Mordvalaisten muinaisusko

MORDVALAISTYEN MUINAISUSKO

Kirj.

Uno Harva

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1942.

SISÄLLYS:

Johdanto. Sielu-usko. Kuolema, maahanpaniaiset ja kalmisto. Yksityisen vainajan muistojuhlat. Yleiset muistojuhlat. Tilapäiset muistajaiset. Tuonela. Maailmansynty ja maailmankuva. Taivaanjumala. Ukkonen. Aurinko ja kuu, aamu- ja iltarusko. Sade, sumu, tuuli ja pakkanen. Tuli. Maan, pellon ja niityn haltijat. Maa-emo. Pellonhaltijat. Vilja-emo. Peltouhrit. Niitynhaltijat. Metsän ja mehiläistarhan haltijat. Metsänhaltijat. Mehiläistarhan haltijat. Vedenhaltijat. Kodin ja kylän haltijat. Talon ja tuvan haltijat. Kartanon ja karjapihan haltijat. Haltijan hankkiminen uuteen kotiin. Kodinhaltijoille toimitettuja uhreja. Saunanhaltijat. Riihenhaltijat. Kyläkunnanhaltija. Varallisuuden hankkija. Keremet. Eräät kalenteripäiviin liittyvät juhlat. Akkojenpuuro. Mordvalaisten bratshinat. Karjan ajaminen maakäytävän ja uuden tulen läpi. Kylän ympärikyntö. Mordvalaisten uhritapojen erikoispiirteitä.

JOHDANTO

Nestorin kronikassa mainitaan, että venäläisille veroa maksava mordva asui aikoinaan Okajoen suulla. Sitä osoittaa sekin, että mordvalaiset joutuivat usein taistelemaan Muromin – ainakin jo v. 1103 – sekä Vladimirin ja Rjazanin ruhtinaita ynnä Nizhnij-Novgorodia vastaan, joka 1220-luvulla perustettiin "pakanallisten mordvalaisten hallussa olevaan maahan". Vielä 1500-luvun puolimaissa mordvalaisten asuma-alue oli verraten yhtenäinen, itärajana oli Volgaan etelästä laskeva Surajoki. Vasta myöhempien vaiheittensa aikana tämä, nykyään jo melko väkirikas kansa (noin 1.400.000 h.), joutui hajalle ja pirstoutui vähäisiin, enintään kymmenisen kylää käsittäviin asutusryhmiin, jotka muodostavat ikään kuin saarelmia vieraiden kansallisuuksien meressä. Nykyään mordvalaisia asuu hyvin laajalla alueella keski- ja itä-Venäjällä, entisissä Nizhnij-Novgorodin, Pensan, Tambovin, Saratovin, Samaran, Simbirskin, Kasanin, Ufan ja Orenburgin lääneissä. Onpa niitä viime vuosisadalla siirtynyt Siperiankin puolelle.

Kieleltään mordvalaiset jakaantuvat kahteen eri ryhmään tai heimoon, mokshalaisiin ja ersalaisiin, joilla ei ole omakielistä yhteisnimeä. Mokshalaiset ovat aikaisemmin asuneet etupäässä Okan sivujoen Mokshan ja sen vesistön varsilla. Pensan ja Tambovin läänin mordvalainen väestö on vieläkin suurimmaksi osaksi tätä heimoa, jota tavataan jonkin verran myös Simbirskin ja Saratovin lääneissä. Ersalaiset näyttävät aikaisemmin asuneen mokshalaisten pohjoispuolella.

Osa mordvalaisia on jo ennättänyt sulautua naapurikansoihin. Niinpä Kasanin läänin eteläosassa asuvat karatai-mordvalaiset, jotka vielä 1600-luvulla, ehkä myöhemminkin, puhuivat mordvaa, ovat nykyisillä asuinpaikoillaan täysin tataarilaistuneet. Samoin terjuhaanit Nizhnij-Novgorodin läänissä ovat venäläistyneet säilyttäen kuitenkin muistomerkkejä ersalaisesta alkuperästään.

Varhemmin kuin venäläisissä kronikoissa mordvan nimi esiintyy eräissä muissa historiallisissa lähteissä. Niinpä goottien historioitsija Jordanes kertoo (noin 551 j.Kr.), että itägoottien kuningas Ermanarik otti 300-luvulla valtaansa mm. mordens (ns-pääte johtuu gootinkielen akkusatiivimuodosta) nimisen kansan. Bysanttilainen tieteiden suosija, keisari Konstantinos VII Porphyrogennetos (noin 950) taas tietää, että Mordia niminen maa sijaitsi kymmenen päivämatkan päässä petshenegien maasta. 1200-luvulla mordvalaiset mainitaan jo useassa eri lähteessä. Unkarilainen dominikaanimunkki Julianus, joka 1236 matkusti heidän maansa läpi, käyttää heistä morduani l. mordani nimeä. Hän sanoo heidän olleen sotaisia: ihmisen surmaamista pidettiin täällä mainetekona, sankarit antoivat kantaa edellään ihmisten päitä voitonmerkkinä, tehtiinpä ihmisten pääkalloista juomasarkkojakin. Mordvalaisista puhuvat myös saman vuosisadan Aasian-retkeilijät. Niinpä Plano Carpini, jonka paavi Innocentius IV lähetti 1245 Mongoliaan, kertoo, että tataarit olivat valloittaneet mordui l. morduini nimisen kansan, joka asuu kumandiinien pohjoispuolella venäläisten ja bolgaarien välissä. Samoin Marco Polon tunnetussa matkakuvauksessa mordui mainitaan mongolien valtaamien kansojen joukossa. Yksityiskohtaisempia tietoja esittää Ruysbroeck, joka 1253 matkusti Ludvig Hurskaan lähettinä Aasiaan etelä-Venäjän halki. Kuvatessaan Donin (Tanais) takaisia maita, jotka ovat "täynnä jokia ja metsiä", hän kertoo: "Pohjoisessa on laajoja metsäseutuja, joissa asuu kaksi kansaa: moxel, joka on ilman uskontoa, pelkkiä pakanoita, ja jolla ei ole kaupunkeja, vaan ainoastaan pieniä kyliä metsien kätköissä. – – – Niillä on runsaasti sikoja, hunajaa, vahaa, kallisarvoisia turkiksia ja metsästyshaukkoja. Niiden takana asuu toisia, joita nimitetään merdas tai latinalaisten tavalla merdui, ne ovat saraseeneja." On todennäköistä, että merdui on sama nimi kuin Carpinin ym. mordui; moxel taas tarkoittanee mokshaa, jota nimitystä tataarit (muqse) ja näiden tavalla votjakitkin (muksha) käyttävät mordvalaisista yleensä. Moksha onkin ilmeisesti ollut mordvalaisten pääheimo. Varsin kiintoisa on Ruysbroeckin kuvaus mordvalaisten elinkeinoista. Mitä näiden silloiseen maanviljelykseen tulee, näyttää hirssin viljely olleen etualalla, se kun, kuten Ruysbroeck huomauttaa, oli Donin takaisilla mailla tärkein viljelyskasvi.

Mordvalaiset ovat tietenkin eri aikoina joutuneet vastaanottamaan eri tahoilta tulleita kulttuurivirtauksia. Voimakkaimmin on heihin vaikuttanut kosketus venäläisten kanssa, joiden uudisasutus jo verraten varhain alkoi tunkeutua mordvalaisten alueelle. Kuitenkin vasta Kasanin tataarilaisvallan kukistuttua (1552) ryhdytään mordvalaisia käännyttämään kristinuskoon. Kun tämä toimenpide aluksi oli varsin väkivaltaista laatua, se sai ankaraa vastustusta osakseen. Seurauksena oli väestön siirtyminen itää ja kaakkoa kohti, missä silloin vielä oli asumattomia seutuja. Vasta kun alettiin turvautua sopiviin houkutuskeinoihin lupaamalla kääntyneille verojen vähennystä ym. etuja, taipui kansa vähitellen vastaanottamaan kasteen. Käänteentekeviä näyttävät tässä suhteessa olleen vuodet 1740-1750, jolloin joukkokäännytystä harjoitettiin siinä määrin, että tämän jälkeen voitiin katsoa koko mordvan kansan liittyneen ainakin nimellisesti kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Tämä ei tietenkään merkinnyt sitä, että vanhat isiltä perityt tavat olisivat heti joutuneet unhoon, monin paikoin etenkin itäisillä alueilla luotettiin yhä edelleen, ainakin hädän hetkinä, entisiin keinoihin. Uhrimenoja pyrittiin kuitenkin salaamaan viranomaisilta, ja samalla alettiin uhrilahjoin suostutella myös venäläisen kirkon pyhimyksiä, mikä tapa ei niihin aikoihin ollut vierasta venäläisellekään rahvaalle. Näin mordvalainen pakanuus, kreikkalaiskatolisen kirkon kansanomaiset tavat ja vanha venäläinen kansanusko sotkeutuvat yhä enemmän toisiinsa ja vaikeuttavat tutkimusta, jonka täytyy turvautua melko myöhäisen ajan lähteisiin.

Aika, jolloin mordvalaiset samoin kuin venäläisetkin olivat tataarivallan alaisina ja joka venäläisten aikakirjain mukaan alkoi 1239, ei ennättänyt jättää mordvalaisten henkiseen kulttuuriin kovin tuntuvia jälkiä. Tosin karatai-mordvalaiset ovat, kuten mainittu, tataarien naapuruudessa eläen kieleltäänkin tataarilaistuneet, mutta tämä on tapahtunut vasta venäläisen valtakauden aikana. Melko vähän tavataan vanhoja tataarilaisia kulttuurilainoja mokshalaisillakin, jotka aikoinaan joutuivat hyvin läheisiin suhteisiin tataarien kanssa ja joiden maahan myös tataarilaisten pikkuruhtinaiden tiedetään asettuneen. Uskonnon alalle kuuluvista lainasanoista mainittakoon arapialais-tataarilainen shaitan (paholainen), joka on tunnettu koko mordvalaisalueella. Myös bolgaarit, jotka tataareja aikaisemmin isännöivät itä-Venäjällä, varsinkin Volgan mutkan varsilla ja jotka ovat jättäneet runsaasti muistomerkkejä etenkin tsheremissien muinaisuskoon ja -tapoihin, ovat olleet kosketuksissa mordvalaisten kanssa. Mordvalaisten uhripalvonnan yhteydessä säilynyt sana k'eräm'ät, jonka merkitykseen tutustumme myöhemmin, on bolgaareilta lainattu (tshuv. kirämäl). Mordvalaisten vanhoja suhteita länteen päin todistaa taas ersalaisten liettualaisilta lainaama ukkosenjumalan nimitys, p'urg'ine (liett. perkunas). Sen jälkeen kun itämerensuomalaiset olivat loitonneet mordvalaisista eli jo vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua, ovat jälkimmäiset olleet kosketuksissa myös jonkin iraanilaisen kansan kanssa, jonka kielestä heille on lainautunut mm. jumalaa merkitsevä sana, ers. pas, moksh. pavas, bavas (muinaisint. bhagas, muinaispers. baga). Näitä eri tahoilta tulleita kulttuurivirtauksia on siis pidettävä silmällä mordvalaisten uskomuksia ja uskonnollisia tapoja tutkittaessa.

Vanhin mordvalaisten uhrimenoja kuvaileva tieto on venetsialaisen Josaphat Barbaron teoksessa 1400-luvulta, jossa mokshalaisten (moxij) kerrotaan toimittaneen hevosuhrin seuraavalla tavalla: "Heillä on tapana ottaa määrättynä vuoden aikana hevonen, jonka he tuovat kokouspaikalle, missä he sitovat sen kaikki neljä jalkaa neljään maahan pystytettyyn paaluun ja samoin pään (erikoiseen) paaluun. Kun he sen ovat tehneet, asettuu yksi heistä jousen ja nuolen kera sopivan välimatkan päähän, ampuu eläintä päähän ja siten surmaa sen. Sen jälkeen he täyttävät nahan oljilla, ja ommeltuaan sen yhteen, jotta se näyttäisi eheältä, he pistävät kunkin jalan läpi suoran seipään, niin että se (hevonen) voi seisoa jaloillaan ikään kuin se olisi elävä. Lopuksi he menevät suuren puun luo, josta katkaisevat oksia sopivasta kohdasta, laativat siihen korokkeen (solaro) ja asettavat sille hevosen jalkoineen, ja niin he palvovat sitä tuomalla sille soopeleita, kärppiä, oravia – – ja kettuja, jotka he kiinnittävät puuhun, niinkuin me uhraamme kynttilöitä, niin että se on täynnä tällaisia turkiksia."

Julius Krohn, joka teoksessaan "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus" kiinnittää huomiota tähän Barbaron kuvaukseen, pitää sitä luotettavana "paitsi mitä uhrieläimen palvelemiseen tulee". Samalla hän viittaa Siperian tataarien vastaavalla tavalla toimittamaan hevosuhriin, josta Radloff kertoo. Lisäksi on muistettava, että Turjan lappalaisillakin oli ennen vanhaan tapana täyttää nyljetyn uhriporon nahka risuilla ja asettaa se päineen ja siihen jätettyine sarvineen eräänlaisen puulaitteen varaan, niin että se muistutti elävää poroa. Näin ollen Barbaron tiedonanto perustunee tosiasioihin, vaikka tämä muinaismordvalainen tapa onkin myöhemmille lähteille täysin tuntematon.

Myöhemmän lähteiden sarjan, joissa käsitellään mordvalaisten uskomuksia, aloittaa hollantilainen Nicolaes Witsen, joka 1664 matkusti Moskovaan ja viipyi Venäjällä muutamia vuosia keräten tietoja siellä olevista kansoista. Näitä tietojaan hän vielä myöhemmin kartutti, joten hänen Amsterdamissa 1672 ilmestynyt teoksensa "Noord en Oost Tartarye" sai 1705 seuraajakseen lisätyn laitoksen, johon sisältyy mm. mordvalainen sanasto. Eräät siinä esiintyvät jumalain nimet, kuten scabas, sibas, cobas, alumzara, joiden hän sanoo tarkoittavan jumalaa, aurinkoa, kuuta ja ukkosta, osoittavat, että ne ovat mokshalaisilta peräisin. Hänen mordvalaisten uskomuksia ja tapoja esittävät tietonsa ovat kuitenkin perin niukkoja ja vähäpätöisiä. Huomiota ansaitsee vain hänen mainintansa, että mordvalaiset ripustavat uhriteuraiden nahat puihin.

Philipp Johann von Strahlenberg puhuu teoksessaan "Das Nord- und Ostliche Theil von Europa und Asia" v. 1730 erikseen mordvalaisista (Morduiner) ja mokshalaisista (Mochschiani). Edellisillä, joiden hän sanoo asuvan Nizhnij-Novgorodin läänissä, tarkoitetaan ersalaisia. Näiden hän kertoo käyttävän jumalasta nimeä jumishipas, joka hänen vertailevassa sanastossaan (Harmonia linguarum) tavataan jaettuna jumis-hipas. Paasonen olettaa, että nimen ensi osassa piilee tsheremissien juma (vrt. suom. jumala) ja loppuosana joko shipas (aurinkojumala) tai todennäköisemmin shkipas (luojajumala). Varmempi on kuitenkin Ravilan minulle esittämä olettamus, että nimi on luettava juti shipas ('vaeltava aurinkojumala'), jommoista sanontaa mordvalaiset käyttävät. Kirjoitusvirhe on saattanut syntyä helposti, kun ven. t. muistuttaa eur. m-kirjainta. Mokshalaisista Strahlenberg kertoo lyhyesti, että tällä "pakanallisella kansalla" on samat tavat ja tottumukset kuin tshuvasseilla.

Ivan Lepehin, joka syksyllä 1768 matkusti mordvalaisten asuinsijoilla, esittää matkakirjassaan samalla kertaa sekä mordvalaisten että tshuvassien tapoja sotkien niitä toisiinsa. Kun hän lähemmin kuvailee erästä metsässä sijaitsevaa pyhäkköä, voisi helposti luulla – ja niin on joku luullutkin – hänen tarkoittavan mordvalaisten keremetiä, mutta onneksi hän mainitsee eräiden siellä olleiden esineiden nimet, jotka ovat tshuvassinkielisiä. Mordvankieliset jumalain nimet ovat mokshalaisia, esim. shkabas sekä shibavas ja koubavas. Rukoukset, jotka hän esittää auringon ja kuun palvonnasta puhuessaan, ovat mordvankielisessä asussaan virheellisiä ja venäjäksikin väärin tulkittuja. Lepehinin kuvaamat uhrimenot kotona ja kalmistossa ansaitsevat huomiota. Teos ilmestyi venäjänkielisenä ensi kerran 1771.

Samana syksynä kuin Lepehin liikkui mordvalaisten mailla toinenkin luonnontutkija, Peter Simon Pallas, tutustuen mm. Pensan läänin mokshalaisiin, jotka väittivät palvovansa vain korkeinta olentoa. Siitä he eivät käytä, Pallas huomauttaa, Paas (pas) nimitystä, kuten ersalaiset, vaan Schkai (shkaj), jolla he tarkoittavat myös itse taivasta. Tälle he suorittavat rukouksensa itää kohti. Pallas tietää lisäksi, että heillä on ollut metsässä uhripaikkoja, joissa on uhrattu hevosia, härkiä ja pientä karjaa. Vainajain palveluksen yhteydessä hän mainitsee naisilla olleen tapana esittää kuolleille itkuja. Pallaksen matkakirjan ensimmäinen osa, jossa mordvalaisista puhutaan, ilmestyi saksaksi 1771.

Kolmaskin luonnontutkija, Johann Gottlieb Georgi, joka suoritti Venäjän-matkansa 1773-1774 ja joka julkaisi saksankielisen alkuteoksensa 1775, kuvailee mordvalaisten uskontoa matkakirjansa toisessa osassa. Onko Georgilla ollut näistä asioista omakohtaisiakin tietoja, on epävarmaa. Mainov väittää hänen ammentaneen kaiken tietonsa Pallakselta, ja Smirnov sanoo hänen käyttäneen lähteinään lisäksi Lepehinin ja K. Millerin kuvauksia. Smirnovin mainitsema K. Millerin teos on kuitenkin vain venäjänkielinen laitos Georgin matkakirjan ynnä eräiden muiden kuvausten perusteella laadittua, Carl Wilhelm Müllerin kustantamaa kansatieteellistä esitystä Beschreibung aller Nationen des Russischen Reichs, joka ilmestyi sekä saksaksi että venäjäksi 1776. Sitä vastoin huomaa, että Georgilla ja maanmittari Milkovitshilla, jonka mordvalaisia käsittelevä käsikirjoitus on tietääkseni painettu ensi kerran vasta 1851 Simbirskin lääninlehdessä, mutta joka mainitaan jätetyn jo 1783 herra Maslennitskijn käytettäväksi tämän aikoessa kirjoittaa monografian Simbirskin hallintopiirin oloista, on paljon yhteistä. Niinpä kumpikin esittää eräät jumalat samassa järjestyksessä. Kumpikin puhuu myös mm. "jumalien äidistä" ja käyttää "jumalan pojasta" nimitystä initshi-pas, joka oikeastaan merkitsee "suuren päivän l. pääsiäisen jumalaa". Kumpikin sanoo mordvalaisten pyytävän uudelta kuulta onnea tämän "hallinnan aikana". Paljon muitakin yhtäläisyyksiä on olemassa, joten ei voi olla epäilystäkään siitä, että Georgin ja Milkovitshin tiedot, joita emme tapaa muilta sen ajan kirjailijoilta, ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Jos Milkovitshin kuvaus, kuten yleisesti on selitetty, on syntynyt vasta 1783 eli aikana, jolloin se ensi kerran mainitaan, on Milkovitshin täytynyt käyttää Georgia lähteenään, tai on kumpaisellakin ollut jokin yhteinen lähde. Siihen katsoen, että Milkovitshin esitys liittyy läheisesti juuri hänen tuntemaansa Simbirskin lääniin ja että se sitä paitsi on erittäin yksityiskohtainen Georgin kuvaukseen verraten, on vaikea ajatella, että edellinen olisi turvautunut jälkimmäisen tietoihin, joiden saantipaikkaa Georgin matkakuvauksessa ei myöskään mainita. Vaikea on myös ajatella kumpaisellekin yhteistä lähdettä. Tulemme sen vuoksi siihen tulokseen, että Milkovitshin käsikirjoitus tai otteita siitä on ollut jo Georgin käytettävissä, joka taas edellyttää, että mainittu käsikirjoitus on vanhempi kuin on oletettu. Tuossa tiedonannossa vuodelta 1783 sanotaankin ainoastaan, että käsikirjoitus on peräisin "piirin maanmittarin, Milkovitshin muistiinpanoista", joten siinä ei ole mitään mainintaa sen iästä. Milkovitshin painetuista kuvauksista on tätä kirjoitettaessa käytetty lähteenä Tambovin hiippakunnanlehdessä 1905 julkaistua esitystä. Vaikka painetussa esityksessä on painovirheitä, varsinkin mitä mordvankielisiin sanoihin tulee, voi mordvalaisten muinaisuskon tutkija Milkovitshin muistiinpanoja kriitillisesti käyttämällä löytää niistä silti paljonkin luotettavia tietoja.

Mistä Georgi on saanut eräät vähäiset lisätietonsa, esim. sellaisen jumalannimen kuin Pas Atschuskoi, johon ilmeisesti kätkeytyy mokshalaisten at'su shkaj ('suuri luoja'), on epätietoista.

Painettujen vanhemman ajan lähteiden ohella on olemassa myös käsikirjoituksia, joita säilytetään Venäjän arkistoissa ja joista toiset tarjoavat tutkimukselle erittäin arvokasta aineistoa. Jo 1780-luvulla on Nizhnij-Novgorodin arkkipiispa Damaskin liittänyt Volgan varsilla asuvien kansojen sanastoon, jonka hän laati Katariina II:n kehoituksesta ja jota julkaisemattomana on säilytetty Nizhnij-Novgorodin pappisseminaarin arkistossa, pieniä kansa- ja uskontotieteellisiä tiedonantoja mm. mordvalaisista. Teos valmistui 1785. Melko laajasti esittää mokshalaisten uskontoa ja kansantapoja sitä vastoin Nizhnij-Novgorodin hiippakunnan Knjaginin piirin Shahmanovin seurakunnan diakoni, Vasilij Orlov kuvauksessaan "Mordvan historian ja muinaistutkimuksen alkeiskokeita". Kun mainitun läänin mordvalaiset ovat ersalaisia, on oletettu, että Orlovin tiedot ovat peräisin Pensan läänistä, mistä muistiinpanija lienee ollut kotoisin. Rukoussanojen kaavamaisuudesta ja eräänlaisesta mytologisoimispyrkimyksestä huolimatta Orlovin tiedonantoja voi pitää erittäin asiallisina ja luotettavina. Milloin mainittu esitys, jonka jäljennös on Suomalais-ugrilaisen Seuran hallussa, on syntynyt, on tuntematonta, mutta varmaankin se on kirjoitettu viime vuosisadan alkupuoliskolla. Toinen samanaikainen hengenmies, jota mordvalaisten muinaisusko kiinnosti, oli arkkimandriitti Makarij. Hänen mokshalaisia koskevat tietonsa osoittavat, että hän on käyttänyt hyväkseen Orlovin kuvausta, vaikka hänen käsikirjoituksissaan on joukko lisätietoja. Kolmaskin hengenmies, Jakov, joka vuosina 1832-47 toimi Saratovin piispana ja sittemmin Nizhnij-Novgorodin arkkipiispana ja joka kuoli 1850, keräili tietoja mordvalaisten harjoittamasta epäjumalanpalveluksesta taistellessaan pakanuutta vastaan. Saratovissa ollessaan hänen tärkein tiedoittajansa oli kantonisti Timofej Leontjev Saratovin läänin Hvalynskin piirin Teljatnikovon kylästä. Leontjevin piispa Jakoville 1840-1842 toimittamat mordvalaisten menojen kuvaukset on julkaistu ruhtinas Golitsynin ja A.N. Minhin esittäminä. Myöhemmin on Jakovin kokoelmiin kerääntynyt tietoja myös Nizhnij-Novgorodin läänin mordvalaisista. Eniten huomiota ovat saaneet osakseen Terjushevon volostin Sivuhan kylän papin, Tshernovskijn hänelle hankkimat tiedot terjuhaanien uskomuksista ja menoista. Näiden keskuudessa mainitaan mordvalaisten jumalilla olleen eräitä muualla tuntemattomia, vaikeasti selitettäviä nimiä. Sellaisia ovat tshanpas, vapas, voltshipas ja nazorom-pas, joista voltshipasille uhrattiin arkkienkeli Mikaelin päivänä (8/XI) ja nazorom-pasille talvella Nikolai Ihmeitätekevän päivänä (6/XII), sekä ange-pat'e l. ange-pat'e-pas. Viimeksi mainitulla, jota pidettiin pyhänä Jumalanäitinä, oli uskomusten ja tarinain mukaan neljä sisarta, joista käytettiin nimitystä patjaj (pat'a 'vanpempi sisar, täti'). Kunkin kunniaksi vietettiin uhrijuhlaa. Volostijuhlassa rukous alkoi sanoilla: "Tshanpas, vapas, nazorom-pas, armahda meitä! Nishki-pas, svjet-vereski, velenbas, varjele meitä! Svjetvoltshipas, suojele meitä!" Bratsinoissa rukoiltiin mm.: "Tshanpas, nazorom-pas, armahda meitä! Velenbas, voltshipas varjele meitä! Nishki-pas, isä, kuule meitä!" Lisäksi kerrotaan, että terjuhaaneilla oli tapana rukoilla aamulla ja illalla kädet kohotettuina itää kohti; päivällisaikaan taas koko perhe kulki kotona kolme kertaa pöydän ympäri ja kumarsi samalla kolmesti syvään akkunaa kohti lausuen: voltshipas, velenbas, nishki-pas_, armahda meitä! Näillä venäläistyneillä ersalaisilla on vieraan vaikutuksen kosketus yleensä varsin huomattava.

Käyttäen hyväkseen tuntemiaan vanhempia lähteitä P.I. Melnikov ryhtyi jo 1800-luvun puolimaissa laatimaan myös mordvalaisten muinaisuskon yleisesitystä. Hänellä oli tarjolla muitakin muistiinpanoja, mm. pappi Fedor Shaverskijn keräelmät Samaran läänin Buguruslanin piirin Vetshkanovosta. Melnikovin venäläisessä aikakauskirjassa Russkij Vestnik 1867 ilmestynyt esitys on kuitenkin aivan epätieteellinen, sillä hän on käsitellyt lähdeaineistoaan, miten häntä kulloinkin on haluttanut, ja antanut mielikuvituksensa värittää asiat, niin että alkuperäisistä lähteistä ammennetut tiedot ovat häipyneet hämärän peittoon. Hän on laatinut myös omalaatuisen, merkillisen mytologian, jossa terjuhaanien ange-patjaj esiintyy neljän jumalan ja neljän jumalattaren äitinä. Miten vapaasti hän todella menettelee, osoittaa mm. se, että tämän äitijumalattaren vanhimman tyttären nimenä mainitaan Nishkende-tevtjar ja toisen Norrov-ava-Aparutshi, jotka kumpikin ovat Milkovitshilta lainattuja, kuten näiden nimien turmeltunut kieliasu selvästi osoittaa. Hän rohkenee esittää rukouksiakin, joissa terjuhaanien jumalainnimien rinnalle on liitetty Milkovitshin kuvauksesta poimittuja nimiä. Mordvalaisten uhripalvontaa esittäessään hän taas turvautuu mm. Lepehinin tshuvasseilta saatuihin muistiinpanoihin. Näin hän aineeseensa syventymättä sotkee eri asioita toisiinsa ja muodostelee niitä mielensä mukaan. On ymmärrettävää, ettei Melnikovin sepustus, joka Kirjallisessa kuukauslehdessä (1873-1874) on suomenkielisenäkin julkaistu, mitenkään sovellu oppaaksi sille, joka haluaa tutustua mordvalaisten muinaisuskoon.

Yhtä sotkuinen, epäluotettava ja edesvastuuttomasti kirjoitettu on Mainovin vastaavanlainen teos, joka on ranskankielellä julkaistu Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa 1883.

Aivan toisenlaatuinen mordvalaisten uskontoa käsittelevä yleiskuvaus sisältyy Kasanin yliopiston professorin, I.N. Smirnovin kansatieteelliseen esitykseen "Mordva", joka ilmestyi Kasanissa venäjänkielisenä 1892-1895 ja P. Boyerin ranskantamana Pariisissa 1898 ja jonka loppuun on liitetty laaja kirjallisuuden luettelo. Vaikka Smirnovilla on eräitä omiakin, kansan suusta saatuja tietoja, perustuu hänen kuvauksensa kuitenkin etupäässä vain painettuihin lähteisiin.

Paljon suuremman palveluksen mordvalaisten muinaisuskon tutkimukselle on tehnyt prof. Heikki Paasonen, joka kerätessään kielitieteellisillä tutkimusmatkoillaan mordvalaisten keskuudessa 1889-90, 1898-99 ja 1901 suuret määrät sanastoa ja kielennäytteitä samalla kohdisti huomionsa myös mordvalaisten uskomuksiin ja menoihin. Paitsi aikaisemmin Suomalais-ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa 1891 ja 1894 julkaistuja tekstejä ovat hänen muutkin kokoelmansa professori Paavo Ravilan kääntäminä ja toimittamina alkaneet ilmestyä mainitun seuran toimituksissa. Niistä on jo kolme laajahkoa nidettä tutkijain käytettävissä. Toiseen niteeseen sisältyy mm. ersalaisten hautajais- ja muistajaismenojen kuvaus itkuvirsineen. Paasosen kehoittamina ja innostamina ovat eräät mordvan kansan omatkin jäsenet keränneet rahvaan keskuudesta suuriarvoista aineistoa mordvalaisalueen eri puolilta. Nämä ns. talonpoikaisstipendiaatit, joiden rikkaat kokoelmat nyt ovat Suomalais-ugrilaisen Seuran omaisuutta, ovat S. Sirikin, I. Zorin, A. Shuvalov, A. Leontjev, R. Utshajev, V. Savkin, I. Shkolnikov ja S. Tshigin. Kaksi viimeksi mainittua olivat mordvalaissyntyisiä kansakoulunopettajia, muut kirjoitustaitoisia, valistuneita talonpoikia. Kun vielä mainitsemme A. Shahmatovin 1910 toimittaman laajan mordvalaisten kansanrunoutta ja kansantietoa sisältävän julkaisun sekä Albert Hämäläisen häitä, hautaustapoja ja kuolleiden muistojuhlia käsittelevät muistiinpanot ynnä Paavo Ravilan ja A.O. Väisäsen keräelmät, voimme muut lähteet tässä syrjäyttää ja esittää ne vasta teoksemme loppuun liitetyssä kirjallisuuden luettelossa.

Kun professori Kaarle Krohnin aloitteesta noin 30 vuotta sitten ryhdyttiin suunnittelemaan "Suomen suvun uskonnot" nimistä julkaisua, suostui professori Paasonen ottamaan osalleen mordvalaiset, joiden uskomukset ja menot olivat jo kauan häntä suuresti kiinnostaneet. Hänen vakavaa uskontotieteellistä harrastustaan osoittivat myös ne luennot, jotka hän piti sekä mordvalaisten että eräiden muidenkin sukukansojemme muinaisuskosta kevätlukukaudella 1911 ja 1915 Helsingin yliopistossa ja joista on muistiinpanoja olemassa. Teos, jota Paasoselta hartaasti odotettiin ja jota varten hän oli painetuistakin lähteistä kerännyt aineistoa useiden vuosien aikana, jäi kuitenkin ilmestymättä. Varmaankin hänen kielitieteelliset tutkimuksensa hidastuttivat hänen työtään puheena olevalla alalla, kunnes odottamaton kuolema yllätti hänet elokuussa 1919. Erinäisistä syistä syntyi käsitys, että Paasosella olisi kuollessaan ollut mordvalaisten uskontoa käsittelevä käsikirjoitus jo jotenkin valmiina. Sitä ei kuitenkaan ole tavattu hänen kirjallisesta jäämistöstään, ja tuskin sellaista lieneekään ollut olemassa. Ei hänen aineskokoelmistaan, jotka ovat tutkijain käytettävissä, löydy edes mordvankielisten keräelmien suomennoksia, samoin monet venäläisestä kirjallisuudesta tehdyt otteet ovat kääntämättä. Ilmeisesti hän siis luennoillaan käytti alkukielisiä lähteitä, joita tietenkin tulkitsi suomeksi kuulijoilleen. Paasosen uskontotieteellinen toiminta ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan ainesten keräilyyn, hän on kirjoittanut paitsi eräitä arvokkaita erikoistutkimuksia, joihin viittaamme lähdeluettelossa, myös mordvalaisten mytologiaa valaisevan yleiskatsauksen Tietosanakirjaan ja jonkin verran laajemman James Hastingsin toimittamaan Encyclopaedia of religion and ethics.

Kun Suomalais-ugrilaisen Seuran esimiehen, prof. Artturi Kanniston ja muiden toivomuksesta nyt olen ryhtynyt esittämään mordvalaisten muinaisuskoa, on minulla ollut onni saada käyttää hyväkseni professori Paasosen esitöitä, jonka täten kiitollisena mainitsen. Samalla tunnen olevani suuressa kiitollisuuden velassa professori Paavo Ravilalle, joka on seurannut esitystäni luku luvulta ja aina avuliaasti tiedoillaan tukenut työtäni. Lämpimän kiitoksen ansaitsevat myös hänen oppilaansa, maisterit Kaino Heikkilä ja Heikki Aikio, joista varsinkin edellinen on mordvalaisten tekstien suomennostyössä ja muutenkin tehnyt minulle suuren palveluksen.

Lukijalle on vielä huomautettava, että Venäjän läänit, piirikunnat ja hiippakunnat mainitaan tässä teoksessa niiden entisillä nimillä, samoin kalenteripäivistä puhuttaessa seurataan aina vanhaa lukua.

SIELU-USKO.

Kun ihminen kuolee, mordvalainen sanoo: "hänen henkensä lähti" (ojm'eze l'iss) tai "hän heitti henkensä" (ojm'enze noldas), sillä yleisesti uskotaan, että ojm'e l. vajm'ä (vir. vaim 'henki', lapp. vaibmo 'sydän', suom. vaimo, hellittelysana), joka alun perin merkitsee hengitystä, henkeä, on sekä ihmisen että eläimen elämän ylläpitäjä. Tämä henki kuvitellaan valoisaksi, koska kansanrunoudessa sen määreenä esiintyy miltei aina sana valdo ('valoisa'). Vajm'ä voi myös muuttua sinertäväksi savuksi. Lisäksi sanotaan uskotun, että vajm'ä siirtyy ihmisen kuollessa lapseen, joka silloin syntyy, tai sen naisen kohtuun, joka silloin hedelmöityy.

Paitsi ojm'ea, jonka poistuminen ehdottomasti merkitsee kuolemaa, on ihmisen elämän jatkumiselle välttämätön myös arne. Tämän ainoastaan ersalaisilla tavattavan sanan alkuperäinen merkitys on tuntematon. Antshak arneze kadovsh ('hänellä ei ole kuin henki jäljellä'), sanotaan kovin huonoksi menneestä, menehtymäisillään olevasta ihmisestä ja – huomattakoon erikoisesti – eläimestä.

Vainajan haamun yleisenä nimenä on ersalaisilla tshopatsha, mokshalaisilla shopatsha. Jollei sille uhrata, se kulkee kummituksena paikasta toiseen. Etenkin muistojuhlissa uskotaan vainajan haamun olevan läsnä. Sana tshopatsha on yhdyssana, mikä ilmenee jo siitä, että sitä taivutettaessa kumpikin osa, tshov ja patsha, saa erikseen päätteen. Edellinen, jolla on vastineita ugrilaisissakin kielissä, on yhdistetty suomen huu sanaan (esim. huun purema); patsha taas, jolla tshovin kertona epäilemättä on ollut sama merkitys kuin tällä, lienee sama sana kuin ostjakkien patshak, jolla on ymmärretty mm. "kuolleena syntyneen lapsen kummittelevaa hahmosielua". Mordvalaisen tshopatsha sanan käyttöä valaisevat sellaiset esimerkit kuin: ul'i. arash, avakaj, tshovol-tshopatshat ('onkohan se, äiti, sinun haamusi') tai greshnoj tshovzo-pathsazo t'ese ul'i ('hänen sieluparkansa on täällä'). Tshovzo-patshazo arash ('sillä ei ole hahmoa') sanotaan taas mädänneestä raadosta, "josta ei tiedä, mikä se alkuaan on ollut, koira, kissa vai vasikka". Paha toivomus sisältyy sanoihin: kutat jomat ton p'ine, tshopatshatkak a ul'i ('kuolet, menehdyt, koira, sinulle ei jää hahmoakaan'). Kun jonkun henkilön haamu näyttäytyy esim. unessa tai näyssä, sanotaan: tshopatshazo sash ('hänen haamunsa tuli') tai avol' sont'sh, shopatshazo ut'nesh ('ei se ollut hän, se oli hänen haamunsa'). 3

Paitsi ihmisen 'sielua' tai 'haamua' tshopatsha sana merkitsee myös 'kuvaa', valokuvaakin ja epäjumalankuvaa (ven. kumir). Jo v. 1790 kirjoitetussa mordvankielisessä raamatunhistoriassa sanotaan, kuten Paasonen on todennut, il'a lej estet tshopatshat ('älä tee itsellesi kuvaa'). Samassa teoksessa tshopatsha merkitsee lisäksi paholaista: i pant'sekshnes tshopatshat ('ja karkoitti pirut'). Tarinoissa se tarkoittaa henkiolentoa yleensä. Sitä osoittaa mm. Shahmatovin Saratovin piirin Suhoj Karbulakissa muistiinpanema kuvaus: Ennen vanhaan tsopatshat elivät ihmisten joukossa. Ne ovat kuin ihmiset, tulevat viereen, kisailevat tyttöjen kanssa, mutta selkäänsä ne eivät näytä. Sitä ei niillä oikeastaan olekaan, vaan suolet ja sisälmykset ovat näkyvissä. Tshopatsha voi myös muuttaa muotoaan esiintyen milloin nuorukaisena, milloin sikana, milloin heinäsuovana tai niinitukkona. Tshopatshat kokoontuvat etenkin häihin, sillä ne pitävät huveista, ja parempia tanssijoita kuin ne ei ole olemassa.

Seuraavassa Zorinin Buguruslanin piirin ersalaisten keskuudessa tekemässä muistiinpanossa tshopatshalla ymmärretään sekä kuolleen että elävän ihmisen haamua tai haltijaa: Jos vaimolta kuolee mies tai mieheltä vaimo tai jos toinen puolisoista on jossakin poissa, esim. mies sotaväessä, ja kotonaolija kovasti kaipaa, itkee ja ajattelee häntä, niin tämä alkaa ilmestyä hänelle vaivaten häntä joskus henkihieveriin asti. Ellei asianomainen tästä kenellekään mitään virka, alkaa hän hiljalleen kuihtua, kunnes sivulliset huomattuaan hänen tilansa pakottavat hänet tunnustamaan eivätkä päästä häntä yksinään mihinkään, ei yöllä eikä päivällä. Mutta tshopatsha ilmestyy yhä edelleen sairaan vuoteen viereen, paukuttelee tuvan seiniä, joskus tarttuu nukkujaa jalasta ja vetää hänet lattialle. Tällöin pyritään tshopatshasta vapautumaan seuraavalla tavalla: otetaan palanen koiran ja sian maksaa sekä pieni kekäle sellaisista haloista, joita on käytetty sikoja kärvennettäessä, ja ripustetaan asianomaisen kaulaan. Samalla tietäjä lukee yöllä hänen luonaan seuraavan loitsun: "Uhriton tshopatsha, sinulla ei ole kotia, ei asuinpaikkaa; mitä teitä ihmiset eivät kulje, niitä sinä kuljet; missä sinua ei odoteta, sinne sinä menet. Ihmisiä et pelkää, sikaa pelkäät, ihminen ei sinuun voi tarttua, koira voi sinuun tarttua, ihminen ei voi sinua tappaa, koira voi sinut surmata. Sille, joka ei sinua tunne, näytät ihmiseltä, sille, joka sinut tuntee, olet sinä shajtan (paholainen), joka sinua ei tunne, se odottaa sinua, joka sinut tuntee, se pelkää sinua. Jätä kuljeskelemisesi! Jollet minua pelkää ja jätä käymistäsi, niin suuren veden (meren) pohjassa, rautaisessa talossa asuu rautainen ukko, se ei pelkää sikaa, ei koiraa, sille ei noitakaan mitään mahda, sen käsken sinut karkoittamaan, se ajakoon sinut lahoon kantoon, siellä on sinun asuntosi, elä siellä siksi, kunnes maa ja taivas yhtyvät!"

Taianomaisen kohtelun ja loitsinnan esineenä on ihmisen varjokin ollut saman piirikunnan Vetshkanovossa, jossa säikähtynyttä lasta on parannettu siten, että tietäjä on kuutamossa nuolaissut lapsen kasvoja ja sitten sylkäissyt lapsen varjoon lukemalla seuraavan loitsun: "Suvuton heimoton 'varjo' (sult'ej), juureton oksaton varjo, ei ole sinulla sukua, ei heimoa, ei isää, ei äitiä, ei sisaria, ei vuoteen tekijää, ei päänaluksen asettajaa, ei vieressä makaajaa, ei luoksensa vetäjää, ei huulenpäittesi suutelijaa. Otapa nyt pois Vasilin säikähdys, ehkä hän on säikähtänyt ihmistä, koiraa, sikaa, kiliä, ota pois hänen säikähdyksensä hänen ruumiistaan!"

Paasosen sanastossa esiintyy mokshalainen sana shopatsha vielä erään käen kokoisen ja näköisen iltahämärässä liikkuvan linnun nimenä. Todennäköisesti puheena olevalla sanalla on tällöin tarkoitettu ennuseläimenä näyttäytyvää sielulintua.

Lisäksi kuolleen henki voi liikkua tulena. Sellaisena pahan ihmisen sielu voi saapua haudastaan imemään elossa olevien verta surmaten nämä. Näin menehtyneet ihmiset voidaan kuitenkin palauttaa eloon voitelemalla niiden ruumiit mustan vasikan verellä; pahasta vainajasta taas voidaan vapautua iskemällä sen ruumiin läpi seitsemän vuotta vankkureissa toiminut pyörän akseli. Vastaavan käsityksen tuntevat venäläisetkin.

Mutta vaikka 'sielun' uskotaankin voivan näyttäytyä monenmoisissa muodoissa, on vainajankin haamu silti alunperin mitä läheisimmässä suhteessa itse ruumiiseen, joka vielä kuoleman jälkeen säilyttää salaperäisen elämänsä, niin kauan kuin ruumis on olemassa. "Elävä ruumis", joka asuu haudassaan ja jonka kuvitellaan sieltä käsin lähtevän liikkeelle, onkin kaikkien kansain varhaisimpia uskomuksia.

KUOLEMA, MAAHANPANIAISET JA KALMISTO.

Kun sairaan voimat alkavat huomattavasti heiketä, Utshajev kertoo, on Petrovskin piirin ersalaisilla tapana levittää pöydälle liina, sytyttää kynttilä ja rukoilla taivaan jumalalta ja esi-isiltä armoa kuolevalle sanoen: "Esivanhemmat, vainajat, ensinnä kuollut, Oshka, autuudessa eläjät, oikean ja väärän tietäjät, vere-pasin luona olijat, te jotka häntä rukoilette, olkoon teidän puoleltanne siunaus, olkaa hyvänsuopia, rukoilkaa vere-pasia, ehkei Ivanin kuoleman aika ole vielä tullut, älkää ottako hänen henkeään, jättäkää Ivan elämään, maan päällä kulkemaan!"

Jos sairas kaikesta huolimatta tekee loppua, riennetään asettamaan ikkunalle vesikuppi ja lastu sen ylitse. Hengen lähdettyä sielu näet kylpeytyy vedessä (ojm'e-v'ed' 'henki-vesi') ja kulkee sitten lastua myöten vere-pasin eteen. Vesikupin (ojm'e-kedkä l. vajmä-kädgä 'hengen kuppi',) asettaminen lähi-ikkunalle kuoleman hetkellä on ollut melko yleinen tapa sekä mordvalaisilla että muillakin itä-Euroopan kansoilla. Venäläisiltä se on saapunut eräille itämerensuomalaisillekin heimoille. Mordvalaiset ovat selittäneet veden olevan tarpeen joko sen vuoksi, että vainajan sielu voi ruumiista poistuttuaan siinä puhdistautua, tai sen vuoksi, että kuolema voi siinä pestä aseensa. Samoin kuin venäläiset ovat mordvalaisetkin joskus olleet näkevinään, miten vesi väreilee sielun siinä huuhdellessa itseään. Mainittu lastu taas tarkoittanee "siltaa", jonka yli vainajan on mentävä toiseen maailmaan. Kun uskottiin, että kuolevan suuhun tuli kuolinhetkellä jotakin katkeraa, oli ainakin Petrovskin piirissä tapana sivellä hänen huuliinsa hunajaa. Tärkeänä toimituksena täällä samoin kuin muuallakin on pidetty myös kuolevan kasvojen peittämistä liinalla, sillä jos elämästä poistuva pääsee luomaan viimeisen katseensa johonkuhun läsnäolevaan, niin asianomaisen uskotaan varmasti kuolevan vielä "samana vuonna". Manalle menevä katsoo näet viime hetkellä itselleen seuralaista. Kuoleman tullen mordvalaiset vielä, kuten Milkovitsh mainitsee, katkaisivat kanalta pään ja heittivät linnun kylän kujalle sanoen: "Tässä on sinulle kana toiseen maailmaan (tona shi)!" Samaa tapaa ovat mordvalaisten naapurikansat noudattaneet.

Kun kuolema on käynyt talossa, perheenjäsenet osoittavat ulkonaisestikin suruaan, josta käytetään nimitystä kal'ams (vrt. ven. kaljat 'liata'), esim. kal'an täräzen ('suren äitiäni'). Niinpä tytär heittää kuuden viikon ajaksi pois koristuksensa, käy aina huonoissa jokapäiväisissä pukimissa, ei laula, ei naura eikä laske leikkiä.

Samoin kuin lukemattomien muiden kansojen on mordvalaistenkin keskuudessa kuolleesta huolehtiminen ollut omaisten pyhä velvollisuus. Heti kun joku on eronnut elämästä, Orlov huomauttaa, hänen perheensä jäsenet ja muut läheiset sukulaiset jättävät kaikki kotoiset työnsä ja askareensa voidakseen suorittaa vainajalle viimeisiä palveluksia. Niistä ensimmäisiä on kuolleen ruumiin peseminen. Kun kuollut tätä toimitusta varten nostetaan penkille, pitää vainajan jalat suunnata ovea kohti. Monin paikoin kuolleen pesu toimitetaan pyhäinkuvain kohdalla. Milloin vainaja on miespuolinen, käytetään miespesijää, milloin naispuolinen, naista. Näiden kerrotaan enimmäkseen olleen kuolleen sukulaisia. Utshajev sanoo, että vainajan pää oli pestävä munalla, sillä vere-pasin eteen ei sopinut mennä saippualta tuoksuvana. Hiukset kammattiin "huonolla kammalla".

Ruumiin pesua seuraa kuolleen pukeminen, jota Orlov mokshalaisten keskuudessa tekemiensä huomioiden perusteella kuvailee seuraavasti: Pestyään hänet he pukivat hänen ylleen paidan, housut, (lyhyen) turkin tai palttinaviitan, vyöttivät hänet vyöllä, panivat jalkaan virsut, päähän hatun ja käteen rukkaset. Jos vainaja oli nainen, pantiin hänen ylleen kolme paitaa ja kolmet alushousut, hänetkin vyötettiin vyöllä ja puettiin täydelliseen kirjoasuun. Sekä mies- että naisvainajat peitettiin sitten palttinakankaalla. Jokaista esinettä, joka vainajan päälle pantiin, mordvalaiset raaputtivat veitsellä "irroittaakseen esineestä sen aineettoman osan" vainajan sielua varten.

Melko yksityiskohtainen on myös Utshajevin kuvaus Saratovin läänin Petrovskin piirin ersalaisten vastaavista tavoista: Kun kuollut oli pesty – jota tehtäessä pyydettiin anteeksiantoa pesijälle – puettiin vainajan ylle housut ja paita sekä niiden päälle erikoiset kuolinvaatteet, odrat (< ven. odr), samalla ripustettiin hänen kaulaansa risti. Kuolleen jalkaan pantiin virsut, mutta virsunpaulat käärittiin vastapäivään ja päät jätettiin ulkopuolelle (elävällä ihmisellä ne ovat sisäpuolella). Jos vainaja oli mies, neulottiin hänen päähänsä kankaasta tehty lakki. Lakki ja odrat oli neulottava yhdellä langalla, jota ei saanut katkaista. Jos kuollut oli vaimo, palmikoitiin hänen hiuksensa vastapäivään ja päähän pantiin panga (naidun naisen päähine). Jos hän oli vanha akka, sidottiin pangan päälle vielä pääliina. Tytön tukka taas palmikoitiin oikein päin ja palmikon päähän sidottiin nauha, minkä lisäksi hänen otsansa koristettiin kankaasta tai paperista tehdyin kukkasin. Kuolleen alustana penkillä oli ruohoja tai olkia ja niiden päällä vaate. Jalat sidottiin toisiinsa kiinni niinellä, "jotteivät ne leviäisi", samoin kädet sidottiin rinnalle, kunnes ne jäykistyivät; myös silmät suljettiin ja leuan alle asetettiin kangastukko, jotta suu pysyisi kiinni. Vainajan vyön alle pantiin kangasliina (pyyheliinaksi toisessa maailmassa). Kun vainaja oli puettu, rukoiltiin hänelle hyvää paikkaa. Rukouksen jälkeen ojm'ev'ed' kaadettiin pesuveden joukkoon. Nyt alkoivat kuolleen itkut (lajshimat), joita joko vainajan puoliso, tytär tai muu naissukulainen esitti ja joita jatkettiin joka päivä aina hautajaisiin asti.

Esittäessään Samaran läänin Buguruslanin piirin Vetshkanovon kuolinmenoja Paasonen mainitsee, että sen jälkeen kun vaimot olivat vaatettaneet kuolleen täydellisesti: paitaan, housuihin, virsuihin, säärikääreisiin, hattuun ja viittaan, he omistivat hänelle nuo vaatekappaleet yhden vaimoista raaputtaessa veitsellä kuparirahaa ja kääntyessä kuolleen puoleen seuraavin sanoin: "Katso, virsut ovat omasi, katso, virsunpaulat ovat omasi, katso, säärikääreet ovat omasi, katso, housut ovat omasi, katso, paita on omasi, katso, vyö, katso, liinamekko ovat omasi, katso, hattu on omasi, älä mene ihmisiin, älä kulje alasti, älä anna niitä kenellekään, on alasti-kulkijoita, on vaatteettomia!"

Kuvatessaan saman piirin Nujkinon kylän menoja Zorin taas kertoo, että kun kuollut oli pesty ja puettu, polvistui se naishenkilö, joka oli vainajaa varustellut, tämän ruumiin ääreen ja siinä kumarrellen lausui: "Auttaos nishk'epas, auttaos v'er'e-pas! Kul'a-vanhukselle tuli aika erota valoisasta maailmasta ja lähteä mustaan multaan, tuonelaan elämään, jumalan eteen menemään. Hän ei ole kyennyt pukeutumaan omin käsin, ei saamaan paitaa yllensä, ei paidan päällistä viittaansa, ei käärimään säärikääreitään eikä vetämään virsuja jalkaansa. Minä olen sen tehnyt, älä siitä minulle pahastu, kauan sinua katseltuani, kun et jäsentäkään liikuttanut, uskalsin ryhtyä sinua pukemaan, hyvin sinut olenkin pukenut. Rauha olkoon sinulle! Siunaa minut elämään, niin ettei tästä koidu mitään vikaa järkeeni, silmiini tai korviini!"

Luvun loppuosaan, joka siis on itse vainajalle omistettu, kätkeytyy pelko siitä, että kuollut voi jostakin syystä olla tyytymätön. Mordvalaiset uskovat esim., että jos asianomainen nainen tulee myöhään ruumista pesemään ja pukemaan, taikka jos hän tekee tehtävänsä huonosti, aiheutuu siitä – varsinkin jos joku häntä sen johdosta moittii – kulin erin saft niminen tauti, s.o. joko hän itse sairastuu tai tulee hedelmättömäksi taikka hänen lapsensa sairastuvat ja kuolevat.

Mordvalaisilla on lisäksi ollut tapana asettaa kuolintalossa esille jokin vainajan puvuista ikään kuin poislähteneen muistoksi. Siitä kertoo mm. Utshajev sanoessaan, että kun kuollut vielä oli tuvan penkillä, otti hautajaisissa toimihenkilöksi valittu vanhin sukulaisakka, azitsha baba, hänen vaatteensa ja raaputtamalla vaskirahaa niiden yläpuolella omisti ne vainajalle kehoittaen tätä pitämään ne ja olemaan antamatta niitä kenellekään. Tämän jälkeen hän sitoi vaatteet yhteen ja ripusti ne tuvan seinässä olevaan naulaan, missä niitä pidettiin kuusi viikkoa kuoleman jälkeen.

Vainajan vaatteiden esille asettaminen on ollut useilla kansoilla, myös tsheremisseillä ja votjakeilla yleinen tapa. Sitä vastoin vanhimman sukulaisvaimon välittäjätoimi ja erikoisesti tuo usein toistuva rahan raaputtaminen, jota eivät edellä mainitut suomensukuiset kansat tietääkseni tunne, on mordvalaisilla epäilemättä venäläisiltä saatua kulttuurilainaa. Jälkimmäisten vastaavasta tavasta kertoo mm. Shein kuvatessaan valkovenäläisten maahanpaniaismenoja.

Vainajan matkalle varustamiseen liittyy oleellisena osana myös kuolleen kestitseminen. Jo Milkovitsh mainitsee, että kun kuollut oli puettu parhaaseen pukuun ja asetettu siistille alustalle, pantiin vainajan viereen pöydälle leivonnaisia. Lisäksi siihen asetettiin olutmalja ja syvään kumartaen kehoitettiin kuollutta juomaan. Vähäisen olutta kaadettiin vielä erikoiseen astiaan, lopun joivat kestitsijät itse. Pensan läänin Narovtshatin piirin mokshalaisten keskuudessa vainajan kestitseminen alkoi heti kuoleman tultua. Kaikki sukulaiset kerääntyivät tällöin tuoden mukanaan piiraita ja puuroa. Ruoat pantiin pöydälle kuolleen eteen. Näin vainajaa viihdytellessään omaiset samalla pyysivät tätä sanomaan toisessa maailmassa oleville sukulaisille, että he elävät ja voivat hyvin ja että leipää riittää, samalla he ilmoittivat ikävöivänsä vainajaa.

Utshajev huomauttaa, ettei Petrovskin piirikunnassa leivottu piiraita ennen hautajaispitoja, vaan surutalossa syötiin yksinomaan niitä ruokia, joita sukulaiset toivat tullessaan.

Monin paikoin on ollut tapana, että kunkin sukulaisen tuomat antimet esitetään vainajalle aina erikseen. Sitä varten valitaan joku vanhus, joka toimii välittäjänä ja joka kuolleen puoleen kääntyen lausuu käyttääksemme Listovin Saratovin läänin ersalaisilta muistiinpanemia sanoja: "Katso, se tai se (lahjoittajan nimi mainitaan) toi sinulle ohukaisia, munia, lihaa ym., syö itse kyllin, jottet olisi nälkäinen, kestitse myös vieraitasi (s.o. muita kuolleita) ja rukoile jumalaa, että kaikkea sitä, mitä sinulle on tuotu, olisi meilläkin, että vilja kasvaisi ja karja eläisi!" Näin sanoessaan mainittu vanhus samalla raaputtaa veitsellä kaikkia antimia. Tällaisena välittäjänä toimii tavallisesti joku naispuolinen, harvemmin miespuolinen sukulainen.

Paasosen Vetshkanovossa muistiinpanemassa kuvauksessa kerrotaan koko suvun kokoontuneen tuoden mukanaan ruokaa, joka asetettiin pöydälle (poksh-stol' 'iso pöytä'). Syömään ryhdyttäessä kukin pani palasen jokaista ruokaa ja hiukan viinaa pieneen ruumiin vieressä olevaan astiaan (kadmo-par) lausuen samalla: "Rauha olkoon sinulle, meille terveydeksi, sinulle hyödyksi!" Muudan vanha vaimo omisti tällöin vainajalle myös tämän hevosen sanomalla vaskirahaa raaputtaen: "Katso, tässä on hevonen sinun nimeesi, rusko olkoon sinun, älä kulje jalkaisin!" Näin 'omistettu hevonen' (azon ishm'e) ei mordvalaisten käsityksen mukaan elä kauan. Mokshalaisten keskuudessa, jotka käyttivät siitä nimeä karmanks, ratsasti vast-ozaj (ks. jäljempänä) sillä, kun sukulaisia käytiin kutsumassa 40. päivän muistajaisjuhlaan.

Vainajaa kestitessään mordvalaiset eivät unohda niitäkään omaisia, jotka ovat aikaisemmin kuolleet. Niinpä rukouksessa, jonka Paasonen on muistiinpannut Hlystovkassa, Ardatovin piirikunnassa, mainitaan uhrin saajina myös esipolvien edustajat. Tämän rukouksen, joka on kiintoisa senkin vuoksi, että siinä 'tuuli-akka' (varma-ava), 'tuuli-ukko' (varma-at'a) ja 'maa-jumala' (mastur-pas) mainitaan uhrin välittäjinä, luki suvun vanhin naishenkilö, samalla kun hän paloitteli ruokaa ja kaatoi juomaa penkillä makaavan kuolleen eteen sekä raaputti naisten tuomia vaskirahoja: "Tulkoon tämä, nishk'e-pas, elättäjä, suurten esivanhempain, kunnianarvoisten esivanhempain hyväksi! Suuret esivanhemmat, kunnianarvoisat esivanhemmat, tulkoon se, mikä teille on omistettu, teidän hyväksenne, jumala, jumala! Täyttäkää nälkäiset vatsanne, kostuttakaa janoiset kurkkunne; 'tuuli-akka', 'tuuli-ukko' viekööt sen perille, 'maa-jumala' kuljettakoon sen teille, asettakoon sen teidän kätenne keskelle, kohottakoon sen teidän suuhunne! Menkööt, saavuttakoot nämä uhriruoat, jotka on teille omistettu, teidät! Sukulaiset ja omaiset, kootkaa lapsenne, kestitkää toisianne! Älköön olko ketään, joka 'silmään katsoo' (s.o. joka pahoin silmäyksin tuottaa onnettomuutta)!"

Kun mordvalaiset uskovat, että ennen kuolleet saapuvat vainajaa vastaanottamaan, on niitäkin peijaisissa kestittävä. Joskus niitä nimenomaan kutsutaan pitoihin. T. Leontjev kertoo, että kun sukulaiset ja naapurit saapuivat tuomaan vainajalle rahaa, piiraita ym. antimia, niin muudan toimitusmieheksi valittu vanhus otti näiden tuomiset vastaan, asetti ne pöydälle ja sitten kuolleen viereen polvistuen raaputti veitsellä rahaa, mursi palan kaikista ruoista ja kutsui aikaisemmin manalle menneitä kesteihin.

Utshajev mainitsee, että noiden surutaloon tuotujen lahjojen nimenä, jotka azitsha-baba otti vastaan, oli ojm'et'ks (= ojm'e-it'ks 'sielun lunnas', id'ems 'lunastaa'). Paitsi kakkuja, rinkeleitä, lihaa, kaloja, sipulia ja maitoa, jotka kaikki asetettiin tuvan pöydälle, tuotiin tavallisesti myös rahaa. Etenkin naisilla oli mukanaan pieni vaskiraha, jota azitsha-baba aina kuolleen pääpuoleen asettuen raaputti, samalla kun hän rukoili, että jumala ja ennen kuolleet muistaisivat lahjan tuojaa.

Monin paikoin on rahan antaminen ollut jokaisen sukulaisen velvollisuus. Paasonen kertoo, että näitä ojm'et'ks-rahoja jaettiin myöhemmin myös köyhille. Alun perin ne tietenkin omistettiin yksinomaan vainajalle ja muille aikaisemmin kuolleille. Saratovin piirin Orkinossa on rahaa raaputeltaessa lausuttu: "Tässä on sinulle rahaa, menet ehkä kesteihin, ristiäisiin, häihin ym., ennusta siellä onnea ja tervehdi Iivanaa, Dariaa, Nadjaa ym. (ennen kuolleiden sukulaisten nimet mainitaan)." Toisinaan taas sanotaan: "Vanhemmat, isoisät ja isoäidit, tässä lähetämme teille 40 naulaa kuparia, 40 naulaa hopeaa, kokonaisen kopan hopeaa!" Esitettäköön vielä Paasosen Ardatovin piirin Hlystovkassa muistiinpanemat sanat: "Katso, Anna, me annamme sinulle lahjan; siitä iloitsevat ne, jotka tulevat sinua vastaan, kolme puutaa kuparia, kolme puutaa hopeaa, kolme puutaa kultaa. Me suomme sen teille antimeksi, lahjaksi! Jaa se, Anna, kaiken sukusi ja heimosi kesken! Älköön löytykö ketään, joka moittii, älköön olko ketään, joka on vihoissaan!"

Utshajev mainitsee, että kuollut makaa "penkin päässä" ruohoilla arkun valmistumiseen asti. Mordvalaisilla on näet nykyään yleisenä tapana tehdä vainajalle laatikontapainen arkku, johon ruumis sijoitetaan jo kotona. Petrovskin piirissä lahjoitetaan sille, joka arkkua tehtäessä veistää kirveellään ensimmäisen lastun, pyyhinliina. Ennen käyttöä arkku savustetaan, ja sen pohjalle pannaan hajalle revitty luuta, kuolleen päänaluseksi asetetaan ajuruoholla täytetty pielus. Aluksi arkku kannetaan kuolleen viereen, jolloin tätä itketään jonkin aikaa, kunnes ruumis nostetaan arkkuun. Buguruslanin piirin Vetshkanovossa on ollut tapana, että ennen kuin ruumis sijoitetaan viimeiseen leposijaansa, joku vanha vaimo taas raaputtaa vainajan pään kohdalla vaskirahaa ja pyytää sille, joka on kuolleen ruumiista huolehtinut, anteeksiantoa seuraavin sanoin: "Kalmiston haltija, Natalja-sisko, kylän haltija, kyläportin vartija, Juha-isoisä! Kuzjma-ukko (vainajan nimi), olkoon siunauksesi suuri ja hyvä, päivä on sinun, juhla on sinun! Katso, Tjumka on tullut laittamaan sinua kuntoon, anna hänelle anteeksi ja siunaa häntä, armahda hänet kasvavaa viljaa myöten, armahda hänet lisääntyvää karjaa myöten, päässä olevaa järkeä myöten, päässä olevia ytimiä myöten, hiuksia ja hiusten juuria myöten, hiusten juuria ja kärkiä myöten, kahta kuulevaa korvaa myöten, otsaa ja otsaluuta myöten, kahta näkevää silmää myöten, armahda hänet nuuskivaa nenää myöten, armahda hänet maiskuttelevaa suuta myöten, kahtakymmentä hammasta ja hampaan juurta myöten, armahda hänet puhuvaa kieltä myöten, kielen juurta myöten, armahda hänet ruoka- ja henkitorvea myöten, kasvavia sydänvoimia myöten, suolia ja sisuksia myöten, armahda hänet ruumiissa olevaa siementä myöten, kahta tekevää kättä myöten, kymmentä pistävää sormea myöten, armahda hänet sormia myöten, sormissa olevia kynsiä myöten, kynsien alla olevaa likaa myöten, armahda hänet kahdelta käyvältä jalaltaan, jalkavoimiltaan, kymmentä varvasta myöten, varpaan kynsiä myöten, kynsien alla olevaa likaa myöten, kahta jalan anturaa myöten, anturassa olevaa likaa myöten, anna hänelle anteeksi, armahda häntä, Tjumaa!"

Omituinen, eräillä muillakin kansoilla, kuten venäläisillä, esiintyvä käsitys on se, että kuollutta arkkuun asetettaessa sinne on ruumiin mukana pantava vainajan kynnet, jotka tämä elämänsä aikana on tallettanut. Toiset kuvittelevat, että kuollut tarvitsee niitä taivaan liukasta kristallivuorta kavutessaan. Toiset uskovat, että niistä tehdään tikapuut, joita myöten sielu nousee taivaaseen. Jevsevjev selittää mordvalaisten panneen leikatut kyntensä säilöön sen vuoksi, että kuolleen, jos hänen kyntensä joutuvat hajalle, on ne kerättävä koolle toisessa maailmassa.

Vainajaa viimeiselle matkalle varustettaessa on huolehdittu myös hänen koristeistaan. Näin on asian laita ollut varsinkin, mitä naisväkeen tulee, joiden tuonelassakin on uskottu kaipaavan heidän kauneuttaan ja kansallisuuttaan tehostavia koruja. Sitä osoittavat mm. vanhojen asutuskeskuksien lukemattomat hautalöydöt, jotka ovat omiansa kuvastamaan muinaisten mordvatarten uhkeaa ulkoasua komeine tukkalaitteineen, monenmoisine rintasolkineen, renkaineen ja riipuksineen. Neito on saanut mukaansa vielä naidun naisen päähineen voidakseen mennä miehelään toisessa maailmassa.

Sitä paitsi on vainajalle varattu monenmoisia työ- ja tarve-esineitä sukupuolesta riippuen. Niinpä Zorin kertoo Buguruslanin piirin ersalaisten panneen naispuolisen vainajan varusteiksi neulan ja lankaa, koukkuniekan ompelupussin sekä palttinapalasen, johon kunkin suvun naispuolisen jäsenen oli tehtävä pistos, niin että syntyi kokonainen "kuosi" (art); lisäksi pantiin naisen arkkuun pellavatukko ja pellavaharja, jolla kukin naispuolinen omainen kerran pyyhkäisi pellavatukkoa, sekä värttinä. Jos vainaja oli mies, hän sai mukaansa virsuneulan ja niinenpalasen, piipun, rahoja ym. Ottaen huomioon vainajan eläessään tässä suhteessa lausumat toivomukset pantiin kummallekin sukupuolelle sitä paitsi kakkuja, munia ja suolaa sekä niiden vaatekappaleiden lisäksi, joihin ruumis oli puettu, vielä erikseen paita, takki, lakki ym. "vaihtovaatteiksi". Kun ruumis kaikkine varusteineen oli arkussa, polvistuivat omaiset ja kumartelivat kuollutta tässä asennossa; muudan läsnäolevista akoista omisti nämä esineet vainajalle raaputtaen vaskirahaa.

Eräässä Zorinin muistiinpanemassa rukouksessa, jossa luetellaan naisvainajalle varattuja tarve-esineitä, mainitaan edellisten lisäksi värttinä ja värttinänkehrä, häkilä, vyyhdinpuut ja sukkula. Hautalöydöistä päättäen on sirppikin ollut naisten tärkeimpiä tarve-esineitä. Paitsi naskalia ja niinitukkoa, joita tarvitaan virsujen valmistamista varten, ovat miesvainajan varusteista huomattavimmat veitsi, kirves ja tulukset, vieläpä keppikin "koirien karkoittamista varten manalan matkalla". Lapsen arkkuun on pantu kuppi, lusikka ja makeisia, omenia ja pähkinöitä. Kerrotaan, että kun äiti ennen vanhaan pani pienokaisensa pään kohdalle pellavaharjan, hän samalla lausui: "toisella puolella on meri, toisella kaislikko!" Hänen sanotaan uskoneen, että hän näin voi estää lasta takaisin palaamasta.

Hyvin yleisesti on lisäksi ollut tapana kiinnittää raha tai rahoja vainajan vaatteisiin tai asettaa niitä irralleen arkkuun "paikan lunastamista varten" tahi jotta kuollut tuolla voisi antaa korvauksen sille, joka hänet kuljettaa "tulisen virran yli". Viimeksi mainittu käsitys tuo mieleen "Kaaronin rahan", joka on näytellyt tärkeätä osaa monien kansojen maahanpaniaismenoissa.

Olemme jo nähneet, ettei eväitäkään sopinut unohtaa. "Jos sinun tulee nälkä", sanotaan kuolleelle eräässä Zorinin muistiinpanemassa rukouksessa, "olemme siltä varalta panneet mukaasi leipää ja suolaa, voihin leivottuja rieskaleipiä sekä keltaisia munia, älä kärsi nälkää, älä ole ilman työtä!" Toisin paikoin on pantu leipä tai leivos vainajan poveen. Pensan läänin mordvalaisten kerrotaan lausuneen pannessaan vainajan paidan rintamukseen leivoksen: "Syö itse ja vie loput muille!" Milloin kaksi kuolemantapausta sattuu peräkkäin samassa suvussa, on Simbirskin läänin mokshalaisilla ollut tapana asettaa viimeksi lähtevän arkkuun leipä myös aikaisemmin eronneelle annettavaksi. Usein on vainajalle varattu tupakkaa ja viinaakin sekä omaksi iloksi että muiden kuolleiden kestitsemiseksi.

Jos kuolema sattui yöllä tai aamulla, haudattiin vainaja ennen vanhaan usein jo samana päivänä, niin pian kuin hauta oli valmis. Maahanpaniaiset voitiin toimittaa myös vasta vuorokauden tai parin kuluttua. Niin kauan kuin ruumis oli tuvassa, oli kaikkea sopimatonta puhetta ja riitaa sekä melua ja hälinää kartettava, ei myöskään nukuttu paljon. Samoin kuin slaavilaisten on mordvalaistenkin keskuudessa niillä, jotka yön aikana valvovat ruumiin ääressä, ollut tapana nakerrella ajan kuluksi pähkinöitä, joita vanhat ihmiset tällaista tilaisuutta varten säästivät vuosikausia, joskus vuosikymmeniäkin. Orlov mainitsee, että vainajan perheen jäsenet pitävät mitä suurimpana syntinä jalkineiden ottamista jaloista tai riisuutumista tänä aikana, sen vuoksi he nukkuvatkin, jos asettuvat levolle, jalkineet jalassa ja vaatteet yllä. Gorodishtshen piirikunnassa naiset menivät sydänyöllä kujalle ja kutsuivat itkien esi-isiä noutamaan keskuuteensa uuden jäsenen. Mahdollisesti Tambovin läänin mokshalaisilla on ollut sama tarkoitus käydessään portilla itää kohti kumartelemassa, heti kun ruumiin pesu oli toimitettu. Saratovin läänin ersalaisten kerrotaan kiinnittäneen suurta huomiota niihin uniin, joita nähdään sinä yönä, kun kuollut on kotona. Kuollut saattaa näet silloin ilmoittaa mielialansa ja toivomuksensa.

Ennen kuin lähdettiin kaivamaan hautaa, Utshajev kertoo, levitettiin Petrovskin piirikunnassa pöydälle liina, sille asetettiin leipä ja suolaa, ja luettiin rukous, jossa jumalalta ja esi-isiltä pyydettiin kuolleelle hyvää paikkaa. Leipä käärittiin sitten pöytäliinaan ja vietiin hautausmaalle. Kun haudan paikka oli määrätty, asetettiin siihen levitetylle pöytäliinalle leipä ja raha lausuen: "Esi-isät, Iva (vainaja) on tuonut teille ojm'e-it'ks ('sielun-lunnas')-leivän (tällöin kosketettiin leipää) sekä hopeaa ja kultaa (tällöin raaputettiin rahaa), rukoilkaa jumalan edessä Ivan puolesta!" Tämän jälkeen alettiin kaivaa hautaa. Se, joka ensimmäisenä iski lapionsa maahan, sai lahjaksi pyyhinliinan. Leipä käärittiin jälleen pöytäliinaan ja tuotiin takaisin kotiin.

Kuznetskin piirin Skaftymissa mordvalaisten kerrotaan, ennen kuin ruumis vietiin kirkkoon siunattavaksi, langenneen maahan kuolleen eteen ja siinä asennossa puoliääneen puhutelleen vainajaa enemmän kuin kymmenen minuutin ajan, he mainitsivat mm., milloin olivat olleet pahoissa väleissä tämän kanssa. Samalla he pyysivät vainajaa käymään usein heidän luonaan.

Myös Vetshkanovossa, kuten Paasonen kuvailee, on ollut tapana, että kun vainajan hoitaminen ja varustaminen kotona on päättynyt, kaikki asettuvat polvilleen kasvot arkkuun päin ja painavat otsansa lattiaan, jolloin välittäjänä toimiva vanhus raaputtaa vaskirahaa ja lukee rukouksen. Ruumista tuvasta kannettaessa hän sitten kulkee arkun perässä ja kehoittaa muitakin vainajia, joiden luullaan tulleen tähän tilaisuuteen, poistumaan: "Tulkaa, älköön jääkö ketään, te olette syöneet ja juoneet, tulkaa nyt, me saatamme teitä!" Jos joku tällöin sattuu puhumaan jostakin aikaisemmin kuolleesta jotakin, hän huomauttaa samalla: "Kenties olet juuri tässä, älä pane pahaksesi, että sinusta puhun!"

Mordvalaisilla mainitaan olleen myös surupukuja. Jo Orlov kertoo, että naiset pukeutuivat sellaiseen vainajaa saattaessaan. Kuten venäläisten oli mokshalaistenkin surupukuna valkoinen, päähän sidottu palttinaliina, joka oli niin pitkä, että sen päät ulottuivat selkää myöten kantapäihin asti. Liinan päälle kiedottiin vielä pään ympäri kerran punaisia ja mustia villalankoja, joiden päät solmittiin niskassa yhteen. Myös Nizhnij-Novgorodin läänin Sergatshin piirikunnassa naiset sitoivat päänsä ympäri pitkän valkoisen käsiliinan surun merkiksi. Smirnov sanoo tyttären saattavan äitivainajaa hautaan hiukset hajalla ja erivärisiä lankoja kaulassa. Samanlainen tieto on Kuznetskin piirin Skaftymista. Täälläkin tyttären kerrotaan purkavan surun merkiksi palmikkonsa ja ripustavan kaulaansa kimpun erivärisiä lankoja. Simbirskin läänissä saattoi kuollutta neitoa kuusi ystävätärtä, joista neljä kantoi arkkua, kaksi sen kantta. Kukin oli pukeutunut vainajan sarafaaniin ja esiliinaan; jos vainaja oli varakas, saattajat saattoivat pukea ylleen kolmekin sarafaania. Näissä pukimissa he myös haudalta palattuaan istuutuivat aterialle.

Melko yleinen, venäläistenkin tuntema tapa on arkun kolahduttaminen kolmesti oven sekä kamanaan että kynnykseen sitä tuvasta kannettaessa. Smirnov selittää sen tarkoittavan uuden kuolemantapauksen ehkäisemistä. Zorin sanoo, että kun arkkua näin kolahdutettiin sekä kamanaan että kynnykseen, lausuttiin samalla: "Kula-vanhus, siunaa meitä, siunaus olkoon myös sinulle, vie kaikki raskas ja paha mukanasi sekä ylhäältä että alhaalta, jätä kaikki kevyt ja hyvä jälkeesi, tänne tuleville ja täältä meneville, jos joku satuttaa päänsä (kamanaan), älköön hän menettäkö järkeään, jos joku satuttaa jalkansa (kynnykseen), älä vie hänen jaloistaan voimia!"

Ne sukulaisista, jotka vainajaa saatettaessa jäävät tupaan, varovat katsahtamasta kuolleen jälkeen. Paikoitellen, kuten Simbirskin läänin Karsunin piirin ersalaisilla, on ollut tapana pysähtyä ruumista kantaessaan portin taakse ja kutsua ennen kuolleita sukulaisia vainajaa vastaanottamaan. Smirnov mainitsee lisäksi, että tällöin heitettiin maahan leivän palasia. Sukulaisvainajien uskotaan näet joukolla odottavan täällä uutta tulokasta.

Orlov kertoo, että kun hauta, kalmo (suom. kalma), oli kaivettu, mordvalaiset kuljettivat vainajan kotoa aina kalmistoon saakka hevosella. Jos vainaja oli nainen, hevosen ohjakset tehtiin palttinasta, jommoinen tapa on ollut myös valkovenäläisillä. Insarin piirin mokshalaiset kuljettivat ruumista sillä hevosella, joka oli vainajalle luvattu. Arkkimandriitti Makarij mainitsee, ettei kuollutta viety kotoa arkussa, vaan paareilla, arkkua kannettiin ruumiin rinnalla, kunnes vasta tietyssä paikassa noin virstan päässä kylästä paarit jätettiin, kuollut nostettiin arkkuun ja vietiin sitten palttinalla peitettynä kirkkoon ja sieltä kalmistoon.

Kristillisen tavan mukaisesti ruumis kannetaan paareilla kirkkoon myös mm. Gorodishtshen piirikunnassa. Kantajien jäljessä ajetaan hevosta, jolla ruumis sitten viedään kalmistoon ja jonka vemmel on valkoisella palttinaliinalla kääritty. Tätä seuraa toinen hevonen, jonka ajoneuvoihin on asetettu arkunlastut ja ruumiin pesuastia. Viimeksi mainittu hevonen ohjataan suoraan hautausmaalle; lastut ja astia heitetään sen läheisyyteen. Vainajaa vetävän hevosen luokkiin kääritty palttinaliina muistuttaa Suomessakin tunnettua tapaa sitoa valkoinen liina tai nauha valjaisiin, jotta vastaantulijat tietäisivät kohtaavansa ruumissaaton.

Kun hautaussaattue on saapunut kalmistoon, arkku nostetaan aluksi haudan viereen ja aletaan "itkeä". Muutamin paikoin heitetään jo haudan pohjalle raha ja ruokia kalmiston haltijoille sekä ennen kuolleille. Ennen kuin ruumis lasketaan viimeiseen lepopaikkaansa, pyydetään kuolleelta anteeksi, samalla lausutaan toivomus, ettei vainaja pelkäisi uutta asuntoaan. Samoin kuin tsheremissit mordvalaisetkin laskivat ja kohottivat arkkua ennen vanhaan kolmesti sitä hautaan asettaessaan. Pää suunnattiin länttä, jalat itää kohti.

Vainajan asettaminen arkkuun jo kotona ei kuitenkaan edusta mordvalaisten aikaisinta tapaa. Vielä 1700-luvulla näiden maahanpaniaisista puhuessaan Milkovitsh mainitsee nimenomaan, etteivät he valmista arkkua ruumiin suojaksi, vaan vievät vainajan haudalle sillä hevosella, jota tämä työskennellessään käytti ja josta hän eniten piti. Samalta vuosisadalta on Lepehinin kuvaus, jossa mainitaan, että kuollut pannaan hautaan niinivuoteelle tai laudalle. Köyhiä on vielä myöhään haudattu maahan sellaisinaan. Hautalöydöistä päättäen on aikaisemmin käytetty tuohiakin ruumiin verhona. Nykyään on mordvalaisilla yleisenä tapana asettaa vainaja jo kotona laatikon tapaiseen kannelliseen arkkuun. Arkkua tehtäessä on pidetty silmällä, että puun latvapuoli joutuu pään puolelle, tyvi jalkopäähän. Ennen vanhaan tehtiin arkkuun myös ikkuna-aukko (kandalaz-val'ma 'arkun ikkuna'). Monin paikoin, kuten Saratovin läänin Kuznetskin piirikunnassa, se tehtiin arkun sivulautaan silmien kohdalle, "jotta vainajalla olisi valoisaa ja jotta hän näkisi työskennellä". Tämä ajatus on lausuttu julki myös Samaran läänin Buguruslanin piirissä muistiinpannussa hautajaisrukouksessa, jossa naispuoliselle vainajalle sanotaan: "Me teimme sinulle ikkunalla varustetun asunnon, jotta näkisit kehrätä ja ommella". Paasosen keräelmissä taas sanotaan ikkunan olevan tarpeen, "jotta kuollut voisi siitä katsella". Pensan läänin Narovtshatin piirin mokshalaiset veistivät kuolleen arkkuun kaksi aukkoa "ikkunaksi ja oveksi, jotta vainaja niistä voisi katsella ja kulkea". Buguruslanin piirissä on arkun sivuun pään kohdalle toisinaan tehty lasi-ikkunakin. Tietoja on myös kolmesta, jopa neljästäkin ikkuna-aukosta, joista kaksi oli toisella, kaksi toisella arkun sivustalla.

Puheena ollut arkku, jolla ikkunoineen on esikuva venäläisten taholla, on todennäköisesti verraten myöhäinen tulokas mordvalaisten keskuudessa. Varhemmin näyttää täällä olleen tapana käyttää puusta koverrettua ruumiin suojaa. Perimätieto kertoo vielä nykyään, miten ennen vanhaan kuolleen arkku (kandalast) tehtiin pyöreän puun puolikkaista. Utshajev mainitsee, että kun paksu puu oli kaadettu ja halkaistu, sen molemmat puoliskot koverrettiin ontoiksi ja ruumis pantiin näiden puoliskojen väliin. Kuvatessaan Tambovin läänin mokshalaisten tapoja, jotka myös ovat kovertaneet paksun puun puoliskot kaukalonmuotoisiksi, Mitropolskij huomauttaa, että toinen puolisko oli varsinainen arkku, toinen kansi. Pensan läänin Krasnoslobodskin mokshalaisten sanotaan lävistäneen kaukaloarkunkin kanteen "ikkunan". Hätätilassa on kuollut haudattu maahan vain hevosen syöttökaukalossa. Tällainen pölkkyarkku, jota Karjalassa on sanottu ruuheksi tai koloksi, on ikivanhaa perua. Mordvan vanhoista kalmistoista, joista on tavattu tämän tavan lukuisia muistomerkkejä, huomaa, että nämä kaukaloarkutkin ovat olleet maahan kätkettyjä.

Smirnov arvelee mordvalaisen kansanrunouden viittaavan siihen, että ruumiin suojus olisi ennen vanhaan asetettu ilmaan patsaiden päälle kolmen tien haarautumaan, mutta prof. Ravila on minulle huomauttanut, että tämä maininta esiintyy vain yhdessä kansainväliseen satuun perustuvassa laulussa, josta on olemassa erilaisia toisintoja. Eräässä niistä, joka on Shahmatovin julkaisussa, tyttö pyytää, että hänet haudattaisiin puuhun:

    Älä hautaa minua, isä, hautausmaahan,
    käske kantaa minut suuren tien haaraan,
    anna panna minut, isä, koivun latvaan!

Markelovin tiedonanto, että mordvalaiset olisivat sijoittaneet talvella kuolleet koivuihin, on tuskin mainitsemisen arvoinen. Luotettavampia ovat tiedot siitä, että mordvalaiset ovat rakentaneet vainajalle hautaan puukehyksen tai salvoksen, niin että hauta on muodostunut "asunnon kaltaiseksi". Siihen viittaa jo Orlov sanoessaan: "Miten mordvalaiset muinaisaikoina hautasivat (kuolleitaan), joko ruumisarkkua käyttäen tai ilman niitä, ei tiedetä, mutta on huhuiltu, että kun Lukojanovin piirin Lobaski nimisessä kylässä vanha mordvalaishauta luhistui, niin luiden yläpuolella oli muka ollut muutamasta pienoishirrestä kyhätty maja, jossa oli pikkuruinen ikkuna itää kohti." Tällaisia maanalaisia salvoksia on tavattu Karjalankin vanhoista kalmistoista. Niihin ruumis sijoitettiin tavallisesti ilman arkkua joko tuohi- tai lauta-alustalle, minkä jälkeen kehys katettiin lautakannella. Nizhnij-Novgorodin läänin ersalaisten, joiden kerrotaan tehneen haudan salvoksineen ja katoksineen "kellarin" kaltaiseksi, sanotaan kuitenkin asettaneen vainajan sinne arkussa, niin että kuolleen kasvot tulivat itää kohti. Tällainen hautamaja muistuttaa sitä ihmisasuntoa, josta Ibn-Dastan kertoo sanoessaan: "Slaavien maassa on niin kylmää, että he kaivavat itselleen maahan kellarin tapaisen ja kattavat sen samanlaisella terävällä katolla, joka nähdään kristittyjen kirkoissa, ja sen katon päälle he luovat multaa. – – Tällaisessa asunnossa he asuvat kevääseen asti."

Viimeksi mainittujen tiedonantojen ohella puhutaan maanpäällisestä hautasalvoksesta, jommoisia mordvalaiset myös paikoitellen ovat rakentaneet. Niinpä Melnikov kertoo heidän toimittaneen rukousmenoja haudoilla, jotka "enimmäkseen olivat katetut viisi hirsikerrosta korkeilla lautakattoisilla hirsisalvoksilla". Tällaisia hautarakennuksia mainitaan olleen etenkin terjuhaanien hautausmailla. Kuten jo Melnikov huomauttaa, ei tämä tapa kuitenkaan ole rajoittunut vain mordvalaisten keskuuteen, vaan on ollut melko yleinen venäläistenkin asumilla alueilla, joiden hautarakennuksille erikoista on vain se, että niiden kattoon on pystytetty risti. Zelenin pitää puheena olevien hautamajojen rakentamista pääasiallisesti pohjoisten isovenäläisten tapana; venäläisten uudisasukkaiden mukana, joiden kalmistoissa samanlaisia rakennuksia tavataan Siperiassakin, kuten itse olen todennut, tämä tapa on levinnyt itäänpäin aina jakuuttien keskuuteen asti. Kuten tunnettu, voidaan sen muistomerkkejä nähdä Suomessakin kreikkalaiskatolisten karjalaisten ja kolttain keskuudessa.

Milloin vainaja tuotiin arkutta kalmistoon, annettiin hänelle vasta täällä ne esineet, joita hänen uskottiin toisessa maailmassa tarvitsevan. Siitä jo Milkovitsh kertoo sanoessaan, että kun mordvalaiset laskevat miesvainajan hautaan, he panevat tälle mukaan rahaa, leipää, veitsen ja virsunpunontavälineitä, naisvainajalle taas annetaan mukaan palttinaa, neula ja lankaa. Ennenkuolleille omaisillekin lähetetään lahjaksi erilaisia pieniä esineitä ja pyydetään, että vainaja veisi heille terveiset. Lopuksi syödään haudalla piirakoita ja juodaan olutta, sinne jätetään myös vähän ruokaa ja juomaa. Orlovin kuvauksessa mainitaan myös mokshalaisten asettaneen vainajan hautaan rahoja, veitsen, eräänlaisen naskalin ja niiniä niitä veitsellä raaputtaen. Jos kuollut oli metsästäjä, niin hänen mukaansa pantiin vielä metsästyskeihäs, vanhanaikainen tuliase tai luodikko. Nainen sai mukaansa paistettuja leivonnaisia ja ohukaisia sekä värttinöitä, kamman ym. Kaikki tämä, Orlov sanoo, annettiin vainajalle, jotta hän tulisi toimeen toisessa maailmassa. Toisissa lähteissä sanotaan miesvainajalle joskus annetun suitsetkin ja naisvainajalle lypsinkiulu. Onpa kuolleen lempikoirakin saanut seurata isäntäänsä manalan matkalle. Kalatshev kertoo, että jotkut heittivät hautaan myös kananjalan ja jäniksen. Lähdettä ilmoittamatta Mainov mainitsee, että naisvainajan rinnan päälle pantiin "kanan pää ja jalat", jotta hänellä toisessa maailmassa olisi "munia ja kananpoikasia". Onko tämä selitys oikea, on epävarmaa, mutta tiedonanto on silti kovin kiintoisa sen vuoksi, että tämä hautalahja muistuttaa esineitä, joita on tavattu mm. Kostroman alueen vanhoista hautalöydöistä.

Kun ruumis oli laskettu hautaan, otti jokainen läsnäolija – seurataksemme Utshajevin Petrovskin piirissä tekemää kuvausta – kourallisen multaa ja heitti hautaan sanoen: "Olkoon multa sinun päälläsi (kevyt) kuin tattarijauho!" Perinnäistapaa noudattaen Pensan läänin Krasnoslobodskin piirin mokshattaret ulvoivat ennen vanhaan hautaa umpeen luotaessa "kaamealla tavalla" ja raapivat kynsillään kasvojaan. Haudan päällys muodostettiin pienoiseksi kummuksi, jonka ääressä taas raaputettiin vaskirahaa ja vainajalle lausuttiin jäähyväiset. Jotkut tekivät hautakumpuun vielä reiän, jotta vainaja voisi sen läpi katsella tätä maailmaa, tai toisen käsityksen mukaan, jotta vainajan 'sielulla' olisi kulkureikä.

Ennen kuin ruumiin saattajat poistuivat kalmistosta, pidettiin haudalla vielä pitoja. Jo Lepehin kertoo, että jos joku varakkaasta talosta kuolee, mordvalaiset keittävät olutta ja mesijuomaa sekä paistavat piirakoita ja ohukaisia ja kantavat kaiken sen haudalle. Täällä sitten syödään ja juodaan, mitä on valmistettu, mutta sitä ennen on jokaisen heitettävä tai valettava vähäisen myös haudalle vainajan hyväksi. Köyhän kuoltua riitti vain pehmeä leipä. Tällaisista haudalla vietetyistä maahanpaniaispidoista on runsaasti tietoja olemassa myöhemmältäkin ajalta. Niinpä Utshajev kuvailee, miten Petrovskin piirissä heti, kun hauta oli luotu umpeen, sen yli levitettiin pöytäliina, jolle asetettiin leipä, suolaa ja hunajaa. Samalla rukoiltiin jumalaa ja esi-isiä auttamaan vainajaa toisessa maailmassa. Rukouksen jälkeen leipä jaettiin Iäsnäolijain kesken, jolloin jokainen meni leipäpala kädessään hunaja-astian luo, kastoi leipänsä siihen ja pyysi v'ere-pasilta siunausta. Sitten kaikki söivät osuutensa ja lähtivät kuolleen kotitaloon.

Saratovin läänissä pantiin paikoitellen vielä hautakumpuun tehtyyn kuoppaseen muistajaisruokien palasia. Myös ennen mainitun kadmo-parin sisältö, kuten Paasonen kertoo, kaadettiin haudalle, mutta itse astia vietiin takaisin kotiin.

Ennen vanhaan eivät teurasuhritkaan olleet harvinaisia. Niinpä Nizhnij-Novgorodin läänin Lukojanovin piirikunnassa oli tapana teurastaa miesvainajan haudan ääressä ori, naisvainajan lehmä. Osa lihoista syötiin kalmistossa, osa vietiin kotiin; teuraan nahka ripustettiin joko haudalle pystytettyyn pylvääseen tai kalmistossa kasvavan puun oksalle. Simbirskin läänissä, jossa haudalle pystytetty pylväs oli haarukkapäinen, ripustettiin siihen vasta kolmantena päivänä kuolemasta vietettyjen muistajaisten jälkeen uhriteuraan nahka. Aivan erikoinen on Pensan läänissä vallinnut tapa, josta Prozin kertoo mainitun läänin lehdessä v. 1865 sanoessaan, että kun pappi oli poistunut hautajaisista, sinne tuotiin musta oinas, jonka sarviin oli kiedottu punainen liina. Kun eläin oli talutettu takajaloillaan haudan ympäri, se teurastettiin kalmistossa.

Onko tämä tapa alkuperältään mordvalainen, on kuitenkin epävarmaa, vertailun vuoksi mainittakoon, että eräissä muinaiskreikkalaisten uhrimenoissa esiintyi kenkiin puettu vasikka, jota aivan kuin ihmislasta kuljetettiin uhrialttarin ääreen. Tämän on selitetty olleen ihmisuhrin korvike.

Yhtä tärkeätä kuin vainajan varustaminen on omaisille ollut tarpeellisiin varokeinoihin turvautuminen, jottei vainaja veisi eloon jääneitä mukanaan tai muulla tavalla tuottaisi näille epämieluisia yllätyksiä. Varokeinoista, joihin ryhdytään jo ennen hengen lähtöä, mainittakoon kuolevan kasvojen peittäminen sekä tämän siirtäminen vuoteelta penkille. Jälkimmäistä tapaa Utshajev kuvailee sanoessaan: Kuolinhetkellä ei kuolevan annettu maata pehmeällä pieluksella, vaan paljaalla penkillä, uskottiin näet, että kuollut muuten joutuu tulevassa elämässä laskemaan pieluksessa olevien höyhenien lukumäärän. Jos kuolema kuitenkin tuli niin huomaamatta, ettei vainajaa sitä ennen ennätetty siirtää, otettiin pieluksesta kolme höyhentä ja heitettiin muiden hautajaisissa hävitettävien esineiden mukana "rotkoon"; samalla pyydettiin jumalalta ja esi-isiltä, ettei vainajan tarvitsisi laskea enempää kuin nämä kolme höyhentä.

Puheena oleva tapa, joka alun perin ilmeisesti on tarkoittanut kuolleen pieluksen tai patjan suojelemista kalman tartunnalta, on edellä mainittuine selityksineen ollut tunnettu muuallakin kuin Volgan mailla, mm. Ruotsissa.

Erikoisesti on kuolinpaikkaa kaikkialla varottu. Paasonen kertoo Vetshkanovosta, että kun ruumis siirrettiin vuoteelta arkkuun, niin joku asettui veitsi tai kirves kädessä vuoteen viereen, ja heti kun kuollut oli nostettu paikaltaan, pisti tai iski siihen aseellaan, jottei vainajan haamu (tshopatsha) jäisi jäljelle. Toisin paikoin, kuten Simbirskin läänin Zivajkinossa, sirotettiin kuolleen makuupaikalle tuhkaa ja lisäksi siihen lyötiin veitsi tai pärepuukko. Samaan taikaan on turvauduttu mm. Nizhnij-Novgorodin läänissä. Ennen vanhaan sanotaan mordvalaisten iskeneen vainajan kuolinpaikkaan miekalla. Yleisimpiä tapoja on ollut kirveellä lyöminen tai sen asettaminen ruumiin sijalle. Bogoljubov, joka jo 1862 kertoo, että kun ruumis pantiin arkkuun, perheen vanhin jäsen löi kirveellä penkkiin, huomauttaa samalla, että tätä toimitusta sanottiin "kuoleman pään katkaisemiseksi". Paikoittain tehtiin veitsellä vielä piiri kuolleen ympäri ja samalla kuljetettiin asetta, kuten Butuzov kertoo, vainajan kaulan, rinnan ja jalkojen ylitse. Smirnov selittää, että täten pyrittiin osoittamaan, miten kuolema leikkaa kuolevan palasiksi. Tavan alkuperäinen tarkoitus lienee kuitenkin ollut kuolleen haamun karkoittaminen.

Samat menot uudistuivat tai toimitettiin vasta, kun vainaja arkussaan kannettiin tuvasta. Simbirskin läänissä on arkun paikalle lyöty puukko tai pantu tulinen hiili. T. Leontjev kertoo, että kuollutta kalmistoon vietäessä asetettiin arkun paikalle kirves ja pielus. Zorin sanoo Buguruslanin piirin ersalaisten lyöneen kirveellä mainittuun kohtaan, jottei kuolleen 'hahmosielu' (tshopatsha) jäisi siihen. Mordovtsev taas selittää, samoin kuin Bogoljubov, että näin "lyötiin kuoleman pää poikki", jottei joku toinen perheen jäsenistä pian joutuisi sen uhriksi. Vastaavanlaisia varokeinoja on käytetty venäläistenkin ynnä monien muiden kansojen keskuudessa. Niihin on luettava myös arkun kolahduttaminen oven kamanaan ja kynnykseen.

Välttämätön toimitus on lisäksi ollut tuvan puhdistaminen. Butuzov sanoo, että kun kuollut on kannettu tuvasta, pirskoitetaan vastalla vettä kaikkialle ja samalla anotaan vainajalta jälkeenjääneille pitkää elinikää. Erittäin kiintoisa on seuraava Utshajevin kuvaus Petrovskin piiristä: Kun itku oli päättynyt, lähdettiin arkkua viemään hautausmaalle; sinne meni koko suku, ainoastaan muutamia vanhoja akkoja jäi taloon. Siroteltuaan ensi töikseen tuhkaa sille paikalle, missä kuollut oli ollut, vieläpä lattiallekin, akat pesivät pöydän, penkin ja ikkunalaudan sekä viimeksi lattian. Peseminen oli suoritettava ovea kohti. Lopuksi pestiin ovenrivatkin. Pestessä ei saanut käyttää luutaa, eikä tupaa muutenkaan sopinut lakaista kuuden viikon aikana kuoleman jälkeen, koska arveltiin, että esi-isät voivat olla talossa koko tämän ajan. Lastakaan ei pantu kehtoon tai kiikuteltu siinä, koska esi-isät olisivat voineet siihen kolhia itsensä.

Toisin paikoin on tuvan lakaiseminen ollut kielletty vain niin kauan kuin ruumis on kotona. Sitä osoittaa mm. seuraava tiedonanto: "Heti kun ruumiin saattajat olivat poistuneet, ryhtyi kotiin jäänyt nainen mahdollisimman nopeasti sitä siivoamaan, hän lakaisi tuvan ja pyyhki lavitsat märällä rätillä vastapäivään sekä heitti lakaisemansa rikat purkamansa vastan kera pihalle puhtaaseen paikkaan." Toisinaan rikat vietiin arkun lastujen mukana kalmiston lähellä olevaan rotkoon. Monet lähteet puhuvat tällaisesta hautausmaan läheisyydessä sijaitsevasta yhteisestä heittopaikasta, jonne kerätään kaikki kuolleen ruumiin saastuttamat esineet. Jo Makarij mainitsee, että hautausmaan viereen heitettiin arkunlastut, pesuastia ja tapetun kanan höyhenet sekä paarit, joilla ruumista kannettiin. Petrovskin piirissä vietiin sinne kuolleen kampa, pesuvati ja -vesi sekä vainajan käyttämät virsut ja säärisiteet ynnä arkunlastut. Samaran läänin Kozlovkassa arkunlastut kuljetettiin tavallisesti hautajaissaaton mukana tähän sht'epka-lango ('lastukko-paikka') nimiseen paikkaan, jota pelättiin, siitä kun uskottiin tautien aiheutuvan. Varsinkin jos siihen heitti jonkun henkilön vaatteista leikatun tilkun tai hiuskarvoja hänen päästään, sairastui asianomainen ja parani vasta, kun tuosta lastukosta käytiin noutamassa lastu, joka yhdessä leivän ja suolan kera asetettiin liinalla katetulle pöydälle, samalla kun "lastukon komissaaria" rukoiltiin seuraavin sanoin: "Lastukon komissaari, lastukon atamaani, lastukon päämies (jasaul), lastukon il'izor (?), lastukon 'kyyditsijä' (jamshtshik), lastukon 'metsänvartija' (l'esnoj), veteen hukkuneet, tulessa palaneet, hirttäytyneet, (kaatuneen) puun alle kuolleet, viinaan sortuneet, kuuman veden kuoliaaksi polttamat, koirien repimät, susien raatelemat, 77-kieliset vainajat, votjakit, puolalaiset (pol'aki), (?) tsheremissit (tsheremuhi) ja bukaarit (buhari)! Suokaa Ivanille anteeksi, antakaa hänelle hänen terveytensä takaisin!"

Muutamin paikoin tämä lastukko sijaitsi jo kalmistoon johtavan tien varrella jossakin kylän ulkopuolella. Sen ohi kuljettaessa on saattoväellä ollut tapana pysähtyä ja "ottaa vainajalta ikuiset jäähyväiset". T. Leontjev sanoo, että tähän pysähdyspaikkaan heitettiin ruokaa ja rahaa myös joka kerta, kun mentiin kalmistoon muistajaisia viettämään. Jos joku sinne sattumalta joutunut tuli koskettaneeksi siellä olevia arkunlastuja, hän sai vaikean taudin, josta voitiin vapautua vain erikoisin rukouksin ja menoin. Tällaisia kuoleman saastuttamien esineiden heittopaikkoja on ollut myös venäläisillä ja muilla itä-Euroopan kansoilla. Pohjois-Karjalassa niitä on sanottu "kalmapaikoiksi" ja niistä on uskottu "kalman" tarttuvan "joko kolottajana jalkaan, käteen tai silmään". Kun mordvalaiset, kuten mainittu, veivät tupaa kuoleman jälkeen puhdistettaessa kerääntyneet rikat myös pihalla tai kujalla olevaan rikkaläjään, on ymmärrettävää, että senkin ääressä on voitu vainajia lepytellä.

Vainajaa kalmistoon vietäessä oli syrjäistenkin oltava varuillaan. Välttääkseen kuolleen aiheuttaman taudin, kulin erin saftin, oli Baganassa sen, joka kohtasi tiellä ruumiin, tällöin sanottava: "Ryteikkö hänen jäljillensä, kekäle hänen takapuoleensa, rikkinäinen pata hänen päähänsä!"

Varovaisuustoimenpiteet ja "puhdistukset" jatkuivat vielä kalmistosta palattaessa. Niinpä Tambovin läänissä saattajien on jo haudalta lähdettäessä ollut tapana pysähtyä muutaman sylen päähän haudasta, jossa joku piirtää kirveellä kolmesti piirin koko saattojoukon, viimeksi myös itsensä ympäri. Nizhnij-Novgorodin läänissä tämä piiri on tehty kahdessa eri paikassa sillä rautalapiolla, jolla hauta kaivettiin. Petrovskin piirikunnassa kotiin jääneet akat tulivat hautajaisväen saapuessa pihalle näitä vastaan mukanaan pesuvettä ja pyyhkeitä; saattajien pestessä käsiään heitettiin vielä kirves pesupaikalle "kuoleman karkoittamiseksi". Kuznetskin piirin Skaftymissa kotonaolija heitti tulijoiden jalkoihin suuren veitsen karkoittaakseen heidän joukostaan vainajan haamun, jonka kuviteltiin seuraavan saattoväkeä kalmistosta kotiin. Nizhnij-Novgorodin läänissä perheen vanhin naishenkilö heitti saattajien saapuessa näitä vastaan halon ja vesurin, joiden yli heidän oli astuttava tullessaan tupaan. Portailla kukin vielä vaihtoi jalkineita, jolloin joku vanha vaimo samalla pirskoitti vettä tulijoiden päälle. Hautaa kaivaneiden oli lisäksi ravistettava hautausmaan hiekka tyystin jalkineistaan, jotteivät tuottaisi kotiväelle ja karjalle onnettomuutta. Monin paikoin mordvalaiset ovat haudalta tultuaan käyneet saunassakin puhdistautumassa. Siitä kertoo jo Makarij aikoinaan. Hän mainitsee samalla, että myös vankkurit, joilla ruumista oli kuljetettu, jätettiin kolmeksi vuorokaudeksi, joskus kauemmaksikin aikaa kadulle, "jotta sade tai lumi ne puhdistaisi". Kukaan ei tällöin mennyt niiden lähelle. Kuitenkin sukulaiset kulkivat kolmena aamuna peräkkäin valittaen niiden ympäri. Veitsi, joka oli lyöty tuvan penkkiin ruumiin viimeiselle lepopaikalle, irroitettiin nyt haudalta tultua. Tehtyään tällä veitsellä oveen ristinmerkin isäntä heitti sen vauhdikkaasti kattoa kohti. Jos veitsi ei tällöin tarttunut kattoon, vaan kimposi takaisin tupaan, oli uusi kuolemantapaus odotettavissa.

Hautausmaan mordvankielisiä nimityksiä on ersalaisilla kalmolango, kalmazer, kalmazur, kalmonzer, mokshalaisilla kalmanezar, kalmajänzar, kalma-kuzha ('hauta-kenttä'), toisin paikoin kalmajazar tarkoittaa sitä alaa hautausmaasta, johon kukin suku erikseen hautaa kuolleensa, toisin paikoin kalma-nezir merkitsee hautakumpua eli samaa kuin kalma-mar (mar 'kasa, kumpu'), tarkoittaapa kalmazirna vielä itse haudassa olevaa vainajaakin. Kun uusi hautausmaa otetaan käytäntöön, tulee ensimmäisestä siihen haudatusta hautausmaan haltija (kalmon k'ird'i) tai päämies (kalmon pravt, kalmon boksh, kalmazir-poksh) tai perustaja (kalm-ushudij) Shugurovossa, Gorodishtshen piirikunnassa, kerrotaan hautausmaahan haudatun ensiksi tamminen miehenkuva, nimeltä tumaj-at'a, ja koivuinen naisenkuva, b'erdish-baba, uskottiin näet, että tammi on miespuolinen ja koivu naispuolinen. Näitäkin sanottiin hautausmaan perustajiksi, ja niille uhrattiin kesäisin vietetyssä muistojuhlassa lampaita.

Milkovitsh sanoo mordvalaisten hautausmaiden sijainneen "ylävillä ja hyvillä paikoilla". Terjuhaanien kerrotaan haudanneen kuolleitaan myös jokien äyräille. Varhemmin näyttävät kalmistot yleensä olleen metsän peitossa. Niinpä Vertelimin kylän ympärillä asuvien mokshalaisten kerrotaan ennen vanhaan tuoneen kuolleensa aina 40-50 virstan päästä haudatakseen ne raivaamattomalle ja vaikeakulkuiselle paikalle tiheän metsän aukeamaan. Tätä pakanuuden aikaista kalmistoa on pidetty loukkaamattomana aina meidän päiviimme asti. Hyvin vanha mokshalaiskalmisto sijaitsee myös Krasnoslobodskin piirikunnassa Parka nimisen kylän lähellä. Vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla mordvalaisten kerrotaan saapuneen tänne 70-100 virstan takaisilta taipaleilta muistojuhlia viettämään. Kalmistoa pidettiin niin pyhänä, ettei siitä sopinut edes heinää niittää eikä raivata sitä pelloksi. Kun puidenkin kaataminen oli raskas rikos, ovat vanhat kalmistot jääneet tuuheina metsikköinä kertomaan entisen metsän olemassaolosta näillä nykyään miltei puuttomilla tantereilla.

Parista edellä mainitusta esimerkistä käy ilmi, että mordvalainen hautauspaikka saattoi joskus olla laajahkon asumusalueen yhteinen pyhäkkö. Terjuhaanien mailla sanotaan kokonaisen volostin juhlineen samassa kalmistossa. Kun kylä varhemmin oli sukukylä, oli sen kalmistokin epäilemättä alun perin sukukalmisto, jonka arvo ja merkitys kasvoi suvun kasvaessa. Mordvalaisilla on yhä edelleen ollut tapana haudata kuolleet, mikäli mahdollista, varhemmin manalle menneiden sukulaisten seuraan. Vainaja, joka syystä tai toisesta ei pääse omaistensa joukkoon, on jälkeenjääneissä herättänyt syvää sääliä.

