulenkipinä sinkosi taivaasta maan päälle sytyttäen kuivat ruohot palamaan. Burjattinoidan suulla tuli kerskaa olevansa "päiväntaivaan keskimmäinen poika, yöntaivaan nuorin poika".
Vertailun vuoksi mainittakoon, että myös Jenisei-ostjakit tarinoivat, mitenkä heidän esi-isänsä saivat salaman mukana tulen taivaasta ja mitenkä muudan noita opetti ihmisiä käyttämään sitä hyväkseen. Aluksi oli kaikilla yhteinen nuotio, josta kukin tarpeen tullen kävi tulta lainaamassa.
Onpa sellaisiakin tulensyntytaruja, joissa jokin viisas eläin esiintyy tulentekemisen keksijänä. Sellainen tietoniekka on burjattien tarustossa siili, joka alunperin oli ihminen. Kun ei kukaan, ei edes jumalat, vielä osannut tehdä tulta, kerääntyi paljon kansaa saamaan "siililtä" neuvoja. "Siilin" omituinen ulkomuoto herätti kuitenkin naurua, josta "siili" suuttui ja päätti, ettei hän kerro salaisuuttaan kenellekään muulle kuin vaimolleen ja tällekin vain vaikenemisen ehdolla. "Siilin" selittäessä puolisolleen, mistä saadaan piikiveä ja miten valmistetaan terästä, joiden avulla tulen iskeminen on mahdollista, sattui haukka, jonka jumalat olivat lähettäneet asiaa urkkimaan, kuulemaan tämän neuvon ja ilmoitti sen jumalille. Näiltä ovat sitten ihmiset oppineet tulentekemisen taidon, "Siilin" jälkeläiset ovat myöhemmin muuttuneet siileiksi.
Tämän tarun ovat eräät Itä-Euroopankin kansat tunteneet. Niinpä votjakit kertovat siilin selittäneen ihmisten ja eläinten kokouksessa, mitenkä tulta voidaan iskeä käyttämällä siihen kiveä, terästä ja taulaa.
Altailaisessa tarussa taas sammakko ilmoittaa ylijumalalle, kun tämä ei tiedä, mistä ihmiset saisivat tulentekovälineet, että "vuoressa on kiviä ja koivussa taulaa". Saman neuvon antaa teleuttien tarustossa muudan lintu, korbolko, ihmisten ja eläinten kokouksessa. Burjattien tarun mukaan pääskynen toi ihmisille nokassaan tulen taivaanjumalan liedeltä. Kun jumala yritti rangaista tulen ryöstäjää, sattui hänen iskunsa linnun pyrstöön, joka siitä asti on kaksihaarainen. Jakuteilta on vielä muistiinpantu kertomus, jossa kuvaillaan, mitenkä muudan ukko huvikseen iski yhteen kiviä, ja mitenkä niistä singonneet säkenet sytyttivät risut palamaan. Tätä tulipaloa, joka levisi yhä laajemmalle ja jonka vasta sade sammutti, kokoontuivat ihmiset eri ääriltä katsomaan. Siitä päivin he ovat osanneet sekä iskeä tulta että sammuttaa sen vedellä. Mongolit sanovat: "Rauta on tulen isä, kivi on tulen äiti."
Yllämainitut tarut esittävät siis kaksi ajatusta: tuli on joko taivaasta saatu tai se on syttynyt säkenestä, joka on singonnut kivestä.
Mongolien rukoussanoissa mainitaan lisäksi, että tuli on lähtenyt Khangai-kan ja Burkhan-kan nimisillä vuorilla kasvavista jalavista, jolloin he tarkoittanevat kitkatulta, tai että se on syntynyt jo silloin, kun taivas ja maa muinoin erkanivat toisistaan.
Monet esimerkit osoittavat, että eri tavalla syttyneisiin tai sytytettyihin tuliin on suhtauduttu eri tavalla. Puhumattakaan salaman sytyttämästä tulesta on kitka- eli puutulta pidetty varsin taikavoimaisena. Mutta sellaisenaankin on tuli nauttinut suurta arvonantoa kaikkien Altain suvun kansain keskuudessa. Jo vanhat arapialaiset lähteet kertovat turkkilaisten heimojen olleen tulenpalvojia. Plano Carpini sanoo mongolien pitävän halkojen hakkaamista tulen läheisyydessä syntinä samoinkuin lihan ottamista veitsellä padasta. Vielä suurempi synti on pistellä tulta veitsellä, teräaseen uskotaan näet haavoittavan tulta. Tuleen ei myöskään sovi heittää mitään likaista tai pahalle tuoksuvaa eikä sellaista, mikä vähentää tulen voimaa tai loistetta. Tuleen ei sovi sylkeä eikä sitä saa vedellä sammuttaa.
Yhtä varovaisia ovat olleet jakutit. Eivät hekään pidä soveliaana kohentaa tulta terävillä aseilla, tallata sitä jaloin tai sammuttaa vedellä. Lisäksi he uskovat, että tuli, joka "vastaanottaa lahjana petäjäisen metsän, syö raakaa korpea ja viettää yötä kuivissa puissa", ymmärtää puhettakin. Sen vuoksi ei sitä ole hyvä torua tai sättiä. Samoja sääntöjä ovat noudattaneet Altain tatarit, tungusit ynnä monet muut Siperian kansat. Aino-kansastakin kerrotaan, ettei se mitenkään tohdi haavoittaa eikä saastuttaa tulenliekkiä esim. sylkemällä lieteen tai karistamalla siihen piipunporoja. Samoin jurakki-samojedit varovat heittämästä tuleen mitään likaista, ei edes maassa tallattuja lastuja. Heidän käsityksensä mukaan ei tulta myöskään sovi lyödä tai astua sen yli. Vastaavat uskomukset tapaamme Obin, Volgan ja Itämeren suomensukuisilta kansoilta, ja muistomerkkejä niistä on kirjaanpantu myös indo-eurooppalaisten ynnä monien muiden kansain keskuudessa.
Tällaisten pitämysten kohteena ei ole ollut ainoastaan liedellä palava tuli, vaan myös erämiesten nuotiot. Tulen nauttima arvonanto on epäilemättä johtunut siitä merkityksestä, mikä tulella on ollut jo varhaiskantaisella kehitystasolla eläneiden ihmisten taloudessa, ennenkaikkea valon ja lämmön antajana, mutta samalla on tulen salaperäinen mahti, varsinkin sen kaikki hävittävä voima tietenkin ollut omiansa herättämään suurta pelonsekaista kunnioitusta. Tulen mahtia julistavat mm. Siperian suuret metsäpalot, jotka kuivana kesänä voivat tuhota laajat alueet ja saattaa sikäläiset ihmiset ja eläimet suuren kauhun valtaan. Kirgisit sanovat ettei ole mitään tulta mahtavampaa.
Tulipalon uskotaan aiheutuvan siitä, että tuli syystä tai toisesta on "vihastunut". Muullakin tavalla se voi osoittaa mieltään. Niinpä verraten yleinen on käsitys, että tuli voi aikaansaada taudin. Jakutit selittävät, että jos lapset kohtelevat tulta huonosti, saavat ne ihottuman, jota täällä samoinkuin Suomessa sanotaan "tulenvihoiksi". Etenkin tuleen sylkemistä on varottava, siitä kun tulee näppyjä huuliin tai kieleen. Teleuttien käsityksen mukaan voivat lapset, milloin äiti on vihoittanut tulta, saada kaulaansa ja päähänsä "tulisia" täpliä. Myös mongolit uskovat, että eräät ihotaudit ovat tulen tuottamia. Loukkaantunutta mieltä todistaa sekin, jos tuli ilman huomattavaa syytä liedellä sammuu.
Paitsi valon ja lämmön antajana sekä ruoan kypsentäjänä on tulella lisäksi ollut eräitä tärkeitä erikoistehtäviä. Yleisesti uskotaan, että tuli ja sen savu ovat tehokkaita puhdistusvälineitä. Tässä suhteessa tulella on tärkeä merkitys etenkin erämiesten elämässä, jotka usein savustavat itsensä ja aseensa sekä kaatamansa saaliin. Jakuteilla on myös tapana puhdistaa pilattu kalajärvi polttamalla, jos mahdollista, ukkosen iskemän puun sälöjä. Viettäessään maahanpanijaisia burjatit puhdistautuvat hyppimällä jurtan eteen tehdyn tulen yli. Samaa tapaa ovat noudattaneet monet muutkin Siperian kansat. Ainakin on kuolleen saattajat savustettava. Keski-Aasian kansoilla on ollut tapana kuljettaa kahden tulen välitse kaikki ihmiset, eläimet ja esineet, jotka tavalla tai toisella, esim. kuolleeseen kosketuksessa oltuaan, ovat saastuneet. Ruysbroeck sanoo, että jos joku kuolee, erotetaan tämän omaisuus muiden tavaroista, kunnes se on puhdistettu tulella. Tulen tai savun avulla puhdistautuvat myös vaimot synnytyksen jälkeen. Turuhanskin piirissä vaimot hyppivät tällöin kolme kertaa tulen yli. Tungusien keskuudessa on tapana, että asianomainen vaimo suorittaa tämän puhdistuksen alastomana; samalla poltetaan vielä hänen vaatteensa, minkä jälkeen hän saa mieheltään uuden puvun. Kun vaimoa synnytyksen johdosta pidetään "saastaisena", ei hän jakuttien käsityksen mukaan saa käsitellä tulta ensimmäisen kuukauden kuluessa synnyttämisen jälkeen, muuten tulenhaltia tekee hänet hedelmättömäksi. Tässä kohdin lienee huomautettava, että vaikkei tulen yli yleensä sovi astua eikä heittää siihen mitään sellaista, jota pidetään epäpuhtaana, niin se silti on puhdistusmenojen aikana sallittua.
Hyvin tärkeä merkitys on tulella myös tautien karkoittajana. Kulkutaudin raivotessa on jakuteilla tapana sytyttää kitkatulella nuotio käyttämällä vielä avuksi, mikäli mahdollista, ukkosen särkemän puun sälöjä. Tällä tulella he puhdistavat kodit, ihmiset ja kotieläimet. Burjatit sytyttävät karjataudin aikana karjapihan portille "uuden tulen", jonka yli karja ajetaan. Karjan päälle heitetään samalla palavia jauhoja. Teleutit ja jakutit selittävät saaneensa tämän tavan venäläisiltä. Venäjällä se onkin yleinen myös tatarien ja tshuvassien keskuudessa. Täällä on lisäksi tapana sytyttää kitkatulella kokkoja ainakin kerran vuodessa, tavallisesti kesän kuumimmillaan ollessa, jolloin kaikki vanhat tulet kylän jokaiselta liedeltä on ensin sammutettu; kokkopaikasta viedään sitten "uutta tulta" kuhunkin taloon. Vastaavaan tapaan ovat Volgan suomensukuisetkin ja monet muut maailman kansat turvautuneet.
Vanhoista lähteistä huomaa, että turkkilais-tatarilaiset hallitsijat ovat käyttäneet tulta turvakeinona myös joutuessaan kosketuksiin vieraiden kanssa. Jo byzantilaiset kronikat kertovat, että kun keisari Justinianuksen lähetit saapuivat Irtyshin latvoille suurkaanin luo, ei tämä voinut ottaa muukalaisia vastaan, ennenkuin nämä olivat kulkeneet kahden tulen välitse. Tämä tapa oli tatareilla vielä silloin, kun venäläiset ruhtinaat maksoivat heille veroa. Ruysbroeck mainitsee, että "kaikki, mikä lähetettiin hoviin", vietiin sinne kahden tulen välitse.
Monet näistä "puhdistusmenoista" tarkoittavat vahingollisten henkien karkoittamista. Sen vuoksi ylläpidetään tulta varsinkin sellaisina öinä, jolloin kuolleet käyvät kotona. Käsitys tulen suojelevasta voimasta palautunee jo noihin varhaiskantaisiin kausiin, jolloin ihmiset alkoivat käyttää tulta turvanaan yössä uhkaavia vaaroja vastaan. Samoinkuin eläimet pelkäävät tulta, samoin – niin on uskottu – pelkäävät sitä hengetkin, jotka usein liikkuvat juuri eläinten hahmossa. Luonnonkansojen uskomuksia ja tapoja tutkiessa huomaa, miten eläinten elämästä saadut kokemukset usein ovat ulotetut myös henkien maailmaan.
Esimerkkejä on säilynyt siitäkin, että eräät Altain suvun kansat ovat tehneet valansa vetoamalla tuleen. Kun jakutit tahtovat vannoa puheensa todeksi, niin he kumartavat tulta. Samoin ovat mm. suomensukuiset ostjakit käyttäneet tulta valatodistajana, sillä "tulen voiman herättämä pelko pakoittaa vannojan sanomaan todet totiset". Jurakki-samojedit pistävät tällöin veitsen tuleen ja sanovat: "Syököön tulen isoäiti-akka minut, jos olen vikapää!" Jakutit selittävät, että jos tuli keskustelun aikana napsahtaa, se on merkkinä siitä, että se, mitä silloin sanotaan, on totta.
Lisäksi on tulen ilmiöissä nähty erinäisiä enteitä. Jos esim. lieden ääressä istuvan jakutin helmaan poukahtaa hiili, on tällä tapana suudella sitä ja heittää se edemmäksi päänsä yli uskoen, että tämä merkitsee jotakin odottamatonta onnea. Arapialaiset kansatieteilijät kertovat, mitenkä turkkilaishallitsijan nimeen tehtiin määrättynä päivänä suuri tuli, jolle uhrattiin ja jonka ääressä luettiin rukouksia, ja mitenkä samalla tulen liekkejä tarkastamalla ennustettiin. Jos liekkien väri oli vihreä, ennusti se sateita ja hedelmällistä vuotta, jos se oli vaalea, katovuotta, jos punainen, sotaa; keltainen taas tiesi sairautta, hallitsijan kuolemaa tahi tämän joutumista pitkille matkoille.
On ymmärrettävää, että varsinkin kotilieden tuli, jonka uskotaan suojelevan perhettä, on joutunut erikoisten uskomusten ja perinnäistapojen kohteeksi. Siperian kansoilla liesi on samalla perhekunnan näkyvin yhdysside. Miten läheinen suhde vallitsee tämän ja perheen välillä, osoittaa mm. se, etteivät vieraat henkilöt yleensä voi ottaa osaa kotoisen tulen palvontaan. Altailaisten keskuudessa menettää tämän oikeuden tytärkin siirryttyään aviovaimona toiseen sukuun. Jakuttien mailla ei vierassukuisen sovi astua edes lieden heittämän valojuovan yli, eikä sulhasenkaan sovi ottaa morsiamen liedestä tulta piippuunsa, ennenkuin hän on suorittanut neidosta vaaditun maksun kokonaan. Teleutit ja burjatit eivät mielellään edes "lainaa" tulta vierassukuiselle.
Kun tulen sytyttäminen vanhanaikaisilla välineillä oli perin vaivalloista, pidettiin huolta siitä, ettei lieden tuli päässyt sammumaan. Sen vuoksi tuli oli yön ajaksi tuhkalla peitettävä, jotta se aamulla hiiliin puhaltamalla syttyisi uudelleen. Jakutit sanovat, että tuli yön aikana "nukkuu" ja burjateilla on arvoitus: "hopea päällä, kulta sisässä", joka merkitsee peitettyä tulta. Jos tuli liedellä sattui sammumaan, minkä yleisesti on uskottu ennustavan onnettomuutta, käytiin naapurista tulta lainaamassa. Tulen viihtyminen merkitsi samalla kotoisen onnen viihtymistä. Altain tatareilla onkin tapana viedä morsiamen uuteen kotiin halkoja ja asettaa ne liedelle sanomalla: "Älköön tulesi sammuko!" Kun burjatti on jäänyt lapsettomaksi, valittaa hän: "Lieteni tuli sammuu." Pahin toivomus, minkä Kaukaasian kansat voivat vihamiehelle lausua, on: "Sammukoon sinun lietesi tuli!"
Altailaisilla ja burjateilla oli ennenvanhaan tapana viedä paikasta toiseen siirtyessään kekäleitä mukanaan; näin sytytettiin uuteen paikkaan entinen tuli. Samoin vietiin tulta vanhasta asunnosta uuteen. Perheen vanhin kantoi tällöin lapiolla hiiliä ja asetti ne "tuli-emoa" rukoillen uuden kodin liedelle. Veljesten erotessa sanotaan nuorimman saaneen vanhan tulen. Tämä tietenkin perustuu täällä vallitsevaan tapaan, josta jo Ruysbroeck kertoo ja jonka mukaan nuorin pojista on vanhempainsa kodin perillinen. Kuitenkin mainitaan esimerkkejä siitäkin, että jokainen pojista vei tulta kerallaan erotessaan isänsä kodista. Vastaavaa tapaa ovat Volgan suomensukuiset ja monet indo-eurooppalaiset kansat noudattaneet. Burjattien kerrotaan myös palatessaan uhrijuhlasta tuoneen kekäleen ja asettaneen sen kotinsa liedelle.
Tulelle toimitetuista uhreista on paljon tietoja olemassa. Sellaisen henkilön, joka liittyy toiseen perhekuntaan, on aina ensi töikseen uhrattava jotakin lieden tuleen ja siten taivutettava tuli tulokkaalle suosiolliseksi. Keski-Aasiassa on kaikkialla vallinnut käsitys, että morsiamen tulee miehelään mentyään toimittaa tällainen uhri miehensä kodissa. Torgouteilla on tapana, että morsian tällöin kolmesti kumartaa tulta ja uhraa siihen voita ja rasvaa. Burjattinuorikko asettuu lieden ääreen levitetylle huopamatolle ja heittää hänelle annettua rasvaa kolmesti tuleen. Teleuttien keskuudessa morsiamen saattajat kaatavat sulhasen kodin liedelle vakallisen voita, niin että tulenliekki nousee reppanaan asti. Toisen tiedon mukaan teleutit asettavat uunin arinalle kolme kuopallista savipalloa so. "liettä", joihin kuhunkin pistävät valkoisilla ja punaisilla nauhoilla koristetun pajunoksan sekä lisäksi voita. Nämä "liedet", joita käytetään vain hää- ja uhritilaisuuksissa, mutta muulloin säilytetään uunin päällä, tarkoittanevat kodan alkuperäisen lieden kolmea kiveä. Ainakin burjattien rukoussanoissa puhutaan "lieden kolmesta kivestä", ja "kolmireunaista liettä" palvovat teleutitkin. Altailaisilla taas on tapana, että sillä aikaa kun morsiamen palmikot aukaistaan, sulhasen sukulaiset panevat hevosenihraa lieteen ja tulen korkealle kohotessa kulkevat kolmesti lieden ympäri esittäen rukouksia. Täten he jättävät nuorikon uuden tulen huostaan ja pyytävät tälle elämänonnea ja rikkautta, karjaa karjapihan täydeltä, lapsia tuvan täydeltä. Sen jälkeen on nuorikko täysivaltainen perheenjäsen, joka itsekin voi toimittaa uhreja tulelle. Toisin paikoin altailainen morsian kumartuu miehen kotiin tultuaan lieden ääressä maahan asti, jolloin häntä samalla siunataan sanomalla: "Älköön tulesi sammuko!" Tullessaan sulhasen kotiin menee jakuttimorsian ensiksi lieden luo ja panee siihen vähän voita tai rasvaa sekä kolme pärettä ja samalla puhaltaa tuleen. Myös goldit uhraavat morsiamen saapuessa lieden tuleen puuroa, viinaa ja tupakkaa sanoen: "Tuli-emo, suo hänelle hyvä elämä, anna paljon, paljon lapsia!" Onpa tulelle toimitettu ajoittaisiakin uhreja. Niinpä altailaiset ja mongolit ovat antaneet tulelle ensimmäisen osan kaikista ruoistaan ja juomistaan. Teleutit panevat etenkin uuden kuun syntyessä voita tuleen. Samoin jokainen kunnon burjatti katsoo velvollisuudekseen antaa joka kerta, kun hän aterioi, syö tai juo, tulenhaltialle jotakin. "Jos hän juo tarasunia tai viinaa, vuodattaa hän aina jonkun pisaran liedelle, jos hän syö lihaa, panee hän tulenhaltialle palan, jos hän teurastaa lampaan tai muun elukan, leikkaa hän sen päännahkasta kolmikulmaisen kappaleen ja heittää sen tuleen." Samaten sanotaan hänen jokaisen uhrijuhlan aikana asettavan lihapalan myös siihen tuleen, joka palaa sen padan alla, missä uhrilihat keitetään. Ylläolevassa kuvauksessa mainittu "kolmikulma" tuo mieleen "kolmikivisen" tai "kolmireunaisen" lieden. Myös mongolit ja muut Keski-Aasian kansat ovat toimittaneet tulelle päivittäisiä uhreja.
Samoin ovat menetelleet jakuttiperheen jäsenet, jotka joka kerta kun asettuvat aterialle, mutta varsinkin illoin, panevat vanhaa perinnäistapaa noudattaen ruokaa ja juomaa lieden tuleen. Tämä uhri on toimitettava, ennenkuin ihmiset itse alkavat syödä, sillä tulelle on tuleva "ensi pala, ensi lusikallinen tai ensi ryyppy". Muillekin jumalille uhratessaan he aina muistavat myös lieden tulta. Niinikään valmistaessaan kotitekoista väkijuomaa he vuodattavat tuleen ensimmäiset pisarat. Ensi pisarat kaadetaan juotaessa tuleen sojottienkin mailla. Goldien sanotaan uhraavan tulelle paitsi kotona myös eräretkiltä, jolloin ruokaa keitettäessä ensi palat pannaan nuotioon.
Kotilieden tulelle uhrataan myös tilapäisistä syistä. Niin esim. kun huomataan, että tulesta on tullut tauti, pyritään tulenhaltiaa lepyttämään pienillä uhreilla. Näin tekevät mm. jakutit. Kasanin tatareistakin kerrotaan, että kun lapsi tuleen sylkemällä on saanut huuliinsa keltaisia rupia, niin tällöin mitään sanomatta asetetaan tuleen "keltaista voita". Jakutit uhraavat tuleen myös käyttäessään sitä valatodistajana tai kun he tuovat asuntoonsa kaatamansa metsänotuksen. Lisäksi on naisilla täällä tapana pitäessään pitoja lapsen synnyttyä heittää voita tai viinaa tuleen sanomalla: "Saakoon tulikin, muuten se loukkautuu." Häissä toimitetuista uhreista on jo aikaisemmin ollut puhe. Altain mailla on tulta muistettu jo morsiamen päänrahasta sovittaessa ja sitä maksettaessa. Burjattityttö jättää kotiliedelle jäähyväiset miehelään mennessään.
Mutta onpa tulelle toimitettu teurasuhrejakin. Derbytit teurastavat sille lampaan jurtan eteläpuolelle levitetyllä huopamatolla. Teurastajana ei heidän käsityksensä mukaan voi tällöin olla henkilö, jonka isä, äiti, veli tai sisar on kuollut. Myös sojotit ja altailaiset uhraavat tulelle lampaan. Jälkimmäiset tekevät sen joka kolmas vuosi. Kudinskin burjatit teurastavat tulelle joko lampaan tai tamman, siis naaraseläimiä. Uhri toimitetaan jurtassa ja uhriantimet pannaan kolmelle lieden kivelle.
Toisinaan burjatit palvovat tulta erittäin juhlallisin menoin. He sitovat tällöin lieden ympäri nyörin kiinnittäen sen neljään jurtanpylvääseen ja ripustavat nyöriin eri värisiä nauhoja ja tilkkuja, nim. lieden oikealle puolelle valkoisia, vasemmalle sinisiä, pohjoiselle punaisia; etelänpuolelle ripustettujen nauhojen väriä ei mainita. Yhteen valkoiseen tilkkuun, johon on tehty ihmisenmuotoinen kuva, ripustetaan lisäksi pieni jousi ja nuolia sekä pieniä sauvoja. Uhrilammas tai -tamma teurastetaan itse jurtassa. Lisäksi pyhitetään tulenhaltialle erikoinen nuoli, johon myös sidotaan eri värisiä nauhoja ja kolme vaskinappia. Menojen päätyttyä tämä nuoli pistetään jurtan seinään, siihen nurkkaan, missä burjatit säilyttävät jumalankuviaan, ongoneja. Tulenhaltialle annetaan teuraan etukappale ja samalla luetaan rukouksia pyytämällä, että tulenhaltia vastaanottaisi uhrin. Näihin uhrimenoihin liittyy vielä seuraava omituinen tapa. Muudan läsnäolevista juoksee veitsi kädessä oven ja etumaisten jurtanpylväiden väliä sekä lyöden veitsellä näihin pylväisiin sanoo: "Jos ylös kohoat, en laske, jos alas painut, en laske, ovelle en päästä!" Tämä lopputoimitus, jota tiedonantaja ei selitä, tarkoittanee liedellä palavan tulen hillitsemistä. Tuli ei saa kohottaa liekkejään liian korkealle eikä myöskään aleta sammuksiin, samalla sitä estetään jurtasta poistumasta. Tällaista tulen hillintää muistuttaa muudan Norjassa säilynyt tapa, missä perheenemäntä, kun loppiaisen jälkeisenä päivänä vietetään tulenjuhlaa, juo tulen kunniaksi maljan ja kaataa osan liedelle sanomalla: "Näin korkealle tuleni, mutta ei korkeammalle!" Toimitettuaan uhrin tulelle eivät burjatit anna kolmen vuorokauden aikana viedä jurtastaan tulta tai maitoa.
Nuo nauhojen ja tilkkujen värit burjattilieden eri puolilla edustavat ilmeisesti ilmansuuntien värejä. Näin ollen on kotiliesi uhrialttarina esiintynyt ikäänkuin maailman napana tai keskuksena, jommoinen käsitys ja tapa on ollut intialaisilla. Erikoisesti kiintyy huomiomme vielä tulenhaltialle omistettuun nuoleen. Sellainen on jousineen ripustettu myös tuohon valkoiseen tilkkuun, johon tehty kuva tarkoittanee tulenhaltiaa. Nuolen tapaamme eräästä toisestakin burjattien tulenuhria koskevasta kuvauksesta, jossa kerrotaan, mitenkä Alarskin burjatit panevat tulelle uhratessaan lieden ääreen nuolella varustetun kerma-astian. Kermaa syödään kolmen päivän aikana, jolloin myös nuoli koko ajan on astiassa. Tänä aikana ei burjattien käsityksen mukaan sovi antaa tai viedä jurtasta mitään, ei edes vettä. Uhritoimitukseen ryhdyttäessä vielä tarkastetaan, ettei jurtassa ole mitään vieraalle kuuluvaa esinettä. Jos sellainen löytyy, on se heti palautettava sen oikealle omistajalle. Kansa selittää näin meneteltävän, jottei vieras joutuisi erehdyksestä viemään oman esineensä asemesta jotakin taloon kuuluvaa. Jotkut ilmoittavat asiasta tällöin jo edeltäpäin kaikille, joiden esineitä saattaa olla jurtassa, että nämä tietäisivät tulla perimään tavaransa.
Mihin viimeksimainittu nuoli, jommoista burjatit ovat käyttäneet eräissä muissakin menoissaan, joutuu uhrijuhlan päätyttyä, ei käy ilmi kuvauksesta, mutta tulenhaltian kuvaan kiinnitetty jousi ja nuoli johtavat mieleen muinaisintialaisten nuolella varustetun tulenjumalan, Agnin, jonka nuoli johtunee siitä, että tuli heittää tai ampuu poukkia. Tuskin erehdymme nähdessämme burjattien tulenpalvonnassa vierasta kulttuuriperintöä.
Mongolien kerrotaan uhraavan tulelle lampaan talisia sisäelimiä ainakin kerran vuodessa, nim. syksyllä, johon tilaisuuteen kutsutaan lama lukemaan rukouksia. Laman lukiessa "tulikirjaa", lapset heittävät koko ajan voita tuleen huutaen: "hurui, hurui!" Viettäessään häitä he ovat teurastaneet tuliemolle keltapäisen lampaan. Sojottien sanotaan uhranneen tulelle "punaisen" vuohen. Tavallisimmat tulenuhrit näyttävät kuitenkin olleen voi ja ihra. Yleensä on näet uskottu, että tuli vastaanottaa mieluimmin sellaisia uhreja, jotka edistävät tulen palamista.
Paitsi uhreja, jotka ovat omistetut itse tulelle tai tulenhaltialle, voidaan tuleen panna sellaistakin, mikä on tarkoitettu jollekin toiselle jumaluusolennolle. Niin esim. beltirit, kun he uhraavat taivaanjumalalle valkoisen teuraan, polttavat eläimen luut ynnä muut jätteet, vieläpä nahkankin uhritulessa, samoin ne oksat, joiden päällä uhrilihat paloitellaan. Useilla muillakin sekä Keski-Aasian että Volgan turkinsukuisilla kansoilla on ollut tapana polttaa ainakin yläilmojen jumalille osoitetut uhrit. Myös jakutit ovat tulen välityksellä toimittaneet uhreja, jotka eivät, kuten mainittu, ole olleet tulelle tarkoitettuja, vaikka tulikin on usein samalla saanut osansa. Tulen apuun turvauduttaessa on näet sitä itseäänkin muistettava. Uhrin välittäjänä on tuli tällöin, kuten Priklonskij jakuttien tapoja kuvaillessaan sanoo, ainoastaan "ovi", jonka kautta jumalat saavat uhrinsa.
Arktisten kansain keskuudessa ei tulella ole ollut samaa merkitystä uhrin välittäjänä, eikä sillä näytä olevan sitä edes Turuhanskin piirin tungusien keskuudessa. Ilmeisesti täällä noudatetaan alkukantaisempaa tapaa, kun uhriteuraan jätteet, samoinkuin riistaeläinten luut ja ihmisvainajien ruumiit, saatetaan sellaisinaan suojaan. Todennäköisesti on polttouhri, jonka myös Volgan kansat ovat omaksuneet myöhempää, ehkäpä indo-iranilaista perua. Viimeksimainituilla on näet tuli jo varhain näytellyt tärkeätä osaa ihmisten ja jumalien välittäjänä. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, etteivät Siperian arktisetkin kansat olisi pitäneet tulta pyhänä ja sitä palvoneet pienin uhriantimin. Todennäköisesti ei täällä kuitenkaan ole teurastettu tulelle varsinaisia uhriteuraita.
Jotkut tutkijat ovat olettaneet, että kotilieden pyhyys ja tuleen asetetut antimet edustaisivat vainajain palvontaa. Tämän mukaan liesi on ollut vain alttari, jonka ääressä perheenväki lähestyy manalle menneitä omaisiaan. Islanninkielen aare (liesi) onkin sama sana kuin latinan ara (alttari). Lisäksi on huomattava, että liesi perheen yhdyssiteenä on toisinaan, etenkin indo-eurooppalaisten kansain keskuudessa, voinut kehittyä suuremmankin suvun tai heimon keskuspyhäköksi. Vaikka kotiliesi täten joutuukin keräämään ympärilleen vain samaan perheeseen tai sukuun kuuluvat jäsenet, vieläpä näiden esi-isätkin, saaden samalla vainajainpalvelukseen kuuluvia piirteitä, ei tämä silti kumoa olettamusta, että tuli itse on saattanut olla pitämysten ja palvonnan kohteena. Asiaa valaisevat monet yllämainitut seikat, mm. se, ettei henkilö, jonka läheiset omaiset ovat kuolleet, saa teurastaa tulelle tarkoitettua uhria. Altailaiset eivät toimita tulelle uhria myöskään, milloin sairas on majassa. Epäilemättä tämä johtuu tulen saastuttamisen pelosta.
Itse rukoussanoistakin ilmenee, että tulenhaltialla ymmärretään itse elollistettua tulta. Personoitu tuli esiintyy useilla kansoilla naispuolisena. Mongolit nimittävät sitä "tuli-emoksi" ja samoin Altain tatarit. Puhuessaan "30-päisestä tuli-emosta, 40-päisestä neitsytemosta" jälkimmäiset tarkoittavat ilmeisesti tulen lukuisia liekkejä. Teleuttien käsityksen mukaan on kullakin liedellä oma "tuli-emo" (ot-änä). "Tuli-emon" tuntevat myös tshuvassit ja samoin Volgan suomensukuiset kansat. Vogulit sanovat sitä "tuli-tytöksi", ostjakit "tuli-tytöksi" tai "tuli-eukoksi". Jurakkisamojedit puhuvat telttaa suojelevasta, liedellä asuvasta "tulen isoäiti-akasta". Tulen liekehtiminen on sen liikehtimistä. Tulen naispuolisuutta burjateillakin osoittavat tulenuhreissa käytetyt naaraseläimet, lammas tai tamma.
Alkuperäänsä ei tulenhaltia voi salata silloinkaan, kun sitä nimitetään yksinkertaisesti vain "tulenhaltiaksi" (Alt. tat. ot-äzi). Niinpä jakuttien "tulenhaltia" (uot-itshtshitä), jonka "hengitys on savua", joka "syö raakaa puuta", jolla on "nokinen vuode, päänaluksena hehkuva hiili ja peitteenä hieno tuhka", tarkoittaa selvästi vain elollistettua tulta. Sellainen on myös burjattien "tulenhaltia" (gali-ezhin), josta käytetään kuvannollisiakin nimityksiä.
Jakutit uskovat, että tulenhaltia saattaa myös näyttäytyä ihmisille mm. unessa. Talossa, missä sitä ruokitaan panemalla uhreja tuleen, se on lihava ja hyvinvoipa, mutta hento ja laiha siellä, missä nämä uhrit laiminlyödään. Lisäksi he kertovat, että tulenhaltia sadattelee sellaisia isäntiä, jotka polttavat vähän puita.
Jakuteilta on lisäksi muistiinpantu taru, jossa tulenhaltia näyttäytyy pojan muodossa. Siinä kerrotaan miehestä, joka erääseen taloon tultuaan huomasi, ettei emäntä ruokaa valmistaessaan asettanut vastoin yleistä tapaa mitään lieden tuleen. Sen vuoksi vieras syödessään pani siihen lusikallisen puuroa. Kun illallisen jälkeen oli menty levolle, heräsi mies yöllä ja näki lieden reunalla hoikan ja heikon pojan, joka valitti kovaa kohtaloaan sanomalla: "Minä olen laihtunut täällä, ei kukaan anna minulle syötävää, olen aina nälkäinen, sinä olet ensimmäinen, joka olet antanut minulle lusikallisen puuroa. Sen vuoksi minä palkitsen sinut. Lähde täältä mitä pikemmin, saat nähdä, mitä täällä tapahtuu!" Mies säikähti ja jätti heti jäähyväiset, mutta kun hän matkallaan katsoi taakseen, oli talo jo ilmi tulessa.
Burjattilaisessa tarussa puhutaan kahdesta tulenhaltiasta, joista toinen, vaikka tämä olikin köyhän talon haltia, oli hyvin ruokittu ja puettu, kun taas toinen, äveriään talon tulenhaltia, oli laihan ja kurjan näköinen. Jälkimmäisen tullessa edellistä tervehtimään nämä alkoivat haastella keskenään. Köyhän kodin haltia kysyi toiselta, miksi tämä oli niin huonon näköinen, vieläpä toista silmää vailla. Toinen vastasi valittaen, että hän äveriään, mutta itaran isännän vallassa saa elää ilman ruokaa ja että häntä lisäksi sohitaan silmiin, kun tulta kohennetaan terävin asein. Sen vuoksi hän uhkasi rangaista isäntäänsä ja polttaa tämän talon. Köyhän kodin haltia huomautti silloin, että hänen isäntänsä huhmar on siellä lainassa ja pyysi säästämään sitä. Kun pohatan talo paloi samana yönä, jäi köyhän miehen huhmar palamatta.
Nämä tarut, joissa tulenhaltiat vaeltavat, keskustelevat keskenään ja valittavat huonoa kohtelua, eivät rajoitu vain yllämainittuihin kansoihin. Suomensukuisten ostjakkienkin "tuli-tytöt" saattavat näyttäytyä ja osoittaa jo ulkomuodollaan, miten heitä kussakin kodissa on kohdeltu. Tällaiset kansainväliset tarut, joita lisäksi on muistiinpantu samojedien, venäläisten ym. keskuudessa, perustuvat käsitykseen, että lieden tulta on hoidettava hyvin ja että sitä on ruokittava kuin elävää olentoa ainakin.
Tulenhaltian uskotaan näyttäytyvän ihmisille etenkin tulipalon edellä, jota sen näyttäytyminen tavallisesti juuri ennustaa. Jakutit ovat nähneet sen "harmaan" ukon hahmossa. Burjateilla tulenhaltia näyttäytyy "punaisena" tai punapukuisena ukkona. Goldit kuvittelevat "tuliemoa" (fadzja-mama) puna-viittaan puetuksi akaksi. Punaisena tai punaisissa pukimissa esiintyy tulenhaltia samojedienkin taruissa. Epäilemättä myös eurooppalaisten kansain punaisella päähineellä varustettu, uunin ääressä asuva kodinhaltia on alkuperältään lieden ja tulen haltia. Pukimiin puettuna tuli esiintyy lisäksi teleuttien rukouksessa, jossa puhutaan "vihreässä silkkiviitassa liehuvasta vihreästä liekistä, punaisessa silkkiviitassa liehuvasta punaisesta liekistä".
Burjatit tekevät toisin paikoin tulenhaltiasta myös kuvia, joita säilytetään lippaassa lieden äärellä. Balaganskin piirissä näkee kaksikin pientä ihmisen muotoista punaisella veralla päällistettyä puukuvaa, joista toinen edustaa tulen isäntää, toinen tulen emäntää. Kaksi suurta mustaa lasihelmeä muodostaa niiden silmät, kummankin päähine, hihansuut ja lieve ovat mustavillaista lampaannahkaa. Emännällä on lisäksi nisiä kuvaavat helmet sekä läkkilevykoriste rinnassaan. Punainen ja musta tulenhaltian kuvissa muistuttaa hehkuvaa hiiltä ja mustaa nokea.
Samoinkuin burjatit täten tekevät tulenhaltiasta mies- ja naispuolisen kuvan, samoin he rukouksissaankin puhuvat tulen "herrasta" ja "herrattaresta". "Tuli-emo" ja "tuli-isä" esiintyvät rinnan myös mm. tshuvassien uhrirukouksissa. Tällainen haltian kaksistuminen edustamaan eri sukupuolia ei ole uskonnonhistoriassa ollenkaan harvinainen ilmiö. Yleisimmin burjattien mailla puhutaan kuitenkin vain yhdestä kunkin lieden tulessa elävästä "tulenhaltiasta" (gali-edzhin).
Siperian pohjoisimmat kansat panevat tavallisesti antimensa tuleen mitään sanomatta. Keski-Aasiassa sitävastoin tulenpalvontaan liittyy myös rukouksia. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat mongolien häissä lieden ääressä esitetyt rukoussanat: "Tuli-emo, tulen herratar, Khangai-kan ja Burkhatu-kan vuorten huipuilla kasvavista jalavista lähtenyt! Sinä, joka synnyit, kun taivas ja maa erkanivat toisistaan, joka ilmaannuit Ötygen emon jäljiltä, sinä Tengeri-kanin luoma! Tuli-emo, sinun isäsi on kova teräs, äitisi piikivi, esivanhempasi jalavapuut. Sinun loisteesi ylettyy taivaaseen ja tunkeutuu maan läpi. Tuli, taivaallisen olennon iskemä, Uluken ruhtinattaren hoitama! Ul jumalatar, sinulle me uhraamme keltaista voita ja keltapäisen lampaan... Sinulle tuli-emo, joka aina tähystelet ylöspäin, tuomme uhriksi myös maljalliset viinaa ja kouralliset rasvaa. Anna onnea 'ruhtinaan pojalle' (sulhaselle) ja 'ruhtinaan tyttärelle' (morsiamelle) sekä koko hääkansalle!"
Tässä mongolien rukouksessa tulen nimityksenä esiintyvä ul, joka on turkkilais-tatarilainen tulta merkitsevä lainasana, ei voi olla huomiota herättämättä. Tämän perusteella Banzarov olettaa, että mongolien tulenpalvonta olisi turkkilaiskansojen välittämänä saanut vaikutteita iranilaisten taholta. Se onkin todennäköistä, vaikka Intiastakin tulleet virtaukset tuntuvat selvästi etenkin burjattien tulenpalvonnassa. Lisäksi on muistettava, että myös kiinalaiset ovat toimittaneet "keltapukuiselle" tulenhaltialle uhreja. Tulenpalvonnan yleisyyttä Aasiassa osoittaa lisäksi se tosiasia, että Siperian koillisniemellä asuvien tshuktshienkin keskuudessa on tulelle uhrattu.
MAA JUMALUUTENA.
Beltirien uhrirukouksessa esiintyy "sinisen taivaan" ohella myös "musta maa" jumaluutena. Samoin mongolien taruissa "sininen taivas" ja "ruskea maa" mainitaan toistensa yhteydessä. Orkhonin vanhoissa kivikirjoituksissa sanotaan lisäksi, että taivas ylhäällä on meidän isämme ja maa alhaalla on meidän äitimme. Tällainen sanonta ei silti edellytä mitään myyttiä taivaan ja maan aviollisista suhteista sen enempää kuin kiinalaisen Wu Wangin sanat Sju King teoksessa: "Taivas ja maa ovat ikäänkuin isä ja äiti kaikille olennoille."
Ötygen, jota nimitystä mongolit ovat käyttäneet maan jumaluudesta ja joka ötükän muodossa tavataan myös muinaisturkkilaisista kivikirjoituksista, tarkoittaa alunperin mongolien vanhaa kotimaata. Mainitussa tulenpalvontaan liittyvässä rukouksessa ötygen esiintyy naispuolisena: "ötygen-emo". Jotkut tutkijat ovat olettaneet, että tämä on sama olento kuin Marco Polon mainitsema naligai, "maan jumala", joka huolehtii ihmisistä, karjasta ja maan hedelmästä. Kun Marco Polo kuitenkin sanoo, että siitä, samoinkuin sen vaimosta ja lapsista, tehtiin kuvia ja että sellaisia oli jokaisessa teltassa, on epävarmaa, mitä hänen tiedonantonsa oikeastaan tarkoittaa. Jumaluudesta, joka merkitsee kotimaata, mongolit tuskin ovat tehneet kuvaa.
Tietämätöntä on myös, minkä vuoksi mongolit ovat ryhtyneet palvomaan tuota ötygen-emoa, jota kansanrunoudessa sanotaan "kultaiseksi". Mutta todennäköistä on, että vanhan kotimaan pyhittäminen on johtunut samoista syistä kuin monien pyhien vuorien ja jokien jumaloiminen, joita ötygen-emon rinnalla on uhrijuhlissa muisteltu. Sellaisia ovat Burkhan-Khaldan, muudan tunnettu vuori Pohjois-Mongoliassa, jonka rinteillä Tshingis-kanin esi-isien kerrotaan eläneen paimentolaisina, Khangai-kan, sekin Pohjois-Mongolian vuoria, Selenga-joki ym. Vastaavanlaisia vuoria ja jokia, jotka manalle menneiden esi-isien asuinsijoina samalla edustavat isänmaata, ovat kiinalaisetkin pitäneet pyhänä.
Kotimaata näyttää tarkoittavan myös muinaisturkkilaisissa
kivikirjoituksissa mainittu "pyhä jär-sub" ('maa ja vesi'), jota
Altain kansat yhä edelleen palvovat. "Ammoisista ajoista asti", sanovat
teleutit, "olemme jumaloineet 'maatamme-vettämme' (jär-su) ja
taivastamme." Radloff huomauttaa, miten läheinen suhde täälläkin on
vallinnut jär-sun ja paikallisten palvonnankohteiden välillä,
jommoisista mainittakoon Mordo-kan eli Abakan-kan Abakan-joen
lähteillä, Altai-kan Katunjan ja Kyrgys-kan Jenisein lähteillä.
Täälläkin näyttää siis kotimaa, jär-su, samoinkuin mongolien ötygen
olevan ikäänkuin paikallisten pyhäkköjen yhteisnimitys. Mistä
määrättyjen vuorien ja jokien pyhittäminen ja palvominen johtuu, on
silti tietenkin kyseenalaista. Usein sanotaan vuorta itseään
"ruhtinaaksi" (kan). Niinpä esim. Altaita runo ylistää sanoin:
"Altaikaanin harjut kaartuu ruoskain tavoin." Toisaalta on esimerkkejä
siitäkin, että näihin vuoriin liittyvät menneen ajan sankarien muistot,
kuten ilmenee mm. seuraavasta altailaisen shamanin laulusta: Oi, te Abakanin sankarit,
jotka valkosilkkisissä viitoissa
ratsastatte mahtavilla ruskeilla ratsuilla,
saapukaa minun avukseni!
Mordo-kan, sinä mahtava herra!
Abakanin lähteillä
tuhathuippuisella vuorella
sinä asut, Mordo-kan.
Saavu avukseni,
kuule, ruhtinas, minun sanani!
Sinä Altai-kan, mahtava ruhtinas,
joka kultaisin tiu'uin koristettuna
ryöstit kuusikymmentä sankaria
ryhdyttyäsi jousitaisteluun,
joka hopeaisin tiu'uin koristettuna
ryöstit neljäkymmentä sankaria
ryhdyttyäsi painikamppailuun.
Oi, Altai-kan, mahtava ruhtinas!
Sinä, joka ammuit rautaisen jalustimen läpi,
isä, Altai-kan!
Sinä, jota ei yksikään ratsu jaksanut kantaa,
tule laulaen avukseni!Altain tatarien keskuudessa vallitsevana tapana mainitaan, että jokainen suku (sök) kunnioittaa sen omalla alueella sijaitsevia pyhiä vuoria, jokia ja järviä, joiden haltiat samalla ovat seutukunnan suojelijoita. Näille pyhien paikkojen haltioille toimitetaan Anohinin mukaan joko hevosuhreja tai pirskoitetaan talkkunamaitoa taivaanjumalanuhrin yhteydessä, kuitenkin aina vasta seuraavana päivänä. Muulloin ei niille ainakaan veriuhreja tätä nykyä toimiteta. Usein ovat jotkut paikalliset haltiat joutuneet myös ns. jumalanpoikien joukkoon. Ylistäessään kotimaansa pyhäkköjä altailaiset sulkevat ne kaikki yhteen nimitykseen "seitsenporttinen maani ja veteni" (jätti äzhikti järim-sum).
Tuon omituisen sanonnan "maa ja vesi" ovat Volgalla asuvat
tshuvassitkin tunteneet, joiden jumalainluettelossa mainitaan
"maa-emon" ja "maa-isän" rinnalla myös sir-shyv kudegen eli klen
('maan ja veden haltia'). Vieläpä Tavdan vogulitkin puhuvat haltiasta,
jonka nimi on "maan-veden mies". "Maa-vesi" kotimaan nimenä näyttää
kuitenkin olevan iranilaista alkuperää. Kuten Wámbéry huomauttaa, on
Persiassa yhä vieläkin tapana sanoa esim. ab-i-chak-i Isfahan
(Isfahanin seutu, oik. "Isfahanin maa ja vesi"). Ymmärrämme siis, mitä
muinaispersialaisten suurkuningas, Xerxes, tarkoitti vaatiessaan
kreikkalaisilta alistumisen merkiksi "maata ja vettä".Georgi sanoo tungusien lukevan maan ansioksi kaiken, mitä se tuottaa.
Epäilemättä ovat myös Keski-Aasian paimentolaiset tässä mielessä
jumaloineet maata. Jakuttien maanjumaluuden kerrotaan edistävän paitsi
ruohonkasvua vielä lastenkin syntymistä. Shamanit käyttävät siitä
nimitystä an darkhan khotun (khotun 'rouva'), josta ilmenee, että
sitä on kuviteltu naispuoliseksi olennoksi. Jakuteilta saamieni
suullisten tietojen mukaan tämä olento on sama kuin doidu itshtshitä
('maanpiirin haltia') eli sir itshtshitä ('maan haltia').
Maanjumalattaresta ei tehdä kuvaa eikä sille toimiteta veriuhreja,
mutta viettäessään kevätjuhlaa toukokuussa jakutit sitovat lehmän
puuhun ja valavat maitoa sen selkään, minkä jälkeen lehmä taas
lasketaan vapauteen. Tämän toimituksen, joka suoritetaan
maanhaltiattaren kunniaksi ja jota tässä yhteydessä muistellaan,
uskotaan edistävän maito-onnea ja karjan hedelmällisyyttä. Ionov
huomauttaa, että jakutit ovat taipuvaisia pitämään puitakin maanhaltian
(doidu itshtshitä) tuotteina, vaikka he puhuvat myös erikoisesta
ot-mas itshtshitä ('ruohon-puun haltia') nimisestä jumaluudesta.
Miten läheisessä suhteessa nämä ovat toisiinsa, käy ilmi
kansanrunoudesta, jossa ot-mas itshtshitä ja sir-doidu esiintyvät
rukouksissa ikäänkuin toistensa kertoniminä. Priklonskij sanoo, että
maan haltiatar, an doiu itshtshitä an darkhan khotun, asuu parhaissa
puissa ja antaa kasveille vihreyden. Kun maanviljelys täällä on
verraten nuori elinkeino, on ymmärrettävää, ettei doidu itshtshitä
eikä ot-mas itshtshitä ole olleet varsinaisia maanviljelyksen
jumalia, joille peltomiehet olisivat toimittaneet uhreja.Baiaganskin piirin burjatit sitä vastoin toimittavat syksyllä peltotöiden päätyttyä teurasuhrin maanpiirin haltialle (daida dälkhä ezhin), jota rukoussanoissa nimitetään nimellä daban sagan nojon ja jota burjatit kuvittelevat harmaahapsiseksi ukoksi. Tällä kuuluu olevan valkohiuksinen vaimokin, däläntä sagan khotun. Kun tietomme näistä haltioista, joita on palvottu vain ahtaalla alueella, rajoittuvat perin vähiin, on vaikeata sanoa mitään varmaa niiden koto- tai vierasperäisyydestä. Yllämainittu uhri lienee tullut käytäntöön vasta sen jälkeen, kun maanviljelys on muodostunut täällä tärkeäksi elinkeinoksi.
Esimerkkejä maan elollistamisesta on jo verraten varhaiselta asteelta. Niinpä Keski-Aasian paimentolaiset ovat pelänneet rangaistusta, jos he jollakin tavalla ovat joutuneet loukkaamaan maata. Sojottien käsityksen mukaan on maan kaivaminen tai sen haavoittaminen terävillä aseilla suuri synti. On selvää, etteivät paimentolaiset tällaisten ennakkoluulojen vallitessa ole katsoneet suopein silmin maanviljelyksen esitaistelijoita. Altain metsästäjät ovat selittäneet, että ruohonkin kitkeminen maasta on yhtä sopimatonta kuin hiuksien ja karvojen repiminen ihmisen päästä tai parrasta.
Siirryttyään Venäjälle aivan toisenlaiseen kulttuuripiiriin ovat tshuvassit ja tatarit täällä omaksuneet maanviljelyksen pääelinkeinokseen, johon samalla liittyy määrätynlaisia menoja ja juhlia. Samoinkuin Volgan suomensukuiset kansat ovat tshuvassitkin uhranneet "maa-emolle" mustia, mullanvärisiä teuraita. Tshuvassien muista menoista mainittakoon ns. "maan varastaminen", jonka tarkoituksena on hankkia kasvuvoimaista maata sellaisesta vainiosta, missä vilja on hyvin menestynyt. Tällöin valitaan maa-emolle elävä "sulho", joka aivan kuin kosintamatkalle varustautuen lähtee etsimään itselleen morsianta. Sanotaan, että puheenaolevan sulhasen tulee olla nuori ja vankka henkilö, sillä naimisiin joutuminen maaemon kanssa on niin rasittavaa, että sulho kestävyydestään huolimatta vain harvoin voi saavuttaa korkean iän. Vaikka häämatkalle lähdetään kulkusten helistessä sekä laulun ja soiton kaikuessa, hiljenee kaikki, niin pian kun hääsaatto yön tullen lähestyy paikkaa, mistä "morsian" on noudettava ja missä maa-emon "sulho" nostetaan hääjonon ensimmäisistä vankkureista maahan. Seurueen vanhin esiintyy tällöin puhemiehenä ja lausuu peltoon kohdistetuin katsein: "Rikas ja kallis morsian, olemme saapuneet luoksesi kauniin ja nuoren sulhasen kera. Me tiedämme, ettei sinun rikkaudellasi ole mitään määrää, mutta arvaamaton on myös sulhasemme palava rakkaus sinua kohtaan." Kun "sulho" sillä välin on kumartunut maahan, puhemies jatkaa: "Niinpä sinäkin kallis morsian, rakasta sulhastamme, äläkä kieltäydy noudattamasta pyyntöämme. Ota mukaasi kaikki omaisuutesi pelloilta ja niityiltä, metsistä ja joista!" Kun "sulhanen" on jälleen syvään kumartanut, kannetaan lapioilla multaa kaikkiin vankkureihin ja sulho nostetaan ensimmäisiin ajopeleihin. Kotimatkalla alkaa jälleen laulu ja soitto, joita vielä käsien taputukset ja riemuhuudot säestävät, kunnes saavutaan asianomaisen vainion ääreen. Täällä "sulho" asettuu lapio kädessä ensiksi oman, sitten muidenkin vankkurien luo ja lausuu tervetuliaiset "morsiamelleen" sanoen: "Ole tervetullut, kallis morsiameni, minä rakastan sinua enemmän kuin kultaa, jopa henkeänikin. Rakkauteni vuoksi levitä omaisuutesi pelloillemme ja niityillemme, metsiimme ja jokiimme!" Sen sanottuaan hän ottaa lapiolla kaikista ajopeleistä multaa, jota muutkin kantavat kukin peltosaralleen.
Muistomerkkejä samantapaisista maa-emon ilahuttamiseksi ja suosittelemiseksi vietetyistä häistä, jotka ovat vieraita Altain suvun metsästäjä- ja paimentolaiskulttuurille, tapaamme eräiltä muiltakin Itä-Euroopan maata viljeleviltä kansoilta.
SIELU-USKO.
Elämänilmiötä sekä ihmisessä että eläimessä eli yleensä kaikessa, mikä hengittää, ovat Altain suvun kansat sanoneet hengeksi (Alt. tat. ja jak. tyn; mong., burj. ja kalm. amin). Kuoleman hetkellä "henki" poistuu ruumiista suun ja sieraimien kautta haihtuen jäljettömiin kuin höyry. Pallas sanoo mongolien uskovan, että "henki" (amin) sisältyy koko ruumiiseen ja että se häviää elimistön mukana. Altain tatarit väittävät, että hengen lähtiessä voi kuulla, mitenkä kuolevassa jotakin ikäänkuin repeytyy. Kun hengen lähtöä aina seuraa kuolema, on ymmärrettävää, että "henki" saattaa merkitä myös elämää ja elinvoimaa. Voidaanpa "eläväksi" (Alt. tat. tyndu 'hengellä varustettu') sanoa asettakin, joka on terävä, puhumattakaan kasvavasta puusta tai tuoreesta ruohosta.
Tällä "hengellä", joka kuolemassa poistuu, eivät Altain suvun kansat ole alunperin tarkoittaneet mitään itsenäistä olentoa, emmekä sitä siis tässä mielessä voi "sieluksi" nimittää. Vasta vieraan kulttuurin kosketukset ovat muutamin paikoin olleet omiansa antamaan "henki" sanalle tällaisenkin merkityksen. Niinpä teleutit tarkoittaessaan ihmissielun tulevaa kohtaloa sanovat: "Etkö ajattele 'henkeäsi' (tyn), sitä, että 'henkesi' (tyn) joutuu kärsimään?" Tätä sanaa teleutit käyttävät nykyisin myös puhuessaan shamanin sielueläimestä (tyn-bura), johon palaamme shamaneja koskevassa luvussa.
On selvää, että käsitys "hengen lähdöstä" johtuu kuoleman hetken tarjoamista kokemuksista, jota vastoin varsinainen sielu-usko näyttää perustuvan muihinkin havaintoihin. Yleisen käsityksen mukaan on ihmisen "sielu" useimmiten jo ennen hengen lähtöä jättänyt asuntonsa. Ihmisen terveenäkin ollessa se saattaa, tuottamatta ruumiille minkäänmoista vahinkoa, poistua siitä ja lähteä merkillisille vaellusretkilleen. Tämä "sielun" vapaaehtoinen vaellus tapahtuu unen aikana, jolloin "sielu" saattaa nähdä ja kuulla sellaistakin, jota asianomainen ihminen ei ole nähnyt ruumiillisilla silmillään tai kuullut ruumiillisilla korvillaan. Mitä "sielu" vaelluksensa kestäessä on kokenut, sen se muistaa, ja juuri sen vuoksi asianomainen ihminen, kuten mm. burjatit selittävät, voi herättyään kertoa muille unensa.
Tämä unen tai unenkaltaisen tilan aikana irtautunut "sielu" edustaa tällöin ihmisen tajuavaa minää ja on tajuttomaksi jääneen ruumiin ulkopuolellakin itsenäinen tietävä, tahtova ja tunteva olento. Sen vuoksi tällaista "sielua" tarkoittava sana saattaa merkitä myös tajuntaa. Jollei "sielu" ruumiin ulkopuolella ollessaan joudu harhaan tai sitä uhkaaville vaaroille alttiiksi, palaa se ennemmin tai myöhemmin takaisin asuntoonsa.
Paitsi unen aikana uskotaan "sielun" liikkuvan ruumiin ulkopuolella myös sairauden vallitessa. Kun sairaan kasvot kalpenevat, – kuollutkin on kalmankalpea, – syntyy käsitys, että tuon entisen "muodon" eli "hahmon" menettäminen on läheisessä suhteessa sairauteen ja kuolemaan. Vieläpä uskotaan, ettei se ole ainoastaan sairauden merkki, vaan sen syy. Mikä todella on syy, mikä seuraus, sitä eivät ihmiset alunperin ole aina voineet ratkaista. Hahmonsa eli kuvansa ihminen näkee myös ruumiista irrallisena olentona esim. veden kalvossa. Muiden hahmoja hän sitäpaitsi näkee unissa ja näyissä. Näitä eri havaintojaan yhdistämällä hän on joutunut kuvittelemaan, että "hahmo" on ihmisen olemuksen erikoinen osa, joka ruumiista irtautumalla tuottaa sairautta, vieläpä kuolemankin ja joka ruumiin ulkopuolella elää itsenäistä elämää. Tällöin ei tämä vaeltava "sielu" kuitenkaan edusta ihmisen varsinaista "minää", kuten unen aikana liikkuva "sielu", sairashan voi olla täydessä tajussaan. "Sielun" menettäminen ei siis aina merkitse tajunnan menettämistä. Milloin sairaan "minä" ei ole tietoinen siitä. mitä hänen hahmosielunsa ruumiin ulkopuolella kokee, joutuvat ihminen ja hänen "sielunsa" näin ollen edustamaan kahta "minää" eläen kumpikin toisistaan erillään itsenäistä elämää.
Lukuisia tätä osoittavia esimerkkejä tarjoavat Altain suvun kansat. Lienee kuitenkin syytä huomauttaa, ettemme niiden emmekä muidenkaan luonnonkansojen keskuudesta tapaa mitään selväpiirteistä, meistä ristiriidatonta sieluoppia; niiden sielu-usko, kuten uskomukset yleensä, on ainoastaan erilaisten mielleyhtymien aikaansaannos. Eihän varhaiskantainen ajattelu, johon kansojen uskomukset perustuvat, ole tietenkään mitään koulutettua ajattelua. Erehdymme myös, jos Tylorin tavalla sisällytämme omat opitut käsityksemme luonnonkansojen sielu-uskoon. Samalla kun meidän on syvennyttävä vain niiden omiin mielleyhdistelmiin, on meidän, mikäli mahdollista, pyrittävä perehtymään myös niihin havaintoihin tai herätteihin, jotka ovat olleet tämänlaatuisen ajattelun pohjana.
Miten tärkeätä osaa "hahmo" näyttelee ihmisen olemuksessa, osoittaa jo sekin, että Altain suvun kansat puhuessaan ihmisen irtonaissielusta yleensä käyttävät sanoja, jotka alunperin ovat merkinneet juuri hahmoa, muotoa, kuvahaista, varjoa ja kuvaa. Samalla on uskottu, että kaikki hahmon eri ilmenemismuodot ovat jossakin salaperäisessä suhteessa asianomaiseen ihmiseen. Turuhanskin piirin tungusit huomauttivat minulle, ettei ole hyvä tarkata kuvahaistaan vedessä, sillä seuraamuksena siitä saattaa tulla sairaus. Volgan tatarien tavalla tsheremissityttö katsellessaan kuvaansa peilissä suutelee peiliä ja sanoo: "Älä ota hahmoani!" Sana tys, jota hän tällöin hahmostaan käyttää, merkitsee tatarinkielessä 'ulkomuotoa, näköä' (Abakanin tat. myös haltiankuvaa ja haltiaa). Vertailun vuoksi mainittakoon, että tyyneen veteen katsomista ovat karjalaisetkin ja vatjalaiset pelänneet uskoen, että veden kalvo saattaa riistää katsojan kaaveen eli hahmon, josta seurauksena on kasvojen kalpeneminen ja sairaus.
Yhtä arkaluontoinen suhde vallitsee ihmisen ja hänen varjonsa välillä. Jakutit selittävät, että varjon menettäminen merkitsee ihmiselle onnettomuutta. Toisin paikoin he uskovat, että ihmisellä on kolme varjoa; jos hän yhden tai kaksi niistä kadottaa, hän sairastuu, mutta menettäessään kolmannenkin hän on kuoleman oma. Käsitys kolmesta varjosta lienee kuitenkin myöhempää perua. Vainajilla, jotka itse ovat varjo-olentoja, ei yleisen käsityksen mukaan ole varjoa. Kun varjolla on näin tärkeä merkitys, on selvää, että siihen on varovaisesti suhtauduttava. Sen vuoksi jakutit kieltävät lapsiaan leikkimästä varjonsa kera. Tungusit huomauttivat minulle, ettei toisen varjon yli sovi edes astua. Lisäksi he selittivät, että varjo on niin valonarka olento, että se pyrkii valoa piiloon asettuen aina sille puolelle, jonne päivä ei paista.
Kuten mainittu, saattaa hahmosielua merkitsevä sana merkitä myös kuvaa, jota sanaa voidaan käyttää haltiastakin puhumattakaan haltiankuvasta. Kuvan ja kuvatun läheistä suhdetta osoittaa usko, että kuvan osaksi tullut kohtelu ulottaa vaikutuksensa myös kuvattuun. Tähän mielleyhdistelmään perustuu ns. rikontakuvien käyttö. Kun rosvo ryöstää ja teurastaa kotieläimen, tekee jakutti ihmisenmuotoisen puukuvan, käristää sitä polttamalla surmatun teuraan jätteitä sekä samalla kysyy kuvalta, kuka on ryöstänyt ja teurastanut hänen elukkansa. Sitten hän luettelee joukon varkaaksi epäilemiensä henkilöiden nimiä. Sanotaan, että kun hän tällöin sattuu mainitsemaan asianomaisen nimen, niin kuva nyökkää päätään. Tämän jälkeen hän alkaa hakata ja pistellä kuvaa. Jakutit uskovat, että varas, kuvaa kuritettaessa, tuntee vastaavissa ruumiin jäsenissä kipua ja tuskaa. Voipa tällainen kidutus aiheuttaa kuolemankin.
Burjateilla on ollut tapana halutessaan tuottaa onnettomuutta, etenkin sairautta, jollekin henkilölle piirtää värikuva kangastilkulle, niin että kuvan pääpuoli tulee alaspäin. Tällainen kuva, jonka nimi on zja, kätketään jonnekin asianomaisen henkilön asuntoon. Joskus piirretään useampiakin kuvia, jos useampia perheen jäseniä tahdotaan vahingoittaa. Lisäksi uskotaan, että jurtassa, mihin zja on piilotettu, on jollakin tavalla rauhatonta, toisinaan kuuluu ryskettä, toisinaan itkua. Kun asianomaiset aavistavat, mistä perhettä kohdanneet vastoinkäymiset aiheutuvat, kutsuvat he tietäjän etsimään mainittua kuvaa ja poistamaan sen. Jollei kuvaa, sitä etsittäessä, pian löydetä, voi zja muuttaa toiseen paikkaan. Jotkut ovat nähneet, miten zja kulkiessaan on välkkynyt kuin lentävän tähden valojuova. Vielä kerrotaan, että zja voidaan polttamalla palauttaa takaisin sille noidalle, joka sen on tehnyt. Kun zja tällöin vielä noidankin luona tuottaa rauhattomuutta, tekee tämä kuvan uudelleen ja asettaa sen jonkun toisen henkilön asuntoon. Jos zja on ollut niin kauan kätkettynä, että kuvan väri on haihtunut, saattaa sen löytää vain se, joka kuvan on valmistanut. Tällaisen vanhan ja kuluneen kuvan henkeä nimitetään nimellä albin-zja. Zja saattaa näyttäytyä myös mm. kuolleen akan ruumiina.
Samoinkuin ihmisellä on eläimilläkin Siperian kansain käsityksen mukaan hahmosielu, jonka henget voivat riistää niiden ruumiista eläinten vielä eläessä. Taatakseen itselleen metsästysonnea tungusien sanotaan veistävän pyyntiretkelle lähtiessään metsäeläinten kuvia, joita he kuljettavat mukanaan pyyntipaikalle. Samoin on Jenisein rannoilla nähty suuret määrät kalankuvia, joita sikäläiset asukkaat ovat hyvän saaliin vuoksi veistäneet puusta kevätkalastuksen alkaessa. Ostjakkien ja vogulien vastaavasta tavasta puhuessaan Karjalainen olettaa, että kysymys olisi uhrista, toisin sanoen, että kuvat olisivat "lyylittelytarkoitukseen tehtyjä." Kun Pohjois-Siperian kansat eivät kuitenkaan käytä tämäntapaisia sijaisuhreja, on todennäköisempää, että tekemällä eläimistä kuvia on pyritty jo ennakolta anastamaan niiden hahmot, jotta eläimet helpommin antautuisivat pyytäjille. Tällaiseen tapaan sisältyvän uskomuksen sukulainen on jukagirien käsitys, että ennenkuin metsämies voi surmata hirven tai peuran, tulee jonkun hänen manalle menneistä omaisistaan sitä ennen anastaa asianomaisen eläimen "varjo", muuten ei pyytäjä saavuta saalistaan. Samanlainen usko on ollut jurakeilla. Kertoessaan erään pyhän paikan haltiasta Lehtisalo mainitsee, että tämän haltian luo, joka on mm. "eläinten elämän valtias", noita menee, ennenkuin riistanpyynti alkaa, ja että niin monta hahmosielua kuin noita tuo mukanaan, niin monta saalista saavat pyyntimiehet.
Mutta hahnosielua ei ole ainoastaan elävillä olennoilla, vaan myös luonnonesineillä, vieläpä ihmiskädenkin valmistamilla tarve- ja työkaluilla. Burjattilaiset kansanelämän kuvaajat ovat jo 80-luvulla kiinnittäessään huomiota siihen, että kuolleen mukana annettavat esineet ovat särjettävät, huomauttaneet, että vainajat tällöin voivat tuonpuoleisessa maailmassa käyttää hyväkseen niiden "varjoja", samoinkuin ne käyttävät palvelukseensa haudoilla tapettujen teuraiden "varjoja".
Kun ihmisen hahmosielu samalla on hänen kuvansa, on ymmärrettävää, että kasvoilla tällöin on tärkeämpi merkitys kuin muilla ruumiinosilla. Kasvoistaanhan ihminen on helpoimmin tunnettavissa. Sen vuoksi tatarinoidat tahtoessaan henkiä pettää panevat naamion kasvoilleen. Myös henkien kuviksi riittävät usein vain näiden kasvot. Juuri kasvoissa uskovatkin eräät Siperian kansat hahmosielun asuvan. Niinpä Seroshevskij kertoo, mitenkä muudan noita, kun joku henkilö loitsimismenojen aikana kovasti säikähtäessään kadotti hahmosielunsa, heti tämän huomattuaan jätti rumpunsa, syöksyi penkin alle ja hetken sieltä etsittyään palasi kourassaan jotakin, jonka hän heitti asianomaisen henkilön kasvoille. Samalla hän selitti löytäneensä tämän "sielun", joka jo oli pakenemalsillaan, mutta jonka hän tarkkanäköisenä ymmärsi ajoissa palauttaa.
Paitsi kasvoja ja yleensä päätä, jossa jakuttien käsityksen mukaan asuu ihmisen sür (Alt. tat. sür 'hahmo, muoto, kuva') ja jonka merkitystä osoittaa lisäksi päännahkan ja kallon säilyttäminen, kuvitellaan toisin paikoin selkääkin hahmosielun olinpaikaksi. Näin käsittävät asian mm. eräät Altain tatariheimot. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että selässä tuntuvaa väristystä pidetään hahmosielun sekä poistumisen että palaamisen merkkinä. Priklonskij kertoo jakuteilla olevan tapana parantaa tauti, jonka uskotaan aiheutuvan siitä, että jokin pahanluontoinen henki on mennyt sairaaseen, siten, että tietäjä vie sairaan tuvan nurkkaan, katsoo tätä tuikeasti silmiin ja samalla äkisti kirkaisee. Jos sairaan tällöin valtaa väristys, on se paranemisen merkki, mainitun hengen kun tällöin uskotaan sairaasta poistuneen. Burjattinoita taas selittää, että väristyskohtaus sairaan kadonnutta hahmosielua etsittäessä, on todistus sielun asettumisesta paikoilleen. Jokainen joka on nähnyt siperialaisen shamanin toimivan tietää, miten tärkeitä tällekin ovat väristykset, joita hän pyrkii aikaansaamaan keinotekoisesti ja joiden tarkoituksena lienee noidan "sielun" vapauttaminen ruumiin kahleista. Milloin uhritoimituksissa on tapana karkoittaa sielu eläimestä jo ennen teurastusta, on tällöinkin "sielun" poistumisen varmimpana merkkinä juuri väristys. Teuraan värisyttämiseksi ovat antiikin kansat, Volgan suomensukuiset ja turkinsukuisista ainakin tshuvassit ja uigurit kaataneet kylmää vettä uhrieläimen selkään. Kun uhriteuras tällöin värisee, huudahtavat tsheremissit: "Se antoi sielunsa (_tys)!"
Mongolien keskuudessa tavataan sellainenkin kuvittelu, että hahmosielu (sünesun) liikkuu ruumissa ollen milloin missäkin ruumiinosassa. Jos jäsen, missä sielu sattumalta oleksii, sillä hetkellä haavoittuu tai katkeaa, on ihminen kuoleman oma, vaikka isku sattuisi vain isoon varpaaseen. Tämä käsitys, jonka mm. tsheremissit tuntevat, perustunee joihinkin kokemuksiin, joita on tehty, milloin kuolema on aiheutunut tapaturmaisesti tai toisen käden kautta.
Mutta muullakin tavalla voi hahmosielu ruumiissa ollessaan joutua kärsimään. Niinpä jakutit ja burjatit kuvittelevat, että jokin pahanilkinen henki saattaa hiipiä ihmisen ruumiiseen ja siellä nakertaa tämän "sielua". Tungusit uskovat, että sairaaseen on toisinaan mennyt toukka (kulikan), jonka vain shamani voi poistaa ja jota hän joskus näyttelee läsnäoleville. Tällaiset kuvittelut johtunevat siitä, että sairas saattaa tuntea ikäänkuin jokin olento kaluaisi hänen sisuksiaan.
Käsitys, että hahmosielu on ruumiin sisässä ja että se lähtee vaellusretkilleen suun tai sieraimien kautta palaten samaa tietä takaisin asuntoonsa, kuvastuu lisäksi unia koskevista uskomuksista ja kertomuksista. Pripuzov sanoo jakuttien uskovan, että kun ihminen vaipuu uneen tai horrostilaan, "sielu" sekä jättää ruumiin että palaa siihen suuaukon kautta. Tshuvassit selittävät, että kun ihminen nukkuu suu auki. on se merkkinä siitä, että hänen sielunsa on vaeltamassa. Kun sielu on palannut asuntoonsa, sulkeutuu suu. Taruissa tämä "sielu" esiintyy tällöin tavallisesti pienen aran eläimen muodossa. Kuvaava on tässä suhteessa seuraava tshuvassien keskuudessa muistiinpantu taru:
Kaksi veljestä oli karjaa kaitsemassa. Toisen nukahtaessa toinen huomasi, mitenkä muudan vaaleahko eläin juoksi ulos tämän avoimesta suusta. Tällöin näkijä peitti veljensä suun tammisella piiskanvarrella. Eläin parka hätääntyi ja alkoi juosta sinne tänne etsien turhaan aukkoa. Vasta kun este oli poistettu, se katosi nukkuvan suuhun. Samalla nukkunut heräsi ja kertoi unessa kärsineensä. Hän oli ollut kulkevinaan metsässä, missä muudan suuri tamminen puu oli sulkenut hänen tiensä, niin että hänen oli ollut vaikeata päästä eteenpäin.
Tässä tarussa tuo vaaleahko eläin edustaa siis ruumiin ulkopuolella juostessaan nukkuvan minää. Samoin on sielueläimen laita seuraavassa burjattilaisessa tarussa:
Kaksi burjattia asui samassa jurtassa. Toisen nukahtaessa päivällä toinen näki, miten nukkuvan toverin nenästä tuli mehiläinen, joka lenneltyään jonkin aikaa majassa poistui pihalle. Tämän huomattuaan toveri päätti seurata sitä nähdäkseen, minne se vaeltaa. Vähän aikaa mehiläinen lenteli jurtan ympärillä, kunnes se etääntyi yhä enemmän ja vihdoin katosi erääseen rotkoon. Täältä se kuitenkin pian palasi, lensi takaisin jurttaan, istuutui vesisangon reunalle ja putosi veteen. Vaivoin pälkähästä päästyään se lähestyi nukkuvaa ja hiipi tämän nenään. Herättyään nukkunut kertoi nähneensä unta. Hän oli kulkenut jossakin, missä hän eräässä rotkossa oli nähnyt paljon hopearahaa. Sieltä hän oli saapunut meren rannalle, pudonnut jyrkänteeltä veteen ja vaivoin pelastunut, kun heräsi. Kuultuaan unen toveri hiipi tuohon rotkoon, jossa nukkuneen "sielu" hänen näkemänsä mukaan oli kulkenut ja löysi sieltä paljon hopearahaa.
Viimeksimainittu taru on kuitenkin ollut tunnettu muuallakin kuin Keski-Aasiassa. Jotenkin samanlaisena sen kertovat mm. votjakit, mehiläisen sijalla on vaan perhonen, sekä virolaiset (kärpänen) ja lappalaiset (ampiainen). Yhteinen piirre näissä taruissa on raha-aarteen löytäminen.
Läheisessä suhteessa ylläesitettyyn taruun on ilmeisesti myös seuraava derbytti-mongolien kertomus: Kaksi ihmistä nukkui yhdessä, herättyään toinen huomasi, että toverin "sielu" tuli tämän suusta pienen punaisen hämähäkin hahmossa. Kun eläin oli ennättänyt ryömiä ruohikkoon, heitti valveilla oleva toveri hiekkaa sen päälle ja samalla siveli sylkeä nukkuvan huulille. Säikähtänyt hämähäkki alkoi rientää suuhun, josta se oli tullut, mutta tarttui sylkeen ja vasta ankarien ponnistusten jälkeen siitä vapauduttuaan sen onnistui päästä nukkuvan nenään. Silloin henkilö, joka oli seurannut sielueläimen vaellusta, herätti toverinsa ja kysyi tältä, mitä hän uneksi. Tämä kertoi vaeltaneensa suuressa metsässä, missä näki kulta- ja hopeamöhkäleitä, mutta kun muudan metsästäjä ahdisti häntä, oli hänen paettava, putosipa vielä mereenkin ja oli hukkumaisillaan.
Kun tässä tarussa ruohikko on sielun silmissä metsä, hiekkajyväset kulta- ja hopeamöhkäleitä ja sylki meri, huomaamme, että vaeltavan sielun maailmassa kaikki pienikin näyttää suurelta. Samalla se osoittaa, että sieluolentoa on kuviteltu perin pieneksi. Kiintoisa on myös käsitys, että unen aikana vaeltava "sielu" poistuu ruumiista samaa tietä kuin "henki" kuoleman hetkellä. Kuitenkaan ei ole tietoa siitä, että jälkimmäinenkin poistuessaan pukeutuisi jonkin eläimen hahmoon. Kun nämä tarut ovat kansainvälisiä, on tietenkin kyseenalaista, edustaako niissä ilmenevä sielu-usko juuri turkinsukuisten kansain omaperäisiä kuvitelmia. Kuitenkin on olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, että hahmosielun täälläkin on uskottu näyttäytyvän mm. eläinten muodossa.
Paitsi vapaaehtoisesti unen aikana "sielu" voi poistua asunnostaan myös väkivaltaisesti. Yleisimmin tämä tapahtuu ihmisen säikähtäessä, jota keinoa henkien uskotaan käyttävän saadakseen sieluparan haltuunsa. Saattaapa ihminen muutenkin säikähtää, esim. maahan langetessaan, veteen pudotessaan tai petoeläimen kohdatessaan. Mutta missä ja milloin ihmisen valtaakin säikähdys, voi siitä hänelle koitua vakavia seuraamuksia, sielu kun tällöin saattaa irtautua ruumiista. Altain tatarit nimittävät "sielua", joka tällöin poistuu, nimellä kut. Tämä sana, joka on jakutissakin, on monimerkityksellinen. Altailaisten kielessä se saattaa merkitä mm. hyvännäköisyyttä, onnea, elinvoimaa ja hedelmällisyyttä. Samoinkuin ihminen voi maa, asuinpaikka ym. menettää sen. Todennäköisesti tämä sana on alunperin kuitenkin merkinnyt hahmoa ja hahmosielua. Kun kut poistuessaan kansanuskon mukaan vie mennessään myös kauneuden, elinvoiman, hedelmällisyyden ja menestyksen, on ymmärrettävää, että tämä sana, samoinkuin esim. tsheremissien ört, on saanut laajemmankin kuin hahmon merkityksen. Vaikka kut, kuten sanotaan, irtautuu ihmisestä, elää sen ulkopuolella ja palaa takaisin ruumiiseen, käyttävät altailaiset ruumiin ulkopuolella vaeltavasta "sielusta" kuitenkin tavallisesti jula (Abakanin tat. tshula), sür tai sünä nimitystä, jotka kaikki merkitsevät hahmoa. Burjatit, mongolit ja kalmukit nimittävät ihmisen irtonaissielua nimellä sünesun ja goldit örgöni. Kaikilla näillä nimityksillä tarkoitetaan olentoa, jolla on asianomaisen ihmisen piirteet, mutta usein aivan pikkuruinen koko. Kuten mainittu, saattaa se kuitenkin näyttäytyä muussakin muodossa.
Vaikka ihmisen hahmosielu onkin, kuten sitä merkitsevät sanatkin osoittavat, jonkinlainen varjomainen olento, kuvitellaan sitä kuitenkin jossain määrin aineelliseksi. Miten ohutta ja kevyttä tämä aine on, osoittaa burjattien käsitys, että kun sünesun istuu ihmisten seurassa, eivät nämä sitä näe, tai että kun se astuu lieden tuhkaan, ei se jätä jälkiä, tahi että kun se kulkee kedoilla ja metsissä, ei se tallaa ruohoa, eivätkä kuivat lehdet kahise sen jalkojen alla. Kuitenkin on olemassa toisenlaisiakin käsityksiä: hahmosielun saattaa toisinaan nähdä, sen askelten ääniä ja koputusta voidaan kuulla, ja sen jättämiä jälkiä voi tarkkanäköinen seurata. Burjatit selittävät, että jos ruumiista poistunut "sielu" juoksee lammasten jäljillä, on sitä etsimään lähteneen noidan vaikea sitä löytää, kun "sielun" ja lammasten jäljet helposti sekaantuvat toisiinsa. Onpa sellainenkin usko olemassa, että ruumiinsa jättänyt "sielu" ensi aikoina käyttäytyy kömpelömmin, mutta myöhemmin oppii esiintymään aivan äänettömästi ja jälkiä jättämättä.
Aineellisena olentona "sielu" voi myös vilustua, polttaa itsensä tulessa, nähdä nälkää, loukkaantua sekä tuntea tuskaa ja kipua. Kun "sielua" vaaniskelevat henget ahdistavat sitä tahi vangitsevat sen joko sulkemalla säkkiin tai panemalla kahleet sen "kaulaan, käsiin ja jalkoihin", niin sielu parka "itkee ja valittaa".
Suurin vaara uhkaa "sielua" tietenkin silloin, kun se ruumiin ulkopuolella harhaillessaan eksyy henkien liikkumapaikoille, missä nämä heti ryhtyvät sitä pyydystämään. Älykkään "sielun" uskotaan kuitenkin voivan suojella itseään esim. huutamalla kuolleita omaisia avukseen tai pyrkimällä hyvien haltioiden turviin. Vaaran lähetessä se saattaa myös, jos se ymmärtää olla varuillaan ja jos se on nopealiikkeinen, piiloutua jonnekin, kuten tuuheisiin puihin tai eläinten karvoihin. Kun hahmosielulla uskotaan olevan asianomaisen ihmisen ominaisuudet ja taipumukset, on älykkään ihmisen "sielulla" suuremmat mahdollisuudet selviytyä pulmallisista tilanteista kuin tyhmän. Jos henkien onnistuu ajaa "sielua" takaa ja karkoittaa se kauas kotipaikaltaan, voi käydä niinkin, että "sielu" parka tuntemattomilla seuduilla eksyy joko suuriin metsiin tai aavoille aroille, mistä sen on mahdoton löytää kotiin. Varomaton "sielu" voi myös pudota veteen ja hukkua sinne. Niin kauan kun "sielu" pysyttelee kotoisen jurtan suojissa, voi se säilyttää vapautensa; sen paras turvapaikka tällöin on lieden ääri, sillä yleisen käsityksen mukaan tulenhaltia karkoittaa kaikki pahat olennot säkenillään. Mutta jo jurtan ulkopuolella voivat vihamieliset henget sitä vaania. Burjatit kertovat, että kun keskiyöllä pistäytyy pihamaalla, saattaa naapurijurttien lähettyviltä toisinaan kuulla hiljaista melua, itkua ja voihkintaa, mikä vähitellen ikäänkuin etenevien askelten kera häipyy kuulumattomiin. Tällöin tavallisesti saadaan pian tietää, että naapurissa joku henkilö on sairastunut. Juuri tällaiseen sielu-uskoon perustuu siperialainen shamanismi, shamanin tärkein tehtävä on näet kadonneen "sielun" etsiminen ja sen palauttaminen asianomaisen ihmisen ruumiiseen. Ilman tätä sielu-uskoa ei siperialaista shamanismia olisi olemassa.
Milloin ihminen ja hänen vaeltava hahmosielunsa edustavat eri minää, ei asianomainen henkilö tavallisesti heti huomaa, että hän on "sielua" vailla. Pikemmin voivat toiset sen todeta asianomaisen kalpeaksi käyneen ulkomuodon perusteella. Vasta vähitellen ruumiin riutuessa ja voimien vähetessä tuntiessaan väsymystä, haluttomuutta, jopa ahdistustakin ja kipua, alkaa sairaalle selvitä, että hän on menettänyt "sielunsa". Mitä kauemmin "sielu" viipyy ruumiin ulkopuolella, sitä kurjemmaksi käy sairaan tila. Jollei "sielu" ollenkaan palaa, ei paranemisesta ole toiveita. Burjatit selittävät, että sairas voi elää ilman "sielua" enintään yhdeksän vuotta. Altain tatarit taas uskovat, että jollei "sielu" (sür) tule takaisin, ennenkuin sen poistumisesta on kulunut seitsemän tai kymmenen vuotta, on sairas ehdottomasti kuoleman oma.