Siellä, missä haudoille on rakennettu hautamajoja, voidaan vanhankin kalmiston paikka helposti todeta. Eräs terjuhaanien ikivanha pyhäkkö, joka sijaitsi sankassa lehtimetsässä korkeiden puiden varjossa ja jossa oli suuri määrä matalia hirsisalvoksia, joutui aikoinaan Nizhnij-Novgorodin piispan Dmitrij Setshenovin huomion kohteeksi. Piispan kerrotaan kysyneen, mitä tämä tällainen on, johon hänelle vastattiin, että se on mordvalainen kalmisto. V:n 1743 paikkeilla Sarlein vastakristityt terjuhaanit hautasivat kuolleensa jo kirkon luo, mutta siitä huolimatta haudoilla törrötti ristin asemesta "seipäitä ja vanhoja vankkurien akseleita". Kun piispa antoi hävittää nämä hautamerkit, kansa kokoontui lähikylään, Siskinoon, josta se seipäillä ja keihäillä varustettuna tuli joukolla tappamaan "suurta pappia".

Nizhnij-Novgorodin läänin Lukojanovin piirikunnassa saattoi vanhan mordvalaisen kalmiston taas tuntea siinä olevista korkeista kummuista, jotka muistuttivat kurgaaneja. Viime vuosisadan puolimaissa kerrotaan sellaisia nähdyn myös Krasnoslobodskin piirissä lähellä Rybkinon kylää. Aunovskij sanoo niiden olleen vähäisiä kurgaanintapaisia hiekkaperäiseen maastoon tehtyjä hautakumpuja. Niitä kaivettaessa on paljastunut kaukalonmuotoisten ruumisarkkujen sijoja. Naisten luurangoissa oli kaulan kohdalla "käärmeenpäitä" (kumbra, koruna käytetty pieni näkinkenkä) ja erivärisiä rihmaan pujotettuja lasihelmiä. Rinnan ja vyötärön kohdalla oli kolmi- tai nelikulmaisia vaskiheloja. Hiukset oli kierretty vitsan ympäri ja päältä vaskilangalla kiedottu.

Samantapainen alisen Okan hautalöydöistä tavattu naisen muinaisasu, jota A.M. Tallgren syystä pitää mordvalaisena ("muromalaisena"), antaa hänelle aiheen huomauttaa, että "eräät pukujen yksityiskohdat, sykeröt, hame ja hamevyö, osoittavat suurinta sukulaisuutta Inkerin vanhaan puvustoon". Tallgren liittää esitykseensä Podbolotjen hautalöytöä edustavan naishahmon ja esittää sitä seuraavin sanoin: "Päässä oli usein korkeat irtosykeröt (kankaasta, remelistä, tuohesta; sisus hiuksia tai jouhia, ympäri pronssispiraaleja). Nähtävästi oli naisen pää peitetty tamilia, ja pään ympäri kulki kaksinkertainen sepeli. Sykeröjen päihin oli kummallekin ohimolle kiinnitetty 6-7 raskasta pronssista, joskus hopeista ohimorengasta." – "Sepelit olivat n. 1 sm leveät; takaa ne olivat joskus kiinni soljella, mutta tavallisesti ne olivat solmussa. Päät olivat pujotetut pronssispiraaleihin, tai niissä oli koristeina vaskiheloja. Palmikon peitteenä oli usein vaate, jossa oli runsaasti vaskikoruja, kuten nykyisin mordvalaisilla. Itse sepelit olivat tavallisesti nahkaa, ja päällimmäinen niistä oli vaskisilauksilla päällystetty. Siitä riippui myös väliin heloja tai renkaita koristeina. Eräät sepelit osoittavat ilmeistä sukulaisuutta balttilaisiin. Kaularenkaat palautuvat balttilaisiin. Rinnalla olevat levyt ja rengassoljet sen sijaan ovat kansallisia Muroman alueella. Vaatteen koristuksina oli vaskiriipuksia, samoin kengän ja esiliinan. Esiliinana on käytetty liinaa, joka pantiin vyölle kaksinkerroin. Riippuvat päät olivat vaskisilauksilla koristetut. Hame oli avoin toiselta sivulta, ja sillä kohdalla oli koristeena kaksinkerroin taivutettu vyö, riippuvin päin."

Aunovskijn tutkimissa haudoissa oli miesten luurankojen sivulla usein metalli- tai piikärjellä varustettuja keihäitä, ikäänkuin vainajat olisivat kaatuneet sodassa. Vaatteita ei enää ollut huomattavissa. Ainoastaan muutamien luurankojen alla näkyi huovan jätteitä. Tarkkaan rahoja etsittäessä löydettiin ainoastaan pari pientä, aivan kulunutta ja vaikeasti tunnettavaa vaskirahaa, jotka nekin olivat muodoltaan venyneitä ja reunoistaan lohjenneita. Kalmisto, joka oli noin puolen virstan pituisella alueella, jakaantui kahteen osaan, toisessa oli mies-, toisessa naispuolisia kuolleita.

Vanhoja hautakumpuja (mar) on lisäksi ollut mm. Insarin piirikunnassa. Niinpä Pshenevon talonpojat tiesivät kertoa, että muudan tällainen vanha kalmisto sijaitsi metsässä jonkin matkaa heidän kylästään etelää kohti; siihen oli ruton aikana haudattu kylän pohatoita perheineen. Palajevkan luona olevilla kalmoilla, jotka menneinä aikoina olivat metsän keskellä ja joiden ääressä paikkakunnan mokshalaiset ennen viettivät uhrijuhlia, käydään joskus vieläkin pyytämässä vainajilta apua, kun jokin suuri onnettomuus on kohdannut kylää. Ankaran kuivuuden vallitessa on sinne joskus kutsuttu pappikin toimittamaan rukous.

Hautakumpuja ylläpidettiin siten, että niihin luotiin uutta multaa muistajaisjuhlissa. Ruumiinpolttoon tai polttamalla hautaamiseen viittaavia muistomerkkejä ei ole tavattu mordvalaisten asumilta alueilta.

Erikoisen maininnan ansaitsevat tapaturmaisesti surmansa saaneet, itsemurhan tehneet, veteen hukkuneet ja viinaan kuolleet. Menneinä aikoina nämä onnettomat haudattiin kalmiston ulkopuolelle tai vain kuopattiin metsään kauas kylästä. Sellaisia paikkoja pelättiin suuresti, varsinkin metsään haudatun itsemurhaajan uskottiin lähtevän liikkeelle hämärän tultua ja säikähdyttelevän ihmisiä kammottavalla huudollaan. Rauhattoman, itse päivänsä päättäneen vainajan kuviteltiin kuitenkin saavan levon, kun hänen luonnollisen kuolemansa aika oli tullut.

Ei viinaan kuollutkaan saanut kylän kalmistossa leposijaa, vaan kuopattiin metsään tai heitettiin järveen, joskus lyötiin vielä haapaseipäällä pohjaan kiinni, jottei ruumis nousisi pinnalle. Utshajev sanoo kylissä olleen henkilöitä, jotka erikoisesti valvoivat viinaan kuolleita. Jos omaiset hautasivat sellaisen kirkkomaahan, menivät mainitut henkilöt sinne seuraavana yönä, kaivoivat ruumiin maasta ja veivät sen järveen. Joskus näiltä onnettomilta leikattiin vielä kantapäät pois. Samoin kuin venäläiset ovat mordvalaisetkin uskoneet, että viinaan kuolleet aiheuttavat kuivuutta imemällä kosteuden maasta. Sen vuoksi on sateettomana aikana valettu vettä heidän haudoilleen. Metsissä olevista "viinakalmoista", jonne viinaan kuolleita on haudattu, puhutaan Inkerissäkin.

YKSITYISEN VAINAJAN MUISTOJUHLAT.

Kun kuolleen uskottiin tarvitsevan maan päällä asuvien omaistensa apua ja huolenpitoa tulevassakin elämässä, pitivät mordvalaiset ennen vanhaan erittäin tärkeänä, että vainajalla oli elossa joku "nimen muistaja" (l'em'en l'iv'il. l'em'en kundi), jonka velvollisuutena oli mm. muistojuhlien toimeenpaneminen.

Muistojuhlia, joita mordvalaiset viettivät vainajain kunniaksi, oli lukuisia, sekä yksityisiä että yleisiä, sekä määräaikaisia että tilapäisiä. Yksityisten eli yksityiselle vainajalle omistettujen määräaikaisten muistajaisten viettopäivät eivät ole olleet aivan samat kaikilla paikkakunnilla. Ainakin on niistä olemassa eriäviä tietoja. Orlov sanoo mokshalaisten pitäneen vainajan muistoksi kolmet juhlat, ensimmäinen oli 20., toinen 40. päivänä kuoleman jälkeen, kolmas juhla oli elonleikkuun sekä pellavan ja hampun kitkennän päättyessä. Makarij mainitsee tällaisina muistopäivinä 3., 7. ja 40. päivän sekä puolivuosi- ja vuosipäivän. Seitsemännen päivän muistojuhla, jota mm. votjakit, tsheremissit ja tshuvassit ovat viettäneet, mainitaan jo eräässä asiakirjassa v. 1766. Yleisimmin vietettyjä ovat mordvalaisten keskuudessa olleet 3., 9., 20. ja 40. päivä sekä puolivuosi- ja vuosipäivä; 20. ja 40. päivän juhlia mordvalaiset ovat venäläisten tavalla muutamin paikoin, samoin kuin Vienan karjalaisetkin, sanoneet kolmen viikon ja kuuden viikon muistajaisiksi. Kuvatessaan Tambovin läänin tapoja Tshigin mainitsee muistojuhlia pidetyn 3. tai 5., 7. tai 9. päivänä sekä 20. ja 40. päivänä kuoleman jälkeen. Mitropolskij taas huomauttaa, ettei niitä täällä kaikkialla ole vietetty venäläisen kirkon tavan mukaisesti 3., 9., 20. ja 40. päivänä, vaan aina lauantaisin kuusi kertaa peräkkäin. Eroavaisuutta huomaa myös eri päivien viettotavoissa. Suurinta huomiota näyttävät saaneen osakseen 20. ja 40. päivän muistojuhlat, varsinkin viimeksi mainittu, josta Tshigin sanoo, että siihen liittyy eräitä juuri sille luonteenomaisia erikoisuuksia muihin muistopäiviin verraten.

Milloin vainaja, kuten kirkollinen tapa on vaatinut, on haudattu kolmantena päivänä kuoleman jälkeen, on maahanpaniaispäivästä muodostunut samalla ensimmäinen muistajaispäivä. Mutta siinäkin tapauksessa, että kuolleen ruumis on jo sitä ennen saatettu kalmistoon, on paikoitellen vallinnut käsitys, että kuolleen "haamu" oleskelee kotona ainakin kolmen päivän ajan. Sen vuoksi mordvalaiset ovat monin paikoin asettaneet täksi ajaksi ruokia tuvan ikkunalle ja kehoittaneet vainajaa syömään. Kun kuollut aikaisemman tavan mukaisesti haudattiin, niin pian kuin tämä oli ennättänyt saada tarpeelliset varusteensa, vietettiin jo kolmatta päivää erikoisena muistajaispäivänä.

Kuten yksityisten vainajain muistajaisissa yleensä, valittiin jo kolmannenkin päivän viettoa varten, milloin muistettava oli täysikasvuinen, joskus joku vainajan ikäinen ja samaa sukupuolta oleva henkilö kuolleen edustajaksi tai sijaiseksi. Joskus kuoleva itse määräsi itselleen edustajan. Tämä asetettiin istumaan kuolleen paikalle, ja hänestä käytettiin nimitystä ezem' ozaj ('paikalla istuja'). Petrovskin piirikunnassa hänelle annettiin käteen vainajan pielus, johon oli kiinnitetty solki. Usein hän esiintyi myös vainajan pukimissa. Kuolleen omaiset kohtelivat ja kestitsivät häntä aivan kuin itse vainajaa, poika esim. sanoi häntä "isäksi". Sama henkilö istui tavallisesti kuolleen paikalla sitten muinakin muistopäivinä kuuden viikon aikana, joskus vielä häissäkin ynnä muissa juhlatilaisuuksissa.

Saratovin läänissä sanotaan lisäksi olevan tapana, että kun vainajan edustaja 3. ja 9. päivän muistojuhlassa asettuu pöydän päähän istumaan, kukin suvun naisista "itkee" hänelle nojaten käsivarsillaan hänen päähänsä. Samoilta seuduilta tiedoitetaan vielä, että kun kaikki kokoontuvat ruoan ja juoman kera kuolleen sijaisen luo tämän istuessa huovalla tuvan peränurkassa, niin "vainaja" pitää heille puheen neuvoen heitä, kuinka elämä on elettävä ja samalla kehoittaa kodinhaltijaa siunaamaan perhettä viljalla, karjalla ja kaikella hyvällä.

Toisinaan on vainajan edustajana ollut vain hänen pukunsa. Niinpä Utshajev mainitsee, että Saratovin piirin Orkinossa vainajan vaatteet, nim. paita ja viitta, jos kuollut oli nainen, mutta paita ja housut, jos kuollut oli mies, käärittiin nuken muotoiseksi ja asetettiin muistajaisten ajaksi peräpenkille. Myöhemmin nämä 'omistetut vaatteet' (azan ortsha mul'he) annettiin jollekin henkilölle, jolla ei ollut sukulaisia.

Yksityisen vainajan muistoksi järjestettyihin pitoihin uskotaan myös aikaisemmin kuolleiden osallistuvan. Etenkin sukulaisvainajien sanotaan olevan niihin tervetulleita, mutta hyvä on kutsua vieraitakin. Sitä osoittavat mm. seuraavat Utshajevin muistiinpaneman kutsun sanat: "Ensinnä kuollut Garashka, Petra ukko, Matra eukko, ja sinä (tässä mainitaan viimeksi manalle menneen nimi), kutsukaa esivanhemmat, kaikki vainajat, veteen hukkuneet, tulessa palaneet, kastamatta (nimettä) kuolleet, vieraan kylän vainajat jne." (Kaikki eri tavalla kuolleet luetellaan, jottei olisi syrjäytettyjä, silmäilijöitä.) "Kaikki syöttäkää ja juottakaa, kaikkia kestitkää!"

Mordvalaiset ovat uskoneet, että on olemassa henkilöitä, etenkin naisväen keskuudessa, joilla on kyky nähdä muistajaisiin kerääntyneet vainajat. Hvalynskin piirissä kerrotaan olleen tapana, että joku näkijäeukko istui muistojuhlan aikana tuvan kynnyksellä silmät luotuina pöytää kohti. Vieraaksi tulleita vainajia katseltuaan hän saattoi myöhemmin kuvailla, keitä hän näki, mitä ne tekivät tai mitä puhelivat keskenään.

Toisin paikoin on vainajan muistajaisiksi lämmitetty saunakin. Pensan hiippakunnan lehdessä kerrotaan, että hautajaisten jälkeisenä päivänä mordvalaiset lämmittivät saunan "sitä henkilöä varten, josta tuli perheen uusi päämies". Häntä pestiin ja kylvetettiin, samalla kun pyydettiin, että kuollut antaisi hänelle älynsä. Todennäköisesti kylpy olikin alun perin juuri kuolleelle tarkoitettu.

Niin on asian laita ollut ainakin Orkinossa, josta on muistiinpantu seuraava 3. päivän muistojuhlan viettoa valaiseva kiintoisa kuvaus: Kun ihminen kuolee, haudataan hänet ja pidetään peijaiset. Kolmannen päivän illalla lämmitetään sauna, jonne kokoonnutaan kylpemään; ensin kylpevät miehet, sitten naiset, ja viimeksi joku vanha eukko. Otettuaan vainajan paidan sekä veitsen ja vaskirahan tämä heittää paidan saunan kynnykselle ja kumartuen paidan ylitse vaskiraha vasemmassa, veitsi oikeassa kädessä hän rahaa raaputtaen kehottaa vainajaa kylpemään. Samalla hän pyytää tätä kutsumaan saunaan esivanhempiakin: "Heitä varten sauna on lämmitetty, pyydä nöyrästi heitä tulemaan, sinä kun olet uusi tulokas!" Sen jälkeen eukko rukoilee ennen kuolleita, että he ottaisivat uuden tulokkaan joukkoonsa. Lähimmät sukulaisvainajat mainitaan nimeltä, ja heitä pyydetään tuomaan toverinsakin: vettä on, löylyä on, vastoja on, kenelläkään ei ole syytä suuttua! Sitten eukko asettaa vastan lauteille varsipuoli edellä, kaataa saaviin vettä ja panee vesikupin varsi edellä veteen. Vielä kerran hän kehoittaa vainajia kylpemään sekä tulemaan sen jälkeen tupaan aterialle. Sitten hän lähtee tupaan ja asettuu siellä peränurkkaan pöydän taakse. Täällä on myös vainajan vaatteet (jos mies, niin paita ja housut, jos nainen, niin paita ja liina). Pantuaan vaskirahan vaatteitten päälle eukko istuutuu niille itsekin.

Tupaan alkaa tällöin kerääntyä 'yönvalvojia' (v'ävantstytshat), jotka tuovat mukanaan kaikenlaisia ruokatarpeita: leipää-suolaa, munia, sipulia, vaskirahoja, kynttilöitä ym. Kumartuen maahan asti jokainen antaa 'raaputustavaransa' (kyrgama p'el'enza) eukolle. Tämä rupeaa nyt raaputtamaan vaskirahaa, munaa tai sipulia. Ensimmäisen kerran raapaistessaan hän aina mainitsee tuojan nimen. Samalla hän kehoittaa kuolleita: "Tulkaa katsomaan leipää-suolaa, katsokaa, teidän sukunne on tullut ja tuonut teille leipää-suolaa, tulkaa ja syökää, olkaa kylläiset, älkää olko nälkäisiä, ja rukoilkaa tämän vuoksi v'ere-pasia. Vere-pas antakoon (menestystä) tupaan, karjopihaan ja pellolle!" Kun tuojien nimet on mainittu, eukko antaa päänsä hitaasti painua, mutta ruokatavaroiden tuojat kumartavat maahan asti ja pantuaan vakkansa pöydälle aina siirtyvät syrjään. Menoa jatkuu, kunnes kaikki ovat kokoontuneet. Vasta kun puolen yön hetki lähestyy, ruvetaan aterioimaan, ja sitä jatketaan kukonlauluun asti. Ennen syöntiä taas rukoillaan; eukko nousee ja vaskirahaa raaputtaen kutsuu vainajia syömään. Sillä aikaa kaikki seisovat pää kumarassa. Sitten eukko ottaa toiseen käteensä puuropadan, jonka päälle hän asettaa piirakan, ja toiseen käteensä suola-astian, jonka päälle hän panee savutuskulhon, ja näin hän kulkee ympäri pöydän rukoillen nishk'e-pasilta kaikenlaista viljankasvua. Sen jälkeen hän vie savutuskulhon jumalankuva-nurkkaan ja sanoo: "No, antakaa nyt, mitä teillä on, mitä jumala on teille antanut, älkää hävetkö meitä, älkää pelätkö esivanhempia!" Sen jälkeen hän panee kuolleen vaatteitten päälle puuastian ja lusikan, joiden tulee olla uusia. Kaikki menevät nyt ruokavakkoineen eukon luo, tämä tekee lusikalla niiden ylle ristinmerkin ja ottaen kustakin vähäisen syötävää panee sen takakäteen kuolleen astiaan ja lausuu: "Syö, Mitja, kestitse myös tovereitasi!" Syömään ryhdyttäessä ei kukaan puhu. Syötyä ruvetaan vainajaa ylistämään. Sen jälkeen vielä rukoillaan. Lopuksi eukko ottaa kuolleen astian ja lusikan, kerää murut, sipulin kuoret, omenan jätteet, munan kuoret ym. ja samalla hän ottaa myös vainajan vaatteet ja menee kadulla olevalle rikkatunkiolle. Siellä hän taas raaputtaa mainittua astiaa ja lusikkaa sekä vaatteita kumartuneena maahan niinkuin muutkin. Raaputtaessaan hän rukoilee, etteivät vainajat olisi kestitykseen tyytymättömiä, ja pyytää, että jos joku heistä olisi unohdettu, tällekin vietäisiin hänen osansa: "älköön hänkään moittiko, vaan tulkoon syömään!" Tämän jälkeen eukko heittää ruoan tähteet rikkatunkiolle ja menee portille, jossa kaikki kumartelevat ja sanovat kumartaessaan: "Jääkää hyvästi, jääkää hyvästi!" Seuraavana päivänä kaikki kokoontuvat jälleen, mutta jo päivällä, tuoden mukanaan leipää-suolaa, eukko raaputtaa taas vaskirahaa, ja samalla tavalla mennään rikkatunkiollekin.

Listov mainitsee Saratovin hiippakunnan lehdessä v. 1866, että vainajalla oli edustaja paitsi 3. päivän myös 7. päivän muistojuhlassa. Jälkimmäisen päivän menoista kerrotaan jo edellä mainitussa v:n 1766 asiakirjassa, että mordvalaiset pukivat tällöin kuolleen vaatteet vainajan sukupuolesta riippuen joko mies- tai naishenkilön ylle ja sitten kumarsivat tätä maahan asti. "Vainaja" antoi sukulaisilleen ohjeita, miten heidän on elettävä ja millaisiin toimiin ryhdyttävä. Yön tultua he sitten saattoivat hänet portista ulos.

Saman tapaiset olivat 9. päivän ja yleensä muidenkin muistajaispäivien viettämismenot. Samoin kuin kolmannen on Orkinossa valvottu myös 9. päivän edellinen yö. Yön valvominen on yleensä ollut kuolleiden muistojuhlille ominaista.

Orlov, joka vainajan ensimmäisenä muistojuhlana mainitsee 20. päivän, kuvailee sen viettoa seuraavasti: Ensimmäistä muistojuhlaa vietettäessä mordvalaiset kutsuivat vainajan kotiinsa vieraisille. Kuollutta kutsumaan lähdettiin jo juhlan aattona, jolloin haudalle ajettiin hevosilla, jotta vainaja voisi ottaa mukaansa myös kaikki ne kuolleet, jotka olivat hänelle rakkaat. Vainajaa varten tehtiin tuvan peränurkkaan vuode, jolle muistojuhlapäivänä asetettiin joku mies- tai naishenkilö, vainajan sukupuolesta riippuen, istumaan ja osoittamaan pidoissa vainajan sielun läsnäoloa. Tälle tarjottiin nyt kaikenlaisia mordvalaisia juomia ja ruokia, ja muillekin vainajille varattiin kaksi astiaa, joista toiseen pantiin leipää, lihaa ja muuta syötävää, toiseen juomia. Halutessaan osoittaa vainajia kohtaan hellyyttä he esittivät niille itkuja. Vakuuttuneena siitä, että vainajien sielut todella olivat vierailleet heidän luonaan muistojuhlan aikana, he illan suussa mukanaan leipää, suolaa ja ruokatarpeita saattoivat nämä takaisin hautausmaalle. Vainajille omistamansa uhriantimet he kaatoivat muistojuhlan varsinaisena kohteena olleen vainajan haudalle. Pidettyään vielä haudalla jonkin aikaa pitoja he palasivat kotiin iloiten ja riemuiten sekä lauluja laulaen.

Huomattavin mordvalaisten muistojuhlista on se, jota vietetään 40. päivänä kuoleman jälkeen. Lukojanovin piirikunnassa ja muuallakin uskotaan näet, että vainaja saattaa aina tähän saakka tai toisin sanoen kuusi ensimmäistä viikkoa olla kotona näkymättömänä vieraana. Pensan läänissä sanotaan, kuten Illjustrov mainitsee, että kuolleen sielu oleskelee maan päällä 40 päivää syöden ja juoden sukulaistensa keskuudessa. Tämän jälkeen sielu muuttaa toiseen maailmaan. Tällä "kuuden viikon" ajalla on erikoinen nimikin, kulin pora ('kuolleen aika'), jonka kuluttua vasta "vainajan saattajaiset" suoritetaan. Puheena olevana aikana on myös turvauduttu erinäisiin varokeinoihin. Niinpä Utshajev kertoo, ettei sen kuluessa sopinut lakaista lattiaa, jottei vastalla loukattaisi vainajan jalkoja tai panna lasta kätkyeen sitomatta ensin liinaa kehdon päälle, sillä jos kehtoa kannattavat nyörit ovat hajallaan, voi vainaja sotkeutua niihin. Monin paikoin, kuten Gorodishtshen piirikunnassa, on ollut lisäksi tapana jättää kuudeksi viikoksi vainajan varalle pöytään kuppi ja lusikka sekä paikka, johon ei kenenkään sovi istua; vainajan uskotaan näet siinä syövän ja juovan yhdessä perheen kanssa. Yhtä yleinen tapa on ollut vainajan vaatteiden esillä pitäminen mainittuna aikana. Mainitussa piirikunnassa on paitsi kuolleen koko pukua, lakkia, takkia, vyötä, paitaa ja housuja myös tämän pielus ollut tuvan peränurkassa esillä kuusi ensimmäistä viikkoa kuolinhetkestä lukien. Sen jälkeen kuolleen vaatteet on ollut tapana lahjoittaa joko "kuolleen paikalla istujalle" tai jollekin muulle kullakin paikkakunnalla vallitsevan tavan mukaisesti. Paasonen kertoo mokshalaisten vieneen 40. päivänä vainajan haudalle "hyvän juhlapuvun" (paidan, housut, virsut, säärisiteet, virsunpaulat ja vyön), joka levitettiin haudalle. Joku suvun jäsenistä (tavallisesti vanha akka) raaputti tällöin jokaista esinettä veitsellä ja vielä vaskirahaakin sanoen: "Kas tässä sinulle paita, älä käy paidatta jne." Sillä aikaa toiset hänen takanaan kumartuivat maahan asti. Sitten puku vietiin kotiin ja lahjoitettiin jollekin köyhälle sukulaiselle tai kerjäläiselle.

Usein teurastettiin juuri 40. päivänä myös vainajalle omistettu kotieläin. Sitä ennen se oli omaisten erikoisen huolenpidon kohteena. Niinpä vainajan hevosella ei saanut ollenkaan ajaa, vaan sitä oli ruokittava hyvin puheena olevaan muistopäivään asti. Ei sitä myöskään, kuten jo Makarij huomauttaa, sopinut myydä. Jos hevonen sitä ennen sattui kuolemaan, eivät vainajan omaiset tohtineet käyttää edes sen nahkaa hyväkseen.

Juhlan merkityksestä johtuu, että siitä on olemassa varsin lukuisia kuvauksia. Mokshalaisten vanhaa viettotapaa kuvailee jo Orlov melko yksityiskohtaisesti: Kun maahanpaniaisista oli kulunut 40 päivää, mordvalaiset teurastivat tavallisesti jonkin kotieläimen, miespuoliselle vainajalle hevosen, naispuoliselle lehmän, hiehon tai lampaan, jolla jälkeläiset tahtoivat edistää tämän taloutta toisessa maailmassa. Muistojuhlaan käytiin vainajaa kutsumassa hevosella hakien, mutta muiden kuolleiden, jotka myös pyydettiin pitoihin, oli tultava jalan, jottei liikanainen paino tuottaisi hevoselle vahinkoa. Kun kaikki näkymättömät vieraat olivat saapuneet perille, annettiin uhriksi aiotulle eläimelle ennen teurastusta ohukaisia, olutta ja mesijuomaa, ja se kiedottiin palttinaliinalla. Eläimelle esitettiin vielä itkuja ja pyydettiin, että se kuolleiden maailmassa anoisi siltä vainajalta, jonka muistajaisia nyt vietettiin, hyvää toimeentuloa juhlan järjestäjille. Kun eläin teurastettiin, veri laskettiin erityiseen astiaan. Liha keitettiin kokonaan, ja verta valettiin jokaiseen ruokaan, mutta pää, jalat ja talja pantiin erilleen. Juhlassa oli päähenkilönä kuolleen edustaja, jonka vainaja jo eläessään oli valinnut ja jonka tietenkin tuli olla samaa sukupuolta kuin kuollut. Miespuolisen edustajan nimenä oli vastozaj, naispuolisen vastozava. Kestitys ja uhrimenot olivat jotenkin samanlaiset kuin 20. päivän muistojuhlassa. Erotuksena oli vain se, että nyt sytytettiin pihalle tai kadulle tuli, leikattiin hiuksia tukasta ja karvoja parrasta ja heitettiin tuleen, vieläpä hypittiinkin tulen yli. Vainajan kera vierailleet kuolleet saatettiin pois jalkaisin, jottei hevonen rasittuisi. Niiden perään heitettiin samalla teuraan luita niin kauas kuin suinkin, sillä uskottiin, että se, jonka heittämä luu putoaa kauimmaksi, elää kauimmin. Sitä vainajaa, joka oli ollut juhlan varsinaisena kohteena, taas saatettiin hevosella aina kalmistoon asti siinä varmassa uskossa, että vainajan sielu istuu ajoneuvoissa saattajien kanssa. Kaikki muistojuhlan aikana kuolleille omistetut antimet kaadettiin astioista vainajan haudalle. Myös uhriteuraan pää, jalat ja talja haudattiin maahan vainajan ruumiin yläpuolelle. Tällaista kuolleen juhlaa mordvalaiset sanoivat "suureksi muistojuhlaksi".

Orlovin kuvauksessa kerrotaan siis, mitenkä mokshalaiset omistaessaan vainajalle tämän lempihevosen tai jonkin muun kotieläimen kohtelivat ja kunnioittivat eläintä melkein kuin kuollutta itseään. Muitakin samantapaisia tietoja on olemassa. Niinpä Makarij mainitessaan, että mokshalaiset teurastivat 40. päivän muistajaisissa miesvainajalle härän tai oinaan ja naispuoliselle lehmän tai lampaan, huomauttaa samalla, että eläintä itkettiin sitä teurastettaessa, siltä pyydettiin anteeksi, ja sille luvattiin paljon heiniä, jauhoja ja suolaa siellä, missä se joutuu kuollutta palvelemaan. Samoin N. Smirnov kertoo Pensan hiippakunnan lehdessä v. 1875 sanoessaan, että mokshalaiset kumarsivat 40. päivän aamuna muistajaistalon pihalla uhrihärkää, jonka sarviin naiset heittivät liinoja ja palttinaa ja jolle he esittivät itkuja langeten maahan sen jalkoihin. Myös Damaskinin 1785 toimittaman sanakirjan esipuheessa kuvataan mordvalaisten 40. päivän muistojuhlaa mm. seuraavin sanoin: "Tällöin hankitaan härkä tai lammas, joka verhotaan palttinalla. Ensin eläintä itketään, kumarretaan ja suudellaan, ja sitten se teurastetaan ja käytetään ruoaksi."

Erikoista osaa on miesvainajalle luvattu hevonen näytellyt 40. päivän muistajaismenoissa silloinkin, kun sitä ei ole teurastettu juhlapitoja varten, sillä on näet käyty kuollutta hautausmaalta hakemassa, ja usein on vainaja sillä myös saatettu sinne takaisin. Monin paikoin on kuolleen sijaisella vielä ollut tapana ratsastaa sillä muistojuhlan aikana. Pensan läänin Insarin piirissä vast-ozaj ratsasti vainajalle pyhitetyllä hevosella aina kalmistoon asti, missä hevosen hännästä nyhdettyjä jouhia heitettiin haudalle sanoen: "Katso, me olemme pyhittäneet sinulle hevosen, ratsasta sillä, älä anna sitä kenellekään!" Todennäköisesti ei hevosta tällöin teurastettu, sillä häntäjouhet yksin ovat useiden muidenkin, kuten turkinsukuisten ja Kaukaasian kansain keskuudessa riittäneet edustamaan itse eläintä.

Toisin paikoin, kuten Saratovin läänin Kuznetskin piirikunnassa, vainajan sijainen ratsasti kuolleen hevosella ennen vanhaan vain ympäri pihaa. Kiintoisin kuolleen edustajan ratsastamista esittävä kuvaus on muistiinpantu Pensan läänin ja piirin mokshalaisilta ja julkaistu jo 1834. Siinä kerrotaan, että sillä aikaa kun vieraat syövät ja juovat ja ylistävät vainajaa itkuvirsin, talon isäntä tuo kuistin eteen satuloidun hevosen, jonka selkään kaikkein raihnaisin ukko istuu ratsastaakseen katua pitkin kolme kertaa. Ensi kerralla hän ratsastaa vain pienen matkan, toisella kertaa vähän kauemmaksi, mutta kolmannella kerralla aina kadun päähän asti. Viimeisellä kerralla hän karahuttaa takaisin täyttä laukkaa tai niin kovaa kuin maalaishevosesta lähtee. Tällöin kuistille kokoontuneet vieraat ryntäävät hälisten ja meluten ukon ympärille. Hevosen he jättävät siihen paikkaan, mutta kuolleen sijaisen he ottavat vastaan ikäänkuin tämä olisi se vainaja, jonka muistojuhlaa paraikaa vietetään. Ukko asetetaan istumaan peränurkkaan, ja hänelle tarjotaan runsaasti ruokia ja juomia. Lopuksi hän jakaa lahjoja, korvarenkaita ym. koristeita vainajan vaimolle, miniälle ja muille sukulaisille.

Tähän mokshalaisten muistajaismenoja käsittelevään esitykseen sisältyy eräitä muitakin kiintoisia piirteitä. Niinpä vainajaa saatettaessa pyydetään tätä viemään ennen kuolleille terveiset: joku lähettää niitä miehelleen, toinen pojalleen, kolmas tyttärelleen. Ukko kumartaa kaikille ja lupaa viedä terveiset perille. Jonkin matkaa "vainajaa" saatettuaan juhlavieraat asettuvat keskelle katua, johon on levitetty olkia ja tuotu ohukaisia ja sianlihaa. Istuen oljilla nämä kestitsevät täällä toinen toistaan, kunnes "vanha akka" ottaa piirakan ja vie sen kylän nurkassa sijaitsevan talon aidan alle vainajalle syötäväksi. "Vainaja" ilmestyykin siihen äkkiä – sopimuksen mukaisesti, jolloin akka alkaa juosta kuin mieletön, "jottei vainaja söisi häntä". Samalla kansa huutaa: "Nopeammin, nopeammin, hän saavuttaa, ai, ai, hän saavutti, saavutti!" Pelästynyt akka juoksee suin päin toisten luo, jotka koottuaan ruoan tähteet pian hajaantuvat sanoen: "Ukot (vainajat) käskivät elää, käskivät kasvattaa lapsia!" Pensan läänin lehdessä v. 1876 olevassa mokshalaisten menojen kuvauksessa mainitaan vainajan edustajana vain tämän vaatteet. Siinä kerrotaan, että vanhat akat, joita jo 40. päivän vastaisena yönä oli kokoontunut kuolleen kotitaloon, kokosivat vainajan vaatteet ja jalkineet sekä asettivat ne sille paikalle, jossa vainajan ruumis oli levännyt. Vainajan takki käärittiin kokoon, pantiin pystyasentoon penkille ja vyötettiin vyöllä, päähän pantiin vielä hattu ja jalkopäähän säärykset ja virsut. Sitten alkoi juomingit, jotka jatkuivat aina aamun sarastukseen asti. Aamulla taas paistettiin ohukaisia, ja vainajan poika kävi kutsumassa sukulaisia pitoihin, joita ruoalla ja juomalla kaikin tavoin kestittiin. Iltapuolella mentiin sukulaistenkin luo vuoron perään vieraisille, kunnes taas palattiin kuolintaloon. Kun täällä vielä jonkin aikaa oli juhlittu, akat lähtivät ulos, toivat tallista pihalle vainajan lempihevosen ja syöttivät sille vakasta kaura- tai tavallisemmin hirssikakkaroita, piiraita ym. niin paljon kuin eläin vain jaksoi syödä. Hevosen syödessä akat vielä peittivät sen viitalla ja palttinalla sekä sälyttivät sen selkään peränurkasta tuodut vainajan vaatteet, jalkineet ja hatun ja lähtivät sitten taluttamaan hevosta kalmistoon vievää tietä myöten. Matkalla pysähdyttiin lastukon kohdalle, jossa syötiin ja juotiin, tarjottiinpa osa "vainajallekin" kaatamalla juomaa hevosen selkään ja viitan liepeisiin. Samalla pyydettiin, ettei kuollut enää ilmestyisi omaistensa joukkoon. Tämä "lopullinen" vainajan saattaminen päättyi tavallisesti siihen, että kulkueen edelle meni kaksi akkaa, jotka asettuivat rinnakkain ja lähtivät juoksemaan täyttä vauhtia vainajan kotitaloa kohti. Sen, joka joutui häviölle, uskottiin kuolevan aikaisemmin. Vielä kokoonnuttiin vainajan kotiin syömään, juomaan ja laulamaan.

Edellä esitetyssä tiedonannossa mainitaan vainajan edustajana siis tämän vaatteet, jotka kokoon käärimällä, vyöttämällä ja pystyasentoon asettamalla, vieläpä päähineelläkin varustamalla ilmeisesti on pyritty muodostamaan vainajan kuvan kaltaiseksi. Tällaisesta tavasta, jonka eräät Kaukaasiankin kansat tuntevat, on muitakin tietoja. Niinpä Illjustrov kertoo Pensan hiippakunnan lehdessä v. 1866, että mokshalaiset tekivät vainajan vaatteista "pöpön" (tshutshelu), asettivat sen tuvan peränurkkaan ja panivat jokaisesta pöydällä olevasta astiasta ja ruokalajista muutamia lusikallisia erilleen "pöpöä" varten. Kun ensimmäisen kestityksen jälkeen lähdettiin kalmistoon ruokien kera, "pöpö" jätettiin kotiin paikoilleen. Haudalta palattua alettiin taas kotona pitää pitoja, jolloin kestittiin myös vainajan kuvaa. Kirjoittaja mainitsee, että muistajaisten aikana jokin eläin, nim. hevonen, jos vainaja oli mies, mutta lehmä, jos hän oli nainen, oli sidottu pihalle lähelle kuistia, jossa kaikki kävivät sitä kumartamassa.

Tambovin läänin mokshalaisten keskuudessa on säilynyt vielä eräitä kiintoisia lisäpiirteitä, kuten Tshiginin täällä tekemistä muistiinpanoista käy ilmi: Jo jonkin aikaa ennen kuin ryhdytään viettämään 40. päivän muistajaisia, vainajan sukulaiset lähtevät hevosella metsään hakemaan tuoretta puuta ja kaatavat siellä sen puun, jonka ääreen hevonen seisahtuu. Katkaisematta yhtään oksaa he vievät sen kokonaisena kotiin. Täällä siitä sahataan pölkky, ns. "edustajan istumapölkky" (vasta ozama mokar), joka sitten 40. päivänä tuodaan tupaan. Tällöin, kun muistajaisväki kokoontuu, levitetään myös peränurkan penkille vainajan puvusto sanoen: "Kas tässä on paitasi, housusi, lakkisi, virsusi ja säärikääreesi, tule, pane ne poveesi! Me itkemme sinua, me lausumme julki surumme ja murheemme, kuule meitä, näe meidät! Tule, syö ja juo meidän kanssamme, kutsu mukaasi myös koko sukusi ja heimosi!"

Jokainen vaateparsi pannaan penkille vasta sen jälkeen, kun sitä on veitsellä raaputettu. Puvuston pääpuoliselle kohdalle asetetaan nyt edellä mainittu pölkky, jolle kuolleen edustaja istuutuu. Pölkkyäkin raaputetaan, ja raaputettaessa sanotaan: "Kas tässä on tämä pölkky, olkoon se sinun omasi, älä anna sitä kenellekään, ei venäläiselle eikä metsäemolle, puno sillä istuen virsuja. se olkoon sinun omasi!"

Kun on luettu rukous, jossa äsken kuollutta ja kaikkia manalle menneitä on muistettu, istuutuu kaksi vanhimmista läsnäolijoista, mies ja nainen, toinen vaatekerran päänpuolelle, pölkylle, toinen vaatekerran jalkopäähän penkille. Milloin juhlitaan miesvainajaa, pölkyllä istuu mieshenkilö, milloin naisvainajaa, naishenkilö. Vaatteiden päänpuolelle asetetaan myös kortteli viinaa. Menojen ohjaajaeukko kohottaa nyt, kädet hihojen suissa, ei siis paljain käsin, kaukaloa, johon muistajaisruokia paloitellaan, ja kutsuu kaikki kuolleet pitoihin sanoen: "Tulkaa kaikki, sellaisetkin, joilla ei ole muistelijaa, muistojuhlan viettäjää, syrjästä katsojia myöten! Sukulaisenne, heimolaisenne, kaikki toinen toisenne kootkaa! Tulkaa, juokaa ja syökää, kaikki olkaa kylläiset! Hyvyydet tulkoot teidän osaksenne, makeus maistukoon!"

Kaikkia muitakin pöydällä olevia esineitä kohotetaan kolmesti, jokaista erikseen, ja samalla niitä raaputetaan veitsellä. Kuppia ja lusikkaa raaputettaessa lausutaan vainajalle: "Kas tässä, olkoot lusikat ja vadit sinun omasi, älä anna niitä kenellekään, älä katso pahalla silmällä!"

Aterioimaan ryhdyttäessä menojen ohjaaja-eukko leikkaa nyt kokonaisesta leivästä viipaleen ja sirottaa sille suolaa, sitten jokainen läsnäolevista murtaa eukon tarjoamasta viipaleesta pienoisen palan ja vielä kerran muistelee äskenkuollutta. Tämän jälkeen johtuu juhlan järjestäjien mieleen, että vainaja piti myös viina-kullasta, sen vuoksi tätä juomaa valetaan hänen vaatteilleen sanoen: "Kas tässä, juo nyt, tulkoon viinan maku suuhusi, sinähän olit viinan suosija, sinähän olit viinan tuttava!"

Nyt muutkin, kuolleen edustajista alkaen, maistelevat viinaa, ja kun vieraat vihdoin ovat saaneet kestitystä kyllikseen, pöytä viedään ruokineen pihamaalle tai kadulle portin taakse, missä vainajalle esitetään seuraava valitusitku: "Näkymätön kulkija-liikkuja, nyt on sinun viimeinen juhlasi, nyt lähdet kodistamme, konnultamme, me saatamme sinua."

Täälläkin nautitaan kestitystä, kunnes jotkut ukot virittävät kitkatulella rovion, jonka polttoaineiksi käytetään aikaisemmin mainitun, metsästä tuodun puun jätteitä. Näin sytytettyä tulta sanotaan "uudeksi tuleksi" tai "saattajaistuleksi". Sen yli kaikki hyppivät nauraen ja laulaen palavat kynttilät kädessä. Sitten he kiertävät kynttilöillä toistensa päät ja nyhtävät samalla päästään muutamia hiuksia, joiden selitetään olevan vainajalle tarpeen sillan rakentamista varten, kun "meri" tulee vastaan. Pian tämän jälkeen kaksi ikäloppua eukkoa ottaa mukaansa kaluttuja luita ja lähtee kylän ulkopuolelle vainajaa saattamaan. Täällä he suuntaavat kasvonsa kalmistoa kohti, lausuvat tavanmukaiset jäähyväiset ja palaavat takaisin huvittelevan juhlajoukon luo. Noin 8-10 sylen päässä pöydästä eukot heittävät käsistään luut ja ryhtyvät juoksemaan kilpaa. Sen, joka jää jälkeen, sanotaan kuolevan ensiksi. Pöytä kannetaan laulaen ja tanssien takaisin tupaan, jossa vielä ilonpitoa jatketaan.

Paitsi luiden heittoa ja kilpajuoksua on mokshalaisten muistajaismenoihin, kuten Mitropolskij Tambovin hiippakunnan lehdessä v. 1876 kertoo, joskus kuulunut ainikilpailukin Sen suorittaa kaksi vanhaa eukkoa, milloin naisvainajaa muistellaan, mutta kaksi ukkoa, jos muistojuhlan kohteena on mieshenkilö. Kumpi painijoista häviää, se kuolee ensiksi.

Joskin mokshalaisilla on säilynyt paljon varsin vanhaa kantaa edustavia piirteitä, eivät ersalaistenkaan muistajaismenot ole mielenkiintoa vailla. Sitä osoittaa mm. seuraava Shuvalovin muistiinpanema kuvaus siitä, miten Saratovin läänin Hvalynskin piirikunnassa ennen vanhaan vietettiin 40. päivän muistojuhlaa:

Kun suvun vanhukset ovat kokoontuneet vainajan kotitaloon, käyvät ukot ensiksi portilla kutsumassa vainajaa: Vasjá (Kuolleen nimen viimeinen tavu lausutaan pitkäveteisesti.) Silloin ilmestyy portille heidän luokseen kuolleen edustaja, tarka-ozej, joka on jossakin ulkohuoneessa puettu vainajan vaatteisiin. Ottaen hänet mukaansa ukot astuvat tupaan ja ilmoittavat tuvassa olijoille: "Vasja on tullut, Vasja on tullut!" Nyt sytytetään kynttilä ja vanha eukko (menojen ohjaaja) rukoilee: "Esivanhemmat, kalmiston alkaja (kalm ushudij) Alosha, siunatkaa meitä elämään ja hyvää näkemään!" Rukouksen jälkeen istutaan pöytään, jossa "vainaja" syö muiden kera kunniasijalla. Syötyä "vainaja" viedään riihelle, missä hänelle annetaan käteen lapio ja varsta, mutta hän ei huoli niistä, vaan mitään sanomatta heittää pois. Riiheltä palataan takaisin tupaan, lopuksi vanha eukko lausuu: "Esivanhemmat ja kaikki kuolleet sukulaiset, olkaa armollisia! Vasja, sinullekin olkoon hyvää! Tuuli-emo kantaa sen, maa-emo saattaa sen (sinulle). Enempää älkää mankuko! Nimeltä ei teitä kaikkia voi mainita. Sukulaiset, nyt on aika lähteä saattamaan vainajaa."

Jos "vainaja" on nainen, kannetaan hänet portin ulkopuolelle käsin, mies taas istuu jakkaralla häntä tuvasta kannettaessa. Portin takana "vainaja" jakaa koko suvulle lahjoja: rahoja, korvarenkaita, sormuksia ym., jonka jälkeen hänet jalkaisin saatetaan hautausmaalle vaimojen esittäessä itkuvirsiä. Takaisin tullessa tanssitaan ja lauletaan. Pihalle saavuttuaan saattajat sanovat: "Ikuiseen paikkaan olemme hänet saattaneet."

Shuvalov huomauttaa, että tällaisin menoin on juhlittu vain talon isäntä- tai emäntä-vainajaa.

Vetshkanovossa, Samaran läänin Buguruslanin piirikunnassa oli Paasosellakin 1898 tilaisuus tutustua tähän ersalaisten yksityiselle kuolleelle omistamaan, suurimpaan muistojuhlaan: Muistajaistaloon kokoontui koko suku tuoden mukanaan ruokia, viinaa ja olutta, jotka asetettiin juhlapöydälle (poksh-stol'). Jos vainaja oli ollut talonvanhin (kudon praft), niin hänellä oli muistojuhlassa sijainen, tarka-ozi ('paikalla istuja' = moksh vast-ozaj) taikka suren-patsha-vaksso-ashtitsha ('lankaliinan vieressä istuja'; liinaa ei tällä kuitenkaan enää viime aikoina ole ollut vieressään). Kun tämä oli tullut vainajan taloon, puettiin hänen ylleen vainajan vaatteet, minkä jälkeen hänet kainaloista tukien kannettiin pöydän luo. Tällöin hän näytteli kuolleen osaa, tekeytyipä kankeaksikin kuin kuollut; istuessaan hän nojautui seinää vasten eikä puhunut sanaakaan. Kun tarka-ozi näin oli sijoitettu pöydän ääreen, esitti vainajan tytär tai miniä seuraavan itkun: "Pajaritar, kälyseni, vedä juhlapöytäsi esiin, pane pöydällesi keitetyt ja paistetut ruokasi, valmista pöydän päähän hyvä oluesi. Me kestitsemme nyt ruokkija-vaalija isäämme. Kuusi viikkoa hän on kärsinyt nälkäistä vatsaa, kuusi viikkoa hän on kärsinyt janon polttamaa kurkkua, ruokkikaamme hänen nälkäinen vatsansa, kostuttakaamme hänen janon polttama kurkkunsa."

Miniä toi nyt ruokaa ja juomaa pöytään, ja tytär kehoitti läsnäolijoita tervehtimään vainajaa ja jatkoi itkuaan seuraavasti: "Kas niin, tehkää hyvin, hyvän suvun isoisät, tervehtikää elättäjä-isääni. Elättäjä-isäni on tullut nälkä, kuusi viikkoa hän on kärsinyt nälkäistä vatsaa, kuusi viikkoa hän on kärsinyt janon polttamaa kurkkua."

Sitten tytär tarjosi kaikille olutta. Ennen ensimmäistä kulausta jokainen kaatoi vähän "vainajan" vieressä olevaan astiaan (kadmo-par) ja kääntyen hänen puoleensa sanoi: "Ole tervehditty, rauha olkoon sinulle, meille terveydeksi, sinulle hyödyksi!" Lopuksi tytär toi "vainajalle" olutta, jonka tämä joikin, samalla tytär lahjoitti hänelle palttinaisen vaatekappaleen ja kolmen tai viiden kopekan kuparirahan itkien: "Kas tässä, isä, ota kädestäni haarikkani, juo, isä, haarikasta hyvää oluttani! Kas tässä, isä, minä lahjoitan sinulle jalkoihisi säärikääreet, vielä lahjoitan sinulle keisarin kuvan, siinä on kahden puolen pisteitä, siinä on 200, ne riittäkööt sinulle maailman loppuun asti. Juo ja syö, isä, täytä nälkäinen vatsasi, kostuta janon polttama kurkkusi! Viimeisen kerran olet tullut syömään ja juomaan, viimeisen kerran olet tullut nälkäisen vatsasi täyttämään. Tämän juhlan olemme järjestäneet, isä, sinun muistoksesi, me sanoimme: kutsukaamme ruokkija-vaalija isämme, viettäkäämme ruokkija-isän muistoa!"

Samoinkuin vainaja on pitoihin kutsuttava, samoin hän on myös saatettava takaisin kalmistoon.

Eräässä 40. päivän muistojuhlassa vanha vaimo lausui, vähää ennen kuin vainajan sijaista (tarka-ozi) lähdettiin viemään hautausmaalle, rahaa raaputtaen seuraavan rukouksen: "Olemme sinua syöttäneet, juottaneet ja kestinneet, katso, nyt me annamme sinulle lahjoja, annamme sinulle viimeiset lahjat. Niin kuin me kuoltuasi puimme ja vaatetimme sinut, niin me nytkin annamme sinulle vaihdettavia vaatteita, älä kulje likaisena, älä kulje pölyisenä, kas, tässä viitat, paidat, virsut ja säärikääreet, ne olkoot sinulle vaihtovaatteiksi, ne riittäkööt sinulle maailman loppuun saakka! Älä moiti, älä syytä, kas tässä, me annamme sinulle kuparia, hopeaa ja kultaa. Tämä lahja olkoon sinun kutsuttuja vieraitasi varten. Älköön olko kiukuttelijaa, älköön olko syyttäjää, kaikille olen lahjoittanut: langoillesi, veljillesi, annetuille ja otetuille tyttärillesi, vävyillesi, lasten lapsillesi. Tämä lahja olkoon kaikille, se on lähtenyt keisarin pankista, kulkenut maan ympäri. Niin paljon kuin siinä on pisteitä, niin paljon on lahjoja, puuta hopeaa, puuta kuparia, puuta kultaa, 100 ruplaa. Se olkoon teille ikuisena lahjana, ikuisena antimena. Olkaa ikuisesti suosiollisia, armahtakaa ikuisesti niitä, jotka ovat keittäneet ja paistaneet, niitä, jotka ovat ruoan tehneet ja valmistaneet, sekä niitä, jotka ovat syöneet ja juoneet! Älköön olko sivusta katselijaa, syrjässä olijaa, syyttäjää! Kaikki ovat teille kumartaneet, olkaa kaikille armollisia! Tulkaa, me saatamme teidät sinne, mihin jumala teidät on asettanut, omaan kaupunkiinne, omaan oikeudenmukaiseen oikeuteenne! Missä on päivänne, siellä olkoon yönne, älkää olko mielessä(mme), älkää olko sydämessä(mme), älkää ilmestykö päivänvalossa eikä unessa! Tämä lahja olkoon teille matkaa varten, kapakkaa ja tupakkaa varten, riittäköön se teille maailman loppuun saakka!"

Kun kaikki, elossa olevat ja "vainaja" olivat syöneet ja juoneet, tarttui kaksi miestä "vainajaa" kainaloista ja kantoi hänet pystyasennossa vartavasten häntä varten tehdylle penkille (tarka-ozin skam'ilta), minkä jälkeen he nostivat hänet vankkureihin. Tällöin tytär itki seuraavasti: "Jää hyvästi, isä, elättäjäni, jää hyvästi, isä, vaalijani! Kiitos, isä, että tulit yhdessä syömään ja juomaan, et tule enää kanssamme aterioimaan, emme näe enää sinun haudanomia kasvojasi, emme näe enää sinun mullanomaa, kaunista ruumistasi. Tule, isä, viimeistä kertaa kulkemaan hyvän kaupungin kultaista kujaa pitkin, kauniita kaupunginkatuja pitkin, sen jälkeen lähdet, isä, mustan mullan tietä."

Nyt alkoi matka hautausmaalle, jolloin "vainaja" istui toisten tukemana penkillään naisten esittäessä kilvan itkuja.

Hautausmaalle saavuttua tytär itkien huomautti: "Hyvän suvun isoisät, hyvän suvun isoäidit, katsokaa, me olemme tulleet elättäjäisän ympäröityyn pihaan, jossa elättäjä-isäni vilja on leikkaamatta, elättäjälläni ei ole auttajia."

Tätä kehoitusta noudattaen jokainen otti nyt vuoron perään sirpin käteensä ja pitäen sitä kiinni terästä leikkasi sillä muutamia korsia mukana tuodusta viljalyhteestä. (Näin talvella. Syksyllä sitä vastoin on menty hautausmaalta viljapellolle, jonne on tahallisesti jätetty pieni osa leikkaamatta. Siellä jokainen sitten on leikannut vähän kasvamaan jätetystä viljasta. Myöhemmin on jotakin köyhää kehoitettu korjaamaan "vainajan talkoota" varten säästetty vilja.) Tämän viljanleikkuun jälkeen tytär kääntyi penkillään välinpitämättömänä istuvan "vainajan" puoleen ja valitti: "Oi isä, elättäjäni, oi isä, vaalijani, katso, me olemme tuoneet sinut, isä, omaan ympäröityyn pihaasi, omaan rakennettuun taloosi, aukaise saranaton ovesi, aukaise nostolaitetta vailla oleva ikkunasi, astu omaan rakennettuun taloosi! Me kutsuimme sinut tällä tavalla syömään ja juomaan, me syötimme ja juotimme sinua ja annoimme sinulle lahjoja. Me annoimme sinulle maukkaita ruokia, hyviä lahjoja, sinä olit hyvän tuntija, sinä olit kauniin tuntija, älä moiti, isä, älä syytä! Jää hyvästi, haudanoma isäni, jää hyvästi mullanoma kaunis päämieheni, siunaa meitä, isäni, siunaa meitä, elättäjäni, voidaksemme elää elämämme hyvin!"

Lopuksi kotona vielä syötiin ja juotiin aika lailla, viritettiinpä laulukin ja pyörähdeltiin viulun säestyksellä. Paasonen huomauttaa, ettei varakkaan henkilön muistojuhla eronnut suurestikaan häistä.

Utshajev on ersalaisten keskuudessa muistiinpannut seuraavat hautausmaalla pitoja pidettäessä luetut rukoussanat, joissa mainitaan myös hautausmaan haltijat: "Ensinnä kuollut Garashka (ven. Gerasim), Mat'ra-baba, ensinnä kuolleet, sinäkin D'riga (vasta kuollut). Katso, me olemme tulleet muistoasi viettämään, maan tomuasi hälventämään. Kaikki vainajat kutsu luoksesi, olkootpa suvuttomia, heimottomia, vieraan kylän vainajia, kestitse kaikkia, ravitse heidän vatsansa, vahvista heidän sydämensä, sammuta heidän janonsa!"

Yleismordvalaisia piirteitä, jotka liittyvät sekä ersalaisten että mokshalaisten 40. päivän muistajaismenoihin, on "vainajan" tapa kertoa elossa oleville haudantakaisesta elämästä, sikäläisestä vuodentulosta sekä siitä, miten manalle menneet siellä jaksavat ja menestyvät. Kotiväki tiedustelee samalla juhlimansa vainajan omaa kohtaloa, johon tämä vastaa, että hän siellä kyntää peltoa, kylvää viljaa, keittää olutta ja seurustelee aikaisemmin kuolleitten sukulaistensa kanssa. Jotkut läsnäolevista haluavat erikoistietoja myös heille läheisistä tuonelaisista, jolloin "vainaja" selittää kunkin toimeentulon mahdollisuuksia: kuka siellä kasvattaa hyviä hevosia, kuka käy tukin- tai rahdinajossa, kuka on tuhlannut omaisuutensa, kuka harjoittaa mehiläishoitoa, kuka juopottelee, kuka on mennyt naimisiin ym. Kaikista "kuollut" antaa tietoja. Hyviä uutisia saaneet juhlivat nyt entistä enemmän, mutta huonoja tietoja saaneet poistuvat surullisina pidoista ennen muita.

Yhtä yleisesti vainajan edustajalla on ollut tapana esittää omaisilleen neuvoja ja toivomuksia, kun kaikki puoliyön aikaan kokoontuvat pöydän ääreen "kuollutta" kuuntelemaan. Vanhemmat perhekunnan jäsenet asettuvat tällöin etualalle ja nuoremmat näiden taakse kaikkien kumartaessa syvään "kuolleen" edessä. Ennen kaikkea "vainaja" kehoittaa omaisiaan ja sukulaisiaan elämään sovinnossa, hoitamaan hyvin elinkeinojaan, viljelemään peltoja ja kasvattamaan karjaa, karttamaan juopottelua, varkautta ym. rikoksia. Lopuksi hän lausuu toivomuksen, että kaikilla olisi hyvä toimeentulo sekä riittävästi myös mesijuomaa ja olutta.

Melko yleinen on ollut sekin tapa, että ennen kuin "kuollut" aamun sarastaessa palaa takaisin hautaansa, omaiset tiedustelevat "vainajalta" jättäessään tälle jäähyväisiä, mitä hän ehkä vielä tarvitsee mukaansa toiseen maailmaan: tarvitseeko hän puita, vaatteita, ruokaa tai muuta. Kun käy ilmi, että vainajalla on ruokaa riittämiin eikä puvuistakaan ole puutetta, voidaan "metsänhakkuu" jättää "kuolleen" itsensä hoidettavaksi. Tämä toimitus, joka muutamin paikoin liittyy juuri 40. päivän muistojuhlaan, kuuluu ns. vainajan askarruttamismenoihin: keskelle tupaa nostetaan tuoli, ja sille asetetaan pielus, jolle vainajan sijaista kehoitetaan istuutumaan. "Kuolleen" käteen pannaan vielä suuri veitsi, ja sitten hänet kannetaan tuolilla riihen luo paikkaan, johon jo ennakolta on pystytetty puunoksa. Tätä "puuta" hän nyt ryhtyy kaatamaan. Vakavana oksan ympäri kulkien hän hakkaa sitä joka puolelta, ikään kuin todella jokin suuri puu olisi kaadettava. Kun "puu" vihdoin on kaadettu, istuutuu "kuollut" jälleen tuolille ja hänet kannetaan taas takaisin tupaan, jossa hän asettuu kunniapaikalle pöydän taakse. "Puu" pannaan hänen viereensä lattialle. Erikoisin menoin kuvataan vielä "kuolleen" kaataman "puun" kuljetusta tuonelaan.

Simbirskin läänin Ardatovin piirin ersalaiskylissä oli omaisilla ennen vanhaan tapana ajaa kuolleen sijaisen kera suorastaan metsään, missä jokin puu katkaistiin ja kannon ympäri käärittiin palttinaa. Lisäksi asetettiin kannon päähän rahaa. Kaadetusta puusta valmistettiin myöhemmin jokin talousesine.

Eniten eroavat toisistaan vainajan saattamistavat eri seuduilla, niin kuin jo edellä olevista kuvauksista käy ilmi. Kun 40. päivän muistajaisissa juuri kuolleen saattaminen on ollut menojen huippukohta, esitettäköön siitä vielä eräitä lisäesimerkkejä. Jo 1847 Pensan läänin lehteen painetussa kuvauksessa kerrotaan, että kuolleen sijainen nostettiin hevosen selkään ja vietiin hautausmaalle, missä tämä vihdoin muutti ylleen omat vaatteensa ja palasi kylään muiden perässä yksikseen. Smirnovin teoksessa taas mainitaan, että kuolleen sijainen tuotiin vankkureilla hautausmaalle, kannettiin pieluksineen vainajan haudalle ja asetettiin siihen istumaan selkä itää kohti. Jalkojen kohdalle levitettiin liina, ja sille asetettiin ruokia ja juomaa, samalla kun kuollutta kehoitettiin käyttämään niitä hyväkseen. Myös saattajat maistoivat ruokia, ja kun kaikki olivat syöneet kyllikseen, jätettiin kuolleelle jäähyväiset. "Vainaja" kiitti saattajiaan ja sitten äkkiä pystyyn hypähtäen heitti pieluksen vankkureille. Muudan pensalainen tiedonanto kertoo lisäksi, että kun sijaiselta oli haudalla riisuttu kuolleen puku, lähdettiin kilpaa kotiin, sijainen mukana. Uskottiin, että se, joka jää viimeiseksi, kuolee ensiksi.

Aina ei vainajaa kuitenkaan ole saatettu kalmistoon asti, vaan ainoastaan lastukolle tai vieläkin lyhyemmän matkan päähän. Buguruslanin piirin Shantalassa "vainaja" vietiin käsipuolista kantaen vain pellolle noin parin sadan sylen päähän kylän laidasta; kun täällä oli itketty ja juotu jonkin aikaa, päättyi kuolleen sijaisen osa. Mokshalaisten sanotaan joskus vainajaa saattaessaan menneen kylän kadulle noin 15 askeleen päähän portista; kadulla, johon asetettiin ruokavati, viinaa ja olutta, pidettiin vielä kerran muistajaispitoja. Sitten kaikki kumarsivat itää kohti ja sanoivat vainajalle: "No, mene nyt omiesi luo, älä enää tule meille, ja katso, ettet enää sairastele!" Koirat saivat kadulle jätettyjen ruokien tähteet, ja sen koiran, jonka toiset karkoittivat ruokien äärestä, uskottiin olevan itse vainaja. Esimerkkejä on siitäkin, että vainajaa on saatettu vain portin taakse. Niinpä Lobaskin kylän ersalaiset kylvetettyään saunassa ja kestittyään tuvassa vainajan vaatteisiin puetun kuolleen sijaista saattoivat tämän seuraavana päivänä oluen ja hunajan kera portille, jossa hetkisen keskustelivat hänen kanssaan, sitten työnsivät hänet ulos portista, heittivät rikkoja ja roskaa hänen jälkeensä ja huusivat, ettei hän enää tulisi heidän luokseen eikä anastaisi heiltä mitään.

Golitsyn, joka kuvailee Hvalynskin piirin ersalaisten tapoja, sanoo, että kuolleen sijainen, jonka tuli olla vainajan kokoinen ja näköinen, kannettiin tuvasta nojatuolissa ja asetettiin aluksi keskelle pihaa kasvot porttia kohti. Läsnäolijain kumartuessa maahan käsilleen kuolleen sijainen lausui seuraavanlaisen rukouksen: "Elättäjä jumala! Suo rahojen karttua! Anna hevosten, lehmien, lampaiden ja sikojen siitä! Anna hanhien, kanojen ja sorsien syntyä! Anna kasvaa maasta entistä enemmän ruista, vehnää, kauraa, herneitä ja tattaria!" Sitten kaikki nousivat ja menivät saranainpuoleisen portinpylvään ääreen ja polvistuen sen edessä alkoivat itkeä ja jättää jäähyväisiä vainajan sielulle, joka mordvalaisten käsityksen mukaan tällöin poistuu taivaaseen portinpylvästä myöten. Sen jälkeen kaikki menivät kalmistoon, ja sieltä palattiin taas vainajan kotiin, jossa tanssittiin ja laulettiin.

Tässä kuvauksessa herättää kiinnostusta tuo saranainpuoleisen portinpylvään ääreen asettuminen vainajaa saatettaessa, mutta selitys, että kuollut tällöin poistuu taivaaseen tuota pylvästä myöten, on ilmeinen erehdys, sillä käsitys sielun nousemisesta taivaaseen on epäilemättä myöhempi kuin puheena oleva tapa. Saranainpuoleinen portinpylväs näyttelee tässä todennäköisesti samaa osaa kuin ovessa saranainpuoli henkiolennoille uhrattaessa, mikä taas perustuu siihen, että henkiolennot pyrkivät ovesta sisään ja ulos saranain puolelta.

Vietettyään täten "vainajan saattajaiset" oli ersalaisillakin samoin kuin mokshalaisilla tapana tehdä uusi tuli, jonka yli hyppimiseen puheena olevat menot päättyivät. Niinpä Simbirskin läänin Ardatovin piirin Kosogoryssa tehtiin, kun "vainaja" oli käsillä kannettu portin taakse, portille tuli, jonka yli kaikki hyppivät ja johon vielä viskattiin ohimoilta leikattuja hiuksia. Tullessaan takaisin saattajat kertoivat tupaan jääneille vainajan kiitokset ja terveiset. Napolnojen kylän ersalaisten sanotaan tällöin käyttäneen mm. seuraavaa sanontaa: "Me saatoimme häntä, ja hän käski meitä naittamaan naimattomat poikansa ja toimittamaan hänen tyttärensä miehelään. Käskipä vielä viimeiseksi terveisiäkin sanoa."

Kuten mainittu, mordvalaiset ovat yksityisen kuolleen kunniaksi joskus viettäneet vielä puolen vuoden ja vuoden muistojuhlaa. Näiden juhlien viettotavoista ei lähteissä kuitenkaan ole lähempää kuvausta. Mainitaan vain lyhyesti, että menot tällöinkin olivat samanlaiset kuin muina muistajaispäivinä. Vainajaa käytiin kalmistosta kutsumassa ja saatettiin sinne juhlallisesti takaisin. Haudalla syötäessä ja juotaessa oli paitsi viimeksikuollutta muitakin vainajia muistettava. Vielä vuosipäivänä kuoleman jälkeen esiintyi myös vainajan sijainen, joka puettiin kuolleen pukuun. Sijaista puhuteltiin kuolleen nimellä, lapset sanoivat häntä joko isäksi tai äidiksi, lastenlapset joko isoisäksi tai isoäidiksi. Vuosipäivää näyttää vietetyn etupäässä vain varakkaimpien henkilöiden muistoksi.

Sekä ersalaisilla että mokshalaisilla kuului yksityisen vainajan muistajaismenoihin melko yleisenä tapana vielä pikkuruisen pelto-osan jättäminen ensimmäisenä vuonna kuoleman jälkeen vainajan viljamaaksi. Kun kuolema kävi talossa talvella, muistettiin vainajaa toisin paikoin jo keväällä toukotöihin ryhdyttäessä, jolloin rukoiltiin, että jumala kasvattaisi viljaa sekä elävien että kuolleiden hyväksi.

Vanhin kuvaus, joka valaisee ersalaisten "vainajan viljan leikkuuta", on Milkovitshin muistiinpanema: He muistelevat vainajaansa mm. syksyn alkaessa, jolloin he vievät keskelle pihaa härän, peittävät sen silmät valkoisella liinalla ja teurastavat. Menoihin kutsutaan puolet kylän asukkaista, jotka menevät pellolle, missä vainajan vaimo tai mies leikkaa vähäisen kuolleen osalle jätetystä viljasta ja tekee siitä vyön, jättäen myös paikalle kourallisen leikattua viljaa sekä sirpin. Kaikki itkevät nyt kuollutta ja ryhtyvät lieventämään suruansa oluella ja erilaisilla ruoilla. Kotiin palattaessa ei kukaan katso taakseen. Illan tultua lähdetään vainajan haudalle, jossa myös juodaan ja syödään, annetaanpa vähän koirillekin. Sen jälkeen mordvalaiset kylpevät saunassa ja huvittelevat vielä kolmisen päivää.

Milkovitshin kuvauksen vanhemmassa asussa, jota Smirnovilla on ollut tilaisuus käyttää, lienee ollut eräitä lisätietoja. Mm. mainitaan, että tärkeintä osaa näissä muistajaisissa näytteli isäntävainajan leskivaimo, joka tällöin leikatuista oljista teki itselleen vyön ja piti sitä yllään kaiken päivää. Lisäksi huomautetaan, että se, joka koski vainajalle jätettyyn viljaan tai sirppiin, oli kuoleman oma.

Moksalaisten vastaavasta muistojuhlasta on seikkaperäinen kuvaus jo diakoni Orlovin käsikirjoituksessa: Elonkorjuun ja pellavannyhdännän aikana jaettiin sinä vuonna kuolleiden vainajien toimeentulon parantamiseksi miespuolisille vainajille osa viljasta, naispuolisille osa hampusta tai pellavasta. Kun kuolleet oli kutsuttu taloon, otettiin mukaan olutta ja mesijuomaa sekä erilaisia ruoka-aineita ja ajettiin pellolle. Vaikka vainajalle ei leikattu viittä lyhdettä enempää, jatkettiin työtä ainakin kolmisen tuntia, sillä sitä tehtiin mahdollisimman hitaasti, kerrallaan katkaistiin vain korsi. Työn kestäessä, johon koko suku itkusilmin osallistui, istuuduttiin kaksi kertaa syömään ja juomaan, edellisellä kerralla "aamiaiselle", jälkimmäisellä "päivälliselle". Leikkuun jälkeen lyhteet asetettiin kuhilaaksi ja jätettiin paikoilleen. Kotiin palattua vielä syötiin ja juotiin, kunnes vainaja vihdoin saatettiin hautaan hevosella samoin kuin aikaisemmissakin juhlissa. Vainajalle leikattu vilja sai pellolla mädätä, omaiset eivät käyttäneet sitä hyväkseen, koska se olisi ollut raskas rikos esivanhempia kohtaan.

Toisin paikoin, kuten Saratovin läänin Skaftymissa on ollut tapana jättää vainajalle osa kaikista viljalajeista, rukiista, kaurasta, hirssistä ym.: Vasta sen jälkeen kun kaikki vilja on korjattu ja ajettu riihelle, vainajan poika tai veli ilmoittaa suvulle, ettei hän yksin jaksa leikata "vainajan osaa", jonka vuoksi sukulaisten on tultava talkooseen. Nämä kokoontuvatkin taloon jo aamun koittaessa, mutta heitä kestitään siellä puolipäivään asti, jonka jälkeen vasta lähdetään pellolle ajoneuvoissa, joihin varataan sekä ruokia että juomia. Saavuttuaan ensimmäiselle peltosaralle leikkaajat lausuvat: "Suo anteeksi, että näin myöhään tulimme talkooseen!" Sitten kukin leikkaa sirpillä yhden oljen, jotta työtä riittäisi kaikille, kunnes puoliyön aikana palataan kotiin.

Jo eräistä edellä esitetyistä kuvauksista käy ilmi, että kuolleiden menoissa oli meneteltävä takaperoisesti eli aivan kuin kuolleiden itsensä uskottiin toimivan. Samoin oli meneteltävä myös "vainajan osaa" leikattaessa: pidettiin kiinni sirpin kärjestä ja näin leikatut oljet heitettiin pään yli taaksepäin. Tällainen tapa on ollut ainakin Saratovin ersalaisilla.

Milkovitshin mainitsema härän teurastus juuri vainajan viljajuhlan yhteydessä ansaitsee myös erikoista huomiota, sillä se ei ole rajoittunut vain Simbirskin lääniin, vaan on ollut tunnettu muuallakin. Niinpä Pensan läänin Insarin piirin mokshalaisilla on tällöin ollut tapana teurastaa vainajan jo elämänsä aikana määräämä härkä. Kristillistä vaikutusta täällä osoittanee tapa panna lyhteet ristiin peltosaralle samoin kuin hamputkin, jotka jätetään naisvainajalle.

Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnassa on kuolleen sijainen edustanut vainajaa myös viljapellolla; hänet on saatettu sinne erikoisin menoin ja johdettu paikalle, johon tien viereen on jätetty noin kolmen lyhteen osa ruista leikkaamatta. "Kuolleen" leikatessa viljaosuuttaan omaiset kumartuivat hänen jalkoihinsa ja kiittivät häntä siitä, että hän oli jättänyt heille sekä talonsa että muun omaisuutensa, viljan ja karjan. Naisvainajan leikattavaksi jätettiin pikkuruinen osa hamppua.

Yleensä näyttää viljan- ja hampunleikkuu liittyneen vain täysikasvuisille tai oikeastaan vain talon isäntä- ja emäntävainajalle omistettuihin menoihin.

YLEISET MUISTOJUHLAT.

Yksityisten määräaikaisten muistojuhlien lisäksi mordvalaisilla on ollut yleisiäkin vainajain juhlia, joiden viettoajat yleensä ovat liittyneet samoihin vuodenkohtiin, vaikka vuotuisten juhlien lukumäärä onkin vaihdellut eri seuduilla. Niin esim. Pensan läänin Tshembarin piirin mokshalaiset ovat viettäneet yleisiä muistajaisia laskiaisen edellisenä lauantaina, pääsiäisen jälkeisenä lauantaina, helluntailauantaina ja Dmitrin (15/X) päivän aattona. Saratovin läänin Kuznetskin piirissä samat juhlat vietettiin pääsiäisenä, helluntaina, Pietarin päivänä (29/VI) ja Dmitrin lauantaina. Simbirskin läänin Ardatovin piirissä oli tapana viettää yleisiä muistajaispäiviä Tuomaan viikon s.o. pääsiäisviikkoa seuraavan viikon tiistaina sekä Dmitrin lauantaina. Saman läänin Karsunin piirissä pidettiin ennen vanhaan yleisiä muistojuhlia laskiaissunnuntain, helluntain ja kasanilaisen jumalanäidin päivän (8/VII) aattona. Tärkeimmät määräaikaiset muistopäivät Tambovin läänin Temnikovin piirissä olivat semik eli helluntain edellinen torstai sekä Dmitrin lauantai. Melnikov sanoo mordvalaisten toimittaneen kuolleille esi-isilleen rukouksia kalmistoissa niinä päivinä, jotka oikeauskoinen kirkko on vainajain muistamista varten säätänyt, s.o. perjantaina (kristityillä lauantaina) ennen laskiaista ja Tuomaan viikolla (radonitsana) sekä sitä paitsi syyskuun ja lokakuun 1. päivänä. Kirkon säätämiä ja sen kalenteriin sidottuja muistajaispäiviä ovat laskiaissunnuntain edellinen lauantai, Tuomaan viikon tiistai (radonitsa), helluntailauantai ja "Dmitrin lauantai", joina päivinä mordvalaiset monin paikoin ovat käyneet haudoilla, asettaneet esille ruoka- ja juomauhreja ja kutsuneet kuolleita pitoihin. Lisäksi on muistettava, että venäläisellä rahvaalla, jonka menoja mordvalaiset ilmeisesti ovat käyttäneet esikuvanaan, on ollut myös kirkon ajoista ja tavoista poikkeavia vainajainjuhlia.

Vanhimmissa lähteissä puhutaan vain kahdesta yleisestä muistojuhlasta, joista toista vietettiin syksyllä, toista keväällä. Näin kertoo mm. Orlov, joka samalla huomauttaa mordvalaisten uskoneen, että esi-isien henget tulevat jo näiden juhlien aattona entisiin koteihinsa näkymättöminä vieraina. Sen vuoksi ei noina juhlaöinä sopinut nukkua. Itse juhlapäivänä mordvalaisilla oli rukousten jälkeen tapana kuljeskella toistensa kanssa ikään kuin esi-isiensä kanssa. Näkyvänä merkkinä siitä, että vainajat todella käyskentelivät heidän kanssaan, he kuljettivat mukanaan metallisia, esi-isiltä jääneitä esineitä kuten miesten rauta- ja vaskirenkaita ja naisten rauta- ja vaskisolkia. Arveltiin, että kun esi-isät ja esiäidit näin ovat omaistensa kanssa seurustelleet, ne poistuvat takaisin asuntoihinsa. Sen vuoksi jonakin päivänä juhlien jälkeen ennen auringonlaskua koko kylän väki puolestaan meni tervehtimään esi-isiään. He ajoivat hevosilla näiden haudoille ja veivät mukanaan parhaita ruokia sekä olutta ja mesijuomaa. Perille tultuaan kukin perhe rukoili omiensa haudoilla ja toimitti uhrin asettaen sinne leipää, lihaa, munaa ja ohukaisia. Raaputtaen rahaa tai leikellen palasia eläimentaljasta uhrin toimittaja pyysi viimeksikuolleita jakamaan heille tuoduista uhreista myös aikaisemmin kuolleille. Näin omilleen uhrattuaan mordvalaisperheet vierailivat vielä muillakin haudoilla, missä myös syötiin ja juotiin. Kun kaiken yötä oli huviteltu varta vasten sytytettyjen tulien valossa, palattiin kotiin aamun valjetessa.

Tämä Orlovin kuvaus perustuu ilmeisesti Pensan läänin mokshalaisten keskuudessa tehtyihin havaintoihin. Seuraavat Milkovitshin esittämät tiedot ovat todennäköisesti joltakin Simbirskin läänin mordvalaisalueelta: Aikaisemmin kuolleita he muistelevat kaksi kertaa vuodessa, nim. syksyllä ja keväällä. Syksyllä he samoin kuin tshuvassit ajavat kalmistoon, vievät mukanaan juomaa ja laulavat lauluja, tällöin ei heillä kuitenkaan ole tapana soittaa. Keväällä pääsiäismaanantaina he kattavat pöydän oluella ja leivonnaisilla ja levittävät peränurkkaan patjan ja pieluksia, sitten talon isäntä ottaa valkoisen pitkän käsiliinan ja menee portin luo, missä kuolleitten nimet mainiten kutsuu näitä asettumaan liinaan, johon ne hänen pyynnöstään silloin sijoittuvat. Liinan isäntä vie tupaan ja levittää sen pieluksille; kaikille kutsutuille hän vielä kaataa olutta maljoihin ja asettaa pöydälle. Kumartaen maahan pielusten päälle levitetyn liinan eteen isäntä aluksi pyytää vainajia juomaan ja mainitsee samalla kunkin kuolleen nimen. Sen jälkeen hän kaataa vähän juomaa maljastaan erikoiseen astiaan, ikään kuin kuolleet eivät vielä olisi saaneet tarpeeksi, ja juo itse; samoin menettelee hänen vaimonsa ja muut omaiset kukin vuoron perään kuolleita muistellessaan. Lopuksi naapurit, noin kymmenestä talosta, liittyvät yhteen ja antavat kukin liinansa eräälle iäkkäälle vanhukselle, jolla on tarkka muistajaismenojen tuntemus. Vanhuksen tehtävänä on sitoa yhteen liinat niihin sijoitettuine vainajineen, kulkea talosta taloon, asettaa liinat pieluksille sekä niiden viereen istuutuen tyhjentää olutmaljat, joita liinojen luvun mukaan on asetettu pöydälle. Samalla kun kuolleita muistellaan, mainitaan jokaisen nimet. Menojen aikana isäntäväki ja vieraat juovat ja laulavat, mutta tytöt ja nuoret naiset tanssivat soiton raikuessa uskoen, että he täten tuottavat huvia myös vainajille, joiden he kuvittelevat olevan heidän seurassaan. Kulkiessaan talosta taloon vanhus liinoineen astuu aina edellä, hänen jäljessään kulkevat isäntäväet ja sukulaiset laulaen ja tanssien. Kun muistajaisia puoliyön aikana jo on vietetty viimeisessäkin talossa, on jokaisen lunastettava liinansa takaisin menojen johtajalta, jolle tällöin annetaan palkkioksi rahaa ja munia. Kotiin tullessaan kukin perheenpää sytyttää kylän kujalle talonsa kohdalle vielä tulen ja täytettyään olutastian juo perheensä kera. Näin he saattavat kuolleita takaisin hautoihin. Samalla he ravistavat mainittua liinaa tulessa, jotta vainajat siitä pikemmin irtautuisivat ja palaisivat kalmistoon. Lopuksi he itse hyppivät tulen yli peläten, että joku vainajista voisi asettua elävään ihmiseen, joka tällöin muka ei koskaan kuole. Loput oluesta kaadetaan tuleen.

Keväällä vietettyä vainajain juhlaa tarkoittanevat myös ne Saratovin läänin Hvalynskin piirin ersalaisten muistajaismenot, joita mordvalainen T. Leontjev kuvailee piispa Jakoville 1840: Kun he muistelevat esivanhempiaan, niin jokainen perhe asettaa sinä päivänä ennen päivällistä pöydälle ruokia. Sitten he rukoilevat aluksi ikonain edessä sytytetyn kynttilän kera, kuten tulee, mutta lopuksi ottavat puurovadin, menevät ovelle, joka avataan raolleen, ja muudan vanhimmista naisista rukoilee supattamalla talonhaltijaa ja pyytää tältä kaikenlaista suojelusta, samalla hän raaputtaa veitsellä vaskirahaa ikään kuin lähettääkseen vainajille varallisuutta. Sen jälkeen toiset syövät kotona, toiset menevät kalmistoon, jossa kestitsevät vainajia kaataen kunkin haudalle maljallisen olutta tai muuta juotavaa sekä asettaen pieneen haudalle tehtyyn kuoppaan kaikkien ruokien palasia. Kun itsekin ovat kuolleita muistellen syöneet, kaikki hajaantuvat koteihinsa.

Sekä kesällä että talvella vietetystä muistojuhlasta puhutaan taas Nevostrujevin 1849 kirjoittamassa Simbirskin piirin Kildjushevo nimisen mokshalaiskylän menoja käsittelevässä kuvauksessa, jossa kiintoisin kohta on vainajain karkoittaminen. Siinä sanotaan näet, että jokainen otti käteensä uuniluudan, hiilihangon tms. ja huusi niillä huitoen: "pois, pois, menkää paikkaanne!" Sitten kaikki menivät pihalle, jossa emäntä asettui peräpuoli porttia kohti ja heitteli vasemman olkapäänsä yli vainajille hypisteltyjä ruoanpalasia ja lisäksi talvella lunta, kesällä vettä, "jotta kuolleet palaisivat takaisin hautausmaahan". Toiset sytyttivät portille tulen, jonka yli hypättiin.

Huomattavin yleisistä vainajain muistojuhlista liittyy pääsiäiseen, vaikkei sitä kaikkialla olekaan vietetty aivan samana päivänä. Pensan läänin Insarin piirissä oli ennen vanhaan tapana lämmittää kuolleille sauna jo kiirastorstain aattona. Saunaan varattiin kylpyvastoja ja puurokuppeja, ja vainajia kehoitettiin kylpemään. Seuraavana päivänä eli kiirastorstaina suoritettiin sitten kuolleiden kestitseminen. Sitä varten teurastettiin tavallisesti sika, jonka verestä valmistettiin ohukaisia. Katetulle pöydälle asetettiin kuolleille kuppeja ja lusikoita. Myös seinälle ripustettiin naisvainajien helmikoristeita sekä miesvainajien viittoja. Vasta illalla toimitettiin varsinaiset rukousmenot vanhusten ollessa etualalla. Tällöin sytytettiin kynnykselle kynttilöitä, ja kynnyksen ääreen pantiin puuroa, munakokkelia, sianlihaa ja olutta. Perheen vanhin kutsui nyt kuolleita sanoen: "Tulkaa te, jotka tunnemme, ja te, joita emme tunne, sekin, jolla ei ole sukulaisia (elossa) tai jolle olemme tehneet pahoin, näin pyydämme, emme ainoastaan me, vaan kaikki muutkin vanhukset."

Käsitys, että kiirastorstai on vainajain yleinen vaelluspäivä, joka on ollut tunnettu myös votjakkien ym. itä-Venäjällä asuvien sukulaiskansojemme keskuudessa, on epäilemättä saatu venäläisiltä, jotka kiirastorstaita ovat nimittäneet "kuolleiden pääsiäiseksi".

Samaran läänin Bugulman piirin Baganassa vietettiin vainajain jokavuotista juhlaa (pominka-osks) pääsiäislauantaina, jolloin kukin suku (ven. rod) kokoontui erikseen. Suvun kantatalossa tapettiin kana, valmistettiin tavanomaisia juhlaruokia ja keitettiin olutta tai kaljaa. Kun kaikki suvun jäsenet olivat koolla, otti joku vanha vaimo mukaansa vähäisen jokaista ruokalajia sekä liinan ja meni pajunoksa kädessä riihelle, jossa hän asetti ruoat maahan levittämälleen liinalle, lankesi polvilleen, raaputti veitsellä vaskirahaa ja kutsui vainajia juhlaan sanoen: "Sukumme vainajat, manalan asukkaat! Te olette hurskaat, teillä ei ole syntejä, viljavassa maassa on ruumiinne, jumalan edessä sielunne. Kutsun teitä muistojuhlaan, kaikille yhteisesti yksi sana, yksi kieli! Luokaa päältänne ne kolme kourallista multaa, jotka teitä peittävät, aukaiskaa saranattomat ovenne, tulkaa maanalaista tietä! Älkää pelätkö koiria eikä sikoja eikä kekäle kädessä kulkevia ihmisiä! Katsokaa, olen tullut teitä kutsumaan, olen laittanut teille pöydän valmiiksi, olen asettanut sille suolaa ja leipää. Kas tässä pehmeät ohukaiset, kakut, piirakat ja valmiiksi paistettu kana. Itse olen sen paistanut valkoisilla kätösilläni, ilomielin. Päätin lähteä teitä kutsumaan muistojuhlaan, pesin ruumiini puhtoiseksi, pukeuduin juhlavaatteisiini. Sukumme vainajat, tulkaa, ottakaa mukaanne lapsenne, lastenlapset ja lastenlastenlapset ja lähtekää minun kanssani! Tämä päivä on teidän, tänään vietämme teidän juhlaanne. Syökää, juokaa, tanssikaa, laulakaa!"

Sillä aikaa kun vaimo viipyi riihellä, laitettiin tuvassa pöytä valmiiksi ja vainajia varten levitettiin penkille valkoinen huopa. Tupaan tultuaan vaimo kehoitti nyt vainajia syömään ja juomaan. Hän lausui: "Sukumme vainajat, vanhat ja nuoret! Olemme kutsuneet teitä syömään ja juomaan, olemme valmistaneet juhlapöydän ja asettaneet sille leipää ja suolaa, olemme laskeneet ämpärillisen olutta ja panneet esille ämpärillisen viinaa. Syökää ja juokaa, ravitkaa nälkäinen vatsanne, vahvistakaa virvoituksen tarpeessa olevaa sydäntänne!"

Talon emäntä kantoi sitten pöydältä kaikille läsnäoleville sukulaisille ruokaa ja juomaa, joita nautittiin seisaalta, penkit kun oli varattu vainajille. Lähellä pöytää oli jakkaralla muistajaisastia (pominka-par), johon jokainen, ennenkuin itse maistoi, heitti palasen kutakin ruokaa ja kaatoi vähän juomaakin sanoen: "Sukumme vainajat, antakaa meille siunauksenne, siunatkaa koko elämämme!"

Aterian väliaikoina laulettiin lauluja. Kun oli kylliksi syöty ja juotu, lähdettiin vielä toiseen taloon, sieltä kolmanteen jne., kunnes kaikki suvun talot oli käyty päästä päähän samanlaisin menoin. Lopuksi palattiin takaisin ensimmäiseen taloon, jossa pöytä taas oli katettuna. Juhlan päättäjäisiksi mainittu vanha vaimo lausui seuraavat sanat: "Sukumme vainajat, manalan asukkaat! Te olette tulleet maan alatse, olette syöneet ja juoneet, tanssineet ja laulaneet, kylläinen on nyt nälkäinen vatsanne, vahvistunut on virvoituksen tarpeessa ollut sydämenne. Kokoontukaa nyt kaikki yhteen paikkaan, kootkaa yhteen koko sukunne, kootkaa lastenlapset ja lastenlastenlapset! Me kumarramme teitä, suokaa meille anteeksi ja siunatkaa meitä! Kenties emme ole osanneet olla teille mieliksi, kenties olette suutuksissa, kenties olemme tulleet teitä ohikulkiessa tyrkkineeksi taikka kädellämme satuttaneeksi, älkää siitä vihastuko, suokaa anteeksi, ettei siitä tulisi meille mitään vahinkoa, ei ymmärryksen, ei näön eikä kuulon, ei ruumiin eikä lihaksien puolesta! Älköön kukaan teistä pysytelkö syrjässä, älköön katsoko kieroon älköönkä lausuko pahaa sanaa! Siunatkaa meitä ja koko meidän elämäämme! Varjelkaa meidät noidilta ja pahansuovilta, siunatkaa viljamme kasvamaan ja karjamme karttumaan, antakaa kasvu kaikenlainen! Kaikissa sukumme taloissa olemme nyt käyneet. Lähtekää nyt, me saatamme teidät omiin taloihinne, koteihinne, omille asuinsijoillenne, jonne jumala on teidät pannut. Ilman nimenomaista kutsua älkää ilmestykö, ei yöllä eikä päivällä, ei ihmisten nukkuessa eikä valvoessa! Rikkoja, tuhkaa tiellenne, kekäle takapuoleenne, patarani päähänne! Kun teille muistojuhlaa vietämme, silloin siunatkaa meitä!"

Näin lausuessaan vaimo raaputti veitsellä vaskirahaa, ja kaikki läsnäolijat olivat polvillaan. Sitten lähdettiin saattamaan vainajia hautausmaalle.

Missä pääsiäislauantai oli vainajain juhlapäivä, lämmitettiin "isien sauna" (at'an bana) tavallisesti pitkäperjantaina, jolloin näkymättömien vieraiden varalle pantiin saunan lauteille lämmintä vettä ja kylpyvasta.

Saratovin läänin Kuznetskin piirin Naskaftymissa oli kuolleiden pääjuhla pääsiäispäivänä: Pääsiäislauantain iltana kunkin talon isäntä meni rikkaläjälle (tshuksh-p'r'a), toisessa kädessä kalja-astia (tsaplashka), toisessa liina (pat'sha). Täällä hän rukoili ja pyysi vainajia saapumaan juhlaan. Paitsi sukulaisia hän kutsui sellaisiakin, jotka olivat saaneet satunnaisen kuoleman, kaatuneet sodassa, paleltuneet pakkasessa tai kuolleet nälkään ja joilla ei ollut elossa "nimen mainitsijaa". Tuttuja ja tuntemattomia vainajia varten oli tuvassa katettu pöytä ja penkille pantu pielus (todov), jolle isäntä levitti rikkaläjältä palattuaan liinansa. Myöhemmin isäntä lähti liina käsivarrellaan saunaan kutsuen sinnekin vainajia mukaansa. Riisuuduttuaan hän nousi liina vasemmassa kädessä lauteille, jossa hän taas kääntyi vainajien puoleen kehoittaen näitä puhdistautumaan maan tomusta. Riiputtaen liinaa kädessään isäntä ripsautti sitä vastalla kolme kertaa alareunaan, jonka jälkeen hän peseytyi. Lopuksi hän kehoitti vainajia lähtemään tupaan, jonne tultuaan hän levitti liinan taas pielukselle, johon se jäi yöksi. Vainajille annettiin sitten illallistakin, ja koko yö poltettiin tulta. Pääsiäispäivänä, kun oli tultu puolipäiväjumalanpalveluksesta, isäntä ryhtyi jakamaan talonväelle munia. Jos hän oli suvun kantatalon isäntä, hän lähetti poikasen kutsumaan suvun muutkin jäsenet muistajaisiin. Kun nämä olivat saapuneet, liinaan kääritty piirakka mukanaan, luettiin ensin lyhyt rukous Kristukselle, sitten ylijumalalle (v'ere-pas), talonhaltijalle (jurt-ava) ja vainajille. Kun kantatalossa oli syöty ja juotu, lähdettiin jatkamaan toisiin sukulaistaloihin. Kun vainajat sitten iltapuolella saatettiin pois, mentiin jonkin matkaa hautausmaalle päin, asetettiin maahan ruokaa ja juomaa (leipää, suolaa, lihapiirakoita, kakkuja, kaljaämpäri) ja rukoiltiin. Toisena pääsiäispäivänä vietettiin vielä vainajien pohmelojuhla (oznasaz kutshaml'ijast) hautausmaalle vievällä tiellä.

Pensan läänin Gorodishtshen piirin Kardaflejssa asuvat ersalaiset paistoivat pääsiäislauantaina joka talossa ohukaisia ja levittivät tuvan peräpenkille huovan, jolle pantiin valkoisella käsiliinalla verhottu pielus. Kun pöytä oli ruoilla ja juomilla katettu ja ikonakynttilät oli sytytetty sekä ovi avattu raolleen, jotta vainajat voisivat tulla tupaan, emäntä otti hunajalla sivellyn ohukaisen ja isäntä oluttuopin, ja niin he kääntyen ovea kohti alkoivat kutsua kuolleita juhlaan: "Esi-isät, esiäidit, tulkoon teidän siunauksenne meidän osaksemme! Karistakaa päältänne maan tomu! Teitä varten olemme paistaneet ohukaisia ja keittäneet kaljaa. Tulkaa, juokaa ja syökää! Kootkaa kaikki sukulaisenne, kaikkien nimiä ei voi muistaa, te itse kootkaa kaikki, älkää jättäkö ketään (kutsumatta)! Kenties on olemassa joku onneton, jolla ei ole sukulaisia, muistojuhlan viettäjiä, älköön hän tunteko kateutta, tuokaa hänetkin, – kaikille riittää, kaikki juokoot ja syökööt! Me valmistimme teille vuoteen, olkoon se pehmeä!" Kun rukous oli luettu, istuuduttiin pöytään ja alettiin syödä ohukaisia ja juoda olutta.

Siinä suvun talossa, jolla sinä vuonna oli edustusvuoro, valmistettiin samana lauantaina yhteisvaroin mesijuomaa, jota sanottiin "isien mesijuomaksi" (at'an pure) ja jolla kestittiin pääsiäisenä vieraiksi kutsuttuja vainajia. Asianomaiseen taloon, jota juhlan aikana nimitettiin "mesijuoma taloksi" (pure-kud), kokoontui pääsiäispäivänä koko suku paitsi sinä vuonna taloihin tuotuja nuorikoita. Tuvan kumpaankin peränurkkaan katettiin pöytä, pyhäinkuvain puolelle "isien pöytä" ja vastakkaiselle puolelle "äitien pöytä". Kun emäntä oli kattanut pöydät, tuotiin tupaan "isien tuohus" (at'an shtatol; shtatol 'vahatuli') ja pystytettiin penkille ikonain eteen. Tätä vanhaa suvun yhteistä, omatekoista, erittäin jykevää vahakynttilää, joka sytytettiin palamaan vain kerran vuodessa, säilytettiin vuoron perään aina siinä suvun talossa, johon kuolleet esivanhemmat kunakin vuonna oli kutsuttava pääsiäistä juhlimaan. Tuohus joutui siis viettämään vuoden kussakin suvun talossa, jossa sitä pidettiin palttinaan käärittynä. Kun siihen joka vuosi lisättiin vahaa, pysyi se tavallaan "ikuisena". Juhlapäivänä sidottiin sen tyveen vielä muutamia punareunaisia käsiliinoja, joita sukuun tuoduilla nuorikoilla oli tähän tarkoitukseen tapana lahjoittaa. "Isien tuohuksen" viereen vietiin peränurkkaan asetetulle pielukselle myös "isien lakki" (at'an shapka), johon pantiin rahoja, munia ym. vainajille lahjaksi.

Rukous, joka tällöin luettiin, kohdistui aluksi itse pääsiäisjuhlaan: "Oi, siunaa, ylhäinen elättäjä, suuri päivä pääsiäinen, herratar-emonen! Niin onnellisesti kuin olemme sinua odottaneet, niin onnellisesti myös mene ohi! Sinua varten, pääsiäinen herratar, me valmistimme leivän-suolan puhtain käsin, hyvin ajatuksin. Tässä sinulle suuri savipata puuroa, niin paljon kuin padassa on suurimoita, niin runsaasti anna meille hyvää! – – Me annamme sinulle, pääsiäinen herratar, yhdellä kädellä, anna sinä meille kahdella kädellä, kasvakoon vilja kaikkien osaksi, myös ohikulkevien kerjäläisten ja lasten osaksi!"

Sitten käännyttiin vainajien puoleen sanomalla: "Esi-isät, esiäidit, pääsiäinen on tullut, me juomme ja syömme. Myös teitä varten on pääsiäinen, syökää ja juokaa tekin. Paavali-ukko (vanhin suvun kuolleista), sinä olet päämies, kokoa kaikki sukusi ja heimosi, lapsesi, lastenlapsesi ja lastenlastenlapsesi. Kaikkia heitä syötä ja juota, kaikkia kestitse. Tässä on teille leipää ja suolaa, tulkoon se teidän hyödyksenne. Tässä on teille olutta, vuotakoon se virtana! Tässä on teille viinaa, hopeanväristä juomaa, kallista juomaa. Tässä on teille puuta hopeaa ja vaskea (näin sanoessaan hän raaputti veitsellä rahaa ja pani sen sitten tuohon lakkiin vainajia varten). Kenties tarvitsette sitä kapakkaan ja tupakkaan. Armahtakaa meitä, esi-isät ja esiäidit, olettepa saaneet kylliksi tai ette! Siunatkaa meitä, jotta hyvin eläisimme, jotta vilja kasvaisi ja kotikarja lisääntyisi. Suojatkaa meitä kaikelta pahalta kulkiessamme, liikkuessamme. Pahassa paikassa kohottakaa kätenne, asettakaa suojaksi oikea liepeenne. Älkää salliko noitien koskevan. Nyt, suvun miehet ja naiset, kumartakaa pääsiäis-herrattarelle esi-isien ja esiäitien muistoksi!" Rukouksen päätyttyä kumarrettiin kummankin pöydän ääressä ja alettiin maistella mesijuomaa. Sen jälkeen siirryttiin tavanmukaista järjestystä noudattaen muihin sukulaistaloihin, jolloin sen talon isäntä, jonne seurue kulloinkin oli matkalla, kantoi "isien tuohusta" ja "lakkia". Perille tultua talon emäntä aina pani "isien lakkiin" vaskirahan ja munan. Nuorikko taas, jos sellainen oli talossa, lahjoitti valkoisen käsiliinan kynttilän koristeeksi. Kun kaikissa suvun kodeissa oli käyty, palattiin takaisin "mesijuomataloon". Samalla tuotiin sinne jokaisesta talosta sianreisi, joista kustakin isäntä leikkasi palan seuraavan päivän eli pohmelopäivän kestejä varten.

Auringon laskiessa lähdettiin sitten vainajia saattamaan riihen taakse, jonne samalla vietiin vainajain vuode (huopa ja pielus), lakki rahoineen ja munineen sekä "isien tuohus". Sitä paitsi sinne tuotiin jokaisesta talosta leivoksia ja viinaa. Kun vainajia täällä oli viimeisen kerran kestitty, raaputettiin rahaa ja pyydettiin, että kuolleet poistuisivat omaan paikkaansa. Vielä ammuttiin, heitettiin munia kalmistoa kohti ja juostiin, kunnes suku hajaantui. Se, jonka vuoro oli koota sukulaiset tulevalla kerralla, otti nyt 'isien tuohuksen' säilyttääkseen sen seuraavaan pääsiäiseen.

Smirnov, joka kuvaa saman piirikunnan tapoja, kertoo, että "isien tuohus" asetettiin kiertomatkalla joka talossa aina vainajille tehdyn vuoteen ääreen. Hän mainitsee myös, että vainajat lopuksi saatettiin kalmistoon asti, jonne jokaisesta talosta samalla vietiin leipää, suolaa, munia ja sianreisi ynnä olutta ja mesijuomaa kalmoilla pidettäviä pitoja varten. Toisin paikoin, kuten Pitshilejkassa, toimi kuolleiden saattajina vain kaksi akkaa kustakin suvusta. "Isien kynttilä" jätettiin toisena pääsiäispäivänä seuraavalle tallettajalle, joka säilytti sitä sitten aitassaan vuoden päivät liinalla käärittynä ja pitkään, kapeaan tuohikoteloon kätkettynä.

Viimeksi esitetyissä kuvauksissa mainitut menot eroavat monilla muilla seuduilla noudatetuista siinä, että niissä kukin sukuun kuuluva talo esiintyy vuoron perään juhlan päätoimeenpanijana sen sijaan, että muualla kokoonnutaan aluksi ja lopuksi aina suvun kantataloon. Näitä tapoja toisiinsa verratessa huomio kiintyy siihen, että suvun kantatalo vainajain juhlan keskuspaikkana on yleisemmän ja vanhemman tavan mukainen, jonka tapaamme esim. votjakeilla ja tsheremisseillä, kun taas tuolla vuorottelumenetelmällä, jolle tunnusomaista on yhteisen tuohuksen säilyttäminen vuoron perään kussakin suvun talossa ja joka rajoittuu suppeammalle alalle, on läheinen vastine venäläisten taholla. Varhaisempaa tapaa edustaa myös seuraava Pensan läänin mokshalaisiin kohdistuva kuvaus: Kun pääsiäistä pidettiin vainajien vaellusaikana, eivät mordvattaret tohtineet tällöin kulkea avojaloin vainajia peläten. Jo pääsiäislauantaina oli työn tekoa, vieläpä huoneiden siivoamistakin kartettava. Tämän päivän iltana suvun päämies toi aitasta tuvan seinässä olevaan naulaan vajmä kätkt nimisen vakan, jota aina säilytettiin suvun vanhimman luona eli "vanhassa talossa" (sitä kutsa) ja jossa talletettiin erinäisiä vainajille kuuluneita useiden sukupolvien takaisia esineitä. Uskottiin, että kaikki suvun vainajat tulivat tämän vakan mukana tupaan viikon kestävälle vierailulle. Samana iltana levitettiin "penkin päähän" (ezem pras) kunniasijalle vainajia varten huopa tai jokin muu vaate, jolle ei kenenkään elossa olevan sopinut istuutua. Pöydälle pantiin parhaita ruokalajeja. Sitten pidettiin rukous, jossa vainajia käskettiin syömään ja juomaan. Vasta pääsiäispäivänä koko "suku" (juram) kokoontui tuohon kantataloon. Tupaan astuessaan kaikki kumarsivat ensin vajmä kätkt vakkaa ja sitten pyhäinkuvia. Kun vieraat olivat saaneet kestitystä, lähdettiin muihin suvun taloihin, joissa kaikissa muisteltiin vainajia sekä syötiin ja juotiin. Toisena pääsiäispäivänä suku kokoontui taas uudelleen kantataloon "ukkojen viinajuhlaan" (at'än v'inas), jossa jatkettiin juhlimista. Näin tehtiin vielä torstainakin.

Tässä arvokkaassa tiedonannossa mainittu vakka, jota siis säilytettiin suvun kantatalossa ja joka esivanhempain muistopäivänä otettiin esille ikään kuin palvonnan kohteeksi, tuo lähinnä mieleen votjakkien vorshud-vakan, jossa ennen vanhaan epäilemättä on säilytetty esi-isien kuvia. Mahdollisesti jonkinlaiset kuvat tai nuket ovat myös aikoinaan mordvalaisten keskuudessa, ainakin suvun kantatalossa, edustaneet esivanhempia näiden muistojuhlissa, ennen kuin erinäiset vainajille kuuluneet esineet ovat päässeet näyttelemään vastaavanlaista osaa.

Kasanin läänin Tetjushin piirin mokshalaisilla kerrotaan olleen tapana kutsua vainajat vieraisille vasta toisena pääsiäispäivänä, jolloin niitä varten valmistettiin ruokaa ja juomaa sekä vuode asettamalla tuvan penkille peränurkkaan huopa ja pielus. Kutsuminen suoritettiin kadulla, paikalla, jota sanotaan "isien kutsuntapaikaksi" ja jonne talonvanhin meni puhdas käsiliina, olutkousikko ja ohukaisia mukanaan. Tällainen paikka, jota suojeltiin saastutukselta ja jota tauteja peläten kartettiin, oli jokaisella talolla. Tälle paikalle perheen vanhin nyt asettui kasvot pohjoista eli "puoliyötä" kohti (p'el'even p'el'i) ja syvään kumartaen lausui: "Esivanhemmat, tulkaa vieraisiin, nimeltä en voi teitä kaikkia mainita, tulkaa kaikki!" Mordvalaisten kerrotaan uskoneen, että vainajat juhlivat sitten iltaan asti sukulaistensa seurassa. Mainitussa käsiliinassa niitä kuljetettiin myös sukulaistalosta toiseen ja lopuksi vähän ennen auringonlaskua takaisin omille sijoilleen.

Muita yleisiä muistojuhlia eivät mordvalaiset ole viettäneet yhtä rikkain menoin. Usein ne rajoittuivat vain kalmistossa käyntiin. Niinpä Lukin kertoo, että mordvalaiset viettivät ennen vanhaan Tuomaan päivänä eli pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina yleistä muistojuhlaa hautausmaalla, jossa teurastettiin hevonen ja nahka ripustettiin hautapylvääseen. Myös lihat keitettiin ja syötiin kalmistossa, jonne lisäksi oli tapana tuoda olutta. Menojen jälkeen hypittiin tulen yli.

Ne muistajaiset, joita esim. Saratovin piirin Suhoj Karbulakissa vietettiin Tuomaan viikon tiistaina eli radonitsana, eivät menojensa puolesta suurinkaan eroa venäläisen rahvaan hautausmailla tällöin toimeenpanemista kuolleiden kestityksistä. Muutamin paikoin on kalmoilla käyty myös Tuomaan viikon lauantaina.

Suhoj Karbulakissa vietettiin vainajain juhlaa lisäksi helatorstaina, jolloin paistettiin ohukaisia ja keitettiin puuroa. Kun ruoat pantiin pöydälle, kaikki lankesivat polvilleen ja rukoilivat nishk'e-pasia antamaan viljankasvua ja työn tekijöille terveyttä. Sitten levitettiin kynnykselle pöytäliina, ja sille asetettiin ruokia, minkä jälkeen luettiin rukous: "Kuolleet esivanhemmat, hedelmällisessä mullassa on ruumiinne, suuren jumalan (poksh pas) edessä sielunne, rukoilkaa häneltä viljankasvua, karjan ja siipikarjan menestystä sekä terveyttä!"