Mutta "sielun" palatessakin ihmisen hyvinvointi riippuu siitä, missä kunnossa "sielu" saapuu vaellusretkiltään. Tungusit selittävät, että jos metsässä asuvat henget ovat ahdistaneet unessa vaeltavaa "sielua" uuvuksiin asti, ei asianomainen henkilö voi herättyään nousta virkeänä leposijaltaan. Yleensä uskotaan, että ruumis ja siitä irtautunut hahmosielu ovat niin läheisessä suhteessa toisiinsa, että kaikki, mitä "sielu" joutuu kärsimään, tulee ruumiinkin osaksi. Turuhanskin piirissä kuulin kerrottavan, että jos sairasta tungusia vaivaa hengenahdistus, hän uskoo tämän johtuvan siitä, että jokin paha olento kuristaa hänen "sieluaan" kurkusta. Myös Jenisei-ostjakit kuvittelevat, että ihmisen pahoinvointi voi johtua tämän hahmosielun sairaudesta. Niin esim., jos "sielu" (ulvei) taittaa jalkansa, asianomainen ontuu, jos se joutuu harhailemaan kylmässä seudussa, on itse ihminenkin viluissaan, ja jos joku pahoinpitelee "sielua", tuntee ihminenkin ruumiissaan vastaavat kivut.
Samoin kuvittelevat goldit. Jos hahmosielu (örgöni) sairastaa, sairastaa sen omistaja vastaavalla tavalla. Jos esim. "sielun" käsi vahingoittuu, ei ihminenkään voi käyttää kättänsä. Jos jokin paha henki puhkaisee "sielulta" silmän, tulee ihmisestäkin silmäpuoli. Jos "sielu" saa surmansa, kuolee ihminenkin. Niin kauan taas kun "sielu" säilyy vahingoittumattomana, ei ihmiseltä voida henkeä riistää. Sairaan tilasta goldit myös päättelevät, millaisessa ahdingossa ruumiista irtautunut "sielu" kulloinkin on. Sairaan tuskat ja kivut riippuvat näet siitä, mitä tämän "sielu", esim. karhuhengen kiduttamana, joutuu kärsimään. Toisinaan henget sitovat "sielun" käsistä ja jaloista puuhun tai heittävän sen vuoronperään kylmään ja kuumaan veteen. "Sielun" jäsenten "sitomisella" on ilmeisesti ymmärretty sairaan liikuntakyvyn menettämistä, "kylmään ja kuumaan" veteen heittämisellä taas lienee tarkoitettu vuorottaisia kuumekohtauksia ja vilunväristyksiä.
Samanlaisia esimerkkejä on muistiinpantu Altain tatareilta. Teleutit väittävät, että pahat henget tarttuvat "sieluun" (jula) tätä pyydystäessään toisinaan niin kovakouraisesti, että "sielu" parka vahingoittuu, mitkä vauriot näyttäytyvät asianomaisen henkilön ruumiissa. Näin selittivät asian tietäjät, kun erään sairaan pari kylkiluuta oli käyristynyt.
On ymmärrettävää, että tällaisen katsantokannan vallitessa myös ihmisen unenaikaiset eleet, voihkinat ja äännähtelyt kuvastavat tällöin vaeltavan "sielun" elämää ja oloa. Tätä hahmosielun salaperäistä suhdetta ruumiiseen osoittaa lisäksi mongolien käsitys, että ihmisen nukkuessa ruumis, josta "sielu" (sünesun) on poistunut, saattaa toisinaan nousta leposijaltaan ja lähteä seuraamaan hahmosielunsa jälkiä. Näin mongolit selittävät unessa kulkemista.
Unen aikana, jolloin "sielu" poistuu vapaaehtoisesti, se tavallisesti suoriutuu verraten helposti yöllisiltä vaelluksiltaan. Kuitenkin on varottava herättämästä nukkuvaa liian äkkinäisesti, sillä jos ihminen herää, ennenkuin hänen hahmosielunsa on ennättänyt palata, voi hän jäädä sitä vaille kaikkine siitä johtuvine seuraamuksineen. Omituinen ristiriita ilmenee tällöin siinä, että, vaikka unessa kulkeva sielu edustaa tajuavaa minää, tajunta palautuu, mutta "sielu" jää ruumiin ulkopuolelle kuten säikähtäessä. Tätä tapausta voidaankin verrata juuri säikähtämiseen, jolloin "sielun" uskotaan niin hämmentyvän, ettei se helposti löydä asuntoonsa.
Burjattien käsityksen mukaan säikähtäneen koditon "sielu" oleskelee tavallisesti jonkin aikaa siinä paikassa, missä se ruumiista irtautui. Jollei asianomainen henkilö aivan pian tule tilastaan tietoiseksi, on "sielun" löytäminen hankalampaa, sillä vähitellen se etääntyy ja vaeltaa yhä kauemmaksi. Samalla ihminen, joka alkuaikoina on tuntenut vain väsymystä ja voimattomuutta, alkaa päivä päivältä tuntea tilansa yhä vakavammaksi. Pikaisen parantumisen ehtona on, että sairas pyrkii palauttamaan mieleensä paikan, missä hän mahdollisesti on "sielunsa" menettänyt, toisin sanoen, missä hän on säikähtänyt. Kokeneen henkilön sanotaan itsekin voivan palauttaa "sielunsa" joko ainoastaan kutsumalla sitä tai menemällä säikähdyspaikalle puettuna siihen pukuun, mikä hänellä tuonoin oli yllään sekä juuri sinä vuorokauden hetkenä, jolloin "sielu" poistui. Lisäksi hänellä tulee olla mukanaan sellaisia ruokia, joista hän, so. hänen "sielunsa", pitää. Näin varustettuna hänen on huudettava "sieluaan" aterialle. Jos "sielu" tällöin vielä on onnettomuuspaikalla tai sen läheisyydessä, saapuu se kutsujan luo ja palaa tämän ruumiiseen. Todistuksena siitä on väristys, jonka sairas tällöin tuntee selässään. Oikea vuorokauden hetki on tarkoin muistettava, sillä juuri silloin on "sielu" varmimmin tavattavissa, ensi aikoina päivittäin, myöhemmin pitempien väliaikojen kuluttua, vihdoin ainoastaan kerran vuodessa. Kuitenkin jos "sielun" on pitänyt olla ruumiista erillään näin kauan, on sen löytäminen aivan sattuman varassa, "sielu" kun tuskin on voinut karttaa kaikkia niitä vaaroja, joiden alaiseksi se jo on ennättänyt joutua. Burjatit selittävät lisäksi, että vaikka "sielulle" ei sattuisikaan mitään onnettomuutta, niin se kuitenkin tuona pitkänä aikana voi vapaudessaan villiintyä, samalla kun sairaan ruumis riutuessaan käy sille niin vastenmieliseksi, ettei se enää siihen asetu huolimatta siitä, että shamani sen löytäisikin ja palauttaisi.
Irtautumiselle altis on etenkin lapsen "sielu", jonka uskotaan poistuvan vähimmästäkin säikähdyksestä. Sen vuoksi kun lapsi langetessaan tai pelästyessään alkaa itkeä, äiti juoksee heti sen luo ja kutsuu sen "sielua" mainitsemalla lapsen nimen. Lapsen "sielun" poistuminen onkin pikemmin todettavissa kuin täysi-ikäisen.
Teleuteista kerrotaan, että kun joku on jonkin aikaa sairastanut, tämä alkaa valittaa sanoen: "'Sielua' (jula) ei ole! Menen tietäjän luo, jotta hän palauttaisi 'sieluni'" Kun vaeltavan "sielun" voi ulkomuodosta tuntea, saattaa sairas myös naapuriltaan tiedustella: "Ehkäpä olet nähnyt minun 'sieluni' (sür)?" Joskus "sielu" kylässä harhaillessaan viheltää yöllä jonkun ikkunan alla. Silloin isäntä tämän kuultuaan jättää oven auki, astuu pihalle ja kalistellen rautaista kuppia houkuttelee "sielua" (jula) tupaan. "Sielun" uskotaan näet tulevan tätä ääntä kohti. Palatessaan tupaan isäntä kalistelee kuppia hetken aikaa vielä oven raossa. "Sielun" lähestyessä hän sitten sieppaa sen kuppiinsa, peittää nopeasti liinalla ja köyttää nyörillä. Täten "sielun" pyydystettyään hän asettaa kupin toistaiseksi uunin päälle tai muuhun sopivaan paikkaan. Seuraavana aamuna kutsutaan tietäjä tutkimaan, kenen tämä "sielu" on, sillä voi sattua, ettei asianomainen itse ole vielä tilastaan tietoinen. Sitten noita puhaltaa sen suljetun kouransa läpi "sielua" vaille jääneen henkilön oikeaan korvaan.
Teleutit uskovat, että vaeltava "sielu" saattaa joutua milloin hyvien milloin pahojen henkien haltuun. Sanotaan, että erikoisesti ylijumalan, ülgänin, tyttäret rientävät "sielua" suojelemaan. Jos jokin paha olento (körmös) taas on ryöstänyt "sielun", on sille toimitettava uhri, sillä muuten se ei luovu saaliistaan. Millaisen hengen valtaan "sielu" kulloinkin on joutunut, sen saa noita tietää "ovenhaltian" (äzhik-pi) välityksellä. Ovenhaltiasta, joka suojelee asuntoa pahoilta hengiltä, puhuvat myös Minusinskin tatarit.
Sairaan lapsen "sielua" palauttaessaan teleuttinoita lausuu: "Kotimaahasi, seitsemällekymmenelle vuorellesi, seitsemän kattopartesi alle, neljään nurkkaasi, jurttaasi, valkoisen tulen ääreen tule! Pahalle silmälle älä näyttäydy, pahantahtoista karta, sinua elättävän isäsi, sinua ruokkivan äitisi luo palaa takaisin!"
Alarskin piirin burjattien sielunetsintämenoissa käytetään kahta, valkoista ja puhdasta huopamattoa; toinen levitetään sairaan alle, toiselle asettuu shamani shamanoidessaan. Sitäpaitsi on jurtan lännenpuoleiseen osastoon pantava astia, jossa on maitoruokaa. Astian pohjalle pudotetaan hopearaha ja lisäksi siihen pannaan erikoinen nuoli. Nuolen varteen sidotaan pitkä punainen, vaskinapilla varustettu silkkinyöri, jonka toinen pää johdetaan ovesta pihalle ja kiinnitetään tänne pystytetyn nuoren koivun oksaan. Nyörin selitetään olevan palaavan "sielun" oppaana. Jurtan ovi on tällöin luonnollisesti auki. Koivun ääreen asettuu joku henkilö istumaan pitäen kiinni satuloidun hevosen suitsista. Burjatit uskovat, että hevosesta voidaan huomata, milloin "sielu" palaa, eläin kun tällöin alkaa väristä. Hevosesta "sielu" menee tuohon koivun juurella istuvaan henkilöön ja tästä taas nyöriä myöten sairaan ruumiiseen.
Yllämainitut metalliesineet, raha ja vaskinappi, tarkoittanevat asiaan kuulumattomien henkien karkoittamista, mutta vaikeampaa on ymmärtää, mitä tuo maitoastiaan asetettu nuoli merkitsee. Paitsi uhriesineenä nuoli esiintyy Siperiassa myös karkoitusvälineenä. Huomattava on, että burjatit panevat uhriastiaan nuolen tulellekin uhratessaan.
Jurtan pöydälle asetetaan vielä viinaa, tarasunia ja tupakkaa sekä erilaisia mieliruokia, makeisia, mesileipiä ja pähkinöitä, mitkä kaikki "puhdistetaan" palavan kanervan savulla. Jos sairas henkilö on vanha, kokoontuu tällöin jurttaan etupäässä vain vanhuksia, jos keski-ikäinen keski-ikäisiä, jos taas lapsi pääasiallisesti lapsia. Pienokaisen "sielun" houkuttimiksi pannaan makeisten lisäksi pöydälle leikkikaluja, ja äidin on tällöin istuttava sairaan lapsensa vieressä paljastetuin rinnoin. Kun sairaan isännän "sielu" on palautettava, kerätään kotiin myös kaikki kotieläimet, koiratkin.
Lisäksi sairas puetaan parhaisiin pukimiinsa, ja samoin tulee kaikkien läsnäolevien esiintyä puhtaina ja miellyttävässä asussa. Vieläpä asunto ja piha siistitään tätä toimitusta varten. Näiden valmistusten jälkeen shamani kääntyy hyvien jumalien, paikallisten haltiain ja sairaan esi-isien puoleen pyytäen näiden suosiollista avustusta, mutta ennenkaikkea hän pyytää asianomaista "sielua" palaamaan takaisin. Jos shamanin loitsiessa sairaan valtaa äkillinen kuume ja hän samalla puhkee hillittömään itkuun, on se merkkinä siitä, että "sielun" palauttaminen on onnistunut. Tällöin myös kaikki läsnäolevat vuodattavat kyyneleitä. Loitsiessaan shamani seisoo huopamatolla, pyörittää yllämainittua astiaa myötäpäivään ja kutsuu äänekkäästi sairaan "sielua". Samalla kaikki aukaisevat kauluksensa napit.
"Sielua" kutsuessaan ja houkutellessaan shamani lausuu:
Isäsi on A., äitisi B., oma nimesi on C. Missä sinä oleskelet, minne olet lähtenyt? Etäisestä seudusta saapuneen, sinuun yhtyneen elämäsi kumppanin olet jättänyt ikävään yksinäisyyteen. Istuen jurtassa surullisena ja tuijottaen kyynelten läpi seinään hän muistelee entistä onnellista elämää sinun seurassasi ja itkee ja valittaa nyt murheen masentamana. Hänen kohdustaan syntyneet armaat lapsesi kutsuvat sinua itkien ja parkuen: "Isä, missä sinä olet? Tule meidän luoksemme!" – Kuule heidän kutsuaan ja saavu tänne pian! – Oi, hurui! – Sinun vanhemmat ja nuoremmat veljesi, iäkkäät vanhempasi, kylänvanhimmat, ystäväsi ja ikätoverisi, kaikki ovat kokoontuneet tänne; kyyneliä vuodattaen he pyytävät ja rukoilevat, että palaisit heidän luokseen. Kuullessasi heidän kuin yhdestä suusta lähtevän kutsunsa ja pyyntönsä käänny kiireisesti takaisin sukulaistesi luo! – Oi, hurui! – Sinun lempihevosesi seisoo satuloituna ja odottaa sinua. Palaa hevosesi luo! Jos sinä sen jätät, silloin pahat ihmiset tulevat sillä ajamaan. Sääli hevostasi, tule pian takaisin! – Oi, hurui! – Kaikki sinun kauniit ja kalliit pukusi ilman vikoja ja puutteita, ilman likaa ja pölyä ovat esillä. Tule ja pue ne yllesi! – Oi, hurui! – Koko sinun taloutesi on täydessä järjestyksessä ja loistavassa kunnossa, tule! Sitä hallitessasi elät vielä monet vuodet onnellisena! – Oi, hurui! – Sinun rakas vaimosi ja armaat lapsesi tultuaan näin odottamatta orvoiksi huutavat sinua epätoivoisina itkien ja parkuen ja kutsuvat sinua: "Isä, missä sinä olet?" Kuule ja sääli heitä, palaa heidän luokseen!– Oi, hurui! – Monilukuinen hevoslaumasi kutsuu sinua äänekkäästi hirnuen ja samalla surullisena lausuu julki: "Missä sinä olet, meidän isäntämme? Palaa luoksemme!" – Oi, hurui! – Monilukuinen sarvikarjasi kutsuu sinua, isäntäänsä, ammuen ja mylvien. Kuule sen kaihomielistä kutsua ja palaa pian sen luo! – Oi, hurui! – Kasvattamasi koira pihalla haukkuen ja ulvoen kutsuu sinua, palaa sen luo! – Oi, hurui! – Liedelle virittämäsi tuli on palava sammumatta kymmenentuhatta vuotta. Siunattuna syntynyt ruumiisi tulee voimaan hyvin ja onnellisesti yhdeksänkymmentä vuotta. – Oi, hurui! – Niin suunnatonta rikkauttasi ja onnellista elämääsi älä turhaan heitä, palaa kiireesti ja käytä sitä onneksesi! – Oi, hurui! – Katso, täydet pöydät ovat katetut sinun herkkuruoillasi, happamenmakealla tarakilla, ravitsevalla amhanilla (suurimoista keitetyllä maitovellillä), keitetyllä salamatilla, kullankeltaisella voilla, jota on yltäkyllin, ja maidonkuorella tarakin kera. Katso, keitettyä lihaa, rasvaista lihaa on vadintäydeltä asetettu sinua varten. Vielä on teetä sokerin ja sokeroitujen leivosten kera, – tule takaisin, käy käsiksi ravitsevaan ruokaan ja nauti näistä herkuista kuullen, kuinka sinua kutsuvat ja pyytävät rakas perheväkesi, kylän kunnianarvoiset vanhukset, naapurit ja kaikki läheiset ja kaukaiset sukulaiset istuen piirissä. Kyyneliä vuodattaen ja surullisin lauluin he tulkitsevat masentunutta mielialaansa kadotettuaan sinut. Kaikki he aukaistuaan vaatteensa ylimmät napit pitävät kukin kädessään siunatun ruoan parhaita paloja ja erilaisia herkkujuomia sekä yhteen ääneen rukoilevat ja kuorossa laulavat pyytäen sinua tulemaan takaisin. – Oi, hurui! – Tiedä ja ymmärrä, että tuonpuoleinen maailma on synkkä, kylmä ja kolkko, kun taas meidän maailmamme on valoisa, lämmin ja suloinen. Palaa sen vuosi luoksemme! Seutukunnallasi tulet olemaan kunnioitettu kylänvanhin, paikkakunnallasi ylimmäinen herra. Tuo synkkä maailma on kauhea, mutta tämä valoisa maailma on kaunis ja suloinen, sen vuoksi palaa meidän luoksemme! – Oi, hurui! Oi, hurui! Oi, hurui!
Shamanin viimeisiin huutoihin yhtyvät kaikki läsnäolevat. – On selvää, että "sielun" kutsuntasanat sovitetaan aina sen mukaan, kuka kulloinkin on sairaana. Tällaiset menot voidaan shamanin määräyksestä toimittaa samana päivänä kolmekin kertaa.
Paitsi säikäyttämistä ovat henget käyttäneet toistakin keinoa pakoittaakseen sielu paran poistumaan ruumiistaan. Näin vakava seuraamus saattaa olla pelkällä aivastuksella, jonka henget aikaansaavat ihmisen sieraimia kutittamalla. Lappalaisetkin ovat uskoneet, että ankara aivastaminen ennustaa kuolemaa, ja jo antiikin kansoilla oli tapana toivottaa onnea aivastavalle. Miten pahanilkiset henget menettelevät, valaisee seuraava burjattien keskuudessa muistiinpantu kertomus:
Oli kerran mies, joka saattoi nähdä henkiä ja keskustella niiden kanssa. Kohdatessaan kolme sellaista hän kerta liittyi niiden seuraan. Kuultuaan, että nämä olivat matkalla ryöstämään "sielua" erään pohatan pojalta, mies tekeytyi henkien ystäväksi ja lupasi auttaa niitä, ja niin hän sai tilaisuuden seurata näitä mainitulle ryöstöretkelle. Elävänä ihmisenä oli hänen kuitenkin vaikeata näytellä hengen osaa. Sen vuoksi, kun jonkin aikaa oli vaellettu, seuralaiset kysyivät ihmeissään, miksi ruoho kaatuu kumoon miehen kulkiessa ja miksi kuivat lehdet kahisevat hänen askeltensa alla. Ovela mies huomautti, että hän on kuollut aivan äskettäin, joten hän ei vielä ole oppinut astumaan henkien tavalla äänettömästi ja jälkiä jättämättä. Henget uskoivat häntä. Kun vihdoin oli saavuttu pohatan jurttaan, asettui yksi hengistä vartiaksi oven ääreen ja toinen savureiän luo, mutta kolmas lähestyi mainittua poikaa ja sieraimia kutittamalla tuotti tälle ankaran aivastuskohtauksen. Pojan aivastaessa hyppäsi tämän "sielu" ruumiista ja yritti paeta ovesta, mutta täällä vartioiva henki tarttui siihen lujasti eikä laskenut sitä, vaikka "sielu" parka parkui katkerasti. Näin vangitsemansa sielun henget veivät mukaan. Paluumatkalla uteli henkien seurassa kulkeva mies, onko yleensä mitään, jota henget pelkäävät. Nämä selittivät pelkäävänsä suuresti mm. piikkikasveja, ohdakkeita ja orjantappuroita. Mutta mitä sinä pelkäät, kysyivät henget vuorostaan mieheltä. Ovela mies väitti eniten pelkäävänsä lihaa. Yhä edelleen henkien ystäväksi tekeytyen mies vihdoin pyysi avustaa niitä myös "sielun" kantamisessa, johon nämä miehen aikeita aavistamatta suostuivatkin. Kun näin matkatessa saavuttiin paikkaan, missä kasvoi orjantappurapensaita, hyppäsi mies pojan "sielu" sylissään pistävään pensaikkoon, jota henget eivät tohtineet lähestyä. Muistaessaan silloin miehen sanoneen, että hän pelkää lihaa, henget ryhtyivät heittämään miestä lihapaloilla karkoittaakseen hänet pensaikosta. Mutta kun ne huomasivat, että mies pitikin lihasta ja alkoi sitä syödä mielihalulla, totesivat henget tulleensa petetyiksi ja poistuivat. Tällöin mies riensi takaisin pohatan taloon, missä sairastunut poika saatuaan "sielunsa" takaisin pian parani.
Paitsi suusta ja sieraimista "sielu" saattaa poistua korvastakin. Kohdatessaan tuulenpyörteen, joka pyörii vastapäivään ja jossa tällöin liikkuu jokin paha olento, on teleuteilla tapana tukkia käsillään korvansa, jotteivät menettäisi "sieluaan" (kut). Samaa tietä, kuten mainittu, puhaltaa shamani pyydystämänsä "sielun" sairaan ruumiiseen.
Saattaapa noitakin (kam) teleuttien käsityksen mukaan riistää ihmiseltä "sielun" (jula) ja käyttää sitä vaihtovälineenä, kun hän haluaa pelastaa jonkun toisen "sielun" pahan hengen pauloista. Sanotaan, että asianomaisen ihmisen valtaa tällöin vaikea äkillinen tauti, ns. kohtaus, joka päättyy kuolemaan. Milloin toinen noita pyrkii saattamaan takaisin toisen noidan ryöstämän "sielun", syntyy näiden välillä usein kiivas kamppailu.
Samoinkuin unen aikana voi "sielu" muullakin tavoin ruumiista irtauduttuaan näyttäytyä paitsi asianomaisen ihmisen myös hyönteisen, linnun ym. muodossa. Hyönteisenä ihmisen sielu esiintyy mm. Geser-kaanin seikkailua koskevassa mongolien tarinassa, jossa kerrotaan, miten muudan lama, kun hän tahtoi surmata kaanin, lähetti "sielunsa" tätä vastaan ampiaisen muodossa ja miten lama, joka kerta kun Geser-kaani sai hyönteisen kiinni ja sitä likisti, menetti tajuntansa.
Burjatit uskovat, että "sielu", kun henget ajavat sitä takaa, voi pukeutua milloin minkin eläimen hahmoon, mutta varsinkin sielun lintumuoto on Altain suvun uskomuksissa perin yleinen. Niinpä dolganit ja jakutit selittävät, että kun vihamielinen henki lähestyy "sielua" (kut), niin tämä hätääntyneenä pakenee pienen linnun hahmossa etsien itselleen suojaa. Goldit, jotka nimittävät sylilapsen "sielua" nimellä omija, kuvittelevat sen lentävän lintusena taivaan puuhun (omija-muoni), jos lapsi kuolee ensimmäisellä ikävuodellaan. Lintuna taivaaseen lentää lapsen "sielu" dolganienkin käsityksen mukaan. Kuten mainittu, laskeutuvat lasten sielut sellaisina myös maan päälle. Muunnoksille altis on etenkin noidan "sielu".
Sairaasta irtautunut "sielu" saattaa esiintyä myös perin epämääräisessä muodossa. Verbitskij sanoo, että teleutien tüla on pyssynkuulan kokoinen pyöreä ja vaaleahko liikkuen herkeämättä kuin elohopea. Tällaisena shamanin kerrotaan sitä näyttelevän, kun hän loitsiessaan on sen tavoittanut. Seroshevskijn mukaan jakutit kuvittelevat toisinaan, että ihmisen "sielu" (kut) on pienen mustan hiilen tai kiven muotoinen olento, joka liikehtii shamanin kädessä, kun tämä on sen löytänyt tuvan lattialta. Toiset selittävät, että tällainen "sielu" pienuudestaan huolimatta on melko raskas.
Paitsi ruumiissa asuvasta ja siitä vain tilapäisesti poistuvasta "sielusta", Altain suvun kansat puhuvat sellaisestakin, joka alituisesti elää ihmisen ulkopuolella. Tällainen sielu-usko esiintyy ennenkaikkea tarinoissa, joissa kerrotaan, mitenkä jonkun sankarin "sielu" elää jossakin piilossa ja mitenkä vihamies voi vastustajansa tuhota ainoastaan siinä tapauksessa, että hän keksii tuon piilopaikan.
Ruumiin ulkopuolisena olentona esiintyy etenkin shamanin "sielu". Tällöin sillä tavallisesti on eläimen hahmo. Esimerkkinä tästä uskosta, johon myöhemmin palaamme, mainittakoon Balaganskin burjattien kertomus sokeasta shamanista, jolla oli yhdeksän poikaa. Kerran vanhus lähetti poikansa joelle pyytämään kaloja huomauttaen heille: "Te näette siellä seitsemän taimenta, joista yksi on sokea, sitä älkää pyytäkö, se on minun 'sieluni'." Pojat eivät kuitenkaan totelleet isäänsä, vaan pyydystivät kaikki taimenet. Seurauksena oli isän kuolema. Todennäköisesti tämä käsitys perustuu uskoon, että ihmisellä saattaa olla myös ulkopuolinen "sielu", joka näyttäytyy määrätyn eläimen muodossa. Sellaisen kuvittelun muistomerkkejä on tavattu mm. kolttalappalaisilta. Goldienkin sanotaan uskovan, että eri ihmisillä on erilaiset "sielut". Hyvän ihmisen "sielu" on kalan, hirven tai peuran hahmoinen, pahan taas esiintyy jonkin viekkaan ja verenhimoisen eläimen, kuten suden, kärpän, sääsken tai paarman hahmossa.
Monet turkinsukuiset kansat kuvittelevat lisäksi, että jokaisella ihmisellä on syntymästä asti erikoinen suojelushaltia, joka alituisesti seuraa suojattiaan ollen tähän hyvin läheisessä suhteessa. Sellainen on Altain tatarien jajutshi, josta Radloff kertoo, että se avustaa ihmistä pienestä pitäen sekä suojelee häntä koko hänen elämänsä aikana. Ennenkuin ihminen syntyy, asuu tämän jajutshi taivaan kolmannessa kerroksessa ja sinne se ilmeisesti myös palaa ihmisen kuoltua. Potanin sanoo mongolien uskovan, että zajätshi toimii suojattinsa elämän aikana samalla tavalla kuin itse ihminen, mutta samalla suojelee tätä. Olisiko tämä sama haltia kuin Banzarovin mainitsema ihmisen zdajagatshi, jota mongolit onnensäätäjänä ovat nimittäneet myös nimellä dzol-dzajagatshi? Viimeksimainitusta haltiasta, joka huolehtii paitsi asianomaisesta henkilöstä myös tämän karjasta ja tavarasta, kerrotaan mongolien tehneen kuvankin; semmoinen, jolle päivittäin toimitettiin pieniä uhreja, oli jokaisessa jurtassa. Burjattien zajatshi syntyy itse ihmisen syntyessä ja vartioi tämän hyvinvointia kuolemaan asti. Uskotaanpa vielä, että zajatshi voi suojattinsa asioissa päästä jumalienkin puheille. "Jos ihminen on eläessään varakas, on zajatshi hyvästi puettu, ajaa ratsun selässä ja iloitsee, mutta jos ihminen sattuu olemaan köyhä, on haltiakin köyhä, huonosti puettu, kulkee jalan ja suree suojattinsa kohtaloa." Kun ihminen kuolee, zajatshi poistuu taivaaseen ja elää siellä jumalien seurassa.
Yllämainituissa uskomuksissa on kuitenkin ilmeisesti vieraiden sivistysvirtausten vaikutusta, sillä tällaiset "säätäjät", joiden kuvitellaan seuraavan ihmistä elämän iltaan asti, tuskin saattavat olla omaperäisiä Altain suvun kansoilla. Laajalle sekä mongolien että turkkilais-tatarilaisten kansain keskuuteen on levinnyt vielä käsitys kahdestakin ihmistä seuraavasta haltiasta, joista toinen on hyvä ohjaten ihmistäkin hyvään, toinen taas paha ohjaten ihmistäkin pahaan. Sama usko on saavuttanut jalansijaa myös Volgan ja Siperian suomensukuisten kansain keskuudessa. Altain tatarien tätä koskevia käsityksiä kuvailee Radloff sanoessaan, että ihmisen oikealla hartialla on hyvä jajutshi ja hänen vasemmalla hartiallaan paha körmös. Kumpikin seuraa yhtä tarkasti kaikkia ihmisen vaiheita. Edellinen kirjoittaa muistiin ihmisen hyvät teot, jälkimmäinen hänen pahat tekonsa, joiden välinen suhdeluku määrää ihmisen kuoltua hänen tulevan kohtalonsa. Tällainen käsitys ei Altain suvun kansoilla saata olla varsin vanhaa perua.
Vertailun vuoksi mainittakoon, että roomalaisillakin oli erikoinen haltia, joka uskollisesti seurasi asianomaista ihmistä syntymästä kuolemaan asti. Tämä haltia oli genius, josta muudan antiikin kirjailija lausuu: "Niin on meille asetettu alituinen vartia, jottei se minään elämän hetkenä kauaksi poistuisi, vaan seuraisi meitä äidin kohdusta elämän viimeiseen päivään asti." Myös muinaisislantilaiset puhuivat kunkin ihmisen nornasta. Käsitys hyvästä ja pahasta haltiasta on turkinsukuisilla kansoilla ilmeisesti kehittyneempien uskontojen tuoma kuvittelu.
Tiibettiläistä viisautta edustanee burjattien usko, että kun jumalat (tengerit) paneutuvat levolle nukkuen joskus satakin vuotta, niin niiden sielut laskeutuvat maan päälle ja asettuvat täällä syntyviin lapsiin. Jos sielu vasta sitten, kun jumala on jo kauan nukkunut, saapuu alas, ei tällöin syntynyt henkilö voi olla pitkäikäinen, sielun kun on palattava takaisin, milloin jumalan on aika herätä unestaan. Silloin taas, kun sielu jumalan unen alkaessa heti rientää maan päälle, on syntyvällä runsaasti elämisen päiviä.
Sielu-uskon piiriin on lisäksi luettava Kasanin tatarien ubyr, olento, joka on hyvin läheisessä suhteessa omistajaansa. Tällaista haltiaa ei kuitenkaan ole jokaisella ihmisellä. Sanotaan, että ubyrm omistajalla on syvennys päälaessa, jolla todennäköisesti tarkoitetaan, ettei tämän fontanelli ole kasvanut kiinni. Kuten hahmosielu vaeltaa ubyrkin asianomaisen ihmisen nukkuessa. Usein sen on nähty lentävän ilmassa tulipallona, mutta se saattaa pukeutua myös eläinten, etenkin sian, mustan kissan tai koiran hahmoon. Henkilö joka sattuu näkemään tuon tulipallon lentävän, voi pysäyttää sen repäisemällä rikki paitansa, jolloin tulipallo putoaa maahan. Jos ubyr tavalla tai toisella vahingoittuu, sairastuu sen omistaja. Voimattomaksi tulee ubyr myös, jos sen näkijä halkaisee puutadikon tai yleensä vain kaksihaaraisen puun. Tällöin ubyr muuttuu asianomaiseksi ihmiseksi, joka rukoilee armoa. Joskus, kun mainittu olento cm yöllä kulkenut aittojen lähettyvillä, on joku puhkaissut siltä silmän tai haavoittanut sitä, jolloin haltian omistajakin on menettänyt silmänsä tai on haavoittunut. Ubyrin pyydystäminen ei kuitenkaan ole helppoa, sillä kun näkijä aikoo siihen tarttua, se sinkauttaa itsestään säkeniä ja samalla häviää. Ubyrin sanotaan vaeltavan aina vain pahanteossa joko varastamassa toisten omaisuutta tai imemässä maitoa lehmistä ja tammoista. Se saattaa ryöstää myös sikiön äidin kohdusta, tammasta varsan, lehmästä vasikan ja lampaasta karitsan. Lisäksi uskotaan, että ubyr seuraa omistajaansa vielä tämän hautaan, mistä se ruumiin suun kohdalla olevan pienen reiän kautta kulkee öisin imemässä verta nukkuvista ihmisistä. Saattaapa se imeä pilvetkin taivaalta aiheuttaen ankaran kuivuuden. Jotta sen tuottamista vahingoista voitaisiin vapautua, on asianomaisen ihmisen haudassa olevaan vaellusreikään lyötävä tamminen tulppa tai on ruumis kaivettava esille ja kiinnitettävä maahan rinnan puhki isketyllä haapapaalulla.
Vastaavanlaiset uskomukset ovat Itä-Euroopassa yleisiä.
KUOLEMA SEKÄ SEN AIHEUTTAMAT VAROKEINOT JA SURUNILMAUKSET.
Sternberg sanoo giljakkien uskovan, etteivät ihmiset, jollei pahoja henkiolentoja olisi olemassa, milloinkaan kuolisi. Todennäköisesti tämä käsitys, joka tavataan hyvin useilta luonnonkansoilta, on aikoinaan vallinnut myös Altain suvun keskuudessa. Varsin yleinen on ainakin jakuttien usko, ettei nuori ihminen kuole luonnollista kuolemaa, kuten vanhus, vaan että jokin henki lopettaa hänen elämänsä. Troshtshanskij kertoo näiden kuvittelevan, että henget aiheuttavat kuoleman joko ryöstämällä tai syömällä sairaan "sielun". Monet muutkin Altain suvun kansat uskovat sairauden ja sitä seuraavan kuoleman johtuvan siitä, ettei ruumiista poistunut "sielu" palaa takaisin, tai siitä, että jokin paha henki on asettunut asianomaisen sisuksiin. Lopatinin mukaan goldit parantavat sairaan vain kahdella tavalla, joko siten, että houkuttelevat kadonneen "sielun" takaisin omistajaansa, tai siten, että he suuresti meluten ajavat sairaasta pahan hengen. Jälkimmäisessä tapauksessa he toisinaan vielä tekevät heinistä nuken, houkuttelevat hengen siihen ja heittävät sen menemään. Anohin mainitsee, että altailaiset panevat kaikki taudit körmösien tilille.
Nämä kuoleman tuottajat, joita on suostuteltava uhreilla, saattavat olla paitsi ennenkuolleiden omaisten myös vieraiden henkiä. Kansat, jotka puhuvat erikoisesta tuonelanruhtinaasta, uskovat, että tämä lähettää toisinaan palvelijansa maan päälle pyydystämään ihmisten "sieluja". Altailaiset nimittävät tuonelanruhtinaan, ärlikin, lähettiä nimellä aldatshy ja kuvittelevat sitä samalla jonkinlaiseksi kuolemanenkeliksi, joka viipyy kuolintalossa jonkin aikaa vielä kuolemantapauksen jälkeen.
Erikoislaatuinen kuolemanhaltia on kirgisien äzräil (< arap.), joka islamin mukana on saapunut myös Venäjän tatareille. Lisäksi sen tuntevat mm. tshuvassit ja Volgan suomensukuiset kansat. Radloff sanoo kirgisien kuvittelevan, että tällä pelätyllä olennolla on kuudet kasvot: "sen kylmiä kasvoja" ei sairas voi katsella. Tatarit puhuvat myös kuolemanenkelin miekasta. Kaukaasian vuoristojuutalaisten vastaavaa uskoa Anisimov esittää seuraavin sanoin: "He kuvittelevat, että kun ihmisen kuolemanhetki lähestyy, taivaasta saapuu enkeli, joka asettuu kuolevan pään kohdalle. Tällä enkelillä on kauhua herättävä ulkomuoto, ja sen ruumis on kauttaaltaan silmien peitossa. Kädessä on hänellä miekka, jonka kärjestä valuu kolme myrkkypisaraa. Kun kuoleva huomaa tämän peloittavan olennon, jää hänen suunsa kauhusta auki. Silloin kuolemanenkeli vuodattaa siihen ensimmäisen pisaran, joka muuttaa ihmisen kasvot keltaisiksi. Toista pisaraa seuraa kuolemankamppailu ja kolmatta itse kuolema." Toisen kuvittelun mukaan kuoleman enkeli teurastaa uhrinsa miekalla. Lisäksi uskotaan, että joka kerta kun ihminen kuolee, sulkeutuu yksi kuolemanenkelin lukemattomista silmistä, joita on yhtä monta kuin ihmisiä on maailmassa.
Mutta vaikka tämä miekalla varustettu, kauheapiirteinen kuolemanhaltia on tunnettu vain rajoitetulla alueella, on kuolema sellaisenaankin ja varsinkin henkien aiheuttamana omiansa synnyttämään pelkoa. Shimkevitsh sanoo orotshien kovin pelkäävän kuollutta, jonka vuoksi he usein jättävät heikon sairaankin oman onnensa varaan. Kun goldit vainajalle jäähyväisiä jättäessään pyytävät, ettei tämä ottaisi mukanaan lapsia tai leskeä, kuvastuu siitä käsitys, että kuollut kaipaa omaisiaan ja haluaa näitä seuralaisikseen. Ns. keltaiset uigurit lausuvat tällöin: "Älä ota mukaasi lapsiasi, älä ota karjaa, älä ota omaisuutta!" Teleutit selittävät, että jos miehen kuoltua pian kuolee myös tämän vaimo, lapset tai ystävät, on se osoituksena siitä, että vainaja on ryöstänyt näiden "sielun" (kut). Kuollut voi viedä mennessään jälkeläisten onnenkin. Beltireillä on ruumista pihalle kannettaessa tapana, että joku vanha vaimo kaataa maitoa vatiin ja lausuu: "Älköön onnemme poistuko samalla!" Sen jälkeen hän kulkee maitovati kädessä kolme kertaa ruumiin ympäri vastapäivään pirskoitellen vähän maitoa astiastaan. Jurttaan palattuaan hän panee maitovadin liinalla peitettynä piiloon.
Yleisen käsityksen mukaan vainaja on oikullinen olento, joka vähimmistäkin syistä saattaa suuttua ja tuottaa milloin mitäkin ikävyyttä. Sen vuoksi omaisten on varsinkin kuolleen vielä ollessa kotona oltava varuillaan. Teleutit uskovat, että kuollut tällöin kuulee ja ymmärtää kaiken, mitä sen ympärillä tapahtuu. Siitä johtuu, että omaiset ja sukulaiset vainajasta puhuessaan aina vain ylistävät tätä. Jottei kuollut myös näkisi, peittävät Siperian kansat tämän kasvot taljalla, kalannahkalla tai liinalla. Tshuvassit ovat olleet niin varovaisia, että ovat panneet paitsi kuolleen silmien päälle myös tämän korviin ja sieraimiin punaisesta silkkilangoista hieroamiaan tuppuja uskoen, että kun ennenkuolleet tiedustelevat vainajalta, saapuuko muitakin hänen jäljessään, tämä tällöin vastaavat: "Minun korvani eivät kuulleet, minun silmäni eivät nähneet eikä sieraimeni haistaneet!"
Pelon aiheuttama varokeino on sekin, että ruumista riennetään viemään asunnosta niin pian kuin suinkin. Eräät kansat, kuten tungusit ja telengitit, karttavat tällöin ovea ja kantavat ruumiin pihalle kohottamalla teltan seinustaa, mikä heti jälleen lasketaan entiseen asentoonsa. Näin menetellessään ne uskovat sulkevansa kuolleelta paluutien. Samasta syystä goldit vievät ruumiin tuvasta ikkunan kautta. Tungusien ja telengitien tavalla ovat monet muutkin Pohjois-Siperian kansat menetelleet, kuten samojedit, Obin ostjakit, tshuktshit ja Aasian eskimot. Jurakit selittävät, että jos kuollut viedään ovesta, se voi palata samaa tietä ja viedä jonkun mukanaan. Kuolemantapauksen jälkeen on tunguseilla vielä ollut tapana vähän siirtää telttaa tai tykkänään muuttaa muualle. Jakuttienkin kerrotaan jättäneen toisinaan ruumiin kuolinjurttaan ja paenneen. Samoin sojotit ovat joskus voineet hyljätä asuntonsa ruumiineen päivineen.
Omaisten suojelua tarkoittaa lisäksi tulen polttaminen vainajan kodissa. Kaikki Siperian kansat ovat huolellisesti hoitaneet lieden tulta, niin kauan kuin kuollut tai tämän "sielu" on kotona. Goldit ovat tällöin käyttäneet myös kalanihrasta tehtyjä tuohuksia. Burjatit savustavat majansa polttamalla siinä pihtapuun kuorta tai tuoksuvia yrttejä. Teleutit panevat heti, kun ruumis on kannettu pihalle, kuolleen lepopaikalle pellavia ja sytyttävät ne palamaan; sen jälkeen he asettavat tälle kohdalle vielä kiven, mikä seitsemän päivän kuluttua viedään kalmistoon. Samoinkuin tulta uskotaan kuolleen pelkäävän myös kiveä.
Erikoisiin varokeinoihin on turvauduttu vielä hautapaikalta palattaessa. Kasak-kirgisien sanotaan tällöin ratsastavan kotiin niin kovaa vauhtia, että jotkut ovat pudonneet hevosen selästä. Tungusit peittävät huolellisesti jälkensä siroittaen talvella lunta ja kesällä kuivia lehtiä tai risuja niiden päälle. "On hyvä", sanovat jakutit, "jos hautajaisten jälkeen tuulee, sillä tuuli lakaisee pois kaikki kuolleen jäljet." Kargintsien kerrotaan haudalta poistuessaan kulkevan haudan ympäri kolmesti myötäpäivään sanoen: "Hän on lähtenyt toiseen maailmaan, ja me palaamme kotiin omaistemme luo." Näin metsäjurakitkin yrittävät eksyttää kuollutta tehden joka kerta yhä suuremman kierroksen. Myötäpäiväinen liike tarkoittanee tässä ihmisten ilmoille palaamista; tuonelan henkiä taas on lähestytty vastapäivään kulkien.
Yleisenä sääntönä kaikkien Siperian kansain keskuudessa on se, ettei ruumiin saattajien sovi paluumatkalla katsoa taakseen. Samojedit selittävät, että kuollut saattaa muuten ryöstää asianomaisen ihmisen hahmon. Teleutit heittävät kotimatkalla kolme kertaa jonkin esineen, kiven, kepin, ruohotukon tai mitä silmiin sattuu, taakseen "yli käden". Näin he pyrkivät karkoittamaan kuollutta (yzyt), jottei se palaisi heidän kerallaan. Minusinskin piirin tatareilla on ollut tapana asettaa kalmistosta kylään (ulus) johtavalle tielle vartioita viikon ajaksi estämään vainajaa saapumasta kotiin. Kun vartiat pimeän tultua luulevat havaitsevansa jotakin epäillyttävää, laukaisevat he luodikkonsa. Tähän verrattavissa on jurakkien tapa, jotka haudalta palatessaan ampuvat jousella kolme nuolta hautapaikkaa kohti.
Sitäpaitsi on saattajien kotiin saapuessaan "puhdistauduttava". Nähdessään miesten palaavan kalmistosta beltirinaiset asettavat vesiämpärin oven ulkopuolelle, jotta miehet voisivat peseytyä, ennenkuin astuvat kuolinmajaan. Sitten ämpäri, jota ei sen koommin käytetä, heitetään jonnekin kuoppaan. Samoin puhdistautuvat sagaijit. Goldit pesevät tällöin kätensä ja kasvonsa, ja samalla naiset siistivät asunnon polttaen siinä savuavia juuria. Aitatkin aukaistaan ja tuulehutetaan. Keltaiset uigurit puhdistautuvat ruumiinpolttajaisista palattuaan aivan erikoisin menoin. He valmistavat talkkunasta pienen ihmisenmuotoisen kuvan ja asettavat sen tuoreelle tulelle, jonka yläpuolella kaikki pesevät kätensä, sen jälkeen tuli veden sulattamine kuvineen viedään sammuvaan nuotioon ruumiinpolttopaikalle.
Monet kansat käyttävät tällöin tulta puhdistusvälineenä. Niinpä jakutit tekevät haudalta palatessaan tielle tulen ja hyppivät sen yli uskoen, ettei kuollut enää voi heitä seurata. Myös arkun lastut ja pesuoljet poltetaan ja vainajan jättämät vaatteet savustetaan tulessa. Toisin paikoin viedään vetojuhtakin tulen yli. Planc Carpini kertoo "tatarien" puhdistautuneen siten, että he sytyttivät vierekkäin kaksi nuotiota sekä pystyttivät kummankin ääreen keihään, joiden yläpäät vielä yhdistettiin köydellä. Näin muodostuneesta portista piti sekä ihmisten että eläinten kulkea. Sitäpaitsi kaksi vaimoa, joista toinen seisoi toisella, toinen toisella puolella, pirskoitti vettä asianomaisten päälle. Miten kuolleen omaisuus erotettiin muusta ordun omaisuudesta ja puhdistettiin kuljettamalla kahden tulen välitse, kertoo myös Ruysbroeck. Tätä tapaa ovat burjatit noudattaneet meidän päiviimme asti.
Piano Carpinin mainitsema portti tarkoittaa ilmeisesti samoinkuin tuletkin kuolleen pysäyttämistä. Jonkinlaisiin portteihin ovat eräät muutkin Siperian kansat turvautuneet. Niinpä korjakit palaavat hautajaisista kahden pystypuun välitse samalla, kun noita lyö siinä jokaista oksalla. Vastaavanlaisten porttien läpi, joiden toivotaan sulkevan kuolleelta tien, Lehtisalo mainitsee samojedienkin astuvan kalmoilta palatessaan. Kamtshadalit tekevät tällöin puunvesoista renkaan ja ryömivät sen läpi. Sen jälkeen rengas viedään metsään ja heitetään länttä kohti.
Siperian kansat pelkäävät lisäksi kaikkia hautajaisissa käytettyjä esineitä,, kuten rekeä, venettä tai vankkureita, joilla kuollutta on kuljetettu, sekä lapiota, jolla hauta on luotu, ynnä pataa, jota on käytetty kalmoilla keittovälineenä. Jakuttien sanotaan särkevän nämä esineet ja jättävän ne sellaisina kalmistoon. Vainajaa saattamassa olleen reen särkevät myös mm. teleutit. Keitettyään ja syötyään hautapaikalla peijaisaterian Turuhanskin piirin tungusit puhkaisevat padalta pohjan ja asettavat sen ylösalaisin patsashaudan ääreen. Myöhempi lienee käsitys, että tällaisia esineitä voidaan jonkin ajan päästä vielä käyttää, jolloin omaiset perivät ne takaisin. Kargintsit jättävät kalmistosta palaessaan reen tai vankkurit arolle ja kääntävät ne hautuumaahan päin. Täältä ne sitten etsitään puolentoista tai kahden kuukauden kuluttua. Beltirit ja sagaijit jättävät kuolleen ajopelit kolmeksi päiväksi kylän ulkopuolelle aisat kalmistoa kohti.
Jonkinlaisena varovaisuustoimenpiteenä Seroshevskij sanoo jakuttien pitävän sitäkin, että kuolleelle annetut aseet ja työvälineet särjetään. Jotkut alkuasukkaat ovatkin todella selittäneet tekevänsä tämän, "jottei kuollut voisi niillä vahingoittaa elossa olevaa". Tämä kansan suusta saatu selitys ei kuitenkaan sovellu siihen yleiseen sääntöön, että kaikki, mitä vainaja saa, vieläpä tämän pukukin on rikottava. Epäilemättä tämä toimitus, jota pidetään aivan välttämättömänä, perustuu käsitykseen, että esineistä niiden särkyessä samoinkuin ihmisestä tämän kuollessa irtautuu hahmosielu, jota vainaja toisessa maailmassa voi käyttää hyväkseen. Katanov huomauttaa beltirien uskovan, että särjetyt esineet ovat tuolla ilmalla ehjiä.
Mutta vaikka kalmaan vietyä kuollutta onkin kaikin mokomin pyritty estämään kotiin saapumasta, tapaamme erinäisillä kansoilla siitä huolimatta käsityksen, että vainajan "sielu" oleskelee kotona vielä jonkin aikaa hautajaisten jälkeen. Beltirit, jotka pitävät kuollutta majassaan vain yhden yön, valvovat kalmistosta palattuaan kuolintalossa silti vielä kolme yötä. Jos joku tänä aikana sattuu nukahtamaan, herätetään hän heti. Myös kalarien keskuudessa on tapana, etteivät omaiset kolmen yön aikana maahanpanijaisten jälkeen asetu levolle, vaan valvovat kertomalla satuja toisilleen. Burjattishamanin kuoltua palaavat "shamanin pojat" ruumiinpolttajaisista tämän asuntoon ja esittävät siellä kolmen vuorokauden aikana lauluja kulkien pöydän ympäri, jonka keskellä palaa kynttilä. Kasak-kirgisit eivät omaisen kuoltua syö kolmen päivän aikana omia ruokia, vaan naapurien on huolehdittava heidän ravinnostaan. Jakutit uskovat, että vainajaa kuljetetaan kolmen päivän aikana kaikissa niissä paikoissa, missä tämä elämänsä aikana on vaeltanut, sen vuoksi omaiset voivat kuulla kuolleen äännähdyksiä, melua ja itkua milloin mistäkin. Tämä kuvittelu, joka jakuteille ilmeisesti on tullut venäläisten taholta, tarkoittanee alunperin sitä, että vainajalle tällöin näytetään kaikki tämän elämänaikaiset teot sekä hyvät että pahat. Vanhempaa kantaa edustaa se jakuttien käsitys, että vainaja pyrkii kuolemansa jälkeen tekemään valmiiksi kaikki siltä kesken jääneet työt ja että kuollut siihen asti kummittelee vanhassa kodissaan. Tällainen käsitys on mm. kolttalappalaisilla, jotka sen vuoksi kiirehtivät saattamaan vainajan alkamat työt päätökseen.
Perustuisivatko nuo kolmen vuorokauden varokeinot, varsinkin valvomiset, alunperin tapaan pitää vainajan ruumista tämän ajan kotona? Kuitenkin on huomattava, että tästä huolimatta jo eräät muinaisuuden kansat, kuten muinaisiranilaiset, kuvittelivat kuolleen "sielun" kummittelevan kotona kolmen vuorokauden aikana. Onpa esimerkkejä siitäkin, että vainajan omaisten on oltava varuillaan seitsemän päivää. Kerroimme, että teleutit pitävät kiveä majassaan kuolleen lepopaikalla kokonaisen viikon. Tänä aikana eivät he myöskään sammuta tulta eivätkä, ainakaan vanhemmat ihmiset, asetu illan tullen levolle, vaan viettävät yöt keskustellen tai kuunnellen satuja, joita kertomaan tällöin kutsutaan joku etevä satujen taitaja. Beltirien käsityksen mukaan taas ei seitsemän päivän aikana sovi kuolleen jurtasta antaa tai myydä mitään, jottei onni menisi. Tänä aikana eivät kuolleen omaiset myöskään syö teuraseläinten sydäntä tai maksaa. Kun he sen jälkeen alkavat niitä syötä, sivelevät he niillä ensiksi oman sydämensä tai maksansa kohtaa ja heittävät ne sitten metsään päin. Kansa selittää, että tavan laiminlyöminen tuottaisi kuolleelle sydän- tai maksakipuja. Jakuttien käsityksen mukaan sydän ja maksa ovat henkien parhaat uhripalat.
Vielä pitempiäkin kausia saattaa vainajan "sielu" viipyä kodissaan, toisin paikoin aina siihen asti, kunnes shamani erikoisin menoin saattaa tämän tuonelaan.
Epäilemättä näihin pelon sanelemiin pitämyksiin liittyy kaipauksenkin tunteita. Jo Ruysbroeck sanoo, että kun joku kuolee, omaiset itkevät häntä suuresti huutaen. Samaa kertovat kiinalaiset aikakirjat tukiu-kansasta. Ja samaa tapaa noudatetaan monin paikoin yhä edelleen. Itäisillä turkkilaisheimoilla on tapana, että kun kansaa on kerääntynyt kuolintaloon, omaiset asettuvat ovelle ja itkevät ja parkuvat siinä iltaan asti. Myös kirgisien mailla itkut näyttelevät välttämätöntä osaa peijaismenoissa. Kasak-kirgisien hautajaismenoja koskevissa kuvauksissa kerrotaan, mitenkä leskivaimo, kun miehen ruumista kannetaan majasta, esittää itkuja. Lisäksi mainitaan, että leskivaimo ja tyttäret valittavat ja itkevät täällä joka päivä yhden vuoden aikana. Sagaijilainen leski itkee miehensä kuoltua sanoen mm.: "Kenen huostaan olet jättänyt minut ja lapsesi? Paha kuolema on riistänyt sinut ennen aikojaan. Oi minua yksinäistä ja onnetonta, kuinka voin elää ilman sinua?" Teleuttien valitusvirsillä, joita omaiset ja sukulaiset esittävät ja joita täälläkin sanotaan "itkuiksi", on "tavallisten maallisten laulujen muoto". Teleutit sanovat, että jollei omaisen kuoltua itkuvirsiä veisata, on tämä toisessa maailmassa kuuro.
Itkujen lisäksi kirgisinaiset osoittavat suruaan raapimalla kasvojaan ja repimällä hiuksiaan. Tämä tapa on säilynyt myös kasak-kirgisien mailla, missä leskivaimojen ja tyttärien sanotaan raatelevan kasvojaan, niin että veri vuotaa. Tietoja samanlaisesta surunosoituksesta tapaamme jo vanhimmista lähteistä. Niinpä Jordanes (n. 551) mainitsee Attilan hautajaisista puhuessaan, miten hunnit "tämän kansan tapojen mukaisesti leikkasivat osan hiuksiansa ja repivät rumiin kasvoihinsa avoimia haavoja, jottei näin mahtavaa sotilasta surtaisi naisten kyynelin, vaan miehisten miesten verin". Tukiu-kansan vastaavasta surunosoituksesta kertovat kiinalaiset lähteet sanoessaan, että jälkeenjääneet viiltelevät kuolinmajan oven edessä kasvojansa veitsellä ja samalla valittavat kovaäänisesti, joten "veri ja kyyneleet valuvat yhdessä alas".
Verraten yleinen surunilmaisumuoto on lisäksi palmikkojen aukaiseminen. Beltireillä on tapana, että sillä aikaa kun kuollutta haudataan, joku, mieluimmin vanhin läsnäolevista vaimoista, joka ei ole sukulainen, aukaisee kotona lesken palmikot ja samalla leikkaa hiukset poikki puolivälistä. Seitsemän päivän kuluttua hiukset palmikoidaan uudelleen. Kasak-kirgisien keskuudessa vieras vaimo aukaisee hautajaispäivänä sekä lesken että vainajan tyttärien palmikot. Sama vaimo palmikoi ne taas seitsemän päivän päästä. Vainajan nuoremman veljen vaimo purkaa palmikkonsa vain puoliväliä myöten sitoen hiukset siitä kohdin yhteen. Goldit aukaisevat palmikkonsa, jommoisia täällä käyttävät miehetkin, ainakin ensimmäisten muistajaisten aikana, jolloin "suuren surun merkiksi" toimitetaan myös hiusten leikkaaminen. Tämän tehtävän suorittaa joku naispuolinen vanhus kääntyen ensiksi vainajan pojan ja sen jälkeen muidenkin läheisten sukulaisten puoleen. Vyötettyään heidät vuoronperään valkoisella vyöllä, johon on kiinnitetty pieniä tiukuja, hän samalla sukii hajalla olevat hiukset ja palmikoi ne sitoen lettiin vielä valkoisen nauhan; sitten hän leikkaa poikki palmikon pään. Näin katkotut hiukset hän asettaa eräänlaiselle pielukselle, jota vainajan edustajana säilytetään kotona "suuriin muistajaisiin" asti.
Hajalla hiuksin esiintyvät omaisen kuoltua monet muutkin Siperian kansat, kuten tungusit, samojedit ja pohjoisvogulit.
Voisi olettaa, että palmikkojen aukaiseminen samoinkuin muidenkin siteiden irroittaminen kuolinmenoissa tarkoittaisi vainajan "sielun" vapauttamista tämän elämän siteistä. Kuitenkin on ulkomuodon hoitamattomuutta yleensä pidetty masentuneen mielen ja surun merkkinä. Niinpä esim. kirgisimiehet eivät omaisen kuoltua aja partaansa 40 päivän aikana, eivät myöskään kirgisinaiset kanna sormuksia tai solkia tänä aikana. Toinen tarkoitus saattaa olla hiusten katkomisella, sillä kuten goldien menoista ilmenee, nämä katkotut hiukset asetetaan vainajaa edustavalle pielukselle ikäänkuin uhriksi. Muinaisturkkilaiset panivat katkottuja palmikkoja myös hautaan muun runsaan ja kallisarvoisen varustuksen mukana. Niinpä eräässä Noin-Ulasta Urgan lähistöltä esiinkaivetussa hunnilaishaudassa oli yhden ruumiin ääressä jopa 17 palmikkoa silkkikääreissä. Kertoessaan, miten ostjakit, kun "jonkun isä tai äiti tahi vaimon mies tai joku suvun jäsen" kuolee, repivät hiuksiaan ja raapivat kasvojaan verille, Novitskij huomauttaa, että "vereytyneet hiukset heitetään kuolleen päälle". Todennäköisesti tämä ostjakkien surunosoitus edustaa tavan alkukantaisinta muotoa. Vainajan sukulaisten, joiden hiukset leikataan, ei goldien käsityksen mukaan sovi "suuriin muistajaisiin" asti astua paljain jaloin vieraaseen majaan tai veneeseen, muuten he saattavat tuoda onnettomuutta mukanaan. Vastaava tapa on ollut Salymin ostjakeilla, missä kuolintalon asukkaat eivät seitsemän päivän aikana saa kulkea paljain jaloin. Ilmeisesti tämä kielto tarkoittaa täälläkin suojelua. Sitä osoittaa mm. se, että naiset, joita tämä kielto etupäässä koskee, voivat olla sitä noudattamatta, jos he ottavat kuolleen päällä olleesta punaisesta langasta pätkän ja sitovat sen vasemman nilkkansa ympäri. Eränkävijäkansain keskuudessa vallitseva usko, että kuolleet kulkevat jälkiä myöten, joista tietenkin paljaan jalan jäljet ovat helpoimmin vainuttavissa, selittää tämän tavan. Punainen lanka taas on jo yksin värinsä vuoksi ollut kaikkialla arvossapidetty henkiolentojen karkoituskeino.
Erikoiset surupuvut, missä niitä Altain suvun keskuudessa tavataan, noudattavat epäilemättä vieraita esikuvia. Jakuteista puhuessaan Maak huomauttaa nimenomaan, ettei näillä ole mitään siihen viittaavaa. Goldeilla ja eräillä itäisillä turkkilaisheimoilla on paikoittain samoinkuin kiinalaisilla valkoinen surupuku. Kasak-kirgisien leskivaimot pukeutuvat yhden vuoden aikana mustaan ja tyttäret valkoiseen pukuun, mutta päähineen tulee olla punainen. Ulkosalla heidän on sitäpaitsi aina liikuttava kasvot peitossa. Suruvuoden aikana ei heitä tavallisesti näe ollenkaan missään julkisessa tilaisuudessa, eivätkä he kotonakaan toimita sinä aikana mitään askareita, vaan sukulaiset suorittavat tällöin heidän työnsä.
VAINAJAN VARUSTAMINEN.
Paitsi pelon sanelemia varokeinoja tai surunilmaisuja kuuluu kuolinmenoihin tietenkin myös vainajan varustaminen tämän tuonelaan siirtyessä. Ne kulttuurivirtaukset, jotka eri tahoilta ovat tunkeutuneet Altain suvun kansojen keskuuteen, ovat tässäkin kohdin jättäneet valtaamillensa alueille oman leimansa. Siellä, missä lamat ovat saavuttaneet uskovaistensa johdon, on yleisimpänä tapana asettaa kuolleiden ruumiit arolle koirien, petojen ja korppien ravinnoksi. Hengellisten kirjojensa ohjeita seuraten papit määräävät, miten ruumis kulloinkin on sijoitettava, onko se pantava kedolle paljaana vai puettuna, onko se jätettävä pelkästään taivasalle vaiko piilotettava pieneen huopa- tai risumajaan. Lisäksi he määräävät, millaisia uhri- tai taikaesineitä, rukousnauhoja ym. kulloinkin on käytettävä. Astrologisten laskelmien mukaisesti ruumiin asento riippuu asianomaisen syntymähetkestä. Jonkinlaiseen huopatelttaan tai risumajaan kalmukit ovat kätkeneet vain arvohenkilöjen ruumiit. Vaikka tiibettiläinen oppi edellyttää erikoistapauksissa muitakin menetelmiä, nim. ruumiin polttamista, veteen, maahan, kivien tai puiden suojaan panemista, eivät nämä määräykset ainakaan kalmukkien keskuudessa juuri mitään merkitse. Maahan, kivien tai puiden alle asettaminen voi tapahtua vain siten, että kuolleen päälle heitetään muutama kourallinen multaa, jokunen kivi tai puunoksa. Veteen panemisen asemesta voidaan tyytyä vain siihen, että ruumiin yli valetaan vettä. Ruumiin polttamisen taas korvaa, kun arolle asetetun ruumiin päällä poltetaan vähän risuja tai ruohoja. Ainoastaan pappien ja ruhtinaiden ruumiiden poltto suoritetaan huolellisemmin. Pallas huomauttaa, että viimeksimainittu tapa on kuitenkin mongolien keskuudessa yleisempi kuin kalmukkien mailla, missä polttopuista on puutos. Mongolit jättävät polttopaikan luineen tavallisesti peittämättä asettaen sen ympärille vain tiibettiläisillä rukoussanoilla varustettuja valkoisia tai sinisiä lippuja. Ylhäisten vainajien tuhka sitä vastoin kerätään ja asetetaan polttopaikalle puusta tai kivestä tehdyn muistopatsaan juurelle.
Kuvaillessaan torgouttien menoja Ivanovskij sanoo, että sairaan kuoltua kutsutaan heti lama, joka palkkioksi toimituksistaan saa vainajan hevosen, miekan ja puvun. Kuollut kannetaan kedolle noin 15 sylen päähän asunnosta itään. Torgoutit uskovat, että mitä pikemmin koirat syövät ruumiin, sitä hurskaampi on vainaja ollut. "On niin syntinen", sanotaan, "etteivät koirat syö ruumista." Vain huomattavimpien henkilöiden ruumiit poltetaan, jolloin lama aluksi kerää tuhkan vaskiuurnaan ja sitten sekoittaa sen saveen. Savesta hän muovailee ihmisenmuotoisen kuvan ja asettaa sen polttopaikalle. Ivanovskij huomauttaa, että tämän vuoksi kaikki ns. kiviakat Mongolian aroilla nauttivat torgouttien keskuudessa suurta arvonantoa, sillä he pitävät niitä kuolleiden esi-isiensä kuvina.
"Keltaiset uigurit", asettavat kuolleen joko kedolle tai hautaan tahi polttavat tämän ruumiin. Ruumista poltettaessa, mikä toimitetaan tavallisesti illan tultua tai yöllä, vainaja makaa roviolla pää etelää kohti. Kun liekit kohoavat korkeimmilleen, heitetään tuleen vainajan päälle viinaa ja leipää. Jonkun ajan päästä omaiset keräävät kuolleen jätteet, panevat ne edeltäpäin valmistettuun pussiin ja kätkevät maahan. Paikalle luodaan vielä pienoinen kumpu.
Useimmiten vain kedolle asettavat lamojen vaikutuspiiriin joutuneet sojotitkin kuolleensa. Ruumiinpoltto, jota pidetään arvokkaimpana tapana, tulee ainoastaan lamojen ja ylhäissukuisten osaksi. Tarbagatain piirissä huomattavan hengenmiehen tuhka sotketaan saveen, josta täälläkin muovaillaan vainajan kuva. Milloin sojotit jättävät kuolleensa kedolle, he levittävät toisin paikoin ruumiin alle huopamaton ja asettavat vainajan päänalustaksi satulan. Sitäpaitsi kuollut varustetaan vaatteilla, talvisaikaan turkillakin, sekä erinäisillä tarve-esineillä. Vanhaan aikaan sidottiin vainajan pään puoleen vielä tämän hevonen, jonka kirgisit kuitenkin usein anastivat. Myöhemmin lamat ovat täälläkin päässeet vainajan hevosen ja satulan perillisiksi. Mustan Irtyshin varsilla sojotit rakentavat puunoksista pöydäntapaisia lavoja, joille ruumiit asetetaan ja joiden ääreen kerätään vainajan käyttämät esineet. Etenkin shamanit on "haudattu" ilmaan lehtikuusien väliin laadituille lavoille, joiden yläpuolelle puihin on ripustettu noitien työvälineet, rummut, puvut ym.
Lamojen alaiseen kulttuuripiiriin kuuluu lisäksi suuri osa burjatteja, jotka toisin paikoin silti ovat sitkeästi pyrkineet säilyttämään aikaisempiakin uskomuksiaan ja menojaan. Varsinkin Balaganskin ja Indinskin piirissä on yhä edelleen tapana rakentaa metsään patsaiden kannattama lava (aranga) etevän shamanin ruumiin suojaksi. Entisaikaan on tällaisia petäjikköihin tehtyjä maahautoja ollut myös Alarskin piirissä. Samoinkuin sojotit ovat burjatitkin tällöin ripustaneet noidan "puhkaistun" rummun ym. loitsintavälineet ruumiin läheisyyteen.
Useilla burjattialueilla on ruumiiden polttaminen tullut verraten yleiseksi. Tällöin vainaja kuitenkin puetaan parhaaseen pukuunsa sekä varustetaan ainakin jousella ja nuolilla sekä veitsellä ja eväillä. Päänaluseksi pannaan satula. Joskus on kuolleen mukana poltettu myös tämän ratsu. Vainajan tuhka on tavallisesti kolmantena päivänä kerätty tuohiseen ja kätketty joko maahan, puunkoloon tai vartavasten pystytetyn patsaan nenään.
Tavallista juhlallisemmin toimitetaan shamanien ruumiiden poltto. Heti kun henki on lähtenyt, ruumis pestään ja puetaan, mutta sellaisena sitä säilytetään kotona vielä kolme vuorokautta, jolloin kuolleen loitsintavälineet on asetettu ruumiin viereen. Vainajan kotiin kokoontuvat kaikki, jotka tavalla tai toisella ovat saaneet tältä apua ja neuvoja. Yhdeksän ns. "shamanin poikaa", joilla tarkoitetaan tietäjän oppilaita ja apulaisia, laulaa koko ajan peijaislauluja kuvaillen ja kiittäen shamanin elämää ja toimia. Samalla poltetaan pihtapuun kuorta ynnä hyvänhajuisia yrttejä. Peijaisateriaksi teurastetaan lampaita, joiden keitettyä lihaa viedään säkeissä myös ruumiinpolttopaikalle. Ratsu, jonka selkään vainajan ruumis istutetaan, varustetaan suitsilla ja satulalla; kaulaan ripustetaan vielä kulkunen ja selkään levitetään peite. Kuolleen taakse istuutuu joku vanhus, ja toinen vanhus taluttaa hevosta. Vainajaa saatettaessa "shamanin pojat" laulavat koko ajan, samalla kun ukot helistelevät kulkusia ja mukana olevat noidat päristelevät rumpujaan. Kylästä lähdettäessä kuollut kuljetetaan kolme kertaa myötäpäivään kerääntyneen kansan ympäri. Saattueen etunenässä kulkevalla henkilöllä on kädessään nuori koivu, johon on ripustettu joukko pienten metsäeläinten nahkoja. Matkalla pysähdytään joka kerta, kun kohdataan ennenkuolleen shamanin barsa so. kolme tien viereen pystytettyä pylvästä. Tällaisissa paikoissa on tapana juoda viinaa ja syödä lampaanlihaa. Patsaisiin ripustetaan samalla jokunen mainituista nahkoista. Sovittuun paikkaan pystytetään barsa myös viimeksi kuolleelle, missä samat menot uudistuvat. Burjatit selittävät, että kuolleet shamanit sitovat hevosensa noihin pylväisiin, joiden juurelle ohikulkijat heittävät tupakkaa tai kaatavat viinaa.
Saavuttuaan metsikköön, missä ruumiinpoltto on toimitettava, saattajat nostavat kuolleen huopapeitteelle, sillä ei ole hyvä, että ruumis koskettaa maata. Vainajan kasvot suunnataan etelää kohti. "Shamanin poikien" laulaessa tehdään mäntypuinen rovionalusta, joka peitetään satulaloimella ja ennenmainitulla hevosenselkävaatteella. Kuollut asetetaan nyt juhlallisesti tälle alustalle saaden päänalusekseen satulan ja varusteikseen vielä suitset ynnä jousen ja kahdeksannuolisen viinen. Yhdeksäs nuoli ammutaan jo tulomatkalla kotia kohti. Lisäksi ripustetaan lähellä oleviin puihin shamanin loitsintavälineet, joukko metsäeläinten nahkoja sekä viinaa sisältävä astia. Vietettyään jonkin aikaa peijaispitoja, joihin vainajakin luonnollisesti pääsee osalliseksi, saattajat tekevät veitsellä piirtoja kuollutta kuljettaneen hevosen päähän ja selkään. Sitten he surmaavat sen sekä joko polttavat tahi jättävät sen paikalle sellaisenaan.
Vähää ennen lähtöä shamanin ruumiinrovio sytytetään ja kaikki poistuvat taakseen katsomatta. Paluumatkalla etsitään tuo kotia kohti ammuttu nuoli, jota säilytetään vainajan jurtassa. Shamanin asunnossa "pojat" laulavat, kuten mainittu, kolmen vuorokauden aikana, minkä jälkeen kaikki shamanin henkiystävät, sukulaiset ja naapurit kokoontuvat jälleen. Henkiystävät tuovat tullessaan lampaita, viinaa, tarasunia sekä nuoria koivuja, joihin on ripustettu pienten metsäeläinten nahkoja. Kun lampaanlihat on keitetty, lähdetään polttopaikalle, jolloin taas pysähdytään vainajalle tehdyn barsan kohdalle. Siinä muistellaan ja kestitään kuollutta, ja samalla kestitsijät itsekin maistelevat tuomisiaan. Perille tultua asetetaan polttopaikalle ruokia, mutta metsäeläinten nahkat ripustetaan kahden kasvavan puun väliin pingoitettuun nyöriin (dali). Sitten ryhdytään rukkaset kädessä keräämään kaikki shamanin palaneet jätteet pääkallosta alkaen jotka pannaan vartavasten valmistettuun pussiin; tämä taas vuorostaan kätketään paksun petäjän runkoon koverrettuun koloon. Kun kolon suu peitetään tarkoin ja puun kylkeen kiinnitetään vielä siitä lohkaistu kuorikin, eivät vieraat voi mitenkään erottaa tätä "shamanin puuta" (bögi-narkhan) muista paikalla kasvavista petäjistä. Nykyään kun metsät ovat hävinneet, voi tällaisia pyhiä metsiköitä (aikha), joissa "shamanin puut" sijaitsevat ja jommoisia on jokaisella suvulla, nähdä siellä täällä tasangoilla tai vuorilla. Vielä senkin jälkeen, kun shamanin luut ovat kätketyt puuhun, jatkuu pitoja ja lauluja, kunnes ruokien loput poltetaan. Nuo nyöriin sidotut nahkat jätetään toisinaan paikoilleen, toisinaan taas otetaan mukaan kotiin palattaessa. Jos huomataan, että pedot ovat syöneet polttopaikan ääreen jätetyn hevosen lihat, pidetään sitä onnellisena enteenä. Potanin huomauttaa, että Alarskin burjatit teurastivat ennenvanhaan aina vainajan hevosen, kunnes lamat hävittivät tämän tavan periessään hevosen palkkiokseen. Jotkut vievät kuitenkin yhä vieläkin hevosen metsään ja jättävät sen sinne kuolleen hyväksi. Jos hevonen palaa takaisin, karkoitetaan se tai myydään venäläisille. Sanotaan, että burjatit pelkäävät tätä hevosta yhtä paljon kuin kuollutta itseään.
Esivallan vaatimuksesta ovat burjatit viime aikoina joutuneet hautaamaan kuolleensa myös maahan. Tällöin asetetaan ruumis hautaan joko arkussa tai arkutta. Jälkimmäisessä tapauksessa pannaan ruumiin alle haudan pohjalle satulanloimi sekä pään puoleen suitset ja satula. Arkkua käytettäessä nämä tarve-esineet tavallisesti poltetaan, vieläpä vainajan hevonenkin. Haudalle jätetään myös vainajan vankkurit, mutta särjettyinä kuten muutkin kuolleen käytettäväksi annetut esineet. Arkutta hautaaminen perustunee tapaan asettaa ruumiit sellaisinaan kedolle. Potanin mainitseekin, että Alarskin piirin burjatit toisinaan vievät vainajan ruumiin vain metsään ja peittävät risuilla.
Siirtyessämme niiden kansojen keskuuteen, jotka jo vuosisatoja ovat tunnustaneet muhamedinoppia, toteamme, että aikaisemmat kuolleiden kohtelua koskevat menot ovat täällä jo hävinneet melkein jäljettömiin. Zeland sanoo kirgisien kaivavan haudan sivuseinään onkalon, johon vainaja pestynä ja hautauspukuun puettuna asetetaan ilman arkkua istuvaan asentoon kasvot itää kohti. Kuollut haudataan tavallisesti jo toisena päivänä.
Aivan samoin haudataan ruumiit itäisten turkkilaisheimojen keskuudessa. Pyhistä toimituksistaan saa mullah palkkioksi mm. vainajan hevosen suitsineen ja satuloineen, mikä siis osoittaa, että papit täälläkin ovat päässeet kuolleille tulevien uhrien perillisiksi. Vainajan varustamisen ja evästämisen korvaa varsinkin jalosukuisten hautajaisissa noudatettu tapa jakaa rahoja, pukukankaita ynnä raakaa hevosen-, härän- tai lampaanlihaa hautajaismenoja katsomaan kerääntyneelle kansalle. Haudan kylkeen kaivettuun onkaloon ruumis asetetaan siten, että pääpuoli tulee pohjoista, jalat etelää kohti. Ennenkuin hauta luodaan umpeen, suljetaan tuo onkalo polttamattomilla tiileillä.
Tarbagatain piirin kasak-kirgiseillä on tapana kääriä ruumisliina miespuolisen vainajan ympärille kolme ja naispuolisen viisi kertaa. Kuollut saatetaan kalmistoon kamelin selässä, jollei hautausmaa satu olemaan aivan lähellä. Lammasta, jonka mullah saa korvaukseksi ruumiin siunaamisesta, sanotaan "haudan almuksi". Vainajan ratsua ei kenenkään sovi käyttää, ennenkuin vuosi on kulunut kuolemasta. Vainajan hautaan eivät muhamedinuskoiset pane minkäänmoisia tarve-esineitä.
Ne turkinsukuiset kansat, jotka ovat kääntyneet kristinuskoon, ovat hautajaismenoissaan luonnollisesti joutuneet noudattamaan oikeauskoisen kirkon menoja. Kreikkalais-katoliset papit ovat kuitenkin olleet suvaitsevampia kuin islamin julistajat, sen vuoksi heidän vaikutusalueellaan on säilynyt useita pakanallisiakin tapoja. Näin on asian laita mm. Altain seudun tatariheimojen keskuudessa, missä kuollut nykyään pestynä ja puettuna haudataan maahan joko koverretun puun sisässä tai veistetyistä laudoista tehdyssä arkussa. Vuodenajasta ja varallisuudesta riippuen vainaja puetaan päähineestä jalkineisiin asti huolellisesti aivan kuin matkamies ainakin. Beltirit ja kargintsit irroittavat kuitenkin kuolleen puvusta napit, jotka jäävät joko kotiväen haltuun tai asetetaan arkkuun erikseen. Toisessa elämässä niiden silti sanotaan olevan paikoillaan. Arkkua valmistettaessa tulee kylän kaikkien miesten tarjota apuaan. Useimmiten kuollut on kotona vain yhden yön. Entisaikaan beltirit satuloivat kuolinpäivänä vainajan lempihevosen, palmikoivat sen harjan ja hännän ja ripustivat satulanhihnoihin erinäisiä vainajan käyttämiä esineitä, kuten kirveen. Näin varustettuna hevonen sai seistä kuolinmajan oven edessä, kunnes se vihdoin, kun kuollutta lähdettiin saattamaan, vietiin ruumiin jäljessä kalmistoon. Ennenkuin ruumis laskettiin hautaan, joka toisinaan kaivettiin vasta saattajien saavuttua, talutettiin vainajan ratsu ruumiin viereen ja suitset heitettiin kolme kertaa kuolleen vasempaan käteen sanomalla: "Ota hevosesi!" Sitten poistettiin kaikki ratsun selkään sälytetyt esineet ja hevonen vietiin johonkin rotkoon ja surmattiin. Lihat jätettiin koirien ja lintujen syötäväksi.
Beltirit panevat kuolleen arkkuun vainajan kupin ja lusikan, kummankin särjettynä, sekä arkun vasemmalle puolelle vielä ruokia sisältävän astian. Juotuaan viinaa vainajan onneksi saattajat katkaisevat pullon kaulan ja panevat viinapullon kuolleen vasempaan käteen, sillä "toisessa elämässä vasen käsi on oikea". Haudan jalkapäähän heitetään suitset, satula, satulanloimi, hevosen jalkapaula, pata ym. Kaikki kuolleen mukana annetut esineet on rikottava tai leikeltävä palasiksi, padankin pohja on puhkaistava. "Toisessa elämässä kaikki nämä esineet ovat jälleen ehjiä." Ennenkuin arkku suljetaan, syödään ja juodaan vainajan onneksi. Toisin paikoin pidetään kalmistossa peijaisia vasta sen jälkeen, kun hauta on luotu umpeen.
Pallas, joka jo 1700-luvulla liikkui näillä mailla, mainitsee, ettei beltireillä, Kuznetskin tatareilla eikä eräillä vuoristotatareilla vielä tällöin ollut tapana haudata kuolleitaan maahan, vaan ruumisarkut asetettiin etäällä metsässä kasvaviin puihin. Pari tällaista ruumispuuta, joissa oli nuoren beltirivaimon ja tämän äidin leposija, hän kertoo itse nähneensä. Ruumisarkut, jotka olivat valmistetut karkeasti hakatuista laudoista, olivat sidotut yhteen köysillä. Katoksena oleva lauta oli vielä tuohilla peitetty. Kumpikin puu oli vanha lehtikuusi, noin 50 syltä toisistaan. Kohta, jossa arkku oli puussa kahden oksan kannattamana, oli tarkoitusta varten karsittu. Toisen puun arkku oli niin alhaalla, että muudan kasakka saattoi helposti nousta sitä tarkastamaan. Vainaja makasi siinä täysissä pukimissaan; pään kohdalla oli vielä naisen pukutarpeita ja ruumiin vieressä säkillinen suurimoita, astiallinen rasvaa, lihanjätteitä ym. ravintoaineita sekä monenmoisia esineitä. Satula oli pantu kuolleen jalkojen väliin. Lähimmän puun puhdistettuun oksaan oli ripustettu hautajaisissa teurastetun hevosen nahka häntineen ja kavioineen. Hevosen kallo, jolla oli suitset suussa, oli pantu erikseen toiseen oksaan. Pallas huomauttaa lisäksi, että miesvainaja sai mukanaan myös jousen ja taitetuilla nuolilla varustetun viinen.
Kargintsit, jotka ainakin nykyään hautaavat kuolleensa maahan, tekevät haudan ääreen ruumiin pään kohdalle tulen, jossa he polttavat kalmistossa teurastamiensa eläinten luut. Sekä teurastettaessa että syötäessä on tarkoin varottava, etteivät luut särkyisi. Tuleen pannaan myös kolme kupillista viinaa ja kolme kourallista lihaa. Uskotaan näet, että tuli välittäjänä saattaa nämä uhrit kuolleen käytettäväksi. Ennenkuin arkku lasketaan hautaan, tuo joku omaisista vainajan ratsun kalmistoon ja taluttaa sen arkun ääreen, mutta sitä ei tällöin surmata, vaan se viedään kotiin takaisin. Palattuaan haudalta kaikki kokoontuvat vainajan jurttaan viettämään maahanpanijaisia, jolloin on pirskoitettava kolme lusikallista viinaa: jurtan perälle, lieteen ja ovensuuhun.
Vanhempaa tapaa noudatetaan monin paikoin yhä edelleen shamanien ruumiita haudattaessa. Sagaijit saattavat ne usein korkeille vuorille, asettavat maan päälle ja panevat vainajan viereen tämän rummun ja noidanpuvun. Kalarit pystyttävät arolle neljä patsasta, varustavat ne poikkipuilla ja panevat niiden päälle oksia. Näin syntyneelle lavalle asetetaan shamanivainajan ruumis kahden koverretun pölkyn välissä. Shamanin rumpu puhkaistaan ja ripustetaan vasaran kera puuhun. Karagassit hautaavat nykyään shamaninsakin maahan, mutta suuntaavat kuolleen pään itää kohti, niin että kasvot katsovat länteen. Samoin ovat eräät muut Altain heimot sijoittaneet kastamattomat kuolleet. Kristillinen tapa vaatii päinvastaista sijoitusta.
Pienten lasten ruumiit on entisaikaan yleisesti kääritty vain tuohiin tai huopaan ja sellaisina joko ripustettu puihin tai kätketty puiden koloihin.
N.s. patsashaudat, joihin eräät yllämainitut kansat ovat sijoittaneet shamaniensa ruumiit, ovat pohjoisimmilla turkinsukuisilla kansoilla olleet aivan yleisiä.
Turuhanskin piirin tungusien menoja kuvaillessaan Tretjakov kertoo, että kun tungusi kuolee, aukaistaan teltan seinä "yhdeltä puolelta" ja vainaja viedään kuolinpuvussaan erikoiselle lavalle, joka rakennetaan kahden tai kolmen lähekkäisen puun väliin noin sylen korkeudelle maasta. Lavalle pannaan kuolleen ruumis kapeaan puulaatikkoon ja ruumiin mukana erinäisiä tarve-esineitä mm. lukoton pyssy, jousi, jonka jänne on katkaistu, särjetty ahrain, kirves ja tupakkapiippu. Arkun kylkeen ripustetaan vielä lävistetty pata, johon pannaan hehkuvia hiiliä, poronrasvaa ja tupakkaa. Patsaspuut, jotka kuoritaan lavan alapuolelta, voidellaan poron verellä ja varustetaan terävillä rautapiikeillä, jotteivät pedot pääsisi kuolleeseen käsiksi. Kuolleen naisen ruumis asetetaan poronnahkaan käärittynä usein myös maan päälle ja peitetään tukeilla. Kristityt haudataan täälläkin maahan kaivettuun hautaan.
Saman piirin tungusit selittivät minulle, että shamanin puusta koverrettu ruumiinsuoja on asetettava kahden patsaan päähän, kun taas muiden kuolevaisten ilmahaudat tavallisesti ovat kolmi- tai nelipatsaisia. Jos shamanin hautaisi maahan, sanottiin, ei tämän "kaakkuri" (jonkinlainen sieluolento) enää palaisi. Tungusit uskovat näet, että shamanin "sielu" muutaman vuoden päästä palaa johonkin sukulaiseen, joka samalla saa shamaninlahjat. Noidanpuku, rumpu ym. taikaesineet jäävät vainajan omaisuudeksi. Puvusta ja rummusta, jotka särjetään, on kuitenkin ollut tapana irroittaa ja tallettaa erinäiset metalliosat.
Paitsi pyynti- ja muita tarve-esineitä saa tungusivainaja mukanaan myös ajokkiporonsa, joka teurastetaan "haudan" ääressä ja jonka lihat siellä samalla keitetään ja syödään varomalla, etteivät eläimen luut rikkoutuisi. Mitään ei sovi tuoda kotiin, poron taljakin ripustetaan puuhun.
Muudan tungusihauta, jonka Maak näki metsässä Öjakit-joella, oli laatikon tapainen kahden katkotun ja poikkipuilla varustetun kannon päälle, kahden ja puolen kyynärän korkeudelle maasta rakennettu laitos. Poikkipuita tukemassa oli lisäksi pari maahan lyötyä paalua. Kuolleen pää oli koillista kohti. Ruumiin oikealla puolella oli metsästyspuukko ja kuudella nuolella varustettu helmikoristeinen viini; vasemmalla puolella taas jousi. Polvien kohdalla oli pieni puulaatikko, jossa oli vaskesta ja mammutinluusta tehtyjä varanuolia, ja jalkapäässä tuohimaljakko, lusikka, härkin ja puhkaistu vaskipata. Pataan Maak sanoo tungusien panevan peijaisporon mahalaukun täytettyään sen lihalla. Ilmahaudan läheisyydessä oli vielä erikoinen teline, johon tungusit ripustavat hautajaisissa teurastamansa poron taljan.
Vainajan varustaminen
Veitsen ja viinen asettaminen kuolleen oikealle puolelle ja jousen vasemmalle perustunee käsitykseen, että toisessa elämässä oikea puoli on vasen ja vasen oikea.
Maak mainitsee tungusien mailla nähneensä myös kolmen patsaan kannattaman ilmahaudan, johon puusta koverrettu ruumisarkku oli asetettu lautasuojukseen. Pääpuoli, jota kannatti vain yksi patsas, oli pohjoista kohti.
Orotsheilla on tapana pukiessaan vainajan tämän parhaaseen pukuun reväistä rikki kauhtanan kaulus, samoin rikotaan housut lahkeesta ja jalkineet kärjestä. Tuonelassa puku silti on ehjä. Ruumiin ympärille kääritään vielä tuohia; tuohia pannaan myös veistetyistä laudoista valmistetun arkun pohjalle. Ruumiin mukana pannaan miehen hautaan lisäksi pyyntivälineitä, keihäs, nuolia, veitsiä ym. pieniä aseita sekä talousesineitä, varsinkin kirves ja pata, joista jälkimmäinen asetetaan kuolleen jalkapäähän. Muutakin rikkautta vainaja saa asuntoonsa, kuten soopelin-, saukon- ja ketunnahkoja. Suuremmat esineet, vene, sukset ja ahrain sijoitetaan arkun viereen: Shamannivainaja tarvitsee ennenkaikkea loitsintavälineensä. Naisten hautoihin pannaan paitsi heille kuuluvia työkaluja myös näiden koristeet. Arkku asetetaan joko matalaan hautaan tai puualustalle tahi paksujen kantojen päälle. Useimmat ruumissuojat sijaitsevat paljaan taivaan alla.
Näkemänsä oltshien ilmahaudan, jossa kuollut oli tuohien sisässä, Schrenk sanoo olleen kolmen patsaan päällä noin 4-5 jalan korkeudella maasta. Tästä kertoessaan hän huomauttaa, että mies- ja naisvainajille tehtiin samanlaiset leposijat.
Tungusien vanhan hautaamistavan ovat Sahalinin saarelle siirtyneet orokitkin säilyttäneet. Eräässä kuvassa näemme patsashaudan alla särjetyn reen, jolla neljä henkilöä tavallisesti kantaa vainajaa. Arkkuun pannaan paitsi pyydys- ym. esineitä poronsatula, joka osoittaa, että orokit käyttävät poroa tuonelassa vielä ratsueläimenä, vaikka he jo ovatkin oppineet valjastamaan sen reen eteen. Jotta vainaja saisi tämän kotieläimen seuralaisekseen, on se haudan ääressä teurastettava. Tällöin poron ohjaksen pää pannaan kuolleen käteen. Kun omaiset ja sukulaiset ovat syöneet lihat, kerätään luut ja asetetaan haudan ääreen havujen peittoon. Joskus kuolleelle teurastetaan useampiakin poroja.
Goldien hautausmenoja kuvailevat laajasti Shimkevitsh ja Lopatin. Niin pian kun henki on lähtenyt, nostetaan kuolleen ruumis lattialle, hiukset suitaan, huomattavan henkilön ruumis toisinaan vielä pestään. Yleensä eivät Siperian pohjoisimmat kansat ruumiita pese. Vainaja puetaan täysiin varustuksiin, talvella turkkiinkin, jottei kuollut vilustuisi. Kasvot peitetään kalan- tai metsäeläimennahkalla. joskus liinallakin. Niin kauan kuin kuollut on kotona, poltetaan kalanihraisia tuohuksia. Peijaisia varten naiset valmistavat papu- ja hirssikeittoa sekä erikoismuotoisia leivoksia. Kuolleen osa pannaan vainajan viereen jakkaralle. Ensiksi joku vanhus tarjoaa kuolleelle viinaa sanomalla: "Juo, ole rauhallinen, lapsiasi ja meitä sukulaisiasi älä häiritse!" Näihin peijaispitoihin osallistuvat omaiset ja sukulaiset. Miesvainajan vaimolla on tapana ruumiin kotona ollessa vielä nukkua öisin tämän vieressä saman peitteen alla. Tavallisesti on kuollut kotona vain vuorokauden tai pari. Majasta ruumis kannetaan pihalle ikkunan kautta ja pannaan laatikkomaiseen arkkuun. Ussurin yläjuoksulla vainaja saa mukanansa piipun, keihään, ahraimen, pyssyn, tulukset, veitsen, astioita, vaatteita ym. Naisen mukana pannaan arkkuun naisten tavaroita, etenkin lipas neuloineen, lankoineen ja saksineen, sekä koristeita. Nämä esineet ovat välttämättä rikottavat, rautaisiinkin on lyötävä lovia. Amurin varsilla goldit vielä joko piirtävät paperiin tai leikkaavat siitä lintujen, metsäeläinten ja koirien kuvia, joskus painavat siihen kiinalaisen kuparirahankin jäljen. Nämä kuvat pannaan arkkuun tai poltetaan tulessa, mikä tapa ilmeisesti on saatu kiinalaisilta.
Vainajaa saatettaessa pysähdytään kolme kertaa, jolloin mukana tuodusta astiasta valetaan juomaa maahan sanomalla: "Juo, toivotamme sinulle hyvää matkaa tuonelaan, älä palaa takaisin, älä ota lapsia mukaasi!" Toisin paikoin goldit kantavat kuollutta tangolla, johon ruumis kiinnitetään kahdella köydellä. Hauta kaivetaan metsään määrättyyn paikkaan ja sen ääreen on läheisimmän omaisen tehtävä tuli, johon kaadetaan viinaa sekä heitetään tupakkaa ja peijaisruokaa. Samalla sanotaan vainajalle: "Me teimme sinulle uuden kodin, asu siinä onnellisena, älä ota mukaasi vaimoasi tai lapsia, jos he saapuvat sinua tervehtimään." Hautaa umpeen luotaessa vainajan vaimo vielä noutaa kotoa tämän koiran ja surmaa sen haudalla. Surmatun koiran peitteeksi pannaan peuran tai hirven nahka. Kun haudalle on pystytetty pieni lippu, palataan kotiin.
Milloin joku goldi on kuollut tietämättömissä, toimitetaan valehautaus siten, että vainajasta tehdään tämän kokoinen, käsillä ja jaloilla varustettu kuva, jonka ylle puetaan asianomaisen vaatteet ja joka haudataan tavallisin menoin.
Giljakkien tavalla ovat goldit, oltshit ja orotshit viime aikoina rakentaneet kuolleita varten toisin paikoin myös erikoisia majoja, joihin vainajan arkku, joskus useampiakin, on asetettu. Kuolleelle annettu omaisuus on tällöin ripustettu hautamajan seinälle. Tämänlaatuiseen hukkuneelle rakennettuun majaan, jonka Schrenk näki Amurin rannalla v. 1855, johti köysi, jonka toinen pää oli kiinnitetty rantaan ja jonka kummallekin puolelle, oli pystytetty keinotekoinen puurivi. Veteen hukkuneen sielun uskottiin kulkevan tuota kujannetta myöten nuoran osoittamaan suuntaan.
Vaikka tällaiset majat ja todennäköisesti myös maahan hautaaminen ovat täällä myöhempää perua, eivät Amurinkaan tungusinsukuiset kansat silti ole omaksuneet ruumiiden polttoa, mikä tapa on Koillis-Aasiassa vallalla giljakkien ja korjakkien, vieläpä tshuktshienkin keskuudessa.
Kristinuskoon kääntyneet jakutit noudattavat tietenkin kristittyjen hautaamistapoja. Samoinkuin venäläiset asettavat hekin hengen lähdettyä kuolleen viereen vesikupin, jotta "sielu" poistuessaan voisi "kylpeytyä". Ruumis pestään ja puetaan sekä asetetaan lavitsalle pyhäinkuvien nurkkaan. Kuollutta puettaessa irroitetaan tämän vaatteista kaikki metallinapit ja -soljet, jotka vaihdetaan nahkarihmoihin tai kasveista punottuihin nyöreihin. Hautajaisia varten tapetaan miespuolisen kuoltua tämän lempihevonen, naispuolisen kuoltua taas lehmä. Lihasta valmistetaan peijaisruokaa. Pohjoisosissa teurastetaan myös poroja. Syrjäisillä hautapaikoilla näkee jakuttienkin mailla rikottuja rekiä, veneitä tai lapioita. Hautalöydöistä on lisäksi tavattu monenmoisia muita esineitä, kuten puhkaistuja patoja, satulan kappaleita, keihäitä, nuolia ja veitsiä. Shamanin haudan ääressä riippuu tavallisesti tämän puku ja rumpu. Lasten hautoihin on pantu kehto ja leikkikaluja.
Pakanuuden aikana jakutit rakensivat vainajilleen myös patsashautoja (arangas) asettaen ruumiit pylväiden kannattamaan, joko puusta koverrettuun tai laudoista laadittuun arkkuun. Näitä vanhoja patsashautoja näkee toisin paikoin vieläkin, useimmiten ne kuitenkin ovat pahasti särkyneet. Trotshtshanskij mainitsee, että erään sellaisen ääressä oli hyvin vanhanaikaisia esineitä mm. satula, kirves, jousi, seitsemän nuolta, metsästyspuukko, laukku ja jouhisuopunki. Vainaja oli kaukaloarkussa kallisarvoisissa pukimissa. Arkussa oli vielä varapukuja. pari lakkia, housut, jalkineet ym. Jalkapäässä oli vaskipata ja tinalautanen, kumpikin lävistettynä, sekä puulusikka. Maak näki matkoillaan lapsenkin patsashaudan, jota kannatti kaksi pylvästä. Arkkuna oli halkaistun pölkyn koverretut puoliskot. Täällä lapsen ruumis oli vasikannahkaan kiedottuna ympärillään joukko nukkeja.
Seroshevskij olettaa, että jakutit olisivat omaksuneet nämä patsashaudat tunguseilta ja jukagireiltä, mutta on muistettava, että eräät eteläisemmätkin kansat ovat noudattaneet tätä tapaa. Metsättömillä mailla ja joskus muutenkin jakutit ovat lisäksi asettaneet kuolleiden ruumiit joko tuohiin käärittyinä tai kaukaloarkkuihin kätkettyinä pelkästään maan pinnalle. Priklonskij sanoo Lenan suulla asuvien jakuttien käyttävän ruumisarkkuna myös ruuhta, vieläpä airoilla ja äyskärillä varustettuna. Nykyään on tietenkin ruumiin maahan hautaaminen yleisimpänä tapana, jakutit kun kaikki ovat ainakin nimellisesti kristittyjä. Troshtshanskij olettaa, että viimeksimainittu tapa olisi ollut käytännössä jo aikaisemminkin. Gmelin väittää jakuttien turvautuneen myös ruumiinpolttoon. Isännän mukana, niin hän kertoo, poltettiin vielä tämän suosituin palvelija, jottei kuollut toisessa elämässä jäisi palvelijaa vaille. Vaikka jakuttien ruumiinpolttoa voidaan epäillä, on olemassa perinnäistietoja, joiden mukaan vainajan vaimo tai palvelija on saanut seurata herraansa toiseen maailmaan. Vaimon hautaamisesta aviomiehen mukana puhuu mm. Priklonskij. Shimkevitsh kertoo, että jakutit ovat huomattavan henkilön kuoltua haudanneet paitsi tämän lempiratsua valjaineen vielä toisenkin hevosen, jonka selkään sälytettiin ruokavaroja ja turkiksia, sekä lisäksi jonkun henkilön, jonka tuli tuonelassa palvella isäntäänsä.
Jakuttialueen pohjoisosissa on shamanivainajien lepopaikoille pystytettyjen pylväiden nenään asetettu linnunkuva. Priklonskij kertoo, että kun shamani kuolee, jakutit pystyttävät tämän patsashaudan pääpuoleen puisen haukan- ja jalkapuoleen käenkuvan. Tavallisesti nämä linnut, joita arkun ääressä voi olla neljäkin ja useampia, näyttävät esittävän kaakkureita ja kuikkia eli yleensä niiden henkien ilmenemismuotoja, jotka palvelevat ja avustavat tietäjää tämän tehtävissä. Samanlaisia puukuvia on tehty loitsintamenojen aikana. Hyvin yleisiä ne ovat olleet myös tungusi- ja dolganishamanien haudoilla.
Lisäksi on mainittava, että jakuttien myöhemmän ajan maahaudoille on toisin paikoin salvettu pieniä hirsirakennuksia, jommoisia näkee myös Siperiaan siirtyneiden venäläisten kalmistoissa.
Turkinsukuisten kansain hautaamistavat edustavat siis hyvinkin monenlaisia menetelmiä. Patsashautoja, jommoisia mm. intiaanit ovat käyttäneet, tapaamme pääasiallisesti pohjoisimmilla kansoilla. Niiden alkumuotona lienee ollut ruumiiden asettaminen puihin, josta tavasta jo Pallas kertoo ja josta esimerkkejä on säilynyt meidän päiviimme asti. Priklonskij sanoo jakuttienkin panneen toisinaan ruumisarkun vain oksien päälle puuhun, jonka alle he hautasivat elävän hevosen. Tällaisen "haudan" hän mainitsee omin silmin nähneensä. Tungusien sanotaan käärineen kuolleen ruumiin porontaljaan ja ripustaneen sen sellaisena puuhun. Myös Bogutsanskin tatareja koskevassa tiedonannossa kerrotaan, että he ripustavat kuolleet puihin ja poistavat oksat, jotteivät vainajat voisi kavuta alas. Kuten mainittu, on lasten ruumiita monin paikoin yhä edelleen ripustettu puihin tai kätketty puiden koloihin.
Tällaisesta tavasta puhuvat jo kiinalaiset kronikat mainitessaan, että dubo niminen kansa, joka viidennellä vuosisadalla asui Jenisein latvoilla, pani kuolleiden ruumiit arkkuihin ja joko vei ne vuorille tai sitoi puihin. Tämä tiedonanto koskee ilmeisesti sojotteja, jotka nimittävät itseään tuba -heimoksi ja joiden keskuudessa ainakin shamanien ilmahautoja on tavattu meidän päiviimme asti. Puihin asetti ruumiit kiinalaisten kronikkain mukaan myös shivei niminen kansa, jolla todennäköisesti tarkoitetaan jotakin tungusiheimoa.
Kiinalaiset lähteet kertovat lisäksi, että tukiu, joka viidenneltä seitsemännelle vuosisadalle asui Mustan Irtyshin varsilla ja Gobin erämaan pohjoisosissa, harjoitti ruumiiden polttamista. Kuolleen mukana poltettiin myös tämän ratsu sekä vainajan käyttämät esineet. Sotasankarin muistoksi tehtiin polttopaikan ääreen vielä erikoinen rakennus, johon asetettiin vainajan kuva sekä tämän taisteluja esittävä kirjoitus. Kuten prof. A.M. Tallgren on minulle ystävällisesti huomauttanut, on muinaisturkkilaisia polttohautoja ajalta 400-600 todella tavattu. Väärin ymmärrettyihin kertomuksiin perustuu sitävastoin yllämainittu hautarakennus. Samat lähteet kertovat uhuanien (uhuan, myös dung-chu), joiden sanotaan olleen mandshurialaisen sjan-bi (sien-pi) -heimon sukulaisia ja asuneen ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina Itä-Mongoliassa, asettaneen ruumiit arkkuihin sekä polttaneen vainajan koiran ja ratsun ynnä vaatteet ja tarve-esineet ja kantaneen niiden tuhkan arkun jäljessä kalmistoon. Ruumista saattaessaan heidän sanotaan laulaneen ja tanssineen.
Edelleen kiinalaiset kronikat kertovat, että hunnit, jotka ajanlaskumme alussa asuivat Itä-Mongoliassa, pukivat kuolleet päällikkönsä kulta- ja hopeakirjailulla koristettuun pukuun ja asettivat arkkuun, mikä taas pantiin vielä suurempaan laatikkoon. Tällainen hunniruhtinaan kumpuhauta on esiinkaivettu Noin-Ulasta Urgan lähistöltä, siinä etelästä pohjoiseen suunnattu ruumisarkku oli erikoisen suojuksen sisässä syvälle maahan tehdyssä hirsikammiossa. Noin-Ulan kallisarvoiset hautavarusteet, jotka palautuvat jo ajanlaskumme alkuun, kertovat paitsi kiinalaisen myös kreikkalais-skyyttiläisen kulttuurin kosketuksesta.
Uigurien kiinalaiset sanovat asettaneen ruumiin hautaan pystyasentoon. Täällä vainaja muka seisoi kuin elävä ihminen miekka vyöllä, keihäs kainalon alla ja viritetty jousi kädessä. Kuten Radloff huomauttaa, lienee viimeksimainittu kuvaus johtunut siitä, että uigurien oli kuultu varustavan vainajansa aseilla, joita tämä oli elämänsä aikana käyttänyt.
Arvokkaita tietoja Keski-Aasian turkkilaiskansain aikaisemmista hautaamistavoista saamme myös niiden eurooppalaisten kertomuksista, jotka 1200-luvulla vaelsivat näiden keskuudessa. Plano Carpini sanoo tatarien hautaavan kuolleen päällikkönsä salaa sekä kattavan tälle pöydän, johon pannaan lihaa ja maitoa. Vainajan mukana haudataan tämän ratsu satuloineen ja suitsineen. Vielä toinenkin hevonen teurastetaan haudalla peijaispitoja varten. Ruumiin mukana pannaan myös kultaa ja hopeaa. Vainajan käyttämät vaunut särjetään samoinkuin hänen asuntonsakin. Kaikki vainajan saamat esineet kätketään ruumiin kera kellarimaiseen hautaan, joka luodaan umpeen, niin ettei kukaan voi sitä löytää.
Omia havaintojaan esittää myös Ruysbroeck matkakuvauksessaan: "Kun joku kuolee, itkevät he häntä suuresti huutaen; sen jälkeen he ovat verovapaita, ts. he eivät maksa mitään veroa yhden vuoden aikana. Ja jos joku on läsnä täysikasvuisen kuollessa, niin ei hänen sovi yhden vuoden aikana astua Mangu kaanin hoviin. Lapsen kuoltua tämä kielto on voimassa kuukauden ajan. Kuolleen haudan ääreen he jättävät aina teltan, jos vainaja kuuluu ylhäisiin, so. Tshingis-kanin sukuun –. Kuolleen hautauspaikka on tuntematon; ja aina on leiri miehiä varten, jotka vartioivat hautoja paikoissa, mihin he hautaavat korkeita herrojaan. En kuitenkaan saanut tietää, että he hautaisivat kuolleiden mukana aarteita. Komanit luovat vainajan päälle suuren kummun ja pystyttävät hänelle kuvapatsaan, jonka kasvot ovat suunnatut itään päin ja jolla on kädessä malja navan kohdalla. Varakkaille rakennetaan myös pyramideja, so. pieniä suippokärkisiä rakennuksia, ja muutamin paikoin näin korkeita tiilistä tehtyjä torneja, toisin paikoin taas kivirakennuksia, vaikkei mitään kiviä ollut lähettyvillä. Erään äskettäin kuolleen haudan ääreen näin heidän ripustaneen pitkien seipäiden nenään 16 hevosennahkaa, neljä kutakin ilmansuuntaa kohti; ja vainajalle, jonka kuitenkin sanottiin olleen kastettu, he olivat asettaneet kumissia (cosmos) juotavaksi ja lihaa syötäväksi. Kauempana idässä näin muita hautoja, suuria kivettyjä kenttäpintoja, joista toiset olivat ympyriäisiä, toiset nelikulmaisia; lisäksi oli pystytetty neljä korkeata kiveä kutakin neljää ilmansuuntaa kohti."
Eräissä keskiajan lähteissä mainitaan lisäksi, että peijaisateriaksi teurastetun hevosen nahka täytettiin heinillä ja asetettiin kahden patsaan varaan sekä että ylhäisten henkilöiden mukana, jotka haudattiin salaa, haudattiin myös näiden orjia.
Hautapaikan salaaminen, josta Plano Carpini, Ruysbroeck ym. kertovat, näyttää turkinsukuisilla kansoilla olleen verraten yleinen tapa. Myös hunnipäällikkö Attilan hautaamista koskevassa kertomuksessa sanotaan, että ruumista kantaneet orjat surmattiin, jotteivät ne olisi voineet ilmiantaa suuren sankarin hautaa.
Mainitessaan, että silloiset komanit eli polovtsit, kuten slaavit Etelä-Venäjälle asettunutta turkkilaisheimoa nimittivät, pystyttivät haudoille kuvapatsaita, joita nykyiskansat sanovat "kiviakoiksi", Ruysbroeck kuvailee tapaa, jonka muistomerkit prof. Tallgrenin suullisen tiedonannon mukaan ovat n. ajalta 900-1300. Paitsi Etelä-Venäjällä, missä "kiviakkojen" alue ulottuu Kaspianmeren pohjoispuolella sijaitsevilta aroilta Odessan seuduille, vieläpä Galitsiaankin asti, on niitä runsaasti myös Aasian puolella mm. kirgisien aroilla, Jenisein latvoilla ja Altain rinteillä.
Mitä Ruysbroeck tarkoittaa puhuessaan varakkaiden haudoille pystytetyistä pienistä pyramideista, käy ilmi hänen matkakuvauksensa toisesta kohdasta, jossa hän kertoo lamalaisten polttavan kuolleensa ja säilyttävän tuhkan pyramidin päässä. Nuo Ruysbroeckin mainitsemat tiilistä tehdyt tornit ja kivirakennukset tarkoittanevat buddhalaisia, stupa nimisiä hautapatsaita, jommoisia näkee paitsi Pohjois-Intiassa myös Keski-Aasiassa.
Vanhaa keski-aasialaista perintöä ovat sitävastoin ne Ruysbroeckin näkemät ympyriäiset tai nelikulmaiset kivetyt hautapaikat, joissa neljää ilmansuuntaa kohti oli neljä korkeata kiveä, Tällaisia erimuotoisia pystykivien reunustamia muinaishautoja on mm. Radloff tutkinut Abakanin, ylisen Jenisein ja Jusin laaksoissa, Katunin varsilla ja Irtyshin lähteillä. Näistä pronssikautisista kivien ja maan peittoon kätketyistä haudoista on löydetty mm. ratsujen valjaiden jäännöksiä. Muista Siperian muinaishaudoista, joita arkeologit ovat tutkineet, mainittakoon vielä vanhemman rautakauden suuret kumpuhaudat Semipalatinskin, Buhtarman ja Katunin seuduilla sekä näitä pienemmät myöhemmän rautakauden kumpuhaudat Abakanin arolla. Altain suurissa ja syvissä ruhtinashaudoissa, jotka näyttävät olevan samoilta ajoilta kuin nuo Noin-Ulasta löydetyt ja joista jotkut jo ammoin ovat joutuneet ryöstäjien saaliiksi, on rikkaan ja taitehikkaan hautakaluston ohella ollut mm. joukko mumifioituja ratsuja. Hautalöydöistä voi lisäksi päättää, että kiinalainen ja etenkin kreikkalais-skyyttiläinen kulttuuri ovat jättäneet syviä jälkiä tännekin Aasian sydämeen.
Näiden muinaishautojen edustamaan kulttuuripiiriin verraten muodostaa tuo pohjoinen alue ikivanhoine ilma- eli patsashautoineen oman erikoisen piirinsä. Keski-Aasian hautavarustukset kertovat ennenkaikkea soturi- ja paimentolaiskulttuurista, jonka tärkeimpiä kotieläimiä ovat olleet hevonen ja lammas. Keski-Aasian ratsastajakansat ovat vielä viime aikoihin asti varustaneet vainajan tämän ratsulla, suitsilla ja satulalla, minkä tavan jakutit ovat tuoneet mukanaan nykyisillekin asuinpaikoilleen. Tuolle pohjoiselle ilmahautakulttuurille taas on eränkäynti ollut ominaista, josta todistuksena ovat monet kuolleiden käytettäväksi asetetut pyyntivälineet. Missä peura on kotieläimeksi, vieläpä ratsastusjuhdaksikin kesytetty, kuten erinäisten tungusiheimojen keskuudessa, seuraa vainajan poro tätä toiseen maailmaan. Goldien mailla on kuollut saanut mukanaan vain koiransa, joka täällä on ollut ainoa kotieläin.
MUISTAJAISET.
Turuhanskin piirin tungusit eivät vietä määräpäiviin sidottuja muistajaisia, ei heillä myöskään ole ollut tapana käydä vainajain kalmoilla hautajaismenojen jälkeen. Tretjakov sanoo, että he kovasti pelkäävät kuollutta ja peräytyvät heti, kun he metsiä samoillessaan huomaavat lähestyvänsä hautapaikkaa. Joutuessaan kulkemaan läheisen omaisen ilmahaudan ohi jotkut kuitenkin asettavat siitä riippuvaan pataan hehkuvia hiiliä, ihraa ja tupakkaa.
Samoin Maak kertoo jakuteista huomauttaen, että ainoastaan ne, jotka elävät läheisessä kosketuksessa venäläisten kanssa, valmistavat kuolleen kunniaksi pidot 9:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä kuoleman jälkeen. Tällöin he asettavat muistajaisruokia tuvan nurkassa olevalle pöydälle pitäen niitä siinä tunnin ajan, joskus kauemminkin, minkä jälkeen ruoan tähteet jaetaan köyhille. Vainajan "sielun" uskotaan saapuvan kesteihin avatun ikkunan kautta. Samoinkuin muistajaispäivät ovat itse menotkin todennäköisesti venäläisiltä lainatut, jotka vainajaa pitoihin kutsuessaan myös aukaisevat ikkunan ja jotka vainajan syötyä jakelevat köyhille ruokien tähteet.
Toistuvia määräpäiviin sidottuja muistojuhlia ovat viettäneet etupäässä vain ne Altain suvun kansat, jotka ovat joutuneet kristinuskon tai islamin vaikutuspiiriin. Edelliseen ryhmään kuuluvat mm. Abakanin ja Altain tatarit. Varhempaa kantaa edustanee Abakanin tatarien tapa, jotka ensi aikoina kuolemantapauksen jälkeen aina syödessään antavat osan myös kuolleelle. Erikoisia muistajaispitoja, jolloin vainajalle uhrataan tuleen ruokaa ja juomaa, pidetään täällä 3:ntena, 7:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä sekä vuosipäivänä. Juhlallisemmin vietetään kahta viimeksimainittua muistopäivää, jolloin suuret määrät sukulaisia ja naapureita saapuvat pitoihin tuoden tuomisia mukanaan. Kuolleen osa pannaan erikoisiin astioihin. Menot alkavat tavallisesti illalla, – yö on näet kuolleiden liikunta-aika, – ja jatkuvat seuraavaan päivään, jolloin käydään myös kalmistossa. Vielä haudallakin, jonka ääreen tehdään tuli, kestitään vainajaa. Abakanin tatarien sanotaan 40:ntenä päivänä teurastavan vainajan lempihevosen, jota ei kukaan tänä aikana ole käyttänyt, Lihat syödään haudalla ja pää asetetaan haudan päähän pystytetyn seipään nenään.
Beltirit viettävät omaisen kuoltua muistajaisia paitsi 3:ntena, 7:ntenä, 20:ntenä ja 40:ntenä päivänä vielä puolen vuoden ja vuoden kuluttua. 3:ntena ja 20:ntenä kokoontuvat vain omaiset vainajan kotiin, missä syömään ryhtyessään panevat kuollutta muistellen ruokaa ja juomaa lieden tuleen, mutta 7:ntenä päivänä, jolloin sukulaisetkin tuovat vainajalle kestitystä, käydään myös kalmistossa. Kun haudan pääpuoleen on tehty tuli, kerätään kaikilta läsnäolevilta lihapala erikoiseen vatiin ja samoin kaadetaan jokaisen juoma-astiasta vähäisen viinaa erikoiseen maljaan. Lisäksi on jokaisen velvollisuus vuodattaa juomaa haudalle kolme kertaa sanomalla: "Juo tätä viinaa ja syö näitä ruokia!" Sitten asetetaan edellä mainittu vati ja malja hautakummulle, minkä jälkeen kuolleen omaiset ja sukulaiset alkavat itsekin syödä ja juoda. Vihdoin vainajalle omistettu viinamalja tyhjennetään tuleen, mutta lihavadista pannaan siihen vain kolme kourallista. Muun osan muistajaisväki jakaa keskenään. Haudalta palattua pidot jatkuvat vielä vainajan kotona. Samanlaisin menoin beltirit viettävät 40:nnen päivän, puolen vuoden ja vuoden muistajaisjuhlaa. Viimeisellä kerralla kalmistosta lähdettäessä leski kulkee kolmesti haudan ympäri myötäpäivään ja lausuu: "Nyt minä jätän sinut!" Sikäläisen oikeustavan mukaan leski on tämän toimituksen jälkeen vapaa menemään uusiin naimisiin.
Jotenkin samoin viettävät sagaijit ja kargintsit vastaavat muistojuhlansa. Edellisten kerrotaan hautausmaalla käydessään polttavan haudan pääpuoleen tehdyssä tulessa myös muistajaisiksi surmatun teuraan luut, joita ei mitenkään sovi särkeä. Paitsi yllämainittuina aikoina kargintsit muistelevat kuollutta keväällä niihin aikoihin, kun käki alkaa kukkua.
Teleutit viettävät muistajaisia (yzyt pairamy, pairam < pers. bairam juhla) vain 7:ntenä ja 40:ntenä sekä vuosipäivänä. Kotona juhliessaan he asettavat ruokia esille sekä vainajaa että elossa olevia varten. Kuolleen ruokakuppi pannaan ikkunalle, josta se myöhemmin korjataan pihalle siihen paikkaan, missä arkku on valmistettu. Tällöin ruoan viejä lausuu: "Kun olit elossa söit itse, kun kuolit, syö sinun sielusi (sünä)." Sen jälkeen kuolleen osa annetaan koirille. 7:ntenä päivänä teleutit teurastavat vainajan lempihevosen, jotta tämä voisi käyttää sitä toisessa maailmassa. Jo kuolinpäivänä hevonen tuodaan kotiin ja sen selkään pannaan kalliita mattoja ja huiveja, harjaan ja häntään sidotaan myös silkkinauhoja. Ruumista saatettaessa se valjastetaan vainajan reen tai vankkurien eteen. Hautajaisten jälkeen, jolloin hevonen on koko ajan satuloituna ja mainituilla peitteillä varustettuna, sitä ruokitaan seitsemän päivää, kuljetetaanpa vielä sukulaistaloissa ja naapureissakin, missä jokaisen on annettava sille kauroja ja sen kuljettajalle teetä ja viinaa. Sen jälkeen eläin teurastetaan, mutta satula ja peitteet lahjoitetaan köyhille. Toisinaan lahjoitetaan itse hevonenkin, jonka silti uskotaan tulevan kuolleen omaisuudeksi:
7:ntenä ja 40:ntenä päivänä sukulaiset menevät myös kalmistoon ottaen mukaansa muistajaisruokia ja -viinaa. Haudan ääreen tehdään täällä kaksi tulta, pienempi vainajan pääpuoleen kuollutta varten ja päinvastaiselle puolelle isompi muistajaisväkeä varten. Ensiksimainittuun tuleen pannaan kuolleen osa kestityksestä, teleuttien sanotaan näet uskovan, että vainaja (yzyt) perii osansa tulen välityksellä. Menojen päätyttyä vanhin joukosta tallaa tulta sanoen: "Minä hävitän sinun tulesi ja peitän sen tuhkan talkkunalla." 40:nnen päivän muistojuhlaan liittyvät vielä ns. asunnon puhdistajaiset. Tätä toimitusta varten on kutsuttava shamani (kam), joka erikoisin menoin esittää kuolleen etsimistä ja karkoittamista ja joka rumpua sormillaan päristellen lähestyy joka nurkkaa, kunnes vihdoin tarttuu kuolleeseen ja juoksee tämän kera pihalle huutaen: "sau!" Samalla hän kehoittaa kuollutta siirtymään sille hakattuun puuhun (arkkuun) ja asettumaan sille kaivettuun maahan (hautaan). Kuolleen mukana karkoitetaan myös aldatshy, kuoleman enkeli, joka riistää ihmisiltä hengen.
Radloff kertoo, että kun vainaja varsin vastenmielisesti poistuu omaistensa seurasta, on altailaisilla tapana käydä kaukaakin kutsumassa etevä noita kuollutta karkoittamaan. Kengi-järvellä, missä jurtan puhdistaminen toimitetaan 40:ntenä päivänä auringon laskun jälkeen, oli Radlovilla itsellään v. 1860 tilaisuus seurata näitä menoja. Illan pimetessä alkoi ulkoa kuulua rummutusta ja shamanin yksitoikkoista laulua tämän kiertäessä jurttaa noin sadan askeleen päässä. Vähitellen piiri pieneni, kunnes noita jo sivusi teltan seinää ja vihdoin astui ovesta liedellä palavan tulen valaisemaan jurttaan. Savustettuaan rumpunsa sekä ulko- että sisäpuolelta noita istuutui oven ja lieden välille laulaen yhä hiljemmin ja päristäen rumpuaan yhä harvemmin, kunnes kuultiin vain vienoa valitusta. Sen jälkeen noita nousi varovasti, kulki verkalleen lieden ympäri ja kutsui vainajaa nimeltä kurkistellen joka puolelle ikäänkuin tätä etsien. Samalla hän toisinaan kuolleen osaa näytellen pyysi kimakalla äänellä – kuolleen uskotaan puhuvan kimakasti – saada jäädä omaisten luo, sillä matka tuonelaan on pitkä ja peloittava yksin kulkea. Ajettuaan rumpu kädessä kuollutta takaa sopesta soppeen noidan onnistui vihdoin vangita "sielu" rummun ja päristimen väliin ja painaa se maata vasten rummullaan. Nyt alkoi vainajan tuonelaan saattaminen rummutuksen käydessä yhä kumeammaksi. Vihdoin noidan voimakkaat lyönnit ilmaisivat läsnäoleville, että hän oli sielun kera jo saapunut perille. Ennenkuolleet kieltäytyivät kuitenkin ottamasta vainajaa seuraansa, mikä kuultiin noidan ja manalaisten kesken virinneestä keskustelusta. Tarjoamalla kuolleille viinaa ja näiden siitä humaltuessa, jota noita myös menoissansa esitti, hänen onnistui lopulta piilottaa sielu vainajien joukkoon. Sen jälkeen noita palasi tähän maailmaan hyppien ja huutaen, kunnes hän hiestyneenä ja uupuneena vaipuu horrostilaan.
Eri shamanien sanotaan toimivan jonkin verran eri tavalla. Joskus sielu pääsee karkuunkin ja palaa takaisin, jolloin menot ovat aloitettavat uudelleen. Toiset shamanit nokeavat kasvonsa vainajan sielua saattamaan mennessään, jotteivät tuonelaiset heitä tuntisi. Usein kutsutaan teltan puhdistajaisiin apumiehiksi vielä jaik-kan eli nama (vedenpaisumuksen ruhtinas), jolloin noita jäljittelee vesivirtojen kohinaa. Tämän haltian apua etsitään myös, milloin vainajat vievät mukanaan kotieläimiä toiseen maailmaan. Toisin paikoin sidotaan kuolleen vuoteeseen kuoleman edustajana kukko, jonka shamani karkoittaa. Kuoleman enkeli, aldatshy, karkoitetaan myös polttamalla jurtassa katajia.
Todennäköisesti on Potanin oikeassa väittäessään, etteivät Altain asukkaat ole alunperin viettäneet määräaikaisia muistojuhlia ja että he kuolleiden seuraa peläten ovat karttaneet kalmistojakin. Vainajan johtaminen pois elävien ilmoilta ja saattaminen tuonelaan, jota pidetään yhtenä shamanin tärkeimmistä tehtävistä ja jonka tapaamme pohjoisiltakin kansoilta, näyttää sitävastoin palautuvan ammoisiin aikoihin. Tämän toimituksen liittyminen 40:nnen päivän muistajaisiin on kuitenkin epäilemättä myöhempää perua.
Määräaikaisia muistajaisia viettävät myös Volgalla asuvat tshuvassit, joista suurin osa on kääntynyt kristinuskoon. Jo 3:ntena päivänä kuolemasta on heillä tapana teurastaa karitsa tai kana arkunvalmistuspaikassa pihalla. Pitojen aikana ensiksi vanhin, sitten jokainen ikäjärjestystä seuraten antaa palan kuolleelle. Ruokaa heitetään myös pihaportin ulkopuolelle. Suuremmat sukulaisjoukot saapuvat vasta 7:ntenä ja etenkin 40:ntenä päivänä tuoden mukanaan vahakynttilöitä ynnä ruoka-aineita, joilla vainajaa kestitään kaiken yötä. Jotkut lähtevät reellä tai vankkureilla kulkusten helistessä kalmistoonkin kutsumaan kuollutta pitoihin. Vainajan tultua tätä puhutellaan aivan kuin elävää ihmistä, kehoitetaan astumaan tupaan ja istuutumaan uunin ääreen lämmittelemään. Vainajaa varten on ovinurkkaan nostetulle pöydälle asetettu tyhjä ruoka-astia ja maljakko, joihin sukulaiset aina muistoruokia maistamaan ryhtyessään panevat vuoron perään joko ruokaa tai juomaa. Astioiden reunaan kiinnitetään tuon tuostakin pieniä palavia vahakynttilöitä. Kuolleen huvittamiseksi vielä lauletaan, soitetaan ja tanssitaan. Tshuvasseilla on lisäksi samoinkuin Volgan suomensukuisilla kansoilla tapana, että joku kuolleen omaisista, joka valitaan tämän edustajaksi, pukeutuu yön aikana vainajan pukuun. Aamun koittaessa kuollut saatetaan takaisin kalmistoon yhtä juhlallisesti kuin hän sieltä tuotiinkin. Vainajan mukana viedään sinne myös ruokia ja ennenkaikkea muistajaisiksi teurastetun hevosen pää tai pää ja jalat, samoin erinäisiä esineitä, kuten vainajan paita, housut ja virsut sekä ruoka-astia, kauha, lautanen ja lusikka. Joskus haudan ääressä vielä lauletaan ja tanssitaan. Kotiin jääneet kantavat sillä välin kuolleen pöydän ruokineen kujalle, missä ilonpitoa jatketaan, kunnes joku tanssiessaan vihdoin kumoo pöydän, jolloin koirat rientävät ruokiin käsiksi.
Paitsi yllämainittuina päivinä tshuvassit muistelevat kuollutta lisäksi joka torstai-ilta etenkin ensimmäisten viikkojen aikana. Viimeksikuollut saa erikoista huomiota osakseen vielä sen yleisen muistojuhlan aikana, jota tshuvassit viettävät lokakuun ensimmäisenä torstaina tai eri seuduilla eri aikoina lokakuun kuluessa. Tällöin teurastetaan vainajan sukupuolesta riippuen hevonen tai lehmä, joskus myös vain vasikka tai lammas, ja pannaan paljon olutta, yleensä varustaudutaan sitä paremmin, mitä kunnioitetumpi kuollut oli eläessään. Kun kaikki on valmiina, valjastavat jotkut vainajan omaisista hevosen, sitovat sen luokkaan lukuisia kulkusia ja lähtevät metsään. Mukana pitää olla myös viinaa, paistettu kana ja ohukaisia sekä huopamatto. Etsittyään metsästä tarkoitukseen sopivan lehmuksen miehet kaatavat puun ja muodostavat siitä parin kyynärän pituisen pylvään, jonka yläpää vielä veistämällä koristetaan. Tämä pylväs kääritään nyt mukana tuotuun huopamattoon. Kaikki ruoat jätetään metsään, mutta viinapullosta kaadetaan ainoastaan osa maahan kuolleen hyväksi. Kotiin tultuaan neljä miestä kantaa tuon huopaan käärityn pylvään tupaan aivan kuin vainajan ja asettavat sen seinäpenkille höyhenpatjalle. Samalla pylvään ylle puetaan jokin kuolleen pukukappale, esim., jos nuorta neitoa muistellaan, tämän päähine. Sen jälkeen aletaan tuvassa soittaa ja tanssia, muutamat heltyvät itkuunkin. Myöhemmin omaiset ja sukulaiset lähtevät pylvään kera haudalle ottaen mukaansa myös monenlaisia ruokia. Täällä pylväs pystytetään vainajan haudalle ikäänkuin tämän kodiksi. Paitsi kalmistossa juhlitaan ja syödään vielä kotonakin kaiken yötä.
Määräaikaisia muistajaisia ovat viettäneet myös muhamedinoppiin kääntyneet turkinsukuiset kansat, vaikka itse menot monin paikoin ovat varsin vaatimattomia. Venäjän tatarit muistelevat ja kestitsevät vainajaa 3:ntena, 7:ntenä ja 40:ntenä päivänä, jolloin varsinkin viimeksimainittuna laaja sukulaispiiri kokoontuu vainajan kotiin. Itäisten turkkilaisheimojen muistopäiviä ovat lisäksi 20:nes ja vuosipäivä. Samoina päivinä viettävät muistajaisia myös kasak-kirgisit, joiden keskuudessa on säilynyt eräitä varsin kiintoisia tapoja. Niinpä vainajan satula on koko muistajaiskauden aikana asetettu kunniapaikalle ja satulan nuppiin on ripustettu kuolleen puku, päähine ja vyö. Nuoren miehen muistoksi pystytetään vielä keihäs, jonka kärkeen sidotaan punainen nauha. Keihäs pystytetään telttaan siten, että sen kärki kohoaa esiin reppanan puhki. Vasta vuosipäivänä joku tarttuu siihen ja, perheenemännän ja tyttärien itkien muka estellessä, katkaisee sen. Sen jälkeen sytytetään suuri tuli, jossa keihäs poltetaan. Palkkioksi keihään hävittämisestä saa asianomainen emännältä viitan. Muihin muistopäiviin liittyvistä tavoista mainittakoon, että 7:ntenä päivänä leikataan vainajan lempiratsun häntä ja heitetään arolle. 40:ntenä taas leskivaimo tai tytär sytyttää pienen lampun lieden ääreen kunniapaikalle. Yhteistä kaikille muistajaisjuhlille on kansan kestitseminen ja ruokien jakelu.
Jos suruajan kestäessä joudutaan muuttamaan muualle, sidotaan vainajan hevosen häntään punainen tilkku ja satula asetetaan selkään siten, että etuosa tulee taakse päin. Satulan nuppiin ripustetaan vielä vainajan viitta ja päähine sekä tulukset ja miekka. Hevosta taluttaa tällöin vainajan leski tai, jollei tämä ole elossa, hänen tyttärensä. Vaimon kuoltua taas satula pannaan kamelin selkään ja sen päälle vaate ja liina. Kamelia taluttaa tytär tai miniä. Kun vainajan ratsu teurastetaan vuoden kuluttua, on luiden särkymistä tarkoin varottava.
Muistajaisten yhteydessä pannaan tavallisesti toimeen vielä kilparatsastus, jolloin palkinto tuodaan vainajan jurttaan, jos palkinnon saaja on saman kylän asukas.
Turfanin seudun turkkilaisten sanotaan teurastavan karjaa ja ruokkivan niitä, jotka muistopäivinä saapuvat rukoilemaan vainajan puolesta. Täälläkin liittyy sekä kilparatsastus että paini muistajaismenoihin, milloin juhla on omistettu miespuoliselle vainajalle. Lisäksi mainittakoon, että jos jälkeenjäänyt aviopuoliso aikoo mennä uusiin naimisiin, ennenkuin suruaika on kulunut umpeen, joka miehellä kestää neljä, vaimolla seitsemän kuuta, on asianomaisen vietävä vesiruukku haudalle ja kaadettava vettä kuolleen kumppanin pään kohdalle.
Yllämainittujen muistajaisten määräpäivät ovat siis yleensä samoja sekä kristinuskoa että muhamedinoppia tunnustavilla. Jakutit, jotka eivät vietä muistajaisia 7:ntenä, vaan 9:ntenä päivänä noudattavat tässä venäläisen kirkon yleisintä tapaa. Yhteinen kummankin uskontokunnan piirissä on myös käsitys, että kuollut on neljänkymmenen päivän aikana vielä verraten läheisessä suhteessa vanhaan kotiinsa. Monin paikoin pidetäänkin 40:nnen päivän muistojuhlaa vainajan varsinaisena eronhetkenä, jolloin tämä poistuu tuonelaan. Epätietoista on, mihin tämä aikamäärä perustuu, mutta jo kristinuskon alkuaikoina oli vallalla käsitys, että Kristus astui taivaaseen 40:ntenä päivänä. Vanhempaa perua lienee vuosipäivän vietto vainajan viimeisenä erikoisjuhlana.
Kristittyjen ja muhamedilaisten 40:n päivän jaksoa vastaa lamalaisilla 49 päivää eli 7 viikkoa. Pallas kertoo kalmukeista, etteivät he sinä aikana metsästä, teurasta karjaa tai surmaa edes hyönteistä, jotteivät vahingoittaisi vainajan "sielua". Sinä aikana tämä näet harhailee vielä maan päällä, mistä se vasta 49:ntenä päivänä poistuu tuomiolle ja lopulliseen olotilaansa. Sen vuoksi tällöin vietetyissä muistajaisissa on ollut tapana polttaa vainajasta tehty paperikuva. Gulbin sanoo "keltaisten uigurienkin", jotka ovat kääntyneet lamalaisuuteen, muistelevan kuollutta 49:ntenä päivänä, jolloin vainajaa kestitään teellä ja leivällä ja jolloin "paperi" poltetaan. Samalla sytytetään lamppu vainajan kunniaksi. Varakkaiden mongolien sanotaan viettävän vielä vuosipäivää. Yllämainitut uigurit saattavat viettää kolmeakin vuosipäivää, joista ensimmäisenä sytytetään yksi lamppu, toisena kaksi ja kolmantena kolme.
Sojotit, jotka myös tuntevat tuon 49 päiväisen jakson, näyttävät pyhittävän joka seitsemännen päivän, luultavasti seitsemän viikon aikana, koska he eivät silloin anna viedä kuolinmajasta mitään, ei edes maitoa muualle. Derbyttien käsityksen mukaan tämä kielto koskee niitä päiviä, joiden luvuissa esiintyy sama numero. Niin esim. jos vainaja on kuollut kuun 3:ntena päivänä, ei kuolinmajasta viedä mitään 13:na eikä 23:na päivänä, jos taas 9:nä, ei 19:nä eikä 29:nä päivänä. Tällaiset käsitykset ja pitämykset ovat tietenkin vieraan kulttuurin tuomia.
Siirtyessämme Amurin laaksoon kohtaamme muistajaisten vietossa kiinalaisia piirteitä. Niinpä goldien keskuudessa on vaimoilla toisin paikoin samoinkuin Kiinassa tapana viettää miesvainajan kuoltua ensimmäiset yöt kalmistossa nukkumalla tämän haudalla. Kotona esiintyy vainajan edustajana vartavasten tehty valkoinen pielus, joka valmistetaan hautajaisten jälkeen 7:ntenä päivänä, joskus aikaisemminkin, ja joka asetetaan vainajan vuoteelle. Pielukselle pannaan vielä, milloin miesvainajaa muistellaan tämän puku ja päähine; milloin taas naisvainajata surraan, mm. tämän koristeet. Lapselle kuuluvat tietenkin leikkikalut. Tätä pielusta goldit nimittävät nimellä fanja ja tarkoittavat sillä itse kuollutta. Jokaisen aterian alkaessa pannaan fanjan ääreen ruokakuppi, ja levolle mennessään leski käy fanjan kera saman peitteen alle. Fanjan eteen asetetaan vielä puinen haltiankuva (ajami-fonjalko), jolla on reikä rinnassa. Muistajaisia vietettäessä tähän reikään pistetään savuava piippu. Fanjaa hoidetaan yllämainitulla tavalla aina "suureen muistojuhlaan" asti, jolloin se poltetaan.
Goldien muistajaisista ansaitsee kaksi erikoisesti huomiota, nim. nimgan, jota vietetään eri paikoin eri aikoina, missä 7:ntenä päivänä hautajaisten jälkeen, missä myöhemmin, jopa vasta kahden kuukauden kuluttua, sekä kazatauri, jota sanotaan "suureksi muistojuhlaksi". Jälkimmäisen ja samalla viimeisen juhlan tärkeimpiä menoja on vainajan saattaminen tuonelaan. Samoinkuin nimganin ei tämänkään juhlan viettopäivä ole tarkoin määrätty, vaan sopivat siitä omaiset ja sukulaiset. Jotkut kiirehtivät sen viettämistä, jotkut taas siirtävät sen vuoden tai useamman taakse. Siihen mennessä vietetään vielä pieniä muistajaisia kerran kuussa, jolloin fanjan eteen asetetaan illan tullen ruokia ja vesiastia.
Hankkiutuessaan viettämään nimgania goldit leipovat tavanmukaisia muistajaisleipiä, joista yksi on linnunmuotoinen, sekä valmistavat monenmoisia ruokia. Tilaisuuteen kutsutaan myös shamani, joka asettuu istuutumaan fanjan viereen. Sillä aikaa kun fanjan eteen asetetaan viinaa ja lehtitupakkaa ja ajami-fonjalkon rintaan pistetään savuava piippu, naiset pystyttävät pihalle erikoisen teltan, johon tehdään oviaukko kahdelle vastakkaiselle suunnalle, nim. idän ja lännen puolelle. Sitten fanja tuodaan tähän telttaan ja asetetaan puhtaalle niinimatolle. Kummankin oviaukon edustalle sytytetään tuli, joista itäinen on "maan" puolella, läntinen "manalan" (buni) puolella. Lisäksi naiset tekevät heinistä nuken (mugde), jonka ylle pukevat kuolleen puvun. Kun kaikki on valmiina, pukeutuu shamanikin täyteen asuunsa ja astuu puheena olevaan telttaan. Surun merkkinä on shamanilla valkoinen vyö; muilla sen lisäksi valkoinen palmikkonauha. Yleisen tavan mukaisesti on kaikilla muistojuhlaan osallistuvilla sitäpaitsi pajukepit kädessä. Tarkastettuaan, että teltta, fanja ja mugde ovat asianmukaisessa kunnossa, shamani alkaa etsiä kuolleen sielua johdattaakseen sen fanjaan. Aluksi hän päristelee rumpuaan hiljaa ja harvakseen, sitten yhä kovemmin ja nopeammin säestäen täten lauluaan, jossa hän pyytää haltioiltaan (seon) apua. Samalla hän on näkevinään nämä haltiat ja kuulevinaan niiden vastaukset. Kaikki läsnäolevat seuraavat tarkoin shamanin eleitä ja toimia tämän vaipuessa ikäänkuin horrostilaan, josta taas virkoaa ja alkaa hyppiä ja loitsia yhä edelleen sielua etsien. Vihdoin hän äännähtää iloisesti, tekee käsillään tavoittavan liikkeen ja saa muut uskomaan, että hänen on onnistunut pyydystää sielu. Milloin sielu vaellusretkillään on vahingoittunut tai sairastunut, on se vielä parannettava, ennenkuin shamani johtaa sen fanjaan. Kun sielu, joka näin ollen saattaa pieluksesta poistua, on saatettu siihen takaisin, alkavat naiset kantaa ruokia fanjan eteen. Myös noita tarjoo sille viinaa sanomalla: "Juo viinaa ja iloitse kanssamme!" Lisäksi tarjotaan fanjalle vain tavallista vettä. Ruoan tähteet ja samoin mugde-nukke poltetaan lopuksi nuotiossa, mutta fanja itse viedään asuntoon takaisin.
Samat menot toistuvat myös viimeistä muistojuhlaa, kazalauria vietettäessä. Kerrotaan, että kun shamania käydään kutsumassa ja hänelle tällöin tarjotaan viinaa, hän kastaa ensiksi etusormensa juomaan ja pirskoittaa sillä vasemman käden yli muutamia pisaroita haltioilleen (seon) uhriksi. Samalla noita pukeutuu varustuksiinsa, ottaa rummun käteensä ja anoo haltioittensa apua. Kun hän sitten saapuu kuolintaloon, istuutuu hän aluksi fanjan viereen, kunnes fanja kuitenkin pian kannetaan samaten rakennettuun telttaan kuin nimganin aikana, jolloin taas sen kummankin oviaukon eteen sytytetään tuli. Lisäksi valmistetaan nukke, mugde, joka vainajan pukuun puettuna asetetaan fanjan viereen joen suuntaan, jalat alajuoksuun päin. Kun shamani ensiksi täydessä asussaan on rumpua päristämällä karkoittanut telttaan mahdollisesti hiipineet pahat henget, alkaa hän etsiä sielua, joka tuon tuostakin voi poistua pieluksesta. Loitsiessaan hän kertoo haltioistaan ja manalanmatkan vaaroista, lyö rumpuaan, tanssii ja huutaa juosten myös teltan ympärillä. Apulaiset rientävät hänen perässään pitäen kiinni hänen pitkän vyönsä päistä. Vihdoin shamani saa sielun käteensä ja vie sen telttaan. Sen jälkeen hän tutkii, onko löydetty olento todella vainajan "sielu", kysyen omaisilta, soveltuvatko ne ja ne sielun ominaisuudet juuri vainajaan. Todettuaan, että löydetty sielu on oikea, asettaa hän sen fanjaan. Tämä tapahtuu siten, että shamani asettuu polvilleen fanjan eteen, panee kätensä sen päälle ja puhaltaa siihen käsiensä yli. Milloin sielu on vahingoittunut vaelluksensa aikana, – pahat henget saattavat näet leikata siltä korvan, puhkaista silmän ym. – on shamanin parannettava se loitsimalla. Arpomalla hän vielä tutkii, onko vainajan sielu todella tervehtynyt. Sen jälkeen alkaa kuolleen kestitseminen, ja muutkin nauttivat muistajaisruokia ja -juomia myöhään yöhön. Samalla pyritään vainajaa ilahduttamaan. Lopuksi shamani heittää ruoan ja viinan tähteet tuleen, naiset tekevät telttaan vuoteen ja asettavat siihen fanjan ja mugden. Paneutuen polvilleen vuoteen viereen shamani puhuttelee fanjaa, kehoittaa sitä nukkumaan ja levittää peitteen vuoteen yli. Samalla sekä noita että joku omaisista asettuu telttaan levolle.
Seuraavana päivänä shamani pukeutuu jälleen virka-asuunsa ja ryhtyy rumpua päristellen herättämään vainajan nukkuvaa sielua. Pielus ja kuva otetaan sitten verhon alta esille, naiset valmistavat uusia ruokia, ja kestitseminen ja ilonpito jatkuu. Osa ruokia pannaan myös palaviin nuotioihin. Illan tullen fanja asetetaan taas levolle kuten edellisenä iltana. Näin tätä juhlaa vietetään joskus useitakin päiviä, kunnes viimeisten muistajaisten tärkein toimitus, vainajan tuonelaan saattaminen, on jäljellä. Tällöin shamani aloittaa laulunsa jo aamulla ja herätettyään fanjan nauttimaan kestitystä puhuttelee sitä kehoittaen sitä syömään tarpeeksi, mutta varoittaa liiallisesta viinan viljelystä, juopuneen kun on vaikea selviytyä manalanmatkan vaaroista. Kestitystä jatkuu sitten aina iltaan asti. Vasta auringon laskettua alkavat vainajan saattajaiset.
Tähän tärkeään toimitukseen ryhtyessään shamani ensiksi vain laulaa ja tanssii, sitten hän piirtää hiilellä piiruja kasvoihinsa – turvautuen siis samaan suojakeinoon kuin altailaiset – ja alkaa ankarasti rummuttamalla kutsua haltioita avukseen. Pyytäessään, että haltiat asettuisivat häneen, noita samalla aukoo suutaan ikäänkuin nielläkseen ne. Sitten hän heiluttelee päätään, hyppii ja jäljittelee niiden eläinten ja lintujen eleitä ja ääniä, jommoisina haltiat (seonit) näyttäytyvät. Pyydettyään näitä vielä osoittamaan hänelle tietä tuonelaan (buni) hän lähestyy erikoista vartavasten pystytettyä porraspuuta ja nousee sen ylimmälle portaalle ikäänkuin ympäristöä tähyilemään. Silmiään varjostaen häh samalla tarkastaa tuonelan tietä. Tällöin shamani voi nähdä muitakin salattuja asioita, joita häneltä udellaan. Tiedustellaanpa häneltä sitäkin, milloin Amur jäätyy, miten luminen talvi tulee olemaan, saadaanko paljon kaloja tai metsänriistaa ym. Tuo portailla varustettu puu, joka saattaa tarkoittaa maailmanpuuta, on siis jonkinlainen tietäjän näkötorni.
Palattuaan takaisin telttaan shamani asettuu jälleen fanjan eteen, ja omaiset kehoittavat häntä lähtemään "sielun" kera matkalle. Nyt shamani kutsuu butshtshua ja kooria avukseen. Edellinen on yksijalkaisen, siivillä varustetun ihmisen muotoinen; jälkimmäinen taas on pitkäkaulaisen linnun hahmoinen. Kummastakin tehdään puinen kuva, jonka vartaloa peittää nuoren metsäkauriin nahka. Menojen aikana butshtshu riippuu tavallisesti pystysuorassa asennossa, koori vaakasuorassa. Samassa asennossa niiden selitetään liikkuvan myös saattaessaan shamania tuonelan matkalla. Lisäksi huomautetaan, että etenkin koori-lintu on sielua tuonelaan saatettaessa aivan välttämätön, sillä sen avutta ei shamani mitenkään voi ainakaan palata tuonelasta. Matkansa vaikeimman osan noita suorittaakin juuri mainitun linnun selässä.
Kauan ja uuvuksiin asti loitsittuaan ja tanssittuaan shamani vihdoin istuutuu narttaa esittävän laudan peräpuoleen kasvot länttä kohti. Kun laudalle on vielä asetettu fanja, mugde ja ruokavasu, noita huutaa haltioilleen ja pyytää niitä kiireesti valjastamaan koirat nartan eteen. Vielä hän kehoittaa "orjaa" istuutumaan hänen selkänsä taakse. Sitten hän kirkaisee koirille kiihoittaen näitä juoksuun. Kaikki matkan vaiheet ja vaikeudet, samoinkuin puhelut vainajan ja "orjan" kera, kuvastuvat shamanin lauluista, eleistä ja äännähdyksistä. Samalla hän kertoo läsnäoleville, mitä hän näkee, kuulee tai kokee.
Shimkevitsh huomauttaa, että koiravaljakolla ajavat tuonelaan vain Amurin goldit, kun taas pohjoisempana asuvat matkustavat sinne poron selässä. Joskus on matkassa yhdeksänkin poroa, joista kahdeksan kantaa vainajan tavaroita. Yhdeksännen selässä istuu vainaja itse. Kun lisäksi uskotaan, että shamani on tämän poron "sieluna", on ymmärrettävää, että poro kuollutta kuljettaessaan karttaa kaikkia vaaranalaisia paikkoja.
Shamanin saavuttua seurueineen tuonelaan henget tulevat häntä vastaan uteliaina kysellen, mistä hän on kotoisin, kutka ovat hänet lähettäneet, kuka on uusi tulokas ym. Shamani ei tietenkään ilmoita oikeata nimeään eikä myöskään elossa olevien nimiä. Jätettyään sielun ennenkuolleiden sukulaisten huostaan noita lähtee paluumatkalle, jonka vaikeuksista ja vaaroista hän selviytyy koorin ja butshtshin avulla. Koiravaljakkoa hän käyttää kulkuvälineenä vain alkumatkalla mennen ja loppumatkalla tullen. Kun noita vihdoin on palannut tältä merkilliseltä retkeltään, ryhtyvät omaiset tiedustelemaan, miten matka onnistui, millaista oli olo tuonelassa, miten "sielu" siellä otettiin vastaan jne. Kaikkea tätä shamani kuvailee kuulijoilleen mainiten mm., että sille tai tälle lähetettiin tuonelasta terveiset, jopa lahjojakin, esim. soopeli, mikä merkitsee sitä, että asianomainen saa sen pyydystämään mennessään. Muistajaismenojen päätyttyä shamani heittää sekä fanjan että mugden tuleen. Tuleen heitetään myös kuolleelle varattu ruokavasu. Samalla noidan apulaiset tekevät ruohosta köyden, jonka toiseen päähän noita tarttuu, toiseen vainajan sukulaiset. Pitäessään sitä nuotion yläpuolella, shamani katkaisee köyden, jolloin molemmat päät heitetään tuleen, tahi tuleen heitetään vain toinen pää, mutta toinen leikataan palasiksi ja viskataan länttä kohti. Tämä merkitsee vainajaa ja omaisia yhdistävien siteiden lopullista katkeamista. Tähän päättyvätkin omaisten velvollisuudet; sen enempää ei kuollut voi heiltä vaatia. Lopatin huomauttaa, että mugde (kuva) tehdään vain havainnollisuuden vuoksi ja että sillä tarkoitetaan vainajaa. Samalla hän mainitsee, että kestitseminen ja palvominen kohdistuvat paitsi fanjaan ja sen edessä seisovaan ajami-fonjalkoon, joka edellisen mukana kannetaan telttaankin, myös tuohon mugde-kuvaan. Epäilemättä on Lopatin oikeassa olettaessaan, että fanja ja mugde edustavat kumpikin vainajaa, kun taas ajami-fonjalko on jonkinlainen kuolleiden suojelushaltia. Mutta jos goldeilla näin ollen on samalla kertaa kaksi vainajan edustajaa, kuva ja pielus, voidaan kysyä, kumpi niistä lienee alkuperäisempi.
Tätä kysymystä pohdittaessa on huomattava, että kuva tehdään aina uudelleen kutakin muistajaistilaisuutta varten, kun taas pielusta säilytetään koko suruajan yli viimeisiin muistajaisiin asti. Onko viimeksimainittu tapa ollut yleinen myös läntisillä tungusiheimoilla on tuntematonta, mutta ainakin Irtyshin ostjakit asettavat muistajaisia viettäessään makuusijalle pieluksen, jonka Patkanov sanoo edustavan vainajaa. Kuvan (mugde) tekevät Turuhanskin piirin tungusit kuolleesta vasta silloin, kun shamanin on johdatettava sielu pois elävien ilmoilta. Tällöin vainajan kuva kiinnitetään puusta tehtyyn, irollon nimiseen laitteeseen. Valitettavasti en tungusien kanssa asiasta keskustellessani päässyt selville siitä, mitä tuo irollon-laite oikeastaan esittää.
Tilapäisiä, vain määrättyä toimitusta varten tehtyjä puukuvia ovat lappalaisetkin käyttäneet mm. vainajille uhratessaan. Näitä ei tietenkään sovi sekoittaa varsinaisiin kuolinnukkeihin, joita säilytetään vainajan kodissa koko muistajaisajan. Tällaisia kuolinnukkeja, jommoisia tunnemme pohjois-ostjakeilta ja näiden naapuruudessa eläviltä samojedeilta, näyttää olleen myös kirgiseillä. Ainakin Potanin kertoo, että kirgisivaimo tekee miehensä kuoltua tästä nuken, jonka ääressä hän istuu ja itkee määräajat ja jonka hän illan tullen asettaa viereensä vuoteeseen. Jakuttien vainajanpalvontaa esittäessään Priklonskij sanoo, että nämä veistävät lapsen kuoltua lehmän tai hevosen kavioluusta nuken, jonka pukevat kalliiseen nahkaan ja koristavat hopeähelyillä. Kuvan eteen pannaan vielä ruokia, joita vaihdetaan joka päivä. Näin on nukkeen asettunutta kuolleen lapsen henkeä lyyliteltävä, jottei se tuottaisi onnettomuutta. Siitä vapautuakseen jakutit vihdoin vievät nuken johonkin puunkoloon ja uhraavat sille teuraan. Vanhemmissa lähteissä puhutaan vain pienten tyttölasten muiston kunnioittamisesta mainitulla tavalla. Epävarmaa on kuitenkin, koskeeko tämä perinnäistieto todella yleistä kuolinnuken tekoa. Erään vanhan tiedon mukaan, jonka Banzarov mainitsee, oli mongoleilla tapana, että kun joku rakastettu henkilö kuoli, tämän pojat ja tyttäret sekä vanhemmat ja nuoremmat veljet tekivät vainajan muotoisen kuvan ja säilyttivät sitä asunnossaan. Nuken eteen he asettivat aina ensimmäiset ruoka-annokset sekä suutelivat ja palvoivat sitä sanoen: "Tämä on sen ja sen omaisemme kuva." Epäselvää on, tarkoittaako tämäkään tiedonanto varsinaista kuolinnukkea, joka muistajaiskauden päätyttyä hävitetään, vaiko sellaista erikoisvainajasta valmistettua haltianukkea, joka jää jälkipolvenkin palvonnan kohteeksi Viittauksena siihen, että mongoleilla kuitenkin olisi ollut myös kuolinnukkeja, saattavat olla ne paperikuvat, jotka viimeisenä muistopäivänä poltetaan. Tällaisen tavan vanhuutta arvosteltaessa on muistettava, että tshuktshitkin leikkaavat nahkasta vainajan kuvan, jota he aterioidessaan voitelevat rasvalla ja verellä ja jonka he myöhemmin polttavat asianomaisen haudalla.
Yleisempi tapa kuin kuolinnuken teko on kuitenkin vainajan vaatteiden tai muiden tälle kuuluneiden esineiden säilyttäminen viimeisiin muistajaisiin asti. Jälkimmäinen tapa lienee myös varhaiskantaisempi. Varsinkin vainajan pukua on pidetty tämän edustajana. Sen vuoksi kirgisivaimo, kuten Radloff kertoo, istuu jurtassa itkien seitsemän päivää ja esittää pitkiä valituslauluja miesvainajan vaatteiden edessä. Kuolleen puku, josta luovutaan vasta muistajaisajan kuluttua, näyttelee erikoista osaa myös tshuvassien ynnä monien muiden kansain muistajaismenoissa.
TUONELA.
Millaiseksi Altain suvun kansat ovat kuvitelleet kuolemantakaista elämää, ilmenee jo hautaamismenoista. Kun vainaja varustetaan vaatteilla ja ruokavaroilla, kun hän saa mukaansa talousesineitä, aseita, työ- ja kulkuvälineitä, jopa kotieläimiäkin, on selvää, että hänen on uskottu tarvitsevan tätä kaikkea toisessa maailmassa. Potanin sanoo altailaisten kuvittelevan, että tuonpuoleisessa maailmassa eletään aivan kuin täällä: kylvetään viljaa, hoidetaan karjaa, juodaan viinaa ja syödään naudanlihaa. Muudan Abakanin tatari näki sairautensa aikana kuolleitten omaistensa vanhanaikaiset jurtat ja pukimet. Burjatit selittävät, että vainajilla on ruokaa, vaatteita ym. sikäli, kuin jälkeenjääneet ovat heille niitä varanneet ja että kuollut varallisuussuhteista riippuen vaeltaa toisessa maailmassa joko jalan, hevosella ratsastaen tahi vaunuissa ajaen. Vainajat viettävät siellä häitäkin ja muita iloisia juhlia. Marco Polo kertoo mongoleista, että jos jonkun poika ja toisen tytär ovat menneet manalle, voivat vanhemmat naittaa nämä vielä kuoleman jälkeen. Tällöin he piirtävät paperille vainajain hahmot sekä hevosten ja muiden eläinten ynnä erilaisten pukujen, talouskalujen ja rahojen kuvia ja polttavat ne kirjoittamansa avioliittosopimuksen kera. Näin menetellen he uskovat, että vainajat saavat tulen välityksellä myötäjäisensä ja että he todella menevät toisessa maailmassa naimisiin keskenään. Sen jälkeen katsovat kuolleiden vanhemmat olevansa sukulaisia aivan kuin, jos heidän lastensa häät olisi vietetty jo näiden elämän aikana. Teleutit uskovat, että henkilö, joka on nainut lesken, jää tuonelassa aviopuolisoa vaille, sillä leski yhtyy siellä edelliseen aviokumppaniinsa.
Lisäksi uskotaan, että kukin toimii tuonelassa juuri sillä alalla, jota hän on elämänsä aikana harrastanut. Niinpä shamani-vainaja, joka saa mukanaan kaikki noidan varustukset, jatkaa tuolla tätä edelleen tärkeätä tointaan. Eikä burjattilainen käsityöläinenkään unohda taitoaan: kirjuri käyttää vielä manalle mentyään kynäänsä yhtä taitavasti kuin neulojatar neulaansa. Etevien ihmisten sanotaan kuolevan muita aikaisemmin sen vuoksi, että manalan ruhtinas tarvitsee heidän apuaan. Tungusit asuvat tuonelassa tuohiteltoissa, metsästävät ja kalastavat sekä paimentavat poroja sikäläisissä suurissa metsissä.
Goldien vastaava käsitys kuvastuu mm. niistä menoista ja lauluista, joita shamani esittää saattaessaan kuolleen sielua tuonpuoleiseen maailmaan (buni). Tuonelan matkan vaikeuksia ja vaaroja esittäessään shamani puhuu useasta eri paikasta, joilla on oma nimensä ja joiden kautta tie tuonelaan kulkee. Aluksi tämä tie on yhteinen kaikille, kunnes saavutaan kohtaan, josta haarautuu yhtä monta polkua kuin on goldisukua. Vaivalloisinta on meno virran yli, jonka takana tuonelan kuvitellaan sijaitsevan. Ainoastaan kyvykäs ja luotettava noita voi saattaa sielun onnellisesti toiselle rannalle. Vihdoin saavutaan seuduille, missä jo huomaa asutuksen merkkejä: taitettuja oksia, pilkottuja puita, lastuja, jalanjälkiä ym., josta voidaan päättää, ettei kuolleiden kylä enää ole kaukana. Alkaapa kuulua koirien haukuntaakin, kunnes silmä jo erottaa nousevat savimajat ja porot.
Tuonelan tiet haarautuvat sen vuoksi, että goldien manalassa on kullakin suvulla oma asuinpaikkansa. Sanotaan, että matka toisen suvun tuonelaan on pitempi tai hankalampi kuin toisen, maasto kun toisaalla vuorineen ja jyrkänteineen, tiheine metsineen ja upottavine soineen on paljoa vaikeampaa kulkea kuin toisaalla. Matka tuonelaan suoritetaan myös eri tavalla, toiset ajavat sinne koiravaljakolla, toiset ratsastavat poron selässä. Nämä tuonelan maisemat ja olot kuvastavat ilmeisesti maanpäällisiä maisemia ja oloja, jotka eri seuduilla tietenkin ovat erilaisia. Elämää tuonelassa kuvitellaan kuitenkin melko hyväksi, siellä on riistaisia metsiä ja kalaisia jokia, ja pyynti on riistan runsauden vuoksi helppoa ja hauskaa.
Tällainen näyttää alunperin olleen jakuttienkin tuonela, jonka Troshtshanskij sanoo sijaitsevan "alhaalla". Muudan metsämies, joka eksyi sinne ajaessaan takaa hirveä, näki siellä jakutin näköisiä ja jakuttia puhuvia ihmisiä, mutta ne esiintyivät, samoin kuin niiden jurtat ja karjat, pienoiskoossa, vieläpä puutkin olivat täällä perin pieniä. Käsitys, että henkiolennot ovat pienikokoisia, on muistiinpantu useilta Euraasian kansoilta. Pripuzov kertoo lisäksi, että jakuttienkin manalassa henget edustavat eri sukuja ja että sinne on matkattava vesitse. Jakuttien taruissa henkien olinpaikka sijoitetaan tavallisesti kauaksi pohjoiseen, jota ilmansuuntaa kohti kuljettaessa sanotaan mentävän "alaspäin". Tällainen kuvittelu, jonka kohtaamme paitsi Lenan myös Jenisein ja Obin laaksossa, johtunee siitä, että nämä suuret virrat purkavat tuolle ilmansuunnalle vetensä. Mutta muutenkin soveltuu pohjoinen eli yön ilmansuunta varsin hyvin tuonelankuvitelmiin. Turuhanskin piirin tungusit selittävät, että jos teltan ovi, joka yleensä suunnataan päivään päin, tehtäisiin pohjoisen eli yön puolelle, kävisivät kuolleet tuon tuostakin omaisiaan ahdistamassa. Vielä toinenkin ilmansuunta, nim. länsi, on vainajille omistettu. Sitä noudatetaan varsinkin, milloin kuolleille toimitetaan uhreja.
Pohjois-Siperian kansain varhaiskantaisia uskomuksia valaisevat lisäksi mm. jukagirien käsitykset. Hekin kuvittelevat kuolleiden asuvan toisessa maailmassa suvuttain ja yleensä samanlaisissa majoissa kuin maan päällä. Tuonelassa joutuu kukin ennenkuolleiden sukulaistensa keskuuteen, jotka samalla toimivat elossa olevien omaistensa suojelushaltioina. Shamaninlauluista päättäen on jukagirienkin tuonela veden takana, missä vainajat, jotka itse ovat varjo-olentoja, pyydystävät eläinten "varjoja".
Tuota varjojen maailmaa eivät turkinsukuiset kansat yleensä nimitä maanlaiseksi maailmaksi, vaan "toiseksi maailmaksi" (jak. atgu doidu) tai "toiseksi maaksi" (alt. ol jär tai pashka jär). Tuonelan omituisuutena mainitaan, että vaikka elämä jatkuu siellä samaan tapaan kuin täällä, kaikki kuitenkin näyttää olevan toisin. Varsin kiintoisa on tässä suhteessa Schrenkin kuvaus oltshien tuonelasta (bun), jossa asuu erilaisia kansoja aivan kuin maan päällä ja jossa jokainen heimo ja perhekunta asuu yhdessä. Siellä loistavat myös aurinko, kuu ja tähdet. Siellä juoksee Amurvirta ja siellä on vuoria kuten oltshien kotimaassa. Lisäksi ovat eläimet ja kasvit siellä samat kuin maan päällä. Ero on vain siinä, että kaikki on siellä päinvastoin kuin täällä. Kun täällä on päivä, on siellä yö, jolloin henget nukkuvat. Kun täällä on kesä, on siellä talvi ja päinvastoin. Kun siellä saadaan paljon karhuja ja kalaa, saadaan niitä täällä vähän. Schrenk huomauttaa samalla, ettei tämä tuonela oltshien käsityksen mukaan ole maan sisässä.
Esimerkkejä siitä, että tuonpuoleisessa maailmassa kaiken on kuviteltu olevan päinvastoin kuin täällä, tapaamme muiltakin Altain suvun kansoilta. Niinpä beltirit, jotka hautajaisia viettäessään asettavat viinapullon ja myös suitset, milloin hevonen uhrataan, vainajan vasempaan käteen, selittävät näin menettelevänsä sen vuoksi, että "vasen käsi on toisessa maailmassa oikea". Samanlaisia esimerkkejä tavataan myös vanhoista hautalöydöistä. Kuvatessaan tuntemattoman sankarin hautaa, joka on kaivettu esiin Koillis-Venäjällä sijaitsevan Ananjinon kalmistosta, J.R. Aspelin mainitsee, mitenkä miehellä, jolla oli suippuinen lakki päässä ja metallikoristeinen väljä rengas kaulassa, oli tikari oikealla puolella. Tutkittuaan samasta kalmistosta löydettyä kiveen kaiverrettua miehenkuvaa Hudjakov kertoo kummastellen, että tälläkin oli tikari oikealla kupeella, vaikka "kaikilla kansoilla on ollut tapana kantaa asetta vasemmalla puolella". Samalla hän huomauttaa, että tshuvassit ovat meidän päiviimme asti säilyttäneet tuon muinaisen tavan pukiessaan kuolleet toisin kuin elävät: "vainajan puku napitetaan vain vasemmalle eikä oikealle kuten elossa olevien, puukko sidotaan vainajan vyöhön oikealle puolelle jne." Miekan tai tikarin ripustaminen kuolleen oikealle kupeelle johtuu epäilemättä käsityksestä, että vainaja on vasenkätinen.
Hyvin yleinen on käsitys, että meidän päiväämme vastaa tuonelan yö ja meidän yötämme tuonelan päivä. Sen vuoksi kuolleiden uskotaan liikkuvan yöllä, ja sen vuoksi on myös kuolleiden muistojuhlia vietettävä yöllä. Kuten oltshit kuvittelevat mm. sojotit, että erikoinen aurinko ja kuu paistavat tuonelassa. Lehtisalon mukaan aurinko nousee samojedien tuonelassa lännestä ja laskee itään. Yleensä kuolleiden ilmansuunta onkin länsi, kun elossaolevien on itä. Onpa sellainenkin käsitys on olemassa, että tuon puolen joet, jotka kuvastavat maanpäällisiä jokia, juoksevat päinvastaiseen suuntaan kuin täällä. Tällaista takaperoisuutta osoittaa myös kasak-kirgisien tapa, jotka kuolleelle omistetun hevosen selkään panevat satulan takaperin.
Katanov huomauttaa beltirien uskovan lisäksi, että se, mikä täällä näyttää olevan ylösalaisin, on tuolla oikein päin. Siitä kai johtuu, että vainajalle varatut veneet, työkalut, astiat y.m. asetetaan haudalle tavallisesti ylösalaisin. Ostjakeistakin Karjalainen sanoo, että "kattila ja lautanen asetetaan alassuin hautaan". Yleensä näyttää se, mikä elävien mailla on ylöspäin, olevan kuolleiden mailla alaspäin. Lehtisalon mukaan kulkevat ihmisetkin jurakkien maanalaisessa maailmassa, joka täydellisesti vastaa maanpäällistä, jalat meidän jalkojamme vastaan; myös puiden latvat ja asumusten katot ovat siellä alaspäin meikäläisten silmillä katsottuna. Samanlaisen käsityksen olen tavannut Jenisei-ostjakeilta. Ja sellaiseksi ovat lappalaisetkin manalaa kuvitelleet. Niinpä Lundius mainitsee kuvauksessaan "Descriptio Lapponiae" (s. 6) lappalaisnoidan kertoneen, kun tämä heräsi tainnostilasta, että "maan alla on kansa, joka kulkee jalat meidän jalkojamme vastaan". Kun lisäksi maanalaisen maiseman uskotaan metsineen, vuorineen, jokineen ja järvineen kohta kohdalta kuvastavan maanpäällistä, on selvää, että tuo toinen maailma tällöin on tämän maailman peilikuva Eräässä tutkielmassani olen osoittanut, että yllämainitut manalan omituisuudet näyttävät alunperin pohjautuvan veden kuvahaisesta johtuviin huomioihin. Todennäköisesti tähän perustuu myös käsitys, että tuonela on "alhaalla" ja veden takana.
Tällaiseen peilikuvaan soveltuu vielä Siperian tatarien käsitys, että maan yläpuolella olevilla taivaankerroksilla on vastineensa maanalaisessa maailmassa. Altailaisten maailmankuvaa esittäessään Radloff tosin sanoo, että "seitsemäntoista ylintä kerrosta muodostaa taivaan, valon valtakunnan, ja seitsemän tai yhdeksän (alinta kerrosta) muodostaa manalan, pimeyden valtakunnan." Kuitenkin on syytä olettaa, että näitä kerroksia on alunperin ollut yhtä monta maan ylä- ja alapuolella ja että maan alla sijaitsevien kerrosten lukumäärä edustaa alkuperäisempää kantaa. Altain tatarit puhuvatkin toisin paikoin myös seitsemästä tai yhdeksästä taivaankerroksesta. Ilmeisesti tatareilta on monikerroksinen manala tarttunut myös Vasjuganin ostjakkien maailmankuvaan. Kun sikäläinen noita lähtee Maan-eukon luo, on hänen näet kuljettava "seitsemän maanalaisen kerroksen läpi, joissa jokaisessa asuu Maaneukon vartia". Seitsemän, toisen käsityksen mukaan yhdeksän kerrosta, jotka vesi erottaa toisistaan, on vielä Turuhanskin piirin samojedienkin manalassa. Saman uskon merkkejä on lisäksi tavattu Jenisei-ostjakeilta, jotka, kuten Anutsin huomauttaa, selittävät, että maan alla on jättiläisluola, jonka kattona on ihmisten asuma maa ja jossa on seitsemän osastoa yksi toistaan alempana. Eräät Siperian tatariheimot, kuten beltirit, kargintsit, karagassit ja sojotit, puhuvat vain kolmesta manalan kerroksesta, mikä edellyttää yhtä monta taivaankerrosta.
Epäilemättä nämä manalan kerrokset, joita eivät tungusit tunne ja joita eivät jakuttejakaan koskevat lähteet mainitse, ovat Siperian tatareilla vieras- ja myöhäisperäisiä.
Altailaiset puhuvat myös erikoisesta manalan haltiasta, joka lähettää
tauteja ihmisiin ja eläimiin ja joka kerää kuolleet luokseen. Tätä
ankaraa ukkoa, jolla on atleetin ruumis, sysimustat silmät ja polviin
asti ulottuva parta, nimitetään nimellä ärllk. Tavallisessa puheessa
ei tätä nimeä kuitenkaan mainita, vaan sen asemesta käytetään
salanimiä, kuten kara nämä ('musta n.'). Ärlikin sanotaan laskevan
manalan vesiä melatta mustassa veneessä tai ratsastavan mustan härän
selässä kasvot käännettyinä taaksepäin. Ruoskan asemesta on hänellä
kädessään käärme tai kuunmuotoinen kirves. Hänen synkkä palatsinsa
(örgö) sijaitsee paikassa, missä yhdeksän jokea yhtyy Toibodym
nimiseksi virraksi. Tämän virran yli, joka on täynnä ihmisten
kyyneleitä, johtaa jouhenkapea silta, ja jos joku kuolleista yrittää
paeta tuota jouhisiltaa myöten, horjahtaa hän ja putoaa veteen.