Hyvin yleinen "kalmiston päivä" (moksh. kalma-langan shi) on ollut helluntai, jolloin hautausmaille on virrannut suuret määrät ihmisiä ruokineen ja juomineen. Saratovin läänin Kuznetskin piirin Naskaftymissa vietiin hautausmaalle tällöin kotona teurastettu kana, munakaakku, pieni leipä ja kaljaa. Uhrin tuoja lausui: "Isoisä, isoäiti, isä ja äiti, olkoon teiltä siunaus, olkaa hyvänsuopia, antakaa minulle terveyttä, siunatkaa minua, jotta vilja kasvaisi, karja lisääntyisi ja terveyteni säilyisi! Siunatkaa minulle myös lapsia, tulkoon minulle teidän puoleltanne hyvää, suokaa minun elää hyvinvoivana!"

Pietarin päivänä (29/VI), jolloin muutamin paikoin, kuten Naskaftymissa, teurastettiin oinas, menot haudoilla olivat samat kuin helluntain muistajaisten aikana. Fuks sanoo mordvalaisten viettävän kuolleiden muistajaisia myös kasanilaisen jumalanäidin päivänä (8/VII), jolloin haudoille vietiin leivänpaloja ja luettiin rukoussanoja. Muistajaismenot voitiin kuitenkin suorittaa myös talon kasvitarhassa tai muussa suojatussa paikassa.

Suuremmin menoin mordvalaiset näyttävät viettäneen syyskauden muistojuhlaa Dmitrin lauantaina (15/X). Puhutaanhan jo vanhemmissa lähteissä keväisen muistojuhlan ohella syksyisestäkin. S. Melnikov sanoo Kasanin läänin Tetjushin piirissä asuvien karataj-mordvalaisten toimittaneen tällöin ruoka- ja juomauhreja sekä haudoilla että kotona. Hän mainitsee myös nähneensä, mitenkä muudan mordvatar levitti haudalle mukanaan tuomansa uuden, kauniin pääliinan sekä valkoisen käsiliinan ja miten hän sitten leikkasi kummankin kulmasta palasen ja kätki ne kuoppaan pannen sen jälkeen liinat takaisin poveensa. Kun muistajaispitoja oli vietetty vielä kotona, kaadettiin vainajalle omistettu osa "takaportin saranapuun alle". Juhla jatkui useita päiviä.

Pensan läänin Insarin piirin Pshenevon mokshalaiset viettivät kuolleiden juhlaa (räts-ozks) syksyllä jo viikkoa ennen Dmitrin lauantaita.

Mainitaanpa esimerkkejä siitäkin, että mordvalaiset ovat järjestäneet vainajille myös sellaisia vuotuisia juhlia, jotka liittyvät heidän elinkeinoihinsa. Niinpä keväällä kynnön alkaessa ja syksyllä viljan valmistuttua on kuolleita muistettu.

1600-luvun asiakirjoista käy ilmi, että mordvalaisilla on ollut hyvin suuriakin, laajan sukukunnan tai heimon keskeisiä muistojuhlia, joita vietettiin keväisin noin 50 ja useammankin vuoden kuluttua. Uhriteuraina mainitaan hevosia ja lehmiä. Tällöin on myös ollut tapana luoda uutta multaa sortuneille hautakummuille (mar) ja saattaa ne asianmukaiseen kuntoon. Erään mordvalaisen, Andrjuska Ignatovin valallisen todistuksen mukaan oli Vanha ja Uusi Tshukaly nimisten kylien asukkailla, joiden juhlassa oli läsnä myös Arzamasin ja Nizhnij-Novgorodin piirin mordvalaisia vaimoineen ja lapsineen, tällainen suuri vainajain juhla vielä v. 1628.

Verratessamme mordvalaisten ja venäläisten yleisten muistojuhlain viettotapoja keskenään huomaamme niissä runsaasti yhteisiä piirteitä, joita emme tässä yhteydessä voi ryhtyä lähemmin erittelemään. Yhtäläisyyksistä mainittakoon vain esim. käsiliinan näissä menoissa näyttelemä osa, vuoteen teko vainajille, vainajain sauna, vahakynttilä, jota vuoden päivät säilytettiin vuoron perään kussakin suvun talossa ja jonka tyveen sidottiin punareunaisia käsiliinoja, rahan raaputtaminen ja vaimojen esiintyminen rukousten esittäjinä. Aivan kuin mordvalaisilla oli ainakin valkovenäläisillä tapana, että joku vanhimmista vaimoista otti muistojuhlaa vietettäessä käteensä leivänkannikan, kääntyi ovea kohti ja vaskirahaa raaputtaen sekä erilaisia sukulaisnimiä mainiten kutsui kuolleita pitoihin. Tämä vieras vaikutus, jonka suhde balttilaiseenkin kulttuuripiiriin ansaitsee erikoista tutkimista, saattaa mordvalaisten muistajaismenoissa olla ainakin osaksi jo melko vanhaa perua.

TILAPÄISET MUISTAJAISET.

Sirikin kertoo, että vainajat ovat mordvalaisten käsityksen mukaan yleensä suopeita jälkeenjääneille. Erinäisistä, usein vaikeasti selitettävistä syistä ne voivat kuitenkin myös vihastua ja aiheuttaa omaisilleen paljon huolta ja vaivaa, vieläpä kärsimyksiäkin. Vain tavanomaisiin lepytyskeinoihin turvautumalla voidaan niiden tuottamista vastoinkäymisistä vapautua. Paitsi uhrin antamista tai aluksi sen lupaamista mordvalaiset ovat tällöin käyttäneet myös erikoisia lepytyssanoja tai loitsuja, joihin tavallisesti sisältyy anteeksipyyntö.

Tilapäisiä kuolleiden muistajaisia on toimeenpantu milloin mistäkin syystä. Joskus joku yksityinen vainaja antaa siihen aihetta jo pelkästään omaistensa uniin ilmestymällä, varsinkin jos hänellä on joitakin toivomuksia tai valituksia esitettävänä. Omaiset paistavat tällöin ohukaisia ja teurastavat kanan, jonka jäännökset viedään kalmistoon tai sen läheisyydessä olevaan heittopaikkaan. Muista paikoista, joissa mordvalaiset yleisimmin ovat kuolleitaan lähestyneet, mainittakoon tienristeys ja "rikkaläjä". Toisin paikoin puhutaan erikoisesta "rikkaläjän haltijastakin" (shuksh-p'ran k'ird'i). Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnassa on rikkatunkiolla luettu sairauden johdosta seuraava loitsu: "Rikkatunkio-isoisä (tshuksh-poksh-tshäj, tshuksh-d'edaj), kadun varrella on asuntosi, kadulle sinun akkunasi (rikkaläjä oli tällöin ilmeisesti kadulla), sinä saatat ja otat vastaan vieraat. Saadakseni apua olen valmistanut sinulle ruokia, kauan olet odottanut, nopeasti ota! Mikä Ivanin tauti onkin, ota se pois hänen ruumiistaan, verestään, jäsenistään. Syö itsesi kylläiseksi! Kas tässä on sinulle lahja, keisarin kirje (= raha), anna Ivanille apusi, anna hänelle terveytensä!"

Zorin kertoo, että Bugulman piirin Afonkinossa mentiin vainajia rukoilemaan myös ladon katolle taikka humalistoon tehtyyn "puhtaaseen paikkaan", johon pöytäliinaksi levitetylle palttinalle pantiin hirssipuuroa, humalia, suolaa, olutta ja viinaa. Sopivin kuolleiden kohtaamisaika on täällä samoin kuin muuallakin ollut yö. Sen vuoksi mordvalaisilla oli tapana mennä tilapäisistä syistä öiseen aikaan vainajien kalmoille mukanaan ruokaa ja juomaa. Muissakin kuolleitten kohtaamispaikoissa käytiin tarpeen tullen yöllä, mieluimmin keskiyöllä.

Ei ole kuitenkaan aina helppo päättää, kuka perhekunnan tai suvun vainajista kulloinkin odottaa omaistensa puolelta muistelua tai anteeksipyyntöä. Sitä paitsi on olemassa rajaton joukko rauhattomia kuolleita, joilla ei ole elossa olevia sukulaisia ja joiden välttämättömimmätkin tarpeet jäävät tyydyttämättä. Eräässä anteeksipyynnössä mainitaan paitsi sukulaisia, nim. esivanhempia (at'at babat), setiä ja setien vaimoja, seitsemän vuoden (ammoin kuolleita?) ukkoja (at'ät'nä), seitsemän vuoden akkoja (pabat'nä), seitsemän vuoden elätettyjä, vaalittuja poikia, seitsemän vuoden haettuja, otettuja miniöitä, seitsemän vuoden annettuja, otettuja tyttäriä lisäksi vielä kastamattomat, kädettömät, jalattomat, suvuttomat ja heimottomat. Satunnaiset syyt ovat mordvalaisille antaneet aiheen muistella myös "kalmiston alkajia" (kalmon ushodit'sat) eli niitä, jotka jollakin paikkakunnalla ovat ensimmäisinä saaneet sijansa hautausmaassa. Monin paikoin, varsinkin siellä, minne mordvalaisia on uudisasukkaina siirtynyt vasta parin viimeisen vuosisadan aikana, tunnetaan kalmiston haltijain nimetkin. Niinpä Kuznetskin piirin Naskaftymissa on muistiinpantu seuraava rukous: Haudan alkaja Miketa-ukko ja Darija-eukko! Sinun puoleltasi, Miketa, pyydämme apua ja parannusta, sinun puoleltasi, Darija-eukko, pyydämme apua. Kutsu eteesi kaikki ne, joiden päämies sinä olet! Anna tälle ihmiselle apu, anteeksianto. Jos jollakulla on päällään vihat, anna hänelle kuitenkin anteeksi! Älä kanna kaunaa! Vaikka ihminen olisi ennen kuolemaasi sanonut sinulle pahan sanan, anna hänelle sittenkin anteeksi, anna hänelle sittenkin apusi! Katso, olemme tuoneet sinulle puhtain käsin ja kevein mielin tuliaisia, ruokatavaraa, valmiiksi keitettyä ja paistettua. Ehkä emme ole tuoneet kylliksi, saata sinä se riittämään! Olemme tuoneet sinulle lahjaksi puudan kuparia, puudan hopeaa, sata ruplaa rahaa, kapakkaan ja tupakkaan, viinaan ja olueen.

Että nämä nimeltä tunnetut mordvalaisten hautausmaanhaltijat ovat melko myöhäisiä, käy ilmi jo siitä, että niillä tavallisesti on kristillisperäinen nimi. Sellaisia ovat edellämainitut Miketa ja Darija, ja sellainen esiintyy seuraavassakin Hvalynskin piirin Golodjafkassa muistiinpannussa hevostaudin johdosta luetussa rukouksessa: "Esivanhemmat, haudanalkaja Al'aksij, isoisä, teidän luoksenne olemme tulleet hakemaan apua, antakaa parannus!"

Myöhäisperäinen on nimestä päättäen myös Bugulman piirin Vezofkassa "kalmiston haltijana" (kalmon kirdi) esiintyvä Vera-eukko, jota taudin tultua on kehoitettu etsimään sairaalle parantaja: "Kylästäsi, kaupungistasi, valtakunnastasi etsi hyväntekijä, tolkun tietäjä, vamman parantaja!"

Tavallisin syy, minkä vuoksi mordvalaiset menevät sydänyöllä hautausmaalle vieden mukanaan ruokia ja juomia, on juuri sairaus, jonka usein uskotaan johtuvan "vainajien vihasta". Mainittu tauti saattaa joskus aiheutua perin vähäpätöisestäkin syystä. Niinpä jos joku vahingossa on koskenut kuolleelle tehdyn arkun lastuun, voidaan jo rukoilla, että vainaja vapauttaisi asianomaisen tuon kosketuksen tuottamasta taudista.

Monenmoisia syitä, joiden johdosta vainajain uskotaan rankaisevan jälkeenjääneitä, mainitaan mm. seuraavassa Orlovin mokshalaisilta muistiinpanemassa rukouksessa: "Manalle menneet isoisät ja isoäidit, isot ja emot, apet ja anopit. Tulin luoksenne mukanani leipää, suolaa ja kirkasta hopeaa uhrin toimittamista varten. Jos olen löytänyt jotakin kalmistosta ja anastanut sen, tai jos silloin, kun joku teistä kuoli, tein työtä tai jos teidän juhlassanne nukuin paljain jaloin tai söin ja join rukoilematta teitä, tai jos jossakin muussa suhteessa olen edessänne syntiä tehnyt, osoittakaa minulle armonne! Antakaa hyvinvointia, ravintoa ja terveyttä!"

Lasten tai lesken sairaus voi johtua siitäkin, että toinen riitaisista aviopuolisoista kuolee. Tietäjän on tällöin mentävä sairaan kanssa sydänyön aikana hautausmaalle ja vietävä sen vainajan haudalle, josta onnettomuuden uskotaan johtuvan, kolmen ruplan raha sekä viinaa, hunajaa, vehnäkakku ja pikkuleipiä. Ruoat asetetaan haudalle levitetylle liinalle, jonka ääreen sairas lankeaa polvilleen tietäjän esittäessä anteeksipyyntöjä sekä kutsuessa kuolleita kesteihin.

Kun kuolleitten aikaansaaman sairauden johdosta on toimitettava lepytysuhri ja kun onnettomuuden aiheuttajaa on vaikea löytää lukuisien kalmistossa asuvien joukosta, on tällöin edullisinta kääntyä itse hautausmaan vanhimman puoleen. Bugulman piirin Afonkinossa on tällöin lausuttu mm.: "No, kalmiston haltija, Marjo-eukko, sinä olet kalmiston hallitsija, sinä olet kaikkien kuolleitten päämies, millaisesta kuolleesta Petran tauti onkin lähtöisin, armahda sinä häntä!"

Samoin joutuu nimetön hautausmaan haltija Bugulman piirin Od-Shantalassa huolehtimaan alamaistensa aikaansaaman taudin parantamisesta. Loitsunkaltaisessa rukouksessa, joka on luettava kolmeen kertaan, sanotaan näet: "Haudan haltija (kalmon k'ird'i), haudan herra (kalmon praft), olkoon sinun puoleltasi armo Petralle! Petra on tullut pyytämään terveyttään takaisin, armahda häntä! Ehkä tauti on tullut 77 kuolleesta, 77 muistojuhlapäivänä, syötäessä, juotaessa, sellaisesta, joka nurisi miehestä mieheen kiertävästä haarikasta juotaessa; tämä ehkä kuolleesta tullut vaiva tarttui häneen (Petraan) muistojuhlapäivänä."

Muutamin paikoin muistetaan kalmiston haltijan hautapaikkakin. Saratovin piirin Orkinosta on olemassa kuvaus, jossa kerrotaan, miten tietäjällä saapuessaan sairaan kera hautausmaalle on ollut tapana lausua aluksi: "Esivanhemmat, olkaa armollisia! Me tulemme hakemaan apua, parannusta!" Sitten tulijat menevät sen haudan ääreen, jossa ensiksi kalmistoon haudatut lepäävät. Levitettyään haudan pääpuoleen pöytäliinan ja asetettuaan sille ruokia, hunajaa ym. tietäjä raaputtaa vaskirahaa ja rukoilee: "Kalmiston alkajat, Tjuma ukko ja pikku lapsi Kirej, etsikää sellainen, joka voi antaa apua, parannusta!" Sitten tietäjä jatkaa: "Esivanhemmat, armahtakaa tekin puolestanne! Me olemme tulleet sairaan kanssa hakemaan parannusta. Mistä sairaus on tullut? Ehkä se on tullut riidasta, ehkä kaatumisesta, ehkä pahan sanan sanomisesta. Me olemme tulleet teidän luoksenne ruokinemme ja juominemme, antakaa sairaalle anteeksi." Maisteltuaan ruokia tietäjä vielä lausuu: "Kiitos lievityksen ja parannuksen antajalle. Kas nyt minä raaputan teille naulan kuparia, naulan hopeaa, jakakaa se tasan keskenänne, kopekka kopekalta, deneska deneskalta, riittäköön se kaikille!" Sitten hän suojaa sairaan loitsimalla ja kumartaa kolmesti maahan asti, ennen kuin he lähtevät kotiin.

Buguruslanin piirin Vetshkanovossa on ollut tapana, kun kasvavan puun halkeamasta läpi vetäminen ei ole pelastanut sairasta lasta, turvautua "viimeiseen keinoon", so. kalmistossa käyntiin. Tietäjä ottaa illalla lapsen ja sen äidin mukaansa kalmistoon, jossa leipää, suolaa ja munan palasia pannaan maahan palttinaliinalle. Myös lapsi asetetaan maahan pitkälleen. Tietäjä lukee nyt vaskirahaa raaputtaen seuraavan rukouksen: "Kalmiston haltija (kalmon k'ird'i), Konka-ukko, silkkipartainen Konka-ukko, hopeapalmikkoinen Konka-eukko, käännymme teidän puoleenne. Jos nukutte, herätkää, jos valvotte, kuulkaa! Ol'ona (sairas) on tullut leivän ja suolan kera pyytämään terveyttä, hän syöttää ja juottaa teitä, hän ei ole saanut parannusta, vaikka olemme vieneet hänet puhtaalle paikalle ja vetäneet hänet puun läpi. – – Etsikää te teidän valtakunnastanne sellainen hyväntekijä, tietäjä, joka sylkee ja puhaltaa taudin pois potilaasta. Me jätämme lapsen huostaanne, parantakaa hänet niin hyvin kuin voitte – –!" Lapsi jätetään sitten yön ajaksi kalmistoon, josta äiti seuraavana aamuna päivän sarastaessa käy hänet hakemassa. Samalla hän tuo takaisin mainitut ruoka-aineet; ne liotetaan kotona vedessä, ja vesi juotetaan lapselle.

Mainittujen Vetshkanovon kalmistonhaltijain puoleen on käännytty myös teiden haarautumissa, joissa jo muinaisuuden kansat uskoivat voivansa henkiolentoja lähestyä. Tietäjä, joka lapsettomaksi jääneen sairaan vaimon kanssa on saapunut tällaiseen paikkaan, on vaskirahaa raaputtaen lukenut siellä seuraavan rukouksen: "Esivanhemmat, tulkoon teiltä siunaus! Kalmiston haltija Konka-ukko, kalmiston haltija Konka-eukko, katsokaa, hän (sairas) on tullut teitä rukoilemaan, teitä kumartamaan (ruokien ja lahjojen kera) – –, antakaa hänelle terveys ja hyvinvointi, korjatkaa, parantakaa hänet, saattakaa hänet ihmisten kirjoihin!"

Tienhaarautumassa sanotaan etenkin lapsettomien tai niiden, joiden lapset ovat kuolemaisillaan, käyneen palvomassa. Myös ulkosalla kaatuminen on antanut siihen aihetta. Tällöin sairas asettuu polvilleen maahan levitetylle kankaalle, ja tietäjä kuljetettuaan uhrituomisia (vähän hirssiä, humalia, viinaa ja kolmen ruplan raha) kolme kertaa sairaan pään ympäri sirottelee ruokia eri suuntiin sekä kaataa viinaa useampaan paikkaan. Samalla hän lausuu: "Olen tuonut syötävää ja juotavaa, mesijuomaa ja olutta, padallisen puuroa, tynnyrin juovuttavaa olutta. Tulkaa ja syökää, juokaa ja olkaa tyytyväisiä, antakaa Aidalle terveys ja lapsia sekä kaikki anteeksi!" Sen jälkeen sairas nousee ja kumartaa seitsemään suuntaan, alkaen idästä, tietäjän lausuessa seuraavat sanat: "Seitsemässä tienhaarassa kulkee seitsemän joukkoa, kaikilta Aida pyytää anteeksi. Antakaa hänelle anteeksi ikuisiksi ajoiksi."

Bugulman piirin Vezofkassa, jossa, kuten mainittu, hautausmaan haltijana on Vera-akka, tietäjä menee sairaan kera "puhtaalle paikalle" (vanks tarka), esim. joen rannalle tai tienhaaraan. Pantuaan maahan kaalinlehden sekä sen päälle leipäpalasen ja suolaa, tietäjä raaputtaa vaskirahaa ja lukee rukouksen. Sinä aikana sairas on polvillaan pää pystyssä. Sanotaan, että jos hän silloin näkee hirmuja, on se hyvä merkki. Rukoillessaan tietäjä lausuu mm.: "Kalman haltija Vera-baba, huudan sinun nimeäsi – –, matkaa varten raaputan sinulle vaskirahaa, tulkaa maanalaisia teitä myöten, pajun latvaa pitkin kulkevaa siltaa myöten, älkää pelätkö koiria eikä sikoja tai vastaan tulevia!" Samalla hän pyytää anteeksi, jos Malaj (sairas), joka on levittänyt liinansa ja kattanut sen ruoilla, on tullut häiritsemään vainajia sopimattomaan aikaan, päivänä, jona kenties joku on kuollut. Lisäksi hän rukoilee, että milloin, missä ja kenestä sairaus on tullutkin, haudan haltija, Vera-baba, etsisi valtakunnastaan sellaisen hyväntekijän, joka poistaa sen!

Kuolleitten "maanalaisista teistä" puhutaan myös seuraavassa Zorinin samoilla seuduilla muistiinpanemassa kertomuksessa: Turhaan rikkaat kävivät kosimassa Utshal'a nimistä tyttöä, kunnes Radaj niminen noita viimein huomasi hänet ja kosi häntä, mutta tyttö ei suostunut menemään hänellekään. Silloin noita suuttui, kosketti häntä keskelle selkää ja noitui hänet narisevaan puuhun. Kun neito sairastui, ja saatuaan pistoksia sydämeensä ja menetettyään järkensä jätti työnsä, käveli rauhattomana, itki ja huononi, niin vanhemmat vihdoin lupasivat antaa hänet sille, joka voi hänet parantaa. Tämän kuultuaan noita tuli uudelleen kosimaan. Hän vei nyt tytön metsään narisevan puun luokse, kohotti kätensä ylös, kumarsi kolmelle haaralle ja kääntyen kalmiston haltijain puoleen lausui: "Kalmiston haltija, Kopo-ukko, kalmiston haltija Kopo-eukko, kuulkaa minua, tulkaa maanalaisia teitä, tuokaa Utshal'alle terveys, antakaa lapsiraukalle hyvinvointi, keventäkää hänen valko-koivu-vartalonsa, ilostuttakaa hänen kauniit omenakasvonsa!" Sitten noita kääntyi puun puoleen sanoen: "Sinä nariseva puu, yöt päivät sinä nariset, ota pois Utshal'a-raukan tauti, anna hänelle hänen terveytensä, vapaa elämänsä!" Pian tyttö paranikin ja tuli noidan vaimoksi.

Paitsi sairaus ovat monet muutkin vastoinkäymiset olleet omiansa ohjaamaan ihmisten askeleet kuolleiden kalmoille. Etenkin elinkeinojen epäonnistumisen on usein uskottu aiheutuvan siitä, että vainajat ovat jättäneet jälkeenjääneet tarpeellista huolenpitoa vaille, tai että ne jostakin syystä ovat täten tahtoneet muistuttaa elossa olevia olemassaolostaan. Sellaisenkin seikan kuin sateen saamisen on selitetty riippuvan vainajista. Ainakin Hvalynskin piirin Teljatnikovossa kerrotaan akkojen käyneen ankaran kuivuuden aikana kesä-Mikolan (9/V) jälkeen pakanuudenaikaisessa kalmistossa rukoilemassa. Uhrilahjana heillä oli mukanaan leipää ja suolaa. Polvistuttuaan maahan he nostivat kätensä taivasta kohti, ja yksi heistä luki seuraavan rukouksen, jossa vainajien ohella mainitaan myös aurinkojumala ja pyhä Nikolaj (Mikola): "Haudan (kalmiston) alkaja, Ilim, esivanhemmat, hedelmöittävä aurinko-jumala, elättäjä, illan-aamun jumala, elättäjä, hyväniminen Mikola, antakaa meille hyvää sadetta, hiljaista tuulta, kasvavaa viljaa, lisääntyvää karjaa, loppumatonta hyvinvointia, maanmuokkaajille terveyttä, pitkää ikää, viljan juureen kosteutta, tähkään kastetta! Älkää jättäkö meitä kuolemaan! Olkoon teiltä siunaus, antakaa meille hyvinvointia!" Vielä enemmän kuin viljan kasvu näyttää karjan terveys ja menestyminen olleen vainajien huolenpidon kohteena. Tosin vainajien rinnalla toimivat tällöin myös kodinhaltijat, jotka muutenkin, kuten lukuisista mordvalaisten rukouksista käy ilmi, ovat näihin mitä läheisimmässä suhteessa. Jo Orlov kertoo mokshalaisten uhranneen sekä kodinhaltijoille että vainajille kunakin vuonna ensimmäisinä syntyneet kotieläimet. Uhratessaan vuoden ensimmäisen karitsan he rukoilivat sanoen: "Jurt-azar, jurt-azarava, kud-azar, kud-azarava (talo-herra, talo-herratar, tupa-herra, tupa-herratar)! Manalle menneet isoisät ja isoäidit, isot ja emot, apet ja anopit! Tuomme teille uhriksi leipää ja suolaa sekä lihaa ensimmäisenä syntyneen karitsan päästä ja jaloista, jonka te meille lahjoititte ja kasvatitte. Antakaa meille vastaisuudessakin nuorta karjaa!"

Vainajat voivat myös suojella elossa olevia monenmoisilta vaaroilta. Niinpä ersalaisvaimo lausuu sotaan lähtevälle miehelleen omistamassaan itkussa: "Kumarra nishk'e-pasille, käänny esivanhempien puoleen! – – Ajattele niitä, suo niille kumarruksesi. Ne suojelevat sinua ja piilottavat sinut vihollisen silmältä!" Kerrotaan, että kun Pshenevon mokshalaiset joutuivat sotaan venäläisten kanssa ja sen vuoksi kävivät entisessä kalmistossaan anomassa vainajien apua, niin esi-isät kulkivat taistelun aikana jättiläishaamuina heidän eturivissään.

Vainajain muistamista ja suostuttelemista edellyttävät myös tärkeimmät perhetapahtumat, ennen muita avioliiton solmiminen. Mordvalaisista ei näet ole yhdentekevää, miten esivanhemmat tällaiseen hankkeeseen suhtautuvat. Muutamin paikoin on ollut tapana, että sulhasen vanhemmat, patvaska (uredev) ja muut häiden toimihenkilöt (kudat) käyvät hääpäivänä, vähää ennen kuin lähtevät morsiustaloon, "rikkaläjällä" (shuksh-p'ra), jossa syödään vartavasten leivottu "rikkaläjän piirakka" (shuksh-p'ran p'raka). Ennen syöntiä kaikki kumartavat ja puhemies rukoilee: "Esivanhemmat, olkoon teiltä siunaus! Te olette hurskaita ihmisiä, hedelmällisessä maassa on ruumiinne, jumalan edessä sielunne. Varjelkaa meidät huonoista teoista, mitä emme ymmärrä, siihen meidät opastakaa, suojelkaa meidät noidilta ja pahansuovilta!"

Morsian taas puolestaan muistelee esivanhempiaan jo häiden aattoiltana, kun hän morsiussaunaan lähtiessään aloittaa itkunsa sanoen: "Esivanhempani (poksh poksht'inen bab'inen), kalman omat setäni, tulkaa kanssani lämpimään saunaan kylpemään, raikkaalla vedellä (itseänne) valelemaan, maan pöly on teidät peittänyt, maan tomu on teidät vallannut."

Myös itkiessään pihalla häiden edellisenä yönä morsian pyytää sekä taivaanjumalan (v'ere-shki-pas) että esi-isien ja esiäitien (poksh poksht'aj, poksh babaj) siunausta. Hääpäivänä kirkkoon lähdön edellä on hänen pitänyt käydä taas mm. rikkatunkiolla rukoilemassa. Nämä vainajien muistelut toistuvat sitten häämenojen eri vaiheissa. Jo Orlov sanoo, että rukouksissa, jotka luettiin eri menojen yhteydessä ennen häitä, häiden aikana ja häiden jälkeen, anottiin jumalilta ja manalle menneiltä esi-isiltä sulhaselle ja morsiamelle terveyttä, hyvinvointia, hyvää toimeentuloa ja lapsirikkautta. Mordvalaisten häämenojen kuvauksista huomaa, että vainajien rinnalla kodinhaltijat tällöinkin ovat olleet erikoisen huomion kohteina. Vielä nuorikon päänpeittäjäisiä vietettäessä noin viiden tai kuuden viikon kuluttua häiden jälkeen mordvalaisilla oli tapana toimittaa uhri kodinhaltijoille ja manalle menneille esi-isille. Samoja olentoja rukoiltiin sitten lapsen syntyessä sanomalla: "Jurt-azar, jurt-azarava, kud-azar, kud-azarava! Manalle menneet isoisät ja isoäidit, isot ja emot, apet ja anopit! Olemme tuoneet teille uhriksi leipää, suolaa, lihaa ja maukasta kotitekoista olutta, kiitokseksi siitä, että olette lahjoittaneet meille lapsen. Olkaa suopeamielisiä! Kasvattakaa lapsi aikuiseksi!"

Kun vainajia on lisäksi pidetty yhteiskunnallisten tapojen valvojina ja rikosten rankaisijoina, on ymmärrettävää, että niihin on vedottu myös jälkeläisten kesken syntyneiden riitaisuuksien johdosta. Jo Milkovitsh sanoo "usein sattuvan, että kun he riitaantuvat keskenään, niin he menevät kuolleen luo haudalle toinen toisensa jälkeen ja valittavat kuvitellen, että vainajat tutkivat heidän asiansa ja rankaisevat rikollista". Skaftymissä kerrotaan, että kun eräässä mordvalaisperheessä syntyi riita jonkun kuoleman jälkeen, niin loukattu meni pyytämään haudassa olijaa puolustajakseen.

Moksalaisilla mainitaan olleen tapana kääntyä sekä kodinhaltijain että vainajien puoleen myös, milloin joku perheen jäsenistä oli tehnyt rikoksen, mutta ei tunnustanut sitä, vaikka syyttäjä oli valmis sen todistamaan valallaan. Kun näin ollen oli vaikea tietää kumpi heistä oli oikeassa, niin perheenpää toimitti uhrin ja jätti heidät henkiolentojen käsiin. Tällaisesta tilaisuudesta on olemassa seuraava rukous: "Jurt-azar, jurt-azarava, kud-azar, kud-azarava! Manalle menneet isoisät ja isoäidit, isot ja emot! Me rukoilemme teitä, kumarramme teitä, tutkikaa asiamme. Tjazaj-miniä valallisesti todistaa, että Mazaj-miniä muka on tahtonut noituudella hänet pilata, mutta Mazaj-miniä valalla vakuuttaa, että Tjazaj väärin panettelee häntä. Kumpi heistä valehtelee, on meille tuntematonta, sen vuoksi me jätämme heidät teidän huostaanne. Te itse tutkikaa, kumpi heistä on väärä todistaja! Itse rangaiskaa syyllinen!"

Mordvalaisilla oli ennen vanhaan tapana tehdä valakin esi-isien nimessä. Orlov kertoo, että he ottivat tällöin multaa haudalta, sekoittivat sitä raikkaaseen veteen ja pakottivat syytetyn tai todistajan juomaan tätä vettä. Samalla tämän tuli sanoa: "Ottakaa minut luoksenne, manalle menneet esi-isät, jotta kuolisin ja minut haudattaisiin tänä vuonna (jos nimittäin valani on väärä)!"

Tilapäisistä syistä mordvalaiset kävivät esi-isiensä haudoilla myös tietoja hankkimassa. Orlov sanoo heidän ennen vanhaan tiedustelleen vainajien mieltä kaikissa tärkeimmissä tapauksissa. Esimerkkinä hän mainitsee, että jos vihollinen oli hyökännyt mordvalaisen kimppuun ja tätä solvannut joko pellolla tai metsässä, niin asianomainen, ennen kuin ryhtyi kostamaan, meni yöllä kalmistoon, jossa leipää ja suolaa uhrattuaan asettautui nukkumaan isän tai isoisän haudalle saadakseen tietää, uskaltaisiko hän kostaa viholliselleen ja olisiko siitä hyötyä. Haudalla näkemästään unesta hän sitten päätti, minkä neuvon vainajat hänelle antoivat ja mitenkä hänen aikomuksensa oli onnistuva. Jollei hän tällöin nähnyt unta ollenkaan, hän piti sitä merkkinä siitä, ettei hänen hankkeensa miellyttänyt esi-isiä.

On ymmärrettävää, että esivanhempain kalliita neuvoja tarvittiin moniin tarkoituksiin. Niinpä Zorinin muistiinpanemassa ersalaisessa laulussa mainitaan, miten Tsymbulat niminen ukko, joka lähti hakemaan vaimoa pojalleen tuohusta sytyttämättä, jumalaa kumartamatta ja vainajia muistelematta ja jolla sen vuoksi ei ollut menestystä matkallaan, vahingosta viisastuneena kääntyi esivanhempien puoleen saaden näiltä hyviä neuvoja. Tshiginin mokshalaisilta saamassa tarinassa kerrotaan, että kun rikkaalta mursalta (tataarilaiselta ruhtinaalta), jolla oli 9 poikaa, 9 miniää ja 3 kertaa 9 lastenlasta, "pojat kaikki kuolivat, menehtyivät miniät, orvoiksi jäivät lastenlapset", tämä lausui: "– – – eukkoseni, paista leveitä ohukaisia, pane mustaa olutta, kutsukaamme, kääntykäämme isien ja äitien puoleen (tiedustellen), miten nyt rupeamme elämään." Orkinossa lauletaan Darusha nimisestä tytöstä, joka, kun hänen piti noutaa äitipuolensa sairaalle lapselle elämänvettä tietämättä, mistä sitä saisi, meni äitinsä haudalle neuvoa kysymään:

    "Kosketti hänen hautaristiään,
    kohosi hänen kumpunsa,
    nousi ylös Darushan äiti,
    tarttui Darushaa kädestä,
    vei hänet elämänveden luo."

Mordvalaisten kerrotaan pitäneen esi-isiään myös ihmisten ja jumalien välittäjinä sekä uskoneen, että vainajat voivat taivutella jumalia ihmisille suosiollisiksi.

Mutta kuolleiden apua on voitu käyttää pahaakin tehtäessä tai vihamiehiä rangaistaessa. Esimerkkinä siitä viitattakoon Zorinin kokoelmissa olevaan runoon, jossa kerrotaan, miten eräässä perheessä, jossa vaimo oli vanhan uskon kannalla palvoen maa-emoa, vesi-emoa ja kodinhaltijoita, mutta mies taas oli omaksunut uuden uskon, jatkui riitaa ja kinastelua, kunnes vaimo nähdessään, ettei hän voinut hyvällä miestään taivuttaa, otti kauhan, pani sen kumolleen hautausmaalle, kääntyi esivanhempien puoleen, sirotteli maahan munanpalasia ja raaputti vaskirahaa saattaen siten miehensä tekemisiin kuolleiden kanssa. Mies alkoi nyt sairastuttuaan rukoilla Jumalaa, mutta kun se ei auttanut, oli hänen viimein turvauduttava vanhan kansan haltijoihin, joille hän teurasti lampaan ja keitti puuroa. Kun vaimo tällöin haki kauhan pois kalmistosta, alkoi mies tervehtyä jälleen.

Pahaa uskotaan varsinkin kuolleiden pahantekijäin tai väkivaltaisen kuoleman kärsineiden saavan aikaan. Od-Shurkinossa on muistiinpantu loitsu, "jolla voidaan ihmisiä tappaa" ja jossa rukouksen kohteina ovat: Ot'ap, Pol'ap ja Tsheremon ja keitä on valtanne alla työmiehiänne, apulaisianne, viinaan kuolleita, hirttäytyneitä, kuoliaaksi paleltuneita, (kaatuneen) puun alle kuolleita, itsensä ampuneita, tappaneita ja hulluina kuolleita – – –.

Ihmisen voi saattaa kuolleiden pilattavaksi myös siten, että hänen ruokaansa sekoitetaan hautausmaan multaa. Eräissä kotavt (taikomalla aikaansaadun) taudin johdosta luetuissa loitsuissa tapaakin sanat: "ehkä joku on minulle syöttänyt kalmiston multaa".

TUONELA.

Orlov kertoo mordvalaisten uskoneen, että sinne, minne ihmisten "sielut" kuolemassa siirtyvät, siirtyvät myös vainajille omistettujen eläinten hahmot, jotka surmatuista teuraista irtauduttuaan joutuvat palvelemaan kuolleita toisessa maailmassa. Kun vainajien kuviteltiin tuolla lisäksi tarvitsevan ruokaa, vaatteita ja monenmoisia työ- ja talousesineitä, oli niistäkin – veitsellä raaputtamalla – hahmo irroitettava. Todistukseksi siitä, että mordvalaiset todella ovat kuvitelleet haudantakaisen elämän kaikkine toimineen ja tarpeineen tämän elämän kaltaiseksi, jopa sen jatkoksikin, viitattakoon vain noihin välttämättöminä pidettyihin varustuksiin, joista edellä on ollut puhe ja joita aivan vailla ei varattomimmankaan vainajan ole tarvinnut täältä lähteä. Onpa kuolleella katsottu olevan suorastaan oikeus vaatia niitä jälkeläisiltään.

Lisäksi Orlov mainitsee mordvalaisten kuvitelleen, että heidän esi-isänsä muuttuvat manalle mentyään kaikkitietäviksi ja -voipaisiksi, niin että heillä on mahdollisuus huolehtia jälkeläistensä hyvinvoinnista, mutta he saattavat myös rangaista näitä, jos elossa olevat laiminlyövät velvollisuutensa.

Orlov kertoo edelleen, että vainajaa mordvalaisten käsityksen mukaan kohtaa kuolleitten valtakunnassa vielä toinen kuolema. Tämä toinen kuolema saattaa vainajan uuteen olotilaan ja ylempään asemaan kuin ensimmäinen kuolema. Kerran kuolleista käytetään nimeä at'at, kahdesti kuolleista shar-atat. Sama tieto on Makarijn kuvauksessa, johon viitaten Mainov huomauttaa, ettei Makarij ilmoita, milloin tämä toinen kuolema tapahtuu, mutta hän sanoo itse kuulleensa vanhoilta naisilta, että se tapahtuu silloin, kun samasta perheestä joku toinen henkilö kuolee. Mainov, jonka tiedonannot kuitenkin yleensä ovat omiansa herättämään epäilyksiä, mainitsee samalla, etteivät shar-atat ole enää välittömässä yhteydessä elossa olevien kanssa, mutta muiden kuolleiden välityksellä ne voivat ulottaa vaikutuksensa myös maanpäälliseen elämään.

Tuonpuoleisesta maailmasta ersalaiset ovat käyttäneet nimitystä tona tshi, mokshalaiset tona shi ('tuonpuoleisuus'). Jälkimmäiset nimittävät tuonelan asukkaitakin nimellä tona shin lomal't tai tona-shit'nä.

Kuolleitten maailman sijaintia maan alla kuvastavat monet hautajaisrukouksissa tavattavat sanonnat. Kun esim. vainajaa hyvästellään, sanotaan Vetshkanovossa: "Nyt lähdet, isä, mustan maan tietä myöten kulkemaan." Kun kuolleita kehoitetaan saapumaan muistojuhlaan, sanotaan: "Tulkaa maanalaista tietä, pajunlatvoja pitkin kulkevaa siltaa myöten!" Mitä tuolla jälkimmäisellä sanonnalla tarkoitetaan, on epätietoista. Toisinaan puhutaan myös valkeasta tiestä. Maanalaisuuden kuvitteluun liittyy läheisesti uskomus, että tuonpuoleisessa maailmassa yleensä kaikki on päinvastoin kuin tässä maailmassa. Siihen viittaa kuolleitten vaatettaminenkin elävistä ihmisistä eroavalla tavalla.

Maanalaisena tuota toista maailmaa kuvitellaan myös auringottomaksi ja pimeäksi. Orkinolaisessa itkussa tytär lausuu: "– – sinä lähdet nyt, isä, sinne, minne ei päivä lämpimästi paista, minne ei tuuli leppeästi puhalla." Tuonelan synkkyyteen viittaa lisäksi seuraava mokshalainen sanontatapa: "Joka ei pidä tulen vartioimisesta, sen tuleva elämä on pimeä." Toisen maailman tulen vartiointi mainitaan muussakin yhteydessä, tona shin tol vani ('toisen maailman tulen vartija') tarkoittaa näet huonoa, jo haudan partaalla olevaa ihmistä.

Kreikkalaiskatolisen kirkon kansanomaisiin käsityksiin perustuu usko, että kuollut joutuu kuuden viikon kuluttua kuoleman jälkeen jumalan tuomiolle ja että hurskaat pääsevät sen jälkeen taivaan vuorella sijaitsevaan paratiisiin, kun taas syntisiä keitetään tervakattilassa. Tällaisten uskomusten myöhäisperäisyyttä osoittaa sekin, että paratiisilla on mordvankielessä venäläinen nimitys (raj) samoin kuin helvetilläkin (ad).

Vieraan kulttuurin tuomia ajatuksia sisältyy myös Zorinin muistiinpanemaan tuonelan elämää esittävään lauluun (moro tona-tshin eramodo), jossa kerrotaan, että tuonelassa on elämä paras ersalaisilla ja tshuvasseilla, mutta noitien, muiden pelto-osien rajavaoilla liikkuneitten, viljaonnen viejien, ihmislihan syöjien, punaisen veren juojien sekä hirttäytyneiden ja veteen hukuttautuneiden ei ole siellä hyvä olla. Joissakin asioissa, kuten on kerrottu, niidenkin nimiin sentään turvaudutaan. Se käy ilmi myös puheena olevan laulun seuraavasta kuvauksesta: Isäni hukuttautui veteen, äitini kuuli sen ja hirttäytyi. Olin ainoa lapsi, jäin yksin tyhjään tupaan. Nukkumaan mennessäni rukoilen aina isäni ja äitini puolesta (t'et'an avan l'emt' kundan). Kerran näin heidät unessa. Vaikka isäni olikin suljetussa paikassa, oli hän sentään vapaana. Äitini taas oli pimeässä paikassa, tulessa kaulaan asti. Yöt päivät hän itki ja kirosi itseään. Kysyin äidiltä, voisinko hänet pelastaa. "Sitä et sinä voi tehdä, lapseni", äiti sanoi, "minä palan tässä maailman loppuun asti. Kun maailman loppu tulee, pääsen pois tulesta, mutta en sittenkään hyvään paikkaan, sillä jo ennen syntymääni on nishk'e-pas minut kironnut." – Menin isäni luo, kysyin häneltä, miten voisin hänet pelastaa. "Et voi minua pelastaa", hän vastasi, "maailman loppuun asti saan olla täällä, sitten tuodaan äitisi tänne ja minä pääsen hyvään paikkaan." Kysyin vielä, minkä vuoksi heidän nimeensä silti turvaudutaan, ja sain tietää, että juuri ne, jotka ovat hukuttautuneet veteen tai hirttäytyneet, voivat karkoittaa tauteja. Noiden onnettomien muistaminen on myös heistä itsestään mieluisaa: "Kun meidän nimeemme turvaudutaan, sen päivän saamme olla vapaana, silloin liitymme toinen toiseemme ja puhelemme".

Monet esimerkit osoittavat, että mordvalaisten kalmistot olivat ennen vanhaan suvun tai heimon yhteisiä. Jokainen uusi tulokas liittyy siellä ennen kuolleisiin omaisiinsa, tuonelassakin eletään näet suvuittain. Samoin kuin muilla Volgan kansoilla oli mordvalaisilla tapana huolehtia siitä, että myös vieraalla seudulla kuolleet tuotiin, mikäli mahdollista, sukulaisvainajien seuraan. Alun perin uskottiinkin vainajan asuvan itse kalmistossa, mikä ilmenee mm. siitä, että kutakin kuollutta oli lähestyttävä tämän haudan ääressä, josta myös tämän kuviteltiin saapuvan kylään joko kutsuttuna tai kutsumattomana vieraana. Olemme jo maininneet, että kullakin kalmistolla oli haltijansakin (kalmon k'ird'i). Semmoisena toimi ensiksi kuollut, jota pidettiin muiden hautausmaahan haudattujen esimiehenä. Kalmiston haltija saattoi olla joko mies- tai naispuolinen vainaja. Joskus puhutaan kahdestakin haltijasta, joista toinen on mies-, toinen naispuolinen. Rukouksissaan mokshalaiset käyttivät niistä nimitystä kalm-azar, kalm-azarava. Jälkimmäisen sanotaan näyttäytyvän mordvattaren valkeissa pukimissa. Buinskin piirin Karmalyn mokshalaiset ovat kertoneet, että ensimmäinen ihminen, joka haudattiin uuteen kalmistoon, haudattiin muka pystyasentoon ja hänelle annettiin keppi käteen, hänestä kun tuli "hautausmaan herra" (kalmaziren poksh). Eräässä Shkolnikovin Gorodishtshen piirin Shugurovossa muistiinmerkitsemässä rukouksessa, joka luetaan yksityisen vainajan hautajaisissa ja muistojuhlissa, mainitaan "kalmiston-alkajina" (kalmon-ushodit'shat) Tumaj-at'a ja B'erdish-baba. Paikkakunnalla selitetään näiden nimien johtuvan siitä, että vanhaan pakanuudenaikaiseen hautausmaahan (tasto kalmazir) haudattiin ensiksi tammesta tehty miehenkuva, Tumaj-at'a ja koivunen naisenkuva, B'erdish-baba. Sanotaan, että vielä melko myöhään uhrattiin tämän valehaudan luona kasvavan tammen alla lampaita eräässä kesällä vietetyssä muistojuhlassa, joka oli omistettu näille "kalmiston-alkajille".

Mordvalaisten "toisen maailman" kuvittelut ilmenevät paitsi hautausvarustuksista lisäksi niistä kuvauksista, joita yksityisillä "vainajilla" on tapana muistojuhlissaan esittää: Kuollut kylvää siemenen ja korjaa sadon, pitää karjaa, kasvattaa hevosia, harjoittaa mehiläishoitoa, kulkee markkinoilla, tekee kauppaa sekä käy kesteissä ja kapakoissa. Neito menee miehelään, ja mies etsii itselleen sopivan puolison. Saadaanpa siellä lapsiakin. Näistä mordvalaisten kuvitelmista jo Milkovitsh kertoo sanoessaan, että kun he pukevat kuolleensa parhaisiin pukimiin, he uskovat, että ne esiintyvät juuri sellaisina vainajien valtakunnassa. Lisäksi hän sanoo heidän uskovan, että kunnialliset ihmiset elävät tuonelassa varakkaina ja että heillä siellä on karjaa ja laitumia, kun taas kunniattomat saavat kärsiä paikassa, missä tervapata (smola sargavas) kiehuu.

Olemme nähneet, että vainajat ennättävät omilta toimiltaan huolehtia myös elossa olevien omaistensa terveydestä ja toimeentulosta. Näin ne palkitsevat maahanpaniaisissa ja muistajaisissa saamansa uhrilahjat. Siitä, miten monella tavalla kuolleiden apuun on turvauduttu, on jo riittävästi esimerkkejä esitetty. Tässä yhteydessä mainittakoon kuitenkin vielä seuraavat eräässä muistojuhlassa vainajaan kohdistetut sanat, jotka osoittavat, että vainajat ovat olleet uskollisia vähässäkin: "Kas tässä sinulle, Semjon, piirakka, muna, naudanlihaa, voita ja rahaa! Marfa toi nämä sinulle. Pidä hänestä huolta, suojele, Semjon, hänen karjaansa ja viljaansa. – – Kun minä menen viljaa leikkaamaan, ruoki sinä kananpojat ja pidä huolta talosta!"

Kreikkalaiskatolisen kirkon pyhimysten palvonnasta johtunee mordvalaisten käsitys, että vainajat voivat esiintyä elossa olevien puoltajina myös taivaanjumalan edessä. Kaunopuheisena todistuksena tästä esitettäköön seuraava Utshajevin muistiinpanema rukous, jonka muudan "rukoilija-akka" (oznet'sha-bab'ine) esitti rahaa raaputtaessaan Ul'an nimisen kuolleen muistojuhlassa: "Mat'ran (rahan ja ruoaksien tuojan nimi) esivanhemmat, sukulaisvainajat, katsokaa. Mat'ra toi teille puudan vaskea (tai leipää-suolaa). Olkoon teiltä siunaus, tehkää hyvää! Rukoilkaa v'ere-pasin luona, antakaa eläjälle-olijalle terveyttä, kasvavaa viljaa, lisääntyvää karjaa! Älkää moittiko sitä, mitä Mat'ra teille antaa, mitä Mat'ra itse syö ja juo, kaikella sillä hän teitäkin kestitsee. Ja sinä, Ul'an (vasta kuollut), älä ole meille suutuksissa siitä, että me muistelemme Mat'ran esivanhempia! Ne ovat sinullekin tarpeen. Ne tulevat sinua puoltamaan v'ere-pasin edessä. Sinä olet toisessa maailmassa uusi tulokas, tarvitset neuvojia. Ja te, Mat'ran esivanhemmat, sukulaisvainajat, neuvokaa Ul'ania, puoltakaa häntä v'ere-pasin edessä!"

Niistä neuvoista, joita "vainaja" muistojuhlassa omaisilleen antaa kehoittaessaan näitä elämään sovinnossa, karttamaan riitaa, juopottelua ym., käy lisäksi ilmi, että vainajia on pidetty myös hyvien tapojen valvojina. Ja samoin ne ovat olleet huonojen tekojen rankaisijoita. Kurinpitoa harjoitetaan vielä kuolleitten yhteiskunnassa, jonne kunnon kansalaiset eivät halua rikollisia seuraansa.

MAAILMANSYNTY JA MAAILMANKUVA.

Venäläinen pappi Fedor Shaverskij on Samaran läänin Buguruslanin piirikunnassa 1853 muistiinpannut mordvalaisen luomistarun, jossa kerrotaan, mitenkä Jumala alussa istui aavan meren keskellä sijaitsevalla kivellä ja mietiskeli maailman luomista. Kun hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut asiasta neuvotella, hän harmistui ja sylkäisi veteen. Vedessä ajelehtiva sylki alkoi hänen hämmästyksekseen kasvaa, ja kun Jumala löi sitä sauvallaan, ilmestyi siitä paholainen (shaitan), joka lupautui Jumalan avustajaksi luomistyössä. Jumala kehoitti häntä sukeltamaan syvyyteen ja noutamaan hiekkaa meren pohjasta. Vasta kolmannella kerralla paholaisen onnistui tuoda sitä suussaan, mutta hän antoi siitä vain osan Jumalalle, osan kätki poskiinsa aikoen luoda itselleen oman maan. Kun Jumala sitten sirotti paholaisen tuoman hiekan alkumeren pinnalle, alkoi hiekka heti kasvaa suureksi maaksi. Samalla kasvoi sekin osa, jonka paholainen oli kätkenyt poskiinsa, niin että hänen tuskissaan oli poistettava se suustaan. Näin kerrotaan vuorten ja kukkulain muodostuneen maan pinnalle.

Melnikov, joka on painattanut tämän tarun, julkaisee myös erään toisinnon, jossa paholainen mereen sukeltaessaan toimii hanhen hahmossa. Kuten teoksessani "Altain suvun uskonto" olen osoittanut, on puheena olevalla luomistarulla, joka mordvalaisten keskuuteen on ilmeisesti saapunut venäläisten lahkolaisten mukana, laaja levinneisyys; jotenkin samanlaisena se tunnetaan itä-Suomesta aina Siperian sydänmaille asti.

Samaan tarustoon sisältyy myös mordvalaisten kertomus ihmisen luomisesta. Kun Jumala oli muodostanut savesta ihmisen, joka vielä oli henkeä vailla, hän asetti koiran sitä vartioimaan, jottei paholainen olisi päässyt sitä turmelemaan sillä aikaa, kun Jumalan piti käydä ihmiselle henkeä hakemassa. Lupaamalla koiralle, joka tällöin vielä oli alaston, karvapeitteen paholaisen onnistui kuitenkin lähestyä tuota Jumalan luomaa olentoa ja saastuttaa se syljellään. Sen vuoksi Jumala palattuaan käänsi paholaisen likaaman ihmisruumiin nurin, niin että sairautta aiheuttava saasta joutui ruumiin sisäpuolelle.

Venäläisten taholta tullut taru on sekin, jossa kerrotaan, mitenkä Jumala (v'ärd'ä-shkaj 'ylhäinen luoja') iskemällä yhteen kahta kiveä synnytti hyvät haltijat, jotka säkenien lailla sinkoilivat esiin kivestä, ja mitenkä paholainen sen nähdessään teki samoin ja loi maailmaan pahat henget.

Onpa mordvalaisilla niiden omien heimojenkin alkuperää esittäviä kertomuksia. Ainakin ersalaisten alkuperää kuvataan Zorinin muistiinpanemissa kansanrunouden näytteissä, joihin sisältyy mm. seuraava luomistaru:

    Kuulkaa ersat ja mokshat,
    kerron ersojen synnyn,
    ersojen synnyn, ersojen kielen,
    mistä ersat ensinnä ovat tulleet,
    kuka ersat on luonut,
    maaemon päälle saattanut,
    kuka antoi heille hyvän ymmärryksen,
    hyvän ymmärryksen, järjen.
    Ensinnä syntyi nishk'e-pas (taivaanjumala),
    nishk'e-pas loi maan ja taivaan,
    taivaalle nishk'e-pas antoi
    nousevan auringon, vaeltavan kuun,
    maan päälle nishk'e-pas loi
    mustan metsän ja vihreän ruohon;
    vielä jumala teki maan päälle
    suuren veden, suuren veden,
    suureen veteen (mereen) jumala laski
    maata hallitsevat kolme kalaa.
    Jumala katselee maata,
    sen päällä ei ole eläjää,
    ei ole metsän kaatajaa,
    ei ruohon leikkaajaa,
    kaatamatta metsä lahoo,
    leikkaamatta ruoho mätänee.
    nishk'e-pas ajattelee,
    ajattelee yksikseen,
    minäpä teen nyt ihmisen,
    panen alulle elämisenjärjestyksen (kojne),
    ensinnä teen ersalaisen,
    ensinnä panen alulle ersalaisen elämäntavan,
    ersalaisen elämäntavan, ersan kielen.
    Niinkuin nishk'e-pas oli ajatellut,
    niin hän myös teki ersamiehen,
    jumala toi hänelle vaimon,
    jumala antoi sen hänen kätensä alle (valtansa alle).
    Tällä tavalla jumala sanoi:
    katso, ersa, tämä olkoon vaimosi,
    sinä olet nyt hänen päänsä,
    hänen hallitsijansa ja vallitsijansa.
    Vaimolle jumala puhui:
    katso tämä olkoon sinun puolisos,
    tämä olkoon nyt sinun pääsi,
    tämä olkoon sinun hallitsijasi,
    tämä olkoon sinun vallitsijasi.
    Kuuntele hänen sanaansa,
    noudata hänen mieltänsä,
    kärsi hänen ärtyisyyttänsä.
    Jos noudatat hänen mieltänsä,
    jos kärsit hänen ärtyisyyttänsä,
    niin sydämesi voi levätä,
    niin sinun on hyvä elää.
    Miehelle jumala sanoi:
    ole sinä kyntäjä, äestäjä,
    ole sinä viljan kylväjä,
    ole sinä vatsan ruokkija.
    Vaimolle jumala sanoi:
    ole sinä keittäjä ja paistaja,
    ole sinä ruumiin verhooja,
    ole sinä vuoteen laittaja.
    nishk'e-pas siunasi heidät
    elämään ja lisääntymään.
    Ersat elivät, elivät,
    eivät poikenneet jumalan sanasta,
    seitsemäksi kyläkunnaksi he lisääntyivät – –.

Vielä kansanomaisempi sisällöltään on seuraava Zorinin muistiinpanema ersalainen luomistaru:

Nishk'e-pas, shki-pas, aikoo perustaa maan päälle elämänjärjestyksen (kojne). Siihen ei hänen oma viisautensa kuitenkaan riitä. Hän kutsuu sen vuoksi luokseen tyttärensä Kastargon ja Vezorgon, joista edellisen lähettää etsimään avukseen purg'ine-pasia (ukkosenjumalaa), jälkimmäisen Mikula-pasia (pyhää Nikolaita). Nämä tulevatkin, ja sitten he istuvat kolmisin juhlapöytään. Kastargo tarjoilee ruokia (leipää-suolaa), Vezorgo olutta. Tyhjennettyään haarikoita, ensin yksitellen, sitten kaksittain ja viimein kolmittain, he tulevat viisautta täyteen. Nishk'e-pas pukeutuu nyt rautaiseen sotisopaan ja kypärään, ottaa rautaisen sauvan käteensä ja rupeaa selittämään aikomustansa. Hän sanoo ajatelleensa luoda ersalaisen. "Luo pois, sinun vallassasihan se on", vastaavat toiset. "Jos pidät venäläisestä, niin tee venäläinen, jos tataarista, niin tee tataari, jos tshuvassista, niin tee tshuvassi". Nishk'e-pas loi silloin ersan kansan ja kielen ja tyytyväisenä kättensä töihin antoi niille siunauksensa. Ersat elivät sitten 70 vuotta ja lisääntyivät 70 kyläkunnaksi ja täyttivät maan. He pukeutuivat kaikki samalla tavalla, rakastivat toisiaan ja pelkäsivät Nishk'e-pasia sekä nuoret että vanhat. Jumala (v'ere-pas, sekin taivaanjumalan nimitys) tuli sitten kerran maan päälle heitä katsomaan. Ersat kokoontuivat hänen ympärilleen ja kumarsivat häntä. Jumala tuli kovin hyvälle tuulelle ja sanoi: "Minä olen teidät luonut ja rakastan teitä, mitä pyydätte, sen annan." Ersalaiset pyysivät vehnäpuuroa ja maitoa sekä joka taloon jurt-avan (talonhaltijan) ja joka pihalle kardas-sarkon (pihanhaltijan) sekä maa-emon maan haltijaksi ja vilja-emon viljan haltijaksi. Jumala teki niin. Tultuaan taas maan päälle Jumala sanoi: Minä annoin teille, mitä pyysitte. Jokaisella haltijalla olkoon myös oma kumarruksensa (kulttinsa) ja uhrinsa. Niin kuin minua pelkäätte, pelätkää niitäkin, määrätkää jokaiselle oma uhripäivä, teurastakaa lampaita ja hanhia, keittäkää olutta ja mesijuomaa. Jos näin teette, tulette menestymään, viljanne kasvaa, karjanne lisääntyy, vaimonne synnyttävät. Ersalaiset tottelivat, ja heillä on ollut vehnäpuuroa ja maitoa yltä kyllin.

Zorinin muistiinpanemassa, aikaisemmin esitetyssä luomisrunossa puhutaan kolmesta maata hallitsevasta kalasta. Toisin paikoin Tambovin läänissä tarinoidaan vain yhdestä suuresta kalasta, jonka tehtävänä on meressä kelluvan maan tukeminen. Yleisempi mordvalaisten keskuudessa on kuitenkin käsitys, että maan alla meressä on kolme suurta kalaa, jotka kannattavat maata ja joiden liikahdus aiheuttaa maanjäristyksen. Eräissä mordvalaisissa loitsuissa maan kannattajat ovat valaita. Niin on asian laita esim. seuraavissa, lypsettävänä olevan lehmän rauhoitussanoissa: "Niin kuin maa on perustettu kolmen valaan päälle, jottei maa siirtyisi paikasta paikkaan, niin älköön rakas elukkakaan liikahtako paikaltaan!" Käärmeen pistoa vastaan luetussa loitsussa mainitaan kolme kalaa: "Auta nishk'e-pas, v'ere-pas! Mistä sinä olet syntynyt, ei kukaan maan päällä käsitä. Kun oman suunnitelmasi mukaan loit maan, sinä kasvatit sille ruohon ja metsän. Kun loit taivaan, teit sinne auringon ja kuun; sinun sanasi mukaan ne kulkevat. Maan päälle sinä teit 'suuren veden' (meren) ja laskit sinne kolme kalaa, jotka hallitsevat maata. Vielä teit maan päälle kaikki olennot (ojm'e, oik. 'henki'), kaikki kielet, teit karhut, sudet, ketut, jänikset, kärpät ym. ja kaikkein viimeiseksi käärmeen; käärmeen kirosit, jätit sen ilman käsiä ja jalkoja, ruumiillaan sen täytyy kulkea, piileskellen madella, kenet se tapaa, sitä se pistää, keneen se piikkinsä jättää, se kuolee. On ihmisiä, jotka ymmärtävät käärmeen kieltä, minä (taikuri) ymmärrän sitä, en pelkää käärmettä – –."

Mordvalaisten kansanrunoudessa puhutaan joskus myös kolmesta "valkoisesta kalasta", jotka kannattavat maata sen "kolmesta nurkasta". Tällaisina maan tukina mainitaan tällöin eräät sammensukuiset kalat: sevruga, b'el'uga ja osotra. Käsitys, että yksi tai useampi kala kannattaa maata ja estää sitä uppoamasta mereen, tavataan myös venäläisten ynnä eräiden muiden itä-Euroopan ja Aasian kansain maansyntytaruissa.

Maata ympäröivä meri, k'ijän mora (k. < ven. okean 'valtameri' ja m. < ven. more 'meri') virtaa pohjattomaan kuiluun. Maailman nimityksenä mordvalaiset käyttävät joko venäläistä lainasanaa sv'et, turkkilaista tshakhar tai omaperäistä "maata" merkitsevää sanaa mastor. Taivas, m'enel' (vrt. unk. menny), on jonkinlainen maan ylitse kaartuva kansi. Mordvalaiset puhuvat myös "taivaan kalvosta" (m'enel' jozo). Joskus taivaita mainitaan useampiakin, väliin kaksi, väliin seitsemän. Samoin kuin venäläiset ovat mordvalaisetkin – ilmeisesti edellisiltä saadun esikuvan mukaisesti – kuvitelleet taivasta vielä jonkinlaiseksi kristallikuvuksi, jonka yläpuolella on jumalan asunto ja paratiisi. Siellä vallitseva ikuinen valo loistaa maan päälle taivaan kuvussa olevista rei'istä ja rakosista. Uskotaan, että sielujen tie tuonelaan kulkee taivaan kupua myöten, joka on niin liukas, että sinne kavuttaessa on turvauduttava kynsiin.

Taru ajasta, jolloin taivas oli lähempänä maata kuin nykyään on mordvalaisille yhtä tuttu kuin lukemattomille muille kansoille. Niinpä Simbirskin läänissä kerrotaan taivaan olleen ennen vanhaan niin alhaalla, että pilvet hipaisivat asuntojen kattoja, kunnes muudan vaimo työnsi uuniluudalla taivaan ylemmäksi. Mokshalaisen tiedon mukaan taivaan loitontaminen suoritettiin pannunvarrella. Kasanin läänin ersalaiset selittävät taivaan aluksi olleen niin alhaalla, että siihen ylettyi kädellä katonharjalta. Silloin taivaanjumala, nishk'e-pas, kuuli helposti ihmisten rukoukset. Kun muudan ersalaisvaimo sitten ryhtyi soimaamaan jumalaa siitä, että hänen tupaansa tuli savua sitä lämmitettäessä, suuttui jumala ja nosti taivaansa ylemmäksi.

Paitsi ympyrän muotoisena maa esiintyy mordvalaisten uskomuksissa myös nelinurkkaisena. Näin kuvittelevat ainakin ersalaiset selittäessään, että maan neljässä nurkassa on kussakin suuri tynnyri, jossa tuuli-emo istuu. Nämä tynnyrit ovat suljetut, mutta ajoittain jokin niistä avautuu, ja silloin siinä asuva tuuli-emo lentää ulos saaden aikaan sen, että tuuli alkaa puhaltaa siltä ilmansuunnalta. On ilmeistä, että nuo maan neljä nurkkaa ovat läheisessä suhteessa neljään pääilmansuuntaan.

Melko varhaista ajatuskantaa edustanee se mordvalaisten käsitys, että maa on pienestä alusta kasvamistaan kasvanut ja vihdoin saavuttanut nykyisen kokonsa. Myös maan pinnalla, vedessä ja ilmassa asustavat eläimet ovat kasvaneet maan mukana. Kun nishk'e-pas näki, että metsä ja ruoho tarvitsivat hoitajaa, hän lähetti maan päälle ihmisen, so. mordvalaisen. Saduissa sanotaan maailmassa nykyisin olevan 77 kansaa, kieltä ja uskoa.

Syntytaruihin on luettava vielä Buguruslanin piirin ersalaisilta muistiinpantu kolmen sisarushaltijan alkuperää valaiseva kertomus: Maan keskustassa kasvoi suunnaton koivu; kolmihaarainen oli sen latva, kolmihaarainen sen juuri, auringon se peitti lehvillään. Ei ollut sillä näkijää, ei kuulijaa. Jumalan lähettämä suuri lintu löysi sen, teki pesän sen latvaan, muni kolme munaa, hautoi niistä kolme poikasta. Yhdestä munasta tuli norov-ava ('vilja-emo'), toisesta varma-ava ('tuuli-emo') ja kolmannesta vir-ava ('metsä-emo'). Kolmeen suuntaan suuri lintu lähetti nämä poikasensa, norov-avan suurelle pellolle, varma-avan tuulen mukana, vir-avan suureen metsään. Norov-ava teki kotinsa pellolle, rajavaolle. Kun kyläkunta keväällä lähtee kylvöön, turvautuvat kaikki hänen nimeensä ja kumartavat häntä, ja kun norov-ava näkee heidän kumarruksensa, hän antaa heille kasvavaa viljaa. Varma-ava lähti tuulen mukana viuhuen puhaltamaan pitkin maan pintaa. Missä hänen puoleensa käännytään, siellä hän puhaltaa leppeästi ja tekee suurta hyötyä, mutta siellä, missä ei hänen puoleensa käännytä, hän päästää myrskyn valloilleen, survoo viljan ja kantaa kootun heinän hajalle. Vir-ava taas lähti suureen metsään ja teki sinne kotinsa, siellä hän elää ja kuljeskelee metsänhaltijana. Kun hän äänekkäästi huutaa, hänen huutonsa kuuluu yli koko metsän. Ken marjaan hankkiutuu, tekee ensimmäisen kumarruksen vir-avalle, jolloin vir-ava neuvoo ja ohjaa häntä, niin että hän palaa metsästä täysin käsin.

TAIVAANJUMALA.

Ensi sijalla mordvalaisten jumalistossa on tietenkin taivaanjumala. Mokshalaisten rukouksissa hänen nimensä on shkaj ('synnyttäjä, luoja') tahi shkabavas, shkajbas eli shkabas, jossa jälkiosana on iraanilaisperäinen sana pavas, pas ('jumala'). Scabas mainitaan jumalaa merkitsevänä jo siinä mordvalaisten sanojen luettelossa, joka on liitetty hollantilaisen oppineen Nicolaes Witsenin teokseen. Mokshalaisten shkabavas esiintyy ersalaisilla shki-pas muodossa. Jälkimmäisen asemesta tai sen ohella mainitaan myös nishk'e (nishk'i) tai nishk'e-pas. Melnikov, Mainov ym. ovat erehtyneet samastaessaan nishk'e ja mehiläiskekoa merkitsevän neshk'e sanan, jonka vuoksi he ovat päättäneet, että tämä jumala on ollut erikoisesti mehiläisten suojeluhaltija.

Nishk'e on kuitenkin lyhennys aikaisemmasta ineshke (ine-shki) muodosta, jommoisena tämä nimi on säilynyt eräissä vanhimmissa ersalaisten uskontoa käsittelevissä lähteissä kuten Nizhnij-Novgorodin piispan, Damaskinin v. 1785 toimittaman sanakirjan johdannossa, jossa mainitaan ineshke-pas niminen jumala ja esitetään sille osoitettu rukous. Samassa lähteessä selitetään, että Nizhnij-Novgorodin hiippakunnan kristityt mordvalaiset nimittävät tällä nimellä Isä-Jumalaa. Jumalanpojan nimenä muka on pas, Jumalanäidin pazon ava.

Ineshke-muoto tavataan lisäksi parissa 1700-luvulta säilyneessä, hengellistä laatua olevassa käsikirjoituksessa, joita säilytetään Pietarin Yleisessä kirjastossa ja joissa kummassakin tällä nimityksellä tarkoitetaan Kristusta. Toinen niistä on raamatunhistoria v:lta 1790, toinen Lyhyt katekismus v:lta 1788. Kumpikin käsikirjoitus on sekä ersan- että venäjänkielinen. Edellisessä esiintyy Kristuksen nimenä ineshke-pazin ohella myös lyhyempi nishke-paz. Sama merkitys on nishk'e-pasilla ollut ersalaisten keskuudessa monin paikoin myöhemminkin. Loitsuissa nishk'e-pas mainitaan usein myös Jumalanäidin rinnalla. Kristillistä vaikutusta osoittaa lisäksi käsitys, että kun nishke-pas oli maan päällä, ihmiset surmasivat hänet, minkä jälkeen hän poistui ihmisten ilmoilta ja nousi taivaaseen.

Paasonen, joka edellä mainittuja lähteitä käyttäen on kirjoittanut erikoisen tutkielman mordvalaisten taivaanjumalasta, osoittaa, että ersalaisten ineshk'e on yhdyssana, jonka ensi osana on ine ('suuri'), jälkiosana iki ja jolla mokshan murteessa on samaa merkitsevä vastine: ot'su ('suuri') shkaj. "Suureksi" ovat taivaanjumalaa sanoneet myös islamin oppiin kääntyneet tataarit samoin kuin – mahdollisesti näiden esimerkkiä seuraten – votjakit (budzim inmar) ja tsheremissit (kugu juma).

Yhtä yleinen taivaanjumalan määre on "ylhäinen" tai "ylhäällä oleva", mokshalaisten v'ärd'ä, esim. v'ärd'ä shkabavas, ersalaisten v'ere. esim. v'ere pas, v'ere shkipas, v'ere nishk'e ym. Ersalaisten loitsurukouksissa mainitaan nimet shki-pas, nishk'e-pas, v'ere pas usein peräkkäin ilmeisesti samaa jumaluutta tarkoittaen.

Mokshalaisten maan syntytarinassa shkaj esiintyy jo persoonallisena luojana, mutta tällainen usko ei näytä kuvastavan alkuperäistä kantaa yhtä vähän kuin luomisen aate, joka, kuten Paasonen huomauttaa, on ollut mordvalaisille vieras. Teonsana shka-ms, jonka partisiipimuoto moksh. shkaj, ers. iki on ja joka on säilynyt vain kansanrunoudessa, merkitseekin alunperin siittämistä tai synnyttämistä. Paasonen pitää todennäköisenä, että shkaj sana tässä mielessä on tulkinnut vain näkyvälle taivaalle omistettua ominaisuutta. Milkovitsh, jonka kuvaus, kuten mainittu, on 1700-luvulta, kertoo mokshalaisten nimittävän shkaj nimellä myös itse taivasta. Saman tiedon esittää Pallas. Sitä osoittavia muistomerkkejä on myöhemmin tavattu itse kansanrunoudesta. Esimerkkinä mainittakoon: shkajsh mazams, "taivas on punertunut". Paasonen osoittaa lisäksi, että mordvalaisten ot'su shkaj tai ineshk'i vastaa nimen merkityksen puolesta tsheremissien kugu shotshan ('suuri siittäjä' tai 'synnyttäjä') jumaluutta, johon ei ole liittynyt kristillistä luojan käsitystä. Sitä vastoin sen votjakkilainen vastine kildisin ('siittävä l. synnyttävä taivas l. jumala') tarkoittaa samoin kuin ersalaisten ineshk'e myös Kristusta varsinkin legendanomaisissa taruissa. Votjakkien taivaanjumalan määreenä esiintyviä sanoja kildis vordis ('synnyttävä-elättävä') vastaavat ersalaisten samaa merkitsevät shki t'ri. Esim. sadetta pyydettäessä on shki t'ri pas toisinaan rukouksen kohteena.

Mordvalaiset puhuvat naispuolisestakin taivaanjumaluudesta. Sellainen on ersalaisten nishk'e-ava l. shki-ava (ava 'emo, vaimo'), jotka molemmat nimitykset saattavat esiintyä rinnan samassa rukouksessa. Mokshalaisilla sitä vastaa shkabas-ava. Eräässä mokshalaisessa laulussa shkabas-ava "kiskoo päreitä" taivaassa. Ersalaisessa loitsussa taas nishk'e-ava, pas-ava mainitaan nishk'e-pasin puolisona, jolla on käskyläisiä käytettävänään. Joskus häntä kuvataan kuten Efeson Artemista ja suomalaisten kansanrunojen neitsyt Maariaa monirintaiseksi: On suuren suuri pelto, pellolla suuri kumpu, kummulla nishk'e-pasin eukko, jolla on 77 rintaa (nänniä), hän puhaltaa pois Ivanin 77 tautia. Kun nishk'e-ava ei rukouksissa koskaan esiinny muodossa nishk'en ava, on Paasonen olettanut, että samaa "siittävää" eli "synnyttävää" taivasta olisi kansanuskossa pidetty milloin mies-, milloin naispuolisena.

Onpa personoidulla taivaanjumalalla tytärkin tai tyttäriä. Mokshalaisessa laulussa shkabas-avan tytär kirjailee höyhenpieluksella istuen lumivalkeaa käsityötä, joka on hänen helmassaan. Paljon suurempaa osaa näyttelee taivaanjumalan tytär (nishk'en t'ejt'er) ersalaisten kansanrunoudessa. Jo Milkovitsh kertoo, että ersalaiset uhraavat sekä nishk'e-pasille, jota hän selittää "taivaan sallimukseksi", että nishk'e-aval\e ja nishk'en tyttärelle eri vuodenaikoina suurkarjaa sekä pyytävät näiltä onnea ja pitkää ikää. Ersalaiset puhuvat useammastakin taivaanjumalan tyttärestä. Niinpä eräässä sikäläisessä loitsussa mainitaan taudin parantajina kolme nishk'e-pasin tytärtä (vrt. roomalaisten parcae); vanhimmalla on valkoinen paita ja viitta, keskimmäisellä sininen paita ja viitta, nuorimmalla taas on vihreä puku. Melko yleinen on ersalaisten käsitys kahdesta taivaanjumalan tyttärestä, joilla on erikoiset nimetkin, Kastargo ja Vezorgo. Kastargo ei ole loitsuissakaan harvinainen. Mm. seuraavat kaihensanat kertovat hänestä: Valkoista kaihta puhallan, mustaa kaihta puhallan, harmaata kaihta puhallan. Nishk'e-pasilla on täysikasvuinen, suuri tytär Kastargo. Kastargon portilla on lumivuori, maan suuruinen, taivaan korkuinen. Kastargo hajoittaa sen yhden tunnin, yhden minuutin kuluessa. Nishk'e-pasin tyttären portaitten edustalla on hopeainen pylväs, maan levyinen, taivaan korkuinen. Yhdessä tunnissa, yhdessä minuutissa hän sen hävittää. Nishk'e-pasin tyttären pihalla on väärä leppä, lepän alla lähde, se kumpuaa kultana, pulppuaa hopeana, se se pesee Ivanin silmästä kaihen pois ja kuivattaa sen valkoisella silkkipyyhkeellä. – – Nishk'e-pasin iso tytär kulkee ja kulkee, löytää maan äärestä valkoisen koivun, jonka alimmalla oksalla istuu valkoinen haukka, se se parantaa kaihen, oikealla siivellään, kultaisilla sulillaan se kuivattaa sen pois, suurilla kynsillään se repii sen irti, nuolee sen kielenpäällään ja sulattaa sen hengähdyksellään.

Myös nishk'en pojasta puhutaan ersalaisissa lauluissa. Eräs Samaran läänissä muistiinpantu runo kertoo, mitenkä muudan pohatta, joka ei juhlapäivinä rukoillut jumalaa, kehuskeli varallisuuttaan ja lapsirikkauttaan sekä halveksi ylijumalaa sanomalla:

    – – – – –
    siksi en rukoile nish'e-pasia,
    siksi en rukoile v'ere-pasia,
    – – – – –
    nishk'e-pasilla on vain yksi poika,
    v'ere-pasilla on vain yksi miniä,
    vain yksi kiikkukehto,
    siinäkin kehdossa tyttölapsi,
    tyttölapsi, narttukakara – – –.

Mordvalaiset kertovat tarinoita siitäkin, miten joku mainen neito on joutunut ylijumalan miniäksi. Seuraava taru on saatu Pensan läänin mokshalaisilta: Kerran eli vanha lapseton pariskunta. Vihdoin vaimo tuli raskaaksi, "kolme vuotta kantoi, kolme viikkoa synnytti". Lapsi itki yöt päivät. Äiti sanoi: "Voi shkabavas, elättäjä, ken lapseni itkun lakkauttaisi, sille antaisin hänet miniäksi". Pian saapui kaksi kerjäläistä, toisen heilauttaessa lasta tämä herkesi itkemästä, toisen heilauttaessa lapsi nukahti. – – Vartuttuaan tyttö ompeli ikkunan ääressä. Ikkunan alatse kulki valkoinen ukko: "Ompele, lapsukaiseni, miniäni! Tänään on juhlapäivä, en ota sinua, huomenna on arki, otan sinut". Tyttö vääntelee käsiään ja itkee, kertoo äidilleen. – "Älä itke, kerjäläiselle en sinua anna!" – Tyttöä tultiin kutsumaan kylälle. Kun hän palasi kotiportille, nousi kova tuuli, joka kantoi hänet ylijumalan luo. Tämä otti hänet miniäkseen. Tyttö valitteli. Jumala puhui: "Miniäni, lapsukaiseni, ala-aitassa älä käy, alaikkunasta älä katso!" Tyttö katsoi kuitenkin, ja nähtyään isänsä ja äitinsä hän alkoi itkeä. Kotiin tultuaan shkabavas kysyi, miksi itket? Miniä vastasi: "Istuin uuden tuvan sivupenkillä ja tapoin syöpäläisiä poikasi päästä, silloin akkunan ohi lensi harakkaparvi tahrien silmäni." Sitten ylijumala lähti taas maansa ympäri kulkemaan ja uudisti saman kiellon. Miniä, joka ei nytkään totellut, näki toverinsa leikkimässä. Kun jumala palasi ja huomasi miniän taas itkevän, hän kysyi: "Miksi itket?" Miniä vastasi: "Kävin rikkoja viskaamassa, tuuli-emo (varm-ava) kulki ohitseni, täytti silmäni". Jumala meni tuuli-emon luo: "Missä olet käynyt ilman lupaani?" – "Missä minä ilman sinun lupaasi", tuuli-emo vastasi. "Miniäsi kävi ala-aitassa, katsoi alaikkunasta, näki kotikylänsä ja toverinsa leikkimässä."

Moksalaisilta saatu on myös Sirikinin muistiinpanema laulu, jossa äiti kiroaa tottelemattoman tyttärensä. Kun tämä sitten vuosien perästä eräänä helluntaina menee toisten tyttöjen kanssa joelle tavan mukaisesti seppeleitä heittämään, niin hänen seppeleensä lähtee, päinvastoin kuin muiden, kulkemaan vastavirtaan. Hetken kuluttua nousee kova myrsky, joka nostaa tytön kuin höyhenen ja kantaa hänet shkajn ikkunan alle. Tällöin shkaj ottaa hänet miniäkseen.

Jevsevjevin sanakirjassa viitataan Samaran läänin ersalaisten lauluun, jossa on esitetty saman tarun toisinto ja jonka loppuosa on seuraava: Nishk'e-pas kysyy miniältään: "Miksi itket? Onko sinun tullut koti-ikävä?" Tyttö vastaa (valehtelee): "Ei minun ikävä ole, tuuli-emo (varm-ava) vain laski tuulensa ajattomaan aikaan valloilleen ja lennätti rikkoja silmiini". Jumala tutkii: "Tuulenhaltija, tuuli-emo, miksi olet laskenut tuulesi ajattomaan aikaan?" Tämä vastaa: "Siihen aikaan olivat lapseni nukkumassa, ei kukaan ole voinut päästää tuulia valloilleen, ei kukaan ole voinut irroittaa salpaa".

Joskus kerrotaan myös maisen miehen joutuneen avioliittoon nishk'e-pasin tyttären kanssa. Niinpä Zorin on eräästä Samaran läänin ersalaiskylästä (N. Bajtermish) muistiinpannut runon onnettomasta miehestä, joka ei löydä itselleen puolisoa ja joka pyydettyään vanhempien siunauksen lähtee mieron tielle. Kulkiessaan hän sättii nishk'e-pasia kovasta onnestaan. Yhtäkkiä ilmaantuu hänen eteensä kaunis tyttö. Tämä sanoo olevansa nishk'e-pasin nuorin tytär, jonka isä on lähettänyt onnettomalle miehelle puolisoksi. Nishk'e-pas antaa heille siunauksensa, he elävät, kasvattavat seitsemän poikaa ja saavat seitsemän miniää.

Nishk'en apulaisina, jotka ovat tämän ja ihmisten välimiehiä, mainitaan toisinaan venäläisen kirkon pyhimyksiä. Kansanrunoudessa haukka esiintyy ylijumalan sanansaattajana.

Taivaanjumalan asuinpaikkaa kuvataan etenkin loitsurunoudessa, jossa sen yleensä sanotaan olevan ylhäällä; "Ylhäällä sinä elät, katso alas!" Muudan loitsu, joka luetaan oikeuteen lähdettäessä, alkaa sanoilla: "Nishk'e-pas, shki-pas, ylhäällä oleva nishk'e-pas, alhaalla oleva mastor-ava ('maa-emo') suojelkaa minua! Nishk'e-pasilla, shki-pasilla on ylös johtavat ja alas laskeutuvat portaansa, tulo- ja meno-ovensa – – –." Viimeksi mainitussa loitsussa taivaanjumalaa on ilmeisesti kuviteltu ihmisenkaltaiseksi olennoksi. Samoin on asian laita seuraavassakin Zorinin Vetshkanovosta muistiinpanemassa "kuivan pernan" parantamissanoissa, joissa kerrotaan, että "nishk'e-pasilla, shki-pasilla, v'ere-pasilla, suurella jumalalla on asuntonsa pilvien yläpuolella". Joskus sen mainitaan sijaitsevan "kahden taivaan välissä". Loitsussa sukupuolista kyvyttömyyttä vastaan taas sanotaan mm.: "Nishk'e-pas, shki-pas, v'ere-pas, suuri jumala! Sinun asuntosi on tuulen haltian (varmazejn) vaikutuspiirin ulkopuolella, seitsemän taivaan takana, se on rautaisen aidan ympäröimä, sinne ei salama pääse. Siellä asuu myös ylijumalan puoliso nishk'e-ava, pas-ava"; lisäksi "hänellä on omat kirjurinsa, jotka tekevät hänen tahtonsa." Arkkimandriitti Makarij kuvailee mokshalaisten vastaavia käsityksiä seuraavin sanoin: "He vakuuttivat, että ot'su shkaj asustaa taivaassa ja hallitsee yksinomaan taivasta. Aineellisen maailman hallitsemisen hän on luovuttanut muille, alemnille jumalille."

Pallas, joka mainitsee, etteivät mokshalaiset käytä korkeimmasta olennosta ersalaisten tavalla Paas (pas) nimitystä, vaan Schkai (shkaj) kuten itse taivaastakin, huomauttaa samalla, että he tälle rukousmenoja suorittaessaan kääntyvät itää kohti. Melnikov kertoo, etteivät mordvalaiset missään vietä ylijumalan kunniaksi erikoista uhrijuhlaa, mutta että he kaikissa juhlissaan muistelevat häntä ensiksi. Orlov taas sanoo, että mordvalaiset kääntyessään eri jumalien puoleen aina ensin omistavat shkajlle lyhyen rukouksen. Sitä vastoin on Orlovin mukaan tuntematonta, uskoivatko mokshalaiset shkajn tarvitsevan ruokaa ja vaatteita niin kuin muiden jumalien, joiden todella ajateltiin "syövän, juovan ja tarvitsevan vaatetusta". Eräiden tietojen nojalla voidaan kuitenkin päättää, ettei mokshalaistenkaan taivaanjumala jäänyt ainakaan uhrikestityksestä osattomaksi. Esimerkin siitä tarjoaa mm. pääsiäisviikon perjantaina vietetty kotoinen juhla, josta on olemassa seuraava kuvaus: Vanhin rukoili kynnyksellä skabavasia, että tämä kasvattaisi runsaasti viljaa ja kartuttaisi karjaa. Sitten kaadettiin muutama pisara kaljaa kynnykselle. Vielä pantiin leipä- ja lihakappale (uunin) savureikään, jonne myös kaadettiin vähän kaljaa. Sitä tehdessä sanottiin: "Skabavas, anna tämän savun mukana uhrimme nousta sinun luoksesi!" Tässä kuvatut menot näyttävät kuitenkin alun perin kuuluneen vainajain palvonnan yhteyteen.

Teuraita uhrattaessa ei ole aina helppo päättää, milloin jokin uhri todella on juuri taivaanjumalalle tarkoitettu, etenkin kun samalla usein muisteltiin muitakin jumalia. Epävarmaa on myös, palvottiinko taivaanjumalaa, ukkosenhaltijaa vaiko jotakin muuta jumaluusolentoa, kun esim. Simbirskin läänin ersalaiset teurastivat pellolla härän, kaivoivat luut maahan ja rukoilivat: "Paz, anna sadetta!" Pieniä uhreja näyttävät nishk'e-ava ja niskh'en tytärkin, Kastargo, joskus saaneen osakseen. Niinpä Samaran läänin Stavropolin piirin Stepnoje Shantalassa sanotaan nishk'e-avalle keitetyn puuroa pääsiäisenä ja Kastargolle valmistetun mesikakkuja pääsiäislauantaina.

Piispa Jakoville v. 1840 antamassaan esityksessä Timofej Leontjev sanoo Hvalynskin piirin ersalaisten palvoneen "ylhäällä olevaa" (v'ere-pas), "suurta jumalaa" (poksh-pas) paitsi uhrijuhlien aikana myös päivittäin päivällisen edellä ja lisäksi matkalle lähdettäessä. Hän esittää myös eräitä rukousten näytteitä. Matkalle lähdettäessä luettiin: "Jumala, suuri jumala, niskh'e-pas, elättäjä! Suojele sinä meitä, kun olemme matkalla, kun nousemme vuoteesta tai laskeudumme levolle joko päivän lepohetken tai yön unen aikana. Illan ja aamun jumala, auringon ja kuun valossa suojele meitä pahansuovalta ihmiseltä, pahantekijältä ja ilkeämieliseltä, pahalta sattumalta, pahalta kohtaukselta, jotta terveinä voisimme taas palata kotiin!" Toinen Leontjevin esittämä rukous on seuraava: "Vere-pas, suuri jumala, elättäjä, auta sinä meitä kaikissa asioissa, suojele meitä vastoinkäymiseltä ja onnettomuudelta, pahalta sattumalta, pahalta kohtaukselta, pahalta silmäykseltä, pahansuovalta, pahantekijältä ja ilkeältä ihmiseltä, ojenna kätesi, kohota helmasi, sulje, peitä ja ympäröi meidät kuin aidalla!"

"Aidalla ympäröimisestä" puhutaan myös seuraavissa morsiamen suojelua tarkoittavissa sanoissa, jotka ersalainen patvaska, ured'ev, lausuu häämenojen aikana, ennen kuin nuori pari jätetään kahden kesken aittaan: "Auta, nishk'e-pas, suojele, v'ere-pas! Sinä tiedät kaiken, näet kaiken, katsele silmilläsi, kuuntele korvillasi, mitä pyydän, se anna, mitä pelkään, siltä suojele! Itselleni en pyydä mitään, olen vain ured'ev, joka on pyydetty toimittamaan kunniakasta tehtävää, olen nuorikon edessä kulkija, hänen puolestaan sanan lausuja. Katso, jumala, edessäsi olevaa morsianta ja sulhasta, he ovat kuin hentoja kukkia, kuin vastasyntyneitä lapsia, he eivät voi vastustaa silmäystä (osud), heitä voivat noidat vahingoittaa, he ovat oikeamielisiä ihmisiä, jotka pelkäävät nishk'e-pasia. Suojele sinä, nishk'e-pas, heitä noidilta, ympäröi heidät rautaisella aidalla, sulje heidät rautaisella salvalla, anna heille onnea, salli kohdunhedelmä(n kehittyä)."

"Rautainen aita" ihmisten suojana turmiollisia voimia vastaan mainitaan venäläisissä ja samoin suomalaisissakin loitsurukouksissa. Paitsi kaikenlaista suojelua mordvalaiset ovat anoneet taivaanjumalalta myös monipuolista menestystä. Erinäisissä rukouksissa pyydetään kumpaakin, esim. seuraavassa Zorinin ersalaisilta muistiinkirjoittamassa: "Nishk'e-pas, shki-pas, kaikkein suurin jumala, seitsemäs jumala, elättäjä, seitsemännessä paikassa (tarkaso) sinä olet, kuuden jumalan päämies sinä olet. Olemme tuoneet uhrin, tulleet sinun eteesi, kumarramme sinua, ota vastaan uhrimme, näe meidän kumarruksemme, anna viljankasvua, omaisuutta, terveyttä, pitkää ikää, varjele noidilta, pahantekijöiltä, kateilta, pahansuovilta, pellon rajavakoja pitkin kulkevilta tähkien solmijoilta, viljaonnen viejiltä, kovalta tuulelta, rakeilta ja hävittävältä hallalta."

Pelkästään maallista onnea ja menestystä anotaan myös rukouksessa, joka on Damaskinin sanakirjateoksen johdannossa ja josta käy ilmi, että mordvalaisten taivaanjumala on varsin monipuolisten antimien antaja: "Ineshke pas! Sinä olet minua varjellut! Ineshke pas, älä minua jätä! Anna minulle paljon poikia ja tyttäriä! Ineshke pas, anna minulle paljon viljavuoria, täytä vilja-aittani! Ineshke pas, anna minulle viljaa, hunajaa, syötävää, juotavaa, terveyttä, rauhallinen elämä! Ineshke pas, täytä karjapihani hevosilla, lampailla ja vuohilla! Ineshke pas, siunaa taloani, niin että voin tulijat laskea (sisään), kattaa pöydän, kestitä ja ravita! Ineshke pas, varjele valtakuntaa ja keisarinnaa!"

Ennen kaikkea uskottiin säiden ja ilmojen olevan taivaanjumalan määrättävissä. Se ilmenee mm. eräästä ersalaisesta laulusta, jossa "vilja-emo" kertoo:

    Ensin he rukoilevat nishk'e-pas'a,
    polvillaan pyytävät laupeutta,
    sitten rupeavat minua rukoilemaan.
    Nishk'e-pasin he rukoilevat näin:
    "Anna, nishk'e-pas, illalla tyyntä, lämmintä säätä,
    anna, v'ere-pas, hiljaista sadetta,
    anna kyntäjälle terveyttä,
    anna auran vetäjälle voimaa!"

Ilmojen haltijana esiintyy mokshalaistenkin taivaanjumala, jota rukoiltaessa joskus muistellaan myös aurinkojumalaa (shi-bavas). Seuraavat rukoussanat ovat Pensan läänin Insarin piirikunnasta: "Elättäjä (t'raka) shkabavas, elättäjä (kormal'et's), v'ärd'ä-shkabavas, elättäjä (kormal'et's), nouseva, laskeva, kiertävä shi-bavas, elättäjä (kormal'et'ts), anna sateita ja lämpimiä ilmoja, anna hiljaisia tuulia!"

Mordvalaisilla on monin paikoin ollut tapana valita taivaanjumalalle myös elävä edustaja uhrimenojen ajaksi. Tällainen tapa on ollut mm. Saratovin läänin Petrovskin piirin Dubrofkan kylän ersalaisilla, joiden keväällä ennen vanhaan viettämää kylän yhteistä uhrijuhlaa (v'el'en osks) Utshajev kuvailee seuraavasti: Kevätkynnön alkajaisissa, kun vanhat leskivaimot olivat keittäneet nishk'en pure nimisen mesijuoman, joka kolmessa astiassa asetettiin tuvan suureen soppeen, kokoontuivat 80-vuotiaat ukot ja akat ja valitsivat keskuudestaan nishk'en. Tämä kiipesi nyt ylisille, jolloin joku ukoista huusi alhaalta: nishk'e, nishk'e, nishk'e\ Siihen tuo ylisillä oleva vastasi: a, a, a! Taas ukko huusi kolme kertaa: "Kuulitko?" – "Kuulin, kuulin, kuulin", nishk'e vastasi. – "Oletko saanut kiivetyksi?" – "Olen." (Kysymykset ja vastaukset esitettiin aina kolme kertaa.) – "Kas tässä, annan sinulle nishk'en astian!" Sitten ukko vielä alhaalta lausui: "Anna elävien elää terveinä, (anna) heidän viljansa kasvaa ja karjansa lisääntyä! Anna elävien elää kirkkaammin kuin kirkas päivä, kullassa ja hopeassa, anna hyvä terveys!" Rukouksen kuultuaan nishk'e vastasi ylisiltä: "Annan". Näin ukko rukoili nishk'eä jokaista astiaa antaessaan, ja nishk'e ottaessaan ne vastaan lupasi kullakin kerralla antaa, mitä häneltä pyydettiin. Sitten nishk'e ripusti astiat ylisille kattoon ja laskeutui sen jälkeen alas. Näitä astioita, jolleivät sattuneet palamaan tulipalossa, säilytettiin kauan. Joka kevät valittiin nishk'elle edustaja, mutta aina sama henkilö, joka näin joutui suorittamaan tämän toimituksen kuolemaansa asti.

Samanlainen tapa on muistiinpantu Saratovin piirin Orkinossa, jossa myös nishk'e-pasin kerrotaan kiivenneen tuvan ullakolle muun väen kokoontuessa tupaan, joka sijaitsi vanhassa rukouspaikassa järven rannalla. Rukoiltaessa pyydettiin: "Nishk'e-pas, poksh pas, anna meille viljaa!" Nishk'e-pas vastasi ullakolta: "Annan!" – "Tulkoon olki aisan paksuista." – "Tulee!" – "Anna karjalle terveyttä!" – "Annan!", Tähän tapaan anottiin, mitä mieleen muistui. Rukouksen päätyttyä nishk'e-pas_ piilottautui kaislikkoon, kunnes kansa oli hajaantunut koteihinsa.

Paasosen kokoelmissa taas mainitaan, että Samaran läänin Bugulman piirin Karmalkan kylässä oli muinoin tapana, että joku mies kiipesi uhrijuhlan aikana puuhun, jolloin hänelle esitettiin seuraava rukous: "Nishk'e-pas, shkaj-bas_, anna meille lisääntyvää karjaa, kasvavaa viljaa, hiljaista sadetta ja hiljaista tuulta." Puuhun noussut mies vastasi: "Annan!"

Samoin kertoo Dubasov Tambovin läänin mokshalaisista: Muutamia päiviä ennen uhrijuhlaa pantiin olutta, keitettiin lihaa ja paistettiin piirakoita sekä vietiin sitten määräaikana pyhään metsikköön. Kun uhriyleisö oli kokoontunut, niin arvossapidetyin ukko kiipesi korkean puun latvaan, ja muut rukoilivat polvillaan: "Suo meille terveyttä!" Tähän puussa olija vastasi kovalla äänellä: "Annan, annan!" Sitten rukoilijat pyysivät jumalalta hyvää viljankasvua, karjaonnea ym. taloudellista hyvää ja saivat kaikkiin rukouksiinsa ylhäältä saman vastauksen: "Annan, annan!"

Nishk'e-pasille on valittu edustaja tilapäisestäkin syystä. Siitä esimerkin Paasonen esittää Bugulman piiristä. Kun uusi talo oli rakennettu, puettiin vanha ukko kiireestä kantapäähän uusiin vaatteisiin. Tällaisena hän kulki talon ikkunan alla edestakaisin, kunnes isäntä kutsui hänet tupaan, jossa pöytä oli valmiiksi katettuna. Kutsuessaan isäntä sanoi: "Shkaj bas, nishk'e pas, astu sisään, me olemme rakentaneet talon, anna lisääntyvää karjaa ym." Vastattuaan: "Annan sen, mitä pyydätte, sen annan", ukko astui tupaan, jossa häntä palvottiin.

Lisäksi on Saratovin läänissä paikoitellen ollut tapana valita pääsiäisenä, vainajain juhlaa vietettäessä, joku vanhus shkaj-paziksi, jonka tuli pääsiäispäivän edellisenä yönä kulkea kaikkien ikkunain alatse ja jokaisen ikkunan alla kysyä isäntää. Samalla tuo ulkona kulkija aina koputti kepillään ikkunaan kolme kertaa, jolloin sisällä olijat sen kuultuaan kysyivät: "Kuka siellä?" Ikkunan takaa kuului vastaus: "Shkaj." – "Mitä käskee shkaj_ tekemään?" – "Käskee siunaamaan, elämään, viljan kasvamaan, karjan lisääntymään, terveenä olemaan ym."

Näissä kuvauksissa, jotka perustuvat perintätietoihin, tapaamme siis itse taivaanjumalalla elävän edustajan, joka samoin kuin kuolleen sijainen vainajain muistojuhlissa joutuu palvojiensa uhriantimien ja rukousten kohteeksi. Kun vainajiin kohdistuneet menot yleensä ulottavat vaikutuksensa myös luonnonjumalien palvontaan ja kun vainajan sijainen on sukukansojemme uskonnollisissa menoissa yleisempi ja tavallinen sielläkin, missä taivaanjumalan edustaja on tuntematon, on todennäköistä, että jälkimmäisen esiintyminen on edellistä tapaa myöhäisempi ja siitä aiheutunut. Tätä olettamusta tukee sekin, että taivaanjumalan edustaja toimii toisinaan, kuten viimeksi esitetystä esimerkistä ilmenee, sellaisena yönä, jolloin vainajain on uskottu olevan liikkeellä. Orkinosta saatu perintätieto kertoo lisäksi, että kun nishk'e-pas kulki yöllä ympäri kylää, niin joku ojensi sille ikkunasta housut, paidan, munia ym. ja pyysi, että nishk'e-pas toimittaisi ne hänen pojalleen tuonelaan. Nishk'e-pas otti lahjat vastaan ja lupasi toimittaa ne perille.

UKKONEN.

Ersalaisilla tavattu erikoisniminen ukkosjumala purg'ine l. pirg'ine mainitaan jo vanhimmissa lähteissä. Georgi sanoo, ettei tälle jumaluudelle uhrattu, mutta jo Milkovitsh kertoo nimenomaan, että mordvalaiset uhraavat ukonilmalla lampaan, mikä uhritoimitus suoritetaan kotona. Lisäksi hän kertoo samoin kuin Georgi, että mordvalaisilla on tapana lausua ukonilman aikana: "Armahda meitä, ukkosenjumala!" Useimmiten on ukkosenjumalalta rukoiltu sadetta etenkin ankaran kuivuuden aikana. Purg'ine-pas saakin toisinaan kertonimekseen p'izeme-pas ('sade-jumala'). Sen uhripuuksi on mieluimmin valittu sellainen puu, johon ukkonen on iskenyt.

Ersalaisten käyttämä ukkosjumalan nimi purg'ine, joka merkitsee myös ukkosta luonnonilmiönä, on liettualaisilta (liett. perkuna-s, vrt. suom. perkule, perkele) lainattu. Mokshalaisilla tämän nimityksen vastine on at'am(a), joka on johdannainen at'a ('ukko') sanasta. Personoimastaan ukkosesta ovat myös mm. virolaiset ja suomalaiset käyttäneet ukkoa merkitsevää nimitystä. Kun ukkonen jyrisee, mokshalaiset sanovat at'amsh dubardi, mikä merkitykseltään jokseenkin tarkkaan vastaa suomen kielessä käytettyä sanontaa. Vielä tavallisempi, mokshalaisten runoudessa ja muulloinkin esiintyvä sanonta on at'ämnä toraj ('ukkonen puhuu'), jota vastaa ersalaisten: purg'ine sejeri ('ukkonen huutaa') tai p'irg'ine azor son p'izhni ('ukkosherra huutaa'). Mokshalaiset sanovat, että ukkosen "puhuessa" ei ole lupa syödä, sillä se ärsyttää ukkosta.

Salamat käsitetään yleensä ukkosen ammuksiksi (ers. p'irg'ine l'ed'ima; moksh. at'äm lälilsa), joilla tämä surmaa pahoja henkiä. Maasta löydettyjä vanhoja kiviaseita, nuolen tai keihään kärkiä taikka niiden muotoisia piikiviä kansa sanookin "ukkosen kiviksi" tai "ukkosen nuoliksi" (ers. purg'ine-k'ev; moksh. at'aman-k'ev, at'am l'ät'sf k'ev, at'am-givni tai at'am-nal). Salaman tavallisin nimitys on jondol, jonka alkuosan on selitetty johtuneen jo unohtuneesta 'taivasta' merkinneestä sanasta (tsherem. juma, suom. juma-la), joten jondol olisi alun perin merkinnyt 'taivaantulta'. Prof. Ravila on kuitenkin minulle huomauttanut epäilevänsä tätä selitystä ja lausunut arvelun, että puheena olevan nimityksen alkuosassa voisi piillä suomen janaa vastaava sana (vrt. suom. pitkäinen). Rukouksissa esiintyy ukkosjumalan, purg'ine-pasin ohella myös salamanjumala, jondol-pas. Loitsuissa mainitaan vielä jondol-baba ('salama-akka') niminen haltija, jolta voidaan pyytää apua tauteihin.

Sateenkaarta mordvalaiset sanovat milloin sateen, milloin jumalan, milloin ukkosen kaareksi (p'izem'e-thsirk'e, pazon tshirke, purg'ine-tshirk'e), mutta muita yleisempi nimitys on "ukkosen jousi" (ers. p'irg'im'jonks, purg'ine-jonks; moksh. at'ama-jonks, at'am jonga). Simbirskin läänissä tavataan lisäksi nimitys purg'ine-k'iks ('ukkosen viiru'). Sateenkaarta ei sovi sormella näyttää; jos niin tekee, sormi kuivuu.

Samoin kuin monien muiden itä-Euroopan kansojen on mordvalaistenkin ukkosjumala yhtynyt profeetta Eliaaseen. Etenkin ersalaisten purg'ine-pas ajaa Ilija nimisenä taivaalla kaksi- tai kolmivaljakolla, niin että vankkurien pyörät jyrisevät. Muudan ukkosjumalalle omistettu rukous alkaa sanoilla: "Purg'ine-pas, p'izeme-pas, vihainen jumala, Il'usha, tulisilla hevosilla ajat taivasta pitkin, maa tärisee, ihmiset pelkäävät ääntäsi, salamallasi valaiset koko maan". Eliaan päivää (20/VII) onkin täällä vietetty purg'ine-pasin juhlapäivänä. Niinpä esim. Mordovskij Buguruslanissa, joka sijaitsee noin 20-30 virstan päässä Buguruslanin kaupungista, valmistettiin purg'ine-pazne osks ('uhrijuhla ukkosenjumalalle') nimistä juhlaa varten jo Eliaan päivän edellisellä viikolla mesijuomaa eräässä metsässä olevassa rotkossa, jonne juhlapäivänä kokoontui kylän miespuolinen väki tuoden mukanaan ruokia. Ennen kuin ruvettiin syömään ja juomaan, yksi ukoista rukoili: "Purg'ine-pas, elättäjä, taivaalla on sinun asuntosi, taivaalla sinä kuljet kahden tulisen hevosen vetämissä vaunuissa, oikeassa kädessäsi on sade, vasemmassa rakeet, sinä olet sateen haltija, sinä olet rakeitten lähettäjä, sinä saat aikaan sekä hyvää että pahaa; ketä sinä rakastat, sen sinä salamallasi tapat, kenelle sinä olet vihainen, sille sinä lähetät rakeita, ketä sinä säälit, sille sinä lähetät hiljaista sadetta, kostutat hänen laihonsa ja täytät hänen vatsansa. Purg'ine-pas, – – olemme sinun nimeesi valmistaneet kolme astiallista mesijuomaa, koonneet kylän miehet yhteen, asettaneet esille leipämme ja suolamme ja kumartaneet sinua, suo hiljaista sadetta, älä laske laihoa turmelevia rakeita, kenestä sinä pidät, surmaa se salamallasi (ukkosellasi)!"

Ukkosenjumalaan liittyy tarujakin. Purg'ine-pasin alkuperää selittää mm. seuraava Zorinin muistiinpanema 94-säkeinen laulu Kasanin läänin Tajaban kylästä: Muinoin oli ersalaisten hyvä elää. Taivas oli niin alhaalla, että siihen ylettyi kädellä katonharjalta, ja nishk'e-pas kuuli kaikki kansansa rukoukset. Kun eräs ersalaisvaimo soimasi nishk'e-pasia sen vuoksi, että tupaan tuli savua, jumala suuttui ja nosti taivaansa ylös. Tämän tehtyään hän loi ukkosjumalan ja kohosi itse vieläkin korkeammalle. Kun ersalaiset huolissaan siitä, että jumala oli heidät hylännyt, kääntyivät hänen puoleensa, hän lähetti heille "vävynsä" hallitsijaksi. Tätä uutta hallitsijaa ersalaiset lupasivat totella kuin jumalaa, mutta hän ei kuitenkaan yksinään kyennyt heitä hallitsemaan, jonka vuoksi jumala loi vielä jurt-avan ('kodinhaltijan') ja kardas-sarkon ('kartanonhaltijan') ja käski ersalaisten palvella niitä. Senpä vuoksi ersalaiset uhraavatkin kardas-sarkolle kiharavillaisia oinaita ja jurt-avalle harmahtavia lampaita, josta hyvästä kardas-sarko suojelee heidän karjansa ja jurt-ava heidän perheensä.

Tässä tarussa mainittu nishk'e-pasin "vävy" tarkoittaa ilmeisesti juuri purg'ine-pasia, sillä ukkosjumalaa sanotaan usein ersalaisten taruissa ja joskus rukouksissakin taivaan jumalan "vävyksi". Myös sotaanlähtevien rukoussanoissa, joihin sisältyvässä jumalain luettelossa mainitaan mm. "nishk'e-ava, shki-ava, nishk'en tytär, Kastargo, purg'ine-pas, jondol-pas, nishk'e-pasin vävy, v'ere-pasin läheinen sukulainen", on purg'ine-pas, jonka rinnalla esiintyvä jondol-pas näyttää olevan vain edellisen toisintonimi, epäilemättä sama kuin nishk'e-pasin vävy. Mistä syystä ukkosjumalaa nimitetään taivaanjumalan vävyksi, käy ilmi eräistä ersalaisten taruista, joissa purg'ine-pasin kerrotaan solmineen avioliiton nishk'e-pasin tyttären kanssa.

Seuraavan tarun, jossa kuvataan purg'ine-pasin häitä taivaanjumalan tyttären kanssa, Zorin on muistiinpannut Samaran läänin Buguruslanin piirin Vetshkanovon kylästä: Ukkosjumala ajattelee naimisiinmenoa, mutta ei löydä maan päältä sopivaa puolisoa. Kuultuaan, että ukkonen etsii itselleen vaimoa, norov-ava ('vilja-emo') laittaa itsensä koreaksi ja lähtee purg'ine-pasin luo, vieden tuliaisiksi kokonaisen leivän. Tämä ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja järjestettyään juhlapöydän tyhjentää ensin itse oluthaarikan, sitten tarjoaa norov-avalle. Samalla ukkosjumala ryhtyy tiedustelemaan, millä asioilla norov-ava liikkuu. Norov-ava sanoo tietävänsä sopivan naishenkilön, josta, jos hänet saadaan kosituksi, tulee hyvä puoliso. "Nishk'e-pasilla, shki-pasilla, v'ere-pasilla, suurella jumalalla" on näet kaksi tytärtä, vanhempi Kastargo, nuorempi Vezorgo. Kastargo on kaunis ja viisas, Vezorgo vielä kauniimpi ja viisaampi. Vezorgo on sitä paitsi tuuminut miehelään menoa. Ukkosjumala ihastuu suuresti, ja norov-ava lähtee nishk'e-pasin luo esittämään asiansa. Nishk'e-pas kutsuu nyt tyttärensä ja kysyy, onko tämä halukas menemään ukkosjumalan puolisoksi. Vezorgo ilmoittaa suostuvansa ja jättää kapionsa vilja-emolle, joka vie ne purg'ine-pasin nähtäväksi. Lähtiessään noutamaan morsiantaan purg'ine-pas ottaa kaikki jumalat hääsaattueeseensa johtomiehiksi (kudat), norov-avan, "pyylevän naisen" (kuj ava) itkijäksi ja mastor-avan (maa-emon), "mustan naisen" (ravzh-ava), anopin virkaa hoitamaan. Maa tärisee ja salamat leiskuvat vaunujen pyöristä, kun ukkosjumala ajaa kolmella hevosellaan. Jumalan asunnossa vietetään sitten komeat häät, siellä syödään ja tanssitaan seitsemän päivää. Tämän avioliittonsa vuoksi ukkosjumala on nishk'e-pas'in vävy.

Eräissä ersalaisilta saaduissa taruissa kerrotaan myös, että ukkosenjumalan puoliso on maan päältä noudettu neito. Onpa Zorinkin merkinnyt muistiin tällaisen kansanrunon Samaran läänin Bugulman piirin Tashta Moklauz nimisestä kylästä. Siinä kerrotaan nuoresta, kauniista tytöstä, jolla ei ollut onnea maan päällä ja joka ei löytänyt itselleen puolisoa. Tyttö kuuli, että nishk'e-pasin poika, purg'ine-pas oli myöskin puolisoa vailla. Kun tytön isä kerran toimitti uhria jurt-avalle, otti tyttö palasen uhrilihaa, meni lammaskarsinaan, kertoi jurt-avalle. kohtalonsa ja pyysi tätä näyttämään tien nishk'e-pasin luo. Jurt-ava kuuli tytön rukouksen, tuli jäniksen hahmossa hänen luokseen ja alkoi ihmiskielin puhua: "Ei ole maan päällä ketään, joka tietäisi tien nishk'e-pasiu luo. Tee, niin kuin minä käsken, pukeudu juhlavaatteisiin, mene hautausmaalle ja käänny esivanhempiesi puoleen. Mene sen jälkeen suurelle pellolle, kolmen tien haaraan, aukaise hiuksesi hajalle ja kumarra kerran auringon nousua kohden, silloin löydät tien nishk'e-pas'in luo." Tyttö noudatti saamaansa neuvoa, eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa, ennenkuin idästä kohosi musta pilvi, punainen salama välähteli, tuli kohdalle ja nosti tytön pilven päälle. Purg'ine-pas vei tytön nishk'e-pasin luo, ja tämä antoi hänet ukkosenjumalalle puolisoksi.

Todennäköisesti saman tarun toisintoja tai sirpaleita ovat eräät muutkin samaa aihetta käsittelevät runomittaiset tai suorasanaiset kertomukset. Bugulman piirikunnassa sanotaan v'ere-pasin, nishk'e-pasin ottaneen tytön maan päältä vaskivitjaisessa hopeakätkyessä taivaaseen. Sitä ennen tyttö oli kuullut ukkosen jyrisevän ja peloissaan lausunut: "Älä peloita minua, nishk'e-pas, v'ere-pas, rupean sinulle puolisoksi!" Tässäkin kertomuksessa piilee siis viittaus siihen, että jumala, jolle tyttö lupautuu aviovaimoksi, on alun perin ollut ukkosenjumala. Sitä osoittavat myös tarumme sanat: "Hän nousi nyt v'ere-pasin luo, meni nishk'e-pasin luo, vihainen ukkonen on hänen appensa, musta pilvi anoppinsa, terävä salama puolisonsa."

Epäilemättä nämä tarut kuuluvat samaan ryhmään kuin taivaanjumalan yhteydessä esittämämme kertomukset. Niinpä eräs ersalaisilta saatu runo muistuttaa suuresti sitä mokshalaistarua, jossa puhutaan taivaaseen naidun neidon koti-ikävästä ja jossa häntä kielletään ala-aitassa käymästä. Tässä ersalaisrunossakin kerrotaan näet, mitenkä muudan tyttö, joka oli joutunut taivaaseen ukkosenjumalan puolisoksi, nishk'e-pasin miniäksi, siellä kaipasi entistä kotiaan. Koti-ikävän haihduttamiseksi nishk'e-pas antoi hänelle seitsemän aitan avaimet, mutta kielsi avaamasta seitsemättä aittaa. Tyttö avasi ne sitten vuoron perään. Ensimmäisessä aitassa oli Pakkanen (k'el'm'e), toisessa Sumu-ukko (suv-at'a), kolmannessa Perjantai-ukko (pet'sh(a)-at'a), neljännessä Sunnuntai (ned'la-tshi), viidennessä Talvi-ukko (t'el'e-at'a) ja kuudennessa Kesä-ukko (k'ize-at'a). Kun tyttö sitten kiellosta huolimatta aukaisi vielä seitsemännenkin aitan, hän näki syntymämaansa ja mitenkä hänen muistojuhlaansa paraikaa vietettiin. Sitä suurempi ikävä valtasi nyt hänen mielensä.

Toisin paikoin mainitaan puheena olevan tytön nimikin. Niinpä laulussa, joka on julkaistu Kasanissa ilmestyneissä mordvalaisten kansanrunouden näytteissä, on taivaaseen noudetun neidon nimi Litova. Kerrotaan, etteivät Litovan vanhemmat pitäneet kauniista tyttärestään, mutta v'ere pas rakasti häntä. Tyttö oleskelee aitan luhdissa kapioita valmistaen. Kesän kauneimmillaan ollessa nuoriso karkeloi ulkona, mutta Litovaa ei näy nuorten parissa. Vasta kun toverit saapuvat häntä hakemaan, Litova pukeutuu juhlapukuun ja lähtee mukaan. Silloin nousee kova myrsky, ukkonen jyrisee ja salamat välähtelevät. Myrskyn tauottua huomataan, että Litova on poissa. Myrsky on vienyt hänet. "Tuima tuuli on nyt Litovan anoppi, ankara ukkonen hänen appensa ja salama hänen miehensä." Tytön valtaa kuitenkin koti-ikävä. Hän pyytää mieheltään lupaa käydä maan päällä. Salama taas vuorostaan kysyy lupaa Ukkoselta. "Valjasta troikkasi", tämä lausuu, "tunnin olkoon siellä, tunnissa palatkoon takaisin!" Kun he lähtevät liikkeelle, tärisee maa, ja jymy kuuluu seitsemän päivämatkan päähän. Heidän saapuessaan kaikki ihmiset ovat kylän kadulla polvillaan, mutta tytär ei tapaa isäänsä eikä äitiään. Kun nämä vihdoin palaavat kylään, he lankeavat itkien maahan, sillä tytär on sillä välin jo poistunut.

Vastaava taru on terjuhaaneilla niin kotoinen, että muudan perintätapakin mainitaan sen yhteydessä. Täällä ukkosjumalan lemmittynä mainitaan kaunis Syrzha niminen neito. Osoituksena hänen kauneudestaan kerrotaan mm., että hänen säärensä olivat pölkynpaksuiset, jota mordvalaismiesten maku pitää naisellisuuden tuntomerkkinä. Lisäksi kerrotaan, että Syrzha oli erittäin ahkera tyttö. Näiden avujensa vuoksi häntä suuresti ihailtiin. Hän ei kuitenkaan joutunut maisen miehen puolisoksi. Tapahtui näet kerran, että kun ankara ukkonen, jonka jyristessä kaikki kaatuivat maahan kuin kuolleet, oli mennyt ohi, ilmestyi Syrzhan kotikylään kaukainen, tuntematon vieras, joka oli kauttaaltaan musta ja jonka silmät hehkuivat kuin tuli. Tämä kosi Syrzhaa, ja tytön isä ja äiti antoivat hänelle tyttärensä ilomielin, vaikkeivät tietäneet, mistä vieras oli kotoisin. Hääpitojen aikana sulhanen alkoi käyttäytyä oudolla tavalla, hän alkoi näet tanssia maljojen, lusikkain, penkkien ja hyllyjen päällä ja samalla huutaa yhä äänekkäämmin. Kun sitten tuli aika lähteä nuorikon kera kotimatkalle, niin sulhanen huusi aivan kuin ukkonen, ja hänen silmistään leimahtivat salamat, tällöin tupa syttyi palamaan, ja kaikki häävieraat lankesivat maahan ikään kuin kuolleet, samalla äskennaineet katosivat. Todettiin, että sulhanen oli itse purg'ine-pas, joka lensi vaimonsa Syrzhan kera taivaalle. Vieläkin, kun ukonjyry kuuluu, mordvalaiset uskovat, että purg'ine-pas tanssii taivaassa penkkien ja hyllyjen, kuppien ja lusikkain päällä, kuten hän teki häissään. Tällöin terjuhaanit menevät tuvistaan ulos ja luoden katseensa taivaalle sekä kohottaen kätensä ylös huutavat: "Hiljemmin, hiljemmin, olethan sinä meidän!"

Jonkin ihmisryhmän ja ukkosen välisellä sukulaissuhteella on vastineita muuallakin maailmassa. Paitsi mongoleilla tavataan siitä esimerkkejä mm. afrikkalaisen Nandi-heimon keskuudessa, jossa eräällä ukkosklaanilla on rajuilman raivotessa ollut tapana heittää lieden tuhkaan hierottu kirves pihalle huutaen: "Ukkonen, vaikene meidän kylässämme!" Tällaisissa uskomuksissa ja tavoissa on nähty ns. totemismin peruja.

AURINKO JA KUU, AAMU- JA ILTARUSKO.

Samoin kuin lukemattomat muut kansat ovat mordvalaisetkin elollistaneet auringon (ers. tshi, moksh. shi, suom. kehä) ja kuun (kov, kon, suom. kuu). Aurinko esiintyy usein naispuolisena, jolla venäläisperäisissä loitsuissa on lisänimenä Vara (ven. Varvara) ja jolla joskus mainitaan tytärkin, Proskofija; kuu sen sijaan on miespuolinen, etenkin taruissa. Auringon ajatellaan kiertävän maan ympäri taivaankantta pitkin. Sen sanotaan aamulla kulkevan härän, päivällä suden ja illalla jäniksen selässä. Tällainen sanonta, jonka venäläiset ja tshuvassitkin tuntevat, tarkoittanee sitä, että auringon nopeus ikään kuin kiihtyy päivän edetessä iltaa kohti. Yhteinen mordvalaisilla, venäläisillä ja tshuvasseilla on myös käsitys, että aurinko nukkuu yöllä suuren vuoren takana. Rukoussanoissa puhutellaan usein aurinkoa sellaisenaan. Niinpä mokshalaislapsilla on pilvisellä säällä tapana huutaa: "Paista, aurinkoinen, paista, aurinkoinen, ellet paista, ei tule mitään, jos paistat, hyvää leipää tulee, annan kirjavan kanani, annan kirjavan munani!" Sukua tälle huudahdukselle, jolla on vastine ja esikuva venäläisten taholla, on seuraava poutasään (manej) toivotus: "Poutasää, tule esiin, tule esiin, annan kauniin munan, teurastan valkean kukon!" Esimerkkinä itse aurinkoon sellaisenaan kohdistuvista, illan tultua lausutuista sanoista mainittakoon vielä: "Kiitos, kaunis aurinko-kulta, että olen saanut koko päivän terveenä ahertaa!"

Paitsi illalla mordvalaiset ovat monin paikoin rukoilleet aurinkoa etenkin aamulla päivän sarastaessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että vastaava tapa on ollut Vienan karjalaisilla, jotka päivän koittaessa ovat menneet pellon päivänrinteelle, "puhtaalle maalle" ja päivän nousuun päin kumarrellen lausuneet: "Armas päiväseni, anna rauhaa, terveyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse!" Tässä saattaa kuitenkin piillä venäläistä vaikutusta, sillä isovenäläisestäkin talonpojasta kerrotaan, että tämä aamulla vuoteelta noustuaan ja ensi kerran ulos mentyään rukoilee kääntyen aurinkoa ja neljää ilmansuuntaa kohti. Neljälle ilmansuunnalle kumartamisesta puhutaan myös mordvalaisissa lähteissä. Rukouksen kohteena mainitaan tällöin kuitenkin usein nishk'e-pas, v'ere-pas.

Sekä aurinkoa että kuuta mordvalaiset sanovat myös jumalaksi (pas, pavas), ers. thsi-pas, moksh. shi-bavas; ers. kov-pas, moksh. kov-pavas. Tällöinkin ovat taivaankappaleet itse olleet puhuttelun kohteena, kuten käy ilmi mm. seuraavista mokshalaisten rukoussanoista: "Korkealla kiertävä shi-pas, anna minulle onnea, matalalla kiertävä kov-pas, anna minulle onnea!" Myös on sanottu: "Korkealla kiertävä shi-pas, matalalla kiertävä kov-pas, suojele lapsiani!" Pensan läänin Insarin piirin Palajevkassa rukoiltiin syksyllä viljankorjuun jälkeen vietetyssä juhlassa, jossa erikoisesti "peltoherratar" (paksä-azarava) oli palvonnan kohteena, aurinkojumalaa sanomalla: "Nouseva, laskeva, kiertävä shi-bavas, anna sateita, lämpimiä ilmoja, hiljaisia tuulia!" Tällaisesta auringon ja kuun puhuttelutavasta on esimerkkejä jo Lepehinillä. Kertoessaan mokshalaisten uhranneen auringolle keväällä toukoa tehtäessä ja kuulle aina uuden kuun aikana, hän esittää näet pari näiltä saatua rukousta, jotka, vaikka niiden kieliasu samoin kuin käännöskin on virheellinen, voidaan kuitenkin palauttaa ymmärrettävään alkumuotoon. Toisen sisältö on suomeksi tulkittuna seuraavantapainen: "Nouseva, laskeva aurinkojumala (shi-bavas), kuujumala (ku-bavas), elättäkää, suojelkaa!" Toinen on jotenkin samantapainen: "Nouseva, laskeva kuujumala (kau-bavas)! Elättäkää, suojelkaa, aurinkojumala (shi-bavas) ja kuujumala (ku-bavas)!" Lepehin sanoo, että edelliset sanat lausuttiin kuuta, jälkimmäiset aurinkoa rukoiltaessa. Asian laita lienee kuitenkin ollut päinvastoin. Joka tapauksessa nämäkin rukoussanat osoittavat, että aurinko ja kuu ovat sellaisinaan olleet palvonnan kohteina.

Mordvalaisten auringonpalvonnasta puhutaan rakennustavankin yhteydessä. Strahlenberg mainitsee näet 1730 ilmestyneessä teoksessaan, että "he asettavat, samoin kuin tshuvassit, asuntojensa ovet etelään päin, jotta voisivat toimittaa rukouksensa aurinkoa kohti". Strahlenbergin mainitsema asuntojen suuntaamistapa on ennen vanhaan vallinnut muillakin Volgan kansoilla. Niinpä votjakkien ja tsheremissien vanhan hirsikodan ovi on ollut etelän eli päivän puolella. Vastaava tapa on ollut melko yleinen myös Aasiassa. Jo Ruysbroek kertoo 1200-luvulla, että kun mongolit pystyttivät telttansa, he aina suuntasivat sisäänkäytävän etelää kohti. Samalla hän mainitsee, että miehet näin suunnatussa teltassa oleskelivat ovesta katsoen vasemmalla, naiset oikealla puolella. Tästä jälleen johtui, että kodinhaltijain kuvat, jotka periytyvät isältä pojalle, ovat aina meidän aikoihimme asti mm. Altain tataarien keskuudessa olleet ovesta katsoen jurtan vasemmalla eli miesten puolella. Samoin on Volgan suomensukuisilla kansoilla, ainakin votjakeilla, kodinhaltijain uhrihylly ja vakka olleet vanhan hirsikodan vasemmassa peränurkassa. Samalla on miesten osasto täälläkin ollut asunnon vasemmalla sivustalla kodan päivänpuolella sijaitsevasta ovesta katsoen.

Asunnon suuntaamisen etelää kohti, jolla alun perin ilmeisesti on ollut käytännölliset syynsä, Strahlenberg siis selittää aiheutuvan auringonpalvonnasta. Pallas, joka 1769 matkusti mordvan alueella, sanoo, että Strahlenberg on oikeassa väittäessään, että mordvalaisten vanhojen asuntojen ovet ovat yleensä suunnatut "itää kohti". Strahlenberg ei kuitenkaan puhu itäisestä vaan eteläisestä ilmansuunnasta. Itä mainitaan sitä vastoin niissä kansatieteellisissä viittauksissa, jotka liittyvät Nizhnij-Novgorodin piispan Damaskinin toimittamaan vierassukuisten kansain sanastoon v. 1785. Siinä kerrotaan, että mordvalaisten, tsheremissien ja tshuvassien asunnoissa ovet ovat aina itää kohti, ja että kun aurinko noustuaan heittää säteensä pieneen ovi-ikkunaan, he kumartavat sitä ja lukevat rukouksensa.

Todennäköisesti vanhoihin kirjallisiin lähteisiin perustuu sekin kuvaus, joka tavataan Nizhnij-Novgorodin hiippakunnan lehdessä v. 1887 ja jossa Lobaskin kylän mordvalaisista sanotaan: "Ikonain puutteen takia mordvalaiset rukoilivat itää kohti, ja sen vuoksi oli majojen oviin, jotka olivat itään päin, tehty pieni ikkuna." Terjuhaaneilla taas sanotaan säilyneen perinnäistiedon siitä, että jumalaa (paz) oli ulkona rukoiltaessa kumarrettava aurinkoa kohti, kotona ikkunaa, valoa kohti.

Asunnon oveen tehty ikkuna, josta eräät lähteet siis puhuvat jonkinlaisena auringonpalvonnan välineenä, herättää kysymyksen, mistä tällainen tapa on tullut ja miten vanha se on. Entisajan hirsikodassa, joka votjakeilla ja paikoitellen tsheremisseilläkin on säilynyt kotipyhäkkönä, ei tiettävästi ole ollut mitään ovi-ikkunaa. Asiaa pohdittaessa on myös muistettava, että pakanain on yleensä kuviteltu olleen auringon palvojia, joiden sen vuoksi oli suunnattava ikkunansa itää kohti. Tämä käsitys on jättänyt jälkiä myös kirjallisuuteen. Niinpä Saban kuningattaresta on olemassa myöhäsyntyinen kertomus, jossa sanotaan, että hänen makuuhuoneensa ikkuna oli itää kohti, ja että joka aamu, kun aurinko heitti ensimmäiset säteensä ikkunan läpi, kuningatar lankesi maahan auringon edessä. Vanha kiinalainen lähde selittää myös, että mongolikaanin teltan ovi oli idän puolella sen vuoksi, että kaani tahtoi osoittaa kunnioitustaan nousevalle auringolle.

Mutta vaikka päivän puolelle käytännöllisistä syistä avautuvissa asunnoissa tarjoutuukin sopiva tilaisuus myös auringolle omistettuihin kunnianosoituksiin, ei se, että perheenväki kääntyy palvoessaan ovea kohti, vielä todista sitä, että tämä menettely perustuisi alun perin juuri auringon palvontaan, se kun on erikoisesti vainajain muistajaismenoille ominaista. Itse auringon palvomista ei myöskään todista mordvalaisten keskuuteen levinnyt tapa kääntyä tiettyjen uhrimenojen aikana itää kohti, sillä, niin kuin jo G.F. Miller 1700-luvun puolimaissa on huomauttanut, rukoussuunta on aina sama, vaikka aurinko luonnollisesti siirtyy, niin että se, kun uhri toimitetaan illalla, on palvojien selän takana.

Vanhin mordvalaisten kotona toimittamaa auringon palvontaa kuvaileva yksityiskohtainen esitys on maanmittari Milkovitshin tunnetussa kuvauksessa, jossa kerrotaan mm.: "Kotona – – – he palvovat myös aurinkoa, shi-pasia; jokainen isäntä uhraa sille pieniä kotieläimiä, lintuja, piirakoita ja olutta seuraavalla tavalla: uhripidot valmistetaan, eläimen pää ja jalat ja samoin piirakat asetetaan pöydälle ja jätetään siihen kynttilöineen, kunnes talon isäntä ottaa pöydältä pään ja jalat, asettaa ne kynnykselle ja aukaistuaan oven asettuu etualalle, hänen takanaan rukoilee hänen vaimonsa leipä kädessä ja koko perhe." Milkovitsh puhuu toisessakin kohdin auringonpalvonnasta sanoessaan: "Syksyllä he toimittavat shi-pasille kotoisen uhrin ja pyytävät siltä hyvää talvea."

Tällainen kynnyksen ja aukaistun oven ääressä suoritettu uhrimeno ei mordvalaisilla kuitenkaan, kuten mainittu, rajoitu vain auringonpalvontaan, jolle ominaista on itse auringon puoleen kääntyminen.

Paitsi kotona on aurinkoa muistettu muiden jumalien ohella myös yleisissä uhrijuhlissa. Tällaista auringonpalvontaa, jossa esiintyy eräitä varhaiskantaisia piirteitä, valaisee Shkolnikovin "akkojenpuuro" nimisen juhlan kuvaus, jonka hän on muistiinpannut Pensan läänin Gorodishtshen piirin Sobakinon kylän ersalaisilta. Kun ensin oli käännytty v'ere-nisk'en, v'ere-pasin puoleen, lausuttiin auringolle: "Tshi-pas, elättäjä, suojele leipäämme-suolaamme, suojele vilja-emoamme pakkaselta, kylmänä aikana lähetä hellettä, kovalla helteellä lähetä viileyttä!" Sitten rukoilija-akka (poksh baba), joka samalla oli juhlamenojen ylivalvoja, kosketti kaikkia patoja, joissa oli puuroa, siirtäen tai kääntäen niitä vähän paikoiltaan ja jatkoi: "Katso, tshi-pas, sinua varten olemme valmistaneet leipää-suolaa ja 'vilja-emon' (puuron)!" Näitä sanoja lausuessaan hän leikkasi kustakin leivästä veitsellä kolmikulmaisen palasen ja otti kustakin padasta lusikallisen puuroa. Tämän kaiken hän antoi toiselle akalle, apulaiselleen, joka taas vuorostaan antoi ne ukolle, joka vei ne korkeimmalle uhripaikan läheisyydessä olevalle korokkeelle, jotta aurinko seuraavana aamuna ensimmäisillä säteillään voisi vastaanottaa sille annetun uhrin. Rukouksen aikana väki oli polvillaan.

Käsitys, että aurinko omaksuu uhrin säteillään, lienee vanhaa perua. Norjan lappalaistenkin tiedetään sivelleen voita asuntojensa oveen, kun aurinko keskitalven jälkeen ensi kerran heitti siihen säteensä. Todennäköisesti lappalaiset ovat kuitenkin lainanneet tämän tavan norjalaisilta, jotka myös tällöin ovat uhranneet voita auringolle panemalla sitä räppänään, ikkunan pieleen tai siihen kohtaan tuvassa, johon aurinko paistaa, jotta voi sulaisi ja tuottaisi edelleenkin auringonpaistetta.

Puhuessaan auringolle omistetuista uhriteuraista Lepehin huomauttaa, etteivät mordvalaiset uhraa sille arvokkainta uhriaan, syötettyä oritta, vaan muita eläimiä kuten lampaita ja hanhia. Samoin kuin Milkovitsh Georgi sanoo, että jokainen mordvalainen perheenpää uhraa auringolle (tshi-pas) tshuvassien ym. tavalla lintuja, leivoksia ja väkevää juomaa. Uhrilauluissa siltä anotaan hyvää viljan satoa.

Monien muiden kansojen tavalla mordvalaiset ovat tehneet myös valan aurinkojumalan nimessä, jolloin on sanottu: "Hävittäköön minut tshi-pas, jos sanani on väärä!" Utshajev kertoo, että Pensan läänin Saranskin piirin ersalaiset lausuvat valansa vähän eri tavalla vuorokauden eri hetkinä. Aamulla vedotaan aurinkoon sanomalla: "Niin totta kuin nouseva aurinko on päälläni!" Keskipäivällä: "Niin totta kuin aurinko on päälläni!" Illalla taas: "Niin totta kuin laskeva aurinko on päälläni!" Orlov sanoo mokshalaisten tehneen valan shkajn nimessä katselemalla aurinkoa kohti ja lausumalla: "Rangaiskoon suuri jumala minua silmieni vahingoittumisella ja sokeudella, jotten näkisi hänen kirkasta aurinkoaan." Samoin kuin venäläiset ovat sanoneet aurinkoa "oikeamieliseksi", samoin tarkoittanee mordvalaisten "oikeudenjumala" (v'id'e-tshin-pas) juuri aurinkoa.

Piispa Jakovin kokoelmissa mainittu terjuhaanien tshan-pas, jota nämä palvoivat aamuin ja illoin päivänkoittoon päin kääntyneinä, on myös selitetty auringonjumalaksi. Niinpä joku on esittänyt olettamuksen, että tshan-pas olisi kirjoitusvirhe, joka olisi korjattava muotoon tshin pas ('auringon jumala'). Mordvalaisten auringonjumalan nimi ei kuitenkaan ole tshin pas, vaan tshi-pas.

Kuujumalan palvonnasta puhutaan pääasiallisesti vain uuden kuun yhteydessä. Jo Milkovitsh mainitsee, että kun mordvalaiset näkevät ensi kerran uuden kuun, he kumartavat ja pyytävät, että se tuottaisi heille onnea "valtakautensa aikana". Georgi esittää asian jotenkin samoin sanoin. Uuden kuun tervehtimiseen liittyy tavallisesti erikoinen luku, joka muistiinpanoista päättäen on ollut vähän erilainen eri seuduilla. Saratovin läänissä on sanottu mm.: "Uusi kuu, emonen (od kou, matushka), minulle terveys, sinulle loistavampi valo!" Hyvin yleinen on Maresevossa lausuttu toivotus: "Terve, uusi kuu, minulle terveyttä, sinulle kokonainen leipä!" tai: "Ole tervehditty, uusi kuu, toinen sarvesi olkoon hopeata, toinen kultaa!" Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnassa lausutaan tällöin mm.: "Sinulle hopeaiset sarvet, minulle terveet silmät!" Kuun "kultaisista sarvista" puhutaan venäläistenkin vastaavissa uuden kuun tervehdyssanoissa. "Kokonainen leipä" (shumbra kshi) ja "terveys" (shumbra-tshi) soveltuvat hyvin toistensa rinnalle jo sanojen soinnun yhtäläisyyden vuoksi. Shahmatov on Saratovin ersalaisilta saanut puheena olevan sanonnan mm. seuraavassa muodossa: "Terve, uusi kuu, pää-äiti (b'ra matushka), sinä olet elättäjäni. Ennen minua on 77 airutta (andamo) nähnyt sinut, kasvaos kokonaisen leivän suuruiseksi, minulle olkoon terveys!" Toisin paikoin on uuden kuun tervehtiminen muodostunut jo varhain melko laajasanaiseksi. Niinpä Zorin tapasi Samaran läänin Buguruslanin piirin Nujkinon kylässä sattumalta vanhan vaimon portilla uudelle kuulle kumartelemassa ja näin rukoilemassa: "Uusi kuuhut emonen (od kovushka, matushka), nishk'e-pasin lähetti, katso hyvällä silmällä puoleeni, suojele, varjele minua! Sinä kuljet taivaan poikki, menet nishk'e-pasin luo, kerro minusta nishk'e-pasille, hän lähettäköön terveytensä minulle, antakoon minun terveenä odottaa seuraavaa uutta kuuta!" Paasosen kokoelmissa on myös seuraava uudelle kuulle osoitettu rukous: "Vastasyntynyt uusi kuu, shki-pasin sanansaattaja, jumalan edessä elät, jumalan asiat tiedät. Sinulla ei ole rakennettua taloa, ei aidattua pihaa, taivaalla elät, omaa työtäsi teet, taivaalla kuljet, sen tiet ja polut tunnet. Terävästi katsovat silmäsi, kauas kuulevat korvasi, silmilläsi näe minut, korvillasi kuule minut, näe kumarrukseni, kuule sanani. Kun menet jumalan luo, kerro minusta nishk'e-pasille. Minä tuon sinulle kokonaisen leivän, tuo sinä minulle terveys!"

Uuteen kuuhun liittyvät toivomukset johtuvat tietenkin siitä, että mordvalaiset lukemattomien kansojen tavalla ovat ajanlaskussaan seuranneet kuun vaiheita. Uuden kuun merkitystä osoittaa mm. se, että monet mordvalaisten uhrijuhlat on vietetty juuri uuden kuun aikana. Mordvalaisten palvontaa esittävistä kuvauksista ei kuitenkaan käy ilmi, että kuuta olisi yleisissä uhrijuhlissa erikoisin uhrein palvottu. Kasanin läänin Tetjushin piirin Urjumissa on tosin Pietarin päivän uhrijuhlassa luettu rukous, jossa mainitaan kuujumalakin (kovbas), mutta erikoisemman huomion kohteena ei se tällöinkään näytä olleen.

Samoin kuin monet itä-Euroopan kansat ovat myös ainakin Simbirskin läänin mordvalaiset uskoneet, että pahat henget aiheuttavat auringon ja kuunpimennyksen, "jotta heillä pimeyden aikana olisi parempi kietoa ihmiset pauloihinsa". Toisen lähteen mukaan mordvalaiset pitävät kuunpimennystä noituuden aiheuttamana: noidat lentävät kuuhun ja peittävät sen.

Kun mordvalainen näkee aamuruskon leviävän itäiselle taivaalle, hän toteaa, että "ruskotus (ven. zarjá) on puhaltanut tulensa palamaan" (zora puvash tolinde). Aivan kuin venäläisissä mainitaan mordvalaisissakin loitsuissa sekä aamu- että iltarusko naispuolisina olentoina, joilla usein vielä on venäläisperäiset lisänimet. Edellisen nimenä on ersalaisilla Marija, mokshalaisilla Mara, jälkimmäisen vastaavasti Darija ja Tará. Nämä vierasperäiset nimet tavataan myös eri muotoihin vääntyneinä. Niinpä seuraavassa loitsussa, joka on muistiinpantu Sobakinossa Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnassa, sanotaan:

    Illan rusko Orina,
    aamun rusko Marina,
    maanhaltija Katerina,
    antakaa apu, parannus!

Paikoittain ruskotusta sanotaan "jumalaksikin" (zora-pas, korm'inet'sh). Milkovitsh mainitsee mordvalaisten uhraavan aamunkoitolle pieniä happamattomia kakkuja.

Loitsuissa on keskiyölläkin oma haltijansa, polunotshnoj Natal'a tai muu, joka mainitaan aamu- ja iltaruskon yhteydessä. Samanlainen haltija lienee miespuolinen v'en Maksimka ('yön Maksimka'). Myös keskipäivän haltijasta puhutaan loitsuissa.

Tähdenlennot johtuvat mordvalaisten käsityksen mukaan siitä, että taivas rakoilee (m'enel'esh lazovs). Mitä ikinä silloin ennättää toivoa, sen myös saa. Mokshalaiset puhuvat vielä ujsud l. ujveshid nimisestä yläilmoissa asuvasta olennosta, jolle neidot uhraavat hiuksiaan ja johon myös liittyy edellä mainittu kuvitelma. Mokshalaiset uskovat näet, että se, joka nähdessään pilkahduksen tästä haltijasta ennättää esittää sille toivomuksensa, saa, mitä haluaa. Paasonen arvelee, että tuo merkitykseltään hämärä mokshalainen nimitys tarkoittaa personoitua meteori-ilmiötä, jota useat kansat ovat nimittäneet taivaan raoksi tai oveksi ja uskoneet, että sen auki ollessa esitetty toivomus toteutuu. Toisin paikoin mordvalaiset pitävät tähdenlentoja tulikäärmeinä ja pahoina henkinä.

SADE, SUMU, TUULI JA PAKKANEN.

"Pilvessä kulkeva hiljainen, hyvä sade" ei näytä sellaisenaan olleen mordvalaisten palvonnan kohteena, vaan sadetta on anottu milloin "vesi-emolta" jonkin lähteen, joen tai järven partaalla, milloin itse taivaan- tahi ukkosenjumalalta. "Sadejumala" (p'izem'e-pas) tosin mainitaan joskus rukouksissa, mutta tavallisesti vain ukkosjumalan kertonimenä. Toisin paikoin sateen selitetään syntyvän, kun Jumala aukaisee taivaan oven.

Sumulla sen sijaan on kansanrunoudessa oma, vaikkakin vähäpätöinen haltija, "sumu-ukko" (suv-at'a), joka tarussa asuu taivaan aitassa ja jolle ilmeisestikään ei ole toimitettu uhreja.

Paljon huomattavampi on tuulen haltija, jonka yleisin nimitys on varma-ava ('tuuli-emo'). Ennen mainitussa ersalaisessa luomistarussa sanotaan, että varma-ava on vilja-emon ja metsä-emon sisar. Tyynellä ilmalla tuuli-emo "nukkuu", mutta kun tuuli vähitellen yltyy, sanotaan "tuuli-emo on noussut" (varm-avash sdrkash). Saduissa kerrotaan, että varm-ava asuu taivaalla ja pitää siellä tuulia lujien telkien takana. Sieltä hän laskee niitä tarpeen mukaan, vähän kerrallaan valloilleen.

Sadunomainen on myös kuvittelu, että maan kussakin neljässä nurkassa on tynnyri, jossa tuuli-emo istuu. Tavataanpa sellainenkin käsitys, että tuuli-emo asuu meren takana, mikä todennäköisesti on venäläisiltä saatu. Täällä hänellä on tynnyreihin suljettuna 12 poikaa. Kun hän haluaa lähettää jonkin niistä tuulemaan, hän vain kurkistaa asianomaiseen tynnyriin.

Tuuli-emon lapsista puhutaan melko yleisesti sekä mokshalaisten että ersalaisten keskuudessa. Tuuli-emon lasten uskotaan mm. voivan laskea tuulet valloilleen. Myrskytuulen selitetään aiheutuvan siitä, että tuuli-emon lapset telmivät. Tuulen viheltäessä sanotaan tuuli-emon niitä kutsuvan. Kun talvella tuulee ja pyryttää, sanotaan, että tuuli-emo tällöin piilottaa lapsiaan. Eräässä Shadymin mokshalaisilta saadussa tarinassa kerrotaan, miten matkamiehet kerran tapasivat "tuuli-emon lapsen": Kun miehet olivat niityltä heiniä tuomassa, tuli heitä vastaan hyinen olento, jonka he nostivat kuorman päälle ja aikoivat viedä mukanaan, mutta silloin tuuli alkoi kiskoa sitä niin lujasti, etteivät he voineet kuljettaa sitä perille.

Tuuli-emon asemesta loitsuissa puhutaan toisinaan myös "tuuli-akasta" (varma-baba), jota venäläisten esikuvien mukaan sanotaan Varvaraksi (Barbara); "tuuli-tätikin" mainitaan (varma-pat'a Varushka). Joskus tuuli-emon lisänimenä on Martta-Magdalena. Eräässä loitsussa sanotaan Darijan ja Marijan olevan myrskytuulen miniöitä.

Tunnetaanpa miespuolinenkin tuulenhaltija. Hänen nimensä on varm(a)-at'a ('tuuli-ukko') tai varma-t'ät'ä ('tuuli-isä'); samaa haltijaa tarkoittanee varman k'ird'i varmal'te ('tuulen haltija varmal't'e'). Naispuolisen Varvaran rinnalla tavataan venäläisperäisissä loitsuissa toisinaan myös miespuolinen Aleksei: "Puhaltava tuuli Varvara, kantava tuuli Leksei, kantakaa (tauti) kohtaamattomiin, saavuttamattomiin!"

Miespuolinen varm(a)-at'a näyttää olevan varhaisemman varm(a)-avan rinnalla myöhempi tulokas. Usein nämä nimet esiintyvät ikään kuin saman olennon eri nimityksinä. Niin on asian laita esim. seuraavassa mokshalaisten loitsussa: "Varm-at'a, varm-ava, niin kaukaa kuin tulet, niin kaukaa tuo Ivanille hyvää, niin kauas kuin menet, niin kauas vie Ivanin tauti. Katso, olen tuonut sinulle humalia ja ryynejä. Niinkuin humalat leviävät tuulessa, niin hajaantukoon Ivanin tauti, niinkuin ryynit ovat puhtaita, niin puhdistukoon Ivan!"

Smirnov kertoo, ettei varm-at'a tiedä mitään, vaan istuu joutilaana vaimonsa talossa. Kuitenkin varm-t'ät'ä ('tuuli-isä') mainitaan joskus rukouksissakin yksin: "Tämän 'vilja-emon' (leivän) on mastor-pas ('maa-jumala') idättänyt, varma-t'ät'ä kasvattanut – —."

Varsinaisen uhripalvonnan kohteena on kuitenkin vain varm-ava ollut. "Seitsemälle vanhalle jumalalle" vietetyssä juhlassa on tämä haltija saanut osakseen homeenvärisen kanan. Vetshkanovon akkojen puuro (baban-kasha)-juhlassa tuli tuuli-emolle uhratun kanan olla kirjava. Erikoisesti omistettiin tuuli-emolle kanan kynät ja sulat. Milkovitsh sanoo ersalaisten uhranneen tuulelle myös pieniä happamattomia kakkuja. Mitä tuulenhaltijalta on anottu, ilmenee mm. seuraavasta Zorinin muistiinpanemasta rukouksesta: "Varma-ava, varmazej, varma-ava, puvazej (< puvams 'puhaltaa'), sinulla ei ole käsiä, ei jalkoja eikä siipiä, jalattomana kuljet, siivettömänä lennät, vaikka kielesi ei voi puhua, äänesi kuitenkin kuuluu, päästät viheltävän äänesi lapsiasi etsiessäsi. Olemme tulleet sinua kumartamaan ja teurastaneet homeenharmaan kanan, ota vastaan tämä vähä, anna se, mitä pyydämme, varjele siltä, mitä pelkäämme. Keväällä, kun oras nousee, puhalla, kun näet sinisen pilven, mene sen taakse, aja sitä edelläsi viljamme yläpuolelle! Kun tähkä tulee täyteläiseksi, silloin puhalla hiljaa, älä laske ääntäsi irti, älä lyö viljaamme lakoon, älä myöskään vahingoita naisiamme, jos he ovat niin ymmärtämättömiä, että heittävät vetensä vastatuuleen ja saavat narjot'-taudin, anna heille anteeksi ja palauta heille terveys!"

Ymmärrettävää on, että elinkeinojen vuoksi kovaa tuulta on pyritty tyynnyttämään. Saratovin läänissä sanotaan: "Herkeä, varm-ava, älä puhalla!" Varsinkin viljan kasvulle on tuulen nähty tuottavan tuhoja. Sen vuoksi sitä on tällöin rukoiltu: "Varma-ava, emonen, varman k'ird'i varmanzej! Suuren veden toiselta puolen nouset, vettä myöten kuljet, kaikki merenkulkijat rukoilevat sinua. Suuren veden poikki kuljet, nouset maalle, kuljet maan päästä päähän. Hiljaa puhallat, hyvää teet, kovaa puhallat, pahaa teet – —. Älä päästä tuultasi irti viljan tuleentumisaikana tai heinänkorjuun tai olkien aumaan kokoamisen aikana, puhalla silloin leppeästi – –!"

Utshajev sanoo, että tuuli-emoa rukoillaan kaikissa uhrijuhlissa, jottei se lähettäisi ankaria tuulia. Akkojen puurojuhlassa sanottiin: "Tuulta hallitseva tuuli-emo, varjele viljaamme pahalta tuulelta ja rakeilta. Olkoot ne metsää varten!" Varma-avaa. rukoiltiin myös, kun viljaa viskattiin tai kun hamppu levitettiin kuivamaan. Jälkimmäisessä tapauksessa mordvalaiset heittivät sitä rukoilemaan ruvetessaan aluksi ikään kuin uhriksi kourallisen hamppua sille paikalle, jossa hampun kuivaaminen oli suoritettava.

Smirnov sanoo puutarhurienkin rukoilleen tuuli-emoa, ja myös tulipalon aikana on tuulenhaltijaa palvottu. Tällöin sitä lepytettiin heittämällä tuleen nahkamuna tai ensimmäinen omena, joka oli poimittava Kristuksen kirkastuspäivänä. Samalla lausuttiin: "Varm-ava emonen (matushka) suojele meitä, älä laske tulta luoksemme!" Jos tuuli-emo silloin leppyy, niin tuuli kääntyy ja tulipalo taukoaa.

Jo edellä on nähty esimerkki siitäkin, että tuulen puoleen on käännytty myös, milloin jonkun ihmisen on uskottu sairastuneen tuulen tuomaan tautiin. Mordvalaisilla on ollut myös tähän tilaisuuteen soveltuvia loitsuja. Samoin on muistojuhlissa, esim. uhrirahaa raaputettaessa, toisinaan turvauduttu tuuli-emon apuun. Niinpä on sanottu: "Vasha (vainajan nimi), tulkoon sinullekin hyvää, tuuli-emo kantakoon sen (sinulle), maa-emo saattakoon sen (sinulle)!"

Mordvalaiset ovat lisäksi lukemattomien kansojen tavalla pelänneet tuulenpyörrettä uskoen, että se pysähtyy, jos siihen ennättää heittää veitsen. Yleisesti on täällä myös kuviteltu, että tuulispää voi viedä naisia ja lapsia mukanaan.

Sanotaan, että halla harvoin vierailee mordvalaisten viljavainioissa, siitä huolimatta heidän jumalistossaan tavataan hallankin haltija kelme-at'a ('kylmä-ukko') eli moroz-at'a ('pakkasukko'), niinkuin sitä useimmiten rukouksissa nimitetään. Kuten tunnettu, moroz on venäläisperäinen sana (ven. moróz). "Pakkas-ukko, ystäväiseni, on kulkenut, polviin asti, ystäväiseni, on lunta satanut", sanotaan eräässä ersalaisessa kansanrunossa. Moroz-at'alle on toimitettu ennen vanhaan uhrejakin, vieläpä määräaikana. Yleisin pakkasjumalan uhripäivä sekä ersalaisilla että mokshalaisilla oli kiirastorstai. Tällöin keitettiin jokaisessa talossa kiisseliä, josta osa pantiin avatulle juoksuakkunalle paistinpannussa tai lusikassa pakkasukkoa varten. Samalla tätä kutsuttiin syömään ja pyydettiin, ettei se tuhoaisi kylvettyä viljaa, vaan varjelisi sitä. Pensan läänissä on tällöin lausuttu: "Pakkas-ukkoa me kumarramme, sinun nimessäsi olemme valmistaneet kiisseliä, suojele sitä, mitä kylvämme, äläkä turmele sitä!"

Samasta perheuhrista kertoo Tshigin: Pääsiäisen edellisenä torstaina joku perheen vanhimmista jäsenistä avaa päivällisaikaan savutorven ja tarjoaa siitä pakkaselle ruokaa sanoen: "Pakkanen, pakkanen, älä tallaa kauraa, älä kulje viljan päällä, kulje soiden, rämeitten ja kaislojen päällä! Tule, me kestitsemme sinua, kas tässä sinulle suviviljasta tehtyä ruokaa!" Samalla pistetään lusikalla kiisseliä savutorveen. Kun pakkasta näin on hetken ruokittu, karkoitetaan se hiilihangolla. Shahmatovin julkaisemissa mordvalaisten kansanrunouden näytteissä on seuraava pakkasjumalalle omistettu rukous: "Moroz-at'a, kas tässä, moroz-at'a, ota ja hörppää lusikallinen velliä, pane vain meidän kauramme, mutta pane sentään mieluummin suot ja niityt!" Loitsija asettaa vellilusikan räppänään, mutta ottaa sen jälleen ja syö itse.

Sekä pakkasjumalan nimi, jota venäläisten deduska moróz ('pakkas-ukko') vastaa, että mordvalaisten rukouksissa ja loitsuissa esiintyvät venäläiset sanat ja sanontatavat osoittavat selvästi, mistä päin puheena oleva jumaluus on mordvalaisille saapunut. Samoin kuin mordvalaisten on venäläistenkin keskuudessa perheen vanhin ottanut pääsiäisen edellä lusikallisen kaurakiisseliä, pistänyt päänsä esiin uuninräppänästä ja lausunut: "Moróz, moróz, tule syömään!"

Paitsi keväällä on pakkasjumalaa toisin paikoin palvottu myös syksyllä ja jouluna. Suojellakseen kylvämäänsä viljaa syyshalloilta mordvalaiset ovat tällöin toimittaneet moroz-at'alle uhrin kotona samanlaisin menoin kuin keväällä. Samalla anotaan, että pakkanen kulkisi vuorilla, metsissä ja rotkoissa ja ettei se tuhoisi ihmisten kylvöjä.

Jouluaattona on Suhoj Karbulakissa keitetty pakkaselle jauhovelliä, josta osa on pantu kynnykselle sanoen: "Pakkanen, pakkanen, älä pane kauraa, pane pellavat ja hamput, lyö'ös ne pitkälleen maahan!" Sen jälkeen perheenväki itse ryhtyy syömään velliä.

Paitsi kiirastorstaina ovat venäläisetkin tarjonneet pakkaselle uhriruokaa myös jouluna ja joskus muulloinkin.

TULI.

Mordvalaisten tulenjumalan (tol-pas, tolan-pas) suhdetta itse tuleen valaisee seuraava Zorinin kokoelmista poimittu rukous, jossa puhutaan mm. tulenjumalan tulenvärisestä eli punaisesta puvusta: "Tulenjumala, tulen pää, leikkivä jumala, pyörivä jumala, ilman tuulenhenkeä sinä leikit ja tanssit, suuri on voimasi, suuri on tuottamasi hyöty. Sinun voimallasi me keitämme ja paistamme (ruokamme), eikä meidän tarvitse pakkasta pelätä. Tulenjumala, kesät talvet olet samassa asussa, punaisissa housuissa ja paidassa, sinä et pelkää herroja etkä rikkaita, vain yhtä sinä pelkäät, virtaavaa vettä, virtaava vesi on sinun isäsi, virtaava vesi on sinun äitisi. Olemme tulleet kumartamaan sinua ja teurastaneet nimeesi punaisen kukon, ota uhrimme vastaan, näe kumarruksemme, mitä me sinun päälläsi keitämme syötävää tai juotavaa, se koitukoon terveydeksi ja voimaksi; mene, mihin sinua käsketään, syö, mitä sinulle annetaan!"

Tulen yleisin puhuttelunimitys, joka tavataan varsinkin loitsuissa ja lauluissa, on tol-ava ('tuli-emo'). Kansanrunoudessa tuli-emo esiintyy myös personoituna, vieläpä myytillisenä olentona. Kiintoisan esimerkin siitä tarjoaa Pensan läänin Krasnoslobodskin piirin mokshalaisilta muistiinpantu tarun katkelma, jossa tuli-emon ja vesi-emon välistä suhdetta kuvataan seuraavasti: Tuli-emolle (tol-ava) syntyi lapsi. Sen vuoksi se kutsui vieraita, kutsui vesi-emon (v'ed'-ava) ja vesi-ukon (v'ed'-at'a) ja asetti heidän eteensä mesijuomaa. Juotuaan nämä humaltuivat. Tuli-emo ja vesi-emo alkoivat nyt laulaa, jutella ja riidellä, kumpikin kehuskeli itseään toistaan sättien. Vihdoin vesi-emo alkoi virrata liristä, tuli-emo taas sähistä ja leimuta. Kun tuli-emolle vihdoin tuli hätä, asettui se pellon kiveen ja asuskeli siinä. Vesi-emo läksi iloiten pois jättäen tuli-emon itkemään. Tuli-emo valitti: "Sinä, vesi-emo, leikkasit molemmat siipeni ja veit päästäni järjen!" Vesi-emo vastasi: "Älä sure, älä itke, tuli-emo, ei minullakaan ole (siihen) aikaa, minun on kulkijoita odoteltava, vettä pitkin soutavia otettava vastaan, tietämättömille tien näytän, tietäville neuvot sanon. Älä polta köyhiä, älä itketä kerjäläisiä! Jos niitä poltat, varo itseäsi! Tanssi ja laula, kunnes minä tulen, vasta kun tulen, itke!"

Tuli-emon rinnalla esiintyy loitsuissa usein myös "tuli-ukko" (tol-at'a). Edellisen epiteettinä on tavallisesti "silkkihiuksinen", jälkimmäisen "hopeapartainen". Sirikinin kokoelmista tapaamme myös loitsun, jossa tulen savu ja lämpö ovat rukouksen kohteina: "Hopeapartainen tuli-ukko, silkkihiuksinen tuli-emo, antakaa anteeksi! Ylös kohoava savu, alas laskeutuva lämpö, antakaa tekin anteeksi, auttakaa — –."

Loitsuluvuissa tuli-emolle annetaan toisinaan vielä venäläisperäinen erikoisnimi Paraskeva-Pjatnitsa.

Paitsi tulipalon aiheuttajana tuli saattaa muutenkin olla vaarallinen. Niinpä jos lapsi seisoo uunin edessä, voi hänen kasvoihinsa tulla visvaa vuotavia näppyjä; tämä tulen tauti (tolan narfat'f') voidaan parantaa siten, että tuluksilla isketään tulta lapsen kasvojen edessä 27 kertaa.

Palohaavan parantamiseksi mordvalaiset ovat turvautuneet myös loitsuihin, joista näytteenä esitettäköön seuraavat Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnasta talteensaadut sanat: "Tol-pas, tol-ava, punainen nainen! Liedellä istuva punainen tyttö, ota verhosi pois, katso tänne hyvällä mielellä, sinulla on punainen liina päässäsi, punainen keppi kädessäsi, punaiset korvarenkaat, anna apusi! Jalattomana se (tuli) saavutti sen, kädettömänä se tarttui siihen, silmättömänä se näki, korvattomana se kuuli sen, suuttomana se haukkasi sen, hampaattomana se puri sen, kielettömänä se nieli sen, otti pois punoituksen, veti valkoisen lihan päälle."

Luku luetaan kolmesti samoin sanoin, ainoastaan tuli-emon ja sen esineiden väri on toisella kertaa sininen ja kolmannella kertaa vihreä. Mainitut värit kuvastavat varmaankin tulenliekin erilaisia vivahduksia.

Kiintoisa on myös seuraava Sirikin muistiinpanema palohaavanloitsu: "En minä sylje enkä puhalla! Hiilloksella on akka, vaskihipiäinen, suussa kolme hammasta, päässä valkoinen liina, siinä tuli-emonen, hopeasormus sormessa, sulkaputki kädessä. Se puhaltaa, pesee ja kuivattaa (palohaavan) Vasilin kädestä, sormista – –."

Georgi kertoo mordvalaisten eroavan tsheremisseistä ja tshuvaseista siinä, etteivät he teuraita uhratessaan anna mitään tulelle. Tuli ei myöhempienkään tietojen mukaan näytä mordvalaisilla esiintyneen teurasuhrin välittäjänä uhrijuhlissa. Tulelle toimitetuista kotoisista uhreista puhumme kodinhaltijain yhteydessä.

Smirnov mainitsee, että uhrituli sytytettiin ennen vanhaan kahta kuivaa puuta toisiinsa hankaamalla ja että näin sytytettyä tulta vietiin kotienkin liedelle, kun vanha tuli sitä ennen oli sammutettu. Missä tilaisuuksissa näin meneteltiin, käy ilmi vuotuisjuhlien kuvauksista. Myös neljännenkymmenennen muistajaispäivän ja eräiden muidenkin vainajainjuhlien menoihin kuului "uuden tulen" virittäminen edellä mainitulla tavalla.

Ne salaperäiset äänet, jotka syntyvät tulen palaessa, ovat antaneet aihetta puhua tulen "kielestä", jonka perille ihmisen sanotaan joskus pääsevän. Hänestä tulee tällöin tulen herra, joka sanan voimalla kykenee sammuttamaan tulipalon ja jota tulen liekit eivät voi vahingoittaa.

MAAN, PELLON JA NIITYN HALTIJAT.

Maa-emo.

On ymmärrettävää, että maa on maata viljelevällä kansalla ollut erikoisten uskomusten ja pitämysten kohteena. Palvoessaan sitä jumaluutena mordvalaiset ovat lukemattomien kansojen tavalla käyttäneet siitä nimitystä "maa-emo", ers. mastor-ava, moksh. mastar-ava. "Maa-emolla" tarkoitetaankin – etenkin ersalaisten kansanrunoudessa – usein vain maata sellaisenaan. Niinpä esi-isien sanotaan olevan "maa-emossa olijoita". Myös Zorinin talteen saamassa luomistarussa kerrotaan, kuka ersat on luonut, "maa-emon päälle" saattanut. Vielä kiintoisampi on seuraava Bugulman piirin Baganassa luetun rukouksen kohta: "Mastor-ava, matushka, elättäjäsuojelija, vatsan ruokkija – –, sinun päälläsi kuljemme, nousemme, kaadumme – –".

Ersalaiset puhuvat myös "maa-emon" kaivamisesta tai siihen kylvämisestä, ja samaa kantaa kuvastaa mokshalaisten maanhaltijaan kohdistamat rukoussanat: "Katso, sinun päällesi ovat heittäneet jyväsen, kasvata leveä juuri, anna paksu olki, pitkä tähkä, täysi jyvä!"

Kerrotaan, etteivät ersalaiset ole tohtineet lyödä maata kepillä tai muulla esineellä, jotteivät sitä vihoittaisi.

"Maa-emo" esiintyy kuitenkin myös personoituna, annetaanpa sille inhimillisiäkin piirteitä ja ominaisuuksia. Varsinkin loitsuissa puhutaan mm. sen talosta, taloudesta ja perheestä. "Maa-emon" ohella mainitaan usein "maa-ukko", mikä lienee kuitenkin vain kielettären luoma rinnakkaisnimitys. Niinpä mokshalaisten rukouksissa mastar-ava, mastar-at'ä seuraavat välittömästi toisiaan. Ersalaisten keskuudessa esiintyy vielä mastor-pas ('maa-jumala') palvonnan kohteena. Jo Milkovitsh selittää, että "mastor-pas on maan keskuksessa asuva jumaluus, joka kasvattaa siihen kylvetyt siemenet". Toisessa kohdin hän kertoo, että mastor-pasille uhrattiin "musta lehmä", mikä tiedonanto, jonka Georgi toistaa, osoittaa, mordvalaisten pitäneen maan jumaluutta jo alun perin naispuolisena olentona. Mastor-pas onkin useimmiten vain mastor-avan sijaisnimitys. Saratovin piirin Orkinossa niiden on selitetty olevan saman olennon eri nimiä. Siihen viittaavat myös sellaiset rukouksen alkusanat kuin: mastyr-ava, mastyr-pas, anna jne. Kansanrunoudessa mastor-pas ja mastor-ava voivat kuitenkin joskus esiintyä eri olentoina. Niinpä Zorinin muistiinpanemassa myytillisessä runossa mastor-pas tuumiessaan, ketä hän lähtisi kosimaan, lausuu:

    Voisin kosia mastor-avaa,
    mutta mastor-ava on ruma,
    hänen kasvonsa ovat mustat,
    hänen nenänsä pitkä,
    hänen huulensa paksut,
    hänen rintansa pienet – – –.

Eräs loitsu mainitsee, että mastor-avan puoliso on "maan haltija" (mastoron k'ird'i) Kanaj, mikä nimi lienee, niin kuin Paasonen on arvellut, tataarilaisen kan ('ruhtinas') sanan johdannainen.

Venäläisperäisissä loitsuissa maa-emolla on eräitä kristillisiä lisänimiä kuten Marija ja Eva (Jevga). Miespuolisen maanhaltijan nimiä taas ovat Adam, Maksim ym.

Rukouksissa maa-emo saattaa kohota myös taivaanjumalan rinnalle: "Ensiksi kumarramme taivaanjumalaa, sitten maa-emoa. Myös sanotaan: v'ere-pas isämme, mastir-ava äitimme". Kun taivaanjumala ja maa-emo toimivat yhdessä viljankasvun antajina, palvotaan niitä usein samalla kertaa. Kasanin yliopiston professorin Fuksin onnistui jo v. 1839 saada talteen rukous, jossa taivaanjumalan ja maa-emon lisäksi muistellaan vielä vilja-emoakin (norov-ava). Rukous, joka on julkaistu sekä mordvan- että venäjänkielisenä, on suoraan mordvasta käännettynä seuraava: "Nishk'e-pas, v'ere-pas, norov-ava, viljan kasvattaja jumala, mastor-ava, emonen (matushka), anna, mitä pyydän, pyydän kasvavaa viljaa! Elättäjä jumala, anna mitä pyydän, pyydän kasvavaa viljaa, anna sitä, elättäjä jumala! Vielä pyydän karjaonnea, kasvata minulle sellaisia elukoita, minkä värisistä pidät, kasvata sellainen hevonen, joka voi vetää auraa! Elättäjä jumala, anna auran jäljessä kulkijoita, auraa ohjaavia lapsia! Elättäjä jumala, anna, mitä pyydän! Anna, jumala, kasvavaa viljaa! Anna, mitä pyydän! Mitä pelkään, siltä suojele, noitia ja velhoja pelkään."

On selvää, että viljan kasvattaminen on maanhaltijan erikoistehtävä. Sitä onkin siltä anottu vuoden lukuisissa uhrijuhlissa. Niin esim. Simbirskin läänin Ardatovin piirin Tshavunza nimisessä ersalaiskylässä lausuttiin pitopöydän ääressä, "akkojenpuuro" (baban-kasha) nimistä juhlaa vietettäessä: "Mastor-pasia me rukoilemme, hänen on pöytä, hänen on pöytäliina. Tästä pöydästä me syömme ja juomme sekä anomme viljankasvua." Eräässä piispa Jakovin kokoelmiin liittyvissä terjuhaanien uhrikuvauksessa kerrotaan, että mastor-pasia muistettiin myös sadetta synnyteltäessä. Muudan toimitusmies otti näet tällöin juomaa suuhunsa ja pirskoitti sitä kaikkien päälle huutaen: dur dur dur paro mastor-bas (paro mastor-pas_ 'hyvä maajumala')!

Mastor-pasin puoleen on lisäksi käännytty maasta aarteita etsittäessä. Ersalainen aarteenkaivaja lausuu: "Mastor-pas, elättäjä, siunaa minua! Minä menen kaivamaan esille aarretta. Mitä saankin kaivetuksi, mitä löydänkin, sinua en unohda, sinulle aion antaa siitä osan. Minä lupaan sinulle myös sen, josta en itse mitään tiedä, se tulee sinun omaksesi!" Sanoilla "josta en mitään tiedä" tarkoitetaan saduissa sillä välin syntynyttä lasta.

Ersalaisten uskomuksissa mastor-pas toimii vielä vainajienkin suojelijana. "Kaikki mustassa mullassa eläjät", sanotaan loitsuissa, "ovat sinun valtasi alaisia, sinä olet heidän hallitsijansa." Ruumiin ääressä taas, missä ruokaa ja juomaa uhrattaessa muistellaan mm. ennen kuolleita vainajia, lausutaan samalla: "Tuuli-emo (varm-ava), tuuli-isä (varm-at'a) kantavat sen, mastor-pas saattaa sen teille, panee sen käteenne, nostaa sen suuhunne." Erään loitsun lopussa muudan onneton tyttö valittaa:

    Ellei jumala ole antanut minulle onnea,
    suokoon hän minun joutua maan alle,
    musta multa minut peittäköön,
    mastor-pas minut ottakoon!

Kuolleiden haltijana mastor-pas esiintyy pelättynä olentona, jonka huostaan noita voi kirota vihaamansa naapurin.

Usko, että maasta – etenkin maahan lankeamalla – aiheutuneesta vammasta tai taudista voidaan vapautua turvautumalla maa-emon apuun, on melko yleinen mordvalaisten keskuudessa. Tähän liittyvät loitsut ovat kiintoisia varsinkin sen vuoksi, että personoitu maa-emo niissä on läheisessä suhteessa maahisiin tai maanalaisiin olentoihin. Esitettäköön siitä näytteenä muudan Bugulman piirin Od-Surkinossa muistiinpantu luku, jossa venäläinen esikuva on erittäin tuntuva:

"Terve, terve, maan haltija Adam, maa-emo Jevga – – ehkä siinä paikassa, missä Petra kaatui, sattui olemaan sinun juhlapöytäsi, ruokavatisi, ammennuskauhasi, ehkä laitettu vuoteesi, asetettu pieluksesi – – ehkä olet sitonut hänen terveytensä valkoiseen liinaan, pannut sen säilytysarkkuusi, 77 lukon taakse, nyt on tullut aika, – etsi liinasi, aukaise nyyttisi, anna Petralle hänen terveytensä! – – Terve, vamman parantaja, Jakala-baba, sinua rukoilen, sinä olet vamman parantaja, keittäjä-paistaja, kestitsijä-taritsija, – katso Petra on tuonut naulan ryynejä, naulan suolaa, naulan jauhoja, mene sinä (maa-emon ja hänen perheensä) eteen ja kestitse maa-emon palvelijat, siat ja koirat – – kaikki antakoot Petralle anteeksi, armahtakaa Kristuksen tähden, armahtakaa Jumalan tähden!"

Maa-emon "juhlapöydästä" ja "vuoteesta" puhutaan seuraavassakin sairaan puolesta luetussa loitsussa: "– – – maa-emo Marija, maanhaltija Maksimka – – – armahda häntä, ehkä hän kaatui maa-emon juhlapöydälle, ehkä tämän juomakauhan tai lusikan päälle tai tämän laitetulle vuoteelle tahi ehkä hän on tätä töytäissyt ja tämän säikähdyttänyt, armahda häntä, Maksimka!"

Saman piirin Vezofkan kylässä tietäjä asettuu sairaan kera portin keskikohdalle, ja samalla kun sairas ehtimiseen kumartelee, tietäjä raaputtaa siinä vaskirahaa lausuen: "Mastor-ava, Marija, jos nukut, niin herää, jos valvot, niin kuule! – Ush'ta on säryn takia tullut pyytämään sinulta anteeksi, hän on tuonut mukanaan puudan hopeaa ja kultaa, määrättömän aarteen tämän säryn, tämän maa-emon lähettämän narfot'-taudin takia; – – mihin hän lienee kaatunutkin, mastor-ava, Marija sen (paikan) portin keskustasta löytää, hän hänet armahtaa." Uskotaan, että mastor-ava ihastuu hänen hopeaansa ja kultaansa, hänen määrättömään aarteeseensa ja syviin kumarruksiinsa ja antaa hänelle terveyden.

Myös mokshalaisten keskuudessa on sairaan, joka on pihalla kaatunut, mentävä yöllä tietäjän kera portille mukanaan kolme mesileipää ja kolmen ruplan raha. Asettuen portinpylväiden väliin portin edustalle sairas lankeaa polvilleen ja kumartaa, niin että kasvot koskettavat maata. Samalla tietäjä lausuu: "Hopeapartainen mastar-at'ä, silkkihiuksinen mastar-ava! Ivan on tullut pyytämään teiltä terveyttään. Katsokaa hän on tuonut teille lahjoja, syötävää, juotavaa ja 300 rahaa." Sitten tietäjä kuljettaa uhriantimet kolme kertaa sairaan pään ympäri ja heittää mesileivistä yhden portin eteen ja yhden kummallekin sivustalle sanoen: "Olkaa näihin lahjoihin tyytyväisiä, syökää! Mistä tauti on tullutkin, kaatumapaikasta, pahasta ajasta tai riidasta, armahtakaa hänet ikuisesti!" Sairaan on palattava tupaan taakseen katsomatta.

Tässä kohden voidaan viitata mm. inkeroisten vastaaviin uskomuksiin ja tapoihin. Jälkimmäisetkin ovat näet kuvitelleet taudin aiheutuvan maahan lankeamisesta, jolloin sairaan on tietäjän kera mentävä kaatumapaikalle kumartelemaan ja vietävä verhaksi (uhriksi) raha, vaatekappale, suolaa ym. Täälläkin on uhriantimet pitänyt kiertää kolme kertaa sairaan ympäri, ennen kuin ne viskataan onnettomuuspaikalle. Loitsussa, joka tällöin luetaan, sanotaan mm.: "Maalle verhat, Juhanalle (sairaan nimi) iäinen terveys!" Nämä yhtäläisyydet johtuvat tietenkin siitä, että venäläinen kansankulttuuri on ulottanut vaikutuksensa kummallekin taholle.

Mordvalaiset ovat esittäneet maanhaltijalle osoitettuja anteeksipyyntöjä myös hautausmaalla ja mieluimmin perjantaipäivänä. Seuraavan tähän toimitukseen liittyvän loitsun Paasonen on muistiinpannut Gorodishtshen piirikunnassa: "Maanhaltija, maa-emo, ehkä Ivan on kaatunut sinuun, ehkä sinä tulit töytäisseeksi, ehkä hän tuli töytäisseeksi, olen tullut sinulta anteeksi pyytämään lahjoineni, katso olen tuonut puudan kuparia, puudan hopeaa, keisarin kuvan (rahan), niin paljon kuin siinä on merkkejä, niin monta lahjaa se merkitköön, – jakakaa kaikille, v'id'e-tshin-pasille ('oikeuden jumalalle'), zdor-pasille ('riidan jumalalle'), saft-pasille ('taudin jumalalle) ja mastor-avalle, jakakaa se — –! Kotshkor-baba, kotshkor-pokshtshäj, v'ere-pas, v'ere-pasin eteen menevä – – tshi-pas, sinua varten olen sytyttänyt kynttilän – –. Perjantai-herratar (sudarna p'ät'nitsa), perjantain seitsemän tytärtä, seitsemän apulaista –, seitsemään suuntaan saattakaa tämä kaatumapaikasta saatu tauti!"

Hyvin yleinen anteeksipyyntöpaikka on lisäksi tien haarautuma, jonne mokshalainen tietäjäakka vie sairaan keskiyöllä ottaen käteensä kananpojan ja palttinakäärön. Tien haarassa sairas asettuu polvilleen ja akka rukoilee kumartaen maahan asti: Mastar-at'ä, mastar-ava, armollinen äiti, kahdella tiellä ovat elämänpäivät, kahta tietä tulevat hyvät päivät. Paljon on sinulla kävijöitä, kulkijoita, paljon sellaisia, jotka sinuun satuttavat. Ehkä Matja on sinuun satuttanut, ehkä hän on kaatunut sinun rakennettuun taloosi, ehkä aidattuun pihaasi, ehkä hän on tarttunut sinun hopeaiseen porttiisi, ehkä koputtanut sinun kultaista ikkunaasi, ehkä säikähdyttänyt sinun rauhallisen perheesi. Nyt on Matja tullut pyytämään armahdusta. Hän ei ole tullut tyhjin käsin, hän on tullut täyttämään molemmat kätesi, tyydyttämään molemmat silmäsi. Matja antaa elävän hengen, valkoisen hevosen suitsineen, satuloineen. Sinä kuljet maata, jos kauas menet, valjasta hevonen, jos lähelle menet, nouse ratsaille. Lopeta Matjan sairastaminen! Odottava, pyytävä kaatumapaikka, ehkä olet kauan odottanut meitä, kenties kauan katsellut meitä (tuleviksi). Älä ole meille vihoissasi, äitiseni! Sinun nimeesi olemme tuoneet valkoisen palttinan. Matja on sen sinulle lahjoittanut. Lopeta sinäkin Matjan sairastaminen! Sitten kananpoika kääritään kankaaseen ja jätetään anteeksipyyntöpaikalle. Paluumatkalla ei ole ollut tapana puhua.

Eräässä loitsussa oletetaan sairaan langenneen maanhaltijan lasten päälle: "Ehkä sairas on kaatunut sinun hyvän pajaripoikasi, – – hyvän pajarityttäresi päälle."

Näissä anteeksipyyntöloitsuissa, joiden vastineita on muistiinmerkitty myös venäläisiltä, maa-emon puhuttelunimet vaihtelevat suuresti. Sellaisia ovat modan k'ird'i, matushka ('mullan haltija, emonen'), mastorin paz-ava ('maan jumalatar'), mastorin k'ird'i, Ul't'ava ('maan haltija, Ul't'ava'), mastorin k'ird'i-pas, Ul'ana ('maan haltijajumala, Ul'ana), mastorin mastor-ava, Marija ('maan maa-emo. Maaria') y.m. Eräässä kozlofkalaisessa loitsussa sanotaan vielä: Maan haltija, Kidaj, Kidajn tytär Marija, katso, Mat'ra on tullut pyytämään armahdusta, ehkä hän on kaatunut maa-emon päälle, ehkä 77 tien haaraan, ehkä kuoppaan, jossa vesi virtaa, armahda, maa-emo, hänet ruumista, sydäntä, verta ja hiuskarvaa myöten!

Milloin maa-emon perheen jäsenistä tai niiden vihoittamisesta puhutaan, on alun perin todennäköisesti tarkoitettu yleensä maan alla asuvia henkiä.

Pellonhaltijat.

Viljan kasvattajana mordvalaiset palvovat myös "pelto-emoa" (paksh-ava) tai "pelto-herratarta" (paksh-azarava), kuten mokshalaiset sitä tavallisesti nimittävät. Jälkimmäisten rukouksissa mainitaan lisäksi "pelto-vilja-emo" (pakshä-noru-ava), "viljapelto-herratar" (noru-pakshä-azarava) tai "pellonhaltija-herratar" (paksänkard-azarava). Joskus "pelto-emo" (paksh-ava) on saanut rinnalleen "pelto-ukon" (piksh-at'ä). Eräässä mokshalaisten rukouksessa mainitaan "hopeapartainen paksh-at'ä", "silkkihiuksinen paksh-ava". Yleisempiä ovat täällä paksh-azar ja paksh-azarava, jotka jo Orlov mainitsee. Kasanin läänin Tetjushin piirin Urjumissa ersalaisvaimot taas rukoilivat pakshän t'ät'ä ('pellon isä') ja pakshän ava ('pellon emo') nimisiä haltijoita, joilta ensimmäisenä helluntaipäivänä vietetyssä uhrijuhlassa anottiin hyvää satoa. Samaran läänin Buguruslanin piirissä tunnetaan pellon haltijana vielä paksal'-ukko (paksal'-at'a). Vetshkanovossa peloitellaan lapsia sanomalla, että mainittu ukko asuu viljapellossa. Shestajkinossa rukoillaan kyläportin ulkopuolella, kun lähdetään pellolle keräämään marjoja tai muuta, seuraavasti: "Pellon haltija, pakshal'-ukko, ruohojen ja kasvien komissaari, pellon rajavaossa on sinun asuntosi, pellon hedelmät ovat ruokasi, pellon sinä kuljet päästä päähän, kasvit sinä lasket viimeistä myöten, tunnet kaikki nimeltä, kaikki hedelmä on sinun edessäsi – –, en lähde marjaan kääntymättä puoleesi – –, siunaa minut marjoja poimimaan, älä vie jaloistani voimia, älä silmistäni näköä, – – salli tyhjin astioin mennä, täysinäisin tulla, hedelmiäsi syödä, terveenä elää!"

Utshajev mainitsee, että pakshal' annetaan nimeksi myös lapselle, joka syntyy peltotöiden aikana. Toisin paikoin ersalaiset puhuvat yleensä vain "pellon haltijasta" (pakshän k'ird'i), jota joskus sanotaan "emoksi" (matushka). Ruhtinas Golitsin kertoo, että Saratovin läänin Hvalynskin piirissä naiset rukoilivat pakshän k'ird'iä yöllä.

Esimerkkejä on siitäkin, että itse viljapelto sellaisenaan on ollut palvonnan kohteena. Mokshalaisten jumalien luettelossa mainitaan näet pellonhaltijana noru-paksha ('viljapelto'). Ja samassa rukouksessa, jossa puhutaan mm. pellonhaltijan lapsista, saattaa silti esiintyä piirteitä, jotka todistavat pelto-emon ja pellon läheistä sukulaisuutta. Näytteenä siitä mainittakoon seuraavat Urjumissa muistiinpannut rukoussanat: "Kokoa lapsesi päivälliselle, iltaruoalle! Syötä ja juota! Ehkä olet joutunut hajalle, ehkä olet satutettu, ehkä on hevosen jalka kuljettanut sinut pois (vieraaseen peltoon). Älä kävele vieraalla pellolla, älä itke pellon keskellä!" Yleisimmin pellonhaltija esiintyy kuitenkin täysin persoonallisena olentona. Sellainen on joka talolla, jopa joka pellollakin. Sen sanotaan ääntävän rukiinkukinta-aikana keskiyöllä: jos se tällöin viheltää, ennustaa se hyvää satoa; sen vaikeroiminen taas tietää katoa. Sinä aikana on vaarallista vihoittaa sitä. Varsinkin meluamista on kartettava, paras istua silloin hiljaa tuvassa ja pitää ikkunat suljettuina, pelto-emo rakastaa näet hiljaisuutta. Pellonhaltijat voivat, samoin kuin talonhaltijat, joutua toisinaan taisteluunkin keskenään. Kukin pelto-emo pyrkii näet suojelemaan omaa peltoaan vieraalta pelto-emolta. Pelto-emon häviölle joutuminen merkitsee viljankatoa. Myös sanotaan, että jos vieras pelto-emo pääsee naapurin viljaan käsiksi, tulee täällä katovuosi.

Todennäköisesti mokshalaisten pelto-herrattarella on ollut elävä edustajakin entisajan menoissa. Siihen viittaa muudan tapa juhlassa, jota on vietetty Pietarin päivän tienoissa Alkinossa paksh-azaravan kunniaksi: Hyvin myöhään illalla auringon laskettua alkoi kansaa kerääntyä tiettyyn kokouspaikkaan, josta sitten kuljettiin – laulamalla niin äänekkäästi kuin keuhkoista lähti – kylän läpi vainiolle. Juhlalla oli hyvin vallaton luonne; akat ja näiden apulaiset olivat varustetut sauvoilla, joilla he löivät sitä, joka pyrki liian läheltä katselemaan erästä lystikkäästi puettua akkaa, jommoinen ei koskaan saa tästä juhlasta puuttua ja jota muut akat kuljettivat rivinsä keskellä. Pellolle tultua levitettiin maahan liina, jolle mukana tuodut herkut, munat, ohukaiset ym. ladottiin. Innokkaasti ristinmerkkejä tehden akat sitten rukoilivat pellonhaltijatarta kasvattamaan viljaa, kastelemaan sitä hiljaisella sateella ja suojelemaan sitä tuhoisilta rakeilta.

Pellonhaltijan seuraan ovat joskus jotkut vainajatkin päässeet, kuten Petrovskin piirin Dubrovkan kylän ensimmäisinä kuolleet esivanhemmat, Vetshkentov, Tarshtshej ja L'ozhok. Peltouhrin aikana täällä luettu rukous alkaa näet sanoilla: "Pellonhaltija, Vetshkentov, Tarshtshej, L'ozhok, esivanhemmat, maa-emossa olijat – – –".

Vilja-emo.

Varsinaista viljankasvun vaalijaa ersalaiset ovat sanoneet "viljajumalaksi" (norov-pas) tahi vielä yleisemmin "vilja-emoksi" (norov-ava), jonka jo Milkovitsh mainitsee. Eräässä rukouksessa sitä puhutellaan sanomalla: norov-ava, matushka, norovon poksh korm'inet's ('viljaemo, emonen, viljan suuri elättäjä'). Lauluissa ja loitsuissa "viljaemo" saa "viljaukon" (norov-at'a) rinnalleen. Joskus "vilja-ukko" toimii yksikseenkin pellon kyntäjänä ja kylväjänä. Mokshalaisilla noru-ava l. noruz-ava ('vilja-emo') esiintyy usein "pelto-emon" (pakshä-avan) rinnakkaisnimityksenä. Mokshalaisten loitsuissa ja lauluissa tavataan vielä shor-ava ('vilja-emo'), jolla on seuralaisena shor-at'a ('vilja-ukko'). Jokaisella viljapellolla sanotaan olevan oma viljaemonsa, jonka uskotaan asuvan itse pellossa tai sen rajavaolla. Pellon rajavaolla toimitettiin ennen vanhaan myös rajarukouksia (gran-osks), jottei viljaemo siirtyisi naapurin peltoon.

Viljaonnen voi anastaa myös erinäisillä taikatempuilla. Niin esim. Bugulman piirin Od-Surkinon ersalaiset uskovat, että kun vieras menee ja ottaa toisen pelto-osalta muutamia tähkäpäitä, sitoo ne nyyttiin ja vie pois sekä sitä tehdessään loitsii, ei vilja kasva siinä pellossa seuraavana vuonna. Jos taas aumasta ottaa muutamia lyhteitä, sitoo ne jouhiohjaksiin ja vetää niitä perässään sekä niiden laahatessa maata lausuu: "En minä sinua vedä, sinä se tulet minun perässäni", niin puidessa ei tule kuin puolet tavallisesta määrästä jyviä eikä vilja vastedeskään kasva hyvin.

Paitsi viljan haltijaa (norovon k'ird'ij) "vilja-emo" merkitsee koko ersalaisalueella myös viljaa semmoisenaan. Kansanrunoudesta on helppo löytää tätä koskevia näytteitä. Niinpä eräässä loitsussa sanotaan: "Tämän 'vilja-emon' on mastor-pas ('maa-jumala') idättänyt, varma-t'ät'ä ('tuuli-ukko') kasvattanut." Myös leipää jumalille uhrattaessa on ollut tapana lausua: "Teitä varten olen kohottanut tämän 'vilja-emon' (leivän) taivasta kohti." Kuvaavat ovat tässä suhteessa lisäksi seuraavat Zorinin muistiinpanemat vanhanaikaista valantekotapaa valaisevat sanat:

    "Niin vain en sano sisäistä sanaani:
    ensin, sisarenmies, panen sinut puremaan 'leipää' (norov-ava),
    jotta et kertoisi tästä asiasta kenellekään,
    sitten, sisarenmies, panen sinut puremaan mustaa multaa,
    jotta ei kukaan tästä asiasta saisi tietää.
    Jos tällä tavoin, sisarenmies, vannot,
    silloin rupean sinua rakastamaan."
    – – – – –
    "Silloin minä rupesin hänen edessään vannomaan:
    purin (hampaani) kokonaiseen leipään, vannoin näin:
    katso, käly, norov-ava repiköön minut,
    jos puhun tästä asiasta kenellekään,
    purin (hampaani) mustaan multaan, vannoin näin:
    jos kurkustani, käly, sanakin tulee,
    silloin korjatkoon mastor-pas minut."

Ravilan Buguruslanin piirissä tekemissä muistiinpanoissa kerrotaan, että jos syödessä puhuu sopimattomia, sanotaan: "Lotkak, lolkak, norov-ava sezhd'anzat" (lopeta, lopeta, vilja-emo repii sinut). Ersalaisilla norov-ava merkitsee myös torajyvää.

Mordvalaisten kansanrunoudessa "vilja-emo" esiintyy usein ihmisenkaltaisenakin olentona, jonka kauneutta ja komeata pukua ylistellään. Mokshalaisten shor-avalls. on yllään hopeita ja kultia, hänellä on päässään vaskihattu. Vilja-emo saattaa myös itkeä ja valittaa tai laulaa ja tanssia kuin ihminen. Mokshalaisessa laulussa puhutaan sen lapsistakin: Tietä pitkin kulkee noruz-ava. – "Minne menet, noruz-ava!" – "Menen lapsiani nukuttamaan." Mutta silloinkin kun vilja-emo (shor-ava) juhlavaatteissaan, valkoiseen viittaan, valkoiseen liinaan ja teräksisiin kenkiin puettuna laulaa, "kuinka kaunis hän on, kuinka kuuluisa päällä maan ja maineikas taivaan alla", hän silti laulunsa jatkossa kertoo olevansa "aamuhämärässä kylvetty, iltahämärässä korjattu, rikkaan miehen aittaan kaadettu, pääsiäiseksi kaljaksi, Mikolan päiväksi olueksi, jouluksi piirakoiksi, helluntaiksi leivoksiksi." Näistä sanoista käy siis selvästi ilmi vilja-emon läheinen suhde itse viljaan.

Varsin kiintoisia ovat mordvalaisten tarut pidoista, joissa vilja-emoa on huonosti kohdeltu tai joihin hän tykkänään on jäänyt kutsumatta. Laulussa, jonka Sirikin on saanut Pensan läänin Krasnoslobodskin piirin mokshalaisilta, kerrotaan, että kun muudan pohatta tiedusteli noidalta, mistä syystä hänen hevosensa olivat kuolleet, hänen aumansa luhistuneet ja hänen viljansa pellolla lakastunut, niin noita selitti onnettomuuksien johtuneen siitä, että talon "vilja-emoa" (shor-ava) ja "talo-emoa" (jurt-ava) oli loukattu: Eilen oli sinulla pidot, joissa tanssittiin ja laulettiin, mutta vilja-emosi itkeskeli pöydän alla, talo-emosi nyyhki uuninnurkassa, ne purivat hampaitaan ja katselivat kättensä alta. Talo-emo kirosi tallissa olevat hevosesi, vilja-emo aumasi ja viljasi. Sitten ne muuttivat, vilja-emo ketoa juoksevan jäniksen, talo-emo ylhäällä lentävän linnun hahmossa toiseen paikkaan, erään avioparin luo, joka asuu kylän perällä uudessa, niinenkuorisessa tuvassa. Näiden penkin päässä entinen vilja-emosi nyt laulaa ja tanssii, näiden uuninnurkassa entinen talo-emosi nyt iloitsee; heidän puimatanterensa täyttyy pyöreistä aumoista, heidän tallinsa täyttyy hevosista.

Toisessa saman seudun mokshalaislaulussa "vilja-emo" (shor-ava) kertoo "humala-emolle" (koml-ava), kuinka hän rikkaalta mieheltä, joka oli pitoihin kutsunut humala-emon, mutta ei häntä, oli vienyt kostoksi viljaonnen ja antanut sen köyhälle, joka oli häntä hyvin kohdellut: "Rikkaan miehen viljaonnen otin, valkoiseen liinaan sen sidoin – – –."

Vilja-emon kostosta puhutaan vielä seuraavassakin Sirikinin muistiinpanossa, jossa vilja-emo kiroaa koko kylän, kun ei saa uhrijuhlassa kestitystä kyllikseen. Siitä kylän väki suruissaan kertoo: "Eilen panimme toimeen juhlan, mesijuomaa valmistimme, uhrihärän teurastimme, kutsuimme pitoihin noruvan, hänen kanssaan tuli v'ed'uva ('vesiemo'). V'ed'uva sai riittävästi ruokaa ja juomaa, noruva ei saanut kyllikseen (s.o. vilja-emo ei ollut tyytyväinen). Voi, se meidät kirosi, ei kuoloon menehtymään, (vaan) viljamme kasvamattomaksi, karjamme lisääntymättömäksi."

Ersalaisten kansanrunoudessa norov-ava näyttelee erikoista osaa itse jumalienkin pidoissa. Niinpä Shkolnikovin kokoelmissa tavataan runo, jossa kerrotaan, mitenkä taivaanjumala, nishk'e-pas järjesti juhlan suuren omenapuun alle ja mitenkä kaikki muut jumalat oli kutsuttu pitoihin, ainoastaan norov-ava oli poissa. Lähetettiin Mikula häntä kutsumaan. Tämä nousi ratsun selkään ja löysi norov-avan Volgan rannalta: "Tule, norov-ava, syömään ja juomaan!" Norov-ava vastasi: "En tule! Aamulla lähtevät rikkaat kylvölle, tuovat kuormittain siemeniä, kuormien päällä on mesiastiat, leivät-suolat, leipien päällä kymmenen kopekan kynttilä, minun täytyy mennä niitä vastaanottamaan. Sitten tulevat köyhät kylvämään; niillä on pienissä säkeissä vähäiset siemenensä, käsissään kaljakannu, kainalossaan kokonainen leipä, leipien päällä viiden kopekan kynttilä. Niitäkin täytyy mennä vastaanottamaan."

Snezhnitskij on aikoinaan kuullut Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnan mokshalaisilta seuraavan tarun. Shkajta, joka asuu taivaassa, ympäröi 12 hyvää olentoa. Ne palvelevat häntä, ja niiltä hän saa tietää, mitä maan päällä tapahtuu, sillä hän lähettää ne ottamaan selkoa ihmisten asioista. Kerran nämä ylhäiset olennot kokoontuivat korkeimman luo tekemään tiliä toimistaan, mutta yksi heistä myöhästyi tullen viimeiseksi. Se oli norov-ava, joka selitti: "Minut otettiin maan päällä vastaan viinan, oluen, kanauhrin sekä leivän ja suolan kera. Ihmiset palvoivat minua anoen viljaa. Minä annoinkin sitä heille kaikille." Kaikkeinkorkein asetti hänet tämän johdosta muita suurempaan kunniaan ja arvoon ja antoi hänelle oikeuden yksinään antaa viljaa ihmisille.

Jumalien pidoista, joihin norov-ava aluksi jää kutsumatta, mutta joihin hänet sitten erikoisesti etsitään ja kutsutaan, kerrotaan myös seuraavassa runossa, joka on julkaistu Kasanissa ilmestyneissä mordvalaisten kansanrunouden näytteissä: "On suuren suuri pelto, suurella pellolla kukkula, kukkulalla laakso, laaksossa omenapuu. Omenapuun juuret piirittävät maan, sen oksat piirittävät taivaan. Oksien päässä on kukkaterttuja, 'terttujen päästä metensä vuotaa, lehdillä vahansa lepää, lehtien päässä kynttilät palaa'. Vere-pas teki juotavaa ja syötävää, v'ere-pas teki oluet, kaljat ja tynnyrillisen mesijuomaa, kaikki jumalat hän kutsui, kaikki nishk'et hän huusi luokseen, vain norov-pas puuttui, vain norov-ava oli poissa. Kenet lähetämme kutsumaan norov-pasia, kenet lähetämme noutamaan norov-avaa? Lähettäkäämme nopea lähetti, Mikila, armollinen Mikila." – "Mikila, mene nopeasti!" – "Missä oleskelee norov-ava, missä oleskelee viljan jumala (suron pas)?" – "Norov oleskelee vehnäsaralla, vehnäsaralla, suorassa rajavaossa."

Mordvalaisten puheena olevaa tarua, jonka Paasosen kokoelmiin sisältyvässä toisinnossa vilja-emon paikalla esiintyy valkoinen Mikola, Mansikka vertaa venäläiseen kansanlauluun, jossa jonkun pyhimyksen sanotaan jääneen saapumatta pyhien pitoihin. Puuttuva pyhimys on milloin Mikola, milloin joku muu. Huomattava on, että Mikola esiintyy tällöin viljan kasvattajana. Kun häneltä kysytään, missä hän on viipynyt, hän näet vastaa: "Kuljin pitkin peltoa ja kostutin sitä kasteella, kuljin pitkin piennarta ja kasvatin viljaa – –."

Ersalaisten toukomenoissa vilja-emolla on ollut myös elävä edustaja, esim. Saratovin läänin Hvalynskin piirin Bajevkassa, josta Shuvalov on muistiinmerkinnyt seuraavan kiintoisan kuvauksen: Sinä päivänä, jolloin miehet aloittavat kevätkynnön, kokoontuvat kuhunkin kylälohkoon (kurinka) kuuluvat vaimot aluksi juhlimaan yhteen taloon, josta sitten lähtevät muihinkin taloihin. Vanhanpuoleinen vaimo (noin 40-vuotias tai sitäkin vanhempi) puetaan "vilja-emoksi", hänen ylleen pannaan parhaat pukimet ja päähän vartavasten laitettu olosnek, joka on tavallista matalampi ja jolla on nimenä lenta-pula. Samoin puetaan kymmenkunta nuorta vaimoa sekä kymmenkunta pikku tyttöä (kymmenen vuoden vaiheilla), joiden kaikkien tulee olla samankokoisia, juhlavaatteisiin, niin yhdenlaisiin kuin suinkin. "Vilja-emo" seurueineen tuodaan nyt "takatuvasta", jossa pukeminen on toimitettu, juhla-tupaan, jossa "vilja-emo" pikku tyttöineen asetetaan istumaan pöydän ääreen; nuoret vaimot jäävät seisomaan hänen eteensä toiselle puolelle pöytää. Ensiksi lauletaan laulu, jona aikana ei kenenkään sovi koskea ruokaan eikä juomaan. Laulun sisältö on seuraava: "Norov-ava norov-pas, norov-ava, elättäjä, sinä istut katetun pöydän takana peräpenkillä, valoisan ikkunan ääressä. Sinulla on tyttäret sivuillasi vaimot edessäsi, sinä jaat terveyttäsi jaksaaksemme perata leveitä sarkoja, niittää pitkiä sarkoja, tehdä taajoja kuhilaita, solmia kauniita lyhteitä, niittää leveitä laistoja. – – Norov-at'a on pellolla, hän kyntää hedelmällistä kesantoa, kylvää kasvavaa viljaa; harvaan hän sen kylvi, tiheänä se kasvaa, aisan paksuista on olki, kintaan kokoisia tähkät, munanruskuaisen suuruisia jyvät, kuin kaupungin vehnäleipä on niistä valmistettu piirakka. Kun kevät saapuu ja nuoret miehet lähtevät kyntämään, pitkällä saralla norov-at'a, norov-pas terveyttä jakaa, kestävyyttä antaa, myöhäistä maatamenoa, aikaista nousua, (ehtiäksemme) kyntää pitkiä sarkoja, äestää leveitä sarkoja, (jaksaaksemme) kestää raskasta työtä ja vuodattaa mustaa hikeä, niittää pitkiä sarkoja, solmia tiiviitä lyhteitä, tehdä tiheitä kuhilaita, kantaa kuusia lyhteitä, tehdä kauniita aumoja. Iltamyöhäsellä nukkumaan mentäessä älä meitä jätä, aamulla varhain ylösnoustaessa älä meitä unohda!"

Eri viljalajien erikoishaltijoita ei mordvalaisilla ole. Vilja-emo suojelee kaikenlaista viljaa. Vilja-emon ohella mainitaan erikseen ainoastaan "humala-emo" (koml'-ava), jonka jo olemme tavanneet pitoihin kutsuttuna mokshalaisessa tarussa. Toisessa lähteessä kerrotaan, että se pukeutuu kuin mokshalaisvaimo. Sillä on yllään vyö, säärikääreet ja panga (naidun naisen päähine). Humala-emon juomingeistakin puhutaan.

Mokshalaisten loitsuissa mainitaan joskus myös "leivän-suolan jumala", kshin-saln pavas; ersalaisilla sitä vastaa kshe-salin pas, jonka kertona tavataan vielä suron salin pas ('viljan-suolan jumala').

Peltouhrit.

Diakoni Orlov sanoo mokshalaisten uhranneen paksh-azarille ja paksh-azaravalle sekä kylvön edellä että viljan leikkuun jälkeen. Palvonta toimitettiin itse peltosaralla, jota paraikaa joko kynnettiin tai jossa viljanleikkuuta lopetettiin. Edellisellä kerralla tuotiin uhrilahjoiksi leipää, lihaa, mesijuomaa tai kotona pantua olutta, joista osa kätkettiin tai kaadettiin maahan. Kylvön aikana käytettiin seuraavia rukoussanoja: "Paksh-azar, paksh-azarava, me rukoilemme ja kumarramme teitä, olkaa suopeamielisiä, varjelkaa toukoa kaikesta vahingosta ja antakaa meille (hyvä) sato!"

Arkkimandriitti Makarij esittää asian vähän toisin kertoessaan, että mokshalaiset valmistivat jokaisen kylvön edellä kaljaa (braga), lihakeittoa, ohukaisia ja piirakoita ja suorittivat osan rukousmenoista jo kotona, jolloin naiset näyttelivät pääosaa. Rukoussanat olivat seuraavanlaiset: "Paksh-azarava, jurt-azarava, kud-azarava! Apet ja anopit! Olkaa hyvänsuopia, kasvattakaa viljaa!" Uhriksi näille jumalille pantiin oven alle saranatapin kohdalle vähän leipää, suolaa, lihalientä ja naudanlihaa. Sen jälkeen kaikki istuutuivat pöytään syömään ja juomaan, kunnes miehet yksin lähtivät kylvölle. Pellolla miehet rukoilivat itään päin kääntyneinä sanoen: "'Paksh-azar, paksh-azarava!' Olkaa hyvänsuopia, kasvattakaa vilja!" Kun vielä oli pantu maahan vähän leipää, suolaa ja kaljaa uhriksi, aloitettiin kyntö ja kylvö. Kylvöpäivinä ei mokshalaisten käsityksen mukaan sovi antaa talosta mitään lahjaa tai almua, ei myöskään myydä mitään. Se vähentäisi näet vuoden tuloa ja ehkäisisi muunkin omaisuuden enenemistä.

Insarin piirin mokshalaisista kerrotaan, että he lähtivät kyntämään varhain aamulla rukoiltuaan sitä ennen kotona sekä esivanhempia että kodinhaltijaa. Jokaisen talon isäntä meni pellolle salaa varoen, ettei kukaan joutuisi kulkemaan hänen tiensä poikki. Pellolle miehet toivat mukanaan leipiä ja sianlihaa ja asetettuaan ne saran reunalle rukoilivat "pelto-emoa" (paksha-ava). Sen jälkeen he istuutuivat syömään ja pantuaan pelto-emolle leipää ja olutta erikoiseen astiaan pyysivät tätä syömään yhdessä heidän kanssaan. Samalla he anoivat, että pelto-emo auttaisi heitä heidän työssään. Uhriksi teurastetun hanhen pää, jalat ja siivet kätkettiin pellon vakoon.

Saman piirin Sadymin kylässä anottiin "kylvöönlähtö-juhlassa" (v'id'am'ä l'isem ozks) pakshä-azaravalta rikkaruohon tuhoamista ja hyvää viljankasvua. Samalla sille omistettiin rieskaleipä ja piirakka. Samanniminen (v'id'm'e l'isman osks) kylvöjuhla on ollut tunnettu ainakin Simbirskin läänin Buinskin ja Alatyrin piirikunnissa. Pensan läänin Saranskin piirissä mainitaan puheena olevan juhlan nimenä "kylvöliina-juhla" (v'id'm'e rut'san ozks), jolloin rukoiltiin, että vilja-emo kasvattaisi viljaa sekä ihmisten että eläinten tarpeeksi. Pyydettiin, että olki kasvaisi aisan paksuiseksi ja jyvät munanruskuaisen suuruisiksi. Sen vuoksi, kuten Jevsevjev huomauttaa, kananmunat muodostivat olennaisen osan uhrijuhlassa käytetyistä ruokatavaroista. Muna pantiin myös siemenien joukkoon niinivasuun, joka asetettiin pöydälle rukouksen ajaksi. Kotshkurovossa valmistettiin vielä erikoinen leipä, jonka sisälle pantiin kolme kuorimatonta munaa ja joka jaettiin toukopitoihin osallistuvien kesken. Simbirskin läänissä on kyntämään ruvettaessa kaivettu muna maahankin. Tällaiset hedelmällisyysmenot tunnetaan myös venäläisten ym. itä-Euroopassa asuvien maanviljelijäkansain keskuudessa.

Samoin kuin mokshalaisten on ersalaistenkin toukojuhlasta olemassa melko yksityiskohtaisia tiedonantoja. Saratovin läänin Hvalynskin piirin tapoja kuvaili jo Leontjev aikoinaan piispa Jakoville mainitessaan, että mordvalaiset valmistivat keväällä toukotöihin ryhtyessään kodeissaan parhaita ruokia ja veivät ne sekä olutta ja viinaa pellolle, missä he suorittivat tavanmukaiset menonsa. Leikattuaan leivästä viipaleen ja pantuaan sille palasen kaikista ruoista he kaivoivat sen maahan. Sitten he ryhtyivät syömään ja kävivät tervehtimässä ja kestitsemässä naapureitaankin, kunnes aloittivat touonteon. Leontjev huomauttaa, että (kylän) veroa maksavat talonpojat menivät kaikki samana päivänä pellolle asettuen kukin omalle saralleen.

Petrovskin piirin Skaftymissa pantiin tällöin joka talossa olutta ja keitettiin kanan- ja sianlihaa. Kylän äärimmäisen talon emäntä kattoi pöydän oluella ja parhailla ruoilla sekä sytytti vahakynttilän ikonain eteen. Kun kaikki oli valmiina, saapui tupaan ukkoja, ja niin alkoi rukoustoimitus, jolloin emäntä anoi menestystä toukotyölle ja hyvää satoa. Sitten hän istuutui pöydän päähän ja kutsui muut läsnäolevat ympärilleen. Hän joi myös ensiksi olutta, sitten muut. Näin tässä kylän äärimmäisessä talossa juhlittuaan ukot lähtivät toisiinkin, joissa samat menot toistuivat. Jokaisessa talossa joku naishenkilö toimitti rukouksen, sillä miesten ei tällöin sopinut sitä tehdä. Milloin jossakin talossa ei ollut tähän toimeen soveltuvaa naista, oli sellainen kutsuttava jostakin toisesta talosta. Vasta seuraavana päivänä aamun valjetessa kylväjät lähtivät työhön; kylän muu väki istui sinä aikana kotosalla eikä näyttäytynyt kadulla.

Zorinin arvokkaissa kokoelmissa kuvataan Samaran läänin Bugulman piirin vastaavia tapoja: Kun keväällä lumen sulettua ja maa-emon paljastuttua ruvettiin hankkiutumaan kylvöön, jokainen suku kokoontui yhteen taloon, jossa talon isäntä järjesti juhlapöydän kuntoon ja sytytti jumalalle kynttilän ja jossa kaikki rukoilivat jumalaa kädet kohotettuina sekä kumarsivat maa-emolle anoen viljan ja karjan kasvua sekä hiljaista sadetta. Rukouksen jälkeen aterioitiin, juotiin olutta ja laulettiin vilja-emosta lauluja: Vilja, vilja, vilja-emo, pajaritar, paljon ihmisiä sinä ruokit, paljon kiitosta saat. Kaunissilmäinen vilja-emo, katso meidän uhrimme puoleen! Kumarrathan sinäkin nishk'e-pasia, pyydä meille viljan kasvua, hiljaista sadetta, itsellemme terveyttä!

Buguruslanin piirin Vetshkanovossa lähti kevätkynnön alkajaispäivänä jo ennen aamun koittoa mies kustakin talosta ratsain talon pelto-osalle vieden pikkaraisessa pussissa mukanaan jyviä, jotka hän siellä sirotti maahan. Toimitus, jota sanottiin "kylvökoura-uhriksi" (v'id'm'e-komoro-osks), jatkui sitten uhripidoilla kylässä. Siellä kukin suku (ven. rod) erikseen kokoontui ensin yhteen taloon, jossa teurastettiin kukko ja josta sitten yhdessä lähdettiin suvun muihinkin taloihin. Kotona luettiin ikonain edessä seuraava rukous: Nishk'e-ava, katso, me rukoilemme. Me heitämme kourallisen siemenjyviä: kasvakoon vilja, antakoon jumala hyvän elämän. Me kasvatamme viljaa, emme ainoastaan itsellemme, vaan jokaiselle. Me rukoilemme nishk'e-pasia myös kerjäläisten, raajarikkojen ja vanhusten puolesta. Viljeltäköön (viljaa) jokaisen onneksi!

Milkovitsh, jonka esittämässä mordvalaisten jumalain luettelossa mainitaan keret-ozais niminen "aurojen, sahrojen ja peltokalujen jumala", sanoo, että tälle uhrattiin kevät- ja kesantokynnön alkaessa: Tällöin vietiin piirakoita ja olutta kylän takana olevalle niitylle, missä rukoiltiin menestystä peltotyölle ja kestävyyttä maanviljelysvälineille. Milkovitshin mainitsema keret-ozais (lue: keret-osks) e; kuitenkaan ole mikään jumalan nimi, vaan merkitsee "aura-uhria". Vastaava nimitys tällä juhlalla on myös tshuvassien ja tsheremissien keskuudessa.

Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnassa on toisin paikoin ollut tapana viettää toukojuhla noru-avan kunniaksi vasta kevätkynnön päätyttyä. Uhriteuraina mainitaan lammas ja hanhi. Palanen lampaan päästä sekä hanhen pää, siivet ja jalat mullataan ruohotukossa pellon vakoon. Höyhenet ja untuvat pannaan siihen kuoppaan, johon uhrieläinten veri laskettiin. Ersalaisten akkojenpuuro (baban kasha)-juhlassa taas uhrattiin viljaemolle kellertävä lintu. Paasonen osuu epäilemättä oikeaan olettaessaan, että vilja-emolle uhratulla linnulla tuli olla viljan väri.

Simbirskin läänin Alatyrin piirin ersalaisten tiedetään toimittaneen jokavuotinen härkäuhri (buka-oznoma) pellon haltijalle myös rukiin tullessa tähkään. Tästä on perintätieto säilynyt ainakin Sabantshejevossa, jossa jo juhlan aattona joku toimihenkilö kävi talosta taloon ilmoittamassa, että seuraavana päivänä on kylässä härkäuhrijuhla. Uhriteuras kustannettiin yhteisin varoin. Juhlaan, joka pidettiin ruispellolla, osallistuivat ennen vanhaan ainoastaan miehet. Härkä, jonka "tuli olla kirjava" (kuten toisin paikoin ukkoselle uhrattaessa), teurastettiin täällä, ja samalla anottiin sadetta sekä hyvää viljankasvua. Luut, jotka syödessä jätettiin lautasille, koottiin lopuksi ja kaivettiin maahan. Uhritulta ei ollut tapana sammuttaa, vaan se jätettiin yksikseen palamaan. Rukouksessa käännyttiin sekä pelto-emon (paksha-ava) että vilja-emon (norov-ava) puoleen.

Erikoisen huomion kohteina pellon haltijat ovat tietenkin olleet uudesta sadosta iloittaessa. Simbirskin läänin Karsunin piirin Zivajkinossa kutsuttiin sekä pelto-emo että Kuzma-Demjana (ven. pyhimykset Kosma ja Damian) kesteihin jo silloin, kun leikkuuväki työn alkaessa istuutui syömään. Suuremmat pidot pidettiin kuitenkin vasta leikkuun loputtua, jolloin mordvalaiset jättivät samoin kuin tsheremissit viimeistä sarkaa leikatessaan vähän ruista "sirpin ruokkimista varten", "jotta vilja kasvaisi". Mokshalaisten elonkorjuujuhlasta puhuessaan Orlov sanoo, että uhriantimet olivat samat kuin kylvöjuhlassa. Rukous oli seuraavanlainen: "Paksh-azar, paksh-azarava! Uhraamme teille leipää, suolaa, lihaa ja hyvää mesijuomaa sekä kotitekoista olutta (kiitokseksi siitä), että olette peltoa suojelleet ja sadon antaneet. Antakaa meille vastakin runsas sato!"

Makarij mainitsee lisäksi, että miehet ja naiset lähtivät tällöin hevosella vainiolle, missä kaikki mukana tuodut antimet asetettiin maahan ja jossa rukoiltiin kasvot itää kohti sanoen: "Paksh-azar, paksh-azarava, leivän, suolan ja oluen kera olemme tulleet teidän luoksenne rukoilemaan viljankasvua, kasvattakaa edelleenkin viljamme!" Osa jumalille tuoduista uhriruoista heitettiin maahan, osan käyttivät uhraajat itse.

Moksalaisilla on toisin paikoin ollut tapana viettää pelto-emon uhrijuhlaa myös vasta viljankorjuun jälkeisenä uuden kuun aikana. Niinpä Pensan läänin Insarin piirin Palajevkassa palvottiin syksyllä, kun vilja oli korjattu, "pelto-herratarta" (pakshä-azarava) uudella kuulla, jolloin rukoiltiin, että viljanhaltija elättäisi ja suojelisi ihmisiä. Pensan läänin Pshenevossa teurastettiin tällöin yhteisin varoin hankittu lammas. Uhrimenot suoritettiin joen rannalla, missä luettiin seuraava rukous: "Shkabavas ('luoja-jumala'), elättäjä, noru-shama, ('viljarinne'), noru-pakshä ('viljapelto'), elättäjä, hopeapartainen paksh(ä)-at'ä ('pelto-ukko'), silkkihiuksinen paksh(ä)-ava ('pelto-emo'), antakaa (yltäkylläinen) elämä, tehkää meistä hyvinvoipia eläjiä, antakaa meidän vaurastua, antakaa hiljaista sadetta, kauniita lämpimiä ilmoja, saattakaa meidät varoihimme, jotta meillä olisi, millä (teitä) kestitä. Me annamme teille antimet puhtain sydämin, ottakaa ne vastaan valkoisin käsin!" Uhripalat, lampaan sydän, perna ja jalat heitettiin jokeen.