Tällöin aallot heittävät hänet takaisin tuonelanruhtinaan rannalle.
Toibodym-virrassa oleskelee kauheita vesihirviöitä, jutpalar,
vartioiden ärlikin palatsia. Toisen kuvittelun mukaan ärlikin
palatsi sijaitsee "rikkaan meren" (bai-tängis) rannalla.Tie, joka johtaa ärlikin luo ja jota mm. shamanit vaeltavat, kulkee erinäisten "esteiden" (pudak) kautta. Millaisia nämä "esteet" oikeastaan ovat, ei käy ilmi asiaa koskevista kuvauksista, mutta todennäköisesti ne vastaavat niitä "esteitä", joiden läpi shamanin on tunkeuduttava matkallaan ylijumalan luo. Ainakin vasjuganilaisen ostjakkinoidan on vaellettava seitsemän maanalaisen kerroksen läpi, mikä viittaa siihen, että meidän maailmamme on ollut maanalaisen esikuvana. Myös ärlikin seitsemän tai yhdeksän "poikaa" vastaa lukumäärältään taivaanjumalan poikia. Ensiksimainittuja, joita toisinaan sanotaan ärlikin "läheteiksi" (ältshizi) ja joiden nimet vaihtelevat eri seuduilla, johtavat henkien (körmös) levotonta laumaa, avustavat shamania manalanmatkalla sekä toimivat tämän ja ärlikin välittäjinä. Ainoastaan etevimpien noitien uskotaan voivan lähestyä itse tuonelan ruhtinasta. Tavataanpa sekin käsitys, että ärlikin "pojat" suojelevat ihmisten asuntoja pahoilta hengiltä. Jokaisella suvulla (sök) kuuluu olevan yksi tai pari ärlikin "poikaa" oven vartiana, mikä osoittaa, että nuo tuonelan "lähetit" ovat sekaantuneet eri sukujen suojelushaltioihin. Vasjuganin ostjakeilla sitä vastoin "Maan-eukon vartiat" asuvat kukin erikoisessa manalankerroksessa ollen siis eri taivaankerroksissa asuvien "vartioiden" vastineita.
Tunnetuimpia ärlikin pojista ovat karash, käräi-kan, tämir-kan, padys-pi ja pai-mättyr, joista erikoisemman huomion kohteena on ollut vain ensiksimainittu. Tästä on tehty kuvakin (tshalu), jonka muodostaa yhdeksännauhainen musta kankaantilkku ja joka on ripustettu telttaan oven vasemmalle puolelle kahden seipään varaan. Tässä paikassa sanotaan myös shamanin toimivan aina, kun hän loitsiessaan kääntyy ärlikin puoleen. Ärlikistä itsestään ei tehdä kuvaa, mutta hänelle samoinkuin hänen pojilleenkin uhrataan mustia härkiä tai lehmiä. Anohin huomauttaa nimenomaan, ettei ärlikille uhrata hevosia. Uhripaikka sijaitsee tavallisesti kylän pohjoispuolella.
Altain shamanit puhuvat vielä ärlikin yhdeksästä – joskus vain kahdesta – tyttärestä, jotka näyttävät vastaavan taivaanjumalan yhdeksää tytärtä. Mikä niiden varsinaisena toimena on, on epäselvää. Niiden sanotaan ainoastaan leikkivän ja kisailevan sekä houkuttelevan luokseen manalanmatkalle lähteneitä shamaneja ryöstääkseen näiltä ärlikille tarkoitetut uhrit. Loitsulauluissa niitä kuvataan mustakasvoisiksi ja mustatukkaisiksi irstailijoiksi, joilla on uhkeat ja suuret sukupuolielimet. Todennäköisesti samoja olentoja ovat pai-mättyrin, ärlikin pojan, yhdeksän tytärtä, joita shamaninlauluissa verrataan mustiin käärmeisiin.
Altain tatarien ärlikiä, jota rukouksissa sanotaan "ärlik-isäksi", vastaa Minusinskin tatarien irle-kan eli ilkan sekä burjattien ärlen-kan. Potanin mainitsee, että Kuznetskin tatarit (teleutit) nimittävät ärlikiä myös Aatamiksi pitäen sitä ensimmäisenä ihmisenä. Epäilemättä tämä pelätty olento tarkoittaa kuitenkin alunperin intialaista Yamaa, joka ensimmäisenä vainajana on päässyt tuonelan ruhtinaaksi ja joka lamalaisten kuvissa ratsastaa sinisen härän selässä. Altailaisten käsitykselle, että ärlikin kasvot ovat suunnatut taaksepäin, tapaamme vastineen jo muinaisegyptiläisiltä, joiden taiteessa manalan lautturi istuu veneessään kasvot taaksepäin. Mahdollisesti samaa olentoa kuin ärlik tarkoittaa myös jakuttien arsan-duolai, maanalaisen maailman herra. Priklonskij nimittää jakuttien manalanruhtinasta, jonka seurueen muodostaa kahdeksan pääpaholaista, nimellä bukhar-dodar ja kertoo, että sekin samoinkuin ärlik ratsastaa härän selässä. Kara-kirgisien arman, joka myös on pahojen henkien päällikkö ja joka lähettää tauteja, onnettomuutta, nälkävuosia ym., on sama kuin persialaisten Ahriman. Persialaista perua on myös yllämainittu tuonelan "silta".
Lopatin sanoo goldeista, ettei näillä ole mitään käsitystä synnistä tai kuolemantakaisesta rangaistuksesta. Samalla kannalla ovat alunperin olleet kaikkikin Altain suvun kansat. Poikkeuksen tekevät vielä nykyäänkin ainoastaan ne, jotka ovat joutuneet kosketuksiin vieraiden uskontojen kanssa. Onpa Baikalin takaisilta tunguseiltakin tavattu käsitys, että ihmisen sielu punnitaan kuoleman jälkeen käyttämällä punnuksina valkoista ja mustaa kiveä. Jos valkoinen kivi on sielua kevyempi, pääsee vainaja taivaaseen, mutta jos musta kivi on sielua kevyempi, joutuu tämä manalaan. Täällä sielua rangaistaan siten, että se ensiksi heitetään hirvittävän kylmään, pimeään rotkoon ja sen jälkeen sammumattomaan tuleen. Tässä mainitun sielun punnitsemisen tunsivat jo muinaisegyptiläiset. Altailaisten käsityksiä esittäessään Radloff kertoo näiden kuvittelevan, että syntisten sielut sullotaan manalassa kiehuvaan pihkapataan, minkä uskon tapaamme mm. Volgan kansoilta. Kuten tunnettua, esiintyy tällaisia kansanomaisia käsityksiä sekä muhamedilaisten että kristittyjen keskuudessa.
Tuonelan rangaistuksista puhutaan myös erinäisissä taruissa, joissa kuvataan manalassa käyneiden kokemuksia. Esimerkkinä sellaisista esitettäköön burjattilainen kertomus, jossa muudan sankari, Mu-monto, lähtee isänsä asioissa maanalaiseen maailmaan. Sinne päästäkseen on hänen ensiksi mentävä suoraan pohjoista kohti. Matkallaan hän kohtaa suuren mustan kiven, nostaa sen paikoiltaan ja sanoo: "Tule tänne!" Silloin ilmestyy maassa olevasta aukosta repo, joka pyytää, että matkamies tarttuisi sen häntään. Tämän tehtyään Mu-monto kulkee ketun perässä yhä kauemmaksi manalan maille nähden tien varrella monia merkillisiä asioita. Eräällä paljaalla kalliolla on lihavia hevosia, kun taas rehevällä niityllä on kovin kurjannäköistä karjaa. Toisessa paikassa hän tapaa naisia, joiden suut on neulottu kiinni. Eräässä suuressa kiehuvaa tervaa sisältävässä padassa kiemurtelee virkamiehiä ja shamaneja. Edelleen vaeltaessaan hän näkee miehiä, joiden kädet ja jalat ovat sidotut yhteen, ja naisia, jotka alastomina syleilevät pistäviä orjantappurapensaita. Eräässä paikassa muudan vaimo, joka näyttää olevan köyhä, tulee hyvin toimeen, kun taas toinen, varakkaan näköinen näkee nälkää. Mu-monto saa samalla tietää näiden kohtalot. Köyhä vaimo on elämänsä aikana auttanut muita, sen vuoksi hän nyt voi hyvin, mutta tuo varakas vaimo on eläessään ollut kitsas ja kovasydäminen, sen vuoksi hän nyt saa nähdä nälkää. Ne naiset, jotka syleilevät orjantappurapensaita, ovat elämänsä aikana olleet kevytmielisiä ja aviomiehilleen uskottomia. Ne miehet taas joiden kädet ja jalat ovat siteissä, ovat entisiä varkaita. Kiehuvaan tervapataan joutuneet ovat menetelleet toimissaan petollisesti. Naiset, joiden suut on neulottu kiinni, ovat eläessään valehdelleet ja levittäneet vääriä huhuja. Laihat hevoset rehevällä niityllä ovat sellaisia, joita niiden entiset isännät ovat hoitaneet niin huonosti, etteivät ne vieläkään voi lihota, kun sitä vastoin nuo paljaalla kalliolla olevat hevoset pysyvät lihavina vain sen vuoksi, että niitä aikaisemmin on hoidettu hyvin.
Samanlaisia kuvauksia sisältyy taruun, jonka Castrén on muistiinpannut Abakanin tatareilta ja jossa aluksi kerrotaan, mitenkä tuonelan ruhtinaan, irle-kanin, tytär vaelsi maan päällä mustan ketun hahmossa aiheuttaen paljon pahaa. Kun muudan sankari, Komdeimirgän, ketun houkuttelemana ryhtyi ajamaan sitä takaa, niin repo johdatti hänet harhaan, joten sankari taittoi jalkansa. Heti sen jälkeen nousi maasta djilbegän niminen hirviö, jolla on yhdeksän päätä ja joka ratsastaa neljäkymmensarvisella härällä. Tämä hirviö katkaisi nyt sankarilta pään ja vei sen mukanaan manalaan. Kun sankarin sisar, Kubaiko, joka saapui itkeäkseen veljensä ruumiin ääressä, huomasi, että tältä puuttui pää, päätti hän lähteä etsimään sitä tuonelasta. Hirviön jälkiä seuraten hän vihdoin löysi aukon, joka johti Irle-kanin valtakuntaan. Sinne ratsastaessaan hän näki merkillisiä asioita. Ensiksi hän huomasi, miten muudan vaimo herkeämättä kaasi maitoa astiasta toiseen. Jonkun matkaa siitä oli hevonen sidottu liekaan hietikolle, jossa ei ollut ruohoa eikä vettä. Siitä huolimatta hevonen oli hyvissä voimissa. Aivan lähellä oli muudan laiha hevonen vihreällä niityllä lähteen partaalla. Toisessa paikassa riitti ruumiin puolikas tukkimaan puron, kun taas toisaalla ei edes kokonainen ruumis saattanut sitä tehdä. Ratsastaessaan edemmäksi Kubaiko saapui yhä syvemmälle maan alle. Vähitellen hän alkoi kuulla voimakkaita vasaran iskuja, kunnes hän näki, mitenkä 40 miestä täällä takoi vasaroita, 40 valmisti sahoja ja yhtä monta teki pihtejä. Hirviön jälkiä seuraten tämä rohkea neito saapui vihdoin korkean vuoren alla juoksevan virran rannalle, missä oli Irle-kanin suuri nelikymmennurkkainen kivitalo. Sisäänkäytävän edessä oli yhdeksän samasta kannosta kohoavaa lehtikuusta. Tämän puun luo, johon yhdeksän tuonelanruhtinasta oli sitonut hevosensa, jätti Kubaikokin ratsunsa. Samalla hän näki puussa seuraavan kirjoituksen: "Kun kudai (jumala) loi taivaan ja maan, luotiin myös tämä puu, ja tähän päivään asti ei yksikään ihminen eikä yksikään eläin ole saapunut elävänä sen luo." Luettuaan nämä sanat sankaritar astui tuonelanruhtinaan asuntoon sulkien oven jälkeensä. Täällä oli pilkkopimeätä, joten tulija joutui eksyksiin tuntien vain, mitenkä näkymättömät kädet tarttuivat häneen, repivät hänen vaatteitaan ja ahdistivat häntä. Kun hän haparoiden yritti tarttua noihin kiusanhenkiin, ei hän voinut saada niitä käsiinsä, ne kun olivat ruumista vailla. Kauhuissaan Kubaiko vihdoin parkasi. Silloin avautui muudan ovi, josta valo virtasi huoneeseen, ja josta manalanruhtinaiden päämies (ataman) lähestyi neitoa. Nähtyään Kubaikon tuo kuitenkin kääntyi sanaa sanomatta takaisin, mutta sankaritar seurasi hänen jälkiään. Näin hän joutui kulkemaan monen tyhjän huoneen läpi, jotka vielä odottivat asujamia, kunnes hän saapui kammioihin, joissa oli ihmisenmuotoisia olentoja. Eräässä niistä hän näki vanhoja innokkaasti kehrääviä vaimoja ja toisessakin huoneessa oli samanlaisia mutta työttöminä yrittäen niellä jotakin, jota eivät kuitenkaan saaneet kurkustaan alas. Kolmannessa huoneessa istuvilla keski-ikäisillä naisilla riippui kaulassa ja käsissä suuria kiviä, joita he eivät voineet liikuttaa. Neljännen huoneen miehet olivat kaulaan sidotusta silmukasta kiinnitetyt suuriin hirsiin. Viidennessä huoneessa oli puhkiammuttuja miehiä, jotka aseistettuina juoksivat ympäri huutaen ja valittaen. Samanlaista huutoa ja valitusta kuului kuudennestakin huoneesta, missä veitsillä varustetut miehet olivat vaikeasti vahingoittuneet. Seitsemännessä riehui raivokkaita koiria ja näiden puremia yhtä raivokkaita ihmisiä. Kahdeksannessa makasi miehiä ja vaimoja parittain peitteensä alla, mutta huolimatta siitä, että kunkin pariskunnan peitteet olivat valmistetut yhdeksästä lampaannahkasta, eivät ne silti riittäneet molempien verhoksi. Sen vuoksi nämä pariskunnat riitelivät peitteestään lakkaamatta. Yhdeksännessä huoneessa taas avioparit lepäsivät rauhallisina peitteensä alla, joka vaikka se oli tehty vain yhdestä lampaannahkasta, riitti hyvin kummankin puolison verhoksi. Kymmenennessä huoneessa, joka oli suuri kuin aro, istui kahdeksan kuolemanruhtinasta ja piirin keskellä niiden päällikkö, Irle-kan. Kubaiko kumartui ruhtinaiden eteen ja tiedusteli, minkä vuoksi näiden palvelija, djilbegän, oli katkaissut hänen veljeltään pään ja vienyt sen mennessään. Tuonelanruhtinaat vastasivat, että tämä oli tapahtunut heidän käskystään, mutta samalla he lupasivat palauttaa pään, jos sankaritar voisi kiskoa maasta irti seitsensarvisen pukin, joka oli kasvanut maahan kiinni ja joka oli niin syvässä, että ainoastaan sarvet olivat näkyvissä. Muussa tapauksessa hän itsekin menettäisi päänsä. Kubaiko, joka oli luonteeltaan uljas ja rohkea, suostui tähän ehtoon. Silloin tuonelanruhtinaat ottivat hänet mukaansa ja näin hän kulki edelleen yhdeksän huoneen läpi, jotka olivat täynnä ihmisten päitä. Nähdessään niiden joukossa myös veljensä pään, Kubaiko purskahti itkuun. Kymmenennessä huoneessa oli yllämainittu pukki maahan hautautuneena. Kubaiko sai nyt koetella voimiaan, ja jo kolmannella otteella oli pukki hänen hartioillaan. Kun tuonelanruhtinaat näkivät, miten mahtava sankaritar hän oli, jättivät he hänelle velivainajan pään sekä saattoivat hänet ennenmainitun lehtikuusen juurelle.
Täällä Kubaiko nousi ratsunsa selkään pyydettyään tuonelanruhtinaita oppaakseen. Paluumatkalla hän tiedusteli kaiken sen tarkoitusta, mitä hän oli manalassa joutunut näkemään. Tuonelanruhtinaat suostuivatkin antamaan hänelle seuraavat tiedot: "Vanha vaimo, jonka näit kaatavan maitoa astiasta toiseen, on elämänsä aikana antanut vierailleen vedellä sekoitettua maitoa ja rangaistukseksi tästä rumasta teostaan täytyy hänen nyt erottaa vettä maidosta, jota rangaistusta hän saa kärsiä iankaikkisesti. Ruumiin puolikas, jonka näit tukkivan puron, ei kärsi rangaistusta. Se on kuulunut viisaalle miehelle, joka saattoi sulkea purot ja toteuttaa kaiken, minkä hän tahtoi. Nyt on puoli hänen ruumistaan täällä muistomerkkinä ohikulkeville siitä, että viisas mies voi jäseniäkin vailla aikaansaada suuria asioita järjellään, kun taas kokonainen ruumis, jonka yli puro virtaa esteettömäni, on muistutuksena siitä, ettei ihminen mahda paljoa pelkästään ruumiinsa voimilla. Tämä ruumis on aikaisemmin kuulunut luontonsa puolesta väkevälle, mutta tyhmälle miehelle. Samoin kuin vesi nyt virtaa hänen ruumiinsa yli, samoin ovat kaikki asiat menneet hänen järkensä ohi hänen ymmärtämättä mitään tai voimatta mitään järkevästi toteuttaa. Lihava hevonen kuivalla kedolla on todistuksena siitä, että huolehtiva mies voi pitää hevosensa kunnossa huonollakin laitumella, sitävastoin laiha hevonen rehevällä niityllä osoittaa, ettei juhta menesty parhaillakaan laidunmailla, jos eläin on tarpeellisen hoidon ja huollon puutteessa."
Tämän jälkeen Kubaiko kysyi, mitä olentoja ovat sitten ne, jotka tarttuivat häneen tuossa pimeässä huoneessa, repivät rikki hänen pukunsa ja ahdistivat häntä, mutta joilla ei ole ruumista. Manalanruhtinaat vastasivat: "Ne ovat meidän näkymättömiä palvelijoitamme, jotka voivat vahingoittaa ja surmata kaikki pahat ihmiset, voimatta kuitenkaan tehdä pahaa hyville." Kubaiko tiedusteli jatkuvasti myös niiden ihmisten rikoksia, jotka hän oli nähnyt manalanruhtinaiden asunnossa, saaden seuraavan vastauksen: "Ne vaimot, jotka istuvat ja kehräävät ensimmäisessä huoneessa, ovat saaneet tämän työn rangaistukseksi siitä, että he ovat elämänsä aikana kehränneet auringon laskun jälkeen, jolloin työn teko on kielletty. (Siperian ja Volgan tatarit ynnä monet muut kansat, vieläpä intiaanitkin, pitävät hämärän aikaista työtä rikoksena.) Ne taas, jotka istuvat toisessa huoneessa, ovat maan päällä ollessaan vastaanottaneet lankavyyhtejä niitä keriäkseen, mutta ovat jättäen kerän sydämen tyhjäksi pistäneet lankaa poveensa. Ne kerät, jotka he näin ovat hankkineet itselleen varastetusta langasta, on heidän nyt nieltävä, mutta he eivät voi sitä tehdä, vaan kerät ovat ikuisiksi ajoiksi tarttuneet heidän kurkkuunsa. Ne nuoret vaimot taas, jotka istuvat kolmannessa huoneessa ja joilla riippuu kiviä kaulassa ja käsivarsissa, ovat myyneet voita ja kätkeneet siihen kiviä lisätäkseen painoa. Neljännen huoneen miehillä on kaulassa silmukka, joka aina uhkaa tukehduttaa heidät, sen vuoksi että he elämään kyllästyneinä ovat hirttäytyneet. Viidennen huoneen puhkiammutut miehet, jotka herkeämättä vaikeroivat ja valittavat, ovat myös itsemurhan tehneitä, sellaisia, jotka elettyään vaimojensa kanssa epäsovussa ovat ampuneet itsensä. Väkivaltaisesti päivänsä päättäneitä ovat myös ne humalassa haavoittuneet, jotka oleskelevat kuudennessa huoneessa. Seitsemännen huoneen asukkaat kärsivät rangaistusta sen vuoksi, että he ovat ärsyttäneet hulluja koiria ja joutuneet niiden puremiksi. Kahdeksannessa huoneessa on sellaisia aviopareja, jotka elämänsä aikana ovat olleet riitaisia ajatellen kukin vain omaa etuaan. Nyt he ovat tuomitut ikuisesti kiistelemään keskenään vuodepeitteestä, joka sovinnossa eläen hyvin riittäisi kumpaisellekin. Sitä vastoin ne avioparit, jotka yhdeksännessä huoneessa makaavat saman peitteen alla, ovat asetetut tänne vain esikuvaksi siitä, että pienikin omaisuus on perheelle kylliksi, jos vain sopu vallitsee aviopuolisoiden kesken. He eivät kärsi mitään rangaistusta, vaan ovat täällä ainoastaan sen vuoksi, että pahat tämän nähdessään tuntisivat olonsa vielä pahemmaksi."
Saatuaan nämä tiedot Kubaiko erosi manalanruhtinaista, palasi pään kera veljensä ruumiin luo sekä herätti jumalalta saamallaan elämänvedellä vainajan uudelleen eloon.
Samantapaisia, osaksi samojakin eri rikosten aiheuttamia rangaistuksia tapaamme mm. Kaukaasiassa asuvien osettien tuonelankuvitelmista. Esimerkkinä mainittakoon, että täälläkin aviopari, joka elämän aikana on ollut riitainen, riitelee yhä peitteestä nukkuessaan häräntaljan alla, kun taas toinen, sopuisa aviopari nukkuu rauhallisena jäniksennahkan alla. Tästä voidaan päättää, että yllämainitut uskomukset ovat kansainvälisiä.
Riippuen siitä, miten ihmiset ovat elämänsä eläneet, saattavat he joutua myös eri paikoissa sijaitseviin tuoneloihin. Niinpä Altain tatarit, kuten Radloff mainitsee, kuvittelevat, että ärlikin luona maanalaisessa maailmassa kituvat vain syntiset, kun taas hurskaat viettävät onnellista elämää taivaassa. Hurskaille varattu taivaallinen paratiisi on kuitenkin epäilemättä vasta korkeimpien uskontojen kehittämä käsitys. Emme silti voi kaikkialla, missä taivas esiintyy tuonelana, todeta yksinomaan kristinuskon tai islamin vaikutusta. Jakuttien kerrotaan toisin paikoin uskovan, että kaikki kuolleet, hurskaat ja syntiset, shamanit ja tavalliset ihmiset, kunnialliset ja rosvot menevät taivaaseen (tangarallä), missä Priklonskij sanoo "sielujen" (kut) oleskelevan lintujen hahmossa. Katsoen siihen, että pahat henget (abasy), joiden selitetään olleen kuolleiden henkiä, asuvat maan alla, mistä ne saapuvat ihmisten ilmoille erikoisen aukon (abasy oibono 'henkien aukko') kautta, lienee kuitenkin syytä olettaa, että taivas yleisenä tuonelana on jakuteilla myöhempää perua.
Myöhempää kehitystä edustavat burjatitkin uskoessaan, että ne shamanit, joiden ruumiit poltetaan, nousevat savun mukana taivaaseen, missä he viettävät samanlaista elämää kuin ennen maan päällä. Ruokana ja juomana on heillä se, mitä jälkeenjääneet heille uhraavat, verhona hautajaispuku ja ratsuna peijaisissa surmattu hevonen. Saattaapa vainajalla taivaassa olla vaimokin ja lapsia. Todennäköisesti on tuonelan taivaaseen siirtyminen täällä läheisessä suhteessa ruumiiden polttoon, ja siihen perustunee myös tshuktshien ja korjakkien vastaava käsitys.
Käsitys, että jotkut vainajat joutuvat taivaaseen toisten mennessä manalaan, voi kuitenkin olla hyvin vanhaakin perua. Tällaisia taivaan omia ovat mm. salaman surmaamat ihmiset. Tsheremissien pakanallisen käsityksen mukaan joutuvat taivaaseen myös ne, jotka ovat saaneet surmansa toisen käden kautta. Ostjakkien vastaavaa uskoa kuvailee Strahlenberg 1700-luvulla seuraavin sanoin: "Kun minä matkallani kysyin eräältä Obin ostjakilta, mihin sielu joutuu kuoleman jälkeen, vastasi tämä, että se, joka kuolee väkivaltaisen kuoleman tai karhutaistelussa, menee heti taivaaseen, mutta se, joka kuolee vuoteeseen tahi muuten luonnollisen kuoleman, saa kauan palvella ankaraa jumalaa maan alla, ennenkuin pääsee taivaaseen." Teoksessaan "Jugralaisten uskonto" Karjalainen olettaa, että tällainen kuvittelu, joka siis on tavattu tsheremisseiltäkin, olisi tatarilaista perua. Altain suvun kansoilta ei sitä tietääkseni kuitenkaan ole muistiinpantu, mutta esimerkkejä siitä on säilynyt maapallon eri puolilla, myös Euraasian ja Amerikan arktisilla kansoilla, kuten lappalaisilla, tshuktsheilla, tlingiteillä ym. Sen vuoksi on todennäköistä, että turkinsukuisetkin kansat ovat sen tunteneet.
Kun tämä uskomus näin ollen on perin yleinen, on ilmeistä, että se pohjautuu johonkin yhteiseen ajatustapaan. Niinpä onkin oletettu, että jo varhaiskantaiset luonnonkansat olisivat pitäneet sotatielle sortumista suuremmoisempana kuolemana kuin hivuttavaan tautiin nääntymistä ja sen vuoksi katsoneet verisurman ansaitsevan toisessa elämässä erikoisen hyvityksen. Karjalainenkin huomauttaa, miten kiinalaiset lähteet kertovat tukiu-kansan "pitäneen kunniana kaatua taistelussa, mutta häpeänä tautiin kuolemista". Mutta vaikka mainittu usko onkin ehkä saattanut rohkaista luonnonlapsia ja herättää heissä uljasta ja sankarillista mieltä, ei kuitenkaan ole todennäköistä, että taivasta olisi maapallon eri äärillä kuviteltu sodassa kuolleiden tyyssijaksi ainoastaan sotaisan mielialan ylläpitämisen vuoksi. On näet huomattava, ettei vain sodassa kaatumisen, vaan muunkin väkivaltaisen kuoleman on uskottu johtavan samaan tulokseen. Ostjakkien kerrotaan kuvitelleen, että senkin sielu, jonka pedot ovat repineet, "nousee ylöspäin". Sitäpaitsi ovat sangen monet kansat uskoneet, että myös niiden sielut, jotka ovat itse päivänsä päättäneet, menevät taivaaseen, kun taas tautivuoteelle sortuneet joutuvat manalaan. Näin ollen täytyy tällä uskolla olla jokin muu alkuperä.
Nämä kuolemanjälkeiset olotilat tai olinpaikat, jotka eivät siis riipu siitä, miten ihminen on elämänsä elänyt, vaan siitä, millainen kuolema on tullut hänen osakseen, eivät myöskään näytä perustuvan, kuten jotkut tutkijat ovat olettaneet, pelkästään erilaisiin hautaamistapoihin. Ongelman solmu onkin epäilemättä etsittävä itse kuolintapaan, tautikuolemaan ja verisurmaan liittyvistä uskomuksista. Tällöin on ensinnäkin muistettava, että luonnonkansojen käsityksen mukaan meistä luonnollinen, sairauden aiheuttama kuolema on "yliluonnollinen", kun taas väkivaltainen kuolo, joka meistä saattaa olla luonnoton, on luonnonkansojen mielestä "luonnollinen". Edellisessä tapauksessa riistävät sairaan "sielun" tämän aikaisemmin kuolleet omaiset tai muut manalassa asuvat henget ja vievät sen maan alle luokseen. Ei mikään ole luonnonihmisestä sen selvempää kuin että sielu, jonka henget ovat anastaneet, joutuu juuri näiden valtaan. Mutta minne joutuvat niiden sielut, joita henget eivät ole ryöstäneet? Kun yleensä uskotaan, että tällaiset kodittomat ja rauhattomat "sielut", jotka eivät joudu manalaan, harhailevat ilmassa, on ymmärrettävää, että ne siellä helposti sulautuvat käsittämättömiin luonnonilmiöihin, kuten taivaalla roihuviin revontuliin, aamu- ja iltaruskon säteilyyn y.m., joissa lukemattomat kansat ovat nähneet sodassa kuolleiden henkien tepastelua tai taistelua. Lisäksi on taivaan punerrus herättänyt mielikuvan siellä valuvasta verestä. Ostjakkilaisessa kansanrunoudessa kerrotaan, miten kolme punakoipista oravaa tulee taivaan tiellä sinne pyrkivän sankarin haamua vastaan sanoen: "Me syömme syötävämme ihmisveren keskellä, me juomme juotavamme ihmisveren keskellä, palaa takaisin." Tällaisten mielleyhtymien varassa näyttää siis syntyneen varhaisin käsitys taivaallisesta tuonelasta, joka myöhemmin on kangastanut uljaiden tai hurskaiden vainajien luvattuna maana.
VAINAJIEN JA ELOSSAOLEVIEN VÄLINEN SUHDE.
Puhuessaan Siperian tatarien uskomuksista M.A. Castrén kertoo näiden
kuvittelevan, että "luonnossa on lukematon joukko henkiolentoja, joista
muutamat heimot käyttävät aina, toiset asa ja jotkut vielä yzyl
nimitystä". "Näiden (olentojen) sanotaan enimmäkseen oleskelevan maan
sisässä, mutta silti niiden uskotaan voivan harhailla myös kaikkialla
luonnossa. Shamanien luullaan voivan kutsua niitä luokseen loitsujensa
ja rumpunsa välityksellä. Tatarit uskovat näet samoinkuin tungusit,
että kullakin shamanilla on joukko tällaisia suojelushenkiä, jotka
uskollisesti ja innokkaasti noudattavat kaikkia hänen käskyjään. Näille
omistetaan sekä hyviä että huonoja ominaisuuksia, mutta nykyään niitä
tavallisesti kuvitellaan pahoiksi olennoiksi, jotka Irle-kanin
valtikan alaisina ahdistavat ihmisiä taudeilla ja joiden uskotaan
voivan olla kuolemankin aiheuttajia." Hämäräperäisiä, enimmäkseen vain
pahaa aiheuttavia manalanhenkiä ovat Castrénin mainitsemista olennoista
etenkin aina (tel., leb., sor. ja sag. < pers. aenanh) ja aza
(leb., tub. ym.). Radloff kertoo shorien uskovan, että kun ihminen
kuolee, niin maan alla asuva aina syö tämän "sielun". Lebed-tatarien
käsityksen mukaan taas, kun aza ahdistaa ihmistä, on shamanin
toimitettava sille musta uhriteuras, jotta se jättäisi ihmisen rauhaan.
Todennäköisesti näillä olennoilla on alunperin tarkoitettu kuolleiden
henkiä, jommoisena kolmas Castrénin mainitsema olento, üzüt, esiintyy
kansantietoisuudessa yhä edelleen. Majnagashev huomauttaa, että vaikka
Minusinskin tatarit puhuvatkin vainajan "sielusta", (sünä tai
sürnü) vielä muistajaisten aikana, niin he sen jälkeen käyttävät
kuolleesta üzüt nimitystä. Anohinin mukaan teleutien üzüt on sama
kuin venäläisten "pokojnik", vainaja. Tämä sana esiintyy, kuten
mainittu, mm. muistojuhlan nimityksessä, üsüt-pairamy. Myös eräällä
yöperholla, jota pidetään kuolleen yhtenä ilmenemismuotona, on nimenä
üzüt-kubahan ('ü.-perho') samoinkuin kalmistossa palavalla
virvatulella üzüt-odi ('kuolleen tuli').Yhtä pelätty olento kuin aina tai aza on üzütkin tullessaan kotiin kutsumattomana vieraana. Teleutit uskovat, että viimeksimainittu, joka heidän käsityksensä mukaan asuu kalmistossa 40:nnen päivän muistajaisiin asti, saapuu täältä toisinaan yöllä kotiin kolistelemaan. Tällöin omaiset hätääntyneinä rämistelevät uuninpeltiä sekä tarttuen veitseen ja ruoskaan huutavat: "Miksi tulit, lähde tiehesi!" Lukuunottamatta shamaneja eivät ihmiset sitä tavallisesti näe, mutta koirat, jotka silloin haukkuvat ulvomalla, huomaavat sen. Altain seuduilla kuvitellaan lisäksi, että üzüt usein vaeltaa paikasta toiseen tuulenpyörteenä ja anastaa vastaantulijan "sielun". Sen vuoksi kansa nähdessään tuulenpyörteen huutaa: "pois, pois!" Asuntoon tullessaan üzüt saattaa mennä suusta ihmisen vatsaan aiheuttaen vaikeita kipuja. Hengen karkoittajaksi kutsutaan tällöin joku mies- tai naispuolinen noita, joka valmistaa pienen puulapion, asettaa sille hehkuvia hiiliä sekä ripoteltuaan niiden päälle vielä jauhoja, voita ja tupakkaa lähestyy tautivuoteella makaavaa sairasta. Samalla tietäjä lukee erinäisiä lukuja, aluksi hiljaa, sitten yhä äänekkäämmin, kunnes vihdoin kirkaisemalla kehoittaa kuolleen henkeä poistumaan. Lukunsa luettuaan hän juoksee pihalle, heittää lapion menemään ja huutaa: "Lähde tiehesi!"
Esimerkkinä tähän toimitukseen liittyvistä sanoista mainittakoon:
Millainen üzüt, musta, paha henkikö (jäk)?
Joka nurkassa hyöritkö,
joka pensaikossa pyöritkö?
Tuulenpyörteenä pyöritkö,
tuulenhenkenä hyöritkö?
– – –
Tulitko valkoisen vuoren yli,
tulitko vuolaan virran yli?
Mainitse nimesi ja tiesi!
Älä sulje hampaitasi,
avaa suusi tiedustellessani!
Tungen sinut vihreään tuleen,
painan sinut punaiseen tuleen,
kukistan sinut keihäällä,
hävitän sinut miekalla,
sorran sinut sinisellä raudalla,
syöksen sinut syvään rotkoon!
Riennä, kiiruhda!
Sano nimesi ja sukusi!
Lähde sinulle veistettyyn arkkuun,
lähde sinulle kaivettuun hautaan!
Mene aldatshyn (kuolemanenkelin) kera, joka vei sinut mukanaan,
riennä ryöstäjäsi kera!
Koirani puree, lehmäni puskee,
varsani potkaisee!
Sano nimesi ja tiesi!
Mene matkoihisi!Üzüt voi aiheuttaa aineellistakin vahinkoa. Niinpä teleuttinaiset, kun he viinaa valmistaessaan huomaavat, ettei juomanteko ota onnistuakseen, uskovat, että üzüt on mennyt viinapannuun tyydyttääkseen siellä janoaan. Tällöin on tapana suorittaa samanlaiset karkoitusmenot kuin sairaan ääressä.
Kuolleiden henkiä altailaiset ja telengitit tarkoittavat myös puhuessaan körmös nimisistä olennoista. Toiset niistä toimivat ärlikin palvelijoina saapuen tuon tuostakin ihmisten ilmoille tuottamaan tauteja, ryöstämään sieluja sekä aiheuttamaan paljon muutakin pahaa. Kun joku sairastaa, sanotaan: "körmös syö", tai kun joku on kuollut: "körmös söi". Tällaisena körmös muistuttaa ennenmainittua ainaa.
Näiden pahojen körmösien ohella, joiden manala on syvällä maan alla, on toisia, joiden tuonela ei ole yhtä etäällä ja jotka siellä viettävät elossaolevien kaltaista elämää. Vaikka jälkimmäisetkin voivat vihastuneina ahdistaa omaisiaan monella tavalla, voivat ne myös milloin niiden apuun turvaudutaan, suojella ja palvella jälkeenjääneitä. Ne saattavat myös näyttäytyä paitsi unissa joskus muulloinkin, milloin kotona, milloin vuorilla ja metsissä. Kuvitellaanpa niitä jossain määrin ruumiillisiksikin olennoiksi, koska niiden uskotaan karttavan orjantappuroita ynnä muita piikkikasveja. Tämän varhaiskantaisemman tuonelan arvokkaimpina asukkaina pidetään shamanivainajia. Altailaiset uskovat, ettei shamani kuoltuaankaan hylkää omaisiaan, vaan ilmestyy – usein tosin vasta vuosien päästä – jollekin jälkeläiselleen tarjoutuen entisen perhekuntansa suojelijaksi ja pyytäen samalla tältä uhreja. Kun kuolleen esittämää pyyntöä ei ole hyvä torjua, on omaisilla tällöin tapana järjestää heti erikoiset menot, joihin sisältyy kuvan (tshalu) tekeminen ja sen asettaminen telttaan kunniapaikalle. Näin siirtyy shamanivainaja aikaisempien körmös-haltiain joukkoon, joita säilytetään ja palvotaan polvesta polveen kodin ja perheen suojelushaltioina. Toimituksen suorittajaksi kutsutaan tietäjä, joka pirskoittamalla viinaa kuvaan ja lukemalla erinäisiä lukuja sijoittaa siihen vainajan hengen.
Anohin huomauttaa, että altailaiset tuntevat isän ja äidin esivanhemmat aina seitsemänteen polveen. Lisäksi hän mainitsee, että kun poika perustaa oman kodin, hän saa vanhemmiltaan samoin kuin hänen vaimonsakin muutamia körmösien kuvia; miehen suvun körmösit asetetaan telttaan miesten puolelle, vaimon taas naisväen puolelle. Altailaisilla on näin ollen tapana pitää erillään isän ja äidin suvun suojelushaltiat. Siten on kullakin suvulla (sök), joiden jäsenet eivät saa mennä naimisiin keskenään, omat körmösit. Naispuolen körmösit nauttivat tavallisesti kuitenkin verraten vähäistä arvonantoa, saattavatpa joutua unhoonkin, joten niiden körmösien lukumäärä, joita perhekunta säännöllisesti palvoo, ei ole läheskään niin suuri kuin saattaisi olettaa. Lisäksi puhutaan "pienistä" ja "suurista" haltioista. Edellisillä ei ole edes erikoisia nimiä, niitä sanotaan vain "isän isiksi" tai "äidin isiksi" tahi yhteisellä nimellä "entisiksi isiksi". Sitävastoin "suuriin", ulu körmös, liittyy usein tarujakin.
Vastoinkäymisten, varsinkin sairauden sattuessa kutsutaan shamani ottamaan selkoa, mikä körmös milloinkin on onnettomuuden syynä. Samalla hänen on toimitettava uhri, jota vailla henkiä harvoin voidaan lepyttää. Vaikeissa tilanteissa on tapana toimittaa useitakin lunnasuhreja (tolu), myös eri hengille, jollei ensimmäisestä ole apua. Sukulaisvainajia palvotaan lisäksi, jotta ne vartioisivat jurttaa ja karkoittaisivat vieraat henget, jommoisia usein parveilee ihmisasuntojen ympärillä. Samoin niitä muistellaan matkalle lähdettäessä, pyyntiretkillä, vieläpä ketripuun pähkinöitäkin poimittaessa, mutta varsinkin syystä tai toisesta loitsimaan ryhtyessään shamani aina pirskoittaa juomaa körmösien kuviin.
Tällaisia pyhiä tilkuista tehtyjä nukkeja, joilla ei ole käsiä eikä jalkoja, mutta joiden päässä on kaksi nappia silminä, säilyttävät myös Tomskin läänin "kristityt" tatarit aittojensa nurkissa, mihin niille on uhriksi ripustettu pienten metsäeläinten ynnä lintujen nahkoja. Sairauden tai muun vastoinkäymisen johdosta, jolloin nuket tuodaan tupaan, niitä ruokitaan vellillä tai teurastetun lampaan verellä. Yllämainitut, monipuoliset kodin ja perheen haltiat edustavat epäilemättä varsin varhaiskantaista, koko Altain suvulle yhteistä _esi-isien palvontaa.
Altailaisten körmös-olentoja vastaavat jakuttien abasy ja yör nimiset henget. Edellisillä he tarkoittavat yleensä vain pahoja olentoja, jommoisiksi kauan sitten kuolleiden sanotaan muuttuvan.
Usein tätä nimeä käytetään samassa merkityksessä kuin suomen "piru" tai "hiisi" sanaa. Eräiden tautien uskotaan johtuvan siitä, että abasy "syö" sairasta.
Yörillä taas ymmärretään rauhatonta, kummittelevaa vainajaa. Jakutit selittävät, että jotkut kuolleet eivät mitenkään halua poistua entisiltä asuinpaikoiltaan, vaan harhailevat täällä häiriten omaistensa rauhaa. Tällaisia ovat etenkin sellaisten vainajien henget, jotka elämänsä aikana ovat olleet hyvin kiintyneitä oloihinsa tahi joiden toimet ovat ennenaikaisen kuoleman vuoksi jääneet kesken tai jotka ovat saaneet väkivaltaisen surman. Tähän ryhmään kuuluvat myös naimattomina kuolleiden naisten tyydyttämättömät henget. Käsitys, ettei hampaaton voi muuttua yöriksi, osoittaa, että näitä kummittelijoita on kuviteltu hampaallisiksi olennoiksi.
Samoinkuin abasy on yörkin pelätty olento, joka sairaaseen mentyään tuottaa vaikeita kipuja, vieläpä mielenvikaisuuttakin (mänäriä). Tällöin on kutsuttava shamani henkeä karkoittamaan. Seroshevskij sanoo yörien liikkuvan toisinaan kuin lintuparvi sekä kirkuvan ja meluavan lentäessään. Priklonskijn mukaan on jokaisella perheellä omat yörinsä, toiset niistä ovat nimeltäkin tunnettuja vainajia. Niiden tuottamilta tuhoilta, jotka saattavat kohdistua yhtä hyvin ihmisiin kuin karjaan, pyritään uhreilla vapautumaan. Vaarallisia ovat varsinkin hautaamattomat vainajat, jotka aikaansaavat mm. myrskyjä ja rajuilmoja. Milloin on ollut syytä pelätä, että jostakin kuolleesta voi tulla omaisten rauhaa häiritsevä yör, tai milloin jo on todettu tämän sellaisena toimivan, on jakuteilla ollut tapana tehdä siitä kuva ja sijoittaa siihen asianomaisen kuolleen henki. Troshtshanskij kertoo, että kun shamani tällöin leikkaa tuohesta vainajan kuvan ja panee siihen tämän hengen, syntyy perhe-yörien kokoelma, jota ruokitaan ajasta aikaan.
Troshtshanskijn kuvaus perustunee johonkin perinnäistietoon, sillä hänen aikanaan jakuteilla tuskin enää missään on ollut tällaisia kotijumalia. Vanhimmissa lähteissä niistä kuitenkin kerrotaan. Tätä koskevia tietoja tapaamme mm. Shtshukinin v. 1844 ilmestyneen teoksen "Matka Jakutskiin" liitteessä, jonka sanotaan perustuvan kahteen vanhaan käsikirjoitukseen ja jossa on seuraava kiintoisa maininta: "Heidän jurtoissaan on korallisilmäisiä, tuohella päällystettyjä puukuvia, mutta näille penateille ei toimiteta minkäänmoista palvontaa, kuitenkin milloin jakutit ryhtyvät syömään teuraanlihaa, he voitelevat niiden kasvot ihralla."
Epäilemättä on vainajan sijoittaminen kuvaan alunperin johtunut siitä, että omaiset ovat uskoneet voivansa täten paremmin suojella niitä.
Vainajien ja elossaolevien välinen suhde itseään, sillä kuvaan kahlehdittua henkeä on helpompi hyvitellä. Hyviteltynä siltä tietenkin on toivottu myös erinäisiä palveluksia. Pripuzov, joka mainitsee, että jokaisella asumuksella, suvulla ja heimolla on ollut omat haltiansa, luettelee muutamia eri seutujen tunnetuimpia, joista huomaa, että ne ovat olleet joko mies- tai naispuolisten shamanien henkiä. Ymmärrettävää onkin, että juuri shamanivainajat ovat päässeet muita huomattavampaan asemaan.
Mongolien pitämyksistä puhuessaan Banzarov kertoo, että vainajan henkeä, jonka on uskottu voivan toimia jälkeenjääneiden hyödyksi tai vahingoksi, on täällä palvottu ongon nimisenä haltiana. Kuka kuolleista kulloinkin on päässyt tähän asemaan, on ollut shamanin määrättävissä. Tällaisia haltioita on ollut suuri joukko sekä yksityisten seutukuntien että koko mongoliheimon yhteisiä. Erikoisemman huomion kohteina ovat olleet varsinkin ruhtinaiden esi-isät, mutta myös eri paikkakuntien shamanit ja muut tärkeät toimihenkilöt ovat kuoltuaan kohonneet ongoneiksi. Läheisimpiä niistä ovat tietenkin olleet kunkin perhekunnan omat suojelushaltiat.
Ongoneistaan ovat mongolit valmistaneet myös kuvia. Niinpä Ruysbroeck mainitsee jo 1200-luvulla, mitenkä mongolit tekivät vainajistaan huopanukkeja, pukivat niiden ylle komeat vaatteet sekä sijoittivat vaunuihin, joihin eivät muut kuin pappeina palvelevat noidat saaneet koskea. Juhlina ja kunkin kuun ensimmäisenä päivänä nämä kuvat otettiin esille ja asetettiin asuntoon, jonne keräytyi kansaa osoittamaan niille kunnioitusta. Ketään muukalaista ei tällöin telttaan laskettu. Tämä kiintoisa tiedonanto, joka todennäköisesti koskee ylhäissukuisia, osoittaa, että mongolit ovat vaeltavan elintapansa vuoksi säilyttäneet haltioittensa kuvia ajopeleissä samoinkuin samojedit ovat säilyttäneet niitä erikoisissa re'issä.
Toisessa kohdassa Ruysbroeck kertoo haltiainkuvia olleen myös asuinmajoissa mainiten, että teltan perällä isännän vuoteen yläpuolella oli aina eräänlainen huopanukke, jota kutsuttiin "isännän veljeksi", ja että samanlainen, jota sanottiin "emännän veljeksi", oli tämän vuoteen yläpuolella. Kummankin seinään kiinnitetyn kuvan välissä oli hiukan ylempänä vielä kolmas, koko perheen suojelushaltiaa esittävä kapeahko kuva. Pieni haltiankuva oli lisäksi emännän vuoteen jalkapään kohdalla kasvot käännettyinä orjattaria ja muita naisia kohti. Joka kerta kun perheenväki ryhtyi viettämään juominkeja, pirskoitettiin juomaa ensiksi isännän yläpuolella olevaan, sitten muihinkin kuviin. Mitä viimeksimainitut kuvat omituisine nimineen ovat alunperin esittäneet, ei käy ilmi Ruysbroeckin kuvauksesta.
Samoinkuin mongolit ovat myös burjatit ja kalmukit käyttäneet ongon nimitystä sekä haltioistaan että näiden kuvista. Georgi sanoo burjattien ongonien olevan puisia, alastomia tai vaatetettuja, huopaisia, peltisiä, lampaannahkasta valmistettuja tai vain kankaalle maalattuja. Huopakuvat olivat joko ihmisenmuotoisiksi leikeltyjä tilkkuja tai täytettyjä nukkeja; kumpaisessakin tapauksessa silmät olivat muodostetut lyijy- tai lasihelmistä. Lampaannahkaiset taas, joiden nimenä Georgi sanoo olleen imegiltshin, olivat tehdyt siten, että mustaan lampaannahkaan, josta ei ollut jalkoja irroitettu, oli kiinnitetty lampaan pään asemesta ihmisen päätä kuvaava paljas tai päällystetty, korallisilmillä varustettu laudanpala. Toisinaan oli nahka vielä täytetty ja umpeen neulottu. Pallas, joka ei lue imegiltshiniä ongonien joukkoon, selittää, että sitä palvottiin lampaiden ynnä muun karjan kaitsijana. Hän mainitsee lisäksi, että näitä haltioita oli kaksi, mies- ja naispuolinen.
Yleisimpiä burjattien ongoneista olivat Georgin mukaan ne, jotka olivat maalatut kankaalle. Pohjana oli tavallisesti pieni nelikulmainen tilkku, jolle oli punavärillä maalattu yksi tai useimmiten kolme ihmisenmuotoista kuvaa. Kuvien silmiksi oli kiinnitetty korallihelmiä tai hauleja. Sitäpaitsi oli jokaisen pään yläpuolella vielä pieni kimppu kotkansulkia.
Tällaisia silkki- tai muulle kankaalle tahi nahkalle maalattuja kuvia, jommoisia lamalaisetkin tekevät burkhaneistaan, on burjattien keskuudessa säilynyt meidän aikoihimme asti. Puheena olevat ongonit eivät kuitenkaan esitä vain vainajien henkiä, vaan myös monenmoisia myytillisiä olentoja, erilaisia eläimiä, vieläpä taivaankappaleitakin. Muutamiin ongoneihin turvaudutaan ainoastaan määrättyjen tautien vuoksi. Esimerkkinä mainittakoon punavärillä maalattu zuruklan-ongon, johon on kuvattu 27 sarvilla, so. shamaninpäähineellä, varustettua noitaa. Burjatit selittävät, että yhdeksän niistä on sokeata, yhdeksän vikakätistä ja yhtä monta on rampaa. Tälle ongonille, johon shamanien lisäksi on kuvattu erinäisiä eläimiä ym., sanotaan niiden pirskoittavan juomaa, joiden silmä, käsi tai jalka on sairas.
Georgin kuvauksessa puhutaan sellaisestakin ongonista, jonka muodosti vaaksan pituinen ihmisenmuotoinen puukuva asetettuna noitarummun vannetta muistuttavaan renkaaseen tai joskus vain rasiaan. Toiset näistä kuvista, joilla kaikilla oli pää, kädet ja jalat, olivat paljaita, toiset taas olivat puetut burjattilaiseen pukuun. Samantapaisia ongoneja Agapitov kertoo olleen jokaisessa pribaikalilaisessa jurtassa. Hänen näkemissään oli koivupuiseen renkaaseen sidottu ihmisenkuva kuitenkin leikattu punaisesta verasta. Kuvan kaulaan oli ripustettu pyöreä lyijylaatta sekä valkoisia ja vaaleanpunaisia nauhoja. Renkaan sisään oli vielä kiinnitetty leveähkö pystypuu, sekin koivusta veistetty, sekä rautainen helistimillä varustettu poikittainen lävistäjä. Hangalovin burjattilaista shamanismia koskevaan esitykseen liitetyssä balaganskilaisessa kuvassa on itse renkaan pystypuu veistetty ihmisenmuotoiseksi ja päällystetty säämiskällä. Silminä toimivat valkoiset lasihelmet. Tällaiset ongonit, joissa on selviä noitarumpuun kuuluvia piirteitä ja jommoisia tavataan myös Altain tatareilla, osoittavat, että ne ovat läheisessä suhteessa shamanismiin.
Määrätyillä suvuilla on sitäpaitsi ollut erikoislaatuisia ongoneja, joista esimerkkinä mainittakoon Börtö. Tämä arvossa pidetty ongon, jota Hangin suku palvoo, esittää tavallista suuremmassa koossa miehen päätä, jonka hiukset, parta ja kulmakarvat on muodostettu mustan lampaan nahkasta. Kuvassa sillä on vielä rasvapala suussa. Perinnäistiedon mukaan oli puheenaoleva ongon alunperin shamanin pää, jonka tämän pojat Horedoi ja Horton paetessaan Mongoliasta toivat mukanaan. Hangalov huomauttaa, että tämä ongon on miltei jokaisella mainittuun sukuun kuuluvalla perheellä.
Kaikki yllämainitut ongonit, joita shamanit valmistavat, ovat ovesta katsoen aina jurtan vasemmalla puolella eli miesten osastossa, ainoastaan naisten suojelushaltioita, jotka avustavat synnytyksissä tai jotka huolehtivat pienokaisista ja karjasta, säilytetään teltan oikealla puolella olevassa naisten osastossa. Kuten mainittu, on asian laita ollut sama Altain tatarien keskuudessa. Tällaisesta perhejärjestyksestä puhuu jo Ruysbroeck mainitessaan, mitenkä miehet teltassa, jonka ovi oli suunnattu etelää kohti, oleskelivat läntisellä ja naiset itäisellä sivustalla. Isännän paikka taas oli jurtan perällä. Tullessaan telttaan eivät miehet koskaan ripustaneet jousiaan naisten puolelle. Georgi kertoo lisäksi, etteivät naiset mitenkään saaneet lähestyä miesten osastossa olevia haltiainkuvia eivätkä myöskään astua telttaan tai poistua siitä tätä puolta.
Paitsi kotiongoneja on burjateilla ollut sellaisiakin, joita säilytetään ulkona luonnon helmassa. Tällaisia, joita sanotaan "vuoriongoneiksi", tavataan etenkin Kudinskin, Verholenskin ja Olhonskin piirissä. Näistä puhuessaan Agapitov mainitsee, että kun burjatit menevät naimisiin, shamani tekee näille häiden jälkeen erikoisen ongonin piirtämällä kangastilkulle ihmisenmuotoisia kuvia, joiden silmiksi pannaan lasi- tai metallihelmiä ja joiden hiukset muodostetaan saukonnahkasta. Päähän kiinnitetään vielä huuhkajan sulka. Erinäisistä piirroksista huomaa, että saukonnahkaa on ollut myös ruumiin alapäässä. Kunkin kuvan rinnan kohdalle on lisäksi ripustettu pieni ihmisenmuotoinen peltilevy. Kangastilkusta riippuvat nauhat ovat valkoisia ja keltaisia. Tällaisia ongoneja on säilytetty puurasioissa tai nahkasalkuissa talvikylien ääreen pystytettyjen patsaiden päähän onteloiduissa, laudalla suljettavissa koloissa. Tavallisesti nämä patsaat ovat vielä katoksella varustettuja. Mainitut kuvat, jotka vihitään virkaansa erinäisin uhrimenoin ja jotka näyttävät esittävän jonkun shamanin tai suvunalkajan "poikia", poltetaan isännän kuoltua, ja samalla patsas kaadetaan maahan.
Nimestä päättäen näitä ongoneja on säilytetty vuorilla. Agapitovin mainitsemia patsaita on kuitenkin ollut myös aroilla, kuten ilmenee mm. parista B.E. Petrin ottamasta valokuvasta. Toisessa niistä, joka läheltä esittää katoksella varustetun patsaan päässä olevaa koloa, huomaa, että näissä onkaloissa on säilytetty myös ihmisenmuotoisia puukuvia.
Vuori-ongonien ohella burjatit puhuvat vielä "vuoren vanhuksista", jommoisia Hangalov sanoo olevan jokaisella paikkakunnalla, suvulla ja kylällä ja joita palvotaan näiden suojelushaltioina (zajan). Yleisen käsityksen mukaan ne ovat vuorille tai metsiin haudattujen mies- tai naispuolisten shamanien henkiä, joiden valta rajoittuu vain omaan paikkakuntaan. Muiden seutujen asukkaat eivät niille uhraa, vaikka sellaisiakin on, joita pelätään ja kunnioitetaan hyvin laajalla alueella.
Kun burjatit uskovat henkien kaitsevan heidän karjojaan, ovat he toisinaan pystyttäneet vuorille myös pieniä jurttoja, jotta, kuten Georgi sanoo, "karjan ja karjanhoidon jumalat" löytäisivät yöllä ja pahan sään aikana suojan, josta ne voivat pitää karjalaumaa silmällä. Samoin ovat sojotit rakentaneet, "pyhille vuorille" telttoja (aava) henkien turvapaikoiksi pahan ilman tultua.
Paitsi palvonnanalaisia haltioita on burjattien käsityksen mukaan vielä suuri joukko henkiä, joille ei ole ollut tapana toimittaa uhreja ja joita yleensä on pidetty vain pahaa tuottavina olentoina. Tällainen yöllä liikkuva, yksisilmäinen olento on täällä mm. anahai, jonka silmän sanotaan loistavan pimeässä kuin kissan silmän. Yksisilmäisenä tämä olento esiintyy silloinkin, kun se on pukeutunut jonkin eläimen hahmoon. Ihmiset kuulevat sen kolistelevan ja tuntevat sille ominaisen hajun, mutta ainoastaan noidat voivat sen nähdä. Sen pahaa luonnetta kuvastaa sananparsi: "Laumasta poistuvan syö susi, kylästä poistuvan syö anahai." Burjatit selittävät kuitenkin, että anahai ahdistaa useimmiten vain pieniä lapsia ja että se on sellaisen naisvainajan sielu, joka ei ole synnyttänyt jälkeläisiä. Suojellakseen siltä pienokaisiaan vanhemmat panevat lapsen kätkyeeseen jonkin esineen, jota anahai pelkää, kuten metallipeilin, ruoskan tai kulkusen. Erikoisesti sen uskotaan pelkäävän aseita, metallin ääntä sekä tulta ja savua. Milloin anahai ei halua jättää lasta rauhaan, on lapsen kuva asetettava kehtoon ja vietävä arolle, jotta henki ahdistaisi sitä lapsen asemesta. Vain noidat, jotka näitä henkiä näkevät, voivat niitä karkoittaa. Burjatit kertovat, että aina kun noita kurittaa anahai-henkeä, niin tämä päästää itsestään sietämättömän löyhkän.
Tavoiltaan anahain kaltainen kummitteleva ja haiseva henki on myös uker, joka viluisena ja nälkäisenä tunkeutuu ihmisten majoihin etsimään lämpöä ja ruokaa. Sekin on pienokaisia vaaniva, ennen aikojaan kuolleen naisen sielu. Vasta sen hetken tultua, jolloin asianomaisen elämä olisi loppunut luonnonmukaisesti, siirtyy uker ihmisten ilmoilta tuonelaan.
Nuorena tai synnytystuskiin kuolleiden naisten rauhattomia henkiä, joita parveilee asuntojen ympärillä ja jotka ahdistavat etenkin pieniä lapsia, ovat lisäksi dahul ja ada. Jälkimmäisen sanotaan kuristavan pienokaisia kurkusta jättäen niiden kaulaan siniset sormenjäljet. Nälkäisenä ada etsii myös suuhunpantavaa ja aiheuttaa ilkeän limaa kehittävän taudin, jos joku sattuu syömään ruokaa, jota se on maistanut. Tavallisesti sitä kuvitellaan pienikokoiseksi ihmisenmuotoiseksi olennoksi, jonka karkoittajana käytetään mm. huuhkajan nahkaa. Huuhkajan uskotaan näet ajavan pimeässä liikkuvia ada-parvia takaa. Adallekin ominainen on siitä lähtevä haju, jonka sanotaan muistuttavan kynsilaukan tuoksua. Lisäksi ada voi näyttäytyä salaperäisenä valoilmiönä. Jonkinlaisina virvatulina liekehtiviä henkiä ovat myös albin ja zja.
Vainajain hengistä, jotka saartavat ihmisten asumuksia ja jotka usein kuokkavieraina tulevat kesteihin ja häihin pyydystämään elossaolevien sieluja, burjatit käyttävät lisäksi boholdoi nimitystä. Näiden uskotaan liikehtivän etenkin loppu- eli vähenevän kuun öinä, jolloin shamanin kehoituksesta toimeenpannaan meluavia karkoitusmenoja. Joskus nämä kodittomat henget kokoontuvat johonkin autioon jurttaan, sytyttävät sinne sinertävän tulen ja viettävät iltaa tulen ääressä. Onnellinen se, joka voi ryöstää henkien tulen, sillä kansan käsityksen mukaan se merkitsee rikastumista. Tulen ympärillä istuessaan tai tanssiessaan eivät henget koskaan muodosta suljettua piiriä. Toisinaan näkee myös aron ruohokentillä kapeita kiemuroita tai renkaanmuotoisia juomuja jälkinä henkien karkeloista (vrt. ruots. elvdans). Kokousta pitäessään on näillä yksisilmäinen johtaja, joka lähettää, kenen hän kulloinkin haluaa, sieluja pyydystämään. Taru kertoo, mitenkä muudan henkilö kerta saapui tällaiseen kokoukseen ja ampui johtajaa otsaan ja mitenkä tämä silloin muuttui lantioluuksi. Burjatit selittävät kuitenkin, että asianomainen luu muuttuu kolmen päivän kuluttua uudelleen hengeksi. Mainitsemista ansaitsee vielä henkien laulu, jota ihmisetkin saattavat kuulla.
Batarov selittää burjattien uskovan, että kullakin ihmisellä on kolme sielua: yksi niistä joutuu manalaan, toinen jää boholdoi-henkenä tähän maailmaan ja kolmas syntyy ihmiseksi uudelleen. Käsitys, että sukulaisvainajien sielut voivat asettua syntyviin, on muistiinpantu myös tunguseilta, jakuteilta, tshuktsheilta ym.
Siirtyessämme tungusiheimojen keskuuteen tapaamme manalle menneet täälläkin monenmoisten uskomusten ja menojen kohteena. Tärkeintä osaa näyttelevät ne vainajainhenget, jotka ikäänkuin perintönä seuraavat sukua polvesta polveen. Shirokogorov huomauttaa, että kaikki sukuhaltiat periytyvät aina isän puolelta sekä pojille että tyttärille. Tytärtä ne voivat seurata vielä tämän mentyä miehelään häiriten asianomaisen vaimon tai tämän lapsien rauhaa. Tällöin niistä tehdään kuvia ja niitä aletaan palvoa, jota jatkuu koko vaimon elinijän. Vain harvoin ne enää äidin kuoltua siirtyvät lapsille, jotka yleensä pyrkivät näistä vapautumaan. Silloinkin kun vaimon sukuhaltioista on kysymys, on uhrien toimittaminen aviomiehen huolena. Tällaisia suvussa periytyviä henkiä ja niiden kuvia tungusit nimittävät nimellä shavoki. Eräät itäiset heimot sanovat niitä myös syveneiksi ja goldit seoneiksi. Itäalueilla niitä on monenlaatuisia, joista useimpien alkuperä on hämärän peitossa. Monenlaatuisia ovat niiden kuvatkin: toiset puusta veistettyjä tai metallista muovailtuja, toiset kankaalle tai paperille piirrettyjä, toiset taas tilkuista tai nauhoista sommiteltuja. Samoinkuin burjateilla on täkäläisillä tunguseilla ja goldeilla myös ryhmäkuvia, joissa nähdään ihmisiä, eläimiä, myytillisiä olentoja, jopa taivaankappaleitakin. On selvää, etteivät tällaiset kuvat esitä suorastaan esi-isien henkiä, vaikka ne kulkevatkin sukuperintönä. Eräät tungusiheimot nimittävätkin niitä mongolilaisella nimellä burkhaneiksi. Useiden kuvien tekotavassa voi todeta kiinalaista vaikutusta.
Alkuperäisempää kantaa edustavat ne tungusien haltiainkuvat, joista Gmelin kertoo 1700-luvun alkupuoliskolla: "Heillä on puisia jumalia, joita he itse veistävät itselleen, niin hyvin kuin osaavat, ja jotka toisinaan ovat puolen arssinan pituisia." Lisäksi hän huomauttaa, että kun tungusit ovat katsoneet jonkin seudun sopivaksi metsästystä tai kalastusta varten, niin he antavat jo ennakolta "joka aamu ja ilta jotakin epäjumalalle, jotta tämä soisi heille hyvän metsästysonnen ja runsaan saaliin". "Kun sitten metsästys on alkanut, niin ensimmäinen eläin, joka kaadetaan, uhrataan samassa paikassa paholaiselle."
Georgi, joka matkusti näillä mailla muutama vuosikymmen myöhemmin, sanoo arolla asuvien tungusien ripustavan jumalankuvansa jurttaan oven vasemmalle puolelle, missä niitä saattaa olla kymmenkunta ja enemmänkin, mutta metsätungusien asettavan ne "paljaan taivaan alle". Hän huomauttaa kuitenkin, että viimeksimainitutkin rakentavat jumalankuviaan varten jonkinlaisia telttoja pystyttämällä maahan viistoon kolme yhteensidottua seivästä, joiden päälle asetetaan nahkapeite. Tällainen shonan niminen laite on tavallisesti kodan takana muutaman askeleen päässä asunnosta. Georgi kertoo lisäksi, että tungusien jumalankuvat, jotka ovat shamanien valmistamia ja vihkimiä ja joita nimitetään nimellä shovoki, ovat puisia lukuunottamatta niitä metallisia kuvia, jotka riippuvat shamaninpuvussa. Puisilla jumalankuvilla on kasvot sekä koralli- tai lyijysilmät, useimmiten ne silti ovat kädettömät, ja jalatkin ovat kovin kömpelöt. Toiset ovat alastomia, toisilla on yllään shamaninpuku. Niiden pituus on noin puolentoista jalkaa. Toisin paikoin on tunguseilla Georgin mukaan vielä kivijumalia; ne ovat kuitenkin vain muodottomia möhkäleitä, joita on sattumalta löydetty vuorilta ja joissa noitien mielikuvitus näkee jotakin ihmisen kasvoja muistuttavaa.
Georgin kuvaus on kiintoisa jo senkin vuoksi, että siinä mainitaan, missä tungusit säilyttivät noita suojelushenkiensä kuvia. Aron asukkailla on siis täällä ollut samanlainen tapa kuin mongoleilla ja Altain tatareilla. Metsätungusit taas sijoittavat kuvansa yhä edelleenkin "paljaan taivaan alle". Tiedustellessani asiaa Jeniseinlaakson tunguseilta sain vastaukseksi, ettei edes shamanin teltassa ole haltiain kuvia. Silti niitä kuljetetaan muuttomatkoilla mukana tuohilaukuissa, jotka ripustetaan "pyhien porojen" selkään. Näillä mailla haltiankuvat ovat yksinomaan puusta veistettyjä, metalliset tai kankaalle tai paperille piirretyt ovat täällä tuntemattomia.
Vaikka tungusiperheen suojelushenget, joista elinkeinojen harjoitus on riippuvainen, yleensä ovat hyvin monipuolisia, on esimerkkejä siitäkin, että eri kuvien edustamia henkiä voidaan käyttää eri tarkoituksiin. Varsinkin eri taudeilla on toisin paikoin oma erikoinen haltiansa. Huomattava merkitys on erinäisillä hengillä lisäksi shamanin apulaisina, jolle ne näyttäytyvät ja jonka toiminta juuri edellyttää niiden myötävaikutusta. Todennäköistä onkin, että tungusien suojelushenget ovat suurimmalta osalta manalle menneiden shamanien henkiä. Sanoohan jo Georgi, että toisilla kuvilla oli shamaninpukukin, ja vielä toisessa kohdin hän mainitsee, että jokaisen uhripalvonnan aikana huudetaan kuolleita shamaneja avuksi. Omaperäisten haltiain joukkoon on kuitenkin tullut sellaisiakin, joiden muukalaisesta alkuperästä vielä nykypolvi on tietoinen. Näin on asian laita varsinkin goldien ynnä itäisten tungusiheimojen keskuudessa, jotka tällaisista hengistä käyttävät dona nimeä. Sanotaan, että kun dona menee shamaniin, tämä alkaa puhua vierasta kieltä. Mutta vaikka monet syvenitkin täällä samoinkuin niiden kuvat saattavat olla vierasperäisiä, viittaa kuitenkin käsitys, että kunkin suvun aikaisempien suojelushenkien kotipaikka on seudulla, josta suku on lähtöisin, selvästi vainajainpalvontaan. Goldien kuuluisimpia paikallisia haltioita on putsiku, jonka kotipaikka on Tunguska-joella.
Lopatin selittää, että kun goldit kovin pelkäävät jotakin henkeä, he tekevät siitä kuvan ja sijoittavat hengen siihen, sillä he uskovat, että henki, jonka kuvaa voidaan hoitaa ja ruokkia sivelemällä rasvaa sen suuhun, ei enää ole yhtä vaarallinen, vaan ikäänkuin kesyttyy. Voidaanpa sitä suostutella myös palvelemaan ihmisiä. Kuvaan kiinnitetään vielä nyöri, jotta henki menisi siihen nyöriä myöten. Yleensä goldit samoinkuin paikkakunnan tungusitkin puhuvat henkien poluista, joita pitkin ne vaeltavat ja jommoisena tässä tapauksessa toimii nyöri.
Paitsi näitä omaisten suojelushaltioiksi siirtyneitä henkiä, joista toiset ovat nimeltäänkin tunnettuja, on luonnollisesti suuri määrä sellaisiakin, joilla ei ole kunniaa nauttia jälkeläisten jatkuvaa huolenpitoa. Sen vuoksi ne ovat laihoja ja nälkäisiä, ahnaita ja äkäisiä tuottaen tuon tuostakin ikäviä yllätyksiä elossaoleville. Rauhattomina harhailevat varsinkin sellaiset henget, jotka eivät ole päässeet tuonelaan, vaan ovat jääneet kummittelemaan elävien ilmoille. Niiden uskotaan olevan öisin ja etenkin syksyllä liikkeellä. Sen vuoksi niille toimitetaan tällöin uhreja.
Viimeksimainittujen ryhmään kuuluvat mm. hautaamatta jääneiden henget, joista goldit ja itäiset tungusit käyttävät arenki nimitystä. Tavallisesti ne kummittelevat metsissä, vuorilla, joissa ja järvissä eli yleensä paikoissa, joissa ovat saaneet tapaturmaisen kuoleman. Metsissä ne näyttäytyvät virvatulina tai säikäyttelevät siellä ihmisiä meluten, viheltäen ja ulvoen. Yleensä kaikki metsän salaperäiset äänet ovat niiden peloittelua tai houkuttelua. Olinpaikasta riippuen ne voivat vetää ihmisiä vesiin tai rotkoihin tahi eksyttää metsään. Joskus ne heittelevät pieniä kiviä tai risuja ohikulkijan päälle. Usein ne ilmestyvät, kuten kuolleet yleensä, myös ihmisten uniin.
Goldit pelkäävät erikoisesti buseu nimistä olentoa selittäen, että sellaiseksi muuttuvat mm. kuolleina syntyneet, itsensä lopettaneet tai muun luonnottoman kuoleman kärsineet. Kadehtien kaikkia onnellisia ihmisiä ne ahdistavat näitä. Milloin buseu esiintyy uhkaavana, kutsutaan shamani, joka loitsiessaan tekee kuivista ruohoista sen kuvan ja sitten heittää sen majasta pihalle kaikkien läsnäolevien huutaessa: "ulos!" Näin goldit uskovat voivansa karkoittaa pahan hengen. Taruissa buseu esiintyy ihmissyöjänä, jolla on kauhea ulkomuoto, suuret hampaat ja jättiläisen ruumis. Se voi pukeutua myös petoeläinten tai -lintujen hahmoon. Piileksien majoissa se ryhtyy yöllä ahdistamaan nukkuvia, saattaapa tunkeutua näiden ruumiiseenkin. Lasten ja täysi-ikäisten hirmuna mainitaan rautasulkainen _gaza–lintu, jolla on rautainen nokka ja kynnet.
Vaarallinen olento, joka näyttäytyy shamanille pienenä sekasikiönä ja joka ahdistaa naisia kaluten näiden rintoja ja sisälmyksiä, on goldien käsityksen mukaan myös sekka, sisarusaviosta syntyneen henki. Karkoittaakseen sen noita tekee siitä kuvan, johon henki ajetaan tai houkutellaan, minkä jälkeen kuva kätketään kalannahkaiseen pussiin.
Erikoista huomiota ansaitsee lisäksi tungusien bon (mandshun ibaga), muudan ruumiillinen olento, jonka suonissa virtaa tummanpunainen veri ja joka mm. ahdistaa nukkuvia painajaisena. Tungusit selittävät, että bon syntyy, kun jonkun kuolleen ruumiiseen menee hautaamattoman henki ja elävöittää sen. Sanotaan, että naispuolinen bon voi vielä haudassakin saada lapsen, jos asianomainen vaimo on haudattu raskaudentilassa. Varsinkin tarustossa bon näyttelee hyvin huomattavaa osaa. Pahoille henkiolennoille ei yleensä toimiteta uhreja, vaan ne karkoitetaan ilman muuta huutamalla, rummuttamalla, rautaesineitä helistelemällä tahi jousella tai pyssyllä ampumalla.
LUONNON ISÄNNÄT.
Henkiolentoa, jonka kuvitellaan hallitsevan määrättyä paikkaa tai aluetta, Altain suvun kansat sanovat asianomaisen paikan tai alueen "isännäksi". Tällainen "isäntä" saattaa olla myös eläimillä ja kasveilla, jopa erinäisillä esineilläkin ja luonnonilmiöillä. Tässä mielessä käytettyjä sanoja, jotka vastaavat suomalais-virolaisten "haltiaa", ovat tatarimurteiden ä, eä eli öjä, jakutin itshishi ja burjatin ezhin, tungusin amaka ym., jotka merkitsevät "isäntää", "herraa", "haltiaa". Samanlaisia haltioita on eräillä Siperian pohjoisimmillakin kansoilla, kuten jukagireillä ja tshuktsheilla, joiden jokaisella metsällä ja järvellä, vieläpä jokaisella puu- ja eläinlajillakin sanotaan olevan oma erikoinen "isäntänsä".
Niihin haltioihin, joiden toiminta rajoittuu määrättyyn paikkaan, on mm. kodinhaltia luettava. Volgan tatarit nimittävät sitä "tuvan isännäksi" (öj öjase) ja kuvittelevat sitä ihmisenkaltaiseksi, pitkätukkaiseksi olennoksi, jonka asuinpaikka on tuvassa joko uunin ääressä tai lattian alla. Se on yleensä hyvä olento, joka suojelee kotia ja kartuttaa talon varallisuutta, mutta syystä tai toisesta vihastuneena saattaa myös aiheuttaa tauteja. Erikoisesti sanotaan kodinhaltian suuttuvan, jos joku laskee vetensä tuvan alaiseen karsinaan. Paitsi tilapäisistä syistä on kodinhaltialle toimitettu puurouhri ainakin kerran vuodessa, tavallisesti syksyllä. Joskus on sille teurastettu kotieläinkin. Volgan tatareilla on lisäksi tapana, että poika, joka perustaa oman talouden, toimeenpanee erikoiset menot menestyäkseen uudessa asunnossaan. Tällöin hänen on mentävä leivän kera vanhempainsa kotiin ja siellä keskiyön aikana sytytettävä kolme kynttilää alustassa, mistä hänen samalla on noudettava vähäisen maata viedäkseen ja siroittaakseen sen uuden tupansa alustaan. Tämä toimitus on uusittava, jos paluumatkalla joku henkilö tai jokin eläin sattuu tulemaan vastaan.
Volgan tatarit puhuvat myös "läävän isännästä" (abzar öjase), joka on tuvanhaltian läheinen sukulainen, ehkä alunperin samakin olento. Tatarit uskovat, että se ruokkii ja hoitaa hyvin toisia hevosia, palmikoipa niiden harjankin ja hännän, mutta toisia vihaa, kantaa rehut niiden seimestä ja ahdistaa niitä yöllä painajaisena. Tällaisen ajetun eläimen tuntee siitä, että se aamulla on hiestynyt ja uupunut. Läävänhaltialle on ollut tapana teurastaa läävässä yöllä musta karitsa, jonka kaikki lihat on pitänyt syödä heti samalla kertaa ja jonka luut sekä muut jätteet on kuopattu läävään. Uhrin toimittajana on esiintynyt perheen vanhin miespuolinen jäsen. Samat haltiat, joilla kaikkine niihin liittyvine uskomuksineen ja menoineen on täysin venäläiset vastineet, tapaamme muiltakin Volgan kansoilta, myös tshuvasseilta.
Siirtyessämme Siperian puolelle ei kodinhaltia täällä ole yhtä yleinen, vaikka jo Middendorff sanakirjassaan mainitseekin jakuteilta dzhiä itshtshitä nimisen olennon, josta hän sanoo, että se on "talon vanhin asukas, jota pidetään sen omistajana ja suojelushenkenä". Eräät Helsingissä tapaamani jakutit selittivät, että tämä "talon isäntä", d'ie itshtshitä, on sama kuin venäläisten "domovoj" (kodinhaltia) ja ettei siitä ole milloinkaan tehty kuvaa. Jakutit puhuvat myös "jurtan isännästä" (balagan itshtshitä), vieläpä jurtan neljän pylväänkin "isännästä". Maak kertoo, että kun jakutit entisaikaan pystyttivät jurtan pylväät, he sivelivät niihin kumissia ja hevosen verta. Lisäksi hän sanoo, että kodinhaltialle uhrataan jokaisessa sopivassa tilaisuudessa kumissia tai viinaa, johon isäntä, ennenkuin hän juo, kastaa sormensa ja jota hän pirskoittaa oikealle ja vasemmalle. Toisin paikoin jakutit palvovat "läävänkin isäntää", joka on etupäässä hevosten hoitaja ja joka ilmeisesti on venäläistä perua. Venäläisiltä saatu lienee myös käsitys, että talonhaltia on sen vanhin asukas. Joskus on venäläinen "domovoj" sekaantunut myös "tulen isäntään", milloin jälkimmäisen sanotaan lakaisevan pihat, puhdistavan läävät ym.
Burjatit, joiden ada nimisistä olennoista on aikaisemmin ollut puhe, kuvittelevat muutamin seuduin, että tällainen henki asuu jokaisessa kodissa lieden äärellä. Agapitov, joka tästä huomauttaa, epäilee kuitenkin tämän käsityksen kotoperäisyyttä kysyen, eiköhän se liene vain johtunut venäläisestä kodinhaltiasta. Kuten Shirokogorov osoittaa, on taas mandshu-kansa saanut kiinalaisilta talon- ja puutarhanhaltian, joita pidetään hyväntahtoisina olentoina ja joille silloin tällöin toimitetaan uhreja.
Goldien kodinhaltiana, joka suojelee perhettä ja jonka kuva on jokaisessa majassa, mainitaan dzhuli niminen olento, jolle uhrataan puuroa ja viinaa. Erikoisesti sanotaan goldien rukoilevan tätä lähtiessään erä- tai muulle pitemmälle retkelle, jotta se huolehtisi perheestä. Sen puoleen käännytään myös erinäisten tautien vuoksi, varsinkin milloin ristiluita särkee. Tällöin dzhuli kannetaan pihalle ja kuopataan maahan vyötäröä myöten, kunnes sairas paranee. Epäiltävää on kuitenkin, onko tämä erikoisihminen olento, josta goldit tekevät kuvan samoinkuin muistakin perhettä suojelevista hengistä, eurooppalaisen kodinhaltian vastine.
Eurooppalaisen kodinhaltian, joka huolehtii kodista, perheväestä ja karjasta, ovat Siperiassa yleensä korvanneet nuo ennenmainitut suojelushenget, joiden kuvia on monissa majoissa ollut meidän päiviimme asti. Näiden ryhmään on luettava myös sojottien "kotijumala", joka on muodosteltu kankaasta, nahkasta tai puusta ja joka ihmisten aterioimaan ryhtyessä aina saa osansa. Jonkinlaisena kodinhaltiana esiintyy useilla kansoilla lisäksi "tulen isäntä", mutta siihen liittyvät uskomukset ja menot kohdistuvat itse tuleen.
Metsänhaltian yleisimpiä nimityksiä on "metsän isäntä" (Kasanin tat.
urman öjase, jak. tya itshtshitä, burj. oin ezhin, tung. ure
amaka). Seuduilla, missä on metsäisiä vuoria, sitä sanotaan myös
"vaaran isännäksi" (karag. dag äzi). Jakutit käyttävät
metsänhaltiasta puhuessaan vielä sellaisia mielisteleviä nimityksiä
kuin bajanai ('pohatta') tai barallak ja uskovat, että jokaisella
metsällä ja metsiköllä on oma isäntänsä. Oma haltiansa on
karagassienkin ja burjattien käsityksen mukaan jokaisella metsällä ja
vaaralla. Tällaisia paikallisia "isäntiä", joita rukouksissa mainitaan,
on karagassien asuinmailla mm. barbitai äzi, kan äzi ja hongorok
äzi, joiden uskotaan antavan riistaa Barbitai, Kan ja Hongorok
nimisten jokien varsilla.Siperialainen "metsän isäntä" on yleensä hämäräpiirteinen olento. Tavallisesti sitä kuitenkin kuvitellaan ihmisenkaltaiseksi ja semmoiseksi muodostellaan sen kuvakin. Samoinkuin Euroopassa se saattaa täälläkin toisinaan esiintyä hyvin suurikokoisena. Jeniseilaakson tungusit selittivät minulle, että "metsän isännän" (ure amaka) tuntee juuri siitä, että se on paljoa suurempi kuin tavallinen ihminen. Hyvin suuren ihmisen muodossa näyttäytyy myös mongolien manikan, metsän ja metsäeläinten ruhtinas. Ja kovin pitkä, musta, ihmisenkaltainen olento on lisäksi burjattien "metsän isäntä" (oin ezhin). Mutta paitsi ihmisenä saattaa metsänhaltia usein näyttäytyä myös jonkin eläimen tai esineen hahmossa. Niinpä tungusit varoittavat lapsiaan lähestymästä sellaisia kiviä, joiden uskovat olevan "metsän isännän" ilmenemismuotoja.
Metsänhaltian näyttäytyminen on kuitenkin paljoa harvinaisempaa kuin sen äänteleminen metsässä. Milloin se huhuilee, milloin itkee, milloin taas nauraa hohottaa. Tällaisiin käsityksiin ovat metsän salaperäiset äänet antaneet aihetta. Joskus "metsän isännän" huuto muistuttaa ihmisen huutoa, mutta ei ole hyvä kulkea sitä kohti, sillä täten metsänhaltia houkuttelee ihmistä luokseen ja eksyttää hänet korpeen. Todennäköisesti tällä huudolla on alunperin tarkoitettu kaikua.
Zelenin olettaa, että metsänhaltioita on kaksi eri tyyppiä; toiset rakastavat hiljaisuutta ja rauhaa, toiset taas pitävät melusta, naurusta ja huudoista. Edelliseen ryhmään kuuluvat hänen käsityksensä mukaan ennenmuita vuorten "isännät". Niinpä lamuttien ja jakuttien sanotaan vuoren ohi matkustaessaan karttavan meluamista, jotteivät häiritsisi vuorenhaltiaa, Alarskin burjatit pitävät laulua ja samoin äänekästä puhelua sopimattomana metsästyksen aikana, koska Hangaivuoren "isäntä" ei sellaista siedä. Myös Katsinskin tatarit noudattavat hiljaisuutta vuorilla vaeltaessaan. Shorit uskovat, että jos eräretkillä riitelee, viheltää, laulaa tai kolistelee, haltia poistuu ja vie soopelit mukanaan. Toisinaan se saattaa myös nostattaa myrskyn. Altain tatarit kehoittavat metsälle lähtiessään kotiin jääviä naisiakin karttamaan äänekästä keskustelua, naurua tai toraa, sillä rauhaa rakastava metsänhaltia ei muuten anna riistaa pyytäjille.
Meluava, ilosta ja naurusta nauttiva haltia on sitävastoin jakuttien bajanai. Sen vuoksi sille huudetaan ja nauretaan, kun saalis on saatu. Ionov kertoo, että kun jakutit jo etäältä huomaavat hirven joutuneen itsestään laukeavan jousipyydyksen uhriksi, he alkavat juosta, hyppiä ja hohottaa huutaen: "Ho-ho hok-hok! Katso, 'mustan metsän isäntä' (kara lya itshtshitä) antoi! Hok-hok!" Samoin he hohottavat löydettyään kärpän ansasta. Täten heidän selitetään osoittavan metsänisännälle iloaan ja kiitollisuuttaan. Omituisin huudoin tervehtivät metsäjurakitkin vastaantulevaa karhua. Lehtisalo sanoo, että he tällöin huutavat sille: "He heej, he heej, he he he!" Tavan laiminlyömistä pidetään suorastaan syntinä. Burjattien kerrotaan toisin paikoin ottavan seuralaisekseen eräretkelle taitavan sadunkertojan tai soittajan ilahduttaakseen metsäteltassa iltaa vietettäessä myös "metsän isäntää", jotta tämä antaisi heille sitä paremman saaliin.