Tsiftamaz nimisessä mokshalaiskylässä toimitettiin ennen vanhaan syksyllä viljankorjuun jälkeen uuden kuun aikana pelto-emolle härkäuhri. Teuras hankittiin kylän yhteisillä varoilla. Vartavasten valitut ukot menivät teurastamaan sen Kargadam-l'aj nimisen joen rannalle, joka sijaitsee lähellä kylää. Härkää taluttamaan kutsuttiin kaksi nuorta miestä; ne olivat olevinaan "aurinko ja kuu". Härän perässä taas kulki kaksi vanhaa ukkoa, jotka olivat olevinaan "taivas ja maa". Toisella ukolla oli kädessä piiska, toisella teurastuspuukko. Puukko oli joka vuonna sama. Koko kylän väki meni härkää saattamaan, naiset lauloivat itkuvirsiä ja lahjoittivat härälle kangasta tai rahaa. Jokaisen, joka tuli härkää vastaan, oli langettava polvilleen. Uhripaikalle saavuttua härkä pestiin kylmällä vedellä, sitten se teurastettiin ja lihat keitettiin padassa, josta niitä jaettiin koko kylälle. Teuraan kurkkutorvi heitettiin puroon, josta puro onkin saanut nimensä "kurkun-jättö-joki" (karga-kadam-l'aj). Uhrijuhlassa rukoiltiin sanoen: "Shkabavas, kormal'et'sh, v'ärd'ä-shkabavas, kormal'et'sh, anna sateita ja lämpimiä ilmoja, anna hiljaisia tuulia! Paksh-azarava, kormal'et'shk'aj, suojele sinä meitä, elätä sinä meitä! Suojele meitä pahantekijöiltä, asetu meille suojaksi! Missä jalkamme kulkevat, siellä tulkoon hyvää! Mihin silmämme katsovat, siinä anna armosi! Vel'(a)-ozks-pavax ('kyläuhri-jumala') kormal'et'sh, saata meidät varoihin! Olkoon, millä kestitä sinua! Kasvata pellolle viljaa, anna terveyttä ja hyvinvointia!"

Todennäköisesti samaa mokshalaisten uhrijuhlaa tarkoittaa Pensan läänin Saranskin piirin Levzhan kylän v'el'an ozks ('kylän uhri'), jota on vietetty pellolla ja jota vietettäessä on luettu seuraava rukous: Katso, me rukoilemme, palvomme sinua, pakshä-noru-ava ('peltovilja-emo'), noru-pakshä-azarava ('viljapelto-herratar'), elättäjä, hyvällä sydämelläsi odota meitä, hyvällä silmällä katso meitä. Tulemme lahja-annin kanssa. Suuret lahjat vedättäen vedätimme, pienet lahjat kantaen kannoimme. Hyvällä sydämellä ne omistamme sinulle, valkoisilla (puhtailla) käsillä ne annamme sinulle. Kunnan (varoilla ostetun) hiehon talutimme (tänne), hiljaisella vedellä pesimme, valelimme, terävän veitsen päähän sen nostimme, sen punaisen veren kuoppaan laskimme, sen lämpimän hengen taivaalle päästimme. Jäljelle jäävät (eläimet) tee tuhatlukuisiksi! Peltoon kasvakoon vilja, puimatantereet tulkoon aumoja täyteen!

Toisin paikoin on ollut tapana toimittaa syksyllä, tavallisesti syyskuun ensimmäisenä eli Simeonin päivänä, myös uhri oraspellolla (ozam-osks 'syysvilja-uhri'). Tästä uhrijuhlasta on tietoja Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnasta, jossa sitä on vietetty ainakin Alovon ja Pitshelejkan kylissä. Smirnov mainitsee, että Pitshelejkassa teurastettiin tällöin erään lähteen luona kyläkunnan varoilla hankittu lehmä tai pari lammasta. Shkolnikov taas kertoo, että uhraamaan kokoonnuttiin oraspellolle, jossa teuraana oli lammas ja jossa kaksi ukkoa luki seuraavanlaisen rukouksen: "Ylhäinen nishk'e, elättäjä, olkoon meille armo sinulta, sääli meitä, omaa kansaasi! Kasvata meille viljamme-suolamme, vilja-emomme! Varjele viljaamme kovilta tuulilta, ankarilta rakeilta, halloilta ja polttavalta helteeltä! Sinäkin 'pellon haltija, emonen' (pakshän k'ird'i, matushka), sääli meitä, katso, me kestitsemme sinua. Tekin esivanhemmat, jotka olette hurskaita, rukoilkaa puolestamme! Mikola-pas, elättäjä, kasvata viljamme-suolamme!"

Vastaavaa ozim (ven. ozim 'syysvilja')-juhlaa orasmaalla ovat myös mm. Glazovin piirin votjakit viettäneet.

Oraiden vuoksi mokshalaiset ovat toimittaneet uhrin tilapäisestäkin syystä. Makarij kertoo näet, että kun oraat olivat huonot, he kääntyivät paksh-azaravan puoleen viettäen uhrijuhlaa pellolla. Jumalattarelle uhrattiin maahan vähäisen leipää, lihaa, keitettyä velliä, olutta ja viinaa.

Moksalaisten kerrotaan muistaneen pellonhaltijoita silloinkin, kun hevoset päästettiin peltolaitumelle. Orlov sanoo, että tällöin käytettiin seuraavia rukoussanoja: "Paksh-azar, paksh-azarava, olkaa hyvänsuopia! Suojelkaa hevosia pellolla kaikelta pahalta ja pahanilkiseltä ihmiseltä!"

Myös anteeksipyyntöjä on pellonhaltijoille esitetty, milloin jonkin sairauden tai muun vastoinkäymisen on uskottu aiheutuneen pellolla lankeamisesta tai siitä, että pellonhaltijaa on muulla tavalla loukattu. Seuraavassa Orlovin muistiinpanemassa anteeksipyynnössä tämän arvellaan tapahtuneen elonkorjuun aikana: "Paksh-azar, paksh-azarava, teidän nimeenne valmistin, teille uhriksi toin leipää, suolaa ja makeata puuroa. Jos elonkorjuun aikana jotakin pahaa ajattelin, tein tai pellolla langettuani lausuin pahan sadatuksen tahi jollen teitä hartaasti rukoillut taikka jos joskus muulloin olen edessänne rikkonut, osoittakaa minulle armonne. Suokaa hyvinvointia, elatusta ja terveyttä!"

Makarij kertoo lisäksi, että tällöin mentiin pellolle yöllä tietäjävaimon kera. Pshenevon mokshalaiset selittävät, että pellonhaltijoiden puoleen on käännyttävä varsinkin, jos joku pellolla on sattunut putoamaan vankkureista. Tällöin on rukoiltu paitsi "pelto-herratarta" (pakshä-azarava) myös itse "kaatumapaikkaa" (vast-ezam) ja "vilja-emoa" (noruz-ava).

Palvoessaan viljanhaltijoita taudin johdosta alkinolainen mokshalaistietäjä lausui kuljettaessaan leivänpaloja ym. sairaan pään ympäri: "Elättäjä, shor-at'ä ('vilja-ukko'), shor-ava ('vilja-emo'), karkoita hänen tautinsa!" Shahmatov esittää Orkinosta seuraavat ersalaiset parannussanat: "Norou-ava, norou-pas, elättäjä, koko maailman elättäjä, koko maailmasta sinä pidät huolen, teet sille hyvää, vahvistat sydämiä, niinpä anna Ivanillekin parannus!"

Niitynhaltijat.

Orlovin mainitsemien mokshalaisten haltijain joukossa tavataan vielä niitynhaltijat, nar-azar ('niitty-herra') ja nar-azarava ('niitty-herratar'). Orlov sanoo, että on epätietoista, uhrattiinko niille yleisissä uhrijuhlissa tai edes sellaisissa, joihin koko perhekunta osallistui, sillä ainakin Nizhnij-Novgorodin läänin mordvalaisten keskuudesta tätä koskevat muistomerkit ovat hävinneet. Tiedetään vain, että jokainen rukoili niitä erikseen ennen heinäntekoa. Samalla kun niittomies heitti maahan muutamia leivänpaloja, hän lausui: "Nar-azar, nar-azarava, olkaa suopeamielisiä! Niittyjen niittämisen aikana varjelkaa minua kaikesta pahasta, myös ilkeämieliseltä ihmiseltä!"

Makarij käyttää niitynhaltijoista nimityksiä lug-azar (ven. lug 'niitty') ja lug-azarava ja kertoo niille uhratun leipää ja suolaa, kun ensi kerran ryhdyttiin heinäntekoon. Sama tiedoittaja mainitsee, että näitä niitynhaltijoita rukoiltiin lisäksi, kun karja ensi kerran laskettiin laitumelle. Orlov sanoo mokshalaisten hevosia niitylle päästäessään lausuneen: "Nar-azar, nar-azarava! Olkaa suopeamielisiä! Varjelkaa hevoseni niityllä kaikelta vahingolta, ryöstöltä sekä pahansuovalta ihmiseltä!"

Niitynhaltijoihin kohdistuvat myös mordvalaisille ozninaiset anteeksipyynnöt. Niistä näytteenä esitettäköön Orlovin kuvauksessa olevat sanat: "Nar-azar, nar-azarava! Teitä varten valmistin ja teille uhriksi toin leipää, suolaa ja rasvaisia ohukaisia. Jos heinänteon aikana olen ollut teitä rukoilematta tai niityllä langetessani olen pahan sadatuksen sanonut tai teistä pahaa ajatellut tahi jos jossakin muussa suhteessa teitä vastaan rikkonut, osoittakaa minulle armonne! Suokaa minulle hyvinvointia, elatusta ja terveyttä!"

Makarij mainitsee, että tällainen anteeksipyyntö oli esitettävä yöllä niityllä.

Niitynhaltijasta (lugan k'ird'i) puhutaan joskus kansanrunoudessakin. Niinpä Pensan läänin Krasnoslobodskin piirin Tsjarnofkassa on muistiinpantu tarina, jossa kerrotaan, miten muudan tyttö, joka synnyttää pojan, menee niitylle ja rukoilee siellä olevaa mätästä sanoen: "Voi, maan mätäs, niityn haltija (lugan k'ird'i), viime yönä poikalapsen synnytin. – – – Annan sen sinulle, tuudita sitä kovalla tuulella, imetä sitä vahvalla kasteella, vaateta vihreällä ruoholla, ruohon kukilla. Kun se kasvaa suureksi, pidä sitä palvelijanasi!" – Kolmantena kesänä niittoväki näkee, että poika istuu mättäällä ja puhuttelee äitiään: "Hylkäsit minut kolme vuotta sitten, mutta en joutunut hukkaan. Sano, äiti, ken on isäni, kutka ovat sukulaisiani!"

METSÄN JA MEHILÄISTARHAN HALTIJAT.

Metsänhaltijat.

Orlov kertoo mokshalaisten palvovan vir-azar ('metsä-herra') ja vir-azarava ('metsä-herratar') nimisiä haltijoita, joiden tehtävänä on sekä metsän että metsäeläinten suojeleminen. Makarij sanoo, että tällainen jumala ja jumalatar on jokaisella metsällä ja että niitä yleensä pidetään hyvinä haltijoina. Yleisissä uhrijuhlissa ei niitä tosin muistella, mutta metsämiehet sekä marjain, pähkinäin ja sienien poimijat anovat niiltä metsän antimia sekä pyytävät, että ne suojelisivat heitä pedoilta, käärmeiltä ynnä muilta metsässä uhkaavilta vaaroilta. Metsänhaltijoille on asetettu metsään, kannonpäähän tai puunkoloon, myös pieniä antimia, leipää, suolaa, rahaa, joskus juomaakin.

Leipäuhrista kertoessaan Orlov sanoo, että kun mokshalaiset asettuivat metsään pitemmäksi aikaa joko niintä kiskomaan tai sieniä poimimaan, niin heillä oli tapana heittää maahan leivänpala ja lausua: "Vir-azar, vir-azarava! Olkaa hyvänsuopia metsässä ollessani! Suojelkaa minua karhulta, sudelta, käärmeen puremalta ja kaikelta vahingolta!" Samoin Makarij mainitsee, että metsään työhön mentäessä heitettiin osa eväistä maahan uhriksi. Hän esittää myös seuraavat rukoussanat: "Vir-azar, vir-azarava! Olen tuonut teille lahjaksi leipää ja suolaa, varjelkaa minua kaikelta pahalta metsässä oloni aikana!"

Orlov kertoo, että etenkin erämiehet panivat leipäuhrin ohella rahaa puun koloon. Näin he toivoivat onnea metsästysretkilleen. Mitä metsästäjä metsän haltijoilta halusi, käy ilmi hänen esittämästään rukouksesta: "Metsä-herra, metsä-herratar! Tulin tänne kaatamaan karhuja, susia, kettuja ja jäniksiä. Olkaa hyvänsuopia! Älkää salliko petojen syödä minua!"

Onpa vir-pavas ('metsä-jumala'), jota nimitystä mokshalaiset joskus myös ovat metsänhaltijasta käyttäneet, saanut arvokkaampiakin uhrilahjoja. Siihen viittaavat seuraavat rukoussanat: "V'ira-pavas, elättäjä, metsän haltija, emonen! Tänä hyvänä päivänä, hehkuvan aamuruskon aikana lähden vierailemaan luoksesi, lähden sinua katsomaan. V'ira-pavas, elättäjä, metsän puut sinä tunnet, lehteä myöten ne lasket, tiet ja polut sinä kuljet. Ohjaa minua hyviä teitä, johdata minut hyville poluille! Anna hyvää ymmärrystä, kahteen silmääni näköä, kahteen korvaani kuuloa, jotta metsän korvalla kuulisin, jotta ahon silmällä näkisin! V'ira-pavas, elättäjä, suojele minua ylhäällä kulkijoilta, suojele minua vahingontekijöiltä (noidilta), jotta kuulisin ylhäällä lentäjät, jotta näkisin maassa kulkijat! Anna humalia kasoittain, osoita pähkinöitä pensaikoittain! Pähkinöitä ja marjoja älä kätke! Käsissämme olevat kantamukset täyttykööt! Anna voimaa ja kestävyyttä, jotta lähtisimme metsästä karhun voimin, (anna voimaa) pellolla kannettavaa säkkiä varten! Hyvän (tavaran) korvauksena on hyvää: lahjoitan lahjan puhdasta silkkiä, syödä(ksesi) annan valkoisen hanhen."

Ersalaisilla on metsänhaltijan yleisimpänä nimenä v'ir-ava ('metsä-emo'), jonka rinnalla varsinkin saduissa mainitaan myös v'ir-at'a ('metsä-ukko') tai v'irin t'at'a ('metsän isä'). V'ir-avan tuntevat mokshalaisetkin, vaikka sanovat sitä rukoillessaan tavallisesti vir-azaravaksi, ersalaisilla sitä vastoin v'ir-ava on paitsi uskomusten ja satujen myös rukousten kohteena. Seuraavasta buguruslanilaisen marjanpoimijan rukouksesta vilahtaa esiin eräitä kiintoisia, metsänhaltijan olemusta valaisevia piirteitä: "Metsän haltija, v'ir-ava, – sinä tunnet metsän viimeistä puuta myöten, sinä kuljet metsän (ristiin rastiin) viimeistä kantoa myöten, mustassa metsässä on kotisi ja kontusi, asuinpaikkasi. Metsässä kulkiessasi olet metsän korkuinen, kun tulet metsän ulkopuolelle, olet ruohon pituinen, suuressa metsässä kulkiessasi ei sinua voi erottaa puista, suurella pellolla kulkiessasi ei sinua voi erottaa ruohosta. Kun sinä metsässä huudat, kuuluu äänesi läpi koko metsän, kun suurella pellolla huudat, kuuluu äänesi yli koko pellon, äänesi tärisyttää maata, kansa pelkää ääntäsi. Metsän haltija, v'ir-ava, 'puiden ja kantojen jumala' (tshuvton-kandon pas), elättäjä, siunaa minua astuessani metsääsi, siellä kulkiessani, marjoja poimiessani, älä vie ymmärrystäni, – laske tyhjin käsin sisään, täysin käsin ulos!"

Käsitys, että metsänhaltija voi pidentää ja lyhentää kokoansa, on yleinen kaikkialla mordvalaisten keskuudessa. Niinpä Pensan läänissä v'ir-ava, vaikka se esiintyykin ihmisenkaltaisena olentona, on metsässä puiden, pellolla oljen, niityllä korren korkuinen. Mokshalaisilla on arvoituskin: "Mikä on niityllä ruohon, metsässä puiden korkuinen?" Tällainen kuvitelma ei kuitenkaan rajoitu vain mordvalaisalueelle, vaan tavataan venäläisillä ja monilla muilla kansoilla. Yhteisomaisuutta ovat myös sellaiset metsänhaltijan piirteet kuin v'ir-avan suuret rinnat, jotka se toisinaan heittää hartiainsa yli. Fitingofov kertoo, että kun miehet kerran olivat yötä metsässä ja tekivät sinne tulen, v'ir-ava tuli heidän luokseen äkkiarvaamatta, heitti rintansa olkapäiden yli ja työnsi pitkät kätensä tulta kohti lämmitellen niitä. Tarinoita siitä, miten v'ir-ava saapuu yöllä erämiesten nuotioille, on muistiinpantu mordvalaisasutuksen eri puolilla. Toisin paikoin kerrotaan, että v'ir-ava on hyvin kaunis, että sillä on pitkät hiukset ja että sen jalat ovat paksut kuin portinpylväät. Paitsi ihmisen kaltaisena se näyttäytyy milloin tulena, milloin tuulispäänä, usein se pukeutuu eläintenkin hahmoon. Niinpä kerrotaan, että se voi saapua kylään ihmisasunnoille mm. kissan, koiran tai suden hahmossa. Vir-ava saattaa samoinkuin tsheremissien metsänhaltija näyttäytyä hevosenakin, varsinkin Nizhnij-Novgorodin läänissä.

Ihmisille ilmaantuessaan v'ir-avan sanotaan ennustavan jotakin onnettomuutta, ja muutenkin sitä pidetään pahanlaisena olentona. Metsässä yöpyjäin on sen vuoksi ollut tapana kulkea, ennen kuin asettuvat levolle, palava tuohitötterö kädessä muutaman kerran makuupaikkansa ympäri uskoen, että v'ir-ava tällöin jättää heidät rauhaan. Mutta varsinkin lasten on syytä sitä pelätä. Sen uskotaan näet ryöstävän lapsia heidän ollessaan sienestämässä tai marjamatkalla. Butuzov kertoo mordvattarien vieneen sille tällöin metsään munia, ohukaisia ym., jottei se veisi luokseen heidän lapsiaan. Vir-avan pelätään kutkuttavan uhrinsa kuoliaaksi, joskus syövänkin sen. Myös kotieläimiä se ahdistaa, ainakin hevosen se ottaa mielellään laitumelta ja ratsastaa sillä ympäri metsiä. Tullessaan pahantuulisena erämiesten nuotioille, se hajoittaa näiden tulet. Pahaenteinen on v'ir-avan äänikin, kun se alkaa meluta metsässä tai huutaa kovasti. Sen sanotaan myös kimeästi hirnumalla houkuttelevan luokseen ihmisiä. Pahalla metsänhaltijalla on jäljistä päättäen kolme suurta kynttä jalassaan.

Puhutaanpa myös v'ir-avan talosta ja taloudesta sekä lapsista, joita sen on nähty kantavan selässään. Jotkut ovat kuulleet sen laulavan lastaan tuudittaessaan.

Lapsia saadessaan v'ir-avan on toisinaan pitänyt turvautua kätilöakan apuun. Onpa se vuorostaan itsekin voinut esiintyä ihmislapsen ilmoille päästäjänä. Muudan satu kertoo, miten v'ir-ava toimiessaan kätilönä upotti ensimmäisen lapsen veteen, toisen viskasi tuleen, mutta kolmannen säästi. Näin sen selitetään menetelleen tietäessään edeltäpäin lasten vastaiset kohtalot.

Myös lapsettomilla ersalaisvaimoilla sanotaan ainakin Simbirskin läänissä ennen vanhaan olleen tapana viedä v'ir-avalle lahjoja. Samoin menettelivät ne äidit, joiden lapset olivat kuolemaisillaan. Uhriantimina vietiin metsän aukeamaan vehnää, hirssiä, ohraa ym.

Mokshalaisten tiedetään lepytelleen metsänhaltijaa lisäksi sellaisen taudin johdosta, jonka he uskoivat saaneensa metsästä. Makarij kertoo, että sairaan piti tällöin mennä tietäjän kera sydänyöllä metsään, jossa uhriruoat asetettiin maahan ja jossa sairas polvistuneena raaputti rahaa sanoen: "Vir-azar, vir-azarava! Teidän nimeenne olen valmistanut ja tuonut lahjaksi leipää, suolaa ja keitettyä lihaa. Ehkä olen metsässä ollessani ajatellut tai tehnyt pahaa, armahtakaa minua, antakaa minulle lapsia ja terveyttä!" Orlov esittää nämä rukoussanat seuraavassa asussa: "Vir-azar, vir-azarava! Teidän nimeenne valmistin ja teille uhratakseni toin leipää, suolaa, lihaa ja kirkasta hopeaa. Ehkä olen metsässä langennut ja teistä pahaa ajatellut tai muuten jotenkin edessänne rikkonut, armahtakaa minua! Suokaa hyvinvointia, elatusta ja terveyttä!"

Esittäessään mordvalaisten mytologiaa Mainov puhuu vielä erikoisten puulajien haltijoista: k'elu-ozais l. k'elu-pas, pekshe-ozais ja tumo-ozais l. tumo-pas. Vastaavanlainen luettelo sisältyy myös Melnikovin esitykseen, jossa metsänjumalattaren alaisina olentoina mainitaan: k'olu-özais, koivun haltija, tumo-özais, tammen haltija, pekshe-özais, lehmuksen haltija ja pitshe-özais, petäjän haltija. Smirnov arvelee, että Melnikov on saanut tietonsa Makarijlta, mutta epäilemättä hänen luettelonsa perustuu Milkovitshin kuvaukseen, jossa mordvalaisten jumalina mainitaan mm. tumo ('tammi'), pekshe ('lehmus'), k'elu ('koivu') ja pitshe ('petäjä'). Edellisissä luetteloissa näiden puiden nimiin liittyvä ozais (özais) ei kuitenkaan tarkoita "jumalaa", kuten Milkovitsh sanan tulkitsee, vaan "uhria" (osks). Niin esim. pekshe-ozais merkitsee ainoastaan lehmuksen ääressä toimitettua uhria. Milkovitshin kuvauksessa, joka pohjautuu etupäässä Simbirskin läänin uskomuksiin ja tapoihin, esiintyy kuitenkin myös sellainen olento kuin tumo-pas ('tammi-jumala'), jolta on rukoiltu sadetta sanomalla: "Tumo-pas, anna sadetta!" Onko tällainen "tammi-jumala" ollut mordvalaisten keskuudessa laajemmalti tunnettu, on epätietoista. Milkovitshin kuvauksessa kerrotaan lisäksi, että tammelle uhrattaessa joku otti mesijuoma-astian ja pienen luudan sekä kapusi pyhään tammeen, jonka juurella uhripappi ja tämän takana uhrikansa maahan kumartuen rukoili sadetta. Toimituksen aikana puun oksien ja lehtien suojaan piiloutunut henkilö kastoi luutansa mesijuomaan ja pirskoitti sitä kansan päälle. Kun rukous oli päättynyt ja puussa ollut oli laskeutunut maahan, ripustettiin puun oksaan uhriruokaa niinenkuorisessa tötterössä. Milkovitsh ei mainitse, oliko ersalaisten tumo-pas jossakin suhteessa ukkosjumalaan, jonka pyhänä puuna eräiden kansojen sanotaan pitäneen tammea, Milkovitsh kertoo uhrijuhlassa, jota vietettiin kesäkuulla, palvotun tammen ohella myös lehmusta ja koivua. Lehmukselta anottiin hedelmällisyyttä, koivulta hevosten lisääntymistä. Toimitettiinpa lehmukselle ja koivulle erikoisuhrejakin. Edelliselle naiset uhrasivat kesällä vieden kanoja metsään ja anoen sadetta, viljankasvua ja kotilintuja; koivulle uhrattiin koko kylänväen kokoontuessa lampaita ja rahaa sekä karkausvuotena valkoinen hevonen. Tällöin valmistettiin hyvin runsaasti mesijuomaa, uhriyleisöä saapui näet eri asutusalueilta. Milkovitsh huomauttaa lisäksi, että tällä tavalla toimitettiin heidän keskuudessaan uhri myös petäjälle. On kuitenkin todennäköistä, että Milkovitshin mainitsemat puut tarkoittavat pyhän paikan uhripuita eikä sitä, että eräät puulajit sellaisinaan olisivat olleet uhripalvonnan kohteina.

Mordvalaisten kansanrunoudessa esiintyy silti erinäisiä esimerkkejä puiden runollisesta personoimisesta. Niinpä eräässä mokshalaisessa loitsussa käytetään lehmuksesta sanoja p'äsh-at'ä, p'äsh-ava ('lehnms-ukko, lehmus-akka'). Lehmuksella on ollut erikoinen merkitys mm. valanteossa, kuten seuraavista Zorinin muistiinpanemista valansanoista ilmenee: "Nishk'e-pas, v'ere-pas, suuri jumala, sinä teit taivaan ja maan, taivaalle auringon ja kuun, maan päälle suuren veden ja mustan metsän. Metsällä on haltijansa, v'ir-t'et'a ja v'ir-ava, ne tuntevat metsän jokaista puuta ja kantoa myöten. Metsän haltijat, v'ir-t'et'a ja v'ir-ava, kuulkaa sanani, te olette metsän isäntiä, minä olen kodin päämies (kudon p'raft), olen koonnut lapseni vannomaan, lehmusraipan yli astumaan. Minulta on kadonnut 30 ruplaa, olen hyvällä koettanut kysyä, ei ole ollut hyvällä kertojaa, ei näkijää, ei kuulijaa. Kas nyt minä asetan lehmusraipan, sen on nishk'e-pas kylvänyt, purg'ine-pas kastellut ja v'ere-pas kasvattanut, sen on terävä kirves katkaissut, nouseva aurinko (tshi-pas) kuivattanut. Kuka tietää asiasta, kuka on siitä kuullut, kuka silmin nähnyt tai käsin koskenut, kuka tietää syyllisyytensä ja menee tämän lehmusraipan ylitse, hänet puiden jumala (tshuvton pas) murskatkoon, hänet kantojen jumala (kandon pas) taivuttakoon, kuivattakoon hänet kuin kolotun lehmuksen, tehköön hänet raajarikoksi, kuivukoot hänen jalkansa ja kätensä, vuotakoot silmänsä ulos, tulkoot korvansa kuuroiksi. Joka ei ole syyllinen, joka ei asiasta mitään tiedä, sitä jumala varjelkoon kaikelta pahalta!" Sen jälkeen vannoja sanoo: "Jos olen syyllinen, jos tiedän asiasta, jos olen nähnyt tai kuullut, kuivukoot käteni ja jalkani, menköön kuuloni ja järkeni, puun jumala tappakoon minut. Jos olen syytön, suojelkoon nishk'e-pas kaikelta pahalta!"

Sen seikan, että lehmusraippa on valanteossa näytellyt näin tärkeätä osaa, on selitetty johtuvan siitä, että lehmus kuivettuu pikemmin kuin muut puut. Jo Orlovkin on kuullut tästä valantekotavasta, vaikka hän epäileekin sen todenperäisyyttä, tapaa kun ei silloin enää paikkakunnalla tunnettu. Ainoastaan venäläisen rahvaan keskuudessa hän sanoo kerrottavan tarinoita, joissa muinaisten mordvalaisten mainitaan menetelleen siten, että valantekijä kuljetettiin kuivan oljenkorren tai kuoritun niinipuunoksan yli, ja samalla tämän oli todistuksena vakuudeksi sanottava: "Jumala minut kuivatkoon tätä oljenkortta tai niinipuun kuorittua oksaa kuivemmaksi!"

Ansainnee myös mainitsemista, että mordvalaisessa kansanuskossa tammea on pidetty mies- ja koivua naispuolisena. Tämä on otettu huomioon etenkin taikoja tehtäessä. Esimerkkinä esitettäköön seuraava Paasosen Buguruslanin piirin Vetshkanovossa muistiinpanema parannustaika: Kun lapsi kauan potee ja kuihtuu, niin ettei ole jäljellä kuin luu ja nahka, eivätkä muut keinot auta, päätetään, että siinä on k'il'ej-p'ra-ev's niminen tauti. Tietäjä ottaa tällöin lapsen äiteineen mukaansa metsään, jonne myös joku miehinen mies lähtee avuksi. Jos tyttölapsi on sairas, halkaistaan koivu parin kyynärän korkeudelta maasta, jos poikalapsi, tammi, ja kasvavaan tuoreeseen puuhun lyödään kaksi kiilaa, joiden välille jää ammottava rako. Reväistyään lapsen paidan kauluksen kohdalta tietäjä ottaa oikealla kädellään raon lävitse lasta ruumiista kiinni, samalla hän tarttuu vasemmalla sen paitaan ja vetää lapsen puun raon läpi antaen sen äidin huostaan. Sitten lyödään kiilat pois, niin että paita jää puuhun puristuksiin – ja samalla myös tauti. Kun lapsi on vedetty puun läpi, tietäjä lausuu: "Ota, koivu (tai tammi), potilaasta tauti, – anna oma terveytesi –, kuivu sinä potilaan sijasta!"

Saman taian Shahmatov esittää Saratovin läänin ersalaisilta. Täälläkin halkaistaan puu (tammi poikaa, koivu tyttölasta varten) keskikohdalta, niin että latva ja tyvipuoli jäävät eheiksi. Lasta halkeaman läpi pujoteltaessa sanotaan: "Pyhä puu, vihreä tammi (jos nim. sairas on poikalapsi), ota orjalta (lapsen nimi mainitaan) hänen itkunsa, poista se hänestä, anna hänelle terveys – – –!" Sen jälkeen sairaan vaatteet ripustetaan puuhun ja lähdetään kotiin.

Mainittu tapa on mordvalaisille todennäköisesti tullut venäläisten taholta. Slaavilaisilla tapaamme myös kuvitelman, että tammi on miehinen puu, koivu naispuolinen.

'Puiden jumalasta', t'shuvton pas, jonka jo tapasimme mordvalaisesta valankaavasta, puhutaan myös loitsuissa. Niin esim. horkkaa sairastavan puolesta tietäjä lausuu: "Tshuvton pas, elättäjä, sinä olet apu ja parannus, metsässä sinä seisot jaloillasi, sinun latvasi kautta on monta pritkaa mennyt, talvinen myrsky ja kesäinen tuuli sekä ankara sade, se sade puhdistaa sinut, samoin puhdista sinä tämä tauti – –!"

Loitsua luettaessa sairas makaa metsässä polvillaan, ja samalla tietäjä raaputtaa veitsellä vaskirahaa. Loitsun sanoista, jotka on muistiinpantu Saratovin läänin Hvalynskin piirikunnassa, huomaa selvästi, että "puiden jumalan" takana häämöttää itse elollistettu puu juurineen ja latvoineen. Anteeksipyyntöloitsuissa mainitaan vielä "puu-emokin", tshuvto-ava: "Tshuvto-ava, elättäjä, en ole sinua loukannut, älä sinäkään loukkaa minua! Armahda minua Kristuksen tähden!" Tshufta-ava, tshufta-pas esiintyy mm. horkan loitsussa.

Mehiläistarhan haltijat.

Orlov kertoo mokshalaisten uhranneen metsän herralle ja herrattarelle myös mehiläistarhoissa. Samalla uhrattiin, kuten hän huomauttaa, erikoisille mehiläistarhojen jumalille, joista mokshalaiset käyttivät nimiä neshkep'er-azar ('mehiläistarha-herra') ja neskep'er-azarava ('mehiläistarha-herratar'). Näille tuotiin uhriksi hunajaa, mesijuomaa ja erilaisia ruokatarpeita, joita asetettiin mehiläistarhassa olevan majan kynnykselle ovenkannan kohdalle tai itse mehiläiskekoon, puunkoloon ym. Tällöin luettiin seuraavanlainen rukous: "Metsä-herra, metsä-herratar! Mehiläistarha-herra, mehiläistarha-herratar! Olkaa hyvänsuopia! Enentäkää mehiläisiä! Antakaa meille runsaasti hunajaa!"

Pensan läänin Saranskin piirin Levzha nimisessä mokshalaiskylässä rukoiltiin mehiläistarha-uhrin (p'ernä-ozks) aikana mehiläisten haltijaa, jonka nimenä mainitaan p'ernä-azarava ('mehiläistarha-herratar'), seuraavasti: "P'ernä-azarava, elättäjä, anna mehiläistemme lisääntyä – – –, olkoot kätemme täynnä, täynnä uhriastiamme!"

Saman läänin Gorodishtshen piirin Vertelimin kylän mokshalaisilla on ollut tapana viettää juhlaa mehiläistarhassa Iljan päivänä (20/VII), jonka vietosta kertoessaan Savkin mainitsee mm., että tällöin uhrattiin lehmuksen alla valkoinen hanhi sanoen: "Ol'suna azarava, sinulle tuomme elävän hengen, enentyköön mehiläispesämme edelleen tuhanneksi mehiläispesäksi, suojele meidän mehiläistarhaamme pahantekijöiltä ja pahansuovilta sekä pahalta silmältä ja noidilta!" Sitten asetettiin pöytä metsässä sijaitsevan vanhan rukoushuoneen (tshasovenka) edustalle, ja emäntä kattoi pöydän leivällä ja suolalla sekä hunajalla, puurolla ja mesijuomalla. Rukous, jonka emäntä luki ikonan edessä, kuului seuraavasti: "Ylhäinen jumala, luojajumala, enennä meidän mehiläispesyettämme – – –! Olkoon meillä puhdasta vahaa, jotta kynttilämme palaisi Jumalan (kuvan) edessä. Anna, Herra, meille vahaa myös kuolleitten vanhempiemme varalle, jotta meillä olisi, millä heitä heidän rauhansa vuoksi muistelemme – – –!" Sen jälkeen emäntä maistaa hunajaa ja mesijuomaa ja antaa vähän kaikille vanhimmasta alkaen, kunnes taas rukoilee sanoen: "Sinä, metsän herratar, suojele mehiläisiämme pahantekijöiltä ja ilkeämielisiltä! Isät ja esi-isät, apet ja anopit! Tämä oli teidän mieluisin mehiläistarhanne, te itse olette sitä hoitaneet. Te itse olette omin käsin istuttaneet nämä puut. Herra, säilytä tämä isien siunaus meille, meidän lapsillemme ja lapsiemme lapsille!" Sen jälkeen emäntä koskettaa puuroa ja lausuu: "Niin paljon kuin tässä on suurimoita, niin monta olkoon meillä mehiläispönttöä, suojele meidän mehiläistarhaamme ohikulkevien pyhiinvaeltajienkin vuoksi, jotta meillä olisi mahdollisuus ruokkia heitä hunajalla! – – – Anna meille terveyttä mehiläistarhan hoitamista varten. Älköön mehiläisparvemme nousko korkealle, suojele meitä häviöltä ja erehdyksiltä parven keräämisen aikana, suojele myös mehiläistarhaamme vierailta mehiläisvarkailta. Herra Ilia, Zosima ja Savvatij, suojelkaa mehiläistarhaamme!"

Rukouksen jälkeen kaikki istuutuivat pöydän ääreen. Kun aterioiminen oli päättynyt, otti mehiläistarhan hoitaja-ukko kousallisen mesijuomaa ja kaatoi sitä lähellä sijaitsevaan lähteeseen ikäänkuin metsänhaltijalle uhriksi. Samalla hän äänekkäästi kutsui: "Seitsemänkymmenen rotkon, seitsemänkymmenen vuoren ja puron ukko, koko metsä ja mitä metsässä on, tulkaa luokseni mehiläistarhaani juhlaan!" Lopuksi emäntä pyysi vielä, että mehiläisten suojelijapyhimykset, Sosim ja Savvatij suojelisivat mehiläistarhaa.

Vertelimin mokshalaiskylässä on Iljan päivän mehiläistarhajuhlassa luetussa rukouksessa joskus mainittu itse Iljan päiväkin palvonnan kohteena: "Tljanpäivä-herra' (Iljän-shi-azar)! Sinuakin rukoilemme, varjele mehiläistarhojamme!"

Mehiläistarhajuhlaa (neshkä-p'ern-ozaks) on Pensan läänin Narovtshatin piirin Alkinossa vietetty myös pari viikkoa ennen Pokrovan päivää (l/X) luultavasti Savvatijn päivänä (19/IX). Tällöinkin uhrattiin koko perheen läsnäollessa mehiläistarhassa hanhi, joka siellä keitettiin ja syötiin leivän, hunajan ja mesijuoman kera. Rukouksessa käännyttiin "mehiläistarha-ukon" ja "mehiläistarha-emon" puoleen sanomalla: "P'ern-at'ä, p'ern-ava, anna mehiläisteni lisääntyä, kantakoot hunajaa, varjele pahoilta ihmisiltä!" Näistä mokshalaisten rukoussanoista huomaa, että p'ern-at'ä ja p'ern-ava oikeastaan edustavat yhtä haltijaolentoa.

Ersalaisten keskuudessa mehiläistenhaltijan nimenä on neshk'e-pas ('mehiläispönttö-jumala'), myös neshk'e-ava. Butuzov kertoo, että jokaisella mehiläistarhalla on oma haltijansa, joka asuu jossakin tarhan mehiläispöntöistä. Kun hunajasato korjataan, pannaan pönttöjen eteen pieni kuppi mesijuomaa, ja haltija kutsutaan juomaan. Näin on menetelty ainakin Simbirskin läänin Karsunin piirikunnassa. Smirnov mainitsee, että neshk'e-pas, joka suojelee mehiläisiä, asuu yleensä suurimmassa mehiläispesässä. Muudan nuorukainen, joka ei uskonut, että tällainen olento on olemassa, yritti väkisin ottaa hunajaa sen asumasta pesästä, mutta siitä alkoi vuotaa verta, ja kaikki mehiläiset lensivät hajalle.

Samoin kuin mokshalaiset ovat ersalaisetkin viettäneet venäläisten tavalla Iljan päivää mehiläisten ja uuden meden juhlana. Saratovin läänissä on tällöin menty joukolla metsään mehiläispönttöjä kokemaan. Mesijuomaa (pure) nautitaan paitsi kotona, missä sytytetään ikonain eteen vahakynttilä ja rukoillaan, myös luonnon helmassa mehiläistarhasta toiseen kuljettaessa, jota voi jatkua parikin päivää.

Mordvalaiset ovat kääntyneet mehiläistarhan haltijain puoleen myös tilapäisestä syystä. Niinpä Orlov kertoo mokshalaisten käyneen esittämässä niille anteeksipyyntönsä, kun päättivät, että tauti aiheutui niiden vihoista. Anteeksipyyntö esitettiin mehiläistarhassa seuraavin sanoin: "Neshkeper-azar, neshkeper-azarava, tulin luoksenne leivän, suolan ja hunajan kera uhratakseni teille. Jos olen sanonut pahan sanan teille pyhitettyä mesijuomaa juodessani tai mehiläistarhassa langetessani rumasti sadatellut tai ajatellut teistä pahaa, armahtakaa minua! Suokaa minulle hyvinvointia, elatusta ja terveyttä!"

VEDENHALTIJAT.

Puhuessaan vedenhaltijasta sekä mokshalaiset että ersalaiset käyttävät siitä yleisimmin nimitystä v'ed'-ava ('vesi-emo'). Saratovin läänin Suhoj Karbulakissa muudan akka oli joen rantaa kulkiessaan nähnyt, mitenkä v'ed'-ava istui kannon päässä ja piti jalkojaan vedessä; sillä oli kädessään vaskinen kampa, jolla se ahkerasti kampasi hiuksiaan. Nähtyään akan se naurahti ja hävisi veteen. Mordvalaisten vedenhaltijoista, joilla on ihmisen piirteet, puhutaan muissakin lähteissä. Niinpä Mitropolskij mainitsee erään tambovilaisen talonpojan nähneen kahden naisen istuvan joen rannalla vihreitä hiuksiaan kampaamassa. Myös Moshkov tietää kertoa, että mordvalaiset kuvittelevat v'ed'-avaa ihmistä muistuttavaksi olennoksi, milloin silkkitukkaiseksi kaunottareksi, jonka pää on verhottu huiviin ja jolla on vyötäisillään hopeainen vyö, milloin rumaksi akaksi, jolla on kellahtava ruumis, pitkät mustat hiukset ja kauheat kasvot. Shkolnikov sanoo, että v'ed'-avan silmät ovat suuret kuin vadit. Zorinin muistiinpanoissa sen kasvot ovat kauniit, silmät mustat, hiukset valkeat, nenä pieni, huulet ohuet ja rinnat lihavat. Nämä naispuolisen vedenhaltijan vakiintuneet piirteet, jotka tavataan venäläistenkin vastaavalla haltijalla, esiintyvät myös saduissa. Ymmärrettävää onkin, että v'ed'-ava juuri saduissa toimii ihmisenkaltaisena olentona, vaikka sen asunto onkin veden alla. Mordvalaisessa kansanrunoudessa v'ed'-ava istuu joskus myös meren pohjassa, palatsinsa peräpenkillä ja kehrää siellä hopealankaa tai kutoo silkkikangasta.

V'ed'-ava saattaa samoin kuin venäläisten vedenhaltija esiintyä kuitenkin muussakin kuin ihmisen muodossa, esim. suurena kalana, jolla on joukko pienempiä kaloja ympärillään; niitä se kuljettaa mukanaan eri järviin ja jokiin. Toisinaan se pienen linnun hahmossa liitelee loistavin siivin veden pinnan yläpuolella. Saduissa v'ed'-avalla on lapsiakin, jotka voivat eksyä kalastajan pyydyksiin; jos kalastaja armahtaa vedenhaltijan lasta ja vapauttaa sen, on hänellä mordvalaisten käsityksen mukaan siitä päivin aina onnea kalanpyynnissä. Paitsi hämärissä v'ed'-ava näyttäytyy toisinaan myös keskipäivällä. Siinäkin mordvalaisten vesi-emo muistuttaa venäläisten vedenhaltijaa, että se pelkää ristiä ja että risti muuttaa sen heti ihmiseksi, jos tämä esine jotenkin voidaan ripustaa vesi-emon kaulaan. Jälkimmäinen käsitys viittaa siihen, että vesi-emo on tällöin edustanut veteen hukkuneen henkeä.

Näiden kehitystä osoittavien piirteiden ohella, jotka mordvalaisten vesi-emo on suurimmaksi osaksi saanut slaavilaisilta, v'ed'-ava mainitaan myös varsin hämäränä tai epäselvästi hahmoteltuna olentona. Tällaisena se esiintyy etenkin uhrirukousten kohteena. Määreistä, joita mordvalainen antaa vedenjumaluudelle palvontamenojen aikana, kuvastuu tuskin muuta, kuin että sitä on kuviteltu naispuoliseksi olennoksi. Toisinaan sitä on ylistetty myös ylhäiseksi naiseksi, kuten käy ilmi esim. Shuvalovin muistiinkirjoittamasta uhrirukouksesta: v'äd'in k'ird'ij, v'äd'-ava, v'äd'in k'ird'ij, Tatjana, bojar-ava matushka ('veden haltija, vesi-emo, veden haltija Tatjana, pajaritar, emonen'). Tatjana vesi-emon nimityksenä osoittaa kuitenkin samoin kuin matushkakin venäläisten loitsulukujen vaikutusta. Venäläisiltä lainattu on lisäksi "elättäjä" (ven. kormilet's) vesi-emon määreenä, joka liittyy moniin muihinkin mordvalaisten jumaluusolentoihin ja joka esiintyy mm. seuraavassa Zorinin muistiinpanossa: v'ed'-ava, matushka, v'ed'en k'ird'i, korminets ('vesi-emo, emonen, veden haltija, elättäjä'). Itse veden välkettä voisi tulkita sana "hopeainen" (sijaka) esim. sellaisissa laulun säkeissä kuin: v'ed'-avushka, matushka, v'ed'en k'ird'i sijaka ('vesi-emo, emonen, veden haltija hopeainen'), jollei tämäkin määre liittyisi myös muihin jumaluusolentoihin.

Joskus esiintyy mordvalaisten kansanrunoudessa v'ed'-avan kertona vielä kumbava (kumbo-ava, k. 'mätäs vedessä'), esim.: v'ed'en k'ird'i, v'ed'-ava, v'ed'en k'ird'i, kumbava. Vesi-emon uskotaan näet asuvan vedessä ruohomättään alla. Lisäksi tavataan ersalaisessa rukouksessa v'ed'kan l. v'ed'en kan ('veden kaani').

Enemmän kuin rukouksissa v'ed'-ava tavoittelee loitsuissa ihmistä muistuttavia piirteitä. Niinpä eräässä Zorinin muistiinkirjoittamassa luvussa tietäjä puhuttelee sitä seuraavalla tavalla: "Hopeapalmikkoinen vesi-emo, jos nukut, niin herää, jos olet valveilla, niin kuule!" Toisessa saman kerääjän kokoelmiin sisältyvässä loitsussa v'ed'-avalla on perhekin ja talous; samalla kun siltä pyydetään sairaalle anteeksiantoa ja parannusta, sanotaan näet: "kenties hän on vahingossa tallannut jotakuta lapsistasi, kenties hän on istuutunut pöydällesi, älä sen takia ole vihoissasi, anna anteeksi!" Eräässä Tshiginin muistiinkirjoittamassa loitsussa puhutaan sitä paitsi vesi-emon vaatetuksesta, viitatessaan palttinapalaseen loitsija näet lausuu: "Katso, tässä sinulle, silkkitukkainen vesi-emo, paita ja housut, huntu ja liina, kelvatkoon se kaikkeen!"

Mutta on olemassa myös sellaisia esimerkkejä, jotka selvästi osoittavat, että vesi-emolle omistettujen mainintojen lävitse kuultaa pelkkä elollistettu vesi. Niinpä seuraava Shahmatovin toimittamista kielen näytteistä poimittu v'ed'-avaan kohdistettu rukous soveltuu yhtä hyvin itse puroon: "Veden haltija, vesi-emo, emonen" (v'ed'en k'ird'i, v'ed'-ava, matushka), "monia ravitset, monia juotat, monille annat terveyttä, anna myös halvalle (anojalle) menestystä, anna armoa hopeaisena juoksevasta vedestä, kultaisena keinuvasta kaislasta, hopeaisena helmeilevästä purosta, kultaiselta rannalta." Itse veden elollistamiseen viittaa myös Shuvalovin muistiinkirjoittama rukous, joka lausutaan, kun keremetille pyhitetyt uhrilinnut yleisen tavan mukaisesti huuhdotaan vedessä: "Veden haltija, vesi-emo, veden haltija, herratar (v'äd'in k'ird'i, v'äd'-ava, v'äd'in k'ird'i, azar-ava), katso, olemme tulleet luoksesi, olemme tuoneet hanhen ja kanan, pese ja puhdista ne!" Vielä selvemmin tulee elollistetun veden alkuperäinen olemus esiin seuraavassa Melnikovin kuvaukseen liitetyssä rukouksessa: "Vesi-emo, anna kaikille kristityille hyvä terveys! Sille, joka sinua syö, joka sinua juo, anna terveyttä, sille, joka kylpee, anna keveyttä ja iloa! Anna hyvä terveys myös karjalle, joka sinua juo!"

Tällä kannalla ovat monet loitsuluvut silloinkin, kun v'ed'-avalla niissä on joitakin ihmiseltä lainaamiaan piirteitä. Niinpä loitsussa, jossa puhutaan vesi-emon "hopeaisesta palmikosta", sanotaan samalla: "Vesi-emo, pajaritar, sinä nouset merestä, leviät yli koko maan, kuljet omia teitäsi, teet paljon hyvää, näet paljon kumarruksia, hopeana virtaat, kultana vyöryt, tasaisesti et virtaa, paikoin virtaat kohisten, paikoin vaieten – –." Myös eräässä loitsuluvussa, jossa vesi-emolla mainitaan olevan lapsia ja pöytä, sanotaan siitä huolimatta: "hopeaisena virtaat, kultaisena vyöryt". Sama kanta kuvastuu lisäksi Zorinin kokoelmiin sisältyvästä laulusta, jolla nuoret tytöt helluntain vastaanottojuhlassa puhuttelevat vesi-emoa, samalla kun he huuhtovat koristamaansa juhlakoivua purossa: "Vesi-emo, emonen, vesi-emo, elättäjä, sinä tulet maan alta, virtaat maata pitkin, hopeaisena vyöryt, kultaisena virtaat, huuhdo 'kesämme', pese kauneutemme!"

Ei kuitenkaan ole helppo päättää, missä määrin mordvalaisten loitsut ovat kotoperäisiä hengentuotteita, niillä kun on lukuisia yhteisiä, piirteitä venäläisten loitsujen kanssa. Jo ajatus, että vesi tulee merestä ja juoksee maan läpi, vastaa täysin venäläisen rahvaan käsitystä, että vesi on lähtöisin merestä, missä se on karvasta, mutta juostessaan maan läpi puhdistuu niin, että se joissa, puroissa ja lähteissä on makeata. Myöskin veden puhuttelusanat sellaiset kuin "vesi-emo" ym. sekä veden virtaamisen ja rantojen huuhtelemisen kuvailu on molempien kansojen loitsuille yhteistä.

Samoin kuin itse veden puoleen kääntyessään mordvalaiset ovat käyttäneet "emo" nimitystä lähdettäkin puhutellessaan. Utshajev sanoo Orkinon ersalaisten palvoneen l'isma-avaa ('lähde-emoa'), ja Smirnov mainitsee mordvalaisten vedenhaltijain joukossa kolodtsa-avan ('kaivo-emon'; k. < ven. kolodets 'kaivo'). Lisäksi "emo" esiintyy joen puhuttelusanana: rav-ava ('joki-emo'), jolla joskus tarkoitetaan itse Volgaa. Niinpä muudan laivuri, jonka alus äkkiä pysähtyy keskellä virtaa, rukoilee Volga-emoa sanoen: "Rav-avushka matushka, päästä kulkeva veneeni, liikkuvat aironi, niin annan sinulle sen, josta en tiedä (nimittäin sillä välin syntyneen lapsen)!" Myös venäläiset ovat sanoneet Volgaa "emoksi" (matushka). Mordvalaisten venäläisiltä lainaamissa saduissa tavataan vielä mor-ava ('meri-emo'; m. < ven. more 'meri').

Joen haltijoita mainitaan muunkin nimisiä. Mokshalainen tietäjäakka selitti erään tytön taudin aiheutuneen siitä, että tytön mennessä puron yli porraspuuta myöten puu oli kääntynyt ja sen alla asustava rav-at'ä ('joki-ukko') sekä tämän vaimo, rava(räs)-baba ('joki-akka') ja poika, ravan odsora ('joen poika') olivat loukkaantuneet. "Toisella jalallasi koskit v'ed'-at'ään, toisella v'ed'-avaan. Ukko kuivetutti kätesi, akka jalkasi, poika pilasi sydämesi. Nyt odottavat sinulta lahjoja: ukko viittä ruplaa, akka yhdeksää, poika ei huoli lahjoista, hän vaanii sinua itseäsi, yrittää tarttua paitaasi."

Naispuolisen v'ed'-avan tai rav-avan rinnalla esiintyy mordvalaisten kansanrunoudessa siis myös miespuolinen v'ed'-at'a tai rav-at'a. Kuten v'ed'-ava esiintyy v'ed'-at'akin saduissa ja uskomuksissa ihmisen muotoisena. Butuzov kertoo, että jokaisessa joessa on v'ed'-ava ja v'ed'-at'a, "joiden luona monet ovat olleet vieraisilla." Mokshalaisessa laulussa kerrotaan, mitenkä veneen toiseen päähän istui silkkitukkainen v'ed'ava ja toiseen hopeapartainen v'ed'-at'ä. Eräässä jo mainitun sadun toisinnossa talonpoika lupaa v'ed'-at'alle uhriksi "sen, josta hän ei tiedä", jotta vedenhaltija päästäisi irti hänen partansa, johon se oli tarttunut miehen juodessa kaivosta. Rukouksissa ja loitsuissa ei v'ed'-at'a koskaan esiinny yksin, vaan säännöllisesti v'ed'-avan rinnalla tämän uskollisena seuralaisena. Tällöin v'ed'-at'a on myös yhtä hämäräpiirteinen olento kuin v'ed'-ava. Sellaiset maininnat kuin "hopeapartainen" v'ed'-at'a ja "silkkihiuksinen" v'ed'-ava, esim. eräässä Tshiginin muistiinkirjoittamassa loitsussa, ovat vain runollisia koristuksia. Milloin taas, kuten Utshajev mainitsee, vesi-emoa sanotaan "isoäidiksi" (v'ed'-ava babai) ja vesi-ukkoa "isoisäksi" (v'ed'-at'a pokshtshai), saattavat nämä sukulaisnimitykset johtua vainajiin kohdistetuista rukoussanoista. Niistä siirtyneitä piirteitä tavataan myös seuraavissa Tshiginin muistiinpanemissa kehoitussanoissa: "Tulkaa, ottakaa vastaan (uhri), hopeapartainen v'ed'-at'a, silkkihiuksinen v'ed'-ava, kutsukaa myös sukulaisenne ja heimolaisenne, syökää, juokaa, nauttikaa ja mässätkää, juhlikaa ja huvitelkaa!" Osoituksena siitä, että v'ed'-avaa ja v'ed'-at'aa on palvottaessa joskus pidetty erillisinä olentoina, mainittakoon muutamissa uhrimenoissa esiintyvä tapa antaa kumpaisellekin erikoinen uhrilahja. Tshigin kertoo, että vesi-emo sai palttinaa ja vesi-ukko rahaa. Utshajevin mukaan annettiin edelliselle eräässä kevätjuhlassa sipuleita ja jälkimmäiselle tupakkaa. Kun v'ed'-at'a yleisempään v'ed'-avaan verrattuna on harvinaisempi ja kun sillä sitä paitsi on vähäisempi merkitys, voi hyvällä syyllä olettaa, että kieletär on myöhemmin luonut v'ed'-at'an v'ed'-avalle seuralaiseksi. Samoin "lähde-emo" (kolodtsa-ava) on saanut seuralaisekseen "lähde-ukon" (kolodtsa-at'a).

V'ed'-avan ja v'ed'-at'an ohella mokshalaiset ovat palvoneet myös v'ed'-azar ('vesi-herra') ja v'ed'-azarava ('vesi-herratar') nimisiä haltijoita. Orlov väittää, että paikallisilla järvien ja jokien haltijoilla on lisäksi ollut ylijumalat otshu-v'ed'-azdr ja otshu-v'ed'-azarava, joiden asuntona muinaismordvalaiset muka pitivät valtamerta. Muut lähteet eivät kuitenkaan anna tukea näille Orlovin oletuksille. Yhtä hämärähahmoisia kuin v'ed'-ava ja v'ed'-at'a ovat v'ed'-azar ja v'ed'-azarava rukouksissa, vaikka kieletär niille antaakin sellaiset ihmistä muistuttavat piirteet kuin: "hopeapartainen vesi-herra, silkkihiuksinen vesi-herratar". "Vesi-herratar" tavataan joskus myös "vesi-emon" ohella samassa rukouksessa: v'äd'in k'ird'i v'äd'-ava, v'äd'in k'ird'i azarava.

V'äd'-azar ja v'äd'-azarava nimityksiä mokshalaiset käyttävät yhtä hyvin jokien ja järvien kuin lähteenkin haltijoita palvoessaan. Jälkimmäisillä Orlov mainitsee olleen myös erikoisnimet äsh-azar ('lähde-herra') ja äsh-azarava ('lähde-herratar'), mutta nämäkään nimitykset eivät liene olleet muuta kuin elollistetun lähteen palvontaepiteettejä. Vedenhaltijasta puhuessaan ersalainen tyytyy joskus vain v'ed'en k'ird'i ('veden haltija'), myös l'isman k'ird'i ('lähteen haltija') nimityksiin. Jälkimmäinen mainitaan mm. Paasosen julkaisemissa kielennäytteissä: l'isman k'ird'i, korminets, l'isman k'ird'i, matushka. Tämän haltijan olemusta valaisevat sanat: "kuin hopea pulppuaa sinun vetesi, kuin kulta vyöryy sinun vetesi". Harvinaisempi on pas ('jumala') sanan käyttö tässä yhteydessä: v'ed'-pas tai l'isman-g'ird'e-paz, jonka jatkoksi Simbirskin läänin ersalaiset liittävät toisinaan venäläisen matushka sanan: l'isman-g'ird'e-paz, matushka.

Toisin paikoin kuten Insarin piirin Terezmorgassa v'ed'-avan rinnakkaisnimityksenä mainitaan vielä v'ed'-mastar-ava ('vesi-maa-emo'), joka tuo mieleen v'ed' mastyr-pasin, jo Milkovitshin aikoinaan esittämän ersalaisten vedenjumalan nimen. 42

Paha ja pelätty vedenhaltija on mordvalaisten v'ed'-erav ('vesieläjä'), jonka nimi muistuttaa vatjalaisten järv-elaj (vrt. ven. vodjanoj) nimistä haltijaa. Jevsevjev selittää Simbirskin läänin ersalaisten uskovan, että v'ed'-erav lähettää parantumattomia tauteja niihin, jotka häiritsevät sen lepoa. Paasonen esittää tämän vedenhaltijan nimen muodossa v'ed'-eräj ja v'etsa-eräj ('vedessä eläjä') ja sanoo, että sellaisia olentoja on useita. Mordvalaiset kuvittelevat "vesi-eläjän" vainoavan myös vastasyntyneitä lapsia. Suojellakseen pienokaistaan äideillä on ollut tapana panna lapsi kätkyeen ja laskea kätkyt kolmesti lattian alle, v'ed'-eräj ei silloin näet huomaa lasta ja kud-ava suojelee sitä. Simbirskin läänin ersalaiset kertovat v'ed'-avankin ryöstävän vastasyntyneitä lapsia. Pahoja vedenhaltijoita on toisin paikoin nimitetty myös paholaisiksi, shajtaneiksi.

Tärkeimpiä syitä, jonka vuoksi mordvalaiset ovat palvoneet vesi-emoa, on ollut virkistävän sateen saaminen pitkällisen poudan näännyttämille vainioille. Naapurikansojen tavalla he ovat pyrkineet aikaansaamaan sadetta myös taianomaisin keinoin, nimittäin pelkästään vettä pirskoittamalla, jommoisiin menoihin he ovat turvautuneet sekä satunnaisista syistä että maanviljelyksen edistämistä tarkoittavien uhrijuhlien yhteydessä. Tämä sateentekemisen taika voi yhtyä myös itse uhritoimitukseen. Kuvatessaan terjuhaanien uhrimenoja piispa Jakovin tiedoittaja, kuten jo olemme maininneet, kertoo, mitenkä uhripappi otti sadetta anoessaan suuhunsa uhrijuomaa, pirskoitti sitä eri ilmansuuntiin ja lausui neljä kertaa: "dur, dur, dur, paro mastor-pas!" Näissä rukoussanoissa ei tosin tavata itse vedenjumalan nimeä, mutta eräässä toisessa kuvauksessa, jossa niinikään puhutaan kansan pirskoittamisesta oluella, "jotta saataisiin hyvä sato", mainitaan muiden jumalien ohella sateen antajana ved-mastyr-pas. Myös Benevolenskij, joka kuvailee erästä määräaikaista helluntaiviikolla vietettyä maanviljelysjuhlaa, mainitsee, että yhdellä vanhimmista ukoista oli tapana ammentaa lähteestä vettä ja pirskoittaa sitä kansan päälle lausuen: "V'ed'-azarava, matushka, anna sadetta, kostuta siemen, anna sille elämä!"

Varsinaisia sadeuhreja on vedenhaltijan kunniaksi toimitettu joko määräaikoina tai satunnaisesta syystä. Smirnov sanoo mordvalaisten kerääntyneen keväällä lähteen tai järven partaalle pyytääkseen v'ed'-avalta sadetta ja hyvää satoa. Enimmäkseen sadeuhri toimitettiin kuitenkin satunnaisesta syystä ankaran kuivuuden vallitessa. Silloin se suoritettiin vanhan tavan mukaisesti aina sellaisen lähteen, järven tai joen partaalla, josta hedelmällisen sateen uskottiin aiheutuvan. Fitingofov kertoo, että Simbirskin piirin ersalaisilla oli pitkällisen kuivuuden vallitessa tapana lähettää joku ukko, joskus useampiakin metsässä sijaitsevalle järvelle noutamaan sadetta siltä suunnalta, jolta sadepilvet tavallisesti tulivat. Sateen hankkijat, joilla piti olla mukana muutamia teurastettuja sorsia, kulkivat kolme kertaa järven ympäri, keittivät sen jälkeen uhrilinnut ja söivät ne sekä palasivat kotiin sateen kera.

Fuks mainitsee tällaisena sateenantajana erään lähteen, joka sijaitsee neljän virstan päässä Berezofkasta.

Ei aina kuitenkaan ole ollut helppoa löytää hyvää sadelähdettä. Sitä osoittaa seuraava Lukinin Simbirskin läänin ersalaisilta muistiinkirjoittama perintätieto: "Kun kolmen vuoden aikana ei satanut, vaan kuivuus vallitsi, vilja ei kasvanut ja kansa kuoli nälkään, mordvalaiset rukoilivat monien lähteiden ääressä ja pyysivät jumalalta sadetta, mutta turhaan. Silloin eräs Saban niminen ukko teurasti härän, keitti sen lihan ja täytti sillä suuren repun, jonka hän asetti olkapäilleen, lisäksi hän otti astiallisen mesijuomaa ja lähti anomaan vedenhaltijalta sadetta. Hän kulki vuoron perään useiden vesien varsilla, kunnes lopulta tuli sellaiselle lähteelle, että hänen siellä rukoillessaan heti alkoi rankasti sataa. Siitä lähtien mordvalaiset ovat tältä lähteeltä, jota sanotaan 'ukko-lähteeksi' (at'a-l'isma), rukoilleet sadetta. Sadelähdettä rukoiltiin sanomalla: l'isman g'ird'i paz, matushka, anna sadetta!"

Monin seuduin on sellainenkin usko ollut vallalla, että pitkällinen kuivuus voi johtua sadetta antavan lähteen tukkeutumisesta. Smirnovin teoksessa on tästä seuraava esimerkki: Kun muudan akka levitti Alatyrin piirissä kuivan kesän aikana huhua, että jos vanhan keremetin paikalla oleva, jo täyttynyt lähde puhdistettaisiin, saataisiin sadetta, menivät suuret joukot heti lapioin ja kuokin aukomaan tuota tukkeutunutta lähdettä. Muutamin paikoin on suuren kuivuuden vallitessa tapana rukoilla kahtena ensimmäisenä päivänä jonkin lähteen äärellä ja kolmantena hautausmaalla.

Vedenjumaluutta mordvalaiset ovat palvoneet paitsi maan myös ihmisten ja karjan hedelmöittäjänä. Samoin kuin sadetta synnyteltäessä on tällöinkin toisinaan pidetty riittävänä vain vedellä pirskoittamista. Tällainen taianomainen kastelu on säilynyt mm. häämenojen yhteydessä. Muudan nimetön kirjoittaja kuvailee Pensan läänin lehdessä 1847, mitenkä tytöt, kun morsian häiden jälkeisenä päivänä meni lähteelle, pirskoittivat tämän päälle vettä paluumatkalla. "Vesille menoon" liittyi usein kastelun lisäksi uhrin toimittaminen. Niinpä Dubasov kertoo Tambovin läänin häätapoja kuvatessaan, että nuorikko viedään toisena hääpäivänä lähteelle, missä tämä heitettyään rahan veteen ammentaa vettä sankoon ja kantaa kotiin, häävieraat ottavat sitten häneltä sangon ja valelevat vedellä toisiaan. Mainov mainitsee mokshalaisilla olleen tapana viedä nuori vaimo suoraan aviovuoteesta joelle. Tällöin hänellä tuli olla mukanaan teurastettu tai elävä kana, joka hukutettiin veteen v'ed'-azaravalle uhriksi. Veteen heitettiin myös pyöreä leipä ja munakakku samalla kun rukoilija-akka lausui seuraavat sanat: "V'ed'-azarava, emonen, sinä olet puhdas, puhdista hänet sairaudesta ja huonoudesta, anna hänen synnyttää usein ja onnellisesti, anna hänen nähdä lastensa lapset, ole hänelle äiti, rakasta tytärtäsi!" Tämän rukouksen jälkeen vastanainut astui joko kokonaan veteen tai häntä vain pirskoitettiin vedellä. Primerov huomauttaa Krasnoslobodskin piirin tapoja esittävässä kuvauksessaan, että tielle, jota pitkin morsianta saatettiin lähteelle tai joelle, valettiin mesijuomaa. Kun tavanomainen palvonta oli veden ääressä suoritettu, täytettiin sanko vedellä, ja kulkue palasi kotiin.

Monin paikoin on uhripalvonta syrjäyttänyt vedellä pirskoittamisen. Niinpä Tambovin läänin mordvalaisilla oli tapana, kuten Mitropolskij kertoo, saattaa nuorikko joen rannalle, missä tämä pitäen käsiään päänsä päällä kumarsi kolmesti vettä kohti; muudan vaimo taittoi tällöin leivästä palasen ja heitti sen veteen polvistuen ja kumartaen kolmesti pohjoista kohti. Sen jälkeen noudettiin häätalosta sanko, täytettiin vedellä ja kannettiin kotiin tanssien. Makarij mainitsee mokshalaisnuorikkojen uhranneen "joen jumalattarelle" rahaa, palttinaa, leipää ja suolaa jokeen, "jotta hän puhdistaisi heidän likaiset vaatteensa ja antaisi heille lapsia." Enemmän pyyntöjä sisältää Orlovin esittämä nuorikon rukous, jonka hän lukee häiden jälkeen joen, järven tai lähteen partaalla uhratessaan veteen leipää, palttinatilkkuja sekä rahaa: "Hopeapartainen v'ed'-azar, silkkihiuksinen v'ed'-azarava! Olen tullut luoksenne leivän, suolan, palttinan ja rahan kera uhratakseni, olkaa hyvänsuopia! Koko avioelämäni aikana antakaa minulle onnea, elatusta ja terveyttä ja lahjoittakaa minulle paljon poikia ja tyttäriä. Kun tulen veden luo, varjelkaa minua kaikelta onnettomuudelta! Peskää puhtaaksi minun likaisuuteni ja mustuuteni!"

Paitsi häiden aikana mordvattaret turvautuivat perheasioissa vesi-emon apuun satunnaisistakin syistä. Niinpä Makarij mainitsee Nizhnij-Novgorodin läänin mordvalaisten kääntyneen "veden jumalattaren" puoleen hedelmättömyyden vuoksi. Uhrin toimittivat tällöin mies ja vaimo yhdessä mennen keskiyöllä syrjäisten ja omaistenkin tietämättä joelle mukanaan palttinaa, leipää, suolaa ja muita salaa valmistettuja ruokia. Osa ruoista heitettiin jokeen sovitusuhriksi, osan uhraajat söivät itse toivoen, että heidän hedelmättömyytensä loppuisi.

Samoin Orlov, jonka kuvauksessa puhutaan myös salaa valmistetuista ruoista, kertoo, mitenkä lapsettomat mokshattaret valmistivat salaa öiseen aikaan jauhoja ja leipoivat pieniä kakkuja happamattomasta taikinasta "vesi-herralle" ja "vesi-herrattarelle" uhriksi. Uhrin aviopuolisot toimittivat yhdessä yöllä joen tai järven rannalla. Orlovin kuvaukseen sisältyy myös seuraava rukous; "Hopeapartainen v'ed'-azar, silkkihiuksinen v'ed'-azarava! Teitä varten olemme valmistaneet, teille olemme tuoneet happamattoman kakun ja suolaa. Ehkä emme ole palvoneet teitä kyllin hartaasti kylpiessämme, vaatteita pestessämme tai palttinaa huuhtoessamme. Ei ollut hyvä, jos riitelimme, ei ollut hyvä, jos jotakin pahaa teistä ajattelimme tai jos muulla tavoin rikoimme teitä vastaan. Osoittakaa meille armonne, antakaa meille poikia ja tyttäriä!"

Tambovin läänissä asianomaiset veivät tällöin joelle kukon, jonka he sitoivat silkillä ja jonka kaulaan he ripustivat tiukuja. Palvoessaan vedenhaltijaa keskiyöllä he heittivät linnun veteen ja pyysivät, että vedenhaltija vastaanottaisi uhrin ja tekisi hedelmättömän hedelmälliseksi. Mitropolskij sanoo tämän toimituksen nimenä olleen "vesi-uhri" (v'ed'-ozks).

Erikoislaatuinen oli eräiden ersalaisvaimojen tapa, josta Shahmatov kertoo: Nämä turvautuivat tietäjä-akkaan, joka teki taikinasta nuken (lapsen) ja meni avun pyytäjän kera keskiyöllä joen rannalle, missä hedelmätön vaimo vyöttömänä ja hiukset hajallaan lankesi maahan kasvoilleen, samalla kun tietäjä-akka supatti ja puhalsi sanoen: "No kas tässä, tämä on sinua varten, anna meille omasi! Me anomme sinulta ja annamme myös puolestamme sinulle!"

Hedelmättömyyden uskotaan johtuvan etenkin siitä, että vesi-emoa on loukattu. Butuzov sanoo ersalaisvaimojen menneen tällöin joelle pyytämään anteeksi sanoen: "V'ed'-ava, emonen, anna minulle anteeksi, ehkä olen loukannut sinua ja sen vuoksi en synnytä lapsia." Bugulman piirin Shantalassa on uskottu, että jos vaimo uidessaan on vajonnut veteen taikka rannalla vaatteita pestessään on horjahtanut jokeen, tulee häneen v'ed'-narfot', joka estää häntä saamasta lapsia. Tällöin piti tämän mennä tietäjän kera joen yli vievän sillan tai puron yli johtavien porraspuiden keskikohdalle, jossa tietäjä luki seuraavan anteeksipyynnön: "Veden kaani, veden isäntä (poksh), mastor-ava ('maa-emo') Marija, anna anteeksi! Ehkä hän kaatui vaatteita pestessään, kylpiessään tai rannalla leikkiessään, ehkä hän tuli sanoneeksi (pahan) sanan, – anna hänelle anteeksi!"

Pensan läänin mokshalaisvaimo otti puheena olevassa tapauksessa mukaansa ryynejä, hirssiä, humalaa ja kopekanrahan, asetti nämä uhrilahjat joen rannalle ja pyysi, että v'ed'-ava antaisi hänelle anteeksi ja "löytäisi hänessä paikan itselleen". Mainov sanoo mokshalaisten vastaavan lapsilleen, kun nämä kysyvät, mistä uusi perheenjäsen on tullut: "V'ed'-ava lahjoitti".

Paitsi hedelmällisyyden vuoksi ovat mordvattaret kääntyneet v'ed'-avan puoleen myös synnytystuskissa uskoen, että vesi-emo voi vaimentaa äidiksi tulevan vaivoja ja suojella tämän lasta. Paasonen on Bugulman piirin Kozlofkassa muistiinpannut tätä esittävän loitsun: "Silkkipalmikkoinen v'el'd'aj-baba, silkkipartainen v'el'd'aj-at'a, v'ed'mastor-ava, matushka, armahda Mat'ran sikiötä (shkaft traft), päästä hänen sikiönsä (ilmoille), ehkä hän on kaatunut, ehkä hänen jalkansa on luiskahtanut, ehkä hän on kironnut, armahda häntä, päästä hänen sikiönsä!"

Mutta mordvalaisten käsityksen mukaan vesi ei ole vain ihmisten vaan myös karjan hedelmöittäjä. Siihen viittaa mm. karjan vedellä pirskoittaminen, mikä toimitetaan, kun elukat keväällä Yrjön päivänä ajetaan laitumelle. Karjaonnen vuoksi on vesi-emon puoleen käännytty etenkin "akkojenpuuro" nimisessä naisten juhlassa, jolloin v'ed'-avalta on rukoiltu paitsi viljan kasvua, myös lehmien ja kotilintujen lisääntymistä.

Lisäksi mordvalaiset ovat palvoneet vesi-emoa sellaisen taudin vuoksi, jonka uskotaan aiheutuvan vedestä, Jo Makarij kertoo, että mokshalaiset kääntyivät sairaustapauksissa joen jumalattaren puoleen pyytäen siltä parannusta ja uhraten sille leipää ja suolaa. Zorinin muistiinpanojen mukaan mordvalaiset uskovat, että ihminen, joka putoaa veteen, saa v'ed'-narfotin, jonka parantamiseksi on asianomaisesta paikasta noudettava "vedenpää" (v'ed'-pra). "Veden pään" noutaminen toimitetaan keskiyöllä kenenkään tietämättä siten, että veden yläpuolelle, johon ei kukaan vielä keskiyön jälkeen ole koskenut, tehdään ristinmerkki, ja sen jälkeen loitsua lausuen otetaan saksilla tai veitsellä vettä pisaroittain. Loitsussa käännytään v'ed'-avan puoleen, joka on ensin herätettävä, sitten mainitaan uhrilahjat ja ilmoitetaan asia, minkä vuoksi apua anotaan, lisäksi pyydetään sairaan puolesta ja hänen nimissään anteeksi, jos tämä jotenkin on loukannut vedenhaltijaa. Lopuksi, kun vettä on ammennettu tarpeeksi, kiitetään v'ed'-avan avusta. Näin noudetulla "veden päällä" eli ensi vedellä sairas sitten pestään joko kotona tai kysymyksessä olevan joen tai lähteen rannalla.

Paasosen kokoelmissa on seuraava "veden pään" noutamiseen liittyvä, Buguruslanin piirin Vetshkanovosta saatu kiintoisa loitsu: "Iltarusko Darija, aamurusko Marija, keskiyön Maffona, v'ed'-mastor-ava, matushka, jos olet valveilla, nouse, jos nukut, herää! Olga on tullut peseytymään, hakemaan sinulta parannusta. Hopeana sinä nouset, kultana sinä vyöryt, kaiken sinä peset –, pese – Olgan tauti pois!"

Etenkin silmätautiin on "veden pää" erikoisen tehokas. Tällöin tietäjä nostaa alituiseen kädenpäällyksellä vettä joesta tai lähteestä ja pesee sairaan silmiä. Samalla hän lukee silmätaudin loitsun. Erään sellaisen Paasonen on muistiinmerkinnyt myös Vetshkanovossa: "Ved'-mastor-ava, matushka, kaukaisessa paikassa elät, maan alla kuljet, kaikki maanalaiset tiet tunnet, hopeana nouset, kultana vyöryt. Niinkuin rantoja ja valkoisia kiviä huuhtelet, samoin huuhtele Grunan silmät, tulipa tauti sitten miehestä tai naisesta, – pahasta silmästä tai pahasta mielestä, vainajasta (tämän ollessa tuvassa), tuulesta tai myrskystä, – huuhtele sinä se pois! Sinä virtaat Sokiin, Sok Volgaan, Volga mereen, meri kurimukseen, siellä on sinulla katettu pöytä, syötävää ja juotavaa, siellä syövät, juovat, tanssivat, laulavat, odottavat sinua, ottavat sinut vastaan."

Toisinaan on vedestä saatu tauti parannettu vedessä kylpemällä. Siitä Smirnov kertoo sanoessaan, että se, jota veden aiheuttama sairaus on kohdannut, lähtee loitsija-akan saattamana joelle, asettaa rannalle lihaa, maljallisen viinaa, hiukan tupakkaa ja kopekanrahan sanoen: "Katso, olen tuonut sinulle 100 ruplaa, 1/4 ämpäriä (ven. mitta) viinaa sekä pöytäliinan, anna minulle anteeksi!" Sen jälkeen hän kylpee joessa. Jos vesi silloin kuohuu ja kohisee, loitsija-akka päättelee siitä, että sairas paranee. Shahmatov mainitsee vesi-emon uhrilahjoina tällöin piirakan, kangastilkun, korvarenkaat, sormukset ja koristenauhan. Tshigin huomauttaa, että uhrilahjat, jommoisina hän luettelee leivonnaiset, viinan, hunajan ja palttinan, kuljetetaan ennen uhraamista kolme kertaa sairaan pään ympäri vastapäivään loitsua lukien. Muissakin kuin veden vihan aiheuttamissa sairauksissa käytetään "veden päätä" hyvänä lääkkeenä. Shahmatov kertoo, että se tepsii kaikkia kipuja vastaan. Zorinin mukaan sitä käytetään toisten turmioksikin.

Paitsi käsitystä, että vedestä voi aiheutua tauti (veden vihat), ovat sellaiset tavat kuin "veden väen" noutaminen keskiyöllä, ristinmerkin tekeminen veden yläpuolella, veden herättäminen, uhrilahjain kuljettaminen sairaan pään ympäri sekä anteeksipyyntö tunnettuja myös Suomen itärajalla ja sen takana. Tällaiset tavat eivät kuitenkaan pohjaudu suomalais-mordvalaisiin kulttuuriperintöihin, vaan ovat kummallakin taholla ilmeisesti venäläisiltä lainattuja. Mordvalaisten "veden päätä" vastaa venäläisten "alkamaton vesi" (nepotshata voda), jota on myös käytetty parannuskeinona. Samoin ovat veden ääressä esitetyt anteeksipyyntöloitsut sekä mordvalaisilla että karjalaisilla varmaankin venäläisperäisiä. Vertailun vuoksi esitettäköön seuraavat karjalaisen loitsun sanat: "Veden kultani kuningas, prosti milma (anna minulle anteeksi), jos lienen pahaa ajatellut!"

Samoin kuin karjalaiset ovat vedeltä apua anoessaan raaputtaneet sille hopearahaa uhriksi, samoin ovat mordvalaisetkin menetelleet, se käy ilmi mm. seuraavasta Makarijn kuvailemasta veden jumalain lepytysuhrista: Asianomainen menee sydänyöllä tietäjä-akan tai oman vaimonsa kanssa salaa joelle ottaen mukaansa leivän, jonka hän itse tai hänen vaimonsa on sitä varten leiponut, sekä suolaa ja hopearahan. Joen rannalla hän polvistuu ja rukoilee: "Hopeapartainen v'ed'-at'a, silkkihiuksinen v'ed'-ava! Olen tuonut teitä varten leipää, suolaa ja hopeankirkkaan lahjan, ehkä olen tässä paikassa joskus sadatellut tai teitä palvoessani tehnyt jotakin pahaa, antakaa armonne, antakaa hyvinvointia, elatusta ja terveyttä!" Sitten leipä ja suolat heitetään jokeen, mutta hopearahaa vain raaputetaan rukousta luettaessa.

Orlovilla tapaamme vastaavan loitsurukouksen seuraavassa muodossa: "Hopeapartainen v'ed'-azar, silkkihiuksinen v'ed'-azarava! Olen tullut luoksenne leivän, suolan ja hopea valkoisen kera. Ehkä olen kylpiessäni pahasti sadatellut, ehkä olen veteen pudotessani jotakin pahaa sanonut tai teistä pahaa ajatellut tahi muuten tehnyt pahaa teidän edessänne, antakaa minulle armonne, antakaa minulle hyvinvointia, elatusta ja terveyttä!"

Orlov esittää myös seuraavat lähteen ääressä luetut sanat: "Äsh-azar ('lähde-herra'), äsh-azarava ('lähde-herratar')! Olen tullut luoksenne uhratakseni teille leipää, suolaa ja lihaa, ehkä olen vettä ammentaessani pahasti sadatellut, ehkä olen lähteen viereen kaatuessani kironnut tai tehnyt jotakin muuta pahaa edessänne, armahtakaa minua, antakaa menestystä, elatusta ja terveyttä!"

Jokien ja järvien herraa ja herratarta mokshalaisnaiset ovat palvoneet myös pellavan valkaisemisen aikana uhraamalla niille veteen leivänpaloja ja pieniä palttinatilkkuja. Työhön ryhdyttäessä rukoiltiin: "Hopeapartainen v'ed'-azar, silkkihiuksinen v'ed'-azarava! Tuon teille uhriksi leipää, suolaa ja palttinaa, olkaa hyvänsuopia, varjelkaa minua pellavan valkaisemisen aikana kaikelta pahalta. Valkaiskaa palttina asianmukaisesti!" Työn päätyttyä uhrattiin taas leipää, suolaa ja palttinaa kiitokseksi sekä pyydettiin, etteivät veden herra ja herratar jättäisi työntekijää vastedeskään varjelusta vaille palttinaa valkaistaessa tai liinavaatteita pestäessä.

Kuten mainittu, mordvalaiset palvoivat vesi-emoa myös, milloin uhrieläin tai helluntaikoivu oli yleisen tavan mukaisesti vedellä huuhdeltava. Edellisessä tapauksessa raaputettiin vesi-emolle hopearahaa.

Orlov kertoo, että mokshalaisilla oli jokikalastuksen alkaessa tapana lausua: "V'ed'-azar, v'ed'-azarava! Olkaa hyvänsuopia, suojelkaa meitä kalanpyynnin aikana hukkumiselta ja kaikelta pahalta. Antakaa meille runsas kalansaalis!"

Kalaan lähtiessä on luettu myös loitsuja, joista näytteeksi esitettäköön seuraava Zorinin muistiinpanema: "Meri, meri, meri! Merellä on haltijansa (pokshonzo). Meren haltijat ovat v'ed'-at'a ja v'ed'-ava. Meressä elää vesilintuja, nimettömiä kaloja, käärmekaloja, samassa vedessä elää hyviä kaloja. Hankkiudun kalaan, menen rannalle, kumarran v'ed'-at'alle ja v'ed'-avalle. Silkkiparta v'ed'-at'a, hopeapalmikko v'ed'-ava, missä asutte, sitä en tiedä, tunnen vain teidän kauniit nimenne, tiedän, että asutte meressä ja ymmärrätte kalojen kieltä, olen tullut kalaan, mutta en uskalla heittää onkeani, ennen kuin olen teille kumartanut. Lähettäkää onkeeni paljon hyviä kaloja, niin minä tulen teitä aina kumartamaan."

Mordvalaisten käsityksen mukaan vesi-emo on ennen vanhaan vaatinut ihmisuhrejakin. Butuzov kertoo kuulleensa, että vesimyllyä rakennettaessa heitettiin eläimiä veteen ja lisäksi luvattiin vesiemolle ihmisenpää. Tällaisen lupauksen jälkeen nähtiinkin sitten muka hukkuneen ruumis joessa. Joskus on asiasta selviydytty siten, että veteen on viskattu vain joltakin varastettu lakki sanomalla: "Kas tässä on sinulle ihmisen pää!" Smirnov sanoo, että v'ed'-avalle uhrattiin avioton lapsi, joka kätkettiin vesimyllyn perustaan. Shahmatov esittää tarinan, mitenkä vesimyllyn rakentajat ajavat troikalla toiseen kylään ja ryöstävät sieltä lapsen, tytön tai pojan. Sitten lämmitetään sauna ja lapsi pestään puhtaaksi, minkä jälkeen hänet asetetaan ensimmäistä paalua varten kaivettuun kuoppaan ja surmataan lyömällä paalu hänen päällensä. Samalla sanotaan: "Ole sinä myllyn haltija, m'el'netsa-ava ('mylly-emo')!" Lisäksi lausutaan myllylle: "Älä nyt enää vaadi ihmisuhria, ei rakentajilta, ei mylläriltä eikä jauhattajilta!"

Tällaiset naapurikansojenkin tuntemat tavat ja tarinat ovat mordvalaisille saapuneet lähinnä venäläisiltä kuten jo nimestä päättäen itse vesimyllykin. Ersalaisten vesimyllynhaltijaa, m'el'netsa-avaa. vastaa mokshalaisten m'el'nits-azarava.

Kansainvälisiä ovat lisäksi sadut, joissa vedenhaltijalle luvataan jostakin syystä se, "josta asianomainen ei tiedä" s.o. hänen äsken syntynyt lapsensa. Esimerkkejä on myös siitä, että vedenhaltijat vaativat ihmisten maailmasta emännän pojalleen. Niinpä Patran mokshalaiskylästä on muistiinpantu runo, jossa kerrotaan, mitenkä v'ed'at'a ja v'ed'-ava pysäyttävät miehen veneen Volgalla ja vaativat hänen henkeään. Mies tarjoaa silloin turhaan puolisoansa ja poikaansa. Vasta kun hän lupaa morsiuskapioita neulovan tyttärensä, laskevat vedenhaltijat hänen veneensä irti. Hänen tuskin kotiin ehdittyään saapuvat v'ed'-at'a ja v'ed'-ava vaunuilla ajaen noutamaan tytärtä ilmoittaen tälle: "Sinun miehesi on jo kauan odottanut sinua."

Seuraava tarina on muistiinpantu Insarin piirin mokshalaisilta: Nuorelta mokshalaiselta häviää kaksi hyvää hevosta. Hän lähtee metsään niitä etsimään. Mättäikössä, saraikossa "joen poika" (ravan odsora) kaupitsee niitä hänelle. Mokshalainen lupaa lunnaiksi isänsä, lupaa äitinsä, mutta joen poika ei niistä huoli, vaan vaatii Kula nimistä sisarta. Tämän luvattuaan mies saa hevosensa takaisin. Tultuaan kotiin hän tapaa sisarensa surun murtamana. Mies kertoo luvanneensa hänet joen pojalle lunnaiksi. Kohta kuuluukin kumu sillalta, kohina juoksevasta vedestä, ja pian kosijat tulevat kylää pitkin kahdellatoista hevosella tiukujen ja kulkusten helistessä. Maa tärisee hevosten kavioiden alla, ja portti lennähtää auki itsestään niiden lähestyessä. V'ed'-ava on takimmaisissa ajoneuvoissa, yllään lumivalkoinen viitta, päässä vaahtinen panga, morsiuslunnaat kädessä: "Tule, miniäni, ei kuolemaan, ei hukkaan joutumaan, vaan vanhoja, nuoria vaatettamaan!" Nostettuaan neidon vaunuihin veden väki vei hänet kylää pitkin, kunnes joen rannalle pysähtyivät ja saaliinsa veden valtaan saattoivat.

Kotoperäinen on epäilemättä Insarin piirin mordvalaisten käsitys, että veteen hukkuvaa ei ole hyvä pelastaa, sillä vesi-emo ja vesi-ukko voivat suuttua, kun saalis viedään heidän käsistään. Tästä kertoo jo Makarij ja mainitsee, että hukkuvan pelastamisesta voi rangaistuksena aiheutua tauti, hedelmättömyys tai lasten kuolema. Jos pelastajan onnistuu lepyttää vedenhaltijat uhrilahjoilla, uskotaan niiden vihan kääntyvän siihen, joka oli hukkumaisillaan. Makarij esittää myös rukouksen, jossa vedenhaltijoilta pyydetään anteeksi, että "on ehkä veteen vajonneen vetänyt ylös".

Paitsi satunnaisista syistä mordvalaiset ovat toimittaneet vedenhaltijoille uhreja myös määräaikoina. Orlovin kuvauksessa mainitaan, että mokshalaiset viettivät tällaisen uhrijuhlan keväällä jäidenlähdön jälkeen, suunnilleen huhtikuun keskivaiheilla. Uhripaikka oli läheisen järven tai joen ranta. Uhrimenoja varten, joihin koko kylä osallistui, tuotiin rannalle erilaisia ruokia sekä mesijuomaa ja viinaa. Mainitessaan eri juhlaruoat uhraajat heittivät osan niistä veteen. Samalla esitettiin seuraava rukous: "Otshu-v'ed'-azar, otshu-v'ed'-azarava, me rukoilemme teitä ja kumarramme teitä, antakaa meille tänä vuonna kaloja entistä enemmän ja peskää pois likamme ja mustuutemme!" Uhritoimituksen nimi oli v'ed'-azaren ozks ('vesi-herran uhri'). Makarijn mukaan toimitettiin määräaikainen uhri vedenhaltijoille ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen paikkakunnan joen rannalla, jonne koko kylä kerääntyi mukanaan viinaa, olutta, munia ja muuta syötävää. Rukoiltaessa heitettiin ruokia veteen.

Makarij esittää myös tällöin lausutut rukoussanat: "Hopeapartainen v'ed'-at'a, silkkihiuksinen v'ed'-ava! Teidän nimeenne olemme valmistaneet ja tuoneet lahjoja, suokaa armonne ja antakaa koko kesäksi hyvinvointia, elatusta ja terveyttä!"

Melnikov mainitsee, että vedenhaltijain kevätuhri toimitettiin huhtikuun 3 p:nä ja sanoo ersalaisten tällöin hukuttaneen hevosen paikkakunnan jokeen. Hän puhuu vielä syyspuolellakin, nim. elokuun 15 p:nä vietetystä uhrijuhlasta, jolloin mordvalaiset vedenjumaluutta (ved-mastyr-avaa) lepyttääkseen katkaisivat hanhelta pään ja heittivät uhrilinnun veteen.

Mordvalaisten vedenjumalien kunniaksi viettämää kevätjuhlaa permalaiskansojen vastaavaan uhrijuhlaan verrattaessa huomataan molempien välillä jo uhrijuhlan viettoajassa paljon yhtäläisyyttä. Näiden uhrimenojen samanaikaisuus pistää silmiin myös slaavilaisilla. Melnikov vertaakin mordvalaisten keväistä jäänsaattojuhlaa venäläisten vastaaviin menoihin, joissa myös tiedetään olleen tapana uhrata vedenhaltijalle hevonen jäidenlähdön aikana. Saharov kertoo, että hevosen suuhun siveltiin hunajaa ja suolaa, sen harjaan ripustettiin sieviä nauhoja, sen jalat sidottiin köysillä ja sen kaulaan kiinnitettiin kaksi myllynratasta, kun uhrieläin hukutettiin veteen, jotta vedenhaltija tulisi sovinnolliseksi, ajaisi kaloja kalastajien verkkoon ja suojelisi heitä myrskyiltä.

Mordvalaisten syyspuolellakin viettämälle uhrijuhlalle Melnikov mainitsee venäläisen vastineen.

Paitsi mainituissa yksinomaan vedenhaltijoille pyhitetyissä uhrijuhlissa mordvalaiset ovat palvoneet näitä myös naisten viettämässä "akkojenpuuro" nimisessä kevätjuhlassa, missä kuitenkin samalla on muisteltu monia muitakin jumalia. Melnikovin mukaan vesi-emoa rukoiltiin tällöin jonkin joen tai lähteen partaalla, ja siltä pyydettiin terveyttä ihmisille ja karjalle. Smirnov kertoo puuroa veteen heitettäessä lausutun: "Tässä on sinulle puuroa, v'ed'-ava emonen, anna meille tattaria, lehmiä, sorsia ja kanoja!" Shuvalovin Hvalynskin piirissä muistiinkirjoittamassa rukouksessa pyydetään v'ed'-avalta mm.: "Anna meille terveyttä, pitkää ikää, varjele lapsiamme, kun synnytämme, anna viljallemme hyvä kasvu, anna elukkain lisääntyä, anna karjalle terveyttä!" Shuvalov mainitsee samalla, että naiset kerääntyvät tällöin kylässä olevan lähteen luo mukanaan puurokattila, hunajaa, munaleivoksia, happamatonta leipää ja raakoja munia. Utshajev, jonka mukaan puheena oleva juhla vietettiin kevätkynnön jälkeen, kertoo, että vedenjumalilta pyydettiin suojaa vesillä oltaessa, sekä veneellä liikuttaessa että uitaessa.

KODIN JA KYLÄN HALTIJAT.

Talon ja tuvan haltijat.

Mordvalaisten erinimisiä kodinhaltijoita on pyritty ryhmittelemään niiden olinpaikan tai toimialueen perusteella. Tällaiselle ryhmittelylle tuottaa kuitenkin rajojen löytäminen vaikeuksia.

Taloa kaikkine rakennuksineen, josta mordvalaiset käyttävät tataarilaisperäistä nimitystä, ers. jurt, moksh. jurta, suojelee jurt-ava ('talo-emo'), jonka jo Milkovitsh mainitsee ja jonka nimen hän tulkitsee venäjäksi sanalla domovoj (kodinhaltija). Rukouksissa ja loitsuissa jurt-ava saa miltei koko mordvalaisalueella rinnalleen vielä' at'an l. at'än ('ukon'). Niin esim. Simbirskin läänin ersalaiset puhuttelevat kodinhaltijaa hyvin yleisesti sanoilla jurton k'ird'i jurt at'a, jurton k'ird'i jurt-ava. Kun Pensan läänin Insarin piirin mokshalaiset uuteen kotiin muuttaessaan kutsuvat mukaansa jurt-at'än ja jurt-avan, he käyttävät niistä samalla usein yhteismainintaa jurta-pavas ('talo-jumala'), ikään kuin rukouksen kohteena olisi vain yksi olento. Toisinaan sanotaan: jurt-at'ä, jurt-ava, jurtan k'ird'i azarava ('taloiso, talo-emo, talon haltija herratar'). Kahta eri sukupuolta talonhaltijat edustavat selvimmin sellaisissa runollisissa sanonnoissa kuin "silkkipartainen jurt-at'ä, silkkipalmikkoinen jurt-ava". Paitsi jurt-avaa, joka siis on kodinhaltijan yleismordvalainen nimitys, esiintyy mokshalaisten kansanrunoudessa myös jurt-azarava ('talo-herratar') hyvin yleisenä. Ja samoin kuin ava saa rinnalleen at'än, myös azarava saa rukouksissa ja loitsuissa rinnalleen azarin. Jo Orlov ja Makarij esittävät rukousnäytteitä, jotka säännöllisesti alkavat sanoilla: jurt-azar, jurt-azarava. Mokshalaisalueella on tämän kodinhaltijan puhuttelumainintoja vielä jurta-pavas, jurtan k'ird'i ('talo-jumala, talon haltija').

Orlovin ja Makarijn esittämissä mokshalaisten rukousnäytteissä tavataan jurt-azarin ja jurt-azaravan ohella usein kud-azar ('tupaherra') ja kud-azarava ('tupa-herratar'). Makarij selittää, että jälkimmäiset haltijat ovat arvoltaan vähäisempiä ja että ne sen vuoksi mainitaan aina edellisten jälkeen. Orlov antaa kummallekin omat toimensa sanoessaan, että jurt-azar ja jurt-azarava suojelevat taloa ukkoselta ja tulipalolta sekä varjelevat kotieläimiä ja kotilintuja kaikelta vahingolta; kud-azarin ja kud-azaravan suojelukseen mordvalainen taas uskoo asuntonsa, itsensä ja perheensä.

Jälkimmäisten nimien ensimmäisenä yhdysosana oleva sana moksh. kud, ers. kudo (suom. kota), merkitsee tupaa, mordvalaisten nykyistä asuinrakennusta. Kud-azar ja kud-azarava tarkoittavat siis erikoisesti itse asuinrakennuksen haltijoita. Tavallisessa puheessa mokshalaiset sanovat tuvan haltijaa kuitenkin vain joko kud-avaksi tai kud-azaravaksi. Mokshalaisten loitsuissa esiintyvät vielä nimet kud-shi-azarava tai kud-shi-pavas, joissa shi, ers. tshi, on kudon kertosana. Ersalaisilla tavattu kudon-tshin pas saa rukouksissa ja loitsuissa usein liitteekseen sanat k'eren-shotshkon pas ('niinenkuorien ja hirsien jumala'). Kun eräässä jälkimmäisiltä muistiinpannussa rukouksessa sanotaan "kudon-tshin pas, k'eren shotshkon pas, elättäjä, kas tässä minä kestitsen sinua", on ilmeistä, että kumpikin nimitys tarkoittaa samaa haltijaa. K'eren-shotshkon pas esiintyy kuitenkin erikseenkin palvonnan kohteena. Jo Milkovitsh mainitsee sen kuvauksessaan, vaikka tämä nimi siinä onkin painovirheiden turmelema. Hän kertoo samalla, että mordvalaiset rukoilevat puheena olevaa haltijaa varjelemaan heitä paholaiselta ja noidilta. Vielä myöhään ovat mm. Simbirskin läänin ersalaiset pyytäneet siltä terveyttä ja lapsia, myös miehelään menevää tytärtä ovat vanhemmat siunanneet sanomalla: "K'eren-shotshkon pas siunatkoon sinua!" Tämän haltijan nimi on epäilemättä johtunut siitä, että mordvalaiset ovat asuneet hirsituvissa, joissa on niinenkuorinen katto. Eräässä loitsussa, joka luetaan uutta asuntoa rakennettaessa, mainitaankin, että k'eren-shotshkon pas "elää kuorikaton alla". Toisessa loitsussa taas sanotaan: "kudo-jurt-ava, emonen (matushka), ylhäällä on kuoresi, alhaalla hirtesi." Tämä sanonta on kiintoisa erikoisesti sen vuoksi, että se osoittaa, miten läheisessä suhteessa haltijan ja rakennuksen on kuviteltu olevan toisiinsa. Samaa käsityskantaa kuvastavat Jevsevjevin muistiinpaneman morsiamen itkuvirren alkusanat: T'et'an kudon k'ird'ize, d'irin k'erze-shotshkozo, il'a landat vajg'el'd'en ('isäni tuvan haltija, elättäjäni kuori-hirsi, älä pelästy ääntäni'). "Kuori-hirsi" näyttää siis tässä olevan itse asuinrakennuksen runollinen nimitys.

Elollistettuun asuntoon kohdistaa myös Vertelimin kylän mokshalaismorsian sanansa, kun hän käydessään häiden aattona jättämässä jäähyväisiä kullekin sukulaiskodille lausuu: "Lämmin tupa, valoisa tupa, lämpimässä tuvassasi olen oleskellut." Tähän verrattakoon seuraavia samalta heimolta saatuja rukoussanoja: "Kas tässä (uhri), kud-azarava, elättäjä, anna anteeksi eläjällesi, olijallesi, kulkijallesi, liikkujallesi, rakentajallesi, lämmittäjällesi!" Rakennuksen elollistamisesta kertoo toinenkin mokshalainen anteeksipyyntö: "Kud-shi-azarava, elättäjä! Tuvassa on neljä nurkkaa, te kaikki neljä nurkkaa, niin paljon kuin teissä on sammalia, antakaa minulle anteeksi!"

Silti voidaan puhua myös tuvanhaltijan jälkeläisistä ja esi-isistä, kuten seuraavat ersalaisen loitsun sanat osoittavat: "Kudon-tshin pas, k'erin-shotshkon pas, minä lahjoitan sinulle puudan kuparia ym. – – ole sillä lahjottu miniöinesi, poikinesi, lastenlapsinesi, koko sukuinesi, heimoinesi, esi-isinesi, esi-äiteinesi!"

Vaikka kud-avalla tavataankin venäläistä domovojta muistuttavia piirteitä, ei se kuitenkaan kaikkialla ole näytellyt sellaista yleisen kodinhaltijan osaa kuin jurt-ava, jonka nimen ersalaiset usein liittävät myös kudo sanan yhteyteen. Kudo-jurt-avalla ymmärretään kuitenkin pääasiallisesti juuri asuinrakennuksessa asuvaa kodinhaltijaa, joka tällöin vielä saa lisänimekseen k'eren shotshkon pas. Niinpä Samaran läänin Buguruslanin Vetshkanovossa on lähtevällä morsiamella tapana istuutuessaan hääpäivän aattona vuoteen reunalle itkemään lausua kodinhaltijalle: "Kudo-jurt-ava, matushka, k'eren shotshkon pas, elättäjä, älä säikähdä ääntäni!" Eräässä laulussa taas toinen ersalaisneito rukoilee: "Kudo-jurt-ava, matushka, k'eren shotshkon pas, elättäjä, kuule ääneni, näe kuumat kyyneleeni!" Vastaavanlaisen esimerkin Shahmatov esittää kertoessaan, että jollei äiti yöllä kuule lapsensa itkua, rukoilee hän illalla maata mennessään: "Kudi-jurt-ava, äitiseni, kuorien ja hirsien (jumala), elättävä, suojeleva jumala (t'ri vani pas), sinä olet elättäjäni, älä anna lapseni kauan itkeä, herätä minut, älä anna minun sikeästi nukkua!"

Jurt-avaa kuvitellaan tavallisesti ihmisenkaltaiseksi olennoksi, mutta se voi tilapäisesti muuttautua myös jonkin eläimen hahmoon. Olemme jo nähneet, miten se rikkaan miehen pidoissa unohdettuna nyyhkii uuninnurkassa, puree hampaitaan ja katsoo kätensä alta, kunnes se linnun muodossa muuttaa erääseen uudistaloon vieden hevosonnen mukanaan. Melko yleinen on sen näyttäytyminen kissan hahmossa. Siitä muudan ersalaisvaimo kertoo: "Kerran kun istuin yksinäni tuvassa, meni kudi-jurt-ava ovipenkin alta uunin alle. Se oli valkea, kissan näköinen, ja sillä oli pitkä häntä." Butuzov taas sanoo, että kun kissat tappelevat katolla, ne eivät mordvalaisten käsityksen mukaan ole tavallisia kissoja, vaan oman ja vieraan talon haltijat siellä tappelevat keskenään.

Jurt-avan näkeminen on kuitenkin harvinaista, useimmiten se ilmaisee itsensä synnyttämällä erinäisiä ääniä. Muudan Saratovin läänin ersalaisukko on kertonut, mitenkä hänen istuessaan pöydässä erään toisen ukon kanssa yhtäkkiä kuului heidän altaan: a-a-a-a! Sama ääni kuului seuraavana iltana lieden alta. Miehet olivat pelästyneet, vaikkeivät sitä toisilleen myöntäneet. Sanotaan, että "kun kudi-jurt-ava itkee, se tietää pahaa, kun se on hiljaa, se tietää hyvää; jos se itkee ja siltä kysyt syytä siihen, se ei vastaa, mutta sitten kun onnettomuus on tullut, ymmärrät kyllä, miksi se itki". Samassa läänissä sanotaan: "Jos olet hädässä, niin jurt-ava itkee". Myös Simbirskin ersalaiset uskovat, että kodinhaltija "huokaa ja nyyhkyttää" tietäessään jonkin onnettomuuden kohtaavan taloa.

Jo parista edellä esitetystä kuvauksesta käy ilmi, että jurt-ava oleskelee tuvassa uunin alla. Tämä onkin melko yleinen käsitys. Se sisältyy myös erääseen Zorinin muistiinpanemaan runoon, jossa samalla puhutaan jurt-avan ulkomuodosta. Runon sisältö on lyhyesti esitettynä seuraava: Tyttö istui käsityötä tehden ikkunan ääressä. Oli keskipäivän hetki, jolloin mordvalaisten käsityksen mukaan jurt-ava liikkuu. Tytön valtasi äkkiä syvä alakuloisuus. Kun hän ei tietänyt sen syytä, hän kysyi sitä jurt-avalta. Kuullessaan tytön kysymyksen jurt-ava tuli esiin uunin alta. Hänen ruumiinsa oli käsivarren kokoinen, hänen kasvonsa mustat, hänen silmänsä pienet kuin lasihelmet. Jurt-ava, joka puhui ihmiskieltä, ennusti tytölle onnettomuutta ja hävisi taas uunin alle. Tyttö ei uskonut jurt-avan sanoja. Marjamatkalla sitten baskiirit ryöstivät hänet ja veivät baskiirien maahan. Tyttö eli siellä seitsemän vuotta kovaa koti-ikävää kokien, kunnes hän viekkautta käyttäen vihdoin sai miehensä teurastamaan mustavillaisen lampaan. Nyt hän valmisti uhripöydän ja rukoili ensin esivanhempiaan, sitten jurt-avaa. Hän ei kuitenkaan ennättänyt lukea rukoustaan loppuun, ennen kuin vanhan kodin jurt-ava ilmestyi rikkanurkkaan, tarttui tyttöä kädestä ja vei hänet takaisin vanhaan kotiin.

Hyvin yleinen on myös käsitys, että kodinhaltija asuu tuvan alustassa ja että sille on siellä toimitettava uhri. Uhrina mainitaan tavallisesti mustavillainen lammas. Niinpä Zorin kertoo, että Samaran läänin Buguruslanin piirin ersalaiset uhraavat syksyllä peltotöiden päätyttyä kussakin talossa permannon alla (kashkaso) jurt-avalle mustan lampaan. Rukouksessa sanotaan: "Talon haltija jurt-ava, olet nishk'e-pasin lähettämä, suuren jumalan asettama, sinä olet tähän taloon lähetetty hallitaksesi tätä taloa, katso, olemme tuoneet sinulle mustavillaisen lampaan, sinun nimeesi olemme sen teurastaneet, sinun mieliksesi olemme näin tehneet, varjele perhettä tuvassa noidilta ja pahantekijöiltä, me suomme sinulle kumarruksemme, anna sinä meille terveytesi!"

Sama tapa on ollut mokshalaisiila ainakin Pensan läänin Insarin piirissä, jossa syksyllä teurastettiin musta lammas kud-avalle, keitettiin kokonaisena padassa ja vietiin alustaan. Asetuttuaan täällä peränurkkaan, valaistun ikonan eteen, palvojat pyysivät haltijaa suojelemaan kotia painajaiselta. Teuraan lihan uhraajat söivät itse, luut kätkettiin maahan.

Vanhin tieto tällaisesta uhrista on Milkovitshin kuvauksessa, jossa sanotaan: "Kodinhaltijalle he uhraavat kussakin kodissa mustan lampaan, ja luut he kätkevät maahan peränurkkaan." Saratovin läänin Hvalynskin piirissä on ollut tapana panna astiaan, johon on laskettu uhrilampaan veri, palanen jokaisesta ruokalajista, minkä jälkeen tämä astia on asetettu permannon alle sen nurkan kohdalle, jossa pyhäinkuvat ovat. Rukoiltaessa pyydetään jurt-avaa suojelemaan perhettä taudeilta, pahalta silmältä ym. Samaran läänin ersalaisten kerrotaan kodinhaltijalle uhratessaan leikkaavan ruisleivästä kannikan ja tyhjentävän sen sisustan, johon rukousmenojen aikana panevat pieniä naudanlihan ja piirakan palasia, suolaa ym. Näin täytettynä kannikka asetetaan sitten oljilla käärittyyn maljaan ja viedään lattian alle peränurkkaan jurt-avalle ruoaksi.

Ersalaisten karjaonnen hyväksi toimittaman "perheuhrin" aikana, jolloin useita eri haltijoita muistellaan, käydään myös lattian alla. Utshajev kuvailee sitä seuraavin sanoin: Isäntä teurastaa lampaan, veri juoksutetaan vatiin ja keitetään puuroksi. Pää keitetään erikseen ja pannaan vatiin yhdessä leipäkannikan kanssa, sitten isäntä menee vati kädessä lattian alle ja rukoilee: "Talon haltija jurt-ava, kardas-sarka emoseni, sinun nimeesi olen teurastanut lampaan, kas tässä on sinun osasi!" Sitten hän jättää lampaan pään ja leipäkannikan sinne, mutta vadin tuo takaisin. Tuvassa laitetaan nyt pöytä kuntoon, isäntä panee – aivan kuin vainajainjuhlissa – penkille pieluksen, pielukselle valkean liinan ja liinalle rahan, sitten koko perhe alkaa rukoilla: "Kaikkein korkein jumala, alhaalla oleva maan haltija mastor-ava ('maa-emo'), talon haltija jurt-ava, kardas-sarka, elättäjä-suojelija-jumala (t'ri vani pas), talonhaltija kudo-jurt-ava, veistetty hirsi, elättävä, suojeleva jumala, tuulenhaltija varm-ava ('tuuli-emo'), Hrola ja Lavra (kr.-katol. pyhimyksiä), karjan jumalat, teidän nimeenne olemme teurastaneet lampaan, asettaneet (pöydälle) leipämme-suolamme, hopeat-kullat, varjelkaa karjaamme ja siipikarjaamme kaikelta vastoinkäymiseltä, taudeilta, pahalta silmältä, moitteelta, veteen hukkumiselta, kuolemalta ja varkaudelta." He rukoilevat vielä ensinnä kuollutta ja kaikkia vainajia. Sen jälkeen isäntä menee pieluksen luo, koskettaa sitä sormella ja kumartaa. Samoin tekevät kaikki perheen jäsenet. Sen jälkeen ruvetaan syömään veripuuroa.