Nämä esimerkit eivät kuitenkaan todista, että eri seutujen "metsän isännät" olisivat luonteeltaan erilaisia. Hiljaisuus pyynnin aikana johtuu tietenkin vain siitä, että metsäeläimet ovat herkkäkuuloisia ja pakenevat ihmisääniä. Melun karttaminen vuoristomatkalla perustuu myös toiseen syyhyn, nim. vuoren synnyttämän myrskyn pelkoon. Jakuttien tapa hohottaa saaliin saatuaan lienee alunperin vain luonnonlasten ilonilmausta, vaikka he siten pyrkisivätkin matkimaan joitakin metsän ääniä. On selvää, etteivät he saalista pyytäessään halua sitä meluamalla karkoittaa. Kun "metsän isäntää", kuten jakuttien sille antama "pohatta" nimityskin osoittaa, pidetään metsäeläinten omistajana, jonka antimista erämiesten elinkeino on riippuvainen, on ymmärrettävää, että metsämiehet kaikin tavoin pyrkivät sen suosioon. Siellä, missä riistanpyynnin ohella harjoitetaan poronhoitoa, turvaudutaan tässäkin metsänhaltian apuun. Puhuessaan karagassien "vaaran isännästä" (dag äzi) Petri huomauttaa, että se on näiden tärkein "jumala", sillä se tuottaa turkiseläimiä ja hoitaa porolaumoja. Sen vuoksi sitä palvotaan paitsi satunnaisista syistä myös määräaikoina, nim. kolme kertaa vuodessa, keväällä, kesällä ja syksyllä. Kevätuhrin aika on toukokuussa maan nurmettuessa, jolloin karagassit pirskoittava "vaaran isännälle" tuleen teetä ja rasvaa, jotta porot menestyisivät ja saisivat vasikoita. Toisen uhrin he toimittavat siirryttyään kesäkuussa kesäasunnoille pyytäen sikäläistäkin paikanhaltiaa huolehtimaan poroista. Kolmas uhrinaika on syksyllä, kun metsänkäynti alkaa. Tällöin kukin anoo oman riista-alueensa isännältä "soopeleita oravia, rasvaista lihaa, mustia karhuja", kuten rukoussanoissa mainitaan.
Juuri syksy onkin erämiesten varsinainen uhrinaika. Jenisein laakson tungusit viettävät tällöin, sen jälkeen kun oravannahka on käynyt harmaaksi, uudenvuoden juhlaa, jolloin "metsän isäntä" on erikoisen huomion kohteena. Syyspyynnin alkaessa on jakuteillakin ollut tapana uhrata metsänhaltialle panemalla tuleen lihaa ja voita. Saatuaan ensimmäisen saaliin he vielä tekevät kuvankin bajanaista veistäen puuhun tai piirtäen siihen noella ihmisenkasvot. Hyvälle saalispaikalle ovat myös tungusit tehneet metsänhaltian kuvan siten, että ovat kuorineet puun ja kaivertaneet siihen "silmiä, nenää, suuta ja partaa" esittävät piirteet. Vastaavanlaisia esimerkkejä tapaamme mm. suomalaisilta ja lappalaisilta. Jakuteille on lisäksi ollut tapana, milloin bajanai syystä tai toisesta on jättänyt pyytäjät saalista vaille, valmistaa puolentoista arssinan pituinen karkeatekoinen puukuva, joka tuodaan jurttaan ja johon sivellään teurastetun kotieläimen verta. Maapohjalle jurtan oikealle puolelle levitetään vielä pieniä oksia, joiden päälle asetetaan vihreillä ruohoilla peitetty pöytä jonkinlaiseksi uhrialttariksi. Pöydälle pannaan lihaa ja lusikalla varustettu puurovati sekä viinapullo ja pikari. Henkilöllä, joka toimii uhripappina, tulee olla yllään naisen päähine ja puku sekä jousipyydys kädessä. Metsänhaltiaa rukoiltaessa muistellaan aluksi myös tulen, jurtan, neljän jurtanpylvään, läävän ja maan "isäntää".
Vitashevskij, jonka kuvaus täydentää jonkin verran ylläolevia Ionovin tiedonantoja, mainitsee, että tämä toimitus suoritetaan yöllä ja että metsänhaltian kuva kannetaan aamulla metsään ja asetetaan puuhun. Miksi uhripapin, joka palvoo ja kestitsee metsänisäntää, on tällöin esiinnyttävä naisen pukimisissa, ei käy ilmi kummankaan kuvauksesta.
Metsänhaltian sanotaan vihastuvan ja kätkevän karjansa, jollei riistanpyyntiin kuuluvia menoja tarkoin noudateta. Sitävastoin ei marjojen eikä ketrinpähkinöiden poimiminen tai puiden kaataminen sitä kiinnosta. Tämä viittaa siihen, että "metsän isäntä" erämiesten palvomana on yksinomaan metsäeläinten haltia. Jakutit puhuvatkin yleisemmän "metsän isännän" ohella eri eläinlajien haltioista. Eräillä tungusiheimoilla, kuten orokeilla ja orotsheilla, näyttelee varsinkin karhunhaltia, doóto, erittäin huomattavaa osaa. Goldit tekevät eräistä metsäneläimistä kuviakin, joita palvotaan milloin metsään mentäessä, milloin näistä eläimistä johtuneiden tautien vuoksi. Lisäksi on muistettava, että "metsän isännän" kuvitellaan usein näyttäytyvän jonkin eläimen hahmossa tai sen selässä. Todennäköisesti ovatkin itse metsäneläimet, joiden haltioista Siperian pohjoisimmatkin kansat, kuten tshuktshit ja jukagirit, puhuvat, olleet alunperin kaikkien metsästystä koskevien tapojen ja pitämysten kohteina.
Metsänhaltian alkuperää pohdittaessa on kuitenkin huomattava, että jotkut uskovat niiden olevan metsään kuolleiden henkiä. Niinpä burjattien sanotaan selittävän, että "metsän isäntä" (oin ezhin), joka metsässä huhuilee ja houkuttelee ihmisiä harhaan, on metsään hukkuneen ihmisen rauhaton henki. Toiset kansat, kuten tungusit, tekevät kuitenkin jyrkän eron metsissä harhailevien kuolleiden ja "metsän isännän" välillä. Eivät jakutitkaan voi myöntää, että bajanai olisi sama olento kuin yör tai abasy. Toisaalta on muistettava, että elinkeinojen, myös metsästyksen, harjoituksessa on turvauduttu vainajien apuun. Tätä koskevaa jukagirien käsitystä Johelson kuvailee seuraavin sanoin: "Suvun elävien ja kuolleiden välillä vallitsee alituinen läheinen suhde, josta elossaolevien elämä ja elatus riippuu, sillä ennenkuin ruumiillinen ihminen voi surmata hirven tai poron, tulee hänen sukulaisensa haamun välttämättä surmata kaadettavaksi aijotun eläimen 'varjo', muuten ei metsämies saa eläintä pyydystetyksi." Vainajiin kohdistunee myös tapa. jonka jo Gmelin mainitsee tunguseilta, että nim. ensimmäinen eläin, joka pyyntiretkellä kaadetaan, uhrataan "paholaiselle".
Salaperäisiä luonnossa asuvia haltioita ovat lisäksi ne, joiden uskotaan hallitsevan vaikeakulkuisia teitä, etenkin vuorten solia ja harjanteita. Tällaista olentoa jakutit nimittävät "tien isännäksi" (suol itshtshitä) tai "solan isännäksi" (ättuk itshtshitä). Maak kertoo jakuttien aina toimittavan uhreja matkustaessaan korkean vedenjakajan yli tai vesien välisen kannaksen poikki tai veneellä koskipaikoissa. Uhrina he käyttävät hevosenjouhia. vaatteentilkkuja, nahkaliuskoja, sulkia ym., jommoisia ripustavat lähellä olevien puiden oksiin. Erikoisen arvokkaana lahjana pidetään hevosenjouhia, joita ratsumies voi nykäistä juhtansa harjasta tai hännästä, mutta joita veneellä tai porokyydillä kuljettaessa on varattava mukaan. Maak mainitsee myös, mitenkä tungusit eräiden virtojen yhtymäkohdassa paljastivat puukkonsa ja leikkasivat satulasta palasen poronnahkaa sekä ripustivat sen paikalla oleviin pensaisiin, joihin jo ennenkin oli sellaisia kiinnitetty. Tapa ripustaa hevosenjouhia ja nauhoja paikkoihin, joissa matkamiestä muuten voisi kohdata jokin onnettomuus, on ollut yleinen muuallakin mm. Altain ja Sajanin vuoristossa. Kun samanlainen uhri, jossa jouhet epäilemättä edustavat itse hevosta, on toimitettu hengille hautojenkin läheisyydessä, on se viittauksena siihen, että mainittujen haltioiden on kuviteltu olevan kuolleiden kaltaisia.
Vuorten harjanteilla ja erinäisissä vaikeakulkuisissa paikoissa näkee monin paikoin Siperiassa vielä suuria kivikasoja, oboja, jotka ovat syntyneet siten, että jokainen ohikulkija on heittänyt niihin kiven entisten lisäksi. Tätä tapaa noudatetaan yhä edelleen, sillä muuten pelätään jonkin onnettomuuden kohtaavan matkamiestä. Radloff sanoo altailaisten matkustaessaan vuoren tai vuolaan virran yli osoittavan paikanhaltialle kiitollisuuttaan joko panemalla kiven täten muodostuneeseen kivikasaan tai sitomalla nauhan pyhään puuhun. Majnagashev mainitsee beltirien panevan tällaiseen paikkaan (oba) kiven tai oksan tahi vuodattavan siihen viinaa. Burjattien obojen sanotaan yleensä sijaitsevan kohdissa, missä matkamiestä saattaa uhata jokin vaara. Kalmukkien oboja tapaa myös aroilla, milloin jollakin kummulla, milloin puron ääressä. Banzarov huomauttaa, että mongolit ovat perustaneet obonsa teiden varsille sen vuoksi, että jokainen ohimatkustava voisi panna niihin hevosenjouhia tai muuta saadakseen obon ääressä asuvan haltian suojelijaksi matkalleen.
Tapa panna kivi tai oksa määrättyyn paikkaan, jota jo muinaisuuden kansat noudattivat, on niin yleinen, että esimerkkejä siitä on muistiinpantu kaikissa maanosissa. Onpa se aikoinaan ollut tunnettu myös Suomessa, Virossa ja Kauko-Karjalassa. Tutkijat ovat selittäneet sitä milloin uhriksi milloin muuksi maagilliseksi menoksi. Islamilaisessa maailmassa pannaan kivi röykkiöön usein jonkun pyhimyksen muistoksi. Näin tehdessään lausuu karjalainenkin kalamies: "Pyhä Petri, tässä kivi uhriksi!" Monin paikoin heitetään kiviä kohtaan, jossa joku on erikoisemmalla tavalla saanut surmansa. Esimerkkejä tästä mainitsee mm. Zelenin Venäjältä. Länsi-Euroopassa nämä kivenheittopaikat ovat enimmäkseen omistetut maahisille. Maahisille uhriksi heittää myös virolainen kiven tai oksan tavanomaiseen paikkaan löytääkseen kadonneen kotieläimen. Niistä lukemattomista tiedonannoista, joita on kerätty maapallon eri puolilta, voikin päättää, että puheenaoleva tapa on alunperin kohdistunut henkiin. Vaikeampi on selittää, mihin tämä kivenheitto alunperin perustuu, mutta todennäköisesti on näin pyritty kahlehtimaan olentoja, jotka vapaana harhaillessaan voisivat tuottaa tuhoja, määrättyyn paikkaan.
Myös turvallisuuden vuoksi eräät kansat, kuten jakutit, puhuvat matkustaessaan tuntemattomilla tai etäisillä mailla salakieltä käyttäen juhdistaan, veneistään, aseistaan, vieläpä matkan tapahtumistakin, esim. joen yli menosta, kuvannollisia tai vieraskielisiä nimityksiä. Troshtshanskij selittää, että jakutit pyrkivät täten pettämään henkiä. Samaa tapaa noudatetaan eräretkillä.
Paitsi yleisnimisiä paikan "isäntiä" oleskelee turkkilais-tatarilaisten kansain käsityksen mukaan luonnossa myös joukko erikoisnimisiä haltioita, joita ei palvota ja joita yleensä pidetään vain pahoina olentoina. Sellainen on Volgan tatarien pitkäkyntinen shuräle, joka huhuiltuaan ihmisen luokseen kutittaa tämän kuolijaaksi ja jolla sanotaan olevan niin suuret rinnat, että se saattaa heittää ne hartiainsa yli. Toisinaan se tukehduttaa uhrinsa tunkemalla rintansa ihmisen suuhun. Laitumella se nousee parhaan hevosen selkään ja ajaa tämän uuvuksiin. Tatarit uskovat, että sillä hevosen selässä istuessaan on kasvot taaksepäin. Milloin shuräle ahdistaa ihmistä, voi tämä pelastua rientämällä puron yli, jos sellainen sattuu olemaan lähettyvillä, sillä shuräle pelkää vettä.
Vastaavanvalainen suuririntainen olento on myös tshuvassien pitkähiuksinen obyda, joka kulkee metsässä kuin ihminen, mutta on alaston. Sen tuntee vielä siitäkin, että sen jalat ovat kääntyneet taaksepäin. Houkuteltuaan ihmisen eksyksiin se alkaa kutittaa ja tanssittaa tätä, kunnes asianomainen uupuu ja kuolee. Koskettamalla sitä olkapään alla olevaan reikään, obyda tulee voimattomaksi ja jättää uhrinsa rauhaan. Henkimaailmalle ominaista takaperoisuutta osoittaa paitsi obydan jalat sekin, että kun tämä olento nousee hevosen selkään, niin eläinparka alkaa juosta taaksepäin.
Paha ja vaarallinen henki on lisäksi Volgan tatarien albasty, joka oleskelee paitsi luonnonhelmassa myös autioissa rakennuksissa. Sekin on ihmisenmuotoinen, mutta pukeutuu usein metsässä ja vainiolla olevien esineiden hahmoon. Kun se ahdistaa ihmistä, valtaa tämän hengenahdistus ja ankara sydämentykintä. Albastyn sanotaan täten tukehduttavan kohtaamansa henkilön. Kirgisit kuvittelevat albastan suurikokoiseksi naiseksi, jolla on suuri pää, polviin asti ulottuvat rinnat ja sormissa pitkät ja terävät kynnet, sekä uskovat sen ahdistavan etupäässä raskaita vaimoja. Muudan henkilö oli kerta nähnyt albastan viruttavan purossa erään vaimon keuhkoja, jotka tämä ilkiö oli anastanut. Mészáros mainitsee sen painajaisena, joka ahdistaa lapsivuoteessa olevia turkkilaisvaimoja ja jolta itseään suojellakseen nämä sitovat päähänsä punaisen nauhan tai liinan.
Pahaa metsänhenkeä, jolla on vain puoli ruumista, nim. yksi käsi, yksi jalka ja yksi silmä, tshuvassit sanovat "puoli-ihmiseksi" (ar sori). Sama olento, jolla on puoli päätä ja ruumista, on osmanienkin "puoli-ihminen" (jarym adam). Tällaisten yksisilmäisten ja -korvaisten sekä yksikätisten ja -jalkaisten olentojen osmanit kuvittelevat asuvan vanhojen temppelien raunioissa.
Kuten näistä esimerkeistä ilmenee, on näillä erikoisnimisillä hengillä verraten vakiintuneet ja kehittyneet piirteet. Siperialaista "metsän isäntää" muistuttavat shuräle, obyda ja albasty vain siinä, että niitä toisin paikoin kuvitellaan suurikokoisiksi, vieläpä uskotaan, että ne saattavat pidentää ja lyhentää kokoansa. Pahoina ja pelättyinä ne kuitenkin liittyvät lähemmin niiden rauhattomien henkien laumaan, joista on ollut puhe edellisessä luvussa. Eräät omituisuudet, etenkin nuo suuret rinnat, joita ne tunkevat uhriensa suuhun, osoittavat, että ne alunperin ovat olleet naispuolisia olentoja. Monet kansat ovatkin suuresti pelänneet sellaisten naisten henkiä, jotka ovat kuolleet ennen aikojaan. Vainajien kaltainen on etenkin mongolien aronhaltia, albin, jonka jo olemme tavanneet burjateilta ja joka sytyttää virvatulia teiden ääreen. Kun matkamies tällöin poistuu tieltä ja suuntaa kulkunsa tulta kohti, huomaa hän pian, että albin on houkutellut häntä harhaan eksyttääkseen hänet.
Paikallista haltiaa, joka asuu vesissä, joissa tai järvissä, sanotaan tavallisesti "veden isännäksi". Jokaisella joella ja järvellä, huomauttavat jakutit, on oma "isäntänsä". Jotkut kansat, kuten karagassit, toimittavat sille uhrejakin, jotta se antaisi kalaa pyytäjille. Petri kertoo, mitenkä viimeksimainitut sitovat patokalastuksen alkaessa rannan koivuun värillisiä nauhoja (dzhalama) ja sytyttävät puun ääreen tulen, johon panevat teetä, maitoa, rasvaa ja voita, mutta ei leipää eikä tupakkaa, "veden isäntä" (sug äzi) ei näet niistä välitä. Tähän toimitukseen osallistuvat kaikki pyytäjät, jotka harjoittavat yhteiskalastusta. Itse veteen ei uhrata mitään eikä tilapäisen koukku- tai verkkopyynnin aikana toimiteta uhria edes rannalla. Itse veteen liittyvistä pitämyksistä mainittakoon vain ankara puhtauden noudattaminen. Ei mitään likaista, haisevaa tai mädännyttä sovi heittää veteen, jottei "veden isäntä" vihastuisi. Vettä ei myöskään sovi ammentaa likaisella, ei edes maitoisella astialla tai nokisella padalla.
Millaiseksi karagassit vedenhaltiaa kuvittelevat, ei käy ilmi Petrin kuvauksesta. Todennäköisesti se on täällä yhtä hämäräpiirteinen kuin Altain tatarien vastaava "veden isäntä". Puhuessaan burjattien "veden isännästä" (uhun ezhin) Shashkov sanoo, että se muistuttaa sekä toimintansa että luonteensa puolesta venäläistä vetehistä/ tai rusalkaa ja että se burjattien käsityksen mukaan on alkuperältään veteen hukkuneen henki. Kaikkine uskomuksineen venäläisiä vastaavat varsinkin Volgan tatarien ja tshuvassien kehittynein piirtein esiintyvät vedenhaltiat. Ja samoin näyttää ainakin paikoittain olevan asian laita myös jakuttien keskuudessa. Aito venäläinen on täällä mm. käsitys, että vetehiset nousevat maihin joulun ja loppiaisen välisenä aikana. Tällöin niiden sanotaan vaeltavan teitä myöten ja kuljettavan härän selässä pieniä lapsiaan, joita vetehisillä on runsaasti. Vaellusmatkoillaan paikasta toiseen vetehisten uskotaan synnyttävän erilaisia ääniä, joita ihmiset asettuvat kuuntelemaan tienristeyksiin, avannoille tahi autioiden jurttien ääreen. Siitä, mitä he silloin sattuvat kuulemaan, he ennustavat tulevan vuoden tapahtumia. Näitä tällöin liikkuvia henkiä, joiden sanotaan asuvan karjoineen veden alla, jakutit nimittävät nimellä sylykyn.
Keväällä jäiden lähtiessä jakuteilla on tapana heittää veteen leipää ja suolaa sekä ampua pyssyillä, jottei "eukko" (äbä), jolla nimellä he nimittävät jokia ja järviä, tuottaisi heille vahinkoja. Vastaavat jäänsaattomenot ovat olleet yleisiä venäläisilläkin ym. Itä-Euroopan kansoilla.
Lisäksi kerrotaan, että jakutit ovat kevätkalastuksen alkaessa uhranneet "veden isännälle" (u itshtshitä) hiehonkin toivoen runsasta saalista. Useimmiten sille uhrataan vain kalaa, viinaa ym. Vedenhaltian erikoisnimenä mainitaan ukulan tojon.
Tiedustellessani läntisiltä tunguseilta vedenhaltian palvontaa nämä selittivät, ettei heillä ole koskaan ollut tapana asettaa uhria veteen. Eivät he myöskään osanneet mitään kertoa vedenhaltiasta. Goldit taas, jotka asuvat etupäässä vesien varsilla, puhuvat mukeambani nimisestä vetehisestä, jonka näyttäytyminen tietää kuolemaa. Lopatin mainitsee, että goldit uhraavat sille keväällä jäiden lähtiessä veteen erään ruohon juuria pyytäen samalla, ettei vetehinen ketään häiritsisi. Vetehisen sanotaan hukuttavan ihmisiä, muutamin paikoin se anastaa ainakin yhden joka vuosi. Kuitenkin on olemassa myös sukuja, joiden jäseniä se ei milloinkaan vaani. Lisäksi kerrotaan, että jos vetehistä rukoillaan, kun kova myrsky tulvan aikana heittelee venettä, niin veneen eteen muodostuu tyyni juova, jota myöten on helppo soutaa rantaan. Täten pelastuttuaan goldit teurastavat sian, jonka verta pirskoittavat veteen. Sikauhri viittaa tässä kiinalaisten tapoihin.
Toisenluontoinen haltia on goldien kalgama. jonka uskotaan avustavan kalastusta. Siitä tehdään puinen kuva, jolla on "pyöreä ruumis, pitkät jalat ja korkea lakki". Jollei kalastus ota onnistuakseen, kutsutaan shamani haltiaa lepyttämään. Tällöin veistetään puusta sammen kuva, joka aluksi ripustetaan pyrstöstä majan kattoon ja joka sitten määrätyllä hetkellä otetaan alas ja asetetaan vesiastiaan vettä läikytellen. Ensimmäinen kala, joka saadaan tämän toimituksen jälkeen, pannaan kalgamalle uhriksi mainitun kalankuvan kitaan, missä sitä pidetään jonkin aikaa, kunnes se perataan, jolloin sen kiduksista lähteneellä verellä vielä voidellaan haltiankuvan suuta. Kalan kidukset pannaan kalgaman jalkojen juureen.
Goldien kalgama kuvataan joko pariskuntana tai yksinäisenä olentona. Jälkimmäisessä tapauksessa se saattaa esiintyä joko mies- tai naispuolisena. Miespuolisen seurassa on tavallisesti tämän koira nyörillä herraansa kiinnitettynä. Yksinäisen, naispuolisen kalgaman kuva tehdään melko suureksi, noin kahden arssinan pituiseksi. Tällaisena sen uskotaan edistävän kaikkiakin elinkeinoja. Sen vuoksi goldit kuljettavat sitä mukanaan yhtä hyvin erä- kuin kalaretkillä. Toinen sekä metsästystä että kalastusta edistävä haltia on tshala aga, jonka kuvaa miesten sanotaan pyyntiretkellä kantavan vyössään. Goldit kutsuvat shamanin suostuttelemaan sitäkin samoinkuin kalgamaa. Kolmas eri elinkeinoja avustava haltia, jonka kuvaa myös kannetaan vyössä, on goldien adzheha. Viimeksimainitulla on kuitenkin laajempi toimiala, sillä shamanienkin sanotaan loitsimaan ryhtyessään ripustavan rinnoilleen sekä mies- että naispuolisen adzhehan kuvan. Näin monipuolisia olentoja ei voi pitää varsinaisina veden- tai metsänhaltioina.
Varsinaisia vedenhaltioita eivät myöskään ole pyhien lähteiden tai jokien haltiat, joille niiden läheisyydessä asuvat kansat ovat toimittaneet uhreja. Pyhiä jokia ovat mongolien asuinmailla mm. Selenga, Onon, Kärälän ja Keltainen joki, joiden palvonnasta jo vanhat lähteet tietävät kertoa. Samoinkuin eräiltä eurooppalaisilta kansoilta tavataan burjateiltakin käsitys, että jos vettä häpäisee tai likaa, lähde voi muuttaa toiseen paikkaan. Myös käsitys, että määrätyt joet ja purot voivat aikaansaada sadetta, on näiden keskuudessa ollut yleinen. Altain tatarit taas palvovat sateen antajana mm. Abakan-joen herraa, Abakan kania.
Mongolien keskuudessa on lisäksi muistiinpantu uskomus, että järvissä on jonkinlainen härkä, joka myrskyn tai muun merkkitapahtuman edellä alkaa huutaa. Vesihärästä (u ogusa) puhuvat jakutitkin uskoen sellaisen oleskelevan erinäisissä järvissä, joiden jäitä se joskus talvella särkee. Käsitys järvissä elävän härän mylvinnästä esiintyy Euroopassakin ja perustunee siihen salaperäiseen, mylvintää muistuttavaan ääneen, jonka muudan kahlaajalintu, Botaurus stellaris, synnyttää.
Maan ja kasvillisuuden samoinkuin eräiden luonnonilmiöiden, kuten tulen ja tuulenpyörteen "isännästä", joista "tulen isäntä" on yleisimmin tunnettu, on jo aikaisemmin ollut puhe, joten ne tässä yhteydessä voidaan syrjäyttää. Esineiden haltioista mainittakoon burjattien "huulisoittimen isäntä" (huri ehzin), jonka kerrotaan opettavan ihmisiä hyviksi soittoniekoiksi. Tämän jalon taidon saadakseen on kokelaan mentävä kuuttomana yönä kolmen tien risteykseen sekä istuuduttava silkkisuitsilla varustetulle hevosenkallolle. Kerrotaan, että kallo keskiyöllä pyrkii heittämään soittajan päältään, ja jos tämä silloin putoaa, menettää hän henkensä. Jos hän taas tietää olla varuillaan, niin ettei hänen soittonsa keskeydy, tulee hänestä etevä soittaja. Kun vastaavanlainen uskomus on tavattu Euroopankin kansoilta, ei tätä voine pitää burjattien keksimänä.
Jakuttien ja burjattien keskuudessa nauttii sepäntoimi niin suurta arvonantoa, että erinäiset tässä toimessa tarvittavat välineet ovat saaneet oman "isäntänsä". Troshtshanskij huomauttaa, että jokaisella sepänkalulla, jota ei ole venäläisiltä ostettu, on jakuttien käsityksen mukaan "isäntä" (itshtshi): moukarilla ja alasimella on yhteinen, pihdeillä ja ahjolla on kummallakin omansa, mutta pääisäntä on palkeilla. Pripusov puhuu lisäksi erikoisesta seppien suojelushaltiasta. josta jakutit käyttävät nimitystä kudai bakshy, ja jonka asuinpaikka on maanalaisessa maailmassa. Tämän olennon kunniaksi jakutit teurastavat ruskean lehmän, voitelevat sen verellä työkalunsa, mutta teuraan sydämen ja maksan paistavat ahjossa ja asettavat sen jälkeen alasimelle takoen niitä, kunnes ne kokonaan pirstoutuvat.
Balaganskin piirin burjatit taas palvovat erikoista Boshintoi nimistä seppien jumalaa, jolla on yhdeksän poikaa ja yksi tytär. Tälle haltiaperheelle, jonka sanotaan opettaneen ihmisiä käsittelemään rautaa, sepät kaatavat kumissia hehkuvaan ahjoon, uhraavatpa joskus lampaankin. Boshintoin pojista ja tyttäristä burjatit tekevät myös kuvia, joilla kullakin on kädessään jokin sepän työväline, vasara, pihdit, alasin, palkeet, sysi ym., ja joiden sanotaan esittävän mainittujen esineiden "isäntiä".
Vertailun vuoksi mainittakoon, että myös Kaukaasian abkhasit, joiden menot muistuttavat jossain määrin jakuttilaisia, palvovat pajoissaan erikoista seppienjumalaa. Täälläkin teuraan sydän ja maksa näyttelevät tärkeätä osaa samoinkuin moukarin isku alasimeen rukouksen päättyessä. Olisiko tämä seppien kultti ehkä iranilaista perua?
Pisimmälle näyttää usko luonnon "isäntiin" kehittyneen jakuttien keskuudessa, joiden käsityksen mukaan, kuten Gorohov huomauttaa, "kaikella on 'isäntänsä' (itshtshi): vesillä, vuorilla, kivillä, metsällä, ruoholla, pensailla, pellolla, astioilla, aseilla jne.". Jakuttien uskomuksia esittäessään Troshtshanskij mainitsee, että varsinkin niillä esineillä, jotka voivat ääntää tai liikehtiä on "isäntä", samoin veitsellä, joka helposti haavoittaa. Itäiset tungusiheimot puhuvat niinikään paitsi erinäisten paikkojen myös astioiden ja työkalujen ändurista.
RIISTA.
Altain suvun keskuudessa on eläinmaailmakin ollut monenmoisten uskomusten ja menojen kohteena. Erikoisen ryhmän muodostavat ne eläimet, joita jostakin syystä pidetään pyhinä ja joita ei sen vuoksi milloinkaan surmata. Sellaisia ovat mm. joutsenet, hanhet ja etenkin eräät sukeltajalinnut. joiden uskotaan olevan henkien ilmenemismuotoja. Onpa niinkin vaarallinen peto kuin tiikeri rauhoitettu goldien mailla. Sanotaan, että kun metsästäjä kohtaa sen metsässä, heittää hän aseensa ja maahan kumartuen lausuu: "Hei. ukko, anna meille metsästysonnea, anna syötävää, lähetä riistaa pyssynkantamalle!" Siperia tarjoaa esimerkkejä siitäkin, että jonkin eläinlajin ja määrättyyn sukuun kuuluvien ihmisten välillä on uskottu vallitsevan niin läheisen suhteen, ettei asianomaisten ole sopinut surmata tällaista eläintä eikä edes hätyyttää, siitä kun on pelätty jonkin onnettomuuden aiheutuvan.
Mutta uskomuksellisten menojen esineenä on metsänriista ja vedensaalis ollut sellaisenaankin. Kun eränkävijän elinkeino on pyyntionnen varassa, pakottaa sen menettämisen pelko häntä aina olemaan varuillaan. Tähän varovaisuuteen johtaa häntä jo käsitys, että eläimillä on perin herkkä kyky tajuta ihmisten aikeet. Varsinkin karhulla uskotaan tässä suhteessa olevan aivan ihmeelliset vaistot. Jakutit sanovat, että karhu kuulee kaiken, mitä siitä puhutaan, vaikka se ei olisi lähimaillakaan. Vieläpä "se muistaa kaiken eikä unohda mitään". Sen vuoksi ei siitä sovi puhua pahaa kotonakaan, ei edes talvella, jolloin karhu nukkuu pesässään, sillä unessaankin se voi seurata maailmanmenoa. Eräät Altain tatarit uskovat, että karhu kuulee "maan välityksellä", ja sojotit sanovat, että "maa on karhun korva". Kun tungusit löytävät karhun pesän, ilmoittavat he siitä omaisilleen ainoastaan erinäisin merkein ja elein. Yhtä salaperäisiä he ovat, kun he kotoa lähtevät saalista tavoittamaan. He ovat lähtevinään ainoastaan pitkälle matkalle. Eivät Altainkaan erämiehet kokoontuessaan sano suoraan, mikä heillä on aikomuksena, vaan ainoastaan viittauksista omaiset sen ymmärtävät. Jos karhu saa asiasta ennakolta tietää, on pyynti tulokseton. Sen vuoksi shorit karhua kaatamaan mennessään surmaavat myös kaikki vastaantulevat eläimet, jotteivät nämä veisi karhulle sanaa. Jakutit selittävät lisäksi, että jos karhu jotenkin saa ennakolta tietää, kuka sitä aikoo tulla ahdistamaan, niin se voi mennä metsämiehen poissa ollessa tämän majaan ja ryöstää tämän lapsen. Yleensä Altain suvun kansat käyttävät karhusta puhuessaan salanimiä, joista mainittakoon "ukko", "musta ukko", "suuri ihminen", "metsän isäntä", "musta eläin" jne. Orotshonien sanotaan karttavan karhun nimen mainitsemista varsinkin sen jälkeen, kun ovat löytänee karhun pesän.
Yllämainitut käsitykset ja tavat eivät kuitenkaan kohdistu vain karhuun, vaan muuhunkin metsänriistaan. Sama salaperäisyys on kaikelle pyynnille tunnusomaista. Paitsi eläimistä käytetään myös aseista ja pyydyksistä, samoinkuin muustakin, mikä koskee pyyntiä, outoja sanontoja, joten erämiesten kieli toisin paikoin muodostuu syrjäisille aivan arvoituksenomaiseksi. Tähän salaperäisyyteen liittyy myös vaiteliaisuus, jota eräretkillä aina mikäli mahdollista, on noudatettava.
Se seikka, että karhu on muuhun riistaan verraten päässyt suurimman huomion ja kiinnostuksen kohteeksi, johtuu epäilemättä paitsi sen omituisista elintavoista myös siitä, että se on Siperian metsäin suurin ja voimakkain peto. Muutamat kansat, kuten lamutit pelkäävät karhua siinä määrin, etteivät kaikki uskalla edes ottaa osaa sen kaatamiseen. Maak kertoo tunguseista, että kun he löytävät puusta karhun hampaanjäljet, niin he tekevät sen alapuolelle oman merkkinsä osoittaakseen, etteivät he halua karhua kohdata. He uskovat näet, että henkilö, joka asettaa merkkinsä karhun merkin yläpuolelle, pian kohtaa pedon. Yleensä on vallalla käsitys, että karhu armahtaa niitä, jotka ymmärtävät elää hyvissä väleissä sen kanssa. Jakutit selittävät, ettei karhu tee pahaa henkilöille, jotka sitä vastaan tullessaan osoittavat sille kunnioitusta polvistumalla ja sanomalla: "Metsän ruhtinas, ajattele metsiäsi!... Mene sinne. Me emme sinuun koske, me emme sinua loukkaa, anna meidän mennä!" Toisin paikoin taas sanotaan: "Me tiedämme, että sinä olet näiden paikkojen ainoa hallitsija, emme ole tulleet sinun valtakuntaasi häväistäksemme sinua, laske meidät menemään!" Altain shorit nostavat lakkiaan kohdatessaan karhun metsässä ja lausuvat: "Kulje tietäsi, kunnioitettu!" Teleutit opettavat lapsiaan sanomaan karhulle tällöin: "Suuri setä, sinä peloitat pieniä. Mitä sinä etsit ja kuljet? Kulkisitpa omaa puhdasta polkuasi!" Ilmeisesti karhua suostutellakseen erämiehet käyttävät sitä puhutellessaan sellaisia sukulaisnimityksiä kuin "isoisä" tai "isoäiti", "isä", "setä", "eno" ym. Sitä, joka karhua loukkaa tai häpäisee, uskotaan koston ennenpitkää kohtaavan. Varhaiskantaisen ajattelun mukaan koko laji vastaa kustakin eläinyksilöstä ja toimii sen puolesta. Kaadetun karhun kostajana esiintyy sitäpaitsi tämän hahmosielu. Kuten mainittu, goldit tekevät karhusta kuviakin joko parantaakseen karhun aiheuttamia tauteja tai edistääkseen metsästysonnea. Samaa tarkoittaen on eräistä muistakin metsäeläimistä tehty kuvia.
Kaikista vaaroista huolimatta ei karhua kuitenkaan, sopivan tilaisuuden tarjoutuessa, ole jätetty surmaamatta. Sen turkkia on pidetty erittäin arvokkaana, sen liha on maistunut hyvältä, sen verta ovat erämiehet juoneet tullakseen uljaiksi ja voimakkaiksi ja sen ihraa, sappea ym. on käytetty mm. lääkkeenä. Toisin paikoin syödään erinäiset karhun elimet raakana, mikä perustunee käsitykseen, että vain täten voidaan eläimen sielunvoimaa siirtää omaan ruumiiseen.
Lisäksi on eräillä karhun ruumiinosilla, kuten käpälillä, kynsillä ja hampailla ollut tärkeä suojeleva merkitys metsästäjäkansan elämässä. Suojellakseen kotiaan tungusit ripustavat karhun etukäpälän telttansa oven päälle. Shorit panevat karhunkäpälän oven ääreen, jotta se karkoittaisi pahat henget (ainat). Toisin paikoin he ripustavat siihen karhun käpälän, kynnen tai nahkanpalan varsinkin, milloin pienokainen on majassa. Minusinskin tatarien, joilla on sama tapa, sanotaan kuvittelevan, että ovenhaltiana toimii karhu. Sille uhrataan muurahaisia, mustikoita ja erään liljakasvin (Lilium mortagonin) juuria. Karhunnahkaan puettuna esiintyy teleuttienkin ovenhaltia. Karhu kodinhaltiana tavataan lisäksi Glazovin piirin votjakeilta.
Jakuteilla on ollut tapana asettaa karhunkäpälä myös pienen lapsen kätkyeeseen. Kolysmanin telengitit pitivät karhunkäpälää jurtassa, jotta karja menestyisi. Shorit sitovat karhunkynnen vasikan tai lehmän kaulaan parantaakseen elukan vatsurista. Altailaiset karkoittavat päänkivistyksen viemällä karhunkynttä sairaan pään ympäri. Turuhanskin piirissä sidotaan karhunkynsiä porojen kaulaan, jottei susi niitä ahdistaisi. Samoin on karhun hampaita käytetty monenmoisiin taikatarkoituksiin.
Miten luonnonkansat ajattelussaan yhdistävät eläimen ja sen ruumiinosan, niin että edellinen kaikessa voimassaan sisältyy myös jälkimmäiseen, osoittaa lisäksi valanteko. Todistaakseen viattomuutensa tungusi puree karhuntaljaa, -kynttä tai hammasta ja lausuu samalla: "Syököön karhu minut, jos olen vikapää!" Jakutit vannovat joko karhun kallolla istuen tahi puremalla tai suutelemalla sitä. Altain tatarit istuvat tällöin karhun taljalla ja suutelevat tai haistelevat karhun kuonoa. Toisin paikoin he juovat vettä, johon on pantu karhun kallo. Sojottien on tällöin haisteltava kaadetun karhun kuonoa tahi nuoltava karhun päätä tai käpälää. Samojedien sanotaan vannoessaan leikkaavan veitsellä karvoja karhun päänahkasta. Vastaavanlaiset menot tavataan Siperian suomensukuisiltakin kansoilta.
Samoinkuin karhun on muidenkin metsäeläinten ruumiinosia käytetty taianomaisiin tarkoituksiin. Jäämeren rantalaiset pitävät jääkarhun hampaita ja Amurinmaan asukkaat tiikerin kynsiä ja hampaita vyössään. Viimeksimainitut sitovat myös tiikerin taljanpalasia porojen häntiin suojellakseen kotieläimiään. Priajanskin tungusien kerrotaan käyttävän "amulettina" mm. peuran hampaita. Jottei paha henki (abasy) tulisi asuntoon, jakutit ripustavat majansa kattoon nyöriin pujotettuja jäniksen korvia ja häntiä, teeren pyrstöjä ym. Läävän oviaukkoa vartioimaan asetetaan huuhkajan pää. Erinäisten eläinten ruumiinosia on ripustettu varsinkin pienten lasten suojaksi. Jakutit sitovat lapsen kätkyeen yläpuolelle paitsi karhunkäpälää petolintujen kynsiä, joskus myös soopelin kallon tai täytetyn jäniksennahkan. Goldit panevat pienokaisen vuoteeseen ilveksen luita. Altailaiset, jotka ripustavat lapsen kätkyettä kannattavaan nyöriin vuorivuohen, lampaan ja linnun luita, selittävät niiden helinällä vain huvittavansa lasta, mutta epäilemättä tämä tapa on täälläkin alunperin tarkoittanut lapsen suojelemista. Samojedien sanotaan toisinaan pitävän haehe-reessä kokonaista suden taljaa, jotteivät sudet söisi heidän porojaan.
Vaikka karhu on erinäisistä syistä päässyt huomattavampaan asemaan kuin muut metsän eläimet, ei siihen ja muihin kohdistuvissa menoissa silti voi todeta mitään oleellista eroavaisuutta, koskivatpa ne sitten naisten tai miesten suhdetta riistaan tai niitä riittejä, joita on noudatettu, kun surmatun eläimen luut on saatettu suojaan.
Nainen ja riista.
Naisten ja riistan välinen suhde on Altain suvun keskuudessa erittäin arkaluontoinen. Etenkin kuukautisten aikana tai raskaana ollessaan naiset saattavat helposti pilata miesten pyyntionnen, varomattomuudellaan he vielä voivat karkoittaa eläimet toisiin seutuihin. Turuhanskin piirin tunguseilla on tapana, että naisväki näinä kriitillisinä hetkinä tykkänään karttaa miesten seuraa siirtyen toisinaan erikoiseen telttaankin asumaan. Ainakin ovat aseet ja ja pyydykset tällöin siirrettävät kodan perälle tai muualle suojaan. Ei naisten myöskään sovi kulkea teltan ympäri, missä pyyntimiehet oleksivat. Mutta ennenkaikkea on heidän kartettava itse riistaa. Pohjoisilla jakuttimailla vallitsevan käsityksen mukaan tulee raskaana olevien vaimojen pysyä piilossa joka kerta, kun peuraparvi saapuu joenrantaan kylän lähettyville. Tällöin he eivät saa poistua asunnoistaan eikä edes katsoa sinne päin, missä peurat vaeltavat. Ei heidän myöskään sovi kulkea veneellä joen yli tai astua tien poikki siinä kohdin, missä peurojen on nähty liikkuvan, muuten nämä eläimet pakenevat koko paikkakunnalta. Vaimojen raskauden aikana tulee näiden aviomiestenkin olla varuillaan; monin paikoin pidetään eränkäyntiä tällöin sopimattomana.
Kysymykseen, minkä vuoksi vaimot juuri raskaina ollessaan ovat metsän eläimille vastenmielisiä, antaa lähdeaineistomme erilaisia vastauksia. Ostjakit selittävät, että karhu vihaa tällaista naista ja raadellessaan aina repii tämän vatsan sen vuoksi, että "karhu pelkää syntyvästä lapsesta itsellensä vainolaista". Samaa tarkoittava selitys on muistiinpantu Luulajan Lapissa: "Karhu on paha raskaille vaimoille, jos sikiö on miespuolinen". Tällaiset kansan suusta saadut tiedonannot eivät kuitenkaan riitä selittämään, minkä vuoksi muidenkin naisten on turvauduttava varokeinoihin varsinkin, milloin jokin huomattavampi otus, kuten karhu tai hirvi, on joutunut metsämiesten saaliiksi.
Yleisemmin selitetään vain, että naiset jollakin salaperäisellä tavalla saastuttavat pyyntivälineet ja pyytäjät. Puhumattakaan eräretkistä eivät naiset kaikkialla saa harjoittaa edes kalastusta. Sojotit sanovat, ettei naisen sovi kalastaa, koska hän on omiansa pilaamaan veden. Jenisei-ostjakit selittivät minulle, että jos nainen menee uimaan, kalat pakenevat Jäämereen. Kaloihin verraten on metsänriista kuitenkin paljoa erikoisemmassa asemassa. Eläinten nylkeminenkin, vieläpä lihojen paloitteleminen ja keittäminen on tavallisesti naisilta kielletty. Eivät he ole edes ottaneet käteensä raakaa lihaa tai tuoretta nahkaa. Jakuttien käsityksen mukaan on naisten varottava asettumasta tuoreelle peurantaljalle, astumasta luiden yli sekä käsittelemästä mitään raakaa, ei edes ketunnahkaa, ennenkuin se on kuivunut. Lisäksi sanotaan, etteivät jakutit halua myydä tuoreita karhun-, hirven-, peuran-, ketun-, majavan- tai kärpännahkoja, sillä he pelkäävät menettävänsä pyyntionnen, jollei näiden nahkojen suhteen noudateta tarpeenvaatimia varokeinoja. Goldien mailla ei naisten sovi edes katsella karhun päätä. Eivät he myöskään täällä ota osaa karhupitoihin.
Pyrkiessämme selittämään, mistä tuo naisten ja riistan välinen arka suhde alunperin johtuu, kiintyy huomiomme siihen tosiasiaan, että ne menot, joita naiset noudattavat vasta senjälkeen, kun eläin on kaadettu, ovat heille itselleen suuremmasta merkityksestä kuin ne, joita he samoinkuin heidän miehensä vaimojensa vuoksi noudattavat riistaa pyytämään mentäessä.
Liikkuessani kesällä 1917 Turuhanskin piirissä kuulin, että tungusit tuodessaan kotiin kaatamansa karhun tai sen taljan, vievät ne telttaansa perän puolelta tuohipeitteen alitse eikä oviaukosta. Tämän tavan he selittivät aiheutuvan siitä, että karhu ei halua tulla kotaan tavallista tietä, jota naiset käyttävät. Myös burjatit ovat tällöin karttaneet ovea, ainakin soopelin he ovat tuoneet jurttaansa seinään vartavasten tehdystä reiästä. Jakutit ovat pistäneet pyytämänsä ketun ja ilveksen tupaansa ikkuna-aukosta. Onpa uhri eläimenkin lihaa toisin paikoin mongolien keskuudessa annettu omaisille telttaan "oviaukon yli sen vasemmalta puolelta teltanpeitteiden välitse" eikä itse ovesta. Viimeksimainittu tapa perustuu epäilemättä myös vanhoihin metsästysmenoihin. Vertailun vuoksi mainittakoon, että mm. kamtshadalit ovat heittäneet soopelinsa telttaan "ylhäältä käsin", luultavasti reppanan läpi. Samoin ovat giljakit toimittaneet karhuntaljan päineen jurttaansa reppanan kautta pitkää karsittua havupuuta myöten. Amurin laakson asukkaat ja ainokansa ovat tuoneet karhuvainajan majaansa ikkunasta. Lappalaiset toivat paitsi karhun- ja peuranlihat myös jänikset, näädät, ilvekset, majavat ja saukot, vieläpä linnutkin, samoinkuin sen, mikä hengille uhrattiin, telttaansa "pyhän" peräaukon kautta, joka oli niin pieni, että metsämiesten oli siitä ryömittävä sisään. Asuessaan hirsirakennuksissa ovat ostjakit ovea karttaessaan tuoneet karhunnahkan tupaansa peräikkunan kautta ja samaa tietä he ovat vieneet sen tuvasta aittaan.
Näitä tapoja tarkastaessa huomaamme, miten vielä hirsirakennusten tultua käytäntöön vanha perinnäistapa silti sitkeästi säilyy. Mutta mihin tämä vuosituhansien takainen tapa perustuu, sitä eivät kansat yleensä enää osaa selittää. Thompsonvirran intiaanit, jotka myös karttavat ovea tuodessaan metsästä riistaa, sanovat näin menettelevänsä siitä syystä, että "naiset käyttävät ovea". Omituista on, että Pohjois-Amerikasta saamme tähän kysymykseen saman vastauksen kuin mm. tunguseilta ja lappalaisilta. Lappalaismetsämiehet ovat lisäksi varoneet, etteivät he karhua kotiin kuljettaessaankaan joutuisi ajamaan naisten jälkien yli. Eikä naistenkaan ole ollut hyvä tällöin astua karhun kulkemalle uralle; onpa karhua vetänyt porokin ollut koko vuoden ajan sopimaton naisten käytettäväksi.
Kun tällaisia menoja noudatetaan sen jälkeen kuin eläin jo on kaadettu, ovat ne epäilemättä todistuksena siitä, ettei pyynnin onnistuminen enää ole voinut olla pelon kohteena, vaan että itse naisten on tällöin katsottu olevan vaaranalaisessa asemassa.
On näet huomattava, että arktiset kansat ovat karttaneet ovea silloinkin, kun kuollut on kannettava ulos teltasta. Tavallisesti kuollut on viety siitä kohdin teltanpeitteen alitse, missä ruumis on viimeksi levännyt. On näet uskottu, että jos vainaja vietäisiin ovesta, tämä helposti löytäisi takaisin asuntoon. Kun lisäksi saattajien jäljet on lakaistu umpeen, ei voi olla epäilystäkään siitä, mihin tällaiset tavat perustuvat. Kiintoisaa on todeta, että ihmis- ja eläinvainajien henkien on uskottu vaeltavan juuri jälkiä myöten, mikä käsitys on yleinen metsästäjäkansain keskuudessa ja minkä pohjana epäilemättä ovat eläinten elämästä saadut kokemukset.
Kun nämä varovaisuustoimenpiteet eivät kohdistu samalla tavalla kotona oleviin miehiin eikä lapsiin kuin naisiin ja etenkin raskaana oleviin vaimoihin, on ilmeistä, että jokin vaara uhkaa juuri heitä. Varovaisuuden vuoksi ovat tungusinaiset metsämiesten kotiin tultua verhonneet kasvonsakin. Myös karhunlihaa he ovat pistäneet suuhunsa rukkaset kädessä tai puupuikkoa käyttämällä. Varsinkin lappalaisnaisten tiedetään tällöin turvautuneen monenmoisiin suojelukeinoihin.
Niihin syventyessä huomaa, ettei tällöin ole alkujaan ollut kysymys naisen epäpuhtaudesta eikä myöskään tämän vähempiarvoisuudesta miehen rinnalla, vaan pelkästään naisen suojelemisesta. Se tosiasia, että puheenaolevat varokeinot yleensä koskevat sitä naisten ikää, jolloin he ovat synnytyskelpoisia, eikä sitä nuorempia tai vanhempia, osoittaa selvästi, miten läheisessä suhteessa nämä varokeinot ovat naisen sukupuolielämään. Varmaankin sama syy, joka estää raskaudentilassa olevia lähestymästä kuolemaisillaan olevaa tai tämän ruumista, pakottaa heitä olemaan varuillaan myös surmattujen petojen suhteen. Mutta muitakin naisia saattavat henget ahdistaa ja juuri heidän sukupuolensa perusteella. Suomalaisessa karhunpeijaisrunossa, joka lauletaan, kun karhu tuodaan tupaan, sanotaankin suoraan:
Varokatten vaimoraukat,
varokatten vatsojanne,
kokekatte kohtujanne!Kun henget luonnonkansojen käsityksen mukaan pyrkivät asettumaan sikiöihin päästäkseen naisten välityksellä uudelleen eloon, on ymmärrettävää, että näiden suojeleminen on samalla tarkoittanut syntyvän sukukunnan suojelemista. Tähän viittaa mm. jakuttien käsitys, että jos raskaana oleva vaimo istuu tuoreelle karhuntaljalle, niin lapselle tulee mahdoton luonne. Saattavatpa henget tuottaa naisille myös kohtutauteja. Högström kertoo lappalaisten uhranneen jouluna liikkuvalle henkijoukolle, "jottei se puhkaisisi tai lävistäisi naisten kohtua" (ne ventrem feminarum terebret seu perforet). Jashtshenko huomauttaa myös, että kun Kuollan lappalaisnaiset lähestyivät pyhää paikkaa, jossa uskottiin henkien asuvan, niin he sairastuivat "määrätyllä tavalla", mistä he tuntemattomilla seuduilla saattoivat päättää pyhäkön läsnäolon. Tällaisten esimerkkien valossa ovat naisten varovaisuustoimenpiteet täysin ymmärrettävät samoinkuin metsästäjäkansoille tunnusomainen jyrkkä työnjako.
Kaadettuun riistaan kohdistuva pelko on pakottanut naisia varovaisuuteen myös näiden syödessä lihaa. Aivan yleinen sekä Siperiassa että Lapissa on käsitys, ettei naisten sovi syödä riistaeläinten verta eikä niiden jaloimpia elimiä, kuten sydäntä ja maksaa. Sojottien mukaan ei raskaiden naisten sovi ollenkaan maistaa karhunlihaa. Jakuttien keskuudessa on sekä raskauden tilassa olevan vaimon että tämän miehen pidättäydyttävä syömästä myös peuran sisälmyksiä sekä sen päästä tai jaloista leikattua lihaa. Omituinen on lisäksi lamuteilla, voguleilla, jurakeilla, lappalaisilla ym. tavattava käsitys, ettei naisten sovi mitenkään ottaa suuhunsa sellaista lihapalaa, joka on leikattu metsäeläimen, etenkin karhun, päästä tai eturuumiista. Kielletyt lihaosat on usein vielä keitetty erikseen. Nämä ikivanhat tavat perustunevat käsitykseen, että juuri niissä ruumiinosissa ja elimissä, joita naisten tulee karttaa, piilee eniten eläinten sielua tai sielunvoimaa.
Metsämiehet ja riista.
Varovaisuutta vaativa suhde vallitsee myös erämiesten ja riistan välillä, mikä perustuu molemminpuoliseen pelkoon. Eläimet pelkäävät metsämiestä, ja metsämies pelkää kaatamiensa eläinten kostoa. Edellinen kuvastuu niistä tavoista, joita metsästäjät noudattavat, ennenkuin riista on saavutettu, jälkimmäinen taas niistä monista menoista, joihin turvaudutaan riistaa surmattaessa sekä sen jälkeen. Sitäpaitsi kuvastuu kumpaisistakin metsästysonnen menettämisen pelko.
Kaikki Siperian eränkävijäkansat ovat pitäneet metsään menevien miesten puhdistautumista ylen tärkeänä asiana. Tavallisimmin se tapahtuu siten, että metsämiehet tekevät tulen, hyppivät sen yli tai muulla tavalla savustavat itsensä ja aseensa, toisinaan vielä koiransakin. Täten esim. jakutit, kun pyyntiaika syksyllä alkaa, puhdistavat tulen ääressä vaatteensa ja metsästysvälineensä. Useimmiten selitetään, että syynä näihin puhdistusmenoihin ovat naiset. Jakutit väittävät, että jos nainen kuukautisten aikana tai pian synnyttämisen jälkeen koskettaa metsästysaseita tai astuu niiden yli, ei ole mitään toivoa pyynnin onnistumisesta, sillä metsänhaltia muka "inhoo" epäpuhtailla aseilla suoritettua metsästystä. Sen vuoksi on saastuneet pyyntivälineet puhdistettava polttamalla, jos mahdollista, ukkosen särkemän puun pirstoja. Shorit ja monet muut kansat ovat valmistautuessaan eräretkelle tykkänään karttaneet naisten kanssa seurustelemista. Kuten tunnettua, ovat suomensukuistenkin kansain erämiehet pelänneet naisten tuottamaa saastutusta. Syrjänit sanovat: "metsästys on puhdasta, riista pitää vain puhtaista miehistä". Mennessään karhua kaatamaan, ostjakitkin savustavat itsensä, koska "heidän on oltava vapaita kaikesta karhun vihaa herättävästä saastaisuudesta, varsinkin sellaisesta, mikä tarttuu naisen koskettamisesta". Myös suomalaiset metsämiehet ovat monella tavalla "puhdistautuneet".
Sellaiset kansan suusta saadut selitykset kuin, että "metsänhaltia inhoo" tai että "karhu vihaa" naisten saastuttamia erämiehiä, ovat pelkästään kuvitteluja tavan alkuperäiseen tarkoitukseen katsoen. Ilmeisesti tuo puhdistautuminen pohjautuu vain siihen luonnolliseen kokemukseen, että arka ja tarkkavainuinen metsänriista pakenee sekä metsämiehiä että näiden pyydyksiä tuntiessaan ihmisten hajut. Sen vuoksi monet Siperian kansat käyttävät savustusaineena palavaa katajaa, pihtapuunkuorta, erinäisiä väkevätuoksuisia yrttejä ym. Varovaisuuden vuoksi altailaiset vielä säilyttävät pyyntivälineensä ja eräpukunsa aitoissa eikä asuinrakennuksissa, joissa yleensä vallitsee varsin piintynyt haju.
Useimmat Pohjois-Aasian kansat ovat lappalaisten tavalla pyytäneet karhuja vain talvella niiden pesistä. Pesän suu on tavallisesti tukittu ja kattoon on tehty reikä, josta käsin eläin on surmattu keihästämällä. Jo pesälle saavuttuaan ovat metsämiehet toisin paikoin osoittaneet karhulle kunnioitusta kumartamalla pesän aukkoa kohti ja lausumalla joitakin kohteliaisuuksia. Samalla he ovat pyytäneet anteeksi, että ovat tulleet häiritsemään karhun rauhaa. Priajanskin tungusit sanovat tällöin: "Isä, me kunnioitamme sinua suuresti, älä meitä pelkää!" Turuhanskin piirin tungusit tuhrivat toisinaan kasvonsa noella, ennenkuin he lähestyvät kontion lepopaikkaa, jottei karhu tuntisi tulijoita. Toisellakin tavalla tungusit pyrkivät pettämään karhua välttääkseen sen kostoa, jakuttien naapureina asuvien kerrotaan näet lausuvat tällöin: "Ei se ole tungusi, joka saapuu luoksesi, vaan jakutti on eksynyt tänne."
Eräitä erämiesten velvollisuuksia on nukkuvan karhun herättäminen, ennenkuin se surmataan. Jakutit selittävät, ettei karhukaan tapa metsässä nukkuvaa ihmistä. Samoin he selittävät, että jos joku metsämies surmaa karhun herättämättä sitä talviunestaan, niin jokin muu karhu kostaa tälle hyökkäämällä asianomaisen kimppuun tämän nukkuessa. Herätellessään karhua sitä kepeillä pistelemällä jakutit sanovat: "Nouse, sotajoukko on saapunut taistelemaan kanssasi!" Myös lappalaiset ovat pitäneet nukkuvan karhun tappamista halpamaisena tekona. Lisäksi he ovat uskoneet, ettei nukkuva eläin kuole yhtä helposti ja nopeasti. Ostjakit ovat karhunpesään ampuneet vasta, kun eläin on alkanut liikkua. Vastaavaa tapaa ovat karjalaisetkin noudattaneet. Vuokkiniemessä on karhu herätetty sanomalla: "Nouse nyt, ohtoseni, vieraitasi vastaanottamaan!"
Varottu on myös, ettei eläin sitä surmattaessa joudu kärsimään, sillä siitä uskotaan pyyntionnen pilaantuvan. Turuhanskin piirin tungusit selittävät, että jos jokin metsäeläin saa satimessa kauan kitua, on turhaa virittää pyydystä uudelleen samaan paikkaan. Lisäksi he uskovat, että henkilö, joka on eläintä pahoinpidellyt tai tuottanut sille tuskia, sairastuu ja että kullakin metsäeläimellä on haltiansa, joka siitä huolehtii ja kostaa sille aiheutetut kärsimykset. Maak kertoo Kolymjoella kuulleensa, miten pahanilkiset ihmiset olivat silmukalla pyydystäneet peuran, nylkeneet sen ja laskeneet sen menemään. Eläin juoksi tiehensä, mutta siitä päivin ei peuroja ole nähty paikkakunnalla. Kerran tosin aikoi muudan parvi tulla joen yli, jonka takana pyyntimiehet olivat väijyksissä, mutta kun tuo elävänä nyljetty peura samalla ilmestyi ja juoksi parven ohi, niin kaikki eläimet kääntyivät heti takaisin. Lappalaisistakin kerrotaan, että kun muudan karhu oli haavoittuneena vetäytynyt takaisin pesäänsä, niin etteivät metsästäjät voineet sitä heti surmata, nämä puhuttelivat sitä valittavalla äänellä ja pyysivät siltä anteeksi sanoen: "Ei meidän tarkoituksemme ollut antaa sinun haavoitettuna vuodattaa vertasi meidän tähtemme, me olisimme tahtoneet surmata sinut tuottamatta sinulle tuskia, mutta sinä olet itse tahtonut toisin, sen vuoksi emme ole vikapäät sinun kärsimyksiisi." Tällaiset valittelut ovat ilmeisesti pelon sanelemia. Altailaiset kieltävät myös ampumasta metsäeläintä silmään tai korvaan.
Niin pian kun karhu on kaadettu ja vedetty esiin pesästään, alkavat metsämiehet sitä lepyttää tekeytyen viattomiksi. Bogoraz sanoo lamuteista, että nämä tällöin laulavat erikoisia lepytyslauluja ja samalla suorittavat "sovitusmenoja". Surmattuaan karhun on Jeniseilaakson tungusimetsästäjillä ollut tapana poistua hetkeksi pesältä ja palata uudelleen, ikäänkuin he olisivat sattumalta tulleet paikalle ja löytäneet karhun kuolleena. Samalla he valittavat, että heille tuntemattomat miehet ovat kaataneet karhun. Toisin paikoin tungusit vakuuttavat sille: "Me emme ole sinua surmanneet, jakutti on sinut tappanut!" Jakutteja syyttävät näiden naapuruudessa asuvat jukagiritkin. Tällaista pelonsekaista toisten syyttelemistä tavataan muuallakin, kuten seuraavat ostjakkien keskuudessa muistiinpannut sanat osoittavat: "Meihin älä suutu, sinut tappoi venäläisen tekemä nuoli, sinut surmasi venäläisen tekemä keihäs." Karhun kostoa peläten jakuttimetsästäjät ampuvat toisinaan kaikki samalla kertaa, jottei karhu tietäisi, kenen luoti on sille tuottanut kuoleman.
Tällaiset lepytysmenot eivät kuitenkaan ole kohdistuneet vain karhuun. Niinpä esim. jos ilves on eksynyt ansaan, jakutit "itkevät" sanomalla: "Sääli, että mustan metsän jalosukuinen peto on tänne pistäydyttyään päättänyt päivänsä."
Ennenkuin pyydettyä metsäeläintä aletaan nylkeä, on useilla kansoilla ollut tapana irroittaa sen nenä tai kuonon ympärys. Sen vuoksi ei sojottien mailla voinut ennenvanhaan ostaa karhun päätä, jossa sieraimet olivat jäljellä, sillä metsämies leikkasi ne irti ja säilytti niitä jurtassa luonaan. Priajanskin tungusien kerrotaan leikkaavan ketulta tämän kuonoa ympäröivän nahkan ja säilyttävän sitä kolme päivää, minkä jälkeen se ripustetaan puuhun. Myös jakutit irroittavat kaatamansa ketun tai naalin nenänahkan. Eräät Altain kansat säilyttävät ketun ja soopelin neniä lippaassa uskoen, että niissä piilee eläinten "sielu". Sojotit pistävät poveensa soopelin huulet ja viikset antamaan metsästysonnea. Tshuktshit keräävät petojen neniä taas kuvitellen, että ne suojelevat kotia. Giljakit irroittavat hylkeenkin nenän.
Vastaava tapa on ollut myös suomensukuisilla kansoilla. Gondatti sanoo vogulien uskovan, että jos jollakin on luonaan ketun, soopelin tai kärpän turpa, niin kaikki asiat menestyvät hyvin. Myös kaadettuaan karhun vogulit ovat leikanneet sen päästä suun ympäristön. Sama tapa oli lappalaisilla ainakin vielä 1700-luvulla. Fjellström kertoo, mitenkä karhun karvaton turpa täällä irroitettiin ja mitenkä se, joka nylki pään, sitoi sen kasvoilleen. Suomessa on kontion "turparengas" eli "huulipanta" irroitettu ensi töiksi ja "hyvin kiireesti". Osoituksena siitä, että karhun turparenkaalla on ollut merkityksensä myös samojedien keskuudessa, on muudan shamaninpuku, jonka Kai Donner on tuonut kansallismuseoomme Ketjoelta. Siinä esiintyy näet noidan pään ympärillä olleena otsanauhana sanottu rengas, jossa karhun sieraimet ovat nähtävänä. Ilmeisesti on asianomainen shamani tällöin näytellyt karhua tai pyrkinyt varustamaan itsensä karhunkyvyillä. Suomessa on toisin paikoin jäniksenkin turpanahka eli "kirsio" irroitettu ja pantu sille sijalle, missä jänis sai surmansa. Volgan mailla, missä ei enää tapaa näitä vanhanaikaisia metsästysmenoja, on kuitenkin, ainakin tsheremissien keskuudessa, säilynyt tapa leikata uhrihevoselta, ennenkuin tätä aletaan nylkeä, sen suun ympäristö sieraimineen.
On selvää, että näin laajoilla alueilla muistiinpantu tapa on ikivanha. Samoin on ilmeistä, että se on alunperin ollut pelon sanelema suojelukeino. Siihen sisältyvän ajatuksen tulkitsevat mm. suomalaisen karhuvirren sanat: "Otan nenän ohdoltani vainun tuntemattomaksi." Giljakkien kerrotaan riistäneen pyytämältään hylkeeltä sekä nenän että silmät ja heittäneen ne veteen, jottei eläin tietäisi, kuka sen on surmannut. Myös sagaijit ottavat kaatamaltaan karhulta silmät, "jottei se sen koommin näkisi ihmisiä". Kalarit nielevät ne, jottei karhu hyökkäisi heidän päälleen. Shorienkin mailla on karhun silmien syöminen verraten yleinen tapa.
Kondoman varsilla asuvat shorit kiskovat myös "ensi töikseen" kaatamansa karhun hampaat eläimen suusta. Samoin menettelevät eräät muut Altain kansat. Jakutit riistävät ketulta ja naalilta kynnetkin tai käpälät täten turmellen nahkan. Vaikka näitä esineitä onkin käytetty taianomaisiin tarkoituksiin, on niiden irroittamisella kuitenkin alunperin pyritty karttamaan jotakin vaaraa. Asiaa valaisee mm. seuraava syrjänejä koskeva tiedonanto: "Kun karhu on kaadettu, lyödään siltä hampaat suusta ja kiskotaan kynnet irti. Vasta sen jälkeen uskotaan karhun olevan kuolleen, ja metsämiehet voivat rauhallisesti istuutua sen ruholle tupakoimaan."
Samoinkuin pedon turpa ovat siis sen silmätkin sekä hampaat ja kynnet irroitettava eräiden tietojen mukaan niin nopeasti kuin suinkin. Tämä kiireellisyys puhuu myös ylläesittämämme olettamuksen puolesta. Käsitys, että pahin vaara on ohi, kun mainitut ruumiinosat on poistettu, kuvastuu lisäksi erämiesten vanhoista oikeustavoista. Niinpä syrjänien keskuudessa on ollut perinnäistapana, että "jos syrjäinen sattuu tulemaan paikalle, kun karhulla vielä on hampaat ja kynnet, on hänellä oikeus saada saaliista osa, yhtä paljon kuin kukin karhun kaatajista." Vienan Karjalassa taas on ollut sääntönä, että sivullinen, joka saapuu paikalle, ennen kuin karhun "turparengas" on irroitettu, pääsee saaliista osalliseksi. Tällainen oikeustapa, joka jättää myöhemmin tulleen osattomaksi, perustunee käsitykseen, ettei myöhemmin tulleella enää ole mitään riskiä.
Siperian metsästäjäkansat ovat yleensä nylkeneet karhun jo surmapaikalla, minkä ääreen tällöin tavallisesti tehdään tuli. Turuhanskin piirin tunguseilla on tapana hyppiä tämän tulen yli. Karagassit savustavat karhun heti, kun ovat sen vetäneet pesästä esille polttamalla katajanoksia ja ihraa. Samalla he sivelevät eläintä vastakarvaan sanoen: "kik, kik, kik!" Tehtyään tulen karhunkaatopaikalle ostjakit syövät sen ääressä savustamiaan eväitä. Lappalaiset ovat puhdistaneet karhun ruumiin taulaa polttamalla. Myös suomalaisten erämiesten kerrotaan tehneen tulen heti, kun karhu oli surmattu.
Tulen tekeminen paikalle, missä karhu on päättänyt päivänsä, huolimatta siitä, keitetäänkö karhun lihat siinä vai muualla, osoittaa samoinkuin nuo savustamiset, että tarkoituksena on ollut karhun "sielun" karkoittaminen tulella ja savulla. Samoinkuin pedot pelkäävät nuotioita, joita mm. paimenet sytyttävät petoja karkoittaakseen, samoin uskotaan niiden haamujenkin pakenevan tulta. Tulen henkiä karkoittava mahti on tunnettu myös hautajaismenoista. Irroitettuaan karhulta pään shorit panevat sen pihlajaisen sauvan nenään, kärventävät sitä tulessa ja pystyttävät sitten sauvan paineen maahan, niin että kuono tulee itään päin. Sen jälkeen kaikki metsästäjät vielä ampuvat kerran vuoronperään karhunpäätä kohti. Asetellessaan karhunpäätä pihlajasauvan nenään jotkut samalla lausuvat:
Tuomeen kavutessasi horjahdit ja kuolit!
Marjoja söit, kalliolta vierit ja kuolit!
Pihlajanmarjoja söit, horjahdit ja kuolit!
Viinimarjoja söit, vajosit suohon ja kuolit!Ylläolevat sanat, joilla altailainen metsämies karhun kostoa peläten tekeytyy viattomaksi uskotellessaan, että karhu itse on vaurioonsa vikapää, muistuttavat seuraavia suomalaisen karhuvirren säkeitä:
En minä sinua pannut,
eikä toinen kumppalini,
itse hairahit haolta,
itse vierit vempeleltä...
puhki kultaisen kupusi,
halki marjaisen mahasi!Myöhemmin shorit joko vievät karhunpään taljan sisässä kotiin tai jättävät sen paikoilleen mainitun sauvan nenään.
Toisin paikoin on heillä karhun nyljettyään tapana piestä sen ruhoa oksilla. Myös lappalaisten sanotaan piesseen karhua vitsoilla. Tavan yleisyyttä täällä osoittaa mm. sananparsi: "Lyö karhua vitsalla!" Mikä tarkoitus tässä piilee, – "sielun" karkoittaminenko – on vaikea tietää.
Poistuessaan karhunpesältä ovat eräät Altain tatariheimot vielä ampuneet pedon surmapaikkaa kohti tahi asettaneet suksenladulle poikittain keppejä, jottei karhun "sielu" voisi heitä seurata, tai piirtäneet hankeen ympyröitä, joihin jouduttuaan "sielun" on vaikea niistä selviytyä. Sulkiessaan tien mainitulla tavalla shorit lausuvat "Älä kulje meidän tietämme!" Kaadetun karhun "sielun" uskotaan ainakin kolmen päivän aikana kummittelevan peloitellen ja ahdistellen ihmisiä. Kerrotaan, että kun karhun haamu lähestyy metsämajaa, niin tuli sammuu ja koirat alkavat kiihkeästi haukkua.
Saapuessaan kaatamansa karhun kera metsästä siperialaiset erämiehet ilmoittavat siitä kotiväelle vain erinäisin huudoin tai joikumalla. Ennenkuin karhun nahka viedään asuntoon, se toisinaan vielä koristellaan ja puetaan, urospuolinen miehen, naaraspuolinen naisen pukuun. Usein riittää puvuksi kuitenkin vain päähine. Näin tehdessään Turuhanskin piirin tungusit nimittävät karhua sukupuolesta riippuen "isoisäksi" tai "isoäidiksi". Tämä tapa, jonka ostjakitkin tuntevat, johtunee siitä, että karhua halutaan suostutella ikäänkuin se olisi kauan kaivattu paras sukulainen. Tällaiset menot eivät kuitenkaan kohdistu vain karhuun, vaan muuhunkin metsänriistaan. Ionov kertoo jakuteista, että kun metsämiehet ovat löytäneet satimesta ketun, eivät he kotiin tultuaan heti astu asuntoonsa, vaan jäävät ulkopuolelle ja ovelle koputtaen sanovat: "Metsänhaltia antoi!" Silloin kotona olevat, jotka heti ymmärtävät, mistä on kysymys, panevat lieden tuleen metsänhaltialle uhriksi voita ym. ruokia ja vievät pihalle lakin. Tämän metsämiehet asettavat pyytämänsä ketun päähän ja verhoten sitä vielä vaatteensa liepeellä kantavat asuntoon varoen, ettei heidän saaliinsa tulisi tulen näkyville. Kettu nyljetään lieden takana majan peräosassa ja sen nahka sijoitetaan lavitsalle seinän viereen aivan kuin arvossa pidetty kestiystävä, kunnes se seuraavana päivänä samanlaisin menoin kannetaan aittaan. Toisen tiedon mukaan jakutit, ennenkuin toivat ilveksen ikkunasta tupaan, ripustivat sen kaulaan pihalla hopeaiset kaulakoristeet ja pukivat sen ylle naisen turkin. Pistäessään soopelin erikoisesta aukosta asuntoonsa burjatit sanovat: "Kestiystävä tuli!" Tungusit kunnioittavat erikoisin menoin etenkin arvokkaimpia turkiseläimiä, kuten soopeleita ja mustia kettuja. Niiden päähän pannaan lakki tai huivi, niitä kehutaan ja suudellaan. Jakutit, jotka uskovat, että metsänhaltia on iloinen ja meluava olento, hohottavat ääneen aina, kun sivelevät voita tai kermaa ansasta saadun kärpän suuhun. Samoin he jo etäältä nähdessään, että itselaukeava jousipyydys on surmannut peuran, hyppivät kuin lapset sekä huutavat ja hohottavat.
Turuhanskin piirin tunguseilla on tapana, ennenkuin he ryhtyvät karhunlihaa keittämään, tiedustaa, onko asianomainen peto syönyt ihmisen; siinä tapauksessa ei näet karhunlihaa käytetä ravinnoksi. Tämän tiedustamisen he toimittavat siten, että eläimen ruumiista irroitettu etukäpälä heitetään ilmaan ja tarkastetaan, miten se putoaa maahan. Jos se pudotessaan kääntyy nurin puolin, niin se on merkkinä siitä, että karhu on syönyt ihmisen. Shorit tarkastelevat karhun sydäntä etsien siitä ihmisen hiusta; jos he löytävät jotakin sitä muistuttavaa, niin he päättävät, että karhu on raadellut ihmisen. Tällöin he polttavat sekä karhun lihat että nahkan. Ostjakit taas tutkivat karhun vatsaa, jos siellä on "hiustukko", pidetään sitä varmana merkkinä siitä, että karhu on syönyt ihmisen. Täälläkin karhu tällöin poltetaan tai hävitetään "kaikkineen". Todennäköisesti tämä varovaisuustoimenpide perustuu pelkoon, että karhun raateleman ihmisen "sielu", kuten giljakit uskovat, on joutunut eläimeen. Sen vuoksi ei tällaisen eläimen liha kelpaa syötäväksi. Samalla halutaan tietenkin kostaa karhulle.
"Kunniallista" karhua sitävastoin juhlitaan erikoisin pidoin, joissa eläinvainajaa lepytellään, hyvitellään ja ilahdutetaan, mutta joihin samalla liittyy paljon pelonkin sanelemia menoja. Ilmeisesti on muutakin metsänriistaa pyritty ilahduttamaan, kun kaadettu eläin on puettu juhlapukuun, kun sitä on ylistetty ja imarreltu, vieläpä kestittykin. Jakuteilla on tapana sivellä voita mm. kärpän, näädän ja ketun suuhun, "jotta ne edelleenkin tulisivat satimeen". Kamtshadalit toimittavat myös hylkeelle kestit, jotta muutkin hylkeet tietäisivät pääsevänsä ihmisten vieraiksi. Kuollan lappalaiset ovat panneet jääkarhun suuhun kalaa lausuen: "No, älä sano kotona, ettei sinua kesteissä ruokittu. Tulkoon toisetkin, niitäkin samoin ruokimme!"
Sagaijien sanotaan pitävän karhulle "peijaiset", kuten kuolleelle ainakin. Valvoessaan kaiken yötä he syövät, juovat ja laulavat uskoen, että eläinvainajan "sielu" on kesteissä osallisena ja että tämä näkee ja kuulee kaiken. Karhun sukupuolesta riippuen he valittavat: "vanha mies, isoisäni kuoli." tai: "vanha vaimo, isoäitini kuoli." Vasta illalla alkavat muutkin Siperian kansat viettää karhunpeijaisia. Tungusien käsityksen mukaan ei kenenkään, joka osallistuu pitoihin, sovi tällöin kesken poistua eikä asettua levolle. Maahanpanijaisia ja vainajain muistojuhlia muistuttavat tungusien karhunpeijaiset siinäkin, ettei tänä aikana saa antaa tai lainata asunnosta mitään, ei edes vettä. Kestityksenä käytetään yksinomaan karhunlihaa, jota ei sovi säästää seuraavaan päivään. Sen vuoksi lamutit kutsuvat pitoihin kaikki naapurit. Samaa tapaa ovat lappalaisetkin noudattaneet.
Puhuessaan Amurinlaakson kansoista Maak huomauttaa, että karhunpeijaisiin liittyy paljon "naurettavia" menoja. Merkillisimpiä näistä ovat ne, joilla karhua pyritään viemään harhaan. Potanin kertoo, että kun jakutit ryhtyvät syömään karhun lihaa, he koettavat äänellänsä pettää karhua. Sitä tarkoittaen miehet saapuessaan kesteihin huutavat: "kuh! kuh!" ja naiset: "tag! tag!" Näin he pyrkivät jäljittelemään korppien ääntä ja uskovat karhun luulevan, etteivät ihmiset, vaan korpit ovat kokoontuneet syömään sen lihaa. Toisin paikoin jakutit kiskovat sydämen kaadetun karhun ruumiista lämpimänä, paloittavat sen ja syövät raakana ääntäen kuin korpit: "khakh, khakh!" Dyrenkova, joka tämän mainitsee, kertoo täällä vielä olleen tapana, että kaikki, jotka osallistuvat karhun pyyntiin, juovat pedon lämmintä verta sekä syövät raakana palan maksaa, sydäntä ja ihraa, minkä jälkeen he kohottavat katseensa taivasta kohti ja huutavat kolme kertaa "ukh!"
Samoin menettelevät Angaran yläjuoksulla asuvat tungusit viettäessään karhujuhlaa. Jo metsästä saaliin kera saapuessaan miehet huutavat: "kuk! kuk!" minkä ilosanoman kuultuaan koko leirikunta rientää ulos teltoistaan käsiään heilutellen ja huutaen: "kuk! kuk!" Myös ryhtyessään paloittelemaan karhunlihaa, miehet ensiksi ääntävät: "uhuu!" ja sitten huudahtavat: "kuk!" Toisin paikoin, kuten Dobromyslov huomauttaa, on tungusien keskuudessa tapana, että kaikki, jotka ottavat osaa karhunpeijaisiin, hosuvat käsillään aivan kuin linnut räpyttäisivät siipiään, hypähtelevät ilmaan ja matkivat korppien ääntä. Mikä tämän tavan tarkoituksena on, ilmenee sanoista, joita tungusit hokevat saattaessaan eläimen luita metsään: "Me emme sinua surmanneet, vaan venäläiset, me emme sinua syöneet, vaan korpit, me löysimme sinun luusi ja hautaamme ne!" Tätä muistuttaa myös ostjakki-samojedien tapa, nämä kun pettääkseen eläinvainajaa, jonka nahka ja kallo on menojen ajaksi asetettu teltan perälle ja jonka silmät ovat tuohella peitetyt, sanovat, että paikalle lentäneet varikset ovat karhun ruumiin nokkineet. Ostjakeilla ja voguleilla liittyy karhunpeijaisiin sekä tansseja että näytelmiä, joista ensiksimainitut kuitenkin näyttävät edustavan varhaisempaa kantaa. Kuvaillessaan näitä ostjakkien tansseja Karjalainen huomauttaa, että ne ovat "vain eräänlaisia pyörähtelyjä ja raajojen, etenkin käsien, heittelyä, liikkeitä, joiden merkitys nykypolvelle on käsittämätön, mutta jotka näyttävät osoittelevan jonkinlaista hyökkäystä ja puolustusta". Patkanov sanoo ostjakkinaisten riehuneen karhunpeijaisissa käsivarret kaaressa niitä kohotellen ja laskien ja samalla käsiään räpytellen. On selvää, että näillä liikkeillä on pyritty jäljittelemään petolintuja, jommoisiksi vogulit joskus myös naamioituvat ja joilla täällä tietenkin on ollut sama merkitys kuin "korpeilla" tungusien ym. karhunpeijaisissa. Tämä varhaiskantaiseen metsästäjäkulttuuriin kuuluva muistomerkki, joka epäilemättä pohjautuu kaukaiseen kivikauteen, on samalla omiansa luomaan valoa inhimillisen taiteen alkuhistoriaan.
Samoinkuin ainokansa ja giljakit pyydystävät Tumenin varrella asuvat orotshit ja Sahalinin orokit karhun penikoita, joita he ruokkivat ja kasvattavat pari kolme vuotta. Kun tällainen aljukarhu sitten päätetään surmata, mikä toimitetaan tavallisesti talven alkaessa, koristellaan se lastuvillalla ja kuljetetaan tässä asussa kylien läpi, kunnes saavutaan erikoiselle "arenalle", minne tällöin kokoontuu paljon kansaa ja missä karhu kaadetaan jousella ampumalla. Orokkien sanotaan käyttävän aljukarhun ampujana vieraan suvun edustajaa. Sen jälkeen toimeenpannut pidot eivät menojensa puolesta eroa suurinkaan niistä karhunpeijaisista, joita metsämiehet viettävät kaadettuaan karhun metsässä.
Erikoisuutena mainittakoon, että näillä mailla liittyy karhunpeijaisiin vielä kilpa-ajotkin. Orotshit, oltshit ja giljakit kilpailevat koiravaljakolla, mutta orokit poroilla. Näiden kilpa-ajojen, joita tullaan kaukaa katsomaan, sanotaan muodostavan karhujuhlien vetonumeron. Kuten mainittu, toimeenpannaan kilpa-ajoja myös itäisten turkkilaiskansain muistajaisjuhlissa.
Karhunpeijaisten jälkinäytöksenä seuraa kaikkialla vielä muudan tärkeä toimitus, nim. eläimen luiden saattaminen suojaan, minkä jälkeen metsämiehet taas "puhdistautuvat" samalla tavalla kuin yleensä maahanpanijaisista palatessaan. Kummassakin tapauksessa on puhdistautumisen tarkoitus tietenkin sama. Yleisimpiä puhdistustapoja on katajalla tai pihtapuunkuorella savustaminen tahi vain tulen yli hyppiminen. Suojellakseen itseään ovat metsämiehet tällöinkin kotimatkalla ampuneet karhun viimeistä lepopaikkaa kohti. Altain kalarien sanotaan tähtäävän puuhun ripustettuun karhunkalloon. Tällaisia ampumismenoja on muistiinpantu suomensukuistenkin kansain keskuudesta. Niin esim. karjalaiset, kun karhun rinta oli avattu, tekivät eläimen verellä mäntyyn ristin ja ampuivat siihen muutamia laukauksia. Toisin paikoin he taas asettivat karhun pernan maalikseen. Lappalaisten kerrotaan ampuneen karhun maksaan, jonka he ripustivat männyn kylkeen. Samalla he uskoivat, että se, joka parhaiten osuu, tulee kaatamaan seuraavan karhun. Todennäköisesti on näiden kaikkien ampumisten alkuperäisenä tarkoituksena ollut vain itsensä suojeleminen.
Riistan luiden sojaaminen.