Mokshalaiset puhuvat erikoisista tuvanalustan haltijoistakin, joiden niminä Orlov mainitsee boharjam-azar, boharjam-azarava (boharjam < ven. pogreb 'alusta, kellari') ja joille hän sanoo mordvattarien, etenkin vastanaineiden vieneen uhriksi leipäpaloja, palttinan tilkkuja sekä hopea- tai kuparirahan. Uhriesineet kaivettiin alustassa maahan. Samalla luettiin seuraavanlainen rukous: "Boharjam-azar, boharjam-azarava! Toin teille uhriksi leipää, suolaa, palttinaa ja rahaa. Olkaa minulle suopeita! Antakaa minulle koko avioelämäni aikana onnea, elatusta ja terveyttä! Varjelkaa minua tuvan alustassa käydessäni kaikelta vahingolta!"

Orlov kertoo niille esitetyn myös anteeksipyyntöjä sanomalla: "Boharjam-azar, boharjam-azarava! Teitä varten valmistin ja teille uhratakseni toin leipää, suolaa ja makeata puuroa. Jos tuvanalustassa ollessani olen edessänne jotakin pahaa tehnyt, jos alustassa langetessani olen käyttänyt kehnoa kirosanaa, jos olen teistä jotakin pahaa ajatellut tai jos jossakin muussa suhteessa olen edessänne syntiä tehnyt, antakaa minulle anteeksi! Suokaa hyvinvointia, elatusta ja terveyttä!"

Ovatpa eräät tuvan esineetkin saaneet erikoiset haltijansa. Osoituksena siitä esitettäköön seuraava mokshalaisilta saatu loitsu, joka on luettu asunnosta aiheutuneeksi ajatellun taudin johdosta ja jossa useiden eri esineiden haltijat mainitaan. Kun on käännytty itse kud-azaravan puoleen, jatkuu luku: "'Ovi-ukko, ovi-akka' (k'enksh-at'ä, k'enksh-ava), niin monta kuin sinulla on menijää-tulijaa, kulkijaa-liikkujaa, sulkijaa-aukaisijaa, niin paljon olkoon hyvää Vasjalle. 'Peräpenkki-ukko, peräpenkki-akka' (ezam-b'ra-at'ä, ezam-b'ra-ava), antakaa tekin anteeksi! 'Pöytä-ukko, pöytä-akka' (stol-at'ä, stol-ava), hopeainen pöytä, kultainen pöytä, niin monta kuin sinulla on syöjää-juojaa, ympärillä istujaa-olijaa, niin paljon olkoon hyvää Vasjalle. Makuupaikka, elättäjä, anna sinäkin Vasjalle anteeksi. Katso, hän on tuonut sinun nimeesi puudan humalia, kelpaavat olueen, kelpaavat viinaan, kelpaavat mesijuomaan, keitä ne! Kokoa sukulaisesi, syötä ja juota kaikki! Katso minä olen tuonut puudan ryynejä, kelpaavat piirakkaan, kelpaavat puuroon, keitä ne! Ole Vasjalle armollinen, olipa tauti sitten tullut kaatuessa, kulkiessa, valvoessa, nukkuessa –. Katso minä, Anna, olen tuonut 700 ruplaa, keisarin kirjeen (setelin). Niin monen kädessä kuin se on ollut, niin paljon hyvää anna! Humalien lailla (sairas) keventyköön, ryynien lailla puhdistukoon! Ne humalat ja ryynit olen tuonut kotoa, kantanut kahden tien haaraan, seitsemälle tielle olen ne sirottanut. Armahtakaa hänet taudista!" Edellä olevassa loitsussa puhutellaan siis eri esineiden haltijoita, joita tällöin sanotaan "ukoksi" ja "akaksi". Ensi sijalla mainitaan "ovi-ukko" ja "ovi-akka". Oven seutu onkin kotiuhreissa yleensä ollut silmäänpistävän huomion kohteena. Monenmoiset uhriantimet on ollut tapana asettaa joko kynnykselle tai sen ääreen. Pannessaan paistamansa leivän kynnykselle ersalaisemäntä kohdistaa rukouksensa itse oveen sanoen: "Ovi, terveyttä, leipää anna ja pihalle karjaa!" Sitten hän käytyään leipä kädessä talon ympäri antaa leivän kerjäläiselle. Kuvatessaan ersalaisten jurt-ajn kunniaksi kevätkynnön alkaessa viettämää juhlaa, jolloin suvulla on tapana kokoontua tiettyyn taloon, muudan tuntematon kirjoittaja kertoo Saratovin läänin lehdessä v. 1848 mm.: Vanhin kiinnittää nyt kaksi tuohusta, toisen juhlapöydällä olevan puuropadan laitaan, toisen oven kamanaan, sitten hän kantaa puuropadan kolme kertaa pöydän ympäri ja jurt-a'ta rukoillen menee kynnyksen ääreen, jonka alle hän panee muutaman lusikallisen puuroa ja kaataa sinne myös kaljaa. Kun hän on palannut pöydän luo, alkavat pidot. Nizhnij-Novgorodin läänissä mordvalaisperheen sanotaan asettuneen kotiuhreja toimitettaessa kasvot kohti ulko-ovea, jonka ääreen jo ennakolta oli asetettu puuropata. Saratovin läänissä levitettiin tuvan kynnykselle palttina, minkä jälkeen vanhin joukosta otti leipäkannikan, poisti siitä sen sisuksen ja pantuaan sijaan sianlihaa, munaa ja suolaa asetti sen kynnykselle. Lisäksi pantiin kynnykselle lasi olutta ja viinaryyppy. Rukoiltaessa kaikki lankesivat polvilleen ja kumartelivat ovea kohti. Kuten mainittu, tätä tapaa on noudatettu etenkin vainajia palvottaessa. Ja niihin kohdistuviin menoihin se ilmeisesti alun perin kuuluukin.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että mokshalaiset ovat käyneet taudin tultua rukoilemassa "jurt-at'ää, jurt-avaa, elättäjää, mastor-at'ää, mastor-avaa, maan haltijaa" portinpatsaankin ääressä. Makarij sanoo mokshalaisten panneen tällöin portin saranapuun alle uhriksi leivänpaloja, suolaa ja lihaa.

Tuvan eri esineiden haltijoista tärkeimpiä on uuninhaltija, joka samalla on läheisessä suhteessa itse tuleen. Mokshalaisten rukouksissa sen nimi on p'ätnakud-azarava ('uuni-herratar', Smirnovilla: p'etnadz-azerava), jota vastaa ersalaisten kashtom-ava ('uuni-emo') taikashtoman l. ushtuman k'ird'i ('uunin haltija'). Jälkimmäinen nimitys tavataan mm. Paasosen julkaisemissa ersalaisten kansanrunouden näytteissä, joissa nuorikko, kun hänet uuteen kotiin tultuaan viedään uunin ääreen, puhuttelee sitä sanomalla: ushtuman k'ird'i, korminet's, ushtuman k'ird'i, matushka.

Uuninhaltijaa puhutellaan usein, etenkin milloin jokin tauti on tullut uunin ääressä askaroitaessa. Niinpä eräässä mokshalaisessa anteeksipyyntöloitsussa sanotaan: p'ätnäkad-azarava, sovan at'änä, sovan avanä ('uuni-herratar, savi-ukko, savi-akka') anna minulle anteeksi! Mokshalaisilta saatu on myös seuraava Paasosen kokoelmassa oleva tautia parannettaessa luettu loitsu: "P'ätnakud-azarav(nä) ('uuni-herratar'), keltainen savi, ehkä tauti on tullut vettä kantaessa, puita tuodessa, pataa täyttäessä – – –. Tol-at'änä ('tuli-isänen'), tol-avanä ('tuli-emonen'), niinkuin savusi nousee ylös, niinkuin lämpösi laskee alas, antakaa anteeksi, olipa tauti sitten tullut ohukaisia paistettaessa, piirakoita paistettaessa, suurten-pienten (vainajien) ruoasta."

Jevsevjev mainitsee, että ersalaiset heittivät kotoisissa uhrijuhlissa tavallisesti ensimmäiset palat ruoista uuniin sanoen: "Kashtom-ava, emonen, sinä olet keittänyt, paistanut, sinulle olkoon ensimmäinen pala!" Häitä varten leivottaessa vanhat vaimot taas lausuivat pannessaan piirakoita uuniin: "Kashtomon k'ird'i, emonen, kashtomon k'ird'i hopeainen (sijaka, hellittelysana), paista ne hyvin, tee ne sellaisiksi, että ne ovat mieluisia!"

Jo Milkovitsh kertoo, että mordvalaiset vuodattivat "suurena päivänä" eli pääsiäisenä uhrijuomaa lieteen sekä asettivat lihan ja leivonnaisten palasia hehkuville hiilille, samalla kun joku vanhus niiden palaessa ja savun kohotessa kiitti "uuni-herratarta" (p'etshka-azarava) ja lausui toivomuksen, että uuni säilyisi kauan hajoamatta. Melnikov sanoo uhreja asetetun uunin arinalle tai lieden vasempaan nurkkaan, jonne kuumuus kerääntyy.

Seuraava uunin ääressä esitetty hedelmättömän vaimon rukous, joka on saatu Pensan läänin mokshalaisilta, osoittaa, että uunin herrattaren on uskottu voivan edistää myös lapsen syntymistä: "Tol-at'ä(nä), tol-ava(nä), p'ätnakud-azarava, päästä pienokainen maailmaan ja varjele häntä (kaikilta vioilta), anna helppo synnytys!"

Kaikki edellä mainitut tuvan paikat ja esineet esiintyvät samalla kertaa palvonnan kohteena seuraavissa Tshiginin Tambovin läänin mokshalaisilta muistiinpanemissa menoissa: Kun lapset kotona kaaduttuaan ovat loukanneet kodinhaltijoita, on siitä johtuvan sairauden johdosta tietäjän avulla haltijoita hyviteltävä. Tämä suoritetaan seuraavalla tavalla. Jo etukäteen valmistetaan haltijoille lahja: kolme hyppysellistä humalia ja hirssiä sekä kolmen kopekan raha sidotaan nyyttiin. Talon väkeä kehoitetaan poistumaan, sillä yleensä katsotaan, ettei lapsen äitiä lukuunottamatta kenenkään sovi tällöin olla läsnä. Tietäjä menee nyt lapsen ja uhrilahjan kera lattian alle asettuen kasvot peränurkkaan päin. Sitten hän kuljettaa lahjanyyttiä kolme kertaa vastapäivään lapsen pään ympäri ja lapsen kumartaessa lausuu: "Ivan on tullut teidän luoksenne, jurta-at'ä, jurta-ava, pyytämään anteeksi ja anomaan terveyttä. Hän on tuonut teille lahjoja, syötävää, juotavaa, padallisen puuroa, tynnyrin olutta ja rahaa 300". Samalla tietäjä kumartaa lapsen kera sekä vasenta että oikeaa peränurkkaa kohden. Sen jälkeen hän saattaa lapsen tuvan penkille istumaan ja menee lahjoineen pyhäin nurkkaan sanoen: "Tietäjä-akka (aga-baba) on tullut pyytämään Ivanille terveyttä, sen voivat löytää vain jurta-at'ä, jurta-ava sekä talon haltija, sifä-kud-azarava" ('vanhan kodin herratar'; sifä-kud merkitsee tässä sitä taloa, josta suku on lähtöisin). Heittäen hirssit ja humalat peränurkan penkin alle hän jatkaa: "jurta-at'ä, jurla-ava, talon haltija, sirä-kud azarava, ottakaa vastaan Ivanin tynnyri olutta, pata puuroa sekä 300 rahaa, antakaa hänelle ja hänen puolestaan rukoilijalle anteeksi!" Samalla hän kumartaa kolmeen suuntaan, eteen, oikealle ja vasemmalle. Sen tehtyään hän menee lieden ääreen ja sanoo taas, että tietäjä on tullut pyytämään Ivanille anteeksi. Samalla hän rukoilee "keittäjää-paistajaa, kokkia, (pöydälle) asettajaa sekä syöjää": "Ottakaa vastaan hänen ruokansa ja lahjansa, tynnyri olutta, pata puuroa ja 300 rahaa. Olipa tauti sitten tullut kaatumisesta tai pahasta ajasta, antakaa hänelle anteeksi ikuisesti!" Hän kumartaa liettä kohden ja lisäksi oikealle ja vasemmalle. Sen jälkeen hän menee ovelle sanoen: "Tietäjä on tullut p'ätan (saranapuun) ja hänen vaimonsa luo pyytämään Ivanille terveyttä. Ottakaa vastaan hänen syötävänsä ja juotavansa (hirssit ja humalat) sekä 300 rahaa! Niin paljon kuin teillä on aukaisijoita-sulkijoita, ulosmenijöitä-sisälletulijoita, salvan nyöriin tarttujia, niin paljon antakaa hänelle hyvää! Antakaa hänelle ikuisesti anteeksi!" Sen jälkeen tietäjä kääntyy vielä pöytään päin ja rupeaa veitsellä raaputtamaan kolmen kopekan rahaa lausuen: "Jos joku (teistä) kulkee kapakoissa, syö ja juo, kuljeskelee ja tekee kauppoja, ottakaa te vastaan Ivanin 300! Olkaa siihen kaikki tyytyväisiä ja antakaa Ivanille ikuisesti anteeksi!"

Kartanon ja karjapihan haltijat.

Sitä kodinhaltijaa, jonka yleisimmin uskotaan asuvan pihalla, ersalaiset sanovat kardas ('piha')-sarkoksi (vrt. ven. dvorovoj). Toisin paikoin puhutaan myös kardas-jurt-avasta erotukseksi kudo-jurt-avasta, jonka asuinpaikka on tuvassa. Sekin voi näyttäytyä kotiväelle kissan hahmossa. Muudan ersalainen kertoo: "Kerran menin yöllä pihan perälle ja näin kardas-jurt-avan. Se oli aivan kuin valkoinen kissa. Otin sen kiinni ja läksin kulkemaan tupaa kohti näyttääkseni sitä muille, mutta juuri kun olin astumassa sisälle, se ponnahti käsistäni ja hävisi."

Kardas-sarko ja jurt-ava esiintyvät ersalaisten kansanrunoudessa myös toistensa yhteydessä tai rinnalla. Seuraavassa laulussa, jonka Fitingofov on muistiinpannut Simbirskin läänin ersalaisilta, kumpikin ilmituo surunsa isännän kuoleman johdosta:

    Kardas-sarko parkuu,
    jurt-ava itkee.
    Mitä kardas-sarko parkuu,
    mitä jurt-ava itkee?
    Miksikä emme itkisi,
    rakkain ihminen lähtee talosta.

Rinnakkain nämä nimet esiintyvät myös Zorinin muistiinpanemassa vaimon itkussa miehen sotaan lähtiessä, jossa vaimo lausuu puolisolleen: "Älä unohda, puoliso, lähtiessäsi kardas-sarkoa ja jurt-avaa!" Samalla vaimo vielä rukoilee: "Oi, kardas-sarko ja jurt-ava, älkää nukkuko, kuulkaa, – – älkää antako baskiiri-joukon häntä vangita, rautaisin aidoin hänet ympäröikää, mustalla verholla hänet peittäkää, älkööt nähkö häntä ampua, älkööt pääskö häntä halkaisemaan!"

Jotkut tutkijat, kuten Smirnov, ovat pitäneet kardas-sarkoa ja jurt-avaa samana olentona. Paasonen esittää kuitenkin eriävän kannan sanoessaan: "Edellinen, joka pitää asuntoa pihalla olevan kiven alla, on miespuoli, jonka vuoksi hänelle on uhrattava oinas; uunin alla asuva jurt-ava on, niinkuin jo nimestäkin näkyy, naispuoli, joka saa uhriksi lampaan."

Kertoessaan, että kardas-sarkon asuinpaikka oli kiven alla pihan keskellä olevassa kuopassa, Melnikov mainitsee, että tuolla kivellä oli sama nimi kuin itse haltijalla. Toisessa kohdassa hän kuvailee asiaa laajemmin sanoessaan, että mordvalaistalon pihan keskellä oli maan tasalla suuri- tai pienikokoinen kivilaatta, jonka alle oli kaivettu kuoppa; aina kun eläimiä teurastettiin kotoisia uhreja varten, vuodatettiin sinne niiden veri. Mutta silloinkin, kun jokin kotieläin teurastettiin vain talonväen ravinnoksi, mordvalaiset toimittivat teurastuksen pihan keskellä ja laskivat kivilaattaa kohottaen veren sen alla olevaan kuoppaan. Teuraan (paitsi lintujen) veren vuodattaminen johonkin muuhun paikkaan oli mordvalaisten käsityksen mukaan anteeksiantamaton synti, joka saattoi koko talon kirouksen alaiseksi.

Tästä pihalla olevasta kivestä, jonka alle uhrin jätteet kätkettiin, puhuu jo Milkovitsh, vaikka kiven asettaminen jollekin laudalle, kuten hän mainitsee, lienee aivan tilapäistä tai väärinkäsityksestä johtuvaa. Esitämme hänen kuvauksensa semmoisenaan: "Koko talon ja karjan pääjumalalle he uhraavat lokakuun ensi päivinä valkoisen hanhen; he asettavat pihan keskelle auringon nousua kohti laudan ja sille kiven, tämän eteen he panevat hanhen sekä piirakkaa. Seisten uhrin edessä talon isäntä kotiväkensä ja sukulaistensa kera lukee rukouksia, minkä jälkeen he syövät hanhen jättäen luut ja sulat kiven alle, kaiken sen he säilyttävät puhtaana jatkaen juhlimista talon isännän luona kolmisen päivää ja enemmänkin. Koko sinä aikana ei kukaan kotiväestä tee työtä eikä juhtiakaan käytetä työhön. Jos joku silloin tulee taloon tervehdyskäynnille, on hänen tuotava kupillinen jauhoja mukanaan."

Kardas-sarkolle pyhitetystä pihan keskellä tai yleensä vain pihalla olevasta kivilaatan peittämästä uhrikuopasta puhutaan useissa ersalaisten uskonnollisia menoja esittävissä lähteissä. Pihan nurkkaukseen sijoittavat kardas-sarkon seuraavat Nizhnij-Novgorodin läänin Velikij-Vragissa muistiinpannun morsiamen itkuvirren sanat: "Kardas-sarko, elättäjä, kallis kartanon haltija, missä olet, elättäjä? Oikean käden puolisessa nurkassa, aurinkoisessa paikassa, eläinten ruokkimapaikassa." Krylov taas kertoo Simbirskin läänin lehdessä v. 1853, että Nizhnij-Novgorodin läänin Ardatovin piirin Ignatovo nimisessä ersalaiskylässä oli joka pihan nurkassa erityinen teurastuspaikka: vähäinen kuoppa ja sen päällä kivi. Teuras vietiin paikalle, kivi nostettiin syrjään, ja veri juoksutettiin kuoppaan. Sitten kuoppa jälleen peitettiin kivellä.

Varsin kiintoisa on seuraava Samaran läänin Bugulman piirissä muistiinpantu kardas-sarkolle luettu uhrirukous, jossa tämä tärkeä toiminen haltija esiintyy maahisena: Pihan haltija, kardas-sarkc matushka, – olen teurastanut ja valmistanut sinulle määkivän lampaan, sytyttänyt kirkkaan kynttilän ja rukoilen sinua – –. Rukoilen kerran vuodessa, älä jätä elättämistäsi ja suojeluasi, olkoon uhrini sinulle otollinen, – anna karjani, hevosien, lampaiden ja lehmien lisääntyä, älä päästä karjani kimppuun noitia ja pahantekijöitä –! Mitä lapseni pellolle kylvävät, varjele sitä noidilta! – Anna yltäkylläinen elämä! – Anna varallisuutta niin paljon kuin on ryynejä padassani. Mitä vaivoja karjassani ja perheelläni onkin, ota sinä ne pois! – Ota uhrini vastaan, – olkoon se sinulle mieleen! Kun ryhdyttiin aterioimaan ei lampaan huulia eikä kielenkärkeä sopinut syödä, vaan ne vietiin luiden kera pihalle kardas-sarkon kiven alle, johon myöskin lampaan veri, joka teurastettaessa juoksutettiin astiaan, kaadettiin. Sitä tehtäessä taas rukoiltiin: Pihan haltija, kardas-sarko, matushka, kas tässä tuon lampaan veren, luut, kielen ja huulet. Älä mene naapureihin, älä mene kylälle kuljeskelemaan, älä usuta koiria, älköön myöskään ihmiset usuttako koiria sinun jälkeesi – – –, minulla on perhe ja jälkeläisiä, jos joku heistä kaatuu sinun päällesi, älä siitä heidän kimppuunsa käy, jos tyhmät ihmiset tekevät tarpeensa sinun päällesi, älä heidänkään kimppuunsa käy!

Rukouksen loppusanat osoittavat, että tuo talon pihalla oleva "verenlaskupaikka" (v'er-noldamo-tarka) oli pidettävä puhtaana. Siihen sylkeminenkin tai sen muulla tavalla saastuttaminen saattoi aiheuttaa taudin. Zorinin muistiinpanemassa runossa tietäjä selittää erään vaimon hedelmättömyyden johtuneen siitä, että tämä oli käynyt tarpeillaan "verenlaskupaikalla". Siinä kohdin kaatumistakin saattoi seurata sairaus.

Kuten Paasonen huomauttaa, on kardas-sarko tavallisesti kuviteltu miespuoliseksi olennoksi. Miehen pukimissa se esiintyy mm. eräässä Velikij-Vragista kotoisin olleen morsiamen häävirressä. Lisäksi on muudan mordvatar (Ivasha-baba) selittänyt, että kardas-sarkolle oli uhrattava oinas (eikä lammas kuten jurt-avalle), sillä kardas-sarko on miehinen mies (t'sora). Pihan haltijalle omistettuihin rukouksiin liittyy kuitenkin, kuten olemme nähneet, toisinaan sana matushka. Lisäesimerkkinä mainittakoon, että ersalaismorsian aloittaa itkunsa sulhasen kotiin saavuttuaan sanomalla: "Kardazin k'ird'i, korminet's, kardas-sarko, matushka". Saratovin läänin Hvalynskin piirin Bajeykassa sitä on joskus puhuteltu näinkin: "Karda(s)-sarka matushka, karda(s)-sarka bojar-ava ('pajaritar'), matushka, varjele karjaani, anna sen lisääntyä, varjele sitä noidilta ja pahansuovilta – – –!"

Esimerkkejä on myös siitä, ettei kardas-sarkolle uhrattu vain oinaita, vaan lampaitakin. Tämän haltijan sukupuoli näyttää riippuneen siitä, kuviteltiinko sitä hevosten vaiko nautakarjan suojelijaksi. Muutamin seuduin kardas-sarkoa on palvottu etupäässä hevosten haltijana. Eräässä pihalla luetussa rukouksessa sanotaan nimenomaan: "Me rukoilemme hevostallin puolesta, jotta hevosemme lisääntyisivät". Hevosonnea on anottu myös seuraavin sanoin: "Jurt-ava, kardas-sarko, elättäjä, me olemme teurastaneet hanhen. Lentäkööt hevoset kuin hanhi! Hanhi on kevyt, samoin jumala antakoon hevosille kevyen käynnin! Saakoot ne varsoja, lisääntykööt ne tallissa! Niin paljon kuin tallissa on hirsiä, niin runsaslukuisiksi ne lisääntykööt!"

Kerrotaan, että mordvalaiset pyytävät pihanhaltijaa antamaan heille juuri sellaista karjaa, jonka karvaväri sitä miellyttää. Uskotaan näet, että jos kardas-sarko pitää eläimistä, eläimet viihtyvät ja säilyvät terveinä, mutta jos se laiminlyö niiden hoidon, karja laihtuu ja sairastuu. Samanlaisia käsityksiä liittyy jurt-avan nimeen. Tästäkin sanotaan, että jos se pitää hevosesta, niin se sukii ja puhdistaa sitä sekä palmikoi sen harjan; lisäksi se pitää huolta hevosen juoma-astiasta. Jos se taas eläintä vihaa, niin se nyppii sen harjan ja hännän, ja ellei isäntä silloin hevostaan myy, voi eläinparka pian maata kuolleena pilttuussaan.

Kardas-sarkon huolenpitoa kuvastaa vielä käsitys, että se samoin kuin venäläinen talonhaltija kantaa rehua vierailta pihoilta omalle pihalle. Kiintoisa tässä suhteessa on seuraava Saratovin läänin ersalaisilta saatu kertomus: Muudan ukko oli kerran iltamyöhäsellä käynyt antamassa hevosille heiniä, minkä jälkeen hänen vaimonsa lähti pistäytymään ulkona. Tämä palasi kuitenkin pian säikähtyneenä takaisin ja kertoi nähneensä, kuinka naapurin kardas-jurt-ava kävi ottamassa heinät hevosten edestä ja vei niitä paraikaa lakan yli naapurin puolelle. Haltija ei kuitenkaan itse ollut näkyvissä, heinätukko vain liikkui ikään kuin itsekseen. Ihmekös, että naapurin hevoset olivat kauniita ja sileäkarvaisia!

Eräiden käsitysten mukaan kardas-sarko asuukin tallissa, missä se hoitaa hevosia. Joskus on hevosten haltijalle omistettuja uhriantimia asetettu samalla kertaa sekä talliin että pihalla olevan pyhän kiven ääreen. Niinpä Maresevossa teurastettiin syksyllä peltotöiden päätyttyä hevostallin kynnyksellä hanhi, niin että sen veri virtasi talliin. Ensimmäiset palat uhrilihaa, edelleen paloja kolmesta kakusta (sukoro), lusikallinen puuroa ja ensi suupalat muita ruokalajeja, jotka oli tätä juhlaa varten valmistettu, asetettiin tallin kynnykselle; kaljaa taas kaadettiin maahan tallin nurkkaan, jonka jälkeen luettiin rukous. Sitten ruoat otettiin kynnykseltä ja pantiin pihanhaltijalle pyhitetyn kiven alle.

Ersalaiset puhuvat myös erikoisesta tallin tai navetan haltijasta, jota he nimittävät kardo-sarkoksi (ers. kardo, moksh. karda 'talli, navetta'). Samoin kuin asuinrakennuksen haltija saa sekin joskus rukouksissa lisämaininnan "kuorien-hirsien jumala". Kardo-sarkon ja kardas-sarkon välinen ero on kuitenkin epäselvä. Edellisenkin uhri voidaan toimittaa pihalla. Samaran läänin Bugulman piirin Vezofka nimisessä kylässä on kardo-sarkoa rukoiltu sanomalla mm.: Kardo-sarko, matushka, kuorien-hirsien jumala, olemme teurastaneet sinulle mustan lampaan – – –, älä lakkaa meille hyvää tekemästä, varjele meitä noidilta, pahansuovilta varkailta ym., anna meille ymmärrystä, – – älä laske vierasta jurt-avaa karjaamme tuhoamaan – –! Rukous luettiin tuvassa, mutta lammas teurastettiin pihalla suuren kiven luona, jonka mies vaivoin jaksoi nostaa, ja veri laskettiin kiven alla olevaan kuoppaan.

Joskus kardo-sarkolla tarkoitetaan kodinhaltijaa yleensä. Niinpä eräässä ersalaisessa itkuvirressä morsian lausuu: "Isän talon haltija, isän kardo-sarko, älä säikähdä ääntäni!" Kardo-sarko on kuitenkin pääasiallisesti vain kotikarjan suojelija. Bajevossa ersalaiset rukoilivat sitä hevosten juhlassa sanomalla: "Kardo-sarko, matushka, syötä ja juota niitä (hevosia), kaitse, varjele ja suojele pahoilta ihmisiltä!" Bugulman piirissä taas pyydetään kardo-sarkoa suojelemaan kotieläimiä taudeilta, noidilta ja pahantekijöiltä sekä täyttämään karjapiha karjalla. Karda-sarka on ollut tunnettu myös mokshalaisten keskuudessa, missä Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnasta on muistiinpantu seuraava rukous: "Karda-sarka, elättäjä, suojele karjaani laitumella, varjele laitumella syöviä hevosiani sekä paimenia, jotka niiden perässä kulkevat. Valmistetut ruokani (leivän-suolan) tuon kevein mielin, annan sen valkoisin käsin. Niin paljon kuin vadissa on ryynejä, niin paljon tulkoon hyvinvointia!"

Moksalaisten varsinainen karjapihan (kaldaz) haltija on kaldaz-k'ird'i ('karjapiha-haltija') tai kaldaz-ava ('karjapiha-emo'), rukouksissa mainitaan myös kaldaz-azar ('karjapiha-herra') ja kaldaz-azarava ('karjapiha-herratar'). Pensan läänissä palvottiin karjapihanhaltijaa talvella toisella viikolla ennen laskiaista "eli tullimiehen ja fariseuksen viikolla" (nedelja mytarja i fariseja), jolloin valmistettiin monenlaisia ruokia ja lähdettiin ennen syöntiä navettaan, missä uhriruoat asetettiin maahan levitetyille heinille. Samalla rukoiltiin: "Kaldaz-ava, elättäjä, anna hevostemme, lehmiemme ja lampaittemme lisääntyä, varjele niitä susilta ja kaikenlaisilta pahoilta ihmisiltä!" Sitten mentiin talliin, jonne paitsi muuta vietiin uhriksi hanhi, "jotta hevoset nopeammin juoksisivat". Uhripaloista pääsivät kaikki eläimet koiratkin osallisiksi. Uhrin nimi oli kaldaz-ozks ('karjapiha-uhri').

Tshiginin mukaan mokshalaiset toimittivat jokavuotisen karjapihauhrin myös syksyllä Dmitrijn lauantain (15/X) jälkeen, kun karja oli tuotu talveksi kotiin. Toimitus oli suoritettava välttämättömästi yöllä uuden kuun aikana. Uhripitoja varten, joihin lähimmät sukulaiset osallistuivat, teurastettiin jokin elukka tai kotilintu, lisäksi valmistettiin hirssiohukaisia. Illallisen aikana luettiin rukous kotona, mutta seuraavana päivänä, jolloin jo aamulla aikaisin taas paistettiin ohukaisia ja keitettiin uhrilihaa, asetettiin osa pieneen kaukaloon ja mentiin pihalle rukoilemaan. Täällä sytytettiin kaukalon reunalle kynttilä ja luettiin mm. seuraava rukous: Tekin, jurta-at'ä ja jurta-ava, antakaa karjamme lisääntyä tuhanneksi pääksi, älkööt tapelko ja tappako toisiaan, älkööt koskeko toisiinsa, vaan eläkööt rauhassa! Syömään ryhdyttäessä isäntä vei mainituille kodinhaltijoille vakkasessa vähän ohukaisia, piirakoita ja lihaa sekä sanoi: Kas tässä, jurta-at'ä, jurta-ava, olemme tuoneet teille ruokaa, syökää ja juokaa, juhlikaa ja huvitelkaa! Suojelkaa karjaamme, antakaa eläinten tuhansittain lisääntyä! Sitten vakkanen peitettiin kankaalla ja jätettiin riippumaan rakennuksen poikkipuuhun pariksi päiväksi, mutta sen sisältö annettiin kotieläinten syötäväksi. Pihan jokaiseen neljään nurkkaan pantiin vielä piirakka.

Toisin paikoin, kuten Pensan läänin Gorodishtshen piirissä, mokshalaiset ovat palvoneet karjan kaitsijana myös "pihapäällikköä" (koram-ot'shunä), jonka kertonimenä mainitaan "talo-isäntä" (jurta-ot'shunä). Esimerkkinä esitettäköön seuraava mokshalaisen kansanrunouden näyte:

    Minäpä teen kesäjuhlan,
    leivon vehnäpiirakoita,
    valmistan mesijuomaa,
    syötän, juotan kartano-isännän (koram-ot'sunä),
    kestitsen, lahjon talo-isännän (jurta-ot'sunä),
    niin lehmämme lakkaavat ynisemästä
    ja vasikkamme rupeavat lisääntymään.

Haltijan hankkiminen uuteen kotiin.

Zorin kertoo, että Samaran läänin Buguruslanin piirikunnassa oli uutta asuntoa rakennettaessa tapana panna jokaiseen neljään nurkkaan pieni kivi ensimmäisen hirsikerran väliin; pyhäin nurkan kohdalle pantiin vielä nyytti, jossa oli ryynejä, suolaa, vahakimpale ja hiiliä. Ryynit ja suola asetettiin, jotta vilja kasvaisi, vaha ja hiilet taas noitaa ja "punaista tulta" vastaan. Isäntä tai tämän sijainen luki seuraavan rukouksen: Ylhäällä elää v'ere-pas korkeassa paikassa, alhaalla elää mastor-pas maan alla; kuoren-hirren jumala (k'eren shotshkon pas) elää kuorikaton alla. Minä rukoilen v'ere-pasia, pyydän tihkusadetta; jos hän sen antaa, niin maa-emo kostuu, vilja kasvaa ja vatsa täyttyy. Minä rukoilen mastor-pasia ja kumarran maahan asti, pyydän häneltä terveyttä, jos sitä saan, niin leipää riittää. Minä rakennan taloa, kuorikattoa, rukoilen kuorien jumalaa, hirsien jumalaa, kuorien-hirsien jumala, kuule minua, puiden-kantojen jumala (tshuvton kandon pas), katso minun puoleeni, mitä pyydän, se anna, mitä käsken, se tee! Rakennan taloa, suojele se rautaisella aidalla, sulje se rautaisin salvoin, varjele noidilta ja punaiselta tulelta, ole suojelijamme, talon vartija! Toisin paikoin on tapana panna taloa rakennettaessa myös rahaa "penkinperänurkkaan" (ezam-p'rä-ugal), jotta talo rikastuisi.

Smirnov sanoo mordvalaisten toimittaneen useampiakin talonperustamisuhreja. Jo perustuksen alle kaivettuun kuoppaan asetettiin maanjumalattarelle uhrileivän pala. Toinen uhritoimitus suoritettiin, kun kurkihirsi sijoitettiin salvokseen, jolloin kurkihirteen sidottiin piirakka. Uunin valmistuttua "uuni-herratarkin" (pet'nadz-azarava) sai uhrinsa.

Juhlallisin hetki, Smirnov jatkaa, on uuteen tupaan asettuminen. Jo edellisenä yönä, ennen kuin muuttoon ryhdytään, minkä yleensä tulee tapahtua uudenkuun aikana, isäntä kulkee leivän-suolan kera vanhan kodin suojissa ja pihalla sekä pyytää, etteivät jurt-ava ja jurt-at'a vihastuisi, kun perhe jättää vanhan kodin, vaan muuttaisivat perheenväen seurassa uuteen paikkaan. Toisessa kohdin Smirnov kertoo mokshalaisten ottavan uuteen kotiin muuttaessaan mukanaan myös vanhan kodin liedeltä tulta ja tuhkaa, kodinhaltija kun on erottamattomasti sidottu asuntoon ja lieteen. Pensan läänin Insarin piirin Shadymissa mokshalaiset rukoilivat uudisasuntoon asettuessaan mm.: "Kud-shi-pavas, kormal'et's, jurt-azar-ava, matushka, pankaa meidät elämään-olemaan! Vanhan talon jurt-ava, sinä olet suojellut meitä vanhassa talossa, älä sulje silmiäsi uudessakaan! – – – täytä tyhjät kätemme, anna rikkautta! Varjele taudeilta, anna terveyttä, anna ymmärrystä elääksemme! Suojele pihalla karja, tallissa hevoset!"

Samaran läänin Buguruslanin piirissä valmistetaan, kuten Zorin kertoo, jo noin viikkoa ennen, kuin siirrytään uuteen taloon, juhlaruokia, jotka vanhassa talossa ensin asetetaan tuvan lattialle ja sitten viedään uuteen taloon, missä ne pannaan uunin alle vievän aukon eteen. Rukouksen lukee tavallisesti emäntä, joka vanhassa talossa pyytää jurt-avaa ensin käymään häntä varten valmistetulle juhla-aterialle ja sitten lähtemään uuteen taloon. Sen jälkeen hän taas uudessa talossa pyytää, että jurt-ava ottaisi uuden talon kodikseen, että hän sitä hyvin hoitaisi, neuvoisi sen asukkaita hyviin töihin ja varoittaisi pahoista sekä että hän yleensä viihtyisi uudessa kodissa eikä lähtisi kuljeskelemaan tai kantamaan talon tavaraa muualle. Vastaavat uskomukset ja tavat ovat olleet slaavilaisilla kansoilla yleisiä.

Simbirskin läänin Napolnojen kylän ersalaiset, jotka pitävät kodinhaltijaa lattianalaisena olentona, uskovat, että jollei sitä kutsuta mukaan uuteen taloon, se ilmestyy isäntäväelle nurkuvana kummituksena. Kutsu toimitetaan seuraavasti: Uuden talon isäntä ottaa puuropadan, leipää ja suolaa ja pyytää avukseen asiantuntevia akkoja sekä menee näiden kera vanhan kodin paikalle, missä entisen peränurkan kohdalle asetuttuaan lausuu: "Kardas-sarko sijaka (s. 'hopeainen')! Sinulla on jo uusi kotipaikka, tule nyt meidän kanssamme ja aja sen etua. Vanhan, hävitetyn talon paikalle älä jää!" Tämän pyynnön jälkeen naiset lankeavat polvilleen ja kumartavat kolmesti näkymättömälle kodinhaltijalle. Sitten palataan takaisin uuteen taloon, jossa lattian alle (alustaan) levitetään peränurkan kohdalle sulkia ja höyheniä kodinhaltijaa varten. Epäilemättä on kardas-sarko tässä tullut tuvanhaltijan tilalle.

Saman läänin Karsunin piirissä oli vanhan kodin haltija hankittava uuteen yöllä, jolloin sitä kutsuttiin sanomalla: "Jurton k'ird'i jurt-at'a, jurton k'ird'i jurt-ava, tulkaa meidän kanssamme uuteen taloon!" Tambovin läänin mokshalaiset ovat kertoneet, että kodinhaltija tuotiin uuteen taloon isännän paitaan käärittynä.

Sisältyykö viimeksi mainittuun tiedonantoon jokin hämärä muisto kodinhaltijain kuvista, jommoisia mordvalaisilla muinoin epäilemättä on ollut, vaikka käytettävissämme olevat lähteet eivät tiedä niistä kertoa? Aikaisemmin esitetyn runon kuvaus jurt-avasta soveltuu kuitenkin hyvin vanhanaikaiseen haltijankuvaan: "Hänen ruumiinsa oli käsivarren kokoinen, hänen kasvonsa mustat, hänen silmänsä pienet kuin lasihelmet."

Milloin uudistalon isännällä ei ennestään ollut jurt-avaa, oli sellainen tehtävä. Shahmatov kertoo siitä seuraavasti: Yöllä kokoontui vanhoja tietäjä-akkoja yhteen, he ottivat tulikiveä ja mustan kanan sekä kaivoivat keskelle pihaa pienen kuopan; sen ääressä he teurastivat kanan ja laskivat veren kuoppaan. Verta laskettaessa sanottiin: "Syntyköön uudelle asukkaalle uusi jurt-ava, olkoon se ihmisille, karjalle ja koko pihalle ystävällinen, älköön päästäkö vierasta jurt-avaa itseään häpäisemään tai karjaa vahingoittamaan, älköön myöskään itse kulkeko vieraissa, eläköön ja hallitkoon omalla pihallaan pitäen huolta karjasta! Karja olkoon kaunista ja lisääntyköön! Tätä varten panemme kuoppaan leipää ja suolaa, lihaa, kermaa ja sulatettua rasvaa." Kuoppaan siroteltiin sitten uhriruoat, ja kanan verestä uskottiin jurt-avan syntyvän.

Tässä Orkinon ersalaisilta saadussa tiedonannossa jurt-ava näyttää siis edustavan pihakuopan haltijaa, kardas-sarkoa. Samoin lienee asian laita seuraavassakin Shahmatovin samoilta seuduilta muistiinpanemassa kuvauksessa: Kertojan isoisän isoäidin kotitalo oli palanut. Kun uutta taloa rakennettiin, asuttiin sen valmistumiseen saakka maakuopassa. Kun sitten oltiin hakemassa muuttotavaraa, niin hevonen ei jaksanutkaan vetää viimeistä kuormaa. Hevosta lyötiin, ja naiset pantiin työntämään takaa, mutta pyörät eivät liikahtaneet. Kutsuttiin tietäjä-akkoja. Nämä huomasivat heti, mistä oli kysymys: "Etkö ole ottanut jurt-avaa mukaan?" Isäntä epäröi: "Mistäpä minä sen olisin ottanut?" – "Tyhmyri, olisit kutsunut, niin se olisi tullut – – –." Miehelle tuli hätä. Akat kehoittivat häntä nyt valjastamaan troikan ja rukoilemaan jurt-avaa lähtemään mukaan sekä lupasivat puolestaan lepyttää sitä. He kaivoivat pihalle kuopan, nostivat kiven ylös ja kokosivat veret, jotka sinne oli aikojen kuluessa laskettu sekä pyysivät anteeksi miehen ymmärtämättömyyttä. Sitten he nostivat kiven vankkureille, hevoset valjastettiin, ja lähdettiin liikkeelle. Siinä oli vain kivi, joka painoi tuskin puolta naulaa, mutta pyörät tarttuivat taas hiekkaan. Jurt-ava oli tullut mukaan, ja siksi kuorma oli niin raskas. Kun ajaja sitten pyysi jurt-avaa laskeutumaan alas, niin hevoset lähtivät heti juoksuun.

Butuzov kertoo, että myös poika, joka eroaa isän perheestä ja perustaa oman talouden, kutsuu kodinhaltijan taloonsa sanoen: "Isoisä kodinhaltija, älä jätä meitä, lähtekäämme yhdessä elämään, tahdotko tulla hevosella vaiko jalan?"

Milloin talo myydään tai vaihdetaan, niin jurt-ava jää tavallisesti vanhaan taloon, ellei sitä kutsuta muualle. Jos tupa palaa eikä uutta rakenneta, on asuntoa ja ruokkijaa vaille jääneen kodinhaltijan etsittävä turvapaikka vieraasta talosta. Kun tällöin yhteen taloon voi kerääntyä useampia haltijoita, saattaa niiden kesken syntyä riita omistusoikeudesta. Jos vieras silloin saa vallan, se alkaa öisin kiusata karjaa ja ahdistaa ihmisiä painajaisena.

Kodinhaltijoille toimitettuja uhreja.

Jo eräistä edellä esitetyistä esimerkeistä käy ilmi, että kodin haltijoille on toimitettava sekä määräaikaisia että satunnaisia uhreja. Määräaikaiset uhrit ovat olleet erikoisiin vuodenaikoihin, jopa kalenteripäiviinkin sidottuja. Hyvin yleisesti on jurt-osks ('talo-uhri') vietetty syksyllä peltotöiden päätyttyä uuden kuun aikana. Samaran läänin Bugulman piirin Baganassa on tällöin, kun uhrilampaan pää ja sorkat on tuotu keitettyinä tuvan pöydälle, luettu seuraava rukous: "Kodinhaltija, kudo-jurt-ava, emonen, kuorien-hirsien jumala, elättäjä, katso, olemme teurastaneet sinulle harmahtavan lampaan, olemme leikanneet silta pään ja sorkat ja keittäneet sen, olemme kattaneet juhlapöydän, levittäneet pöytäliinan, sytyttäneet kirkkaan kynttilämme, olemme panneet 'vilja-emomme' (leipämme) pöydälle, katso, tässä on sinulle kokonainen leipä, anna meille terveyttä, tässä sinulle malja olutta, anna meille vieraita, olutmaljan juojia, tässä puuropatamme, niin paljon kuin siinä on suurimoita, niin paljon anna meille hyvää! Kodin haltija jurt-ava, emonen, varjele karjopihassa olevaa karjaa, hevosia, lehmiä ja lampaita, älä laske vierasta jurt-avaa karjaamme tuhoamaan, varjele noidilta, pahantekijöiltä ja pahansuovilta! Kodin haltija, kudo-jurt-ava, varjele perhettä tuvassa, varjele perheemme taudeilta, kaikenlaisilta vaivoilta, anna terveyttä ja asioille menestystä, mihin silmämme näkee, sinne kätemme ulottukoon! Mitä me ikinä haluamme, anna se meille, hyvin mielin me kumarramme, katso sinä meitä hyvällä silmällä!"

Saman piirin Kozlofkassa on tällöin rukoiltu: Talon haltija, jurt-ava, kuorien-hirsien jumala! Kirkkaan kynttilän palaessa rukoilemme sinua, anna terveyttä perheelle, saata karja lisääntymään, minkälaisesta eläimestä pidät, anna sen lisääntyä!

On ymmärrettävää, että karjasta huolehtivia haltijoita on palvottu varsinkin keväällä, kun elukat lasketaan laitumelle, sekä syksyllä, kun ne palaavat takaisin talon suojiin. Tietyt kalenteria noudattavat uhripäivät ovat ilmeisesti myöhäistä venäläisiltä saatua kulttuurilainaa.

Satunnaisia syitä, joiden vuoksi kodinhaltijoita on muistettu, on edellä esitettyjen sairaus- ja perhetapahtumain lisäksi vielä mainittava lapsen syntyminen. Orlov sanoo mokshalaisten lukeneen lapsen synnyttyä uhratessaan seuraavan rukouksen: "Jurt-azar, jurt-azarava, kud-azar, kud-azarava! Manalle menneet isoisät ja isoäidit, taatot ja maammot, apet ja anopit! Me tuomme teille uhriksi leipää-suolaa, lihaa ja hyvää kotitekoista olutta sen johdosta, että olette lahjoittaneet meille lapsen. Olkaa hyvänsuopia! Kasvattakaa lapsemme aikuiseksi!"

Uhritoimitus liittyi myös elukkain ensikertaiseen poikimiseen. Jo Milkovitsh kertoo, että mordvalaiset uhrasivat kantaneen lehmän ensi voin kotikarjan-jumalalle. Samoin oli sille uhrattava ensimmäinen vuona. Orlov sanoo kodinhaltijoille uhratun esikoisvarsan, -vasikan tai muun esikoiseläimen synnyttyä leipää, suolaa, lihaa ym.; samalla pyydettiin, että kodinhaltijat suojelisivat eläimiä. Varsinainen teurasuhri toimitettiin myöhemmin. Milloin teurastettiin karitsa, luettiin seuraava rukous: "Tuomme teille uhriksi leipää-suolaa sekä esikoiskaritsan päästä ja jaloista leikattua lihaa sen johdosta, että olette sen meille lahjoittaneet ja kasvattaneet. Antakaa meille nuorta karjaa vastakin!"

Aivan kuin maahisia lepytetään jurt-at'aa ja jurt-avaa Sirikinin mokshalaisilta saamassa taudin johdosta luetussa loitsussa: "– – ehkä Iluza on sattunut katsahtamaan teihin, ehkä hän on kompastunut pöytäänne, ehkä ruokannekin kaatanut, teidän vieraanne hajoittanut, ehkä hän on saattanut teidät häpeään – – –."

Samalla kertaa kun manalle menneitä on kodinhaltijoita huudettu avuksi myös väärän valan rankaisijoina. Sitä osoittavat Orlovin aikaisemmin esittämämme valansanat, joissa jurt-azar, jurt-azarava, kud-azar, kud-azarava mainitaan manalle menneiden isoisien ja isoäitien, taattojen ja maammojen rinnalla. Orlov huomauttaa samalla, että syyllinen, joka tällöin jätetään näiden haltijain tutkittavaksi ja tuomittavaksi, ehdottomasti kokee jonkin onnettomuuden tai kohtaa pikaisen kuoleman.

Saunanhaltijat.

Jo Orlov ja Makarij puhuvat mordvalaisten, lähinnä mokshalaisten saunanhaltijoistakin, joiden nimien, ban-azar, ban-azarava, ensimmäisenä yhdysosana on ven. banja ('sauna'). Orlov sanoo, että saunanhaltijat suojelevat saunaa tulipalolta ja varjelevat siellä kylpeviä ihmisiä kaikelta pahalta. Lisäksi hän kertoo, että mordvalaiset palvoivat saunanhaltijoita sekä määräaikana että tilapäisestä syystä. Määräaikainen 'puhdistusuhri' (vaniksen ozks) toimitettiin alkukeväästä lumen sulaessa. Tällöin vietiin saunaan keitettyä maitovelliä, jota asetettiin oven saranapuun alle, ja rukoiltiin sanomalla: "Ban-azar, ban-azarava! Me rukoilemme teitä ja kumarramme teitä sekä tuomme teille uhriksi makeata velliä. Olkaa hyvänsuopia! Suojelkaa sauna tulipalolta! Peskää likaisuutemme ja mustuutemme! Varjelkaa meitä saunassa peseytymisen aikana kaikelta vahingolta ja sairaudelta!"

Makarij sanoo tätä juhlaa, jota hän nimittää venäläisperäisellä sanalla tshistaj (puhdistusjuhla), vietetyn kiirastorstaina siten, että saunassa paistettiin ohukaisia ja keitettiin maitopuuroa, jota pantiin ban-azaravalle uhriksi saunan saranapuun alle. Rukouksessaan mordvalaiset pyysivät, että 'sauna-herratar' pesisi koko tulevana vuonna heistä lian ja varjelisi heitä kaikesta ruumiillisesta likaisuudesta.

Todennäköisesti tämä mokshalaisten viettämä kiirastorstain saunajuhla on venäläisperäinen tapa. Kiirastorstaihin on muillakin itä-Euroopan kansoilla liittynyt erinäisiä puhdistusmenoja uhreineen.

Tilapäisiä syitä, joiden vuoksi saunanhaltijaa on muistettu, mainitaan useitakin. Niinpä ersalaismorsian, kun hän viettäessään neitoiltaa häidenaattopäivänä menee ystävättärien saattamana saunaan kylpemään, esittää 'sauna-emolle' (bana-ava) itkuvirren. Samaran läänin Vetshkanovossa hän toveriensa häntä saunan eteisessä riisuessa itkee: "Sauna-emo, emonen, älä säikähdä ruumis-itku-ääntäni, nyt olen tullut kylpemään viimeisen kerran kuumassa saunassasi." Kylvyn jälkeen hän vielä esittää kiitositkun: "Sauna-emo, emonen, kiitos kuumasta löylystäsi, raikkaasta vedestäsi, olen kylpenyt kuumassa saunassasi, olen valellut päälleni raikasta vettäsi!"

Samoin mokshalaisnuorikko miehensä kodin saunassa palvoo saunanhaltijoita tuoden tullessaan uhrilahjoina leipää-suolaa, palttinaa ja rahaa, jotka hän kätkee saunan permannon tai lauteitten alle sanomalla "Ban-azar, ban-azarava! Tulin luoksenne leivän, suolan, palttinan ja rahan kera uhratakseni teille. Olkaa hyvänsuopia! Varjelkaa minua koko avioelämäni aikana saunassa peseytyessäni kaikelta vahingolta! Peskää likaisuuteni ja mustuuteni!" Tämän Orlovin kuvauksen Makarij toistaa jotenkin samoin sanoin.

Saunanhaltijaa on rukoiltu myös lapsen syntyessä, saunaa kun yleensä on käytetty synnyttämispaikkana.

Lisäksi on saunanhaltijoille esitetty tilapäisiä anteeksipyyntöjä ja rukouksia, milloin niiden on kuviteltu jostakin syystä loukkaantuneen. Jo Orlovilla tapaamme tällaisen anteeksipyynnön: "Ban-azar, ban-azarava! Teitä varten valmistin, teille uhratakseni toin leipää, suolaa ja makeata puuroa. Jos minä saunassa peseytyessäni olen rumasti sadatellut tai teistä pahaa ajatellut tahi muuten edessänne syntiä tehnyt, osoittakaa minulle armonne! Suokaa hyvinvointia, toimeentuloa ja terveyttä!" Makarij sanoo, että tällöin oli mentävä saunaan keskiyöllä tietäjän tai jonkun muun henkilön kanssa. Samalla hän mainitsee, että uhri asetettiin saunan oven saranapuun alle.

Saunasta saadun taudin vuoksi luetun loitsun on Paasonenkin muistiinmerkinnyt Samaran läänin Karmalkan kylästä: "Saunan haltija, bana-jurt-ava, matushka, Ivan on tullut pyytämään armoa. Saunalla on neljä nurkkaa, 40 kylpijää, 40 anteeksiantoa, – ehkä tauti on tullut kuumasta löylystä ja likaisesta vastasta. Saunanhaltija, bana-ava, matushka, pelasta hänet näistä salaisista taudin aiheuttajista! Kiitos pelastamisestasi!"

Riihen haltijat.

Moksalaisten riihenhaltija on avyn-ava ('riihi-emo', avyn < ven. ovin 'riihi'). Rukouksissa mainitaan vielä avyn-azar ja avyn-azarava, joiden Orlov sanoo varjelevan riihtä ukkoselta ja tulenvaaralta. Makarij selittää, että jokaisella riihellä on omat haltijansa, joiden päätehtävänä on riihen suojeleminen tulelta. Sitä osoittavat myös niihin kohdistetut rukoukset. Samaa tointa on hoitanut ersalaisten avnan k'ird'i ('riihen haltija'), jonka yleisin nimitys täällä on avna-ava ('riihi-emo'); myös avna-jurt-ava tunnetaan Saratovin läänin Petrovskin piirissä. Eräissä ersalaisten rukoussanoissa mainitaan, että avna-ava on "kuumuudessa ja savussa liikkuva, punaisen tulen haltija". Kun sitä paitsi riihikuoppa, josta riihtä lämmitetään (avna-matst-kurgo), on tämän haltijan asunto ja uhripaikka, osoittaa sekin sen läheistä suhdetta tuleen samoin kuin sen erikoisuhri punainen kukko. Kuitenkin on huomattava, että riihenhaltijoille on asetettu uhreja myös mm. riihen parsille.

Riihenhaltijoilla on eräitä muitakin kuin venäläisperäiseen avyn, ovn, avna sanaan liittyviä nimityksiä. Niinpä Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnassa mainitaan ovn-avan rinnalla rukouksissa joskus p'ir-ava (p'ir 'luva'). P'ire-ava tunnetaan myös ainakin Saratovin läänin puolella. Riihenhaltijoita ovat lisäksi mokshalaisten t'ing'a-at'ä(nä) 'puimatanner-ukko(nen)', t'ing'a-ava(nä) 'puimatanner-akka(nen)' ja toka (< ven. tok 'puimatanner') -paba(nä) 'puimatanner-eukko(nen)'. Alkinon mokshalaisilla on vielä t'ing'äräs niminen t'ing'a-at'än vaimo.

Riihenhaltijoille mordvalaiset ovat toimittaneet uhreja vuosittain määräaikoina, jotka usein ovat olleet johonkin kalenteripäivään sidottuja. Orlov kertoo, että avyn-azaren ozks toimitettiin muutamin paikoin vähää ennen kevätkylvöä, toisin paikoin rukiinleikkuun edellä. Uhrattaessa asetettiin riihen orsille leipää ja lihaa, ja samalla kaadettiin sinne mesijuomaa ja olutta. Orlov esittää lisäksi seuraavan rukouksen: "Avyn-azar, avyn-azarava! Tuomme teille uhriksi leipää, suolaa, lihaa ja hyvää kotitekoista olutta sen johdosta, että olette suojelleet riihtä ja kuivattaneet siinä viljan. Varjelkaa vastakin riihtä tulipalolta ja ukonilmalta! Kuivattakaa siinä vilja laatuisasti!" Jevsevjev, joka sanoo riihenhaltijan asuvan riihenkuopassa, kertoo samalla, että sille toimitettiin kaksi uhria, toinen ennen puinnin alkua, ettei vilja kuivatuksen aikana palaisi, toinen pääsiäisen jälkeisenä torstaina kiitokseksi puinnin onnellisesta päättymisestä. Puimatanterelle vietiin ämpäri olutta, paistettu kukko ym. ruokia. Kukon pää ja luut heitettiin riihenhaltijalle uhriksi riihen alle, samoin kaadettiin sinne ensimmäinen malja olutta. Uhraajat söivät itse loput. Sitä paitsi jokainen, juotuaan olutmaljan pohjaan, heitti sen ilmaan ja sanoi: "Noin korkeaksi kasvakoon tulevana vuonna vilja!"

Pääsiäisen tienoissa toimitetusta riihiuhrista kertovat eräät muutkin lähteet. Jo Makarij mainitsee, että mokshalaiset viettivät riihenhaltijain kunniaksi juhlaa kerran vuodessa, nim. pääsiäisviikon jälkeisellä Tuomaan viikolla, jolloin he menivät riihelle varhain aamulla ja heittivät sille paikalle, johon vilja pannaan kuivamaan, vähän leipää, suolaa, lihaa ja munaa sekä olutta ja viinaa. Ristinmerkkejä tehden he samalla lausuivat: "Avyn-azar, avyn-azarava! Teitä rukoilemme, olkaa suosiollisia, varjelkaa riihtä tulipalolta ja kaikelta pahalta, kuivatkaa vilja!" Toisessa kuvauksessaan hän sanoo tätä juhlaa vietetyn Tuomaan viikon sunnuntain aamuna, jolloin riihenhaltijoita rukoiltiin varjelemaan riihtä ukonilmalta ja tulipalolta, samoin kuin ne ovat varjelleet sitä edellisenäkin vuonna.

Terezmorgan mokshalaiset viettivät puheena olevaa juhlaa (tingelang ozks) myös ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen.

Samoin Zorin kertoo ersalaisten viettäneen riihi-emon (avna-ava) juhlaa pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina, jolloin jokainen suku – juhlaa vietettiin näet suvuittain – kokoontui yhteen taloon, missä teurastettiin punainen kukko. Ensin suoritettiin menot "riihi-emon nimeen" (avna-avan l'ems) tuvassa siten, että kukin, ennen kuin itse ryhtyi mitään maistamaan, heitti palan ruokaa ja kaatoi vähän juomaa varta vasten asetettuun pieneen astiaan (park'ine) tai vatiin (vakan) lausuen: "Tämä uhripala olkoon riihi-emolle, kuumuudessa ja savussa liikkujalle, punaisen tulen haltijalle!" Sitten mentiin uhriastia mukana riihelle, jossa kaikki polvistuivat tai lankesivat maahan ja jossa joku vanha vaimo rukoili pyytäen riihi-emoa ottamaan uhrikukon vastaan ja kuivattamaan hyvin heidän viljansa sekä varjelemaan sitä tulelta. Laskeuduttuaan sitten ennen mainittuun riihikuoppaan, josta riihtä lämmitetään, rukoilija-akka kaivoi uhriastiassa olevat uhripalat (oznuma-palt) maahan.

Ersalaisten sanotaan toisin paikoin pitäneen näitä pitoja, joiden tarkoituksena oli viljasadon edistäminen, pääsiäisen jälkeisenä torstaina, jolloin isäntä kutsui suvun koolle. Runsaiden juomien kera mentiin puimatanterelle, jossa kunkin oli juotava olutsarkka pohjaan ja sitten vieritettävä se puimatantereen yli lausuen: "Kasvata, jumala, vilja! Sinä, riihi, kuivata se hyvin! Ja sinä, puimatanner, pui se puhtaaksi!" Se, joka ei juonut maljaansa pohjaan, sai loput päälleen.

Simbirskin läänin Ardatovin piirikunnassa mentiin riihelle myös pääsiäisviikon torstaina mukana elävä kukko ja olutta. Kukko teurastettiin, ja pää ja jalat pantiin riihen kuoppaan. Samalla kiitettiin jumalaa riihen varjeluksesta.

Saman läänin Alatyrin piirissä kukko teurastettiin riihessä jo kiirastorstaina, mutta syötiin vasta pääsiäisenä. Koko suku kutsuttiin pitoihin, jonka jälkeen käytiin myös sukulaistaloissa. Lisäksi oli tapana uhrata riihenhaltijalle kukko tai urossorsa viljankorjuun jälkeen. Teurastus toimitettiin riihessä, jonne linnun pää jätettiin avyn-avalle. Pokrovin päivän (l/X) tienoissa kutsuttiin nyt sukulaiset koolle, keitetty kukko tai urossorsa asetettiin pöydälle ja luettiin rukous. Sen jälkeen aterioitiin ja juotiin olutta. Syötyä lähdettiin talosta taloon kaikkien uhrijuhlaan osallistuneiden sukulaisten luo.

Saratovin läänin Hvalynskin piirin Bajevkassa "uhri riihen edustalla" (avna ik'it'ä osks) toimitettiin, kuten Shuvalov kertoo, jo kaksi viikkoa ennen pokrovia (luultavasti Nikitan eli Mikitan päivänä 15/IX), jolloin jokaisessa talossa teurastettiin kukko ja kana sekä keitettiin höyhenineen. Kaksi akkaa meni riihelle ottaen mukaansa linnut ynnä piirakan ja kaksi munaa. Piirakka ja munat asetettiin aluksi riihen hyllylle, kunnes linnut oli höyhennetty. Sitten sekä ne että linnut vietiin savureikään (pälada). Tällöin akat polvistuivat, ja toinen heistä lausui vaskirahaa raaputtaessaan: "M'ik'ita podav'inik', Tumaj-baba matushka ('M., riihenalainen haltija, T.-akka emonen') olemme tulleet teitä rukoilemaan ja tuoneet teille kukon, kanan, piirakan ja munia. M'ik'ita podav'inik', kukko olkoon sinulle, varjele riihtämme ja viljaamme punaiselta tulelta. Sinulle, Tumaj-akka olemme tuoneet kanan, olkoon sinulla hellä naisensydän, suojele miehiämme viljan kuivatuksen aikana, levitä nuttusi liepeet, levitä ne heidän päällensä kovan kuumuuden vallitessa. Antakaa menestystä, viljaa ja omaisuutta! Teitä kahta varten olemme panneet savureikään kukon ja kanan, piirakan ja munia. Vielä raaputamme teille rahaa. Niinkuin me emme unhoita teitä, älkää tekään unhoittako meitä! Voikaa itse hyvin ja antakaa meille terveyttä!" Smirnov mainitsee, että mordvalaiset toimittivat riihiuhrin kasanilaisen jumalanäidin päivän (22/X) tienoissa, jolloin talon isäntä emäntineen kävi kanan kera riihessä anomassa, ettei avyn-ava polttaisi viljaa.

Simbirskin läänin Alatyrin piirissä asetettiin puinnin päättyessä puitu lyhde riihen katolle, mutta itse riiheen jätettiin puimaton lyhde.

Samoin kuin monille muille haltijoilleen mordvalaiset ovat toimittaneet riihenhaltijoille myös tilapäisiä uhreja. Hyvin yleisenä syynä mainitaan riihestä aiheutunut sairaus, jonka uskottiin johtuneen siitä, että riihenhaltija oli tavalla tai toisella vihoitettu. Sen vuoksi oli siltä välttämättä pyydettävä anteeksi. Orlov esittää tällaisen pyynnön mokshalaisheimon keskuudesta: "Avyn-azar, avyn-azarava! Teitä varten valmistin, teille uhratakseni toin leipää, suolaa ja makeata puuroa. Jos viljan kuivatuksen aikana olen lausunut ruman kirosanan, jos riihen luona langetessani olen käyttänyt herjaussanoja tai jos yleensä olen teistä pahaa ajatellut tahi muuten edessänne syntiä tehnyt, osoittakaa minulle armonne! Suokaa hyvinvointia, toimeentuloa ja terveyttä!"

Makarij huomauttaa taas, että anteeksipyyntö oli tällöinkin toimitettava yösydännä.

Samoin Lukin kertoo ersalaisten käyneen taudin tultua rukoilemassa avyn-avaa keskiyöllä pyytäen, että tämä poistaisi sairauden. Hän huomauttaa samalla, että äidit vievät riihelle kipeitä lapsiaankin. Paasosen kokoelmissa on seuraava mokshalainen, riihenhaltijoille osoitettu anteeksipyyntö: "Tinga-at'ä(nä) 'puimatanner-ukko(nen)', linga-ava(nä) 'puimatanner-akka(nen)', toka-paba(nä) 'puimatanner-eukko(nen)', niin paljon kuin sinulla onkin puijia, anna heille kaikille anteeksi!"

Riihenhaltija voi rangaista muistakin kuin sitä itseään kohdanneista loukkauksista. Shahmatov kertoo, että kun muudan ersalaisnuorukainen, joka ei ollut noudattanut vanhempainsa mieltä, meni riihelle lyhteitä kuivattamaan, niin riihenhaltija (avna-ava) kävi hänen kimppuunsa ja kuristi hänet kuoliaaksi.

Kyläkunnan haltija.

Paitsi yksityisen kodin ja kartanon piiriin kuuluvien erikoisrakennusten suojelijoita tapaamme mordvalaisilla laajemmankin asumusalan, kokonaisen kyläkunnan haltijan. Ersalaiset ovat käyttäneet siitä nimitystä v'el'en pas ('kylän jumala') tai v'el'en k'ird'i pas ('kylän haltija jumala'), mokshalaisten rukouksissa sen puhuttelusanoja ovat v'el'en k'ird'i azarava ('kylän haltija herratar'), johon toisinaan vielä liitetään sanat: v'el'-at'ä, vel'-ava ('kylä-ukko, kylä-akka').

Butuzov sanoo, että v'el'en pas on kodinhaltijan kaltainen olento. Joskus sitä on jurt-avaksikin nimitetty. Niinpä ersalaisten saduissa, lauluissa ja rukouksissa mainitaan usein v'el'e-jurt-ava tai v'el'en k'ird'i v'el'e-jurt-ava. Samaran läänin Bugulman piirissä rukoillaan v'el'e-osks ('kylä-uhri') nimisessä juhlassa myös v''el'en-sadon jurt-avaa ('kyläkunnan jurt-avaa').

Samoin kuin kodinhaltija on läheisessä suhteessa perheen esivanhempiin, on kylänhaltijakin läheisessä suhteessa kyläsuvun kantaisiin. Kylänhaltijan ohella muistellaan usein myös manalle menneitä. Siitä esimerkkinä esitettäköön seuraava mokshalaisten "vaimojen olutjuhlassa" (avan-poza-osks) luettu rukous: "V'el'an k'ird'i azarava, v'el'at'ä, v'el'-ava, esivanhemmat (at'ät'nä pabat'nä)! Kasvakoon vilja, olkoon yltä kyllin, millä teidän muistoanne viettää! Naiset synnyttäkööt poikalapsia! Syökää ja juokaa!"

Muudan Vertelimin mokshalaisilta muistiinpantu v'el'an-ozks juhlassa luettu rukous alkaa sanoilla: "Vel'en-saduvan azarava, (nyt on) kylän uhrijuhla, esivanhemmat, me rukoilemme, antakaa terveyttä jne.!"

Pensan läänin Gorodishtshen piirikunnassa v'el'en k'ird'iä on palvottu ikään kuin pyhimystä sanomalla: "Rukoile puolestamme, ja sinä itsekin suojele kyläämme karjarutolta, tulipalolta ja pahoilta ihmisiltä!" Joskus kylänhaltija kohoaa rukouksissa taivaanjumalan rinnalle. Niinpä Pensan läänin Insarin piirin Bajmak nimisestä mokshalaiskylästä on muistiinpantu rukous: "Elättäjä shkabavas, kormalat's, v'el'an g'ird'i, kormalat's, v'el'en g'ird'i azarava, varjele kyläämme, asuinpaikkaamme tulelta, tulipalolta, pahoilta ihmisiltä, anna pellolle kasvavaa viljaa ja työntekijöille hyvää terveyttä!" Ersalaiset ovat v'el'eri-jurt-avalta anoneet mm. terveyttä, viljan ja karjan kasvua sekä yleensä rikkautta.

Kylänhaltijaa ei ole hyvä vihoittaa, sillä sen uskotaan voivan kostaa kyläläisilleen. Eräässä mokshalaisessa laulussa, jossa kylänhaltijan kertonimenä on v'el'-ot'shunä ('kylän päämies'), sanotaan mm.: V'el'-ot-shunä ei ole kotona, v'el'an k'ird'i ei ole täällä – – – sen vuoksi kyläkunta itkee ja menee (häntä) etsimään. Metsässä jänis sanoo nähneensä hänet "suuren rotkon rinteellä, kahden laakson yhtymässä" itkemässä, valkea liinamekko yllään ja kiroamassa kylää menettämään viljansa ja karjansa.

Onpa kylän osallakin ollut oma haltijansa. Sitä tarkoittaa ersalaisten "katujumala", ul't'sä-pas (u. < ven. ulitsa 'katu'), jonka kunniaksi Simbirskin läänin Alatyrin piirissä vietettiin uhrijuhlaa helluntain tienoissa. Kyläläiset muodostivat ns. bratsinoita eli veljeskuntia, joihin vain saman kadun tai tietyn kylänosan talolliset osallistuivat ja joiden oli valmistettava yhteisolutta juhlaa varten. Juhlapäivänä tämän olutyhtiön osakkaat kerääntyivät jollekin pihalle, jonne he toivat tullessaan myös ohukaisia, piirakoita, kananmunia ym. Olutastia kannettiin pihalle pystytetyn pöydän viereen, jonka ääreen uhrikansa asettui rukoillen: "Ul'l'sä-pas, suojele meitä!" Sitten muudan ukko kaatoi olutta suureen kousaan ja tarjosi sen ensin kaikkein vanhimmalle lausuen: "Shuro-shki-pas, viljan tuottaja jumala, antakoon elämänpäiviä!" Vanhus otti nyt kousan käteensä, ja kaikki rupesivat rukoilemaan: "Shki-pas antakoon viljaa, shki-pas kuulkoon rukouksemme, shki-pas_ antakoon sadetta!" Rukouksen jälkeen vanhus joi ja antoi sitten kousan seuraavalle. Aina kun olut kousasta loppui, se täytettiin uudelleen. Juomanlaskija toi sen aina sille, jonka vuoro oli juoda ja sanoi juomaa tarjotessaan: "naisten suuri kousa!" Taas kaikki rukoilivat. Kestejä jatkettaessa käytettiin kahtakin kousaa.

Varallisuuden hankkija.

Mordvalaiset puhuvat myös erikoisesta varallisuuden hankkijasta, joka kantaa omistajalleen kaikkea, mitä tämä haluaa. Sellainen tarunomainen olento on mokshalaisten kuigarash (kui 'käärme', koros 'pöllö') ja ersalaisten t'ramo l. t'ramka (t'ra- 'elättää'), jonka uskotaan syntyvän, kun kukon munaa haudotaan kainalokuopassa seitsemän tai kaksitoista viikkoa. Zorin esittää Bugulman piirin Tashto Moklaush nimisessä kylässä muistiinpanemansa runonkin köyhästä miehestä, joka seitsemän vuotta elätti punaista kukkoa, kunnes se muni kaksi munaa. Pidettyään niitä kainalonsa alla seitsemän viikkoa, syntyivät t'ramot, jotka mies piilotti uunin alle seitsemän vuoden ajaksi. Kun ne siellä olivat kasvaneet kyynärän mittaisiksi, ne sanoivat miehelle: "Sinä olet meidän isäntämme, mihin työhön sinä meidät määräät, sen teemme!" Mies kehoitti niitä varastamaan hänelle muiden omaisuutta, ja niin hänelle karttui viljaa kylvämättä ja heiniä niittämättä. Kun naapuri huomasi viljansa vähenevän, hän tyhjensi jyvälaarin ja asettui väijyksiin. Nähdessään, miten varkaat kiipesivät laarin reunalle ja putosivat tyhjään laariin, hänen onnistui surmata ne. Seurauksena oli, että niiden omistaja pian alkoi köyhtyä.

Nämä mordvalaisten kuvitelmat perustuvat Venäjällä ja etenkin keski-Euroopassa tunnettuun basiliski-uskoon, jonka mukaan tuolla rikkautta keräävällä olennolla, joka syntyy kainalokuopassa haudotusta "kukon munasta", on linnun pää ja käärmeen pyrstö. Tällaiseen olentoon viittaa myös mokshalaisten sille antama nimitys.

KEREMET.

Timofej Leontjev, joka oli syntyperältään mordvalainen, kirjoittaa helmikuussa 1840 Saratovin silloiselle piispalle, Jakoville, laatimassaan kuvauksessa Hvalynskin piirin Teljatnikovon kylän keremet-palvonnasta seuraavaa:

Lokakuussa pokrovan (l/X) juhlan aikana tai muutamia päiviä sitä ennen mordvalaiset toimittavat ns. saltan-kerem'ät-uhrimenot vähän matkan päässä kylästä sijaitsevassa rotkopaikassa, jossa kasvaa pyhä tammi, ini-thsin tuma ('suuren päivän tammi'). Sen luokse he kokoontuvat, ja jokainen perhe tuo mukanaan jotakin juotavaa, kaljaa (braga), mesijuomaa tai viinaa sekä suuret määrät syötävää, keitettyä lampaan-, kanan- ja hanhenlihaa, piirakoita, juustoleivoksia ym. Kaikki se, mitä aiotaan syödä ja juoda saltan-kerem'ätin kunniaksi, asetetaan rotkon partaalle, tammen ympärille levitetyille pöytäliinoille. Ruokien ja juomien ääressä on kullakin perheellä oma erikoinen paikkansa. Ukot (3-4), jotka on valittu menojen johtajiksi, kulkevat puhtaisiin palttinamekkoihin pukeutuneina peräkkäin kolme kertaa jokaiselle perhekunnalle varattujen ruokien ympäri, ja koskettaen samalla vuoron perään jokaista ruoka-astiaa he lausuvat: "Valkojalkainen kerem'ät, metsässä kulkeva kerem'ät, pellolla kulkeva kerem'ät! Me kunnioitamme sinua, suojele sinä meitä!" Näin kaikkien ruokien ympäri kuljettuaan ukot asettuvat polvilleen ja kumartavat tammen edessä maahan asti. Samoin menettelevät muut. Sitten ukot ottavat kultakin leivän, leikkaavat siitä kannikan, jolle panevat palan jokaista ruokalajia, ja näitä herkkuja maisteltuaan tarjoavat niitä toisilleen; syömättä jääneet palat kuopataan maahan. Ruoan paloja pannaan myös tammeen, ja jos siinä on onteloja, niin onteloon. Sinne heitetään lisäksi rahaa lepytysuhriksi suurelle ja ankaralle saltan-kerem'ätille. Lahjoja annettaessa kumarretaan tammelle ja rukoillaan. Menot päättyvät pitoihin, joissa vielä nautitaan paikalle tuotuja ruokia ja juomia; tähteet kaadetaan taas tammen juurelle tehtyyn kuoppaan lahjaksi saltan-kerem'ätille_. Mekot, joihin uhripapit olivat pukeutuneet, annetaan nyt niille, jotka haluavat toimia uhrimenojen johtajina seuraavana vuonna. Tammella, jonka juurella uhri toimitetaan, uskotaan olevan ihmeitä aikaansaava voima; sen vuoksi mordvattaret tuovat mukanaan palttinanpaloja, asettavat ne tammeen ja vievät kotiin. Jos sitten sattuu sairaudentapaus, he panevat pyhitettyä palttinaa sairaan päälle toivoen sen antavan tautiin lievitystä. Tällaisia palttinanpaloja on tapana säilyttää perheen keskuudessa muutamia vuosia, kunnes niistä valmistetaan paitoja uhrimenojen johtajille.

On olemassa toinenkin Teljatnikovon kylästä saatu pokrovan päivänä vietetyn keremet-juhlan (kärämäd-osks) kuvaus. Tässä Shuvalovin puolen vuosisataa myöhemmin tekemässä muistiinpanossa tapaa juhlan menoissa edellisestä eroavia piirteitä. Niinpä tällöin ovat etualalla vaimot, jotka juhlapäivänä kokoontuvat kylässä olevalle lähteelle. Uhriksi teurastetaan kana tai hanhi, joka "naisissa" noudetaan linnun lahjoittajan luota. Kaksi vaimoa, joista toinen kantaa hanhea, kulkee edellä. Kulkiessaan he käyttävät keremetistä seuraavia puhuttelusanoja: "Kärämäd jumala, soltan-kärämäd, korkealla lentävä kärämäd, alhaalla kulkeva kärämäd!" Kun lintu on teurastettu ja muutamat vaimot ovat sen keittäneet, jatkavat toiset rukoustoimitusta vanhan akan johdolla, joka vaskirahaa raaputtaen lausuu: "Valkohattu kärämäd, valkosukka kärämäd, kiemas tyttö kärämäd, maan päällä kulkeva kärämäd, sorsan, naudan, lampaan (suojelija) kärämäd, katso, me olemme tuoneet sinulle leipää ja suolaa, olemme valmistaneet sinulle valkosulkaisen hanhen, olkoon se kokonaan sinun, (olemme tuoneet) rahakukkaron, lahjoittaneet sinulle kopekkoja ja ropoja, enempää älä pyydä! Anna terveyttä ja loppumatonta hyvinvointia, suojele hevosiamme, nautakarjaamme, lampaitamme, kanojamme ja hanhiamme sekä niiden poikasia! Katso, olemme tuoneet munia, me syötämme ja juotamme sinua." Ennen kuin ryhdytään syömään, heitetään kaikista ruoista palasia lähteeseen, samalla kun kaikki lankeavat kolmesti maahan.

Naisten toimeenpanemaa kräramäd-uhrijuhlaa vietettiin pokrovan päivänä myös Hvalynskin piirin Andrejevkassa. Uhrilinnut, hanhi ja kana, pestiin joessa ennen uhritoimitusta. Tällöin rukoilija-akka lausui: "Veden haltija, vesi-emo (v'äd'-ava), veden haltija herratar (azor-ava)! Olemme tulleet luoksesi ja tuoneet hanhen ja kanan. Pese sinä ne puhtaiksi!" Kun linnut näin oli pesty ja kuivattu, kaikki kumarsivat syvään ja rukoilija-akka raaputti veitsellä vaskirahaa vesi-emolle uhriksi. Sitten lähdettiin kotiin, ja aineksista, jotka oli yhteisesti kerätty, ryhdyttiin valmistamaan ruokia.

Samoin kuin ersalaiset ovat mokshalaisetkin viettäneet pokrovan päivänä soltanille omistettua uhrijuhlaa, jonka menoja arkkimandriitti Makarij kuvailee seuraavasti: Soltanin juhlaa vietetään yöllä, viljankorjuun jälkeen, enimmäkseen pokrovan päivänä. Noin kolme päivää ennen juhlaa mokshalaiset kokoontuvat tuoden leipiä, hunajaa, rahaa ja palttinaa sen talonpojan taloon, jonka luona edellisenä juhlana myydystä mesijuomasta kerääntynyt rahasumma sekä hyvin vanha soltanille omistettu, pyhänä pidetty kynttilä on ollut säilytettävänä kokonaisen vuoden. Mesijuoman valmistukseen varatut soltanin rahat säilytetään näet heidän muinaisen epäjumalansa (idol) ja kynttilän kera vuoden päivät vuoron perään kussakin talossa. Jotkut mokshalaiset arvelevat, että mainittu kynttilä on ollut olemassa hamasta maailman alusta, mutta toiset sanovat sen olevan peräisin vasta Kristuksen ajoilta, joka muka antoi heille mehiläispuun mehiläisineen. Tämä kynttilä on tehty vahasta ja painaa noin 10 naulaa; sen nimi on heidän kielellään keräm''ät-shta-tol (shta-tol 'vaha-tuli'). Muodoltaan se eroaa tavallisesta kynttilästä siinä, että sen päässä on muutama kerta renkaan muotoon kierretty spiraali. Käsikirjoitukseen liitetyssä muistutuksessa sanotaan vielä, että soltanin kynttilä on oheisen piirroksen näköinen ja että se sytytetään aina vain hetkeksi, jotta se siirtyisi kokonaisena mitä etäisimmille jälkipolville. Lisäksi mainitaan, että mordvalaiset sammutettuaan tämän kynttilän savuttavat sen savulla hunajan, naudanlihan, leivän ja itsensä.

Itse juhlapäivän vietosta kerrotaan, että lokakuun 1 p:nä saapuu kustakin perheestä mies- ja naispuolinen henkilö kulloinkin vuorossa olevaan taloon, jossa valmistettu mesijuoma (pure) kaadetaan isoon saaviin. Saavin reunalle sidotaan tai tartutetaan kiinni soltanille pyhitetty kynttilä. Sytytettyään sen yhdessä muiden kynttiläin kanssa ja käärittyään jumalankuvan (idol) tuomaansa palttinaan he rukoilevat saavin edessä kristilliseen tapaan kumartaen aina maahan saakka, mutta kasvot ovat suunnattuina oveen päin, joten selkäpuoli on pyhäinkuvia kohti. Näin rukoillessaan he kääntyvät soltanin puoleen seuraavin sanoin: "Soltan keräm'ät, valkoinen keräm'ät, maanhaltija keräm'ät, maan kanssa syntynyt, maan kanssa kasvanut, varjele meitä!" Rukouksen jälkeen he asettavat kappaleen hanhenlihaa ja vähän hirssi- tai tattarivelliä, jossa hanhi on keitetty, sekä leipää ja suolaa oven saranapuun alle ja jättävät soltanille uhriksi; sitten koirat tavallisesti syövät sen suihinsa. Kun toimitus on päättynyt, kukin ostaa varallisuutensa mukaan rahalla tai palttinaan vaihtamalla uhrijuomaa, jota pidetään pyhänä ja jota kousikalla ammennetaan mukana tuotuihin astioihin kotiin vietäväksi. Siellä sitä juodaan perheen keskuudessa suurella hartaudella, samalla kun siitä toivotaan koituvan terveyttä ja menestystä. Mesijuomasta kerääntynyt rahasumma viedään kynttilän kera säilytettäväksi seuraavaan taloon, jotta taas voitaisiin ostaa hunajaa, kun seuraavana vuonna lokakuun 1 p:nä valmistetaan samanlaista mesijuomaa. Näin soltan-keräm'ät niminen juhla uudistuu vuosittain.

Makarijn kuvauksessa huomautetaan vielä, että puheena olevaa juhlaa vietettiin ennen vanhaan toisella tavalla, nim. pellolla pyhän jalavan juurella, jolloin myös itse menot olivat juhlallisemmat. Mokshalaiset teurastivat tällöin härän ja sen sijaan, että olisivat asettaneet uhripalat kotona oven saranapuun alle, kätkivät ne jalavan juurelle. Tällöin koko kyläkunta kerääntyi uhripuun ääreen, ja joku akoista kulki muiden ympäri ikona kädessä. Tähän kohtaan on toisessa käsikirjoituksessa (Etnogr. zapiski) tehty seuraava lisäys: "Tämän jalavan kaatoi kylän (Temashevon) pappi Jevgraf Rudnev hallituksen käskystä 1813." Juhlan vanhemmasta viettotavasta puhuessaan Makarij kertoo edelleen, että Pensan läänin mokshalaiset teurastavat "vielä nytkin" viljan korjuun jälkeen kailavan varsan tai härän ja verhoavat puun, jonka alla uhri toimitetaan, teurastetun eläimen nahalla. Mutta jottei kukaan varastaisi tätä nahkaa, he tekevät siihen joukon reikiä sillä veitsellä, jota käytetään teurastuksessa. Näin he saattavat nahan käyttökelvottomaksi. Mokshalaiset nimittävät tätä uhria "kyläkunnan uhriksi" (v'el-ozks), ja siihen osallistuvat vain 40 vuotta täyttäneet ja vanhemmat henkilöt. Päähenkilöinä toimii kaksi arvokasta vanhusta, mies- ja naispuolinen. Sekä mesijuomaa keitettäessä että uhrieläintä teurastettaessa mokshalaiset esiintyvät hartaina lausumatta ainoatakaan turhaa sanaa. Myös jalkineiden ja vaatteiden tulee tällöin olla mahdollisimman siistit.

Tuossa toisessa käsikirjoituksessa on vielä seuraava muistutus: "Uhriksi teurastetun hanhen höyhenet ja luut he polttavat tai, kuten enimmäkseen on tapana, heittävät jokeen, jottei niitä enää mihinkään käytettäisi."

Makarijn kuvauksessa on siis eräitä kiintoisia lisätietoja. Sellaisia ovat mm. juhlan viettäminen yöllä sekä erikoisen vahakynttilän käyttäminen, jolla on oma nimikin, keräm'ät-shtatol. Renkaan muotoon kierretty spiraali kynttilän alapäässä lienee johtunut siitä, että kynttilälle on siten annettu tarpeellinen tuki, jotta se pysyisi pystyssä. Makarijn mainitsemassa tapauksessa se kuitenkin, kuten uhrijuhlakynttilät yleensä – myös venäläisten ja inkeroistenkin keskuudessa –, kiinnitettiin juoma-astian reunaan. Makarij puhui myös jumalankuvasta, idolista, joka käärittiin palttinaan, mutta tässä hän ilmeisesti erehtyy, sillä tuskin voidaan olettaa, että mordvalaisilla vielä näin myöhään olisi ollut pakanuuden aikaisia jumalankuvia palvonnan kohteina. Itse kynttilän ympärille on kyllä palttinaa kääritty. Kiintoisa on myös Makarijn maininta, että soltania on aikaisemmin palvottu erikoisessa pyhäkössä uhripuun juurella.

Minkä seudun mokshalaisia Makarij tarkoittaa, on epävarmaa, kun Pensan läänin mokshalaisten sanotaan menetelleen samoin. Täällä tapaamme myös tuon keremet-kynttilän. Niinpä kun Insarin piirin Terezmorga nimisessä kylässä vietettiin syksyllä uuden kuun aikana keremet-juhlaa jalavistossa lähellä jokea, vietiin uhripaikalle aina vahakynttilä, keremedin shtatol, jota säilytettiin vuosi kerrallaan vuorotellen kussakin talossa juhlasta toiseen. Kynttilä ei ollut kovin suuri, mutta "ikuinen", sillä siihen lisättiin aina vahaa sen verran, kuin sitä kulutettiin. Uhrijuhlassa, johon ainoastaan miehet osallistuivat, teurastettiin hanhi. Linnun veri ja höyhenet kannettiin joen rannalle, jossa ne heitettiin veteen sanoen: "Keremed azarava, tässä hyvään nimeesi hanhi, juo sen veri, tässä höyhenet ja sulat, nuku niiden päällä!" Jokainen uhrasi hanhen vielä kotona. Uhrijuhlassa annettiin kullekin lasillinen mesijuomaa ilmaiseksi, mutta lisästä oli maksettava kolme kopekkaa lasillisesta. Rahat annettiin silloiselle kynttilän haltijalle, joka myös oli mesijuoman valmistanut. Samalla kun tuohus luovutettiin vuorossa olevalle, annettiin tälle myös kerääntyneet rahat, sillä tämän tuli huolehtia seuraavana juhlana tarvittavasta mesijuomasta. Keremetille esitetyn rukouksen alussa on tapana lausua sanat: "Valkoinen Mikola, keltainen keremed!"

Kertoessaan, että jossakin Insarin piirin alueella keremet-juhlaa vietettiin ensimmäisenä sunnuntaina syyskuuhun sattuvan täysikuun jälkeen, N. Smirnov mainitsee samoin kuin Makarij, että tällöin käytetty vahakynttilä, johon aina lisättiin uutta vahaa, oli spiraalinmuotoinen. Hän mainitsee myös, että uhripaikalle, erääseen rotkoon, tuotiin uhreiksi hanhia, sorsia ja kanoja.

Kynttilästä ei sitä vastoin puhuta ollenkaan siinä kuvauksessa, joka käsittelee Insarin piirin Boldovon kylän k'ära'm'ed-juhlaa ja jossa kerrotaan, että sitä täällä samoin kuin Terezmorgassa vietettiin peltotöiden päätyttyä syksyllä uuden kuun aikana, jolloin valmistettiin mesijuomaa ja teurastettiin härkä. Uhrijuhlassa luettiin seuraava rukous: "Elättäjä (trak) shkaj, elättäjä, soltaj-at'ä k'äräm'ed, hyvä k'äräm'ed, Insara-p'rä ('Insarin pää') k'äräm'ed, anna terveyttä ja hyvinvointia, ajoittain sadetta, ajoittain poutaa, karttukoon karjaa karjapihaan, lisääntyköön tupaan perhettä!"

Simbirskin läänin muistokirjassa v:lta 1869 sanotaan mokshalaisten viettäneen keremet-juhlaa ennen vanhaan syksyllä syyskuun 22 päivän tienoissa, jolloin otettiin mukaan hanhenlihaa, leipiä, rieskoja ja kaljaa ja mentiin pellolle pyhien lehmusten luo, missä uhrilahjat pantiin puiden onteloihin. Pappi Arhangelskij taas sanoo, että mordvalaisten keremet-juhla, jossa mesijuomalla oli tärkeä sija, oli jo elokuun 18 eli Florin ja Lavrin päivänä. Hän selittää samalla, että keremetiä pidettiin metsiä ja peltoja suojelevana jumaluutena, sillä tälle osoitetussa rukouksessa lausutaan: "Valkojalkainen k'erem'et, kulje metsiä pitkin, k'erem'et, kulje peltoja pitkin! Me rakastamme sinua, sinäkin elätä ja suojele meitä!"

Paitsi syksyllä on keremetin kunniaksi toisin paikoin toimeenpantu uhrijuhlia myös keväällä. Pensan läänin Krasnoslobodskin piirikunnassa kerrotaan keram'äd-juhlaa vietetyn sekä syksyllä viljankorjuun että keväällä pääsiäisen jälkeen. Keväällä riitti kestitykseksi vain yhteinen olut ja kalja, mutta syksyllä oli teurastettava härkä.

Yleisimmin on puheena olevaa juhlaa keväällä vietetty helluntain tienoissa. Insarin piirin Muravjevkassa toimitettiin keremet-osks tällöin pellolla sijaitsevan suuren kiven ääressä, jossa teurastettiin hanhi ja juotiin mesijuomaa. Hanhen pää pantiin kiven ääreen, jota pelättiin lähestyä, siitä kun uskottiin aiheutuvan taudin.

Toisin paikoin on mokshalaisten helluntaina viettämässä keremet-juhlassa käytetty myös kynttilää. Savkin, joka näin kertoo, mainitsee vielä, että rukouksen toimitti naishenkilö kotona sanoen: "Kerämät, soltan kerämät, kerämät azarava! Me rukoilemme sinua, kasvakoon vilja, lisääntyköön karja, lampaat, lehmät ja hevoset! Kerämät azarava! Me olemme asettuneet sinua rukoilemaan, asetu sinä meitä elättämään, varjelemaan! Varjele tuvassa perhettä! Varjele miehiä ja naisia heidän töissään!"

Insarin piirin Palajevka nimisessä mokshalaiskylässä oli vastaava juhla vasta Pietarin päivänä (29/VI). Uhrina oli lammas, joka teurastettiin keremet-lähteen (k.-jäshi) luona. Naistenkin sanotaan osallistuneen uhrimenoihin.

Vuosikymmeniä sitten oli Samaran läänin Buguruslanin piirin itäosassa sijaitsevassa Boklassa tapana toimittaa "keremet-jumalan" uhri jo helluntain edellisenä sunnuntaina, jolloin metsän keskellä noin virstan päässä kylästä olevan lähteen vierellä sijaitsevassa rotkossa teurastettiin härkä ja neljä lammasta. Uhritoimituksen ajaksi asetettiin ikona puun oksalle. Mies- ja naispuolisen uhriyleisön läsnäollessa muudan ukko rukoili sanoen: "Keremet-jumala, elättäjä, keremet-jumala, suojelijamme, sinä voit tehdä sekä hyvää että pahaa, vaikka olet jumalaa pienempi, tunnet jumalallisia asioita, kun lennät korkealla, viet päästä järjen, kun kuljet maan päällä, viet jalkavoimat, sinä olet kasvavan viljan antaja, elukkain kartuttaja, esivanhempiemme jumala ja elättäjä, esivanhempamme rukoilivat ja kumarsivat sinua, teurastivat sinulle härän ja valmistivat sinun nimeesi olutta, me olemme tehneet samoin vanhan tavan mukaan ja tulleet tähän paikkaan kumartamaan sinua sekä pyytämään terveyttä: korkealla lentävä keremet, alhaalla lentävä keremet, suojele kyläkuntaa, suo terveyttä ja ymmärrystä, suojele kylää raskailta vaivoilta, pahansuovilta, viljaonnen viejiltä, kovalta tuulelta ja hyytävältä hallalta!"

Pakanallista keremet-juhlaa ovat siis joskus pyhäinkuvatkin päässeet kunnioittamaan. Toisinaan on tässä uhrijuhlassa muisteltu myös taivaan jumalaa kuten Saratovin läänin Baranovkan volostin Bajevossa, jossa k'äräm'äd'-osks viime vuosisadan puolivälissä oli laskiaisviikon maanantaina. Tällöin koko kylän väki, miehet, naiset ja lapset, kokoontui erään pellolla kasvavan koivun luo noin 300 sylen päähän kylästä. Ruokavarat ja juomat, jotka olivat yhteisiä, kerättiin jo edeltäpäin. Rukouksen toimitti vanha akka, Mika-baba, "joka kaikissa uhrijuhlissa suoritti tämän tehtävän". Kehoitettuaan uhriyleisöä ensiksi kumartamaan hän itse ja koko kylän väki hänen kerallaan lankesi polvilleen ja painoi kerran otsansakin maahan. Rukous oli seuraava: "Verä-pas ('ylhäinen jumala'), suuri jumala, elättäjä, katso, kuinka paljon me olemme tuoneet leipää-suolaa, mettä, olutta, maitoa ja juustoa keremetin kunniaksi, suojelkaa meitä kuolemalta ja antakaa terveyttä!" Sitten rukoilija-akka otti leivän, kohotti sen molemmilla käsillä taivasta kohti ja lausui: "Kohotan ylös kokonaisen leivän, pyydän v'erä-pasilta terveyttä. Lasken käteni alas rukoilen mastar-avaa ('maa-emoa'). Pysäytän käteni vaakasuoraan asentoon, rukoilen vid'ä-tshin pasia ('oikeuden jumalaa'). K'ärämätille olkoon mesi, maito ja puuro, enempää älköön pyytäkö! Kuolleet esivanhemmat ja muut sukulaiset, älköön teidän joukossanne olko syrjästä katsojaa! Kas tässä, k'ärämät', suuri jumala, v'erä-pas, antakaa kaikille terveyttä, kasvakoon vilja, jotta voisimme teidän nimeänne juhlia seuraavanakin vuonna!" Rukouksen toimitettuaan akka kaatoi lusikalla kaikkia juomia koivun juurelle ja ripusti hunajaa sisältävän astian koivun oksaan. Lopuksi hän kääntyi polvillaan olevan uhriyleisön puoleen kehoittaen sitä nousemaan.

Moksalaisilla on aikoinaan ollut myös aidattuja ja erikoisella rakennuksella varustettuja keremet-pyhäkköjä. Tämä käy ilmi seuraavasta diakoni Orlovin kiintoisasta kuvauksesta:

Mordvalaiset rakensivat tälle jumalalliselle olennolle lähelle kylää metsään tai pellolle etupäässä paksun jalavapuun luo pyhäköksi majan, jossa ei ollut ikkunoita ja jossa oli vain yksi ovi. Kohtalaisen välimatkan päässä tästä majasta he ympäröivät sen punotulla säle- tai rehtoaidalla, niin että tämä ympäröity ala oli pihana. Oliko soltan-kerämätin majassa jonkinlaisia epäjumalankuvia, ei tiedetä. Nizhnij-Novgorodin läänin mordvalaiset eivät sitä mainitse.

Kuitenkin nähtiin näissä majoissa riippumassa kaksi tahi kolme soltanille ja azaravalle pyhitettyä vahakynttilää, joihin sydämen sijalle oli pantu pellavakuituja. Nämä kynttilät eivät olleet tavallisen kynttilän näköisiä, vaan ne oli kierretty spiraalin muotoisiksi. Soltan-kerämätille pyhitetyt kynttilät painoivat kolme naulaa ja enemmänkin, azaravalle pyhitetyt taas noin 1 1/2 naulaa. Niitä säilytettiin soltanin pyhäkköön ripustetuissa suojuksissa palttinaan käärittyinä. Arvattavasti nämä mordvalaisten kynttilät ovat toimittaneet epäjumalankuvien virkaa, koska niitä nykypäiviin saakka on kunnioitettu erittäin pyhinä esineinä.

Soltan-kerämätin kunniaksi mordvalaiset juhlivat syksyllä, kun olivat korjanneet pelloilta viljan. Juhlan viettoa varten he ostivat riittävän määrän hunajaa, valmistivat siitä monta tynnyriä pure nimistä mesijuomaa. Uhriteuraaksi ostettiin varsa, jolla oli vaalea täplä toisessa kyljessä. Juhlapäivänä tuotiin sitten mesijuomatynnyrit soltanin majan pihaan. Myös varsa teurastettiin tässä pihassa, ja sen taljalla verhottiin puu, jonka viereen maja oli rakennettu; nahkaan puhkaistiin kuitenkin veitsellä useita reikiä, jottei kukaan kuolevaisista olisi voinut sitä käyttää omiin tarpeisiinsa. Varsan veri laskettiin teurastuksen aikana puhtaaseen astiaan, ja teurastuksen jälkeen keitettiin suuren hartauden vallitessa lihat hirssivellissä, jota oli palvontapihassa isossa kattilassa ja johon myös varsan veri kaadettiin. Tiedoituksen saatuaan koko kylän väki kokoontui nyt pyhäkköön, mutta vain muutamat heistä astuivat majaan. Kun mesijuoma oli kaadettu isoihin astioihin, vietiin yksi niistäkin majaan ja muut asetettiin pihalle. Vatiin tai suureen maljaan kaadettiin vielä velliä, samalla otettiin kattilasta varsan pää ja jalat, joiden lihasta osa leikattiin pieniksi palasiksi ja pantiin vellimaljaan. Kaikki nämä ruokavarat vietiin sitten leivän ja suolan kera soltanin majassa olevalle pöydälle. Kun myös "soltanin kynttilä" oli sidottu täällä olevaan mesijuoma-astiaan ja sytytetty palamaan, ryhtyivät vanhemmat mordvalaiset majassa, nuoremmat taas pihalla rukoilemaan soltania lausuen shkajlle esitetyn rukouksen jälkeen seuraavat sanat: "Soltan-kerämät! Valkoinen kerämät! Maan haltija kerämät! Yhdessä maan kanssa syntynyt, yhdessä maan kanssa kasvanut! Me rukoilemme sinua, me kumarramme sinua, suojele meitä!"

Näiden rukoussanojen jälkeen kukin mordvalainen anoi itselleen sitä, mitä hänen tunteensa kehoitti häntä pyytämään, jolloin kukin esitti rukouksensa niinkuin osasi. Sitten yksi ukoista lähestyi pöytää, otti siitä käteensä paistetun leivän ja leikkasi sen kahtia. Samalla muudan akka otti pöydältä vadin, jossa oli velliä, sekä laittoi siihen suolaa; toinen eukko taas otti pöydältä purtilon, jossa oli varsan pää ja jalat; vielä muudan ukko kaatoi majassa olleesta astiasta mesijuomaa kauhaan. Kaikki nämä neljä lähestyivät nyt majan ovea ja uhrasivat soltan-kerämätille asettamalla oven kannan alle leipäpaloja ja varsanlihan palasia, joita otettiin sekä vellivadista että purtilossa olevasta varsan päästä ja jaloista; lisäksi kaadettiin oven kannan alle hiukkasen mesijuomaa. Sen jälkeen uhripapit lähestyivät palvontapihassa olevaa puuta ja uhrasivat samalla tavalla toistamiseen soltanille, asettaen osan kutakin yllämainituista ruokavaroista puun juurien alle. Uhriainesten jäännökset jaettiin sitten vähin erin kaikkien palvonnassa läsnäolleiden kesken, ja niitä nautittiin suurella hartaudella. Tämän jälkeen kerättiin uhriyleisöltä heidän soltan-kerämätille tuomansa lahjat, palttinat, eläinten taljat ym. Kynttilä käärittiin nyt jälleen palttinaan ja korjattiin omaan paikkaansa. Astiasta, johon kynttilä oli ollut sidottuna, kaadettiin pyhitettyä mesijuomaa kaikkien maljoihin, suurin osa siitä myytiin rahasta tai vaihdettiin palttinaan tahi eläinten taljoihin, loput juotiin palvontapihassa. Myös padasta, jossa varsan liha oli keitetty, syötiin velli hartaalla kunnioituksella. Varsan luut vietiin joelle tai järvelle ja heitettiin veteen, jottei kukaan epäpuhdas niihin koskisi. Soltan-kerämätille lahjaksi kerätyt ja mesijuoman myynnistä saadut rahat ja erilaiset muut esineet säilytettiin seuraavana vuonna soltanin uhrijuhlassa tarvittavan hunajan ja varsan ostamista varten. Tällaisesta uhrijuhlasta käytettiin mordvalaisten keskuudessa nimitystä vel-ozks ('kyläkunnan uhri'). Ensimmäisinä toimihenkilöinä olivat kylän valitsemat vanhukset, mies ja nainen, joiden piti olla kunnollisia sekä ymmärrykseltään että elämältään. Heitä sanottiin "suureksi ukoksi" (inatjaj) ja "suureksi akaksi" (imbabaj).

Vanhimmissa painetuissa lähteissä on mordvalaisten keremet-pyhäköistä niin niukkoja tietoja olemassa, etteivät ne voi luoda asiaan mitään lisävaloa. Lepehin, joka syksyllä 1768 matkusti mordvalaisten ja tshuvassien asuinsijoilla, kuvailee näiden keremet-metsiköistä puhuessaan vain erästä tshuvassien aidattua uhripyhäkköä, jonka Pallaskin – porttien suunnasta päättäen – näyttää tunteneen. Pelkästään Lepehinin esitykseen perustuu Melnikovin kuvaus, kuten jo siihen sisältyvistä tshuvassinkielisistä sanoista huomaa. Yhtä epäluotettava on Melnikovin väite, että mordvalaiset olisivat nimittäneet kalmistojaankin keremeteiksi. Georgi tietää vain, että mordvalaiset viettivät keväällä yleistä keremet-juhlaa, mutta missä tätä juhlaa vietettiin, kotonako vai metsässä, jää mainitsematta. Milkovitsh, jonka kuvaus, kuten tunnettu, on 1700-luvulta, selittää mordvalaisilla olevan kahdenlaisia keremetejä, suuria ja pieniä, "mutta heillä ei ole useita erinimisiä keremetejä eikä niistä sellaista käsitystä kuin tshuvasseilla, eivät he myöskään toimita niille useita uhreja lupauksen perusteella".

Nämä vanhat lähteet, niin puutteellisia kuin ne ovatkin, osuvat kuitenkin oikeaan verratessaan mordvalaisten ja tshuvassien keremet-pyhäkköjä toisiinsa. Tämä vertailu on oikeutettu jo senkin vuoksi, että mordvan sana kerämät on tshuvassilainen (kirämät) lainasana. Se on kulkeutunut myös tsheremisseille, ja muukalaiset ovat sitä käyttäneet votjakkienkin lud nimisistä metsiköistä. Epäilemättä votjakkien lud vastaakin muiden keremetiä. Yhteistä näille pyhäköille on mm. se, että ne kaikki ovat aikoinaan olleet aidattuja metsiköitä, ja ainakin tshuvasseilla ja votjakeilla tapaamme vastineen myös mordvalaisten keremet-rakennukselle. Kun tällaiset rakennukset, joita ei tiedetä olleen luonnonjumalille pyhitetyissä uhripaikoissa, ilmeisesti edellyttävät jumalankuvia, viittaa jo se puolestaan siihen, että keremet-haltijaa on alun perin kuviteltu ihmisenkaltaiseksi olennoksi. Suurten vainajain palvontaan viittaavat sitä paitsi monet keremet-haltijoihin liittyvät tarinat ynnä erinäiset juuri näiden palvontamenoille ominaiset tavat, kuten yölliset, kynttilän valossa toimitetut uhrit.

Keremet-haltijan inhimillistä alkuperää todistaa myös tämän usein mainittu arvonimi soltan l. saltan, jonka puoleen myös tshuvassien, tsheremissien ja votjakkien tiedetään kääntyneen uhrirukouksissaan ja joka epäilemättä tarkoittaa sultania, hallitsijan arabialais-turkkilaista arvonimeä. Miespuolisen keremet-haltijan ohella puhutaan toisin paikoin naispuolisestakin. Niinpä edellä esitetyssä Savkinin muistiinpanemassa uhrirukouksessa mainitaan soltan-kerämätin rinnalla kerämät-azarava. Samoin soltan ja azarava esiintyvät Orlovin kuvauksessa niin läheisessä suhteessa toisiinsa, että niiden kynttilätkin säilytetään samassa pyhäkössä. Orlov tosin selittää, että mordvalaiset luulivat azaravan asuvan yläilmoissa, häntä kun pidettiin sateen lähettäjänä ja viljan kasvattajana, mutta muut seikat asettavat hänet soltanin ja tämän kaltaisten haltijain seuraan. Puheena olevan azaravan juhlaa Orlov kertoo vietetyn kevätkylvön jälkeen seuraavasti:

Koko kylän väki kokoontui häntä palvomaan, ainakin yksi henkilö joka perheestä. Muutamin paikoin kokoonnuttiin tällöin soltan-kerämätin pyhäkköön, toisin paikoin oli azaravalie pyhitetty erikoinen pieni lehto, joka sijaitsi lähteen tai joen rannalla. Tämänkin kunniaksi mordvalaiset keittivät samoin kuin soltanin uhrijuhlaa varten mesijuomaa sekä teurastivat härän. Juhlan palvontamenot olivat niin ikään samat kuin soltan-kerämätille toimitetuissa uhreissa. Myös azar-avan kynttilä kiinnitettiin mesijuoma-astian reunaan ja sytytettiin; juoma myytiin. Uhria toimitettaessa pantiin leivän ja lihan palasia uhripuun juurien alle, jonne lisäksi kaadettiin velliä ja mesijuomaa. Rukouksessa anottiin azaravailz lämmintä sadetta ja viljankasvua.