Metsästysmenoihin liittyy oleellisena osana myös eläimen luiden suojaan saattaminen. Jos se laiminlyödään, on metsästysonni yleisen käsityksen mukaan menetetty. Varsinkin karhuvainajalle omistettu viimeinen palvelus on kaikella kunnialla suoritettava. Jo sen ruhoa paloiteltaessa on varottava, etteivät pienimmätkään luut katkeutuisi; lihaosat irroitetaan toisistaan niveliä myöten. Myös karhunlihaa syötäessä pidetään luiden suojelemista silmällä. Sen vuoksi tällöin kartetaan veitsiä tai muita teräviä aseita. Syötyä kerätään kaikki luut huolellisesti talteen. Näin on asianlaita varsinkin siellä, missä vanhat tavat ovat parhaiten säilyneet entisellään. Bogoraz sanoo lamuttien keräävän karhun luut tarkoin, sitovan ne yhteen seuraten sitä järjestystä, jossa ne ovat elävän eläimen ruumiissa, sekä asettavan ne aivan kuin ihmisruumiit metsään rakennetulle lavalle. Myös orokit keräävät karhun "koko luurangon" varta vasten rakennetulle lavalle pujottaen vielä selkänikamat pajunoksaan. Goldit ripustavat karhun luut korkealle puuhun. Sama tapa on ollut eräillä muillakin tungusiheimoilla, joiden sanotaan huolehtivan siitä, ettei yksikään luu joutuisi kadoksiin. Yhtä huolellisesti ovat jakutit varoneet luiden hukkaantumista tai särkymistä. Hekin ovat asettaneet ne joko tuohiin tai muuhun suojukseen käärittyinä puuhun tai neljän pylvään kannattamalle lavalle (arangas).
Tämä karhun luiden tunnontarkka suojelu on yleinen, vanhaan metsästäjäkulttuuriin kuuluva piirre. Lappalaisten kerrotaan karhunlihoja paloitellessaan varoneen paitsi luiden särkymistä, vielä valtasuonienkin ja jänteiden katkeamista. Sen vuoksi heillä oli tapana, irroittaessaan eläimen pään muusta ruhosta, jättää päähän kurkkutorvi ja sisälmykset riippumaan, kunnes ne kaikki oli yhdessä keitetty. Haudatessaan karhun jäännökset maahan koivunoksista tehdylle vuoteelle he vielä huolehtivat siitä, että jokainen luu tuli oikealle kohdalleen; paikoilleen pantiin myös ennenmainittu turpanahka sekä siitinelimet ja häntä. Toisinaan he vielä samoinkuin orokit pujottivat karhun selkänikamat vitsaan, jottei niiden luonnollinen järjestys sotkeutuisi. Karhun haudan lappalaiset kattoivat tukeilla ja kuusenhavuilla estääkseen koiria ja petoja häiritsemästä eläinvainajan rauhaa.
Karhun hautaaminen maahan, josta mm. Tretjakov puhuu Turuhanskin piirin kansoja koskevassa kuvauksessaan, ei kuitenkaan Pohjois-Siperiassa näytä olleen yhtä yleinen ja alkuperäinen tapa kuin luiden ripustaminen puuhun tai pylväiden kannattamalle lavalle. Tungusit ja goldit eivät ole sallineet edes karhun lihojen tai ihran maahan ripottelemista. Lappalaisillakin on säilynyt maahanpanijaisten rinnalla puuhunpanijaiset. Graanin muistiinpanoihin liittyy näet huomautus, että "jotkut sitovat karhun luut yhteen ja ripustavat puuhun sille paikalle, missä eläin on surmattu". Toisin paikoin on täällä lisäksi tehty veistetyistä laudoista niin korkealle puuhun, etteivät koirat eikä pedot sinne ylety, jonkinlainen lava (peäleb), jolle eläimen kaikki luut on asetettu aivan kuin Siperiassa luonnonmukaiseen järjestykseen.
Dobromyslov sanoo orotshonien viedessään karhun luita metsään ottavan mukaansa myös pieniä palasia, joita he ovat leikanneet eläimen kuonosta, korvista, kaulasta, kurkkutorvesta sekä käpälistä ja hännästä; nämä pannaan puunoksille siten, että ne "kuvastavat koko eläintä". Titov taas kertoo, että kun tungusit asettavat karhun luut sammalien peittoon vartavasten rakennetulle lavalle, he panevat niiden mukana sydämestä, suolesta, silmästä ja korvasta leikatun palan. Karhun kuono suunnataan länteen päin, ja samaan suuntaan, jonne karhuvainajan on mentävä, tungusit vielä viittaavat kädellään, samalla kun he pyytävät eläimeltä anteeksi ja anovat jatkuvaa metsästysonnea. Ylä-Angaran tungusit ripustavat neljältä puolelta piiluttuun puuhun karhun pään sekä lihapaloja sen ruhon vasemmalta puolelta. Mainituissa tiedonannoissa näyttelee sekä "länsi" että "vasen puoli" samaa osaa kuin yleensä kuolleidenmenoissa.
On todennäköistä, että alunperin koko karhun luusto on asetettu suojaan, vaikka nykyään monin paikoin vain päänluut saavat tämän kunnian osakseen. Niinpä karagassit ripustavat puuhun ainoastaan karhun kallon, josta jättävät aivot syömättä, jotteivät joutuisi lävistämään luuta. Karhun kallon ripustavat puuhun myös sagaijit, kalarit ja kargintsit, mutta tubalarit ja telengitit hautaavat sen toisinaan maahankin eläimen kielenpään kera. Kargintsien sanotaan tällöin vielä tukkivan karhun "sieraimet" jäkälillä. Sagaijit panevat pedon leukaluiden väliin kiven ja eräät naapuriheimot heiniä tai ruohoja. Sojotit ripustavat karhun leukaluun puuhun tai pylvään nenään tien viereen.
Erikoisemman huomion kohteeksi joutuu karhun kallo usein myös, milloin muutkin luut asetetaan suojaan. Maak kertoo matkoillaan nähneensä, mitenkä jakutit ja tungusit kantoivat metsään kaikki kaatamansa karhun luut, asettivat kolmen katkotun puun päälle rakennetulle lavalle ja peittivät ne ruohoilla ja oksilla, mutta pään he ripustivat ikäänkuin "voitonmerkiksi" asumustensa läheisyyteen. Toisessa teoksessaan hän mainitsee, että orotshonit kietoivat karhunkallon tuohiin ja ripustivat puuhun. Myös metsäjurakkien Lehtisalo sanoo ripustavan karhun kallon puuhun tien viereen, mutta muut luut kerätään täällä yhteen ja haudataan maahan tai upotetaan veteen. Leontovitsh, joka kuvailee kotona kasvatetun karhun kaatamismenoja, kertoo Amurinmaassa nähneensä hautoja, joissa tuohella verhotut karhun luut "lepäsivät niinkuin ihmisruumiit haudoissaan", mutta kallot olivat tavallisesti asetetut erikseen puihin tai seipäiden nenään tappopaikan (arenan) läheisyyteen.
Milloin karhun kallo täten on joutunut muista luista erilleen, on sitä useimmiten käytetty johonkin taianomaiseen tarkoitukseen. Asumusten läheisyyteen asetettuna on siltä ilmeisesti toivottu suojelusta. Jokin tarkoitus sillä on ollut myös tien viereen ripustettuna. Sojottien sanotaan uskovan, että jokainen ohivaeltava, joka tervehtii karhun kalloa, pelastuu muiden karhujen tuottamilta vaurioilta.
Eläimen pään uskomuksellista merkitystä osoittaa lisäksi Turuhanskin piirin tungusien tapa säilyttää teltoissaan kaatamiensa karhujen päännahkat. Jenisein laaksossa kuulin turkiskauppiaiden valittavan, ettei tunguseilta voi ostaa karhuntaljaa päännahkoineen, sillä he uskovat sen luovuttaessaan menettävänsä pyyntionnen. Samoin ovat jurakkisamojedit säilyttäneet karhun korvatonta päännahkaa liinaan käärittynä ja pitäneet sitä jonkinlaisena kotijumalana (kaehe); sen huuliin on toisinaan sivelty viinaa. Lehtisalo olettaakin, että samojedien "jumalankuvaa" merkitsevä kaehe, haehe, koika ym., on lainasana, jonka vastine turkinsukuisissa kielissä merkitsee mm. "päännahkaa".
Mutta eivät ainoastaan karhun jäännökset ole päässeet tällaisten menojen kohteeksi, vaikka niitä onkin pidetty jossain määrin erikoisasemassa. Maak huomauttaa, että tungusit asettavat muidenkin ravinnoksi käyttämiensä eläinten luut ja sitäpaitsi peurojen sarvet kolmen pitkän kannon kannattamalle lavalle. Priajanskin tungusien sanotaan erikoisesti huolehtivan peuran pääkallosta ja jalkojen luista, jotka joko ripustetaan puuhun tai asetetaan metsään puista rakennetulle lavalle. Lisäksi he käärivät peuran päännahkaan sen eri elimistä leikeltyjä palasia ja säilyttävät tätä kääröä yksijalkaisessa patsasaitassa. Tänne kerääntyneiden kääröjen luku vastaa kaadettujen peurojen lukua.
Myöskin jakutit ovat keränneet mm. hirven luut ja kantaneet ne metsään. Sanotaan, etteivät he halua edes myydä hirvenlihaa henkilöille, joiden pelkäävät hävittävän luut. Eräät Altain tatarit kätkevät soopelin ruhon risujen alle neljän patsaan kannattamalle laitteelle. Karagassit taas ripustavat soopelin lihat ja luut puuhun. Jakutit, jotka eivät syö ketun lihaa, käärivät sen nyljetyn ruhon heiniin ja asettavat puiden väliin kyhätylle korokkeelle tai hautaavat maahan. Myös suden ruhon he verhoovat heinillä ja ripustavat puuhun. Samoin Priajanskin tungusit ripustavat puuhun surmatun ketun ruhon lihoineen ja luineen. Lappalaisetkin ovat ripustaneet pauhun mm. suden ruhon. Vähäpätöisemmästä riistasta eivät Siperian kansat yleensä ole nähneet yhtä paljon vaivaa, kuin milloin karhu, hirvi, peura tai jokin muu kallisarvoisempi eläin on sattunut saaliiksi. Toisinaan on kuitenkin jänistenkin kallot pantu talteen, joita jakutit ja eräät muut kansat ovat säilyttäneet majoissaan. Maak kertoo nähneensä niitä Amurinmaassa jurttien seinillä nyörin pujotettuina.
Tretjakov mainitsee, että Turuhanskin piirissä olisi ollut tapana myös polttaa karhun luita. Tämä tiedonanto, jollei se koske vain karhun rankaisemista, on kuitenkin ristiriidassa varhempaa kantaa edustavien tapojen kanssa. Samoinkuin lappalaiset ovat Siperiankin kansat varoneet heittämästä tuleen edes eläinten vähäpätöisimpiä osia. Jakutit sanovat, että karhu vihastuu kovin, jos sen lihaa sattuu putoamaan tuleen. Altain tatarit väittävät, ettei metsämies, joka karhun luun polttaa, löydä enää milloinkaan karhua. Tungusien, burjattien ym. käsityksen mukaan metsästysonni häviää, jos tuleen heittää eläinten karvojakin tai linnun sulkia. Tulen apuun voidaan turvautua vain silloin, kun tulta käytetään puhdistus- tai karkoitusvälineenä.
Eläin- ja ihmisvainajan jäännösten suojaamismenoja tarkastaessa ja vertaillessa huomaa, että ne, samoinkuin peijaismenotkin, ovat selviä rinnakkaisilmiöitä. Puihin tai patsaiden päälle rakennettuihin suojuksiin ovat monet Siperian kansat, kuten mainittu, asettaneet kuolleensakin. Kaadettujen eläinten luiden kohtelu noudattaa hautaustapojen muuttuessa tavallisesti niiden alkuperäisempiä muotoja. Schrenk kertoo goldien karhunkalmistoissa nähneensä mm. tuohiastioita, sellaisia, joita täällä on jätetty ihmisvainajienkin kalmojen ääreen, ja arvelee niiden olleen uhrilahjoja kaadetun karhun "varjolle". Todennäköisesti näitä astioita on kuitenkin käytetty vain luiden kuljetusvälineinä, ehkäpä eväidenkin, joita eläinvainajan on uskottu tarvitsevan yhtä hyvin kuin ihmisvainajan.
Yhteinen eläintä ja ihmistä koskeva tapa on lisäksi ollut kummankin päännahkan nylkeminen ja säilyttäminen. Turuhanskin piirissä väitettiin minulle, että tunguseilla on varhemmin ollut tapana säilyttää teltoissaan paitsi karhujen myös surmaamiensa vihamiesten päännahkoja. Kun suomensukuiset ostjakitkin, samoinkuin intiaanit, ovat harjoittaneet vihollistensa päännahkan riistämistä, ei liene mitään syytä epäillä tätä väitettä. Ja epäilemättä ovat myös ihmisten pääkallot entisaikaan saaneet samanlaista erikoishuomiota osakseen kuin eläintenkin kallot. Tätä koskevia esimerkkejä on Siperiassakin muistiinpantu. Johelson kertoo näet, mitenkä jukagirit, kun joku tietäjä tai suvun päämies oli kuollut, perinnäistiedon mukaan naamiot kasvoilla ja rukkaset käsissä, jotteivät paljain käsin koskisi kuolleeseen, irroittivat luuveitsellä lihaosat vainajan ruumiista ja panivat ne päivänpaisteeseen kuivamaan. Sen jälkeen lihat kerättiin arkuntapaiseen, mikä asetettiin korkealle puuhun tai paalujen päälle, luut taas jaettiin sukulaisten kesken, jotka kuljettivat niitä mukanaan ikäänkuin "amuletteja" ja tiedustelivat niiltä neuvoja elämän vaikeina hetkinä, mutta pääkallo jäi suvun vanhimman omaisuudeksi.
Eräät matkailijat ja tutkijat ovat olettaneet, että eläimet, joiden luut yllämainitulla tavalla on pantu suojaan, ovat olleet uhrieläimiä. Yleisimmin niiden on selitetty olevan metsänhaltian uhreja. Näin ymmärtää asian mm. Maak, joka kuitenkin huomauttaa, että tungusit itse selittivät täten pyrkivänsä vain suojelemaan eläinten jäännöksiä koirilta ja pedoilta ja että he vasta "jatkuvien ja hellittämättömien" kysymysten jälkeen sanoivat noiden säilytettyjen luiden olevan uhreja metsänhaltialle. On todennäköistä, että kysyjä tässä sai kansan suusta vastaukseksi oman äänensä kaiun. Ei ainakaan itse metsästäjäkansain menoista eikä niistä sanoista, joita tällöin lausutaan, huomaa, että metsänhaltian palvomisesta olisi kysymys. Päinvastoin itse eläimen lepyttäminen ja hyvittäminen näyttelee kaikkialla keskeisintä osaa. Mitä erikoisesti luiden suojelemiseen tulee, kätkeytyy siihen ilmeisesti ajatus, että elämä jollakin salaperäisellä tavalla vielä jatkuu, niin kauan kuin luut ovat tallella. Fjellström kertoo lappalaisista, että kun he olivat asettaneet kaikki luut oikein paikoilleen, niin he kehoittivat karhua juoksemaan ja kertomaan muillekin karhuille, miten paljon kunnioitusta se oli saanut osakseen, jotteivät nämä pelkäisi tai vastustelisi, vaan antautuisivat mielellään pyydystettäviksi. Ripustaessaan karhun luut puuhun on goldeilla tapana sanoa: "Me kohtelimme sinua hyvin, älä meihin suutu, lähetä meille enemmän petoja niitä pyydystääksemme!" Ja samaa tarkoittavat myös suomalaisen karhu runon säkeet:
Sano täältä saatuasi,
Metsolahan mentyäsi:
Ei täällä pahoin pietty,
simoa täällä syötettihin,
mesijuomat juotettihin.Lisäksi mainitaan lappalaisten uskoneen, että karhu, jonka luut on huolellisesti pantu suojaan, "nousee jälleen ylös ja antautuu uudelleen ammuttavaksi". Samanlainen käsitys on ollut muillakin luonnonkansoilla. Intiaanien sanotaan asettavan kaatamiensa biisonhärkien luut arolle niiden luonnolliseen asentoon toivoen, että härät tulisivat henkiin seuraavaksi metsästyskaudeksi. Eskimot taas heittävät hylkeiden luut veteen, jotta voisivat näitä eläimiä uudelleen pyydystää. Kiintoisa on lisäksi seuraava Thureniuksen lappalaisia koskeva tiedonanto: "Karhun, jäniksen ja ilveksen luut pitää haudata kuiviin hiekkamäkiin tahi kätkeä vuorenrotkoihin, missä ei koira tai muu peto niihin koske. Tämän he tekevät sen vuoksi, että nämä eläimet oleskelevat kuivalla maalla; sitävastoin niiden luut, jotka elävät vedessä, kätketään lähteisiin."
Tässä yhteydessä viitattakoon vielä eräisiin metsästystaruihin, jotka ovat omiansa luomaan valoa noihin entisajan uskomuksiin. Niinpä Kaukaasiassa kerrotaan, mitenkä metsässä asuvat henget teurastavat eläimen ja keittävät sen lihat, mutta kaikki luut he keräävät nahkaan, jota lyövät vitsoilla, kunnes eläin muka elävöityy uudelleen. Muudan metsästäjä oli kerran, jouduttuaan tällaisiin pitoihin, kätkenyt yhden luista ja asettanut sen tilalle kepin. Kun eläin uudelleen tuli eloon ja sattui saman metsästäjän saaliiksi, löysi tämä mainitun kepin eläimen ruumiista. Vastaavanlaisia taruja on muistiinpantu muuallakin, ja epäilemättä ovat tungusitkin uskoneet, että eläinvainajalle, jonka luiden mukana pannaan mm. pala silmästä ja korvasta, täten palautetaan näkö ja kuulo.
Kaikki yllämainitut esimerkit viittaavat siis siihen, että eläinten samoinkuin ihmistenkin luiden suojelemisella on alunperin ollut aivan sama, itsenäinen tarkoitus. Tätä kysymystä pohtiessaan eräät tutkijat ovat lisäksi olettaneet, että eläimissä, milloin ne joutuvat erikoisten menojen kohteeksi, on uskottu piilevän jokin eläimen sielua mahtavampi olento. Karsten kertoo erään Brasilian intiaaniheimon uskovan, ettei mitään kaadettua riistaa tai pyydettyä kalaa sovi syödä, ennenkuin poppamies on sen siunannut, ja sanoo, että tuon intiaaniheimon käsityksen mukaan "kuolleiden noitien sielut mielellään reinkarnoituvat sellaisiin metsäeläimiin ja kaloihin, joita pidetään arvokkaana ravintona". Samalla hän huomauttaa, miten muinaissuomalaisetkin näyttävät uskoneen, että karhuissa asuu ihmisen henki. Suomessa on tosin muistiinpantu uskomuksia, joiden mukaan karhu ei tee pahaa, jollei siihen asetu jonkun ihmisen "sielu", mutta esimerkkejä siitä, että karhunpeijaisia olisi vietetty tällaisen henkilön kunniaksi, ei ole olemassa. Mitä taas tulee petoon, joka on syönyt ihmisen ja johon tämän "sielu" siis saattaa joutua, on muistettava, etteivät Siperian kansat ollenkaan käytä sellaista eläintä ravinnokseen, vaan tavallisesti hävittävät sen tykkänään.
Kuitenkin on Siperiassa samoinkuin muualla muistiinpantu taruja, jotka selittävät karhun älyn johtuvan siitä, että se on alunperin ollut ihminen. Turuhanskin piirissä kerrotaan ihmisen voivan muuttautua karhuksi, jos hän konttaa kolme kertaa kannon ympäri ja matkii karhun mörinää. Jakuttien mailla hänen on hypittävä kolmesti kaatuneen puunrungon yli. Kerrotaanpa vielä, että kun karhu on riisuttu, on sen turkin sisältä tavattu ihmisen ruumis. Jakuttilaisen tarun mukaan on naaraskarhun alaston ruho muistuttanut naisen ruumista, sillä on ollut naisen rinnat ja jalat. Mutta tällaiset kuvitelmat, joita on lappalaisillakin, eivät kelpaa todistukseksi siitä, että kaadetun karhun palvelu olisi alunperin ollut ihmisvainajan palvontaa. Vielä vähemmän voi sellaiseksi selittää sen kohtelun, mikä on tullut peurojen ja muun metsänriistan osaksi.
Jakuteista kerrotaan lisäksi, että kun he viettävät karhunpeijaisia, he toisinaan tekevät kuvan metsänhaltiasta (bajan) ja palvovat sitä. Syötyään karhun lihat luita murtamatta he lopuksi käärivät eläimen kaikki luut ynnä metsänhaltian kuvan tuoheen ja ripustavat käärön puuhun sanoen: "Isoisä! Venäläiset tungusit ovat sinut syöneet, me olemme löytäneet ja keränneet sinun luusi!" Sanat, jotka tällöin lausutaan kohdistuvat siis karhuun, ja epäilemättä karhua on alunperin tarkoittanut tuo kuvakin, joka karhun luiden mukana ripustetaan puuhun. Ovatko jakutit itse asiaa muulla tavalla ymmärtäneetkään, on epätietoista, mutta karhua he kyllä, kuten monet muutkin kansat, ovat nimittäneet "metsänhaltiaksi". Tätä peijaismenoa voidaan syystä verrata sellaisiin muistajaismenoihin, joissa vainajaa edustaa kuolleen kuva. Giljakeilla, kuten Schrenk mainitsee, onkin karhunpeijaisissa ollut tapana asettaa karhua giljakkilaisissa pukimissa esittävä kuva kunniapaikalle. Sternberg sanoo näiden tekevän karhusta kuvan jokaisen karhujuhlan jälkeen ja säilyttävän sitä erikoisessa pienessä rakennuksessa aivan kuin suojelushaltiaa. Tshuktshien ja korjakkien keskuudessa esittää karhua tätä juhlittaessa joku henkilö, joka pukeutuu karhun taljaan. Toisin paikoin on korjakkienkin karhunpeijaisissa karhusta tehty kuva. Tämän vertailuaineiston valossa ei ole vaikea ymmärtää jakuttien vastaavaa tapaa.
Stadling, joka Pohjois-Aasian shamanismia käsittelevässä teoksessaan, pohtii metsänriistaan kohdistuvia menoja, lausuu käsityksenään, ettei ainoastaan villieläinten surmaamista ole pidetty uhritoimituksena, jossa noudatetaan määrättyjä menoja, aivan kuin teurasuhreissa, vaan on sellaisena pidetty kotieläintenkin teurastusta. Siinä Stadling on epäilemättä oikeassa, että vastaavia menoja on noudatettu myös kotieläimiä teurastettaessa. Niidenkin luita on suojeltu: luita ei ole sopinut katkaista, sen vuoksi lihaosat on irroitettu toisistaan niveliä myöten. Samoinkuin villipeurojen ovat lappalaiset saattaneet kotiporojenkin luut paikkaan, minne koirat eivät voi päästä niihin koskemaan. Jakutit ovat ripustaneet puuhun paitsi metsäneläinten luita myös poron, hevosen ja lehmän kallon. Kirgisit asettavat teurastamiensa hevosten ja lampaiden kallot jollekin korokkeelle tai seipään nenään. Burjatit panevat kotieläinten päänluut karjahuoneen katolle. Vastaavanlaisia tapoja voimme löytää myös Euroopan maanviljelijäkansain keskuudesta.
Kun kotieläimet ovat villieläimistä kesytetyt, onkin ymmärrettävää, että niiden teurastukseen on jäänyt metsästyskauden menoja. Näin on asian laita varsinkin, mitä poroon, pohjoisten kansain arvokkaimpaan kotieläimeen tulee. Vielä myöhään ovat lappalaiset teurastaneet poronsa kotansa pyhän peräosan takana ja tuoneet lihat telttaan peräovesta sallimatta naisten edes keittää niitä. Näitä arkioloissa noudatettuja teurastustapoja. joihin myös luiden suojeleminen liittyy, ei kuitenkaan ole pidetty uhritoimituksina, vaikka uhriteuraidenkin suhteen on vastaavia tapoja noudatettu. Kiintoisaa on todeta, että vielä maanviljelijäkansainkin uhrimenoista tapaa vanhoja, riistaan kohdistuneita menettelytapoja. Muuta oleellista eroavaisuutta ei niiden välillä huomaakaan kuin, että uhreiksi käytettyjen eläinten taljatkin jäävät pyhäkköön. Samoinkuin metsästysmenoissa toisinaan huolehditaan ainoastaan eläimen kallon tai sen ja raajojen luiden säilyttämisestä, josta esimerkkejä on jo Euroopan paleoliittiselta kaudelta, samoin on ollut asian laita uhrimenoissa. Ja samoinkuin riistan luiden mukana on pantu suojaan myös palasia eläimen eri elimistä ja ruumiinosista, samoin on menetelty uhrimenoissa. Nämä ruumiinosat, jotka metsästäjäkansat usein keittävät erikseen, keitetään erikseen myös uhrimenoissa, samalla varotaan, etteivät naiset käytä niitä ravinnokseen.
Tämä merkitsee sitä, että sama ajatus, mikä sisältyy riistan luiden suojelemiseen, toistuu vanhojen uhrimenojen vastaavissa tavoissa. Tällöinkin on itse uhriteuraan siirtäminen "toiseen maailmaan" ollut tärkeämpi toimitus kuin itse uhriateria. Vaikka uhripidot olisivat olleet miten runsaat tahansa, on luiden särkyminen ja hajalle joutuminen jo merkinnyt menojen täydellistä epäonnistumista. Ostjakkien uhrimenoja kuvaillessaan Karjalainen huomauttaa aivan oikein, että eläinuhrin alkuperäisenä tarkoituksena täällä on ollut itse "eläimen haltialle antaminen". Lappalaiset uskoivat, että kun he uhripitojen päätyttyä keräsivät kaikki eläimen luut ja asettivat ne eheinä ja hyvässä järjestyksessä pyhään paikkaan, jumalat saattoivat kasvattaa luihin lihat uudelleen. Teurastettuaan uhrivarsan tsheremissit rukoilevat, että jumala antaisi "eläimen sielun tulla välkkyväkarvaiseksi, hopeakavioiseksi varsaksi". Myöskin votjakkien, jotka ripustavat uhrihevosen luut puuhun, kerrotaan uskovan, ettei asianomainen eläin kuole, vaan menee elävänä määräpaikkaansa. Tällaisilla käsityksillä ja tavoilla on tärkeä merkitys uhrin alkuperää tutkittaessa.
SHAMANI.
Siperian kansain varhaiskantaista uskontoa sanotaan yleensä shamanismiksi, sen vuoksi että shamani, eräänlainen noita, näyttelee siinä hyvin huomattavaa osaa. Shamaniksi nimittävät noitaa kuitenkin vain mandshu-tungusilaiset kansat (tung. shaman, saman, gold. s'aman, mandsh. sama), joilta tutkimusmatkailijat ovat siirtäneet tämän sanan siperialaisen noidan yleisnimityksenä kansainväliseen kirjallisuuteen. Ensi kerran mainitsevat sen Evert Yssbrant Ides, Moskovan suuriruhtinaan lähetti, ja tämän seuralainen Adam Brand, jotka v. 1692 matkustivat Kiinaan ja jotka kumpikin julkaisivat matkakertomuksen. Sanan alkuperästä on esitetty eriäviä mielipiteitä. Toiset pitävät sitä kotoperäisenä, toiset taas, viimeksi Kai Donner, yhdistävät sen sanskritin cramana, palin samana (kerjäläismunkki) sanaan, joka tavataan myös tokarin- (samäne) ja soghin- (shmn = shaman), vieläpä kiinankielestäkin (sha-men).
Turkkilais-tatarilaisten keskuudessa näyttää vastaavan noidan yleisin nimitys olleen kam, jota Siperian tatarit ja "keltaiset uigurit" yhä edelleen käyttävät ja josta venäläisessä kansatieteellisessä kirjallisuudessa esiintyvä, shamanoimista merkitsevä kamlanie johtuu. Noitaa tarkoittavana kam sana tavataan jo vanhimmasta uigurinkielisestä teoksesta Kudatku bilik v:lta 1069. Myös Ruysbroeck tuntee sen, kuten käy ilmi hänen seuraavasta kuvauksestaan: "Siihen aikaan kun frankit valloittivat Antiokian (ensimmäisen ristiretken aikana v. 1098), oli Con cham näiden pohjoisten maiden hallitsija. Con oli hänen nimensä ja cham, joka merkitsee tietäjää, oli hänen tittelinsä. He nimittivät kaikkia tietäjiä nimellä cham, ja koska heidän keskuudessaan kansan hallinta perustuu tietäjäntaitoon, käyttävät he ruhtinaistaankin cham nimitystä." Tässä Ruysbroeck kuitenkin sekoittaa toisiinsa kam ja kan sanat. Toisessa kohdin hän kuvailee noidan loitsimistakin sanoessaan: "Muutamat heistä palvovat piruja ja keräävät ne, jotka haluavat tietoja paholaiselta, yöllä majaansa, jolloin kodan keskelle asetetaan keitettyä lihaa. Tietäjä (cham), joka hoitaa palvontamenoja, aloittaa loitsimisensa ja lyö kiivaasti rummulla maahan. Vihdoin hän alkaa raivota ja antaa sitoa itsensä. Silloin paha henki saapuu pimeän vallitessa, noita tarjoo sille lihaa syötäväksi, ja tämä jakelee oraakkelimaisia vastauksia."
Mongolit ja burjatit nimittävät shamania nykyisin nimellä bö, jakutit ojun. Naispuolisesta noidasta kaikki viimeksimainitut kansat käyttävät yhteistä mongolinkielistä nimitystä udagan. Naisnoidat eivät kuitenkaan näyttele Altain suvun keskuudessa yhtä tärkeätä osaa kuin miespuoliset. Priklonskij huomauttaa, että jakutit kääntyvät edellisten puoleen ainoastaan, milloin miesnoitaa ei ole lähettyvillä tai kun on kysymys vähäpätöisemmistä asioista. Toisin paikoin, kuten jakuttien ja burjattien mailla, ovat eräät naisnoidat kuitenkin saavuttaneet kuuluisuuttakin ja päässeet kuoltuaan jatkuvan uhripalvonnan kohteiksi.
Kun mongoleilla ja jakuteilla sekä lisäksi Baikalin takaisilla tunguseilla on yhteinen naisnoidan nimitys, jota vastoin miesnoitien nimet ovat eri kielissä erilaisia, päättelee Troshtshanskij, että noidat näiden kansojen yhteisaikana olisivat olleet yksinomaan naispuolisia. Toisessa kohdin hän huomauttaa, että kun naiset yleensä ovat hermotaudeille alttiimpia kuin miehet, ovat he sen vuoksi muka ensimmäisinä alkaneet shamanoida. Vieläpä sekin seikka, että jakuttishamanin rintapeitteeseen on kiinnitetty kaksi rautaista pyörylää, jotka "kuvaavat rintoja", on hänen mielestään osoituksena siitä, että miesshamanit "johtavat alkunsa" naisshamaneista. Nioradze, joka yhtyy Troshtshanskijn olettamukseen, huomauttaa lisäksi, että teleuttien ja burjattien keskuudessa on muistiinpantu tarujakin, joiden mukaan nainen on ollut ensimmäinen shamani. Kaikki edellämainitut perustelut ovat kuitenkin heikkoja ja kestämättömiä. Siihen katsoen, että naisten yleensä on pitänyt karttaa henkien seuraa ja ettei heidän kaikkialla ole sopinut edes koskettaa pyhiä esineitä tai osallistua uhrimenoihin, on todennäköisempää, että shamanintoimeen ovat alunperin antautuneet vain miehet. "Oikea shamani, sellainen, joka todellisen jumalallisen kutsumuksen nojalla on tullut ihmisten ja henkimaailman välittäjäksi", sanoo Kai Donner samojedeista puhuessaan, "on aina mies." Näin näyttää alkujaan olleen asian laita myös Altain suvun kansojen keskuudessa.
Shamanin taipumukset.
Kun shamanin tärkeimpiä tehtäviä on henkimaailman yhteyteen asettuminen, on selvää, että tämä toimi edellyttää erikoisia taipumuksia, joita ei ole kaikilla kuolevaisilla. Shamaniksi tuleminen ei siis perustu pelkästään opinkäyntiin, vaan sitä pidetään erinäisten ihmisten kohtalona, jota asianomaiset eivät voi välttää, vaikka tahtoisivatkin. Turuhanskin piirin tungusit selittivät minulle, ettei kukaan voi itse hankkia itselleen shamaninkutsumusta, vaan että se "saadaan". Yleisen käsityksen mukaan tämä lahja on vasta-alkavalle vastenmielinen, vieläpä ylen ankara taakka.
Esittäessään Altain tatarien shamanismia Verbitskij mainitsee, että shamaninlahja on ikäänkuin sairaus, joka menee suvussa perintönä. Ja lukemattomat esimerkit osoittavatkin, että shamanintaipumukset todella ilmenevät jonkinlaisena tautina. Radloffin mukaan tällaisen taudin kohtaukset tulevat yllättäen. Asianomaisen valtaa äkillinen väsymyksentunne, jäsenten kangistuminen ja väristys. Sen jälkeen seuraavat luonnottomat haukotukset, ja rinnassa tuntuu painostus, joka saa sairaan omituisesti ulvahtelemaan. Väristessään hän pyörittelee silmiään, hypähtää äkisti pystyyn, pyörii ympäri kuin riivattu, kunnes kaatuu kuolaisena maahan ja kieriskelee siinä kaatumatautisen tavalla. Hänen jäsenensä ovat tällöin tunteettomat, ja hän tarttuu kaikkeen, mitä hänen käsiinsä sattuu, saattaapa hän niellä hehkuvia tai teräviä esineitäkin niiden kuitenkaan häntä vahingoittamatta; hetken kuluttua hän laskee ne jälleen suustaan. Tällaiset vaivat ja kärsimykset jatkuvat, kunnes asianomainen vihdoin turvautuu noitarumpuun ja alkaa shamanoida. Vasta silloin hän alkaa rauhoittua. Mutta jos hän vastustaa esivanhempainsa kutsumusta ja kieltäytyy shamaniksi ryhtymästä, perii hänet joko mielenvikaisuus tai ennenaikainen kuolema.
Samoin Soboljev sanoo altailaisten pitävän shamaninlahjaa syntyperäisenä, joku ilmenee epileptisinä kohtauksina tavallisesti jo lapsuudenijässä. Sairas menettää tuon tuostakin tajuntansa, alkaa karttaa ihmisiä ja esiintyy monet vuodet mitä kurjimmassa kunnossa, kunnes joku shamani ottaa hänet oppilaakseen.
Myös jakuttien keskuudessa sanotaan noidantaipumusten näyttäytyvän usein jo lapsuudenijässä. Shtshukin kertoo, että se, jonka kohtalo on määrännyt shamaniksi, alkaa pienestä pitäen käyttäytyä kuin vähämielinen, vaeltelee metsissä, heittäytyy veteen tai tuleen tahi tarttuu aseisiin tuhotakseen itsensä. Näistä merkeistä omaiset päättelevät, että lapsesta tulee shamani. Noidantaipumukset saattavat kuitenkin ilmetä vasta nuoruudenvuosina tai myöhemminkin. Yleensä uskotaan, että mainittujen oireiden näyttäytyessä asianomaista ahdistaa jokin henki, joka vaatii tätä palvelukseensa ja samalla tarjoutuu tämän palvelijaksi. Muudan jakuttishamani on noidantoimeen saamaansa kutsumusta kuvaillut seuraavin sanoin: "Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minä sairastuin ja aloin silmilläni nähdä ja korvillani kuulla sellaista, mitä muut ihmiset eivät/ näe eivätkä kuule. Yhdeksän vuotta minä taistelin 'henkeä' vastaan puhumatta kenellekään siitä, mitä oli tapahtunut, sillä pelkäsin, että minua epäiltäisiin tai pilkattaisiin. Vihdoin tulin niin sairaaksi, että olin kuolemaisillani. Silloin ryhdyin shamanoimaan ja samalla tunsin oloni paremmaksi. Ja vieläkin, jos olen pitemmän ajan shamanoimatta, seuraa pahoinvointi ja sairaus."
Henkilöstä, jolla on noidantaipumuksia todistava tauti, Troshtshanskij sanoo jakuttien käyttävän mänärik nimitystä ja selittää, että eräänlaiset "hermokohtaukset" vaivaavat asianomaista ja että tällä on taipumusta hysteriaan ja epilepsiaan. Lisäksi hän huomauttaa, että samanlaiseen tilaan kuin mänärikit vaipuvat varsinaiset shamanitkin loitsiessaan, mutta edelliset lankeavat loveen tahtomattaan voiden kuitenkin toisinaan siirtyä tähän tilaan myös vapaasta tahdostaan etenkin, milloin toimivat shamanien sijaisina.
Agapitov ja Hangalov sanovat burjattien uskovan, että vainajat määräävät tulevan shamanin ja valitsevat tämän jo nuorena noidankutsumukseen. Tämä todetaan omituisista oireista: asianomainen vaipuu usein tajuttomuudentilaan, näkee henkiä, hourailee, karttaa ihmisiä sekä vetäytyy vuorille tai metsiin, kunnes omaiset toimittavat hänet shamanin oppiin. Petri selittää shamanintaipumusten ilmenevän burjateilla jonkinlaisen hermosairauden muodossa, jolle harha-aistimukset, keskustelut muille näkymättömien henkiolentojen kanssa sekä horrostilaan vaipuminen ovat ominaisia. Ajoittain sairaan valtaa halu shamanoida, hän hypähtää pystyyn, alkaa tanssia ja laulaa tahdissa. Sen jälkeen hän tuntee olonsa paremmaksi. Tautina mainitaan shamanintaipumusten näyttäytyvän myös tungusien mailla. Shirokogorov kertoo, että kun shamanin kuoltua "henget vapautuvat", alkaa suvun nuorempien sekä mies- että naispuolisten jäsenten keskuuteen levitä salaperäisiä sairaudenilmiöitä, joiden valtaan joutuneet käyvät haaveellisiksi ja hajamielisiksi, menettävät työkykynsä sekä hourailevat ja liikehtivät unessa. Arkoina ja synkkämielisinä he usein pakenevat korpeen. Tähän tautiin, josta ei kukaan voi näitä onnettomia parantaa, liittyy myös hysteerisiä kohtauksia ja kouristuksia. Ainoastaan siinä tapauksessa että henget valitsevat lopulliseksi uhrikseen vain yhden sairaista, saattavat muut suvun jäsenet pelastua, mutta tuon valitun tila käy yhä pahemmaksi. Hän menettää sekä ruokahalunsa että unensa. Iltasin ja öisin hän sitäpaitsi saa ankaria kohtauksia, värisee kuin shamani, hypähtelee pystyyn ja kiristelee hampaitaan. Tällöin omaisilla on tapana panna rumpu sairaan käteen, jolla shamanoituaan sairas pian lankee loveen. Tungusit uskovat, että kun noidankokelas menettää tajuntansa, jokin henkiolento asettuu häneen. Näin voi tapahtua metsässäkin kenenkään näkemättä tai sairasta avustamatta. Joskus henkien vaivaama voi shamanoida täällä päiväkausia, kunnes omaiset lähtevät häntä etsimään ja tuovat kotiin tai kunnes hän itse palaa, jollei hän sitä ennen jo ole joutunut tuhon omaksi. Erikoisiin taipumuksiin sanotaan shamanoimisen perustuvan myös muiden Siperian kansain, vieläpä lappalaistenkin keskuudessa. Venjamin kertoo samojedeista, etteivät kaikki noidan lapset voi ryhtyä isänsä ammattiin, vaan ainoastaan se, jonka henget valitsevat ja jolle ne ilmaantuvat jo nuoruuden vuosina. Erikoisten oireiden näyttäytyessä asianomainen toimitetaan sitten shamanin oppiin.
Vaikka noita sairaalloisia ilmiöitä, jotka ovat noidaksi tulemisen edellytyksiä, ei vielä ole tyydyttävästi tutkittu, on kuitenkin selvää, ettei Siperian shamaneja, jotka nauttivat suurta arvonantoa, voi pitää pelkkinä mielisairaina. On kiintoisaa todeta, että epilepsia useiden tiedonantojen mukaan on shamaninkokelaille tunnusomaista. Lopatin, joka mainitsee, että näin on asian laita myös goldien keskuudessa, huomauttaa samalla, että tämä tauti on luonnonlapsille perin salaperäinen sen vuoksi, että kohtaukset tulevat vain ajoittain ja että sairas niiden ohimentyä taas on terveen kaltainen. Mihin tulokseen tutkimus shamanin psyykillisestä tilasta päätyykin, on loveen lankeaminen ja houraileminen shamanille ominaista. Vapautuakseen yllättävistä taudinkohtauksista, jotka näyttävät olevan tuskallisempia, potilas pyrkii hallitsemaan sairauttaan ja lieventämään vaivojaan saattamalla itse itsensä ajoittain vastaavanlaiseen tilaan. Lukemattomat shamanit ovatkin kertoneet, miten heidän olonsa heti kävi paremmaksi, kun he ryhtyivät shamanoimaan. Ja monet ovat lisäksi huomauttaneet, että jos he heittävät shamanoimisen, heidän vaivansa alkavat uudelleen.
Kuten mainittu, liittyy loveen lankeamiseen myös hourailua, jonka uskotaan johtuvan siitä, että jokin henki on mennyt shamanin tajuttomaan ruumiiseen. Tällöin ne sanat, jotka shamani lausuu, eivät ole hänen sanojaan, vaan häneen sijoittuneen hengen. Kun shamani tajuihinsa tultuaan ei tavallisesti tiedä, mitä haltia hänen välityksellään on puhunut, on tärkeätä, että shamanin läheisyydessä on taitava ja kokenut henkilö, joka tarkkaavaisena seuraa toimitusta ja panee muistiin, mitä hän kulloinkin kuulee tai näkee. Samalla hän tiedustelee haltialta, kuka tämä on, minkä vuoksi se on tullut ja mitä se haluaa. Tällaista henkilöä, jolla shamaninmenoissa on hyvin tärkeä merkitys, sanotaan shamanin apulaiseksi. Suomalaiset ovat lappalaisnoidan apulaista sanoneet "arvaajaksi", mikä lienee johtunut siitä, että loveen langenneen lausumat sanat usein ovat kovin hämäriä ja sellaisina edellyttävät niiden selittäjältä arvaamiskykyä.
Vaikkei kukaan voi tulla varsinaiseksi shamaniksi pelkillä harjoituksilla, ei myöskään luontainen kyky yksin tee ketään päteväksi tähän tärkeään ja monipuoliseen toimeen. Taipumusten ohella shamanilta vaaditaan taitoa ja tietoja, perinnäiskäsitysten ja -tapojen tarkkaa tuntemusta, mutta ennenkaikkea syvää perehtymystä suvun haltiamaailmaan. Sen vuoksi on kokelaan saatava oppia paitsi heimonsa viisailta myös joltakin eteväksi tunnetulta shamanilta, joka salaperäisellä mahdillaan voi täysin suggeroida oppilaansa. Tällaisessa ilmapiirissä, jossa mitä ihmeellisimmät asiat vuosi vuodelta askaroittavat herkkää ja sairaalloista mielikuvitusta, kehittyy nuoresta noidankokelaasta uusi mahtimies, joka henkien ympäröimänä herättää pelonsekaista kunnioitusta ja jonka samanoidessa jokainen liike ja sana ikäänkuin sähköittää läsnäolevat. Kun noita lisäksi toimii yöllä väen täyttämässä teltassa, johon vain maan pohjalla palavan tulen liekit luovat himmeätä valoaan, joutuu koko seurue usein voimakkaan hypnoosin valtaan. Ja näin muodostuu noidan ympärille vähitellen tarunomainen sädekehä herättäen luottamusta aikalaisissa ja säilyttäen hänen maineensa kauas tuleviin polviin.
Shamanin haltiat.
Käsitys, että shamanit ovat henkien valitsemia, käy ilmi jo eräistä edellämainituista esimerkeistä. Tämä usko onkin yleinen kaikkialla shamanismin piirissä. Tretjakov kertoo Turuhanskin piirin tungusien kuvittelevan, että se, joka on määrätty noidaksi, näkee unessa hargi nimisen paholaisen. Saman seudun tungusit selittivät minulle, että jos shamanin ruumis haudataan maahan, ei tämä "kaakkuri", jolla he tarkoittavat shamanivainajan henkeä, enää palaa. "Kaakkurin" palaaminen, joka voi tapahtua ennemmin tai myöhemmin, merkitsee taas heidän käsityksensä mukaan shamanintaipumusten näyttäytymistä jossakin alenevan polven jäsenessä. Todetessaan nämä oireet omaiset veistävät puusta kaakkurin kuvan.
Kun Altain tatarit näkevät shamaninkokelaan kamppailevan vaikean tautinsa vallassa, on heillä tapana sanoa: "haltia (tös) saapuu" tai: "haltia ahdistaa". Burjattien käsityksen mukaan meni shamaniin tämän shamanoimaan ryhtyessä "esi-isän henki" tai, kuten myös sanotaan, "hulluuden henki". Petri, joka tämän mainitsee, kertoo samalla, että "sinä hetkenä, jolloin 'hulluuden henki' menee shamaniin, noita kumartuu eteenpäin, levittää vähän jalkojaan, painaa päänsä alas ja karjaisee äänekkäästi: abrrr!" Juuri tällaisten eleiden burjatit selittävät merkitsevän hengen asettumista noitaan. Petri huomauttaa lisäksi, että shamani esiintyy tällöin sivullisen katselijan silmissä täysin "syyntakeettomana". Niin pian kun haltia on lähtenyt, noita huokaisee syvään, pyyhkii kasvojaan kauhtanansa liepeellä ja tuntee olonsa huomattavasti keventyneen.
Haltiaa, jota pidetään kuolleen shamanin "sieluna" ja joka jälkeläiselleen ilmestyen vaatii tätä shamanintoimeen, jakutit nimittävät nimellä ämägät. Siitä tehty ihmisenkaltainen, vaskipeltinen kuva ripustetaan myöhemmin asianomaisen shamanin pukuun. Sanotaan, että noita shamanoidessaan näkee ja kuulee vain ämägätin välityksellä. Tämän lisäksi on jakuttishamanilla joukko käläni nimisiä näkymättömiä seuralaisia ja apulaisia, joita hän aina loitsimaan ryhtyessään kutsuu jurttaan ja joiden kanssa hänen sanotaan keskustelevan shamanoidessaan. Shamanin mahdin uskotaan riippuvan siitä, miten voimakkaita ja kyvykkäitä haltioita hänellä on palveluksessaan. Todennäköisesti nämä kälänitkin ovat aikaisemmin manalle menneiden sukulaisshamanien henkiä, joiden puoleen Shtshukin sanoo jakuttinoidan kääntyvän. Toisinaan noidat mainitsevat näiden kälänien nimetkin.
Suvun shamanivainajat esiintyvät myös Altain mailla noidan välttämättöminä suojelushaltioina; niiden avulla hän toimii ja niiden tukemana hän taistelee pahoja, onnettomuutta ja sairautta tuottavia henkiä vastaan. Altailaiset uskovat, että puheenaolevat haltiat asettuvat noidan loitsiessa tämän päälaelle, hartioille, käsivarsille ja jalkojen päälle. Toisilla shamaneilla sanotaan näitä näkymättömiä apulaisia olevan enemmän kuin toisilla. Suurella shamanilla niitä voi olla kymmenkunta, mutta pienillä vain yksi tai pari. Anohin mainitsee, että niiden johtajana, milloin niitä on useampia, toimii se vainaja, josta suku polveutuu. Haltiajoukon suuruuden uskotaan riippuvan shamanin sielunvoimista, toinen voi näet vetää niitä puoleensa enemmän kuin toinen. Voipa toinen noita anastaa haltian myös toiselta.
Altailaisten käsityksen mukaan näiden henkien tärkein merkitys on siinä, että ne voivat toimia shamanin neuvonantajina. Juhlallisin ja jännittävin onkin hetki, jolloin noita shamanoidessaan alkaa yön hiljaisuudessa keskustella haltiainsa kanssa yrittäen kuulla, mitä ne tietävät tai tahtovat tai mitä muut henget niiden välityksellä haluavat. Juuri tällaisina yliaistillisen tiedon hankkijoina ovat korvaamattomia, sen vuoksi shamani pysyäkseen niiden suosiossa pirskoittaa aina, milloin hänen on ryhdyttävä samanoimaan, uhrijuomaa körmösien kuviin.
Näistä Anohinin tiedonannoista päättäen näyttää siltä, kuin altailaiset kuvittelisivat haltioiden toimivan vain shamanin ulkopuolella, kun taas monet muut kansat uskovat niiden asettuvan itse noitaan. Jälkimmäistä kantaa edustaa mm. goldishamani, joka haltioita eli seoneja kutsuessaan aukoo suutaan ikäänkuin nielläkseen ne ja joka, milloin henget esiintyvät eläinten hahmossa, jäljittelee häneen kulloinkin asettuneen eläimen eleitä ja ääniä.
Vastaavanlaiset käsitykset ja tavat kohtaamme myös tungusien mailla. Puhuessaan näiden syveneistä Shirokogorov selittää niiden olevan noidan haltioita, jotka shamanin kuoltua vapautuvat ja etsivät tämän sukuun kuuluvien jäsenten parista itselleen sopivaa sijoittumispaikkaa, kunnes uusi shamani, jonka ne lopulta valtaavat, joutuu niiden uhriksi. Näin on hengillä mahdollisuus pitää noitaa vaikutuksensa alaisena, mutta samalla voi shamanikin haltioittensa välityksellä "vaikuttaa" muihin henkiin ja siten hyödyttää kaikkia, jotka tarvitsevat hänen apuaan. On ymmärrettävää, mikä merkitys shamanilla on jo sen vuoksi, että hän voi kerätä ympärilleen suvun vaikutusvaltaisimmat henget, jotka hajalla ollen voisivat suuresti häiritä suvun jäseniä. Se shamanivainaja, jonka "sielun" uskotaan asettuvan johonkin lapsenlapsista, ei ilmesty näet yksinään, vaan sen seuralaisina saapuvat kaikki ne henget, jotka aikoinaan ovat toimineet tämän suojelushaltioina.
Todennäköisesti ovat tungusit samoinkuin jakutit ymmärtäneet sillä "hengellä", joka erikoisemmalla tavalla asettuu noitaan (vert. jak. ämägät), jotakin toista kuin ns. syveillä (vrt. jak. käläni). Edellistä tarkoitetaan ilmeisesti, milloin uskotaan, ettei noidan ruumiista irtautuva "sielu" hanki itse niitä tietoja, joita kulloinkin tarvitaan, vaan että hän saa ne "hengen" välityksellä, joka voi kantautua useiden virstojen päähän sekä kertoa täällä tekemistään huomioista. Tämä voi asettautua yhteyteen myös muiden henkien kanssa ja tiedustaa näiltä, mitä ne milloinkin haluavat. Lisäksi se voi pyytää tai pakottaa muita henkiä antamaan shamanille apuaan.
Mutta syvenienkin, joiden sanotaan olevan erilaisia paitsi voimiltaan myös ulkomuodoltaan ja kyvyiltään, uskotaan menevän noitaan tämän shamanoidessa. Riippuen siitä, mikä henki milloinkin haltioi noidan, tämä saa aina erikoiset ominaisuudet ja kyvyt, joita ei hänellä itsellään ole. Niinpä sokea ja raihnas vanhus, joka ei voi liikkua muiden taluttamatta, alkaa, niin pian kun jokin villi henki on häneen asettunut, tanssia ketterästi kuin nuorukainen ja tehdä metrin korkuisia hyppäyksiä huolimatta siitä, että hänellä vielä on yllään ylen raskas shamaninpuku. Myös hento naisshamani saattaa toisinaan kehittää niin paljon voimaa, että väkevän miesjoukon on vaikea häntä hillitä, jos se on tarpeen. Milloin shamaniin menee tulta pelkäämätön henki, saattaa noita astua paljain jaloin hehkuvaan hiilustaan tai käsitellä tulikuumaa rautaa tahi pistää suuhunsa palavan kynttilän. Kivun tuntematon henki saa noidan kestämään kivuttomasti pistoksia, viileskelyjä ja iskuja. Eläinhahmoiset haltiat taas lainaavat shamaniin mentyään täksi hetkeksi tälle ominaisuutensa. Niinpä, jos noidan syven esiintyy käärmeenä, noita voi liikkua kuin käärme. Tungusit puhuvat tuulispäänkin sienistä, joka antaa shamanille kyvyn kulkea tuulispäänä. Esimerkkinä siitä, mitenkä hengen ominaisuudet saattavat näyttäytyä myös shamanin ruumiissa, mainittakoon, että kun raskaan vaimon henki asettuu naisshamaniin, niin tämän vatsa alkaa paisua, ikäänkuin hänkin olisi raskaudentilassa; heti kun henki on poistunut, palautuu vatsa entiselleen.
Tungusit ja goldit uskovat lisäksi, että paitsi sukuun kuuluvia haltioita voivat vierasheimoistenkin henget joskus asettua noitiin, etenkin naispuolisiin. Kun tällainen syven ei osaa asianomaisten kieltä, alkaa shamani, haltian häneen mentyä, puhua vierasta kieltä. Tästä johtuu, että tungusinoitien sanotaan shamanoidessaan toisinaan käyttävän jakutin-, daurin-, mandshun- tai kiinankielisiä sanoja. Milloin shamani itse ei osaa näitä kieliä, pidetään sitä lisätodistuksena siitä, että haltia puhuu tällöin shamanin suulla.
Vaikka henget valitsevatkin shamanin välineekseen, voi tämäkin kutsua ja käyttää eri henkiä eri tarkoituksiin. Kohta kun asianomainen haltia on tehnyt tehtävänsä, poistuu se. Tungusit selittävät, että hengen poistuminen tapahtuu yht'äkkiä, jolloin shamani samalla heti rauhoittuu, pyyhkii kasvojaan, hieroo silmiään, juo vettä tai teetä ja nukahtaa pian väsyneenä ja uupuneena. Seuraavana päivänä hän nousee vuoteeltaan reippaana ja iloisena. Mitään sielullista painostusta ei hänessä enää huomaa.
Käsitys, että haltiat antavat shamanille ihmeellisiä kykyjä, ei rajoitu yksinomaan tungusien keskuuteen. Golditkin kertovat, ettei haltioitunut noita pala tulessa, palele pakkasessa tai huku veteen. Yhtä yleisesti he uskovat, että shamanin ruumis tämän haltioituessa sietää ankaria iskuja, pistoksia ja viileskelyjä. Puhuessaan burjattinoidista ja näiden ihmeteoista Petri mainitsee, mitenkä shamanit saattavat tanssia tulisijalla tai astua hehkuvalle raudalle paljain jaloin tahi mitenkä he voivat nuoleskella tulisia kekäleitä, niellä hehkuvia hiiliä, kylmentää hetkessä kiehuvan veden ym. Tälläiset maininnat, joita tapaamme Siperian eri kansoilta, vieläpä lappalaisiltakin, pohjautunevat todellisiin huomioihin. Onhan nähty, mitenkä jo noidankokelaat epileptisten kohtaustensa aikana heittäytyvät milloin tuleen, milloin veteen tai karkaavat puolialastomina ankaraan pakkaseen. Esimerkkejä on siitäkin, että he tällöin kipua tuntematta voivat viileskellä itseään terävillä aseilla. Mutta taitava shamani saattaa myös suggeroida läsnäolijat, niin että nämä uskovat näkevänsä vieläkin ihmeellisempiä asioita. Tässä suhteessa varsin kiintoisa on seuraava Obdorskin samojedeja koskeva Lehtisalon kuvaus:
"Tietäjä tarkastaa saamaansa 28 veistä ja, jos hän havaitsee jonkun likaiseksi, puhdistaa sen. Suurimman veitsen hän asettaa viimeiseksi. Riisuttuaan paitansa hän pistää veitsen paljaaseen vatsaansa ja lyö sen nyrkillään sisään, kuten katsojasta näyttää. Nyt hän lyö veitset vatsansa eri puolille. Suurimman veitsen hän iskee päälakeensa, ensi lyönnillä puoliväliin, toisella näkymättömiin. Apulainen ei saa katsoa noidan toimia, jos yrittää, uhkaa noita häntä veitsellä. Nyt on noita musta naamaltaan ja kykenemätön puhumaan; hän vaan viittaa kädellään apulaisen antamaan rummun. Hän alkaa rumpua lyöden tanssia alkukantaista tanssia, jolloin veitsi toisensa jälkeen tulee näkyviin, ensin vähän kärkeä, sitten kokonaan, pudoten maahan. Viimeksi pudottaa noita toisen koipisaappaansa jalkaansa sätkyttämällä; hän sätkyttelee edelleen, ja jalan alta pistää näkyviin veitsen kärki, tulee sitten enemmän näkyviin, kun putoaa maahan. Hän antaa läsnäolevien tarkastaa, että se on sama veitsi, jonka hän viimeksi löi päälakeensa."
Tällaiset esimerkit osoittavat, että ovela shamani muiden herkkäuskoisuutta hyväkseen käyttäen on alkanut näytellä myös jonkinlaista "silmänkääntäjää", jommoinen hän tietenkään ei ole ollut alunperin.
Shamanismi ja eläinmaailma.
Siperian kansain uskomuksissa eritoten, mikäli ne liittyy shamanismiin, näyttelevät pyhät eläimet varsin huomattavaa osaa. Mistä niiden pyhittäminen johtuu, ei kuitenkaan ole aina helppoa ratkaista. Toiset niistä ovat yleisemmän jumaloinnin kohteina, toisten merkitys rajoittuu vain määrätyn suvun piiriin; onpa sellaisiakin, joihin ainoastaan yksilöjen uskotaan olevan jossakin salaperäisessä suhteessa. Hyvin yleistä huomiota sanotaan eräiden lintujen saavan osakseen, joista kotka ja joutsen ovat ennen muita mainittavat.
Jo shamanismin syntyä kuvailevassa burjattien tarussa esiintyy kotka jumalain lähettinä. Agapitov ja Hangalov esittävät tämän tarun seuraavassa muodossa: Alussa ei ollut tauteja eikä kuolemaa, kunnes pahat henget alkoivat näillä vitsauksilla ihmisiä vaivata. Silloin jumalat lähettivät taivaasta kotkan ihmisten avuksi. Mutta vaikka tämä saapuikin maan päälle näitä suojelemaan, eivät ihmiset ymmärtäneet sen kieltä eivätkä tunteneet sen tarkoitusta. Näin ollen oli kotkan palattava takaisin jumalien luo. Silloin jumalat kehoittivat sitä antamaan shamaninlahjansa ensimmäiselle ihmiselle, jonka se maan päällä kohtaisi. Tullessaan uudelleen kotka tapasikin pian erään puun alla nukkuvan vaimon, joka oli eronnut miehestään ja jonka kanssa lintu asettui yhteyteen, niin että vaimo tuli raskaaksi. Kun vaimo sen jälkeen palasi miehensä luo, synnytti hän määräajan kuluttua pojan, josta tuli "ensimmäinen shamani". Toisinnon mukaan tuli shamani naisesta itsestään, joka tällöin alkoi nähdä henkiä.
Tämän vuoksi burjattien kerrotaan suuresti kunnioittavan kotkaa ja pirskoittavan sille ilmaan maitoa tai tarasunia nähdessään linnun lentävän jurttiensa yli. Lisäksi he uskovat, että sen, joka kotkan surmaa, perii kuolema. Kotkan tuhoamista pitävät jakutitkin suurena syntinä. Milloin lintu sattumalta on joutunut pyydykseen ja siinä menettänyt henkensä, he käärivät sen tuohiin ja hautaavat vartavasten tehdylle lavalle (arangas) tai puuhun aivan kuin he aikaisemmin ovat haudanneet vainajiaan. Seroshevskij mainitsee, että kun jakutti panee kotkan luut suojaan, hän samalla lausuu: "Sinun vaskiset luusi minä korjasin lavalle, sinun hopeiset luusi minä nostin ylös." Sanotaan, että kotka voi joko avustaa ihmisiä tai lähettää sairautta ym. Erinäisissä tapauksissa jakutit tekevät siitä kuvankin, johon johtavat kotkan sielun, ja asettavat sen jurttansa pyhään nurkkaan. Troshtshanskij huomauttaa, että he toisinaan, vaikkei kotkaa olisi lähimaillakaan, panevat pihalle pöydäntapaiselle teurastamansa elukan sydämen, mutta varsinkin, kun kotka näyttäytyy asumuksen läheisyydessä, isäntä teurastaa vasikan ja panee siitä osan linnun syötäväksi.
Erikoisen huomion kohteena on kotka toisin paikoin ollut myös Altain tatarien keskuudessa. Alexander von Bugge, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla matkusti Altain mailla, sanoo Tsharysh-joella nähneensä eräässä majassa kotkannahkan jurtan arvokkaimmassa paikassa. Kun hän tiedusteli sen merkitystä, vastattiin hänelle, että se on "jumala" (ven. bog). Tätä varsinaista lintua ei ole sekoitettava aikaisemmin mainittuihin tarunomaisiin kotkiin, vaan on siihen kohdistuvia pitämyksiä tutkittava sen vertailuaineiston valossa, minkä muut pyhät linnut tarjoavat.
Pyhä lintu, jonka hätyyttämistä ja surmaamista monet Siperian kansat ovat pitäneet syntinä, on lisäksi joutsen, johon burjateilla liittyy seuraava kiintoisa taru: Kerran laskeutui kolme joutsenta järveen uiskentelemaan. Riisuttuaan yltään joutsenpukunsa ne muuttuivat ihaniksi naisiksi. Tällöin Horedoi niminen metsästäjä, joka oli rannalle piiloutunut, ryösti yhden noista puvuista ja kätki sen. Kun joutsen-naiset olivat aikansa uineet, nousivat ne pukeutumaan, mutta se, jonka vaatteet oli viety, jäi alastomana paikalle muiden lentäessä tiehensä. Metsästäjä otti nyt tämän luokseen ja meni hänen kanssaan naimisiin. Vuosien vieriessä vaimo synnytti kolme poikaa ja 6 tytärtä. Kerran pitkien aikojen kuluttua tämä muisti vanhan pukunsa ja tiedusteli mieheltään, minne hän sen oli piilottanut, jolloin mies luottaen siihen, ettei hänen vaimonsa voisi jättää häntä eikä lapsia, päätti antaa tälle takaisin tuon ihmeellisen puvun. Nähdäkseen, miltä hän siinä näyttäisi, vaimo puki sen ylleen, mutta niin pian, kun hän oli sen tehnyt, hän lensi teltan reppanasta ilmaan. Liidellen kotinsa yläpuolella hän huusi jälkeläisilleen: "Te olette maisia olentoja ja jäätte maan päälle, minä olen taivaasta ja lennän sinne takaisin!" Kohotessaan hän vielä jatkoi: "Joka kevät, kun joutsenet lentävät pohjoiseen, ja joka syksy, kun ne tulevat sieltä takaisin, on teidän toimeenpantava erikoiset menot kunniakseni!" Sen jälkeen joutsenemo hävisi korkeuteen. Burjatit tarinoivat lisäksi, että kun eräs tyttäristä, jolla oli nokiset kädet, yritti estää äitiään pakenemasta tarttumalla tämän jalkoihin, mustuivat linnun jalat. Sen vuoksi on joutsenilla yhä edelleen mustat jalat.
Verratessamme tätä tarua, jota muudan Euroopassakin tunnettu satu suuresti muistuttaa, mutta johon burjattien keskuudessa liittyy uskomuksia ja menoja, edelläesitettyyn kotkaa koskevaan kertomukseen, huomaamme, että kumpikin eläin esiintyy suvunalkajana, kotka isänä, joutsen äitinä. Näin ollen kohdistuu katseemme totemismiin, jolla ymmärretään useilla luonnonkansoilla tavattavaa uskoa, että suku polveutuu määrätystä eläimestä, jonka nimeä suku käyttää ja jota suvun jäsenet kohtelevat niin suurella kunnioituksella, etteivät sitä pyydystä tai teurasta, vielä vähemmän syövät sen lihaa. Jos asianomainen eläin löydetään kuolleena, haudataan se juhlallisin menoin. Kuten tunnettua, johtuu totemismi nimitys erään intiaaniheimon "sukua" merkitsevästä totem sanasta. Ensi kerran mainitsee sen ja siihen liittyvät uskomukset kanadalainen kauppias J. Long, joka oli matkustellut intiaanien keskuudessa ja joka v. 1791 julkaisi matkamuistelmansa. Kun sitten Mac Lennan useita vuosikymmeniä myöhemmin otti totemismin uskonto- ja yhteiskuntahistoriallisen tutkimuksen kohteeksi, alkoi tämä ilmiö saada yhä enemmän huomiota osakseen. Vertailuaineiston kasvaessa ovat useat tutkijat sitä paljon pohtineet, jotkut ovat pyrkineet näkemään totemismin jätteitä melkein kaikessa eläimiin kohdistuvassa palvonnassa. Onpa karhunpeijaisetkin joskus johdettu totemistisista uskomuksista. Nykyään suhtaudutaan tähän kysymykseen kuitenkin entistä kriitillisemmin. Ja selvää onkin, ettei kaikkia uskomuksia, joissa eläimet näyttelevät jotakin osaa, voi johtaa yksinomaan totemismista.
Silti on olemassa epäämättömiä todistuksia siitä, että Siperiankin kansoilla on jotakin, joka muistuttaa intiaanien vastaavia käsityksiä ja tapoja. Jo ennenkuin Mac Lennan oli kiinnittänyt tutkijain huomiota totem-ilmiöön ja jo ennen Longin teosta, oli Ph. J. Strahlenberg v. 1730 painetussa kuvauksessaan kertonut jakuttien uskomuksista mm. seuraavaa: "Muuten on jokaisella suvulla erikoinen eläin, jota se pitää pyhänä, kuten joutsen, hanhi, korppi, ym. ja sellaista eläintä, jota suku pyhittää, se ei syö, mutta muut voivat syödä sen lihaa." Samanlainen arvokas tiedonanto sisältyy Shtshukinin v. 1844 ilmestyneen teoksen liitteeseen, jossa on julkaistu "kaksi vanhaa käsikirjoitusta" ja jossa asia esitetään yhtä lyhyesti: "Sitäpaitsi on jokaisella suvulla erikoinen suojelijansa ja puolustajansa. Sitä kuvitellaan valkohuulisen oriin, korpin, juotsenen, haukan ym. muotoiseksi. Näitä eläimiä ei käytetä ravinnoksi."
Tällaiset uskomukset ovat jakuttien keskuudessa eläneet meidän päiviimme asti. Tämän kirjoittaja kuuli kolmelta pakolaiselta, jotka nykyään oleskelevat maassamme ja jotka kuuluvat eri sukuihin, että heillä kullakin on eri sukueläin: yhdellä kotka, toisella varis ja kolmannella sellainen ruskea lehmä, jolla on valkoiset jalat ja päässä valkoinen täplä. Sukueläintä ei suvun jäsenten sovi säikäyttää, häväistä, loukata tai surmata, sillä sellaista menettelyä muka seuraa jokin onnettomuus. Se henkilö, jonka sukueläimenä on määrätynlainen lehmä, huomautti, että jos tällainen syntyy laumaan, voi sen kyllä lahjoittaa tai myydä, mutta asianomaisen suvun jäsenten on vieraissakin varottava pistämästä suuhunsa sen maitoa tai lihaa; muut voivat käyttää sitä vapaasti hyväkseen. Tällaisia sukueläimiä, jotka periytyvät jälkiläisille aina isän puolelta, jakutit tiesivät luetella vielä useampia tuttavapiiristään, nim. hevosen, karhun, koiran, kissan, haukan, juotsenen, käen ja harjalinnun. Onko sukua joskus nimitetty myös eläimen nimellä, sitä he eivät tietäneet, – jakuteilla on nykyään yleensä venäläiset sukunimet. Eivät he myöskään osanneet selittää, mihin tuo suvun ja eläimen välinen suhde perustuu. Sen he kuitenkin olivat kuulleet, että suuret ja mahtavat sukueläimet ovat jollakin tavoin "arvokkaampia" tai "parempia".
Vastaavan uskon muistomerkkejä tavataan muiltakin Altain suvun kansoilta. Niinpä eräät burjattiheimot johtavat sukuperänsä, josta he käyttävät utkha sanaa, todella joutsenesta. Hangalovin muistiinpanemassa Hangin-suvun shamaninlaulussa sanotaan, että hanginilaisten utkha on sen-lintu ja Serel-mongolien khun-lintu, mitkä linnunnimet merkitsevät siperialaista joutsenta. Potanin kertoo, että edellämainittu Hangin-suku, jonka esi-äiti oli joutsen, pitää joutsenen surmaamista suurena syntinä. Jotkut eivät tohdi ottaa käteensä edes joutsenen sulkaa. Senkin, joka joutsenta hätyyttää, uskotaan sairastuvan vaikeaan tautiin. Shashkovin mainitsemassa burjattilaisessa tarussa kerrotaan, mitenkä joutsen, kun muudan metsästäjä hävitti sen pesän ja otti siitä poikaset, toi nokassaan palavan kekäleen ja pudotti sen jurtan katolle polttaen koko kylän. Keväällä joutsenten saapuessa on burjateilla tapana pirskoittaa niille juomaa uhriksi. Mainitaanpa, että naisetkin nähdessään kevään ensimmäisen joutsenen kumartavat ja rukoilevat sitä.
Todennäköisesti on tällaista palvontaa alunperin harjoitettu vain niiden sukujen parissa, jotka todella johtavat alkunsa tästä linnusta. Paitsi Balaganskin piirissä asuvia hanginilaisia sanotaan myös Alarskin piirissä asuvien burjattien keskuudessa olevan pari sukuhaaraa, joiden esiäiti perinnäiskäsityksen mukaan oli joutsen. Edellämainittu taru joutsenesta, joka riisuu pukunsa ja joutuu metsästäjän vaimoksi, asetetaan kummassakin piirikunnassa tämän perinnäiskäsityksen yhteyteen.
Mahdollisesti ovat kotkaakin koskevat erikoismenot rajoittuneet vain määrättyihin sukuihin, sillä onhan tunnettua, että tiedoittajat usein ovat taipuvaisia yleistämään jollakin paikkakunnalla tekemänsä huomiot.
Agapitov ja Hangalov mainitsevat burjattien suvunalkajina vielä bukha-nojon (härkä-herra) nimisen olennon sekä suden ja mateen. Ensiksimainitun, josta shamanit kertovat ihmeellisiä taruja, ja jolle burjatit ovat toimittaneet uhrejakin, sanotaan esiintyneen sekä härkänä että ihmisenä ja siittäneen erään kaanin tyttärelle pojan, josta tuli Bulagat-suvun kantaisä.
"Härkä-ruhtinas", jonka veljiä olivat "kotka-ruhtinas" ym., mainitaan jo uigurien tarustossa erään sikäläisen ruhtinassuvun kantaisänä. Kun muudan perimätaru kertoo "härkä-ruhtinaan" syntyneen kahden petäjän väliin kohonneesta kummusta Tolan ja Selengan yhtymäkohdassa, olettaa unkarilainen muinaistutkija A. Alföldi, että Noin-Ulan hunnilaishaudasta löydetty metallilevy esittää juuri tällaiseen taruun perustuvaa häränhahmoista kantaisää.
Sukuja ja heimoja, jotka kuvittelevat polveutuvansa sudesta, on Siperiassa ollut useampiakin, mm. uigurit, joiden alkuperästä perimätaru kertoo, että kun muudan hunni-kaani ei pitänyt maisia sakareita kahden kauniin tyttärensä arvoisina, vaan pyhitti nämä "taivaalle", niin "taivas" lähetti suden neitojen luo, ja tämä teki heidät uigurien kantaäideiksi. Kiinalainen aikakirja taas mainitsee tu-kiun lipussa olleen "kultaisen sudenpään", jonka Radloff olettaa johtuneen siitä, että heimon hyljätty esi-isä oli tarun mukaan naarassuden elättämä. Sudesta sanotaan myös Altain itäosissa asuvan Bersit-suvun polveutuvan. Vieläpä Tshingiskaaninkin kantaisänä mainitaan harmaa susi.
Tiikeristä johtaa alkuperänsä mm. goldilainen Aktenka-suku, jonka kantaisä, Aktenka, tarun mukaan syntyi tiikerin ja goldineidon välisestä suhteesta. Sanotaan, ettei mainitun suvun jäsenten tarvitse pelätä tiikeriä, sillä peto ei tee näille mitään pahaa. Luonnollisesti ei ihmistenkään sovi loukata tiikeriä eikä heidän sovi edes pyydystää tiikerin takaa-ajamaa otusta. Milloin goldeilla on syytä epäillä, että tiikeri on koskenut ihmisten saaliiksi joutuneeseen eläimeen, eivät he sitäkään käytä hyväkseen, ei edes sen nahkaa. Varovaisuutta on noudatettava muidenkin kuin puheenaolevan suvun jäsenten. Sanotaan, että jos joku syrjäinen on tapaturmaisesti sattunut tuottamaan tiikerille kuoleman, on hänen rangaistusta välttääkseen tällöin käännyttävä jonkun aktenkalaisen puoleen, joka heti kerää sukunsa neuvottelemaan asiasta. Hyvitykseksi on asianomaisen tuotava viinaa ja riistanlihaa, jota kumpaakin viedään metsään Aktenka-suvun uhripuuhun. Samalla suvun vanhin lausuu: "Ukko, älä vihastu! Hän ampui poikasi tapaturmaisesti. Seuraavalla kerralla hän on varovaisempi. Tässä on hänen tuomaansa kestitystä. Juo ja syö, unohda, mitä on tapahtunut!" Sen jälkeen pidot jatkuvat kylässä useita päiviä.
Sternberg sanoo Amurinlaaksossa olevan monta sukua, jotka johtavat alkuperänsä tiikeristä tai karhusta sen vuoksi, että niiden esiäidit ovat eläneet unessa avioelämää näiden petojen kanssa.
Karhusta polveutuvia sukuja sanotaan olevan Altain tatarienkin keskuudessa. Niinpä muudan telengittisuku, Kara-Teles, joka asuu Teletskoi-järven itärannalla pitää karhua esi-isänään. Sama käsitys on eräillä Bijskin ja Kuznetskin seudun tatareilla.
Edellämainittuja sukutaruja ja -uskomuksia tarkastaessa huomaamme, että eläin tavallisesti esiintyy suvun kantaisänä. Näyttää siis siltä kuin naisten ja eläinten olisi ennenvanhaan todella uskottu voivan olla aviollisissa suhteissa keskenään. Siitä, mitenkä joku neito on joutunut karhun kanssa naimisiin, onkin lukuisia taruja olemassa. Steller, joka v. 1774 ilmestyneessä teoksessaan kuvaa Kamtshatkan oloja, kertoo kamtshadalien kuvitelleen, että aina kun jollekin vaimolle syntyy kaksoiset, lasten isänä on susi. Lisäksi hän mainitsee, että kamtshadaleilla oli tapana viettäessään vuotuisjuhlaansa lokakuussa tehdä heinistä suden kuva ja säilyttää sitä vuoden ajan, jotta susi menisi kylän neitojen kanssa naimisiin. Sternbergin selitys, että tämä yhtyminen tapahtuu unessa, on luonnonkansojen kannalta varsin ymmärrettävää. Huomattavaa on kuitenkin, että vaikka tällaisen eläin-isän olettaisi olleen koiraseläimen, pitämykset kohdistuvat yhtä hyvin eläinlajin kumpaankin sukupuoleen. Kun edellämainittu jakutti selitti, että hänen sukueläimensä on kirjava lehmä, tarkoitti hän tietenkin samalla myös kirjavaa härkää, joten emme hänen sanojensa perusteella voi päättää, että tässä olisi jonkinlaisesta kantaäidistä kysymys. Yleisimmin, milloin sukueläimeen liittyy jokin taru, esiintyy eläin isänä eikä emona. Vaikeampi onkin ymmärtää, mihin sellainen usko perustuu, että jokin eläin on suvun kantaäiti. Ainoa tämänlaatuinen sukueläin Altain suvun kansoilla on tietääkseni joutsen. Jenisei-ostjakeilta kuulin, että joutsenella on kuukautisetkin aivan kuin naisilla. Epävarmaa on kuitenkin, onko joutsen suvunalkajana jo alunperin näytellyt juuri äidin osaa. Epävarmaa on myös, onko tuolla sukueläinuskolla ollut ainoastaan yksi uskomuksellinen lähde.
Kuten aikaisemmin olemme maininneet, ovat eräät heimot pitäneet jonkinlaisena totemina ukkostakin, jota tällöin lienee alunperin kuviteltu suuren kotkan kaltaiseksi olennoksi.
Lisävaloa tällaisiin totemistisiin uskomuksiin voivat luoda vielä erinäisten heimojen eläintä merkitsevät nimet sekä ruhtinassukujen eläintä muistuttavat vaakunat.
Varsinaisten totem-eläinten lisäksi, käyttääksemme tätä nimitystä, saattaa suvun shamaneilla olla vielä joukko muita eläinhahmoisia haltioita, joiden kaikkien merkitystä tuskin asianomaiset itsekään aina oikein jaksavat käsittää. Niinpä Sartul-suvun burjateista kerrotaan, että heidän shamanistinen sukuperänsä (utkha) kieltää heitä syömästä eläinten verta, ennenkaikkea "Shartul-suvun shamanieläinten verta". Mitä näillä shamani-eläimillä tarkoitetaan, ei ilmene asiaa koskevista kuvauksista. Burjattishamanin asunnossa, tavallisesti sen peräseinällä, sekä hänen käyttämissään noidansauvoissa riippuu tosin joukko pienten metsäeläinten nahkoja, mutta mikä merkitys niillä on ollut alunperin, jolleivät ne kaikki ole olleet pelkkiä uhriesineitä, on tietämätöntä. Olemme jo maininneet, että myös tungusien syvenit ja goldien seonit saattavat olla eläinhahmoisia. Pohjois-Siperian kansat kuvittelevat lisäksi, että eräät vesilinnut, kuten hanhet, kuikat ja etenkin kaakkurit, joita ei sovi edes sormella osoittaa, ovat henkiolentoja. Niiden kuvia näkee mm. tungusien, dolganien ja jakuttien uhripaikoissa sekä haudoilla. Todennäköisesti niiden uskotaan olevan shamanivainajien henkiä; ainakin tungusishamanin "sielu" palaa uuteen noitaan kaakkurin muodossa.
Noitamenojen aikana tungusit käyttävät samalla kertaa useita eri eläimiä apunaan. Turuhanskin piirissä kuulin kerrottavan, että aina kun noita ryhtyy shamanoimaan, rakentaa hän erikoisen teltan, jonka ympärille pystyttää kahdeksan pitkää kuvilla varustettua seivästä. Nämä kuvat, jotka veistetään puusta ja joita ei menojen jälkeen hävitetä, esittävät paitsi aurinkoa ja kuuta sekä ukkoslintua erinäisiä muitakin lintuja. Oven itäpuolelle tulevat aurinko, ukkoslintu, joutsen ja käki; länsipuolelle taas kuu, kurki, kaakkuri ja kuikka. Tällaisia eri eläimistä tehtyjä kuvia noita asettaa lisäksi viereensä teltan maapohjaiselle lattialle istuutuessaan teltan perälle tulisijan taakse. Vasemmalle puolelleen hän panee taimenen, saukon, suden ja mateen sekä oikealle nelma-kalan, käärmeen, sisiliskon ja karhun kuvat. Eteensä hän asettaa vielä sisiliskoa muistuttavan puukuvan. Tungusit uskovat, että näillä ilmasta ja vesistä, maan päältä ja alta avuksi kutsutuilla eläimillä on tärkeä tehtävä shamaninmenoissa. Loitsinnan alkaessa shamani nostelee noita hänen vieressään olevia kuvia ja päättelee jotakin niiden painosta.
Myös dolgani- ja jakuttishamanit ovat tehneet kuvia apueiäimistään, kuten sudesta ja ketusta, lähettäessään nämä asioilleen. Erinäisiin eläimiin turvautuu burjattilainenkin shamani laulaessaan. "Harmaa jänis on juoksijamme, harmaa susi sananviejämme, khon-lintu (joutsen) on hubilganimme (hubilhu 'muuttaa muotoa'), khoto-kotka on lähettimme." Zatopljajev huomauttaa, että jokaisella burjattishamanilla on oma hubilganinsa, kenellä kotka, kenellä korppikotka, kenellä sammakko jne.
Samoinkuin burjattishamanin hubilgan on aina määrätty eläin, samoin dolganit ja jakutit puhuvat noidan erikoishaltiasta, joka aina esiintyy määrätyn eläimen hahmossa. Viimeksimainittujen kansojen puheenaolevia uskomuksia esittäessään V.N. Vasiljev sanoo: "Jokaisella shamanilla on palveluksessaan paljon apulaishenkiä, joiden kuvitellaan näyttäytyvän eri eläinten, kalojen, lintujen, hyönteisten ym. muodossa, mutta näiden lisäksi on kullakin shamanilla vielä yksi päähenki, ijä-kyl 'emä-eläin', josta hänen elämänsä ja kuolemansa on riippuvainen. Tämän hengen shamani näkee elämänsä aikana kaikkiaan vain kolme kertaa: ensi kerran, kun hänet kutsutaan shamanintoimeen, toisen kerran shamanikautensa puolivälissä ja kolmannen kerran kuolemansa edellä. 'Emä-eläin' kuolee tavallisesti, ennenkuin shamani itse. Jos haltia saa surmansa jostakin satunnaisesta syystä, on sen välttämättömänä seuraamuksena shamaninkin kuolema." Vasiljev huomauttaa, että jos esim. toinen, vihamielinen shamani näkee loitsiessaan toisen shamanin haltia-eläimen ja sen säikäyttää, niin että haltia kuolee, niin samalla kuolee myös sen omistaja.
Mahtavimpia tällaisista eläimistä ovat Seroshevskijn mukaan härkä, ori, karhu, hirvi ja kotka. Onnettomia hän sanoo niiden noitien olevan, joiden ijä-kyl on koiran- tai sudenmuotoinen. Varsinkin koiranmuotoisesta kerrotaan, ettei se jätä shamania koskaan rauhaan, vaan "kalvaa" alituisesti hänen sydäntään ja "vaivaa hänen ruumistaan". Aina kun uusi shamani ilmaantuu, sanotaan entisten tietävän sen siitä, että tällöin ilmaantuu myös uusi ijä-kyl. Totem-eläimistä nämä noidaneläimet eroavat ennenkaikkea siinä, että ne ovat henkieläimiä, joita "ainoastaan shamanit voivat nähdä". Jakutit uskovat lisäksi, että kun noidat riitaantuvat, ryhtyvät heidän "eläimensä" taistelemaan keskenään, jota voi jatkua kuukausimääriä, jopa vuosiakin. Se, jonka "eläin" voittaa, suoriutuu taistelusta terveenä, mutta se, jonka "eläin" saa surmansa, on kuoleman oma. Shamanin sairastumista pidetäänkin merkkinä noidanhenkien välisestä taistelusta.
Altain teleutit puhuvat myös eräänlaisesta shamanin erikoishaltiasta,
josta he käyttävät tyn-bura ('sielu-b.') nimitystä ja jota hekin
nimestä päättäen (bura, pura merkitsee jotakin eläintä, vrt. karag.
pur hirvi, jak. bur peura, mong. buir hirvi) ovat kuvitelleet
eläinhahmoiseksi. Anohin sanoo, että kun shamanien välillä syntyy
kiista, niin voimakkaampi noita voi "ryöstää" vastustajansa tyn-buran
ja katkaista sen "jalat ja pään". Kun tyn-bura tällöin kuolee, kuolee
asianomainen shamanikin parin kolmen päivän päästä.Näistä esimerkeistä käy siis ilmi, että puheenaoleva eläimenmuotoinen noidanhaltia on mainituilla kansoilla perin läheisessä suhteessa omistajaansa. Todennäköisesti se tällöin onkin noidan oma, eläimen hahmossa liikkuva sielu. Hyvin yleinen on käsitys, että shamanin sielu vaeltaa peuran muodossa. Sellaisena goldishamani kantaa vainajaa selässään viedessään tätä tuonelaan. "Hänen härkähahmonsa vaeltaa", sanovat myös metsäjurakit. kun shamanin "sielu" on poistunut toiseen maailmaan. Tretjakov kertoo Turuhanskin piirin samojedien kuvittelevan, että kullakin shamanilla on läheisyydessään alituinen palvelija, "jolla on peuran hahmo". Jonkinlainen salaperäinen side, jonka selitetään venyvän tai pitenevän aina sen mukaan, miten kauas eläin vaeltaa shamanin asioilla, yhdistää sen isäntäänsä. Joskus kaksi tai kolme noitaa ryhtyy yhteisvoimin ahdistamaan heille epämieluista shamania lähettämällä "porohärkänsä" liikkeelle, jotka tällöin yhdessä hyökkäävät viimeksimainitun "poron" kimppuun. Kun yksinäinen "poro" ei voi pitää puoliaan, vaan menehtyy, heittää itse shamanikin henkensä. Lehtisalo mainitsee lisäksi, että kun muudan vanha jurakkishamani kuoli, tämän poika teki isästään peurahärän muotoisen puukuvan, jolla oli "sarvet ja jalat" ja jota säilytettiin porovasikan tuppeennyljetyssä nahkassa.