Soltanin ja azaravan läheistä suhdetta toisiinsa osoittaa lisäksi kummankin nimeen tehty vala. Orlov selittää, että tällöin piirrettiin maahan soltan-kerämätin kynttilää muistuttava kuvio, jota syytetyn piti suudella sanoen: "Rangaiskoon minua soltan-kerämät ja azarava, niin että (jollen puhu totta) kuluvana vuonna kuolen ja maa sulkee minut uumeniinsa!" Kumpaakin keremet-haltijaa rukoiltiin myös yleisen oikeudenkäynnin aikana, milloin syyttäjän ja syytetyn valalla vahvistamat väitteet olivat ristiriidassa keskenään. Tällöin inatjaj ja imbabaj suorittivat uhritoimituksen soltan-kerämätin majassa syyttäjän ja syytetyn läsnäollessa lausuen seuraavan rukouksen: "Soltan-kerämät, valkoinen kerämät, rauhan ylläpitäjä kerämät, maan kanssa syntynyt, maan kanssa kasvanut, suojele meitä! Meidän hyvinvointiamme ajatteleva, hyväntekijä azarava, suojele meitä! Me rukoilemme ja kumarramme teitä. Tutkikaa asiamme! Rangaj valallisesti todistaa, että muka Porjaj on tahtonut ryöstää häneltä hänen omaisuutensa, mutta Porjaj valallisesti vakuuttaa, että muka Rangaj tässä häntä valheellisesti herjaa. Kumpi heistä puhuu väärin, on meille epätietoista. Sen vuoksi me jätämme nyt heidät teidän huostaanne. Itse tutkikaa, kumpi heistä valehtelee! Itse rangaiskaa syyllinen!"

Rinnan mainitaan soltan-kerämät ja azarava myös morsiamen siunaamismenoissa tämän kotoa lähtiessä. Kun morsiamen vanhemmat antoivat häätalon pöydällä mesijuoma-astian reunalla palaneen soltaninkynttilän muotoisen, mutta vain noin 1/4 naulaa painavan tuohuksen tyttärelleen, kynttilää sammuttamatta, he sanoivat näet: "Soltan-kerämät ja azarava pelastakoot sinut avioliittosi aikana kaikesta pahasta! Elä kunnollisesti! Miestäsi rakasta! Appea ja anoppia kunnioita! Mitä he käskevätkin sinua tekemään, tottele!" Kun morsian sitten palavine tuohuksineen saapui kuomuvankkureissa sulhasen taloon, otettiin "soltanin kynttilä" hänen kädestään ja kiinnitettiin täälläkin mesijuoma-astian reunaan. Kun kynttilä rukousmenojen jälkeen irroitettiin, sammutettiin se mesijuomaan kastamalla.

Osoituksena siitä, että puheena oleva azarava on alkuperältään soltaniin verrattava olento, mainittakoon vielä, että kumpaakin on käyty palvomassa sydänyöllä sellaisen taudin johdosta, jonka on uskottu aiheutuvan siitä, että sairas on näille haltijoille omistetussa pyhäkössä langennut maahan tai siellä sanonut tai tehnyt jotakin sopimatonta.

Vaikka soltanin rukouksissa tätä ylistelläänkin mm. sanomalla, että hän on "maan kanssa syntynyt" ja "maan kanssa kasvanut", on itse soltanin nimi ilmeisenä todistuksena siitä, että vierasta valtaa edustavan hallitsijan henki on joutunut valloitetun kansan palvonnan kohteeksi. Azarava ('herratar') voi tällöin tarkoittaa hallitsijan puolisoa.

Muukalaisesta hallitsijasta kertovat lisäksi erinäisissä rukouksissa mainitut kan-pas ja kuvan-pas, sillä kan nimitys on epäilemättä turkkilais-tataarilainen, ruhtinasta merkitsevä lainasana, ja samoin on kuvan, kuten Paasonen on osoittanut, sama kuin kagan, joka tshuvassien esi-isien, bolgaarien ääntämänä on kuulunut kogan l. kugan. Toisin paikoin näiden ja yleensä keremet-haltijain määreenä on vielä ollut staka-pas ('raskas l. ankara jumala'), kuten käy ilmi mm. seuraavasta Zorinin uhrikuvauksesta, jonka hän on saanut Kasanin läänin Sedelkinasta:

Uhrijuhlaa staka-pasille (osks staka-pazne) vietettiin keväällä ennen kevätviljan kylvöä, päivänä, josta yhteisesti sovittiin ja jolloin koko kylän väki, miehet ja naiset, lähtivät erääseen rotkoon, missä teurastettiin ja keitettiin valkoinen härkä. Samalla keitettiin myös olutta. Jokainen toi vielä kotoa mukanaan leipää ja munia. Uhrin toimittajaksi oli tapana valita joku ukko aina seitsemäksi vuodeksi kerrallaan. Jos häneen yleensä oltiin tyytyväisiä, valittiin hänet uudelleen taas seitsenvuotiskaudeksi, mutta jos hänen toimikautenaan oli ollut huonoja viljavuosia tai jos kansa oli sairastellut, valittiin uusi parempi. Samoin voitiin uusi vaali toimittaa jo ennen seitsenvuotiskauden loppuakin, jos ukko huomattiin juopoksi tai toisten vaimoihin meneväksi. Toimikautenaan uhripappi, josta käytettiin nimitystä staka-pas-at'a tai kan- l. kuvan-pas-at'a, nautti suurta arvonantoa, ja kansa pelkäsi häntä. Rukous, joka tällöin luettiin, oli seuraavanlainen: "Kan-pas, kuvan-pas, maan haltijat ja valtiaat (mastoron k'ird'it' kandit'), suuret jumalat! Missä te elätte! Mustassa mullassa te elätte, maan vaivat (staka) te tunnette, jo edeltäpäin te näette ja kuulette kaiken. Minä käännyn nyt teidän puoleenne, nouskaa mustasta mullasta, ottakaa iloinen ilme, kuunnelkaa ja katsokaa minua, nähkää meidän uhrimme, kuulkaa minun sanani, mitä me olemme tuoneet, se ottakaa vastaan, mitä minä pyydän, se antakaa. Kan-pas, kuvan-pas, teidän nimeenne olemme teurastaneet valkoisen härän ja vuodattaneet sen veren, tuoneet vilja-emomme (s.o. leipämme), keittäneet oluemme, olemme asettaneet esille leipämme ja suolamme sekä keltaisiksi värjätyt munat, olemme langenneet polvillemme ja tehneet kumarruksemme. Me pyydämme viljan kasvua ja hiljaista sadetta, me pelkäämme noitia ja kaikkia vaivoja, ota kaikki vaivamme koko kylästä niinkuin kerma maidon päältä, puhalla ne niinkuin höyhenet, lähettäkää ne koirille! Shki-pas, tri-pas ('elättäjä-jumala'), kan-pas, kuvan-pas, varjelkaa (meitä) noidilta, punaiselta tulelta, pahansuovilta mulkosilmiltä, ohjatkaa meitä hyviin toimiin, estäkää huonoista! Suojelkaa kyläämme kaikkineen päivineen!"

Tässä sanotaan siis, että staka-pasille uhrattiin valkoinen härkä, toisessa Zorinin kuvauksessa kerrotaan kuitenkin, että Buguruslanin Vetshkanovossa, jossa teurastettiin eri jumaluusolennoille erivärisiä kanoja, uhrattiin maa-emolle ja staka-pasille kummallekin musta. Tämän värinen uhri soveltuukin hyvin olennolle, jonka sanotaan asuvan "mustassa mullassa". Toisinaan näitä "raskaita" tai "ankaria jumalia", joiden uskottiin lähettävän nälkävuosia ym. onnettomuutta, mainitaan nimeltäkin. Niinpä siinä uhrijuhlassa, jonka vaimot toimeenpanivat staka-pasin kunniaksi Bugulman piirin Vezofkassa kevätkynnön päätyttyä ja jossa kaksi akkaa esiintyi uhripappeina, on tällöin ollut tapana lausua: Staka-pas, nishk'e-pas, staka-pas, v'ere-pas! Ul'gaj ja Vergaj, missä kuljettekin, suurella pellolla, suurella tiellä, pellon rajaa myöten, älkää sieltä lähettäkö kylään raskaita vaivoja, antakaa – – karjalle terveyttä! Älkää lähettäkö pahaa tuulta, ankaraa raesadetta, Ul'gaj ja Vergaj! Staka-pas, v'ere-pas, staka-pas, nishke-pas, levittäkää takkinne liepeet suojaksi tuulta ja rakeita vastaan! Rukoilkaa nishk'e-pasia antamaan hiljaista sadetta, Ul'gaj ja Vergaj. – – – Staka-pas, v'ere-pas, staka-pas, nishk'e-pas_, kääntykää pahansuopia vastaan, olkaa hyvänsuoville ystävällisiä! Teitä rukoilemme ja kumarramme, kas tässä teille leipää-suolaa, voita ja munia, syökää ja olkaa tyytyväisiä!

Ul'gaj ja Vergaj, jotka aina mainitaan rinnan ja joiden Paasonen olettaa edustavan pariskuntaa, esiintyvät saman piirikunnan Kozlofkasta saadussa loitsussa välimiehinä, joita kehoitetaan pyytämään taivaan jumalalta (nishk'e-pasilta) ihmisille "hiljaista sadetta, leipää-suolaa, (viljan) juureen kosteutta, tähkään kastetta".

Eräässä Kozlofkasta saadussa, staka-pasille omistetussa uhrijuhIassa, johon vain vaimot osallistuvat, mainitaan "raskaina jumalina" myös Onto ja Bonto: Staka-pas, nishk'e-pas, staka-pas, v'ere-pas, Onto ja Bonto, maan vaivojen haltijat – – –. Älkää lähettäkö vaivoja ja kärsimyksiä kylään, ei ihmisille eikä eläimille; jos kylässä on noitia, käykää niiden kimppuun kuin karhut! – – Antakaa viljaa ja omaisuutta, työntekijöille keveyttä, älkää lähettäkö synnyttäjille vaivoja, ottakaa kaikilta vaivat pois ja antakaa koko kyläkunnalle helpot oltavat!

Paasonen olettaa, että ersalaisten palvoma staka-pas l. stakan k'ird'i Onto olisi mies- ja Bonto taas naispuolinen olento eli edellisen vaimo. Hän huomauttaa samalla, että kun näiden uskotaan lähettävän ihmisille kaikenlaisia rasituksia, on ymmärrettävää, että niistä on käytetty staka-pas ('raskas jumala') nimitystä. Paasonen on Zorinilta tiedustellut myös mordvalaisten omaa käsitystä Ontosta ja Bontosta sekä Ul'gajsta ja Vergajsta, koska Zorin lausuu vastauskirjeessään: "Vezovkan Malaj-baba selitti, että Onto ja Bonto olivat mahtavia jumalia ja että Ul'gaj ja Vergaj joskus muinoin olivat heidän vaimojansa. Staka-pasia rukoiltiin silloin, kun ihmisten keskuudessa raivosi tarttuva tauti (zaraza)."

Nähtävästi ei mordvalaisilla kuitenkaan enää tällöin ollut selvä käsitystä palvomiensa olentojen alkuperästä.

Viettäessään helatorstain tienoissa veretöntä uhrijuhlaa Od-Surkinon kylän vaimot ovat rukouksessaan esittäneet vielä muitakin nimiä: "Abashke Labashke, kiukkuinen jumala (k'ezhej pas), paha jumala (blagoj pas) Kasijan." Miten nuo ensimmäiset nimet onkin selitettävä, on ilmeistä, että Kasijan, kuten Paasonen huomauttaa, tarkoittaa samannimistä pyhimystä, jota myös venäläinen rahvas pitää onnettomuutta tuottavana olentona.

Näissä erikoisnimin palvotuissa haltijoissa Paasonen on taipuvainen näkemään kotoperäistäkin heerospalvontaa. Niinpä Onto ja Bonto saattavat hänen mielestään olla muinaismordvalainen ruhtinaspari.

Entisenä mordvalaisena ruhtinaana ovat ainakin perintätarinat pitäneet T'usht'an nimistä haltijaa, joka vielä myöhään on mordvalaisten vanhoilla asuinsijoilla saanut palvontaa osakseen. Kiintoisa kuvaus T'usht'anille omistetusta uhrijuhlasta on Pensan läänin lehdessä v. 1876, jonka koulujen tarkastaja N.P. Orlov on kirjoittanut osaksi omakohtaisten tietojen, osaksi pappi Matvejeviltä saamiensa vanhojen muistiinpanojen perusteella. Kuvauksessa kerrotaan, että Krasnoslobodskin piirin Mordovskije Junki nimisen kylän mokshalaisilla oli salainen uhrijuhla, jossa käytettiin niin vanhaa, sukupolvesta toiseen siirtyvää vahakynttilää, että sen alkuperä oli kaikille tuntematon. Sitä nimitettiin T'usht'anin nimellä ja säilytettiin jonkun käytökseltään parhaimmaksi tunnetun leskiukon luona hyvin salaisessa paikassa, jonne ei kenenkään hoitajaa lukuunottamatta sopinut mennä. Kynttilä oli silminnäkijäin vakuutuksen mukaan ylen inhottavan näköinen, muodottoman ruma ja likainen sekä täynnä samanlaisia siihen kiinnitettyjä kynttilänpätkiä. Syksyllä peltotöiden päätyttyä keitettiin mainitun ukon luona "veljesolut" (ven. bratskoje pivo), ja tänne kynttilän vartijan taloon kokoonnuttiin sitten uhrijuhlapäivänä. Kun juoma oli kaadettu erikoiseen astiaan, kiinnitettiin "T'usht'an-kynttilä" sen reunalle ja sytytettiin palamaan. Sinä aikana, kun sitä rukoiltiin, ei ketään sivullista laskettu lähelle. Kun rukous oli toimitettu, kynttilä sammutettiin ja vietiin sille määrättyyn paikkaan. Sitten alkoi juomingit, joihin sellaisetkin näyttävät osallistuneen, jotka eivät olleet mukana kynttilää rukoiltaessa.

Tästä kuvauksesta voisi päättää, että sama henkilö toimi "kynttilän vartijana" pitkähkön aikaa, mutta "veljesoluen" (bratskoje pivo) valmistaminen viittaa kuitenkin velvollisuuksiin, jotka yleensä ovat siirtyneet talosta taloon vuoron perään.

Miten asian laita lieneekin ollut, ei ole epäilystäkään siitä, että T'usht'an on entisen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi nauttinut jumalallista arvonantoa. Ankara olento hän on vieläkin, sillä "aina nykypäiviin asti on jokaista katovuotta pidetty T'usht'anin kirouksena".

Perintätiedon mukaan T'usht'an oli mahtava mordvalainen ruhtinas, jonka sanotaan eläneen 1500-luvulla. Hänen muistonsa elää etenkin tarinoissa, vieläpä runomitallisissakin, joista Zorinin kokoelmiin sisältyvä T'usht'an-ruhtinaan runo vetää pituudessa vertoja, kuten jo Paasonen on huomauttanut, eräille painetun Kalevalan kertoville runoille (262 säettä). Muudan tarina mainitsee "mokshalaisten valkoisen tsaarin" asuinpaikan sijainneen Sura-joen rannalla, Koparts-vuoren huipulla, jossa hänellä oli viisikerroksinen puupalatsi. T'usht'an oli hyvä hallitsija, mutta kun mehiläiskuningatar kerran hänelle puhua pörisi, että häntä uhkaa suuri onnettomuus, kun Moskovan tsaari, julma Ivan Vasiljevits nousee häntä vastaan, niin hän poistui maastaan, lähti Sura-joen rannalta pajareineen, sotilaineen ja pienen kansanosan kanssa ja kulki Volgan yli Belyj Otshagin luona. Toinen tarina kertoo, miten venäläiset, kun maasta oli puutos, pyysivät T'usht'anilta vain niin suuren asuma-alan kuin ihmisen pään ympäri käärityllä hamppurihmalla voidaan ympäröidä. Kun ruhtinas suostui venäläisten pyyntöön, niin nämä valitsivat joukostaan jykevimmän miehen, käärivät rihman hänen päänsä ympäri niin paksulta, että pää näytti vuorelta, ja ympäröivät sitten tällä rihmalla koko mordvalaisten maan. Silloin T'usht'an vapaaehtoisesti poistui kansoineen.

Mordvalaisten kansanrunoudessa kerrotaan myös T'usht'anin kuolemasta: Kun hänen kuolemansa aika oli tullut, hän asetti alamaisilleen kysymyksen, pitikö hänen kuolla heidän silmäinsä edessä, vaiko siirtyä elävänä jonnekin muualle ja kuolla siellä. Kansankokous vastasi hänelle kyyneleet silmissä: jos omin silmin näemme kuolemasi, on se monin verroin surullisempaa kuin sellainen poismenosi, josta emme tiedä mitään. Jos sinä meidän nähtemme kuolet, ei meille jää mitään lohdutusta, mutta jos menet jonnekin muualle ja kuolet siellä, niin me tulemme odottamaan sinun paluutasi. T'usht'anin sanotaan noudattaneen kansansa tahtoa ja menneen jonnekin, ei tiedetä minne. Mutta muistoksi itsestään hän jätti torvensa pensaikkoon lähelle Kerenskin kaupunkia. Rajuilman raivotessa, kun tuuli ulvoo, tämä torvi pauhaa; sen kuullessaan mordvalaiset sanovat iloisina: tsaarimme elää!

Tsaarina T'usht'an mainitaan lisäksi eräässä Zorinin Bugulman piirin Baganassa muistiinkirjoittamassa rukouksessa, jossa häntä puhutellaan mm. seuraavin sanoin: "T'usht'a-keisari, puolijumala, käännymme puoleesi – –, suojele omaa lihaasi ja vertasi, omaa sukuasi – –!" Samassa rukouksessa nimet staka-pas ja T'usht'a-keisari esiintyvät rinnakkain.

T'usht'an nimen mordvalaista alkuperää voidaan kuitenkin epäillä. Prof. Ravila pitääkin muiden lähteiden nojalla mahdollisena, että tässä piilee venäläinen sana tysjatskij (oik. tuhannen päämies), sennimisiä päälliköitä tiedetään näet olleen mordvalaisten keskuudessa T'usht'ania voidaan näin ollen verrata kan-pas ja kuvan-pas nimityksiin. Se T'usht'an, jota palvotaan ja josta perintätieto kertoo, on silti voinut olla mordvalaissyntyinen.

T'usht'an-tarinat ovat kuitenkin lainanneet piirteitä myös kansainvälisistä saduista. Sellaisia näyttävät olevan tarunomainen virran yli meno, asuma-alan rihmalla ympäröiminen ja muualle kuolemaan vetäytyminen. Samaran läänissä kerrotaan, että T'usht'an muuttaa ajoittain ulkomuotoaan: yläkuun aikana hän on nuori, täysikuun aikana hän miehistyy, mutta alakuun aikana hänestä tulee arvokas vanhus. Muualla on vastaavat ulkomuodon vaihtelut nähty itse kuun vaiheissa.

Nizhnij-Novgorodin läänin Arzamasin piirin Velikij Vragissa on muistiinpantu rukous, jossa mainitaan mm. "Tsymbulat isoisäni, Tsymbulatin vaimo, isoäitini". Tämä kohta on kiintoisa sen vuoksi että Tsembulat niminen haltija tavataan tsheremissienkin keskuudessa, jossa tämän kerrotaan olleen entinen ruhtinas. Ruhtinaan asuntopaikan sanotaan sijainneen Jaranskin piirissä Nemda-joen rannalla nykyisen Tsembulatovan kylän läheisyydessä. Pelättynä keremet-haltijana tsheremissit käyttävät hänen nimeään myös kiroussanana. Sellaisena esiintyy mordvalaistenkin staka-pas, esim. huudahduksessa: staka-pas sainzat (staka-pas sinut vieköön).

ERÄÄT KALENTERIPÄIVIIN LIITTYVÄT JUHLAT.

Milkovitsh sanoo 1700-luvulla kirjoittamassaan kuvauksessa, että mordvalaiset panevat toimeen juhlan koljadalle (mordv. kalada) joulukuun viimeisinä päivinä, jolloin nuoriso kulkee soittaen ja laulaen kyläläisten ikkunain alla saaden palkakseen piirakoita. Hän huomauttaa lisäksi, ettei heillä olekaan siitä muuta käsitystä, eivätkä he toimita sille mitään uhria tai rukousta. Muutamin paikoin, kuten Saratovin läänin Suhoj Karbulakissa, lapset pukeutuvat, ottavat säkin selkäänsä ja vaeltavat sitten kukin toverinsa kera jouluaaton aamuna talosta taloon esittämässä ikkunain alla koljada-lauluja. Lauluistaan, jotka ovat yksiäänisiä ja jotka aina käsittelevät samaa aihetta, he saavat leivonnaisia palkakseen. Tapa ei kuitenkaan ole alunperin mordvalainen, vaan samoin kuin itse nimitys, koljada (< lat. calendae) ovat laulutkin sekä sisältönsä että sävelensä puolesta venäläisperäisiä.

Jevsevjev sanoo, että näissä joululauluissa pyydettiin kaladalta hyvää viljansatoa. Hän mainitsee lisäksi, että laulajilla oli, ennenkuin he aloittivat laulunsa, tapana heittää jokaiseen tupaan kourallinen erilaisia jyviä sanoen: "Titi-piti, kanaset, niin monta jyvää kuin heitin, niin monta aumaa tulkoon riihenne ääreen."

Venäläisten välityksellä saatuja joulunviettotapoja ovat lisäksi tuvan lattian peittäminen oljilla sekä lampaan, sian- ja kananmuotoisten leivonnaisten leipominen, joista Melnikov kertoo, sekä sian teurastaminen juhlaruoaksi. Varsinkin sianpää on tällöin näytellyt erikoista osaa. Saratovin piirin Orkinossa on ersalaisilla ollut tapana, että kun suku on kokoontunut syömään keitettyä sian päätä, vanhin akka menee sen kera ensin pihalla olevan uhrikiven luo, jossa kaikki lankeavat maahan akan rukoillessa: "Jurtan haltija, jurt-ava, kuorien ja hirsien jumala, elättäjä, katso, me olemme teurastaneet sian sinun nimeesi ja tuoneet sinulle sen kokonaisen pään. Mitä sinä annat meille? Anna perheelle terveyttä sekä karjalle hyvinvointia, jotta se lisääntyisi!" Sianpää mukana käydään vielä sikolätissäkin rukoilemassa. Jokainen leikkaa sitten siitä itselleen palan, minkä jälkeen lähdetään kylän eri taloihin syömään ja huvittelemaan.

Narovtshatin piirin mokshalaisten, joilla myös ensimmäisenä joulupäivänä piti olla sianpää pöydällä, kerrotaan tällöin rukoilleen shkabavasia. Sitä ennen käytiin kuitenkin karjapihassa (kaldaz), jonne vietiin hanhi tai lammas, maitopuuroa, rieskaa ja kaljaa (poza) ja jossa palvottiin jurt-azaravaa. Gorodishtshen piirin Kardaflejssa talon emäntä luki jouluna tuvassa seuraavan rukouksen: "Vere pas, poksh pas, elättäjä, kardas-sarko matushka, keskiviikko herratar (sereda azarava), perjantai Praskovija, iltarusko Darija, aamurusko Marija! Teitä varten asetimme sianpään, valmistimme leipää-suolaa (ruokaa). Suojelkaa, mitä teidän on suojeltava, elättäkää, keitä teidän on elätettävä! Niin paljon kuin tässä savipadassa on suurimoita, antakaa meille hyvää ja rikkautta! Suojelkaa meitä maan päällä kulkiessamme kaikelta pahalta, pahansuovilta ja pahantekijöiltä! Olkoon toisella puolellamme aurinko-jumala, toisella kuu-jumala ja päällämme itse Jumala. Esi-isät ja esiäidit (kaikki luetellaan), tekin suojelkaa meitä, kun me kuljemme, nousemme tai asetumme levolle! Samoin sinä kodin suojelija, jurt-ava, elättäjä, varjele meitä!"

Makarij kertoo, että mokshalaiset uhrasivat jurt-azaravaile joulupäivänä vain hanhenpään, vähän piirakkaa ja suolaa läävän nurkkaan tai oven saranapuun alle. Samalla rukoiltiin, että kodinhaltija suojelisi taloa rajuilmalta ja tulipalolta sekä kartuttaisi karjaa. Simbirskin läänin ersalaiset, joiden sanotaan toimittaneen uhrin kotikarjan onneksi uuden vuoden, edellä, teurastivat tällöin lehmän ja asettivat sen pään läävään anoen kaldas-avalta karjan lisääntymistä. Jouluna kudo-jurt-avalle toimeenpantavasta perheuhrista puhutaan vielä mm. Utshajevin kokoelmissa, joissa mainitaan, että piiraita ja puuroa uhrattaessa luettiin seuraava rukous: "Kudo-jurtava, emoseni, kuorien ja hirsien jumala, elättäjä-suojelija jumala! Sinulle olemme leiponeet toukoviljasta leivän, keittäneet padan puuroa, asettaneet hopeaa ja kultaa. Kiitos sinulle kudo-jurtava, kuorien ja hirsien jumala, elättäjä-suojelija jumala, talosi suojelemisesta, perheesi suojelemisesta!"

Georgi mainitsee personoidun joulujuhlan nimenä Roschtawa Pas (mordv. roshtuva < ven. rozhdestvó).

Siinä mordvalaisten tapojen kuvauksessa, jonka Leontjev 1841 lähetti piispa Jakoville, kerrotaan, että nuorisolla Hvalynskin piirissä oli joulun aikana tapana kokoontua viettämään iltaa johonkin edeltäpäin varattuun tupaan, jonne saapui sekä poikia että tyttöjä ja jossa huviteltiin kaiken yötä kristityille sopimattomalla tavalla, kunnes aamun sarastaessa hajaannuttiin. Leontjev mainitsee samalla, että nuoret tällöin tekivät oljista kuvan, jonka sitten polttivat. Onpa olemassa muitakin tietoja siitä, että joululeikit täällä aloitettiin polttamalla yhteistoimin valmistettu olkinen pöpö (tshutshelo). Krasnoslobodskin piirissä tätä oljista tehtyä kuvaa kuljetettiin pitkin kylää. Puheena oleva olkikuva on todennäköisesti edustanut vanhaa vuotta, jonka joulun tienoissa on siirryttävä syrjään uuden vuoden tieltä.

Mordvalaisten joulutuvan (roshtuvan kudo) menoista on useita kuvauksia olemassa. Shahmatov sanoo, että ainakin Suhoj Karbulakissa laulettiin jouluviikon illatsuissa rivoja lauluja. Omalaatuisia olivat myös joululeikit, joista mainittakoon pojan pukeminen karhuksi ja sen tanssittaminen; pässin nylkeminen, so. nuorukaiselta, joka housunnyöristä ripustetaan köyteen, vedetään paita ja housut pois; mehiläispesän teko, joka suoritetaan siten, että nuori mies kääritään olkiin ja pannaan nurkkaan mehiläispesäksi, minkä jälkeen oljet sytytetään palamaan; hevosen kengittäminen, jolloin poikien ja tyttöjen istuessa penkillä, joku nuorukaisista lähtee ryömimään penkin alle ja leikkaa kaikilta poikki virsun paulat sekä niinirenkaat, joihin paulat kiinnitetään. Simbirskin läänin Ardatovin piirissä taas oli ennen vanhaan tapana, että kun pojat ja tytöt kokoontuivat jouluviikolla erityiseen tupaan, yksi pojista käärittiin olkiin, jotka sytytettiin palamaan ja sitten sammutettiin vedellä. Samasta piirikunnasta kerrotaan lisäksi, että nuoret pukeutuivat mitä kevyimpiin pukimiin ja viettivät iltaa laulaen ja tanssien, kunnes kukin lopuksi otti olkitukon, sytytti sen palamaan ja löi sillä kumppaniaan. Eräät mordvalaisten joulutupien leikit ja laulut ovat sen laatuisia, ettemme niitä tässä yhteydessä voi ollenkaan esittää.

Jouluviikon viettoon, kuten ainakin vuoden vaihteeseen, liittyi myös erinäisiä tiedustelutapoja. Suhoj Karbulakissa otettiin ensimmäisen joulupäreen tynkä ja käytiin ihmisten ikkunain alla kuuntelemassa, jolloin jokainen piti tietenkin omien asioittensa menestymistä silmällä. Jos kuultiin hyvää puhetta, se merkitsi hyvää, jos taas pahaa, niin pahaa. Toisin paikoin pidettiin parhaina kuuntelupaikkoina peltoa, jokea (avantoa) tai teidenristeystä. Siitä, minkälaisia ääniä (esim. sirpin, varstan, tanssin, itkun) tällöin kuultiin, pääteltiin, mitä tuleva vuosi oli tuova tullessaan. Toisin paikoin pantiin pöydälle suolaa kahteentoista kohtaan vuoden 12 kuukauden osalle. Suolarakeiden kuivuus tai kosteus, kun niitä myöhemmin tarkastettiin, ennusti tulevan vuoden kuukausien sääsuhteita.

Vaikka vasta Pietari Suuri määräsi, että vuosi, joka Venäjällä sitä ennen oli alettu syksyllä, oli aloitettava tammikuun 1 päivänä, on viimeksi mainittuun päivään mordvalaisillakin liittynyt tapoja, jotka ovat vuoden alkajaispäivälle ominaisia. Mordvalaiset ovat tällöin toisin paikoin rukoilleetkin od-god-matushkaa ('uusivuosi-emoa'). Tällainen Gorodishtshen piirin Sobakinon ersalaisilta saatu rukous on Paasosen kokoelmissa: "Uusivuosi-äiti, me rukoilemme uuden vuoden takia. Kas tässä bar-bar-piirakoita! Me rukoilemme lampaiden takia, lisääntyköön karjamme, täyttäköön se karjapihat, anna työntekijöille terveyttä!" Sitten syödään piirakoita ja loput annetaan lampaille.

Myös Narovtshatin piirin mokshalaiset toimittivat uutena vuotena menot karjaonnen vuoksi, mutta erikoisesti rukoiltiin tällöin sikojen menestystä. Teurastettuaan sian he irroittivat siitä jalat, korvat, hännän ja pään sekä keittivät ne heti ja veivät läävään. Monilla muillakin seuduilla piti uudenvuodenpäivänä olla sianlihaa juhlaruokana. Jotkut teurastivat sian sekä jouluksi että uudeksi vuodeksi, toiset tekivät sen vain jouluna säilyttäen jälkimmäistä juhlaa varten ainoastaan osia, esim. sorkat, toiset taas pitävät uudenvuodenpäivää erikoisesti "sikauhri" (tuvon-ozks)-päivänä, jolloin "sikojen jumalaa" (ersal. tuvon-pas) on muistettava. Viimeksi mainitun jumalan mainitsee jo Milkovitsh. Zelenin arvelee, että sianlihan rituaalinen syönti uudenvuodenpäivänä polveutuu muinaisroomalaisten saturnalia-menoista. Tämä olettamus, joka soveltuu myös jouluporsaaseen, pitäneekin paikkansa, vaikka mordvalaiset tietenkin ovat saaneet tapansa venäläisiltä, joiden kalenterissa tammikuun 1 päivä on pyhitetty sikojen suojelushaltijana tunnetulle Vasilij Suurelle.

Shahmatovin mordvankielennäytteissä on seuraava ersalaisten uudenvuodenviettoa kuvaileva esitys: Ennen uudenvuodenaattoa akat keittävät kanoja, hanhia, porsaita, munia ja padallisen puuroa sekä paistavat voihin leivottuja rieskaleipiä ja kakkuja. Näihin ei kosketa ennen uudenvuodenaatto-iltaa. Aatto-yönä he ottavat nämä mukaansa ja menevät veden partaalle, johon he levittävät pöytäliinan ja kattavat sen ruoalla. Sitten he lankeavat polvilleen ja rukoilevat mm. sanoen: Nishk'i-pas, poksh-pas, v'eri-pas, kasvakoon vilja, niin että maankuori repeää, tulkoon tähkään jyviä! Varjele viljaa myrskyltä, rakeilta ja kovilta sateilta, anna sille hyvä kasvu, anna karjalle ja siipikarjalle menestystä, anna terveyttä! Joku akoista nousee nyt, kohottaa leivän ja panee sen takaisin sanoen: Kuolleet esivanhemmat, hedelmällisessä mullassa on ruumiinne, v'eri-pasin edessä sielunne, rukoilkaa häneltä viljankasvua ja kaikkea hyvää! Sitten hän kohottaa taas leivän ja kiittää nishk'i-pasia tämän menneenä vuonna suomasta hyvästä. Sitten akat vielä suutelevat leipää ja sanovat: "Viljan haltija, norov-ava, anna terveyttä!"

Jevsevjev kertoo nuorukaisten pukeutuneen iltasella nurinkäännettyihin turkkeihin ja päähineisiin sekä käyneen vihta kädessä keräämässä leivonnaisia (orjeshki) kustakin talosta. Niitä antaessaan emännät kehoittivat anojia rukoilemaan heille viljan ja karjan onnea. Niitä, jotka kieltäytyivät antamasta leivonnaisia, lyötiin vihdoilla.

Samoin kuin jouluna harjoitetaan uudenvuodenaattonakin enteiden vaarinottoa. Saratovin läänissä on tällöin valettu tinaa, menty kolmen tien haaraan kuuntelemaan tai puimatanterelle tähkiä vetämään tahi kirkon ovelle katselemaan. Kolmen tien haarautumassa, jonne on mentävä hiukset hajalla ilman vyötä ja ristiä, on painettava korva maata vasten ja kuunneltava päätä nostamatta. Jos on tulossa hyvä vuosi, kuuluu ikään kuin vankkureilla kuljetettaisiin lyhteitä, jos tulossa on katovuosi, kuuluu tyhjien ajopelien räminää. Lehmän ammuminen ennustaa karjaruttoa, jos taas karja säilyy terveenä, kuuluu lehmien puskemista jne.

Orlovin mukaan tämä kuunteleminen toimitettiin seuraavalla tavalla: viisi, seitsemän, yhdeksän henkilöä tai useampiakin, kunhan vain muodostui pariton luku, meni joulun ja loppiaisen välisenä aikana keskiyöllä tienristeykseen, jossa kaikkien tuli riisua vyönsä, naisten myös rintasolkensa, kaulakoristeensa ja korvarenkaansa, ja jossa naisillakin piti olla päässä miehen hattu. Painaen hatun syvälle päähänsä kaikki asettuivat makaamaan jo edeltäkäsin tänne levitetyille oljille kasvot alaspäin. Yksi joukosta, nim. pariton, piirsi vielä hiilihangolla kehän vastapäivään oljilla makaavien ympäri suojaksi "shajtaneita" vastaan, sitten hänkin asettui kehän sisäpuolelle seisten siellä hattu syvälle päähän painettuna hiilihankoon nojaten. Kehässä makaajien uskottiin nyt kuulevan, mitä uusi vuosi oli tuova tullessaan. Häiden enteenä kuului soittoa, hyvän sadon enteenä viljan puimista, nälänhädän enteenä kuultiin ihmisten keskustelevan huonosta sadosta, kuoleman enteenä kuului itkua jne. Toisin paikoin akat menivät uudenvuodenaattona tienhaarautumaan tai avannon reunalle kuuntelemaan luudalla ratsastaen.

Tähkän veto taas toimitettiin puimatanterella vilja-auman vieressä, josta oli vedettävä olki hampaita käyttäen. Jos oljen päässä oli täysinäinen tähkä, ei ollut puutteesta pelkoa, mutta tyhjä tähkä tiesi katoa ja köyhyyttä.

Kirkon ovella oli käytävä yksitellen. Mitä silloin näki, oli jonkin tulevan tapahtuman enne. Kertojan vanhempi sisar oli käynyt tällä tavoin kirkon ovella ja nähnyt ihmisen tulevan häntä kohti. Kun hän lähemmin tarkasti tulijaa, tunsi hän sen omaksi itsekseen. Pelästyneenä hän juoksi kotiin kertomaan, mitä oli nähnyt. Jonkin ajan päästä hän alkoi sairastella ja kuoli ennen pitkää.

Tällaiset tavat ovat mordvalaisilla epäilemättä venäläistä kulttuurilainaa. Ja venäläisten esimerkkiä seuraten mordvalaiset ovat uudenvuodenaattona myös piirtäneet veitsellä tai liidulla ristinmerkkejä asuntojensa oviin ja ikkunoihin suojellakseen kotejaan vuoden vaihteessa liikkuvilta henkiolennoilta.

Milkovitsh sanoo, että "tammikuun ensimmäisinä päivinä" mordvalaisilla on l'ishm'en-osks ('hevosuhri') niminen juhla. "He tekevät tällöin hevosen muotoisia leivonnaisia, vievät ne illalla talliin ja jättävät sinne aamuun asti, aamulla niiden kera rukoillaan; koko päivän he sitten ratsastavat hevosilla käyttäen tällöin myös päihdyttäviä juomia."

Tätä Milkovitshin kuvaamaa hevosjuhlaa on muiden tietojen mukaan vietetty loppiaisena. Niinpä Nevostrujevin käsikirjoituksessa kerrotaan v. 1849, että Simbirskin läänin Ardatovin piirikunnassa leivottiin loppiaisena taikinasta hevosta muistuttavia leivonnaisia (ven. konjka), jotka asetettiin kauroilla täytettyyn astiaan, sitten käännyttiin avattua ovea kohti ja pyydettiin hevosonnea edelleenkin, samalla kun kiitettiin tähänastisesta. Kun leivonnaisten palasia oli viety hevosille, ryhdyttiin aterioimaan. Syötyä lähdettiin ajelulle. Myös Gorodishtshen piirissä leivottiin loppiaisaattona tattarijauhoista "hevosia".

Orlov sanoo loppiaisena leivotun useamman eri kotieläimen, kuten hevosen, lehmän, lampaan, sian, koiran, kissan, hanhen ja kanan muotoisia leivonnaisia. Narovtshatin mokshalaisista kerrotaan, että he paistoivat loppiaisena pyöreän piirakan ja asettivat sille taikinasta tehdyn tallin hevosineen sekä navetan. Kardaflejssa loppiaisleivokset kuvasivat paitsi hevosia vielä mehiläispesiä, vilja-aumoja, karjatarhoja lehmineen, lampaineen ja sikoineen sekä kananpesiä kanoineen ja munineen. Shahmatov mainitsee, että konjka-leivonnaiset olivat miehiä ja kotieläimiä varten, naisia varten valmistettiin "kananpesä" nimisiä leivonnaisia. Utshajev taas tietää loppiaisaattona tehdyn voitaikinasta hevosia, kanoja ja hanhia. Myös todellinen hanhi teurastettiin loppiaisena, jolloin hevostalliin vietiin muudan leivonnainen sekä hanhen siipi. Täällä luettiin seuraavanlainen rukous: "Talonhaltija, jurt-ava, kardas-sarko elättäjä, suojelijajumala, kas tässä on sinulle konjka karjan kaitsemisesta, kas tässä hanhen siipi lintujen suojelemisesta!" Nämä esineet on tapana piilottaa talliin, josta lapset sitten käyvät niitä etsimässä. Se, joka löytää leivonnaisen, syö sen. Orlov esittää seuraavan loppiaisena luetun rukouksen: "Jurt-azar, jurt-azarava, kud-azar, kud-azarava, manalle menneet isoisät ja isoäidit, taatot ja maammot, apet ja anopit! Olkaa suopeamielisiä, kartuttakaa karjaamme, suojelkaa sitä kaikelta vahingolta, taudeilta, rutolta ja pahoilta ihmisiltä!"

Kuten mainittu, puhuu jo Milkovitsh ratsastamisesta tämän juhlan yhteydessä. Tämä tapa onkin ollut melko yleinen sekä ersalaisten että mokshalaisten keskuudessa. Niinpä Saratovin läänissä sanotaan nuorukaisten ja lasten ratsastaneen loppiaisena ympäri kylää ja keränneen loppiaisleivoksia. Gorodishtshen piirin Kardafleissa mordvalaiset ajavat loppiaisena hevosilla "niinkuin venäläiset laskiaisena". Lobaskin ersalaiset selittävät, että kun Jumalaa kehoitetaan loppiaisena suojelemaan hevosia, on niillä tällöin kaiken päivää ajettava. Suhoj Karbulakissa ajellaan hevosilla pitkin kujia ja lauletaan. Lopuksi esitettäköön vielä seuraava Gorodishtshen piirikunnassa muistiinpantu rukous: "Loppiais-herratar, (nyt on) hevosten juhla, hevosien alttari, anna niille terveyttä, kevyet oltavat, jalkavoimia niiden vetäessä raskasta kuormaa!"

Laskiaista mordvalaiset ovat viettäneet venäläisten tavalla: he ovat syöneet ohukaisia (bliny), ajaneet hevosilla, ja lapset ovat liukuneet mäkiä alas kelkoilla. Muullakin tavoin mordvalaiset ovat tällöin huvitelleet.

Mordvalaisten personoimista kristillisistä juhlapäivistä tarjoaa esimerkin lisäksi palmusunnuntai, verm-ava (verm < ven. verba 'paju', 'pääsiäispalmu'), jota on jonkinlaisena jumaluutena palvottu. Gorodishtshen piirin Kardaflejssa neidot kerääntyvät jo palmusunnuntain aattona illanviettoon, jossa nautitaan yhteisvaroin valmistettuja kalapiirakoita ja jossa jokin mukaan kutsuttu vanha vaimo rukoilee verm-avaa antamaan tytöille terveyttä ja suojelemaan heitä pahalta maineelta. Verm-avalta pyydetään lisäksi vilja- ja karjaonnea. Aamulla varhain lähdetään sitten pajuvitsoilla virpomaan niitä, jotka vielä nukkuvat. Samalla lauletaan: "Nukkukaa, nukkukaa! Älkää pelätkö heräämistänne! Pajuvitsoilla teitä virvomme, jotta toisenkin kerran tämän ajan eläisitte, jotta vilja kasvaisi, jotta terveyttä riittäisi!"

Zorin sanoo, että juhlasta, jota tytöt ja pojat viettävät palmusunnuntain aattona, on Samaran läänin Baganassa käytetty nimitystä v'erban-salmat. Keräten ruoka-aineita nuoret kulkevat ympäri kylää ja lyövät versovilla pajunoksilla kussakin talossa tapaamiansa ihmisiä sanoen: "Valkoisin, hyvin käsin lyömme teitä pajuvitsoilla, jotta seuraavanakin vuonna eläisitte tämän ajankohdan terveinä; sallikoon jumala teidän elää, elää vielä seuraavanakin vuonna tähän aikaan!" Vihdoin nuoret kokoontuvat johonkin taloon, jossa tytöt keittävät salmat nimistä ruokaa so. 'voissa ja vedessä keitettyjä jauhomöykkyjä' sekä lihakeittoa. Sitä paitsi on tällöin tapana syödä munia ja juoda maitoa. Juhla, jossa lauletaan lauluja, jatkuu palmusunnuntain aamuun asti.

Tietenkin mordvalaiset ovat viettäneet myös pääsiäistä, itämaisen kirkon suurinta juhlaa. Kun he ovat nimittäneet sitä "suureksi päiväksi" (moksh. ine shi, ers. ine thsi) samoin kuin tshuvassit (munkun), tsheremissit (kugu ketshe) ja votjakit (budzim nunat), on syntynyt ajatus, että kaikilla näillä kansoilla on jo pakanuuden aikana ollut tämänniminen kevätjuhla, jonka nimi sittemmin on siirtynyt samanaikaiselle kirkolliselle juhlapäivälle. Kun "suuri päivä" pääsiäisen nimenä kuitenkin tavataan myös kristityillä tataareilla (olo kön), ja kun lisäksi venäläisetkin ovat ennen vanhaan käyttäneet vastaavaa nimitystä (velik-den), on ilmeistä, että mainitut kansat ovat saaneet tämännimisen juhlan venäläisiltä. Samalta taholta on "äijä päivä" (suuri päivä) tullut karjalaisille.

Osoitukseksi siitä, että pääsiäisjuhlalla olisi ollut edeltäjä jo pakanuuden aikana, voidaan ehkä viitata Snezhnitskijn Pensan hiippakunnan lehdessä 1870 esittämään tiedonantoon: Pakanuuden aikana mordvalaiset viettivät perintätiedon mukaan keväällä suurta uhrijuhlaa shkajn kunniaksi. Juuri niihin aikoihin, kuin nyt on pääsiäinen, teurastettiin komea, lihava orivarsa, joka oli ostettu jo vuotta tai paria ennen kyseessä olevaa uhrijuhlaa ja jota oli joka talossa vuoron perään lihotettu. Tämän tiedonannon perusteella, joka ei saa tukea muista lähteistä, ei kuitenkaan voi tehdä mitään varmaa johtopäätöstä.

Vanhin esitys mordvalaisten pääsiäisen vietosta tavataan taaskin Milkovitshin kuvauksesta. Todennäköisesti siinä mainitut tiedot perustuvat Simbirskin läänin tapoihin. Milkovitsh kirjoittaa: 'Jumalan pojalle' toimitetaan uhri ensimmäisenä pääsiäispäivänä seuraavalla tavalla: Jonkun varakkaan ja arvokkaan mordvalaisen taloon kerääntyy sekä miehiä että naisia noin viidestä jopa kymmenestäkin talosta; peränurkassa olevalle pöydälle asetetaan erilaisia piirakoita, munia, olutta ja mesijuomaa sekä sytytetyt kynttilät. Muiden seistessä taempana joku vanhus lähestyy pöytää, koskettelee sitä ja lausuu tavanmukaiset uhrisanat, joissa hän mainitsee kaikki "suurella pöydällä" olevat ruoat ja juomat ja sanoo palvovansa "suuren päivän jumalaa" (ine-tshi-paz). Sitten hän kaataa seuran vanhimmille olutta maljoihin ja annettuaan kullekin sekä otettuaan itsekin maljan hän menee eukkonsa kanssa ovelle, aukaisee sen ja asettuu etualalle, muut asettuvat hänen taakseen pitäen olutmaljaa kädessään. Tällöin vanhus lausuu: "Suuren päivän jumala, minun oveni iloitsee ja aukenee sinulle!" Samalla hän kaataa maljasta juomaa oven saranankantaan. Sitten hän menee lieden luo ja vuodattaa sinnekin vähäisen, lisäksi hän panee hehkuville hiilille lihan ja leivän palasia. Sillä aikaa kun ne palavat ja savuavat, hän kiittää "uuni-herratarta" (p'etska-azarava). Lopuksi hän astuu pöydän luo ja kaadettuaan olutta pöydällä olevaan astiaan kääntyy yleisöön päin ja lausuu: "Suuren päivän jumala on tullut tupaamme!" Tällöin kaikki tyhjentävät olutmaljansa. Sitten uhrimenojen johtaja-vanhus istuutuu peränurkkaan, ja isäntä ottaa pöydältä muna-astian sekä toistaen edellämainitut sanat jakaa munat. Samalla tavalla nämä menot suoritetaan päivän kuluessa jokaisessa talossa.

Jo 1762 esipappi (protoierej) Nikita Aleksejev kantelee Pahomille, Tambovin ja Pensan piispalle, että mordvalainen vastakristitty Kozjma Ivanov – aikaisemmin Puzhanka Satishev – ja muutamat muut olivat "suurena lauantaina" (pääsiäislauantaina) vanhan mordvalaisen tavan mukaisesti lukeneet rukouksen kumartaen kohti kynnystä. Krasnoslobodskin piirin Kangus kylän pappi taas valittaa piispalle 1765, että vastakastetut valmistavat kristillisinä juhlapäivinä kaikenlaisia ruokia ja juomia, kumartavat pohjoista kohti sekä kaatavat juomaa uunin tuhkareikään ja asettavat ruoan palasia tuleen. Samoin eräs v:n 1766 asiakirja mainitsee mordvalaisten ottavan pääsiäisenä kaikista ruoista ja juomista osan sekä kaatavan nesteet uunin tuhkareikään, mutta ruoan palaset tuleen. Näin tehtyään he rukoilevat pohjoista kohti. Mitropolskij huomauttaa Tambovin hiippakunnan lehdessä 1876, että muutamat tekivät näin vielä hänen aikanaan. Pohjoinen rukoussuunta viittaa vainajainpalvontaan.

Kynnys ja liesi näyttävät melko yleisesti olleen pääsiäismenojen erikoisena kohteena mordvalaisten keskuudessa. Mokshalaisista kerrotaan vielä myöhään, että kun he pääsiäisviikon perjantaina viettivät kotona juhlaa, perheenpää otti leivänkannikan ja lihaviipaleen, meni ovelle, jonka puoleksi aukaisi, ja kumartuen kynnyksen yli rukoili shkabavasta, että tämä kasvattaisi runsaasti viljaa ja karjaa. Poika tai joku muu perheen jäsen toi samalla maljallisen kaljaa, josta perheenpää kaatoi vähän kynnykselle. Sen jälkeen molemmat menivät uunin luo, missä isä pani leipäpalan ja lihaviipaleen tuhkareikään, poika taas kaatoi sinne vähän kaljaa. Näin tehdessään uhraajat sanoivat: "Shkabavas, anna tämän savun mukana uhrimme nousta sinun luoksesi!"

Näytteenä kodin piirissä suoritetusta pääsiäisen palvonnasta esitettäköön vielä seuraava Simbirskin läänin lehdessä 1866 ollut kuvaus Napolnojen kylästä: Kun tuohukset on sytytetty ja liinalla katetulle pöydälle on pantu puuropata ynnä lihaa, piirakoita ja munakokkelia, alkaa perheen vanhin nainen rukoilla puurolusikka kädessä perheelle ja karjalle terveyttä sekä hyvää viljankasvua. Muutkin rukoilevat hänen perässään hiljaa itsekseen. Rukouksen jälkeen istutaan pöytään ja maistellaan niitä ruokia, jotka rukouksen ajaksi on asetettu pöydälle.

Toisin paikoin kyläläiset ovat viettäneet myös pääsiäisjuominkeja yhdessä. Sellaisista pidoista, ine-tshin pure ('suuren päivän mesijuoma'), joita pääsiäisenä vietettiin Bugulman piirin Baganassa, Zorin kuvailee seuraavasti: Kyläkunnan yhteiseen laskuun ostettiin hunajaa, ja siitä keitettiin mesijuomaa (pure); keittämisestä piti huolen kukin kylänosa (kurmuzh) vuoron perään. Kun mesijuoma oli valmista, lähti kaksi nuorta miestä ratsain kutsumaan kansaa. Kutsujat ajoivat hevosineen joskus tupaan asti, jossa lausuivat: "Lähtekää juomaan pääsiäis-mesijuomaa!" Heille vastattiin: "Kiitos hyvästä sanastanne, se joka menee, sillä on vapaa pääsy, kutsuja on, kantajaa ei ole." Kaikkia kestittiin sitten oluella, kaadettiinpa olutta hevosienkin päähän. Kuitenkin vain miesten sanotaan kokoontuneen tähän juhlaan, jota vietettiin jonkin talon pihamaalla.

Ilmeisesti venäläisten esikuvaa seuraten mordvalaisilla on toisin paikoin ollut vielä erikoiset pääsiäisen vastaanottomenot. Zorinin muistiinpanoista käy ilmi, miten juhla vastaanotettiin Buguruslanin piirin Saposkinan ersalaiskylässä: Kylän tytöt pukivat ensimmäisenä pääsiäispäivänä parhaimman joukostaan juhla-asuun "pääsiäiseksi". Tämä lähti kylän ulkopuolelle itäänpäin kylästä, jonne piilottautui. Toiset tytöt lähtivät sitten mukanaan ämpärillinen olutta laulaen kylän portille "pääsiäistä" vastaanottamaan. Portilla laulamassaan laulussa he aluksi totesivat, että nyt on tultu "pääsiäistä" vastaanottamaan ja että tämä saapuu idästä päin nishk'e-pasin luota ja tulee ilahduttamaan kylää. Sen jälkeen olutämpäri asetettiin maahan, ja tytöt seisahtuivat virittäen uuden, nopeammassa tahdissa esitetyn laulun, jossa "pääsiäistä" (ine-tshi) – sitä nimitettiin myös nishk'e-pasin tyttäreksi, v'ere-pasin lähettämäksi – pyydettiin juomaan olutta. "Pääsiäinen" tulikin kutsujia kohti, ja hänet nähdessään tytöt lähtivät olutämpäri mukanaan laulaen häntä vastaan. "Pääsiäiselle" tarjottiin nyt olutta, ja kaikki kumarsivat hänelle taivuttaen polvensa mordvalaiseen tapaan (siten, että oikea jalka siirretään taaksepäin, joten oikean jalan polvi tulee alemmaksi kuin vasemman jalan kuitenkaan koskettamatta maata). Kun "pääsiäinen" oli tyhjentänyt olutmaljan, tytöt ottivat häntä käsistä kiinni ja lähtivät laulaen saattamaan häntä kylään. Kylän portilla oli kylän muu väki vastassa. Koko pääsiäisviikon tytöt sitten viettivät juhlat käyden talosta taloon "pääsiäinen" mukanaan. Vasta pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina toimitettiin pääsiäisen saattaminen, jolloin koko kylän väki kokoontui seuraamaan sitä kylän portille asti länttä kohti, edemmäksi pellolle menivät tytöt yksinään. Jo päivällä oli kylän läheisille mäkilöille varattu olkia, jotka nyt sytytettiin palamaan. Saattaessaan tytöt lauloivat todeten laulussaan, että "pääsiäisen", nishk'e-pasin tyttären, taas oli palattava isänsä kotiin,samalla he lupasivat tulla vuoden päästä jälleen "pääsiäistä" vastaanottamaan. "Pääsiäiselle" tarjottiin lopuksi olutta, ja kaikki kumarsivat hänelle niin kuin aikaisemmin häntä vastaanotettaessa. Sitten "pääsiäinen" eteni yhä edemmäksi pellolle poistuen vihdoin näkyvistä, ja häntä saattamassa olleet tytöt palasivat kylään, jossa muu väki heitä odotti. Täällä he vielä lauloivat laulun, jossa pääsiäisen mainittiin menneen ja tulevan takaisin vasta vuoden päästä.

Pääsiäisen saattaminen on ersalaisten keskuudessa ollut melko yleinen tapa. Saratovin piirin Suhoj Karbulakissa tytöt saattoivat pääsiäistä laulaen kylän lähellä olevalla kukkulalla kasvavan koivun juurelle. Syötyään täällä munia ja voitaikinasta tehtyjä leivonnaisia he koristivat koivun kangastilkuilla ja munankuorilla, minkä jälkeen he palasivat kotiin.

Kolmannen ersalaisalueelta saadun tiedon mukaan kylän väki kokoontui pääsiäisviikon viimeisenä päivänä kylän pääkadulle, jossa maisteltiin maljoja ja jossa pojat ampuivat ilmaan. Täällä kaikki lopuksi lankesivat maahan, suutelivat maata ja huusivat valittavalla äänellä: "Jää hyvästi, juhla, jää hyvästi!"

Pensan läänin Gorodishtshen piirin Kardaflejssa saatetaan pääsiäistä Tuomaan viikon sunnuntaina, jolloin jokaisessa kodissa valmistetaan juhlaruokia, sytytetään kynttilä ikonain eteen ja rukoillaan. Emäntä osoittaa katettua pöytää ja lausuu: "Tule, syö, pääsiäis-emo, viimeisen kerran, sitten me saatamme sinua, sinua varten olemme valmistaneet munaruokaa!" Kun kaikki ovat syöneet, emäntä ottaa lopuksi juustokakun, kiinnittää sen reunaan sytytetyn kynttilän, asettaa leivälle vielä kaikkien ruokien palasia ja menee muiden häntä seuratessa ovelle. Täällä hän asettuu kynnykselle ja kädellä viitaten kehoittaa pääsiäistä lähtemään tuvasta: "Lähde, pääsiäis-emonen, me saatamme sinua, tule taas tulevana vuonna, me otamme sinut iloiten vastaan, kasvata meille enemmän viljaa, anna hyvää terveyttä, kartuta karjaamme ja kaikkea varallisuutta, jotta meillä olisi, millä sinut vastaanottaisimme ja kestitsisimme!" Sen jälkeen lähdetään pellolle pääsiäistä saattamaan.

Kertoessaan mokshalaisten "pääsiäisen saattamisesta" Makarij mainitsee, että he laskevat tällöin jokeen kokonaisen olkiauman ja sytyttävät sen palamaan, jotta se palavana kulkisi vettä myöten. Sen jälkeen he vielä ampuvat pyssyillä, juovat ja syövät sekä pitävät iloa soittaen, laulaen ja tanssien.

Ersalaisten kerrotaan pääsiäiseksi valmistaneen myös erikoisen kulza nimisen vehnäleivän, jota koskemattomana pidettiin pöydällä koko pääsiäisviikko, mutta joka myöhemmin pantiin piiloon ja otettiin esille vasta toukoa tehtäessä, jolloin se paloiteltiin hevosten syötäväksi.

Yrjön päivänä (23/IV) mordvalaisilla on tapana rukoilla pyhää Yrjänää karjaonnen vuoksi. Mokshalaisten Jagoräj on samalla susien haltija, jonka on nähty ajelevan susivaljakolla valkeaan mekkoon puettuna. Susia kutsutaankin hänen koirikseen. Yrjön päivänä syödään Jagoräjlle omistettu sian kaula, joka sitä varten säästetään aina joulusta asti. Kun karja näihin aikoihin lasketaan laitumelle, on mokshalainen rukoillut pyhää Yrjänää seuraavin sanoin: "Kelpo Jagoräj, suojele minun elukoitani niiden kulkiessa laitumella, niiden syödessä ja juodessa, älä anna niitä koirille!"

Saratovin läänin Hvalynskin piirin Androfkassa vietettiin kesä-Mikolan (Nikolai ihmeidentekijän) päivänä (9/V) myöhään illalla tai vasta yön tultua ulkosalla uhrijuhlaa (ini-tshin k'il'ijin-osks 'suuren päivän koivun uhrijuhla') erään lähteen luona, jossa kasvoi tammi ja koivu ja jossa teurastettiin joko härkä tai lammas. Härän veri laskettiin tammen juurelle, "sillä tammi on miehinen mies", lampaan veri taas koivun juurelle, "sillä koivu on naispuolinen". Kun vahakynttilä oli sytytetty, rukoiltiin: "Yön jumala (v'än pas) Maksimka, lehmien jumala F'edoseja, härkien jumala Lasej (ven. Vlasij) Donesej, lehmien jumala, elättäjä, kaikki naudat ovat sinun, suojele sinä niitä! Katso, me olemme teurastaneet sinulle härän; me kohotamme kätemme taivasta kohden ja rukoilemme v'ere-pasia, pyydämme ylhäältä sadetta, antakoon hän karjalle hyvää rehua. Me asetamme kätemme vaakasuoraan asentoon ja rukoilemme v'id'i-tshin pasia (oikeuden jumalaa) ja pyydämme terveyttä; me kumarrumme maahan asti ja rukoilemme maa-emoa, jotta hän antaisi maukasta ravintoa, jotta olisi, millä sydäntä vahvistaa." Kustakin ruoasta heitettiin palasia puun juurelle.

Toisin paikoin mordvalaiset ovat viettäneet kesäistä Nikolain päivää jonkinlaisena kevätjuhlana, jolloin juodaan yhteisvaroin kunnantuvassa (v'el'en kudo) valmistettua "kylän olutta". Piispa Jakovin kokoelmissa sanotaan terjuhaanien palvoneen "Nikoly-pasia" kesäisen Nikolain päivän jälkeisenä päivänä.

Eräät mordvalaisten uhrimenot toimitettiin ennen vanhaan myös helatorstain tienoissa. Niinpä Hvalynskin piirin Teljatnikovossa kerrotaan olleen tapana, että kun ankara kuivuus vaivasi syysviljan oraita, vanhat vaimot, noin kymmenkunta, joskus enemmänkin, menivät viitisen päivää ennen helatorstaita ruokien kera yöllä viljapellolle, jossa joku eukoista muiden etunenässä luki seuraavanlaisen rukouksen: Maan haltijat, Aatami ja Eeva, miksei meille kasva vilja, täyttäkää meidän vatsamme! Akima ja Anna, antakaa meille sadetta! Ilija profeetta, Aatami ja Eeva, antakaa hiljaista, hyvää sadetta, viljan juureen kosteutta! Maanmittari Mikila, olemme tulleet sinua rukoilemaan, tuoneet sinulle leipää-suolaa ja kauniita munia. Te olette hurskaita ihmisiä, elätte jumalan edessä, antakaa meille terveyttä, pitkää ikää, kasvavaa viljaa, karttuvaa karjaa, eläimiä varten hyvää sadetta, raikasta vettä voin ja maidon keräämistä varten! Rukoiltua ruvettiin syömään, jolloin mukana tuodut leivät jaettiin, niin että kukin sai kaksi kappaletta. Paitsi rieskaa syötiin vielä punaisiksi värjättyjä munia.

Saman piirikunnan Bajevka nimisessä kylässä toimitettiin aina helatorstain edellisenä tiistaina "härkäuhri" (buka-osks), jota varten teuras sekä leipää ja muita uhritarpeita hankittiin kunnan varoilla. Yhteistoimin keitettiin myös kaljaa ja mesijuomaa. Koko kyläkunnan kokoontuessa kukin toi mukanaan vadin, lusikan ja piirakoita. Kokouspaikka oli Gorotka-panda nimisellä mäellä, jolla kasvoi kymmenkunta koivua. Uhrimenoista, jotka suoritettiin erään koivun alla, huolehti neljä miestä. Kunakin vuonna valittiin eri henkilöt vuoron perään tähän toimeen. Uhrikoivuun kiipesi leskiukko ja -akka, jotka istuivat siellä uhritoimituksen ajan. Kun rukous oli pidetty ja ruvettiin syömään, annettiin heille uhrilihasta ja muista ruoista paloja, jotka nämä asettivat yläpuolellaan olevalle oksalle sitä varten laitettuun astiaan. Uhrihärän nahka ripustettiin puun alimmalle oksalle, siitä se kuitenkin toimituksen päätyttyä otettiin ja myytiin kunnan rahaston hyväksi. Nahkaa ripustettaessa kaikki lankesivat polvilleen ja nostivat kätensä ylös, samalla kun yksi toimitusmiehistä luki seuraavan rukouksen: "Vere-pas, suuri jumala, nishk'e-pas, elättäjä, me kohotamme kätemme ylös ja rukoilemme v'ere-pasia, me asetamme kätemme vaakasuoraan ja rukoilemme oikeuden jumalaa (v'id'i-tshin-pas), me laskemme kätemme alas ja annamme maaemolle kumarruksen. V'ere-pasilta me pyydämme terveyttä, oikeuden jumalaa rukoilemme antamaan oikean lain, maa-emoa rukoilemme, jotta vilja kasvaisi, karja ja muu omaisuus karttuisi." Tämän jälkeen ruvettiin uhriaterialle.

Snezhnitskij kertoo Pensan hiippakunnan lehdessä v. 1870, että mordvalaiset rukoilivat toisin paikoin myös hevostensa puolesta helatorstaina, toisin paikoin taas vasta Florin ja Lavrin päivänä (18/VIII). Helatorstain uhrijuhlasta onkin Gorodishtshen piirissä käytetty nimitystä alashan pure l. alashan ozks (alasha 'hevonen'), joka ilmaisee juhlan tarkoitusperän. Menojen suorituksessa on eri kylissä kuitenkin voitu seurata erilaisia perintätapoja. Pitshilejkassa ukot kokoontuivat jokaisesta talosta eräälle kedolle, teurastivat siellä varta vasten kaivetun kuopan päällä sian ja pari lammasta, jotka oli tapana hankkia kyläkunnan yhteisvaroilla. Joku kylän ukoista esiintyi menojen valvojana vuosittain vuoron perään. Kun uhrilihat oli keitetty, lähetettiin sana kyläläisille, joista kuitenkin vain miehet osallistuivat näihin pitoihin saapuen uhripaikkaan ratsun selässä. Uhripuun edessä, johon oli ripustettu ikona, joku ukoista rukoili, että jumala antaisi hevosonnea sekä lähettäisi sateita ja kasvattaisi viljaa.

Gorodishtshen piirin Kardaflejn kylässä oli vuoron perään aina kolme isäntää tämän juhlan toimihenkilöinä, joille kylänvanhin hankki jo edeltäpäin yhteisvaroilla hunajaa sekä sian- ja hanhenlihaa ja jotka jo juhlan aattona veivät erään pyhän petäjän ääreen halkoja, patoja ja kuppeja ja valmistivat siellä mesijuomaa ym. Jokaisesta talosta tuli juhlaan vain yksi henkilö, joka toi tullessaan munalla varustetun kakun sekä suolaa ja lusikan. Kakut asetettiin maahan riviin, ja niiden eteen pystytettyyn paaluun kiinnitettiin Florin ja Lavrin ikona sytytettyine kynttilöineen. Kolme valittua ukkoa astuivat nyt etualalle, ja kääntyen itää kohti he alkoivat lukea rukousta, jossa muisteltiin myös manalle menneitä esi-isiä. Sitten he kulkivat kolme kertaa maahan ladotun leipärivin ympäri. Parin kierroksen aikana he koskettivat kummallakin kädellä jokaista uhrikakkua, mutta kolmannella kierroksella se ukoista, joka astui etumaisena ja jolla oli toisessa kädessä puuvati, toisessa veitsi, leikkasi palasen jokaisesta kakusta ja asetti ne vatiin. Irroitetut leivänpalaset kätkettiin sitten erään pensaan juurelle maahan tehtyyn kuoppaan.

Jevsevjev huomauttaa, että pakanuuden aikana teurastettiin tässä hevosten uhrijuhlassa varsa.

Snezhnitskij sanoo Pensan läänin mordvalaisten rukoilleen vielä helatorstain jälkeisenä sunnuntaina sarvikarjan lisääntymistä.

Samoin kuin pääsiäiseen on mordvalaisilla liittynyt helluntaihinkin kiintoisia juhlan vastaanottomenoja, jotka neitojen muodostamine kulkueineen muistuttavat jossakin määrin Ritvalan helkamenoja ja jotka epäilemättä ovat venäläistä alkuperää. Paras käytettävissämme oleva kuvaus, jossa ei kuitenkaan puhuta helluntain vaan "kesäpäivän" tuomisesta kylään, on saatu Buguruslanin piirin Pavlushkino nimisestä ersalaiskylästä: Kaikki kylän tytöt kokoontuvat helluntai-aamuna yhteen ja valitsevat keskuudestaan johtajikseen kaksi tyttöä, jotka puetaan pojan vaatteisiin ja joita sanotaan and'amoiksi. Sitä paitsi tytöt kutsuvat kaksi nuorta miestä avukseen. Ennen kuin kylästä lähdetään liikkeelle, lauletaan laulu, jonka sisältö on lyhyesti esitettynä seuraava: Olemme pukeutuneet juhlavaatteisiin, pukeneet kaksi tyttöä miehiksi, kutsuneet kaksi miestä joukkoomme ja lähdemme nyt hakemaan "kesäpäivää" (kize-tshi) vihreältä niityltä. Kun kaikki ovat asettuneet riveihin, and'amot keskelle, kuljetaan käsi kädessä niitylle. Matkalla lauletaan: menemme hakemaan "kesäpäivää" niityltä, kauniista paikasta, katkaisemme sen juuresta poikki ja tuomme kylään. Niityllä tytöt solmivat itselleen kukka- ja lehtiseppeleitä (p'ra-sure) sekä laulavat: olemme tulleet niitylle, näytä, niitty, missä "kesäpäivä" on, me hakkaamme sen juuresta poikki ja viemme kylään. Mukana tulleet kaksi nuorta miestä kaatavat nyt kirveillään nuoren koivun, jonka tytöt koristavat heleänvärisillä nauhoilla ja kukkaseppeleillä laulaen: Tyttölapset, pajarittaret, heittäkää päästänne seppeleet, koristakaamme "kesäpäivä" ja viekäämme se kylään! Kun koivu on valmiiksi koristettu, kannetaan se ensin joelle "pestäväksi". Täällä and'amot kääntyvät vesi-emon puoleen seuraavalla laululla: "Vesi-emo, äitinen, vesi-emo, elättäjä, maan alta sinä nouset, maan pinnalla sinä virtaat, hopeana sinä nouset, kultana vyöryt, huuhtele 'kesäpäivämme' (kize-tshi), pese meidän 'kaunis päivämme' (mazi-tshi), valkaise se hopeanlaiseksi, kaunista se kullan kaltaiseksi, me viemme sitten tämän kaunokaisen kylään." Kun koivu on vedessä kasteltu, lähdetään käsiä yhteen lyöden ja tanssien and'amot etunenässä ja nuoret miehet koivua kantaen kylää kohti. Kylässä on koko kylänväki vastassa. Joku nuori vaimo tuo tytöille tervetuliaisiksi ämpärillisen olutta, jonka ympärillä nämä vielä tanssivat ja laulavat seuraavaan tapaan: Pajarit ja pajarittaret, kuljimme vihreällä niityllä, kukkien keskellä, löysimme "kesäpäivän", katkaisimme sen juuresta poikki, koristelimme sen, veimme sen vesi-emolle pestäväksi, valkoisin käsin olemme nyt sen tuoneet kylään. Täyttäkää, siskot, oluthaarikka (norov-ploshka 'vilja-haarikka'), juomme jokainen haarikan ja tanssimme "kesäpäivän" kunniaksi. Sen jälkeen he kulkevat pitkin kylää, jossa heitä vähän väliä kestitään samalla tavalla.

Nämä tyttöjen kevätmenot ovat joskus liittyneet myös jo kesä-Mikolan (9/V) päivään. Niinpä Saratovin piirin Suhoj Karbulakissa tytöt kokoontuivat tällöin aitalle, missä pukivat kaksi tyttöä pajareiksi ja kaksi tyttöä pajarittariksi ja lähtivät sitten käsi kädessä rivittäin kulkemaan pitkin kujia lauluja laulaen. Pajarit, jotka kulkivat edellä, löivät vitsoilla sitä, joka yritti pidättää tyttöjä. Missä naisia tavattiin kadulla, pysähdyttiin, tytöt muodostivat yhdessä näiden kanssa piirin, ja samalla alettiin laulaa. Toinen pajari läksi nyt pajarittarensa kanssa tanssimaan ja kohta toinen perässä. Matkaa jatkettaessa sama näytös yhä uudistui. Kylän päähän päästyään tytöt riisuivat vaatteensa ja palasivat sitten kiertotietä takaisin.

Venäläisten tavalla mordvalaisneidot ovat helluntaina menneet myös metsään solmimaan koivun lehvistä seppeleitä (konafks < kona 'otsa' tai p'rasal < p'ra 'pää'). Vihreät seppeleet päässä he menivät sitten kulkueena joen tai puron rantaan, jossa seppeleet heitettiin veteen. Tällöin kukin seurasi tarkoin seppeleensä vaiheita vedessä. Uskottiin näet, että jos se vaipuu pohjaan tai lähtee kulkemaan vastavirtaan, sen omistaja kuolee; jos se taas pysyy pinnalla tai kulkee myötävirtaan, se merkitsee onnea. Tapa on ollut yleinen sekä ersalaisten että mokshalaisten keskuudessa.

Toisin paikoin valitaan vanhin neidoista juhlan kuningattareksi. Tämä punoo suurimman seppeleen, "keisarin kruunun" (otsh-azarava vaz) ja panee sen päähänsä; sitten kaikki lähtevät laulaen, käsi kädessä, lähellä sijaitsevan puron luo, missä kuningatar ensimmäisenä heittää seppeleensä veteen huutaen: "Jos seppele jää pinnalle kellumaan, niin keisarimme elää kauan!" Jos tämä toive toteutuu, on ilo suuri. Sen jälkeen kukin tytöistä heittää veteen seppeleensä, jonka vaiheisiin hänen oma kohtalonsa on sidottu.

Simbirskin läänin Napolnojessa käytettiin vaahteraseppeleitä. Saratovin läänin Orkinossa taas kerrotaan tyttöjen solmineen päähänsä seppeleitä metsästä poimimistaan kukista. Täällä heillä oli lisäksi tapana kulkea käsi kädessä rivittäin pitkin kyläkatua, ennenkuin he heittivät seppeleensä veteen.

Kertoessaan, että mordvalaisneidot viettivät juhlaa torstaina ennen helluntaita (ven. semik), jolloin he kokoontuivat julkisiin kokouksiin ja kisoihin, Milkovitsh huomauttaa, että heidän laulujensa sävelet olivat samat kuin venäläisten ja että niissä mainittiin myös sanat dij, lada, lemo, joita loppuhuudahduksia Milkovitsh erehtyy pitämään slaavilaisten vanhojen jumalien niminä. Myös Saratovin läänin Orkinossa ja muuallakin ovat mordvalaisten puheena olevat kevätlaulut olleet venäläisperäisiä, usein vielä venäjänkielisiäkin.

Monin paikoin sekä ersalaisten että mokshalaisten keskuudessa oli helluntaina tapana toimittaa härkäuhri, johon koko kyläkunta osallistui. Sen vuoksi tätä juhlaa sanottiinkin "kylän uhriksi" (v'el'en osks). Miten ersalaiset sitä viettivät Bugulman piirin Baganassa, käy ilmi seuraavasta Zorinin muistiinpanemasta kuvauksesta: Koko kylän väki kokoontui uhripaikkaan, joka sijaitsi noin 300 sylen päässä kylästä, tuoden ruokia mukanaan. Uhriteuraina oli härkä ja neljä lammasta. Paikalle tuotiin myös tynnyrittäin olutta, joka oli kylän olutkeittimössä (puvarnä) keitetty. Oluen valmistuttua kaksi miestä ajoi ratsain ympäri kylää huutaen: "Tulkaa kylän uhrijuhlaan, kylän olutta juomaan!" Uhrin toimitti kolme ukkoa, jotka tavallisesti olivat samat joka vuosi, vaikkei varsinaista vaalia ollutkaan. Lihankeittäjiksi valittiin miehiä vuorotellen kustakin kylänlohkosta (kurmuz). Uhrirukouksen aikana, jolloin kaikki asettuivat polvilleen, nuo kolme uhripappia olivat etualalla pyhäinkuva ja palava vahakynttilä edessään. Rukouksessa käännyttiin esivanhempain, shki t'ri pasin ('luoja-elättäjä-jumalan'), Lapaz-pasin sekä Onton ja Bonton puoleen: "Shki t'ri pas, anna viljan kasvaa, omaisuuden karttua, karjan lisääntyä, anna hiljaisia sadekuuroja! Lapaz-pas, varjele kylää taudeilta, raskaasta verosta, noidilta, pahansuovilta ja varkailta! Onto ja Bonto, vaivojen haltijat (mastoron stakan k'ird'it'sat 'maan raskauden haltijat'), älkää laskeko vaivoja kylään!" Rukouksen päätyttyä uhripapit lähestyivät uhriyleisöä, joka oli asettunut valkoisille huoville ja joka siinä istui perheittäin leipää, munia ym. sisältävän vatinsa ääressä. Uhripapit, joilla oli kädessään valkoinen liina, painalsivat sillä jokaista vatia ikään kuin siunaten uhriruoat. Sitten he asettuivat seisomaan vierekkäin ja heidän edessään oli viisi tyhjää vatia (vakan) uhripaloja (oznuma-palt) varten. Kun kansa tällöin kulki heidän ohitseen kunkin kantaessa omia vatejaan, ukot taittoivat palasen jokaisesta kakusta (shukor) ja heittivät uhrivatiin, samoin he ottivat kultakin ohiastujalta yhden munan. Sen jälkeen ukot ottivat vielä paloja uhrilihasta ja heittivät ne, samoin kuin pieniä palasia saamistaan munistakin, uhrivateihin, samoin kaadettiin niihin juhlaoluesta vähäisen. Nuoret miehet veivät sitten uhrivadit erään mättään luo, jossa uhripalat kätkettiin mättään alle kaivettuun kuoppaan maa-emolle (mastor-avane). Sitten he menivät läheiselle lähteelle ja rupesivat uhrivadeilla viskelemään lähteen vettä kansan päälle huutaen: "Tällaisen sateen 'luoja-elättäjä-jumala' (shki t'ri pas) antakoon!" Vastaukseksi kansa heitteli munia ilmaan ja huusi: "Munan ruskuaisen kaltaiseksi tulkoon jyvä!" Sitten keittomiehet jakoivat uhrilihat kansalle ja samoin oluen. Kun oli syöty ja juotu kylliksi, uhrintoimittajat läksivät vähän matkan päähän ja huutaa huhuilivat: shki t'ri pas!, ja kun kaiku vastasi, ukot sanoivat: "Hän on kuullut rukouksemme!" Taas ukot huusivat: Lapaz-pas! ja kolmanneksi: Onto ja Bonto!

Bugulman piirin Boriskinossa uhrattiin helluntaina joko härkä tai lehmä sekä lammas ja kaksi hanhea. Myös uhripuuro keitettiin. Lisäksi piti olla runsaasti kananmunia, kuten kevätjuhlissa yleensä on ollut tapana. Uhripappeina esiintyi kaksi ukkoa, jotka rukoilivat yhtaikaa: "Nishk'e pas, anna sadetta, anna kasvavaa viljaa, anna terveyttä!"

Narovtshatin piirin Shadymin mokshalaiskylässä oli jokaisen talon isäntä vuosittain vuoron perään juhlan toimeenpanijana. Hän kokosi jo muutamia päiviä tai viikkoja aikaisemmin jauhot, joista olut keitettiin, ja osti kyläkunnan varoilla myös uhriteuraan, härän tai lampaan. Eläin laskettiin erikseen laitumelle, jotta se hyvin lihoaisi. Juhlan toimeenpanija kutsui sitten avukseen neljä muuta miestä, jotka kaiken aikaa uhrijuhlan loppuun asti olivat hänen talossaan. Aamulla varhain teuras vietiin noin virstan päässä kylästä sijaitsevalle uhripaikalle, jonne tuotiin myös uhriolut. Itse juhlan toimeenpanija kävi talosta taloon kutsumassa kansaa uhripaikalle saaden kustakin talosta palkkioksi kananmunan. Jokaisen talon isäntä toi uhripaikalle tullessaan mukanaan ruispiirakan (kopsa), josta rukouksen jälkeen murrettiin pala yhteiselle pöydälle pantavaksi, suurin osa vietiin takaisin kotiin. Uhrilihat jaettiin perhekuntien kesken ja syötiin. Olutta tarjottaessa naiset antoivat oluentuojille munan.

Muutamin paikoin, esim. Pensan läänin Pshenevossa, ei kansa syönyt uhrihärän lihaa, joka sille jaettiin, itse uhripaikalla, vaan kukin vei osansa kotiin siellä syödäkseen. Ainoastaan olutta juotiin uhrimäellä, jossa myös uhripalat ripustettiin kasvavaan leppään tuohesta tehdyssä kopassa.

Samaran läänin ersalaiset eivät kaikkialla toimittaneet teurasuhreja, vaan viettivät helluntaita pääasiallisesti olutjuhlana. Karmalkan kyläläiset pitivät näitä juominkeja kahdessa paikassa, mikä johtui siitä, että kummankin kadun väki kokoontui erikseen. Pari päivää aikaisemmin käytiin hevosella keräämässä juhlaa varten jauhoja, munia ja rahaa. Vasta kirkonmenojen jälkeen kutsuttiin kansa koolle. Kutsujina toimi kaksi poikaa, jotka kummallakin kylän kadulla huusivat: "Tulkaa kylän olutjuhlaan (v'el'en-bija 'kylän-olut') rukoilemaan!" Samalla he keräsivät munia hattuihinsa. Rukoilemaan ruvettaessa osa uhriruokia, leipää ja puuroa sekä olutta asetettiin erilleen. Uhripöydän edessä oli pihlaja maahan pistettynä. Kun oli rukoiltu ja syöty, nuoriso tanssi jossakin vajassa (lat alo) viulun soidessa. Juhla saattoi kestää kolmekin päivää.

Insarin piirin Bajmak nimisessä mokshalaiskylässä rukoiltiin helluntaina, jolloin täällä uhrattiin neljä lammasta, seuraavasti: "Elättäjä shkabavas,kormalat's, v'el'an-g'ird'i kormal'ats, v'el'an-g'ird'i azarava! Varjele kyläämme, asuinpaikkaamme tulelta, tulipalolta, pahoilta ihmisiltä, anna pellolle kasvavaa viljaa ja työntekijöille hyvää terveyttä!"

Samanlaista juhlaa on melko yleisesti vietetty vasta helluntain jälkeisenä torstaina. Niinpä Rusanov sanoo 1868 Pensan hiippakunnan lehteen laatimassaan kuvauksessa, että kaikissa ersalaisten asumissa kylissä Saratovin, Simbirskin, Karsunin, Ardatovin ja Alatyrin piirikunnissa pidetään uhripitoja helluntain jälkeisenä torstaina. Samoin on asian laita ollut paikoitellen Pensan läänissä. Rusanov kertoo, miten tähän juhlaan valmistauduttiin keräämällä jauhoja, suurimoita, voita, munia ym. sekä panemalla olutta 200-400 ämpäriä yhteisesti, jonka lisäksi sitä jokaisessa talossa vielä keitettiin erikseen. Uhriateria syötiin suvuittain, ja rukoiltaessa käännyttiin itää kohti. Uhriteuraan nahka, johon tehtiin veitsellä reikiä, ripustettiin uhripuuhun.

Simbirskin läänin Alatyrin piirissä helluntaiviikon torstaina kuivuuden johdosta toimitettua härkäuhria kuvailee Ivantsev seuraavasti: Jo kolme viikkoa aikaisemmin kyläkunta osti yhteisesti härän, jota, jotta se lihoaisi, paimennettiin pellolla. Juhlapäivänä härän sarvet koristettiin nauhoilla ja teuras vietiin uhripaikalle, jonne myös tuotiin edeltäpäin keitettyä kaljaa (braga). Kun muutamat leskimiehet olivat sitoneet härän köydellä ja kaataneet vettä sen selkään, he ryhtyivät sitä nylkemään eläimen vielä eläessä. Härän mylviessä uhrikansa lankesi polvilleen rukoilemaan sanoen: "Kuule, jumala, härän ääntä!" tai: "Jumala, anna sadetta!" Sen jälkeen härkä paloiteltiin ja keitettiin kattilassa. Uhrijuhlaan osallistuivat vain miehet, jotka rukoilivat pellolla etelään päin kääntyneinä. Teuraan luut kuopattiin maahan. Uhrituli sytytettiin puita hankaamalla.

Vastaavanlaista kyläkunnan uhrijuhlaa (v'el'e-osks), jota myös nimitettiin "ukkojen uhriksi" (at'a-osks) tai "härkä-uhriksi" (buka-osks), uhriteuraana kun tällöin oli härkä, vietettiin Bugulman Kozlofkassa helluntain jälkeisenä lauantaina. Milloin uhriteuraaksi hankittu härkä sattui olemaan liian pieni, teurastettiin lisäksi pari lammasta. Uhrin toimittajina oli kolme ukkoa, joita menojen tuntijoina pidettiin sopivina tähän toimeen. Kuten paikkakunnan uhrijuhlissa yleensä käännyttiin tällöinkin rukoiltaessa itään päin. Uhrieläimen teurastaminen toimitettiin aina samassa paikassa, ja myös veri laskettiin aina samaan "verenlaskupaikkaan" (veren noldamo tarka). Tällöin muistiinpannussa rukouksessa mainitaan aluksi, että nyt vietetään koko kyläkunnan yhteistä uhrijuhlaa, esivanhempien uhrijuhlaa ja pyydetään koko kyläkunnan jurt-avaa antamaan kyläkunnalle ja sen karjalle helpot oltavat. Vielä lausutaan: Lasej (ven. Vlasij) lehmien jumala, Nastasija, lampaiden jumala, suojelkaa lehmiämme ja lampaitamme! Nishke-pas, anna hiljaista sadetta, tee viljamme täyteläiseksi, suojele pahalta tuulelta ja ankaralta rae-ilmalta!

Saman piirikunnan Karmalkassa, jossa helluntaita vietettiin olutjuhlana, uhrattiin lammas tai oinas sekä hanhi vasta helluntain jälkeisenä sunnuntaina. Staarosta (kylänvanhin) osti uhrieläimet kyläkunnan varoilla. Uhripaikalle, jonka läheisyydessä oli lähde, pystytettiin maahan metsästä juurineen tuotu pihlaja kuten helluntainkin juhlassa. Uhraajina toimivat vuorotellen eri kylänosien miehet, naiset eivät osallistuneet näihin menoihin. Ennen teurastusta joku ukoista rukoili nishk'e-pasia antamaan viljaa, sadetta, hiljaista tuulta sekä karjaonnea. Kaikki polvistuivat itää kohti pihlajaan ripustetun pyhänkuvan edessä. Ruoka-ainesten kerääminen ja uhrijuhlaan kutsuminen toimitettiin samoin kuin jo aikaisemmin on kerrottu.

Mordvalaisten suurimpia keskikesän juhlia on ollut Pietarin päivä (29/VI), joka venäläisenkin rahvaan keskuudessa on saanut suurta huomiota osakseen. Nizhnij-Novgorodin läänin lehdessä kerrotaan v. 1865, että mordvalaistytöillä oli tällöin tapana lämmittää sauna ja valmistaa itselleen erilaisista kasveista ja kukista kylpyvastat, jotka he kylvettyään heittivät saunan katolle. Saunassa syötiin munakokkelia ja saunan edustalla tanssittiin. Nevostrujev taas mainitsee kuvauksessaan v. 1849, että Simbirskin piirin mokshalaistytöt koristivat itsensä sinä päivänä kukilla ja vihreillä kasveilla ja kokoontuivat kedolle kisailemaan. Sitä paitsi nuorilla oli tällöin tapana lyödä toisiaan oksilla, joita he jo edellisenä iltana taittoivat puista. Lyödessään he lausuivat: laba, laba, hlystj (ven. hlyst 'vitsa')!

Pietarin päivänä toimitettiin myös "Pietarin uhri" (Petro-osks), jolloin jokin kotieläin, joskus useampikin teurastettiin. Snezhnitskij sanoo mordvalaisten muinoin teurastaneen varsan Pietarin päivän tienoissa heinänteon edellä. Tavallisimpia uhriteuraita ovat tällöin kuitenkin olleet lampaat, joita uhrattaessa on anottu sadetta ja viljankasvua, paikoitellen myös lammasonnea. Joskus uhrattiin härkäkin tai lehmä. Uhripaikka sijaitsi tavallisesti kylän ulkopuolella jonkin joen tai lähteen läheisyydessä. Uhriteuraat ostettiin yhteisön varoilla. Muutamin paikoin, kuten Pensan läänin Pshenevossa, naiset eivät osallistuneet Pietarin päivän uhrijuhlaan.

Paasonen, joka 1889 itse oli läsnä Pshenevon puheena olevassa juhlassa, kertoo, että täällä uhrattiin tällöin lammas lähes kolmen virstan päässä kylästä länteen päin sijaitsevassa lehdossa. Uhrilihan söivät miehet, naisia kun ei tilaisuudessa näkynyt. Uhrianti (ozalma) ripustettiin tammeen. Teurastettaessa, jota ennen eläin valeltiin vedellä, uhriteuraan kaula suunnattiin itää kohti.

Kasanin läänin Tetjushin piirin Urjum nimisessä mokshalaiskylässä tämä Pietarin päivään liittyvä "kylän uhrijuhla" (v'el'en osks) kesti kolme päivää. Ensimmäisenä päivänä teurastettiin lehmä ja toisena lampaita, mutta kolmantena, joka oli "sotilasjuhla" (saldat-osks), ei verisiä uhreja toimitettu. Silloin rukoiltiin edellisenä syksynä otettujen sotamiesten puolesta. Täällä oli molemmilla sukupuolilla oikeus osallistua juhlaan. Rukouksessa mainitut jumalat olivat: suuri shkajbas, aamurusko Darija, iltarusko Marija, nouseva aurinkojumala (shibas), kiertävä kuujumala (kovbas), maata hallitsevat mastar-ava ja mastar-at'a. Menestystä anottiin ennen kaikkea kasvavalle viljalle, lisääntyvälle karjalle ja terveydelle. Sanottaessa: "sinulta pyydämme" – ei mainita keneen tuo pyyntö kohdistuu, mutta että tässä tarkoitetaan maanhaltijaa, käy ilmi rukouksen keskikohdasta: "katso, sinun päällesi ovat heittäneet jyväsen, kasvata leveä juuri, anna paksu olki, pitkä tähkä, täysi jyvä!"

Balakovskij kertoo 1867 Pensan läänin Gorodishtshen piirin Samodurovkassa olleen tapana ostaa kyläkunnan yhteistä uhrijuhlaa varten härkä jo aikaisin keväällä. Härän tuli olla valkoinen ja sillä tuli olla otsassa mustia täpliä, samoin sillä piti olla musta täplä vatsan alla. Muussa tapauksessa, kertoja väittää, ei sen uhraamisesta ollut mitään hyötyä. Tällaisin tuntomerkein varustettua härkää paimennettiin Pietarin päivään asti muun karjan joukossa, mutta sitä varjeltiin kuin silmäterää. Kukin otti vuoron perään sen pihaansa iltaisin ja syötti sitä, kunnes härkä Pietarin päivän jälkeisenä torstaina teurastettiin. Balakovskij huomauttaa, että toisessa kylässä uhrattiin tällöin kolme lammasta.

Varsin kiintoisa on Snezhnitskijn Pensan hiippakunnan lehteen 1870 kirjoittama mokshalaisten Pietarin päivän uhrijuhlaa (Petro-osks) käsittelevä kuvaus. Jo pari kolme päivää ennen juhlan viettoa määrätään kyläkokouksessa uhrieläimen hinta, joka peritään kustakin talosta asukkaiden lukumäärän mukaan, taikka eläin ostetaan niillä yhteisvaroilla, joita entisestään on olemassa. Kokouksessa valitaan myös uskottumies huolehtimaan jauhojen keräämisestä kaljaa varten, jota keitetään vuorossa olevien ruoankeittäjien (kashevar) kodeissa. Pietarin päivän aamuna staarosta sitten yhdessä kyläkunnan johtomiesten kanssa lähtee kyläportille, josta karja ajetaan laitumelle, ja osoittaa edellisenä päivänä ostetun härän sekä jättää sen "teurastajalle", joka yhdessä muiden kanssa vie eläimen uhripaikalle. Uhripaikalla, joka sijaitsee pellolla lähellä jokea ja lähdettä, oli muinoin vankka koivu. Kun pöytä on asetettu paikolleen ja sille ikona, rukoillaan itää kohti: "Shkaj kormilet's, siunaa meitä!" Nyt eläin teurastetaan, ja veri lasketaan ennen kaivettuun kuoppaan, joka sitten peitetään mullalla. Iltasella, kun uhrikeitto on valmis, ruoankeittäjät lähettävät lapsensa kylään ilmoittamaan uhriateriasta. Lapset juoksevat keppi kädessä ja lyövät joka porttiin huutaen: "Rieskaleipä mukaan!" Miehet tuovatkin tullessaan rieskoja ja naiset puurokuppeja, joissa on lusikka sekä voita ja kaksi munaa. Rieskaleivät asetetaan maahan piiriin pöydän ympärille, kupit taas suoraan riviin pöydän vasemmalle puolelle. Liinalla katetulla pöydällä on kokonainen leipä, jonka ympärillä on kolme pientä puuroastiaa sekä ikona, jälkimmäisen edessä on uhrihärän pää vadissa. Miehet asettuvat nyt pöydän, naiset kuppiensa luo, jolloin kolme taitavaa, tietäjien suvusta valittua miestä suorittaa rukousmenot. Kumarrettuaan syvään kolmesti he polvistuvat samoin kuin muutkin ja lukevat tavanmukaiset rukoussanat. Sitten he kulkevat leipien ympäri koskettaen niitä kutakin sanoen: "Anna, Shkaj, hiljaista sadetta, suo, että vilja kasvaisi ja karja lisääntyisi, anna helppo elanto sekä terveyttä sille perheelle, jonka rieskaleipä tämä on!"

Näin meneteltyään uhripapit polvistuvat jälleen ja lukevat rukouksen. Sitten ensimmäinen heistä leikkaa pöydällä olevasta leivästä kannikan, käy uudestaan sen kera rieskojen ympäri, ja kohottaen kutakin niistä, ikään kuin antaisi uhrin jumalalle, lausuu itsekseen saman rukouksen. Toinen käy hänen perässään veitsi kädessä ja leikkaa kustakin rieskasta pienen palasen, ns. "uhripalan" (ozandam-pal); kolmannen tehtävänä on näiden palasten kuppiin kokoaminen. Kun jokaisesta rieskasta tällä tavoin on otettu pala, uhripapit kulkevat taas kolme kertaa leipien ympäri, yksi liemikupin, toinen kaljakupin ja kolmas sen kupin kera, johon uhripalat koottiin. Uhritoimituksen päättyessä papit kumartavat kolmesti, polvistuvat, ja lukevat edellä mainitun rukouksen. Ristinmerkin tehtyään he lausuvat vielä: "Shkaj, siunaa meitä!" Sitten he ottavat kukin palasen leipää ja munaa ja maistelevat niitä hartaasti. Myös pöydällä olevasta kaljakupista he ryyppäävät kaljaa. Ruoanpalasia ja kaljakuppeja jaetaan nyt muillekin vieressä seisoville talonisännille.

Varsinaiset uhripalat ripustettiin ennen vanhaan vasussa koivuun. Sen jälkeen kun koivu hävisi, ne on kääritty heinätukkoon ja kaivettu maahan entisen koivun kohdalle. Paitsi leivän ja munan palasia pannaan maahan myös osia uhrihärän päästä; samoin siihen kaadetaan lientä ja kaljaa jumalalle uhriksi. Sillä aikaa miehet ottavat kukin oman kakkunsa, leikkaavat siitä kannikan, menevät oman sukunsa naisten luo ja istuvat suvuittain piireihin, joissa kussakin on 7-10 henkeä. Uhrijuhlan toimitsijamiesten paikka on etualalla. Kullekin piirille ruoankeittäjät jakavat nyt lientä ja uhrihärän lihaa henkiluvun mukaan; samalla kukin piiri saa ämpärillisen kaljaa. Syötyä rukoillaan vielä itää kohti, kunnes lähdetään kotiin miehet ja naiset erikseen. Uhrihärän jäännösten parhaat osat sekä kakkujen ja munien jäännökset viedään arvossa pidettyjen isäntäin kestitsemistä varten johonkin keittohuoneeseen, jossa kaiken yötä juodaan ja juhlitaan. Myös nuoriso valvoo ja laulaa laulujaan kukonlauluun asti.

Venäläisistä kotieläinten suojeluspyhimyksistä, joita mordvalaiset ovat palvoneet, on Frol-Lavrol ennen muita mainittava. Vaikka tähän nimitykseen sisältyykin kaksi pyhimystä, Flor ja Lavr, mordvalaiset ovat ymmärtäneet sillä tarkoitettavan vain yhtä olentoa, jota myös sanotaan "hevosten jumalaksi" (alashan pas). Florin ja Lavrin päivän (18/VIII) menoista on tietoja mordvalaisasutuksen eri puolilta. Saratovin läänin Kuznetskin piirin Skaftymissa kerättiin jo kolmisen päivää aikaisemmin hunajaa, josta sitten metsässä olevassa uhripaikassa keitettiin mesijuomaa noin 20 ämpäriä. Uhriteuraina oli pari pässiä tai härkä ynnä hanhia. Lihat keitettiin suurissa padoissa, ja liemeen sekoitettiin tattariryynejä. Vasta iltasella saapui sinne miehiä ja naisia joukoittain tuoden mukanaan kuppeja, lusikoita ja leipää. Uhripapin kehoituksesta kaikki lankesivat maahan suuren koivun eteen, jonka alla uhripappi luki pitkänlaisen rukouksen. Sen jälkeen kaikki kokoontuivat uhripatojen ääreen, joista kunkin astiaan ammennettiin lientä ja lihaa.

Hvalynskin piirin Bajevkassa vietettiin tätä "hevosjumalalle" omistettua "hevosjuhlaa" (alashan osks) kotona, jolloin käännyttiin myös v'ere-pasin, vainajien ja lopuksi karda-sarkon puoleen. Paasosen muistiinpanemasta rukouksesta käy ilmi, että juuri hevosten menestyminen on tällöin ollut erikoisen huolenpidon kohteena: Frol-Lavrol, hevosten jumala, elättäjä! Rukoilemme sinua leivän ja suolan kera. Katso, olemme sytyttäneet kirkkaan kynttilämme, rukoilemme v'ere-pasia. Vere-pas, anna hevosillemme voimia ja terveyttä, suojele niitä niiden kylillä kulkiessa noidilta, laske ne vihreille laitumille! Esivanhemmat, tulkoon teiltäkin siunaus, olkaa hyvänsuopia. Kardasarka, ruoki ja juota niitä, suojele ja varjele niitä pahoilta ihmisiltä!

Markelov on Petrovskin piiristä muistiinpannut perintätiedon, josta käy ilmi, että mordvalaiset ovat ennen vanhaan teurastaneet tällöin varsan. Lapsia ei tähän uhrijuhlaan laskettu.

Puheena olevaan juhlaan liittyi ennen vanhaan vielä erikoiset hevosten suojelemista tarkoittavat menot. Niinpä eräässä nimettömässä käsikirjoituksessa kerrotaan, että tätä juhlaa varten oli kylän ulkopuolelle pystytetty maahan kaksi pylvästä niin etäälle toisistaan, että hevonen juuri sopi kulkemaan niiden välitse. Pylväiden päät yhdisti toisiinsa poikkipuu. Paikalle, minne tällainen portti oli rakennettu, mordvalaiset kokoontuivat jo Florin ja Lavrin päivän aamuna tuoden sinne mukanaan runsaasti mesijuomaa, jonka lisäksi keitettiin olutta suurissa kattiloissa. Portin oikealle puolelle asetettiin vielä vesisaavi pirskoitusvastoineen. Puolen päivän aikaan alkoi tänne sitten saapua joka puolelta hevosia, joita ei sinä päivänä sopinut käyttää työhön. Kun uhripappi kaikkien langettua polvilleen oli rukoillut hevosille terveyttä, ajettiin ne portin läpi, ja samalla uhripappi pirskoitti vettä niiden päälle. Samoin kasteltiin ihmisiäkin.

Saratovin piirissä kerrotaan tällöin pystytetyn kokoontumispaikalle neljä pitkää paalua, joiden ylitse sijoitettiin kaksi poikkipuuta; poikkipuiden päälle, jotka katettiin tuoreilla ja lehtevillä lehmuksen oksilla, mätettiin vielä maata. Lisäksi sytytettiin tuli laitteen kummallekin puolelle. Sitten ratsastettiin mainittujen pylväiden välitse. Myöhemmin tuli tavaksi pyhittää hevosia vain vedellä, jonka venäläinen pappi suoritti siunattuaan veden. Paikalla juotiin myös yhteisesti hankitusta hunajasta valmistettua mesijuomaa.

Eräässä Saratovin kuvernöörin kirjelmässä (v. 1826) sanotaan mordvalaisten teurastaneen heinäkuussa uuden kuun aikana vuohen ja rukoilleen hevosonnea. Samalla he kaivoivat kaivannon, sytyttivät sen päälle kahta puuta vastakkain hieromalla "uuden tulen" ja ajoivat hevoset kaivannon läpi. Vastaavanlainen tapa on ollut venäläisillä.

V:lta 1839 olevassa kertomuksessaan prof. Fuks sanoo, että mordvalaisilla oli neljä juhlaa: Mikaelin päivä, laskiainen, pääsiäinen ja kesäinen Nikolain päivä. Mikaelin päivän (8/XI) vietosta on kuitenkin vain vähän tietoja olemassa. Melnikov tosin väittää, että terjuhaanit ja ersalaiset viettivät tällöin "suurta juhlaa" voltsy-pasin kunniaksi, joka on "riistanpyynnin jumala" ja joka heidän käsityksensä mukaan on sama kuin arkkienkeli Mikael. Tämä väite, mihin se perustuneekin, ei saa tukea ainakaan siitä rukouksesta, joka on luettu puheena olevana päivänä Saratovin läänin Bugulman piirin Od-Surkinon kylässä. Siinä pyydetään näet, että nishk'e-pas, v'ere-pas ja nurkassa oleva pyhimyksen kuva (tri vani pas 'elättäjä suojelija jumala') antaisivat ihmisille yltäkylläisen elannon. Samalla anotaan kasvavaa viljaa ja karttuvaa karjaa suola-astiassa olevalta, maata hallitsevalta valkoiselta suolalta. Vielä pyydetään nishk'e-pasia suojelemaan laihoja pakkaselta ja noidilta. Tällaisen rukouksen luki vanha naishenkilö, jota kaikki sitten kiittivät lankeamalla toiselle polvelleen.

Milkovitshin mukaan Melnikov mainitsee, että mordvalaisilla oli lisäksi rev-özais (oik. rev-osks 'lammasuhri') niminen jumalatar, joka suojeli lampaita ja jota rukoiltiin Anastasijan päivänä (29/X) tai sitä lähinnä olevana perjantaina. Venäläistä tapaa seuraten mordvalaiset ovatkin todella palvoneet Nastasijaa (ven. Anastasija) ja nimittäneet sitä "lampaiden jumalaksi" (reven-pas). Samoin on sarvikarjan suojeluspyhä Lasej (ven. Vlasij) saanut lisänimen "lehmien jumala" (skalon pas). Vlasijn päivä on venäläisten kalenterissa (11/II).

Eräät muutkin pyhimykset ovat eri paikkakunnilla päässeet palvonnan kohteiksi. Niinpä Narovtshatin piirin Alkinossa on siipikarjan suojeluspyhien, Kosman ja Damianin päivänä (1/XI) uhrattu hanhi Kuzma-azaravalle, jota siis tällöin on pidetty naispuolisena olentona. Hanhi tai muu eläin on monin paikoin teurastettu myös talvisena Nikolain päivänä (6/XII) Mikola-pasin tai Mikola-azarin kunniaksi, josta terjuhaanit Melnikovin mukaan ovat käyttäneet nimeä nasorom-pas.

Sen viikon aikana, joka alkaa lokakuun ensi l. pokrovin päivästä, vietettiin vielä 1800-luvulla, ainakin Saratovin ja Samaran läänin ersalaisten keskuudessa tyttöjen olutjuhlaa, jolla Orkinossa oli venäjänkielinen nimi sspytshina ('keräys'). Tytöt varasivat tällöin erikoisen huoneiston, keräsivät sinne ruokatarpeita, keittivät olutta sekä valmistivat piirakoita ym. ruokia. Näin näyttävät tytöt kokoontuneen alun perin kehruutyöhön, johon huvipuolena liittyi lauluja ja tansseja. Pojatkin olivat tervetulleita näihin illatsuihin. Tyttöjen juhlapukimista mainitaan erikoisesti heidän koristeelliset pokaj- paitansa, jommoisia ei enää missään käytetä. Pojat toivat huvituvalle toisinaan tulisia ratsujakin, jotka koristettiin erivärisillä nauhoilla. Kuljettuaan kolmesti hevosten ympäri tytöt hyppäsivät sukkelasti satulaan ja laskivat reippaasti, piiska kädessä, pitkin kylää. Kerrotaan, että tytöillä oli myös ratsastuspuku, nim. miesten housut ja erikoinen päähine, jonka helistimet peloittivat hevosia, niin että ne usein viskasivat rohkean ratsastajan selästään.

Buguruslanin piirin Vetshkanovossa sanottiin vastaavaa juhlaa, jota täälläkin vietettiin viikon aika lokakuun ensi päivästä alkaen, "tyttöjen olueksi" (tejteren-pija). Zorin on muistiinpannut laulun, jolla palkattu viuluniekka "vielä muutamia vuosikymmeniä sitten" joka aamu herätti tytöt, kun hän viululla lauluaan säestäen kulki huvituvan lattialla makaavien tyttörivien välitse. Puheena olevassa laulussa kehoitetaan neitoja nousemaan ylös, pukeutumaan juhlavaatteisiin ja peseytymään, sillä nishk'e-pasin aurinko on jo noussut, syömisen, juomisen ja tanssimisen aika on tullut. Erikoisesti kehoitetaan johtajia, and'amoja (miehinä esiintyviä tyttöjä), ennen muita pukeutumaan, rukoilemaan nishk'e-pasia ja kumartamaan maa-emolle. "Jumala näkee teidän kumarruksenne ja antaa hiljaista sadetta, se mitä veljenne kylvävät maahan, se kasvaa korkeaksi ja tähkät tulevat täyteläisiksi vieraanakävijoitten ja tyttölasten onneksi. Nouskaa kiireesti ylös, laulakaa kauniita lauluja ja murskatkaa miesten sydämet, herättäkää ahkera mies, laiska vaivuttakaa uneen!"

AKKOJENPUURO.

Laatimassaan mordvalaisten olojen ja uskomusten kuvauksessa Milkovitsh kertoo erikoisesta naisten palvomasta jumaluudesta sanoessaan: "Vanhat akat rukoilevat 'jumalien äidiltä' (mater bogov) terveyttä ja menestystä ja pyhittävät sille mesijuomaa ja puuroa." Toisessa kohdassa hän mainitsee, että "jumalien äidin" nimenä on baba-ozais, joka kuitenkin merkitsee "akkojen uhria". "Akkojen uhrista" (baba-ozks) puhuu myös jo Orlov ja tätä seuraten Makarij. Orlov kertoo, että tällaista juhlaa vietettiin kevätkylvön jälkeen ja että johtajana siinä toimi aina naishenkilö, jota sanottiin "suureksi akaksi" (imbabaj). Palvonnan kohteena hän mainitsee azar-avan ('herrattaren'), jota pidettiin sateen antajana ja viljan kasvattajana. Puheena olevasta naisten uhrijuhlasta, josta myös Melnikov käyttäen Shaverskijn käsikirjoitusta lähteenään omalla tavallaan kertoo, on myöhemmältä ajalta useita yksityiskohtaisiakin kuvauksia olemassa.

Juhlan viettoaikana, joka eri alueilla on jonkin verran vaihdellut, mainitaan yleisimmin kesän alku. Samaran läänissä baban kashaa on vietetty kevätkylvön jälkeen helatorstain tai helluntain aikaan, joskus vasta kasanilaisen jumalanäidin päivänä (8/VII), Saratovin läänissä enimmäkseen helluntaina, joskus Pietarin päivänä, Simbirskin läänissä helluntaina ja Pensan läänissä keväällä toukotöiden jälkeen tai Pietarin päivän tienoissa, harvemmin kahdeksannella viikolla pääsiäisen jälkeen tai vasta Florin ja Lavrin päivänä. Kasanin läänin Tetjushin piirin Urjumissa sitä sanotaan vietetyn ensimmäisenä helluntaipäivänä.

Samaran läänin Bugulman piirin Kozlofkassa kerrotaan, että tätä juhlaa vietettiin ennen vanhaan seuraavalla tavalla: Akat kokoontuivat helatorstain aattona ja ryhtyivät keräämään kylästä jauhoja, suolaa, munia, voita, maitoa ja juustoa. Helatorstaina he sitten tekivät jauhoista taikinan, joka vietiin säkissä pellolle joen rannalle. Myös patoja otettiin mukaan. Täällä sytytettiin tuli ja valmistettiin muna- ja juustopiirakoita, munakokkelia ja salmaa (jauhosta valmistettuja möykkyjä). Maahan levitetylle ruohoalustalle asetettiin ikona, ja sen eteen sytytettiin vahakynttilä. Maahan ikonan eteen ladottiin sitten muna- ja juustopiirakat sekä salmavadit. Kaksi akkaa alkoi nyt rukoilla kohottaen kätensä taivasta kohden ja kumartaen kolmesti maahan asti. Muutkin naiset rukoilivat hiljaa, kunnes pieni uhrikynttilä oli palanut loppuun. Rukouksessa pyydettiin nishk'e-pasia antamaan terveyttä, varjelemaan kylää noidilta ja pahansuovilta sekä kasvattamaan viljaa ja lisäämään karjaa: Kas tässä munapiirakat hevosten takia, tässä juustopiirakat lehmien takia, tässä salmavadit lampaiden takia, niin paljon kuin vadeissa on salmaa uhriksi esivanhemmille, niin paljon lisääntykööt tomunharmaat lampaat! Kun rukous oli luettu, mainitut kaksi akkaa menivät joelle ja heittivät palasen kaikista ruoista veteen. Joen partaalla rukoiltiin vielä Onto ja Bonto nimisiä haltijoita.

Eräissä Bugulman piirikunnan kylissä on ollut tapana teurastaa tässä tilaisuudessa (baba-osks) myös lammas tai kanoja. Teurastajaksi kutsuttiin aina joku mieshenkilö, joka työnsä tehtyään tavallisesti heti poistui osallistumatta uhripitoihin. Muutamin paikoin käytettiin akkojen uhrijuhlassa myös värjättyjä munia. Uhripitojen päätyttyä lähdettiin toisin paikoin vielä karkoittamaan pellosta heinäsirkkoja, jolloin akat aukaisivat vyönsä ja hiuksensa sekä paitaansa kohottaen juoksivat pitkin pellon sarkoja uskoen, että he paljastamalla takapuolensa saattoivat peloittaa sirkat lähtemään pois viljapellosta.

Od-Surkinon baba-osks'-juhlassa, joka täälläkin vietettiin helatorstaina ja johon ainoastaan naidut naiset ja niiden mukana pienet lapset osallistuivat lukuunottamatta eräitä apumiehiä, kuten keittopuiden hakkuussa käytettyjä leskiukkoja, luki muudan asiaan perehtynyt akka itään päin kääntyneenä rukouksen: Abashk'e, Labashk'e, vihainen jumala, ankara jumala, Kashijan, koko kyläkunta on järjestänyt sinun uhrijuhlasi juhlapöytineen, kirkkaine kynttilöineen, kyläkunta ei jätä rukoilematta sinua, älä sinäkään jätä suojelematta sitä kaikelta pahalta, anna karjan lisääntyä, anna loppumatonta hyvinvointia, maanmuokkaajille terveyttä, vetojuhdille karhun voimat, anna viljalle kasvua, pitkiä tähkiä, keltaisia jyviä! Mitä vaivoja ihmisillä ja karjalla onkin, ota sinä ne pois! Varjele kunnan viljaa noidilta ja viljaonnen viejiltä!

Myös Buguruslanin piirin Vetshkanovossa, jossa baban-kashaa vietettiin helluntaiviikon jälkeisenä torstaina, osallistuivat uhrimenoihin vain naidut naiset. Nämä ottivat kuitenkin pieniä lapsiakin mukaansa sekä yhden ukon apumieheksi teurastustehtäviä varten. Uhripaikka oli joen rannalla noin virstan päässä kylästä. Sinne vietiin kaikenlaisia ruokatarpeita sekä kukko ja kuusi kanaa. Ukko teurasti linnut ja kutakin lintua teurastaessaan lausui: Tämä kana (musta) olkoon maa-emolle; tämä (keltainen) vilja-emolle; tämä (kirjava) ukkosjumalalle; tämä (musta) staka-pasille ('raskaalle so. vaivoja tuottavalle jumalalle'); tämä (kirjava) tuuli-emolle; tämä (valkea) vesi-emolle; tämä kukko (punainen) olkoon nishk'e-pasille. Teurastus toimitettiin erään kuopan kohdalla, johon veri laskettiin ja johon kaikki luut lopuksi kätkettiin. Kuopan päällä ollut kivi nostettiin uhrimenojen ajaksi syrjään.

Kun linnut ja muut ruoat oli keitetty, levitettiin maahan seitsemän liinaa ja niille kullekin vadissa yksi lintu. Kaksi akkaa asettui nyt toisten etunenään, mutta vain toinen heistä rukoili. Muut olivat maassa polvillaan kasvot itään päin ja kädet ilmassa, kämmenpuoli ylöspäin käännettynä. Rukoillessaan akat koskettivat jokaista vatia vuoron perään liinalla, joka heillä oli kädessä. Vilja-emoa käytiin rukoilemassa kahden saran rajalla, staka-pasia eräällä kummulla (Surka-mar) ja vesi-emoa joen partaalla, johon myös uhripalat heitettiin; muita haltijoita rukoiltiin itse uhripaikalla.

Maa-emoa puhuteltiin sanomalla: mastor-ava matushka, mastoron stakan k'ird'it'sa ('maa-emo emonen, maan raskauden haltija'). Siltä anottiin viljalle kasvua sekä maanmuokkaajille ja yleensä maan päällä kulkeville terveyttä.

Vilja-emolle lausuttiin: norov-ava, norov-pas, viljan suuri elättäjä, rajavaossa on sinun kotisi ja asuinpaikkasi, siellä sinä elät, kuljet ympäri peltoa kynnetyllä maalla, kylvetyn viljan joukossa. – Anna viljalle kasvua, paksu olki ja raskas tähkä, niinkuin me nyt kumarramme, niin nuokkukoon vilja. Kas tässä sinulle munia ja rieskaleipiä. Kumartaen olemme tuoneet ne sinulle, ota vanha vastaan ja anna uutta, täytä sarkamme, täytä puimatanteremme! Ukkosjumalalle sanottiin: Ukkosjumala, Ilija, taivaan keisari, kolmella tulisella ratsulla sinä ajat taivaalla, tuli säihkyy vaunujesi pyöristä, vasemmassa kädessäsi sinulla on ukkonen, oikeassa sade, sinä kostutat maa-emon, kasvatat viljan ja ravitset vatsat. Anna hiljaisia, kuuroittaisia sateita, älä lähetä tuhoavia rakeita, älä saata meitä näkemään nälkää, sääli heikkoja vanhuksia ja keskenkasvuisia lapsia!

Staka-pasille luettiin seuraava rukous: Staka-pas elättäjä, maan raskauden haltija, kevyen (elämän) antaja – –. Anna sitä, mitä pyydämme, suojele siltä, mitä pelkäämme! Anna kevyttä (elämää) maan päälle, älä laske karjan päälle raskauttasi, ei synnyttävien naisten, ei kyntäjien, äestäjien, ei viljan kylväjien eikä niiden päälle, jotka vatsan ravitsevat ja ruumiin verhoavat! Anna kaikkien asioiden hyvin onnistua!

Tuuli-emolle sanottiin: Varma-ava, matushka, tuulen haltija varmanzej, suuren veden toiselta puolelta lähdet, kuljet meren yli ja menet maan toiseen ääreen; hiljaa puhaltaessasi viljalle hyvää teet, saat kuulla hyviä sanoja, kovasti puhaltaessasi survot viljan, silloin kuulet pahoja sanoja. Polvistuneina, kädet kohotettuina rukoilemme sinua, älä laske tuultasi viljan kypsymisen aikaan, heinänkorjuun aikaan eikä puitujen olkien korjaamisen aikaan!

Vesi-emoa puhuteltiin seuraavin sanoin: V'ed'-ava, matushka, meressä elät, merestä nouset, hopeana vyöryt, kultana kierit, kaikki sinä peset; mitä me pyydämme, se anna, mitä me pelkäämme, siltä suojele! Jos joku sinuun putoaa, älköön hän saako narfot-tautia, älä ota hänen terveyttään! Joka sinua rukoilee, anna hänelle anteeksi, anna hänelle hänen terveytensä takaisin!

Nishk'e-pasia pyydettiin antamaan viljan kasvua, hiljaista sadetta, suojelemaan rakeilta, antamaan maanmuokkaajille terveyttä – –.

Toisessa samasta kylästä saadussa, Paasosen muistiinpanemassa kuvauksessa mainitaan uhriteuraina lammas, jonka kylänvanhin kyläkunnan yhteisillä varoilla ostaa, sekä kymmenen kanaa. Teurastuksen alkaessa, jonka joku ukko toimittaa, nostetaan uhripaikalla olevan kuopan päälle asetettu kivi syrjään ja veri lasketaan kuoppaan. Sinne heitetään myös syötyä kaikki luut. Ennen ateriaa kaksi vaimoa lausuu itään päin kääntyneinä: "Nishk'e-pas, olemme tulleet sinua kumartamaan – –, anna meille kasvavaa viljaa, paksuja korsia, suuria tähkiä. Kas tässä sinulle munia, tee jyvät täyteläisiksi kuin munan keltuainen, anna hiljaista sadetta, suojele pahalta tuulelta ja rakeilta, anna maanmuokkaajille terveyttä, älä lähetä vaivoja kylään, anna karjalle terveyttä ja kylälle hyvinvointia!" Kun uhriruoat on keitetty, rukoillaan uudelleen samaan tapaan ja sitten syödään ja juodaan kaiken päivää. Lopuksi kerätään rieskojen tähteet pussiin, jonka kaksi akkaa vie eräälle niitylle ja ripustaa siellä puuhun. Täällä he samalla rukoilevat "raskasta jumalaa" (staka-pas) jottei se lähettäisi vaikeita aikoja tai nälkävuotta. Myöhemmin paimenet käyttävät noita uhripaloja hyväkseen. Aterian jälkeen akat lähtevät vielä luudilla ratsastaen ajamaan pois heinäsirkkoja viljapeltoja turmelemasta.

Saratovin läänin Hvalynskin piirin puheena olevat menot mainitaan jo Leontjevin 1840 piispa Jakoville laatimassa kirjelmässä. Siinä kerrotaan näet lyhyesti, mitenkä naiset toimeenpanevat keväällä puron rannalla uhrimenot, joita varten teurastetaan lammas ja valmistetaan muita tavanomaisia uhriruokia.

Miten saman piirin Bajevkassa vietettiin pääsiäisen jälkeisenä torstaina baban kashaa, käy ilmi Shuvalovin muistiinpanoista: Kussakin talossa tapetaan kana, joka keitetään höyhenineen, ja lisäksi valmistetaan savipadallinen puuroa. Naiset kokoontuvat sitten kylässä olevalle lähteelle tuoden mukanaan kanan, puuropadan, hunajaa, piirakoita, rieskaleipiä sekä raakoja munia, joista vasta uhripaikalla keitetään munaruokaa. Kun kaikki on valmista, uhriantimet asetetaan maahan levitetylle pöytäliinalle, kynttilä sytytetään, ja joku akoista muiden etupuolella seisten kehoittaa uhrikansaa polvistumaan. Samalla hän ryhtyy rukoilemaan. Rukouksessa, joka alkaa sanoilla: v'äd'in k'ird'ij v'äd'-ava, v'äd'in k'ird'ij Tat'jana – –, pyydetään vesi-emoa antamaan terveyttä, pitkää ikää, viljalle kasvua ja karjalle terveyttä. "Kana, mesi, piirakat, rieskat ja puuro, kaikki olkoon sinua varten, niin paljon kuin puurossa on suurimoita, niin paljon anna hyvää, loputonta rikkautta! Tulkoon (siitä) teidänkin hyväksenne, esivanhemmat, tuuli-emo kantakoon sen (teille), maa-emo saattakoon sen perille!" Jokaisesta ruoasta heitetään sitten palasia lähteeseen, jolloin rukoilija-akka jatkaa sanoen: "Vesi-emo, älä moiti meitä, anna meille terveyttä ja pitkää ikää!"

Simbirskin läänin Ardatovin piirin Maresevossa on baban kasha-juhlassa luettu seuraava rukous: "Elättäjä jumalatar, nishk'e-ava, menestyköön vilja. Jumala varjelkoon sitä kylmältä, rakeilta, turmiollisilta myrskyiltä, tuhoa tuottavilta tuulilta! Tuulenhaltija varmal't'e, v'ere-pas suojelkoon sitä tuulilta!"

Kusovatovan ersalaiset ovat baban-kasha-juhlassa muistelleet paitsi jumalia myös vainajia ja kylän perustajia. Rukoiltuaan he asettivat puuroa pieniin astioihin, joista yhden veivät pellolle ja toisen joelle. Heittäessään puuroa veteen he sanoivat: "Tässä on sinulle, v'ed'-ava matushka, puuroa, kasvata meille tattaria, lehmiä, sorsia ja kanoja!" Puuroa he asettivat vielä männyn haarukkaan tshuvton-pasille ('puun jumalalle') uhriksi. Muu ruoka jaettiin taloittain.

Pensan läänin Gorodishtshen piirin Sobakinossa, jossa baban-kashaa vietettiin torstaina 8. viikolla pääsiäisen jälkeen, staarosta kutsui varhain aamulla koolle kyläkokouksen, jossa päätettiin, montako lammasta oli yhteisvaroilla hankittava. Vasta päivällisen jälkeen vaimot läksivät valkoisissa liinamekoissaan uhripaikalle. Samoihin aikoihin tytötkin ilmestyivät kylän kadulle jakaantuen kahteen osaan: toiset menivät ämpärit kädessä keräämään taloista hapanmaitoa, toiset kävivät niinivakkoineen munia keräämässä. Uhripaikassa, jonka lähellä oli pieni joki, oli tamminen pylväs, johon ripustettiin pyhänkuva (tavallisesti Mikolan ikona). Juhlamenojen johtajana toimi ns. poksh-baba ('suuri akka').

Staarosta ja muut läsnäolevat miehet teurastivat ja keittivät lampaat, liemi (baba-l'em 'akka-liemi') kaadettiin suureen astiaan, jonne myös tyttöjen tuoma hapanmaito sekoitettiin ja jonne lisäksi kaadettiin vettä. Näin valmistettua juomaa (uren) juotiin ja särvittiin puuron kera. Lihakaukalo asetettiin pylvään luo ja muut ruoka- ja juoma-astiat sen ympärille. Johtaja-akan rukoillessa kaikki olivat polvillaan. Rukouksessa käännyttiin ensin v'ere-nishk'en, v'ere-pas'in puoleen pyytämällä, että hän varjelisi viljat pahalta tuulelta, hallalta ja helteeltä sekä tuhoisilta rakeilta. Sitten lausuttiin: Tshi-pas, elättäjä, suojele viljaamme-suolaamme, vilja-emoamme pakkaselta, lähetä kylmänä aikana hellettä, kovalla helteellä viileyttä! V'ere-nishk'e, anna terveyttä ja voimia! Vielä vainajiakin pyydettiin rukoilemaan elossa olevien puolesta, myös "kylän haltijalle" (v'el'en k'ird'i) sanottiin: Rukoile puolestamme, ja sinä itsekin suojele kyläämme karjarutolta, tulipalolta ja pahoilta ihmisiltä!

Saman piirikunnan Kardaflejssa baban kashaa vietettiin Pietarin päivän jälkeisenä sunnuntaina, mutta Ylä-Muvalissa, jossa miehetkin osallistuivat uhrimenoihin, itse Pietarin päivänä. Jevsevjev huomauttaa kuitenkin, että tällöin on ilmeisesti kaksi eri juhlaa, nim. baban kasha ja Petrov osks, sulautunut yhteen. Tätä kaksoisjuhlaa kuvatessaan hän mainitsee, että kylän staarosta osti yhteisvaroin uhrilampaat, joiden asemesta varhemmin oli tapana teurastaa ruskea härkä (valkoinen, musta tai kirjava ei kelvannut), ja että uhripöytä oli ikonapylvään edessä, jonka juurelle teuraiden veri laskettiin ja peitettiin mullalla. Uhripöydän ääreen pystytettiin vielä pieni irtonainen koivu. Rukousmenojen aikana, jotka toimitti kaksi naista ja yksi mies ja jolloin pieni kynttilä paloi ikonan edessä, käännyttiin esi-isien puoleen. Teuraan luut kaivettiin maahan ja uhrituleen pantiin vähän voita.

Samassa piirikunnassa mainitaan paikoitellen olleen tapana asettaa baban-kasha-puuroa lusikallinen vitsaksista punottuun kopsaan, joka sitten nostettiin puuhun, jotta vilja kasvaisi korkeaksi.

Toisin paikoin on puheena olevaan juhlaan liittynyt muudan merkillinen meno, jonka Zernovskij mainitsee jo 1869 kuvatessaan Simbirskin läänin Karsunin piirin Sabajevossa helluntaina vietettyä baban kashaa. Hän kertoo näet, että joku akoista laskeutui tällöin nöyrin ilmein, ikään kuin hänet olisi määrätty uhriksi jumalalle, pitkälleen maahan kasvot ylöspäin, jolloin toinen akka vei veitsen muutaman kerran makaajan kaulalle ja oli lukevinaan loitsulukua. Sitten hän otti makaajalta mekon (suspan) ja ripusti sen lähellä olevien vankkurien aisalle.

Sen jälkeen teurastettiin kanoja eri jumalille (ukkoselle, tuulelle, vesi-emolle ym.) erikoisin rukouksin. Lasten puolesta rukoiltaessa käännyttiin länttä kohti. Menojen aikana muutamat akat menivät liina kädessä verkkaan astuen patojen luo, joista ottivat pari kanaa ja sitten jatkoivat matkaansa peräkkäin ja ääneti joen rannalle. Ensimmäisellä heistä oli palava vahakynttilä kädessään, toisella uhriruoat ja kaljaämpäri, muilla taas oli valkoiset liinat kädessään. Rannalle levitetylle liinalle asetettiin sitten ruoka-astia, jonka reunaan kiinnitettiin kynttilä. Kun kaikki olivat asettuneet polvilleen peräkkäin, ryhtyi yksi rukoilemaan: "Anna, vesi-emo, tyttärillemme onni päästä miehelään, anna tuvan täydeltä poikalapsia, suo heidän (tyttärien) rikkaana elää ja miestään rakastaa vanhempiaan unohtamatta! Näin me rukoilemme sinua, vesi-emo, lastemme puolesta!" Kun muutamia kertoja oli maahan asti kumarrettu, juotiin kolme kousikallista kaljaa ja syötiin palanen piirakkaa ja kananlihaa; muut palaset heitettiin jokeen, jonne myös kaljan jäännös kaadettiin.

Kun akat olivat palanneet joelta, lähti vielä kahdeksan akkaa peräkanaa, kynttilät kädessä, veden luo, mutta toiseen paikkaan. Polvistuen rannalle vastavirtaan he lukivat rukouksia toinen toisensa jälkeen. Yksi rukoili Ilja-profeettaa, toinen pyysi jumalaa varjelemaan salamoilta, kolmas suojelemaan viljaa rakeilta ja ihmisiä rajuilmoilta. Neljäs lausui: "Suuri jumala, pieni jumala, varjelkaa meidät tulipalolta ja kaikelta onnettomuudelta!" Viides sanoi: "Suojele meitä, ettei kukaan joisi itseään kuoliaaksi, varjele kaikenlaiselta tapaturmaiselta kuolemalta!" Kuudes pyysi varjelemaan karjaa susilta ja ihmisiä taudeilta, seitsemäs suojelemaan kanoja petolinnuilta, kahdeksas varjelemaan ja lisäämään hanhia. Kun muutaman kerran oli kumarrettu maahan asti, akat palasivat takaisin. Sen jälkeen taas kolme akkaa, mukanaan kana, kynttilä ja rieskaleivän kannikka, meni kesantopellolle, jossa he myös polvistuivat ja kumartelivat yhden rukoillessa: "Armahda meitä, kostea maa-emo! Kuule rukouksemme tammen, koivun, lehmuksen ja koko metsän puolesta! Armahda meitä kaikkia, emonen!" Heti kun he olivat palanneet, ruvettiin ruokailemaan suvuittain.

Saman läänin Ardatovin piirin Hlystovkassa kerrottiin vielä Paasosen aikana, miten baban-kasha-juhlaa varten, joka vietettiin viikkoa ennen helluntaita, valittiin ennen vanhaan joku leskeksi jäänyt vaimo, vietiin uhripaikalle ja siellä kädet ja jalat lujasti sidottuina asetettiin poikittain kahden puun päälle. Ne miehet, joiden tehtävänä oli uhrin toimittaminen, asettuivat samalla "sellaiseen asentoon kuin he olisivat aikoneet leikata naiselta kurkun poikki". Sitten tämä, liikkumattomana kuin ruumis, pantiin vaunuihin ja vietiin kylään, josta hänen ei enää suotu palata uhripaikalle takaisin. Paasonen olettaa, että tässä on säilynyt muistomerkki muinaisista ihmisuhreista. Myös Ardatovin piirin Maresevossa tiedettiin tällaisista menoista kertoa, vaikka niitä täällä selitettiin suoritetun vain leikillä. Varsinaisena uhriteuraana käytettiin härkää, ja ensimmäiset uhripalat (oznuma-palt) pantiin onttoon tammeen.

Sama merkillinen perintätieto on säilynyt Pensan läänin Gorodishtshen piirin Vertelimin mokshalaiskylässä. Siellä eukot kokoontuivat helluntain jälkeisenä sunnuntaina jo aamupäivällä uhripaikalle, jossa keitettiin puuroa ja jonne tuotiin muitakin ruoka-aineita kuten rieskaleipiä. Sitten sidottiin jonkun akan kädet ja jalat, ja toinen akka oli puuveitsellä teurastavinaan hänet, jolloin uhrilta riisuttiin liinamekko, ikään kuin häneltä olisi nahka nyljetty, ja levitettiin uhripaikalle.

Puheena olevassa uhrijuhlassa luettiin seuraava Savkinin muistiinpanema rukous: "Ylhäinen shkaj! Kasvakoon vilja, lisääntyköön karja! V'el'en saduvan azarava ('kyläkunnan herratar'), (nyt on) kylän uhrijuhla! Esivanhemmat, katsokaa, me rukoilemme, antakaa terveyttä, viljan kylväjille terveyttä, nuorille naisille hedelmällisyyttä!" Iltapuolella saapui paikalle myös ukkoja pyhän Nikolain kuva mukanaan. Muudan arvossa pidetty vaimo asettui sitten kuvan eteen rukoilemaan, ja lopuksi uhrikansa jakautui suvuittain, jolloin kukin otti kupillisen puuroa yhteisestä padasta. Vielä juotiin ja laulettiin ns. humala-emon laulua.

Akkojenpuuro-juhlaa muistuttaa myös Zorinin kuvaama "salainen uhrijuhla" (salava osks), jonka muutamat akat panivat toimeen lauantaina neljännellä viikolla pääsiäisen jälkeen. Jo edellisenä päivänä he keräsivät kylältä jauhoja, munia ja voita ja leipoivat illalla voitaikinasta rieskaleipiä. Kun rieskat olivat kypsiä, lähti joku kaikessa hiljaisuudessa ilmoittamaan muille uhrijuhlan vietosta. Kaikki akat kokoontuivat nyt yksitellen ja kaksitellen sille paikalle, missä jokavuotinen uhrijuhla pidettiin, ja toivat mukanaan munia sekä rieskoja, joita kukin oli kotonaan valmistanut. Viimeiseksi saapui vanha ukko vankkureilla tuoden juhlaa varten ostetun lampaan sekä suuren kattilan ja halkoja. Perille saavuttuaan hän ensi töikseen teurasti lampaan lej-sarkon ('-puro-sarkon') nimeen. Teurastuspaikalla oli suuri kivi, jota ei kuitenkaan siirretty paikoiltaan, vaan ainoastaan vähän multaa kaavittiin pois sen vierestä ja eläimen veri laskettiin kiven alle; sinne kätkettiin myös teuraan luut. Ennen teurastusta ukko puhdisti lampaan vedellä, jolloin kaikki lankesivat polvilleen ja eräs akoista lausui seuraavan rukouksen: "Lej-sarko, jumalamme, kylänsuojelijamme, jos nukut, herää, jos valvot, kuule, näe meidän uhrimme, kuule meidän sanamme, olemme tuoneet sinulle mustan, pehmeävillaisen lampaan, sinulle olkoon sen punainen veri, meille sen valkea liha!"

Kun liha oli kiehunut kypsäksi, pantiin siitä pieni osa ja lisäksi muutamia munan ja rieskaleivän palasia erään puun juurelle, jota nimitettiin "uhripuuksi" (osks-tshuvlo). Samalla rukoiltiin: "shk'i-pas, tri-pas, nishk'e-pas, poksh-pas, olemme tulleet sinua rukoilemaan, pyytämään sinulta menestystä, olemme teurastaneet nimeesi mustan, eheän lampaan, laskeneet sen veren, keittäneet sen lihan, panneet sen suureen kulhoon ja asettaneet sen sinun eteesi, olemme antaneet sinulle kumarruksemme, kuule sanamme! Kas tässä keitetty liha, kauniit keltaiset munat, nimeesi leivotut rieskat, ota ne vastaan ja anna, mitä me pyydämme! Anna viljan kasvua, aisan paksuisia olkia, munanruskuaisen kokoisia jyviä, juureen kosteutta, tähkään kastetta. Varjele pahoilta ihmisiltä, viljaonnen viejiltä!" Rukouksessa mainittu "musta lammas" osoittaa, ettei tämä uhri ole alun perin taivaanjumalalle tarkoitettu.

Edellä esitettyjä akkojenpuuro-juhlan menoja tarkastaessa huomio kiintyy erikoisesti vanhan leskivaimon valeteurastukseen ja hänen kuljettamiseensa – liikkumattomana kuin ruumis – vankkureilla kylään, josta hänen ei enää sopinut palata takaisin uhripaikalle. Vaikka baban kasha, kuten jo itse nimikin viittaa, lienee mordvalaisilla venäläistä perua, ei ole tiedossani, että muisto kyseessä olevasta erikoismenosta olisi säilynyt venäläisten taholla. Mainittakoon ohimennen, että länsi-Inkerissä, tosin muunlaatuisen vaimojenjuhlan yhteydessä, jota on vietetty keväällä Jyrin päivänä ja joka ilmeisesti on venäläisiltä lainattu, oli ennen vanhaan tapana kantaa tai vetää nyöristä pitkin kylää kaukaloa, jossa joku vanha vaimo makasi selällään. Tämän valeteurastuksesta ei kuitenkaan ole tietoja olemassa.

Heinäsirkkojen karkoitusmenoilla, jotka mordvalaisilla toisin paikoin ovat liittyneet akkojenpuuro-juhlan yhteyteen, tavataan suoranainen vastine mm. votjakeilla, joiden keskuudessa akat ajavat kesällä pellosta toukkia "hiukset silmillä, paitasillaan tai aivan alastomina uuniluuta tai hiilihanko kädessä".

MORDVALAISTEN BRATSHINAT.

Jevsevjev kertoo, että Pensan läänin Krasnoslobodskin piirin Valgapino nimisessä mokshalaiskylässä vietettiin helluntain jälkeisenä päivänä uhripitoja bratshinoittain, joihin kuhunkin kuului vain samasta suvunalkajasta polveutuvia perheitä. Tällaisia bratshina- eli veljeysryhmiä oli Valgapinon 162 taloa käsittävässä kylässä yksitoista. Ne eivät tietenkään kaikki olleet yhtä suuria, toisiin lukeutui ainoastaan 10-15 taloa, kun taas toisissa niiden lukumäärä saattoi olla 30-40.

Kullakin bratshinalla oli jonkinlaisena näkyvänä yhdyssiteenä suvun yhteinen, jykevätekoinen vahakynttilä, shtatol ('vahatuli'), jota säilytettiin vuoden päivät vuoron perään kussakin ryhmäkunnan talossa. Kynttilän vuotuisena säilytyspaikkana oli tavallisesti aitta, jossa sitä pidettiin pitkähköön, kapeaan, jalavan kuoresta tehtyyn koteloon suljettuna. Vain palvonnan ajaksi se otettiin esille ja tuotiin tupaan, johon bratshinan jäsenet tällöin kokoontuivat juhlimaan ja jonne naisväki toi tullessaan erilaisia ruokia ja juomaa (braga). Sitä paitsi naiset toivat mukanaan puolentoista arsinan pituisia palttinankaistaleita ja pieniä vaskirahoja. Ruoat pantiin pöydälle, mutta juoma kaadettiin tuvan keskelle asetettuun korvoon. Vasta kun kaikki olivat koolla, isäntä lähti aittaan noutamaan tuohusta, jonka hän antoi koteloineen suvun vanhimmalle. Tämä irroitti nyt kynttilän suojuksesta ja kiinnitti sen siihen sidotulla liinalla lattian keskellä olevan juoma-astian korvaan. Kun kynttilä oli sytytetty, alettiin rukoilla.

Kumpaankin tuvan peränurkkaan oli katettu pöytä sekä omilla että muista bratshinan taloista tuoduilla ruoilla. Toinen pöytä, pyhäinkuvain nurkassa oleva, oli miehiä, toinen naisia varten. Ennen syöntiä vanhin akoista asettui kynttilän ääreen ja luki seuraavan rukouksen: "Elättäjä vaha, katso, juhlasi on tullut, kaikki olemme kokoontuneet luoksesi leivän ja suolan kera, anna meille terveyttä ja hyvää elämää! Kasvakoon viljamme, karttukoon karjamme! Varjele kotejamme tulelta ja kaikelta onnettomuudelta!" Sen jälkeen naiset antoivat kukin vuoron perään tuomansa palttinat ja rahat rukoilija-akalle, joka aina siveli tai kosketteli tuohusta kunkin tuomalla palttinankaistaleella, ennen kuin asetti sen pöydälle. Näin hän menetteli myös vastaanottaessaan uhrirahat. Samalla hän mainitsi kunkin lahjoittajan nimen ja luki tämän puolesta rukouksen, esim.: "Katso, Ivanin vaimo toi sinulle lahjaksi palttinaa ja rahaa, anna hänelle terveyttä ja onnea, kartuta hänen omaisuuttaan, jotta hänellä olisi, millä tulevanakin vuonna voitaisiin järjestää sinulle juhla!" Menojen loputtua akka sammutti kynttilän kaatamalla siihen juomaa, ja ukot ryhtyivät laskemaan, miten paljon palttinaa ja rahaa oli kerääntynyt. Sitten miehet ja naiset asettuivat pöytiensä ääreen aterioimaan.

Illan tultua oli kynttilä vielä juhlallisesti saatettava seuraavan juhlan järjestäjälle tämän taloon. Kosov niminen mies, joka vuoronsa mukaisesti nyt joutui kynttilän säilyttäjäksi, kiirehti tällöin kotiinsa noutamaan ikonaa ja asettui sitten ikona kädessä kynttilän ääreen. Myös nykyinen isäntä otti oman ikonansa ja asettui Kosovin viereen. Samalla joku läsnäolevista irroitti kynttilän juoma-astian korvasta, kääri sen palttinaan ja antoi Kosoville. Kun vielä kynttilän kotelo ja viinan tähteet oli otettu mukaan, kaikki lähtivät Kosovin taloon. Joukon etunenässä kulkivat kynttilän entinen ja uusi isäntä rinnakkain kantaen tuohusta ja pyhimystenkuvia, muut seurasivat jäljessä lakittomin päin. Viimeksi tulivat naiset.

Myös Kosovin kotona oli katettu kaksi pöytää. Tultuaan tupaan miehet nostivat ikonat peränurkkaan, ja niiden alapuolelle asetettiin koteloon pantu kynttilä. Sitten alkoi taas syömingit, kunnes kukin kylläisenä vihdoin poistui kotiinsa. Vasta seuraavana aamuna Kosov vei kynttilän aittaansa, missä sitä sitten oli säilytettävä seuraavaan helluntaihin asti.

Jevsevjev huomauttaa, että tällainen pyhä kynttilä sytytettiin vain kerran vuodessa sitä varten määrättynä päivänä. Muulloin sen tuli olla rauhassa, sillä sen häiritsemisestä uskottiin aiheutuvan ikäviä seuraamuksia. Jevsevjevin näkemä ja valokuvaama tuohus oli noin 16 cm:n pituinen, sen läpimitta oli yli 6 cm ja paino noin 400 gr. Ennen vanhaan mordvalaiset ovat käyttäneet paljon jykevämpiäkin juhlakynttilöitä.

Toisin paikoin on mokshalaisten keskuudessa vietetty samanlaista juhlaa syksyllä. Niinpä Pensan läänin Narovtshatin piirin Shadymissa sitä vietettiin viikkoa jälkeen pokrovinpäivän (1/X). Kerrotaan, että kun olut oli valmistettu yhteisvaroin, tuotiin vuorossa olevaan taloon jo juhlan aattona myös rahaa, jolla juhlan järjestäjä osti hanhia ja lisävahaa uhrikynttilää varten. Hanhet tapettiin jo samana iltana, ja ruoka valmistettiin yötä myöten. Aamulla kokoontuivat sitten sekä vanhat että nuoret, pöytä katettiin, ja juhlan järjestäjä lähti neljän apulaisensa kanssa, jotka olivat olleet olutta keittämässä, hakemaan arkkua, jossa juhlakynttilät säilytettiin. Arkkua, jota ei koko vuoden aikana aukaistu, pidettiin niin pyhänä, ettei kukaan tohtinut siihen edes koskea ennen kuin puheena olevan uhrijuhlan alkaessa, jolloin se noudettiin jostakin ulkorakennuksesta tupaan ja asetettiin pöydälle. Juhlan järjestäjä otti nyt kynttilät esille, asetti ne tuvan pyhään nurkkaan sekä sytytti ne palamaan. Kynttilöitä mainitaan täällä olleen kolme, yksi oli käsivartta vankempi, toiset vain sormen paksuisia. Juhlaa kesti tavallisesti pari päivää, ja vasta kolmantena arkku vietiin naapuritaloon. Sitä ennen oli kynttilöihin kuitenkin lisättävä vahaa.

"Ikuista kyläkunnan kynttilää" (ven. vetshnaja mirskaja svetshá) tiedetään käytetyn myös Pensan läänin Gorodishtshen piirin Katmis nimisessä mokshalaiskylässä, jossa "suuri, käsivarren paksuinen vahakynttilä" tuotiin juhlapäivän iltana "kyläkunnan tupaan" (ven. mirskaja izbá). Kynttilä, jota täällä säilytettiin pienessä perin nuhruisessa säkissä ja sitä taas erikoisessa astiassa, oli muodostettu erisuuruisista vahapalleroista, jotka oli sulatettu hamppusydämen ympärille. Samassa säkissä oli vielä irtonaisiakin vahapalleroita, joista kynttilään aina lisättiin uutta polttoainesta. Näin siitä voitiin sanoa, että "vaikka se palaa, se ei koskaan pala loppuun", joten se siis tavallaan oli "ikuinen". Täälläkin säilytettiin tuohusta juhlasta juhlaan kynttiläkunnan eri taloissa vuoron perään kussakin.

Jo Melnikov huomauttaa, että mordvalaisten bratshina nimitys on lainattu venäläisiltä (ven. brattshina 'veljeskunta'). Sitä paitsi tiedetään venäläisillä olleen vastaavanlaisissa juhlissa samanlainen vankka vahakynttilä, ns. "veljeys-" tai "kunnan kynttilä" (bratshkaja tai mirskaja svetshá), jota heidänkin keskuudessaan on säilytetty vuosi kerrallaan kussakin veljeskuntaan kuuluvassa talossa. Muutamin paikoin sekä venäläisillä, mm. Mogilevin läänissä, että mordvalaisilla, esim. Pensan läänin Narovtshatin piirin Vetshkeninossa, kynttilä oli myös ulkomuodoltaan samanlainen, keilamainen, hamppukuitujen ympärille valettu vahamöhkäle, joka paksummasta alaosasta lähtien oheni ylöspäin ja jonka paino saattoi nousta joskus noin kuuteen kiloon asti. Lisäksi oli kumpaisellakin taholla tapana sitoa tuohuksen ympärille kapeita päistään kirjailtuja palttinaliinoja. Yhteinen oli lisäksi tapa lisätä tuohukseen aina uutta vahaa. Syystä onkin venäläinen tutkija D. Zelenin selittänyt, että mordvalaiset ovat omaksuneet puheena olevat tapansa venäläisiltä. Jo aikaisemmin on tämän kirjoittaja osoittanut, että vastaavaa tapaa voidaan seurata myös Viron setukaisten keskuuteen, missä se on esiintynyt peko nimisen haltijan palvonnan yhteydessä. Eräänlaiset veljeskunnat ovat näet täälläkin ylläpitäneet yhteistä kynttilää, johon vuosittain on lisätty vahaa ja jota on säilytetty vuoron perään vuosi kerrallaan kussakin ryhmäkunnan talossa.

Niinkuin jo mordvalaisten yleisistä vainajain muistojuhlista puhuttaessa on mainittu, on Pensan läänin Gorodishtshen piirin Kardaflejssa käytetty myös pääsiäisenä suurta, jykevätekoista vahakynttilää, at'an shtatol ('isien kynttilä'), jota on säilytetty vuoron perään aina siinä suvun talossa, johon kuolleet esivanhemmat kunakin vuonna on kutsuttu pääsiäistä juhlimaan. "Sukujuhlaa" on "nyrkinpaksuisen vainajainkynttilän" ääressä vietetty eteläslaavienkin, mm. serbialaisten keskuudessa, mutta täällä ei sellainen vuorottelu kuin edellä mainituissa bratshina-juhlissa näytä olleen tapana.

Pensan läänin mokshalaisilla on toisin paikoin ollut sellaisiakin bratshinoita, joihin ainoastaan naimisissa olevat naiset ovat osallistuneet ja jotka menojensa puolesta eroavat suuresti edellä mainituista. Viimeksi on tällaista vaimojenjuhlaa, jossa ei miesväen mitenkään sopinut olla läsnä, vietetty Narovtshatin piirin Vetshkeninossa. Perintätiedon perusteella Jevsevjev kuvailee sitä seuraavasti:

Vetshkeninossa oli kaksi vaimojen bratshinaa, toinen käsitti toisen, toinen toisen puolen kylää. Kummallakin oli kaksi keilan (katkaistun sokeritopan pään) muotoista kynttilää, joiden pituus ja kannan ympärys oli puolen arsinaa (s.o. noin 36 cm) ja joiden kunkin paino oli 6-7 naulaa. Kummankin bratshinan kynttilät säilytettiin kaksittain, mutta kumpikin omassa tuohikotelossaan, vuoden aika jokaisessa bratshinan talossa. Jevsevjev huomauttaa, että tuohusten säilyttämisvuoro ei riippunut täällä, niin kuin Valgapinossa, talojen iästä, vaan niiden järjestyksestä.

Kun menoihin osallistuivat vain vaimot, oli näiden tehtävänä myös kynttiläin saattaminen talosta toiseen. Erikoista oli tällöin se, että saattajat käyttivät alashat ('hevoset') l. l'ul'amat (onomatopoieettinen sana) nimisiä kulkuvälineitä. Alashan kaulaan oli sidottu hirssillä täytetty pussi ja koristettu nauhoilla. Tämän pussin tuli ilmeisesti olla hevosen mahana. Erään "hevosen" mahan alle oli vielä kiinnitetty kaksi punaisesta kankaasta neulottua pientä palloa – oriin kivekset. Puheena olevaa naisten bratshina-juhlaa vietettiin täällä ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen. Juhlan valmistukset aloitettiin torstaina, ja jo keskiviikon iltana lähetettiin siitä talosta, jossa kynttilöitä silloin säilytettiin, pari nuorta vaimoa kutsumaan väkeä valmistamaan seuraavana päivänä kaljaa (braga). Kustakin talosta annettiin läheteille muna, joista seuraavana aamuna keitettiin munakokkelia. Naisväen kokoontuessa jokainen toi tullessaan ämpärillisen jauhoja tai maltaita kaljan valmistamista varten. Kun kaljanteko oli hyvällä alulla, talon emäntä asetti pöydälle vehnäkakun, suola-astian, ohukaismaljan ja munakokkelipadan. Samalla sytytettiin ikonain eteen "kirkollinen kynttilä" ja alettiin rukoilla. Rukousmenon toimitti joku akoista sanoen: "Shkabavas, elättäjä, anna meille terveyttä, kasvakoon vilja, karttukoon karja, jotta olisi millä vainajia muistella!" Sen jälkeen kukin otti munakokkelia lusikkaansa ja muisteli vainajiaan. Seuraavana päivänä kokoonnuttiin jatkamaan oluen keittoa.

Vasta sunnuntaina alettiin sitten viettää itse bratshina-juhlaa, jolloin kustakin talosta saapui yksi naishenkilö tuoden mukanaan kakun, ohukaisia, leivoksia ja munia. Tuomiset asetettiin pöydälle ja alettiin rukoilla. Tällä kertaa tuotiin tupaan myös edellä mainitut pyhät vahakynttilät eli shtatolit, jotka asetettiin penkille ikonain ääreen ja joihin kumpaiseenkin tartutettiin kiinni kirkollinen kynttilä. Ainoastaan jälkimmäiset sytytettiin, mutta ei itse shtatoleja, jotka tällöin olivat ikään kuin kirkollisten kynttiläin jalustana. Rukoiltaessa lausuttiin samat sanat kuin torstaina kaljaa tehtäessä. Rukouksen jälkeen osanottajat ryhtyivät syömään mukanaan tuomiaan ruokia sekä juomaan kaljaa. Usein oli tilaisuuteen hankittu viinaakin. Rukousmenojen jälkeen saapui talon edustalle laulavia nuorikkoja, jotka tähän asti olivat seisoneet kujalla jonkin matkan päässä talosta. Vanhemmat vaimot lähtivät näitä vastaan ja aukaisivat heille portin selko selälleen. Nuorikot pysähtyivät nyt portin eteen ja kumarsivat syvään vanhemmille vaimoille.. Sitten heidät saatettiin tupaan, jossa jokainen kuluneen vuoden aikana miehelään mennyt vietiin ruokapöydän ääreen, hänen päänsä taivutettiin alas ja häntä lyötiin kevyesti ruoskalla kolme kertaa sanoen: "muni, muni!" Kukin nuorikoista otti tällöin povestaan keitetyn kananmunan ja asetti pöydälle. Sitten akat toivat hänelle olutmaljan ja johtivat hänet pihalle, jossa nuorikoita odotti heitä varten valmistettu penkki. Täällä nämä nyt alkoivat juhlia, juoda ja laulaa.

Paloiteltuaan saamansa munat akat söivät ne ja toivottivat nuorikoille terveyttä ja paljon lapsia. Näin jonkin aikaa juhlittuaan toisen kylänosan bratshina lähti vierailulle toisen luo. Tällainen saattue kulki kylän kadulla aina suuresti meluten ja huutaen. Muutamat akat ratsastivat tällöin sauvoilla muiden etunenässä hypähdellen ja hirnuen: iho-ho. Niiden perässä tuli kolme vaimoa "hevoset" (alashat) kädessä, ja muut seurasivat sitten rivissä kulkien ja laulaen. Jonkin ajan päästä bratshina palasi samalla tavalla takaisin. Toisen bratshinan sitä saattaessa melu kadulla kasvoi kaksinkertaiseksi.

Seuraavana päivänä kaikki kokoontuivat jälleen bratshinaansa, jonne tuotiin uusia ruokavaroja ja jossa edellisen päivän menot uusiutuivat, mutta ilman nuorikkoja. Tällöin tuli myös toisen kylän bratshina vastavierailulle samalla tavalla meluten.

Illalla oli pyhät shtatolit juhlallisesti vietävä naapuritaloon, jolloin edellä kulki kolme akkaa koukkusauvat kädessä ja niiden perässä kolme muuta sauvalla ratsastaen. Sitten seurasi rinnakkain sen talon emäntä, jonne shtatolit saatettiin, sekä sen talon, jossa niitä viimeksi oli säilytetty. Edellinen kantoi pyhiä tuohuksia, jälkimmäinen taas vehnäkakkua ja kalja-astiaa. Sen talon emäntä, jonne shtatolit näin tuotiin talletettaviksi, kestitsi sitten kaikkia illallisella, jolloin myös oluen jäännös juotiin.

Jevsevjevin mainitsemilla keilanmuotoisilla shtatoleilla, jotka tällöin toimivat vain niihin kiinni tartutetun pienen kynttilän jalustana, on suoranainen vastine mm. Mogilevin läänin valkovenäläisillä.

Jo varhemmin kuin Jevsevjev on Smirnov nähtävästi samasta kylästä, jonka nimen hän kirjoittaa Vetshkino (Votshkinino), saanut saman juhlan kuvauksen. Hän kertoo näet, miten täällä pyhien kynttiläin saattaminen talosta toiseen toimitettiin Tuomaan viikon maanantaina (s.o. pääsiäistä seuraavan sunnuntain jälkeisenä päivänä). Menoihin osallistuivat vain vaimot. Keräännyttyään siihen taloon, jossa kynttilöitä oli kuluneen vuoden aikana säilytetty, akat aluksi rukoilivat, että jumala suojelisi kalastajia kesällä veteen hukkumasta, että entistä enemmän syntyisi lapsia, että jumala antaisi kyntäjille terveyttä sekä suojelisi heitä kaikilta vahingoilta. Kun oli rukoiltu, syöty ja juotu, kynttilät vietiin naapuriin merkillisin menoin. Etunenässä kulki kolme akkaa ns. alashat-sauvojen kera, joiden päät oli veistetty hevosenpään muotoiseksi. Kynttilöitä kantoi se akoista, jonka kotiin ne kulloinkin oli saatettava. Kaksi muuta kantoi leipiä, lihaa, vehnäpiirakoita, viinaa ja kaljaa. Näiden jäljessä ratsasti vielä kolme akkaa 2-2 1/2 arsinan pituisilla sauvoilla. Koko saattue lauloi karkean eroottisia lauluja. Jätettyään shtatolit sen huostaan, jonka nyt vuorostaan tuli niitä säilyttää, juopuneet akat lähtivät ratsastamaan sauvoillaan pitkin katua. Miesten sanotaan varoneen niiden kohtaamista sen vuoksi, että se, joka sattui akkojen käsiin, joutui siivottoman ivan uhriksi. He riisuivat hänet alasti, nostivat hartioilleen ja kuljettivat pitkin katua esittäen sangen suorasukaisia väitteitä uhrinsa fyysillisistä kyvyistä. Todettuaan miehen heikosti kehittyneeksi he vihjailivat, että tämän vaimo muka seurustelee muiden miesten kanssa, vankkarakenteisesta he taas lausuivat, että vieraat vaimot epäilemättä kulkevat hänen luonaan.

Smirnov sanoo, että puheena olevan juhlan nimenä oli "akkojenkalja" (avan poza). "Akkojenkalja-juhla" (avan poza ozks) esiintyy joltakin mokshalaisalueelta muistiinpantuna myös Paasosen sanastossa, johon liittyy selitys, että "kylän vaimot yhdessä viettävät sitä jossakin talossa toisena sunnuntaina pääsiäisestä". Lisäksi Paasonen mainitsee, että Narovtshatin piirin Alkinossa avan-poza-ozks oli Yrjön päivänä (23/IV).

Edellä esitetyt akkojenkalja-juhlan merkilliset menot eivät varmaankaan ole rajoittuneet vain siihen mokshalaiskylään, josta ne perintätiedon perusteella on kirjaanpantu. Jotenkin samanlaisin menoin ovat Simbirskin läänin mordvalaiset vieneet ennen vanhaan häitä vietettäessä hääpiirakoita aittaan, jonne nuorelle parille tehtiin morsiusvuode. Yhdelle akoista pantiin näet tällöin suitset päähän, ja häntä kuljetettiin muiden edellä. Samalla hänen tuli tömistää maata jaloillaan sekä hyppiä ja oritta jäljitellen huutaa: iho-ho! Kaikesta päättäen näiden menojen tarkoituksena oli sukupuolivietin kiihottaminen.

Luodessaan katsauksen venäläisiin kansantapoihin Zelenin mainitsee vain Vjatkan läänistä sellaisen bratshinan, johon yksinomaan vaimot ovat osallistuneet. Milloin joku mieskin laskettiin näiden pitoihin, piti hänellä olla naisen päähine, tai hänen silmilleen asetettiin side. Zelenin arvelee, että vastaava tapa on ollut muualla venäläisten keskuudessa tuntematon.

Näin ei kuitenkaan ole ollut asian laita, sillä ainakin Volgan itäpuolella vastapäätä Saratovin kaupunkia sijaitsevassa Pokrovskajassa, jossa asuu vähävenäläisiä, on Tuomaan viikolla – siis samoihin aikoihin kuin mordvalaisilla – ollut tapana viettää vaimojen juhlaa, jolloin nämä perusteellisesti juotuaan muodostavat saattueen ja lähtevät kulkemaan pitkin kylän katua laulaen ja tanssien. Nähdessään jonkun mieshenkilön vaimot hyökkäävät joukolla hänen kimppuunsa, sanoen sitä itse juhla-ajan mukaan "Tuomaan pyydystämiseksi". Mies, joka tällöin joutuu heidän uhrikseen, varsinkin jos tämä on isovenäläinen, ei helposti pääse noiden huimapäiden käsistä, ei ainakaan maksamatta heille varojensa mukaista avustusta juominkeja varten. Myös vanhatpiiat, jotka ovat ylittäneet 25 vuoden iän, joutuvat saman kohtalon alaisiksi. Niitäkin tuo juopunut joukko pyydystää ja saatuaan sellaisen käsiinsä vie mukanaan laulaen ivalauluja seuraavaan tapaan:

    Mikitan aidan yli kannetaan
    Hapka helmat ylhäällä;
    Hapka huutaa ja kirkuu,
    kukaan ei pelasta Hapkaa.

Tällaiset vaimojen yhtymät juhlineen, joihin eivät miehet eivätkä neidotkaan pääse osallisiksi ja joita on vietetty vuoron perään kylän eri taloissa, tunnetaan myös venäläisasutuksen länsirajoilla sekä venäläisiltä lainattuna mm. Viron setukaisten keskuudessa. Täälläkin niihin liittyy eriskummallisia menoja, joita virolainen tutkija Oskar Loorits on esittänyt ja jotka suuresti muistuttavat edellä mainittuja tapoja. Yhteisiä piirteitä niissä ovat, paitsi rajoitetun seuran keskeisiä juominkeja, vaimojen hullunkuriset kulkueet karkeine, eroottisine lauluineen ja leikkeineen sekä toisen kylän vaimojen samanaikaisiin pitoihin tehtyine vierailuineen. Samoin kuin mordvattaret ovat setukais-akatkin tällöin kylän kujalla kulkiessaan toisinaan jäljitelleet hevosen hirnuntaa. Täällä ovat juopuneet vaimot harjoittaneet keskenään myös varsin irstasta kujeilua leikkien "koiran häitä" ym., mikä osoittaa, että näillä menoilla on alun perin tarkoitettu sukupuolivietin kiihottamista ja hedelmällisyyden edistämistä. Mordvalaisten tapoja muistuttaa täällä lisäksi kiinni saatujen miesten kohtelu, joita ivataan ja joilta usein kiskotaan housut jalasta. Ivan esineenä ovat lisäksi olleet vanhatpiiat, jotka tietenkin jäävät vaimojen yhtymän ulkopuolelle. Aivan erikoista huomiota saavat sitä vastoin viimeksi kuluneen vuoden aikana naimisiin joutuneet nuorikot osakseen, joita nostetaan, hurrataan, juotetaan ja joille toivotetaan hedelmällisyyttä. Tästä lähtien heidät myös luetaan naitujen naisten yhtymään kuuluviksi.

Viron vanhauskoiset venäläiset ovat puheena olevaa akkojen juomajuhlaa viettäneet samoin kuin Alkinon mokshalaiset keväällä Yrjön päivänä. Samana päivänä on vastaavaa juhlaa vietetty myös länsi-Inkerissä inkeroisten keskuudessa, missä jo edeltäpäin kerättiin maltaita vaimojen yhteisolutta varten, jota toisin paikoin juotiin joka vuosi "samassa talossa", toisin paikoin taas "milloin missäkin talossa". Myös viinaa varten kerättiin rahaa. Sitä paitsi juhlavieraat toivat ruokia tullessaan. Kesteihin osallistuivat vain vaimot ja leskivaimot, mutta ei naimattomat naiset eikä miesväki. Erikoista huomiota saivat täälläkin osakseen nuorikot, jotka ensi kerran saapuivat näihin pitoihin. Niitä nostettiin ja hurrattiin ja otettiin siten "naisien artteliin" tai "naisien omaks" s.o. vaimojen joukkoon. Jokaisen, joka vuoden aikana oli morsiamena tuotu kylään ja joka nyt "pääsi naiseksi" muiden seuraan, piti antaa kassaan 20 kopekkaa. Seuraavana päivänä oli Soikkolassa vielä tapana kastella nämä nuorikot upottamalla heidät täysissä tamineissaan veteen korvia myöten.

Syötyään ja juotuaan humalaiset akat lähtivät laulaen ja kujeillen kulkemaan pitkin kylää. Kohdatessaan mieshenkilön, varsinkin jos tämä oli vieraasta kylästä, akat tarttuivat häneen sekä ryhtyivät huutaen häntä kantamaan tai "muokkaamaan, miten vain tahtoivat". Joskus akat heittivät vettäänkin hänen päälleen tai otettuaan hänet kiinni "vaativat nähdäkseen hänen genitaalioitaan". Miesten sanotaan päässeen pälkähästä antamalla akoille rahaa juomaa varten.

Vastaavanlaista vaimojen juomajuhlaa (Weibertrunk, Weiberzeche, Weiberkitz) on kerran vuodessa keväällä vietetty mm. Reinin yläjuoksulla ja Baijerissa. Täälläkin oli miesten tällöin oltava varuillaan, sillä tapaamansa mieshenkilön vaimot ottivat kiinni, anastivat hänen hattunsa, takkinsa tai saappaansa ja vaativat lunnaita huvitteluaan varten. Toisin paikoin oli vaimoilla vielä tapana kulkea kylän läpi naamiopukimissa. Juotuaan itsensä humalaan heidän kerrotaan usein kadottaneen naisellisen kainoutensa. Nuorikkojen, jotka viimeksi vietetyn juhlan jälkeen olivat naimisiin mentyään siirtyneet paikkakunnalle, tuli kustantaa vanhemmille vaimoille kahvia, olutta tai viiniä, ja samalla heidät otettiin täysiarvoisina muiden vaimojen joukkoon.

Vaimojen juomajuhlan menoissa esiintyy siis eri tahoilla samantapaisia piirteitä. Myös mordvattarien käyttämä keppihevonen on monilla kansoilla kuulunut tämänkaltaisiin menoihin.

KARJAN AJAMINEN MAAKÄYTÄVÄN JA UUDEN TULEN LÄPI.

Samaran läänin Buguruslanin piirin Vetshkanovossa vietettiin toisena lauantaina helluntain jälkeen "ukkojen uhri" (at'a-osks) nimistä uhrijuhlaa, jota varten kyläkunnan yhteisillä varoilla ostettiin härkä ja pari lammasta uhriteuraiksi. Usein ne saatiin ilmaiseksikin eläinten omistajilta. Kukin kylänosa, sotna, joita oli kuusi, keitti olutta joissakin yksityisten kyläläisten olutkeittimöissä ja toimitti sen tynnyreissä uhripaikalle. Jokainen perhe toi sinne mukanaan vielä rieskaleipiä, munia ym. Uhritoimituksessa, jossa koko kylän väki oli läsnä, miehet esiintyivät valkoisissa juhlamekoissaan; juhlapukimissaan olivat naisetkin.

Kokouspaikalla, joka sijaitsi kylän läpi juoksevan Bazma-joen lähteen luona, missä ennen vanhaan kasvoi koivumetsää, oli kaksi kiveä ja kummankin alla kuoppa. Toisen kiven vieressä teurastettiin aamulla varhain härkä ja kaksi lammasta, niin että veri juoksi kiven alaiseen kuoppaan. Ennen kuin käytiin uhriaterialle, tuotiin paikalle kylän karja, joka ajettiin eräänlaisen maakäytävän läpi. Tämä käytävä oli rakennettu siten, että maahan tehty kaivanto oli katettu seipäillä ja turpeilla. Katokselle oli vielä kerätty puita, jotka sytytettiin palamaan, joten karja joutui kulkemaan tulen alitse. Vasta kun uhrikaali oli valmis, vietiin tieto siitä kylän staarostalle, joka heti lähetti sananviejät ratsain kutsumaan kyläläisiä uhrijuhlaan. Sinne lähdettiin hevosilla, joskus kolmivaljakoillakin, ja kukin perhe otti mukaansa huovan, jolla ulkona aterioitaessa istuttiin. Kun kaikki olivat kokoontuneet ja kun karjakin oli "savutettu", kaksi vanhusta, jotka vuosittain, mutta usein uudelleen, valittiin tähän toimeen, luki uhrirukouksen. Rukoillessaan he olivat itää kohti kääntyneinä polvillaan edellä mainitun kiven ja kuopan viereen pystytetyn patsaan edessä, jonka päähän oli asetettu pyhimyksenkuva. Rukouksessaan he pyysivät nishk'e-pasia antamaan viljalle hiljaista sadetta, suojelemaan sitä tuulelta ja rakeilta sekä antamaan maan muokkaajille terveyttä. Lisäksi he pyysivät, ettei jumala laskisi kylään tauteja, pahansuopia ihmisiä tai viljankasvun viejiä. Sen jälkeen ukot kulkivat peräkkäin liina kädessä ruokavatien luo, jotka olivat maassa kiven luona heidän edessään ja joissa oli kunkin kylästä tuomia ruokia. Yhdessä vadissa oli myös uhrilihaa. Tehdessään liinallaan ristinmerkin kunkin vadin yläpuolelle uhripapit lausuivat: "Kauan olet odottanut, nopeasti ota!" Sitten joku henkilö kustakin perheestä meni noutamaan ajoneuvoista lisää vateja, joista valmiiksi kiehunutta kaalia syötiin. Kaalin jälkeen syötiin myös lihat, joista ensiksi erotettiin luut ja vietiin toisen kiven alla olevaan kuoppaan. Lopuksi juotiin olutta. Uhriteuraiden nahat oli juhlan ajaksi ripustettu erikoiselle telineelle. Niitä ei kuitenkaan jätetty uhripaikalle, vaan myytiin, ja niistä saadut rahat tulivat koko kyläkunnan hyväksi.

Samoilta seuduilta Zorin on muistiinpannut runon, jossa puheena olevaa, kylvön jälkeen vietettyä "kyläkunnan uhrijuhlaa" (v'el'en sadon osks) eli "ukkojen uhria" (at'a-osks) kuvataan seuraavasti: Juhlan toimitsijat, joiden tehtävänä oli uhrioluen valmistaminen, härän teurastaminen ja sen lihojen keittäminen, valittiin kyläkokouksessa. Heidän tuli myös huolehtia siitä, että teuraan luut, jotka pyhitettiin "kyläkunnan kardo-sarkolle" (v'el'en sadon kardo-sarko), kerättiin uhripaikalla olevan kiven alle. Kun olut oli valmista ja härkä keitetty, lähetti kylänvanhin kutsumaan väkeä juhlaan. Uhripaikalle tultiin hevosella, kaikki olivat mukana, sekä nuoret että vanhat, karjakin ajettiin sinne, myös leipää-suolaa otettiin mukaan. Kaksi ukkoa, jotka valittiin rukousta toimittamaan, rukoilivat jumalaa koko kylän puolesta kädet kohotettuina, kaikki muut olivat polvillaan. Kun rukous oli pidetty, ukot ottivat kumpikin valkoisen liinan käteensä, lähtivät uhrikansan joukkoon, koskettivat liinalla jokaista ruoka-astiaa ja lausuivat: "Nishk'e-pas, shk'i-pas, nishk'e-pas suuri jumala, kuule rukouksemme, näe uhrimme, kauan olet odottanut, nopeasti ota!" Sitten kaikki kokoontuivat suvuittain yhteen ja rupesivat syömään ja juomaan. Syötyä ja juotua tanssittiin ja laulettiin. Pitojen jälkeen taas kokoonnuttiin yhteen. Nuo kaksi ukkoa ottivat nyt kaksi puuta, pystyttivät ne vierekkäin viistoon, niin että ne muodostivat portin, ja tekivät niiden ääreen "elävän tulen" (kitkatulen). Koko kylän karja, lehmät, hevoset, lampaat ja siat ajettiin sitten portista savun läpi. Uhritoimituksen päätyttyä hevoset valjastettiin ja palattiin kotiin.

Saratovin läänin Petrovskin piirin K'irzhamant nimisessä kylässä vietettiin vastaava juhla pääsiäisen jälkeisenä lauantaina, mutta muutamissa muissa kylissä helatorstaina. Erään lähteen luona teurastettiin ja keitettiin lammas ja hanhi. Kunnan varoilla ostettiin myös puuta hunajaa mesijuomaa varten, joka sitten uhripaikalla jaettiin hevosluvun mukaan. Uhrin toimittajina oli kaksi ukkoa, jotka aina olivat samat, niin kauan kuin elivät; heitä kutsuttiin nimellä varit'st (ven. varets 'keittäjä'). Uhripaikan lähelle tehtiin maahan kaivanto, joka osaksi katettiin kahdella hirrellä ja niiden päälle pannuilla turpeilla. Sitä kaivantoa pitkin ajettiin sitten kylän koko karja, hevoset, nautakarja, siat ja lampaat, jolla aikaa kansa oli maassa polvillaan kädet taivasta kohti nostettuina, etunenässä olivat uhrin toimittajat, jotka samalla rukoilivat sanoen: "V'ere-pas, suuri jumala, elättäjä, anna meille kasvavaa viljaa, karttukoon lisääntyvä karja! Varjele meitä pahalta tuulelta ja sateelta sekä pahasilmäisiltä ihmisiltä!" Kun uhrivieraita vielä oli kestitty, annettiin jäännökset kerjäläisille.

Karjan maanläpiajoon liittyi useimmiten "uuden tulen" tekeminen kahta kuivaa puuta toisiinsa hankaamalla. Niinpä Napolnojessa, jossa hevoset ja sarvikarja ajettiin joka vuosi helluntain jälkeisenä torstaina turpeilla katetun kaivannon läpi, sytytettiin edellä mainitulla tavalla uusi tuli, jota ennen vanha tuli oli jokaisella liedellä sammutettava. Ilmeisesti kukin vei sitten kotiinsa palopaikalta uutta hehkua, jota ennen vanhaan ylläpidettiin yöt päivät, kunnes taas ainakin kerran vuodessa vanha tuli oli uusittava.

Samoin meneteltiin Kasanin läänin Tetjushin piirin Urjumissa, missä maahan kaivettiin laudoilla ja mullalla katettu käytävä ja missä myös tehtiin "uusi tuli" (od-dol). Tuli, jota sitten tuotiin kylään, saatiin aikaan tammisia lautoja vastakkain hankaamalla. Samalla tulta palvottiin sanomalla: "Tulen isä (tolan t'ät'ä), tulen emo (tolan ava) – – – älä lakkaa meitä elättämästä, me emme lakkaa sinua rukoilemasta!" Tällä Pietarin päivän tienoissa vietetyllä uhrijuhlalla, jolloin teurastettiin valkoinen lammas ja johon ainoastaan miehet osallistuivat, oli nimenä "ulos- ja sisäänajo-uhri" (l'if't'ama suvaftama osks). Milkovitsh, joka kirjoittaa tämän nimen omalla tavallaan, erehtyy selittäessään sillä tarkoitetun "peltojen jumalaa peltojen, karjojen ja laitumen suojelijaa".

Kil'd'ushevon ersalaiset viettivät tämän nimiset uhripidot jo keväällä, ennen kuin karja oli laskettu laitumelle. Tällöin valittiin karjasta pari lammasta, jotka teurastettiin ja syötiin kyläläisten kesken.

Puheena oleva kaiken karjan "puhdistaminen" toimitettiin Pensan läänin Saranskin piirin Teplofkassa vasta Iljan päivän tienoissa ja Samaran läänin Bugulman piirin Baganassa hevospyhimysten Florin ja Lavrin päivänä. Onpa tilapäisistäkin syistä, etenkin karjaruton aikana, turvauduttu maanalaiseen käytävään, "uuteen" tuleen ja vielä vedellä pirskoittamiseen. Toisin paikoin on "tunneli" hajoitettu heti, kun karja on ajettu siitä läpi. Vastaavanlaiset karjan puhdistus- ja suojelutaiat, joita on käytetty myös edellä kuvattujen hevosjuhlien yhteydessä, ovat aikoinaan olleet yhtä tunnettuja venäläisten ja muidenkin mordvalaisten naapuruudessa elävien kansojen keskuudessa.

KYLÄN YMPÄRIKYNTÖ.

Tilapäisistä syistä, etenkin karjaruton uhatessa, mordvalaiset ovat turvautuneet toisenlaiseenkin menettelytapaan. Niinpä Saratovin läänin Hvalynskin piirin Bajevossa oli kylän leskiukoilla ja -akoilla karjaruton aikana tapana kokoontua ja tuoda mukanaan munia, voita ja jauhoja uhritoimitusta varten, jonka jälkeen he yön tultua menivät auran kera kylän portille. Aluksi kaksi akkaa lähti pitkin kylän katua, kumpikin eri puolta kulkien, pieksemään huoneiden seiniä vitsoilla ja nokkosilla. Keskellä katua kulki samanaikaisesti uuniluudalla ratsastava ukko, jolla oli oikeassa kädessään pärepuukko, iso naskali, neula tai (loitsuluvuista päättäen) nokkosia, vasemmassa kasks-ilij (jonkinlainen taikasauva). Kulkiessaan akat lausuivat seuraavan loitsun: "Kylän haltija, 'kylä-emo' (v'äl'-ava), aja vaivat ja taudit pois! Katso, suuren veden takaa on tullut ukko, hänellä on rautainen pää, hattu, silmät, suu, jalat, kintaat, toisessa kädessä hänellä on kasks-il'ij, toisessa nokkosia, kyllä hän karkoittaa sinut (taudin), mene tiehesi äläkä raivoa ihmisten keskuudessa!" Tämän toimitettuaan he palasivat kyläportille, jossa toiset heitä odottivat. Sitten lähdettiin vetämään auraa kylän ympäri, niin että maahan syntyi vako. Tultuaan takaisin portille kyntäjät lausuivat: "Älä nyt enää tule! Me olemme vetäneet eteesi rautaisen aidan. Mene autiolle arolle, synkkään metsään, seitsemän pellon toiselle puolelle, tummaan veteen! Me ruokimme ja juotamme sinua, pysy siellä!" Viime sanoja lausuttaessa heitettiin ruton perään ruoanpalasia.

Saman läänin Orkinossa on tarttuvan taudin ahdistaessa joko ihmisiä tai kotieläimiä pyritty suojaamaan kylä siten, että auran eteen on valjastettu nuoria tyttöjä, jotka ilman vyötä ja hiukset hajalla vetävät auraa kylän ympäri. Vetäessään he hokevat itsekseen: tshur (ven. huudahdus), pas tshangot ('jumala auttakoon')! Joskus he kyntävät vaon kaikille kylän kujille. Sanotaan, että jos he kyntävät ristin jonkun vanhuksen asunnon edustalle, omistavat he tämän kuolemalle. Tiedonantaja huomauttaa, etteivät vaimot eivätkä ukotkaan kelpaa auran vetäjiksi.

Mokshalaisista kerrotaan vielä, että kun arvalla valitut tytöt olivat vetäneet auran kylän ympäri ja palanneet takaisin lähtökohtaansa, kuopattiin sille kohdalle maahan musta kissanpoika, koiranpenikka tai kukko. Tyttöjen asemesta, mikä varmaankin on ollut yleisin tapa, on toisin paikoin poikiakin käytetty auran vetäjinä. Niin oli asian laita esim. Napolnojessa, jossa vain auran ohjaajana oli "siveä tyttö". Muiden edellä astui tällöin joku vanhus, jolla oli pyhimyksenkuva kädessään. Kerrotaan, että kyntöväki joskus kuljetti mukanaan myös mustaa kissaa korissa "ikään kuin uhrina".

Kylän ympärikyntö on toisin paikoin esiintynyt paitsi tilapäisenä, ruton ym. vaarallisen taudin aiheuttamana myös jokavuotisena tapana. Ainakin Smirnovin teoksessa kerrotaan, että puheena oleva toimitus suoritettiin keväällä muutama päivä ennen helatorstaita. Kylänvanhimman kodissa valmistettiin silloin yhteisin kustannuksin erilaisia ruokia, hankittiin olutta, mesijuomaa ym. Illalla kutsuttiin koolle joukko naisia, leskivaimoja ja neitoja. Kun kylän hälinä oli hiljentynyt, kaikki menivät ruokineen ensin kalmistoon, jonne tytöt saapuivat vöittä ja pääsiteittä tuoden mukanaan auran sekä ämpärillisen hehkuvia hiiliä. Kylänvanhimmalla itsellään oli pyssy matkassa. Kalmistossa ruoat asetettiin kylän ensimmäisen asukkaan haudalle, jonka ääressä tätä rukoiltiin koko yhteisön nimessä suojelemaan kylää kaikelta pahalta. Kun kalmistosta oli siirrytty kylän rajalle, ryhdyttiin vetämään auraa kylän ympäri. Vetäjinä olivat tytöt vuoron perään, mutta muudan leskivaimo oli ohjaajana. Kulkueen edellä kannettiin hiiliämpäriä. Jokaisen kylälohkon kohdalla pysähdyttiin, ammuttiin pyssyllä ilmaan ja kätkettiin pieni kupariraha maahan kylänhaltijalle uhriksi. Kynnettyään näin kylän ympäri "rautaisen aidan", kaikki menivät uudelleen kalmistoon, jossa söivät ja joivat tuomisiaan, kunnes joukko vihdoin hajaantui kunkin lähtiessä kotiinsa.

Tässä kylän ympärikyntö liittyy siis läheisesti vainajainpalvontaan.

Muita kiintoisampi on seuraava Zorinin kuvaus Bugulman piirin Baganasta, jossa puheena olevat menot toimeenpantiin vielä toukokuussa 1910, kun kyläläiset pelkäsivät silloin ennustettua pyrstötähden aiheuttamaa tuhoa. Samalla päätettiin toimittaa uhri seitsemälle jumalalle, nim. staka-pasille, v'ere-pasille, pur'g'ine-pasille, mastor-avalle, norov-avalle, varma-availe ja tolon-pasille. Uhrintoimittajiksi kyläläiset valitsivat keskuudestaan seitsemän akkaa ja kolme ukkoa, jotka puolestaan määräsivät, että jokaiselle jumalalle oli uhriksi valmistettava kananlihasta piirakka. Kanojen tuli olla erivärisiä: staka-pasille keltainen, v'ere-pasille sinertävä, purg'ine-pasille kirjava, mastor-avalle musta, norov-avalle valkea, varma-availe homeenharmaa, tolon-pasille punainen. Sitä paitsi he valmistivat itseään varten seitsemän kanapiirakkaa, jotka syötiin rukouksen päätyttyä; lisäksi he keittivät seitsemän padallista puuroa, yhden joka jumalan kunniaksi sekä paistoivat rieskaleipiä ja piirakoita. Kaksi akkaa oli kylältä koonnut myös munia, joita keitettiin kolme jokaista jumalaa varten ja samoin kolme jokaista uhrijuhlassa läsnä olevaa henkilöä varten. Kaikki ruoat tuotiin nyt siihen taloon, jossa vanhin akka asui; siellä myös eräs ukoista teurasti kanat uhria varten. Laskiessaan veren kiven alle, joka ammoisista ajoista oli ollut samassa paikassa ja jonka ääressä jo esi-isät olivat aikoinaan uhranneet oinaita sekä hanhia ja kanoja eri jumalille, ukko sanoi ensimmäistä kanaa teurastaessaan: "Staka-pas, suuri jumala, staka-pas, suojelija-jumala, katso meitä hyvällä silmällä, kas tässä keltainen kana, jonka olen sinun nimeesi teurastanut ja jonka punaisen veren olen vuodattanut, juo sen veri, syö sen liha, mitä pyydämme, se anna, mitä annamme, se ota!" Samoin uhripappi kääntyi jokaista kanaa teurastaessaan aina sen jumalan puoleen, jolle uhri oli tarkoitettu.

Sitten ukot laittoivat kuntoon vanhanaikaisen auran (saban) ja kolme pitkää köyttä, akat taas puolestaan etsivät kylästä 27 nuorta tyttöä, joiden tuli olla moitteettomia. Tytöt olivat puetut kantapäihin asti ulottuvaan valkoiseen vyöttömään paitaan. Kaikki nämä toimet oli pidettävä salassa, ettei pappi saisi kuulla, sillä pappi oli nimittänyt heidän jumaliaan epäjumaliksi ja heitä itseään pakanoiksi. Sen vuoksi tämä toimitus muka suoritettiin yöllä. Auran olivat ukot jo aikaisemmin laittaneet kuntoon ensimmäiselle uhripaikalle, suurelle kyläportille, mutta vasta auringonlaskun jälkeen tuo mainittu joukko, nim. 3 ukkoa, 7 akkaa ja 27 tyttöä, kokoontui yhteen taloon. Kaikki kumarsivat täällä vanhalle rukoilija-akalle, joka oli valittu siunausta antamaan. Akka istui nyt penkillä valkoisella huovalla, hänen jalkainsa alle oli tuotu jakkara, hänellä oli yllään vanhanaikuinen, 6-koristeinen paita (kotova targan pal'a), päässään panga ja kädessään kokonainen leipä. Siunatessaan hän lausui: "Staka-pas, suojelijajumala, v'ere-pas, suuri jumala, purg'ine-pas, vihainen jumala, mastor-ava, elättäjä-suojelija, norov-ava matushka, varma-ava, puhaltava jumala, tolon pas, polttava jumala, me käännymme teidän puoleenne, yksitellen jokaisen puoleen, olen vanhan ajan ihminen, olen ollut monissa uhrijuhlissa ja teitä paljon kumartanut, lapseni (s.o. nuorempi sukupolvi) ovat päättäneet kääntyä teidän puoleenne, he ovat valmistaneet uhriaterian, valinneet 3 ukkoa, 7 akkaa ja 27 tyttöä, kaikki puhtaisiin puettuja vanhan tavan mukaisesti, suojelkaa heitä noidilta ja pahoilta ihmisiltä: terveinä menevät, terveinä palatkoot!" Kun rukous oli päättynyt, kaikki menivät yksitellen akan eteen, ensin ukot, sitten vaimot ja viimeksi tytöt. Siunatessaan heidät akka kosketti heitä leivällä päähän ja lausui: "Kokonaisella leivällä teitä saatan, terveinä teitä odotan takaisin!"

Sen jälkeen hän leikkasi leivän kahtia ja pani toiselle puolikkaalle kananlihan palasia. Jokainen taittoi nyt leivästä ja lihasta palan ja alkoi syödä. Kullakin oli mukanaan, mitä menoja varten tarvittiin, vaimoilla piirakat, yhdellä ukoista oli pienen padan kaltainen savutusastia, johon rukoustoimituksen aikana pantiin hiiliä ja ajuruohoja (t'shapor, Thymus), toisella taas omatekoinen lyhty, jossa oli omatekoinen talikynttilä, kolmas ukko, jonka toimena oli auran ohjaaminen, oli tuomisia vailla, samoin tytöt, joiden tehtävänä oli auran vetäminen. Ennen kuin lähdettiin talosta, kaikki käänsivät kasvonsa itään päin, ja kaksi ensiksi mainittua ukkoa kiersivät puheena olevan joukon seitsemän kertaa lyhty ja savutusastia kädessään, samalla savutettiin kaikki läsnäolijat. Lopuksi rukoilija-akka, joka oli heidät siunannut, avasi heille portin ja lausui: "Nishk'e-pas, shk'i-pas, nishk'e-pas, shki-pas! Nishke-pasilla on saattajia (and'amo) ja esittelijöitä (podjat'sej, ven. podjatshij), edellä ja takana kulkijoita, lähettäköön hän ne suojelemaan teitä noidilta! Kädet kuivukoot ja silmät vuotakoot ulos noidilta!" Sitten lähdettiin liikkeelle riveissä, kolme henkeä rinnakkain. Edessä kulki kaksi ukkoa savutusastioineen ja lyhtyineen sekä yksi akka leipää ja suolaa kantaen, heidän takanaan muut akat. kahdessa kolmen hengen rivissä, heidän jälkeensä tulivat tytöt yhdeksässä kolmen hengen rivissä, kaikkein viimeisenä astui piiska kädessä se ukko, jonka tehtävänä oli auran ohjaaminen. Kun he olivat saapuneet suurelle kyläportille, jossa aura jo oli heitä odottamassa, niin se akka, joka kulki edellä ukkojen kanssa, laski ruokatarpeet kädestään tien oikealle laidalle, jolloin kaikki lankesivat polvilleen. Uhritavaroiden oikealle puolelle asettui nyt lyhtyä kantava ukko ja vasemmalle toinen savutusastioineen. Lyhdyssä oleva kynttilä sytytettiin, ja samalla savutusastia täytettiin savuavilla ajuruohoilla. Se akoista, joka parhaiten osasi, piti tällöin rukouksen staka-pasille sanoen: "Staka-pas, suuri jumala, staka-pas, suojelijajumala, olemme päättäneet kääntyä puoleesi, olemme tehneet kumarruksemme, levittäneet valkean liinan, panneet sille leipämme ja suolamme, katso meidän puoleemme, kuule meidän sanamme, sinä olet suurin jumala, sinun nimeesi on paistettu suuri piirakka, sinä olet jalomielinen, ota vastaan suuri rieskaleipä, sinä elät alhaalla, ota vastaan kolme munaa (sanaleikki: alo 'alhaalla', alt 'munia'). Staka-pas, suojelija-jumala, staka-pas, säälijä-jumala, älä laske raskautta, pahaa ihmisille, ei tauteja eikä noitia, ei pahansuopia jne. Staka-pas, suuri jumala, taivaalle on ilmestynyt käärmetähti, seitsemän penikulmaa on sen pyrstö, herrat kertovat, että se on ruma, sillä on id'em-ev'sin (id'em 'villi'); ev's, evas, moksh. äves, jävas 'paha henki' pää ja käärmeen pyrstö, auringon nousua kohden on sen pää, auringon laskua kohden on sen pyrstö, älä anna sen pudota ersalaisten keskuuteen, sinun nimeäsi palvovien ihmisten päälle, pudota se venäläisten joukkoon, herrojen pajarien joukkoon, jotka eivät sinua palvo; jos taas venäläisiä säälit, niin ota sitä pyrstöstä kiinni ja heitä mereen, vettä et pelkää, tuli ei sinua polta. Sinunkin puoleesi, T'usht'a-keisari, puolijumala, käännymme, jos elät tai olet kuollut, kuule meidän sanamme, suojele omaa lihaasi ja vertasi, omaa sukuasi, sinun nimeesi olemme keittäneet voisen puuron, vaikka elät kaukana, suuren meren toisella puolella, emme sinua unhoita, neuvo meitä (oikealla tavalla) jumalia rukoilemaan. Vaikka elämme kaukana sinusta venäläisten joukossa, kuitenkin joka uhrijuhlassa sinun nimesi mainitsemme ja sinulle padan puuroa keitämme. Rukoile sinä staka-pasia, ettei hän päästäisi käärmetähteä putoamaan ersalaiskylään, vaan pudottaisi sen venäläisten, tataarien tai tshuvassien keskuuteen tahi mereen. Iskeköön sitten siellä selkänsä poikki! Staka-pas ja T'usht'a-keisari, mitä pyydämme, se antakaa, mitä pelkäämme, siltä suojelkaa!"

Tämän rukouksen lukenut akka otti sitten pieniä paloja uhriruoasta ja kuoppasi ne maahan lausuen: "Staka-pas, suojelija-jumala, kauan olet odottanut, nopeasti ota!" Lopun piirakasta kaikki söivät yhteisesti staka-pasin kunniaksi.

Se ukko, jonka tehtävänä oli auran ohjaaminen, kutsui nyt tytöt ja antoi heille vetoköydet. Kun tytöt oli kytketty köysiin, kaikki asettuivat taas määräpaikoilleen, ensimmäisiksi ukot savutusastioineen ja kynttilöineen sekä se akoista, jolla oli kädessään leipää ja suolaa, sitten muut akat uhritavaroineen. Viimeisenä saattueessa oli auran ohjaaja. Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, nuo kaksi ukkoa ja tuo ensimmäinen akka kävivät vielä seitsemän kertaa (jumalien luku) kaikkien ympäri ja savuttivat heidät jälleen suojaksi noitia vastaan. Tämän jälkeen leipää ja suolaa kantava akka lausui matkalle lähdettäessä aikaisemmin mainitut huudahdukset: "tshur, pas tshangot, tshur, amen!" ja jatkoi: "Nyt teidät on suojattu ja piiritetty noidilta, ajuruohon savulla teidät on savutettu, jotteivät noidat voisi nähdä ja vahingoittaa, edessänne kulkee esittelijä (podjat'sej), takananne and'amo."

Kun oli saavuttu toiselle uhripaikalle, jonka kolme akkaa oli edeltäpäin määrännyt, niin se akoista, joka kantoi v'ere-pasille valmistettua piirakkaa, levitti liinan ja lausui: "Kaikkein korkein jumala (v'erd'ev'ere pas), v'ere-nishk'e-pas, suojelijamme, käännymme puoleesi, olemme levittäneet liinamme, teurastaneet sinisen kanan – – –, pyydämme sinulta viljankasvua ja karjan karttumista, terveyttä ja menestystä, varjele pahansuovilta ja noidilta, sellaisilta, jotka ylhäällä lentävät ja järjen vievät, sellaisilta, jotka alhaalla kulkevat ja jalkasuonet katkaisevat. Heitä sellaiset seitsemän puun korkeuteen ja iske sitten mäsäksi maahan!" Menot olivat täällä yleensä samat kuin edellisessä uhripaikassa. Palasia ruoasta ei kuitenkaan kaivettu maahan, vaan vietiin vasta seuraavana päivänä pienessä kangaspussissa metsään puuhun.

Seuraava uhripaikka oli pyhitetty ukkosenjumalalle, jota rukoiltiin seuraavin sanoin: "Purg'ine-pas, pizeme-pas ('sade-jumala'), vihainen jumala, Il'usa, tulisilla ratsuilla ajat taivasta pitkin, maa tärisee, ihmiset pelkäävät ääntäsi, salamallasi valaiset koko maan, jota rakastat, sen tapat – – –. Olemme tuoneet sinulle uhriksi kirjavan kanan – – –. Keväällä kun kylvämme, anna äänesi kuulua, tee taivaasi kirjavaksi (senkö johdosta kirjava kana?), kun viljamme varttuu, älä laske silloin rankkasateita eikä rakeita — –. Jos tahdot jonkun surmata, niin surmaa oman nimesi palvoja rakastaaksesi häntä, vie hänet v'ere-pasin luo, nousevan auringon eteen! Kuka ei sinua palvo, polta se salamallasi!" Ukkoselle omistettu piirakka leikattiin nyt ja syötiin, palasia pantiin myös pieneen pussiin, jonka rukoilija-akka ripusti seuraavana päivänä purg'ine-pasia varten purg'ine-palaks nimiseen kasviin.

Matkaa jatkettiin sitten seuraavaan uhripaikkaan, jossa käännyttiin maa-emon puoleen: "Mastor-ava, matushka, elättäjä-suojelija, viljan kasvattaja, vatsan ruokkija, sinun nimesi on raskas (staka), sinun mielesi on suuri, sinun päälläsi kuljemme, nousemme, kaadumme – – –. Sinulle olemme teurastaneet mustan kanan, leiponeet rieskaleipiä, keittäneet kauniita keltaisia munia, kas tässä puuropata, ole meille suosiollinen, mitä me maahan kylvämme, anna se seitsenkertaisena takaisin – – –. Kun sinun päällesi kaadumme ja saamme narfot'-taudin, ota sinä se pois – –, kun et jätä elättämistäsi, emme mekään unohda sinulle uhrata."

Vilja-emolle lausuttiin tämän uhripaikassa: "Norov-ava, äitimme, elättäjämme, viljamme kasvattaja, viljaonnen antajamme, katso juhlapöytäämme, oluthaarikkaamme (norov-ploshka), leipäämme-suolaamme; ota tämä vähä vastaan, pyydämme sinulta viljankasvua, aisan paksuista olkea, käsivarren paksuista tähkää, viljan juureen kosteutta, tähkään kastetta, varjele sitä viljaonnen viejiltä ja vihreältä ruosteelta, vie niiltä järki, jotka yrittävät viedä viljaonnemme!" Viljaemon uhripalat rukoilija-akka vie seuraavana päivänä peltoon saranrajalle.

Todennäköisesti on vastaava uhri toimitettu myös tuulen ja tulen haltijoille, vaikkei siitä Zorinin muistiinpanossa erikseen mainita.

Kun vihdoin oli palattu takaisin sille paikalle, josta auran kera lähdettiin liikkeelle, toimitettiin vielä rukousmenot kiitollisuudenosoitukseksi jumalille siitä, että he olivat matkan aikana suojelleet kyntäjiä kaikelta pahalta: "Staka-pas, v'ere-pas, purg'ine-pas, mastor-ava, norov-ava, varma-ava, varmazej ('tuulija'), tolon-pas, pultazej ('polttaja'), olemme kulkeneet ympäri kylän, kattaneet seitsemän pöytää, tehneet seitsemän kumarrusta. Mitä olemme teille antaneet, olkoon se teille mieleen, mitä olemme itse syöneet, koitukoon se meille voimaksi, mitä me teiltä pyysimme, te annoitte seitsenkertaisena, kun tietä pitkin kuljimme, suojasitte meidät noidilta, suojasitte seitsemältä puolelta rautaisin salvoin. Kiitos sinulle, nishk'e-pas, saattajastasi (and'amo) ja esittelijästäsi (podjat'sej), kylän ympäri kulkiessamme he estivät noitia näkemästä meitä. Elättävät, suojelevat jumalat, suojelkaa meitä, antakaa meidän edelleenkin tähän aikaan elää, teidän nimeänne palvoa ja teitä kumartaa!" Vielä kerran läsnäolijat savutettiin kulkemalla seitsemän kertaa savustusastia ja kynttilä kädessä väkijoukon ympäri. Sitten mentiin takaisin siihen taloon, josta lähdettiin liikkeelle. Sama akka, joka saattoi kylän ympärikyntäjät matkalle, oli taas leipineen ja suoloineen tulijoita vastassa. Vastaavanlainen taianomainen kylän ympärikyntö auralla, jota tytöt hiukset hajalla vetävät, tavataan tshuvasseillakin, joille tämä tapa samoin kuin mordvalaisille on todennäköisesti tullut venäläisten välityksellä.

MORDVALAISTEN UHRITAPOJEN ERIKOISPIIRTEITÄ.

Luodessaan katsauksen mordvalaisten uhritoimituksiin yleensä Milkovitsh lausuu: Heillä on kahdenlaisia uhrijuhlia. Toisiin, joita vietetään pääasiallisesti kesällä, osallistuu koko kyläkunnan kansa. Uhrit toimitetaan tällöin joko pellolla tai aidatussa metsikössä, jonka pituus ja leveys on noin 20-30 syltä ja jossa uhriteuraiden lihat keitetään, mutta uhrialttareita tai muita uhripalvontaan kuuluvia pyhiä rakennuksia (trebishtshe) ei heillä ole kuten tshuvasseilla. Toisia uhrijuhlia taas vietetään yksityisen henkilön talossa samaan perhekuntaan kuuluvien kesken kaikkina vuodenaikoina. Menot pellolla suoritetaan seuraavalla tavalla: he vievät sinne uhriksi lehmiä, ja siistiin pukuun pukeutuneet ukot teurastavat ne. Uhriyleisön kokoonnuttua ukot asettuvat etualalle ja lukevat muutamia rukouksia anoen itselleen ja kansalle onnea ja vaurastumista; naiset ja nuoriso seisovat ja kumartavat heidän takanaan. Kun uhrilihat on keitetty ja rukoukset vielä kerrattu, aletaan syödä sekä juoda mesijuomaa ja olutta, joita kukin on tuonut tullessaan. Uhriteuraan veri juoksutetaan pieneen kuoppaan ja peitetään mullalla, sinne kätketään myös muutamia uhrin osia, luut heitetään jokeen ja nahat jäävät uhraajien osaksi. Näin he menettelevät uhritoimituksissa yleensä.

Milkovitshin muusta esityksestä käy lisäksi ilmi, että mordvalaisilla on ollut melko suuriakin uhrijuhlia. Hän mainitsee näet, että karkausvuotena vietettiin eri asuinpaikkojenkin välinen yhteinen juhla, johon suuri määrä kansaa osallistui ja jonka nimenä oli "seitsemän kylän uhri" (sisem-v'el'e-osks). Myös uhrieläimiä hänen esityksessään luetellaan useammanlaisia, hevosia, lehmiä, lampaita, sikoja, hanhia ja kanoja, puhuupa hän heinäkuun lopulla toimitetusta "valkoisen kalankin uhrista". Muissa lähteissä mainitaan vuohiuhrikin. Kiintoisin uhrieläin on mordvalaisilla sika, jota ei tavata tsheremissien eikä votjakkien uhrimenojen kuvauksissa ja jonka lihaa jälkimmäiset kansat eivät ole käyttäneet edes ravinnokseen. Mainitessaan, ettei mordvalaisilla ole ollut minkäänlaisia rakennuksia pyhäköissään, Milkovitsh kuitenkin erehtyy, sillä Orlov kertoo keremet-palvonnan yhteydessä nimenomaan uhrimajasta, joka sijaitsi aidatussa pyhäkössä. Sellaisista (kapishtshe) puhutaan myös 1700-luvun alkupuoliskon asiakirjoissa.

Samoin kuin muiden suomensukuisten kansain on mordvalaistenkin pyhäköissä uhripuu (osks-tshuvlo) näytellyt hyvin tärkeätä osaa. Milkovitsh mainitsee sellaisena tammen, lehmuksen, koivun ja petäjän. Tarpeen vaatiessa on kuitenkin muitakin puulajeja käytetty tähän tarkoitukseen. Uhripuuta pidettiin tietenkin pyhänä ja sen loukkaamista suurena rikoksena. Eräässä mokshalaisessa laulussa kerrotaan, mitenkä mieheltä, joka oli katkaissut uhrilehmuksesta kolme oksaa kiskoakseen niistä niintä virsuja varten, silmät sokenivat, kädet ja jalat halpaantuivat ja ymmärrys sekosi. Vanhojen uhripuiden hävittyä mordvalaiset ovat toisinaan käyttäneet irrallistakin uhripuuta, esim. maahan pystytettyä pihlajaa, tai puu on korvattu pylväällä, johon myöhempinä aikoina on asetettu pyhimyksenkuva. Muutamissa lähteissä puhutaan myös jonkinlaisesta puun edessä olleesta uhripöydästä, mutta vanhimman tavan mukaisesti uhriruoat asetettiin maahan levitetyille koivunlehville tai ruohoalustalle. Vastaava tapa on ollut Volgan mailla ja muuallakin yleinen. Jo Herodotos kertoo persialaisten, joilla ei ollut alttareita, asettaneen uhrilihojen alle tuoreita ruohoja.

Uhriteuraat, joiden hankkiminen mordvalaisten samoinkuin esim. inkeroisten, syrjäänien ja venäläisten keskuudessa oli kylänvanhimman l. staarostan huolena, ostettiin yhteisvaroin, milloin kyseessä oli koko kyläkunnan toimeenpanema uhri (v'el'en oskz). Muinaistapaa noudattaen teuraiden tuli olla, vaikka poikkeuksia onkin olemassa, yksivärisiä; niiden väri taas riippui täällä kuten muuallakin uhrin vastaanottajasta. Huomattava on, että vanhimmat lähteet yleensä korostavat uhrieläimen yksivärisyyttä.

Uhriteuraaksi valitun eläimen kaulaan oli tapana sitoa pitkä, kapea käsiliina, toisin paikoin härän tai lehmän sarviin solmittiin vielä nauhoja. Tällaista uhriteuraan koristelua suosivat jo antiikin kansat. Uhrieläimen lihottamista syöttämällä sitä jonkin aikaa uhrijuhlan edellä, josta on mainittu esimerkkejä, ovat venäläisetkin harjoittaneet pyhimyksiä palvoessaan.

Tärkeä toimitus oli mordvalaisilla lisäksi uhriteuraan vedellä valeleminen eli peseminen. Smirnov väittää, että mordvalaiset kaatoivat vettä teuraan selkään tutkiakseen sen otollisuutta uskoen, että jos eläin tällöin värisee, jumala ottaa uhrin vastaan. Kun Smirnovin mainitsema tapa on ollut yleinen votjakkien, tsheremissien ja tshuvassien keskuudessa, voinee olettaa, että mordvalaisetkin ovat sen tunteneet, vaikk'eivät muut lähteet sitä mainitse.

Insarin piirin Pshenevossa kosketeltiin vielä, kun eläin oli nyljetty, sen ruhoa kolme kertaa taljalla sanoen: "anna anteeksi!" Tämä muistuttaa arktisten kansain karhunpeijaisissa noudattamaa tapaa.

Yleisiä uhrimenoissa esiintyviä piirteitä, joita tapaamme myös mm. inkeroisilla ja setukaisilla, on yhteisoluen keittäminen, uhrileipien ja -astioiden asettaminen riviin, niiden kohottaminen tai kosketteleminen rukousmenojen aikana, vahakynttiläin kiinnittäminen uhriastiain reunaan ja uhriruokien jakaminen ja syöminen sukulaisten muodostamien ryhmien kesken, jolloin samaan ryhmään asettuivat vain ne, jotka perintätietoa tai -tapaa seuraten katsoivat polveutuvansa samasta esi-isästä, vaikk'eivät olisikaan osanneet selittää keskenäistä sukulaissuhdettaan. Kaikki nämä tavat ovat aikoinaan olleet tunnettuja venäläistenkin taholla.

Toimihenkilöitä, jotka esiintyivät uhrijuhlissa ja joiden nimityksiä sekä erikoistehtäviä Melnikov kuvailee piispa Jakovin keräämien tietojen perusteella, on terjuhaaneilla ollut useammanlaisia. Kun nämä tiedot, jotka tapaamme myös Julius Krohnin teoksesta "Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus", ovat osaksi mielikuvituksen värittämiä, voinemme ne tässä syrjäyttää. Huomiota ansaitsee sitä vastoin Milkovitshin tiedonanto, ettei mordvalaisilla ole ollut varsinaisia uhripappeja, vaan että sellaisena saattoi toimia kuka hyvänsä kunnon ihminen. Uhripapin nimenä hän mainitsee at'a-poksht'aj ('isä-ukko'). Utshajev sanoo, että uhripapit usein valittiin määräajaksi, jonka kuitenkin kuolema tai huono elämä voi keskeyttää. Uhripapit saattoivat toimia myös vuorotellen, joskus seisoi pappeja kolmekin rivissä rinnakkain. Paitsi miespuolisia uhrirukousten esittäjiä (voz-at'a 'uhraajaukko') oli naispuolisiakin (oznit'sa 'uhraaja, palvoja' ozni-baba 'uhriakka' l. poksh-baba 'suuri akka'), kuten olemme nähneet edellä kuvatuista uhritoimituksista. Mokshalaisilla esiintyi eräissä uhrimenoissa samoin kuin häissä vielä erikoinen juhlan isäntä (in-at'a 'suuri ukko') ja emäntä (im-baba 'suuri akka'), joilla on vastineet mm. votjakkien keskuudessa.

Mordvalaisten kotiuhreissa oli perheenpää (kudon pruft) itseoikeutettu uhripappi. Useimmiten vainajien muistajaisissa ja aina naisten uhrijuhlissa suoritti rukoustoimitukset joku leskivaimo. Samoin oli asian laita venäläisten vastaavissa juhlissa. Uhripappien piti esiintyä pestyissä tai mikäli mahdollista aivan uusissa pukimissa säärisiteitä ja virsuja myöten. Keremet-palvontaa kuvatessaan Leontjev sanoo piispa Jakoville 1840 osoittamassaan kirjelmässä, että uhripapeilla oli erikoiset palttinapaidat ja että ne menojen jälkeen jätettiin niille, jotka seuraavana vuonna joutuivat suorittamaan tämän toimituksen. Tällainen "virkapuku" noudattaa varmaankin vieraita esikuvia.

Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet siitä, että vainajainpalvonnasta on lainautunut piirteitä muihin uhrimenoihin. Merkittävin niistä on elävä edustaja, jommoinen valittiin toisinaan taivaanjumalallekin.

Useat mordvalaisten uhriajat ovat olleet uudesta kuusta riippuvaisia. Niin kuin monilla muinaiskansoilla oli itä mordvalaisilla yleisin rukoussuunta. Milkovitsh arvelee, että maahan ulottuvat uhrikumarrukset olisivat täällä tataarilaista lainaa, mutta vastaava tapa on, kuten tunnettua, ollut venäläisilläkin (zemnoj poklon), joilta se on levinnyt mm. Inkeriin ja Vienan Karjalaan. Kiintoisampi on monien lähteiden mainitsema tieto siitä, että mordvalaiset kohottivat rukoillessaan kätensä muinaiskreikkalaisten tavalla taivasta kohti kämmenpuoli ylöspäin. Mainitsemista ansaitsevat vielä uhritoimituksen aikana esitetyt runopukuiset rukoukset, laulut sekä kielisoittimen käyttö, josta eräät lähteet kertovat.

Uhrimenojen keskeisin toimitus oli palasien kerääminen kaikista uhriruoista kulloinkin palvonnan kohteena olleen jumaluuden hyväksi. Tämä suoritettiin, ennen kuin uhriyleisö asettui aterialle. Näitä uhriantimia mokshalaiset nimittivät ozalmaksi ('uhri'); ozandam-pal ('uhri-pala') taas oli Paasosen sanastosta päättäen niiden palojen nimenä, jotka heti rukouksen jälkeen ensiksi syötiin. Jälkimmäistä nimitystä näyttää kuitenkin joskus käytetyn myös edellisessä merkityksessä.

Milkovitsh kertoo, että pieneen kuoppaan, jonne uhriteuraan veri juoksutettiin, kätkettiin myös muutamia uhrin osia ja peitettiin mullalla; luut taas heitettiin jokeen, mutta nahan perivät uhraajat itse. Uhriantimien maahan hautaamisesta on lukuisia tietoja olemassa. Samaran läänin Bugulman ja Buguruslanin piirin ersalaiskylissä oli uhripaikoissa kaksi kiveä, joista toisen alla olevaan kuoppaan laskettiin uhriteuraan veri, toisen alle kätkettiin luut. Täällä on siis kylän yhteisessä uhrijuhlassa menetelty samoin kuin kardas-sarkolle talon pihalla uhrattaessa. Hyvin yleinen tapa on ollut myös uhriantimien veteen heittäminen silloinkin, kun ei vedenhaltijan lepyttämisestä ollut kysymys. Niinpä Insarin piirin Pshenevossa heitettiin viljankorjuun päätyttyä pellon ja viljan haltijoille omistetussa uhrijuhlassa ozalma (s.o. lampaan sydän, perna ja sorkat) jokeen. Myös inkeroisten keskuudessa heitettiin ne uhriteuraan osat, joita ei syöty tai jotka eivät kelvanneet ravinnoksi, uhripaikan läheisyydessä sijaitsevaan jokeen tai järveen.

Lisäksi on mordvalaisilla ollut tapana ripustaa uhriantimet kopassa tai tuohivakassa puuhun. Jo 1854 kerrotaan Saratovin läänin lehdessä, että mordvalaiset ottivat kaikista ruoista palasen ja panivat vasuun, johon vielä ripottivat jyviä ja kaatoivat kaljaa, viinaa ja mesijuomaa, sitten vasu peitettiin ja ripustettiin korkeimpaan puuhun, jolloin kaikki lankesivat maahan ja rukoilivat. Nämä eri uhritavat luetellaan myös Paasosen sanastossa, jossa mainitaan, että ozalma (uhrieläimen lihaa, kakkua, kaljaa ym.) "kaivetaan maahan pieneen kuoppaan tai viskataan veteen tahi pannaan astiassa puuhun riippumaan".

Uhrieläinten luut on kaikkien käytettävissä olevien lähteiden mukaan joko kätketty maahan tai viskattu veteen. Niiden asettamisesta puuhun, niinkuin esim. votjakeilla on ollut tapana, ei mordvalaisten keskuudesta ole tietoa olemassa. Sitä vastoin suurien teuraiden nahat, niitä kun ei alun perin ole sopinut käyttää ihmisten tarpeisiin, ripustettiin ennen vanhaan puihin. Strahlenberg tosin väittää, etteivät mordvalaiset aseta hevosentaljaa puuhun, niinkuin tsheremissit, eivätkä edes syö hevosenlihaa, mutta sianlihaa kyllä kuten kristityt. Vielä melko myöhäisissäkin lähteissä puhutaan kuitenkin paitsi härkien myös hevosten nahkain puuhun asettamisesta, vaikka ne pitikin, jotteivät sivulliset olisi voineet käyttää niitä hyväkseen, pilata tekemällä niihin veitsellä reikiä.

Onpa eräiden paikannimienkin selitetty kuvastavan mordvalaisten vanhaa uhritapaa. Esimerkkinä siitä mainitaan mm. Nizhnij-Novgorodin läänin Selishtshen läheisyydessä sijaitsevan metsäahon nimi "nahka-aho" (kozjana poljana).

Vanhin mordvalaisten uhritoimitusta kuvaileva tieto käsittelee juuri hevosuhria. Niinkuin jo johdannossa mainitsimme, Josaphat Barbaro kertoo 1400-luvulla, mitenkä mokshalaiset (moxij) uhrasivat hevosen merkillisin menoin. Kun eläin oli teurastettu, muodostettiin sen oljilla täytetystä, yhteen ommellusta taljasta, johon jalkojen tueksi pistettiin sauvat, ikään kuin elävä hevonen. Sellaisena se asetettiin puuhun, josta katkottiin oksia ja jonne "hevosen" alustaksi tehtiin jonkinlainen lava.

Polttouhri, jolloin tuli esiintyy uhrin välittäjänä ja joka tsheremissien keskuudessa on ollut aivan yleinen paitsi maa- ja vesiemolle uhrattaessa, ei ole juurtunut mordvalaisten keskuuteen. Terjuhaaneja koskevassa tiedonannossa mainitaan vain, että he toimittaessaan härkäuhrin panivat osan uhriteuraan kielestä ja lihasta tuleen. Makarij sanoo, että keremet-juhlaa varten teurastetun hanhen höyhenet ja luut poltettiin tai, niinkuin enimmäkseen oli tapana, heitettiin jokeen. Insarin piirin Pshenevossa teuraan ensimmäiset veripisarat laskettiin astiaan ja heitettiin leipäpalan, liemitilkan ym. kera tuleen, "kun liemi oli hyvästi kiehunut". Sitä tehdessä lausuttiin: "Ylös kiipeävä savu, ota se uhriksi!" Toisin paikoin taas on uhrituleen pantu vähän voita. Nämä vähäiset antimet on kuitenkin ilmeisesti omistettu itse tulelle, jota uhriruoan keittäjänä oli muistettava. Siihen viittaavat myös nuo Pshenevossa tällöin lausutut rukoussanat.

Erikoista huomiota herättää naisten esiintyminen useissa uhritoimituksissa rukoussanojen lausujina, jommoinen tapa tsheremissien, votjakkien ja muidenkin suomensukuisten kansain keskuudessa on miltei tuntematon. Tässä todettava vieras vaikutus on epäilemättä tullut venäläisten taholta. Samalle taholle viittaa sekin, että uhrin yhteydessä luetut sanat usein muistuttavat loitsulukuja, jotka siitä huolimatta, että niissä mainitaan mordvalaisten jumalain ja haltijain nimiä, ovat sävyltään venäläisperäisiä. Venäläisen loitsun luontoisia ovat varsinkin ne rukoukset, joita tietäjät (orozhija, vorazjä < ven. vorozheja, myös mordv. sodit'ssa 'tietäjä') esittävät uhratessaan taudinhaltijoille (alganzhej), "kiro-jumalalle" (ert'-pas) ym. onnettomuutta aikaansaaville henkiolennoille. Näihin uhritoimituksiin, jotka pääasiallisesti ovat naisten tehtäviä, liittyy usein henkien karkoittamismenoja.

Mordvalaisten loitsinnan yhteydessä puhutaan usein myös "puhaltamisesta" ja "sylkemisestä", ja samoin on asian laita ollut mm. tsheremissien ja votjakkien keskuudessa. Nämä tavat omistetaan manalle menneillekin, kuten esim. seuraavista rukoussanoista käy ilmi: "Vid'asha isoisä, Tsetsko iso-äiti, – – auttakaa minua! Puhaltakaa ja sylkekää te, minä puhallan ja syljen teidän henkäyksellänne, teidän puoleltanne pyydän armoa!" Tällaisina avunantajina, joita uhrilahjoilla on muistettava, esiintyy joskus suuri joukko muinaisia mahtimiehiä: "Tsymbulat isoisäni, Tsymbulatin vaimo isoäitini, Jaguda isoäitini, Gavdaj, Latish, Gord'aj M'isej, M'ik'ej, Shetshej, Grusha, isoäitini, Tashka, tätini, Minus, isoisäni, Utshul'a, isoäitini, te ersanuskoiset vainajat, papitta haudatut, vailla pyhää savua pyhitetyt, linnunlehtien peittämät, ruohonjuurien kätkemät, terveyden antajat, vanhan hyvinvoinnin tuottajat, armahtakaa meitä, pelastakaa meidät, tyydyttäköön teitä kankaankudelma, kuparinen puolen ruplan raha, hopeainen ruplan raha, armahtakaa meitä!"

Nämä rukoussanat samoin kuin monet edellä esittämämme esimerkit osoittavat samalla, että uhriteuraiden ohella on varsinkin vainajille uhrattu myös kangasta, rahaa ym.

Lopuksi on syytä huomauttaa, että kun Itämeren suomalaisheimot ovat kielellisesti lähempänä mordvalaisia kuin muita suomalais-ugrilaisia kansoja, on selvää, että mordvalaisten uskonnolliset käsitykset ja tavat voivat tarjota arvokasta vertailuaineistoa paitsi niiden naapuruudessa elävien tai eläneiden kansain myös oman muinaisuskomme tutkimukselle. Mutta suurin merkitys on mordvalaisilla säilyneillä muinaistavoilla tietenkin slaavilaiselle kansatieteelle.