Vastaavia uskomuksia on tavattu lappalaistenkin keskuudesta. Vertailun vuoksi esitettäköön seuraava J. Kildalin kuvaus 1700-luvulta: "Kun kaksi noitaa ovat kumpikin laskeneet 'peuransa' taisteluun toisiaan vastaan, niin tapahtuu, että mikäli taisteleva 'peura' voittaa tai häviää, sikäli asianomainen noita saa voiton tai tappion; jos toinen 'peura' puskee toiselta sarven, silloin sairastuu se noita, jonka 'peuran' sarvi katkesi; jos toinen 'peura' tappaa toisen, silloin kuolee se noita, jonka 'peura' sai surmansa. Tässä taistelussa käy myös siten, että yhtä väsyneeksi ja uupuneeksi kuin kamppaileva 'peura' tuntee itsensä, yhtä uupuneeksi ja väsyneeksi tuntee itsensä se noita, jonka puolesta 'peura' taistelee."
Omituista on, että noitien välistä kamppailua esittävissä kuvauksissa
tavataan siis kaukana toisistaan olevilla kansoilla juuri peurahärkä
kunkin taistelevan shamanin "eläimenä", ikäänkuin shamanien sielut
pukeutuisivat tällöin ainoastaan peuran hahmoon. Forbus kertoo
kuitenkin lappalaisista, että noita saattoi lähettää toista vastaan
myös lintunsa (vurnes lodde), "jos hänellä sellainen oli". Selvemmin
jakuttien ijä-kyl-uskomuksia muistuttaa kuitenkin goldien käsitys,
että eri ihmisillä on erilaiset "sielut": hyvillä on peuran, hirven tai
kalan muotoinen, mutta pahan ihmisen "sielu" esiintyy joko petoeläimen,
suden tai kärpän tahi verenhimoisen hyönteisen, sääsken, paarman ym.
muodossa. Arvokasta tähän kuuluvaa vertailuaineistoa tarjoavat lisäksi
mm. kolttalappalaisten kaddz- ('seuralainen') eläintä koskevat
perinnäiskäsitykset, joita olen esittänyt rehtori J. Qvigstadille
omistetussa juhlajulkaisussa (1928).Shamanin puu.
Dolganit ja jakutit kuvittelevat, että kun ylijumala, ajy tojon, alussa loi maailman sekä sen asukkaat, loi hän myös "ensimmäisen shamanin" avustamaan ihmisiä sairauden ja muiden vastoinkäymisten kohdatessa. Asiaa koskevissa taruissa mainitaan myös erinäisiä puita, joista V.N. Vasiljev kertoo seuraavin sanoin: "Luodessaan tämän shamanin hän (jumala) kasvatti pihalleen asuntonsa oven edustalle kahdeksanoksaisen pyhän 'kukistumattoman puun', tyspät turun, jonka oksien suojassa itse luojan lapset, valoisat henki-ihmiset asuvat. Samalla kertaa ajy tojon kasvatti myös maan päälle kolme puuta ja valmisti niiden juurella istuen ensimmäiselle shamanille kaikki loitsintavälineet sekä opetti, mitenkä tämän tulee toimia ihmisten hyväksi näiden kamppaillessa vihamielisten henkien kanssa. Muistomerkkinä siitä on jokaisella shamanilla täällä maan päällä turunsa, shamaninpuunsa, joka alkaa kasvaa silloin, kun asianomainen kutsutaan shamanintoimeen, ja joka kaatuu tämän kuollessa. Näin ei ole luojan asunnon edustalla olevan typsät turun laita, sillä se ei vanhene eikä sorru koskaan."
Goldit, jotka puhuvat kolmesta maailmanpuusta, joista yksi on taivaassa, toinen manalassa ja kolmas maan päällä, selittävät, että ensimmäinen shamani, Khado, sai jälkimmäisestä puusta shamanoimisvälineensä. Lisäksi sanotaan, että jokaisella goldi-. orotshi- ja orokkishamanilla on erikoinen puu, josta asianomaisen elämä on riippuvainen.
Tällaisen salaperäisen suhteen uskovat myös Obdorskin pohjoispuolella asuvat tundrajurakit vallitsevan shamanin ja hänen puunsa välillä. Siihen viittaavat mm. Lehtisalon seuraavat sanat: "Noidalla on myös pyhä paikkansa, jossa on hänen puunsa (lad'ib'em b'ea). Puun nojalla on kaksi ihmisenkokoista sjaadaita, jotka vartioivat noidan puuta. Jos joku kaataa noidan puun, niin noita kuolee. Mutta se ei onnistu, sillä koettaessaan lyödä kirveellä puuta lyökin omaan jalkaansa. Noidan kuoltua kuivuu hänen puunsa vuoden päästä. Jos toinen noita saa selville, että tuo puu on tällöin kaadettava, kaataa hän sen, uhraa ja tekee siitä sjaadaita samojedeille."
Harventamamme sanat eri kansoilta poimituissa tiedonannoissa osoittavat, miten läheisessä suhteessa shamaninpuu ja sen omistaja ovat toisiinsa. Käyttämistämme lähteistä ei kuitenkaan käy ilmi, minkä vuoksi jokin määrätty puu, kuten asian laita on mm. tundrajurakkien keskuudessa, saa tällaisen merkityksen. Johtuisiko se siitä, että asianomaisen noidan loitsintavälineihin käytetyt ainekset, kuten edelläesitetyistä taruista voisi päättää, on otettu juuri tästä puusta? Dolganeja ja jakutteja koskeva tiedonanto, mikäli se perustuu tosiaisoihin, estää kuitenkin sovelluttamasta tätä selitystä sikäläisiin shamaninpuihin, joiden sanotaan aloittavan kasvunsa vasta, kun asianomainen kutsutaan shamanintoimeen.
Valkoiset ja mustat shamanit.
Eräiden siperialaisten heimojen keskuudessa, sanoo Kaarlo Hildén, on yritetty tehdä ero ns. "valkoisten" ja "mustain shamanien" välillä, jommoista jakoa ei hänen tietääkseen tunneta Altailta. Altailaisten shamanismia esittävässä teoksessaan Anohin kuitenkin mainitsee sekä "valkoiset" (ak kam) että "mustat noidat" (kara kam), joiden kumpaistenkin hän sanoo käyttävän rumpua shamanoidessaan. Näiden välinen ero esiintyy vain siinä, etteivät "valkoiset shamanit" käänny koskaan ärlikin, manalanruhtinaan puoleen, eivätkä myöskään käytä noidankauhtanaa (manjak); semmoiseen pukeutuvat vain "mustat shamanit", joiden toiminta kohdistuu "kaikkiin haltioihin" (tös). "Valkoisillakin shamaneilla" on kuitenkin erikoinen lakki, joka on valmistettu valkoisen karitsan nahkasta, sillä "puhtaiden" olentojen (aru tös) so. ülgänin (taivaanjumalan) ja tämän poikien sekä muiden hyvien haltioiden palvonta edellyttää valkoista väriä. Puheenaolevan päähineen laelle on vielä kiinnitetty pöllönsulkatöyhtö (ülbräk) sekä sen takaosaan kolme valkoista nauhaa (jalama). Kolme maahan asti ulottuvaa nauhaa riippuu myös uhripapin puvun selkämyksestä.
Etsiessään jakuttien mailta vastaavaa jakoa Troshtshanskij valittaa, että vaikka shamanismia koskevassa erikoiskirjallisuudessa mainitaankin mustat ja valkoiset shamanit, ei siinä kuitenkaan kiinnitetä tähän seikkaan tarpeeksi huomiota. Sen vuoksi, milloin jostakin shamanista puhutaan, ei aina voi päättää, kuuluuko tämä valkoisiin vaiko mustiin. Sen vain tiedän, hän sanoo, että jakutit nimittävät valkoista shamania nimellä ajy ojuna ja mustaa abasy ojuna. Troshtshanskijn mainitsema ajy ojuna saattaa kuitenkin tarkoittaa uhripappia eikä varsinaista noitaa. Se seikka, että nämä toimihenkilöt usein sekoitetaan toisiinsa, on omiansa vaikeuttamaan tutkimusta. Mitä jakutteihin tulee, näyttää Pripuzov olevan oikeassa väittäessään, ettei heillä ole kahdenlaisia, valkoisia ja mustia shamaneja. Sama noita voi näet vaeltaa sekä ylhäällä että alhaalla asuvien henkien luo.
Turuhanskin piirin tungusit, joilta asiaa tiedustelin, väittivät, että heillä on vain yhdenlaisia shamaneja. Samalla he huomauttivat, että milloin taivaanjumalalle uhrataan, toimii uhripappina joku muu henkilö kuin shamani. Taivaanjumalan uhrit toimitetaan sitäpaitsi ainoastaan päivällä, jota vastoin ne uhrit, joita shamanit suorittavat menojensa yhteydessä, toimitetaan yöllä. Tavallista uhrintoimittajaa, jommoisena saattaa esiintyä mm. perheen isä tai sen vanhin miespuolinen jäsen, ei sanota shamaniksi.
Obdorskin pohjoispuolella asuvat tundrajurakit, joilla on taivaan ja maan haltioiden hyvittämistä varten eri uhripaikat ja -papit, nimittävät siitä huolimatta kumpaisenkin uhrin toimittajaa noidaksi (lad'ib'e). Selvyyden vuoksi tähän nimitykseen liitetään kuitenkin sanat, joista ilmenee, ovatko noidan palvonnan kohteina "taivaan" vaiko "maan haltiat". Sitä vastoin ei näistä nimityksistä eikä käyttämästämme lähteestä käy ilmi, onko sekin henkilö, "jonka haltiat ovat taivaan haltioita" ja joka niille uhraa, sellainen henkien valitsema, noidantaipumuksilla varustettu shamani kuin mitä tällä sanalla yleensä ymmärretään.
Valkoisista ja mustista noidista puhuvat ennenkaikkea vain burjatteja koskevat lähteet. Agapitov ja Hangalov huomauttavat, että "siihen katsoen, millaisia jumalia shamanit palvovat, hyviäkö vai pahoja, ne jakautuvat kahteen ryhmään: valkoisiin ja mustiin".
"Valkoinen shamani" (sagani bö) palvoo hyviä jumalia eikä tee ihmisille koskaan pahaa, päinvastoin hän tarjoo heille apuaan kääntymällä sellaisten jumalien puoleen, jotka tuottavat ihmisille onnea ja menestystä. "Musta shamani" (karain bö) sitävastoin aiheuttaa ihmisille "ainoastaan pahaa", palvelee pahoja henkiä ja uhraa vain pahoille jumalille: "itäisille tengereille, itäisille ruhtinaille, Olkhonsaaren isännälle, ärlen-kanille, mustan hevosen isännälle".
Lisäksi mainitaan, että valkoisen shamanin puku valmistetaan valkoisesta ja mustan sinisestä silkki- tai puuvillakankaasta. Kudinskin burjattien kerrotaan pukevan shamaninsa tällaiseen pukuun vasta tämän kuoltua, mutta balaganskilaisten shamanien sanotaan saavan pukunsa jo tämän elämän aikana erinäisten vihkimysmenojen jälkeen. Vielä kun shamanin ruumis on poltettu, kerätään "valkoisen" tuhka valkoisesta kankaasta ja "mustan" sinisestä neulottuun pussiin sekä kätketään puuhun kaiverrettuun koloon.
Näitä burjattilaisia tiedonantoja tarkastettaessa, joissa mustat shamanit asetetaan perin huonoon valoon, huomaa melkoista liioittelua. Kun alempiakin henkiolentoja, joiden mahti ja valta ei suinkaan ole ollut vähäinen, on pitänyt hyvitellä ja lepytellä, on ns. "mustilla" shamaneilla täytynyt alunperin olla aivan toinen merkitys, kuin miksi sitä ylläolevassa on esitetty. Sitäpaitsi näiden erikoiset puvut ja hautaamismenot jäisivät arvoitukseksi, jos tämän ryhmän shamanit olisivat olleet pelkkiä pahantekijöitä. Näiden toimintaan kohdistuva arvostelu onkin ilmeisesti myöhemmän maailmankatsomuksen värittämä.
Jos asiaa pohtii laajemman vertailuaineiston tarjoamaa taustaa vastaan, näyttää pikemmin siltä kuin juuri "mustat shamanit" olisivat burjattien mailla edustaneet alkukantaisinta shamanismia sellaisena kuin sen tunnemme mm. lappalaisilta.
Shamanin vihkiminen.
Stadling kertoo jakuteilla olevan tapana, että joku vanhempi shamani opettaa noidankokelasta, vihkii hänet virkaan ja varustaa hänet samalla ämägätin kuvalla.
Pripuzovin mukaan jakuttishamanin "vihkimismenot" suoritetaan seuraavalla tavalla: Vanha shamani vie vihittävän korkealle vuorelle tai puhtaalle kedolle ja pukee siellä tämän ylle shamaninpuvun sekä antaa hänelle rummun, päristimen sekä pajunvesan, jonka ympäri on sidottu hevosenharja; lisäksi hän asettaa kokelaan oikealle puolelle yhdeksän siveätä poikaa ja vasemmalle yhdeksän siveätä neitoa. Pukeuduttuaan itsekin noidanpukuun vanha shamani asettuu vihittävän taakse ja alkaa esittää sanoja, jotka vihittävän on toistettava. Ensiksi on noidan luvattava luopua Jumalasta ja kaikesta, mikä hänelle on rakasta ja kallista, sekä pyhittää elämänsä demonin palvelukseen, jonka tulee täyttää noidan pyynnöt. Sen jälkeen mainitaan, mikä tämä demoni on, missä se asuu, millaisia tauteja se aiheuttaa ja mitenkä sitä on lepytettävä. Lopuksi on vihittävän vielä teurastettava elukka, jonka verta pirskoitetaan hänen pukuunsa ja jonka lihoista kaikki paikalle saapuneet pääsevät osallisiksi.
Vaikka eräät piirteet tässä kuvauksessa, kuten Jumalasta luopumisen lupaus, saattavat olla Pripuzovin omaa keksintöä, näyttää kuitenkin siltä kuin uuden shamanin julkinen toiminta täällä todella olisi edellyttänyt erinäisiä alkajaismenoja.
Ymmärrettävää onkin, että siellä, missä shamani toimii ennenkaikkea sukunsa hyväksi ja missä suku yhteisesti kustantaa shamanin kalliit varustukset, suku myös haluaa seurata uuden noidan ensi esiintymistä. Niinpä tungusien mailla suvun jäsenet neuvottelevat jo ennakolta keskenään ja päättävät, milloin asianomaisen on osoitettava pätevyytensä tavanmukaisilla kokeilla. Tällaisia menoja, jotka päättyvät uhritoimituksiin ja joilla noidankokelas hankkii itselleen suvun tunnustamat shamaninoikeudet, voi jatkua useita päiviä.
Uhritoimitukseen huipistuivat uuden noidan alkajaismenot goldienkin keskuudessa. Sitä ennen on noidankokelaan shamanoitava vuoron perään jokaisessa sukutalossa. Samalla hän anoo avustusta uhrijuhlaa varten. Kiertomatkalle lähtiessään häntä saattaa aluksi ainoastaan jokunen henkilö, mutta vähitellen seurue karttuu, sillä minne noita saapuukin, saa hän aina innokkaita kannattajia, jotka liittyvät matkaan ja jotka saattavat häntä edelleen toisiin taloihin. Vihdoin kaikki kokoontuvat kokelaan kotiin, jossa valmistaudutaan viettämään uhripitoja. Juhlan aattoiltana toimeenpannaan shamanien tanssit, jolloin kaikilla tanssivilla on yllään helistimillä varustettu noidanvyö sekä kädessä rumpu. Tanssijoita tulee olla vähintään yhdeksän. Kun muut ovat rumpua päristellen jonkin aikaa pyörineet, alkaa noidankokelaskin tanssia pukeuduttuaan täysiin varustuksiin. Tanssin lomassa hän laulaa ylistystä haltioilleen ja kertoo kutsumuksestaan. Vaikka hän sanoo epäilevänsä voimiaan, hän silti äänekkäästi ja pontevasti esittää seonien määräyksen, jota kaikkien on noudatettava. Tällöin poltetaan uuden shamanin edessä suopursuja, joiden savulla goldien käsityksen mukaan on puhdistava vaikutus. Kun kokelaan laulu on päättynyt, polvistuu suvun vanhin ja tarjoo tälle viinamaljan. Kastettuaan siihen sormensa nuori noita pirskoittaa juomaa haltioilleen "vasemman käden yli". Näin menetellään kolme kertaa. Seuraavana päivänä lähdetään uhripaikkaan, minne jo edeltäpäin on viety yhdeksän sikaa ja missä apulaiset merkin saatuaan ryhtyvät niitä teurastamaan. Juotuaan sianverta kokelas alkaa jälleen shamanoida, kunnes haltioituu, jolloin läsnäolevat tiedustelevat häneltä tulevia tapahtumia. Pidot jatkuvat vielä useita päiviä eli niin kauan kun lihaa ja viinaa riittää. Samanlaiset uhrit on shamanin toimitettava seoneillensa aina uudelleen määrävuosien kuluttua.
Uskontotieteen kannalta paljoa kiintoisampia ovat ne vihkimysmenot, jotka on muistiinpantu burjateilta. Hangalov huomauttaa kuitenkin, etteivät kaikki burjattishamanit huolimatta siitä, että he harjoittavat noidantointa, antaudu vihittäviksi, vihkimysmenojen kun uskotaan suuressa määrin velvoittavan shamania. Näin ollen vihityt edustavat ikäänkuin korkeampaa luokkaa ja muodostavat oman ryhmänsä. Näillä vihkimysmenoilla on burjattien käsityksen mukaan perin tärkeä merkitys, sillä ne "valistavat shamanin järjen, paljastavat hänelle haudantakaisen elämän ja henkimaailman salaisuudet sekä opettavat häntä tuntemaan jumalat, niiden olopaikat ja niiden alaiset olennot sekä kenen välityksellä ja miten niiden puoleen on käännyttävä".
Kun vihkiminen samalla merkitsee vihittävän pyhittymistä määrättyyn tehtävään ja lisäksi edellyttää määrättyjen elämäntapojen noudattamista, ei siihen ryhdytä ilman edelläkäypää valmistusta. Ennen muuta on kokelaan opittava karttamaan kaikkea sellaista, jonka katsotaan häntä saastuttavan, kuten sianlihan syöntiä. Sitä paitsi hänen on puhdistauduttava seremoniallisilla pesuilla. Varsinaisia vihkimysmenoja johtaa joku ennenvihitty, jota sanotaan "isä-shamaniksi" ja joka jo aikaisemmin on toiminut kokelaan opettajana. Avustajina on tällä "yhdeksän shamaninpoikaa", jommoisiksi valitaan yhdeksän nuorukaista. Nämä toimihenkilöt kulkevat ratsain vihittävän kera jo ennakolta keräämässä juhlamenoja varten tarvittavat varat. Jokaisen jurtan luona, missä he pysähtyvät, heitä kestitetään maidolla, tarasunilla ja kurungalla, samalla heille annetaan raha- ym. lahjoja. Vihittävän kädessä olevaan pieneen koivuun sidotaan nauhoja ja tilkkuja. Balaganskin piirissä on "shamaninpojillakin" koivunvesa kädessään.
Viimeksimainitussa piirikunnassa on lisäksi tapana, että vihittävä, "isä-shamani" ja "shamaninpojat" asettuvat vihkimistoimituksen edellä erikoiseen telttaan, missä paastoavat yhdeksän päivää käyttäen ravinnokseen vain teetä ja veteenkeitettyjä jauhoja. Teltan ympäri on ollut tapana kiertää kolmesti jouhinyöri, johon on ripustettu pienten metsäeläinten nahkoja, nauhoja sekä nuijaa ja lusikkaa muistuttavia esineitä. Sinä aikana muut huolehtivat vihkimysmenojen edellyttämistä välttämättömistä varustuksista.
Juhlapäivän aattona tuodaan pyhästä metsiköstä tai kalmistosta koivuja, joista ainakin pari otetaan maasta juurineen. Mennessään noutamaan näitä puita burjatit vievät mukanaan tarasunia sekä lampaan, joka uhrataan metsikön "isännän" kunniaksi. Vasta seuraavana aamuna koivut ja muut esineet asetetaan paikoilleen. Muudan juurineen otetuista koivuista pystytetään shamanin telttaan siten, että juurakko kuopataan maahan tulisijan viereen ja latva työnnetään esiin katossa olevasta reppanasta. Tätä ylämaailmaan johtavaa puuta, jota myöten shamani kapuaa, sanotaan "oven jumalaksi" (udesi-burkhan), se kun "avaa shamanille pääsyn taivaaseen eri jumalien luo". Puu jää paikoilleen vielä vihkimysmenojen jälkeen, ja siitä onkin helppo päättää, missä vihityn shamanin jurtta sijaitsee kylässä.
Yhtä tärkeätä osaa näyttelee toinen juurellinen koivu, ähä-sharamodon, joka pystytetään teltan ulkopuolelle ja jota myöten menojen aikana myös noustaan taivaisiin. Tämän tukevan koivun rinnalle pystytetään vielä yhdeksän pienempää, joita juurettomina nimitetään "kuiviksi koivuiksi". Hangalovin mukaan ne sijoitetaan kolmeen ryhmään ja niiden ympäri kierretään monin kerroin valkoisista jouhista punottu nyöri, johon ripustetaan peräkkäin valkoisia, sinisiä, punaisia ja keltaisia nauhoja. Mitä nämä värit tarkoittavat, on epävarmaa, mutta todennäköisesti ne kuvastavat ilmansuuntien värejä. Sitäpaitsi ripustetaan viimeksimainittuihin puihin yhdeksän pienen metsäeläimen nahkaa sekä tuohiastia, johon pannaan tarakkia. Hangalov kertoo lisäksi, että kaikki nämä koivut teltassa olevasta alkaen yhdistetään toisiinsa valko- ja sinisäikeisellä nyörillä, jonka selitetään esittävän "taivaankaarta" ja samalla shamanin matkaa tengerien luo. Muutamin paikoin, kuten Petri mainitsee, on tuo taivaankaareksi nimitetty nyöri ollut valko-, sini- ja punasäikeinen. Paitsi näitä itse vihkimysmenoihin käytettyjä symbolisia koivuja pystytetään erikseen muitakin puita mm. yhdeksän paalua yhtä monen uhrilampaan sitomista varten.
Pyhään toimitukseen tarvitaan vielä yhdeksän zidoa s.o. alapäästä teroitettua koivusauvaa, joiden yläpäähän tehtyyn rakoon pannaan pihtankuorta ja joiden keskikohdalle jätettyyn oksaan sidotaan nauha. Todennäköisesti nämä soihtuina käytetyt esineet teroitetaan sen vuoksi, että ne myöhemmin voitaisiin pystyttää maahan.
Vihittävä ja toimihenkilöt esiintyvät juhlatilaisuudessa valkoisissa viitoissa, joiden rintapielissä "shamanin pojilla" riippuu siniset nauhat. Potanin mainitsee, että "isä-shamanilla" ja vihittävällä on päässään valkoinen, punaisella silkkitupsulla varustettu lakki.
Ennen kuin uusi shamani vihitään, vihitään hänen työkalunsa, eräänlaiset sauvat, ns. "keppihevoset", huulisoitin (hur) ym. "Keppihevosten" pyhittämistä sanotaan näiden elävöittämiseksi, niiden tulee näet palvella elävien hevosten tavalla isäntäänsä tämän matkatessa toiseen maailmaan. Sauvoja vihittäessä teurastetaan lammas "keppihevosen herralle" (horboshi-nojon) ja "rouvalle" (dorboshi khatun), joille samalla pirskoitetaan tarasunia. Toisinaan voidellaan myös sauvojen alapää lampaan verellä. Kielisoitinta vihittäessä muistellaan taas tämän haltiaa. Burjateilla on tällöin tapana asettaa soitin korvalliseen ruukkuun siten, että tarasunia valmistettaessa tätä jaloa juomaa tippuu viinapannusta suoraan soittimen kielelle. Näin vihittyä soitinta uskotaan itse jumalienkin kuuntelevan.
Aamusta alkaen ovat kaikki jurttaan kokoontuneet ahkerasti shamanoineet, rukoilleet jumalia ja uhranneet niille tarasunia. Aluksi on juomaa pirskoitettu ärgil-buganojan-tonkhoille, jonka kerrotaan ensimmäisenä vihkiytyneen ja vihkineen muutkin shamanit. Sitten on vuodatettava viinaa "läntisille kaaneille" sekä näiden yhdeksälle pojalle, joiden rukoussanoissa sanotaan "laskeutuneen maan päälle, tulleen yhdeksän maan hallitsijoiksi ja burjattien suojelushaltioiksi" ja joilla sanotaan olevan "hopeaiset vyöt ja hopeaiset miekat". Muut olennot, joille on toimitettu juomauhri määrätyssä järjestyksessä, ovat seuraavat: "isä-shamanin" esi-isät, paikalliset haltiat, uuden shamanin suojelushenget, kaikki oman ja muiden piirikuntien tunnetut shamanivainajat, suuret burkhanit ja muut mahtavat jumalat. Kun juomauhri on suoritettu, lukee "isä-shamani" vielä eri haltioihin kohdistetun rukouksen, jonka sanat uuden shamanin on kerrattava. Perinnäistiedon mukaan on shamaninkokelaan kädessä tällöin ollut miekka, jonka hänen sanotaan saavan taivaasta samoin kuin kutsumuksensakin. Lopuksi vihittävä kapuaa teltan keskelle pystytettyä koivua myöten joskus reppanan puhki jurtan katolle asti. Samalla hän äänekkäästi kutsuu jumalia avukseen.
Tällöin on jo aika siirtyä pihalle. Sitä ennen sytytetään nuo yllämainitut soihdut, joista yhtä kantaa edellä astuva "isä-shamani" ja muita tämän jäljessä kulkeva kokelas. Sitten seuraavat "shamanin pojat" kantaen vihkimysmenoissa tarvittavia huopamattoja ynnä muita pyhiä esineitä. Saattueen loppupään muodostavat tilaisuuteen saapuneet ennenvihityt sekä erikoiset kutsuvieraat. Kaikki esineet kannetaan teltan edustalle tehdyn tulen yli, johon on pantu tuoksuvia yrttejä. Juhlavieraat ovat jo teltassakin puhdistautuneet siten, että hiilikauhassa käryäviä yrttejä on kolmesti kuljetettu kunkin pään päällitse.
Teltasta astuessaan saattue suuntaa kulkunsa – toisin paikoin turpeista tehtyä uraa myöten – koivuriviä kohti laulaen tavanmukaista laulua. Koivurivin itäpäähän pystytetään turge, pieni lehtevä koivu, joka koristellaan erivärisillä nauhoilla ja jonka juurelle levitetään huopamatto jonkinlaiseksi alttariksi. Matolle asetetaan tarakilla ja tarasunilla täytetyt astiat sekä kaukalot uhrilihoja varten. Burjattien pyhissä menoissa näyttelee yhdeksänluku samoinkuin Volgan mailla tärkeätä osaa, sen vuoksi on uhriastioitakin, kaukaloita, kuppeja ym. aina yhdeksän. Turgen ääreen, jonne vihkijät ja vihittävä asettuvat puoliympyrään, pystytetään varmaankin myös edellämainitut soihdut. Muu yleisö kokoontuu yhdeksän uhripadan luo, jotka sijoitetaan koivurivin pohjoispuolelle.
Vihkimysmenojen tärkeimpiä toimituksia on kokelaan puhdistaminen verellä, jolloin asianomainen istutetaan yläruumis paljaana valkoiselle huopamatolle. Paikalle tuodaan valkoinen vuohi, joka nostetaan ilmaan kokelaan pään yläpuolelle ja josta samalla kun joku pistää eläintä tikarilla kylkeen, pirskahtaa verta kokelaan päälle. Verisuihku johdetaan yhdeksän kertaa vihittävän eri puolille. Sen jälkeen vuohi lasketaan menemään, kunnes nuorukaiset ottavat sen kiinni ja teurastavat sen. Hangalov kertoo lisäksi, että vihittävä sivelee vuohen verta päähänsä, silmiinsä ja korviinsa, toisin paikoin, kuten Balaganskin piirissä, juokin sitä.
Veripuhdistusta seuraa vesipuhdistus. "Shamanin pojat" kastavat vihtansa, jommoisina käytetään nuoria koivunvesoja, erikoisella tavalla noudettuun ja lämmitettyyn veteen sekä vihtovat vihittävän selkää, kunnes veritahrat ovat poistuneet tämän ruumiista. Samalla joku shamani säestää pyhää toimitusta huulisoittimella, ja "shamanin pojat" esittävät kokelaalle elämänohjeet, joita tämän on noudatettava ja joita hän myös juhlallisesti lupaa noudattaa. Hangalovin mukaan nämä ohjeet, joilla on eetillinen sisältö, ovat seuraavat: "Kun köyhä ihminen kutsuu sinua, mene hänen luokseen jalan, älä vaadi häneltä paljoa vaivasi palkaksi; ota, mitä annetaan. Sinun tulee aina huolehtia köyhistä, auttaa heitä ja rukoilla jumalia suojelemaan heitä joutumasta pahojen henkien valtaan. Kun varakas henkilö kutsuu sinua, matkusta hänen luokseen härällä, älä häneltäkään vaadi paljoa palkkioksi. Jos taas varakas ja köyhä kutsuvat sinua samalla kertaa, mene ensiksi köyhän, sitten varakkaan luo."
Tämän jälkeen ryhdytään teurastamaan uhrieläimiä, joita tulee olla yhdeksän, mutta joiden lukumäärä saattaa olla suurempikin riippuen siitä, miten paljon kulloinkin on osanottajia ja näiden tuomia lampaita. Sillä aikaa kun toisaalla puuhataan uhripitojen valmistuksissa, shamanoidaan toisaalla. Vihkimysmenojen juhlallisin kohta on ns. taivaisiin vaeltaminen, jolloin "isä-shamani kapuaa tuota tukevaa koivua myöten puun latvaan tehden matkallaan yhdeksän kierrosta." Uskotaan, että shamanin kohoutuessa tämän "sielu" nousee taivaisiin. Jokainen puussa suoritettu kiertoliike vastaa vaellusta määrätyn taivaankerroksen puhki, missä tekemiään huomioita shamani samalla kuvailee. Noustuaan ylimpään eli yhdeksänteen taivaaseen, hän palaa takaisin maan päälle tehden jälleen yhdeksän kiertoliikettä. "Shamanin pojat" pitävät varovaisuuden vuoksi koko ajan puun alla shamanin kohdalla huopamattoa, jolle shamani vihdoin laskeutuu. Heti sen jälkeen aloittaa kokelas samalla tavalla matkansa taivaiden puhki. Vieläpä muutkin ennenvihityt menettelevät samoin. Kerrotaan, että koko joukko joutuu tällöin ekstaasin valtaan.
Puussa ollessaan nuori shamani huutaa haltioita avukseen sekä ilmoittaa, kenelle niistä hän kulloinkin toivoo pirskoitettavan tarasunia. On ymmärrettävää, että nämä menot suoritetaan jonkin verran eri tavoin eri paikkakunnilla. Niinpä Balaganskin piirissä kannetaan vihittävä huopamatolla yhdeksän kertaa yhdeksän koivun ympäri myötäpäivään. Sitten hän kapuaa vuoronperään jokaiseen puuhun ja tekee jokaisessa puussa yhdeksän kierrosta nousten yhä korkeammalle. Tuolla ylhäällä hän sitten "shamanoi" samaten kuin alhaalla oleva "isä-shamani", joka myös täällä kulkee puiden ympäri.
Potanin mainitsee, että nämä yhdeksän puuta ovat rivissä lähekkäin jurtan ovesta oikealle ja että nuori shamani hypähtää huopamatolta, jolla häntä kannetaan, ensiksi rivin päässä olevaan puuhun ja sitten edelleen puusta puuhun tehden kunkin puun latvassa kolme äkillistä kierrosta, kunnes hän viimeisestä puusta laskeutuu jälleen huopamatolle.
Viimeksimainituissa tapauksissa, jolloin shamani taivaanmatkallaan liikkuu yhdeksässä puussa, näyttävät nuo yhdeksän puuta edustavan yhdeksää taivaankerrosta.
Vihkimysmenojen aikana ovat uhrilihat vähitellen kypsyneet, jolloin ne asetetaan erikoisiin astioihin ja viedään turgen ääreen. Jokaisen teuraan lihat, jotka keitetään erikseen, pannaan nytkin eri astioihin. Uhrattuaan vähäisen lihaa ja lientä ensiksi "tulen isännälle", "isä-shamani", "shamanin pojat" ja muut shamanit asettuvat riviin ja pitäen kukin kädessään lihalla ja liemellä täytettyä vatia rukoilevat jumalia vastaanottamaan uhrin uudelta shamanilta, minkä jälkeen uhrilientä ja -lihaa heitetään joko ilmaan tai tuleen. Sitten "isä-shamani" ja muutkin alkavat aterioida. Teuraiden luut kääritään lopuksi olkiin ja ripustetaan yhdeksään koivuun (gur-burgahan), jotka pystytetään uhrilampaiden sidontapaalujen (aduhani-särgä) väliin.
Uhrimenojen jälkeen shamanit siirtyvät ennenmainittuun telttaan, mutta nuoriso ryhtyy huvittelemaan ja leikkimään. Seuraavana aamuna uhrataan vielä lammas döbedöille, joka burjattien taruissa esiintyy solbonin (venustähden) renkinä ja joka tässä tarkoittaa aamutähteä. Lampaan luut poltetaan, mutta nahka ripustetaan turgen "taakse" pystytettyyn zuhäli nimiseen koivuun. Sieraimiin pistetään vielä koivunvarpuja ja päähän kiinnitetään soihtu (zhido).
Vihkimysmenojen jälkeen toimitetaan joskus muitakin uhreja, mm. edellämainitulle buga-nojonille (härkä-herralle') pyhitetään tummanharmaa härkä seuraavalla tavalla: eläin pestään vihityllä vedellä, koristetaan nauhoilla ja varustetaan pienellä ikeellä, joka kiinnitetään sen niskaan; kun härän päälle vielä on pirskoitettu tarasunia, lasketaan se lyhyen rukouksen jälkeen vapauteen. Tällaisia menoja jatkuu yhdeksän päivää, kunnes nauhat ja turkikset poistetaan koivuista ja pannaan lippaaseen, missä shamani säilyttää pyhiä esineitään.
Ennenvanhaan oli useampiakin vihkimyksiä ja eri asteisia, Hangalov kertoo niitä olleen yhdeksän, Petri puhuu vain viidestä. Jokainen uusi vihkimys näyttää tuottaneen shamanille yhä ylemmän arvon ja vastaavat tunnusmerkit, mutta millaisia nämä tunnusmerkit ovat alunperin olleet, on hämärän peitossa. Miekka, jonka jo ensi vihkimys tuottaa shamanille, palvelee tätä ylämaailman matkoilla, pahojen henkien sanotaan näet pelkäävän hänen miekkansa iskuja. Todennäköisesti ovat eri vihkimykset jättäneet merkkejä myös shamanin pukuun. Viidesti vihityllä on Petrin mukaan ollut kunnianimenä zarin.
On selvää, etteivät tällaiset monimutkaiset vihkimykset edusta sitä varhaiskantaista kulttuuria, jonka piirissä arktisten kansain loveenlankeava noita on alunperin toiminut. Tuskin ne myöskään saattavat olla omaperäisen kehityksen tulos. Mutta jos niiden esikuvana, kuten on todennäköistä, on ollut jokin vieras uskonto sille ominaisine menoineen, minne on meidän silloin katseemme suunnattava? Tuntuisiko tässä mahdollisesti lamalaisuuden vaikutus? Lamoillakin on vihkimysmenonsa, vieläpä eri asteiset. Heidänkin on varottava käyttämästä ravinnokseen epäpuhtaiden eläinten lihaa. Lamoilla on myös oppilaansa, jotka heidän johdollaan tutustuvat pyhiin asioihin. Heillä on erikoiset pukunsa ym. Heidän taholtaan emme kuitenkaan tapaa yksityiskohtaisia vastineita noille burjattien menoille, joita lamat itse pitävät pakanuuden ajan muistomerkkeinä.
Mitenkä sitten lienee manikealaisuuden laita? Kuten tunnettua, mainitaan Orkhonjoen rannalla sijainneen Kara-Balgasunin raunioilla säilyneessä kolmikielisessä kivikirjoituksessa, joista yksi on soghdinkielinen, että "jumalallisen Mani-mestarin oppi" oli näillä mailla saavuttanut jalansijaa jo uigurivallan kukoistaessa (700-luvulla j.Kr.). Olisiko siis burjattien keskuudessa, joiden kansanrunoudessa esiintyy mm. persialaisen ylijumalan Ahura Mazdan nimi (Hormuzda), säilynyt joitakin manikealaisuuteen viittaavia uskomuksia ja menoja? Varsinaisia vertauskohtia eivät kuitenkaan tarjoa ne niukat tiedot, mitä tästä uskontokunnasta on olemassa. Joka tapauksessa, jos soghdin shaman, joka alunperin merkitsee kerjäläismunkkia, on sama kuin mandshu-tungusien shaman, on se lisätodistuksena siitä, että nuo vihityt shamanit erikoisine elämänohjeineen ovat jonkinlaisiin munkkeihin tai hengenmiehiin verrattavia.
Merkillisiä yhtäläisyyksiä tapaamme vasta, kun siirrymme sen muinaispersialaisen uskonnon piiriin, joka ajanlaskumme alussa kamppailee Rooman valtakunnassa kristinuskon kanssa. Mithran mysterioissa esiintyy todella menoja, jotka suuresti muistuttavat burjattien vastaavia tapoja. Sellainen on mm. vihittävän puhdistautuminen verellä, joka ei suinkaan ole mikään aivan yleinen piirre uskontojen historiassa. Tätä mithralaisten toimitusta, jota he nimittivät nimellä taurobolium, Prudentius kuvailee kertomalla, mitenkä vihittävä asettui reijillä varustetun lautasuojuksen alle, jonka läpi valui sen päällä haavoitetun härän verta, ja mitenkä vihittävä kumartui takakenoon asettaen kasvonsa vuotavien veripisaroiden kohdalle, niin että ne tippuivat hänen "poskilleen, korvilleen, huulilleen ja nenälleen", sekä mitenkä hän lisäksi kostutti niillä silmänsä ja tavoitteli niitä kielellään niellen niitä ahnaasti.
Täällä on siis menetelty jotenkin samoin kuin burjattien mailla, missä vuohi haavoitetaan vihittävän yläpuolella ja missä vihittävä sivelee sen verta "päähänsä, silmiinsä ja korviinsa", jopa juokin sitä. Yhteisiä piirteitä ovat lisäksi erinäiset elämänohjeet ja lupaukset sianlihan ja muun saastaisen karttaminen, samoin nuo eriasteiset vihkimykset eri arvoineen ja tunnusmerkkeineen. Mutta ennenkaikkea on kiintoisaa todeta, että Mithrankin mysterioihin, kuten Origenes kertoo, on tärkeänä menona kuulunut taivaisiin nouseminen tai taivaankerrosten puhki vaeltaminen, Tällaiset yhtäläisyydet eivät mitenkään voi olla pelkän sattuman aiheuttamia.
Rooman valtakuntaan tullessaan oli Mithran uskonto pyhäkköineen ja pappeineen ollut jo pitkän kehityksen alaisena, monet piirteet siinä kuvastivat kuitenkin yhä edelleen vanhan kotimaan uskomuksia ja menoja, joita mahdollisesti myös persialaiset maagit ovat noudattaneet. Noita maagien kansanomaisempia tapoja näyttävät juuri burjatit jäljitelleen yllämainituissa menoissaan. Kun maageilla ja shamaneilla on ollut jotenkin samat sielunhoidolliset tehtävät ja kun kummallakin taholla – myös mithralaisuudessa – ekstaasi on näytellyt tärkeätä osaa, on ymmärrettävää, että turkinsukuiset kansat ovat voineet saada vaikutteita naapureiltaan.
Sanomme turkinsukuiset kansat, sillä yllämainitut tavat eivät esiinny ainoastaan burjateilla. Vastaavanlaiset menot tapaamme myös Ilijskoin ja Tarbagatain piirissä asuvalla tungusinsukuisella sibo-heimolla. Täälläkin käytetään shamanin vihkijäisissä portain varustettua puuta, jota sanotaan "mustakuoriseksi koivuksi", jonka portaat, kuten Krotkov kertoo, kuvaavat taivaankerroksia. Samanlainen pienempi, yhdeksänpykäläinen puu on vihityllä shamanilla asunnossaan. Samaan kulttuuripiiriin kuuluvat vielä ne Altain tatarit, joiden shamanit nousevat taivaisiin yhdeksänpykäläistä koivua myöten, sekä jakutit, joiden menoissa joskus käytetään useampiakin rivissä olevia puita, kuten toisin paikoin burjattien keskuudessa. Mahdollisesti myös ne vihkimysmenot, joista jälkiä on säilynyt jakuteilla ja goldeilla, ovat sukua burjattien vastaaville menoille.
Shamanin puku.
Loitsiessaan siperialainen shamani – puhumme nyt miespuolisesta shamanista – käyttää tavallisesti erikoista noidanpukua, jota altailaiset säilyttävät ikäänkuin pyhää esinettä nahkalaukussa majansa perällä körmösien kuvien kohdalla. Muuttomatkalla, jolloin mainittu laukku ripustetaan hevosen satulaan, pidetään silmällä, ettei nainen joudu ohjaamaan hevosta. Yhtä pyhä on noidanpuku pohjoisintenkin kansain keskuudessa. Tungusit kuljettavat sitä samoinkuin muitakin shamanin loitsintavälineitä erikoisella porolla, jota ei käytetä jokapäiväisiin toimiin. Yleensä pelätään puvun saastumista, sen vuoksi varotaan, etteivät naiset tai sivulliset pääse siihen koskemaan. Milloin puku vanhuuttaan on menettänyt tehonsa tai on käynyt tarpeettomaksi shamanin lopetettua toimintansa, ei sitä silti ole hävitetty, vaan on viety metsään ja ripustettu puuhun. Samoin on shamanin puku omistajansa kuoltua ripustettu tämän haudan läheisyyteen.
Näin ollen on uudelle shamanille vanhan tavan mukaisesti valmistettu uusi puku. Itäisten tungusien keskuudessa, kuten Shirokogorov kertoo, iäkkäät leskivaimot tai nuoret tytöt (ns. puhtaat naiset) neulovat sen. Kun puku kaikkine varustuksineen, jotka kustannetaan suvun varoilla, vihdoin on valmis, saattaa shamaninkokelas pukeutua siihen ilman erikoisia menoja. Toisin paikoin, kuten Altailla, on puku kuitenkin jollakin tavoin "puhdistettava" ihmisten kosketuksilta. Toisin paikoin taas puvun vihkimysseremonioihin liittyy uhrejakin shamanin suojelushaltioille. Jakuttishamanin sanotaan tällöin teurastavan kotieläimen, jonka verta hän sivelee uuteen pukuunsa. Samoin hän menettelee, kun vanhaa pukua on korjattu tai täydennetty uusilla osasilla.
Altain seudun noidilla on shamanoidessaan ollut tapana pitää pukua paidan päällä paitsi lämpimänä vuoden aikana, jolloin se on ollut paljaan ruumiin verhona. Tungusit, kuten jo Gmelin mainitsee, noudattavat sekä kesällä että talvella vain viimeksimainittua tapaa, mikä lieneekin alkukantaisempi. Samoin on asian laita ollut myös eräiden muiden pohjoisinten kansain keskuudessa.
Täydellistä noidanasua emme enää tapaa läheskään kaikilta laajan Altain suvun kansoilta, ei edes kaikilta niiltä, jotka yhä edelleen turvautuvat shamanismiin. Onpa sellaisiakin seutuja, joissa noidat jatkavat isiltä perittyjä menojaan vain tavallisissa pukimissa. Tällaisia noidanpukua vailla olevia shamaneja, jotka silti käyttävät rumpua, esiintyy meidän päivinämme mm. Altain mailla. Siitä kertoo jo Radloff mainitessaan, ettei Pohjois-Altailla asuvien mustien tatarien, shorien eikä teleuttien shamanit käytä mitään varsinaista noidanpukua. Samoin kertoo Kaarlo Hildén Lebed-tatareista huomauttaen, että kun noidan vanha virkapuku on hävinnyt, on shamanin ainoaksi arvonmerkiksi jäänyt vain pään ympäri, takaa solmulle sidottu liina, jota vailla ei loitsimisen uskota onnistuvan.
Mutta monin paikoin sielläkin, missä vanhaa pukua yhä vieläkin pidetään välttämättömänä loitsintavälineenä, huomaa siinä enemmän tai vähemmän rappeutumisen merkkejä. Kehitys puvullisesta puvuttomaan noitaan ei tietenkään ole tapahtunut käden käänteessä, vaan vähitellen siten, että jotkut pukukappaleet ovat ensiksi hävinneet käytännöstä. Niinpä, kun täydelliseen shamaninpukuun on aikoinaan kuulunut useita eri osia: kaapu, pohjoisilla kansoilla myös sen aukeaman alle kaulaan ripustettava rintapeite, päähine, käsineet sekä jalkineet, joiden varret ovat ylettyneet verhoamaan reisiäkin, huomaa puvun rappeutumista seuratessa, mitenkä käsineet, jos niitä kaikkialla edes on ollutkaan, ensiksi syrjäytyvät, sitten on jalkineiden vuoro. Kauhtana ja päähine näyttävät kauimmin säilyttävän asemansa, joskus jää edellinen, joskus jälkimmäinen yksin edustamaan shamanin muinaista loitsinta-asua.
Noidanpuvun rappeutuminen ei kuitenkaan merkitse ainoastaan erinäisten pukuosien katoamista, vaan myös puvussa riippuneiden esineiden putoamista ja häviämistä. Usein voi lisäksi todeta, että jotkut esineet ovat uusiin pukuihin kiinnitettäessä siirtyneet alkuperäiseltä paikaltaan. Tällaiset erehdykset eivät kuitenkaan vie tutkijaa harhaan, jos hänellä on tilaisuus verrata useita samantyyppisiä pukuja keskenään.
Vaikka matkailijalla enää vain harvoin on onni nähdä täydellistä shamaninpukua itse elävässä elämässä, voivat ne rikkaat kokoelmat, joita vuosien kuluessa on kerätty talteen paitsi Venäjän ja Siperian eräisiin Länsi-Euroopankin museoihin, opastaa meitä ymmärtämään noiden merkillisten pukujen alku- ja tarkoitusperää. Tutkimusaineistoa täydentävät vielä ne kuvaukset, joita tavataan eri seutuja ja eri aikoja koskevasta kirjallisuudesta.
Vertailuaineiston perusteella, joka täten tarjoutuu tutkijan käytettäväksi, ei ole vaikea todeta, mitkä tyypit kuuluvat eri kulttuuripiireille. Tosin voi samankin kansan keskuudessa huomata eroavaisuuksia, mutta useimmiten ne koskevat vain pikkuseikkoja, etenkin niitä esineitä, joita on ollut tapana ripustaa pukuihin ja jotka eivät liity niihin niin läheisesti, että ne kuvastaisivat itse puvun luonnetta. Sellaisia ovat mm. noidan apulaishenkien kuvat, jotka saattavat olla monenmoisia ja joilla kullakin on oma merkityksensä. Kuitenkin on huomattava, että eräiden kansojen, kuten tungusien keskuudessa, on käytetty myös erityyppisiä noidanpukuja. Jokaiseen tyyppiin tutustuaksemme on tietenkin tärkeätä, että puvun kaikki osat ovat säilyneet alkuperäisinä. Tämä on sanottava sen vuoksi, että museoissa on joskus taitamattomasti yhdistelty eri pukuihin kuuluvia osia.
Pukujen yksityiskohtainen tarkastelu on omiansa osoittamaan, etteivät ne ole ainoastaan yksilöllisten tai tilapäisten mielijohteiden luomia, vaan että niitä elähdyttää jokin laajemmalle tai suppeammalle piirille yhteinen aate. Lisäksi käy ilmi, että noidanpuku monilla Altain suvun kansoilla on muodostanut ehyen kokonaisuuden, joka sellaisena edustaa jotakin eläintä.
Niinpä Altain telengittien shamaninpuku (manjak), jonka kauhtana on valmistettu metsävuohen, maralieläimen tai lampaan nahkasta, esittää ilmeisesti suurta lintua. Kansa selittääkin, että ne nauhat, joita riippuu pitkin hihojen alasaumaa, kuvastavat "linnun siipisulkia". "Siiviksi" sanotaan myös kummaltakin hartialta riippuvia nauhakimppuja tai kankaankaistaleita, joiden yläpäähän usein vielä on kiinnitetty huuhkajan sulkia. Tällaiset riipukkeet muodostavat lisäksi koko puvun alaosan vyötäröstä alkaen ulottuen selkäpuolella melkein maahan asti. Nämä selkäpuolen pitkät hapsut esittävät linnun "pyrstöä". Joskus näkee shamanin olkapäillä vielä huuhkajan sulkia pystyyn kiinnitettyinä. Samaa aatetta kuin kauhtana edustaa päähinekin, jota sanotaan "lintupäähineeksi" (kysh-pörük) ja joka jo on käynyt harvinaiseksi näillä mailla. Tavallisesti se on valmistettu punaisesta verasta ja varustettu metallinapeilla, pienillä näkinkengillä ja helminauhoilla, joskus myös lentävän linnun kuvilla. Päähineen töyhtönä on huuhkajan sulkia. Todennäköisesti tämä "lintupäähine" on entisaikaan muistuttanut vielä enemmän lintua kuin nykyään.
On siis selvää, että altailainen shamani pukeutuessaan noidanpukuun, josta nykypäiviin asti on säilynyt vain kauhtana ja päähine, samalla on pukeutunut linnun – ja sulista päättäen – juuri huuhkajan hahmoon.
Pukunsa on altailainen noita lisäksi varustanut erinäisillä, henkiä karkoittavilla esineillä. Sellaisia ovat tiu'ut ja kulkuset, joita riippuu sekä puvun hihoissa että selkämyksessä. Oikean hihan kohdalla niitä on tavallisesti viisi, vasemman neljä. Selässä niitä on ollut kaksikin tai kolme riviä. Metallin melua, jota henkien uskotaan pelkäävän, synnyttävät lisäksi selkämykseen kiinnitetyt renkaat, pienine pillimäisine riipukkeineen. Samanlaisia riipukkeita on myös selän poikki ulottuvissa rautapuikoissa. Sitäpaitsi näkee selkämyksessä toisinaan pieniä nuolella varustettuja metallijousia, jopa yhdeksän yhdessä rivissä. Epäilemättä nämäkin ovat pahojen henkien karkoitusvälineitä, ja sama tarkoitus lienee niillä pienillä näkinkengille (jylan basy 'käärmeenpää'), joita myös on rivittäin kiinnitetty shamaninpuvun selkäpuolelle. Joskus nämä näkinkengät riippuvat täällä nauhojen päissä. Erikoista huomiota ansaitsevat lisäksi ilveksennahkasta leikatut palat, joita on neulottu puvun hihoihin eri nivelten, kuten olan, kyynärpään ja ranteen kohdalle. Tuskin erehdymme olettaessamme, että shamani on täten tahtonut suojella niveliään.
Lisäksi on altailaisen shamanin puvussa eräitä myytillisten olentojen kuvia. Yleisimpiä niistä ovat niskaan kiinnitetyt yhdeksän nukkea, joilla kullakin on päässään pystyssä huuhkajansulka ja joiden selitetään esittävän ülgänin tyttäriä. Pitkin pukua riippuu taas kummallakin kyljellä käärmettä muistuttavan olennon kuva. Toinen on tehty mustasta tai ruskeasta kankaasta ja tarkoittaa ärlikin valtakunnassa oleskelevaa jutpa nimistä hirviötä, jolla on ammottava suu, kaksi paria jalkoja ja kaksihaarainen pyrstö. Toisen, arba nimisen manalanhirviön kuva on tehty vihreästä kankaasta lukuunottamatta jalkoja ja pyrstöä, joiden tulee olla punaiset. Päässä on sillä pöllönsulkia sekä pikkuruinen vaskilevy, joka esittää sen silmää. Kummankin hirviön uskotaan suojelevan shamania manalanmatkalla. Usein on shamaninpukuun vyötärön kohdalle ommeltu vielä punainen, metallikoristeilla ja näkinkengillä varustettu vyöntapainen.
Vielä varhempaa kantaa näyttää edustavan se altailainen shamaninpuku, jota Lankenau kuvailee ja jonka punaiseen päähineeseen oli kiinnitetty harmaan huuhkajan siivet ja pyrstö. Samanlaiset huuhkajansiivet riippuivat myös kauhtanan selkäpuolella olkapäiden kohdalla. Kauhtana, joka oli tehty metsävuohen nahkasta, oli lintupukujen tapaan kauttaaltaan varustettu nahkaliuskoilla. Selässä oli vielä mm. kaksitoista kärpännahkaa sekä pitkän nauhan päässä huuhkajan kynnet. Kainalojen alla helisi kaksi isonlaista tiukua. Kärpännahkat ja huuhkajankynnet ovat täällä samoinkuin tiu'utkin yleisiä henkien karkoitusvälineitä.
Samaa lintutyyppiä edustaa sojottien shamaninpuku. Erään sellaisen, hyvin säilyneen, on norjalainen etnologi Ørjan Olsen toimittanut Oslon kansatieteelliseen museoon. Verratessamme tätä Altailta saatuihin huomaamme, miten läheisesti se liittyy noihin sekä rakenteeltaan että aatteeltaan. Yhteisiä piirteitä ovat ennenkaikkea kauhtanan hihoissa ja selkämyksessä liehuvat nauha- ja nahkariipukkeet, joiden tarkoitus tietenkin on sama kummallakin taholla. Myös altailaisen puvun kummastakin olkamuksesta riippuvilla, "siipiä" esittävillä nauhakimpuilla on samoinkuin noilla manalan myytillisiä olentoja kuvaavilla käärmeillä vastine sojottilaisessa noidanpuvussa. Yhteisiä ovat lisäksi metallikulkuset ja -helistimet. Sojottishamanin lavoilla näemme vielä kaksi rautalevyä, jotka todennäköisesti ovat jonkinlaisia noitaa suojelevia kilpiä. Päähineen muodostaa täällä kapeahko vyö, jonka yläreunaan on kiinnitetty pystyyn asetettuja huuhkajansulkia ja jonka otsaa peittävään osaan on neulottu jonkinlaiset kasvot lasihelmisine silmineen. Päähineen alareunasta riippuu ripsuja valuen alas shamanin kasvoille. Vastaavanlaisia, mutta leveämpiä ripsuja on altailainenkin noita entisaikaan käyttänyt verhotakseen kasvonsa. Paitsi kauhtanaa ja päähinettä on sojottinoidan pukuun kuulunut myös saappaat, joiden varsissa heiluu pieniä nahkarihmasia, "höyheniä", ja joiden kärkeen on neulottu linnun varpaita esittävät nahkasuikaleet.
Saman kulttuuripiirin lintutyyppistä shamaninpukua voimme seurata vielä karagassienkin keskuuteen, missä noidan päähinettä reunustavat pystyyn asetetut huuhkajansulat ja missä kauhtanan riipukkeiden joukossa näemme edelleen nuo olkamuksiin kiinnitetyt pitkät nauhakimput eli "siivet". Koko tälle kulttuuripiirille yhteistä on siis käsitys, että shamanin on toimiessaan pukeuduttava linnun tai lähemmin sanoen huuhkajan pukuun.
Lintutyyppisen noidanpuvun tapaamme lisäksi Siperian pohjoisinten kansain, dolganien, jakuttien ja tungusien mailta, joskin tämä puku täällä eroaa huomattavasti altailaisten, sojottien ja karagassien puvuista jo siinä, että shamaninkauhtana viimeksimainituilla on turkintapainen, karvat sisäänpäin, kun se taas noilla pohjoisimmilla kansoilla tehdään tavallisesti säämysköidystä poronnahkasta. Täkäläiselle lintutyypille ominaisista piirteistä mainittakoon ennenkaikkea pitkät nahkarihmat, joita on sekä hihojen alasaumassa kuvaten "linnunsiipiä" että kauhtanan liepeessä, missä ne peräpuolella pitenevät "linnunpyrstöksi". "Linnunsuliksi" nimitetään myös pieniä lehti- tai pillimäisiä metalliriipukkeita, joilla puku yleensä, joskus jalkineita myöten, on varustettu. Tällaiseen noidanpukuun kuuluvien jalkineiden etupuolelle on tungusimailla, samoinkuin sojottien keskuudessa, nahkarihmoilla tai peräkkäisillä (keltaisilla) lasihelmillä kuvattu linnunjalka, joka päätyy kolmeen (taikka viiteen) haralla olevaan "varpaaseen". Sama aate kuvastuu päähineestäkin, joka nykyään on jakuttimailta jo täydellisesti hävinnyt ja jossa on ollut linnun luonnollisia sulkia. Mitä lintua tungusien ja jakuttien tähän ryhmään kuuluvat noidanpuvut alunperin edustavat, on vaikea päättää. Edelläesitetyistä noidanpuvuista jälkimmäiset; eroavat myös siinä, että näissä on paljon enemmän metallivarustuksia, sellaisiakin, jotka tarkoittavat luurangon eri osia. Niinpä jakuttishamanin hihan alareunassa näemme pitkulaisina rautaliistakkeina olkavarrenluun sekä yhteenliitettyinä kyynär- ja värttinäluun. Joskus nämä hihan ylä- ja alaosaan kiinnitetyt "luut" ovat erehdyksestä vaihtaneet paikkaa. Milloin erikoisia käsineitä, joista vanhat lähteet kertovat, ei ole käytetty, on hihan suuhun liitetty rautalevystä taottu kättä viisine sormineen muistuttava kuva. Kauhtanan kyljissä taas näemme "kylkiluut", rintapielissä kaulan alapuolella "solisluut", lavoilla "lapaluut" ym.
Vastaavanlaista tungusinoidan pukua (shamasi) tarkoittaa Georgi sanoessaan, että pitkin hihaa, jonka suussa on käsine (Handschue) on pitkulaisia rautaliistakkeita. Lisäksi hän mainitsee, että tungusinoidan jalkineetkin (Strümpfe) ovat samoinkuin hihat "haarniskoidut" (beharnischt). Tungusishamanin "nahkaisista jalkineista" (leder Strümpfe), jotka ovat "lujasti ylhäältä alas asti raudoitetut ja joka päässä on viisi rautaista varvasta", puhuu myös jo Gmelin. Matkoillani Turuhanskin piirissä oli minulla itselläni, tosin Jenisei-ostjakkien keskuudessa, tilaisuus tutustua shamaniin, jonka pitkävartiset, säämyskästä tehdyt, raudoitetut saappaat erikoisesti pistivät silmiini. Minulle selitettiin, että näihin jalkineisiin kiinnitetyt metalliesineet kuvasivat kaikkia karhunjalkoihin sisältyviä luita. Ihmeellisintä oli, että karhun sekä etu- että takajalan luut olivat samassa jalkineessa edustettuina, ylinnä, reittä peittävän varren ulko- ja sisäpuolella olivat olka- ja reisiluu, niiden alapuolella kaksi kyynäsvarren- ja kaksi sääriluuta sijoitettuna neljälle eri puolelle, etujalan käpälä oli kiinnitetty jalkineen rintaan, takajalan taas kantapään taakse.
Kun tällainen yhdistelmä tuntuu luonnottomalta, on todennäköistä, että Jenisei-ostjakit ovat myöhemmin kiinnittäneet jalkineisiin nekin rautaesineet, jotka alunperin ovat kuuluneet hihoihin. Tätä olettamusta tukee se tosiasia, että tungusinoidat, jotka tässä suhteessa ilmeisesti ovat olleet edellisten esikuvina, sijoittavat samoinkuin jakutit käsivarren ja käden luut pukuihinsa niitä vastaaviin kohtiin. Epävarmaa on myös, onko puheenaolevilla luilla alunperin tarkoitettu juuri karhun luita. Kuitenkin jo Witsen, jonka teos ilmestyi 1705, mainitsee, että tungusishamanin käsineissä ja saappaissa oli rautaiset karhunkäpälät. Samoin kertoo Mordvinov (1860) sanoessaan, että tungusishamanin saappaat olivat varustetut rautaisilla tai todellisilla karhunkynsillä. Lisäksi hän mainitsee, että käsineissäkin oli rautaiset "kynnet".
Kun puheenaolevissa puvuissa on muitakin rautaisia "luita", näyttää luonnolliselta, että ne ovat muodostaneet ehyen kokonaisuuden. Eräät tutkijat ovatkin olettaneet, että ne edustavat aina sitä eläintä, jota puku kulloinkin kuvastaa. Niinpä lintupukuun liitettyjä metalliluita on selitetty linnun luiksi. Olen itsekin aikaisemmin omaksunut tämän selityksen, mutta asiaan enemmän perehdyttyäni ei se enää minua tyydytä. Jo Troshtshanskij osuu ilmeisesti oikeaan sanoessaan, että jakuttinoidan puvun puheenaolevat rautaesineet tarkoittavat ihmisen luurankoa. Samoin kertoo Kai Donner erään Jenisei-ostjakin selittäneen, että ne "luut", joita myös sikäläisen shamanin puvussa on ollut muuallakin kuin jalkineissa, tarkoittavat itse noidan luita. Esimerkkejä onkin siitä, että shamanin on erikoisesti suojeltava luitaan. Niinpä shorien keskuudessa kuvitellaan, että henget pyrkivät hajoittamaan shamanin ruumiin jäseniä myöten tarkastaakseen, ovatko kaikki hänen luunsa palvelukseen kelvollisia. Samanlaisia käsityksiä on ollut jakuteillakin. Kun jakutit lisäksi kiinnittävät noidanpukujensa hihoihin eri nivelten kohdalle koristettuja metallilevyjä samoinkuin altailaiset ilveksennahkanpaloja, ovat he täten ilmeisesti tahtoneet suojella niveliään.
Paitsi lintutyyppistä noidanpukua, tapaamme turkinsukuisilta kansoilta toisenkin eläintyyppisen puvun, jonka tärkeimpiä tunnusmerkkejä ovat päähineestä esiinpistävät sarvet. Tällöin on noidan päähine tavallisesti muodostettu pään ympäri ja sen yli ristiin kulkevista rautavanteista, joiden huippuun on kiinnitetty kaksi rautaista, useimmiten kolmihaaraista, sarventapaista. Samoinkuin altailaisella noidalla saattaa olla huuhkajan siivet sekä päähineessä että kauhtanan selkämyksessä, samoin saattaa tämän toisen tyypin puvuissa nähdä "sarvet" myös shamanin selässä. Jo Gmelin kertoo 1700-Juvulla nähneensä tungusinoidalla puvun, jonka kummallakin hartialla oli raudasta taottu haarukkainen sarvi. Niissä tungusilaisissa kauhtanoissa, joista olen tehnyt muistiinpanoja Venäjän ja Siperian museoissa, nämä sarvet ovat tavallisesti hartioiden väliin kiinnitetyn kapean rautaliistakkeen kummassakin päässä. Tällaiset sarvelliset liistakkeet, joita noidanpuvun selkämyksessä voi olla useampiakin toinen toistaan alempana, ovat määrätynlaisen noidanpuvun tunnusmerkkejä, joka tunguseilta on levinnyt länteen sekä Jenisei-ostjakeille että samojedeille.
Itse kauhtana ei "luittensa" eikä muidenkaan varustusten puolesta eroa suurestikaan siitä lintutyyppisestä, jota pohjoisimmat kansat käyttävät, vaikka siinä ei näekään noita hihojen alasaumassa riippuvia pitkiä ripsuja. Lyhyempiä ne ovat liepeessäkin, ja tällöin niitä sanotaan "karvoiksi". Joskus on lieve aivan ripsuton ja huipistuu takana, kuten Jenisei-ostjakkien noidanpuvussa. Mahdollisesti se tällaisena pyrkii muistuttamaan sitä eläintä, jota sen tarkoitus on kuvata. Mutta vaikeampi on tietää, mitä eläintä tuo sarvellinen puku, jonka parhaana tuntomerkkinä tietenkin ovat itse sarvet, on alunperin esittänyt, sillä lähteet puhuvat usein vain rautaisista "sarvista" mainitsematta lähemmin niiden muotoa. Varhaisimmassa, tosin epätarkassa piirroksessa, joka liittyy Witsenin tungusishamania koskevaan kuvaukseen, puheenaolevat sarvet muistuttavat monihaaraisina eniten ehkä peuransarvia, joita Jenisei-ostjakitkin jäljittelevät. Silti ei ole varmaa, että tämä pukutyyppi olisi alunperin kuvastanut juuri peuraa. Tässä suhteessa on näet toinenkin sarvellinen eläin näytellyt tärkeätä osaa. Niinpä Shirokogorov mainitsee itäisistä tungusiheimoista puhuessaan, että shamaninpäähineen rautaiset sarvet esittävät täällä metsäkauriin sarvia. Lisäksi hän huomauttaa, että ne aikaisemmin ovat olleet luonnollisia ja että hän on nähnytkin erään päähineen, jossa oli todelliset metsäkauriin sarvet. Tällainen puku oli myös valmistettava metsäkauriin nahkasta.
Samantapaista sarvellista pukua ovat burjattinoidat aikoinaan käyttäneet. Pallas kertoo vielä 1700-luvulla nähneensä burjattilaisen shamanin, jonka päähineen rautaiset sarvet muistuttivat kauriinsarvia. Saman johtopäätöksen voi tehdä burjattimailta esiinkaivettujen hautalöytöjen perusteella. Kun nyt sekä burjattien että itäisten tungusien lintutyyppiä edustava noidanasu on kuvannut metsäkaurista, on todennäköistä, että muiden pohjoisten kansain sarvelliset puvut ovat alunperin tarkoittaneet juuri tätä eläintä, vaikka noilla raudasta taotuilla päähineen varustuksilla on täällä nykyään enemmän ehkä peuran kuin metsäkauriin sarvien muoto.
Hautalöydöistä voi lisäksi päättää, että jo burjattien vanhoissa noidanpuvuissa on aikoinaan ollut myös shamanin "luita" esittäviä rautaesineitä, joita emme tapaa Altain eikä Sajanin mailta. Mahdollisesti niiden käyttö onkin juuri Baikalin seuduilta levinnyt Siperian pohjoisosiin. Kumpaan pukutyyppiin ne ovat varhemmin liittyneet, on epätietoista, mutta lintutyyppi, kuten mainittu, voi esiintyä myös niitä vailla.
Paitsi rautaisia "luita",, tiukuja ja helistimiä on tungusien ja jakuttien noidankauhtanoihin sekä täällä käytettyihin shamanien rintapeitteisiin kiinnitetty vielä paljon muita metalliesineitä, joista mainittakoon selkäpuolelle ripustetut auringon ja kuun kuvat, ympyräinen metallipeili sekä "maakehä", jonka keskellä olevasta reiästä noidan sanotaan pistäytyvän manalassa. Sitäpaitsi on pukuun usein ripustettu joukko shamanin apulaishenkien erihahmoisia kuvia esittäen nelijalkaisia, matelioita, kaloja, käärmeitä ja varsinkin lintuja, etenkin kaakkureita ym. sukeltavia vesilintuja, joita pidetään pyhinä ja joiden uskotaan opastavan ja suojelevan shamania tämän vaeltaessa henkien mailla. Eräissä puvuissa näkee ihmishahmoisiakin haltiainkuvia.
Lähinnä sojottilaista tyyppiä on mongolilainen noidanpuku, jonka päähineessä on linnunsulkatöyhtö, mutta jonka "luuttoman" kauhtanan hihoista ja liepeestä puuttuvat nuo lintupuvulle tunnusomaiset ripsut. Sitävastoin on siinä, kuten joskus Altailla ja sojottien mailla, suuri joukko käärmeenmuotoisia riipukkeita. Usein on siihen lisäksi kiinnitetty pyöreitä metallipeilejä ja haltiainkuvia, jotka jo tekotavaltaan todistavat kiinalaisen kulttuurin kosketusta.
Tuollaisia käärmettä muistuttavia ja tarkoittavia riipukkeita näkee toisinaan myös burjattien ja tungusien noidanpuvuissa. Jo Pallas mainitsee niitä olleen erään burjattilaisen naisshamanin hartioilla, mistä ne riippuivat alas maahan asti, kolmisenkymmentä.
Yllämainittuihin pukuihin ja niiden varustuksiin verraten ovat Amurin laakson shamaninpuvut paljoa yksinkertaisempia rakenteeltaan. Goldinoidan mekko valmistetaan joko kalannahkasta tai sinisestä kimalaisesta pumpulikankaasta. Sen etuosaan vyötärön alapuolelle maalataan erinäisiä kuvioita mm. kaksi tiikeriä ja kaksi lohikäärmettä, toisinaan vielä sisiliskon, käärmeen ja sammakon kuvia. Lopatin, joka tämän mainitsee, selittää, että näiden eläinten uskotaan avustavan shamania: lohikäärmeet kuljettavat häntä ilmassa, tiikerit metsässä, sisiliskot, käärmeet ja sammakot taas saattavat noitaa, milloin hänen on vaellettava jokien, järvien tai soiden poikki. Mekon yläosan peittää samoista aineksista ommeltu lyhythihainen takki. Tämän kiinalaismallisen puvun huomattavin osa on päähine pitkine shamanin hartioille valuvine pörröisine nahkaliuskoineen, joita on leikelty karhun, suden, ketun ja supen turkista. Lisäksi on siihen kiinnitetty tiukuja ja kulkusia ynnä pieniä metallipeilejä ym. Joskus on päähine, jonka siteet solmitaan leuan alle, varustettu vielä rautaisilla peuransarvia muistuttavilla haarukoilla. Lopatin huomauttaa, että tällaista päähinettä käyttävät vain suuret noidat.
Goldilaisen shamanin pukimiin kuuluu myös erikoinen vyö lukuisine pillimäisine rautahelistimineen sekä vaskikulkusineen ynnä rukkaset, joihin räikein värein on maalattu pieniä käärmeiden, sisiliskojen ja sammakkojen kuvia. Sitäpaitsi riippuu shamanin sekä rintapuolella että selässä metallipeilejä (toli) kaulaan sidotuissa nahkarihmoissa. Peileihin selitetään ihmisten toimien heijastuvan tai niiden uskotaan suojelevan noitaa pahojen henkien nuolilta. Shamanin sanotaan joskus menojensa jälkeen tekevän näihin "kilpiinsä" yhtä monta lovea kuin niihin kulloinkin on nuolia sattunut. Mainittakoon lisäksi, että goldien noidilla on toisinaan vielä ollut tapana sitoa päänsä, käsivarsiensa ja jalkojensa ympäri hienoja tuomenlastukiehkuroita, jommoisia myös ainokansa käyttää. Mahdollisesti niilläkin on ollut jokin suojeleva tarkoitus.
Mandshurilainen shamaninpuvun kauhtana, jonka kaulus ja hartiain seutu on kuvioilla kirjailtu, on henkien peloittimeksi samoinkuin altailaisen noidan lakki tehty punaisesta kankaasta ja varustettu pääasiallisesti vain metallipeileillä. Vyö riipuksineen on samanlainen kuin goldeilla. Päähineen laella nähdään milloin vaskinen linnunkuva, milloin rautaiset sarvet. Muutamiin päähineisiin on kiinnitetty useampiakin linnunkuvia. Kuten Shirokogorov huomauttaa, ovat Amurin laakson shamaninpuvut olleet kiinalaisen kulttuurin vaikutuksen alaisina.
Luotuamme täten yleiskatsauksen Altain suvun noidanpukuihin ja niiden varustuksiin herää tietenkin kysymys, mikä on alunperin ollut näiden merkillisten pukujen tarkoitus. Kun siperialainen shamani turvautuu asuunsa vain, milloin hänen on asetuttava yhteyteen henkien kanssa, on selvää, että hänellä tällöin on ollut erikoista hyötyä puvustaan. Monet pukuun ripustetut esineet ovatkin epäilemättä vain henkien pelättimiä. On senvuoksi mahdollista, että itse pukukin on jonkinlainen naamiopuku. jolla shamani tahtoo suojella itseään tai jonka avulla hän pyrkii karkoittamaan turmiolliset henget ihmisten lähettyviltä. Kiintoisaa on todeta, että juuri huuhkajalla, jonka ulkomuotoa Altain ja Sajanin seutujen shamaninpuku jäljittelee, uskotaan olevan henkiä karkoittava voima. Toisin paikoin, kun lapset sairastelevat, on yhä edelleen tapana pyydystää huuhkaja ja ruokkia sitä siinä mielessä, että huuhkaja pidättäisi pahoja henkiä lähestymästä lapsen kehtoa. Vogulien karhunpeijaisissa esiintyy huuhkajaksi naamioitunut henkilö itse karhuvainajankin pelottimena. Pahojen henkien karkoittamiseksi on siperialainen shamani epäilemättä pukeutunut myös sarvipäisen eläimen hahmoon. Näin ollen ei shamaninpukuun sisältyvän aatteen ymmärtämiseksi ole tarvis turvautua totemismiin eikä myöskään ns. sielueläimiin, vaikka onkin esimerkkejä olemassa, että noidan on uskottu liikkuvan sen eläimen hahmossa, jota hänen pukunsa esittää. Niinpä goldilaisessa tarussa kerrotaan, mitenkä muudan lintuna lentävä henki siipiään räpyttämällä vaihtaa asunsa shamanin rautasulkaiseen pukuun. Mutta jos noidanasu siis alunperin on naamiopuku, on se todennäköisesti kehittynyt nykyiseen muotoonsa naamarista käsin. Metsätatarien noidat ovatkin puvun asemesta toisinaan tyytyneet asettamaan vain tuohinaamarin kasvoilleen. Burjattishamanien sanotaan käyttävän nahkaisia, puisia tai metallisia kasvojen peitteitä, joita koskevista tiedonannoista ei kuitenkaan ilmene, missä suhteessa ne ovat niihin naamareihin, joilla mongolilaiset lamat verhoavat kasvonsa erinäisten menojen aikana. Altain mailla ja goldien keskuudessa on shamani viedessään vainajan sielun tuonelaan joskus ainoastaan noennut naamansa, jotteivät henget siellä häntä tuntisi. Goldishamanin mainitaan piirtävän hiilellä piiruja kasvoihinsa, milloin hän ryhtyy mielisairasta parantamaan. Luonnonkansoilla on sellaisiakin naamareita, jotka samalla peittävät koko pään, ja juuri tällainen päähine edustaneekin siperialaisen noidanpuvun varhaisinta osaa. On näet huomattava, että noidan lakki, kuten Venjamin sanoo samojedeista, on tämän tärkein pukukappale. Kun altailaisen shamanin päähineen on muodostanut kokonainen huuhkajannahka, josta ei ole irroitettu siipiä eikä aina edes päätä ja josta lisäksi on riippunut noidan kasvoja peittävät ripsut, on shamani todennäköisesti jo tässä asussaan näytellyt huuhkajaa, ennenkuin tuota lintupäähinettä on tullut täydentämään kokonainen jalkineisiin asti ulottuva lintupuku.
Vielä selvemmin huomaa sarvellisen puvun kehittyvän päähineestä käsin. Suuren mandshurilaisen noidan tärkeimpänä tuntomerkkinä ovat vieläkin vain päähineestä kohoavat sarvet. Tämäntapaisia sarvellisia henkien karkoitusnaamareita tapaamme paitsi Aasiasta muidenkin maanosien luonnonkansoilta. Vasta kun koko pukua alkaa elähdyttää päähineeseen sisältyvä aate, siirtyy sarvien kuvia myös noidanpuvun selkämykseen. Näin on sarvipuku syntynyt lintupuvun rinnakkaismuotona. Vaikka kullakin noidalla yleensä on vain jompaakumpaa tyyppiä edustava puku, saattaa kuitenkin, kuten Shirokogorov huomauttaa, samalla Baikalin takaisella tungusishamanilla olla kaksikin pukua, joista toinen esittää lintua, toinen metsäkaurista, sillä kaikkia shamanin tehtäviä ei voi muka suorittaa yksistään lintupuvussa.
Noidanpukua, varsinkin lintupukua, käyttävät toisin paikoin myös naisshamanit. Silti ei miesten ja naisten sovi käyttää samaa pukua.
Shamanin rumpu.
Paitsi pukua on siperialainen noita shamanoidessaan käyttänyt myös rumpua, joka loitsintavälineenä epäilemättä on pukua vanhempi ja joka vielä puvun hävittyä eräiden kansojen keskuudessa edelleen näyttelee hyvin tärkeätä osaa. Kuten tunnettua, on lappalaisnoitakin, jonka puvusta ei ole mitään tietoja olemassa, turvautunut menojensa aikana rumpuun. Miten vanhaa perua tämä keksintö, jota jo alunperin näyttää käytetyn uskomukselliseen tarkoitukseen, lienee, on vaikea tietää, mutta kiintoisaa on todeta, että turkinsukuisten kansain noitarummut muistuttavat rakenteensa puolesta lappalaisia seulamaisia rumpuja.
Laajan Altain suvun keskuudessa voidaan tosin rumpujen ja etenkin niiden kädensijan muodossa huomata eroavaisuuksia, mutta suurin piirtein katsoen ne edustavat kaikki samaa tyyppiä. Tungusien, jakuttien ja dolganien noitarummut ovat yleensä soikeahkoja ja rakennetut siten, että lehtikuusesta, koivusta tai pajupuusta tehdyn kehän toiseen reunaan on rummun kumajavaksi kalvoksi ompelemalla kiinnitetty karvoista puhdistettu peuran, idässä myös metsäkauriin ja jakuttimailla hevosen nahka. Tavallisesti on nahkan pingoittamiseksi sen ja kehäpuun väliin pantu pieniä kohokkeita, jotka muodostavat kyhmyjä rummun laitaan. Rummun avoimella puolella on täällä yleisimmin käytettynä kädensijana ollut raudasta taottu ristinmuotoinen tuki, jonka haarat ovat päistään sidotut kehään nahkarihmoilla. Joskus on rautaiselle kädensijalle annettu mm. lentävän linnun muoto. Rummun sisäpuolelle on vielä ripustettu kulkusia, tiukuja ym. metallihelistimiä. Kalvon sekä ulko- että sisäpinta on täällä yleensä kuvittamaton. Kuitenkin on mainittava, että Georgi sanoo tungusirummun kalvolle joskus maalatun lintujen, käärmeiden ym. eläinten kuvia. Lisäksi hän sanoo kädensijassa riippuneen lakkisia haltiainkuvia.
Samanlainen rakenteeltaan on noitarumpu ollut Altain ja Sajanin mailla, missä myös nuo kyhmyt joskus esiintyvät rummun laidassa. Sojottien keskuudessa on kehä kuitenkin melkein ympyränmuotoinen ja kädensijan muodostaa useimmiten vain kaksi ristiin menevää puikkoa, joihin on sidottu "pyhiä" nauhoja. Kalvo, joka nykyään tehdään hevosennahkasta, on täälläkin kuvitusta vailla.
Paljoa kiintoisampia kansatieteen kannalta ovat Altailla ja Abakanin laaksossa asuvien tatarien rummut (tüngür), joiden ketri-, koivu- tai pajupuinen kehä on joko ympyränmuotoinen tai hiukan soikeahko ja joiden kalvo on tehty maralieläimen (Cervus canadensis asiaticus), kauriin (Capra sibirica) tai nuoren hevosen nahkasta. Hildén kertoo Lebed-tatarien käyttävän tähän tarkoitukseen urospuolisen kauriin nahkaa. Koivupuinen kädensija, joka samoin kuin lappalaisten seularummuissa jakaa rummun avonaisen sisäosan kahtia, on varsinkin Abakanin tatarien keskuudessa perin taitehikkaasti kaiverreltu. Altailla on sen yläpäähän veistetty ihmisen kasvot, joissa silmien kohdalla on vaskinapit; alapäässä on kaksi jalan tapaista haarukkaa. Tätä kuvaa, jonka kaulaan on sidottu erivärisiä nauhoja, sanotaan "rummun isännäks" (tüngür äzi). Toisin paikoin, kuten Lebed-tatarien keskuudessa, on puisen kädensijan kumpaankin päähän muodostettu karkeatekoiset kasvot. Tällaisia noitarummun kädensijaa muistuttavia kuvia, joita on säilytetty teltan perällä, on näillä mailla myös palvottu ja selitetty edustavan manalle menneitä shamani-isiä.
Altain ja Abakanin noitarumpujen sisäpuolella lähempänä sen yläosaa on vielä poikittainen, kädensijan puhki kulkeva, kierteinen tai yksinkertainen rautapuikko, jonka "isännän" kuvalla varustetuissa rummuissa sanotaan esittävän tämän "käsivarsia" ja jossa riippuu samanlaisia pillimäisiä metallihelistimiä kuin puvun selkämyksessä. Useimmin niitä on yhdeksän, viisi kädensijan toisella ja neljä toisella puolella. Niiden rinnalla saattaa riippua myös pieniä rautaisia "nuolia", tiukuja ja nauhoja. Helistimet ja tiu'ut lisäävät tietenkin noitarummun meluavaa ääntä.
Suurinta huomiota herättävät kuitenkin ne merkilliset kuviot, joita täkäläiset tatarit maalaavat rummun kalvolle käyttämällä mustaa ja valkoista, joskus ruskeaakin väriä. Altailla, etenkin telengitien mailla, näkee kuvia myös kalvon sisäpinnalla. Tällöin ne tavallisesti jäljittelevät tuota ihmishahmoista kädensijaa varusteineen, mutta lisäksi on siihen kuvattu paljon muutakin kunkin shamanin perinnäiskäsityksiin kuuluvaa. Niinpä on tuon poikittaisen rautapuikon yläpuolella oleva pinta tullut edustamaan taivasta tähtineen, alapuolella taas näemme yhden tai kolme 'taivaankaarta' (solongy) esittävää kaariviivaa sekä sen koivun, josta rummun kädensija on tehty, ynnä maralieläimen, jonka nahkaa on käytetty rummun kalvoksi. Usein on siinä vielä muitakin kuvioita esittäen manalan olentoja, noidan loitsintaa, uhrimenoja ym.
Kun vastaavat kuvat, vieläpä tuo "rummun isäntäkin" käsivarsineen ja niihin kiinnitettyine riipukkeineen, on maalattu myös kalvon ulkopinnalle, herää tietenkin kysymys, kummalla kalvon puolella ne ovat alunperin olleet. Siihen katsoen, että "rummun haltia" jo luonnostaan on sen sisäpuolella, jonne shamani menojensa aikana kerää muitakin haltioita, voinee päättää, että tuo sisäpuolinen kuvitus on varhempaa perua ja että ulkopuolinen on vain sen toistantaa. Tällä kannalla on jo Karjalainen sanoessaan, että "rummun sisus, noidan avuksi kutsuttavien haltioiden kokoamispaikka, muodostettiin vähitellen pienoismaailmaksi taivaineen ja maineen" ja että "sen mukaus sellaisenaan tahi jonkin verran muutettuna piirretään myös kalvon ulkopinnalle".
Kuitenkin on huomattava, että esim. Abakanin tatareilla on ainoastaan kalvon ulkopinta kuvitettu. Johtuen siitä, ettei rummun kädensijaa täällä ole tehty ihmisenmuotoiseksi, ei "rummun isännän" kuvaa myöskään ole maalattu kalvon kummallekaan puolelle. Kuvitus on yleensä toisenlaatuinen. Silti on täälläkin ollut tapana jakaa rummun ulkokalvo kahtia, ylä- ja alaosaan, joita toisistaan erottaa taiteviivainen raita. Usein on samanlainen raita koko rummun tai ainoastaan sen taivasta esittävän yläosan reunuksena. "Taivaassa" näemme auringon, kuun ja muita tähtiä, vieläpä ratsumiehiäkin, jotka jousineen ajavat takaa hevosia tai muita eläimiä. Eräässä kuvassa on hevosen selässä istuvalla henkilöllä kädessään tähti, joka todennäköisesti tarkoittaa solbonia eli venusta. Joskus on taivasta esittävään osaan piirretty puitakin ja paaluja, joiden latvassa tuikkii tähti. Kalvon alaosassa voi nähdä shamanin rumpuineen sekä erinäisiä manalan eläimiä ja muita olentoja mm. naispuolisia taudinhaltioita, joita on epätasainen luku yhdessä tai kahdessa rivissä. Rummun kuvitus, jossa huomaa suuriakin eroavaisuuksia, näyttää joskus olevan varsin yksilöllistä laatua.
Samaa kuvitustapaa kuin Abakanin laaksossa on noudatettu siellä täällä Altaillakin, milloin kuvia on vain kalvon taiteviivaisella raidalla jaetulla ulkopinnalla. Esimerkkinä sellaisesta on taiteilija Gurkinin Teletskoijärven rannalla tekemä jäljennös, jossa taivasta esittävän osan keskellä on korokkeella kohoava maailmanpuu ja sen toisella puolella aurinko, toisella kuu. Alaosassa on pari sarvellista eläintä. Tämä piirros, joka rummun kalvolle oli tehty ruskealla okravärillä, on kiintoisa senkin vuoksi, että siinä kalvoa jakavan raidan alareunaan on kuvattu ne riipukkeet, jotka ovat tuolle toiselle kuvitustavalle ominaisia ja jotka siitä ovat tähän lainautuneet. Mahdollisesti nuo eri tyypit, jotka kumpikin voivat olla itsenäisiä alkuperältään, ovat muutenkin saaneet vaikutteita toisiltaan. Erikoisesti kiintyy huomio tuohon kahtia jaettuun pienoismaailmaan, joka on kummallekin yhteinen, mutta josta ei varmasti voi sanoa, kummassa se on varhempi. Omituista on, että myös lappalaiset ovat kuvittaessaan rummun ulkokalvon jakaneet sen toisin paikoin kahtia poikkiviivoilla, joiden yläpuoli on varattu taivasta ja siellä olevia olentoja varten. Näin kaukana erillään elävät kansat eivät tietenkään ole voineet ottaa oppia toisiltaan.
Toisinaan on altailaisen noitarummun kehyskin koristettu tähti- tai muilla kuvioilla. Nykyään tapaa myös rumpuja, jotka ovat kokonaan kuvitusta vailla. Niinpä Hildén huomauttaa, ettei hän Lebed-tatarien rummuissa ole nähnyt minkäänlaisia piirroksia. Kuvittamaton on myös mongolilainen noitarumpu, jonka sisäpuolta valaisee Sakari Pälsin Kiahtan ja Urgan välimailla ottama kuva. Kiintoisana piirteenä ovat kädensijan yläpäässä olevat kasvot, jotka sellaisina muistuttavat altailaista "rummun isäntää".
Rummun päristimenä on kaikkialla käytetty kapeahkoa kurikanmuotoista esinettä, jonka altailaiset yleensä veistävät nuoresta koivusta, Lebed-tatarit myös eräästä pensaskasvista (Spiraea chamaedryfolia) ja jonka lyömäpinta verhotaan jäniksennahkalla tai suuremman eläimen, kuten kauriin, koipinahkalla. Päristimen paljaassa selkäpuolessa näkee Altailla pieniä metallirenkaita. Rengas on pantu myös kädensijan päähän tehtyyn reikään ja siihen on sidottu kirjavia nauhoja tai kankaankaistaleita. Jottei päristin, jota altailaisessa noidanlaulussa sanotaan "ruoskaksi", putoaisi kädestä, sidotaan se nauhalla ranteeseen. Sojotit kattavat päristimen kokonaan nahkalla. Eräillä pohjoisilla kansoilla on kädensija joskus muodostettu eläimenpäätä muistuttavaksi tai on siihen, kuten goldien mailla, kaiverrettu haltiain kuvia. Selkäpuoleen on toisin paikoin vielä kiinnitetty jokin metallikuvio. Päristimen alapuolen verhona goldit käyttävät metsävuohen, tungusit peuran tai muun eläimen koipinahkaa.
Samoinkuin noidanpukua pidetään rumpuakin pyhänä, jonka saastumista on varsinkin muuttomatkoilla varottava. Jo aines, josta rummun kehä tehdään, on tungusien mailla tuotava pyhästä paikasta. Altailaiset pitävät sitä etsimään mennessään silmällä, etteivät ainakaan ihmiset tai eläimet ole silponeet tai tärvelleet puuta, josta rummun kehä on valmistettava ja jonka sen vuoksi tulee kasvaa jollakin syrjäisellä seudulla. Jakuttien sanotaan irroittavan rummun kehäksi käyttämänsä puuosat lehtikuusesta siten, ettei puun kasvu siitä häiriydy. Samalla he toimittavat teurasuhrin ja valavat puun runkoon verta ja viinaa. Altailaiset vihkivät noitarummun savustamalla sitä ja pirskoittamalla siihen viinaa. Rummun kuluttua ei kehää yleensä uusita, mutta siihen voidaan aina tarpeen tullen pingoittaa uusi kalvo. Näin menetellään myös, milloin rumpu, esim. talossa sattuneen kuolemantapauksen johdosta, on saastunut. Vanhaa kalvoa ei silti hävitetä, vaan ripustetaan puuhun. Shamanin kuoltua noitarumpu asetetaan omistajansa haudan ääreen. Samoinkuin miehet käyttävät naisnoidatkin loitsiessaan rumpua, mutta kullakin on oma sellainen.
Kysymykseen, mikä on noitarummun tarkoitus, lähteet antavat erilaisia vastauksia. Priklonskij selittää, että se jakuttien käsityksen mukaan on sen eläimen symbolinen kuva, jolla noita matkustaa henkien maailmaan. Näiden taruissa sitä toisinaan sanotaankin noidan hevoseksi. Myös burjatit ovat rumpua tarkoittaen puhuneet ratsusta, jota noita käyttää retkillään. Johtuisiko tämä siitä, että rummun kalvo näillä mailla usein on tehty hevosennahkasta? Missä rumpu taas on päällystetty maralin tai metsäkauriin nahkalla, mainitaan sitä maraliksi tai metsäkauriiksi. Niinpä karagassit ja sojottishamanit laulavat: "Minä olen shamani, villimaralilla matkustava." Jakuttien taruissa kerrotaan vielä, mitenkä noita rumpuun tarttuen lentää sillä seitsenkerroksisen taivaan puhki.
Nämä esimerkit osoittavat siis, että rumpua on kuviteltu noidan retkeilyvälineeksi tai eläimeksi, joka kuljettaa shamania tämän menojen aikana. Tällaiseen kuvitelmaan soveltuu myös sana "ruoska", jota altailaiset ovat käyttäneet rummun päristimestä puhuessaan. Tämä ajatuksenjuoksu onkin varsin ymmärrettävä, kun shamani kiihkeästi rumpua pärisyttämällä joutuu hurmostilaan, jossa hänen sielunsa irtautuu ruumiista ja lähtee merkillisille vaellusretkille. Tietämätöntä on kuitenkin, onko rumpua jo alunperin käytetty juuri noidan kiihoitusvälineenä.
Tätä kysymystä pohdittaessa on muistettava, että henkimaailmakin on saattanut olla rummutuksen kohteena. "Jos kysyy ostjakilta", sanoo Karjalainen, "rummun tarkoitusta, hän luullakseni epäilemättä vastaa, että sen avulla noita kutsuu luokseen ne haltiat, joita käsilläolevassa tapauksessa tarvitaan, toisin paikoin ne haltiat, jotka ovat hänen apulaisiaan". Samoin ymmärtää asian Lopatin kertoessaan, mitenkä goldishamani noidanpukuun pukeuduttuaan ottaa käteensä rummun ja alkaa kutsua seoneja avukseen. Aluksi hän päristelee rumpua hiljaa ja harvakseen, sitten yhä kovemmin ja nopeammassa tahdissa säestäen täten lauluaan, jossa hän pyytää haltioilta apua. Samalla hän on näkevinään nämä haltiat ja kuulevinaan niiden vastaukset. Altailaisten ja jakuttien sanotaan myös keräävän henkiä rumpuunsa. Mutta siitäkin on esimerkkejä olemassa, että shamani rumpua pärisyttämällä haluaa karkoittaa pahat henget. Puhdistaessaan kuolemantapauksen jälkeen asuntoa, jossa vainajan sielun vielä uskotaan piileksivän, altailainen noita ajaa rummuttaen tätä takaa loukosta loukkoon, kunnes hänen vihdoin onnistuu vangita se rummun ja päristimen väliin. Kun noidanpukua on pidetty henkien pelottimena, voitaneen olettaa, että myös rummutuksella, jonka melua on pyritty lisäämään tiu'uilla ja muilla metalliriipukkeilla, on alunperin ollut sama tarkoitus. Tiedämmehän, että monet luonnonkansat juuri täten karkoittavat pahoja henkiä asunnoistaan.
Viitaten siihen, että tundrajurakkinoita alisella Obilla nimittää noidanlauluissa rumpuaan "jousipuuksi" tai "laulavaksi jousipuuksi", Lehtisalo lausuu: "Näyttää todennäköiseltä, että noitarummun käyttäminen sekä samojedeilla että niillä suomensukuisilla kansoilla, joilla se esiintyy, on sekundärinen, ja että alkuaan on noidalla ollut jousi, jolla hän on uhannut ja ampunut haltioita." Lisäksi hän mainitsee esimerkkejä, jotka viittaavat "pahojen haltiain ampumalla uhkaamiseen". Jos näin olisi asian laita ja jousi siis olisi ollut rummun edelläkävijä, olisi se samalla osoituksena siitä, että rumpua todella on alunperin käytetty juuri karkoitusvälineenä. Jousi esiintyy loitsuntamenoissa myös turkinsukuisten kansain keskuudessa. Radloff mainitsee näet Lebed-joella tavanneensa shamanin, joka rummun asemesta käytti jousenkaarta, mutta sanoo, että noita täten kutsui henkiä luokseen. Myös Anohin kertoo sekä mies- että naispuolisten noitien suorittavan Altailla menonsa toisinaan vain pienen jousen (jölgö) avulla. Miten he tällöin menettelevät, ei käy ilmi hänen kuvauksestaan, mutta kun nuolesta ei puhuta, on jousenjännettä varmaankin käytetty jonkinlaisena soittimena.
Kirgisinoita (baksa), joka ei käytä rumpua, säestää nykyään lauluaan eräänlaisella kielisoittimella (kobus), sitäpaitsi hänellä on sauva, jonka yläpäähän on kiinnitetty nelikulmainen tiu'uilla ja rautahelistimillä varustettu lautanen. Jonkin aikaa soitettuaan ja laulettuaan noita kiihtyy, tarttuu sauvaansa ja alkaa siinä olevia riipukkeita helistelemällä tanssia hurmostilassa. Milloin kaksi noitaa toimii yhdessä, silloin toinen soittaa ja laulaa, toinen tanssii sauva kädessä.
Sauvaa sanoo Priklonskij jakuttishamaninkin käyttävän, milloin hänellä ei satu olemaan rumpua. Burjattinoidalla on kaksikin joko koivupuusta tai raudasta tehtyä sauvaa, joita sanotaan "hevosiksi" ja joiden kädensija on muodostettu hevosenpäätä ja alapää kaviota muistuttavaksi. Joskus on sauvan keskikohdalle vielä kuvattu "polvikin". Tavallisesti oikean käden sauva on vähän pitempi kuin vasemman. Kumpaankin on ripustettu kulkusia sekä suuri joukko pienten metsäeläinten nahkoja. Hangalov selittää, että rumpu ja keppihevonen vastaavat toisiaan, sillä kumpikin esittää hevosta, jolla shamani matkustaa sinne, minne hän kulloinkin haluaa. Samoinkuin rummun kehäpuu tuodaan puisen sauvankin tarvisaineet pyhästä paikasta, nim. entisten shamanien leposijoilta. Vastaavanlaisia keppihevosia sanotaan noitien käyttäneen kulkuvälineenään myös Altailla metsätatarien keskuudessa.
Rummulla arpomista, jota lappalaiset ovat harjoittaneet, eivät turkinsukuiset kansat tunne. Sitävastoin tungusit ja monet muutkin pohjoiset kansat tiedustelevat asioitaan siitä asennosta, johon ilmaan heitetty päristin putoaa maahan. Jos se putoaa lyömäpinta ylöspäin, merkitsee se myönteistä vastausta.
Shamanin toimi.
Varsinaisen shamanin apuun turvaudutaan vain sellaisissa tilanteissa, joista ei selviydytä pääsemättä kosketuksiin henkimaailman kanssa. Tämä voi tapahtua kahdella tavalla: joko siten, että noidan loveenlangetessa tämän 'sielu' irtautuu ruumiista ja lähtee tuonpuoleiseen maailmaan, tai siten, että henget asettuvat noitaan ja haltioittavat tämän. Jälkimmäisessä tapauksessa henki puhuu hurmostilaan joutuneen noidan suulla asioita, joista noita itse ei ole tietoinen ja joiden tulkitsijana, kuten mainittu, toimii toinen henkilö. Kun shamanin avulla siis voidaan näin välittömästi päästä henkien yhteyteen, on selvää, ettei tällöin ole tarvis turvautua taikoihin tai loitsulukuihin eikä välttämättä edes arpomiseen.
Eräät lähteet mainitsevat tosin shamanin suorittavan hyvinkin monenmoisia tehtäviä. Hänen sanotaan esiintyvän paitsi tietäjänä lampaanlavasta ennustajana, taikurina, lääkitsijänä, uhripappina ym. Kuitenkin on huomattava, että shamani sanaa on tällöin usein käytetty väärin ja että edellämainittuja toimia voi harjoittaa kuka hyvänsä muukin henkilö, joka on asiaan perehtynyt olematta varsinainen loveenlankeava noita. Erehdyttävä on myös käsitys, että shamanin apu olisi tarpeen "kaikissa elämän käännekohdissa". Kuten Radloff huomauttaa, ei shamanilla yleensä ole mitään tekemistä syntymään, häihin tai hautajaisiin liittyvissä menoissa, jollei niiden yhteydessä tapahdu jotakin odottamatonta. Niin esim. vaikea synnytys tai hedelmättömyys saattaa kääntymään shamanin puoleen. Turuhanskin piirin tungusit selittivät minulle, ettei shamanin läsnäolo ole välttämätön edes lapselle nimeä annettaessa. Hildén mainitsee kuitenkin, että noita Lebed-tatarien keskuudessa saapuu rumpuineen shamanoimaan syntyneen ja ehkä synnyttäjättärenkin onneksi muutaman päivän päästä synnytyksen jälkeen ja vielä parin kolmen viikon kuluttua, kun lapselle annetaan nimi. Myös burjateilla on tapana turvautua lapsen synnyttyä shamanin apuun, joka tällöin, "jottei lapsi itkisi ja jotta se kasvaisi nopeammin", vihtoo sitä lämmitettyyn veteen kastamallaan ruoho- tai lehtivihdalla. Vesi varataan vielä katajanoksilla ja yrteillä. Myöhemmin uhrataan lapsen onneksi lampaita tai vuohia.
Tiedustellessani asiaa Turuhanskin piirin tunguseilta minulle ilmoitettiin, että shamanin apua etsitään täällä pääasiallisesti vain seuraavista syistä: milloin kuolleen sielu, jonka uskotaan oleskelevan kuoleman jälkeen vielä vuoden päivät vanhassa kodissaan, on saatettava toiseen maailmaan; milloin jokin koditon henki on sijoitettava haltiankuvaan; milloin riistanonni on jostakin syystä menetetty, tavallisesti myös, kun metsänkäynti syksyllä alkaa; ja varsinkin, milloin vaikea sairaus on kohdannut tungusiperheen jäsentä. Samoista syistä ovat muutkin Siperian kansat turvautuneet shamaniin. Esimerkkejä siitä, mitenkä noita mm. Altain tatarien ja goldien mailla ottaa kiinni kotiin jääneen vainajan sielun ja vie sen tuonelaan, on esitetty jo muistajaisjuhliin liittyvien menojen yhteydessä. Vähemmän on tietoja muistiinpantu niistä menoista, joita noudatetaan, kun jokin henkiolento, joka vapaana vaeltaessaan tuottaa tuhoja, sijoitetaan kuvaan, jotta sitä siinä olisi helpoin hyvitellä. Kuitenkin on ilmeistä, että noita tällöin shamanoidessaan ensiksi etsii asianomaisen hengen, ennenkuin hän voi sen sijoittaa sitä varten valmistettuun kuvaan. Lisäksi on noidan tällöin suoritettava ensimmäinen kestitys, jonka jatkumisesta perheenpää myöhemmin pitää huolen. Riistanpyynnin edistämiseksi noidat shamanoivat nykyään etupäässä vain pohjoisinten kansain keskuudessa anoen ennen muuta haltiain avustusta, joiden jukagirien käsityksien mukaan tulee ennakolta pyydystää myöhemmin erämiesten saaliiksi joutuvien eläinten 'varjot'. Tungusishamanin sanotaan tällöin shamanoidessaan jäljittelevän riistanpyyntiin kuuluvia menoja. Villipeuroja pyytämään mentäessä hänen on lisäksi otettava selko peurojen olopaikoista. Yliaistillisen tiedon hankkijana voi noita tarpeen tullen ottaa selkoa monista muistakin salaisista asioista, kuten väijyksissä olevista vihollisista, varkaista ja näiden kätköistä tai etäisten seutujen tapahtumista.
Syy. jonka vuoksi siperialaisen shamanin taitoa eniten kysytään, on kuitenkin sairaus. Altain mailta mainitaan mm. horkka, rokko, kuppa ja mielenvika tällaisina tauteina. Anohin huomauttaa, etteivät Altain tatarit osaa mongolien tavalla käyttää hyväkseen parantavia yrttejä tai lääkkeitä, vaan uskovat, että he yksin shamanin avulla voivat päästä selville siitä, mikä körmös milloinkin on onnettomuuden aikaansaanut ja miten sitä on suostuteltava.
Milloin sairauden kuvitellaan johtuvan siitä, että asianomaisen henkilön 'sielu' on poistunut ruumiista ja joutunut sen ulkopuolella väijyville vaaroille alttiiksi, on shamanin tehtävänä tietenkin etsiä ja palauttaa paennut sielu, jotta sairas jälleen tulisi entiselleen. Tämä toimi on burjattien tarustossa omistettu jo ensimmäiselle shamanille. Kun Morgon-Kara (toisinnoissa myös Boholi-Kara) oli niin taitava noita, että hän saattoi pelastaa ja tuoda takaisin nekin sielut, jotka tuonelan ruhtinas, Ärlen-kan, oli tuottanut manalaan, esitti tämä valituksensa taivaanjumalalle, Äsägä-maian-tengerille. Silloin jumala päätti panna noidan koetukselle. Sen vuoksi hän anasti erään ihmisen sielun, otti sen luokseen, sulki pulloon ja piti peukaloaan pullon suulla. Asianomaisen sairastuttua omaiset pyysivät Morgon-Karaa avuksi. Tämä ryhtyikin heti toimeensa etsien sielua kaikkialta metsistä, vesistä ja vuorten onkaloista, vieläpä manalastakin, mutta turhaan. Vihdoin noita nousi "rumpunsa päällä istuen" yläilmoihin. Täältäkin hän sai sielua kauan etsiä, ennenkuin hän huomasi, että se oli pantu pulloon ja että ylijumalan peukalo oli pullon suulla. Tällöin tuo nokkela shamani muuttautui ampiaiseksi ja pisti sellaisena jumalaa otsaan, niin että tämä säikähtäessään poisti sormensa pullon suulta. Näin saattoi noita pelastaa sieluparan. Nähdessään, mitenkä shamani, taas rummullaan istuen, laskeutui sielun kera maan päälle, jumala suuttui ja vähensi tuon ensimmäisen shamanin mahtia jakamalla rummun kahtia. Burjatit selittävät, että noitarumpu, jonka kumpikin puoli muka alunperin oli kalvolla varustettu, on siitä päivin ollut toispuolinen.
Sen käsityksen ohella, että sairaus johtuu 'sielun' menetyksestä, jolloin shamanin tietenkin on se etsittävä, esiintyy toinenkin, jonka mukaan taudin tuskat johtuvat siitä, että jokin henki (joskus useampikin) on mennyt sairaaseen ja vaivaa tätä. Tällöin on shamanin karkoitettava tuo paha henki. Nämä sielun houkuttelu- tai henkien karkoitusmenot eivät kuitenkaan näytä aina edellyttävän shamanin läsnäoloa. On näet esimerkkejä siitäkin, mitenkä omaiset itse, kun noitaa ei ole saapuvilla, joko kutsuvat kadonneen sielun takaisin tai suuresti meluten ajavat sairaasta tätä ahdistavan hengen. Goldit tekevät toisinaan heinistä nuken, houkuttelevat haltian siihen ja heittävät sen pihalle. Milloin omaisten yritykset eivät onnistu, on noidan apu tietenkin välttämätön.
Hyvin yleinen on lisäksi käsitys, että noidan on ensiksi karkoitettava vieras henki, joka on tunkeutunut sairaan sieluttomaan ruumiiseen, ennenkuin hän voi palauttaa siihen sen oman sielun. Näin on asianlaita mm. tungusien mailla, joiden shamanointiin tällöin sisältyy useampia eri toimituksia. Shirokogorov esittää ne seuraavassa järjestyksessä: 1) shamani kääntyy aluksi suojelushenkiensä puoleen, joista yksi asettuu häneen, 2) tämän avulla saadaan selville taudin syy sekä sairaasta paenneen sielun olinpaikka; 3) shamani kutsuu jälleen erilaisia haltioita, jotka asettuvat häneen, ja pyydystää samalla sairaan sielun; 4) shamani karkoittaa kerääntyneiden haltiain avulla sairaaseen sijoittuneen olennon ja saattaa sen erikoiseen olopaikkaan; 5) shamani palauttaa sairaan sielun tämän ruumiiseen; 6) shamani kiittää haltioita avustuksesta. Shirokogorov huomauttaa samalla, että työn menestyminen, jota muut henget voivat häiritä, edellyttää haltioihin turvautumista. Kullakin niistä on omat kykynsä, taitonsa ja toimensa, puheensa ja eleensä, joita noita menojensa aikana jäljittelee.
Pahojen henkien poistaminen sairaasta sekä kadonneen sielun etsiminen ja takaisin tuominen on myös jakutti- ja dolganishamanin tärkeimpiä tehtäviä. Sen vuoksi noidan menoissa täälläkin esiintyy eri toimituksia, jotka määrätyssä järjestyksessä seuraavat toisiaan ja joista ensimmäisenä on henkien kutsuminen. Erään lähteen mukaan noita istuu tällöin tulisijan ääressä jurtan maapohjaisella puolella ja kääntyy monenmoisten haltiain, kuten tulen jurtan- ja paikanisännän sekä suojelushenkiensä ynnä kaikkien tunnettujen yörien (vainajien), vieläpä pelättyjen abasy-olentojenkin puoleen, joita voidaan epäillä taudin aiheuttajiksi. Toiseksi noita ikäänkuin maaperää tutkien etsii sen hengen piilopaikkaa, joka on sielun ryöstänyt. Rumpuaan päristäessään hän tällöin pysähtyy tuon tuostakin ja on luovinaan katseensa kauas etäisyyteen. Hänen mainitaan samalla shamanoidessaan matkivan hevosen hirnuntaa tai jonkin linnun ääntä. Kolmannessa menojen kohdassa shamani sijoittaa itseensä kaikki sairaaseen menneet abasyt. Saadakseen ne poistumaan potilaan ruumiista hän käyttää keihääntapaista, oksista puhdistettua koivunvesaa, johon kuorimalla on tehty kolme renkaanmuotoista koristetta ja johon on kiinnitetty kolmeen tai seitsemään kohtaan hevosenjouhia. Tällä salaperäisellä aseella hän äänekkäästi ja uhkaavasti tähtää sairaaseen. Niin pian kun noita on eleillään osoittanut, että hänen on onnistunut siirtää paha henki itseensä, alkavat muut pistellä häntä keihäillä. Samalla shamani ryhtyy rummuttaen ja laulaen saattamaan tuota pahaa olentoa sen olopaikkaan. Tällöin hän toisinaan vaipuu horrostilaan. Jos sairaaseen on mennyt useampia henkiä on shamanin karkoitettava ne kaikki vuoron perään. Milloin noita on sairaasta siirtänyt itseensä jonkin vaarallisen olennon, kuten "päänleikkaaja yörin", joutuu hän raivoihinsa, vaatii veistä ja on leikkaavinaan kurkkunsa rummun päristimellä. Lisäksi hän pureskelee omaa ruumistaan ja niiden käsiä, jotka koettavat häntä hillitä.
Menojen neljäs osa esittää shamanin taivaanmatkaa. Seuraamamme kuvauksen mukaan noita kääntyy tällöin jurtan eteläistä ikkunaa kohti, jonka ulkopuolelle on seinän suuntaan pystytetty riviin kolme oksittua puuta. Keskimmäisenä on koivu, äärimmäisinä kaksi lehtikuusta. Koivun nenään on pantu surmattu lokki nokka ylös- ja etelään päin. Koivun itäpuolella olevan puun päähän taas on asetettu hevosenkallo. Kaikkiin puihin, kolmanteenkin, jossa ei ole mitään muuta erikoista, on ripustettu hevosenjouhia ja kankaantilkkuja. Sitäpaitsi puut ovat yhdistetyt toisiinsa jouhinyörillä. Puiden ja seinän väliin on vielä pystytetty yksijalkainen pöytä, jolle on asetettu viinamalja. Tehden notkeita liikkeitä koko ruumiillaan ja huitoen oikealla kädellään, jossa hänellä on päristin, noita ilmeisesti jäljittelee linnun lentoa. Kun ylämaailmanmatkalla kuvitellaan olevan yhdeksän pysähdyspaikkaa (oloh 'istuin'), on shamanin näiden kautta vaeltaessaan jaettava lahjoja kunkin pysähdyspaikan haltioille. Yläilmoihin noustessaan shamani luo usein katseensa sekä ylös- että alaspäin. Sieltä palatessaan hän kumartuu eteenpäin ja on "keskimmäiseen" eli ihmisten maailmaan tullessaan horrostilassa, josta häntä herätellään tulta iskemällä. Kerrotaan, että noita vielä tajuihinsa tultuaan neuvoo, minkä ruumiinosan, kuten oikean jalan, niskan tai päälaen kohdalla tulta on iskettävä. Mitä tämä tuleniskentä alunperin tarkoittaa, on epäselvää, mutta Kai Donner sanoo, että samojedishamanikin "puhdistaa" itsensä menojensa jälkeen hehkuvilla hiilillä ja palavilla kekäleillä. Tehtävänsä toimitettuaan shamani istahtaa lieden ääreen ja samalla pannaan tuleen uhriksi hevosenjouhia ja voita.
Selostamassamme kuvauksessa selitetään, että koivun nenään asetettu lokki, joka "lentää shamanin edellä", olisi jonkinlainen taivaan haltioille vietävä uhri. Kun toinen shamani toimitti samassa paikassa samanlaiset menot, pantiin noiden kolmen pylvään päähän kuhunkin linnunkuva: läntisen öksökö kyl (myytillinen kaksipäinen lintu), keskimmäisen käi-kyl (sekin myytillinen lintu) ja itäisen suor (korppi). On selvää, etteivät ainakaan nämä myytilliset linnut, joiden kuvat veistetään puusta, ole mitään uhrieläimiä, vaan pikemminkin shamanin sielun saattajia.
Jakuttinoitien menoissa, joissa tietenkin voi todeta eroavaisuuksia, on toisin paikoin käytetty useampiakin puita. Niinpä Priklonskij mainitsee, mitenkä sairaan vuoksi shamanoitaessa pystytettiin jurtan ulkopuolelle lehtikuusi ja koivu sekä sen lisäksi edellisten eteläpuolelle vielä yhdeksän karsittua lehtikuusta, jotka yhdistettiin toisiinsa nyörillä. Ensiksimainittuun puuhun, johon uhrieläin sidottiin, tehtiin yhdeksän pykälää. Useammista puista puhuu myös Seroshevskij sanoessaan, että kun shamanin oli saatettava uhriteuras taivaaseen, oli jo ennakolta pysytetty puita riviin. Rivin päässä oli pelkkä paalu uhrieläimen sitomista varten, sitten seurasi kolme seivästä, joiden kunkin nenään oli pantu puinen linnunkuva: ensimmäinen esitti kaksipäistä tarulintua, toinen kaakkuria tai korppia ja kolmas käkeä. Lintujen nokat samoinkuin puurivikin oli suunnattu etelää kohti. Noin sylen päässä lintuseipäistä oli jatkuvassa rivissä vielä yhdeksän karsittua kuusta, joihin kuhunkin oli jätetty vihreä latvatöppö. Puusta puuhun aina ensimmäisestä lintuseipäästä alkaen kulki jouhinyöri, johon oli ripustettu valkoisia jouhitupsuja. Tämä puu puulta yhä ylemmäksi kohoava nyöri tarkoittaa Seroshevskijn mukaan tietä, jota myöten shamani lintujen jäljessä nousee yläilmoihin ajaen sinne uhriteurasta edellään.
Samat käsitykset ja menot kuin jakuteilla tavataan myös jakutinkieltä puhuvilla dolganeilla. Täälläkin pohjan perillä on shamanin sairasta parantaessaan vaellettava yhdeksän taivaankerroksen puhki. Jokaisessa kerroksessa sanotaan asuvan haltioita, joiden tehtävänä on valvoa shamanien vaellusta ja estää pahoja noitia taivaisiin saapumasta. Dolganit selittävät, ettei mikään paha olento voi päästä alimman taivaankerroksen yläpuolelle. Hyvät sitävastoin saattavat viivyttyään hetken kussakin pysähdyspaikassa jatkaa matkaan; Vaelluksen vaikeimman osan muodostaa kansan käsityksen mukaan kolme alinta kerrosta, sen jälkeen on läpikulku eri pysähdyspaikoissa helpompaa. Epäilemättä nämä pysähdyspaikat (oloh) tarkoittavat samoinkuin nuo edellämainitut yhdeksän puuta taivaankerroksia. Yhdeksän riviin pystytettyä seivästä, joiden kunkin päähän on pantu samaan suuntaan katsova linnunkuva, esittää dolganeillakin shamanin taivaanmatkaa. Riippuen siitä, että seipäät riviä myöten pitenevät, ovat nuo puusta veistetyt linnut aina vähän toistaan ylempänä.
Kun sekä jakutti- että dolganinoidan on toimitettava uhri kunkin pysähdyspaikan haltialle, on näitä menoja varten muutamin paikoin pystytetty yksijalkainen pöytä, jonka kannen muodostaa kapea poikkipuu. Poikkipuuhun on kaiverrettu yhdeksän (joskus seitsemän) rivissä olevaa pikkuruista maljakkoa, jotka shamani vuoron perään kuhunkin pysähdyspaikkaan saavuttuaan täyttää maidolla. Toisin paikoin pannaan maljakon ääreen vielä pieni lihapala. Siellä, missä edelläkuvattujen menojen havainnollistuttamiseksi käytetään useamman puun asemesta vain yhtä maailmanpatsasta (tyspät turu 'kukistumaton patsas'), voi sen lautakatoksen reunassa nähdä nuo pienet maidolla täytettävät yhdeksän maljakkoa.
Näitä merkillisiä menoja tarkastaessa tulee kysyneeksi, minkä vuoksi shamanin on sairasta parantaessaan noustava yläilmoihin, vieläpä yhdeksänteen taivaaseen. Vitashevskij olettaa, että noita vaeltaa sinne etsimään sairaan 'sielua' (kut). Tämä oletus on kuitenkin omiansa herättämään uusia kysymyksiä. Mitenkä on sairaan sielu joutunut ylimpään taivaaseen, jos sen on anastanut, kuten kuvitellaan, jokin paha abasy? Eihän pahojen henkien yleensä uskota asuvan taivaassa, vielä vähemmin siellä, missä on itse ylijumalan istuin. Ei myöskään ole tietoa siitä, että shamani toisi yläilmoista sairaalle uuden sielun. V.N. Vasiljev selittääkin asian toisin sanoessaan, että kun jokin paha henki on ryöstänyt sairaan sielun ja kun shamani on sen pelastanut, ei hän heti palauta sitä sairaan ruumiiseen, vaan vie sen ensiksi yhdeksänteen taivaaseen, jotta sielu täällä rauhoittuisi, tervehtyisi ja puhdistuisi. Pahan hengen pauloissa ollut sielu on näet niin säikähtänyt, että se muuten voisi helposti paeta uudelleen, tai se on pahoinpitelystä sairas tahi pahan hengen kosketuksesta saastunut.
Tämä selitys, jonka Vasiljev varmaankin on saanut kansan suusta, ei voi olla huomiota herättämättä. Tulee näet kysyneeksi, mitenkä tässä tarkoituksessa tehty taivaanmatka on vanhan shamanismin kannalta ymmärrettävä. Tätä ongelmaa pohtiessaan Troshtshanskij huomauttaa, ettei jakuttishamani hänen tuntemansa lähdeaineiston mukaan menekään koskaan alhaalla olevaan maailmaan, vaan taruissakin tavallisesti taivaaseen. Troshtshanskij ei kuitenkaan pidä mahdottomana, että noita joskus olisi vaeltanut päinvastaiseenkin suuntaan. Siihen viittaa hänen mielestään se seikka, että noita käyttää palvelukseensa vesilintuja, joiden uskotaan olevan shamanin saattajia henkien luo, ja lisäksi se, että noidan puvussa on sen aukon kuva, josta mennään maanalaiseen maailmaan ja jota nimitetään "henkien aukoksi" (abasy oibono). Mutta hän arvelee, että alhaalla olevien henkien puoleen on käännytty vain harvoin ja että se edustaa jotakin myöhempää tapaa, jonka jakutit ovat omaksuneet vasta siirryttyään nykyisille asuinsijoilleen. Käsitys ylhäällä olevista hengistä taas, päättelee Troshtshanskij, on muka peräisin jakuttien entiseltä kotipaikalta.
Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertaisesti ratkaistu, kuin Troshtshanskij olettaa. Ei ole näet yhtään esimerkkiä siitä, että jakutit kuvittelisivat niiden henkien, jotka ryöstävät sieluja ja aiheuttavat tauteja, asuvan taivaassa. Vasiljev sanookin nimenomaan, että kun ihmisen sielu on irtautunut ruumiista, joutuu se helposti sellaisen sieluja vaaniskelevan hengen saaliiksi, joka vie sen mukanaan alamaailmaan. Tällöin on selvää, että shamanin on lähdettävä sitä sieltä etsimään. Lisäksi on huomattava, että jakutit, kuten myöhemmät lähteet osoittavat, käyttävät shamanin toiminnan eri puolista puhuessaan kahta eri nimitystä: allara kyrar ja üsä kyrar, joista edellinen merkitsee noidan kääntymistä alhaalla olvien ja jälkimmäinen ylhäällä olevien henkien puoleen. Kun edellinen toimitus suoritetaan ensiksi, voinee tätäkin pitää osoituksena siitä, että se on jälkimmäistä varhempi.
Vitashevskij mainitsee, että kun shamani on poistanut sairaan ruumiista tätä vaivanneen hengen, johtaa hän sen "etelää kohti". Tämä tiedonanto perustunee kuitenkin erehdykseen, jollei siinä kuvastu käsitys, että tautienhaltiat tulevat etelästä, jakuttien entisiltä asuinpaikoilta. V.N. Vasiljev esittää tämänkin asian toisin kertoessaan, mitenkä noita vie sairaasta ajamansa pahan hengen tuonelaan lankeamalla maahan ja näyttelemällä veteen sukeltamista. Omituista on, että myös tungusit, lappalaiset ja tshuktshit ovat nimittäneet noidan loveenlankeamista "sukeltamiseksi". Epäilemättä nämä esimerkit viittaavat siihen, että tuonpuoleisen maailman on kuviteltu olevan veden alla. Kuten mainittu, esiintyvät myös shamanin apulaishenget usein sukeltajalintujen hahmossa.
Menojen kohdistumista alhaalla oleviin henkiin osoittaa lisäksi shamanin asu sekä yö yleisenä loitsinta-aikana. Niinpä Stadling sanoo jakuteista, että shamanoiminen suoritetaan jurtassa yöllä. Samoin kertoo V.N. Vasiljev dolganeista ja jakuteista. Myös Turuhanskin piirin tungusit selittivät minulle, että shamani toimii vain pimeän tultua. "Yöllä puolihämärässä asunnossa" shamanoi noita, kuten Shirokogorov huomauttaa, myös itäisten tungusien keskuudessa. Eikä tämä ole ollut yksinomaan pohjoisimmille kansoille ominaista, se on ollut yleistä myös Altain mailla, ja jo Ruysbroeck mainitsee 1200-luvulla kuvatessaan muinaisturkkilaisen noidan (cham) menoja, että "he keräävät ne, jotka haluavat tietoja paholaiselta, yöllä majaansa".
Näin ollen on ilmeistä, ettei jakuttien allara kyrar ole myöhäistä lainaa, kuten Troshtshanskij olettaa, vaan että se edustaa siperialaisen shamanismin varhaisinta kantaa. Tästä erillään on tietenkin kysymys, onko tuo taivaisiinmeno ollut jakuttien tuntema jo heidän siirtyessään nykyisille asuinpaikoilleen. Siihen katsoen, että puheenaolevalla menolla on vanhat juuret Altaillakin sekä Baikalin mailla, voinee päättää, että myös jakutit ovat melko varhain sen tunteneet ja epäilemättä jo ennenkuin he aloittivat vaelluksensa pohjoista kohti.
Altain tatareja koskevista lähteistä ei kuitenkaan käy ilmi, että taivaaseen nouseminen olisi täällä suoritettu sairaan parantamiseksi. Kerrotaan vain, että shamani vaeltaa yläilmoihin, kun hänen on uhrijuhlan aikana vietävä perille taivaanjumalalle omistetun teuraan sielu. Perin kiintoisa shamanin taivaanmatkan kuvaus sisältyy vanhaan, ainakin jo viime vuosisadan puolivälissä Altain pakanalähetyksen arkistossa olleeseen käsikirjoitukseen, jossa seikkaperäisesti esitetään erään kolmipäiväisen juhlan toimitukset ja jota Verbitskij ja Radloff ovat käyttäneet hyväkseen.
Ensimmäisenä iltana, niin pian kun aurinko on laskenut vuorten taakse, ryhdytään valmistuksiin. Shamani valitsee sopivan uhripaikan jostakin erillään sijaitsevasta koivumetsästä, jonka aukeamaan rakennetaan huopapeitteinen teltta, ovi itää kohti. Teltan keskelle pystytetään nuori vihreälatvainen koivu siten, että latvatöppö pistää esiin reppanasta. Koivun latvaan ripustetaan vielä lipuntapainen ja puun karsittuun runkoon tehdään kirveellä yhdeksän syvää pykälää eli porrasta (tapty) toinen toistaan ylemmäksi. Lisäksi noita valitsee hevoslaumasta uhriteuraan, jonka taivaanjumalalle tarkoitettuna tulee olla vaaleahko. Ennenkuin hevonen teurastetaan, shamani tutkii sen otollisuutta sekä karkoitettuaan siitä sen 'sielun' kehoittaa sitä nousemaan yhdeksänteen taivaaseen ja asettumaan siellä ylijumalan "valkoisen teltan" ääreen. Uhrin teurastus suoritetaan vielä samana iltana.
Vasta seuraavana päivänä, jolloin shamani taas illan tultua saapuu, kun jo hämärään telttaan on sytytetty tuli, jatkuu juhlan ohjelma saavuttaen tällöin huippukohtansa. Ensiksi shamani ottaa käteensä vadin, jossa on edellisenä päivänä keitettyä uhrilihaa, ja kestitsee "rummun isäntää", "tuli-emoa" ja lopuksi kaikkia telttaan kerääntyneitä näkymättömiä ja näkyväisiä vieraita. Likaksi hän ripustaa teltan edustalle pingoitettuun nauhoilla varustettuun nyöriin (soltü) yhdeksän puuvilla-, verka- tai silkkivaatetusta. Samalla kun niitä puhdistetaan palavilla katajanoksilla savustamalla, shamani laulussaan ylistää näitä lahjoja, joita "ei yksikään hevonen jaksa kantaa". Sitten seuraa samanlainen rummun puhdistus sekä noidan pukeutuminen shamaninpukuun. Kun shamani vielä on tulen ääressä lämmittänyt rummun kalvoa, jotta se pingoittuisi, istuutuu hän ja alkaa laulaen ja rumpua päristäen kutsua henkiä luokseen määrätyssä järjestyksessä. Tullessaan kukin niistä huudahtaa: a kam ailo, jolloin noita (kam) eräänlaisella liikkeellä pyydystää kulloinkin saapuneen haltian rumpuunsa. Tällaisia henkiä, joiden avutta menot eivät onnistuisi ja joille kullekin omistetaan erikoiset ylistyssanat, on suuri joukko. Mitä enemmän noita saa niitä kerätyksi, sitä voimakkaammin hän päristää rumpuaan. Kuljettuaan useamman kerran tuon telttaan pystytetyn koivun ympäri hän kääntyy viimeksi "ovenhaltian" puoleen tiedustellen tältä, ketä hänen vielä olisi huudettava avukseen. Saatuaan vastauksen hän pyytää "ovenhaltiaa" vartioimaan "vaskimiekallaan", ettei mikään aina tai muu paha henki pääsisi menoja häiritsemään. Sen jälkeen hän "puhdistaa" uhrinantajan, tämän perheenjäsenet ja sukulaiset sekä karkoittaa teltasta kaikki pahat henget. Omituista on, että vaikkei shamanilla ole jousta kädessään hän kuitenkin laulussaan puhuu "ampumastaan nuolesta", mikä viittaa siihen, että tätä asetta on ennenvanhaan tällöin käytetty karkoitusvälineenä.
Vihdoin, kun kaikki alkusuoritukset ovat ohi, on shamani valmis lähtemään vaivalloiselle taivaanmatkalleen, jonka vaiheita hän erinäisin lauluin, äänin ja elein kuvailee. Osoitukseksi siitä, mihin taivaankerrokseen hän kulloinkin saapuu, hän koivua kavutessaan asettaa jalkansa vastaavaa taivaankerrosta esittävälle portaalle. Tällöin kuuluu ikäänkuin rasahdus, ja samalla shamani huudahtaa: "katso, minä olen tunkeutunut sen läpi!" Välillä hän juoksee haltioituneena tulen ympäri, joutuu yhä enemmän hurmoksiin sekä laulaa ja rummuttaa yhä äänekkäämmin. Kolmannessa taivaankerroksessa alkaa uhrihevonen (pura), jolla shamani tähän asti on ratsastanut, väsyä, sen vuoksi hän jättää sen "päänpitäjän" (bashlutkanin) – uhrimenoissa toimivan apulaisen – hoitoon, jonka 'sielun' uskotaan seuraavan hevosen 'sielua'. Samalla shamani kutsuu luokseen hanhen matkien tämän ääntä ja nousee sen selkään. Tavallisesti hän vielä jäljittelee hanhen lentoa käsiensä liikkeillä. Kun hanhi on saanut juoda kolmannessa taivaassa olevasta "maitojärvestä" ja syödä Sürö-vuorella sekä "päänpitäjä", joka shamanin suulla on valittanut matkan vaivoja ja pyrkinyt palaamaan takaisin, on saanut levähtää ja virkistyä, jatketaan matkaa. Tässä levähdyspaikassa on shamanilla tapana kuvailla kuulijoilleen, mitä hän näkee ja kokee; hän kertoo mm. tulevista ilmoista, uhkaavista taudeista tai onnettomuuksista. Jos hän täällä on kohdannut toisen shamanin, hän mainitsee myös, mitä hän tältä on kuullut. Tällaisia huomioita hän tekee muihinkin taivaankerroksiin tultuaan. Niinpä neljännessä taivaassa shamani esittää, miten kara kush (musta lintu) ajaa takaa käkeä. Viidennessä taivaassa hän tapaa mahtavan jajutshin, josta aikaisemmin on ollut puhe. Kuudennessa hän tervehtii kuuta ja seitsemännessä aurinkoa. Vähitellen on shamani monivivahteisten menojensa aikana saavuttanut kahdeksannenkin ja yhdeksännen taivaan, kunnes hän saa ylijumalalta tietää, haluaako tämä ottaa tarjotun uhrin vastaan. Lisäksi hän saa tältä luotettavia tietoja ilmojen muutoksista, katovuosista ym. sekä myös, vaatiiko jumala ehkä uusia uhreja ja millaisia. Keskusteltuaan ylijumalan kanssa shamani joutuu syvimpään hurmiotilaan ja vaipuu lopuksi uupuneena maahan kykenemättä edes jäseniään liikuttamaan. Tällöin vallitsee teltassa harras hiljaisuus, kunnes shamani alkaa hieroa silmiään, silittää tukkaansa ja oikoa käsiään sekä samalla puristaa hikeä kauhtanastaan. Sen jälkeen hän tervehtii kaikkia läsnäolevia, ikäänkuin hän olisi palannut kaukaiselta matkalta.
Juhla jatkuu vielä kolmantena iltana, jolloin varsinkin varakkaat viettävät juominkeja ja jolloin uhrijuomaa heitetään mm. tuota portailla varustettua koivua kohti.
On ymmärrettävää, etteivät nämä altailaisten menot ole yksityiskohtiaan myöten aivan samanlaiset kaikkialla, missä ne eri heimojen keskuudessa ovat säilyneet. Eroavaisuudet riippuvat tietenkin kunkin seudun perinnäiskäsityksistä ja -tavoista, mutta myös shamanin taidosta ja kyvystä. Kiintoisa piirros, joka on lainattu A.V. Anohinin kansatieteellisestä kokoelmasta, luo omalla tavallaan lisävaloa näihin merkillisiin menoihin. Se hieno viiva, jonka siinä näemme, kuvaa "Ulgenin tietä" eli shamanin matkaa uhreineen ylijumalan luo. Viiva lähtee uhrinantajan teltasta, jossa palaa tuli. "Tien" varrella kohtaamme ensiksi paaluun sidotun uhrihevosen ja sen läheisyydessä kolme juoma-astiaa: ensimmäinen on pyhitetty Bogdyganille, toinen Kökyshille ja kolmas Ulgenille. Sitten seuraa viistoon pystytetty paalu, johon on ripustettu uhriteuraan nahka. Varsinainen taivaaseennousu alkaa "koivun" ääressä, joka nähtävästi on teltassa ja johon on tehty yhdeksän "porrasta" (tapty). Koivun yläpuolella on Bogdyganin asunto, jonka edustalla näkyy toinenkin uskomuksellinen olento, Bobyrgan. Sitten on vastassa yhdeksän pienillä poikkiviivoilla merkittyä "huojuvaa" paikkaa, joiden kautta vaellettuaan shamani kohtaa "Ulgenin tiellä seisovan Kökyshin". Vielä on edessä kolme ympyröillä merkittyä aluetta, joista ensimmäinen on vesiperäinen ja sinihiekkainen, toinen valkohiekkainen; kolmas on jo niin korkealla, etteivät pilvet sinne ylety. Ylimmässä osastossa asuu itse ylijumala, "valkoinen Ulgen" valosäteiden ympäröimänä. Tämän vieressä on hänen "lähettinsä". Shamanin taivaanmatkalla kohtaamista henkilöistä ovat tärkeimmät tietenkin ne, joille juomauhriastiat on omistettu.
Shamanoidessaan sairauden johdosta, milloin altailaiset uskovat taudin johtuvan siitä, että Ärlikin lähetit ovat anastaneet sairaan 'sielun' ja vieneet sen maanalaiseen maailmaan, on noidan lähdettävä etsimään sitä sieltä. Tällä vaivalloisella matkallaan on shamanin tiellä taaskin erinäisiä esteitä (pudak), joista ei jokaisen ole helppo selviytyä. Vaellettuaan synkkien metsien halki ja korkeiden vuorijonojen yli, missä hän tuon tuostakin näkee tänne sortuneiden noitien ja näiden ratsujen luita, hän saapuu vihdoin maan alle johtavalle aukolle. Vasta tällöin alkavat matkan vaikeimmat vaiheet, kun noidan eteen aukenevat tuonelan syvänteet monine merkillisine näkyineen. Kaikkea tätä hän kuvailee menojensa aikana sanoin ja elein. Erikoisesti hänen huomionsa kohdistuu salaperäisiin piinapaikkoihin, joissa syntisten sieluja vaivataan. Suostuteltuaan manalan vartiat ja vältettyään manalan vaarat shamanin onnistuu lopulta päästä itse Ärlikin, tuonelanruhtinaan, puheille, joka ankarana aluksi ärjyy ja tiuskii, kunnes noita, jos hän on taitava, saa tämän lepytetyksi lupaamalla runsaasti uhreja. Keskustellessaan Ärlikin kanssa shamanin menot kohoavat huippuunsa, jolloin noita joutuu hurmostilaan. Tuonelasta palatessaan shamanin kuvitellaan toisin paikoin käyttävän hanhea ratsunaan aivan kuin taivaanmatkalla. Tullessaan on hänellä mukanaan sairaan sielu. Paluumatkan edistyessä shamani vähitellen rauhoittuu ja lopuksi aukoo silmiään ikäänkuin unesta heräävä. Tällöin muut tiedustelevat häneltä hänen matkansa vaiheita.
Vaikka näihin menoihin liittyvissä manalankuvitelmissa on epäilemättä myöhäis- ja vierasperäistä, on kuitenkin usko, että noita voi siirtyä toiseen maailmaan joko sieluja pelastamaan tai tutkimaan muiden vastoinkäymisten syitä, aito shamanismille ominaista. Tietenkin on noita tällöin pyrkinyt esittämään myös niitä vaikeuksia, joita hänellä henkien mailla liikkuessaan on kestettävänä ja voitettavana. Kun nämä varhaiskantaiset menot muodostavat oman kokonaisuutensa ja kun uhreissa, jotka niitä seuraavat, noudatetaan aivan toisenlaisia tapoja kuin taivaanjumalalle uhrattaessa, on mielestäni selvää, ettei tuo monesti mainittu taivaanmatka ole niihin alunperin kuulunut.
Riippuen siitä, että tuonelassa yö, päinvastoin kuin täällä, on yleinen toiminta-aika, voi shamanikin lähestyä henkiä yksinomaan yöllä. Sen vuoksi shamanoiminen alkaa aina vasta myöhään illalla pimeän tultua ja saattaa jatkua kaiken yötä. Vaikka siperialaisen noidan menettelytavoissa on paikallisia ja mahdollisesti yksilöllisiäkin piirteitä, ei niiden oleellisimmissa tai alkukantaisimmissa osissa huomaa suurtakaan eroavaisuutta. Katsellessani jeniseiläisen shamanin esiintymistä kiintyi huomioni erikoisesti hänen liikkeisiinsä ja eleihinsä, joihin hänen rummutuksensa liittyi ehkä lähemmin kuin hänen lauluunsa. Hänen tanssinsa, jos tätä sanaa tässä mielessä ollenkaan voi käyttää, oli tasaisessa tahdissa eteenpäin liikehtimistä merkillisine sätkytyksineen. jotka helisyttivät puvun metalliosia. Jaksoittain hän kuitenkin teki omituisia pyörähdyksiä ja hypähdyksiä. Joskus näytti katsojasta siltä kuin hän olisi jäljitellyt jotakin eläintä. Kerran läsnäolijat sanoivat hänen kulkevan karhuna. Pari kertaa hän kiihtyi miltei raivoon, ja hänen hiestyneet kasvonsa saivat oudon ja peloittavan ilmeen, kunnes hän jälleen rauhoittui ja vaipui ikäänkuin uupumuksen tilaan. Liikehtiessään noita lauloi koko ajan puhutellen telttaan kutsumiaan haltioita tai kuvaten tuonelanmatkansa vaiheita. Noidan esitettyä aina pari kolme säettä, hänen apulaisensa kertasi ne. Tämän varhaiskantaisen laulun yksitoikkoiseen tahtiin loivat vaihtelua vain noidan ajoittaiset kuiskaukset ja huudahdukset tai luonnonäänien jäljittelyt. Jälkimmäisiä tarkoittanee Gmelin sanoessaan, että tungusi-shamanin laulu muistuttaa "karhun mörinää, leijonan karjumista, koiran haukuntaa ja kissan naukumista".
Todennäköisesti ovat shamanin erinäiset liikkeet ja äännähtelyt olleet sopusoinnussa hänen ulkonaisen asunsa kanssa jäljitellen juuri sen eläimen eleitä ja ääniä, joita hänen asunsa on kuvastanut. Sen lisäksi hän tietenkin, kuten mainittu, on voinut esittää myös muita eläimiä ja olentoja aina sen mukaan, millaisen hengen hänen kulloinkin on uskottu sijoittuvan.
Samoinkuin tungusit jäljittelevät jukagiritkin shamanoidessaan erinäisten eläinten ja lintujen huutoja. Priklonskij sanoo jakuttinoidan matkivan etenkin linnun ääntä, ja Lehtisalo kertoo samojedeista puhuessaan, mitenkä eräässä hänen kuulemassaan laulussa noita änkytti koko ajan tekeytyen joksikin vieraaksi olennoksi, mahdollisesti allilinnuksi, jonka uskotaan änkyttävän huutaessaan a a a avlyk ja jota noidan sanotaankin matkivan laulaessaan. Milloin burjattilainen shamani näyttelee häneen asettuneen totemistisen "härkä-herran", Bukha-nojonin, osaa, hän jäljittelee tämän eleitä, kulkee nelin kontin kuin härkä, mylvii ja kuopsii maata sekä puskee läsnäolevia.
Paitsi shamanointiin kohdistuu tarkkailijan huomio luonnollisesti myös siihen yleisöön, joka syrjässä istuen hiljaisena ja hartaana seuraa noidan touhua ja joka täydellä luottamuksella antautuu sen salaperäisen tunnelman valtaan, minkä nämä yölliset menot ovat omiansa luonnonlapsissa synnyttämään. Monin paikoin on shamanilla lopuksi tapana heittää jokaisen läsnäolevan eteen päristimensä, joka pudotessaan maahan lyömäpinta ylöspäin todistaa itsekullekin, että noidan tehtävä on onnistunut tai että hänen sanansa ovat tosia.
Miten nykyajan ihminen arvosteleekin shamanismia uskonnollisena ja sosiaalisena ilmiönä, on selvää, että hänen arvonsa ja merkityksensä on varhaiskantaisessa yhteiskunnassa ollut sangen huomattava. Shamanin mahti elää tavallisesti vielä tämän kuoltua, hänestä tehdään kuva ja häntä palvotaan myöhäisiin polviin perheen ja suvun suojelushaltiana. Silti eivät Siperian shamanit ole muodostanet erikoista yhteiskuntaluokkaa eivätkä he myöskään pienten palkkioittensa nojalla ole voineet varallisuudessa kohota muita huomattavampaan asemaan.
UHRIMENOT JA -JUHLAT.
Kun luonnonkansat kuvittelevat niiden näkymättömien henkiolentojen, joiden uskotaan ympäröivän ihmistä ja voivan joko häiritä tai edistää hänen elämäänsä, olevan ihmisenkaltaisia, johtuu siitä samalla käsitys, että henkien suosion saavuttaminen riippuu näiden tarpeiden tyydyttämisestä. Helpoimmin ymmärrettäviä ja epäilemättä myös varhaiskantaisimpia ovatkin ne uhrit, joita on toimitettu kuolleiden hengille ja joista esimerkkejä olemme esittäneet jo kuolin- ja muistajaismenojen yhteydessä.
Vainajainpalvontaa tarkoittaa alunperin myös niiden haltiainkuvien suostutteleminen, joita Altain suvun kansat ovat säilyttäneet majoissaan. Lopatin sanoo goldeista, että he sivelevät kuviensa suuhun sitä, mitä itse syövät, puuroa, lihaa, kalaa ym. He panevat vielä ruokakupin kuvan eteen, pirskoittavat sille sormellaan viinaa, tarjoavat tupakkaa ja pyrkivät muullakin tavoin sitä huvittamaan. Tällainen perheen haltioiden kestitysuhri ei rajoitu vain goldeihin, vaan on ollut yleinen kaikkien Siperian kansain keskuudessa. Yhtä yleistä on haltiain varustaminen turkiksilla, tilkuilla ja muulla, jota niiden on kuviteltu tarvitsevan pukimikseen. Lisäksi on niille erinäisissä tapauksissa toimitettu teurasuhreja, joiden tarkoituksena ei ole ollut ainoastaan haltiain kestitseminen, vaan kotieläimen antaminen sitä kaipaavalle. Tämä ilmenee monella tavalla niistä menoista, joita noudatetaan teurasuhreja toimeenpantaessa ja jotka suuresti muistuttavat eräkaudenaikuisia riistan surmaamiseen liittyviä pitämyksiä. Ennen muuta on huolehdittava siitä, että uhrieläimen luut säilyvät särkymättä. Näin meneteltäessä uskotaan itse asianomaisen eläimen joutuvan tuonpuoleiseen maailmaan uhrin vastaanottajan käytettäväksi. Myöhemmin on etelästä käsin kulkeutunut tapa saattaa uhri perille tulen välityksellä tullut verraten yleiseksi, mutta tällöinkin on muistettava, että vaikka luut voidaan polttaa, ei niitä silti sovi särkeä. Milloin teuraiden luut säilytetään sellaisinaan, kuten on laita esim. metsätungusien keskuudessa, ripustetaan ne tavallisesti puuhun. Yhä edelleen pidetään teurasuhreissa monin paikoin silmällä myös sitä, että määrätyistä elimistä, kuten kielestä, sydämestä ja maksasta, leikattu pala seuraa luita näitä suojaan pantaessa. Keltaiset uigurit keittävätkin teuraan tärkeimmät elimet, nim. pään, kaulan, sydämen ja keuhkot sekä 10 kylkiluuta, erikseen. Burjateilla on erinäisissä uhritoimituksissa tapana varoa, etteivät henkitorvi, keuhkot ja sydän irtaudu päästä eläintä teurastettaessa tai sen lihoja keitettäessä. Toisinaan he vielä jättävät pään ja muut mainitut elimet sekä jalat nahkaan kiinni ripustaessaan nahkan maahan pystytettyyn koivuun. Uhriteuraiden nahkat on näet vanhan tavan mukaan yleisesti ripustettu puihin. Altailla, kuten Radloff ym. kertovat, asetetaan uhrihevosen nahka täytettynä viistoon pystytetyn seipään varaan siten, että se siinä muistuttaa elävää hevosta.
Hevosuhria ovatkin Altain suvun paimentolaiset pitäneet muita arvokkaampana. Ei sitä kaikkialla kuitenkaan ole suoritettu ilman edelläkäypää uhrilupausta. Jo Gmelin kertoo, mitenkä tungusishamani, kun hänen on palautettava sairaan sielu, lepyttää sielun anastajaa ripustamalla pitkään nyöriin erinäisiä turkiksia sekä pienen tuohesta tehdyn hevosen ja mitenkä hän shamanoidessaan näyttää näitä lahjoja "pirulle", kunnes pingoittaa nyörin teltan edustalle pystytettyjen paalujen väliin. Näin luvattu hevonen teurastetaan vasta myöhemmin sen jälkeen, kun sairas on tullut terveeksi.
Vaikea on tietää, tarkoittaako vastaavanlaisen nyörin varustaminen, jommoinen tapa on ollut yleinen muuallakin turkinsukuisten kansain keskuudessa, alunperin juuri uhrilupauksen antamista. Niinpä Altailla näkee itse asumuksissa haltiainkuvain ääressä usein nyörin, johon on ripustettu yhdeksän nauhatilkkua ja jossa keskimmäisenä riippuvalle on tehty eläimen hahmo tai sen sijalle on asetettu jäniksennahka. On näet huomattu, että kun teurasuhri luvataan, aluksi tyydytään vain kuvaan tai johonkin pienempään eläimeen. Kuitenkin ilmenee monista ennen mainituista esimerkeistä, että puheenaolevaa nyöriä turkiksine, nauhoineen ym. riipukkeineen on käytetty myös varsinaisissa uhrijuhlissa ja että jäniksennahka, esim. burjattimailla, tällöinkin on näytellyt erikoista osaa.
Uhrihevosen lupauksena tahi varsinkin matkoilla oltaessa myös sen korvikkeena ovat lisäksi olleet hevosen harjasta nyhdetyt jouhet, joskus häntäkin.
Paitsi teurasuhreja ovat Altain suvun kansat pyhittäneet haltioilleen ja jumalilleen myös eläviä kotieläimiä, minkä tavan samojeditkin ja Siperian ugrilaiset tuntevat. Niinpä Maak mainitsee jakuttien pyhittävän haltioilleen poroja, hevosia tai muita eläimiä, jotka saattavat elää melko vanhoiksi ja joiden tunnusmerkkinä on silkki- ja helmikoristeiset päitset. Georgin mukaan tungusit vihkivät shamanin välityksellä jumalilleen kotieläimiä, jotta heidän karjansa menestyisi. Pyhitetty eläin (hongun) merkitään täällä siten, että sen harjaan tai korviin sidotaan punainen tilkku. Georgi huomauttaa vielä, että jos pedot tai pakkanen ovat vahingoittaneet tungusien karjaa, he voivat täten vihkiä joskus koko laumansa kahden tai useamman kuukauden ajaksi, joskus pariksi vuodeksikin, jona aikana ei kotieläimiä sovi teurastaa, lahjoittaa tai myydä. Pyhittäessään hevosia burjatit kaatavat maitoa tai maitoviiniä niiden selkään. Ja samoin he ovat vihkineet härkiäkin haltioilleen. Hangalov kuvailee, mitenkä burjatit tällöin pesevät uhrihärän, kauristavat sen nauhoilla, kaatavat selkään tarasunia, lukevat rukouksen ja laskevat eläimen menemään.
Esimerkkejä on myös siitä, että pyhitetty eläin on myöhemmin teurastettu. Pallas sanoo kalmukkien jättävän lammaslaumaansa keltapäisen, valkoisen oinaan, jota nimetään "taivaan oinaaksi" (tengeri tokho) ja jota ei sovi kuohita eikä myydä, mutta joka vanhana voidaan teurastaa kuten uhrieläin ainakin: sen lihat syödään, luut ja ihra poltetaan erikoisella neljän patsaan varaan rakennetulla alttarilla ja pää sekä nahka ripustetaan puuhun. Entisen tilalle pyhitetään uusi samanlainen oinas.
Pallaksen mainitsema esimerkki muistuttaa muinaissuomalaisten tapaa pyhittää jo karitsana uhriteuraaksi valittu "villavuona". Ei ole kuitenkaan selvää, ovatko nuo elämään jätetyt uhrit, joita ei koskaan surmata, johtuneet tästä tavasta. Asiaa pohdittaessa on huomattava, että viimeksimainitut vihitään vasta silloin, kun ne jätetään haltiain käytettäväksi ja että tällöin on noudatettu samanlaisia menoja kuin uhrin teurastukseen ryhdyttäessä. Sellaisia yhteisiä tapoja ovat mm. uhrin otollisuuden tutkiminen, eläimen puhdistaminen sekä nauhoilla koristaminen.
Uhrin otollisuutta burjatit tutkivat siten, että asettavat juomakupin uhrieläimen selkään tarkastellen kupin pudottua sen asentoa maassa. Jos kuppi putoaa pohja alaspäin, on se merkkinä siitä, että jumala on suosiollinen ja vastaanottaa uhrin. Kupin tai lusikan heitto, jonka iranilaisetkin ovat tunteneet, liittyy Siperiassa muuallakin uhripitoihin. Maidon tai maitoviinan valaminen uhrieläimen selkään taas muistuttaa Volgan mailla tunnettua tapaa tutkia uhrin otollisuutta sitä kastelemalla, jolloin eläimen väristys antaa myönteisen vastauksen. Näin kerrotaan ainakin keltaisten uigurien kaatavan uhrilampaan selkään "valkoista vettä" (ak su) so. maidolla sekoitettua vettä, jonka aiheuttamaa väristyskohtausta pidetään osoituksena siitä, että uhri on jumalalle otollinen. Muudan mandshunkielessä esiintyvä kiinasta lainattu sana, jonka sanotaan merkitsevän viinan tai veden kaatamista uhriksi vihityn sian korviin, osoittaa, että vastaava tapa on ollut täälläkin tunnettu. Lisäksi sen ovat tunteneet jo antiikin kansat.
Altain suvun uhrimenoja tarkastaessa huomaa paitsi paikallisia eroavaisuuksia sellaisiakin, jotka johtuvat erilaisista uhrin kohteena olevista olennoista. Erikoislaatuisia ovat mm. tulelle toimitetut uhrit. Huomattavin vastakohtaisuus esiintyy kuitenkin manalan hengille ja taivaanjumaluudelle omistetuissa menoissa, minkä eroavaisuuden voi todeta vielä pohjoisintenkin kansain keskuudessa. Niinpä Turuhanskin piirin tungusit selittivät minulle, että kun shamani katsoo sairaan tervehtymisen vaativan uhria, hän toimittaa sen yöllä kasvot länteen päin ja että uhriteuraana tällöin on musta poro, jonka nahka ripustetaan puuhun, mutta luut kuopataan maahan kodan taakse. Myös burjatit ovat manalan haltioille uhranneet yöllä mustia teuraita, joiden luita ei ole ollut tapana polttaa. Ja samoin ovat menetelleet Altain tatarit, milloin sairasta on shamanoimalla parannettu.
Taivaanjumaluudelle taas on teurastettu tai pyhitetty valkoisia uhrieläimiä. Turuhanskin piirin tungusit, joiden keskuudessa taivaanjumalan uhrit ovat harvinaisia, ei edes jokavuotisia, toimittavat ne aina päivällä kääntyen itää tai etelää kohti. Yleisin uhrieläin täällä on tällöin valkoinen poro, jonka perheen isä teurastaa. Nahka ripustetaan patsaaseen, johon on kiinnitetty kaksi poikkipuuta, siten että pää tulee patsaan päähän ja jalat poikkipuiden varaan. Patsasta ei ole tapana pystyttää maahan, vaan hirrestä veistetylle alustalle. Näihin menoihin eivät shamanit ota osaa. Päivällä toimitetuin, itää kohti suunnatuin valkoisin uhrein on taivaanjumalaa palvottu muuallakin Siperiassa, vieläpä samojedienkin mailla. Monin paikoin pidetään silmällä, että uhripuuna tällöin on lehtipuu, yleisimmin koivu. Altailaisten uhrimenoista puhuessaan Verbitskij lausuu: Ulgenille uhrataan vain harvoin, sen vuoksi että hän on muutenkin hyvä. Kuitenkin on jokaisen täysi-ikäisen toimitettava avioliittoon mentyään uhri (iik); sellaiseksi valitaan valkoinen hevonen tai rautio, josta jumala erikoisesti pitää. Ulgenille luvattu hevonen saa osakseen omalaatuista kunnioitusta: sen harjaan sidotaan punainen nauha ja naisten on varottava istuutumasta sen selkään. Uhrin toimitusaika on pääasiallisesti kevät ja uhripaikkana koivikko.
Beltirien kerrotaan toimittavan "taivaan uhrin" vain joka kolmas vuosi, jolloin jokaisessa perheessä valmistetaan väkijuomaa ja jolloin uhripitoja varten varataan useita lampaita. Suosituin on sellainen uhrilammas, joka on väriltään valkoinen, mutta jolla on musta pää. Mennessään uhrivuorelle miehet koristavat päähineensä kotkansulkatöyhdöillä sekä valko- ja sininauhaisilla riipukkeilla. Vuoren huipulla on neljä pyhää koivua, joiden itäpuolelle sytytetään tuli. Kun uhrilampaat on teurastettu ja lihat keitetty, kiinnitetään hatuista otetut koristeet köyteen, jonka toinen pää sidotaan itäisimpään koivuun ja jonka toista päätä uhrintoimittaja pitää kädessään rukousta lukien. Sen jälkeen nyöri kuljetetaan myötäpäivään kaikkien koivujen ympäri, niin että loppupää tulee läntisimpään koivuun. Beltirien sanotaan pitävän onnellisena enteenä, jos savu uhrilihojen palaessa nousee aurinkoa kohti. Luut, joita ei sovi särkeä, poltetaan lopuksi samoinkuin nahkatkin.
Niistä taivaanjumaluudelle osoitetuista uhreista, jotka toimitetaan "maailmanpatsaan" tai riviin pystytettyjen puiden ääressä, on jo aikaisemmin ollut puhe. Nämä menot, joiden tarkoituksena on saattaa uhri perille seitsemän tai yhdeksän taivaankehän kautta, edellyttävät tietenkin juuri tällaisia kerroksia sekä niissä asuvia vartioita. Sellaisina ne tuskin edustavat, yhtä vähän kuin nuo vartiat, joille kullekin on suoritettu erikoisuhri, varsin varhaista kantaa. Kiintoisaa on todeta, että jo mithralaisten vanhoissa temppelikuvissa näkee seitsemää taivaankerrosta vastaavat puut ja yhtä monta "alttaria".
Vuotuiset uhrijuhlat näyttävät Altain suvun kansojen keskuudessa riippuvan näiden elinkeinoista. Georgi sanoo tosin metsätunguseista, ettei heillä ole ollenkaan vakituisia juhlia. Näin ei kuitenkaan liene asian laita. Ainakin Turuhanskin piirissä kuulin tungusien kertovan, että he syksyllä, kun metsästyskausi ja samalla "uusi vuosi" alkaa, valmistavat haltioilleen pidot. Syksyllä on goldienkin vuotuinen uhrijuhla. Lopatin kertoo, että he kokoontuvat kerran vuodessa, nim. silloin kun Amur jäätyy, viettämään suurta sukujuhlaa. Kokoontumispaikkana on tavallisesti väkirikkain kylä tahi se, missä suvun vanhin tai shamani asuu. Viettopäivä riippuu yhteisestä päätöksestä. Jo juhlan aattoiltana noita alkaa shamanoimalla suostutella suvun haltioita, mutta vasta seuraavana päivänä mennään "sukupuun" luo, missä vuotuiset uhrit aina toimitetaan ja jonka juurelle sukua suojelevien haltiain kuvat asetetaan. Kun shamani on aikansa laulanut ja tanssinut, polvistuu uhriyleisö, kunnes noita ilmoittaa, että haltiat ottavat uhrin vastaan. Tällöin joku ukoista teurastaa sian, joka siihen asti on jalat sidottuna maannut puun ääressä. Sian verta noita pirskoittaa samalla kuviin ja juo sitä itsekin. Sitten hän muiden polvistuessa esittää suvun haltioille tulevan vuoden toivomukset, minkä jälkeen kuvat viedään aittaan tai asumuksen ullakkoon odottamaan seuraavan syksyn juhlaa. Uhrisian lihat syödään suurimmassa majassa ja palan painikkeena käytetään viinaa; viinaa juotaessa on sitä peukalolla aina ensiksi haltioille pirskoitettava. Naisten, jotka eivät juuri muuallakaan osallistu uhripitoihin, ei goldien käsityksen mukaan sovi syödä uhrisian lihaa.
Georgi, joka väittää, ettei metsätunguseilla ole vakituisia juhlia, huomauttaa kuitenkin, että hevos-tungusit viettävät sellaista keväällä "ensimmäisen ruohon ja ensimmäisen maidon aikana" uhraten tällöin elukoita ja ensi maitoa. Tämä tapa onkin Altain suvun paimentolaisilla ollut sangen yleinen ja siitä on olemassa jo vanhoja tietoja. Niinpä hunnu-dynastian aikana mainitaan kansan kerääntyneen vuosittain viidennessä kuussa (kiinalaisen ajanlaskun mukaan) toimittamaan uhreja "esi-isille, taivaalle, maalle ja haltioille". Tästä toukokuuhun sattuvasta juhlasta kertoo myös Ruysbroeck tunnetussa matkakuvauksessaan 1200-luvulta: "Toukokuun 9:nä päivänä he kokoovat karjasta kaikki valkoiset tammat ja vihkivät ne. Sitten he valavat maahan uutta kumissia (cosmos) ja viettävät sinä päivänä suurta juhlaa, sillä he pitävät sopivana juoda tällöin uutta kumissia, aivan kuin meidän keskuudessamme (Ranskassa) on paikoittain tapana käyttää viiniä Bartolomeuksen tai Sikstuksen päivänä ja maan hedelmiä Jaakon tai Kristoferin päivänä."
Tämä vanha kevätjuhla on säilynyt jakuteilla vielä senkin jälkeen, kun he ovat siirtyneet nykyisille asuinsijoilleen. Troshtshanskij huomauttaa, etteivät he taivaanjumalan kunniaksi vietäkään mitään muuta juhlaa kuin tätä ja että he tällöin uhraavat kumissia ja anovat hedelmällisyyttä. Veriuhreja he eivät ole taivaanjumalalle toimittaneet, sitävastoin he ovat pyhittäneet hänelle jonkin kotieläimen, jota siitä päivin on hoidettu ja vaalittu; ennenvanhaan he pyhittivät kokonaisen lauman tammoja ja näiden varsoja sekä ajoivat ne kauas itää kohti.
Jakuttien kevätjuhlasta on tietoja eri tahoilta. Eräässä asiakirjassa v:lta 1823 mainitaan, että kun tammat keväällä ovat tuottaneet maitoa ja kun maidosta on valmistettu kumissia, jakutit vuodattavat tätä uhrijuomaa tuleen erinäisille jumalille, jommoisia ovat ürün ai, ürün ar, kün kübäi khotun ja äjäkhsit. Menot jatkuva juomingeilla, joihin kaikki läsnäolevat osallistuvat.
Maak nimittää tätä jakuttien juhlaa samoinkuin Middendorf "pirskoittamiseksi" (ysyah) ja sanoo sitä vietettävän ulkosalla helluntain tienoissa. Lauluista päättäen se on ilon ilmauksena siitä, että niityille on kasvanut mehevä ruoho, jota karja tarvitsee ravinnokseen, ja että lehdet ovat puhjenneet puihin. Viettopaikka on eristetty pienillä pylväillä ja koristettu koivuilla, joiden ääreen levitetyille matoille juhlavieraat istuutuvat maahan ryhmittäin. Kumissia, jota tällaisessa tilaisuudessa tulee olla runsaasti, on suurissa tuohipöntöissä ja nahkaleileissä. Juomingit alkavat puolipäivän jälkeen, jolloin kolme vartavasten valittua toimihenkilöä asettuu malja kädessä tulisijan ääreen kasvot itää kohti. Kohotellen maljojaan kukin vuodattaa kumissia tuleen taivaanjumalan, ar tojonin, ja tämän puolison, kübäi khotunin, ja sen jälkeen myös vähäarvoisempien haltioiden sekä shamanivainajien kunniaksi. Sitten joku läsnäolevista arvohenkilöistä tai pitojen isäntä lukee rukouksen, jossa hän kiittää jumalia ja anoo edelleenkin onnea ja menestystä. Rukous päättyy kolmikertaiseen urui huutoon, johon muutkin äänekkäästi yhtyvät. Vasta sen jälkeen kun jumalat ovat saaneet osansa, ryhtyy juhlakansa maistelemaan maljoja.
Priklonskij, joka kuvailee toisen seudun tapoja, kertoo, mitenkä juhlavieraat kokoontuvat määräpäivänä jo auringon noustessa ja mitenkä yhdeksän nuorukaista etualalle asettuen ja vasemmalle polvelleen polvistuen pitää kädessään maljaa, joista uhripappi vuoronperään ottaa juomaa kauhallaan ja pirskoittaa sitä ilmaan yhdeksälle jumalalle.
Toisin paikoin jakutit pystyttävät kevätpitoja varten vielä erikoisen teltan, jonka seinät ja lattia koristetaan vihreillä koivunoksilla ja jonka keskelle tehtyyn tulisijaan vuodatetaan uhrijuomaa jumalille, ennenkuin juomingit alkavat. Tähän kevätjuhlaan liittyy jakuttimailla lisäksi nuorison kilpaleikkejä, sylipainia, kilpajuoksua ja ratsastusta. Kiintoisimpia tapoja on talvea ja kesää edustavien henkilöiden esiintyminen. Näiden painiessa on edellinen pukeutunut mustaan tai ruskeaan, jälkimmäinen valkoiseen pukuun. Kilpajuoksuun ryhdyttäessä, jolloin juoksijat riisuutuvat, pidetään silmällä, että edellisellä on tumma, jälkimmäisellä vaalea iho. Vastaavat värit tulee olla myös heidän ratsuillaan kilparatsastuksen aikana. Kuten tunnettua, on Euroopassakin monin paikoin säilynyt tällainen kevätleikki, jossa talvi- ja kesäpoika kilpailevat keskenään.
Samantapaista kevätjuhlaa, jossa kumissi, hevospaimenten herkkujuoma, on näytellyt keskeisintä osaa, ovat myös mongolit, kalmukit ja burjatit viettäneet. Banzarov kertoo mongolien koonneen tällöin tammat ja sitoneen ne kahden paalun välille pingoitettuun köyteen, minkä jälkeen joku läsnäolevista istuutui tamman ja toinen varsan selkään: jälkimmäinen ratsasti lauman ympäri, ja edellinen, jonka kädessä oli kumissiastia, pirskoitti juomaa kunkin eläimen selkään. Pyhitetyn hevosen harjaan sidottiin vielä punainen kankaankaistale.
Burjateilla on tällöin tapana kokoontua perhekunnittain uhrivuorelle tuoden mukanaan maitoa ja maitoviinaa sekä uhriteuraita. Sytytettyään koivusauvan päähän kiinnitetyn pihtankuoren uhripappi pistää tämän esineen jokaiseen juoma-astiaan pyhittäen ne. Sitten hän asettuu paikalle rakennetun uhrialttarin ääreen ja kääntyen etelää kohti esittää rukouksen, minkä jälkeen eri perhekuntien edustajat lähestyvät häntä oikeassa kädessä tarasuni- ja vasemmassa maitokuppi, joihin uhripappi taas kastaa edellämainitun esineen ja pirskoittaa sillä juomaa etelään päin. Tämän tehtyään hän kohottaa pirskoitussauvansa taivasta kohti ja muut heittävät kuppinsa ilmaan huutaen: "olkoon onneksi". Kuppien pudottua maahan tarkastellaan niiden asentoa: jos pohja on alaspäin, merkitsee se menestystä, päinvastainen asento tietää vastoinkäymistä. Näin menetellään kolme kertaa. Uhripitojen jälkeen seuraavat painit ja kilparatsastukset, jotka muuallakin liittyvät näihin menoihin. Sen, joka kilparatsastuksen aikana voittaa, tulee kaataa tarasunia myös hevosensa harjaan. Lopuksi vielä, kun kaikki ovat humaltuneet, lauletaan ja iloitaan. Burjattien sanotaan iloitsevan sitä enemmän, jos juhlan aikana poudan jälkeen alkaa sataa.
Vastaavan kevätjuhlan tapaamme lisäksi Abakanin ja Altain mailta. Radloff mainitsee sitä ensiksimainituilla seuduilla vietettävän kesäkuussa, jolloin eri kylien asukkaat eri päivinä kokoontuvat uhripaikkaansa. Jokaisella isännällä on tapana varata pitoja varten suuret määrät maitoviinaa. Paitsi juomaa uhrataan jumalille teuraitakin, jotka koristellaan nauhdilla. Täälläkin tämä kevätjuhla päättyy juominkeihin, lauluihin ja tansseihin sekä paini- ja ratsastuskilpailuihin.
Katanov, joka kuvailee saman seudun sagaijien kesäkuista juhlaa, sanoo näiden kerääntyvän korkealle vuorelle ja pystyttävän sinne tuuheaoksaisen koivun, jonka juurelle he rakentavat nelijalkaisen pöydän. Koivun oksiin he ripustavat samoinkuin päähineisiinsäkin valkoisia ja sinisiä nauhoja. Uhriteuraana on valkoinen lammas, johon pirskoitetaan maitoa ja jota kuljetetaan ennen teurastusta kolmesti koivun ympäri. Rukouksessaan uhripappi kääntyy taivaanjumalan sekä vuorten ja vesien haltiain puoleen.
Todennäköisesti tämä paimentolaisten vanha kevätjuhla on samalla ollut uudenvuodenjuhla, jota Keski-Aasian iranilaisetkin tällöin viettävät. Kuten mainittu, ovat kirgisit lukeneet vuodenalun kevään ensimmäisestä ukkosesta.
Shaskov mainitsee Altain teleuttien järjestävän juhlansa vasta heinäkuun 20:nä, jolloin nämä teurastavat "pellolla" kolme hevosta tai lehmää. Tässä voi kuitenkin todeta jo maanviljelyskulttuurin vaikutusta, näyttääpä siltä kuin itse viettopäiväkin, venäläisten Iljan päivä, olisi vierasta perua.
Lebed-tatarit, jotka myös toimittavat määräaikaiset uhrinsa vain kerran vuodessa, viettävät sitä, kuten Hildén mainitsee, sen täysikuun aikana, joka seuraa kesäpäivän tasausta. Jokainen kyläkunta viettää juhlaa erikseen, mutta samanaikaisesti. Otollisimpana pidetään sellaista uhripaikkaa, missä nuori tuuhea koivu kasvaa, jos mahdollista, vuoren itärinteellä. Uhriteuraina käytetään yksinomaan hevosia, joiden luut kerätään pitojen jälkeen koivunoksista punottuun koppaan ja ripustetaan uhrikoivun oksaan. Apulaisina on uhripapilla täälläkin yhdeksän miestä. Kertojan opas selitti, että tätä juhlaa vietetään sen vuoksi, että "vilja tällöin kypsyy". Kuitenkin on huomattava, että Lebed-tatarit ovat alkaneet harjoittaa maanviljelystä vasta verraten myöhään.
Tällaiset valoisana vuodenaikana vietetyt juhlat, joiden lukumäärä on maanviljelyskulttuurin voitettua alaa monin paikoin karttunut, ovat tavallisesti omistetut taivaanjumalalle. Sitä osoittavat myös valkoiset uhriteuraat, kääntyminen itää tai etelää kohti sekä koivut välttämättöminä uhripuina. Volgan maille siirtyneiden ja täällä maanviljelijöiksi muuttuneiden tshuvassien ja tatarien uhrijuhlat muistuttavat sekä viettoaikojensa että menojensa puolesta suuresti sikäläisten suomensukuisten kansain juhlia.